TUULIKANNEL I
Mieterunoja
Kirj.
EINO LEINO
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 919.
Lukijalle.
Vuosi sitten aloittamani tilinteko laulurunollisen entisyyteni kanssa on nyt päättynyt. Yhdessä Vapauden kirjan ja Lemmenlaulujen kanssa muodostaa juuri valmistunut valikoimani Tuulikannel sielullisen kokonaisuuden, jonka juuret menevät lapsuuteni armaimpiin päiviin saakka, ja jonka latva humisee nykyisimmän nykyisyyteni mielialoissa ja mietelmissä. Niiden välille mahtuu lähes kolme vuosikymmentä kiihkeintä kirjallista toimintaa ja ihanteen tavoittelua.
Lähes kolme vuosikymmentä — sehän on jo ihmis-ikä! Epäilemättä, varsinkin siihen katsoen, millä hirvittävällä nopeudella sekä henkinen että aineellinen ympäristöni on muuttunut näiden vuosikymmenien kuluessa, eikä ainoastaan meillä, vaan myöskin tuolla ulkona suuressa maailmassa. Etten kuitenkaan siitä huolimatta vielä tunne itseäni aivan ikäkuluksi enkä viisauden lepoon päässeeksi kansan patriarkaksi, ei nähtävästi johtunekaan puhtaasti kirjallisista, vaan pikemmin eräistä sielullisista syistä, joista ei ehkä liene poissa paikaltaan tässä yhteydessä ohimennen huomauttaa.
Runoilijana olen vanha, kovin vanha, miltei yhtä vanha kuin varhain kehittynyt. Mutta sitä myöhemmin tunnen kehittyneeni ihmisenä, vieläpä niin myöhään, että minua suorastaan hävettää kamppailla aina edelleenkin eräiden elämäntotuuksien kanssa, jotka monille muille näkyvät olevan selviöitä jo syntymässä. Tilanteeni siinä suhteessa on yhtä traagillinen kuin "Prinsessa Ruususen" kokkipojan, joka jo oli vanha mies, mutta jolle ei kasvanut partaa, ennen kuin hän muun hoviväen kerällä oli sata vuotta uinahtanut! Ellei maailma nykyisestään sen paremmaksi muutu, olisinkin taipuvainen sekä sille että itselleni tuota perinjuurista miestymiskeinoa suosittelemaan. En tiedä, kummassa sitten vika lienee, mutta harvoin olen tuntenut koko maailmanmenon ympärilläni käyvän niin jyrkästi vasten sisintä olemustani kuin nykyään, enkä koskaan itseäni sielullisesti yksinäisemmäksi.
En puhu nyt sodasta enkä rauhasta, en sosialismista enkä kapitalismista, en maailman parantamisesta enkä ihmisten tappamisesta, jotka nekin näyttävät nykyään muodostuvan kuin samaksi asiaksi Puhun elämänarvoista, jotka kaiken tuon pintakuohun takaa esille pilkistävät. Ja niihin nähden en voi muuta kuin toistaa tässä erään ystäväni pankinjohtajan sanoja, joka kerran lähetti minulle hyväntahtoisen tervehdyksensä, ja samalla kysymyksen, milloin aioin "viisastua" ja "ottaa elämän vakavasti".
Ja vastaukseni? Palautin kysymyksen lähettäjälleen kuin malaijilaisen heittokeihään: Milloin hän aikoi viisastua? Milloin hän aikoi ruveta ottamaan elämän vakavasti?
Sillä onhan se nyt ihme ja kumma! Meillä — samoinkuin vielä yleensä maailmassa — pidetään "viisautena" sitä, mikä kaikkien viisasten ihmisten mielestä kaikkina aikoina on ollut suurinta turhuutta, ja "vakavana" elämänkäsityksenä sitä, joka ei kestä edes kahden suuren lapsensilmän kummastelevaa kysymystä. Eikä siinä kyllin! Mutta sen suurimpana viisautena ja sen vakavampana elämänkäsityksenä, mitä vähemmän se kohdistuu henkisiin ja mitä enemmän aineellisiin arvoihin, mitä vähemmän sillä on mitään tekemistä ihmisen iäisemmän ja mitä enemmän hänen ajallisemman itseytensä kanssa, vieläpä siihen määrään, että katsotaan olevan suorastaan päästään vialla sen ihmisen, joka ajattelee aineettomia ja näkee näkymättömiä.
Aina ei ole niin ollut. On ollut aikoja ihmiskunnan kehityskulussa, jolloin kauneuden jano ja totuuden etsintä ovat olleet toisella sijalla yleisessä ymmärryksessä kuin nyt, ja jolloin ihmiset eivät ole tienneet mitään viisaampaa kuin syventyä itsensä ja kaiken olevaisen alkulähteen hiljaiseen tutkisteluun. Mutta tämä aikakausi sensijaan. —
Ei, on liian helppo moittia sitä. Olkoon kaukana minusta myös kaikki ajatuskin maailman parantamisesta. Mutta kun minulta niin usein kysytään, mikä on syynä kaikkeen kurjuuteen meidän ympärillämme, niin täytynee minun kerran vastata siihen mahdollisimman selvästi ja lyhyesti: Ihanteiden puute, henkisen tason alhaisuus, sanalla sanoen, ajan hirvittävä materialismi!
Voinkin oikeastaan lopettaa jo tähän. Ihminen, joka lähtee sitä vastaan sotimaan, on piankin — ehkä vielä enemmän kuin näiden rivien kirjoittaja — tunteva itsensä "tuulikanteleeksi", joka helisee tyhjään avaruuteen.
En tunne enkä tunnusta sitä omaksi tehtäväkseni. Olen kyllin paljon taiteilija löytääkseni tyydytykseni kauneuskuvien muotoon kiinnittämisestä, joilla Jumala kaikkivaltias näkee hyväksi kulloinkin sielunsilmiäni ilahduttaa. Ja niihinkin nähden on minun Brandesin kerällä huoattava:
"Ve mig, som behöver en evighed og dog maa då som de andre!"
Helsinki 5.IV.19.
Eino Leino.
Tuulikannel.
Muut sydämen saivat, ma kantelen, muut murehti, nautti, ma en, ma en, en kurja ma elää, en kuolla voi, kun sykä ei syömeni, soi, vaan soi!
Kova kohtalo, ankara arpa tuo:
ei rauhoa yö, ei päivä suo,
ei armoa aika, ei iäisyys;
sama ilkkuva, helkkyvä sydämettyys.
Mun syömeni tuulikannel on,
sen kielissä laulu on lakkaamaton,
se yössä, päivässä, yksinään
soi ilmahan ijäti väräjävään.
On tuomitun tuttuja päällä maan
pihat pilvien vaan, tuvat tuulien vaan,
en veljiä, siskoja omata voi,
kun outo on itseni, soi, vaan soi!
Ja tuulet taivahan soittelee!
Kevät saapuu ja syys, suvi pois pakenee,
sukukunnat kulkevat Tuonelaan,
jää kantelo jälkehen kaikumaan.
Kas, pohjoinen, kuinka se myrskyää!
Taas läntinen lempeä leyhyttää,
itä ankara itkuja pitkiä tuo;
ei hetkeä helkkymätöntä ne suo.
Ja immyt ikkunan aukaisee.
Kuu loistavi, kutri kimmeltelee.
Mi helkkävi yössä niin himmeään?
Hän kuuntelee, käsi sydämellään.
Ja muistavi muinaista armastaan. —
Ah, tuulikantele on se vaan!
Ei sielua sillä, ei tuntoa, oi,
ei itke, ei naura, se soi, vaan soi!
Myös kuulevi joskus synnyinmaa.
Se herää ja kahleitaan kalistaa.
Joko vapaus vaikeni raikahtain?
Ei, tuulikantele kaikuu vain.
Kiro katkera, julmuus jumalien:
Itse orja, ma vapautta veisailen,
itse lemmetön, lemmestä laulan ma,
itse tunnoton, viritän tunteita!
1905.
Koti ja miero
Rikkaruohoja.
Noin noukit rikkaruohoja oi äiti, taimitarhastas, Ja kohta kaikk' on puhdasta sun pienoisessa puistossas.
Mut kohta sydän lapseskin jo versoo rikkaruohoja — Kun sielläi, äiti armahin, sa saisit yhtä puhdasta!
1891
Mennyt koti.
Äsken koito kotimailla kuljin taasen surussain, kun on mennyt koti multa, poissa poikamaailmain.
Poissa tuolta tuomilehto,
missä linnunlaulu soi,
poissa kuuset kukkalatvat,
jotka lasna huminoi.
Karja käypi laitumella
minun leikkilehdossain,
kodin kuuset tukkipuina
kulki kotilahdellain.
Sentään suurin murhe mulla
kuolosta on honkapuun,
joka kodin kaiken sulki
piirihinsä suojattuun.
Kaatui taatto, kaatuu maammo, koti kaikki katoaa; viel' ei jaksa viljan veljet kurkkihirttä kannattaa.
1892.
Viiman viemä, tuulen tuoma.
Minä raukka kun synnyin maailmaan, oli tyyntä ja rauhaisaa kuin alkavan ukkosen eellä on vaan — sitä tiennyt en aavistaa.
Mut kohtapa pilviä kokoutui
mun taivoni tummentain,
ja ukkonen loi, vesi vaahtona ui —
Minä turvoa turhaan hain.
Kuin rikkasen pienen mun viimat vei pois kaukohon maailmaan. Mut tullevi loppu se tuulellei — rikan heittävi helmahan maan.
1892.
Puhtahat purjeet.
Poikana purjehdin purrella kerran laineilla lakkapäillä, silloin ma näin lumivalkeat purjeet, neitoni laskevan näillä.
Syömeni syttyi, henkeni hehkui
armahan immen luoksi,
vaan oli pilkkuja purjeeni täynnä,
niiden en tohtinut vuoksi.
Suutuin ma silloin, päätin ma silloin
puhtaiksi purjeeni pestä,
ettei toisti ne luo lumivalkeen
lempeni matkaa estä.
Mutta nyt pilvehen päivyt peittyi
vaatetta valkaisemasta.
Ei ollut puhtaampi neitoni purje,
varjossa näin sen vasta.
Poispäin purteni murhemielin
käänsin ma aavoja kohti —
kaukaa ehkäpä immelleinkin
puhtailta purjeeni hohti.
Voi, kun et paistanut päivyt silloin, kaikki nyt oisi toisin: Multakin oisi nyt puhtahat purjeet, unteni uskoja oisin,
1893.
Suuret aatteet.
Elontaistossa, tuulispäissä nuo aattehet suuret vain voi ihmishenkeä nostaa — näin oppia lasna ma sain.
Mut aika ja alkava miehuus tuon tiedon vasta toi, ett' aattehet suuret myös murtaa ja painaa maahan voi.
1894
Salaisuuteni.
Varkaan lailla hiivin hiljaa, ihmisiä karttelen, kuljen seinän vierustoita, keskitietä tohdi en.
Kädessäni käärön kannan,
sitä hellin povellain,
ettei multa aarrettani
viedä vieras saisi vain.
Kaupungista päästyäni
metsätielle poikkean,
sama mulle, minne kuljen —
alle hongan istahdan.
Siinä vasta murhevirrat, itkut ilmi pulppuaa: kädessäni kannan koito äidin kuolinsanomaa.
1896
Maaliskuulla.
On raitis aamu, palmusunnuntai, ja ilma tuoksahtaa niin puhtahalta, mut kylmä tuntu on sen tuoksullai — on vielä talvi, viel on hallan valta.
Jo kirkkahana aaltoo avaruus,
jo päivyt paistavi, jo hohtaa hanki,
vaan kaikkialla viel' on hiljaisuus
ja taivas valju on ja maa on vanki.
Niin luonto nukkuu kuni lapsonen,
mi onnen untaan uinuu herttahinta,
ja tuskin kuulee hengitystä sen,
on otsa puhdas sekä tyyni rinta.
Ei vielä leivon suvilaulut soi,
ei virrat vuolaat syöksy kuohumalla,
mut keväästä jo urvut unelmoi
ja kesä haaveksii jo hangen alla.
Nain kevät-unelmoita urpupuun ja lemmen haavehia hangen alta lie nääkin nuoret laulut maaliskuun, kun vast' on aavistettu kevään valta.
1896
Laulujen linna.
On uljahin korallilinna
meren pohjalla myrskyisen
runon raikuva valta-istuin
sen keskellä kultainen,
pyhä istuimella on impi,
ei impiä inhan maan,
ja loitos loistavi kruunu
hänen tummilla kutreillaan
Ikikirkas on kimmel siellä,
salit hohtaen huikaisee,
sadat soihdut seinillä räiskyy,
tuhat tuohusta leimuelee,
ja tuuli kun joskus tyyntyy
ja taivas seijastuu,
niin kaunihit kangastukset
veen kalvohon heijastuu.
Meren pinnalla myrskyt mylvii,
rajutuuletkin tuivertaa,
Vesi-Hiitolan vyöryvät vuoret
ne nousta ja vaipua saa,
mut tyyntä on aaltojen alla,
kuhun tuul' ei tunkea voi,
vain vienona viestinä sinne
humu ulapan aaltojen soi.
Ja luovien haahdet ne halkoo
meren pintaa meuruavaa,
vene taivahan rannasta nousee
ja vaipuvi taas sen taa,
eri lippujen alla ne kulkee,
eri matkan on määrä ja tie,
mut tuuli ne vihdoin kaikki
taa taivahan rannan vie.
Ei haaksien onnesta huoli
meren vaahtoisen valtiatar,
merimiesten pyyntöjä kuule
ei linnan haltiatar,
hän aaltojen kulkea antaa,
miten tahtovi taivas vaan,
ja haahtien hautahan syöstä
meren kuiluja kulkemaan.
Mut joskus pursi kun pieni
on joutunut myrskyhyn,
jolt' aalto on airon saanut,
mela hukkunut hyrskyhvn,
ja rikki on purren ruori
ja venhoa viimat vie,
mi lahtien lainehille
vain luotukin varmaan lie —
niin silloin Ahtolan impi
se astuvi linnastaan,
pian ulapan ympäri purren
hän peittävi kutreillaan,
jo laantuvat raivot laineen,
jo vienoina viimat soi,
ja korjata haapion hauraan
merenkulkija koito voi.
Mut laiva jos purppurapurjein
yli aaltojen ylpeilee,
kun rungossa pillat piilee,
rikos ruorissa riemuitsee,
min kannella karkelo käypi,
ilo, soitanto sortajain,
mut ruuma on orjia täynnä
ja itkua, vaivaa vain —
niin silloin Ahtolan impi
se astuvi linnastaan,
sen seiniltä soihdut tempaa
ja tarttuvi valtikkaan,
yö-synkäksi taivahan saartaa,
vihan vaahtohon vellovi veen,
ja sortajan haahden hautaa
hän pauhulla pauanteen.
Mut muutoin aaltojen alla
hän yksin istuvi vaan
ja silmänsä suuret hän tunkee
meren kuilujen maailmaan,
kuhun kurjan kuolevan silmä
ei konsana nähdä voi,
mut kaikuja kummia josta
pyhähetkinä joskus soi.
Runon raikuvan korallilinna
ajan aaltojen alla on,
on helmistä ihmishengen
siell' istuin morsion,
min otsalla aattehen kruunu
kuun loistolla kuumottaa,
mut valtikka hällä on tunteen
merenkultaa kuultavaa …
1896
Metsätorpparin laulu.
Pois kirkolta ma muutin korpehen, pois pienen metsälammen rannallen, ja talon tahdoin sinne rakentaa, mut omin voimin, ilman auttajaa.
En kylää kutsunut ma taikoihin,
en käynyt luona papin, lukkarin
ma päivätöitä heiltä kerjäten
ja kauppamiestä miellytellyt en.
Vaan itse kaasin, veistin honkapuut
ja hankin sammaleet ja tarpeet muut
ja kesän kirvestä kun heilutin,
niin valmis syksyll' oli mökkikin.
Nyt etähällä metsätorpassain
ma yksin erakkona elän vain,
en kylän karkeloiss', en häissä käy,
ja vierasta ei torpan tiellä näy.
Mut kesäilloin peltoni kun nään
ja pellollani täyden tähkäpään
ja illan päivän yli lampuen
ja rantasaunan savun rauvaisen,
niin silloin tielle katson kaihoten ja kulkijata sieltä vuottelen mun kanssain nauttimahan onnestain ja kera kylpemähän saunahain.
Mut eipä kuulu kulkijata vaan. He eivät anteeks anna konsanaan, kun kylää kutsunut en talkoihin, vaan itse onneni ma rakensin.
1896.
Terve luonto!
Oi terve, suuri luonto, taas, sa tuhat-ilmeinen! ma lasken laulun-valkamaas, ma vaivun vienoon huountaas, ma tunnen rintas aallot, sa tuhatrintainen.
Ma kauan poissa ollut oon, ah, äiti armahain, ma jouduin tuulten taisteloon, ma eksyin elon ahdinkoon ja kääpiöiden maahan kuin Gulliver ma sain.
Mi hurmaus! Kuink' ihanaa, kun ilmaa keuhkoihin, kun nostaa taasen päänsä saa ja selän oikein ojentaa — näät kääpiöiden maassa käy köyryyn selkä suorinkin.
Suo mulle voimaas, äityein, sa tuhatrintainen, sa hengi henkes povehein, suo sitä lauluin, kantelein mun heikon heijastella kuin peili tuhatpintainen.
1896
Mieron nuotioilla.
Yksi tuli sieltä ja toinen tuli täältä,
idästä, lännestä, pohjan päältä.
Yksi tuli hevosin ja välkkyvin valjain,
toinen tuli kävellen ja kyynärpäin paljain.
Eri oli matka ja eri oli määrä,
kellä oli oikea, kellä oli väärä.
Maantien varteen me yhdyimme yössä,
siinä oli toiset jo tulenteon työssä.
Kohta me istuimme veljien lailla
ympäri valkean, huolia vailla.
Sanaleikit lensi ja eväsviinat kulki,
toisen suu odotti, kun toinen suunsa sulki.
Yksi tiesi kertoa kevättuulten mailta,
toinen taisi tarut Lapin tunturin lailta.
Tuo tiesi lännestä sotasanat uudet,
tämä idän impien kuvas ihanuudet.
Toisen suu jo odotti, kun toinen suunsa sulki.
Otava se kääntyi ja yön hetket kulki.
Metsä oli pimeä ja tie sumuvyossä.
Ääneti tulehen me tuijotimme yössä.
Minkä tuli mielehen vielä emovainaa,
minkä mieltä yhä muisto murhien painaa.
Yksi mietti kavaluutta ystävän armaan,
toinen suri syksyä sydämensä harmaan.
Orpo itki emoa ja murhamies rauhaa,
kaikki kaipas kotia ja lapsuutta lauhaa.
Ei ole suuri apu mieron nuotioista,
toista puolta polttaa, kun jäätää jo toista.
Metsä oli pimeä ja tie sumuvyossä.
Ääneti turhaan me tuijotimme yössä.
1896.
Päivän laskiessa.
Muistatteko, kuinka muinoin lassa, talvihämyn tullen, ikkunassa istuttihin kanssa siskojen syvään tuumien ja tutkien?
Muistatteko, kuinka metsän rantaan
päivä vaipui niinkuin aalto santaan,
jälkeen jäi vaan vaahtokuplat sen,
kultakuplat aallon kultaisen?
Muistatteko, kuinka kaameasti
silloin rusko päivän haudan rasti,
pilvet paloi, hehkui hattarat,
tulta hyrskyi taivaan rantamat?
Näytti kuin ois meri ollut siellä,
tulitulva, joka maata niellä
tahtoi — kas, se tänne vyöryvi!
kas, jo tuolla kuusi leimahti! —
Muistatteko, kuinka toisihimme
silloin, siskoset, me painausimme,
kuinka hiljaa kuiskittihin vain
äänin värjyvin ja huohottain?
Ilmi kuiskittihin kammot rinnan,
aavistukset alta lammen pinnan,
unten harmaat pohjausmat nuo,
joita nostaa manan suuri suo.
Pelkäsimme toitotusta torven,
Herran vihan ääntä kautta korven,
idän päältä tuolta pitkäisen
leimausta hamaan läntehen.
Maa kun huojuis, taivas tulta löisi,
meri maata, tuli merta söisi,
ukkosena Herran uhka sois —
missä, missä silloin suoja ois?
Muistatteko, kuinka toisihimme silloin, siskoset, me painausimme, kunnes äiti armas valon toi hämärään, ja mieliin levon loi?
1896.
Kuin musta ja valkea —
Kuin musta ja valkea perho yli kukkien yhdessä leijailee, niin yhdessä riemu ja murhe mun henkeni tuutua heijailee.
Kuin yhdessä yö sekä päivä
suvi-illan pilvillä karkeloi,
niin onnen aamu ja ehtoo
mun päiväni päärmiä purppuroi.
Kuin kuolon ja elämän immet syyskuutamon kullassa leikkiä lyö, niin syksy mun sieluni yössä jo kerkeän kevään kukkia syö.
1896.
Suvi-illan vieno tuuli —
Suvi-illan vieno tuuli huokaa vuoren alta, hongikon polkua hopeoipi kuuhut taivahalta.
Hiljaa huojuu korven honka, kaukana käkö kukkuu, vaieten astuvi vaeltaja, mielen murhe nukkuu.
1896.
Ma uneksin —
Ma uneksin, että mun sydämein
oli kuollut ja kylmä mun tuntehein.
Ja sydäntä kuollutta tuudittain
minä maantien laidalla laulelin vain:
"Ah, nuku mun nuori sydämein!
on aikaa mennyt mun autuutein."
Tien kulkijat katseli kummissaan.
Niin nousin ja läksin vaeltamaan.
En tiennyt, kunne ma kulkisin,
mut kuljin ja hiljaa hyräilin:
"Ah, nuku, mun nuori sydämein!
jo aikaa raukesi rakkautein."
Kuin kauvan kulkuni kestänyt lie?
ma toivon, jo kohta on lopussa tie!
Mut sydäntä kuollutta tuudittain
yhä kuljen ja kuiskaten laulelen vain:
"Ah, nuku, mun nuori sydämein!
kun aikaa hylkäsi armaisein."
1896.
Metsään nukkunut.
Ma oon kuin lapsi, metsään nukkunut, mi hämyn tullen herää huudahtain, mut pois on veikko, sisko hukkunut ja huutohonsa vastaa kaiku vain.
Ei tiedä koito hän, mik' aika on,
ei tiedä, miss' on koti, kussa tie.
Käy teitä kyllä kautta hongikon,
kun tietäis vain, mi äidin luokse vie.
Niin jylhä, kaamea on korpi, kuu,
niin kaikk' on hiljaista ja harmajaa,
ei tunnu tuulonen, ei liiku puu,
ja kuusten takaa peikot kurkistaa.
Ja lapsi itkee, juoksee, lankeaa
ja nousee, lankee, nousee jällehen.
Mut pien' on poika, suur' on metsämaa
ja kaukana on koti kultainen.
Ma oon kuin lapsi, metsään hukkunut, mi hämyn tullen herää huudahtain, mut pois on veikko, sisko hukkunut ja huutohonsa vastaa kaiku vain.
1896
Yökehrääjä.
Istuin ma illalla yksinäni
kuulin ma hyrinän sydämestäni.
Mikä siellä hyrisevi ainiaan?
Neitonen rukkia polkevi vaan.
Istuin ma illalla aatteissani,
kuulin ma laulua kupeeltani.
Kuka siellä laulavi ainiaan? —
Kuolema neitoa kutsuvi vaan.
Istuin ma illalla yksinäni,
kuulin ma itkua sydämestäni.
Kuka siellä itkevi ainiaan? —
Impi se itkevi vapauttaan.
1896
Eräälle ystävälleni.
Niin, yksinäisyys, surun ystävä ja suurten aattehien äiti hellä, sen läheisyys, ah, kuink' on lämmintä, kuink' armas vierellään on viivähdellä.
Kun sydän synkkä, sielu rikki on
ja ilma ahdistaa ja elo painaa,
kun kuolo kutsuu meitä armoton
ja on kuin itse ois jo ammoin vainaa
Oi, kuinka silloin ihmeen ihanaa
on käydä yksin, yksin talvi-öissä
ja nähdä eessään aava erämaa,
sen yli harhaella haavevöissä.
Niin suuri, tyyni siell' on hiljaisuus
ja elon aatos kaikuu korkealta:
Työn rannall' yksin kasvaa rauhan kuus'
ja hyve nousee murheen mullan alta.
Mut sulle, veikkoseni murheikas, ma neuvon seuraa sekä — ilta-unta! Sa erämaata kannat povessas ja yötä, talvea ja talven lunta.
1896
Synkkä joulu.
Pois joulukuuset, kynttilät ja riemulaulut lasten ja äidin tortut lämpimät — pois juhla onnekasten!
Tää päiv' on päivä sydänten
ja sisarusten silta,
tää päiv' on päivä rikasten
ja ilollisten ilta.
Mut meille mieron miehille
ja onnen kerjureille,
on muiston musta juhla se
ja tuskan tuoja meille.
Nuo joulupuut ja kynttilät
ja lasten laulajaiset,
nuo äidin tortut lämpimät
ja lahjat armahaiset —
Ken niitä muuten muisteleis
kun elon aallot pauhaa!
Sen varmaan merten meuru veis —
vain aallon all' on rauhaa.
Mut joulujuhlan tullessa,
kun taiston aallot vaipuu,
on niinkuin rinnan pohjasta
taas nousis kaiho, kaipuu.
Ja on kuin huone kylmä ois,
ois jäässä mieron liesi
ja on kuin hetken olla vois
taas lapsikin kentiesi.
Kuin sydän pyytäis lämpöä
ees hiukan, oven suusta,
ois lapsen mieli leikkiä
ja nähdä joulukuusta.
Mut suljetut on ovensuut
ja rinnat kiinni meille
ja ikkunoista joulupuut
vain ilkkuu mieron teille.
Pois kaiho, kaipuu sydämen,
pois rinnan riemupouta,
taas tunnon päivä pilvehen,
taas rintaan talven routa!
Tää päiv' on päivä rikasten
ja ilollisten ilta,
mut meille, mieron köyhillen,
vain muiston musta silta.
Siis tulkaa, vanhat ystävät,
mun ainoat, mun armaat,
te syksyn tunteet synkeät,
te mieron katseet karmaat!
Ma myöskin kanssa tuttavain
tään illan tahdon olla —
ne saapuu, saapuu sadottain,
ne joutuu joukkiolla.
Ne kasvaa, täyttää sydämen, ne tuntuu tuhansilta — tää päiv' on päivä rikasten ja ilollisten ilta!
1896.
Tai en itkis ollenkaan —
Tai en itkis ollenkaan, rakentaisin majan vaan niemen kaiskun kainaloon, huojuvahan hongistoon; souteleisin, jouteleisin lainehia lahden vaan, salmen poikki verkot veisin, paulat kautta korpimaan; siellä kanssa äityeni, armahani, harmahani, eleleisin yksin vain tuuditellen tuskiain; puhtehilla syksy-illan lohdun langat kehrättäis, kuuhut kultais pirtin sillan, sirkat yötä ylistäis; hiljaa honkain huminoiden, hiljaa lahden laulun soiden äidin armaan sylihin pääni raskaan painaisin, hiljaa kulkis kutrejani käden vienon viihdytys, sammuis poltto poskiltani, verten kiiman kiihdytys, vaipuis aallot valtimoiden, tyyntyis tyrskyt unelmoiden, himon kosket hiljeneisi, synnin häivät hälveneisi, suru peittyis sammaleen, syksy hankeen valkoiseen; kuulla ehkä voisin noin elon alku-äänet vienot, pyhät, puhtaat, hellät, hienot, niinkuin lasna, kultahasna, kun ma äidin rintaa join.
1896
Runottareni.
On meitä kaksi lapsuus-ystävää, hän toinen vieno, puhdas, puron lainen ja hento niinkuin kielo helmipää, ma toinen rauhaton ja riehuvainen.
Me oomme kumpainenkin syntyneet
tuoll' lehtolahden tyynen rantamalla,
sen kummun kuusta lasna kuunnelleet
sen leikkinehet rantakoivun alla.
Näin vieri vienot leikkivuodet nuo
ja lapsuus lensi niinkuin perhon lempi
ja koitti aavistusten aika tuo,
kun kevät kutsui, mutta umppu empi.
Jäi silloin lasten leikit. Rintahan
nous kaihot, ennen oudot, kaukomielet,
pois häipyi ääret kotimaailman,
meiss' alkoi soida uudet sydänkielet.
Ja kuudan-öin, kun tunne siivet saa,
me lahdelmalla yhdess' unelmoimme
ja soutelimme taivaan rannan taa,
sielt' tarinoita purrentäydet toimme.
Kun heljät haave-yöt ma muistan nuo
ja leikit, venematkat, marjaretket,
ne sydämeen kuin sateenkaaren luo
ja uudelleen ma elän lapsuushetket.
ja silloin mietin aina: Miksi on nuo ajat vain nyt muisteloita mulle, miks en ma jäänyt kotilaaksohon, vaan läksin kylätielle tarvotulle?
Hän kielsi kyllä, kielsi kyynelein
mua lähtemästä kodin lehtoloista,
mut tulta uhkui nuori sydämein
ja tahtoi taivasta ja maata toista.
Ma läksin. Hänpä seuras. Maailmaan
näin kasvinkumppania kaksi kulki,
mut hetken aikaa oli käyty vaan,
kun toisiltaan he sydämensä sulki.
Ja ystävyyden ylle laski jää
kuin syksy-yönä lammen hyytää halla,
ei hyytäjää, ei hyytymistä nää,
mut aamull' aalto itkee ikeen alla.
Ma jouduin joutorahvaan tungokseen,
ma eksyin, outo, elon markkinoille,
ma takerruin sen kauppaturhuuteen
ja puutuin narrein pöytähaasteloille.
Pois niistä saada mua koitti hän
ja kutsui luokseen ilta-unelmoihin,
mut enää pauhinasta elämän
en joutanut, en malttanut ma noihin.
Näin erottiin, ja moneen aikaan en
ma sitten kuullut hänen kohtaloistaan;
jos joskus satuttiinkin yhtehen,
niin tuntenut ei enää toinen toistaan.
Oi, jospa sovintoon taas ryhdyttäis
ja kaksin taasen ilta istuttaisi,
josp' unten maailmoissa yhdyttäis
ja sointuun oikeaan jos sielut saisi!
Niin paljon, paljon meillä kummallai
ois toisilleen nyt kertomista uutta,
ois sulla tuoreet kotiviestit kai,
ja mulla elon huolta, katkeruutta.
Siis joudu luoksein, Runotar, sa vaan, siis istu vierelleni virren henki! — Mut eipä ystävääni kuulukaan, lie elon myrskyt murtaneet jo senki.
1896.
Sininen tuli.
Oi kerran pikkunen kaupunki ja kaupungiss' oli kirkko, Mut huipussa kirkon tornin tuon oli kirkas, kiiltävä nirkko.
Kun päivä paistoi ja sää oli sees,
se auringon sätehet toisti
ja yli sen pikkusen kaupungin
se armotähtenä loisti.
Mut torninhuipusta nähdessään
toritouhut ja rahvahat raa'at
ja konnien koukut ja ilkiötyöt
sekä kauppien väärät vaa'at;
ja kirkosta saarnoja kuullessaan ja kuullen tahtoa taivaan. miten katuva Edenin ilohon käy, mut paatunut helvetin vaivaan;
ja nähdessään, miten ihmisyys katuvieriä kerjäten kulki, mut vääryys välkkyvin vaunuin vaan niin pöyhkänä ajeli julki;
niin silloin myrskyä toivoi se, ett' ukkosen jumala nostais ja tulehen kirkot ja linnat lois ja varkahat, konnat kostais.
Mut taivahan rantoja tarkastain
se tornissa välkkyä sai vaan —
toki kerran pimeä pilvi nous'
ja yöhön kaarsi taivaan.
Vihur' vingahti, salama ylpeä lens',
jo pauhasi ilman pieli,
myös silloin huipusta tornin tuon
löi tuiskien tulinen kieli.
Se tahtoi taivahan liekit nuo
alas kurjahan maahan johtaa,
kuin henki hehkua, kaupungin
yli tuomiontähtenä hohtaa.
Mut viisas on kaupungin järjestys!
Näät tornista maata kohti
teräslanka läksi, mi kirkon taa
alas kaivohon salamat johti.
Ja ukkonen pauhasi, leimusi yö, tuul' ulvoi kahlehetonna, tuli sininen huipusta tornin löi — mut rauhassa nukkui konna!
1907.
Seppojen laulu.
Kimposi kipunat yössä,
kuului kalske kukkulalta.
Mikä on korvessa kohina,
tuli vuoren tutkaimella?
Seppo taivasta takovi,
ilman kantta kalkuttavi.
Kelle taivasta tekevi,
kelle kuita kuumentavi?
Taatollensa taivon kantta
Luojallensa lunnahia.
Kimposi kipunat yössä,
kuului kalske kukkulalta.
Mikä on pajassa pauke,
väike honkien välillä?
Taatto kruunua takovi,
Luoja luopi valtikkata.
Kelle kruunu kultalehti,
kelle valtikka väkevä?
Kruunu maan kuninkahalle,
valtikka sepon suvulle.
*
Kimposi kipunat yössä,
kuului kalske kukkulalta.
Mikä on jyske maan navoilla,
ilmassa sakea sauhu?
Sepot vuorilla sotivat,
sepon lapset laaksomailla.
Miksi on meteli maassa,
sota veljesten välillä?
Kruunusta perintöriita,
veljesvaino valtikasta.
1897
Inka-muori.
Inka itki rannalla, heliällä hiekalla, lainehet laski ja nousi: Miksi itket Inkasein, muoriseni, miekkosein? Tuonne, tuonne venho se sousi.
Inka itki rannalla,
heliällä hiekalla.
Kenpä punapurressa sousi? —
Sinne läksi tyttärein,
armahani, ainoisein, —
Lainehet laski ja nousi.
Minne läksi tyttösi,
kunne pursi purjehti? —
Vierahan vilun valkamille.
Ruttotauti taaton vei,
leipä loppui, nälkä ei —
Mille työlle läksi hän, mille?
Köyhä meni rikkaalle, vaappuvalle, vanhalle. — Inka-muori itkien nousi, varjos' vielä kädellään, katsoi kautta saaren pään; sinne, sinne venho se sousi.
1897
Yö.
— Mun rintani on niin raskas, ma leikkiä vaikka lyön,
oi äiti, en yksin tohdi ma jäädä kanssa yön.
"On päivä jo laskenut ammoin ja hiipinyt hiljaisuus,
nuku rauhassa, poikani nuorin, taas huomenna työ on uus!"
— Älä lähde, äitini, vielä, Yön ääniä kuuletko?
Ne kutsuu, ne käskee, ne uhkaa, nyt tulee turmio!
"Nuku rauhassa, poikani nuorin, se on laulua lahden vain,
se untas tuutia tahtoo kuin, muistatko, muinoin ain."
— Älä lähde, äitini, vielä, yön silmiä etkö nää?
Ne minua väijyy, ne vaanii mun sydäntäni sykkivää.
"Nuku rauhassa, poikani nuorin, ne on tähtiä taivahan,
ne luonas valvoa tahtoo kuin entis-aikahan".
— Älä lähde, äitini armas, Yön koura jo tuossa on!
Se poikas temmata tahtoo kuin nieluhun kurimon.
"Nuku rauhassa, poikani nuorin, se hongan on oksa vaan,
mi ulkoa kurkistaapi kuin leikkikumppaniaan."
— Niin kaikk' oli ennen ehkä, nyt kaikki toisin lie.
— Oi äiti, äiti, miks lähdit? Minut valtaansa yö jo vie!
1897.
Taas kotona.
Minä käyn kuni kyntäjä pellollaan kodin rakkahan raunioita, ja muistelen muistoja lapsuuden, kalaretkiä, karkelolta.
Minä käyn kuni kyntäjä pellollaan,
sydän täynnä ja rinnassa rauha.
Taas mennyt on talvi ja tullut on
suvi uusi ja lämmin ja lauha.
Taas tahdon ma alkaa uudestaan,
taas tahdon ma kerran koittaa,
en tahdo ma taistossa kaatua, vaan
ma tahdon seista ja voittaa!
Minä käyn kuin kylväjä pellollaan kodin kankailla, karjateillä, ja toukoja uusien toiveiden minä kastelen kyyneleillä.
1897.
Laulajapoika.
Ja minä se olen se laulajapoika ja mull' on laulun ääni; kekrinä kullan ma kihlasin ja kevähäll' on hääni.
Ja minä se olen se laulajapoika
ja kaiutan kangasmaita;
on aikani nuorena iloita
ja vanhana olla saita.
Ne käskevät mun muka säästelemään,
ne neuvovat nöyrää mieltä,
mut tuhlata tahdon ma tunteitani
ja soitella sotien kieltä.
Minä tahdon nauttia nuoruuttain
ja ahmia kynsin ja hampain,
minä annan kerjätä köyhempäin
ja säästellä rikkahampain.
Minä tahdon maljani tyhjentää,
kun ensi leivoset laulaa,
kun koivut on hiirenkorvallaan,
kevätvirrat vuoria kaulaa.
Ja tahdon ma lauluni lahjoittaa,
kun ensi joutsen soutaa,
kun kukka on puussa ja kukka maassa
ja lehdot leikkihin joutaa.
Näin nuorena jos minä köyhdynkin ja mökki on särpimettä, on aikani nuorena iloita ja vanhana juoda vettä.
1897.
Tuntemattomille tutuille.
Kun Herra vielä taiteen talttaa käytti ja maailmoita, maita loi, kun taivaan vahvuudet hän tähdin täytti, maan ihanuudet unelmoi, niin kuvat nousi ja kuvat vaipui ja aatteet aineessa heijastui, ja aine totteli, tahdas taipui, ja värit sointuhun seijastui; näin ihmemuotoihin, muodon alle loi Luoja sielunsa maailmalle.
Loi laulun laaksot, alpit, aatevuoret, loi vihan virrat vaahtosuut, soi rantamille rauhan lehdot nuoret ja antoi armon öljypuut, loi linnut puihin, loi tarutarhat, loi ihmelähtehet iloineen, myös surun hattarat, toivon harhat ja kaaret kaunihit kyynelveen, ja kaiken kauniinsa viimeiseksi loi ihannesuskonsa ihmiseksi.
Näät hänkin uskonut ol' unelmoihin ja halki aikain harmajain ain aatoksensa lensi aamunkoihin, mi nousi kaukaa kangastain: hän nähnyt vuossadat suurta unta ol' urhoheimosta hengen maan, ett' eläis kaukana kansakunta, mi hänet tuntisi kokonaan, mi kuulis Herransa hellän kielen, mi tajuis miettehet Taaton mielen.
Hän katsoi. Luonto lumo-äänin soitti, toi kauneutensa kasvun muut, maa kukki, meri aaltos, päivä koitti ja vieri virrat vaahto suut, mut vait' ol' ihminen, vaiti kansa, maan herraks luotu ol' orja maan, ei kuullut kauneutta maailmansa, ei nähnyt sieluunsa ihanaan, sen silmät täynn' oli maata, multaa, sen sydän syttä, sen korvat kultaa.
Hän katsoi. Murhe Isän silmän kasti, soi Herran huokaus kautta maan, se soi kuin kuolinkello raskahasti, se hautas haaveet kuolemaan, se Tuonen rannoille toivot soitti, se itki multahan ihanteet, ja meri aaltos ja päivä koitti ja kukki kummut ja vieri veet, mut koskaan uskottu unelmoihin ei sitten täällä, ei aamunkoihin.
Käy maassa laulu, että vielä voisi nuo vainaat nousta haudoistaan, kun kuka suurta unta unelmoisi taas sankareista sankarinaan, kun Luojan toivehet toisen kerran maan päällä toivoa tohtis ken, taas uneen uskoa taivaan Herran ja elää uskonsa eestä sen; mut kenpä, kenpä se lauleloihin tääll' enää luottaa ja aamunkoihin?
1897.
Salojärven joutsenet.
Ken rantamalle Salojärven käy, kun aamu koittaa, ilta hämärtäy, se veden päällä näkee välkkehen, mi häipyy taakse saarten, salmien.
Ne joutsenia Salojärven on.
Ne päiväks' väistyy lehdon varjohon,
mut yö kun joutuu yli metsämaan,
ne ulapoille uivat laulamaan.
Näin kerrotaan: on ijäks' onneton,
ken niiden laulun kerran kuullut on,
hän päivät unelmoi, yöt unhottaa,
ja kaipaa jotain, jot' ei koskaan saa.
Vain harvoin rantamalle järven sen
siks' vieras tulla tohtii hiipien;
mut talvi-illoin kautta kaiken maan
näin järven joutsenista lauletaan:
"Ol' ennen mökki järven rannalla,
siin' yksin asui ukko uuttera,
pyys' pyitä syksyt, talvet nuottaa loi
ja kesät purressansa pulikoi.
Hän ain' ol' iloinen, vaikk' yksikseen,
ja muille altis, vilkas vierailleen,
hän köyhää auttoi, antoi omastaan
ja ohjas eksyneitä oikeaan.
Siks' yli seudun häntä siunattiin.
Ja kun hän joskus sattui naapuriin,
kaikk' kansa kertyi ympär' istumaan —
hän usein silloin ryhtyi kertomaan.
Hän kevään kauneudesta kertoili,
mi Salojärven jälleen koristi,
hän kuvas rannan kukat, kuikat veen
ja metsän tapaukset tarkalleen.
Myös maista kaukaisista kertoi hän,
kansoista, kaupungeista etelän,
hän kaikki tunsi, vaunut valtojen
ja herrain herkut, riemut rikasten,
Näin kertoi hän, ja kansa ihmeissään
se häntä katsoi, mietti mietteitään.
Mut aina laulujensa lopuksi
hän Salojärven rauhaa kiitteli.
Hän yksin eli. Vuodet kulki niin.
Vain harvoin vanhus sattui naapuriin.
Mut kerran häntä vierren viikkojen
kun nähty ei, niin mentiin mökillen.
Hän makas' kuollehena majassaan.
Mut mökin alla, hänen rannallaan,
sous' oudot linnut, suuret, valkoiset —
ne oli Salojärven joutsenet.
Ne varmaan aatoksia vainaan on,
ne päiväks' väistyy lehdon varjohon,
mut yö kun joutuu yli metsämaan,
ne ulapoille uivat laulamaan.
Ne laulaa turhuudesta taistelon,
ne kertoo etsinnästä erakon,
ne rakkautta, rauhaa julistaa,
mi mielen valtaa, tempaa, tenhoaa.
Ja on kuin maassa koittais' aika uus'
ja viha väistyis, katois kavaluus,
kuin siskot yhtyis', veljet veljestyis',
maailma yhteisvoimin ylentyis'."
Mut kerrotaan, on ijäks' onneton,
ken niiden laulun kerran kuullut on,
hän yönsä valvoo, päivät unelmoi
ja tahtoo jotain, jot' ei koskaan voi.
1897.
Aamun toivossa.
Ma heräsin aamulla aikaiseen, soi sirkutus kumma mun korvissain kuin pääskyjen karkelo päällä veen — ja ma nousin ja katsoin ja hain. Mut yö oli yllä ja yö oli alla, myös yö minun mökkini ikkunalla, ja kukkulan kuuset ne huokasi vaan yli synkeän, syksyisen maan.
Mut sirkutus soi minun korvissain, en kuullut ma kieltoja ystäväin, vaan taivahan rantoja tarkastain minä aamuni uskohon jäin; niin hartaana valvoin ja hartaana harroin, ma aamuni nousevan voittoa varroin, ja taistelin lauluin ja kantelein yön taistoja yksiksein.
Lien kauan jo kaihoten vartonut näin, jo ammoin on riittynyt mökkini lies', ja aamunkin aik' olis mielestäin — vaikk': kenpä sen tarkkahan ties. En tiedä, onko vierinyt vuosi vai hetki tai ehkä pian lopussa on elämäni retki, ja aamu se viipyvi, viipyvi vaan, ties, koittaako milloinkaanl