KOLME MIESTÄ MATKALLA

Kertomus Juhanin, Tuomaan ja Simeonin pikaretkestä pyramiideille

Kirj.

OSMO IISALO

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1921.

Matkatovereilleni Juhanille ja Tuomaalle omistan tämän kirjan.

Simeoni.

SISÄLLYS:

I. Lähtö Helsingistä. — Pikku huomioita ravintolavaunussa. — Kotimaalle hyvästi ja kiitos. II. Mieluinen hämmästys. — Huolestunut ruotsalainen ja huoleton englantilainen. — Harun al Rashid, Giajar ja Mesrur. III. Ruusu ja kukkanen. — Skandinaavista ruokakulttuuria. — Silmäys jäiselle ulapalle. — Ahvenanmaan asia ratkaistu. IV. Vanhan Ruotsin tunnelmia. — Kevät-aamu Tukholmassa. — Eräs kulttuuritutkimuksen haara. — Aamiainen Oopperakellarilla. V. Timanttien punnitsemista ja suomalaisten nimien lausumista Turkin konsulaatissa. — Pikku kokemuksia ruotsalaisista. — Hänen Majesteettinsa seurassa eteenpäin. VI. Liikunnon mysterio. — Aamuisia näkyjä Etelä-Ruotsissa. — Skånen peltoja. VII. Politiikkaa ja murkinapakinaa. — Rügenin liitukallioita. — Sassnitzin tunnelmia ja temppeleiden torneja. VIII. Tyynen elämän ylistyslaulua. — Saksan varallisuus ja nousukyky. — Suomalaisten suhteet saksalaisiin. — Eräs, joka aikoi äänestää puolalaisia. IX. Suomen ja eräiden muiden valtakuntain lähetystöissä Berlinissä. — Aamiainen Kempinskissä ja kuinka muuan nuori pari sitä söi. — Museoissa käynnit. X. Pakinaa ja huomioita metsistä ja pelloista. — Saksin vuorimaassa. — Tutuhkossa ilmapiirissä. — Viini- ja humalaviljelyksiä. XI. Pragin hajuja ja ihmisiä. — Tshekkiläisten uusi suojeluspyhimys ja heidän kielikiihkonsa. — Pikkuhuomioita. — Vanha synagoga ja sirunen historiaa. — Kolme omituista edeskäypää. XII. Passikokemuksia. — Tuntematon Suomi. — Tshekkiläisessä kirjakaupassa. — Narodny Listy'n toimituksessa. — Tshekkiläisessä pankissa. XIII. Gulliverit ja Lilliputit. — Itävallan tulli. — Masennuksen valtakunta. — Suuret rahalaukut. — Yötunnelma Wieniin tullessa. XIV. Päivä Wienissä. — Herr Fiaker. — Rahaa paaleittain. — Yleinen elämän ilme. — Bella gerant alii. — Elintarvepulia ja hintoja. — Ravintolamoraalia. — Juoppouden harvinaisuus. — Pyhän Tapanin tuomiokirkko ja goottilainen kirkkotyyli. — Gretchenin rukous. XV. Matka Buda-Pestiin. — Unkarin kieltä ja unkarilaista matkaseuraa. — Klári de Pap, hänen veljensä ja juutalainen kulassi. — Unkarilaisten onnettomuus. — Näkyjä Unkarin tasangolta. — Velvollisuudentuntoinen junailija. — Balaton-järvi. — Ystävällisiä neuvoja. XVI. Ilta Hungaria-hotellissa. — Yleisön upeus. — Mustalaissoittokunta, sen kokoonpano ja soitto. — Tokaji Szamorodni-viini ja sen synty. — Tonava tähtien valossa. XVII. Suomalaisten suosiminen. — Hunyadi Janos ja unkarilaisten maailmanhistoriallinen suurtyö. — Budan vanhoja taloja. — Kruunauskirkko. — Unkarilaisten malja. XVIII. Matka Szegediin. — Unkarin maisemia ja unkarilaista seuraa sekä keskustelun aiheita nykyhetkellä. — Rajakansain Europalle tekemä palvelus. — Uusi Itävalta-Unkari. — Paprikaa kuivataan. XIX. Szegedissä. — Paikkakuntien erikoishajut, paprikan ja valkosipulin yhteiskatku, paprikaguljashi ja "salamit" — Kävelyä kaupungin puistossa. — Ravintolaelämää ja korttipeliä. — Lausunto mustalaisista. XX. Szegedin torilla. — Unkarilaisia emäntiä ja maalaistavaroita. — Matka Szabadkaan. — Serbialaisten puuhia. — Szabadka, Jugoslavian suurin kaupunki. — Käynti saunassa ja rikkaan lesken hautajaiset. XXI. Matka Belgradiin ja serbialaista matkaseuraa. — Vanhan rouvan puheliaisuus ja kohteliaisuus. — Serbialaisten loistavat ominaisuudet ja jalot periaatteet. — Serbialaisten arvostelu unkarilaisista ja turkkilaisista. — öisiä matkatunnelmia. — Kuningas Pietari. XXII. Tulo Belgradiin, passitarkastus ja valittava kantaja. — Ensimmäisiä kokemuksia kaduilla. — Tunnustus hotellien portinvartijoille. — Kuinka paikat Belgradin-Konstantinopolin pikajunaan hankitaan. — Näkyjä kaduilla ja arveluja sivistystasosta. XXIII. Kun Simplon-expressiä odotettiin. — Hotellin portieri Jugoslavian tulevaisuudesta. — Kissannaukujaiset ja näkyjä asemalla. — Bulgarialainen runoilija ja expressin vaunupoika. — Pikajunan yleisöä ja sen elämää. — Mr. Rowleigh. XXIV. Moravan laakso. — Maanviljelysnäkyjä ja pajupuita, Maritsan laakson nähtävyyksiä. — Ensimmäisiä tukkilaistunnelmia. — Tulo Konstantinopoliin. XXV. Herra Jacques Bennado. — Kiihkeä ja äänekäs katuelämä. — Katukaupustelu ja huutoreklaami, kantajat. — Galatan silta ja näköalat sieltä; eri ihmistyyppejä. — Turkkilaisnaiset. — Turkkilaisten esiintyminen ja heidän tyyneytensä. — "Sulttaanin äidin moskea". — Huomioita Stambulista. XXVI. Sofian kirkko. — Vaikutus ulkoapäin. — Kupoolijärjestelmän tarkoitus ja pyhäkön sisustavaikutus. — Justinianuksen ja Teodoran aika, ja kuinka temppeli rakennettiin. — Mohammed Valloittajan verisen käden merkki. — Hikoavapylväs. — Hippodromi, "siniset" ja "vihreät", Nikakapina, ja Teodoran uljuus. — Delfoin kolmijalka. — Teodosiuksen obeliski. XXVII. "Uponnut palatsi". — Melanderin historian pätevyys. — "Anatolisch-selbstverständlich!" — "Jumalallisen rauhan kirkko" janitsharimuseona; näiden historiaa. — Aimée Dubuc de Rivery'n harvinainen kohtalo. — Montako janitshaaria voi päivässä hirttää kahteen puuhun? XXVIII. Turkkilainen kahvi ja kuinka sitä valmistetaan. — Therapian kaupunki ja veneretki Bosporolla. — Rumeli Hissar. — Katuelämää Perassa myöhään illalla. XXIX. Ententen sotilaat. — Venäläiset pakolaiset ja heidän kurjuutensa. — Avustuspuuhat ja säälin turtuminen. — Moskovia-ravintola ja sen tarjoilijattaret. — Kumoon ajanut troikka ja uudet ruhtinaat. XXX. Turkkilaisten taide. — Egyptiläinen ja Suuri basaari. — Kreikkalaisen kauppiaan luona. XXXI. Turkkilaisten asuinrakennukset. — Sulttaanin ellntarvelaki. — Lampaanliha. — Ajurit. — Konstantinopolin vanhat muurit. Jedi Kulé eli "Seitsemän tornia", Kultainen portti ja "Turkin keisarin kuva", vankikopit ja "verikaivo", Top Kapu eli "Tykkiportti" ja Konstantinopolin valloitus. — Kahrié-moskea ja sen vanha pappi. — Mohammed III:n hauta. XXXII. Käynti Kultaisella sarvella. — Wrangelin laivasto. — Vanha turkkilainen upseeri ja hänen mielipiteensä kreikkalaisista. — Turkkilainen sotilas. — Piastereitten voima ja hra Bennadon viimeiset palvelukset. — Lähtömeteli laiturilla. — Iperohi-laivan matkustajat. — Dardanellit ja Gallipoli. XXXIII. Tenedos-saari. — Keskustelua kreikattaren kanssa. — Politikoivia kreikkalaisia. — Lesbos ja Mytilinin idyllejä. — Viimeinen mohikaani. — Musiikkia Sapphon ja Erinnan haudalla. XXXIV. Smyrnan satamassa. — Maihin pääsy kielletty. — Kreikkalaiset lähtevät rintamalle. — Chios ja Kapudan pasha. — Matkustava italialainen. — Tutkimus meritaudista. XXXV. Pireuksessa. — Klassillisen nimistön käyttöä. — Ensi vaikutelma Atenasta. — Tulo Akropoliille. — Parthenonin tyylin perusajatus. — Akropolis nykyhetkellä ja sen hävityksen vaiheita. — Akropoliin tunnelma. XXXVI. Olympeion ja katkenneet pilarit. — Lähtö Ismene-laivalle ja odotus siellä. — Abessiniaan matkustavat saksalaiset vapaaherrat, romanialainen rouvashenkilö, amerikalaiset missit, Indian kreikkalainen y.m. — yhteensä yksitoista kansallisuutta. — "Vähän jumalaton protesti". XXXVII. Illanviettoa kansainvälisessä seurassa ja tyyppejä siitä. — Ahkera puuseppä. — Onneton lapsi. — Vihdoinkin merelle. XXXVIII. Kretan saarella. — Chanian tasanko ja kaupunki sekä pikkunäkyjä sieltä. — Kretalaisia kansantansseja. — Romaniatar ja leijonanmetsästäjät törmäävät yhteen. — Isänmaallinen juhlahetki. — Etevä ravintoloitsija. XXXIX. Mielipiteemme kreikkalaisista. — Kreikkalaisia patriootteja. — Kuvaus hinduista ja japanilaisista. — Afrikan ranta. — Valaistuksen väri ja räikeys. — Aleksandrian satama ja maihinnoususeikkailuja. XL. Hotelli. — Maa, jossa ei tarvitse pelätä sadetta. — Katuelämää arabialaiskortteleissa. — Hautajaiset. — Serapeum, Pompejuksen pylväs ja katakombit. — Kirkkoisä Kyrillus. — Egyptin pumpuli. — Häät. — Mehemed Ali. — Pääskyset. — Kuningaspalmu. — Eläintarha ja peipposet. — Englantilaisviha. XLI. Egyptiläisessä laulukahvilassa. — Orkesteri, laulajatar, kappaleen esitys ja yleisö. XLII. Egyptiläisnaisen huntu. — Ovatko egyptiläiset erikoista "kansaa"? — Europalaisia liikemiehiä. — Matka Kairoon, huomioita kastelulaitoksista, viljelyksistä ja kylistä. XLIII. Tie pyramiideille. — Elämän ja kuoleman vastakohta. — Keopsin pyramiidi. — Elämän arkipäiväisyys beduinin ja kameelin edustamana. — Sfinksi. — Hyvästit kuoleman kentälle. XLIV. Kairo ja päivä siellä. — Troopillista kasvullisuutta. — Kairon museo, Ramses II:n ja muiden faraoiden muumiot. — Basaari, naisten lihavuusryyti, parfyymi ja ambrasavukkeet. — Egyptin naiset, monivaimoisuus. — Salaperäisiä viittauksia. — Muhamettilaisia ylioppilaita. XLV. Kana, varis, harakka, varpunen, lammas, sika, aasi ja hevonen. — Eläinrääkkäys ja tunteettomuus etelämaissa. — Erilaisia pukumuotoja. — Hampaitten kulta. — Muodin mukaiset silmälasit. XLVI. Brindisi. — Apulian viljelyksiä. — Apenninien poikki räntäsateella, vuoristonäkyjä. — Solernon lahti. — Napoli. — Käynti Pompejissa ja kuvitelma sen hävityksestä. — "Santa Lucia". XLVII. Napolista Romaan. — Pietarin kirkko. — Paavalin kirkko. — San Pietro di Vincoli ja Michel Angelon "Moses". — Santa Maria della Vittoria ja Berninin "Pyhä Teresa". — Vatikaanissa. — Sikstiniläinen kappeli. — Forum Romanum. — Colosseum. — Katakombit. — Kaksi kallisarvoista Roman hautaa. XLVIII. Makaroonin syöntiä: — Rautatiematka Rivieralla. — Thomas Cook & C:o. — Englannittaria. — Marseille. — Cette. — Narbonne. — Tie pystyyn Cerebièressä. — Perpignan. — Saksankielen harrastusta. — Parisiin. XLIX. Tanssiva Europa. L. Mona Lisa. — Lasten leikkiä. — Naisten paratiisi. — "Kulttuuri". — Toivotus Ranskalle. LI. Vihan valta Europassa. — Kölnin tuomiokirkko. — Saksalainen "humoristi". — Vihdoinkin kotona.

I.

Lähtö Helsingistä. — Pikku huomioita ravintolavaunussa. — Kotimaalle hyvästi ja kiitos.

Leikattiin maaliskuun 12 p. 1921.

Tänä päivänä, kello 5,15 i.p., oli kolmen matkatoveruksen määrä aloittaa kauan suunniteltu pikaretki etelän maille, kevättä ja korkeaa aurinkoa vastaan, seuduille, jotka lapsuudesta saakka ovat olleet verhoutuneina mielikuvituksen ihannoivaan, satuhohtoiseen autereeseen. Ja kun lähtö sitten todellakin tapahtuu ja ero omaisista sekä kotikaupungista jättää sydämeen kaipuun kipeyttä, tuntee yhtäkkiä, kuinka paljon ihmiselle on kallista: kaikki se, mikä jää, ja kaikki se, mikä on edessä. —

Haikein mielin vaelsi Simeoni näinä minuutteina Helsingin asemalle, sillä vaikka suuren maailman näkeminen houkutteleekin, on kuitenkin kaikki kotiin jäävä niin kallista, että siitä täytyy suorastaan riistäytyä irti. Vanhanaikaisesti suuteli ja syleili hän vaimoansa ja pikku tytärtänsä, jotka ikävissään ja itkuaan pidätellen seisoivat siinä hiukan noloina ja hämillään, kuin ällistyneinä, että nytkö se pelätty matka sitten alkoi. Tällaiset tunteet eivät kuitenkaan ehtineet saada mitään suurempaa sijaa, sillä viereltä kuuluva, toisen matkatoverin, Juhanin, karski ääni ilmoitti, että nyt on mentävä vaunuun, koskapa rautatiehallituksen ilmoittama laillinen lähtöhetki rupeaa olemaan käsissä. Ja niinpä vaihdettiin viimeinen silmäys, jätettiin asemasillalle eräitä pareja sieviä suomalaisia naissilmiä, annettiin veturin hihkaista ja nykäistä vaunut liikkeelle, ja niin alettiin vakaasti ja järkähtämättömästi mennä jyskyttää Turun kuuluisaa kaupunkia kohti. Kolmas matkatoveri, jykevä Tuomas, oli matkustanut sinne jo edeltäpäin, yhtyäkseen "retkueeseen" vanhassa Auran satamassa.

Tällaisen eron hetken jälkeen oli Simeoni jonkun aikaa vaiteliaana, tuimasti imeskellen savukettansa ja katsellen mieleensä jäänyttä Helsingin kuvaa. Se muuttui vähitellen kauniiksi, lempeäksi naiseksi, joka kaipaavasti seurasi katseellaan kaikkia pois kiitäviä lapsiaan, jo edeltäpäin toivottaen niille tervetuloa takaisin. Simeoni ymmärsi siinä istuessaan, kuinka tavattoman kallisarvoinen on "ero sovinnossa", kuinka välimatka yhä suurentuessaan samassa suhteessa pienentää kaikkia niitä piikkejä ja sarvia, joita itsekukin on jokapäiväisessä elämässä näkevinään lähimmäisensä otsassa ja kyljessä, ja joita vastaan hän alituisesti puskee ja möyryää, ollen muka itse aina oikeassa ja ihmetellen, miten muut ihmiset voivat olla niin peräti väärässä.

Tällaiset mietteet keskeytyivät kuitenkin pian, sillä osastossa olevat vakaat suomalaiset rupesivat pian lausahtelemaan aatteita, huomioita ja sukkeluuksia, joista useat omaperäisyydessään väkisinkin vetivät sarjan karheita huulia kontiomaiseen naurun vireeseen. Ja kun sitten siirryttiin ravintolavaunuun, oli siellä Juhanin ja Simeonin kahdelle silmälle ja korvalle paljon sekä nähtävää että kuultavaa.

Siellä oli sangen kansainvälinen yleisö, josta melkoisen osan muodosti juutalainen kansanaines, suureksi osaksi kotoisin Helsingistä. Simeoni, jolla kyllä oli ollut aikaisemminkin tilaisuutta tutustua valitun kansan ulkonäköön, huomasi silti vaipuvansa tutkimaan sitä tarkoin uudelleen. Joukossa oli monta naista, jotka hänen Venla-ihanteestaan huolimatta eivät vaikuttaneet vastenmielisiltä, mutta milloin nenä oli säilyttänyt tyypillisen ulkonevaisuutensa, milloin huulet olivat paksut, tukka musta ja öljyinen, hartiat kuin atleettiklubin puheenjohtajalla ja silmät kuin kivihiilen sirpaleet, siinä loppui Simeonilta sulattamiskyky. "Tunnustan heidät", ajatteli hän, "mielelläni vähintään vertaisikseni luojan edessä, mutta siitä huolimatta pyytäisin nöyrimmästi saada suorittaa tämän lyhyen ajallisen vaellukseni eri osastossa kuin he." Ja kuunnellessaan juutalaisten keskustelua huomasi Simeoni, että ihminen aina puhuu mieliaineestaan. "Jos minulla nyt olisi miljoona kruunua", kuului eräs Ruben-tyyppi lausuvan, ja hänen mustat silmänsä paloivat kapitalistisesta voitonhimosta ja sormet tekivät eräänlaisia käyristyviä, haravamaisia liikkeitä. "Taivas varjelkoon kruunu parkoja sinun kouriisi joutumasta", ajatteli siihen Simeoni, tarkastellessaan miehen ihka uusia vaatteita, kotkannenää, tummaa, aaltoilevaa ja kiiltävää tukkaa, voimakasta leukaa ja kameelimaisia hartioita — mies oli oikeastaan erittäin komea — ja miettiessään, että rohkea pitää sen henkilön olla, joka tuon kanssa uskaltautuu kahden pimeään huoneeseen.

Keskustelu tällaisessa ravintolavaunussa, jossa sattuma vie yhteen toisilleen aivan tuiki tuntemattomia henkilöitä, on tavallisesti sangen vaisua. Syödään haluttomasti eteen ilmestyviä annoksia, heitellään hajamielisiä silmäyksiä ikkunasta, vilkaistaan naapureihin tahi pidetään salaa silmällä jotakin huvittavaa syömätapaa ja syöjää, kiitellään konemaisesti ja annetaan pään veltosti tärähdellä vaunun kiitäessä kiskolta toiselle. Mutta aina on seurueessa sentään joku, joka ikäänkuin riemuiten valitsee juuri tämän syömähetken purkaakseen sydämensä niin, että sen kyllä naapuritkin kuulevat. Sanomattakin on selvää, että täällä pohjoismaissa se henkilö on venäläinen, joka on saanut kielensä kantaan kuulalaakerin ja ylimääräisen annoksen parasta, koskaan kuivamatonta koneöljyä, niin että se maailman synkeimmänkin mullistuksen, hetkellä lerkkuu ja läpättää aivan käsittämättömän helposti ja liukkaasti. Niinpä tässäkin vaunussa, tuossa Simeonin viereisessä pöydässä, istuu venäläinen, jonka kasvonpiirteet kertovat Abrahamin jälkeläisen olleen joskus hänen sukuvuoteensa ääressä ainakin kastemaljan pitäjänä tahi kummina, ja jonka ajelematon parta sekä kuluneet vaatteet kertovat hänen yhdeksännellätoista hetkellä päässeen lipsahtamaan pois siitä sudenkuopasta, jota bolsheviikit leikillisesti nimittävät maalliseksi paratiisiksi. Hän puhuu taukoamatta, tasaisesti ja katkeamatta, poristen kuin hyvällä tulella kiehuva pata, ja tätä Simeoni kuuntelee hartaasti. Hän rupeaa miettimään, mahtaako tuon puheen takana olla riittävästi ajatusvaluuttaa, ja vastaa kysymykseen kieltävästi. Jos asia nimittäin olisi niin, ei maailmaan mahtuisi mitään muuta kuin venäläisten ajatuksia, koskapa heitä on niin paljon ja koska he puhuvat eniten.

Kun Simeoni ja Juhani olivat lopettaneet ateriansa, ilmestyi viereiseen pöytään eräs muista välittämätön, jyrkän itsenäisesti esiintyvä herrasmies, jonka kehto luultavasti oli keinunut jossakin äiti Svean kamarin, lattialla. Kylmästi ja kiinteästi, kuin edeltäpäin tehden tyhjäksi kaikki vastaväitteet, hän tilasi teetä, ja saatuaan sen veti paperikääröstä esille paistetun linnun, arvattavasti kanan, jolla siis nyt oli edessään toinen surkea loppu. Simeoni ihan kyyristyi tuolillaan katsellessaan, kuinka mies käänteli kanaparkaa käsissään kuin köyhä mies kannikkaa Juhani Ahon lastussa, lopulta iskien pitkät, valkoiset, haarallaan sojottavat raateluvälineensä sen lihavimpaan paikkaan. Mainio ruokahalu tuolla miehellä! Kun Simeoni ummisti silmänsä ja kuunteli luitten rusahtelua hänen hampaittensa välissä, tuntui hänestä kuin olisi hän nähnyt jalopeuran jauhavan poloisen kristityn sääriluita Colosseumin areenalla. Syötyään kanastansa puolet kääri mies loput paperiin ja poistui uhmailevan ja ynseän näköisenä. Hän oli Simeonin mielestä taloudellinen ja turhia menoja välttävä henkilö.

Näin olivat matkan ensimmäiset tunnit kuluneet, ja kun Simeoni rupesi tarkastamaan ohi kiitävää maisemaa, huomasi hän, että maaliskuun ilta vaipui surumielisen ruskoisena keväisen, nietoksistaan hiljalleen riisuutuvan maan ylle. Puista on lumi jo kadonnut, koivujen urvut ovat paisuneet ja antavat maisemalle ruskeahkoa, eloisaa väriä. Koko luonto on kuin hiljaisen odotuksen vallassa, aavistaen kevään tulevan ja elämän heräävän. Poislähdön tunnelman valossa Simeoni katseli kaikkea herkällä mielellä, kuin jättäen hyvästi, ja tuntien kaiken tuossa edessään omakseen, joka töllin, puun ja pensaan, siellä esiintyvän elämän kaikissa muodoissaan.

Ja niinpä tulla hurahtikin juna Turkuun ja ajoi suoraa tietä satamaan. Auran vanha kaupunki, sivistyksen ensimmäinen kynnen jälki karussa kamarassamme, oli siinä takana, ja Simeoni tunsi aivan selvästi tuomiokirkon vakavan katseen sielussaan. Hän oli, omituista kyllä, ensimmäistä kertaa Turussa, ja senkin pimeällä. Mutta pimeä ei häntä häirinnyt, vaan saattoi hän sen suojassa sitä paremmin kansoittaa koko tienoon historiallisilla mielikuvillaan, nähden selvästi, kuinka tuolta tuomiokirkon tornista valonsäteet tunkeutuivat kuin hengen majakasta yhä kauemmaksi pimeyteen, yli salojen ja loputtomien erämaiden, kuinka ne sytyttivät yhä uusia tulia, poistaen pimeyttä edestään, kunnes vihdoin valkeus saapui kaukaisten korpienkin sopukoihin.

II.

Mieluinen hämmästys. — Huolestunut ruotsalainen ja huoleton englantilainen. — Harun al Rashid, Giafar ja Mesrur.

Arvokkaasti ja tyynesti astelivat Juhani ja Simeoni ruotsinmaalaiseen Ragna-laivaan, jalosti kestettyään passi- ja tullitarkastuksen. Esteettä se näytti sujuneen muillekin, lukuunottamatta venäläistä, joka siitä huolimatta, että hänen passinsa luultavasti oli täydessä kunnossa, kansallisominaisuuksiensa vuoksi joutui virkamiesten kanssa laajaan keskusteluun. Se päättyi kuitenkin suopeasti, koskapa hänkin hetken kuluttua kiipesi laivaan, halliten oikealla kädellään painavaa ja monta myrskyä sekä kolhausta kokenutta matkalaukkua. Toverukset menivät tarkastamaan hyttejänsä, huomasivat ne hyviksi, sijoittivat tavaransa järkevien periaatteiden mukaan, totesivat, että kolmas toveri, jykevä Tuomas, oli laivalla, joskin vaipuneena hyvää tekevän ja raskaan unen helmoihin, ja kiipesivät vihdoin jälleen laivan yläkertaan. Siellä oli ruokailupaikka valaistu kirkkaasti kuin hääsali, pöydät notkuen laseista ja maljoista, täynnä kovin viettelevän näköisiä keittiökemian vanhoja ja taattuja keksintöjä. Kehoittamatta istuivat toverukset pöytään eikä Simeonikaan muistanut tällä hetkellä vanhaa säästäväisyysperiaatettaan, että kun panee vain vähän sianmurennusta leivän päälle, niin se särvittää niin. Mutta toveruksilla oli edessään mieluinen hämmästys.

Kun oli saatu vähän voileipä-aineksia, sattuivat Juhanin ja Simeonin silmät yhtaikaa erääseen pieneen, mutta korkeajalkaiseen lasiin, jonka vanhemmat helsinkiläiset kyllä hyvin muistavat, muka joka on nuoremmalle polvelle jokseenkin yhtä tuntematon kuin harvinainen museo-esine. Juhanin ja Simeonin katseet sattuivat yhteen ja niistä välähti ymmärryksen valo. Seurasi hiljainen ja jännittävä odotus, jonka kuluessa veljeksistä kumpainenkin vaivihkaa siirteli sillipalasta lautasellaan syrjemmäksi, ikäänkuin tulevaista päätarkoitusta varten. Ja eihän vain! Hetken kuluttua ilmestyi heidän eteensä Ruotsin riikin neitonen, kädessään ase, jota totuudenmukaisesti täytyy nimittää pulloksi. Hän teki aseellaan vaativan liikkeen noita pieniä laseja kohti, samalla katsoen toveruksiin kysyvästi. Lukija voi arvata, että tässä tarvittiin nopeata ratkaisua ja erinomaisen harvinaiset aatteet mennä törmäilivät läpi toverusten aivorustingin. "Mitähän tuo tekisi?" arveli Simeoni miettiväisen näköisenä, johon Juhani arvokkaasti lisäsi: "Me lienemme nyt kieltolain vaikutuspiirin ulkopuolella." — "Jokohan aluevedet on läpäisty?" järkeili tähän lainkuuliaisesti taas Simeoni, jolloin Juhani odottamattoman päättäväisesti vastasi: "Varmasti!" Ja niinhän se sitten kävi, että huolimatta tieteen sitovista todistuksista alkoholin epäterveellisestä ja turvottavasta vaikutuksesta nimenomaan maksaan, toverukset vanhojen muistojen vietteleminä lankesivat ottamaan sen, jota sanotaan ruokaryypyksi, vieläpä hiljaa sen päälle ähkäistenkin, kuten asia vaatii, ja vihdoinkin antaen sillipalalle sen tehtävän, joka sille alkujaan on oikeastaan määrätty. Ja että se antaa ruoalle ylimääräistä vauhtia, sitä ei kiellä kukaan suomalainen, mikäli ainakin Simeoni oli tässä suhteessa elämänsä varrella pystynyt saamaan yleisestä mielipiteestä ja kokemuksesta selkoa.

Syödessään lankesi Simeoni vanhaan helmasyntiinsä, nimittäin tarkastelemaan ihmisiä ympärillään ja mitä he tekivät. Kanansyöjää ei näkynyt, mutta Ruben liikkui vatien vaiheilla varmana ja tyynenä, muljautellen häränsilmiään, maiskautellen hyvästä mielestä suutansa ja väliin hipaisten rasvaista tukkaansa. Uusi ja mielenkiintoinen kansalainen oli eräs ruotsinmaalainen liikemies, joka herätti Simeonin huomiota rotevuudellaan ja pituudellaan, johon oli samalla yhtynyt annos velttoutta. Hänen sileäksi ajellun naamansa keskeltä loisti sähkövalossa suuri kultahammas kirkkaana kuin tähti, pystymättä kuitenkaan vähimmälläkään tavalla hälventämään miehen peräti huolestunutta ilmettä, jollaista, nimittäin aiheetta, luontaisesti sellaista, Simeoni ei muistanut nähneensä. Hänen suupielensä olivat ankarassa itkun mutkassa alaspäin — hän oli todellakin kuin kahden huolestuneen ihmisen bastardi. Hän haukkasi voileipää sen näköisenä kuin olisivat puolet koko maailman synneistä olleet hänen hartioillaan. Nähtävästi suruaan hälventääkseen hän illallisen jälkeen tilasi puoli pulloa munkkilikööriä, vieden aina kuitenkin lasin huulilleen kovalla kärsimyksen ilmeellä. Hänen pöytätoverinsa, kylmä ja jäykkä englantilainen, ei sen sijaan päästänyt vaskikasvoilleen mitään tunteen tahi mielialan lainetta, vaan istui totisena ja nauramattomana sekä syödessään että sen jälkeen. Hänen selkänsä oli niin suora ja jäykkä, että Simeoni suuresti epäili, saattoiko se yleensä ollenkaan sujahtaa, ja hänen suunsa oli niin tiukasti kiinni, että tuntui kuin olisi piipun varsi ollut kiilaamalla hänen huuliensa väliin saatava. Ruotsalaisen hiukan lepertelevän kohteliaisuuden otti hän vastaan kuin asiaan kuuluvana sekä nakkeli hänen tarjoamansa liköörin menemään kuin olisi se ollut marjavettä. Simeoni ja Juhani katselivat tätä syrjästä vaatimattomin muodoin, mutta edellinen mietiskeli mielessään, kuinka onnellista on, etteivät ihmiset yleensä itse tiedä, milloin heidän ympärilleen ilmestyy tuollainen pieni koomillisuuden sädekehä. Mutta jääkööt nämä veljet liköörinsä ääreen, sillä toveruksille tuntui lepo ja rauha viekoittelevalta nyt, kun lähtöjännitys oli lauennut tasaiseksi matkan teoksi. Maaliskuun 12 päivä olikin jo loppunut ja 13 alkanut.

Simeoni painui lakanainsa väliin ja koetti saada unen päästä kiinni, mutta sepä ei tahtonut onnistuakaan. Jäätelit piirtelivät laivan kylkeen, keulasta perään, rusahtelevia piirujansa, jyristen ja kolisten lakkaamatta ja estäen unen tulon. Hän tuijotti pimeyteen ja mietiskeli alkanutta matkaa, joka tulisi ulottumaan koko Europan ympäri. Sokean eno-vainajan kertomuksista alkaen oli hänellä ollut kova halu nähdä maailmaa ja nyt hän saisi ainakin osaksi tuota haluansa tyydyttää. Hän näki edessään koko maapallon ja siinä eräällä kulmalla Europan, jonka pohjoisessa kärjessä oli pieni, mäntyjä kasvava maa, Suomi. Europa oli ennen ollut hänestä ihana neito, jolle itse Zeus oli osoittanut korkeinta mahdollista suosiotaan, mutta maailmansodan aikana se oli muuttunut vanhaksi ja vihaiseksi kämäleuka-akaksi, jolta ehkä olisi pitänyt lyödä kiireimmän kaupalla niskanikamat poikki. Ja maapallo, joka hänestä ennen oli ollut tuhansien suloisten ja salamyhkäisten paratiisien piilopaikka, oli hänestä nyt mieluumminkin vanha ja saumoistaan ratkeileva potkupallo, joka paholaisen kiidättämänä mennä porhalsi kohti tuntematonta tulevaisuutta yhdessä koko katoamaan tuomitun aurinkokuntansa kanssa. Muistellessaan kaikkea sitä sopimatonta ja pahennusta aikaansaavaa menoa, johon rouva Europa viime vuosina on tehnyt itsensä syypääksi, tunsi Simeoni tarvetta olla joku Harun al Rashid, joka tuntemattomana, seurassaan ainoastaan uskollinen suurvisiirinsä Giafar sekä vielä uskollisempi ja tarpeellisempi ylimestaajansa Mesrur, lähtisi retkeilemään valtakuntaansa ottamaan selkoa, mitä hänen alammaisensa tekivät…

Laiva seisahtuu eikä Simeonin jännittyneestä odotuksesta huolimatta lähde liikkeelle. Kaikki on tyyntä ja pimeätä, meren jääsohjuinen ulappa, taivas ja saariston lukemattomat luodot.

III.

Ruusu ja kukkanen. — Skandinaavista ruokakulttuuria. — Silmäys jäiselle ulapalle. — Ahvenanmaan asia ratkaistu.

Koko matkaseurueen huomiota oli herättänyt eräs neito, jonka kansallisuus jäi Simeonille epäselväksi, mutta joka sekä ijältään että näöltään oli kuin ruusu ja kukkanen. Matkustajain miehinen väestö aivan peittelemättä virkisti hänen näöltään silmiänsä ja sydäntänsä, lämmitellen täten keskellä Itämeren jäistä aavikkoa ja yksitoikkoisuutta, ja neito salli sen tapahtua, leijaillen salongista toiseen ja istahtaen milloin minnekin kuin perhonen oikullisessa lennossaan kukasta kukkaan. Tulepa sitten aamiaisen aika. Tahtomatta turmella sunnuntai-aamun viileätä, ylhäistä rauhaa, työnsivät veljekset halveksien syrjään tuon ennen mainitun korkeajalkaisen lasin. Mutta eipä ollut vähäinen heidän ällistyksensä, kun he näkivät, kuinka tuo ruusu ja kukkanen kursailematta kallisti menemään ryypyn aamutuimaansa, edes huuhaankaan rypistämättä tahi tekemättä muuta perintöpyhää naukunotto-ilmettä. "Ettei se vähän häpeä!", ajatteli Simeoni, sillä vanhoillisena miehenä hän ei yleensä hyväksynyt ryyppyä aamupäivällä, puhumattakaan siitä, että sen ottaisi nuori neito sunnuntai-aamuna julkisessa paikassa. Muu matkaseurue ei siitä kuitenkaan näyttänyt välittävän, vaan nakkeli neidon antaman esimerkin innoittamana kaiken maailman tietä erinäisiä parillisia ja parittomia lasimääriä niin vilkkaasti, että sitä kelpasi katsella. Kyllä maailma sentään käyttää viinaa paljon; sen johtopäätöksen saattoi tälläkin hetkellä suuremmatta neroudetta tehdä ja todeksi väittää.

Tällä laivalla, kuten pohjoismaalaisilla laivoilla yleensä, syötiin muuten tuiki herkullisesti ja paljon. Kun Simeoni, lopetettuaan kieltämättä sangen epäspartalaisen aamiaisensa, viereisessä tupakkasalongissa suitsutti hiljaista polttouhriaan, saattoi hän ruokasalin lasioven läpi hyvin seurata, mitä siellä tapahtui. Jälkeentulevaiset eivät olleet edellistä sarjaa huonompia, vaan söivät vakaumuksella ja antaumuksella, suorastaan sunnuntai-hartaudella, joka olisi ollut paremmankin asian arvoinen. Erään kasvot vääristi oven lasi hullunkurisesti, ja kun hän varsinkin söi lujasti ja otti ryyppyjä vielä lujemmasti, saattoi hyvin seurata, miten yhä hyväntahtoisemmat hymyilyt rupesivat välkehtimään hänen kasvoillaan, aivan kuin auringon pilkistäessä ulapalle ja valaistessa maailman. Simeoni huomasi, kuinka hän saatuaan lautasensa tyhjäksi vaipui pieneen neuvotteluun, ottaisiko vielä lisää, katsellen voileipäpöytään ja lautaseensa kysyvin ja harkitsevin ilmein, ja kuinka hän useimmiten otti lisää, kunnes vihdoinkin voitti kiusauksen ja tarrasi päättävällä muodolla paistiin. Ikäänkuin tämän syöpöttelyn kruunuksi ilmestyi ruokasaliin lopuksi eilinen kanaherra halliten paperikääröään oikeassa kädessään. Hän tilasi puoliskon olutta, sai lautasen ja haarukan sekä ryhtyi taas kannikkailmeellä kääntelemään kanaparkaa käsissään, iskien lopuksi sen kylkeen raateluhampaansa. Jäitten jyrinän vuoksi ei Simeoni kuitenkaan voinut kuulla luitten ratinaa hänen hampaittensa välistä.

Juhani, Tuomas ja Simeoni — sillä kolmas toveri oli tänä aamuna molempain suureksi iloksi liittänyt tanakan olemuksensa yhteiseen kolmiliittoon — astuivat tyynesti Ragnan kannelle, luoden erinäisiä tarkastelevia silmäyksiä horisonttiin, kuten merellä tehdään. Jäät sohisivat keulan edessä, ja hopeanharmaan, hienon sumun kanssa otteleva maaliskuinen aurinko antoi merelle, sadoille siintäville luodoille ja taivaalle väreilevää, hohtoisaa Corot-tunnelmaa. Ilmassa oli virkistävää raikkautta ja puhtautta, joka sai vetämään syvään henkeä, ja samalla täytti mielen ilo siitä, että edessä oli jotakin uutta ja ennen näkemätöntä.

"Mutta kyllä sitä on tuota kiveä poikineen Suomen maassa", ilmoitti nyt käytännöllinen Juhani toimittamansa silmämääräisen Ahvenan luotojen tarkastuksen tulokseksi. Ja todellakin! Jos maatamme on ollut aikomus aikojen alussa jotenkin siunata ja siunauksen merkiksi antaa sille paljon tavaraa, niin se hyvyys on sitten nähtävästi ollut graniittia. Sitä ei ole ainoastaan maalla, vaan sitähän nousee merestäkin pitkinä, sileinä, kiiltävinä selkinä, jotka ovat kuin diluviaanisia matelijoita, kun niitä katselee silmät siirillään ja ottaa vähän mielikuvitusta avuksi. On vahinko, ettei herra David Cajanderin suurenmoisessa suunnitelmassa jauhaa kaikki Suomen graniitti apulannoitukseksi taida olla mitään tosipohjaa siksi, että graniitista jauhettuna tullee jonkunmoista ukonkivihiekkaa, joka on kerrassaan päinvastaista kaikelle kasvullisuuden aatteelle. Mutta jotakin enempää käytäntöä tuolle runsaasti saatavissa olevalle sisukkaalle kivelle kuitenkin pitäisi saada, kun sitä kerta on noin kauhean paljon ja kun se on sellaista poikaa, että se kestää siinä kuin joku parempikin kivi. Eipä tiedä, vaikka se kerta vielä huomattaisiin kalleimmaksi aarteeksemme, jota ruvetaan holhoamaan kuin kruununmetsiä, vaikka sen kasvattamisesta ei voine ollakaan puhetta.

Näin kului kirkas maaliskuun päivä hiljaisessa ilossa ja harkinnassa, kunnes Simeonin sydäntä leinasi outo tunnelma, kun ilmoitettiin tultavan Sundblomin valtakuntaan, Ahvenanmaan pääkaupunkiin. Paikkakunta oli hänelle tunnettu ainoastaan koulutoverien mainitsemana ja nyt viimeksi kansainvälisen huomion polttopisteenä. Simeoni pani kätensä tekemään laajan, horisonttia kaartavan liikkeen ja sanoi painolla: "Laajallepa näkyy ulottuvankin tämä Suomen saaristo." — "Onhan meillä — tätä tällaista", myönsivät Juhani ja Tuomas aivan sillä ilmeellä kuin olisivat katselleet omia torpanmaitansa. "Mahtaako siinä olla perää", kyseli nyt Simeoni, "että nuo riikinruotsalaiset ahnehtivat tätä saaristoa omakseen?" — "Ovathan ne semmoista hälisseet", myönsi nyt Tuomas, "mutta eihän siitä mitään tule — eihän meidän sovi tätä kelleen antoo". — "No, sitähän minäkin", vahvisteli nyt Simeonikin, "että tulee tämä paikka toki itselläkin tarvituksi". Ja ratkaistuaan täten hiljaisesti ja järkevien periaatteiden mukaisesti paljon huolta herättäneen Ahvenanmaan kysymyksen, jäi kolmiliitto kylmästi ja rauhallisesti katselemaan, kuinka Marianhaminan satamasouvarit innolla kuljettelivat Ragnan touveja nähtävästi ylpeinä siitä, että saivat tehdä edes sen palveluksen rakkaalle ruotsinmaalaiselle laivalle; kuinka sotilaspojat hakkailivat punaposkisia tyttöjä ja kuinka yleisö, kiitettävää kotimaista tapaa noudattaen, oli miehissä ja naisissa saapunut kunnioittamaan laivan ja sen kannella seisovan kolmiliiton saapumista. Iltapäivälle kallistuva aurinko kultaili punamultaseiniä ja maalitaloja entistä kirkkaammiksi, meren pienet väreet lipisivät hiljaisesti ja kalalokit lähtivät vielä kerta suuremmaksi varmuudeksi tarkastamaan ympäristöä, eikö sinne sittenkin olisi tipahtanut jotakin. Ja kun laivan pilli puhalsi, tuntui Simeonista kuin olisi se ollut pasuunasoolo "Kaarle kuninkaan metsästyksestä", kaihoten ilmoittaen, että nyt sitten oli lopultakin riennettävä pois rannoilta Suomen, tämän armahan ja kalliin maan. Mutta vielä kauan kesti pieniä luotoja, tummia saaria, kivennyppylöitä, joiden juurelle vaisu aalto hiljaa sammui, välkähtäen kauniisti illan ruskossa. Simeonin mieleen välähti äkkiä polttava kuva huikaisevan kirkkaasta kesäpäivästä, jolloin lämpöinen tuuli puhaltaa voimakkaasti pitkin näitä ulapoita, imien itseensä meren terveellistä suolaa ja virkistäen sitä onnellista, joka on salassa kaikilta löytänyt tuolta jonkun yksinäisen poukaman ja vaipunut sen hiekalle kuuntelemaan aaltojen ja tuulen yksitoikkoista, rauhoittavaa, nukuttavaa kohinaa, kun tiirat sinkoilevat valkoisina piiruina ilmassa ja kaukaa hyljeluodolta kuuluu kammottava huuto. "Luojan kiitos", huokaisi hän sydämensä pohjasta, "että maamme on vielä täälläkin, jossa se on Europaa lähinnä, täydellinen, koskemattomassa rauhassa oleva erämaa, jossa ihminen, kalastaja venheineen, on kuin maiseman täydennyshenkilö, pieni valkopurje siintävällä ulapalla."

Ja päivä laski kokonaan, meren ylle levisi pehmeä pimeys, kietoen kaikki tummaan, läpinäkymättömään huntuunsa. Ahvenanmereltä olivat jäät jo hävinneet ja laivaa nostatti silloin tällöin rauhallisesti nouseva suuren aallon selkä, kuin olisi meren jättiläinen hetkeksi raottanut silmiään ja vuoteellansa kohottautunut. Simeoni tunsi, kuinka joka potkurin iskulla saavuttiin lähemmäksi vanhaa Ruotsia, valtakuntaa, jonka menneisyydestä ja merkityksestä Suomelle hän kaikesta huolimatta hiljaisuudessa oli säilyttänyt oman naivin, kulttuuri- ja veriheimolaisuuteen perustuvan romanttisen käsityksensä.

IV.

Vanhan Ruotsin tunnelmia. — Kevät-aamuna Tukholmassa. — Eräs kulttuuritutkimuksen haara. — Aamiainen Oopperakellarilla.

Kellon lähetessä 12 yöllä lipui Ragna hiljalleen Tukholman satamaan, tuhansien tulien tuikkiessa joka haaralta. Simeoni ei ollut aikaisemmin ollut Tukholmassa ja siksi hänen sydäntään hiukan karvasteli, ettei hänen oltu suotu nähdä kuulua Tukholman satamareittiä päivällä. Mutta hän lohduttautui pian, sillä kieltämättömästä kauneudestaan ja pittoreskimaisuudestaan huolimatta on uudenaikainen huvila-asutus ihanankin veden varrella aina jättänyt hänet jokseenkin kylmäksi. Pimeys sen sijaan salli hänen nähdä nämä paikat sellaisina, miksi mielikuvitus oli ne aikain kuluessa muodostellut, kitisevien nostoraanojen, roomujen ja muiden sellaisten materiaalisten ja runottomien esineitten ja puuhien pääsemättä näitä saippuapallon pinnalle kuvastuvia näkyjä rikkomaan. Niinpä hän nyt naivisti antoi vanhan Ruotsin romanttisen tunnelman, jota hän visusti varoi millään epäilyksellä särkemästä, virrata sieluunsa kotoisena, tuttuna, rakkaana, joka paikasta, vain sen perusteella, että hän nyt oli täällä.

Rantaan saavuttua tulivat kuninkaalliset passintarkastajat heti laivaan ja Simeonin täytyi yhdessä toveriensa kanssa myöntää, että poliisit ja muut asiaankuuluvat herrat esiintyivät yleisöä kohtaan erittäin tahdikkaasti, kohteliaasti, ja, mikä on pääasia, siekailematta ja joutuin. Nopeasti selvisivät siitä kiirastulesta niin juutalaiset kuin pakanatkin, ja sillä oli asia selvä. Tullitarkastus oli kuitenkin määrätty aamuksi, mutta ilman tavaroita oli kyllä, jos tahtoi, oikeus laivalta poistua. Eikä Simeoni malttanutkaan, vaan läksi erään toisen suomalaisen kanssa, joka oli Tukholmassa vanha tuttu, yön hämyssä harhailemaan pitkin katuja. Hänellä oli väkevä tunnelma siitä, että hän ei kulje yksinään, vaan että täällä on joka paikassa ja nimenomaan juuri tällä keski-yön aavetunnilla, sarja jättiläismäisiä sumuvartaloita katsomassa, kuinka nykypolvi hoitaa heidän jättämäänsä perintöä. Hetken perästä kohosikin Simeonin eteen sumun ja pimeyden keskeltä korkea haamu, jonka käsi käskevästi ja vaativasti osoitti itään päin ja joka sai hänet pysähtymään — Kaarle XII siinä seisoi. Simeonin sydämessä tapahtui tällöin — vanhojen sanomalehtimiesvaistojen aiheuttamana — eräänlainen sekuntihaastattelu tämän korkean henkilön kanssa. "Teidän Majesteettinne", lausui hän vanhaan monarkkiseen kohteliaisuustyyliin, "sallikaa, Sire, minun lausua Teille suomalaisten terveiset". Majesteetin vaskikasvot saivat heti jylhää eloa ja hän kuulosti lausuvan: "Kiitän teitä, suomalaiset, mutta tehän ette ole enää alammaisiani, vaan kuulutte Venäjälle?" — "Kuinka, Teidän Majesteettinne", sammaltaa nyt Simeoni ällistyneenä, "ettekö ole kuulleetkaan, että olemme nyttemmin vapaa ja itsenäinen valtakunta!" Majesteetti tulee ajattelevaisen näköiseksi. "Miten on teidän ollut mahdollista saavuttaa vapautenne?" kysyi hän sitten kummastuen. "Taistelemalla, Sire". Silloin kirkastuivat Majesteetin vaskikasvot ja miekka hänen kädessään näytti heilahtavan. "Niin, oikein suomalaiset! Vapaus saavutetaan ainoastaan taistelemalla!" sanoi hän riemuiten ja kysyi: "Missä on itäraja?" "Rajajoella ja kaukana Karjalassa." — "Kiitos, suomalaiset, te olette siis toteuttaneet Kustaa Adolfin perinnön, jota minäkään en pystynyt säilyttämään. Muistatteko minua koskaan?" — "Sire", vastaa Simeoni, "muistamme Teitä ja muistamme Teille antamiamme uhreja. Vapauden ruusut ovat kohonneet heidänkin vuodattamastaan verestä ja — erämaat olemme asuttaneet uudelleen."

Silloin Kaarle XII tuli ajattelevan näköiseksi ja kysyi hiljaa: "Entä nämä täällä, ruotsalaiset, muistavatko he Suomen antamia uhreja?" — "Sire", sanoi Simeoni nöyrästi, "sallikaa minun olla vastaamatta tähän kysymykseenne"…

Vaikka uuden ajan kulttuuri olisi kuinka kukkeata ja miellyttävää, niinkuin se Tukholmassa kieltämättä on, puhuu siellä silti suomalaiselle ensi hetkinä, jos ne asiat muuten ovat hänelle tuttuja ja pyhiä, voimakkaimmin menneisyys, historia, kaikki ne vuosisadat, jotka samalla lehdellään kertovat molemmista kansoista ja samalle tantereelle vuotaneesta verestä. Simeoni tunsi hartaasti toivovansa, että kaikki närä ja epäluulo hälvenisi suomalaisten ja ruotsalaisten väliltä, jolloin varmaan yhteinen kulttuuri ja yhteinen historia veisi veljeskansat kiinteään ja läheiseen vuorovaikutukseen, siunaukseksi koko Pohjolalle. Missä vain suomalaiset voivat tämän päämäärän eteen työskennellä, siinä heidän täytyy harrastaa tätä lähentymistä, sillä onhan suuri etu se, että meillä on naapurinamme vanha ja arvovaltaa nauttiva valtio, johon olemme sukulaisuussuhteessa historian, toisen kansallisuutemme, toisen kansalliskielemme, yhteiskuntajärjestyksemme ja kulttuurimme kautta. Olisihan perin kevytmielistä, jos Suomen kansa, tämä harvinainen erikoisuus kansojen keskuudessa, kuin sirpale myrskyävällä merellä, vasta saavutettuaan itsenäisyytensä antaisi väliin tulleitten ikävyyksien sumentaa silmistään tämän päämäärän ja kylmentäisi sydämensä sille veren äänelle, joka ei lakkaa kuiskaamasta siitä, mikä on molemmille yhteistä ja velvoittavaa. Näin ajatteli Simeoni katsellessaan öistä Tukholmaa, aikomatta kuitenkaan vähimmälläkään tavalla oman oikeuden myynnillä ostaa tuota lähentymistä. Ei, vaan oikeuden, vanhan pohjoismaisen kunnon ja rehellisyyden, avomielisyyden ja molemminpuolisen kunnioituksen pohjalle on tuo lähentyminen perustuva.

* * * * *

Kirkkaana hohti maaliskuun 14 päivän aurinko kolmeen siniseen suomalaiseen silmäpariin, kun kolmiliitto klo 7 aamulla suvaitsi ilmestyä Tukholman rannan tullipöytien ääreen. Kohteliaat tullivahtimestarit heittivät suopean, ylimalkaisen silmäyksen veljesten tavaroihin ja auttoivat ystävällisesti niiden jälleen sulkemisessa, ikäänkuin pyytäen anteeksi, että olivat vaivanneet niitä aukaisemaan. Kun tavarat sitten oli uskottu erään numerolla varustetun skandinaavisen jätkämiehen huostaan, joka arvattavasti oli Neptunus Gastin sukua suoraan alenevassa polvessa ja joka pyhästi vannoi vievänsä ne eheästi perille hotelliin, röyhistivät veljekset rintaansa ja läksivät verkalleen astelemaan kohti tuota hotellia. Mutta kulku aurinkoisena aamuna Tukholmassa on sellaiselle, joka ei ole siellä ennen käynyt, erikoinen ja mutkallinen tehtävä. Jos hänellä on inhimillisiä kulttuuriharrastuksia, jos hän panee merkille satakin pikkuseikkaa tehden niistä omia hiljaisia johtopäätöksiään, pysähtyy hän milloin sinne, milloin tänne, seisoskellen katujen kulmissa kuin muinoin Juhani Turun-retkellänsä. Kirkas, keväinen aamu, jolloin kadut jo ovat puhtaat lumesta ja ilmassa on ihana raikkaus, on Helsingissäkin yksinäiselle kulkijalle suurenmoinen elämys; sama on asia ja ehkä vielä enemmän Tukholmassa, jossa suomalaisen silmä yhtaikaa tajuaa sekä nykyhetken kauneuden että menneisyyden viehkeän tunnelman. Niinpä Juhani ja Simeoni, käytännöllisen Tuomaan erottua asioillensa, astelivat ensin tätä katua ylös ja sitten toista alas, panivat merkille rauhallisina ja siisteinä työhönsä vaeltavat ihmiset, katselivat kunnioituksella sitä kirkkoa ja tätä muistopatsasta, kumarsivat Bellmanille ja vaelsivat hiljaa Klaran kirkon ohitse, kunnes pysähtyivät molemmat kysymään ja miettimään, millä suunnalla heidän hotellinsa oikeastaan mahtoi olla. Ja kun he ajattelivat tarkemmin, eivät he muistaneet hotellista muuta kuin nimen, ei osoitetta!

Tien kyseleminen oudossa, mutta sivistyneessä kaupungissa, on erittäin hauska tehtävä, jos osaa sen oikein järjestää. Simeoni ehdotti heti, että kysyttäisiin yleisön kohteliaisuuden tutkimiseksi neuvoa vastaan tulijoilta, mutta että hauskuuden vuoksi valittaisiin aina uhriksi kaunein neito. "Sillä", selitti hän hiukan epäluuloisen näköisenä kuuntelevalle Juhanille, "miksi kysyisimme sitä miehiltä? Hehän luonnollisesti ovat viettäneet eilisen illan jossakin ulkona ja ovat siksi hiukan äreitä ja lyhytsanaisia. Vanhat naiset ovat taas usein huonokuuloisia eivätkä juuri ole sopivia täten häirittäviksi. Nuorten poikain neuvot ovat monesti perin hätäisiä ja pintapuolisia, joten jäljellä ei ole muuta kuin nuoret neidot. Ja miksi emme valitsisi heistä kauneimpia? Muistakaamme klassillista ohjetta: 'Omne tulit punctum qui miscuit utile dulci', s.o. parhaiten menettelee se, joka osaa yhdistää hyödyllisen huvittavaan."

Niinpä saivat veljekset sinä aamuna, uudistaen kyselynsä tuontuostakin, kurkistaa erinäisiin sinisilmiin, jotka arvattavasti hyvin olisivat kestäneet kilpailun vaikka missä, ja kuulla sarjan mitä kohteliaimpia ja ystävällisimpiä, peräti suloisella äänellä lausuttuja ohjeita, jotka kaikki olivat mitä yksityiskohtaisimpia, mutta siitä merkillisiä, että ne olivat toisilleen jotenkin vastakkaisia. Oli miten hyvänsä, veljekset huomasivat, että joko olivat neuvot vääriä tahi menivät he tuosta kauniitten silmien näyttelystä aivan pyörryksiin. Ei auttanut lopuksi muu kuin ottaa selko osoitteesta lähimmästä puhelinluettelosta, josta se tietenkin oli helposti löydettävissä. Mutta arvokas kokemushan oli se kohteliaisuus, jota tukholmalaiset tälläkin kerralla osoittivat muukalaisille ja joka oli täysin kaupungin kauneuden vertaista.

Tämä hauska ja muistorikas aamu päättyi vihdoin sillä proosallisella toimituksella, jota tavallisessa kielessä sanotaan aamiaiseksi ja joka voidaan Tukholmassakin nauttia joko kansankeittiössä tahi Oopperakellarilla. Kun Simeoni saituudestaan huolimatta aina oli pitänyt hyvästä ruoasta, eivätkä toisetkaan toverit voineet käsittää, miksi kolmiliiton olisi pitänyt syödä tämä päivän perustava ateria nimenomaan jossakin spartalaisessa kuppilassa, mentiin yhteisestä päätöksestä Oopperakellarille, koska siellä saadaan tunnetusti hyvät aamiaiset. Ja Simeonille oli sekin paikka aikamoinen nähtävä, oikea pomojen pesä.

Istuessaan siinä sillä ilmeellä kuin ei olisi koskaan muuta tehnytkään kuin makaillut maailman loistohotelleissa ja veltosti silmiään raotellen kaivellut hampaitaan kultaisella kaivimella, muisti Simeoni huoaten sitä pettu- ja hallaviljaleipää, joka hänen kotipitäjässään usein oli pirtin pöydällä elintarvepuolta edustanut. Varat ja tilaisuudet ovat maailmassa lievimmin sanoen erilaiset. Elävästi muisti hän tällöin erään kerran, jolloin nimenomaan tuon hallaseudun kansa oli keskustelussaan joutunut kuvailemaan, mikä ruoka heistä olisi parasta. "Kun ottaa", sanoi eräskin vanha akka silmät kiiluen ja vesi kielellä, "läskiä, leikkaa sen pieniksi palasiksi ja käristää ne pannussa sekä panee joukkoon viipaleiksi leikattuja perunoita, niin se se vasta ruokaa on". — "Saattaa olla", murahti siihen silloin syrjästä Rysä-Aatami, "mutta kyllä minä olen sen niin katsonut, ettei miehen ylöspito lihapotusta enää parane". — "Ja entäs sitten riisiryynipuuro", ihmetteli syrjästä kolmas, "mitä sitä enää sen parempaa voi ollakaan!" Kun Simeoni nyt katseli edessään olevaa ruokalistaa, huomasi hän, että ihanteet ruoka-alalla olivat tässä maassa hiukan toiset, sillä siinä oli lueteltu sarja mitä moninaisimpia ja ihmeellisimpiä ruokia, joiden nimet olivat niin mutkalliset ja konstikkaat, ettei niitä kehdannut ruveta lausumaankaan. Ei siis auttanut muu kuin onnenkaupalla, niin kylmästi ja välinpitämättömästi kuin ei olisi koskaan muita ruokia syönytkään, näyttää odottavalle edeskäyvälle jotakin joukosta ja vielä niin kyllästyneellä ja maailmaa vihaavalla ilmeellä, että edeskäypä masentuneena lensi tiehensä, frakin liepeet koipien välissä ja varmaankin ihmetellen, että nythän ne tulivatkin Oopperakellarille vasta oikeat herrat, kerrankin. Ja kun oli sitten annoksensa saanut, täytyi, jos mieli noudattaa ympärillä istuvan isovatsaisen kansan esimerkkiä, pureskella annoksensa silminnähtävällä vastenmielisyydellä, hyvin vaivalloisesti ja selvällä tuskan ja kyllästymisen ilmeellä, niinkuin kysymyksessä olisi ollut vähintään kolmen vuoden pakkotyön suorittaminen. Juhani, Tuomas ja Simooni eivät kuitenkaan huolineet olla näin hienoja, vaan jauhoivat häränlihansa hienoksi ilmeisellä nautinnolla, höystäen ateriaansa terävillä ja ytimekkäillä huomautuksilla, sananlaskuilla ja vertauksilla. Ja kun Simeoni vihdoinkin nousi naudanlihansa äärestä, tunsi hän selvästi, ettei maailma sentään tainnut olla se kaikista hulluin paikka taivaankappalten seassa, vaan jokseenkin mukiinmenevä paikallisasema ainakin tällä karman asteella.

V.

Timanttien punnitsemista ja suomalaisten nimien lausumista Turkin konsulaatissa. — Pikku kokemuksia ruotsalaisista. — Hänen Majesteettinsa seurassa eteenpäin.

Kolmiliitolla oli Tukholmasta hankittava passileima Itävaltaan, Turkkiin ja Jugoslaviaan, joita valtakuntia se aikoi kunnioittaa käynnillään. Niinpä seisoivat veljekset, suoritettuaan asiansa nopeasti Itävallan konsulaatissa, tänä samana päivänä klo puoli 3 Turkin konsulin oven takana. "Täräyttelehän tuosta", määräsi Juhani osoittaen soittokellon nappia, ja vapisemattomalla kädellä suoritti Tuomas annetun tehtävän.

Kohtelias nais-ihminen kuljetti nyt veljekset eräänlaiseen konttorin kaltaiseen huoneeseen, jossa istui kaksi naista, toinen vielä virkeän ja hyvin hoidetun näköinen, toinen jo elon turhista taisteluista ja pinnistelyistä rauhan puolelle siirtynyt. Selvästi ja sujuvasti kuin olisi ollut kotipitäjänsä kinkereillä, esitti Juhani, jolla vanhimpana veljenä oli puhemiehen jalo tehtävä osallansa, yhteisen asian, jota molemmat naiset, mutta eritoten vanhempi, huomattavan tarkkaavaisesti kuuntelivat. Pian oli puuha heille selvä ja vanhempi nainen ryhtyi pirteästi erinäisiin toimenpiteisiin, kutsuen Juhanin vierellensä pöydän ääreen tekemään selkoa nimestänsä ja synnyinmaastansa. Tuomas ja Simeoni istahtivat taammas pyöritellen hattuansa ja katsellen vilpittömästi ympärillensä.

Pian herätti Simeonin huomiota se työ, jota nuorempi naishenkilö toimitti. Hänellä oli edessänsä jonkunmoinen pienoisvaaka, jossa käytettiin painoina peräti pieniä ja ohuita levyjä, ja punnittavana näytti olevan erinäisiä sangen pikkuriikkisiä, mutta kirkkaasti kimaltelevia kiviä. Kohta rupesivat Simeonin korvissa kaikumaan nuo klassilliset säkeet: "Arabiassa muinoisin, mies vanha Amru eli, hän köyhä oli, kuitenkin, luojaansa turvaeli…" — nainen aivan selvästi punnitsi timantteja ja muita kalliita kiviä. Valituin, ehkä hiukan kompastelevin sanoin pyysi Simeoni nyt saada tulkita uteliaisuutensa, joka heti tyydytettiin, ja siitähän sitä sitten sukeutuikin keskustelua riittävästi, suoritettuna molemmilta puolilta leikinlaskun, naurun ja mukiinmenevän "vitsailun" rajoissa. "Eiväthän arvoisat naiset vaan mahtane olla turkkilaisia?" päätyi Simeoni lopuksi kysymään, johon nainen vastasi pienellä kirkkaalla naurun pirahduksella. "Eihän toki", sanoi hän, "minä olen ruotsalainen ja hän tuolla on ranskatar." — "Ahaa", ymmärsi asian nyt Simeonikin ja siihen loppui keskustelu, sillä ranskattaren pöydän äärestä alkoi kuulua menoa niinkuin seitsemän veljestä olisi yhteen ääneen tavannut "aa, pee, cee, äffä, kee". Juhani siellä parhaillaan tulkitsi nimeänsä tarkkaavaisesti kuuntelevalle vanhalle ranskattarelle.

Kansallisuutensa ja kansallisen leimansa puolesta tulee jokaisen jalosti ja pelkäämättä taistella, silloinkin, kun asema tuntuu täysin toivottomalta. Sellaiset suomalaiset nimet kuin Tuomas Jysky ja Simeoni Kukko selviävät kyllä pian mustimmallekin nubialaiselle, mutta kun suomenkielen syvemmistä uumenista lyödään yhteen erinäisiä tavuja, saattaa siitä syntyä yhdistelmä, joka, vaikka onkin suomalaisen korvaan sekä selvä että hauska ja sointuva, on muukalaisesta silminnähtävästi jonkunmoinen vokaaleista ja konsonanteista harvinaisella ja ennenkuulumattomalla tavalla sommiteltu viserrys, jota mahdollisesti voivat eri osiinsa eroitella eräät maapallon huippupaikoista löydettävissä olevat filoloogiset ihmenerot, mutta jota ei tavallinen ihminen voi lausua eikä kirjaimin tulkita ilman pitkäaikaisia ja vaivalloisia foneettisia ja muita kielellisiä opintoja. Niinpä kun nyt Juhani selvästi ja kirkkaasti lausui sukunimensä, pusertui vanhan ranskattaren rinnasta raskas huokaus, ja hän ryhtyi alistuneesti onkimaan Juhanin nimestä esiin kirjainta toisensa jälkeen. Mutta ei siitä sittenkään tahtonut tulla mitään. Vaikka Juhani oli erinäisiä kertoja luetellut nimensä kaikki kirjaimet oikeassa järjestyksessä, napauttaen jokaisen kohdalla etusormellaan pöytää ja aina lopuksi lausuen sen kokonaisuudessaan erittäin selvästi, kuuluvasti ja mallikelpoisesti, paremmin kuin koskaan ennen kotimaassaan, ei vanhan naisen mielen hämäryys ottanut yhtään hälventyäkseen. Silloin kohosivat Juhanin otsalle hikikarpalot ja hän lähetti toisten veljesten puoleen epätoivoisen katseen kuin hukkuva, joka on menettänyt kaiken pelastuksen toivon. Mutta Simeoni ja Tuomas eivät olleet milläänkään, vaan julistivat tuoliltaan kylmiä ja arvostelevia huomautuksia, kehoittaen Juhania lausumaan nimensä selvemmästi ja kuuluvammalla äänellä, luettelemaan kirjaimet vielä kerta tahi koettamaan, tokko tavuittain lausuminen ehkä paremmin auttaisi. Näiden ystävällisten neuvojen ja huomautusten johdosta Juhani käänsi heille halveksien selkänsä ja esitti sitten ranskattarelle nimensä sellaisella selvyydellä ja vakaumuksella, että tällä luultavasti tapahtui vanhoissa aivoparoissa jonkunmoinen naksahdus ja hän sysäsi kiireesti paperille joukon vokaaleja ja konsonantteja, jotka arvattavasti vielä tänäkin päivänä esittävät konsulaatin arkistossa Juhanin nimeä. Mutta eihän asia ollut vielä tällä hyvä.

Papereihin vaadittiin ei ainoastaan omaa ja aviopuolison nimeä, vaan vieläpä isänkin nimi. Kun Juhanin ja Simeonin isä oli kulkenut tämän pallovanhan kamaralla toisella nimellä kuin se, jota pojat nyt tottelevat, ja tämä asia esitettiin ranskattarelle, herätti se hänessä heti epäluuloja. "Mutta kuinka voi pojalla olla eri nimi kuin isällä?" kysyi hän tutkistellen. Juhani ja Simeoni eivät kuitenkaan ruvenneet pitempiin selityksiin, vaan Simeoni ilmoitti vain lyhyesti sellaista sattuvan Suomessa nykyaikaan useinkin. Tämän johdosta joutui hän hetkiseksi tuijottamaan ranskatarta silmiin, joista kuvastui monenlaisia arveluita ja johtopäätöksiä, mutta kun hän räpähdyttämättä kesti tämän "särkien paistamisen", huokaisi eukko lopuksi alistuvaisesti ja päätään pudistaen, nähtävästi ihmetellen, minkälaisia isiä siellä Suomessa mahtanee ollakaan. Niin saatiin vihdoin kaikki selväksi ja passeihin komea lupa matkustaa itseensä Turkinmaalle. Viivana riensivät veljekset nyt Jugoslavian konsulaattiin, kiiteltyään koreasti ja sievästi nämä arvoisat naiset, jotka olivat tehneet tehtävänsä mitä rakastettavimmalla avuliaisuudella.

Sieltä, kohteliaan ruotsalaisen luutnantin toimesta, selvittiin niin pian kuin vain leimat ehdittiin passeihin lyödä. Ja veljekset vahvistivat nyt sekä myöhemmin kokemuksekseen passiasioissa, ettei missään maassa, ei kotimaassakaan, heitä kohdeltu auttavaisemmin, nopeammin ja paremmin kuin Ruotsissa.

Simeonilla samoin kuin kolmiliiton muillakin jäsenillä oli ollut pieni ennakkopelko siitä, että ruotsalaiset mahdollisesti Ahvenanmaan kysymyksen johdosta katsoisivat asiakseen viitata suomalaisille kylmällä kädellä ja kohdella heitä ynseästi. Edellisestä on jo käynyt selville, ettei sellaista voinut ollenkaan huomata. Kun Simeoni ja Juhani taas muutaman hetken kaupungilla harhailtuaan joutuivat kysymään tietä hotelliinsa, valiten tällä kertaa uhriksi erään sangen sivistyneen näköisen herrasmiehen, lausui tämä hienosti hymyillen: "Valitettavasti en voi teille sitä neuvoa, koska en ole tukholmalainen, mutta olen vakuutettu siitä, että se on korkeintaan kahden minuutin matkan päässä — oletteko suomalaisia?" Ja kun veljekset vastasivat myöntäen, jatkoi hän hauskaa ja ystävällistä puheluaan oikeastaan ilman erikoisempaa aihetta, luultavasti saadakseen hiukan kuulla Suomen ruotsia, joka kaikunee omituisen laulavalta heidän korvissaan. Simeoni huomasi uudelleen, että sanomalehtien sappea kiehuvista kirjoituksista ei yleensä pidä muodostaa käsitystä varsinaisen yleisön todellisesta mielipiteestä, sillä useimmissa tapauksissa se kulkee tyynempiä ja järjellisempiä uria kuin sanomalehtien sävystä voisi päättää.

Mutta kello läheni jo seitsemää ja Tuomaan, retkikunnan klubimestarin, hankkimat piletit rupesivat kuumenemaan taskussa. Eipä siis muuta kuin jäähyväiset Mälarin kauniille kuningattarelle, ja niin oli keväinen päivä Tukholmassa vietetty. Vinkuvalla vauhdilla asemalle ja painautumaan pilettikujasta sisään.

Tällä paikalla vallitsi melkoinen hälinä ja sekasorto, jonka syy selvisi Simeonille vasta myöhemmin. Hän näki Juhanin hiukan kiivastuneena viittilöivän piletin leimaajalle ja vaativan pääsyä lävitse, mutta mies osoitti toista kujaa, vaikka piletissä oli päinvastainen ilmoitus. Simeoni itse sai myöskin tehdä toisin kuin mitä piletistä näkyi, ja ennenkuin siitä hötäkästä selvittiin, olivat veljekset kokonaan häipyneet toisistaan. Simeoni haki kuitenkin päättäväisesti ja jäykästi itselleen sen junan, johon piletti osoitti, arvellen, että Juhanilla ja Tuomaalla on kyllä yhtä kirkkaat silmät kuin hänelläkin löytää laillinen penkkinsä. Mutta päästyään osastoonsa ja saatuansa tavaransa järjestykseen, tuli hän juuri lähtiessä vilkaisseeksi viereisellä raiteella olevaan junaan, ja eikös vain Juhani siellä tarmokkaasti nostellut tavaroita hyllyille. Hän oli siis joutunut toiseen junaan. Simeoni tarkisti nopealla kyselyllä oman asemansa, huomasi sen oikeaksi, ja jäi huolestuneena istumaan ja miettimään, mitä tässä nyt oli tapahtunut. Mutta asiaa ei voinut enää auttaa.

Simeonin huomiota oli herättänyt se, että junasillalle oli levitetty hieno punainen matto, ja hänen osastossaan olevien upseerien puheesta hän sai selville, että itse kuningas oli lähtenyt matkalle, vieläpä Rivieralle saakka, joko samassa junassa kuin hän, tahi sitten Juhanin junassa. Ja kun hän muisteli asemalla ennen lähtöä tapahtunutta vaunujen siirtelemistä raiteelta toiselle, rupesi hän ymmärtämään, mistä koko sekasorto oli johtunut. Arvattavasti Tukholmassa oli haluttu sotkea tieto siitä, kummalla junalla kuningas oli mennyt, ja siksi kai matkustajiakin jaettiin hiukan eri tavalla kuin mitä pilettikujan ilmoitukset osoittivat. Tästä kävi kuitenkin selville, että koko kolmiliitto todennäköisesti oli tällä hetkellä pyrkimässä etelää kohti, joskin eri junilla ja ehkä hiukan eri teitä.

Mutta hauskakin päivä on väsyttävä ja koska maaliskuun ilta verhosi ohi kiitävät maisemat synkkään pimeyteensä, estäen niitä näkemästä, painautui Simeoni tyynesti viileitten lakanain väliin, antaen täyden tunnustuksen Ruotsin valtionrautateille niiden erinomaisesta siisteydestä.

VI.

Liikunnon mysterio. — Aamuisia näkyjä Etelä-Ruotsissa — Skånen peltoja.

Simeoni näki unta, että häntä kiidätettiin hirvittävää vauhtia jonkunmoisen torpeedon sisässä halki avaruuden ja läpi outojen ja ihmeellisten aurinkokuntien. Hän pelkäsi ankarasti törmäävänsä johonkin taivaankappaleeseen ja koetti tarmokkaasti päästä vaikuttamaan torpeedonsa johtoon, mutta turhaan. Juuri kun asema näytti uhkaavimmalta ja yhteentörmäys oli siinä silmänräpäyksessä tapahtumassa, hän kuitenkin onneksi heräsi, huokaisi helpotuksesta ja töllötteli tyhmän näköisenä pimeässä ympärilleen.

Juna meni ankaraa vauhtia ja kova paukkina ja jyske säesti sen menoa. "Vallan hirveätä kyytiäpä se nyt ajaakin", ajatteli Simeoni, käänsi kylkeä ja rupesi miettimään liikunnon mysterioita. "Ensinnäkin kiitää koko aurinkokuntamme huikean nopeasti jonnekin, minne kiitänee, sillä eipä sitä peräseinää taida sieltä niin hevillä eteen koitua. Sitten mennä huristaa tämä maapallo auringon ympäri myös tavallista vonkaa ja kieppuu samalla oman akselinsa ympäri kuin hyrrä. Kun olisi tuossa inhimillisen välimatkan päässä paikoillaan oleva vertauskohta, niin eiköhän rupeaisi pian päätä huimaamaan? Eikä sillä hyvä, vaan täällä maapallon pinnalla mennä hihkaisen vuorostani minä synkässä pimeydessä eteenpäin kiljuen ja suitsuttaen savua ja säkeniä kuin hullu." Simeoni tunsi tällä hetkellä elävästi, kuinka liikunto on maailmankaikkeuden korkeimpia ja mahtavimpia sekä lakeja että ilmiöitä. Juna muodostui yhtäkkiä hänen mielikuvituksessaan jättiläiseläimeksi, joka voitonriemulla ja hurjistuneena syöksyy eteenpäin mistään välittämättä, ja jonka mukana hän, Simeoni, kylmästi ja ylemmyyden tunnolla laskettaa menemään kuin kärppä metson niskassa. Hänen mielensä täytti koomillinen ylpeyden ja suvereenisuuden tunne ja hän nukahti taas hetkeksi kuin hallitsija.

Kun hän avasi siniset silmänsä uudelleen, oli jo täysi päivä. Halu nähdä Etelä-Ruotsin maisemia sai hänet nousemaan, vaikka kello ei ollutkaan enempää kuin puoli 6. Harmaat sumujoukot aaltoilivat vielä kaikkialla, mutta kuitenkin liikehtien levottomasti kuin tietäen lähdön olevan edessä. Ruoho ei viherrä vielä missään eikä lehden alkua näy, vaan on luonto yhä tainnostilassa. Sieltä täältä sumupilven lomasta vilahtaa rannaton viljelystasanko ja kaukainen talo, jonka valkoiset seinät hohtavat kirkkaina. Simeoni katsoo tuota kaikkea omituisen jännittyneenä ja odottaa malttamattomasti aurinkoa, elämänsä suurinta ystävää. Jo rupeaa sumujoukoissa välkehtimään hopean häivettä, ne ohenevat, jo täyttää avaruuden ihmeellinen kultakimmellys — klo 6,40 pistäytyy aurinko näkyviin taivaan rannan takaa niin majesteetillisena, kauniina ja ylevänä, että sielun täyttää sanaton, antautuva, nöyrä ja hiljainen hartaus. Matkustaja toisensa jälkeen ilmestyy vaunun käytävään. Heidän kasvoiltaan kuvastuu lepo ja rauha, ja viilein silmin, hiljaisella nautinnolla, katsovat hekin, kuinka aurinko runsaudestaan antaa valoa ja kultaa Skånen rannattomille viljelyslakeuksille.

Me suomalaiset usein tyydytyksellä katselemme omia viljelysmaitamme, Uudenmaan ja Hämeen hedelmällisiä laaksoja sekä Etelä-Pohjanmaan lakeuksia, mutta jo Skånen ruokamaihin verrattuina ne valitettavasti saavat tyytyä sangen vaatimattomaan sijaan. Kulttuuri on täällä niin vanhaa, että pelloista on vähitellen kadonnut kaikki, mikä muistuttaa alkuvaiheista: ei ole näkyvissä ojia eikä aitoja, ei rumia ja pitkää takkuruohoa kasvavia pyörtänöitä, eivät ole enää sarat sattumalta miten kuten, eikä ole pellolla kiviä, ei suuria ja kovia savikokkareita, vaan kaikki on lopullisesti valmista, sileätä, mullaltansa puutarhan tapaisesti muokattua aluetta, joka saa viljelyksen ystävän sydämen innostuksesta sykkimään. Mahtanee olla ihana näky, kun tämäkin lakeus aaltoilee täynnä viljaa, yllänsä kesän polttava aurinko ja avaruus helkkyen peltoleivosen laulusta. Tyydytyksellä totesi Simeoni vuosisataisen, rauhassa vaikuttaneen ja työskennelleen porvarillisen maailmanjärjestyksen tuloksen tässäkin näköalassa, arvellen tyynesti, että lahjakas pitää olla sen maailmanparantajan, joka keksii paremman keinon, millä päästä näihin samoihin saavutuksiin — niiden sivu ei enää juuri voinekaan päästä.

Junakin kiljaisi tuon tuostakin kuin riemastuneena päivän tulosta ja ympärillä olevista ihmiskunnan saavutuksista. Sivuutetaan kyliä ja kaupunkeja, joissa ihmistyö alkaa hyöriä aamuaskareissaan ja joiden keskeltä kohoaa kuin vartijana valkoinen temppelin torni ylentäen katsetta ja ajatusta. Vanha jarrumies, joka kulkea kyhnyttelee vaunusta toiseen tuoden raitista vettä, on muhoilevalla puhetuulella ja pitää Simeonille tyytyväisen esitelmän Skånen kauniista maakunnasta, sen rikkaudesta ja ahertavista asukkaista. "Ja då!" lopettaa hän vahvistaen joka lauseensa, joihin Simeoni alttiisti yhtyy, lämmenneenä siitä ylpeydestä ja ilosta, jolla tuo vanha, vaatimattomassa toimessa elämäntyönsä suorittanut mies puhui kotimaastansa ja sen kaikinpuolisesta hyvyydestä. "Kunpa kerta", huokaisi Simeoni, "Suomessakin joka kansalaisessa pääsisi vallitsemaan tämä sama ylpeä ja tyytyväinen tunnelma siitä, mitä siellä on saavutettu, vain sen perusteella, että se kuuluu omalle maalle ja kansalle."

Samalla huomasi Simeoni, että lännestä pilkoitti siintävä meren selkä, jota pitkin höyrysi upea laiva ja jonka laineilla kimalteli valkopurjeita kuin kauniita kuvia. Pian tulla jyristettiinkin Malmön asemalle, jossa Juhani ja Tuomas tyynellä tavallaan ottivat ilostuneen Simeonin vastaan, ilmoittaen, että "Hänen Majesteettinsa ja me saavuimme jo tunti sitten ja ottivat kaupungin viranomaiset meidät asianomaisesti vastaan." "No, hyvähän tuo oli, että edes sen verran ymmärsivät", mukasi siihen vain Simeoni, tyytyväisenä, kun kolmiliitto taas oli koolla, seisoen vakaasti ja hajasäärin asemasillalla odottamassa Trelleborgin junan lähtöä.

VII.

Politiikkaa ja murkinapakinaa. — Rügenin liitukallioita. — Sassnitzin tunnelmia ja temppeleiden torneja.

Trelleborgin satamassa, passien tarkastustilaisuudessa, joka kävi joutuin ja ilman mitään pikkumaisuuksia, huomasi kolmiliitto ensi kerran joutuneensa ilmapiiriin, jossa tuntui ruudinsavua Europan poliittiselta taistelutantereelta. Matkustajain joukossa oli nimittäin useita saksalaisia, jotka olivat menossa kotiseudulleen Schlesiaan ottamaan osaa kansanäänestykseen. Erään Göteborgista tulleen naisen passi ei kuitenkaan jonkun erehdyksen vuoksi ollutkaan kunnossa ja passien tarkastajan täytyi anteeksi pyydellen ja pahoitellen ilmoittaa, etteivät hänen ohjesääntönsä sallineet laskea häntä menemään. Mitäpä siinä oli tehtävissä, sillä näiden passimuodollisuuksien muuria eivät naisenkaan kyyneleet pysty murtamaan, ja niin jäivät saksalaiset äänestyksessä yhtä viivaa vähemmälle. Kolmiliitto sen sijaan hyväksyttiin kumartaen menemään, ja antoi, sittenkuin Hänen Majesteettinsa vaunu oli ajettu lautalle, koneen ruveta pyörimään täsmälleen klo 9 aamulla kulumassa olevan maaliskuun 15 päivänä.

Avaran ja upean lautan ruokasalongista rupesi heti Itämeren siintäville aalloille saavuttua kuulumaan kutsuvaa ja houkuttelevaa vaskipäristimen pompottelua:

Veljesten vilkasta keskustelua ruokapöydässä kuunteli koko ajan heitä vastapäätä istuva vanha herra, jonka Simeoni ensi silmäyksellä oli sijoittanut sinne ruotsalaisen rovastin, kauppaneuvoksen ja ruukinpatruunan vaiheille. Suurien ja pyöreitten silmälasiensa takaa hän tuijotteli miettiväisesti ja muhoilevasti, nähtävästi odotellen sopivaa hetkeä, jolloin voisi päästä jutun alkuun. Huomattuaan sen auttoi Simeoni häntä matkalle tarjoamalla hänelle pöydältä jotakin, ja sillä oli asia selvä.

VANHA HERRA: Sallikaa minun kysyä, ovatko herrat, kuten olen tässä otaksunut, suomalaisia?

JUHANI: Olemme kyllä.

VANHA HERRA: Ja, suokaa anteeksi uteliaisuuteni, varmaankin matkalla kauaskin?

SIMEONI: Olette arvanneet aivan oikein.

VANHA HERRA: Jaa jaa, on ihan ihmeellistä, kuinka ne suomalaiset matkustavat. Aina kun minäkin terveyteni vuoksi joudun Europan läpi kulkemaan, tapaan suomalaisia joka paikassa.

TUOMAS: Toivottavasti se tapaaminen on jättänyt maanmiehistämme edullisen muiston?

VANHA HERRA: Ehdottomasti, ehdottomasti! Olemmehan me suomalaiset ja ruotsalaiset vanhaa veljeskansaa, jotka varsinkin ulkomailla tunnemme olevamme suorastaan veljiä. Mutta sanokaa minulle, kuinka siellä Suomessa nyt olot oikeastaan ovat? Te varmaankin elätte joka päivä kauhun ja pelon vallassa?

ÄLLISTYNYT KOLMILIITTO YHTEEN ÄÄNEEN: Kauh… pel… vall…! Ei suinkaan! Meillähän ovat olot ja elämä maailman rauhallisimmat. Luullaksemme olisi muilla syytä pitää siinä suhteessa Suomea esimerkkinä.

VANHA HERRA: Jaa jaa! On ihan ihmeellistä, kuinka ne suomalaiset ovat tyyniä ja rauhallisia, tapahtui mitä hyvänsä. Aina ne vain vakuuttavat, että kyllä se siitä kaikki korjautuu, ja täytyneehän sen korjautuakin, kun te olette niin kauhean itsepäisiä.

KOLMILIITTO YHTEEN ÄÄNEEN: Itsepäisiä!

VANHA HERRA: Niin. Mihin te vain ryhdytte, sitä te ajatte koskaan tarkoituksestanne luopumatta. Olen aina pitänyt suomalaisista ja pidän vieläkin.

KOLMILIITTO KUMARTAA.

VANHA HERRA: Kun te vain voisitte antaa niiden omien ruotsalaistenne olla rauhassa, ettekä koettaisi pakottaa niitä luopumaan äidinkielestään ettekä muutenkaan niitä sortaisi!

Tässä aloitti kolmiliitto, tehden sarjan ankarasti torjuvia ja kauhistuvia liikkeitä, laajahkon esitelmän, jota vanha herra kuunteli silminnähtävästi epäillen, mutta kohteliaasti kuitenkin väittämättä vastaan. Kun kolmiliitto lopuksi ilmoitti suomalaistenkin haluavan päästä ruotsalaisten kanssa sekä Ruotsissa että kotona mitä parhaisiin suhteisiin ja toivovan, että välille ilmestyneet riitakysymykset pian saataisiin ratkaistuksi molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi, huokaisi vanha herra syvään ja sanoi: "Ja, ja, den välsignade Ålandsfrågan!"

Tässä tavattiin nyt sellainen Hänen Majesteettinsa alammainen, joka oli sydämestään kyllästynyt sekä hallituksensa politiikkaan yleensä että ahvenanmaalaisiin erikoisesti. Hän ihmetteli, mahtaisivatko ahvenanmaalaiset olla koskaan tyytyväisiä, vaikka saisivat kymmenen kertaa, mitä tahtovat. Ja nurisevalla äänellä tuo vanha herra sitten hiljoilleen aterian kestäessä haukuskeli vähän kaikkiakin, mutta vallankin sanomalehtiä, jotka hänen mielestään antoivat ihmisille aivan väärän kuvan siitä, mitä maailmassa tapahtui ja mitä ihmiset yleensä ajattelivat. Lopuksi hän kysyi, mitä suomalaiset nyt aikoivat tehdä Ahvenanmaan asiassa, johon Juhani vastasi tyynesti: "Mitäpä siinä on tekemistä — Ahvenanmaa on meidän ja sillä hyvä!" Tämän kuultuaan vanha herra tuijotti kolmiliittoon vakavasti silmälasiensa ylitse ja kuivasi suunsa tarkkaan ja hitaasti.

Ihastuneena siitä, että oli tavannut tällaisen nuhteettoman ja reilusti vanhoillisen ruotsalaisen setämiehen, jonka mielipiteet, tietojen joskus eteen töksähtävää ahtautta lukuunottamatta, yleensä lepäsivät terveellä lutherilaisella perustuksella, rupesi Simeoni jatkamaan keskustelua yhä laajemmalti. Siitäpä sitten paisuikin kertauskurssi sekä pohjoismaiden että varsinkin maailmansodan historiassa, jonka vaiheita ja tuloksia Juhani, Tuomas ja Simeoni toiselta, ja setämies toiselta puolen valaisivat ytimekkäinä ja nasevilla huomautuksilla. Annettiinpa vanhukselle lopuksi todellinen ja oikea käsitys punakapinasta ja varsinkin tuosta kuuluisasta "valkoisesta terrorista" sekä ilmaiseksi eräitä tepsiviä keinoja, millä bolshevismia parhaalla ja taatulla menestyksellä voi vastustaa. Lopuksipa sitten setämiehemme paiskasi toveruksille kättä ja sanoi: "Jaa, jaa, sydämestäni toivotan onnea kaikille suomalaisille, sillä heidän menestyksensä on suoranainen lisä Pohjolan yhteiselle voimalle ja hyvinvoinnille!" Mieluinen ja hauska tunnelma oli tämän aterian kestäessä vallinnut.

Noustuaan jälleen kannelle panivat toverukset merkille, että taivas oli mikäli mahdollista vielä kirkkaampi kuin aamulla ja että meren vihreä vesi kohoili hiljaa sileinä maininkeina, joiden pintaa ei pieninkään tuulen väre särkenyt. Lautta kynti rauhallisesti ja voimakkaasti leveää uraansa kohti Rügenin liitukallioita, jotka valkoisena viivana alkoivat hohtaa tuolta kaukaa. Matkalainen on onnellinen ihminen: etsimättä ja pyytämättä avautuu hänen eteensä maailman ihmeellisin kuvakirja, joka sisältää sekä luonnon että historian aarteita, eikä hänen tarvitse vaivautua edes lehteä kääntämään. Kukapa uskoisi, mietiskeli Simeoni katsellessaan rauhallista merta ja kuin erämaan yksinäisyydessä uneksivaa rantaa, että tämäkin paikka on ollut ehkä tuhannen vuotta mitä verisimpäin ja julmimpain tapahtumain näyttämönä. Tuolla korkealla huipulla on arvattavasti ollut muinaisten germaanien salaperäinen Hertha-jumalattaren pyhäkkö, sekä sen jälkeen ehkä hurjien vendien kuuluisa rosvolinna Arkona, ja tällä rannikolla on keinunut barbaarien ryövärilaivasto, valmiina pitkille rosvousretkille. Eikäpä sopisi kummastella, vaikkapa tuolta niemen takaa lipuisi esille joukko pulleavatsaisia hansalaivoja, täynnä Flanderin verkaa, Reinin viiniä ja ahnaita, ihravatsaisia ja punanenäisiä kauppiaita, jotka Hansaliiton neljänä vuosisatana levittivät arvaamattoman paljon taloudellisen ja muunkin sivistyksen ituja Itämeren rantamille. Mutta melkein rikkumaton rauha vallitsee täällä nyt, maan multa on lahottanut luut ja meren syvyys kätkee saaliinsa mykkään syliinsä. Ihmiset voivat ahertaa tuhansia vuosia ja uskoa lujasti työnsä pysyväisyyteen, kunnes mahtava aika levittääkin suunnattoman kätensä ja pyyhkäisee pois kaikki, kuin hyökyaalto lasten rakennukset rantahiekalta.

Rauhallisesti kaartaen höyryää lautta Sassnitzin lahteen, jonka rannoilla kirkkaassa auringonpaisteessa hotellit ja kylpylärakennukset vielä tyhjinä odottavat kesävieraitaan. Kaikki on hiljaista, ja ratapihalla, siinä tyynesti puuhailevine virkamiehineen, on jotakin sunnuntaipäivän tunnelmaa. Asemahuoneen vieressä muokkaavat mies ja poika puutarhaa, tarkoin pienentäen jokaisen multakokkareen, ja yksinäinen kana mennä koikkailee sinne tänne, valittavasti kaikerrellen. Kello puoli 3 nykäisee juna kolmiliiton liikkeelle ja niin aletaan mennä nykytellä Stralsundia kohti. Sen korkeat kirkontornit kuvastuvat taivasta vasten kertoen kaupungin muinaisten hansaporvarien kyvystä ja kulttuuriharrastuksesta, joiden syvimmän pyrkimyksen he kuten muutkin aikalaisensa usein kohdistivat kirkkojen rakentamiseen. Nopeasti matkustaessa tulee panneeksi aivan erikoisesti merkille ne kymmenet ja sadat temppelien tornit, joiden ohitse junat kiitävät. Simeonin mielestä ne olivat kuin käsiä, jotka maan pinnalta, pölystä ja arkisen aherruksen keskeltä, kohoavat kohti taivasta todistuksena paremman toivosta, pyhästä aavistuksesta ja uskosta. "Jos voisi", alkoi hän runollisesta mielikuvastaan innostuneena selittää Juhanille ja Tuomaalle, "yhdellä silmäyksellä nähdä samalla kertaa koko Europan pinnan, antaisivat kirkkojen tornit sille varmaankin erikoisen luonteen piirteen…" — "Aivan niin", huomautti aina asiallinen Tuomas, "piirteen, joka olisi henkevä ja kaunis, ellei uusi aika olisi pyrkinyt sitäkin kuvaa särkemään. Muistettava nimittäin on, että temppelien tornien rinnalla on nykyisin sarja vielä korkeampia tehtaanpiippuja, jotka parhaansa mukaan suitsuttavat sinitaivaalle mustaa nokea ja usein ovat todistuksia kaikesta muusta kuin pyhästä uskosta ja aavistuksesta." Tämän kieltämättä oikean huomautuksen johdosta hämääntyivät Simeonin romanttiset tunnelmat; hän rykäisi hiukan nolostuneena, pisti tupakaksi ja rupesi katselemaan, mitä muuta ympärillä mahtaisi näkyä.

VIII.

Tyynen elämän ylistyslaulua. — Saksan varallisuus ja nousukyky. — Suomalaisten suhteet saksalaisiin. — Eräs, joka aikoi äänestää puolalaisia.

Mereltä oli tultu, mutta meri oli tavallaan taaskin edessä. Sen laineet olivat kuitenkin jäähmettyneet rauhallisiksi, pehmeäpiirteisiksi kummuiksi, jotka olivat vain peltoa, niin pitkälle kuin silmä kantoi ja juna jaksoi halki mennä. "Tämä rupeaa olemaan valmiinpuoleista maata", arvosteli Juhani, jonka maanviljelyksellisiä vaistoja tuo valtavien vainioiden näky kiihoitti. Kahden ja kolmen hevosen vetämiä auroja kulki pelloilla kaikkialla, verkalleen kääntäen muheata multaa sopivaksi ottamaan vastaan kylvöä; kyntäjän tanakka vartalo leikkautui väliin taivasta vasten tukevana varjokuvana, ja pitkillä, puiden reunustamilla viertoteillä mennä körötteli lihavien hevosten vetämiä nelipyöräisiä, ajajan istuimella nukkuva, aivan kuin Fliegende Blätteristä leikattu mies, suussa posliinipiippu. Koko näky oli kuin porvarillisen, kuohahtelemattoman, ruisleivän nojassa vaeltavan tyynen elämän ylistyslaulua. Samoin kuin Skånessa ja vielä enemmänkin ihmetteli ja hämmästeli Simeoni näiden viljelyksien suuruutta, joissa pellon pinta joka paikassa todisti aivan erikoisesta huolellisuudesta ja perinpohjaisuudesta työn teossa. Täällä näkyy maanviljelijä kehittyneen jo niin pitkälle, ettei hän voi sietää mitään roskia, turpeita, mutkaisia lahtia peltojen reunoissa, vaan vaatii, pitäen joka neliömetrin alaa kalliina, kaikessa loppuun vietyä järjestelmällisyyttä, siisteyttä ja perinpohjaisuutta. Maan, jossa on tällaiset alueet tuollaista peltoa, täytyy, ainakin suomalaisen silmillä katsottuna, olla rikas.

Mutta missä asuvat ihmiset, jotka kaiken tämän viljelystyön suorittavat? Kolmiliitto teki tämän kysymyksen melkein yhtaikaa, sillä ihmisasuntojahan näkyi peräti harvassa. Suomessa on totuttu siihen, että vainioittensa keskellä on punaseinäinen ja valkonurkkainen talo, kuin lehmä apilamaassa, ja viitan välin päässä taas toinen, kujat täynnä multaisia, kirkuvia lapsia. Täällä ei näy merkkiäkään sellaisesta — niin, kyllä näkyy: tuolta kaukaa kohoaa kirkontorni ja rakennusten päätyjä, puita ja muita asumuksen merkkejä; kaipa ihmiset siis ovat kokoontuneet tuollaisiin kaupunkimaisiin kyliin, sieltä pitäen hoitaen viljelyksiään. Maatahan siinä säästyy paljon, mutta viljelyksille tulee melko pitkät matkat. Simeoni ei kuitenkaan uskalla ruveta tuota asianhaaraa arvostelemaan, epäillen mielessään, että luultavasti sekin on harkittu täten parhaaksi.

Toverukset punnitsevat siinä mielessään tuota samaa kysymystä, joka on aina saksalaisista puhuttaessa ihmisten huulilla: miten on Saksan varallisuuden ja nousukyvyn laita? He huomaavat kyllä, että esim. rautateillä vielä näkyy kaikkialla merkkejä joko sitten köyhyydestä tahi johdonmukaisesta ja ankarasta säästäväisyydestä: vaunujen sohvat on päällystetty jonkunmoisella sijakekankaalla; ikkunoiden remmit ovat paperia eivätkä nahkaa; mukavuuslaitoksessa ei ole saippuaa eikä käsiliinoja; asemarakennukset ovat sangen vanhan maalauksen varassa j.n.e. Mutta toiselta puolen täytyy panna merkille kaikkialla huomattavissa oleva jäykkä ahkeruuden ja työnteon leima. Stralsundin asemalla esim. joukko työmiehiä sijoitti vaunuun jotakin raskasta konetta, joka sai katsojan epäilemään, oliko se ollenkaan liikutettavaksi tarkoitettukaan. Siinä ei seisottu ja katsottu, ei liioin syljeksitty ja kohauteltu liian alas valahtaneita housuja — ei, vaan siinä yritettiin todella hikipäin ja samalla neuvokkaasti ja taitavasti. Ja koko meno tapahtui hiljaisesti, ilman mitään ärräpäitä ja meillä tehokkaiksi huomattuja aatteellisia voimalauseita. Simeonista, joka epäili itseään puolueelliseksi sen myötämielen vuoksi, jota hän aina oli tuntenut saksalaisia kohtaan, näytti siltä, ettei kylminkään, vihamielisinkään arvostelija olisi voinut kieltää kaikessa tämän matkan varrella Saksassa näkemässään vallitsevan toimellisen, viisaan ja sivistyneen ahkeruuden leiman. Jos niin on, ja Simeonin mielestä oli niin, on Saksan tulevaisuus taattu, sillä juuri tähän seikkaanhan ehkä ratkaisevasti perustuu kansan todellinen voima ja menestys.

Täten siinä Meklenburgin ja Brandenburgin vainioiden läpi kiitäessään kuin Saksan maanviljelyksen ylitarkastaja, mietiskeli Simeoni Suomen ja suomalaisten suhdetta ulkomaalaisiin. Hän muisti äskeiset kokemuksensa Ruotsista, mutta tunnusti huoaten, että asiain nykyisillään ollen ovat välit sinne kylmät. Tällä hetkellä on suhteemme sittenkin — ehkä virolaisia lukuunottamatta — läheisin saksalaisiin, eikähän se ole kummakaan: ovathan he tosiasiallisesti Suomen vapauttajia ja pelastajia ryssän kynsistä. Ja onhan saksalainen muutenkin meille niin tavattoman tuttu ja läheinen, koskapa olemme vuosisatojen kuluessa saaneet sieltä ratkaisevia kulttuurivaikutelmia, eläneet niin sanoaksemme saman lieden lämmöstä ja valosta. Se on tärkeä ja vaikuttava tosiasia.

Niinpä tunsi Simeoni jo ensi tunneilla Saksassa ollessaan tuota samaa yksinkertaisen ja koruttoman, mutta sivistyneen ihmisen ympärilleen ja elämäänsä luomaa kodikkuutta, rauhallista viihtyväisyyttä, jota hän ennenkin oli siellä kokenut. Mutta nyt se oli jollakin tavalla vielä sydämellisempää, heitä suomalaisia kohtaan ainakin. Oli kuin olisi entinen, mahtavuudesta johtunut pikku korskeus pudonnut kokonaan pois ja nyt paljastunut se, mikä sisällä aina on ollut: gemyyttinen ja hyväntahtoinen, rauhallinen saksalainen, tunnettu siksi ammoisista ajoista. Ja kun tämä suuri kansa maailmansodan vaiheissa katseli ympärilleen ja huomasi, ettei sillä ollut ketään muuta ystävää kuin tuo piskuinen Suomi, se ikäänkuin heräsi huomaamaan tällaisen ystävyyden merkityksen ja on sitä hoitanut siitä asti huolella ja arvonannolla. Se on nyt kuin häkissään makaava leijona, joka ilokseen ja suojellen seuraa ja katselee ainoan ystävänsä, pikku hiiren, leikkiä ja puuhia.

Juna menee eteenpäin täsmällisesti aikataulun mukaan. Toverusten huomiota herättää se, että asemat on koristettu köynnöksillä, seppeleillä ja lipuilla: sekin tarkoittaa Schlesiaan matkustavien innostamista. Heitä kulkeekin sinne näinä päivinä junittain. Tuomas käy katselemassa terävin silmäyksin erästä asemaa, huomaa sen olevan kaikin puolin kunnossa ja palaa vaunuun kainalossa tukku kirjallisuutta, jonka laatua hän ei ollut ehtinyt ottaa lähemmin selville. Ruvetaan sitä nyt miehissä katselemaan.

Simeonin käteen osuu eräs lentokirjanen, joka on kirjoitettu, kuten hän sen asiasisällyksestä arvaa, sillä saksankielen murteella, jota hyvässä Schlesiassa puhutaan. Siinä on sekaisin suorasanaista ja runoa, ja kaiken esineenä on se kulttuurikanta, jonka puolalainen kansallisuus on tähän maailmanvaiheeseen päästyään ehtinyt saavuttaa. Loppupiikki on aina kohdistettu henkilöön, joka tottelee nimeä Korfanty ja joka on ehtinyt tehdä itsensä kuuluisaksi koko maailmassa. Kun nyt tästä lentokirjasesta tuulahti vastaan aito Simplicissimuksen henki ja vielä suuntaan, jota Simeoni jyrkästi kannatti, vaikka kukaan ei hänen kannatustaan kysynytkään, hihitti hän pian tahdissa junan jyskytyksen kanssa. Mutta käännettyään sitten erästä lehteä vaikeni hän äkkiä ja kalpeni, kuten sanan sattuessa oikealle paikalleen usein tiedetään tapahtuvan.

Lehdellä oli koko sivun täyttävä kuva ja allekirjoituksena ainoastaan kolme sanaa. Simeoni tirkisteli kuvaa räpytellen silmiään ja ajatellen, että tuo elukka tuossa on ehdottomasti tutun näköinen, mutta vaikea on muistaa, missä sen viimeksi olisi nähnyt ja mikä sen nimi on. Mutta kun hän tarkemmin katseli sen valkoista, soikeahkon pitkulaista, ilkeätä ruumista, pientä päätä ja pääpuolessa olevia, teräväkyntisiä jalantapaisia, kirkastui asia hänelle pian ja hän sanoi jyrkästi: "Tämä on täi". Huudon kuultuaan kiiruhtivat Juhani ja Tuomas ilostuneina paikalle, ottivat hekin kuvan silmämääräisen tarkastuksen alaiseksi ja sanoivat olkapäitään nykäisten: "On noita jo toki kerennyt Suomessakin nähdä!" Mutta silmättyään allekirjoitukseen painautuivat he masentuneina ja lyötyinä paikalleen.

Allekirjoituksena oli nimittäin: "Minä äänestän puolalaisia!"

Tämä eläin, joka on ihmisen uskollisimpia tovereita, seuraten häntä pohjoisnavalta päiväntasaajalle ja edelleen, katoaa hänen seurastaan ainoastaan sikäli ja siinä tapauksessa, mikäli hän kylpyjen ja kaikinpuolisen, luonnonvastaisen ja keinotekoisen kulttuurin mukanaan tuoman puhtauden kautta itsessään ja ympäristössään tulee esi-isiensä tavoille ja menoille uskottomaksi. Täin äänestysaikomus osoittaa näin ollen selvästi, kuinka perinpohjaisesti puolalainen kansanaines oli pysynyt uskollisena esi-isiensä tavoille, sallimatta vietellä itseään kulttuurin liukkaille poluille, joilla ei täi, terävistä kynsistään ja vakavamielisestä, rauhallisesta luonteestaan huolimatta voi pysyä, vaan horjahtaa syrjään kärsiäkseen kurjan ja häpeällisen kuoleman.

Pimeys peittää jo Saksanmaan. Klo 10 tulla hurahti juna Berliniin kiljahdellen mielihyvästä, kun oli saanut kiskotuksi kolme suomalaista herrasmiestä eheinä tänne saakka.

IX.

Suomen ja eräiden muiden valtakuntain lähetystöissä Berlinissä. — Aamiainen Kempinskissä ja kuinka muuan nuori pari sitä söi. — Museoissa käynnit.

Iloisina kuin mehiläiset, joskaan eivät niin keveinä, ponnahtivat Juhani, Tuomas ja Simeoni maaliskuun 16 päivän aamuna vieteripatjoiltaan Lessingstrasse 9:ssä, jonne he huoneitten puutteen vuoksi edellisenä iltana olivat joutuneet asumaan ja jota he ensin olivat luulleet ryövärien luolaksi, mutta joka osoittautuikin olevansa hieno, luultavasti käteisen rahan puutteen vuoksi hotellitarkoituksiin luovutettu entinen rikas yksityiskoti. Kun sitä tutkittiin tarkemmin, löytyivät sieltä upeat kylpyhuoneet, siistit ja aistikkaat ruokasalit, jonka seinällä oli kauniin naisen, nähtävästi talon paenneen herrattaren, etevällä, joskaan ei silti primitivistis-futuristis-dadaistismaisella tyylillä maalattu muotokuva. Joka sopesta tuntui kuuluvan huokaus sen vuoksi, että koti oli täten täytynyt luovuttaa maailman matkalaisten käytettäväksi, ja surumielisen ja valjun näköisenä, kestettyjen nälkävuosien kaihoisana kuvana, liikuskeli talon palvelijatarkin toverusten vaiheella, täytellen hiljaisella ja alistuvalla tahdilla heidän vaatimattomia toivomuksiaan. Portinvartijan virkaa toimittava mieshenkilö sen sijaan oli erinomaisen hyvin suoriutunut nälkä-ajan vaikeuksista, sillä hänen valtava runkonsa oli melkein yhtä pitkä ja paksu kuin tukevin Tiergartenin tammi, vertaus, joka hakematta juolahti Simeonin mieleen hänen katsellessaan miehen naamaa, joka oli suuri, pyöreä ja rosoinen kuin jättiläispahka vanhan puun kyljessä. Mies taisi kuitenkin tehtävänsä täydellisesti, toimittaen ystävysten asiat siekailematta ja ludendorffimaisen varmasti ja päättäväisesti.

Notkein, nuorekkain ja joustavin askelin siirtelivät toverukset pian itseään Suomen lähetystöön päin, sillä aikoivatpa he kunnioittaa sitä ja siellä hallitsevaa isänmaamme edustajaa tervehdyskäynnillään. Aamupäivän Berlini kuhisi jo kuin muurahaispesä. "Voi pauhaavaista kylää, voi häälyväistä elämää kumminkin!" puhkesi Juhani kuuluisan kaimansa sanoilla tulkitsemaan katuliikenteen hänessä herättämää tunnelmaa, kun he onnellisesti ja peittäen teeskenneltyyn kylmyyteen pienen epävarmuutensa taas olivat selviytyneet erään kadun yli, täältä ja tuolta katkeamattomana virtana ajavien vaunujen jaloista. Katuelämä oli jokseenkin täydelleen palautunut rauhan aikaiseen tasoonsa: ajopelit olivat kunnossa, hevosilla oli yllään hiukan muutakin kuin paljas karvaton nahka, autot olivat saaneet uudet kumit sekä kiiltelivät maalauksen tuoreudesta, kuluneita sotilastakkeja ei juuri huomannut, ja invaliidejakin oli vain joskus siellä täällä. Demokratian voitollepääsyn johdosta aluksi vapautettu likakin, roskapaperit ja muu sellainen leventelevä töskä, jota vallankumoukset tuovat runsaasti kaduille voittonsa todisteeksi, oli saanut, taantumuksen jälleen hiljoilleen anastaessa jalansijaa, ryömiä porvarillisen hallituksen sille armotta määräämiin pimeisiin ja ummehtuneisiin säiliöihin, siirtyäkseen niistä Berlinin kaupungin viljelyksille. Kaupungin elämälle antoi leiman vilkas hyörinä, eivätkä vähimmin raskaat kuorma vankkurit, joita veti pari esihistoriallisen hirviön kokoista hevosta, ohjaksissa mies, jota arvattavasti eivät vähäiset tuulet pystyneet järkyttelemään. "Työtä ne taitavat täällä tehdä yrittää", lausui Juhani arvioidessaan näkemänsä pohjalla talouselämän keskikorkeutta terävin silmin kuin henkinen geodeetti.

Kun ruvettiin nouseskelemaan Suomen lähetystön komeata porrasta, valtasi Simeonin samalla sekä kunnioittava että hieman arastuttava tunnelma. Hän, mies parka, jonka syrjäiseen kammioon suuren maailman, politiikan ja diplomatian pauhu kuului perin vaisusti, ei tietenkään ollut tottunut liikuskelemaan niillä palkeilla, joilla kansojen kohtaloita lyödään pöytään kuin resuisia ristikakkosia, vaan tunsi itsensä paremminkin kuin torpanmieheksi, joka tyhmästi töllistelee rovastin salin ovensuussa ja älyttömästi pyörittelee lakkikuluaan multaisissa kourissaan. Ja kun toiselta puolen Suomen itsenäisyyden tosiasia ei ollut menettänyt hänelle ollenkaan uutuuden viehätystään, oli sellainenkin sinänsä vähäpätöinen tapahtuma kuin käynti jossakin Suomen lähetystössä, hänelle pieni itsenäisyytemme hartaushetki.

Komeassa talossa tämä lähetystö olikin — monarkistit pitivät aikoinaan silmänsä auki ostaessaan talon hyvältä paikalta ja halvalla hinnalla. Ja kun toverukset sitten puristivat ministeri Holman kättä ja kuuntelivat itsensä ja hänen puhumaa virallista Suomen valtakunnan kieltä, muisti Simeoni jääkäreitä, jotka maanpakolaisina olivat täälläkin harhailleet ja sitkeällä, ihmeellisellä uskollaan laskeneet alkuperustuksen tämänkin paikan nykyiselle käytännölle. "Jaa jaa", mietiskeli hän hurskaasti, "se oli todellakin sinapin siemen, se jääkärien ensiksi kylvämä uskonjyvä, mutta onpas totisesti siitä kasvanut iso puu." Kotoinen ja hauska tunnelma vallitsi tänä aamuhetkenä Suomen Berlinin lähetystössä, josta kolmiliitto läksi tyytyväisenä, hyppysissä ministeri Holman ystävälliset suositukset passileimauksen saantia varten Tshekko-Slovakiaan, Unkariin ja Bulgariaan. Ilman niitä suosituksia, ja niistä vieläkin kiitos, ei tuon asian toimittaminen olisi taitanut niin helposti ja nopeasti onnistua.

Tällainen paperi kourassa sopii nyt mennä kylmästi ja ylhäisesti vieraan maan lähetystöön ja vaatia heti etehisen vartijalta niitä vähän parempia herroja puhuteltavakseen. Ja kun niitä sitten tulee, pitää ensin esittää asiansa selvästi ja taitavasti, näyttämättä tuota suositusta, joka on lyötävä pöytään vasta sitten, kun asianomaisen kasvoille alussa ilmestynyt huolestumisen, ikävystymisen ja vastahakoisuuden pilvi on uhannut valloittaa lopullisen ja ratkaisevan sijan. Silloinpa on hyvä tilaisuus nautinnolla nähdä, kuinka herran käsi äkkiä valahtaa alas korvalliselta, jonne se äsken yleismaailmallisen tavan mukaan oli mennyt apua hakemaan. Hänen otsaltansa haihtuvat rypyt kuin olisi hän syntynyt uudelleen, ja pyydettyään herroja toki istumaan kiiruhtaa hän pois lähimpään huoneeseen, josta pian alkaa kuulua epätoivoinen leimasinten jyske. Ainoastaan silloin, kun paikalle sattuu sarja muita yhtä mahtavia herroja, täytyy vaivautua odottamaan hetkinen.

Tässä suhteessa meni siis näiden leimausten saanti hyvin, mutta oli siinä silti pieni vastuksensa sentään. Kun nimittäin pitkä ja mustaverinen magyari-sihteeri oli vienyt kolmiliiton passit pyhään eriöönsä, palasi hän hetken perästä hyvin pulmallisen näköisenä, kourassa Juhanin ja Tuomaan passi. "Eihän näissä ole enää tilaa, mihin lyödä Unkarin kuningaskunnan leimaa, sillä se viepi melkein koko sivun", selitti hän. Ja suunnilleen niinpä olikin asia, sillä Juhanin passi oli harvalehtinen ja jo edellisistä leimoista tupaten täynnä, ja Tuomaan passi taas kantoi lisäksi ylen runsaita merkkejä hänen edellisistä matkoistaan. Veljekset eivät kuitenkaan tästä pahemmin hämääntyneet, vaan oikaisten tukevan etusormensa osoittivat niitä sivuja, joissa eri kielillä luetellaan karkumatkalla olevien Suomen kansalaisten tuntomerkkejä. "Lyö häntä vaikka tuohon!" neuvoskeli Tuomas rauhallisesti ja magyari ymmärsi totella. Mutta tällä hetkellä tekivät molemmat jyrkän päätöksen ensi tilaisuudessa ostaa liimaa ja paperia, liittääkseen passeihinsa kaikkien mahdollisuuksien varalta sarjan lisälehtiä ja paikkaillakseen niitä, koska ne, kruunun työtä kun olivat, olivat ruvenneet näyttämään arveluttavia alkutekijöihinsä hajaantumisen oireita.

Muuten oli, niin ainakin Simeonista tuntui, jokaisella lähetystöllä oman maansa leima. Suomen Berlinin lähetystö voisi asultaan ja näöltään olla minkä kulttuurimaan edustaja hyvänsä, sitä ei voi kohtuudella kieltää. Unkarin lähetystö oli paljoa vaatimattomampi, mutta teki henkilökuntansa esiintymisen vuoksi erittäin miellyttävän vaikutuksen. Unkarilaiset ovat nyt kerta kaikkiaan ainoita aatelismiehiä sillä puolella Europaa. Tshekko-Slovakian lähetystössä tuulahtaa suomalaista vastaan jotakin, joka ehdottomasti heti muistuttaa mieleen venäläiset, ja Bulgarian lähetystössä on vaikutelma sama. Simeoni totesi tämän rauhallisesti, tahtomatta ketään nostaa tahi polkea. Hänelle muistuivat kuitenkin ilmielävinä mieleen "svabodan" ajat Helsingissä, seisoessaan yhteisen bulgarialaisen kansan keskellä lähetystön etehisessä ja tuntiessaan, kuinka erikoinen ja selvä "natsionalnii duh", "kansallinen henki", tuulahteli hänen ympärillään. Missä slaavilaisuutta on alunperin tahi minne se on päässyt tunkeutumaan, siellä rupeavat lähtemättöminä vallitsemaan useat suomalaisille tuntemattomat hajut — se on nyt kerta kaikkiaan slaavilaisen sielun tuoksu sellainen luonnon järjestyksen mukaan. Mutta Simeoni oli samalla valmis mitä suurimmalla mielihyvällä myöntämään, että esim. Bulgarian lähetystön herrojen kohteliaisuus ei ollut ainoastaan muodollista, vaan vieläpä sydämellistä ja jo ensi kohtauksella puoleensa vetävää laatua. Hehän ovatkin alkusynnyltään muka suomalaista juurta.

Aurinko, joka taivaaltansa oli kertaakaan silmäänsä rävähdyttämättä jännityksellä seurannut kolmiliiton käyntiä ulos ja sisälle näissä eri paikoissa, oli ollut toverusten lopettaessa passipuuhansa pakotettu laskeutumaan paljoa alemmaksi puolipäivän korkeudestaan kuin mitä porvarillinen aamiais-aika oikeastaan olisi sallinut. Todettuaan tämän päättivät toverukset mennä katsomaan Kempinskiin, kuinka pehmeiksi keitettyjä lanttuja, sinikaalia ja hevosen lihaa sieltä mahtaisi löytyä. Säpsähtämättä ensimmäisten hovimestarien tuiki notkeista kumarruksista vaelsi Tuomas leveästi ja rauhallisesti sinne luolan peräkulmille asti, ylimmäisiin ymmärkkeihin saakka, valitsi maantieteelliseltä asemaltaan hyvästi sijoitetun pöydän ja sanoi töllöttelevälle Simeonille: "Paina puuta!" Sammutettuaan ensimmäisen nälkänsä oikaisi Simeoni kumaraan käynyttä selkäänsä ja rupesi katselemaan, kuinka berliniläiset nauttivat aamiaistansa. Se ansaitsikin vaivan.

Hankavastaiseen hänestä istui selän puolelta suojatussa asemassa nuori pari, joka ruokaili hyvin hauskalla ja mukavalla tavalla. Herra oli sitä lajia ihmisiä, joiden esi-isien kehto on keikkua rytkynyt jossakin Jordanin laakson liepeellä, mutta rouva, neito, morsian, ystävätär, toimitusjohtajan yksityissihteeritär, liikkeen konekirjoittajatar tahi miksi hänet nyt määrittelisi, oli ainakin sangen suuressa määrässä vapautunut saattelijallensa ominaisista kansallisuusmerkeistä, edustaen vain yleensä, mutta erittäin sievällä tavalla, "ikuisesti naisellista", ja ollen, suomalaisen asiallisesti sanottuna, "nätti pullukka". He ruokailivat nyt seuraavalla tavalla: ensin otti herra haarukkaansa palan jotakin ravintoainetta, maistoi sitä hiukan, ja pisti sitten loput neidon punaisten huulien väliin, jotka olivat auenneet onnellisina kuin linnunpojalla, koska hän odottaa emonsa tuomaa lihavaa matoa; sitten teki hän miehelle vuorostaan saman palveluksen, jonka jälkeen he ryyppäsivät molemmat samasta lasista ja mikäli mahdollista samalla kertaa. Sen jälkeen seurasi sarja onnellista kikatusta ja muuta teerenpeliä, jota kaikkea Simeoni silmät pystyssä kuin pelästyneellä huuhkajalla sohvansa nurkasta seurasi. "Mutta tämähän nyt on vasta oikein mukavaa aamiaisen syönnin tyyliä", arveli hän itsekseen, "— lienevätköhän ne siellä Helsingissä selvillä, että sitä voisi näinkin harjoittaa?" Hän ei voinut olla tuolle menolle naurahtamatta, jolloin neito heitti koko seurueeseen eräitä leimuavia katseita, niin että Simeonin silmäripsit tuntuivat kärähtävän, kokosi vaatteensa, antoi herrallensa merkin ja vaelsi loukattuna tiehensä koko Kempinskistä, jättäen kuitenkin jälkeensä sakean hajun kalliista öljyistä ja rasvoista.

Tämän jälkeen, koska päiväistä päivää oli vielä muutamia tunteja jäljellä, nosti Simeoni kiivaan kysymyksen siitä, eikö nyt olisi mentävä johonkin museoon perehtymään "ihmiskunnan kulttuurin aarteisiin", kuten hän ylevästi lausui, mutta siinäpä hän kohtasikin jyrkkää ja päättäväistä vastarintaa. "Tässä on nyt, kun ollaan tällaisella pikamatkalla, tyydyttävä siihen, mitä silmäin edessä on, eikä koetettava tunkeutua museoiden ytimeen, koska se ajan vähyyden vuoksi kuitenkin on mahdotonta ja koska se tunnetusti on väsyttävintä hommaa, mitä ihmiset voivat toistensa kiusaksi keksiä. Säästä sinä vain, varsinkin kun olet tuollainen heikko kääkkä, voimasi etelämmässä olevia nähtäviä varten, että voit sitten itseäsi turmelematta nielaista kaikki kivet ja pilarinkappaleet, joiden ääreen arvattavasti aiot polvistua, missä ikinä sellaisia luulet näkeväsi!"

Näin haasteli Juhani ja matkueen varusmestari Tuomas huomautti lisäksi kuivasti, että tästä on kiireesti mentävä matkailutoimistoon ottamaan selkoa, onko Balkanin niemimaalla yhtään omin voimin liikkuvaa veturia, vai vetävätkö niitäkin härät, kuten auroja. Kaiken tämän kuultuaan tunsi Simeoni toveriensa todellakin olevan oikeassa ja päässeensä vapaaksi raskaasta velvollisuudesta, joka oli painanut hänen hartioitansa näihin saakka.

Simeoni merkitsi tämän jälkeen lyhyesti muistoonsa, että keväällä vuonna 1921 oli Berlinin suuressa matkailutoimistossa vielä sangen epävarmat tiedot siitä, mitenkä parhaiten päästäisiin Buda-Pestistä Belgradiin ja siitä Konstantinopoliin, kulkiko sieltä laivoja ja mitä Atenaan ja Aleksandriaan, ja kuinka varmat ja hyvät siellä yleensä liikennesuhteet olivat. Tästä kuitenkaan säikähtämättä toverukset kylmästi päättivät mennä ottamaan itse "paikan päälle" niistä selkoa, vahvasti vakuutettuina siitä, että kyllä heille sieltäkin menoreikä eteen aukeaa. Ja he lopettivat mieluisen oleskelunsa Berlinissä ministeri Holman vieraina, lämmitellen kansallisilla ja kotoisilla asioilla, kunnes tuli aika kömpiä kajuuttaan, saatuaan päivän työt suoritetuksi ja isännän sekä emännän kunnollisesti kiitellyksi kaikesta heidän osoittamastaan ystävällisyydestä.

X.

Pakinaa ja huomioita metsistä ja pelloista. — Saksin vuorimaassa. — Tutuhkossa ilmapiirissä. — Viini- ja humalaviljelyksiä.

Tarkastaessaan seuraavana aamuna klo 8 Anhaltin asemalla kiikarinsa, kompassinsa ja karttansa huomasi Simeoni, että heidän löytöretkensä tuli jatkumaan edelleen pitkin Saksan tasankoa, kunnes Dresdenin seuduilla törmättäisiin Saksin vuorimaahan. Kun sitten pitkin Elben laaksoa mennä nujuutettaisiin sen poikki, aukeisi eteen Böhmin ylätasanko, jolloin saisi nähdä, minkälaista siellä nyt sitten olisi. Ja kun olisi ajettu sitä aikansa, tulla hurahtaisi juna Pragiin, jossa toverukset mielivät taas hetken huoahtaa.

Jo Berliniin tullessa olivat veljekset ikävöiden katselleet, eikö näkyisi missään metsiä. Ja olihan niitäkin, metsikköjä, siellä ja täällä, mutta eipä siinä merkityksessä ollenkaan kuin vanhan Jukolan mailla. Missä lienee vika, mutta istutettu ja hoidettu petäjä, joka seisoo tiukassa ryhmärivistössä kuin ainakin kaiken kurin ja järjestyksen kotimaassa, ei näytä täällä jaksavan kasvaa sillä tavalla kuin hongisto Teerimäellä ja tuhansilla muilla Suomen kankailla. Alkurunko on kyllä oksatonta, mutta sittenkin jollakin tavalla kaiskerata, useimmiten lenkoa puoleen tahi toiseen, ja päättyy liian pian sakeaan ja heikon näköiseen latvatupsuun, jossa on tiheästi pieniä hoikkia oksia, kuin olisi sitä nuoruudessa ollut lammas pilaamassa. Lieneekö ilmanala männylle jo liian lämmintä, vai tehneekö pohjakasvillisuuden, marjanvarren, sammalen, risukon ja kaiken sellaisen kosteutta säilyttävän aineksen puute olon petäjä paralle liian kuivaksi? Perehtymättömänä näihin syvempiin metsäasioihin täytyi Simeonin jättää kysymyksensä vastausta vaille.

Koivukin, riippaoksa ja ritvalatva, näyttää täällä hiukan vieroksuvan oloaan. Veljekset eivät ainakaan nähneet yhtään sellaista koivua, joka rungon suoruudessa, tuohen valkeudessa ja lehvien notkeassa tuuheudessa voisi ajatellakaan kilpailua Suomen kohisevien ritvajättiläisten kanssa. Se on täällä syrjään sysätty ja viettää nähtävästi ujoa ja vaatimatonta elämää, uskaltamatta nousta siihen suoraan ja soleaan korkeuteen, joka meillä usein tekee koivut niin uljaan ja ihanteellisen kauniiksi. Pyökillä, tammella ja muilla sellaisilla paremman maan puilla on kyllä rehevyyttä ja paksuutta sekä lehväin tummaa tuuhevuutta, mutta tuota vapaata ja korkean itsenäistä, ilmavaa ja kohottavaa rungon nousua, joka usein on niin luonteenomaista Suomen petäjille ja koivuille, ei niillä ole. Täten ainakin Simeoni asian harkitsi, tuijottaessaan väpättävin silmin nopeasti ohi kiitävään maisemaan.

Se oli samaa ruis-, sokerijuurikas-, vehnä- ja perunalakeutta, jota oli jo kestänyt Rügenin rannasta saakka, mutta täällä Berlinin eteläpuolella eivät maat näyttäneet Simeonin mielestä aivan yhtä hyvin hoidetuilta kuin Itämeren puolella. Salaojitusta ei kaikkialla huomannut ja hyvin suuria aloja oli aivan ylösottamatonta kulomaata. Se muodosti kuitenkin poikkeuksen ja oli ehkä siinä tilassa Simeonille tuntemattomia, mutta silti mahdollisesti hyvinkin viisaita viljelystarkoituksia varten. Maanviljelijäsääty hoiti täälläkin selkä kumarassa vanhaa syntiinlankeemuksessa määrättyä tehtäväänsä, mennä junnaten auran jäljessä ja massautellen huulillansa. Pohjois-Saksan pulleat hevoset olivat kuitenkin hävinneet, luovuttaen sijansa härille, jopa lehmillekin, jotka vaelsivat sukunsa tunnetulla tyyneydellä ja verkkaisuudella, huolimatta paljoa ajajan rähinästä, tehden vakoa valjastettuina milloin rinnakkain, milloin peräkkäin. Kuta lähemmäksi Dresdenin seutuja kuitenkin tultiin, sitä puutarhamaisemmaksi muuttui maa, ollen lopuksi tuota samaa poikkeuksettomasti valmista maailmaa, jota Simeoni oli jo aikaisemmin ihmetellyt.

Katsellessaan tätä näkyä: loputtomia peltoja, suoria, kirsikkapuiden reunustamia viertoteitä, tasankojen keskellä kyyröttäviä kyliä, kaikkialla silmiinpistävää elämän ja maan lopullisesti tapahtunutta järjestelyä, valtasi Simeonin yhtäkkiä kiitollisuuden tunne siitä, ettei hänen ollut tarvinnut syntyä tänne ja jäädä elämään näiden kaikkien viivotinsuorien olosuhteiden ja teiden aitaukseen. Jos hänet nyt siihen pakotettaisiin, tulisi hän hulluksi ikävästä. Hänen sydämeensä nousi viehättävä kuva siitä, kuinka hän ennen poikasena Jukolassa, kyllästyneenä Toukolaisiin ja koko maailmaan nimismiehinensä ja pappeinensa, koppoi kontin ja kirveen sekä painui synkkään saloon, korpien kohtuun, kuunnellakseen niitä ääniä, jotka lauloivat hänelle samalla tavalla kuin vuosituhansia sitä ennen omalle yksinäisyydelleen. Tämä Pohjolan salojen koskemattomuus, hänen nuoruutensa salaperäinen Impivaara ryhmyisine kallioineen ja partaisine kuusineen, väikkyi tällä hetkellä hänen sielussaan kalliimpana kuin kaikki maailman viljelykset ja aarteet yhteensä. Sellaisia ovat Jukolan veljekset.

Dresdenin seuduilla väistyi rauhallinen ja vakava maanviljelysleima syrjään yhä tiheämmässä olevien tehtaanpiippujen tieltä. Toverukset panivat merkille, että jokaisesta niistä nousi savua ja että siellä alla siis työskenteli armeija nokisia ja hikisiä naisia ja miehiä, kahlehdittuna uuden ajan hirveimmän keksinnön, teollisuuden palvelukseen. Simeoni tunsi elävästi, ajaessaan tänne hymyilevältä maaseudulta, kevätleivon laulun ja orastavan ruohon keskeltä, kuinka vihamielinen ihmisen yksilölliselle onnelle ja alkuperäiselle tarkoitukselle kehitys on ollut ja on, luodessaan armottomista taloudellisista syistä maailmaan näitä nokisia mehiläismättäitä, joissa raudan ja tulen keskellä hiljalleen sielu näivettyy, käy kapinalliseksi ja yhteiskunnalle vaaralliseksi.

Simeoni ei kuitenkaan ehtinyt kehitellä näitä maailmanpulma mietteitään sen pitemmälle, ennen kuin jo oli sivuutettu Saksin kaunis pääkaupunki ja lähestyttiin Erzgebirgen vuorimaata. Matka muuttui nyt uudella tavalla mielenkiintoiseksi. Sileänä, mutta nopeana vuolteena virtaa vastaan Elbe, kannatellen pinnallaan pitkiä ja kapeita, täyteen lastattuja proomuja, joita puuhakkaan ja hääräilevän näköiset, pässimäiset pikku pukseerit haalaavat sekä vasta- että myötävirtaan. Joki näyttää kauttaaltaan hyvin peratulta, jopa rannatkin ovat erittäin sileät ja siivotut. Jonkunmoisia matalia, kaarevia, pieniä patolaitoksia pistää rannoista jokeen, muodostaen alapuolelleen tyynen kosteen, mutta Simeonin tiedot eivät riitä sanomaan, mitä tarkoitusta noilla laitteilla mahtoi olla. Virtaavan, raikkaan veden näkeminen vaikuttaa raitistuttavalta ja saa ajatuksen kysymään sen alkuperää, kuvittelemaan niitä vilpoisia vuoria, joiden rinteiltä tämä Saksan toinen mahtava valtasuoni saa ensimmäisen alkunsa.

Virtapa olikin pitkän aikaa ainoa, joka oli junan ikkunasta nähtävissä, sillä yhä jyrkempinä kohosivat vuoret jokilaakson molemmin puolin. Vähän kumartumalla saattoi Simeoni kuitenkin lähettää tutkistelevan ja janoisen katseen vuorten huipuille saakka ja tuntea sydämessään niiden ryhmyisen korkeuden aiheuttamaa juhlallista huimausta. Väliin ne ovat viljeltyjä aivan kokonaan ja peltojen sekä ketojen keskellä kasvaa säännöllisissä riveissä hedelmä-, arvattavasti omenapuita. Toisin paikoin kasvaa rinteillä istutettua mäntymetsää. Tuossa on yksi metsäsarka kaadettu. Kun mitään pikkumäntyä ei ole, on se pantu aivan sileäksi, ja joka pikku oksakin on otettu talteen. Tukin suuruutta ei ole ainoakaan puu ehtinyt saavuttaa. Se on järjestelmällistä puun viljelystä. Tuossa kohoaa huippu paljaana, harmaana, ryhmyisenä liuskekalliona, joka pistää metsän keskeltä esiin kuin saarnatuoli, tuossa aukeaa huippujen lomitse laaja näköala vuoristoon, joka korkeana, pehmeäpiirteisenä kukkularyhmänä häipyy ihmeen ihanaan keväiseen autereeseen. Toverukset ovat vaiti ja tuijottavat maisemaan, joka vaihtuu minuutti minuutilta, tarjoten heidän siimalleen yhä uutta kauneuden ravintoa.

Sitä jatkui vielä, kun oli menty Tshekko-Slovakian rajan yli ja saavuttiin Tetschenin kaupunkiin, jossa Saksan tomu oli virallisesti pyyhittävä pois ja ruvettava nielemään tshekkiläistä ilmaa. Tavaroineen kaikkineen joutuivat matkustajat pitkässä rivissä odottamaan sekä tulli- että rahavarain tarkastusta, jossa toveruksille olisi saattanut käydä hullusti, ellei Tuomas olisi nokkeluudellaan selvittänyt asemaa.

Määrättyä summaa suurempaa erää ei Saksan valtakunnasta saa viedä mukanaan. Niin kuuluu sääntö, mutta toverukset eivät olleet ottaneet sitä vielä tähän saakka vakavalta kannalta, vaan oli Tuomas pitänyt kaikkien kolmen varalle taskussaan joltisenkin suurta matkakassaa. Kun nyt tarkastaja, jonka tiukat ja kylmät, teräksiset silmät, sekä kenttäharmaa, yksinkertainen sotilastakki osoittivat hänen aikoinaan olleen keisarillisen armeijan kuuluisia aliupseereja tahi muita sellaisia ruumiillistuneita velvollisuudentunto-ilmiöitä, kysyi Simeonilta ja Juhanilta, oliko heillä käteistä rahaa ja kuinka paljon, vastasivat he kieltäen, mikä olikin totuus. Siitä huolimatta vaati tarkastaja nähdäkseen lompakon ja käänteli sitä kylmästi kuin vanhaa virsikirjaa, antaen sen lopuksi takaisin, kun ei huomannut mitään. Samoin vaadittiin esiin Tuomaan lompakko ja sieltähän sitä löytyikin hyvälle paperille painettua rahaa aikalailla. Huolimatta selityksistä, että tuo summa edusti kolmiliiton yhteistä matkakassaa, vei tarkastaja sen sisähuoneisiin, mutta Tuomaspa läksikin viivana perään, koska hän ei mielinyt heittää kukkaroansa enempää kuin Lauri konttiansa Hiidenkivelle mennessä, vaikka suuri olikin miesten hätä.

Palattuaan selitti Tuomas hymyillen, että siellä oli tapahtunut tiukka kertolasku, joka olisi saattanut päättyä nolosti, ellei hän olisi huomannut ilmoittaa eräitä uusia kurssitietoja ja toimittaa laskua tottuneen ja kokeneen liikemiehen nopeudella ja sukkeluudella, jättäen siinä ohimennen pari nollaa tuloksen häntäpäästä pois. Kun lasku oli suoritettu ja rahaa ei sen mukaan ollut kolmelle miehelle liikaa, olivat Tuomas ja se korkeampi virkamies katsoneet toisiaan hetken aikaa vakavasti ja nauramatta silmiin, kunnes virkamiehen kasvoille oli levinnyt ymmärtäväinen ja aatteellinen hymy, ja hän oli sanaa sanomatta tupannut lompakon takaisin Tuomaan turpeaan kouraan. Ja aliupseeri oli tuijottanut ulos, sillä hän oli puolestaan tehnyt velvollisuutensa. Niin pääsi kolmiliitto siitä pälkähästä. Kun tullista oli vaikeuksitta selvitty, alettiin mennä jyristää pitkin Böhmin ylätasankoa valtakunnan pääkaupunkia kohti.

Tetschenin kokemuksista ja siitä, mitä hän siellä näki, jäi Simeonille jonkunmoinen hämärä epäilys, että oli tultu hänelle toiselta puolen tuttuun ja toiselta puolen uuteen ilmapiiriin. Mikä sen oikeastaan aiheutti, sitä hän ei aivan täsmällisesti voinut sanoa, koska tuo tunnelma oli syntynyt monesta pikku piirteestä. Niinpä hän oli joutunut vähän töllötellen katsomaan erästä nuorta upseerin näköistä virkamiestä, jolla oli harmaja, hyvin ryssän tapainen sinelli, tutun muotoinen "furashka", ja pitkä täysiparta, joka oli vielä kaksihaarainen. "Mikähän Heiteni-vainaa tämä on?" kyseli hän itsekseen, sillä tuo näky muistutti ehdottomasti mieleen ryssän. Kun siihen tuli lisäksi asemahuoneen hiukan pölyinen ja nuhruinen komento, eräät svabodan ajalta Suomessakin tunnetut hajut sekä melkoisesti vilkas ja jo käsiäkin avuksi ottava puheen politus, päätteli Simeoni heti: "Nämä ovat ryssiä kaikki". Sehän ei ole totta, mutta liioittelun ymmärtää muistaessaan, että luoja on erottanut suomalaisen slaavilaisesta korkeammalla muurilla kuin mistään muusta valkoisesta rodusta, minkä johdosta suomalainen yleensä mielellään määrittelee kaikki slaavilaiset ryssiksi. Ja ehkä se ei olekaan kaukana oikeasta?…

Mutta olipa miten hyvänsä — veljekset tunnustivat pian, että tshekkiläiset nähtävästi olivat saksalaisten veroisia ainakin maanviljelyksessä. Böhmin ylätasanko levisi heidän eteensä silmänkantamattomana, pehmeästi ja kauniisti kumpuilevana maisemana, joka upposi taivaan rannan sineen jonkunmoisena maanviljelijän ihannenäkynä. Ja kaikki oli niin perinpohjin muokattua, niin muheata ja hedelmällisen näköistä, että olisi haluttanut ottaa tuota multaa kourallinen ja haukata sitä. "Kyllä tämä on kirottua", puhkesi Juhani vaikeroimaan, "eihän täällä ole enää mitään muuta kuin maallista paratiisia, jossa ihmisten luulisi olevan paljaita miljuneereja ja enkeleitä, ilman tuskia ja vaivoja. Ajatelkaa nyt, hyvät veljet, kuinka suunnattoman edullisessa asemassa suomalaisiin verraten nämä ihmiset elävät. Meillä saa pellon raivata kiukkuiseen korpeen, jossa ei tunnu olevan muuta kuin rautavettä ja sitkeitä, vanhoja kannonkääkäleitä, joita ei millään ihmeellä tahdo saada ylös nostetuksi. Ja kun siihen olet sitten suunnattomalla vaivalla saanut valmistetuksi joitakin saran tapaisia, niin sitten se vasta päätyö alkaakin. Tuhattakin lajia huolta siihen täytyy panna, lantaa ja muuta roskaa ajaa yhtenään, suostutella ja taputella sitä sekä puhutella kauniisti, ja kuinka käy? Niin, kaiken lopuksi tulee halla ja vie nenäsi edestä vaivan palkan, niinkuin olisi suupala otettu kieleltäsi. Mutta entäs täällä? Kaikki kasvaa niin että rotisee, hallaa ei ole koskaan, jo maaliskuulla paahtaa päivä kuin olisi ensi kertaa taivaalla, ja ihmisillä on nautittavinaan vehnät, viinimarjat ja jos mitkä hedelmät. Luulisi niissä oloissa elävän kansan jo näihin aikoihin päässeen kaiken inhimillisen kulttuurin ylärajoille…"

"Mutta ovatkos päässeet!" puhui nyt Simeoni, "kaukana siitä. Meneppäs tuonne kylään ja rupea tutkistelemaan, mitä kansa tietää ja miten se elää, niin huomaat, ettei se niin loistavaa ole. En kadehdi heidän rikkauttaan enkä heidän aurinkoaan, sillä kylmyys ja kova työ kasvattaa rautaa kansan rintaan. Pohjola on Europan perillinen. Tunnethan, kuinka jo nyt tuo kirottu lämmin veltostuttaa jäseniä!"

"Niin", sanoi Tuomas, "lämmin ei ole oikeastaan hyvä muualla kuin heinäpellolla, riihessä ja saunassa."

Näin toverukset koettivat pidellä oman köyhän ja kylmän maansa puolta, ettei irvistelevä kateus olisi saanut kovin suurta sijaa heidän sydämessään. Sehän ei olisi muuten ollut kummakaan, kun muistaa, kuinka äärettömän raskaan työn palkkana Impivaaran vainioiden vihreys on ollut, ja kuinka monta kertaa halla oli noussut Sompiosuosta ja vienyt kaikki, jättäen äsken niin teräisen viljan seisomaan tyhjänä ja avuttomana kuin sokean erämaahan. Saattoipa Juhani näistä asioista keskusteltaessa rynnätä ankarasti moitiskelemaan esi-isiämme, jotka tyhmästi, nähtävästi jonkun aivan taitamattoman "tohelon" johdolla, olivat paenneet yhä kauemmaksi paremmilta mailta, kunnes vihdoin löysivät sellaisen korpilompolon kuin nyt tämän Suomenkin. "Olisi se mies tuossa", lausuili hän kiivaasti, "niin pieksäisin mokoman johtomiehen!" Ja hauskempaahan olisi tietysti nähdä suomalaiset rynnistelemässä maailman rintamailla mahtavana ja suurena pohattakansana sekä Suomessa heidän sijallaan esimerkiksi ranskalaiset raivaamassa jotakin kuloutunutta suoniittyä, saadakseen lehmäparalleen edes jonkun heinänpiikin talven varaksi. "Eipä minunkaan sydämeni sitä vastaan löisi", tunnusti Simeoni. "Mutta näin on ollut kohtalon määräys ja siihen on tyytyminen — ja paras maa meillä on sittenkin", lopetti hän.

Jo kauan oli Simeoni epäillen katsellut, kuinka radan varrella hyörivät ihmiset hoitelivat jotakin hänelle outoa viljelyskasvia. Siinä katkottiin pois vanhoja varsia matalista, ryhmyisen ja koukkuisen näköisistä pienistä rungoista, jotka olivat ehkä noin puolta metriä korkeita, möyhittiin multaa ahkerasti, pystyteltiin pieniä keppejä rungon juurelle ja väliin tirautettiin joukkoon jotakin lannoitusta. Juhlallinen aavistus valtasi Simeonin ja hän sanoi tovereilleen: "Ottakaa, pojat, lakki pois päästänne, sillä tässähän parhaillaan ajetaan viiniviljelysten halki."

Simeonille oli saapuminen viinirajan eteläpuolelle melkoinen tapaus. Elettyään ikänsä oloissa, joissa ei viiniä oltu monta kertaa nähty ja joissa sen tavaran halu tyydytettiin "rehellisellä" paloviinalla, hän oli joskus tullut epäilleeksi, mahtaako niitä oikeita viinejä, joista sokea eno-vainaakin joskus puhui, ollakaan. Eivätkö liene herrain sekoittelemia marjavesiä? Tosinhan Pipliassakin, esimerkiksi ukko Noakin historiassa, kerrotaan viinipuusta, jopa siitäkin, että tämä sanottu äijä ehti sen hedelmästä humaltuakin ja tietysti porsastella pahanpäiväisesti, mutta silti oli tuo viinipuun asia Simeonille vähän niinkuin satua. Mutta eipäs: tuossapa sitä nyt kasvoi, tuota mainittavaa köynnöskasvia, jolla on ihanat marjat ja niissä ihmeellinen neste! Ja sanotaanhan vielä, että siinä, missä on viiniraja, alkaa vasta ihmiskunnan todellinen elämänilo, joten viinillä olisi sen mukaan suuresti nostattava vaikutus ihmiseen ja hänen elämänhaluunsa. Kukapa tietää, vaikka tuo olisi tottakin, sillä muistellessaan, kuinka hänen oma kansansa oikeastaan vaeltaa elämänsä halki kiukkuinen ärräpää alati tipahtamassa suupielestä ja kulmat rypyssä kuin kostonenkelillä, hän tunsi uskovansa, että jos viinimaiden aurinkoa todellakin pääsisi valahtamaan suomalais-ugrilaisen sielun pimentoihin, sen raskas veri ehkä jonkun verran kevenisi ja kirkkaampi elämänkatsomus tulisi vallitsevammaksi.

"Kunniata ukko Noak ijät kaiket saakohon", siteerasi Juhani, hänkin nähtävästi kerraten mielessään viinin lukemattomia vaiheita, kun samalla tultiin seudulle, jolla oli jo uuden viljelyksen leima. Peltomaisilla tasangoilla oli erittäin hyvässä järjestyksessä, vielä talvisilla korjuupaikoillaan, läjissä pitkiä ja solakoita riukuja, joiden tarkoitusta Simeoni ei ymmärtänyt. Aluksi hänen huomiotaan herättikin se huolellisuus, jolla ne näyttiin asetetun talviteloilleen, ja hän muisti huoaten, kuinka kotona Suomessa vastaavat esineet, jopa kalliit maanviljelyskoneetkin, usein saavat jäädä huiskin haiskin mikä minnekin lahoinaan ja ruostumaan, kun ei kenelläkään "tule korjatuksi" niitä talteen. Simeonin siinä juuri aprikoidessa noiden pitkien riukujen tarkoitusta saapui paikalle ylikonduktööri tarkastamaan, olivatko piletit asianomaisessa kunnossa. Hänen pyöreä ja punakka naamansa, josta loisti pari ystävällistä vanhan miehen silmää, ja hänen tanakka, kohtuullisella riippavatsalla varustettu ruumiinsa herättivät Simeonissa mielikuvan jonkunmoisesta viinin ja oluen sekajumalasta, ja hän kysyi äijältä, mitä kansa tuolla kedolla teki noita riukuja pystytellessään. "Tämä on viinin- ja humalan viljelyksen aluetta", selitti vanhus, "ja nuo pitkät riu'ut ovat humalan tukipuita". — "Ahaa", sanoi Simeoni viisaasti, ja ylisti sitten kaunein ja valituin sanoin maan lihavuutta. Mutta ukko vastasi raskaasti huoaten: "Niin, maa on kyllä viljava ja ihana, mutta ihmiset, jotka siinä asuvat, ovat pahoja. Vielä löytyy kuitenkin niitä, jotka ovat lujia vakaumuksessaan, eivätkä anna itseään horjuttaa." Näin sanottuaan vilkutti hän silmiään salamyhkäisesti ja meni, mutta Simeoni jäi ällistyneenä miettimään, mitä hän tuolla kaikella oli mahtanut tarkoittaa. Vasta myöhemmin hän tuli ajatelleeksi, että koska ukko silminnähtävästi oli selvä saksalainen, oli tshekko-slovakien uusi kansalliskiihkoinen komento hänet kokonaan katkeroittanut ja tarkoitti hän ehkä tulkita puheellaan jotakin tähän viittaavaa.

Valtava määrä humaloita mahtoi tulla tältä alueelta viljelijänsä sadoksi. Simeoni mietiskeli, miksi ei Suomessa, jossa humala kuitenkin menestyy joltisestikin, viljellä sitä ainakin niin paljon, että oman maan kalja saataisiin sen avulla tehdyksi? Sekin riippunee suomalaisten hitaudesta ja saamattomuudesta, samoin kuin moni muu pienempi viljelys- ja tavara-asia, jotka kuitenkin yhteen laskettuna merkitsisivät paljon sellaiselle köyhälle miehelle kuin suomalainen.

Juna sukeltelee korkeitten kumpujen väliin. Kirjavapukuisia akkoja vaeltaa radan vartta tahi kykkii kyyrysillään pellolla. Kaukaa näkyy torneja ja korkeita rakennuksia. Tullaan Pragin kaupunkiin. Kello näyttää neljää maaliskuun 17 päivänä. Ilma on erittäin kaunis.

XI.

Pragin hajuja ja ihmisiä. — Tshekkiläisten uusi suojeluspyhimys ja heidän kielikiihkonsa. — Pikkuhuomioita. — Vanha synagoga ja sirunen historiaa. — Kolme omituista edeskäypää.

Simeoni oli jo ehtinyt nähdä siksi monta suurkaupunkia, että hän oli oppinut tuntemaan ensimmäisen silmänräpäys vaikutelman merkityksen. Todellisessa suuressa kulttuurikaupungissa edustaa jo rautatieasema paljon, kantaen melkoisessa määrässä sitä käyttävän yleisön leimaa, ja sen antama vaikutelma on monessa suhteessa oikeaan osuva.

Pragin asema ja siellä tunkeileva yleisö ei saavuttanut kolmiliiton myötätuntoa. Heidän silmänsä panivat merkille eräänlaisen tyypillisen harmauden ja nuhruisuuden, joka oli melkoisesti sukua sille komennolle, jonka he olivat huomanneet ryssän menoihin kuuluvaksi, ja heidän nenänsä haisteli epäillen eräitä tunkeilevia ja outoja, mutta sittenkin niin tuttuja hajuja, jotka kertoivat piintyneestä ja uskollisesta rakkaudesta likaan. Venäjältä kaikuva puheen politus, äänekäs ja hääräävä meno kaikkialla, siihen kuitenkaan olematta erikoisempaa tärkeätä aihetta, rasvaiset ja tummat naamat sekä pelottavan lukuisesti esiintyvät käyrät nenät ilmoittivat toveruksille epäämättömän varmasti, että he nyt olivat saapuneet maahan, jossa vallitsee slaavilaisuus ja juutalaisuus. Simeoni oli tätä odottanut ja oli varoittanut itseään ankarasti tekemästä mitään johtopäätöksiä, koska tulisi olemaan kaupungissa vain yhden vuorokauden eikä siis voisi oppia tuntemaan sitä suorastaan ollenkaan, mutta minkäpä hän siitä huolimatta nenälleen ja silmilleen teki.

Seisoessaan asemasalissa ja katsellessaan Johan Hussin ja pyhän Nepomukin kansaa, kun se siinä hälisi ja hääri, huomasi hän, että joka paikasta oli saksan kieli maalattu pois, kuultaen vain himmeästi huonon peitevärin alta. Niinpä niin — hän oli nyt tullut todellisen kielikiihkon ja ahdasmielisyyden maahan, jossa saksan kieli oli kerrassaan alas painettu ja mielittiin väkivallalla kokonaan tukahduttaa, siihen väliin kenenkään heinänkorrellakaan puuttumatta. Niin erilainen on maailma jo kukon askeleen päässä Suomesta. Siellä kotimaassa, mietiskeli Simeoni, on ruotsinkielellä kansalliskielen asema ja rauha, mutta siitä huolimatta parkuu koko maailma kuin olisi sillä peukaloruuvit pahimmilleen kiristettyinä suomalaisten harjoittamasta kansallisuussorrosta — täällä, jossa saksalaisia on yhtä monta miljoonaa kuin siellä ruotsalaisia satojatuhansia, on toiskielisiltä kielletty yksinkertaisesti kaikki oikeudet, kenenkään puhumatta siihen mitään. Miten tämä on mahdollista? Simeoni katseli ympärilleen vilpittömästi ihmetellen ja mietiskeli juuri, soisiko hän itselleen nautinnoksi pienen ivanaurun lirauksen, kun hän samalla huomasi jotakin, joka selitti, miksi näihin kansallisuussorto-asioihin ei täällä puututtu.

Aseman uloskäytävän oven päälle oli kiinnitetty Tshekkoslovakian uuden suojeluspyhimyksen, presidentti Woodrow Wilsonin medaljonkikuva. Se oli läpimitaltaan siinä metrin korvilla ja montteerattu niin lujasti koloonsa, että arvattavasti maa ja taivas saisivat hukkua, eikä se siitä kuitenkaan irtautuisi. Siinä on selitys, ymmärsi nyt asian Simeoni kaikessa yksinkertaisuudessaan. Mihin tuo mies sai syvemmälle sormensa pistetyksi, siinä syntyi, jos ei muuta, niin ainakin mitä kiihkeintä kansallisuussortoa. Paikallaanhan siis onkin, että hänen kuvansa on täällä julkisesti kansan rukoiltavana, arveli hän, ja nautiskeli nyt itsekseen hiljaisesta, pitkäksi venyvästä ivan ja katkeruuden irvistyksestä.

Hotelliin ajettaessa oli sama näky edessä: liikekilvistä ja kaikkialta, missä ennen oli saksan kieltä ollut, oli se nyt poistettu. Jos tälläkin kadulla olisi luudanvarsi heilahtanut edes niinkään monta kertaa kuin maalarin sivellin tuon kielikiihkon palveluksessa, olisivat tulokset ehdottomasti olleet paljoa arvokkaampia, sillä olisihan kadulla silloin ollut ehkä muutamia unsseja vähemmän töskää ja saman verran enemmän kulttuurileimaa. Mutta eipäs ole siihen ollut intoa eikä aikaa. Harmistuneena Simeoni, joka itse rakastaen kieltänsä ja pitäen sitä arvossa koetti noudattaa samaa lakia toistenkin kieleen nähden, pani merkille tämän ahdasmielisyyden ja epäkulttuurin ilmeen sekä katseli murjottaen eteensä, ajurin huonon hevosen hyppiessä kiveltä toiselle Palace-hotellia kohti, joka matkakäsikirjassa oli ihan tähdellä merkitty. Juhani lausui puolueettomasti ja kylmästi tarkastuksiensa tuloksena: "Tämä on nyt sitten Prag", mutta Tuomas ei puhunut mitään, virutti vain ajattelevaisen näköisenä kaulustansa vähän höllemmälle.

Kun sitten tultiin hotellin kaikkea muuta kuin houkuttelevan näköiseen etehiseen portinvartijan puheille, täytyi toverusten tietysti turvautua tuohon vihattuun saksankieleen, koska heille ei ollut koskaan pälkähtänyt päähänkään opetella edes yhtä ainoata suhausta Johan Hussin kansan puheesta. Siitäkö sitten lie johtunut vai mistä se kolmiliiton mielestä erinomaisen kylmä ja tympeä kohtelu tämän viranomaisen puolelta, jota hän osoitti, sitä ei Simeoni voinut mennä sanomaan; hän totesi vain, että annettiinhan paikassa toki lupiin yösija, jopa vaivauduttiin näyttämään itse huonekin, kun toverukset eivät olleet niin nerokkaita, että olisivat omin päin sen löytäneet. Päästiinhän kuitenkin lopuksi asettumaan taloksi ja lähdettiin astua toilailemaan pitkin kaupungin katuja.

Toverukset, joiden aika ei myöntänyt ollenkaan ryhtyä tutkimaan Pragin nähtävyyksiä, joita siellä kyllä tiesivät olevan hyvinkin arvokkaita ja mielenkiintoisia, päättivät pakostakin tyytyä vain siihen kuvaan, mikä syntyisi heidän silmäverkkoonsa, kun he rauhallisesti ja hätäilemättä astelisivat toista katua ylös ja toista alas. Se onkin uudessa ja oudossa kaupungissa ohjelmanumero, jota yleensä sopii suositella, mikäli vain tavallisen, jokapäiväisen elämän katseleminen yleensä asianomaista huvittaa. Niinpä he siis kysyivät tietä kaupungin keskustaan, jolloin heidät ohjattiin suurelle Am Graben-kadulle — sen tshekkiläistä nimeä on mahdoton muistaa. Ja näkemistä on Pragin kaupungissa, sitä ei sovi kieltää.

Mitä yleisöön tulee, antaa, kuten jo on sanottu, slaavilaisuus ja juutalaisuus sille oman, suomalaisesta vähän itämaiselle tuntuvan ja hajahtavan leiman. Tummaverisinä, hiukan rasvaisina, vankkoina ja tukevina sekä hartioiltaan että nenältään, vaeltavat tshekit itsetietoisesti katuansa, nähtävästi täysin siemauksin nauttien, kuten heillä kernaasti lupa ja syy olkoonkin, vuosisataisten kansallisuustaistelujensa täydellisestä voittoon pääsemisestä. Yleisön leimana näyttää olevan, väliin esiintyvästä hälinästä huolimatta, paljoa suurempi itsensä hillitsemiskyky kuin ryssillä, jopa suoranainen jurouskin, joka tuulahtaa muukalaisen heitä puhutellessa esiin jonkunmoisena epäluuloisuuden ja itseensä sulkeutuneisuuden vivahduksena. Tämä oli ainakin Simeonilla ensi vaikutelmana. Ja kun hän muisti niitä aivan suurenmoiselta näyttäviä maanviljelysalueita, jotka ovat tshekkien ylpeys ja kunnia, sitä kieltämätöntä tarmoa ja uutteruutta, jota se osoittaa kansassa olevan, tshekkien intohimoista ja kiihkeätä vuosisataista taistelua kansallisuutensa puolesta, koko maan hurjista ristiriidoista ja kamppailuista rikasta historiaa, ymmärsi hän varsin selvästi, että tässä kansassa täytyi olla sisua erinomaisen runsaasti, elinvoimaa ja määrätietoista pyrkimystä, joka todennäköisesti takaa sille johtavan aseman kolkallansa ja ehkä päämiehen paikan slaavilaisessa rintamassa. Ehkäpä tuo tyyneyden ja tanakkuuden vivahdus onkin vain sen raudan välkettä, jota aikain vaiheet ovat sen rintaan kasvattaneet?

Ja kun toverukset katselivat ympärilleen, tunnustivat he kernaasti, että kyllä tshekkien sopiikin olla tyytyväisiä. He ovat nähtävästi hyvin varakkaita, joiden maa pystyy tuottamaan runsaasti elämisen hyvyyttä sekä heille että muillekin. Upeat kaupat ja liikehuoneet reunustavat katua vierivieressä, raskaita tavarakuormia, edessä lihavuuttansa ähkivät hevoset, mennä jyristää tietänsä, ruokakauppain ikkunat ovat pakaten täynnä kaikkea mahdollista, jopa mahdotontakin provianttia, ja ihmisten kasvoista näkee, että he ovat kaikki säännöllisesti nauttineet kolme runsasta ateriaa päivässä. Upeina, korkearintaisina ja leveälanteisina, voimastaan ja hedelmällisyydestään ylpeinä kuin itse Astartet, vaeltavat tuossa tshekkiläisnaiset, poskilla verevä punerrus ja olemuksessa paljon slaavilaisen naisen kieltämätöntä viehätysvoimaa. "Täällä on sivilirekisterin pitäjillä paljon työtä", lausahti Tuomas tyynesti, kun oli hetkinen katseltu kadun liassa pyöriviä lapsia ja huomattu heidän olevan siinä omassa elementissään, virkeinä ja terveinä kuin rotat rikkaläjällä.

Kuta kauemmin veljekset liikuskelivat kaupungilla, joutuen näkemään sen kauniin aseman Moldaun kahden puolen, komeat sillat, tyynesti virtaavan joen, ja vaihtelevan rakennustyylin, jossa vanhojen, historiallisten rakennusten rinnalla kohosi uudenaikaisia kivimuureja, sitä enemmän joutui ainakin Simeoni sen historiallis-romanttisen tunnelman valtaan, joka lieneekin Pragille ominainen. Kuin sattumalta tulivat he vanhaan juutalaisten synagogaan, joka oudolla näöllään keskellä uudenaikaisia korkeita rakennuksia herätti heidän huomiotaan. Mentyään sisään ja suoritettuaan kumartelevalle vartijalle pienen pääsymaksun saivat he nähdä pyhäkön, jolla on ikää harjavuorensa päällä siinä kuusi ja puoli sataa vuotta. Pieni oli tämä lain selityspaikka ja peräti ummehtunut sen ilma, penkit omituisen malliset ja kuluneet, mutta käytännössä kuului se olevan vieläkin, ja "laki", "thora", oli siellä omalla pyhällä paikallaan kuten ennenkin. Tärisevällä äänellä selitteli vartija-äijä, joka hengityksestään päättäen sairasti viimeisen asteen keuhkotautia, pyhän rakennuksensa historiaa, osoittaen ylpeästi erästä vanhaa ja haalistunutta lippua, joka riippui holvin katosta. Olivathan nimittäin ruotsalaiset ja suomalaiset joukot vuonna 1648 tulla rynnistäneet aina Pragin porteille, valloittaneet jo osan kaupungista ja mielineet ryhtyä lopustakin selvää tekemään, kun herrat Osnabrückissä vihdoinkin pääsivät sovintoon ja keskeyttivät tämän kolmikymmenvuotisen sodan huikean loppunäytöksen. Kaupungin puolustukseen olivat nyt israelinlapset ottaneet odottamattoman tarmokkaasti osaa, jonka johdosta keisari lahjoitti heille, pankkiireilleen, muistoksi tuon sanotun, vieläkin tallella olevan lipun. "Jaa jaa, äijä parka", arveli Simeoni itsekseen, "olisivatpa vain sen ajan Suomen pojat päässeet aikomustensa perille, niin takaanpa, että olisi paikkakunnalta vähäksi ajaksi unehtunut sekä Roman että Moseksen usko." Koska vanhus oli puhunut ruotsalaisista, antoi Tuomas lopuksi hänelle kymmenen äyrin rahan, joka saattoi ukon vaipumaan syvämietteisiin numismaattisiin tutkimuksiin. Juutalaisena hän siitä kuitenkin perisi itselleen seitsenkertaisen voiton.

"Sen hakkapeliittasodan viimeinen rynnistys tapahtui siis tässä kaupungissa", puheli Simeoni silmät harmaina ja hajamielisen näköisinä. "Mutta eikös se tästä alkanutkin? Alkoipa vainkin! Ellen väärin muista, heittää rysäytettiin täällä jostakin ikkunasta ulos kolme korkeasti katolista herraa ja siitähän se sitten pääsi kulovalkea liikkeelle palaen niin kauan, että oli vähällä polttaa koko Europasta kaiken ruokamullan pois. Mistä ne oikein silloin tappelivat?"

"Uskon puolesta", selitti Juhani. "Siitä asti, kun papit polttivat Johan Hussin ja Hieronymus Pragilaisen sekä kukistivat Hussilaiset, kesti täällä Böhmissä kränää katolisten ja protestanttien välillä, kunnes se johti veriseen sotaan, johon lopuksi sekaantui vähän jokahinen. Papit ja jesuiitat, joiden luvattu maa tämä on aina ollut, siitä pääsyyn kantavat, mutta huitoivat kai siihen joukkoon kaikki muutkin — että nyt lähtivätkin pappien usutuksesta sotimaan!"

"Niin, omituisia olivat entisen ajan ihmiset", järkeili Simeoni. "Jos heidän johtomiehensä, muista puhumattakaan, nyt ilmestyisivät teutaroimaan keskuuteemme aatteineen ja mielipiteineen, niin arvattavasti lähimmältä paloasemalta tilattaisiin kiireimmän kaupalla ambulanssi ja mies vietäisiin muutamien lujien konstaapelien saattamana Lapinlahteen, jossa hän sittemmin olisi lääketieteen kandidaateilla mielenkiintoisena tutkimusobjektina. Muistelen hussilaisten jakaantuneen kahteen lahkoon, joista toinen, 'kalkkilaiset', vaati ehtoollisessa itselleen ei ainoastaan leipää, vaan viiniä myös; tämän jälkimäisenhän nimittäin pappi itse nautti antamatta sitä seurakunnalleen ollenkaan. Ja tästäkin asiasta pantiin monta kaulaa poikki puolin ja toisin."

"Mutta sehän sentään oli vaatimus, jonka ainakin voi ymmärtää", harkitsi nyt Tuomas; "niin minäkin olisin tehnyt, sillä enpä totisesti olisi sietänyt nähdä pappilurjuksen kaatavan naamaansa minulle laillisesti kuuluvaa tavaraa, jonka kohtuudella taidan itselleni pyytää."

"Niinpä niin", jahkaili Simeoni, "mitä siihen tulee, niin saattaapa nyttemmin kalkkilaisten jälkeläisistä olla suurin osa sellaisia, jotka eivät pidä väliä enempää viinistä kuin leivästäkään — osoittaneeko se sitten kehityksen kulkua eteen vai taakse päin, en mene sanomaan. Kaiken kaikkiaan tämä on erikoisten ja harvinaisten historiallisten tapausten näyttämöä, veljet, — katsokaa Moldau-virtaa, kuinka kauniisti illan rusko kuvastaa sen pintaan, siintäviä kukkuloita ja keisari Rudolfin linnaa, jossa hän uneksi tähdistä ja kullan teosta. Enpä ihmettelisi, jos itse pyhä Nepomuk nousisi noista aalloista…"

"Jätetään nyt Nepomuk vain sinne virtaan, koskapa hän on ollut siellä jo niin kauan, että hyvin viihtyy niissä olosuhteissa — meidän täytyy toki mennä hiukan syömään ja lepäämään, etteivät voimat lopu kesken matkaa!"

Ja näin sanoen tarttui Juhani päättäväisesti Simeonia käsipuolesta taluttaen hänet pois pyhän Nepomukin sillalta, koska, kuten hän selitti Tuomaalle, mies parka saattoi oireista päättäen pian langeta historialliseen lovetilaan, joka on vielä kauheampi kuin se, jossa hän oli saapasnahkatornista palattuaan ja nähtyään itsensä Lusifeeruksen. Varovasti he siis kuljettivat hajamielisen ja itsekseen jahkailevan Simeonin keskellänsä aina Wenzel-aukeamalle saakka, jossa sitten pontevasti ruvettiin ottamaan selkoa elämän aineellisista puolista.

Hetken perästä nouseskelivat veljekset eräitä portaita ylös, jotka tuntuivat heistä hiukan liian yksinkertaisilta ja tomuisilta ollakseen vientiväylänä siihen ensiluokan ravintolaan, jota heille oli suositettu. Mutta uskoahan täytyi ja perille mentiin. Avattuaan sitten oven tulivat he etehiseen, jonne vaatteitten vastaanottopöydän taakse oli kasattu suuri joukko wieniläistuoleja. Mutta pöydän ääressä, rivissä kuin pääskyset puhelinlangalla, istui kolme valkorintaista edeskäypää, kaikilla naamat oveen päin ja edessään kukkurallinen lautanen perunoita ja jotakin lihaa, nähtävästi kanaa. Veljesten astuessa sisään muljauttivat he kaikki kuin komennosta silmiään tulijoihin päin, kuitenkaan vähääkään keskeyttämättä syöntiänsä, joka suoritettiin kumartuneena lautasen päälle, ahmimalla ja kuurona kaikille muille inhimillisille intresseille. Ällistyneen Simeonin kysymykseen, oliko tässä yleinen ravintola, vastasivat he nyökäyttäen samalla kertaa kuin potkija-ukot päätänsä viereistä ovea kohti ja keskeyttämättä jatkaen syömistään. Simeoni kurkisti ovesta: sali oli suuri, mutta siellä ei ollut ainoatakaan elävää sielua. "Eihän täällä ole ollenkaan ihmisiä!" kääntyi hän ihmettelemään kyyppareille. Kuin surumielinen tuulen kohaus lennähti murheen pilvi jokaisen otsalle, mutta syömistänsä he eivät keskeyttäneet, vaan omistivat lautasilleen entistä suurempaa ja kiinteämpää huomiota. Peräti ällistyneenä ja ymmällä moisesta trahtööri-menosta pyöritteli Simeoni lakkiansa oven suussa, kunnes kyypparien tekemä vaikutelma purkautui leveäksi ja ravitsevaksi nauruksi, jonka turvin he virkeinä pääsivät ovesta ulos ja toiseen paikkaan. Siellä veljekset saattoivat panna merkille, että tshekkiläisillä on sama ominaisuus kuin veljillään ryssillä: he ovat aivan mestareita valmistamaan erinomaisen maukkaita ja monipuolisia ruokia, joiden veroisia ei pursunnut ainoastakaan niistä ihmeellisistä sarvista, jotka pyhälle marttyyrille ilmestyivät luolan seinään. Ja hänhän oli kuitenkin Timon arvostelun mukaan taivaassa!

XII.

Passikokemuksia. — Tuntematon Suomi. — Tshekkiläisessä kirjakaupassa. — Narodny Listy'n toimituksessa. — Tshekkiläisessä pankissa.

Aamulla 18 päivänä viittasi synkän ja juhlallisen näköinen portinvartija etehisen seinällä oleviin erinäisiin julkipanoihin, joita oli siinä monella kielellä, vieläpä saksaksikin. Siinä tehtiin tiettäväksi, että matkustajain oli ehdottomasti persoonallisesti mentävä poliisikamariin näyttämään passiaan, sillä ilman sen leimaa ei maassa saanut olla eikä sieltä päässyt pois. Mikäpä siinä auttoi, veljekset lähtivät sanottua paikkaa etsimään, aavistaen, että tämä oli vasta ensimmäinen monesta samallaisesta, edessä olevasta kokemuksesta.

Tultiin sellaiseen paikkaan, jollaisia poliisikamarit yleensä ovat. Ne eivät herätä mitään esteettisiä tunnelmia. "Pysykäähän perässä", sanoi Tuomas, ja raivautui nokkelasti ja kylmästi ällistyneen, nähtävästi samalla asialla olevan yleisön läpi kirjurin pöydän ääreen, lyöden hänen nenänsä eteen kolme kappaletta maaherra Jalanderin antamia passeja, joista ainoastaan yksi oli kansissaan kiinni, mutta toiset kaksi kuin repaleiksi luettuja lainakirjaston suosituimpia rakkausromaaneja. Herra sihteeri ei siitä kuitenkaan ällistynyt, vaan rupesi tavailemaan asianomaisten nimikirjoituksia, toimitus, joka taas nosti erinäisiä hikikarpaloita veli Juhanin otsalle. Mutta kun siitä oli selvitty — siten, että sihteeri piirteli joitakin hyvin apokryyfisiä koukeroita Juhanin ristimänimen jälkeen kirjaansa — otti mies esille sarjan erilaisia leimoja, rykäisi ja rupesi iskemään niitä passeihin, niin että pöytä notkahteli. Virastot ovat aina rakastaneet leimoja ja onpa voinut huomata, että kuta kansanvaltaisempia olot ovat, sitä enemmän tarvitaan leimasimia. Leimasinteollisuus on suoraan verrannollinen demokratian edistykseen: paperi, jossa sellainen löytyy, on jokaisesta todellisesta demokraatista "tabu", "pyhä", s.o., se sisältää jonkunmoista maagillista voimaa, joka suojelee sitä ja sen paperin kantajaa.

Sihteeri lienee nähnyt hienon hymyn pilkahduksen Simeonin suupielessä ja arvannut, mistä se johtui. Mutta ihmeellistä! Hän ei rypistänyt ankarasti ja virallisesti kulmakarvojaan tuuheaksi vihan sillaksi, vaan — hymyili hänkin sardoonisesti. Simeonin teki mieli ojentaa kätensä pöydän yli ja taputtaa häntä olkapäälle, sillä hän oli kaikesta päättäen Pragin poliisilaitoksen viisaimpia miehiä. Mutta hän ei tehnyt sitä kuitenkaan, koska hän pelkäsi, että maailma ympärillä ei hänen hyvää tarkoitustansa ymmärtäisi, ja koska hän sittenkin tunsi hiukan närää tuota sihteeriä kohtaan siksi, ettei hänellä nähtävästi ollut suurta aavistusta siitä, mikä maailmanpaikka Suomi oli ja missä se sijaitsi. Hän olisi arvattavasti silmät ummessa osannut luetella Etelä-Amerikan tasavallat, unohtamatta Haitia ja muita sivistysvaltioita, jotka olivat olleet mukana antamassa "hunneille" selkään, mutta Suomi ja suomalaiset — mitä ne olivat? Katkerana mietti Simeoni, mitä ihmettä Suomen pitäisi tehdä tullakseen tunnetuksi. Kirjallisuus siinä ei auta, ei, vaikka tietoja Suomesta painettaisiin joka ainoa paperineliösentti täyteen, minkä kaikki Suomen paperitehtaat yhteensä valmistavat, ja se kirjallisuusmäärä sitten vyörytettäisiin uutena aineen paisumuksena Europan yli; järkähtämättä silloinkin Europa kieltäytyisi tutustumasta Suomeen — se on sellainen ominaisuus tuon niemimaan asukkaissa. Mutta mikä muu valtio tahansa — Albania! Kuinka intressanttia! Kuinka omituiset olot — kerrassaan patriarkaaliset — siellähän vielä vallitsee verikosto — taitaisi olla parasta Suomessakin kieltää lukutaito ja avioliitto, pukeutua nahkoihin ja asua luolissa — arvattavasti maailman mielenkiinto silloin kohdistuisi meihin niin äkkiä, että ylimääräisillä laivalinjoilla saataisiin ruveta rahtaamaan tänne uteliaita turisteja, jotka tulisivat keskuuteemme levähtämään liikakulttuuristaan mielenkiintoisissa ja alkuperäisissä oloissamme. — Todennäköisesti meistä silloin tulisi sanomattoman kallis kansansirpale, jota suojeltaisiin rautahäkissä kaikelta väkivallalta kuin maailman viimeistä majavaa, ja josta kirjoitettaisiin toinen toistansa laajempi ja oppineempi teos…

"Kuule Tuomas, pidä hiukan silmällä tuota Simeonia sillä aikaa, kun käyn ostamassa paperia ja liimaa, että saamme koettaa korjata näitä passi-onnettomia. Hänhän on aivan sen näköinen kuin mietiskelisi hän murhayritystä jotakin Tshekkoslovakian merkkihenkilöä vastaan!" Annettuaan nämä ohjeet poistui Juhani luoden Simeoniin varoittavan katseen, ja Tuomas laski konstaapelimaisesti kätensä tämän olkapäälle.

Niin oli se asia selvä ja jonkun aikaa myöhemmin tapasi Simeoni itsensä harhailemasta kaupungilla, uudelleen syventyäkseen sen hauskaan ja pittoreskiin ulkonäköön. Hän astua tapsutteli siellä ja täällä, kunnes huomasi seisovansa suuren kirjakaupan ikkunan ääressä, aivan kuin olisi ollut iltakävelyllään Aleksilla, suorittamassa jo 16-vuotista vahtipalvelustaan Suomalaisen ja Akateemisen kirjakaupan näyteikkunoiden ääressä. Katsellessaan siinä rikasta ja monipuolista kirjavarastoa, mikäli saattoi ollenkaan päästä selville oudoista nimistä ja otsakkeista, juolahti hänelle mieleen mennä sisälle kyselemään itse kauppiaalta jotakin. Heti sen jälkeen seisoi hän hienon ja sivistyneen näköisen, vielä nuorenpuoleisen miehen edessä, esitti asiansa ja oli pian vilkkaassa keskustelussa.

Keskustelun aikana tunsi hän vaistomaisesti isäntänsä puheen sävystä, että tälläkin oli Suomesta hyvin hämärät käsitykset. Kun hän vaatimattomasti mainitsi, että Suomessakin on kirjakauppoja ja kustantajia, ja että siellä painetaan kaikenlaisia kirjoja, otettiin tämä tieto vastaan jotenkin siihen tapaan, että "vai niin — onpa hauskaa, että olette jo päässeet niin pitkälle". Ehkä Simeoni erehtyi tässä, mutta niin hänestä ainakin tuntui. Tshekkiläisiä kehui kirjakauppias lukuhaluisiksi. "Kuinka suuria painoksia teidän kirjailijainne teoksista otetaan?" kysyi Simeoni. "3-15,000 kappaletta", vastasi kirjakauppias. "Ja tshekkiläisiä on?" — "Ehkä siinä 10 miljoonaa." (Todellisuudessa heitä lienee korkeintaan 6 miljoonaa.) Simeoni muisteli, että painosmäärät nyttemmin saattaa Suomessakin, ainakin samassa lievässä reklaamitarkoituksessa, ilmoittaa jokseenkin samoiksi ja että suomalaisia on vain kolmisen miljoonaa; näin ollen hän ei puhunut suomalaisten painoksista ja asukasluvusta mitään, sillä kirjakauppias ei olisi häntä uskonut. Simeoni sai kuulla, että Tshekko-Slovakian kirjatuotanto on vilkasta, että löytyy suuria kansallisia kustannusliikkeitä, jotka täysin pystyvät tyydyttämään kansan kulttuuritarpeen, että kansakouluoppikirjat ovat valtion huollettavina ja että kirjakauppajärjestelmä on suunnilleen sama kuin Saksassa — eli siis sama kuin Suomessakin. Hänelle näytettiin kohteliaasti kauniita tshekkiläisiä teoksia, joskaan mitään sellaista, joka olisi kestänyt kilpailun Seitsemän veljeksen, Suomen kansan satujen tahi muiden loistoteostemme kanssa, ei tuntunut olevan. Suuri ja laaja propagandateos Tshekko-Slovakiasta oli myöskin nähtävänä. Simeoni pääsi selville siitä, minkä oli jo ennestäänkin tiennyt, että tämän kansan elämä on kirjalliseenkin tulevaisuuteen nähden epäilemättä lujalla kansallisella pohjalla, jolle sopii toivo rikkaasti rakentaa niin paljon kuin voimat myöntävät.

"Mikä on teillä tavallinen kirjailijapalkkioiden maksuperuste?" kysyi Simeoni vihdoin uteliaasti. "Arkkipalkkio ensimmäiseltä ja seuraavilta tuhansilta". Siis samaan tapaan kuin Ruotsissa. Keskustelu siirtyi sitten yleisemmille aloille, päättyen tiedusteluun, minkä verran Suomessa tunnettiin tshekkiläistä kulttuuria. Kun Simeoni mainitsi, että m.m. tshekkiläisistä säveltäjistä tunnetaan etevimmät Suomessa kuten muissakin kulttuurimaissa, näytti kyselijä ilahtuvan melkoisesti. Simeonin kohteliaisuuteen ei hänellä kuitenkaan ollut mitään vastaavaa sanottavana, ei esimerkiksi sitä, että Sibelius tunnettaisiin Tshekko-Slovakiassa kuten muissakin kulttuurimaissa.

Simeoni oli tyytyväinen käyntiinsä, kiitteli ja lähti. Mennessään hän vielä tapaili muutamia sidottuja kirjoja kouraansa, kuuli, että ne olivat valtion kustantamia kansakouluoppikirjoja ja pysähtyi. Ensi silmäys osoitti ne ulkoasultaan toisluokkaisiksi: paperi oli huonoa ja sidonta vielä huonompaa. Kirjakauppias kohautti hymähtäen olkapäitään. Mutta luonnollistahan oli, että tämän täytyi tuloksen olla valtion puuhista tällä alalla nykyisten hintain aikana.

Kun Juhania ja Tuomasta, jotka olivat menneet hiukan tutustumaan Pragin liike-elämään, ei vieläkään kuulunut, tallusteli Simeoni uusine tietoineen jälleen katuja ristiin ja rastiin, kunnes hänen katseensa osui erään korkean talon seinällä oleviin suuriin kirjaimiin, jotka muodostivat nimen "Narodny Listy". -"Eihän vain", ajatteli hän, "tuossa liene sanomalehden toimitus? On vainkin." Ja koska hän oli varustanut itselleen ystävänsä sanomalehtimies Vehkaperän suosituskortin tällaista mahdollisuutta ajatellen, kaivoi hän sen nyt liivinsä povitaskusta ja vaelsi rohkeasti sisään suuresta, ammottavasta ovesta. Hän oli aikoinaan, opeteltuaan luku- ja kirjoitustaidon, työskennellyt kotimaassaan sanomalehtimiehenä, ja oli siitä saakka sanomalehtiä ja sanomalehtimiehiä hartaasti sekä vihannut että rakastanut. Siksipä hän nyt oli utelias näkemään, miltä tshekko-slovakialainen neekeri näyttäisi.

Ensimmäinen kokemus oli heti sama kuin Suomenkin lehtien toimituksissa — päätoimittaja ei ollut tavattavissa eikä ollut tietoa, milloin hän tulee. "Mikä on päätoimittaja?" kysyi kerta Manchester Guardianin älykäs ja leikillinen ulkomaanosaston toimittaja, mr Sidebotham, Simeonilta, joka aikoinaan oli samoin kuin nytkin harhaillut Manchesterin katuja ja joutunut sanotun lehden toimitukseen, ja kun Simeonilla ei ollut siihen heti sopivaa vastausta, vastasi kysyjä itse: "Se on se toimittaja, joka ei ole ja jonka ei koskaan tarvitse olla tavattavissa". Mutta sen sijaan oli täälläkin, kuten aina Suomessa ja arvattavasti kaikkialla maailmassa, toimitussihteeri kyllä saapuvilla ja valmis antamaan kaukaiselle virkaveljelleen kaikkia niitä tietoja, joita tämä suinkin halusi.

Narodny Listy on suuri lehti; toimittajan ilmoituksen mukaan sitä painetaan 80,000 kpl. päivittäin, mikä ei olekaan mahdotonta väkilukuun verraten. Puoluekantaa ei ilmoiteta, mutta tosiasiallisesti se on "kansallis-demokraattinen agraarisella pohjalla." Tshekkiläiset talonpojat ovat ahkeria sanomalehtien lukijoita. Bolshevismia ei tarvitse pelätä, sillä jo nykyiset ja parhaallaan uudistusten alaisina olevat maanomistussuhteet kiinnittivät kansan määrää vimman ja parhaan osan itsenäiseen ja innokkaaseen työhön yksityisen maanomistuksen pohjalla. Vasta saavutettu kansallinen ja valtiollinen voitto on aikaansaanut myös kaikissa luokissa voimakkaan isänmaallisen innostuksen, ja sekin tekee bolshevismin opit tshekkiläiselle aivan oudoiksi ja hänen mielestään kerrassaan järjettömiksi. Valtion elämän päähuomio on tietysti kohdistunut valtakunnan uuden aseman, taloudellisen elämän ja poliittisten suhteitten lujittamiseen. Taloudellisessa suhteessa on Tshekko-Slovakialla hyvät edellytykset: paitsi tuottavaa maanviljelystä on sillä perintönä yhteismonarkian ajoilta melkoisen korkealla kannalla oleva teollisuus; puutavaran tuottajanakin se pystyy harjoittamaan huomattavaa vientiä. Siksipä onkin valtakunnan raha sentään parempaa kuin Puolan, puhumattakaan Itävallasta.

"Niin, Itävallan asema ei liene kadehdittava?" sanoi Simeoni, vilkaisten kulmiensa alta isäntäänsä.

"Ei siellä kuitenkaan niin suurta hätää ole kuin he itse valittavat", vastasi tämä kylmästi.

Sitten Simeoni sai tehdä selkoa Suomen oloista ja Kronstadtin kapinasta, jonka kukistumisesta lehti juuri silloin oli saanut tietoja. Toimittaja oli selvillä asioistamme sangen hyvin ja lausui sivumennen ihmettelynsä suomalaisten tunnetusta saksalaisystävyydestä. Simeoni vastasi kysyen:

"Kenenkä voitosta Tshekko-Slovakia saavutti nykyisen asemansa?"

"Ententen", vastasi toimittaja ja lisäsi sitten hymyillen: "Ja Suomi siitä, että Saksa voitti Venäjän. Meidän pikku kansain oli meneteltävä siellä niin, täällä näin."

Puolituntinen kului hauskasti, kunnes toimittaja vihdoin kysyi nauraen, olivatko vieraat saaneet Pragissa kylliksi ja hyvää ruokaa, tiedustelu, joka osoitti, miten tärkeä tämä ala tuossa viinin ja hunajan maassa on. Ja kun Simeoni vastasi siihen sekä myöntäen että kehuen, lisäsi toimittaja ylpeästi:

"Niin, me syömme täällä Tshekko-Slovakiassa todellakin hyvin."

* * * * *

Tultuaan kadulle pysähtyi Simeoni tarkastamaan näkyä, joka jo edellisenä päivänä oli herättänyt hänen huomiotansa: erästä lajia hevosen valjaita, jotka todistivat hänen olevan toisessa maassa kuin Suomessa. Länget olivat erittäin raskaat ja paksupuiset, niin että olisi luullut vähemmänkin riittävän, vaikka vankkurit perässä olivatkin tavattoman suuret. Mutta paitsi tavallista nahkavuorausta oli niskan puolelle rakennettu nahasta korkealle kohoava koriste, joka varmuuden vuoksi oli isketty täyteen messinkiheloja, niin että hevosella oli selässään kuin jonkunmoinen vaski-ies. Tuolla kaikella ei voinut olla mitään tarkoitusta, vaan teki se länget raskaiksi sekä hevoselle että muille käsittelijöille, ja näytti Simeonista, joka aina oli koettanut saada Valko paran valjaat niin keveiksi ja sopiviksi kuin suinkin, aivan raakalaismaiselta. Mutta tämä oli kuitenkin pienimpiä ihmeitä, mitä Simeoni tuli matkallaan eläinten kohtelusta näkemään.

Pian hän sitten tapasi Juhanin ja Tuomaan, jotka olivat kumpikin haarallaan hoidelleet asioitaan. Nyt he olivat menossa Tshekko-Slovakian kansalliseen pankkiin, ja koska Simeonikin oli joskus "diskannut" jonkun "maisterivekselin", päätti hän mennä mukaan, nähdäkseen, miltä tässä maassa näyttäisi sellainen laitos. Heidät saateltiin monia portaita ylös ja pitkiä käytäviä myöten, kunnes he huomasivat seisovansa pienen, nuorenpuoleisen, hiukan japanilaista muistuttavan miehen edessä, joka kiinnitti heihin kysyvästi katseensa. Nytpä Juhani, joka Jukolan isäntänä oli tottunut puhuttelemaan Viertolan patruunaa, lautamies Mäkelää, rovastia, kanttoria, nimismiestä ja muita suuria herroja, nopeasti teki selvää asiasta, ruveten keskustelemaan tuon miehen kanssa miljoonista, kansallisista pankkilaitoksista, tuonnista ja viennistä, kaupasta ja teollisuudesta, niin että Simeonin korvissa rupesi humisemaan. Hän sai siinä kuulla, että Tshekko-Slovakian rahalaitokset olivat kansallisissa käsissä, eikä juutalaisten huostassa, kuten esimerkiksi Unkarissa, ja että ne katsoivat toimivansa hyvällä menestyksellä, nojautuen maan suureen tuotantokykyyn. Juhani teki puolestaan pontevasti selvää oman maamme asioista ja Tuomas säesti häntä pistäen väliin lyhyen ja vankan huomautuksen silloin tällöin. Olihan hänellä Impivaaran tilalla valtaiset tukkimetsät, joiden puolesta sopi nousta puhumaan maailman mahtavainkin edessä sangen keveällä ja rauhallisella omallatunnolla. Näin vyöryivät Simeonin henkisilmien editse maailman kaupan eri puolet kuin kultarahat runsauden sarvesta, ja hän katseli niitä lumottuna, sillä Jukolan talon palkattomana setämiehenä hän oli jäänyt mammonasta osattomaksi, omistaen elämäntyönsä tavaran hankkimiseksi taivaassa. Mutta hän oli silti ylpeä veljiensä puolesta, sillä olihan komeaa nähdä, kuinka Jukolan vanhimmat veljet pystyivät kunnollisesti edustamaan maansa taloudellista puolta näissä vieraissa ja meitä aina väheksymään taipuvissa oloissa.

Tässäpä sitten olikin kaikki, mitä Simeoni ehti Pragin kaupungista ja siinä asustavasta kansasta saada tietää yhden vuorokauden kuluessa. Loppuvaikutelma oli hänellä se, että tshekkiläisillä on voimakas ja nuorekas halu päästä edistymään kaikilla aloilla ja että he todennäköisesti tulevat myös pyrkimyksissään onnistumaan. Mitäpä siis muuta, kuin myötämielinen onnittelu ja menestyksen toivotus! Ellei ahdasta kansalliskiihkoa olisi, todistaen sittenkin kulttuurin nuoruudesta, olisivat Simeonin muistot Pragista ylipäätään erittäin mieluiset. Kohottaen kätensä asemahuoneella, hälisevän ja sekalaisen yleisön keskellä, Wilsonin jättiläismedaljonkia kohti, manasi Simeoni pois kansallissorron hengen ja sijaan rauhan, sovun ja vapauden tshekkiläisten, saksalaisten, slovakien ja unkarilaisten keskeen.

XIII.

Gulliverit ja Lilliputit. — Itävallan tulli. — Masennuksen valtakunta. — Suuret rahalaukut. — Yötunnelma Wieniin tullessa.

Juna kiljaisi ilosta saadessaan taas kunnian kuljettaa Jukolan veljeksiä edelleen heidän kansainvälisellä tarkastusmatkallaan. Kello osoitti neljää iltapäivällä, taivas oli aivan pilvetön, luonnossa yhä enemmän elpyvän kevään virkeyttä. Veljekset asettelivat tavaransa ikkunapaikoille ja pistäytyivät vielä jonnekin, kunnes palasivat takaisin osastoonsa. Silloin oli ikkunapaikoille asettunut kaksi englantilaista. Toverusten tavarat oli sievästi nostettu syrjään.

"Miehen tulee itseään jalosti puolustaa, koska maailma häntä sortaa tahtoo", sanoi Juhani jyrkästi ja katsahti kysyvästi tovereihinsa. Mutta nämä kielsivät, tahtomatta ruveta asiasta huomauttamaan, koska heillä kuitenkin oli kaikilla hyvät istumapaikat. Niin lähdettiin ja uteliaina tarkastelivat veljekset sekä matkatovereitansa että jättiläisfilminä ohi kiitäviä maisemia.

Sokealta eno-vainajaltaan ja erittäinkin merimies Nikolta oli Simeoni kuullut paljonkin englantilaisista, oli heistä lukenut ja olipa vihdoin itse käynytkin iloisen Englannin mantereella. Siitä matkasta hänellä ei ollut mitään ikävää muistoa — päinvastoin. Mutta hänellä oli jo silloin herännyt mielessä haparoiva ajatus jostakin vertauksesta, joka selittäisi hänelle englantilaisten ja suomalaisten, ehkäpä useimpain muidenkin kansojen suhteen havainnollisesti, vaikka hän ei ollut saanut ajatustaan oikein kirkastetuksi. Katsoessaan nyt noita kahta lippalakkiin, vankkaan sadetakkiin, paksuihin nahkahansikkaihin puettua miestä, joiden kasvoille kylmä ilme, suurehko piippu ja kilpikonnanluusankaiset, geometrisen pyöreät silmälasit antoivat leimansa, älysi hän äkkiä, mitä oli silloin hakenut: — nuo englantilaiset ovat Gulliverejä ja me kaikki muut — Lilliputteja. Kulkivat he missä hyvänsä, katsoivat he vaistomaisesti "alas" kaikkiin muihin, jotka kylläkin täydellisinä, mutta pienuutensa vuoksi silti niin naurettavina puuhailivat tuossa heidän jalkainsa juuressa. Eihän tällaisille jättiläisille voinut juolahtaa mieleenkään, että heidän esimerkiksi matkoilla tarvitsisi osoittaa mitään huomiota Lilliputtien mukavuudelle, sillä jo yksinomaan tuo suuruus-eroitus ikäänkuin itsestään teki sen tarpeettomaksi. Eihän Lilliputeilla voinut tietysti olla mitään sanomista, jos he milloin aukaisivat akkunan, milloin sen sulkivat, polttivat vaunun tupaten täyteen ankaran väkevää savua tahi tekivät mitä yleensä halusivat, nauraa hohottivat niin, että Lilliputeilla korvat soivat "tilliä", ja antoivat ympäristön ihailla heidän kidastansa välkkyvää loistoisaa kulta-aarretta. "Sanotaan kullan sodan aikana siirtyneen ententen haltuun ja niinpä todella näyttää käyneenkin", arveli Simeoni siinä muun puheen lomassa, kun mennä jyryytettiin eteenpäin ja katseltiin toisiaan sekä maisemia.

Ne olivat samoja kauniisti kumpuilevia viljelyksiä, joita veljekset olivat jo nähneet kyllältään Pragiin tullessaan. Sieltä täältä häämöittävät korkeammat kukkulat osoittivat kuljettavan ylänkömaitten välisessä uomassa, joka arvattavasti johti juuri heidän kulkemaansa tietä Unkarin tasangolta Böhmin läpi Elben lähteille saakka, ja siitä Erzgebirgen läpi Keski-Europan tasangolle. He olivat siis siinä uomassa, joka oli hämärästä muinaisuudesta saakka ikäänkuin kanavan tavoin johtanut patoutuneet ja liikkumahaluiset kansat Unkarin suuresta tasankosäiliöstä Länsi-Europan vitsaukseksi. Tätä tietä olivat arvattavasti unkarilaisetkin käyttäneet rynnätessään Saksaan ja pakottaessaan sen maksamaan itselleen veroa. Suurta mielikuvitusta ei tarvitse kuvitellessaan, minkälaista hurjaa joukkoa tuo magyarien lauma siihen aikaan oli, ja kuitenkin saattaa nykyaikaisen ihmisen kuvittelukyky olla liian heikko esittämään koko sen aikaista totuutta kaikessa realistisessa hirveydessään; sellaisia poikia olivat serkkumme vielä 1000 vuotta sitten.

Nämä historialliset unelmat keskeytyivät saavuttaessa Smuntin asemalle, jossa Itävallan tupakanvihastaan kuuluisa tulli otti toverukset käsiinsä. Tupakan orjana ahersi seurueesta ainoastaan Simeoni, joka oli huomannut tuolla yrtillä olevan melkoisia etuja, jos varjopuoliakin, ja tottuneena aina käyttämään samaa lajia oli varannut kotimaasta mukaansa muutamia savukelaatikoita. Jos hän nyt olisi tehnyt samoin kuin kaikki muut: valehdellut, ettei ole tupakkaa, olisi hän päässyt menemään niine hyvineen, mutta kun hän ei voinut valehdella, vaan ilmoitti totuuden, rupesi tullimies kuivasti laskemaan laatikkojen lukumäärää. Kaksi hän antoi pois, mutta lopusta olisi pitänyt maksaa tullia. "Me tarvitsemme myös tupakkaa", ilmoittivat nyt Juhani ja Tuomas auttaakseen Simeonia ja saadakseen siis hekin kaksi laatikkoa ilmaiseksi mukaansa, mutta tullimiespä huomautti kuivasti herrojen äsken päinvastoin sanoneen, etteivät he polta ollenkaan. Koska Simeoni ei halunnut maksaa tullia, lahjoitti hän lopuksi nuo laatikot tullimiehelle, mutta ei tämä edes kiittänyt. Ei tainnut kuitenkaan miesparalle lahja pahaa tehdä, sillä tuskinpa hänellä oli palkkaa riittävästi kunnolliseen tupakkaan. Koska tullin kanssa vänkääminen on aina hiukan kiusallista, istuivat veljekset loppumatkan sadatellen itsekseen, ikäänkuin asia olisi ollut sen arvoinen.

Pimeys peitti maailman ja junan jyrinä vaikutti unettavasti ja yksitoikkoisesti. Kuta lähemmäksi Wieniä tultiin, sitä enemmän toverukset joutuivat omituisen, ympäristöstä, ihmisten ilmeistä, kaikkialta huokuvan hiljaisen masennuksen ja resignatsionin valtaan. Se oli luultavasti itsepetosta kaikki, johtunutta vain siitä, mitä oli luettu ja kuultu Itävallan kurjista oloista, sillä veljesten huomiopiiriin ei todellakaan mitään erikoisempaa kurjuutta sattunut, mutta tuon tunnelman syntyminen oli kuitenkin tosiasiallista. Ainoa seikka; joka jo junassa herätti tältä kannalta heidän huomiotaan, oli konduktöörien ja muiden rahaa käyttelevien oudostuttavan suuri nahkainen rahalaukku. Siinä oli eri seteleille omat osastonsa ja kun seteleistä toiset olivat melko kookkaita, muodostui tuosta laukusta pullea ja täysinäinen kuin puuhakkaan asianajajan salkku. Tämän nähdessään ja muistaen maassa vallitsevaa puutetta tuumi Juhani: "Niin, leipää ei kyllä Latomäen talossa aina ole, mutta tuota rahan roskaa on niin, että hirvittää." Nämä rahalaukut olivat sitten tyypillisinä sivukoristeina kaikilla rahan käyttäjillä koko Tonavan laaksossa, aina siihen asti, kunnes ne veljesten noustessa Belgradissa kansainväliseen pikajunaan katosivat heidän näkyvistään. Valikoima niistä olisi välttämättä saatava asianomaisten maitten historiallisiin museoihin todistamaan menneistä ankarista pulakausista.

Kello 12 yöllä saapuivat veljekset Wieniin ja ajoivat hotelliin. He olivat luulleet, että tämä Europan iloisin kaupunki olisi huvitteluelämään nähden vilkkaimmillaan tähän vuorokauden aikaan, mutta erehtyivät: kaupunki tuntui aivan kuin kuolleelta. Kaikki ravintolat oli suljettu eikä ihmisiä näkynyt paljoakaan liikkeellä. Väsyneinä toverukset rupesivat katselemaan hotelliansa, joka oli heille neuvottu jo Pragista pitäen, ja huomasivat pettyneensä siinä kokonaan. Sen vanhat, kosteat ja ummehtuneet huoneet, hydraulisella puristimella ijäisyyshitaasti liikkuva hissi, ja palvelevainen, mutta köhivä ja yskivä, naskalinenäinen portinvartija, joka oli kuin ilmeinen Kuninkalan Eenokki keuhkotautinsa viimeisellä asteella, olivat omiaan lisäämään sitä tunnelmaa, että entisten keisarien upean Wienin sijaan oli tultu johonkin rauniokaupunkiin, jossa asustaa vain haamuja ja yökyöpeleitä. Ennen kuin Simeoni kallistui vuoteelleen, tutki hän tarkoin huoneensa vieressä olevan typötyhjän ja kammottavan alkoovin, kohautteli seinäverhoja ja kurkisti vuoteensa alle, siltä varalta, että siellä olisi joku pitkällä tikarilla varustettu itävaltalainen rosvo ystävällisissä aikeissa. Sitten hän nukahti, huomattuaan juuri sitä ennen ajatuksissansa hyräilleensä jotakin wieniläisvalssin palasta.

XIV.

Päivä Wienissä. — Herr Fiaker. — Rahaa paaleittain. — Yleinen elämän ilme. — Bella gerant alii. — Elintarvepulia ja hintoja. — Ravintolamoraalia. — Juoppouden harvinaisuus. — Pyhän Tapanin tuomiokirkko ja goottilainen kirkkotyyli. — Gretchenin rukous.

Kirkkaana ja lämpöisenä valkeni maaliskuun 19, Marian ilmestymisen päivä. Levättyään riittävästi heräsivät toverukset siihen mieluiseen tunnelmaan, joka on terveille ja uteliaille ihmisille luonnollinen vieraalla ja kuuluisalla paikkakunnalla. Tosin heillä ei ollut paljon tilaisuutta tiedonhaluansa tyydyttää, sillä yksi päivä oli vain Wienin kohdalle sallittu, mutta eihän se silti hauskuutta sen vähemmäksi tehnyt.

Wienissä ei sovi kuten Suomessa ankaralla äänellä tahi kiivaalla vihellyksellä kutsua luokseen "issikkaa", "ajuria" tahi mitä nimeä kukin haluaa käyttää, vaan on tätä ammattilaista puhuteltava sulavasti sanoilla "Herr Fiaker". Hänellä on mukavat ja tilavat vaunut, joihin mahtuu kolme, jopa neljäkin henkilöä, sekä edessä kaksi hevosta, joita hän taitavasti ohjailee katuvilinässä. Ja hän on siitä ihmeellinen, että hän vastaa heti kohteliaasti, kun häneltä kysytään, ollen siis poikkeuksena suomalaisesta ammattikunnasta, jonka jäsenten velvollisuuksiin, kuten tunnettua, kuuluu joko olla kokonaan vastaamatta tahi kirota.

Kun nyt Herr Fiakerin maksuvaatimukset liikkuivat huimaavissa summissa, täytyi veljesten ensi työkseen lähteä pankkiin hakemaan rahaa. He keskustelivat vakavasti, olisiko syytä ostaa varsinainen, maan tarpeitten mukainen rahasalkku, mutta hylkäsivät tämän ajatuksen, vahvasti luottaen kaikkien taskujensa kuutiotilavuuteen. Vähällä oli kuitenkin, ettei tämä luottamus joutunut häpeään, sillä kun pankin kassanhoitaja ylimielisesti hymyillen latoi Tuomaan eteen setelipinkan toisensa jälkeen, kysyi tämä huolestuneena, ottaisivatko veljetkin osan taakasta kantaakseen, sillä ei hän ainakaan yksinään rapea näitä paperipaaleja pitkin katuja haalaamaan. Huomattuaan toverusten ihmettelevän ilmeen naurahti pankkimies kuivasti ja lausahti: "Eihän tuossa ole vielä paljoakaan!" Pulleina rahamiehinä painuivat veljekset sitten ulos, antaen aluksi Herr Fiakerin ajella pitkin upeita katuja, minne halusi.

Kevään kirkkaudessa teki Wien loistoisan, siistin, sivistyneen vaikutuksen. Sen upeat, barokkityyliset palatsit, puhtaat kadut, sirosti esiintyvät, iloiset ja avomieliset ihmiset, saivat Simeonin ajattelemaan, että täällä Wienissä taitaa olla aina vappu. Likipitäen sellainen tunnelma vallitsi hänen mielestään kaikkialla. Pragin ja Wienin kasvoilla on ehdottomasti eri ilme: edellinen on synkkä ja itseensä sulkeutunut, tumma, jälkimäinen vaalea, iloinen ja avomielinen. Juro suomalainenkin siellä hiukan irtautuu kuorestaan ja rupeaa juttelemaan keveästi ja hauskasti, huomaten äkkiä, että käypä laatuun täällä maailmassa elämä. Mitään erikoista surua ja murhetta eivät veljekset missään huomanneet, vaan mieluumminkin halua kääntää kaikki vähän leikiksi. Ehkäpä se onkin ainoa keino, jonka avulla voi taakkansa kantaa. Vasta joutuessaan heidän kanssaan laajemmalta puheisiin huomaa sydämen pohjalla kalvavan surumielisyyden, jopa katkeran toivottomuudenkin, joka tekee kuulijan vakavaksi. Ja kauan ei tarvitse jutella, ennen kuin jo mainitaan "der alte Kaiser", ja vanhan kaksoismonarkian joka suhteessa paremmat ajat muistuvat mieleen romanttisen hohteen värittäminä. Unkarilaisia ei juuri rakasteta, mutta kyllä kunnioitetaan, tshekkiläisistä sanotaan suoraan, että he ovat petollisia. Omituista onkin ajatella, että äsken vielä niin suuresta ja mahtavasta valtakunnasta nyt on jäljellä vain tällainen jäännös, kuuden miljoonan sirpale ylläpitämässä kahden miljoonan pääkaupunkia. Kuinkahan se ajanpitkään luonnistanee? Ja onko tämä jakoprosessi luonut mitään, joka olisi todellakin parempaa edes tulevaisuuden pohjaksi kuin entinen? Epäillä sopii. Wilsonin medaljonkikuvaa ei näkynyt missään.

Mutta Wienin ilmassa on jotakin, joka saattaa ihmisen kaikesta huolimatta optimistiselle tuulelle. Tshekkiläiset saattoivat sittenkin olla oikeassa: ehkä Itävallassa valitetaan enemmän kuin todella on syytä, ehkä elämä siellä, löydettyään uusissa olosuhteissa oikeat ja mittasuhteisiin sopivat uransa, rupeaakin versomaan voimakkaasti. Niin ainakin täytyy toivoa, sillä vaikea olisi uskoa, että ne mahdollisuudet, joiden varassa Wien on elänyt historiansa ajan ja kehittänyt korkean kulttuurinsa, olisi pyyhkäisty kokonaan pois yhdellä ainoalla rauhanteolla. Se tuskin lienee luultavaa.

Ja katsellessaan Wienin kaunotarten, äitien ja lasten elämää puistoissa muistui Simeonin mieleen eräs vanha historian nimenomaan Itävallalle antama ohje: Bella gerant alii, tu, felix Austria, nube! Nam quae Mars aliis, dat tibi regna Venus.

Vuonna 1515 oli näet keisari Maximilianus I:llä Wienissä vieraanaan Böhmin ja Unkarin kuningas Wladislaus II. Miten siinä sitten yhdessä ryypättiin ja annettiin tarinaveden vaikuttaa, tultiin lopuksi siihen tulokseen, että sallitaan lasten mennä keskenään naimisiin. Se tapahtui ja sen manööverin seurauksena putosivat viimein Böhmi, Määri ja Unkari Itävallan syliin, miekan iskutta, vain rouva Venuksen lahjana. Siitäpä runoilijan kehoitus, että sinä, onnellinen Itävalta, hanki valtakuntia Venuksen avulla, silloin kuin muut saavat valloitella niitä Mars-jumalan keinoilla. Täydellä syyllä voi tämän kehoituksen uudistaa nytkin: muut ovat hankkineet valtakuntia tulella ja miekalla, mutta Itävallalla ei todellakaan ole jäljellä muuta kuin rouva Venukseen turvautuminen, jota siellä ilta-elämästä päättäen näyttiinkin tehtävän tarmolla ja vakaumuksella.

Veljekset harhailevat historiallisten loistorakennusten vaiheilla ja imevät niiden kuvat näkökalvoonsa. Valtiopäivätalon ohi mentäessä kääntyy Herr Fiaker heihin päin, viittaa piiskallaan rakennukseen ja sanoo: "Streithaus." Sardooninen hymy valaisee koko seurueen kasvot. Tuskinpa demokraattisille parlamenteille voinee keksiäkään sopivampaa nimeä? Huoaten kiitävät ajatukset Europan toiselle puolelle, jossa Helsingin kaupungissa, Heimolan salissa, on toinen "Streithaus." Väsyneinä näkemiinsä ja jo sangen kuumasti lämmittävään aurinkoon uppoavat veljekset viimein kuuluisan Raatihuoneen kellarin varjoisiin holveihin.

Matkustaja, joka viipyy paikkakunnalla vain lyhyen ajan ja joka ei ehdi eikä voi ruveta toteuttamaan tavallisen kotielämän säästäväisyysperiaatteita, vaan ostaa rahallaan mitä tarvitsee, valittamatta sillä kertaa sen hintaa, ei Wienissä keväällä 1921 voinut huomata mitään puutetta. Hän sai kaikkea mitä hän halusi, ja vaikka hinta olikin maan rahassa hirveä, oli se muutettuna Suomen rahaksi halvempi kuin meillä kotona. Jos viiniä nautittiin aterialla, oli hintaero kotimaahan verraten aivan suunnaton. Niinpä veljekset söivät kunnollisen päivällisen, johon kuului kolme ruokalajia, ja nauttivat juomaksi hyvää viiniä kuten janoiset ja helteellä liikkuneet miehet ainakin; laskun suoritukseksi annettiin huvin vuoksi yksi Englannin punta, joka siihen aikaan oli noin 150 Suomen markkaa; siitä tuli vielä 600 Itävallan kruunua takaisin. Ällistyksissään siirteli Tuomas setelipakkaa edessään ja kysyi neuvottomana, mitä tämä kaikki nyt oikeastaan merkitsee, kun hallussamme oleva maan rahan määrä vain näyttää lisääntyvän.

Raatihuoneen kellarin mahtava sali oli aivan täynnä ruokailijoita, jotka sekä arkailematta tilasivat että yhtä arkailematta maksoivat. Edeskäypien rahasalkut pullottivat ja pikkukyypparit lensivät hikihatussa kiidättäen pöytiin pienissä avonaisissa karahveissa valkoista pöytäviiniä. Ruokaa oli tilattavana kaikellaista: m.m. hämmästytti Simeonia eräs voileipätarjottimella esiintyvä kala, joka näytti hänestä tutulta. Hän otti sen lähemmän tarkastuksen alaiseksi ja totisesti: se oli tavallinen suolasilakka. Kotoisen tunteen valtaamana seivästi hän sen haarukkaansa ja söi. Muuten täytyi Simeonin antaa suuri tunnustus salin seinämaalausten moraaliselle sisällölle. Sen sijaan että niissä olisi kimaltelevilla juhlatilaisuuskuvilla ja ylensyömiskohtauksilla kiihoitettu yleisön juomahalua, niissä yksinkertaisen tehokkaalla tavalla osoitettiin, kuinka ylenjuominen tekee ihmisestä sian sekä sisäisesti että ulkonaisesti. Sille, joka tässä salissa moiseen erehtyi, oli tuomio valmiina seinällä.

Juomatavaraa tässä paikassa muuten tarvittiin aika runsaasti. Kun toverukset pois mennessään erehtyivät harhailemaan Raatihuoneen todellisiin kellarikäytäviin, näkivät he siellä valtavan suuria tynnyreitä rivittäin. Mutta juopunutta ei yleensä näkynyt ainoatakaan. Luonnollisten alkohoolien, kuten viinin ja oluen jokapäiväinen käyttäminen "särpimenä" ruoan ohella näkyy tekevän sen, jota Suomessa sanotaan "juoppoudeksi", ainakin julkisuudessa kokonaan mahdottomaksi. Jos mietojen viinien tuonti Suomeen sallittaisiin, kävisi pirtujuopottelu arvattavasti hyvin vähäiseksi.

Mutta eivätpä veljekset huolineet ruveta tutkimaan raittiuskysymyksen monia pulmia, vaan joivat viininsä hyvällä omallatunnolla ja painuivat ihmisvilinään. Heidän askeleensa suuntautuivat kuin itsestään korkeata, juhlallista, harmaata tornia kohti, joka silloin tällöin vilahti jostakin kadun aukeamasta, ja pian olivat he pyhän Tapanin tuomiokirkon juurella. Pyhän Tapanin kruunu ja valtikka kimmeltävät vieläkin Tonavan laakson maiden yllä, kertoen ajasta, jolloin sinne tuotiin kristinusko ja sen mukana nykyisen kulttuurin ensimmäiset siemenet, jolloin hurjat magyarit saatiin luopumaan rosvoretkistään ja antautumaan niille urille, joita myöten he ovat näihin päiviin päässeet.

Simeoni oli tähän mennessä nähnyt Westminster Abbeyn ja yön pimeydessä uhmaavana ja jättiläissuuruisena kohoavan Kölnin tuomiokirkon tumman haahmon. Goottilainen kirkkotyyli oli ollut hänen ihanteensa ja täyttänyt hänen sielunsa selittämättömällä kauneuden ja uskonnollisen tunnelman mystiikalla. Hän oli tulkinnut sen ajatusta itselleen siten, että kun siinä jokainen piirre, alkaen suorastaan peruskivestä, kuten doorilainen pylväs, ikäänkuin liikkuvana viivana pyrkii ylöspäin, tuo suunnan osoittaminen väkisinkin riistää ihmisen silmän maasta taivasta kohti. Katse seuraa nousevia viivoja yhä korkeammalle, sinkoaa huippujen kärjistä yhä ylempään huippuun, kunnes se vihdoin päättyy tornin korkeimpaan kohtaan. Siellä tuo ylöspäin kohoava ja pyrkivä ajatus puhkeaa kauniiksi, salaperäiseksi goottilaiseksi "kukaksi", joka avaa teränsä tutkimatonta kohti kuin janoava, kaipaava ihmisrinta, odottaen arvoituksen ratkaisua jostakin tuntemattomasta, mutta silti sielun silmin aavistetusta maailmasta. Goottilainen rakennustyyli edusti näin Simeonille pyrkivää ja taistelevaa ihmissielua, joka janoten askartelee elämänsä suurimman ja vaikeimman arvoituksen ratkaisemiseksi. Siinä ei ole lepoa, vaan taistelua, ei tyyneyttä, vaan hurjaa kuohuntaa, kiihkeätä ja vaativaa, epätoivoista kysymystä. Gotiikan keskiaikainen ja salaperäinen mystiikka oli näin aikoinaan vanginnut Simeonin mielen kokonaan, ja vaikka hän sittemmin viilentyessään oli hiukan kylmentynyt tälle myrsky- ja pyrkimysaikansa ihanteelle, tempasi se hänet taaskin valtoihinsa heti kun hän astui kirkon valtavien holvien alle.

Kuin taikaiskulla hälveni kadun hälinä, maailman turha meno, syntisen ihmiskunnan toivoton mellastus jonnekin kauas, olemattomiin, sillä samalla hetkellä, jolloin temppelin ovet sulkeutuivat Simeonin jälkeen. Hän huomasi seisovansa juhlallisessa suippokaariholvistossa, jonka täytti rauhoittava viileys, salamyhkäinen hämärä ja värillisten ikkunoiden tunnelmallinen valoleikki. Katsoi minne hyvänsä, kaikkialla viittasi goottilaisholvien ja kaarien hämähäkinverkko ylös, kohti korkeutta, tutkimattomuutta, synnyttäen ihmisessä nöyrtyvän, sulavan, jumalallisen tahdon valtaan antautuvan tunnelman.

Ihmiset liikkuivat temppelissä hiljaa ja vakavina. Tuonne holvien kulmaukseen on pantu näkyville pyhän äidin kuva, sarja tuohuksia edessänsä. Ovet avautuvat tuontuostakin ja nöyrästi lähestyy kuvaa milloin mies, milloin nainen, hieno herra, yksinkertainen työmies, äiti lapsineen, kaikki rinnakkain polvistuakseen pyhän äidin kuvan eteen ja jäädäkseen siihen äänettömään rukoukseen. Tuolla tulee nuori tyttö, ehkä palvelijatar, koska hänellä on kori käsivarrella. Hänen vaaleat kiharansa välkkyvät somasti, kun väri-ikkunan säde niihin sattuu, ja hänen poskilleen kohoaa lämmin, ujo puna, kun hän polvistuu pyhän äidin eteen. Hän ummistaa silmänsä kuin keskittääkseen ajatuksensa johonkin tärkeään, jonka ratkaisu saattaa merkitä hänelle koko hänen elämäänsä. Mitä hän rukoilee? Mitäpä rukoili Gretchen temppelissä?

Sanattomina, väkevän tunnelman vallassa, katsovat tätä kaikkea veljekset, sillä se on heille niin outoa. Simeoni ymmärtää mielessään, että ihminen, joka noin vilpittömästi ja vapaasti voi tulla uskomaan syvimmät huolensa keskellä maailman kiireintä pauhua jollekin, jolta hän vaistomaisesti tuntee saavansa lohtua ja virkistystä, on henkisesti rikas; että hän, kylmä protestantti, järjen ja jokapäiväisyyden mies, ainakin joskus kaipaa tuollaista lapsen mieltä, herkkää, mutta muodoiltansa hienoa antautumista sen uskonnollisen tunnelman haltuun, joka jokaisella ihmisellä on povessansa. Hänen vakaumuksensa mukaan on uskonnollinen tunne ja kaipuu ihmisessä myötäsyntyistä; se on myöskin etupäässä tunnetta, ei järkeä eikä järjestelmää, ja tunteen kautta ja ilmitulomuodoissa se myöskin elää. Miksi ei protestanttinen kirkkomme viljele enempää tätä puolta? Poistuessaan tunsi Simeoni olleensa mukana sopusointuisessa, hartaassa jumalanpalveluksessa, jota eivät olleet häirinneet mikään arkipäiväinen melu eikä papin valitettavan usein vaivalloisesti kokoonpantu ja kömpelö saarna, täynnä konstikkaita selityksiä ja epäonnistuneita vertauksia sekä pateettisia parkaisuja.

Saapuessaan illalla hotelliinsa tapasivat veljekset keuhkotautisen portinvartijan hakemassa virkistystä suuresta konjakkipullosta, jonka hän oli nostanut eteensä pöydälle. Ukko oli kuitenkin alttius, kiltteys ja palvelevaisuus itse, tunsi asiansa hyvin ja valmisti veljesten seuraavana aamuna varhain tapahtuvan matkan kädenkäänteessä. Koska hotellin ensimmäinen vaikutelma oli huonompi kuin mitä kokemus sitten osoitti, päätti Simeoni, varsinkin kun hinnat olivat kohtuulliset, suosittaa sitä muillekin. Sen nimi on Hotel Müller, Am Graben, ja on se aivan kaupungin keskustassa.

Niin oli päivä Wienissä kulunut, mennyt kuin pieni vilahdus. Jälkeensä se oli jättänyt kuvan iloista ja suruista, rikkaudesta ja köyhyydestä, kaikesta, mitä elämässä yhden päivän nimiin sattuu. Hyvästi, kaunis keisarien kaupunki! Suomalaiset vieraasi toivottavat sinulle kaikesta huolimatta onnellista ja valoisaa tulevaisuutta.

XV.

Matka Buda-Pestiin. — Unkarin kieltä ja unkarilaista matkaseuraa. — Klári de Pap, hänen veljensä ja juutalainen kulassi. — Unkarilaisten onnettomuus. — Näkyjä Unkarin tasangolta. — Velvollisuudentuntoinen junailija. — Balaton-järvi. — Ystävällisiä neuvoja.

"Tämähän ihmeellistä maailmaa on", tuumi Tuomas sijoittautuessaan koko hotellin palvelijakunnan mitä innostuneimpain onnentoivotusten saattamana varhain 20 päivän aamuna autoon, "kun aina vain aurinko heloittaa pilvettömältä taivaalta. Olemme selvästi lähteneet matkallemme mitä onnellisimpain tunnustähtien alla. Siis eteenpäin, Sudbanhofille". "Eteenpäin!" kertasivat hänen käskynsä toiset veljekset ja retkikunta oli taas urallansa.

Mutta matkustajain lukumäärä olikin suuri ja kun piletit vihdoin oli saatu, antoivat ne toveruksille vain "ensi luokan seisomapaikat", ei muuta. Edessä näytti olevan siis hikinen päivä, varsinkin kun kiertomatka Balaton-järven ympäri tulisi kestämään sangen kauan, mutta tutkimusmatkailijan ei auta hätäillä. Jalosti sijoittuivat miehet vaunun käytävään, katselivat vilpittömästi meluavaa yleisöä ja lausuivat kiitokset Tuomaalle, joka vielä viime hetkellä kerkesi ostaa virkistysvälineitä. Kun juna läksi liikkeelle, rupesivat veljeksetkin pitämään tarkempaa tutkintoa, eikö mistään mahtaisi löytyä istumapaikkoja.

Jo vaunuun tullessa oli Simeonin huomiota herättänyt eräs outo kieli, joka kaikui hänen korvissaan kuin "körö-körö". Väliin kuuli hän tuon tuostakin toistettavan sanaa "kerem". Hän tietysti arvasi heti, että se oli unkarinkieltä, ja häpesi, että se saattoi hänestä tuntua niin oudolta. Olihan hän näet aikoinaan tutkintonsa vuoksi joutunut sitä lukemaan ja kääntänyt sanomattomalla vaivalla ja aherruksella Imre Madachin kuuluisaa näytelmää "Ihmisen tragedia" puolisataa sivua. Ainoa, mikä hänelle jäi siitä palkaksi, oli tuon suurenmoisen aatenäytelmän tarjoama kirjallinen nautinto, joka on sen lukeneille unohtumaton. Mutta itse kieli — se oli haihtunut muistista niin tarkkaan, ettei jäljellä ollut muuta kuin jonkunmoinen, ehkä pääpiirteissään oikeaan osuva kuva sen rakenteesta.

Mitäs ollakaan! Hetken perästä huomasi Simeoni istuvansa aivan tyhjässä vaunun osastossa, toverinaan vain tummatukkainen nuorukainen, joka nenän sujahduksesta päättäen kuului Noakin poikain, tarkemmin sanoen Semin jälkeläisiin. Ollen puhetuulella yritteli Simeoni jutella ja kysellä, mutta kun poika olikin umpimielinen ja lisäksi osasi saksaa vaillinaisesti, tyrehtyi keskustelu pian kokonaan. Juhani ja Tuomas olivat kadonneet ja Simeonin täytyi tyytyä katselemaan maisemia. Wienerwaldin tummat metsiköt hohtivat korkeilta kukkuloiltaan, jotka uivat ihmeen ihanassa sinertävässä auteremeressä, mutta tuoltapa näkyi jo tasainen, aava, rannaton lakeus, Arpadin perintömaa, Unkarin tasanko. Simeoni tunsi tarvetta saada huomauttaa tästä asiasta tovereilleen ja hiukan hurrata sen kotoisen ja miellyttävän tunnelman johdosta, jota jo yksin Unkarin lakeuden näkeminen hänen romanttisessa ja naivissa sydämessään herätti, ja hän meni hakemaan veljiään.

Kurkistaessaan eräästä vaunun osaston ovesta huomasi hän seuraavan näyn: vasemmalla puolella istuivat Juhani ja Tuomas niin tukevina ja vakaina kuin eivät olisi koskaan muuta tehneetkään, ja heidän kasvoillaan asusti kohtelias ja mieluisa hymy, kun he suuntailivat eräitä tarkoin harkittuja sanasarjoja vastapäätä istuvalle neidolle. Tämä oli vaalea kuin englannitar, hienosti puettu, käytöksessään maailmannaisen tyyneys ja varmuus. Hänen vierellään istui ylioppilasijässä oleva nuorukainen, miellyttävän näköinen, veressä tuota tummaa ainetta, joka meidän mielestämme tekee unkarilaiset mustalaisen näköisiksi. Myöhemmin kävi selville, että hän oli neidon veli. Neitoa vastapäätä, ikkunasijalla, istui valtavan lihava, paljasnaamainen juutalainen. Hän oli kuin tynnyri, päässänsä musta matkakalotti, ja niin täyteläinen joka taholta, että oli vaikea sanoa, missä kaula loppui ja vatsa alkoi. Kuumuuden vuoksi hän ähkyi ja puhisi alituiseen, ikäänkuin häntä olisi pistetty neulalla ja reiästä olisi ruvennut tulla pihisemään ilmaa kuin kumipallosta. Saatuaan tämän yleissilmäyksen istuutui Simeoni muitta mutkitta oven pieleen, pojan viereen, ja odotti, mitä tuleman piti.

Seurauksena oli mitä hauskin, koko päivän kestävä unkarilais-suomalainen junaveljeily. Neiti Klári de Pap ja hänen nuori veljensä, Unkarin ylituomarin lapsia, olivat matkalla kotiinsa Buda-Pestiin, ja kuultuaan Juhanin ja Tuomaan puhuvan sellaista kieltä, jota hekään, vaikka he käyttivät äidinkielen tavoin saksaa, ranskaa ja englantia, eivät koskaan olleet kuulleet, olivat he pian pyytäneet saada tietää, mitä kieltä herrat haastoivat. Ja kun nämä sanoivat juttelevansa suomea, heräsi heidän mielenkiintonsa heti, sillä he olivat, kuten unkarilaiset yleensä, pääpiirteissään selvillä heidän ja suomalaisten kaukaisesta sukulaisuudesta. Täällä oli Suomi todellakin tunnettu — Pragissa, jopa joskus Saksassakin, olivat käsitykset siitä usein sangen hämärät. Ja luultavasti on Unkarissa kansallisen onnettomuuden johdosta herännyt erikoista halua tutustua siihen kansaan, joka on heidän sukulaisensa, on myöskin kestänyt vaikeat ajat ja nyt vihdoin päässyt unelmiensa perille, täydelliseen vapauteen; tutustua ja veljeillä sen kanssa, tietäen sieltä saavansa uskollisen ystävän, jota se nyt suuressa yksinäisyydessään, kaikilta tahoilta vihollisten ympäröimänä, erikoisesti edes myötämielen vuoksi tuntee kaipaavansa. Ja suomalaisten sydänhän on aina ollut sepposen selällään Unkariin päin. Pienuudessamme olemme tunteneet ylpeyttä siitä, että olemme sukulaisia kansalle, joka ritarillisesti ja urhokkaasti on tuhannen vuoden kuluessa taistellut kulmallaan koko Europan puolesta idästä aina yhä uusissa muodoissa tulvaavaa raakalaisuutta vastaan.

Pian huomasi Simeoni, että neiti de Pap oli Unkarin ylimysten lasten tapaan saanut kokonaan kansainvälisen sivistyksen. Hänellä oli monipuolinen kielitaito ja hän tunsi Ranskan, Saksan ja Englannin kirjallisuutta paljon. Hän oli oleskellut eri maissa ja matkailijana nähnyt Europan, pohjoismaita lukuunottamatta, sangen tarkkaan, olipa käynyt Afrikassakin. Isä oli käyttänyt matkustusta käytännöllisenä ja kehittävänä kasvatuskeinona. Viime aikoina kertoi hän kiintyneensä venäläiseen kirjallisuuteen, johon oli tutustunut ranskalaisista käännöksistä ja jota tuntui ihailevan. Kun Simeoni uskaltautui hänen kanssaan pieneen väittelyyn, asettaen länsimaiden "apolloonisen" kirjallisuuden (kuten sen Koskenniemi kerran määritteli) korkeammalle tasolle kuin venäläisten — tosin kyllä nerokkaalla tavalla — enimmäkseen viettejä ja animaalisempien ihmiselämän puolien ilmiöitä kuvaavan, tuntui neiti de Pap sivuuttaneen tämän näkökannan. Hän tiedusteli uteliaasti Suomen kirjallisuudesta, josta Simeoni koetti lyhyesti tehdä selkoa, viitaten niihin harvoihin saksannoksiin, joiden olemassaolon hän muisti, sekä luvaten Suomeen tultuaan toimittaa hänelle niistä näytteitä. Sitten sai Simeoni selittää, minkä verran Suomessa tunnettiin unkarilaista kirjallisuutta, ja kun hän sattuikin muistamaan useita siitä kielestä tehtyjä käännöksiä, alkaen Mauri Jókaista, oli sillä alalla pian paljon yhteistä pohjaa hauskalle keskustelulle.

Mutta aina väliin huomasivat veljekset sisarusten puheessa hiukan surumielistä sointua, eikä kestänyt kauan, ennen kuin oltiin keskellä Unkarin kärsimyksiä. Mitä on enää Unkarista jäljellä! Kaikki paras, tuhannen vuotta heille kuulunut ja heidän verellään ostettu, on riistetty pois. Heidän kunniakas maansa on typistetty pieneksi saareksi keskelle heidän tasankonsa sydäntä ja miljoonittain magyareja on jätetty heidän rajojensa ulkopuolelle. Kansallista teollisuutta ja kauppaa ei ole, sillä se on kaikki juutalaisten käsissä. Eipä ole edes monta kansallista sanomalehteäkään, vaan ovat nekin enimmäkseen juutalaisten hallussa.

JUHANI: Mutta kuinka se on mahdollista? Mistä johtuu, että nämä ratkaisevan tärkeät alat ovat joutuneet juutalaisille? Ovathan unkarilaiset olleet kuuluja rikkaudestaan, joten heiltä ei olisi pitänyt puuttua keinoja pitää voitollisesti puoliansa. Kukapa ei tuntisi unkarilaisia Nabobeja!

KLÁRI DE PAP: Juuri Unkarin rikkaat, nuo kuulut magnaatit, ovat paljoon syypäät. Ei ole suinkaan kaukana se aika, jolloin he pitivät ja ehkä pitävät vieläkin työntekoa häpeänä. He katsoivat arvolleen sopivaksi vain elää loisteliaasti, myydä vehnänsä juutalaiselle polkuhinnasta ja tuhlata sitten rahat Parisissa tahi muualla Europan huvittelukeskuksissa Onneksi rupeaa nyt käsityskanta muuttumaan ja ymmärretään, että jokaisen täytyy ryhtyä tulisesti työhön.

TUOMAS: Ihmisparat! Nautintoja etsiessään he siis menettivät elämän aarteen, työn ilon. Me Suomessa tunnustamme sentään suurimmaksi iloksemme saada jotakin tehdyksi valmiiksi, vaikka meilläkin on paljon puutteellisuutta siinä suhteessa.

YLIOPPILAS: Siksipä isäni onkin pannut minut insinöörikouluun.

KLÁRI DE PAP: (Heristää nyrkkiään juutalaiselle, joka on nukkuvinaan). Nuo… nuo… Schieberit… ne ovat sitten magnaattien rinnalla kaikkeen pahaan syypäät bolshevismiin… kalliiseen aikaan, kaikkeen! Kuinka minä saatankaan heitä vihata. Jos minulla olisi valta, antaisin ampua heidät.

(Juutalaisen silmäluomet liikkuvat. Hän kuulee nähtävästi kaikki, mutta ei ole tietääkseenkään…)

Tämän vilkkaan keskustelun kuluessa on saavuttu kauas Unkarin tasangolle. Se on pöytätasaista, puutonta, silmänkantamatonta peltoa ja ketoa. Sieltä täältä poppeleitten keskeltä, jotka ovat vielä lehdettömiä ja antavat maisemalle ominaisen leimansa, loistaa valkoseinäisiä ja nähtävästi olkikattoisia taloja; niissä asuu unkarilaisia talonpoikia, noita tyyniä ja rauhallisia, väkeviä miehiä, joista Simeonin unkarinkielen opettaja, entinen itävaltalainen upseeri, sotilasvaltaan antoi niin erinomaisen ylistäviä arvosteluja. Kuinka mielellään Simeoni olisikaan tahtonut mennä heidän majaansa, tarjota rauhan kämmentä ja sanoa terveisiä Suomesta, jutella heidän kanssaan ja tutkien heidän sieluaan uurtaa tien takaisin niihin hämäriin alkuaikoihin, jolloin he vielä meille läheisinä rinnallamme paimensivat karjojansa tahi läksivät villin vaistonsa ajamina hakemaan uusia maita ja elinsijoja, barbaarista kunniaa ja ryöstösaalista. Mutta se oli mahdotonta. Uusi ja erikoinen maailma oli nyt kuitenkin Simeonin silmäin edessä. Se ei ollut niin hyvästi viljelty kuin Saksan ja Böhminmaa, mutta viljelyksien heikkoutta korvaamassa oli ehkä vielä hedelmällisempi multa, tulisempi aurinko ja anteliaampi luonto yleensä. Ja lisänä oli uusi rikkaus: hämmästyneitten veljesten silmäin eteen ilmestyi yhä useampia ja suurempia sika- ja lammaslaumoja, edelliset laukaten kyrmyniskaisina ja alakärsäisinä, jälkimäiset laahaten perässään raskasta rasvahäntäänsä. Kanoja oli myöskin runsaasti. Simeoni, joka sopivassa kohdassa aikoi tarkemmin syventyä näkemiinsä eläimiin, painoi tyystin mieleensä elukkain eri piirteet. Ikäänkuin maiseman täydellistämiseksi mennä vilahdettiin mustalaisleirin ohi. Simeoni kerkesi nähdä sarjan kurjaakin kurjempia, puoleksi maahan kaivettuja telttoja, kasan rääsyisiä ja kirkuvia lapsia, sekä akan, joka kirjavan koreassa, mutta erinomaisen ryysyisessä puvussa seisoi ratavallin reunalla, kainalossa jonkunmoinen kaukalo, jossa hän piti lastaan.

Mutta nyt tapahtui vaunussa erikoinen ja ajalle kuvaava välikohtaus.

Junailija saapui tarkastamaan pilettejä. Hän oli aivan samallainen kuin olisi tuolta maan sydämestä haettu oikein roteva ja turpea hämäläinen, jota ei pysty järkähdyttelemään orkaania pienempi myrsky ollenkaan. Väri vain oli hiukan mustalaiseen vivahtava, mutta ei sekään erikoisemman räikeä. Tarkastettuaan nyt toverusten piletit ilmoitti hän tyynesti, että koska herroilla on vain seisomapaikat, niin täytyy sitten seisoa, muu ei auta. "Mutta täällähän on istumapaikkoja runsaastikin!" "Vaikka, mutta koska kerta lippu on sellainen, niin sen määräystä on toteltava." Tuli ja leimaus! Olikohan tässä nyt oikea nuhteeton laillisuuden ja asetusten sankari, vai mikä tässä oli takana? Väitellään ja kinataan. Klári de Pap tulistuu ja alottaa ankaran unkarilaisen sanavirran, — turhaan! Koska piletit ovat vain seisomapaikkoja, täytyy herrojen seisoa. Simeoni jo liikauttelee jalkojaan miettien humoristisesti, että antaapa nyt sitten magyarien nähdä suomalaiset vieraat seisomassa tyhjän penkin vieressä, kun hän samalla sattuu katsahtamaan Tuomaaseen. Tämä on aatteellisella ilmeellä vetänyt esiin lompakkonsa ja hamuilee sieltä hajamielisen näköisenä ilmoille Unkarin kruunuja, setelin toisensa jälkeen. Simeoni vilkaisee junailijaan. Tämä ei ole Tuomaan puuhia huomaavinaankaan, mutta hänen poskilihaksensa värähtelevät hiukan ja ohimoille nousee puna. Klári neiti moittii häntä yhä kiivaasti, mutta turhaan, Tuomas valikoitsee rahatukun käteensä ja tuijottaa huoaten ulos unkarilaiselle tasangolle, jossa siat heittävät häränpyllyä. Vihdoin Klári neiti tuskastuu lopullisesti, tempaa rahatukun Tuomaan kädestä ja heittää sen junailijan kouraan. Järkähtämättömän tyynesti tämä kokoaa rahat, pistää ne taskuunsa, hymyilee meille ystävällisesti ja poistuu. Klári de Pap on vaipua penkin alle häpeästä. Mutta Tuomas lohduttaa hänet pian sanoen ymmärtävänsä ja tietävänsä, ettei tuo mies parka voi tulla toimeen pienellä palkallaan ja arvelee siis voivansa vaatia ensiluokan matkustajilta hiukan lisäveroa, varsinkin jos se voi tapahtua vain tarkoin pitämällä kiinni painetuista määräyksistä. Lopuksi yhdymme kaikki vapauttavaan nauruun ja kuuluupa juutalaisenkin uumenista jonkunmoinen kumea, maanalainen jyrinä, joka arvattavasti sekin oli esittävinään naurua. Sitten ryhdyttiin taas juttelemaan.

Veljekset saivat tehdä selkoa kaikesta mahdollisesta. He ilmoittivat olevansa naimisissa, ja olevansa kohtalaisen lapsiparven isiä; he kertoivat, minkälaisia ruokia Suomessa syödään (tämä elämän puoli tuntui olevan yleensä täällä, alkaen Tshekko-Slovakiasta, hyvin tärkeä), minkälaisia asumuksemme ovat ja minkälaista on Suomen luonto. Kun toverukset kertovat Suomen syrjäsaloilla vielä elelevän karhujakin, välähtää kuulijain kasvoilla pieni epäilyksen ilme, mutta silloinpa Tuomas taas rauhallisesti ottaa esille kaikkisisältävän lompakkonsa ja kaivaa sieltä sarjan valokuvia, joissa näki hänet itsensä karhunkaatopuuhissa ja lopuksi täydessä komeudessa kuolleen karhun rinnalla. Olihan hän nimittäin muutamia viikkoja ennen matkalle lähtöään todellakin ampunut karhun Impivaaran erämaasta. "Kuinka intressanttia!" lausahti neiti Klári tarkastellessaan valokuvia uteliaana. Vihdoin siirryttiin taas puhumaan taloudellisista puolista, jolloin juutalainenkin liikautteli höröstellen korviaan, ja Juhani ojensi neiti Klárille hauskan, Suomen kansallista pankkilaitosta kuvaavan vihkosen. Kun juutalainen hetken perästä teki eleen ikäänkuin hänkin olisi tahtonut tuota vihkoa silmäillä, tempasi neiti Klári sen äkkiä pois ja sanoi vihasta hehkuvin poskin Juhanille: "Jos tuo ihminen olisi koskettanut sormellaankaan tähän kirjaan, olisin heittänyt sen ulos ja pyytänyt Teiltä uuden!" Klári de Pap'in juutalaisvihalla ei näyttänyt olevan mitään rajoja.

Lopuksi tuli esille myös "ikuisesti naisellinen". Puhuttaessa Suomen oloista, perhe-elämästä ja muusta sellaisesta kysyi neiti Klári seuraavasti:

KLÁRI DE PAP: Sanokaa minulle, herra Simeoni, ovatko Suomen naiset lihavia? Ovatko he kauniita?

SIMEONI: Eh… Tuota… Ky-kyllä… He ovat usein sangen lihavia… Pelkään, että Suomen miehillä, tuota, hm, tjaah, on, kuinka nyt sanoisin, hiukan turkkilainen maku siinä suhteessa. Mutta mitä kauneuteen tulee, niin sitä ei, hm… tarkoitan… ei voi verratakaan Unkarin kuuluun naiskauneuteen.

KLÁRI DE PAP: Ovatko Suomen naiset hyvin älykkäitä?

SIMEONI: Tämä on vaikea kysymys… vaarallinen… Tuota, luulenpa miehisen väen häijyydessään haluavan kieltää tämän, mutta minä en kiellä. Naisemme ovat usein hyvin älykkäitä, älykkäämpiä kuin monet miehet, vaikka tyhminkin näistä tietysti luulee olevansa joka naisen rinnalla ainakin vuosisataisnero… Meillä on paljon naisasianaisia… Naiset politikoivat innokkaasti.

KLÁRI DE PAP: Kauheata! Sellaisista naisista en pidä. Mutta sanokaapa, pukeutuvatko Suomen naiset hienosti ja aistikkaasti?

SIMEONI: Koettavat ainakin parastansa. Minulla on huono silmä niihin asioihin… en ymmärrä niitä… mutta… tuleehan sinnekin niitä muotilehtiä… hatut ovat hyvin kalliita… eh… (Sekautuu puheissaan).

Tässä keskustelu katkeaa sen johdosta, että juutalainen on nyt vaipunut raskaaseen uneen. Hän on lysähtänyt läjään ja hänen nukkumistoimintansa on kuin kaasumoottorin käyntiä, josta väliin jää pari räjähdystä pois. Puh! ja sitten muutamia pitkiä ja pihiseviä hengenvetoja, huulten lopsahdellessa ulos ja sisään… puh! puh! Inhoten kääntyy neiti Klári toveruksiin päin ja lausuu: "Hänhän on enemmän elukan kuin ihmisen näköinen". Juutalaisen ohimot värähtävät, ikäänkuin hän olisi unessaankin kuullut tämän ystävällisen arvostelun. Seurue vaipuu katselemaan edessään olevaa ihanaa maisemaa.

On saavuttu kuuluisalle, suurelle Balaton-järvelle, jonka etelärantaa rata kiertää. Tämä ranta on lakeata tasankoa, täynnä viiniviljelyksiä. Viinimaat tahi oikeammin viinipellot on jaettu penkkeihin kuin perunamaa, ja jokaisella köynnöksellä, jonka ryhmyisestä rungosta parhaillaan alkaa versoa uusia lehtiä, on tukenaan keppi. Multa on vaaleahkoa, nähtävästi hiekkaista. Ranta-alue näyttää jaetun pienenpuoleisiin lohkoihin, joissa jokaisessa on pieni tupa; onko se sitten viljelijän vakinainen asunto vai vartijakoppi, sitä ei Simeoni voi tietää. Väliin kohoaa ranta metsäiseksi kummuksi, jolla olevista rakennuksista ja rannan erikoisista laitteista voi päättää täällä olevan myös kylpylaitoksia. Aurinko hehkuu polttavana ja viljelyksiä näyttää vaivaavan kuivuus; ruoho on monin paikoin palanut kuloksi.

Kuvastinkirkkaana päilyy tuossa Balaton, unkarilaisten ihailema ja Jókain kuvaama suuri sisäjärvi, keinuttaen tuskin huomattavilla mainingeillaan jotakin paikoilleen väsynyttä lastialusta. Ollaan jo ohi tämän 76 km pitkän järven keskipaikan, koskapa pohjoisranta, Bakony-metsän niemeke ja sillä kohoava korkea, vulkaanista alkuperää oleva Tihany-vuori, näyttävät olevan aivan lähellä, vain kapean salmen erottamina. Tämä niemihän nimittäin jakaa järven kahteen suureen altaaseen, jättäen niiden välille vain pari kilometriä leveän salmen. Koko pohjoinen ranta ja järvi ovat kuulakkaan, sinertävän auerverhon peitossa, ja Tihany-vuoren yläosa vivahtaa voimakkaasti punesinervältä. Kuin aalloille lepäämään istahtaneet lokit loistavat sen rinteiltä valkoiset talot kirkkaina pisteinä. Koko maisema on kuin mahtava, yhtenäisen, ihanan värisoinnun ja häiriintymättömän rauhan läpitunkema taulu, jota unehtuu nauttien katsomaan kuin suloista unta.

Matkaseurue on nyttemmin kokonaan unkarilaista. Kun toverukset menivät ravintolavaunuun, joutuivat he siellä kohta keskusteluun vakaitten ja isäntämiesten mallisten magyarien kanssa, jotka mitä kohteliaimmin riensivät osoittamaan ystävällisyyttään suomalaisille vieraille. Vallitsi kotoinen tunnelma. Kuultuaan veljesten aikovan Konstantinopoliin saakka riensi eräs vanha herra, joka rakennustiedoistaan päättäen oli arkkitehti, antamaan heille monia tärkeitä ohjeita ja isällisiä neuvoja, joiden pääpontena oli, että kukkaron nauhat oli siellä, kaiken maailman haikalojen keskellä, pidettävä erikoisesti kireällä. Kuultuaan Suomen kieltolaista rupesivat toiset harkitsemaan, mitä viiniä he nyt parhaiten voisivat janoisille muukalaisille suositella, kun nämä kerta ovat saapuneet kaukaisesta, kuivasta Suomesta tänne viinimaan sydämeen. Pitkän harkinnan perästä ilmoitti muuan valkohapsinen magyari, että herrojen on mentävä Hungarian hotelliin kuulemaan mustalaissoittokuntaa, syötävä siellä fasaania ja nautittava Tokaji Szamorodni- tahi Tokaji Aszu-viiniä. Silloin he tulevat saamaan jonkunmoisen käsityksen siitä, mitä Unkari voi tarjota, vaikkakin se nyttemmin on köyhä.

"Köyhä!" sanoo Simeoni ja viittaa ulos, "ja kuitenkin on maanne maallinen paratiisi. Mitähän, hyvät herrat, sanoisittekaan nähdessänne Suomen karut ja vaatimattomat vainiot!"

"Niin", huokaisi vanha arkkitehti, "onhan tämä viljavaa, mutta ei se kuitenkaan ole mitään siihen verraten, mitä meillä on ollut! Banaatti ja muut seudut, jotka meiltä on ryöstetty! Mutta sitä unkarilaista ei löydy, joka uskoisi nykyisen järjestelyn pysyväisyyteen, vaan kerta me vielä otamme takaisin kaikki, kaikki!"

Vihan ja uhman salama välähtää läsnäolijain silmistä.

Simeoni vaipui miettimään eräitä matkakokemuksiaan. Siitä asti kun hän oli astunut vieraalle mantereelle, oli hän kohdannut kansain keskinäisen vihan ilmiöitä. Ruotsalaiset eivät ajattele suomalaisia lempein tuntein; saksalaiset puhuvat katkerina ja hampaita hioen tulevasta kostonpäivästä; tshekkiläiset vihaavat saksalaisia ja unkarilaisia; nämä vihaavat katkerasti ympärillään olevia sortajia ja anastajia. "Saapa nähdä", ajatteli Simeoni, "kuinka pitkälle näitä vihan tunteita vielä ulottuu; suloiseksi ei ainakaan voi sanoa sitä sopua, mikä tähän saakka tavattujen välillä on vallinnut."

Mutta loppuu hauskakin matka kerta. Juna tulla jyrisi Buda-Pestin asemalle ja veljekset jättivät matkatovereilleen herttaiset ja kiitolliset hyvästit. He olivat muutamien tuntien kuluessa saaneet kurkistaa melko syvälle nykypäivien magyarien sieluun ja huomanneet, että siellä kärsityistä tappioista ja nöyryytyksistä huolimatta vallitsi juuri se uhma ja voimakas nousun päätös, joka on hallitsijakansoille onnettomuuden hetkinä ominainen.

Holvitie, kuuluisa ketjusilta, ajo Margaretan saarten hotelliin. Terve, Unkarin upea pääkaupunki!

XVI.

Ilta Hungaria-hotellissa. — Yleisön upeus. — Mustalaissoittokunta, sen kokoonpano ja soitto. — Tokaji Szamorodni-viini ja sen synty. — Tonava tähtien valossa.

Hungarian hotellin suuri sali oli täpötäynnä väkeä, kun ystävykset saamansa ohjeen mukaisesti saapuivat sinne kokemaan, mitä Unkari voisi tarjota. Pitkän hakemisen perästä sai tarjoilija heille sijoitetuksi pöydän aivan mustalaissoittokunnan viereen. Istuttiin ja ruvettiin katsomaan ympärilleen.

Koko salin läpi ulottuvan pitkän pöydän ääressä istui suuri joukko upseereja, ehkä noin 70 kaikkiaan, mitä komeimmissa univormuissa. Kun he melkein järjestään näyttivät pitkitä, terveiltä ja ryhdikkäiltä, kaunismuotoisilta miehiltä, ja luultavasti kaikki olivat Unkarin aatelistoa, edustaen siis tavallaan maansa ylimyksellistä sivistyneistöä, oli siinä Jukolan veljeksillä erinomainen tilaisuus saada jonkunmoinen käsitys tämänlaatuisista magyareista. Ja empimättä täytyi heidän myöntää, että he tekivät miellyttävän ja ennen kaikkea miehekkään vaikutuksen. Unkarin käreä kieli tuli syvin bassosävelin heidän rinnastaan ja heidän katseessaan oli vapaan ja itsenäisen ihmisen kirkas ja ylpeä välähdys. He viettivät nähtävästi jotakin toverijuhlaa, ja juhlan varsinaisena esineenä näytti olevan pöydän yläpäässä istuva vanhempi upseeri, johon päin seurueen huomio yleensä kohdistui. Kauan ei tarvinnut heidän keskusteluaan kuunnella, ennenkuin pääsi selville sen aiheesta: "Ludendorff", "Hindenburg", "Mackensen" — näitä nimiä siellä lausuiltiin, arvattavasti punniten menneitä tekoja ja tekemättä jättämisiä.

Muun yleisön muodosti sivilikansa. Oli herroja tavallisissa pukeissa, mutta oli myöskin frakkiniekkoja, pitkiä ja tukevia, tummia miehiä. Naiset olivat kauniita, silmät niin tuliset, että Simeoni pelkäsi silmäripsiensä kärähtävän erehtyessään joskus niiden loistavan mustasta ovesta sisään vilkaisemaan. Naisten puvut tuntuivat hänestä yleensä tummilta, mutta sitä kirkkaamminpa niistä säkenöivätkin jalokivet, joita oli tässä salissa koolla paljon. Unkarilaiset saattavat pitää itseään köyhinä, mutta suomalaisten varallisuuteen verraten ovat he sentään edelleenkin Kroisoksia.

Vihdoin kääntyi Simeoni tarkastamaan takanansa istuvaa n.s. mustalaissoittokuntaa. Kapellimestari eli ensi viulun soittaja ei ollut ainakaan sellaisen mustalaisen näköinen, jollaisiin Suomessa olemme tottuneet, sillä hän oli aika vaalea, hiukan kyttyräselkäinen, terävänenäinen, vähän kivulloisen näköinen mies. Hänen edessään oikealla istuva sellonsoittaja sensijaan oli selvä mustalainen hevosenrosvo, jonka naamasta ei parrankaan ajaminen ollut voinut tehdä erikoisemman kristityn näköistä. Kiiltävätukkainen ja suorastaan singaleesilaisen näköinen oli myös hänen oikealla puolellaan istuva, klarinettia käyttelevä herrasmies, ja samoin aivan Simeonin takana istuva toisen viulun soittaja, musta, laiha, käppyrään koukistunut äijä, jonka posket olivat peloittavasti kuopalla. Mutta orkesteripiirin keskipisteessä oleva czimbal'in soittaja ei näyttänyt mustalaiselta, ollen tavallinen vaaleahko, saksalainen tyyppi. Tämä viimemainittu soitin nyt herätti erikoisesti Simeonin uteliaisuutta.

Viulut ja klarinetit hän kyllä tunsi, sillä olipa hän nuorempina päivinään käppelästi tanssinut polskaa Kissalan Aapelin klaneetin ja Rajamäen Mikon viulun kiljuessa; klaneettiahan soitti Oja-ukkokin ja Pylkäs-Kustu viulua, kun Oulun entisillä maankuulumarkkinoilla n.s. "hurstipussissa" juhlallisesti tanssittiin. Mutta "kymbaalia", sitä hän ei ollut koskaan nähnyt, eikä ollut huomannut siitä puhuttavankaan muualla kuin itsessään pyhässä kirjassa, jossa joskus menottiin "lauluin, soitoin, kymbaalein"; hän oli kuitenkin luullut pyhän kirjan tarkoittavan tuolla koneella jonkunmoista rämistinsoitinta, jollainen ei tämä ainakaan ollut. Kymbaali eli unkariksi "czimba!" on yksinkertaisesti pianon alkujuuri; se on neliömetrin alainen pöytäpiano, jossa kaikki kielet ovat näkyvillä ja joita lyödään erikoisilla käsikapuloilla. Nämä ovat kärjestä vahvempia, jonkunmoisella harsolla tahi muulla kankaalla päällystettyjä, parin korttelin pituisia iskimiä, joita soittaja pitää yhtä kummassakin kädessä, antaen varren, jossa on sitä varten tehty kolo, levätä etusormen kyljellä ja pannen peukalolla täristimen joustavasti hyppimään kielten päällä. Tällainen pianon alkumuoto näytti olevan tärkeänä osana orkesterissa.

Kapellimestari oli puettu siististi frakkiin, kymbaalin soittaja oli tavallisissa pukeissa, mutta muut herrat olivat tavoitelleet mikä frakkia, mikä "smokingia". Kaulukset, edut ja rusetit olivat kuitenkin siinä kunnossa, että Juhanilla ja Tuomaalla olisi todellakin ollut täysi syy, kuten he kerta olivat uhanneet Simeonille tehdä, "mennä sisään kirjallisella anomuksella" niiden nopeasta muuttamisesta. Mutta asiaan.

Kapellimestari, joka on hiukan levähtänyt, nousee, tarttuu viuluunsa, katsoo tiukasti silmiin odottavaa kymbaalimestaria ja vetää vihdoin viulustansa kaihoisan ja notkeasti juoksuttelevan mollisävelen. Näin käsitti ainakin Simeoni asian, vaikkakin hänen vähäinen musikaalisuutensa saattoikin panna hänet erehtymään. Kuin nauhan päästä tarttuu nyt kymbaalimies annetusta sävelestä kiinni ja kohta se tulla romistaa hänen koneestaan kauniisti ja paljon rikastuneena, kun hän uskomattoman sukkelasti hypittelee kapuloitansa pitkin kielisarjoja. Jopahan herää sellomieskin ja rupeaa vetelemään samaan joukkoon, klaneetista tulee yhtäkkiä kokonainen virta kirkkaita ja kileitä piukauksia, ja toisen viulun soittaja-äijä rupeaa repimään koneensa kieliä kuin tuskassa. Koko suuri sali on nyt tulvillaan säveliä, ja hämmästyneinä, ällistyneinä, kuuntelevat sitä veljekset, Juhanin tuumiessa: "Kuunnelkaahan pojat peliä!"

Simeoni ei kuten sanottu ollut mikään musiikkia ymmärtävä henkilö, mutta katsoi hän silti oikeudekseen muodostaa itselleen tuosta soitosta oman käsityksensä. Hänestä se oli ennen kaikkea kaihoa, ei erikoisemmin rakkauden ikävää, vaan selittämätöntä, tulkitsematonta ihmissydämen surumielisyyttä, jonka saattaa kuvitella syntyvän rannattomilla lakeuksilla kulkiessa, yksin taivaan ja oman kohtalonsa kanssa. Se alkaa vaisusti, mutta kohoaa pian, ruokkien omaa tuskaansa, kunnes se purkautuu ilmoille vihlovana valituksena kuin erämaan linnun huuto, kohoten yhä korkeampaan tuskaan ja lopuksi tulvahtaen kuulijan sydämeen kuin kaikki upottava, huumaava aalto. Ja kun se on mennyt ohi, vaipuu se jälleen hiljaisempaan resignatsiooniin, ikäänkuin mietiskelyyn, kunnes se pian huomaa tuskassansa uuden puolen, muistaa uuden surun ja rupeaa taas laulamaan sen kaihoa nousten nousemistaan yhä villimpään intohimoon, jälleen purkautuakseen humahtavana kuohuna kuulijan sydämeen. Tällaisina villeinä variatsioniaaltoina, nousten ja laskien, humisee mustalaissoittokunnan musiikki, ja ihmeen syvän vaikutuksen tekee se ainakin siihen, joka kuulee sitä ensi kertaa.

Soittajat itsekin haltioituivat yhä enemmän. Kapellimestari vetää sieltä jostakin korkealta, ihanpa kuin tallan takaa, ne kaikista hienoimmat, kaikista intohimoisimmat sävelensä. Hän innostuu, pannen viulunsa laulamaan kuin olisi sillä sata ääntä, ja vaativin, kehoittavin elein kääntyy hän soittajatoveriensa puoleen, tarmokkailla käyrän vetäisyillä lisäten soiton voimaa ja kiiruhtaen tahtia. Sellonsoittaja on jo kokonaan vaipunut musiikkinsa lumoihin; hänen silmänsä tuijottavat hajamielisen näköisinä, valkuaiset muljahdellen, kattoa kohti, ja kun hän vetäisee oikein kaihoisen ja makean juoksutuksen, näyttää hän aivan liekona retkottavan koneensa ääressä, sävelten voimasta siihen kokonaan raueten. Klaneettimies puhaltaa jalosti; kuta kiihkeämmäksi soitto käy, sitä rikkaampana virtana vilisevät ilmoille kileät äänet hänen pillistänsä ja hänen keltaisille kasvoilleen on kohonnut korkeampaa väriä, samalla kuin mustissa hiilisilmissä palaa selvä valkea. Mutta tuo äijänkäppyrä Simeonin takana ihan todellakin käpertyy vanhan ja rosoisen soittimensa yli, kallistaa päätänsäkin sen puoleen ja jonkunmoisessa lovetilassa nykkii käyrällänsä sen valkoiseksi hartsautuneita kieliä kuin henkensä lunastimeksi. Simeoni koettaa katsoa, paineleeko hän kieliä missään järjestyksessä, mutta ei hän saa siitä mitään selvää; päinvastoin ukko hänen mielestään nykkii niitä perin oikullisesti ja tavattoman kovakouraisesti, niin että äänekäs krahnaus kuuluu, mutta hyvinpä siitä huolimatta tuntuu soitto sointuvan — arvattavasti ukko oli täysin tehtävänsä tasalla, ellei hiukan sen yläpuolellakin.

"Kylläpä se on ihmeellistä", kummastelee Juhani ja Simeoni yhtyy häneen mielellään. "Niin", huomauttaa Tuomaskin jykevästi, "aivan on kuin vetelisi saraheinällä pitkin ruumiin arimpia paikkoja." Veljekset nauravat ja pääsevät hetkeksi mustalaisten lumoista. He kiinnittävät huomionsa pöydän antimiin ja Simeoni valmistautuu maistamaan tuota suositettua Tokaji Szamorodni-viiniä.

Hän olikin nyt siihen tehtävään sopivassa mielentilassa, sillä näinpä juuri, mustalaissoiton humistessa Tonavan laakson tuhatvuotisia kaihoja, oli Unkarin pyhän maaperän kallisarvoisin neste ensi kertaa maistettava. Hämärässä muinaisuudessa olivat alkuvedet lioitelleet ja huuhtoneet tätä lakeutta, kooten siihen mehevimpiä mutiaan ja imettäen siihen salaperäisimpiä voima-aineitaan; poistui sitten vesi, maatui maa kovaksi, rupesi etelän polttava aurinko sitä lämmittämään pannen siinä alulle salamyhkäisiä ja pyhiä käymisprosesseja; tulipa sitten Dionysos retkeillessään iloisten satyyriensa kanssa tähänkin laaksoon, huomasi maan hyväksi, taittoi sauvastaan parhaimman köynnöksensä ja istutti sen siihen. Siitäpä kohosi maailman etevin rypäle, josta valmistetaan jumalten ja kuninkaitten juomaa. Tuossa se nyt kiiluu lasissa, vaaleana, himmeän kellertävänä, sakeana, hiukan öljyisenä, levittäen ympärilleen hienoa, ryydiltä vivahtavaa tuoksua. Hartaan näköisenä kaataa Simeoni sitä suuhunsa kohtuullisen annoksen.

Hän oli vanhaan tapaan nielaisemaisillaan sen heti, mutta kerkesi estää tekonsa ajoissa. Nyt hän antoi sen viipyä kielellään, maisteli sitä kuin vanha elttaantunut herkkusuu ja vasta sitten valutti sen hitaasti pitkin kaiken maailman tietä. Hän tunsi, kuinka se todellakin jätti kielelle erinomaisen hienon ja harvinaisen tuoksun, miellyttäen makuhermoja ja virkistäen sielua. Kun hän nosti silmänsä toveriensa puoleen, huomasi hän heidän kasvoistaan, että he olivat juuri suorittaneet saman tärkeän toimituksen, ja odottivat nyt kysyvän näköisinä yhteisen arvostelun esitystä. Tuomas ryähti ja sanoi: "Hyvää on!"

Salissa oli tunnelma kohonnut. Naisten sointuva nauru sekautui miellyttävästi yleiseen humuun, miesten bassoäänillä "köröttäessä" siihen sopivaa pohjasäestystä. Jo viittaa tuolta poskipartainen frakkiniekka kapellimestarille, joka lähestyen kumartuu hänen puoleensa ja saa jonkun määräyksen. Nytpä kiireesti paikoilleen antamaan kymbaaliäijälle sävelen suuntaaja kohta humisee taas uusi sointuryhmä valtavana aaltona kuulijain sieluun jääden värisemään sinne kuin vapauttava itku. Upseerit tulevat vilkkaammiksi ja "köröttävät" jo monet yhteen ääneen. Näin jatkuu ilta puoliyöhön saakka, jolloin kansa vähitellen rupeaa lähtemään pois.

Soittajain takana oven vieressä on pöydällä lautanen ja siihen on tarkoitus panna heidän palkkansa. Sivu mennessään useimmat heittävätkin siihen setelinsä, joita pian on melkoinen pinkka. Silmänurkallaan huomaa kapellimestari kaikki ja kun joku pistää vähän suuremman rahan, raapaisee hän käyrällään vähän kovemman kurauksen ikäänkuin kiittääkseen antajaa. Niin on pian tämä tunnelmarikas ilta Unkarin pääkaupungissa loppunut ja veljekset painuvat ulos tähtikirkkaaseen yöhön.

Tummana välähtelee Tonava tähtien valossa. Budan vuori tuossa toisella puolella kohoaa synkkänä möhkäleenä hämäryyteen ja sen rinteiltä tuikkii tuhansia tulia kuin kiiltomatoja. Hartaana Simeoni illan tunnelmien vallassa vaipuu katselemaan tuota outoa ja kaunista näkyä. Buda-Pest on epäilemättä Europan kauneimpia kaupunkeja, ja epäillä sopii, vetääkö mikään vertoja sen mahtavalle Tonava-panoraamalle.

Margaretan saarille ajettaessa täytyy maksaa siltaveroa. Kun vahdit eivät osanneet muuta kuin unkaria, ei Tuomas saanut selkoa maksun määrästä. Kuunneltuaan hetken vahtien "körötystä" otti hän väsyneenä esille tukun kruunun seteleitä ja tuumien: "Soaphan näitä", antoi ukkojen itsensä kokoilla siitä tarpeellisen määrän. Todennäköisesti ottivat nämä hiukan enemmänkin.

"Pian nyt, pojat; nukkumaan, että jaksetaan aamulla nousta syömään!" komensi hän sitten, ja niin oli poikain ensimmäinen päivä Unkarissa päättynyt.

XVII.

Suomalaisten suosiminen. — Hunyadi Janos ja unkarilaisten maailmanhistoriallinen suurtyö. — Budan vanhoja taloja. — Kruunauskirkko. — Unkarilaisten malja.

Margaretan saarien nurmikolta poimi Simeoni seuraavana aamuna kevään ensimmäisen kukkasen, sillä maaliskuun 31 päivän lapseksi se oli hänestä, Pohjolan pojasta, hellää ja kummastelevaa huomiota herättävä. Korkeat puut rupesivat juuri silmuilemaan ja niiden oksissa humiseva tuuli kertoi keväästä, joka oli tullut. Pian olisivat matkalaiset maassa, jossa jo näihin aikoihin oli kesä.

Moni merkki osoitti vielä, että kaupungissa oli ollut levotonta. Poliiseilla oli kivääri selässä ja sotilaspatrulleja liikuskeli kaduilla. Bela Khunin varjo tummensi vielä ihmisten mieltä. Niinpä olivat passiasetuksetkin yhä tiukat ja jokaisen muukalaisen piti käydä henkilökohtaisesti papereitansa poliisille esittämässä. Se on aina ikävä ja joutavalta tuntuva tehtävä, mutta täytyy alistua.

Veljekset astelivat siis Pestin poliisikamariin ja huomasivat kauhukseen, että se oli jo tupaten täynnä samalla asialla olevia, Tuomas, jolla on synnynnäiset väkijoukossa sukeltamisen lahjat, otti passit kouraansa ja hetken perästä hän jollakin salaperäisellä keinolla oli pujotteleinut aivan etupäähän, erään kiireesti kirjoittelevan "piissarin" eteen. Tämä menetteli aivan samoin kuin Suomenkin virkamiehet: hän kirjoitti aivan tyynesti asiansa loppuun, ikäänkuin olisi ollut huoneessa ihan yksin, kuivasi musteen perin huolellisesti, pani paperinsa syrjään vielä huolellisemmasti ja kysyi vasta sitten, mitä asiaa. Tuomas työnsi passit hänen eteensä. Seurauksena oli peukalolla annettu viittaus, joka tarkoitti huoneen toisessa päässä olevaa kirjuria. Siirryttiin sinne. Kun tämä oli saanut tärkeät kirjoittamisensa valmiiksi, kysyi hänkin jyrkästi, mitä asiaa, ja nähtyään passit sanoi kylmästi: "Tulkaa huomenna kello 4." — "Mutta meidänhän täytyy matkustaa jo kello 9 aamulla!" — "Tulkaa huomenna kello 4", vastasi sihteeri siihen vain entistä jyrkemmällä äänellä. Juhanin posket kuumenivat ja hän sähisi itsekseen jotakin "kirotuista poliiseista".

"Mennään tänne!" tuumi Simeoni, joka oli nähnyt viereisessä huoneessa puuhailtavan jotakin samantapaista. Toivottomalta näytti strateeginen asema sielläkin, mutta silloin pelasti Simeoni tilanteen taktillisella tempulla, joka osoittautui hyvin tehokkaaksi.

Heidän siinä seisoessaan hattu kourassa tuli huoneeseen lihava ja hiukan päällysmiehen näköinen herra. Simeoni lähestyi häntä osoittaen hänelle kaikkea kunnioitusta, kertoi olevansa suomalainen ja matkustavansa tovereineen, jotka myöskin olivat suomalaisia, varhain seuraavana aamuna pois. Eikö olisi mitenkään mahdollista saada passeja tarkastetuksi nyt heti, sillä ei olisi aikaa odottaa?

Virkailijan kasvot, joille ensin oli lennähtänyt vaivautunut ja tuskastunut ilme, kirkastuivat kuin taikaiskusta hänen kuullessaan tuon maagillisen sanan "suomalainen". "Tietysti, hyvät herrat!" sanoi hän erittäin rakastettavasta "passit ovat heti paikalla valmiit". Ja hän antoi ne omin käsin asianomaiselle virkailijalle, joka heti rupesi iskemään niihin leimoja kaikella mahdollisella vauhdilla ja virkeydellä. Taas olivat siis veljekset saaneet kokea, kuinka mielellään unkarilaiset osoittavat ystävällisyyttä ja auttavaisuutta suomalaisia kohtaan. Jos veljekset olisivat halunneet, olisivat he kansallisuutensa avulla nähtävästi helposti voineet hankkia itselleen mitä mieluisimmat kokemukset kaikkialta, mistä olisivat halunneet, mutta pitkän ja kiireellisen matkustuksen väsyttäminä he suorastaan pelkäsivät kaikkea tällaista, käyttäen päivänsä etupäässä levähtelemiseen. Mutta jo tämäkin pieni kokemus vaikutti virkistävältä.

Hetken perästä tapasi sitten Simeoni itsensä istumasta Hunyadi Janoksen patsaan juurelta. Sen löytäminen oli hänelle mieluisa tapaus, sillä olihan Hunyadi hänen lapsuutensa mielisankareita, joka suorastaan yksin, usein Unkarin ylimystenkin vihaamana ja Europan hänen taistelustaan välittämättä, johti kamppailua kristikunnan perivihollista, turkkilaista vastaan. Täydellä syyllä pitää Unkari häntä kansallissankarinaan, sillä hän johti Unkarin siihen taisteluun, jolla se on ikiajoiksi, vaikka sitä ei enää muistetakaan, ansainnut länsimaisen kulttuurin kiitollisuuden. Tällaisilla mahtavilla persoonallisuuksillaan on Unkari hankkinut haihtumattoman, ritarillisen maineensa Europan itäporttien vankkana, vuosisataisena vartijana, suorittaen tämän palveluksen viimeisen näytöksen silloin, kun sen joukot taistelivat Karpaateilla venäläisten haahmossa esiin ryntäävää aasialaisuutta vastaan. Mitä olisi tämä laakso ilman hänen, ilman unkarilaisten ja heidän rinnallaan taistelleiden saksalaisten työtä? Kurjaakin kurjempi slaavilais-turkkilainen lianheittopaikka.

Buda-Pestissä ja varsinkin Budan puolella joutuu kulkija pian erikoisten ja harvinaisten historiallisten tunnelmain valtaan. Eipä voi olla muistamatta, että tämä on tuota Rooman valtakunnan aikana niin kuuluisaa ja pelättyä Pannoniaa, eräänlaista säiliötä, joka otti vastaan ja majoitti Aasiasta päin tulevat hurjat kansat, sulatteli niitä ja lähetteli niitä länteen ja etelään päin silloisen Europan kauhuksi. Tällä paikalla on ollut roomalainen siirtokunta ja sen pohjois-koillisen legionan leiri, ja antiikki kulttuuri on täällä puhjennut aikoinaan heikosti kukoistamaan. Mutta vihdoin oli tämä tasanko saava pysyvät asukkaansa, kun magyarit vuorostaan joutuivat sen valtiaiksi. Oltuaan aikansa sen sulattavan vaikutuksen alaisina heistä muodostuikin se aita, joka suurin piirtein katsoen on sen jälkeen estänyt kaikki kansain vaellusten yritykset tätä tietä. Vielä käyvät täällä vierailemassa mongoolit, mutta heistä ei ole jälkeä jäänyt, ja mongoolien jälkeen ilmestyvät Pannonian tasangoille turkkilaiset, hekin kadotakseen yhä lähemmäksi Aasiaansa, jonne he varsinaisesti kuuluvat. Unkarilaisten rinnalle ovat Pannoniaan jääneet vain ne kansat, jotka orjan mielellä syntyneinä maahan lakoutuen kestivät myrskyn puhallukset. Mikä noidan kattila, mikä tavaton moninaisuus eri kansoja, kieliä, taipumuksia ja luonteita! Ylen harvat lienevät nykyisin ne suvut, jotka voivat väittää olevansa täysin rotupuhtaita, sillä vuosisatain kuluessa on veren tahtoen tahi tahtomatta, rakkauden tahi väkivallan kautta, täytynyt sekautua moneen kertaan.

Simeoni heräsi siihen, että Juhani ja Tuomas tarttuivat häntä käsivarsista ja taluttivat hänet varovaisesti syvemmälle Budan sokkeloihin. He joutuivat kulkemaan pitkin omituisia kujanteita, pienten, vanhanaikaisten talojen välitse, jotka olivat sijoittuneet Budan jyrkälle rinteelle kuin pääskysen pesät. Nämä talot olivat Simeonista mielenkiintoisempia kuin kaikkialta, sekä täältä että Pestin puolelta loistavat, todella upeat ja suurenmoiset palatsit. Ne oli näet rakennettu nelikulmioon umpinaisiksi, kadun puolella vain ahdas holviportti. Pistäytyessään siitä sisään tuli Simeoni avonaiselle pihalle, jonka joka puolella oli jonkunmoinen parvekekäytävä varsinaisten asuntojen edessä. Pihalla kasvoi, jokunen puu ja oli vähän kukkaistutuksia. Katto kallistui myöskin pihaan päin. Mielenkiintoista Simeonista oli tässä nyt se, että talon elämä oli tarkoitettu kokonaan suuntautuvaksi sisään, pihaan päin, samalla kuin muurit sulkivat ulkomaailman täydelleen pois. Ajatus oli siis sama kuin antiikin taloissa, tahi itämaiden rakennusten suunnitelmassa yleensä. Eikähän sopisi ihmetelläkään, jos sellaista vaikutusta vieläkin olisi näissä vanhoissa pikkutaloissa huomattavissa, sillä pitiväthän turkkilaiset Budaa hallussaan lähes 150 vuotta, jona aikana sinne oli majoitettu kymmenisentuhatta janitshaaria. Tuntematta tarkemmin Budan rakennusten historiaa ei Simeoni voinut mitään varmaa niistä ja niiden ijästä sanoa, mutta mahdotonta ei hänestä ollut, etteikö joku noista pienistä nelikulmiotaloista olisi nähnyt hurjien janitshaarienkin aikaa, koskapa heidät karkoitettiin lopullisesti vasta vuonna 1686. Kylmä väristys karsi pitkin Simeonin selkäpiitä hänen kuvitellessaan noita aikoja, jolloin nuo turkkilaisten kasvattamat kristittyjen lapset esiintyivät näillä tanterilla itsevaltaisina isäntinä. Varmaan ovat tuhannet tuskan ja häpeän kyyneleet näitäkin kiviä kostuttaneet. "Turkkilaiset ovat raakalaisia", julisti hän ällistyneille Juhanille ja Tuomaalle, jotka eivät nähtävästi olleet seuranneet hänen ajatustensa kulkua eivätkä siis ymmärtäneet, miksi hän rupesi pauhaamaan turkkilaisia vastaan. "Siirrytään nopeasti toiseen paikkaan!" määräsi Juhani ja taluttaen Simeonia välillänsä poistuivat he kruunaus- eli pyhän Matiaksen kirkkoa kohti.

Juhlallinen tunnelma valtaa kävijän tässä vanhassa pyhäkössä, jonka perustuksen laski kuningas Béla IV kolmannellatoista vuosisadalla. Sen syvässä hämyssä elää magyarien loistavista muistoista rikas historia, ja sen pölyisestä holvista riippuvat sadat liput kertovat menneistä sankariteoista. 150 vuoden aikana oli tämäkin kansallispyhäkkö turkkilaisten moskeana — se on uskomatonta, mutta totta! Vielä uskomattomampaa on? muistaa tällä paikalla, että turkkilaisten pääliittolaisena, joka oikeastaan teki heidän valtansa pysyväisyyden näin pitkäksi ajaksi mahdolliseksi, oli itse kaikkein kristillisin hallitsija, Ranskan kuningas Ludvig XIV!

Vaiteliaina katselevat toverukset Tonavalle avautuvaa ihanaa näköalaa. Tuo hyörivä miljoonakaupunki tuossa heidän edessään suurine historiallisine muistoineen kirkastaa heidän katseensa näkemään, että Unkarilla on tässä laajassa laaksomaassa yhä edelleen suuri tehtävä. Se on nyt silvottu ja typistetty, sen vapaus on rajoitettu ja sitä hallitsee ehkä tosiasiallisimmin joku ententekenraali, mutta sen kaiken täytyy olla ohimenevää. Sellainen englantilainen översti, joka viettää aikansa leikitellen erään näyttelijättären, "Baby Beckerin", kanssa, tuskin edustaa mitään pysyväksi aiottua järjestystä, eikä sellaista kuohuvaa ja intohimoista kansallistunnetta, joka unkarilaisia elähdyttää, voida kovin kauan pitää keinotekoisten rajain sisällä. Kerta se tulvavirtana purskahtaa omille lakeuksilleen, ottaen haltuunsa kaikki, mikä sille historian antamalla oikeudella kuuluu. Laakson pohjaa seuraa nousu ja tähän nousuun lähettää pohjoisesta Suomi hartaimmat menestyksen toivotukset. Taistelu itää vastaan ei ole vielä loppunut ja siinä taistelussa on tällä maailman kulmalla sittenkin johtajan asema Unkarilla.

Niin kului keväinen päivä magyarien pääkaupungissa, jonka nähtävyyksistä siinä ajassa ei voinut saada enempää kuin aavistuksen. Mutta sieluun siitä silti jäi kirkas ja kaunis kokonaiskuva, hämmästyttävä sille, joka ei ennakolta ole aavistanut, mikä helmi tuolla kaukana Tonavan rannalla välkkyy. "Unkari, päivin öin, helmahasi ikävöin", hyräili Simeoni, kun toverukset väsyksiin asti vaellettuaan jälleen istuivat kuuntelemassa mustalaismusiikkia, joka lauloi heidän sieluunsa salamyhkäisen, arojen ja rannattomien pustain kaihoisan loihdun. Ja kun he jälleen viettivät iltaansa unkarilaista elämää katsellen ja maistellen jaloa aron nestettä, näki Simeoni hengessä Arpadin kansan nousun, kuinka se myrskytuulena jymisten viskaa niskastaan kääpiöitten ikeen ja jälleen nostaa pyhän Tapanin valtikan korkealle välkkymään. "Eljen, veljet!" sanoi hän kohottaen lasinsa, "juokaamme tämän ritarillisen ja uljaan sukulaiskansamme malja, toivottaen sille kaikkea mahdollista menestystä ja pikaista nousua siitä nöyryytyksen alhosta, johon väkivalta on hetkeksi sen syössyt! Ja kiittäkäämme sitä tästä ihanasta päivästä, jonka olemme saaneet sen kauniissa pääkaupungissa viettää!"

XVIII.

Matka Szegediin. — Unkarin maisemia ja unkarilaista seuraa sekä keskustelun aiheita nykyhetkellä. — Rajakansain Europalle tekemä palvelus. — Uusi Itävalta-Unkari. — Paprikaa kuivataan.

Ei ollut entisestä Belgradiin menevästä pikajunasta enää puhettakaan, vaan saivat veljekset tyytyä lähtemään tavallisella paikallisjunalla Szegediä kohti, toivoen sieltä taas pääsevänsä rajan yli Szabadkaan ja siitä edelleen Belgradiin. Kun he kello puoli 9 maaliskuun 22 päivän aamuna sijoittuivat vaunuunsa, oli siellä vielä kohtalaisesti tilaa, mutta hetken perästä tuli väkeä lisää, niin että heidän pian täytyi istua kuin sillit nelikossa. Matkatovereiksi heidän osastoonsa ilmestyi kaksi unkarilaista herrasmiestä, toisella mukanaan puolisonsa. Mutta mikäpäs siinä, hyvä oli, kun edes istua saatiin, ja niin annettiin mennä. "Körö-körö-körö", kaikui unkarinkieli joka puolelta.

Vain tasankoa, peltoja, karjalaitumia loppumattomiin saakka, ja laitumilla suuria lammas- ja sikalaumoja, lammasnahkaturkkiset paimenet rinnalla. Hanhia ja kanoja näkyi myöskin, ja harhailivat kanat usein keskellä aroa, ihmisasuntoja ollenkaan olematta näkyvissä. Sitäpä veljekset taas kummastelivat, missä asuvat oikeastaan kaikki näitä viljelyksiä omistavat ja ylläpitävät ihmiset, koskapa kaikki näytti aivan autiolta, vain pieni tupa siellä täällä. He eivät vielä tienneet, että unkarilainen talonpoika täällä puolessa mielellään asuu kaupungissa, ja pitää maatilallaan voutiansa hoitajana. Niinpä ovatkin esim. Szeged ja Szabadka todellisia unkarilaisia maanviljelijäin kaupunkeja. Maan laadusta saattoi aavistaa, että kun kesän rehevyys täällä oikein pääsee voimaansa, tämä on viljelyksen ja kasvullisuuden riemumaata, joka nähtävästi aivan tiukkuu hedelmällisyydestä. Sen ylistystäpä onkin Mauri Jókai etevästi julistanut "Uudessa tilanhaltijassaan", jossa hän m.m. niin suurenmoisesti kuvaa näiden seutujen vitsauksen, Tiszan tulvan.

Veljekset vaihtelevat huomautuksiaan ja selostavat huomioitaan. Hehän ovat kyllä tienneet, että täällä puolessa sika on karjanhoidon pääeläimiä, mutta siitä huolimatta oli tuollaisen suunnattoman silavapaljouden näkeminen heille tavallaan yllätys. Ihmeellistä on, kuinka juutalaiset ovat niin runsain määrin asettuneet tähän maahan, jossa ei voi ottaa monta askelta kompastumatta sikaan, ja tämä eläinhän on heille kauhistus. Kun sian lihavuuden rinnalle lisää vielä valtavan lammasmäärän jykevine rasvahäntineen, luulisi koko Unkarin kansan suorastaan uivan rasvassa. Ehdottomasti sellainen ruoka vaatii vatsan avuksi jotakin ylimääräistä liotinta, ja siksipä lieneekin paprikan käyttö täällä niin yleistä ja runsasta. Mutta siitä enemmän aikanansa.

Veljesten keskustelu oli herättänyt huomiota. Unkarilaiset matkatoverit "köröttivät" vilkkaasti ja vaihtelivat kysyviä silmäyksiä, mutta jokainen pudisti vuorostaan päätänsä. He eivät voineet ymmärtää, mitä ihmeellistä kieltä nämä oudot naapurit puhuivat. No, kysymällähän siitä selville pääsee, eikäpä ollut vähäinen heidän ällistyksensä, kun veljekset ilmoittivat kansallisuutensa ja sanoivat tulleensa tänne serkkujansa tervehtimään. Silloinpa taas alkoi perinpohjaisen ystävällinen ja herttainen junaveljeily.

Tuossa keskustelussa ilmeni seuraavia eri pää-aiheita: ensiksi tehdään puolin ja toisin tiliä siitä, minkä verran toistensa maata tunnetaan, saaden ja antaen samalla tietoja niin paljon kuin se mahdollista on; tähän sisältyy selostus kielestä, kirjallisuudesta ja kulttuurioloista yleensä; toiseksi kääntyy puhe väkisinkin Unkarin nykyiseen onnettomuuteen ja uhmaileviin tulevaisuuden ennustuksiin, käsittäen suhteen kaikkiin ympärillä asuviin anastajakansoihin; kolmanneksi unkarilaiset koettavat parastansa antaakseen muukalaiselle kaikenlaisia huvittavia tietoja sekä neuvoja, ja kehoittavat heitä nauttimaan unkarilaisesta vieraanvaraisuudesta, joka varmaankin olisi heille, suomalaisille, aivan pohjaton. Veljekset uskovat sen mielellään ja Simeoni jo innostuu. Saamainsa neuvojen mukaan hän huudahtaa: "Menkäämme Szegedissä pormestarin luo ja sanokaamme haluavamme tutustua unkarilaiseen elämään. Vakuuttaahan tässä isäntämme, että meille ilolla osoitettaisiin kaikkea mahdollista avuliaisuutta." — "No", tuumii siihen Juhani, "menehän nyt vaikka sinä ensin yksin koetteeksi — me Tuomaan kanssa katsomme ikkunasta, kun lähdet pormestarin kanssa liikkeelle."

Matkaseurueesta oli toinen jonkunmoinen poliisituomari ja toinen luultavasti opettaja. Ensi kertaa tulivat nyt veljekset huomaamaan, että elämä on heidän asemassaan olevilla kansalaisilla yhtä huolekasta Unkarissa kuin Suomessakin. Aika on niin kallista, ettei palkka riitä ollenkaan. Huonepula on täällä yhtä yleinen ja kipeä ilmiö kuin Suomessakin. Kun tuottavimmat alueet on valtakunnalta riistetty, on koko maan taloudellinen tulevaisuus huolestuttava. "Mutta me olemme menettäneet sodan", sanoi poliisituomari, "ja saamme siis toistaiseksi kestää seuraukset. Kerta vielä kuitenkin kaikki muuttuu." Ja vaunun ilmassa tuntui taas tuota samaa uhmaavaa ja uhkaavaa nyrkin heristystä, jota veljekset olivat jo niin monessa paikassa huomanneet.

Poliisituomarin puoliso rupeaa kyselemään Suomen kotoisia oloja. Erittäinkin hän on utelias tietämään, minkälaisia tyttöjen nimiä meillä käytetään, ja koko seurue tulee hyvin iloiseksi kuullessaan, että esim. Ilona on Suomessa jo sangen tavallinen tytön nimi. Kun Simeoni sitten sanomalehdestä löytää sellaisia Suomessa tuttuja unkarilaisia kansankappaleita kuin "Kylän heittiö", "Janos sankari" ja "Hevospaimen", sekä ilmoittaa, että niitä esitetään sangen usein Suomessakin, on seurueen kummastus ilmeinen. "Kuinka Suomessa voidaan tietää niin paljon Unkarista?" kysyy vihdoin opettaja ja saa vastaukseksi selityksen, että pienenä erillisenä kansansirpaleena taistellessamme kansallisuutemme puolesta olemme, aina tunteneet ihailua sitä ainoata suurempaa heimolaiskansaamme kohtaan, joka on saanut sijansa maailmanhistoriassa ja uurtanut itselleen niin mainehikkaan uran. "Europassa ei ole ymmärretty", innostuu Simeoni selittämään, "että sen historia on eräältä sangen tärkeältä puolelta ollut alituista taistelua idästä mereen päin tunkevia aasialaisia kansoja vastaan, ja että sen taistelun rintamassa olevat rajakansat ovat suorittaneet Europan kulttuurille mitä tärkeintä vartiopalvelusta. Pohjoinen kulma on ollut uskottuna meille suomalaisille, ja yhdessä ruotsalaisten kanssa olemme nyt vihdoinkin vieneet sen taistelun voitolliseen päätökseen. Eteläpuolellamme on sankarillisesti kamppaillut toinen yhteinen sukulaiskansamme, virolaiset, viettäen sekin nyt saavutetun voiton juhlaa. Samaa vartiopalvelusta ovat sitten suorittaneet ja suorittavat lättiläiset, liettualaiset, puolalaiset ja unkarilaiset, joista varsinkin viimemainittu on saavuttanut kuolemattoman, maailmanhistoriallisen maineen turkkilaisten rynnäkön taittajana. Tässä rajavartiossa ovat sitten olleet jäseninä Balkaninkin kansat ja eteläisimpänä vihdoin Kreikan kansa, joka parhaillaan toteuttaa historian perintöä, taistelua turkkilaisten karkoittamiseksi sinne, jonne he kuuluvat, Aasiaan. Olemme kaikki olleet yksinkertaisia rintamamiehiä ja tunnettuahan on, että heidän sankaritekonsa usein jäävät suurilta päälliköiltä unohduksiin, niiden silti olematta vähemmän arvokkaita."

Tähän mennessä yhtyi vaununosaston ovelta keskusteluun eräs pitkä ja laiha, säihkyväsilmäinen magyari, jonka Simeoni sai tietää olevan Jugoslavian alueelta karkoitetun lakimiehen: hän ei ollut suostunut vannomaan uskollisuudenvalaa kuningas Pietarille. Ja nyt saivat toverukset kuulla suoria sanoja siitä vääryydestä, mikä on tehty pakottamalla miljoonia magyareja, jotka tosiasiallisesti ovat tämän alueen ainoita sivistyneitä ihmisiä, serbialaisten analfabeettien alammaisiksi, heidän sorrettavikseen joka tavalla, sekä kansallisesti että taloudellisesti. On mahdotonta, että sellainen menestyisi ajanpitkään, sillä tuloksenahan on vain, että Balkanin intohimoiset, ristiriitaiset ja koskaan sovittamattomat kansallisuusvastakohdat on ulotettu entisen Unkarin alueelle, tehty toisin sanoen uusi Balkan lisää, ja paljon ei tarvitse tuntea entisen Balkanin historiaa, ennen kuin tietää, mitä se merkitsee. "He hävittivät Itävalta-Unkarin, mutta tekivät uuden samanlaisen Jugoslaviasta; erotuksena on vain se, että viimemainitun sydän-aines, serbialaiset, on alemmalla asteella kuin kaikki muut sen haltuun uskotut, jotavastoin ennen magyarilainen ja saksalainen aines pystyi todellakin maata hallitsemaan ja johtamaan sitä sekä henkiseen että taloudelliseen hyvinvointiin". Ja Simeonin täytyi myöntää hänen olevan sangen usealta kannalta oikeassa. Kun kerta kansallisuus-olot ovat niin sekaisin, ettei eri kansallisuuksia voi mitenkään eheästi muodostaa omiksi alueikseen, on tietysti järjetöntä ja kehityksen vastaista siirrellä korkeammalle kehittyneitä aineksia alemmalla asteella olevien johtoon. Siitä täytyy olla seurauksena ikuisen epävarmuuden ja muutoksien halun.

Kaiken aikaa juna mennä jyryytteli ahkerasti ja vilpittömästi kahta kiskoaan myöten, vaikka vauhti ei ollutkaan minkään pikajunan. Vallitsi väsyttävä helle, ruoan ja muiden virkistysten saanti oli niin ja näin, koska ravintolavaunua ei ollut mukana, ja kiitollisiapa siis olivatkin veljekset, kun vihdoinkin kello 4:n seuduissa iltapäivällä saavuttiin Szegedin kaupunkiin. Jo kaukaa näkyi pitkä sarja matalia taloja, useimpain verannalla riippumassa omituisia punaisenruskeita kimppuja. "Mitä nuo ovat?" kysyi tiedonhaluinen Simeoni. "Se on paprikaa, jota on siinä kuivamassa", selitti opettaja; "Szegedin paprika on kuuluisaa koko Unkarissa, ollen hyvin virkistävää ja makeaa, ei ollenkaan liian väkevää; ilman paprikaa ei täällä syödä juuri mitään. Kun herrat nyt tulevat Tisza-hotelliin, jonne teidän on mentävä saadaksenne hyvän yösijan, on teidän ehdottomasti syötävä unkarilaisten kansallisruokaa, paprikaguljashia." Ja Simeoni sai nyt tällä hetkellä tietää, että tuo kuuluisa paprika oli sitä samaa, jota Suomessa sanotaan "turkinpippuriksi".

Hyvästellessään osoitti opettaja veljesten perin vaatimattomille ja hajanaisille tiedoille Unkarin historiasta ja oloista erinomaisen imartelevaa arvonantoa: hän kysyi nimittäin, "ovatko herrat professoreja?" Ja hän näytti hyvin kummastuneelta Simeonin selittäessä, ettei suinkaan, vaan ainoastaan sangen tavallisia käytännön elämän kansalaisia. Niin häipyivät toverusten uudet ystävät asemalle väen vilinään, viitaten vielä sieltä jäähyväisiänsä, ja Simeoni tunsi omituista kaihoa. Kauan ei tarvitse keskustella jonkun ihmisen kanssa, ennen kuin tuntee hienon myötämielen ja ystävyyden silkkilangan väräjävän sydänten välillä, jos nämä yksilöt sattuvat siten luoduiksi, että sellainen tunne yleensä on heidän sielujensa välillä mahdollinen. Kun niin käy, on hiukan vaikeaa samalla katkaista se ikuisiksi ajoiksi, toisen häipyessä Szegedin kaupunkiin, toisen kauas maailmalle.

XIX.

Szegedissä. — Paikkakuntien erikoishajut, paprikan ja valkosipulin yhteiskatku, paprikaguljashi ja "salami". — Kävelyä kaupungin puistossa. — Ravintolaelämää ja korttipeliä. — Lausunto mustalaisista.

Szeged on aito unkarilainen maaseutukaupunki, jonka asukkainakin taitavat suurimmaksi osaksi olla maanviljelijät. Se on kuuluisan Tisza-virran rannalla, sen ja Maros- virran yhtymäkohdalla, hyvin alavalla paikalla, jossa Tiszan tulvat ovat usein tehneet tuhojansa. Vuonna 1879 hävitäkin sen tulva niin perinpohjin, että 2000 ihmistä hukkui ja 5500 taloa tuhoutui. Nyt sitä suojelee vankka patolaitos. Kaupunki on melko upea, kadut ovat leveät ja suorat, useita kauniita rakennuksia löytyy, m.m. museo. Asukkaita siinä on yli 100,000, lähes kaikki magyareja. Tiedonhaluinen kansalainen voi sitten haeskella lisäselvitystä tietosanakirjoista, sillä Simeonilla oli kiire maistelemaan paprikaa ja katselemaan kansanelämää, joten hän ei joutanut enempiin historiallisiin ja tilastollisiin tutkimuksiin. Rikkaan maanviljelysseudun varakas ja hyvinvoipa pesäpaikka, täynnä terveitä ja elämänhaluisia ihmisiä, sivistyslaitokset kunnossa — siinä kyllin.