Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen

KYNÄLLÄ JA KIVÄÄRILLÄ

"Sissin" pakinoita itsenäisyys- ja vapaustaistelumme ajalta

Kirj.

EINO RAILO

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1918.

SISÄLLYS:

Nähtyä ja tunnettua:

Kerenski.
Anarkia.
Kiipijä-sieluille.
Huvila-iloja ja elintarvesuruja.
Syksyinen lauantai-ilta.
Martti Lutheruksen opetuksia.
Sinn-feinarit.
Toveri Pavel Shishkolle ja hänen apulaiselleen
Jukka Rähjälle kohteliaimmin.
Marraskuu.
Agitaattorille.
Illanvietto saksalaisille ja itävaltalaisille upseereille.

Kynällä ja kiväärillä:

Vapauden hinta.
Aseitteni ylistys.
Salaliittolaisten muistojuhla.
Valkoinen soturi, terve!
Presidentin vaali Suomelassa.
Suomen kuninkaan ja kansan hetki.
Nummisuutarin Esko.
Timanttikurkien ampujia.
Suomalainen oikeistososialisti.
"Me vaadimme".
Juhannuspakinaa.
Vuosi sitten.

Keveämmällä kädellä:

Olkkolaisen Heikin tupakit.
Märkälän vaarin joulu.
Jurveliinin "monarkisti".
Taistelu vihreästä madosta.
Kun olkipesän piti parveilla.

NÄHTYÄ JA TUNNETTUA

Kerenski.

Ihminen kaipaa aina uutta. Se ominaisuus on se tuli, jonka Prometeus muinoin tempasi taivaasta, saattaen teollaan ihmiskunnan edistyksen tielle. Niin pian kuin joku asia, toiminta mikä hyvänsä alkaa mennä aina samaa uneliasta vanhaa latuansa, silmät ummessa, puoli laiskana ja raukeana kuin lihava koira, tulee minun paha olla. Rupeaa ahdistamaan henkeä ja kyllästyttämään. Uutta viinaa tähän vanhaan leiliin, ja ellei sitä saada, niin kokonaan uusi leili! Kulaus siitä, että pohja paistaa, ja sen uusi neste vaeltaa kuin tuli joka suonen käänteessä, elähdyttää sydäntä ja mieltä, värittää näköalat, saattaa maailmaan uutta makua… ellei ihmisellä olisi tätä uuden viinin janoa, olisi hän surkuteltavampi olento kuin Kreikan kuningas.

Mutta mistä tää puhe leilistä ja uudesta viinistä, uuden kaipuusta ja vanhaan kyllästymisestä? Onko kukaan tarjonnut suomalaisille uutta viiniä? On. Me juomme joka päivä tuota ainoata helmeilevää nestettä, joka yksistään voi meitä tyydyttää, suoraa puhetta täydellisestä vapaudestamme ja isäntävallastamme tällä terhenisellä niemellämme. Ja uskallanpa luottaa siihen, että näin täyteen saatu uusi leilimme sydänajatuksensa syvästä lähteestä aina yhä uudelleen itsensä täyttää sillä oikealla 95-prosenttisella, jota ilman millään kansakunnalla ei ole oikeutta täysiä kaatioita kantaa.

Kerenskistä huolimatta. Tuo mies ei ole tätä ennen pyörinyt ajatuksissani varsin niin paljon kuin niiden, jotka ovat julistaneet hänet "Venäjän vallankumouksen ylpeydeksi". En ole mielessäni julistanut häntä näihin saakka miksikään, vaan olen odotellut, miksi tuo tuosta sukeutuu, mutta nyt tekisi mieleni rykäistä minunkin ja julistaa…

Hänhän kävi taas Helsingissä. Tässä eräänä päivänä kävi täällä humahdus kuin muinoin helluntaina, ja tuliset kielet laskeutuivat joihinkin suljettuihin seuroihin, eikä ollut vielä tuosta tuuperruksesta selvitty, kun hän taas oli tipotiessään — ei edes pölypilveä maantiellä näkynyt. Me seisoimme ja katsoimme toisiamme silmiin sanoen: se Keeerenski (vähintään kolme e:tä) se kävi? — Niin kävi. — Ja meni? — Niin meni. Ja silmämme olivat hassun pyöreät ja leukamme väkätti kuin parkkia pureksivalla jäniksellä.

Sitten me kuulimme, mitä hän oli sanonut meidän esityksistämme omien sisäisten asioittemme ratkaisuun nähden. Minun ei tarvitse sitä kertoa, sillä sen tietää koko maailma: hän tervehti meitä vasemmalla kädellä ja sanoi venäläisten tapaan: njet. Sitten me luimme, mitä hän oli puhunut sotilaille, erikoisesti Suomesta. Ja kun tämän kaiken tiesimme, saatoimme harkita, mitä varten hän oli tänne oikeastaan tullut.

Hänhän on nyt sotaministeri ja oli tullut palauttamaan kuria täkäläiseen armeijaan. Sitä varten piti hän puolitoistapalstaisen (keskinkertaisen) puheen "veljillemme mariineille". Suoraan sanoen: sillä keinolla ei ainakaan armeijan sieraimiin puhalleta minkäänlaista elävää eikä muutakaan henkeä, sen ymmärtää lapsikin. Ja uskon siksi paljon hyvää Kerenskistäkin, että tiedän hänenkin sen ymmärtävän. Ellei todella tehdä asiassa jotakin asiallista, paistattavat sotajoukot varmasti päivää niin kauan kuin haluavat, ja kernaasti minun puolestani. Sanon mielipiteeni aivan syrjäisenä henkilönä.

Mutta se, mitä herra sotaministeri lausui herra "shiplomaatti" Huttuselle, ynnä hänen kuripuheensa Suomea koskeva kohta osoittavat hänen täällä käyntinsä todellisen tarkoituksen. Hän kävi antamassa meille leyhähdyksen siitä, miten ilmavirta kulkee silloin, kun hänen tapaisensa mies tarttuu virtahevosen-nahkaiseen ruoskaan. Kerta kaikkiaan, yhdellä äännähdyksellä, tahtoi hän tukahduttaa kaiken sen pienenkin vapauden vikinän, jonka saappaan alla oleva hiiri on uskaltanut päästää. Ja vielä: hän tahtoi aivan selvin sanoin kiihoittaa venäläistä sotaväkeä meitä vastaan, särkeä sen luottamuksen, joka täällä on toistaiseksi väliaikaisen hallituksen tyhmyyksistä huolimatta väestön ja sen välillä (kolinkolia) vallinnut. Me suomalaiset olemme niin kirotun paksuverisiä, ettemme heti ole ymmärtäneet, minkä nyrkiniskun herra Kerenski kävi meille antamassa, mutta annappa että olisimme esim. unkarilaisia. Kuinka kipeästi olisimme kiljahtaneet tuon iskun jälkeen ja osoittaneet sen punertavaa jälkeä kaikille niille tekopyhyyden mestareille, jotka puhuvat pienten kansain vapaudesta vain niitä härnätäkseen ja pilkatakseen.

"Täällä Suomessa on meidän oltava erityisesti varovaisia." "Vallankumous on voima." "Vallankumous on valta." Näin puhuu "Venäjän vallankumouksen ylpeys" lapsen kannalla olevalle sotamieslaumalle, jonka mieliala ailahtaa vähimmästäkin syystä äärimmäisyydestä toiseen. Se on eriskummallista vastuunalaisuudentunnetta, varsinkin kun sen lausujana on äskeinen oikeusministeri. Se on sitä vielä enemmän, kun sen lausujana on sama mies, joka pari kuukautta sitten lauloi imartelevia sanoja ällistyneelle eduskunnalle ja töllistelevälle kansanjoukolle Runebergin patsaalla. Muuttuuko oikeusministeri ja ammatti-ihmiskunnan ystävä satraapiksi, tultuaan sotaministeriksi? Eikö venäläisenkään järki jaksa ymmärtää, mitä veristä ivaa koko vapaudenaatteelle on sellainen esiintyminen, kuin Kerenskin äsken?

Tästä asiasta voisi puhua paljon, ja joka sana, mitä siitä katkeruutta saarnaisi, kumpuaisi syvältä suomalaisten sydämestä ja hiljaisena kuiskauksena vakuutamme toisillemme: tuon miehen tähti on Suomessa ijäksi laskenut.

Että minä olen aivan oikein ymmärtänyt "herra ministerin", siitä on todistuksena se uusi sepustus, jonka jokin prof. E. Tarle on Denj-lehdessä aivan äsken julaissut. Me muistamme vielä tämän arvon professorin siitä kirjoituksesta, jonka hän vähän aikaisemmin senaattimme varapuheenjohtajan ohjelmapuheen johdosta laski julkisuuteen. Herra professori on nähtävästi pelännyt, että me suomalaiset emme ymmärtäisi "herra ministerin" käynnin tarkoitusta, ja on senvuoksi rientänyt meille selittämään sitä. Puheen Suomea koskeva kohta oli tarkoitettu meille suomalaisille "ensimäiseksi varoitukseksi". Herra professori toistaa ensin "Venäjän vallankumouksen ihanimman ilmiön" (kuka muu kuin venäläinen voisi keksiä tällaisia fraasikukkasia!) sanat: "Venäjän miesten hyväsydämistä ja avointa mieltä tahdotaan käyttää väärin pelissä." Pelaajia olemme kai me suomalaiset, jotka tosiaankin olemme saaneet niin kumoamattomia todistuksia Venäjän miesten hyväsydämisyydestä. Mutta professori ei tahdo olla uhkauksissaan ministeriä huonompi. Kuulkaamme mitä hänellä itsellään on meille sanomista. "Venäjä on tällä hetkellä vielä riittävän voimakas puolustamaan ketä vastaan tahansa alueellista kokonaisuuttaan." Tämä lauselma paljastaa professorin sielun ja me näemme, että hän "mustassa imperialismissaan" on venäläisen tsarismin oikein laillinen sikiö.

Pyydämme kysyä, mikä korkeampaan maailmanjärjestykseen perustuva siveellinen oikeus venäläisillä on kutsua Suomen kansan asuma-aluetta omakseen? Mutta ei tässä vielä kaikki! Professori Tarle jatkaa: "Näinä levottomina ja hirmuisina aikoina voivat laivaston tykit ruveta ampumaan itsestään, ilman Pietarista saapuvaa käskyä." Vai ihan itsestään! Mikä vahinko, ettei venäläisillä nykyisessä maailmansodassa ole ollut käytettävänään tällaisia "itsestään ampuvia tykkejä". Jos heillä olisi sellaisia ollut, olisi siinä ollut ase, joka olisi pannut heidän kekseliäät vihollisensakin vapisemaan; sodassakin olisi luultavasti silloin käynyt vähän paremmin. Mutta näitä itsestään ampuvia tykkejä on aina osattu käyttää paremmin omia kansalaisia kuin ulkomaisia vihollisia vastaan. Se näkyy edelleen olevan prof. Tarlen ihanne. Prof. Tarle on tyhmä, kun luulee moisten uhkausten vaikuttavan meihin suomalaisiin. Ja prof. Tarle on edesvastuuntunnetta vailla oleva henkilö, joka heittelee syyttä suotta ympärilleen palavia kekäleitä. Tarkoitus on nähtävästi täältä Suomesta perinjuurin hävittää kaikki myötätunto venäläisiä kohtaan.

Samaa yritetään kyllä muillakin keinoin. Mieleeni johtuu täällä toimiva "kansanvapauskomitean vastavakoiluosasto". Siinä on asia, jossa suomalaisten taikinamaisuus valuu esille kaikessa inhottavassa selkärangattomuudessaan. Onhan selvä ja Suomen lain kulmakiveksi määritelty asia, että täällä on vangitsemisoikeus vain Suomen viranomaisilla ja että tämä saadaan toimeenpanna vain siinä tapauksessa, että vähintään todennäköisesti on kysymyksessä teko, jonka rangaistuksena voi olla myös vapauden menettäminen. Ellei näitä ohjeita noudateta, on vangitseminen laiton. Suomalaisten on siis puolustauduttava noita salaperäisiä kotirauhan häiritsijöitä vastaan. Pitäisin esimerkiksi kelpaavana miehenä juuri laillisuuden kannalta sitä, joka panisi nuo tuollaiset vieraat liukkaasti hakemaan parempia kiinnipano-valtakirjoja.

Ja miksi herrannimessä ärsyttää meitä tässäkin asiassa! Eihän olisi mikään maailmassa helpompaa kuin kääntyä suomalaisten viranomaisten puoleen ja anoa laillista virka-apua, koska sitä ja sitä on muka selville käynyt. Asia menisi siten vallan yhtä hyvin, syyttömyys tulisi ilmi kädenkäänteessä, eikä meitä turhaan ärsytettäisi ja kiusattaisi, eipä pantaisi myös omia "vapausperiaatteita" naurunalaiseksi. Eiköhän tässä voimakas, selittävä esitys prokuraattorin kädestä jotakin auttaisi? Vai onko niin, ettei sille taholle tehoa mikään:'

Teidän puheenne olkoon da da ja njet njet, mutta ei mitään järkeä sillä välillä.

Aurinko loistaa meille suomalaisillekin! Sitä ei — ähä kutti — Novoje Vremja sentään saa estetyksi. On toki siunattu asia. Meilläkin siis pääsevät helluntaililjat kukkimaan, ja jos huomenna on kaunis sää, välähtää Suomen luonto kirkkaana kesän ensimäisessä vihreydessä. Kuinka ihana onkaan tämä meidän Suomenmaa! Kun sitä ajattelen, ymmärrän aivan selvästi, miksi muukalaiset haluaisivat sen meiltä riistää. Tietysti siksi, että se on kauniimpi kuin heidän oma pahanpäiväinen mökkyrin takalisto-korpikappaleensa, jossa ei kasva edes piiskaksi tai hirsipuuksi sopivaa.

Mutta lopetan vihan ja riidan puheen, isken musteiset näppini yhteen ja kiitän taivasta, joka on meidät, syntisäkit, uuteen suveen auttanut (sadetta saisi tulla keväisin enemmän). Ja sitä tehdessäni muistan ne kymmenettuhannet kirkkaat silmäparit, jotka eilen ja tänään hajoavat kesälomalleen pitkin tuhansien järvien maata. Lapset, kuulkaa! Selittäkää jokaiselle, että Suomen vapaus on täysi vasta sitten, kun olemme vain itsestämme riippuvaiset. Tehkää siitä tuon muistossa mainion saksalaisen Luteruksen katekismoon yhdestoista käsky. Sillä aikaa kuin tätä helluntaina alotatte, panen minä palstallani pyhistä huolimatta perunaa maan rakoon. Hyvästi ja hauskoja juhlia!

(26/5 17.)

Anarkia.

Ennen vaadittiin täällä venäjän kielen todistus — nyt vaaditaan työväenyhdistyksen jäsenkortti; ennen toimeenpanivat täällä laittomuuksia pahantekijät ja santarmit — nyt sitä tekevät sosialistit ja venäläinen sotaväki; siinä sitä nyt ollaan ja hyvin kaunista ja vapaudenajallemme ja kansalliselle arvollemme sopivaa tämä kaikki on. Tekisi mieli lennätellä tuomion ja moitteen nyrkiniskuiksi kiteytyneitä lauselmia täältä alakerrasta yli koko viheliäisen menon tässä kurjassa maassamme, jonka piru vie nahkoineen ja karvoineen, ellei se hyvin nopeasti muuta tapojansa ja rupea yksimielisesti kaikkinaiseen rakennustyöhön. Johan nyt on ihme ja kumma, ettei aika aja järkeä päähän, vaan että yhä uudistuvasti erehdytään räikeän typeriin ja tarpeettomiin tekoihin. Olisiko sittenkin niin, että suomalainen työmies on kykenemätön vapautta käyttämään, että se on hänelle kuin vaarallinen kananorsi, josta hän pudota mätkähtää alas kuin olisi yrittänyt siinä näppiensä nenässä nukkua? Onko sittenkin perää tuossa ruotsalaisten alituisesti vatkuttamassa väitteessä, ettei suomalainen muka pysty elämään ominpäin, vallan itsensä haltiana, vaan vaatii jotakin, joka sormella osoittaa: tee tämä nyt? Kun muistelee Tampereen, Porin, Rauman ja nyt tuoreeltaan Turun tapauksia, tekee todellakin mieli lausahdella ja kummastella yllä olevin kysymyksin, kunnes taas pääsee tasapainoon.

Olen vakuutettu siitä, että näistä surullisista tapahtumista ei ole vastuussa työväkemme ydinosa, sen todella kehittynyt aines, vaan eräät pimeät johtavat voimat ja sosialistisen nuorison malttamaton ja kuuma veri. Noilla pimeillä voimilla tarkoitan sitä henkeä, jonka vallassa Työmies-lehti edelleen näyttää olevan ja joka parin vuosikymmenen kuluessa on onnistunut surettavassa määrässä kansansieluamme turmelemaan. Vastarinta sitä vastaan on työväestömme keskuudessa sangen suuri, se tiedetään, mutta vielä se ei ole onnistunut, ja niin jatkuu tuota myrkytystyötä illasta iltaan, peitellen ja peittelemättä. Se se juuri on vuosien kuluessa vienyt työväestömme eräät ainekset sosialismin opin sinänsä ihmisrakkailta rannoilta epäjärjestyksen ja laittomuuden anarkistisille rämeille, joissa tarpominen tekee hulluuden lopulliseksi ja parantumattomaksi. Se viha, joka on sytytetty, ei ole sammutettavissa niillä parannuksillakaan, joiden saavuttamiseksi sitä sanotaan lietsotun, vaan kuljemme me varmasti vakavaa aikaa kohti, jolloin vuosikymmenien luokkavihan kylvö kantaa ne hedelmät, jotka vasta saavat yhteiskuntamme heräämään. Ei yhteiskunnallinen uudistus, vaikka äänioikeus annettaisiin vesikauhuisellekin, koske lentojätkää, joka on vapaa kuin taivaan lintu. Ei hän ajattele, että kun tämä nyt on saavutettu, on rauhallisesti ryhdyttävä työhön. Ei suinkaan, vaan järjestys ja sopusointu on hänelle perinjuurin vastenmielistä. Ei tämä rankkitynnyri suinkaan ole sillä onnellistutettu, että on saatu kieltolaki — kissanjalka!, vaan ryhtyy hän päinvastoin mitä laajimpiin korpirojun valmistuspuuhiin. Ei se, joka on tottunut elämään keskellä alituista kiihoitusta, jolle tuo sieluntila on muuttunut elinehdoksi, voi ruveta enää elämään uusissa olosuhteissa, joissa kiihoitukselta on pohja pois. Tuo järjettömästä tyytymättömyydestä, alituisten mellakkain toivosta ja puuhasta elävä tyyppi, jolla on työväen riveissä edustajansa otsatukkahuligaanista aina sosialistiherraan saakka, se se pisti Turun valtuuston arestiin, ja sen menoa katselevat vakavasti huolestuen sekä työväen parhaat ainekset että myös me kurjat porvarit.

Mutta miksi ei sitten ajatteleva työväestö nouse voimakkaammin vastustamaan tuota menoa, jos se ei sitä kerran hyväksy? kysyy nerokas lukijani. Syyt siihen ovat monet, mutta painavin niistä on se, ettei meillä ole kunnollista ja toimintakykyistä, puolueetonta poliisia. Se joka ei rakasta käsirysyä, ei mene mielellään praakailemaan hurjistuneeseen miesjoukkoon, joka "aatteen" nimessä on valmis nykistämään sinut maksuttomasti. Rauhallinen työmies, joka varmasti kestää työväen todellisen edun ehkä vaatiman yhteiskunnallisen taistelun vankemmin kuin paras suunsoittaja, kavahtaa yhdistyksessänsä joutumasta riitaan näiden hurjurien kanssa, jotka riehuvat kuin viimeisten päiväin pyhät. Se on luonnollista ja ymmärrettävää. Joka on nähnyt, millä pirullisella ilkeydellä nämä työväestön pahat henget vainoavat vastustajiaan kotona ja työmaalla, ymmärtää, missä vaikeassa asemassa heidän keskuudessaan on jokainen hienompi, todelliselle edistykselle altis luonne: pienikin hillitsevä sana, ja sinut leimataan porvarishenkiseksi, jonka sosialistinen luokkatietoisuus on epäiltävä, ja sinulle sekä sinun perheellesi alkavat pitkälliset sielulliset kärsimykset. Meillä porvarillisilla ei ole aavistustakaan, millä musertavalla tyranniudella jokainen yksilöllisyyden ilmaus niissä piireissä tukahdutetaan ja mitä värisyttävää säälimättömyyttä siellä osoitetaan.

Niin, sanon suoraan, että jos Turussa olisi ollut 25 tehtävästään tietoista ja kunnollisen komisarion johtamaa poliisia, olisi sikäläisten sosialistien uudistustarve ollut paljon hillitympi, olisivatpa he luultavasti ilman muuta suostuneet odottamaan sitäkin hetkeä, jolloin heidän eduskuntaryhmänsä olisi lahjoittanut kunnallisen äänioikeuden m.m. mielipuolille. Niin erilaisia lääkkeitä voi yhteiskunnallinen edistystaistelu kaivata. Mutta edellä sanottu pitää paikkansa vain sillä edellytyksellä, etteivät asioihimme millään tavalla sekaannu venäläiset sotilaat, sillä sen kautta asema muuttuu pelottavasti.

Puhumattakaan siitä, että järjestysvallan lamautuminen antaa vastuuttomille aineksille estämättömän tilaisuuden kuin huvikseen esittää ja ajaa läpi laittomia vaatimuksia, asettuu heidän pyynnöstään vielä venäläinen sotaväki ase kädessä tukemaan heidän puuhiaan. Painettiniekat ilmestyvät kauppoja sulkemaan, ulosottotuomiot ehkäistään, mielisairasta anarkistia ei uskalleta paiskata torniin, koska sotaväki asettuu häntä puolustamaan uhkaillen poliisimestaria, kotitarkastuksia toimeenpannaan, viljavarastot "lainataan", suoraan sanoen: sitä vähänkään julkisempaa toiminta-alaa ei enää ole, johon venäläinen sotaväki ei sekaantuisi. Syvästi huolestuen täytyy kysyä: mihin tämä kaikki päättyy, mihin olemme menossa?

Sillä kun ajatellaan sitä todennäköisesti sangen pian käsillä olevaa hetkeä, jolloin emme enää voi ruokkia tätä rasituksenamme olevaa muukalaislaumaa, tuntuu asema sangen pimeältä. Elleivät heidän viranomaisensa saa hankituksi heille ruokaa, ottavat he sen meidän suustamme. Monin paikoin maaseudulla tekevät he sen nyt jo, eikä ole keinoja sitä estää, sillä ottavan kädessä on piilossa painetti. Välit huononevat, naisemme tulevat vähitellen kulutetuiksi, syntyy tyytymättömyyttä, väärinkäsitystä, yhä enenevää väkivaltaa, kunnes maamme on samanlainen helvetti kuin Venäjäkin. Mihin turvaudumme tällöin me, joita sekä työväkemme että venäläinen sotaväki samalla tavalla vihaavat? Mitä voi maanviljelijä, jos nälkiintynyt sotaväki teurastaa elikot, jakaa viljan ilman mitään kortteja, ja pitää lopuksi hiukan muutakin lystiä? Ei mitään, vaan elämme me porvariluokat aivan oman onnemme ja Jumalan armon nojassa.

Tähän suuntaan ovat asiat hyvin todennäköisesti kehittymässä, eikä siinä ole oikeastaan mitään outoa. Kaikkia suuria vallankumouksia on seurannut tällainen epäjärjestyksen aika, sillä valtaan tulleet voimat eivät heti ehdi löytää oikeaa vaikutussijaansa. Mutta tästä tietoisena ei tarvitse joutua kaikista syvimpään kuiluun, vaan voi ryhtyä ajoissa varokeinoihin. Ja paras varokeino on järjestäytyminen.

Se on tullut nyt meidän porvareidenkin tehtäväksi. Puolueista ja mielipiteistä huolimatta on kyläkunnittain muodostettava taatuista aineksista voimakkaita yhtymiä, jotka panevat kylän piirissä toimeen lujan ja vääjäämättömän järjestyksen. Jos näin olisi ollut Mouhijärvellä ja Luopioisissa, ei siellä olisi kannettu isäntiä pelloilta eikä piesty naisia. Jos voimat uhkaavat törmätä yhteen, ei sitäkään saa säikähtää, vaan kerta kaikkiaan on pantava huligaanimaisuudelle otsa eteen. Tämä puuha saa varmasti kaikkien oikeitten kansalaisten kannatuksen ja tekee jo olemassa olollaan monet tyhmyydet mahdottomiksi. Sen avulla saadaan kylien irtolaisainekset edes jonkun silmälläpidon ja pakon alaisiksi, ja ennen kaikkea ulkopitäjäläisainekset pois perkatuiksi. Ottakaamme, porvarit, oppia ja järjestykäämme!

* * * * *

Jos Suomi olisi ollut itsenäinen valtio, ei tietenkään tämäntapaisia harmeja olisi nyt kestettävänä. Jos meillä olisi vapaa isännyys talossamme, suoriutuisimme sangen sujuvasti sellaisista uudistuspyrkimyksistä kuin Turun valtuuston arestiin pano. Mutta juuri se, että vapautemme riippuu venäläisen painetin kärjessä, lamauttaa täällä kaikki. Jos olisimme erillään Venäjästä, ei meidän tarvitsisi kestää ruplakurjuutta ja sitä häpeää, että lause: "Maksaa tästä setelistä kullassa" on selvä valhe; eipä tarvitsisi maanviljelijöidemme teurastaa elikoitaan venäläiselle sotaväelle, ei tyttöjen uhrata impeyttään matruuseille ja kiinalaisille, ei lastemme kärsiä heidän takiaan elämisen puutetta — vailla olisimme me tuhansiakin harmeja, joita muukalainen isäntelijä meille joka päivä tuottaa. Vaikka meillä olisikin toisia, kenties yhtä raskaita kuormia kannettavana, tekisimme sen kuitenkin oman talon isännän jalolla vapaaehtoisuudella, joka olisi ihmis- ja kansalaisarvollemme sopiva. Nämä katkerat nöyryytykset, joita meille tämä "venäläinen vapaus" päivittäin tuottaa, kuin asuisimme jossakin neekeritasavallassa, juurruttavat varmaan, jos meillä yleensä on poliittista intohimoa ja isänmaanrakkautta, sieluumme sen vakaumuksen, että tärkein taistelu, mitä tässä maassa on koskaan käyty, on alkanut näinä viikkoina, taistelu Suomen valtiollisen itsenäisyyden ja riippumattomuuden puolesta. Laillisuuden aatteella, katsottuna kansamme tulevaisuuden kannalta, ei ole koskaan mitään pysähdys- ja asentopaikkaa, vaan kasvaa ja kehittyy se kansan valtiollisen itsetietoisuuden mukana; vanhat lehdet putoavat pois, ytimestä putkahtaa esille yhä uusia, kunnes vihdoin koittaa se suotuisan tuulen hetki, jolloin paljastuu itse kukka: todellinen ja täydellinen vapautemme.

Tämä Suomen tulevaisuuden aate on saavuttanut vastakaikua kaikkialla. Ainoastaan jotkut vanhat poliitikot, joille heidän pykälänsä ovat muodostuneet piikkilanka-aitaukseksi, ovat hyljänneet sen mitä suurimmassa määrässä vaarallisena. Heistä on mitä tuhoisin tapaus menestyksellemme se, että on "suututettu" Kerenski, tuo Suomen muka ainoa todellinen ystävä Venäjällä; he näkevät tuhatkin eri vaaraa ja hoksaavat tuhatkin eri veruketta, jolla aatettamme vastustaa, jopa tehdä naurunalaiseksi, ja tuntuu heiltä kokonaan puuttuvan se suhde isänmaahan, joka asettaa itsenäisyyden poliittisen taistelun luonnolliseksi päämääräksi. He alottavat aina, ellei Maunu Latolukosta, niin ainakin Aleksanteri I:stä, he elävät menneisyydessä eivätkä nähtävästi jaksa kohota nykyisyyden tasolle, jossa vaatimukset ovat uudet ja ihmeelliset. Mutta kansamme näyttää juuri tässä asiassa täyttävän uusi ja valoisa rohkeus, joka on kohottanut sitä poliittiseen valveutumiseen enemmän kuin koko viime vuosisadan työ yhteensä. "Olen suomalainen!" — tuo sana on saanut uuden sisällyksen.

Ja työhön nyt pitkin Suomen saloja! Itsenäisyysajatuksen siveellistä ja valtiollista merkitystä kansakunnalle ja yksilölle on puolueista ja yhteiskunnallisista mielipiteistä huolimatta terotettava kaikkialla, joka kodissa, ja aatteen harrastajat ovat koottavat sitä ajaviin järjestöihin. Muutamissa hetkissä on hävitettävä verestämme siihen sortajan iskemä haluttomuus ja velttous.

(2/6 17.)

Kiipijä-sieluille.

Sorron aikuinen kiipeävä virkamies oli kerrassaan kamala kappale. Hän oli nielaissut kunnian ja omantunnon kuin kalanmaksaöljy-annoksen, ja liikkui keskellämme kuin kirkastettuna. Hänen jokainen askeleensa tiukkui uhrautuvaista isänmaanrakkautta ja laillisuutta, hänen katseestaan kuvastui valtioviisauden profeetallinen lahja, ja hänen kiireellänsä väikkyi jonkunmoinen paremman ymmärtämisen kunniakehärengas. Hän oli ensimäinen moittimaan venäläisiä esimiehiänsä, mutta hänen puheestansa huomasi hänen heitä ihailevan, ja kun hän polvistui Bobrikoffin muistomessussa senaatissa, teki hän sen maailmanhistorioitsijan ja filosoofin hymähtävällä ilmeellä, kuin viisas, joka korkeampien päämäärien vuoksi alistuu lasten keksimiin temppuihin. Näin vaeltaa hän nuhteetonna omatekoista siveellisyyden polkuansa ja hänen yllänsä loistavat kauniit tähdet, joista silloin tällöin joku lennähtää hänen rinnoillensa; maailma on hänelle hyvä.

Mutta tulee myrsky ja suuret tuulet, tähdet romahtavat alas ja meri nielee faraon ja hänen sotajoukkonsa. Ne se nielee, mutta eipäs suljahda alas tuo kiipijäsielu. Ei, vaan kuin antiloopi kuivalla arolla on hän jo sieraimet levällään haistanut myrskyn tulon ja rientänyt sitä vastaan nopein askelin; ja kun tulva peittää maan ja korppilauma lentää avutonna ronkkuen yli vetten pinnan etsien oksaa, mille istahtaa, keinuu hän, tuo kaukonäköinen, jo iloisena aaltojen pinnalla, sen lastun varassa, jonka oli osannut hankkia. Hauskasti menee hän aaltojen mukana, hoidellen esimerkiksi sijaisena jotakin virkaa paremman puutteessa. Hallitus unohtaa, kansanvalta antaa anteeksi, hän tekee parannuksen, ja lähtee seuraavana päivänä vauhdilla kiipeämään kansanvaltaisuuden kustannuksella. Koko maailma tietää, että hän vielä kolme kuukautta sitten oli täysi ryssä — nyt se on ennen vedenpaisumusta tapahtunut erehdys, unohdettu ja anteeksi annettu.

Niin, hän on todellakin kamala kappale, se on kohtuuden nimessä myönnettävä, mutta yksi hyvä puoli hänessä on: koko maailma tuntee ja tietää hänen edeskäymisensä. Kärppä on notkea ja keveä elukka, mutta lumeen sekin jälkensä jättää, ja varovainen kanalan hoitaja pyytää hänet loukullansa. Ja lopuksi, kun hänet pannaan ahtaalle ja vedetään tilille rosvouksistansa, päästää hän ilmoille olemuksensa perusaineksen, jonka hirvittävä tuoksu karkoittaa naapuristosta koko kristityn väestön. Siksi hän on lopultakin suhteellisesti vaaraton otus. Sanon sen siksi, että löytyy eräs eläinlaji, joka on häntä vaarallisempi ja jonka tuottama tuho on laskemattoman suuri siksikin, että hänen häntäänsä on sangen vaikea saada pihtiin.

Hän kuuluu myöskin kiipijäin suureen luokkaan, mutta siihen lahkoon ja heimoon, joka kalastelee kansanvaltaisuuden yhteisvesissä, yhtenä jäsenenä tuossa suuressa osuuskunnassa, joka nyt Suomi-proomuakin pukseeraa. Hän on tuo kautta vuosisatojen ihmiskunnan historiassa esiintynyt tyyppi, joka on suurten joukkojen suosiolla noussut sinne, minne toiset kiipijät ovat kavunneet tyrannien imartelulla. Jos mitataan jonkunmoisella "alkoholikoettimella" heissä kummassakin esiintyvä valheen määrä, luulen sen sittenkin olevan suuremman tässä jälkimäisessä haisunäädässä. Epätoivoisena seuraan joka hetki hänen tuhoisaa toimintaansa.

Sillä nyt, kun kansanvallan kevättulva on korkeimmillaan, ja pursuaa laillisten patojen ja tokeitten yli, turmellen viljelyksiämme liikavedellänsä, viettää tämä nousukas riemuhetkiänsä. Hän on nyt elementissään. Tänään viettää hän aikansa porvarillisten seurassa. Hän on mahdollisimman elegantti, hänen jälkeensä jää hajuveden tuoksu ja hänen kasvojansa kaunistaa ikuinen hymy. Hän on sulaa kohteliaisuutta ja huomaavaisuutta. Hän tutkii nopeasti jokaisen läsnä olevan erikoisominaisuudet, lyöttäytyy hänen kanssaan keskusteluun ja häikäisee hänet kahden minuutin kuluessa notkealla imartelullaan. Nyt siirtyy hän naisten puolelle ja antaa sujuvan ja imarteliaan puheensa naisten sorretusta asemasta oikein räiskähdellä, liverrellen kuin pääskynen päiväisellä katolla. Naiset ryhmittyvät hänen ympärilleen, yleinen mieltymyksen sorina täyttää huoneen. "Hyvänen aika! Tuo mies tuolla ei minua kärsi", ajattelee hän äkkiä. "Hänet täytyy voittaa." Aivan hermostuneena kiiruhtaa hän työhön. Nyt! Tuo mies on käyttänyt juuri puheenvuoroa. Kiipijä kiiruhtaa saamaan puheenvuoron hänen jälkeensä ja lausuu vakaumuksesta värisevällä äänellä: "Arvoisa edellinen puhuja on tässä erinomaisella asiallisuudella ja nasevuudella, aivan kuin naulan kantaan iskien osoittanut, kuinka porvarillisten puolueittemme äärimmäinen patavanhoillinen aines…" Kiitoksen saanut uhri istuu tyhmistyneenä ja ällistyneenä, mutta heikkona luonteena hän tavallisesti pehmenee. Kiipijä jatkaa puhettansa. Yhä voimakkaammalla äänellä ja syvemmällä vakaumuksella imartelee hän läsnä olevaa joukkoa. Kaikki se kaunis, mitä hän kansanvallasta sanoo, on joko sellaista, ettei se ole mitään, tai sellaista, joka antaa läsnä oleville mainion käsityksen sekä itsestään että puhujasta. Tuolla nousee ylös innostunut nuorukainen. Hänen mansikanpunaiset poskensa eivät tosin ole aivan sopusointuisa tausta sille suurelle suulle ja mahtipontiselle äänelle, jolla hän lausuu ilmi surullisen epäasiallisen sanottavansa, mutta kiipijä kiiruhtaa palkitsemaan hänen puheensa ystävällisellä kehaisulla. Niin toimii hän näissä piireissään uupumattomasti, jättämättä käyttämättä ainoatakaan tilaisuutta mahdollisuuksiensa vahvistamiseen. Kun hän tapaa maalaisia, on hän maalaisempi kuin yksikään heistä, ja kun ukot ovat istuneet kymmenen minuuttia häntä vastapäätä, on heistä koko maalaiskysymyksen ratkaisu kiteytynyt tuoksi kiipijän persoonaksi. Kun hän pitää puhetta — ja niitä hän, luoja armahtakoon, pitää eräitä — täytyy suoraan ihmetellä sitä imartelevien ja komealta kalskahtelevien sananparsien sarjaa, jolla hän hyväilee kuulijoitansa ja peittää omaa asiallista onttouttansa. Hän on aploodien nälkäinen siihen määrään saakka, ettei hän jätä ainoatakaan tilaisuutta käyttämättä, jossa hän niitä voi saavuttaa. Jos hänellä on jonkunkaan verran varoja, sitoo hän vaikuttavia, mutta konkurssin partaalla keikkuvia tuttaviansa pienillä rahallisilla avustuksilla, sillä se merkitsee aina hyvin paljon. Jos hänellä ei joskus ole mitään sanottavaa, vaan on tarttunut hännästänsä kiinni, lyö hän nauruksi ja leikiksi. Jos hän on sosialistien seurassa, on hän radikaalisempi kuin yksikään heistä. Sattuvalla tavalla ilmaisee hän, että hänhän onkin oikeastaan mielipiteiltään sosialisti. Kansanvaltainen yhteiskunta ei voi muuta ollakaan! "Katsokaapa nyt!" lausuu hän. "Tuo juuri oli erinomaisen nasevasti sanottu. Minä olenkin aina ollut sitä mieltä, että jos kerran ratkaisu tulee, niin silloin se tulee, eikä ratkaisevalla hetkellä voi kukaan olla missään liian voimakas." Hän lumoaa kuulijansa, käärii hänen aivonsa suhdattoman laajojen selviötyperyyksien utupilveen ja jättää hänet juuri silloin, kun hän on syvimmän narkoosin vallassa. Hän on vakaumuksesta raittiusmies, mutta "istuu" silti. Hänellä on aina kiire — hän valvoo m.m. melkein kaikki yöt —, mutta kukaan ei ymmärrä, miksi hänellä on kiire, sillä hän tekee todellista rehellistä työtä vuorokaudessa korkeintaan kolme tuntia. Kaikilla niillä tunneilla, jolloin tärkeistä asioista päätetään, on hän saapuvilla. Ellei häntä ole kutsuttu, tulee hän kuitenkin, sillä hänellä on aina joku herttainen tekosyy. Hän nousee varmasti ja nopeasti ja kansanjoukot ulvovat ihastuksesta. Hän itse nauraa sille salassa, tekee mielessään pilkkaa sen tietämättömyydestä ja herkkäuskoisuudesta, ja laskee kylmästi rahatulonsa tällä asteella sekä mitä olisi tehtävä seuraavan saavuttamiseksi. Hän voi olla lahjakaskin ja tehdä paikallansa hyötyäkin, useimmiten hän ei sitä ole.

Ei ole sitä yhteiskuntapiiriä, jossa tämä inhottava olio ei olisi etujansa ajamassa ja kalastamassa. Köyhälistön keskuudessa on asia samoin, pukua ja käytöstä tietysti täytyy muuttaa. Mutta yhteinen ja vaarallisin ominaisuus on näillä haisunäädillä se, etteivät ne vahingossakaan sano kansanjoukoille totuutta; päinvastoin he salaavat siltä totuuden ja kulkevat sen intohimoja imarrellen ja silitellen sen etunenässä. Juuri silloin, kun harhaan johdettu kansanjoukko on tekemässä kohtalokkaita typeryyksiä, toimien aivan päinvastoin kuin sen periaatteet ja menestys vaativat, jolloin aivan polttavasti tarvittaisiin koko oman persoonallisuuden, aseman, vaikkapa hengenkin alttiiksipanoa, nämä kurjat kappaleet painelevat villaisella, silittelevät valheellisilla selityksillä, uskottelevat asioita, joihin ei ole vähintäkään syytä, sanalla sanoen asettuvat suojelemaan niitä tyhmyyksiä, joita syyntakeettomat joukot ovat vallankumouksen vaarallisessa jälkihumalassa valmiit tekemään. Kuinka tavaton vastuu tästä lankeaa noiden kirottujen kansanvallan kiipijöiden tilille, voi arvioida niistä suunnattomien kansallisten onnettomuuksien mahdollisuuksista, jotka nykyisin joka päivä maassamme kangastelevat.

Sillä niinhän se nyt on, että juuri niinä kuukausina, jolloin koko yhteiskunnan pitäisi taistella kansanvallan liikatulvaa, sen varjopuolia vastaan, meillä ei olekaan ollut miestä, joka hänelle kuuluvalta paikalta olisi sanonut totuuden. Sanottiinko totuus Tampereella ja Raumalla? Totuuden puhumistako on se, että maanviljelijät suostuvat väkivallan ja valheen, sotaväen miekkain ja pistimien uhatessa kaikkeen mitä ikinä heiltä vaaditaan? Totuuden puhumistako on se pelkuruus, jolla suoraan sanoen näytään suostuvan kaikkiin niihin anarkistisiin vaatimuksiin, joita huligaanit muka sosialismin ja kansanvallan nimessä joka kuusen juurellakin esittävät? Se on juuri tuota kiipijäin pehmeäselkäisyyttä, joukkojen mielistelyä, kansanvallan kavalinta vahingoittamista, ennen kaikkea kuolettavaa myrkkyä heikolle vapaudelle; vaikka uhkaukset tuntuisivat kuinka kauheilta, vaikka saisi kärsiä personallista pahoinpitelyäkin, niin laillisuuden ja hyvän järjestyksen vaatimuksista ei saa hetkeksikään luopua. On pantava kova kovaa vastaan! Haisunäätien liehittelemille joukoille on vakavasti osoitettava, mitä on todellinen kansanvalta.

Mitäpä miestä ihailin äskeisenä sortokautena? Häntä, Krestyn miestä, joka uhrasi oman asemansa, toimeentulonsa ja persoonallisen hyvinvointinsa pitääksensä kiinni Suomen laista; häntä, Siperian maanpakolaista, joka joutui lainkuuliaisuutensa vuoksi sanomattomiin kärsimyksiin; häntä, Shpalernajan nuorukaista, jonka kuolemantuomio oli allekirjoitettu siksi, että hän ryhtyi sotaan sortoa ja muukalaista vastaan. Kaikki he taistelivat ylhäältä päin tulevaa laittomuutta vastaan kuin miesten tulee, ja kammottava, kauhea oli heidän vihollisensa. Me, heidän kansalaisensa, noudattakaamme esimerkkiä, kun on ryhdyttävä taistelemaan alhaalta päin tulevaa laittomuutta, anarkiaa vastaan. Tokihan me tahdomme estää maamme joutumasta, samanlaisen sekasorron helvetiksi kuin miksi Venäjän valtakunta on parhaillaan tulossa. Miehet talosta, vetämään kiipijöitä alas kansanvallan puusta, jonka ylimmillä oksilla he nyt parhaillaan kukertelevat!

(9/6 17.)

Huvila-iloja ja elintarvesuruja.

Melkeinpä oli kyynel tulla silmään, kun laivan kannelta viimeistä kertaa silmäsimme pientä kesämökkiämme. Se jäi sinne honkainsa keskelle ikäänkuin surumielisiin mietteisiin, kestämään yksin ja omin voimin syksyn myrskyjä ja talven tuiskuja. Silmänsä oli se jo ummistanut, sillä Myllärin Reetu oli armotta lyönyt luukut ikkunoihin, riipinyt säälittä verannan pylväistä ruusupavut ja peittänyt savupiiputkin kivillä ja laudankappaleilla. Puutarhan penkit oli käännetty, tavarat kaikki koottu säilyyn tai viety asuttuihin taloihin ja lopuksi jätetty uskolliset Telinin Hanna ja Hennan Kalle loppuja viimeistelemään. Me asukkaat mennä vilistimme laivalla ja muistelimme kaiholla taaskin mennyttä kesää, joka ei palaa koskaan. Huvilan vaaleat seinät ja punertava katto loistivat niin hauskana väri-ilmiönä metsän tummaa petäjikköä, kellastuvaa lehdikköä ja taivaan uleata harmautta vastaan.

Oli syytä muistaa huvilaa kiitollisuudella, sillä maailman myllerrys oli taaskin livahtanut sen ohi kuin huomaamatta. Yli-Uotilan ystävällinen emäntä oli antanut voita säännöllisesti joka viikko, Lullin isäntä maitoa — ihanaa maitoa! — ja kirnupiimää joka aamu, ja kylän muut emännät mikä lihaa, mikä muuta maatalouden tuotetta. Sokerin puutteessa oli saatu opettajalta hunajaa, järvi oli puolestaan pitänyt huolen kaloista ja Lindgrenin ukko oli pyytänyt rapuja — hirveitä köriläitä, jotka mulkoilivat merroissa kuin pirunkalat. Puutarha oli huolehtinut vihanneksista, kurkuista, punajuurista, porkkanoista ja — last but not least — perunoista. Mitä viljan puoleen taas tulee, oli meidän kylämme yleensä sillä kannalla, että "mulla piisaa", ja siitäpä sitä näytti riittävän jumalanviljaa huvila-asukkaillekin. Myllytkin jauhoivat meidän kylässä pitkin aikaa ilman punnituksia ja kaksinkertaista italialaista kirjanpitoa, joten saatiin noita ryynejäkin hiukan varattua… Kun taivas tämän lisäksi oli antanut runsaasti aurinkoa ja terveyttä vanhimmasta alkaen pullo-kannalla olevaan saakka, voi ilman muuta ymmärtää, ettei mielellään tällaisesta paikasta eronnut matkustaakseen — Helsinkiin. Kaupunkilainen rakastaa maapaikkaansa intohimoisesti ja liittyy läheisesti sen luontoon. Ilmankos minuakin, noustuani tänä aamuna klo 6 laittamaan sienisaavin kantta, lensi pihamäntyihin teeriparvi tervehtimään. Olin lähettänyt pyssyt pois, joten olin aseeton, ja katselimme näin ollen toisiamme ystävällisesti. Sen kaarisulkien metallisini pisti silmiin ylhäiseltä ja komealta. Kaksi oravaa ajoi toisiaan takaa viereisessä petäjässä. Voi, että maailmanranta silti houkuttelee puoleensa!

Mainitsin perunat. Koko maailma elää nykyisin vain elintarve-asiain ja nimenomaan perunain eteen. Ala-Höllin renkipoika sai keväällä isännältään pellonkappaleen ja muutaman nelikon perunoita ne siihen kylvääkseen. Viime lauantaina lähetti poika tuosta kylvöksestä kahdeksisen hehtoa kaupunkiin, kääräisten taskuunsa sievoiset kolmisen sataa. Ennen saatiin perunoita kolmellakin markalla vanha tynnyri, sitten ne nousivat — kaikki näin maaseudulla — 6-8 markkaan hehto, kunnes niistä nyt näin sydänmaan kylissäkin maksetaan siinä nelisenkymmentä paperimarkkaa. Se merkitsee, että perunain viljelys on nykyisin maamiehelle kaikista kannattavinta, ja rahaa tuleekin maanviljelijöille aivan tuhottomasti näinä kuukausina. Valitettavasti suurin osa maamme perunamäärästä nähtävästi joutuu välikauppiaitten varastoon, sillä näitä kiitää nyt ympäri syrjäkyliäkin kuin karanneita sotilaita — aivan vilisemällä. Helsingin elintarvelautakunnalla sopisi olla runsas määrä näitä "ylösostajia" palveluksessaan. Ymmärrettävää on, että allekirjoittanutkin ajattelee — kirjoitan tätä paikkaa laivassa — erikoisella liikutuksella niitä muutamia hehtojansa, jotka ovat tuolla peräruumassa matkalla Helsinkiin.

Voin laita on hullusti kuten tunnettua. Elintarvelautakunnan toimesta sitä ei saada Helsinkiin riittävästi, sillä meijerien ei ole pakko myydä voitansa rajahintaan, kun saavat oman varaston ovella jo yli sen. Täytyy maksaa että saa. Hellyydellä muistelen niitä muutamia viattomia kiloja, jotka mitä nerokkaimmalla tavalla naamioituina lepäävät matkakorissa veljellisessä sovussa kenkien ja juuriksien kanssa. Ja tuo vanha läkkipeltinen piskettilaatikko tuossa vierelläni ei myöskään kerro, että sen sisustassa on tuota samaa hyvää ja kallisarvoista ainetta.

* * * * *

Kello on nyt 12,50. Taivas on mennyt sakeampaan pilveen, tuuli on itäinen ja kiihtyy kiihtymistään, viskellen kylmiä ja purevia sadepisaroita. Suurella selällä kohoavat aallot korkeiksi ja keikuttavat laivaamme, joka tarmokkaasti ja nopeasti kiitää rautatietä ja suurta maailmaa kohti. Kyselen kapteenilta, miten rahtia nyt riittää. "Perunoita", vastaa hän, "perunoita kuljettaa nyt koko maailma". Kaikki ihmiset laivalla puhuvat vain perunoista ja niiden hinnoista. Tunnen olevani matkalla jännittäviä seikkailuja kohti ja terästän rintani kuin löytöretkeilijä.

Klo 2,30. Me saavumme rantaan. Ajuria ei ole. Kapteeni hälyyttää niitä puhelimella. Pika-ajurit vievät pois perheeni, mutta itse jään puhelemaan vanhan ystäväni, kuorma-ajuri Laurikaisen kanssa, joka viskelee rattaillensa perunasäkkejäni. Hän oli jo vähän aikaisemmin vienyt asemalle eräitä muita tärkeitä kolleja, ja minä kysyn nyt häneltä kuiskaamalla ja salaperäisesti:

— Kysyttiinkö…?

— Kyllä ne tutkaisivat…

— Mitä sanoit?

— Valehtelin, että muuttotavaraa ja juuriksia. Ei muuta, vaikka silmäänikin…

— Hyvä on!

Minä huokaan keventyneenä ja lähden hänen rattaillaan asemalle. Hän on mainio mies! Tuntee minut, perheeni, lapseni, palvelijani, kesäasuntoni ja kaupunkikortteerini melkein tarkempaan kuin minä itse, ja luulen, että ellei tavaroissani olisi mitään osoitteita, hän tietäisi hajusta, mikä kuuluu minulle. Perunasäkki menee rikki — vips! on miehellä kourassa suuri neula, jolla hän kraatarin nokkeluudella paikkaa säkin sillä aikaa kuin minä hoitelen Nillan ohjaksia. Saavumme asemalle ja panemme tavarat sisään kuin tuiskuna. Laurikainen saa kohtuullisen palkkionsa, iskee minulle hyvästiksi silmää ja ajelee vihellellen tiehensä.

Klo 4,30. Venäläisiä sotilaita paljon, mahorkkaa, syljeksittyjä lattioita, ikävystyneitä ihmisiä. Juna on myöhästynyt 70 minuuttia. Haalaan suurta ja raskasta koria pakaasiin, mutta en saa sitä liikkumaankaan. Katson anovasti ympärilleni — venäläinen sotamies hymähtää, tarttuu koriin ja heilauttaa sen pakaasiluukkuun. Kiitän häntä ja hän siirrähtää naurahtaen syrjään. Kävelee edestakaisin ja vaipuu unelmiinsa — hänen tummista silmistään loistaa aivan selvästi mitä katkerin ikävystyminen. Mietin itsekseni: "Et tiennyt miesparka, kenen koria nostit. Me olemme molemmat ihmisiä." Sataa kovasti, veden lotinaa kuuluu ulkoa ja kosteus tunkeutuu kylmiin asemahuoneisiin.

Klo 5,30. Edelleen samassa paikassa. Seison tungoksessa sylissäni pieni maailmankansalainen, joka kovalla ja tinkimättömällä äänellä vaatii "pulloa". Kylmäverisesti vedän korista tuon kapineen, ja annan hänen syödä. Se on ihmisistä hauskaa. Kun ei ole muuta katsomista, tulevat naiset vähitellen ympärillemme meidän toimituksiamme seuraamaan. Odotan jännityksellä seuraavia kolmea kysymystä, jotka naiset aina tekevät:

— Kuinka vanha?

— Paljoko painoi syntyissään ja paljoko nyt?

— Mikä nimi?

Kysyjä oli tällä kertaa nuori rouva. Hän oli kaunis ja silmistä loisti kirkas ja intressantti äidillisyys…

Klo 6,30. Junassa. Me seisomme muut, paitsi pienen kansalaisen hoitaja. Naapureina venäläinen upseeri, rouva ja suuripartainen, hyväntahtoinen pappi. Hän tarjoaa minulle penkkinsä reunaa, johon sijoitankin oman reunani. Yritämme puheisiin, mutta hän ei osaa muuta kuin äidinkieltänsä. "Ja vähän latinaa ja kreikkaa", lisää hän viattomasti. Kun en käytä näitä kieliä, vaikenemme. Me ajamme vaitiollen ja tylsinä, katsellen sateen sumuja ja yhä hämärämmäksi käyvää iltaluontoa. Sydämessä kytee kysymys: mahtavatko ne Helsingin asemalla — tuota — tutkia tavaroita?

Riihimäellä. Venäläinen upseeri yrittää rouvineen ulos, mutta vaunun ovet ovatkin lukitut. Sanon lakoonisesti: passport. Hän kohauttaa alistuneesti olkapäitään, mutta rouva sähähtää: "Kirottu svaboda." Tulee sotilas ja alkaa tarkastaa niitä kaikenlaisia papereita, joita hänen nenänsä alle pistetään. Luulen, että eräs on vanha papinkirja. Muuan nainen näyttää passia, mutta sotilas viuhauttaa kädellään ja sanoo kylmästi: "Naiset eivät tarvitse passia." Ei tee kunniaa upseerille, joka vaivoin saa hillityksi sisunsa. — Istumme jälleen tylsinä, uskaltamatta mennä ulos, ettemme menettäisi paikkojamme. Ihmisiä, märkiä vaatteita, sadetakkeja, matkatavaroita vaeltaa ohitsemme töykkien kiusallisesti ja pyydellen väsyneesti anteeksi. Jo tulee tuossa taas sotilas, pysähtyy viereemme, haukottelee ja sanoo unisesti: passport. Me nauramme hänelle vasten silmiä (mikä kamala riski!) ja sanomme, että jo tarkastettiin. Hänkin naurahtaa, sanoo soromnoo ja menee. Nytkäys ja me pyörimme tiehemme. On jo ilta. Ihmiset torkkuvat. Siellä täällä rapisee sanomalehti. Meitä nukuttaa kaikkia. Vaivumme horroksiin, emmekä tiedä matkasta muuta kuin että ihmisiä tulee ja menee hakien turhaan paikkoja täpötäydestä junasta. Konduktööri ei voi mitään, vaan livistää ahdistajainsa kynsistä kuin jänis. Pitkä, kauhea vihellys — luulemme yhteentörmäyksen olevan tulossa, mutta sehän onkin Helsinki.

Aseman portailla. Sataa kuin saavista ja ajuria ei saa mistään. Lapset itkevät vilusta ja nälästä. Tuossa ajaa ajuri — ei, siinä istuu matruusi ja hänen tilapäinen vaimonsa, jolle Suomen valtio on maksanut eläkettä. Taas ajuri — sama peli. Otamme tavaramme ja ponnistelemme pitkin Hakasalmenkatua. Tulee ajureja, mutta kaikissa on rakasteleva pari. Istumme tavaroidemme päällä Aleksilla. Sataa inhottavasti. Märkä katu kiiltää, hevosten kaviot kopisevat. Paljon ihmisiä liikkeellä.

Klo 12 yöllä. Vuoteessa. Päivän loppuarvostelu: Matka mennyt kaikesta huolimatta sangen hyvin, sillä pahemminkin olisi voinut käydä. Ja ellei mitään odottamatonta tapahdu, saadaan hiljaisuudessa hankitut elintarpeetkin terveinä ja koskemattomina kotiin! Voinpa silloin hyvällä omallatunnolla pahatkin päivät vastaan ottaa ja sanoa, että säästäen käytellen "mulla piisaa".

Ja niin sitten aletaan elää Helsingissä. Tyynenä ja toivorikkaana nukahdan, väsyneenä pitkän matkan vaivoista.

Tällaista lienee näinä päivinä moni helsinkiläinen perhe kokenut!

(22/9 17.)

Syksyinen lauantai-ilta.

Maalla asuva ystäväni lennättää minulle hauskan kirjeen, jonka tunnelmalliset alkusanat pistän tähän lukijoilleni huviksi. "Pyöräytän tässä kirjeen" — sanoo hän — "ja lähden sitä syysrapakon läpi kamppaillen postiin viemään. Sieltä palattuani pistäyn saunassa, syön tukevan illallisen, leikaten viipaleita lehmän reisimurusta ja vuolaisten pytystä voita leipäni päälle sekä ryypäten haarikasta monikokkelista piimää, kuoppaudun sänkyyn ja alan, vatsa sylissä sekä piippu hampaissa, lukea 'Unkarilaista Nabobia'. Lamppu sihisee hiljaa tuolilla vieressäni, rettinki kärähtelee hauskasti piipussa ja ikkunaan rapisee syksyn sade. Pimeys, hiljaisuus ja hätäilemätön maaseudun rauha kattaa maailman. Bolshevikit, Kerenskit, elintarvelait ja muut tuntuvat niin jonninjoutavilta…"

Aikomuksenihan oli taas kirjoittaa politiikastakin, mutta, kuinka olikaan, en teekään sitä. Rehellisesti sanoen — tuntuu siltä, ettei nyt hammas pysty. Tapahtumat ovat nopeudessaan niin yllättäviä, niin äkkiä peräkkäin tulevia, ettei tiedä, mitä niistä sanoisi, mitä ajatteleisi. Ei kerkeä harkita, vaan on täysi työ pysyä jaloillaan ja pidellä lakkia päässä, kun ajan myrsky ryntää ulvoen ja vinkuen ohi korvien. Salainen ääni kuiskaa minulle sitäpaitsi: älä puutu politiikkaan, vaan jätä se, sillä sitä on yläkerrassakin tarpeeksi; lukijat ovat sinulle kiitollisia, kun juttelet asioista, jotka eivät vaadi mitään rautalankahermoja.

Ja sitten tuli tuo ystäväni kirje! Kävelin eräänä ihanana aamuna Vanhan kirkon puiston läpi ja ajattelin:

"Kuinka ihmeen väririkas ja silmää hivelevä näky onkaan, kun syksyaamun kirkas aurinko siivilöi säteensä suurten kellastuvien lehtipuiden läpi vielä vihreälle nurmelle!" Ennen sotaa muistettiin sanomalehdissä juuri näinä päivinä, silakkamarkkinoiden aattona, syksyn kauneutta ja intiaanikesän väriloistoa, nautittiin siitä ja pantiin se luonnon ystävän ja taiteen ymmärtäjän silmällä merkille, — entä nyt! Nyt emme ole ehtineet sitä huomata, sillä aika ja pulat panevat meidät huolestumaan joka hetki. Se on valitettavaa, se on epäterveellistä, se ei kehitä meidän parempia puoliamme.

On aivan uskomatonta, kuinka tavattoman vapauttavasti ja mieltä sopusoinnuttavasti kuitenkin yksi ainoa aamuvarhainen kävelyretki poutaisena syyspäivänä voi vaikuttaa. Puistomme ovat silloin ihanassa väripuvussa ja oksilla hyppii, kun sattuu, sadoittain retkeileviä lintusia, jotka syksyisin tulevat ja menevät tarmokkaina ja nälkäisinä. Ilma on jotenkin mieluisempaa ja keveämpää kuin kesän helteillä ja mieli on kuulas ja intohimoton. Se on objektiivinen ja asiallinen, humaani sanan oikeassa merkityksessä, valmis ymmärtämään vastustajiakin, sekä suuresti anteeksiantavainen — (mikä johtunee osaksi siitä, että tavarishtshit vielä nukkuvat kasarmeissaan ja laivoillaan — kuuluvat nukkuvan puolille päivin, jolloin heille tuodaan vehnästä ja teetä herättimiksi; tuojina ovat kunkin komppanian upseerit). Sinä aamuna, jolloin on onnistunut tekemään tällaisen kävelyretken, ei millään ehdolla pidä lukea sanomalehtiä, vaan häiriintymättömällä mielellä syventyä päivän työhön. Vasta iltapuoleen, kun on saanut kaikki telefonipuhelut ja muut harmit kestetyksi, sopii ottaa luukusta lattialle tipahtanut "Uusi Päivä" balsamiksi tunnelmalleen.

Mahtaneeko löytyä ainoatakaan niin tyhmää, uneliasta, aikaansa seuraamatonta, epäisänmaallista ja mistään välittämätöntä porvarillista kansalaista, joka ei sonnusta itseänsä ja koko huonekuntaansa vaaleihin ensi maanantaina tai tiistaina? Jos sellainen löytyy, niin olla hyvä ja ilmoittaa minulle, että saan tulla häntä katsomaan ja sitten kertoa hänestä muillekin. Jos Barnum olisi elossa, suosittelisin häntä hänen eläinnäyttelyynsä paljoa enemmän katsomisen ja töllistelemisen arvoisena kuin koskaan hänen joka yö uudelleen maalattua valkoista elefanttiansa.

Näitä välinpitämättömiä ja laiskoja "äänestäjiä" minä vihaan sydämeni pohjasta, sillä heissä huippuuntuu kaikki se poliittinen typeryys ja kypsymättömyys, jonka seuraukset nyt ovat monella muotoa joka päivä kiusanamme. Heidän syytähän se on, ettei ratkaisevalla hetkellä ole ollut valta niiden käsissä, jotka sitä olisivat osanneet käyttää ainakin paremmin kuin mihin toverit ovat näyttäneet pystyvänsä. Siitä että sosialistit ovat käyneet valppaasti ja lukuisasti vaaleihin, ei kohtuudella sovi syyttää heitä, vaan vastuu porvarillisten vaalitappioista lankee tietysti heidän omaan keskuuteensa. Ne ovat nuo hienostelevat herrat ja naiset, jotka eivät tahdo muka kuulla puhuttavankaan moisesta laitoksesta kuin Suomen kansaneduskunnasta, ne ovat nuo laiskat liikemiehet, manttaalimiehet y.m., sillä heitä on kaikissa piireissä, joille lankee raskain edesvastuu sekä menneistä tappioista että tulevasta, jos se tulee. Luulisi tottatosiaan virtahevosenkin jo tuntevan nahassaan sen kauhean tavarishtshismin (vähän vaikea sana) ja ne Malmin 30 kuulaa, joiden valtaan viattomasti olemme joutuneet! Se, joka ei nyt herää ja tarsi kiireenkyytiä ensi tilassa äänestämään itsenäisyyslistoja, olisi ehdottomasti ammuttava.

Mutta niitä olisi liian paljon! Sillä kun vaaliherrat saavat taaskin kaikki laskunsa räknätyiksi, saatetaan todentaa, että ainakin nelisenkymmentä prosenttia äänioikeutetuista on ollut vaalipäivinä näkymättömissä. Missä ovat olleet ne 15 prosenttia heistä, jotka eivät ole olleet sairaina, ei matkoilla, ei jänisjahdilla eikä peltopyitä ampumassa? Se on ihmeellinen kysymys. He ovat niiksi hetkiksi, jolloin olisi pitänyt marssia vaalikanslialle, kadonneet ilmaan, painuneet maan alle, piiloutuneet sänkyjen ja kaappien taakse. Ja surullisinta on, ettei moni heistä ole tiennytkään, että maanantaina ja tiistaina olivat vaalit!

Sellaisia suunnattoman typeriä ja ikäviä kansalaisia löytyy keskuudessamme hyvin paljon. Niitä kävelee Espiksellä kirkkaalla päivälläkin — ne ovat siitä hyviä, etteivät ne häpeä. Englannin parlamentissa on kummallakin puolueella keskuudessaan eräs virkailija, jota sanotaan "piiskuriksi" ja jonka tehtävänä on pitää huolta siitä, että edustajat ovat ratkaisevina hetkinä paikoillaan. Kun sielläkin sellainen tarvitaan ja vielä edustajia varten, niin mitä tarvittaisiin sitten täällä ja äänestäjiä varten! Se ruoska saisi olla yhdeksänsiimainen.

Niin, mitä olisi tehtävä, että saataisiin öljyä kaikkien niiden satojen tuhansien tyhmien lamppuun, joita Suomenniemellä on paljon, ah paljon! Mitä olisi tehtävä, että saataisiin heidät kaikki vaaliuurnille! Minä haraan tukkaani epätoivoissani, ja voin lohduttaa itseäni ainoastaan sillä, että kaikki ne, jotka nyt jättävät täyttämättä kalleimman kansalaisvelvollisuutensa, tappaa kohta jälkeenpäin omantunnontuska ja häpeä nopeasti ja poikkeuksetta kuin rutto.

* * * * *

Kiertelipä kuinka kiertelikin — politiikkaan joudutaan aina. Se on nyt edessä ja ympärillä kuin Lapin suo, johon porraspuilla kulkija ei voi olla melkein joka askeleella kompastumatta. Kuinka ihanaa olisikaan elää valtiossa, jossa oikeamielinen ja kaikkia tyydyttävä hallituksen meno hoitelisi rauhallisesti kaikki julkiset asiat, jossa ihmisen vapaus rehoittaisi sopusointuisena ja häiriytymättömänä, jossa tieteet ja taiteet kukoistaisivat, hengen viljelys heilimöisi, jossa olis leipää, ja lihaa, ja perunoita, ja punajuuria, ja voita, ja maitoa…! Kuinka tyytyväisinä me silloin näin lauantai-iltanakin päivän työn ja kylvyn jälkeen pistäytyisimme klubillemme tai ystävämme luo, juttelisimme hartaasti hetken, nauttisimme ehkä tuutingin — parikin, saapuisimme ystävälliseen kotiimme ja kallistuisimme täydessä onnen tilassa juuri muutettujen puhtaitten lakanain väliin. Siinä todellakin silloin lamppu palaa lekotteleisi hiljoilleen, ikkunaa vastaan rapiseisi syksyn kylmä sade, uunista hehkuisi herttainen lämpö aikaansaatu puilla, jotka maksavat vain 30 mk. syli — ja kädessämme olisi "Uuden Päivän" lauantai-numero, jossa Pietarin toimisto kertoisi m.m. Saksan keisarin ja Englannin kuninkaan yhteisestä perunaretkestä. Mikä runollinen ja sopusointuinen tunnelma valtaisikaan meidät silloin, kunnes lopuksi hra Unonius saapuisi painamaan sinettinsä silmäimme päälle, kansoittaen aivomme ihanilla ja vetreillä unikuvilla…! Tjaah…!

Mutta, lukijani, niinhän ei ole! Kuitenkin me otamme ja päätämme: maailman myllerryksestä huolimatta me tänään vietämme tunnelmarikkaan ja rauhallisen lauantai-illan!

(29/9 17.)

Martti Lutheruksen opetuksia.

Lokakuun 31 päivänä neljäsataa vuotta sitten löi saksalainen munkki Martti Luther Wittenbergin kirkon oveen kuuluisat 95 "teesiänsä". Kun Suomessa nyt juhlallisesti tuona päivänä vietetään uskonpuhdistajan muistoa, tekee mieleni, vaikka maallikko olenkin, hiukan tuosta miehestä pakinoida. Hän on meille suomalaisille niin tuttu!

* * * * *

Jos Suomen lapsilta olisi kysynyt ennen nykyisen kansanvallan mullistavia aikoja, mikä yleisen historian suurmies heille oli eniten tunnettu, olisi vastaus todennäköisesti ollut: "Lutherus." Ja nimi olisi tullut tuossa latinaistutetussa muodossa, eikä oikeassa "Luthero-asussaan", sillä "tohtori Martti Lutheruksena" hänet on Suomen kansa oppinut tuntemaan.

Vaikea on sensijaan taata, minkä vastauksen kansamme nykyinen nuori polvi antaisi, se, joka kuuluu suurlakon jälkeiseen aikaan. Jos äänestys pantaisiin toimeen, saatettaisiin tunnetuimmaksi julistaa ehkä Marx, Ingersoll, Hindenburg? Lutherus—Ingersoll. Voisiko oikeastaan lyhyemmin ja sattuvammin kuvata niitä kahta eri vastakkaista napaa, joiden välille Suomen kansan henkiruumis on ehtinyt venyttäytyä, ja niitä kahta eri henkistä tasoa, joille se on "uuden ajan" tullen kerrostautunut? Kumpi taso niistä on korkeammalla, sitä ei liene kovin vaikea ratkaista. Tässä yhteydessä on tarkoitus vain katsastaa, mitä "Lutherus-muistoja" tavallisella suomalaisella maallikko-ihmisellä mahtaisi olla ja minkälaisena niissä esiintyy tuo historian jykevä personallisuus.

Varhaisin muisto Lutheruksesta, mikä minulla ja ehkä monella muulla lienee, on isäni huoneen seinällä ollut vanha ja kömpelö kuva, joka esitti Lutherusta jonkunmoinen kuusikulmainen tupsulakki päässään, harteillaan eräänlainen turkiskaulus ja edessään mustetolppo ja siinä hanhensulka. Hän katseli hiukan viistoon, ylöspäin, oli hyvin viisaan ja ankaran näköinen sekä harvinaisen vankkaleukainen. Lutheruksen kuvia oli jo silloin tietysti levitetty maahamme paljonkin, mutta luulisin tuon kuvan silti olleen vanhempia painoksia. Kuva, jota myöhemmällä ijällä olen sekä kaivannut että etsinyt, on häipynyt jäljettömiin. Suureksi ilokseni oli minun kuitenkin vielä kerran sallittu nähdä tuo sama tahi ainakin hyvin samannäköinen kuva, nimittäin — Ruotsalaisessa teatterissa Helsingissä. Olin kerran sortunut sinne katsomaan Pastori Jussilaista, jonka puritaaniseen virkahuoneeseen nerokkaan päähänpiston saanut ohjaaja oli näkyviin ripustanut juuri tuon kaipaamani kuvan. Vaikutus oli ehdottomasti hyvä, sillä ilman sitä ei ymmärtääkseni voi ajatella mitään todellista suomalais-luterilaista pastorinkansliaa. Vietin sen johdosta illan hauskoissa tunnelmissa.

Seuraavat ja osittain samanaikaiset muistot liittyvät sitten Lutheruksen pikkukatkismukseen ja postillaan. Kieltämättä ne muistot ovat hiukan kuivahkoja. Olen vakuutettu siitä, että kaikilla niillä sadoilla miljoonilla luterilaisilla lapsilla, jotka itkua vääntäen ja hammasta kiristäen ovat jankanneet päähänsä noita "Mitä se on" -selityksiä, tuota merkillisen konstikasta ja aina sotkeutuvaa "Ruoka, juoma, vaatteet, koti, kartano" (enempää en uskalla luetella, sillä en ole enää varma järjestyksestä), olisi aikoinaan ollut taipumusta arvioida tohtori Martin maailmanhistoriallinen merkitys sangen pieneksi. Vasta myöhempi aika on opettanut ymmärtämään, kuinka mestarillisia paloja nuo selitykset ovat, kuinka niihin on todella kiteytynyt terveen järjen ja tavallisen arkipäiväisen elämän yksinkertainen siveys ja viisaus. Se kansamme siveellinen kunto, josta sitä aikoinaan kiitettiin, rehellisyys, vähään tyytyminen j.n.e., lienee saanut enimmältä kohennusta juuri tohtori Martin vähästä katkismuksesta.

Ankarana koulumestarina esiintyi siis näinä vuosina mielikuvituksessani tohtori Martti, ja sitä käsitystäni ei ollut suinkaan omiaan lieventämään se henki, joka huokui hänen postillastaan. Kauhulla muistan niitä muuten kyllä hauskoja sunnuntai-aamupäiviä, jotka vietin veljeni kanssa joululomalla hurskaan tätini luona. Aamupäiväkahvi-laitteet, nisuset, tortut ja muut hyvät tuotiin pöytään, mutta ennenkuin niihin päästiin käsiksi, oli luettava saarna Lutheruksen postillasta. Lujalla ja järkähtämättömällä ilmeellä avasi tuo hurskas nainen sen eteemme, ja niin oli meidän vuorotellen, toinen toisena sunnuntaina, luettava siitä päivän saarna ääneen. Tunnustaa täytyy, että tuo järeä oppi ei tahtonut meille maistua, ja ehkä olisimme tehneet asiassa julkisen kapinan, ellemme olisi huomanneet vikkelätä juonta: me hyppäsimme kylmäverisesti useita kappaleita kerrallaan yli. Muistan tätini kerran kummastelleen saarnan tavatonta lyhyyttä, mutta ei hän kuitenkaan ruvennut siitä laajempaa tutkintoa pitämään — pelkäsi kai välillä itse torkahtaneensa, kuten oli tehnytkin.

Luulen, ettei tohtori Martti ollut itse syypää siihen, että me nuorena saimme hänestä niin kuivan käsityksen — vika oli paremminkin siinä hirveän pölyisessä ja mehuttomassa kirkko-jumalisuudessa, jonka puitteissa häneen ensiksi tutustuimme. Svebeliuksen katkismuksen kannessa oli hänen kuvansa, ja kaikki tuon kauhistuttavan teoksen tuottamat harmit ja vastukset purettiin hänen niskaansa. Sopinee samalla mainita, että kotipitäjässäni luettiin hyvin paljon myös erästä Möllerin katkismusta, joka oli paljon helppotajuisempi ja hauskempi kuin tuon kunnianarvoisan Skaran piispan kirja, mutta jota papisto ei kuitenkaan halunnut hyväksyä, pitäen eräitä sen selityksiä harhaoppisina. Kaipa juuri tästä syystä sitä erikoisesti harrastettiinkin, niin että papistonkin täytyi mukautua, kun melkein kaikki rippikoululaiset ilmoittivat lukeneensa "Mylläriä". Jos olisikin tehty niin, eikä jauhettu Svebeliusta, olisi tohtori Marttikin päässyt vähemmillä vihoilla.

Tuo ankara kuva rupesi kuitenkin lieventymään ja saamaan enemmän lihaa ja verta, kun päästiin tutustumaan uskonpuhdistuksen historiaan. Jo Maamme-kirja antoi siinäkin kohdin oivallista ja innostavaa valaisuaan, puhumattakaan Gruben kertomuksista, jotka tässäkin suhteessa tulivat historiallista lukemista harrastavan nuorukaisen todelliseksi aarteeksi. Tuo ankara koulumestari, joka siihen saakka oli istunut jossakin pilven reunalla juutalaisten leppymättömän, suuripartaisen Jehovan vieressä, patukka ja katkismus kädessä, pudota romahti maahan ihmisten joukkoon. Hän muuttui rohkeaksi, raamattuun vetoavaksi, nuorenpuoleiseksi augustinolaismunkiksi, joka suurella vasaralla iski tuomiokirkon oveen väitteitänsä, niin että koko Europa tärähteli. Saattoi ihan korvin kuulla ja silmin nähdä, kuinka pauhina ja valo levisi Lutheruksen kaupungista maailmaan, kuinka roomalais-katoliset pakenivat kuin yökyöpelit pimentoihinsa uuden kirkkauden häikäiseminä, ja kuinka vihdoin meidänkin rannoillamme kuin vankeudesta päästen rupesi kuulumaan Agricolan ja Särkilahden voimakas ääni. Tuo kaikki oli kuin mahtavaa valoilmiötä, sädesäihkettä, joka yhtäkkiä valaisee pimeän yön, kun jättiläinen kohottaa korkealle huikaisevan kirkasta lyhtyänsä.

Lutheruksen esiintymisen yleishistoriallinen merkitys sillä ijällä vain aavistettiin, ikäänkuin "tunnettiin", mutta ei tietenkään osattu sitä tarkemmin selvitellä. Sen sijaan hänen seikkailurikkaat elämänsä vaiheet luonnollisesti erikoisesti kiinnittivät nuorta mieltä. Vavisten seurattiin hänen matkaansa Worms'iin, oltiin ylpeitä hänen lujasta esiintymisestään ja riemuittiin, kun hän pääsi vastoin kaikkea odotusta pujahtamaan turvaan Wartburgin linnaan.

Siellä sattui salamyhkäinen tapaus. Perkele — se vanha juoniniekka — päätti panna Martin lujille ja rupesi johdattamaan häntä kiusaukseen taiteen kaikkien sääntöjen mukaan. Olen kerran jossakin nähnyt asiasta kammottavan kuvan. Munkki istuu ahtaassa tornikammiossa ja lukee suurta kahlehdittua raamattua. Pari kynttilää valaisee vaisusti huonetta, jonka seinälle munkin varjo kuvastuu jättiläisen kokoisena. Äkkiä munkki tuntee hirveitten voimien läsnäolon. Hän kohottaa katseensa ja silmää ovelle — sanomaton kauhu jäätää hänen olemuksensa ja kylmä hiki virtaa hänen ruumiistaan. Mitä hän näkee? Avaimenreiästä tulee sisään itse saatana pitkän nauhan muodossa, joka lattiaan ulotuttuaan äkkiä muuttuukin inhottavaksi hirviöksi. Pirullinen nauru väreilee hänen huulillaan ja avaimenreijästä lappaa hänen loppupuoltansa sisään yhä enemmän. Tilanne on kriitillinen, mutta munkki saavuttaa pian rohkeutensa. Varmalla kädellä tarttuu hän mustepulloon ja jysähdyttää sillä rienaajaa. Hiukan tulikivenkatkua vain ja munkki jatkaa rauhallisesti lukuansa…

Mutta mitäpä kuvaisin enempää niitä omituisia näkyjä, joita lapsuuden mielikuvitus, yhtyen milloin mihinkin aiheeseen, loitsii historian nimien ympärille. Tarkoitukseni on ollut vain huomauttaa, kuinka syvästi tohtori Martti Lutherus on vaikuttanut meidän "oikeassa uskossa" kasvatettujen suomalaisten henkiseen olemukseen jo hamasta nuoruudestamme alkaen. Hän oli nuoruutemme oppi-isä ja koulumestari, kiinteä ja ankara tosin, mutta siitä hänelle kiitos!

* * * * *

Mutta ehkä tärkeämpi kuin opettajana on hän meille opetuslapsilleen todellisen miehuuden esikuvana. Hän on niitä harvoja ihmiskunnan jättiläisiä, jotka totuuden pakottamina kokoavat henkisen voimansa ja nousevat koko maailmaa vastaan. Hänellä ei ollut muuta asetta kuin neroutensa ja uskonsa siihen, että totuus vaatii avointa sanaa, pelotonta puhetta ja horjumatonta rohkeutta. Ei ollut tohtori Martin asema kadehdittava Wormsin valtiopäivillä, jossa maailman mahtajat kylmästi häneen tuijottelivat. Sitä rohkeutta, jota häneltä vaadittiin silloin sanoakseen: "tässä seison, enkä muuta voi", ei voi mitata tavallisella luotauslangalla, sillä se on siksi liian syvä. Hän antoi tuolla teollaan ikiajoiksi kaikille heikoille opetuksen, josta ei voi häntä kyllin kiittää, että nimittäin oikeudella itsellään, sen kaipaamatta aineellista tukea, on oma voittava luonteensa, että heikko saa voimansa siitä, eikä muusta. Sen todistaja voi kuolla hirsipuussa, mutta sillä kuolemallakin on aatteelle lunastava merkitys.

Lutherus oli jumaluusoppinut, munkki, pappi, miten tahdotte. Mutta tuo hänen lähtönsä sen pohjalta, mitä hän piti totuutena, ja järkkymätön kiinni pysyminen tässä avasi aivan suunnattoman laajoja aloja yleiselle hengen kehitykselle. Hän protesteerasi jyrkästi sitä vastaan, mikä oli hänen mielestään valhetta, hän protesteerasi järjettömyyttä ja perusteettomia uskomuksia vastaan — tullen siten tieteellisen, ennakkoluulottoman ja kriitillisen ajattelun isäksi. Mitä ihmiskunta on hänelle velkaa siitäkin, on mittaamatonta.

Kuljin kerran rajan takaisessa Karjalassa. Kun näin, missä henkisen lapsellisuuden ja siitäkin johtuvan aineellisen kehittymättömyyden tilassa heimolaiseni siellä elivät, välähti sieluuni kuin salamana ajatus: ensimäinen ehto näiden pääsemiseksi alennustilastaan on Lutheruksen oppi. Lukutaitoa he tarvitsevat, pikkukatkismuksen järkeä, protestanttien viileätä oppia, joka kylmästi terottaa velvollisuuden ja ahkeruuden tarpeellisuutta, valoa ja kansan yleistä opetusta. Pois pitkäkauhtanat ja taikauskoa levittävät tietämättömät pappilurjukset, jotka pyhällä savullaan huumaavat ihmisten sielun ikuisesti uneliaisiin kahleisiinsa. Pois katala nöyräselkäisyys ja sijaan todellista Lutherus-henkeä, joka kirkkain silmin sanoo, mitä miehen tulee, "eikä muuta voi!"

* * * * *

Kuinka usein olenkaan nautinnolla lukenut kuvauksia tuon meheväsanaisen, terävä- ja tervejärkisen, iloisen ja elämänhaluisen saksalaisen kansanmiehen — sillä sehän Lutherus oli — elämästä! Varsinkin nykyaikoina, jolloin kansanvallan varjossa harjoitetaan mitä ontelointa suunsoittamista ja alastominta kiipeämistä, on usein juolahtanut mieleeni tuon väkevän miehen esimerkki. Milloin nousee meidänkin keskuudestamme uros, joka kukistaa ne Zwickaun propheetat ja muut, jotka meilläkin ovat päällä päsmäreinä? Kuka sanoo meilläkin yhtä lujasti kuin Lutherus kuullessaan anemyyjä Tetzelin ontot lavertelut: "Minä lyön reijän tuohon rumpuun." Ja hän löi sen, löi niin perinpohjin, ettei särähdystäkään enää kuulunut. Uudistakaamme mielessämme Lutheruksen opetukset!

Kun muistamme koko sen valtavan kiitollisuudenvelan, mikä meillä on Lutherukselle — lepäähän koko kansamme sivistys tavallaan hänen hartioillaan — selviää meille salaman tavoin, kuinka sovittamattoman kaukana me hengeltämme olemme sekä Venäjästä että kaikista niistä maista, jotka eivät Lutherusta tunnusta. Häneltä saimme oikean suunnan järjellemme ja hengellemme, hänestä ovat alkuisin kaikki ne ominaisuudet, joita maailman voittavissa kansoissa ihailemme — Lutheruksen jättiläishaamu johtaa hänen periaatteilleen ja opeilleen uskollisina pysyneitä kansoja voittoon. Wormsin valtiopäivät — tuota — Suomen eduskunta kokoontuu ensi viikolla. Toivottavasti eivät Habsburgien hunajakieliset lähettiläät tahi heidän raa'at soturijoukkonsa saa edustajiamme unohtamaan pikkukatkismuksen ja kansakoulun yleisen historian antamia opetuksia, joista tärkein oli tuo: "tässä seison!"

* * * * *

Kuten lukija ylläolevasta huomaa, olen minä täydellisesti tohtori Martti Lutheruksen puoluetta. Niin on kirjailija Kyösti Wilkunakin. Pöydälläni, muun kirjallisuuden joukossa, oli kerran eräs huomattavimpia uusia kotimaisia hartauskirjojamme, korkean kirkonmiehen tekemä. Suositin sitä leikilläni Kyöstille. Hän otti sen käteensä, lehteili sitä vakavasti ja kysyi vihdoin, katsoen epäluuloisesti ja tutkivasti lasiensa yläpuolelta:

— Onkohan siinä täydelleen pysytty Martti Luteeruksen opissa?

— Tjaah (vastasin minä varovaisesti, luullen hänen pelkäävän ankaraa vanhoillisuutta) — eiköhän siinä sentään ole menty eteenpäin, pari kukonaskelta ainakin…

— Ei se sitten kelpaa mihinkään — minkä Martti Luteerus on kirjoittanut, siinä on pysyttävä, vaikka mätänis…

Ja hän viskasi teoksen harmistuneena luotansa, muljauttaen silmiänsä leikillisesti.

(27/10 17.)

Sinn-feinarit.

Kun vertaa suomalaisten ja irlantilaisten vapaustaistelua, täytyy hiukan hymähtää. Kun kahdennellakymmenennellä vuosisadalla vihdoin heräämme vaatimaan valtiollista itsenäisyyttä, asiaa, joka on ollut maailman muille kansoille luonnollinen ja itsestään selvä päämäärä, tuomitsevat meillä sen aluksi monet "harkitsemattomuudeksi", nuorten "hulluksi haaveeksi" (vertaa irlantilaisten "crazy dream"). Minkä asteen poliittista kypsyneisyyttä tämä todistaa noissa keväällisissä "harkitsijoissa", sen jätän heidän itsensä ratkaistavaksi nyt, kun hekin ovat julkisuudessa ilmoittaneet olevansa itsenäisyysmiehiä. En salaa, kuinka mielenkiintoista on ollut nähdä heidän kehittyvän "nuorten" tasalle ja ottavan hyvin ansaittua opetusta ja ojennusta omalle kaikilla mahdollisilla patenttikyvyillä varustetulle poliittiselle henkiruumiilleen.

Mutta palatakseni asiaan: jos joku irlantilainen kuulisi, että hyvin monet suomalaiset herrasmiehet Pietarissa, kun Shpalernajan pojat pääsivät hirsipuusta, ilmoittivat armollisesti antavansa heille anteeksi heidän tekonsa, "vaikka se oli ollut Suomelle vahingoksi", repäisisi hän varmasti huulensa kummastuksesta ristiin. Ja kun hän lisäksi kuulisi, että taatut ja tulessa koetellut poliittiset johtomiehet pudistivat epäillen päätänsä sen harkitsemattoman menettelyn johdosta, että nuoret miehet tahtoivat tehdä jotakin aktiivistakin isänmaansa vapauden puolesta, jäisi hän aivan sanattomaksi hämmästyksestä. Hän ei voisi ymmärtää sitä, että meillä ei tehty sanottavasti mitään viimeisten sortovuosien aikana vapaustaistelumme hyväksi. Mikä tehtiin, sen tekivät yksityiset Krestyn miehet ja harvat muut kansalaiset, mutta mitään yleistä, esim. edes salaista kansan valistamista aikaisempien sortovuosien malliin, ei vähääkään harjoitettu. Me tahdoimme järjestää vastarintamme mahdollisimman mukavaksi ja vaarattomaksi itsellemme, jossa onnistuimmekin niin perinpohjin, että olimme nukkua ijankaikkiseen uneen.

Shpalernajan poikien teko oli oireellinen. Se oli ajan antama merkki siitä, että aikaisempi, menestyksellä käytetty passiivisen vastarinnan politiikka oli menettänyt tehonsa. Se ei ollut enää ajanmukainen. Jos mieli kestää ja saavuttaa jotakin, täytyi siirtyä aktiiviselle kannalle. Persoonalliset kärsimykset ja onnettomuudet olivat otettavat lukuun, riskit olivat suurennettavat, oli astuttava europalaiseen rintamaan ja tehtävä taistelu yleiseksi. Oli saatava ääni joukosta kuulumaan yli tykkien jyskeen. Niin olemme joutuneet ottamaan ensimäiset lapsen askeleet siihen malliin, jolla maailman muut kansat koettavat itselleen vapautta hankkia. Hymyillen seuraavat ne palleroisen ensimäisiä epävarmoja yrityksiä tähän suuntaan, ja joukosta kuulemme sinn-feinarien rohkaisevan tervehdyksen. Olemmehan veljiä. Venäjän irlantilaisia!

Aktiivisen toiminnan vaatimus kolkuttaa nyt kohta joka ovelle. Mikä on edessämme, siitä on kuvaavana todistuksena Viron esimerkki. Venäjä ei kohta jaksa ruokkia joukkojaan täällä ja silloin alkaa pakko-otto virolaisten kokemaan tyyliin. Se merkitsee ryöstöä ja raiskausta. Ei tarvitse olla suuri profeetta ennustaakseen, että me olemme aivan varmasti luisumassa tällaista kohtaloa kohti. Snellmanin sanat: "kansakunnan tulee luottaa ainoastaan itseensä" saavat silloin ensi kerran meidän osallemme helppotajuisesti realista sisältöä. Päättäväisellä puolustustaistelulla voimme jotakin pelastaa, muulla, ellemme saa ulkoa apua, emme mitään. Meidän perustuslakimme ja passiivinen vastarintamme vaikenevat silloin, kun olot rupeavat kehittymään sille kannalle, jolla ne nyt jo ovat.

Toistaiseksi meidän aktivismiamme hoitaa kansamme eduskunta ja silloinhan se on pätevissä käsissä. Sinä aikana, kunnes se kutsuu meidät avuksi, on meidän totutettava mielemme pahimpaankin. Valmistautukaamme!

* * * * *

Mutta asiaan: vanha fenianien puolue Irlannissa osoittaa itsenäisyysvaatimuksessaan aivan ihmeellistä jäykkyyttä. En tahdo sanoa, osoittaako se päämääräänsä pyrkiessään yhtä suurta taktillista viisautta kuin järkähtämättömyyttä. Aatteen lujuus ja kestävyys kuitenkin lopuksi ratkaisee. Tuskin oli se saippuoitu nuora päässyt kuivumaan, jolla Roger Casement hirtettiin, kun sinn-feinarit puuhaavat avoimesti uutta kapinaa ja maansa itsenäiseksi julistamista. En usko, enkä luule heidän itsensäkään uskovan, että asiasta sillä tulisi täysi todellisuus, mutta sen he saavuttavat, että koko Brittien keisarikunta on levoton, jopa järkähtelee liitoksiaan myöten. Vapauden pyrkimys viriää Indiassa ja Egyptissä, oikeus kohottaa päätänsä kaikkialla, ja kuka tietää, minkälainen palo siitä vielä on seurauksena. Se on sinn-feinarien henki, vanhojen Irlannin sankareiden, Sarsfieldin, Emmetin, O'Connellin y.m. haamu, miljoonien maastaan ajettujen, surmattujen, hirtettyjen, nälkään näännytettyjen ja raiskattujen irlantilaisten koston henki ja oikeuden vaatimus, joka vie yön ja päivän rauhan englantilaisilta. Tuo maailman kavalin ja itsekkäin kauppiasrotu on osannut salata ne petomaisuudet, joita se on tehnyt Irlannissa, mutta ne tulevat ilmi. Minä sanon teille, että Venäjän tsaarin hirttotuomiot ja vierasten kansallisuuksien sorto oli lasten leikkiä siihen menettelyyn nähden, jota "Iloinen Englanti" on harjoittanut Irlannissa. Sille vetävät vertoja vain venäläisten ja itävaltalaisten kenttätuomiot Unkarissa, veriteot, jotka ovat kauheassa muistissa.

Me tiedämme liian vähän sortoa kärsivien kansallisuuksien taistelumetoodeista. Joutavaa tutkia englantilaista, saksalaista, ranskalaista y.m. kansaa ja kulttuuria! Tutkikaamme sinn-feinareita, ukrainalaisia, puolalaisia, virolaisia — mitä hyvänsä kansoja, jotka kärsivät voimapolitiikasta. Ne kuuluvat meille, ne ovat meidän veljiämme, niiden kanssa tehkäämme veriveljeyden liitto. Kun tunnemme halua vedota historiaan, tutkikaamme esim. nykyhetkellä Irlannin historiaa. Sieltä näemme, mikä on kysymyksessä, mikä meitä uhkaa ja mitä meidän tulee uskaltaa. Me ymmärrämme, että meidän on kiireesti perustettava suomalainen fenianien liitto, johon kuuluu jokainen mies ja nainen, jolle Suomen täydellinen riippumattomuus on tinkimätön ehto ja päämäärä.

* * * * *

Muuten, hyvät kansalaiset, asettukaamme tarkastamaan sitä kohtaloa, jonka kynsissä nyt Viro vaikertelee. Me myönnämme kaikki, että nykyisen venäläisen sotaväki-svabodan täällä vallitessa samanlainen osa voi tulla eteemme milloin hyvänsä. Kysytään nyt: mihin saakka ulottuvat meidän oikeutemme varustautua estämään sellaista, suojelemaan itseämme moiselta tuholta? Täytyykö meidän tyytyä siihen, että hankimme salonkikiväärin patruunia pieneen rullarevolveriin, jonka kuula ei tunge metrin päästä talvitakin läpi? Olemmeko saavuttaneet siveellisen puolustusoikeutemme rajan sillä, että olemme hankkineet muutamia kymmeniä patruunia ruostuneeseen haulikkoomme, jolla emme osaa vastaantulevaan lehmäänkään? Vai onko mahdollisesti browningin omistaminen samaa kuin velvollisuuden huipun saavuttaminen tässä suhteessa? Epäilemme sitä. Tuntuu luonnolliselta, että sellaiseen hätään joutuvalla kansalla kuin missä esim. Viro nyt on, on suorastaan ei ainoastaan oikeus, vaan vieläpä mitä kipein velvollisuus hankkia itselleen sellaista apua, jolla tuo kohtalo estettäisiin. Sen oikeuden tunnustaa meille koko maailma, vieläpä Venäjän väliaikainen hallituskin (joka on tuossa "tunnustustaidossa" sitten maaliskuun ihmeellisesti kehittynyt). Mutta sellaisesta avusta, täytyy saada varmuus ajoissa, muuten se tulee myöhään.

Kysytään nyt, kenen on sitten ruvettava sitä apua etsimään? Vastaus on luonnollinen. Varustautuminen jo ajoissa estämään sellaista mitä parhaillaan tapahtuu Virossa, on yksi niitä tehtäviä, jotka kuuluvat eduskunnallemme. Se ei voi tätä kysymystä sivuuttaa, niin "vaaralliselta" kuin se saattaa varovaisuussuunnan miehistä tuntuakin, vaan sen täytyy tehdä tämäkin asia niin selväksi, ettei siitä jää epäilystä ei venäläisille eikä muille. Ja siinä ei nyt saa pysähtyä puolitiehen, vaan ellei Venäjän väliaikainen hallitus saa mitään takeita rauhan säilymisestä meille annetuksi, on eduskunnan harkittava, mitä siinä tapauksessa olisi tehtävä. Neuvoja ja keinoja aina löytyy, kun on tarmokkaita ja rohkeita miehiä niitä etsimässä. Jos tätäkin maallemme niin sanomattoman kipeätä asiaa ajetaan sinn-feinarimaisella päättäväisyydellä, on siinä epäilemättä saavutettavissa ainakin enemmän kuin ristissäkäsin svabodan raivoa valittelemalla. Ja se, ettei Venäjän hallitus pysty itse hillitsemään aasialaisia laumojansa, vapauttaa tietysti meidät kaikista velvollisuuksista ja suhdan ottamisista sitä kohtaan. Katselkaamme siis kompassiamme, että olisimme selvillä vaaran tullen ilmansuunnista.

* * * * *

Minua ovat jotkut rauhanmiehet moittineet siitä, että kiihoitan liiaksi ja että vielä lisäksi kiihoitan rotuvihaan. Lupasin näitä pakinoita kirjoittamaan ruvetessani ymmärrykseni mukaan pysyä totuudessa, ja sen nimessä on minun nytkin sanottava: se on totta, minä harjoitan kiihoitusta. Tarkoitukseni olisi vähillä voimillani kiihoittaa jokainen suomalainen tulenpalavaan tilaan oman kansallisuutensa, vapautensa ja tulevaisuutensa puolesta. Vasta kun siitä lähtisi meille ylin laki, joka määräisi mielipiteemme ja toimintamme, niin että voisimme toivoa innollemme sinn-feinarienkin hyväksymistä, vasta silloin saattaisi jutella rauhallisemmassa äänilajissa. Mutta niin kauan kuin vieläkin löytyy laajoja piirejä, jotka veltolla passiivisuudella suhtautuvat esim. itsenäisyys- ja moneen muuhunkin kalliiseen kansalliseen asiaamme, tekisi mieli joka kerta kun kynään tarttuu löytää sellainen pommi, joka räjähdyttäisi heidän sydänverensä liikkeelle. Kansan tulee olla mukana, ei ainoastaan järjen määräämillä politiikan urilla, vaan myös sydämellä, palavalla ja valppaalla isänmaallisella tunteella, joka yksistään kykenee valmistamaan sitä uhrauksiin ja uskallukseen, joka yksistään antaa sille sen kestävyyden, mitä tässä öisessä taistelussamme tarvitaan. Siis kiihoittavana, sotaisena kaikukoon äänemme, tuikeana "taptona" hopeatorvesta taistelupäivän aamun sarastaessa.

* * * * *

Mutta lopetanpa tarinan. Ilta on jo kulunut myöhälle ja nuotion tuli räsähtelee hiljaa lähettäen silloin tällöin säkenen syksyiselle taivaalle. Nuotion ääreen on leiriytynyt miesjoukko, joka on lähtenyt ankaralle asialle: saamaan Suomelle miehuuden merkkiä, vapautta, asemaa muiden rinnalla siinä kansojen rintamassa, joka pallomme päällä astelee kohti arvoituksien ratkaisua. Ja syksyn tuuli, joka saapuu kaukaa korpien povesta, kotiin jääneiden kattojen yli, tuo heille rohkaisevan, kannattavan, innostavan tervehdyksen Suomen niemen kansalta: olkaa lujat ja rohkeat, te seisotte meidän harteillamme!

Ja kuin sen tervehdyksen voimasta hulmahtaa levälleen punainen leijonalippu. Kuinka se onkaan komea, kohottava, tuossa sotanuotion valossa, sarkaisen aamun sarastaessa!

(3/11 17.)

Toveri Pavel Shishkolle ja hänen apulaiselleen J. Rähjälle kohteliaimmin.

(Bolshevikien vallankumouksen jälkeen lokakuulla 1917 valittiin jonkunmoiseksi venäläisten edustajaksi Helsinkiin "toveri Pavel Shishko" ja hänen apulaisekseen sittemmin punakaartilaiskapinan ajalta ja asekuljetuksistaan kuuluisaksi tullut Jukka Rahja.)

Arvoisat Toverit!

Nyt kun Teidän molempien persoonassanne demokraattisen aatteen täydellisyys on astunut siihenkin paikkaan, joka tähän saakka on Suomessa edustanut hallitsevan vallan niin sanoakseni huippua, ei voida pitää sopimattomana, että minäkin, tavallinen sanomalehtimies, käytän hyväkseni täten syntynyttä yhdenvertaisuuden tilannetta ja haastelen Teille huoliani. Totuuden nimessä, jota aina olen koettanut noudattaa, minä kyllä heti kiiruhdan myöntämään, että demokratia ei ole astunut sydämeeni sosialismin välityksellä, vaan että kansanvaltainen ajatustapani on kehittynyt porvarillisessa pimeydessä. Mutta siitä huolimatta Te, toveri Shishko, ja Teidän toverinne Rähjä, ottanette huoleni huomioon, jos ei muun vuoksi, niin siksi, että Teille tietysti on tärkeätä tietää yhden porvarillisen sielun elämänymmärrys tällä sakealla hetkellä. Suvaitkaa siis, veljet, kuunnella, kun esitän tässä kaiken sen, mitä pelkään ja mitä toivon.

Meidän porvarillisten pelko ja sen aiheet ovat niin moninaiset, että niitä on vaikea näin yhdessä paikassa esittää tajuttavasti ja lyhyesti. Alotan sillä huomautuksella, että pelkäämme näinä hetkinä koko sen yhteiskuntajärjestyksen, jonka olemme saaneet suurella vaivalla pystöön alkaen vuodesta 1157, romahtavan läjään. Olemme nimittäin huomanneet, että ne peruskivet, joille tuo yhteiskuntajärjestyksemme on rakennettu, nimittäin turva henkeen ja vapauteen nähden, yksityis-omaisuuden koskemattomuus, oikeus puolustaa itseään väkivaltaa vastaan, tuomioistuimen loukkaamattomuus j.n.e., lueteltuina ehkä hiukan sekavassa järjestyksessä, ovat yhtäkkiä ruvenneet ikäänkuin järkähtelemään ja horjumaan. Yksityistä omistusoikeutta ei enää tahdota tunnustaa, vaan julkisesti suunnitellaan m.m. maan omistuksen lakkauttamista; henkemme ja vapautemme ei ole pitkiin aikoihin enää ollut turvattuna, vaan voimme joutua milloin hyvänsä kiertelevien rosvojoukkojen uhriksi; oikeutta puolustaa itseämme meillä ei ole, sillä aseen hankkiminen sitä varten on meiltä kielletty, ja niitä kansalaisia, jotka sitä yrittävät, uhkaa pikainen surma; kun tuomioistuin yrittää panna lakiemme vaatimuksia täytäntöön, estetään se raa'alla väkivallalla; pohjoismaiden kunnioitetuinta lakia, käräjärauhaa, ei ole maassamme enää; naisrauha on ollut meillä kauan tuntematon käsite, eikä ole paljon kehumista sen ikätoveristakaan, toisesta kuuluisasta laista, nimittäin kirkkorauhasta. Kun esimerkkiemme kukkuraksi lisäämme sen, mikä on meidän mieliämme mitä kauneimmalla tavalla loukannut, nimittäin sananvapauden kieltämisen, sanomalehden lakkauttamisen, rupeaa siinä sitten olemaan kaikki, mitä vallankumouksen tohinassa kohmeloitunut pääpärkani saapi kokoon haalituksi. Vääryys ja sorto ei supistu tähän likimainkaan, mutta enhän voi paisuttaa valituskirjastani mitään laajaa asiakirjaa, ja supistun siis lyhyeen.

Nyt on asia niin, toverit Shishko ja Rähjä, että meidän porvarillisessa pimeydessä kehittynyt kansanvaltaisuutemme yksinkertaisesti pitää ylläolevan vanhallaan ja loukkaamattomana pysymistä kaiken kansalaisvapauden, kaiken ihmiselle sopivan ja arvokkaan yhteiskuntaelämän ehdottomana edellytyksenä ja ehtona. Olemme saaneet niin yksipuolisen kasvatuksen, ettemme todellakaan voi kuvitella mitään elämän mahdollisuutta sen ulkopuolella, vaan meillä pimenee silmissä kaikki niin pian kuin meiltä nämä edellytykset kielletään. Kun meistä nyt näyttää siltä, että tässä suhteessa on näinä päivinä tulemassa täysi pysäys, niin ymmärrätte, veljet Shishko ja Rähjä, "mi on mieli miekkosien, porvarillisten ajatus!"

Sallinette nyt, asian edelleen valaisemiseksi porvarillisen elämänymmärryksen kannalta, minun lausua vaatimattoman mielipiteeni siitä, mikä on vienyt meidän maamme tällaisen kuilun partaalle. Suonette anteeksi, jos yleisenä syynä ensin mainitsen, että sen on tehnyt venäläinen valta Suomessa. Teidän kansanne ja valtakuntanne vallanpito täällä on yleisenä syynä siihen kaikinpuoliseen sortoon ja kurjuuteen, jota monta vuosikymmentä olemme saaneet kärsiä, ja vallan siirtymiset teidän omassa keskuudessanne ovat olleet vain merkkejä sorron muodon muuttumiselle meidän keskuudessamme. Eli, selittääkseni asioita lähemmin.

Kun kukistitte tsaarivallan, luulimme, että nyt koittaisi meille sen vapauden täysi mitta, jonka juhlallisesti, kuin ristiä suudellen, olitte muiden liittolaistenne kanssa pienille kansoille vannoneet. Mutta kauan ei Kerenskin hallitus ollut vallassa, ennenkuin saimme huomata, ettei se ollut uskollinen todellisen vapauden pyhälle aatteelle. Se ei yksinkertaisesti halunnut noudattaa vapauden käskyä Suomeen nähden siinä laajuudessa kuin Venäjään nähden, vaan tahtoi pitää meidät edelleen kansakunnalle arvottomassa holhouksessa, ja suostuen vain siihen, mihin olosuhteet suorastaan pakottivat sen suostumaan. Tästä johtui sen epäröivä, saamaton ja mihinkään pystymätön politiikka, joka ei lopulta saavuttanut kenenkään kunnioitusta. Erikoisesti vaaralliseksi meille muodostui sen politiikka siinä suhteessa, ettei se alusta alkaen asettunut tarmokkaasti taistelemaan venäläistä rikollisuutta vastaan Suomessa, vaan m.m. ikäänkuin meitä masentaakseen ja pelottaakseen lisäsi täällä olevia venäläisiä joukkoja, joita se ei kuitenkaan pystynyt hillitsemään. Tällä se, jos nyt toteutuu, mitä me pelkäämme, on ottanut itselle historian edessä sellaisen taakan, että se armottomasti lyyhistyy sen alle.

Minä kuulen, toveri Shishko ja toveri Rähjä, teidän riemastuneena edellä sanomani johdosta huudahtavan: Aaaaaaaa!… Kerenskin hjallitus hjuono hjallitus… kansa kjukistamas Kerenski hjallitus… aaaa…vot! Mutta minä liikutan vakavasti päätäni oikealta vasemmalle ja taas takaisin. Hjuono hjallitus, sanotte! Ja kuitenkin sillä oli sydämellisen harras halu ylläpitää Suomessa ja lisäksi vielä saattaa Venäjälläkin voimaan juuri nuo porvarillisen elämän peruspylväät, jotka alussa luettelin, ja jotka ovat ainoat järjellisen elämän edellytykset, mitä inhimillinen yhteiskunta tällä karman asteella on voinut ulosfundeerata. Tosin siltä puuttui voimia niitä toteuttaa, ja "moninaisissahan se puuttui muutenkin", mutta se edusti kuitenkin tuota järjellistä ja oikeata periaatetta. Jos hallitusta sen jälkeen tahdotaan parantaa, tapahtuisi se kai sillä tavalla, että sille annettaisiin todellista voimaa käytännössäkin toteuttaa tämä pelastavien edellytysten suunnitelma. Minä en tiedä, miten toverit Lenin ja Trotski suhtautuvat tällaisiin porvarillisen yhteiskuntajärjestyksen perustuksiin, mutta minä luulen, päättäen sanomalehtitiedoista, heidän ohjelmaansa siinä suhteessa sellaiseksi, että me porvarillisesti kansanvaltaiset immeiset menemme aivan päästämme sekaisin. Otsallemme kohoaa syvän huolestumisen kolme ryppyä.

Mutta ennenkuin menen etemmäksi tässä kohdassa, saanen hiukan viitata siihen, mikä esti esim. Kerenskin hallitusta luomasta tuota — porvarillisesti katsoen — järjellistä yhteiskuntarauhaa. En tahdo syventyä tämän laajan kysymyksen kaikkiin puoliin, vaan tyydyn ainoastaan mainitsemaan sen, mikä on ollut julkisin Kerenskin vastustaja, nimittäin n.s. bolshevismin. Kun Te, arvoisat toverit, lukeudutte tähän valtiolliseen puolueeseen, jota minun nyt porvarina pitäisi arvostella, käypi asemani suurta hienotunteisuutta vaativaksi ja arkaluontoiseksi, etten sanoisi hengenvaaralliseksi. Bobrikoffia, Obolenskia, Seyniä, Stahovitshia ja Nekrasovia saattoi puhutella kuten Hämeessä sanotaan, "halkinaisesti", mutta eräs ääni sisässäni varoittaa minua nyt valikoimaan sanani, kun ne kajahtavat demokraattisen vallan täydellisyyden edessä.

Tartunpa siis uudelleen ainoaan terä-aseeseeni, kynään, ja uudistan väitteeni, nimittäin että bolshevismi on estänyt yhteiskuntarauhan ja järjellisen valtioelämän kehittymisen ei ainoastaan Venäjällä vaan myöskin Suomessa. Sen vastuulle jäävät ensi kädessä ne taivaan kostoa huutavat rikokset ja väkivaltaisuudet, joista sanomalehtemme ovat joka päivä olleet tulvillaan. Kun nyt näiden molempain valtioiden kohtalo on joutunut ainakin toistaiseksi tämän anarkistisen liikkeen haltuun, ja sen mukana avautuneet kaikki mahdollisuudet myös suomalaisille vastuuttomille voimille, niin kysytäänpä totisesti Suomen porvarillisilta aineksilta kykyä pysyä koskessa tukin seljässä, silloinkin kun se töytää vedenalaiseen kallioon. Kun sellaisessa valtakunnassa kuin Venäjä kansalaissodan keskellä ministeristö vakavasti ottaa ohjelmaansa m.m. maan yleisen valtion haltuun ottamisen ja "jakamisen tilattomille", merkitsee se meidän porvarillisen pimeytemme mukaan kaikkien elämän takeitten loppumista ja uuden "smutnoje vremjan" alkamista, jossa vallitsee kaikkien sota kaikkia vastaan. Kun Te, toveri Shishko, olette nyt keskuudessamme jonkunmoisena tämän suunnan komisariona, jolla kai asiallisesti tarkoitetaan entisen kenraalikuvernöörin valtaa, ymmärrätte, millä tavattomalla jännityksellä odotamme bolshevismin ilmauksia täällä meidän keskuudessamme ja Teidän suhtautumistanne niihin.

Me olemme nöyryytetyt ja kukistetut. Vaikka meillä on eduskunnassa enemmistö, tiedämme siitä huolimatta, että onnemme ja menestyksemme nykyhetkellä riippuu Helsingin matruuseista ja siitä vaikutuksesta, mikä Teillä mahdollisesti heihin on. Me suorastaan nöyrästi pyydämme, ettette sallisi meitä ainakaan vielä surmattavan ja ryöstettävän, vaan että kaikesta huolimatta koettaisitte pitää yllä edes jonkunmoista oikeutta, saada "hulluuteen jotakin järkeä". Kun Teidän valta-aikanne loppuu ja bolshevismi on tukahdettu, on Teidän helpompi katsoa taaksenne, jos näin menettelette.

Te pudistatte hämmästyneenä päätänne: "Bolshevismi kukistettu! Kuinka se voisi tapahtua!" Minä uudistan väitteeni, sillä vakaumukseni on, että ennenpitkää kaikki, jolla ei ole järjellistä pohjaa, olkoon se hetkellisesti kuinka voimakasta tahansa, kukistuu, sillä muuten me vaipuisimme raakalais-asteelle. Bolshevismilla ei ole elämisen mahdollisuuksia, sillä sen oma sisäinen mahdottomuus tappaa sen. Bolshevismilla ei ole yleensä toiminnan mahdollisuuksia millekään muulle suunnalle kuin yhä enenevään sekasortoon ja anarkiaan päin. Kuten kaikkia utopistisia ja fantastisia kansanliikkeitä vaivaa sitäkin absoluuttinen todellisuustunnon puute.

Toverit Shishko ja Rähjä! Teidän edeltäjänne eivät ole tahtoneet olla vallankumouksen suurelle vapausaatteelle uskollisia, vaan ovat kaikin voimin koettaneet suomalaisten vapauspyrkimyksiä rajoittaa. Kun nyt vallankumouksen lapsista teoriassa ihanteellisin, bolshevismi, on vallassa, odotamme kaiken "muun hyvän" joukossa merkillisellä uteliaisuudella, mitä se meille tässä suhteessa tarjoo. Omasta puolestamme emme puhu vielä mitään, sillä viikon kuluessa voi paljo tapahtua, mutta jonkun ilmiön haluaisimme siltäkin taholta nähdä, ikäänkuin historiallisten kokoelmaimme täydennykseksi.

Ennenkuin lopetan tämän kirjeeni, jossa hyvin luultavasti näkyy se hämmennys ja sekasorto, joka on vallannut meidät porvaripoloiset, pyydän, ettei arvoisa vapaa kansanvalta lakkauttaisi tätä lehteä, jossa se julkaistaan, ettei sen toimittajaa vangittaisi eikä pahoinpideltäisi ja että meille porvareillekin yleensä säilytettäisiin edes se sananvapaus, joka eräillä rajoituksilla oli esteetön tsaari Nikolai II:nkin aikana. Itse oleskelen enimmät ajat piilossa perunakellarissa, jossa minulla on aseena kauhean näköinen malajilainen nuija, jonka muuan merikapteeni aikoinaan varasti havaijilaiselta päälliköltä, kaksi malajilaista myrkytetä keihästä, kaksi tsulukafferilaista assegai-keihästä, yksi alkuperältään epätietoinen keihäs, japanilainen samurai-miekka, terävä kuin partaveitsi, Grafton-painetti, saksalainen ratsuväen sapeli vuodelta 1813, kolme venäläistä sapelia, joista jokainen on todistuksena sikäläisen teollisuuden kurjasta tilasta. Kaikki nämä aseet, nuijaa lukuunottamatta, olen tietenkin saanut saksalaisista vedenalaisista venheistä, minkä täten Teille, Herra Komissario, tunnustan.

Tervehtäen demokraattisen vallan täydellistymistä merkitsen kunnioittaen ja toverillisesti —

— — —

(10/11 17.)

Marraskuu.

Vaikka en tiedäkään, pääseekö tämä kirjeeni koskaan julkisuuteen — lehtemmehän voidaan lakkauttaa milloin hyvänsä —, kirjoitan sitä kuitenkin, sillä annan siten perään sille höyrynpaineelle, joka uhkaa reväistä sydämeni rikki. Avoimesti tunnustan, että mieltäni ovat sanomattomasti kuohuttaneet viime päivien oudot tapahtumat, ja jos tarkoitus on ollut vain porvarillisen mielen ärsyttäminen ja nöyryyttäminen, niin on "kansa" ainakin minuun nähden siinä kokolailla onnistunut. Voidakseni ajatella niin kuin kansalaisen tällaisessa tilaisuudessa pitää, täytyy minun kirjoittamalla saattaa sieluni ristiriidat tasapainoon, aivan niinkuin sosialistit usein pyrkivät samaan tulokseen torikokouksilla ja mielenosoituksellisilla ponsilauseilla.

Porvarillisessa tyhmyydessäni en ensinkään ymmärrä, miksi juuri nyt täytyi turvautua suurlakkoon. Vaalilakimme on maailman kansanvaltaisimpia ja vaalimme saimme suorittaa aivan täydessä rauhassa; eduskunta, joka niissä valittiin, on varmasti maapallon radikaalisimpia. Voineepa väittää, että m.m. edustaja Ingman, joka sosialisteille lienee jonkunmoinen patavanhoillisuuden lihaksitulo ja oikeiston musta pöpö, saisi esimerkiksi Englannissa Labour Partyn johtajilta sangen paljon hyväksymishuutoja yhteiskunnallisista mielipiteistään; hänen valjakkotoverinsa professori Ståhlberg on taas tietääkseni aina ollut yhteiskunnallisissa kysymyksissä radikaalien uudistusten mies, joka ei ole koskaan asettunut poikkiteloin silloin kun on ollut uudistustyöstä kysymys. Vain se seikka, että he vaativat näissä puuhissa mitä ankarinta asiallisuutta ja tarkoituksenmukaisuutta, on tehnyt heistä "oikeistolaisia"; sellaisiksi tuomitsevat heidät m.m. ne monet "radikaalit", jotka ovat aivan epätoivoissaan siitä, etteivät löydä mielestään kyllin mahtavaa huutotorvea, jolla mylviä ilmoille suunnatonta edistysmielisyyttään. Ja vaikka sosialistimme ovatkin eduskunnassa hiukan vähemmistössä, on heidän asemansa kuitenkin niin voimakas, että porvarillinen enemmistö olisi yhteiskunnan rauhan tähden suostunut kaikkiin niihin asioihin, joita sosialistit todella tahtovat, ja ilman muuta painostusta kuin mikä parlamentaarisin keinoin tulee kysymykseen.

Se joka väittää, että kansan valtiollisen edustuksen epäkansanvaltaisuus, uudistusvihollisuus, yksipuolinen ja vanhentuneen vaalilain, pohjalla tapahtunut kokoonpano, kansan päivänselvien oikeuksien ja verisesti välttämättömien elinehtojen kieltäminen olisi aiheuttanut suurlakon, puhuu siis perättömiä eikä voi perustella väitettänsä pienimmälläkään järjellisellä tosiasialla. Katsokaamme, oliko yhteiskunnassamme mitään muuta ilmiötä, joka olisi sen aiheuttanut tai oikeuttanut, ilmiötä porvarillisten puolelta, sillä heitä vastaanhan lakko oli suunnattu.

Porvarilliselta taholta ei tietääkseni ole harjoitettu Suomessa ainakaan viime aikoina mitään kansalaisvapauden sortoa. He ovat tosin olleet sitä mieltä, että rikolliset on rangaistava, varkaat ja murhaajat heitettävä torniin, mutta sen käskee vanha Ruotsin ja Suomen laki. He eivät ole vanginneet ketään viattomasti, eivät ole pitäneet ainoatakaan kotitarkastusta eivätkä ole esiintyneet ase kädessä mitään kansalaisryhmää vastaan. Mikäli heidän sanomalehdistään on voinut päättää, ovat he suunnanneet kaiken voimansa ja kykynsä saavuttaakseen ensinnäkin isänmaallemme niin suuren vapauden ja itsenäisyyden kuin mahdollista ja kansalaisille niin suuren vapauden ja väljyyden elinkeinojensa ja oikeuksiensa nauttimisessa kuin tällaisena aikana ikänä ajatella ja suunnitella voi. Parhaalla tahdollaankaan ei voi keksiä mitään kohtaa, joka oikeuttaisi asettamaan porvarillisen yhteiskuntaluokkamme nykyisen suurlakon maalitauluksi. Se ei tosin ole astunut pirttinsä edustalle ja jakanut omaisuuttansa ohi kulkeville otsatukkajätkille, mutta sitä eivät ole tehneet ne sosialistitkaan, joilla on omaisuutta. Päinvastoin täytyy kylmästi tarkastaen myöntää, että jos jollakin luokalla olisi nykyoloissa ollut syytä tehdä suurlakko, niin kyllä se olisi ollut juuri porvarillinen luokka. Heti vallankumouksen jälkeen ruvettiin sitä kiusaamaan laajalla ja järjettömällä lakkoliikkeellä, niillä kuuluisilla tuhansilla lakoilla, joilla m.m. kaikki maataloustyöt hetkeksi lamautettiin. Koko sen merkitys ja tarkoitus yhteiskunnassa saatettiin mitä raaimmalla ja kauheimmalla sanomalehtisodalla epäilyksenalaiseksi. Sen kansalaisoikeudet pantiin persoonallisella väkivallalla vaaraan ja kaikki sen elämisen ehdot saatettiin vähitellen epävarmoiksi. Tarkasti asiaa miltä puolen tahansa, aina vaan täytyy myöntää, että porvarilliset eivät ole tehneet vallankumouksen päivien jälkeen mitään, joka oikeuttaisi toisen yhteiskuntaluokan tekemään heitä vastaan suurlakkoa. Toisaalta täytyy todellisten syiden löytyä.

Olisiko mahdollisesti sekasorto elintarve-alalla antanut lakkoon aiheen ja olisiko porvaristolla ollut mahdollisesti sillä suunnalla syntejä, jotka olisivat saaneet lakon suuntautumaan sitä vastaan? Ne jotka elintarpeita tässä maassa tuottavat, ovat enimmäkseen porvarillisia. Huolimatta siitä, että sosialistit ovat lakoilla ja kaikella mahdollisella ynseydellä heidän työhönsä suhtautuneet, ovat he koettaneet täyttää elintarpeiden tuottovelvollisuutensa. Siten syntyneitä varastoja on hoitanut hallituksemme, ja nimenomaan sen lain pohjalla, joka on syntynyt sosialistien toimesta ja heidän erikoisesta vaatimuksestaan. Elintarvelautakunnissa on kaikissa voimakas määrä sosialisteja, eivätkä he ole olleet niissä sanottavasti koskaan porvarillisten kanssa eri mieltä, jos kysytään, kuka meillä on tuottanut elintarveasiain käytännöllisessä järjestelyssä ja elintarvelain määräysten toteuttamisessa todella suurinta häiriötä, jopa antanut yleisen merkin siitä, ettei niitä tarvitse totella, niin totuudenmukainen vastaus ehdottomasti kuuluu: meidän sosialistimme. Nuo elokuiset svabodat Helsingissä, Turussa ja Oulussa olivat m.m. sellaisia merkkejä ja todistuksia, joiden voimaa ei saada pois pestyksi millään selityksillä. Ne ilman muuta sanoivat päättömälle kansalle, ettei "herrain elintarvelakeja" tarvitse totella. Ne tekivät valtion elintarvepolitiikan kokonaan hervottomaksi ja sen määräykset hiljaisuudessa tehottomiksi. Olisipa merkillistä, jos sellaisten tapausten jälkeen voitaisiin järkisyillä väittää, että elintarvekurjuus on porvarillisten vikaa. Me porvarilliset olemme tuottaneet elintarpeet, te, sosialistit olette yrittäneet niitä jakaa, kenen on syy, ettette onnistuneet?

Syy ei siis voi olla tässäkään. Katsokaamme, olisiko yhteiskunnassamme mitä muuta yleistä ilmiötä, joka olisi saanut työväenluokan tarttumaan tällaiseen tuhoisaan voimakeinoon. Mieleen tulee silloin ehdottomasti n.s. porvarillinen suojeluskaarti.

Sehän on etupäässä joutunut sosialistien vainon uhriksi. Ehkä siis se olisi tämän kansanliikkeen aiheena? Mutta aivan selväähän on, että sosialistien johto sekä ymmärtää että myöntää, että tuo kaarti on pantu pystöön koko yhteiskunnan suojelemiseksi ulkoa tulevaa väkivaltaa vastaan. Sen perustamisen syyn on saanut lukea sanomalehdistä järkyttävän tarkoin joka päivä. Typerät laumat voivat olla tälle sokeita, mutta politiikkaan ja yhteiskuntaelämään paljon osaa ottaneet miehet eivät, ja siksi tämä ei riitä suurlakon syyksi.

Olisiko asia ehkä niin, että sosialistimme vapaudenrakkaudessaan ja suojellakseen yhteiskuntamme kalleimpia oikeuksia, kansalaisvapautta, oikeuden pyhyyttä, kodin rauhaa, persoonallista loukkaamattomuutta, ja muuta sellaista, jonka täytyy olla yhteistä porvarillisten kanssa, olisivat suunnanneet iskunsa venäläistä sotaväkeä ja muuta sortovaltaa vastaan, jotka ovat näitä asioita joka päivä ja monella muotoa törkeästi loukanneet? Jos niin olisi, niin pitäisin minäkin keinoa tehdyn pahan vertaisena voimaan ja suuruuteen nähden. Siinä olisi ollut teoreettinen aihe suurlakollekin. Se olisi ollut epätoivoinen yritys, mutta riittävää aihetta siihen ei totisesti olisi puuttunut. Mutta niin ei ole ollut. Venäläiset eivät ole sortoteoillaan keskuudessamme antaneet sosialisteillemme lakon aihetta. Päinvastoin: hehän ovat mitä makeimpia ystäviä! Venäläisten komentosanojen kaikuessa, venäläisten pistimien uhatessa, venäläisten sortomenetelmäin mukaan on täällä keskuudessamme tehty veristä oikeuksiemme ja kansalaisvapautemme pilkkaa. Mikä ikuinen häpeä, lähtemätön tahra suomalaisen työmiehen otsalla!

Mutta olisiko bolshevikien vallankumous Pietarissa voinut antaa sosialisteille todellisen aiheen suurlakkoon? Voimmeko vakavasti uskoa, että he yhtymällä siihen ovat todellakin luulleet voivansa saavuttaa täällä etuja, joita ei olisi saatu ilman lakkoa? Suuret laumat tietysti sellaista voivat kuvitella, vähänkään mukana olleet eivät. Bolshevikien kapina Pietarissa ei tietysti ollut meille minkäänlainen suurlakon aihe ja syy.

Siinä olemme!

Vaikka etsisin maat ja taivaat, en löydä ainoaakaan järjellistä syytä eilen päättyneeseen suurlakkoon, ja se on lohduttomin tulos, mitä ajatella saattaa. Mitä on sanottava kansasta, joka ilman mitään aihetta syöksee koko maan sellaiseen laittomuuden ja anarkian tilaan, jossa viime vuorokaudet on oltu? Millä kehityksen ja kypsyyden asteella onkaan se kansanluokka, joka ryhtyy tällaiseen pelkän sokean alaluokkavihan ja verenhimon ajamana!

Meille ei jää tässä murhaajienkin keskellä muuta keinoa kuin taas uudemman kerran ruveta korjaamaan sitä mitä on hävitetty. Se tuntuu raskaalta, mutta se on tehtävä. Emmehän voi ruveta tästä maasta poiskaan muuttamaan? Ne ovat nuo järjettömät työmieslaumatkin, jotka ovat keskuudessamme äsken murhatöitä suorittaneet, meidän onnettomia kansalaisiamme, joiden rinnalla meidän kaikesta huolimatta täytyy koettaa luoda siedettävät elämisen ehdot. Tämä on mielestäni se ura, jolle sisuansa hilliten nyt täytyy koettaa ajatuksensa ohjata.

Mutta siitä on näissäkin oloissa jyrkästi pidettävä huoli, että laki ei nuku. Lain henki ei kuole maastamme sosialistien määräyksellä. Murhaajat ja kaikki, jotka ovat tehneet itsensä syypäiksi sellaisiin tekoihin, joita ei mitenkään voida poikkeustiloillakaan perustella, ovat saatettavat lain mukaiseen rangaistukseen. Jos se ei onnistu nyt, täytyy sen onnistua myöhemmin. Lailla juuri on kansa kasvatettava ja sen vaatimukset ovat pyhinä pidettävät. Aseiden keskellä se saattaa pakosta levätä, mutta se hijoo miekkaansa levätessään. Ellemme pyri tähän kaikesta huolimatta, saamme jakaa sosialistiemme häpeän.

Miten onkaan tunnelmamme nyt? Luulen, että me porvarilliset ajattelemme niin yleisesti koko kansamme kannalta, että meidät tällä hetkellä, tuon surkean lakkoasian vuoksi, kärsimyksistämme huolimatta valtaa — ei viha — vaan syvä suru, häpeä ja nöyryytyksen tunne. Kunpa ei suuri asiamme olisi nyt menettänyt otollisinta tilaisuuttansa!

(20/11 17.)

Agitaattorille.

Sanomalehdissä on kerrottu Teidän kiihkeässä, kansanpuhujan kaikkia taikakeinoja käyttävässä puheessa punakaartin kokouksessa lopuksi vaatineen, että silloin vankina olleet suojeluskaartilaiset "luovutettaisiin tuomittaviksi venäläisille miehille." Tämä Teidän vaatimuksenne oli minulle kuin salaman välähdys pimeydessä: se paljasti häikäisevällä räikeydellä sen henkiolemuksen laadun ja kokoonpanon, joka on määräävä Teissä ja todennäköisesti suurimmassa osassa Teidän tovereitanne. Sallinette, että koetan lukijoilleni kuvata, mitä näin, että hekin tietäisivät, keiden kanssa olemme tekemisissä.

Teidän elämänuranne on minulle sangen selvä, vaikka en tiedäkään siitä ainoatakaan vuosilukua tai muuta sellaista. Te olette todennäköisesti suomalaisen työmiehen poika, joka on käynyt läpi työmiehen elämän sellaisena kuin se tässä maassa esiintyy, kokenut kovaa, jos isä on ollut laiska tai juoppo, viettänyt yleensä onnellisen lapsuuden, jos isä on ollut raitis ja ahkera. Te olette parhaassa tapauksessa käynyt läpi kansakoulun ja saanut sieltä ensimäisen himmeän aavistuksen suuresta maailmasta ja siinä myllertävistä pyrkimyksistä ja aatteista. Ja hyvin luultavaa on, että kaikista onnettomuuksista huolimatta Teidän ympäristönne lapsuudessanne yleensä oli omiaan kasvattamaan Teistä kunnon miestä, ohjaten Teitä rehellisyyteen, kunniantuntoon, ahkeruuteen, hyviin tapoihin, jopa isänmaanrakkauteenkin. Niin, menenpä niin pitkälle, että uskon Teidänkin joskus tunteneen rakkautta Suomen maahan ja sen kansaan, olleen ylpeä siitä, että olitte suomalainen, ja olleen valmis sitä puolustamaan vääryyttä ja sortoa vastaan. Näillä ihanteilla oli Teidät kotinne ja ympäristönne varustanut, antanut Teille köyhyydestä huolimatta kauniit matkaeväät, kun lähditte maailman rantaa kulkemaan.

Jos elämänne nyt olisi sattunut sellaiseen aikaan, jolloin ei olisi tapahtunut mitään maailmankäsityksiä murtavaa, olisitte voinut pitää nuo ihanteenne, säilyttää itsessänne sen sopusoinnun, joka on yksilön onnen ehto, ja kuolla kansalaisena, jonka saavuttamaa henkistä tasoa on yhteiskunnalliselta ja sivistysarvoltaan pidettävä sangen korkeana. Teistä olisi kehittynyt tuo menneen ajan suomalainen työmies, jonka hyvät avut, rehellisyys, ahkeruus, kunniantunto ja isänmaanrakkaus kyllä muistetaan, vaikkakin ne nyt ovat käymässä valitettavasti yhä harvinaisemmiksi. Ne aivot, jotka Luoja oli pannut kallonne onteloon, olivat nimenomaan luodut tällaista elämänuraa varten; siihen niillä oli monien polvien hankkima perintätaipumus osoittajanaan ja siihen käytettyinä olisivat ne koituneet yhteiskunnallemme suurimmaksi hyödyksi.

Mutta kohtalo viskasi Teidät tänne silloin, kun maailmassa alkoivat puhaltaa uudet tuulet. Kuin erämaan samum- tai sirocco-tuuli tunkeutui Teidän sydämeenne ja sieluunne yhdellä kertaa sekava määrä mitä moninaisimpia asioita. Ne saapuivat kaukaa kuin salaperäiset linnut, istuivat olkapäällenne ja valoivat korvaanne yhä uutta ja uutta, kunnes sielunne oli kauheassa käymistilassa ja siellä vallitsi sanoin kuvaamaton kaaos ja sekasorto. Toiset noista linnuista olivat valkeita, toiset mustia, toisilla suussa öljypuun lehvä, toisilla myrkkymarja. Ja huolimatta niistä ihanteista, joita tämä uusikin aika Teille antoi, joista kaunein on taistelu oman yhteiskuntaluokkanne aineelliseksi, ehkäpä henkiseksikin hyväksi, ette jaksanut kestää tuon uuden aatemäärän painoa. Kun istuitte pönttönne nenässä — voittehan nimittäin olla suutarikin — ja pikilankaa punoessanne imitte näitä aatteita sosialistisesta kirjallisuudesta sellaisena kuin sitä on meillä tarjottu, tapahtui Teidän aivoissanne suorastaan sairaloinen muutos. Nehän olivat aiotut ajattelemaan sen ohjelman mukaan, jonka niille oli luonut vuosisatojen ympäristö ja perintävaistot, joten ne, kun uuden ajan kuohu ryntäsi sisäänne väkivallalla kuin olisivat henkiset ovenne avatut paineteilla, eivät enää kestäneet, vaan muuttuivat kokoonpanoltaan, sairastuivat, pehmenivät, joutuivat yhteiskunnallisen raivotaudin uhriksi.

Kun Te tuon silmänräpäyksen jälkeen nousitte pönttönne nenästä, olisitte varmaan itsekin kauhistunut, jos olisitte sillä hetkellä aavistanut, mihin kaikkeen Te nyt olitte mahdollinen. Te ette sitä sillä hetkellä ymmärtänyt, mutta nyt Te sen jo ymmärrätte, sillä syvälle on jälkeenne painunut se ahkion ura, jota olette kulkenut, ja kauas loistavat syksyiseltä lumelta punaiset veritahrat. Te voitte nyt itsestänne todistaa, että olette kypsynyt tekemään kaikkea sitä, mikä on ollut Kainin jälkeläisille luonnollista, että veljen veren ääni kaikuu Teidän korvissanne, ei kauhistavana muistona entisestä raamattutunnista, vaan tuoreena tapauksena omalta uraltanne. Sillä hetkellä kun laukaisitte kiväärin viattomaan nuorukaiseen hänen äitinsä silmäin edessä, isään hänen vaimonsa nähden, saatoitte sanoa koko maailmalle: "Nyt olen yhteiskunnallinen raivohullu, jonka toiminta lankeaa kaiken sen ulkopuolelle, minkä mukaan tähän saakka on eletty!"

Katsokaamme, mitä olitte tämän muutoksen kautta menettänyt.

Olette menettänyt kaiken sen, minkä tämän maan kulttuuri oli aikaisemmin Teillekin antanut: käsityksen hyvän ja pahan rajasta; rehellisyyden tunnon ja kaipuun; kaiken maailmankatsomuksen, joka pitää yllä ihmisen siveellistä voimaa; käsityksen vapaan kansalaisen oikeuksista ja velvollisuuksista lainalaisessa yhteiskunnassa; tietoisuuden siitä, että olette suomalainen, jolla on isänmaa ja velvollisuudet sitä kohtaan; käsityksen rehellisen työn arvosta ja kyvyn nauttia työn ilosta; yleensä kaiken sen, jonka terve ja onnellinen yhteiskunta edellyttää hyödyllisiltä jäseniltään. Mikä ihana kokoelma kalliita ja arvokkaita aarteita, kansalaishyveitä, jotka ovat luoneet kaiken sen, mikä maailmassa tähän saakka on kulkenut suuren ja kauniin nimellä! Mistä ne otetaan pois, sinne jää kauhistuttava tyhjyys, se valkeaksi sivuttu hauta, joka on täynnä kuolleitten luita!

Te olette kuitenkin saanut sinne jotakin sijaankin, sekavan kokoelman uusia aatteita ja "ihanteita". Ne ovat tunkeutuneet kalloonne sosialidemokratian nimellä. Mutta kun aivokudoksenne ei ollut luotu tällaiseen, ette voinut omistaa itsellenne maailmankatsomukseksi sitä, mikä on todelliselle sosialidemokratialle oleellista, nimittäin lämmintä ja ihanteellista pyrkimystä oloja kohti, joissa yhteiskunnan onnellisuusvarat koituisivat tasan kaikkien sen jäsenten kesken. Te ette voinut ymmärtää tuon opin ydintä, joka on rauha ja rakkaus, vaan niinkuin terveellinenkin juoma on toisille myrkkyä, muodostui sosialidemokratia siksi Teillekin. Se pani Teissä alkuun käymistilan, joka muutti Teidän verenne sapeksi, ja tuloksena on se kauhistuttava olio, joka punakaartilaisen nimellä suorittaa hirmutekoja keskellämme, joka istuu jopa kansanedustajana eduskunnassa ja jäsenenä työväen vallankumouksellisessa neuvostossa. Jos nuo suuresti ajattelevat ja lämminsydämiset ihmiskunnan ystävät, jotka ovat sommitelleet sosialismin opin ehkä hiukan pingoittuneissa aivoissaan, olisivat näkemässä, minkälaisessa haamussa heidän aatteensa kannattajat ja esitaistelijat Suomessa esiintyvät, niin he nousisivat kuolleista pannakseen vastalauseen. Samoinkuin inkvisiittori poltti ihmisiä Kristuksen oppi kourassaan, samoin nämä vetoavat sosialismiin murhatessaan ihmisiä ja ryöstäessään. Silloin kun ihmiskunta saa sanotuksi jotakin, joka utopian tavoin mahdollisesti hipaisee sitä suurinta totuutta, silloin myös ilmestyy niitä, jotka kääntävät tuon utopian lähimmäistensä ja itsensä järkyttäväksi onnettomuudeksi. Vika on siinä, kuten alussa sanoin, että aivot eivät kestä utopian painoa, vaan muuttuvat sairaloisiksi, pehmenevät.

Kun Te, punakaartilainen, olitte kehittynyt suunnilleen tälle asteelle, rankaisi Luoja Suomea sillä kauhealla erehdyksellä, että kaikille teille, jotka parhaillaan olitte sairastuneet yhteiskunnalle mitä vaarallisimpaan sosiaaliseen hulluuteen, annettiin samat valtiolliset kansalaisoikeudet kuin niillekin, joiden aivoissa vielä oli massa terve. Kuinka tuhoisaksi se erehdys on arvioitava, se jääköön tässä sanomatta, mutta siitä koitui koko maallemme ja kansallemme outo turma. Sen tähden kiemurtelee nyt pieni valtiomme kuolon tuskissa, sisällisen mätähaavan uhrina, hetkellä, jolloin sen pitäisi päinvastoin syntyä uudelleen ihanana ja vapaana. Sen tähden on eduskuntamme tätä kirjoitettaessa kuin hajallaan, ja sen tähden punaa kansalaisten veri syksyn valjua ensimäistä lunta. Kas siinä seurauksia aivojenne toimintayrityksistä, sitten kun niissä oli tapahtunut tuo tuhoisa ainesmuutos! Luoja tietää, mikä olisi paras lääke ja onko sitä.

Te sosialidemokraattiset agitaattorit, punakaartilaiset, kansanedustajat, piirisihteerit, sanomalehtimiehet, te lukemattomat "puhujat" ja muut "tietomiehet", teidät kyllä tunnen. Kuinka säälittävä onkaan aina mielestäni ollut teidän sielullinen kokoonpanonne, jolle pääleiman on antanut mitä alastomin ja sokein luokkaviha, silmitön kateus ja alaluokan luihu raivo parempiansa ja etevämpiänsä kohtaan. Te esiinnytte aina suurisuisesti "suomalaisen työmiehen" nimessä ja panette hänen niskaansa kaiken mitä teette. Mutta minä sanon teille: vaikka olette todella onnistuneetkin aivan valitettavassa määrässä turmelemaan suomalaisen työmiehen, niin vielä elää hänessä kuitenkin sitä vanhaa henkeä, sitä, joka teki hänestä kunnioitetun kansalaisen ja korkealla siveellisellä tasolla olevan ihmisen, joka antoi hänelle voimia olla oma itsensä, yksilö, eikä mikään sokeasti johdettava lauma-eläin. Viime viikkojen hirmutöillänne olette te varmasti saaneet hänet entistä selvemmin ajattelemaan, kuinka surkealla tavalla hänet on petetty ja mitä kaikkea hänen nimessänsä on tehty. Siitä ajatuksesta kasvaa se liike, joka lopuksi on teidän turmionne.

Kaksi viikkoa sitten ennustin tällä paikalla, että bolshevikit ovat tuomitut menettämään pelinsä oman sisäisen mahdottomuutensa tähden, koska heillä ei ole edellytyksiä viedä yhteiskuntaa mihinkään muualle päin kuin anarkiaan. Ennustukseni ei toteutunut. Mutta kun se kerran lähtee laskemaan, laskeutuu se ainaiseksi, ja jääpi Venäjän historiaan kaikkinaisen kauheuden, älyttömyyden ja ylimmäisen tolkuttomuuden muistopatsaaksi. Paras keino hulluuden hävittämiseksi, bolshevismin tuhoamiseksi, on bolshevismi itse! Samalla tavalla käy meilläkin. Siitä hetkestä, jolloin teitte ensimäisen kansalaismurhan ja sen puolueena hyväksyitte, iskitte ensimäisen naulan suomalaisen "sosialidemokratian" ruumisarkkuun. Se liike on tuomittu ainaiseksi tässä maassa ja tulee varmasti häviämään, ja parhaat sen hävittäjät olette te itse. Työllänne ja toiminnallanne te väkiselläkin ajatte kaikki kunnolliset ainekset meidän riveihimme, ja toivottavasti silloin nähdään, että maassamme on sentään vielä enemmistö niillä, joiden papinkirja on puhdas.

Kuinka onkaan tämä maa valittanut ja kärsinyt sotilasrosvojen ja -sortajien kynsissä. Kuinka olemme hävenneet katkerasti sitä, että naisemme ovat niin surullisen lukuisasti unohtaneet kunniansa ja häväisseet itsensä! Kahta surkeampi on asemamme nyt, kun kokonainen yhteiskuntaluokka ikäänkuin tämän kaiken kukkuraksi lainaa tuolta naistensa häpäisijältä aseet murhataksensa omia kansalaisia, veljeilläksensä sisarensa, äitinsä ja morsiamensa raiskaajan kanssa! Sehän on alaston tosiasia, kauhea nähdä kirjoitettuna ja painettuna, mutta tosi siitä huolimatta. Voiko viheliäisempää esimerkkiä jonkun kansanluokan kypsymättömyydestä ja mihinkään kelpaamattomuudesta koskaan saada!

Vallankumouksen jälkeen me luulimme teistä jotakin, kun te suurin sanoin puhuitte muka Suomen sorretusta asemasta ja "nuorukaistemme jaloista teoista". Muistaakohan Oskari Tokoi silloiset sanansa? Kuinka mahtavasti esiintyikään tämä muka "valtiomies" silloin eduskunnassamme, saaden todellakin helppohintaisia aploodeja meiltä herkkäuskoisilta. Polttakoon tulena se kiitos nyt hartioitanne, Te entinen nuorsuomalainen maakauppias, jonka poliittinen osa on nyt kerta kaikkiaan loppuun leikitty. Punakaartin hartioilla ette nouse, vaan on sekin todistus siitä syvyydestä, mihin putositte sen kuuluisan voi-ohjelmanne kanssa, jonka elokuulla akkojen kokouksessa Senaatintorilla hyväksyitte. Se oli "valtiomiehen" ohjelma, joka totisesti oli laatijansa arvoinen!

Me Suomen porvarilliset olemme aina tahtoneet olla veljiä kaikkien kansalaistemme kanssa. Minä olen ollut kansalaisena ja ihmisenä tasa-arvoinen karjapiikani kanssa, vaikka en olekaan esittänyt hänelle lähempää tuttavuutta. Olen kunnioittanut torppariani yhtä suuresti kuin naapuriani tilanomistajaa, vaikka en olekaan käskenyt häntä vierashuoneeseeni nukkumaan. Tätä ette te, agitaattorit ja puhujat, ole tahtoneet sallia. Te ette ole hinnalla millään suvainneet, että me olisimme saaneet säilyttää hyvät välimme työväkemme kanssa, vaan olette kaikin mahdollisin keinoin usuttaneet sitä kimppuumme. Varokaa ettemme mekin kohta julista: "Olkoon niin! Olkoon meitä tässä maassa kaksi eri luokkaa, patriisit ja plebeijit, kuten haluatte." Silloinhan olisi luokkatietoisuus täydellinen ja ohjelmanne suoritettu siltä kohdalta. Luuletteko, että siitä olisi teille ja työväelle todellakin etua! Luuletteko saavanne pienintäkään uudistusta toimeen ilman meidän apuamme, edes kunnollista lakipykälää laadituksi käyttämättä meidän kokemustamme. Me tiedämme, että jos mieli tässä maassa saada luoduksi jotakin pysyväistä, sen täytyy tapahtua kaikkien kansanluokkien yhteistyöllä. Sitä estämään pyritte te, ja se on ollut toistaiseksi teidän ainoa pyrkimyksenne.

Siksipä juuri teidät täytyy saada hävitetyksi. Ja se sija, jossa olette kasvaneet, pitää polttaa ja tervata, ettei louhikäärmeelle enää kasvaisi uusia päitä! Sillä tämä maahan täytyy, Herran nimessä, lopultakin saada vapauden ja edistyksen tielle!

(24/11 17.)

Illanvietto saksalaisille ja itävaltalaisille upseereille.

Tässä kirjoituksessa kerrottu "uni" on vapaankäden maalaus eräästä yksityisestä illanvietosta, joka pantiin toimeen sotavankeudesta karanneille saksalaisille ja itävaltalaisille upseereille Helsingin Pörssiklubilla noin viikkoa ennen kirjoituksen päiväystä. Upseerien takia ei asiasta tahdottu silloin sen selvemmin kertoa. Pakolaiset autettiin Helsingistä edelleen ja pääsivät onnellisesti kotimaahansa.

* * * * *

Se vuosi, joka nyt lähestyy loppuansa, jättää maailmanhistoriaan syvemmän jäljen kuin mikään edeltäjänsä. Suurvaltasodan hirmukuloa vastaan viritti se vastavalkean, Venäjän vallankumouksen, joka jo tapauksena sinänsä hakee vertaistaan, tulkoot vaikutukset minkälaisiksi hyvänsä. Olipa kuin olisi hirvittävän rovion reuna ruvennut sihisten sammumaan, kun siihen vallankumouksen toimesta suunnattiin rauhan pyrkimyksen ja sotaan kyllästymisen kylmä vesisuihku. Ei rohkeinkaan mielikuvitus olisi ikinä voinut uneksia kaikkea sitä, mitä tämä outo vuosi on mukanaan tuonut!

Katsokaamme vain kaikkia niitä ihmeitä, joita on meidän suomalaisten keskuudessa ja hyväksi tapahtunut, jättäen rajojemme ulkopuolella tapahtuneet yliluonnolliset asiat muille. Masennuksen ja sorron joulua 1916 tuskin muistamme, ja se mieliala, jolla otimme vastaan vuoden 1917, on meille nykyisin tuiki outo. Vallankumouksen jälkeen on vapautemme asia kehittynyt niin huimaavin askelin, että nuo silloiset harmaat hetket tuntuvat meistä viikkoa ennen vedenpaisumusta sattuneen kohmelon kaltaisilta, kaukaisilta kuin kivikausi ja sen alkupimeys. Vapaus ja sen kehittäminen sekä varjeleminen on niin täyttänyt kaikki meidän puuhamme ja pyrkimyksemme, että unohdamme verestää muistoamme edes sen verran kuin on tarpeellista välttämättömän synnintunnon ja tyynen arvostelukyvyn säilyttämisen kannalta.

Muistan kuinka ennen sanomalehtimiehenä istuessani yöllä pöytäni ääressä usein otin puhelimessa vastaan Helsingin asemakonttorista lyhyen tiedonannon, että "kenraalikuvernööri matkusti tänä iltana Pietariin". Mieleeni piirtyi silloin kuva, kuinka jäykkäviiksinen, mursun näköinen Frans Albert astui pönäkkänä upeaan salonkivaunuunsa, ja joka kerta kun tein asiasta pikku-uutisen, huokasin myös vaistomaisesti: "Kukahan senkin penteleen kerran keikauttaa?" Mutta ei kuulunut keikauttajaa ja pikku-uutinen uudistui alituisesti vuoden toisensa jälkeen. Tsaarin pirunkala hääräsi Helsingin ja Pietarin väliä uupumattomasti, sovitellen lonkeroitansa ja imukuppejansa yhä uusiin paikkoihin ruumiissamme ja imien vertamme taukoamatta, ja niinpä alkoikin meissä ilmetä yhä lisääntyvä verenvähyys, alakuloisuus ja väsymys. Kun sitten joskus levisi huhuja siitä, että kenraalikuvernööri oli joutunut epäsuosioon, että Venäjän hallitus pitäisi lempeämpää politiikkaa Suomea kohtaan ajanmukaisempana, niin kuinka ahnaasti noihin valheellisiin ja aiheettomiin huhuvähäisiin tarrattiinkaan kiinni, kuinka niistä iloittiin, niitä pureskeltiin ja heruteltiin. Muistuu mieleen Juhani Ahon kertomus "Kannikka" sitä ajatellessa, kuinka se nälkäinen mies vapisevin kynsin ja irvillä ikenin käänteli hyppysissään ainoata kurjaa kannikkaansa että mihin paikkaan ensiksi hampaansa iskeä… Niin surkean vähästä saattoi silloin melkeinpä kuin häilähtää tyytyväiseksi!

Kuinka toisin ovat asiat nyt! Kun itsenäisyytemme tunnossa vietämme näitä kohtalokkaan vallankumousvuoden viime päiviä ja muistelemme tuota mustaa menneisyyttä, olemme kuin entinen mies eläinnäyttelyssä katsoessaan krokotiiliä: hän hieroi silmiään, pudisti tarmokkaasti päätänsä ja sanoi: "Ei, tämä on mahdotonta. Noin hirveitä eläimiä ei voi olla olemassa!" Samoin tuntuu meistäkin menneen sorron louhikäärmettä muistellessa, ja siksi on syytä päästää syvän kiitollisuuden ja helpotuksen huokaus. Kunpa nyt nouseva vuosi toisi mukanaan niin sanoakseni syventyvää käsitystä vapaudesta ja yhä lisääntyvää vakautumista nuorille ja kasvaville saavutuksillemme, yhdistävää kansallistuntoa, ja yksimielistä valtiomme vartioimista! Ei paljon puutu, etten kaikesta huolimatta ole hiukan liikutettu — Suomi kun on meille kaikessa viheliäisyydessämme rakas.

* * * * *

Mutta tapahtui, että allekirjoittanut, kuten ennen faraot ja muut Persian kuninkaat, vaipui tässä tuonnoin, olikohan viikko sitten, horroksiin ja näki ihmeellisen unen. Kun se yksityiskohtaisessa tarkkuudessaan oli niin selvä ja "totuuden" mukainen ja muultakin sisällöltään sellainen, että sekin on luettava kuluvan vuoden tunnusmerkillisiin tapahtumiin, en malta olla sitä lukijoilleni kertomatta. Niin sanoakseni "esilauseeksi" sopivat koko unelle tunnetusti entente-ystävällisen runoilijan Heinrich Heinen seuraavat säkeet:

Nach Deutschland zogen vier Grenadier',
Die waren in Russland gefangen,
Und als sie kamen in finn'sche Quartier,
Sie liessen die Köpfe nicht hangen!

Olin olevinani suuressa ja kauniisti valaistussa huoneessa, johon oli katettu juhla-ehtoollinen sangen monelle hengelle, muiden muassa minullekin. Kun saavuin paikalle, oli siellä jo vieraita iso joukko, kansalaisia monelta eri alalta, tuttuja miehiä ja trastukamraateja enimmäkseen. Kun lähestyin heidän pöytäänsä, tuli sieltä eräs vastaani ja kuiskasi, osoittaen neljää tuntematonta herrasmiestä, seuraavat ontuvat säkeet:

"Menit Saksaan krenatööriä neljä,
Olit ryssän he fankiudess'…"

Tämän jälkeen esitteli hän minut noille neljälle tuntemattomalle: "Mister Sissi, esquire", ja — no kaikkia se unikakkinen maalaakin! — "herrat luutnantit X ja Y Hänen Majesteettinsa Keisari Kaarlen, ja Ä ja Ö Hänen Majesteettinsa Kaiseri Wilhelmin armeijasta." Kuvaavaa sille kirkkaudelle ja yksityiskohtaisuudelle, joka kauttaaltaan oli tämän merkillisen uneni leimana, oli se, että minä todella niin sanoakseni "lihassa" puristin näiden neljän sirosti kumartavan upseerin kättä ja sopertelin kuin eräs Peräpohjolan nimismies, joka mielipahakseen kopsahti maantiellä pahki pakoretkellä olevaan sotilaslaumaan —: "Willkommen zu Finland!" Myöhemmin, uneni jatkuessa, sain sitten tietää, että tuo nuori mies tuossa, jonka silmät paloivat kuin hiilet, oli

"Terve magyar, jalo pustan mies!",

ja että hänen toverinsa taas oli muka Przemyslin miehiä. Mistä nuo kaksi preussilaista olivat, sitä ei unikakkinen minulle tarkemmin kertonut, mutta muistan selvästi, kuinka heistä varsinkin toinen oli suora ja harteikas, tinkimättömän ja karskin sotilaan tyyppi, niinkuin pitää ollakin. Sekin ehti vielä painua mieleeni, että nämä molemmat olivat niin sanoakseni "kenttävarustuksissa", jotka todistivat heidän matkansa vaivoista ja hankaluuksista. Mutta asiaan.

Esimerkkinä tämän unen ihmeellisyydestä on osaltaan sekin, että sen jälkeen kun oli istuttu pöytään ja ensin hiukan puraistu ententen silliä ja voileipää, tapahtui yleinen, kuinka sanoisin, "keikaushunööri", jota ei ole kieltolaissa edellytetty. Kun sitten oli saatu ensimäinen aterian vaihe sivuutetuksi, kilisti joku lasia ja lausui saksan kielellä — kuinka uskomatonta! — vieraat tervetulleiksi, kuvaten lyhyesti ja sattuvasti suomalaisten ja saksalaisten suhteita, ja sitä jännitystä, jolla olemme täällä seuranneet keskusvaltain suurenmoista kamppailua. "Me ihailemme", sanoi puhuja, "saksalaisen maailman isänmaanrakkautta, voimaa, kestävyyttä, järjestyskykyä, — sanalla sanoen, sen syvää kulttuuria!" Puheen päättäjäisiksi huudettiin "eläköön" ja tehtiin "Taula-Matin konsti", kunnes vähän ajan perästä kajahti itse "Die Wacht am Rhein". Täytyy ihan kummastella, ettei tässä unessa tapahtunut mitään todellisuuden vääristelyä, hullunkurista karrikeerausta, kuten unissa yleensä — esimerkiksi, että vieraamme olisivat olleet englantilaisia, joille olisimme pitäneet ylistyspuheita saksaksi, että ryyppylasi olisi paennut ottavaa kättä, että "punssi" olisi muuttunut suussa hirvittäväksi tökötiksi, että "Die Wacht am Rhein" olisi laulettu Marseljeesin nuotilla, — ei, mitään sellaista ei tapahtunut, vaan kaikki oli kuten ainakin ilmissä!

Kun sitten iltaa jatkettiin, tuli kansainvälinen tunnelma yhä sydämellisemmäksi. Laulettiin suomalaisia ja saksalaisia lauluja, lausuttiin Goethen juhlallinen ja uhmaileva "Prometheus" ja ennen muuta keskusteltiin, haasteltiin hartaasti kuten ainakin kauan erossa olleet ystävät. Laulettiin taas, "Karjalan maill'", "Die Grenadiere", — heläytettiinpä lopuksi kolme kovaa värssyä tuosta kuuluisasta ja hirvittävästä Hanssin Jukastakin, joka tarpeellisella voimalla esitettynä, kyllä, kuten Juhanin paloviina marttyyrin luolassa, "vetää ryppyyn miehen huulet". Ja kuten unet yleensä käyvät sakeammiksi ja epäselvemmiksi kuta kauemmin niitä kestää, samoin kävi tämänkin. En muista sen loppupuolesta muuta kuin että puheen porina oli kova ja että otin siihen vointini mukaan osaa, ja että kun "Porilaisten marssi" laulettiin, pidin vierustoverini kanssa huolta siitä, että siihen kuuluvat lukuisat tykinlaukaukset tulivat esitetyiksi tarpeellisella voimalla ja kutakuinkin oikealla paikallaan. Sitten on unessani taas pimeä aukko, kuin suriseva venttiili, kunnes muistiini palaa seuraava vierustoverini asiallinen ja jäähdyttävä huomautus: "Annappas Mashkevitsh saisi nuottaansa tämän lauman…!"

Enempää en kuullut, sillä tällä kohdalla herätti minut se henkilö, joka sukuuni alkuperäisesti aivan kuulumattomana nyttemmin jakaa kanssani meille tulevat korttiannokset. Pitkin yötä oli hän huolestuen seurannut uneksimistani, säpsähtäen aina hereille, kun olin milloin puhunut merkillistä siansaksaa, milloin taas korkealla äänellä hoilannut "Da will ich liegen und horchen still" tahi "On mua lyötynä puukolla, on rautapuntarilla" ja muuta sellaista. Ja kun lopuksi olin ruvennut hirvittävästi kiristelemään hampaitani ja valmistautumaan kuin lopulliseen kuolemanhyppyyn, oli hän katsonut parhaaksi herättää minut. Siihen loppui tämä ihmeellinen uni.

Kun muistelen sitä nyt jälkeenpäin, ymmärrän sen esikuvallisen merkityksen. Onhan luonnollista, että vanhat ystävälliset suhteemme saksalaisiin näistä puolin rupeavat uudistumaan, että me itsenäisessä Suomessa pidämme vierainamme ketä tahdomme, ja että meillä, joiden myötämieli on ollut keskusvaltain puolella, on vierainamme saksalaisia silloin kun ententen ystävät juhlivat englantilaisten kanssa. Mutta yhtä asiaa en kuitenkaan ymmärrä — sitä, että unestakin voi saada siksikin sievoisen kohmelon.

* * * * *

Mutta, arvoisat lukijani, aika on tullut, jolloin sanon teille kaikille kohteliaasti: Hyvää uutta vuotta! Tuntemattomuuden leppymätön esirippu kätkee taaksensa tulevan vuoden, emmekä tiedä, minkä kappaleen maailmanteatterin johtaja aikoo meille esittää. Aavistamme kuitenkin, ettei ole tullut vielä maapallon kansoille huvinäytelmän aika, vaikka toivo kuiskaakin toiselta puolen: joskin olisi vielä edessä murhenäytelmä, niin edessä ovat myös ne kohtaukset, jolloin jo sovituksen sarastus on näyttämön valaistuksena ja jolloin sekä varsinaiset näyttelijät että statistit murhemielin kokoontuvat avonaisen haudan ympärille. Ja piispa Eerikki Sorolainen kohottaa kätensä ja lausuu: Jumalani, näinkö paljon kärsimyksiä! että maapallo siirtyisi askeleenkaan radallansa?

Vapaan, riippumattoman, kaikkien mahtien tunnustamani Suomen onnenvuosi olkoon 1918!

(29/12 17.)

KYNÄLLÄ JA KIVÄÄRILLÄ

Vapauden hinta.

(Punakaartilaiskapinan aattona.)

Näin kertoo vanha kronikka.

Ugrian valtakunta eli vaikeita aikoja, niin vaikeita, että tuntui ensi aluksi käsittämättömältä, miten niistä kunnialla selviytyä. Tiedettiin tosin yleisesti, tahi oikeastaan paremmin "tunnettiin" kuin tiedettiin, mikä oli ainoa ja todennäköisesti paraskin pelastuskeino, mutta sitä arkailtiin, pelättiin, ei tahdottu siihen vielä turvautua. Asema oli pulmallinen ja vaati perinpohjaista harkintaa, mutta siihen harkintaan ei saanut nyt monta minuuttia tuhlata.

Ugrian valtakunta oli itsenäinen ja tunnustettu valtio, mutta viereisen suuren naapurivallan sotajoukot mellastivat siellä aivan mielensä mukaan. Toimettomuus ja kurittomuus oli tehnyt näistä sotajoukoista kaikelle oikeudelle ja inhimillisyydelle kuuron rosvojoukon, ja huonojen rotuvaistojen ja toivottoman alhaisen sivistystasonsa vuoksi olivat ne Ugrian kansalle kuin irralle päästetty susilauma. Niiden oma maa oli vielä suuremman kurjuuden vallassa ja jokainen mielettömyyden puuska, joka tulvahti sen tulivuoresta ilmoille, heijastui Ugriassa vastaavana rikoksellisuuden maininkina. Mitä hurjinta ja järjettömintä kehittymätön, viinan ja perinnöllisen tautisuuden turmelema, huoruudessa ja eläimellisyydessä rypevä alhainen ihmisrotu voi järjestyneen ja sivistyneen yhteiskunnan hävittämiseksi suunnitella, sitä varmasti suunnittelivat nämä ainekset, ja tämä oli sitäkin vaarallisempaa, kun heillä oli johtajinaan, neuvonantajinaan ja apunaan — suuri osa Ugrian omasta kansasta.

Vuosisadan suuri henkinen rutto oli hiipivänä myrkkynä valuttautunut laajalle Ugrian kansan veriin. Kuten aina suuret taudit raivoavat hirmuisimmin siellä, missä ne kohtaavat viattomimman veren, koskemattomimman kansan; samoin raivosi nyt tämä tauti Ugrian kansan keskuudessa. Kaiken, mitä kansan mielessä oli vuosisatain työllä saatu kasvun alulle inhimillistä sielun ja ruumiin kulttuuria, nousua ylöspäin sivistystä ja onnea kohti, näytti tuon taudin synnyttämä myrkky uhreistaan tyystin hävittävän, ja jäljelle jäi vain surkuteltava, kokonaan siveellistä maailmankatsomusta vailla oleva olio. Ja niin perinpohjin oli tuo vuosisadan hirvittävä kuppatauti myrkyttänyt suuren osan Ugrian kansasta, että se, unohtaen kaiken, mitä kansoille tähän saakka kallista on ollut, teki liiton äitinsä raiskaajan kanssa, tarjosi hänelle morsiamensa ja sisarensakin, lainasi häneltä murha-aseita ja ryhtyi yhdessä hänen kanssaan hävittämään omaa synnyinmaataan. Kolkolla kauhulla kysyi koko Ugria, koko sivistynyt ja siveellinen maailma: "Onko koskaan missään minkään kansan keskuudessa tehty näin kamalaa, tunteettomuudessaan, alhaisuudessaan, sokeudessaan maahan masentavaa, inhottavaa isänmaanpetosta?" Tunto ja historia vastaa: "Ei ole. Ugrian kansa saa pitää siitä yksin kunnian."

Kun sitten tämän musertavan onnettomuuden lisäksi oli tulossa nälänhätä, joka ontoilla silmillään tuijotti akkunoista sisään ja oli jo saanut luiset sormensa oven rakoon, ja kun maa muuten oli eristetty muusta maailmasta, ehkä Jumalasta ja hyvistä ihmisistäkin, saattaa ymmärtää, mikä harmaa epätoivo tahtoi väkisinkin vallata ugrialaisen isänmaanystävän sydämen. Jähmettyneenä tuijotti hän kauhun ilmeellä näihin kolmeen kaameaan tosiasiaan, kuin Macbeth yöllisellä nummella, kun hänen eteensä äkkiä ilmestyy kolme noitaa, kolme ruumiillistunutta iljetystä. Hän ei voi uskoa sitä, mitä hän näkee, vaan toivoo vielä viime hetkeen saakka parasta, yleistä ja yksimielistä parannuksen tekoa.

Paljon ei jää vuodesta vaille se ajanjakso, jonka kuluessa Ugrian kansan järkevä enemmistö — sillä sairaus ei toki ollut turmellut muuta kuin lähelle puolet — liikuttavalla pitkämielisyydellä täten sieti kaikkea sitä suunnatonta kiusaa, jonka uhriksi kohtalo sen oli tehnyt. Ei ollut enää sitä rikosta, jota ei rankaisematta saanut sen keskuudessa tehdä, eikä niin rampaa rikollista, joka ei olisi ilkkuen nauranut laille, jonka käsivarsi riippui hervotonna ja halvattuna. Kuta pitemmälle päästiin, sitä huutavammaksi kävi Ugrian kansan hätä, kunnes vihdoin yhteiskunnallinen ja poliittinen pulma oli kehittynyt kipeimmälle asteelleen, jolloin vaadittiin tekoja eikä sanoja. Kun ihmistä kiusataan kauan ja järjestelmällisesti, kun keksitään kaikki ajateltavissa oleva pirullisuus, että tehtäisiin hänen elämänsä mahdottomaksi, silloin hän, vaikka pitkämielisenä ja rauhan töissä tyyntyneenä tuota kauankin sietää, lopuksi menettää kärsivällisyytensä ja ryhtyy taisteluun vainoojiaan vastaan. Hänen vanhurskas vihansa ja hänen oikea asiansa antavat hänelle silloin jättiläisvoimat, joiden edessä murtuvat portit ja pilarit, ja murskautuvat pahantekijäin luut.

Kun pahuus nimittäin oli kehittynyt sille kannalle, että se uhkasi yksinkertaisesti vajottaa yhteiskunnan raakalaisasteelle ja tehdä Ugrian kansalle mahdottomaksi nauttia äsken saadusta vapaudestaan, eikä mitään rauhallista keinoa enää ollut sen kukistamiseksi, silloin äkkiä Ugrian kansan sielussa muuttui maailma veripunaiseksi. Sen miehuus, häpeäntunne, viha, katkeruus — kaikki, mitä vuosisatain kiusa oli sen sydämeen muru murulta kerännyt — leimahti räjähdyksen tavoin ilmituleen, ja se sanoi kiusaajilleen: "Hyvä! Tähän saakka olen rukoillut Jumalaa säästämään meitä kansalaissodalta, mutta nyt huomaan, ettei sitä enää voida välttää. Ugrian kansalla on edessään uusi historian pakko, joka sen täytyy kestää. Jumala, joka loi raudan, tarkoitti sillä, ettei maailmassa saa olla orjia!"

Ja tehtyään tämän ratkaisevan päätöksen tunsi Ugrian kansa sanomatonta helpotusta ja kirkastusta sielussaan. Vielä äsken oli se maailmankin vuoksi pelännyt ja hävennyt kansalaissotaa, mutta nyt esiintyi asia sille uudessa valossa. Se oli vain nimellisesti kansalaissotaa, asiallisesti se oli taistelua sekä harmaita että punaisia ryssiä vastaan, kaikkea mahdollista raakuutta ja pimeyttä vastaan, joka tahtoi upottaa sen inhoittavaan syleilyynsä kuin Ilmestyskirjan kauhistuttava portto. Kun maailman ritarien valiojoukko lähtee taisteluun raakalaisjoukkoa vastaan, kilpailevat urhot vaarallisimmasta paikasta, jossa otellaan rinta rintaa ja silmä silmää vastaan. Samoin oli nyt Ugrian pieni kansa saanut sivistyksen rintamassa kunniapaikan, jossa sen oli sivallettava iskunsa kaiken sen puolesta, mikä ihmiskunnalle pyhää on. Ja juuri sen vuoksi, että omia kansalaisia oli vihollisen puolella, oli iskettävä yhäkin terävämmin, sillä vasta se on urho, joka omalla miekalla ja omalla vapisemattomalla kädellä leikkaa pois rinnastansa hirvittävän paiseen.

Sillä tämä oli myös terveyden taistelua. Kun myrkyllinen käärme puree ihmistä, leikkaa hän kiristäen hampaitaan haavan suuremmaksi, vuodattaa vertansa, kaataa sarvesta ruutia päälle ja sytyttää sen, sillä hän tietää tulen parantavan voiman. Leikkaus on ainoa, joka voi pelastaa pitemmälle myrkytetyn ruumiin, jonka toiset jäsenet ovat jo mustanpunaisia pilautuneesta, pakkautuneesta verestä. Ellei Ugrian kansa olisi noussut tähän pyhään taisteluunsa isänmaansa tuon kurjan ja kalliin äitinsä puolesta, olisi se ansainnut kaikkien maailman miesten ja naisten halveksumisen; mutta siitä, että se nousi, ja että se voitti, ansaitsi se ikuisen kunnian. Ja vyöttäessään vyölleen miekkansa, joka oli maannut maassa satasen vuotta, kuuli Ugrian kansa mullasta menneisyyden äänen. Ne olivat ammoin sinne astuneet urhot, joiden unta perintövihollisen askel oli häirinnyt, ja joiden haavat olivat uudelleen ruvenneet vuotamaan. Se, joka todella seisoo molemmin jaloin Ugrian kamaralla ja kuuntelee isäinsä ääntä, tuntee sähkövirtana veressänsä vanhan historiallisen vihan tulen. Ugrian miehet tunsivat, että vielä ovat kostamatta emon kohlut, vielä on taistelematta se taistelu, joka kerran on tapahtuva hänen ja tuon rodun välillä. Heistä kuulosti kuin olisivat vuosisataiset haudat rytinällä auenneet ja vanhat ugrialaiset haamujen rykmentit aaveina astuneet heidän edellänsä.

Niinpä siis tuli toiminnan hetki. Sanomatulet lensivät vuorelta vuorelle, hätäkapulat talosta taloon, kutsuen aseisiin joka miehen, jolle isänmaa ja yhteiskunta oli rakas. Jokainen koti antoi aluksi sen, joka ei ollut huolenpitäjäksi tuiki välttämätön, antoi ja evästi sen kuukausien varalle. Kymmenin tuhansin parveili pian nuorempi kansa valituilla asemapaikoillaan valmistuen pyyhkäisemään Ugrian rajojen ulkopuolelle kaiken sen, mikä oli sen kansallinen häpeä. Toimeliaat miehet hankkivat heille aseet, totuttivat heidät tarpeelliseen kuriin, antoivat heille sen ylevän ja jalon ajatustavan, josta heidät sittemmin tunnettiin. Koko terveenä säilyneen kansanosan valtasi se vakaumus, että vapauden hinta on sittenkin kärsimys, ehkä kuolokin, mutta että se hinta ei ollut liian kallis. Vaativana, kiivaasti kutsuvana, törähteli vartiotorneista sotatorven ääni, ja sanomaton tuoksina täytti koko Ugrian maan. Toisista valtakunnista ilmoittautui tuhansittain ritareita taistelemaan sivistyneen yhteiskuntajärjestyksen puolesta. Tuntui kuin olisi koko Ugrian maassa kaikunut alituinen, yhäti uudistuva huuto:

Aseisiin! Nouskaa miehissä taisteluun raakalaisia ja murhaajia vastaan! Ugrian maa on nyt suuremmassa vaarassa kuin koskaan ennen!

* * * * *

Raamattu kertoo, että kun saatana tietää viimeisen hetkensä lähestyvän, se kokoaa kaikki mahdolliset voimansa lopputaistelua varten. Mutta se voitetaan kuitenkin ja lyödään kahleisiin, jonka jälkeen alkaa tuhatvuotinen valtakunta. Sanoin kuvaamattomat olivat ne kärsimykset, joita Ugrian kansa sai kokea tuossa isänmaan pettureita vastaan nyt syntyneessä taistelussa, mutta se kesti ne kuitenkin lujasti, sillä se tunsi, kuinka päivä päivältä yhä terveempi veri virtasi sen kaikissa jäsenissä. Katkerat tappiot kääntyivät voitoiksi, kunnes vihdoin Ugrian kansa oli todellinen herra omassa maassaan ja saatana kahleissa sen jalkain alla. Ja siitä hetkestä alkoi Ugriassa "tuhatvuotinen valtakunta". Riemastuen tunsi se vasta nyt, kun se oli maksanut vapauden hinnan, voivansa siitä todella nauttia. Se hiipi pitkin sen nuortuneita suonia kuin ihmeellisen hieno viini, joka autuaasti huumaa sielun…

Ja vuosikymmenien kuluessa oppi Ugrian kansa yhä enemmän siunaamaan sitä, että se oli rohjennut tarttua miekkaansa ja tehnyt sen oikealla hetkellä. Nopeasti kasvaa turve kaatuneen haudalle, pian häipyy korvista orvon lapsen ja äidin itku, mutta jäljelle jää polvesta polveen rohkaiseva, kohottava sankariteon muisto, joka viittaa kehoittavana ihanaan tulevaisuuteen. Ugrian historiassa muodostaa tuo sen nousun saastaista, rehentelevää raakalaisuutta vastaan ihanan alppihuipun, jota ijankaikkisen kunnian aurinko lakkaamatta valaisee. Sukupolvi toisensa perästä näkee siitä — lopettaa hurskas kronikan kirjoittaja tämän lukunsa — että tällainen taistelu on kansoille, niiden vaeltaessa maailmojen himmeässä yössä, kuin tulen patsas muinoin Israelille korvessa: se johdattaa ne luvattuun maahan.

(25/1 1918, jolloin punakaartilaiskapina oli Karjalassa jo alkanut.)

Aseitteni ylistys.

(Suojeluskunta-harjoituksissa Helsingin vapauttamisen jälkeen.)

Kiväärilläni teen sinulle kunniaa, sinä minun henkeni keihäs, kynäni, jonka omain kansalaisten häpeällinen kapina ja isänmaanpetos tammikuun lopussa kädestäni kirvoitti. Sinun kärkesi oli silloin hehkuvan kuuma, kun kerroit tarinan Ugrian taistelusta maansa pettäjiä vastaan, kun ennustit ja viitoit taistelun kulun ja sen ainoan mahdollisen päätöksen; olkoon se nyt, kun jälleen astut pimeydestä valoon, ehkä entistä hehkuvampi, terävämpi, kärkevämpi, taas uudelleen todistaakseen siitä ainoasta, mikä yhä on suomalaisille tarpeellinen: vapautussotamme vauhdikkaasta, hurjan tarmokkaasta ja äärimmäisen perinpohjaisesta lopulliseen loppuun ja ihanaan voittoon saattamisesta. Mikäli siihen kehoitat ja jaksat sytyttää innostusta ja uhraavaisuutta, sikäli on sinulla, kynäni, suurin kunniatehtävä, mitä isänmaasi palveluksessa vapaan sanan alalla voit suorittaa. Siis teroitu ja tulistu, mutta muista vastuunalaisuuttasi! Alati tunne, että esitämme murhenäytelmää, jonka kerran päätyttyään tulee herättää vapauttavia, yleviä tunteita, jotka kirkastavat ja jalostavat elämänkatsomuksen ja virkistävät kärsineen sydämen, vaikka silmistä vielä vuotavatkin surun herkät kyyneleet. Se hirvittävä painetun valheen aika, jonka juuri olet kokenut, osoittakoon sinulle, kynäni, vielä uudemman kerran, mikä ääretön vastuunalaisuus sinulla on. Vapaus, totuus, rehellisyys? Minne katositte Suomesta äsken?

Ja ensiksi siis, tee kynäni kunniaa tuolle kiväärille, joka on ajan aallon harjalta lennähtänyt minunkin olalleni. Sadat kuvat välähtävät outona sarjana mielessäni tuota salaperäistä ihmisen keksimää asetta tarkastellessani, sitä kädessäni punnitessani, sillä tähdätessäni ja sen lukko-koneistoa virittäessäni ja laukaistessani. "Ampuma-asentoon nyt!" — kuuluu upseerin komennus. Minä astahdan askeleen sivulle ja toisen taakse, edessä oleva toverini painuu polvilleen, me tähtäämme ja laukaisemme, me ammumme harvaan ja nopeasti ja me katselemme sielussamme outoja kuvasarjoja kuin sinisen autereen läpi, josta jyrisee ja salamoipi, ja josta meille ylinnä, käskevä ilme otsallaan, viittaa vapauden korkea jumalatar. Me tunnemme kaikki, me vapaaehtoiset, että todellisuus on toista kuin unelmat, ja me kasvatamme itseämme sielussamme olemaan miehiä, niiden vertaisia kunnossa ja rohkeudessa, jotka ovat puolestamme uhrautuneet Pohjanmaalla, Savossa ja Karjalassa. Tee kunniaa, kynäni, veljellesi kiväärille! Vapauden ja miehuuden puolesta molemmat salamoikaa, isänmaan alttarin pyhässä tulessa kärkenne karkaiskaa, ja opettakaa meille kaikille, kuinka turhaa on mainen elo ilman vapaan miehen vapaata valtakuntaa. Siis asentoon! Kivääri olalle! Eteenpäin.

Te olette veljeksiä, kynä ja kivääri! Synkkä yö astuu mieleeni muistaessani sitä alennustilaa, johon kynä on maassamme niin usein saatettu. Se häväistys ja kuolema, jota kivääri merkitsee, on sittenkin vähäistä siihen sielua ja ruumista turmelevaan myrkkyyn verraten, joka vuotaa saastaisen mielen pitämästä kynästä. Tuhannet ja taas tuhannet vaivuttaa se oudon hämärän maailmaan, jossa ei ole kunniaa eikä rehellisyyttä, taivasta eikä isänmaata, jossa on vain helvetti maan päällä kaikkine salaperäisine petoineen. Ja vielä hirveämpää on tuo myrkky silloin, kun sen vuodattaja tahtoo ottaa itselleen vapauden haahmon, kätkeä suden muotonsa karitsan taljaan, voidakseen vietellä viattomat, syöstä syyntakeettomat syvyyden kuiluun. Löytyykö riittävätä rangaistusta, millä maksaa palkka tästä hävitystyöstä, jolla myrkytetään ehkä korjaamattomasti se pellonsarka, jolla ihmiset kasvavat? Laissa ei, mutta rehellisten ja ajattelevain ihmisten sydämessä kyllä.

Ja sinä, kivääri, kuinka vihattu olet ollut silloin, kun olet sortajan kädessä ojentunut sydäntämme vastaan. Manalan hämäryydeltä tuntuu se aika, ne vuosikymmenet ja ne viime kuukaudet, jolloin alati olet ollut ja vieläkin olet sydäntämme kohden tähdättynä. Tähtäimen takana vilkkuu venäläisen pirullinen silmä, kiiluu punakaartilaisen mielipuolinen katse. Katso, kuinka hän riehuu ja huitoo aseellaan, kuinka selittämätön, outo joukkohulluus leimuaa hänen hurjalla muodollaan! Hän ei ole terve, hän on sairas, ja hänellä on kädessään kivääri, joka on ainoastaan viisaita varten ja korkeasta käskystä ja kuoleman uhatessa käytettävä! Mihin me olemme tulleetkaan!

On yö ja minä valvon kodissani. Uni ei tule ja ajatukset askartelevat lakkaamatta. Ne kolkuttavat jokaisen kaukana olevan ystävän ja omaisen ovelle. "Kuinka voit? Oletko säästynyt murhaajan luodilta? Missä olet? Mikä on kohtalosi? Ammuttiinko sinua räjähtävällä luodilla vai pistettiinkö painetilla? Minne on sinut viety? Kuinka jaksavat urhomme rintamalla? Mikä teki suomalaisista isänmaanpettureita? Täytyykö minun todellakin riistää rinnastani usko suomalaisen isänmaallisuuteen, leikata sieltä pois kallein aarteeni ja jättää sijalle ammottava verinen haava? Täytyy, täytyy." Ja minä nousen sekä kiroan hammasta purren, kiroan taivaat ja maat luontoni lohduttomassa vihassa ja kiivaudessa, minä kävelen edestakaisin rauhattomana, levottomana, onnettomana, mihinkään työhön kykenemättömänä, kuin häkissä vangittuna.

Mutta äkkiä seisahdun. Kadulta, yön pimeydestä, kuuluu tuttu surina, auton ääni, kun se vinhasti laskettaa pitkin kuoleman kaupungin katuja. Mikä kolkko tuonelan lintu, mikä verta hyytävä siipien humina! Hiivin akkunan ääreen ja raotan verhoa varovasti. Seisahtuuko tähän? Ei. Kuuluva "perkele" vain karahtaa yössä, kiväärin piippu välkähtää lyhdyn valossa, rentona retkottavat punakaartilaiset, jostain kaukaa kajahtaa kiväärin laukaus… Taas hiljaisuus, kunnes levoton väsymys ja raukeus vihdoinkin pelastaa minut siunattuun uneen ja yhtä vuorokautta lähemmäksi vapautuksen hetkeä…

Mutta pois kaikki kauhun kuvat! Pelastuksen päivä on tullut ja tuossa edessäni ovat nuo kaksi veljestä hyvässä ja pahassa: kynä ja kivääri. Nyt on tullut hyvän vuoro, nyt loppuu noiden jalojen aseitten työ pimeyden palveluksessa. Nyt voin taas tarttua kynään ja koetella, mitä sieltä tiukkuu, tyrehtyikö kokonaan, vai vuotaako patoutuneen runsaudella. Ja nyt saan vapaasti minäkin tarttua kivääriin ja suunnata sen pahaa vastaan, mielessä riemullinen vakaumus siitä, että tämän jälkeen sitä ei muuhun Suomen valtakunnassa tarvita. Kuinka ihana onkaan kirkkauden aamu silloin, kun yöllä on raivonnut hirmumyrsky, kun maa ja taivas on vaipunut pikimustaan pimeyteen, kun salamat leimahtelevat ja pahat henget kiljuvat synkillä murharetkillään. Aurinko nousee karkoittaen ijankaikkisella majesteettiudellaan helvetin voimat, sanomaton kirkkaus täyttää koko äärettömyyden, me astumme ulos tukahduttavista kammioistamme ja hengitämme taas… taas!… vapauden ilmaa. Mikä suunnaton, riemastuttava, huumaava onnen, vapauden ja kiitollisuuden tunne paisuttaakaan rintaamme…!

— — —

Me seisomme vapaa-asennossa ja minä katselen kivääriäni. Se on nyt jo tuttu ja kodikas. Tunnen kaikki, mitä se "sisällänsä pitää", ja osaan sitä käyttää. Ja kotona on minulla kynä, jota en kuitenkaan osaa käyttää niinkään hyvin kuin kivääriä. Todennäköisesti, sen pahempi, ammun sillä harhaan useammin kuin aseellani. Lohdutan itseäni sillä, että koetan ainakin tähdätä oikeaan. Meidän on nyt kerrankin saatava Suomessa asiat sille kannalle, että sekä kynät että kiväärit aina tähdätään oikeaan.

Mielen valtaa vakava rauha. Kuuluu komennus ja me marssimme eteenpäin reippaassa tahdissa, verrytellen kirjoitus- ja istumatöissä jäykistyneitä jäntereltämme. Siinä mennessämme muistuu kuin itsestään mieleen vanha marssilaulu Suomen oman kansallisen sotaväen ajoilta. Tahdissa astuvat tarkk'ampujat harjoituksista, pöly kiiriskelee, miehet katsovat, tytöt ihastelevat, ja me pikkupojat marssimme mukana täyttä kurkkua laulaen hauskaa laulua:

Täällä me olemme ottamassa
Oppia korkeata,
Jotta me voisimme puolustaa
Tuota armasta isänmaata.

(20/4 18.)

Salaliittolaisten muistojuhla.

(Kapinan aikana toimi Helsingissä n.s. yhteishyvän valiokunta, joka johti porvarillisten vastarintaa. Se oli jakautunut eri osastoihin, joista toiset hoitivat finanssipuolta, vakoilua, aseitten ostoa, suojeluskunnan järjestämistä j.n.e., toiset salaisten julkaisujen, m.m. Vapaan Sanan toimittamista y.m. Helsingin vapauttamisen jälkeen kokoontuivat eräät tuon valiokunnan nuoremmat jäsenet pieneen illanviettoon iloitakseen tapahtuneesta pelastuksesta, ja sitä tilaisuutta on tämä kirjoitus tarkoitettu kuvaamaan.)

Vapaan Helsingin yllä kimalteli hauskasti iltapäivän aurinko, kevät näytteli kauneinta ja kirkkainta kuulakkuuttansa, harjoituskentiltä kuului tarmokasta, huvittavan murteellista komennusta ("kiveeri olale vjie!"), ja itse Viapori tuntui hymyilevän tuolta salmen takaa niin kodikkaasti ja omaisesti. Sekin on nyt meidän! Koetin kävellä vakaasti ja arvokkaasti, mutta vaikea oli pidättää riemuaan. Kaikesta surkeudesta ja alhaisesta huolimatta teki mieli hypähtää juoksuun kuin pikku poika, joka juuri tällaisena iltana oman elämänhalunsa sähköttämänä äkkiä pinkaisee lentoon kuin peeveli ja laskettaa hurjasti ympäri pihaa, päästellen kolkkoja intiaanihuutoja ja uhmaten koko maailmaa. Niin teki mieli, mutta maltoin, sivuutin ystävällisellä hymyllä pari sinistä meripoikaa, jotka alottelivat ensi pakinoitaan hiukan arastelevien tyttöjen kanssa, ja kiiruhdin viivana muutaman torinvarteisen vanhan talon ovesta sisään. Mitä suomalaista ja kansallis-isänmaallista on maassamme punssitilkan ääressä lausuttu, siitä on ytimekkäimmän osan kuullut tämä vanha rakennus, jonka kivijalka tuntuu jo kasvavan tuota Mäkipeskan ja Meurmanin ajoilta kuulua kansallista leuan-alusjäkäläpartaa. Niin menin ovesta sisään ja olin pian salaliittolaisten synkässä seurassa.

En ole tahallani hilpeä, ja toivon, ettei iloni särähdä kenenkään korvissa tänä murheen ja murhan aikana. Se oli nimittäin hilpeys, kirkas ja sumentumaton luonto, joka oli leimana ja antoi voimat ja rohkeuden sille nuorten ja vanhain miesten sekä naisten joukolle, joka täällä punaisen hirmuvallan aikana henkensä uhalla toimi, toivoi ja odotti aikaansa. Näistä oli nyt eräs läheisessä liitossa toiminut nuorten miesten ryhmä tällä kertaa koolla, äskeistä menneisyyttä muistelemassa, kuin soturijoukko taistelun jälkeen leirivalkean ääressä. Vielä kuuluvat tykkien jymähdykset, vielä rätisevät kaukana kuularuiskut, vielä heiluttaa viikatettaan niittomies, mutta täällä jo kokoontuvat toiset kirkkaan nuotion ääreen. Yö hiljenee ympärillä, valohäivähdykset leikkivät miesten vaskisilla kasvoilla, jykevät "vitsit" jyrähtelevät kuin mörssärinlaukaukset, nauru remahtaa aina vatsasta saakka ja leveään hymyyn lehahtaa uroon naama, koska joskus harvinaisena hetkenä Lotta Svärd kallistaa hänelle tilkkasen jaloa nestettä. Sotilas ei ole murheellinen.

Tuossa saapuu mies, lyhyt ja tanakka, joka kantoi nimeä Kallio. Huolestuneena kysäisee hän meiltä, ketä vastaan nyt konspireerataan, kun punainen hirmuvalta on kukistettu. "Vehkeily" ja maanalainen työ on tullut näinä vuosina niin mieluiseksi, että kirkkaan päivän tullen täytyy räpytellä silmiään kuin yöpöllö auringossa. Jos August Wesley olisi tiennyt, mikä mies se kerrankin kävi häntä tilille vetämässä, olisi hän kiireesti kutsunut paikalle sekä Miettisen että Savinaisen, mutta eipäs tiennyt. Eivät aavistaneet punaiset, että "vastavallankumouksen" pääleiri oli aivan heidän nenänsä edessä, talossa, jonka pihassa valvoi alituisesti rosvokaartilainen ja jota vastapäätä olevassa rakennuksessa vilisemällä vilisi "työväen tasavallan" huligaaneja. Ovikello ja puhelin soivat myötään, talon emäntä otti vastaan vieraiden virran uupumattomalla herttaisuudella, hilpeällä ja rohkealla mielellä kestettiin synkät selkäviikotkin, suunniteltiin, neuvoteltiin ja — ostettiin aseita. Sadat tuhannet markat aina miljooniin saakka soluivat, tulivat tuntemattomista lähteistä ja menivät taas, hautautuakseen ruutina ja teräksenä salaperäisiin paikkoihin, rohkeitten kansalaisten kaappeihin ja komeroihin. Hoidettiin politiikkaa, oltiin yhteydessä valtion päämiehenkin kanssa ja välitettiin hänen tahtonsa maailmalle, kunnes vihdoin saatiin järjestetyksi hänen diplomaattinen matkansa ulkomaille. Välillä taas kimmastuttiin, haukuttiin järjestyksessä pohjoisesta etelään kaikki henkilöt ja maailman potentaatit, kunnes väsyttiin ja ruvettiin miettimään, kannattaisiko ostaa sitä ja sitä kiväärimäärää ja mihin sen saisi kätketyksi. Ja kaikessa oli mukana Kallion sangen läheinen sukulainen, joka järkkymättömällä tyyneydellä ja harkinnalla välitti neuvottelut salaperäisen finanssikomitean kanssa, jolla näytti olevan hallussaan loppumattomat oikeitten setelien lähteet. Harvoin lienee Suomessa yksityinen koti muodostunut sellaiseksi maanalaisen politiikan ahjoksi kuin kapinan aikana "maisteri Kallion" koti, jota kaikki — ja niitä ei ole vähän — siellä käyneet muistelevat erikoisella kiitollisuudella.

Vieressäni istuu merkillinen mies, tunnettu sekä Svenssonin että Strömbergin nimellä. Punakaarti oli haistanut, että joku "Svensson" oli vaarallinen "vastavallankumouksellinen", ja pani toimeen kotitarkastuksen kaikkien mahdollisten sennimisten luona, asianomaisten jakamattomaksi kauhistukseksi. "Svensson" muutti silloin tyynesti, muiden salaliittolaisten taputtaessa käsiään, nimensä tuoksi hyvältä kaikuvaksi "Strömbergiksi" ja jatkoi sitkeästi rikollista toimintaansa aseitten hankkijana ja kaiken muun pirullisuuden juonimestarina. Hän olikin ollut hyvässä opissa jo jääkäriliikkeen alkuajoilta saakka, liikkuen meren sekä etelä- että länsipuolella ja hoidellen eri nimillä eri kaupungeissa erinäisiä sangen tärkeitä "agentuureja" menestyksellä ja päällystönsä täydelliseksi tyytyväisyydeksi. Yksi vika hänellä oli, joka sai joskus Kallionkin kalpenemaan: hän ei koskaan pyytänyt vähempää kuin 50,000 mk. "tänään", ja "huomenna" 100,000 mk., milloin kuularuiskuja, kiväärejä, milloin mitäkin varten. Mutta ellei sitä oteta huomioon, myönnämme kaikki hänet sellaiseksi nuoreksi mieheksi, joka mitä kylmäverisimmin uhmaili kuolemaakin, jos vain oli kysymyksessä toiminta isänmaan eteen, veikoksi, jonka tyynen ja vaatimattoman olemuksen perustana on todella reilun miehen meininki.

Mutta keskustelu veljespöytämme ympärillä vilkastuu. Tuossa ryntää esiin rohkeine paradokseineen Jansson, mies, joka nuorukaisen muodosta huolimatta on jääkäriliikkeen isiä. Koskaan raukenemattomalla huumorilla suunnittelee hän uupumatta vehkeitä punaisten valtaa vastaan, laskee miesten, kiväärien ja käsipommien lukua, vakoilee, ottaa selkoa punaisten lukumäärästä, lähettää ja saa tietoja, hautoo päässään mitä rohkeimpia strateegisia "kuppeja" ja kertoo välillä virkistävän "vitsin" rintamalta. Hänen vilkkauteensa vastaa terävin vuorosanoin toinen paradoksien mies, Johansson, jonka mystillinen "metsätoimisto" on ollut ammoin tunnettu sekä "vastavakoiluosastossa" että muissa asianomaisissa piireissä. Hänen pirteä ja levoton henkensä tutkii yötä ja päivää punaisten linnoitusta kuin tikka lahoa puuta, kunnes hän levitti siipensä ja lensi tiehensä "Volyinjetsillä" — palatakseen "Westphalenilla". Mutta rauhoitu hän ei koskaan.

Ilta kuluu pitemmälle. Kevätillan hämäryys laskeutuu kaupungin ylle ja vapaudestaan iloitseva ihmiskunta siirtyy nauttimaan siitä levosta, jota eivät enää punakaartilaiset häiritse. Katsahdan merelle, jonka kuvastinkirkkaassa pinnassa kimaltelee päivän viime välähdys kuin tuli. Sotalaivan sähkölyhty vilkuttaa kiihkeästi ja rautakypärinen soturi keskustelee kaartilaisen kanssa. Otan Koposen vyöltä mauser-pistoolin ja tutkin sen rakennetta, vaipuen uudelleen pohtimaan aseitten filosofiaa, kunnes Olssonin järeät sanat herättävät minut unelmistani. Mitä kapinan aikana tarvittiin vehkeilyä m.m. sähkölennättimen kimpussa ja saatiin aikaan tuloksia sillä alalla, siitä on meidän kiittäminen tuota miestä, jonka ulkomuotokin jo osoittaa harvinaista tahdon lujuutta. Hän tietäisi kertoa, kuinka nuoret miehet henkensä uhalla venäläisissä univormuissa keikkuivat sähkölennätinpylväissä yhdistäen niihin omat johdot, ja kuinka hän, kun ei yhteyttä heti saatu aikaan, meni itse Rääveliin ja järjesti asian punaisten nenän edessä. Ankarana asevehkeilyn miehenä oli tunnettu tuossa istuva Grahn ja kavalana vakoojana vilpittömän näköinen Regnell, jotka vaihtavat nyt mieluisia sanoja ja muistelevat muinaisia, naamallansa paistava ilme ja olemuksessansa työtätehneen ja velvollisuutensa täyttäneen nautintorikas rauha. Poissa ovat Seppälä, Bladh, Oskar, Karl, Knutson ja monet muut, joilla on tunnollaan Vapaa Sana ja erinäiset toiset "publikatsionit", mutta läsnä on eräs nimetön, joka oli maailman parhain kuriiri ja organisatööri, varsinkin kun tuli puhe työskentelystä Sörnäisten punaisissa piireissä, ja joka liikkui senaatin talossa ja Smolnassa kuin kotonaan. Siinä on joukko nuorekasta ja uhraavaista voimaa, jota ilman olisi paljon tarpeellista jäänyt suorittamatta.

Mutta veljesseurassamme vallitsee reilu henki. Me tahdomme nauttia lepohetkestämme ja leiritulemme ääressä muistella käytyä taistelua, ennenkuin vartiohuuto kutsuu toiset kaartin töihin, toiset muihin velvollisuuksiin. Kuluneisiin viikkoihin sisältyy niin paljon surua, pettymyksiä, vastoinkäymisiä, vaaroja ja jännitystä, iloa, uhkuvaa innostusta, ihanaa tulevaisuuden kangastusta, että keskustelumme heijastaa kaikki spektrin värit, kirjavana kuin kaleidoskoopissa. Me liikumme Suomen valtakunnan, Suomen kuningaskunnan luomisvesillä ja annamme ajatuksemme vapaasti temmeltää eri mahdollisuuksien aloilla. Ja niin teemme me uuden salaliiton ajaaksemme kaikella voimalla ja väellä kansamme päähän sitä ainoaa, johon sisältyy tulevaisuutemme todellinen turva ja rauha, nimittäin lujaa kansallista valtiovalta-aatetta monarkisen idean pohjalla. Kaikkia niitä vastaan, jotka kykenemättöminä kuulemaan kehityksen ja ajan ääntä tahtovat edelleenkin pitää maamme humbugi-demokratian orjuudessa ja sovittaa verellä ostetun vapautemme vanhenneisiin ja surkealla tavalla köykäisiksi löyttyihin kaavoihin, tekemällä meistä jonkunmoisen "levyseppätasavallan", julistamme me leppymättömän sodan. Se on päätöksemme, se on sotamme todellisen edistyksen ja vapauden puolesta.

Terve!

Mielet herpautuvat ja lasketaan leikkiä. Johansson ehdottaa:

— Pannaan oma mies kuninkaaksi.

— Kuka?

— No, vaikka professori Ståhlberg…

— Hänellä on kovin paljon vastustajia. Hänen Majesteettinsa oppositsioni tulisi mahdottomaksi kestää.

— No mitäs siitä! Hän luopuu valtaistuimesta poikansa hyväksi…

Hilpeyttä.

— — —

Ne voimat, jotka uskalsivat ja uhrautuivat, jäävät nyt suomalaisen kansallistavan perusteella varjoon, ja toiset voimat nousevat näkyviin. On ihmeellistä, kuinka suunnattoman paljon meillä löytyy asiantuntijoita ja pystyviä miehiä sitten, kun tappelu on lopetettu. Niille, jotka häärivät sodan kuumimmassa rintamassa, on lohdullista tietää, että ne kaikista pätevimmät voimat ovat käyttämättä, ovat siellä kotona kamarissaan jylhänä reservinä, joka rauhan tultua tottuneella kädellä tarttuu ohjaksiin ja pelastaa maan. Voiko sellainen kansa koskaan hukkua?

Yö oli myöhäinen, kun vaellan professorin kanssa kotiin halki nukkuvan kaupungin. On äärettömän tyyntä ja hiljaista. Kuu loistaa Viaporin sipulikirkon päältä keveän sumun läpi kuin suuri japanilainen paperilyhty, vuodattaen avaruuteen sinertävää aavevaloa ja kuvastaen hopeavyöni meren pintaan. Vartiosotilaan askeleet kuuluvat ja häipyvät. Mieli palaa jälleen niiden tuhansien kansalaisten luo, jotka tuolla kaukana vielä kärsivät hirveän kuoleman, murhan ja eläimellisen julmuuden uhreina. Tuntuu kuin nuo sumuhäivähdykset tuossa meren yllä olisivat vainajain haamuja; sotureitamme, isiämme ja veljiämme, jotka rukoillen meitä vannottaisivat: "Älkää laskeko liian pieneksi meidän veremme hintaa, älkää lopettako työtämme puoliväliin, vaan viekää se lopulliseen loppuun!"

Ja haamujen huuto ei ole kaikuva turhaan.

(27/4 18.)

Valkoinen soturi, terve!

(Mannerheimin paraatin aattona.)

Suomalainen sotamies on parempi kuin herra.

Kuljen oudon tunnelmanousun, sielullisen innoituksen ja huumauksen vallassa. Antaudun siihen täydellisesti, kokonaan, ja nautin siitä, sillä koskaan elämässäni ei ihanin ja kaukaisin toivoni ole niin kokonaan toteutunut kuin nyt, näinä viikkoina, tänä päivänä ja hetkenä. Riemuni syytä ei minun tarvitse mainita, sillä sen arvaa jokainen suomalainen.

Näen ratsumiehen karauttavan pitkin katua ja mieleni yltäkylläisyydessä todistan itselleni kiihkeästi: "Se on suomalainen ratsumies." Näen hartevia harmaita miehiä, luen kirjoituksen käsivarren nauhasta ja lausun taas pyhäisellä, juhlallisella tunteella: "Se on suomalainen tykkimies." Näen rakkaita maalaispoikia harmaissa takeissaan, tunnen heidät merkeistään kaukaisten kulmain kansaksi, joka on noussut ja voittanut, tunnen ilmassa ja maassa jotakin niin omaista ja kodikasta, niin lämmittävää ja virkistävää kuin ikinä janoavalle maalle kesäinen, hereä sade, joka merkitsee uutta elämää ja voittoa. Liikutus, joka tahtoo puhjeta kyyneliksi, vaientaa suuni ja hillitsee mieleni; kuljen hiljaisena ja puhumatonna tuttujenkin maalaisten keskuudessa, sillä minä pelkään etteivät taistelujen miehet ehkä hentomielistä hermostunutta iloani oikein ymmärtäisi. Nyt on minullakin oma kansa, oma maa, omat miehuuden ja itsenäisyyden merkit, nyt kannattaa elää ja toimia!

Hyvä isä nähköön! Meillä on suomalaista ratsuväkeä, suomalaista tykkiväkeä, tulessa koeteltua kansan jalkaväkiarmeijaa, meillä on tykkejä, granaatteja, kuularuiskuja, kiväärejä sadoin ja miljoonin, meillä on pelottomia miehiä, sotaista kansaa, joka silmää räpäyttämättä on rynnännyt vainolaisen surmatulta vastaan. Meillä on voimaa voittaa ja rohkeutta kuolla isänmaan edestä. Liput liehuvat, marssin tahti kaikuu pääkaupungin katukivityksellä ja päättäväisellä ilmeellä sekä oman voiman oikeudella on Suomen harmaa soturi ottanut sijansa maailman itsenäisten ja vapaitten ritarien rivissä. Me kaikki suomalaiset, kiittäkäämme äitejämme, että he synnyttivät meidät kokemaan tämän ylösnousun hetken, meidät, jotka isiemme tavoin niin kauan olimme vaeltaneet kuoleman varjon laaksossa!

Niinpä lausun sinulle, sinä valkoisen Suomen soturi, voittaja ja sankari, vankeudesta päässeen ja vapaudesta juopuneen kiitoksen. Ojennan sinulle käteni ja puristan sitä vaiti ollen, sillä en uskalla puhua, ettei liikutus minua hämmentäisi. Enkä tiedä, mitä sanoisinkaan, sillä sanani ovat köyhät tällä hetkellä tulkitsemaan sitä, mitä sydämessämme näinä päivinä liikkuu. Toivon, että salainen kansallinen sydämien yhteenkuuluvaisuus, inhimillinen ja jumalallinen salaperäis-ilo, jota kansat vapautuksensa ja nousunsa hetkenä tuntevat, auttaa sinua ymmärtämään, mitä me teidän pelastamanne ihmiset tunnemme, kuinka syvä on ikuinen kiitollisuutemme. Älä tulkitse vaitioloamme väärin, sillä se juuri on useilla mitä syvimmän tunteen merkki. Naurava kiitos on monesti huulten lausumaa, itkevä ilo tulee sydämestä, mutta suomalainen ei saa eikä voi itkeä — hän vaikenee ja painaa päänsä.

Sinä, harmaa soturi, olet kokenut sitä, josta me niin kauan olimme täällä köyhät, voitokkaan kansan nousun isänmaallista hurman hetkeä. Me elimme kauan pimeydessä ja sielua kiduttavassa jännityksessä, murhan uhkan alaisina. Se ei ole ollut jättämättä meihin jälkeään: suoraan sanoen, se mursi meidät. Kun te pelastitte meidät, olimme kaikki herpautuneita, kuin kokoon lysähtäneitä hirmuisen jännityksen jälkeen, ja silloin me emme löytäneet kyllin arvokasta tapaa, millä teidän tekoanne kiittää, millä kyllin arvokkaasti teidän ansioitanne ylistää. Älkää meitä väärin käsittäkö, sillä sydämemme on tulvillaan. Vaikka te ette kiitostamme kaipaakaan, tahdomme kaikki kuitenkin tänä riemun päivänä teille sen edes kantaa ja sanoa: terve Pohjanmaan, Savon ja Karjalan soturi, terve Hämeen ja Satakunnan mies, kaikki te, jotka olette voimallanne, verellänne ja rakkaudellanne vapautemme hinnan maksaneet! Niin kauan kuin kevään aurinko nousee kultaamaan Suomen maata, tulee isänmaa muistamaan teidän tekonne ja uhrinne arvon, niin kauan kuin päivän säde pilkoittaa tässä maassa, tulee vainolainen näkemään sen välähtelevän teidän jälkeläistenne pistinten kärjissä. Uhkaava on se välke ja sadoin tuhansin ryhmittyvät ne salamat Suomen lipun ympärille, muuriksi, jolle antaa voittamattomuuden kansallinen ja valtiollinen tietoisuus, velvollisuudentunne ja palava isänmaanrakkaus. Terve teille, te harmaat soturit!

* * * * *

Mieli palaa menneisiinkin. Sattuma toi käsiini eräänä päivänä omituisen valokuvakokoelman. Se oli saatu santarmien arkistosta. Ottaessani käteeni ensimäisen niistä, neljäsosa-arkin kokoisen kartonkiliuskan, ja vilkaistessani siinä oleviin kolmeen valokuvaan, kaikki samasta miehestä: syrjästä, edestä ja koko kuva, vihlaisi sydäntäni ilkeästi. Sillä kenenkä jyrkkä ja taipumaton naama katsoi siitä vastaani? Kyösti Vilkunan. Hänen pohjalaisilla, syväuurteisilla körttiläiskasvoillaan oli taipumaton, synkeä ilme, ja vapisemattomalla kädellä oli hän piirtänyt nimensä santarmin osoittamaan paikkaan sekä painanut sormenjälkensä asianomakseen kohtaan. Lipussa oli satojakin sarakkeita, joissa oli lueteltu kaikki, mitä miehestä kysellä saattaa, isät, äidit, puolisot, lapset, veljet, tuntomerkit, uskonnot ja muut. Tarkkaan oli saatana tässä merkinnyt saaliinsa kirjoihinsa. Tuo kuva oli lähtemättömänä mielessäni enkä voinut olla muistelematta sitä merkillistä elämän kaarta, jonka ystäväni oli muutaman viime vuoden kuluessa suorittanut. Ja kun eilen aamulla tein ylös nousua ja ihastelin Suomen vapaata sinistä taivasta, katselin Suomenlinnan huipulla liehuvaa vapauden ja Suomen vallan tunnusmerkkiä, soikin äkkiä ovikello: sisään astui Pohjois-Pohjanmaan rykmentin I:n pataljoonan konekiväärikomppanian vääpeli Kyösti Vilkuna, teki rintaman ja antoi raportin: "Järjestys ja luteerilainen meno on palautettu maahamme." Me löimme kättä ja meillä oli äänessä pieni arka värähdys, kun uskalsimme sanoakin jotakin. Onhan ihmeellistä näinä aikoina ja tällaisten seikkailujen jälkeen tavata ystävänsä hengissä.

Toisenkin valokuvan näin samalla kertaa ja niistä katsoi vastaani kiinteä mies, jonka siveellistä rohkeutta eivät santarmien konstit olleet lannistaneet. Täytyi ihan hieraista silmiään, puristaa kättään ja kysyä: onko tämä mahdollista? Sillä tuo santarmien vanki ei ollut kukaan muu kuin Karjalan ja koko Suomen nuori sankari Aarne Sihvo, nykyään arvoltaan eversti Suomen armeijassa. Totisesti! Ihmeellisten kohtaloiden kautta on Suomelle kuluneina pimeinä vuosina kasvatettu miehiä, joilla nuoruudesta ja maineen puutteesta, ulkonaisten etujen köyhyydestä huolimatta on ollut suuri ja kauas kantava, oikeaan osuva kansallishistoriallinen näkemys ohjaajanansa sekä voimanansa, jotka ovat miesten tavoin uhranneet kaikkensa ja vihdoin voittaneet. Kun seisoin eräänä ihana Helsingin asemalla odottaen Aarne Sihvon saapumista ja näin syrjästä hänen vartalonsa, hänen everstin merkkinsä sekä kuulin sen sydämellisen ja riemukkaan suosion, jolla kansanjoukko häntä tervehti, niin silloin tunsin hänen santarmivalokuvaansa muistaessani, että suurin ja voitokkain osa isänmaani historiaa mahtuu tuohon valokuvan ja everstin tähtien väliin. Se kaari alkaa alhaalta, syvästä masennuksen ja orjuuden alhosta, mutta se on noussut nopeasti eikä ole vielä läheskään korkeimmallansa. Jatkukoon se kohti autereista ja onnellista tulevaisuutta.

Ja kun vihdoin eilen Kyöstin taskusta kaivautui esiin valokuva, jossa oli ikuistettuna niiden miesten kasvoja, jotka hän aikomaan lähetti Saksaan läpi santarmien ja Enehjelmin kynsien ja jotka nyt olivat olleet suorittamassa sitä työtä, joka merkitsi sekä heille että meille elämää ja vapautta, astui jälleen uudella voimalla mieleeni jääkärien parvi. Erikoinen ja valtava on se kiitollisuus, jota suomalaiset, nekin raukat, jotka pilkaten aikoinaan heihin suhtautuivat, jääkäreitämme kohtaan tuntevat. Parhailla sanoillani tahtoisin sen heille tänä juhlapäivänä tulkita, kättä ojentaa ja lausua: terve miehet ja sankarit! Käden puristus kourastanne on tavalliselle kansalaiselle korkein kunnia. Milloin ikinä Suomen vapaus vaaraan joutuu, silloin kasvakoon jäljistänne uusi jääkäripolvi, joka tekee työtä raudalla ja verellä, miehen urhoudella ja isänmaanrakkaudella, joka ei punnitse ja arastele, vaan ylpeästi heittää miekkansa vaakaan. Kasvakoon ryntäyskypäräinne alla todellinen roomalainen henki, että perustaisitte keskuuteemme kultaisen legionan, raukkamaisuuden ja pelkuruuden ikuiseksi tuhoksi!

* * * * *

Riemumielellä tervehdimme teitä siis, te valkoiset soturit! Nämä keväiset päivät, jolloin aurinko lämmittää karua maatamme ja tuuli rupeaa humisemaan leppoisasti arpovien puitten oksissa, ovat Suomen kansalle ijäisesti muistettavia. Koko luonto rupeaa elämään, maamies kiiruhtaa auransa ääreen, nostamaan kotiansa tuhasta ja kylvämään siementä peltoon, että uudet elämän mahdollisuudet jälleen tulisivat turvatuiksi. Ja kun pian taas viikot vierähtävät ja kukkean kesän keskuudessa kajahtaa suvivirsi, rauhan siunaus rupeaa jälleen parantamaan iskettyjä haavoja, silloin oikeutetulla ylpeydellä muistakaa ja itsellenne todistakaa: tämä on meidän ansiotamme! Rauhan hinta on veriuhri, jossa asuu ihmiskunnan ja luonnon sielu, ja rauhan paras vartia on kuolemaansa saakka vapauttaan rakastava mies ja nainen, joka milloin hyvänsä on valmis tuon uhrin kantamaan. Te olette sen nyt tehneet ja voiton saavuttaneet, ylpeydellä ja ilolla siis katsokaa niitä voiton lippuja, jotka kaikkialla liehuvat. Terve Suomen valkoinen armeija voittosi hetkellä!

(16/5 18.)

Presidentin vaali Suomelassa.

Huolimatta kaikista järjen ja itsesäilytysvaiston sanelemista syistä oli Suomelan valtakunnasta tehty tasavalta. Sosialistien pelko oli voiton hetkelläkin vienyt siihen, että tarjottua tilaisuutta yhteiskunnan ja valtion perinpohjaiseksi linnoittamiseksi anarkian henkeä ja sen kehitysmahdollisuuksia vastaan ei oltu käytetty, vaan oli lähdetty jatkamaan siitä, missä punakaartilaiskapinan alkaessa suurin piirtein oli oltu. Huonojen sotapäällikköjen tavoin oli voiton hedelmät jätetty poimimatta, ja siten oli muutamien vuosien kuluessa itse voiton merkitys käynyt yhä vähäisemmäksi. Henkeään pidättäen olivat valtakuntaa ympäröivät viholliset odottaneet, osaavatko Suomelan kansalaiset nostaa keskuuteensa sellaisen valtiovallan auktoriteetin, joka nauttisi kunnioitusta sekä kotimaassa että ulkomailla, ja olivat vahingonilolla panneet merkille, että niin ei käynyt. Suomelan valtakunta järjesti hallitusmuotonsa oman vähäpätöisen ja yleistä poliittista asemaa ymmärtämättömän itserakkaan ajattelunsa mukaan, saaden siten jo alussa valtioiden keskuudessa kysymyksenalaisen ja epävarman aseman. Kun Suomelan tasavaltaa Europassa muistettiin, liittyi siihen aina epäilevä päänpudistus: mitähän sieltä nyt taas rupeaa kuulumaan?

Jo Suomelan tasavallan alkuhistoria osoitti, kuinka vaikea sillä oli saada vähintäkään oikeuttaan valtioiden neuvospöydässä edes kuuluville, saati sitten perille ajetuksi. Sen presidentin lähettiläät ja sen politiikka ei nauttinut minkäänlaista kunnioitusta, varsinkin kun tiedettiin, minkä heilahdusten varassa se saattoi olla sen kritiikin johdosta, joka alati ja häikäilemättömänä tuli sen osaksi tasavallan eduskunnan puolelta, ja mitä suurta osaa persoonalliset pyyteet näyttelivät. Hyväksymällä tasavaltaisen hallitusmuodon oli Suomelan kansa tehnyt kumarruksen ententen ystäville ja Venäjälle, valmistaen punakaartilais-aineksille uuden mahdollisuuden päästä nostamaan niskaansa; se oli tehnyt pohjoismaisen valtioryhmän yhdeltä rattaalta ontuvaksi, ja sysännyt luotaan sen yhdenvertaisuuden ja samanluontoisuuden, joka sille keskusvaltain luomana valtiona olisi ollut niin kallisarvoinen. Täten se oli tullut niillekin valtioille, joiden ystävyys olisi ollut sille elinehto, hiukan vieraaksi, ja samalla yhtäläisesti kaikkien naapuriensa itsekkäiden etujen pieneksi kalastuspoukamaksi, johon ne kaikki laskivat rysänsä odottaen suurinta saalista. Suomelan valtiosta oli maailmansodan vuosien kuluessa ja sen merkityksen johdosta, joka Jäämerellä oli sekä keskus- että ympärysvalloille, tullut erittäin tärkeä pohjoismaiden politiikan polttopiste, jonka valtiollista elämää seurattiin mitä suurimmalla mielenkiinnolla kaikissa asianomaisissa maissa.

Se yhteiskunnallinen rauha, joka punakaartilaiskapinan jälkeen olisi ollut Suomelassa niin kipeän tarpeellinen, oli jäänyt syntymättä. Ihmisten vaistomaisen halun saada tehdä kerrankin rauhassa työtä ja korjata hedelmiä rikkoi se suunnaton erimielisyys ja poliittinen epävarmuus, jonka vallassa elettiin viikosta viikkoon. Sitä eivät aiheuttaneet ainoastaan alituisesti uusiutuvat eduskunta- ja kunnallisvaalit, vaan ehkä eniten alati tapahtuvat hallituksen muutokset. Kun eduskunta-uudistus oli jätetty toimeenpanematta, oli kansanedustus vuosien kuluessa muuttunut yhä enemmän ammatillisten poliitikkojen erikois-alaksi, josta kaikki syvemmin ajattelevat ja edesvastuuntuntoiset kansalaiset jyrkästi kieltäytyivät. Kun ammattipoliitikkojen päämäärä oli ministerin salkku, jota oli ruvettu pitämään jonkunmoisena palkintona "uskollisesta palveluksesta", käytettiin epäluottamuslausetta alituiseen hallituksen kaatamiseksi, ja se kauniilta kajahtava, mutta vaarallinen säännös, joka onnettomalla hetkellä oli lisätty valtiopäiväjärjestykseen, että hallituksen jäsenten tulee nauttia eduskunnan luottamusta, oli vienyt häikäilemättömään eduskuntavaltaan. Näin kävi johdonmukainen ja yhtenäinen hallituksen johto ajanpitkään vaikeaksi, mitkään pitemmälle tähtäävät suunnitelmat eivät olleet mahdollisia, koska niillä ei ollut vakinaista ja vaihtumatonta toteuttajaa, virkamiehistön valtasi velttous ja epävarmuuden tunne, josta aiheutui sen asteettainen turmeltuminen, ja se, jonka olisi pitänyt edustaa valtiovallan kokoovaa auktoriteettia, presidentti, ei uskaltanut eikä voinut käyttää sitä valtaa, joka hänelle hallitusmuodon mukaan olisi kuulunut. Se erehdys, että yhteiskuntaan jätettiin tuomatta ja luomatta tällainen sisäisestä puoluepoliittisesta elämästämme täysin riippumaton arvovalta, osoittautui tuhoisaksi onnettomuudeksi mitä moninaisimmilla yhteiskuntaelämän aloilla. Äärimmäinen vasemmisto uudisti vielä lisäksi joka valtiopäivillä ehdotuksensa (porvarillisen) presidentin vallan heikontamisesta tahi poistamisesta.

Tuhoisin se oli taloudellisella alalla. Vaikka Suomen alkava talouselämä olikin Venäjän sorron alaisena oppinut huomaamaan, että epävarmat valtiolliset olot, ennen kaikkea vaihtelevaisuus hallituksessa ja valtion yleisessä talouspolitiikassa, ovat liike- ja talous-elämälle mitä turmiollisimpia, ei se kuitenkaan alottelevana kansana ollut voinut aavistaa, mikä kaikki tällä alalla oli mahdollista, kun asiat pääsivät kehittymään täyteen mittaansa. Jokainen taloudellinen suunnitelma, joka vähänkään perustui vallalla olevan politiikan jatkuvaisuuteen, oli rakennettu hiekalle, sillä hallituksen muutos ja siitä aiheutuvat mahdolliset seuraukset maan poliittisessa asemassa saattoivat tehdä nerokkaimmatkin laskelmat turhiksi. Ja kun tasavaltaisen vapauden turvissa vuosien kuluessa kasvava sosialidemokraattinen vallattomuus oli ruvennut osoittamaan mieltään yhä suuremmissa työtaisteluissa ja yhä kiihkeämmässä kostontunteen elähdyttämässä agitatsionissa ympäri maan, olivat työ-olot muutenkin vaikean kilpailun keskellä työskentelevälle teollisuudelle kaikkea muuta kuin edulliset. Pankkien taakka ylläpitää liikemaailmaa tällaisissa oloissa kävi yhä raskaammaksi, rahojen sijoitus taloudelliseen elämään yhä epävarmemmaksi, ja niin köyhdyttivät saamatta jääneet pääoman korot yhteiskuntaa yhä enemmän. Tämä kaikki oli omiaan huonontamaan työväenluokan asemaa. Kun kaikkialla huomattiin, ettei teollisuutemme voi kestää kilpailussa kahdeksan tunnin työpäivälain takia, oli siitä seurauksena m.m. pyrkimys pienentää kuluja teollisuus-alalla. Tästä oli seurauksena luonnollinen ja hyvin ymmärrettävä työtaistelu pitkin koko linjaa, lyöden liike-elämän aivan lamaan. Kaikki tämä oli pohjaltaan seurausta siitä, että oli jätetty käyttämättä historian tarjoama tilaisuus vahvistaa yhteiskuntaa säilyttävien ja kehittävien ainesten valta määrääväksi ja tuoda keskuuteemme sellainen valtiovallan auktoriteetti, jota kaikki kuuntelisivat ja jolla olisi luonnollinen, asemastaan johtuva rohkeus tarttua hallitusmuodon suomalla koko vallalla ohjaksiin silloin, kun häiriöt yhteiskuntaa uhkaisivat.

Mutta tasavaltainen hallitusmuoto oli tuonut yhteiskuntaan vielä erään paheen, jota ei voinut huomata niin paljon minään yksityisenä tapahtumana kuin alati vaikuttavana voimakkaana myrkkynä. Se oli fanaattinen politikoimisen intohimo. Se oli kylvetty kansamme keskuuteen sinä hetkenä, jolloin se sai yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden, jolloin sen jokaiselle jäsenelle sanottiin, että poliittisessa toiminnassa, maan asioiden määräämisessä, olkoon sinulla yhtä hyvä oikeus kuin naapurillasi. Tämä käsitettiin niin, että jokainen katsoi itsensä myös yhtä pystyväksi noista asioista päättämään. Tästä ajatussuunnasta olivat lähtöisin ne suunnattomat onnettomuudet, joita sosialistit, enimmäkseen oppimatonta ja kaikkeen valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen ajatteluun kykenemätöntä, moraalitonta väkeä, olivat maalle tuottaneet. Kun sitten Suomelasta tuli itsenäinen valtio, saattoi jo siitä fanaattisesta äänilajista, jolla eräät piirit vaativat tasavaltaista hallitusmuotoa, huomata, että nyt vasta oli alkava intohimoisen politikoimisen kultainen aika. Jokainen vaalitilaisuus, virkamiehen nimittäminen, hallituksen vaihdos y.m. antoi mitä ihanimman tilaisuuden rehevälle suunsoittamiselle ja puoluemielen lietsomiselle, ja suorastaan kauhistuttavaksi kasvoi kiihko silloin, kun oli käytävä eduskunnan tahi presidentin valitsemiseen. Vanhastaan luonnottomat puolueolot, joissa nimet eivät koskaan vastanneet sisällystä, aiheuttivat nekin mitä omituisinta sekasortoa. Tuskin lienee maailmassa ollut toista valtakuntaa, jossa olisi sinkoillut niin tavattoman paljon teoreettisia käsitteitä, edistystä ja taantumusta, vasemmistolaisuutta ja vanhoillisuutta, maalaisuutta ja kaupunkilaisuutta, kansallisuutta ja epäkansallisuutta, venäläis-ystävyyttä ja keskusvalta-ystävyyttä, porvarillisuutta ja sosialismia y.m., y.m., jossa niin selvästi olisi käynyt selville se historian vanha totuus, että tasavaltaisen maan poliittinen elämä on ennen kaikkea huutoa ja taistelua iskusanojen varassa, poljettavana ja uhrina se tanner, jonka nimi on asiallisuus ja yhteinen etu. Suomelan asukkaiden kansalliset paheet, kateus ja kavaluus, salavihaisuus ja taipuvaisuus vehkeilyyn, salassa kytevä alhainen kunnianhimo ja itserakkaus, kaiken sen alas riistäminen, joka saattoi olla näiden ominaisuuksien tiellä, vietti yhteiskunnassa voittojansa joka päivä.

Suomelan kansa oli heti itsenäistymisensä hetkellä ymmärtänyt, että sen täytyi pienuudestaan huolimatta turvata omaan kansalliseen armeijaan. Mutta luomalla tasavaltaisen hallitusmuodon oli se samalla riistänyt armeijalta sen rungon, joka olisi pitänyt ylintä miekkaa, johon armeija olisi saanut katsoa kuin korven vaskikäärmeeseen ja joka olisi ollut sen luonnollinen korkein huippu. Tämän puutteessa oli armeijaan jäänyt jo alusta hajanaisuuden ja eripuraisuuden itu, jota etevästi kasvattivat kaikki ne epäkohdat, joista yllä on ollut puhe. Armeijaa ei saatu säästetyksi politikoimiselta, vaan kehittyivät asiat väkisinkin siihen, että kukin valtaan pyrkivä ryhmä koetti hankkia itselleen takeita edes jonkun armeijan osan kannatuksesta, ja siinä toiminnassa olivat punakaartilaisuuden perilliset kaikista tarmokkaimpia. Heidän kaikkea mahdollista mullistusta ja kostoa kuvittelevissa aivoissaan oli herännyt ajatus päästä valtaan sen armeijan aineksen avulla, joka oli kokoonpantu "köyhälistöstä" ja jolta estettiin kaikki isänmaallisen vastuunalaisuuden kehittyminen "kansainvälisellä" köyhälistömaterialismilla. Se usko, että punakaartilaiskapinan kukistamisella olisi lopullisesti saatu Suomelan työväen alhainen ja itsekäs ajatustapa muutetuksi, oli sangen pian osoittautunut suureksi erehdykseksi. Koneet voidaan kehittää päivässä, ihminen ei kehity vuosisadoissakaan.

Tällainen oli muutamin välähdyspiirroksin kuvattuna asema Suomelan tasavallassa silloin, kun keskelle kaikkea levottomuutta lisäksi sattuivat presidentin vaalit. Katsokaamme, kuinka asema silloin kehittyi.

* * * * *

Suomelassa oli kyllä ehditty tottua tarmokkaaseen ja kiihkeään, jopa keinoista väliäpitämättömäänkin puoluetoimintaan, mutta päätään pudistellen katselivat tyyniveriset kansalaiset sitä vauhtia, jolla nyt lähdettiin liikkeelle. Tällä kertaa antoi vaaleille nimittäin ikäänkuin uutuuden leiman se, että sosialistit nyt taas uhmaillen ryntäsivät esille omalla ehdokkaallaan. Tämän voitolle pääsyyn liittyivät nyt mitä tärkeimmät myötä- ja vasta-intressit.

Jo kuukausia ennen vaaleja oli kaikki taloudellinen elämä tuntenut omituista herpautumista ja velttoutta. Yritteliäisyys oli kokonaan lakannut ja vallalla oli hiukan samanlainen tunnelma kuin vaaralliselle matkalle lähtiessä, jolloin ei voi tietää kuinka käy. Suomelan markan kurssi rupesi äkkiä alenemaan, mitään pitempiaikaisia kauppasopimuksia ei voitu eikä haluttu saada aikaan, sillä ei tiedetty, minkä käänteen valtion kauppapolitiikka tekisi presidentin vaalin jälkeen. Ja kun nyt ehdokkaana oli m.m. sosialisti, oli epävarmuus ja pelko vieläkin tuntuvampi kuin koskaan edellisissä vaaleissa, sillä hyvin tiedettiin, miten hän ja hänen puolueensa, joka hänen mukanansa pääsisi sangen tärkeään poliittiseen vaikutusvaltaan, suhtautui sellaiseen taloudelliseen elämään, joka perustui porvarillisten "turmiollisiin ja kansaa nylkeviin" periaatteisiin. Tämä seisahdus tuli sitä suuremmaksi kuta lähemmäksi vaaleja jouduttiin, sillä lisääntyvä vaalikiihko anasti yhä enemmän kaikkien kansalaispiirien huomiota.

Näissä vaaleissa päästiin myös entistä enemmän selville siitä, mitä kaikkea oli kysymyksessä ja mitä toiveita eri tahoilla liittyi eri ehdokkaiden valituksi tulemiseen. Sosialistien ehdokkaan takana oli hiljaisuudessa ei ainoastaan koko "internatsionaali", vaan ennen kaikkea Venäjä, sen vanhoillisimmatkin puolueet. Siellä oivallettiin, että sosialistin tuleminen valituksi merkitsi Suomelan politiikassa käännöstä siihen venäläisiä ymmärtävään ystävällisyyteen, joka sallisi suurelle, alati valmiina olevalle idän jättiläiselle eräitä kalliita etuja; vaikka ne aluksi olisivat pieniäkin, saisi niiden kautta kuitenkin taas edes varpaansa Suomelan alueen reunalle, ja siitä olisi alku kaikkeen hyvään. Venäjän edut olivat tässä yhteiset ympärysvaltain etujen kanssa, joille jo se, että Suomelasta oli saatu tasavalta, oli merkinnyt suurta ja yllättävää voittoa juuri sillä hetkellä, jolloin ne olivat itsekin luulleet kyntensä ainiaaksi sieltä irtautuneen. Sillä voitolla olivat ne kauan voineet estää Suomelan ja keskusvaltain yhteistä ohjelmaa, ja nyt, jos sosialisti saatiin presidentiksi, oli keskusvaltain politiikka kärsivä lopullisen tappion. Tavattomalla tarmolla ja taidolla ryhtyivät siis Suomelan viholliset sosialistien kautta vaikuttamaan vaalitaisteluun, tarjoten kätyreilleen loputtoman aarteen rahaa ja muuta mitä agitatsionissa tarvitaan. Ja kiihko ei sillä taholla kaivannut virittämistä. Koston tunne ja varma tietoisuus siitä, että oman puolueen presidentti merkitsisi uutta toverivallan nousua Suomelassa, tärkeitä virkapaikkoja ja luottamustoimia, kannusti sosialisteja aivan hurjistuneeseen agitatsioniin, joka vaivaloisesti saattoi pysytellä edes muodollisesti laillisuuden ja lojaalisuuden puitteissa. Valheilla ja pimityksellä, joka lain kiertämiseksi osattiin pukea entistä kavalampaan muotoon, kiihoitettiin joukkoja tekopyhäin vaalilauseitten ympärille, joiden tunnussanana tietysti olivat ennen muita "kansanvaltaisuus ja edistys".

Huolestuneina seurasivat asiain kulkua ne, joiden silmiä eivät tällaiset seikat riittäneet sokaisemaan. Jos yhteiskunnan porvarillinen aines olisi kyennyt yksimielisyyteen, olisi se kuitenkin selviytynyt taistelusta voittajana, mutta niin ei ollut, vaan eripuraisuus hajoitti sen rivit. Se kansanvallan kirous, joka estää todellisen itsenäisen persoonallisuuden nousun ja menestyksen, vaatien joukkojen tahdon orjallista imartelemista ja totuuden peittämistä pumpuliin, oli saanut aikaan sen, ettei kukaan kykenevä ja vastuunalaisuutensa sekä siveellisen arvonsa tunteva henkilö tahtonut ryhtyä ehdokkaaksi ja ottaa hartioilleen sitä taakkaa, jota ei kuitenkaan puoluetemmellyksemme keskellä voinut kunnialla ja menestyksellä kantaa. Kun sitäpaitsi vuosikymmeniä oli lietsottu epäluuloa kaikkia niitä henkilöitä kohtaan, jotka asuinpaikkansa, sivistyksensä ja yhteiskunnallisen asemansa vuoksi olivat joutuneet saamaan Suomelassa niin pahaan huutoon tulleen "kaupunkilaisen" nimen, eivät maaseutu ja siellä olevat valtapuolueet tahtoneet kuullakaan muusta ehdokkaasta kuin siitä, joka lähti heidän omasta keskuudestaan. Kun vielä lisäksi eräät rahamaailman piirit, joiden rikkaus oli kotoisin maailmansodan gulashivuosilta, omien salaisten pyrkimystensä vuoksi koettivat keinolla millä hyvänsä hiljaisuudessa tukea ja työntää esille sellaista ehdokasta, jonka tiesivät olevan itselleen edullisen, oli sekasorto porvarillisissa piireissä täydellinen ja voiton saanti mahdoton. Lisäksi olivat porvarillisten "radikaalit" uudelleen ruvenneet uskomaan Suomelan sosialisteihin ja antaneet ymmärtää, että "edistyksen" ja "tarmokkaan uudistuspolitiikan" asia vaati, että heidän miehensä hyväksyttiin yleisesti porvarillisten ehdokkaaksi; ellei niin tapahtunut, katsoivat he yhteiskunnallisen elämänkatsomuksensa vaativan sosialistien ehdokkaan äänestämistä.

Siinä suunnattomassa vaalipauhussa, joka nyt tämän kaiken pohjalta lähti, hukkui jokainen järjen sana kuin vesitippa tulivuoren aukkoon. Ei ollut mitään, joka olisi pannut hillitsemään poliittista intohimoa ja kiihkoa: ei vapaustaistelua, ei ryssän sorron vastustamista, ei näkyvissä olevaa ulkonaista vaaraa, ei sitä painostusta, joka ennen valtiollisen ja kansallisen sorron aikoina oli puristanut ilmoille vastuunalaisuuden tunteen. Oli päinvastoin mitä hillittömin vapaus ja paras mahdollinen tilaisuus ajaa omia erikoispyyteitä ja viedä ne voittoon, huolimatta siitä, mitä yhteinen isänmaan ja valtion etu olisi vaatinut. Tässä sanomalehtien ja yhdistysten maassa ei vielä koskaan oltu niin kiivaasti törmätty toisiaan vastaan, ei vielä koskaan niin ihannoitu omia ja mustattu toisten tarkoitusperiä kuin nyt. Ja ne henkilöt, jotka puoluevehkeily oli työntänyt kansan valittaviksi, tulivat tutkituiksi niin perin tarkoin syntymältään, elämänvaiheiltaan, lahjoiltaan ja lahjattomuudeltaan, vioiltaan ja ansioiltaan, että se vähäinenkin arvonanto, jota he mahdollisesti ennen ehdokkaiksi rupeamista olivat nauttineet, hävisi tyystin ei ainoastaan vastustajain, vaan vieläpä enemmän omien, useassa tapauksessa kateellisten kannattajainsa silmissä. Tuli presidentiksi kuka hyvänsä, oli jo ennakolta selvää, että hänen asemansa olisi alistettu ryhmänsä erikoispyyteiden palvelukseen, joka oli toista kuin maan paras, että kaiken yläpuolella olevan hallitsijavallan käyttö olisi hänelle mahdotonta.