KYNÄLLÄ JA KIVÄÄRILLÄ

"Sissin" pakinoita itsenäisyys- ja vapaustaistelumme ajalta

Kirj.

EINO RAILO

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1918.

SISÄLLYS:

Nähtyä ja tunnettua:

Kerenski. Anarkia. Kiipijä-sieluille. Huvila-iloja ja elintarvesuruja. Syksyinen lauantai-ilta. Martti Lutheruksen opetuksia. Sinn-feinarit. Toveri Pavel Shishkolle ja hänen apulaiselleen Jukka Rähjälle kohteliaimmin. Marraskuu. Agitaattorille. Illanvietto saksalaisille ja itävaltalaisille upseereille.

Kynällä ja kiväärillä:

Vapauden hinta. Aseitteni ylistys. Salaliittolaisten muistojuhla. Valkoinen soturi, terve! Presidentin vaali Suomelassa. Suomen kuninkaan ja kansan hetki. Nummisuutarin Esko. Timanttikurkien ampujia. Suomalainen oikeistososialisti. "Me vaadimme". Juhannuspakinaa. Vuosi sitten.

Keveämmällä kädellä:

Olkkolaisen Heikin tupakit. Märkälän vaarin joulu. Jurveliinin "monarkisti". Taistelu vihreästä madosta. Kun olkipesän piti parveilla.

NÄHTYÄ JA TUNNETTUA

Kerenski.

Ihminen kaipaa aina uutta. Se ominaisuus on se tuli, jonka Prometeus muinoin tempasi taivaasta, saattaen teollaan ihmiskunnan edistyksen tielle. Niin pian kuin joku asia, toiminta mikä hyvänsä alkaa mennä aina samaa uneliasta vanhaa latuansa, silmät ummessa, puoli laiskana ja raukeana kuin lihava koira, tulee minun paha olla. Rupeaa ahdistamaan henkeä ja kyllästyttämään. Uutta viinaa tähän vanhaan leiliin, ja ellei sitä saada, niin kokonaan uusi leili! Kulaus siitä, että pohja paistaa, ja sen uusi neste vaeltaa kuin tuli joka suonen käänteessä, elähdyttää sydäntä ja mieltä, värittää näköalat, saattaa maailmaan uutta makua… ellei ihmisellä olisi tätä uuden viinin janoa, olisi hän surkuteltavampi olento kuin Kreikan kuningas.

Mutta mistä tää puhe leilistä ja uudesta viinistä, uuden kaipuusta ja vanhaan kyllästymisestä? Onko kukaan tarjonnut suomalaisille uutta viiniä? On. Me juomme joka päivä tuota ainoata helmeilevää nestettä, joka yksistään voi meitä tyydyttää, suoraa puhetta täydellisestä vapaudestamme ja isäntävallastamme tällä terhenisellä niemellämme. Ja uskallanpa luottaa siihen, että näin täyteen saatu uusi leilimme sydänajatuksensa syvästä lähteestä aina yhä uudelleen itsensä täyttää sillä oikealla 95-prosenttisella, jota ilman millään kansakunnalla ei ole oikeutta täysiä kaatioita kantaa.

Kerenskistä huolimatta. Tuo mies ei ole tätä ennen pyörinyt ajatuksissani varsin niin paljon kuin niiden, jotka ovat julistaneet hänet "Venäjän vallankumouksen ylpeydeksi". En ole mielessäni julistanut häntä näihin saakka miksikään, vaan olen odotellut, miksi tuo tuosta sukeutuu, mutta nyt tekisi mieleni rykäistä minunkin ja julistaa…

Hänhän kävi taas Helsingissä. Tässä eräänä päivänä kävi täällä humahdus kuin muinoin helluntaina, ja tuliset kielet laskeutuivat joihinkin suljettuihin seuroihin, eikä ollut vielä tuosta tuuperruksesta selvitty, kun hän taas oli tipotiessään — ei edes pölypilveä maantiellä näkynyt. Me seisoimme ja katsoimme toisiamme silmiin sanoen: se Keeerenski (vähintään kolme e:tä) se kävi? — Niin kävi. — Ja meni? — Niin meni. Ja silmämme olivat hassun pyöreät ja leukamme väkätti kuin parkkia pureksivalla jäniksellä.

Sitten me kuulimme, mitä hän oli sanonut meidän esityksistämme omien sisäisten asioittemme ratkaisuun nähden. Minun ei tarvitse sitä kertoa, sillä sen tietää koko maailma: hän tervehti meitä vasemmalla kädellä ja sanoi venäläisten tapaan: njet. Sitten me luimme, mitä hän oli puhunut sotilaille, erikoisesti Suomesta. Ja kun tämän kaiken tiesimme, saatoimme harkita, mitä varten hän oli tänne oikeastaan tullut.

Hänhän on nyt sotaministeri ja oli tullut palauttamaan kuria täkäläiseen armeijaan. Sitä varten piti hän puolitoistapalstaisen (keskinkertaisen) puheen "veljillemme mariineille". Suoraan sanoen: sillä keinolla ei ainakaan armeijan sieraimiin puhalleta minkäänlaista elävää eikä muutakaan henkeä, sen ymmärtää lapsikin. Ja uskon siksi paljon hyvää Kerenskistäkin, että tiedän hänenkin sen ymmärtävän. Ellei todella tehdä asiassa jotakin asiallista, paistattavat sotajoukot varmasti päivää niin kauan kuin haluavat, ja kernaasti minun puolestani. Sanon mielipiteeni aivan syrjäisenä henkilönä.

Mutta se, mitä herra sotaministeri lausui herra "shiplomaatti" Huttuselle, ynnä hänen kuripuheensa Suomea koskeva kohta osoittavat hänen täällä käyntinsä todellisen tarkoituksen. Hän kävi antamassa meille leyhähdyksen siitä, miten ilmavirta kulkee silloin, kun hänen tapaisensa mies tarttuu virtahevosen-nahkaiseen ruoskaan. Kerta kaikkiaan, yhdellä äännähdyksellä, tahtoi hän tukahduttaa kaiken sen pienenkin vapauden vikinän, jonka saappaan alla oleva hiiri on uskaltanut päästää. Ja vielä: hän tahtoi aivan selvin sanoin kiihoittaa venäläistä sotaväkeä meitä vastaan, särkeä sen luottamuksen, joka täällä on toistaiseksi väliaikaisen hallituksen tyhmyyksistä huolimatta väestön ja sen välillä (kolinkolia) vallinnut. Me suomalaiset olemme niin kirotun paksuverisiä, ettemme heti ole ymmärtäneet, minkä nyrkiniskun herra Kerenski kävi meille antamassa, mutta annappa että olisimme esim. unkarilaisia. Kuinka kipeästi olisimme kiljahtaneet tuon iskun jälkeen ja osoittaneet sen punertavaa jälkeä kaikille niille tekopyhyyden mestareille, jotka puhuvat pienten kansain vapaudesta vain niitä härnätäkseen ja pilkatakseen.

"Täällä Suomessa on meidän oltava erityisesti varovaisia." "Vallankumous on voima." "Vallankumous on valta." Näin puhuu "Venäjän vallankumouksen ylpeys" lapsen kannalla olevalle sotamieslaumalle, jonka mieliala ailahtaa vähimmästäkin syystä äärimmäisyydestä toiseen. Se on eriskummallista vastuunalaisuudentunnetta, varsinkin kun sen lausujana on äskeinen oikeusministeri. Se on sitä vielä enemmän, kun sen lausujana on sama mies, joka pari kuukautta sitten lauloi imartelevia sanoja ällistyneelle eduskunnalle ja töllistelevälle kansanjoukolle Runebergin patsaalla. Muuttuuko oikeusministeri ja ammatti-ihmiskunnan ystävä satraapiksi, tultuaan sotaministeriksi? Eikö venäläisenkään järki jaksa ymmärtää, mitä veristä ivaa koko vapaudenaatteelle on sellainen esiintyminen, kuin Kerenskin äsken?

Tästä asiasta voisi puhua paljon, ja joka sana, mitä siitä katkeruutta saarnaisi, kumpuaisi syvältä suomalaisten sydämestä ja hiljaisena kuiskauksena vakuutamme toisillemme: tuon miehen tähti on Suomessa ijäksi laskenut.

Että minä olen aivan oikein ymmärtänyt "herra ministerin", siitä on todistuksena se uusi sepustus, jonka jokin prof. E. Tarle on Denj-lehdessä aivan äsken julaissut. Me muistamme vielä tämän arvon professorin siitä kirjoituksesta, jonka hän vähän aikaisemmin senaattimme varapuheenjohtajan ohjelmapuheen johdosta laski julkisuuteen. Herra professori on nähtävästi pelännyt, että me suomalaiset emme ymmärtäisi "herra ministerin" käynnin tarkoitusta, ja on senvuoksi rientänyt meille selittämään sitä. Puheen Suomea koskeva kohta oli tarkoitettu meille suomalaisille "ensimäiseksi varoitukseksi". Herra professori toistaa ensin "Venäjän vallankumouksen ihanimman ilmiön" (kuka muu kuin venäläinen voisi keksiä tällaisia fraasikukkasia!) sanat: "Venäjän miesten hyväsydämistä ja avointa mieltä tahdotaan käyttää väärin pelissä." Pelaajia olemme kai me suomalaiset, jotka tosiaankin olemme saaneet niin kumoamattomia todistuksia Venäjän miesten hyväsydämisyydestä. Mutta professori ei tahdo olla uhkauksissaan ministeriä huonompi. Kuulkaamme mitä hänellä itsellään on meille sanomista. "Venäjä on tällä hetkellä vielä riittävän voimakas puolustamaan ketä vastaan tahansa alueellista kokonaisuuttaan." Tämä lauselma paljastaa professorin sielun ja me näemme, että hän "mustassa imperialismissaan" on venäläisen tsarismin oikein laillinen sikiö.

Pyydämme kysyä, mikä korkeampaan maailmanjärjestykseen perustuva siveellinen oikeus venäläisillä on kutsua Suomen kansan asuma-aluetta omakseen? Mutta ei tässä vielä kaikki! Professori Tarle jatkaa: "Näinä levottomina ja hirmuisina aikoina voivat laivaston tykit ruveta ampumaan itsestään, ilman Pietarista saapuvaa käskyä." Vai ihan itsestään! Mikä vahinko, ettei venäläisillä nykyisessä maailmansodassa ole ollut käytettävänään tällaisia "itsestään ampuvia tykkejä". Jos heillä olisi sellaisia ollut, olisi siinä ollut ase, joka olisi pannut heidän kekseliäät vihollisensakin vapisemaan; sodassakin olisi luultavasti silloin käynyt vähän paremmin. Mutta näitä itsestään ampuvia tykkejä on aina osattu käyttää paremmin omia kansalaisia kuin ulkomaisia vihollisia vastaan. Se näkyy edelleen olevan prof. Tarlen ihanne. Prof. Tarle on tyhmä, kun luulee moisten uhkausten vaikuttavan meihin suomalaisiin. Ja prof. Tarle on edesvastuuntunnetta vailla oleva henkilö, joka heittelee syyttä suotta ympärilleen palavia kekäleitä. Tarkoitus on nähtävästi täältä Suomesta perinjuurin hävittää kaikki myötätunto venäläisiä kohtaan.

Samaa yritetään kyllä muillakin keinoin. Mieleeni johtuu täällä toimiva "kansanvapauskomitean vastavakoiluosasto". Siinä on asia, jossa suomalaisten taikinamaisuus valuu esille kaikessa inhottavassa selkärangattomuudessaan. Onhan selvä ja Suomen lain kulmakiveksi määritelty asia, että täällä on vangitsemisoikeus vain Suomen viranomaisilla ja että tämä saadaan toimeenpanna vain siinä tapauksessa, että vähintään todennäköisesti on kysymyksessä teko, jonka rangaistuksena voi olla myös vapauden menettäminen. Ellei näitä ohjeita noudateta, on vangitseminen laiton. Suomalaisten on siis puolustauduttava noita salaperäisiä kotirauhan häiritsijöitä vastaan. Pitäisin esimerkiksi kelpaavana miehenä juuri laillisuuden kannalta sitä, joka panisi nuo tuollaiset vieraat liukkaasti hakemaan parempia kiinnipano-valtakirjoja.

Ja miksi herrannimessä ärsyttää meitä tässäkin asiassa! Eihän olisi mikään maailmassa helpompaa kuin kääntyä suomalaisten viranomaisten puoleen ja anoa laillista virka-apua, koska sitä ja sitä on muka selville käynyt. Asia menisi siten vallan yhtä hyvin, syyttömyys tulisi ilmi kädenkäänteessä, eikä meitä turhaan ärsytettäisi ja kiusattaisi, eipä pantaisi myös omia "vapausperiaatteita" naurunalaiseksi. Eiköhän tässä voimakas, selittävä esitys prokuraattorin kädestä jotakin auttaisi? Vai onko niin, ettei sille taholle tehoa mikään:'

Teidän puheenne olkoon da da ja njet njet, mutta ei mitään järkeä sillä välillä.

Aurinko loistaa meille suomalaisillekin! Sitä ei — ähä kutti — Novoje Vremja sentään saa estetyksi. On toki siunattu asia. Meilläkin siis pääsevät helluntaililjat kukkimaan, ja jos huomenna on kaunis sää, välähtää Suomen luonto kirkkaana kesän ensimäisessä vihreydessä. Kuinka ihana onkaan tämä meidän Suomenmaa! Kun sitä ajattelen, ymmärrän aivan selvästi, miksi muukalaiset haluaisivat sen meiltä riistää. Tietysti siksi, että se on kauniimpi kuin heidän oma pahanpäiväinen mökkyrin takalisto-korpikappaleensa, jossa ei kasva edes piiskaksi tai hirsipuuksi sopivaa.

Mutta lopetan vihan ja riidan puheen, isken musteiset näppini yhteen ja kiitän taivasta, joka on meidät, syntisäkit, uuteen suveen auttanut (sadetta saisi tulla keväisin enemmän). Ja sitä tehdessäni muistan ne kymmenettuhannet kirkkaat silmäparit, jotka eilen ja tänään hajoavat kesälomalleen pitkin tuhansien järvien maata. Lapset, kuulkaa! Selittäkää jokaiselle, että Suomen vapaus on täysi vasta sitten, kun olemme vain itsestämme riippuvaiset. Tehkää siitä tuon muistossa mainion saksalaisen Luteruksen katekismoon yhdestoista käsky. Sillä aikaa kuin tätä helluntaina alotatte, panen minä palstallani pyhistä huolimatta perunaa maan rakoon. Hyvästi ja hauskoja juhlia!

(26/5 17.)

Anarkia.

Ennen vaadittiin täällä venäjän kielen todistus — nyt vaaditaan työväenyhdistyksen jäsenkortti; ennen toimeenpanivat täällä laittomuuksia pahantekijät ja santarmit — nyt sitä tekevät sosialistit ja venäläinen sotaväki; siinä sitä nyt ollaan ja hyvin kaunista ja vapaudenajallemme ja kansalliselle arvollemme sopivaa tämä kaikki on. Tekisi mieli lennätellä tuomion ja moitteen nyrkiniskuiksi kiteytyneitä lauselmia täältä alakerrasta yli koko viheliäisen menon tässä kurjassa maassamme, jonka piru vie nahkoineen ja karvoineen, ellei se hyvin nopeasti muuta tapojansa ja rupea yksimielisesti kaikkinaiseen rakennustyöhön. Johan nyt on ihme ja kumma, ettei aika aja järkeä päähän, vaan että yhä uudistuvasti erehdytään räikeän typeriin ja tarpeettomiin tekoihin. Olisiko sittenkin niin, että suomalainen työmies on kykenemätön vapautta käyttämään, että se on hänelle kuin vaarallinen kananorsi, josta hän pudota mätkähtää alas kuin olisi yrittänyt siinä näppiensä nenässä nukkua? Onko sittenkin perää tuossa ruotsalaisten alituisesti vatkuttamassa väitteessä, ettei suomalainen muka pysty elämään ominpäin, vallan itsensä haltiana, vaan vaatii jotakin, joka sormella osoittaa: tee tämä nyt? Kun muistelee Tampereen, Porin, Rauman ja nyt tuoreeltaan Turun tapauksia, tekee todellakin mieli lausahdella ja kummastella yllä olevin kysymyksin, kunnes taas pääsee tasapainoon.

Olen vakuutettu siitä, että näistä surullisista tapahtumista ei ole vastuussa työväkemme ydinosa, sen todella kehittynyt aines, vaan eräät pimeät johtavat voimat ja sosialistisen nuorison malttamaton ja kuuma veri. Noilla pimeillä voimilla tarkoitan sitä henkeä, jonka vallassa Työmies-lehti edelleen näyttää olevan ja joka parin vuosikymmenen kuluessa on onnistunut surettavassa määrässä kansansieluamme turmelemaan. Vastarinta sitä vastaan on työväestömme keskuudessa sangen suuri, se tiedetään, mutta vielä se ei ole onnistunut, ja niin jatkuu tuota myrkytystyötä illasta iltaan, peitellen ja peittelemättä. Se se juuri on vuosien kuluessa vienyt työväestömme eräät ainekset sosialismin opin sinänsä ihmisrakkailta rannoilta epäjärjestyksen ja laittomuuden anarkistisille rämeille, joissa tarpominen tekee hulluuden lopulliseksi ja parantumattomaksi. Se viha, joka on sytytetty, ei ole sammutettavissa niillä parannuksillakaan, joiden saavuttamiseksi sitä sanotaan lietsotun, vaan kuljemme me varmasti vakavaa aikaa kohti, jolloin vuosikymmenien luokkavihan kylvö kantaa ne hedelmät, jotka vasta saavat yhteiskuntamme heräämään. Ei yhteiskunnallinen uudistus, vaikka äänioikeus annettaisiin vesikauhuisellekin, koske lentojätkää, joka on vapaa kuin taivaan lintu. Ei hän ajattele, että kun tämä nyt on saavutettu, on rauhallisesti ryhdyttävä työhön. Ei suinkaan, vaan järjestys ja sopusointu on hänelle perinjuurin vastenmielistä. Ei tämä rankkitynnyri suinkaan ole sillä onnellistutettu, että on saatu kieltolaki — kissanjalka!, vaan ryhtyy hän päinvastoin mitä laajimpiin korpirojun valmistuspuuhiin. Ei se, joka on tottunut elämään keskellä alituista kiihoitusta, jolle tuo sieluntila on muuttunut elinehdoksi, voi ruveta enää elämään uusissa olosuhteissa, joissa kiihoitukselta on pohja pois. Tuo järjettömästä tyytymättömyydestä, alituisten mellakkain toivosta ja puuhasta elävä tyyppi, jolla on työväen riveissä edustajansa otsatukkahuligaanista aina sosialistiherraan saakka, se se pisti Turun valtuuston arestiin, ja sen menoa katselevat vakavasti huolestuen sekä työväen parhaat ainekset että myös me kurjat porvarit.

Mutta miksi ei sitten ajatteleva työväestö nouse voimakkaammin vastustamaan tuota menoa, jos se ei sitä kerran hyväksy? kysyy nerokas lukijani. Syyt siihen ovat monet, mutta painavin niistä on se, ettei meillä ole kunnollista ja toimintakykyistä, puolueetonta poliisia. Se joka ei rakasta käsirysyä, ei mene mielellään praakailemaan hurjistuneeseen miesjoukkoon, joka "aatteen" nimessä on valmis nykistämään sinut maksuttomasti. Rauhallinen työmies, joka varmasti kestää työväen todellisen edun ehkä vaatiman yhteiskunnallisen taistelun vankemmin kuin paras suunsoittaja, kavahtaa yhdistyksessänsä joutumasta riitaan näiden hurjurien kanssa, jotka riehuvat kuin viimeisten päiväin pyhät. Se on luonnollista ja ymmärrettävää. Joka on nähnyt, millä pirullisella ilkeydellä nämä työväestön pahat henget vainoavat vastustajiaan kotona ja työmaalla, ymmärtää, missä vaikeassa asemassa heidän keskuudessaan on jokainen hienompi, todelliselle edistykselle altis luonne: pienikin hillitsevä sana, ja sinut leimataan porvarishenkiseksi, jonka sosialistinen luokkatietoisuus on epäiltävä, ja sinulle sekä sinun perheellesi alkavat pitkälliset sielulliset kärsimykset. Meillä porvarillisilla ei ole aavistustakaan, millä musertavalla tyranniudella jokainen yksilöllisyyden ilmaus niissä piireissä tukahdutetaan ja mitä värisyttävää säälimättömyyttä siellä osoitetaan.

Niin, sanon suoraan, että jos Turussa olisi ollut 25 tehtävästään tietoista ja kunnollisen komisarion johtamaa poliisia, olisi sikäläisten sosialistien uudistustarve ollut paljon hillitympi, olisivatpa he luultavasti ilman muuta suostuneet odottamaan sitäkin hetkeä, jolloin heidän eduskuntaryhmänsä olisi lahjoittanut kunnallisen äänioikeuden m.m. mielipuolille. Niin erilaisia lääkkeitä voi yhteiskunnallinen edistystaistelu kaivata. Mutta edellä sanottu pitää paikkansa vain sillä edellytyksellä, etteivät asioihimme millään tavalla sekaannu venäläiset sotilaat, sillä sen kautta asema muuttuu pelottavasti.

Puhumattakaan siitä, että järjestysvallan lamautuminen antaa vastuuttomille aineksille estämättömän tilaisuuden kuin huvikseen esittää ja ajaa läpi laittomia vaatimuksia, asettuu heidän pyynnöstään vielä venäläinen sotaväki ase kädessä tukemaan heidän puuhiaan. Painettiniekat ilmestyvät kauppoja sulkemaan, ulosottotuomiot ehkäistään, mielisairasta anarkistia ei uskalleta paiskata torniin, koska sotaväki asettuu häntä puolustamaan uhkaillen poliisimestaria, kotitarkastuksia toimeenpannaan, viljavarastot "lainataan", suoraan sanoen: sitä vähänkään julkisempaa toiminta-alaa ei enää ole, johon venäläinen sotaväki ei sekaantuisi. Syvästi huolestuen täytyy kysyä: mihin tämä kaikki päättyy, mihin olemme menossa?

Sillä kun ajatellaan sitä todennäköisesti sangen pian käsillä olevaa hetkeä, jolloin emme enää voi ruokkia tätä rasituksenamme olevaa muukalaislaumaa, tuntuu asema sangen pimeältä. Elleivät heidän viranomaisensa saa hankituksi heille ruokaa, ottavat he sen meidän suustamme. Monin paikoin maaseudulla tekevät he sen nyt jo, eikä ole keinoja sitä estää, sillä ottavan kädessä on piilossa painetti. Välit huononevat, naisemme tulevat vähitellen kulutetuiksi, syntyy tyytymättömyyttä, väärinkäsitystä, yhä enenevää väkivaltaa, kunnes maamme on samanlainen helvetti kuin Venäjäkin. Mihin turvaudumme tällöin me, joita sekä työväkemme että venäläinen sotaväki samalla tavalla vihaavat? Mitä voi maanviljelijä, jos nälkiintynyt sotaväki teurastaa elikot, jakaa viljan ilman mitään kortteja, ja pitää lopuksi hiukan muutakin lystiä? Ei mitään, vaan elämme me porvariluokat aivan oman onnemme ja Jumalan armon nojassa.

Tähän suuntaan ovat asiat hyvin todennäköisesti kehittymässä, eikä siinä ole oikeastaan mitään outoa. Kaikkia suuria vallankumouksia on seurannut tällainen epäjärjestyksen aika, sillä valtaan tulleet voimat eivät heti ehdi löytää oikeaa vaikutussijaansa. Mutta tästä tietoisena ei tarvitse joutua kaikista syvimpään kuiluun, vaan voi ryhtyä ajoissa varokeinoihin. Ja paras varokeino on järjestäytyminen.

Se on tullut nyt meidän porvareidenkin tehtäväksi. Puolueista ja mielipiteistä huolimatta on kyläkunnittain muodostettava taatuista aineksista voimakkaita yhtymiä, jotka panevat kylän piirissä toimeen lujan ja vääjäämättömän järjestyksen. Jos näin olisi ollut Mouhijärvellä ja Luopioisissa, ei siellä olisi kannettu isäntiä pelloilta eikä piesty naisia. Jos voimat uhkaavat törmätä yhteen, ei sitäkään saa säikähtää, vaan kerta kaikkiaan on pantava huligaanimaisuudelle otsa eteen. Tämä puuha saa varmasti kaikkien oikeitten kansalaisten kannatuksen ja tekee jo olemassa olollaan monet tyhmyydet mahdottomiksi. Sen avulla saadaan kylien irtolaisainekset edes jonkun silmälläpidon ja pakon alaisiksi, ja ennen kaikkea ulkopitäjäläisainekset pois perkatuiksi. Ottakaamme, porvarit, oppia ja järjestykäämme!

* * * * *

Jos Suomi olisi ollut itsenäinen valtio, ei tietenkään tämäntapaisia harmeja olisi nyt kestettävänä. Jos meillä olisi vapaa isännyys talossamme, suoriutuisimme sangen sujuvasti sellaisista uudistuspyrkimyksistä kuin Turun valtuuston arestiin pano. Mutta juuri se, että vapautemme riippuu venäläisen painetin kärjessä, lamauttaa täällä kaikki. Jos olisimme erillään Venäjästä, ei meidän tarvitsisi kestää ruplakurjuutta ja sitä häpeää, että lause: "Maksaa tästä setelistä kullassa" on selvä valhe; eipä tarvitsisi maanviljelijöidemme teurastaa elikoitaan venäläiselle sotaväelle, ei tyttöjen uhrata impeyttään matruuseille ja kiinalaisille, ei lastemme kärsiä heidän takiaan elämisen puutetta — vailla olisimme me tuhansiakin harmeja, joita muukalainen isäntelijä meille joka päivä tuottaa. Vaikka meillä olisikin toisia, kenties yhtä raskaita kuormia kannettavana, tekisimme sen kuitenkin oman talon isännän jalolla vapaaehtoisuudella, joka olisi ihmis- ja kansalaisarvollemme sopiva. Nämä katkerat nöyryytykset, joita meille tämä "venäläinen vapaus" päivittäin tuottaa, kuin asuisimme jossakin neekeritasavallassa, juurruttavat varmaan, jos meillä yleensä on poliittista intohimoa ja isänmaanrakkautta, sieluumme sen vakaumuksen, että tärkein taistelu, mitä tässä maassa on koskaan käyty, on alkanut näinä viikkoina, taistelu Suomen valtiollisen itsenäisyyden ja riippumattomuuden puolesta. Laillisuuden aatteella, katsottuna kansamme tulevaisuuden kannalta, ei ole koskaan mitään pysähdys- ja asentopaikkaa, vaan kasvaa ja kehittyy se kansan valtiollisen itsetietoisuuden mukana; vanhat lehdet putoavat pois, ytimestä putkahtaa esille yhä uusia, kunnes vihdoin koittaa se suotuisan tuulen hetki, jolloin paljastuu itse kukka: todellinen ja täydellinen vapautemme.

Tämä Suomen tulevaisuuden aate on saavuttanut vastakaikua kaikkialla. Ainoastaan jotkut vanhat poliitikot, joille heidän pykälänsä ovat muodostuneet piikkilanka-aitaukseksi, ovat hyljänneet sen mitä suurimmassa määrässä vaarallisena. Heistä on mitä tuhoisin tapaus menestyksellemme se, että on "suututettu" Kerenski, tuo Suomen muka ainoa todellinen ystävä Venäjällä; he näkevät tuhatkin eri vaaraa ja hoksaavat tuhatkin eri veruketta, jolla aatettamme vastustaa, jopa tehdä naurunalaiseksi, ja tuntuu heiltä kokonaan puuttuvan se suhde isänmaahan, joka asettaa itsenäisyyden poliittisen taistelun luonnolliseksi päämääräksi. He alottavat aina, ellei Maunu Latolukosta, niin ainakin Aleksanteri I:stä, he elävät menneisyydessä eivätkä nähtävästi jaksa kohota nykyisyyden tasolle, jossa vaatimukset ovat uudet ja ihmeelliset. Mutta kansamme näyttää juuri tässä asiassa täyttävän uusi ja valoisa rohkeus, joka on kohottanut sitä poliittiseen valveutumiseen enemmän kuin koko viime vuosisadan työ yhteensä. "Olen suomalainen!" — tuo sana on saanut uuden sisällyksen.

Ja työhön nyt pitkin Suomen saloja! Itsenäisyysajatuksen siveellistä ja valtiollista merkitystä kansakunnalle ja yksilölle on puolueista ja yhteiskunnallisista mielipiteistä huolimatta terotettava kaikkialla, joka kodissa, ja aatteen harrastajat ovat koottavat sitä ajaviin järjestöihin. Muutamissa hetkissä on hävitettävä verestämme siihen sortajan iskemä haluttomuus ja velttous.

(2/6 17.)

Kiipijä-sieluille.

Sorron aikuinen kiipeävä virkamies oli kerrassaan kamala kappale. Hän oli nielaissut kunnian ja omantunnon kuin kalanmaksaöljy-annoksen, ja liikkui keskellämme kuin kirkastettuna. Hänen jokainen askeleensa tiukkui uhrautuvaista isänmaanrakkautta ja laillisuutta, hänen katseestaan kuvastui valtioviisauden profeetallinen lahja, ja hänen kiireellänsä väikkyi jonkunmoinen paremman ymmärtämisen kunniakehärengas. Hän oli ensimäinen moittimaan venäläisiä esimiehiänsä, mutta hänen puheestansa huomasi hänen heitä ihailevan, ja kun hän polvistui Bobrikoffin muistomessussa senaatissa, teki hän sen maailmanhistorioitsijan ja filosoofin hymähtävällä ilmeellä, kuin viisas, joka korkeampien päämäärien vuoksi alistuu lasten keksimiin temppuihin. Näin vaeltaa hän nuhteetonna omatekoista siveellisyyden polkuansa ja hänen yllänsä loistavat kauniit tähdet, joista silloin tällöin joku lennähtää hänen rinnoillensa; maailma on hänelle hyvä.

Mutta tulee myrsky ja suuret tuulet, tähdet romahtavat alas ja meri nielee faraon ja hänen sotajoukkonsa. Ne se nielee, mutta eipäs suljahda alas tuo kiipijäsielu. Ei, vaan kuin antiloopi kuivalla arolla on hän jo sieraimet levällään haistanut myrskyn tulon ja rientänyt sitä vastaan nopein askelin; ja kun tulva peittää maan ja korppilauma lentää avutonna ronkkuen yli vetten pinnan etsien oksaa, mille istahtaa, keinuu hän, tuo kaukonäköinen, jo iloisena aaltojen pinnalla, sen lastun varassa, jonka oli osannut hankkia. Hauskasti menee hän aaltojen mukana, hoidellen esimerkiksi sijaisena jotakin virkaa paremman puutteessa. Hallitus unohtaa, kansanvalta antaa anteeksi, hän tekee parannuksen, ja lähtee seuraavana päivänä vauhdilla kiipeämään kansanvaltaisuuden kustannuksella. Koko maailma tietää, että hän vielä kolme kuukautta sitten oli täysi ryssä — nyt se on ennen vedenpaisumusta tapahtunut erehdys, unohdettu ja anteeksi annettu.

Niin, hän on todellakin kamala kappale, se on kohtuuden nimessä myönnettävä, mutta yksi hyvä puoli hänessä on: koko maailma tuntee ja tietää hänen edeskäymisensä. Kärppä on notkea ja keveä elukka, mutta lumeen sekin jälkensä jättää, ja varovainen kanalan hoitaja pyytää hänet loukullansa. Ja lopuksi, kun hänet pannaan ahtaalle ja vedetään tilille rosvouksistansa, päästää hän ilmoille olemuksensa perusaineksen, jonka hirvittävä tuoksu karkoittaa naapuristosta koko kristityn väestön. Siksi hän on lopultakin suhteellisesti vaaraton otus. Sanon sen siksi, että löytyy eräs eläinlaji, joka on häntä vaarallisempi ja jonka tuottama tuho on laskemattoman suuri siksikin, että hänen häntäänsä on sangen vaikea saada pihtiin.

Hän kuuluu myöskin kiipijäin suureen luokkaan, mutta siihen lahkoon ja heimoon, joka kalastelee kansanvaltaisuuden yhteisvesissä, yhtenä jäsenenä tuossa suuressa osuuskunnassa, joka nyt Suomi-proomuakin pukseeraa. Hän on tuo kautta vuosisatojen ihmiskunnan historiassa esiintynyt tyyppi, joka on suurten joukkojen suosiolla noussut sinne, minne toiset kiipijät ovat kavunneet tyrannien imartelulla. Jos mitataan jonkunmoisella "alkoholikoettimella" heissä kummassakin esiintyvä valheen määrä, luulen sen sittenkin olevan suuremman tässä jälkimäisessä haisunäädässä. Epätoivoisena seuraan joka hetki hänen tuhoisaa toimintaansa.

Sillä nyt, kun kansanvallan kevättulva on korkeimmillaan, ja pursuaa laillisten patojen ja tokeitten yli, turmellen viljelyksiämme liikavedellänsä, viettää tämä nousukas riemuhetkiänsä. Hän on nyt elementissään. Tänään viettää hän aikansa porvarillisten seurassa. Hän on mahdollisimman elegantti, hänen jälkeensä jää hajuveden tuoksu ja hänen kasvojansa kaunistaa ikuinen hymy. Hän on sulaa kohteliaisuutta ja huomaavaisuutta. Hän tutkii nopeasti jokaisen läsnä olevan erikoisominaisuudet, lyöttäytyy hänen kanssaan keskusteluun ja häikäisee hänet kahden minuutin kuluessa notkealla imartelullaan. Nyt siirtyy hän naisten puolelle ja antaa sujuvan ja imarteliaan puheensa naisten sorretusta asemasta oikein räiskähdellä, liverrellen kuin pääskynen päiväisellä katolla. Naiset ryhmittyvät hänen ympärilleen, yleinen mieltymyksen sorina täyttää huoneen. "Hyvänen aika! Tuo mies tuolla ei minua kärsi", ajattelee hän äkkiä. "Hänet täytyy voittaa." Aivan hermostuneena kiiruhtaa hän työhön. Nyt! Tuo mies on käyttänyt juuri puheenvuoroa. Kiipijä kiiruhtaa saamaan puheenvuoron hänen jälkeensä ja lausuu vakaumuksesta värisevällä äänellä: "Arvoisa edellinen puhuja on tässä erinomaisella asiallisuudella ja nasevuudella, aivan kuin naulan kantaan iskien osoittanut, kuinka porvarillisten puolueittemme äärimmäinen patavanhoillinen aines…" Kiitoksen saanut uhri istuu tyhmistyneenä ja ällistyneenä, mutta heikkona luonteena hän tavallisesti pehmenee. Kiipijä jatkaa puhettansa. Yhä voimakkaammalla äänellä ja syvemmällä vakaumuksella imartelee hän läsnä olevaa joukkoa. Kaikki se kaunis, mitä hän kansanvallasta sanoo, on joko sellaista, ettei se ole mitään, tai sellaista, joka antaa läsnä oleville mainion käsityksen sekä itsestään että puhujasta. Tuolla nousee ylös innostunut nuorukainen. Hänen mansikanpunaiset poskensa eivät tosin ole aivan sopusointuisa tausta sille suurelle suulle ja mahtipontiselle äänelle, jolla hän lausuu ilmi surullisen epäasiallisen sanottavansa, mutta kiipijä kiiruhtaa palkitsemaan hänen puheensa ystävällisellä kehaisulla. Niin toimii hän näissä piireissään uupumattomasti, jättämättä käyttämättä ainoatakaan tilaisuutta mahdollisuuksiensa vahvistamiseen. Kun hän tapaa maalaisia, on hän maalaisempi kuin yksikään heistä, ja kun ukot ovat istuneet kymmenen minuuttia häntä vastapäätä, on heistä koko maalaiskysymyksen ratkaisu kiteytynyt tuoksi kiipijän persoonaksi. Kun hän pitää puhetta — ja niitä hän, luoja armahtakoon, pitää eräitä — täytyy suoraan ihmetellä sitä imartelevien ja komealta kalskahtelevien sananparsien sarjaa, jolla hän hyväilee kuulijoitansa ja peittää omaa asiallista onttouttansa. Hän on aploodien nälkäinen siihen määrään saakka, ettei hän jätä ainoatakaan tilaisuutta käyttämättä, jossa hän niitä voi saavuttaa. Jos hänellä on jonkunkaan verran varoja, sitoo hän vaikuttavia, mutta konkurssin partaalla keikkuvia tuttaviansa pienillä rahallisilla avustuksilla, sillä se merkitsee aina hyvin paljon. Jos hänellä ei joskus ole mitään sanottavaa, vaan on tarttunut hännästänsä kiinni, lyö hän nauruksi ja leikiksi. Jos hän on sosialistien seurassa, on hän radikaalisempi kuin yksikään heistä. Sattuvalla tavalla ilmaisee hän, että hänhän onkin oikeastaan mielipiteiltään sosialisti. Kansanvaltainen yhteiskunta ei voi muuta ollakaan! "Katsokaapa nyt!" lausuu hän. "Tuo juuri oli erinomaisen nasevasti sanottu. Minä olenkin aina ollut sitä mieltä, että jos kerran ratkaisu tulee, niin silloin se tulee, eikä ratkaisevalla hetkellä voi kukaan olla missään liian voimakas." Hän lumoaa kuulijansa, käärii hänen aivonsa suhdattoman laajojen selviötyperyyksien utupilveen ja jättää hänet juuri silloin, kun hän on syvimmän narkoosin vallassa. Hän on vakaumuksesta raittiusmies, mutta "istuu" silti. Hänellä on aina kiire — hän valvoo m.m. melkein kaikki yöt —, mutta kukaan ei ymmärrä, miksi hänellä on kiire, sillä hän tekee todellista rehellistä työtä vuorokaudessa korkeintaan kolme tuntia. Kaikilla niillä tunneilla, jolloin tärkeistä asioista päätetään, on hän saapuvilla. Ellei häntä ole kutsuttu, tulee hän kuitenkin, sillä hänellä on aina joku herttainen tekosyy. Hän nousee varmasti ja nopeasti ja kansanjoukot ulvovat ihastuksesta. Hän itse nauraa sille salassa, tekee mielessään pilkkaa sen tietämättömyydestä ja herkkäuskoisuudesta, ja laskee kylmästi rahatulonsa tällä asteella sekä mitä olisi tehtävä seuraavan saavuttamiseksi. Hän voi olla lahjakaskin ja tehdä paikallansa hyötyäkin, useimmiten hän ei sitä ole.

Ei ole sitä yhteiskuntapiiriä, jossa tämä inhottava olio ei olisi etujansa ajamassa ja kalastamassa. Köyhälistön keskuudessa on asia samoin, pukua ja käytöstä tietysti täytyy muuttaa. Mutta yhteinen ja vaarallisin ominaisuus on näillä haisunäädillä se, etteivät ne vahingossakaan sano kansanjoukoille totuutta; päinvastoin he salaavat siltä totuuden ja kulkevat sen intohimoja imarrellen ja silitellen sen etunenässä. Juuri silloin, kun harhaan johdettu kansanjoukko on tekemässä kohtalokkaita typeryyksiä, toimien aivan päinvastoin kuin sen periaatteet ja menestys vaativat, jolloin aivan polttavasti tarvittaisiin koko oman persoonallisuuden, aseman, vaikkapa hengenkin alttiiksipanoa, nämä kurjat kappaleet painelevat villaisella, silittelevät valheellisilla selityksillä, uskottelevat asioita, joihin ei ole vähintäkään syytä, sanalla sanoen asettuvat suojelemaan niitä tyhmyyksiä, joita syyntakeettomat joukot ovat vallankumouksen vaarallisessa jälkihumalassa valmiit tekemään. Kuinka tavaton vastuu tästä lankeaa noiden kirottujen kansanvallan kiipijöiden tilille, voi arvioida niistä suunnattomien kansallisten onnettomuuksien mahdollisuuksista, jotka nykyisin joka päivä maassamme kangastelevat.

Sillä niinhän se nyt on, että juuri niinä kuukausina, jolloin koko yhteiskunnan pitäisi taistella kansanvallan liikatulvaa, sen varjopuolia vastaan, meillä ei olekaan ollut miestä, joka hänelle kuuluvalta paikalta olisi sanonut totuuden. Sanottiinko totuus Tampereella ja Raumalla? Totuuden puhumistako on se, että maanviljelijät suostuvat väkivallan ja valheen, sotaväen miekkain ja pistimien uhatessa kaikkeen mitä ikinä heiltä vaaditaan? Totuuden puhumistako on se pelkuruus, jolla suoraan sanoen näytään suostuvan kaikkiin niihin anarkistisiin vaatimuksiin, joita huligaanit muka sosialismin ja kansanvallan nimessä joka kuusen juurellakin esittävät? Se on juuri tuota kiipijäin pehmeäselkäisyyttä, joukkojen mielistelyä, kansanvallan kavalinta vahingoittamista, ennen kaikkea kuolettavaa myrkkyä heikolle vapaudelle; vaikka uhkaukset tuntuisivat kuinka kauheilta, vaikka saisi kärsiä personallista pahoinpitelyäkin, niin laillisuuden ja hyvän järjestyksen vaatimuksista ei saa hetkeksikään luopua. On pantava kova kovaa vastaan! Haisunäätien liehittelemille joukoille on vakavasti osoitettava, mitä on todellinen kansanvalta.

Mitäpä miestä ihailin äskeisenä sortokautena? Häntä, Krestyn miestä, joka uhrasi oman asemansa, toimeentulonsa ja persoonallisen hyvinvointinsa pitääksensä kiinni Suomen laista; häntä, Siperian maanpakolaista, joka joutui lainkuuliaisuutensa vuoksi sanomattomiin kärsimyksiin; häntä, Shpalernajan nuorukaista, jonka kuolemantuomio oli allekirjoitettu siksi, että hän ryhtyi sotaan sortoa ja muukalaista vastaan. Kaikki he taistelivat ylhäältä päin tulevaa laittomuutta vastaan kuin miesten tulee, ja kammottava, kauhea oli heidän vihollisensa. Me, heidän kansalaisensa, noudattakaamme esimerkkiä, kun on ryhdyttävä taistelemaan alhaalta päin tulevaa laittomuutta, anarkiaa vastaan. Tokihan me tahdomme estää maamme joutumasta, samanlaisen sekasorron helvetiksi kuin miksi Venäjän valtakunta on parhaillaan tulossa. Miehet talosta, vetämään kiipijöitä alas kansanvallan puusta, jonka ylimmillä oksilla he nyt parhaillaan kukertelevat!

(9/6 17.)

Huvila-iloja ja elintarvesuruja.

Melkeinpä oli kyynel tulla silmään, kun laivan kannelta viimeistä kertaa silmäsimme pientä kesämökkiämme. Se jäi sinne honkainsa keskelle ikäänkuin surumielisiin mietteisiin, kestämään yksin ja omin voimin syksyn myrskyjä ja talven tuiskuja. Silmänsä oli se jo ummistanut, sillä Myllärin Reetu oli armotta lyönyt luukut ikkunoihin, riipinyt säälittä verannan pylväistä ruusupavut ja peittänyt savupiiputkin kivillä ja laudankappaleilla. Puutarhan penkit oli käännetty, tavarat kaikki koottu säilyyn tai viety asuttuihin taloihin ja lopuksi jätetty uskolliset Telinin Hanna ja Hennan Kalle loppuja viimeistelemään. Me asukkaat mennä vilistimme laivalla ja muistelimme kaiholla taaskin mennyttä kesää, joka ei palaa koskaan. Huvilan vaaleat seinät ja punertava katto loistivat niin hauskana väri-ilmiönä metsän tummaa petäjikköä, kellastuvaa lehdikköä ja taivaan uleata harmautta vastaan.

Oli syytä muistaa huvilaa kiitollisuudella, sillä maailman myllerrys oli taaskin livahtanut sen ohi kuin huomaamatta. Yli-Uotilan ystävällinen emäntä oli antanut voita säännöllisesti joka viikko, Lullin isäntä maitoa — ihanaa maitoa! — ja kirnupiimää joka aamu, ja kylän muut emännät mikä lihaa, mikä muuta maatalouden tuotetta. Sokerin puutteessa oli saatu opettajalta hunajaa, järvi oli puolestaan pitänyt huolen kaloista ja Lindgrenin ukko oli pyytänyt rapuja — hirveitä köriläitä, jotka mulkoilivat merroissa kuin pirunkalat. Puutarha oli huolehtinut vihanneksista, kurkuista, punajuurista, porkkanoista ja — last but not least — perunoista. Mitä viljan puoleen taas tulee, oli meidän kylämme yleensä sillä kannalla, että "mulla piisaa", ja siitäpä sitä näytti riittävän jumalanviljaa huvila-asukkaillekin. Myllytkin jauhoivat meidän kylässä pitkin aikaa ilman punnituksia ja kaksinkertaista italialaista kirjanpitoa, joten saatiin noita ryynejäkin hiukan varattua… Kun taivas tämän lisäksi oli antanut runsaasti aurinkoa ja terveyttä vanhimmasta alkaen pullo-kannalla olevaan saakka, voi ilman muuta ymmärtää, ettei mielellään tällaisesta paikasta eronnut matkustaakseen — Helsinkiin. Kaupunkilainen rakastaa maapaikkaansa intohimoisesti ja liittyy läheisesti sen luontoon. Ilmankos minuakin, noustuani tänä aamuna klo 6 laittamaan sienisaavin kantta, lensi pihamäntyihin teeriparvi tervehtimään. Olin lähettänyt pyssyt pois, joten olin aseeton, ja katselimme näin ollen toisiamme ystävällisesti. Sen kaarisulkien metallisini pisti silmiin ylhäiseltä ja komealta. Kaksi oravaa ajoi toisiaan takaa viereisessä petäjässä. Voi, että maailmanranta silti houkuttelee puoleensa!

Mainitsin perunat. Koko maailma elää nykyisin vain elintarve-asiain ja nimenomaan perunain eteen. Ala-Höllin renkipoika sai keväällä isännältään pellonkappaleen ja muutaman nelikon perunoita ne siihen kylvääkseen. Viime lauantaina lähetti poika tuosta kylvöksestä kahdeksisen hehtoa kaupunkiin, kääräisten taskuunsa sievoiset kolmisen sataa. Ennen saatiin perunoita kolmellakin markalla vanha tynnyri, sitten ne nousivat — kaikki näin maaseudulla — 6-8 markkaan hehto, kunnes niistä nyt näin sydänmaan kylissäkin maksetaan siinä nelisenkymmentä paperimarkkaa. Se merkitsee, että perunain viljelys on nykyisin maamiehelle kaikista kannattavinta, ja rahaa tuleekin maanviljelijöille aivan tuhottomasti näinä kuukausina. Valitettavasti suurin osa maamme perunamäärästä nähtävästi joutuu välikauppiaitten varastoon, sillä näitä kiitää nyt ympäri syrjäkyliäkin kuin karanneita sotilaita — aivan vilisemällä. Helsingin elintarvelautakunnalla sopisi olla runsas määrä näitä "ylösostajia" palveluksessaan. Ymmärrettävää on, että allekirjoittanutkin ajattelee — kirjoitan tätä paikkaa laivassa — erikoisella liikutuksella niitä muutamia hehtojansa, jotka ovat tuolla peräruumassa matkalla Helsinkiin.

Voin laita on hullusti kuten tunnettua. Elintarvelautakunnan toimesta sitä ei saada Helsinkiin riittävästi, sillä meijerien ei ole pakko myydä voitansa rajahintaan, kun saavat oman varaston ovella jo yli sen. Täytyy maksaa että saa. Hellyydellä muistelen niitä muutamia viattomia kiloja, jotka mitä nerokkaimmalla tavalla naamioituina lepäävät matkakorissa veljellisessä sovussa kenkien ja juuriksien kanssa. Ja tuo vanha läkkipeltinen piskettilaatikko tuossa vierelläni ei myöskään kerro, että sen sisustassa on tuota samaa hyvää ja kallisarvoista ainetta.

* * * * *

Kello on nyt 12,50. Taivas on mennyt sakeampaan pilveen, tuuli on itäinen ja kiihtyy kiihtymistään, viskellen kylmiä ja purevia sadepisaroita. Suurella selällä kohoavat aallot korkeiksi ja keikuttavat laivaamme, joka tarmokkaasti ja nopeasti kiitää rautatietä ja suurta maailmaa kohti. Kyselen kapteenilta, miten rahtia nyt riittää. "Perunoita", vastaa hän, "perunoita kuljettaa nyt koko maailma". Kaikki ihmiset laivalla puhuvat vain perunoista ja niiden hinnoista. Tunnen olevani matkalla jännittäviä seikkailuja kohti ja terästän rintani kuin löytöretkeilijä.

Klo 2,30. Me saavumme rantaan. Ajuria ei ole. Kapteeni hälyyttää niitä puhelimella. Pika-ajurit vievät pois perheeni, mutta itse jään puhelemaan vanhan ystäväni, kuorma-ajuri Laurikaisen kanssa, joka viskelee rattaillensa perunasäkkejäni. Hän oli jo vähän aikaisemmin vienyt asemalle eräitä muita tärkeitä kolleja, ja minä kysyn nyt häneltä kuiskaamalla ja salaperäisesti:

— Kysyttiinkö…?

— Kyllä ne tutkaisivat…

— Mitä sanoit?

— Valehtelin, että muuttotavaraa ja juuriksia. Ei muuta, vaikka silmäänikin…

— Hyvä on!

Minä huokaan keventyneenä ja lähden hänen rattaillaan asemalle. Hän on mainio mies! Tuntee minut, perheeni, lapseni, palvelijani, kesäasuntoni ja kaupunkikortteerini melkein tarkempaan kuin minä itse, ja luulen, että ellei tavaroissani olisi mitään osoitteita, hän tietäisi hajusta, mikä kuuluu minulle. Perunasäkki menee rikki — vips! on miehellä kourassa suuri neula, jolla hän kraatarin nokkeluudella paikkaa säkin sillä aikaa kuin minä hoitelen Nillan ohjaksia. Saavumme asemalle ja panemme tavarat sisään kuin tuiskuna. Laurikainen saa kohtuullisen palkkionsa, iskee minulle hyvästiksi silmää ja ajelee vihellellen tiehensä.

Klo 4,30. Venäläisiä sotilaita paljon, mahorkkaa, syljeksittyjä lattioita, ikävystyneitä ihmisiä. Juna on myöhästynyt 70 minuuttia. Haalaan suurta ja raskasta koria pakaasiin, mutta en saa sitä liikkumaankaan. Katson anovasti ympärilleni — venäläinen sotamies hymähtää, tarttuu koriin ja heilauttaa sen pakaasiluukkuun. Kiitän häntä ja hän siirrähtää naurahtaen syrjään. Kävelee edestakaisin ja vaipuu unelmiinsa — hänen tummista silmistään loistaa aivan selvästi mitä katkerin ikävystyminen. Mietin itsekseni: "Et tiennyt miesparka, kenen koria nostit. Me olemme molemmat ihmisiä." Sataa kovasti, veden lotinaa kuuluu ulkoa ja kosteus tunkeutuu kylmiin asemahuoneisiin.

Klo 5,30. Edelleen samassa paikassa. Seison tungoksessa sylissäni pieni maailmankansalainen, joka kovalla ja tinkimättömällä äänellä vaatii "pulloa". Kylmäverisesti vedän korista tuon kapineen, ja annan hänen syödä. Se on ihmisistä hauskaa. Kun ei ole muuta katsomista, tulevat naiset vähitellen ympärillemme meidän toimituksiamme seuraamaan. Odotan jännityksellä seuraavia kolmea kysymystä, jotka naiset aina tekevät:

— Kuinka vanha?

— Paljoko painoi syntyissään ja paljoko nyt?

— Mikä nimi?

Kysyjä oli tällä kertaa nuori rouva. Hän oli kaunis ja silmistä loisti kirkas ja intressantti äidillisyys…

Klo 6,30. Junassa. Me seisomme muut, paitsi pienen kansalaisen hoitaja. Naapureina venäläinen upseeri, rouva ja suuripartainen, hyväntahtoinen pappi. Hän tarjoaa minulle penkkinsä reunaa, johon sijoitankin oman reunani. Yritämme puheisiin, mutta hän ei osaa muuta kuin äidinkieltänsä. "Ja vähän latinaa ja kreikkaa", lisää hän viattomasti. Kun en käytä näitä kieliä, vaikenemme. Me ajamme vaitiollen ja tylsinä, katsellen sateen sumuja ja yhä hämärämmäksi käyvää iltaluontoa. Sydämessä kytee kysymys: mahtavatko ne Helsingin asemalla — tuota — tutkia tavaroita?

Riihimäellä. Venäläinen upseeri yrittää rouvineen ulos, mutta vaunun ovet ovatkin lukitut. Sanon lakoonisesti: passport. Hän kohauttaa alistuneesti olkapäitään, mutta rouva sähähtää: "Kirottu svaboda." Tulee sotilas ja alkaa tarkastaa niitä kaikenlaisia papereita, joita hänen nenänsä alle pistetään. Luulen, että eräs on vanha papinkirja. Muuan nainen näyttää passia, mutta sotilas viuhauttaa kädellään ja sanoo kylmästi: "Naiset eivät tarvitse passia." Ei tee kunniaa upseerille, joka vaivoin saa hillityksi sisunsa. — Istumme jälleen tylsinä, uskaltamatta mennä ulos, ettemme menettäisi paikkojamme. Ihmisiä, märkiä vaatteita, sadetakkeja, matkatavaroita vaeltaa ohitsemme töykkien kiusallisesti ja pyydellen väsyneesti anteeksi. Jo tulee tuossa taas sotilas, pysähtyy viereemme, haukottelee ja sanoo unisesti: passport. Me nauramme hänelle vasten silmiä (mikä kamala riski!) ja sanomme, että jo tarkastettiin. Hänkin naurahtaa, sanoo soromnoo ja menee. Nytkäys ja me pyörimme tiehemme. On jo ilta. Ihmiset torkkuvat. Siellä täällä rapisee sanomalehti. Meitä nukuttaa kaikkia. Vaivumme horroksiin, emmekä tiedä matkasta muuta kuin että ihmisiä tulee ja menee hakien turhaan paikkoja täpötäydestä junasta. Konduktööri ei voi mitään, vaan livistää ahdistajainsa kynsistä kuin jänis. Pitkä, kauhea vihellys — luulemme yhteentörmäyksen olevan tulossa, mutta sehän onkin Helsinki.

Aseman portailla. Sataa kuin saavista ja ajuria ei saa mistään. Lapset itkevät vilusta ja nälästä. Tuossa ajaa ajuri — ei, siinä istuu matruusi ja hänen tilapäinen vaimonsa, jolle Suomen valtio on maksanut eläkettä. Taas ajuri — sama peli. Otamme tavaramme ja ponnistelemme pitkin Hakasalmenkatua. Tulee ajureja, mutta kaikissa on rakasteleva pari. Istumme tavaroidemme päällä Aleksilla. Sataa inhottavasti. Märkä katu kiiltää, hevosten kaviot kopisevat. Paljon ihmisiä liikkeellä.

Klo 12 yöllä. Vuoteessa. Päivän loppuarvostelu: Matka mennyt kaikesta huolimatta sangen hyvin, sillä pahemminkin olisi voinut käydä. Ja ellei mitään odottamatonta tapahdu, saadaan hiljaisuudessa hankitut elintarpeetkin terveinä ja koskemattomina kotiin! Voinpa silloin hyvällä omallatunnolla pahatkin päivät vastaan ottaa ja sanoa, että säästäen käytellen "mulla piisaa".

Ja niin sitten aletaan elää Helsingissä. Tyynenä ja toivorikkaana nukahdan, väsyneenä pitkän matkan vaivoista.

Tällaista lienee näinä päivinä moni helsinkiläinen perhe kokenut!

(22/9 17.)

Syksyinen lauantai-ilta.

Maalla asuva ystäväni lennättää minulle hauskan kirjeen, jonka tunnelmalliset alkusanat pistän tähän lukijoilleni huviksi. "Pyöräytän tässä kirjeen" — sanoo hän — "ja lähden sitä syysrapakon läpi kamppaillen postiin viemään. Sieltä palattuani pistäyn saunassa, syön tukevan illallisen, leikaten viipaleita lehmän reisimurusta ja vuolaisten pytystä voita leipäni päälle sekä ryypäten haarikasta monikokkelista piimää, kuoppaudun sänkyyn ja alan, vatsa sylissä sekä piippu hampaissa, lukea 'Unkarilaista Nabobia'. Lamppu sihisee hiljaa tuolilla vieressäni, rettinki kärähtelee hauskasti piipussa ja ikkunaan rapisee syksyn sade. Pimeys, hiljaisuus ja hätäilemätön maaseudun rauha kattaa maailman. Bolshevikit, Kerenskit, elintarvelait ja muut tuntuvat niin jonninjoutavilta…"

Aikomuksenihan oli taas kirjoittaa politiikastakin, mutta, kuinka olikaan, en teekään sitä. Rehellisesti sanoen — tuntuu siltä, ettei nyt hammas pysty. Tapahtumat ovat nopeudessaan niin yllättäviä, niin äkkiä peräkkäin tulevia, ettei tiedä, mitä niistä sanoisi, mitä ajatteleisi. Ei kerkeä harkita, vaan on täysi työ pysyä jaloillaan ja pidellä lakkia päässä, kun ajan myrsky ryntää ulvoen ja vinkuen ohi korvien. Salainen ääni kuiskaa minulle sitäpaitsi: älä puutu politiikkaan, vaan jätä se, sillä sitä on yläkerrassakin tarpeeksi; lukijat ovat sinulle kiitollisia, kun juttelet asioista, jotka eivät vaadi mitään rautalankahermoja.

Ja sitten tuli tuo ystäväni kirje! Kävelin eräänä ihanana aamuna Vanhan kirkon puiston läpi ja ajattelin:

"Kuinka ihmeen väririkas ja silmää hivelevä näky onkaan, kun syksyaamun kirkas aurinko siivilöi säteensä suurten kellastuvien lehtipuiden läpi vielä vihreälle nurmelle!" Ennen sotaa muistettiin sanomalehdissä juuri näinä päivinä, silakkamarkkinoiden aattona, syksyn kauneutta ja intiaanikesän väriloistoa, nautittiin siitä ja pantiin se luonnon ystävän ja taiteen ymmärtäjän silmällä merkille, — entä nyt! Nyt emme ole ehtineet sitä huomata, sillä aika ja pulat panevat meidät huolestumaan joka hetki. Se on valitettavaa, se on epäterveellistä, se ei kehitä meidän parempia puoliamme.

On aivan uskomatonta, kuinka tavattoman vapauttavasti ja mieltä sopusoinnuttavasti kuitenkin yksi ainoa aamuvarhainen kävelyretki poutaisena syyspäivänä voi vaikuttaa. Puistomme ovat silloin ihanassa väripuvussa ja oksilla hyppii, kun sattuu, sadoittain retkeileviä lintusia, jotka syksyisin tulevat ja menevät tarmokkaina ja nälkäisinä. Ilma on jotenkin mieluisempaa ja keveämpää kuin kesän helteillä ja mieli on kuulas ja intohimoton. Se on objektiivinen ja asiallinen, humaani sanan oikeassa merkityksessä, valmis ymmärtämään vastustajiakin, sekä suuresti anteeksiantavainen — (mikä johtunee osaksi siitä, että tavarishtshit vielä nukkuvat kasarmeissaan ja laivoillaan — kuuluvat nukkuvan puolille päivin, jolloin heille tuodaan vehnästä ja teetä herättimiksi; tuojina ovat kunkin komppanian upseerit). Sinä aamuna, jolloin on onnistunut tekemään tällaisen kävelyretken, ei millään ehdolla pidä lukea sanomalehtiä, vaan häiriintymättömällä mielellä syventyä päivän työhön. Vasta iltapuoleen, kun on saanut kaikki telefonipuhelut ja muut harmit kestetyksi, sopii ottaa luukusta lattialle tipahtanut "Uusi Päivä" balsamiksi tunnelmalleen.

Mahtaneeko löytyä ainoatakaan niin tyhmää, uneliasta, aikaansa seuraamatonta, epäisänmaallista ja mistään välittämätöntä porvarillista kansalaista, joka ei sonnusta itseänsä ja koko huonekuntaansa vaaleihin ensi maanantaina tai tiistaina? Jos sellainen löytyy, niin olla hyvä ja ilmoittaa minulle, että saan tulla häntä katsomaan ja sitten kertoa hänestä muillekin. Jos Barnum olisi elossa, suosittelisin häntä hänen eläinnäyttelyynsä paljoa enemmän katsomisen ja töllistelemisen arvoisena kuin koskaan hänen joka yö uudelleen maalattua valkoista elefanttiansa.

Näitä välinpitämättömiä ja laiskoja "äänestäjiä" minä vihaan sydämeni pohjasta, sillä heissä huippuuntuu kaikki se poliittinen typeryys ja kypsymättömyys, jonka seuraukset nyt ovat monella muotoa joka päivä kiusanamme. Heidän syytähän se on, ettei ratkaisevalla hetkellä ole ollut valta niiden käsissä, jotka sitä olisivat osanneet käyttää ainakin paremmin kuin mihin toverit ovat näyttäneet pystyvänsä. Siitä että sosialistit ovat käyneet valppaasti ja lukuisasti vaaleihin, ei kohtuudella sovi syyttää heitä, vaan vastuu porvarillisten vaalitappioista lankee tietysti heidän omaan keskuuteensa. Ne ovat nuo hienostelevat herrat ja naiset, jotka eivät tahdo muka kuulla puhuttavankaan moisesta laitoksesta kuin Suomen kansaneduskunnasta, ne ovat nuo laiskat liikemiehet, manttaalimiehet y.m., sillä heitä on kaikissa piireissä, joille lankee raskain edesvastuu sekä menneistä tappioista että tulevasta, jos se tulee. Luulisi tottatosiaan virtahevosenkin jo tuntevan nahassaan sen kauhean tavarishtshismin (vähän vaikea sana) ja ne Malmin 30 kuulaa, joiden valtaan viattomasti olemme joutuneet! Se, joka ei nyt herää ja tarsi kiireenkyytiä ensi tilassa äänestämään itsenäisyyslistoja, olisi ehdottomasti ammuttava.

Mutta niitä olisi liian paljon! Sillä kun vaaliherrat saavat taaskin kaikki laskunsa räknätyiksi, saatetaan todentaa, että ainakin nelisenkymmentä prosenttia äänioikeutetuista on ollut vaalipäivinä näkymättömissä. Missä ovat olleet ne 15 prosenttia heistä, jotka eivät ole olleet sairaina, ei matkoilla, ei jänisjahdilla eikä peltopyitä ampumassa? Se on ihmeellinen kysymys. He ovat niiksi hetkiksi, jolloin olisi pitänyt marssia vaalikanslialle, kadonneet ilmaan, painuneet maan alle, piiloutuneet sänkyjen ja kaappien taakse. Ja surullisinta on, ettei moni heistä ole tiennytkään, että maanantaina ja tiistaina olivat vaalit!

Sellaisia suunnattoman typeriä ja ikäviä kansalaisia löytyy keskuudessamme hyvin paljon. Niitä kävelee Espiksellä kirkkaalla päivälläkin — ne ovat siitä hyviä, etteivät ne häpeä. Englannin parlamentissa on kummallakin puolueella keskuudessaan eräs virkailija, jota sanotaan "piiskuriksi" ja jonka tehtävänä on pitää huolta siitä, että edustajat ovat ratkaisevina hetkinä paikoillaan. Kun sielläkin sellainen tarvitaan ja vielä edustajia varten, niin mitä tarvittaisiin sitten täällä ja äänestäjiä varten! Se ruoska saisi olla yhdeksänsiimainen.

Niin, mitä olisi tehtävä, että saataisiin öljyä kaikkien niiden satojen tuhansien tyhmien lamppuun, joita Suomenniemellä on paljon, ah paljon! Mitä olisi tehtävä, että saataisiin heidät kaikki vaaliuurnille! Minä haraan tukkaani epätoivoissani, ja voin lohduttaa itseäni ainoastaan sillä, että kaikki ne, jotka nyt jättävät täyttämättä kalleimman kansalaisvelvollisuutensa, tappaa kohta jälkeenpäin omantunnontuska ja häpeä nopeasti ja poikkeuksetta kuin rutto.

* * * * *

Kiertelipä kuinka kiertelikin — politiikkaan joudutaan aina. Se on nyt edessä ja ympärillä kuin Lapin suo, johon porraspuilla kulkija ei voi olla melkein joka askeleella kompastumatta. Kuinka ihanaa olisikaan elää valtiossa, jossa oikeamielinen ja kaikkia tyydyttävä hallituksen meno hoitelisi rauhallisesti kaikki julkiset asiat, jossa ihmisen vapaus rehoittaisi sopusointuisena ja häiriytymättömänä, jossa tieteet ja taiteet kukoistaisivat, hengen viljelys heilimöisi, jossa olis leipää, ja lihaa, ja perunoita, ja punajuuria, ja voita, ja maitoa…! Kuinka tyytyväisinä me silloin näin lauantai-iltanakin päivän työn ja kylvyn jälkeen pistäytyisimme klubillemme tai ystävämme luo, juttelisimme hartaasti hetken, nauttisimme ehkä tuutingin — parikin, saapuisimme ystävälliseen kotiimme ja kallistuisimme täydessä onnen tilassa juuri muutettujen puhtaitten lakanain väliin. Siinä todellakin silloin lamppu palaa lekotteleisi hiljoilleen, ikkunaa vastaan rapiseisi syksyn kylmä sade, uunista hehkuisi herttainen lämpö aikaansaatu puilla, jotka maksavat vain 30 mk. syli — ja kädessämme olisi "Uuden Päivän" lauantai-numero, jossa Pietarin toimisto kertoisi m.m. Saksan keisarin ja Englannin kuninkaan yhteisestä perunaretkestä. Mikä runollinen ja sopusointuinen tunnelma valtaisikaan meidät silloin, kunnes lopuksi hra Unonius saapuisi painamaan sinettinsä silmäimme päälle, kansoittaen aivomme ihanilla ja vetreillä unikuvilla…! Tjaah…!

Mutta, lukijani, niinhän ei ole! Kuitenkin me otamme ja päätämme: maailman myllerryksestä huolimatta me tänään vietämme tunnelmarikkaan ja rauhallisen lauantai-illan!

(29/9 17.)

Martti Lutheruksen opetuksia.

Lokakuun 31 päivänä neljäsataa vuotta sitten löi saksalainen munkki Martti Luther Wittenbergin kirkon oveen kuuluisat 95 "teesiänsä". Kun Suomessa nyt juhlallisesti tuona päivänä vietetään uskonpuhdistajan muistoa, tekee mieleni, vaikka maallikko olenkin, hiukan tuosta miehestä pakinoida. Hän on meille suomalaisille niin tuttu!

* * * * *

Jos Suomen lapsilta olisi kysynyt ennen nykyisen kansanvallan mullistavia aikoja, mikä yleisen historian suurmies heille oli eniten tunnettu, olisi vastaus todennäköisesti ollut: "Lutherus." Ja nimi olisi tullut tuossa latinaistutetussa muodossa, eikä oikeassa "Luthero-asussaan", sillä "tohtori Martti Lutheruksena" hänet on Suomen kansa oppinut tuntemaan.

Vaikea on sensijaan taata, minkä vastauksen kansamme nykyinen nuori polvi antaisi, se, joka kuuluu suurlakon jälkeiseen aikaan. Jos äänestys pantaisiin toimeen, saatettaisiin tunnetuimmaksi julistaa ehkä Marx, Ingersoll, Hindenburg? Lutherus—Ingersoll. Voisiko oikeastaan lyhyemmin ja sattuvammin kuvata niitä kahta eri vastakkaista napaa, joiden välille Suomen kansan henkiruumis on ehtinyt venyttäytyä, ja niitä kahta eri henkistä tasoa, joille se on "uuden ajan" tullen kerrostautunut? Kumpi taso niistä on korkeammalla, sitä ei liene kovin vaikea ratkaista. Tässä yhteydessä on tarkoitus vain katsastaa, mitä "Lutherus-muistoja" tavallisella suomalaisella maallikko-ihmisellä mahtaisi olla ja minkälaisena niissä esiintyy tuo historian jykevä personallisuus.

Varhaisin muisto Lutheruksesta, mikä minulla ja ehkä monella muulla lienee, on isäni huoneen seinällä ollut vanha ja kömpelö kuva, joka esitti Lutherusta jonkunmoinen kuusikulmainen tupsulakki päässään, harteillaan eräänlainen turkiskaulus ja edessään mustetolppo ja siinä hanhensulka. Hän katseli hiukan viistoon, ylöspäin, oli hyvin viisaan ja ankaran näköinen sekä harvinaisen vankkaleukainen. Lutheruksen kuvia oli jo silloin tietysti levitetty maahamme paljonkin, mutta luulisin tuon kuvan silti olleen vanhempia painoksia. Kuva, jota myöhemmällä ijällä olen sekä kaivannut että etsinyt, on häipynyt jäljettömiin. Suureksi ilokseni oli minun kuitenkin vielä kerran sallittu nähdä tuo sama tahi ainakin hyvin samannäköinen kuva, nimittäin — Ruotsalaisessa teatterissa Helsingissä. Olin kerran sortunut sinne katsomaan Pastori Jussilaista, jonka puritaaniseen virkahuoneeseen nerokkaan päähänpiston saanut ohjaaja oli näkyviin ripustanut juuri tuon kaipaamani kuvan. Vaikutus oli ehdottomasti hyvä, sillä ilman sitä ei ymmärtääkseni voi ajatella mitään todellista suomalais-luterilaista pastorinkansliaa. Vietin sen johdosta illan hauskoissa tunnelmissa.

Seuraavat ja osittain samanaikaiset muistot liittyvät sitten Lutheruksen pikkukatkismukseen ja postillaan. Kieltämättä ne muistot ovat hiukan kuivahkoja. Olen vakuutettu siitä, että kaikilla niillä sadoilla miljoonilla luterilaisilla lapsilla, jotka itkua vääntäen ja hammasta kiristäen ovat jankanneet päähänsä noita "Mitä se on" -selityksiä, tuota merkillisen konstikasta ja aina sotkeutuvaa "Ruoka, juoma, vaatteet, koti, kartano" (enempää en uskalla luetella, sillä en ole enää varma järjestyksestä), olisi aikoinaan ollut taipumusta arvioida tohtori Martin maailmanhistoriallinen merkitys sangen pieneksi. Vasta myöhempi aika on opettanut ymmärtämään, kuinka mestarillisia paloja nuo selitykset ovat, kuinka niihin on todella kiteytynyt terveen järjen ja tavallisen arkipäiväisen elämän yksinkertainen siveys ja viisaus. Se kansamme siveellinen kunto, josta sitä aikoinaan kiitettiin, rehellisyys, vähään tyytyminen j.n.e., lienee saanut enimmältä kohennusta juuri tohtori Martin vähästä katkismuksesta.

Ankarana koulumestarina esiintyi siis näinä vuosina mielikuvituksessani tohtori Martti, ja sitä käsitystäni ei ollut suinkaan omiaan lieventämään se henki, joka huokui hänen postillastaan. Kauhulla muistan niitä muuten kyllä hauskoja sunnuntai-aamupäiviä, jotka vietin veljeni kanssa joululomalla hurskaan tätini luona. Aamupäiväkahvi-laitteet, nisuset, tortut ja muut hyvät tuotiin pöytään, mutta ennenkuin niihin päästiin käsiksi, oli luettava saarna Lutheruksen postillasta. Lujalla ja järkähtämättömällä ilmeellä avasi tuo hurskas nainen sen eteemme, ja niin oli meidän vuorotellen, toinen toisena sunnuntaina, luettava siitä päivän saarna ääneen. Tunnustaa täytyy, että tuo järeä oppi ei tahtonut meille maistua, ja ehkä olisimme tehneet asiassa julkisen kapinan, ellemme olisi huomanneet vikkelätä juonta: me hyppäsimme kylmäverisesti useita kappaleita kerrallaan yli. Muistan tätini kerran kummastelleen saarnan tavatonta lyhyyttä, mutta ei hän kuitenkaan ruvennut siitä laajempaa tutkintoa pitämään — pelkäsi kai välillä itse torkahtaneensa, kuten oli tehnytkin.

Luulen, ettei tohtori Martti ollut itse syypää siihen, että me nuorena saimme hänestä niin kuivan käsityksen — vika oli paremminkin siinä hirveän pölyisessä ja mehuttomassa kirkko-jumalisuudessa, jonka puitteissa häneen ensiksi tutustuimme. Svebeliuksen katkismuksen kannessa oli hänen kuvansa, ja kaikki tuon kauhistuttavan teoksen tuottamat harmit ja vastukset purettiin hänen niskaansa. Sopinee samalla mainita, että kotipitäjässäni luettiin hyvin paljon myös erästä Möllerin katkismusta, joka oli paljon helppotajuisempi ja hauskempi kuin tuon kunnianarvoisan Skaran piispan kirja, mutta jota papisto ei kuitenkaan halunnut hyväksyä, pitäen eräitä sen selityksiä harhaoppisina. Kaipa juuri tästä syystä sitä erikoisesti harrastettiinkin, niin että papistonkin täytyi mukautua, kun melkein kaikki rippikoululaiset ilmoittivat lukeneensa "Mylläriä". Jos olisikin tehty niin, eikä jauhettu Svebeliusta, olisi tohtori Marttikin päässyt vähemmillä vihoilla.

Tuo ankara kuva rupesi kuitenkin lieventymään ja saamaan enemmän lihaa ja verta, kun päästiin tutustumaan uskonpuhdistuksen historiaan. Jo Maamme-kirja antoi siinäkin kohdin oivallista ja innostavaa valaisuaan, puhumattakaan Gruben kertomuksista, jotka tässäkin suhteessa tulivat historiallista lukemista harrastavan nuorukaisen todelliseksi aarteeksi. Tuo ankara koulumestari, joka siihen saakka oli istunut jossakin pilven reunalla juutalaisten leppymättömän, suuripartaisen Jehovan vieressä, patukka ja katkismus kädessä, pudota romahti maahan ihmisten joukkoon. Hän muuttui rohkeaksi, raamattuun vetoavaksi, nuorenpuoleiseksi augustinolaismunkiksi, joka suurella vasaralla iski tuomiokirkon oveen väitteitänsä, niin että koko Europa tärähteli. Saattoi ihan korvin kuulla ja silmin nähdä, kuinka pauhina ja valo levisi Lutheruksen kaupungista maailmaan, kuinka roomalais-katoliset pakenivat kuin yökyöpelit pimentoihinsa uuden kirkkauden häikäiseminä, ja kuinka vihdoin meidänkin rannoillamme kuin vankeudesta päästen rupesi kuulumaan Agricolan ja Särkilahden voimakas ääni. Tuo kaikki oli kuin mahtavaa valoilmiötä, sädesäihkettä, joka yhtäkkiä valaisee pimeän yön, kun jättiläinen kohottaa korkealle huikaisevan kirkasta lyhtyänsä.

Lutheruksen esiintymisen yleishistoriallinen merkitys sillä ijällä vain aavistettiin, ikäänkuin "tunnettiin", mutta ei tietenkään osattu sitä tarkemmin selvitellä. Sen sijaan hänen seikkailurikkaat elämänsä vaiheet luonnollisesti erikoisesti kiinnittivät nuorta mieltä. Vavisten seurattiin hänen matkaansa Worms'iin, oltiin ylpeitä hänen lujasta esiintymisestään ja riemuittiin, kun hän pääsi vastoin kaikkea odotusta pujahtamaan turvaan Wartburgin linnaan.

Siellä sattui salamyhkäinen tapaus. Perkele — se vanha juoniniekka — päätti panna Martin lujille ja rupesi johdattamaan häntä kiusaukseen taiteen kaikkien sääntöjen mukaan. Olen kerran jossakin nähnyt asiasta kammottavan kuvan. Munkki istuu ahtaassa tornikammiossa ja lukee suurta kahlehdittua raamattua. Pari kynttilää valaisee vaisusti huonetta, jonka seinälle munkin varjo kuvastuu jättiläisen kokoisena. Äkkiä munkki tuntee hirveitten voimien läsnäolon. Hän kohottaa katseensa ja silmää ovelle — sanomaton kauhu jäätää hänen olemuksensa ja kylmä hiki virtaa hänen ruumiistaan. Mitä hän näkee? Avaimenreiästä tulee sisään itse saatana pitkän nauhan muodossa, joka lattiaan ulotuttuaan äkkiä muuttuukin inhottavaksi hirviöksi. Pirullinen nauru väreilee hänen huulillaan ja avaimenreijästä lappaa hänen loppupuoltansa sisään yhä enemmän. Tilanne on kriitillinen, mutta munkki saavuttaa pian rohkeutensa. Varmalla kädellä tarttuu hän mustepulloon ja jysähdyttää sillä rienaajaa. Hiukan tulikivenkatkua vain ja munkki jatkaa rauhallisesti lukuansa…

Mutta mitäpä kuvaisin enempää niitä omituisia näkyjä, joita lapsuuden mielikuvitus, yhtyen milloin mihinkin aiheeseen, loitsii historian nimien ympärille. Tarkoitukseni on ollut vain huomauttaa, kuinka syvästi tohtori Martti Lutherus on vaikuttanut meidän "oikeassa uskossa" kasvatettujen suomalaisten henkiseen olemukseen jo hamasta nuoruudestamme alkaen. Hän oli nuoruutemme oppi-isä ja koulumestari, kiinteä ja ankara tosin, mutta siitä hänelle kiitos!

* * * * *

Mutta ehkä tärkeämpi kuin opettajana on hän meille opetuslapsilleen todellisen miehuuden esikuvana. Hän on niitä harvoja ihmiskunnan jättiläisiä, jotka totuuden pakottamina kokoavat henkisen voimansa ja nousevat koko maailmaa vastaan. Hänellä ei ollut muuta asetta kuin neroutensa ja uskonsa siihen, että totuus vaatii avointa sanaa, pelotonta puhetta ja horjumatonta rohkeutta. Ei ollut tohtori Martin asema kadehdittava Wormsin valtiopäivillä, jossa maailman mahtajat kylmästi häneen tuijottelivat. Sitä rohkeutta, jota häneltä vaadittiin silloin sanoakseen: "tässä seison, enkä muuta voi", ei voi mitata tavallisella luotauslangalla, sillä se on siksi liian syvä. Hän antoi tuolla teollaan ikiajoiksi kaikille heikoille opetuksen, josta ei voi häntä kyllin kiittää, että nimittäin oikeudella itsellään, sen kaipaamatta aineellista tukea, on oma voittava luonteensa, että heikko saa voimansa siitä, eikä muusta. Sen todistaja voi kuolla hirsipuussa, mutta sillä kuolemallakin on aatteelle lunastava merkitys.

Lutherus oli jumaluusoppinut, munkki, pappi, miten tahdotte. Mutta tuo hänen lähtönsä sen pohjalta, mitä hän piti totuutena, ja järkkymätön kiinni pysyminen tässä avasi aivan suunnattoman laajoja aloja yleiselle hengen kehitykselle. Hän protesteerasi jyrkästi sitä vastaan, mikä oli hänen mielestään valhetta, hän protesteerasi järjettömyyttä ja perusteettomia uskomuksia vastaan — tullen siten tieteellisen, ennakkoluulottoman ja kriitillisen ajattelun isäksi. Mitä ihmiskunta on hänelle velkaa siitäkin, on mittaamatonta.

Kuljin kerran rajan takaisessa Karjalassa. Kun näin, missä henkisen lapsellisuuden ja siitäkin johtuvan aineellisen kehittymättömyyden tilassa heimolaiseni siellä elivät, välähti sieluuni kuin salamana ajatus: ensimäinen ehto näiden pääsemiseksi alennustilastaan on Lutheruksen oppi. Lukutaitoa he tarvitsevat, pikkukatkismuksen järkeä, protestanttien viileätä oppia, joka kylmästi terottaa velvollisuuden ja ahkeruuden tarpeellisuutta, valoa ja kansan yleistä opetusta. Pois pitkäkauhtanat ja taikauskoa levittävät tietämättömät pappilurjukset, jotka pyhällä savullaan huumaavat ihmisten sielun ikuisesti uneliaisiin kahleisiinsa. Pois katala nöyräselkäisyys ja sijaan todellista Lutherus-henkeä, joka kirkkain silmin sanoo, mitä miehen tulee, "eikä muuta voi!"

* * * * *

Kuinka usein olenkaan nautinnolla lukenut kuvauksia tuon meheväsanaisen, terävä- ja tervejärkisen, iloisen ja elämänhaluisen saksalaisen kansanmiehen — sillä sehän Lutherus oli — elämästä! Varsinkin nykyaikoina, jolloin kansanvallan varjossa harjoitetaan mitä ontelointa suunsoittamista ja alastominta kiipeämistä, on usein juolahtanut mieleeni tuon väkevän miehen esimerkki. Milloin nousee meidänkin keskuudestamme uros, joka kukistaa ne Zwickaun propheetat ja muut, jotka meilläkin ovat päällä päsmäreinä? Kuka sanoo meilläkin yhtä lujasti kuin Lutherus kuullessaan anemyyjä Tetzelin ontot lavertelut: "Minä lyön reijän tuohon rumpuun." Ja hän löi sen, löi niin perinpohjin, ettei särähdystäkään enää kuulunut. Uudistakaamme mielessämme Lutheruksen opetukset!

Kun muistamme koko sen valtavan kiitollisuudenvelan, mikä meillä on Lutherukselle — lepäähän koko kansamme sivistys tavallaan hänen hartioillaan — selviää meille salaman tavoin, kuinka sovittamattoman kaukana me hengeltämme olemme sekä Venäjästä että kaikista niistä maista, jotka eivät Lutherusta tunnusta. Häneltä saimme oikean suunnan järjellemme ja hengellemme, hänestä ovat alkuisin kaikki ne ominaisuudet, joita maailman voittavissa kansoissa ihailemme — Lutheruksen jättiläishaamu johtaa hänen periaatteilleen ja opeilleen uskollisina pysyneitä kansoja voittoon. Wormsin valtiopäivät — tuota — Suomen eduskunta kokoontuu ensi viikolla. Toivottavasti eivät Habsburgien hunajakieliset lähettiläät tahi heidän raa'at soturijoukkonsa saa edustajiamme unohtamaan pikkukatkismuksen ja kansakoulun yleisen historian antamia opetuksia, joista tärkein oli tuo: "tässä seison!"

* * * * *

Kuten lukija ylläolevasta huomaa, olen minä täydellisesti tohtori Martti Lutheruksen puoluetta. Niin on kirjailija Kyösti Wilkunakin. Pöydälläni, muun kirjallisuuden joukossa, oli kerran eräs huomattavimpia uusia kotimaisia hartauskirjojamme, korkean kirkonmiehen tekemä. Suositin sitä leikilläni Kyöstille. Hän otti sen käteensä, lehteili sitä vakavasti ja kysyi vihdoin, katsoen epäluuloisesti ja tutkivasti lasiensa yläpuolelta:

— Onkohan siinä täydelleen pysytty Martti Luteeruksen opissa?

— Tjaah (vastasin minä varovaisesti, luullen hänen pelkäävän ankaraa vanhoillisuutta) — eiköhän siinä sentään ole menty eteenpäin, pari kukonaskelta ainakin…

— Ei se sitten kelpaa mihinkään — minkä Martti Luteerus on kirjoittanut, siinä on pysyttävä, vaikka mätänis…

Ja hän viskasi teoksen harmistuneena luotansa, muljauttaen silmiänsä leikillisesti.

(27/10 17.)

Sinn-feinarit.

Kun vertaa suomalaisten ja irlantilaisten vapaustaistelua, täytyy hiukan hymähtää. Kun kahdennellakymmenennellä vuosisadalla vihdoin heräämme vaatimaan valtiollista itsenäisyyttä, asiaa, joka on ollut maailman muille kansoille luonnollinen ja itsestään selvä päämäärä, tuomitsevat meillä sen aluksi monet "harkitsemattomuudeksi", nuorten "hulluksi haaveeksi" (vertaa irlantilaisten "crazy dream"). Minkä asteen poliittista kypsyneisyyttä tämä todistaa noissa keväällisissä "harkitsijoissa", sen jätän heidän itsensä ratkaistavaksi nyt, kun hekin ovat julkisuudessa ilmoittaneet olevansa itsenäisyysmiehiä. En salaa, kuinka mielenkiintoista on ollut nähdä heidän kehittyvän "nuorten" tasalle ja ottavan hyvin ansaittua opetusta ja ojennusta omalle kaikilla mahdollisilla patenttikyvyillä varustetulle poliittiselle henkiruumiilleen.

Mutta palatakseni asiaan: jos joku irlantilainen kuulisi, että hyvin monet suomalaiset herrasmiehet Pietarissa, kun Shpalernajan pojat pääsivät hirsipuusta, ilmoittivat armollisesti antavansa heille anteeksi heidän tekonsa, "vaikka se oli ollut Suomelle vahingoksi", repäisisi hän varmasti huulensa kummastuksesta ristiin. Ja kun hän lisäksi kuulisi, että taatut ja tulessa koetellut poliittiset johtomiehet pudistivat epäillen päätänsä sen harkitsemattoman menettelyn johdosta, että nuoret miehet tahtoivat tehdä jotakin aktiivistakin isänmaansa vapauden puolesta, jäisi hän aivan sanattomaksi hämmästyksestä. Hän ei voisi ymmärtää sitä, että meillä ei tehty sanottavasti mitään viimeisten sortovuosien aikana vapaustaistelumme hyväksi. Mikä tehtiin, sen tekivät yksityiset Krestyn miehet ja harvat muut kansalaiset, mutta mitään yleistä, esim. edes salaista kansan valistamista aikaisempien sortovuosien malliin, ei vähääkään harjoitettu. Me tahdoimme järjestää vastarintamme mahdollisimman mukavaksi ja vaarattomaksi itsellemme, jossa onnistuimmekin niin perinpohjin, että olimme nukkua ijankaikkiseen uneen.

Shpalernajan poikien teko oli oireellinen. Se oli ajan antama merkki siitä, että aikaisempi, menestyksellä käytetty passiivisen vastarinnan politiikka oli menettänyt tehonsa. Se ei ollut enää ajanmukainen. Jos mieli kestää ja saavuttaa jotakin, täytyi siirtyä aktiiviselle kannalle. Persoonalliset kärsimykset ja onnettomuudet olivat otettavat lukuun, riskit olivat suurennettavat, oli astuttava europalaiseen rintamaan ja tehtävä taistelu yleiseksi. Oli saatava ääni joukosta kuulumaan yli tykkien jyskeen. Niin olemme joutuneet ottamaan ensimäiset lapsen askeleet siihen malliin, jolla maailman muut kansat koettavat itselleen vapautta hankkia. Hymyillen seuraavat ne palleroisen ensimäisiä epävarmoja yrityksiä tähän suuntaan, ja joukosta kuulemme sinn-feinarien rohkaisevan tervehdyksen. Olemmehan veljiä. Venäjän irlantilaisia!

Aktiivisen toiminnan vaatimus kolkuttaa nyt kohta joka ovelle. Mikä on edessämme, siitä on kuvaavana todistuksena Viron esimerkki. Venäjä ei kohta jaksa ruokkia joukkojaan täällä ja silloin alkaa pakko-otto virolaisten kokemaan tyyliin. Se merkitsee ryöstöä ja raiskausta. Ei tarvitse olla suuri profeetta ennustaakseen, että me olemme aivan varmasti luisumassa tällaista kohtaloa kohti. Snellmanin sanat: "kansakunnan tulee luottaa ainoastaan itseensä" saavat silloin ensi kerran meidän osallemme helppotajuisesti realista sisältöä. Päättäväisellä puolustustaistelulla voimme jotakin pelastaa, muulla, ellemme saa ulkoa apua, emme mitään. Meidän perustuslakimme ja passiivinen vastarintamme vaikenevat silloin, kun olot rupeavat kehittymään sille kannalle, jolla ne nyt jo ovat.

Toistaiseksi meidän aktivismiamme hoitaa kansamme eduskunta ja silloinhan se on pätevissä käsissä. Sinä aikana, kunnes se kutsuu meidät avuksi, on meidän totutettava mielemme pahimpaankin. Valmistautukaamme!

* * * * *

Mutta asiaan: vanha fenianien puolue Irlannissa osoittaa itsenäisyysvaatimuksessaan aivan ihmeellistä jäykkyyttä. En tahdo sanoa, osoittaako se päämääräänsä pyrkiessään yhtä suurta taktillista viisautta kuin järkähtämättömyyttä. Aatteen lujuus ja kestävyys kuitenkin lopuksi ratkaisee. Tuskin oli se saippuoitu nuora päässyt kuivumaan, jolla Roger Casement hirtettiin, kun sinn-feinarit puuhaavat avoimesti uutta kapinaa ja maansa itsenäiseksi julistamista. En usko, enkä luule heidän itsensäkään uskovan, että asiasta sillä tulisi täysi todellisuus, mutta sen he saavuttavat, että koko Brittien keisarikunta on levoton, jopa järkähtelee liitoksiaan myöten. Vapauden pyrkimys viriää Indiassa ja Egyptissä, oikeus kohottaa päätänsä kaikkialla, ja kuka tietää, minkälainen palo siitä vielä on seurauksena. Se on sinn-feinarien henki, vanhojen Irlannin sankareiden, Sarsfieldin, Emmetin, O'Connellin y.m. haamu, miljoonien maastaan ajettujen, surmattujen, hirtettyjen, nälkään näännytettyjen ja raiskattujen irlantilaisten koston henki ja oikeuden vaatimus, joka vie yön ja päivän rauhan englantilaisilta. Tuo maailman kavalin ja itsekkäin kauppiasrotu on osannut salata ne petomaisuudet, joita se on tehnyt Irlannissa, mutta ne tulevat ilmi. Minä sanon teille, että Venäjän tsaarin hirttotuomiot ja vierasten kansallisuuksien sorto oli lasten leikkiä siihen menettelyyn nähden, jota "Iloinen Englanti" on harjoittanut Irlannissa. Sille vetävät vertoja vain venäläisten ja itävaltalaisten kenttätuomiot Unkarissa, veriteot, jotka ovat kauheassa muistissa.

Me tiedämme liian vähän sortoa kärsivien kansallisuuksien taistelumetoodeista. Joutavaa tutkia englantilaista, saksalaista, ranskalaista y.m. kansaa ja kulttuuria! Tutkikaamme sinn-feinareita, ukrainalaisia, puolalaisia, virolaisia — mitä hyvänsä kansoja, jotka kärsivät voimapolitiikasta. Ne kuuluvat meille, ne ovat meidän veljiämme, niiden kanssa tehkäämme veriveljeyden liitto. Kun tunnemme halua vedota historiaan, tutkikaamme esim. nykyhetkellä Irlannin historiaa. Sieltä näemme, mikä on kysymyksessä, mikä meitä uhkaa ja mitä meidän tulee uskaltaa. Me ymmärrämme, että meidän on kiireesti perustettava suomalainen fenianien liitto, johon kuuluu jokainen mies ja nainen, jolle Suomen täydellinen riippumattomuus on tinkimätön ehto ja päämäärä.

* * * * *

Muuten, hyvät kansalaiset, asettukaamme tarkastamaan sitä kohtaloa, jonka kynsissä nyt Viro vaikertelee. Me myönnämme kaikki, että nykyisen venäläisen sotaväki-svabodan täällä vallitessa samanlainen osa voi tulla eteemme milloin hyvänsä. Kysytään nyt: mihin saakka ulottuvat meidän oikeutemme varustautua estämään sellaista, suojelemaan itseämme moiselta tuholta? Täytyykö meidän tyytyä siihen, että hankimme salonkikiväärin patruunia pieneen rullarevolveriin, jonka kuula ei tunge metrin päästä talvitakin läpi? Olemmeko saavuttaneet siveellisen puolustusoikeutemme rajan sillä, että olemme hankkineet muutamia kymmeniä patruunia ruostuneeseen haulikkoomme, jolla emme osaa vastaantulevaan lehmäänkään? Vai onko mahdollisesti browningin omistaminen samaa kuin velvollisuuden huipun saavuttaminen tässä suhteessa? Epäilemme sitä. Tuntuu luonnolliselta, että sellaiseen hätään joutuvalla kansalla kuin missä esim. Viro nyt on, on suorastaan ei ainoastaan oikeus, vaan vieläpä mitä kipein velvollisuus hankkia itselleen sellaista apua, jolla tuo kohtalo estettäisiin. Sen oikeuden tunnustaa meille koko maailma, vieläpä Venäjän väliaikainen hallituskin (joka on tuossa "tunnustustaidossa" sitten maaliskuun ihmeellisesti kehittynyt). Mutta sellaisesta avusta, täytyy saada varmuus ajoissa, muuten se tulee myöhään.

Kysytään nyt, kenen on sitten ruvettava sitä apua etsimään? Vastaus on luonnollinen. Varustautuminen jo ajoissa estämään sellaista mitä parhaillaan tapahtuu Virossa, on yksi niitä tehtäviä, jotka kuuluvat eduskunnallemme. Se ei voi tätä kysymystä sivuuttaa, niin "vaaralliselta" kuin se saattaa varovaisuussuunnan miehistä tuntuakin, vaan sen täytyy tehdä tämäkin asia niin selväksi, ettei siitä jää epäilystä ei venäläisille eikä muille. Ja siinä ei nyt saa pysähtyä puolitiehen, vaan ellei Venäjän väliaikainen hallitus saa mitään takeita rauhan säilymisestä meille annetuksi, on eduskunnan harkittava, mitä siinä tapauksessa olisi tehtävä. Neuvoja ja keinoja aina löytyy, kun on tarmokkaita ja rohkeita miehiä niitä etsimässä. Jos tätäkin maallemme niin sanomattoman kipeätä asiaa ajetaan sinn-feinarimaisella päättäväisyydellä, on siinä epäilemättä saavutettavissa ainakin enemmän kuin ristissäkäsin svabodan raivoa valittelemalla. Ja se, ettei Venäjän hallitus pysty itse hillitsemään aasialaisia laumojansa, vapauttaa tietysti meidät kaikista velvollisuuksista ja suhdan ottamisista sitä kohtaan. Katselkaamme siis kompassiamme, että olisimme selvillä vaaran tullen ilmansuunnista.

* * * * *

Minua ovat jotkut rauhanmiehet moittineet siitä, että kiihoitan liiaksi ja että vielä lisäksi kiihoitan rotuvihaan. Lupasin näitä pakinoita kirjoittamaan ruvetessani ymmärrykseni mukaan pysyä totuudessa, ja sen nimessä on minun nytkin sanottava: se on totta, minä harjoitan kiihoitusta. Tarkoitukseni olisi vähillä voimillani kiihoittaa jokainen suomalainen tulenpalavaan tilaan oman kansallisuutensa, vapautensa ja tulevaisuutensa puolesta. Vasta kun siitä lähtisi meille ylin laki, joka määräisi mielipiteemme ja toimintamme, niin että voisimme toivoa innollemme sinn-feinarienkin hyväksymistä, vasta silloin saattaisi jutella rauhallisemmassa äänilajissa. Mutta niin kauan kuin vieläkin löytyy laajoja piirejä, jotka veltolla passiivisuudella suhtautuvat esim. itsenäisyys- ja moneen muuhunkin kalliiseen kansalliseen asiaamme, tekisi mieli joka kerta kun kynään tarttuu löytää sellainen pommi, joka räjähdyttäisi heidän sydänverensä liikkeelle. Kansan tulee olla mukana, ei ainoastaan järjen määräämillä politiikan urilla, vaan myös sydämellä, palavalla ja valppaalla isänmaallisella tunteella, joka yksistään kykenee valmistamaan sitä uhrauksiin ja uskallukseen, joka yksistään antaa sille sen kestävyyden, mitä tässä öisessä taistelussamme tarvitaan. Siis kiihoittavana, sotaisena kaikukoon äänemme, tuikeana "taptona" hopeatorvesta taistelupäivän aamun sarastaessa.

* * * * *

Mutta lopetanpa tarinan. Ilta on jo kulunut myöhälle ja nuotion tuli räsähtelee hiljaa lähettäen silloin tällöin säkenen syksyiselle taivaalle. Nuotion ääreen on leiriytynyt miesjoukko, joka on lähtenyt ankaralle asialle: saamaan Suomelle miehuuden merkkiä, vapautta, asemaa muiden rinnalla siinä kansojen rintamassa, joka pallomme päällä astelee kohti arvoituksien ratkaisua. Ja syksyn tuuli, joka saapuu kaukaa korpien povesta, kotiin jääneiden kattojen yli, tuo heille rohkaisevan, kannattavan, innostavan tervehdyksen Suomen niemen kansalta: olkaa lujat ja rohkeat, te seisotte meidän harteillamme!

Ja kuin sen tervehdyksen voimasta hulmahtaa levälleen punainen leijonalippu. Kuinka se onkaan komea, kohottava, tuossa sotanuotion valossa, sarkaisen aamun sarastaessa!

(3/11 17.)

Toveri Pavel Shishkolle ja hänen apulaiselleen J. Rähjälle kohteliaimmin.

(Bolshevikien vallankumouksen jälkeen lokakuulla 1917 valittiin jonkunmoiseksi venäläisten edustajaksi Helsinkiin "toveri Pavel Shishko" ja hänen apulaisekseen sittemmin punakaartilaiskapinan ajalta ja asekuljetuksistaan kuuluisaksi tullut Jukka Rahja.)

Arvoisat Toverit!

Nyt kun Teidän molempien persoonassanne demokraattisen aatteen täydellisyys on astunut siihenkin paikkaan, joka tähän saakka on Suomessa edustanut hallitsevan vallan niin sanoakseni huippua, ei voida pitää sopimattomana, että minäkin, tavallinen sanomalehtimies, käytän hyväkseni täten syntynyttä yhdenvertaisuuden tilannetta ja haastelen Teille huoliani. Totuuden nimessä, jota aina olen koettanut noudattaa, minä kyllä heti kiiruhdan myöntämään, että demokratia ei ole astunut sydämeeni sosialismin välityksellä, vaan että kansanvaltainen ajatustapani on kehittynyt porvarillisessa pimeydessä. Mutta siitä huolimatta Te, toveri Shishko, ja Teidän toverinne Rähjä, ottanette huoleni huomioon, jos ei muun vuoksi, niin siksi, että Teille tietysti on tärkeätä tietää yhden porvarillisen sielun elämänymmärrys tällä sakealla hetkellä. Suvaitkaa siis, veljet, kuunnella, kun esitän tässä kaiken sen, mitä pelkään ja mitä toivon.

Meidän porvarillisten pelko ja sen aiheet ovat niin moninaiset, että niitä on vaikea näin yhdessä paikassa esittää tajuttavasti ja lyhyesti. Alotan sillä huomautuksella, että pelkäämme näinä hetkinä koko sen yhteiskuntajärjestyksen, jonka olemme saaneet suurella vaivalla pystöön alkaen vuodesta 1157, romahtavan läjään. Olemme nimittäin huomanneet, että ne peruskivet, joille tuo yhteiskuntajärjestyksemme on rakennettu, nimittäin turva henkeen ja vapauteen nähden, yksityis-omaisuuden koskemattomuus, oikeus puolustaa itseään väkivaltaa vastaan, tuomioistuimen loukkaamattomuus j.n.e., lueteltuina ehkä hiukan sekavassa järjestyksessä, ovat yhtäkkiä ruvenneet ikäänkuin järkähtelemään ja horjumaan. Yksityistä omistusoikeutta ei enää tahdota tunnustaa, vaan julkisesti suunnitellaan m.m. maan omistuksen lakkauttamista; henkemme ja vapautemme ei ole pitkiin aikoihin enää ollut turvattuna, vaan voimme joutua milloin hyvänsä kiertelevien rosvojoukkojen uhriksi; oikeutta puolustaa itseämme meillä ei ole, sillä aseen hankkiminen sitä varten on meiltä kielletty, ja niitä kansalaisia, jotka sitä yrittävät, uhkaa pikainen surma; kun tuomioistuin yrittää panna lakiemme vaatimuksia täytäntöön, estetään se raa'alla väkivallalla; pohjoismaiden kunnioitetuinta lakia, käräjärauhaa, ei ole maassamme enää; naisrauha on ollut meillä kauan tuntematon käsite, eikä ole paljon kehumista sen ikätoveristakaan, toisesta kuuluisasta laista, nimittäin kirkkorauhasta. Kun esimerkkiemme kukkuraksi lisäämme sen, mikä on meidän mieliämme mitä kauneimmalla tavalla loukannut, nimittäin sananvapauden kieltämisen, sanomalehden lakkauttamisen, rupeaa siinä sitten olemaan kaikki, mitä vallankumouksen tohinassa kohmeloitunut pääpärkani saapi kokoon haalituksi. Vääryys ja sorto ei supistu tähän likimainkaan, mutta enhän voi paisuttaa valituskirjastani mitään laajaa asiakirjaa, ja supistun siis lyhyeen.

Nyt on asia niin, toverit Shishko ja Rähjä, että meidän porvarillisessa pimeydessä kehittynyt kansanvaltaisuutemme yksinkertaisesti pitää ylläolevan vanhallaan ja loukkaamattomana pysymistä kaiken kansalaisvapauden, kaiken ihmiselle sopivan ja arvokkaan yhteiskuntaelämän ehdottomana edellytyksenä ja ehtona. Olemme saaneet niin yksipuolisen kasvatuksen, ettemme todellakaan voi kuvitella mitään elämän mahdollisuutta sen ulkopuolella, vaan meillä pimenee silmissä kaikki niin pian kuin meiltä nämä edellytykset kielletään. Kun meistä nyt näyttää siltä, että tässä suhteessa on näinä päivinä tulemassa täysi pysäys, niin ymmärrätte, veljet Shishko ja Rähjä, "mi on mieli miekkosien, porvarillisten ajatus!"

Sallinette nyt, asian edelleen valaisemiseksi porvarillisen elämänymmärryksen kannalta, minun lausua vaatimattoman mielipiteeni siitä, mikä on vienyt meidän maamme tällaisen kuilun partaalle. Suonette anteeksi, jos yleisenä syynä ensin mainitsen, että sen on tehnyt venäläinen valta Suomessa. Teidän kansanne ja valtakuntanne vallanpito täällä on yleisenä syynä siihen kaikinpuoliseen sortoon ja kurjuuteen, jota monta vuosikymmentä olemme saaneet kärsiä, ja vallan siirtymiset teidän omassa keskuudessanne ovat olleet vain merkkejä sorron muodon muuttumiselle meidän keskuudessamme. Eli, selittääkseni asioita lähemmin.

Kun kukistitte tsaarivallan, luulimme, että nyt koittaisi meille sen vapauden täysi mitta, jonka juhlallisesti, kuin ristiä suudellen, olitte muiden liittolaistenne kanssa pienille kansoille vannoneet. Mutta kauan ei Kerenskin hallitus ollut vallassa, ennenkuin saimme huomata, ettei se ollut uskollinen todellisen vapauden pyhälle aatteelle. Se ei yksinkertaisesti halunnut noudattaa vapauden käskyä Suomeen nähden siinä laajuudessa kuin Venäjään nähden, vaan tahtoi pitää meidät edelleen kansakunnalle arvottomassa holhouksessa, ja suostuen vain siihen, mihin olosuhteet suorastaan pakottivat sen suostumaan. Tästä johtui sen epäröivä, saamaton ja mihinkään pystymätön politiikka, joka ei lopulta saavuttanut kenenkään kunnioitusta. Erikoisesti vaaralliseksi meille muodostui sen politiikka siinä suhteessa, ettei se alusta alkaen asettunut tarmokkaasti taistelemaan venäläistä rikollisuutta vastaan Suomessa, vaan m.m. ikäänkuin meitä masentaakseen ja pelottaakseen lisäsi täällä olevia venäläisiä joukkoja, joita se ei kuitenkaan pystynyt hillitsemään. Tällä se, jos nyt toteutuu, mitä me pelkäämme, on ottanut itselle historian edessä sellaisen taakan, että se armottomasti lyyhistyy sen alle.

Minä kuulen, toveri Shishko ja toveri Rähjä, teidän riemastuneena edellä sanomani johdosta huudahtavan: Aaaaaaaa!… Kerenskin hjallitus hjuono hjallitus… kansa kjukistamas Kerenski hjallitus… aaaa…vot! Mutta minä liikutan vakavasti päätäni oikealta vasemmalle ja taas takaisin. Hjuono hjallitus, sanotte! Ja kuitenkin sillä oli sydämellisen harras halu ylläpitää Suomessa ja lisäksi vielä saattaa Venäjälläkin voimaan juuri nuo porvarillisen elämän peruspylväät, jotka alussa luettelin, ja jotka ovat ainoat järjellisen elämän edellytykset, mitä inhimillinen yhteiskunta tällä karman asteella on voinut ulosfundeerata. Tosin siltä puuttui voimia niitä toteuttaa, ja "moninaisissahan se puuttui muutenkin", mutta se edusti kuitenkin tuota järjellistä ja oikeata periaatetta. Jos hallitusta sen jälkeen tahdotaan parantaa, tapahtuisi se kai sillä tavalla, että sille annettaisiin todellista voimaa käytännössäkin toteuttaa tämä pelastavien edellytysten suunnitelma. Minä en tiedä, miten toverit Lenin ja Trotski suhtautuvat tällaisiin porvarillisen yhteiskuntajärjestyksen perustuksiin, mutta minä luulen, päättäen sanomalehtitiedoista, heidän ohjelmaansa siinä suhteessa sellaiseksi, että me porvarillisesti kansanvaltaiset immeiset menemme aivan päästämme sekaisin. Otsallemme kohoaa syvän huolestumisen kolme ryppyä.

Mutta ennenkuin menen etemmäksi tässä kohdassa, saanen hiukan viitata siihen, mikä esti esim. Kerenskin hallitusta luomasta tuota — porvarillisesti katsoen — järjellistä yhteiskuntarauhaa. En tahdo syventyä tämän laajan kysymyksen kaikkiin puoliin, vaan tyydyn ainoastaan mainitsemaan sen, mikä on ollut julkisin Kerenskin vastustaja, nimittäin n.s. bolshevismin. Kun Te, arvoisat toverit, lukeudutte tähän valtiolliseen puolueeseen, jota minun nyt porvarina pitäisi arvostella, käypi asemani suurta hienotunteisuutta vaativaksi ja arkaluontoiseksi, etten sanoisi hengenvaaralliseksi. Bobrikoffia, Obolenskia, Seyniä, Stahovitshia ja Nekrasovia saattoi puhutella kuten Hämeessä sanotaan, "halkinaisesti", mutta eräs ääni sisässäni varoittaa minua nyt valikoimaan sanani, kun ne kajahtavat demokraattisen vallan täydellisyyden edessä.

Tartunpa siis uudelleen ainoaan terä-aseeseeni, kynään, ja uudistan väitteeni, nimittäin että bolshevismi on estänyt yhteiskuntarauhan ja järjellisen valtioelämän kehittymisen ei ainoastaan Venäjällä vaan myöskin Suomessa. Sen vastuulle jäävät ensi kädessä ne taivaan kostoa huutavat rikokset ja väkivaltaisuudet, joista sanomalehtemme ovat joka päivä olleet tulvillaan. Kun nyt näiden molempain valtioiden kohtalo on joutunut ainakin toistaiseksi tämän anarkistisen liikkeen haltuun, ja sen mukana avautuneet kaikki mahdollisuudet myös suomalaisille vastuuttomille voimille, niin kysytäänpä totisesti Suomen porvarillisilta aineksilta kykyä pysyä koskessa tukin seljässä, silloinkin kun se töytää vedenalaiseen kallioon. Kun sellaisessa valtakunnassa kuin Venäjä kansalaissodan keskellä ministeristö vakavasti ottaa ohjelmaansa m.m. maan yleisen valtion haltuun ottamisen ja "jakamisen tilattomille", merkitsee se meidän porvarillisen pimeytemme mukaan kaikkien elämän takeitten loppumista ja uuden "smutnoje vremjan" alkamista, jossa vallitsee kaikkien sota kaikkia vastaan. Kun Te, toveri Shishko, olette nyt keskuudessamme jonkunmoisena tämän suunnan komisariona, jolla kai asiallisesti tarkoitetaan entisen kenraalikuvernöörin valtaa, ymmärrätte, millä tavattomalla jännityksellä odotamme bolshevismin ilmauksia täällä meidän keskuudessamme ja Teidän suhtautumistanne niihin.

Me olemme nöyryytetyt ja kukistetut. Vaikka meillä on eduskunnassa enemmistö, tiedämme siitä huolimatta, että onnemme ja menestyksemme nykyhetkellä riippuu Helsingin matruuseista ja siitä vaikutuksesta, mikä Teillä mahdollisesti heihin on. Me suorastaan nöyrästi pyydämme, ettette sallisi meitä ainakaan vielä surmattavan ja ryöstettävän, vaan että kaikesta huolimatta koettaisitte pitää yllä edes jonkunmoista oikeutta, saada "hulluuteen jotakin järkeä". Kun Teidän valta-aikanne loppuu ja bolshevismi on tukahdettu, on Teidän helpompi katsoa taaksenne, jos näin menettelette.

Te pudistatte hämmästyneenä päätänne: "Bolshevismi kukistettu! Kuinka se voisi tapahtua!" Minä uudistan väitteeni, sillä vakaumukseni on, että ennenpitkää kaikki, jolla ei ole järjellistä pohjaa, olkoon se hetkellisesti kuinka voimakasta tahansa, kukistuu, sillä muuten me vaipuisimme raakalais-asteelle. Bolshevismilla ei ole elämisen mahdollisuuksia, sillä sen oma sisäinen mahdottomuus tappaa sen. Bolshevismilla ei ole yleensä toiminnan mahdollisuuksia millekään muulle suunnalle kuin yhä enenevään sekasortoon ja anarkiaan päin. Kuten kaikkia utopistisia ja fantastisia kansanliikkeitä vaivaa sitäkin absoluuttinen todellisuustunnon puute.

Toverit Shishko ja Rähjä! Teidän edeltäjänne eivät ole tahtoneet olla vallankumouksen suurelle vapausaatteelle uskollisia, vaan ovat kaikin voimin koettaneet suomalaisten vapauspyrkimyksiä rajoittaa. Kun nyt vallankumouksen lapsista teoriassa ihanteellisin, bolshevismi, on vallassa, odotamme kaiken "muun hyvän" joukossa merkillisellä uteliaisuudella, mitä se meille tässä suhteessa tarjoo. Omasta puolestamme emme puhu vielä mitään, sillä viikon kuluessa voi paljo tapahtua, mutta jonkun ilmiön haluaisimme siltäkin taholta nähdä, ikäänkuin historiallisten kokoelmaimme täydennykseksi.

Ennenkuin lopetan tämän kirjeeni, jossa hyvin luultavasti näkyy se hämmennys ja sekasorto, joka on vallannut meidät porvaripoloiset, pyydän, ettei arvoisa vapaa kansanvalta lakkauttaisi tätä lehteä, jossa se julkaistaan, ettei sen toimittajaa vangittaisi eikä pahoinpideltäisi ja että meille porvareillekin yleensä säilytettäisiin edes se sananvapaus, joka eräillä rajoituksilla oli esteetön tsaari Nikolai II:nkin aikana. Itse oleskelen enimmät ajat piilossa perunakellarissa, jossa minulla on aseena kauhean näköinen malajilainen nuija, jonka muuan merikapteeni aikoinaan varasti havaijilaiselta päälliköltä, kaksi malajilaista myrkytetä keihästä, kaksi tsulukafferilaista assegai-keihästä, yksi alkuperältään epätietoinen keihäs, japanilainen samurai-miekka, terävä kuin partaveitsi, Grafton-painetti, saksalainen ratsuväen sapeli vuodelta 1813, kolme venäläistä sapelia, joista jokainen on todistuksena sikäläisen teollisuuden kurjasta tilasta. Kaikki nämä aseet, nuijaa lukuunottamatta, olen tietenkin saanut saksalaisista vedenalaisista venheistä, minkä täten Teille, Herra Komissario, tunnustan.

Tervehtäen demokraattisen vallan täydellistymistä merkitsen kunnioittaen ja toverillisesti —

— — —

(10/11 17.)

Marraskuu.

Vaikka en tiedäkään, pääseekö tämä kirjeeni koskaan julkisuuteen — lehtemmehän voidaan lakkauttaa milloin hyvänsä —, kirjoitan sitä kuitenkin, sillä annan siten perään sille höyrynpaineelle, joka uhkaa reväistä sydämeni rikki. Avoimesti tunnustan, että mieltäni ovat sanomattomasti kuohuttaneet viime päivien oudot tapahtumat, ja jos tarkoitus on ollut vain porvarillisen mielen ärsyttäminen ja nöyryyttäminen, niin on "kansa" ainakin minuun nähden siinä kokolailla onnistunut. Voidakseni ajatella niin kuin kansalaisen tällaisessa tilaisuudessa pitää, täytyy minun kirjoittamalla saattaa sieluni ristiriidat tasapainoon, aivan niinkuin sosialistit usein pyrkivät samaan tulokseen torikokouksilla ja mielenosoituksellisilla ponsilauseilla.

Porvarillisessa tyhmyydessäni en ensinkään ymmärrä, miksi juuri nyt täytyi turvautua suurlakkoon. Vaalilakimme on maailman kansanvaltaisimpia ja vaalimme saimme suorittaa aivan täydessä rauhassa; eduskunta, joka niissä valittiin, on varmasti maapallon radikaalisimpia. Voineepa väittää, että m.m. edustaja Ingman, joka sosialisteille lienee jonkunmoinen patavanhoillisuuden lihaksitulo ja oikeiston musta pöpö, saisi esimerkiksi Englannissa Labour Partyn johtajilta sangen paljon hyväksymishuutoja yhteiskunnallisista mielipiteistään; hänen valjakkotoverinsa professori Ståhlberg on taas tietääkseni aina ollut yhteiskunnallisissa kysymyksissä radikaalien uudistusten mies, joka ei ole koskaan asettunut poikkiteloin silloin kun on ollut uudistustyöstä kysymys. Vain se seikka, että he vaativat näissä puuhissa mitä ankarinta asiallisuutta ja tarkoituksenmukaisuutta, on tehnyt heistä "oikeistolaisia"; sellaisiksi tuomitsevat heidät m.m. ne monet "radikaalit", jotka ovat aivan epätoivoissaan siitä, etteivät löydä mielestään kyllin mahtavaa huutotorvea, jolla mylviä ilmoille suunnatonta edistysmielisyyttään. Ja vaikka sosialistimme ovatkin eduskunnassa hiukan vähemmistössä, on heidän asemansa kuitenkin niin voimakas, että porvarillinen enemmistö olisi yhteiskunnan rauhan tähden suostunut kaikkiin niihin asioihin, joita sosialistit todella tahtovat, ja ilman muuta painostusta kuin mikä parlamentaarisin keinoin tulee kysymykseen.

Se joka väittää, että kansan valtiollisen edustuksen epäkansanvaltaisuus, uudistusvihollisuus, yksipuolinen ja vanhentuneen vaalilain, pohjalla tapahtunut kokoonpano, kansan päivänselvien oikeuksien ja verisesti välttämättömien elinehtojen kieltäminen olisi aiheuttanut suurlakon, puhuu siis perättömiä eikä voi perustella väitettänsä pienimmälläkään järjellisellä tosiasialla. Katsokaamme, oliko yhteiskunnassamme mitään muuta ilmiötä, joka olisi sen aiheuttanut tai oikeuttanut, ilmiötä porvarillisten puolelta, sillä heitä vastaanhan lakko oli suunnattu.

Porvarilliselta taholta ei tietääkseni ole harjoitettu Suomessa ainakaan viime aikoina mitään kansalaisvapauden sortoa. He ovat tosin olleet sitä mieltä, että rikolliset on rangaistava, varkaat ja murhaajat heitettävä torniin, mutta sen käskee vanha Ruotsin ja Suomen laki. He eivät ole vanginneet ketään viattomasti, eivät ole pitäneet ainoatakaan kotitarkastusta eivätkä ole esiintyneet ase kädessä mitään kansalaisryhmää vastaan. Mikäli heidän sanomalehdistään on voinut päättää, ovat he suunnanneet kaiken voimansa ja kykynsä saavuttaakseen ensinnäkin isänmaallemme niin suuren vapauden ja itsenäisyyden kuin mahdollista ja kansalaisille niin suuren vapauden ja väljyyden elinkeinojensa ja oikeuksiensa nauttimisessa kuin tällaisena aikana ikänä ajatella ja suunnitella voi. Parhaalla tahdollaankaan ei voi keksiä mitään kohtaa, joka oikeuttaisi asettamaan porvarillisen yhteiskuntaluokkamme nykyisen suurlakon maalitauluksi. Se ei tosin ole astunut pirttinsä edustalle ja jakanut omaisuuttansa ohi kulkeville otsatukkajätkille, mutta sitä eivät ole tehneet ne sosialistitkaan, joilla on omaisuutta. Päinvastoin täytyy kylmästi tarkastaen myöntää, että jos jollakin luokalla olisi nykyoloissa ollut syytä tehdä suurlakko, niin kyllä se olisi ollut juuri porvarillinen luokka. Heti vallankumouksen jälkeen ruvettiin sitä kiusaamaan laajalla ja järjettömällä lakkoliikkeellä, niillä kuuluisilla tuhansilla lakoilla, joilla m.m. kaikki maataloustyöt hetkeksi lamautettiin. Koko sen merkitys ja tarkoitus yhteiskunnassa saatettiin mitä raaimmalla ja kauheimmalla sanomalehtisodalla epäilyksenalaiseksi. Sen kansalaisoikeudet pantiin persoonallisella väkivallalla vaaraan ja kaikki sen elämisen ehdot saatettiin vähitellen epävarmoiksi. Tarkasti asiaa miltä puolen tahansa, aina vaan täytyy myöntää, että porvarilliset eivät ole tehneet vallankumouksen päivien jälkeen mitään, joka oikeuttaisi toisen yhteiskuntaluokan tekemään heitä vastaan suurlakkoa. Toisaalta täytyy todellisten syiden löytyä.

Olisiko mahdollisesti sekasorto elintarve-alalla antanut lakkoon aiheen ja olisiko porvaristolla ollut mahdollisesti sillä suunnalla syntejä, jotka olisivat saaneet lakon suuntautumaan sitä vastaan? Ne jotka elintarpeita tässä maassa tuottavat, ovat enimmäkseen porvarillisia. Huolimatta siitä, että sosialistit ovat lakoilla ja kaikella mahdollisella ynseydellä heidän työhönsä suhtautuneet, ovat he koettaneet täyttää elintarpeiden tuottovelvollisuutensa. Siten syntyneitä varastoja on hoitanut hallituksemme, ja nimenomaan sen lain pohjalla, joka on syntynyt sosialistien toimesta ja heidän erikoisesta vaatimuksestaan. Elintarvelautakunnissa on kaikissa voimakas määrä sosialisteja, eivätkä he ole olleet niissä sanottavasti koskaan porvarillisten kanssa eri mieltä, jos kysytään, kuka meillä on tuottanut elintarveasiain käytännöllisessä järjestelyssä ja elintarvelain määräysten toteuttamisessa todella suurinta häiriötä, jopa antanut yleisen merkin siitä, ettei niitä tarvitse totella, niin totuudenmukainen vastaus ehdottomasti kuuluu: meidän sosialistimme. Nuo elokuiset svabodat Helsingissä, Turussa ja Oulussa olivat m.m. sellaisia merkkejä ja todistuksia, joiden voimaa ei saada pois pestyksi millään selityksillä. Ne ilman muuta sanoivat päättömälle kansalle, ettei "herrain elintarvelakeja" tarvitse totella. Ne tekivät valtion elintarvepolitiikan kokonaan hervottomaksi ja sen määräykset hiljaisuudessa tehottomiksi. Olisipa merkillistä, jos sellaisten tapausten jälkeen voitaisiin järkisyillä väittää, että elintarvekurjuus on porvarillisten vikaa. Me porvarilliset olemme tuottaneet elintarpeet, te, sosialistit olette yrittäneet niitä jakaa, kenen on syy, ettette onnistuneet?

Syy ei siis voi olla tässäkään. Katsokaamme, olisiko yhteiskunnassamme mitä muuta yleistä ilmiötä, joka olisi saanut työväenluokan tarttumaan tällaiseen tuhoisaan voimakeinoon. Mieleen tulee silloin ehdottomasti n.s. porvarillinen suojeluskaarti.

Sehän on etupäässä joutunut sosialistien vainon uhriksi. Ehkä siis se olisi tämän kansanliikkeen aiheena? Mutta aivan selväähän on, että sosialistien johto sekä ymmärtää että myöntää, että tuo kaarti on pantu pystöön koko yhteiskunnan suojelemiseksi ulkoa tulevaa väkivaltaa vastaan. Sen perustamisen syyn on saanut lukea sanomalehdistä järkyttävän tarkoin joka päivä. Typerät laumat voivat olla tälle sokeita, mutta politiikkaan ja yhteiskuntaelämään paljon osaa ottaneet miehet eivät, ja siksi tämä ei riitä suurlakon syyksi.

Olisiko asia ehkä niin, että sosialistimme vapaudenrakkaudessaan ja suojellakseen yhteiskuntamme kalleimpia oikeuksia, kansalaisvapautta, oikeuden pyhyyttä, kodin rauhaa, persoonallista loukkaamattomuutta, ja muuta sellaista, jonka täytyy olla yhteistä porvarillisten kanssa, olisivat suunnanneet iskunsa venäläistä sotaväkeä ja muuta sortovaltaa vastaan, jotka ovat näitä asioita joka päivä ja monella muotoa törkeästi loukanneet? Jos niin olisi, niin pitäisin minäkin keinoa tehdyn pahan vertaisena voimaan ja suuruuteen nähden. Siinä olisi ollut teoreettinen aihe suurlakollekin. Se olisi ollut epätoivoinen yritys, mutta riittävää aihetta siihen ei totisesti olisi puuttunut. Mutta niin ei ole ollut. Venäläiset eivät ole sortoteoillaan keskuudessamme antaneet sosialisteillemme lakon aihetta. Päinvastoin: hehän ovat mitä makeimpia ystäviä! Venäläisten komentosanojen kaikuessa, venäläisten pistimien uhatessa, venäläisten sortomenetelmäin mukaan on täällä keskuudessamme tehty veristä oikeuksiemme ja kansalaisvapautemme pilkkaa. Mikä ikuinen häpeä, lähtemätön tahra suomalaisen työmiehen otsalla!

Mutta olisiko bolshevikien vallankumous Pietarissa voinut antaa sosialisteille todellisen aiheen suurlakkoon? Voimmeko vakavasti uskoa, että he yhtymällä siihen ovat todellakin luulleet voivansa saavuttaa täällä etuja, joita ei olisi saatu ilman lakkoa? Suuret laumat tietysti sellaista voivat kuvitella, vähänkään mukana olleet eivät. Bolshevikien kapina Pietarissa ei tietysti ollut meille minkäänlainen suurlakon aihe ja syy.

Siinä olemme!

Vaikka etsisin maat ja taivaat, en löydä ainoaakaan järjellistä syytä eilen päättyneeseen suurlakkoon, ja se on lohduttomin tulos, mitä ajatella saattaa. Mitä on sanottava kansasta, joka ilman mitään aihetta syöksee koko maan sellaiseen laittomuuden ja anarkian tilaan, jossa viime vuorokaudet on oltu? Millä kehityksen ja kypsyyden asteella onkaan se kansanluokka, joka ryhtyy tällaiseen pelkän sokean alaluokkavihan ja verenhimon ajamana!

Meille ei jää tässä murhaajienkin keskellä muuta keinoa kuin taas uudemman kerran ruveta korjaamaan sitä mitä on hävitetty. Se tuntuu raskaalta, mutta se on tehtävä. Emmehän voi ruveta tästä maasta poiskaan muuttamaan? Ne ovat nuo järjettömät työmieslaumatkin, jotka ovat keskuudessamme äsken murhatöitä suorittaneet, meidän onnettomia kansalaisiamme, joiden rinnalla meidän kaikesta huolimatta täytyy koettaa luoda siedettävät elämisen ehdot. Tämä on mielestäni se ura, jolle sisuansa hilliten nyt täytyy koettaa ajatuksensa ohjata.

Mutta siitä on näissäkin oloissa jyrkästi pidettävä huoli, että laki ei nuku. Lain henki ei kuole maastamme sosialistien määräyksellä. Murhaajat ja kaikki, jotka ovat tehneet itsensä syypäiksi sellaisiin tekoihin, joita ei mitenkään voida poikkeustiloillakaan perustella, ovat saatettavat lain mukaiseen rangaistukseen. Jos se ei onnistu nyt, täytyy sen onnistua myöhemmin. Lailla juuri on kansa kasvatettava ja sen vaatimukset ovat pyhinä pidettävät. Aseiden keskellä se saattaa pakosta levätä, mutta se hijoo miekkaansa levätessään. Ellemme pyri tähän kaikesta huolimatta, saamme jakaa sosialistiemme häpeän.

Miten onkaan tunnelmamme nyt? Luulen, että me porvarilliset ajattelemme niin yleisesti koko kansamme kannalta, että meidät tällä hetkellä, tuon surkean lakkoasian vuoksi, kärsimyksistämme huolimatta valtaa — ei viha — vaan syvä suru, häpeä ja nöyryytyksen tunne. Kunpa ei suuri asiamme olisi nyt menettänyt otollisinta tilaisuuttansa!

(20/11 17.)

Agitaattorille.

Sanomalehdissä on kerrottu Teidän kiihkeässä, kansanpuhujan kaikkia taikakeinoja käyttävässä puheessa punakaartin kokouksessa lopuksi vaatineen, että silloin vankina olleet suojeluskaartilaiset "luovutettaisiin tuomittaviksi venäläisille miehille." Tämä Teidän vaatimuksenne oli minulle kuin salaman välähdys pimeydessä: se paljasti häikäisevällä räikeydellä sen henkiolemuksen laadun ja kokoonpanon, joka on määräävä Teissä ja todennäköisesti suurimmassa osassa Teidän tovereitanne. Sallinette, että koetan lukijoilleni kuvata, mitä näin, että hekin tietäisivät, keiden kanssa olemme tekemisissä.

Teidän elämänuranne on minulle sangen selvä, vaikka en tiedäkään siitä ainoatakaan vuosilukua tai muuta sellaista. Te olette todennäköisesti suomalaisen työmiehen poika, joka on käynyt läpi työmiehen elämän sellaisena kuin se tässä maassa esiintyy, kokenut kovaa, jos isä on ollut laiska tai juoppo, viettänyt yleensä onnellisen lapsuuden, jos isä on ollut raitis ja ahkera. Te olette parhaassa tapauksessa käynyt läpi kansakoulun ja saanut sieltä ensimäisen himmeän aavistuksen suuresta maailmasta ja siinä myllertävistä pyrkimyksistä ja aatteista. Ja hyvin luultavaa on, että kaikista onnettomuuksista huolimatta Teidän ympäristönne lapsuudessanne yleensä oli omiaan kasvattamaan Teistä kunnon miestä, ohjaten Teitä rehellisyyteen, kunniantuntoon, ahkeruuteen, hyviin tapoihin, jopa isänmaanrakkauteenkin. Niin, menenpä niin pitkälle, että uskon Teidänkin joskus tunteneen rakkautta Suomen maahan ja sen kansaan, olleen ylpeä siitä, että olitte suomalainen, ja olleen valmis sitä puolustamaan vääryyttä ja sortoa vastaan. Näillä ihanteilla oli Teidät kotinne ja ympäristönne varustanut, antanut Teille köyhyydestä huolimatta kauniit matkaeväät, kun lähditte maailman rantaa kulkemaan.

Jos elämänne nyt olisi sattunut sellaiseen aikaan, jolloin ei olisi tapahtunut mitään maailmankäsityksiä murtavaa, olisitte voinut pitää nuo ihanteenne, säilyttää itsessänne sen sopusoinnun, joka on yksilön onnen ehto, ja kuolla kansalaisena, jonka saavuttamaa henkistä tasoa on yhteiskunnalliselta ja sivistysarvoltaan pidettävä sangen korkeana. Teistä olisi kehittynyt tuo menneen ajan suomalainen työmies, jonka hyvät avut, rehellisyys, ahkeruus, kunniantunto ja isänmaanrakkaus kyllä muistetaan, vaikkakin ne nyt ovat käymässä valitettavasti yhä harvinaisemmiksi. Ne aivot, jotka Luoja oli pannut kallonne onteloon, olivat nimenomaan luodut tällaista elämänuraa varten; siihen niillä oli monien polvien hankkima perintätaipumus osoittajanaan ja siihen käytettyinä olisivat ne koituneet yhteiskunnallemme suurimmaksi hyödyksi.

Mutta kohtalo viskasi Teidät tänne silloin, kun maailmassa alkoivat puhaltaa uudet tuulet. Kuin erämaan samum- tai sirocco-tuuli tunkeutui Teidän sydämeenne ja sieluunne yhdellä kertaa sekava määrä mitä moninaisimpia asioita. Ne saapuivat kaukaa kuin salaperäiset linnut, istuivat olkapäällenne ja valoivat korvaanne yhä uutta ja uutta, kunnes sielunne oli kauheassa käymistilassa ja siellä vallitsi sanoin kuvaamaton kaaos ja sekasorto. Toiset noista linnuista olivat valkeita, toiset mustia, toisilla suussa öljypuun lehvä, toisilla myrkkymarja. Ja huolimatta niistä ihanteista, joita tämä uusikin aika Teille antoi, joista kaunein on taistelu oman yhteiskuntaluokkanne aineelliseksi, ehkäpä henkiseksikin hyväksi, ette jaksanut kestää tuon uuden aatemäärän painoa. Kun istuitte pönttönne nenässä — voittehan nimittäin olla suutarikin — ja pikilankaa punoessanne imitte näitä aatteita sosialistisesta kirjallisuudesta sellaisena kuin sitä on meillä tarjottu, tapahtui Teidän aivoissanne suorastaan sairaloinen muutos. Nehän olivat aiotut ajattelemaan sen ohjelman mukaan, jonka niille oli luonut vuosisatojen ympäristö ja perintävaistot, joten ne, kun uuden ajan kuohu ryntäsi sisäänne väkivallalla kuin olisivat henkiset ovenne avatut paineteilla, eivät enää kestäneet, vaan muuttuivat kokoonpanoltaan, sairastuivat, pehmenivät, joutuivat yhteiskunnallisen raivotaudin uhriksi.

Kun Te tuon silmänräpäyksen jälkeen nousitte pönttönne nenästä, olisitte varmaan itsekin kauhistunut, jos olisitte sillä hetkellä aavistanut, mihin kaikkeen Te nyt olitte mahdollinen. Te ette sitä sillä hetkellä ymmärtänyt, mutta nyt Te sen jo ymmärrätte, sillä syvälle on jälkeenne painunut se ahkion ura, jota olette kulkenut, ja kauas loistavat syksyiseltä lumelta punaiset veritahrat. Te voitte nyt itsestänne todistaa, että olette kypsynyt tekemään kaikkea sitä, mikä on ollut Kainin jälkeläisille luonnollista, että veljen veren ääni kaikuu Teidän korvissanne, ei kauhistavana muistona entisestä raamattutunnista, vaan tuoreena tapauksena omalta uraltanne. Sillä hetkellä kun laukaisitte kiväärin viattomaan nuorukaiseen hänen äitinsä silmäin edessä, isään hänen vaimonsa nähden, saatoitte sanoa koko maailmalle: "Nyt olen yhteiskunnallinen raivohullu, jonka toiminta lankeaa kaiken sen ulkopuolelle, minkä mukaan tähän saakka on eletty!"

Katsokaamme, mitä olitte tämän muutoksen kautta menettänyt.

Olette menettänyt kaiken sen, minkä tämän maan kulttuuri oli aikaisemmin Teillekin antanut: käsityksen hyvän ja pahan rajasta; rehellisyyden tunnon ja kaipuun; kaiken maailmankatsomuksen, joka pitää yllä ihmisen siveellistä voimaa; käsityksen vapaan kansalaisen oikeuksista ja velvollisuuksista lainalaisessa yhteiskunnassa; tietoisuuden siitä, että olette suomalainen, jolla on isänmaa ja velvollisuudet sitä kohtaan; käsityksen rehellisen työn arvosta ja kyvyn nauttia työn ilosta; yleensä kaiken sen, jonka terve ja onnellinen yhteiskunta edellyttää hyödyllisiltä jäseniltään. Mikä ihana kokoelma kalliita ja arvokkaita aarteita, kansalaishyveitä, jotka ovat luoneet kaiken sen, mikä maailmassa tähän saakka on kulkenut suuren ja kauniin nimellä! Mistä ne otetaan pois, sinne jää kauhistuttava tyhjyys, se valkeaksi sivuttu hauta, joka on täynnä kuolleitten luita!

Te olette kuitenkin saanut sinne jotakin sijaankin, sekavan kokoelman uusia aatteita ja "ihanteita". Ne ovat tunkeutuneet kalloonne sosialidemokratian nimellä. Mutta kun aivokudoksenne ei ollut luotu tällaiseen, ette voinut omistaa itsellenne maailmankatsomukseksi sitä, mikä on todelliselle sosialidemokratialle oleellista, nimittäin lämmintä ja ihanteellista pyrkimystä oloja kohti, joissa yhteiskunnan onnellisuusvarat koituisivat tasan kaikkien sen jäsenten kesken. Te ette voinut ymmärtää tuon opin ydintä, joka on rauha ja rakkaus, vaan niinkuin terveellinenkin juoma on toisille myrkkyä, muodostui sosialidemokratia siksi Teillekin. Se pani Teissä alkuun käymistilan, joka muutti Teidän verenne sapeksi, ja tuloksena on se kauhistuttava olio, joka punakaartilaisen nimellä suorittaa hirmutekoja keskellämme, joka istuu jopa kansanedustajana eduskunnassa ja jäsenenä työväen vallankumouksellisessa neuvostossa. Jos nuo suuresti ajattelevat ja lämminsydämiset ihmiskunnan ystävät, jotka ovat sommitelleet sosialismin opin ehkä hiukan pingoittuneissa aivoissaan, olisivat näkemässä, minkälaisessa haamussa heidän aatteensa kannattajat ja esitaistelijat Suomessa esiintyvät, niin he nousisivat kuolleista pannakseen vastalauseen. Samoinkuin inkvisiittori poltti ihmisiä Kristuksen oppi kourassaan, samoin nämä vetoavat sosialismiin murhatessaan ihmisiä ja ryöstäessään. Silloin kun ihmiskunta saa sanotuksi jotakin, joka utopian tavoin mahdollisesti hipaisee sitä suurinta totuutta, silloin myös ilmestyy niitä, jotka kääntävät tuon utopian lähimmäistensä ja itsensä järkyttäväksi onnettomuudeksi. Vika on siinä, kuten alussa sanoin, että aivot eivät kestä utopian painoa, vaan muuttuvat sairaloisiksi, pehmenevät.

Kun Te, punakaartilainen, olitte kehittynyt suunnilleen tälle asteelle, rankaisi Luoja Suomea sillä kauhealla erehdyksellä, että kaikille teille, jotka parhaillaan olitte sairastuneet yhteiskunnalle mitä vaarallisimpaan sosiaaliseen hulluuteen, annettiin samat valtiolliset kansalaisoikeudet kuin niillekin, joiden aivoissa vielä oli massa terve. Kuinka tuhoisaksi se erehdys on arvioitava, se jääköön tässä sanomatta, mutta siitä koitui koko maallemme ja kansallemme outo turma. Sen tähden kiemurtelee nyt pieni valtiomme kuolon tuskissa, sisällisen mätähaavan uhrina, hetkellä, jolloin sen pitäisi päinvastoin syntyä uudelleen ihanana ja vapaana. Sen tähden on eduskuntamme tätä kirjoitettaessa kuin hajallaan, ja sen tähden punaa kansalaisten veri syksyn valjua ensimäistä lunta. Kas siinä seurauksia aivojenne toimintayrityksistä, sitten kun niissä oli tapahtunut tuo tuhoisa ainesmuutos! Luoja tietää, mikä olisi paras lääke ja onko sitä.

Te sosialidemokraattiset agitaattorit, punakaartilaiset, kansanedustajat, piirisihteerit, sanomalehtimiehet, te lukemattomat "puhujat" ja muut "tietomiehet", teidät kyllä tunnen. Kuinka säälittävä onkaan aina mielestäni ollut teidän sielullinen kokoonpanonne, jolle pääleiman on antanut mitä alastomin ja sokein luokkaviha, silmitön kateus ja alaluokan luihu raivo parempiansa ja etevämpiänsä kohtaan. Te esiinnytte aina suurisuisesti "suomalaisen työmiehen" nimessä ja panette hänen niskaansa kaiken mitä teette. Mutta minä sanon teille: vaikka olette todella onnistuneetkin aivan valitettavassa määrässä turmelemaan suomalaisen työmiehen, niin vielä elää hänessä kuitenkin sitä vanhaa henkeä, sitä, joka teki hänestä kunnioitetun kansalaisen ja korkealla siveellisellä tasolla olevan ihmisen, joka antoi hänelle voimia olla oma itsensä, yksilö, eikä mikään sokeasti johdettava lauma-eläin. Viime viikkojen hirmutöillänne olette te varmasti saaneet hänet entistä selvemmin ajattelemaan, kuinka surkealla tavalla hänet on petetty ja mitä kaikkea hänen nimessänsä on tehty. Siitä ajatuksesta kasvaa se liike, joka lopuksi on teidän turmionne.

Kaksi viikkoa sitten ennustin tällä paikalla, että bolshevikit ovat tuomitut menettämään pelinsä oman sisäisen mahdottomuutensa tähden, koska heillä ei ole edellytyksiä viedä yhteiskuntaa mihinkään muualle päin kuin anarkiaan. Ennustukseni ei toteutunut. Mutta kun se kerran lähtee laskemaan, laskeutuu se ainaiseksi, ja jääpi Venäjän historiaan kaikkinaisen kauheuden, älyttömyyden ja ylimmäisen tolkuttomuuden muistopatsaaksi. Paras keino hulluuden hävittämiseksi, bolshevismin tuhoamiseksi, on bolshevismi itse! Samalla tavalla käy meilläkin. Siitä hetkestä, jolloin teitte ensimäisen kansalaismurhan ja sen puolueena hyväksyitte, iskitte ensimäisen naulan suomalaisen "sosialidemokratian" ruumisarkkuun. Se liike on tuomittu ainaiseksi tässä maassa ja tulee varmasti häviämään, ja parhaat sen hävittäjät olette te itse. Työllänne ja toiminnallanne te väkiselläkin ajatte kaikki kunnolliset ainekset meidän riveihimme, ja toivottavasti silloin nähdään, että maassamme on sentään vielä enemmistö niillä, joiden papinkirja on puhdas.

Kuinka onkaan tämä maa valittanut ja kärsinyt sotilasrosvojen ja -sortajien kynsissä. Kuinka olemme hävenneet katkerasti sitä, että naisemme ovat niin surullisen lukuisasti unohtaneet kunniansa ja häväisseet itsensä! Kahta surkeampi on asemamme nyt, kun kokonainen yhteiskuntaluokka ikäänkuin tämän kaiken kukkuraksi lainaa tuolta naistensa häpäisijältä aseet murhataksensa omia kansalaisia, veljeilläksensä sisarensa, äitinsä ja morsiamensa raiskaajan kanssa! Sehän on alaston tosiasia, kauhea nähdä kirjoitettuna ja painettuna, mutta tosi siitä huolimatta. Voiko viheliäisempää esimerkkiä jonkun kansanluokan kypsymättömyydestä ja mihinkään kelpaamattomuudesta koskaan saada!

Vallankumouksen jälkeen me luulimme teistä jotakin, kun te suurin sanoin puhuitte muka Suomen sorretusta asemasta ja "nuorukaistemme jaloista teoista". Muistaakohan Oskari Tokoi silloiset sanansa? Kuinka mahtavasti esiintyikään tämä muka "valtiomies" silloin eduskunnassamme, saaden todellakin helppohintaisia aploodeja meiltä herkkäuskoisilta. Polttakoon tulena se kiitos nyt hartioitanne, Te entinen nuorsuomalainen maakauppias, jonka poliittinen osa on nyt kerta kaikkiaan loppuun leikitty. Punakaartin hartioilla ette nouse, vaan on sekin todistus siitä syvyydestä, mihin putositte sen kuuluisan voi-ohjelmanne kanssa, jonka elokuulla akkojen kokouksessa Senaatintorilla hyväksyitte. Se oli "valtiomiehen" ohjelma, joka totisesti oli laatijansa arvoinen!

Me Suomen porvarilliset olemme aina tahtoneet olla veljiä kaikkien kansalaistemme kanssa. Minä olen ollut kansalaisena ja ihmisenä tasa-arvoinen karjapiikani kanssa, vaikka en olekaan esittänyt hänelle lähempää tuttavuutta. Olen kunnioittanut torppariani yhtä suuresti kuin naapuriani tilanomistajaa, vaikka en olekaan käskenyt häntä vierashuoneeseeni nukkumaan. Tätä ette te, agitaattorit ja puhujat, ole tahtoneet sallia. Te ette ole hinnalla millään suvainneet, että me olisimme saaneet säilyttää hyvät välimme työväkemme kanssa, vaan olette kaikin mahdollisin keinoin usuttaneet sitä kimppuumme. Varokaa ettemme mekin kohta julista: "Olkoon niin! Olkoon meitä tässä maassa kaksi eri luokkaa, patriisit ja plebeijit, kuten haluatte." Silloinhan olisi luokkatietoisuus täydellinen ja ohjelmanne suoritettu siltä kohdalta. Luuletteko, että siitä olisi teille ja työväelle todellakin etua! Luuletteko saavanne pienintäkään uudistusta toimeen ilman meidän apuamme, edes kunnollista lakipykälää laadituksi käyttämättä meidän kokemustamme. Me tiedämme, että jos mieli tässä maassa saada luoduksi jotakin pysyväistä, sen täytyy tapahtua kaikkien kansanluokkien yhteistyöllä. Sitä estämään pyritte te, ja se on ollut toistaiseksi teidän ainoa pyrkimyksenne.

Siksipä juuri teidät täytyy saada hävitetyksi. Ja se sija, jossa olette kasvaneet, pitää polttaa ja tervata, ettei louhikäärmeelle enää kasvaisi uusia päitä! Sillä tämä maahan täytyy, Herran nimessä, lopultakin saada vapauden ja edistyksen tielle!

(24/11 17.)

Illanvietto saksalaisille ja itävaltalaisille upseereille.

Tässä kirjoituksessa kerrottu "uni" on vapaankäden maalaus eräästä yksityisestä illanvietosta, joka pantiin toimeen sotavankeudesta karanneille saksalaisille ja itävaltalaisille upseereille Helsingin Pörssiklubilla noin viikkoa ennen kirjoituksen päiväystä. Upseerien takia ei asiasta tahdottu silloin sen selvemmin kertoa. Pakolaiset autettiin Helsingistä edelleen ja pääsivät onnellisesti kotimaahansa.

* * * * *

Se vuosi, joka nyt lähestyy loppuansa, jättää maailmanhistoriaan syvemmän jäljen kuin mikään edeltäjänsä. Suurvaltasodan hirmukuloa vastaan viritti se vastavalkean, Venäjän vallankumouksen, joka jo tapauksena sinänsä hakee vertaistaan, tulkoot vaikutukset minkälaisiksi hyvänsä. Olipa kuin olisi hirvittävän rovion reuna ruvennut sihisten sammumaan, kun siihen vallankumouksen toimesta suunnattiin rauhan pyrkimyksen ja sotaan kyllästymisen kylmä vesisuihku. Ei rohkeinkaan mielikuvitus olisi ikinä voinut uneksia kaikkea sitä, mitä tämä outo vuosi on mukanaan tuonut!

Katsokaamme vain kaikkia niitä ihmeitä, joita on meidän suomalaisten keskuudessa ja hyväksi tapahtunut, jättäen rajojemme ulkopuolella tapahtuneet yliluonnolliset asiat muille. Masennuksen ja sorron joulua 1916 tuskin muistamme, ja se mieliala, jolla otimme vastaan vuoden 1917, on meille nykyisin tuiki outo. Vallankumouksen jälkeen on vapautemme asia kehittynyt niin huimaavin askelin, että nuo silloiset harmaat hetket tuntuvat meistä viikkoa ennen vedenpaisumusta sattuneen kohmelon kaltaisilta, kaukaisilta kuin kivikausi ja sen alkupimeys. Vapaus ja sen kehittäminen sekä varjeleminen on niin täyttänyt kaikki meidän puuhamme ja pyrkimyksemme, että unohdamme verestää muistoamme edes sen verran kuin on tarpeellista välttämättömän synnintunnon ja tyynen arvostelukyvyn säilyttämisen kannalta.

Muistan kuinka ennen sanomalehtimiehenä istuessani yöllä pöytäni ääressä usein otin puhelimessa vastaan Helsingin asemakonttorista lyhyen tiedonannon, että "kenraalikuvernööri matkusti tänä iltana Pietariin". Mieleeni piirtyi silloin kuva, kuinka jäykkäviiksinen, mursun näköinen Frans Albert astui pönäkkänä upeaan salonkivaunuunsa, ja joka kerta kun tein asiasta pikku-uutisen, huokasin myös vaistomaisesti: "Kukahan senkin penteleen kerran keikauttaa?" Mutta ei kuulunut keikauttajaa ja pikku-uutinen uudistui alituisesti vuoden toisensa jälkeen. Tsaarin pirunkala hääräsi Helsingin ja Pietarin väliä uupumattomasti, sovitellen lonkeroitansa ja imukuppejansa yhä uusiin paikkoihin ruumiissamme ja imien vertamme taukoamatta, ja niinpä alkoikin meissä ilmetä yhä lisääntyvä verenvähyys, alakuloisuus ja väsymys. Kun sitten joskus levisi huhuja siitä, että kenraalikuvernööri oli joutunut epäsuosioon, että Venäjän hallitus pitäisi lempeämpää politiikkaa Suomea kohtaan ajanmukaisempana, niin kuinka ahnaasti noihin valheellisiin ja aiheettomiin huhuvähäisiin tarrattiinkaan kiinni, kuinka niistä iloittiin, niitä pureskeltiin ja heruteltiin. Muistuu mieleen Juhani Ahon kertomus "Kannikka" sitä ajatellessa, kuinka se nälkäinen mies vapisevin kynsin ja irvillä ikenin käänteli hyppysissään ainoata kurjaa kannikkaansa että mihin paikkaan ensiksi hampaansa iskeä… Niin surkean vähästä saattoi silloin melkeinpä kuin häilähtää tyytyväiseksi!

Kuinka toisin ovat asiat nyt! Kun itsenäisyytemme tunnossa vietämme näitä kohtalokkaan vallankumousvuoden viime päiviä ja muistelemme tuota mustaa menneisyyttä, olemme kuin entinen mies eläinnäyttelyssä katsoessaan krokotiiliä: hän hieroi silmiään, pudisti tarmokkaasti päätänsä ja sanoi: "Ei, tämä on mahdotonta. Noin hirveitä eläimiä ei voi olla olemassa!" Samoin tuntuu meistäkin menneen sorron louhikäärmettä muistellessa, ja siksi on syytä päästää syvän kiitollisuuden ja helpotuksen huokaus. Kunpa nyt nouseva vuosi toisi mukanaan niin sanoakseni syventyvää käsitystä vapaudesta ja yhä lisääntyvää vakautumista nuorille ja kasvaville saavutuksillemme, yhdistävää kansallistuntoa, ja yksimielistä valtiomme vartioimista! Ei paljon puutu, etten kaikesta huolimatta ole hiukan liikutettu — Suomi kun on meille kaikessa viheliäisyydessämme rakas.

* * * * *

Mutta tapahtui, että allekirjoittanut, kuten ennen faraot ja muut Persian kuninkaat, vaipui tässä tuonnoin, olikohan viikko sitten, horroksiin ja näki ihmeellisen unen. Kun se yksityiskohtaisessa tarkkuudessaan oli niin selvä ja "totuuden" mukainen ja muultakin sisällöltään sellainen, että sekin on luettava kuluvan vuoden tunnusmerkillisiin tapahtumiin, en malta olla sitä lukijoilleni kertomatta. Niin sanoakseni "esilauseeksi" sopivat koko unelle tunnetusti entente-ystävällisen runoilijan Heinrich Heinen seuraavat säkeet:

Nach Deutschland zogen vier Grenadier', Die waren in Russland gefangen, Und als sie kamen in finn'sche Quartier, Sie liessen die Köpfe nicht hangen!

Olin olevinani suuressa ja kauniisti valaistussa huoneessa, johon oli katettu juhla-ehtoollinen sangen monelle hengelle, muiden muassa minullekin. Kun saavuin paikalle, oli siellä jo vieraita iso joukko, kansalaisia monelta eri alalta, tuttuja miehiä ja trastukamraateja enimmäkseen. Kun lähestyin heidän pöytäänsä, tuli sieltä eräs vastaani ja kuiskasi, osoittaen neljää tuntematonta herrasmiestä, seuraavat ontuvat säkeet:

"Menit Saksaan krenatööriä neljä, Olit ryssän he fankiudess'…"

Tämän jälkeen esitteli hän minut noille neljälle tuntemattomalle: "Mister Sissi, esquire", ja — no kaikkia se unikakkinen maalaakin! — "herrat luutnantit X ja Y Hänen Majesteettinsa Keisari Kaarlen, ja Ä ja Ö Hänen Majesteettinsa Kaiseri Wilhelmin armeijasta." Kuvaavaa sille kirkkaudelle ja yksityiskohtaisuudelle, joka kauttaaltaan oli tämän merkillisen uneni leimana, oli se, että minä todella niin sanoakseni "lihassa" puristin näiden neljän sirosti kumartavan upseerin kättä ja sopertelin kuin eräs Peräpohjolan nimismies, joka mielipahakseen kopsahti maantiellä pahki pakoretkellä olevaan sotilaslaumaan —: "Willkommen zu Finland!" Myöhemmin, uneni jatkuessa, sain sitten tietää, että tuo nuori mies tuossa, jonka silmät paloivat kuin hiilet, oli

"Terve magyar, jalo pustan mies!",

ja että hänen toverinsa taas oli muka Przemyslin miehiä. Mistä nuo kaksi preussilaista olivat, sitä ei unikakkinen minulle tarkemmin kertonut, mutta muistan selvästi, kuinka heistä varsinkin toinen oli suora ja harteikas, tinkimättömän ja karskin sotilaan tyyppi, niinkuin pitää ollakin. Sekin ehti vielä painua mieleeni, että nämä molemmat olivat niin sanoakseni "kenttävarustuksissa", jotka todistivat heidän matkansa vaivoista ja hankaluuksista. Mutta asiaan.

Esimerkkinä tämän unen ihmeellisyydestä on osaltaan sekin, että sen jälkeen kun oli istuttu pöytään ja ensin hiukan puraistu ententen silliä ja voileipää, tapahtui yleinen, kuinka sanoisin, "keikaushunööri", jota ei ole kieltolaissa edellytetty. Kun sitten oli saatu ensimäinen aterian vaihe sivuutetuksi, kilisti joku lasia ja lausui saksan kielellä — kuinka uskomatonta! — vieraat tervetulleiksi, kuvaten lyhyesti ja sattuvasti suomalaisten ja saksalaisten suhteita, ja sitä jännitystä, jolla olemme täällä seuranneet keskusvaltain suurenmoista kamppailua. "Me ihailemme", sanoi puhuja, "saksalaisen maailman isänmaanrakkautta, voimaa, kestävyyttä, järjestyskykyä, — sanalla sanoen, sen syvää kulttuuria!" Puheen päättäjäisiksi huudettiin "eläköön" ja tehtiin "Taula-Matin konsti", kunnes vähän ajan perästä kajahti itse "Die Wacht am Rhein". Täytyy ihan kummastella, ettei tässä unessa tapahtunut mitään todellisuuden vääristelyä, hullunkurista karrikeerausta, kuten unissa yleensä — esimerkiksi, että vieraamme olisivat olleet englantilaisia, joille olisimme pitäneet ylistyspuheita saksaksi, että ryyppylasi olisi paennut ottavaa kättä, että "punssi" olisi muuttunut suussa hirvittäväksi tökötiksi, että "Die Wacht am Rhein" olisi laulettu Marseljeesin nuotilla, — ei, mitään sellaista ei tapahtunut, vaan kaikki oli kuten ainakin ilmissä!

Kun sitten iltaa jatkettiin, tuli kansainvälinen tunnelma yhä sydämellisemmäksi. Laulettiin suomalaisia ja saksalaisia lauluja, lausuttiin Goethen juhlallinen ja uhmaileva "Prometheus" ja ennen muuta keskusteltiin, haasteltiin hartaasti kuten ainakin kauan erossa olleet ystävät. Laulettiin taas, "Karjalan maill'", "Die Grenadiere", — heläytettiinpä lopuksi kolme kovaa värssyä tuosta kuuluisasta ja hirvittävästä Hanssin Jukastakin, joka tarpeellisella voimalla esitettynä, kyllä, kuten Juhanin paloviina marttyyrin luolassa, "vetää ryppyyn miehen huulet". Ja kuten unet yleensä käyvät sakeammiksi ja epäselvemmiksi kuta kauemmin niitä kestää, samoin kävi tämänkin. En muista sen loppupuolesta muuta kuin että puheen porina oli kova ja että otin siihen vointini mukaan osaa, ja että kun "Porilaisten marssi" laulettiin, pidin vierustoverini kanssa huolta siitä, että siihen kuuluvat lukuisat tykinlaukaukset tulivat esitetyiksi tarpeellisella voimalla ja kutakuinkin oikealla paikallaan. Sitten on unessani taas pimeä aukko, kuin suriseva venttiili, kunnes muistiini palaa seuraava vierustoverini asiallinen ja jäähdyttävä huomautus: "Annappas Mashkevitsh saisi nuottaansa tämän lauman…!"

Enempää en kuullut, sillä tällä kohdalla herätti minut se henkilö, joka sukuuni alkuperäisesti aivan kuulumattomana nyttemmin jakaa kanssani meille tulevat korttiannokset. Pitkin yötä oli hän huolestuen seurannut uneksimistani, säpsähtäen aina hereille, kun olin milloin puhunut merkillistä siansaksaa, milloin taas korkealla äänellä hoilannut "Da will ich liegen und horchen still" tahi "On mua lyötynä puukolla, on rautapuntarilla" ja muuta sellaista. Ja kun lopuksi olin ruvennut hirvittävästi kiristelemään hampaitani ja valmistautumaan kuin lopulliseen kuolemanhyppyyn, oli hän katsonut parhaaksi herättää minut. Siihen loppui tämä ihmeellinen uni.

Kun muistelen sitä nyt jälkeenpäin, ymmärrän sen esikuvallisen merkityksen. Onhan luonnollista, että vanhat ystävälliset suhteemme saksalaisiin näistä puolin rupeavat uudistumaan, että me itsenäisessä Suomessa pidämme vierainamme ketä tahdomme, ja että meillä, joiden myötämieli on ollut keskusvaltain puolella, on vierainamme saksalaisia silloin kun ententen ystävät juhlivat englantilaisten kanssa. Mutta yhtä asiaa en kuitenkaan ymmärrä — sitä, että unestakin voi saada siksikin sievoisen kohmelon.

* * * * *

Mutta, arvoisat lukijani, aika on tullut, jolloin sanon teille kaikille kohteliaasti: Hyvää uutta vuotta! Tuntemattomuuden leppymätön esirippu kätkee taaksensa tulevan vuoden, emmekä tiedä, minkä kappaleen maailmanteatterin johtaja aikoo meille esittää. Aavistamme kuitenkin, ettei ole tullut vielä maapallon kansoille huvinäytelmän aika, vaikka toivo kuiskaakin toiselta puolen: joskin olisi vielä edessä murhenäytelmä, niin edessä ovat myös ne kohtaukset, jolloin jo sovituksen sarastus on näyttämön valaistuksena ja jolloin sekä varsinaiset näyttelijät että statistit murhemielin kokoontuvat avonaisen haudan ympärille. Ja piispa Eerikki Sorolainen kohottaa kätensä ja lausuu: Jumalani, näinkö paljon kärsimyksiä! että maapallo siirtyisi askeleenkaan radallansa?

Vapaan, riippumattoman, kaikkien mahtien tunnustamani Suomen onnenvuosi olkoon 1918!

(29/12 17.)

KYNÄLLÄ JA KIVÄÄRILLÄ

Vapauden hinta.

(Punakaartilaiskapinan aattona.)

Näin kertoo vanha kronikka.

Ugrian valtakunta eli vaikeita aikoja, niin vaikeita, että tuntui ensi aluksi käsittämättömältä, miten niistä kunnialla selviytyä. Tiedettiin tosin yleisesti, tahi oikeastaan paremmin "tunnettiin" kuin tiedettiin, mikä oli ainoa ja todennäköisesti paraskin pelastuskeino, mutta sitä arkailtiin, pelättiin, ei tahdottu siihen vielä turvautua. Asema oli pulmallinen ja vaati perinpohjaista harkintaa, mutta siihen harkintaan ei saanut nyt monta minuuttia tuhlata.

Ugrian valtakunta oli itsenäinen ja tunnustettu valtio, mutta viereisen suuren naapurivallan sotajoukot mellastivat siellä aivan mielensä mukaan. Toimettomuus ja kurittomuus oli tehnyt näistä sotajoukoista kaikelle oikeudelle ja inhimillisyydelle kuuron rosvojoukon, ja huonojen rotuvaistojen ja toivottoman alhaisen sivistystasonsa vuoksi olivat ne Ugrian kansalle kuin irralle päästetty susilauma. Niiden oma maa oli vielä suuremman kurjuuden vallassa ja jokainen mielettömyyden puuska, joka tulvahti sen tulivuoresta ilmoille, heijastui Ugriassa vastaavana rikoksellisuuden maininkina. Mitä hurjinta ja järjettömintä kehittymätön, viinan ja perinnöllisen tautisuuden turmelema, huoruudessa ja eläimellisyydessä rypevä alhainen ihmisrotu voi järjestyneen ja sivistyneen yhteiskunnan hävittämiseksi suunnitella, sitä varmasti suunnittelivat nämä ainekset, ja tämä oli sitäkin vaarallisempaa, kun heillä oli johtajinaan, neuvonantajinaan ja apunaan — suuri osa Ugrian omasta kansasta.

Vuosisadan suuri henkinen rutto oli hiipivänä myrkkynä valuttautunut laajalle Ugrian kansan veriin. Kuten aina suuret taudit raivoavat hirmuisimmin siellä, missä ne kohtaavat viattomimman veren, koskemattomimman kansan; samoin raivosi nyt tämä tauti Ugrian kansan keskuudessa. Kaiken, mitä kansan mielessä oli vuosisatain työllä saatu kasvun alulle inhimillistä sielun ja ruumiin kulttuuria, nousua ylöspäin sivistystä ja onnea kohti, näytti tuon taudin synnyttämä myrkky uhreistaan tyystin hävittävän, ja jäljelle jäi vain surkuteltava, kokonaan siveellistä maailmankatsomusta vailla oleva olio. Ja niin perinpohjin oli tuo vuosisadan hirvittävä kuppatauti myrkyttänyt suuren osan Ugrian kansasta, että se, unohtaen kaiken, mitä kansoille tähän saakka kallista on ollut, teki liiton äitinsä raiskaajan kanssa, tarjosi hänelle morsiamensa ja sisarensakin, lainasi häneltä murha-aseita ja ryhtyi yhdessä hänen kanssaan hävittämään omaa synnyinmaataan. Kolkolla kauhulla kysyi koko Ugria, koko sivistynyt ja siveellinen maailma: "Onko koskaan missään minkään kansan keskuudessa tehty näin kamalaa, tunteettomuudessaan, alhaisuudessaan, sokeudessaan maahan masentavaa, inhottavaa isänmaanpetosta?" Tunto ja historia vastaa: "Ei ole. Ugrian kansa saa pitää siitä yksin kunnian."

Kun sitten tämän musertavan onnettomuuden lisäksi oli tulossa nälänhätä, joka ontoilla silmillään tuijotti akkunoista sisään ja oli jo saanut luiset sormensa oven rakoon, ja kun maa muuten oli eristetty muusta maailmasta, ehkä Jumalasta ja hyvistä ihmisistäkin, saattaa ymmärtää, mikä harmaa epätoivo tahtoi väkisinkin vallata ugrialaisen isänmaanystävän sydämen. Jähmettyneenä tuijotti hän kauhun ilmeellä näihin kolmeen kaameaan tosiasiaan, kuin Macbeth yöllisellä nummella, kun hänen eteensä äkkiä ilmestyy kolme noitaa, kolme ruumiillistunutta iljetystä. Hän ei voi uskoa sitä, mitä hän näkee, vaan toivoo vielä viime hetkeen saakka parasta, yleistä ja yksimielistä parannuksen tekoa.

Paljon ei jää vuodesta vaille se ajanjakso, jonka kuluessa Ugrian kansan järkevä enemmistö — sillä sairaus ei toki ollut turmellut muuta kuin lähelle puolet — liikuttavalla pitkämielisyydellä täten sieti kaikkea sitä suunnatonta kiusaa, jonka uhriksi kohtalo sen oli tehnyt. Ei ollut enää sitä rikosta, jota ei rankaisematta saanut sen keskuudessa tehdä, eikä niin rampaa rikollista, joka ei olisi ilkkuen nauranut laille, jonka käsivarsi riippui hervotonna ja halvattuna. Kuta pitemmälle päästiin, sitä huutavammaksi kävi Ugrian kansan hätä, kunnes vihdoin yhteiskunnallinen ja poliittinen pulma oli kehittynyt kipeimmälle asteelleen, jolloin vaadittiin tekoja eikä sanoja. Kun ihmistä kiusataan kauan ja järjestelmällisesti, kun keksitään kaikki ajateltavissa oleva pirullisuus, että tehtäisiin hänen elämänsä mahdottomaksi, silloin hän, vaikka pitkämielisenä ja rauhan töissä tyyntyneenä tuota kauankin sietää, lopuksi menettää kärsivällisyytensä ja ryhtyy taisteluun vainoojiaan vastaan. Hänen vanhurskas vihansa ja hänen oikea asiansa antavat hänelle silloin jättiläisvoimat, joiden edessä murtuvat portit ja pilarit, ja murskautuvat pahantekijäin luut.

Kun pahuus nimittäin oli kehittynyt sille kannalle, että se uhkasi yksinkertaisesti vajottaa yhteiskunnan raakalaisasteelle ja tehdä Ugrian kansalle mahdottomaksi nauttia äsken saadusta vapaudestaan, eikä mitään rauhallista keinoa enää ollut sen kukistamiseksi, silloin äkkiä Ugrian kansan sielussa muuttui maailma veripunaiseksi. Sen miehuus, häpeäntunne, viha, katkeruus — kaikki, mitä vuosisatain kiusa oli sen sydämeen muru murulta kerännyt — leimahti räjähdyksen tavoin ilmituleen, ja se sanoi kiusaajilleen: "Hyvä! Tähän saakka olen rukoillut Jumalaa säästämään meitä kansalaissodalta, mutta nyt huomaan, ettei sitä enää voida välttää. Ugrian kansalla on edessään uusi historian pakko, joka sen täytyy kestää. Jumala, joka loi raudan, tarkoitti sillä, ettei maailmassa saa olla orjia!"

Ja tehtyään tämän ratkaisevan päätöksen tunsi Ugrian kansa sanomatonta helpotusta ja kirkastusta sielussaan. Vielä äsken oli se maailmankin vuoksi pelännyt ja hävennyt kansalaissotaa, mutta nyt esiintyi asia sille uudessa valossa. Se oli vain nimellisesti kansalaissotaa, asiallisesti se oli taistelua sekä harmaita että punaisia ryssiä vastaan, kaikkea mahdollista raakuutta ja pimeyttä vastaan, joka tahtoi upottaa sen inhoittavaan syleilyynsä kuin Ilmestyskirjan kauhistuttava portto. Kun maailman ritarien valiojoukko lähtee taisteluun raakalaisjoukkoa vastaan, kilpailevat urhot vaarallisimmasta paikasta, jossa otellaan rinta rintaa ja silmä silmää vastaan. Samoin oli nyt Ugrian pieni kansa saanut sivistyksen rintamassa kunniapaikan, jossa sen oli sivallettava iskunsa kaiken sen puolesta, mikä ihmiskunnalle pyhää on. Ja juuri sen vuoksi, että omia kansalaisia oli vihollisen puolella, oli iskettävä yhäkin terävämmin, sillä vasta se on urho, joka omalla miekalla ja omalla vapisemattomalla kädellä leikkaa pois rinnastansa hirvittävän paiseen.

Sillä tämä oli myös terveyden taistelua. Kun myrkyllinen käärme puree ihmistä, leikkaa hän kiristäen hampaitaan haavan suuremmaksi, vuodattaa vertansa, kaataa sarvesta ruutia päälle ja sytyttää sen, sillä hän tietää tulen parantavan voiman. Leikkaus on ainoa, joka voi pelastaa pitemmälle myrkytetyn ruumiin, jonka toiset jäsenet ovat jo mustanpunaisia pilautuneesta, pakkautuneesta verestä. Ellei Ugrian kansa olisi noussut tähän pyhään taisteluunsa isänmaansa tuon kurjan ja kalliin äitinsä puolesta, olisi se ansainnut kaikkien maailman miesten ja naisten halveksumisen; mutta siitä, että se nousi, ja että se voitti, ansaitsi se ikuisen kunnian. Ja vyöttäessään vyölleen miekkansa, joka oli maannut maassa satasen vuotta, kuuli Ugrian kansa mullasta menneisyyden äänen. Ne olivat ammoin sinne astuneet urhot, joiden unta perintövihollisen askel oli häirinnyt, ja joiden haavat olivat uudelleen ruvenneet vuotamaan. Se, joka todella seisoo molemmin jaloin Ugrian kamaralla ja kuuntelee isäinsä ääntä, tuntee sähkövirtana veressänsä vanhan historiallisen vihan tulen. Ugrian miehet tunsivat, että vielä ovat kostamatta emon kohlut, vielä on taistelematta se taistelu, joka kerran on tapahtuva hänen ja tuon rodun välillä. Heistä kuulosti kuin olisivat vuosisataiset haudat rytinällä auenneet ja vanhat ugrialaiset haamujen rykmentit aaveina astuneet heidän edellänsä.

Niinpä siis tuli toiminnan hetki. Sanomatulet lensivät vuorelta vuorelle, hätäkapulat talosta taloon, kutsuen aseisiin joka miehen, jolle isänmaa ja yhteiskunta oli rakas. Jokainen koti antoi aluksi sen, joka ei ollut huolenpitäjäksi tuiki välttämätön, antoi ja evästi sen kuukausien varalle. Kymmenin tuhansin parveili pian nuorempi kansa valituilla asemapaikoillaan valmistuen pyyhkäisemään Ugrian rajojen ulkopuolelle kaiken sen, mikä oli sen kansallinen häpeä. Toimeliaat miehet hankkivat heille aseet, totuttivat heidät tarpeelliseen kuriin, antoivat heille sen ylevän ja jalon ajatustavan, josta heidät sittemmin tunnettiin. Koko terveenä säilyneen kansanosan valtasi se vakaumus, että vapauden hinta on sittenkin kärsimys, ehkä kuolokin, mutta että se hinta ei ollut liian kallis. Vaativana, kiivaasti kutsuvana, törähteli vartiotorneista sotatorven ääni, ja sanomaton tuoksina täytti koko Ugrian maan. Toisista valtakunnista ilmoittautui tuhansittain ritareita taistelemaan sivistyneen yhteiskuntajärjestyksen puolesta. Tuntui kuin olisi koko Ugrian maassa kaikunut alituinen, yhäti uudistuva huuto:

Aseisiin! Nouskaa miehissä taisteluun raakalaisia ja murhaajia vastaan! Ugrian maa on nyt suuremmassa vaarassa kuin koskaan ennen!

* * * * *

Raamattu kertoo, että kun saatana tietää viimeisen hetkensä lähestyvän, se kokoaa kaikki mahdolliset voimansa lopputaistelua varten. Mutta se voitetaan kuitenkin ja lyödään kahleisiin, jonka jälkeen alkaa tuhatvuotinen valtakunta. Sanoin kuvaamattomat olivat ne kärsimykset, joita Ugrian kansa sai kokea tuossa isänmaan pettureita vastaan nyt syntyneessä taistelussa, mutta se kesti ne kuitenkin lujasti, sillä se tunsi, kuinka päivä päivältä yhä terveempi veri virtasi sen kaikissa jäsenissä. Katkerat tappiot kääntyivät voitoiksi, kunnes vihdoin Ugrian kansa oli todellinen herra omassa maassaan ja saatana kahleissa sen jalkain alla. Ja siitä hetkestä alkoi Ugriassa "tuhatvuotinen valtakunta". Riemastuen tunsi se vasta nyt, kun se oli maksanut vapauden hinnan, voivansa siitä todella nauttia. Se hiipi pitkin sen nuortuneita suonia kuin ihmeellisen hieno viini, joka autuaasti huumaa sielun…

Ja vuosikymmenien kuluessa oppi Ugrian kansa yhä enemmän siunaamaan sitä, että se oli rohjennut tarttua miekkaansa ja tehnyt sen oikealla hetkellä. Nopeasti kasvaa turve kaatuneen haudalle, pian häipyy korvista orvon lapsen ja äidin itku, mutta jäljelle jää polvesta polveen rohkaiseva, kohottava sankariteon muisto, joka viittaa kehoittavana ihanaan tulevaisuuteen. Ugrian historiassa muodostaa tuo sen nousun saastaista, rehentelevää raakalaisuutta vastaan ihanan alppihuipun, jota ijankaikkisen kunnian aurinko lakkaamatta valaisee. Sukupolvi toisensa perästä näkee siitä — lopettaa hurskas kronikan kirjoittaja tämän lukunsa — että tällainen taistelu on kansoille, niiden vaeltaessa maailmojen himmeässä yössä, kuin tulen patsas muinoin Israelille korvessa: se johdattaa ne luvattuun maahan.

(25/1 1918, jolloin punakaartilaiskapina oli Karjalassa jo alkanut.)

Aseitteni ylistys.

(Suojeluskunta-harjoituksissa Helsingin vapauttamisen jälkeen.)

Kiväärilläni teen sinulle kunniaa, sinä minun henkeni keihäs, kynäni, jonka omain kansalaisten häpeällinen kapina ja isänmaanpetos tammikuun lopussa kädestäni kirvoitti. Sinun kärkesi oli silloin hehkuvan kuuma, kun kerroit tarinan Ugrian taistelusta maansa pettäjiä vastaan, kun ennustit ja viitoit taistelun kulun ja sen ainoan mahdollisen päätöksen; olkoon se nyt, kun jälleen astut pimeydestä valoon, ehkä entistä hehkuvampi, terävämpi, kärkevämpi, taas uudelleen todistaakseen siitä ainoasta, mikä yhä on suomalaisille tarpeellinen: vapautussotamme vauhdikkaasta, hurjan tarmokkaasta ja äärimmäisen perinpohjaisesta lopulliseen loppuun ja ihanaan voittoon saattamisesta. Mikäli siihen kehoitat ja jaksat sytyttää innostusta ja uhraavaisuutta, sikäli on sinulla, kynäni, suurin kunniatehtävä, mitä isänmaasi palveluksessa vapaan sanan alalla voit suorittaa. Siis teroitu ja tulistu, mutta muista vastuunalaisuuttasi! Alati tunne, että esitämme murhenäytelmää, jonka kerran päätyttyään tulee herättää vapauttavia, yleviä tunteita, jotka kirkastavat ja jalostavat elämänkatsomuksen ja virkistävät kärsineen sydämen, vaikka silmistä vielä vuotavatkin surun herkät kyyneleet. Se hirvittävä painetun valheen aika, jonka juuri olet kokenut, osoittakoon sinulle, kynäni, vielä uudemman kerran, mikä ääretön vastuunalaisuus sinulla on. Vapaus, totuus, rehellisyys? Minne katositte Suomesta äsken?

Ja ensiksi siis, tee kynäni kunniaa tuolle kiväärille, joka on ajan aallon harjalta lennähtänyt minunkin olalleni. Sadat kuvat välähtävät outona sarjana mielessäni tuota salaperäistä ihmisen keksimää asetta tarkastellessani, sitä kädessäni punnitessani, sillä tähdätessäni ja sen lukko-koneistoa virittäessäni ja laukaistessani. "Ampuma-asentoon nyt!" — kuuluu upseerin komennus. Minä astahdan askeleen sivulle ja toisen taakse, edessä oleva toverini painuu polvilleen, me tähtäämme ja laukaisemme, me ammumme harvaan ja nopeasti ja me katselemme sielussamme outoja kuvasarjoja kuin sinisen autereen läpi, josta jyrisee ja salamoipi, ja josta meille ylinnä, käskevä ilme otsallaan, viittaa vapauden korkea jumalatar. Me tunnemme kaikki, me vapaaehtoiset, että todellisuus on toista kuin unelmat, ja me kasvatamme itseämme sielussamme olemaan miehiä, niiden vertaisia kunnossa ja rohkeudessa, jotka ovat puolestamme uhrautuneet Pohjanmaalla, Savossa ja Karjalassa. Tee kunniaa, kynäni, veljellesi kiväärille! Vapauden ja miehuuden puolesta molemmat salamoikaa, isänmaan alttarin pyhässä tulessa kärkenne karkaiskaa, ja opettakaa meille kaikille, kuinka turhaa on mainen elo ilman vapaan miehen vapaata valtakuntaa. Siis asentoon! Kivääri olalle! Eteenpäin.

Te olette veljeksiä, kynä ja kivääri! Synkkä yö astuu mieleeni muistaessani sitä alennustilaa, johon kynä on maassamme niin usein saatettu. Se häväistys ja kuolema, jota kivääri merkitsee, on sittenkin vähäistä siihen sielua ja ruumista turmelevaan myrkkyyn verraten, joka vuotaa saastaisen mielen pitämästä kynästä. Tuhannet ja taas tuhannet vaivuttaa se oudon hämärän maailmaan, jossa ei ole kunniaa eikä rehellisyyttä, taivasta eikä isänmaata, jossa on vain helvetti maan päällä kaikkine salaperäisine petoineen. Ja vielä hirveämpää on tuo myrkky silloin, kun sen vuodattaja tahtoo ottaa itselleen vapauden haahmon, kätkeä suden muotonsa karitsan taljaan, voidakseen vietellä viattomat, syöstä syyntakeettomat syvyyden kuiluun. Löytyykö riittävätä rangaistusta, millä maksaa palkka tästä hävitystyöstä, jolla myrkytetään ehkä korjaamattomasti se pellonsarka, jolla ihmiset kasvavat? Laissa ei, mutta rehellisten ja ajattelevain ihmisten sydämessä kyllä.

Ja sinä, kivääri, kuinka vihattu olet ollut silloin, kun olet sortajan kädessä ojentunut sydäntämme vastaan. Manalan hämäryydeltä tuntuu se aika, ne vuosikymmenet ja ne viime kuukaudet, jolloin alati olet ollut ja vieläkin olet sydäntämme kohden tähdättynä. Tähtäimen takana vilkkuu venäläisen pirullinen silmä, kiiluu punakaartilaisen mielipuolinen katse. Katso, kuinka hän riehuu ja huitoo aseellaan, kuinka selittämätön, outo joukkohulluus leimuaa hänen hurjalla muodollaan! Hän ei ole terve, hän on sairas, ja hänellä on kädessään kivääri, joka on ainoastaan viisaita varten ja korkeasta käskystä ja kuoleman uhatessa käytettävä! Mihin me olemme tulleetkaan!

On yö ja minä valvon kodissani. Uni ei tule ja ajatukset askartelevat lakkaamatta. Ne kolkuttavat jokaisen kaukana olevan ystävän ja omaisen ovelle. "Kuinka voit? Oletko säästynyt murhaajan luodilta? Missä olet? Mikä on kohtalosi? Ammuttiinko sinua räjähtävällä luodilla vai pistettiinkö painetilla? Minne on sinut viety? Kuinka jaksavat urhomme rintamalla? Mikä teki suomalaisista isänmaanpettureita? Täytyykö minun todellakin riistää rinnastani usko suomalaisen isänmaallisuuteen, leikata sieltä pois kallein aarteeni ja jättää sijalle ammottava verinen haava? Täytyy, täytyy." Ja minä nousen sekä kiroan hammasta purren, kiroan taivaat ja maat luontoni lohduttomassa vihassa ja kiivaudessa, minä kävelen edestakaisin rauhattomana, levottomana, onnettomana, mihinkään työhön kykenemättömänä, kuin häkissä vangittuna.

Mutta äkkiä seisahdun. Kadulta, yön pimeydestä, kuuluu tuttu surina, auton ääni, kun se vinhasti laskettaa pitkin kuoleman kaupungin katuja. Mikä kolkko tuonelan lintu, mikä verta hyytävä siipien humina! Hiivin akkunan ääreen ja raotan verhoa varovasti. Seisahtuuko tähän? Ei. Kuuluva "perkele" vain karahtaa yössä, kiväärin piippu välkähtää lyhdyn valossa, rentona retkottavat punakaartilaiset, jostain kaukaa kajahtaa kiväärin laukaus… Taas hiljaisuus, kunnes levoton väsymys ja raukeus vihdoinkin pelastaa minut siunattuun uneen ja yhtä vuorokautta lähemmäksi vapautuksen hetkeä…

Mutta pois kaikki kauhun kuvat! Pelastuksen päivä on tullut ja tuossa edessäni ovat nuo kaksi veljestä hyvässä ja pahassa: kynä ja kivääri. Nyt on tullut hyvän vuoro, nyt loppuu noiden jalojen aseitten työ pimeyden palveluksessa. Nyt voin taas tarttua kynään ja koetella, mitä sieltä tiukkuu, tyrehtyikö kokonaan, vai vuotaako patoutuneen runsaudella. Ja nyt saan vapaasti minäkin tarttua kivääriin ja suunnata sen pahaa vastaan, mielessä riemullinen vakaumus siitä, että tämän jälkeen sitä ei muuhun Suomen valtakunnassa tarvita. Kuinka ihana onkaan kirkkauden aamu silloin, kun yöllä on raivonnut hirmumyrsky, kun maa ja taivas on vaipunut pikimustaan pimeyteen, kun salamat leimahtelevat ja pahat henget kiljuvat synkillä murharetkillään. Aurinko nousee karkoittaen ijankaikkisella majesteettiudellaan helvetin voimat, sanomaton kirkkaus täyttää koko äärettömyyden, me astumme ulos tukahduttavista kammioistamme ja hengitämme taas… taas!… vapauden ilmaa. Mikä suunnaton, riemastuttava, huumaava onnen, vapauden ja kiitollisuuden tunne paisuttaakaan rintaamme…!

— — —

Me seisomme vapaa-asennossa ja minä katselen kivääriäni. Se on nyt jo tuttu ja kodikas. Tunnen kaikki, mitä se "sisällänsä pitää", ja osaan sitä käyttää. Ja kotona on minulla kynä, jota en kuitenkaan osaa käyttää niinkään hyvin kuin kivääriä. Todennäköisesti, sen pahempi, ammun sillä harhaan useammin kuin aseellani. Lohdutan itseäni sillä, että koetan ainakin tähdätä oikeaan. Meidän on nyt kerrankin saatava Suomessa asiat sille kannalle, että sekä kynät että kiväärit aina tähdätään oikeaan.

Mielen valtaa vakava rauha. Kuuluu komennus ja me marssimme eteenpäin reippaassa tahdissa, verrytellen kirjoitus- ja istumatöissä jäykistyneitä jäntereltämme. Siinä mennessämme muistuu kuin itsestään mieleen vanha marssilaulu Suomen oman kansallisen sotaväen ajoilta. Tahdissa astuvat tarkk'ampujat harjoituksista, pöly kiiriskelee, miehet katsovat, tytöt ihastelevat, ja me pikkupojat marssimme mukana täyttä kurkkua laulaen hauskaa laulua:

Täällä me olemme ottamassa Oppia korkeata, Jotta me voisimme puolustaa Tuota armasta isänmaata.

(20/4 18.)

Salaliittolaisten muistojuhla.

(Kapinan aikana toimi Helsingissä n.s. yhteishyvän valiokunta, joka johti porvarillisten vastarintaa. Se oli jakautunut eri osastoihin, joista toiset hoitivat finanssipuolta, vakoilua, aseitten ostoa, suojeluskunnan järjestämistä j.n.e., toiset salaisten julkaisujen, m.m. Vapaan Sanan toimittamista y.m. Helsingin vapauttamisen jälkeen kokoontuivat eräät tuon valiokunnan nuoremmat jäsenet pieneen illanviettoon iloitakseen tapahtuneesta pelastuksesta, ja sitä tilaisuutta on tämä kirjoitus tarkoitettu kuvaamaan.)

Vapaan Helsingin yllä kimalteli hauskasti iltapäivän aurinko, kevät näytteli kauneinta ja kirkkainta kuulakkuuttansa, harjoituskentiltä kuului tarmokasta, huvittavan murteellista komennusta ("kiveeri olale vjie!"), ja itse Viapori tuntui hymyilevän tuolta salmen takaa niin kodikkaasti ja omaisesti. Sekin on nyt meidän! Koetin kävellä vakaasti ja arvokkaasti, mutta vaikea oli pidättää riemuaan. Kaikesta surkeudesta ja alhaisesta huolimatta teki mieli hypähtää juoksuun kuin pikku poika, joka juuri tällaisena iltana oman elämänhalunsa sähköttämänä äkkiä pinkaisee lentoon kuin peeveli ja laskettaa hurjasti ympäri pihaa, päästellen kolkkoja intiaanihuutoja ja uhmaten koko maailmaa. Niin teki mieli, mutta maltoin, sivuutin ystävällisellä hymyllä pari sinistä meripoikaa, jotka alottelivat ensi pakinoitaan hiukan arastelevien tyttöjen kanssa, ja kiiruhdin viivana muutaman torinvarteisen vanhan talon ovesta sisään. Mitä suomalaista ja kansallis-isänmaallista on maassamme punssitilkan ääressä lausuttu, siitä on ytimekkäimmän osan kuullut tämä vanha rakennus, jonka kivijalka tuntuu jo kasvavan tuota Mäkipeskan ja Meurmanin ajoilta kuulua kansallista leuan-alusjäkäläpartaa. Niin menin ovesta sisään ja olin pian salaliittolaisten synkässä seurassa.

En ole tahallani hilpeä, ja toivon, ettei iloni särähdä kenenkään korvissa tänä murheen ja murhan aikana. Se oli nimittäin hilpeys, kirkas ja sumentumaton luonto, joka oli leimana ja antoi voimat ja rohkeuden sille nuorten ja vanhain miesten sekä naisten joukolle, joka täällä punaisen hirmuvallan aikana henkensä uhalla toimi, toivoi ja odotti aikaansa. Näistä oli nyt eräs läheisessä liitossa toiminut nuorten miesten ryhmä tällä kertaa koolla, äskeistä menneisyyttä muistelemassa, kuin soturijoukko taistelun jälkeen leirivalkean ääressä. Vielä kuuluvat tykkien jymähdykset, vielä rätisevät kaukana kuularuiskut, vielä heiluttaa viikatettaan niittomies, mutta täällä jo kokoontuvat toiset kirkkaan nuotion ääreen. Yö hiljenee ympärillä, valohäivähdykset leikkivät miesten vaskisilla kasvoilla, jykevät "vitsit" jyrähtelevät kuin mörssärinlaukaukset, nauru remahtaa aina vatsasta saakka ja leveään hymyyn lehahtaa uroon naama, koska joskus harvinaisena hetkenä Lotta Svärd kallistaa hänelle tilkkasen jaloa nestettä. Sotilas ei ole murheellinen.

Tuossa saapuu mies, lyhyt ja tanakka, joka kantoi nimeä Kallio. Huolestuneena kysäisee hän meiltä, ketä vastaan nyt konspireerataan, kun punainen hirmuvalta on kukistettu. "Vehkeily" ja maanalainen työ on tullut näinä vuosina niin mieluiseksi, että kirkkaan päivän tullen täytyy räpytellä silmiään kuin yöpöllö auringossa. Jos August Wesley olisi tiennyt, mikä mies se kerrankin kävi häntä tilille vetämässä, olisi hän kiireesti kutsunut paikalle sekä Miettisen että Savinaisen, mutta eipäs tiennyt. Eivät aavistaneet punaiset, että "vastavallankumouksen" pääleiri oli aivan heidän nenänsä edessä, talossa, jonka pihassa valvoi alituisesti rosvokaartilainen ja jota vastapäätä olevassa rakennuksessa vilisemällä vilisi "työväen tasavallan" huligaaneja. Ovikello ja puhelin soivat myötään, talon emäntä otti vastaan vieraiden virran uupumattomalla herttaisuudella, hilpeällä ja rohkealla mielellä kestettiin synkät selkäviikotkin, suunniteltiin, neuvoteltiin ja — ostettiin aseita. Sadat tuhannet markat aina miljooniin saakka soluivat, tulivat tuntemattomista lähteistä ja menivät taas, hautautuakseen ruutina ja teräksenä salaperäisiin paikkoihin, rohkeitten kansalaisten kaappeihin ja komeroihin. Hoidettiin politiikkaa, oltiin yhteydessä valtion päämiehenkin kanssa ja välitettiin hänen tahtonsa maailmalle, kunnes vihdoin saatiin järjestetyksi hänen diplomaattinen matkansa ulkomaille. Välillä taas kimmastuttiin, haukuttiin järjestyksessä pohjoisesta etelään kaikki henkilöt ja maailman potentaatit, kunnes väsyttiin ja ruvettiin miettimään, kannattaisiko ostaa sitä ja sitä kiväärimäärää ja mihin sen saisi kätketyksi. Ja kaikessa oli mukana Kallion sangen läheinen sukulainen, joka järkkymättömällä tyyneydellä ja harkinnalla välitti neuvottelut salaperäisen finanssikomitean kanssa, jolla näytti olevan hallussaan loppumattomat oikeitten setelien lähteet. Harvoin lienee Suomessa yksityinen koti muodostunut sellaiseksi maanalaisen politiikan ahjoksi kuin kapinan aikana "maisteri Kallion" koti, jota kaikki — ja niitä ei ole vähän — siellä käyneet muistelevat erikoisella kiitollisuudella.

Vieressäni istuu merkillinen mies, tunnettu sekä Svenssonin että Strömbergin nimellä. Punakaarti oli haistanut, että joku "Svensson" oli vaarallinen "vastavallankumouksellinen", ja pani toimeen kotitarkastuksen kaikkien mahdollisten sennimisten luona, asianomaisten jakamattomaksi kauhistukseksi. "Svensson" muutti silloin tyynesti, muiden salaliittolaisten taputtaessa käsiään, nimensä tuoksi hyvältä kaikuvaksi "Strömbergiksi" ja jatkoi sitkeästi rikollista toimintaansa aseitten hankkijana ja kaiken muun pirullisuuden juonimestarina. Hän olikin ollut hyvässä opissa jo jääkäriliikkeen alkuajoilta saakka, liikkuen meren sekä etelä- että länsipuolella ja hoidellen eri nimillä eri kaupungeissa erinäisiä sangen tärkeitä "agentuureja" menestyksellä ja päällystönsä täydelliseksi tyytyväisyydeksi. Yksi vika hänellä oli, joka sai joskus Kallionkin kalpenemaan: hän ei koskaan pyytänyt vähempää kuin 50,000 mk. "tänään", ja "huomenna" 100,000 mk., milloin kuularuiskuja, kiväärejä, milloin mitäkin varten. Mutta ellei sitä oteta huomioon, myönnämme kaikki hänet sellaiseksi nuoreksi mieheksi, joka mitä kylmäverisimmin uhmaili kuolemaakin, jos vain oli kysymyksessä toiminta isänmaan eteen, veikoksi, jonka tyynen ja vaatimattoman olemuksen perustana on todella reilun miehen meininki.

Mutta keskustelu veljespöytämme ympärillä vilkastuu. Tuossa ryntää esiin rohkeine paradokseineen Jansson, mies, joka nuorukaisen muodosta huolimatta on jääkäriliikkeen isiä. Koskaan raukenemattomalla huumorilla suunnittelee hän uupumatta vehkeitä punaisten valtaa vastaan, laskee miesten, kiväärien ja käsipommien lukua, vakoilee, ottaa selkoa punaisten lukumäärästä, lähettää ja saa tietoja, hautoo päässään mitä rohkeimpia strateegisia "kuppeja" ja kertoo välillä virkistävän "vitsin" rintamalta. Hänen vilkkauteensa vastaa terävin vuorosanoin toinen paradoksien mies, Johansson, jonka mystillinen "metsätoimisto" on ollut ammoin tunnettu sekä "vastavakoiluosastossa" että muissa asianomaisissa piireissä. Hänen pirteä ja levoton henkensä tutkii yötä ja päivää punaisten linnoitusta kuin tikka lahoa puuta, kunnes hän levitti siipensä ja lensi tiehensä "Volyinjetsillä" — palatakseen "Westphalenilla". Mutta rauhoitu hän ei koskaan.

Ilta kuluu pitemmälle. Kevätillan hämäryys laskeutuu kaupungin ylle ja vapaudestaan iloitseva ihmiskunta siirtyy nauttimaan siitä levosta, jota eivät enää punakaartilaiset häiritse. Katsahdan merelle, jonka kuvastinkirkkaassa pinnassa kimaltelee päivän viime välähdys kuin tuli. Sotalaivan sähkölyhty vilkuttaa kiihkeästi ja rautakypärinen soturi keskustelee kaartilaisen kanssa. Otan Koposen vyöltä mauser-pistoolin ja tutkin sen rakennetta, vaipuen uudelleen pohtimaan aseitten filosofiaa, kunnes Olssonin järeät sanat herättävät minut unelmistani. Mitä kapinan aikana tarvittiin vehkeilyä m.m. sähkölennättimen kimpussa ja saatiin aikaan tuloksia sillä alalla, siitä on meidän kiittäminen tuota miestä, jonka ulkomuotokin jo osoittaa harvinaista tahdon lujuutta. Hän tietäisi kertoa, kuinka nuoret miehet henkensä uhalla venäläisissä univormuissa keikkuivat sähkölennätinpylväissä yhdistäen niihin omat johdot, ja kuinka hän, kun ei yhteyttä heti saatu aikaan, meni itse Rääveliin ja järjesti asian punaisten nenän edessä. Ankarana asevehkeilyn miehenä oli tunnettu tuossa istuva Grahn ja kavalana vakoojana vilpittömän näköinen Regnell, jotka vaihtavat nyt mieluisia sanoja ja muistelevat muinaisia, naamallansa paistava ilme ja olemuksessansa työtätehneen ja velvollisuutensa täyttäneen nautintorikas rauha. Poissa ovat Seppälä, Bladh, Oskar, Karl, Knutson ja monet muut, joilla on tunnollaan Vapaa Sana ja erinäiset toiset "publikatsionit", mutta läsnä on eräs nimetön, joka oli maailman parhain kuriiri ja organisatööri, varsinkin kun tuli puhe työskentelystä Sörnäisten punaisissa piireissä, ja joka liikkui senaatin talossa ja Smolnassa kuin kotonaan. Siinä on joukko nuorekasta ja uhraavaista voimaa, jota ilman olisi paljon tarpeellista jäänyt suorittamatta.

Mutta veljesseurassamme vallitsee reilu henki. Me tahdomme nauttia lepohetkestämme ja leiritulemme ääressä muistella käytyä taistelua, ennenkuin vartiohuuto kutsuu toiset kaartin töihin, toiset muihin velvollisuuksiin. Kuluneisiin viikkoihin sisältyy niin paljon surua, pettymyksiä, vastoinkäymisiä, vaaroja ja jännitystä, iloa, uhkuvaa innostusta, ihanaa tulevaisuuden kangastusta, että keskustelumme heijastaa kaikki spektrin värit, kirjavana kuin kaleidoskoopissa. Me liikumme Suomen valtakunnan, Suomen kuningaskunnan luomisvesillä ja annamme ajatuksemme vapaasti temmeltää eri mahdollisuuksien aloilla. Ja niin teemme me uuden salaliiton ajaaksemme kaikella voimalla ja väellä kansamme päähän sitä ainoaa, johon sisältyy tulevaisuutemme todellinen turva ja rauha, nimittäin lujaa kansallista valtiovalta-aatetta monarkisen idean pohjalla. Kaikkia niitä vastaan, jotka kykenemättöminä kuulemaan kehityksen ja ajan ääntä tahtovat edelleenkin pitää maamme humbugi-demokratian orjuudessa ja sovittaa verellä ostetun vapautemme vanhenneisiin ja surkealla tavalla köykäisiksi löyttyihin kaavoihin, tekemällä meistä jonkunmoisen "levyseppätasavallan", julistamme me leppymättömän sodan. Se on päätöksemme, se on sotamme todellisen edistyksen ja vapauden puolesta.

Terve!

Mielet herpautuvat ja lasketaan leikkiä. Johansson ehdottaa:

— Pannaan oma mies kuninkaaksi.

— Kuka?

— No, vaikka professori Ståhlberg…

— Hänellä on kovin paljon vastustajia. Hänen Majesteettinsa oppositsioni tulisi mahdottomaksi kestää.

— No mitäs siitä! Hän luopuu valtaistuimesta poikansa hyväksi…

Hilpeyttä.

— — —

Ne voimat, jotka uskalsivat ja uhrautuivat, jäävät nyt suomalaisen kansallistavan perusteella varjoon, ja toiset voimat nousevat näkyviin. On ihmeellistä, kuinka suunnattoman paljon meillä löytyy asiantuntijoita ja pystyviä miehiä sitten, kun tappelu on lopetettu. Niille, jotka häärivät sodan kuumimmassa rintamassa, on lohdullista tietää, että ne kaikista pätevimmät voimat ovat käyttämättä, ovat siellä kotona kamarissaan jylhänä reservinä, joka rauhan tultua tottuneella kädellä tarttuu ohjaksiin ja pelastaa maan. Voiko sellainen kansa koskaan hukkua?

Yö oli myöhäinen, kun vaellan professorin kanssa kotiin halki nukkuvan kaupungin. On äärettömän tyyntä ja hiljaista. Kuu loistaa Viaporin sipulikirkon päältä keveän sumun läpi kuin suuri japanilainen paperilyhty, vuodattaen avaruuteen sinertävää aavevaloa ja kuvastaen hopeavyöni meren pintaan. Vartiosotilaan askeleet kuuluvat ja häipyvät. Mieli palaa jälleen niiden tuhansien kansalaisten luo, jotka tuolla kaukana vielä kärsivät hirveän kuoleman, murhan ja eläimellisen julmuuden uhreina. Tuntuu kuin nuo sumuhäivähdykset tuossa meren yllä olisivat vainajain haamuja; sotureitamme, isiämme ja veljiämme, jotka rukoillen meitä vannottaisivat: "Älkää laskeko liian pieneksi meidän veremme hintaa, älkää lopettako työtämme puoliväliin, vaan viekää se lopulliseen loppuun!"

Ja haamujen huuto ei ole kaikuva turhaan.

(27/4 18.)

Valkoinen soturi, terve!

(Mannerheimin paraatin aattona.)

Suomalainen sotamies on parempi kuin herra.

Kuljen oudon tunnelmanousun, sielullisen innoituksen ja huumauksen vallassa. Antaudun siihen täydellisesti, kokonaan, ja nautin siitä, sillä koskaan elämässäni ei ihanin ja kaukaisin toivoni ole niin kokonaan toteutunut kuin nyt, näinä viikkoina, tänä päivänä ja hetkenä. Riemuni syytä ei minun tarvitse mainita, sillä sen arvaa jokainen suomalainen.

Näen ratsumiehen karauttavan pitkin katua ja mieleni yltäkylläisyydessä todistan itselleni kiihkeästi: "Se on suomalainen ratsumies." Näen hartevia harmaita miehiä, luen kirjoituksen käsivarren nauhasta ja lausun taas pyhäisellä, juhlallisella tunteella: "Se on suomalainen tykkimies." Näen rakkaita maalaispoikia harmaissa takeissaan, tunnen heidät merkeistään kaukaisten kulmain kansaksi, joka on noussut ja voittanut, tunnen ilmassa ja maassa jotakin niin omaista ja kodikasta, niin lämmittävää ja virkistävää kuin ikinä janoavalle maalle kesäinen, hereä sade, joka merkitsee uutta elämää ja voittoa. Liikutus, joka tahtoo puhjeta kyyneliksi, vaientaa suuni ja hillitsee mieleni; kuljen hiljaisena ja puhumatonna tuttujenkin maalaisten keskuudessa, sillä minä pelkään etteivät taistelujen miehet ehkä hentomielistä hermostunutta iloani oikein ymmärtäisi. Nyt on minullakin oma kansa, oma maa, omat miehuuden ja itsenäisyyden merkit, nyt kannattaa elää ja toimia!

Hyvä isä nähköön! Meillä on suomalaista ratsuväkeä, suomalaista tykkiväkeä, tulessa koeteltua kansan jalkaväkiarmeijaa, meillä on tykkejä, granaatteja, kuularuiskuja, kiväärejä sadoin ja miljoonin, meillä on pelottomia miehiä, sotaista kansaa, joka silmää räpäyttämättä on rynnännyt vainolaisen surmatulta vastaan. Meillä on voimaa voittaa ja rohkeutta kuolla isänmaan edestä. Liput liehuvat, marssin tahti kaikuu pääkaupungin katukivityksellä ja päättäväisellä ilmeellä sekä oman voiman oikeudella on Suomen harmaa soturi ottanut sijansa maailman itsenäisten ja vapaitten ritarien rivissä. Me kaikki suomalaiset, kiittäkäämme äitejämme, että he synnyttivät meidät kokemaan tämän ylösnousun hetken, meidät, jotka isiemme tavoin niin kauan olimme vaeltaneet kuoleman varjon laaksossa!

Niinpä lausun sinulle, sinä valkoisen Suomen soturi, voittaja ja sankari, vankeudesta päässeen ja vapaudesta juopuneen kiitoksen. Ojennan sinulle käteni ja puristan sitä vaiti ollen, sillä en uskalla puhua, ettei liikutus minua hämmentäisi. Enkä tiedä, mitä sanoisinkaan, sillä sanani ovat köyhät tällä hetkellä tulkitsemaan sitä, mitä sydämessämme näinä päivinä liikkuu. Toivon, että salainen kansallinen sydämien yhteenkuuluvaisuus, inhimillinen ja jumalallinen salaperäis-ilo, jota kansat vapautuksensa ja nousunsa hetkenä tuntevat, auttaa sinua ymmärtämään, mitä me teidän pelastamanne ihmiset tunnemme, kuinka syvä on ikuinen kiitollisuutemme. Älä tulkitse vaitioloamme väärin, sillä se juuri on useilla mitä syvimmän tunteen merkki. Naurava kiitos on monesti huulten lausumaa, itkevä ilo tulee sydämestä, mutta suomalainen ei saa eikä voi itkeä — hän vaikenee ja painaa päänsä.

Sinä, harmaa soturi, olet kokenut sitä, josta me niin kauan olimme täällä köyhät, voitokkaan kansan nousun isänmaallista hurman hetkeä. Me elimme kauan pimeydessä ja sielua kiduttavassa jännityksessä, murhan uhkan alaisina. Se ei ole ollut jättämättä meihin jälkeään: suoraan sanoen, se mursi meidät. Kun te pelastitte meidät, olimme kaikki herpautuneita, kuin kokoon lysähtäneitä hirmuisen jännityksen jälkeen, ja silloin me emme löytäneet kyllin arvokasta tapaa, millä teidän tekoanne kiittää, millä kyllin arvokkaasti teidän ansioitanne ylistää. Älkää meitä väärin käsittäkö, sillä sydämemme on tulvillaan. Vaikka te ette kiitostamme kaipaakaan, tahdomme kaikki kuitenkin tänä riemun päivänä teille sen edes kantaa ja sanoa: terve Pohjanmaan, Savon ja Karjalan soturi, terve Hämeen ja Satakunnan mies, kaikki te, jotka olette voimallanne, verellänne ja rakkaudellanne vapautemme hinnan maksaneet! Niin kauan kuin kevään aurinko nousee kultaamaan Suomen maata, tulee isänmaa muistamaan teidän tekonne ja uhrinne arvon, niin kauan kuin päivän säde pilkoittaa tässä maassa, tulee vainolainen näkemään sen välähtelevän teidän jälkeläistenne pistinten kärjissä. Uhkaava on se välke ja sadoin tuhansin ryhmittyvät ne salamat Suomen lipun ympärille, muuriksi, jolle antaa voittamattomuuden kansallinen ja valtiollinen tietoisuus, velvollisuudentunne ja palava isänmaanrakkaus. Terve teille, te harmaat soturit!

* * * * *

Mieli palaa menneisiinkin. Sattuma toi käsiini eräänä päivänä omituisen valokuvakokoelman. Se oli saatu santarmien arkistosta. Ottaessani käteeni ensimäisen niistä, neljäsosa-arkin kokoisen kartonkiliuskan, ja vilkaistessani siinä oleviin kolmeen valokuvaan, kaikki samasta miehestä: syrjästä, edestä ja koko kuva, vihlaisi sydäntäni ilkeästi. Sillä kenenkä jyrkkä ja taipumaton naama katsoi siitä vastaani? Kyösti Vilkunan. Hänen pohjalaisilla, syväuurteisilla körttiläiskasvoillaan oli taipumaton, synkeä ilme, ja vapisemattomalla kädellä oli hän piirtänyt nimensä santarmin osoittamaan paikkaan sekä painanut sormenjälkensä asianomakseen kohtaan. Lipussa oli satojakin sarakkeita, joissa oli lueteltu kaikki, mitä miehestä kysellä saattaa, isät, äidit, puolisot, lapset, veljet, tuntomerkit, uskonnot ja muut. Tarkkaan oli saatana tässä merkinnyt saaliinsa kirjoihinsa. Tuo kuva oli lähtemättömänä mielessäni enkä voinut olla muistelematta sitä merkillistä elämän kaarta, jonka ystäväni oli muutaman viime vuoden kuluessa suorittanut. Ja kun eilen aamulla tein ylös nousua ja ihastelin Suomen vapaata sinistä taivasta, katselin Suomenlinnan huipulla liehuvaa vapauden ja Suomen vallan tunnusmerkkiä, soikin äkkiä ovikello: sisään astui Pohjois-Pohjanmaan rykmentin I:n pataljoonan konekiväärikomppanian vääpeli Kyösti Vilkuna, teki rintaman ja antoi raportin: "Järjestys ja luteerilainen meno on palautettu maahamme." Me löimme kättä ja meillä oli äänessä pieni arka värähdys, kun uskalsimme sanoakin jotakin. Onhan ihmeellistä näinä aikoina ja tällaisten seikkailujen jälkeen tavata ystävänsä hengissä.

Toisenkin valokuvan näin samalla kertaa ja niistä katsoi vastaani kiinteä mies, jonka siveellistä rohkeutta eivät santarmien konstit olleet lannistaneet. Täytyi ihan hieraista silmiään, puristaa kättään ja kysyä: onko tämä mahdollista? Sillä tuo santarmien vanki ei ollut kukaan muu kuin Karjalan ja koko Suomen nuori sankari Aarne Sihvo, nykyään arvoltaan eversti Suomen armeijassa. Totisesti! Ihmeellisten kohtaloiden kautta on Suomelle kuluneina pimeinä vuosina kasvatettu miehiä, joilla nuoruudesta ja maineen puutteesta, ulkonaisten etujen köyhyydestä huolimatta on ollut suuri ja kauas kantava, oikeaan osuva kansallishistoriallinen näkemys ohjaajanansa sekä voimanansa, jotka ovat miesten tavoin uhranneet kaikkensa ja vihdoin voittaneet. Kun seisoin eräänä ihana Helsingin asemalla odottaen Aarne Sihvon saapumista ja näin syrjästä hänen vartalonsa, hänen everstin merkkinsä sekä kuulin sen sydämellisen ja riemukkaan suosion, jolla kansanjoukko häntä tervehti, niin silloin tunsin hänen santarmivalokuvaansa muistaessani, että suurin ja voitokkain osa isänmaani historiaa mahtuu tuohon valokuvan ja everstin tähtien väliin. Se kaari alkaa alhaalta, syvästä masennuksen ja orjuuden alhosta, mutta se on noussut nopeasti eikä ole vielä läheskään korkeimmallansa. Jatkukoon se kohti autereista ja onnellista tulevaisuutta.

Ja kun vihdoin eilen Kyöstin taskusta kaivautui esiin valokuva, jossa oli ikuistettuna niiden miesten kasvoja, jotka hän aikomaan lähetti Saksaan läpi santarmien ja Enehjelmin kynsien ja jotka nyt olivat olleet suorittamassa sitä työtä, joka merkitsi sekä heille että meille elämää ja vapautta, astui jälleen uudella voimalla mieleeni jääkärien parvi. Erikoinen ja valtava on se kiitollisuus, jota suomalaiset, nekin raukat, jotka pilkaten aikoinaan heihin suhtautuivat, jääkäreitämme kohtaan tuntevat. Parhailla sanoillani tahtoisin sen heille tänä juhlapäivänä tulkita, kättä ojentaa ja lausua: terve miehet ja sankarit! Käden puristus kourastanne on tavalliselle kansalaiselle korkein kunnia. Milloin ikinä Suomen vapaus vaaraan joutuu, silloin kasvakoon jäljistänne uusi jääkäripolvi, joka tekee työtä raudalla ja verellä, miehen urhoudella ja isänmaanrakkaudella, joka ei punnitse ja arastele, vaan ylpeästi heittää miekkansa vaakaan. Kasvakoon ryntäyskypäräinne alla todellinen roomalainen henki, että perustaisitte keskuuteemme kultaisen legionan, raukkamaisuuden ja pelkuruuden ikuiseksi tuhoksi!

* * * * *

Riemumielellä tervehdimme teitä siis, te valkoiset soturit! Nämä keväiset päivät, jolloin aurinko lämmittää karua maatamme ja tuuli rupeaa humisemaan leppoisasti arpovien puitten oksissa, ovat Suomen kansalle ijäisesti muistettavia. Koko luonto rupeaa elämään, maamies kiiruhtaa auransa ääreen, nostamaan kotiansa tuhasta ja kylvämään siementä peltoon, että uudet elämän mahdollisuudet jälleen tulisivat turvatuiksi. Ja kun pian taas viikot vierähtävät ja kukkean kesän keskuudessa kajahtaa suvivirsi, rauhan siunaus rupeaa jälleen parantamaan iskettyjä haavoja, silloin oikeutetulla ylpeydellä muistakaa ja itsellenne todistakaa: tämä on meidän ansiotamme! Rauhan hinta on veriuhri, jossa asuu ihmiskunnan ja luonnon sielu, ja rauhan paras vartia on kuolemaansa saakka vapauttaan rakastava mies ja nainen, joka milloin hyvänsä on valmis tuon uhrin kantamaan. Te olette sen nyt tehneet ja voiton saavuttaneet, ylpeydellä ja ilolla siis katsokaa niitä voiton lippuja, jotka kaikkialla liehuvat. Terve Suomen valkoinen armeija voittosi hetkellä!

(16/5 18.)

Presidentin vaali Suomelassa.

Huolimatta kaikista järjen ja itsesäilytysvaiston sanelemista syistä oli Suomelan valtakunnasta tehty tasavalta. Sosialistien pelko oli voiton hetkelläkin vienyt siihen, että tarjottua tilaisuutta yhteiskunnan ja valtion perinpohjaiseksi linnoittamiseksi anarkian henkeä ja sen kehitysmahdollisuuksia vastaan ei oltu käytetty, vaan oli lähdetty jatkamaan siitä, missä punakaartilaiskapinan alkaessa suurin piirtein oli oltu. Huonojen sotapäällikköjen tavoin oli voiton hedelmät jätetty poimimatta, ja siten oli muutamien vuosien kuluessa itse voiton merkitys käynyt yhä vähäisemmäksi. Henkeään pidättäen olivat valtakuntaa ympäröivät viholliset odottaneet, osaavatko Suomelan kansalaiset nostaa keskuuteensa sellaisen valtiovallan auktoriteetin, joka nauttisi kunnioitusta sekä kotimaassa että ulkomailla, ja olivat vahingonilolla panneet merkille, että niin ei käynyt. Suomelan valtakunta järjesti hallitusmuotonsa oman vähäpätöisen ja yleistä poliittista asemaa ymmärtämättömän itserakkaan ajattelunsa mukaan, saaden siten jo alussa valtioiden keskuudessa kysymyksenalaisen ja epävarman aseman. Kun Suomelan tasavaltaa Europassa muistettiin, liittyi siihen aina epäilevä päänpudistus: mitähän sieltä nyt taas rupeaa kuulumaan?

Jo Suomelan tasavallan alkuhistoria osoitti, kuinka vaikea sillä oli saada vähintäkään oikeuttaan valtioiden neuvospöydässä edes kuuluville, saati sitten perille ajetuksi. Sen presidentin lähettiläät ja sen politiikka ei nauttinut minkäänlaista kunnioitusta, varsinkin kun tiedettiin, minkä heilahdusten varassa se saattoi olla sen kritiikin johdosta, joka alati ja häikäilemättömänä tuli sen osaksi tasavallan eduskunnan puolelta, ja mitä suurta osaa persoonalliset pyyteet näyttelivät. Hyväksymällä tasavaltaisen hallitusmuodon oli Suomelan kansa tehnyt kumarruksen ententen ystäville ja Venäjälle, valmistaen punakaartilais-aineksille uuden mahdollisuuden päästä nostamaan niskaansa; se oli tehnyt pohjoismaisen valtioryhmän yhdeltä rattaalta ontuvaksi, ja sysännyt luotaan sen yhdenvertaisuuden ja samanluontoisuuden, joka sille keskusvaltain luomana valtiona olisi ollut niin kallisarvoinen. Täten se oli tullut niillekin valtioille, joiden ystävyys olisi ollut sille elinehto, hiukan vieraaksi, ja samalla yhtäläisesti kaikkien naapuriensa itsekkäiden etujen pieneksi kalastuspoukamaksi, johon ne kaikki laskivat rysänsä odottaen suurinta saalista. Suomelan valtiosta oli maailmansodan vuosien kuluessa ja sen merkityksen johdosta, joka Jäämerellä oli sekä keskus- että ympärysvalloille, tullut erittäin tärkeä pohjoismaiden politiikan polttopiste, jonka valtiollista elämää seurattiin mitä suurimmalla mielenkiinnolla kaikissa asianomaisissa maissa.

Se yhteiskunnallinen rauha, joka punakaartilaiskapinan jälkeen olisi ollut Suomelassa niin kipeän tarpeellinen, oli jäänyt syntymättä. Ihmisten vaistomaisen halun saada tehdä kerrankin rauhassa työtä ja korjata hedelmiä rikkoi se suunnaton erimielisyys ja poliittinen epävarmuus, jonka vallassa elettiin viikosta viikkoon. Sitä eivät aiheuttaneet ainoastaan alituisesti uusiutuvat eduskunta- ja kunnallisvaalit, vaan ehkä eniten alati tapahtuvat hallituksen muutokset. Kun eduskunta-uudistus oli jätetty toimeenpanematta, oli kansanedustus vuosien kuluessa muuttunut yhä enemmän ammatillisten poliitikkojen erikois-alaksi, josta kaikki syvemmin ajattelevat ja edesvastuuntuntoiset kansalaiset jyrkästi kieltäytyivät. Kun ammattipoliitikkojen päämäärä oli ministerin salkku, jota oli ruvettu pitämään jonkunmoisena palkintona "uskollisesta palveluksesta", käytettiin epäluottamuslausetta alituiseen hallituksen kaatamiseksi, ja se kauniilta kajahtava, mutta vaarallinen säännös, joka onnettomalla hetkellä oli lisätty valtiopäiväjärjestykseen, että hallituksen jäsenten tulee nauttia eduskunnan luottamusta, oli vienyt häikäilemättömään eduskuntavaltaan. Näin kävi johdonmukainen ja yhtenäinen hallituksen johto ajanpitkään vaikeaksi, mitkään pitemmälle tähtäävät suunnitelmat eivät olleet mahdollisia, koska niillä ei ollut vakinaista ja vaihtumatonta toteuttajaa, virkamiehistön valtasi velttous ja epävarmuuden tunne, josta aiheutui sen asteettainen turmeltuminen, ja se, jonka olisi pitänyt edustaa valtiovallan kokoovaa auktoriteettia, presidentti, ei uskaltanut eikä voinut käyttää sitä valtaa, joka hänelle hallitusmuodon mukaan olisi kuulunut. Se erehdys, että yhteiskuntaan jätettiin tuomatta ja luomatta tällainen sisäisestä puoluepoliittisesta elämästämme täysin riippumaton arvovalta, osoittautui tuhoisaksi onnettomuudeksi mitä moninaisimmilla yhteiskuntaelämän aloilla. Äärimmäinen vasemmisto uudisti vielä lisäksi joka valtiopäivillä ehdotuksensa (porvarillisen) presidentin vallan heikontamisesta tahi poistamisesta.

Tuhoisin se oli taloudellisella alalla. Vaikka Suomen alkava talouselämä olikin Venäjän sorron alaisena oppinut huomaamaan, että epävarmat valtiolliset olot, ennen kaikkea vaihtelevaisuus hallituksessa ja valtion yleisessä talouspolitiikassa, ovat liike- ja talous-elämälle mitä turmiollisimpia, ei se kuitenkaan alottelevana kansana ollut voinut aavistaa, mikä kaikki tällä alalla oli mahdollista, kun asiat pääsivät kehittymään täyteen mittaansa. Jokainen taloudellinen suunnitelma, joka vähänkään perustui vallalla olevan politiikan jatkuvaisuuteen, oli rakennettu hiekalle, sillä hallituksen muutos ja siitä aiheutuvat mahdolliset seuraukset maan poliittisessa asemassa saattoivat tehdä nerokkaimmatkin laskelmat turhiksi. Ja kun tasavaltaisen vapauden turvissa vuosien kuluessa kasvava sosialidemokraattinen vallattomuus oli ruvennut osoittamaan mieltään yhä suuremmissa työtaisteluissa ja yhä kiihkeämmässä kostontunteen elähdyttämässä agitatsionissa ympäri maan, olivat työ-olot muutenkin vaikean kilpailun keskellä työskentelevälle teollisuudelle kaikkea muuta kuin edulliset. Pankkien taakka ylläpitää liikemaailmaa tällaisissa oloissa kävi yhä raskaammaksi, rahojen sijoitus taloudelliseen elämään yhä epävarmemmaksi, ja niin köyhdyttivät saamatta jääneet pääoman korot yhteiskuntaa yhä enemmän. Tämä kaikki oli omiaan huonontamaan työväenluokan asemaa. Kun kaikkialla huomattiin, ettei teollisuutemme voi kestää kilpailussa kahdeksan tunnin työpäivälain takia, oli siitä seurauksena m.m. pyrkimys pienentää kuluja teollisuus-alalla. Tästä oli seurauksena luonnollinen ja hyvin ymmärrettävä työtaistelu pitkin koko linjaa, lyöden liike-elämän aivan lamaan. Kaikki tämä oli pohjaltaan seurausta siitä, että oli jätetty käyttämättä historian tarjoama tilaisuus vahvistaa yhteiskuntaa säilyttävien ja kehittävien ainesten valta määrääväksi ja tuoda keskuuteemme sellainen valtiovallan auktoriteetti, jota kaikki kuuntelisivat ja jolla olisi luonnollinen, asemastaan johtuva rohkeus tarttua hallitusmuodon suomalla koko vallalla ohjaksiin silloin, kun häiriöt yhteiskuntaa uhkaisivat.

Mutta tasavaltainen hallitusmuoto oli tuonut yhteiskuntaan vielä erään paheen, jota ei voinut huomata niin paljon minään yksityisenä tapahtumana kuin alati vaikuttavana voimakkaana myrkkynä. Se oli fanaattinen politikoimisen intohimo. Se oli kylvetty kansamme keskuuteen sinä hetkenä, jolloin se sai yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden, jolloin sen jokaiselle jäsenelle sanottiin, että poliittisessa toiminnassa, maan asioiden määräämisessä, olkoon sinulla yhtä hyvä oikeus kuin naapurillasi. Tämä käsitettiin niin, että jokainen katsoi itsensä myös yhtä pystyväksi noista asioista päättämään. Tästä ajatussuunnasta olivat lähtöisin ne suunnattomat onnettomuudet, joita sosialistit, enimmäkseen oppimatonta ja kaikkeen valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen ajatteluun kykenemätöntä, moraalitonta väkeä, olivat maalle tuottaneet. Kun sitten Suomelasta tuli itsenäinen valtio, saattoi jo siitä fanaattisesta äänilajista, jolla eräät piirit vaativat tasavaltaista hallitusmuotoa, huomata, että nyt vasta oli alkava intohimoisen politikoimisen kultainen aika. Jokainen vaalitilaisuus, virkamiehen nimittäminen, hallituksen vaihdos y.m. antoi mitä ihanimman tilaisuuden rehevälle suunsoittamiselle ja puoluemielen lietsomiselle, ja suorastaan kauhistuttavaksi kasvoi kiihko silloin, kun oli käytävä eduskunnan tahi presidentin valitsemiseen. Vanhastaan luonnottomat puolueolot, joissa nimet eivät koskaan vastanneet sisällystä, aiheuttivat nekin mitä omituisinta sekasortoa. Tuskin lienee maailmassa ollut toista valtakuntaa, jossa olisi sinkoillut niin tavattoman paljon teoreettisia käsitteitä, edistystä ja taantumusta, vasemmistolaisuutta ja vanhoillisuutta, maalaisuutta ja kaupunkilaisuutta, kansallisuutta ja epäkansallisuutta, venäläis-ystävyyttä ja keskusvalta-ystävyyttä, porvarillisuutta ja sosialismia y.m., y.m., jossa niin selvästi olisi käynyt selville se historian vanha totuus, että tasavaltaisen maan poliittinen elämä on ennen kaikkea huutoa ja taistelua iskusanojen varassa, poljettavana ja uhrina se tanner, jonka nimi on asiallisuus ja yhteinen etu. Suomelan asukkaiden kansalliset paheet, kateus ja kavaluus, salavihaisuus ja taipuvaisuus vehkeilyyn, salassa kytevä alhainen kunnianhimo ja itserakkaus, kaiken sen alas riistäminen, joka saattoi olla näiden ominaisuuksien tiellä, vietti yhteiskunnassa voittojansa joka päivä.

Suomelan kansa oli heti itsenäistymisensä hetkellä ymmärtänyt, että sen täytyi pienuudestaan huolimatta turvata omaan kansalliseen armeijaan. Mutta luomalla tasavaltaisen hallitusmuodon oli se samalla riistänyt armeijalta sen rungon, joka olisi pitänyt ylintä miekkaa, johon armeija olisi saanut katsoa kuin korven vaskikäärmeeseen ja joka olisi ollut sen luonnollinen korkein huippu. Tämän puutteessa oli armeijaan jäänyt jo alusta hajanaisuuden ja eripuraisuuden itu, jota etevästi kasvattivat kaikki ne epäkohdat, joista yllä on ollut puhe. Armeijaa ei saatu säästetyksi politikoimiselta, vaan kehittyivät asiat väkisinkin siihen, että kukin valtaan pyrkivä ryhmä koetti hankkia itselleen takeita edes jonkun armeijan osan kannatuksesta, ja siinä toiminnassa olivat punakaartilaisuuden perilliset kaikista tarmokkaimpia. Heidän kaikkea mahdollista mullistusta ja kostoa kuvittelevissa aivoissaan oli herännyt ajatus päästä valtaan sen armeijan aineksen avulla, joka oli kokoonpantu "köyhälistöstä" ja jolta estettiin kaikki isänmaallisen vastuunalaisuuden kehittyminen "kansainvälisellä" köyhälistömaterialismilla. Se usko, että punakaartilaiskapinan kukistamisella olisi lopullisesti saatu Suomelan työväen alhainen ja itsekäs ajatustapa muutetuksi, oli sangen pian osoittautunut suureksi erehdykseksi. Koneet voidaan kehittää päivässä, ihminen ei kehity vuosisadoissakaan.

Tällainen oli muutamin välähdyspiirroksin kuvattuna asema Suomelan tasavallassa silloin, kun keskelle kaikkea levottomuutta lisäksi sattuivat presidentin vaalit. Katsokaamme, kuinka asema silloin kehittyi.

* * * * *

Suomelassa oli kyllä ehditty tottua tarmokkaaseen ja kiihkeään, jopa keinoista väliäpitämättömäänkin puoluetoimintaan, mutta päätään pudistellen katselivat tyyniveriset kansalaiset sitä vauhtia, jolla nyt lähdettiin liikkeelle. Tällä kertaa antoi vaaleille nimittäin ikäänkuin uutuuden leiman se, että sosialistit nyt taas uhmaillen ryntäsivät esille omalla ehdokkaallaan. Tämän voitolle pääsyyn liittyivät nyt mitä tärkeimmät myötä- ja vasta-intressit.

Jo kuukausia ennen vaaleja oli kaikki taloudellinen elämä tuntenut omituista herpautumista ja velttoutta. Yritteliäisyys oli kokonaan lakannut ja vallalla oli hiukan samanlainen tunnelma kuin vaaralliselle matkalle lähtiessä, jolloin ei voi tietää kuinka käy. Suomelan markan kurssi rupesi äkkiä alenemaan, mitään pitempiaikaisia kauppasopimuksia ei voitu eikä haluttu saada aikaan, sillä ei tiedetty, minkä käänteen valtion kauppapolitiikka tekisi presidentin vaalin jälkeen. Ja kun nyt ehdokkaana oli m.m. sosialisti, oli epävarmuus ja pelko vieläkin tuntuvampi kuin koskaan edellisissä vaaleissa, sillä hyvin tiedettiin, miten hän ja hänen puolueensa, joka hänen mukanansa pääsisi sangen tärkeään poliittiseen vaikutusvaltaan, suhtautui sellaiseen taloudelliseen elämään, joka perustui porvarillisten "turmiollisiin ja kansaa nylkeviin" periaatteisiin. Tämä seisahdus tuli sitä suuremmaksi kuta lähemmäksi vaaleja jouduttiin, sillä lisääntyvä vaalikiihko anasti yhä enemmän kaikkien kansalaispiirien huomiota.

Näissä vaaleissa päästiin myös entistä enemmän selville siitä, mitä kaikkea oli kysymyksessä ja mitä toiveita eri tahoilla liittyi eri ehdokkaiden valituksi tulemiseen. Sosialistien ehdokkaan takana oli hiljaisuudessa ei ainoastaan koko "internatsionaali", vaan ennen kaikkea Venäjä, sen vanhoillisimmatkin puolueet. Siellä oivallettiin, että sosialistin tuleminen valituksi merkitsi Suomelan politiikassa käännöstä siihen venäläisiä ymmärtävään ystävällisyyteen, joka sallisi suurelle, alati valmiina olevalle idän jättiläiselle eräitä kalliita etuja; vaikka ne aluksi olisivat pieniäkin, saisi niiden kautta kuitenkin taas edes varpaansa Suomelan alueen reunalle, ja siitä olisi alku kaikkeen hyvään. Venäjän edut olivat tässä yhteiset ympärysvaltain etujen kanssa, joille jo se, että Suomelasta oli saatu tasavalta, oli merkinnyt suurta ja yllättävää voittoa juuri sillä hetkellä, jolloin ne olivat itsekin luulleet kyntensä ainiaaksi sieltä irtautuneen. Sillä voitolla olivat ne kauan voineet estää Suomelan ja keskusvaltain yhteistä ohjelmaa, ja nyt, jos sosialisti saatiin presidentiksi, oli keskusvaltain politiikka kärsivä lopullisen tappion. Tavattomalla tarmolla ja taidolla ryhtyivät siis Suomelan viholliset sosialistien kautta vaikuttamaan vaalitaisteluun, tarjoten kätyreilleen loputtoman aarteen rahaa ja muuta mitä agitatsionissa tarvitaan. Ja kiihko ei sillä taholla kaivannut virittämistä. Koston tunne ja varma tietoisuus siitä, että oman puolueen presidentti merkitsisi uutta toverivallan nousua Suomelassa, tärkeitä virkapaikkoja ja luottamustoimia, kannusti sosialisteja aivan hurjistuneeseen agitatsioniin, joka vaivaloisesti saattoi pysytellä edes muodollisesti laillisuuden ja lojaalisuuden puitteissa. Valheilla ja pimityksellä, joka lain kiertämiseksi osattiin pukea entistä kavalampaan muotoon, kiihoitettiin joukkoja tekopyhäin vaalilauseitten ympärille, joiden tunnussanana tietysti olivat ennen muita "kansanvaltaisuus ja edistys".

Huolestuneina seurasivat asiain kulkua ne, joiden silmiä eivät tällaiset seikat riittäneet sokaisemaan. Jos yhteiskunnan porvarillinen aines olisi kyennyt yksimielisyyteen, olisi se kuitenkin selviytynyt taistelusta voittajana, mutta niin ei ollut, vaan eripuraisuus hajoitti sen rivit. Se kansanvallan kirous, joka estää todellisen itsenäisen persoonallisuuden nousun ja menestyksen, vaatien joukkojen tahdon orjallista imartelemista ja totuuden peittämistä pumpuliin, oli saanut aikaan sen, ettei kukaan kykenevä ja vastuunalaisuutensa sekä siveellisen arvonsa tunteva henkilö tahtonut ryhtyä ehdokkaaksi ja ottaa hartioilleen sitä taakkaa, jota ei kuitenkaan puoluetemmellyksemme keskellä voinut kunnialla ja menestyksellä kantaa. Kun sitäpaitsi vuosikymmeniä oli lietsottu epäluuloa kaikkia niitä henkilöitä kohtaan, jotka asuinpaikkansa, sivistyksensä ja yhteiskunnallisen asemansa vuoksi olivat joutuneet saamaan Suomelassa niin pahaan huutoon tulleen "kaupunkilaisen" nimen, eivät maaseutu ja siellä olevat valtapuolueet tahtoneet kuullakaan muusta ehdokkaasta kuin siitä, joka lähti heidän omasta keskuudestaan. Kun vielä lisäksi eräät rahamaailman piirit, joiden rikkaus oli kotoisin maailmansodan gulashivuosilta, omien salaisten pyrkimystensä vuoksi koettivat keinolla millä hyvänsä hiljaisuudessa tukea ja työntää esille sellaista ehdokasta, jonka tiesivät olevan itselleen edullisen, oli sekasorto porvarillisissa piireissä täydellinen ja voiton saanti mahdoton. Lisäksi olivat porvarillisten "radikaalit" uudelleen ruvenneet uskomaan Suomelan sosialisteihin ja antaneet ymmärtää, että "edistyksen" ja "tarmokkaan uudistuspolitiikan" asia vaati, että heidän miehensä hyväksyttiin yleisesti porvarillisten ehdokkaaksi; ellei niin tapahtunut, katsoivat he yhteiskunnallisen elämänkatsomuksensa vaativan sosialistien ehdokkaan äänestämistä.

Siinä suunnattomassa vaalipauhussa, joka nyt tämän kaiken pohjalta lähti, hukkui jokainen järjen sana kuin vesitippa tulivuoren aukkoon. Ei ollut mitään, joka olisi pannut hillitsemään poliittista intohimoa ja kiihkoa: ei vapaustaistelua, ei ryssän sorron vastustamista, ei näkyvissä olevaa ulkonaista vaaraa, ei sitä painostusta, joka ennen valtiollisen ja kansallisen sorron aikoina oli puristanut ilmoille vastuunalaisuuden tunteen. Oli päinvastoin mitä hillittömin vapaus ja paras mahdollinen tilaisuus ajaa omia erikoispyyteitä ja viedä ne voittoon, huolimatta siitä, mitä yhteinen isänmaan ja valtion etu olisi vaatinut. Tässä sanomalehtien ja yhdistysten maassa ei vielä koskaan oltu niin kiivaasti törmätty toisiaan vastaan, ei vielä koskaan niin ihannoitu omia ja mustattu toisten tarkoitusperiä kuin nyt. Ja ne henkilöt, jotka puoluevehkeily oli työntänyt kansan valittaviksi, tulivat tutkituiksi niin perin tarkoin syntymältään, elämänvaiheiltaan, lahjoiltaan ja lahjattomuudeltaan, vioiltaan ja ansioiltaan, että se vähäinenkin arvonanto, jota he mahdollisesti ennen ehdokkaiksi rupeamista olivat nauttineet, hävisi tyystin ei ainoastaan vastustajain, vaan vieläpä enemmän omien, useassa tapauksessa kateellisten kannattajainsa silmissä. Tuli presidentiksi kuka hyvänsä, oli jo ennakolta selvää, että hänen asemansa olisi alistettu ryhmänsä erikoispyyteiden palvelukseen, joka oli toista kuin maan paras, että kaiken yläpuolella olevan hallitsijavallan käyttö olisi hänelle mahdotonta.

Sanomattakin on selvää, kuinka suunnattomasti Suomelan valtakunnan arvo kärsi ulkomaiden silmissä kaikesta tällaisesta. Ihmetellen siellä seurasivat vaalien kulkua kaikki ne, jotka olivat maan todellisia ystäviä, pelolla odottaen, onnistuisiko sosialistien ajaa läpi ehdokkaansa. Ja siihen odotukseen liittyi sekin huoli, että jos tuo onnistuisi, saattaisi se olla kuin tulenkipinä siihen bolshevismin ruutitynnyriin, jonka kaikkien maiden roskaväki oli eteensä asettanut, vain sytytyksen hetkeä odotellen. Kaikki valtiollinen elämämme oli entistä suuremman huomion esineenä ja sen varjopuolet, sen suunnattomat heikkoudet, tehtiin pienimpiä piirteitään myöten Europassa tunnetuiksi. Suomelan kansa riisuttiin aivan alastomaksi ja joutui kukoistavien ja hillittömien kansallisten paheittensa vuoksi naurun esineeksi, yhdenvertaiseksi Etelä-Amerikan kuulujen tasavaltojen kanssa, Serbian serkuksi ja Albanian arvoiseksi. Mutta se oli itse valinnut kohtalonsa.

* * * * *

Toverien ehdokas meni loistavasti läpi ja Suomelan sosialistit ilmoittivat maailmalle, että nyt oli kansa näyttänyt mitä se todella tahtoi. Ne miehet, jotka olivat kaatuneet tahi tulleet mestatuiksi punakaartilaissodan aikana, olivat taistelleet oikeata taistelua kansan puolesta, köyhälistön puolesta, kansainvälisen veljeytymisen puolesta, vaikka Suomelan kansa oli vasta nyt sen ymmärtänyt ja tunnustanut. Kunnia marttiirain verelle ja muistolle! Uusi presidentti piti kunnianansa sitä, että hänkin oli nuoruudessaan tavallaan ottanut osaa tuohon taisteluun, ollen siis kuin testamentin toteuttaja ja terveisten tuoja haudan toiselta puolen.

Mutta Suomelan kansa kävi heti presidentin vaalien jälkeen valmistautumaan eduskuntavaaleihin, ja niitä ennenhän olivat kaikissa kunnissa toimitettavat uudet kunnallisvaalit. Yleisesti tiedettiin myöskin, että lähiaikoina oli odotettavissa kansanäänestys, jotapaitsi läänien eduskuntainkin piti piakkoin kokoontua. Kun valtio oli erotettu kirkosta ja täydellinen seurakunnallinen yhdyntävapaus säädetty, oli joka pitäjässä tuon tuostakin vilkkaita saarnaajain ja papin vaaleja, joita ilman kansalaisten elämä olisi saattanutkin käydä sangen ikäväksi ja yksitoikkoiseksi. Kansanvaltaisuuden ja edistyksen aate oli Suomelassa viettänyt sellaista voittokulkua, ettei mitään poliittisten herätystilaisuuksien ja vaalien puutetta suinkaan tarvinnut valittaa.

Totuuden nimessä on mainittava, että Suomelassa oli sellaisiakin kansalaisia, jotka eivät ottaneet osaa näihin vaalijuhliin. Heidän mielensä oli masentunut ja heidän työnsä väsynyttä ja päämäärätöntä, sillä heistä oltiin menossa kiivasta vauhtia perikatoa kohti. Kun presidentinvaali oli suoritettu ja tulos selvä, kuvittelivat he näkevänsä idässä voimakkaan miehen, joka kartan ääressä seisoen otti kynän ja vetäisi siihen erääseen paikkaan paksun ristin.

(25/5 18.)

Suomen kuninkaan ja kansan hetki.

Huolimatta kaikista ponnistuksista saada Venäjän kanssa aikaan sellainen suhde, joka olisi taannut Suomen kuningaskunnalle häiritsemättömän tilaisuuden nauttia kansallisen ja valtiollisen koskemattomuuden kaikkia hedelmiä, kyti idän suuressa valtakunnassa tuhan alla alituinen väijyvä viha Suomea vastaan ja halu jälleen päästä sen alueella isäntävaltaan. Vaikka bolshevismin sukupolvi oli jo haudassa ja sen luut vaalenivat nurmen kamaran alla, olivat sen vallan perilliset saaneet rodultaan ja historialtaan testamentin, jolle he olivat uskolliset ja jonka he aikoivat ensimäisen sopivan tilaisuuden tullen toteuttaa. Muinoin oli Pietari Suuri osoittanut heille Konstantinopolin portteja. Kun vapautuneiden kansain nousu oli tehnyt mahdottomaksi tämän "perinnön" valvomisen, olivat kuolevat Miljukoffit, Kerenskit, Purishkevitshit, viime hetkelläänkin rotunsa sortajavaistoille uskollisina, osoittaneet Suomen kuningaskuntaa, läntistä merta, jonka syliin laskee idän barbaarien kadehtima aurinko. Maailman historia on barbaarien raivoisaa tunkeutumista lännen suurien merien rannoille, vaellusta niiden ikuisten kulttuuriaarteiden ja henkisten ominaisuuksien ahjoille, joissa työ ja toimeliaisuus kypsyttää hedelmiä ihmiskunnan ikuiseksi nousuksi.

Heti kun Venäjä oli päässyt sisäisestä sekasorrostaan selviämään, heräsi siinä voimakkaana korvauksen ja koston ajatus. Kuta kauemmas siirryttiin itsevaltiuden aikakaudesta, sitä enemmän unohdettiin silloinen alennustila ja muisteltiin sitä ulkonaista, alueellista suuruutta ja mahtavuutta, jonka puitteissa valtakunta oli astunut maailmansotaan. Tuo aika saavutti ennenpitkää ikäänkuin romanttista hohdetta, joka tuntui maan kirjallisuudessa ja runoudessa, antoi leiman sen kansan yleiselle historian käsitykselle, vaikutti mahtavasti sen tunteisiin ja muodosti näin sen yhteisen kansalliskiihkoisen ajattelun pohjan, joka vihdoin sopivalla hetkellä voi määrätä valtion toimenpiteetkin. Se hyvityksen ajatus, joka oli aikoinaan syössyt Ranskan maailmansotaan, oli pientä verrattuna siihen kytöön, joka hehkui Venäjän uuden keisarikunnan kansan sydämessä. Tuntui siltä kuin olisi tuo parisatamiljoonainen kansa pysähtynyt, nostanut kätensä silmäinsä varjostimeksi ja henkeä pidättäen tasangoiltaan tuijottanut laskevaa aurinkoa, kaukaa kimaltelevia aaltoja, joista toisten kansain elämän oikeus oli sen pois sulkenut. Sen silmäterät laajentuivat, sen sieramet värisivät kuin pedon, joka haistaa saaliinsa, ja raivokas hyökkäyksen ja anastuksen himo tärisytti sen ruumista. Se odotti vain sopivaa hetkeä.

Mutta idän ilmestyskirja-hirviö tunsi sittenkin jäntereissään jonkunmoista epävarmuuden ja epäröinnin hermostusta. Se tiesi ja tunsi, että Suomesta oli kuluneitten aikojen varrella uupumattomalla työllä ja toimella kasvanut valtainen ilves, jonka voima oli siinä täydellisessä herruudessa, jolla se hallitsi pienintäkin jänterettänsä, hienointakin hermosolmuansa. Se tiesi, että tuolla pedolla oli ruumiissaan shamaanimainen salaperäinen voima ja sitkeys, ehtymätön elävän veren ja elämänhalun lähde, joka ei koskaan lakkaisi virtaamasta ja jota eivät ehkä mitkään maalliset aseet tappaisi. Luoja oli johtanut Suomen kansan vapautumisensa hetkellä viisaalle tielle, antaen sille kuninkaan ja hallituksen menon, joka oli yötä päivää ahertaen liittänyt graniittipaaden toisensa päälle, luonut linnan, rakentanut varustuksen, jonka huipulla liehuva sinivalkoinen tuntui olevan suurimmankin jättiläisen saavuttamattomissa.

Näin oli kansa ja kuningas linnansa varustanut.

Viisaan ja tarmokkaan hallitsijan johdolla, joka korkeasta asemastansa alati saattoi nähdä ei ainoastaan oman kansansa tarpeet ja vaatimukset, vaan vieläpä senkin, mitä sen suhde muihin kansoihin ja ensi sijassa mahtavaan suojelijaansa nähden vaati, oli Suomi ryhtynyt voimakkaaseen sisäiseen ja ulkoiseen rakennustyöhön. Se katkera veljesviha, jonka venäläinen saastaisella myrkyllään oli vielä irti kirvotessaan onnistunut sen keskuuteen kylvämään, oli saatu pois juuritetuksi rakkaudella, leppymättömällä taistelulla kovaosaisten puolesta köyhyyttä ja kurjuutta vastaan. Se taistelu oli aluksi ollut ankara ja yksinkertaisten mielestä kova, jopa säälimätönkin, mutta kun sairas, poikki murtunut jäsen oli potilaan tuskanhuudoista ja vastustelusta huolimatta saatu lastoitetuksi, levisi sieluun pian tyytyväinen, parantumisen ihanan aavistuksen ja tunnon herättämä rauha. Ja kun voimakas hallitus, jota mitkään hetkelliset tuulahdukset eivät voineet järkyttää, lujalla kädellä piti yllä parantavaa lääkitystointansa, sallimatta oikeaksi huomaamaansa menettelyä muutella tahi kokeilla uusilla, oli vihdoin työnsä suorittanut, jätti sairas iloiten kainalosauvansa ja kiitti luojaansa elämän ja terveyden ihanuudesta. Hänen sydämensä jää oli sulanut, ja sen sulatustyön oli saanut aikaan hänen elämänehtojensa paraneminen, katkerien kokemusten ja nöyryytysten jälkeen vihdoinkin herännyt kansallistunto, todellinen tieto asemastansa ihmiskunnan jäsenenä, ja uusi herännyt usko maailmassa vaikuttaviin, kumoamattomiin ja ijankaikkisiin siveellisiin periaatteisiin. Hänet oli temmattu irti siitä aineellisuuden ja eläimellisen uskonnottomuuden, epäpyhyyden loasta, johon hänet tietämättömyyden vallassa olevana vaisto-oliona oli syösty, ja nostettu kirkkaampaan, raittiiden tuulien virkistämään ilmapiiriin, joka aateloi sielun. Ja kun hän nyt katsoi ympärilleen Suomen kuningaskuntaan ja näki, kuinka karu maamme oli väkivallalla tehty viljavaksi, kuinka vilkas ja tarmokas hyörintä kaikkialla todisti kansan uutteruudesta, kuinka työpajojen kalke kaikui laihojen huminan, junien vihellysten ja vihreitten metsä-aarteiden keskeltä, kuinka rauha ja tyytyväisyys täytti kansalaisten sydämen heidän nauttiessa oikeata lainalaista vapauttansa, — silloin hän ojensi kätensä ja sanoi: isänmaani ja kansani! Silloin levisi kuin helluntain humahdus kautta koko Suomen riemukas tunne: nyt me olemme yksi ja yksimielinen, vapaa, asemastamme ja oikeudestamme, tehtävästämme tietoinen kansa! Suomen kansa oli kuin perhe, jossa vallitsee rakkaus ja vanhempain kunnioitus.

Todellakin kuin perhe. Suomen hallitsija oli osannut jo ensi hetkestä esiintyä ja toimia sen aatteen edustajana, joka sisältyy sanaan "kuninkuus". Suuren perheensä isänä oli hän heti tullut siksi, mikä hän oli oleva, nimittäin kansansa valtiollisen itsetunnon symbooliksi, sen sisäisen arvoon pyrkimisen ja itsekunnioituksen näkyväksi kohdaksi, kaiken valtiossansa esiintyvän hyvän suojelijaksi, mutta vahingollisen vastalauseeksi. Hän oli voittanut kansansa rakkauden omalla rakkaudellaan, painanut mystillisellä arvovallallaan alas pikkumaisuuden ja nostanut esiin ja toimintaan jalouden ja uhraavaisuuden. Ja ennen kaikkea oli hän tullut kansansa pääksi sen aatteen pohjalla, että kuninkuus, hallitsija, edustaa jokaisessa kansassa syvällä voimakkaana piilevää miehuuden ja tarmon, puolustuksen ja pyhän oikeuden suojelun ajatusta. Suomen kansa, joka ei vuosisataan ollut saanut tuntea sitä itsetuntoa, jonka vapaalle miehelle antaa hänen aseensa, hänen miehuuden merkkinsä, oli kuninkaansa johdolla saanut takaisin muinaisen luontonsa, veressänsä olevan ilveksen hengen, jota ei voi tappaa aseilla eikä vuodattaa kuiviin. Oli kasvanut täyteen mittaansa saavutetun vapauden kuolematon puolustusuhma.

Tässä oli Suomen hallitsija toiminut tavalla, joka oli valtion ja kansan säilymiselle yhtä tärkeä kuin se sisäinen työ, joka oli parantanut sen henkisesti ja aineellisesti. Lähteneenä oloista, joissa tämä puoli kansojen elontaistelussa on vuosisatainen perintö ja luonnollinen selvyys, oli hänellä siitä sellainen avartunut ja asiallinen käsitys, ettei se ollut Suomen parhaillekaan miehille valtakunnan syntymähetkellä mahdollinen. Ja tämän käsityksensä eteen työskenteli hallitsija uupumattomasti, hyvin tuntien sielussaan tuon ahnaasti tuijottavan katseen idän taivaanrannalta, johdonmukaisesti koettaen kasvattaa kansaa tajuamaan koko sen täyden mitan, mihin sen itsesuojelus-ajatus aseellisellakin alalla oli ulotettava. Ja Suomen miesten avulla sekä uskollisesti ottaen huomioon kansamme voimat ja edellytykset saatiinkin vuosikymmenien kuluessa hijotuksi ilvekselle sellaiset kynnet, että niiden terävyyttä kunnioitti mahtavakin peto. Mutta kaiken tämän rinnalla oli hallitsija, käyttäen tarkoin hyväkseen kaikki ne monet suhteet, joita yksin hänellä saattoi olla maailman mahtaviin, alati selvillä kansainvälisen salaispolitiikan hienommastakin vivahduksista ja arveluttavimmistakin pyyteistä. Perheensä isänä ja päänä hänellä oli öin ja päivin huolena se, mitä toivorikkaat ihmiset eivät menneen maailmansodankaan aattona vielä uskoneet, että nimittäin saaliinhimo ja suurten kansain luontainen sorronhalu voi yhäkin millä hetkellä hyvänsä leimahduttaa ilmiliekkiin maailmanpalon, joka saattoi koitua ennen kaikkea pienten kansakuntain tuhoksi. Kun ihmiset ovat eläneet muutamia vuosikymmeniä rauhassa ja nauttineet sen siunausta, tuntuu heistä mahdottomalta, että mikään sivistyskansa voisi käydä toisen kimppuun, mutta se, joka korkeassa asemassa ollen alati on lähellä näkemässä niitä salaisia lankoja, joita myöten pahan sähkövirta kulkee, hän tietää oikein arvostella "sivistyksen" syvyyden ja kansain intohimojen pohjattoman raakuuden; onnellinen on se kansa, jolla on huipullaan niitä lankoja seuraamaan pääsevä elin. Kaiken tämän tuntien ja tietäen, sekä aavistaen tulevaista vihaa, oli Suomen kansa hallitsijansa johdolla kehittynyt siihen, että joka töllissä sykki uskollinen ja peloton sydän, ja joka miehen kunnia oli isänmaan puolustustaito. Valtaisina kohosivat Suomen linnojen ruohovallit merestä mereen ja vakavaa kieltä puhuivat ne luoksepääsemättömät alueet, joiden turvissa eli Karjalan kannaksen viljelys. Ja lujalle, sekä maamme puolustuksen ja säilymisen kannalta oikealle pohjalle, oli hallitsija osannut rakentaa ne liittovelvollisuudet mahtavampain kanssa, joihin lopullinen pelastuksemme perustui. Toivorikkaana saattoi Suomen kansa odottaa tulevaista vihaa.

Sen tulon tiesi hallitsija ja hänen neuvoskuntansa. Salaisilla tiedustelijoillaan oli hän alati seurannut saaliinhimoisen perintövihollisen vehkeilyä ja hiljaisuudessa ryhtynyt kaikkiin niiden vaatimiin toimenpiteisiin. Hän ei herättänyt kansansa keskuudessa mitään häiriötä eikä levottomuutta, vaan järjesti asiat hiljaisuudessa, tuudittaen vihollisenkin petolliseen itsetyytyväisyyteen. Se odotti hetkeään, mutta ei aavistanut, että ilves oli jo koonnut jalat allensa, terästänyt jäntereensä, teroittanut katseensa, voidakseen oikealla hetkellä yhdellä voimakkaalla hypyllä karata hyökkääjän sydänverien lähteille. Suomen kuninkaan ja kansan hetki oli tullut.

* * * * *

Mikä maailman mullistus se oli, joka taas pani vapautemme vaaraan, jääköön tässä selvittämättä. Ne, jotka olivat perehtyneet menneen maailmansodan historiaan, olivat sitä peläten odottaneet ja siihen uskoneet. — Yksi sen palon ydinkohdista oli jälleen suuren ja mahtavan Venäjän pyrkimys uudelleen iskeä alleen sen yhteydestä eronneet kansat, saada hyvitystä kärsineelle kansalliskiihkolleen ja itserakkaudelleen, saada kostaa menneet häpeät ja katkerat nöyryytykset. Se kostonhimo oli niin voimakas, että se taas kuin salama, kuin patonsa murtava tulva, rikkoi maailman rauhan polkien alleen ihmiskunnan uskon. Voi sitä kansaa tuon jättiläisen kynnyksen edessä, joka ei silloin ollut varoillaan ja valmiina!

Mutta Suomen kuningas ja kansa olivat. Kun hyökkääjä lähetti laumansa vallejamme vastaan, tuli kuninkaan ja kuninkuus-ajatuksen suuri ja ratkaiseva hetki. Kuin sotatorven puhallus kajahti hänen kokoava ja rohkaiseva huutonsa läpi maittemme ja salojemme, sytyttäen uuden valkean innostuksen, joka vyöryi ukkosena kautta maamme merestä mereen. Muutamassa viikossa oli maastamme tullut sotaleiri, joka luotiin yksityiskohtaisesti suunnitellun ja kauan valmistellun ohjelman perusteella. Ei ainoakaan ratas kitissyt, ei ainoakaan soraääni häirinnyt sitä sopusointua ja yhtenäisyyttä, jonka loi kansan isällisen hallituksen ja hallitsijan tutkittu ja järkkymätön ohjelma. Kaikille valkeni ennen aavistamattomassa määrässä, mikä ihmeellinen kokoova ja kansallisesti rohkaiseva voima sisältyy kuninkuus-aatteeseen, mitenkä se juuri suurien vaarojen hetkellä on kasallislipun ylhäinen kantaja, joka pitää sinivalkoista korkealla, kaikkien näkyvissä, sinä merkkinä, joka lipun tulee olla, vastatakseen pyhää aatettaan. Outo ja ennen kokematon riemastuksen tunne täytti Suomen sotajoukkojen mielen, kun ne astuivat kuninkaansa johdolla taisteluun perintövihollistaan vastaan; ne huomasivat sydämessään, että ihmiskunta palautuu taistellessaan elämästä ja kuolemasta tavallaan takaisin sankarikauteensa, jolloin salaperäinen innostus ja voima väkevöittää heikonkin käsivarren, jolloin tavallisesta elämästä kaukana olevat tunnelmat ja aavistukset avartavat sielun, herättäen siellä uusia hengen elämyksiä. Suomen sotajoukko tunsi voimakkaasti, että sillä oli kuninkaassaan suurenmoinen ja ihana itsenäisyytensä, vapautensa ja miehuutensa symbooli, todellinen lippu, joka teki kuoleman isänmaan edestä ihanaksi.

Ja turhaan lähetti barbaari laumojaan siihen solaan, jonka lävitse sille kimalteli maamme ihanuus. Suomen miehet ja nuorukaiset menivät taisteluun ilolla ja kaatuivat kuolemataan siunaten. Ja kun vihdoin oli saapunut hetki, jolloin ilveksen kuolinkamppailun vaihe näytti alkavan, kasvoi sankarien kuolemasta voiton hedelmä. Vapaus ja oikeus todisti jälleen maailmalle olevansa voittava aate, jota ei voida lannistaa miljoonienkaan raa'alla voimalla. Suomen hallitsijan ja kansan valveillaan olo oli sille säilyttänyt oikeuden edelleen jäädä vapauden lapseksi, vihdoinkin päästä lähelle sitä, mitä se vain oli toivonut, rauhaa ja isäinsä maan häiritsemätöntä nautinto-oikeutta. Sinivalkoinen viiri lujittui tälle niemelle ikuisiksi ajoiksi, ja rauhan ruoho kasvoi valliemme edessä vaalenevien vihollisten luitten päälle. Verestä kasvoivat ruusut.

Se oli ollut Suomen kuninkaan ja kansan hetki, ja sen jälkeen alkoi taas uupumaton rauhan työ. Arvet kirvelivät, haavat eivät tahtoneet mennä umpeen. Taas sai Suomen kansa huomata, että tarvittiin voimakasta, yhtenäistä hallituksen ja elämän menoa niiden parantamiseksi ja uuden luomiseksi. Mutta nyt se kävi kuitenkin helpommin kuin ennen, koska sillä ei enää ollut epätietoisuutta siitä, millä keinolla ja johdolla.

(Suomen lipun syntymispäivänä, 28/5 18.)

Nummisuutarin Esko.

Viime keskiviikko-iltana oli eduskunnassa esillä asia, joka teki tuon istunnon tavallista huomattavammaksi. Sekin, joka ei ollut käynyt kuunteluparvekkeella kymmeneen vuoteen, tunsi nyt halua mennä sinne. Ja se, ettei siellä nyt tarvinnut odottaa sosialistisen agitaattorijoukon esiintymistä, teki osaltaan tuon meno-aikeen mahdolliseksi, sillä olihan sen aineksen poissa olo tehnyt eduskuntamme, kuinka sanoisin, sympaattisemmaksi. Sankasti olikin parvilla kuuntelijoita.

Huomaan siellä paljon sellaisia kasvoja, joiden taakse varmasti kätkeytyi punainen sielu. Silmissä oli tuo katse, joka todistaa, ettei yhteiskunnallinen mielisairaus ole vielä suomalaisen sielusta hävinnyt. Tuossa katseessa oli samaa ilmettä kuin punakaartilaisilla silloin, kun he esimerkiksi Helsingin valloituspäivänä ryhtyivät ajamaan yleisöä pois kaduilta. Heidän silmistään loisti aivan selvästi hulluus. Nyt he olivat tulleet kuuntelemaan, kuinka "herrat" keskustelivat kuninkaasta. Leuka lehterin laitaa vasten makasivat he siellä tuijottaen alas saliin kuin kahlekoirat; murista eivät he enää uskaltaneet, kuten vielä tammikuulla, ja kulmahampaat oli hiottu tylsiksi.

Oli siellä paljon muutakin yleisöä, sotilaita sekä mies- ja naispoliitikkoja, ehkä joku ulkomaalainenkin. Ja luulen, että meillä parvekkeella olijoilla oli jotakin juhlamieltä, vakavaa odotuksen ja hetken merkityksen tunnelmaa. Väkisinkin johtui mieleen, että nyt on tässä salissa valta säätää Suomelle hallitusmuoto, jos on vain sopua ja järkeä. Tämä juhlatunnelma haihtui kuitenkin hyvin pian, sitä oli mahdoton säilyttää.

Luulen, että hallituskin piti hetkeä juhlallisena, vakavana ja kauaskantoisena. Valtioministerin esiintymisessä oli jotakin, joka vaikutti meihin tavallisiin ihmisiin. Hillitystä, mutta silti voimakkaasta äänestä tunki esille syvä, mukaansa tempaava vakaumus. Ja olihan kysymyksessä uudistetun hallituksen ohjelma, valtioministerin se esiintyminen, joka muualla maailmassa on poliittisten työkausien tärkeimpiä tapauksia, jolloin lausutut sanat antavat pohjan sille, miten hallitukseen ja sen politiikkaan suhtaudutaan. Totta kai sen ymmärtävät meidänkin edustajamme, koska kerran muuallakin maailmassa kaikki parlamenttien jäsenet puolueisiin katsomatta henkeään pidättäen näitä tällaisia esityksiä kuuntelevat?

Ja suurin osa edustajista näytti olevankin siitä selvillä, kuunnellen tarkoin tärkeätä esitystä. Mutta vain suurin osa, eivät kaikki. Maalaisliiton eräille jäsenille kävi "opetustunti" liian raskaaksi ja täytyi virkistäytyä pienellä keskustelulla, naureskelulla, muulla puuhalla, kunnes taas säpsähdettiin kuin koulupojat, kun opettajan katse sattuu. Heissä on useita välittömän tunteen ihmisiä. Hyväksyminen tai paheksuminen tulee heti näkyviin jo ilmeissä, ja kun valtioministeri saapuu siihen puheensa osaan, joka koskettelee hallitusmuotoa, ilmestyy heidän kasvoilleen eräs hymy, joka saa minut säpsähtämään.

Aluksi on kuin en muistaisi, missä olen sen nähnyt ja mitä se merkitsee, mutta samalla selviääkin muistini. Olen nähnyt sen tuhansien suomalaisten kasvoilla aina silloin, kun he ovat luulleet päässeensä selville jostakin asiasta, ja kuuntelevat tuo oma "varma vakaumus" mielessä asian toisen puolen selvittelyjä. Tuossa hymyssä on paljon Nummisuutarin Eskoa, sitä maailman itsepäisintä puumerkkimieltä, joka on asiallisimmillekin perusteille auttamattomasti kuuro, kun on vain saanut jotakin kalloonsa isketyksi. Niin pian kuin se ilmestyy suomalaisen kasvoille, on turha toivoa mitään mielipiteitten muutosta, puhuisipa vaikka enkelien kielellä. Tapahtukoon mitä tahansa, menettäköön Esko morsiamensa, saakoon selkäänsä Teemulta ja hänen isältään, mellastakoon Karrin pirtissä niin, että ankara prosessi häntä uhkaa, vielä kaiken senkin jälkeen pitää hän tiukasti kiinni siitä, että hänenkin puumerkkinsä siinä olla pitää. Kanttori Sepeteuksen järkisyyt eivät merkitse tässä mitään, ei, vaikka hän puhuisi niinkuin nyt valtioministeri tuolla alhaalla. Tuo puumerkkimieli on kansassamme erinomaisen yleinen, todellinen rotuluonteen piirre, niinkuin sen kuolematon kirjailija on loistavasti eteemme kuvannut.

Mutta tästä huolimatta jaksaa valtioministeri pitää yllä hetken juhlallista tunnelmaa, antaen esityksensä taitavasti kohota loppuun tultaessa. Mielenkiinnolla odotan, pysyvätkö seuraavat esitykset annetussa oikeassa äänilajissa. Puhujalavalle astuu professori Ståhlberg.

Tiedän vanhastaan, ettei hänellä ole sanottavasti huumorin lahjaa, ei minkäänlaista "gemyyttiä", jonka puute tekeekin kaiken, mitä hän puhuu tahi kirjoittaa, siltä kannalta kuivaksi ja köyhäksi. Mutta sen korvauksena on hänellä melkoinen ironian lahja, jota olen hänen kuullut käyttävän joskus suurella menestyksellä ja jota vastustajat usein lienevät pelänneetkin. Hänen kirjoituksissaan se ei kuitenkaan ole ennen saanut sanottavaa sijaa, sillä häntä on nähtävästi pidättänyt siitä jonkunmoinen arvokkaisuuden tunne, ja hänen puhuessaan on sen kärki useimmiten peittynyt hänelle ominaiseen ystävälliseen hymyyn. Kun nyt pitkän ajan kuluttua kuuntelen hänen äänilajiltaan ja esitystavaltaan hiukan väsyneenkaikuista lausuntoaan, jossa on hermostumisen ja kärsimättömyydenkin merkkejä, huomaan kummastuksekseni, että aika ei mene merkkejä jättämättä. Se voi huomaamattamme järkyttää niitäkin perusteita, joilta ennen virkeä ja voimissaan oleva hieno poliitikko ammensi sekä ulkoiselta asultaan että asiasisällykseltään nuhteettomat lausuntonsa, ja se voi tehdä mahdolliseksi senkin, että arveluttavat väitteet, kärjetön ironisointi ja rahvaanomainen polemisointitapa saattavat tuntua käyttäjästään täysipainoisilta. Professori Ståhlberg on kuitenkin kaikesta siitä huolimatta, mitä hän nyt puhuu ja kirjoittaa, sellainen poliitikko, että hän eikä mikään muu muodostaa maassamme tasavaltalaisuuden ainoan pitävän perustan. Nimittäin sillä tavalla, että ellei hän olisi tasavaltalainen, vaan monarkisti, ei tasavaltalaisia nuorsuomalaisia olisi ollenkaan, ja maalaisliittolaisten käsi menisi hyvin nopeasti korvalliselle.

Katselen maalaisliittoa hänen puhuessaan. Puumerkkihymy on kadonnut ja sijaan tullut se ilme, joka nousi Eskon kasvoille silloin, kun taas jälleen kaikki hyväksi kääntyi. Siinä on lapsen antaumusta ja luottavaa turvautumista vahvaan runkoon, katsetta ylöspäin kuin Stefanuksen pääsinhetkellä. Ja kun puhe on loppunut, kuuluu sieltä tyydytyksellä lausuttu "hyvä". Olen epätietoinen siitä, mille tilikirjansa puolelle puhuja tuon tunnustuksen kirjoitti, mutta luulen, että se ei häntä miellyttänyt. Noihin kansankokouksissa — ja sehän eduskuntamme on — saatuihin kättentaputuksiin sisältyy kriitilliselle mielelle aina jotakin epäiltävää.

Professori Ståhlbergin puhe oli käynyt alemmassa tyylissä kuin valtioministerin, ja särki tunnelman. Valtioneuvos Wrede koetti sitä korjata esityksellään, josta sai oppia sen, mihin "aateluus velvoittaa", mutta kaiken pilasi edustaja Alkion puhe. Kansankokouksen tahi oikeammin nuorisoseuran kokoustunnelma oli täydellinen.

Mitä varten pidetään eduskunnassa vielä sellaisia puheita? Eikö vieläkään ole päästy niin pitkälle, että luovuttaisiin tuosta pilviä piirtävästä tunnelma- ja kansallisen itserakkauden tyylistä, jota ei voi enää sietää ja joka on vaarallista kaiken kansallisen synnintunnon heräämiselle? Tosinhan on mukavaa heittäytyä tuoliinsa ja antaa omia itserakkaita käsityksiä hivelevän pontevan sanaryöpyn huuhtoa sieluansa kuin kesäisen vesisuihkun, vaipua unelmoimaan mieluisissa, utuisissa kansallisen omahyväisyyden tunnelmissa ja lopuksi herätä sanomaan "hyvä", mielessä vakaumus: "Me pystymme vaikka mihin." Sellaiset profeetalliset ilmestykset kuin Alkio, joka luulee olevansa kansamme hyvien ja huonojen ominaisuuksien luotaaja, joka menee "Suomen kansasta" ylivoimaiseen takuuseen millä hetkellä hyvänsä, eivät ole mitään muuta kuin heitä itseään miellyttävien, puolitaiteellisten näkemysten fanaattisia tulkkeja, mikä näkyy jo miehen silmistäkin. Mikään tällainen ei enää eduskuntaamme kuulu, vaan on siellä pysyttävä tarkoin sen rajan sisäpuolella, jonka ulkopuolelle jätetään armotta kaikki kansankiihoittajat. Niinkuin ei jo kokemuksesta tiedettäisi, mihin tuollainen vie.

* * * * *

Lähdin pois, ennenkuin neiti Pykälä sai puheenvuoron, joka sitten siirtyikin toiseen iltaan. Hän ei nimittäin mielestäni kuulu eduskuntaamme, mikäli kyky ja kunto on sinne pääsemisen ehtona. Mutta onko se?

Vakavia ajatuksia herää eduskunnassamme käydessä. Luulen, että valtioministerillämme, hänen vakaana kuullessaan alkanutta kirjavaa sanaryöppyä, välähti mieleen kirkkaana näkemyksenä yhä uusien ja uusien hallitusten vaivaloinen ja hedelmätön ura. Ne nousevat ja kaatuvat arveluttavan tiheään, ja pohjan niiden parhaimmiltakin, kaukonäköisimmiltäkin suunnitelmilta tulee aina riistämään tämä sama seura, kansaneduskuntamme, joka ei voi koskaan — ellei muutosta tehdä — saada valtiolle ja yhteiskunnallemme todella terveellistä ja asiallista kokoonpanoa. Johtavien voimien parhaat pyrkimykset tulevat aina jollakin taholla kompastumaan tuohon Nummisuutarin Eskon ominaisuuteen, tuohon itsepintaiseen puumerkkiperiaatteeseen, josta ei luovuta, vaikka "mätänis".

Ulos mennessäni näen senaattori Pehkosen jurot kasvot. Hän näytteli kerran nuoruudessaan muutaman edistysseuran notkuvalta lavalta suurella menestyksellä Nummisuutarin Eskoa. Oli aivan ilmeistä, että hänellä oli etevät lahjat siihen osaan, ja minä taputin hänelle ankarasti käsiäni.

(5/6 18.)

Timanttikurkien ampujia.

Lukija, joka suuntaa arvostelevan katseensa ylläolevaan otsakkeeseen, luultavasti hiukan ihmettelee sen erikoisuutta. Niin teen itsekin, mutta annan sen siinä olla, sillä se sisältää paljon kansallisen itsetutkistelun totuutta ja on sitäpaitsi kansalliskirjallisuudestamme saatu. Olen käyttänyt sitä omassa hiljaisessa mielessäni jo kauan, kunnes äsken, Pietari Päivärinnan kuvan osuessa käteeni, hoksasin ruveta täten puhumaan siitä yleisöllekin.

Ne kansalaiset, jotka eivät ole pitäneet itseään liian hyvinä nauttiakseen vanhemmasta suomalaisesta kirjallisuudesta, muistanevat Päivärinnan mainiot Sakeus Pyöriän kertomukset. Niillä pakinoilla on puolensa ainakin sen mielestä, joka hakee suomalaisen kansansielun ilmenemistä tältäkin alalta, ja niissä on kuvia ja kohtauksia, jotka painuvat mieleen ainaiseksi. Tällä kertaa on ajatuksissani erikoisesti askarrellut Laarila, tuo maanviljelyskoulun käynyt mies, jolla hänen vaimonsa ihailevien sanojen mukaan kyllä oli kykyä, mutta jota ihmiset eivät ymmärtäneet.

Te muistatte hänet kaikki? Hän oli Sakeuksen hyvä ystävä, esiintyi aina ylioppilaslakkia muistuttava maanviljelyskoulun päähine tuntomerkkinään, ja sanoi ahkerasti "tuota". Hänen onnettomuutensa oli siinä, ettei hänestä ollut mihinkään käytännölliseen elämään, tukevalle arkipäiväiselle pohjalle, että hän oli koulustaan saanut herraskaisen vikaa, jonka vuoksi hiukan halveksi maamiehen ammattiakin, vaikka oli sitä varten opin käynyt, ja että hän yleensä oli toimeton nahjus, joka ei näyttänyt mihinkään pystyvän ja jolla ei ollut "kykyä" kenenkään muun kuin oman vaimonsa mielestä. Lukija oppii häntä säälien halveksimaan, kunnes hän äkkiä osoittaa, että hänellä on suurenmoinen mielikuvitus.

Hän ilmestyy eräänä kevätpäivänä Sakeuksen asuntoon suuri pyssy selässä ja selittää hämmästyneelle ystävälleen olevansa matkalla Perä-Pohjolan pohjattomille nevoille ampumaan "timanttikurkia". Tämä erämaittemme viisas ja närkisti katseleva lintu nimittäin Laarilan selityksen mukaan etelämaissa ollessaan syö timanttipitoisia kiviä kupuunsa, jonne ne jäävät, kunnes hän, Laarila, tulee ja ampua mäiskäyttää ne kuoliaaksi, aukaisee vatsan, perkkaa kivet esiin, murtaa niistä timantit irti, joko myytäviksi Lindstedtille tahi käytettäväksi kantasormuksina, lasiveitsinä tahi muina maanviljelyskaluina. Ja voitonriemulla hän näyttääkin ylen hämmästyneelle Sakeukselle muutamia, kuten jälkimäisestä tuntuu, selviä ukonkiven jytysiä, jotka muka ovat timantteja. Niin lähtee hän tuolle merkilliselle retkelleen ja maanviljelyslakin vihreä samettiponta vain välkähtää keväisessä auringossa.

En voi sille mitään, että tämä kohtaus ja Laarila on suurentunut mielessäni aivan yleiskansalliseksi vertauskuvaksi. Kuinka monta tuhatta timanttikurjen ampujaa noita lieneekään Suomen maassa, jos ne kaikki laskisi ja ilmi perkkaisi? Uneksivia, aikaansa tyhjään kuluttavia, haaveilevia mietiskelijöitä, joille kaikki todellinen elämä ja sen arkipäiväinen, ankaraa työtä vaativa puoli on vastenmielinen ja vieras. Mutta annas kun herää joku ihmeellistä ihmeellisempi haave, joka on yhtä kaukana todellisuudesta kuin se kultanummi, jonka pappilan mamsseli näki unissansa, niin silloin ilmestyy mieheen vireyttä ja intoa. Silloin "kuhnitaan" niin, ettei koko Europan pytty teollisuus tahdo riittää, silloin nähdään vapaaehtoisesti nälkää, niin että luut rupeavat heltiämään niteistään, ja silloin syvennytään elämän ongelmoihin niin syvälle, että Intian fakiiri on kalpea ilmestys sen viisauden ja tunnon syvyyden rinnalla. Silloin rakennetaan viimeistä kiveä myöten pystyyn ihanne-yhteiskunta, joka on ainakin kolmas potenssi Raamatun Saalemista, mutta tavallista työntekoa, ahkeruutta, elämän yksinkertaisia kauneuksia ja iloja — ovat vain tästä maailmasta, eivätkä miellytä. Ei voi kieltää, etteikö koko kansamme luonteessa — tahtomatta tästä kuitenkaan mitään kivitauluun piirrettävää lakia säätää — olisi jotakin tuollaista käytännöllisessä maailmassa hiukan mahdotonta, mutta suunnitelmissa ja oman itsensä arvioinnissa mielikuvitusrikasta ja haaveellista timanttikurjen ampujaa? Joka tapauksessa niitä on keskuudessamme paljon, hyvin paljon, ja olisi ne väittämättä annettava suojeluskuntain käsiteltäväksi.

Mutta seuratkaamme edelleen Laarilan vaiheita, niin huomaamme, kuinka erinomaisesti kirjailija hänessä tätä kansamme luonteen puolta kuvaa. Tapahtui, että joessa nousi suunnattoman korkea kevättulva. Suuret jäätelit tulit ja musersit sillan, jonka keskimäiselle arkulle jäi Hannun Maija — hän, jolla "reväsimen" johdosta alati molkerehti lääkepullo pullean vatsan päällä (vihilläkin seistessä piti siitä kesken valaa ottaa kulaus) — lapsineen ja vieläpä kirkkoherran lapsi lisäksi. Joka hetki uhkaa vahtitölli pyllähtää kohisevaan virtaan, jonka tuomat jäälohkareet ryskyttävät sillan arkkua kuin Vespasiaanuksen pässit Jerusalemin muureja. Kansa rannalla itkee ja hätäilee. Neuvokkaimmatkin miehet ovat voimattomia. Onnettomat vanhemmat lupaavat huikeita summia sille, joka voi nuo raukat pelastaa. Tuskaa ja sielun ahdistusta on ilma täynnä ja sadat katseet suuntautuvat tuonne sillan arkulle, jossa Maija seisoo lapset ympärillään, ottaen väliin pullostaan vahvistuksen "reväsintänsä" vastaan. Mutta silloin saapuu paikalle Laarila, tuo kaikkien halveksima nahjus, jolta ei kukaan koskaan odotakaan mitään miehen tointa. Mikä on häneen nyt tullut? Äkkiä hän on koko asemasta selvillä. Hänen vartensa suoristuu, silmiin ilmestyy käskevä tuli, hän antaa nopeita ja täsmällisiä, teräviä määräyksiä, käyttäen "tuota"-sanan rinnalla kielemme ydinmanauksen omituista lievennysmuotoa "pertana", vedättää venheen arkun yläpuolelle ja lähtee yksinään pontevana kuin koskenlaskijain jumala kuohujen keskitse viilettämään kohti vaaran paikkaa. Maanviljelyslakin vihreä ponta vain vilahtelee aaltojen ja jäiden keskellä. Sydän kurkussa seuraavat ihmiset rannalla uljaan miehen yritystä. Onnistuuko kääntämään purtensa arkun alle kosteikkoon, vai riistääkö koski miehen nieluunsa? Silloin osoittaa Laarila, mikä hän on miehiään, kun hänelle todella on selvinnyt, että nyt on ratkaisevan toiminnan hetki: juuri sopivimmassa silmänräpäyksessä tekee hän melallaan sellaisen mestarikiekauksen, että vene käärmeenä suikaisee juuri sopivimpaan paikkaan. Kaikki pelastuvat, vaikka Maijan täytyikin vielä viimeisessä silmänräpäyksessä, kun tupa jo oli kaatumassa, viivyttää venheeseen laskeutumistaan tuon siunatun "reväsimen" takia, joka ei vääjännyt muuta kuin tuota jo mainittua alati käsillä olevaa potellia. Mutta tämän suurenmoisen työn tehtyään vaipui Laarila kuin kokoon ja vältteli kiittelevän ja iloitsevan kansanjoukon ylistystä.

Täällä on Suomessa eräs toinen, joka äsken vaaran ja toiminnan hetkellä uneliaisuudestaan heräten teki ehkä vielä suuremman mestarikiekauksen, ja se on Suomen valkoinen kansa. Siten se todisti luonteensa "Laarilamaisuutta" sangen suuressa määrässä, sillä velttouden ja uneliaisuuden jälkeen, jolloin jo monet luulivat sen ainaiseksi nukkuneen, heräsi se jumalaiseksi koskenlaskijaksi, tehdäkseen kerrassaan mestarikiekauksen, jolla se pelasti maailmanvirran sillan arkulle jääneen Suomi-Maijansa viime hetkessä (pullottomana). Ja Suomen punainen kansa antoi samoin aivan yhtä pätevän todistuksen samasta "Laarilamaisuudestaan", sillä kapinallaan ja ihanne-yhteiskuntapuuhallaan lähti se jos kukaan ampumaan timanttikurkia. Kukapa voinee sitä vastaan väittää? Voitaneen siis sanoa, että tuon uneliaisuuden alla kyllä piilee tarmoa ja voimaa, vaikka tarvitaan aivan erikoiset elämän synnytyspihdit sitä sieltä harmaan nutun alta esille kiskomaan. Mutta palatkaamme Laarilaan.

Hänkin sai tämän jälkeen tuulta purjeisiinsa, kohosipa jo niin korkealle, että hänestä tuli — oluttehtaan isännöitsijä. Vaikka oikeastaan vain me nykyiset ihmiset, jotka olemme veden juontiin nähden niin sanoakseni pakko-asevelvollisia, voimme täysin ymmärtää tämän aseman kaikki huomattavat edut, tuntuu Laarilakin niille panneen arvoa; koska hänestä — niin, sitä ei valitettavasti käy salaaminen — tuli säälimättä sanoen rapajuoppo. Kun Sakeus Pyöriä kävellä pöllötteli pimeänä syys-iltana pitkin maantietä, rupesi hän kaukaa kuulemaan kärryjen pyöräin rätinää ja pian ajoi hänen ohitseen hurjaa laukkaa mies rentona humalassa ja huudellen huikealla äänellä: dobra harashoo! Se oli Laarila, joka ajoi, ja ajoi itsensä vähän matkan päässä kuoliaaksi. Menestys oli mennyt hänelle päähän. Sieltä hän nyt taivasten majoista viittilöi meille toisille timanttikurkien ampujille, kehoittaen muistamaan, että purjetuuli on vaarallista.

Kunhan emme vain olisi tässä päässeet äskeisen mestarikiekauksen jälkeen yhtä korkealle kuin Laarila-vainaja, ihan oluttehtaan isännöitsijäksi? Täytyy pysähtyä tarkastamaan itseään ja asemaamme, ettemme lähtisi ajamaan humalapäissämme hurjalla hevosella pitkin syysöistä elämänmaantietä ja vielä kiljahdellen, että "dobra harashoo". Ettemme yhtäkkiä irtautuisi maajalasta ja lähtisi tuntemattomille, pohjattomille nevoille ampumaan timanttikurkia. Se vaara on kieltämättä lähellä, ja monet merkit viittaavat siihen, että halukkaita matkalle lähtijöitä taas olisi yllin kyllin. Kun en tahdo vakaumustani salata, tunnustan suoraan, näin ystävien kesken, että noissa tasavaltalaisissa on paljon, ehkä enemmistö, juuri näitä timanttikurkien ampujia. Punaiset istuvat vielä nevan rannalla ja tuijottelevat sinne, näkyisikö missä onnen lintuja, ja heidän rinnalleen on istumassa suuri joukko muita, jotka nekin etsiskelevät tasavallan hyllyvältä ja tuntemattomalta suolta sitä haaveksimaansa timanttikurkea. Jännityksellä täytyy kysyä, lähteekö eduskunnan vähemmistö mukaan tälle metsästysretkelle, vai yhtyykö se enemmistöön sovussa tehdäkseen sen mestarikiekauksen, joka sujahduttaa valtiovenheemme tyyneen kosteeseen silta-arkun juurelle, sen silta-arkun, jota suuren maailman jäätelit yhä ahneemmin pakkautuvat jyrsimään, mutta joka tällä kerralla kestääkin?

(13/7 18.)

Suomalainen oikeistososialisti.

Kuljimme vuonna 2000 Suomen Kansallismuseossa ja saavuimme vihdoin vuoden 1918 punakaartilaiskapinaa kuvaavaan laajaan osastoon. Katselimme ihmetellen kaikkia niitä alhaisen eläimellisen julmuuden, surkean tietämättömyyden ja naurettavan lapsellisuuden todistuksia, jotka siellä olivat hyvässä järjestyksessä ja oivallisilla selityksillä varustettuina nähtävissä. Oppaamme, harmaapäinen professori, huomautteli yhtä ja toista kuin päivänselvistä asioista, kunnes pysähtyi vihdoin syviin mietteisiin vaipuneena erään suuren lasikaapin eteen. Hänen ilmeensä muodostui salaperäiseksi, arvoitukselliseksi ja hän lausui kuin itsekseen:

— Siinä on ilmiö, jota suomalainen tiede, järki ja äly eivät ole kyenneet selvittämään. Sfinksin ilme on avattu kirja tämän rinnalla.

Hän vaipui aatoksiinsa kuin syvyyden kaivoon, ja saattoi melkein nähdä, kuinka hänen neropattinsa rupesivat kuumenemaan aivojen järsiessä ja jyrsiessä tuota arvoitusta. Uteliaina tunkeuduimme kaapin eteen yhdessä läjässä kuin riekon poikue ja annoimme silmiemme täyttää tehtävänsä.

Näimme siellä olion kuin ihmisen muumion, jonka muodossa ja olemuksessa todellakin oli jotakin erikoisen epämääräistä. Olisi voinut väittää, että sillä oli kahdet kasvot kuten Januksella, mutta missä ylimeno toisesta naamasta toiseen tapahtui, sitä oli vaikea sanoa. Puvultaan se oli herrasmies, mutta siinäkin suhteessa oli jotakin puolinaista ja epävarmaa, niin että kaartilaiskapinan aikuisten muotien tarkimmatkaan tuntijat eivät voineet varmistautua siitä, oliko otus todellakin tarkoittanut olla herrasmies vai n.s. proletaari. Sen molemmilla naamoilla oli mielistelevä hymy, joka oli jäykistynyt salaperäiseksi, neuvottoman puolueettomaksi irvistykseksi, josta ei voinut päästä selville, mitä se tarkoitti. Oliko se iloa, tuskaa, tyytyväisyyttä, vai mitä? Suurta huomiota oli omiaan herättämään se erikoinen suunta, johon olion istumalihakset olivat kehittyneet: niillä saattoi huoleti istua ei ainoastaan kahdella, vaan vieläpä kolmellakin tuolilla samalla kertaa. Aivojen rakenteesta ilmoitettiin nimenomaan, että n.s. taloudelliset eli tulojen hankintalokerot olivat hyvin kehittyneet, mutta mitä selkärankaan tuli, oli tiede ymmällä. Huomautettiin, että punakaartilaiset täytyi ja saattoi hyväksyttävillä perusteilla lopultakin lukea selkärangallisiin, vaikkakin heillä oli sillä paikalla vain jonkunmoinen rusto- ja hyytelökudos, joka voi notkahdella ja venyä mihin suuntaan hyvänsä, mutta tähän olioon nähden oli asia toinen: sillä ei yksinkertaisesti ollut mitään selkärankaa, joten oli mahdotonta ymmärtää, miten se oli voinut käydä pystö-asennossa. Sanalla sanoen: tuossa oliossa oli jotakin niin epämääräistä, niin surkean koomillista ja pelottavan salaperäistä, että tiede ei ollut vielä lausunut sen lajista ja luokasta lopullista sanaansa. Suuren kysymysmerkin alle oli kuitenkin riskeerattu seuraava määritelmä:

"Suomalainen oikeistososialisti vv. 1905—1918?"

Oppaamme, kunnioitettava herra professori, oli alentuvalla ja ymmärtävällä hymyllä suhtautunut siihen uteliaisuuteen, jota me tietämättömät, mutta alati tiedonjanoiset maallikot tälläkin hetkellä olimme osoittaneet, kunnes hän nyt, nähdessään katseittemme kohoavan pyytävinä puoleensa, oikaisi seiväslaihan vartalonsa, ojensi kätensä ja avasi suunsa, sanoen:

"Täydennykseksi siihen, mitä itse terävällä huomiokyvyllänne olette tästä salaperäisestä oliosta selville saaneet, pyydän saada ilmoittaa eräitä muita opettavia ja huvittavia seikkoja. Tämä muumio löydettiin alkuaan eräästä syrjäisestä kammiosta, jossa se oli pöytänsä ääressä kirjoittavassa asennossa. Hänen edessään oli jonkunmoinen, nähtävästi allekirjoitettavaksi tarkoitettu vastalause punakaartilaisliikettä vastaan, ja monet merkit osoittavat, että vainaja oli tämän johdosta joutunut ankaraan sielulliseen taisteluun. Hän ei ole voinut tehdä asiassa päätöstä, vaan on sortunut ristiriitaisten tunteittensa ja horjuvaisuutensa traagilliseksi uhriksi. Mikä hän maallisen vaelluksensa aikana on ollut, ei ole tarkoin ratkaistu. Toiset pitävät häntä kirvesmies-senaattorina, toiset maanviljelijä-sosialistina, kolmannet professorina, neljännet Elannon muinaisena johtajana, mutta viidennet suurella varmuudella vankeinhoitoylihallituksen ylitirehtöörinä. Varmuutta on vaikea saada, koska vainaja nähtävästi ei ollut kuollessaan kotonaan ja koska se nauha, jossa hän kantoi ihollansa työväenyhdistyksen jäsenkirjaa, oli poikki ja kirja kadonnut. Traagillisessa kamppailussaan siitä, kummalle tuolille istua, oli vainaja nähtävästi epätoivoissaan riistänyt tämän pyhän merkin rinnoiltaan, ja siten, siitä teostaan kauhistuneena, yhä jouduttanut katastrofia."

Tässä professori pysähtyi, karkoittaakseen päälaeltaan itsepintaisen kärpäsen. Sen tehtyään jatkoi hän:

"Äskettäin ilmestyneessä nerokkaassa tutkimuksessaan 'Oikeistososialismi Suomessa vv. 1905-1918' kertoo tohtori Nikodemus Uppoviisas, kuinka mahdotonta on tavata mitään asiakirjaa tahi muuta kirjallista todistuskappaletta oikeistososialismista Suomessa ennen punakaartilaiskapinan kukistumista. Vihjaillen ja hymyillen, ollen porvarillisten kanssa porvarillisia, punaisten kanssa punaisia, muka halveksien bolshevistisia keinoja, mutta niitä tosiasiallisesti mitenkään vastustamatta, kulkivat he salkku kainalossa salaperäisen näköisinä, huokuen mitä kannattominta ja lapsellisen ylimalkaisinta 'revisionismia'. Kun sivistyneet ihmiset huolestuneina yhä lisääntyvästä anarkiasta kysyivät, eikö todellakaan sosialistien omasta keskuudesta nouse miestä tätä miehen tavoin vastustamaan, päästivät he liikkeelle huhun, että kyllä sitä sentään on joukossa sellaistakin miestä, ja kulkivat edelleen virastoissansa ja toimissansa tärkeän ja mystillisen näköisinä, kuin Napoleon Austerlitzin taistelun aattona. Mutta kun kansalaissodan ratkaisu oli jo selvä, hämmästyttivätkin he maailman esittämällä eräänlaisen sovinto-ehdotuksen, joka naivilla tavalla paljasti heidän punaisen perusolemuksensa. Viittaan vain tuohon osastoon tuolla, jossa punaisten 'Me vaadimme' ohjelma on sanoin ja kuvin valaistuna. Ja kun kapina oli kukistettu, ryhtyivät he julkaisemaan sanomalehteä, jonka näytenumero ei ollut muuta kuin 'Työmies' kielellisesti siistittynä. Tohtori Uppoviisas tekeekin tutkimuksessaan sen sangen hyvin perustellun väitteen, että nämä 'herrat' olivat oikeastaan siveellisesti alemmalla asteella kuin punakaartin johtajat. He tiesivät, mitä oli tulossa, eivät sitä muka hyväksyneet, mutta eivät liioin häivyttäneet yhteiskuntaa liikkeelle ajoissa estämään onnettomuutta. Tohtori Uppoviisaan tutkimuksen perusteella onkin tuo edessänne oleva merkillinen luomisen tulos määritelty oikeistososialistiksi näiltä kansamme historiassa niin kohtalokkailta vuosilta."

Puhuja vaikeni ja me loimme vielä viime kerran katseemme tuohon omituiseen ilmiöön, jonka hymyssä oli nyt jotakin aavemaista, ehkä häpeävää. Olipa kuin olisimme juuri kuunnelleet paleontologian luennon pelkurista pedosta, joka yön pimeydessä hiipii koettaen salata itseään. Mutta jäljet jäävät hiekkaan ja kivettyvät siihen, kunnes vihdoin tulee joku professori mittailemaan ja tutkistelemaan niitä, lopuksi kuvaten koko otuksen kuonosta hännän pisimmän karvan kärkeen. Siinäpäs olet!

Mutta oppaamme vaeltaa eteenpäin, joten käännämme tälle "oikeistososialistille" halveksien selkämme. Tulemme suureen ja monipuoliseen osastoon, jossa esitetään sanomalehtimyrkyn keittäjiä ja sen aikaansaannoksia. Huomattavin sija on annettu eräälle Valpas Hänninen nimiselle henkilölle ja kunniapaikasta hänen rinnallaan riitelee joku kirjailija Irmari Rantamala. Muitakin siellä on suuri joukko, mutta erikoisesti herättää huomiota muuan, jonka rinnassa olevaan lappuun on kirjoitettu: "Venenum Sepiae". Oppaan kertomuksen mukaan oli tämä myrkkylaji ollut erikoisuutena "Fyren"-nimisessä lehdessä, josta sen oli omaksunut erään "Dagens Press" nimisen lehden pakinoitsija Lucas. Lajinsa viimeisenä on hänet nostettu museoon, vaikka myrkyllänsä ei tiedettävästi ole ollut minkäänlaista tehoa tahi vaikutusta.

Oppivaisina ja huomaavaisina kuljemme osastosta toiseen, painaen mieleemme kaiken sen, mikä mahdollista on näin lyhyellä hetkellä. Lopuksi saavumme Suomen vapaussodan suureen saliin, ja meidät valtaa harras tunnelma. Kaikista esteistä, vaaroista ja vastuksista huolimatta oli silloin alkanut Suomelle ennen kokemattoman nousun aika, joka vuosikymmenien ja -satojen kuluessa oli vienyt sen hyvinvointiin ja sisäiseen sopusointuun. Niinpä olikin hauska astua tällaisissa tunnelmissa ulos mahtavasta museosta, odottaa hetkinen paikallis-ilmalaiva-asemalla ja siirrähtää iltapäiväksi tuonne Jyväskylän seuduille sähkötaimilavojansa ja viinirypäleansareitansa katsomaan.

(11/5 18.)

"Me vaadimme."

Minkä luulette olleen kipeimmän ja tärkeimmän asian Suomen kapinan kukistamisen jälkeen? Jos olette siksi luulleet itsenäisyytemme vahvistamista, valtiomme sisäistä järjestymistä, elintarvepulaa ja kapinan jälkiselvittelyä, niin erehdytte, sillä kaikista tärkein asiamme on ollut saada perustetuksi uusi sosialidemokraattinen puolue. Niin kauan kuin sitä ei Suomessa ole, puuttuu meiltä se lanka, joka yhdistää meidät ijankaikkisen pelastuksen ja vapahduksen valtakuntaan. Näin ajattelevat ne, jotka vaitiolollaan ovat kannattaneet kaikkia sen entisen sosialistipuolueen puuhia ja jotka nyt, kun sen suu on tullut tukituksi, katsovat tulleensa valituiksi niiksi apostoleiksi, joiden jalanjäljistä ruusut tiukkuvat. Raskaalla, painavalla huolella miettivät he, mitä mahtaakaan tulla Suomen työväestä, ellei saada sitä uudelleen kootuksi vahvaksi luokkapuolueeksi. Jaa — jaa!

Sillä tunnettuahan on, että kaikki se onni ja hyvä, mitä työväki on saanut vuosikymmenien kuluessa Suomessa osakseen, on sosialidemokratian sille tuomaa. Ilman sitä, ilman intohimoista järjestäytymistä luokkapuolueeksi, ilman sen kehittämää äärimmäistä luokkatietoisuutta, jota porvarilliset väärin sanovat luokkavihaksi, ei olisi saatu toimeen mitään työtaisteluja, mitään epävarmuutta työ-oloissa, mitään yli kansallisuusrajojen ulottuvaa kansainvälistä suomalaisten ja venäläisten veljeyttä, mitään vihaa omistavia yhteiskuntaluokkia vastaan, vaan kaikki kehittyminen ja eteenpäin meno olisi jäänyt tapahtuvaksi siinä hengessä, jossa Suomen muu kansa on eteenpäin mennyt. Ilman sosialidemokratiaa olisi työväki tullut saamaan tietonsa sosialistien niitä tarkoituksilleen sopiviksi värjäämättä, kaiken valistuksensa ja käsityksensä velvollisuuksistaan olisi se saanut samassa hengessä kuin muutkin kansalaiset. Ilman tuota siunattua oppia olisi kansallistuntokin, isänmaanrakkauskin päässyt kukkimaan köyhimmässäkin töllissä, ja ilman sitä olisi köyhälistön mahtavan voiman näyte, sen suurvaltatapahtumia hipova veljeysliitto bolshevismin kanssa, jota porvarilliset väärin sanovat isänmaanpetokseksi, tullut vältetyksi. Kas siinä lyhyt luettelo kaikesta siitä pahasta, josta sosialismi on työväkemme pelastanut, ja kaikesta siitä hyvästä, jota se on sille runsain määrin osaksi antanut. Tottakai sellainen onnen puu on saatava uudelleen keskuuteemme istutetuksi, että uudet appelsiinit sen oksilla kypsyisivät ja uudet paratiisilinnut saisivat sen latvuksilla ihania pyrstöhöyheniänsä levitellä.

Tosin on yhteiskunnassamme paljon sellaisiakin kansalaisia, työväkeäkin, jotka yksinkertaisuudessaan ja aina vain ajatellen kansamme edistysvoimain yhteistyötä, ovat sitä mieltä, että parhain edistymisen takuu maassamme olisi se, että työväki liittyisi yhteen kaikkien niiden voimien kanssa, jotka lämpimästi harrastavat yhteiskunnallista uudistustyötä, mutta jotka hylkäävät luokka-ajatuksen minkään jaon perustana. He ovat sitä mieltä, että täten saataisiin maahamme vihdoinkin luoduksi voimakas ja selväpiirteinen edistyspuolue, joka toteuttaisi kunakin hetkenä tärkeät asiat, tunnustautumatta sen pitemmälle minkään ulkomailta tuotetun maailmankatsomuksen rengiksi. Olen iloinen, että täten saan tilaisuuden julistaa kaiken tämän haaveeksi ja houreeksi. Se on hulluutta, hyvät herrat! Sillä onhan luonnollista, ettei työväkeämme voida päästää mihinkään yhteistoimintaan luokkansa ulkopuolella olevien kanssa, ellei tahdota, että hänen perusominaisuutensa, hänen niin sanoakseni suomalais-sosialistiset erikoisuutensa hijoutuisivat pois aivan kokonaan. Jos työmies pääsisi toimimaan yhdessä porvarillisen edistysmiehen kanssa, saattaisi siitä olla se vaarallinen seuraus, että hän huomaisikin tuon toimitoverinsa vähintään yhtä voimakkaaksi edistyksen ja työväen ystäväksi kuin mitä hän itsekin on, vaikka hänellä ei olekaan mitään luokkapuolueen jäsenen ennakkoluuloa; hän huomaisi, että tuo porvarillinen mies aina koettaa katsoa sen yhteiskunnan etua kokonaisuudessaan, jossa hän elää ja toimii, ja että hänellä nimenomaan nykyhetkellä on palavana harrastuksena Suomen kansallinen eheys, sovinnollinen ja kohoavan isänmaallisen hengen luominen valtakuntamme hyväksi; hän tottuisi siinä seurassa ajattelemaan suomalaisesti eikä kansainvälisesti, isänmaallisesti eikä bolshevistisesta ja vihdoin kävisi hänelle selväksi, että edistys ei riipu opinkappaleista, vaan siitä, miten elämän käytännölliset kysymykset asiallisesti ja parantavasti ratkaistaan minkään intohimon siihen ottamatta osaa. Silloin saattaisi hänen sydämessään herätä sovinnon ja onnen tunne, väkevä lojaalisuus yhteisyyttä kohtaan ja voimakas halu alistaa kaikki pyrkimykset tuon yhteisyyden etua palvelemaan. Ei, hyvät herrat porvarilliset! Sellaisen hirvittävän mahdollisuuden uhriksi ei ikinä päästetä Suomen työväkeä, ei ainakaan niin kauan kuin viimeisten mohikaanien tuppi heiluu. Eh! Maksoi mitä maksoi, mutta Suomen työväki on saatava takaisin entiseen karsinaansa, jossa sitä ruokitaan sillä rehulla, jota se on tähänkin asti tottunut syömään.

On sitten vielä sellaisiakin naiveja sieluja, jotka ovat toivoneet, että jos sosialidemokraattinen puolue sittenkin perustetaan n.s. oikeistososialistien toimesta, sen ohjelmassa ja toimintasuunnitelmassa heti alusta näkyisi epäämättömät merkit siitä, että se on ottanut oppia siitä onnellisesta tapahtumasta, joka tuota puoluetta kuluneena vuonna on kohdannut, että se luokkapuolueenakin ollen kuitenkin jo alussa ilmoittaisi toimivansa kansallisella pohjalla isänmaallisten näkökohtien ohjaamana, ja ettei se heti alussa kärjistäisi taistelua järjettömillä ja yhteis-edun kannalta mahdottomilla vaatimuksilla. Minä surkuttelen sellaisia ihmisiä, jotka voivat luulla tahi edes toivoa tällaista! Pitäisihän jokaisen ymmärtää, että jos mieli saada entiset sosialistimme kootuksi miksikään puolueeksi nykyhetkellä, heille täytyy antaa samansukuista huumausainetta kuin se, minkä kohmeloa he nyt potevat. Juoppo on aluksi viinalla virkistettävä. Siksipä onkin "Suomen sosialidemokraattinen uudistuspuolue" muodostanut ohjelmansa siten, että se veti korrehtuurin Valppaan ohjelmasta ja luki sen tarkoin, tehden siihen vain eräitä pieniä korjauksia näön vuoksi. Sen nimenä on edelleenkin "Me vaadimme" ja sen sisältö saattaa Nevan toisella puolen oleskelevat veljet liikutuksen valtaan. "Viel' elää isäin henki, on Suomess' urhoja", lausahtaa siellä kyyneltensä lomasta ystävämme Kaljunen. Sillä tämän ohjelman mukaan on taas erinomainen tilaisuus ja lupa ruveta lietsomaan uudelleen luokkatietoisuutta, ja jos sen vaatimusten mukaista "kansanvaltaista valtiomuotoa" ei katsottaisi olevankaan, jättää ohjelma avoimeksi, miten silloin toimitaan, sillä laillisin ja parlamentaarisin keinoin se ilmoittaa toimivansa vain tuossa tapauksessa. "Kansalle" on taattava välitön lainsäädäntöoikeus, jonka ohjelman viimeisin saavutus on siis sama, kuin kansanvaltuuskunnan hallitusmuodossa esitetty kymmenentuhannen alote-oikeus. Liikuttavalla laajanäköisyydellä on ohjelmassa pidetty huolta siitä, ettei kenenkään sosialidemokratian taistelussa harmaantuneen sankarin tarvitse tuntea itseänsä sen puitteissa vierailla ja uusilla vesillä kulkevaksi. On todella suuri onni, että yhteiskunnassamme löytyy paimenia, jotka sellaisenkin myrskyn jälkeen, mikä meillä on raivonnut, pelottomasti lähtevät kokoamaan hajonneita lampaita juuri saman katon alle, joka äsken päälle luhistui. Se on suurenmoista, se on suomalaista!

Mutta tuon puolueen ohjelma-ehdotus on vielä muussakin suhteessa kaukonäköinen. Muistaen ne huilun alakuloiset houkutussäveleet, joilla jo Valpas aikoinaan tehdessään tuon tuostakin suksutteli luokseen n.s. sivistynyttä köyhälistöä, joka omaa etuaan ja tarvettaan ymmärtämättä naurettavan lyhytnäköisesti kuljeskelee omilla retkillään iskien iskunsa ihanteensa puolesta milloin missäkin joukossa, tuntee uusi sosialidemokraattinen puolueemme sydämensä eleegiseksi, melkeinpä puoli-uskonnolliseksi. "Tulkaa minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut", huokaa se ja kutsuu avaten sylinsä suureen siunaukseen sinne kaikki tällaiset kapitalismin jaloissa repalehtivat ihmisparat. Ja kun se muistaa, että maamme sadoista tuhansista torppareista ja mäkitupalaisista pian tulee oman pohjan asukkaita, valtaa sen uusi surumielisyys. Mitenkä voivat nuo pikkutilallisparat kestää rikkaitten naapuriensa sortoa ja vainoa, rehkiessään peltosarallaan ja kiroillessaan ruunakopukoilleen! Tässä jos missä on sosialidemokratialla jalo tehtävä edessään. Nuo sadat tuhannet pikkutilalliset ovat saatavat pysymään siinä äidin helmassa, joka on niitä tähänkin saakka ruokkinut, joka on ainoa autuaaksi tekevä kirkko keskellämme. Niin laaditaan siitäkin ohjelmaan kiehtova pykälä, kuin rasvapala kuusen oksalle, että koko maailman talitiaiset kertyisivät sitä maistamaan ja sillä oksalla lihomaan.

Kaukonäköisesti ja ottaen entisyydestä juuri sen opin, joka siitä tuli ottaakin, jos mieli saada hajonnut lauma jälleen kootuksi karsinaan, on Suomen sosialidemokraattinen uudistuspuolue ohjelmansa laatinut. Jokainen, joka vähänkään on seurannut sosialistiemme toimintaa isänmaamme ja yhteiskuntamme hyväksi, voi siitä selvästi huomata, että "viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi". Se ohjelma tarjoaa vanhan, tulilinjoilla koetellun pohjan sosialistiemme vastaiselle toiminnalle Suomemme iki-iloksi, isänmaamme maireheksi. Jokaisen valistuneen ja kaukonäköisen ihmisen täytyy nyt vain toivoa, että tämä siunausta tuottava aije saisi sekä yhteiskunnan että valtion puolelta kaiken sen huolenpidon ja avustuksen, mikä sen nopealle kehittymiselle ja tuleentumiselle on välttämätön, että yhteiskuntaamme taas saataisiin sitä vilkkautta ja monipuolista poliittista toimintaa, jonka puutetta monarkistien ja tasavaltalaisten kahakoiminen ei ole onnistunut täydelleen poistamaan. Vasta sitten, kun luokkatietoisuuden merkeissä toimivat toveriyhdistykset saadaan keskuuteemme pystytetyiksi, voi julkisessa elämässämme ruveta ilmenemään sitä vauhtia, jota, kuten tiedämme, kansamme edistys ja ijankaikkinen autuus vaatii.

(6/7 18.)

Juhannuspakinaa.

(Vapauden juhannuksena.)

Niin kauas kuin silmä kantaa, näkyy Suomen kotien pihoilla juhannuskoivujen vaaleata vihreyttä. Aattosaunat savuavat ja pyhät valkeat palavat vanhoilla kokkopaikoilla. Kohoaa korkealle Suomen lippu, ruisvainiot ovat heilimöimisensä hetkellä, ja hennot suvitouot anovat taivaalta kasvun voimaa. Käki kukkuu niemen nenässä, kirkkaat vedet välkehtivät punasinervin vivahduksin yön herkässä valkeudessa, koko Suomen luonto vaipuu äänettömään, mietiskelevään hartauteen. Ja kun saapuu juhla-aamu ja kesätuuli panee liput hulmuamaan ja laineet läikkymään, kantautuu kaukaa vesien takaa kirkonkellojen sointi. Se on isänmaani ikimuistoinen, historiallinen sunnuntaitunnelman herättäjä, joka nyt taas tuntuu saaneen takaisin entistä pyhyyttänsä ja entistä velvoittavaa voimaansa. Olen kuulevinani, kuinka vanhaan valkeaan temppeliin kokoontunut kansa laulaa ihanan suvivirren sydämensä syvimmällä hartaudella, tuntien oudolla ilolla, kuinka "jo joutui armas aika…"

Sekä tunne että järki alistuu luonnon vaikutukseen ja rupeaa väkevästi kaipaamaan rauhaa ja sopusointua. Sivistyneen sydämen valtaa väkisinkin mitä voimakkain vastenmielisyys ja inho kaikkea sitä alhaista kohtaan, jota yhteiskuntamme ja julkinenkin elämämme on niin kukkurallaan, sitä vastaan, jonka te kaikki tiedätte, tunnette ja voitte sormellanne osoittaa. Täytyy edes omalta kohdaltaan paeta kauas, hylkiä ihmisiä, etsiä yksinäisyyttä ja viettää sopusoinnun ja rauhan kallis hetki heilimöivien peltojen, vilajavien vesien ja kukkivan apilaan äyräällä. Arkipäiväisimmissäkin puuhissa ahertavan ihmisen täytyy joskus hankkia, valloittaa itselleen runoilijan juhannushetki, että säilyisi ja kehittyisi siveellisen nousun voima. Tuntuu kuin suuren hengen sanat "takaisin luontoon" saisivat tällaisella juhlahetkellä uutta sisällystä, josta voisi nousta uusi maailma ja uusi kansa.

* * * * *

Vähän sovinnollisempi. Muuta ei kenties aluksi tarvittaisikaan. Lieneekö missään sen riitaisempaa väkeä kuin suomalaiset? Kansaa, joka valmistaa kaikki asiansa haukkumalla toisensa niin monipuolisesti ja perinpohjaisesti, ytimekkäästi ja toisen sydänveriin sattuvasti, että siitä täytyy antaa korkein kiitos? Epäilenpä. Ja jos on, niin ei se ole silti mikään puolustus.

Tuossa yleisessä haukkumataudissamme on historiallisen kehityksemme kasvatusta. Olemme olleet vuosisatoja sellaisessa asemassa, että hampaattoman koiran tavoin olemme olleet pakotettuja edes haukkumalla hankkimaan "elintarpeitamme". Siitä on vähitellen kehittynyt meille toinen luonto, ominaisuus, jonka epänormaalisuutta emme kenties ole tulleet huomanneeksi. Painakaammepa nyt huvin vuoksi korva maata vasten ja kuunnelkaamme, niin äkkäämme itsekin, kuinka suunnattoman kiukkuinen räkytys kaikuu joka taholta. Sanomalehdet haukkuvat toisiaan, niiden lukijat toisiaan, tasavaltalaiset monarkisteja ja päinvastoin, virkamiehet toisiaan ja esimiehiään, vapaamieliset vanhoillisia ja päinvastoin, uskottomat uskonnollisia, kupparit kätilöltä ja lääkärit puoskareita, liikemiehet osuustoimintaväkeä ja päinvastoin, kaikki, ihmiset elintarvesäännöksiä ja jobbareita — kuka osaakaan erottaa kaikki eri äänet ja vivahdukset tuossa tuhatkirjavassa luskutuksessa, jota avoimesti ja selän takana oikeutetusti ja väärin harjoitetaan aivan ihmeteltävällä vilkkaudella, kiihkolla, kekseliäisyydellä, teräväsanaisuudella ja menestyksellä. Sitä kuunnellessaan muistuu mieleen entisen kerjäläispojan ainainen huokaus hänen kujalla kulkiessaan:

"Tuo Jokelan Jeskukin se luskuttaa, että älä sinä Jussi meillä käy, älä käy, älä käy käy käy!"

Ajatellaanpa sitten, minkälainen kuoro täällä soisi, jos vielä sosialistien käreä rakinhaukku joukkoon yhtyisi sillä luonteenomaisella täyteläisyydellä — niillähän oli nahkaiset keuhkot kuten sudella — minkä ne olivat osanneet äänijänteisiinsä koota. Siitä olisi todella syntynyt laulu korkeimmassa kuorossa. Mutta vaikka ne nyt ovat vaiti, liikkuu niiden henki kuitenkin vetten päällä, vaikuttaen hedelmöittävästi jokaiseen alhaiseen ja sivistymättömään sieluun ja saaden sen tuon tuostakin purkautumaan käheään purevaan "käy-käy". Sillä katsokaas, hyvät ihmiset, jos koskaan maailmassa on ollut vakaumuksia, niin kyllä niitä on ollut meillä, on vieläkin, parhaita prima vakaumuksia, kovia ja tulta iskeviä kuin piikiven kappaleet. Ja niiden päältä ollaan niin kipenöitsevän ylpeitä kuin tulikuuma silitysrauta, joka lähellekin tullen jo hirvittävästi sähähtää ja uhkaa, koskaan ajattelemattakaan, että asiat saattaisivat selvitä parhaiten kaikkien puolien tyynellä ja kiihkottomalla punnitsemisella.

Jatkamatta nyt tätä haukkumistani pitemmälle ehdottaisin tänä kesäisenä juhlahetkenä, että lopetettaisiin haukkuminen. Tehtäisiin ikäänkuin yhteinen rauhallisuuden ja tyyneyden liitto haukkumisen ja parjaamisen vastustamiseksi. Sovittaisiin esimerkiksi siitä, että jos Anttila sattuu kolhaisemaan Jussilaa, niin Jussila ei suutukaan, ei ryntää ympäri maailmaa kuin raivostunut härkä etsimässä kaikkea mahdollista ja mahdottominta hyvitystä ja kostoa kärsimänsä loukkauksen johdosta, ei koeta saada sanomalehtien yleisön osastoon kavalaa ja ilkeämielistä kirjoitusta, ei hauku Anttilaa selän takana, vaan vastaa mieluiten lempeästi Aapon tavoin: "Valeleppas, veljeni, sydämesi kuohuvaa allikkoa viileällä vedellä kärsivällisyyden lirisevästä ojasta, joka halki niitun vaeltaa koukistellen hiljaa." Silloin Anttila huomaisi, että Jussila on sentään mukiin menevä mies, eikä murjottaisi ja haukkuisi enempää. Niin, tällaisen säveyden ja rauhallisuuden liiton tahtoisin perustettavaksi, ja luulen, että sillä olisi paljon enemmän keskuudessamme toimialaa kuin meidän monilla muilla tärkeillä liitoillamme. Amen.

Tuolta niemen takaa kiiruhtaa näkyviin suuri kirkkovene. Siellä pitäjän metsäkulmalla on vielä olemassa kylä, joka ei ole tullut hankkineeksi minkäänlaista konevehettä, jonka avulla veivautua töllistelemään kirkonmäelle. Ei, vaan vanhaan tapaan siellä noudatetaan kirkonkellojen kutsua, astellaan kyläkunnan yhteiseen rantaan, vanha lautamies istuu kirkkoveneen perään kuin Väinämöinen, ja niin lähdetään soutamaan kahdeksalla parilla että kohisee. Muitten kylien pahanpäiväinen höyryvene, jonka kone on kuin kahvinpolttaja, jää säännöllisesti jälkeen tämän sotapurren rinnalla. Ja kun tullaan kirkolle, mennään kirkon sisään, mikä on harvinainen ilmiö nykyisin Suomen maassa. Ja tuossa veneessä on vielä huivipäisiä tyttöjä, kotoista pellavaa ja hajuheinän tuoksua vaatteissa. Ah!

Se on oikeata juhannuksen Suomea. Sen pariin taas mieleni palaa. Ja tunnen sanomatonta nautintoa siitä, ettei ainakaan tällä kertaa tarvitse yön hiljaisuudessa kuunnella niitä uskomattoman moni-ärräisiä p—leitä, joilla vielä viime vuonna juhannusjuhlana työväentalojen kivijalanjuuret lämmitettiin. Se on kauhistuttava tuo sana, kun se karahtaa hurjistuneen sakilaisen kurkusta kesäiselle taivaalle ja kun sillä ovat seuralaisenaan suomalaisen monet, paikalleen sattuvat, rikkihappopitoiset "sivistyssanat". Ehkä saan olla rauhassa myöskin tuolta orjan tuntoon kasvattavalta mielenosoituslaululta "äl' orjajoukko halpa", jolla vuosikymmeniä on täällä turmeltu kaikki yhteinen hienompi tunnelma. Hiljaisena ja pyhänä lepää Suomen yllä juhannusyö, ruisrääkkä ääntelee pellossa, käki kukahtelee, ja kokkopaikalta kajahtaa ilmoille raikas ja terve, isänmaan onnesta tulvehtiva riemu. Sillä suuri, ikimuistoinenhan on meille tämä itsenäisen Suomen ensimäinen juhannus. Kuinka se onkaan juhlallinen tuo sinivalkoinen ristilippumme, kuinka se näyttää alleen laskevan heimomme asuinsijat kaukana raukoilla rajoillakin. Nuo juhannuskoivut tuolla tuhansien kotien pihoilla — nehän ovat kuin uhrilehtoja, joihin pyhäpukuinen kansa vie parhaat antimensa. Me avaamme sydämemme Suomen juhannukselle ja pysähdymme hartaina nauttimaan kaikesta siitä suuresta onnesta, jonka verellämme ja ponnistuksillamme olemme ansainneet, ja kaukana olkoon meistä tällöin nurja mieli.

(22/6 18.)

Vuosi sitten.

Vaikka Helsingissä onkin näihin aikoihin olo usein yksinäisempää kuin erämaan kameelilla, tapahtui silti eräänä päivänä, että meitä sattumalta osui yhteen muutamia hyviä ystäviä. Ilta oli kaunis, ikkuna auki, piirongin laatikosta löytyi sardiineja ja graniittikovaa leipää, sekä lopuksi vielä muutakin. Kun kaikesta huolimatta tapamme on aina pitää yllä hyvää tuulta ja reilua meininkiä, oli meillä pian yhtä hauskaa kuin ennen, kuinka sanoisinkaan, Pöntisen viinikellaria inventoidessa. Me muistelimme vahvasti muinaisia.

Kuinka usein sitä viime kesänä mentiinkään suvi-illan hämyssä kävelylle, paremman päämaalin puutteessa kuuntelemaan Nikolain kirkolle, mitä siellä Poltin Jannella taas oli sanomista. Elävästi muistan kaikki siellä kuulemani ja näkemäni. Kun hän kiihkoisesti vannoi, että "me otamme ensin kaksi miljonaa ja enemmänkin, jos tarvitaan", näki selvään, kuinka hänen kuulijajoukkonsa kurkussa rupesi suuri pala luistamaan edestakaisin kuin pumpun mäntä, ja kuinka he ahnaasti nuolaisivat huuliansa. Ruskeat ja karvaiset sakilaiset istuivat hänen sivullaan ja takanaan kerroksittain kuin paviaanit kallion rinteellä, antaen hyväksymistä profeetalleen ja vaihtaen merkitseviä silmäyksiä. Sisar Emma Huttunen istui hänen jalkainsa juuressa kuin todellinen "Madonna della Sedia", silmät kohotettuina kohti Jannen henkeviä kasvoja. Matruusit seisoivat siellä täällä pieninä ryhminä ja käyttivät joskus hekin puheenvuoroa. Helteisen illan autere ja tomu kiiriskeli ruusunpunertavana tämän yhteiskunnallisesti vähämielisen joukon ympärillä, jonka aivoissa ensiksi kypsyi se veren ja kauhun sato, joka sittemmin Suomessa korjattiin.

Olin kerran saapuvilla, kun Janne tuli sairaaksi. Emma-sisko haki ajurin ja eräs matruusi auttoi profeetan ajopeleihin. Matruusin silmistä ja tavattoman kunnioittavasta käytöksestä näki, että hän piti Jannea todellakin jonkunlaisena pyhänä miehenä, outona lähettinä muusta maailmasta, vapahtamaan kärsiviä kansainvälisiä proletaareja. Sitä katsellessa ja kuunnellessa, kuinka Janne käytteli sujuvasti ruotsia, suomea ja venättä, tuli ajatelleeksi, että hänen lippunsa juurelle pesiytynyt hulluus, joka oli noin monikielinen, hyvin mahdollisesti saattoi mennä läpi koko maailman kuin ruttotauti, panna ihmiskunnan sairasvuoteelle, ja päästää sen siitä vasta sitten, kun aivoihin patoutunut veri olisi päässyt puhdistumaan kuumebakteereistaan. Venäjällä se raivoaa vieläkin, Ruotsissa on se kaikesta päättäen yhä kehittymässä, muut maat ovat vielä odottavalla kannalla, mutta Suomessa on se ainakin ankarimmassa vaiheessaan kestetty ja tukahdutettu. Meilläkin se sentään vielä kytee raunioiden ja tuhkan alla, ja ellei yhteiskuntaa uupumattomasti edelleen varjella ja kaikilla mahdollisilla keinoilla linnoiteta sitä vastaan, hakee se vielä itselleen ilmituleen leimahtamisen hetken. Kokemuksesta tiedämme, että ainoa tapa päästä siitä kokonaan on sammuttaa se perinpohjin. Sitä ei saa aitaamalla keskuuteemme tehdä pysyväiseksi, sitä ei yleensä saa kohdella millään muulla tavalla kuin mitä ankarimmalla kurilla, ja kaikista vähimmin on sille annettava esiintymistilaisuutta sellaisissa vaiheissa kuin ovat kansanäänestys ja vaalit. On käsittämätöntä, kuinka voidaan vakavasti esittääkään sellaista ajatusta, että kansamme tärkeintä asiaa päästettäisiin ratkaisemaan juuri nämä voimat, jotka vuosi sitten imivät intonsa ja hehkunsa Poltin Jannen kaltaisten profeettain opeista. Se vaatimus osoittaa kummastuttavaa muistin lyhyyttä ja vastuunalaisuuden tunteen puutetta.

Lähdemme kävelemään kaupungille. Poliisikamarin edustalla vötkistelee pari miliisiä, joita muutamat sakilaiset puhuttelevat sangen toverillisesti ja tuttavallisesti. Miliisilaitoksella on harkittavana, miten on meneteltävä Poltin kokousten suhteen. Päällikkö, jona silloin sattui olemaan tarmokas mies, vaati jyrkästi niiden hajoittamista, mutta ennenkuin voitiin ajatella hänen käskynsä täyttämistä, oli siihen saatava järjestyslautakunnan, s.o. Rovion ja Nyqvistin lupa. Ja näiden taas tuli saada haistetuksi, mitä tuosta Siltasaarella ajateltaisiin. Vasta sitten, kun sieltä lausuttiin jonkunmoinen paheksuminen noiden kokousten johdosta, ne hajoitettiin. Siihen loppuivat ne sillä paikalla, mutta jatkuivat sitä kiihkeämpinä syrjässä, kasvaen ja kantaen hedelmiä.

Katsomme vielä Nikolainkirkkoa. Apostoli Pietari seisoo siinä avaimet kädessä kuin mietteissään tapahtuneista kirkkojen häväisemisistä, ja taivaan rannalle kuvastuu mielestämme Arvid Järnefeltin haamu. Nyt saapuvat portaille vuorostaan matruusit pitämään suurta poliittista meetinkiä, sillä he ovat vasta vanginneet joitakin entisen tsaarin kamarineitoja, joita parhaillaan kiusaavat Suomenlinnassa. Täytyy päättää, mitä niille tehdään. Intohimoinen puhe toisensa jälkeen kaikuu illan ilmassa ja venäläinen haju löyhähtää väkevästi. Jatkamme matkaa pitkin Aleksanterinkatua. Vastaamme saapuu sotnia villin näköisiä kasakoita, jotka Stahovitsh on tilannut Uralista pitämään kurissa Suomen eduskuntaa. Muutamia panssariautoja ajaa myös vastaamme. Polittamista ja solittamista joka haaralla ja uudelleen mitä läpitunkevinta venäläisyyden tuoksua.

Saavumme Esplanaadikadulle. Oi Eros, sinä voittamaton ja ikuinen, suuri on sinun valtasi! Mistä on venäläinen saanut tuon suunnattoman väkevän rakastamisen taidon, jossa se varmasti voittaa kaikki maailman kansallisuudet? Kuinka mesikielin tuossa matruusi puhuttelee suomalaista piikatyttöä, joka silmät renkaina ihastuksesta vaeltaa hänen rinnallaan, lujan käden vakiinnuttaessa vyötäisiltä hänen kulkuaan. Suomalaiset sivilisakilaiset katselevat menoa syrjäsilmällä, hekin hiukan tyytymättöminä laudalta lyömisestä. On siinä kutua ja kuhinaa, mutta valhe olisi väittää sitä europalaiseksi tahi edes suomalaiseksi menoksi. Vaellamme edelleen mietiskellen, mistähän saataisiin kylliksi korkeat tikapuut noustaksemme tästäkin kansallisen alennuksen kuilusta.

Tulemme Heikinkadulle. Huusiksen edustalla seisoo pari kolme kyräilevää kirjaltajaa. Aivan oikein: nythän on suuri ja perinpohjainen kirjaltajalakko, ja että se olisi oikein vapauden ajan mukainen, pitävät kirjaltajat työpaikkojaan suoranaisessa piiritystilassa. Ei isäntiäkään päästetä paikalle. Tietosanakirjasta kuuluu riepoitetun eräs vanha professori alas portaita, kun hän oli yrittänyt sinne jotakin artikkelia kirjoittamaan. Jo vain. Kuljemme edelleen ja ihmettelemme, mahtaneeko tulla Suomessa koskaan se aika, jolloin lainalaisella kansalaisvapaudella on turvanaan kunnollinen järjestysvalta.

Kuljemme edelleen. Joka portissa kuhisee matruuseja ja huonoja naisia. Siistejä herrasmiehiä katsotaan jo pitkään. Kihahtaa takaapäin: S—nan porvari! Naurun hihitystä. Tulemme Turun kasarmille. Tahdikas sotilasmusiikki kajahtaa vastaamme ja kiehtovat valssin sävelet ovat viedä meidät pyörryksiin. Aivan oikein: "tantsevalnii vetsher", tietysti. Pysähdymme ulkopuolelle keppimme nojaan katsomaan kirkkaasti valaistuun saliin, jossa tiuhana rykelmänä pyörii tanssivia pareja. Olen ollut maalaisnuorisomme riihitansseissa ja pannut siellä merkille, kuinka parit pyörivät juhlallisen vakavina, silmät tiukasti teroitettuina kavaljeerin rintaan tahi neidon olkapäähän, vyötäröillä oleva kämmen latteana ja suorana kuin tiilikivi, ja niin merkillisen tasaisesti, että muna ei tietäisi, mille suunnalle tuolta päälaelta putoaisi. Niin pyöritään loppumattoman kauan ja hanuria repelevä mies kiskoo "Iitin Tiltua" kuin henkensä edestä. Mutta kun äiti-Venäjän poika tempaisee suomalaisen piian syleilyynsä ja lähtee kiidättämään häntä pitkin Turun kasarmin permantoa, niin takaanpa, että tanssitetaan siinä tyttö ryysyiksi. Kuin autuaana retkottaa hän ryssän ryntäillä, joka kiepaisee milloin oikealle, milloin vasemmalle, jauhaa ja vanuttaa saalistaan kuin telojen välissä, iskee koroilla lattiaan, nauraa, hyväilee mennessään ja vie vihdoinkin huumautuneen uhrinsa bufettiin saamaan virkistystä. Hänhän, matruusi, on nyt vapauden saatuaan maailmanmies. Tottuneesti tilaa hän juomaa ja maksaa rennosti, sytyttää paperossin ja imee sitä ahneesti, koko ajan herkeämättä puhellen ja polittaen onnelliselle naaraalle. Kas siinä teerenpeli, jota kelpaa katsella. Huokaisten käännymme takaisin pitkin Heikkiä.

Tulemme entiselle kimnaasille. "Matroskii universitet". "Kommertsiskija kursyi". Kahdessa viikossa tehdään siellä miehestä täysi oppinut. Siihen, mihin porvarillinen kuluttaa monia vaivaloisia vuosia, tarvitsee vallankumouksen innoittama matruusi vain kaksi viikkoa. Sitten kelpaa hän vaikka kuinka korkeata virkaa hoitamaan. Samaa vakuuttaa hän suomalaisille tovereilleen ja nämä uskovat. Oliko punaisen kapinan aikana ainoatakaan virkaa, jota ei pahin sakilainen luullut olevansa pystyvä hoitamaan? Masentuneina horjumme eteenpäin ja päädymme Pohjois-Espikselle. "Matroskii klub" sieltä jysähtää eteemme.

Aaa, sitä gentlemannimäärää, mikä siellä pilveilee. Klubi, kuinka hienoa ja europalaista, aivan niin kuin englantilaisilla. Sivistykseen päässeellä kansalla, varsinkin vallankumouksellisella kansalla, täytyy tietysti olla klubi — sehän on selvää. Kuuluu hienoa orkesterin soittoa: äiti, äiti, älä soimaa! laulaa sieltä viulu valittavasti. Kurkistamme ylös verhottuihin ikkunoihin, jotka kuuluvat klubin "kalustettuihin huoneisiin". Jotakin räsähtää Runebergin puistossa: ikkunoissa vilahtaa naisten kasvoja, ja taas on kaikki entisellään. "Äiti, äiti, älä soimaa!"

Olemme väsyneet ja horjumme kotiimme laitakaupungille. Porraskäytävässä keventää meidät matruusi ystävällisesti viimeisistä rahoistamme. Hervottomina annamme sen tapahtua, jonka jälkeen hän kiittää ja lähtee. Matruusit ovat, kuten eräs ruotsinkielinen ententen ystävä sanoi: "så glada och vänsälla".

Mikä se oli tuo kaupunki, jossa vuosi sitten tällaista ja paljon pahempaa tapahtui? Oliko se todellakin Helsinki? Tekee hyvää nyt tietää, että tuo häpeä ja alennus saatiin pestä pois ryssän verellä.

Terveppä taas!

(20/7 18.)

KEVEÄMMÄLLÄ KÄDELLÄ

Olkkolaisen Heikin tupakit.

(Itsenäisyys-idylli.)

Lähtemättömästi on mieleeni painunut se kirkas ja ihana heinäkuun aamu, jolloin ensi kerran tutustuin Olkkolaisen Heikkiin.

Olin saapunut perheineni edellisenä iltana siihen taloon, jossa oli aikomuksemme viettää kesälomamme, olimme alustavasti pesiytyneet kahteen sangen vaatimattomaan huoneeseemme, ja olimme vihdoin koettaneet nukkuakin. Siitä ei minulla kuitenkaan tullut mitään.

Hirvittävän suuret, mustanruskeat ja petomaiset kirput söivät minua niin että luuni rusahtelivat niiden hampaiden välissä. Taistelin niitä vastaan kello neljään saakka aamulla, koettaen musertaa ne päälle heittäytymällä, mutta lopuksi pakenin, jättäen ne pettyneinä nuuskimaan saaliinsa äskeistä leposijaa. Riipaisin housut jalkaani ja menin ulos.

Siellä tervehti minua korkea taivas, ihana aurinko, viherjäinen maa ja heljät kukat. Ei tuulen henkäystäkään, vaan odottava, aamu-virkeä puhtaus kaikkialla. Ruohon kaste viilensi suloisesti vuodekuumeisia jalkojani, ja minä lähdin hiljallensa vaeltamaan sinne, josta vilahteli järven sininen selkä.

Ruispellon läpi vei kahden kämmenen levyinen polku, joka oli hauskasti tallautunut savipeltoon. Ruis seisoi korkeana ja sakeana seinänä molemmin puolin, rukiinkukat katsoivat sinisilmillään kuin suuren meren pohjasta, ja polulta hyppiä pirahteli yhtenään sirittäviä sirkkoja. Yksi oli niin tavattoman lihava, suuri ja kömpelö, etten malttanut olla ottamatta sitä kiinni, ja koska ketään sivistyneitä ihmisiä ei ollut saapuvilla, kumarruin, pistin sen nokan siihen paikkaan, josta kenkä oli hieronut edellisenä päivänä, ja houkuttelin kuten ennen poikasena: "Anna, sirkka, voidettasi." Hetken perästä se vuodattikin suustaan tummaa öljyä, jolla uskoni mukaan on vähintään narduksen hyvä vaikutus. Tyytyväisenä tästä poikamaisesta teostani menin eteenpäin nähdäkseni, mitä muuta hauskaa uudessa kesäpaikassamme ilmenisi.

Pellon takana oli haka ja siellä lehmiä sekä julman suuri sonni. Ne katsoivat minuun vakaasti kuten ainakin naudat, mutta eivät kumma kyllä ryhtyneet mihinkään vihamielisiin tekoihin. Menin siis rohkeasti niiden sivu vihellellen huolettomasti ja niin tulin rantaan. Suurenmoinen, ylen ihana näky oli löytöretkeni palkka.

Järviemme kauneus on laatuaan ainoata, saavuttamatonta, mutta me olemme siihen niin tottuneet, ettemme sitä huomaa. Kun kuitenkin keskikesällä saavumme kivikaupungista maalle ja joudumme aamulla anivarahin katsomaan sitä silmästä silmään, tunnemme astuneemme kaikkein pyhimpään. Me näemme ja eläydymme ihanuuteen kaikella voimallamme, koko henkiruumiillamme, unohdumme seisomaan ja katsomaan.

Kun olin herännyt lumouksesta, näin venheen ja siinä pahaisen ongen. Kävin kääntelemässä kymmenkunnan lehmän kuivunutta lanttia nurin ja löysin aivan oikein niiden alta matosia; ne eivät ole mitenkään parasta lajia, hauraita ja ohuita kun ovat, mutta paremman puutteessa ne kyllä menevät. Ne viisi kuusi sittisontiaista, jotka siinä mylläkässä pyllähtivät nurin — vatsanalus oli kihisevän täynnä kirpun kokoisia poikasia, mikä merkitsee hyvää naurisvuotta — käänsin varovasti taas jaloilleen ja kätkin takaisin kakun alle, sillä tiesin hyvin — niin oli karjakkomme, vanha Kustaava, ennen sanonut — että jos sontiaista kiusaa, niin talon lehmät rupeavat lypsämään verta. Hilliten matosaalistani kouransilmässä, josta ne hermoja koettelevalla ja "kylmällä" tavalla luikertelivat sormien väliin, ja samalla kunnioittavasti muistellen, että ennen maailmassa oikein hyvän kalan syönnin aikana liero aina pidettiin suussa, että se olisi ollut nopeasti varalla, kun sitä tarvittiin, palasin rantaan ja keinuskelin kohta kaislikon rinnassa odotellen "nykäystä". Se tulikin pian, sillä paitsi sitä, että olin vanha onkimies, olin sylkenyt onkeen perinpohjin, mikä on tarpeellinen ja usein pettämätön taika.

Koska aikomukseni ei ole tässä puhua kalastamisesta ja suurista saaliistani, mainitsen vain, että lurailin siinä aamuvarhaisella pitkin kaislikon reunaa, ongiskellen, virutellen jalkojani, paistattaen päivää ja kuunnellen kylän kukkojen yhä tihenevää ja virkaintoista aamujumalanpalvelusta. Lopuksi olin joutunut niin kauas alkuperäisestä valkamasta, etten viitsinyt soutaa enää takaisin, vaan laskin maihin siinä missä olin, koska tässäkin näkyi olevan valkama ja venhepahainen. Kun pohja karahti rannan hiekkaan, en tiennyt, että olin astumassa Olkkolaisen Heikin alueelle. Mistäpä harhaileva matkalainen voikaan joka hetki tietää, minkä suuruuden sarkaa hän milloinkin sattuu polkemaan!

* * * * *

Heti kun venheen kokka oli karahtanut rantaan, ilmestyi eteeni odottamaton näky. Oudostuttavan suuri musta kissa laskeutui kiireesti alas rantapolkua. Se ei kuitenkaan edes juossut, se vain käveli, ja juuri tuossa sen itsetietoisessa kävelemisessä oli jotakin kammottavaa, mahtavaa kuin Louhen laahomisessa keskilattialla. Sen posket olivat paksut ja turkki kiiltävä, käpälät suuret kuin rukkaset, ja sen silmät loistivat kuin hiilet, samalla kuin punaisesta kidasta pursusi pelottavan käheä ja intohimoinen mauruaminen. "Voi hyvä isä sentään", ajattelin siinä hiukan hätäytyneenä katsoessani, kuinka kissa järkähtämättä, päättäväisellä ja vakaalla ilmeellä yhä tuli minua kohti. Heittäysin vähän pelkurimaisesti sitä ihan kiiskittelemään ja lepyttelemään, kun samalla vierestäni suuren kiven takaa kuului rauhallinen huomautus:

— Se tahtoo kalaa. On tottunut aina näin aamuvarhaisella onki- ja verkkomiehiltä saamaan.

Heitin pedolle suurimman särkeni. Se sieppasi sen ilmasta, marahti ärmeästi ja hävisi tiehensä kuin peläten sen kadottavansa. Sitten vasta hyppäsin maalle, vedin venheen, panin kalat riippiin ja kysäisin:

— Kukas te sitten olette?

— Sanovat Olkkolaisen Heikiksi — palstatilallinen tässä. Herra on sitten se…?

— Niin. Mistä Heikki sen…?

— Olivat akat lukeneet postikortin, että silloin sitä tullaan, niin minä siitä arvasin. — Olipa melkoinen syönti tänä aamuna!

Hän katsoi hyväksyvästi kalavitsaani ja kääntyi sitten järvelle päin kuin nuuskiakseen päivän kalanpyyntimahdollisuuksia. Rannan lepikön vihreätä seinää vastaan, auringon täydessä valaistuksessa, piirtyi siinä Heikin kuva lähtemättömästi mieleeni. Tunnen velvollisuudekseni muutamin rivein haahmoitella tämän historiallisen henkilön ulkonäköä, että lukijakin pääsisi täydelleen ymmärtämään hänen suuruutensa. Olisi väärin väittää häntä kuutta kyynärää ja kämmenen leveyttä pitkäksi, sillä kaksi kyynärää ja tuuma pari olisi ollut lähempänä totuutta. Silmät olivat pienet, naama ruskea ja ryppyinen kuin kuivanut tatti, ja avonaisesta hurstipaidan rinnuksesta kumotti rinta kuin kuparikattila. Housuja, jotka olivat vanhaa n.s. "peltihousumallia", kannatteli vanhuuttaan pykiytyvä tuppivyö, niin etteivät ne päässeet valahtamaan sentään aivan nilkkoihin, ja edessä pompahteli kodikkaasti suuri ja painavan näköinen "tuppirustinki". Hän oli avojaloin ja varpaiden hirvittävät kynnet johdattivat mieleen mäyrän, jonka sanotaan voivan kaivautua maan sisään siltä sijalta, missä milloinkin seisoo.

Tällainen oli itse Heikki, mutta kuvaukseni olisi epätäydellinen, ellen kertoisi, minkälainen oli hänen kaksoisveljensä, hänen piippunsa, joka oli Heikin ainainen ja uskollinen "edelläveisaaja". Se ei ollut mitenkään erikoisemman kansallinen "äkkiväärä" tahi "elleskoppa" — olipahan vain pieni, pahanpäiväinen nysä, jossa oli ruskettunut posliinikoppa ja hiukan notkuva, lyhyt "lankivarsi". Mutta se oli mielestäni erikoisempi siksi, että se näytti lähtemättömästi istahtaneen isäntänsä suupieleen, josta se kuin joku uskollinen kotieläin otti osaa hänen elämäänsä. Siitä alati kohoava savukiehkura oli kuin ystävällisen kotikoiran heiluva häntä, ja siitä kuuluva hiljainen kurina kuin mirrin rauhallinen kehräys lämpimän pirtin pankolla. Mikäli Heikin mieli ailahteli, sikäli myös kiihtyi tai vaimeni piipun kurina, joten siitä saattoi tehdä sangen oikeita johtopäätöksiä, kun sattui istahtamaan kylliksi lähelle. Tällaisena tuli ja meni Heikki Olkkolainen elämänsä polkua piippuinensa, hurstihousuinensa, tuppirustinkinensa ja kaikkinensa.

Kun noustiin rannasta muutamia kymmeniä syliä suurten koivujen riippalehvien alatse ja jylhien, sammaltuneiden kallioiden välitse, tultiin Heikin varsinaiseen valtakuntaan. Kun seisahtui veräjälle ja nojasi kyynärpäänsä navetan räystääseen, oli edessä kahden suuren kallion kolossa, varjoisan koivun alla, harmaa tupa, ja takana pikkuriikkinen, yhtä harmaa aitan ja liiterin tapainen. Peruna- ja lanttumaa, pari penkkiä istukassipulia, lehti- ja kaislakerppuja kuivamassa pitkin seinustoja, jossain vielä nyrkin kokoinen sauna, pässi ja pukki nuorassa sekä Liisa, Heikin hirvittävän iso ja rokonarpinen akka — siinäpä ne olivat kaikki vähemmän tärkeät kapistukset tällä muistettavalla paikalla, kun jätetään kaikista tärkein — tupakkimaa — mainitsematta. Se oli ainoa sarka tässä maailmassa, jonka hyväksi Heikki viitsi tehdä työtä, sillä hän oli tunnetusti tämän paikkakunnan laiskin mies. Ja niin kauan kuin hän oli naimisissa Liisan kanssa, ei se ollut tarpeellistakaan, sillä tuo leveäselkäinen ja romuluinen hämäläinen eukko vastasi helposti parikin Heikin kaltaista.

— Miten se Heikki tuli tuon Liisan ottaneeksi — on niin rumakin, että pelottaa?

Näin kysäisin kerran kiusoitellen, mutta Heikki selitti tyynesti ja tarkoin koko tapaturman. Oli ollut nuorra miessä tansseissa tuolla kylällä ja joutunut yömyöhällä palaamaan Liisan kanssa samaa tietä. Oli tultu sitten tuon koivukummun kohdalle, joka näkyy tuolta peltojen keskeltä, ja kun oli ihmeen kaunis kesäyö, oli Liisa ruvennut houkuttelemaan, että mentäisiin keinumaan sinne kummulle, jossa on kiikku. "Minä kyllä vastustelin kovasti, mutta kun paikka oli yksinäinen eikä apua ollut mistään saatavissa, ei siinä ollut muuta kuin lähteminen. Niin se vei minut sinne kiikkumaan ja seuraavana aamuna pappilaan. Ja hyvinhän tuo on ollutkin sopiva, elättänyt ihan koppinaan, eikä ole pahoin lyönytkään…"

Heikin piippu kurisi hiukan kiihkeämmin. Yleiseen tiedettiin Heikin välttelevän tuota koivukumpua kuin peläten, että "tapaturma" saattaisi uudistua.

Näin eleli hän pienellä kämmenen suuruisella palstallansa itsenäisenä ja vapaana kuin kuningas. Heikkona hetkenä tunnusti hän minulle, etteivät hänen perintörahansa — hän oli alkuaan pikkutalon poikia — olleet sentään kaikki menneet palstan ostoon, vaan että niitä oli jäänytkin, joten hän saattoi pitää itseään olosuhteisiin katsoen varakkaana miehenä. Kysäisin uteliaana:

— Paljonko jäi vielä?

— Vain siinä sata ja seitenviitonen…

Heikin tupakkimaa oli navetan päässä. Pohjoisesta suojasi sitä navetta, idästä ja etelästä korkeat kivet, mutta liiaksi varjostamatta, ja etelän puolelta oli se avoin kaikelle valolle ja lämpimälle. Multa oli erinomaisen kuohkeata ja läpeensä "komposteerattua", niin että sen puolesta piti kaikkien menestysmahdollisuuksien olla huollettuja. Heikin tupakit eivät kuitenkaan kasvaneet hyvin.

— Mitä niistä tällaisista tupakeista — haukuskelin minä eräänä päivänä juteltuamme saksalaisten suurista tykeistä ja vielä suuremmista voitoista. — Eihän nämä enää tee lehtiäkään edes sen vertaa että pukillesi syöttäisit. Ja haisevat niin kamalalta, että ihan sylki suussa myrkyttyy. Ostaisit häntä kunnollisia siemeniä… — — —

— Ostaisit häntä kunnollisia siemeniä! matki Heikki. Mistä halvatusta minä niitä ostan, kun atteikarikin sanoi, että on tässä jo muustakin huolenpitoa kuin sinun tupakinsiemenistäsi. Olen jo kohta parinakymmenenä vuonna pannut siemeniä talteen ja hyvin ne kaikki itävät, mutta on niinkuin vuosi vuodelta laatu huononeisi. Vartta kyllä lykkää kuin rytiä, mutta lehtiä tekee vähän. Kun olisi tullut sanotuksi sille Valpille, kun se meni sinne Saksaan, että tuo poika sieltä oikeat tupakin siemenet, niin että taivaan lehdillänsä pimentävät, mutta en hoksannut silloin ajatella. Siellä ne ovat tietenkin tupakit sitä mukaa kuin tykitkin… — — —

Tämä ylläkuvattu tapahtui vallankumoustalven edellisenä kesänä. Kun olin saanut selville, että Heikin ja Liisan ainoa poika Valppi, laiskan sitkeä nuori mies, oli joutunut aktivistien kanssa puheisiin ja heti suin päin retkelle, josta ei ollut arvannut uneksiakaan, tunsin kohta Heikkiä kohtaan aivan erikoista myötätuntoa. Monet kuumat päivät istuimme hänen rannassaan, minä ottaen aurinkokylpyjä ja hän hikoillen pelihousuissaan, sekä hartaasti haastellen maailmansodasta ja ryssistä. Usein Heikki kimpastui ihmettelemään venäläisten menoa, jota hän oli nähnyt kirkonkylässä, ja usein piirsin minä rannan hiekkaan helppotajuisia karttoja, valaistakseni hänelle suuren itäisen rynnistyksen tuloksia. Ja kun oli siitä selviydytty, palasimme pihaan, taas uudemman kerran vilkaistaksemme, kuinka siellä tupakit jaksoivat kasvaa. Eivät kasvaneet hyvin, vaikka heitä kuinka olisi kasteltukin lanta- ja järvivedellä.

Sattuipa sitten syksyllä tielleni eräs helsinkiläinen liikemies, jonka juuri piti lähteä laajoille kauppamatkoille Etelä-Venäjälle. Kerroin hänelle Heikki paran pulmasta ja sanoin: "Jos sinulla on sydän oikealla paikalla rinnassasi, niin tuo minulle pussillinen hyviä tupakin siemeniä. Jos niistä jotakin kasvaa, niin hyvät saat savut!" Ja ihme ja kumma! Muutaman kuukauden päästä tuli hän takaisin ja toi siemenet, vakuuttaen pyytäneensä parasta lajia. Nimeä ei pussissa kuitenkaan ollut. Siemenet olivat mustia ja hyvin pieniä, pienempiä kuin tavallisen helmiruudin jyväset ja kuin Heikin vanhat siemenet. Katselin niitä sangen suuresti epäillen, mutta piilotin ne kuitenkin visusti odottamaan kevättä ja kesää.

Tuli sitten se kevät, jolloin Suomen kansa ja eräät nuoret miehet rupesivat ajamaan häikäilemätöntä ja tinkimätöntä itsenäisyyspolitiikkaa. Vanhat herrat, heidän hännystelijänsä ja kaikki ne epäitsenäiset luonteet, jotka halusivat saada valtioviisaan ja "harkitsevan" maineen, haastoivat heitä tuontuostakin kaamealla äänellä historian tuomioistuimen eteen ja Josafatin laaksoon, puhuivat olkapäitään kohautellen "itsenäisyysdillestä", eivätkä olisi nähneet mitään niin mielellään kuin sen, että olisimme vannoutuneet kaikki Kerenskin hallituksen uskollisiksi ja lojaaleiksi kannattajiksi, koska he olivat sille sen kannatuksen luvanneet. Mutta Suomen kansa oli nyt härkä, jonka sarviin tarttuakseen nämä herrat olivat liian köykäisiä, huolimatta kaikesta mahdollisesta arvovallastaan. Turpa maassa ja sarvet tanassa mennä junnasi tuo maatiaissyntyinen härkä omaa tietänsä, kiskoen lopulta kaikki mukaansa, ja ohjaspoikana liehui sen rinnalla iloinen ja reilu paimen Uusi Päivä, jonka silmäniskun virkeys ei hetkeksikään lannistunut, ei silloinkaan, kun päämäärän saavuttaminen näytti peittyvän pilvenkorkuisen vaaran taa. Joka kerta kun pistin kynäni mustetolppoon puolustaakseni ja levittääkseni itsenäisyys-aatetta, ja katseeni sattui Heikin tupakin siemeniin, välähti mielessäni jotakin leikillisen vertauskuvallista: "Niin totta kuin noista melkein näkymättömistä siemenyisistä on pian versova mahtava kasvi, jonka salaperäinen voima tuottaa tyydytystä ja onnea miljoonille mies- ja naispuolisille tupakkisuomalaisille, niin totta putkahtaa maaperäämme heitetyistä itsenäisyydenkin tupakinsiemenistä kerran se puu, jonka varjossa vielä oljentelee sekin mukamas muita viisaampi joukko, joka on epäillen suhtautunut koko kylvötyöhön!"

* * * * *

Se oli ihana kesäkuun aamu, jolloin soutelin poikki soiluvan seljän Heikin mökille. Vastapuhjenneen lehden tuoksu, käkien taukoamaton kukunta ja kesäisen aamun mieluisat, kodikkaat äänet synnyttivät sielussa sen tunnelman, joka on tehnyt itsenäisyysasiasta suomalaisen uskonnon. Aate, päämäärä, vaatii kannattajiltaan uhrautuvaisuutta, uskoa, tunnetta, sitkeää innostusta, ja valitettavan monet ovat ne tapaukset, jolloin Suomenkin Tuomaitten negatiivinen järki tappaa toivorikkaan taimen, silloin kun sillä oli tarkoituksena riisua sen yltä vain estävät loiskasvit. Kun maailma on tehnyt eron vanhasta ja vaatii uutta luovaa työtä, silloin kysytään kaukonäköisyyttä, pelotonta, ja vanhoista muodoista irtautuvaa edesottavaisuutta.

Kun olin antanut Heikille pussin ja selittänyt asian, valkeni hänen muotonsa. Hän löi minua olkapäälle ja lausui seuraavan ytimekkään, kultaa kalliimman kiitoslauseen:

— Siinä se on mies!

Me raivasimme tupakkimaan mullan syrjään ja kannoimme siihen puolitoista — pari vaaksaa paksun kerroksen hyvää palavaa lantaa. Sen oikein pehmitettyämme ja silitettyämme levitimme siihen päälle kohtuullisen kerroksen mitä parasta ja kuohkeinta multaa, jonka ihan käsissämme hienonsimme kuin Ugglehultin putretin. Näin oli meillä oivallinen kylmä lava, joka varmasti pitäisi sangen tasaisen ja terveellisen pohjalämmön. Ja sitten ryhtyi Heikki pyhään kylvön työhön. Hän laskeutui penkkinsä ääreen polvilleen — jos hän olisi ollut ryssä, olisi hän varmasti tehnyt ristinmerkin, sillä hetki oli todellakin juhlallinen, mutta kun hän oli suomalainen, hän vain aatteellisella ilmeellä siirsi mällin toiseen poskeen — ja siroitteli tarkan harkinnan ja suunnitelman mukaan noita siemenyisiä maan mustaan multaan. Hellällä kädellä ruoputteli hän sitten mullan päälle, taputteli vaon tasaiseksi isällisellä varovaisuudella kuin olisi alla ollut lapsen pää, nousi vihdoin ylös, kynsi korvallistaan, sylkäisi ja sanoi:

— Siellä ne nyt ovat.

Sitten hän teki mietoa lantavettä, haki muuripadasta siihen lämmikettä, kasteli kylvöksensä hyvin varovasti, kynsi taas korvallistaan ja sanoi:

— Kyllä se nyt siltä haisee, että siinä sopii kasvaa ryssän tupakin.

Lopuksi vilkaisimme aurinkoon kuin nähdäksemme, oliko sillä sopiva asema taivaalla, ja jätimme niin kylvöksemme luonnon ja maailmanjärjestyksen kaikkien suopeitten voimien hoivaan.

Ja niin lähti kulumaan tuo vaiherikas kesä. Aurinko paahtoi pilvettömältä taivaalta kuin vapauden ajan innoittamana. Kerenski hajoitti eduskunnan, bolshevikit ja sosialistit reuhasivat kuin viimeistä päivää. Stahovitsh ja Manner olivat kirjeenvaihdossa, kauroja kiiruhdettiin ostamaan ja jauhattamaan ennen niidenkin takavarikoimista, maailman kaikkeuden täytti ruudinsavu ja sanomaton roskaväen rähinä — mutta kaikesta tästä huolimatta kasvoivat ja kehittyivät Suomen itsenäisyyden suuri asia ja Olkkolaisen Heikin tupakit kuin ennakolta tähdissä määrätyllä varmuudella. Mitä siementä silloin keväällä heitettiin Suomen multaan, se iti ja oli taimella jo seuraavana päivänä. Ja kun aurinko sitä uupumatta lämmitti ja kasvattaja ruokki sitä sopivilla vesillä, suojeli voimainsa mukaan kylmiltä tuulilta ja hallaöiltä, ei säästänyt huolta eikä vaivoja, niin rupesipa, rupesipa tottavieköön Heikin tupakki työntämään sekä vartta että lehteä. Ja kun tulivat elokuun hedelmälliset hämärät, jolloin luonto ikäänkuin kilvan lihottautuu, olivat tupakit pian niin korkeat, niin paksuvartiset, niin mahtavalehtiset, että me huolestuen seisoimme Heikin kanssa niiden varjossa. "Mitähän tämä merkinnee, kun tupakitkin kasvavat tommottella vauhdilla?" kysyi Heikki, ja minä vastasin: "Itsenäistä, oman tupakin varassa elävää Suomea!" — — —

Se on täytetty. Siellä kaukana sisämaassa tähtikirkkaan pakkastaivaan alla uinuu talven valkeissa kahleissa tuo minun kesäinen soiluva järvenselkäni. Ja sen rannalla lumisten koivujen alla, nietoksien peitossa kuin metsähiiren lämmin pesä, on Heikin harmaja tupanen, jonka piipusta suitsuu ystävällinen savu yksinäiselle kulkijalle. Liisa, Heikin romuluinen akka, on tallannut kapean polun tuvan ja navetan välille, mutta muuta elonmerkkiä ei juuri näy. Piipittää joskus köyhä tiainen, istua ropsahtaa ylpeä teeri pihan urpukoivuun varistaen alas kuuraa, nauskahtaa pakkanen navetan seinässä, mutta pian on taas kaikki äänetöntä talvea, juhlallista tähtiyötä, lumikiteistä päivää tahi ulvovaa lumimyrskyä. Järkähtämättä istuu tupasessaan Olkkolaisen Heikki parsien rysiään ja verkkojaan, ja yhtä järkähtämättä istuu hänen suupielessään myös tuo hänen uskollinen nysänsä, jossa on posliinikoppa ja lyhyt notkavarsi. Alituisesti tupsahtaa siitä nokista ja matalaa lakea kohti kodikas savukiehkura, kuin uskollisen piskin hännän heilahdus, merkkinä isännän hiljaisten aatosten askarteluista. Saapuupa silloin eräänä kuuraisen pakkasen päivänä Heikinkin tupaan, jossa hän istuu töppösissään ja pukinnahkaturkissaan pörröisenä kuin orava oksalla, ihmeellinen sanoma siitä, että nyt on täytetty suomalaisenkin kansallisuuden suuri pyrkimys. Kuuluupa silloin Heikin piipusta muutamia kiireellisiä kurahduksia, pullahtaapa posliinikopasta ja suupielestä ilmoille muutamia upeita savupilviä, lennähtääpä käpy kädessä entistä sukkelammin, kunnes samalla kaikki hiljenee, kun mielen täyttää miehekäs, oudosti nostattava tunne siitä, että nyt sitten Suomenkin kansa saa todella alottaa elämää "oman tupakin varassa".

(9/1 18.)

Märkälän vaarin joulu.

(Jääkäreitä muistellessa.)

Märkälän vanhasta vaarista tuntui, että nyt lähestyvässä joulussa oli odotusta enemmän kuin koskaan ennen. Kun hän juhlan aluspäivänä toimitteli pihalla ja tallissa pieniä vanhan miehen askareitaan, ei hän mielestään muka kyllin kiireesti ehtinyt saada niitä "pois tieltä". Ei hänellä ollut pienintäkään asiallista tietoa siitä, mitä hän tässä muka odotteli, mutta sydämessä oli nyt kerta kaikkiaan sellainen tunto, iloisen odotuksen tunnelma — tänä jouluna.

Ja hän oli huomannut, että samoin oli muidenkin laita. Nuori isäntä kulki ja teki työnsä tapansa mukaan vaiti ollen, mutta kaikki kävi entistä suuremmalla reippaudella. Kun hän lähti renkien kanssa heinien hakuun, hyppäsi hän rekeen niin että liisteet rusahtivat, ja kun hän sieltä palasi, tyhjennettiin häkit sellaisella kiireellä kuin olisi oltu tulipalossa. Ja vanha emäntä tuossa kulki lynkytti pirtin ja navetan väliä kuin olisi aina paras lehmä ollut poikimassa, nuori emäntä iski kangasta uutterasti kuin kilpakudonnassa, ja pikku pojat pyörivät permannolla silmät odotuksen kirkkaudesta sädehtien. Sitä se oli samaa kaikilla — iloisen ja riemullisen odotuksen tunnelmaa.

Vanhus meni hämyiseen pirttiin, jota lyhyen talvipäivän alkava hämärä rupesi jo tummentamaan. Lännen akkunasta loisti punakeltainen taivaanrannan viiva, jonka takaa ei aurinko näihin aikoihin sanottavasti kohonnut. Luminen ja hiljainen luonto vartioi hiljaa omaa hetkeänsä, odotti sekin kaivattuansa, kevään riemuitsevaa ja onnekasta takaisin tuloa. Sitä tunnelmaa oli nyt kaikkialla — luojan kiitos. Vanhus huokasi, istahti paikalleen pöydän takanurkkaan ja vaipui mietteisiinsä, niihin tavallisiin, enimmäkseen suruisiin ja rukoileviin, mutta nyt kuitenkin kuin toivon kirkastamiin.

Luoja, näitä jouluja! Outoina kuvasarjoina liikkuivat mielessä ne salaperäiset tapahtumat, jotka olivat antaneet hänenkin kotinsa viime jouluille niiden päätunnelman. Kuin mahtava tulvavirta oli uusi aika temmannut heidänkin, rauhallisten maalaisten mielet ja ajatukset pois tavallisesta arkielämästä, aprikoimaan vapautta ja sen hintaa. Kuinka outoa ja sydäntä vavistuttavaa, mutta samalla kuinka väkevästi mieltä kiehtovaa ja kutsuvaa! Hän, vanhus, jonka elämä oli viime vuosikymmenenä väistynyt syrjään kuin lumiauran tieltä, joka oli tuntenut itsensä mahdottomaksi kaikkeen siihen, mitä nyt oudoin elein ja sanoin puuhattiin, olikin huomannut tämän viimeisen yrityksen itselleen tutummaksi kuin muille. Hänestä oli äkkiä tuntunut kuin olisi hänen korvissaan kajahtanut vanhatestamentillinen pasuunan puhallus, joka herätti Israelin kansan nukkuvan leirin heidän korpivaelluksensa aikana. Hänen sydämensä oli äkkiä vallannut uusi tulinen viha, kuin Herran käsky, noita amalekilaisia vastaan, jotka olivat pitäneet orjuudessa valittua kansaa, ja hän oli ilokseen löytänyt liittolaisen nuorimmassa pojassaan, Juhossa, joka oli nyt poissa.

Kaksi vuotta sitten — niin — sitä joulua ei tässä talossa koskaan unohdettaisi. Juho oli tullut Helsingistä kotiin jo syksympänä eikä ollut ruvennut tekemään tiliä luvuistaan. Oli vain sanonut, ettei hän nyt joutanut lukemaan — oli tärkeämpiä tehtäviä. Ja sitten hän oli taas äkkiä lähtenyt, eikä ollut kirjoittanut mitään. Ja koko maailma oli ollut outojen huhujen ja hirveän, masentavan painostuksen alaisena.

Voi niitä silloisia harmaita joulupäiviä! Kuin kuritushuonevanki oli hän yritellyt askareitaan, kuin haudan partaalla horjuen oli mummo liikkunut pihapolkujaan, nuoren isännän otsalla oli asunut synkeän vaitiolon varjo ja nuori emäntä oli vetänyt huivinsa alemmaksi otsalleen. Ja pikku Pekka puhui saksalaisistaan ja tykeistään puoleksi kuiskaamalla, peuhatessaan pirtin lattialla. Juhoa ei kuulunut.

Vanhus muisti, että häntä oli jouluiltana suorastaan pelottanut. Saunassa oli oltu vaiti ja jouluevankeliumin kävi hän lukemassa omaistensa kanssa omalla puolellaan, välttääkseen sitä pilkan ilmettä, joka oli sosialistisen rengin naamalla sellaisiin asioihin kosketettaessa. Ja vielä myöhään illalla odotti hän kaipaavalla sydämellä Juhoa, mutta häntä ei kuulunut. Lieneekö hän milloinkaan pitkän elämänsä varrella, suurimpien onnettomuuksienkaan aikana, kallistunut vuoteelleen niin masentuneella ja hädässä apua huutavan sydämellä kuin tuona jouluyönä? Hän oli vielä viime kerran viivytellyt portailla pimeässä ja teroitellut kuuloaan, eikö alkaisi mäen takaa helistä se tuttu tiuku, joka oli hänen vanhan sydämensä suurin ilosanoma, mutta mitään ei kuulunut. Paksukarvainen Pilkki kävi hieraisemassa päätään hänen polveensa ja haisteli yön ilmaa kostealla kuonollaan, suuria lumihiutaleita satoi hiljaa ja lakkaamatta, salaperäisen äänettömästi, kunnes lopuksi tuntui siltä, että nyt on maailma kuollut, nyt peitetään sitä käärinliinoilla lopullista hautausta varten…

Mutta sitten yön pimeimmällä hetkellä, kun vanhus oli saanut ensimäisen levottoman unensa päästä kiinni, hän heräsikin samalla siihen, että ikkunaan koputettiin. Säikähtäen kompuroi hän katsomaan ja oli ilosta ymmällä nähdessään, että se olikin Juho. Oli vain myöhästynyt ja pyrki tänne vaarin puolelle, etteivät lapset heräisi.

Mutta heti kun Juho oli päässyt sisään, huomasi hän, että nyt eivät olleet asiat oikein. Poika ei antanut tehdä tulta, ennenkuin oli peittänyt ikkunat tarkoin, ja hänen silmänsä kiilsivät niin terävästi. "Kiireesti, vaari, kiireesti ja hiljaa hevonen valjaisiin ja evästä kokoon! Ei ole aikaa viivytellä, sillä hurtat ovat kintereillä!" Ja hän oli nopeasti selittänyt vaarille kaikki, joka oli heti asian oivaltanut — mummo tuolla jo menikin tuvan puolelle, josta pian saapuivat vaarin puolelle kaikki.

Oltiin hiljaa, sillä jokainen ymmärsi, ettei ollut enää hyötyä pidätyksestä, kun oli kysymys pelastuksesta. Nuoren isännän huulilta kirposi kiivas moitteen sana ja Juhon silmät välähtivät oudosti, mutta silloin puuttui hän, Märkälän vaari, asiaan. "Oikein teet, poika", sanoi hän lujasti, "oikein, ja jos olisin nuori, tekisin samoin. Sinä ja toverisi olette ainoat miehet tässä mitättömässä maassa!"

Ja silloin oli nuoren isännänkin ilme kirkastunut ja hän oli lyönyt Juhoa olkapäälle: "Nyt lähdetään." Ja hiljempaa oli hän virkkanut: "Käydäänkö naapurissa mennessä?" "Käydään", oli Juho matalasti vastannut. Vaari oli kyllä ymmärtänyt, kenelle Juho oli tahtonut viimeiset hyvästinsä sanoa, ja hänen sydäntänsä kirveli ajatus, mitä kaikkea ihmisonnen hellyyttä siinäkin uhkasi ijäksi särkyä.

Mutta nuori isäntä oli taas toimintapäällä. Riuskasti hyppäsivät veljekset rekeen, joka vilauksessa ja äänettömästi hävisi talven yöhön, edessä musta ori kuin kummitus. Ja monta tuntia ei ollut kulunut, ennenkuin uudet miehet olivat vaarin ovelle koputtamassa ja sisään pääsyä vaatimassa — röyhkeät sortajan kätyrit, ja vielä suomalaisten petturien opastamina. Mutta vaari oli vanha ja tyhmä, eikä ymmärtänyt mitään, enempää kuin mummo ja muukaan väki… — — —

Pirtissä oli jo aivan pimeä. Ovi aukeni ja sisään tulivat keveät askeleet. Vaari tunsi ne hyvin — ne olivat sen, jolle Juho oli silloin mennyt naapuriin hyvästejä sanomaan. Siitä hetkestä olivat he, vanhus ja nuori tyttö, liittyneet yhteen kuin liittolaisiksi. Niin monta kaunista kuvaa vilahti siinä vanhuksen mielessä, ja keskeisenä oli niissä aina sininen silmäpari, joka usein kyyneleisenä, harvoin iloisena, odotti tietoja ja lohdutusta. Siinä oli ollutkin vaarilla tehtävä. Hän oli ymmärtänyt, että silloin kun nuoret tekevät tällaisen uhrauksen, on kotiin jääneiden pyhä velvollisuus pitää heitä ja heidän omaisiaan yllä järkkymättömällä uskolla, luottamuksella ja rohkaisulla, että ne, jotka penseinä taipuen sorron, alle rupeavat halpamaisella epäilyksellä ja pilkallakin tällaista asiaa arvostelemaan, tekevät hengessään täydellisen isänmaan petoksen.

— No mitäpä sille Liisulle nyt kuuluu? sanoi hän tytölle, joka vaiti ollen oli istahtanut hänen viereensä.

— Ka… vastasi tyttö… mitäpä tässä? Pistäysin vain kuulemaan, että miten teillä täällä joulu…?

— Älähän hätäile, lapsi, vastasi vaari. — Saatpa nähdä, niin Juho tulee kotiin. Minä näin unta viime yönä, että oikeata kämmentä kutkutti, ja se merkitsee aina suuria saamisia.

Tyttö nauraa heläytti pienen naurun.

— En minä enää pelkää Juhon puolesta — pian ne tulevat sieltä kaikki.

Hänen äänensä oli toivova ja pehmeä, täynnä kaikkea sitä hienoa tunnelmaa, jota voi olla väin odottavan nuoren naisen äänessä. Vaari ryähti leikillisesti ja kysyi:

— Jokos te sitten menette heti naimisiin?

Tyttö hypähti ylös ja sanoi ulos rientäessään:

— No ihan sen ijankaikkisen pilkun päällä! — — —

Ja sitten se sitä seuraava joulu! Märkälän vaari muisti silloinkin istuneensa tässä samassa paikassa. Hänen vanha harmaa päänsä oli painunut väkiselläkin käsien varaan, sillä eihän sitä tahtonut jaksaa pystyssä pitää, kun muisti tuhansien perheiden yhteisen, tutun surun, hiljaisen, sanattoman, pelokkaan murheen, joka viipyi mielessä kuin salon yllä harmaa pilvinen päivä, koskaan toivon säteeksi kirkastumatta. Vaarille oli jäänyt mieleen kuva tuosta yöllisestä raskaasta lumisateesta, joka hiljaa ja taukoamatta peitti Suomen maata kylmään vaippaansa. Siinä oli jotakin kammottavaa tuossa salavihkaa yön helmassa, maailman pimeimpänä aikana tapahtuvassa hautaustyössä. Tuntui kuin rinnan päälle olisi kasautunut painoa vähitellen, huomaamatta, kunnes herääkin pian siihen, että henkeä ahdistaa. Paino rinnalla tulee yhä tukalammaksi, hengitys käy vaikeammaksi, tuskan hiki pusertuu otsalle. Täytyy saada ilmaa keuhkoihin, täytyy karata pystöön, ravistaa paino rinnalta, karjaista kuin korven karhu korjuultansa. Ja samalla tuntuu kuin jossain siellä syrjempänä vaanisi kaksi pirullista silmää, että "joko kuoli", "joko tukehtui", vai "vieläkö nousee hengissä nietoksesta".

Kun Märkälän vaari pääsi yksinäisissä kuvitelmissaan näin pitkälle, ei hän tavallisesti voinut enää hillitä itseänsä. Riemun ja ylpeyden tunne siitä, ettei kuollut, ei tukehtunut, vaan nousi kuin nousikin nietoksesta, täytti hänen sydämensä niin, että hänen täytyi nousta kävelemään. Hän astua nykytteli ikkunan ääreen ja kuin ilkkuen hihkaisi ulos pimeyteen sille vaanivalle silmäparille, että ähä kutti, sinä kirottu! — — —

Ilta oli kulunut jo pitemmälle. Märkälän vaari astua nykytteli saunaan ja katseli korkeuden kirkkaita tähtiä, jotka loistivat avaruuden mitattomasta kaikkeudesta. Niin satumaisen rikkaana hopeiltansa hohteli ja säkenöi linnunrata, ja Väinämöisen viikate viittoi tulevaisuuteen kuin profeetan sauva Kuolleen meren äärellä. Vaarin sydämeen virtasi joulurauha kuin lieden lämpö ankarassa pakkasessa tehdyn työpäivän jälkeen, eikä sitä sieltä karkoittanut se hanurin ritkutus, jolla kansainvälinen köyhälistö oli läheisellä työväentalolla rauhanjuhlansa alottanut. "Se on roskaa", päätteli vaari lujasti, "paljasta roskaa. Kun kerran tuosta vaaran takaa nousahtaa se uusi päivä, niin ne pakenevat piiloihinsa kuin yököt." Ja vaari teki saunan ovesta sisään pujahtaessaan lujan käden liikkeen.

Ja kuta enemmän hänen vanha ruumiinsa vetreytyi saunan lämpimässä, sitä nuorteammaksi näytti hänen sielunsakin käyvän. Hän käveli lattialla pystöpäisenä ja suorana kuin ennen nuorena, ja hänen silmänsä loistivat kirkkaina. Nuori isäntä katseli häntä hymyillen syrjästä, anteli vesiä ja autteli, mutta vaari ei pannut siihen mitään huomiota. Hänen sielussaan oli tapahtunut niin ihmeellinen ja salaperäinen toivon nousu ja henkinen vapahtuminen, että kaikki hänen ajatuksensa olivat kiintyneet siihen. Hän vertasi itseään siihen vanhaan Simeoniin, joka kerran suuren ilonsa hetkellä lausui kiitoksensa siitä, että pääsi rauhaan menemään, ja kun hän saunasta palatessaan seisahtui hetkeksi talviseen yöhön, tunsi hän sielussaan sellaista avartunutta juhlarauhaa, että hänen täytyi ristiä kätensä. Niin hiljaisena ja odottavana oli nyt talvinen yö, kirkkaana kaartui nyt taivas Suomen yllä, ja käärinliinat olivat muuttuneet valkeaksi juhlapaidaksi.

Kun vaari tuli pirttiin, roihusi siellä kirkas pystyvalkea. Hänen silmiänsä häikäisi hiukan, eikä hän aluksi erottanut muita kuin Liisan, joka hypähti häntä vastaan. "Ka, täällähän se Liisukin", sanoi hän ystävällisesti, samalla huomaten, että tytön silmät olivat niin oudon kirkkaat ja että muutkin tuntuivat olevan kuin hämillään. Ja samalla tulikin tuolta hämyisestä nurkasta korkea nuoren miehen vartalo, ilmestyivät vaarin eteen nuo tutut kulmakarvat, terävät silmät, avoin otsa ja "ryövärin rinta". Vaarilta putosi vaatemytty kädestä ja hän tapaili ilonsa yltäkylläisyydessä:

— Ka… Juhokin!

(22/12 17.)

Jurvelinin "monarkisti".

(Kapinakevään tunnelma.)

Soudeltiin siinä Jurvelinin kanssa ensi kertaa viimekesäisillä verkkovesillä ja harkittiin, kannattaisiko laskea pyydyksiä ruohottomaan ja tyhjältä näyttävään veteen. Puhalteli kolkko tuuli, maisemilla oli alakuloinen, kylmähkö iltavalaistus, ja puhkeavilla lehdillä viluinen väritys. Jurvelini vilkaisi taivaalle ja sanoi huolestuneena:

— Tulleeko pakkanen? Viepi vielä taimet…

— Mitäs Jurvelinilla sitten on istutettuna?

— Kävinpähän vain tässä pari viikkoa sitten istuttamassa eukkovainajan haudalle papuja ja perunoita. Näkyvät nousseen jo taimelle.

— Perunaa ja papuja?

— Ka niin. Se oli meidän eukko eläessään mahdoton perunan ja pavun syöjä, ja kun sanomassa kehoitettiin, että kasvuun nyt jokainen multapaikka, niin minä ajattelin, että siinä eukon haudallahan on paksusti multaa, jossa kyllä perunat kasvaa. Ja niissä on kauniit kukkasetkin. Vein minä siihen kopalla hevosen lantaakin, siltä varalta, ettei syvempää pohjautuisi riittävästi kasvun voimaa…

Hän vilkaisi minuun hiukan epäillen, kuin nähdäkseen, mitä asiasta arvelisin. Ummistin silmäni mitään puhumattomiksi ja arvostelin:

— Kauniithan niissä on kukkaset — perunoissa.

Ruvettiin laskemaan verkkoja. Jurvelini opetti:

— Älä sinä helkatissa laske venettä verkon päälle. Ka… No jo on mies pöljä, vaikka on suurenkin opin saanut. Tämähän on samanlaista kuin punakaartilaisten sodan käynti.

Vene saatiin kulkemaan paremmin, jonka jälkeen Jurvelini puhui taas:

— Ne sinun pyssysi ne veivät. Oliko ne kalliitkin?

— Olihan ne kokolailla.

— Vai niin. Mihinkähän h—tiin nuo lienevät ne haudanneet? Se oli se Suhosen syötävä, joka on ikänsä ollut kaikkien riesana — ketale. Että tämä muka on työväen tasavalta. Tasavalta…

Jurvelini käänsi päätänsä ja osoitti kyllästymisen ja vaivautumisen merkkejä. Hallitsin hetkisen venettä taitavasti ja kysyin:

— Eikös Jurvelini sitten olekaan tasavaltalainen?

Hän vilkaisi minuun tuuheitten kulmiensa alta, sylkäisi ja sanoi:

— Eh!

Soudettiin taas kotvanen vaiti ollen. Katse kiintyi seuraamaan iltaisen luonnon omituista, hentoa kauneutta. Laaja selkä ja sen takaa korkeina siintävät vaarat uivat kullassa, kaukaa helähdytteli keväisen näyttämön uupumaton statisti, käki, sointuvaa, mutta yksitoikkoista lauluansa. Mikä lienee ollut, mutta tänä keväänä oli tuossa rusokuulakkuudessa jotakin niin sanomattoman alakuloista, masentavaa, surumielistä. Unehtui sitä katsomaan ja miettimään, kaivelemaan sitä taakkaa, joka on kaikilla sydämen pohjalla.

Sivutse lensi urossorsa. Illan valaistus kimmelsi kauniisti sen keväisen upeassa muuttopuvussa. Lahden perältä kuului rakastunut "änk-änk-änk"… Jurvelini havahtui ja sanoi:

— Siinä asuu joka kesä poikue tuossa lahdessa. On niin korkea kaislikko, ettet sinäkään pääse niitä pyssyrämälläsi ampumaan. Eikähän sinulla nyt pyssyjä enää olekaan…

Hän hymähti kuin itsekseen ja jatkoi:

— Vanhan on soma nähdä nuorten kuhertelua. Virkoo kuin entiselleen.

— On tainnutkin Jurvelini olla aika veitikka parhaimmillansa teutaroidessaan?

Hän siveli ylpeästi rinnalla lainehtivaa harmaata komeaa partaansa, hymyili ja vastasi:

— Onhan sitä toki, tässä kihlakunnassa, tuota Jurvelinin alaa… Ja ne on kaikki valkoisia poikia! — — —

Verkot oli laskettu ja tuuli kantoi ja keinutteli venettä hiljalleen. Jurvelini oli tullut puhetuulelle, mutta hänen keskustelunsa liikkui nyt aloilla, joille on mahdoton siirtyä sellaisen, jota ei ole koskettanut, ainakaan erikoisemmin huomattavasti, kuten intiaanit kuuluvat sanovan, "suuri henki". Ne puheet ovat aivan ainoita laatuansa ja niitä sopii kuunnella silloin, kun tekee mieli seurata ihmisajatuksen hyppyjä ilman mitään järjen valjaita. Lopuksi pysähdytin hänen esitelmänsä:

— Älä höpsi, Jurvelini, turhia!

Hän säpsähti ja tuli heti viisaaksi. Lähdettiin soutelemaan iltaisia alakuloisia vesiä huvilan rantaan, josta kohosi vaisu saunasavu. Tuuli toi sen hajua ja herätti jo järvellä lämpimän saunatunnelman. Rannan puutarhassa työskenteli vielä kumarassa ja vaiti ollen vanha vaimo. Hän veti huivin silmilleen, mutta me kerkesimme nähdä, että hän oli itkenyt. Kysäisin Jurvelinilta:

— Mitähän se eukko itkeskelee?

— Sen oli poika punakaartissa, murhasi pari kylän isäntää, ja tuli asianomaisessa järjestyksessä aikanaan teloitetuksi. Se itkee tuo akka nyt sitä ainutta poikaansa.

Jurvelini koetti puhua huolettomalla äänellä, mutta katsoi pois päin. Minäkin olin välinpitämättömän näköinen, mutta se surumielisyys, joka nyt on Suomen keväässä, tulvahti taas sydämeen. Me hyvästelimme kylmästi Jurvelinin kanssa:

— Aamulla aikaiseen siis mennään verkolle?

— Mennään vaan. Minä kyllä pidän huolta, että Sissi herää.

Jurvelini meni höpisten itsekseen ja potkien tieltään pieniä kiviä, suussa kaksi ruohon kortta, ja vanhan "ponksuurin" liepeet leveällä. Minä painuin kammiooni ja korvissani soivat äskeiset sanat: "Se itkee tuo akka nyt sitä ainutta poikaansa" — murhaajaa, rikollista…

Mutta ne ovat äidin kyyneleitä, joita on viljoin valunut tänä keväänä, joista ovat vedet paisuneet ja tulvat nousseet. Milloin saadaan ne lähteet kuivamaan, ja vuodattamaan ilon kyyneleitä? Aikamme on kova ja vanhurskauden vaatimus asuu sydämissämme leppymättömänä, mutta pieni sattuma, hetken nopea silmäys hiljaa alas vedetyn huivin alle saattaa järkähdyttää mielen ja tehdä sydämen sairaaksi ja onnettomaksi. "Sitä ainutta poikaansa"…

Kuuluu portin natinaa. Menen akkunan ääreen ja näen, kuinka tuo vanha vaimo kulkee hitaasti kylään päin. Hän on jo aivan kumara, hänen vaatteensa ovat repaleiset, kengät aivan viheliäiset, ja hänen käyntinsä on tuollaista vaivaista ja avutonta kyhnyttämistä, joka herättää voimakkaammassa surkuttelevaa ja kipeää osanottoa. Ja hänen mielessään oli luultavasti kaikesta huolimatta se hänen ainut poikansa, jota hän yksinäisyydessään itki, hänen "isätön" poikansa, koko paikkakunnan monivuotinen kauhu. — — —

Jurvelini oli aikoinaan käynyt hiukan "herrain" koulua ja hyräili usein silloin oppimiaan lauluja. Niinpä heräsin aamulla siihen, että hän kärisevällä ukon äänellä hoilasi akkunani alla:

"Tuulonen entää, Lehtohon lentää, Armahan luokse Rientelevi…"

Hän oli intohimoinen kalamies, kun sattui sille päälle. Ei kukaan koko paikkakunnalla tuntenut niin hyvin lahnan kutupaikkoja ja retkeilyreittejä, ei verkon laskentavesiä ja kalasyövereitä kuin hän. Tälläkin kerralla hän oli ottanut huomioon aivan erikoiset merkit taivaassa ja maan päällä ja valinnut verkkopaikkansa ja veden syvyyden niiden mukaan. Lähdettiin kokemaan pyydyksiä.

Nousi ensin tiheämpi verkko ja vilahteli siellä täällä kirkas kala, pasuri, särki, punasulka. Jurvelini puikkaroi jännittyneenä, suu supussa ja alituisesti höpisten. Pistin väliin:

— Taitaa olla vain yhtä pientä ja pitkää tasavaltalaista karjaa?

— Tasa-, tasapa-tasavaltaista lirua täältä nousee… Peukalon pituista, sormen paksuista… Ähä… ähä… Annappas haavi tänne… No voi sun. Kas niin… Kovasti potkii… Nyt siellä on… älä helkutissa karkaa… Odotahan, kun ma saan haavini tällättyä allesi… Kas niin… No siinä tulikin oikea monhaarkisti…

Ja voitonriemu ja jalon kalamiehen sanoin kuvaamaton onnen ilme kasvoillaan Jurvelini nosti venheeseen oikea ukkolahnan, joka selittämättömän kevytmielisyyden puuskassa oli lähtenyt liian aikaisin keväisille retkilleen, joutunut vaarallisille vesille ja viimein vihollisen ketjuun, joka oli armotta hänet vanginnut. Tuossa se nyt makasi ruskean pulleana ja leveänä, suu avuttomana auki ja tehden vielä viimeisiä kömpelön voimakkaita ponnahduksia. Sen päässä oli jonkunmoisia rasvapahkoja ja yleensäkin se ansaitsi sekä näöltään että kooltaan, esiintymiseltään ja juurevalta tukevuudeltaan todellakin tuon suuriarvoisen kunniamaininnan "monhaarkisti". Katselin sitä suurella myötätunnolla ja tunsin kauhistuvani, kun Jurvelini rantaan päästyämme otti puukkonsa ja armotta iski sen kalan lihavaan ja leveään niskaan, perkaten sen niin kuin lahna on perkattava. — — —

Tuli taaskin poutainen päivä, jolloin tuuli ajeli pilviä pitkin taivaan lakea, heilutteli ruislaihoja ja tukisteli keväistä koivikkoa. Isännät kiroilivat pelloilla hevoskoneilleen, punakaartilaiset tekivät kyräten työtänsä, lapset ilakoivat puutarhassa, ja Jurvelinilla olivat ne hänen omat hommansa, puuhansa ja puheensa.

(8/6 18.)

Taistelu vihreästä madosta.

(Kesäinen kuva helteisiltä päiviltä.)

Olen nukkunut hyvin ja nähnyt ihania unia, jotka eivät häiritse, vaan väikkyvät mielessä kuin kaukaiset satukangastukset taivaan rannalla. Astun viileään tupaan ja nautin aamiaista, jonka eräät valkoiset, pehmeät ja huoltapitäväiset kädet ovat pöydän päähän minulle varanneet. Mielessäni herää hyviä päätöksiä, muistan hellettä, nääntyvää puutarhaa, ja tunnen taipumusta ahkeruuteen, siveyteen ja jumalanpelkoon. Astun ulos.

Mutta jo portailla tarttuu aamun aurinko minuun kiinni täydellä voimallaan. Sen säteet tulevat sakeasti kuin persialaisten nuolet tai kuin ahjon kuumuus jättiläispalkeen torvesta, ja tunkeutuvat silmänräpäyksessä joka paikkaan. Tunnen kuinka ytimeni pehmenevät, lihakseni veltostuvat, aivoni verhoutuvat jonkunmoiseen sini-autereeseen ja hyvät päätökseni sulavat kuin voinokare. Kuin tajuttomana horjun pihakoivun juurelle, johon istahdan velttona, mutta sanomattoman tyytyväisenä, alistuen nöyrästi siihen, mitä nyt ei tällä hetkellä voi muuksi muuttaa. Tylsyydessäni päinvastoin tapailen joitakin muhamettilaisen kohtalouskon voimasanoja, niitä kuitenkaan muistamatta, ja välähtääpä mielessäni, että laiskoilla italialaisillakin on joku lauseparsi, joka sopii erinomaisen hyvin tähän tilanteeseen, — mutta mikä se on, sitä en nyt välitä tarkemmin pohtia.

Allah il Allah! Kuin unessa tunnen, kuinka Suomen suuri, korkea ja ihana kesäpäivä on täyteläisenä ylläni ja ympärilläni. Järven pinta on tuossa kuin kuvastin, — kaakkuri vain, tuo komea ja arvokas lintu, on sen hopeapintaa rikkomassa. Väliin pistää se nokkansa veteen, nostaa sen taas, kunnes päästää haikean valitushuudon, joka vihdoin päättyy kiirastulessa opittuun hirveään parkunaan. Minä herään, heristän sille nyrkkiäni, mutta en huolikaan uhata enempää. Ilmasta kuuluu tuhansien poutiaisten ja muiden hyttysten katkeamaton surina. Tuossa tulee kovalta pominalla suunnattoman suuri ja kaunisvärinen kimalainen. Se lentää raskaasti ja vaivaloisesti, ja töksähtää vihdoin avuttomana eteeni ruohikkoon. Se on selvästi aivan päissään, miliisivalmis, ukkopaha! Tuota ajatellessani kihoo makea mesi kielelleni, ja osanoton puuskassa autan sen jälleen ilmoille sakeasta tureikosta. Samalla helähtää tuosta edestäni rannalta kirkas nauru. Nostan silmäni ja näen jotakin piirteiltään sopusuhtaista, valkoista, joustavin ja ujoin askelin — polvet visusti yhdessä — menossa veteen. Se helmeilee kullan kuultavalta maidonvalkealla iholla. Selviän ja kysyn:

— Uimaanko sinä menet?

Pehmeä ja miellyttävä ääni naurahtaa:

— Niin, tule sinäkin!

— En uskalla. Minulla on pirullinen noidannuoli ristiluissani…

Koko olemukseni valtaa sanomattoman mieluinen, lievästi eroottinen tunnelma. Ummistan silmäni ja pidän siitä kiinni kuin autuudestani, samalla nauttien syreenin tuoksusta, jota tuskin tuntuva tuulenhenkäys kantaa minun, onnen kultapojan, nautittavaksi jostain tuolta puutarhan puolelta.

* * * * *

Olin huomannut sen jo äsken, kun se pudota napsahti jostakin yläpuoleltani paidalleni ja siitä eteeni maahan. Sehän oli suuri mato, vihreä ja lihava iljetys, ainakin 2 1/2 cm pitkä. Tuossa se nyt makasi liikkumatta, puoliympyrän muotoisena kyljellään. Vatsapuolella olivat jalantapaiset käppyrässä kuin mäyräkoiralla, ja leuat, tai mitkä ne nyt ovat, muodostivat samanlaisen kuvion kuin lehmän sarvet. En ollut pannut siihen äsken huomiota, sillä sen ulkomuoto, ryhdittömyys ja luuton täyteläisyys loukkasi esteettisiä tunteitani, mutta nyt kiintyi katseeni siihen väkiselläkin. Sen ympärillä tapahtui nimittäin jotakin.

Mato, joka vielä äsken maata pötkötti kuin olisi vasta päättänyt kahdeksantuntisensa, teki nyt kiivaita, joskin yksitoikkoisia liikkeitä: se käpristihe kokoon ja oikaisihe taas niin voimakkaasti kuin saattoi. Mutta selvästi näki, ettei tuossa lihavassa otuksessa ollut sanottavasti voimaa. Sen hermostus ja hätä oli kuitenkin silminnähtävästi hyvin suuri, vaikka en heti huomannut, mistä se johtui. Olin luultavasti kumartuessani sitä katsomaan karkoittanut pois levottomuuden aiheuttajan.

Olin liikkumatta ja tarkastelin viekkaasti ympärilleni. En nähnyt aluksi muuta kuin tuon kimalaisporhon, joka selvitteli humalaansa apilan kukalla, eräitä sinitakkeja, joista yksi kuin minua imarrellaksensa teki ylöspäin moitteettoman saltomortalen (selvä nousukastyyppi!), ja suuren hapsenkakkiaisen, joka viittasi minulle uhkaavasti pitkällä, mustan- ja harmaankirjavalla tuntosarvellaan. Mutta sitten huomasin läheisellä kuminan lehden varrella jotakin, joka herätti epäilyksiäni, ja minä kumarruin siis sitä tarkastamaan.

Arvoisa lukija kuvailkoon itselleen isommanpuoleisen muurahaisen, esim. sellaisen, jotka asuskelevat lahossa puussa tahi minun eteiseni alla. Ottaen tämän pohjatyypiksi venytämme nyt ensinnäkin elukan peräpuolen noin kahta vertaa pitemmäksi ja ohuemmaksi, kuin joksikin oikean ampiaisen takarustingin ensimäiseksi heikoksi aavistukseksi. Sitten venytämme otuksen vyötäisiltä ompelulangan ohuiseksi, teemme jalat ainakin neljä kertaa pitemmiksi, annamme leuoille vielä lisätukevuutta, ja pistämme veitikalle lopuksi hartioihin pitkät ja ohuet kalvosiivet, jotka lepoasennossa ovat pitkin selkää kuin lumiauran kyljet. Niin on meillä valmiina jonkunmoinen ampiaisen pilakuva, sen ja hankisääsken sekasikiö, joka ei — se myönnettäköön — ole omiaan ensi näkemältä herättämään mitään sanottavaa kunnioitusta. Sitä siinä katsellessani paljastui muististani Antti-maisterin aikoinaan sinne ajama vaillinainen alkeiskurssi hyönteisopissa, kunnes vihdoin tein rohkean päätöksen: eversti tuossa kuminan oksalla ei ollut mikään muu kuin n.s. hiekka-ampiainen. Nyt siis saadaan nähdä!

Se istui siinä vilpittömän ja viattoman näköisenä. Pidin sitä herkeämättä silmällä, arvostellen sen pituuden, sääret pois luettuna, noin 1 1/2 cm:ksi. Vihdoin minusta tuntui, että sillä oli naama ja että se ajatteli: niin kauan kuin siinä töllistelet, en liikahdakaan! Rupesin siis pitämään silmällä tuota matoa arvellen, että tottapahan tulet alas oksaltasi, jos sinulla on sille mitä asiaa. Ja aivan oikein!

Oltuani hiljaa hetkisen tuoksahtikin äkkiä pöly madon äärellä ja ampiainen tarrasi sen lihavaan niskaan hirveillä leuoillansa, joissa tuntui olevan kunnioitettava voima. Mato käpristeli epätoivoisesti, mutta ei saanut karkoitetuksi tuota peijakasta selästään. Sekin tuntui pitävän kiirettä. Kuin tuskassa haeskeli se madon selästä jotakin, jonka löytäminen tuntui olevan sille tärkeämpää kuin kaikki tulevainen autuus, ja kuin tuskassa koetti mato myös estää sitä siitä. Mitä hirmuja tapahtuikaan silmäini edessä! Oliko maassamme nykyisin niin yleiseksi käynyt luonnoton ristisiitos tarttunut hyönteisiinkin, tehden mahdolliseksi väkivaltaisen kroaseerauksen tuon lihavan madon ja oudolta näyttävän piikkiniekan välillä? Koko siveellinen luontoni nousee kapinaan tällaista otaksumaa vastaan, ja minä valmistaudun jo väkivaltaisiin toimenpiteisiin estääkseni tekeillä olevan raiskauksen, kun samalla huomaan ajatukseni tieteellisen luonnottomuuden ja pidätyn siveyden suojelemista tarkoittavista aikeistani. Ja pian onkin ratkaisu käsillä.

Tuo hurja noitatanssi madon selässä on loppunut. Ampiainen kääntää äkkiä takapuolensa alaspäin ja — oi kauhua — paljastaa siitä ainakin kolme milliä pitkän painetin… Maailma mustenee silmissäni… Nyt se antaa piikillään madolle sellaisen perusteellisen ja kauhean jurauksen, että se tuntuu omissakin hermoissani kuin veitsen viilto. Tyrmistyneenä näen, että tuon konnanteon, tuon salamurhan tehtyään peto samalla irroittaa aseensa ja pakenee tuohon samaan kuminaan, istuen siellä kohta niin viattomana kuin ei olisi koskaan pahanteossa ollutkaan.

Käännyn tarkastamaan hänen uhriaan. Sen liikkeet eivät ole enää niin voimakkaat, sen käpristelyt raukenevat, sen lihava ruumis värisee tuskasta. Nyt se on liikkumaton, suora, kuin ruumisarkkuun valmis. Tuhannet hyönteiset tuntuvat laulavan sen kuolinvirttä, ja minäkin huokaisen tämän kaikesta päättäen tarkoituksettoman murhan — ehkä himomurhan? — edessä, kun alkaakin murhenäytelmän toinen näytös.

Nähtyään, että mato oli liikkumattomana ja että kaikki ympärillämme oli täysin rauhallista, lennähti ampiainen uudelleen madon kimppuun. Se iski taas siihen leukansa, oikaisi pitkät säärensä, otti madon säärtensä väliin, ja niin sitä lähdettiin. Arvoisa lukija! Laskeudu kontallesi, niin että viisimetrinen tukki jää jalkaisi väliin, iske leukasi tukin niskaan ja lähde kuljettamaan sitä niin, että hiekka sinkoilee. Yritettyäsi tätä ymmärrät, mikä voima piili tuossa äsken niin halveksien kuvaamassani peijoonissa. Ällistyneenä seuraa sitä kätevyyttä, sitä teknillistä taitavuutta, sitä neuvokkuutta ja tarmoa, jolla ampiainen matoansa käsittelee. Ja tuloksena on, että mato lähtee hilumaan nopeasti ja varmasti poispäin. Innostuneena lähden seuraamaan sen kulkua, laskeutuen kontalleni, että voisin nähdä paremmin. Viereeni ilmestyy kaksi raikkaalta järvivedeltä ja puhtaalta iholta tuoksuvaa jalkaa, joiden omistajatar kysyy herttaisesti:

— Huppanaksiko sinä olet tullut?

Minä en jouda vastaamaan, jolloin hänkin laskeutuu kontalleen viereeni. Selitän silloin hänelle aseman muutamin sanoin, sujautan kuin huomaamatta käteni hänen vyötäisillensä ja niin lähdemme yhdessä varovasti konttaamaan ampiaisen perään. Naapurin isopartainen isäntä, Jurveliini, joka on ollut hulluna neljäkymmentä ajastaikaa, päästää aidan takaa kumean hyväksymisnaurun tämän nähdessään; hänen hulluutensa ilmenee näin helteillä siten, että hän konttailee pitkin aitovieriä ja syö suolaheinää. No niin, me menimme siis ampiaisen perässä.

Se kuletti saalistaan väsymättömällä tarmolla. Oli menty jo noin neljä metriä, kun eteen tuli isonpuoleinen laakea kivi. Vetäen ja työntäen, laahaten ja ponnistellen aivan uskomattoman tarmokkaasti, kuin unkarilaiset haalatessaan jättiläismörssäreitä Karpaattien huipuille, sai se madon ensin kivelle ja sitten pian sen toiselle puolelle. Arvelematta pudottautui se saaliineen jyrkänteestä alas ja pysähtyi hetkeksi huokaamaan ruohon korrelle.

Voimien kokoaminen olikin tarpeen. Ampiaisen takapuoli rupesi tykyttämään kiivaasti, sillä se huomasi samalla, että viisi muurahaista lähestyi matoa kiireesti, nähtävästi kaikkea muuta kuin ystävällisissä aikeissa. Nuo metsien sotarosvot olivat aina kaikkea vapaata saalistamista häiritsemässä, käsittäen vapaudeksi vain sen, että itse saivat olla kaikkia muita isännöimässä. Mutta tällä kertaa ne erehtyivät. Nähtävästi aivan synnynnäisenä strategina, kuin joku ampiaiskansan Hindenburg, lennähti sankarimme oksaltansa ennenkuin hyökkäävät voimat ehtivät yhtyä. Tömähdys, hiekan tuoksahdus, ja voitettu muurahainen peräytyy vakavasti pahoin pideltynä julistaakseen kotiin päästyään omalle kansalleen, kuinka hänen tappionsa itse asiassa olikin ilmeinen voitto. Sama temppu uudistettiin toisaalla, vihollinen pakeni kaikkialla, ja mato alotti kulkunsa uudelleen. Katsahdin suuntaa, minne mentiin: nähtävästi tuota isoa petäjää kohti, jonka juurella oli ruutikuivaa irtonaista hiekkaa ja johon aurinko paahtoi täydellä voimallansa. Matkaa oli sinne noin viitisen metriä, joten koko kulettu väli olisi noin kymmenisen metriä. Seurasimme jännityksellä tapahtumain kehitystä.

Eteenpäin mentiin herpautumattomalla tarmolla ja vauhdilla. Sotarosvojen hyökkäykset uudistuivat, mutta päättyivät tuloksettomasti. Yllämme leijailivat kärpäset kuin lentokoneet, häiriten nekin kulkuamme nenäkkäällä uteliaisuudellaan, mutta mikään ei meitä pidätä. Me saavumme männyn juurelle ja rupeamme uteliaina odottamaan, jatkuuko matka edelleen, vai seuraako jotakin muuta.

Ampiaisen takapuoli tykyttää ponnistuksista ja mielenliikutuksesta kuin höyrykoneen pistooni. Näen sen naamasta, että sillä on nyt jotakin mielessä, jota se ei kuitenkaan sano, koska olemme liian lähellä. Peräydymme siis vähän ja heittäydymme huolettoman näköisiksi, mikä ei olekaan minulle vaikeata, koska edessäni oleva kaunis silmäpari ja sievästi muodostunut suu saa minut helposti — sitä ei taida kieltää — vaipumaan poikamaisiin haaveiluihin. Väittääpä äsken mainittu Jurveliini, joka on muodostanut käytöksestämme tänä helteisenä aamuna oman kertomuksensa, tässä tilaisuudessa tapahtuneen pienen manööverin, joka kahdelle nuorelle on kylläkin mahdollinen, mutta hänellä ei ole väitteensä tueksi mitään muuta näytettä kuin omat silmänsä, jotka taas enimmäkseen näkevät pikku-ukkoja. No niin, heti kun olimme haaveistamme selvinneet ja kääntyneet katsomaan ampiaistamme, lennähtääkin se taas matonsa kimppuun ja laahaa sen kiireesti paria vaaksaa kauemmas. Olen huomaavinani, kuinka sen ilme käy hätäisen varovaiseksi; se vilkaisee ympärilleen kuin aarteilleen menevä saituri ja…!

Allah il Allah! Näen kuinka se äkkiä siirtää syrjään noin 1 cm läpimittaisen pyöreän kaarnan kappaleen, kuin kaivon kannen; alta paljastuu reikä, noin 1/2 cm läpimitaten. Kuin vihuri kulettaa ampiainen matonsa reikään, lakaisee tuiskuna hiukan hiekkaa päälle ja asettaa lopuksi tuon saman kaarnakannen paikoilleen! Sitten se kuin huokaisee helpotuksesta, lennähtää läheiselle korrelle ja rauhoittaa siinä vähitellen valtavasti tykyttävän takapuolensa kuin taistelunsa voittaneen itsetietoiseksi ja rauhalliseksi levoksi.

* * * * *

Tartun ystävättäreni sievään käteen, katson syvälle hänen sinisilmiinsä ja kysyn häneltä vakavasti:

— Mitä tekee ampiainen madolle?

— Se syö sen! sanoa heläyttää hän kuin hopeatiuku.

Myönsin, että tämä oli lähin johtopäätös, minkä asiasta saattoi tehdä. Mutta mittaillessani käden kauneussuhteita kuin Lindfors "Saiturissa", juolahti päähäni hämärä muisto jostakin yhä jatkuvasti ihmeellisestä, joka oli yhteydessä madon hautaamisen kanssa. Vaivasin aivojani turhaan, kunnes ruohon kahina vierellämme herätti meidät. Se oli se isonenäinen luonnontutkija, joka on tunnettu ensiluokan toveriksi ja tottelee tuttavain kesken nimeä Nakke. Hän pelasti meidät pulasta.

— Ei se tapa matoa. Se pistää sitä vain hermokeskukseen, niin että kaikki liikuntokyky häviää. Sitten se vie sen reikäänsä ja munii munansa sen ruumiiseen — pojilla on siinä kehittymiskautena puuttumaton ja mätänemätön ruoka…

Me tuijotamme häneen ällistyneinä ja ystävättäreni sanoo epäillen:

— Älkää nyt sentään narratko, herra Nakke…

— No ihan varmasti!

Aidan raosta virkkaa Jurveliini hyväntahtoisesti:

— Kyllä nyt jo sentään tarttis saara vähän saretta… rupeevat nuo suolaheinätkin niin kuivilta maistuun…

Piika Anni tuo meille kahvia. Uudelleen valtaa meidät suloisen kesäpäivän sanomaton raukeus. Me istumme ääneti ja katselemme ulapalle, jossa kuikka edelleen häiriytymättä soutelee. Näen kuinka sievät kädet nyppivät päivänkakkaraa ja luen ajatukset: rakastaa, ei, rakastaa, ei… rakastaa! Minä saan silmäyksen, joka on onnensa täyteläisyydellä pyyhkäistä minut kumoon. Kuuluu kahinaa: Jurveliini konttaa luoksemme ja istahtaa viereemme alkaen raukeasti esittää ihmeellistä, kummallista, erikoissuomalaista salais-oppia, jossa jumalallinen ja inhimillinen viisaus lyö mitä omituisinta housunkauluspainia. Osoitan sormellani otsaani ja lausun Nakelle:

— Hellettä!

Hän nyökkää. Komea sudenkorento istahtaa eteemme koirankuminalle ja tuijottaa meihin salamyhkäisesti suurilla, vihreillä ja loistavilla mulkosilmillään.

(29/6 17.)

Kun olkipesän piti parveilla.

(Jurveliini Sissin puhemiehenä.)

Oli sanomattoman kaunis aamu siinä kesä- ja heinäkuun vaiheessa. Olin siihen aikaan vielä nuori ja naimaton, ja seisoin uneksien puutarhan aitaa vasten tuijottaen kauas peltojen toiselle puolelle, josta näkyi kaivon vintti, puutarhan vehmaat puut ja erinäisiä kodikkaita rakennuksia, punaseinäisiä, valkonurkkaisia. Välillä lainehti ruis innostuneesti ja hedelmällisesti, taivaalla kiipeilivät kiurut kuinka korkealle lienevät kiivenneetkään, ja tuo kesäinen tuuli oli paljasta apilaa ja muuta hyvää. Mietiskelin siinä hartaasti — sen myönnän — mitä tuon naapuritalon vanhin tyttö nyt mahtanee tehdä ja muistaneeko minua ollenkaan, sekä etsin jotakin tekosyytä, minkä varjolla päästä ottamaan tuosta tärkeästä asiasta selkoa. Harmikseni en kuitenkaan sellaista hoksannut, sillä olin ollut siellä viimeksi edellisenä iltana sangen myöhään, joten ei auttanut muu kuin lähteä maleksimaan sinne ilman mitään asiaa, antautuen inhimillisen heikkouden valtaan.

Panin silmäni puoli-umpeen ja haaveilin keskellä kirkasta päivää. Se eilinen ilta! Kuinkahan kauan me oikein seisoimmekaan siinä puutarhan portilla? Kai olisimme seisoneet kauemminkin, ellei äkkiä olisi kuulunut papan äreätä ääntä, joka käski tyttärensä nukkumaan. Se katse! Se kädenpuristus! Se kauriin keveä juoksu! Se valkoisen kesäpuvun huumaava kahina! Se sievä suu! Se nenä! Ah!

Pysähdyin keskelle tietä ja rupesin kepilläni piirtämään hiekkaan hänen suunsa kaarevuuden "pohjapiirustusta". Näin sen aivan selvästi — se oli täsmälleen kuin Amorin jousi. Voitte ymmärtää, että se siis oli sievä. Lisätkää siihen vielä jotakin kirsikkaa, jonka tuo kuuluisa roomalainen Lucullus toi Europaan, niin voitte ymmärtää asemani.

Maantien hiekka ei pystynyt pintaansa kuvaamaan kaukaisinta aavistusta siitä näystä, joka valaisi onnellista sieluani. Olin matkani puolivälissä, jossa kasvoi tien vieressä suuri koivu. Istahdin sen juurella olevalle penkille ja katsoin kelloa.

Se oli täsmälleen puoli kahdeksan aamulla.

Huomasin tästä, hiukan nolona, että oli tullut lähdetyksi liikkeelle liian aikaisin, kun samassa kuulin takaani kahinaa. Ystäväni Jurveliini, naapurin heikkomielinen isäntä, sieltä tulla kyhnysteli, istahti viereeni ja sanoi rauhalliseen tapaansa:

— Aikaisin näkyy tuo naapurin Eva-ryökinäkin olevan liikkeellä, kun nyt jo istuu puutarhan penkillä ja hiljaa lauleskelee.

Tiedonanto oli minusta erittäin mielenkiintoinen. Vastasin kuitenkin välinpitämättömästi:

— Vai lauleskelee se. Kävikö Jurveliini oikein pihassa?

— En minä pihassa. Aitoviertä minä vain menin — kattelin noita suolaheiniä kun vattaani niin vääntää — siinä on penkin kohdalla aidassa ihan miehen mentävä aukko — pojat ovat siitä katkaisseet puolapuita itselleen menoreiäksi. Pitääpä sanoa katteinille, että ajoissa tukkii — saattavat vielä lampaat siitä pakkautua.

Ja hän jatkoi hetken perästä kuin anteeksi pyytäen:

— Sillä minä sitä vain mainitsen, että jos maisterilla oli niinkuin sinnepäin asiaa, niin… siitä se näkyy aidan raosta se Eva-ryökinän valkoinen niska.

— Kuule Jurveliinin pappa! Ellet sinä nyt pidä suutasi…

— Hohhooja-jaa! haukotteli hän pitkään, eikä ollut tietävinäänkään uhkauksestani, vaan jatkoi: Me kun olemme olleet maisterin kanssa ystävykset ihan nuoruudesta pitäen, niin minä tässä vain annan sen neuvon, että kihlaa pian. Muuten sen vie tuo patruunan pitkä poika-ryökäle tuolta järven takaa.

Tunsin pistosta sydämessä ja heikkoutta jalkanivelissäni.

— Sekö vanhempi?

— Se punatukka ja potaattinokka. Tuollahan tuo jo tulla kiidättää järvellä purjeveneellään — tulee tietenkin Eva-ryökinää hakemaan. Ja pappa sanoo, että Erlannin kanssa pitää mennä. Uskotko nyt?

Olinpa melkein langeta Jurveliinin kaulaan.

— Kiitos, Jurveliini! sanoin hänelle. Sinä olet viisas ja hyvä mies. Olet monta kertaa minua auttanut.

— Ka täytyyhän tässä olla viisas, kun on aivan erityiset osviitat ja johdattajat. Sitä minä vain, että siinä se lauleskeli puutarhan penkillä, eikä tiennyt naapurin vaarista mitään. Vihanta likka se on — älä anna sitä tuolle patruunan poikalurjukselle.

Minä olin menossa jo.

* * * * *

Tämä kaikki tapahtui niinä vuosina, jolloin muiden kansallisten virtausten ohella mehiläishoitokin levisi yhä laajemmalle, valloittaen alaa tärkeänä ja jossakin suhteessa erikoisen hienona ja mielenkiintoisena sivuelinkeinona. Niinpä oli meidänkin kylämme nilkku kansakoulunopettaja ampunut tämänkin aatteen kuin linnun lennosta, tutkinut sen, tehnyt päätöksen ja pannut päätöksen toimeen: edellisenä keväänä oli hänen puutarhaansa ilmestynyt salaperäinen olkikoppilo, jonka sisästä kuului kammottavaa pörinää ja jonka ääressä liikuttiin kunnioittavalla hiljaisuudella. Luoja tietää, mistä mies oli tämänkin viisauden saanut, mutta perinpohjaista se oli, koskapahan pesä menestyi hänen hoidossaan ja hän rupesi saamaan runsaasti hunajaa. Hän liikkui noiden "kärpästen" keskellä aivan vapaasti, käsitteli niitä rauhallisesti, eivätkä ne häntä pistäneetkään. Se oli kyläläisten mielestä ilmeinen ihme, ja kohotti mahdottomasti opettajan arvoa heidän silmissään. Eräänä seurauksena siitä olikin, että hänet vihdoinkin valittiin kuntakokouksen esimieheksi — kunniatoimi, joka toistaiseksi oli ollut opettajan korkeimpana päämääränä.

Sanomattakin on selvää, että opettajan hyvä esimerkki vaikutti hedelmöittävästi naapuristoon. Niinpä kotitaloni lähin asukas, isäni kunnioitettava ystävä, pikavihainen ja hyväsydäminen kapteeni innostui asiasta kovasti ja ryhtyi heti kevään tullen tarmokkaisiin puuhiin. Opettajan johdolla hankittiin yhteiskunta ja sen hoidossa tarvittavat vehkeet, ja kapteenin tytär, Eva-neito, tutustui pesän hoitoon. Jo aikaisesta keväästä sen kullankiiltävät asukkaat lentelivät iloisesti kukasta kukkaan tuottaen tyydytystä sekä omistajilleen että hyvänsuoville naapureille.

Ihanalla liikutuksella muistan ne monet keväiset päivät, jotka silloin vietimme istuen puutarhassa pesän äärellä. Mikä esimerkki kotoisen elämän uutteruudesta ja yhteistoiminnasta! Mikä keskinäinen sopu ja ponnistelu yhteisen päämäärän eteen! Tärkeänä ja syvämietteisenä, haroen kokoon kaiken maallisen viisauteni, koetin keskustellessani pesän viehättävän hoitajattaren kanssa johdattaa puhettamme niihin aaterikkaisiin ja inhimillistä elämänkokemusta tiukkuviin seikkoihin, joita mehiläispesän ääressä istuessa hakematta mieleen juolahtaa, ja joissa tuo haavekuva: yhteinen koti ja aherrus sen eteen, aina oli tarkoittelevana loppupontena. Olen kuitenkin pakotettu tunnustamaan, ettei tämä moralisoiva esiintymiseni nähtävästi saavuttanut täyttä menestystä, vaan aiheutti hyvin ansaittuja leikillisiä ja pulmallisia huomautuksia, joista oli vaikea selvitä, ellei tahtonut paljastaa syvintä ja lopullisinta ajatustansa ja päämääräänsä.

Nyt oli kesäkuun loppu menossa ja mitä suurimmalla jännityksellä odotettiin kapteenin talossa, milloin pesästä lähtisi ensimäinen parvi. Kaikki oli varustettu oivallisesti. Uusi kehäpesä odotti valmiina, tyhjä olkipesä, jolla parvi otettaisiin kiinni, oli varattuna, samoin suojaverkko, piippu ja kaikki mitä tarvitaan. Itse olin hakenut ja kuivannut sen suomudan, jota piipussa piti poltettaman, ja Evan kanssa olin mitä tarkimmin tutkinut kaiken mehiläiskirjallisuuden, mitä silloin suinkin saatavissa oli. Pojille oli annettu ankara käsky olla aina saapuvilla, että heidät voitaisiin lähettää pikaviesteinä opettajan luo, jonka apua kuitenkin varalta pidettiin tarpeellisena. Sanalla sanoen: koko talo odotti jännityksellä, milloin parveilu tapahtuisi.

Se aiheutti ensinnäkin aikaisen ylösnousun aamulla, sillä mehiläiskirjat kertoivat, että parvi saattaa mennä jopa seitsemänkin aikana aamulla. Evan täytyi siis olla silloin valmiina tämän tärkeän tapauksen varalle. Tästä johtui, että pikku tytöt ja pojat myöskin valpastuivat, kysyen joka aamu silmät renkaina, joko mehiläiset ovat parveilleet. Siitä rupesivat keskustelemaan piiat ja rengit, se oli puheen aiheena kapteenilla ja rouvalla vieraittensa kanssa, ja se oli Evan kauniitten huulien viimeinen huokaus illalla: kunpa ne nyt huomenna parveilisivat! Naapurit keskustelivat siitä laajasti ja rupesivat ihmettelemään, että mikähän siinä mahtaa ollakaan, kun ne kapteenin mehiläiset eivät parveilekaan — opettaja on saanut samasta pesästä jo kaksikin parvea — kun ei olisi sattunut kapteenille huonoa rotua. Ja opettaja tulla nilkutti paikalle, katseli pesää ja sen asukkaita tutkivasti, nostikin sitä ja sanoi merkitsevästi: "Kyllä siinä on hyvin vilkas toiminta." Lopulta tuntui kuin olisi koko seutu vain soinut yhtenä huminana tuota "parveilemista". Kiivaalta kapteenilta loppui jo kärsivällisyys. Hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan koko asiasta ja kuulinpa hänen eräänä päivänä itsekseen jupisevan mennessään pesän sivu:

— Kun vetäisen tuolla kepillä, niin nähdään, ettekö sen vietävät parveile!

Se oli jännittävää, mutta minulle persoonallisesti sangen mielenkiintoista aikaa, sillä tuosta parveilupuuhasta sain asiaa naapuriin niin paljon kuin tahdoin. Mehiläispesä oli tässä tilassa minulle kaksinkerron tärkeä siksi, että sen ääressä tiesin aamuvarhaisesta alkaen kello neljään iltapäivällä, jonka jälkeen parveilua ei enää tapahdu, löytäväni Evan, joka oli se nuori kuningatar, johon mielenkiintoni kohdistui. Pesän läheisyys oli minusta hauska senkin vuoksi, että huomasin mehiläisten jostakin syystä kovasti vihaavan patruunan punatukkaista nuorta herraa, joka rakastuneen kuhnurin tavoin oli viime aikoina ruvennut pörräämään kuningattareni ympärillä. Aina kun hän saapui, ehdotin että mentäisiin tutkimaan mehiläisten elämää, johon Eva heti suostui. Sopivalla tavalla saatiin punatukkaiseen siellä useimmiten jokunen pisto ohjatuksi, mikä tuotti minulle vilpitöntä iloa.

Mutta ne, jotka eivät olleet koko tästä touhusta tietääkseenkään, olivat itse mehiläiset. Auringon noustessa ne pinkasivat lentolaudaltaan liikkeelle sakeina parvina ja palasivat matkaltaan hunajavatsa täynnä ja housuntaskut pullollaan siitepölyä. Myöhemmin päivällä pursusi niitä lentolaudalle sakeasti kuin ruskeaa puuroa. Ne levittäysivät pitkin pesän seinää ja riippuivat lentolaudan alapuolella suurena kokkareena. Kirjoissa sanottiin, että se juuri on parveilemisen ennusmerkkejä, ja me odotimme entistä innokkaammin.

— Mitenkä ne saavat pysytellyksi tuossa tuommoisena kokkareena? kysyin viattomasti ja kumarruin muka kokkaretta tarkastamaan.

— Ne tarttuvat takaapäin toistensa vyötäreistä kiinni, selitti Eva, kumartuen hänkin tuota kummaa katsomaan.

— Tälläkö lailla näin? kysyin minä uudestaan, aikoen esittää asian havainnollisesti.

— Eipähän! nauroi hän ja väistyi nopeasti syrjään.

Kuin salamakuvina välähteli koko yllä kuvattu asiain esihistoria mielessäni, kun kiiruhdin pitkin oikopolkua kapteenin talolle. Oli hyvä, että poikaviikarit olivat sitoneet nurmen solmuun tien molemmilta puolilta ansaksi polulla kulkijoille, sillä minulle aivan oikein sattunut perinpohjainen lankeemus oli omansa herättämään minut järkiini. Tukahdutin suuttumukseni ja jatkoin matkaani tyynesti, ottaen esimerkkiä luonnon suuresta ja häiriytymättömästä sopusoinnusta ympärilläni. Muistin Jurveliinin tiedonannon ja kiersin aidassa olevalle aukolle ryömien siitä vaivaloisesti ja hiukan koomillisissa asennoissa sisään. Liikuin hiiren hiljaa, sillä olin päättänyt yllättää mehiläiskuningattareni.

Päästyäni aidan sisäpuolelle vasta huomasin, että Evaa ei ollutkaan penkillä istumassa. Sen vieressä, tuomen varjossa olevalla tuolilla, istui kuitenkin selin minuun joku vaaleaan puettu nainen — siis hän! Painauduin salamannopeasti tuomen suojaan ja aloin käärmemäisin liikkein hiipiä häntä kohti, kun onneksi ajoissa huomasin, että sehän olikin Evan äiti, joka siinä istui ja sukkapuikko suussa laski kantapään kavennussilmiä. Oikein päätäni pyörrytti ajatellessani, että olin ollut juuri ryntäämäisilläni takaapäin hänen kimppuunsa — leninki oli samanvärinen — pistääkseni käteni hänen silmilleen ja arvuutellakseni, kuka olin. Sydänalassa tuntui heikolta kuvitellessani, mikä seuraus siitä olisi ollut… En ollut enää liikkunut tarpeeksi hiljaa, sillä istuja käännähti, näki minut, otti sukkapuikon suustaan ja sanoi omituisen merkitsevästi naurahtaen:

— No mutta Sissi! Mikä sinua näin aikaisin liikkeelle ajaa?

Hän oli maailman herttaisin äiti, tulevan anopin ihannekuva, jota rakastin yhtä paljon kuin omaa äitiäni. Tervehdin häntä nöyrästi, hiukan vältellen hänen tutkivaa, mutta samalla ymmärtävästi hymyilevää katsettansa, ja valehtelin:

— Kuljin tuosta aamukävelyllä aidan sivu, niin päätin pistäytyä kysymässä, että joko ne mehiläiset ovat parveilleet. Täti taitaakin itse niitä tänä aamuna vartioida?

— Enkä vartioi. Eva tässä on ollut, mutta pistäytyi vain tuonne kaivolle. Tuolta näkyy tulevankin.

Hän vilkaisi tyttöön ja sitten minuun sekä syventyi jälleen työhönsä. Sydämessäni ja sielussani rupesivat kaikki elementit törmäämään kuin vimmatut, ja silmäni ahmivat näkyä, joka oli edessäni tuossa puutarhan käytävällä. Hän oli avopäin, tukka kodikkaasti palmikolla, ja yllä eräs niitä nuorten neitojen valkoisia kesäleninkejä, joissa asuu määrätön sulo ja viehätys. Sen pusero oli rinnan kohdalta pikkuriikkisen uurrettu, niin että aurinko oli päässyt kurkistamaan sinne sisäpuolelle ja polttanut kaulan juurta hiukan punertavaksi. Hame oli lyhyenlainen, joten alta pääsi esteettömästi vilkkumaan pari kaunista nilkkaa ja pientä jalkaa. Ja koko olemuksesta säteili sellainen loistavan raitis, solakka terveyden täyteläisyys, että minä rakastunut narri tunsin kerrassaan tyhmistyväni hänen lähestyessään. Sopertelin tyhmännäköisenä:

— Tulin ka-katsomaan, että joko ne mehiläiset ovat pa-parveilleet.

Aurinko paistoi kultakehänä tytön päähän, kun hän tuli. Hänen syvästä, nauravasta, onnellisesta katseestaan huomasin salaisesti riemuiten saman kuin ennenkin, että hän nimittäin oli täysin selvillä sieluni tilasta. Hänen äänensä kaikui korvissani kuin hopea, kun hän helakasti ja puheliaasti saneli:

— Kyllä ne tänään varmasti parveilevat, sillä niitä on nyt niin kauheasti ulkona. Näin unta, että tänään tapahtuu jotain hauskaa. Suurena kokkareena riippuvat lentolaudasta. Tule katsomaan!

Pesä oli siinä aivan ääressä. Sen takana oli pienenlainen koivu, ja koivun alla puutarhapöytä, jolle kaikki tarpeelliset mehiläisvehkeet oli varattu esille. Kun Eva kumartui pesän ääreen tuota kesän hymyilevää taustaa vastaan, oli se ihanin, rakastettavin kuva mitä ajatella saattaa. Vaivuin sitä katsomaan, enkä herännyt ennenkuin raskas käsi laskeutui olkapäälleni.

— Onkos naapurilla tulitikkuja? kysyi samalla luja miehen ääni. Se oli tuleva appeni. Hän oli vaeltanut pihalta päin ja seisoi nyt edessäni tohveleissa, turkkilainen fetsi päässä, merenvahapiippu kourassa, koiransilmä suupielessä, salamyhkäisen ja arvoituksellisen näköisenä. Rupesin hakemaan hädissäni kiireesti tikkuja joka taskusta, samalla soperrellen:

— Tu-tulin sivumennen ka-katsomaan, että joko ne me-mehiläiset ovat pa-parveilleet.

Löysin tikut ja ukko sytytti piippunsa kiusallisen verkkaisesti ja tyynesti, kehoittaen minuakin:

— Pane sinäkin palamaan, niin poltellaan tässä yksissä ja katsotaan noita Evan kärpäsiä, joko ne miten siinä enemmältä rupeavat pörräämään. Kah! Eerlanti!

Nämä viimeiset sanat oli kohdistettu patruunan Erlandille, joka lähestyi rannasta päin räikeän tulipunaisena, mutta muuten erinomaisen hienona. Hän pyyhki hikeä otsaltaan, kuivasi prillejänsä ja änkytti hämillään:

— Tu-tulin sivumennen ka-katsomaan, että joko ne me-mehiläiset ovat pa-parv…

Silloin tapahtui se, jota jo äsken olin peljännyt: räjähdys. Kapteeni purskahti nauramaan niin että kaiku jyrähteli ukkosena ympärillämme. Eva nauroi tulipunaisena, äiti vesikiehteet silmissä ja minä — minäkin päästin pohjaltaan iloisen luontoni esteettömästi valloilleen, varsinkin kun se nyt saattoi tapahtua tuon vihatun kilpakosijan kustannuksella. Pihalta päin rupesi kuulumaan juoksun töminää ja pikkupoikain huutoja, jotka kaikuivat yhä lähempää: "Nyt varmaan mehiläiset parveilevat!"

Naurumme loppui kuin poikki leikattuna ja suumme jäivät ammolleen. Erlanti pisti kiireesti rillit nenälleen, nenäliinan taskuun ja — tekisi mieli sanoa — hännän koipien väliin, sillä sen näköinen hän oli. Kapteeni sanoi säikähtyneenä, että "kattos noita piruja", ja lähti puolisoineen varovasti poistumaan. Pikkupojat päästelivät muutamia intiaanihuutoja ja pakenivat, mutta me kolme, Eva, Erlanti, ja minä, jäimme paikoillemme: Eva siksi, ettei peljännyt, ja me siksi, ettemme kehdanneet näyttää hänelle pelkuruuttamme.

Sillä kesken nauruamme olikin parvi yhtäkkiä tulla pyyhkäissyt pesän aukolta kuin ulos pullahtanut savupilvi. Sakeana parvena ne surisivat pesän yläpuolella, lennellen yhdessä ryhmässä ja "laulaen" onnellisina kesän lämmössä ja kirkkaudessa. Me tiesimme kirjoista, että tämä oli ainoa juhlapäivä mehiläisten vuodessa, ainoa hetki, jolloin ne hunajaa aamulla juotuaan kuin pikku hiprakassa ryntäävät ulos kuningattaren mukana, perustaakseen hänen kanssaan uuden kodin ja hetkisen tanssiakseen auringon ihanassa lämmössä suven ja elämän kunniaksi. Ne ovat silloin lauhkeita ja lempeitä, sekä käyttävät pistintään vain äärimmäisessä hädässä. Evan ja minun katseet yhtyivät parven alitse, eikä sielujemme välillä ollut silloin pienintäkään huntua. Mikä on miehen ja naisen yhtyvän katseen salaisuus? Se avautuu toisilleen äkkiä kuin kuilu, jonka pohjasta säteilee kirkas, ihmeellinen onnen valo, sydämeen ijäksi syöpyvä, polttava.

Hengähtämättä ja vaiti ollen seurasimme parven tanssia, odottaen jännityksellä, minne se rupeaisi asettumaan. Se siirtyi hiljalleen vieressä olevaa koivua kohti, mutta oi kauhua, se rupesi kokoutumaan sangen korkealla olevan oksan nenään. Eva huomasi tämän ja hätäytyi; huitoen pienellä esiliinallaan teki hän kaikenlaisia epätarkoituksenmukaisia yrityksiä estääkseen tätä, voivotellen ja huudahdellen samalla, pienellä suullaan mitä herttaisimmalla tavalla. Varoitimme Erlannin kanssa häntä siitä, luvaten jollain keinolla kyllä vangita parven korkealtakin, jos se nyt sinne ottaisi pysähtyäkseen, ja niin hän rauhoittuikin. Odotimme.

Hetken perästä killui korkealla koivun oksan nenässä mustanruskeanko sokeritopan muotoinen möhkäle, hiljaa huojuen virinneessä aamutuulessa ja ympärillä vielä tuhansia mehiläisiä pörräämässä. Nyt olivat hetket kalliit, sillä riiputtuaan tuossa vähän aikaa lähtisi parvi uudelleen lentoon ja menisi silloin kauemmaksi, mihin, sitä ei ollut hyvä tietää, kun parvea ei voinut seurata sen tällä lentoretkellä.

— Voi voi! hätäili Eva neuvotonna. — Miten se nyt saadaan tuolta kiinni?!

— Sinne ei pääse edes tikapuilla, arvosteli Erlanti.

— Pikkupojat kiipeävät ylös ja katkaisevat oksan, ehdotin minä.

Mutta kun nämä kuulivat tämän, olivat he samalla pyssyn kantomatkan ulkopuolella. Minun itseni kiivetä oli koivu liian hento jo sieltä, missä parvi oli. Katsahdin Evaan ja sydäntäni viilsi hänen huolestumisensa. Nerokas ajatus välähti sielussani.

— Mutta talossahan on oksasaha! huomautin.

— On, mutta pojat ovat hukanneet varren, huokasi Eva.

— Se saadaan pian!

Ja minä potkaisin itseni liikkeelle sahaa ja vartta hakemaan, mikä onnistuikin sangen nopeasti. Voitonriemuisena saavuin paikalle kestäen mielentyyneydellä sen katseen, jonka sain tästä palkinnoksi sekä Evalta (kuin tähden kirkas loiste) ja Erlannilta (viheriä kuin keisarinmyrkky). Synnynnäiset sotapäällikön ominaisuudet heräsivät minussa ja minä annoin pontevasti määräyksiäni.

— Nosta, Erlanti, tuo puutarhapöytä juuri parven alle! Hyvä! — Nouse nyt pöydälle seisomaan! Kas niin, sinähän yllät melko lähelle parvea. Ota nyt tämä tyhjä olkipesä ja pidä sitä juuri parven alla. Älä pelkää, ei siinä mitään vaaraa ole… Tai jos pelkäät, niin kyllä Eva…

Tämä oli kavala strateginen temppu, sillä kun sitä ehdotin, ilmestyi Erlannin kasvoille hurjan päättäväinen ilme ja hän tarttui rohkeasti olkipesään. Eva piti saapuvilla pohjalautaa, jolle pesä sitten asetettaisiin, ja minä menin sahoineni koivun juurelle valmiina sahaamaan poikki oksan, josta parvi killui, osoittaen jo levottomuuden merkkejä.

— Oletteko valmiit! uhkasin minä.

— Älä vielä, älä vielä! hätäili Erlanti asetellen pesäänsä.

— No mikä estää! Nyt täytyy, sillä muuten ne lähtevät. Pidä koppaasi varalla… Nyt!

Tämä historiallinen hetki on painunut lähtemättömästi mieleeni. Muistan selvästi, että pensaitten takaa seurasi toimitusta jännittyneen näköisenä koko talonväki, että Evan sievä suu oli odottavasti puoliavoinna, kasvot ylöspäin, että tuskan hiki helmeili Erlannin otsalla. Silloin ummistin silmäni, uskoin sieluni Jumalan huomaan ja painalsin päättäväisesti sahaani.

Kamala, luita ja ytimiä karsiva huuto vavisutti ilmaa…

* * * * *

Seuraavassa silmänräpäyksessä kyyrötin Evan kanssa maassa aivan liikkumattomana.

— Ollaan hyvin hiljaa, niin ne rauhoittuvat, kehoittelin minä, ja Eva piilotti kasvojansa kuin sattumalta minun povelleni. — Niin, paina kasvosi piiloon, niin eivät ainakaan niitä pistä, jatkoin neuvojani, — minä suojelen niskaasi käsivarsillani.

Mutta Eva valitti:

— En minä enää saata! Nyt juoksee yksi selässäni…

— Eihän täällä mitään näy?

— Juoksee siellä — puseron alla — nyt minä huudan!

— Älä, älä, tässä surisee niitä vielä niin kamalasti. Minä otan pois… jos… jos…

Se oli kiusaajan ääni. Sydämeni rupesi jyskyttämään kuin väkivasara, vereni kiersi suonissa kuin valtameren pyörre ja silmissäni sumeni. Ympärillämme ei ollut ketään. Eva nosti minuun mehiläisen kutkutuksen vääristämät kasvonsa, silmissään ihmeellinen odotus, ja silloin puhui sydämeni ja suuni hiljaa:

— Jos… jos… tulet vaimokseni!

Ja odottamatta hänen vastaustaan läpsäytin häntä selkään tappaen mehiläisen, joka todellakin kömpi siellä ruusuisella iholla, ja kerkesin sinetöidä Evan kyyneleisten silmien vahvistaman liittomme seitsemällä äänekkäällä sinetillä, kun takaani kuuluivat seuraavat ällistyneet sanat:

— Parveilua tuntuu jatkuvan, kun ovat jo kuhnuritkin kuningattaren kimpussa!

Ja kapteeni säesti huomautustansa vihaisella keppinsä pyörähdyksellä, joka viuhahti ilmassa pahanenteisesti. Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä, sillä äskeisen selkkauksen johdosta olivat mehiläiset äreällä päällä. Kepin äkäinen viuhahdus herätti muutamien etuvartioiden paheksumista, ja kävivät ne panemassa sen johdosta pontevan vastalauseensa tarmolla, joka sai vanhuksen muuttumaan, mitä kulkuneuvoihin tulee, puolta ikäänsä nuoremmaksi ja häviämään näkyvistämme tavalla, joka nopeuteen nähden ei jättänyt paljoa toivomisen varaa. Näky oli sitä laatua, että me kaksi nuorta lankesimme toistemme kaulaan suudellen toisiamme aivan loputtomasti, nauraen vesi silmissä ja siunaten noita pieniä siivekkäitä. Vaikka olikin kysymyksessä oma isämme.

Mutta palatkaamme asiaan. Taistelutanner oli meidän hallussamme. Mitä olikaan sitten tapahtunut tuolla historiallisella hetkellä?

Kun sahasin oksan muutamalla vetäisyllä poikki, putosi parvi painolain mukaan aivan oikein alaspäin. Mutta miten lienee Erlanti-parka pyydystään pitänyt epätarkasti — tulos oli se, että parvi putosi — ei tuohon pesään, vaan suoraan vasten Erlannin naamaa. Silloin pettivät hänen hermonsa. Päästäen kamalan huudon — ei olisi voinut kuvitella, että ihmisestä lähtee sellainen ääni — loikkasi hän uskomattoman pitkällä hypyllä alas pöydältä ja hävisi. Kaukaa kuului hätäileviä huutoja: "Tuokaa vettä!" "Juokse järveen!" "Voi kauheaa!" y.m. kunnes kaikki taas hiljeni, ja me Evan kanssa saimme hoidetuksi tuon jo yllä kosketellun pikku asiamme. Ja mehiläiset surisivat taas hetken, kunnes ne jälleen löysivät rakkaan kuningattarensa. Se oli arkiutunut itsekin äskeisestä hälinästä ja istahtanut läheiseen viinimarjapensaaseen, josta sen pian Evan kanssa otimme kiinni parvineen kaikkien sääntöjen mukaan. Kun olimme sitten vieneet sen viileään paikkaan rauhoittumaan ja iltaa odottamaan, jolloin se pantaisiin uuteen kehäpesäänsä, katsoi ihana, onnellinen morsiameni minua silmiin ja sanoi:

— Nyt menemme isän ja äidin luo.

* * * * *

Kun tulimme verannalle, istui siellä kaksi invaliidia, kapteeni ja Erlanti. Portailla istui Jurveliini salaperäisen näköisenä ja kuiskasi minulle sivu mennessäni:

— Antaa se likan sinulle — minä olen jo puhunut.

En tahdo kuvata lukijalle tarkemmin tuota hetkeä — se on omituinen ja unohtumaton. Se päättyi siten, että kun ensin kaikki muut olivat meitä syleilleet ja onnitelleet, lopuksi Erlanti puristi veljellisesti kättäni ja puhui lyijyvesikääreittensä joukosta itkunsekaisella äänellä jotakin hyvin reilua ja kaunista. Ja sen vahvistukseksi me yhä uudelleen puristimme toistemme käsiä puristamastakin päästyä. Vihdoin istuimme kaikki aamiaispöytään, jossa kihlautuneiden malja juotiin suurenmoisella innostuksella, vaikkakin vain kirnupiimässä. Mutta tuleva appeni antoi pikkupojille joukon määräyksiä, joiden johdosta nämä viivana lähtivät viemään kutsukirjeitä kaikkiin naapuritaloihin, sillä illalla piti vietettämän komeat kihlajaiset. Niiden huippukohtana oli se puhe, jonka ystävämme opettaja piti uuden kehäpesän ääressä, sitten kun sinne oli nuori mehiläisemo parvineen saatettu. Hänen sanansa liikkuivat hunajan ja meden vaiheilla ja hän muutti päivän tapahtuman vertauskuvaksi nuoren ihmiskuningattaren lähdöstä kotoisesta, vanhasta olkipesästä siihen pesään, jossa elämän onni lahjoineen parveilee hänen ympärillään, kunhan vain siellä vallitsee sama rakkaus, alttiiksi antautuminen ja ahkeruus kuin tässä pesässä. Rakennetaan ja hyöritään, kunnes vihdoin uusi nuorten parveilu alkaa, ja vanhain elämä kallistuu loppuansa kohti. "Auetkoon heille silloin" — lopetti hurskas opettaja — "se ijankaikkinen kehäpesä, jossa ainainen onni ja rauha asuu."

Jo oli tullut kesän hämyinen, ihmeellinen yö. Me seisoimme vaiti, sillä luonto puhui meissä ja ympärillämme. Kaukaa kukahteli käkönen ja allamme pellossa äänteli ruisrääkkä tyytyväisenä elämänonnensa täyteläisyydestä.

(1917.)