Ontrein tarinoita

ONTREIN TARINOITA

Kirj.

OSMO IISALO [Eino Railo]

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1920.

SISÄLLYS:

Ontrei ja hänen hurskaat opetuksensa. Ontrein tarina. Unelma Seesjärven rantanuotiolla. Onto ja Tuonen lintu. Runolaulaja. Solovetsi ja Karjala. Murhisaari.

ONTREI JA HÄNEN HURSKAAT OPETUKSENSA.

Lennin maille vierahille, Tulin tuntemattomille, Sinisen salon sisähän.

Hän oli matkalla Karjalan pyhillä mailla omin silmin nähdäkseen sitä, joka oli lapsuudesta saakka hänen mielikuvitustansa kiehtonut. Salon kapeata polkua hän astuu ja kun hän silmää taakseen, siellä perässä pyrkivää toveriaan, kuvastuu kasvoille malttamaton ilme, joka kuitenkin pian vaihtuu hymyksi ja leikiksi; häntä nähtävästi huvittaa toverinsa näkeminen.

Ontrei — hänen satunnainen matkatoverinsa pienestä salokylästä — oli hänen reippautensa suoranainen vastakohta. Toinen jalka oli muodostunut kömpelöksi kämpäjalaksi, jonka hän vaivoin aina sai toisen edelle sijoitetuksi; oikea käsi oli kuivanut koukkuun ja koko ruumis oli käynyt hiukan vinoksi. Tukka oli pellavaista, niskasta tasaiseksi leikattua, leuassa tutisi liuhuparta. Silmät olivat siniset, ja loisti niistä avoimesti lempeys ja hyvyys sekä lapsen mieli. Ja kuitenkin saattoi hänen kasvoilleen joskus välähtää voiman, toiminnan ja tarmon ilme, joka ikäänkuin hetkeksi muutti koko miehen. Vaivaloisesti kävi häneltä kulku ja raskaasti nojasi hän sauvaansa, mutta matkan kuluessa osoitti hän tavatonta sitkeyttä, joka pani terveenkin kovalle koetukselle.

He vaelsivat synkässä erämaassa ja oli heidät yllättänyt sade ja myrsky sekä niiden mukana hämärä, joka kuusikkometsässä tuntui kaamealta. Oli kuin olisivat nuo savenkarvaiset pilvet olleet tuossa puiden latvoissa, joita vihainen tuuli pudisteli. Tieaukon päältä vilahti vielä pilven lomasta iltatähti kuin hukkuvan avunhuuto, kunnes sekin katosi. Arkuus ja vilun tunne, turvattomuuden ja hämärän salaperäinen orpous valtasi mielen, joka halasi pois tästä epäystävällisestä säästä.

— Ylen — alotti Ontrei päästyään odottelevan toverinsa kuuluville — ylen on nyt, veliseni, ilma paha joutuin matkata. Sinähän kyllä nuorilla ja notkeilla jaloillasi menet saman tyynellä kuin tuulellakin, mutta minun vaivaisen on vaikeampi. Mutta saattaapa sinunkin vauhtisi hiljentyä, ennenkuin ollaan perillä…

Hän hymähti leikillisesti ja vilkaisi salavihkaa nuoreen toveriinsa.

— Sinä olet, Ontrei, — vastasi tämä — hidas, mutta sitkeä. Pitäisi joutua kylään levähtämään. Nälkäkin on. Onko vielä matkaa pitkästi?

— Viisi virstaa ainakin. Mutta astutaanhan hartaasti. Harvan matkanhan perille niin nopeasti päästään kuin mieli tekisi. Ja kuitenkin, — kun ollaan kuoleman kanssa vastatusten, niin jopa onkin mieleistämme silloin liian joutuin maallinen vaelluksemme suoritettu…

Ontrei huokasi, teki ristinmerkin ja jatkoi:

— Ei vapahtajakaan kiireesti kulkenut apostolein kera vaeltaissaan ajallisessa haahmossaan. Ja kuinka sattuikaan pyhälle Sosimalle, kun hän hengen herättämänä läksi Äänisen rannalta astumaan halki erämaan pohjoista kohti…

Tällä kohdalla tukahdutti Ontrein tavallista äkeämpi tuulen puuska, joka sai hänet peräti hengästymään. Edessä oli suon salmeke, jonka toisella rannalla metsä mustana ja uhkaavana odotti kulkijoita. Nuoremman tottumattomia veriä hiukan värähdytti ja hän pysähdytti Ontrein.

Mikä se?

Edestä metsästä kuului valittavaa kitinää ja tuulen outoa kohinaa. Rusahteli ja rasahteli, pelkäävä korva kuvaili ja kuvitteli, silmä näki näkyjä. Suuri risti kohosi tiepuolessa ja joukko valkoisia riepuja liehui tuulessa. Kaikki lapsuuden muistot kalmasta ja murhapaikoista lennähtivät mieleen.

— Mikä se on tuo risti tuossa?

— Risti? Vain muistutus matkamiehelle, että anoisi siunausta retkelleen. Hurskas ja hyvä kristitty uhraa palasen liinaisestaan sivu mennessään, saaden niin Jumalan siunauksen matkalleen. Ka, sittenpä ei haltian ja pahan valta häneen pysty.

Ja hartaasti risti nyt Ontrei silmänsä, kumarteli ja anoi siunausta.

— Ano sinäkin, veliseni, etteivät rosvot meitä yllätä, kehoitti hän toveriaankin, taas päästen jatkamaan:

— Niin, kuinkapa sattuikaan hurskaalle Sosimalle, kun hän Jumalan käskystä läksi matkalleen. Ylen olisi tietenkin ollut pyhälle miehelle mieluinen autuas ja pikainen kuolema, että olisi hän päässyt siihen elämään, jota niin palavasti halasi, mutta eipä suvainnut Jumala hänen siinä asiassa kiirettä pitää. Pitkän elämän hän soi hänelle, esimerkiksi kaikille Karjalan pakanoille, ja lopuksi sijan pyhimystensä joukossa. Niin kun hän nyt nuorena munkkina matkasi halki Karjalan Vienan rannalle, läpi synkeän pakanamaan, tapasi hän kerran tieltänsä sairaan miehen. Auta minua, pyysi mies, kylään vie, sillä kovin olen minä sairas ja äijälti on vielä matkaa. Minulla on kiire, vastaa Sosima, Jumala kutsuu minua, en vielä tiedä, mihin; hoidan sinua tässä, kunnes paranet, mutta kylään en voi palata. Ka, jos Jumalaa kunnioitat, niin vie kylään, rukoili vieläkin mies; ei sinun kiireesi niin suuri ole, ettet hyvää työtä ehtisi tekemään; kun teet, niin saat sitä suuremman palkinnon. Sosima totteli miehen pyyntöä, hoiti hänet terveeksi ja saattoi ihmisten ilmoille petojen kynsistä, jälleen lähtien iloiten matkallensa. Konsa hän sitten havumajassansa Solovetsin saarella, myrskyssä ja kylmyydessä, julmain pakanain uhkaamana, talven ja pakkasen keskellä nälkään nääntymässä palavasti Herraa rukoili, niin ilmestyi mies, joka toi ruokaa ja virvoitti pyhimystä ruumiillisella ja hengellisellä lohdutuksella. Ja miehen tunsi Sosima samaksi, jonka oli metsästä pelastanut. Se oli itse Spoassu… Vapahtaja näet…

Selittämättömän outo tunne valtasi nuoren miehen. Siinä yön hämyssä hänelle melkein vieraan, mutta lapsellisessa, taikauskon sekaisessa hurskaudessaan sittenkin niin tutun ramman rinnalla vaeltaessaan oli hän mielestään kuin salaperäisessä keskiajan maassa. Tie milloin vaipui synkälle suolle sumuun ja väijyvien rimpien keskeen, jossa jalka peläten haparoi tukea ja jossa pieninkin taakka selässä tuntui syntikuormaa raskaammalta, milloin kohosi kumisevalle harjulle, jossa myrskyn ääni soi kuin ylevän soiton humina. Silloin taas nousi jalka keveämmin ja mieli reipastui, kuta korkeammalle tultiin. Niin vaellettiin yössä ja hämärässä, vuoroin vaipuen, vuoroin nousten, mieli askarrellen oudoissa ja omituisissa ajatuksissa. Kaukaa lapsuuden muistoista se haki esiin erikoisia, ammoin unohduksissa olleita mielikuvia kristityn kolkosta vaelluksesta kuoleman varjon laaksossa, jossa saatiin kestää kamalat taistelut väijyvää kiusaajaa vastaan. Ja tuosta siirtyi aatos laajemmalle upoten alakuloiseen näkyyn alati vaeltavasta ihmisjoukosta, joka levottomana rientää aina eteenpäin, itsekään tietämättä, minne…

Hän katseli taas salaa Ontreita, kun tämä siinä kompuroi liukasta polkua, nähtävästi syviin mietteisiin vaipuneena. Hänen täytyi suorastaan ihmetellä sitä tarmoa ja voimaa, jota ukko osoitti. Toista kertaa oli hän nyt matkalla Karjalan kuuluun luostariin, ponnistellen kymmeniä peninkulmia läpi erämaiden. Ja kaiken tämän teki hän päästäkseen mielestään edes hiukan lähemmäksi sitä ihmeellistä päämäärää, joka hänen hengelleen kangasteli saadakseen edes jotakin toivovaa varmuutta siitä, mitä hän sanoi sielunsa autuudeksi. Hartaasti ukon aatokset yleensä viipyivät pyhissä asioissa ja alati sai hän aiheita lapselliseen tapaansa ottaa esimerkkejä sanasta, jota hän vaikeasti selvitti Uudesta Testamentista. Siinä rinnalla sekoitteli hän uskomuksiinsa paljon vanhaa perittyä taikauskoaan ja loitsuhenkeä, joka oli hänellä verissä erottamattomana osana. Ja kaikessa tässä uskossaan ja varmuudessaan hänellä oli ehtymätön toivorikkauden, ilon ja elämänhalun lähde, niin että häntä saattoi väliin pitää aivan kadehdittavana henkilönä…

Nuorelle kulkijalle oli tässä ollut paljon uutta ja mielenkiintoista, jotain kehittymättömyydessään viehättävää luonnontilaa, joka oli tenhonnut hänet. Ääneti oli hän matkan varrella kuunnellut Ontrein hartaita jaarituksia pään nyökäyksellä hyväksyen hänen hurskaat arvelunsa siitä, mikä on ihmiselle tarpeellista taivaan valtakuntaan pääsemiseksi. Visusti oli hän varonut puolella sanallakaan heittämästä mitään varjoa tähän kirkkaasti pulppuavaan uskon, rauhan ja onnen lähteeseen…

* * * * *

Mietteistään havahtuen huomasi hän äkkiä astuvansa leveämpää ja raivatumpaa tietä. Ontrei laahusti väsyneenä hänen rinnallaan ilmoittaen kohta kylään päästävän, minkä kaukaa silloin tällöin kuuluva koirain haukunta todeksi vahvistikin. Lähestyttiin tiheämmin asuttuja seutuja, suurempia kyliä, joiden lävitse itää kohti vievä tie laajeni laajenemistaan, kunnes yhtyi Äänisen rannalta Vienan rannalle menevään valtamaantiehen. Sinne oli heidänkin mieli päästä, liittyä siihen pyhiinvaeltajain virtaan, joka sitä myöten joka vuosi näihin aikoihin vaelsi Valkean meren rannalle Sumaan, Solovetsin kuuluun ja pyhään luostariin sieltä päästäkseen. Ontrei oli sen niin tahtonut, sillä monet hurskaat miehet olivat silloin luostariin kulussa Venäjän kaikilta ääriltä, ja kalliita opetuksia kuuluivat he matkan varrella yksinkertaiselle kansalle jakavan.

Laantumatta ulvoi tuuli yhä, mutta sade oli lakannut ja pilvet olivat hajautumassa taivaalta. Kun metsä loppui ja kylän aukeama avautui eteen, vilahti taas taivaalta tuo äsken sinne hukkunut kesän kalpea tähti. Sen yläpuolelle kirkastui sininen, kuulakka öinen taivas, mutta alapuolella olivat synkkänä muurina vielä äskeiset myrskypilvet. Unen helmoissa uinuva aunukselainen kylä otti vaieten vastaan vieraat, ahtaen ainoastaan velvollisuudentuntoisen koiraparin kujalla ärhennellä. Mutta vaikenivat nekin, ja tyynesti avasi Ontrei parhaan talon pirtin oven ja painui sisään, nuoremman toverin seuratessa perässä. Oven suussa teki Ontrei hartaasti ristinmerkit, kumaisi nöyrästi ja anoi yösijaa matkamiehelle. Ja kun hän kysyttäessä ilmoitti "Solokoihin" mentävän, riennettiin vaeltajia palvelemaan ja yösijaa laittamaan.

Syötyään yksinkertaisen illallisen makasi hän kauan valveilla vuoteellaan Ontrein vierellä, miettien ja kuunnellen. Ontrei-parka luki iltarukouksiaan. Nöyrästi polvistuen sopotti hän puoliääneen ulkoa oppimiaan lukuja, tiheään ja yksitoikkoisesti, silmät raukeasti puoliummessa. Koko hänen sielunsa tuntui olevan mukana näissä sanoissa, joista hän tuskin kaikkia ymmärsi. Mutta hän tiesi, että ne oli tehty ja kirjoitettu Jumalan kiitokseksi ja varjeluksen anomiseksi, ja se riitti hänelle. Ja kun ulkoa opitut rukoukset olivat loppuneet, puhui hän vielä kauan itsekseen, hiljaa liikutellen huuliaan. Silloin tällöin kuuluvasta sanasta saattoi ymmärtää hänen nyt rukoilevan kotiin jääneiden, nuoren toverinsa ja kaikkien lähimmäisten puolesta…

Kuta lähemmäksi siinä uni hiipi nuorukaisen mielikuvitusta, sitä enemmän nautti hän olotilastaan. Kulttuurin veltostuttamat jäsenet olivat jo saaneet perinpohjaisen kohennuksen, väsymys ja lämmin raukaisi niitä suloisesti, ja levon tunne tuntui ihanalta. Olipa kuin olisi hän ollut muumio pyramiidissa, jonne maailman myrsky ei kuulu…

Hän vaipui uneen, mutta mielikuvitus jatkoi leikkivää työtänsä.

Hän oli olevinaan kaukana poissa, ei oikein tiennyt, missä, mutta ihanassa etelän maassa hän oli. Ontrein kanssa he nytkin vaelsivat, mutta Ontreilla oli nyt turbani päässä, ja yllään vain jonkunmoinen liinainen kauhtana. Jalat hänellä olivat paljaat, ja kädessä kuppi, johon armeliaat ihmiset antoivat almujansa. Niin he vaelsivat pitkin suoraa ja leveää tietä, joka vei yli upean tasangon, kaukana häipyen sinervään vuoristoon. Paljon kansaa kulki tätä tietä heidän mukanansa, ja he olivat Ontrein kanssa heidän vertaisiaan. He keskustelivat pyhistä asioista ja pohtivat autuuden oppia, väitellen siitä, mitä ihmisen olisi parasta ajallisen vaelluksensa aikana tehdä, ja väliin kiivaillenkin oikean tien puolesta. Ja kun hän juuri leikillä kuvaili Ontreille rauhan ja levon ihanuutta, kiivastui Ontrei kovin, huutaen jyrähtävällä äänellä: oikea lepo on Jumalassa! Ja samalla kosketti Ontrei, joka oli kasvanut oudon suureksi ja korkeaksi, häntä sauvallansa. Hän tunsi äkkiä keventyvänsä ja kutistuvansa, kunnes rupesi vaipumaan alaspäin. Hän vaipui, vaipui, tunsi äärettömän tyhjyyden ympärillään, tunsi olemattomuuden ihanan ja ijankaikkisen rauhan, saattaen kuitenkin sanomattomaksi vastakohtanautinnokseen verrata sitä olemisen kuvaamattomaan tuskaan. Tämä on varmaankin Buddhan "nirvana", aikoi hän juuri ihastuen lausua, kun hänen ajatuksensakin jo seisahtuivat ja hän vaipui todella raskaaseen, pitkällisen rasituksen ja miettimisen aiheuttamaan uneen.

Uneen oli jo vaipunut Ontreikin; liuhuparta vain silloin tällöin liikahti unimatin hänenkin mieleensä ennenkuvailemattomia autuuden iloja esitellessä.

* * * * *

Keskellä hartauden harjoituksia, keskellä taistelun tuoksinaa, keskellä elämän kiihkeintä kamppailua, kuuluu äkkiä salaperäinen kiusaus sydämestä, vastustamaton vaatimus, käsky: tule! Ja käsi seisahtuu, kaiho valtaa mielen. Ritari vaipuu mietteisiinsä, lähtee vaeltamaan ja harhailee pian lumotussa metsässä loihtu-kaikujen leikkikaluna. Mitä hakea, mitä etsiä? Virvatultako, joka levottomana kuolleitten ritarien haudoilla väräjää, onneako, jota metsän utuiset hengettäret ilakoiden uskottelevat? Ei voi sanoin päämäärää nimittää, ei selittää, hakea ja etsiä on vain käsky, kulkea ijäti kysymys huulilla. Ihanana viittaa tuolta tuulentupa, uljaana kohoaa sieltä linna ja avosylin odottaa siellä sadun Paribanu, haltijattarista kiehtovin. Mutta lähelle tullen kuva vaihtuu, näky katoaa, ja ilkeä arki irvistää puun oksalta vastaan…

— Ontrei, sano minulle, oletko koskaan rakastanut?

He kulkivat hiottavassa helteessä leveätä maantietä pohjoiseen päin. Pehmeähiekkaiseen tiehen vaipui jalka nilkkoja myöten, joten astunta tuntui raskaalta; paarmapilvi seurasi heitä uskollisesti, koettaen saada väkisinkin tilaisuutta kiduttajan työhön hikisellä kaulalla. Kangas valkoisine jäkäläpeitteineen ja siinä kasvava hongikko tuntuivat aivan hehkuvan kuumuudesta.

Kysymys tuli Ontreille odottamatta. Hän pysähtyi, pyyhki hikeä otsaltaan ja kysyi vuorostaan puoleksi hymyilevä, puoleksi epäilevä, mutta samalla kuitenkin hiukan surumielinen ilme silmissään:

— Että mielitietyn taioissako?

— Niin.

— Olen.

Nyt oli ensimmäisen kysyjän vuoro ällistyä. Hän oli odottanut kansanmiehen tapaista kiertelevää vastausta, leikiksi lyöntiä tai muuta sellaista, eikä ollut arvannut varautua tällaista vakaata suoruutta vastaan ottamaan. Hän oli vaiti, keskustelua jatkamatta.

Heidän edellään kulki kaksi naista. Toinen oli vanha mummo, jonka hän oli nähnyt äsken venäläisessä majalassa, mutta toista hän ei ollut siellä huomannut. Päättäen askeleista oli hän kuitenkin nuorempi, sillä kulku kävi keveämmin ja vartalo notkahti myöskin silloin tällöin nuorteasti. Vähitellen heidän välimatkansa lyheni, kunnes he pian kulkivat peräkkäin maantien reunaa. Häveliäästi hän sentään jättäysi naisista hiukan jälemmäksi, huomaten kuitenkin kuuntelevansa jännityksellä, minkä sointuisella äänellä nuorempi vanhemman kiivaaseen sopotukseen vastaisi. Mutta vastaus oli niin hiljainen, ettei ääntä juuri kuulunut, ja pettyneenä huomasi hän jälleen jäävänsä naista tarkastelemaan. Takaa kuuluvat jonkun venäläisen ajajan yksitoikkoiset huudot saivat naisen sitten vilkaisemaan taakseen, ja silloin vilahtivat kasvot hetkiseksi näkyviin. Samalla kosketti Ontrei toverinsa käsivarteen.

— Veliseni, sanoi hän nöyrästi, menemme naisten edelle ja jätämme heidät.

Hän ymmärsi kyllä Ontrein tarkoituksen, mutta ei ollut tietävinäänkään.

— Miksi niin? kysyi hän huolettomasti.

— Älä katso tätä kaunokaista neitoa, veliseni, lähde edelle ja unohdamme heidät. Ei sovi sinun nyt pyhällä matkalla, eikä sovi muutenkaan tämän nuoren naisen suosiota hakea.

Omituista oli, että hänen täytyi tunnustaa ukon ymmärtäneen hänet puolittain oikein. Heti nähtyään naisen nuoreksi, ja, kuten nyt tiesi, myös harvinaisen kauniiksi, oli aivan vaistomaisesti melkein itsetiedoton rakastumisen ja omaksi saamisen heräävä tunne hänet vallannut. Se ei ollut ajattelua eikä suunnittelua hänen puoleltaan, se oli vain salaista luontoa, veren ihanaa runoutta, joka kuuluu kuin hieno kuiske lumotusta metsästä. Mutta ukon herätyksestä hän huomasi mahdollisuuden tuon tunteen syntymiseen, pelkäsi sitä itsekin ja sanoi alistuen:

— Sinä olet, Ontrei, taaskin oikeassa. Lähdemme, menemme edelle.

Sivu mennessään ei hän kuitenkaan voinut olla naiseen katsomatta. Silmien eteen vedetyn huivin alta vilahti kaksi tähteä ja tumman ihon kauneutta lisäsi vielä läpikuultava punerrus, joka hitaasti levisi yli kasvojen. Otsa oli matala, kasvot kapeat, kulmakarvat korkeat ja kaarevat, nenä omituisen kauniisti ja sopusuhtaisesti kyömyllä, suu lämmin ja leuka sievästi pyöristynyt. Vaatemyttyä kantava käsi oli sangen kapea ja valkoinen, ollakseen, kuten hän otaksui, vain tavallisen työläisnaisen käsi…

— Kuule Ontrei… yritti hän leikillä…

— Menemme, menemme, hoputti tämä.

Vaieten olivat naiset väistyneet tien toiselle puolelle ja vaieten menivät toiset sivu. Vasta hetken päästä loihe Ontrei puhumaan. Hän lausuilihe sanojaan kuin säälillä ja lohdutellen, kuin ymmärtäen, että mahdollisesti pienenpieni katkeruuden pisara oli saattanut toisen sydämeen jäädä.

— Suunnattomat olivat kiusaukset — puhui hän taas hurskaasti — pyhällä Sosimalla yksinäisyydessään Solovetsin autiolla saarella. Lähti näet sieltä ensi talvena pyhä Hermanni mantereelle ruoan ja muiden tarpeitten hakuun jättäen Sosiman yksinäisyyteen. Ja alkoi pyhimykselle niin ankara kiusauksen aika, että ellei Jumala olisi häntä alituisesti vahvistanut, hän olisi kaiketi, ellei toisin ollut jo alusta määrätty, langennut johonkuhun noista moninaisista viettelyksistä. Niinpä saatana tässäkin erikoisesti käytti kauniin naisen haamua kiusauksen aseena. Yön pimeydessä, kun pyhä mies syntinsä tunnossa havumajassaan kovalla vuoteellaan vaikeroi, valkenee äkkiä maja ja hänen eteensä ilmestyy nainen ihanasti hymyillen ja käsiään ojennellen. Lähde pois saarelta tästä kurjuudesta, mene kauas etelän maille, siellä odottaa sinua suuri valta ja vaikutus sekä ihana elämän hekuma! Mitä täällä saarella teet paleltumassa, kelle on siitä hyötyä? Eihän voi olla Jumalan tahto, että hautaat itsesi tänne erämaahan! Ja kun meri jäätyy, tulevat karjalaiset eräretkelle ja tappavat sinut. Lähde pois, etelän mailla tulen luoksesi. Näin puhui kiusaaja, vietellen ojennellen käsiään ja koettaen herättää pyhimyksessä synnin himoa. Mutta hän taisteli kovasti vastaan, rukoillen voimaa Jumalalta, joka häntä auttoikin, vapauttaen hänet saatanan loihtunäyistä. Vältä kiusausta, vältä, se on paras, se paras, se se-e-e…

Mutta kertoipa sitten kerran Ontrei omankin tarinansa…

ONTREIN TARINA.

Vieri aikoa vähäisen, päivä paistoi, pälvet nousi, hanget suuretkin sulivat; ei sula sydänten routa pimeässä veljespirtin.

Ontrein koti oli pienen erämaan järven rannalla, yhtenä muutamista muista karjalaisista talopahasista. Kirkonkylästä vei sinne mutkitteleva polku, ja Venäjän rajalle oli siitä vain kolme peninkulmaa. Salot suuret ja laidattomat alkoivat tuosta aidan takaa, niin läheltä, ettei paljoa rakennuksen ja metsän väliin pellon sijaa jäänyt. Tuolla mäenharjulla oli tuuheakuusinen hautuumaa, tuo karjalaisten kylien surumielinen puistikko, "kuusikko", jossa tummassa varjossa lahoi mullaksi monta kyynelillä sinne saatettua. Se oli pyhä paikka, eikä sinne menty muutoin kuin vainajia viemään ja itkemään. Mihin lehvä putosi, siihen se sai myös jäädä, mihin ruoho kasvoi, siinä sai se myös elinikänsä tuulessa ikävöiden suhista. Aikain kuluessa kaivautui esiin vainajain luita ja arkkujen lautoja, ja lehdet ja neulaset kerrostuivat vuosien pitkään paksuiksi penkereiksi, puut tihensivät oksiaan kaivaen juurensa syvään maan mehuisiin uumeniin, sammal paisui upottavaksi matoksi. Hyvä oli siellä, kuten itkussa sanottiin, noitten rakkahien, kultaisien vainajien uinua, kesäisien tuulosien tuutimina, kultaisien kukkasien alla, auvon ja ylähäisien aamuisien toivossa…

Kylä oli mäen rinteellä, katsellen järvelle päin pienistä moniruutuisista akkunoistaan, joissa ilta-auringon valossa loistivat ruostuneen lasin kaikki sateenkaaren värit. Teräväharjaiset talot olivat kyyssähtäneet siihen kuin pystykorvat koirat kontalleen tarkoin järvelle päin silmiään teroitellen. Paljoa ei sieltä näkynyt, kapea veden selkä ja sen takaa sininen salo, koivumetsäinen, jossa näkyi kesäinen tuulen puuska tai pilven varjo järven pinnalla, kuin aaltona eteenpäin ajautuen.

Ontrei oli kahdesta veljeksestä vanhempi, ja hänestä olisi pitänyt tulla talon isäntä, mutta elelikin hän nyt setämiehenä nuoremman veljensä hoteissa. Ramman käden sijaisena olivat hänellä hampaat, jalan sijaisena sitkeys ja kovan kohtalon lievittäjänä alati tyytyväinen ja hurskas mieli. Saattoi huomata Ontrein kotona, että sekä veli ja tämän vaimo, lapset ja koko väki kohtelivat häntä mitä suurimmalla kunnioituksella ja rakkaudella. Olipa kuin olisivat he olleet nöyriä hänen edessään, ikäänkuin alituisessa ja koskaan umpeen menemättömässä kiitollisuuden velassa.

Oli ollut aika, jolloin kaikki oli vielä toisin ja aiottu toiseksi. Isä, valkopartainen karjalais-vanhus, jonka mielessä yhä asui vanha Väinö ja hänen hyvänsuovat haltiansa lauluinensa ja loihtuinensa, oli eräänä päivänä oikaissut itsensä kuolinlaudalle ja siunannut poikansa kuollessaan kuin sadun vanhat kuninkaat. Sopua oli hän veljeksille toivottanut, keskinäistä rakkautta ja siunausta. Sitten oli hänet kuoltuaan viety sinne varjoisaan surupuistikkoon, ja veljekset olivat ruvenneet elämään talossa yhdessä vanhan äitinsä kanssa.

Eletään, eletään siitä taas kotvan aikaa, niin jo ottaa ja kuolee vanha mummo, ja hänetkin itketään hautaan. Nyt ei voi enää talo olla emännättä, vaan täytyy Ontrein lähteä naimaan, mennä toteuttamaan toivomusta, jota hän vuosia on sydämessään salassa pitänyt, mutta josta ei ole äitinsä eläessä sanallakaan, ei tytölle eikä muille, tahtonut totta tehdä.

Ontrei on parhaassa ijässään, terve jäseniltään ja mieleltään. Hän aivan riemastuu tuosta ajatuksesta, ruveten siitä veljelleen haastelemaan. Tämä kuuntelee vaieten, hajamielisesti, kunnes vavahtaen kuulee veljen ikäänkuin häneen vedoten lausuvan ylistäen:

— Ylen onkin se naapurin Outi ihana neito!

— Ylen…

Niin hän vastaa, kerraten kehumasanan hiljaa ja epävarmasti, mutta ei uskalla katsoa veljeään silmiin, vaan huoaten poistuu töihinsä. Mutta Ontrei valmistautuu kosioille pukeutuen parhaisiinsa, viemään kosiorahaa naapurin pöydälle.

Nuorempi veli ei puhu mitään eikä mieti paljon mitään. Hän on kerta kaikkiaan ymmärtänyt, että jos Ontrei, talon perillinen, menee Outia kosimaan, niin silloin ei hänen kannata yrittääkään, sillä Outin isä ei ottaisi asiaa edes puheeksikaan. Kun Ontrei oli tämän tytön maininnut, niin oli häntä haluttanut vaatia tyttöä omakseen, mutta silloin oli kuin olisi salpa noussut kurkkuun. Ei hän voinutkaan mitään sanoa, ei voinut alentua rukoilemaan, että Ontrei antaisi hänelle sen, jota rakasti!

Eihän hän ollut Outillekaan oikeastaan koskaan mitään sanonut, eikä Outikaan hänelle. Rakastiko Outi häntä?

Varmasti. Hän oli nähnyt sen Outin silmistä, kun hän oli uskaltanut tyttöön salaa katsoa. Jo tuosta katseesta hän oli sen ymmärtänyt ja ollut siitä onnellinen. Hän oli pitänyt itseään niin nuorena, ettei hän ollut vielä tullut sanoneeksi Outille mitään. Kisakentällä leikissä oli hän vain hiukan lujemmin puristanut hänen kättään kuin muiden tyttöjen, ja Outi oli vastannut arasti ja vaisusti. Varmasti Outi häntä rakasti ja surisi nyt kovasti, jos isänsä pakottaisi hänet muille menemään.

Mutta jos Outi ei tietäisikään, ei olisi arvannutkaan, että hän rakasti häntä, ja nyt nöyrästi alistuisi vanhempain tahtoon!

Se oli tuskan ajatus ja sai hänet lyömään kuokkaa entistä syvemmälle. Hän kohotti sen korkealle ilmaan ja upotti sitten tuohon sitkeään mättäikköön, niin että ihan silmää myöten se siihen uuttui. Siitä kun sitten rupesi palaa hartiavoimin irti kiskomaan, niin että juuret nauskahtelivat ja oli selälleen lentää mättään irti päästessä, niin tuntui kuin olisi helpottanut. Kun olisi sanoa tuolle Ontreille, että älä veli-rakas vie toisen morsianta ja omaa katsomaani, vaan ota tuosta toinen! Se kummastuisi ja sanoisi, että olisit aikaisemmin ilmoittanut, niin en olisi mennyt… nyt jo kävin kosioilla eikä tyttökään vastaan pannut…

— Mitähän Outi mahtanee sanoa?

Hän seisahtui kuokoksellaan ja katsoi kylään. Yhä siellä Ontrei viipyy. Eipähän mieluista kosiomiestä niin äkkiä lähtemään päästetä, eihän toki. Sultsinat ja piirakat siinä pian leivotaan.

Ovi tuolla aukenee ja Outi ilmestyy portaille. Hiljaa astuu pihalle, katsoo kauan tänne kuokokselle, varjostaen kädellään silmiään, ja poistuu sitten allapäin rakennuksen taakse.

Taas ovi aukenee ja Ontrei tulee ulos, vielä portailla kääntyen sintsiin päin hyvästelemään. Eihän naapuri, jota aina nähdään, pitkiä hyvästelemisiä kaipaa. Nyt on Ontrei kotiin tulossa. Reippaasti hän astuu ja tänne kuokokselle tuolta hattua heilauttaa ja viittaa luokseen. Koneellisesti iskee hän silloin kuokan turpeeseen ja lähtee kotiin kuulemaan kosiomatkan päättymisestä. Sydämessä on tuskaa ja katkeruutta, ja mieli hakee uhmailun ja uhkan keinoa. Saapuu sisään ja panee vaiti ollen hattunsa seinälle naulaan, kysyen oudon kylmällä äänellä:

— Asia on selvä, vai?

Ontrei, joka loistavin silmin kävelee tuvan lattialla, katsahtaa häneen kummastuen ja pysähtyy.

— On, sanoo hän; eikö ole hauskaa mielestäsi?

— Mitä sanoi Outi?

Äänessä värähti jo sointu, jota ei voinut väärin ymmärtää. Ontrei pysähtyi taaskin oudostuneena ja katsoi häneen pitkään. Vasta hetken vaitiolon jälkeen vastasi hän:

— Outi, hänkö, niin, ei hän sanonut juuri mitään, — tietenkin myöntyi tulemaan…

Ja silloin Ontrei ymmärsi, mitä oli tapahtunut, ja istahti masentuneena penkille.

— Miksi et sanonut ennen?

Syksyinen päivä vaipui pimeään ja hiipi lohduttomana pieneen pirttiin. Sanattomina olivat yhä tuvassa veljekset. Heille oli molemmille selvinnyt ikäänkuin näkynä salaman valossa, että nyt oli heidän veljesrakkauteensa isketty eripuraisuuden aihe, vihan siemen, joka outoudellaan oli saanut heidät säikähtämään. He ikäänkuin olivat näkevinään isävainajansa edessään varoittamassa jostain kauheasta vaarasta, joka heitä oli uhkaamassa, mutta tunsivat samalla mielessään kiehuvaa katkeruutta toisiaan vastaan. Ontrei oli nyt päässyt sydämensä kallista toivoa toteuttamaan, eikä mielinyt luovuttaa sitä, mikä oli hänelle jo luvattu ja annettu, mutta Jyrki taas ajatteli vihalla ja kateudella tätä veljensä onnellista osaa, joka hänen mielestään kuului ikäänkuin jonkun pyhemmän oikeuden perustuksella hänelle. Kaikki tuntui hänestä nyt niin vastenmieliseltä, ettei hän olisi enää tahtonut vanhassa kodissaan korttakaan ristiin panna. Hurjana kuvaili mielikuvitus kaikkia katkeran kohtalon lievikkeitä, ja koston henki saneli salaa sielussa myrkyllisen suloisia sanojansa. Hän puristi nyrkkejänsä ja tunnusteli lyhyen vartalonsa ja leveiden hartiainsa voimaa. Mahtaisiko hän sittenkään tuolle Ontreille riittää, sillä se on peto väkevä kuin karhu, — tämän kylän väkevin? Ontrei istui pää käsien varassa kauan, mutta nousi sitten.

— Aamulla menemme yhdessä sinne kuokokselle, sanoi hän sitten tyynesti, ruveten panemaan tulta samovaariin.

Hän oli ulkoa nähden rauhallinen, vaikkakin kulmilla asui synkeä ikävä. Kuinka ihanasti oli hänen päivänsä alkanut ja kuinka harmaaseen mielialaan olikaan se päättynyt!

Ontrei väitteli sen jälkeen morsiantaan, eikä ryhtynyt tekemään ratkaisevasti totta naima-aikeestaan. Jyrki tuli päivä päivältä synkemmäksi ja surullisemmaksi, mutta samalla ikäänkuin voitostaan ja asiastaan varmemmaksi. Outikin rupesi puolestaan Ontreita kaihtamaan. Tästä ymmärsi Ontrei heidän puhuneen keskinäiset asiansa selväksi, ja nuoremman veljensä koettavan houkutella Outia puolelleen. Katkeruus ja viha leikkasi sydäntä. Veljekset kulkivat päivät päästään kuin unessa ja aivot hakkasivat vain tuota yhtä kysymystä: miten selvitä?

Pian tiedettiin koko kylässä veljesten välinen asia. Suruissaan Jyrki erehtyi juomaan ja vietti päiviä hoilaten ja kiroten tai itkien, väliin uhkaillen veljeään, mutta väliin puhuen hänestä suurella rakkaudella. Ontrei hautasi asian sydämeensä eikä sallinut kenenkään siitä kanssansa keskustella. Odotettiin hänen jo luopuvan puuhastaan, kun tiedettiin tytön suosivan enemmän nuorempaa, mutta sitäkään hän ei tehnyt. Tyttö oli hänen, eikä hänen tarvinnut luovuttaa morsiantaan kenellekään. Hän ei edes huolinut ruveta asiaansa sitenkään selvittämään, että olisi häitä kiirehtinyt, kulki vain umpimielisenä tietänsä.

Talvi tuli. Pimeää ja lumista kujaa myöten hoippuroi Jyrki kotiin, mieli synkeänä viinasta ja ikävästä elämästä. Veljenrakkaus oli ruvennut hänestä tyysten sammumaan, ja hän piti Ontreita nyt vain onnensa ryövääjänä. Hän vihasi veljeään, ja tunsi tuon vihan tänä iltana elävämmin kuin koskaan ennen. Ei, tyttöä hän ei ikinä luovuttaisi, ei vaikka siinä autuus menköön.

Hän seisahtui kotinsa portaille, johon sataneeseen lumeen jalka painui narahtamatta, ja kuunteli. Oli myöhäistä eikä pirtistä enää kuulunut mitään. Ontrei oli kylällä tai oli pannut maata.

Hiljaa avasi hän pirtin oven ja hiipi sisään. Tuolta häämötti Ontrein haahmo penkiltä tilaltaan Jumalankuvan alta. Tasainen huounta osoitti, että hän nukkui.

Kamala ajatus lennähti Jyrkin päähän, niin hirveä, mutta samalla ihanasti koston ja vihan himoa hivelevä, että hengitys tahtoi salpautua. Hän hiipi varpaisillaan lähemmäksi Ontreita katsomaan.

Hän makasi selällään, kädet nostettuina pään yläpuolelle. Kasvolihakset nytkähtelivät rauhattomasti ja silmäluomet värähtelivät; hengitys purkautui väliin ulos huokauksena.

Jyrki kumartui hiljaa hänen ylitseen.

Silloin avasi Ontrei silmänsä ja katsoi veljeänsä.

Hän ei muuttanut asentoaan, ei säpsähtänyt eikä säikähtänytkään, katsoi vain veljeään sinisillä silmillään, vakavasti ja surumielisesti.

Ja veli tunsi, että kiusaajan salainen ansa hänen sydämessään oli Ontreille selvä kuin avoin kirja. Polttava puna kohosi hänen poskilleen, hän suoristihe, hätääntyi, humalan viimeinenkin jäte katosi, ja silmät maahan luotuina seisoi hän siinä ikäänkuin tuomarinsa edessä. Mutta Ontrei ei sanonut mitään vieläkään, vaan tuijotti häneen yhä. Tuo vakava katse tunkeutui veljen sydämeen kuin puukon terä, pistävänä ja verta vuodattavana, leppymättömänä, paljastaen kuukausien salaiset aikeet ja vihan sanelemat suunnitelmat. Vaikka olisi luonut silmät maahan ja koettanut tuota katsetta välttää, niin tuntuivat ne silti polttavan ja näkyivät tuolta kaukaa kuin tuliset nastat, syöpyen sydämeen syvälle ja vastustamattomasti.

Jyrki vapisi koko ruumiiltaan. Tämä muutaman minuutin kokemus oli hänen raskaalle ja rasittuneelle mielelleen liian järkyttävä. Hän lysähti huoaten lattialle veljensä vuoteen ääreen. Mutta Ontrei ei sanonut mitään, vaan kääntyi seinää vastaan, antaen kuitenkin kätensä ikäänkuin rauhoituksen tarkoituksella viivähtää veljensä hartioilla, jotka tärisivät liikutuksen ja epätoivon sisällisestä puuskasta…

* * * * *

Raskaat talvipäivät kuluivat hiljalleen ja rupesi keväämpi henki ilmassa tuntumaan. Entistä suuremmalla voimalla ailahti silloin Jyrkin rinnassa rakkauden kaipuu ja intohimo, ja unohdetut olivat pian ne kokemukset, joita talvellinen yöllinen kohtaus oli hänelle tuottanut. Uudelleen rupesi hän katsomaan karsaasti veljeänsä.

He eivät olleet sanallakaan toisilleen tuota kohtausta selvittäneet, ei Ontrei kysynyt eikä Jyrki liioin selitystä tarjonnut. Se oli jäänyt heidän kahdenkeskiseksi salaisuudekseen, josta ei äänettömän sovinnon perusteella puhuttu mitään. Eivätkä he yleensäkään puhuneet toisilleen mitään, Ontrei ei liioin muillekaan. Apeana ja synkkänä teki hän töitänsä, vältellen ihmisten seuraa. Mutta hänen ja Outin häät vietettäisiin vappuna — sen oli hän nyt aivan kuin uhmaten Outin isän kanssa päättänyt, ja tytön tahtoa ei siinä kuunneltu. Miten mennä naimisiin pojan sellaisen kanssa kuin Jyrki oli, talottoman ja rahattoman? Sehän ei ollut mahdollista, ja suorastaan järjetöntä silloin, kun oli talon isäntä tarjolla. Outi sai tyytyä, ja itkeä hereät itkunsa.

Veljekset hiihtelivät kevättöille salolle, parhaan hankiaisen aikana. Latu kohosi mutkitellen pitkin vaaran sivua, kiiveten aina yhä korkeammalle, kunnes harjalle päästyään päätyi suoraan yli menemään. Ontrei meni edellä, Jyrki hiihteli perässä, pyssy selässä hihnassaan. Vaaran tässä kohden louhikkoiselta selältä aukeni ihana näky. Metsä oli jo puhdistanut lumen turkistaan ja oli tuossa edessä vihantana, tummana ulappana, välillä päästäen lumen vielä saarekkeina sieltä täältä kimaltelemaan. Tuuli puhalsi kostealla raskaudella ja ilmassa oli kuin kevään tuoksua. Vaaran laki oli jo melkein lumeton, hiukan paikoin iljanteella. Miehet huoahtivat siinä rinnakkain, nojaten sauvoihinsa.

Ontrei ei katsonut veljeensä, mutta tiesi tarkalleen minkä näköinen tämä oli tuossa seistessään. Epävarmuus, katkeruus, säikähdys, viha, kaikki myrskyisen sydämen tunteet olivat Jyrkin kasvoilla näkyvissä. Hiihtäessään oli Ontrei tämän kaiken tuntenut ja sydämessään nähnyt, oli varsin hyvin ymmärtänyt senkin, missä kauheassa kiusauksessa hänen veli-poloisensa oli ollut tuossa hänen jäljessään pyssyineen hiihtäessään, oli sen ymmärtänyt ja veljeään säälinyt. Mutta hän ei ollut huolinut pelätä, sillä hän oli kerta kaikkiaan siinä kohden antautunut ikäänkuin kohtalon johdettavaksi; hän ei voinut ikinä uskoa sitä mahdolliseksi, että heidän, muinoin niin rakkaitten veljesten suhde päättyisi veljenmurhaan. Ja kuitenkin, tuo talvellinen ilta oli kentiesi siltikin todistanut toista…

Miksi hän ei sittenkin luopunut Outista ja talosta sekä antanut niitä molempia Jyrkille? Siksi, että hän ei voinut. Hänellä ei ollut voimia niin yli-inhimilliseen uhraukseen, hän ei tahtonut tulla veljensä rinnalla syrjään sysätyksi, hänkin rakasti Outia ja voimallisemmalla rakkaudella kuin kentiesi tuo nuorempi, vielä monessa kohden poikanen. Miksi oli juuri silloin, kun onni näytti auenneen ihanimpana ja elämä rikkaimpana, hänelle pantu kestettäväksi sellainen koettelemus? Outi ei häntä rakastanut. Rakastaisi varmaankin, kunhan oppisi oikein tuntemaan, rakastaisi, kun saattoi Jyrkiäkin rakastaa. Voimallaan ja tulisella lemmellään opettaisi hän tytön häntä rakastamaan. Ei, hän ei saattanut luopua tästä hänelle kalliista aikeesta, sillä eihän hän voinut luopua elämästään. Ja ennenkuin Jyrki voisi saada Outin, täytyisi hänen antaa hänelle talokin, kaikki. Se oli liian paljon vaadittu, hän ei jaksanut sellaiseen uhraukseen alistua, sillä hän oli nuori ja ylpeä ihminen hänkin…

Tätä asiaa oli hän pohtinut öin ja päivin, mutta ei ollut jaksanut päästä siinä päätökseen. Ja kun hän oli nähnyt, mitkä kiusaukset Jyrkiä ahdistivat, oli hänen oman tuskansa lisäksi tullut pelko siitä, että veli lankee kiusaukseen. Tuona talvisena yönä hän oli nähnyt, mikä kaikki saattoi olla mahdollista. Ja tuskan musertamana oli hän jo monta kertaa koettanut suostutella itseään heittämään kaikki ja luopumaan leikistä, kun entinen ylpeys oli taas hänen tahtonsa terästänyt ja hyleksityn rakastajan nolo asema uudelleen valanut sydämeen vihan katkeruutta ja voimaa. Hän oli ihminen hän, Ontrei, ei pyhimys.

Hän katsoi nyt salavihkaa veljeään, kun tämä tuossa otti pyssyä selästään, ja arvosteli hänen voimaansa ja pystyväisyyttään. Äkkiä juolahti hänen mieleensä kumma ajatus:

— Jos Jyrki voittaa minut, niin hän saakoon tytön ja talon, mutta jos minä voitan, niin pidän ne itse.

Kuinka olikaan, niin toi tämä omituinen ajatus hymyn hänen huulilleen. Oli kuin olisi hän siinä nähnyt salliman neuvon ratkaisuun pääsemiseksi ja siitä toivosta jo edeltäpäin ilahtunut. Hän kääntyi veljeensä, joka kummastuneena oli huomannut hänen hymynsä.

— Mikä naurattaa? ehätti hän tylysti kysymään.

Mutta Ontrei ei tuosta pahastunut, vaan kävi asiaansa esittämään:

— Kun sinä, veliseni, halajat morsiantani, niin ratkaistaan tässä asia. Käydään voimain koitteluun: jos voitat, niin olkoon sinun sekä tyttö että talo, mutta jos minä voitan, niin lähde muille seuduille, että lakkaa riita. Aika haavat parantaa.

Kiireesti heitti Jyrki pyssynsä, puukkonsa, lakkinsa ja mekkonsa, ja äkeästi kävivät veljekset siinä ilmavan vaaran laella painimaan.

Kalliimpaa palkintoa ei liene monelle kilpasille käyvälle ollut tarjona kuin tässä äänettömässä ja sitkeässä ottelussa, jota vain erämaan säikähtyneenä pakeneva otus oli todistamassa. Siinä oli saavutettavissa se, mitä ihanaa ihminen voi kuvitella rakkautensa esineen omaksi saamisesta, ja siinä oli myös tämä kaikki kadotettavissa. Siinä oli kysymyksessä veljenrakkaus ja pako kotikylästä kauas outoon maailmaan, oli ratkaistavana, astuitko ijäiseen yöhön tai onnen päiväpaisteeseen. Ja ottelu ei ollutkaan leikkiä, vaan pantiin siinä liikkeelle kaikki voimat, mitä suinkin kahdesta nuoresta ja sitkeästä ruumiista saatiin puristetuksi. Kauan kesti taistelua, kunnes viimein Ontrei kalpeana kysyi:

— Tunnustatko paremmaksi?

— Tunnustan.

— Heitätkö tytön rauhassa minulle?

— Heitän.

— Lähdetkö kylästämme?

— Lähden.

Ontrei nousi huohottaen, mutta Jyrki jäi itkuun purskahtaen, kalpeana ja väsyneenä paikalleen makaamaan. Häntä ei oltu koskaan vielä niin perinpohjin masennettu, ei niin rautaisessa ja tukahduttavassa syleilyssä rusennettu kuin nyt; hän ei ollut koskaan aavistanut, että Ontreissa piilivät niin suuret ja niin valtavan sisun hallitsemat voimat. Ontrei oli etevämpi häntä kaikin puolin, sekä ruumiillisesti että henkisesti, ja ansaitsi tytön jos kukaan. Mutta silti ja juuri sen tähden oli hänen surunsa ja tuskansa yhä suurempi ja polttavampi, vaikka hän kohtaloonsa alistuen tunsikin, ettei hän enää koskaan voisi surunsa lisäksi yltyä siihen sammumattomaan vihaan, jolla hän oli viime ajat sieluansa virkistänyt. Sen oli Ontrei taittanut samalla kuin äsken hänen selkänsä tuossa käsivarsiensa välissä, johon Jyrki oli luullut kuolevansa, kunnes antoi selkänsä ja mielensä murtua. Hän oli väsynyt ja onneton, ihminen, jolta on hänen onnensa riistetty ja joka ei löydä mitään muuta mahdollisuutta elämänsä jatkamiseksi kuin täydellisen kohtaloonsa tyytymisen. Raukeana ja sanatonna makasi hän paikoillaan, viileän tuulen hyväillen silitellessä hänen hiostunutta ruumistaan.

Ontrei puki mekkonsa ylleen ja nousi tyynenä suksilleen. Hän tunsi kyllä tyydytystä niinkuin ainakin voiton jälkeen, mutta samalla täytyi hänen sittenkin ikäänkuin salaisimpana pohjatunteenaan itselleen sanoa, ettei hän kuitenkaan ollut tyytyväinen. Olipa niinkuin olisi kaukaa hänen sielustaan epäselvänä, ja kuitenkin selvänä, tunnustettuna, mutta taasenkin kiellettynä, soinut sana, että parempi olisi ollut, jos Jyrki olisi voittanut.

Se tunnelma hillitsi häntä. Siis mitään ratkaisua ei tulisikaan siitä, että hän naisi tytön ja Jyrki poistuisi kauas pois? Olisiko ainoa ratkaisu vain siinä, että Jyrki saisi tytön? Mutta eikö hänen rakkaudelleen silloin tehty samaa vääryyttä kuin nyt Jyrkin? Miten on meneteltävä? Kuinka oli saatava onni kaikkien osaksi? Oi Jumala, tätä tuskaa!

Oli aivan kuin olisivat hänen sielunsa silmät auenneet näkemään inhimillisen kohtalon raskautta yleensä, kun hän katsoi tuohon maahan masentuneeseen veljeensä. Hän alkoi ymmärtää, ettei ruumiillisilla voitoilla ole mitään merkitystä tällaisten asiain ratkaisussa, vaan että jos ne ovat ratkaistavissa, se tapahtuu sydämessä. Ja tuntui sielusta sitä ajatellessa kuuluvan lohdutuksen ääntä, joka kehoitti uskomaan sellaisen lopputuloksen mahdollisuuteen.

Jyrki ei ollut huomannut Ontreista muuta kuin että hän kauan seisoi siinä vaiti, suksisauvoihinsa nojaten. Sitten potalsi hän sivakkansa liikkeelle lähtien laskemaan vinoon alas vaaran kuvetta, jarrutellen sauvoillaan. Silloin Jyrkikin nousi, valmistautuen lähtemään jälkeen.

Vaaran juurella oli tiheäkuusinen korpi, jossa vielä oli lumi vahvoina nietoksina. Siellä täällä pisti esiin sammaleinen ja imarteita kasvava kalliolohkare. Saavuttuaan vaaran alle, kääntyi Ontrei katsomaan, eikö Jyrkiä jo ruvennut kuulumaan. Kun ei kuulunut, jäi hän siihen hetkeksi odottamaan ajatuksissaan pistellen keihäskärkisellä sauvallaan lumikinokseen ja vaistomaisesti ikäänkuin kammoksuen korven synkkää tiheyttä ja korkeata juhlallisuutta. Nuo äskeiset raskaat ajatukset yhä lisäsivät sitä ikävän ja uhkaavan onnettomuuden tunnetta, joka hänen mieltään painoi.

Ei koskaan tiedä ihminen kohtaloansa, ei mitä edessä on!

Äkkiä tuntui siltä kuin olisi maa hänen jalkainsa alla ruvennut liikkumaan. Kerkeämättä ajatella mitään tunsi hän kohoavansa ilmaan ja sitten kaatuvansa taaksepäin. Jalkoihin kiinnitetyt sukset estivät häntä äkkiä pääsemästä ylös, ja ennenkuin hän oli kerennyt niistä selviytyä, oli jo musta, hallava karhu kuin heinäruko hänen päällään. Hätä purkautui kipeänä parkaisuna ilmoille, yhtyen karhun kumeaan ja kiukkuiseen mörinään.

Sittemmin hän muisti senkin, että karhu oli ensin, korjultaan kohottuaan, ikäänkuin unisena noussut kahdelle jalalle ja katsonut ympärilleen, muljauttaen ruskahtavia silmämuniaan. Sitten se oli mörähtänyt kumeasti ja nähnyt hänet; hän muisti katsoneensa karhua suoraan silmiin ja tunteneensa, että se oli ilkeällä mielellä. Se oli kääntynyt häneen päin, puraissut häntä ensin jalkaan ja sitten aivan heittäytynyt hänen päälleen.

Hän ei ollut koskaan osannut arvata, että ruumiillinen runteleminen tuottaisi niin kauheita tuskia. Nyt, kun karhu upotti pitkät ja keltaiset kulmahampaansa saappaan läpi hänen jalkapöytäänsä, tiesi hän sen. Hän aivan kuuli luitten rusahduksen ja tunsi suunnatonta, pistävää tuskaa, joka oli kuin olisi kuolema hänen jalkaansa tarttunut.

Hän koetteli tapailla puukkoa käteensä, mutta ei ehtinyt saada, sillä hänen selälleen kaatuessaan oli tuppi jäänyt hänen allensa. Ja siinä tuokiossa oli kontio jo hänen päällään. Hän ummisti silmänsä ettei hänen tarvitsisi nähdä pedon ruskealihaista kitaa ja ilettävän ohutta kieltä sekä keltaisia, mutta kärestä teräviä kulmahampaita. Hän tunsi vain, että jotenkin oli hänen suojeltava itseään, ja muistaen vanhan neuvon pisti hän kätensä pedon kitaan niin syvälle kuin voi. Hän muisti jälkeenpäin, kuinka häntä oli tuo niljakka kita ilettänyt, mutta kuinka peto oli samalla ruvennut vetämään päätään taaksepäin ja tapailemaan hänen kättään hampaittensa väliin, ilman puutteessa yhä enemmän raivostuen. Painaen häntä maahan käpälillään saikin se äkkiä päätään taaksepäin nykäisemällä kädestä hyvän otteen, puraisten niin että luut nauskivat ja veri vuoti virtana hampaitten lomitse. Sitten tuntui äkkiä olkapäässäkin ankaraa tuskaa, hän parkaisi taas vihlovasti ja heitti päätään sivulle päin.

Ennen pyörtymistään muisti hän nähneensä, vaikka ei sitä silloin tajunnut, Jyrkin tulevan aivan lähellä pyssy kädessä. Veljesten katse oli sattunut yhteen. Ontrei ei ollut huutanut, oli vain taaskin tuijottanut veljeensä niin kuin silloin yöllä, mutta nyt älyttömästi, silmissä hurja ja houraava ilme…

Kun Jyrki vielä vaaran laella viipyessään oli kuullut alhaalta korvesta Ontrein parkaisun ja karhun mörähdyksen, oli hän käynyt vuoroin kylmäksi, vuoroin kuumaksi. Sitten oli hän kaksin käsin tarttunut päähänsä ja aivankuin ahdistuksen vallassa huutanut: pois, pois…! Kiireesti oli hän temmannut pyssynsä ja syöksynyt suksilleen Ontrein ladulle.

Salamana vilahtelivat aatokset hänen aivoissaan ja saatana pani kaikki voimansa liikkeelle näinä muutamina sekunteina, jotka olivat koko aikana kysymyksessä. Tuossa on Ontrei karhun alla edessäsi, älä mene avuksi. Karhu lopettaa hänet varmasti, ja silloin on sekä tyttö että talo sinun. Sinä olet viaton. Et ehdi apuun. Katso, karhu jo puree hänen kättään ja raapii olkapäätä. Hetkinen vielä ja silloin on kaikki ohi, odota, malta, älä mene…

Jyrki ei kuitenkaan viivytellyt, vaan kiiruhti veljensä avuksi, vaikkakin vavisten koko ruumiiltaan. Hänestä tuntui kuin olisi tuo hänen äsken kärsimänsä nöyryytys ja ikuinen onnen menetys häntä ikäänkuin kohottanut ja tehnyt hänet kykenevämmäksi kuin ennen hyviin töihin. Kumma kyllä ei hän nyt ajatellut veljeänsä katkeruudella, vaan rakkaudella, ollenkaan lainaamatta korvaansa kiusaajalle, jonka äänen hän sydämensä salaisesta sopukasta selvästi kuuli. Hänen järkensä — niin muisti hän jälkeenpäin — askarteli enimmäkseen siinä, osaisiko hän kiihtyneessä mielentilassaan ja hengästyneenä ampua niin tarkoin kuin tässä piti…

Mutta kun hän näki Ontrein katseen ja luki niiden sammuvasta ilmeestä kuolemaa, epäluottamusta ja epäilystä häneen, veljeensä, sai hän äkkiä aivan ihmeellisen hermorauhan. Hän tunsi aavistaen, että nyt jos koskaan oli vasta hänen elämänsä käännekohta, nyt oli hänellekin annettu tilaisuus osoittaa, että hän todella ansaitsi Outin ja hänen rakkautensa… Hän lähestyi koettaen valita parempaa puolta, josta voisi ensi kerralla saada sattumaan hengenviepään paikkaan, mieluiten tuohon etujalan taakse.

Kaikki tämä oli tapahtunut sangen lyhyessä ajassa. Säikähtyneenä ja uteliaana Jyrkin huudoista kohotti karhu päätänsä katsellen kiiluvin silmin tulijaa. Kylmäverisesti tämä lähestyi lähestymistään, kunnes karhu vihastuneena ärjäisten kohosi istumaan, hurmeen valuessa kuolana sen ikenistä. Silloin lensi myös pyssy — pieni talonpoikainen "suusta ruokittava" — Jyrkin poskelle. Muutaman sekunnin näkyi sen suu hiukan täräjävän ja ampuja veti henkeä ikäänkuin lääpästyneenä, kunnes pyssy äkkiä vakaantui aivankuin ruuvipenkkiin. Nyt oli jyvä kolossaan ja sydäntä kohti…

Tuima paukaus herätti kiiriskelevän kaiun vaaran kylestä ja Jyrki ryhtyi ihmeellisen nopeasti ja kätevästi asettaan uudelleen lataamaan. Ikäänkuin väristys kulki karhun ruumiin läpi ja jonkunmoinen sanomaton tuskallisen ja hätäisen kummastuksen ilme oli sen villissä katseessa vilahtavinaan, ja jo ennen kuin Jyrkillä oli pyssy uudelleen poskella, vaipui peto kuolemantuskaisella ynähdyksellä läjään Ontrein päälle, pehmeästi kuin heinäsäkki. Tainnoksissa hänen allaan oli Ontrei ja sieluntuskiensa ja vaaran jännityksen murtamana vaipui hangelle myös Jyrki.

Suksien kahina hangen pinnalla herätti hänet. Se oli Outi. Kauhun ilme kasvoillaan kiiruhti tyttö Ontrein luo ja ryhtyi reippaasti, nähtyään karhun kuolleeksi, sitä hänen päältään pois vääntämään. Nyt meni Jyrki avuksi. Outin silmissä välähti pelkäävä ja kysyvä katse, mutta Jyrki vastasi siihen rauhoittaen viitaten haavaan karhun kylessä ja pyssyynsä. Ilon välke vilahti silloin tytön silmissä, mutta nähtyään sitten Ontrein rikkipurrun käden, revityn olkapään ja jalan, josta veri norona tippui, kävi kaikki hänelle liian raskaaksi ja hän vaipui Ontrein rinnalle nyyhkyttäen.

* * * * *

Kauan sairasti Ontrei elämän ja kuoleman rajalla.

Hänellä oli kestettävänä sekä ruumiilliset että sielulliset tuskat ja parannettavana syvät haavat. Haavakuumeessa houraillessaan puhui hän laajasti ja sekavasti rakkaudestaan, Outista ja veljestään, valittaen kohtaloaan ja rukoillen oikeata ja onnellista ratkaisua Jumalalta. Punehtuen kuunteli sitä häntä uskollisesti ja uupumatta hoiteleva Outi, kuunteli Jyrki, allapäin ja suruisena.

Hän oli ollut veljelleen tämän onnettomuudesta alkaen veli. Kaukaa, monen päivän matkan päästä, oli hän käynyt kysymässä lääkäriltä neuvoja, oli hankkinut lääkkeet ja opettanut Outia hoitamaan Ontreita aivan samalla tavalla kuin se ystävällinen nuori lääkäri oli hänelle kädestäpitäen ja osanotolla näyttänyt. Hän oli kertonut tuolle lääkärille avomielisesti kaikki ja kysynyt häneltä neuvoa itselleenkin, surulleen ja sitä, mitä hänen pitäisi tekemän. Siihen ei ollut lääkäri osannut sanoa muuta kuin että Ontrei oli ensin hoidettava terveeksi. Ehkä asia siitä sitten itsestään selviäisi.

Kyllä oli Outi tuossa vuoteen vierellä liikkuessaan miellyttävä. Tummahko tukka, ruskeat silmät ja verevät posket. Ontrein silmät seurasivat häntä kaikkialle. Kuta paremmaksi Ontrei tuli, sitä vähemmän oleskeli Jyrki tuvassa.

Mistä oli Outi arvannut lähteä salolle veljesten jälkeen ja tulla apuun juuri sopivimmalla hetkellä?

Hän oli askarrellut kotonaan kuten ennenkin, eikä ollut vielä aamulla tiennytkään veljesten lähteneen salolle. Vasta tuossa puolenpäivän rinnassa oli hänelle äkkiä tullut halu tavata Jyrkiä ja hän oli salavihkaa juossut naapuriin. Mutta siellä olikin ollut Jehkosen akka kotimiehenä, ja häneltä oli Outi kuullut veljesten matkasta.

Hänen sydäntään oli silloin oudosti hiipaissut ja silmissä oli väikkynyt sinistä usvaa. Allapäin ja miettien oli hän palannut kotiinsa.

Outi tiesi tarkkaan, missä kiusauksessa Jyrki oli, sillä tämä oli sellaista peläten siitä joskus hänellekin kautta rantain maininnut. Hän pelkäsi ja aavisti pahaa.

Silloin — mahdotonta selittää miten — kuuli hän äkkiä, juuri leivinlapiolla leipää uuniin kantaessaan, aivan selvästi hätäisen huudon: Outi!

Ääni oli kirkas ja niin selvä, ettei siitä voinut erehtyä. Se kuului ikäänkuin hyvin korkealta tai rupesi sitten korva itsestään niin soimaan, mutta kuului se vain. Hän seisahtui keskelle lattiaa ja oli pudottaa leivän lapioltaan. Saatuaan sen kuitenkin pahojen aavistusten valtaamana uuniin viedyksi, oli hän aivan kuin hengästyneenä painanut sydänalaansa ja sitten seisahtunut ikäänkuin kuuntelemaan. Hän ummisti silmänsä ja odotti.

— Outi! kajahti se uudelleen ihmeellisen kirkkaana, joskin kaukaisena ja ohuena, aivan kuin ääni olisi uduksi hajautunut. Mutta siinä oli samalla jotakin pyytävää, jopa käskevääkin, joka teki tytön tuskaiseksi ja levottomaksi.

Hän koetti tehdä turhaksi koko asian ja ryhtyi taas töihinsä, kun samalla huuto kajahti kolmannen kerran:

— Outi!

Nyt siinä jo kuvastui hätä ja kiihkeä vaatimus, ja aivan kuin salaman iskuna valkeni tytölle koko asia. Levottomuus ja säikähdys sai vallan ja jonkun tuntemattoman onnettomuuden enne tuntui raskaana mielessä. Hänen täytyi päästä näkemään Jyrkiä… Herra Jumala… kunhan ei vain mikään onnettomuus…

Siinä samassa oli päätös kypsynyt. Siepaten sukset jalkaansa läksi Outi hiihtämään veljesten latua heidän peräänsä, toivoen, että hänellä olisi ollut siivet, joilla matkaa lyhentää.

Saapuessaan vaaran laelle ja nähdessään veljesten temmellyspaikan, valtasi heikkous hänet ja hän oli vaipua maahan. Mutta kuultuaan hetken perästä vaaran alta pyssyn paukauksen, pääsi kipeä tuskan huuto hänen huuliltaan ja hän lasketti valtoinaan rinnettä alas…

Päästyään jonkun verran toipumaan ei Ontrei voinut kyllin usein kuulla kertomusta tästä Outin avuksi saapumisesta. Yhä uudelleen kyseli hän ihmetellen, minkä värinen tuo ääni oli, miten se kuului, oliko niinkuin olisi järven toiselta puolelta venettä huutanut? Ja Outi koki selittää, mutta ei voinut antaa mitään kuvausta, joka olisi auttanut asiaa oikein ymmärtämään. Hänen kertomuksensa loppui aina siihen, että se oli Jyrkin suojelija, joka tahtoi saada hänet paikalle isäntänsä, suojeltavansa avuksi. Ja Ontrei vaipui aina näiden keskustelujen jälkeen syviin mietteisiin.

Veljesten väli oli tämän kohtauksen jälkeen käynyt vapaammaksi ja sydämellisemmäksi. Olipa kuin he olisivat tunteneet olevansa onnettomuustovereita, jotka olivat vallan viattomat siihen, mitä oli tapahtunut, ja jotka odottivat nyt asiansa ratkaisua ikäänkuin jostain korkeammasta asteesta. Ontrein haavat paranivat hyvin hitaasti ja hän ymmärsi jo, että hänestä joka tapauksessa tulisi rampa. Jalka kutistui eikä tahtonut saada kantovoimaansa takaisin, käsi ei ruvennut liikkumaan olkapäästä ja tuntui olevan kokonaan voimaton. Huoaten ja salaisella tuskalla Ontrei tämän kaiken huomasi.

Tapahtuipa sellaistakin, että hän joutui väliin Outin ja Jyrkin välisten keskustelujen todistajaksi silloin kun nämä luulivat hänen nukkuvan. Heidän äänestään tuntui tällöin puhuvan surumielisyys ja epätoivo, ei mikään uhma tai uhittelu. Erehtyivätpä he väliin pieneen hyväilyynkin, josta sitten säikähtäen erosivat kuin pienet lapset pahanteosta kiinni joutuneina. Silloin makasi Ontrei kuin painajaisen vallassa, sydän sykkien haletakseen; silmissä pimeni ja veri tuntui seisahtuvan suonissa. Sellaisten kohtausten jälkeen oli hän puhumatonna päiväkausia ja Jyrki sekä Outi elivät siinä raskaassa epäilyksessä, että hän sittenkin oli jotakin nähnyt tai kuullut. Tämä katkeroitti elämää uudelleen.

Pitkällinen kituminen sai Ontrein antautumaan syviin mietteisiin kaiken sen johdosta mitä oli tapahtunut. Erittäinkin kiinnitti hänen mieltään väkevästi se, mitä Outi oli kertonut tuosta huutavasta äänestä, ja kooten vähäiset ja alkuperäisen naivit uskonnolliset tietonsa ja tunteensa murut rupesi hän niiden avulla asioita itselleen selittelemään. Kituessaan vuoteellaan muodosti hän näin oman erikoisen käsityksensä tapahtumista, asettaen käytöksensä ja osansa niissä tähän uuteen valaistukseen. Ja silloin tuli hän taas muistaneeksi tuota siellä vaaran laella painin jälkeen kuulunutta ääntä rinnassaan, ettei näitä asioita painimalla ratkaista, tuota tunnetta, että parempi olisi ollut, jos Jyrki olisi voittanut. Ja hän muisti senkin, että Jyrki oli pelastanut hänen henkensä. Ja kun hän tunsi, ettei hänestä enää koskaan tulisi miesten töihin täysin pystyvää, kun hän katsoi arpeutuvaa surkeata jalkaansa ja kuivettuvaa kättänsä, kohosivat hänen silmiinsä katkerat kyyneleet.

Millä oli hän kaiken tämän onnettomuuden ansainnut? Siihen kysymykseen rupesi hänen mielensä nyt hakemaan vastausta. Ja siinä hänelle rupesi valkenemaan, mikä se oli tuo talvellinen ratkaisun aavistus ollut. Hänen tuli väistyä ja löytää onnensa toisella tavalla, sisäisen elämän sopusoinnulla ja rauhalla. Hän jo melkein uskoi siihen, että Jumala oli sallinut hänelle nämä koettelemukset siksi, että hän oli jyrkästi tehnyt mahdottomaksi kahden nuoren liiton, asettunut rakkautta vastustamaan. Se oli ollut synti, siksi hän sen nyt jo tuomitsi. Kokemuksestaan hän tiesi, että rakkaus on ihana, taivaallinen asia, eikä sen tielle, missä se osoittautuu todelliseksi, sovi asettua. Siksi oli Jumala häntä koetellut, että hän pääsisi tämän totuuden perille.

Se vakaumus oli Ontrein elämän käännekohta.

Kun kesä oli kukkeimmallaan, haalautui hän kerran vaivaloisesti pihalle istumaan. Luonto oli ihanimmillaan, järvi kimalteli ja tuuli ajeli pitkin kesäistä lehtoa. Tuolta paikaltaan saattoi Ontrei nähdä vainiolle, jossa Jyrki niitti. Viereisellä kedolla oli Outi haravoimassa. Punaiset paidat ja vilkkuvat liinat loistivat kauniisti viheriää taustaa vastaan, naurua ja ilonpitoa kuului, karjalaisten vilkasta, avomielistä, hiukan korkea-äänistä puhetta. Niittäessään joutui Jyrki yhä lähemmäksi naapurin sarkaa, jossa Outin haravan ala myöskin kuin sattumalta häntä kohden suuntautui. Jo olivat he vierekkäin, Jyrki seisahtui, rupesi liippaamaan viikatettaan, Outi rupesi haravan kärjellä hajamielisesti heinäläjää kääntelemään. Jo siirtyivät he puhelemaan lähemmäksi, vilkasivat pihalle päin, näkisikö Ontrei, ja kun eivät häntä huomanneet, istuivat sarka-ojan reunalle. Väliin Outi naurahti ja siirrältihe hiukan syrjemmäksi, vaistomaisesti tuntien, että Jyrkillä oli voimakas halu kietaista käsi tuohon solakoille vyötäisille ja siitä hellästi puristaa ja vetää luokseen.

Tuota katsoi pihalta salaa Ontrei. Ensin kulmat rypistyivät ja silmistä kirposi entinen ylpeä salama, mutta sitten hänen muotonsa rauhoittui. Kiinteästi rupesi hän tuota edessään olevaa näkyä tarkastelemaan, aivan kuin haluten totuttaa siihen itseään ja kestää sen värähtämättä. Ja vähitellen palasi hänen kasvoilleen rauhallinen ilme, silmät saivat entisen sinensä, ja hengitys kulki huolettomasti. Hän nousi ja meni tuohon pihan äyräälle.

— Jyrki ja Outi! huusi hän. Hän oli aikonut huutaa kovasti, mutta huomasikin nyt hämmästyksekseen, ettei hänen äänessään ollutkaan entistä syvää kaikua, vaan oli se ohutta ja vähän käheääkin.

Huudon kuullessaan kavahtivat molemmat kutsutut pystyyn, käyden vähän hämilleen ja tähystellen Ontreihin päin. Mutta tämä huusi uudelleen:

— Jyrki ja Outi, tulkaa tänne!

He tulivat epäröiden ja epävarmoina, kysyvästi katsoen Ontreihin ja istuutuen häneen syrjinkarein. Ontrei tarkasteli heitä kauan, tyynesti ja vaiti ollen. He melkein vapisivat hänen silmäystensä alla. Vihdoin sanoi Ontrei:

— Jyrki, minä annan sinulle talon, koska en enää voi sitä hoitaa. Ja Outinhan sinä jo olet itse ottanut.

Sen sanottuaan tunsi hän yhtäkkiä saavuttaneensa sen oikean ratkaisun, jota hän oli koko ajan hakenut ja halunnut, ja virkkoi ilostuneena ja virkistyneenä:

— Kyllä minäkin kotiin jään… teitä auttamaan, kunhan tästä ensin pääsen oikein terveeksi.

UNELMA SEESJÄRVEN RANTANUOTIOLLA.

Kuuna paistoi kuusen oksat, Päivänä petäjän latvat, Metsä haiskahti me'elle, Simalle salo sininen, Ahovieret viertehelle.

He laskivat maihin Sekehenjoen niskaan pohjoispuolelle, juuri siihen paikkaan, jossa on pieni ruohoinen poukama ja rauhan satama. Rannan tiheä kortteikko ja kaislikko sekä tuuhea tervalepikkö muodostavat siinä todellakin mitä mieluisimman pienen sataman, jonne mukavasti sopii ulapan tuulilta suojaan käännältää. Poukaman pohjukkaan laskee pieni puro, joka vaatimattomasti leviää rannan hiekalla tuskin näkyväksi veden vireeksi. Tuskin sitä huomaisikaan, ellei jalka sattuisi veteen ja painuisi hiekkaan, jolloin varsinkin avojalka väristen veden kylmyyttä kummeksuu. Se saapuukin tämä pieni lähde tuolta korpimaiden uumenista, ja on sillä taikavoima, sillä se kätkee itseensä luonnon salaisuuden ihmeellistä säteily-ilmestystä. Se huuhtelee laineillaan rentukkaa ja laihaa sarakkoa, kastelee pienen kärpässiepon limaisia juurilehtiä ja elättelee ystävällisesti suvantopaikoissaan kiiltävänmustia vesilukkejaan ja kortematojaan. Sarakossa särähtää sudenkorennon siipi, kun se äkkikäänteellä koettaa saada hyönteistä kynsiinsä, ja väliin leikkii sen yllä ihana sinikorento. Kuin neito se huolettomasti istahtaa kaislan korrelle keveästi ihaillakseen päivän kimallusta sinisiivellään, kunnes lehahtaa taas lentoon jonkun mielijohteen ajamana.

Poukaman perästä puron vartta yletessä saavutaan niitylle, jossa vanha ja haalistunut lato osoittaa ihmisjälkiä. Ladon ympäristöllä kasvaa tiuhassa putkea ja angervoa, jonka väkevä tuoksu täyttää ilman. Ladon ovelle saapuessasi huomaatkin, että paikka on ammoin hylätty. Kun jalkasi kolahtaa kynnykseen, puikahtaa lattiarangan aukosta esiin kärppä kuin noidannuoli, vielä nopeammasti hävitäkseen. Ja kun tuota säpsähtäen asian oivallat ja kolahdutat uudelleen, pistäytyy utelias pieni pää vielä kerran esiin kohta kokonaan hävitäkseen. Seinät ovat lahoneet ja luhistumassa, ja nurkat ovat maatumassa. Sammal kasvaa hirsien päässä ja sammalessa pitkää ja hentoa airaa, jossa tuuli valittaen suhajaa. Autiota on, luonnon yksinäistä ja surumielistä autiutta, jota säestävät vain erämaan yksitoikkoiset äänet. Ellei sinulla olisi seuraa, pelkäisit tyhjyyttä ympärilläsi, etkä mistään hinnasta tahtoisi kaikua herättää.

Mutta kun mennään yhä enemmän salolle päin, jää ensin puro tuonne oikealle mustaan korpeensa luikertelemaan, ja eteen avautuu lakea kangas harmaine honkineen. Kangas kohoaa korkeammaksi, muuttuen vihdoin harjuksi, joka katoaa yhä yleten tuonne eteesi salon sineen. Maassa on mahimassa jättiläispuita, jotka kaatuessaan ovat reväisseet maapalan ilmaan juuriensa syleilyssä. Tuossa on jo sammalpeitto kasvanut koko rungon yli ja jalka vaipuukin syvälle siihen, missä vielä luulet runkoa olevan, mutta tuossa on vielä puu kovaa. Juurakon kuoppaan ovat metsän monet kanalinnut kiiruhtaneet peherrykselle, hiekkamullan avulla väiveitänsä vähentämään. Ylt'ympäri kohoaa samallaisia jättiläisiä, ikäänkuin vaieten katsoen outoa kulkijaa, joka on tänne erämaan rauhaan uskaltanut. Niiden oksat ovat vääntyneet eriskummallisille kiemuroille, jotka kuin pirunkalan käsivarsina kohoutuvat taivasta kohti ikäänkuin jotakin rukoillakseen. Ne ovat taistelleet tuskaiset hetkensä, kunnes ovat tuohon epätoivoonsa ainiaaksi jäykistyneet. Ja juuri sinne latvoihin tirkistellessäsi sinua säikähdyttää kova ropina. Metso, joka on aikoja sitten sinut nähnyt, hongan latvasta rungon takaa sinua epäluuloisesti ja kaula pitkällä vartioinut, punninnut asemaansa ja aikeitasi, on vihdoinkin tehnyt päätöksensä ja lähtenyt raskaaseen lentoonsa turvallisempaan paikkaan. Kun se heittäytyy pienille siivilleen ruveten lyömään niitä vinhasti ja aluksi satuttaen ne oksiin ja lehviin, syntyy siitä erämaan hiljaisuudessa ääni kuin olisi koko metsä kumoutumassa.

Kun kävelemme kangasta eteenpäin ja tulemme sinne, missä muinaisen metsävalkean jäleltä kasvaa tiheätä haavantynkää, ryöpsähtää sieltä eteesi muniensa puolesta hätäilevä ja karkealla äänellä kiroileva metsäkana. Tuossa se mennä heveltää pyrstö leveänä aivan edessäsi, niin että lapsellisessa innossa viehätyt sitä siinä kiinni tavottamaan. Mutta juuri kun kumarrut, väistyykin se syrjään äkäisesti kirahtaen ja kiinteästi sinua pienillä silmillään tähystellen. Taas kumarrut ja taas, kunnes huomaatkin joutuneesi kanan jälessä kauas alkuperäiseltä paikaltasi. Ja ikäänkuin ilkkuen kiroaa lintu vielä kerran, kunnes äkkiä nouseekin siivilleen ja lentää nopeasti sinne, missä hänellä on se, jota hän ei tahtonut sinulle näyttää.

Kuljetaan yhä edelleen. Harjun juurella kangas muuttuukin ahomaaksi, hiekka sinertäväksi savimullaksi ja hongikko lehtimetsäksi. Vanhoja tutisevia pökkelöitä, joiden kylestä voi saada lihavan jäniksenkäävän, on vielä kulon jäleltä siellä täällä, mutta tuossa jo kohoaa metsä tuuheana ja pitkänä koivikkona. Runkoa on siinä työnnetty aivan ihmeellisen pitkästi ja hoikasti, ollenkaan muistamatta, että lehviä onkaan olemassa. Kun niitäkin vihdoin ajateltiin, olivatkin voimat lopussa, ja niin saatiin vain latvaan mitättömän pieni kruunu tuulessa hiljaa keinumaan. Mutta tuossa on kulon haavoilta aikoinaan pelastunut raavaskoivu, seutunsa lehtikuningas ja harjullansa ylevä nähdä. Aluksi se on rakentanut itselleen tyvituen viidestä valtaisesta pääjuuresta, jotka ovat yhtyneet voimakkaaksi ja paksuksi rungoksi. Sen varassa on se kohonnut kolmisen metriä, mutta on sitten, ikäänkuin rikkaudellansa ja voimallansa ylpeillen, jakautunut kolmeen haaraan. Ne se on ampunut kohti taivasta sileinä, suorina ja valkotuohisina kuin isä uljaat poikansa, niiden terveydestä nauttien ja iloiten. Sen lehvät riippuvat kuin hieno tukka pitkinä suortuvina ja sen helmasta kuuluu alati syvä ja aatteellinen kohina, kun se suvituulen kanssa hartaasti haastelee.

Mutta kulkija käy yhä edelleen, painaen sydämeensä tämän erämaan suuren runouden. Hän saapuu yhä syvemmälle ahon lehvikköön, kunnes se maan aletessa kosteaksi notkoksi tihenee melkein läpipääsemättömäksi. Haapa ja pihlaja sekautuvat leikkiin ja maan pinnan peittää tiheä puolukan ja mustikan varsikko. Hän väistää tiheikön ja saapuu taas aukeammalle, jossa katajakin näkyy laiskana pitkiä käsivarsiaan pitkin maata venyttelevän. Hän kulkee kulkemistaan, menee korpirämeikön poikki, jossa lihavat pyyt pyrähtävät hänen tieltään kuusikkoon vihellellen ja siristen, ja saapuu vihdoin harjulle, josta aukenee hänen eteensä aava näkö-ala.

Suuri suo siinä on. Pitkin sen laitoja hiipii kehyksenä tumma korpikuusikko, joka suon rinnassa muuttuu harvaksi rämemänniköksi. Nuo käkkärämännyt ovat tuossa kuin kääpiökansaa, joiden naavaparrat todistavat huimaavan korkeaa ikää. Ne eivät jaksa ulottaa juuriansa rahkasammalen läpi, vaan koettavat siitä imeä ravintoa, kituen laihuuttansa. Keskempänä jo nekin katoavat ja suo muuttuu upottavaksi rimmeksi, joka himokkaasti imaisee sisäänsä kaiken syliinsä lankeavan. Ilmassa tuntuu väkevä suokanervan ja maatuvien kasviaineiden haju ja näyttää siltä kuin ei raikas kesäpäivän tuuli saisikaan ilmakerrosta suon päällä muutetuksi. Laidoilla tuuli kohisee lehtevissä puissa, mutta tuolla keskempänä se ei saakaan kääpiöiden partaa liikkeelle, vaan seisoivat nämä siellä värähtämättä, aavemaisina ilmiöinä. Äkkiä kohahtaa tuosta siivilleen vikla, jonka valittava huuto pian kirkuvana kuuluu, kutsuen sadetta. Tuonne mättäälle se istahtaa, mutta jo taas lehahtaa lentoon, kaiuttaen pitkäveteistä ja yhä nousevaa sadevirttänsä. Alakuloiseksi vie se suon lakeudella ponnistelevan matkamiehen mielen. On kuin se kääntyisi tutkimaan yhä kiinteämmin suon lohdutonta lakeutta, mietteissään ja harmaassa tunnelmassaan ikäänkuin etsien jotakin kiinnepistettä, johon pysähtyä kuin todella vajoava. Mielikuvitus kääntyy outojen ja hurjain kuvitelmain uralle ja sielussa välähtelee näkyjä. Eipä olisi kumma, jos tuosta liejuisen lätäkkönotkelman reunasta äkkiä kohoaisi siivilleen muinaisuuden niljakas lentolisko, joka jännittäisi lepakkomaiset nahkasiipensä ja peittäisi lennossaan auringon kuin unessa nähty kuvitelmain paholainen. Sadun pelottavana vaakalintuna se nousisi yhä ylemmäksi, kunnes se näkyisi tuolta pilvien rajalta kuin jättiläis-lentokone, jonka saavutettavissa on kaikki näköpiirin alla…

Mahtavalla tavalla koskematon erämaa valtasi kulkijansa. Luonto ikäänkuin paljasti oman synnynnäisen ylevyytensä, jonka rinnalla moni inhimillinen seikka menetti suuruuttansa. Karjalan vedet olivat häntä kuohuissaan kannatelleet, sen metsät nyt häntä suhinallaan tuudittivat, lauloivat omakseen ja ainaiseksi ihailijakseen.

* * * * *

Nähtyään Ontrein rupeavan tyynesti ruoanlaittopuuhiin, painui hän hietikolle pitkäkseen, pää hajuheinämättääseen. Auringon lämmittämän ilman leyhkä tuntui suloisesti tänne varjoon ja väsynyt ruumis vaipui hiljalleen levon valtaan. Hän vaipui raskaaseen uneen ja uneksi masentavan näyn.

Helteisenä päivänä seisoi hän Ontrein kanssa pyhässä lehdossa. Ikivanhat kuuset ja riippakoivut ojentuivat tummassa ja vaaleassa veljeydessä kohti taivaan lakea kuin jättiläistammi, niin korkealle, että joka hetki saattoi pelätä ihanien poutapilvien niiden latvoihin haaksirikkoutuvan. Heidän ympärillään seisoi taajana joukkona kalevaista kansaa, vakavana ja ääneti. Kaikkien silmät vartioitsivat tuota lehdon korkeinta paikkaa, sitä, jossa oli se pyhin puu ja karsikon kallein, sillä siellä seisoi kirves kädessä Pyhä Ilja, valmiina kaatamaan esi-isäin valtapuuta.

Hänen sydäntään värisyttää viha ja hän puristaa nuorella kädellään miekan kahvaa. Se sopeutuu hänen kouraansa niin hyvin, sillä sen on kylän kuulu seppä hänen erikoisten ohjeittensa mukaan takonut ja sitten karaissut salaisissa ja kauheissa kähyissään. Kauniille harakansulalle olikin teräs lennähtänyt, kun sen tulta oli kähyvesissä käyttää surauteltu. Miekkaa hän puristaa ja kuiskaa Ontreille:

— Emmekö mene ja lyö maahan tuota outoa miestä, joka kaataa meidän isäimme puun?

Ja Ontrei vapisee tuskassaan, sillä hänenkin sydäntään kirvelee tekeillä oleva. Mutta hän on kuin taikavoiman maahan naulitsema eikä saa sanaa suustaan. Ja uudelleen hän yhä kiihkeämmin kysyy:

— Menenkö ja isken maahan muukalaisen papin?

Kukaan ei vastaa, vaan kaikki seisovat hiljaa kuin lumoissa, liikkumatta. Pyhä Ilja siellä puhuu jotakin oudolla kielellään, jota luopio vepsäläinen kokee tulkita livvin kielelle. Jo kohottaa munkki kirveensä, jo jännittyy käsi lyömään… Auringon säde sattuu kiiltävään kirveen terään, kun se on tuossa korkeimmalleen kohonneena. Se on kuin salama… Ukko avita…

Nauskahtaen uppoo munkin kirves kesäiseen, pehmeään puuhun ja kansan joukosta kuuluu voihkaisu kuin olisi ase isketty sen omaan sydämeen. Hänen jalkansa herpautuvat ja jäätävä kylmyys hiipii pitkin hänen suoniaan. Silmissä sumenee ja hän tuntee, että elinhermo nyt lyötiin poikki. Mutta munkin apurit tarttuvat kirveisiinsä ja rupeavat voimalla hakkaamaan poikki valtavan paksua puuta. He lyövät niin, että lastuja sinkoilee satamalla. Ne vilkkuvat hänen silmissään outoina lintuina, niin tiheässä, että hän ei tahdo erottaa taivasta. Sen hän kuitenkin huomaa, että valtapuun oksat ja lehvät tärisevät kuin puistaisi luojan puiston kuningas päätänsä, kuin kummastelisi se sitä tekoa, joka hänet, merkin ja vertauskuvan, tahtoo pois juurittaa. Sen liikutus kasvaa silminnähtävästi, ikäänkuin vapisuttaisi sisäinen itku sen mahtavia hartioita, sen voimat vähenevät ja se lähtee kaatumaan sen maan syliin, josta se oli vuosisatoja elon voimaa imenyt. Sitä tahtoo se jäähyväisiksi hienoimmilla ritvoillaan silitellä, pehmeillä lehvillään lepyttää. Suunnattomalla kohauksella, kuin olisi iskenyt siihen tuulispää, se masentuu maahan. Mutta sen sydän ei voinut ääneti kuolla, vaan pitäen joka säikeellään ja joka solullaan kiinni kannastaan päästää se kallistuessaan sydäntä vihlaisevan parkaisun. Ytimiin se huuto tunki…

Silloin kuuluu outoa ääntä ja melskettä. Tuolta kansanjoukon takaa se saapuu ja kohta ryntää sieltä esiin kalpea ja laiha mies. Hurjistuneena ryntää mies paikalle, mutta peräytyy tyrmistyneenä nähdessään isien puun kaadetuksi. Hän ei tahdo saada henkeä vedetyksi, vaan näyttää tukehtuvan, hän tuijottaa verestävillä silmillään vuoroin kansaan, vuoroin pappeihin, hän viittaa ja huitoo. Mutta äkkiä tarttuu hän molemmilla käsillään rintaansa, ja kun hän kääntyy päin, nähdään ilmitulen palavan hänen rintansa sisässä. Liekki syö hänen sydäntänsä, hän vääntelehtii tuskasta ja puhkeaa vihdoin kauheaan huutoon. Se huuto on kamalampi, tuskallisempi, vihlaisevampi kuin konsanaan Laokoonin, kun hän huusi tuskasta jumalien käärmeitten kiemuroissa. Se paisui paisumistaan, se tuntui täyttävän koko taivaan kuvun, kunnes se äkkiä lakkasi kuin korahdukseen. Ja tuo kalpea mies raukeni siihen maahan. Hän riensi ääreen ja polvistui siihen, mutta tuo kalpea mies kuiskasi: se oli Karjalan heimon kuolinhuuto…

Hänelle tuli äärettömän tuskallinen olo, niin että hän luuli kuolevansa vaikeaan tilaansa. Silloin kuuli hän viereltään lempeän äänen ja tunsi leppoisan käden. Hän avasi silmänsä ja näki Ontrein, joka oli kumartunut hänen puoleensa.

— Poikani, sanoi ukko rauhallisesti, Jumala näkyi rankaisseen sinua raskaalla unella. Olet nukkunut kauan.

— Ontrei, kiitos, että herätit, sanoi hän. Luulin kuolevani. Mihin olemme tulleet? Pilvessä. Tuulee. Ilta?

— Käy syömään, että jaksat soutaa. Ilta on ja meidän pitää ehtiä kylään. Ikävää, jos tuuli kiihtyy enemmän. Toki on vene varavanpuoleinen.

Hän kävi pienen tulen ääreen, jonka Ontrei oli tehnyt kallion varjoon, ruveten nauttimaan hiilipaistikas-kalaa, jota sama ukko oli, tiesi millä keinolla, osannut hankkia.

Aallon hölkkä vyöryi yhä voimakkaampana kapeassa salmessa. Saattoi aavistaa, että suuri Seesjärvi oli ulapoilla, niillä merellisillä, vihaiseen ärjyyn yltymässä. — — —

Mutta sen suuren koivun kannosta kohoaa vielä valtava vesakko ja vihanta koivikko! Niin uhmaili nuori mies äskeistä näkyänsä.

ONTO JA TUONEN LINTU.

Astua lykyttelevi, Käyä kälkähyttelevi, Tuonne Tuonelan joelle, Pyhän virran pyörtehelle, Jalo jousi olkapäällä. Viini nuolia selässä.

Ontojärvi on suuri, pitkänsoikea, idästä länteen ulottuva vesi, jossa on useita saaria ja joka mataluutensa vuoksi on melko vaarallinen. Rannat ovat yleensä hyvin loivia, joten Ontojärven kylän — järven länsipäässä — asukkailla on kauan tehnyt mieli saada veden pintaa hiukan lasketuksi, jolloin heille jäisi runsaat määrät oivallista niittymaata. Tämä ajatus on sitäkin luonnollisempi, kun Onnanjoki, lähtiessään järven itäpäästä mereen, tekee heti niskassaan hyvin äkkinäisen mutkan länteen, muodostaen samalla pari pientä koskea. Omituisinta on, että rannat juuri tässä niskassa ja kosken länsipuolella ovat hyvin matalat, jopa juuri joen mutkan sisässä suoraa suota, niin että laskemistyö ei voisi tulla paljoakaan maksamaan eikä suuria vaivoja vaatimaan. Paikalla kävijä saattoi aikoinaan huomata, että karjalaiset talonpojat ovat itse koettaneet kaivaa ojaa suohon ja siten ratkaista asiaa, mutta onnistumatta. Kiittäkööt he onneansa, että paikka on sitkeätä rahkaa, joka ei lähde veden mukaan niin helposti kuin hiekka, sillä siinä tapauksessa olisi tuosta heidän ojastaan pian voinut tulla heidän mielestään vähän liiankin suuri. Onnistumatta omissa puuhissaan ovat he esittäneet asiaa Aunuksen semstvollekin ja on semstvon palveluksessa oleva agronoomi aikoinaan käynyt laskemassa veden putouskorkeuden ja muuten paikan tarkastamassa, mutta millä myöhemmällä tuloksella, on tietymätöntä.

Ontojärven kylän edustalla on saari, jossa ikimuistoisista ajoista kerrotaan pesineen joutsenparin. Joutsenta pidetään siellä pyhänä ja on juuri tämä järvi niitä vesiä, joilla saattaa tavata erämaiden kuningattaren vapaana ja arkiutumattomana, melko suurina parvinakin.

Ontojärvessä on vielä eräs suuri saari, jossa yleisesti tiedetään karhun asuskelleen. Sitä ei ole kiirehditty hävittämään, sillä kesäisinä aikoina ei se sieltä viitsi uida karjan kimppuun.

Ontojärvi on Vienan Karjalan suuria erämaanjärviä.

Siihen aikaan, jolloin kulkijamme väsyneinä ja osaksi eksyksissäkin harhailtuaan saapuivat Onnanjoen niskaan, oli tämä paikka vielä kokonaan häiritsemättömässä rauhassaan. Ensimäinen näky, joka silloin rannalle astujaa kohtasi, oli järven laaja ja tyyni ulappa, johon laskeva aurinko valoi kultaansa. Ja tuossa ihanassa valaistuksessa sattui heti silmään tuosta ulapalta, ei aivan kaukaa, joukko valkoisia, ikäänkuin utuisia vaahtopalloja. Tottumaton silmä ei tahtonut uskoa mahdolliseksi tuota ihanaa näkyä, sillä siinä ui parvi joutsenia, todellakin "kesäisen illan kullassa". Ne eivät outoja olioita rannalla nähdessään osoittaneet juuri erikoisempaa levottomuutta eivätkä kadottaneet vähääkään majesteetillisesta tyyneydestään, vaan meloivat rauhallisesti toiselle rannalle. Ja silloin tapahtui, että Ontreissa pääsi valtaan hänen heimonsa vanha metsätieto ja hän illan kuluessa selitteli joutsen-sanojansa ja erätaikojansa.

Sadun lintuhan onkin tämä valkorinta.

* * * * *

— Näin astui tämän järven rannalle muinoin Onto, jalo metsämies, sanoi Ontrei nuotion vierellä venyessään. Tänne hän saapui tienraivaajana ja tänne hän lopuksi aatteensa ja kaipuunsa uhrina tuhoutui. Tuossa, jossa virta mustana ja sileänä ryntää korkeata kalliota kohti, on se paikka, josta hän lopullisen tuhonsa löysi. Ontojärveläinen ukko minulle kerran tarinoi ja haastoi, kun yhdessä jouduimme Solovetsin matkalla sateen pitoon. Ehkä haastan vuorostani?

Kerran — siitä on jo niin kauan, että taju tylsyy sitä ajatellessa — kahahti erämaan järven rannalla lehto ja ulapan äärelle astui mies. Hän oli muinaisten esi-isiemme puvussa, hänellä oli kirves ja miekka vyöllä, keihäs keppinä ja varsijousi selässä. Ikäänkuin hämmästellen jäi hän järven suuruutta katselemaan, varjostaen kädellään silmiään ja tähystäen terävästi ympärilleen. Tukka oli hänellä pitkä, silmät ruskeat, kasvot kauniit ja varsi solakka. Ja olipa kuin olisi erämaan järvi siinä hänen katseensa alla punastellut, ujostellut kuin äkkiä uimasta tavattu neito, joka ei ehdi saada suojaa verhoutuakseen piiloon ihailevalta.

Kauan katseli mies varoen ja vaanien ympärilleen, vasta rauhoituttuaan vapaasti rantahiekalle astuen. Keväinen pehmeä tuuli koetti touhuisena saada nostetuksi ulapalle lainetta, joka ikäänkuin sille mieliksi muka siellä täällä kuohahtelikin; se noudatti hiirenkorvaisten koivujen esimerkkiä, sillä nämä olivat sitä mieltä, että kevät-tuulelle saattoi kyllä tehdä mieliksi, sen pohjatarkoitus kun kuitenkin oli herttainen ja ystävällinen. Niinpä ne kohisuttivatkin nuorteita lehviänsä vallan valtaisella tavalla, vaikka tottunut silmä saattoi heti huomata, ettei tässä ollut sitä totuuden leimaa, joka syksyn kohinasta heti kuuluu. Kuusikkokin tuossa huojui, mutta aivan selvästi vain omaksi huvikseen ja lapselle mieliksi, — kuin silmää iskien ja veitikkamaisesti kutsuen kaikkia samaan liittoon…?

Mutta mies astui taas syvemmälle metsään ja tarkasti seutua kuin harkiten sen sopivaisuutta asunnoksi. Ja vihdoin näytti hän tyytyvän siihen paikkaan, jossa kasvaa ruohoisella äyräällä suuri riippakoivu, hyvän haltian asunto, koskapahan heitti konttinsa ja ryhtyi rakentamaan itselleen tulta ja yöpaikkaa.

Sen jälkeen saivat järven kalat ja metsän viljat pian tuntea, että oli seudulle ilmestynyt voimallinen pyytömies. Hän oli silminnähtävästi Tapion suosikki, sillä tämä aivan suorastaan ajoi karjansa tuon miehen ritoihin. Eivät säilyneet majavat ja saukot, eivät metsot eivätkä villipeurat, vaan tarpeen mukaan hän surmasi, minkä tahtoi. Hän oli seudulla, johon ei oltu ennen koskettu, tulevan kansan etumiehiä, joka vaistonsa ajamana samosi edellä kuin vakooja. Ja hän ei koskaan unohtanut uhrejansa, vaan muisti omantunnon tarkkaan sekä maahisten että vetehisten saamiset.

Vastapäätä sitä paikkaa, jossa oli hänen metsäsaunansa, oli parin kivenheiton päässä rannasta pieni lehtevä saari, joka siinä tuntui keinuvan aalloilla kuin kevein vaahtokupla. Lehvät kasvoivat niin tiheinä rannoilla, ettei voinut nähdä saaren sisään, jos siinä mitään näkemistä olikaan. Miten hyvänsä, aina kun mies pyynniltä palattuaan istui saunansa ovella, katseli hän tuota saarta ja vaivasi itseään arvailemalla, minkälainen mahtoi olla sen sisus. Oli kuin olisivat ajatukset levähtäessään ikäänkuin itsestään sinne kääntyneet, kuin olisi niitä johtanut joku erikoisempi vetovoima. Aina hän silloin päätti, että heti kun hän saa ruuhensa valmiiksi, hän pistäytyy sielläkin katsomassa, kun on kerta tuossa lähellä. Voihan sieltä löytää vaikka vesilinnun pesiä, jos ei muuta, jopa varata sinne itselleen muonaakin, jos sattuisi tulemaan turvapaikan tarve.

Ja niin sai hän sitten ruuhensa tehdyksi ja lähti sitä koettelemaan. Silloin oli kesän pisin päivä mennyt ja lyhyin yö edessä. Voimakkaalla airon vedolla kiidätti hän ruuhensa yli salmen ja saapui saarulaisen rantaan. Siihen kahahti kokka hauskasti hietikkoon. Hän nousi maihin.

Tietysti ei saarella ollut mitään merkillistä, vaan oli se samallainen suloinen rauhan paikka kuin tuhannet muut Karjalan sinisissä järvissä. Hän istahti rannan ruohoiselle äyräälle ja unohtui katselemaan ulapalle. Se oli nyt aivan tyyni ja loisti kullalle matalalle menneen auringon valossa. Omituinen raukeus valtasi hänen jäsenensä ja hän tunsi vaipuvansa ikäänkuin johonkin loihtutilaan ja lumojen valtaan. Hänestä tuntui, ettei hän näekään tuota ulappaa tuossa edessään, vaikka järki sanoi, että hän sen näkee. Hänellä olivat silmät auki, mutta hän mietiskeli jotakin niin hartaasti, että hänen katsomisensa oli tarkoituksetonta tuijotusta.

Kun sitten keski-yön aurinko oli hetkeksi kadonnut tuonne vaaran peittoon ja ilmassa täräji terheninen valaistus, oli hän äkkiä huomaavinaan, että ylhäällä taivaalla, jonne auringon säteet koko ajan vapaasti pääsivät, vilahti aivan kuin jotakin valkoista. Se oli joku lintu, mutta liian iso tiiraksi, sopiva vain joutseneksi. Hän ei siitä hämmästynyt, sillä tunsihan hän linnun, — odotti vain tyynesti ja aivankuin huvitettuna, minne valkokaula lentäisi.

Hänen ei tarvinnut kauan sitä odottaa, sillä melkein heti sen jälkeen, kun lehvät peittivät lentäjän hänen näkyvistään, kuului saaren toiselta puolen kohaus: sinne oli valkoinen lentäjä veteen laskeutunut. Huvitettuna lähti hän hiipimään saaren poikki saadakseen kyllältä sitä nähdä.

Siellä oli pieni poukama, jonka syvän rinnassa huojuva kaislikko suojasi aina tyyneksi. Siinä kaislikon ja maan välissä oli joutsen, mutta ihanampi kun mitä hän oli ikänä nähnyt. Varovasti hiipi hän pajupensaan suojassa lähemmäksi ja katsoi hämmästyneenä.

Se oli melkein isompi kuin tavallinen Karjalan joutsen, mutta siitä huolimatta näytti se olevan keveä kuin yksi ainoa höyhenensä, kelluen pinnalla kuin kupla. Tai oikeastaan hänestä näytti siltä kuin ei lintu olisi painanut mitään, koskapa se liikahtaessaan ei tuntunut jättävän mitään veden viriä, tai oliko asia niin, ettei se siinä paljoa liikahdellutkaan, tai niin, ettei vesi matalalla hiljaisesta liikunnosta mitään viriä teekään. Kuinka tahansa, ihmeellisen keveältä se siinä utuisessa kauneudessaan näytti, eikä mies muistanut koskaan nähneensä sen vertaista.

Ja mikä oli vielä ihmeellisempää, — sen päässä näytti kauemmin sitä tarkastaessa olevan jonkunmoinen koriste, kuin kruunun tapainen ikään. Kuta enemmän sitä katsoi, sitä selvemmältä se siinä yön hämyssä näytti, kunnes silmät menivät jännitetystä tuijottamisesta vesikiehteeseen ja kruunukin hävisi silmistä. Mutta kun niitä kuivasi hiukan ja taas katsahti, niin todellakin näytti sillä olevan pieni kultainen kruunu päässä.

Ihmeellistä. Tuo merkillinen lintu tuntui aavistavan, että sitä tarkastettiin, sillä se liikahteli nyt levottomasti. Ja silloin lennähti kamala kiusaus pensaan takana vaanivan miehen sydämeen.

Hänen teki mielensä ampua se.

Yleensä hän ei halunnut joutsenia ahdistaa. Niiden ihmeellinen puhtaus ja jalot muodot olivat niin pyhäntuntoisia jo luonnostaan, ettei niitä hirvitty vereen tahria; pidettiinpä niitä jumalien lintuinakin, sillä niiden ylimaallinen näkö oli omiaan johtamaan ajatusta siihen suuntaan. Sanottiin niitä myöskin Tuonelan linnuiksi, jotka Manan mustalla virralla keinuvat haaveellisina kuvina. Mutta nyt tämän uuden ilmestyksen nähdessään valtasi hänet surmaamisen halu niin voimakkaasti kuin ikänä kiusauksen viehätys voi ihmissydäntä vallata. Kuka tietää, mikä ihmeellinen taikakalu tuo kruunu voi ollakaan, puhumattakaan siitä, että se tietysti on äärettömän kallisarvoinen. Kiihkeä halu saada se omakseen pääsi voitolle ja hän jännitti hiljaa jämeän jousensa.

Lintu lienee kuullut jotakin, koskapa se käännähti ulapalle päin ja seisahtui kuin kuuntelemaan, tarkkaavaisesti kurottaen kaulaansa. Silloin hän laski nuolensa viuhahtaen menemään.

Hän oli aivan kuulevinaan, kuinka se iski lintuun siihen kaulan ja hartioiden rajaan, ja tämän näkevinäänkin, vaikka ei linnun silmänräpäyksessä lentoon kohotessa ehtinytkään päästä aivan varmaksi, miten sattui ja mihin nuoli meni. Omituiselta hänestä tuntui, että se lähti lentoon niin vapaasti, vaikka hän aivan varmaan luuli ja uskoi siihen sittenkin osanneensa. Jousi kädessä hän jäi sen lentoa seuraamaan.

Omituista. Hän oli ennenkin nähnyt, että siipeen haavoitettu lintu, joka ei enää kyennyt lentimiänsä täysin hallitsemaan, kuolemantuskassaan umpimähkään lyöden saattoi joskus kohota suoraan ylöspäin, kunnes kuolema tapasi ja pudotti alas lähtöpaikkaan, mutta tällaista kohoajaa hän ei silti ollut koskaan nähnyt eikä mahdolliseksi aavistanut. Joutsen nousi nousemistaan kohtisuoraan yhä korkeammalle, kunnes siitä ei enää näkynyt muuta kuin pieni valkoinen pilkku. Ja siellä korkealla viileällä taivaalla sattuivat siihen auringon säteet vaaran takaa, kullaten sen ihmeellisen kirkkaaksi pisteeksi. Kuta kauemmin hän hämmästyksissään sen kulkua seurasi, katsoi niin, että silmät sumenivat, sitä kirkkaammalta se näytti loistavan; lopulta se oli kuin kiintonainen tulipilkku tuolla taivaalla. Niin, ellei olisi ollut niin valoisa, olisi hän ollut valmis uskomaan, että tuo autereen sinestä loistava nasta olikin kesän kaunis tähti, joka rauhallisessa yössä loisteli allensa inehmojen maailmaan.

Mutta tähti se ei tietenkään ollut, vaan se oli se joutsen, joka keski-yön auringossa kuvasteli silmään niin omituisesti. Ihmeellinen tapaus tämä olikin. Hän meni rantaan katsomaan nuoltansa, jonka oikisuunnassa, jos se ei lintuun sattunut, piti olla veden pohjaan kiinni tarttuneena, sillä niin matala siinä paikassa oli. Mutta ei siellä mitään ollut, ei vaikka kuinka olisi hakenut, ei edes höyhentä veden pinnalla kellumassa. Omituinen oli tämä tapaus, aivan erikoinen, ja hänestä tuntui kuin olisi hän sittenkin ollut kuin lumoissa.

Hän palasi katsomaan saarta tarkemmin. Ei siellä ollut mitään nähtävää, ellei ota lukuun sileätä ruohokenttää sen keskellä, riippakoivut ympärillä kauniina aitauksena. Ruoholla kasvoi päivänkukkaa ja kissankelloa, ja koivujen alta tuntui kielon vieno tuoksu.

Kotiin hän läksi saaresta, mieli omituisesti vangittuna. Mitä lintua oli hän ampunut? Oliko jumalien lintuun nuolensa lähettänyt? Tai Tuonen?

Häntä värisytti. Miksi ammuinkin?

* * * * *

Niinkuin olisi äkillinen tuho kaiken elollisen näiltä seuduilta hävittänyt tästä salaperäisestä tapauksesta alkaen, niin olivat tyhjät sen jälkeen pyytömiehen ansat, satimet ja katiskat. Vaikka hän olisi pannut liikkeelle kaikki taitonsa ja virittänyt ritansa kaikkien sääntöjen mukaan, niin aina lensi lintu ohi ja saalis sivusi. Jos hän milloin lähetti nuolensa, niin vei sen syrjään joku pahansuopa oksa tai oli hän tullut ampuneeksi metsän naavapartaista pökkelöä. Ja mikä ihmeellisintä, hänen nuolensa katosivat aina, melkein joka ammunnalta, niin että olisi melkein luullut kademielen ne talteensa hänelle kiusaksi noukkivan. Hänen täytyi vuolla yhä uusia ja hänen kärkensä rupesivat loppumaan. Pian hän ei uskaltanutkaan enää rautakärkisillä ampua, peläten kadottavansa ne kaikki, vaan koetti puukärkisillä itselleen ravintoa kolkata.

Ja sama oli asia vesillä. Vaikka hän olisi kuinka hyvältä näyttävään paikkaan katiskansa tehnyt, niin eipä kalan nimeä ansaitsevaa niihin juuri osunut; koko järvi näytti äkkiä käyneen kalattomaksi. Ja hänestä tuntui, että joka kerta kun hän yritti järvelle nousi selällä niin oudostuttavan äkeä vihuri, että se usein oli heittää hänen vähäisen purtensa kumoon. Ja siellä missä aikaisemmin oli alati näkynyt narisevia ja juttelevia sorsia ja telkkiä, sieltä olivat nekin kuin pakoon lähtien kokonaan kadonneet. Sen kaiken oli hän huomaavinaan.

Ja muutenkin tuntui hänestä kuin olisi nykyisin aina ollut päivä pilvessä ja aurinko loistanut murheellisen valjusti, milloin se pääsi vähänkään näkyviin. Alakuloista hänestä kaikki oli ja hän olisikin muuttanut pois koko seudulta, sillä hän huomasi, ettei hän siellä voinut kauempaa olla, eipä edes elääkään, — ellei outo uteliaisuus, suorastaan himo päästä tuosta linnusta selville, olisi häntä siellä pidättänyt.

Alussa oli hänestä tuntunut tällä seudulla kaikki niin lupaavalta, eikä hän voinut ymmärtää, mistä äkkiä tällainen muutos oli aiheutunut. Mutta sitten hän kerran nälissään ja väsyneenä kotikoivunsa juurella levätessään ja järvelle tuijottaessaan tuli taas ajatelleeksi tuota kesällistä joutsenen ampumistaan ja silloin lennähti aavistus hänen mieleensä: ehkä kaikki johtuikin siitä? Ehkä hän teollaan oli saavuttanut kaikkien tämän seudun jumalien vihan, ehkä häntä vainosi haltiain leppymätön kostonhalu. Paljon oli sellaista tapahtunut hänenkin kuultensa, ja siksi juuri olikin niin tärkeätä uhreilla ja lepytyksillä hankkia itselleen kunkin paikan haltian suosio.

Hän mietti asiaa ja tunsi arkuutta ja pelkoa mielessään. Hänen olisi pitänyt runsailla uhreilla saada takaisin vihastuneen haltian suosio, katua ja kaikin tavoin heille mieliksi elää, luopua tutkimasta tuota salaisuutta, jättää outo uteliaisuutensa, ja heittää "kolmen puuttuvan sanan haku". Mutta samalla kuuli hän rinnastaan toisen äänen kehottavan uhmaan ja uppiniskaisuuteen:

— Älä alistu, vaan hae arvoituksen ratkaisu. Tuhoa se joutsen, sillä sen on tämä kaikki alkua. Se olikin Tuonelan lintu kesä-yön retkellään, ja on nyt liitossa kaiken haltiaväen kanssa sinut tuhotakseen. Älä anna jälkeen, vaan pidä puolesi. Hae vastaus sielusi aavistukselle, joka povessasi on syttynyt, niin pääset selville elämän arvoituksesta. Sinä voit sen tehdä, sillä olethan jo nähnyt Tuonelan joutsenen, jonka käsittäminen on kaikkien ongelmain ratkaisu.

Mies katsahti varoen ympärilleen, ikäänkuin peläten jonkun kuulevan nämä salaiset kehotukset. Ääni hänen sydämessään jatkoi houkutteluaan. Ja hän tunsi äkkiä omituista riemua, uhman ja epätoivoisen päätöksen tuottamaa tyydytystä. Veneeseensä kantoi hän kaikki kapineensa ja vähät ruokavaransa, hijoi viimeiset nuolensa teräviksi, tarkasti jänteensä ja läksi vesille pienellä purrellaan. Hän tahtoi löytää tuon salaperäisen linnun, tuon tuntemattoman kademielen, joka oli riistänyt häneltä eräonnen. Kostaa hän tahtoi ja päästä selville, mikä oli tuo ihmeellinen ilmestys ollut. Hän käänsi kokkansa kohti virran suuntaa, sinne, jossa arvasi tällä suurella vedellä olevan laskutiensä ja jossa hän ei vielä ollut käynyt; ehkä se asuikin siellä jossain tuntemattomien vesien ja virtain vieremillä.

Ja hän tunsi samalla, kuinka outo tunne, kuin ikuisen yön hämäryys, olisi peittänyt hänen sielunsa. Soittona sieltä kaikui vain: Tuonelan joutsen!

Tämä olikin jo syksyisempää aikaa, jolloin illat nopeasti pitenivät ja järven aalto nousi synkeällä ja ärjähtävällä ilmeellä. Metsän suhinassa ei ollut enää kevään hilpeää sointua, vaan kumeaa kuoleman pelkoa. Raskaasti huokui se tuulen alla, väsyneenä syvään sen vihaisten puuskien edessä taipuen, ja sade lankesi kuin synnin rangaistuksena, vaan ei kevään virvoittavana kasteena. Alakuloista oli, yksinäistä suunnattomassa erämaassa, joka oli vielä vain ihmisten takamaina. Kun katsoi kauas pimenevälle ulapalle, jossa näytti käyvän vimmattu taistelu elämästä ja kuolemasta, karsi vilu ja turvattomuus ruumista.

Mutta tuo yksinäinen järvellä soutaja ei näyttänyt huomaavan syksyn tuloa, vaan matkasi alati pitkin ulapoita. Ei ollut enää sitä lahtea, sitä niemen kainaloa ja salaista poukamaa, jota hän ei ollut tutkinut ja mieleensä painanut. Hän kalasti ja metsästi vain niukimmaksi toimeentulokseen, sillä tuon ihmeellisen arvoituksen selville saaminen oli hänellä nyt pää-asiana. Hän oli laihtunut ja kalvistunut, hänen sorea muotonsa oli riutunut ja hänen silmiinsä oli tullut outo kiilto. Hän oli ryhtynyt taisteluun suunnattoman mahtavia voimia vastaan, omia jumaliaan hän oli ryhtynyt uhmaamaan, ja oli syventynyt siihen taisteluun kokonaan. Ei hän enää vanhoja uhrejaankaan toimittanut, vaan alati vain himosi nähdä kesällisen näkynsä ihmeellistä lintua. Sitä hän alati ajatteli ja sen hakemiseen veti häntä sisäinen, salainen ja voittamaton halu. Usein hän näki unta linnusta, miten se kultaisena kavahti siivilleen ja lähti nousemaan; yhä ylemmäksi se taas kohosi, sinne ihanaan kirkkauteen, jossa auringon säteet siihen sattuivat; tuolla se jo oli kiiltävänä pisteenä ja sydän itki sen menoa, kunnes se näyttikin sinne paikalleen asettuvan. Ja kun sitä kauemmin katsoi, niin olikin se tuosta alakuloisesti suhisevan männyn oksien välistä tuikkiva öinen tähti, joka viittoi sieltä ijankaikkisuudesta tänne katoavaisuuteen. Täytyi nousta väristen havuvuoteelta taas ja lähteä kulkemaan, mennä jälleen vahtimaan, eikö vielä kerran ilmestyisi todella ihana näky.

Kerranpa oli hänen verensä jo jäähtyä ja hän luuli jo ratkaisun hetken tulleen. Se oli synkkänä iltana, jolloin taivas pimeni kuin jumalien vihasta. Kun hän siinä synkeydessä huopaili hiljaa pitkin hänelle outoa salmea, näytti hänen vaaniviin silmiinsä äkkiä kuvastuvan tuosta edestä pimeän rajasta jotakin valkoista. Vihdoinkin. Hän huopaa lähemmäksi, varaa jousen saataville ja herkeämättä vartioitsee outoa näkyä. Se on joutsen. Se on tavattoman suuri joutsen, se on outo kerrassaan, ja vihaisesti tuntuvat sen silmät pimeästä vastaan välkähtävän. Hän tuntee verensä kihelmöivän suonissa, tuntee sydämessään outoa kouristusta, mutta ei pelkää. Jouseensa hän tarttuu ja varaa terävimmän nuolensa valmiiksi lähettääkseen sen oudon linnun niskaan.

Tuossa se tuleekin yhä lähemmäksi ja hän jo jännittää asettansa. Mutta silloin hän ikäänkuin kauhusta jäykistyy, sillä hän on huomaavinaan linnussa jotakin outoa: eikö näykin sen selästä ikäänkuin nuolen varsia Se on hänen nuolensa, joka yhäkin siinä törröttää. Hänen lihaksensa herpoutuvat hetkeksi eikä hän saa joustaan nostetuksi. Silmissä pimenee, vene heilahtaa oudosti ja kun hän jälleen pääsee tasapainoon, on lintu kadonnut. Oliko se lentänyt pois, vai oliko uinut johonkin varjoon, sitä hän ei voinut sanoa. Aivan kiihkon vallassa palasi hän leiripaikalleen.

Tuli sitten se aika, jolloin linnut muuttavat pois etelän maille. Pitkin jokia ne alkavat hiljalleen laskeutua alas merta kohti, jossa sitten salaisissa parvipaikoissaan pitävät syyskäräjänsä ja lähtevät pitkälle matkalleen. Lintujen mukana lähti hänkin purrellaan alas virtaa solumaan. Ja silloin tapahtui taas se ihme, että hän näki tuon satulintunsa.

Se ilmestyi hänen eteensä siinä paikassa, jossa joki tekee äkillisen mutkan ja samalla kivan kosken. Vesi syöksyy hurjalla vauhdilla kohti kallioseinää, joka pystysuorana kohoaa mutkan perukasta sen eteen, kimpoaa siitä valtavana kuohuna takaisin ja jatkaa matkaansa kiukusta ärjyen. Juuri kun Onto saapui kosken niskalle, pilkisti kuu esiin pilven takaa valaisten koko erämaan oudolla ja kaamealla valollaan. Kun katsoi kosken niskasta alas, saattoi nähdä alhaalla aaltojen hypähtelevän kuin keijukaisten ja valkean vaahdon silloin tällöin kimallellen pärskähtävän ilmaan. Virta suoltui eteenpäin sileänä, mustana ja kiiltävänä kuin käärme, heijastaen pinnastaan ihanasti öisen valaistuksen. Rannoilla vartioitsi korpi kolkkona ja valittavat äänet keskustelivat öisellä hetkellä. Ei Onto tuntenut koskea eikä mutkaa siellä alempana, vaan viiletti purrellaan huolettomana. Ja juuri siinä, missä veden sileys ensi kertaa murtui putouksen vaahdoksi, ilmestyikin hänen eteensä kuutamoon se samainen ihmelintu. Se keinui siinä keveänä kuin vaahtokupla ja selvästi saattoi nähdä nuolen varren sen selässä; surullisina loistivat sen silmät ja oli kuin olisi jonkunmoinen lahopuun hehku sitä ympäröinyt.

Outo kiihko silloin taas valtasi hänen mielensä. Vapisten otti hän jousensa esille ja lähti viilettämään purttaan tuota lintua kohti. Väkevintä valtavettä se pitelikin, luistaen keveästi alas kosken jyrkännettä. Kuta vikevämpään vauhtiin Onto huopasi venostaan, sitä nopeammin kiiti eteenpäin myös lintu. Ja nyt huomasi Ontokin virran vauhdin ja suunnan, sekä ankaran, kalliosta toisaalle kimpoutuvan vuolteen. Mutta vielä hän ei siitä välittänyt, sillä hänen oli ensin ratkaistava taistelunsa.

Kuin ilkkuen keinui se tuossa hänen edellään. Väliin se oli jo niin lähellä, että hän osoitteli jousellaan, mutta silloin sen peitti joku hypähtävä aalto tai rannan varjo, ettei hän saanut mielestään kohti osumisen tuntoa käteensä ja hermoihinsa. Ja suoraan kalliota kohti mentiin aivan vähäisellä vauhdilla, mentiin niin voimakkaasti, että hänen täytyi ruveta kääntämään enemmän huomiota purtensa ohjaamiseen.

Mutta se oli myöhäistä. Vaikka hän olisi kuinka huovannut, ei hän enää saanut venettä valtoihinsa, vaan vei sitä virta kallioon. Ja valkoinen olento tuossa välkehti keinuen hänen edessään. Nähdessään kaikki ponnistuksensa turhiksi jäi hän toimettomana sen leikkiä seuraamaan, kun se kuutamon loihtuvälkkeessä siinä aallolta aallolle hurmaavasti liukui. Muutaman sekunnin kuluttua, samalla kuin lintu katosi hänen silmistään, rysähti vene kallioon pirstaleiksi.

Tahdottomana painui hän veteen ja tunsi, kuinka voimakas virran vuolle lähti häntä viemään alaspäin. Pehmeät ja suloiset kädet kannattelivat häntä, hän näki ihmeellisiä näkyjä, joissa ihanat vedenneidot vallitsivat ja hän vaipui mieluiseen uneen. Kaukaa rupesi kuulumaan kaunista soittoa, joka tuntui lievittävän hänen surunsa ja tuskansa ijankaikkisesti ja tuovan hänelle sen rauhan, jota hän oli halunnut…

* * * * *

Kauhea vilu puistatti hänen ruumistaan, kun hän heräsi tainnoksistaan suvannon rannalla kosken alapuolella. Virran väkevyys ei ollut sallinut hänen upota, vaan oli vilauksessa vienyt hänet kosken alle, jossa voimakas kostevirta oli heittänyt hänet rannalle matalikolle. Ihmeissään pelastuksestaan uskoi hän nyt, ettei tuo outo olento hänen lopullista tuhoaan tahtonutkaan; oli vain halunnut häntä rangaista hänen ajattelemattomasta teostaan ja kehotti häntä alistumaan kohtaloonsa salattuja hakematta; se oli nähtävästi pyhä olento, tämän maan haltia, joka saattoi ottaa minkä kuvahisen hyvänsä. Tai saattoipa olla Aallotar itse, Vellamo, tai joku pieni veden neito. Hänen sydämensä valtasi rajaton kiitollisuus ja halu saada kiitollisuutensa esille tuoduksi. Elämänhalu palasi ja hän nousi varaamaan itselleen toimeentulon mahdollisuutta kaikilla niillä keinoilla, jotka taitavalle erämiehelle huonoimmassakin tilassa ovat tarjona. Elää hän tahtoi, vartioida tässä suvannon rannalla, sattuisiko hänelle vielä kerta se armo, että saisi kiittää ja palvoa tuntematonta haltiaa, joka näytti korvaavan pahan hyvällä. Jos tahdottiin, niin hän alistui, mutta ehkä armosta hänelle annettaisiin vastaus sielun etsivään tunnelmaan…

Metsämajan hän siihen itselleen rakensi ja rupesi viettämään pitkää talvea. Ja ihmeellistä: taas oli viljaa hänen polullaan, riistaa jaloa ylen äijä, ja helposti juoksi se hänen pyydyksiinsä. Hän huomasi metsänkin väen itselleen leppyneen ja oli siitä onnellinen, sillä anteeksi-saannin varmuus tuottaa aavistamattoman rauhan taistelleeseen sydämeen. Lepo sielun ja ruumiin jännityksen jälkeen teki hänelle hyvää ja hän tunsi taas palautuvansa entiselleen. Kuitenkin ainoastaan ruumiiltaan, sillä hänen sielunsa oli kokonaan toinen. Hän ei elänyt enää itselleen, vaan tuolle oudolle haaveelleen, jota hän piti toivonaan, päämääränään ja jumalanaan. Se täytti hänen mielensä kokonaan.

Ja sattui sitte kerta, että suuri Suvannon sulho matkasi pitkin jokea mahtavan seurueen kanssa sotaretkelle meren rannalle. Nähdessään metsäsaunan rannalla käski hän tarkastaa, mikä on asukas näillä inhoilla mailla. Ja hänen eteensä tuotiin Onto, taas solakkana ja voimakkaana, muoto sorja, silmissä ihmeellinen loiste.

— Mi olet sinä miehiäsi?

Ja Onto kertoi kohtalostaan, siitä, miten hän oli tuosta kesä-yöstä alkaen, jolloin hänellä oli ollut ihmeellinen näkynsä, taistellut tuon ainoan ajatuksen ja haaveen kanssa yötä päivää, miten hän oli koko elämänsä suunnannut ja uhrannut tuon arvoituksen ratkaisemiseen. Hän kuvasi, kuinka se joka hetki valtasi hänen sydämensä sanoin kuvaamattomalla tenholla ja ikävällä ja kuinka hänen koko elämänsä oli siitä riippuva. Hän olisi tahtonut saada tuon haaveensa silmin nähtäväksi, ikäänkuin ruumiillistutetuksi, sellaiseksi, että se ei enää olisi hänelle arvoitus, vaan ijäisen rauhan, onnen, kauneuden ja nautinnon lähde. Mutta hän ei ollut siinä ainakaan vielä onnistunut, ja luoja tiesi, onnistuisiko koskaan…

Oudostuen oli häntä kuunnellut ja katsonut mahtava tietäjä. Kaikki kuultuaan loihe hän lausumaan:

— Sinä olet Tuonelan joutsenen ampunut; kostoksi siitä on se pannut sydämeesi tämän omituisen kaihon, joka kalvaa sinua kuolemaan saakka. Sinä haet elämän ja kuoleman sanoja, mutta et niitä löydä. Kerran löysin ne Vipusen vatsasta… Ne on ne kolme sanaa…

Ja Suvannon sulho läksi joukkoineen eteenpäin; koko luonto iloitsi, kun hän laski laulellen vesiä, soiton raikuessa hänen lumokanteleestaan. Kauaksi jäi sitä Onto kuuntelemaan.

Salaperäisiltä tuntuivat hänestä mahtavan tietäjän sanat: "Sinä haet elämän ja kuoleman sanoja." Mitä ne olivat? Niitäkö hänen sydämensä etsi? Mistä löytäisi hän nämä sanat, joitta hän tiesi perikatoon joutuvansa? Mitä hänen piti tekemän? Hän muisti sankari Lemminkäisen kuolleen sen johdosta, ettei tiennyt umpiputken sanoja. Oliko hänenkin nyt kuoltava siksi, ettei löytänyt näitä elämän ja kuoleman sanoja?

Hän tuli kovin murheelliseksi ja kaatui sammalvuoteelleen sairaana, sieluntuskiensa runtelemana.

Loveen langenneen tavoin näki hän ihmeellisiä näkyjä horrostilassaan. Hän oli onnellinen ja kaikesta selvillä, ikäänkuin olisi hän nuo salaperäiset sanat löytänyt. Hän olikin niin kuin olisi hän ne tiennyt, vaikka ei saattanut sanoa, mitä ne olivat. Mutta kaukaa oli hän kuulevinaan äänen, joka häntä rohkaisten lohdutti ja kehotti. Luokseen se häntä kutsui.

Toivorikkaana astui hän majastaan taas taivasalle, kuulosti siinä ja läksi kulkemaan suvannon vartta koskelle päin, sen kallion laelle, jota vastaan hänen veneensä oli pirstoutunut.

Kevättä oli aika. Uupumattomana kaikui lintujen laulu taas kaikkialla, touhuisena puuhaili tuuli nuoren metsän kimpussa, joka jälleen leikillä antoi vetreätä tukkaansa hulmuuttaa. Ilmassa oli tuo virkistävä ja nuori tuntu, joka tekee kevään niin ihmeelliseksi. Suurin parvin matkasivat vesilinnut vanhoille pesimämailleen.

Hän kulkee, katse kiinnitettynä avaruuteen. Mitä hän siellä näkee? Se nostaa hymyn hänen huulilleen ja antaa loisteen hänen silmilleen. Hänen huulensa avautuvat kuin jotakin ihastellen puhutellakseen, kuin anoakseen tai kiittääkseen, ja hän kohottaa kätensä ikäänkuin kurottaen ottamaan jotakin. Se väistyy hänen edestään alati, hän ei saavuta sitä, vaikka kuinka huutaisi hän sitä odottamaan. Yhäti hän kulkee sen jälessä aina kalliolle saakka, eikä huomaa muuta. Tuolla väikkyy se taas hänen edessään tuo ihana näky, tuo arvoituksen ratkaisu, joka valtaa sydämen voimakkaalla intohimolla. Hänen täytyy saada se kiinni, täytyy päästä tietämään elämän ja kuoleman sanat, ja hän astuu edelleen haaveensa jälessä, katse omituisella ilmeellä kiinnitettynä avaruuteen. Huulet avautuvat taas kuin rukoukseen, silmissä loistaa kyynelöivän pyytävä katse, hän nostaa kätensä kohti korkeutta ja putoaa kohisevan kosken helmaan…

Ja nyt otti Aallotar Tuonen linnun hänelle lupaaman sulhasen, joka oli häntä vastaan niin paljon rikkonut, mutta joka oli sen kaiken sovittanut. Sillä järkähtämättömän uskollisesti oli hän koettanut etsiä selitystä sille oudolle kaipuulle, joka teon johdosta oli hänen sydämessään herätetty, tullen niin elämänsä pyhimmän aatteen uhriksi. Ja jumalat olivatkin hänelle suosiollisia, hänelle kuten kaikille hänen kaltaisilleen etsijöille: ne antoivat hänen lopulta löytää nuo salaiset sanat, vaikkakin vasta kuolemassa. Sillä selvään näki, kun Tuonen virta hetken kuluttua antoi ylös kuolleensa, vainajan onnellisesta ilmeestä, ettei hänelle enää ollut mitään salattua, vaan oli hän saavuttanut täydellisen vastauksen kysymyksiinsä, saanut ihanat sanat salasta ilmi. Ja monta etsivää oli tuleva hänen jälkeensä, niinkuin oli ollut häntä aikaisemminkin, sieluja, joiden kohtalona on alati pyytää ratkaisua ristiriitaisuuksilleen ja ongelmilleen. Mikäli he ovat itselleen ja päämäärälleen uskollisia, sikäli he onnistuvat ja saavat rauhan, ellei ennen, niin ainakin kuolemassa.

Mutta kerrotaan, ettei Kalevan kansa ikinä joutsenta ammu, sillä se on pyhän virran aavelintu, taivaisten unelmien vertauskuva.

RUNOLAULAJA.

Ohoh kullaista kyläistä, Maan parasta paikaistani; Nurmet alla, pellot päällä, Keskellä kylä välillä, Kylän alla armas ranta Rannassa rakas vetonen.

He olivat jättäneet lännen puolelle Rukajärven suuren kylän, jossa sanottiin olevan sata taloa ja josta parhaat miehet ovat Piiterissä "torgovoimassa", Hiisjärven pienen kylän vanhauskolaisine asukkaineen, ja vielä Kompakan kokoliaan paikkakunnan. Lukemattomien vaivain ja vastusten läpi, joista pienin ei ollut pilvenä poutaisilla kankailla pörräävä paarmain ja soilla inisevä sääskien ynnä muun "tshakan" tuottama kiusa, olivat he niin vihdoin saapuneet Koivuniemen sievään kylään samannimisen hymyilevän järven länsirannalla. Ja oli heidän aikomuksensa nyt viettää kylässä muutama lepopäivä ankaran matkan jälkeen. Vainiolla kylän laidassa työskentelevä vaimo neuvoi heidät Titoffin taloon, jossa otettaisiin hyvin vastaan.

— Jos vielä "kodavävyksi" ottanee, kun sinä noin kaunis briha olet…

Näin tuo verevä nainen siinä jo leikkiäkin laski. Nuorukainen hymähti ja läksi käymään Titoffin talossa. Hämärässä sintsissä tuli vastaan erinomaisen terveen ja reippaan näköinen, täyteläinen ja varrelta sorja neito, joka lapsen tavoin heti iloisella hämmästyksellä ehätti kysymään:

— A mistä sie, velli, olet, a kuhun sie menet?

Ja samalla hän ikäänkuin varaten tarttui pirtin oven rivasta kiinni, että pian pääsisi puikahtamaan sisään, jos tuo vieras ja tumma nuorukainen aikoisi leikillä kiinni kaapata. Mutta kun tämä ei ruvennut vallattomaksi, vaikka tunsikin siihen aivan kiusallisen hyvää halua, vaan vakavana tiedusti asuntoa ja ruokaa, helähti tyttö nauramaan ja vastaamaan:

— A ei ole niin ketä koissa. Mie varajan ja taaton haen.

Hänen ruskeista silmistään loisti suloinen hyvyys ja iloisuus, ja hänen pukimistaan näki, että hän oli ainoa ja lemmikki. Keveästi ja sirosti, suloudella, jota harvoin näki samassa asemassa olevissa suomalaisissa maalaistytöissä, hypähti hän ulos. Nuorukainen meni perässä ja näki tytön vuonan vilkkaudella hilpaisevan pellolle, jossa tietenkin taatto ja maammo olivat työssä. Ja pian seisoikin jo pihalla pitkä ja mustapartainen mies, vaatimaton vaimo vähän taampana. Mutta sintsin ovelta katsoi hymyillen ja iloisena tuo äskeinen rakastettava tyttö, Houdi nimeltään joka olikin.

Hän oli jo kertonut asian ja kun tultiin lähemmäksi, levitti Titoff kätensä leveään, sydämelliseen, isälliseen tervetuloon. Hän veti päätänsä hiukan taaksepäin, hymy levisi hänen kasvoilleen, tumman parran välistä rupesivat loistamaan valkeat hampaat ja hän oli siinä hurstipaidassaan ja virsuissaan kuin miehuus ja hyväntahtoisuus.

— Terve, veli, sanoi hän. Terve, uudisti hän nöyrälle Ontreille. Sisään hän vaati käymään, levähtämään ja tshaijua juomaan. Sanallakaan hän ei kysynyt, kuka ja mistä sekä millä asialla, sillä hän tiesi siitä kyllä tiedon saavansa sitten kun suu ensin on avattu ja kädet pesty.

Vaitiollen ja hiljaisena käy Titoffin puoliso vieraitten jälkeen pirttiin, jonka ovi pian heidän jälkeensä sulkeutuu.

* * * * *

Kylä on, kuten sanottu, järvensä länsirannalla, melko aukealla, entisen hiekkaperäisen kangasmaan loivalla rantarinteellä, joka aikain kuluessa on ruvennut hiukan ruohottumaan. Talot ovat kaikki yhdessä rivissä, päädyt järvelle päin, joiden editse kulkee tie. Sen toisella puolella rannassa ovat pienet saunat ja verkko- sekä nuottatalaat. Ja siitä aukeaa sitten laaja hietikko sekä aava ulappa. Se kimaltaa tuossa rasvatyynenä, paikoin kultana, paikoin harakansulkaan vivahtavana punasinervänä. Ja saunain ovesta pullahtelee rauhallisesti taivaalle makean löylyn hajuista savua, siellä täällä askartelee avokaulainen nainen ja pikkupoikain mekastusta kuuluu illan kirkkaassa ilmassa. Kaukaa kantautuu kisakentältä käsiharmonikan ääni. Onhan lauantai-ilta ja sen suloista tunnelmaa ja odotusta, lepoa ja rauhaa kaikki täysi.

Titoffin talo oli maan tavan mukaan rakennettu koiran kaulalle pyöreäksi kolotuista hirsistä. Ikkunat olivat pienet ja korkealla rivissä pitkin päätyseinää. Vuorilaudat oli koristettu lohenpyrstömallilla ja muuten hyvin huolitellusti rakenneltu, antaen edullisen käsityksen tekijänsä itsenäisesti ajattelevasta kauneus-aistista. Katto oli tavallinen malkokatto ja seinät päivän ruskeaksi paahtamat. Vasemmalla puolella päädystä katsoen on pieni ruohoinen piha, josta hauskoilla kapeilla pylväillä olevan katoksen alta noustaan pimeään sintsiin eli etehiseen. Siitä vei Titoffin talossa ovi oikealle pirttiin, vasemmalle pieneen kamariin ja toinen rehu- ja tarvevajaan. Sen alla, saman rakennuksen alakerrassa, on navetta, joten karjalaisella on koko elämisensä saman katon alla. Pirtin alustassa on säilytyshuoneita ja kellareita. Siitä myös johtuu, että päädyn ikkunarivi on niin oudostuttavan korkealla.

Kylä ei ole suuri, käsittäen vain muutaman kymmenkunnan taloa. Maanviljelys on kokonaan sivuasia ja enimmäkseen naisten hoidossa, vaikka miehet kesäisin kotona ollessaan heitä kyllä auttelevat. Miesten pääelinkeino on kauppa, mutta ei sanottavasti silti varsinainen repunkanto, joka kuuluu toisille paikkakunnille. He tekevät laajoja matkoja ostellen etupäässä nahkoja, joita he kulettavat joko Sunkuun tai Kuopion ja Joensuun markkinoille. Saapuvatpa taas jotkut niille sieltäkin nahkoja ostaakseen ja viedäkseen ne sitten yhä paremmille markkinoille. Marraskuusta helmikuulle harjoitetaan Valkealla merellä seitin kalastusta ja paljon miehiä matkustaa täältä sinnekin "purlakoitsemaan". Kesäksi kuitenkin ainakin lähimatkalaiset koettavat saapua kotiin.

Levoinen eli Titoff on myöskin kauppiaita, joka käy kauppamatkoillaan enimmäkseen Suomessa. Siellä hän on saavuttanut arvokkaita tuttavia, tiedemiehiä ja muita, joille hän tekee pieniä palveluksia. Niinpä hän kesäisin kokoilee eräälle kasveja, joita hän on oppinut kaikkien sääntöjen mukaan kuivaamaan ja säilyttämään. Joutessaan hän niitä haeskelee laajalti ja kehuu löytäneensä sellaisiakin, jotka sitten on mieluusti vastaanotettu. Hän tuntee paljon Suomen oloja ja pitää niitä arvossa, mutta rakastaa yli kaiken Karjalaansa. Ja hänen synnynnäisesti aatelinen luonteensa ei ole tuolla maailmalla kulkiessa vähääkään menettänyt yksinkertaisesta avomielisyydestään ja jalosta miehuudestaan, vaan on hän sama Levoinen, miksi hänet alusta parhaimmalla hetkellä on aiottu. Liikuttavalla tavalla tulee hänen luonteensa kauneus ilmi hänen suhteestaan vaimoonsa ja ainoaan tyttäreensä, joita hän kohtelee mitä hellimmällä rakkaudella.

Oikeaan taloon siis se nainen siinä pellolla kulkijamme neuvoikin.

Jo tuolla taloloissa kiiruhtaa väkeä saunaan, joista rupeaa aina oven auetessa kuulumaan pehmoista vastan roisketta, naurua ja iloa. Löyly pöllähtää ilmoille ja punainen olento ilmestyy sieltä täältä taivas-alle hikoilemaan. Poikasetkin muka käyvät saunassa, ovat siellä hetkisen vastalla ropsivinaan, kunnes vähän lämpiävät, niin että on kylliksi syytä päästä järveen vilvottelemaan. Kauas räiskyy vesi ja kuuluu ääni tästä heidän teostansa. Ja kylä on tuossa tyytyväinen lämpimässä kesäillassa kuin pehmeään vaippaan kääritty.

* * * * *

Mutta käymme mekin sisään.

Ovesta tullessamme on tuossa ikkunarivi edessämme ja heti huomaamme, että tupa on hyvin lämmin; se johtuu siitä, että siellä kesälläkin leivotaan ainakin kerta viikossa. Ovenpielessä vasemmalla puolella on pesu-astia ja pyyhinliina. Tuvan vasemmassa ovinurkassa on uuni, jonka edusta muodostaa jonkunmoisen keitto-astioiden pitopaikan. Huomiotamme herättävät erikoisesti monenkokoiset saviruukut; niitä käytetään maitoastioina ja on niiden nostelemista varten olemassa aivan erikoinen hanko. Näemme näitä maitoruukkuja hyllyillä oikealla seinällä ja kattoonkin kannattimien varaan asetetuilla laudoilla. Seinät on höylätty hyvin sileiksi ja nurkat taitavasti pyöristetty. Pitkin seiniä ovat lavitsat, näkyypä muutama tuolikin. Pöytä on ikkunain edessä, ei kovin suuri, ja sen molemmilla puolilla rahit. Oikeassa peränurkassa on jumalankuva ja sen alla pienellä hyllyllä pari ehtoollisleipää. Kaikkialla on kodikkuuden tunnelmaa ja erinomaisen siistiä. Lattia on niin puhtaan valkoinen kuin miksi se ainoastaan kuumalla vedellä ja hiekalla saadaan, penkit ovat puhtaat. Kukaan ei syleksi ja tupakanpolttoa pidetään koko kylässä häpeänä; ainoastaan yksi Suomen puolessa "purlakoitsemassa" ollut mies on tähän paheeseen langennut ja harjoittaa sitä ulkoilmassa muita kaihtaen, mutta hänetpä mainitaankin heti muukalaiselle poikkeuksena tavallisuudesta.

Mutta ukko Titoff istuu jo tuolla samovaarinsa takana ja pitää puhetta vireillä käytellen sekä livviä että venättä. Nuorukaisen avulla hän vilkkaasti selvittelee kylänsä elämää ja laskee aina yhä uutta teetä lasiin. Siihen kehottaa hän kaatamaan makeata, uunissa räydytettyä kermamaitoa, joka antaa juomalle entistäkin hienomman maun. Pitkin pöydän reunaa on pantu karkea, mutta puhdas liina käsien pyyhkimistä varten. Mutta nuorukainen on kääntynyt Houdiin, joka siinä ketteränä on lennähdellyt pöydän ja pankon väliä, ja rupeaa valoisin mielin hänen kanssaan keskusteluun. Tämän rakastettavan lapsen kanssa eksyy hän pian mitä herttaisimpaan leikinlaskuun, johon maammo ja taattokin toisaalta yhtyvät. Ja Houdi punastelee ja naureskelee, hypiskelee "peredniekkansa" helmaa ja taas päätään hiukan heittäen viskaa vastaan leikkisän vastauksen, mutta ei kertaakaan hämmenny, ei menetä hetkeksikään luonnollisuuttaan, vaan avoimesti ilmaisee joka eleellä ihastuksensa vieraisiin ja koko illan asioihin.

— Kylyyn käymme, kehottaa silloin pian taatto ja miesväki noudattaa käskyä.

Nuorukainen ja Ontrei ihastuvat ikihyväksi tästä tarjouksesta, joka oli heille pitkän korpimatkan jälkeen sangen tarpeellinen. Taatto käy edellä arvokkaana ja pystöpäisenä ohjaten vieraansa saunalleen, joka oli kuin mikäkin pöksä siinä rannan hietikolla. Se oli vanhuuttaan jo painumassa maan sisään, mutta vielä pitivät kuitenkin sen vakaiset seinähirret, joista se aikoinaan oli rakennettu. Ovi oli niin pieni, että piti kovasti kumartua, jos mieli päästä sisään, ja oven pielessä melkoinen röykkiö muruksi särkyneitä vesikiviä todisti sekin puolestaan tämän kansallisen puhdistuslaitoksen ikää.

Heitettiin vaatteet ruohikolle ja käytiin sisään. Ensin siellä ei nähnyt mitään, sillä ainoaan valon lähteeseen, jona oli reikä seinässä, oli pistetty vasta. Mutta kun silmät tottuivat pimeään, näkikin sentään oven raoista ja luukun nurkista tulevassa vähäisessä valossa melko hyvin ympärilleen. Vasemmassa ovinurkassa oli musta kiuas, josta säteili kaikkialle valtainen lämpö. Koko sauna oli sisältä aivan kiiltävän musta, jollaiseksi karsta tulee, kun sitä kastellaan. Lauteille oli pantu koivun lehviä, vastat hautuivat vesisaavissa ja kiulu oli valmiina löylyn lyöntiä varten.

— Kylyyn käykää, hoputteli taatto edelleen, varotellen samalla koskemasta seiniin ja yleensä muihin paikkoihin kuin niihin, joissa oli lehviä peittona. Itse hän istahti kiukaan puolelle ja rupesi heittelemään varoen vettä kihiseville kiville. Pahaa sähinää ja kohinaa rupesi kuulumaan, kuuma höyry kohosi kattoon; tuli yhä kuumempi ja niin kylpivät miehet vahvasti heimonsa koko intohimolla ja vanhalla vauhdilla. Erittäinkin Ontrei käyttelee vastaa kauan ja perinpohjin; hän ähkii, hikoilee ja huohottaa, hankaa milloin sieltä milloin täältä, puhkaa taas ja levähtää välillä, yhä uudistaakseen saman tempun. Kauan hän niin kylpee, väliin hymyillen ja jotakin nöyrästi huomauttaen. Vihdoin on leikki lopussa ja astutaan ulos, jolloin nuorukainen menee suoraapäätä järveen sen vilpoisissa vesissä tulehtunutta ruumistaan raitistuttaakseen. Vakaina taas astutaan tupaan takaisin.

Sinne onkin kylyssä ollessamme kertynyt paljon saunapuhtaita ukkoja, jotka ovat tulleet katsomaan kaukamatkalaisia ja pyhään luostariin pyrkijöitä. Ja siitä kertyy vilkas, kova-ääninen ja hauska keskustelu.

Toimeentulosta ja ahtaista ajoista puhutaan, haastellaan sodasta ja poikain kohtalosta.

Vaimot istuvat vaitiollen. Juodaan teetä kovasti. Lasillinen toisensa jälkeen menee ihmeen nopeasti ja vallan mitättömän pienellä sokeripalalla. Tuossa jo eräs eukko juo kuudetta ja hiki helmeilee hänen nenänvarrellaan. Miesten puhetta on suomalaisen helppo ymmärtää, jos hän tuntee edes jonkun verran venäläisiä sanoja, mutta naisten puhe jää vilkkautensa vuoksi epäselvemmäksi. Usein puhuvat kaikki samalla kertaa ja koko tuvan täyttää ystävällinen porina. Taatto Titoff kokeneena miehenä selvittää ja haastaa korkealla ja vakuuttavalla äänellä.

Tiedustellaan kaikenlaista. Vaikka he ovatkin köyhiä, rakastavat he kotikyläänsä. Kaukaisilta kauppamatkoiltaan he aina halajavat tänne takaisin.

— Ka, ylen on meillä tässä tuvat kaunihit asua ja eleä…

Taaskin voi tehdä sen huomion, että karjalainen heimo täällä, jossa se lienee säilynyt sangen puhtaana, on ulkomuodoltaan erittäin komeata. Miehet ovat pitkiä ja solakoita, soikea-kasvoisia ja avosilmäisiä, naiset rintavia ja kaunismuotoisia. Heidän vilkkaudestaan ja heidän luonnollista älyä osoittavasta keskustelustaan tulee ajatelleeksi, että Suomen heimon etevin osa lienee sittenkin jäänyt tänne niemen tyvelle…

Ilta yhä hämärtyy ja ulkona vallitsee jo yön omituinen kuulas valaistus. Siellä on jo kaikki hiljentynyt. Yöhön on vaipumassa pieni karjalaiskylä erämaan suuren järven rannalla. Tuvassa vain yhä istutaan, sillä mahtavasti on vaikuttanut heidän uteliaisuuteensa vieraiden läsnä olo.

Puhutaan jo runoista. Nuorukainen se siihen hiljalleen on koettanut keskustelua kääntää. Ei niitä enää paljo muisteta, mutta isien kehutaan muistaneen ja taitaneen, vaikka aamut ja illat olisivat istuneet. Nuorukainen tiedustelee viisikielistä, ja hymyillen taatto Titoff silloin muistaa sellaisen hänelläkin olleen:

— Lieneekö ylisillä vai missä lienee?

Ja samalla hän jo ilmoittaakin, ikkunasta katsahdettuaan:

— Mutta sokea Miihkali tuo vieläkin runoja taitanee. Tuolla hän näkyy tulevankin.

Sintsistä kuului hapuilevia ja varovaisia askeleita. Kepillä siellä joku tuntui koettelevan oven edustaa, kunnes käsi rupesi hamuillen hakemaan ripaa. Jännitettyinä kaikki kääntyivät tulijaa katsomaan ja keskustelu vaikeni kokonaan. Tuntui salaperäiseltä siinä odottaessa tätä oven aukenemista, ikäänkuin olisi sen avauksesta voinut astua itse menneisyys sisään silmin nähtäväksi ja korvin kuultavaksi…

Raitis henkäys tuntui auenneesta ovesta vanhuksen astuessa sisään. Ensin tuli näkyviin keppi ja käsi. Se oli ruskea ja ryppyinen, ja jokainen sen suoni oli kohona korkealla sinisenä juovana. Jo näkyi hamppupaita, aukosta ruskealta vilahtava rinta, jo harmaa, tuuhea, rinnoille valuva parta, hopeinen tukka. Kumarassa tuli vanhus matalasta ovesta sisään, mutta kynnyksen yli päästyään ja ristinmerkin tehtyään hän vähitellen ja hitaasti oikaisihe…

Tuntui kuin olisi hän siinä hämärässä tuvassa suoristautuessaan kasvanut aivan jättiläiseksi. Hänen vartensa venyi kunnioitettavaan korkeuteen, hänen tukkansa ja partansa muodostuivat homerosmaiseksi kehykseksi hänen korkealle ja kuperalle otsalleen. Ja hänen suuret silmänsä, joita molempia peitti valkoinen jää, tuijottivat ilmeettöminä, aavemaisina suoraan kohti avaruutta. Vaiti seisoi hän siinä kuunnellen herkästi…

Nuorukaista värisytti ja uteliaana hän kumartui eteenpäin oikein tarkemmin tulijaa näkemään. Ontrei osoitti hämmästyksen ilmettä ja katsoi toveriinsa oudostuneen näköisenä. Tuo korkeavartinen ukko tuossa oli ilmestys muinaisajoilta, jonka koko olemus tuntui olevan, hänen tuossa seisoessaan, kuin sanatonta ihmishengen kääntymistä korkeuden puoleen, kuin ihmisyyden avunhuutoa maan tomusta Ukon ylijumalan ja sanan salaisten voimien puoleen.

Mutta taatto Titoff tervehti sokeaa ystävällisesti ja vei hänet perille istumaan. Ja ukko tiedusteli vieraista ja sai kuulla heidän runojakin kyselleen. Vaiti painoi hän harmajan päänsä käsiinsä tuijottaen ilmeettömästi eteensä.

— Kerran kävi täällä mies, ruotsi, jolle talvisen päivän ja illan runoja lauloin. Siitä on jo kauan, hyvin kauan. Hiihtäen hän tuli, mistä, en tiedä, mutta heti tunsin minä hänet veljekseni. Kuollut jo lienee. Kovin hän halasi runoja kirjaan panna. Äijän lauloin, äijän muistin, enempi olisi isäni muistanut. Nykyinen kansa ei niin mitänä muista…

Hän puhui katkonaisesti, ikäänkuin omissa aatteissaan, panematta enää huomiota ympäristöönsä. Titoff kuiskasi:

— Vanha on, horajaa jo…

Mutta runolaulaja jatkoi itsekseen:

— Eivät enää taattojen tavoin haastakaan. Eivät soita kantelehia. Räähkiä lauluja laulavat. Rumalla soitolla illat pilaavat. Pahoin myös puhuvat. Kuolla minunkin pitävi…

Tuntui kolkolta kuulla näitä vanhuksen valittavia syytöksiä. Vaiettiin. Katsottiin permantoon. Odotettiin.

Vanhuksen puhe kävi jo epäselväksi, niin ettei tahtonut voida kuulla hänen sanojaan. Mutta pian saattoi hämmästyksekseen ymmärtää, että hän siinä oli mumisten ruvennut hyräilemään jotakin runoa. Kuta pitemmälle hän pääsi, sitä kuuluvammaksi ja selvemmäksi tuli hänen äänensä, ja jo saattoi erottaa sanatkin.

Turhaan koetti nuorukainen odottaa siinä jotakin tuttua mytoloogista nimeä päästäkseen edes läheltä arvailemaan, mitä jaksoa ukko hyräili. Pian hän päinvastoin pääsi selville, ettei tässä ollut kysymyksessä mikään Kalevalan toisinto, vaan joku aiheeltaan aivan toiselle alalle kuuluva laulu, joka oli vanhuksen runollisen luomisvoiman viimeinen ilmaus. Uteliaana ja henkeään pidättäen kumartui hän yhä lähempää hyräilyä kuuntelemaan.

Mutta selvästi se jo kuuluikin. Kuta pitemmälle ukko laulussaan pääsi ja kuta syvemmälle hän unehtui omaan runolliseen maailmaansa, haltioituen yhä enemmän, sitä korkeammaksi kohosi hänen äänensä ja sitä suoremmaksi oikaisi hän taas kumaraan vaipuneen vartensa. Ääni, josta kuului vanhuuden värittömyys ja vapiseminen, tuntui kuitenkin kumpuavan jostain syvältä ja sisäinen innostus antoi sille salaperäisesti ja profeetallisesi vaikuttavaa hehkua. Kuka ja mikä oli tuo ukko? Mistä oli hänellä tämä runon kyky? Oliko hän joku Vipunen, joka oli säilynyt muinaisilta ajoilta todistukseksi keskellemme salaisista voimista ja kyvyistä?

Jännittyneenä olivat kaikki ruvenneet kuuntelemaan. Miihkali-ukko oli jo pitkät aikaa ollut omituinen ja puhellut asioita, joita ei ymmärretty. Mutta näin julkisesti ja mahtavasti ei hän vielä ollut esiintynyt ja siksi häntä nyt aivan erikoisella uteliaisuudella kuunneltiin. Mahdollista oli, että vieraiden tulo ja heidän tiedustelujensa johdosta heränneet vanhat muistot olivat vaikuttaneet mullistavasti ukon mielikuvitukseen ja saaneet hänet tänä hämärän hetkenä ikäänkuin loveen langeten haltioitumaan.

Vanhalla runon mitalla ja sävelellä hän kuvaili oman pienen kyläheimonsa elämää ja taistelua. Vaivaloista se oli aina ollut, alituista kamppailua nälän häätämiseksi. Mutta niin kauan kuin sitä oli tehty vanhan tiedon varassa, ahkeruudella ja jaloja tapoja noudattaen, oli sillä aina ollut luojan suosio keralla. Mutta ajat muuttuvat ja vieraat tavat sekä ymmärrykset tunkevat salollekin, työntäen tieltään syrjään esi-isäin menot ja uskomukset. Entisyys unohtuu ja joudutaan uralle, joka ei ole luontaisesti Kalevan kansalle aiottu, ja niin muututaan muuksi kansaksi itseään enää tuntematta. Niin kuolee henki ja sanan voima, joka on aina ennen ollut hädässä ja elämässä apuna. Kuusikkoon painuvat vanhat eivätkä nuoret heidän muistoansa kunnioita ja heidän opetuksiansa ota enää varteen.

Aivan haltioituen ja profeetallisella silmällä ukko siinä karussa yksinkertaisuudessa ikäänkuin laulaa heimonsa kuolinvirttä. Näkee selvään, ettei kuulijakunta häntä ymmärrä, ei osaa asettua sille muinaisen itsetunnon kannalle, joka vielä elää sokeassa laulajassa. Ja pian ukko vaipuu surumieliseen runolliseen haasteluun vanhan haltiamaailman kanssa, puhellen, kuusikon rauhasta ja kotoisten asuinsijainsa kauneudesta. Jo siirtyy hän yhä utuisemmille maille, kulkien pitkin sinistä siltaa kohti Kiesuksen kartanoita, jossa itse vakainen luoja hänet vastaan ottaa, tervetulleeksi toivottaen. Siellä on hänellä rauha ja kaikkien syntyjen syvien selvitys, palkinto ja ijankaikkinen autuus.

Huomaa selvästi, että ukko on kristillisen hengen läpitunkema, vaikkakin monessa kohden runollisten luonnon-uskomuksien vallassa. Vaietaan ja kuunnellaan. Hämärä houkuttelee tunteita liikkeelle. Vihdoin on kaikki hiljaa. Ukko on lopettanut ja syvään on painunut pää hänen rinnalleen. Odotetaan vielä hetkinen, kunnes vihdoin yksitellen, äänessä pieni lämmin värähdys, lausutaan hyvästit ja mennään huoaten kotiin. Tupa tyhjentyy, kunnes on jälellä vain talon väki ja yhä paikallaan istuva ukko. Hänkin vihdoin vaieten havahtuu ja kiitellen lähtee kompuroimaan ovea kohti. Nuorukainen käy häntä kotiin saattamaan.

Yö on kylän yllä, taivas pohjaton salaperäisessä valossaan, järven selkä kuin rajaton kuvastin, jonka pinnalla leikkivät sumun harsokuvat. Kaukaa kuuluu melkein räikeänä ja kirkkaana ratshoin toimelias puhelu ja kesannolta kilahtaa silloin tällöin verkkaan päätään kääntävän ja märehtivän lehmän kello. Ukko astuu varoen ja vaivaloisesti, ja nuorukainen kulkee sanatonna hänen rinnallaan. Kotipihallaan ukko sitten seisahtuu ja vaistomaisesti kääntää päänsä sinne, missä heikosti läpi yönkin välkehtii päivän kirkkaus. Kauan hän tuijottaa sinne elottomilla suurilla silmillään, kunnes taas havahtuu ja nöyrästi kiittelee toveriansa tällaista vanhaa raukkaa saattamasta. Ja kun sintsin ovi on hänen peräänsä sulkeutunut, oli tuosta saattajasta kuin olisi kadonnut hänen näkyvistään todellakin kappale Karjalan muinaista suuruutta ja hengen voimaa.

Titoffin tuvassa uinui jo Ontrei olkivuoteellaan onnellisen näköisenä kuin lapsi, ja mieli tyvenenä vaipui hänen nuori toverinsa hänen vierelleen. Eikä ollut taistelua eikä onnettomuutta, vaan rauhan suuri aavistus sydämessä.

* * * * *

Kaukaa kuuli hän aivan selvästi kirkonkellojen juhlallisen äänen ja ilma oli niin kaunis kuin se voi olla vain sunnuntai-aamuna. Vähitellen rupesi soitto kuulumaan yhäkin lähempää, kunnes hän äkkiä heräten huomasi sen tulevan kylän pienestä rukoushuoneesta. Se ei enää ollutkaan mitään suurten kellojen juhlallista pauhua, vaan pikemmin pienen kellon ystävällistä kilinää, joka tuntui somalta siinä aamun ihanuudessa. Valtainen kirkkaus näkyi ulkoa, järvi kisaili virkeänä aallokkona ja ruohon vihreys tuntui silmälle mieluiselta.

Hän oli yksin tuvassa. Nopeasti nousi hän kiiruhtaen ulos rantaan peseytymään. Pihalla istuikin Houdi, valmiina häntä kiusoittelemaan:

— Sinä pitkään makaat!

Hänellä oli hyvin koreat vaatteet: vaaleansininen hame, valkea avorintainen pusero, ja keltainen, punakukkainen huivi, joka oli somasti valahtanut niskaan. Hänen nauraessaan muodostui poskeen kuoppa ja hän pyörähteli keveästi, nähtävästi mielihyvissään vaatteistaan.

Nuorukainen katseli tyttöä mielihyvällä, uhaten sitte:

— Odotahan…

Mutta tyttö suikasi keveästi syrjään ja hän menikin rantaan enempää kiinni tavottamatta.

Vesi syveni tasaisesti ja pohja oli mitä puhtainta hiekkaa. Hän kahlasi hitaasti syvemmälle nauttien voimiensa tunnosta ja hyvää tekevästä pienestä vilun väreestä. Raitis tuuli hiveli hänen ruumistaan. Nyt tuli tuossa syvän rinta eteen ja hän heittäytyi uimasilleen lähtien soutelemaan.

Rannalle oli tullut ukkoja katsomaan tätä heille outoa asiaa; karjalainen ei nimittäin enempää kuin suomalainenkaan ui muuta kuin lapsena. Uida hän ei tavallisesti osaakkaan, vaan on vesihädässä useimmiten aivan avuton. Ihmeissään he nyt katsoivat uijan menoa, ystävällisesti huudellen hänelle varottavia sanoja. Mitään vaaraahan tässä ei ollut, sillä hän oli lapsuudessa opitun tapansa mukaan veteen mennessään juhlallisesti heittänyt kädellään vettä rannalle ja sanonut:

— Näkki maalle ja minä veteen.

Se riittää. Vetehinen silloin menee maalle siksi aikaa, kun uija on vedessä, eikä siis vedä häntä sinne aaltojen alle asuntoonsa.

Hän kääntyi selälleen ja antoi aaltojen ajaa itseään hiljaa rantaa kohti. Tuntui niin erinomaisen viileälle ja intohimottomalle siinä raittiissa vedessä keinua. Vilahduksena taas kuluneet viikot kuvastuivat hänen mieleensä outona, merkillisenä ajanjaksona…

Hän oli tullut rantaan ja kiiruhti ylös pukeutumaan. Kellonsoitto oli lakannut ja hän tunsi nyt äkkiä harvinaisen voimakasta nälkää. Nopeasti kiirehti hän tupaan, tavaten tiellä rukoushuoneelta palaavan isännän ja Ontrein, jotka häntä iloisesti tervehtivät.

— Eihän meillä ole täällä ei pappia eikä diakonia, vaan itse me laulamme ja luemme sen minkä osaamme. Kyllä se siitä yhtä suureksi Jumalan kunniaksi rodiutuu.

Taatto Titoff näin selitteli päivän jumalanpalveluksen suoritusta ja Ontrei hymyili ystävällisesti joukkoon. Mentiin tupaan, jossa Houdi jo malttamattomasti odotti. Pöydällä oli kalakukkoa, monellaisia piiraita, voita ja tuoretta maitoa sekä suolakalaa. Mielihyvin kävi isäntä vieraineen maukasta ateriaa nauttimaan.

Ja niin vietettiin kaunista sunnuntaita leikkien, iloiten ja levähdellen, ystävällisen ja vieraanvaraisen kylänväen keskuudessa. Valoisena muistona säilyvät ne hetket kautta elämän, ja aina, kun mieleen palaa kuva nauravasta karjalais-neidosta, rukoilee sydän hänelle onnea ja menestystä. Miten lienee elämäsi nyt, kaunis Houdi? Onnellinenko olet vai oliko kohtalolla raskas taival osallesi varattuna? Jää hyvästi ijäksi, ihana neito, kotisi, ja kaunis kotikyläsi syvällä Karjalan sydämessä!

SOLOVETSI JA KARJALA.

Minkä kerroin keskiyöllä, Senpä unelta kuulin, Minkä kuulin kuutamolla, Senpä haastoin haavehia.

"Että Jumala kaikkivoipa rankaisisi kuolemani ja kaiken vääryyden ja väkivallan… rakas… Jumalan armolliseen suojaan ja varjelukseen…"

Nimen kuullessaan ja saatuaan tietää kirjoituksen sisällön nyykäytti munkki-vanhus tietävästi päätään:

— Se on sitten onnettoman ritarin Johan Grijpin kirjoitusta, sanoi hän. Tuo ritari kuoli luostarissa vuonna 1612. Mahdollista on, että kirje antaa hiukan valaistusta hänen kohtalostaan. Varmaa on, että hän viattomasti sortui sen ajan ristiriitaisuuksiin, ja Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen…

Nuorukainen kävi uteliaaksi.

— Siis Antonii Doblestniin aikana? kysyi hän viitaten Solovetsin pieneen historiaan.

— Niin, juuri mahtavan arkkimandriitti Antoniin aikana, miehen, joka voimalla, tarmolla ja valtioviisaudella hoiti valtakunnan etuja täällä pohjoisessa Boris Godunowin kuoltua vuonna 1605.

Nuorukainen ymmärsi. Luostarin historiassa kerrottiin, että kun Boris Godunovvin kuoltua valtakunta joutui hajaannuksen tilaan ja yhä uudelleen esiintyvät kruunun tavoittelijat täyttivät maan melskeellä ja sisäisillä sodilla, tuli Solovetsin luostari täällä pohjoisessa vallan vartiaksi ja valtiotaidon johtajaksi, erittäinkin kun se laski koko Karjalan jonkunmoiseksi alusmaakseen, josta se sai tuloja ja josta sen oli vastattava. Kun nyt vuonna 1609 Kaarle IX teki Vasili Shuiskin kanssa liiton sillä ehdolla, että hän antamansa aseellisen avun korvaukseksi saisi koko Karjalan läänin, lähetti Pohjanmaan sotapäällikkö Isak Behm sanansaattajan kirjeellisesti tiedustelemaan luostarilta, miten se suhtautuu tähän sopimukseen: pitääkö Shuiskin puolta ja luovuttaa puolestaan Karjalan, vai kannattaako Vale-Dmitriitä, eikä anna Karjalaa hyvällä. Shuiskiahan luostari tietenkin kannatti, mutta ei millään ehdolla halunnut luovuttaa Karjalaa; kuitenkin oli kieltäytyminen tavallaan tsaarin käskyn hylkäämistä; mitä tehdä tässä pulmallisessa tapauksessa?

— Niinkö oli asia?

— Niin, nyykäytti vanhus vastaukseksi, ja jatkoi itse:

— Mutta arkkimandriitti Antonii oli mies, joka ei mielinyt ratkaista pulmaa luostarilleen epäedullisesti. Viisitoista vuotta aikaisemmin olivat valmistuneet luostarin lujat muurit ja sen kahdeksan korkeata linnatornia. Ne olivat sen ajan varustuksiksi siksi kunnioitettavat, että Antonii saattoi huoletta heittäytyä niiden turviin, olipa vihollisena sitten joko Ruotsi tai itse Shuiski. Ja meri tuossa ulkopuolella suojeli myöskin pyhää hoidokkiaan. Ja Karjalan kansan uskonnollinen mieliala sekä molemmin puolin tehdyt ryöstöretket olivat kiihoittaneet suomalaisten ja karjalaisten keskinäiset välit niin verisiksi, että luostarilla oli varmaankin koko alusmaittensa asujamisto puolellaan. Harkintaa siis sieti tämä asia, eikä luostari vastaustaan kiirehtinytkään…

* * * * *

Ulkona oli kaikki hiljennyt. Ylösnousemisen kirkon sinistä jättiläiskupoolia ja kuulakasta taivasta vastaan vilahtelivat valkoisina välähdyksinä uupumattomien lokkien siivet. Kultaiset ristit kajastelivat pronssin värisinä yön ilmassa ja vinoon painunut kolmas poikkipuu kertoi väsymättömästi surumielistä taruansa maailman vapahtajasta, jonka ihmiskunnan koko syntitaakan raskauttaman askeleen alla se masennuksissaan vinoon vaipui. Ryhmyiset muurit olivat siinä kuin uneen uupunut mahtava peto, silmät puoli-ummessa odottaen hetkeänsä. Ne olivat paljon nähneet ja tiesivät paljon kertoa.

— Katso, poikani, tuota pientä kolon tapaista tuon korkeimman tornin länsipuolella, sanoi vanhus hänelle viitaten akkunasta. Ulkopuolelta ei kukaan voisi aavistaa, että se on erään pienen ja ahtaan kammion ainoa valoreikä. Se on muurattu itsensä tornin paksuun seinään ja siinä kopissa on…

Hän keskeytti puheensa ja mietti hetken, mutta jatkoi sitten hiukan lausettansa muuttaen:

— Siinä kopissa on aikoinaan asunut onneton ritari… Sanotaan, että Itämaisen sodan aikana Kasaniin viedyt luostarin salaiset asiakirjat ovat myöskin tienneet laajasti kertoa tähän tapahtumaan liittyvistä seikoista. Jumala meitä armossaan varjelkoon ja selittäköön tekomme parhain päin.

Hän teki hartaasti ristinmerkin ja vaipui ajatuksiinsa. Nähtävästi hän tunsi tämän asian tarkoinkin, vaikka oli haluton siitä kertomaan, sen kun saattoi katsoa jotenkin luostarin maineelle epäedulliseksi. Mutta kenties hän sitten muisti välille jo jääneen kolme vuosisataa, joiden aikana on kerennyt pahakin viillos turpeentua, kenties tuo kaukainen ja hänelle rakkaaseen laitokseen niin läheisesti liittyvä ihmiskohtalo häntä liikutti ja kehoitti siitä puhumaan, miten hyvänsä, tänä yön hetkenä valkopartainen vanhus haasteli nuorelle suomalaiselle eriskummallisia, puoleksi historiallisia, puoleksi tarunomaisia ja keskiaikaisen mystiikan värittämiä tarinoitansa. Tuntui aivan selvään hänen melko nopeasta ja sujuvasta esityksestään, jossa usein saattoi kuulla vanhan kirkkoslavonian värittämiä sanakäänteitä, että hänen kuvauksensa oli kotoisin jostain luostarikronikasta, jota ei oltu koskaan saatettu julkisuuteen sen vuoksi, että sen tiedot saattoivat antaa aihetta luostarin johtajien toiminnan arvosteluun. Kirjoittaja lienee ollut joku asian salaisimmatkin vaiheet tarkoin tunteva munkki, joka omasta halustaan ja ikäänkuin jonkunmoista syyllisyyden tunnetta lievittääkseen oli tapahtumat jälkimaailman tietoon saattanut. Se oli inhimillisyyttä, Jumalan pelkoa ja naivia katolisuutta täynnä…

Jumalan tahdosta saapui autuaan arkkimandriitin Antonii Doblestniin neljäntenä hallitusvuotena keväällä, vielä lujan jään aikana, monasteriin nämtsien lähetystö tiedustelemaan, tahtoiko monasteri ryhtyä kannattamaan Vasili Shuiskin, sen oikeauskoisen tsaarin asiaa, sekä luovuttaa puolestaan Ruotsille Karjalan läänin, niinkuin sovittu oli, vai liittyä Dmitriihin, siihen väärään vallan anastajaan, ja kieltää vastoin tsaarin sanaa Ruotsilta Karjalan. Ja oli tässä lähetystössä, paitsi Pohjanmaan sotapäällikön Behmin miestä, nuori ritari Johan Grijp, sekä heidän palveluskuntansa, jotka kaikki olivat saapuneet Pohjanmaan puolelta yli oikeauskoisen maan, Kemin ja pyhän meren. Ja kun he olivat tulleet suuren portin edustalle, jota monasterin palkkaama streltsien joukko ajan levottomuuden ja epävarmuuden vuoksi yötä päivää vartioi, ja vartiat olivat heiltä, vaikka heidän asiansa jo tunnettiinkin, tiedustelleet tulon syytä ja tulivatko ystävinä vai vihollisina, niin kun he olivat ilmoittaneet ystävinä tulevansa ja lähetystön suojaa vaativansa, sanoma heidän tulostaan heti saatettiin itsellensä arkkimandriitille. Ja sillä välillä vieraat ihmetellen katselivat äsken rakennettuja valtavia muureja, puhellen keskenään oudolla kielellä ja katsellen koko laitostamme nähtävästi suurella kunnioituksella. Ja oli varsinkin nuori ritari Grijp puettu synnillisen koreasti turkkeihin ja kauniisiin säämiskäsaappaisiin sekä nahkaisiin kyltereihin, pitkä miekka sivullansa. Nauraen osoitteli hän seurallensa isiemme vaatetusta, eikä kukaan lähetystön jäsenistä osoittanut pyhän neitsyen kuvalle portin yläpuolella ristinmerkillä kunnioitusta, kuten Jumalan kunnia olisi vaatinut. Ja paljon saapui isiä työn ja rukouksen keskeltä katsomaan nämtsien lähetystöä ja miettimään, mikä suuri asia oli saattanut vieras-uskoiset liikkeelle tänne jäiden ja myrskyn valtakuntaan. Mutta oli se Jumalan tahto ja koettelemus, että saataisiin nähdä, oliko monasteri sopiva kantamaan sitä suuruutta ja valtaa, minkä hän armossaan sille näillä kolkoilla perukoilla ja ammoin pakanuudesta luopuneen kansan keskuudessa oli määrännyt.

Jumalalle ainoalle ylistys, kiitos ja kunnia. Kun suuri isämme Antonii oli saanut kuulla nämtsien lähetystöstä, oli hänen sydämensä vallannut ankara ahdistus ja epätoivo, niin että hän oli käsiään väännellen heittäytynyt ristinkuvan eteen ja rukoillut palavasti Jumalalta ja monasterin suojeluspyhimyksiltä tietoa siitä, mitä hänen piti tässä näin pulmallisessa kysymyksessä tehdä, kun hänen järkensä ja monasterin tulevaisuus sekä näiden perukkain oikeauskoisen kansan kohtalo ja mielipide neuvoi tekemään toisin kuin mikä oli julistettu tsaarin tahdoksi ja tarkoitukseksi liittokumppaninsa kanssa. Ja oli hän käskenyt isien kokoontua ylösnousemisen kirkkoon yhteiseen rukoukseen ja viedä vieraat monasterin vierashuoneeseen sekä kohdella heitä hyvin ja säätynsä sekä lähettiläs-arvonsa mukaan.

Mutta kun marttyyri Filipin rakentamilla isoilla Marian taivaaseen nousun ja Kristuksen kirkastamisen kirkkojen kelloilla äkkiä ruvettiin täydellä voimalla soittamaan, hämmästyi lähetystö kovin juhlallisen äänen suuruutta ja sitä rikkautta, jota oli tarvittu sellaisten suunnattoman suurien kellojen valamiseen. Mutta he eivät olisi asiaa ihmetelleet, jos he olisivat todella tunteneet monasterin suuret rikkaudet ja sen mahtavan vaikutusvallan, joka sillä jo kauan oli ollut äiti-Venäjän asioihin, tunteneet luostarin toisen perustajan, Pyhän Filipin uupumattoman tarmon, valtioviisauden ja uskon, hänet, joka on rakentanut suurimman osan monasterin rakennuksista, perustanut hospitaalin, myllyn ja paljon teitä sekä Jänissaaren kuuluisan erakkolan, hänet, jonka tsaari viimein totuuden puhumisen tähden surkeasti ja tuskallisesti kauheassa vankilassa tapatti. Niin jos vieraat olisivat kaikki nämä seikat tunteneet, he eivät olisi niin suuresti kaikkia näkemiänsä ihmetelleet.

Mutta kun monasterin palvelijaveljet tulivat ilmoittamaan arkkimandriitin tahtoa vieraille, eivät nämä ensin mielineet antaa pois aseitaan, koskapa näkivät muurin reunalta streltsien piikit ja rengaspaidat, mutta taipuivat sittemmin ja antoivat suosiollisesti pois miekkansa, jotka olivat hyvin siroa tekoa ja joista toinen vieläkin on tallella asehuoneessamme. Ja huolettomana ja hymyillen sekä edes päänsä paljastaen astui sitten muiden mukana nuori ritari Grijp portistamme sisään, ja oli hänellä kaunis muoto sekä ruskea, munkkiemme tapaan hartioille valuva tukka, niinkuin kuului olleen siihen aikaan nämtsien maallikoilla tapana maailmallisesti itseänsä koristella. Mutta huomattuaan muuriemme ylettömän vahvuuden ja korkeuden, hyvät aseemme ja asestetut vartiamme tulivat he jälleen rauhattoman näköisiksi, mikä ei ollutkaan ihme, sillä olivathan he oudossa paikassa ja vihollismaassa, joskin Jumalansa ja lähettilästurvansa varjeluksessa. Sillä epäilemättä oli heidänkin varjelijansa sama armollinen Jumala, jolle alttarimme ääreltä yötä päivää kaikuu ylistys- ja kiitoslaulu.

Streltsit laskivat aseensa heitä tervehtiäkseen ja katselivat nämtsit varsinkin vartiaimme päällikköä, joka oli harvinaisen voimakas ja komea nuori mies, suurella uteliaisuudella. Heidät kuljetettiin nyt heidän asuntoonsa, joksi tuli kullekin ritarille oma huoneensa, mutta asemiehille yhteinen, ja olivat ritarit tähän järjestelyyn tyytymättömiä, tahtoen päästä asumaan yhteen miestensä kanssa, mutta rauhoittuivat he, kun heille selitettiin, ettei muita huoneita tällä kerralla ollut käytettävänä. Muut huoneet tarvittiinkin tarkoin, kun muistetaan se, mikä jälkeenpäin saatiin tietää, että aivan heti tämän jälkeen monasteriin saapui Shuiskin pajarien lähetystö, joka yön pimeydessä salaa tuli hautausmaan puoleista salakäytävää myöten, saavuttuaan saarelle Suman linnasta; eivätkä heitä kutkaan luostariveljistä nähneet eivätkä tulleet näkemään, sillä se oli arkkimandriitin Antoniin nimenomainen tahto. Mutta oli eräs munkeistamme sen kuitenkin päässyt tietämään, sillä hän toimi arkkimandriitin sihteerinä, ja ajatteli hän silloin nämtsienkin monasteriin tullessa, että Jumala ainoastaan tietää, mitä tästä kaikesta lopuksi tulijoille kohtaloksi koituu, kuten olikin asia, ja tämän kaiken on hän itkien ja rukoillen yön synkkinä hetkinä salassa ylös kirjoittanut, että tiedettäisiin viattomalla verellä olleen pyhässä monasterissa puolustusmiehiä.

Se huone, joka nyt joutui ritari Grijpin asunnoksi, oli pieni, muurin sisään rakennettu isossa läntisessä tornissa, jonka akkunana oli epäpyöreä ampumareikä. Juuri kun aurinko iltaisin hukkui lännessä mereen, sattuivat sen säteet sopivasti tästä aukosta sisään siellä asuvan virkistykseksi ja mielen ylennykseksi. Ja pienuudestaan huolimatta oli huone siisti, jopa parempi kuin munkkien kopit. Sinne vievän käytävän reunaan on muinoin laitettu pyhien hautoja, joista toisia on myöhemmin avattu, ja on käytävä muutenkin pimeyden takia kolkko, niin että iloisen ritarin mieli näkyi väkisinkin masentuvan alakuloiseksi. Sanotaan Jumalan sallivan, että edessä olevan kolkon kohtalon aavistus pääsee tunkemaan mieleen, että sydän kääntyisi ijäisyyden puoleen, ajoissa huolehtimaan pelastuksesta.

Mutta kun vieraat näkivät rauhallisen ja ystävällisen käytöksemme ja saivat käskyn tulla aterioimaan monasterin yhteiseen ruokasaliin, näytti heidän mielensä virkistyvän ja mielellään nauttivat he Jumalan antimia vakaina kuunnellen esilukijan esitystä pyhien elämästä, jota he kuitenkaan eivät tainneet paljoa ymmärtää. Ja kun ateria oli nautittu ja siunattu leipä syöty, ilmaisi lähettiläs taaskin pyyntönsä saada tavata arkkimandriitta, mihin suostuttiinkin. Mutta sitä ei sallittu, että hän olisi ottanut mukaansa ritari Grijpin, sillä lähettiläs oli hän yksin vain. Ja saatettiin hänet sitten monasterin esimiehen huoneeseen, joka oli paksuun ympärysmuuriin liittyvä yläkerran laaja asumus. Jumala olkoon tämän kertojalle armollinen siitä, että hän puhuu näistä salaisista asioista, mutta se tapahtuu ainoastaan siinä vakaumuksessa, ettei tässä sattunut mitään, joka ei olisi ollut Jumalan niin sallimaa, ja tuhatkertaa olkoon annettu anteeksi sekin, että synnillinen uteliaisuus houkutteli sen, joka on näistä asioista tiennyt näin tarkoin kertoa, muurin sisäkäytävää arkkimandriitin salaovelle kuuntelemaan mitä tapahtuman piti.

Arkkimandriitti Antonii istui pöytänsä ääressä, jolla paloi kaksi tuohusta, ja jäivät hänen raudanlujat kasvonsa, joista mustat silmät tuikkivat, muun huoneen kanssa kokonaan varjoon. Kun vieras teki kunnioittavan, mutta ylpeän tervehdyksen, nousi monasterin esimies seisomaan ojentaen hänelle kätensä. Ja tunnustaa täytyy, että hän oli todella komea ja ihailtava mies, sopiva näinä melskeisinä aikoina valvomaan valtakunnan etuja näillä mailla, jotka olivat aina olleet riidan esineinä, mutta jotka hänen viisautensa tänä ajankohtana, jolloin tsaari oli ne jo pois luvannut, pelasti monasterille ja oikeauskoiselle kirkolle. Hän oli pitkä ja laiha mies, parta harmaa, rinnalle aaltoileva, päässä hiusten puutteen ja kylmän tähden kalotti, milloin hän ei pitänyt munkkien tavallista korkeaa mustaa päähinettä. Kun nyt lähettiläs ojensi hänelle sinetillä suljetun kirjeen, teki hän sen jo paljoa nöyremmin kuin mitä olisi hänen ryhdistään äsken sisään astuessaan voinut odottaa. Luettuaan kirjeen hitaasti viittasi Antoni lähettilästä, hänelle sanaakaan sanomatta, poistumaan, mitä käskyä tämä ollenkaan hidastelematta totteli.

Tämä kirje sisälsi nyt sen, mitä tämän kirjoituksen alussa on mainittu, ja oli siinä siis tarkoituksena saada selko, luovuttaisiko monasteri esteettä Ruotsille sen, mistä oli sovittu, nimittäin Karjalan Solotsiin eli siis Valkeaan mereen saakka, mikä on ollutkin Ruotsin vanha pyrkimys ja luonnollinen asia kaiken muun paitsi uskon puolesta, Karjalan kansa kun on heidän kanssa samaa heimoa. Mutta kun se oli ammoin monasterin ja oikeauskoisen kirkon toimesta käännytetty oikeaan uskoon ja mielellään pysyi monasterin alamaisuudessa, pitäen rajantakaisia Kajaanin nämtsejä vihollisinaan, ei monasteri tietenkään voinut katsoa oikeaksi sen luovuttamista Ruotsille, sillä olisihan sillä teolla ehkä ainaiseksi lopetettu Venäjän valta näillä perukoilla. Ja ainoastaan pakosta oli Vasili Shuiskikin tällaisen valtakunnalle vahingollisen sopimuksen tehnyt, mistä saattoi olla todistuksena sekin lähetystö, joka — hänenkö vai muiden kaukonäköisten miesten toimesta — juuri näissä asioissa monasteriin saapui. Sillä salata ei voine sitä asiaa, että valtioviisaat miehet, jotka asettivat isänmaan edun yli kaiken, olivat heti, kuultuaan että Ruotsin kuninkaan kanssa oli tehty sopimus Karjalan läänin luovuttamisesta avun palkaksi, lähettäneet tämän lähetystön Solovetsiin valvomaan, että sen lupauksen toimeenpano saataisiin jos mahdollista raukenemaan. Siinä tarkoituksessa piti sen antaa asianomaisten ymmärtää, ettei tottelemattomuus tsaarin käskyä vastaan ollut tässä tapauksessa mikään synti, vaan päinvastoin erittäin ansiokas teko, joka vastaisuudessa kyllä palkittaisiin. Ja kun monasterin etu myöskin tässä tapauksessa puhui samaan suuntaan, ei saattanut epäillä, mikä oli oleva Antoniin lopullinen päämäärä tässä asiassa.

Heti kun tämä lähetystö yön hiljaisuudessa oli saapunut, herätettiin Antonii. Heidän kesken alkoi nyt kiihkeä neuvottelu, jonka sisällystä ei voinut kuulla, mutta joka, kuten sittemmin tapaukset osoittivat, kävi siihen suuntaan, että monasteri vastasi myöhemmin kirjeellisesti, antamatta tälle lähettiläälle mitään suullista tietoa kannastaan. Ja parempi olisi, että monasteriin jäisi sitä varten joku nämtsien seurueesta, sillä hän, varustettuna luostarin suojeluskirjalla, parhaiten sitten voisi viedä vastauksen takaisin. Siten voitettaisiin ainakin aikaa ja saataisiin nähdä, miksi asiat kehittyisivät etelässä, jossa nämtsit nyt taistelivat tsaarin puolesta. Kaikesta tästä näki, että monasterilla oli suuri merkitys näiden maiden asioissa, jopa valtakuntien välisissä neuvotteluissa.

Mutta sillä välin kuin varsinainen lähettiläs oli virallisissa puuhissaan, pitivät streltsit huolta Grijp ritarin huvittamisesta. He näyttivät vieraalleen kaikki kirkot, aarreaitan ja asekammion, minne oli koottu sadottain pertuskoja, keihäitä, miekkoja, kypäreitä, nuijia ja rautapaitoja; he näyttivät hirvittävät maalaukset, joissa kuvattiin saatanan viettelyksiä ja helvetin tuskia, veivät katsomaan Sosiman ja Sauvvatan muumioita sekä paikkoja, joissa oli ihmeitä tapahtunut, aarteita ja kalliita esineitä, joista monasterin rikkaus ja maallinen mahtavuus kävi ilmi.

Ja kerrotaan, että streltsien päällikkö, tuo suuri ja voimakas sotilas, oli utelias näkemään, mihin nämtsit voisivat käyttää sellaista kapeata ja pitkä miekkaa, joka oli oikeastaan vain kärjestä terävä ja jollainen oli Grijp-herrankin ase, hän itse kun oli tottunut luottamaan pitkään ja raskaaseen lyömäaseeseensa. Kun silloin ritari Grijp oli tulkin avulla selittänyt miekkailutaitoa ja streltsi epäillen pudistanut päätänsä, oli ritari iloisesti tarjoutunut hänelle käytännössä osoittamaan sellaisen aseen etevämmyyttä. Hän oli saanut aseensa, oli menty monasterin ulkopuolelle metsikköön ja siellä käyty miekkasille. Ihmeellistä oli ollut nähdä, kuinka hän silloin notkeudellaan ja nopeudellaan sekä äkkiarvaamattomilla pistoillaan oli saattanut jättiläismäisen vastustajansa kokonaan ymmälle, lopuksi lyöden liian raskaan aseen tämän kädestä. Päivittäisin oli silloin ruvettu miekkailemaan ja ritarin uutta taitoa opettelemaan, ja oli hänestä sekä streltsien päälliköstä pian tullut ystävät.

Mutta monasterin väki koetti nyt Antoniin käskystä saada lähetystön aikaa kulumaan, sillä mihinkään tarkempiin neuvotteluihin ei tahdottu ryhtyä. Mutta ruotsalainen lähettiläs kävi pian malttamattomaksi ja vaati vastausta päästäkseen lähtemään kotiseuduilleen, jonne hän tahtoi saapua ennen täydellistä kelirikkoa. Silloin selitettiin, että vastaus lähetettäisiin kirjallisesti, kunhan ensin saataisiin tarkempi tieto tsaarilta, mikä oli hänen tahtonsa. Jos esimerkiksi ritari Grijp tahtoisi jäädä sitä odottamaan, voisi lähettiläs siis lähteä milloin hyvänsä. Niin sovittiinkin ja eräänä aamuna näki Grijp-herra tornihuoneestaan toveriensa purjehtivan matkoihinsa, ollen hän sen jälkeen useita päiviä alakuloinen ja synkkämielinen, suruksi seuralaisilleen ja streltsille, jotka olivat oppineet hänen iloisesta olemuksestaan paljon pitämään. Eikä ollut monasteriin jääminen hänelle ollut mieluista, mutta oli hän sen tehnyt lähettilään erikoisesta pyynnöstä ja kun hänelle oli taattu täysin turvallinen paluumatka. Ja kuta pitemmälle kevät ehti, sitä kaihomielisemmäksi kävi iloinen ritari, laulaen ulkona saarella kulkiessaan maailmallisia laulujaan, joissa kuitenkin tuntui sydämen kääntyminen Jumalan puoleen, tai yhtyen kirkossa pyhään messuun.

Pian hänkin kuitenkin rupesi kiirehtimään vastausta päästäkseen kotimatkalle ja olisikin arkkimandriitti ollut pakotettu edes jonkunlaisen antamaan, vaikka vaikeneminen olisi ollut hänelle tässä mieluisinta, ellei olisi tapahtunut jotakin, joka kerrassaan tuhosi ritarin kotiin pääsyn toiveet, samalla muodostuen parhaimmaksi keinoksi, minkä pohjalla, ellei tahdottu kokonaan luopua tehdyistä suunnitelmista, voitaisiin jättää vastaus lähettämättä. Kävellessään eräänä päivänä monasterin käytävissä sattuikin hän kohtaamaan Shuiskin lähettilään. Ei tiedetä, mitä heidän välillään tapahtui, mutta pilkaten lopuksi moskovalainen pajari kiivastuksissaan paljasti koko asian. Ruotseja kyllä käytettiin etelässä apuna, mutta turhaa uskoivat he näitä maita saavansa, sillä ei ollut aikomustakaan niitä antaa.

Äkkiä valkeneekin nuorelle ritarille se, että todellakaan ei monasterilla ole aikomustakaan mitään vastausta antaa, saati vielä tsaarin ja kuninkaan sopimuksen mukaista, ja kiivastuneena sekä ollenkaan tekoaan ja omaa kohtaansa harkitsematta pyrkii hän heti Antoniin puheille ja vaatii häneltä selvitystä asiaan, syyttäen häntä petoksesta ja tahallisesta, harkitusta viivytyksestä, sekä uhaten heti lähteä ilmoittamaan asiasta Pohjanmaan päällikölle.

Jumala armossaan suokoon hänelle anteeksi nämä syytökset, joihin arkkimandriitilla ei voinut olla mitään vastattavaa, sekä sen ajattelemattomuuden, jota hän nuoren luontonsa mukaisesti tässä osoitti. Kun hän nyt vielä näin julkisesti ilmoitti matkustavansa kotimaahansa viemään tietoa, ettei monasterilla ollut mitään aikomusta tsaarin lupausta pitää ja että muka itse tsaarikin oli takana päin asian niin tahtonut, tuli hänen pois pääsynsä aivan mahdottomaksi, sillä hänhän olisi voinut pian särkeä sen liiton, josta pahimmassa tapauksessa saattoi riippua koko Vasili Shuiskin valta. Kiivaudessaan oli siis nuorukainen syössyt itsensä turmioon ja samalla antanut monasterille hyvän tilaisuuden jättää kaikki vastaukset sikseen. Pyhän paikan turvallisuus jo vaati, ettei tätä nuorta hurjapäätä nyt päästettäisi minnekään.

Kuullessaan ritarin puhetta oli Antonii aivankuin horjahtanut, sillä äkkiä hänelle valkeni tämä asia ja ritarin pois pääsyn vaarallisuus. Hänellä oli nyt ratkaistavana vain se, minkä arvon hän tahtoi antaa omalle turvallisuuden lupaukselleen, sillä siinä suhteessa oli hänellä nyt kiusaus suuri. Ja Jumala tietää, että hän ratkaisi sen asian kristityn ja kunnian miehen tavoin, sillä hän vastasi ritarille ainoastaan: "Lähde, olenhan luvannut sinulle turvallisuutta". Ja hän oli horjahtanut taaksepäin kuullessaan samalla viereltään tutun äänen sanovan: "Niin sinä, mutta en minä". Shuiskin pajari se oli, joka nyt puuttui asiaan. Nyt älysi ritari Grijp tyhmyytensä, nyt kirosi hän kiivauttansa ymmärtäen koko asian, ja masentuneena vaipui hän suopean streltsin käsiin, joka oli ovelle ilmestynyt häntä takaisin kammioonsa saattamaan.

Salaisella näkijällä ja kuulijalla vuosi sydän verta, kun hänkin ymmärsi, minkä mahtavain pyrkimysten uhriksi oli joutunut tämä kaikkeen viaton lähettiläs, liian heikko ajan outoja vehkeilyjä ymmärtämään. Mutta kun hänet oli viety pois, kääntyi Antonii pajariin katsoen häneen kauan, ja sen katseen alla jäähtyi jäähtymistään vieraan hymy, kunnes ylpeä ryppy ilmestyi hänen otsalleen. Hitaasti kääntyi hän pois, ja meni ulos kylmästi olkapäitään kohauttaen. Masentuneena vaipui Antonii pöytänsä ääreen rukoukseen.

Tutkimattomat ovat hänen tiensä ja ihmissydän ryhtyy usein kapinoimaan, kun sen täytyy itkeä verta oikeutta odottaessaan. Miksi kärsii viaton, miksi haavoitetaan karitsaa, kun syyllinen ja susi usein vapaana käyskelee? Syntiemme tähden, Herra, veriruskeitten, jotka sinä ainoastaan tuskalla ja rangaistuksella voit pestä pois…

Oliko pajari jostain ritariin suuttunut ja tahtonut valmistaa itselleen täten koston tilaisuutta? Miksi ei Antonii hänestä huolimatta laskenut ritaria menemään, vaan salli pajarin pitää päänsä? Epäilemättä yhdisti heitä tässä valtakunnan ja luostarin etu toimimaan siten kuin etempänä nähdään.

* * * * *

Huoneessa oli hämärä. Vanhan munkin kertomuksen katkaisi äkkiä juhlallinen kellojen soitto: pyhiä isiä kutsuttiin taas jumalanpalvelukseen.

Sielun pelastus oli heidän elämänsä päämääränä, ei aineellisten etujen saavuttaminen eikä taistelu ulkonaisten vihollisten kanssa. Sielun salaisessa asunnossa tapahtui heillä se kamala taistelu, jonka onnistuminen riippui oikeasta Jumalan armon ja voiman käsittämisestä. Hänpä tietääkin voitot tällä kilpakentällä. Niin kuluu heidän elämänsä hautaa kohti, rukouksen ja alituisen työn vaihdellessa. Tuskin on uni ehtinyt virvoittaa väsynyttä ruumista, kun jo yön hiljaisuudessa kumahtavat kellot ja munkki herää unestansa rukoukseen. Hän on uneksinut synnistä ja kadotuksesta, saatana on häntä houkutellut hänen tahtonsa ollessa nukkuessa herpautuneena, ja katuen, haikeasti rukoillen ja kaivaten sielun rauhaa saapuu hän yölliseen jumalanpalvelukseen.

Majesteetillisina kohoutuvat synkät muurit hämyn keskellä ja yksinäisenä tähtenä tuikkii tuolta korkealta muurin kupeelta, pyhän neitsyen kuvan alta, ijäinen valo yön synkkään yksinäisyyteen. Paljon saapuu pyhiinvaeltajiakin, sillä pelko siitä, että poissaolo tekisi heidät jossain suhteessa saavutettavana olevasta ansiollisuudesta osattomaksi, tekee useimmat valppaiksi. Suuret joukot silti nukkuvat kuin opetuslapset yrttitarhassa, sillä heidän silmänsä ovat maailman unesta raskaat, eivätkä he jaksa valvoa. Vasta myöhemmin, kun heille tarjotaan maallista virvoitusta luostarin suuressa ruokasalissa, saapuvat he sinne ja saavat silloin kuulla sulopuheisen Jefrem Sirinin liikuttavia varotuksia.

Mutta se, joka on valpas, joka ensimäisenä odottaa aamun viileydessä luostarin suuren portin avaamista, on uskollinen, jumalinen ja viisas Ontrei. Suopeasti hän tuolta jo kiiruhtaa hymyilemään paikalle hitaasti saapuvalle nuorelle toverilleen, hymyilee hyväksyvästi ja kehoittavasti, aivan ylpeänä tämän kalliin ja pyhän laitoksen puolesta. Ilostuneena he siinä tervehtivät toisiaan ja kyselevät huolestuneena toistensa vointia ja toimeentuloa.

Mutta portti avataan ja kansa pääsee sisään. Kirkkoon menemättä hän kuitenkin lähtee vaeltamaan luostarin pimeitä ja salaperäisiä käytäviä. Käänteissä on aina siellä täällä pyhäin kuvia ja tuohukset palavat niiden edessä. Kirkon edustalla tuolla on tuohusten myyjä ja hänelle juolahtaa mieleen omituinen ajatus: hän menee ja ostaa suuren tuohuksen, niin kalliin, että munkki katsahtaa häneen hämmästyneenä. Sitten hän kunnioittavasti lähestyy pyhän neitsyen kuvaa ja sytyttäen kynttilänsä kiinnittää sen palamaan muitten joukkoon. Hänelle, sille eräälle, hän tämän tuohuksensa pyhittää, hänen onnelleen virittää sen palamaan siihen Jumalan äidin suopeaan suojaan ja varjelukseen. Hauska tunne mielessään lähtee hän taas kulkemaan pitkin hämyisiä käytäviä.

Hän ei myönnä itselleen, että hän ikäänkuin salaisesti toivoo jollain merkillisellä tavalla saapuvansa sinne torniin, jossa muka olisi se kammio, jossa… Hän ei ajattele ajatusta loppuun, vaan kulkee edelleen peläten kumisevia askeleitaan ja uteliaasti kurkistaen jokaiseen haarakäytävään. Väliin sieltä ovi aukeneekin ja askelia kuuluu; hän säpsähtää ja jää seisomaan, mutta tulija onkin munkki, joka katsahtaa häneen uteliaasti ja menee tiehensä hänestä sen enempää välittämättä. Hän ihmettelee keski-aikaisia maalauksia käytävän seinissä, sitä naivia käsitystä, mikä niistä ilmenee erittäinkin mitä tulee saatanan puuhiin ja vimmaan kristityssä maailmassa. Hän katseli hämmästyksellä suunnattomia kivilohkareita, joista muuri oli rakennettu ja mietiskeli sitä uskonvoimaa, joka oli tehnyt aikoinaan tämän merkillisen paikan synnyn mahdolliseksi…

Messu, joka äsken vielä oli kohissut valtavana käytävissä, oli nyt vaimennut jonkin käänteen taa, jonka sivu ääniaallot eivät enää päässeet. Hän aikoi jo kääntyä takaisin, sillä holvissa ei enää ollut niin valoisaa kuin äsken, koska tuohuksia ei ollut täällä päin niin tiheässä. Mentyään vielä pari askelta eteenpäin näki hän käytävän hiukan laajenevan ja sen toisesta päästä hämärästä alkavan ahtaan portaan. Sitä siinä katsoessaan kuuli hän askeleita. Se oli isä Agafon, hänen äskeinen kertojansa. Messussa oltuaan oli hän lähtenyt etsimään vierastaan.

— Nuo portaat eivät vie mihinkään salaperäiseen huoneeseen, sanoi hän hymyillen, arvaten vieraansa ajatukset ja niistä näin hiukan pilaa tehden.

Hän pyysi munkilta jatkoa tämän kertomukseen, mutta turhaan.

— Nyt on teidän levättävä ja minunkin, sen verran kuin Jumala suo. Ehkä pian alkavan päivän iltana taas…

* * * * *

Siinä, missä luostarin käytävästä ahtaat portaat vievät ylös tornikammioon, pyysi streltsien päällikkö ritarilta pois miekkaa, jonka tämä aikaisemmin oli taas haltuunsa saanut, suopeasti ja surullisesti hänelle puhuen ja allapäin hänen edessään seisoen. Mutta ennenkuin vaikeneva ritari ehti antaa hänelle aseensa, kuului käytävästä heidän takaansa ankaraa melua ja huutoa sekä outoa puhetta, jota ei voitu ymmärtää. Kaikki kääntyivät kummastuneena sinne katsomaan, kun jo samalla näkivätkin asian. Ritarin palvelija, lyhyt, mutta harteikas ja väkevä asemies, joka oli jäänyt isäntänsä kanssa luostariin, oli nähnyt ritaria vietävän ja aavistaen pahaa pyrkinyt hänen jälkeensä. Mutta streltsit olivat silloin rientäneet häntäkin kiinni ottamaan, jolloin käytävässä oli syntynyt ankara kilpajuoksu. Sadatellen kielellä, jota karjalainen rahvas ammoin on kutsunut lapiksi ja joka on Ruotsin tshuhnain kieltä, tämä asemies kiukkuisesti poisteli kimpustaan hääriviä streltsejä, väläytellen lyhyttä tikariaan, joka oli terävä vain laidasta ja jota streltsit näyttivät kovin pelkäävän. Näin saapuivat he ritarin luo, joka toinen jalka portailla oli kääntynyt menoa katsomaan. Vihdoin puhui hän miehelleen jotakin, joka näytti tekevän hänet murheelliseksi, sillä hän luopui nyt vastarinnasta ja antoi pois aseensa. Sitten ritari pyysi saada asemiehensä mukaansa vankilaansa, johon päällikkö hiukan epäröityään suostuikin. Hitaasti nousivat he portaita ylös, asemies uudelleen puhjeten ankaroihin kirouksiin ja pudistaen nyrkkiä taakseen.

Hetken kuluttua palasi streltsien päällikkö takaisin kädessään suuri ja raskas avain, jolla hän oli sulkenut vankinsa kammioon, ja kun hän oli laskeutunut jälleen luostarin käytävään, seisoivat siinä hänen edessään Antonii ja hymyilevä Moskovan pajari; muut miehet olivat poistuneet kokonaan, ja käytävän mutkan takaa kuuntelevaa ja kurkistelevaa ei nähty. Päällikkö silloin, kun pajari ehätti ahnaasti ottamaan häneltä avainta, teki synkästi kieltävän eleen, antaen avaimen Antoniille, joka vaieten otti sen vastaan. Ja sitten seisoivat he siinä kolmin, Antonii miettiväisenä, päällikkö alakuloisena, mutta pajari hiljaa itsekseen vihellellen ja levottomasti vilkuillen. Ja enempää puhumatta he sitten kaikin kolmin lähtivät hitaasti tiehensä.

Mutta näihin aikoihin aukeni meri kokonaan, yöt ja illat valkenivat ihmeellisesti ja aurinko alkoi viipyä yhä kauemmin taivaalla, kunnes se ei enää sanottavasti taivaan rannan alla käynytkään. Vesilintujen parvet palasivat, meri alkoi elää ja kalat leikkivät pyytömiehen veneen keulan edessä. Lehti tuli puihin, ruoho autioille saarillemmekin ja kaikkien rinnat täytti ihmeellinen kaiho ja auvo, ikäänkuin Jumalan tulemisen ja armon aavistus. Talvinen työ vaihtui kesäisiin, mieli suunnitteli kaunista tulevaisuutta ja tuntui kuin olisi erikoinen armon ja valvomisen kirkkaus vuotanut pyhän monasterimme yli. Näihin aikoihin levisi vihdoin tieto monasterissa, että Shuiskin lähetti oli matkustanut seurueineen tiehensä, milloin ja miksi salaa, sitä ei tiedetty. Synkkänä ja vaitiollen käveli sen jälkeen Antonii huoneessansa, rukoillen alinomaa ja vartoen ratkaisua monasterin kohtalolle. Parempi olisi ollut, että Moskovan pajari olisi saanut viedä ritarin mukanaan. Mutta sitäpä ei voitu sallia, sillä siellä etelässä olivat Shuiski ja Ruotsi edelleen liittolaisina. Antonii tahtoi yhäkin jättää ruotsalaiset epätietoisiksi vastauksestaan ja siten viivyttää Karjalan luovuttamista siksi, kunnes liittolaiset riitautuisivat. Siihen saakka ei kukaan elävä sielu saanut aavistaa Shuiskin salaisesta lähetystöstä ja siksi täytyi ritarin olla kadonneena.

Ja tämä aika oli kovin omituista ja vaati pyhän monasterimme johtajalta tavatonta viisautta ja kaukonäköisyyttä. Sillä kun ruotsit eivät saaneet meiltä selvää vastausta esitykseensä Karjalan luovuttamisesta, niin he, vaikka etelässä olivatkin tsaarimme liittolaisia, täällä pohjoisessa tulivat suurin joukoin rajan yli ottamaan maata haltuunsa, kansan paetessa edestä kaikkialta. Ja vastaukseksi tähän karjalainen rahvas vastoin tsaarimme liittoa ja Antoniin tahtoa teki sotaretken Ruotsin puolelle rajaa, siten selvästi osoittaen, ettei se halunnut siihen liittyä eikä sen alamaiseksi tulla. Ja tapahtui tämä kaikki siihen aikaan, jolloin etelässä ruotsalaiset tsaarimme auttajina ja pelastajina marssivat Moskovaan, eli vuonna 1610.

Koskaan ei ole ollut Karjalan kansalla sellaista tilaisuutta yhtyä Ruotsiin kuin näinä vuosina, liittyä omaan heimoonsa ja jälleen saada haltuunsa Pohjanlahdesta Valkeaan mereen, Ääniseen, Laatokkaan ja Suomenlahteen saakka ulottuva heimonsa yhtenäinen alue. Myöntää täytyy, että tämä olisi ollut heille maalliselta ja ihmisjärjen kannalta luonnollista ja toivottavaa, sillä olisivathan he siten päässeet muodostamaan yhtenäisen ja voimakkaan, kansallisesti eheän alueen, josta mahdollisesti olisi voinut koitua pohjan perille voimakas valtio, ainoa, minkä tshuhnat siten olisivat tulleet muodostaneeksi. Sillä vaikka he ovat muinoin olleet voimakas kansa, joka on asuttanut laajat alueet koko pyhää Venäjän maata, niin eivät he silti ole jaksaneet mitään pysyväistä rakentaa, vaan ovat synkkinä, eripuraisina, kiivaina ja pitkävihaisina, koskaan yhteis-etua ymmärtämättä sulautuneet muihin kansoihin ja tulleet heidän orjikseen. Niinpä ei nytkään, kun heillä taas olisi ollut tilaisuus heimoonsa yhtyen voimakkaasti käydä luomaan omaa alueellisesti yhtenäistä valtakuntaa, tästä mitään tullut, sillä Jumala ei sitä sallinut, kun he eivät olleet sitä ansainneet. Eivät, vaan sokeasti tekivät he silloinkin ryöstöretkiä toistensa alueille, veljiensä vainioille, vaikka heidän hallituksensa aivoituksen mukaan olisi tullut olla liittolaisia.

Ja Jumalan tahdon ja tarkoituksen näki siitäkin, että Ruotsilla ei ollut ainoatakaan viisasta ja kaukonäköistä miestä täällä peräpohjolassa valvomassa valtakuntansa etuja, ei ainoatakaan todella tarmokasta henkilöä, joka olisi ymmärtänyt maansa hallitukselle valaista, mistä oli kysymys ja voimalla panna aikomuksiaan toimeen. Ei, vaan juuri oikeauskoisen kirkon ja pyhän Venäjän asiaa valvomaan täällä oli Jumala asettanut viisaita ja kaukonäköisiä henkilöitä, jotka tarkoin ymmärsivät, mikä merkitys kaikilla näillä asioilla saattoi olla ja jotka voimainsa mukaan ja itsenäisesti, kysymättä valtakunnan päämiesten lupaa tai kieltoa, ajoivat asian niinkuin sen luoja heille osoitti, mistä kaikesta monasterille tulee ikuinen ansio Jumalan yhä suuremmaksi kunniaksi.

Niin jatkui tällaista epävarmuuden aikaa, kunnes etelässä liittolaiset riitautuivat ja monasterimme silloin, tarvitsematta enää pelätä tekevänsä vastoin tsaarin tahtoa, selvästi ilmoitti kantansa, hyläten kaikki vihollisten vaatimukset. Ja tekivät ruotsalaiset vuonna 1611 suuren sotaretken monasteriamme vastaan, saapuen Kusovoin saarelle saakka ja vaatien monasterilta paljon. Mutta Antonii hylkäsi heidän vaatimuksensa luottaen muurien lujuuteen ja miestensä uskollisuuteen, ja täytyikin vihollisten mennä tyhjin toimin tiehensä. Vihdoin hän ajoi asiansa hyvään loppuun siten, että valtakunnasta välittämättä ja käyttäen kaikkia edullisia tilaisuuksia hyväkseen, teki Kajaanin ja Oulun käskynhaltian Haren kanssa erikoisrauhan, jossa raja jätettiin entiselleen ja monasterille tunnustettiin oikeus Karjalaan kuten ennenkin. Hyvin oli siis Jumala auttanut ja monasterimme selvinnyt ajan myrskyistä, joihin vahvemmatkin olisivat voineet hukkua.

Mutta kaksi pitkää vuotta oli ritari Grijp asemiehensä kanssa jo virunut vankilassaan, ja tarjosi hänen kohtalonsa kuvan mitä suurimmasta inhimillisestä kurjuudesta. Alkuaikoina saattoi hän yltyä raivoamaan ja takomaan muurien kiviä nyrkeillänsä, niin että veri vuosi hänen käsistänsä, sitten äkkiä raueten viikkoja kestävään sanattomaan, syvään, lohduttomaan epätoivoon, jota hänen koruton ja uskollinen palvelijansa turhaan koetti lievittää. Väliin hän taas vaipui hempeämielisyyteen, muistellen nähtävästi kotimaataan ja hellästi suudellen jotakin kaulavitjoissaan kantamaansa esinettä. Väliin mainitsi hän surulla ja epätoivolla erään naisen nimeä, haaveillen puhellen hänestä harvasanaisen asemiehensä kanssa. Mutta oli kaikki tämä hänen käytöksensä sellaista, joka on hyvälle sydämelle ja inhimilliselle luonnolle kunniaksi, ei pelkuruudesta eikä raukkamaisuudesta johtuvaa. Ja oli meille monasterin muutamille veljille, joille heidän vartioimisensa oli uskottu, omituista nähdä, kuinka kuukausien kuluessa jonkun naisen muisto, maallinen rakkaus ja lemmityn olennon kaipuu niin täytti miehen koko olemuksen, että sen todistajana oleminen olisi saattanut koitua kiusaukseksi niille, joille se on kiellettyä. Sillä kaikesta näki, että suurimmassakin epätoivossa ja tuskassa tuo tunne sittenkin oli hänelle suloinen ja virkistävä, niin että ihmetellen saattoi kysyä tämän asian — rakkauden — salaisuutta, kun se näytti tuottavan miltei Jumalan armon kaltaista lohdutusta.

Mutta pian saattoi huomata, että hyvästä ravinnosta huolimatta vankila rupesi pahoin vaikuttamaan ritarin terveyteen, jolloin Antonii salli hänen päästä yhä sopivampaan asuntoon. Mutta kuta pitemmälle aika kului, sitä selvemmäksi kävi, että ritarin terveys oli kokonaan murtunut, niin että kun Antonii vihdoin ilmoitti hänelle, että hän oli vapaa lähtemään monasterista milloin tahtoi, koska ei ollut väliä sillä, mitä hän saattoi tai tahtoi kertoa, ei hänestä ollutkaan enää lähtijäksi, vaan häätyi hän sairasvuoteelle.

Ja alkoi nyt murheellinen aika hänelle ja hänen hoitajilleen. Jumala tietää, että vaikka hänen kohtalonsa olikin surullisin mitä ihminen ajatella saattaa, ja vaikka ei voisikaan hyväksyä sitä menettelyä, minkä uhriksi hän joutui, niin silti ei voi kukaan sanoa, ettei olisi osoitettu hänelle kristillistä rakkautta hänen sairautensa ja viime hetkiensä aikana. Ei mennyt aamua eikä iltaa, ettei Antonii olisi murheella hänen voinnistaan tiedustellut ja häntä rukouksiinsa sulkenut, ja mitä Antoniin sihteeriin tulee, niin hän sekä streltsien päällikkö, joka oli hurja ja raaka sotilas, olivat vieraaseen harvinaisella ja oudolla rakkaudella sekä säälillä kiintyneet. Mutta hänen oma asemiehensä, tuo juro ja harvasanainen tsuhna, oli kuin koirista uskollisin isäntänsä vuoteen ääressä. Ei häntä saatu sanottavasti siitä väistymään eikä hän lauhtunut ystäväksi kenellekään, vaan kyräsi jokaiselle rajattomassa epäluulossaan. Ja kun ritarille koetettiin antaa lääkettä hänen tuskainsa lievikkeeksi, hän nähtävästi kielsi isäntäänsä sitä nauttimasta, epäillen myrkytystä. Yön keskellä saattoi kuulla tämän raa'an sotilaan haastelevan sairaalle ritarille kuin lapselleen ja puhkeavan väliin sokeisiin sadatuksiin ja hampaittensa kiristykseen. Varma voi olla, että kostoa hautoi tuo mies erotuksetta meille kaikille, huolimatta siitä miten olimme hänen isäntäänsä kohdelleet, kostoa sitä kauheampaa, kuta voimattomammaksi hän tunsi itsensä täällä keskellämme yksinänsä. Ei pidä kostaa, on Jumalan laki, mutta ei voi tätä miestä tuomita, sillä hänen tunteensa oli luonnollinen, aikeensa ja tahtonsa mahdottomuuteensa nähden liikuttava.

Näitä aikoja ajatellessa ja muistellessa tulkoon mainituksi sekin, mikä aina on salaisuutena ollut, mutta jonka tulee olla nyt tiettyä siksi, että ymmärrettäisiin Jumalan kaikkivoivan rangaistuksen ja oikeamielisyyden vanhurskaus, nimittäin että tuo streltsipäällikkö, joka niin omituisesti oli ritariin kiintynyt ja uhrautui hänen hoitajakseen, oli itse Antoniin poika. Antonii ei ollut aina ollut hengen mies, vaan sotilas ja ritari, vaikkakin hänen elämänsä tapahtumat olivat saaneet hänet rautapaitansa hylkäämään. Mitä ne tapahtumat olivat olleet, sitä ei kukaan tiedä, sillä itse hän ei koskaan puhu, aina vain vaieten, mutta poikaansa hän edelleen rakastaa ja käyttää häntä salaisimmissa toimissaan; tätä hän ei ollut voinut salata nuorelta sihteeriltään, joka oli monesta seikasta päässyt asian perille. Tämä olkoon mainittu siksi, että paremmin ymmärrettäisiin se, mitä nyt aion kertoa…

Se oli synkeimmän syksyn aikaa se, jolloin nuori ritari Grijp vuosien perästä erosi tästä elämästä. Meri oli jo jäätynyt ja raivosi mitä kauhein lumimyrsky, joka kietoi monasterin vinkuvaan valkovaippaansa. Koleat henkäykset tuntuivat pitkin kylmiä käytäviä ja väristen syventyivät isät rukouksiinsa. Kaukaa meren ulapalta saattoi kuulla kumeata ryskettä, kun siellä myrsky armotta kasaili jäitä päästäkseen kannettomien syvyyksien päälle riehumaan. Ritarin vuoteen pääpuolessa lekutti kaksi tuohusta levottomasti aivan kuin odottaen hengen vapautumista, jalkapäässä istui asemies pää käsiin vaipuneena, kauempana varjossa, oven suussa, oli streltsi-päällikkö miekan kahva kuin ristinä edessään ja uunin ääressä istui vielä eräs nuori munkki. Ritari huohotti hiljaa, hänen silmänsä loistivat ja hän tuntui haaveilevan itsekseen outoja asioita. Tuon tuostakin leyhähti huoneessa kylmä viima ja ulkoa kuului myrskyn rytinä, kun se kiihtyi jotakin repimään ja monasterin pihalla kasvavia hentoja puita nöyryyttämään. Ah, luoja oli antanut tänä iltana luonnossa pahalle vallan.

Mutta silloin, keskellä hiljaisuutta, kuului oven narahdus ja kaikki aivan säpsähtivät nähdessään Antoniin keskellä huonetta. Ketään katsomatta seisoi hän siinä vuoteeseen kääntyneenä, kädet ristissä rinnoilla, syviin mietteisiin vaipuneena. Kukaan muu ei liikahtanut kuin asemies, joka Antoniin nähdessään tuntui varustautuvan kuin kissa saaliinsa niskaan hyökkäämään. Koskaan ei saata ihmissilmissä selvemmin kuvastua viha, inho, katkeruus, koston halu ja tuska kuin hänen silmissään, kun hän siinä ikäänkuin ruumiinsa joka säijettä jännittäen tuijotti arkkimandriittiin, jota piti kaiken onnettomuuden alkuna. Oven suussa streltsien päällikkö sen myös huomasi ja aivan hiljaa varustausi jonkun äkillisen liikkeen varalle. Huomasi tämän vihan katseen Antoniikin, katsahti mieheen kylmästi, mutta siirsi sitten katseensa jälleen sairaaseen. Ja taas oli huoneessa hiljaista, niin hiljaista ja tuskallista, että sydän kutistui kokoon ja henkeä tuntui ahdistavan. Silloin rupesivat Antoniin huulet liikkumaan ja hän meni vaieten vuoteen ääreen, tarttuen ritarin käteen. Ja ihmeissään tämä toipui tajuihinsa katsoen kummastellen häneen ja ympärilleen. Ja silloin Antonii puhui hänelle:

— Anna minulle anteeksi, nuori mies — niin puhui vanha pappi — menetetty elämäsi ja kuolemasi. Koetin sinua pelastaa ja murhaajalta pelastinkin sinut, mutta sen sijaan vei sinut tauti. Minulla on ollut suuria velvollisuuksia täytettävänä ja luulin parhaiten tekeväni. En tiedä. Sydämeni halajaa anteeksi-antoasi.

Tähän hän vaikeni, sillä hän huomasi, ettei ritari häntä oikein ymmärtänyt. Hän meni ovelle ja saattoi sisään veljen, joka valmistautui antamaan kuolevalle pyhää ehtoollista. Vaikka hän kuului väärä-oppiseen kirkkoon, oli hän osoittanut niin vilpitöntä sydäntä ja Jumalan pelkoa, että Antonii oli käskenyt suoda hänelle ehtoollisen. Ja ritari selveni ymmärtämään kaikki, ymmärsi Antoniin tarkoituksen, hänen anteeksi-pyyntönsä ja koetti surumielisesti hymyillen ojentaa hänelle kättänsä, jolloin Antonii siunasi hänet. Eikä ollut huoneessa ketään, jota ei liikutus vallannut. Mutta kun pyhä toimitus oli tehty, vaipui ritari taas hourailuun. Oudolla kielellä hän puheli hiljaa ja asemies hänen vierellään kuunteli tarkoin. Vihdoin hänen äänensä rupesi heikkenemään, kunnes hän taas vaikeni. Kauan aikaa kuului hänen vaikea ja huohottava hengityksensä, kunnes hän äkkiä sanoi selvällä äänellä sen naisen nimen, josta hän niin paljon vankeutensa aikana oli puhunut. Se oli kuin viime huokaus, sillä sitten hän kuoli asemiehen syliin…

Jumala tietää, että veljemme antoivat hänelle saman hautauksen kuin uskollisimmalle omistamme, kolmella lyönnillä suureen kelloon ilmoittaen kanssaveljen kuoleman. Hänen jäännöksensä kannettiin ylösnousemuksen kirkkoon, jossa hänelle pidettiin sielumessu, ja hänet haudattiin siunattuun maahan kaikkien kirkonkellojen soidessa ja isien rukoillessa rauhaa pois menneen sielulle. Mutta kun hautajaiset oli pidetty, kutsui Antonii asemiehen luokseen, antoi hänelle turvakirjan ja saattoi hänen tietoonsa, että hän oli vapaa lähtemään kotimaahansa. Streltsien päällikkö, jonka hän lähetti samalla viemään viestiä Kemiin, opastaisi hänet yli meren sinne ja sieltä hän kyllä löytäisi turvakirjansa avulla tien omalle maalleen.

Oli harmaa talvinen päivä, kun he lähtivät. Meri oli tyytynyt kohtaloonsa ja uinui hiljaa valkean peitteensä alla. Päivä muuttui pian hämäräksi ja pimeäksi, jota vain kylmät tähdet valaisivat. Taakseen katsomatta hiihti synkeässä vihassaan ja surussaan asemies streltsin perässä ja pian häipyivät he ulapan hämyyn, josta vain suden ulvonta silloin tällöin kaukaisena ja kammottavana kuului.

Kului päiviä, eikä ruvennutkaan kuulumaan streltsiä takaisin. Levottomana lähetti Antonii miehiä menneiden jälkiä seuraamaan ja kauas ei tarvinnutkaan ulapalle mennä, ennenkuin täydelleen selvisi, miksi ei lähetti palannut: hänet löydettiin jäältä, osaksi sutten raatelemana, mutta suuri yksiteräinen tikari kahvaa myöten sydämeen lyötynä. Se oli ollut kuoleman syy ja asemiehen leppymätön käsi oli sitä kulettanut, sillä ase tunnettiin hänen omakseen. Sammumaton kostonjano oli vaatinut hänet jotakin tekemään. Ja jos hän Antoniille kostaa tahtoi, niin ei hän kipeämmin sitä olisi voinut tehdä.

Selvästi saattoi nähdä, miten kaikki oli tapahtunut. Heti kun oli päästy monasterin ulottuvilta ja kuuluvilta, oli asemies takaa hyökännyt streltsin kimppuun ja iskenyt häntä puukollaan. Isku oli tosin luiskahtanut pois sotilaan olkavarustuksesta, mutta äkkiarvaamattomuudellaan kuitenkin aiheuttanut sen, että hän oli kaatunut selälleen. Ja silloin oli mies käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja iskenyt pitkän ja kamalan aseensa ihan kahvaa myöten toisen sydämeen, niin että tämä oli varmasti siitä heti kuollut. Kiireesti oli hän sitten lähtenyt hiihtämään eikä hänestä ole koskaan sen jälkeen mitään kuultu. Hienoimman tuoksun hänen kostostaan kielsi Jumala häneltä siten, ettei antanut tietää, että streltsi oli Antoniin poika.

Se oli kauhea hetki, jolloin sana tapahtumasta saatettiin monasteriin. Kuin jäykistyneenä ja jähmettyneenä kuunteli sitä Antonii, käyden entistäkin kalpeammaksi, mutta muuta näkyväistä surua hän ei osoittanut, sillä hän oli tottunut luottamaan siihen, että kaikella on Jumalan kädessä merkityksensä ja tarkoituksensa. Hän muuttui aivan äänettömäksi, vain entistä enemmän syventyen rukouksiinsa. Väliin saattoi huomata hänen taistelevan ankaria sisällisiä taisteluja ja katkonaisista huudahduksista voi otaksua sitäkin, että hänessä oli herännyt epäilys, oliko hän menetellyt oikein ja oliko monasteri sekautumalla maalliseen vallanhimoon toiminut kutsumuksensa ja oikean tehtävänsä mukaisesti. Oliko Luoja käyttänyt tätä ankaraa keinoa hänen herättämisekseen ja mahdollisesti tuon seikan valaisemiseksi, että Karjalan heimon etsikko-aikaa ei olisi pitänyt sittenkään mahdottomaksi tehdä. Kuinka hyvänsä, hänen sihteerinsä, joka alamaisesta ja kuuliaisesta mielestään huolimatta ei koskaan voinut unohtaa tshuudilaista syntyperäänsä ja joka Antoniin oppilaana oli oppinut ymmärtämään heimonsa asioita ja tulevaisuutta toisin kuin he itse, tuli usein hiljaisessa mielessään asiaa tältä kannalta ajatelleeksi.

Salainen suru ja tuska rupesi tämän jälkeen Antoniita jäytämään, kunnes hän pian kuoli, vuonna 1612. Kohta koittivat sitten monasterille onnettomuuden ajat, kun starovertsien riidat pääsivät sielläkin raivoamaan. Tammikuulla monasteri valloitettiin ja kaikki, jotka siellä tavattiin ase kädessä, surmattiin. Kauhea oli silloin tila pyhässä paikassa. Monasterin maallinen mahtavuus silloin myös suureksi osaksi hävitettiin, mutta sitä enemmän se loisti hengellisellä kirkkaudellaan…

Mutta silloin, kun streltsi surmattiin, oli suru luostarissa vilpitön. Pyhät isämme osoittivat kunnioitusta hänen ja väärä-uskoisen harvinaiselle ystävyydelle sillä, että hautasivat heidät vierekkäin. Olivathan he molemmat saman aatteen uhreja, joten senkin vuoksi sopivat vierekkäin lepäämään. Ja Antoniin käskystä pystytettiin haudalle suuri risti, kuin monakoille ikään, joihin hän monakkojen tapaan käski kirjoittaa sen, että siinä lepäävät olivat syntymisestä loppuunsa saakka olleet nuhteettomia ritareja ja risteinsä kantajia, jotka olivat siirtyneet toiseen elämään Vapahtajansa ansiotekoihin turvaten.

Ja tämän kaiken on tahtonut jälkimaailman tietoon säilyttää se, joka salaisesti on kaikkien tapahtumien todellisesta syystä päässyt selville, sekä haluaa, että tekojen vaikuttimet oikein tulkittaisiin. Suokoon Jumala meidän aina oikein tehdä ja hänen tahtonsa todellinen tarkoitus toteuttaa. Amen.

* * * * *

— Mistä tiedät, isäseni, tämän kaiken, sillä monasterin kronikassa siitä ei kerrota muuta kuin mitä on todella historiallista, se, mitä nyt olet Antoniin ja monasterin politiikasta yleensä kertonut?

Vanhus hymyili omituisesti.

— Vanhat muurit kerran juttelivat, sanoi hän. Luostari on satoja vuosia vanha, sen painettu kronikka vähäpätöinen. Kuka tuntee kaiken sen, mitä täällä on tapahtunut? Eivät teidän historioitsijanne, joille vanhat paperimme antaisivat paljon uusia tietoja ja valaistusta. Mutta ne on viety pois.

Ilta oli taaskin, mutta nyt kolea ja sateinen. Vesi valui pitkin ruutuja, meri oli vaahtopäänä ja monasterin muureista tiukkui kosteus. Munkit vaelsivat allapäin ja pyhiinvaeltajat olivat alakuloisia. Mielen valtasi tyhjyys ja alakuloisuus.

— Sano, isäseni, kuinka jaksatte ja voitte täällä elämänne viettää? Ettekö masennu ijankaikkisesti ja halaja kuolemaa?

Vanhus nousi ja teki ristinmerkin.

Tuntui sitten kuin olisi hän aikonut vastata jotakin, mutta ei sanonutkaan mitään, vaan lähti vaieten huoneesta.

MURHISAARI.

Oi Ukko, ylinen herra, Taivahallinen Jumala, Tuo kerta rajalle rauha…

I.

SAVU SUITSUVI VAARAN LAELTA…

Siinä missä mäen rinne aukeni puuttomaksi, ikäänkuin katsoakseen etelään päin, ja missä se aivan kuin huvikseen oli ottanut ruohoa, jopa kukkasenkin sinne tänne houkutellut, siihen oli Vaaralan Antti heittäytynyt kyljelleen puolipäivän helteeseen. Siitä oli sopiva tuohon mäen alle aholle vartioida ja kuulostaa, siitä huuto kaikuvana lennähti kellokkaan kuuluville, jos se milloin läksi ulottuvilta kaikkoamaan, ja siinäpä aurinko hauskimmin lämmitti ja tuulen henki itikat kauas karkoitti. Ruohon korsi suupielessä, kairalakki hiukan otsalla, hikihelmet nenän varrella siinä Antti virkaansa valvoi. Alhaalla neljä lehmää ahnaasti haukkasi mehevää ruohoa ahon viileässä varjossa. Ilmassa oli kauniin kesäpäivän tuntu ja helle, ja autere verhosi etäiset siintävät vaarat verhoonsa.

Antti oli Vaaralan nuori isäntä, ja oli nyt paimenena, koska kontio oli edellisenä päivänä jättänyt kynsiensä merkit parin peninkuorman päässä olevan Rasin talon hiehon selkään. Siksi oli hänet pantu paimeneen, karjan turvaksi, annettu jousi ja keihäs mukaan, sekä varoitettu kovin tarkoin pitämään huolta karjasta. Ja itsestä eniten, oli nuori Helena-emäntä huolestuneena aamulla sanonut, kun oli noussut lämpimältä taljalta ja miestään kujalle saatellut. Kun hän vielä metsän reunassa oli kääntynyt takaisin katsomaan, niin oli Helena yhä seisonut kujalla ja silmiään varjostaen katsonut hänen jälkeensä. Hän oli hymähtänyt Helenan huolille ja puristanut keihään vartta niin että sormet olivat punoittaneet; voimaa oli vaikka muillekin antaa.

Antti oikaisihe siinä loikoessaan aivan pitkin pituuttaan. Jäntevä vartalo pinnistyi hetkiseksi kuin jousi retkahtaen sitten veltoksi, jolloin veri lähti kuin uutena elämänä virtaamaan pitkin hienointakin tiehyettä. Kohosi sitten pystöön ja antoi katseen harhailla kauas etäisyyteen. Tuolla siinti kaukana kotivaara autereen verhossa; suuri koivu kohosi upeana pirtin perästä ja terävä silmä saattoi kuvitella näkevänsä kaivon vintinkin. Harmaaksi haalistuneet, neliöön nurkitusten rakennetut, pyöreähirsiset asuinrakennukset ja aitat melkein häipyivät näkymättömiin, autereen väräjöintiin upoten ja värillään yhtyen. Tuosta kotivaaran ja Meriläisvaaran välistä siinti vilahdus Haukiperää, joka kaareutui tänne aivan lähelle, vaikka metsä täällä esti näkemästä. Vain kalattoman kuikan, sydänmaan lampien ja järvien ylpeän asukkaan valittava huuto ilmoitti veden olevan lähellä. Kun oli tyynenpuoleinen, yltyivät ne usein kimakkaan yhteisvalitukseen, joka oli kuin hornan henkien huutoa, kamalaa ihmisäänen kaltaisuudessaan.

Nytkin ne huusivat, mutta heittivät äkkiä, ja raskas siipien kohina, kun linnut vaivaloisesti pyrkivät lentoon tyynestä vedestä, ilmoitti niiden haluavan ja yrittävän siivilleen.

Antti höristi korviaan. Mikä niitä nyt lentoon ajaa, kalan varkaita?

Kysyä saikin, sillä harvinainen oli kulkija näillä mailla. Taisipa ollakin Vaaralan yksinäistalo viimeisiä vartioita Pohjois-Suomen tällä kulmalla, Venäjän rajalle vain sydänmaan rapeat peninkulmat. Rajan takana aukesivat samat synkeät sydänmaat, jatkuen pohjattomina soina ja koskemattomina metsinä Vienaan saakka. Jos joskus kulkijoita sieltä ilmestyi, niin verisesti silloin näinä alituisina ryöstöjen ja rajariitojen aikoina naapureita tervehdittiin. Ja levottomalla mielellä yhdisti Antti tuon kuikkain kalastuksen häiriön johonkin epämieluiseen…

Hän kuunteli tarkoin. Ei epäilystäkään. Aivan selvään saattoi erottaa Haukiperältä airojen kolketta, mutta nehän tulivatkin Suomen puolelta. Olisivatko tänne saakka matkansa ulottaneita emäjoen erämiehiä?

Niitä tietenkin olivatkin.

Antti rauhoittui, mutta mielen täytti viha. Ainaisessa pelossa ja tuskassa oli heidän elettävä, niin heidän kuin isän ja isänisän, joka ensiksi oli tänne kirottuun korpeen muuttanut. Miksi, sitä ei Antti ollut koskaan voinut ymmärtää. Äiti oli joskus puolella sanalla arasti maininnut, että lakia pakoon oli täytynyt lähteä, kun oli oikeus otettu omaan käteen, itse tuomittu ja itse tuomio pantu täytäntöön. Mutta se oli Antin mielestä aivan oikea teko, sillä hänkin oli sen siksi harkinnut, että jos mieli oikeudestaan kiinni pitää, oli sitä itse hankittava, lainlukijoita odottamatta. Hän tiesi sen täällä erämaassa ainoaksi tehokkaaksi menettelytavaksi, sillä keihään kärjessä oli oikeus. Mutta siitäpä se olikin sitten pelko ja vastus, että täytyi katsella hiukan arasti sekä itään että länteen…

Antti katsoi oikeata kättään. Kämmenessä, sormiluiden välissä oli nuolen arpi, suoraan läpi kämmenen isketty. Kerran hänen rauhassa erämaan lammella kalastellessaan oli tullut näreiköstä vainolaisen nuoli ja käden naulinnut petäjän kylkeen. Lujaan olikin naulinnut ja läpi olisi mennyt, jos olisi sattunut siihen, mihin oli aiottu, mutta eipäs sattunut. Ja siitä oli alkanut ajo, jota muistellessa Antille tuli vaikea olo. Viha sydämessä oli hän samonnut sala-ampujan jälkeen, samonnut nuoruudesta huolimatta kuin nälkäinen susi, ja oli vihdoin saaliinsa saavuttanut. Ei ollut todistajia siihen mitä tapahtui, eikä tarvinnut ollakaan; ruoja surkoon sala-ampujan kuolemaa. Pieneen saareen kaukana järven seljällä oli hän vihdoin miehen soutanut ja sinne haudannut. Sinne se olikin sopiva haudattavaksi.

Vaikka Antti oli oikeastaan rauhallinen ja varsinkin koti-oloissaan säveä mies, tunsi hän aina, kun noita rajantakaisia ajatteli, sydämessään synkeätä vihaa. Hän antoi heidän olla siellä rauhassa; — mitä isänisä ja isä olivat tehneet, se ei kuulunut tähän, mutta hän otti leipänsä muualta kuin vainokeihään kärjestä. Siitä huolimatta oli viha yhä yllä. Ei ollut varmuutta milloin oli suoranainen sota ovella, yksi mies yhdeksää vastassa. Verissä kai lienee tuo viha ollut, syntymässä saatua ja maidossa imetty. Ja niin se tuntui luonnolliseltakin, ettei sääli tullut koskaan; joka erämaassa rupeaa sitä viljelemään, niin sen on paras jo ajoissa siirtyä muille kalavesille tai ottaa heti armon-isku, sillä ennemmin tai myöhemmin se kuitenkin tulee hänen osakseen. Armotta oli Antti senkin käteen-ampujan iskenyt kuin suden keihäällään, ja kylmästi katsonut, kun se siinä oli keppuroinut henkitoreissaan…

Omista ajatuksistaan kiihtyneenä kaiveli Antti keihään tyvellä sammalikkoa, iskien sen siihen pystöön kuin pisteeksi ajatusjuoksulleen.

Rauhallisempana rupesi hän kotvan kuluttua taas tarkkaamaan ympärilleen. Kotivaaralta nousi hienoinen savupatsas. Suurella tulellapa se Helena nyt kodassaan… mietti Antti. Äkkiä hän säpsähti… Mitä tämä? Missä lehmät? Kellokkaan kello oli lakannut kuulumasta… ei, nyt se kilahti… taas lakkasi kuulumasta…

Yhdellä loikkauksella oli Antti aholla ja hengähti helpotuksesta. Tuossa olivat lehmät, mutta päät yhdessä, kuunnellen ja korviaan liipoitellen. Ja kun huomasivat Antin tulevan, painausivat ne hänen turviinsa, oudosti katsellen ja ikäänkuin häntäkin epäillen. Metsä lumoo, ajatteli Antti, ja tarkkasi varoen ympärilleen.

Häntä ei petetty, sillä hyvin tunsi hän metsän merkit. Vaikka metsä olisi sammaltassulla ääneti sipsutellut — niinkuin osasi, jos tahtoi, niin olisi Antille metsäläisen vainu hänet ilmoittanut. Viisas oli mörkö — karhuksi ei Antti ajatuksissaankaan huolinut häntä sanoa, — mutta viisaaksi oppi hänen koulussaan mieskin. Ja vaikka vain hiukan nytkin tuolla taampana risunen risahti, hiukan verran vain, niin heti kylmä väre Antin selässä ilmoitti, että varmasti oli siellä nyt liikkeellä se suuri ja hallava, vanha tuttu Meriläiskorvesta. Mutta ei se nyt tule vakavissaan, sillä hilloja on nyt kovin runsaasti soilla. Varoiksi Antti kuitenkin hihkasi…

Kaiku kimpoili vaaran kyljestä toiseen, muuttuen ja särkyen, lopuksi humisten outona parkaisuna, joka tuntui lähtevän aivan kuin korven särkyneestä sydämestä. Anttia puistatti. Metsän taikoja. Ja niitä ajatellessa valtasi hänet taas viha ja katkeruus. Tuolta rajan takaa tulevat nekin. Kaikki paha, mitä tällä puolella tapahtuu, tulee sieltä. Sen maan kamarakin on jo aivan pahansuopaisuudella ladattu. Sinne mörkökin menee talveksi rauhaansa, herää keväällä ja vaeltaa Vienan rantaan syömään kuollutta kalaa, kunnes myöhemmällä lähtee vaeltamaan Suomea kohti, saapuu tänne ja vaihtaa täällä marjan maun elukan lihaan… Talveksikin jää joskus, mutta useimmiten menee rajan taakse rauhaan… Taas Antti huomasi kiihtyvänsä ja kummaili jo itsekin outoa mielentilaansa. Hän tiesi kyllä, että metsä lumoo yksinäisen, houkutellen hänet valtaansa. Jos sattuu olemaan heikko pää ja veltto järki, niin pian metsä tuhookin miehensä, sillä se on sen aikomus ja halu. Siksi Antinkin kotivaaran laki oli tyhjäksi raivattu, paitsi käen kukuntapuuta, ettei turma pääsisi metsän suojissa taloa lähenemään. Mutta pitäisihän hänen olla jo mokomasta varma, ja varmemmaksi pääsisi, kun siirtyisi ajoissa pois metsän lumojen piiristä.

Ei ollutkaan Antilla enempää syytä metsässä viipyä, sillä ei pitänyt mörköä ärsyttää. Kun se kerran, kuningas, ei tullut tervehtimään, niin antoi se sillä ymmärtää, että mene rauhassa, mutta mene heti…

Kotiin ajoi Antti lehmiään, ja ajamista niissä olikin, sillä ihmeen vauhkoiksi olivat ne tulleet. Lienevätkö itikkain käsissä rietautuneet, vai metsäkö heitä suupalakseen ajatellee? Kellokaskin, ikäänkuin ei olisi kotitietä oppinut tuntemaan, ryntäili kankaan reunalta helteiselle suolle, sinne kellonsakin sotkien. Mutta tiellä täytyi ajettavan pysyä. Kuljettiin ahoja, reunustettiin vaaran rinteitä, painuttiin lepikkoon, missä lehvät hauskasti hipoivat elukoiden selkää, jossa hyönteisiä pilvenään pörräsi. Lopuksi lähdettiin kotivaaraa nousemaan…

* * * * *

Kotonaan näki Antti, kun pääsi pohjoiseen katsomaan, savun suitsevan kaukaa vaaran laelta. Oliko tuo metsävalkea, erämiesten liikkeelle päästämä vai mikä oli? Levottomana hän tivasi vanhalta isältään, tiedusteli Helenalta, oliko näkynyt Haukiperällä soutajia?

Ei ollut näkynyt.

Mutta hän oli varmaan kuullut airon kolkkeen.

Mikä lie metsä kolissut.

Rauhallinen oli Helena, ei osannut tuota savuakaan miksikään pelätä. Isä vain tuijotti sinne sanattomana. Itse oli Antti levoton, ei oikein ymmärtänyt, miksi. Loppuneethan toki olivat jo karjalaisten retket?… Mutta minne olivat soutajat kadonneet, sillä aivan selvästi oli hän airon kolkkeen kuullut? Epäillen pälyi hänen katseensa metsän rantaan, ja harvakseen vastaili hän vaimonsa kysymyksiin ja pienen poikansa jokelluksiin…

Aurinko laski ja varjot pitenivät. Jo tummenivat Haukiperän korpiset rannat, niin että veden ja rannan jama painui melkein pimeään. Vaaralla vielä hiukan rusotti, mutta notkoissa oli jo syyskesän syvä hämy. Hämärään painui jo metsänkin reuna tuossa aidan takana, eikä Antin vaaniva silmä pystynyt sinne enää tunkemaan.

Hän otti likaisen ja tummanharmaan kaskipaidan päälleen ja jalkaansa pehmeät paulakengät virsujen sijaan. Puukkoa tuppeen lujitettuaan sanoi hän isälleen:

— Lähden rannassa käymään. Pane ovi sisästä salpaan, äläkä päästä ketään ulos.

Ja vaimolleen sanoi hän:

— Osaathan isän kanssa keihäällä pistää ja nuolella ampua, jos sattuisi mörkö luukusta tai räppänästä sisään yrittämään… Pian minä takaisinkin tulen…

II.

PITKIN PIMEÄTÄ RANTAA…

Antti painoi oven kiinni niin äänettömästi, ettei narahdustakaan kuulunut. Viimeksi näki hän tuvasta vaimonsa säikähtyneet silmät ja tuon niistä aina näkyvän rakkaan ja hellän huolen. Portailla hän jo kyyristyen meni kumarassa pitkin pirtin kylkeä metsän puolelle, niin että pirtti jäi hänen ja rannan väliin. Mutta vielä metsään päin mennessään hiipi hän kyyryssä pensaitten suojassa, mataen harmaana juovana maassa varovaisemmin kuin koskaan metsoa soitimella lähestyessään. Vasta kun hän noin viitan välin päässä tuvasta oli päässyt pieneen notkelmaan, jossa kasvoi tiheätä viidakkoa, oikaisihe hän ja lähti kuulumattomin askelin painaltamaan metsään päin. Sinne päästyään seisahtui hän kuuntelemaan.

Ei kuulunut mitään. Erämaan rauha oli nyt niin täydellinen, ettei juuri korvalla erotettavan äänen saattanut sanoa sitä häiritsevän. Oli aivan tyyni, niin tyyni, että kuulo, ikäänkuin työttömäksi jääneenä, suorastaan anoi ääntä. Mutta ei mitään! Kyllä! Nyt kuului järveltä telkän änkkääminen. Kuuluu aivan selvään, miten se yhä hätäisemmin ääntelee kiirehtien pitkin kaislikon rintaa uidessaan, kunnes äkäisellä kaksois-äännähdyksellä pyrähtää lentoon…

Sitäpä Antti juuri oudoksuen kuunteli, sillä kukaan ei ole ennen tähän aikaan telkkiä Haukiperällä häirinnyt. Se on se sama, joka päivällä kuikkia ajoi lentoon…

Veri kohahti hänen ohimoihinsa. Painautuen syvemmälle metsään lähti hän kaartaen pyrkimään rantaan päin. Taas hän seisahtui ja kuunteli henkeään pidätellen, taas hiipi eteenpäin. Metsän helmassa oli melkein kokonaan pimeä, mutta Antti oli tottunut silloinkin metsässä liikkumaan. Hän laski jalan maahan varoen ja tunnustellen kuin tuntosarvilla, kunnes oli varma, että jalka painuisi pehmeästi sammaleen. Ja rantaan päästyään siirsi hän varoen syrjään lepän lehviä, ennenkuin uskalsi astua rannan aukeamalle.

Mitään ei näkynyt, ei kuulunut. Rauhassa lepäsi siinä öisessä levossaan järven selkä. Kauempana oli vielä veden kalvossa ikäänkuin valon häivähdystä, mutta rannoilla oli jo pimeys. Kaislain latvoilla leijaili jo sumua. Korpi seisoi vahtina rannalla syvänä ja synkeänä, leppymättömänä, ikäänkuin alati odottaen sitä, jonka varalle se ainaiseksi oli pukeutunut lohduttomiin väreihinsä. Antin jalan pelästyttämänä pyrähti lentoon yökiveltään veden rajasta rantasipi, puhjeten pitkään valittavaan piiskutukseen, joka syyttäen kaikui korven ilottomassa yössä. Kauempana selällä teki lintu pitkin veden pintaa lentäessään pehmeän kaaren, kääntyi jälleen lepokiveänsä kohti, saapui lähemmäksi lyöden yhä harvempaan suipoilla siivillään, kunnes puikahti paikalleen istumaan. Mutta Antti tiesi, että sillä on joka hermo jännityksessä, että se on valmis minä hetkenä hyvänsä taas lentoon pyrähtämään, että se on aina vaaran saavuttamattomissa…

Varovasti työnsi hän vesille pienen kaksilaitansa, kietoi airot hangoista riepuun ja lähti soutamaan pitkin pimeätä rantaa äänettömästi kuin aave. Syvään painoi hän airot veteen, veti tasaisesti vettä poruuttamatta, nosti aironsa hitaasti ja veti taas. Ja venonen oli herkkä kuin omatunto, totellen soutajansa pienintäkin viittausta. Juuri tuosta kaislikon ja avoveden rajasta suuntasi se kulkunsa, ei niin läheltä, että airot olisivat kaisloja kahauttaneet, mutta ei niin kaukaakaan, että rannalla seisoja olisi selällä heti väreet nähnyt…

Antti souteli sinne päin, mistä oli päivällä kuullut airon kolketta. Ei hän tosissaan itsekään jaksanut mitään vaaraa uskoa, mutta hän oli oppinut olemaan varovainen. Hän oli kuullut airon kolketta, ja jos soutaja oli mennyt Vaaralan sivu, niin olisi hänen täytynyt taloonkin näkyä. Mutta ei ollut näkynyt. Oli siis soutanut niin likeltä rantaa ja ääneti, ettei oltu voitu talosta huomata. Mutta miksi? Mitä syytä oli Suomen puolelta kulkijalla näin kulkuansa salata? Tai jos ei ollut soutanut talon sivu, niin oli vielä tällä puolella, piilossako? Mitä varten? Et minulta venettäsi piilota. Tarkkaan tunnen joka poukaman ja kaislikon keskeisen putaan. Kohtahan nähdään…

Kuin varjo liiteli Antin venhe pitkin rantaa, varovaisesti pistäytyen joka poukamassa ja kaarteessa, mutta turhaa näytti etsiminen olevan. Mitään ei löytynyt, ei jälkeäkään kulkijoista. Kauas ulotti Antti retkensä, mutta samalla tuloksella. Jo käänsi hän kokkansa kotiin, hiukan lepuuttaen airojansa eräässä kaarteessa, jota hänen hakemaan kyllästynyt silmänsä ei ollut huolinut ensi näkemällä tarkemmin tutkia. Nyt teroitti hän katsettaan tarkemmin poukaman perällä olevan kaislikon kätköön.

Ruumis sävahti ensin kuumaksi ja sitten kylmäksi. Silmätkö valehtelivat? Näkyjäkö näkyi? Ei kumpaakaan. Veneen kokka näkyi sieltä rannalta kaislikon läpi.

Antti oli aluksi herpautua, mutta tointui ja lipui kuulumattomasti niemekkeen taa. Hän oli mennyt aivan etsittävänsä kitaan. Mutta miksi ei kuulunut mitään ääntä? Missä olivat kulkijat? Tulta ei näyttänyt olevan myöskään, koska ei kajastusta näkynyt. Hiljaa souti hän veneensä syrjemmälle kaislikkoon, kätki sen sinne ja hiipi maalle. Hengitystään pidättäen lähti hän korven sysimustassa pimeydessä osoittelemaan kohti tuota poukamaa, jossa veneet olivat… Antti ymmärsi, ettei ollut oikea merkki tuo, että oltiin tuletta eikä käyty taloon yöksi, vaikka oltiin näin lähellä. Synkkänä jo mieli aavisteli. Silmä koetti kuin väkisellä tunkea pimeyden läpi, tutkiakseen sen aikomukset…

Hän painautui aluksi syvemmälle metsään, teki siellä kaarroksen ja alkoi lähestyä kaarteen perukkaa. Metsän loputtua aukesi ranta vetiseksi luhdaksi, joka syvemmän veden rajassa päättyi tiheään kaislikkoon. Maan puolelle kaislikkoa oli vedetty sarakkoon kaksi isoa kolmilaitaa.

Sen näki Antti pajupensaan suojasta metsän rajasta, mutta eniten oudostutti häntä se, ettei näkynyt merkkiäkään ihmisistä, ei tulta, ei ääntä. Lähemmäs vasta hiivittyään huomasi Antti sarakossa jälkien maalle johtavan…

Antti kuunteli tarkkaavaisesti mantereelle päin. Ei ääntäkään. Silloin ryömi hän matalana katsomaan venheitä. Yhdellä silmäyksellä näki hän, mitä erämiehiä olivat nämä kulkijat. Mutta ei ollut kalamatka mielessä, vaan tuottavampi toimi, tavaran tasaus väkevämmän voimalla. Ja airojen merkeistä tunsi Antti, että kulkija oli Soukelon Arhippainen, soutamassa kotiinsa veristä saalistaan. Nyt ymmärsi Antti päivällisen savunkin… Arhippaisen nuotio sekin…

Nuolena painalti hän metsään. Sydän löi haljetakseen ja jalka ei enää joutanut risun katkeamista varomaan, vaan hän samosi pimeätä korpea niin että metsä rytisi. Juosten kohosi hän korvesta kunnaan laitaan, ja näki siinä maakuopassa riutuvan nuotion. Hyvin osasi Arhippa tulensa salata, mietti hän arvostellen mennessään, hyvin, hyvin, jyskytti veri ohimoissa, pahoin, pahoin, moitti itseä mieli.

Kotiin juostessaan ja pahinta pelätessään moitti Antti katkerasti tyhmyyttään, että oli jättänyt talonsa niin ajattelemattomasti saamattoman vanhuksen ja vaimon haltuun. Ja kun hän jo oli puolimatkassa, säväytti uusi itsesyytös sydäntä niin, että karmea kirous purkausi huulilta: hän oli aseeton, eikä ollut hoksannut puhkaista reikiä vainolaisen veneisiin. Se oli myöhäistä nyt, sillä kotiin täytyi päästä.

Vihdoin pääsi hän rantapolulle ja sitä myöten paikkaan, josta päiväiseen aikaan tiesi kotinsa näkyvän. Ei ainakaan tulta ja tulipaloa näkynyt. Hiukan sai Antin mieli edes siitä tyydytystä. Toivo virisi mielessä ja reuhtoen astui hän kotiaan kohden.

Hän saapui koti-aidan taakse. Kaikki näytti olevan hiljaa ja rauhallista kuin satoja kertoja ennen yöllä eräretkeltä kotiutuessa. Hän asteli jo varmemmin, mutta ihmetteli hiukan itsekseen Halli-koiran vaiteliaisuutta. Mutta pyörähtäessään tuvan nurkan ympäri solasta pihaan mennäkseen, ei hän enää tuota ihmetellyt, sillä koira makasi siinä solalla karvat pystyssä, mutta nuoli kylkiluiden välissä. Se oli kuollut siihen käppyrään aivan kuin olisi makuusijalle kolkattu, eikä ollut luultavasti suurta ääntä päästänyt. Olisihan Anttikin sen silloin tyynessä yössä kuullut…

III.

SUTENA SUKUNSA PUOLESTA…

Kun Antti oli painanut oven jälkeensä kiinni ja Helena sen salvannut, jäi hän hetkiseksi huolestuneena käsi salvan päälle seisomaan. Oikeinko se Antti todellakin vaaraa varoi…

Helenaa värisytti ja aivan vaistomaisesti kävi hän nurkassa taljalla uinuvaa pojuaan kohentamassa.

Vaari painoi luukun kiinni, pani senkin salpaan ja sytytti liedestä päreen, joka pihdissään alkoi ritisten palaa, savupillikkeitä pihkapaikoista puhallellen. Päresoiton epäselvässä valossa tuntuivat tuvan seinäin yläosat ja pikimusta katto kohoavan korkeiksi ja kiiltävässä mustuudessaan kammottavan juhlallisiksi holveiksi. Tupa tuntui kuin vuoren sisukselta, jonne ei kuu kuulunut eikä päivä päässyt. Vaari meni pöydän päähän istumaan, Helena askarteli karsinanpuolella.

Vaari oli Helenasta aina ollut hiukan kolkko mies, vähäpuheinen ja karu. Vielä vanhoillaankin oli hänen vartalonsa melko suora ja voimakas, mutta hartiat olivat jo kumarassa. Tukka oli tuuhea ja valkoinen, mutta kulmakarvat olivat vielä säilyttäneet tummuuttaan. Silmät olivat kuten aina olivat olleet, mustat ja katse terävä. Mustaverinen oli vaari, ja niin oli Anttikin, kuten useimmat muutkin tämän kulmakunnan kansasta, mitä Helena oli niitä nähnyt. Hänestä, joka oli lännempää vaaleamman kansan tyttäriä, se oli outoa. Mistä lienevätkin nämä tänne kulkeutuneet?

Nuorena oli vaari mahtanut olla komea mies, kuten oli Anttikin. Kun Helena vilkaisi vaariin pöydän päässä ja näki hänen jäntevät käsivartensa, uskoi hän todeksi sen, mitä hänestä oli kerrottu, ihailevat kertomukset hänen voimansa näytteistä. Oli kerrottu muutakin, oli mainittu, miten vaari oli nuorempana aina tarttunut mieluummin keihääseen kuin kuokkaan, saanut miehiä mukaansa retkille, joilta eivät kaikki palanneet, ja väliaikoina halusta retkeillyt pyyntimatkoilla, tai pajassa mäen rinteessä, polttanut Haukiperän malmia raudaksi ja siitä ilolla teräaseita takonut. Mutta lapion teki seppä huonon, kuokan vielä huonomman, kirveen jo paremman, keihään ja nuolen kärjen aivan erinomaisen.

Arasti vilkaisi vaimo seinälle pöydän yläpuolelle, jossa Antin tappara ja muut aseet olivat kahvissa. Ja sitä tehdessään hän säpsähti…

Ukkokin oli kohottautunut puoleksi pöydän varaan ja katsoi hänkin seinälle. Mutta hän ei näyttänyt katsovan poikansa eikä omaa asettaan, vaan tuijotti tuonne yhä ylemmäksi, aivan katon rajaan, jossa nokinen ja ruostunut kirves vietti virattomia päiviään. Helena tiesi, että se oli isoisän, sen ensiksi tänne tulleen kirves. Ja aivan kuin pojan kutsua totellen, kirposi seinästä vanha puunaula ja päästi varastaan kirveen kolahtaen lattialle…

Sydänalaan koski kipeästi säikähdys, koski Helenaan, koski vaariinkin. Ukko hyppäsi seisomaan, otti kirveen käteensä, ja jäi kalpeana sen terää koettelemaan. Sitten lysähti hän väsyneenä taas istumaan, pannen kirveen pöydälle ja painaen pään käsiinsä…

— Vainajatko lienevät liikkeellä? kuului hän itsekseen jupisevan.

Ukko oli ollut koko päivän omituinen. Kun Antti oli äsken lähtiessään hänelle jotakin sanonut, ei hän ollut vastannut, vaan katsonut Antin sivu kuin johonkin kaukaiseen, silmissä uneksiva ilme. Nytkin kohotti hän päätään tuijotellen päreen lekuttavaan valoon ja liikutellen hiljaa huuliaan.

Lehmisavulta kuului kellon kalahdus. Halli murahteli pihalla, mutta vaikeni taas. Hienosta hiekan pirinästä ymmärsi Helena sen siirtyvän pihalta solalle, tavalliseen makuupaikkaansa… Kumma kun ei Antti ollut ottanut sitä mukaansa? Oliko pelännyt tarpeetonta haukkumista ja siksi mieluiten mennyt yksin? Kauan se nyt siellä viipyykin, vaikka ei ole rantaan kovin pitkästi…

— Helena, lausui ukko oudolla äänellä, etkö kuule askeleita?

— En kuule mitään, isä.

— Minä kuulen. Tuolta ne tulevat järveltä päin. Ne koettavat hiipiä, mutta korvani erottaa ne kuitenkin. Älä sinä kuitenkaan mitään pelkää, älä itsesi, poikasi, äläkä Antin puolesta. Ei teille mitään tapahdu. Minä tiedän sen. Isä-vainaja on liikkeellä, ja minun on maksettava eräs häneltä maksamatta jäänyt velka… Mitäpä se muuten olisi minulle kirvestä käteen lähettänyt…

Aivan jäykistyneenä kauhusta kuunteli Helena vanhuksen puhetta.

— Kiesus avita, ukko, mitä te puhutte? sanoi hän kalpeana. Älkää pelottako… Anttikin kun on poissa…

— Isä-vainaja hänet pois lähetti, sillä siinä oli pelastus. Jos olisi jäänyt tänne, olisi tuho tullut, mutta niin ei ollut sallittu. Ei, vaan hänestä nousee uusi suku, jonka veristä on jo koston himo lieventynyt. Meillä se palaa hautaan saakka… Saa se häneltä lieventyä, sillä hänhän onkin vainolaisen naisen lapsi.

Helena ei ollut koskaan nähnyt anoppiaan, eikä hänestä paljon kuullutkaan, sillä hän oli kuollut Antin syntyessä. Sen hän tiesi, että hän oli ollut rajantakaisia. Kauhulla kuuli hän ukon jatkavan muistelmiaan:

— Soukelon Arhippaisen, sen rosvon sisar, kaunokainen. Ei tullut mieluusti, mutta tuleminen oli. Ja rakkaaksi suostui lopulta, taivutti ylpeän niskansa. Ja sovintoa olisi hän tahtonut, mutta ei saanut aikaan. Yhä suuremmaksi paisui riita, kun raukkani kuoli… Ja niin kauan kuin hammas pystyy, hijoo vanha Arhippainen kostoa, eikä lepy, ennenkuin luut valkenevat. Tuoresta sillä onkin taas koston syytä, sillä hänenhän se taisi olla poikia se Antin käteen ampuja…

Koira ulkona kohotti päätään ja puhkesi ulvomaan matalalla ja valittavalla äänellä. Sitten se taas vaipui hiljaisuuteen, silloin tällöin vain murahdellen.

Äkkiä se kiljahti, mutta vaikeni taas heti, solan hietikossa hiukan peherrellen.

— Se on varmaankin Antti, ilahtui Helena sanomaan, kun kuuli ulkoa askeleita. Hän kiiruhti avaamaan ovea. Raivoisena karkasi silloin ukko pystyyn:

— Älä avaa! kiljaisi hän.

Mutta se oli jo myöhäistä. Salpa oli poissa ja voimakas käsi tempasi ulkoa oven auki. Samassa syöksyi sisään pitkä, hamppupaitaan puettu mies, harmaa parta hulmuten. Suoninen käsi puristi kirvestä. Kirkaisten kaatui Helena pyörtyneenä maahan, pieni poika yltyi nurkassa pelon parkunaan. Ovesta näkyi miesjoukko, jolle harmaaparta käskevästi huusi:

— Pian tavarat aitasta. Ainoastaan paras otetaan, jos sitä mitä tässä hiirenpesässä onkaan. Minä kyllä nämä hoidan, ja onhan minulla tämän vanhan Vaaralan kanssa tilikin tehtävä…

Kiireesti poistuivat miehet.

— Surmillesi tulit vihdoinkin, sanoi silloin vasta Vaaralan ukko. Hänen äänessään oli kaamean pilkallinen sointu ja suu vetäytyi ikäänkuin nauruun.

— Jo sinua odotinkin, lisäsi hän; isä-vainaja äsken pudotti tuolta seinältä käteeni vanhan sotakirveensä, ja joka kerta kun se liikahtaa itsestään, menee joku sukuni vihollisista manalle.

Arhippa tuijotti vihamieheensä ikäänkuin ahmien hänen näköänsä. Kuullessaan hänen hyytävät sanansa, liikahti hän levottomasti ovelle päin.

— Joko pelottaa! kysyi heti Vaarala pilkallisesti. Ja ikäänkuin jotakin suunnitelmaa toteuttaakseen syöksähti hän samalla vastustajansa kimppuun.

Mutta tämä vielä voimiltaan paljon häntä notkeampana väisti helposti, joutuen kuitenkin tällä liikkeellään peräpuolelle tupaa, Vaaralan päästessä oven suuhun.

— Risti silmäsi, Arhippa, pilkkasi tämä taas; ellet taivu apua huutamaan, niin olet mennyttä miestä. Ruma on tosin lankoansa tappaa, mutta täytyy, sillä muuten ei tule ikänä rauhaa tälle salolle. Ja nyt se on itse kantakettu nitistettävä. Oikein on kuin karhun tappoon olisi tässä joutunut.

Arhippa seisoi kalpeana, kuunnellen ylpeätä puhetta. Häntä aivan herpaisi sen luonnoton rohkeus, sillä olihan ukko ja vaimo pienen lapsen kanssa aivan heidän vallassaan. Vilahtipa mielessä lamauttava ajatus tuon miehen suvun ainaisesta etevämmyydestä…

Oli kuin olisi Vaarala osannut lukea hänen ajatuksensa.

— Yksikään sinun miehistäsi ei tältä retkeltä palaa, ja sille ei voi mitään. Tuossa on sinulle läksijäiset…

Vaarala heitti äkkiä kirveensä kohti vastustajansa päätä, niin äkkiarvaamatta, ettei Arhippa ehtinyt väistää. Kirves sattui otsaan, mutta vain hamara, ja huumautuneena vaipui mies alas. Mutta sammumaton viha piti voimia yllä ja hän ehti vastata samalla teolla. Ammottavan haavan iski kirveen terä Vaaralan rintaan…

Tuo tumma, aavemainen ukko horjahti, oli kaatua, mutta vimma ei sallinut hänenkään murtua. Hän syöksyi käsiksi vastustajaansa, kirousten puristuessa hänen huuliltaan. Ja äskeisestä iskusta vielä huumautuneen Arhipan painoi hän alleen, puristi vasemmalla kädellä kurkusta, hapuili sivultaan puukkoaan, sai sen, kohotti ja iski alkuihmisen koko ihanalla koston nautinnolla sen vihamiehensä rintaan…

Arhipan kuolinhuuto kuului tuvasta pihalle ja aitoissa ryösteleväin miesten korviin… Pahaa aavistaen riensivät he paikalle. He saapuivat ovelle parahiksi kuulemaan kuolevan Vaaralan vahingoniloista sanaa:

— Ja Antti tappaa loput…

Turhaa oli häntä enää iskeä, sillä hän oli kuollut. Mutta kuoleva Arhippa virkosi viime voimillaan varottamaan:

— Heti paetkaa, älkääkä polttako enää. Antti on poissa ja näkee, jos tulen teette. Tuho tulee. Menkää rantaan, viekää vene, ettei pääse takaa ajamaan… me emme kestä heidän edessään… älkää naista ja lasta tappako…

Karjalaisen raakaan, mutta herkkään mieleen vaikutti suvun vanhimman äkillinen kuolema herpaisevasti. Kiireesti rupesivat he saalistaan kokoamaan. Potkaisten Helenaa kylkeen kysyi eräs:

— Missä miehesi?

— Rasilla, vastasi aivan älyttömäksi tyrmistynyt Helena, joka kuitenkin ymmärsi salata sen, että Antti oli mennyt rantaan.

— Koska saapuu?

— Huomenissa lupasi.

— Nouse!

Helena totteli, rientäen suojaamaan lastaan, joka oli kyyristynyt nurkkaansa pelosta halvautuneena.

— Joudu matkaan, ja ota lapsesi.

— Armahtakaa!

Mies heristi keihästään.

— Ei armahdeta tämän enempää, ja harvinaista on näillä retkillä tämäkin. Mutta kun ukko tuossa kielsi tappamasta, niin henki jääköön, mutta matkaan lähdet…

— Koetetaan perillä, lähteekö ruotsin naisesta yhtä pulska poika kuin täti-vainajastamme, joka oli Anttisi äiti…

Keihään tyvellä tuuppien pakoitettiin Helena lapsi sylissä kulkemaan edellä. Rantaan mentiin.

— Montako teillä on venettä? tivattiin taas Helenalta.

— Tämä ainoa vain, vastasi Helena, rannalla olevaa kolmilaitaa osoittaen.

— Valehtelet, miten nuottaa vedätte?

— Kaksi oli, mutta toisen poltti ukko äsken naulat saadakseen, että uuden olisi tehnyt.

— Totta taitaa puhua, vahvisti nyt eräs karjalainen; kuopan luona oli vene veistoksella…

Vene lykättiin vesille, siihen istutettiin Helena ja lapsi, ja siihen mahtuivat myös karjalaiset, joita nyt oli enää vain viisi. Kiireesti lähtivät he soutamaan veneilleen. Epätoivo sydämessä ajatteli Helena vain yhtä ainoaa kysymystä: miten pelastua?, aina siihen epätoivoisena vastatakseen: ei mitenkään.

Yö oli nyt kohta puolessa. Karjalaiset, jotka tekonsa tehtyään ja, kuten luulivat, Antin ainoan veneen vietyään, tunsivat itsensä melko varmoiksi, eivät nyt suurin välittäneet kulkuaan salatakaan, vaan pyrkivät pitkin vedoin kohti vene-kaarrettaan. Vaitiollen kuitenkin soudettiin, kunnes perämies sanoi:

— Sinne jäi Arhippainen verivihollisensa viereen.

— Sinne jäi. Mielellään kai Antti hänet isänsä viereen hautaa. Onhan siinä edes hiukan lohdutusta.

— Ne olivat kiinteitä miehiä, nuo kaksi. Eivät unohtaneet. Mutta surmakseen kai se isä sinne niin himoitsikin. Olisi rauhassa sivu soudettu, kuten ensin aiottiin, niin eheinä oltaisiin. Kun tulikin tuohon kaarteeseen mennyksi. Siinähän se isä taas kostoon yltyi, sillä sanotaan hänen ja vanhan Vaaralan siinä nuorena kerran tavanneen… On hyvä, että Antti ei ole aivan kintereillä.

IV.

VAINOLAISTA ETSIMÄSSÄ…

Nähtyään koiransa kuolleena ymmärsi Antti heti mitä oli tapahtunut. Ensin vaati koston himo ryntäämään suoraan, mutta sitten heti metsäihmisen vaisto sai oman hengen rakkauden elpymään. Välähdyksenä selveni hänelle, kuinka järjetöntä olisi ollut hänen aseetonna syöstä vainolaisten keskelle. Kuoleman hän sieltä olisi saanut ja siten riistänyt perheeltään sen ainoankin tuen, mikä sillä oli vielä jäljellä jos se oli enää elävien joukossa. Ja tuossa samassa tajun ja ajattelun välähdyksessä kerkesi hän huomata senkin, kuinka edullista oikeastaan oli hänen asemassaan, ettei hän ollut joutunut tuonne tupaan piiritetyksi, sillä mistään tehokkaasta puolustuksesta ei tietenkään olisi voinut olla puhetta. Parempi oli hänen toimia saartolinjan ulkopuolella.

Kärppänä painui hän siis takaisin tuparakennuksen varjoon, kuunnellen henkeään pidätellen. Jo heti oli hän mielessään paikan äänettömyyttä ihmetellyt, eikä nyt, kun sitä yhä jatkui, voinut pidättää itseään, vaan läksi matalana hiipimään solasta pihalle. Kun sielläkään ei näkynyt mitään, siirtyi hän varovasti pitkin matalaa kivijalkaa tuvan ovea kohti. Hän ei huomannut muuta väkivallan merkkiä kuin aitan oven auki; tuli portaille, siitä pimeään etehiseen; siitä pimeään tupaan, sillä päre oli aikoja sitten palanut. Astuttuaan tupaan kompastui hän johonkin pehmeään, kosketti sitä kädellään, satutti kätensä johonkin niljakkaan, ja ymmärsi kaikki.

Hän ei huutanut eikä valittanut, mutta hänen kurkkuaan kuivasi ja hänen täytyi nieleskellä alinomaa, ikäänkuin jotakin ahdasta ja raskasta alas painaakseen. Horjuen, tuntien omituista heikkoutta jaloissaan meni hän liedelle, ja puhalsi sen hehkuvista hiilistä päretikkuun valkean. Silloin hän jo näki kaikki.

Hän meni isänsä ruumiin ääreen ja kumartui ukkoa katsomaan. Olisi luullut vihan vimmassa kuolleen kasvoilla näkyneen joitakin juuri kuoleman edellä tapahtuneitten ankarain sielullisten liikutusten jälkiä, mutta ei; ukko oli rauhallinen, jopa tyytyväisen näköinen. Käsi puristi vielä lujasti puukon vartta, eikä hellittänyt siitä vielä silloinkaan, kun Antti, kiskaisten puukon haavasta, nosti hänet penkille. Sitten kääntyi hän katsomaan ympärilleen, silmissä suorastaan avuton kauhu.

— Missä Helena ja lapsi?

Kauhistuttavana jysähti nyt tämä kysymys hänen mieleensä. Ruumiitten löytö oli äsken lyönyt hänet niin turraksi, että kaikki henkinen toiminta oli ikäänkuin pysähtynyt, mutta päreen valossa ympärilleen katsottuaan oli hänelle heidän poissa olonsa äkkiä todellisuutena esiintynyt. Hän tuijotti hurjasti ympärilleen ja juoksi etehiseen, hän ei enää vaaraa varonut, vaan juoksenteli ympäri pihaa, käheällä äänellä rakkaitaan huudellen. Mutta huuto kaikui tyhjään yöhön, raskaassa ilmassa ei kaikukaan vastannut, ja merkkiäkään ei ilmennyt onnettoman hätää huojentamaan.

Äkkiä seisahtui Antti taas, mietti hetkisen ja juoksi sitten tupaan. Hän oli kuin peto, jonka penikat oli ryöstetty ja joka nyt vainuaa ryöstäjän jälkiä. Uudelleen tulen viritettyään näki hän, miten kaikki oli tapahtunut, huomasi perheensä joutuneen yllätyksen uhriksi. Sitä vain hän ei ymmärtänyt, miksi ei oltu taloa poltettu ja elikoita surmattu, kuten aina oli tapana ollut voitolle päässeen. Hänen huudoistaan säikähtyneinä tormailivat elikot tuolla pitkin tanhuata. Senkin ymmärsi hän nyt, että Helena ja lapsi olivat ryöstäjän hallussa. Vaikka hänen sitä ajatellessaan posket paloivatkin kuumasti ja uuden onnettomuuden näky avautui mieleen, tunsi hän kuitenkin jonkunmoista mielihyvää siitä, että kaiken todennäköisyyden mukaan edes hengissä olivat. Ja siitä samasta ajatuksesta, ettei kenties vielä kaikkia oltu menetetty, sai hän myös voimia ruveta asemaansa järjellisesti pohtimaan.

Hän älysi, että hänen oli pienintäkin seikkaa myöten käytettävä hyväkseen ne mahdollisuudet, jotka tarjoutuivat hänen käytettävikseen perheensä pelastamiseksi. Yksin ollen ja voimatta toivoakaan apua muualta täytyi hänen koettaa voittaa viekkaudella vihollisensa, niin kauan kuin se on hänen saavutettavissaan; jos se pääsisi painumaan kovin syvälle rajan toiselle puolelle, saattaisi Helenakin olla ijäksi mennyttä.

Ja erämaan asukkaan metsästäjä-vaistot virkosivat kokonaan ja hän ryhtyi valmistautumaan retkelleen kaikella sillä viekkaudella, minkä turvaton ja vaaran-alainen elämä oli jo syntymästä hänen veriinsä istuttanut. Hän ei syöksynyt valitellen salolle onnettomuuttaan ilmoille huutamaan, vaan hän rupesi lujittamaan jalkineittensa pauloja, otti seinältä nuolet ja joutsen, tarkasti jänteen, koetteli terää, pisti pienen kirveen vyöhönsä, haki konttiinsa evästä, otti tulukset taskuun, ja meni päästämään karjansa pihanurmikkoon. Sinne lukitsi hän sen tukkien sola-aukot joka puolelta. Palattuaan tupaan nosti hän Arhippaisen toiselle penkille isänsä viereen, lukitsi oven ulkoa ja ottaen keihäänsä sauvakseen läksi kiiruhtamaan rantaan. Veneellä oli vainolaista ajettava ja tie pesälle löydettävä…

Rantaan mennessään ei Antti unohtanut varovaisuuttaan, ja katui ankarasti äskeistä huutoaan. Parempi oli, ettei vainolainen tiennyt vainottu olevansa, vaan luuli elävänsä turvassa kaikilta vaaroilta. Silloin oli hyvä sopivalla hetkellä iskeä niin että asia ratkeaisi. Ja sen täytyi ratketa. Antti tiesi olevansa sitkeämpi, väkevämpi ja viekkaampi kuin yksikään noista; niin oli isäkin ollut ja niin oli hänkin. Aina oli voitettu ja totuttu voittamaan, sillä ainoastaan voittoon sisältyi elämisen mahdollisuus näillä perukoilla, olipa sitten kysymys eläimistä, ihmisistä tai luonnosta. Jos tuli yksikään todellinen tappio, niin oli hukka edessä. Olemassa olosta riiteli täällä jokainen elävä olento…

Aamu alkoi hiukan kajastaa, kun Antti saapui rantaan, mutta kajastusta oli jo himmentämässä uhkaava pilven lonka, joka oli nousemassa idän taivaalle. Oli kuin olisi tämä hiottava ja raskas onnettomuuden päivä tahtonut tehdä täydellisen puhdistuksen ja salaman tulella kuluttaa pois ne veren merkit, joita se oli nähnyt ihmisten jälleen toisiinsa iskevän. Salaman isku oli Antille myöskin se huomio, että hänen veneensä oli viety.

Hän rupesi ymmärtämään vihollisen varovaisuutta, mutta huomasi siitä, että se tuskin tiesi hänellä olevasta pikku veneestä.

Suoraan oikaisi hän metsään ja läksi juoksemaan tuonne ennen mainittuun kaarteeseen.

Sinne saavuttuaan näki hän sen tyhjäksi. Lintu oli jo lennossa hyvässä matkassa. Sarakossa vain näkyi kaksi vakoa veneitten jäljiltä. Antti meni lähemmäksi katsomaan ja huudahti ilosta: vedessä sarojen välissä keinui jo puoleksi uppoamassa Helenan päänauha.

Tuossa tuokiossa oli hän omalla veneellään ja sijoittautui keskiteljoille soutamaan. Airon lujuus ei ollut suunniteltu hänen intonsa vertaiseksi, vaan taipui luokkana hänen soutamaan lähtiessään.

Mutta kaukana jo souteli vihollinen.

Kun se äsken vielä oli ollut Vaaralan kohdalla ja vaimentaen sountiaan kuin pahan omantunnon käskemänä, vaikka luulikin vihollisen olevan kaukana, koetti siltä siltikin piilotella, kajahti äkkiä yössä Antin käheä huuto:

— Hele-e-ena-a-a!

Kuin puukon pistämänä syöksyi Helena teljoiltaan, jossa hän istui soutamassa, mutta samalla tunsi hän myös kylmää terästä kurkullaan. Avunhuuto tukahtui kurkkuun, jääden sinne pakottavaksi tuskaksi. Mutta sen täytyi jäädä, sillä tuossa oli puukko valmiina myös pikkupojan varalta ja katse uhkaavana ikäänkuin sanomassa: jos äänen päästät, niin henki… Nöyränä kumartui Helena soutamaan ja suuret kyyneleet valuivat hiljaa pitkin hänen poskiaan. Vaitiollen katsoivat julmat miehet hänen itkuaan, mutta eivät paljoa säälineet. Tämä oli heille ja tälle ajalle tavallista…

Kun oli päästy loittonemaan, niin jo naurahti Helenan veneen perämies:

— Susi kaipasi naarastaan ja pentuaan.

— Ja huuteli, mutta turhaan huusi; otettu se nyt on täti-vainajan sijainen…

Jo kurotti eräs kätensäkin Helenaan, mutta toinen, sorea ja vaitiollen souteleva karjalainen esti. Kiire oli kuljettava, sillä kauas piti ehtiä, ennenkuin uskalsi ensimäistä levähdystä pitää. Kun oli ollut kuusi miestä ja vain kaksi venettä, oli kulku käynytkin nopeasti, mutta nyt kun oli kolmaskin vene kuljetettavana, oli se hitaampaa. Saaliilla raskaasti lastatut veneet kulkivat sitäpaitsi melko syvällä, joten ei auttanut kaikkialla suorimpia paikkoja valita, vaan täytyi hiukan mutkitellen kierrätellä.

V.

KOHTAUS PEURAKOSKELLA…

Yön ja päivän matkan päässä Vaaralasta reittiä ylöspäin kapenivat vedet joeksi, joka koskina kuohahteli paikoitellen hyvinkin jyrkkien kallioiden välissä. Se oli kuitenkin siksi syvä, eikä liian vuolas, että köyden avulla saattoi vetää veneet virran niskaan. Siitä aukeni taas eteen aava ja autio Parvaselkä, jonka keskelle luoja aivankuin huvikseen oli heittänyt pienen, korkeakallioisen saaren.

Tuossa äsken mainitussa joessa oli koski, jota sanottiin Peurakoskeksi. Sen alla suvannossa kohosivat rantakalliot korkeiksi ja jyrkiksi, niin että veden rantaan ei ollut siellä yrittämistäkään. Vasta juuri kosken alla madaltui ranta niin, että jalka sai sijaa. Tuolla kuilussaan virtasi joki synkkänä kuin manalan virta, puhjeten tuontuostakin suurille, tummille "häränsilmille". Kallion koloon sinne tänne eksynyt tuomi tai koivu ponnisteli urhokkaasti kohti yläilman valtaista valoa, vihreydellään somasti paikkaa pukien.

Usein ei paikan yksinäisyyttä häiritty, vaan rauhassa sai kuikka, koskelo ja pilkkasiipi-telkkä tässä tummassa suvannossa kalastusta harjoittaa. Hurjan temmellyksen paikaksi joutui se keväisin, kun Parvaselän jääjoukot vinhan kevättulvan tuomina johtautuivat Peurakosken nielusta kuin ahtaasta solasta, josta ei olisi mahtunut, mutta täytyi. Kun suvanto oli lyhyt ja sen alapäässä heti alkavan kosken niskassa saari ja hyvin ahdas väylä, sulloutuivat jäät, kaatuneet puut ja muu niiden mukana kulkeutunut pärtö suvannossa jyskäväksi, paukkuvaksi, kirahtelevaksi ryhmäksi, joka oli kuin luonnon antama kamala esimerkki todellisen ahdistuksen vaikeudesta. Ainoastaan paksuin sydänjää, lujin hongan runko sai siinä säilytetyksi edes jotakin haamua entisyydestään, mutta kaikki heikko ja vähäpätöinen jauhautui olemattomiin. Mutta luonto tiesi pääsyn. Sinne armotta ahtamaansa ja vaivaamaansa joukkoa nosti se tuuma tuumalta yhä ylemmäksi, kunnes päällimmäisinä olevat hennoimmat ainekset jo kallion reunoja luulivat hiipovansa. Ja niin koetti vihdoin vapautuksen hetki; huumaavalla jyrinällä ja paukkeella lähti jääjoukko vyörymään yli saaren ja alempana madaltuvien rantojen, nyt vuorostaan mahtavana kaikki alleen lannistaen…

Tämä joen kohdalta jokseenkin leveä, vesistöjä erottava maakannas oheni kauempana mantereen rannassa kapeaksi harjanteeksi, joka oli kuin kämmenen reuna kahden valtavan veden välillä. Mutta harjanne oli niin korkea, ettei isompaa venettä voitu miesjoukotta siitä yli haalata, saatikka sitten lastissa olevaa, ja niin jäi luonnon oma väylä, vaikka olikin koskinen, yleisimmäksi kulkutieksi. Ja jos olisi joku asettunut vahtiin Peurasuvannon kallioille, kun siitä kulkue raskaasti ponnisteli ylös vastavirtaa, niin olisi hän voinut lähettää nuolen tuolta kallion reunalta, kituvan katajan takaa, melkeinpä kohtisuoraan kulkijan päälakeen… Menneinä aikoina se teko oli varmaan usein tehtykin, ellei suvannolla soutaja huomannut lähettää muuatta joukosta maitsekin…

Peurasuvannon suunta oli suoraan idästä länteen. Ihmeellinen oli näky, kun auringon laskun aikana saapui koskea alas. Oli kuin olisi laskenut sulavaa kultaa myöten itse ijankaikkisen valon ahjoon, joka tuolta suvannon alta vastaan loisti joen uoman täyteisenä ovena. Kimallellen hyppelivät tuossa valossa hyrskyt, vene keinui kuin pehmeillä patjoilla, ja kovissa kohdissa tunsi kulkeva sitä pyhää hätää, joka lienee tunnettava kuoleman edessä senkin, joka uskoo autuaasti kuolevansa. Ja kun kalliot suvannolle saavuttaessa yhä kohosivat, muodostuen alempana siksi portiksi, josta aurinko loisti ijäisyyden ihanana valona, saattoi mustalla virralla sitä kohti keinuessaan uneksua, että oli löytänyt unholan virran joka päättyi autuuden valtamereen…

* * * * *

Hyvin tunsi Antti nämä seudut, tunsi kalliot, kosken, Parvaselän, tunsi saarenkin kaukana selällä. Ja sitä muistaessaan tunsi hän kipeätä pistosta ja mielenliikutuksen karvasta ailahtamista sydämessään ja samalla heikkoutta; mutta luonnollisena vastavaikutuksena tuosta terästyi taas mieli entistä voimakkaammaksi ja kostonhimo kiihkeämmäksi…

Ruvetessaan soutamaan oli hänellä suunnitelmansa ainakin osaksi selvillä. Hän ei halunnut ilmoittaa viholliselleen ajavansa sitä takaa ennenkuin Peurakosken suvannolla, mutta sinne oli hänen jouduttava ennen kuin sen. Ja se olikin hyvin mahdollista, sillä hän voisi keveällä kaksilaidallaan päästä oijustamaan poikki kannasten ja kapean Peuraharjun, sekä olla jo sopivassa paikassa Parvajärvellä vahdissa, jos Peurakoskella ei hyvin kävisi. Hän otaksui karjalaisten kulkevan yhtämittaa koko tämän yön ja vuoroin levähtäen seuraavan päivänkin, aikoen kunnolleen yöpyä vasta vanhassa yöpaikassa Peurakosken niskassa, ellei mikään häiritsisi. Ja juuri tuon rauhassa yöpymisen tahtoi Antti estää, sillä palava pelko ja raivo sai hänet kuvittelemaan jatkuvaa onnettomuutta kohdalleen. Mutta vaaraa tunteva hermo ei laukea himokkaaksi ja veri ei pääse luvattomille teille sillä, jonka täytyy pelätä henkeänsä. Mutta ennen Peurakosken yöpaikkaa ei tarvinnut pelätä.

Ja piilossa pysyäkseen poikkesi Antti soutamaan omia ruohoisia oijusväyliään. Yhä kirkkaampana kuvastelihe veneen virissä nouseva päivä. Ukkonen, joka vielä äsken oli uhkaavana hymissyt päivän nousun taivaalla, oli hetkeksi rauennut taivaan rannan taa, odottamaan sopivampaa ryntäyksen hetkeä. Ja tuosta innostuneena oli päivä ruvennut ikäänkuin entistä kirkkaammaksi, muutamassa hetkessä karkoittaen yön merkit. Lahtien pohjukoissa viipyvät sumuhunnut kukisti se yhdellä ainoalla valtijakatseellaan, aamun viileätä neitosta koetti se saada lämpenemään intohimoisilla syleilyillä, yhä uudelleen yrittäen kuin väsymätön rakastaja, joka ei heitä, ennenkuin neito autuuden hurman valtaamana hänelle antautuu. Mutta antaumuksen hetkellä, kun se muuttuu aamusta päiväksi, aavistuksesta todeksi, neidosta naiseksi, se sulaa kyyneliin, itkien tyyntä ja koskematonta menneisyyttään, ja kyyneleet jäävät helmiksi maan päälle…

Mutta aamun kauneutta ei ymmärrä mies, jonka sydän on musta ja synkkä kuin yö; yksi ainoa ajatus on hänen sielunsa herra: vaimon ja lapsen pelastaminen ja kosto. Hänen alkuperäinen luontonsa nauttii suunnattomasti tästä ajatuksesta, ehken enemmän vielä sen jälkimäisestä osasta. Olihan luonnollista, että hän pelastaa Helenan, ja hänen onnensa ei ole sen johdosta taas tunteva rajoja, mutta sen jälkeen seuraava kosto on, niin hän tunsi, kuin huumaava juoma, jonka tuottama humala on autuaallinen. Kun hän äsken tuvassa oli tuntenut veren hajun ja satuttanut kätensä isänsä veriseen ruumiiseen, oli hän syttynyt sammumattoman vihan paloon. Mikään eläväksi tullut kristillinen rakkaus ei ollut päässyt häneltä tätä tunnetta hillitsemään, vaan paloi se kiihkeänä ja voimakkaana, joka uudesta tilaisuudesta virikettä imien. Ja hän sisällytti tähän tunteeseen sen rikoksen mahdollisuudenkin, jonka alaisena hänen vaimonsa ja lapsensa oli, suunnitellen rangaistuksensa määrän sen mukaan kuin se jo olisi tapahtunut. Tuon rangaistuksen määrää ei muuten voinut paljon suunnitteluilla määritellä, sillä erämaan rangaistus oli yleensä kuolema; Antin isän kuolema, vaikka hänen surmaajansakin oli jo henkensä menettänyt, oli perustana sille vaatimukselle, joka on aina ja kaikkialla ollut erämaan laki: silmä silmästä ja hammas hampaasta.

Mikä ihana näky: saarisena avautuu aamun kirkkaudessa eteen siintävä selkä, tuskin huomattavasti tuulen virissä karehtien. Lehväiset saaret, jotka näyttävät kohoavan veden kalvosta kuin unelmat, tuntuvat keinuvan onnessaan. Kaarteissa avautuvat valkoiset hietikot, jotka aallon helkkä kirjailee uusiin hienoisiin uriin joka päivä, ja edustalla valmistautuu kaislikko taas aallon käskystä keinumaan. Katse siirtyy rauhoittuneella nautinnolla viheriöivästä levähdyspaikasta toiseen, yhä kauemmaksi, kunnes se vihdoin uppoutuu kaukana siintävien vaarojen sineen. Mutta tuossa vasemmalla kohoutuu harjanne jo rannasta jyrkkänä, pukeutuen juureltaan tiheään lehtimetsään, mutta harjaltaan muuttuen komeaksi kelohongikoksi. Metsävalkean tuli on aikoinaan keskeyttänyt elämännesteen juoksun petäjän tiehyeissä ja muuttanut sen juurikuivaksi hongaksi; sade ja tuulet ovat siitä kaarnan lahottaneet ja pudottaneet, ja oksat ovat käpertyneet ryhmyisiksi käsivarsiksi, jotka vakaina ja ikäänkuin aatteellisina aina osoittavat taholleen. Ne oksat ovat kotkan ja kalasääsken mieluisimpia istumapaikkoja, niillä ylpeinä ja luoksepääsemättöminä istuen hautovat ne uusia rikoksia erämaan rauhaa vastaan.

Erämaan rauha — se on näennäistä: kaikkialla on sotaa ja taistelua. Tuossa pakenee veneitä vimmatulla vauhdilla, tuossa niitä synkeällä ilmeellä ajetaan takaa. Tuossa uipi ylhäinen kuikka, ilmeelläkään suunnatonta ahneuttaan ilmoittamatta; tuolla istuu kelohongan latvalla kalasääski, keltasilmäinen, vaalea, merkillinen lintu, joka taukoamatta tuijottaa järvelle veden kalvoon. Ja kun saaliiksi kelpaava kala ilmestyy veden pintaan, kohoaa se pitkille siivilleen, jännittää keltaisia pyöreitä kynsiään ja pudottautuu kohahtaen kalan niskaan, raskailla siiven iskuilla kohottautuen jälleen ilmoille. Mutta väristen kyyristäytyy silloin rannan ruohokossa korteikkoon piiloon sorsa, jonka elämä on vaappumista pelon ja toivon vaiheilla… Ja jos poistuu järveltä metsään, on vain toinen taistelu edessä. Pedot suurimmasta pienimpään elävät alituisessa veren janossa, siihen syntyen ja kuollen; ja ikäänkuin tämän veren janon ikuisuuden todistukseksi, näyttääkseen, että niinkauan kuin imettäväisten sukua on ollut maan päällä, on luonto säilyttänyt pohjolassa pedon, ahman, joka veren janossaan on hirviö. Kehityksen takia ei ole olemassa tälle pedolle, vaan on se palloamme polkenut samallaisena kuin tänään jo silloin, kun muu nisäkästen lauma oli vielä näöltään toinen. Se on kuin hirmuinen muinais-ilmestys, joka puussa varroten syöksee saaliin niskaan, hakee hampaisiinsa kaulasuonet ja puree.

Antti souti kuin hurja, tuntemalta väsymystä. Hänen katseensa oli tunteeton luonnon kauneudelle, sillä hänhän kuului siihen itsekin olennaisena osana. Hän ei itse tiennyt, että hän oli vielä siksi peto, että veren jano saattoi vääryydestä herätä; ei tiennyt olevansa muuta kuin mies, jolle oli tehty veristä vääryyttä. Kaihoten ja malttamattomana katsoi hän taakseen, milloin avautuisi hänelle se salmensuu, josta hän pääsisi oikaisemaan kohti Peuraharjun tyveä…

* * * * *

Ontrei-perämies piti venekuntaa lujilla. Tuon tuostakin käänsi hän ruskeatukkaista päätänsä katsoakseen taakseen. Joku epämääräinen pelko vaivasi häntä, monessa kahakassa mukana ollutta voimakasta miestä, ei itsekään oikein tiennyt, mikä. Hän oli oikeastaan vastustanut koko Vaaralan ryöstöä, sillä naapurirauha oli hänestä tärkeä, ja ryöstettäviä oli kauempanakin, mutta menihän mukaan sentään, kun Arhippainen kiukkuisesti vaati. Siinä hän nyt sitten sai sen, mitä haki, mietti Ontrei katkerana. Vaaralan vanha Juha oli aina ollut kamala ja salaperäinen, onnettomuutta tuottava mies, ei olisi pitänyt mennä enää häntä häiritsemään… Poika kuului olevan yhtä sisukas, ja varmaan tämän teon kostaa kipeästi…

— Ontrei, laske maihin, pyyteli Helenan vieressä soutava nuori kiharatukka karjalainen. Hiki helmeili hänen otsallaan. Pikku poika Helenan jaloissa itki katkerasti.

— En laske, Kuisma-veljeni, kielsi Ontrei, vasta Peuran niskassa levätään; siinä jo voimme olla rauhassa. Mutta jos lienee soutaaksesi raskas, niin upota tuo Vaaralan vene, sillä ei Antti ainakaan sillä enää pysty takaa ajamaan. Eipä ole paljo saaliistakaan taikaa…

Paras tavara nostettiin toisiin veneisiin ja parilla kirveen iskulla tehdystä reijästä alkoi vesi pulputa sisään. Sinne se jäi jälkeen painuen yhä syvemmälle kunnes aivankuin levottomaksi tullen rupesi hitaasti pyörimään ja upposi. Helenasta tuntui kuin olisi viimeinenkin yhdysside kotiin päin katkennut. Vaikea oli hänen taas estää ainoata huojennustaan ja turvaansa, itkua, tulemasta…

— Älä itke, marjaseni, rupesi kaunis nuori karjalainen lohduttamaan. Hyvin me sinua perillä pidetään.

Hän katsoi Helenaan pitkään, hymy leikkien punertavilla huulilla. Helena tunsi häpeävänsä, puna peitti hänen poskensa, ja hän painoi päänsä alas siirtäen huivia silmilleen. Mutta karjalainen hymyillen nosti huivia toisella kädellään ja koetti katsoa silmiin. Silloin Helenan inho, johon sekautui arka aavistus jostain pelottavasta, pukeutui tarmokkaaksi torjunnaksi…

— Kas kas, sanoi karjalainen, jonka nuortea ruumis naisen läsnä olosta tunsi vastustamatonta kiihoitusta.

Pieni poika katsoi kummastuneena äitiinsä ja karjalaiseen. Jälkimäisen iloinen ystävyys oli vähitellen saanut hänet unohtamaan pelkonsa ja mukautumaan uusiin oloihin. Mutta nähdessään äitinsä vihaisen ja loukkautuneen liikkeen meni hän jälleen oman kansansa puolelle ruveten tarmokkaasti miehen jalkaa nyrkillään takomaan.

— Älä pelkää, lohdutteli mies; en minä pahaa tee. Ja muuttuen vakavammaksi rupesi hän taas soutamaan, silmissä uneksiva ilme. Hänen herkkään mieleensä ei voinut olla vaikuttamatta se surullinen kohtalo, johon oli joutunut tuo hänen rinnallaan soutava nuori, vielä viehkeä nainen, erittäinkin juuri siksi, että hän oli nainen, minkä joka liikekin Kuismalle hänen pitkän erossa-olonsa jälkeen toisesta sukupuolesta ihastuttavasti ilmoitti. Hän oli vielä liian nuori ollakseen raaka ja liian hehkuva ollakseen kylmä. Helena tai joku muu, kunhan vain oli kaunis nainen, olisi kentiesi nyt herättänyt hänessä eloon kaiken sen hellyyden, jota hänen sydämensä pystyi tuntemaan. Ja se pystyi. Hänen kansansa oli ollut ammoisista ajoista tunteitten kansaa, helposti riehahtava sekä hellyyteen että julmuuteen, innostuva sotaan ja retkeilyyn, lauluun ja soittoon, helposti heltyvä kyyneleihin. Mutta siltä puuttui tuo juro, sitkeä ja arkipäiväinen voima, joka suunnittelee väsymättä tekoansa vuosikausia, omistaen kaiken henkisen tarmonsa tulevaisuuden silmälläpitoon. Hetken lapsi, oli se vaikka kuinka etevä, ei kestänyt kesää kauemmin, vaan lannistui. Sen tunsi vaistomaisesti hänen sukunsa ja tiesi, että tuo hiljainen heimolainen rajan takana oli etevämpi juuri tässä olemassa ololle tärkeässä ominaisuudessa ja kerran oli oleva hänen henkistenkin saavutustensa perillinen…

Kuisman herkkä mieli ailahti surulliseksi. Mitä muisti mies, äsken kuollutta vanhustako, vai jotakin neitoa nuorta tuolla rajan takana, jonne oltiin pyrkimässä?

Kus kuldaine kulgenov, Valgei-tukku voappunov?

Peurajoen suuta ei näkynyt ulapalle, sillä juuri ennen järveen laskuaan joki teki mutkan purkaen vetensä viistoon, niin että toinen ranta jäi kapeaksi niemekkeeksi. Paljoa huokaamatta lähti matkue nousemaan jokea, virrat sauvoen ja kosket nousten vetämällä. Helposti noustiinkin Peurasuvannolle saakka, mutta sitä ylös mentäessä, ennenkuin itse koskea lähdettiin nousemaan, teki mieli jo lepuuttaa. Mutta niskassahan jo odotti yöpaikka, joten monen minuutin aikaa ei airoja vedestä poissa pidetty…

Oli jo tullutkin ilta, mutta paljoa iloa se ei tarjonnut. Koko päivän uhannut ukkosilma näytti vihdoinkin tekevän tuloaan. Taivas oli mennyt pilveen, oli tyyni aivankuin myrskyn edellä ja Peurasuvannon musta vesi juoksi sileänä ja salaperäisenä kuin Tuonelan virta. Ontreista tuntui kaamealta ohjata venettä tuohon onkaloon, mutta sinnehän oli mentävä, sillä muuten ei päässyt…

— Soutakaa kovemmin, sanoi hän äreästi.

Kalliot kohosivat yhä korkeammiksi ja alhaalla kävi yhä hämärämmäksi.

Vaiti olivat kaikki…

Silloin kuului tuolta ylhäältä tuttu särähdys ja nuoli lensi suoraan Ontrein päähän. Mies ähkäsi ja kaatui taaksepäin virtaan… Sanaton kauhistus valtasi kulkueen, joka hetkiseksi aivan herpoutui…

Mutta vain hetkiseksi. Tuossa tuokiossa karkasi Kuisma pystöön, tempasi Helenan pojan ja uhaten heilautti sitä kuin virtaan heittääkseen. Helenan sydäntä vihlasi ja kiljaisten koetti hän saada poikaansa takaisin, mutta onnistumatta, sillä voimakas käsi sieppasi hänet taaksepäin. Ei Kuisma kuitenkaan heittänyt parkuvaa pienokaista virtaan, vaan oli tahtonut teollaan osoittaa, että jos toinen nuoli vielä tulisi, niin… Ja siitä, että toista ei tullut, hän älysi, kuka oli ollut tuo kallion laelta ampuja…

Kaikki äskeinen hellyys oli hävinnyt.

— Ei tainnutkaan olla miehesi Rasilla, koska niin pian on peräämme joutunut, että jo edellekin pääsi? sanoi hän katsellen Helenaan synkästi.

Helena älysi, että varmin keino pelastua oli pysyä valheessaan.

— Varmasti Rasille meni, koetti hän vakuuttaa. Kuka sanoi, että Antti oli ampuja?

Kuisma ei vastannut, vaan silmäili ylös kallion laelle. Sieltä ei kuulunut mitään, ei näkynyt mitään, vaan oli kuin olisi aave tuon surmannuolen lähettänyt. Ei ollut apua palaamisesta, paras oli mennä eteenpäin. Ja vauhdilla nyt mentiinkin, sillä äskeinen epäämätön todistus vaaran läheisyydestä oli karkoittanut kaiken velttouden. Heti kun Kuisma pääsi maalle hyppäämään, kiiruhti hän ranta-äyräälle seutua tarkastamaan, mutta mitään ei näkynyt. Kaikki oli kuin haudassa, ainoastaan jo alkava jumalanilman kohina kuului kaukaa.

— Koskelle, komensi hän.

Vimmatulla vauhdilla noustiin jyrkkää ja vikevää Peurakoskea, mutta aikansa otti se kuitenkin kaikesta nopeudesta huolimatta. Kohisten pauhasi jo tuuli metsässä, ukkonen jyrisi taukoamatta ja salamat valaisivat silloin tällöin vaahtoharjaista järven pintaa. Salaman valossa vilahteli kaukaa selältä harmaakallioinen ja kituvahaapainen saari.

Kukaan ei ajatellutkaan nyt Peuran niskaan yöksi pysähtyä, vaan suoraan järven poikki, ohitse saaren, suori Kuisma miehensä soutamaan. Kuka uskaltaisi jäädä tänne, metsässä hiipivän vihollisen syötiksi? Kun järven poikki päästäisiin, niin vaikea olisi jo seurata, sillä heti ei uskaltaisi jälkeen lähteä, vaikka olisi venekin, yksin kun näytti olevan…

Kalpeina soutivat miehet ja ristinmerkkiin moni jo turvautui. Oli kuin olisi luonto tahtonut panna raivoisan vastalauseensa taas tapahtunutta surmaa vastaan ja siinä itse joutunut hillittömään tilaan, siveelliseen suuttumukseen, joka ei enää tuntenut rajoja. Perintakainen myrskytuuli kiidätti veneitä vauhdilla järven aavalle selälle, jossa aaltoilun tilaa saanut vesi kuohahteli lakkapäinä. Raskaasti lastatut veneet eivät jaksaneet nousta keveästi aallon harjalle, vaan pääsi se pujahtamaan tuontuostakin reunan ylitse. Miehille selvisi pian, että oli vakava vaara edessä ja auskari joutui pian yhtä tärkeäksi aseeksi kuin airo, mutta siitä huolimatta ei vesilastia keretty ahtaa ulos niin paljo kuin sitä tunki sisään. Nopeasti tehden päätöksensä käännälti Kuisma veneensä saaren suojapuolelle, viilettäen rantahiekalle.

— Tässä lieneekin hyvä yösija, sanoi hän; vaikea lienee tänne Antilla pääsy ja jos tulee, niin järveltäpä tuo tälle kalliolle näkynee.

— Mutta puun saanti on tällä saarella huonoa, valitti toinen; ei muuta kuin hentoa haavikkoa. Joku ajopuu sentään löytynee… Kun iskee tulta valkeanaan… Pannaan edes noita veneitä kiinni… Jos menevät, niin silloin…

VI.

MURHISAARI…

Ammuttuaan nuolensa ja nähtyään sen sattuneen valtasi Antin hurja ilo, jonka Kuisman uhkaus kuitenkin pian laimensi. Hän huomasi, että toista nuolta hänen oli mahdoton tuohon joukkoon lähettää, ellei tahtonut ottaa hengiltä juuri niitä, joita oli tullut pelastamaan. Raivoissaan ja tyhmistyneenä läksi hän juoksemaan veneelleen, hyppäsi siihen ja keikkui jo kaukana selällä, kun karjalaiset vielä ponnistelivat koskella. Se vain oli hänelle vielä selvää, että vihollistaan hän ei saanut päästää näkyvistään; vaikka hengen uhalla oli hänen estettävä lopullinen tuho.

Riemu valtasi hänen mielensä muistaessaan äskeistä tekoaan. Se oli musta Ontrei, karjalaisista niitä kaikkein pelättävimpiä viekkautensa tähden. Eipä auttanut nyt kettua keinonsa, vaan virtaanpa kellahti… Kun olisi voinut viisi nuolta yhdestä jousesta lähettää, niin sinne olisivat menneet kaikki, mutta ei voinut. Ja kyllä ne nyt ovat varoillaan.

Vaikka kuinka olisi ajatellut, niin ei voinut Antti löytää vaimonsa pelastamiseksi muuta keinoa kuin sopivassa tilaisuudessa panna kaikki arpaan hyökkäämällä heidän päälleen. Mutta heitä oli neljä eivätkä he olleet mitään lapsukaisia ainoakaan; jokaisessa miehen vastus.

Ukonilma kiihtyi ja rupesi armottomasti heittelemään Antin kaarnapalasta. Pian huomasi hän, ettei hän voisi ilmaa kestää, ja poikkesi saareen, tosin pienellä vastenmielisyyden tunteella. Sieltäpä olikin hänen hyvä kalliolta taas nähdä, mihin vihollinen suuntaisi kulkunsa. Hän käännälti veneensä suojapuolelle, mutta ei vienytkään sitä hiekkaan, vaan kätki sen tarkkaan syrjemmäksi kaislikkoon. Sitten kiiruhti hän kallion laelle ja rupesi sinne piiloutuen vahtimaan karjalaisten tuloa…

Saari, jota kansa joskus sanoo Murhisaareksi, oli luojan oikku. Järvestä kohosi hiekkainen pengermä, joka madaltuessaan oli ottanut kaislaa ja ruohoa sekä rannaksi muuttuessaan säilynyt valkoisena hiekkana. Vähän ylempänä kasvoi haapa-, leppä- ja paatsamaviidakkoa, ja vihdoin kohosi keskeltä kallio, paikoittain sangen jyrkkärinteisenä, ja laeltaan aivan paljaana. Mutta aivan kuin työtään vähäksyen ja haluten sen hävittää oli luoja äkkiä halkaissut koko saaren, reväissyt kallion halki ylhäältä alas saakka, muodostaen kuilun, jonka pohjaa myöten yksi henki kerralla sopi kulkemaan ja joka oli mitä kauniimmin hiekoitettu. Rotkon rosoiseen reunaan oli iskeytynyt kiinni pieni mänty, joka epätoivoisena taisteli henkensä puolesta nälkää ja tuivertavia tuulia vastaan ja jonka kakkaraksi muodostunut havuhattu rupesi ennenaikojaan harmaantumaan. Mikä nukuttava tuulien soitto männyn latvassa, mikä ijankaikkinen haavan lehtien lepatus! Ilmassa sinkoili valittaen vinkuva tiira, keveänä leijaillen tuulen varassa; vapisevalla sydämellä katsoi se hiekalla paljaina olevia muniaan tuntien aina vaarassa olevan vanhemman tuskia. Nukuttava yksinäisyys, toimettomuuden raukaiseva alakuloisuus valtaa mielen, joka tuntee outoja aavistuksia ja omantunnon syyllisyyttä. Ja kun jumalanilma pauhaa ja aallot vyöryvät sammumattomalla innolla ylös rannan hiekkaa, tuuli ulvoo ja rankkasade pieksää kallioita, tuntuu siltä kuin olisi juuri tämä paikka täällä järven aavalla selällä jumalan vihan ainoa tarkoitus, kuin tähtäisi se juuri siihen kaikki vihansa salamat. Ja rotkosta huutaa veren ääni syyttävänä vaikeroiden kostoa ja vapahdusta…

Yhä terävämmin tuijottivat Antin silmät nähdessään myrskyssä taistelevien karjalaisten veneiden lähestyvän saarta ja yhä matalammaksi ja vaanivammaksi painautui hän kalliota vastaan. Hänen sydämensä oli vallannut pelko heidän kohtalostaan, ei heidän, mutta vaimonsa ja lapsensa kohtalosta, joka tuossa veneessä myrskyn käsissä oli sama kuin vihollisenkin; hänen teki mielensä rynnätä pystöön ja huutaa neuvova sana hätääntyneille, mutta hän hillitsi itsensä, — rajuilma kuitenkin lakkaisi pian ja hän olisi perheineen hukassa. Mutta kuin ilves, joka ilkeästi marahtaen näkee koiraparin saapuvan sen puun juurelle, johon hän, metsän iso kissa, on suojaa etsien paennut, sähähti Anttikin hämmästyneestä pelosta, nähdessään Kuisman kaartavankin saaren suojaan ja nousevan maihin…

Vene! oli hänen ensimäinen pelkonsa. Hän hiipi sille kallion reunalle, jonne sen kätköpaikan olisi pitänyt näkyä, ja rauhoittui huomatessaan, ettei hänkään voinut sitä näin korkeallekaan erottaa tiheästä rantakaislikosta. Sitten matoi hän hiljaa kallion vastapäistä puolta alas, ja kätkeytyi haapa- ja leppäryteikköön, ymmällä siitä, mitä hänen oli tehtävä. Mutta siinä joutui hän kokonaan pois vainolaisen kuuluvilta ja rupesi hiipimään pitkin kallion juurta rantahiekkaa lähemmäksi. Päästyään halkeaman kohdalle pujahti hän sinne lähtien suoraan saaren poikki. Käytävän keskikohdalla huomasi hän kallion seinässä pienen syvennyksen, ja meni sinne piiloon. Siitä häntä ei voinut löytää, ellei tullut käytävää myöten aivan kohdalle…

Kuin kuulotorven päähän kuuli hän halkeamaan, mitä rannassa tapahtui. Helena ja lapsi komennettiin maalle puita kokoamaan, miehet vetivät veneet keulanojaan hiekalle ja ottivat niistä eväskonttinsa, lähtien sopivaa yöpaikkaa etsimään. Puheesta ja risujen katkeamisesta kuuli Antti heidän nousevan korkeammalle, tiheikön takana olevalle pengermälle, joka avautui kallion juurella kuin suojattu alue. Vanhastaan tunsi Antti tuon paikan, sillä hänkin oli siinä kerran käynyt, mutta ei ollut tahtonut silloin tulta pitää eikä yöksi jäädä…

Siinä oli erämiesten vanha nuotiopaikka ja siihen asettuivat karjalaisetkin. Väsyneenä haalasi Helena risuja paikalle, tuli viritettiin ja läpimärkiä vaatteita ruvettiin kuivailemaan. Kylmästä kohmettunut pienokainen pääsi sekin jälleen sulamaan ja rupesi syötyään tulen hauteessa haukottelemaan.

Jumalanilma lakkasi vähitellen. Ilmassa tuntui pian sanomattoman raikas tuoksu. Tuuli tyyntyi. Järvi rauhoittui rasvatyyneksi. Vesikaari ilmestyi idän taivaalle ja tiira sinkoili jälleen ilmassa huoletonta kulkuaan. Pilvet olivat vielä taivaan rannalla uhkaavana muurina, mutta voimatta enää mitään, ja salama oli herpautunut niiden helmaan. Äsken oli kaikki tuskaa, intohimoa, raivoisata vihaa, nyt viileätä ja kyllästytettyä rauhaa. Intohimo oli tyydytetty ja näytti siltä kuin olisi luonto nyt vakaana äskeisen raivonsa perusteita pohtinut, miettinyt, mikä oli ponnistuksen tulos…

Mietteissään istui Kuisma tulen äärellä, sanatonna seuraten toisten puuhia yön varalle. Väliin silmäsi hän salavihkaa syrjemmäksi, jonne Helena oli lapsensa kanssa kyyrähtänyt, ja taas oli hänen silmiinsä ilmestynyt tuo hellä ja sääliväinen katse. Vaaran hetki oli tuolla koskella herättänyt hänen nukahtaneen tarmonsa ja pannut hänet toimimaan nopeudella, neuvokkuudella ja voimalla, mutta nyt, kun hän arveli olevansa Antin saavuttamattomissa, vaipui hän jälleen unelmiensa valtaan. Erämaa on unelmien herättäjä. Utuisimmat laulunsa ja sävelensä antaa se soida sen sielussa, joka osaa sen tunnelmalle avata sydämensä, ja mieli raukenee outoon kaihoon, joka tekee sielun ikävästä sairaaksi. Kaikki, mitä hurjan karjalaisen sydämessä oli hellyyttä ja villiä rakkautta naista kohtaan, riehahti palamaan hänen katsoessaan tuota nuorta ja uhkeaa, joskin surun valtaan vajonnutta naista…

— Tulen ääreen käy, kehoitti hän Helenaa, samalla liikahtaen syrjemmäksi aivan kuin vierellään tilaa tehden.

— Älä käske, pyysi Helena tukahtuneella ja aralla äänellä, vetäen lastaan lähemmäksi.

Mutta Kuisma ei enää näyttänyt kehoitustaan muistavankaan. Levottomuuden ilme välähti hänen kasvoillaan ja hän nousi seisomaan katsellen ympärilleen.

— Kunpa tietäisin, missä on miehesi, sanoi hän synkeällä äänellä, Helenaan katsoen. Tietäisin, mitä hänelle tekisin… suolet lappaisin tuon puun oksille, tinan kurkkuun valaisin. Kun ei vain ympärillämme jossain taas liene vaanimassa…

Hän lähti kulkemaan. Kiersi pitkin rannan reunaa, pitkin kalliota, poistellen tieltään syrjään paatsamapensaikkoa ja karkoittaen lentoon parven valittavia ja kirkuvia rantasipiä ja tiiroja. Hitaasti kulki hän pälyen epäillen ympärilleen ja tutkien kaikki mielestään piilopaikaksi sopivat kohdat. Niin kiersi hän luodon toiselle puolelle tullen rotkon suulle, joka siellä aukeni synkeänä ja mustana. Hän näki jälkiä, jotka johtivat pitkin hietikkoa kuiluun, ja seisahtui niitä tarkastamaan. Mutta äskeinen ankara ukkossade oli ehtinyt hävittää niistä niiden tuoreuden, eikä Kuisma siksi osannut niitä ansion mukaan epäillä. Hän meni rotkon suulle ja koetti jännittää katsettaan erottamaan, mitä halkeaman pimeys kätki keskelleen, mutta ei erottanut. Siksi läksi hän sinnekin katsomaan.

Sateen jälkeinen kosteus tuntui halkeamassa kylmänä usvana ja pitkin kallioseiniä valui vettä. Kuta syvemmälle Kuisma pääsi, sitä synkeämmäksi rotko muuttui, niin että keskellä oli jo melko hämärä. Kuismasta tuntui oudolta ja kaamealta. Hän teki ristinmerkin ja kiiruhti askeleitaan, sillä hänestä tuntui kuin olisi kuoleman henkäys ja kalma häntä hiipaissut; helpotuksen huokauksella astui hän rotkon toisesta päästä ulos vapaaseen ilmaan.

Mitään ei ollut näkynyt ja Kuisma vahvistui siinä uskossa, että turvallisin yöpaikka oli juuri tämä saari. Yöpaikalle olivat jo miehetkin leiriytyneet aukoen eväskonttejaan ja viskellen aralle Helenalle huomautuksiaan ja ehdotuksiaan.

— Käy syömään Kuisma, kehoittivat he; älä ole allapäin, sillä mikä on tapahtunut, sitä ei voi auttaa… Syö, vaimo, sinäkin… Tuossa on pojallesikin. Käy tulen ääreen, kaunokainen. Älä sure enempää, kaunihit ovat miehet Vienassa, ylen rakkahat ruotsin naiselle. Tässä me tulen hauteessa yö yhtenä vietetään, ka aamulla taas matkaa jatketaan. Tule vierelle tänne istumaan, tänne…

Istuu Kuisma, mutta vaitiollen kuuntelee miesten puhetta. Lopuksi puhkee sanomaan:

— Vahtia lienee pidettävä ja paras on viedä kaikki valmiiksi veneeseen, jos tulisi äkkilähtö…?

— Vahtiako? kummastelevat toiset. Mitä tässä nyt vahdittaisiin väsyneinä? Kuka tänne järven selälle? Viedään vain veneeseen. Mutta nukutaan kuitenkin kaikin, eikä turhia väsytetä; raskaat ovat veneet soutaa. Ota siemaise ruotsin oluvia.

Ruoka ja lämpö rupeaa raukaisemaan väsynyttä ruumista, miehet heittäytyvät pitkälleen tulen hauteeseen. Mutta Kuisma komentaa synkkänä Helenaa:

— Mene rantaan veneeseen lapsinesi.

Arkana nousee Helena ja tottelee, mutta näkee kauhukseen Kuisman seuraavan perässä.

— Nouse veneeseen, komentaa tämä.

Helena tottelee.

— Tänne kätesi!

Ja Kuisma sitoo lujasti Helenan kädet nahkaviilekkeellä, pakottaa hänet pitkälleen veneeseen, tuo itkevän pienokaisen hänen viereensä, heittää jotakin peitettä verhoksi ja lähtee mutisten itsekseen:

— Saareen pian meidät heittäisit, jos irti olisit…

* * * * *

Rajuilman jälkeinen tyyneys rupeaa jo myöhemmällä luonnosta katoamaan; sähköjännitys minkä se hetkeksi oli menettänyt, virkoaa uudelleen, ja uuden toimintansa merkiksi kohottaa luonto taas pilviä taivaalle ja antaa yötuulen ruveta tasaisesti puhaltamaan. Järven selkä ottaa viriä, yltyy laineiksikin, jotka kohahtaen uupuvat hiekkaan. Mutta tuuli käy toisaalta, jättäen valkaman tyyneksi, ja ainoastaan laineen maininki, joka lahdelmaan kiertää, saa hiekalle höllästi vedetyt veneet hiukan nytkähtämään. Kuta pitemmälle yö kuluu, sitä voimakkaammaksi kiihtyy tuuli, vihdoin puhallellen täysin palkein. Korkealla kallion laella kasvavissa vaivaispuissa se taas vinkuu lohduttomasti, valittaen, aivankuin itseään raivoon kiihoittaen. Vaahtopäinä ärjyy avara selkä, yhä uudelleen karjahdellen esiin vihaista väitettään. Kallion huipun yli viskautuu silloin tällöin vihainen vihuri, pelmuuttaen kaislikkoa ja rannan tyyntä vettä. Kaislikosta löytää se veneen, iskeytyy kiinni laitaan ja rupeaa sitkeästi sylkyttelemään sitä järvelle päin. Tuuma tuumalta saa se sen siirtymään, kaislat aukaisevat airot hangoistaan, ne liukuvat hiljaa veteen, yhä harvenee kaislikko, yhä helpommin liukuu vene, kunnes se illan pimeydessä tuulen valtaan jouduttuaan katoo kuin aave vaahtoiselle järven selälle. Kukaan ei sen lähtöä ole todistamassa, vaan meni se yksin tuulen heiteltäväksi…

Yön ja kuluneen päivän tapahtumien murtamana makasi Helena veneessä. Häntä kohdannut onnettomuus oli ollut niin äkkiarvaamaton ja niin suuri, että hän tunsi käyneensä aivankuin turraksi; olipa melkein kuin hän ei olisi surua tuntenutkaan, vaan olisi joka hetki ollut aivankuin mahtavan virran vietävänä, jossa vain oli silmät suljettuina ja toivottomana odotettava kuolemaa. Hän sulki silmänsä kuin armoniskua odotellen ja toivoi vain unohdusta ja tuskain loppua.

Unetonna valvoo nuotiolla Kuisma. Tuon tuostakin hän kuuntelee tarkkaavaisena ja teroittaa katsettaan kauas selälle, nousten kalliollekin tuulen päälle katsomaan. Mutta myrskyisenä ja pimeänä kuohuu hänen katseensa edessä järven selkä, mitään ei näy. Kerran, tuulen alle taas katsahtaessaan on hän näkevinään valon ja pimeän rajalla selällä jotakin keikkuvan, joka oli kuin veneen kuvahinen. Mutta vaikka kuinka näköhermoja jännittäisi, niin ei saa parempaa selkoa, vaan pian on pimeys kätkenyt helmaansa aalloilla keikkuvan esineen. Oliko vene? Oliko tukki? Mikähän oli? Näin kyselee mies itsekseen levotonna ja yhä uudelleen palaa ajatus asiaan… Olisikohan pitänyt työnnältää vene vesille ja käydä tutkaisemassa? Mutta vierellä puun oksissa vinkuva tuuli kieltää menemästä, väsymys maanittelee valppautta lepoon ja voittaakin vihdoin. Uneen vaipuu yksinäinen saari autiolla selällä.

VII.

PIMEÄSSÄ YÖSSÄ…

Antti oli piilossaan paljaana korvana. Veri humisi hänen päässään, eikä hän ollenkaan ollut selvillä siitä, mitä hänen oli tehtävä. Aivan vaistomaisesti kurkottelihe hän kuulemaan, mitä karjalaiset nuotiollaan puuhasivat. Kun hän sitten kuuli rotkossa askeleita, jotka lähestyivät hänen piilopaikkaansa, oli sydän melkein lakata lyömästä ja käsi puristui puukon varteen. Hän kyyristäysi kuin kissa ja odotti henkeä pidättäen…

Mitä hänen oli tehtävä?

Iskeäkö puukolla heti ja niin varmasti, ettei ääntä päästäisi, vai koettaako pysyä piilossa, ja iskeä vasta sitten kun ei enää muu auttaisi? Mutta jos suoraan iskisi, niin joku jysähdys kuuluisi sentään ja kun olisi kateissa, niin pian tulisivat toiset hakemaan. Mitä tehdä? Järki vaati aivoilta toiminnan ohjetta ja kun se ei sitä voinut saada, hätäytyi se lyöden ihon tuskan hikeen. Koko tämä ajatussarja ei vaatinut enempää aikaa kuin ne muutamat sekunnit, jotka viipyivät siinä, kun askeleet saapuivat halkeaman suulta Antin kohdalle.

Silloin Antin hermot taas pääsivät tasapainoon ja hän tunsi tuota samaa varmuutta, jonka tiesi turvakseen vaaran hetkellä. Hän oli oppinut huomaamaan, että pelko oli hänelle kuten luultavasti kaikille aivan luonnollinen ominaisuus, ja että rohkeus oli vain järjen ja hermojen yhteistyötä vaaran hetkellä. Kun Kuisma hänen lähelleen tullessaan kiiruhti askeleitaan, ymmärsi Antti heti, että häntä tuskin huomattaisiin. Hän painautui koloonsa aivan hiljaa ja näki helpotuksen tunteella Kuisman onnellisesti menevän sivu.

Sitten kuuli Antti miesten puheet nuotion ääressä ja hänen korviaan kuumotti. Hänen joka hermonsa oli vireessä ja kun hän vihdoin kuuli Kuisman komentavan Helenaa veneelle, musteni maailma hänen silmissään. Hän kuuli heidän menevän rantaan, mutta ei sitten kuullut enempää; pieni poika vain itki katkerasti.

Hän ei jaksanut enää pidättäytyä, vaan syöksyi halkeaman suulle. Mutta siinä järki sentään sai hänet pidätetyksi. Jos Helenalle jotakin tapahtuisi, niin varmaan hän huutaisi niin, että tänne kuuluisi. Hän kuunteli. Kuisma kuuluikin jo tulevan rannasta. Taas helpotti ja ruumiin valtasi väsymys, raukeus, kuin suuren ponnistuksen jälkeen.

Painautuen kyyryyn halkeaman suulle kallion kylkeen kuuli hän nyt yhä selvemmin nuotiolla lepäävien menon. Yö uuvutti miehet lepoon, vain Kuisma tuntui valvovan, koskapa vielä kävi veneillä, kaipa tavaroita takaisin tuomassa. Illan pimetessä alkoi nuotion loimu leikkiä yhä selvemmin rannan tummassa veden kalvossa, karjalaisten vielä äsken niin vilkas ja äänekäs puheen sorina harveni jo yksikantaisemmaksi, ja vain silloin tällöin sanottu sana tai venähtävä haukotus tuntui häiritsevän hiljaisuutta. Vihdoin oli kaikki hiljaa. Antti kurotti päätänsä kallion reunan ohi: tuossa oli nuotio ja tuossa miehet nukkumassa. Vain Kuisma istualtaan vielä kaiveli kepillä nuotion tuhkaa. Jo nousi ja katseli tarkkaan ympärilleen, lähti liikkeelle, kiipesi kallion päälle ja sinne seisahtui.

— Epäluuloinen tuntuu olevan, arvosteli Antti itsekseen.

— Olisiko hiipiä perässä ja sinne kalliolle keperryttää?

Mutta eloon jäisi vielä neljä ja ennenkuin ne olisivat hengiltä, voisi Helena joutua heidän kostonsa uhriksi. Antti ei ymmärtänyt, mitä tehdä.

Kuisma tuntui palaavan kallion laelta, koskapa kivestä irtautuva somero kuului uudelleen ruvenneen alas vyörymään. Tuossa hän tuli alas, istuutui paikalleen tulen ääreen, jossa Antti näki hänen vihdoin makuulleen painautuvan.

Nyt oli hänen aika toimia.

Mutta miten? Pois oli hänen tältä saarelta päästävä, sillä olo siellä sitoi kokonaan hänen kätensä ja saattoi heittää hänet milloin hyvänsä ylivoiman valtaan. Hänen oli siis hiivittävä veneelleen, ja se ehkä saattoikin käydä päinsä yhä pimenevässä yössä. Kerran taas veneeseen päästyään saattoi hän koettaa Helenaa pelastaa…

Notkeasti ja aivan hiljaa lähti hän matamaan piilostaan kohti rantaa. Ruohokko ja tuulen kohina suojelivat hänen kulkuaan, vaikkakin Kuisma, joka tuntui kuulevan nukkuessaankin, heti hänen liikkeelle lähdettyään rupesi liikahtelemaan levottomasti ja huokasi raskaasti. Antti vaipui maahan liikkumattomaksi kuin kuollut, ja läksi liikkeelle vasta kun kuuli Kuisman jälleen rauhoittuneen. Tuuma tuumalta eteni matka; lähempänä rantaa uskalsi hän jo ottaa askeleenkin, potaltaa nopeasti ja äänettömästi kuin kissa eteenpäin ja niin päästä rantahietikkoon. Se peittyikin rannan ruohoisemman äyrään taakse, ja siinä sopi taas levähdyksen ja ajatuksen tilaa pitää.

Päästäkseen veneelleen täytyi hänen mennä ohi karjalaisten nuotion ja veneiden, ja sitä kielsi järki tekemästä. Vaikka kuinka keveästi hiipisi, niin vaistomaisesta vaaran lähelle tulosta heräisivät aina varoillaan olemaan tottuneet miehet. Saarta ei taas olisi malttanut lähteä kiertämään…

Antti luikasi mustaan veteen kuin ankerias. Kylmä vesi oli puristaa parahduksen hänen kurkustaan, mutta jaksoi hän silti hillitä itsensä ja kaahlasi nopeasti kaislikon rintaan, sen selkäpuolelle. Siellä hän olikin jo pimeän ja myrskyn peitossa, ja läksi kiireesti, puoleksi kaahlaten puoleksi uiden, kulkemaan venettänsä kohti.

Tuuli ulvoi ikävästi ja sade rupesi pieksämään rauhatonta veden pintaa. Anttia värisytti ja hänestä tuntui kuin olisi hän jo eläessään joutunut manalan mustalle virralle; lietepohjaan painui jalka ilkeän pehmeästi ja savi iskeytyi nilkkaan kuin kuoleman pihdit. Kun ei vain Vetehinen olisi saaliin tarpeessa, kun tietää Maahisenkin niitä kohta saavan? Laineen läikkä pyrki horjuttamaan rintojaan myöten kaislikossa tarpovaa miestä, niin että kouran täysi täytyi aina kerätä kaisloja tueksi; ja kun aalto saapui niemen takaa kiertäen, lähetessään yhä kasvaen ja nousten, täytyi aivan kohottautuen ponnistautua sitä vastaan ottamaan, ettei olisi aivan rankana mukaansa pyyhkäissyt. Mutta taistelu antoi taas Antille voimia ja sitkeästi pyrki hän venettänsä kohti. Tuossa olivat jo takahangassa karjalaisten veneet, ja kohta keikkuisi hän omassansa ulapalla pimeän turvissa…

Antti ei voinut ymmärtää, mihin hänen veneensä oli joutunut, sillä sillä paikalla, jonne hän sen illalla oli jättänyt, ei sitä enää näkynyt. Hän oli jo melkein niemen kärjessä, tuuli kohisi vapaana hänen päänsä päällä, aalto löi väsymättömällä raivolla, mutta veneitä ei näkynyt. Vihdoin löysi hän pimeässä sen tiheän kaislikkopehkon, johon hän veneensä oli kätkenyt, ja ymmärsi että tuuli oli sen vienyt. Hätä ukonilman ja pelko ilmitulon tähden oli saanut hänet kätkemään sen liian keveästi.

Antti tyrmistyi kokonaan. Hän ymmärsi nyt, että hänen tuli ratkaista asiansa panemalla kaikki kerralla alttiiksi. Vene olisi suonut hänen valita tilaisuuksia, seurata vihollista kauan, kentiesi vähitellen päästä voitolle, mutta ilman sitä täytyi hänen ratkaista asia nyt heti, sillä saarelle hän ei voinut jäädä.

Vilu ja nälän tuottama heikkous puistattivat hänen ruumistaan. Hän käännälti katsomaan karjalaisten nuotiota ja karkea kirous puristautui hänen huuliltaan. Hänet valtasi villi halu mennä vain kylmästi tuonne nuotion ääreen lämmittelemään ja puukko kädessä anastamaan itselleen se, mitä ei mielisuosiolla annettaisi. Hampaat kalisivat hänen suussaan.

Äkkiä hän kyyristäysi. Kuisma siellä näkyi vavahtavan hereille, kohoavan seisomaan ja katsovan rantaan päin. Siellä se kuunteli tarkkaavaisena ja katseli ympärilleen, kunnes mitään epäilyttävää huomaamatta painautui jälleen makuulle. Mutta salamana lennähti hänen katseensa suunnasta Antin mieleen kolkko ajatus:

— Tuollahan on kaksi venettä rannassa, vielä Helena ja lapsi veneessä!

Siinä oli tilaisuus, johon hänen kannatti panna kaikki kerralla alttiiksi.

Koko suunnitelma välähti hänen mieleensä selvänä kuin salama pimeydessä ja hän kummasteli, ettei hän ollut sitä ennen huomannut. Hänen puolellaan oli myrskykin veneen viedessään, sillä nythän se olisi ollut hänelle vain vastuksena. Rohkeus virisi hänen mielessään ja päättäväisesti ja uusin voimin lähti hän kahlaamaan kohti valkamaa.

Hän tiesi, ettei maalle ollut yrittämistäkään, vaan että hänen oli koetettava vedestä käsin saada veneet vesille. Sieltä päin niihin pääsikin paremmin käsiksi. Kaahlattuaan jälleen kaislikon rintaa niiden kohdalle luikui hän uimasillaan veneen perään käsiksi ja koetti liikauttaa sitä.

Sanomattomaksi riemukseen tunsi hän sen nutjuvan melkoisesti ja ymmärsi, että muutaman minuutin voimakas työskentely edestakaisin saisi sen vihdoin irtautumaan. Hän kävi katsomassa toista venettä. Varovaisesti laidan yli kurkistaessaan näki hän vaimonsa makaavan siinä kalpeana ja pienen poikansa vilusta sinisenä rinnalla. Voimakas tunne tulvahti rintaan, mutta hän hillitsi itsensä ja painautui veteen ruveten venettä nytkyttämään irti.

Pelastumisen tunne antaa intoa. Antti ei malttanut, vaan kiskaisi niin lujasti, minkä saattoi epämukavasta asennostaan. Vene heilahti. Poika parahti itkemään. Antti painautui melkein sukkeloon veneen perän suojaan. Ja syytä olikin.

Nuotion äärellä heräsi Kuisma itkuun ja saapui kiireesti rantaan katsomaan, mikä oli hätänä. Hän koetteli venettä kokasta, tunsi sen olevan vielä lujassa ja säälien jätti nuttunsa värisevän pienokaisen peitteeksi. Oudosti hetken tuijotettuaan Helenaa ja uudelleen venettä maahan lujitettuaan meni hän pois. Antti näki hänen jälleen paneutuvan pitkälleen ja oli iloinen, kun huomasi hänen päänsä nyt joutuvan pajupensaan peittoon. Odoteltuaan hetken Kuisman nukkumista, hetken, joka oli pitkä kuin ijankaikkisuus, ryhtyi hän uudelleen työhön, ponnistaen kaikki voimansa. Hän solahutti jalkansa veneen alle molemmin puolin pohjaa, löysi sieltä niille tuen pohjakivestä ja rupesi pinnistämään raskasta venettä irti. Hiljainen sohina hienossa hiekassa pohjan alla ilmoitti hänelle veneen lähteneen liikkeelle. Äkkiä solahti se kiireempään vauhtiin, niin että hänen asemansa veneen alla kävi epämukavaksi, mutta annettuaan pohjasta sille vielä vauhdin solahdutti hän itsensä kaislikkoon päästyään syrjään, työntäen veneen voimakkaalla liikkeellä ulapalle. Tuossa tarttui jo tuuli sen laitaan ja lähti varmasti ja kiiruusti sitä viemään. Helena ja lapsi nukkuivat, koska eivät ääntä päästäneet…

Antti katsoi maalle. Eräs karjalaisista kieriskeli unissaan väliin surkeasti äännähtäen aivan kuin armoa anoen… Antti kiiruhti toiselle veneelle… Maltti ei enää tahtonut riittää. Ne muutamat hetket, jotka kuluivat sen irti saamiseen, tuntuivat aivan sietämättömän pitkiltä. Vihdoinkin irtausi… Rentonaan Antti luikui veneen mukana jaloillaan sille vauhtia antaen. Hän ei pitänyt kiirettä siihen noustakseen, antoipahan mennä halki kaislikon ulos pimeään ja myrskyyn, jonne kadotessaan kuuli vielä karjalaisen surkean voihkinan ja valituksen. Silloin rupesi hän nousemaan veneeseen haalautuen hitaasti kokan yli tuuma tuumalta. Päästyään vihdoin laidan yli horjahti hän kuolemaan saakka väsyneenä veneen pohjalle, vaipuen siihen tainnoksiin. Aalto keikutti venettä armottomasti varastautuen silloin tällöin laidan yli, ja vene ajelehti turvattomana ulapalle toverinsa jälkeen…

* * * * *

Kun Helenan vene oli päässyt kauemmaksi ulapalle ja saaren murtama aallokko taas saanut entisen vauhtinsa, herätti hänet laidan yli pärskähtänyt kuohu. Veneen keikunnasta huomasi hän olevansa tuuliajolla ja puhkesi epätoivoissaan huutamaan. Sidottuna ollen ei hän voinut veneelle mitään, vaan oli tuomittu jakamaan sen kohtalon. Kaikin voimin koetti hän saada nahkaviilekkeitä heltiämään, mutta turhaan, ja hervahti ponnistuksistaan menehtyneenä takaisin veneen pohjalle. Poikittain laitatuuleen ajautuva vene keikkui kuin kaatuakseen, huuto ei kuulunut vastatuuleen, ellostuttava pyörtymyksen ja tuskan tunne valtasi hänet taas ja huokaisten vaipui hän tylsään tainnoksen kaltaiseen tilaan. Kuisman nuttu ei voinut pojua lämmittää, vaan sinisenä kylmästä kaikerteli pienokainen äitinsä vierellä…

Kun Antti jonkun aikaa horroksissa maattuaan heräsi, hän suorastaan ryntäsi airoille ja alkoi voimakkain ja jo varmuudeksi päässeen pelastuksen tiedon rohkaisemin vedoin kiiruhtaa edellä ajelehtivaa venettä etsimään. Pimeys oli sen jo peittänyt helmaansa, mutta pian ilmaisi aalloille kuvastuva tumma varjo sen tuolla keikkuvan. Antti kiinnitti sen kiiruusti veneensä jälkeen ja alkoi soutaa jälleen kuin henkensä edestä. Hän oli läpimärkä, nälkäinen, monen epätoivon ja intohimon loppuun polttama, mutta silti yhä voimakas kuin penikoitaan turvaan kantava susi, jonka rakkaus on järjestä vapaata luonnon puhdasta viettiä. Hänen silmänsä tuijottivat saarelle päin terävinä kuin naskalit, ja kun saari jo oli yöhön vaipunut, teroitti hän korviaan kuin vainukoira, halaten kuulla ja olla todistajana siinä kauheassa heräämisen hetkessä, joka saarella päivän ensi kajastuksen aikana tapahtuisi…

Tuuli ja malttamattoman ponnistuksella soutava käsi lyhensivät matkan pian. Samalla kuin päivän kajastus rupesi pilvisenkin taivaan takaa heittämään välkettään aallokkoon, pujahti Antti veneineen Lappalaisniemen terävän kärjen ympäri suojaan niemen tyvelle, kätkeytyen visusti lahdelman perukkaan. Ja kun hän tempauksella nostalti venettään maalle, heräsi Helena, oudosti katsellen ympärilleen. Yhdellä sivalluksella riipaisi Antti nahkaiset poikki kumartuen riemullisella ilmeellä Helenan yli. Sanomatta ymmärsi tämä kaikki. Huudahtaen tempasi hän kohmettuneen lapsensa syliinsä ja lausui Antille vain:

— Tulta!

VIII.

SE OLKOON TÄYTETTY…

Antti kiiruhti maalle ja haki tuuheitten puitten juurelta, jonne sadevesikään ei ollut päässyt, kuivia risuja ja lehtiä. Kuusen juurella tuulen suojassa alkoi hän sitten heiluttaa tulusterästään, mutta aluksi turhaan, sillä kipinä ei tahtonut tarttua kastuneeseen taulaan. Koivun kannosta löysi hän vihdoin palasen kuivaa taulakääpää, leikkasi siitä viipaleen veitsellään ja takoi sen pehmeäksi puun runkoa vasten. Jopahan tarttui kipinä, joka oli aluksi pieni kuin kiiltomadon loiste, mutta laajeni pian hellällä hoidolla suuremmaksi. Jo rupesi hän ruokkimaan sitä naavalla, kuivilla lehdillä ja risuillakin, kunnes se leimahti voimakkaasti palamaan. Silloin Antti laittoi mäen rinteeseen tuulen suojaan aluksi roihuvalkean, toi Helenan ja lapsen sen ääreen lämmittelemään ja poistui sitten kirves kädessä parempia varustuksia puuhaamaan.

Tuolta niemen tyvestä valitsi hän juurikuivan hongan ruveten sitä kirveellään kaatamaan. Nopeasti ja voimakkaasti putoilevien iskujen alla syveni kolo hongan kyljessä syvenemistään, säännöllisinä riveinä tipahti pois irti lohjennut lastuus, kunnes kannan ohetessa hongan sammaloituneet oksat rupesivat heikkoudesta tutisemaan. Arvioituaan kannan kyllin ohueksi rupesi Antti työntämään honkaa kumoon. Sitkeästi koetti se seisoa juurillaan, mutta kallistui silti kallistumistaan, kunnes se parahtaen kaatui maahan kauas viskoen katkenneita oksiaan. Sen paperihileellä olevasta rungosta katkaisi Antti kaksi tasapitkää pölkkyä kantaen ne olallaan nuotiopaikalle. Siellä rakensi hän niistä, asettaen ne päällekkäin, rakovalkean, jonka tiesi palavan tasaisesti ja lämmittävän hyvin kohentamatta. Molemmin puolin tätä laittoi hän havuista kotuksen, ja sen valmiiksi saatuaan vasta heittäytyi huoaten lepäämään. Helena olikin käyttänyt hyvin nämä hetket, oli saanut lapsensa kuiviin ja nukkumaan sekä kantanut maalle karjalaisten monilajiset eväät, piirakat, teokset, kolatsut ja muut sultsinat…

— Miten sait veneet irti ja miten tulit saarelle? kysyi Helena hiljaa.

Antti rupesi kertomaan. He eivät olleet vielä vaihtaneet monta sanaa, olivat vain toimineet ja tehneet sen, mitä tehdä tuli. Nyt rauhaan päästyään tunsivat he taas ikäänkuin sulavansa ja sydäntä kevensi puhella eletyistä suruista ja kokemuksista. Harvakseen Antti haasteli takaa-ajonsa ja kostonsa vaiheet, synkkänä kuuli hän nyt Helenalta, miten hänen isänsä oikeastaan oli henkensä heittänyt. Hän oli ylpeä isästään ja iloinen siitä, että hän oli onnistunut nujertamaan vielä vanhoillaan Arhippaisen, sen sukuvihollisen. Ja hän tunsi suurta nautintoa siitä tiedosta, että karjalaiset olivat vankeina saaressa…

— Jäiköhän niille asetta? tiedusteli hän.

Ei ollut sanottavia jäänyt, mitä puukkoja jäi, siinä kaikki. Kaikki olivat kantaneet veneeseen takaisin, eväänsäkin, onnettomat.

Ja saarella ei ollut mitään lauttapuuksi kelpaavaa. Sen tiesi Antti vanhastaan, ja siksi hän syötyään rupesi levollisesti nukkumaan tulen hauteeseen. Jo uneen vaipumassa ollessaan kuuli hän Helenan aran kysymyksen:

— Ethän sinne menettää aio?

Antti oli liian väsynyt vastatakseen, vaikka häntä halutti vastata, kun oli hänestä Helenan kysymys niin lapsellinen. Vai ei aikonut menettää heitä sinne! Tietenkin aikoi, kun oli kerran saanut satimeen koko susilauman…

Antti nukkui pian kuin kuollut; hän oli kovista ponnistuksistaan niin väsynyt, että kasvot olivat aivan kalpeat, verettömät, kuin kuolleella, ja hengitys oli niin helppoa ja tasaista, että tuskin saattoi huomata rinnan kohoavan. Helena makasi hetken valveillaan katsoen Anttia ja pelonsekainen ilme oli hänen kasvoillaan. Sitten hiipi hän hiljaa niemelle päin harjun päälle Murhisaarelle katsoakseen, mutta mitään ei näkynyt, ei tulen välkettäkään, sillä kaukana oli täältä saari. Helena palasi nuotiolle ja vaipui huoaten havuvuoteelleen.

Aamun lähestyessä tyyntyi tuuli. Järven pinta rauhoittui vähitellen aivan tyyneksi ja välähteleväksi pinnaksi. Sadepisarat kimaltelivat aamun hopeaisessa kajastuksessa, hiljaa tipahdellen puiden oksilta. Telkät ja sorsat nousivat ruohikoista aamulennolleen, jutellen uteliaasti toisilleen kuluneen yön mielenkiintoisia, joskin näin syksypuoleen jo viileitä kokemuksiaan. Kosteuden täyttämässä ilmassa ei savu jaksanut kohota puiden latvoja ylemmäksi, vaan painui leijailemaan maata myöten kuin Kainin uhrisavu, joka ei ollut Herralle otollinen.

Helenakin jo nukkui, mutta levottomuus ja hätä kuvastui hänen kasvoillaan. Hän oli kuulevinansa kaukaa Antin hätähuutoja ja tahtoi mennä avuksi, mutta ei päässyt, sillä rautainen käsi piti häntä kiinni. Hän huusi apua, koetti huutaa veljilleenkin sinne leppeämpään rantamaahan saakka, mutta kukaan ei kuullut. Ja hänestä tuntui silloin kuin olisi sydän tahtonut haleta surusta ja katkeruudesta, kuin olisi koko maailma hänen ympärillään pimennyt ikäänkuin häveten omaa julmuuttaan ja kovuuttaan. Hän rukoili palavasti tuota kiinni pitäjää päästämään irti, sillä hän kuuli Antin äänen jo raukenevan ja voimain vähenevän, mutta aivan turhaan. Vihdoin viimein tunsi hän sen otteen heikkenevän, hän riuhtaisihe irti ja lähti kaikin voimin juoksemaan Antin avuksi. Juuri kun hän saapui onnettomuuspaikalle pimeään korpeen, jonne Antti oli mutaan vajonnut, oli Antti menehtymäisillään. Ennenkuin hän katosi kokonaan mustaan hetteeseen, lähetti hän Helenaan katseen, joka oli niin surullinen, niin moittiva, niin sanomattoman katkera ja väsynyt, kuin olisi siihen ollut koottuna koko ihmiskunnan tuska ja kärsimys yhteensä. Ja Helena tunsi aivan musertuvansa sen katseen edessä, se karkoitti elämän hänen sielustansa ja kyyneleet hänen silmistänsä, ja hän ymmärsi, että hän oli tuomittu koko elämäksensä surun uhriksi. Jokainen hänen sielunsa liike muodostui yhdeksi ainoaksi suureksi ja avuttomaksi kysymykseksi: miksi?

Äkkiä vavahti Helena hereille ja nousi istumaan: unissaankin hän oli kuullut oikein, kaukaa kajahti vaisuna pitkä ja venyttelevä huuto, joka yhä uudistui, kunnes vähitellen raukeni ja kuoli, jättäen vain heikon kaiun väräjämään ilmassa. Ja huudon tauottua huomasi Helena jääneensä toivoen odottamaan jostain avautuvaa avun lähdettä…

Antti nukkui raskaasti. Uni oli jo häntä virkistänyt, sillä poskille oli palannut väriä ja hengitys oli käynyt syväksi ja rauhalliseksi. Suonikkaat ja ruskeat kädet olivat suorana sivuilla, ja juuri nyt puristautui toinen niistä nyrkkiin. Helena ymmärsi Antin ja ymmärsi ne kauheat tuskat, joita hän oli viime vuorokauden kuluessa saanut kokea. Mutta siksipä hän myöskin ymmärsi sen tunteettoman ja kylmän johdonmukaisuuden, jolla Antti menetteli, ja huoaten älysi, että Antti ei päästäisi nyt saamaansa koston ja tuhon tilaisuutta käyttämättä. Hän oli juuri sellainen luonne, jota tarvittiin tämän erämaan asuttamiseksi vastoin vainolaisen ja luonnon vimmattua vastarintaa, ja hän tunsi olonsa hänen rinnallaan turvalliseksi. Oikeastaan hän ei ollut pelännyt mitään ollessaan karjalaisten vallassa, sillä hän oli luottanut niin perinpohjin Anttiin, että oli suorastaan tiennyt pelastuvansa; milloin pelastuisi, sitä ei ollut tiennyt, mutta ei ollut siitä välittänytkään! Oli vain antanut ajan mennä, alistuen kohtaloonsa. Ja Antti oli tullut, iskenyt varmasti kuin salama ja tuhonnut. Helenaa värisytti ajatellessaan sitä kohtaloa, joka karjalaisille oli eteen koitunut, ja hän toivoi, että he pääsisivät pian pois näiltä mailta niiden murhetta näkemästä ja todistamasta…

Aamu kului. Savu pullahteli koveroksi palaneiden pölkkyjen raosta keveinä sinisinä pilvinä. Antti avasi silmänsä, katseli ympärilleen, kuin älyämättä missä oli, näki sitten Helenan ja muisti samalla kaikki. Hän venyttelihe tyytyväisenä ja nousi ylös.

Samalla kuului taas kaukaa huuto, pitkäveteinen ja vähitellen alas painuva. Antti kuunteli sitä tyynesti ja sanoi sitten:

— Ei ole kulkijoita näillä mailla, turhaan huutavat.

Hän nousi ja meni saaren puolelle nientä katsomaan sadintansa.

Niemen harjulle päästyään paneutui hän siihen puitten suojaan pitkälleen ruveten tyynesti tarkastamaan selältä siintävää Murhisaarta.

Savupatsas nousi saarelta, joka tänne katsoen näytti ryhmyiseltä kiveltä selän keskellä. Karjalaiset olivat nähtävästi virittäneet kallion laelle merkkitulen, toivoen sen herättävän mahdollisten kulkijain huomiota. Kallion laella näkyi myös jotakin liikkuvan, mutta huutoa ei kuulunut.

— Ovat jo älynneet huudon turhaksi, päätteli Antti, ikäänkuin mielessään hyväksyen tämän heidän päätöksensä.

Vaistomaisesti tuli hän asettautuneeksi karjalaisten asemaan. Mitä hän heidän sijassaan tekisi? Hän punnitsi kaikki mahdollisuudet, mitä suinkin saattoi löytyä saarelta pois pääsemiseksi, mutta hän huomasi ne kaikki riittämättömiksi. Hän tiesi, että vaikka karjalaiset kuten suomalaisetkin, ikänsä asuvat vesien vierellä, he eivät aikuisina ui juuri koskaan, eivätkä pääse uimasillaan juuri kymmentä syltä pitempiä matkoja, jos pääsevät hätäytymättä sitäkään. Lauttapuuta ei ole minkäänlaista, ei ruokaa, ei mitään apuneuvoja. Mahdotonta oli muitten avutta karjalaisten päästä saarelta, ja jo päivän syömättä olo heikontaisi heidät niin, ettei enää mitään suuria pelastusyrityksiä ollut odottaminenkaan…

Helenan tulo keskeytti Antin mietteet. Taluttaen pientä poikaansa, joka nyt tyytyväisenä jokelteli, tuli Helena hitaasti, silmät maahan luotuina, ja istui Antin viereen.

— Armahda karjalaisia, pyysi hän yksinkertaisesti, ja kyyneleet ilmestyivät hänen silmiinsä.

Antti silitti hellästi hänen hiuksiaan. Hän ymmärsi vaimonsa täydellisesti, sillä hänen sydämensä oli äskeisestä pelastusmahdollisuuksien mietinnästä tuntenut myös niiden tuskien aavistusta, joita saarella jo nyt luultavasti alettiin kärsiä. Ja hän piti siitä, että hänen vaimonsa ei salannut naisellista hellyyttään ja hyvyyttään minkään julmuuden verhoon, vaan pyysi vihollistenkin puolesta. Ja hän tunsi, että hän kernaasti olisi suostunut hänen pyyntöönsä, jos suinkin vain olisi voinut. Mutta hän ei voinut.

— Miksi et voi? tiedusteli ihmeissään Helena, sillä hänestä olisi asia ollut mitä yksinkertaisin.

Tyynesti ja hiljaisesti selitti Antti. Hän huomautti, että jos ainoakaan noista miehistä pääsee Soukeloon ja Uhtuaan kertomaan, miten oli käynyt aivan rajan ääressä Arhippaisen ja miten oli ollut heidän itsensä käydä ja miten oli ammuttu musta Ontrei, niin ovat luetut heidän päivänsä. Kostamatta eivät he jätä milloinkaan, jos siihen suinkin kykenevät. Mutta jos nyt saadaan tapetuksi koko matkue, niin ettei jää mitään jälkeä ollenkaan, ja vielä pidetyksi salassa heidän kohtalonsa, niin ei Soukelossa ainakaan ole pitkään aikaan ketään tällaisille retkille lähtijää. Kyllästymään ne ovat sielläkin jo vainoretkiin ruvenneet; vain vanhat, tuo Arhippaisen suku etenkin, samoin kuin Antin isä, olivat niille aina kärkkäät ja jättivät rauhan työt mieluiten naisille. Kun nyt oli tilaisuus saada hengiltä koko se pesuus, niin olisi aivan väärin omaa turvallisuuttaan ja yhteistä rauhan asiaa silmällä pitäen jättää se käyttämättä. Karjalaisten täytyi hävitä jäljettömiin, siinä ei auttanut, niin julma kuin heidän kohtalonsa tuli olemaankin…

Antin mielestä oli se, että karjalaiset olivat joutuneet hänen käsiinsä kokonaan näin avuttomina, suorastaan jumalan viittaus. Olisivatko he armahtaneet hänen sukuansa ja häntä, jos olisivat näin valtaansa saaneet? Eivät olisi. Ei saanut vihamiestä armahtaa, sillä siten niitä vain oli yhä enempi. Viha hävitti ja kulutti, kunnes ei ollut enää ketään, joka olisi vihannut. Toinen tai toinen. Antti oli voimakkaamman ja sitkeämmän heimon lapsi. Hän ei voinut antaa perään, ei voinut joutua tappiolle, sillä hänellä oli tukenaan suunnaton voiman tunto, viekkaus ja sitkeys, sekä järjen valta tunteen yli. Vaikka kuinka surkealta tuntui, niin ei auttanut, asia oli näin sallittu. Erämaa oli tehnyt hänestä jonkunmoisen sallimukseen uskojan, joka toimi aivan omituisella itseluottamuksella, sillä hän tiesi kokemuksesta sallimuksen nähtävästi aikovan hänelle hyvää.

— Eivätpä sinua armahtaneet, vaan mukaansa veivät pideltäväkseen. Orjan, jonka olisi täytynyt alistua kurjimmankin kierokauron mielitekoihin, olisivat tehneet sinusta, samoinkuin me olemme monesta heidän naisestaan tehneet…

Allapäin kuunteli Helena. Hän ei voinut väittää Antin perusteluja missään kohdassa vääriksi, vaan oli päinvastoin pakotettu tunnustamaan ne oikeiksi. Heidän oma turvallisuutensa vaati karjalaisten kuolemaa, se oli totta, mutta hänen lempeä sydämensä kauhistui sitä järjen kylmyyttä, joka tyynesti pani miehen näin menettelemään. Hän katsoi Anttiin. Vakaana tämä tuijotti selälle, saarelle, jossa tiesi vuoroin vihan, vuoroin epätoivon ja kirousten, vuoroin mitä mustimman masennuksen olevan vallalla. Hänen jalkansa juurella leikki lapsi, vihaisesti pieksäen risunkappaleella jäkälikköä ja purkaen lapsekasta vihaansa olemattomiin kierokauro-karjalaisiin…

Helena muisti Kuismaa, tämän osoittamaa puolinaista hyvyyttäkin, joka oli herättänyt turvallisuuden tunteen. Ei se olisi sallinut ainakaan muiden pahaa tehdä, eikäpä olisi tainnut itsekään kehdata yrittää! Helena oli sen nähnyt naisellisella vaistollaan Kuisman silmistä. Ja kun hän nyt muisti hänenkin olevan saarella, pisti sydämeen taas kipeästi. Mutta hän ei puhunut enää Antille mitään, sillä varsinkin Kuisman nimeä kielsi jonkunmoinen käsittämätön arkuus häntä mainitsemasta. Oli antanut pikkupojallekin peitettä…

— Vaiti ollen istuivat he siinä, ja heidän mielensä oli kolkko. Helenan säälistä oli Antti johtunut miettimään kaikkia niitä kertomuksia rajavainoista, joita oli lapsuudestaan saakka kuullut ja joissa sittemmin oli itsekin ollut muutamissa todistajana ja osallisena. Ja vaikka hän hyvin myönsi, että hänen oma heimonsa oli usein ollut syypää mitä kauheimpaan ja tarpeettomimpaan julmuuteen, niin täytyi hänen toiselta puolen heidän puolustuksekseen sanoa, että se oli tapahtunut vasta silloin, kun heidät oli määrättömällä kiusalla ja huippuunsa asti nostetulla epävarmuuden tunteella saatettu hurjistumisen tilaan. Ja silloin eivät heitä pidättäneet mitkään voimat. Mutta karjalainen oli Antin mielestä pakana, jonka julmuus oli tullut kansanlauluksi ja jonka irstaus ei tuntenut mitään pidätystä. Ei ollut heillä pappeja edes kehoittamassa parempaan, eikä Solokoin saarelta kuulunut tänne saakka kellon ääni. Karjalainen oli hänestä viekas ja vilkkaudessaan lapsellinen, jota hän oli lapsuudesta saakka oppinut halveksimaan. Ruumiin voimat olivat kyllä suuret, jos oli kysymys vain hetken ponnistuksesta, mutta sitkeyttä ei ollut ollenkaan. Jos olisi pantu karjalainen päiväksi närekarhilla kaskea äestämään, niin Suomen nainen olisi illalla ollut reippaampi samaa työtä päivän tehtyään kuin hän. Mutta kuitenkin tunsi Antti aina jonkunmoista kateutta heitä ajatellessaan; heissä oli sittenkin jotakin uljasta ja jotakin puoleensa vetävää, tuollaista miellyttävää huolettomuutta, joka todistaa rikasta mielikuvitusta. Siinä missä Antti heimolaisineen teki työtänsä raskain aatoksin ja otsa aina huolten rypyissä, siinä kulki tämä Iivana lauleskellen…

Antti nousi.

— Lähden kaksilaitaani hakemaan, sanoi hän, ja pyysi Helenaa mukanaan murkinalle.

Antti muisteli yöllisen tuulen suuntaa ja läksi soutamaan hiljalleen pitkin rantaa. Kun hän kääntyi niemen kärjestä Murhisaaren näkyviin, tunsi hän selässään pientä väristystä. Hän oli vain katselevinaan kaksilaitaansa, mutta odottikin vain joka hermollaan milloin hänet saarelta huomattaisiin.

Hän arvasi, etteivät karjalaiset voisi aavistaa saarelle jäämistään hänen teokseen, vaan luulevat tietenkin myrskyn veneet vieneen. Ja jos hän olisi joutunut kotinsa puolelle saarta maihin, olisi hän antanut heidän ijankaikkiseksi jäädä siihen uskoon, mutta kun tuuli vei toisaalle, niin että kotiin mennessä täytyisi soutaa saaren sivu, niin ei auttanut juuri läsnäoloaan salata. Yöllä ei Antti halunnut lähteä kulkemaan, kun oli koskesta laskettava. Hänen täytyi siis tuottaa vihollisilleen sekin katkeruus, että saisivat tietää, kenen valtaan olivat joutuneet. Eikä hän sitä juuri surrutkaan, vaan tunsipa yhäkin koston nautintoa ja jonkunmoista hurjaa iloa. Hän oli nyt paikan valtias, hänen vallassaan oli joko armahtaa tai silleen heittää…

Hän souteli tyynesti pitkin kaislikon rintaa katsellen venettään. Kauan ei tarvinnut hakeakaan, kun jo löytyi. Hän sitoi sen veneensä perään, ja rupesi kääntymään takaisin leiripaikalleen. Silloin kuului saarelta huuto, nyt toivorikkaana ja virkeänä… Antti lepuutti airojaan ja kuunteli sekä mietti.

Mennäkö näyttämään, vai soutaako pois? Jos menisi ja näkisivät, kuka on, niin kauhealta mahtaisi tuntua… Mutta samalta taitaa tuntua, jos tyynesti poiskin soutelisi…

Hän oli kahden vaiheella. Huuto kuului uudelleen, kutsuvana, käskevänä, kärsimättömänä… Hän käänsi veneensä saarta kohti ja lähti hitaasti soutelemaan.

Silloin vaikeni saarellakin huuto, ja koko sen puolen ilma tuntui olevan täynnä jännittynyttä ja kiihkeää odotusta, malttamattomalta toivoa mitä ihminen ajatella saattaa. Saarella olijoista tuntuivat tulijan aironvedot hitaudessaan ijankaikkisuuden pituisilta…

Mutta vene lähenee varmasti, vaikka hitaasti. Se ei ole mikään näköhäiriö, valhekuva, vaan todellakin lähestyvä vene, ja siis pelastus varman kuoleman kidasta. Voiko ihanampaa tunnetta ajatella, kuin se, mikä kuolemaan tuomitun valtaa, kun hän kuulee armahduksen sanoman…?

IX.

SILMÄSTÄ SILMÄÄN…

Karjalaiset olivat saapuneet rannalle venettä odottamaan, ja iloinen jännitys kuvastui heidän kasvoistaan. Mutta kun Antti saapui niin lähelle, että venettä rupesi selvemmin näkemään, muuttui heidän iloisuutensa yhä suuremmaksi hämmästykseksi. He tunsivat veneen, mutta kuka oli soutaja?

Ja kun soutaja pysähtyi juuri nuolen kantaman ulkopuolelle saaresta, käänsi veneensä ja näytti kasvonsa, pääsi pettymyksen ja kauhun huuto karjalaisten huulilta. He olivat tunteneet Antin ja arvasivat kaikki hänen työkseen. Kuisma kääntyi sanaakaan sanomatta rannasta pois ja käveli hitaasti kallion laelle. Hän tiesi, nähtyään Antin, rukoukset turhiksi, eikä tahtonut vihollisensa edessä nöyrtyä, eikä liioin hänelle hätäänsä näyttää. Raivo oli niin suuri, epätoivo niin pohjaton, että hän alistui ylpeästi kohtaloonsa…

Mutta toiset eivät olleet ylpeitä, vaan pyysivät armoa, rukoilivat käyttäen kaikkia niitä suloisia sanoja, joita heidän notkeassa kielessään oli. He lupasivat Antille kaiken sen maallisen hyvyyden, mikä heidän tiedossaan vain oli ja mitä he vain voivat kuvitella, ja kun se ei auttanut, ryhtyivät he voimattomina uhkailemaan. He sanoivat kiduttavansa Anttia kaikilla niillä kidutuskeinoilla, mitkä heistä vain nyt tehokkaimmilta tuntuivat, kiristivät hampaitaan, puivat nyrkkiään, kunnes lopuksi vaikenivat. Sanattomina kummastuksesta tuijottivat he Anttiin, joka ei koko aikana ollut sanonut mitään, vain katsonut heihin herkeämättä. Ei ilmekään ollut värähtänyt hänen kasvoissaan heidän houkutuksistaan, ei pieninkään hymyn väre niille ilmestynyt heidän uhkauksistaan, ja kun karjalaiset voimattomassa vihassaan kaahlasivat veteen hänen venettään kohti, siirtyi hän varovaisesti muutamilla aironvedoilla kauemmaksi. Ja kun hän hetkisen perästä lähti soutamaan pois yhtä tyynesti kuin oli tullutkin, heittäytyivät karjalaiset masentuneina rannan hiekalle kohtaloaan valittamaan. Kuisma ainoastaan vaikeni synkeästi eteensä tuijotellen…

* * * * *

Helena rukoili palavasti Anttia taipumaan ja pelastamaan karjalaiset. Kun ei heillä ollut aseita, niin helpostihan sai heille viedyksi tyhjän veneen. Varmaan menisivät, eivätkä enää koskaan uskaltaisi tulla takaisin… Mutta Antti ei taipunut. Yhä uudelleen selitti hän vaimolleen, miksi se oli mahdotonta; koko hänen sukunsa olemassa olo vaati karjalaisten kuolemaa. Niin kuluivat heidän päivänsä keskinäisessä kamppailussa vihollistensa hengestä.

Sillä Antti ei voinut lähteä pois paikalta, ennenkuin oli päässyt varmuuteen. Hän tunsi, että jos hän nyt lähtisi, kun viholliset vielä olisivat hengissä, täytyisi hänen palata takaisin katsomaan, miten oli käynyt. Helena oli jo epätoivossaan vaatinutkin Anttia lähtemään pois, kun ei kerran taipunut, mutta ei Antti voinut. Ja Helena oli silloin syyttänyt häntä julmuriksi ja vavisten silmännyt saarelle päin…

Kolmantena vuorokautena oli saarelta vielä kuulunut huutoa, mutta sitten oli kaikki ollut hiljaa. Viidentenä oli jo tulikin sammunut, kun oli satanut, ja sen jälkeen ei enää savua näkynyt. Ei ollut elonmerkkiä näkyvissä.

Kauhistuksella ajatteli jo Anttikin vihollistensa kohtaloa. Nyt kun heitä ei enää mikään voinut pelastaa, kun koston malja oli nähtävästi jo sakkaan saakka tyhjennetty, tuntui hänestä tekonsa aivan masentavalta ja hän rupesi kiireesti varustautumaan matkaan kotia kohti. Sivumennen saattoi hän nyt varmistautua vihollistensa kohtalosta.

— Pelasta edes Kuisma, rukoili nyt Helena, jos hyvinkin olisi vielä hengissä. Muista, että hän kentiesi pelasti poikasi, kun antoi hänelle mekkonsa. Kiireesti menkäämme, ehkä vielä voimme tehdä osan tehdystä tekemättömäksi.

Kuumeentapaisella kiireellä varustautui Helena soutamaan, eikä Antti häntä enää vastustanut. Helenan rukoukset ja moitteet olivat ikäänkuin kasvattaneet hänen käsitystapaansa, ja hän oli ruvennut itsekin epäilemään tekonsa todellista tarpeellisuutta, toisin vuoroin taas itseään tästä heikkoudesta moittien. Mutta toisekseen arveli hän itsekseen, että Kuisman pelastamisesta saattaisi olla hyötyäkin, ja siksi hänkin saarelle kiirehti.

Lastatut veneet olivat raskaat soudettavat, mutta pian silti matka joutui. Kun lähestyttiin Murhisaarta, heitti Helena soudun ja kääntyi katsomaan: ei ääntä, ei elon merkkiä.

Helena ratkesi lohduttomaan itkuun, Antti tuijotti synkästi saarelle. Hän laski varovaisesti veneensä samaan hiekkaan, josta oli ne myrsky-yönä ryöstänyt, sekä nousi nuotiopaikalle.

Siinä oli kolme karjalaista kuolleena, ja kuolintaudin kauhea laatu näkyi selvästi heidän kuihtuneesta muodostaan. Mutta Kuismaa ei näkynyt.

Hakien kiersivät Antti ja Helena saaren, mutta ei missään. Vihdoin nousivat he kalliolle. Siellä makasi Kuisma hätäisesti tehdyllä lehtivuoteella. Kun he lähestyivät, näkivät he hänen koettavan kääntää päätään heihin päin. Hän oli vielä hengissä.

Kun he saapuivat ääreen, ja Kuisma näki oudosti ja kauhistuneesti katselevan Antin, koetti hän nostaa kättään ikäänkuin iskua varjellakseen, kuitenkaan jaksamatta. Itkien heittäytyi Helena polvilleen hänen viereensä.

— Antti, kanna kiireesti veneeseen, hätäili hän; ehkä hän vielä virkoaa.

Ja Antti nosti vihollisensa syliinsä voimakkaasti ja vaivatta sekä kantoi hänet veneeseensä. Ja Kuisma kiinnitti häneen elottoman ja tuijottavan katseensa, johon Antin täytyi katseellaan vastata, sillä hän tunsi olevansa aivankuin vankina. Ja se katse poltti kuin tuli ja syöpyi hänen mieleensä ainaiseksi karkoittaen rauhan…

Helena koetti antaa Kuismalle syötävää pienissä erissä, mutta kuoleman kouristamasta kurkusta ei enää tahtonut mennä mitään alas. Päivä kului häntä hoidellessa, mutta minkään muun ei voinut sanoa Kuismassa elävän kuin katseen. Se seurasi Helenan ja Antin toimia milloin vain he olivat näkyvillä, ja Helenasta tuntui aivan kuin hän unessaan olisi nähnyt tuon katseen. Se oli niin surullinen, niin moittiva, niin sanomattoman katkera ja väsynyt, kuin olisi siihen ollut koottuna yhteen koko ihmiskunnan tuska ja kärsimys. Ei mikään maailmassa näyttänyt voivan sen tuskaa lieventää.

Saapui murheellinen yö. Antti kaivoi kuolleille haudan siihen paikkaan, jonka vanhastaan tunsi ja hautasi heidät sinne. Entiselle paikalle laittoi hän myös yö-nuotion, teki sen ääreen Kuismalle vuoteen ja kantoi hänet sinne. Ja oli kuin olisi Kuisman kelmeillä kasvoilla vilahtanut hymyn kajastus. Kun pimeä saapui ja aalto kahautteli kaislikkoa salaperäisesti, liikahti Kuisma äkkiä. Kun Helena kumartui hänen ylitsensä ja Anttikin saapui ääreen, kokosi hän viimeisetkin voimansa, katsoi ruskeilla silmillään Helenaan, katsoi Anttiinkin, koetti lausua jotakin, ojensi vaivaloisesti molemmille kätensä ja oli kuollut…

Eivätkä Antti ja Helena sanoneet mitään, sillä itku ja suru salpasi heidän äänensä. — — —

Mutta kun Helena nuotion ääressä valvoessaan mietti Kuisman kuolemaa, tuntui hänestä kuin olisi Kuisma antanut anteeksi, ikäänkuin kuoleman edessä ymmärtänyt Antin teon, hänet, koko maailman tuskan ja vaivan. Kentiesi hän oli siksi hymyillyt, kun Antti kantoi, ymmärtänyt hänen menettelynsä perusteet, tuominnut omansa ja katsonut heidät kaikki näihin tekoihin tavallaan syyttömiksi. Helenasta tuntui kuin olisi Kuisma kuolemallaan ja käden ojennuksellaan vetänyt verhon menneisyyden eteen ja tehnyt onnen ja rauhan taas mahdolliseksi. Hänessä oli vihan ja koston henki saanut niin uljaan ja jalon uhrin, että se oli tyydytetty ja rauhan sekä onnen mahdollisuus taas rakennettu.

Mutta Antti oli nyt vuorostaan synkkä. Vaikka hän nyt tahtonsa perille päästyään entistä selvemmin huomasi, kuinka edullista hänelle lopultakin oli kaikkien karjalaisten tuho, oli Kuisman kuoleman näkeminen, tuo käden ojennus, joka oli hänelle käsittämätön, häntä ankarasti järkyttänyt. Ainoastaan Helenan sovittava usko sai hänet rauhoittumaan ja paljasti hänen alkuperäiselle sielulleen tunnelmia, jotka olivat liikuttavaisuudessaan hänelle outoja ja ihmeellisiä… Aatoksissaan makasi hän mielessään käyden läpi äskeiset tapahtumat. Ja hän ei niitä sittenkään katunut, sillä elämä oli sen kaiken niin vaatinut. Vika ei ollut hänen.

Kun päivä valkeni, hautasi hän Kuisman toisten karjalaisten viereen, ja vieritti haudalle viisi isoa kiveä. Ja kun Helena ihmetellen kysyi, miksi hän viisi kiveä vieritti, kun kuolleita oli vain neljä, ei hän antanut mitään selitystä… Viisi ristiä hakkasi hän kivellä kallion seinään…

Hiljaisina soutivat he koskelle. Siinä päästi Antti toisen veneen irti, jättäen sen kosken niskaan odottamaan. Toisen laski hän heti kosken alle. Ja siinä jäntevällä kädellä venettään kuohujen läpi ohjatessaan tunsi hän taas voimansa palaavan ja rohkeutensa virkoavan viime päivien sielullisten kidutusten jälkeen. Hymyillen vilkaisi hän Helenaan ja lapseensa sekä tunsi luottamusta ja rohkeutta tulevaisuutta ajatellessaan. Uneksien lepuutti Helena suvannolle saavuttua airojaan. Oli taas niin mieluista antaa virran viedä, aallon tuuditella ja uneksia onnen ja rauhan unelmia. Ainoastaan se, joka kokee myrskyn ja onnettomuuden, ymmärtää rauhan arvon ja siitä täysin nauttii. — — —

Isänsä ja Arhippaisen hautasi Antti vierekkäin kotimäen rinteeseen suuren koivun alle, piirtäen koivuun kaksi ristiä. Jo hiukan leikillä sanoi hän Helenalle, että eivät taida siitä vanhukset tosin olla varsin mielissään, mutta että olkoonpahan kuitenkin näin sovinnon merkiksi. Karjalaisten veneestä löytämänsä tavarat saattoi hän hiljaisuudessa, mitään selityksiä antamatta, takaisin omistajilleen, sikäli kuin ne olivat hänen ulottuvissaan; loput piti hän hyvällä omallatunnolla omanaan…

Siitä pitäen alkoi Vaaralan talon varallisuus.

Kadonneita karjalaisia ei koskaan kysytty. Mitä Vaaralan vakava isäntä ja hänen surumielinen emäntänsä tiesivät, sitä eivät he koskaan kertoneet. Heidän sukunsa levisi seudussa laajalle, asuttaen viljelyskelpoiset paikat sitkeillä ja voimakkailla miehillä.

Heidän sukuaan on sekin väki, joka asuu Murhelassa, Parvaselän rannalla. Miksi taloa sillä nimellä sanotaan, sitä eivät kaikki tiedä, mutta perintötaruna kulkee Murhelan väellä kertomus Murhisaaren viidestä kuolleesta.

Kun kesä-iltana apaja vedetään saaren rantaan ja mennään sinne syömään rantakalaa, kertoo isäntä nuotiolla perintötarun. Hän kertoo sen ylpeänä suvustaan. Ja hänen kertomustaan uskotaan, sillä lukemattomat paikat seudulla kantavat muinaisten ryöstöretkien muiston nimessään. Ja yhä vieläkin on rajaseutulaisilla vihamielinen ja halveksiva käsitys karjalaisista.

Jos olet oikein Murhelan isännän suosiossa, niin kertoo hän sinullekin pirtin eteiskamarissaan tarun Kuisman kuolemasta. Ja kertomuksensa vahvistukseksi kaataa hän kalliina aarteena sinulle lopuksi ryypyn koko pitäjässä kuuluun "karjalaisen kuppiin". Se on perinnöksi jäänyt Kuisman sotasaaliista, ryöstetty kaukaa rantamailta, sirosti koristeltu hopeakuppi, joka on alkujaan aiottu komeampaa käytäntöä varten. Väkevästi syöpyy mieleen tämän maljan ääressä taru uljaan ja jalon karjalaisen kuolemasta ja sovituksesta… — — —