PYHIINVAELTAJA
Kuvitelmia Karjalasta
Kirj.
OSMO IISALO [Eino Railo]
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja 1915.
SISÄLLYS:
I. Lähtö luonnon ja alkuperäisyyden maahan. II. Ontrei ja hänen hurskaat opetuksensa. III. Kaksi pyhiinvaeltaja-naista. IV. Outoja tapahtumia tshainajassa. V. Salaperäinen vieras. VI. Jatkoa tapahtumiin tshainajassa. VII. Salaperäinen vieras ja pyhiinvaeltaja-naiset. VIII. Pakoretkelle lähtö. IX. Ontrein tarina. X. Tulo Paadenen kylään. — Runoilija-opettajan vieraana. XI. Öinen juhlahetki. XII. Herääminen ja pako erämaahan. XIII. Unelmia Seesjärveltä. XIV. Koskemattoman luonnon ylevyys. XV. Mietteitä ja huomioita. XVI. Merkillinen kallio. XVII. Alakuloinen ilta. XVIII. Uskomatonta. XIX. Vanha urjadniekka. XX. Onto ja Tuonen lintu. XXI. Kesäinen hetki karjalaisessa kylässä. — Runolaulaja. XXII. Tulo Kemiin. — Pako onnistuu. — Tulo Solovetsiin. XXIII. Solovetsi ja Karjala. XXIV. Taistelu Karjalasta. — Grijp-ritarin tarina. XXV. Grijp-ritarin kuolema ja asemiehen kosto. — Hyvästi. XXVI. Uuteen elämään.
I.
LÄHTÖ LUONNON JA ALKUPERÄISYYDEN MAAHAN.
Vieri siitä virstan toisen, Pakeni palasen maata Salon synkimmän sisähän, Korven kolkon kainalohon.
Hän oli istunut huoneessaan. Ovi oli ollut auki. Ulkoa oli kuulunut siskojen ja heidän vieraittensa raikasta naurua. Tuomen kukkien tuoksua oli kantautunut sisään ja pääskysten liverrystä sekautunut silloin tällöin tyttöjen huolettomaan ilakointiin. Matti-renki oli istunut pirtin portailla paitahihasillaan, isä-rovasti oli ollut huoneessaan päivällislevollaan. Äiti oli jo leponsa katkaissut, koskapa hänen tasainen laulunhyrinänsä oli ruvennut kuulumaan. Kylän raitilta oli vielä silloin tällöin kaikunut pois ajavan kirkkoväen kärryjen ratinaa.
Hän oli nauttinut elämästään ja olemassa-olostaan. Ummistaen silmänsä kuvitteli hän tuon kaiken jälleen ilmieläväksi eteensä. Hän oli tuntenut terveyden ja elämänhalun suomaa hyvinvointia, sekä iloinnut jo edeltäpäin kaikesta siitä uudesta ja oudosta, jota pian tiesi tulevansa näkemään. Laukku tuossa lattialla, jonka viime solkia hän siinä kiinni solmeili, sekä vierellä pahkurasauva, ynnä vielä hänen pukunsakin osoittivat, että hän oli lähdössä matkalle, nähtävästi jalkamatkalle. Hyvin hoidettuaan asiansa oli hän päättänyt vielä kerran, ennenkuin lukunsa lopetettuaan ryhtyi vakinaiseen toimeen ja siten kenties kiinnittyi liiaksi, harhailla vapaana siellä, missä vielä tapasi luontoa ja kansaa, jota ei sivistys ollut muuttanut.
Niin oli hän matkustanut Sortavalaan ja siitä Koirinojaan. Täältä oli hän hiljalleen astuskellut läpi Suistamon Suojärvelle, josta eräästä rajakylästä sai matkatoverin, Ontrein. Siitä oli painuttu rajan poikki ja lähdetty kohti kuuluisaa Solovetsin luostaria. Sillä matkalla oli hän parhaillaan, ja oli hän jo nyt huomannut tulleensa siihen luonnon ja alkuperäisyyden, lapsen uskon ja hartauden maahan, josta oli uneksinut.
II.
ONTREI JA HÄNEN HURSKAAT OPETUKSENSA.
Lennin maille vierahille, Tulin tuntemattomille, Sinisen salon sisähän.
Hän oli solakka ja kaunis mies. Tummissa silmissä oli avomielinen katse, jolle tuuheat kulmakarvat antoivat jonkunmoista näennäistä tuimuutta. Päällä oli oma pysty asentonsa, joka osoitti pelotonta ja itsenäistäkin luonnetta. Kun hän silmäsi taakseen, siellä perässä pyrkivää toveriaan, kuvastui kasvoille malttamaton ilme, joka kuitenkin pian vaihtui hymyksi ja leikiksi; häntä nähtävästi huvitti toverinsa näkeminen.
Ontrei olikin hänen reippautensa suoranainen vastakohta. Toinen jalka oli muodostunut kömpelöksi kämpäjalaksi, jonka hän vaivoin aina sai toisen edelle sijoitetuksi; oikea käsi oli kuivanut koukkuun ja koko ruumis oli käynyt hiukan vinoksi. Tukka oli pellavaista, niskasta tasaiseksi leikattua, leuassa tutisi liuhuparta. Silmät olivat siniset, ja loisti niistä avoimesti lempeys ja hyvyys sekä lapsen mieli. Ja kuitenkin saattoi hänen kasvoilleen joskus välähtää voiman, toiminnan ja tarmon ilme, joka ikäänkuin hetkeksi muutti koko miehen. Vaivaloisesti kävi häneltä kulku ja raskaasti nojasi hän sauvaansa, mutta matkan kuluessa osoitti hän tavatonta sitkeyttä, joka pani terveenkin kovalle koetukselle.
He vaelsivat synkässä erämaassa ja oli heidät yllättänyt sade ja myrsky sekä niiden mukana hämärä, joka kuusikkometsässä tuntui kaamealta. Oli kuin olisivat nuo savenkarvaiset pilvet olleet tuossa puiden latvoissa, joita vihainen tuuli pudisteli. Tieaukon päältä vilahti vielä pilven lomasta iltatähti kuin hukkuvan avunhuuto, kunnes sekin katosi. Arkuus ja vilun tunne, turvattomuuden ja hämärän salaperäinen orpous valtasi mielen, joka halasi pois tästä epäystävällisestä säästä.
— Ylen — alotti Ontrei päästyään odottelevan toverinsa kuuluville — ylen on nyt, veliseni, ilma paha joutuin matkata. Sinähän kyllä nuorilla ja notkeilla jaloillasi menet saman tyynellä kuin tuulellakin, mutta minun vaivaisen on vaikeampi. Mutta saattaapa sinunkin vauhtisi hiljentyä, ennenkuin ollaan perillä…
Hän hymähti leikillisesti ja vilkaisi salavihkaa nuoreen toveriinsa.
— Sinä olet, Ontrei, — vastasi tämä — hidas, mutta sitkeä. Pitäisi joutua kylään levähtämään. Nälkäkin on. Onko vielä matkaa pitkästi?
— Viisi virstaa ainakin. Mutta astutaanhan hartaasti. Harvan matkanhan perille niin nopeasti päästään kuin mieli tekisi. Ja kuitenkin, — kun ollaan kuoleman kanssa vastatusten, niin jopa onkin mielestämme silloin liian joutuin maallinen vaelluksemme suoritettu…
Ontrei huokasi, teki ristinmerkin ja jatkoi:
— Ei vapahtajakaan kiireesti kulkenut apostolein kera vaeltaissaan ajallisessa haahmossaan. Ja kuinka sattuikaan pyhälle Sosimalle, kun hän hengen herättämänä läksi Äänisen rannalta astumaan halki erämaan pohjoista kohti…
Tällä kohdalla tukahdutti Ontrein tavallista äkeämpi tuulen puuska, joka sai hänet peräti hengästymään. Edessä oli suon salmeke, jonka toisella rannalla metsä mustana ja uhkaavana odotti kulkijoita. Nuoremman tottumattomia veriä hiukan värähdytti ja hän pysähdytti Ontrein.
Mikä se?
Edestä metsästä kuului valittavaa kitinää ja tuulen outoa kohinaa. Rusahteli ja rasahteli, pelkäävä korva kuvaili ja kuvitteli, silmä näki näkyjä. Suuri risti kohosi tiepuolessa ja joukko valkoisia riepuja liehui tuulessa. Kaikki lapsuuden muistot kalmasta ja murhapaikoista lennähtivät mieleen.
— Mikä se on tuo risti tuossa?
— Risti? Vain muistutus matkamiehelle, että anoisi siunausta retkelleen. Hurskas ja hyvä kristitty uhraa palasen liinaisestaan sivu mennessään, saaden niin Jumalan siunauksen matkalleen. Ka, sittenpä ei haltian ja pahan valta häneen pysty.
Ja hartaasti risti nyt Ontrei silmänsä, kumarteli ja anoi siunausta.
— Ano sinäkin, veliseni, etteivät rosvot meitä yllätä, kehoitti hän toveriaankin, taas päästen jatkamaan:
— Niin, kuinkapa sattuikaan hurskaalle Sosimalle, kun hän Jumalan käskystä läksi matkalleen. Ylen olisi tietenkin ollut pyhälle miehelle mieluinen autuas ja pikainen kuolema, että olisi hän päässyt siihen elämään, jota niin palavasti halasi, mutta eipä suvainnut Jumala hänen siinä asiassa kiirettä pitää. Pitkän elämän hän soi hänelle, esimerkiksi kaikille Karjalan pakanoille, ja lopuksi sijan pyhimystensä joukossa. Niin kun hän nyt nuorena munkkina matkasi halki Karjalan Vienan rannalle, läpi synkeän pakanamaan, tapasi hän kerran tieltänsä sairaan miehen. Auta minua, pyysi mies, kylään vie, sillä kovin olen minä sairas ja äijälti on vielä matkaa. Minulla on kiire, vastaa Sosima, Jumala kutsuu minua, en vielä tiedä, mihin; hoidan sinua tässä, kunnes paranet, mutta kylään en voi palata. Ka, jos Jumalaa kunnioitat, niin vie kylään, rukoili vieläkin mies; ei sinun kiireesi niin suuri ole, ettet hyvää työtä ehtisi tekemään; kun teet, niin saat sitä suuremman palkinnon. Sosima totteli miehen pyyntöä, hoiti hänet terveeksi ja saattoi ihmisten ilmoille petojen kynsistä, jälleen lähtien iloiten matkallensa. Konsa hän sitten havumajassansa Solovetsin saarella, myrskyssä ja kylmyydessä, julmain pakanain uhkaamana, talven ja pakkasen keskellä nälkään nääntymässä palavasti Herraa rukoili, niin ilmestyi hänelle mies, joka toi ruokaa ja virvoitti pyhimystä ruumiillisella ja hengellisellä lohdutuksella. Ja miehen tunsi Sosima samaksi, jonka oli metsästä pelastanut. Se oli itse Spoassu… Vapahtaja näet…
* * * * *
Selittämättömän outo tunne valtasi nuoren miehen. Siinä yön hämyssä hänelle melkein vieraan, mutta lapsellisessa, taikauskon sekaisessa hurskaudessaan sittenkin niin tutun ramman rinnalla vaeltaessaan oli hän mielestään kuin salaperäisessä keskiajan maassa. Tie milloin vaipui synkälle suolle sumuun ja väijyvien rimpien keskeen, jossa jalka peläten haparoi tukea ja jossa pieninkin taakka selässä tuntui syntikuormaa raskaammalta, milloin kohosi kumisevalle harjulle, jossa myrskyn ääni soi kuin ylevän soiton humina. Silloin taas nousi jalka keveämmin ja mieli reipastui, kuta korkeammalle tultiin. Niin vaellettiin yössä ja hämärässä, vuoroin vaipuen, vuoroin nousten, mieli askarrellen oudoissa ja omituisissa ajatuksissa. Kaukaa lapsuuden muistoista se haki esiin erikoisia, ammoin unohduksissa olleita mielikuvia kristityn kolkosta vaelluksesta kuoleman varjon laaksossa, jossa saatiin kestää kamalat taistelut väijyvää kiusaajaa vastaan. Ja tuosta siirtyi aatos laajemmalle upoten alakuloiseen näkyyn alati vaeltavasta ihmisjoukosta, joka levottomana rientää aina eteenpäin, itsekään todella tietämättä, minne…
Hän katseli taas salaa Ontreita, kun tämä siinä kompuroi liukasta polkua, nähtävästi syviin mietteisiin vaipuneena. Hänen täytyi suorastaan ihmetellä sitä tarmoa ja voimaa, jota ukko osoitti. Toista kertaa oli hän nyt matkalla Karjalan kuuluun luostariin, ponnistellen kymmeniä peninkulmia läpi erämaiden. Ja kaiken tämän teki hän päästäkseen mielestään edes hiukan lähemmäksi sitä ihmeellistä päämäärää, joka hänen hengelleen kangasteli, saadakseen edes jotakin toivovaa varmuutta siitä, mitä hän sanoi sielunsa autuudeksi. Hartaasti ukon aatokset yleensä viipyivät pyhissä asioissa ja alati sai hän aiheita lapselliseen tapaansa ottaa esimerkkejä sanasta, jota hän vaikeasti selvitti Uudesta Testamentista. Siinä rinnalla sekoitteli hän uskomuksiinsa paljon vanhaa perittyä taikauskoaan ja loitsuhenkeä, joka oli hänellä verissä erottamattomana osana. Ja kaikessa tässä uskossaan ja varmuudessaan hänellä oli ehtymätön toivorikkauden, ilon ja elämänhalun lähde, niin että häntä saattoi väliin pitää aivan kadehdittavana henkilönä…
Nuorelle kulkijalle oli tässä ollut paljon uutta ja mielenkiintoista, jotain kehittymättömyydessään viehättävää luonnontilaa, joka oli tenhonnut hänet. Ääneti oli hän matkan varrella kuunnellut Ontrein hartaita jaarituksia pään nyökäyksellä hyväksyen hänen hurskaat arvelunsa siitä, mikä on ihmiselle tarpeellista taivaan valtakuntaan pääsemiseksi. Visusti oli hän varonut puolella sanallakaan heittämästä mitään varjoa tähän kirkkaasti pulppuavaan uskon, rauhan ja onnen lähteeseen…
— — — — —
Mietteistään havahtuen huomasi hän äkkiä astuvansa leveämpää ja raivatumpaa tietä. Ontrei laahusti väsyneenä hänen rinnallaan ilmoittaen kohta kylään päästävän, minkä kaukaa silloin tällöin kuuluva koirain haukunta todeksi vahvistikin. Lähestyttiin tiheämmin asuttuja seutuja, suurempia kyliä, joiden lävitse itää kohti vievä tie laajeni laajenemistaan, kunnes yhtyi Äänisen rannalta Vienan rannalle menevään valtamaantiehen. Sinne oli heidänkin mieli päästä, liittyä siihen pyhiinvaeltajain virtaan, joka sitä myöten joka vuosi näihin aikoihin vaelsi Valkean meren rannalle Sumaan, Solovetsin kuuluun ja pyhään luostariin sieltä päästäkseen. Ontrei oli sen niin tahtonut, sillä monet hurskaat miehet ovat silloin luostariin kulussa Venäjän kaikilta ääriltä, ja kalliita opetuksia kuuluivat he matkan varrella yksinkertaiselle kansalle jakavan.
Laantumatta ulvoi tuuli yhä, mutta sade oli lakannut ja pilvet olivat hajautumassa taivaalta. Kun metsä loppui ja kylän aukeama avautui eteen, vilahti taas taivaalta tuo äsken sinne hukkunut kesän kalpea tähti. Sen yläpuolelle kirkastui sininen, kuulakka öinen taivas, mutta alapuolella olivat synkkänä muurina vielä äskeiset myrskypilvet. Unen helmoissa uinuva aunukselainen kylä otti vaieten vastaan vieraat, antaen ainoastaan velvollisuudentuntoisen koiraparin kujalla ärhennellä. Mutta vaikenivat nekin, ja tyynesti avasi Ontrei parhaan talon pirtin oven ja painui sisään, nuoremman toverin seuratessa perässä. Oven suussa teki Ontrei hartaasti ristinmerkit, kumarsi nöyrästi ja anoi yösijaa matkamiehelle. Ja kun hän kysyttäessä ilmoitti "Solokoihin" mentävän, riennettiin vaeltajia palvelemaan ja yösijaa laittamaan.
Syötyään yksinkertaisen illallisen makasi hän kauan valveilla vuoteellaan Ontrein vierellä, miettien ja kuunnellen. Ontrei-parka luki iltarukouksiaan. Nöyrästi polvistuen sopotti hän puoliääneen ulkoa oppimiaan lukuja, tiheään ja yksitoikkoisesti, silmät raukeasti puoliummessa. Koko hänen sielunsa tuntui olevan mukana näissä sanoissa, joista hän tuskin kaikkia ymmärsi. Mutta hän tiesi, että ne olivat tehdyt ja kirjoitetut Jumalan kiitokseksi ja varjeluksen anomiseksi, ja se riitti hänelle. Ja kun ulkoa opitut rukoukset olivat loppuneet, puhui hän vielä kauan itsekseen, hiljaa liikutellen huuliaan. Silloin tällöin kuuluvasta sanasta saattoi ymmärtää hänen nyt rukoilevan kotia jääneiden, nuoren toverinsa ja kaikkien lähimmäisten puolesta…
Kuta lähemmäksi siinä uni hiipi nuorukaisen mielikuvitusta, sitä enemmän nautti hän olotilastaan. Kulttuurin veltostuttamat jäsenet olivat jo saaneet perinpohjaisen kohennuksen, väsymys ja lämmin raukaisi niitä suloisesti, ja levon tunne tuntui ihanalta. Olipa kuin olisi hän ollut muumio pyramiidissa, jonne maailman myrsky ei kuulu…
Hän vaipui uneen, mutta mielikuvitus jatkoi leikkivää työtänsä.
Hän oli olevinaan kaukana poissa, ei oikein tiennyt, missä, mutta ihanassa etelän maassa hän oli. Ontrein kanssa he nytkin vaelsivat, mutta Ontreilla oli nyt turbani päässä, ja yllään vain jonkunmoinen liinainen kauhtana. Jalat hänellä olivat paljaat, ja kädessä kuppi, johon armeliaat ihmiset antoivat almujansa. Niin he vaelsivat pitkin suoraa ja leveää tietä, joka vei yli upean tasangon, kaukana häipyen sinervään vuoristoon. Paljon kansaa kulki tätä tietä heidän mukanansa, ja he olivat Ontrein kanssa heidän vertaisiaan. He keskustelivat pyhistä asioista ja pohtivat autuuden oppia, väitellen siitä, mitä ihmisen olisi parasta ajallisen vaelluksensa aikana tehdä, ja väliin kiivaillenkin oikean tien puolesta. Ja kun hän juuri leikillä kuvaili Ontreille rauhan ja levon ihanuutta, kiivastui Ontrei kovin, huutaen jyrähtävällä äänellä: oikea lepo on Jumalassa! Ja samalla kosketti Ontrei, joka oli kasvanut oudon suureksi ja korkeaksi, häntä sauvallansa. Hän tunsi äkkiä keventyvänsä ja kutistuvansa, kunnes rupesi vaipumaan alaspäin. Hän vaipui, vaipui, tunsi äärettömän tyhjyyden ympärillään, tunsi olemattomuuden ihanan ja ijankaikkisen rauhan, saattaen kuitenkin sanomattomaksi vastakohtanautinnokseen verrata sitä olemisen kuvaamattomaan tuskaan. Tämä on varmaankin Buddhan "nirvana", aikoi hän juuri ihastuen lausua, kun hänen ajatuksensakin jo seisahtuivat ja hän vaipui todella raskaaseen, pitkällisen rasituksen ja miettimisen aiheuttamaan uneen.
Uneen oli jo vaipunut Ontreikin; liuhuparta vain silloin tällöin liikahti unimatin hänenkin mieleensä ennenkuvailemattomia autuuden iloja esitellessä.
III.
KAKSI PYHIINVAELTAJA-NAISTA.
Hyvän sait, hyvän tapasit, Hyvän luojasi lupasi, Hyvän antoi armollinen.
Vaeltava ritari ei saanut lannistua mistään vaivoista ja vaaroista, vaan oli hänen uhrattava elämänsä ja voimansa juuri sellaisten etsimiseksi, että ne kestettyinä koituisivat hänen nais-ihanteensa yhä suuremmaksi kunniaksi ja maineeksi. Niin voi hän joutua lumottuun metsään, jossa salaperäisessä hämyssä hänen aistinsa huumautuivat ja jossa hän saattoi sattua jopa hänellekin, itse sadun vaeltavalle ritarille, outoihin ja ihmeellisiin seikkailuihin. Houkuttelevimpana niistä on kaikkien aikojen vaeltaville ritareille mieleen kuvastunut seikkailu lemmen ihanalla vuorella, joka tuolta mielikuvitelmain lumometsästä alati tenhoavana viittaa. Väitetäänpä, että sinne juuri, lumotulle lemmen vuorelle, vetää kaikkia vaeltavia ritareita salainen ja sammumaton halu. Keskellä hartauden harjoituksia, keskellä taistelun tuoksinaa, keskellä elämän kiihkeintä kamppailua, kuuluu äkkiä salaperäinen kuiskaus sydämestä, vastustamaton vaatimus, käsky: tule! Ja käsi seisahtuu, kaiho valtaa mielen. Ritari vaipuu mietteisiinsä, lähtee vaeltamaan ja harhailee pian lumotussa metsässä loihtu-kaikujen leikkikaluna. Mitä hakea, mitä etsiä! Virvatultako, joka levottomana kuolleitten ritarien haudoilla väräjää, onneako, jota metsän utuiset hengettäret ilakoiden uskottelevat? Ei voi sanoin päämäärää nimittää, ei selittää, hakea ja etsiä on vain käsky, kulkea ijäti kysymys huulilla. Ihanana viittaa tuolta tuulentupa, uljaana kohoaa sieltä linna ja avosylin odottaa siellä sadun Paribanu, haltijattarista kiehtovin. Mutta lähelle tullen kuva vaihtuu, näky katoaa, ja ilkeä arki irvistää puun oksalta vastaan…
— Ontrei, sano minulle, oletko koskaan rakastanut?
He kulkivat hiottavassa helteessä leveätä maantietä pohjoiseen päin. Pehmeähiekkaiseen tiehen vaipui jalka nilkkoja myöten, joten astunta tuntui raskaalta; paarmapilvi seurasi heitä uskollisesti, koettaen saada väkisinkin tilaisuutta kiduttajan työhön hikisellä kaulalla. Kangas valkoisine jäkäläpeitteineen ja siinä kasvava hongikko tuntuivat aivan hehkuvan kuumuudesta.
Kysymys tuli Ontreille odottamatta. Hän pysähtyi, pyyhki hikeä otsaltaan ja kysyi vuorostaan puoleksi hymyilevä, puoleksi epäilevä, mutta samalla kuitenkin hiukan surumielinen ilme silmissään:
— Että mielitietyn taioissako?
— Niin.
— Olen.
Nyt oli ensimäisen kysyjän vuoro ällistyä. Hän oli odottanut kansanmiehen tapaista kiertelevää vastausta, leikiksi lyöntiä tai muuta sellaista, eikä ollut arvannut varautua tällaista vakaata suoruutta vastaan ottamaan. Hän oli vaiti, keskustelua jatkamatta.
Heidän edellään kulki kaksi naista. Toinen oli vanha mummo, jonka hän oli nähnyt äsken venäläisessä majalassa, mutta toista hän ei ollut siellä huomannut. Päättäen askeleista oli hän kuitenkin nuorempi, sillä kulku kävi keveämmin ja vartalo notkahti myöskin silloin tällöin nuorteasti. Vähitellen heidän välimatkansa lyheni, kunnes he pian kulkivat peräkkäin maantien reunaa. Häveliäästi hän sentään jättäysi naisista hiukan jälemmäksi, huomaten kuitenkin kuuntelevansa jännityksellä, minkä sointuisella äänellä nuorempi vanhemman kiivaaseen sopotukseen vastaisi. Mutta vastaus oli niin hiljainen, ettei ääntä juuri kuulunut, ja pettyneenä huomasi hän jälleen jäävänsä naista tarkastelemaan. Takaa kuuluvat jonkun venäläisen ajajan yksitoikkoiset huudot saivat naisen sitten vilkaisemaan taakseen, ja silloin vilahtivat kasvot hetkiseksi näkyviin. Samalla kosketti Ontrei toverinsa käsivarteen.
— Veliseni, sanoi hän nöyrästi, menemme naisten edelle ja jätämme heidät.
Hän ymmärsi kyllä Ontrein tarkoituksen, mutta ei ollut tietävinäänkään.
— Miksi niin? kysyi hän huolettomasti.
— Älä katso tätä kaunokaista neitoa, veliseni, lähde edelle ja unohdamme heidät. Ei sovi sinun nyt pyhällä matkalla, eikä sovi muutenkaan tämän nuoren naisen suosiota hakea.
Omituista oli, että hänen täytyi tunnustaa ukon ymmärtäneen hänet puolittain oikein. Heti nähtyään naisen nuoreksi, ja, kuten nyt tiesi, myös harvinaisen kauniiksi, oli aivan vaistomaisesti melkein itsetiedoton rakastumisen ja omaksi saamisen heräävä tunne hänet vallannut. Se ei ollut ajattelua eikä suunnittelua hänen puoleltaan, se oli vain salaista luontoa, veren ihanaa runoutta, joka kuuluu kuin hieno kuiske lumotusta metsästä. Mutta ukon herätyksestä hän huomasi mahdollisuuden tuon tunteen syntymiseen, pelkäsi sitä itsekin ja sanoi alistuen:
— Sinä olet, Ontrei, taaskin oikeassa. Lähdemme, menemme edelle.
Sivu mennessään ei hän kuitenkaan voinut olla naiseen katsomatta. Silmien eteen vedetyn huivin alta vilahti kaksi tähteä ja tumman ihon kauneutta lisäsi vielä läpikuultava punerrus, joka hitaasti levisi yli kasvojen. Otsa oli matala, kasvot kapeat, kulmakarvat korkeat ja kaarevat, nenä omituisen kauniisti ja sopusuhtaisesti kyömyllä, suu lämmin ja leuka sievästi pyöristynyt. Vaatemyttyä kantava käsi oli sangen kapea ja valkoinen, ollakseen, kuten hän otaksui, vain tavallisen työläisnaisen käsi…
— Kuule Ontrei…, yritti hän leikillä…
— Menemme, menemme, hoputti tämä. Vaieten olivat naiset väistyneet tien toiselle puolelle ja vaieten menivät toiset sivu. Vasta hetken päästä loihe Ontrei puhumaan. Hän lausuilihe sanojaan kuin säälillä ja lohdutellen, kuin ymmärtäen, että mahdollisesti pienenpieni katkeruuden pisara oli saattanut toisen sydämeen jäädä.
— Suunnattomat olivat kiusaukset — puhui hän taas hurskaasti — pyhällä Sosimalla yksinäisyydessään Solovetsin autiolla saarella. Lähti näet sieltä ensi talvena pyhä Hermanni mantereelle ruoan ja muiden tarpeitten hakuun jättäen Sosiman yksinäisyyteen. Ja alkoi pyhimykselle niin ankara kiusauksen aika, että ellei Jumala olisi häntä alituisesti vahvistanut, hän olisi kaiketi, ellei toisin ollut jo alusta määrätty, langennut johonkuhun noista moninaisista viettelyksistä. Niinpä saatana tässäkin erikoisesti käytti kauniin naisen haamua kiusauksen aseena. Yön pimeydessä, kun pyhä mies syntinsä tunnossa havumajassaan kovalla vuoteellaan vaikeroi, valkenee äkkiä maja ja hänen eteensä ilmestyy nainen ihanasti hymyillen ja käsiään ojennellen. Lähde pois saarelta tästä kurjuudesta, mene kauas etelän maille, siellä odottaa sinua suuri valta ja vaikutus sekä ihana elämän hekuma! Mitä täällä saarella teet paleltumassa, kelle on siitä hyötyä? Eihän voi olla Jumalan tahto, että hautaat itsesi tänne erämaahan! Ja kun meri jäätyy, tulevat karjalaiset eräretkelle ja tappavat sinut. Lähde pois, etelän mailla tulen luoksesi. Näin puhui kiusaaja, vietellen ojennellen käsiään ja koettaen herättää pyhimyksessä synnin himoa. Mutta hän taisteli kovasti vastaan, rukoillen voimaa Jumalalta, joka häntä auttoikin, vapauttaen hänet saatanan loihtunäyistä. Vältä kiusausta, vältä, se on paras, se paras, se, se-e-e…
Moneen kertaan vakuutteli tätä hurskas Ontrei, veisaavalla äänellä venytellen viime tavuaan. Nuorukainen hänen rinnallaan kuunteli häntä hymyillen, aikoen jo ruveta ukon kanssa tarkemmin pyhästä Sosimasta ja hänen elämänsä vaiheista keskustelemaan, kun jälestä kuuluva pieni kirkaisu sai heidät katsomaan taakseen.
Äsken heidän takaansa kuulunut ajaja oli saavuttanut naiset ja pysähtynyt heidän kohdalleen. Nuorempaa heistä näkyi tarantassissa istuva leikillisesti vetävän kädestä puoleensa. Siitä kirkaisu ja vanhemman naisen toruva ja äänekäs hätä.
Vilahduksessa ja huolimatta Ontrein rauhoittelusta oli nuorukainen troikan luona. Tummapartainen, naurava ja hyvännäköinen venäläinen piti tyttöä kädestä kiinni, iloisesti häntä puoleensa suostutellen ja leikkiä laskien. Nähdessään nuorukaisemme kiireesti lähestyvän, päästi hän neidon, antaen käskyn ajajalleen. Heti läksi troikka liikkeelle, ja herra troikassa vilkutti ystävällisesti nuorukaiselle kättään, ikäänkuin sanoakseen, ettei mitään pahaa oltu tarkoitettu. Tyttö ja mummokin olivat jo vironneet säikähdyksestään. Kooten kaiken venäjän kielen taitonsa kysyi nuorukainen hengästyneenä, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Nuorempi järjesti hiestyneenä huiviaan ja epäjärjestykseen joutunutta tukkaansa, vanhempi kiiruhti selittäen vastaamaan:
Ei ollut mitään erityistä tapahtunut. Tuo vallaton mies oli tarjonnut sijaa tarantassissa, ja kun siitä ei oltu huolittu, oli hän muka väkisin ajoneuvoihinsa vetänyt. Hyvä oli, kun sattui muita matkalaisia, ettei pitemmälle leikissään mennyt, vaikka ei hän tietysti mitään pahaa olisi lopuksikaan voinut, tuskinpa tahtonutkaan tehdä. Voi, voi, kuinka oli turvatonta kahden naisen näillä erämaan teillä vaeltaa, turvatonta, herra, kovin turvatonta!
Nuorempi nainen otti huivin päästään paljastaen kauniit kasvonsa kokonaan ja kääntyen nuorukaisen ihailevien silmien edestä punehtuen pois. Tämä näki nyt, ettei hän voinut olla mikään tavallinen sen seudun tyttö, sillä siksi hienostunut oli hänen kasvojensa ilme ja siksi säilynyt hänen kapea ja valkoinen kätensä.
— Miksi ette aja? kysyi nyt nuorukainen.
— Herrat vain ajavat, ei talonpojat, vastasi mummo hiukan salaperäisesti, lisäten sitten:
— Me menemme Solovetsin monasteriin.
— Sinnehän mekin, ilmoitti nuorukainen, ja ehdotti sitten aivan luonnollisena asiana:
— Yhdessä käykäämme, niin eivät enää tahdo ajoneuvoihinsa?
Mummo ei sanonut mitään, katsahti vain epäilevästi seuralaiseensa. Mutta kun tämä nyökkäsi päätään, rupesi hän suostumaan.
— Kuka sinä olet, herra? kysyi hän. Avomielisesti teki nuorukainen selkoa itsestään, esittelipä Ontreinkin, jonka nähdessään mummo hiukan hymähti. Mutta kun nuorukainen vuorostaan uteliaana kysyi, ketä he sitten olivat, ja mummo aikoi ruveta vastaamaan, estikin sen neito äkkiä supisten mummon korvaan jotakin.
— Menemme sitten, sanoi nyt mummo lyhyesti.
Nuorukainen ja neito kulkivat edellä, vaiti ollen ja vakavina, takana tulivat mummo ja Ontrei, edellinen hiukan vaivatun näköisenä. Ontrei asteli laahustaen, onnetonna muodoltaan, usein kuivaten hiestyvää otsaansa ja mietteissään huuliaan liikutellen, mummo kulki vihaisesti kättään tuiskien ja itsekseen nähtävästi äskeistä sattumaa sadatellen.
Tie kohosi nyt ylöspäin pitkin tuuheametsäisen harjun selkää. Kun päästiin harjun päälle ja metsä ei enää näköalaa peittänyt, avautuikin se laajana joka taholle. Maa oli kasautunut aikojen mullerruksessa kummuiksi, joiden rinteet peitti tuuhea metsä, miellyttävä vuoroin tummassa, vuoroin vaaleassa vihreydessään. Tuolla laaksossa harjun juurella kiemurteli pieni salojoki, hakien uraa, mistä pääsisi puikahtamaan pois tästä mäkien ja laaksojen sokkelosta, nähtävästi tuolta kaukaa välkkyvän järven helmaan. Vaarojen laelta siintivät kauas suuret koivut, järven rannalta kultaristinen kirkko ja tuolta kaukaa erotti silmä talon tapaista, kaivon vintin kaltaista, merkkiä kylästä ja ihmis-asunnosta. Mutta tuolta toisaalta, tummimman metsän keskeltä, kumpuili ilmaan hienoinen savupatsas; vaeltajan silmä huomasi sen kummastellen, ruveten kuvittelemaan kaikellaista, mutta rauhoittuen sitten tuohon järkevään otaksumaan, että siellä olikin niittymiesten aidankorjaustuli. Ilmassa väreili kesän lämmin auer, mielessä pääsi valtaan suloinen ja terve raukeus.
Nuori nainen istahti väsyneenä pitkän mäen noususta tien viereen kivelle, jääden katsomaan edessänsä avautuvaa maisemaa. Nuorukainen istahti hänen lähellensä, mutta mummo vielä lähemmäksi. Ontrei taas kyyssähti taammaksi, tylsän näköisenä ruohon kortta pureskellen.
* * * * *
Salon tuttua maisemaa vaieten katsellessa ja yksikantaan väsyneitä huomautuksia toisten kanssa vaihtaessa kantautui nuorukaisen sieluun muistoja kuin unelmia ja näkyjä menneiltä ajoilta. Lapsuuden kadonneesta maailmasta selvisi eteen kuva samallaisesta seudusta saloineen, järvineen, kirkkoineen ja kumpuilevine vaaroineen. Vaarain keskellä levisi järven selkä saarettomana ulappana ja kehyksenä kohosivat tummametsäiset kukkulat kaikkialla. Kaukaisena kohinana kuului järven toiselta puolen kosken pauhu, kun sydänmaan ruskeat vedet lähtivät purkautumaan kohti hautaansa, meren syliä. Mutta järven toiselta puolen siinti niemen nenästä kirkko, niin kaukaa, että se näytti puoleksi veteen uppoavan. Sinisten salojen takaa saapui vakaata kansaa kirkolle, josta kellojen kumina kantautui yli vetten hiljaisena kaikuna pienen pappilan kartanolle. Lähestyi kirkkoon menon aika, jolloin pastori astui huoneestaan, lähtien kulkemaan rantaan. Hänen seuraansa liittyi pian suntio, tuo kunnollinen, mutta hiukan leikkisä mies, joka pitkillä kinkerimatkoilla sopivasti osasi papillista ystäväänsä leikinlaskulla ja pienellä viattomalla kepposella huvittaa. Joukkoon liittyi vähitellen juurevia isäntämiehiä, jotka katsoivat jonkunmoiseksi kunniaksi päästä kirkkolahden poikki pastorin venheessä. Astuttiin hiljaisina, silloin tällöin huomauttaen jotakin ilmoista ja vuodentulon toiveista, kunnes saavuttiin rantaan. Siellä suntio vikkelästi lykkäsi venheen vesille, meni perään huoparimillaan venhettä vakauttamaan siksi kunnes pastori asettui paikalleen, jonka jälkeen muita tuli mukaan sen kuin venhe kantoi. Niin sitten lähdettiin, ja suntio ohjasi täysin lastattua alusta tyynesti kohti kirkkorantaa. Joka suunnalta nyt soutikin venheitä kuin vesilintuja, sillä laajat vedet halkoivat seutua. Mies oli jokaisessa perässä, naiset soutivat ja valkoiset paidanhihat vilkkuivat. Vasta aitasta otetuista vaatteista lemusi hauskasti hajuheinän tuoksu, naiset nauroivat ja siellä täällä viiletti pikku poika kaislan korrella veden pintaa. Jo tultiin kirkkorantaan. Korkeita ja kauniita koivuja kohosi kirkon ympärillä, piha oli kauniina nurmena ja koivikossa kasvoi runsaasti mustikoita. Pappi poistui sakastiin, mutta kansa jäi vielä kirkon edustalle siitä vähitellen sisään siirtyen. Siellä lukkari jo veisasi ankarasti hojottaen ja katsellen seurakuntaa tuolla alhaalla lasiensa alatse. Kun pastori, jonka laulannolliset taipumukset eivät olleet hänen intonsa tasalla, sattui vetämään messuansa väärään, antoi lukkari, joka tietenkin tahtoi olla mainittavan hyvä siinä suhteessa, hermostuneella ilmeellä pastorille merkin, että kyllä nyt kaikki on menossa hullusti, minkä johdosta vakaa pastori rupesi hämillään erikoisen tärkeästi kurkkuansa kakistelemaan. Mutta päästiin siitäkin, ja niin alkoi saarna, pitkä ja perinpohjainen, jota tuontuostakin sisään pyrkivä koira, itkevä lapsi tai ikävystyneenä ulos laahustava sarkapöksyinen seurakuntalainen keskeyttivät. Niin kestettiin sekin, kunnes se loppui ja päästiin taas veisaamaan. Silloin oli vikkelän suntion vuoro esiintyä. Kourassaan pitkävartinen kolehtihaavi, jonka pussi oli helmiompeleilla koristeltu, hän hiiviskeli pitkin käytäviä kuin varas yöllä pistäen pyydyksensä äkkiarvaamatta aina sinne, missä syntisen pää näytti raskaimmin alas nuokahtavan. Kilaus sieltä, kilaus täältä osoitti, että jotakin aina haaviinkin pudotettiin. Ja kun niin oli kirkonmenot saatu loppumaan ja luettu kuuluutukset, lähdettiin kiireesti lahden yli takaisin soutamaan. Mieliala oli nyt pirteämpi, sunnuntain pyhä tunnelma rupesi arkeutumaan, ja pastorikin salli itsensä mielihyvällä ajatella vaatimatonta päivällistään. Sielläpä se pieni ja pyöreä pastorska jo odottelikin ukkoaan pihalla pojat hameen helmoissa. Jos kirkko tuliaiset olivat olleet hyvät, saattoi vikkelä suntio saada päivälliskutsun, ja livahtipas joskus joku isännistäkin mukaan…
— — — — —
Hän heräsi mietteistään, jotka olivat kantautuneet kauas nykyhetkestä salon tutun näköisen maiseman harhauttamina. Aurinko oli jo sivu puolen päivän ja salon yllä väreili jo se kypsä ja tyydytetty valaistus, joka on niin erilainen kuin aamun virkeys ja aavisteleva toivorikkaus. Neidolla tuossa hänen vieressään oli huivi valahtanut niskaan; lämmin, päivettynyt ruskeus valaisi hänen kasvonsa ja hiussuortuvat pyrkivät vallattomina liehumaan tuulessa. Katseessa, joka syventyy kauas tuonne taivaan rantaan, on uneksiva ja ajatteleva, ehkä suruinenkin ilme…
Ontrei nousi vihdoin ja sitoi hitaasti reppunsa selkään.
— Ka, lähtekäämme, sanoi hän tyynesti ja teki ristinmerkin, alkaen astua somerista maantietä.
— Lähtekäämme, sanoivat toisetkin ja kulkivat hänen perässään vaiti ollen, nuorukainen ja neito rinnakkain, vanha mummo laahustaen perässä.
Aika oli jo lähteäkin, sillä kaukana oli vielä heidän päämääränsä.
Siinä kulkiessaan ajatteli hän, kuinka omituisesti joudutaan tovereiksi näillä yhteisillä poluilla vaellettaessa. Ketä olivat nämä naiset ja mikä oli heidän salaisuutensa? Miksi menivät he Solovetsiin ja mikä oli se asia, jonka täyttyminen olisi heille ollut mieluisin tapahtuma? Sitä aavistellen hän siinä kulki ja tunsi viihtymystä tuon ihanan naisen läheisyydestä.
IV.
OUTOJA TAPAHTUMIA TSHAINAJASSA.
Panen nyt maata maan luvalla, Maan luvalla, puun luvalla, Kaiken kartanon luvalla; Kiesus kilpi, Maaria miekka, Varani vakaa Jumala.
Yhä useampia Solovetsiin menijöitä kokoontui illan hämyssä kylään, hakien majapaikkaa stantsijasta eli kievarista, tai muualtakin. Oli siinä nuorta ja vanhaa, oli puolivaivaistakin, mutta kaikkia elähdytti sama into, halu ehtiä Pietron päiviksi tuohon kuuluun monasteriin siellä vihreältä välkkyvän Valkean meren helmassa, saarella merellisellä. Oli tuossa parvi tummaihoista kansaa, miehiä ja naisia, tulleita kaukaa Venäjän sydämestä. Halu nähdä pyhä luostari, rukoilla pyhillä paikoilla, hämärä into ansioitua hengellisen, mystillisen elämän alalla, oli saanut heidät tarttumaan matkasauvaan ja lähtemään kesken työn hyörinää tälle pitkälle matkalle. Heidän sielunelämänsä haaveellinen suunta, uneksimisen miettivä ilme, tuntui heidän tummasta katseestaankin, kun he tuossa nojaten pihan aitaan nauttivat alkulevähdystä matkansa jälkeen. Oli tuossa joukko karjalaisia, joiden eloisa puhetapa heidät pian heimolaiselle ilmoitti, ja joihin Ontrei heti tuttavallisesti liittyi. Vaieten viivähtivät pihalla mummo ja neito, ikäänkuin epätietoisina siitä, minne kääntyisivät.
Ilta tummeni yhä siksi omituiseksi kuulakkuudeksi, joka on pohjolan yölle erikoinen. Oltiin vielä siksi etelässä, ettei valo ollut riitelemättä vallalla, mutta kuitenkin siksi pohjoisessa, ettei yö juuri hämyä pimeämmäksi päässyt. Salaperäistä oli kylän pitkällä kujalla, jossa punamekkoiset naiset ja pitkätukkaiset miehet pujahtelivat. Nuorison kisakentältä kuului heidän leikkilaulunsa yksitoikkoinen loilotus, ja saunan ovesta sieltä täältä pullahti ilmoille löylyn pilvi ja punaiseksi vihdottu olento, joka huohottaen seisahtui edustalle, puhallellen ja hikeä hellittäen.
Pienessä tshainajassa, jonne he lopuksi päätyivät yösijaa hakemaan, oli sakeanaan tupakansavua ja väkeä, kaikilla väkevä mahorkkasavuke suupielessä. Hurskaampi ja hiljaisempi vaeltajakansa oli nähtävästi hakenut majaa muualta, ja ainoastaan suruton kansa, jonka mieli oli maallisissa ja joka ansaitsi leipäänsä monella muotoa, piti enemmän tällaisen paikan ilmapiiristä. Häntä hiukan kummastutti, että Ontrei oli vienyt hänet tänne, mutta kummastuvan siitä näytti Ontrei itsekin. Kaipa paikka oli ollut aikaisemmin, hänen edellisellä matkallaan, rauhallisempi. Väestö oli huoneessa sangen kirjava, alkaen lammasnahkalakkisesta tattarista aina erääseen komeaan, mustaviittaiseen kaukaasialaiseen saakka; jälkeenpäin sai hän tietää miehen olleen tänne poliittisista syistä etelästä karkoitettuja, joka kyllä sai olla vapaana, mutta ei saanut minnekään matkustaa ja oli pakotettu säännöllisesti urjadniekalle näyttäymään. Silmät tuikeat kuin sysipalat loistivat karvalakin reunan alta, kauniista, miehekkäistä kasvoista. Isäntä oli punakka ja pönäkkä isovenäläinen, jonka niska oli ajeltu sileäksi ja tukka leikattu tasaiseksi. Esiliina vyöllä hän siellä jakeli määräyksiään pitäen yhtämittaa vireillä keskustelua pöydän lähellä olevien kanssa. Seinällä hänen takanaan oli revolveri, mikä osoitti, että niitäkin elämän ilmiöitä, joissa tällaistakin asetta tarvittiin, saattoi näiden hirsiseinäin sisällä esiintyä. Revolverin nähdessään nuorukaisemme ajatteli hymähtäen sitä pienois-asetta samaa lajia, joka uinaili täydessä viattomuudessa hänen housujensa takataskussa, ja jolla oli korkeintaan jonkunmoinen periaatteellinen merkitys. "Mutta pyhiinvaeltajan aseena olkoonkin uskon kilpi ja hengen miekka", koetti hän lohduttaa itseään.
Hänen ja Ontrein tulo näytti herättävän melkoista huomiota. Puheen sorina lakkasi ja kaikki kääntyivät heitä katsomaan. Ontrei teki nöyrän hyvän illan, mutta nuorukainen ei saanut sanotuksi mitään, seisoipahan vain. Mutta vastaanotto olikin kaikin puolin hyvä. Nähtyään hänet puvusta tavallista matkalaista paremmaksi, riensi isäntä kohteliaasti pöytänsä takaa kyselemään, mitä haluttaisiin. Kuultuaan yösijaa haettavan, ilmoitti hän kohta, että sellaisen tietysti sai, mutta että, kuten näkyi, tupa oli aivan täysi. Kuitenkin lisäsi hän käsiään levitellen:
— Mutta jos kamarin tahdot…?
— Anna kamari sitten…
Puhe oli alkanut uudelleen heidän ympärillään, ja äänekkäämpänä kuin äsken. Jo tuli muuan heidän luokseen ja kysyi, minne oltiin matkalla.
— Solovetsiin…
— Ka, Jumala apuun matkamiehelle!
Käskettiin istumaan. Pöydän lähellä oleva seurue vietti erään tuttavansa läksiäisiä. Sumaan Valkean meren rannalle oli tarkoitus mennä ensin ja siitä monakkojen laivoilla Solovetsin kautta Arkangeliin, jossa veli oli kauppiaana. Paloviinaa oli ostettu ja juotiin sitä nyt runsaasti. Oli siinä tavallista puhdistettua viinaa, oli pihlajanmarja- ja muutakin makeata viinaa. Palanpainimeksi oli hankittu anjovista, mitä näyttiin pidettävän erittäin harvinaisena ja kallisarvoisena herkkuna. Väkijuomaa kaadettiin pesemättömyydestä harmaiksi käyneisiin juomalaseihin, melkein reunoja myöten, ja tyhjennettiin lasit sitten monien kaipausten sanojen ja vakuuttelujen sekä hellien hyvästelyjen ohella samalla keikauksella pohjaan saakka. Erittäinkin näytti eräs tummapartainen mies olevan väkijuoman ihailija. Kallistaessaan tulista nestettä suuhunsa taivutti hän vähitellen, sitä myöten kuin juoman suuhun valuttaminen teki sen tarpeelliseksi, koko ruumistaan taaksepäin, ja kun hän vihdoin oli päässyt määrättyyn kaarevuuteen, loi hän äkkiä tähän saakka ummessa olleet silmänsä hartaalla autuuden ilmeellä kohti kattoa, niin että vain valkuaiset näkyivät täällä alhaalla maan päällä oleskeleville. Näki, että hän piti viinasta ja nautti siitä. Puhuttiin äänekkäästi, poristiin, jopa vähän halattiinkin.
Nuorukainen katsoi tuota oudostuen. Hän oli ollut juomaseuroissa mukana paljonkin, mutta siellä oli tällainen avonainen viinanhimo visusti salattu. Hänellekin tarjottiin ystävällisesti, ja kun hän kiitti ja kielsi, tarjottiin uudelleen sokeroitua viinaa. Nyt täytyi hänen turvautua siihen hätävalheeseen, että hänen terveytensä ei sallinut hänen nauttia väkeviä juomia. Mutta sille vastaukselle naurettiin mahdottomasti, sillä tiesihän lapsikin, että viina juuri oli "lääkettä". Mutta hyvät kuomat oltiin silti, eikä häntä sen enempää häiritty.
Ontreillekin tarjottiin, mutta hänkin kieltäytyi maistamasta, sillä eihän sopinut pyhällä matkalla olevan viinaa nauttia. Eikö sopinut? Ontreillekin naurettiin, sillä Solovetsiinhan tässä olivat muutkin matkalla, mutta siitä huolimatta maistelivat. Ah! veliseni, ilot ovat pienet maailmassa. Niitä suurenna, älä halveksi hetkeä, jolloin voisit ne laajentaa.
Ja tuo mustapartainen Bacchuksen palvelija vaipui eräänlaiseen filosoofiseen mietiskelyyn viinan merkityksestä inhimillisen ilon lisääjänä ja elon taakan keventäjänä. Hän puhui hellästi, tietämättä enää, kelle, hän levitti käsivarsiansa sulkien väliin jonkun kuvittelemansa olennon rakkaaseen syleilyynsä, ja hän vienonsi äänensä niin sulavaksi ja hennoksi, ettei olisi voinut uskoa sen lähteneen siitä samasta kaulasta, josta äsken oli mennyt viinaa kuin vettä merenkurkusta. Tupakansavu pimensi tuvan puolipimeäksi, seurue pöydän ääressä sai kynttilänpätkän valokseen ryhmittyen sen ympärille eriskummalliseksi piiriksi, josta vapajavassa valossa näkyi milloin välkkyviä silmiä, milloin vaahtoisia suita, milloin rasvaisia naamoja ja punaisia sekä mustia täysipartoja. Tuvan muu osa painui pimeään, pitkin penkkejä ja lattiaa makasi nukkuvia matkalaisia huoletonna kuorsaten. Oven suussa istui käsiinsä nojaten kiiluvasilmäinen kaukaasialainen, joka koko illan oli vaiti ollen seurannut tuvan tapahtumia.
Nuorukaisesta tuntui kuin olisi hän joutunut johonkin sadun paikkaan, jossa tummat paholaiset viettivät tulensa ympärillä juhliaan. Outo huone, kieli, kansa, yleensä koko ympäristö, tuntui hänestä taas niin omituiselta ja ennen aavistamattomalta, ettei hän tahtonut voida aisteihinsa uskoa. Kun hän Ontrein havahduttamana kääntyi ovelle päin lähteäksensä, loi siinä istuva etelän poika häneen läpitunkevan katseen, niin terävän, että hän säpsähti ja kysäisi Ontreilta:
— Näitkö sen miehen siinä oven suussa?
— Näin. Koko illan siinä istui… taaskin.
— Kuinka niin?
— Hän on aina iltaisin tässä tshainajassa… Tuossa istuu samalla paikalla ja tuijottaa ihmisiin. Ei puhu mitään, ei ketään häiritse, on niin kuin jotakin odottaisi. Kolme vuotta kuuluu jo olleen tänne karkoitettuna kaukaa jostakin etelästä, mutta ei pääse vielä palaamaan. Helpotettu rangaistus kuuluu tämäkin olevan.
— Mitä hän on sitten tehnyt?
— Sitä ei tiedetä.
He hapuilivat pimeän etehisen toiselle puolelle, jossa tuo heille luvattu kamari oli. Sekin oli pimeä, sillä akkuna oli mennyt rikki ja oli peitetty jollain vaatteella. Nuorukainen heittäytyi täysissä pukimissaan vuoteelle, mutta Ontrei vaipui maata lattialle, pannen laukkunsa päänaluseksi.
— Joutaakin syntinen ruumis rääkkäytyä, hymähti hän.
Ontrein ääni oli melkein niinkuin alakuloinen. Hänen iltarukouksessaan ei ollut nyt sitä lapsellista luottamusta ja voimaa, joka aina oli ollut sen erikoisleimana, vaan särähteli hänen äänestään tuska. Pirtin ovi kuului aukenevan ja sieltä tulivat suurella rymäkällä erojaisten viettäjät. Valtava porina täytti pimeän etehisen, joku hapuili kamarin ovea, vetäisi sen auki ja huusi kovalla äänellä ja sorahtelevalla kielellä:
— Rauhallista yötä!
Ontrei katsoi parhaaksi vastata, mutta nuorukainen ei sanonut mitään. Kovalla paukauksella lyötiin sitten ovi kiinni ja mentiin ankaralla jytäkällä alas portaita. Kylän raitti kajahteli seurueen äänekkäästä keskustelusta. Matkalaiset käänsivät väsyneinä kylkeä ja odottelivat lepoa ja unta. Pian hiljenikin kaikki, Ontrei lakkasi rukouksistansa, ja kohta olivat molemmat unen helmoissa.
— — — — —
Miten ihania aikoja ne menneet nuoruuden päivät! Hän huomasi äkkiä seisovansa kotikaupunkinsa rantatorilla, niska kenossa katsomassa, kuinka tavattoman korkealle luokan vankin mies löi pallon lentämään. Tuolla se kiisi pienenä pilkkuna taivaalla, ja sekä poikain että tyttöjen sydäntä hiipaisi niin mukavasti. Vapaasti siinä sai juosta takaisin ulkolinnasta sisälinnaan ja päinvastoin. Hänenkin vuoronsa tuli lyödä, ja hän koetti iskeä hänkin lujasti, miehekkäästi muka salaten ponnistustansa, mutta eihän se pallo juuri kauas lentänyt — tuohon vain näppimälleen ulkolinnan rajalle. Juoksuun valmiit mutisivat kärsimättömästi, kun eivät uskaltaneet lähteä niin huonon heiton varaan, ja hän itsekin harmistuneena ihmetteli, että mikä siinä on, kun ei tuo pallo ota oikein lentääkseen…
Aurinko paistoi lämpimästi ja ilma oli niin täynnä kevään virkistävää henkeä, että mielet nuortuivat ja talven turtama nauru pääsi irti. Äitikin tuolla pihalla sai huoliensa keskelle hymyn huulilleen…
Hän oli sitten jo aivan kuin täysi mies, ja kulki pitkin kotikaupunkinsa katua, — joutilaana, ajan vietettä etsien. Silloin tuli äkkiä eräästä kadun kulmasta häneen eteensä Kaupin ukko sieltä ylimaasta, tunnettu polkupyörän ja ikiliikkujan keksijä. "Poika", sanoi ukko ankarasti, "äitisi sinua kouluutti ja toivoi papin tulevan, mutta näytäppäs todistustasi, häh!"
Hätääntyneenä rupesi hän etsimään todistuksiaan, mutta ei löytänytkään, ei vaikka olisi kuinka hakenut. Vihdoin putosi taskusta pitkä paperi, johon oli kirjoitettu: "Mitätön". "Siinä sen nyt näkee", ilkkui Kaupin ukko, "mitätön mies, jonka saa vaikka tappaa, ja annetaan vielä tapporahat". Ja puhjeten suureen nauruun karkasi ukko hänen päälleen, väittäen, että hänellä oli ollut paljoa suurempi oikeus koulunkäyntiin, ja kiristäen häntä ankarasti kauluksesta. Silloin kuului viereltä terävä ääni: "Mikä elämä täällä, — vai tahdotteko, että minun pitää hakea poliisi?" Kun hän katsahti sivulleen, seisoi siinä hänen entinen rehtorinsa, jonka nähdessään Kaupin ukko äkeällä vauhdilla katosi nurkan taa. Mutta rehtori nuhteli häntä vanhaan tapaansa ankarasti vallattomuudesta, hänen uskaltamatta sanoa sanaakaan puolustuksekseen. "Menisit johonkin oppiin, sinä tyhjäntoimittaja", huusi rehtori lopuksi.
Tämä oli hänestä erinomaisen merkillistä kaikki, ja kovasti näitä tapahtumia mielessään pohtien käveli hän rantatorille, himoiten taas päästä linnapallille. Siellä olikin leikki täydessä vauhdissa, mutta hän huomasikin, ettei hän voinutkaan siihen yhtyä. Hän oli niin mahdottoman suuri ja pitkä, ettei tori riittänytkään hänelle astuma-alaksi, ja oli polkea jaloissaan piipertävät lapset kuoliaaksi. Nämä vihastuivat vaatien kiivaalla äänellä häntä poistumaan. "Sinähän olet mies, mene pois, mitä täällä teet, mene miesten työhön, jos pystyt". Niin pilkkasivat pienet pojat, ja tytöt osoittelivat häntä sormellaan ja hihittivät: "öhö-öhö-öhöö-öö". Hän tuli taaskin tavattoman murheelliseksi, koska hän ei ymmärtänyt, mihin miesten työhön hänen tuli mennä, ja hän läksi vaeltamaan, alati tutkien mielessään, mitä hänen oikeastaan oli ruvettava tekemään. Niin kulki hän kulkemistaan, kunnes hän tuli aavalle ja lakealle seudulle. Kaukaa taivaan rannalta loisti kirkas tähti ja hän lähti vaeltamaan sitä kohti Nopeasti hän sitä lähestyikin, kunnes hän huomasikin, että se oli Pohjan neito, joka istui siinä kaarellansa. Hän otti hatun päästään ja pyysi kysyä neidolta nöyrimmin, mitähän hänenlaisensa olisi paras ruveta tekemään…? "Tekemäänkö? Laulamaan sinun pitää ruveta", vastasi neito, ja aikoi juuri…
— — — — —
Hänestä tuntui äkkiä, etteivät he enää olleet kahden Ontrein kanssa huoneessa, vaan että heidän läheisyydessään jossain tuossa pimeydessä, herkeämättä heihin tuijottaen, oli joku kolmas, joku olento, joka oli siihen salaa ja luvatta hiipinyt. "Ehkä tämäkin on unta", ajatteli hän, ja koetti nipistää itseään säärestä päästäkseen varmuuteen siitä, oliko hän hereillä vai ei. Mutta hän ei viitsinytkään nipistää niin kovasti, että hänen olisi tarvinnut siitä liikahtaa, ja niin jäi hän edelleen tuohon unen ja todellisuuden välimaille. Mutta sen tunsi hän varmasti, että huoneessa oli joku olento, joku tuntematon kolmas, joka seisoi tuossa vähän matkan päässä, kenties nurkassa, katsellen heitä pimeästä herkeämättä. Häntä värisytti ja kamala pelko karsi hänen ruumistaan… Hän suunnitteli siinä kaikellaisia keinoja, joilla hän tekisi tämän nähtävästi vihollismielisen voiman aikeet turhaksi, mutta yhtä nopeasti kuin hänen kiihottuneet aivonsa niitä suunnittelivat, tulivat ne myös hylätyiksi. Hän muisteli kaikkia niitä tähän verrattavia kohtauksia, joista hän oli lukenut, ja joista kylmäverisyydellä oli pelastuttu, mutta yksikään niissä käytetyistä keinoista ei nyt tuntunut sopivalta. Ja koko ajan hänestä tuntui kuin tuo olento tuossa hänen läheisyydessään tuijottaisi häneen pilkanhymy huulillaan, vuodattaen terävästä ja läpitunkevasta katseestaan jotakin salaista, magneetista voimaa, joka lamautti hänen tarmonsa ja vähitellen hänen ruumiinsakin, ettei hän saanut enää edes ääntä päästetyksi…
Hän tahtoi maata siinä tuli mitä tuli, olla hiljaa ja liikahtamatta, vain odottaen armoniskua. Hän muisti kertomuksen valkoisen naisen haamusta, joka lähestyi kuutamossa uhrinsa vuodetta koettaen iskeä häntä vuohensarvipäisellä suurella puukollaan, ja hän mietiskeli, voisiko hän niin nopeasti ponnahtaa syrjään ja välttää iskun kuin se mies siinä kertomuksessa. Teki mieli koettaakin, mutta kuinka olikaan, niin jäi sekin koetus tekemättä.
Ontrei lattialla rupesi liikkumaan ja vääntelehti unissaan.
Hän kuunteli henkeä pidättäen.
Taas oli hän kuulevinaan tasaista huohottamista ja kun hän oikein jännitti silmiään, oli hän näkevinään huoneen nurkassa jonkunlaisen haahmon.
Uudelleen valtasi hänet lamauttava pelko, joka kuitenkin pian vaihtui kiukuksi ja raivoksi. Viha antoi hänelle voimaa, ja niin sai hän äkkiä kohottautuneeksi istumaan ja kiljaisseeksi kovalla äänellä:
— Kuka siellä? Kukaan ei vastannut.
Hän otti revolverinsa hiljaa takataskustaan, napitti takkinsa ja rupesi uudelleen odottamaan. Hän tunsi nyt olevansa rauhallisempi ja alkoi tyynesti asemaansa miettiä. Ontrei ei ollut herännyt, eikä hän itsekään ollut varma, oliko hän hereillä. Toisekseen hänestä tuntui siltä, ettei hän välitäkään, vaikka joku huoneessa olisikin, vaikka itse paholainen… Hän muisti jossain nähneensä kuvan, jossa paholainen yön pimeimmällä hetkellä, kun munkki palavimmin rukoilee salaisten syntiensä anteeksiantamusta, pitkänä nauhana pujottautuu avaimen reiästä sisään, heti sisäpuolelle päästyään laajentuakseen kauhistuneen munkin edessä kamalasti ilkkuvaksi kiusaajaksi. Olisipa nyt huoneessa sellainen peijooni…, taitaisi sydän vähän oudosti pamppailla…, karvainen otus, silmissä viheriä lieska… Ontrei se on vahvasti vakuutettu siitä, että paholainen täällä oikein maa jalassa kulkee ihmisiä viettelemässä. Jos ajat olisivat vanhat, näkisi Ontrei paholaisen varmasti, olisi nähnyt jo monta kertaa…
Hänen täytyi hymähtää näille aatoksilleen. Uudelleen rupesi häntä nukuttamaan, ja hän painautui hiljaa vuoteelleen takaisin. Etehisessä kuului joku kulkevan, koskapahan ovi narisi niinkuin sitä olisi varovaisesti avattu ja säikähdetty sen narisemisesta. Hän ajatteli sitä samaa kuin illallakin, maata pannessa, että ovi olisi pitänyt saada lukkoon; mutta kun siinä ei ollut lukkoa… pahainen linkku vain!
Minne lienevät joutuneet yöksi venäläinen tyttö ja mummo? Oli paha, kun ei tullut otetuksi siitä selkoa; voivat lähteä aamulla yksinään ja häipyä näkyvistä kokonaan. Hän muisteli tytön näköä ja tutki itseään. Mikähän tyttö oikeastaan oli? Hienot, valkoiset kädet ja muukaan muoto eivät juuri todistaneet käsin työtätekevän lähtöä. Mene tiedä, — venäläisissä oloissa tapahtuu niin paljon kummallista ja meille käsittämätöntä, siellä on niin paljon alkuperäistä romantiikkaa, lapsen uskoa ja lupauksia, ettei mitään tarvitse pitää liian outona…
Tytöstä johtui hän ajattelemaan tuota ovensuussa istunutta kaukaasialaista, komeata ja synkkää miestä. Toivoneeko jonkun matkalaisen kotipuolestaan tapaavansa, vai muutenko halunnee outoja kasvoja nähdä? Sääli. Milloin päässee lähtemään? Jos hyvinkin lienee siellä nuori vaimo tai morsian odottamassa?
Taas kävivät ajatukset yhä hajanaisemmiksi ja hän vaipui raskaaseen uneen.
— — — — —
Hän heräsi siihen, että Ontrei kosketti hänen käsivarteensa.
— Varaja, veli, varaja, sanoi hän kuiskaten.
Oven takaa kuului hiipiviä askeleita. Hän hyppäsi ylös, kun samalla ovi äkkiä temmattiin auki ja pimeästä etehisestä syöksyi häneen käsiksi mies…
V.
SALAPERÄINEN VIERAS.
Vaan elä isoni itke, Eläkä emo valita, Viere vettä veion silmä, Sisaren sinä ikänä, Vielä päästän pääramuni, Heikon henkeni pelastan.
Vaiti ollen ja silmät maahan luotuina vaelsi tuo tshainajassa ollut kaukaasialainen pitkin hämyistä kujaa kohden asuntotaloansa tuossa kylän toisessa päässä, josta valtamaantie taas lähti leveänä sarkana halki hiekkaisen maan luikertelemaan. Vastaan tuleviin hän saattoi luoda uneksivan katseen tummista silmistään, mutta saattoipa tuijottaa sivukin kohti tyhjää avaruutta, sisälle päin suuntautuvalla aatos-ilmeellä. Raskaat olivat hänen askeleensa ja hänen vartalonsa köyristynyt, mutta ei voiman tai jäntevyyden puutteesta, vaan vallalle päässeestä epätoivoisesta välinpitämättömyydestä. Mikä mies, jos hän olisi tuossa vartalonsa oikaissut, mikä ilmi, jos hän olisi antanut salaman silmistään leimahtaa!
Mutta hän oli raukea ja haluton, ja pienet pojat uskalsivat näyttää hänelle kieltään hänen ohi mentyään. Neidot katsoivat haaveillen hänen jälkeensä, sillä hänen lempensä tuntui yhtä halajamisen arvoiselta kuin autuus. Peläten ajattelivat vaimot hänen kiehtovaa katsettaan ja hänen syleilynsä aavistettua hurmaa, ynseiksi sulhoilleen muuttuivat immet sitä samaa uneksiessaan, ja vihaa hehkuivat miesten silmät tuota muistaessaan.
Hänen lempensä ei kuitenkaan esinettä ja aihetta hakenut. Vaiti hän eli ja vaelsi, eikä kylä hänen sydäntänsä koskaan voinut ymmärtää. Hän oli yksin heidän keskellään, yksinäisempi kuin orpo kotka korkealla kalliopaadellaan. Hänen sydäntään jäyti alati sammumaton tuska, joka ei sallinut hänen sieluunsa minkään tunkeutua.
Hänellä oli ikävä kotia.
Kun hän aamulla noustessaan katsoi akkunasta eikä nähnytkään kotiseutunsa lumipeitteisiä vuoria, vaan yksitoikkoisen pohjolan maiseman vaaroineen, soineen ja kankaineen, tunsi hän sydämessään kipeän piston. Kun hän illoin ulkona kävellessään näki pohjolan kalpean kajastuksen mailla ja vesillä, mutta ei etelän tuttua tulta vuorien huipuilla, tunsi hän jälleen kipeän piston sydämessään. Ja niin satoja kertoja päivässä, työssä ja levolla, alati kalvava haava rinnassa, tunnossa tuska, joka kouristi sydäntä ja nosti katkeraa, tukahtuvaa tunnetta kurkkuun. Kun hän näki Karjalan vaalean neidon, muisti hän hurjalla kaipuulla sitä tummaa kaunokaista, joka oli siellä kaukana, äärettömän, tajuamattoman kaukana. Kun hän kisakentällä syrjästä katsoi nuorison yksitoikkoista leikkiä, muisti hän kotikylänsä nuorten tulisia hyppyjä etelän lauhkeassa illassa nuotion ympärillä, jonka valossa hopeakoristeinen ja punapukuinen neito keveästi nosti siroa jalkaa…
Ah! kuinka hän ikävöi. Hän kaipasi kotiinsa niin, että hän salaa itki kuin nainen suruansa. Väliin valtasi hänet raivo ja hän etsi esinettä, johon puuskansa purkaa, mutta ei voinut tunnustaa arvoistansa löytäneensä. Ja niin vaipui hän taas välinpitämättömyyteensä ja suruiseen uneliaisuuteensa. Kun tuo outo nuori mies tshainajassa äkkiä ilmestyi hänen eteensä ja hän kuuli hänen olevan kotoisin Suomesta, niin oli hänen uteliaisuutensa ja mielenkiintonsa herännyt. Noin siis astuu vapaa mies, pitää päätä pystössä, ei ketään kumarra! Ja hän katsoi nuorukaista koko illan herkeämättä ja monet mielikuvat ja mietteet välähtelivät hänen aivoissaan.
Usein oli hän miettinyt pakoa, mutta ei ollut koskaan saanut mitään päätöstä siitä kypsytetyksi. Mihin paeta ja mitä tietä? Oudot olivat kovin nämä seudut sekä etelään että muillekin ilmansuunnille päin, ja vaikea oli hänen Suomen tai Norjan kautta mihinkään pyrkiä, kun ei osannut kieliä eikä ollut rahaa. Varmaankaan ei tuo outo nuorukainen rupeaisi hänen kanssaan mihinkään tekemisiin, sillä siitähän voisi koitua hänelle ikävyyksiä ja vastuksia? Ja jos hän pääsisi pakoon, niin sittenhän hän ei voisi koskaan palata sinne, minne hän ikävöi, kotiin. Eikö hän ollut yhtä orpo missä muualla hyvänsä kuin täällä, vaikkapa maailman vapaimmassa paikassa? Kotona vain oli hänen hyvä olla, siellä hän voisi elää vaikka orjanakin, kunhan vain sinne pääsisi… Hän oli kuin lapsi, jolla oli ainoastaan yksi hehkuva mieliteko, mutta ei voimia eikä suunnittelukykyä sitä saavuttaakseen.
Hän jatkoi matkaansa ohi asuntonsa pitkin tietä, kohti vähän matkan päässä odottavaa männikköä. Hän ei ollut huomannut, että äsken hänen kujalla mennessään tukahdutettu naisen huudahdus oli kuulunut erään talon pihalta. Naisen kasvot olivat sieltä näkyneet. Nainen oli ollut kahden vaiheella, yrittänyt jälkeen, mutta siinä samassa taas peräytynyt, taas yrittänyt, mutta sitten päättäväisesti palannut sintsiin takaisin. Sieltä oli ilmestynyt toinen nainen katsomaan kaukaasialaisen jälkeen, katsomaan tarkkaan ja oikein silmiään varjostaen. Hänkin oli sitten mennyt sisään, eikä ollut enää näyttäytynyt. Mies, jota he olivat katsoneet, oli jatkanut matkaansa ja kadonnut metsän helmaan. Ja taas oli tiellä ollut hetkinen hiljaisuutta, joskin odottavaa ja aavistavaa…
Mutta pian oli mies palannut jälleen ja silloin oli tuo ensin mainittu nainen hiipinyt aidan taakse tien vierelle hänen tuloansa odottamaan. Ja kun mies oli tullut kohdalle, oli hän hiljaa ääntänyt erään nimen. Silloin oli mies seisahtanut ja tarttunut kädellään otsaansa, ikäänkuin suuren ja äkillisen voiman valtaamana, horjahtaen hiukan, seisahtuen ja ruveten hurjin silmin ympärilleen tarkastamaan. Ja kun hänen katseensa oli osunut pihamaalla jännittyneessä asennossa odottavaan naiseen, joka oli samalla kohauttanut huiviaan, näyttäen kasvonsa, ja pannut sormensa huulilleen, oli hän taas horjahtanut, tapaillut henkeään kuin hukkuva, ummistanut hetkiseksi silmänsä, mutta syöksähtänyt sitten äkkiä kartanolle. Mutta nainen oli paennut hänen edellään sintsiin, taaskin hiljaisuutta ja varovaisuutta vaatien. Ikäänkuin muina miehinään oli kaukaasialainenkin silloin, välinpitämättömästi ympärilleen katsahtaen, hänen peräänsä pujahtanut…
VI.
JATKOA TAPAHTUMIIN TSHAINAJASSA.
Jopa joutavan lähetti, Itse lemmon lennättikin, Kiusaksi kovien miesten, Vastukseksi vaivaisien.
Kun kaukaasialainen myöhällä jälleen ilmestyi kylän kujalle, oli hän kuin muuttunut. Hän vilkaisi tutkien ympärilleen ja lähti sitten kiireesti tshainajaan.
Kujalla tuli häntä vastaan meluava joukko, joka juuri oli sieltä jäähyväiskesteistä lähtenyt. Käsi kaulassa miehet kulkivat liepein silmin katsellen maata ja yllänsä kaareutuvaa taivaan lakea. Väliin antoivat he kuulua hihkaisun ja hellämielisen laulunpätkän. Häntä he nyt kaikin ryhtyivät puhuttelemaan. "Sinä suruinen veikko", sanoivat he, "ota sinä ja juo viinaa, niin virkistyt. Mitä näin allapäin aina olet, veliseni; palvelet aikasi nöyrästi, niin jopa pääset kotiin mutson luo. Vai onko sinulla mutsoa ollenkaan? Jos ei ole, niin älä hanki, älä veliveikkoseni hanki sitä ristiä ja vastusta itsellesi, jos sielusi autuus sinulle on rakas, älä, älä…"
Kaukaasialainen sysäsi miehet syrjään, mutta seisahtui, kun näki urjadniekan saapuvan paikalle:
— Lähden kalalle metsälammelle, sanoi hän. Älä kysele minua muutamaan päivään. Hyvät kukkokalat tuon.
— Mutta jos karata aiot, veli? kysyi urjadniekka, vanha harmaaparta vakavasti. Minä virkani siitä menetän.
— Et menetä, vaikka karkaisinkin, naurahti kaukaasialainen. Mutta ellen tule kolmeen päivään, niin lähetä katsomaan sieltä itäiseltä lammelta. Voinhan hukkuakin.
— Minä luotan sinuun, sanoi ukko. Olet ollut aina rehellinen. Ja jos karkaat, niin oma on vastattavasi.
— Menkää kotia miehet, sanoi hän sitten toisille, lähtien itse vakaasti astumaan pitkin kujaa.
Mutta kaukaasialainen lähti tshainajaan.
Kun hän pääsi sintsiin, kuului kamarista töminää ja jytinää, ikäänkuin olisi siellä ollut paras paini käymässä. Hän kiskaisi oven auki…
— — — — —
Hyökkäys, jonka kuvaaminen on ollut edellisen keskeyttämänä, oli tullut niin äkkiarvaamatta, että hän aluksi suorastaan herpautui ja kaatui takaisin vuoteelleen ahdistajansa alle. Mutta tuota herpautumista ei ollut kestänyt kuin muutama sekunti, kun hän jo tunsi tarmonsa ja voimansa monenkertaisina palaavan. Hänelle selvisi siinä kamppaillessa itsetiedottomasti, että nyt oli kerrankin kysymyksessä todellinen toiminta eikä mikään haaveilu, ja raivoisena hän äkkiä riuhtaisi kuristavat kädet kurkustaan, hyökäten vastustamattomalla voimalla ylös. Kovasti voivotteleva Ontrei osoitti sangen ravakkata toimeliaisuutta tarraten terveellä kädellään ahdistajaa sääreen ja vetäen häntä takaisin lattialle päin. Niin pääsi hän ylös hankalasta asennostaan, ja hänen ensimäinen yrityksensä oli saada pieni revolverinsa esiin, mutta sitä hän ei voinutkaan. Vastustaja tuntui aavistavan jotakin sellaista, ja tarttui tiukasti häntä ranteisiin, koettaen uudelleen saada hänet kaadetuksi. Mutta nyt se oli jo turhaa. Painin ja tappelun muistot poikuuden ajoilta virkosivat tuossa hetkessä nuoren miehen mieleen, ja töytäten miestä päällään rintaan, sai hän riuhtaistuksi irti vasemman kätensä. Kun vastustaja ei sitä enää kiinni tapaillutkaan, saattoi aavistaa hänen hapuilevan puukkoa vyöltään. Nuorukainen kokosi kaikki voimansa ja suuntasi vasemmalla kädellään, jota hän käytteli yhtä hyvin kuin oikeaakin, voimainsa takaa iskun vastustajansa sydänalaan. Mies horjahti, Ontrei heittäytyi samalla hänen jalkoihinsa ja jysähtäen kaatui mies lattiaan. Samassa oli myös nuorukainen, hänen päällään, mutta ponnahti heti ylös: lämmin verivirta ja kipeä tunne käsivarressa todistivat, että mies oli saanut puukkonsa esille. Ontreikin peräytyi ja nuorukainen tempasi revolverinsa himoten tyhjentää kaikki sen piiput tuohon roistoon, joka oli näin mullistanut hänen hurskaat ja rauhalliset ajatuksensa. Mutta ennenkuin hän kerkesi saada asettaan ampumakuntoon, ja taas ylös päässyt mies ehti uudelleen hyökätä heidän kimppuunsa, aukeni ovi ja sisään ryntäsi kaukaasialainen ja hänen perässään unenpöpperöinen, isovatsainen isäntä, kannatellen housujaan ja siunaillen venäjäksi tätä jumalatonta meteliä. Vilauksessa oli seinän viereen kyyristynyt rosvo, joka nyt liian myöhään katui tekoaan, köysissä, ja arveluttavan keveästi keikkui hän kaukaasialaisen käsissä, joka sieraimet ilmaa ahmien tuntui ikäänkuin ottelusta nauttivan. Mutta vaikea on kuvata isännän ällistystä hänen nähdessään, kuka oli köysiin joutunut. Aivan sanattomana jäi hän mieheen tuijottamaan, saaden vihdoin änkyttämällä esiin:
— Sinä… sinä… sinä koiran poika!
Illalla oli hän maksanut isännälle ottamansa ruoan ja yösijan kymmenen ruplan kultarahasta. Jo silloin oli hänestä ollut vastenmielistä näyttää niin isoa ja kirkasta rahaa, mutta kun ei ollut pienempää, niin täytyi. Maksaessaan oli hän vaistomaisesti vilkaissut ympärilleen ja huomannut silloin erään punapartaisen, likaiseen mekkopaitaan puetun miehen häntä uteliaasti tarkastelevan. Heti häneen katsottuaan oli mies säpsähtänyt ja katsonut toisaalle, mutta silti oli nuorukaiseen jäänyt jotakin vastenmielistä tunnelmaa. Tuo mies oli tshainajan poloinen renki, viinanjuoja kova, jonka oli rahan nähdessään vallannut ankara ahneus. Hän se oli todellakin ensin hiipimällä saapunut matkalaisten makuukamariin, toivossa, että he olisivat riisuutuneet ja hän saanut heidän vaatteensa rauhassa tarkastaa, mutta petyttyään siinä toiveessaan, oli hän käynyt välillä vahvistusta hakemassa ja silloin puolihumalassa koettanut tätä aivan summittaista ja suoranaista ryöväystä. Hän ei ollut tahtonut ketään tappaa, eikä ollut siksi varustautunut puukkoa heti käyttämään, mutta ei ollut muutakaan keinoa tiennyt kuin käydä kiinni, kun oli ymmärtänyt Ontrein jo ajoissa havahtuneen. Sanottiin, ettei hän ollut oikein viisas, eikä luihu ja vilkkuva katse tuuheain kulmain alta juuri tavallista järjen tilaa todistanutkaan, mutta mitään suoranaisia hulluuden kohtauksia ei hänelle tiedetty sattuneen, ellei tätä nyt ollut siksi luettava.
Mutta isännän ällistys muuttui pian vihaksi. Käyttäen kaikkia kielensä monilukuisia, taitavasti, häväisevästi ja purevasti tehtyjä haukkumasanoja ihmeteltävällä sujuvaisuudella ja vilkkaudella, ja säestäen niitä silloin tällöin hyvin suunnatulla potkulla ja korvapuustilla, antoi hän miesparan ymmärtää täysin selvästi, minkä suunnattoman vahingon hän teollaan oli hänelle ja hänen liikkeelleen aiheuttanut. Mitä nyt kannatti enää yrittääkään majatalon pitoa, kun oli tehty ryöstön ja murhan yritys hänen talossaan? Kukaan ei tietysti uskaltaisi astua sinne jalallaankaan, peläten, että se oli murhaluola. Ja isäntä repi tuon tuostakin tukkaansa yrittäen jopa kaksin käsin haroa haiveniaan, ellei housujen putoamisen uhka olisi saanut aina äkkiä hänen toista kättänsä tukasta liitinkiin. Niin torui tuo punanenäinen isovenäläinen, valitellen todellakin hyvästä sydämestään sitä harmillista ja surullista onnettomuutta, jonka täten oli hänen talossaan täytynyt arvoisille Suomen vierahille tapahtua.
Nuorukainen oli temmannut ikkunan peiton pois ja tarkasti haavaansa kädessään. Se oli mitätön ja nenäliinallaan sitoi hän sen kaukaasialaisen avulla helposti. Sen tehtyään tarttui hän pelastajansa käteen puristaen sitä lujasti ja kiittäen häntä sydämellisesti avusta. Nyt, ensimäisiä kertoja elämässään, tunsi hän todella elävää tarvetta olla kiitollinen, ja oli samalla ylpeä siitäkin, että oli miehen tavoin esiintynyt tuossa vaarallisessa kohtauksessa. Vaarassa onkin jotakin viehättävää, johtui hän itsekseen ajattelemaan, jotakin, joka panee toimimaan miehessä voimia, jotka tavallisissa oloissa eläen kokonaan uinuvat salattuina. Esteitä ja vastuksia voittaen kenties saavutetaan paljoa suurempi elämän nautinto kuin alituisessa rauhassa ja ruusuisessa onnen paisteessa eläen?
Mutta Ontrei oli aivan suunniltaan. Nurkassa höpisi hän lakkaamatta hospotiaan, aina lyöden otsaansa lattiaan ja vuodattaen runsaita kyyneliä. Nyt jälkeenpäin oli hänelle selvinnyt vaaran koko suuruus, jota hän ei äsken potrasti ja pelottomasti nuorempaansa auttaessaan ollut joutanut ajattelemaan. Mitä aikoi Jumala lähettäessään heille tällaisia koettelemuksia, mikä synti oli heidän sovitettava, kun sallittiin murhamiehen käydä heidän kimppuunsa? Säikähtäen huomasi ukko jo rupeavansa tässä Luojan töitä ja järkkymätöntä maailman johtoa arvostelemaan, ja sai siitä yhä uutta syytä huokailla ja pomiloida. Kohta kuitenkin rupesi hänen huomionsa kiintymään rosvoon ja hänen isäntäänsä.
Mies oli kerrassaan surkean näköinen. Sidotuilla käsillään koetti hän suojella itseään isännän korvapuusteilta, itkien ja anoen armoa. Hänen vaatteensa olivat repaleiset, tukka ja parta takkuiset ja auenneesta kaulantiestä näkyi laiha ja likainen rinta. Hartiat olivat köyryt, jalat laihat kuin tikut ja sormet paljasta luuta. Syvä sääli valtasi Ontrein. "Oi ristiveli", sanoi hän osanotolla, "mikä saattoi sinutkin niin syvälle synnin tielle vaipumaan, mikä sai unohtamaan ne opetukset, joita sinunkin osaksi on tullut? Onko köyhyytesi niin suuri, että olit pakotettu anastamaan toisen omaa?" Ja Ontrei nousi ja meni miestä lähempää katsomaan, estäen isännän lyönnit. Kuunneltuaan isännän valituksia hetkisen meni hän sitten matkatoverinsa luokse ruveten käsiään levitellen pyytävällä äänellä selittämään jotakin. Aluksi ei nuorukainen näyttänyt häntä kuulevan, sillä siksi suurella mielenkiinnolla seurasi hän kaukaasialaisen hiljaisella, mutta kiihkeällä äänellä tekemiä esityksiä, mutta sitten hän havahtui ja ymmärsi Ontrein asian. Ukko pyysi, ettei miestä jätettäisikään poliisille, vaan annettaisiin koko tapahtuman jäädä sikseen, kun ei siinä kuitenkaan ehtinyt mitään suurempaa onnettomuutta tapahtua. Siten säästettäisiin isännältäkin, joka oli asiaan aivan syytön, suuri vahinko. Mies ei voinut olla täysijärkinen, senhän näki selvään, vaan vähämielinen onneton, joka kaipasi jokaisen kristityn erikoista osanottoa. Ei tiedä, mitä Jumala tälläkin teolla on tarkoittanut? Ehkä aivan erikoisia ja elämällemme tärkeitä seikkoja? Armahtakaamme siis miespoloista.
Nuorukaiselle ei tietysti tarvinnut tuota kahdesti sanoa, vaan suostui hän asiaan heti, antaen sen tiedoksi isännälle. Tämän ilo oli siitä vilpitön, mutta vain niin vähällä ei hän silti renki-parkaansa päästänyt. Huolimatta Ontrein vastalauseista vei hän hänet rakennuksen alakertaan, jossa oli tavallisuuden mukaan karjapiha, sitoi hänet siellä kiinni laen kannatinpylvääseen ja antoi hänelle siinä tuppivyöllään niin sydämellisen voitelun, että miehen valitus leikkasi sydäntä. Ontrei ei voinut tuota sietää, vaan liikkasi tuohtuneena alas rangaistuksen näyttämölle, josta kohta alkoi kuulua hänen ja isännän riitelevää äänen hälinää. Mutta koska valitus lakkasi siihen, saattoi uskoa Ontrein ihmisrakkaassa asiassaan onnistuneen. Sangen kiihtynyt hän taas oli alhaalta palatessaan, mutisten itsekseen ja huokaillen tätä julmaa asiaa. Hänellä ei ollut aikaa kuulla, mitä nuorukainen ja kaukaasialainen yhä jännittyneemmällä mielenkiinnolla keskustelivat, vaan ryhtyi hän kokoamaan vähiä riepujaan, ja panemaan naulapohjaisia kenkiään jalkaansa, päästäkseen pian pois tästä paikasta, jossa aivan selvästi vallitsi itse saatana ja kaikki hänen menonsa kiusaten ihmistä pois oikealta tieltä. Joistakin hänen puolinaisista sanoistaan saattoi tulla jopa siihenkin murheelliseen vakaumukseen, että Ontrei oli tuolla alhaalla isännän kanssa keskustellessaan erehtynyt ihmisrakkaan ottelunsa kuumuudessa kiroamaankin, — seikka, joka oli arveluttavan raskas teko hänen laatuiselleen. Ymmärrettävää siis onkin, että hän laukku selässä malttamattomasti ovelta toveriansa mukaansa kiirehti, ottamatta kuuleviin korviinsakaan isännän kiitollisia ja alamaisia esityksiä samovaarista ja hyvästä teestä varhaiseen aamutuimaan…
Merkitsevällä katseella hyvästeli vihdoin nuorukainen kaukaasialaista, joka lähti huolettoman näköisenä kulkemaan kotiaan kohti. Pyhiinvaeltajat painuivat myöskin matkalleen, Ontrei raskaasti syntitaakkansa painamana, mutta nuori mies askel keveänä ja mieli ikäänkuin uudessa vireessä.
Ehtoosta ja aamusta oli tullut uusi päivä. Yön keveä usva viipyi vielä notkopaikoissa, mutta kunnaat jo kuvastelivat auringossa, välkyttäen tuhansia kastehelmiään. Apilapellolta tuli hiljaisen aamutuulen mukana imelän makea tuoksu ja pensaista pyrähteli ilmoille pikkulintuja yöpuultaan. Ilmassa oli tuo ihmeellinen raikkaus, joka tekee aamut niin ihaniksi ja kirvoittaa mielen synkästä ja painajaisen ahdistamana vietetyn yön tukahduttavasta tunnelmasta, antaen aavistaa ylösnousemuksen ihanuutta.
VII.
SALAPERÄINEN VIERAS JA PYHIINVAELTAJA-NAISET.
Muill' on kansa, ei minulla, muilla maa, minulla korpi, muilla ystävät ylimmät, mulla pitkä umpipolku.
Kootessaan ja järjestellessään vaikutelmiaan tämän kuluneen vuorokauden vaiherikkaista kohtaloista täytyi hänen itselleen tunnustaa, että se oli rikkaampi uusista ja oudoista kokemuksista kuin mitä hänelle oli pitkään aikaan sattunut. Erinomattain tuotti hänelle tyydytystä se, että hän oli vaaran hetkellä voinut tarmolla ja voimalla toimia, ollenkaan siinä hätäilemättä; oli osoittanut, että hän kyllä vaikeissakin kohdissa kykenisi asiaansa valvomaan. Ainoa hermotunne, mikä tuosta tiimellyksestä oli jälellä, oli pieni pistelevä värähtely yli koko ruumiin, mutta sekin kuitenkin tuntui ikäänkuin hyväätekevästi lämmittävän, samoinkuin kylmässä kohmettunut jäsen rupeaa lämmittyään miellyttävästi kauttaaltaan tikustelemaan.
Mutta tämä viime vuorokausi oli myös tuonut hänen kokemuspiiriinsä tapauksen, jossa kokonaan vedottiin häneen ikäänkuin jonakin aivan ratkaisevana voimana. Kaukaasialainen oli pyytänyt tavata häntä eräässä paikassa tässä matkan varrella, siinä, missä puro leikkaa maantietä, muodostaen viheriän niityn kahdenpuolen. Oikealle puolelle tietä oli heidän poikettava, kulettava vähän matkaa puron vartta, kunnes tulisivat sievään, kuusimetsää kasvavaan notkoon. Siinä oli odotettava ja sinne tulisi kaukaasialainen häntä tapaamaan ylen tärkeässä asiassa.
Tämä se oli saanut hänet äsken tuolla majalassa niin äkkiä unohtamaan hyökkäyksen ja sen tekijän. Tätä hän nytkin mietti enemmän kuin muuta. Mitä saattoi olla miehellä hänelle asiaa?
Mutta Ontrei ei sen sijaan tahtonut mitenkään päästä tasapainoon, vaan kulki yhäkin vuoroin posmittaen ja vuoroin tyrskien kapeata polkuansa, voivottaen samalla toverilleen tapahtunutta onnettomuutta. Haava käsivarressa ei ollut kuitenkaan mikään vaarallinen, joten Ontrei sai viimein kääntää huolensa koskemaan kokonaan asian taivaallis-synnillistä puolta. Mikä alentumus ihmiskunnassa, että rauhalliset matkalaiset, joiden tiedetään sitäpaitsi menevän pyhään monasteriin rukoilemaan heidänkin syntejään anteeksi, joutuivat tällaisen ilkityön uhriksi! Turhaanko työskenneltiin ihmisten pelastamiseksi, kun kiusaaja yhäkin teettää heillä tällaisia tekoja! Kun nousisi haudastaan pyhä Ilja, Vienan apostoli, ja katsoisi kansansa sekaan, niin varmaankin palaisi hän takaisin maalliseen haahmoonsa uudelleen saarnaamaan parannusta! "Lähetti luoja toki sen mustilaisen oikealla hetkellä meitä sen toisen mustilaisen kynsistä pelastamaan…"
— Ontrei, menemme levähtämään tänne niitylle. Syödäkin pitää, että jaksamme taas helteessä astua.
— Mutta vastahan söimme, veliseni. Emme jouda nyt istumaan, pitkä on matka vielä meren rantaan.
— Tule pois vain, kyllä ehdimme.
Hän vei vastustelevan ukon mukanaan ja saapui pian sovitulle paikalle.
Mikä nautinto oikaista erämaan sammalelle! Se on pehmeä ja polkematon, viileä ainaisessa rauhassaan. Puron rannalla tuossa silenee maa vetreäksi nurmeksi, joka vietellen kutsuu helmaansa lepäämään. Reunansa on se koristanut orvokeilla, jotka huomaat vasta maahan heittäydyttyäsi niiden vienosta tuoksusta, älyät ilostuen kuin äkkiä löydetyn aarteen. Mutta siemaus korpien ruskeasta suonesta, raudasta ja pohjavesistä, sammuttaa janon ja tuo mieleen kuvia ihanista virvoittavista lähteistä. Levon ja tyydytyksen tunne valtaa mielen, halu on tähän ainaiseksi jäädä, viettämään ijankaikkista kesää sen solisevan puron reunalle sinne viileään korpeen, sen orvokkia kasvavalle viheriöitsevälle äyräälle! Sama mahtoi olla tunnelma Herran opetuslapsilla, kun he ylösnousemuksen vuorella ilostuen sanoivat, että tässä on meidän hyvä olla ja tahtoivat tehdä kolme majaa, — tuollainen äkkiä sydämeen valahtava rauhallisen ilon, intohimottomuuden ja viihtymyksen tunne, joka tuntuu ihanalta kuin mielen katkeran soimauksen jälkeen äkkiä saatu omantunnon rauha…
Hetken istuttuaan näki hän pensasten lomitse, kuinka maantietä vaelsivat hitaasti tuo kaunis neito ja perässä vanha mummo.
— Ontrei, kääntyi hän sanomaan, me matkaamme noiden kanssa yhdessä. Ne eivät ehdi meitä paljon jätättää…
— Menkööt, ärähti ukko kärsimättömästi. Emme lähde heidän kanssaan, onnettomuutta siitä vain… Mutta hyvänen aika, nehän tulevat tänne!
Ukko kyyristäytyi ikäänkuin vainolaista pakoon, ja kummakseen näki nuorukainenkin, että naiset kulkivat hitaasti pitkin puron vartta heitä kohti, ikäänkuin jotakin hakien. Tuossa olivat he jo ääressä pensaitten takana, jo taivuttivat niitä hiukan syrjään ja jo säpsähtäen huomasivat Ontrein, jolla näytti olevan ankara halu piiloutua pensaikkoon kuten jänis pää edellä. Mutta nuorukaisen huomattuaan lennähti hymy nuoren naisen kasvoille ja venäjäksi kysyi hän, eikö kaukaasialainen vielä ollut tullut!
Nyt lennähti totuuden aavistus salamana nuorukaisen mieleen. Uteliaana kääntyi hän kyselemään neidolta asiaa tarkemmin, kun jo tuossa seisoi kaukaasialainen heidän edessään, pitkänä ja pulskana, voimakkaana ja varmana, sydämellisesti uudelleen ojentaen nuorukaiselle kätensä ja taputtaen ällistynyttä Ontreita ystävällisesti olkapäälle.
— — — — —
Ukko katsoi vuoroin kaikkiin ja pillahti sitten itkuun. Hänen osakseen oli kuluneitten tuntien aikana tullut niin monta mielenliikutusta ja niin ankara säikähdys, ettei hän voinut tunteitansa ollenkaan hillitä, vaan vetisteli syrjempänä, liuhupartansa tutisten. Kyyneleittensä lomaan haukkasi hän kuitenkin aina palan kalakukostaan, väittäen sillä parantavansa sydänalassaan yhä tuntemaansa heikkoutta, minkä johdosta mummo katsoi velvollisuudekseen lähettää hänen puoleensa eräitä paheksuvia ja arvostelevia katseita, kooten visusti hameensa ympärilleen ja kaikin tavoin osoittaen, että Ontrei-parka oli sittenkin astetta alempaa aatelia kuin hän. Mutta Ontrei ei sitä huomannut, vaan vuoroin itki ja teki ristinmerkkejä, välillä taas haukaten, vuoroin kirkastettu ilme kasvoillaan hiljalleen kiitteli Jumalaa kaikesta ja eritoten siitä, että niinkin vähällä oli pelastuttu uhkaavasta vaarasta. Vihdoin riisui hän saappaansa ruveten lämmittelemään jalkapohjiaan nuotion hauteessa, sillä hänen jalkansa olivat pitkällisestä astumisesta heltyneet; samalla näytti hän surkeasti kutistuneen kämpäjalkansa, jossa näkyi suuria arpia. Niin menetteli Ontrei, vaipumatta silti milloinkaan kokonaan pois tuosta hänelle erikoisesta naivin uskonnollisesta sielun tilasta, joka oli hänen vahva ojennus- ja ohjenuoransa hänen matkallaan sekä maailman että myös tämän Aunuksen Karjalan läpi.
— — — — —
Se oli viileä ja kirkas pohjolan aamu, jolloin näiden outojen ihmisten tarina ensiksi kerrottiin. Vakaina ja hartaina kuuntelivat sitä ympärillä synkeän korven kuuset, hiljaa lirisevä puronen ja luonto kaikki. Pienen nuotion savu nousi tuskin huomattavana patsaana tyynessä ilmassa, kohosi hiljaa kuusen latvojen tasalle, mutta pysähtyi leijailemaan siihen, ikäänkuin epäröiden, uskaltaisiko yrittää ylemmäksi, kohti tuota kullalta kuultelevaa maailman lakea. Mutta kuusen latvojen tasalla pitivät hyönteiset kiihkeätä karkeloaan, tuhatlukuisena parvena sokkeloleikissään kiitäen. Sanotaan: nämä omituiset pohjolan hyönteiset, jotka usein kesä-illoin kokoontuvat laskevan auringon loisteeseen karkeloimaan, elävät vain yhden vuorokauden; siksi ne leikkivät vimmatulla vauhdilla, pysähtymättä, levähtämättä, keretäkseen karkeloida mahdollisimman paljon, saadakseen elää ja nauttia sen, minkä lyhyessä yössä ehtii…
Nuori nainen, tuttava tuolta poutaiselta tieltä, kuunteli kertomusta nöyränä ja hiljaisena, kuunteli sitä myös vanha mummo, Ontrei ja nuorukainen, jonka käsi oli siteessä. Mutta kertojana oli kaukaasialainen tuttavamme, tummat silmät välkkyen innosta ja elämänhalusta. Mikä oli mieheen mennyt? Into hehkui hänen silmistään, käskevä kaiku hänen äänestään, ja suonikas käsi näytti tietävän voimansa. Ja katseesta, joka hellentyen suuntautui tuon tuostakin nuoreen naiseen, joka värähti sen polton alla, tuntui alakuloisuus ja epävarmuus hävinneen.
Se kaikki oli tapahtunut hyvin kaukana ja oloissa, jotka tuntuivat outoutensa vuoksi sadulta. Tuo nuori nainen tuossa väitti, että hänen suonissaan virtasi Georgian vanhan hallitsijasuvun verta, ja että hän oli viimeinen, kaukainen syrjähaaran jäännös tuosta muinoin mahtavasta suvusta. Kaunis hän ainakin oli. Hyvä Jumala, kuinka hän olikin kaunis! Nuorukainen tuijotti häneen taaskin ikäänkuin unelmiin vaipuneena, ikäänkuin tyrmistyneenä. Hänen teki mieli langeta neidon eteen polvilleen ja rukoilla häntä, palvella häntä, julistaa, ettei ollut maailmassa mikään sen arvoista kuin edes yksi ainoa silmäys hänen ihanista silmistään, joihin saattoi upota kuin pohjattomaan mereen. Ja sitten hänen teki mieli itkeä, valittaa sitä, ettei tämä ihana kukka ollut katoomaton vertauskuva, joka innoittaisi ihmiskuntaa ihanalla muodollaan ja yliluonnollisella kauneudellaan ikuiseen kamppailuun kauneuden puolesta. Hän tunsi sydämessään vuoroin riemua, vuoroin tuskaa, vuoroin pursuavaa voimaa ja sanomatonta raukeutta, hän tunsi aivankuin yhtenä elämyksenä kaiken sen hekuman ja tuskan, minkä ajallinen vaelluksemme ihmiselle tarjoaa…
Kertojan ääni tunkeusi hänen unelmiensa joukkoon. Korkealla vuoristokylässä oli hän, georgialainen aatelismies, asunut, siellä, josta on estämätön näköala alas laakson kaupunkiin, jossa taas eli holhoojansa luona tämä neito. Oli riemullista tietää, kun katsoi alas laaksoon, että siellä eli hän, joka oli enemmän kuin koko maailma. Siellä etelässä mahtoivat tunteet olla meille viileän maan asukkaille aavistamattoman tulisia. Kun lempi käskee, niin totellaan ja totteleminen on autuus. Ah! syttyä kerran todella, yhdeksi ainoaksi ihanaksi liekiksi, joka palaisi kuin mahtava polttouhri…
Heidän rakkautensa ei tahtonut tietää mistään esteistä, mutta niitä ilmestyi odottamattoman paljon. Georgialaisen annettiin ymmärtää sekä oman heimon että ruhtinattaren holhoojain taholta, ettei liittoa heidän välillään tultaisi sallimaan. Ylpeät veret kuohahtivat, uhattiin, kehoitettiin, rukoiltiin, ei mikään auttanut: nuorten päätös näytti järkähtämättömältä. Vaikka heitä kuinka olisi vartioitu, tiesivät he silti tavata toisiansa; kun heitä ruvettiin ankarammin vartioimaan, sattui väkivaltaisia kohtauksia. Kiihtyneenä antoi hän kannatusta asioille, joiden vaarallisuuden hän tunsi, kunnes kaikki päättyi siihen, että hän eräänä päivänä huomasi olevansa vankina kaukana pohjoisessa…
Silloin kun hänet oli kotikaupungistaan pois lähetetty, oli hän osaaottavalta vartialta saanut tietää karkoituspaikkansa. "Ilmoita se hänelle", oli hän rukoillut, "ilmoita ja pyydä kirjoittamaan". Se oli hänen ainoa toivonsa näinä vuosina. Aluksi oli hän kirjoittanut kotiin, ja oli itsekin saanut kirjeitä, mutta ne oli osoitettu viranomaisten kautta tuleviksi, eikä niissä puhuttu sanaakaan hänestä. Mitä suvusta ja ystävistä, mitä heimosta! Niitä ei ole sille, joka elää vain häntä ajatellen.
Ja niin oli hän lakannut kirjoittamasta, uskoen, että kaikki oli ijäksi häneltä mennyttä. Epätoivo oli laskeutunut kuolettavana kuin lumivaippa hänen mieleensä, ja hän oli vain ruvennut hiljaisesti odottamaan sitä hetkeä, jolloin hän pääsisi näkemään edes onnensa raunioita.
Onnellinen se, jonka elämässä on edes onnen raunioita! Silloin tietää eläneensä ja kokeneensa jotakin, olleensa mukana siellä, missä on ollut edes jotakin raunioiksi luhistuvaa, rakennuksia, rikkauksia kentiesi. Köyhän tuvan luhistuminen ei herätä suurta huomiota ja sen mukana ei paljon hautaannu. Ainoastaan voimakkaiden sielujen suodaan kokea jotakin, vain heillä voi olla suuria ja jaloja henkisiä elämyksiä, jotka aateloivat ihmisen, olivat ne sitten iloja tai suruja. Mitä onnesta, joka on ainaista päivänpaistetta! Olkoon se surua ja myrskyä, joka suo jännittää kättä taisteluun, olkoon ottelua tuulen kanssa, että silloin, kun laskemme elämän meren suolavedestä tiukkuvat raajamme hetkeksi rannalle, lepo ja pilven raosta pilkistävä päivä tuntuisi sitäkin ihanammalta. En tahtoisi olla sunnuntailapsi, huokasi kertojaa unelmoiden kuunteleva nuorukainen, vaan tapahtuvan tahtoisin jotakin!
Ja niin kuului eräänä iltana, kun maanpakolainen raskaalla mielellä jälleen palasi polultaan metsän helmasta, jossa hän oli kotimaansa kielellä huvikseen metsän puille haastellut, erään talon pihalta hellä ääni. Se oli samaa kuin olisi maailman onnettomimman osaksi tullut yhdellä kertaa kaikki mahdollinen inhimillinen onni, niin suuri, että pelkäsi sydämen siitä pakahtuvan…
Hän ei vieläkään, siinä seistessään ja lemmittyään katsellessaan, tahtonut voida uskoa, että tyttö tuossa oli se sama sieltä kaukaa etelästä…
VIII.
PAKORETKELLE LÄHTÖ.
Sinne lähde, sinne riennä, Luokse Maaria-emosen, Juurelle Jumalan äidin: Äsken kipu kirpoavi, Suru suurikin sulavi.
Suloisen äänen, kuten sanottu, kuuli silloin karjalaisen talon pihalta maanpakolainen mies, ja oli hänen sydämensä onnesta tukahtumaisillaan. Tuo neito ei ollut kukaan muu kuin äsken maantiellä tapaamamme, ja vanha mummo oli hänen imettäjänsä ja toinen äitinsä. Omituinen, raskas kohtalo oli saanut neidon näin loitolle isäinsä ja heimonsa maasta vaeltamaan, laki, jonka nimi oli rakkaus. Punehtuen hän saneli jatkoa ja täydennystä sulhasensa kertomukseen.
Sanattomassa surussa kuluivat viikot ja kuukaudet sen jälkeen, kun hänen lemmittynsä oli vangittu; turhaan odotti hän sanomaa saapuvaksi — ei sanaakaan. Nimettömän kirjeen kautta sai hän vihdoin tietää, mikä oli hänen sulhonsa karkoituspaikan lähin kaupunki. Odotettuaan yhä ja kärsittyään epätoivon kaikki tuskat päätti hän vihdoin ottaa asiasta itse varman selon. Niin hylkäsi hän kaikki korunsa ja komeutensa sekä läksi vanhan hoitajattarensa kanssa halki Venäjän sulhoansa etsimään. Salassa ja mutkateitä, alati piiloutuen, koettaen jättää vääriä jälkiä eksytykseksi olivat he harhailleet kohti päämääräänsä, tuota pientä kaupunkia Äänisjärven pohjois-rannalla. Mahtavat voimat olivat heitä takaisin hakemassa ja kiinni ottamassa, mutta silti onnistui heidän pujotella eteenpäin. Ensi laivalla saapuivat he keväällä Petroskoista yli Äänisen kirkkaitten vesien, sivuuttivat vanhan Sungun markkinapaikan ja laskivat pienen ja ystävällisen kaupungin laituriin…
Nuorukaisen aatos seurasi hymyten neidon tuloa Poventsaan. Muistoon virkosi kaunis kesäinen iltapäivä tuossa pienessä kaupungissa. Nauraen ja ilakoiden oli nuorisojoukko saapunut saarelta Äänisen ulapalta, jonne oli tehty huviretki, ja mukana oli ollut suomalainen nuorukainen, vasta aamulla kaupunkiin tullut. Niin, vasta tullut, mutta jo venäläisen neidon silmiin syvään katsonut! Samaan aikaan oli taas saapunut Petroskoista matkustajahöyry, ja sitä vastaan ottamaan oli kokoontunut koko pikkukaupungin hienosto. Mikä iloinen hälinä ja eloisuus, vaikka erämaan helmassa elettiinkin! Tuossa naiset juttelivat tärkeinä, tuossa venäläiset herrat hyväntahtoisesti löivät toisiaan olkapäille ja hohottelivat isoäänisesti. Tuossa saapui polkupyörällä — kaupungin toistaiseksi ainoalla — paikalle siro ja käppelä tutkintatuomari, tervehtien oikealle ja vasemmalle kohteliaasti kuin konsanaan paras kavaljeeri. Tuossa tuli isokasvuinen, punakka ja suomalaissyntyinen semstvo-agronoomi, jonka hyväntahtoisuudella ei ollut pituutta eikä leveyttä, eipä pohjaakaan. Mutta kuin lumiaura kinoksessa halkaisi itselleen tuossa tien isovatsainen ja jättiläiskokoinen, punakasvoinen ja määrättömän veljellinen ispravnik; ähkien ja tervehtien kohteliaasti joka suunnalle vaelsi hän kuin erämaan laiva hiekkameressä rantakioskille, jonka pöydän ääressä — hän sekoitti olueen jäätä, antaen tuon virkistävän juoman valua kurkustaan alas suunnattoman pitkinä ja perinpohjaisina siemauksina. Ihana ilta oli siitä seurannut, häntä tuntematonta suomalaista nuorukaista oli pidetty joka talossa kuin rakasta sukulaista, ja vallan menehtyneenä oli hän vihdoin muutaman päivän perästä selvinnyt jo kärsimättömäksi käyneen Ontrein matkaan…
Neito oli asunut kauan Poventsassa ja koettanut salavihkaa tiedustella hakemaansa. Paljon oli karkoitettuja täällä, mutta missään ei näkynyt grusialaista. Kului kevät kesemmäksi eikä mitään näkynyt. Meni neito mummonsa kanssa silloin kerran rantaan katsomaan laivan saapumista, ja näki sieltä astuvan maihin parven köyhiä vaeltajia, näöltään pitkämatkaisiakin. Minne ovat nämä ihmiset matkalla? oli hän kysynyt. Solovetsin pyhään monasteriin, oli hänelle vastattu. Ja silloin oli ikäänkuin salaperäinen ääni hänelle kuiskannut: sinne lähde, heittäydy pyhän neitsyn jalkoihin, rukoile häneltä sulhosi vapahdusta. Ellet sitä sieltä saa, niin on sulhosi pahoin syntiä tehnyt, ja kärsii Jumalan lähettämää rangaistusta. Sinne menen, oli hän silloin alistuen päättänyt, tuntien samalla sydämessään suloista aavistusta. Tuona samana iltana olivat he sitten muitten pyhiinvaeltajien kanssa lähteneet kulkemaan kohti merta ja pyhää luostaria…
— — — — —
Oi sitä suloista kohtausta pimeässä karjalaisessa sintsissä, niitä tulisia syleilyjä ja lukemattomia suudelmia, jotka tuon tuostakin silloin katkaisivat molemminpuolisia selvittelyjä. Kun oli neito ikävänsä ajamana pistäytynyt pihalle, kuunnellut, katsellut auringon vaipumista autereiseen taivaanrantaan, muistellut kadonnutta sulhastansa, muistellut tuota vierasta nuorukaistakin, joka heidät oli tiellä yhdyttänyt, niin olivat silloin silmät sattuneet mieheen, joka tuossa kujalla vaieten ja allapäin oli hitaasti kulkenut. Salamana oli silloin lennähtänyt aavistus sydämeen, niin ihana, että polvet olivat tahtoneet herpautua, ja kurkusta oli lennähtänyt ilmoille rakas nimi. Se oli totta, hän se oli…
Ja hän oli aivan kuin herännyt pitkästä unesta. Pois, oli hän sanonut, pois lähden täältä. Menemme vieraille maille siksi, kunnes meidän sallitaan palata kotiin. Me valloitamme itsellemme onnellisuuden oikeuden, emme rukoile, vaan vaadimme sitä. Odota minua täällä, lähden ja kokoan tavarani, karkaamme pois…
Mutta tyynnyttyään oli hän ruvennut asiaa järjellisesti pohtimaan. Hän tiesi, että karkoitettuja usein yritti paeta yli rajan, mutta että pako sittenkin harvoin onnistui. Ja nyt hänellä oli mukanaan vielä kaksi naista. Ei, asia oli pantava viisaasti alkuun. Mene tshainajaan, oli silloin neito havahtanut kirkkain silmin häntä neuvomaan, mene sinne; siellä asuu suomalainen nuorukainen ja rampa äijä, ehkä ne tietävät neuvoa. Ja neito kertoi kohtauksen maantiellä, ja mies muisti nuorukaisen tshainajasta. Kiireesti lähti hän sinne…
— — — — —
Kertomuksen loppu oli avomielinen pyyntö: auta meitä, ja siihen yhtyi ihana silmäpari. Katsottuaan niihin sanoi nuori mies reippaasti, aivan muuta ajattelematta:
— Autanpa tietenkin, teen kaikkeni!
Nyt tuli Ontrein vuoro. Hän oli vihdoinkin päässyt rauhoittumaan, nähtävästi kalakukkonsa vaikutuksesta, mutta oli uudelleen menettää tasapainonsa, kun kuuli, mihin vaaralliseen yritykseen häntä pyydettiin. Ankarasti penäsi hän vastaan, mutta oltuaan hetken tuon saman silmäparin vaikutuksen alaisena, rupesi hänkin horjumaan ja kynsimään korvallistaan. Mummo tuossa syrjässä tuli uudelleen terävän näköiseksi, mutta lievensi kurttujansa sentään, kun äkkäsi, mikä etevä henkilö tämä Ontrei sittenkin näytti seurassa olevan.
— — — — —
Raskaasti huoaten nosti vihdoin ukko laukkunsa selkäänsä ja lähti hitaasti kämpimään maantietä kohti. Mutta sen sijaan että hän olisi lähtenyt pitkin sen leveätä selkää pohjoiseen päin, meni hän suoraan sen yli ja rupesi painumaan metsään, kohti länttä ja sen erämaita. Hämmästyen huomasi tämän hänen toverinsa ja kiiruhti saattamaan ukkoa tuosta tilille. Hiukan kiivastuen selitti tämä silloin, että oli mahdoton ajatella pääsyä Vienan rantaan näiden karkulaisten kanssa muuten kuin kääntymällä takaisin länteen. Kun pyrittäisiin tästä, näyttäytymättä kellekään, suoraan Ontojärvelle, johon Poventsasta sille kulmalle menevä maantie vie, niin ei kukaan arvaisi heitä sieltä etsiä. Ostettaisiin sieltä karjalaiset vaatteet neidolle, miehelle ja muijalle, joita ei siinäkään kylässä näytettäisi, mentäisiin siitä tuttuja teitä pohjoisemmaksi ja sanottaisiin kylissä, että nämä vieraat ovat Ruotsin kansaa Suomesta eivätkä taida meidän kielellä haastaa, niin hyvin luultavasti päästäisiin kaikessa rauhassa Kemiin, josta sitten pitäisi muuta neuvoa keksiä edelleen. Ja jos ei Ontojärvelle yritettäisi, niin mentäisiin vähän etelämmäksi, Seesjärvelle, vanhaan Paadenen kylään, josta kyllä saataisiin mitä tarvittaisiin. Onhan nyt lämmin vuodenaika ja kalaa voidaan pyytää matkalla, jopa saada välillä olevista karjalaiskylistäkin ruoan apua, vaikka niihin ei juuri ollut meneminen, kun ei niissä matkalaisia kesäisin tainnut paljoa käydä ja kun eivät olleet valtatien varressa, joten siis saattaisivat epäillä. Mutta kun edes Ontojärvelle saakka päästäisiin, niin siitä kyllä voitaisiin huolettomammin edelleen matkata. Ankara oli muuten siinäkin työ edessä, sillä mikäli Ontrei tunsi näitä välisaloja, niin olivat ne suuret ja harvaan asutut, paljon veteliä soita ja tiettömiä taipaleita. Mutta kun päästäisiin pois tämän ensimäisen urjadniekan ja stanovoin ilmoilta, niin sitten kyllä uskaltaisi jo kylistäkin tien osviittaa kysellä, ja niin päästäisiin hiljoilleen eteenpäin. Tuota suurta maantietä ei ollut missään tapauksessa ajatteleminenkaan, sillä johan ne pian sähkölangallakin ilmoittaisivat meren rannalle Sumaan, että nyt on semmoinen mies karussa, jotta pankaa kiinni…
Ontrei oli selittänyt kantansa vaatimattomasti, joskin hiukan närkästyneellä äänellä, ja nuori mies huomasi pujopartaisen seuralaisensa olevan aivan oikeassa. Nyt vasta rupesi hänelle selviämään, mihin seikkailuun hän oli antautunut, ja mitkä kaikki vaikeudet siinä olivat voitettavina. Huolestuen vilkaisi hän seuralaisiinsa, noihin etelän ihmisiin, joilla ei tietenkään ollut aavistustakaan kulusta näillä pohjattomilla nevoilla ja öiden viettämisestä ulkoilmassa nuotiolla, savun ja sääskien seassa. Hänelle itselleen ei siinä ollut mitään pelottavaa, vaan päinvastoin houkuttelevaa seikkailua, mutta kieltämättä oli asia hiukan toinen näille naisille.
Ontrei jakeli määräyksiään. Kaukaasialaisen piti uudelleen mennä kylään ja sanoa siellä menevänsä kalaretkelle; piti ottaa mukaan kalastusvehkeitä ja ainakin kirves, jollei pyssyä saanut; leipää piti myös ottaa niin paljon kuin epäilystä herättämättä saattoi. Me muut odotettaisiin tuolla siintävän vaaran kupeella. Hyvä olisi myös, jos saisi hiukan vihjausta, oliko näillä seuduilla edessä isojakin kyliä, vai olivatko, niinkuin Ontrei luuli, harvaan asuttuja. Suolaa ei pitänyt unohtaa myöskään.
Asian kuultuaan ja päästyään ymmärtämään Ontrein suunnitelman nyökäytti etelän mies hyväksyvästi päätänsä ja lähti enempää puhumatta. Mutta Ontrei painui edelleen metsään seurueensa kanssa, tapansa mukaan vaivaloisesti kulkien, perässä kaksi naista ja viimeisenä ajatuksiinsa vaipunut nuori mies.
— — — — —
Ontreista oli äkkiä tullut se, jonka varaan suureksi osaksi oli jäänyt koko yrityksen onnistuminen. Hän oli nyt retkikunnan kieltämätön johtaja, eikä tullut kysymykseenkään, ettei hänen tahtoaan olisi toteltu. Hänellä olikin niin laaja ja perinpohjainen kokemus kaikissa ulkoelämää koskevissa seikoissa, luontainen vaisto osata oikeaan tiettömillä taipaleilla, satakin neuvoa varalla pulmallisen kohdan ratkaisemiseksi, että piankin ymmärrettiin hänestä ennen muita riippuvan, päästiinkö ja kuinka helposti näiden erämaiden läpi teille ja asutummille seuduille. Tuota pikaa oli hänestä tullut nuoren ruhtinattaren suosikki, ja itse imettäjäkin taipui leppoisemmaksi, vaikka pitikin yhä jonkunmoista epäluuloista rajaa itsensä ja liuhuparran välillä. Ruhtinattaren palvelukseen innostui Ontrei pian, ottaen hänen asiansa omakseen. Mutta milloin tuli kysymykseen voiman ja reippauden antama apu, silloin oli ruhtinattaren sulhanen väsymätön. Uupumaton oli hän laittamaan nuotioita ja havuvuoteita, uupumaton kantamaan taakkoja, puhumattakaan morsiamestaan, jonka jalat usein retken ensi aikoina tahtoivat kieltäytyä emäntäänsä kantamasta. Vanha mummo taas oli nuoren haltiattarensa naisellisena tukena tällä rasittavalla matkalla, alati koettaen rohkaista häntä ja lievittää vaivoja. Miten ihmeellisesti muodostuivat nämä kaksi naista koko matkueen huolenpidon ja vaalimisen esineiksi. Vaivaisesta Ontreista alkaen heräsi jokaisessa miehessä naisen palvelemisen ritarillinen henki, joka sai heidät ponnistelemaan kaksinkertaisella voimalla. Meissä asuu kaikissa jotakin, joka sykähtää iloisesti synkänkin surun keskellä, kun näemme kauniin naisen ja joudumme hänen lämmittävään läheisyyteensä. Kuinka hänessä on kaikki sopusuhtaista ja miellyttävää, miten hänen naurunsa on kirkasta, kädet pienet ja silmät loistavat! Me aivan mykistymme hämmästyksestä ja sanattomasta ihailusta, me katselemme häntä kuin yliluonnollista olentoa, ja meillä haluttaisi nostaa hänet korkealle jalustalle ja ruveta häntä hartaasti polvillamme palvelemaan. Ontrei toi ruhtinattarelle hymyillen suolta tuohilipillä karpaloita ja ensimäiset lakat, kaukaasialainen ensimäiset mustikat, ja hän, nuorukainen, tuohisella kirkasta lähdevettä, jota hän oli pitkän hakemisen jälkeen tuolta kaukaa kivenkolosta löytänyt. Ja yhdessä laitettiin naisille mitä pehmeimmät vuoteet kuusen havuista ja koivun lehvistä, valittiin suojaisimmat nuotion paikat, paistettiin mehuisin ahven ja valppaasti öisin valvottiin, ettei tuli vain liiaksi riutuis. Sateella luovutettiin heille kaikki vaate, mikä vain saattoi suojaksi olla, lyötiin kirveellä suolle porrasta, milloin vain pieni ja sievä jalka rupesi liiaksi ja pelottavasti mutaan vaipumaan, ja kun väsymys valtasi liian aikaisin ennen yöpaikkaan pääsyä, tehtiin hänelle koivunlehvistä paarit ja kannettiin häntä siinä hitaasti eteenpäin. Ah, kuinka kaunis oli hänen mustankiharainen päänsä, kun hän pisti sen esiin lehvien joukosta jotakin pienellä suullaan järkevätä sanoakseen! Tuntikausia saattoi niin tuossa vierellä tai takana kulkea aina vain siinä samassa jännittyneessä odotuksessa, että hän vieläkin sanoisi jotakin, vieläkin katsoisi kauniilla silmillään ja iloisesti naurahtaisi…
* * * * *
Ken oli nähnyt Ontrein kolmisen viikkoa aikaisemmin kotikylällään, veljensä talon pihalla tai tuvassa konttia tekemässä, ei olisi enää tuntenut häntä samaksi mieheksi. Ruumiinvammastaan huolimatta kulki hän sitkeästi ja uupumatta, määräillen ja johtaen. Kun iltapäivällä tuona ensi päivänä saavuttiin sinne sen siintävän vaaran kupeelle, ja ruvettiin valmistelemaan ensimäistä yötä taivaan alla, esiintyi Ontrein johto-asema aivan selvästi. Hänen käskystään mentiin vaaran pohjois-puolelle, ettei savu näkyisi etelän kyliin, valittiin sieltä rinteeltä, louhikkojen lomasta, sopiva yöpaikka, naisille mukavin ja suojaisin, miehille ikäänkuin sen vartiaksi, ja tehtiin sinne nuotiot sekä niiden vierille naisille kotukset ja havuvuoteet. Vähillä keinoilla saikin hankituksi paljon mukavuuksia, kun vain älysi ja ymmärsi.
Väsyneenä heittäytyi nuori ruhtinatar havuvuoteelleen huoahtaen helpotuksesta ja kiitellen nöyrästi syrjään siirtyvää Ontreita. Vilkkaalla levottomuudella hän rupesi taas tuhannennenkin kerran tänä päivänä kysymään, luultiinko, että tämä pako onnistuisi. Ja vastausta odottamatta vaipui hän sitten palaviin rukouksiin, kohta jälleen levottomana kysellen, miksi ei hänen sulhonsa jo ole saapunut. Suloisesti hän sitten taas hätäili, etteihän häntä suinkaan liene kiinni pantu tai ruvettu jotenkin hänen pakoaan epäilemään. Niin vaihtelivat nuoren naisen sydämessä levottomuus ja tuska, riemu ja pelko kuin läikähtelevä aalto, ja oudon viehättävää oli nähdä vuoroin hänen kyyneleitänsä, ja vuoroin taas hänen nyyhkytyksistä hymyksi vaihtuvaa ilmettänsä. Mummo lohdutti häntä sydämellisesti, puhuen kuin tuudittaja haastaa lapselleen, rauhoittaen ja kuvaillen tulevaisuutta ruusuiseksi. Tuo vanha nainen ei enää elänyt itselleen, vaan ainoastaan tuolle isolle lapselleen, jota hän seurasi valittamatta vaikka mihin.
Ontrei istui vaieten nuotion ääressä, syviin mietteisiin vaipuneena. Hän oli riisunut saappaat jalastaan ja pannut ne sopivan matkan päähän tulesta kuivamaan, oli syönyt kuivan leivänkannikan illallisekseen ja istui tuossa nyt pää käsien varassa vaieten ja tuleen tuijottaen. Tuli leikki hänen kasvoillaan ja tihruiset, muutenkin pienet silmät nipistyivät vieläkin pienemmiksi valkean kirkkaudessa. Olipa kuin olisi ukko ollut suruisen näköinen, kun hän tuossa tulen hauteessa käänteli arpista, vaivaista jalkaansa ja silloin tällöin silmäsi kuivettunutta kättään. Mitä muisteli hän ja ajatteli? Hänen sitten alkanut iltahartautensa, johon ujostelematta yhtyivät kauniilla vakavuudella ruhtinatar ja mummo, oli taaskin erikoisen palavaa. Ulkoa opitut rukoukset jäivät vähemmälle, ja karjalankielinen supatus todisti, että hän rukoili noin ikäänkuin omintakeisesti menestystä tänä päivänä alotetulle seikkailulle. Hän tahtoi olla kuin pyhä Sosima, jonka samoin oli hänen matkallaan saarelle kohdannut outo mies, joka oli pelastusta vaatinut. Kun pyhimys kerran oli saattanut matkansa keskeyttää, niin kuinka ei sitten hän, vaivainen, sitä tekisi! Ehkä tämän vieraan maan neidon ja hänen sulhasensa pelastus oli Jumalan juuri hänelle suoma erikoinen tehtävä, jossa hän sai osoittaa tahtovansa tulla hänen armostansa heikkojen voimainsa mukaan osalliseksi? Riemullinen lohdutuksen ja vakaumuksen tunne valtasi hänen mielensä, ja ilostuen liikkasi hän ruhtinattaren nuotion äärelle vaillinaisella kielitaidollaan hymyilevältä neidolta tarkemmin heidän asioitaan tiedustelemaan.
Silloin kajahti äkkiä aivan heidän läheisyydessään huuto, ja nopeasti karkasi nuorukainen jalkeille. Pelon kiljahdus katkaisi naisten ja Ontreinkin keskustelun, kunnes näreiköstä nuotion ääreen ilmestyvä kaukaasialainen iloisella tervehdyksellään hälvensi levottomuuden, heittäen maahan raskaan taakkansa. Hänen matkansa oli onnistunut hyvin, ja erikoisella tyytyväisyydellä näytti hän nuorukaiselle — kivääriä, jonka tämä tunsi vanhaksi tutuksi. Se oli "Berdan n:o 2", joita Venäjän kruunu täällä möi halvasta hinnasta karjalaisille karhujen hävittämistä varten, jotka viime aikoina olivat taas ruvenneet tuottamaan suurta vahinkoa karjan tappamisella. Urjadniekalta itseltään, niin sääli kuin oli ollutkin pettää tuota kunnon vanhusta, joka oli aina koettanut hänen kohtaloaan lievittää, oli hän saanut kiväärin lainaksi sillä verukkeella, että sattuisi vielä karhun kohtaamaan kalaretkellään. Kun se veruke oli näillä seuduilla hyvin luonnollinen, oli ukko kiväärin ja joitakin patruunia lainannut. Tämä oli nuorukaiselle hyvin tuttua, sillä Poventsassa olivat iloiset ja hyväntahtoiset semstvovirkamiehet hänellekin tarjonneet samallaista asetta kruunun siitä vaatimasta hinnasta, ja tiesi hän todellakin näihin aikoihin karjalais-kyliin näitä aseita levitetyn. Tuntuipa turvalliselta, että oli mukana näissä erämaissa ase, jolla voi pahimmankin pedon lannistaa.
Neidon ja miehen hellää tervehdystä ei hän sietänyt nähdä, vaan kääntyi pois. Hänen sydämeensä pisti outo tunne ja hän tunsi, että hänen sielustaan ei sittenkään kokonaan lähtenyt pois se ihana kuva, joka oli sinne sattuman harvinaisesta ja merkillisestä oikusta näinä viime vuorokausina tunkeutunut. Pois kääntyessään näki hän Ontrein itseään tarkastavan ja tulevan vihdoin hänen nuotionsa ääreen, siihen tuttavallisesti viereen istahtaen.
— Nukkumaan rupeamme, veliseni, sanoi hän ystävällisesti.
— Uni karttaa silmiäni, vastasi nuorukainen.
— Hyvään omaantuntoon saapuu se kuin lääke.
— Kerro Ontrei, missä olet menettänyt jalkasi ja kätesi. Mistä ovat nuo suuret arvet ja mistä yksinäinen elämäsi?
— Köyhän elämän arvet eivät sinua, veliseni, huvita, ja minunlaisen käsivarsi on luonnollisempi kuivana kuin vetreänä.
— Älä kiusaa minua, vaan huvita puheellasi. Sanasi, tiedän sen kokemuksesta, tulevat rauhallisina ja nöyrinä, matalalla äänellä ja syvältä sydämestä. Hermoilleni ovat ne kuin rauhan sanomia. Kuuntelen yksinkertaista puhettasi mieluummin kuin maailman parasta taiteilijaa.
Savu palloili patsahana kohti kuulakasta taivasta tänä kesäisenä yönä, jolloin nuorukainen sai kuulla Ontrein tarinan. Kukapa ei mielellään sitä kuuntelisi, sillä kertoilihan ukko siinä nuoruutensa käänteentekevästä tapahtumasta, josta kuvastui inhimillisen elämän vaiherikas kulku ilojen ja surujen, onnen ja onnettomuuksien välillä.
IX.
ONTREIN TARINA.
Vieri aikoa vähäisen, päivä paistoi, pälvet nousi, hanget suuretkin sulivat; ei sula sydänten routa pimeässä veljespirtin.
Ontrein koti oli pienen erämaan järven rannalla, yhtenä muutamista muista karjalaisista talopahasista. Kirkonkylästä vei sinne mutkitteleva polku, ja Venäjän rajalle oli siitä vain kolme peninkulmaa. Salot suuret ja laidattomat alkoivat tuosta aidan takaa, niin läheltä, ettei paljoa rakennuksen ja metsän väliin pellon sijaa jäänyt. Tuolla mäenharjalla oli tuuheakuusinen hautuumaa, tuo karjalaisten kylien surumielinen puistikko, "kuusikko", jossa tummassa varjossa lahoi mullaksi monta kyynelillä sinne saatettua. Se oli pyhä paikka, eikä sinne menty muutoin kuin vainajia viemään ja itkemään. Mihin lehvä putosi, siihen se sai myös jäädä, mihin ruoho kasvoi, siinä sai se myös elinikänsä tuulessa ikävöiden suhista. Aikain kuluessa kaivautui esiin vainajain luita ja arkkujen lautoja, lehdet ja neulaset kerrostuivat vuosien pitkään paksuiksi penkereiksi, puut tihensivät oksiaan kaivaen juurensa syvään maan mehuisiin uumeniin, sammal paisui upottavaksi matoksi. Hyvä oli siellä, kuten itkussa sanottiin, noitten rakkahien, kultaisien vainajien uinua, kesäisien tuulosien tuutiminen, kultaisien kukkasien alla, auvon ja ylähäisien aamuisien toivossa…
Kylä oli mäen rinteellä, katsellen järvelle päin pienistä moniruutuisista akkunoistaan, joissa ilta-auringon valossa loistivat ruostuneen lasin kaikki sateenkaaren värit. Teräväharjaiset talot olivat kyyssähtäneet siihen kuin pystykorvat koirat kontalleen tarkoin järvelle päin silmiään teroitellen. Paljoa ei sieltä näkynyt, kapea veden selkä ja sen takaa sininen salo, koivumetsäinen, jossa näkyi kesäinen tuulen puuska tai pilven varjo kuin järven pinnalla, aaltona eteenpäin ajautuen.
Ontrei oli kahdesta veljeksestä vanhempi, ja hänestä olisi pitänyt tulla talon isäntä, mutta elelikin hän nyt setämiehenä nuoremman veljensä hoteissa. Ramman käden sijaisena olivat hänellä hampaat, jalan sijaisena sitkeys ja kovan kohtalon lievittäjänä alati tyytyväinen ja hurskas mieli. Saattoi huomata Ontrein kotona, että sekä veli ja tämän vaimo, lapset ja koko väki kohtelivat häntä mitä suurimmalla kunnioituksella ja rakkaudella. Olipa kuin olisivat he olleet nöyriä hänen edessään, ikäänkuin alituisessa ja koskaan umpeen menemättömässä kiitollisuuden velassa.
Oli ollut aika, jolloin kaikki oli vielä toisin ja aiottu toiseksi. Isä, valkopartainen karjalais-vanhus, jonka mielessä yhä asui vanha Väinö ja hänen hyvänsuovat haltiansa lauluinensa ja loihtuinensa, oli eräänä päivänä oikaissut itsensä kuolinlaudalle ja siunannut poikansa kuollessaan kuin sadun vanhat kuninkaat. Sopua oli hän veljeksille toivottanut, keskinäistä rakkautta ja siunausta. Sitten oli hänet kuoltuaan viety sinne varjoisaan surupuistikkoon, ja veljekset olivat ruvenneet elämään talossa yhdessä vanhan äitinsä kanssa.
Eletään, eletään siitä taas kotvan aikaa, niin jo ottaa ja kuolee vanha mummo, ja hänetkin itketään hautaan. Nyt ei voi enää talo olla emännättä, vaan täytyy Ontrein lähteä naimaan, mennä toteuttamaan toivomusta, jota hän vuosia on sydämessään salassa pitänyt, mutta josta ei ole äitinsä eläessä sanallakaan, ei tytölle eikä muille, tahtonut totta tehdä.
Ontrei on parhaassa ijässään, terve jäseniltään ja mieleltään. Hän aivan riemastuu tuosta ajatuksesta, ruveten siitä veljelleen haastelemaan. Tämä kuuntelee vaieten, hajamielisesti, kunnes vavahtaen kuulee veljen ikäänkuin häneen vedoten lausuvan ylistäen:
— Ylen onkin se naapurin Outi ihana neito!
— Ylen…
Niin hän vastaa, kerraten kehumasanan hiljaa ja epävarmasti, mutta ei uskalla katsoa veljeään silmiin, vaan huoaten poistuu töihinsä. Mutta Ontrei valmistautuu kosioille pukeutuen parhaisiinsa, viemään kosiorahaa naapurin pöydälle.
Nuorempi veli ei puhu mitään eikä mieti paljon mitään. Hän on kerta kaikkiaan ymmärtänyt, että jos Ontrei, talon perillinen, menee Outia kosimaan, niin silloin ei hänen kannata yrittääkään, sillä Outin isä ei ottaisi asiaa edes puheeksikaan. Kun Ontrei oli tämän tytön maininnut, niin oli hänellä haluttanut vaatia tyttöä omakseen, mutta silloin oli kuin olisi salpa noussut kurkkuun. Ei hän voinutkaan mitään sanoa, ei voinut alentua rukoilemaan, että Ontrei antaisi hänelle sen, jota rakasti!
Eihän hän ollut Outillekaan oikeastaan koskaan mitään sanonut, eikä Outikaan hänelle. Rakastiko Outi häntä?
Varmasti. Hän oli nähnyt sen Outin silmistä, kun hän oli uskaltanut tyttöön salaa katsoa. Jo tuosta katseesta hän oli sen ymmärtänyt ja ollut siitä onnellinen. Hän oli pitänyt itseään niin nuorena, ettei hän ollut vielä tullut sanoneeksi Outille mitään. Kisakentällä leikissä oli hän vain hiukan lujemmin puristanut hänen kättään kuin muiden tyttöjen, ja Outi oli vastannut arasti ja vaisusti. Varmasti Outi häntä rakasti ja surisi nyt kovasti, jos isänsä pakottaisi hänet muille menemään.
Mutta jos Outi ei tietäisikään, ei olisi arvannutkaan, että hän rakasti häntä, ja nyt nöyrästi alistuisi vanhempain tahtoon?
Se oli tuskan ajatus ja sai hänet lyömään kuokkaa entistä syvemmälle. Hän kohotti sen korkealle ilmaan ja upotti sitten tuohon sitkeään mättäikköön, niin että ihan silmää myöten se siihen juuttui. Siitä kun sitten rupesi palaa hartiavoimin irti kiskomaan, niin että juuret nauskahtelivat ja oli selälleen lentää mättään irti päästessä, niin tuntui kuin olisi helpottanut. Kun olisi sanoa tuolle Ontreille, että älä veli-rakas vie toisen morsianta ja omaa katsomaani, vaan ota tuosta toinen! Se kummastuisi ja sanoisi, että olisit aikaisemmin ilmoittanut, niin en olisi mennyt… nyt jo kävin kosiolla eikä tyttökään vastaan pannut…
— Mitähän Outi mahtanee sanoa?
Hän seisahtui kuokoksellaan ja katsoi kylään. Yhä siellä Ontrei viipyy. Eipähän mieluista kosiomiestä niin äkkiä lähtemään päästetä, eihän toki. Sultsinat ja piirakat siinä pian leivotaan.
Ovi tuolla aukenee ja Outi ilmestyy portaille. Hiljaa astuu pihalle, katsoo kauan tänne kuokokselle, varjostaen kädellään silmiään, ja poistuu sitten allapäin rakennuksen taakse.
Taas ovi aukenee ja Ontrei tulee ulos, vielä portailla kääntyen sintsiin päin hyvästelemään. Eihän naapuri, jota aina nähdään, pitkiä hyvästelemisiä kaipaa. Nyt on Ontrei kotiin tulossa. Reippaasti hän astuu ja tänne kuokokselle tuolta hattua heiluttaa ja viittaa luokseen. Koneellisesti iskee hän silloin kuokan turpeeseen ja lähtee kotiin kuulemaan kosiomatkan päättymisestä. Sydämessä on tuskaa ja katkeruutta, ja mieli hakee uhmailun ja uhkan keinoa. Saapuu sisään ja panee vaiti ollen hattunsa seinälle naulaan, kysyen oudon kylmällä äänellä:
— Asia on selvä, vai?
Ontrei joka loistavin silmin kävelee tuvan lattialla, katsahtaa häneen kummastuen ja pysähtyy:
— On sanoo hän; eikö ole hauskaa mielestäsi?
— Mitä sanoi Outi?
Äänessä värähti jo sointu, jota ei voinut väärin ymmärtää. Ontrei pysähtyi taaskin oudostuneena ja katsoi häneen pitkään. Vasta hetken vaitiolon jälkeen vastasi hän:
— Outi, hänkö, niin, ei hän sanonut juuri mitään, — tietenkin myöntyi tulemaan…
Ja silloin Ontrei ymmärsi, mitä oli tapahtunut, ja istahti masentuneena penkille.
— Miksi et sanonut sitä ennen?
Syksyinen päivä vaipui pimeään ja hiipi lohduttomana pieneen pirttiin. Sanattomina olivat yhä tuvassa veljekset. Heille oli molemmille selvinnyt ikäänkuin näkynä salaman valossa, että nyt oli heidän veljesrakkauteensa isketty eripuraisuuden aihe, vihan siemen, joka outoudellaan oli saanut heidät säikähtämään. He ikäänkuin olivat näkevinään isävainajansa edessään varoittamassa jostain kauheasta vaarasta, joka heitä oli uhkaamassa, mutta tunsivat samalla mielessään kiehuvaa katkeruutta toisiaan vastaan. Ontrei oli nyt päässyt sydämensä kallista toivoa toteuttamaan, eikä mielinyt luovuttaa sitä, mikä oli hänelle jo luvattu ja annettu, mutta Jyrki taas ajatteli vihalla ja kateudella tätä veljensä onnellista osaa, joka hänen mielestään kuului ikäänkuin jonkun pyhemmän oikeuden perustuksella hänelle. Kaikki tuntui hänestä nyt niin vastenmieliseltä, ettei hän olisi enää tahtonut vanhassa kodissaan korttakaan ristiin panna. Hurjana kuvaili mielikuvitus kaikkia katkeran kohtalon lievikkeitä, ja koston henki saneli salaa sielussa myrkyllisen suloisia sanojansa. Hän puristi nyrkkejänsä ja tunnusteli lyhyen vartalonsa ja leveiden hartiainsa, voimaa. Mahtaisiko hän sittenkään tuolle Ontreille riittää, sillä se on peto väkevä kuin karhu, — tämän kylän väkevin?
Ontrei istui pää käsien varassa kauan, mutta nousi sitten.
— Aamulla menemme yhdessä sinne kuokokselle, sanoi hän sitten tyynesti, ruveten panemaan tulta samovaariin.
Hän oli ulkoa nähden rauhallinen, vaikkakin kulmilla asui synkeä ikävä. Kuinka ihanasti oli hänen päivänsä alkanut ja kuinka harmaaseen mielialaan olikaan se päättynyt!
Ontrei vältteli sen jälkeen morsiantaan, eikä ryhtynyt tekemään ratkaisevasti totta naima-aikeestaan. Jyrki tuli päivä päivältä synkemmäksi ja surullisemmaksi, mutta samalla ikäänkuin voitostaan ja asiastaan varmemmaksi. Outikin rupesi puolestaan Ontreita kaihtamaan. Tästä ymmärsi Ontrei heidän puhuneen keskinäiset asiansa selväksi, ja nuoremman veljensä koettavan houkutella Outia puolelleen. Katkeruus ja viha leikkasi sydäntä. Veljekset kulkivat päivät päästään kuin unessa ja aivot hakkasivat vain tuota yhtä kysymystä: miten selvitä?
Pian tiedettiin koko kylässä veljesten välinen asia. Suruissaan Jyrki erehtyi juomaan ja vietti päiviä hoilaten ja kiroten tai itkien, väliin uhkaillen veljeään, mutta väliin puhuen hänestä suurella rakkaudella. Ontrei hautasi asian sydämeensä eikä sallinut kenenkään siitä kanssansa keskustella. Odotettiin hänen jo luopuvan puuhastaan, kun tiedettiin tytön suosivan enemmän nuorempaa, mutta sitäkään hän ei tehnyt. Tyttö oli hänen, eikä hänen tarvinnut luovuttaa morsiantaan kenellekään. Hän ei edes huolinut ruveta asiaansa sitenkään selvittämään, että olisi häitä kiirehtinyt, kulki vain umpimielisenä tietänsä.
Talvi tuli. Pimeää ja lumista kujaa myöten hoippuroi Jyrki kotia, mieli synkeänä viinasta ja ikävästä elämästä. Veljenrakkaus oli ruvennut hänestä tyysten sammumaan, ja hän piti Ontreita nyt vain onnensa ryövääjänä. Hän vihasi veljeään, ja tunsi tuon vihan tänä iltana elävämmin kuin koskaan ennen. Ei, tyttöä hän ei ikinä luovuttaisi, ei vaikka siinä autuus menköön.
Hän seisahtui kotinsa portaille, johon sataneeseen lumeen jalka painui narahtamatta, ja kuunteli. Oli myöhäistä eikä pirtistä enää kuulunut mitään. Ontrei oli kylällä tai oli pannut maata.
Hiljaa avasi hän pirtin oven ja hiipi sisään. Tuolta häämötti Ontrein haahmo penkiltä tilaltaan Jumalan-kuvan alta. Tasainen huounta osoitti, että hän nukkui.
Kamala ajatus lennähti Jyrkin päähän, niin hirveä, mutta samalla ihanasti koston ja vihan himoa hivelevä, että hengitys tahtoi salpautua. Hän hiipi varpaisillaan lähemmäksi Ontreita katsomaan.
Hän makasi selällään, kädet nostettuina pään yläpuolelle. Kasvolihakset nytkähtelivät rauhattomasti ja silmäluomet värähtelivät; hengitys purkautui väliin ulos huokauksena.
Jyrki kumartui hiljaa hänen ylitseen.
Silloin avasi Ontrei silmänsä ja katsoi veljeänsä.
Hän ei muuttanut asentoaan, ei säpsähtänyt eikä säikähtänytkään, katsoi vain veljeään sinisillä silmillään, vakavasti ja surumielisesti.
Ja veli tunsi, että kiusaajan salainen ansa hänen sydämessään oli Ontreille selvä kuin avoin kirja. Polttava puna kohosi hänen poskilleen, hän suoristihe, hätääntyi, humalan viimeinenkin jäte katosi, ja silmät maahan luotuina seisoi hän siinä ikäänkuin tuomarinsa edessä. Mutta Ontrei ei sanonut mitään vieläkään, vaan tuijotti häneen yhä. Tuo vakava katse tunkeutui veljen sydämeen kuin puukon terä, pistävänä ja verta vuodattavana, leppymättömänä, paljastaen kuukausien salaiset aikeet ja vihan sanelemat suunnitelmat. Vaikka olisi luonut silmät maahan ja koettanut tuota katsetta välttää, niin tuntuivat ne silti polttavan ja näkyivät tuolta kaukaa kuin tuliset nastat, syöpyen sydämeen syvälle ja vastustamattomasti.
Jyrki vapisi koko ruumiiltaan. Tämä muutaman minuutin kokemus oli hänen raskaalle ja rasittuneelle mielelleen liian järkyttävä. Hän lysähti huoaten lattialle veljensä vuoteen ääreen. Mutta Ontrei ei sanonut mitään, vaan kääntyi seinää vastaan, antaen kuitenkin kätensä ikäänkuin rauhoituksen tarkoituksella viivähtää veljensä hartioilla, jotka tärisivät liikutuksen ja epätoivon sisällisestä puuskasta…
— — — — —
Raskaat talvipäivät kuluivat hiljalleen ja rupesi keväämpi henki ilmassa tuntumaan. Entistä suuremmalla voimalla ailahti silloin Jyrkin rinnassa rakkauden kaipuu ja intohimo, ja unohdetut olivat pian ne kokemukset, joita talvellinen yöllinen kohtaus oli hänelle tuottanut. Uudelleen rupesi hän katsomaan karsaasti veljeänsä.
He eivät olleet sanallakaan toisilleen tuota kohtausta selvittäneet, ei Ontrei kysynyt eikä Jyrki liioin selitystä tarjonnut. Se oli jäänyt heidän kahdenkeskiseksi salaisuudekseen, josta ei äänettömän sovinnon perusteella puhuttu mitään. Eivätkä he yleensäkään puhuneet toisilleen mitään, Ontrei ei liioin muillekaan. Apeana ja synkkänä teki hän töitänsä, vältellen ihmisten seuraa. Mutta hänen ja Outin häät vietettäisiin vappuna, — sen oli hän nyt aivan kuin uhmaten Outin isän kanssa päättänyt, ja tytön tahtoa ei siinä kuunneltu. Miten mennä naimisiin pojan sellaisen kanssa kuin Jyrki oli, talottoman ja rahattoman? Sehän ei ollut mahdollista, ja suorastaan järjetöntä silloin, kun oli talon isäntä tarjolla. Outi sai tyytyä, ja itkeä hereät itkunsa.
Veljekset hiihtelivät kevättöille salolle, parhaan hankiaisen aikana. Latu kohosi mutkitellen pitkin vaaran sivua, kiiveten aina yhä korkeammalle, kunnes harjalle päästyään päätyi suoraan yli menemään. Ontrei meni edellä, Jyrki hiihteli perässä, pyssy selässä hihnassaan. Vaaran tässä kohden louhikkoiselta selältä aukeni ihana näky. Metsä oli jo puhdistanut lumen turkistaan ja oli tuossa edessä vihantana, tummana ulappana, välillä päästäen lumen vielä saarekkeina sieltä täältä kimaltelemaan. Tuuli puhalsi kostealla raskaudella ja ilmassa oli kuin kevään tuoksua. Vaaran laki oli jo melkein lumeton, hiukan paikoin iljanteella. Miehet huoahtivat siinä rinnakkain, nojaten sauvoihinsa.
Ontrei ei katsonut veljeensä, mutta tiesi tarkalleen minkä näköinen tämä oli tuossa seistessään. Epävarmuus, katkeruus, säikähdys, viha, kaikki myrskyisen sydämen tunteet olivat Jyrkin kasvoilla näkyvissä. Hiihtäessään oli Ontrei tämän kaiken tuntenut ja sydämessään nähnyt, oli varsin hyvin ymmärtänyt senkin, missä kauheassa kiusauksessa hänen veli-poloisensa oli ollut tuossa hänen jälessään pyssyineen hiihtäessään, oli sen ymmärtänyt ja veljeään säälinyt. Mutta hän ei ollut huolinut pelätä, sillä hän oli kerta kaikkiaan siinä kohden antautunut ikäänkuin kohtalon johdettavaksi; hän ei voinut ikinä uskoa sitä mahdolliseksi, että heidän, muinoin niin rakkaiden veljesten suhde päättyisi veljenmurhaan. Ja kuitenkin, tuo talvellinen ilta oli kentiesi siltikin todistanut toista… Miksi hän ei sittenkin luopunut Outista ja talosta sekä antanut niitä molempia Jyrkille? Siksi, että hän ei voinut. Hänellä ei ollut voimia niin yli-inhimilliseen uhraukseen, hän ei tahtonut tulla veljensä rinnalla syrjään sysätyksi, hänkin rakasti Outia ja voimallisemmalla rakkaudella kuin kentiesi tuo nuorempi, vielä monessa kohden poikanen. Miksi oli juuri silloin, kun onni näytti auenneen ihanimpana ja elämä rikkaimpana, hänelle pantu kestettäväksi sellainen koettelemus? Outi ei häntä rakastanut. Rakastaisi varmaankin, kunhan oppisi oikein tuntemaan, rakastaisi, kun saattoi Jyrkiäkin rakastaa. Voimallaan ja tulisella lemmellään opettaisi hän tytön häntä rakastamaan. Ei, hän ei saattanut luopua tästä hänelle kalliista aikeesta, sillä eihän hän voinut luopua elämästään. Ja ennenkuin Jyrki voisi saada Outin, täytyisi hänen antaa hänelle talokin, kaikki. Se oli liian paljon vaadittu, hän ei jaksanut sellaiseen uhraukseen alistua, sillä hän oli nuori ja ylpeä ihminen hänkin…
Tätä asiaa oli hän pohtinut öin ja päivin, mutta ei ollut jaksanut päästä siinä päätökseen. Ja kun hän oli nähnyt, mitkä kiusaukset Jyrkiä ahdistivat, oli hänen oman tuskansa lisäksi tullut pelko siitä, että veli lankee kiusaukseen. Tuona talvisena yönä hän oli nähnyt, mikä kaikki saattoi olla mahdollista. Ja tuskan musertamana oli hän jo monta kertaa koettanut suostutella itseään heittämään kaikki ja luopumaan leikistä, kun entinen ylpeys oli taas hänen tahtonsa terästänyt ja hyleksityn rakastajan nolo asema uudelleen valanut sydämeen vihan katkeruutta ja voimaa. Hän oli ihminen hän, Ontrei, ei pyhimys.
Hän katsoi nyt salavihkaa veljeään, kun tämä tuossa otti pyssyä selästään, ja arvosteli hänen voimaansa ja pystyväisyyttään. Äkkiä juolahti hänen mieleensä kumma ajatus:
— Jos Jyrki voittaa minut, niin hän saakoon tytön ja talon, mutta jos minä voitan, niin pidän ne itse.
Kuinka olikaan, niin toi tämä omituinen ajatus hymyn hänen huulilleen. Oli kuin olisi hän siinä nähnyt salliman neuvon ratkaisuun pääsemiseksi ja siitä toivosta jo edeltäpäin ilahtunut. Hän kääntyi veljeensä, joka kummastuneena oli huomannut hänen hymynsä.
— Mikä naurattaa? ehätti hän tylysti kysymään.
Mutta Ontrei ei tuosta pahastunut, vaan kävi asiaansa esittämään:
— Kun sinä, veliseni, halajat morsiantani, niin ratkaistaan tässä asia. Käydään voimain koitteluun: jos voitat, niin olkoon sinun sekä tyttö että talo, mutta jos minä voitan, niin lähde muille seuduille, että lakkaa riita. Aika haavat parantaa.
Kiireesti heitti Jyrki pyssynsä, puukkonsa, lakkinsa ja mekkonsa, ja äkeästi kävivät veljekset siinä ilmavan vaaran laella painimaan.
Kalliimpaa palkintoa ei liene monelle kilpasille käyvälle ollut tarjona kuin tässä äänettömässä ja sitkeässä ottelussa, jota vain erämaan säikähtyneenä pakeneva otus oli todistamassa. Siinä oli saavutettavissa se, mitä ihanaa ihminen voi kuvitella rakkautensa esineen omaksi saamisesta, ja siinä oli myös tämä kaikki kadotettavissa. Siinä oli kysymyksessä veljenrakkaus ja pako kotikylästä kauas outoon maailmaan, oli ratkaistavana, astuitko ijäiseen yöhön tai onnen päiväpaisteeseen. Ja ottelu ei ollutkaan leikkiä, vaan pantiin siinä liikkeelle kaikki voimat, mitä suinkin kahdesta nuoresta ja sitkeästä ruumiista saatiin puristetuksi. Kauan kesti taistelua, kunnes viimein Ontrei kalpeana kysyi:
— Tunnustatko paremmaksi?
— Tunnustan.
— Heitätkö tytön rauhassa minulle?
— Heitän.
— Lähdetkö kylästämme?
— Lähden.
Ontrei nousi huohottaen, mutta Jyrki jäi itkuun purskahtaen, kalpeana ja väsyneenä paikalleen makaamaan. Häntä ei oltu koskaan vielä niin perinpohjin masennettu, ei niin rautaisessa ja tukahduttavassa syleilyssä rusennettu kuin nyt; hän ei ollut koskaan aavistanut, että Ontreissa piilivät niin suuret ja niin valtavan sisun hallitsemat voimat. Ontrei oli etevämpi häntä kaikin puolin, sekä ruumiillisesti että henkisesti, ja ansaitsi tytön jos kukaan. Mutta silti ja juuri sen tähden oli hänen surunsa ja tuskansa yhä suurempi ja polttavampi, vaikka hän kohtaloonsa alistuen tunsikin, ettei hän enää koskaan voisi surunsa lisäksi yltyä siihen sammumattomaan vihaan, jolla hän oli viimeajat sieluansa virkistänyt. Sen oli Ontrei taittanut samalla kuin äsken hänen selkänsä tuossa käsivarsiensa välissä, johon Jyrki oli luullut kuolevansa, kunnes antoi selkänsä ja mielensä murtua. Hän oli väsynyt ja onneton, ihminen, jolta on hänen onnensa riistetty ja joka ei löydä mitään muuta mahdollisuutta elämänsä jatkamiseksi kuin täydellisen kohtaloonsa tyytymisen. Raukeana ja sanatonna makasi hän paikoillaan, viileän tuulen hyväillen silitellessä hänen hiostunutta ruumistaan.
Ontrei puki mekkonsa ylleen ja nousi tyynenä suksilleen. Hän tunsi kyllä tyydytystä niinkuin ainakin voiton jälkeen, mutta samalla täytyi hänen sittenkin ikäänkuin salaisimpana pohjatunteenaan itselleen sanoa, ettei hän kuitenkaan ollut tyytyväinen. Olipa niinkuin olisi kaukaa hänen sielustaan epäselvänä, ja kuitenkin selvänä, tunnustettuna, mutta taasenkin kiellettynä, soinut sana, että parempi olisi ollut, jos Jyrki olisi voittanut.
Se tunnelma hillitsi häntä. Siis mitään ratkaisua ei tulisikaan siitä, että hän naisi tytön ja Jyrki poistuisi kauas pois? Olisiko ainoa ratkaisu vain siinä, että Jyrki saisi tytön? Mutta eikö hänen rakkaudelleen silloin tehty samaa vääryyttä kuin nyt Jyrkin? Miten on meneteltävä? Kuinka oli saatava onni kaikkien osaksi? Oi Jumala, tätä tuskaa!
Oli aivan kuin olisivat hänen sielunsa silmät auenneet näkemään inhimillisen kohtalon raskautta yleensä, kun hän katsoi tuohon maahan masentunutta veljeänsä. Hän alkoi ymmärtää, ettei ruumiillisilla voitoilla ole mitään merkitystä tällaisten asiain ratkaisussa, vaan että jos ne ovat ratkaistavissa, se tapahtuu sydämessä. Ja tuntui sielusta sitä ajatellessa kuuluvan lohdutuksen ääntä, joka kehoitti uskomaan sellaisen lopputuloksen mahdollisuuteen.
Jyrki ei ollut huomannut Ontreista muuta kuin että hän kauan seisoi siinä vaiti, suksisauvoihinsa nojaten. Sitten potalsi hän sivakkansa liikkeelle lähtien laskemaan vinoon alas vaaran kuvetta, jarrutellen sauvoillaan. Silloin Jyrkikin nousi, valmistautuen lähtemään jälkeen.
Vaaran juurella oli tiheäkuusinen korpi, jossa vielä oli lumi vahvoina nietoksina. Siellä täällä pisti esiin sammaleinen ja imarteita kasvava kallion lohkare. Saavuttuaan vaaran alle, kääntyi Ontrei katsomaan taakseen, eikö Jyrkiä jo ruvennut kuulumaan. Kun ei kuulunut, jäi hän siihen hetkeksi odottamaan, ajatuksissaan pistellen keihäskärkisellä sauvallaan lumikinokseen ja vaistomaisesti ikäänkuin kammoksuen korven synkkää tiheyttä ja korkeata juhlallisuutta. Nuo äskeiset raskaat ajatukset yhä lisäsivät sitä ikävän ja uhkaavan onnettomuuden tunnetta, joka hänen mieltään painoi.
Ei koskaan tiedä ihminen kohtaloansa, ei mitä edessä on!
Äkkiä tuntui siltä kuin olisi maa hänen jalkainsa alla ruvennut liikkumaan. Kerkeämättä ajatella mitään tunsi hän kohoavansa ilmaan ja sitten kaatuvansa taaksepäin. Jalkoihin kiinnitetyt sukset estivät häntä äkkiä pääsemästä ylös, ja ennenkuin hän oli kerennyt niistä selviytyä, oli jo musta, hallava karhu kuin heinäruko hänen päällään. Hätä purkautui kipeänä parkaisuna ilmoille, yhtyen karhun kumeaan ja kiukkuiseen mörinään.
Sittemmin hän muisti senkin, että karhu oli ensin, korjuultaan kohottuaan, ikäänkuin unisena noussut kahdelle jalalle ja katsonut ympärilleen, muljauttaen ruskahtavia silmämuniaan. Sitten se oli mörähtänyt kumeasti ja nähnyt hänet; hän muisti katsoneensa karhua suoraan silmiin ja tunteneensa, että se oli ilkeällä mielellä. Se oli kääntynyt häneen päin, puraissut häntä ensin jalkaan ja sitten aivan heittäytynyt hänen päälleen.
Hän ei ollut koskaan osannut arvata, että ruumiillinen runteleminen tuottaisi niin kauheita tuskia. Nyt, kun karhu upotti pitkät ja keltaiset kulmahampaansa saappaan läpi hänen jalkapöytäänsä, tiesi hän sen. Hän aivan kuuli luitten rusahduksen ja tunsi suunnatonta, pistävää tuskaa, joka oli kuin olisi kuolema hänen jalkaansa tarttunut.
Hän koetteli tapailla puukkoa käteensä, mutta ei ehtinyt saada, sillä hänen selälleen kaatuessaan oli tuppi jäänyt hänen allensa. Ja siinä tuokiossa oli kontio jo hänen päällään. Hän ummisti silmänsä, ettei hänen tarvitsisi nähdä pedon ruskealihaista kitaa ja ilettävän ohutta kieltä sekä keltaisia, mutta kärestä teräviä kulmahampaita. Hän tunsi vain, että jotenkin oli hänen suojeltava itseään, ja muistaen vanhan neuvon pisti hän kätensä pedon kitaan niin syvälle kuin voi. Hän muisti jälkeenpäin, kuinka häntä oli tuo niljakka kita ilettänyt, mutta kuinka peto oli samalla ruvennut vetämään päätään taaksepäin ja tapailemaan hänen kättään hampaittensa väliin, ilman puutteessa yhä enemmän raivostuen. Painaen häntä maahan käpälillään saikin se äkkiä päätään taaksepäin nykäisemällä kädestä hyvän otteen, puraisten niin että luut nauskivat ja veri vuoti virtana hampaitten lomitse. Sitten tuntui äkkiä olkapäässäkin ankaraa tuskaa, hän parkaisi taas vihlovasti ja heitti päätään sivulle päin.
Ennen pyörtymistään muisti hän nähneensä, vaikka ei sitä silloin tajunnut, Jyrkin tulevan aivan lähellä pyssy kädessä. Veljesten katse oli sattunut yhteen. Ontrei ei ollut huutanut, oli vain taaskin tuijottanut veljeensä niin kuin silloin yöllä, mutta nyt älyttömästi, silmissä hurja ja houraava ilme…
Kun Jyrki vielä vaaran laella viipyessään oli kuullut alhaalta korvesta Ontrein parkaisun ja karhun mörähdyksen, oli hän käynyt vuoroin kylmäksi, vuoroin kuumaksi. Sitten oli hän kaksin käsin tarttunut päähänsä ja aivankuin ahdistuksen vallassa huutanut: pois, pois…! Kiireesti oli hän temmannut pyssynsä ja syöksynyt suksilleen Ontrein ladulle.
Salamana vilahtelivat aatokset hänen aivoissaan ja saatana pani kaikki voimansa liikkeelle näinä muutamina sekunteina, jotka olivat koko aikana kysymyksessä. Tuossa on Ontrei karhun alla edessäsi, älä mene avuksi. Karhu lopettaa hänet varmasti, ja silloin on sekä tyttö että talo sinun. Sinä olet viaton. Et ehdi apuun. Katso, karhu jo puree hänen kättään ja raappii olkapäätä. Hetkinen vielä ja silloin on kaikki ohi, odota, malta, älä mene…
Jyrki ei kuitenkaan viivytellyt, vaan kiiruhti veljensä avuksi, vaikkakin vavisten koko ruumiiltaan. Hänestä tuntui kuin olisi tuo hänen äsken kärsimänsä nöyryytys ja ikuinen onnen menetys häntä ikäänkuin kohottanut ja tehnyt hänet kykenevämmäksi kuin ennen hyviin töihin. Kumma kyllä hän ei nyt ajatellut veljeänsä katkeruudella, vaan rakkaudella, ollenkaan lainaamatta korvaansa kiusaajalle, jonka äänen hän sydämensä salaisesta sopukasta selvästi kuuli. Hänen järkensä — niin muisti hän jälkeenpäin — askarteli enimmäkseen siinä, osaisiko hän kiihtyneessä mielentilassaan ja hengästyneenä ampua niin tarkoin kuin tässä piti…
Mutta kun hän näki Ontrein katseen ja luki niiden sammuvasta ilmeestä kuolemaa, epäluottamusta ja epäilystä häneen, veljeensä, sai hän äkkiä aivan ihmeellisen hermorauhan. Hän tunsi aavistaen, että nyt jos koskaan oli vasta hänen elämänsä käännekohta, nyt oli hänellekin annettu tilaisuus osoittaa, että hän todella ansaitsi Outin ja hänen rakkautensa… Hän lähestyi koettaen valita parempaa puolta, josta voisi ensi kerralla saada sattumaan hengenviepään paikkaan, mieluiten tuohon etujalan taakse.
Kaikki tämä oli tapahtunut sangen lyhyessä ajassa. Säikähtyneenä ja uteliaana Jyrkin huudoista kohotti karhu päätänsä katsellen kiiluvin silmin tulijaa. Kylmäverisesti tämä lähestyi lähestymistään, kunnes karhu vihastuneena ärjäisten kohosi istumaan, hurmeen valuessa kuolana sen ikenistä. Silloin lensi myös pyssy — pieni talonpoikainen "suusta ruokittava" — Jyrkin poskelle. Muutaman sekunnin näkyi sen suu hiukan täräjävän ja ampuja veti henkeä ikäänkuin lääpästyneenä, kunnes pyssy äkkiä vakaantui aivankuin ruuvipenkkiin. Nyt oli jyvä kolossaan ja sydäntä kohti…
Tuima paukaus herätti kiiriskelevän kaiun vaaran kylestä ja Jyrki ryhtyi ihmeellisen nopeasti ja kätevästi asettaan uudelleen lataamaan. Ikäänkuin väristys kulki karhun ruumiin läpi ja jonkunmoinen sanomaton tuskallisen ja hätäisen kummastuksen ilme oli sen villissä katseessa vilahtavinaan, ja jo ennen kuin Jyrkillä oli pyssy uudelleen poskella, vaipui peto kuolemantuskaisella ynähdyksellä läjään Ontrein päälle, pehmeästi kuin heinäsäkki. Tainnoksissa hänen allaan oli Ontrei ja sielun tuskiensa ja vaaran jännityksen murtamana vaipui hangelle myös Jyrki.
Suksien kahina hangen pinnalla herätti hänet. Se oli Outi. Kauhun ilme kasvoillaan kiiruhti tyttö Ontrein luo ja ryhtyi reippaasti, nähtyään karhun kuolleeksi, sitä hänen päältään pois vääntämään. Nyt meni Jyrki avuksi. Outin silmissä välähti pelkäävä ja kysyvä katse, mutta Jyrki vastasi siihen rauhoittaen viitaten haavaan karhun kylessä ja pyssyynsä. Ilon välke vilahti silloin tytön silmissä, mutta nähtyään sitten Ontrein rikkipurrun käden, revityn olkapään ja jalan, josta veri norona tippui, kävi kaikki hänelle liian raskaaksi ja hän vaipui Ontrein rinnalle nyyhkyttäen.
— — — — —
Kauan sairasti Ontrei elämän ja kuoleman rajalla.
Hänellä olivat kestettävänä sekä ruumiilliset että sielulliset tuskat ja parannettavana syvät haavat. Haavakuumeessa houraillessaan puhui hän laajasti ja sekavasti rakkaudestaan, Outista ja veljestään, valittaen kohtaloaan ja rukoillen oikeata ja onnellista ratkaisua Jumalalta. Punehtuen kuunteli sitä häntä uskollisesti ja uupumatta hoiteleva Outi, kuunteli Jyrki, allapäin ja suruisena. Hän oli ollut veljelleen tämän onnettomuudesta alkaen veli. Kaukaa, monen päivän matkan päästä, oli hän käynyt kysymässä lääkäriltä neuvoja, oli hankkinut lääkkeet ja opettanut Outia hoitamaan Ontreita aivan samalla tavalla kuin se ystävällinen nuori lääkäri oli hänelle kädestäpitäen ja osanotolla näyttänyt. Hän oli kertonut tuolle lääkärille avomielisesti kaikki ja kysynyt häneltä neuvoa itselleenkin, surulleen ja sitä, mitä hänen pitäisi tekemän. Siihen ei ollut lääkäri osannut sanoa muuta kuin että Ontrei oli ensin hoidettava terveeksi. Ehkä asia siitä sitten isestään selviäisi.
Kyllä oli Outi tuossa vuoteen vierellä liikkuessaan miellyttävä. Tummahko tukka, ruskeat silmät ja verevät posket. Ontrein silmät seurasivat häntä kaikkialle. Kuta paremmaksi Ontrei tuli, sitä vähemmän oleskeli Jyrki tuvassa.
Mistä oli Outi arvannut lähteä salolle veljesten jälkeen ja tulla apuun juuri sopivimmalla hetkellä!
Hän oli askarrellut kotonaan kuten ennenkin, eikä ollut vielä aamulla tiennytkään veljesten lähteneen salolle. Vasta tuossa puolenpäivän rinnassa oli hänelle äkkiä tullut halu tavata Jyrkiä ja hän oli salavihkaa juossut naapuriin. Mutta siellä olikin ollut Jehkosen akka kotimiehenä, ja häneltä oli Outi kuullut veljesten matkasta.
Hänen sydäntään oli silloin oudosti hiipaissut ja silmissä oli väikkynyt sinistä usvaa. Allapäin ja miettien oli hän palannut kotiaan.
Outi tiesi tarkkaan, missä kiusauksessa Jyrki oli, sillä tämä oli sellaista peläten siitä joskus hänellekin kautta rantain maininnut. Hän pelkäsi ja aavisti pahaa.
Silloin — mahdotonta selittää miten — kuuli hän äkkiä, juuri leivinlapiolla leipää uuniin kantaessaan, aivan selvästi hätäisen huudon: Outi!
Ääni oli kirkas ja niin selvä, ettei siitä voinut erehtyä. Se kuului ikäänkuin hyvin korkealta tai rupesi sitten korva itsestään niin soimaan, mutta kuului se vain. Hän seisahtui keskelle lattiaa ja oli pudottaa leivän lapioltaan. Saatuaan sen kuitenkin pahojen aavistusten valtaamana uuniin viedyksi, oli hän aivan kuin hengästyneenä painanut sydänalaansa ja sitten seisahtunut ikäänkuin kuuntelemaan. Hän ummisti silmänsä ja odotti.
— Outi! kajahti se uudelleen ihmeellisen kirkkaana, joskin kaukaisena ja ohuena, aivankuin ääni olisi uduksi hajautunut. Mutta siinä oli samalla jotakin pyytävää, jopa käskevääkin, joka teki tytön tuskaiseksi ja levottomaksi.
Hän koetti tehdä turhaksi koko asiaa ja ryhtyi taas töihinsä, kun samalla huuto kajahti kolmannen kerran:
— Outi!
Nyt siinä jo kuvastui hätä ja kiihkeä vaatimus, ja aivan kuin salaman iskuna valkeni tytölle koko asia. Levottomuus ja säikähdys sai vallan ja jonkun tuntemattoman onnettomuuden enne tuntui raskaana mielessä. Hänen täytyi päästä näkemään Jyrkiä… Herra Jumala… kunhan ei vain mikään onnettomuus…?
Siinä samassa oli päätös kypsynyt. Siepaten sukset jalkaansa läksi Outi hiihtämään veljesten latua heidän peräänsä, toivoen, että hänellä olisi ollut siivet, joilla matkaa lyhentää.
Saapuessaan vaaran laelle ja nähdessään veljesten temmellyspaikan, valtasi heikkous hänet ja hän oli vaipua maahan. Mutta kuultuaan hetken perästä vaaran alta pyssyn paukauksen, pääsi kipeä tuskan huuto hänen huuliltaan ja hän lasketti valtoinaan rinnettä alas…
* * * * *
Päästyään jonkun verran toipumaan ei Ontrei voinut kyllin usein kuulla kertomusta tästä Outin avuksi saapumisesta. Yhä uudelleen kyseli hän ihmetellen, minkä värinen tuo ääni oli, miten se kuului, oliko niinkuin olisi järven toiselta puolelta venettä huutanut? Ja Outi koki selittää, mutta ei voinut antaa mitään kuvausta, joka olisi auttanut asian oikein ymmärtämään. Hänen kertomuksensa loppui aina siihen, että se oli Jyrkin suojelija, joka tahtoi saada hänet paikalle isäntänsä, suojeltavansa avuksi. Ja Ontrei vaipui aina näiden keskustelujen jälkeen syviin mietteisiin.
Veljesten väli oli tämän kohtauksen jälkeen käynyt vapaammaksi ja sydämellisemmäksi. Olipa kuin he olisivat tunteneet olevansa onnettomuustovereita, jotka olivat vallan viattomat siihen, mitä oli tapahtunut, ja jotka odottivat nyt asiansa ratkaisua ikäänkuin jostain korkeammasta asteesta. Ontrein haavat paranivat hyvin hitaasti ja hän ymmärsi jo, että hänestä joka tapauksessa tulisi rampa. Jalka kutistui eikä tahtonut saada kantovoimaansa takaisin, käsi ei ruvennut liikkumaan olkapäästä ja tuntui olevan kokonaan voimaton. Huoaten ja salaisella tuskalla Ontrei tämän kaiken huomasi.
Tapahtuipa sellaistakin, että hän joutui väliin Outin ja Jyrkin välisten keskustelujen todistajaksi silloin kun nämä luulivat hänen nukkuvan. Heidän äänestään tuntui tällöin puhuvan surumielisyys ja epätoivo, ei mikään uhma tai uhittelu. Erehtyivätpä he väliin pieneen hyväilyynkin, josta sitten säikähtäen erosivat kuin pienet lapset pahanteosta kiinni joutuneina. Silloin makasi Ontrei kuin painajaisen vallassa, sydän sykkien haletakseen; silmissä pimeni ja veri tuntui seisahtuvan suonissa. Sellaisten kohtausten jälkeen oli hän puhumatonna päiväkausia ja Jyrki sekä Outi elivät siinä raskaassa epäilyksessä, että hän sittenkin oli jotakin nähnyt tai kuullut. Tämä katkeroitti elämää uudelleen.
Pitkällinen kituminen sai Ontrein antautumaan syviin mietteisiin kaiken sen johdosta mitä oli tapahtunut. Erittäinkin kiinnitti hänen mieltään väkevästi se, mitä Outi oli kertonut tuosta huutavasta äänestä, ja kooten vähäiset ja alkuperäisen naivit uskonnollisen tietonsa ja tunteensa murut rupesi hän niiden avulla asioita itselleen selittelemään. Kituessaan vuoteellaan muodosti hän näin oman erikoisen käsityksensä tapahtumista, asettaen käytöksensä ja osansa niissä tähän uuteen valaistukseen. Ja silloin tuli hän taas muistaneeksi tuota siellä vaaran laella painin jälkeen kuulunutta ääntä rinnassaan, ettei näitä asioita painimalla ratkaista, tuota tunnetta, että parempi olisi ollut, jos Jyrki olisi voittanut. Ja hän muisti senkin, että Jyrki oli pelastanut hänen henkensä. Ja kun hän tunsi, ettei hänestä enää koskaan tulisi miesten töihin täysin pystyvää, kun hän katsoi arpeutuvaa surkeata jalkaansa ja kuivettuvaa kättänsä, kohosivat hänen silmiinsä katkerat kyyneleet.
Millä oli hän kaiken tämän onnettomuuden ansainnut? Siihen kysymykseen rupesi hänen mielensä nyt hakemaan vastausta. Ja siinä hänelle rupesi valkenemaan, mikä se oli tuo talvellinen ratkaisun aavistus ollut. Hänen tuli väistyä ja löytää onnensa toisella tavalla, sisäisen elämän sopusoinnulla ja rauhalla. Hän jo melkein uskoi siihen, että Jumala oli sallinut hänelle nämä koettelemukset siksi, että hän oli jyrkästi tehnyt mahdottomaksi kahden nuoren liiton, asettunut rakkautta vastustamaan. Se oli ollut synti, siksi hän sen nyt jo tuomitsi. Kokemuksestaan hän tiesi, että rakkaus on ihana, taivaallinen asia, eikä sen tielle, missä se osoittautuu todelliseksi, sovi asettua. Siksi oli Jumala häntä koetellut, että hän pääsisi tämän totuuden perille.
Se vakaumus oli Ontrein elämän käännekohta.
Kun kesä oli kukkeimmallaan, haalautui hän kerran vaivaloisesti pihalle istumaan. Luonto oli ihanimmillaan, järvi kimalteli ja tuuli ajeli pitkin kesäistä lehtoa. Tuolta paikaltaan saattoi Ontrei nähdä vainiolle, jossa Jyrki niitti. Viereisellä kedolla oli Outi haravoimassa. Punaiset paidat ja vilkkuvat liinat loistivat kauniisti viheriää taustaa vastaan, naurua ja ilonpitoa kuului, karjalaisten vilkasta, avomielistä, hiukan korkea-äänistä puhetta. Niittäessään joutui Jyrki yhä lähemmäksi naapurin sarkaa, jossa Outin haravan ala myöskin kuin sattumalta häntä kohden suuntautui. Jo olivat he vierekkäin, Jyrki seisattui, rupesi liippaamaan viikatettaan, Outi rupesi haravan kärjellä hajamielisesti heinäläjää kääntelemään. Jo siirtyivät he puhelemaan lähemmäksi, vilkasivat pihalle päin, näkisikö Ontrei, ja kun eivät häntä huomanneet, istuivat sarka-ojan reunalle. Väliin Outi naurahti ja siirrältihe hiukan syrjemmäksi, vaistomaisesti tuntien, että Jyrkillä oli voimakas halu kietaista käsi tuohon solakoille vyötäisille ja siitä hellästi puristaa ja vetää luokseen.
Tuota katsoi pihalta salaa Ontrei. Ensin kulmat rypistyivät ja silmistä kirposi entinen ylpeä salama, mutta sitten hänen muotonsa rauhoittui. Kiinteästi rupesi hän tuota edessään olevaa näkyä tarkastelemaan, aivan kuin haluten totuttaa siihen itseään ja kestää sen värähtämättä. Ja vähitellen palasi hänen kasvoilleen rauhallinen ilme, silmät saivat entisen sinensä, ja hengitys kulki huolettomasti. Hän nousi ja meni tuohon pihan äyräälle.
— Jyrki ja Outi! huusi hän. Hän oli aikonut huutaa kovasti, mutta huomasikin nyt hämmästyksekseen, ettei hänen äänessään ollutkaan entistä syvää kaikua, vaan oli se ohutta ja vähän käheääkin.
Huudon kuullessaan kavahtivat molemmat kutsutut pystöön, käyden vähän hämilleen ja tähystellen Ontreihin päin. Mutta tämä huusi uudelleen:
— Jyrki ja Outi, tulkaa tänne!
He tulivat epäröiden ja epävarmoina, kysyvästi katsoen Ontreihin ja istuutuen häneen syrjinkarein. Ontrei tarkasteli heitä kauan, tyynesti ja vaiti ollen. He melkein vapisivat hänen silmäystensä alla. Vihdoin sanoi Ontrei:
— Jyrki, minä annan sinulle talon, koska en enää voi sitä hoitaa. Ja Outinhan sinä jo olet itse ottanut.
Sen sanottuaan tunsi hän yhtäkkiä saavuttaneensa sen oikean ratkaisun, jota hän oli koko ajan hakenut ja halunnut, ja virkkoi ilostuneena ja virkistyneenä:
— Kyllä minäkin kotia jään… teitä auttamaan, kunhan tästä ensin pääsen oikein terveeksi.
X.
TULO PAADENEN KYLÄÄN. — RUNOILIJAOPETTAJAN VIERAANA.
Kerran häntä silmiin katsoi, Kerran kättä kattelitte, Sanan lausui, toisen kuuli, Siitä tunsi veljeksensä.
Paadenen kylä oli suuren Seesjärven länsirannalla, molemmin puolin melko kapeata lahtea. Etelästä, Poventsasta alkaen ja kulkien Ahvenjärven luonnonihanan harjun kautta, tuli kruunun valtamaantie luikerrellen pitkin laaja-ulappaisen järven etelärantaa, jatkuen siitä länsirantaa ja ujuen edelleen pohjoiseen päin, Ontojärvelle saakka. Seesjärven rannat ovat matalia ja valkohiekkaisia; pitkin niitä on aalto soitten kohdalla ajanut hiekan melkoiseksi valliksi, jonka takana maantie kulkee ikäänkuin turvassa. Maisemat ovat kankaisia harjuja, maan pohja enimmäkseen hedelmätöntä hiekkaa, josta Poventsan suomalaissyntyinen semstvo-agronoomi oli huolestuen turhaan hakenut viljelykseen sopivaa savipohjaista suota. Nämä olivatkin yleensä vielä liian nuoria, aivan palamattomia ja kokonaan ruskearahkaisia.
Tämä maa oli elänyt kuitenkin suurta aikaansa sekin. Hyvin luultavaa oli, että novgorodilaisten historialliset kauppatiet olivat hipaisseet tätäkin "taipaleentakaista" seutua, että se oli nähnyt kulkuetta monenlaista, sotaista jos rauhallistakin, pakanallista jos jumalistakin. Olipa Paaden aikoinaan ollut kaupunkikin, vaikkakaan se ei ollut sittemmin jaksanut tätä arvoaan ylläpitää, vaan oli vaipunut jälleen kyläksi, uinumaan sinisen lahtensa perään. Mutta kylänäkin oli se vielä erikoisempi muita ja edellä muista, sillä olihan siellä venäläinen koulu ja sairaala sekä lääkäri. Se oli kuitenkin tämän Keski-Karjalan pääpaikkoja, jolla oli historiallista menneisyyttä ja sädekehää.
Kylän kujalla kulkiessa huomasi heti, että väestössäkin näkyi tästä merkkejä. Tuossa tuli vastaan tyttö, jonka tumma iho ja upeat muodot todistivat eteläisempää lähtöä, ja helposti sai udelluksi, että hänen sukunsa on alkuaan vähävenäläisiä karkoitettuja. Mutta tuossa oli aivan väärentämätön karjalainen, ruskeine silmineen ja vaaleine hiuksineen. Ja kun olemme hetkisen istuneet stantsijan tuvassa, saapuu sinne vanha karjalainen eukko ristinmerkkejä tehden kerjäämään; — se oli tapa, jonka huomasi näin liikepaikoilla, mutta ei juuri syrjäisemmissä kylissä. Kaikesta lopuksi näki, ettei paikalla vielä nykyoloissa ollut suurempia kehitysmahdollisuuksia, vaan uinui se siinä kuin karhu talvi-untansa, odottaen sitä kevättä, jolloin sen kautta avattaisiin täydellinen liikeyhteys sekä Ääniseen että mereen. Silloin voisi siitä ruveta kehittymään jonkunmoinen kauttakulkupaikka näiden vesien välille ja voisi se siinä ohessa tuosta liikenteestä itsekin pienen prosentin ansaita.
Hän istui Ontrein kanssa stantsijan tuvassa, — toverit olivat jääneet joukosta pois kylään tultaessa kiertääkseen sen ja odottaakseen heitä kylän pohjoispuolella jossain sopivassa paikassa. Varovainen Ontrei oli pitänyt välttämättömänä, ettei heitä vielä ihmisille näytettäisi, ja hänen varovaisuutensa osoittautuikin oikeaksi.
Tuossa stantsijan seinällä oli venäjänkielinen kuuluutus, jonka sisältöä hän sävähtäen tavaili ja selitti Ontreille. Siinä ilmoitettiin kaukaasialaisen karkaamisesta ja lueteltiin hänen tuntomerkkinsä sekä kehoitettiin tavattaessa ottamaan kiinni, josta oli saatavana palkintokin. Sillä aikaa kun he harhailivat erämaassaan piilotellen ihmisiltä, oli poliisi nopeasti levittänyt kiinnipanokuuluutuksen niin kauas kuin vain hevosteitä riitti, ja levittäisi tietenkin laajemmallekin mikäli ehtisi. Ja kun kuuluutus oli saapunut tännekin päin, oli selvää, ettei heidän sittenkään ollut onnistunut kokonaan salata viranomaisilta sotajuontaan.
Hän katsahti Ontreihin saadakseen selville, minkä vaikutuksen asia häneen teki, mutta ei huomannut mitään erityistä. Sen jälkeen kun hän oli kuullut Ontrein elämäntarinan, oli ukko aivan muuttunut hänen silmissään. Tuon surkastuneen ja kutistuneen muodon alta ikäänkuin kuulsi esiin se entinen reipas Ontrei, jonka salaisesta olemassa olosta tämä metsämatka kahden naisen kanssa olikin ollut epäämättömänä todistuksena. Hän oli unohtanut kaiken sen, mikä ukon ulkonaisessa käytöksessä oli aluksi saattanut tuntua hiukan erikoiselta ja huvittavalta, ja pani nyt päähuomionsa hänen sisäiseen elämäänsä ja antoi kaikille hänen näennäisesti naiveille ja yksinkertaisille mietteilleen syvemmän sisällön. Olipa hän ollut huomaavinaan, että ukko oli käsittänyt muukalaisten pelastamisen jonkunmoiseksi hänelle uskotuksi pyhäksi tehtäväksi, jonka täyttämisellä hän saattoi ikäänkuin jotenkin korvata kaiken sen, mitä muka oli rikkonut. Hän oli saanut itselleen tehtävän, jonka suorittaminen oli herättänyt esiin kaiken hänen henkensä ja raihnaisen ruumiinsa tarmon; mikäli vaikeudet ja vaarat kasvoivat, sikäli kasvoi Ontrein rohkeus ja neuvokkuus; hän oli ollut ja oli edelleenkin heidän johtajansa ja häntä oli heidän usein ollut pelastuksestaan kiittäminen.
Ontrei oli ollut hänenkin tukensa. Ei niin, että hän matkan suoranaisten ruumiillisten vaivojen voittamisessa olisi mitään tukea tarvinnut, vaan niin, että matka oli muodostunut hänelle omituiseksi painiskeluksi ja taisteluksi tunteittensa kanssa. Hänen lempeä himoitseva ja kaipaava sydämensä ei ollut voinut koskemattomana kestää tuon ihanan naisen alituista läsnäoloa ja valtavaa tenhoa, vaan oli hän tuntenut päivä päivältä käyvänsä yhä enemmän salaisen ja suloisesti kiehtovan voiman orjaksi. Kuultuaan Ontrein kertomuksen oli hän vaistomaisesti ruvennut vertaamaan itseään Jyrkiin, mutta oli samalla myös tuntenut, että tässä oli hänen asiansa jäädä tappiolle taisteluun ryhtymättäkään.
Kaukaasialainen ei aavistanut mitään, kuten luonnollista olikin. Koko hänen huomionsa kohdistui heidän pelastumiseensa ja morsiamensa vaivojen huojentamiseen. Nuorukaiselle osoitti hän mitä sydämellisintä ja avonaisinta ystävyyttä sekä kiitollisuutta, halaten vain hetkeä, milloin saisi jotenkin häntä palkita. Nuorukainen ei tuntenut häntä kohtaan mitään mustasukkaisuutta eikä vastenmielisyyttä, vaan täytyi hänen aina tunnustaa miehen lahjakkuus, voima ja uljuus. Monessa kohdin hän suorastaan piti muukalaista esimerkkinään.
Usein oli hän kesän kalpeassa yössä, nuotion savun noustessa vaaleana patsaana kohti puitten latvoja ja käen taukoamatta kukkuessa, ihmetellen mietiskellyt sitä sielullisen taistelun ja elämysten puolta, joka olikin tullut hänelle osaksi tästä retkestä, josta hän oli odottanut vain poikamaisia seikkailuja. Ne olivat hänelle nyt sivu-asioita, pää-asia oli hänelle hänen sydämensä kysymys. Seikkailut kiinnittivät hänen mieltään ainoastaan sikäli, mikäli ne edistivät hänenkin rakastamansa naisen pelastumista, ja jännittivät hänen voimiansa sikäli, mikäli niistä saattoi koitua tuon pelastuksen este. Silloin hän heräsi ja osoitti päättäväisyyttä ja tarmoa, joka hetkeksi sysäsi muut syrjään, omalla paremmuudellaan kohoten etusijaan. Mutta sitten hän taas vaipui haaveiluihin, ajatuksissaan kulkiessaan suorastaan risuihin lankeillen. Miksi oli nyt tämä koettelemus hänelle pantu?
— — — — —
Kuullessaan, mitä kuuluutus sisälsi, vaipui Ontrei huolestuneena mietteisiinsä, heräten niistä vasta stantsijan isännän kysymykseen, olivatko he sattumalta tällaista kulkijaa nähneet. Liukkaasti vastasi Ontrei kieltävästi, kertoen heidän tulevan suoraan Suomesta ja olevan matkalla Solovetsiin.
— Tämä on nuori ruotsi, joka on tullut tänne näitä kaunihia maita katselemaan ja kansan elämää tutkimaan, lisäsi hän sitten selittävästi nuorukaiseen viitaten.
— A, ylen on se hyvä djelo… monasterissa käynti, ylisti nyt syrjästä karjalaksi eräs mummo, joka oli Ontrein vastauksen sattunut kuulemaan. Jumala apuhun matkamiehelle, jatkoi hän vielä hurskaasti, tehden pitkin liikkein ristinmerkin ja ruveten pyytelemään, että hyvät vierahat ottaisivat hänen kopeekkansa ja pistäisivät pyhän neitsyen kuvan juurelle tuohuksen hänen puolestaan palamaan. Auliisti Ontrei lupasi tehdä tämän palveluksen.
Samalla saapui paikalle uudelleen isäntä, mainiten nuorukaiselle, että kamarin puolella oli eräs, joka halusi tavata häntä. Kummastuneena seurasi hän isäntää, tullen varsinaisiin kestikievarihuoneiksi aiottuihin.
Häntä tervehtimään nousi pitkä, laihahko, kalpea ja herrasmiehen tapaan puettu mies. Silmät olivat omituisesti kirkkaat ja tummat, takki hiukan kulunut ja parta ajamaton. Hämillään ja nöyrästi selitti hän karjalaksi, sotkien joukkoon tavallista enemmän venäläisiä sanoja, olevansa erään eteläisemmän kylän opettaja, joka oli saapunut tänne lääkärin hoitoon loma-ajallaan. Oli nähnyt matkalaisten menevän kylän läpi ja arvannut suomalaisiksi sekä tahtonut puhutella. Pyysi luoksensa koululle, jossa asui, kun paikkakunnan opettaja oli perheineen poissa matkalla.
Hän oli aran, jopa surkeankin näköinen mies siinä hämillään lakkiaan pyöritellessään.
— Ettekö olekaan venäläinen? kysyi nuorukainen kummastuneena.
— En, karjalainenhan minä olen, vain venäläisen seminaarin käynyt. Olen Karjalasta kotoisin ja nyt ministerikoulun opettajana. Ka tule, veli, luokseni, lisäsi hän sitten aito karjalaisella, sydämellisellä avomielisyydellä ja omituisesti pyytävällä äänellä.
— Tulen, myöntyi nuorukainen. Mennessään sanoi hän jotakin Ontreille, joka huomattavasti levotonna oli ilmestynyt ovensuuhun, mutta nyt rauhoittuneena kumarsi ja jäi etehiseen katsomaan heidän jälkeensä.
He kulkivat kujaa rinnakkain koululle päin, opettaja kumaraisena ja hiukan jälempänä, nöyrästi ja yksikantaan haastellen tavallisista asioista. Hänen asuntonaan oli pari pientä huonetta, kutakuinkin hyvin ja siististi kalustettuja. Seinällä oli tavallisten väripainokuvien sijasta m.m. Pushkinin kuva, jota nuorukainen pysähtyi katsomaan. Opettaja hymähti surumielisesti.
— Ette tietenkään odottanut sitä täällä tapaavanne, sitä tai mitään sellaista, sanoi hän, lisäksi sitten huomauttaen:
— Pimeydessähän me täällä erämaassa elämme kaikki… silti…
Nuorukainen katsoi isäntäänsä pitkään. Tämän silmissä oli omituinen, uneksiva katse. Oltiin vaiti. Vihdoin liikahti opettaja tuoliltaan, heilautti kättään kuvaavasti ja sanoi:
— Tarkoitan yksinkertaisesti, että olemme täällä erämaassa ikäänkuin varjossa, pimeydessä. Tuntuu siltä kuin ei sen auringon valo, joka paistaa esimerkiksi teille siellä Suomessa, tänne ulottuisikaan. Olisi vain joku toinen, joka ei valaise, ei ainakaan kylliksi…
Ja alentaen ääntään kuiskasi hän salaperäisesti:
— Mitä kuuluu sinne teille?
Mutta odottamatta vastausta hän hypähtikin tuoliltaan rientäen hakemaan virvoituksia. Ne olivat tuota täällä aina samaa: viinaa ja kalakukkoa, "kurniekkaa". Kohteliaisuuden vuoksi niitä maisteltuaan kertoili nuorukainen sitte yleisin ja varovaisin sanoin, mistä oli ollut kysymys viime aikoina.
Opettaja kuunteli kädet ristissä, silmissä harras ilme. Hänen huulensa rupesivat vapisemaan, ja hänen silmiinsä kihosivat kyyneleet. Äkkiä sanoi hän, nousten seisomaan ja ruveten kiihkeästi kävelemään edestakaisin:
— Minä tukehdun, minä kuolen tänne! Täällä on niin ikävä!
Nuorukainen tyrmistyi tämän purkauksen kuullessaan. Hän haki kuin kuumeessa jotakin sanaa, neuvoa, lohdutusta, jolla olisi voinut tätä näivettyvää ja valonjanoista sielua rohkaista ja virkistää, mutta ei löytänyt mitään. Hän tunsi vain täysin ymmärtävänsä miesparkaa, eikä voinut sitä muuten osoittaa kuin häntä veljellisesti olalle taputtamalla. Opettaja seisahtui ja katsoi häntä silmiin.
— Kiitos! sanoi hän.
Tuntui kuin olisi hän sitten päässyt tasapainoon, kuin olisi hän tuossa ainoassa lauseessaan yhtenä valitushuutona purkanut ilmoille monien ikävien päivien taakan, henkisen nälän ja tuskan katkeruuden, kuin olisi tuo ollut patoutuneen kärsimyksen laukeamista, joka toi helpotusta ja huojennusta. Ainakin puhui hän nyt jo rauhallisesti ja iloisesti, osoittautuen olevansa valistunut ja sivistynyt mies, jonka sielunelämä kärsi siitä, että hänen piti olla tänne hautautuneena. Hänen keskustelutapaansa ja käytökseensä saattoi mieltyä, hänen huomautuksensa todistivat synnynnäistä älyn joustavuutta, ja hänen leikinlaskussaan oli mehua, neroa ja kärkeä. Hetki hetkeltä rupesi keskustelu sujumaan yhä vilkkaammin; keskusteltiin valistus-asioista, jopa siirryttiin kirjallisuuteenkin, joka tuntuikin olevan hänen salainen ja voimakas intohimonsa. Hän tunsi kuitenkin vain venäläistä kirjallisuutta, mutta sitä melkoisesti.
Kautta rantain hän siinä koetti tiedustella, oliko vieras mahdollisesti koskaan mitään kirjoittanut tai julkaissut, ja kun tämä naurahtaen tunnusti pienet sitä alaa koskevat syntinsä, näytti isäntä ihastuvan aivan erikoisesti. Samalla hän taas ikäänkuin hermostuikin, liikahteli levottomasti tuolillaan ja oli luultavasti jo sanomaisillaan jotakin tärkeää, kun ovelta silloin kuului iloinen venäläinen tervehdys. Sen kuultuaan opettaja vaikenikin, mutta ei näyttänyt pahastuvan, vaan nousi vierastaan vastaan.
— Pavel Augustovitsh ja — katsoen kysyvästi nuorukaiseen, joka hymyillen sanoi nimensä, niinkuin sen Poventsassa oli herttainen Jelisaveta Walter venäläiseen tapaan muodostanut — ja Gustav Ivanovitsh, sallikaa minun esitellä.
Kumarrettiin yhtä kohteliaasti kuin konsanaan jossakin salongissa. Hän oli sairaalan lääkäri, naimaton mies kuten opettajakin. Hän ihastui, ikihyväksi saadessaan odottamatta tällaista seuraa. Oli käynyt Helsingissä ja piti siitä kovasti. Mikä ihana ja puhdas kaupunki, mikä järjestys ja sivistyksen leima! Ah! te suomalaiset, onnelliset ihmiset! Miten suloista mahtanee olla elää siellä sivistyksen ja kaiken hyvän keskellä, harrastaa tiedettä, nauttia taiteesta ja kirjallisuudesta vaivattomasti… Ei, tulkaa minun luokseni juttelemaan ja kertomaan oikein paljo suuren maailman kuulumisia, tulkaa molemmat nyt heti, minulla on siellä hiukan likööriäkin, jota olen säästellyt aivankuin olisin jotakin tällaista aavistanut, tulkaa nyt heti… Sinä opettaja-veliseni, heitä pois taas tuo surullinen naamarisi ja iloitse, että olet saanut tavata sivistynyttä heimolaistasi…
Ja tuo vilkas mies tarttui nuorukaista toisesta ja opettajaa toisesta kynkästä vieden heitä iloisella kiireellä kotiaan kohti kylän toiseen päähän, lakkaamatta kysellen, puhellen ja selvittäen sekä naureskellen. Nuorukaisen sydäntä oikein virkisti tämä kohtaus, ja opettaja sanoi hänelle, kun lääkäri jäi erästä äijää puhuttelemaan, että Jumala oli lähettänyt tohtorin hänelle auttajaksi ja turvaksi…
— No Ontrei, oletko saanut ostetuksi karjalaisen naisen ja miehen puvun? kysyi nuorukainen ukolta, joka ilmestyi kievarin portille heidän siitä sivu mennessään, selittäen asian muutamin sanoin seuralaisilleen.
— Olen kyllä, sanoi Ontrei, näyttäen myttyä portailla, ja kysyen, milloin lähtöön päästäisiin.
Hän neuvotteli Ontrein kanssa hiljaa. Ukko kiirehti matkalle, sillä ilta oli lähenemässä ja eteenpäin piti joutua, mutta nuorukainen ei voinut lähteä nyt näin äkkiä uudesta seurastansa.
Se voisi näyttää oudolta. Sovittiin, että ukko vielä odottaisi. Hän oli muuten kuullut kylällä, että tien varrella pohjoisessa olivat sieltä äsken tulleet kulkijat nähneet savua ja päätelleet siitä siellä "raspoinikkoja" tai karkulaisia olevan. Kiiruhdettava oli…
XI.
ÖINEN JUHLAHETKI.
Lauloi vanha Väinämöinen, Järvet läikkyi, maa järisi, Vuoret vaskiset vapisi, Paaet vahvat paukahteli, Kalliot kaheksi lenti, Kivet rannoilla rakoili.
Illan kuulakkuus ja rauha vallitsi. Lääkärin asunnon akkuna oli auki pieneen puutarhaan, jossa hänen emännöitsijänsä koetti kasvattaa kyökkikasveja. Ulkoa tuli viileä ilma virkistävänä sisään liikaa tupakansavua hälventämään. Istuttiin pöydän ympärillä ja juteltiin vahvasti.
Hän pääsi pian selville siitä, että nämä kaksi miestä olivat toistensa tukena ja turvana. Kun opettaja rupesi tulemaan liian tunteelliseksi ja avomielisyydessään kentiesi hiukan häiritsevän tuttavalliseksi, rauhoitteli häntä lääkäri veljellisesti, ja kun taas lääkäri nakkeli liian rohkeasti liköörilaseja menemään, pidätteli häntä opettaja isällisesti. Keskusteltiin kaikesta mitä siinä ajattelemaan ehti, puhuttiin kirjallisuudesta ja taiteesta sekä Karjalan kansan elämis- ja kehitysmahdollisuuksista. Ja kesken kaiken raahasi vilkas lääkäri esille toisesta huoneesta suuren grammofonin, josta pian alkoi kuulua surullisesti särähdellen ja rämisten:
— Ach du mein holder Abendstern…
Kuunneltiin vakavina, opettaja varsinkin. Näki selvään, että hän rupesi heltymään yhä enemmän. Taaskin saattoi otaksua, että hänellä oli jotakin sydämellään, jonka hän halusi ilmoittaa, mutta jota ei kuitenkaan oikein saattanut. Mutta nuorukainen aavisti, että se mahtoi koskea jotakin kirjallista asiaa, koskapa hän aina koetti kääntää keskustelua sinne päin. Ja vihdoinkin, kun lääkäri poikkesi kyökin puolelle tiedustelemaan illallis-asioita, tuli se esiin. Jännitetyn ja salaperäisen näköisenä kumartui hän nuorukaisen puoleen ja sanoi kuiskaten:
— Minäkin olen kirjaillut… minulla on valmiina… runoteos… kertovainen… suuri… Haluaisin kuulla teidän mielipidettänne siitä…
— Mutta en ymmärrä niin paljon venäjää, että voisin sitä lukea, kiiruhti nuorukainen epäämään.
— Venäjää? lausui hän pahastuneena. Minä en kirjoita venäjäksi, vaan karjalaksi. Se on minun äidinkieleni.
Ja hiukan loukkautuneena rupesi hän laajasti ja innolla sekä hellyydellä puhumaan tuosta sydämensä lapsesta, johon hän nähtävästi oli uhrannut kaiken henkisen kykynsä. Nuorukainenkin innostui tästä suorastaan huikeasta ajatuksesta, että täällä Karjalan sydämessä eläisi mies, joka olisi pystynyt luomaan tällaisen teoksen ja siis myös uuden suomalaisen kirjakielen, pelastamaan kauniin karjalan kuolemasta. Mutta kun hän samalla muisti, kuinka vaillinaisesti hänen uusi tuttavansa todellakin tätä kieltä taisi, tuli hän murheelliseksi, sillä hän ymmärsi, ettei tuo runoelma voinut kelvata mihinkään. Sitä hän ei tietystikään voinut sanoa, vaan kuunteli surumielin opettajan innostuneita selityksiä…
— Opettelisitte suomea ja kirjoittaisitte sen sillä kielellä, ehdotti hän vaihteen vuoksi, antaakseen keskustelulle uutta käännettä ja ainesta.
— Suomeksiko? Ei. Minä olen karjalainen ja kielemme on yhtä hyvä kuin suomikin. Kauniiksi karjalaksi olen sen kirjoittanut…
Takaisin huoneeseen saapunut lääkäri näytti heti ymmärtäneen, mistä oli kysymys. Salavihkaa kysäisi hän:
— Siitä eepoksestako se…?
— Siitä…
— Yhyy…
Nuorukainen sai kuulla sen, minkä oli arvannutkin, että nimittäin tuo kirjallinen työ oli opettajan salainen rakkaus ja aate, jota hän sydämessään hellien vaali ja hoivaili. Se oli hänen elämänpuunsa, josta hän sai voimaa kestää luonnolleen vaarallisen henkisen yksinäisyyden. Kun hän koulutyönsä päätettyään palasi orpoon kotiinsa, otti hän esiin tuon suuren teoksensa ja ryhtyi sitä taas uudemman kerran parantelemaan ja laittelemaan. Kuinka monta kertaa hän olikaan kirjoittanut sen uudelleen, silostellut muka säkeitään, kuinka vaivaloista oli varsinkin alku ollut, jolloin hän oi kirjoittanut karjalaansa venäläisillä kirjaimilla kun ei vielä osannut länsimaisia. Ja kuinka suurenmoisesti hän olikaan nauttinut sitä sitten yksinään itselleen lausuessaan korkealla äänellä. Siitä oli muodostunut hänelle suuren nautinnon ja onnen lähde, ainoa, joka oli häntä täällä virkistänyt. Ja kun lähiseudulle oli sitten muuttanut tämä nuori lääkäri, joka hyvän sydämensä koko avonaisuudella ja osanotolla oli häneen kiintynyt, oli miesparalle auennut ikäänkuin uuden elämä lähde. Mutta lääkäri ei osannut karjalaa, ei voinut antaa hänelle sitä arvostelua, jota jokainen taiteilija kehittyäkseen kaipaa. Ja kun lääkäri kehotti häntä tutustumaan venäläiseen kirjallisuuteen ja ottamaan sen runoelmista opastusta säkeen rakennuksessa ja muussa, ja kun häneen tämän jälkeen hiipi synkkä epäilys, ettei hänen runoelmansa kenties täyttäisikään minkäänlaisia vaatimuksia, murtui hänen mielensä ja hänen sydämessään alkoi tuo sanomattoman katkera ja tuskallinen taistelu, joka on jokaisen kutsumuksestaan epätietoisuuteen joutuneen taiteilijan alituinen osa. Ja kun hän nyt kuuli, että oli tullut nuori ruotsi, joka varmaan innostuisi hänen asiaansa, kiiruhti hän siitä tälle puhumaan…
Tarinoittiin edelleen ja lämmettiin. Akkunasta näkyi Seesjärven tyyni ja nukkuva pinta. Kuulakas hämäryys tummeni. Viirisalko piteni pitenemistään, ujuen ylös taivasta kohti. Kaukaa kuului ratshoin laulua. Karjalaisen kesäyön tunnelma oli täydellinen.
Hän nautti olostaan. Hänen sydämensä lämpeni ajatellessaan tätä maata ja kansaa, josta hänellä tähän saakka oli ollut vain hyviä kokemuksia. Ei koskaan oltu hänelle vielä tehty niin sydämellistä hyvää päivää kuin näissä karjalaisissa kylissä, joissa isäntä pöydän päästä tervehti häntä veljeksi ja ystäväksi, nimeä ja kotipaikkaa, asiaa ja tarkoitusta kysymättä. Hän oli ymmärtänyt, ettei syyttä Karjala vallannut ja tenhonnut kävijöitään. Ja kun hän muisteli sitä valtavaa ja mahtavaa menneisyyttä, mikä näillä taipaleentakaisilla tshuudeilla oli, muisteli niitä taisteluja, joita pohjolan aamuhämärässä oli käyty näiden maiden omistamisesta, sitä urheutta, jota sen karjalainen kansa oli vapauttaan puolustaessaan osoittanut, niin ymmärsi hän seisovansa vanhan pohjolan vallan jäännösten raunioilla, heimon keskellä, joka ei sattumalta ja ansiotta kantanut aateluuden merkkiä otsallaan ja hengen etevyyden todistusta laulussaan. Suottapa ei, mietti hän siinä itsekseen, haaveilija uneksi sankarieepoksesta, joka runouden valtavoimin kohottaisi jälleen kunniaan ja maineeseen sen, mikä on onnettomuudeksi unhoon ja hämärään jäänyt.
Hänen mielensä kuumeni. Hän johtui ajattelemaan sitä velttoutta, jolla onnellisemmassa asemassa olevat suomalaiset edelleenkin suhtautuvat heimonsa menneisyyteen. Eikö olisi pyhää työtä omistaa osa ja joukko kotimaisesta historian tutkimuksesta ja tutkijoista yksinomaan Suomen koko heimon suuren menneisyyden valaisemiseksi, niin että siitä vihdoin olisi päivän valossa kaikki, mikä ihmisvoimalle olisi mahdollista? Eikö se olisi jalointa pyhiinvaellusta, mitä Suomen heimon jälkeläiset voisivat tehdä?
Hän selitti tätä opettajalle ja lääkärille. Opettajan silmät välähtelivät ja lääkäri hymyili hyväntahtoisesti. Kansallistunteisena miehenä hän hyvin ymmärsi noiden kahden innostuksen syyn. Näissä kolmessa ojensi uusi ja sovinnollinen aika toisilleen kättä.
Opettajan posket punoittavat ja silmät kiiltävät. Hän tarttuu lasiinsa ja alkaa haaveksien pitää runollista ja korkealentoista puhetta tämän Suur-Suomen menneisyydestä. Voimakkain värein, omituisella sekakielellä ja vilkkain liikkein loihtii hän runollisen innoituksen avulla esiin kuvan tuosta muinaisesta tshuudien valtakunnasta ja sen mahtavuudesta. Hän vaipuu kuvailemaan vapisevalla ja innostuneella äänellä miesten ja päällikköjen uljuutta ja sankaruutta, antaa kuiskaten kuulijalle aavistuksen neitojen suloista, sekä maalaa vapisematta esiin heidän kamalat ja väririkkaat uhrikohtauksensa ja muut pakanalliset menonsa. Ja vähitellen sopeutuvat hänen sanansa säkeiksi, jotka valtavan runollisina kuvina ja raskaan juhlallisessa poljennossa alkavat vyöryä esiin hänen huuliltaan. Se on jotakin uutta, jotakin ulkonaisitta vaikutteitta ja ainoastaan perinnöllisen lahjan avulla syntynyttä korven taiderunoutta, mahtavaa pakanallista hymniä, joka sana sanalta värisyttäen tunkeutuu luihin ja ytimiin. Sitä kannattaa luonnonlapselle ominainen profeetallinen innostus, joka loistaa hänen haltioituneesta katseestaan ja hänen äänensä juhlallisen värähtelevästä liikutuksen tärinästä, ja sen jylhyyttä lisää tämä öinen hetki ja tunnelma pyhästä paikasta.
Niin hän kuvailee, kunnes hän siirtyy esittämään sitä onnen saavuttamatonta haavetta, jolloin olisi yhtyneenä Suomen heimo, koottuna saman katon alle. Profeetallisella voimalla luo hän eteen unelmansa, vertauskuvan suunnattoman suuresta kalevaisesta pirtistä, jonne olisi kokoontunut Kalevan kansa kerta vielä Pohjolan häihin. Hän siirtyy mielikuvituksessaan yli ajan ja mahdollisuuden, suorastaan mässäten onnen ja mahtavuuden unelmissa, jotka ovat suuria, korkealentoisia, suunnattomia salaisesti juovuttavassa huumassaan. Ja niin siirtyy hän lausuilemaan säkeitä vapaudesta. Kuin muinaiset laulajat, kuin parhaiden kansojen parhaat "bardit", kohottaa hän raskaat säkeistönsä yhä laajempaan inhimilliseen kantavuuteen, kunnes niiden huumaava tunnesisältö humisee kuin mahtavien urkujen soitto. Kuulija tuntee, kuinka liikutus vähitellen saa vallan, kuinka sydäntä raskauttaa suloinen, mutta voimakas ahdistus, kuten tiedetään tapahtuvan silloin kuin Jumala sydämessä vaikuttaa, ja kuinka hän lopuksi valtoinaan antautuu sen tunnelman valtaan, jonka tällä pyhällä hetkellä vaikuttavat jumalaiset voimat ovat esille loihtineet.
He nousevat ja juovat tulevaisuuden maljan. Ja kun he huomaavat lääkärin osaaottavilla ja ystävällisillä kasvoilla vilahtavan aran ja pelokkaan epäilyksen ilmeen, vaipuvat he itkien toistensa kaulaan. Runollisessa lennossaan ovat he jälleen unohtaneet todellisuuden, ja sen huomatessaan he tuntevat pettymystä ja tuskaa. Mutta onnen hetken ovat he silti yhdessä eläneet.
Ja he jatkavat haaveiluaan, vaikkakin nyt järkevämmin ja tyynemmin. Hetken ja nautinnon liikuttamina puhelevat he avomielisesti kuin lapset, ilostuvat taas ja juttelevat vilkkaasti. Tullaan aloille, jotka ovat läheisempiä venäläisellekin, puhutaan Karjalan edistystarpeista, kouluista, maanomistus-oloista ja muusta. Innostutaan taas ja ollaan vakuutettuja seudun suurista kehitysmahdollisuuksista. Kunhan kerran tutkitaan maaperä ja vuorityön mahdollisuudet, avataan hyvät kulkutiet merestä mereen ja järveen, niin alkaa Karjalalle uusi loistokausi…
Kylän tiellä kuului ajavan troikka, sillä aisakello rämpätti kileästi. Kievarin pihalle pysähtyi. Saattoi olla joku virkamies Poventsasta? Ei välitetty sen enempää. Mutta hetken kuluttua kuului koputusta. Lääkäri meni avaamaan. Se oli Ontrei.
— Kiireesti lähtekäämme, sopotti hän hiljaa. Stanovoi ja se vanha urjadniekka. Ovat nähtävästi päässeet jälille. Joutukaamme pian matkalle.
XII.
HERÄÄMINEN JA PAKO ERÄMAAHAN.
Näkyvi savu salolta, Sinisauhu selkosilta, Haiku nuotion norosta; Mitä metsässä väkeä, Kuta korvess' kulkijata?
Hän tunsi kuin piston sydämessään ja kääntyi äkkiä hyvästelemään. Valeltuaan päätänsä kylmällä vedellä tunsi hän heräävänsä aivan kuin jostain huumauksesta, eikä voinut enää ymmärtää, kuinka olikin niin kauan viivytellyt. Aurinko näkyi jo tuolla kultailevan rakennuksen päätyjä ja toimeliaat lintuset olivat aikoja sitten heränneet aamu-askareilleen. Miten olivat viettäneet yön heidän saatettavansa ja mitä olivat he ajatelleet? Ontrein silmistä loisti selvä syytös, vaikka hän ei mitään sanonutkaan.
Hänen oli vähän vaikea selittää isäntäväelleen syytä äkkilähtöönsä, ja hän syyttikin Ontreita, jolla sanoi olevan erittäin kiireen. Sydämellisesti puristi hän lääkärin kättä, ja piti opettajan kättä kauan omassaan. Opettaja oli taas tuo sama arka ja kalpea mies, joka illalla oli häntä vieraakseen pyytänyt. Ei olisi uskonut häntä samaksi, joka äsken haltioituneena, ikäänkuin kasvaneena, julisti innoitustansa tälle vähälukuiselle kuulijakunnalle. Mutta kun hän vakaasti lausui, että vielä kerta tavataan, niin välähti ilo opettajan silmistä ja hänen muotonsa aivan kirkastui.
Hyvästi, onnellisten unelmain ja tunnelmain näyttämö! Niin kiireesti kuin Ontrein kyky suinkin salli, läksivät he kulkemaan tietä edelleen Sondalan kylään päin. Vähäiset tavarat oli ukko tuonut mukanaan kievarista.
Vaiti ollen he kulkivat, hän taaskin edellä ja ukko jälessä. Aamun tyyni ja valoisa sekä viileä ihanuus ei voinut olla vaikuttamatta hänen yhäkin ikäänkuin tulehtuneeseen mieleensä viilentävästi ja rauhoittavasti. Katse kimalteli vielä ruohikossa, sirkat jo sirittivät siellä, missä aurinko sattui heidän makuupaikalleen, ja linnut pyrähtelivät pensaikoissa. Hän antoi katseensa mielihyvällä liukua pitkin avautuvaa näköalaa. Järven pinnalla viipyi vielä hiukkanen keveätä usvaa ja aamuviri näkyi paikka paikoin sen rinnalla karehtivan. Katse uppoutui aavaan ulappaan painuen vihdoin kauas sinne, missä sinervä maa kohoutui kaukana vastarannalla. Siitä se jo nousi ylemmäksi silmäten sinitaivaan hattaroita, jotka aivankuin lumivalkoiset lammaskatraat olivat sinne ikuiselle laitumelleen makuulleen kyyssähtäneet. Sieltä irroitti sen iloinen viserrys. Tuosta pellon ojan reunasta oli kohonnut äkkiä siivilleen leivonen; alituisesti nousten nopeilla nykähdyksillä aivan kuin olisi hypähdellyt portaita ylös ja lakkaamatta livertäen kiipesi se yhä ylemmäksi taivasta kohden, niin korkealle, että olisi jo luullut sen pientä sydäntä hiipaisevan; ja kun se oli saapunut sinne melkein taivaan portille, niin ettei sitä juuri silmä erottanut, ei se enää voinutkaan kestää kaipuutansa, vaan syöksyi siivet supussa aivan kivenä alas saamaan palkintoa puolisoltaan hyvin suoritetusta lennostaan ja laulustaan. Tuolla se puoliso makasikin aivan hiljaa, niin leveänä ja lämpimänä kuin suinkin mahdollista, pesässä muniensa päällä hautoen tulevaista onneaan.
Mutta tuossa edessä alkoi taas synkkä ja vakava metsä. Se muodosti tummanvihreän kehyksen tälle aukeaman valoisalle taululle, johon aurinko loi vaaleata kultaansa vaihteluksi. Katse saattoi vaaran laelta nähdä kauaksi metsä- ja kukkula-ulapalle; aamun valossa esiintyivät vaarain laet ikäänkuin kirkastettuina, kun laaksopaikat sitävastoin vielä erottuivat tummiksi varjostuksiksi. Taakseen katsoen saattoi nähdä vanhan kylän siinä aukeamallaan ilman puremine, hallavine taloineen, rukoushuoneineen ja hautuumaineen, "kuusikkoineen", joissa harmajat kattoristit vartioitsivat haltuunsa uskottuja. Edessä maa vähitellen kohosi, kunnes muodostui kauempana tiuhametsäiseksi ja runolliseksi harjuksi, joka tarjosi oivallisia piilopaikkoja niille, jotka halusivat tietä kulkevia välttää.
Hänellä oli kieltämättä paha omatunto siitä, että oli jäänyt niin kauaksi äskeiseen seuraansa ja unohtanut varsinaisen tehtävänsä. Erittäinkin nyt, kun hän tiesi viranomaisten olevan karanneen jälillä, tuntui asema hänestä kiusalliselta. Hän mietiskeli ja arveli, olivatkohan sydänmaan kyläläiset tuolla erämaan matkalla joutuneet jotakin epäilemään, sillä heitä ei ollut voinut välttää kokonaan kohtaamasta, vai mistä olivat jälille päässeet. Olivatkohan selvillä siitä, että hän Ontrein kanssa oli jotenkin asiaan sekaantunut? Onneksi he eivät olleet näyttäytyneet siellä kylässä tuolle vanhalle urjadniekalle, joten heillä puolestaan ei ollut vielä syytä pelätä. Nyt he tietenkin kuulisivat Paadenessa outoa savua näkyneen tien varrelta. Varmaan tästä koituisi todellinen takaa-ajo.
Sitä pelkäsi Ontreikin. Huokaillen, mutta samalla lujana ja luottavana puhui hän siitä vaikeasta tehtävästä, joka oli heille annettu, mutta jonka he nähtävästi saisivat sittenkin onnellisesti loppuun suoritetuksi.
— Sillä Jumala ei olisi muuten niin ihmeellisesti johdattanut meitä, aivan ventovieraita ihmisiä, pelastamaan näitä kolmea onnetonta.
Näin järkeili Ontrei ja oli asiastaan aivan vakuutettu.
Tultuaan maantien harjun kohdalle rupesi Ontrei tarkoin tähystelemään tien vasemmalle puolelle. Vähän matkaa kuljettuaan huomasikin hän katajan oksalla aivan pienen liinankappaleen, joka näytti siihen sattumoisin lentäneeltä. Sen kohdalla poikkesivat kulkijat metsään lähtien varovasti kulkemaan yhä kapenevaa vaaran harjaa. Se tuli yhä korkeammaksi ja jyrkkärinteisemmäksi, kunnes päättyikin korkeaan vieruun, niin äkkijyrkkään, että alhaalla kasvavien puitten latvat olivat äyrään tasalla. Rotkosta pulpahti ilmoille savun hajua. He laskeutuivat varoen jyrkännettä alas.
Rotkon tiheikköön tultuaan hämmästytti heitä paikan aivan erikoinen luonne. Vähän matkan päässä toisella puolella alkoi harju taas uudelleen, ja yhäkin jyrkkärinteisempänä. Rosoiset louhikot etsivät siinä tiheämmän kasvullisuuden, mutta salskeita koivuja ja mäntyjä oli silti rinteeseen juurtunut. Mutta se mikä häntä erikoisesti rotkon pohjalla hämmästytti, oli kuolemankourien ja sananjalkojen keskellä olevien suurien ja valkoisten, todella kauniiden kivilohkareiden joukko. Ne olivat marmoria, sillä pehmeytensä vuoksi ei hän voinut niitä muuksikaan arvata, veitsellä niiden pintaa koetellessaan. Ja siihen viereen poiketessaan ja kallion rintaan nojatessaan huomasi hän äkkiä kivessä kiinni kokoelman mitä kauneimpia granaatteja, punaisia kristalleja, joista hän helposti mursi joukon taskuunsa. Ne olivat melko yleisiä Suomessakin, mutta näin sopusuhtaisia ja rapautumattomia ei hän vielä ollut sattunut löytämään. Muuten vallitsi paikalla syvä hiljaisuus ja melkein hämärä, sillä synkkä kuusikko, joka koskemattomana seisoi rotkon pohjassa joka puolella, ei laskenut lävitsensä päivän säteitä. Ontrei teki ristinmerkin.
He lähtivät kulkemaan rotkoa vastapäisen vaaran rinnettä kohti. Savun haju sieltä edelleenkin kantautui, joten sitä kohti sopi hiipiä. Taitettuaan syrjään rotkon reunalta tiheän paatsama- ja tuomivesakon, josta sai kasvot täyteen lukin verkkoja, tulivat he suuren kallion juurelle, jonka alle aukeni ikäänkuin luolan suu. Siinä kyti tuli.
Mutta ei luolassa eikä lähistöllä ollutkaan ketään.
Hän hämmästyi, ja aikoi juuri huudahtaa, kun tunsikin Ontrein käden suullaan. Ukko painoi häntä voimakkaasti alaspäin yhä varoittaen hiljaa olemaan. Kyykistyen ukon viereen kääntyi hän tämän puoleen kysyvä ilme kasvoillaan. Ukko piti sormea suullaan ja osoitti päällään lehvien läpi kallion reunalle.
Sieltä kurkisti varovasti esiin mies. Nähtävästi hän ei ollut heitä huomannut, vaan oli hänkin tullut savun lähtöpaikkaa tutkimaan.
— Paadenen urjadniekka, kuiskasi Ontrei, ja se selvitti kaikki.
— — — — —
Kuultuaan illalla kyläläisiltä, että tien varrelta oli näkynyt savua, oli urjadniekka saapunut aamulla varhain katsomaan, kuka oli tuon savun sytyttäjä. Ehkä hän olisi sen jättänyt tekemättä, jos savu olisi näkynyt kaukaa selkosilta, mutta näin kylän lähellä olevaa ei sopinut heittää tutkimatta. Epäilyttäviä kulkijoita on todellakin kesäiseen aikaan näillä saloilla, ja usein niistä kylien kansakin "oikeita" matkalaisia varoittaa. Mitä ja ketä he ovat, siitä ei ole useinkaan aavistustakaan, eivätkä salot kerro salaisuuksiaan.
He vartosivat, minne mies kääntyisi, ja poistuivat visusti metsän peittoon kuullessaan kallion rinteeltä kivien rapinaa ja arvatessaan siitä, että hän oli tulossa paikalle. Tuossa hän saapuikin. Oksien välistä saattoi huomata, että hän tarkasteli tarkkaan nuotion seutua, ja osoitti hämmästyksen merkkejä nähdessään jälkien pienuudesta, että paikalla oli nähtävästi ollut nainenkin, ellei kaksikin. Ymmällä olevan näköisenä lähti hän sitten poistumaan paikalta, mennen aivan heidän ohitseen, niin että he töin tuskin kerkesivät painautua varjoon.
Asia oli selvä. Heti kylään mentyään kertoisi hän näkemästään stanovoille ja tuossa tuokiossa olisi tämä vanhan urjadniekan kanssa paikalla. Siinä ei ollut siis hyvä viipyä. Mutta missä olivat kadonneet? Tässä ei voinut vartoa, sillä pian olisivat takaa-ajajat täällä. Mutta jos kadonneet olivat vain muuten tuleltaan poistuneet ja aikoivat pian palata, voivat he joutua suoraan surman suuhun, ellei heitä varoitettu. Siksi piti paikalle jäädä. Mutta ehkäpä he olivat poistuneet jotakin pakoon ja piiloon? Silloin he eivät tietenkään palaisi, mutta miten siinä tapauksessa saada heistä selkoa?
Pulmallista! Silloin näki hän, että Ontrei taittoi itselleen tukevan kepin ja lähti sen varassa liikkaamaan yhdellä jalalla nuotiolle. Silloin hänkin rupesi jälkiään sotkemaan, pisti toisen saappaansa toisinpäin jalkaansa ja lähti Ontrein kanssa paikkaa tutkimaan. Rotkon pehmeään multaan muodostui nyt sangen omituisia jälkiä, joita tavallisen urjadniekan äly ei riittäisi selvittämään. He tutkivat kiireesti nuotion seudun vähän laajemmalta ja lähtivät sitten rotkoa pitkin pohjoiseen päin. Selvästi johtivat sinne kolmen, ihmisen jälet, joiden askeleisiin tarkoin astumalla he koettivat kepillään ja toisinpäin käännetyllä kengällään niitä perinpohjin sotkea. Pian ilmestyi heidän eteensä pieni purokin, jonka rannalle askeleet johtivat. Suuri oli kuitenkin heidän kummastuksensa, kun puron toisella puolella ei jälkiä jatkunutkaan.
Mihin olivat kulkijat nyt kadonneet?
Mutta Ontrei kumartui katsomaan tarkemmin puron pohjaa ja osoitti sinne. Siellä näkyikin vielä heikkoja jälkiä, jotka kääntyivät puron virran suuntaan. He ymmärsivät nyt, että kaukaasialaisella oli ollut joku tärkeä syy, joka oli saanut hänet pakenemaan nuotioltaan, että hän pani liikkeelle kaiken taitonsa ja varovaisuutensa peittääkseen jälkensä ja että hän ei voinut olla kaukana, koska puron tosin lienteä virta ei ollut ehtinyt huuhtoa pohjaa uudelleen sileäksi. Hekin astuivat veteen ja kaahlasivat varoen sitä edelleen. Noin sadan metrin päässä alempana olivat rannalla selvät maihin nousun merkin, joita kulkijat eivät olleet voineet epäilevältä silmältä salata.
Nyt eivät pakolaiset enää voineet olla kaukana, sillä puro kääntyi maantielle päin, ja sinne he tuskin olivat uskaltaneet. He olivat siis neuvotelleet ja joutuneet viipymään sekä tietenkin miettimään, miten voisivat jättää jotakin merkkiä itsestään ystävilleen. Varoen menivät he siksi varmuuden vuoksi maantielle päin. Puro laajeni pian, solisten leveämpänä pienen niityn läpi, jolta kohdalta maantiekin sen yli meni. Jäljet ilmestyivätkin taas näkyviin. Seuraten niitä saapuivat he maantien lähelle, jossa pensaikosta ilmestyikin heidän eteensä ilon ilmeellä kaukaasialainen. Pitemmittä puheitta viittasi hän alas puron suulle päin ja lähti edellä, mennen matalana maantien yli.
Seesjärven ranta oli tässä vielä sangen lähellä. Puron äyräillä kasvavan lepikon suojassa saapuivat he rannalle, jossa neito ja mummo odottivat. Ruhtinattaren kauniilla kasvoilla oli huolestunut ilme ja hän kääntyi kysyvästi nuorukaisen puoleen. Taaskin tunsi tämä sydämessään moitetta siitä, että oli kenties viipymisellään aiheuttanut koko vaaran, eikä voinut kohottaa katsettaan neidon silmiin, joiden tunsi kohdalleen odottaen pysähtyvän. Mutta Ontrei antoi heille mytystään ostamansa vaatteet, joihin he poikkesivat syrjään pukeutumaan.
Puron äyräältä saattoi nähdä maantielle ja he silmäsivät sinne usein odottavasti. Mutta kaukaasialainen viittasi rantasarakkoon kätkettyyn veneeseen:
— Sillä pakenemme ja nousemme maihin siellä jossain järven pohjoisrannalla, josta jatkamme sydänmaita myöten matkaa siksi, kunnes pääsemme pois hevosteiden ulottuvilta. Kun eivät osu meitä näkemään sitä ennen, niin siellä tuskin arvaavat enää epäilläkään. Ainoa paha on veneellä paetessa, että näin valoisalla ajalla järven selällä kulkija näkyy kauas, joskaan ei jälkiä heitäkään…
— — — — —
Kaukaasialainen oli ollut edellisenä iltana maantien vieressä jättämässä sinne Ontrein kanssa sopimaansa liinamerkkiä, kun oli kuullut väkeä tulevan tietä myöten. Pensaan takaa piilosta oli hän huomannut, miten he olivat seisahtuneet kummastelemaan metsästä tulevaa savua, jonka tuuli oli sieltä tielle painanut. Hän ei kyllä ymmärtänyt heidän puhettaan, mutta tunsi sanan "polititsheski", jota hänestä karkoituskylässään karjalaiset kulkijat yleisesti olivat käyttäneet. Kiireesti oli hän palannut takaisin nuotiolle ja sitä heti pienentänyt, valittaen, että oli ajattelemattomuudessaan tehnytkin sen liian suureksi. Epäillen ja tuskaisena oli hän vartioinut ja odottanut koko yön, viipyen alati maantien vieressä. Sieltä oli hän vihdoin huomannut, kuinka paikkaa oli saapunut tarkastamaan urjadniekka, ja silloin oli hän kiiruhtanut toimittamaan suojattejaan turvaan. Jälkiään varoen olivat he sitten kulkeneet pitkin puroa, erityisesti suuntaa ajattelematta, mutta aikoen kuitenkin maantielle jotakin merkkiä heittämään. Sille tultuaan oli hän ajatellut, että ehkä rannan puoli olisi turvallisempi, ja mennytkin siis sinne, löytäen sieltä veneen.
Ontrei ei puolestaan ollut kovin innostunut vesille lähtöön, mutta myönsi toisekseen, että oli viisainta pysyä nyt kokonaan syrjässä niiltä mailta, joilla stanovoi ja urjadniekka tulisivat liikkumaan. Ehkä siis oli edullisinta lähteä veneellä ja viivyskellä Seesjärven pohjoisrannan saaristossa, joiden välisissä ruohosalmissa ja kaislikoissa pian pääsisi takaa-ajajistakin eksymään. Mutta siinä tapauksessa ei ollut lähtemistäkään ennenkuin illalla, jonka hämyssä parhaiten pääsisi puikahtamaan pois kylän kuuluvilta. Mutta taipale Sekehenjoelta Onnanjoelle, joka täten tuli heidän kuljettavakseen, oli ainakin hänen kuulemaansa synkintä sydänmaata, jota ainoastaan erämiehet olivat kulkeneet, oikeata karhujen laidunta, joiden parasta aluetta nämä seudut ja varsinkin salot näiden vesien ja Vienan välillä, Sekehen- ja Uikujoen seuduilla olivat. Mutta tänä vuodenaikana ei retki suinkaan ollut mahdoton, ja ehkä sittekin vähiten yllätyksille altis.
Maantieltä rupesi kuulumaan ääntä ja he kyyristäysivät piiloonsa. Tulossa oli urjadniekka sekä useita miehiä, jotka kaikki poikkesivat metsään heidän nuotionsa kohdalle. Saattoi arvata, että siellä ruvettaisiin nuuskimaan jälkiä tarkoin, vaikkakaan ei ollut luultavaa, että he mitään selvää saisivat, varsinkin kun nyt itsekin lisäksi jälkiä sotkivat tältä paikalta metsään poiketessaan.
XIII.
UNELMIA SEESJÄRVELTÄ.
Joko sorti suuren puuni, Uskontammeni tuhosi, Kukkalatvani kumosi? Se kun kaatui, kansa kaatui, Kauas kaikkosit jumalat.
Kun miehet olivat kadonneet, kumartui ruhtinatar huolestuneena sulhasensa puoleen:
— Meitäkö nuo miehet etsivät?
— Eikö mitä, vastasi toinen hymyillen.
— Mutta jos sittenkin, niin miten pakenemme?
— Sehän on vallan yksinkertaista. Otan sinut syliini ja hyppään tuon hattaran laelle, joka tuolla taivaalla onnen lauttana purjehtii. Sinne hyppään ja kohta saapuvat lemmen tuulet, jotka pullistavat purjeemme. Niiden avulla lähdemme laskemaan halki sinisen ja ylen korkean avaruuden, jonka raikkaus ja puhtaus tuudittaa meidät sadun kauneimpaan uneen. Purjehdimme kohti etelän ilmaa, josta pian rupeaa kuultamaan lumisten huippujen ja vuoripurojen, lehtevien laaksojen ja tummien öiden maa. Sinne kauas, onnen Araratille, pysähdytän pilvilauttani ja astun maihin armaineni. Ijäti me sitten siellä asumme eikä saavuta meitä elämän tuska. Niin, armaani, minä sinut pelastan, jos vaara uhkaa.
Neito hymyili onnellisena:
— Ja ystävillemme täällä pohjolassa me lähetämme lehvän onnemme puusta, kyyhkyläisen tuomaksi merkiksi, että onnettomuus on meidän kohdallemme lakannut. Katso, me rakennamme uhritulemme tyynessä illassa ja seuraamme sen savupatsaan nousua kohti korkeutta. Se on Herralle mieluisa ja sen tuoksu on kuin mirhamin pyhässä temppelissä. Ja me polvistumme sen alttarin äärelle rukoillen ijäti onnea niille, jotka uhrautuvat onnettomia auttamaan.
Neidon silmiin tuli lämmin kiilto. Kyynel kihosi tummien ripsien alta ja vyöryi hiljaa hienoihoiselle poskelle, joka oli samettinen kuin persikan pinta; povi aaltoili ja hymy kiiruhti taas takaisin liikutuksen jalostamille kasvoille. Hän ojensi kätensä nuorukaiselle ja Ontreille.
Nuori mies tunsi, kuinka tuossa hänen otsaluunsa alla ikäänkuin kaikki sumeni.
Mutta yhä kiinteämmäksi kävi kysymys, oliko syytä tässä enempää viipyä. Jos miesjoukko sittenkin saisi jälistä sen verran selvää, että pystyisi seuraamaan niitä maantielle takaisin ja jos sille juolahtaisi siinä mieleen katsastaa rantaakin, niin silloin oli kaikki hukassa… Eikö ollut sittekin parempi uskaltaa tuohon vesille ja koettaa pitkin kaislikon rintaa soudella loitommalle johonkin niemen taakse, josta illan tullen pääsisi jatkamaan?
Niin olikin. Äkkiä hän sen päätti, ikäänkuin joku olisi sen hänelle sanonut, ja esitti asian Ontreille. Tämä oli epätietoinen ja tuskainen, kun ei voinut päästä varmuuteen siitä, mitä oli tehtävä. Mutta kun kaukaasialainen innolla hyväksyi ehdotuksen, myöntyi hänkin.
Kiireesti astuivat veneeseen, jonka hän kävi kaahlaamalla noutamassa puron uomaa pitkin muutaman rantakiven vierelle. Ontrei istui perään, naiset keskelle, ja molemmat miehet tuhdoille. Varovasti ohjasi ukko vaapperaa kolmilaitaa kauempana olevaa nientä kohti pitkin kaislikon rintaa, joka tässä onneksi oli sangen korkeaa. Soutajat vetivät tarmonsa takaa, sillä päämääränä oli päästä näkyvistä ennenkuin miesjoukko taas saapuisi tielle. Säikähtynyt haapana, joka juuri oli saanut poikueensa vesille, posahti parahtaen ruohikosta lentoon, mennä liitäen hätääntyneenä vähän matkaa, mutta sitten taas kiireesti palaten, tullessaan äidillisesti kutsuen ja äännähdellen. Veneen uomasta levisi vahva viri selälle päin, siellä muodostaen heränneen etelän kanssa sieviä ristilaineita.
Neito oli saanut kaislan käteensä ja viiletti sillä aatoksissaan veden pintaa. Sitten hän käänti uneksivan katseensa etutuhdoilla avokauloin ja täysin voimin soutavaan nuorukaiseen, joka vältellen sitä väisteli. Hän ei tiennyt, katsoisiko taivaalle tai veteen, mutta huomasi sitten parhaaksi katsoa oikean airon lapaan, miten se hautautui tuonne sinertävään veteen, ruveten sitä voimalla edestään työntämään, kunnes se voimatta enää airon painoa kestää purskahti kauniisti vaahdolle. Mutta sieltäkin oli silmät siirrettävä, sillä alati ei niitä jaksanut siellä pitää, ja silloin oli hetkisen kestettävä tuota tumman katseen uneksivaa syvyyttä. Siinä janoava silmä pysähtyi kiharoiden kauneuteen ja kaulan kaarevuuteen, kunnes taas jaksoi riistäytyä irti katsomaan sitä vasenta airoa, miten se siellä omalla puolellaan asioitaan hoiteli. Pitkin kaulaa ja ohimoita levisi polte ja hämmennys heräsi sydämessä. Sen tuli kuitenkin tuntemaan ja näkemään vain sekä vasen että oikea airo, jotka syventyivät tehtäväänsä aivan harvinaisella innolla.
Hymy lennähti ruhtinattaren huulille.
— Gustav Ivanovitsh, puheli hän, miksi olette nyt niin vakava? Miksi ette naura ja iloitse surumme lievikkeeksi, kerro meille maastanne ja kansastanne, isästänne ja äidistänne? Miksi olette täällä matkalla, sillä ettehän mitään tutki, kuljette vain?
— Mitäpä kertoisin, ruhtinatar? Jos olisin tiennyt, että haluaisitte kuulla Suomesta, niin mielelläni olisin kertonut. Enkä tiedä itsekään, miksi olen nyt vakava, ellen viime yön ja näiden monien uusien asioiden vuoksi. Ja eihän Solovetsiin menijän, köyhän pyhiinvaeltajan, sovikaan paljoa ilakoida.
Hän puhui vältellen ja koetti lyödä leikiksi. — Miksi aiotte, Gustav Ivanovitsh? kyseli neito uudelleen. Turhaan ette tietenkään täällä kule, sillä eiväthän nämä seudut ole mitään matkailupaikkoja. Ehkä sittenkin tutkitte jotakin? Nuorukainen hymähti.
— Sekö hänet tiennee, vastasi hän. Omituinen ja voimakas halu viehättää minua näillä seuduilla kulkemaan. Heimoni muinaisuus niistä minua tervehtää. Totuuden sanoakseni, lienen kuitenkin etupäässä tämän Ontrein opetuslapsi. Joka päivä hän minua opettaa.
— Mitä voi teille Ontrei opettaa? kysyi ruhtinatar ihmeissään.
— Sitä en voi sanoilla ilmaista, vastasi hän totuuden mukaisesti. Totta vain on, että olen hänen opetuslapsensa siksi, että joka päivä opin häneltä tavattoman paljon. Luulin jo olevani liiankin oppinut, mutta sitten kohtasinkin tämän karjalaisukon, ja huomasin, etten osannut mitään, en ainakaan paljoa…
Ruhtinatar nauroi iloisesti, mutta hänen sulhonsa, joka oli mummon kanssa keskustelua kuunnellut, kääntyi sanomaan:
— Gustav Ivanovitsh on oikeassa; minäkin olen Ontrein opetuslapsi, sillä olen oppinut häneltä hyvin paljon. Ja selitykseksi ruhtinattaren kysymykseen vastasi hän:
— En minäkään voi sitä selittää. Se on jonkunlaista sisäistä valoisuutta ja toivorikkautta. Tuntuu kuin elämä olisi muuttunut. Luulen, että hänettä tuolla perässä olisin usein epätoivon vallassa. Taikka, en tiedä, — kuvittele itse.
Mummo nyhjötti veneen pohjalla korjaillen jotakin ja hymisten outoa laulua, kaipa kotivuoriensa kansanlaulua. Kaikki muut oli vallannut omituinen huolettomuus, paitsi Ontreita, jolla ei ollut silmiä eikä korvia muulle kuin matkan onnistumiselle. Jo olivat he päässeet pitkän matkaa ja suunnilleen äskeiseltä paikalta näkymättömiinkin, mutta parasta oli silti kiirehtiä edelleen niin kauan kuin aikaista aamua vielä kesti eikä kulkijoita juuri tarvinnut pelätä. Sivuutettiin niemen kärki ja huomattiin toisella puolella jyrkkärantainen lahti, johon ei sopinut maan puolelta katsomaan. Soudettiin sen poikki hiukan kaartaen, kunnes toisella puolella olevan niemen kohdalle päästyä nähtiinkin sen kärjestään revenneen maailmaa tehtäessä poikki, niin että väliin oli jäänyt jyrkkäseinäinen, hyvin kapea salmi tai kanava. Se oli melko pitkä ja molemmissa päissä tiheä kaislikko. Sinne käännälsikin Ontrei veneensä. Salmeen päästyä tuntui oikein juhlalliselta. Sammaleiset kalliot kohosivat jyrkkinä molemmin puolin ja ylhäällä oli vielä lisäkorokkeena kelohongikko. Veneen ilmestyessä salmeen sinkosi hongan latvasta kirkuen ilmoille piekanahaukka vihaisesti tutkien rauhansa häiritsijöitä keltaisilla silmillään. Veneen viri rupesi lotajamaan niissä paikoin, missä veden pinnan kohdalle sattui kallioon syvennyksiä. Melkein salmen keskikohdalla aukeni mantereen puoleisen kallion alle hiukan loivaa rantamaata, johon Ontrei laski veneensä. Kun saapui siihen ja veti veneen kokonaan maalle, huomasi, että kallio kaareutui aivankuin katoksi yläpuolelle, niin että sieltä ei voinut varmaankaan nähdä rannalla olijoita. Tuntui oikein turvalliselta. Kun hän meni tämän pienen rantakaistaleen päähän katsomaan, olisiko sieltä mahdollista päästä kiipeämään kallion päälle, pakeni sieltä veden rajasta veteen vihaisesti marahtaen pitkähkö ja musta, kiiltävän notkea elukka. Säpsähtäen jäi hän sen nostamiin poreisiin tuijottamaan, mutta mitään ei enää näkynyt.
Hän tunsi äkkiä ankaraa väsymystä. Valvottu ja juhlien vietetty yö, jonka rasitusta koko aamun jännitys oli estänyt esiin puhkeamasta, rupesi vaatimaan omaansa takaisin. Taaskin oli hänellä ollut vuorokauden ympäri raskasta aivokiihotusta ja merkillisiä kokemuksia.
Nähtyään Ontrein rupeavan tyynesti ruoanlaitto-puuhiin ja muun seurueen ryhmittyvän levolle, painui hänkin hietikolle pitkäkseen, pää hajuheinämättääseen. Auringon lämmittämän ilman leyhkä tuntui suloisesti tänne varjoon ja väsynyt ruumis vaipui hiljalleen levon valtaan. Aatos kulki vielä omia teitään ja ihmetteli, muistellen tapahtuneita. Hartaasti mietiskeli hän äskeistä iltaa opettajan ja lääkärin seurassa, sitä innostuksen hehkua, jonka edellinen oli hänessä osannut herättää ja niitä omituisia oloja, joissa hän oli joutunut näin seikkailemaan. Hän näki opettajan ilmielävänä edessään, laihana, pitkänä ja kalpeana, oudon innon ja haaveen tuli hehkumassa tummista silmistään. Hän oli kuin joku korven profeetta, joka oli lähetetty tänne kadonneen kansan keskelle vetoamaan Herran muinaisiin ja ijäti järkkymättömiin lupauksiin.
Mahtavasti nuo opettajan esittämät muinaisuus-kuvitelmat kiihottivat hänen mielikuvitustaan. Yhä syvemmin vaipui hän haaveilemaan noista taruhistoriallisista ajoista. Helteisenä päivänä seisoi hän Ontrein kanssa pyhässä lehdossa. Ikivanhat kuuset ja riippakoivut ojentuivat tummassa ja vaaleassa veljeydessä kohti taivaan lakea kuin jättiläistammi, niin korkealle, että joka hetki saattoi pelätä ihanien poutapilvien niiden latvoihin haaksirikkoutuvan. Heidän ympärillään seisoi taajana joukkona kalevaista kansaa, vakavana ja ääneti. Kaikkien silmät vartioitsivat tuota lehdon korkeinta paikkaa, sitä, jossa oli se pyhin puu ja karsikon kallein, sillä siellä seisoi kirves kädessä Pyhä Ilja, valmiina kaatamaan esi-isäin valtapuuta.
Hänen sydäntään värisyttää viha ja hän puristaa nuorella kädellään miekan kahvaa. Se sopeutuu hänen kouraansa niin hyvin, sillä sen on kylän kuulu seppä hänen erikoisten ohjeittensa mukaan takonut ja sitten karaissut salaisissa ja kauheissa kähyissään. Kauniille harakansulalle olikin teräs lennähtänyt, kun sen tulta oli kähyvesissä käyttää surauteltu. Miekkaa hän puristaa ja kuiskaa Ontreille:
— Emmekö mene ja lyö maahan tuota outoa miestä, joka kaataa meidän isäimme puun?
Ja Ontrei vapisee tuskassaan, sillä hänenkin sydäntään kirvelee tekeillä oleva. Mutta hän on kuin taikavoiman maahan naulitsema eikä saa sanaa suustaan. Ja uudelleen hän yhä kiihkeämmin kysyy:
— Menenkö ja isken maahan muukalaisen papin?
Kukaan ei vastaa, vaan kaikki seisovat hiljaa kuin lumoissa, liikkumatta. Pyhä Ilja siellä puhuu jotakin oudolla kielellään, jota luopio vepsäläinen kokee tulkita livvin kielelle. Jo kohottaa munkki kirveensä, jo jännittyy käsi lyömään… Auringon säde sattuu kiiltävään kirveen terään, kun se on tuossa korkeimmalleen kohonneena. Se on kuin salama… Ukko avita…
Nauskahtaen uppoo munkin kirves kesäiseen, pehmeään puuhun ja kansan joukosta kuuluu voihkaisu kuin olisi ase isketty sen omaan sydämeen. Hänen jalkansa herpautuvat ja jäätävä kylmyys hiipii pitkin hänen suoniaan. Silmissä sumenee ja hän tuntee, että elinhermo nyt lyötiin poikki. Mutta munkin apurit tarttuvat kirveisiinsä ja rupeavat voimalla hakkaamaan poikki valtavan paksua puuta. He lyövät niin, että lastuja sinkoilee satamalla. Ne vilkkuvat hänen silmissään outoina lintuina, niin tiheässä, että hän ei tahdo erottaa taivasta. Sen hän kuitenkin huomaa, että valtapuun oksat ja lehvät tärisevät kuin puistaisi luojan puiston kuningas päätänsä, kuin kummastelisi se sitä tekoa, joka hänet, merkin ja vertauskuvan, tahtoo pois juurittaa. Sen liikutus kasvaa silminnähtävästi, ikäänkuin vapisuttaisi sisäinen itku sen mahtavia hartioita, sen voimat vähenevät ja se lähtee kaatumaan sen maan syliin, josta se oli vuosisatoja elon voimaa imenyt. Sitä tahtoo se jäähyväisiksi hienoimmilla ritvoillaan silitellä, pehmeillä lehvillään lepyttää. Suunnattomalla kohauksella, kuin olisi iskenyt siihen tuulispää, se masentuu maahan. Mutta sen sydän ei voinut ääneti kuolla, vaan pitäen joka säikeellään ja joka solullaan kiinni kannastaan päästä se kallistuessaan sydäntä vihlaisevan parkaisun. Ytimiin se huuto tunki…
Silloin kuuluu outoa ääntä ja melskettä. Tuolta kansanjoukon takaa se saapuu ja kohta ryntää sieltä esiin kalpea ja laiha mies, — hänen opettaja-ystävänsähän se on. Hurjistuneena ryntää mies paikalle, mutta peräytyy tyrmistyneenä nähdessään isien puun kaadetuksi. Hän ei tahdo saada henkeä vedetyksi, vaan näyttää tukehtuvan, hän tuijottaa verestävillä silmillään vuoroin kansaan, vuoroin pappeihin, hän viittaa ja huitoo. Mutta äkkiä tarttuu hän molemmilla käsillään rintaansa, ja kun hän kääntyy päin, nähdään ilmitulen palavan hänen rintansa sisässä. Liekki syö hänen sydäntänsä, hän vääntelehtii tuskasta ja puhkeaa vihdoin kauheaan huutoon. Se huuto on kamalampi, tuskallisempi, vihlaisevampi kuin konsanaan Laokoonin, kun hän huusi tuskasta jumalien käärmeitten kiemuroissa. Se paisui paisumistaan, se tuntui täyttävän koko taivaan kuvun, kunnes se äkkiä lakkasi kuin korahdukseen. Ja opettaja-ystävä raukeni siihen maahan. Hän riensi ääreen ja polvistui siihen, mutta tuo kalpea mies kuiskasi: Se oli Karjalan heimon kuolinhuuto…
Hänelle tuli äärettömän tuskallinen olo, niin että hän luuli kuolevansa vaikeaan tilaansa. Silloin kuuli hän viereltään lempeän äänen ja tunsi leppoisan käden. Hän avasi silmänsä ja näki Ontrein, joka oli kumartunut hänen puoleensa.
— Poikani, sanoi ukko rauhallisesti, Jumala näkyi rankaisseen sinua raskaalla unella. Olet nukkunut kauan.
— Ontrei, kiitos, että herätit, sanoi hän. Luulin kuolevani. Mihin olemme tulleet? Pilvessä. Tuulee. Ilta?
— Käy syömään, että jaksat soutaa. Ilta on ja meidän pitää ehtiä hämärimmällä hetkellä kylän ohi. Ikävää, jos tuuli kiihtyy enemmän. Toki on vene varavanpuoleinen.
Hän kävi pienen tulen ääreen, jonka Ontrei oli tehnyt kallion varjoon, ruveten nauttimaan hiilipaistikas-kalaa, jota sama ukko oli, tiesi millä keinolla, osannut hankkia. Illan varjo näkyi vaikuttaneen kaikkien mieleen, sillä raskas huokaus pusertui ruhtinattaren huulilta ja mummo teki hartaana ristinmerkin. Mutta muukalainen kiersi suojelevasti kätensä morsiamensa vyötäisille.
Aallon hölkkä vyöryi yhä voimakkaampana kapeassa salmessa. Saattoi aavistaa, että suuri Seesjärvi oli ulapoilla, niillä merellisillä, vihaiseen ärjyyn yltymässä.
XIV.
KOSKEMATTOMAN LUONNON YLEVYYS.
Kuuna paistoi kuusen oksat, Päivänä petäjän latvat, Metsä haiskahti me'elle, Simalle salo sininen, Ahovieret viertehelle.
Kauhea matka järven yli oli kestetty.
He laskivat maihin Sekehenjoen niskaan pohjois-puolelle, juuri siihen paikkaan, jossa on pieni ruohoinen poukama ja rauhan satama. Rannan tiheä korteikko ja kaislikko sekä tuuhea tervalepikkö muodostavat siinä todellakin mitä mieluisimman pienen sataman, jonne mukavasti sopii ulapan tuulilta suojaan käännältää. Poukaman pohjukkaan laskee pieni puro, joka vaatimattomasti leviää rannan hiekalla tuskin näkyväksi veden vireeksi. Tuskin sitä huomaisikaan, ellei jalka sattuisi veteen ja painuisi hiekkaan, jolloin varsinkin avojalka väristen veden kylmyyttä kummeksuu. Se saapuukin, tämä pieni lähde, tuolta korpimaiden uumenista, ja on sillä taikavoima, sillä se kätkee itseensä luonnon salaisuuden ihmeellistä säteily-ilmestystä. Se huuhtelee laineillaan rentukkaa ja laihaa sarakkoa, kastelee pienen kärpässiepon limaisia juurilehtiä ja elättelee ystävällisesti suvantopaikoissaan kiiltävän-mustia vesilukkejaan ja kortematojaan. Sarakossa särähtää sudenkorennon siipi, kun se äkkikäänteellä koettaa saada hyönteistä kynsiinsä, ja väliin leikkii sen yllä ihana sinikorento. Kuin neito se huolettomasti istahtaa kaislan korrelle keveästi ihaillakseen päivän kimallusta sinisiivellään, kunnes lehahtaa taas lentoon jonkun mielijohteen ajamana.
Poukaman perästä puron vartta yletessä saavutaan niitylle, jossa vanha ja haalistunut lato osoittaa ihmisjälkiä. Ladon ympäristöllä kasvaa tiuhassa putkea ja angervoa, jonka väkevä tuoksu täyttää ilman. Ladon ovelle saapuessasi huomaatkin, että paikka on ammoin hylätty. Kun jalkasi kolahtaa kynnykseen, puikahtaa lattiarangan aukosta esiin kärppä kuin noidannuoli, vielä nopeammasti hävitäkseen. Ja kun tuota säpsähtäen asian oivallat ja kolahdutat uudelleen, pistäytyy utelias pieni pää vielä kerran esiin, kohta kokonaan hävitäkseen. Seinät ovat lahoneet ja luhistumassa, ja nurkat ovat maatumassa. Sammal kasvaa hirsien päässä ja sammalessa pitkää ja hentoa airaa, jossa tuuli valittaen suhajaa. Autiota on, luonnon yksinäistä ja surumielistä autiutta, jota säestävät vain erämaan yksitoikkoiset äänet. Ellei sinulla olisi seuraa, pelkäisit tyhjyyttä ympärilläsi, etkä mistään hinnasta tahtoisi kaikua herättää.
Mutta kun mennään yhä enemmän salolle päin, jää ensin puro tuonne oikealle mustaan korpeensa luikertelemaan, ja eteen avautuu lakea kangas harmaine honkineen. Kangas kohoaa korkeammaksi, muuttuen vihdoin harjuksi, joka katoaa yhä yleten tuonne eteesi salon sineen. Maassa on mahimassa jättiläispuita, jotka kaatuessaan ovat reväisseet maapalan ilmaan juuriensa syleilyssä. Tuossa on jo sammalpeitto kasvanut koko rungon yli ja jalka vaipuukin syvälle siihen, missä vielä luulet runkoa olevan, mutta tuossa on vielä puu kovaa. Juurakon kuoppaan ovat metsän monet kanalinnut kiiruhtaneet peherrykselle, hiekkamullan avulla väiveitänsä vähentämään. Ylt'ympäri kohoaa samallaisia jättiläisiä, ikäänkuin vaieten katsoen outoa kulkijaa, joka on tänne erämaan rauhaan uskaltanut. Niiden oksat ovat vääntyneet eriskummallisille kiemuroille, jotka kuin pirunkalan käsivarsina kohoutuvat taivasta kohti ikäänkuin jotakin rukoillakseen. Ne ovat taistelleet tuskaiset hetkensä, kunnes ovat tuohon epätoivoonsa ainiaaksi jäykistyneet. Ja juuri sinne latvoihin tirkistellessäsi sinua säikähdyttää kova ropina. Metso, joka on aikoja sitten sinut nähnyt, hongan latvasta rungon takaa sinua epäluuloisesti ja kaula pitkällä vartioinut, punninnut asemaansa ja aikeitasi, on vihdoinkin tehnyt päätöksensä ja lähtenyt raskaaseen lentoonsa turvallisempaan paikkaan. Kun se heittäytyy pienille siivilleen ruveten lyömään niitä vinhasti ja aluksi satuttaen ne oksiin ja lehviin, syntyy siitä erämaan hiljaisuudessa ääni, kuin olisi koko metsä kumoutumassa.
Kun kävelemme kangasta eteenpäin ja tulemme sinne, missä muinaisen metsävalkean jäleltä kasvaa tiheätä haavantynkää, ryöpsähtää sieltä eteesi muniensa puolesta hätäilevä ja karkealla äänellä kiroileva metsäkana. Tuossa se mennä heveltää pyrstö leveänä aivan edessäsi, niin että lapsellisessa innossa viehätyt sitä siinä kiinni tavottamaan. Mutta juuri kun kumarrut, väistyykin se syrjään äkäisesti kirahtaen ja kiinteästi sinua pienillä silmillään tähystellen. Taas kumarrut ja taas, kunnes huomaatkin joutuneesi kanan jälessä kauas alkuperäiseltä paikaltasi. Ja ikäänkuin ilkkuen kiroaa lintu vielä kerran, kunnes äkkiä nouseekin siivilleen ja lentää nopeasti sinne, missä hänellä on se, jota hän ei tahtonut sinulle näyttää.
Kuljetaan yhä edelleen. Harjun juurella kangas muuttuukin ahomaaksi, hiekka sinertäväksi savimullaksi ja hongikko lehtimetsäksi. Vanhoja tutisevia pökkelöitä, joiden kylestä voi saada lihavan jäniksenkäävän, on vielä kulon jäleltä siellä täällä, mutta tuossa jo kohoaa metsä tuuheana ja pitkänä koivikkona. Runkoa on siinä työnnetty aivan ihmeellisen pitkästi ja hoikasti, ollenkaan muistamatta, että lehviä onkaan olemassa. Kun niitäkin vihdoin ajateltiin, olivatkin voimat lopussa, ja niin saatiin vain latvaan mitättömän pieni kruunu tuulessa hiljaa keinumaan. Mutta tuossa on kulon haavoilta aikoinaan pelastunut raavaskoivu, seutunsa lehtikuningas ja harjullansa ylevä nähdä. Aluksi se on viidestä valtaisesta pääjuuresta rakentanut itselleen tyvituen, jotka ovat yhtyneet voimakkaaksi ja paksuksi rungoksi, sen varassa on se kohonnut kolmisen metriä, mutta on sitten, ikäänkuin rikkaudellansa ja voimallansa ylpeillen, jakautunut kolmeen haaraan. Ne se on ampunut kohti taivasta sileinä, suorina ja valkotuohisina kuin isä uljaat poikansa, niiden terveydestä nauttien ja iloiten. Sen lehvät riippuvat kuin hieno tukka pitkinä suortuvina ja sen helmasta kuuluu alati syvä ja aatteellinen kohina, kun se suvituulen kanssa hartaasti haastelee.
Mutta kulkija käy yhä edelleen, painaen sydämeensä tämän erämaan suuren runouden. Hän saapuu yhä syvemmälle ahon lehvikköön, kunnes se maan aletessa kosteaksi notkoksi tihenee melkein läpipääsemättömäksi. Haapa ja pihlaja sekautuvat leikkiin ja maan pinnan peittää tiheä puolukan ja mustikan varsikko. Hän väistää tiheikön ja saapuu taas aukeammalle, jossa katajakin näkyy laiskana pitkiä käsivarsiaan pitkin maata venyttelevän. Hän kulkee kulkemistaan, menee korpirämeikön poikki, jossa lihavat pyyt pyrähtävät hänen tieltään kuusikkoon vihellellen ja siristen, ja saapuu vihdoin harjulle, josta aukeaa hänen eteensä aava näkö-ala.
Suuri suo siinä on. Pitkin sen laitoja hiipii kehyksenä tumma korpikuusikko, joka suon rinnassa muuttuu harvaksi rämemänniköksi. Nuo käkkärämännyt ovat tuossa kuin kääpiökansaa, joiden naavaparrat todistavat huimaavan korkeaa ikää. Ne eivät jaksa ulottaa juuriansa rahkasammalen läpi, vaan koettavat siitä imeä ravintoa, kituen laihuuttansa. Keskempänä jo nekin katoavat ja suo muuttuu upottavaksi rimmeksi, joka himokkaasti imaisee sisäänsä kaiken syliinsä lankeavan. Ilmassa tuntuu väkevä suokanervan ja maatuvien kasviaineiden haju ja näyttää siltä kuin ei raikas kesäpäivän tuuli saisikaan ilmakerrosta suon päällä muutetuksi. Laidoilla tuuli kohisee lehtevissä puissa, mutta tuolla keskempänä se ei saakaan kääpiöiden partaa liikkeelle, vaan seisoivat nämä siellä värähtämättä, aavemaisina ilmiöinä. Äkkiä kohahtaa tuosta siivilleen vikla, jonka valittava huuto pian kirkuvana kuuluu, kutsuen sadetta. Tuonne mättäälle se istahtaa, mutta jo taas lehahtaa lentoon, kaiuttaen pitkäveteistä ja yhä nousevaa sadevirttänsä. Alakuloiseksi vie se suon lakeudella ponnistelevan matkamiehen mielen. On kuin se kääntyisi tutkimaan yhä kiinteämmin suon lohdutonta lakeutta, mietteissään ja harmaassa tunnelmassaan ikäänkuin etsien jotakin kiinnepistettä, johon pysähtyä kuin todella vajoava. Mielikuvitus kääntyy outojen ja hurjain kuvitelmain uralle ja sielussa välähtelee näkyjä. Eipä olisi kumma, jos tuosta liejuisen lätäkkönotkelman reunasta äkkiä kohoaisi siivilleen muinaisuuden niljakas lentolisko, joka jännittäisi lepakkomaiset nahkasiipensä ja peittäisi lennossaan auringon kuin unessa nähty kuvitelmain paholainen. Sadun pelottavana vaakalintuna se nousisi yhä ylemmäksi, kunnes se näkyisi tuolta pilvien rajalta kuin jättiläis-lentokone, jonka saavutettavissa on kaikki näköpiirin alla…
Mahtavalla tavalla koskematon erämaa valtasi kulkijansa. Luonto ikäänkuin paljasti oman synnynnäisen ylevyytensä, jonka rinnalla moni inhimillinen seikka menetti suuruuttansa. Karjalan vedet olivat häntä kuohuissaan kannatelleet, sen metsät nyt häntä suhinallaan tuudittivat, lauloivat omakseen ja ainaiseksi ihailijakseen.
XV.
MIETTEITÄ JA HUOMIOITA.
Jalka painuu sammalehen Katse korpehen katoovi; Mieli miettii muinaisia, Luonnon syntyjä syviä: Missä alku, missä loppu, Mikä tarkoitus inehmon.
Hänen muistiinpanoistaan ei käy ollenkaan selville, mitä oli tapahtunut tuolla öisellä pakoretkellä poikki Seesjärven ja sivu Sondalan kylän, eikä hän sitä itsekään koskaan kertonut. Jotakin oli sattunut, jolla oli ollut häneen mitä syvin vaikutus, sillä hänessä, tuossa vakaassa ja vaiteliaassa miehessä, ei olisi voinut huomata paljon jälkeä entisestä yleensä hilpeästä ja iloisesta nuorukaisesta. Hänen suhteensa Ontreihin näytti entistä läheisemmältä, hän oli liittynyt kaukaasialaiseen mitä lämpimimmällä ystävyydellä ja hän kohteli ruhtinatarta mitä suurimmalla kunnioituksella. Tämän ilme oli taas, hänen nuorukaisen läheisyyteen jouduttuaan, hiukan arka ja ikäänkuin säikähtynyt; olipa kuin olisi hän päässyt selville jostakin, jota oli aavistanut ja pelännytkin, äkkiä jollain tavalla, kentiesi sangen omituisellakin. Oliko se, että he olivat olleet tuolla samaisella seikkailumatkalla myrskyn käsissä suoranaisessa hengenvaarassa, taikka joku niihin yöllisiin tapauksiin liikkuva sivunäytös, tällaista aiheuttanut, se on kysymys, joihin hän ei ole päiväkirjassaan eikä suullisesti sitä tiedusteltaessa mitään vastausta tahtonut antaa. Hän on nähtävästi, syistä, jotka lienevät siihen kyllin päteviä, päättänyt pitää eräät asiat omana salaisuutenaan, joihin hän ei halua viitatakaan.
Heidän piti päästä yli suon tuonne tumman metsän reunaan, jonka takaa näkyi kohoavan korkea vaara, huipulla harmaantunut kelohongikko. He kulkivat väsyneinä pitkin suon laitaa etsien paikkaa, mistä ylimeno olisi näyttänyt hiukan helpommalta ja rahka kannattavammalta, mutta kuta pitemmälle he ehtivät, sitä leveämmältä näytti suon salmeke. Jopa rupesi tuntumaan siltä, että tuo maa tuossa toisella puolen on ainakin kolmelta ilmansuunnalta nevojen ja ylipääsemättömien rimpien ympäröimä, jonne on mentävä suoraan, jos mieli mennä ollenkaan. Mutta ruhtinattaren ja hänen vanhan hoitajattarensa tila oli niin huono, heidän voimansa niin lopussa, ettei näyttänyt voivan sellaista ajatellakaan. Kaikki tahtoivat suon kiertämistä, kaikki muut, paitsi Ontrei, jonka mielipide nyt oli toinen. Säälimättömästi vaati hän matkalle suon yli, sillä hän tahtoi kerta kaikkiaan hävittää jälet. Erämaankävijänä hän tiesi, että vetelät suot yleensä sentään kannattavat enemmän kuin mitä niiden varaan uskotaan ja että jos kulkija astelee kylmäverisesti ja joutuin, jäämättä seisomaan ja hätäytymään siihen paikkaan, jossa tuntuu erikoisesti upottavan, hän pääsee melko helposti eteenpäin; pahimmat paikat on paras mennä keveällä juoksulla, jossa vain muutama silmänräpäys nojataan samaan jalkaan. Hyvä on myöskin kovin vetelissä paikoissa heittää joku kädessä kuletettava keppi tai muu eteensä, sillä sekin auttaa hyvin paljon. Tottunut osaa myös nevan pinnasta päätellä, mitkä paikat ovat kannattavampia, ja sen mukaan suunnata askeleensa.
Kun he saapuivat tuon maan reunaan, olivat matkueen naispuoliset jäsenet aivan menehtymässä, ja pahoin oli näännyksissä Ontreikin; hänen nuori ystävänsä ja kaukaasialainen olivat saaneet voimalla ja väellä heitä kaikkia rimpien yli auttaa. Mutta päästy oli yli ja nyt kovalla maalla tuntui kulku taas ihmeellisen keveältä. Joutuin painuivat he kuusikkoon.
Jo aivan ensi askelilla häntä kummastutti se koskemattomuus, jota nyt luonto kaikkialla hänen ympärillään osoitti. Niillä saloilla, joilla hän tähän saakka oli harhaillut, oli aina jokunen merkki todistanut niitä ennenkin kuletun, mutta täällä oli jo aluksi kuusikko niin uskomattoman tiheää ja korkeaa, ettei hän ollut ennen moista nähnyt. Mitä maassa makaavaa puuta oli nähtävissä, sen saattoi helposti huomata joko vanhuuden tai myrskyn ja salaman kaatamaksi, mutta ei suinkaan kirveen kumoamaksi; olipa toisinaan kaatumaan lähtenyt korven jättiläinen jäänyt nojalleen muita vastaan, valittaen runkoansa toista vasten kihnuttaen. Maassa kasvoi sakeana mustikkaa ja puolukkaa sekä kanervaa, ja vanhat havut ja neulaset olivat kuusien juurella kasautuneet kokonaisiksi reunusteiksi. Katse kohosi pitkin kuusien korkeaa ja naavaista runkoa sinne latvaan saakka, jossa se oheni pihkaiseksi ja mehuiseksi kerkäksi, vähän alempana näytellen kookkaita käpyjänsä, joiden suomut olivat jo auringonpaisteessa pörhistyneet. Täällä alhaalla havuholvissa oli päivälläkin juhlallinen viileys, kuten ylhäisten suurissa pilarisaleissa, joissa niissäkin vaelletaan hiukan arkoina ja henkeä pidätellen. Tuohon oli vanhan pökkelön kylkeen kuitenkin elävä olento jättänyt merkkinsä: tikka oli siihen kovertanut kävyn silpomispaikan. Lahoon uurteeseen kovempien paikkojen väliin oli se taitavasti hakannut koveron, johon sopi mukavasti pistää käpy ja se siinä suomu suomulta tarkoin puhdistaa. Ja kun sitä tarkastaessa mentiin lähemmäksi ja satuttiin kopauttamaan puuhun, lensikin sieltä ylhäältä reiästä punapää ja terävänokka, tuttuun tapaansa rapsahtaen kiinni kynsillään läheisen puun runkoon.
Mutta etemmäs mennessä metsä harveni, muuttuen pian hongikoksi ja yleten ylenemistään. Suuria ja ryhmyisiä kallioita kohosi siellä täällä, kiireellä sammalta ja kallio-imarteen vihreitä sulkia. Pian kävi kulku vaivaloisemmaksi, kalliorinteet jyrkkenivät yhä korkeammiksi, kunnes vallan täytyi hakea pääsyteitä. Vihdoin aukenikin eräästä kohti rotko, joka oli kuin veitsellä leikattu tähän alkuvuoreen ja näytti vievän johonkin tämän kallioryhmän toiselle puolelle.
Tämä hongikko se oli näkynyt sinne suon taakse, mutta antoi se silloin sen käsityksen, että siinä alkoi joku pitkä harjanne, joka johti merelle päin. Kuitenkaan se ei ollut muuta kuin takapuoleltaan omituisen jyrkkä ja alaltaan melko kapea kalliovuori, jonka takaa aukeni sankka metsäinen maa. Siihen kallion juurelle tasaiselle sammalikolle määräsi nyt Ontrei yöpaikan, ruveten tapansa mukaan ja muiden apua odottamatta nuotioita valmistamaan. Kaukaasialainen meni häntä auttamaan ja naiset lyykistyivät väsyneinä ääreen, mutta nuorukaisemme läksi puolestaan leirin seutua tarkastamaan.
Vasta tällä retkellä oli hän päässyt ymmärtämään, mikä suurenmoinen kauneusnäytelmä oli joka hetkellä nautittavana sillä, jolla oli avoin silmä luonnon nähtävyyksille. Joka askel avaa hänelle jotakin mielenkiintoista, josta hän saa aiheen miettiä ja omituisella luonnon ystävän sammumattomalla uteliaisuudella pohtia aina uusia kysymyksiä. Vanhat perintövaistot metsänkäynnin ja pyynnin ajoilta heräävät hiljalleen ja mieli rupeaa tuntemaan myös sitä petomaista ja salaperäistä, mutta epäilemättä suloista viehätystä, jonka kyllä saaliinhimoiset metsästäjät tuntevat, mutta joka on outoa liian sivistyneissä ja veltostuneissa kaupunkilais-oloissa. Aivan hän nyt antoi tämän koskemattoman jylhyyden silmiään ja tuntohermojaan hyväillä, ollen onnellinen siitä, että oli sattunut joutumaan näihin suuriin ja tuntemattomiin, mutta siltikin sangen läheisiin erämaihin.
Tuntemattomiin todellakin. Poventsassa ollessaan oli hän koettanut hankkia itselleen jonkunmoista edes vähänkään kunnollista karttaa näistä seuduista, mutta ei ollut sellaista mistään löytänyt. Niissä, joita hän sai hankituksi, olivat paikkakunnat ja erittäinkin vesistöt kovin epävarmasti, ja, niinkuin hän nyt tiesi, aivan väärinkin merkityt. Tosi-asia oli, ettei näitä maita ollut läheskään tarkoin, tuskin paikoin ollenkaan järjestelmällisesti kartoitettu, vaan olivat merkinnät tehdyt useimmiten suullisten kuvausten ja kertomusten mukaan. Hänellä oli kuitenkin jonkunmoinen aavistus, että suomalaiset geologit olivat nämäkin seudut tai oikeammin sanoen Vienan Karjalan geologisen luonteen määritelleet, ilmoittaen sen Fennoscandian alkuvuoriperustalla olevan alueen itä-osaksi, josta pian yhä edelleen idempänä alkoi Venäjän luonteeltaan ja rakenteeltaan erilainen tasanko. Mutta hänen tietonsa näiltä aloilta olivat kuitenkin kovin häilyviä eikä hän olisi niistä paljoa välittänytkään, ellei häneen olisi tuo alkuvuori-käsite vaikuttanut omituisen mystillisesti. Sitä muistaessaan tuntui hänestä aina, kuin olisi hän seisonut kaksinverroin tanakammin isänmaansa kamaralla, sillä olihan se tuota vaarumattominta ja lujinta "alkuvuorta". Sepä kestää, kun muut vapisevat, oli hän aina jonkunmoisella turvallisuuden-tunteella itsekseen ajatellut, ja lisännyt, että joskin esi-isämme kaikessa muussa menettelivät tyhmästi aikoinaan hakiessaan itselleen asuinsijoja, niin siinä ne ainakin osuivat oikeaan, että hakivat tämän pallopahan pinnalta paikan, joka ei ensi tärähdyksestä liioin tutaja.
Tämä kaikki oli sitä hänen salatuinta sielunelämäänsä, josta hän ei ollut uskaltanut koskaan kellekään mitään sanoa, ja se oli ilmaus hänen yksityisistä ajanvieteharrastuksistaan. Hänhän oli kaunosielu ja esteetikko, olipa kirjoittanut jo väitöskirjaakin, mutta hän oli alansa pettäjä. Hän hylkäsi hiljaisuudessa klassikot ja kiintyi anglosaksilaiseen kirjallisuuteen, jossa kokemusperäisen tieteen saavutukset olivat alkaneet kelvata aiheiksi romantiikkaa rakastaville kirjailijoille. Usein tapasi hän varsinkin amerikalaisista kirjoista ja niiden aiheista tuota selittämätöntä tenhoa, joka herätti hänessä eloon luonnon kaipuun ja opetti häntä sitä ymmärtämään. Hänen maailmankatsomuksensa oli saanut hiljaisuudessa luonnontieteellistä väristystä ja hänen henkinen silmänsä alkoi ymmärtää ihmistä osana äärettömästä kehitysketjusta, sekä itse erillänsä että yhdessä ympäröivän luonnon kanssa…
Hän oli ajatuksissaan saapunut pitkin kallion reunaa tämän maan toiseen laitaan, huomaten sen siten sangen kapeaksi, idästä länteen pistäväksi niemeksi. Etelässä, lännessä ja pohjoisessa oli ympärillä suo, mikä paljon selvittikin syytä sen alkuperäisyyden säilymiseen. Sillä idästä mahdollisesti tänne päin saapuvat ja saapuneet erämiehet eivät varmaankaan tulleet perukkaan saakka, koska tiesivät sieltä koituvan eteen laajoja nevoja, vaan oikaisivat jo aikaisemmin toisille maisemille. Siksi oli tämä paikka säilynyt alkuperäisyydessään, koska se lännessä, soitten takana asuville, tietenkin oli toisten eränkävijäin maita.
Hän kääntyi astumaan pitkin maan pohjoisreunaa itää kohti. Seutu oli matalaa ja mitä rehevimmän lehtimetsän peitossa. Kauempana yleni siellä niin sakea haavikko, että varjoon joutunut maa ei enää jaksanut ottaa marjanvartta, vaan hautautui kuolleitten lehtikasojen alle, joihin jalka vaipui syvälle. Kyllä olisi ollut tämän lehtimetsän viheriässä syömistä isollekin mammuttikarjalle, jos olisivat suvainneet elää niitä nyt maistellakseen.
Äkillinen kahahdus pensaikossa sai hänet kovasti säpsähtämään. Hän seisahtui paikalleen kuin naulattu ruveten varoen eteensä tähystelemään; tuosta kahden haavan lehvän välistä näkyivätkin ikäänkuin sammaleiset puun oksat ja pian huomasi katse rungonkin: se olikin peura, villiporo, jota vielä harvinaisuutena näillä erämailla tavattiin, oltuaan puolen vuosisataa aikaisemmin vielä yleinenkin. Tummilla suurilla silmillään tuijotti se vihaisesti ja arasti sekä läksi tiehensä pitkällä ja omituisesti keinuvalla laukallaan, joka on sille erikoinen. Sen sarvissa oli verinahka vielä hellimmillään ja pienet pahkat kyljissä osoittivat paarmain helle-aikana laskeneen permoja sen nahan alle. Vähän matkan päässä siitä huomasi hän sitten hirven jälkiä, siitä kuitenkaan kummastumatta, sillä olihan tämä komea eläin täällä vielä yleinen.
Kun hän nyt katsahti ympärilleen, huomasi hän ihmeekseen, että suo tuolla reunalla oli melkeinpä ylempänä. Niin olikin. Lakkaamatta seisovassa vesipohjassa kasvava rahka valloitti hitaasti mutta varmasti palan toisensa jälkeen tästä alavasta maasta. Tuolla vähän alempana näkyi kyllä saavan alkunsa pieni puronen, mutta se ei riittänyt viemäriksi sille suunnattomalle kosteudelle, mikä täällä maaperässä oli. Ellei ihminen tullut avuksi ja iskenyt suohon suuria viemärihaavoja, valloitti ja hukutti suo aikain kuluessa varmasti kaikki alavammat paikat tästä maaniemekkeestä.
Käveltyään hetken puron vartta huomasi hän sen sentään koko pian laajenevankin, niin että se varmaankin parin kilometrin päässä oli tuommoinen pieni korpijoki, joka siellä puoleksi kaatuneiden korpikuusien ja koivujen alla ujuu uneliaasti edelleen mutaista tietänsä, suoden pian asuinsijan mustille hauin-tulikoille ja käppyröille sekä laihoille, katkeran näköisille korpiahvenille. Mutta hän tiesi, että täällä Vienan Karjalassa, missä tällainen joki laajenee matkallaan pieneksi lammeksi, joka suuren suon selällä kuin herpautuneena ja aivan maan kamaraan lyötynä alati tuijottaa taivaalle yhdellä ainoalla silmällään, asuu pohjolan ihanin lintu, valkorinta joutsen, jonka pesät ovat lammen rannalla kaislikossa kuin pienet heinäläjät. Tätä erämaan kuningatarta, jota karjalainen pitää pyhänä lintuna eikä juuri salli ahdistettavan, hän himoitsi nähdä, sillä se kuvastelihe hänen mielikuvituksessaan kuin satulumon ruumiillinen ilmestys, outojen kauneus-maailmojen vertauskuva. Hänelle se suotiinkin, sillä erämaa oli päättänyt näyttää kaikki salatuimmatkin aarteensa…
Hän meni puron poikki astuen etelää kohti. Siellä maa pian ylenikin kankaaksi, jonka reunassa oli valtainen muurahaispesä. Mutta hänen hämmästyksensä ei ollut vähäinen, kun hän lähemmäksi tultuaan huomasi, että pesää oli aivan äsken käyty hajoittamassa. Näytti siltä kuin olisi siitä aivan näillä minuuteilla kuopaissut valtava koura, jättäen häiriinnyttyään työnsä kesken. Se saattoi olla aivan tässä lähellä, katsomassa jostain tiheiköstä tahi hiipimässä tiehensä hiljaisilla ja kuulumattomilla askeleilla, pehmeillä kuin olisi kävellyt lihavilla ja keveillä kämmenillä. Jos sillä olisivat sattuneet olemaan pojat läheisyydessä, olisi ollut vaarallista näillä mailla liikkua, sillä niitä arastellen hyökkää se sokeasti jokaisen kimppuun, joka sattuu sen läheisyyteen saapumaan. Tottapa sillä ei ollut poikia tai ne olivat jossain kauempana, koska se oli poistunut vastalauseetta.
Siitä huolimatta tunsi hän sydämensä jännittyneesti tykyttävän. Ensi kertaa elämässään oli hän nyt seudulla, jossa tiesi millä hetkellä hyvänsä voivansa kohdata korven kansan satujen ja taikojen aiheen. Hän oli kylissä kysellyt sen esiintymisestä ja saanut kuulla viljalti kertomuksia sen tuhotöistä. Ja nämä seudut olivat nimenomaan mainitut sen varsinaisiksi valtamaiksi, joista se ulottaa retkiänsä sekä itään meren rannalle että länteen Suomenkin rajain sisälle. Karjalaiset metsänkävijät, jotka hän tiesi pelottomiksi ja taitaviksi tappomiehiksi, eivät olleet voineet sitä läheskään hävittää, vaan oli se yhäkin tavallinen otus. Sen tekemät tuhot saattoivat joinakin kesinä nousta niin suuriin summiin, että kruunukin oli, kuten aikaisemmin on mainittu, ruvennut asiaan huomiota kiinnittämään ja eräillä ehdoilla luovuttanut kansan käytettäväksi kunnollisia aseita, vanhoja "berdankkoja".
Hän kääntyi kankaan yli mentyään ja suon reunalle päästyään länttä ja leirivuorta kohti. Lähempänä muuttui metsä taas mitä tiheimmäksi viidakoksi, joka loppui äkkiä sen eteen kohoavaan kallioseinään. Häntä kummastutti se omituinen jyrkkyys, jona se tässä ulottui aivan suohon saakka ja se melkoinen korkeus, jonka se tällä kohdalla saavutti. Hän meni aivan kallion juurelle ja katsoi ylöspäin, jolloin hän huomasi sen ulottuvan hiukan viistoon hänen päänsä yläpuolelle, aivan kuin mahtavaksi räystääksi. Sen suojissa olikin aivan kuin kuiva pengermä, ja hän lähti sitä myöten kulkemaan.
XVI.
MERKILLINEN KALLIO.
Metsän peitossa pahoja Ammoin tehty on tekoja. Viattoman henki viety, Syytön sorrettu saloa.
Tämä oli hurjaa ja villiä seutua, ja hänestä tuntui omituiselta, että muuten niin neitseellinen ja hennosti lyyrillinen luonto sentään saattoi näin paikotellen kohota tällaiseen romanttiseen ja miehekkääseen intohimoon, joksi hän nämä näkynsä oli hiljaa mielessään määritellyt. Tuntui kuin olisi joku muinainen lumooja epäluuloisesti tarkastanut hänen kulkuaan, käsi valmiina kannuksen päällä, että lähettääkö tuhoinen noidan nuoli vai antaako mennä inehmon. Tuntui siltä kuin olisivat sen kulmakarvat olleet rypyssä tuossa yläpuolella ja kasvoilla epätietoinen hämmästyksen ja epäluulon ilme.
— Hih!
Hän kiljaisi näin koetteeksi kuullakseen omaa ääntänsä, ja tunsi sen kaiun lakattua yksinäisyyden yhä suuremmaksi. Kulkiessaan eteenpäin pysähtyi hän poimimaan kallion raosta siihen juurtuneista mustikanvarsista muutamia kesän ensimäisiä marjoja. Kuivaneesta mullasta irtautuikin koko mätäs, jolloin hän astahti hiukan seinämältä syrjään, tullen samalla katsahtaneeksi vähän ylemmäksi. Silloin kiinnitti eräs seikka hänen huomiotansa.
Kallion seinä oli tältä kohdalta hyvin sileää, mutta noin kolmen metrin korkeudella oli siinä aukko, noin metrin mentävä reikä. Tarkemmin katsoessa huomasi sen olevan osana tällä korkeudella olevasta vaakasuorasta halkeamasta, ja saattoi se avautua sisempänä melkoiseksi luolaksikin. Sen mustana ammottavaa suuta siinä tirkistellessään rupesivat hänen silmänsä vähitellen erottamaan suun yläpuolella kallioseinässä ristiin meneviä uurteita, joista toiset tuntuivat omituisilta siksi, että ne kulkivat kivessä poikki syiden ja tuskin siis olivat luonnon muodostamia. Niiden suuntaa siinä yhä tarkemmin tutkiessa selvisi hänelle äkkiä, että viivat muodostivat suuren vinoristin, jonka varmaan aikoinaan ihmiskäsi oli vaivalla kallioon takonut. Hän rupesi tutkimaan seinämää laajemmalta ja huomasikin heti ristin oikealla puolella omituisen viivaryhmän, josta heti näki, että viivat siinä kulkivat kaarissa, eikä kulmissa. Niiden mutkia seuraamalla saattoi otaksua niiden esittävän jotakin sammakon tai kilpikonnan tapaista eläintä, jonka piirteet kuitenkin olivat sangen vaillinaisesti esitetyt; saattoipa olla epätietoista, mitä ne oikeastaan tahtoivat ilmaista. Mutta siitä voi taas olla varma, että edelleen sen oikealla puolella olevat piirteet muodostivat tavallisen viisikulmion, ja että tässä oli ihmiskäden suurella vaivalla ammoin tekemä kaiverrustyö, joka selvästi oli jossain yhteydessä hänen uskonnollisten käsitystensä kanssa. Ohikulkijasta saattoivat ne näyttää vain kallion sammaleisilta uurteilta, mutta se, joka sattui niihin lähemmin syventymään, huomasi pian niiden selvästi muodostavan yllä kerrotut kuviot. Omituista oli vielä se, että ne olivat kooltaan melkoisen suuria, mikä seikka nähtävästi oli sekin jonkun uskonnollisen puolen vaatimaa, koska muuten tekijä olisi valinnut pienemmän koon ja siten päässyt vähemmällä vaivalla.
Kokonaan ymmällä näistä seikoista kääntyi hän katsomaan jotakin puuta, jonka varassa olisi voinut nousta tuonne luolaan kurkistamaan. Siinä mietteissään tuli hän muistaneeksi, että lappalaisen arpojan noitarummulla, kannuksella, käytetty hyppääjäinen oli jonkunmoinen tuollainen sammakon kaltainen otus, mikäli se nyt yleensä esitti mitään elävää, ja että hän oli nähnyt joissakin Aasiaa kuvaavissa matkakertomuksissa jotakin samantapaista: sammakon tai kilpikonnan näköisiä eläimen kuvia patsaan päässä kaukana autiolla arolla, selittämättöminä todistuksina muinaisten ihmisten merkillisistä käsityksistä ja menoista.
Hän raahasi kalliota vasten kaatuneen puun ja lähti sen varassa kiipeämään aukon suulle. Päästyään siitä sisään kurkistamaan näki hän sen laajenevan sisään päin pimeäksi ja kaiultaan herkäksi luolaksi, jonka suulla oli käytävän pohjalla kaikenlaista soraa ja lintujen jätteitä, kuivia lehtiä ja muuta tuulen tuomaa. Hypäten ryntäittensä varaan suun reunalle aikoi hän juuri kömpiä pitemmälle sisään, kun hän tunsi metallisen takkinsa napin kilahtavan ikäänkuin jotakin vastaan. Hän kääntyi tarkastamaan ja huomasi sorassa pystössä ruosteisen raudan kappaleen. Varovasti veti hän sen ihmeissään esiin, jolloin sen mukana seurasi jotakin levyn tapaista, jonka tuo raudan kappale oli lävistänyt.
Pyörähtäen aukon reunalle selin luolan suuhun istumaan, rupesi hän ällistyksissään tarkastelemaan omituista löytöään. Pian oli hänellä selvillä, että raudankappale oli nuolen kärki, joka tähän kuivaan paikkaan jouduttuaan oli säilynyt — niin, kuinka kauan? Joka tapauksessa tuntui siltä, että se oli nuorempi kuin nuo kuviot tuossa seinässä, mutta ainoastaan tuntui, sillä tietoa ei hänellä siitä voinut olla. Tuo levy oli melkein hajoamistilaan saakka mahinutta luuta, mutta luuta kuitenkin, joka vielä oli säilyttänyt alkuperäisen haahmonsakin. Oliko se ihmisen vai eläimen, sitäkään hän ei saanut mielestään varmaan ratkaistuksi, mutta ihmisen kallon osaksi hän sen sittenkin varmimmin otaksui. Kappale oli siksi laaja, että sen kuperuus, joka viittasi suureen ja sopusuhtaiseen sisältöön, tuntui parhaiten sopivan ihmisen kallolle. Nuoli oli tullut nähtävästi melkoisella voimalla, sillä luu oli ollut tältä kohdalta joltisenkin paksua. Mutta miten oli tämä kamala jäännös joutunut tänne erämaahan ja tämän luolan suuhun?
Hän kääntyi kaivelemaan uudelleen luolan pohjasoraa, mutta ei löytänyt enempää luita. Mutta jos koko ruumis olisi tänne kuletettu, niin olisi sentään luullut enemmän säilyneen kuin tämän ainoan siekaleen. Kenties oli vain tämä pää, josta ei oltu huolittu kiinni tarttunutta nuolenkärkeä irti reväistä, heitetty ohi mennessä tuolta alhaalta luolan suusta sisään? Se oli saattanut olla mustatukka lappalainen, jonka etelästä tuleva ylivoimainen oli surmannut. Oli sitten pilkaten heittänyt vainajan pään hänen oman pyhän paikkansa ovesta sisään ihan uhallakin. Olivat kenties olleet nämä paikat muinoin niitä riistarikkaimpia ja siksi riidan esineinä?
Häntä puistatti ja mielessä kuvastui selvästi tällainen kauhea mahdollisuus. Kallon kappaletta kädessään käännellen hän siinä mietiskeli, miten lohduton oli ollut tällainen taistelu muinaisina aikoina, kun erämailla ja -vesillä sattui yhteen kaksi saalistajaa. Kuolema oli siinä osana, armon isku lopuksi armottoman kädestä. Ei siinä kysytty, jäikö vainajalta vaimo, jäivätkö pienet lapset, menikö hautaan rakkautta ja hyvää tahtoa…
Peläten vilkaisi hän ympärilleen. Illan hämy oli käynyt voimakkaammaksi ja kauempaa korvesta kohosi kylmää usvaa. Oltiin jo mailla, joilla päivän helle pian vaipuu öiseksi hallaksi, joka kuuralla peittää maan. Varsinkin täällä suon keskellä tuntui illan uho kostealta ja kylmältä. Ja kauhean löydön arkiuttava vaikutus painosti mieltä ja kiihotti mielikuvitusta kuvailemaan epätavallista. Kiireesti pisti hän löytönsä taskuunsa aikoen juuri kumartuen lähteä laskeutumaan alas, kun hän samalla oli tuntevinaan aivan kuin käden kosketusta olkapäällään.
Se ei tietysti ollut muuta kuin hermostusta, sitä samaa, joka ikäänkuin kihelmöi hänen selässään koko ajan kun hän laskeutui alas puuta myöten. Kiireesti palasi hän leirille kovasti ihmetellen paikan merkillistä luonnetta.
Sinne tultuaan näki hän, että Ontrei oli poissa, — kai jossain kalavettä hakemassa, sillä hänen tietääkseen ei heillä ollut nyt muuta muonaa kuin leipää. Kaukaasialainen istui ajatuksissaan tuleen tuijottaen ja vaitiollen nojasi häneen hänen morsiamensa.
Vanha mummo makasi lehtivuoteella tulen vierellä ja ensi silmäys riitti osoittamaan, että hän oli sairas, sillä kasvoilla oli kuumeen hohde ja silmissä raukean sekava ilme. Hän oli rasittunut matkan kahden viime vaiheen kovista vaivoista, vilustunut ja sairastunut kuumeeseen.
Hän ymmärsi, että heidän piti kenties jäädä paikalle pitemmäksikin ajaksi.
Tuntui siinä illan hämyssä alakuloiselta ja ikävältä. Mieli masentui ja pöyristyttävältä kuului tuolta korvesta huuhkajan aaveellinen ääni: Huuu-uh!
XVII.
ALAKULOINEN ILTA.
Lennä henki, nouse, liidä, Ylene ylitse kaiken, Kaikki kauneus käsitä; Onni haaveissa asuvi, Auvo mailla unelmien.
Neito kallistui sulhasensa puoleen ja hänen kauniille kasvoilleen kuvastui huoli. Muutenkin olivat ne laihtuneet ja rasittuneen näköiset. Ahava ja päivä oli niitä polttanut, sääsket olivat niiden hienoa hipiää haavoittaneet ja paljas vesi ei ollut jaksanut niiden pehmeyttä kokonaan säilyttää. Matkan kaksi viime vaihetta oli ollut hänelle liian rasittavaa eikä hän ollut jaksanut aina varjella mieltään alakuloisuudelta, ihmisen pahimmalta viholliselta. Varsinkin nyt, kun hänen vanha hoitajattarensa oli sairastunut, ja erämaan suunnaton kolkkous häntä ympäröi, painui hänen mielensä matalaksi. Silmiin ilmestyi kyynel ja suupielet värähtelivät aivan kuin itkuun puhkeavalla.
Mutta hänen sulhasensa oli kuin koskematon. Syvä huoli oli hänelläkin vanhasta vaimosta, mutta siinä ei ollut epätoivoa, vaan ainoastaan hyvän sydämen osanottoa. Hän laittoi mummolle vuoteen tulen ääreen ja hoiteli häntä parhaansa mukaan. Iloisesti hän sitten puhutteli morsiantansa tuolla hellällä ja puoleksi leikillisellä tavalla, joka oli hänelle ominainen. Oli kuin olisi hän jutellut satuja lapselleen.
— Katso, puheli hän, tuolla kaukana pohjoisessa, jonne ystävämme meitä kulettaa ja josta aukee meille vapauden tie, ei nyt enää aurinko laskekaan. Se on niin mieltynyt näiden maiden ihanuuteen, että se unohtuu niitä katsomaan yöksikin. Ihmeellinen valo käsittää koko maan. Se on kuin hentoa harsoa, joka huomaamatta peittää kaikki, haaveellisesti kimallellen. Ihmiset se houkuttelee sanattomassa nautinnossa yöt istumaan ja puoleensa kummallisesti kysyvin silmin katsomaan, eläimiltä se estää levon ja houkuttelee lintuparvilta rajattoman kiitos- ja ylistyslaulun virran. Tuntuu kuin taivaan kansi syvenisi ja silmä ulottaisi sinne loppuun saakka, jossa alkaa älymme yli käypä ja inhimilliselle tajulle liika ihanuus.
Hän tuijotti hetken, kuin omaan puheeseensa ihastuneena, kohti jotakin, jota hän ei nähnyt, sillä hänen katseessaan oli sisäinen ilme. Hänellä oli harvinaisen kauniit ja miehekkäät kasvot, joista ilmeni synnynnäinen aatteen ja runouden lahja. Hän jatkoi hiljaista puhettaan, jota neito näytti kaihoten ja tyyntyen kuuntelevan:
— Katso, puheli hän, me tulemme pian merelle, joka on valkea. Sen vesi välähtelee vaalean viheriänä ja sitä peittää talvisin lumi ja jää. Ja kesäisin heijastaa se kalvostaan valoa niin utuista ja valkeaa, että ihmeellistä kuuluu olevan sitä nähdä. Mitä voikaan olla merkillisempää kuin meri, josta sanotaan, että se on "valkea"? Miten ihanaa on sitä kohti vaeltaa. Tuntuu kuin kulkisi autuuden porttia kohti, joka avautuu jossain siellä kaukana, jossa aamu iltaa suutelee ja päivä on yön ystävä, siellä, jossa mahtava meri läikyttelee sinivihreitä aaltojansa ikikallioita vastaan. Siellä astumme me valkopurjeiseen laivaan, joka keinuen lähtee meitä viemään kohti vapautta ja lopullista onnea.
— Niin, haaveili neito taas onnellisena, niin teemme ja kauas jätämme taaksemme pimeän ajan synkkine muistoineen…
— Mutta minut, puuttui heikolla äänellä puheeseen vanha mummo, minut te haudatkaa sitä ennen paikkaan, jonne sopii etelän aurinko. Minä kuolen nyt, sillä minulla ei ole voimia teitä enää seurata. Ah, kyyhkyläiseni, minne korpeen jouduitkaan vaeltamaan. Kunpa luoja soisi armossaan pelastuvasi, että pääsisit joskus takaisin meidän ihanaan maahamme. Minua vilustaa täällä pohjolassa näillä epäystävällisillä ja ynseillä mailla, joilla asuu vain halla. Luoja kutsuu minut pois, sillä minä olen teille esteeksi, ja hän tietää, että myös lähden mielelläni. Ah, lapseni ja rakastettuni, maailmassa ainoani, suo minun nähdä silmäsi vielä kerran, sillä tuntuu kuin en enää näkisi oikein. Mutta haudatkaa minut sinne, minne sopii etelän aurinko, sillä se paistoi aina kotitöllini ikkunasta siellä kaukana.
Itkien kumartui neito hänen puoleensa. Kaukaasialainen huokasi, mutta nuorukainen käänsi katseensa pois.
— — — — —
Ontrei saapui, riipissä muutamia katkeroituneita ja ynseitä korpiahvenia. Hänen kasvoillaan asui yhäkin sama luottamus ja rauha, joka oli niille ilmestynyt silloin, kun hän oli ruvennut käsittämään tekoansa eräänlaisessa sallima-valaistuksessa. Ystävällisesti kävi hän vanhaa mummoa katsahtamassa, teki ristinmerkin hänen yllensä ja rupesi sitten puuhaamaan ahveniaan paistetuksi.
— Ylen ovat meillä nyt eväät laihat, niin ajattelin, että menenpä katsomaan, eikö olisi suolla lampea, mistä saisi ahvenia. Olikin tuolla pieni, josta juoksee puro. Männyn kaarnan alta löysin lihavan matosen ja niin sain nämä kalat ongituiksi. Mutta kovin ovat pieniä ja mitättömiä. Menemme, veliseni, aamulla anivarahin kauemmaksi tuonne korpijoelle enemmän kalan hakuun, sillä matkata emme voi, kun on tämä vanha nainen sairas. Ken tienee, kuinka kauan läsinee?
Näin hän puheli siinä kaloja paistaessaan, katsellen ystävällisesti ympärillensä ja kysyen:
— Missä olit, veli? Kauan viivyit.
— Kiertelin metsää ja katselin seutua. Löysin somia paikkoja ja peuran näin. Joku oli purkanut muurahaispesää.
— Kondii se. Eiköhän tule yöllä katsomaan… Hän kertoi Ontreille löytönsä ja näytti nuolenkärkeä.
Kamalaa. Ontrei risti silmänsä ja kaukaasialainen kyseli uteliaasti. Sen vainajan haltia, jonka luun siru oli tuohon nuoleen tarttunut, vartioitsi varmaankin näitä paikkoja, kuten murhattujen haamut tavallisesti tekevät. Ainakin kristittyjen, sillä heidän vaelluksensa tavallisimpana syynä on se, etteivät he saaneet kristillistä hautausta. Sitten kun heidän tomunsa on saatettu siunattuun maahan, lakkaavat he tavallisesti kummittelemasta. Siihen saakka he ovat aavetunnilla, k:lo 12 ja 1 välillä yöllä, liikkeellä, koettaen saada jotakin lähelle sattuvaa tai muuten asiallista heitä auttamaan.
Tämä oli huvittavaa. Ontrei se näin jutteli ja perillä tuntui olevan näissä asioissa etelän mieskin. Neito kuunteli puoleksi pelolla. Nuorukainen laski leikkiä:
— Johan se tapasi minua olkapäästä, tämän luupalan isäntä nimittäin.
Hän selitti, kuinka hän oli luolan suulta laskeutuessaan ollut tuntevinaan jonkun kosketusta olkapäällään. Entäpä se haamu, innostuneena siitä, että kenties vuosisatoihin ensimäkien ihminen oli hänen haudalleen sattunut, oli aivan päiväiseen aikaan liikkeelle ponnistautunut ja koettanut saada häneltä jotakin tarvitsemaansa apua? Mene tiedä niiden haamujen ja henkien tarkoitukset…
He puhelivat asiasta jännityksellä ja mielenkiinnolla, sillä nämä seikat ovat aina ja kaikille ihmiselle jotenkin huvittavia. Neito nojasi turvaten sulhaseensa ja tämä kertoili hauskasti kotivuoriensa kummituksista. Ontrei oli vaiti.
Hän katseli neitoa syrjästä ihaillen hänen kauneuttaan, jota yksinkertainen puku ei kyennyt paljoa salaamaan. Ja hänestä tuntui kuin olisi hän nyt siinä ollut Ontrei ja nuo tuossa Jyrki ja Outi siellä kotiniityllä.
Ilta muuttui pimeäksi. Raskas tuuli ajeli pilviä taivaalla ja pani nuotioiden liekit levottomasti roihuamaan. Metsä kohisi raskaasti ja silloin tällöin pilvien repeämästä esiin pilkistävä kuu valaisi maisemaa haaveellisella loisteellaan. Myöhään yöllä taivas taas seestyi ja ilma pysähtyi hallaiseen tyyneyteen.
XVIII.
USKOMATONTA.
Tuot' en tiennyt, tuot' en luullut, Tuot' en uskonut ikinä.
Hän heräsi vilusta väristen Ontrein kosketukseen. Nuotio oli kerennyt hiiltyä melko syvälle ja paloi raukeammin, mutta Ontrei päästi pölkkyjä lähemmäksi toisiaan, jolloin hehku tuli kuumemmaksi. Kevyttä sumua oli kaikkialla ja sangen kylmää. Käet kukkuivat joka puolella ja aivan nuotion lähettyvillä liiteli äänettömästi suuri ja valkoinen pöllö. Tuntui omituiselta. Aurinko oli jossakin siellä hyvin matalalla ja kaukana, eikä yltänyt vielä kurkistamaan yli metsän. Kaste kiilteli hienona utuna verkoissa, joita lukit olivat yön aikana kutoneet kaikkialle.
He lähtivät tuolle pienelle korpijoelle, kaivaen mennessään muurahaismättäästä suuria ja lihavia valkoisia matoja, niinsanottuja "motukoita", joille varsinkin virran kalvossa uiskentelevat säynäjät ovat ahneita. Kiireesti koettivat he raivautua läpi puron rantatiheikön, mutta se ei ollut suinkaan helppoa.
Näki selvään, että nyt oltiin seudulla, jonne tuskin oli ihmisjalka kesäisin tunkenut. Sakeaa oli tämä ryteikkö, joka kohdassaan alkuperäisen koskematonta. Puut kasvoivat niin tiheässä puron rannoilla, että ne muodostivat aivan katoksen sen yli. Pian puro kuitenkin leveni ja syveni, laskien vihdoin pieneen lampeen ja jatkaen matkaa sen toisesta päästä. Juuri siinä, missä se laski lampeen, oli sen yli kaatunut suuri honka, muodostaen mukavan luonnonsillan. Sille he astuivat ja rupesivat kala-onneaan koettamaan. Kirkkaassa pohjahiekassa saattoi nähdä sadottain helmisimpukoita.
Tiheikön läpi astuessaan oli hän kummastellut sitä, että joen rannalla oli siellä täällä sittenkin kuin ihmisjälkiä, sillä siellä oli jokunen kaatunut lehtipuu ja kantoja. Tästäkin onkipaikaltaan saattoi hän nähdä samallaisen kannon, ja kiinnitti siihen nyt enemmän huomiota.
Hämmästyksekseen näki hän, ettei sitä oltukaan hakattu, vaan jyrsitty poikki. Aivan selvästi saattoi huomata, että se oli saatu katkeamaan puun syrjästä alkaen syitä poikki repimällä. Työ oli alotettu maan puolelta, niin että puu oli lopuksi kaatunut veteen.
Ontrein onkeen jämähti isompi kala, sillä se painalti siiman lujasti veden alle jääden siihen äkäisesti paikoilleen. Mutta Ontrein vehkeet olivat kotitekoisia ja siksi lujia, että hän veti kalan ujostelematta pinnalle. Se oli harri, näiden seutujen virtojen parhaita kaloja.
Omituinen ja hämmästyttävä epäilys mielessään katseli nuori mies ympärilleen pitkin lammin rantoja, mutta mitään tavatonta ei näkynyt.
Hän jätti kalastuksensa sikseen ja läksi hiipimään pitkin lammin rantaa alapäähän. Kaikkialla tapasi hän kantoja, jotka osoittivat, että puut oli kaadettu jyrsimällä. Puita ei kuitenkaan näkynyt. Hän saapui lammikon alapäästä alkavan joen niskaan ja huomasi silloin, ettei tässä ollut mitään epäilyksen sijaa.
Puupölkyistä, risuista ja savesta oli siihen rakennettu eräänlainen patolaitos, jota olisi saattanut pitää alkuperäisellä kannalla olevien ihmistenkin tekemänä. Kahta rannalla kasvavaa suurta leppää oli käytetty tukena padon molemmille päille ja itse patolaitos oli tehty tiheäksi risuilla ja oksilla, joita oli pantu pölkkyjen ja puunrunkojen väliin. Laitos pidätti vettä erittäin hyvin ja saattoi sen avulla pitää veden pinnan lammessa aina yhtä korkealla.
Erämaa oli näyttänyt hänelle suurimman ihmeensä. Hän tiesi, että Suomesta oli majava hävitetty jo 19-nnen vuosisadan ensi puoliskolla ja että se nyttemmin oli hävinnyt myöskin Ruotsista; suojeltuna eläimenä tavattiin sitä jossain Norjassa, mutta yleensä oli sitä pidetty sukupuuttoon hävitettynä koko pohjoisesta Europasta. Niin ei kuitenkaan ollut asia, mikäli tästä silminnähtävästä todistuksesta saattoi päättää. Tämä pohjolan suurin jyrsijä, jolla on ihmisen järki ja joka onkin kuin mikä eläimeksi muutettu ihmisrotu, oli päässyt säilymään täällä erämaan kohdussa, hiljaisen salopuron ja lammen turvissa, suunnattomien soitten ja erämaiden takana. Se nähtävästi tunsi jo, mikä vaara sitä uhkasi, sillä se ei ollut rakentanut lammen rannalle noita asuntokumpujaan, joista se myöskin on tullut kuuluisaksi, vaan piti luolaansa piilossa jossakin rantatörmän sisässä, vedenalaisen käytävänsä takana.
Omituista! Hän tarkasteli lammen pintaa, eikö missä näkyisi outoa viriä. Aamutuuli oli herännyt ja aurinko jo kiivennyt yli metsän kurkistamaan tälle salaperäiselle salolammelle. Hieno sumu väikkyi särkyvinä repaleina siellä täällä kortteikon yllä, jostakin kuului haapanan aamutyyni äänteleminen, viileä ja intohimoton, ja tuolla kuusikossa viritteli metsäpeipponen yksitoikkoista, mutta harrasta viserrystänsä. Ontrei näkyi istuvan hongallansa kahareisin ja uutterasti heittelevän onkeansa sinne tänne pienen virran kosteikkoihin ja kuohuihin houkutellakseen harreja ja kilttuja saaliiksensa. Oli rauhallista ja puhdasta, sanomattoman ihanasti mieltä hivelevää. Tuntui kuin olisi ollut tässä muinaisuus edessä ja onnellisen erämiehen toimet tehtävinä. Rakennettaisiin tuonne vaaran alle kotoinen metsäsauna kiukaineen, samalla pirtti ja samalla kyly, tehtäisiin pitkät ansa-aidat, kulettaisiin kierrokset ja elettäisiin kuin muinoin hallipartainen metsän väki. Vähitellen paljastaisi luonto taas salaiset voimansa ja taikansa, sana saisi takaisin salaperäisen mahtinsa, laulu tenhonsa, ja niin taas sillä nostettaisiin kunniaan Väinön heimo. Ei luonto tunne sitä, joka sen rinnoilta poistuu, vaan salaa siltä viisautensa, joka on elämän onni.
Lammen pinta karehti ja musta pää tuli hetkeksi näkyviin, kohta taas kadoten. Se oli padon rakentaja ja suvun säilyttäjä, joka vilaukselta kävi katsomassa, oliko nyt heimon tuho edessä.
Ole huoleti. Älköön ikinä kukaan muu ihmisistä saako tältä näkijältä olinpaikkaanne tietää, ja metsän emo varjelkoon toista rauhaiselle lammellenne osumasta, sillä pianpa ihminen tappaisi sukusi kokonaan jälettömiin. Mieluisena salaisuutena säilyköön tieto, että nähty on se paikka, jossa vielä elää Tapiolan kallein ja viisain nakertaja, suomuhäntäinen rakentaja, joka on kuin eläimeksi muutettu ihminen. Kuinka ja koska se on tapahtunut, sitä eivät tiedä enää muut kuin maahiset, mutta se tiedetään, että silloin, kun maailmassa kerran kaikille jaetaan oikeutta heidän tekojensa mukaan, ihmisille ja eläimillekin, silloin on myöskin näiden anteeksi-annon hetki.
XIX.
VANHA URJADNIEKKA.
Mitä haet halliparta, Kuta kurja kurkistelet?
Hän tunsi äkkiä, että jotakin outoa, joka oli jäätänyt hänet kuin patsaaksi siihen rantamättäälle, oli tapahtunut, mutta mitä se oli, sitä hän ei ensimäisinä sekunteina voinut itselleen selvittää. Vasta silmänräpäystä myöhemmin tajusi hän, että oli kuulunut pyssynlaukaus, selvä, kirkas, kova ja kauas kajahtava. Sen kaiku oli kiiriskellyt pitkin maita kuin jyrinä ja sen jälkeen oli erämaa vaiennut kuin kuollut, joka hermo kysymässä tuon oudon ja vihamielisen äänen syytä.
Kun veri lakkasi humisemasta hänen korvissaan, huomasi hän Ontrein kiireesti kokoavan onkivehkeitään, ja viittoen hänelle lähtevän leiripaikalle päin. Hän syöksähtihe juoksulla matkaan. Ja nyt rupesivat hänen aivonsa hakaten ja jyskyttäen kysymään, mistä aiheutui tämä laukaus.
Luonnollisin selitys oli se, että kaukaasialainen oli käyttänyt kivääriä jonkun pedon tai saaliin tappamiseksi.
Pian jäi Ontrei kauas jälkeen. Kun hän hengästyneenä vihdoin saapui leiripaikalle, oli häntä siellä odottamassa omituinen näky.
Nuotion vierellä makasi, paitsi sairasta mummoa, mies, jota kaukaasialainen morsiamineen näkyi hoitelevan. He sitoivat hänen kättänsä, joka oli verinen ja hervoton. Lähellä maassa oli kivääri, mutta mitään saalista ei ollut näkyvissä.
Hämmästyksellä tunsi hän haavoittuneen virkapuvusta urjadniekaksi ja arvasi hänet samaksi, joka oli lähtökylästä kotoisin. Hän siis oli päässyt heidän jälilleen tänne saakka, mutta oli nyt nähtävästi joutunut takaa-ajettavansa valtaan. Häntäkö lienee ammuttu ja kuka?
Mies oli vanhanpuoleinen, harteva ja halliparta. Hänen kummastuksensa oli rajaton, kun hän huomasi Ontrein saapuessa paikalle seurueen yhä isonevan. Aivan sattumalta oli hän karkumatkan alkupäivänä kuullut kaukaasialaisen menneen kokonaan toiselle ilmansuunnalle kuin missä hänen kalapaikkansa piti olla, ja oli siitä ymmärtänyt hänen sittenkin lähteneen karkuun. Oitis oli hän velvollisuutensa mukaisesti antanut siitä tiedon esimiehilleen ja saanut käskyn lähteä ajamaan häntä takaa. Aina Valkealle merelle piti hänen seurata heidän jälkiään, sillä arvattiin pakolaisten pyrkivän sinne, jolloin hänellä itselläkin olisi Suman kautta mukavampi paluumatka. Kerran päästyään jälille olikin hänen ollut niitä helppo seurata, sillä aivan näkemättömästi eivät kulkijat olleet voineet edetä; seurueen monilukuisuus oli hänelle kuitenkin ollut arvoituksena. Niinpä ei hän ollut Paadenessakaan osannut aavistaa, että opettajan ja lääkärin vieras kuului samaan joukkoon, ja vasta Sondalassa oli hän ruvennut sitä epäilemään. Vaikka lääkärin vieraat olivat ilmoittaneet sinne lähteneensä, ei sinne ollut kuitenkaan keitään sellaisia saapunut. Mutta sen sijaan olivat myrskyä pitävät kalamiehet jostain saaresta nähneet, kuinka eräs vene oli pahimman tuulen aikana pyrkinyt poikki järven kadoten vihdoin hämärään ja aallokkoon. Veneessä oli ollut monta henkeä. Silloin oli hänkin saattomiesten kanssa lähtenyt soutelemaan pitkin pohjoisrantaa, kunnes oli Sekehen niskassa osunut matkalaistemme veneelle. Siitä oli ollut helppo seurata jälkiä suon reunalle, josta hän sitten oli yksin lähtenyt katsomaan nevan yli, mihin nuo jälet mahdollisesti johtaisivat. Saattomiehet olivat jääneet sinne maan reunalle odottamaan.
Siihen saakka oli kaikki käynyt hyvin ja verraten helposti oli hän päässyt suonkin yli. Mutta sitten kovalle maalle tultuaan oli hän häipynyt jäliltä ja lähtenyt umpimähkään pitkin maan reunaa kävelemään itään päin nähdäkseen, olisiko sieltä mitään löydettävissä. Ajatuksissaan siinä korpea samotessaan ja poimiessaan hillanraakoja suuhunsa olikin hän äkkiä ollut tuntevinaan savun hajua. Ihmeissään siitä oli hän varovaisesti alkanut hiipiä sinne päin, mistä tuo haiku tuntui, kun olikin joutunut toisen hiipijän tielle.
Oli aivan harvinaista, että metsän kuningas hyökkäsi ihmisten päälle tällaisessa tilaisuudessa, eikä sitä voinut muuten ymmärtää kuin että sillä lienevät olleet pojat jossain läheisyydessä. Silloin se nimittäin on aivan arvaamaton ja oikullinen, ja karkasi nytkin viattoman urjadniekan päälle syrjästä aivan syyttömästi. Onneksi se ei kuitenkaan saanut kiinni muusta kuin kädestä ja miehen säikähtynyt parkaisu toi heti kaukaasialaisen pyssyineen paikalle.
Tämä ei tietenkään voinut aavistaa, ketä hän näin saapui pelastamaan, sillä hänen luonnollinen otaksumisensa oli, että jompikumpi hänen tovereistaan oli vaarassa. Hänen hämmästyksensä olikin kuvaamaton, kun hän huomasi, ketä kontio siinä kädestä piteli. Hänen kunniakseen on kuitenkin mainittava, ettei hän hetkeäkään epäröinyt, vaan koetti etsiä ampumisen tilaisuutta. Nähdessään hänen tulevan heitti karhu saaliinsa, ruveten nähtävästi punnitsemaan, olisiko parempi mennä vai jäädä. Kaukaasialaisen hämminki oli myöskin siksi suuri, ettei hän saanut tarkoin tähdätyksi, vaan haavoitti kuula vain lihas-osia, jolloin kontio läksi menemään kuin suuri hallava kerä korven peittoon. Ja ennenkuin urjadniekka-ukko kerkesi asiasta selvitä, oli hänelle sanottu lähtökäsky ja niin saavuttiin nuotiolle. Siellä sidottiin hänen haavansa ja tuossa hän nyt istui kalpeana nuotion ääressä katsoen vuoronperään jokaista läsnä olevaa.
— Ja nytkö siis tahdot viedä minut takaisin kylään vankeuteen? kysäisi häneltä sitten hänen pelastajansa hymysuin.
— Ka, veliseni, niin on käsky, vastasi siihen ukko huoaten.
Ontrei ja hänen toverinsa seurasivat mielenkiinnolla, miten tämä keskustelu päättyisi.
— Mutta kuinka viet, kun me emme lähde? uteli uudelleen takaa-ajettava.
— Ei voi tietää, veliseni, vastasi taas ukko.
— Me tietenkin pidämme sinua täällä vankina, ellet anna meidän mennä rauhassa, sillä takaisin emme lähde, senhän voit arvata.
Ukko ei puhunut mitään, mutta Ontrei rupesi hänen kanssaan hiljaa haastelemaan. Saattoi kuulla, kuinka hän esitti näiden kahden ihmisen kohtalon liikuttavaisuutta ja kuinka nyt, kun tuo vanki oli suorastaan pelastanut hänen henkensä, oli selvä velvollisuus maksaa hyvä teko samanlaisella. Hän ei rikkonut siinä mitään, sillä tämä ei ollut mikään tavallinen rikoksellinen…
— Tiedän, tiedän, myhähteli ukko vastaukseksi.
— Lähde nyt kotihisi ja saattomiestesi luo ja sano heille, että nehän olivatkin niittymiehiä ja että kivikkoon lankesit ja satutit kätesi, jolloin revolverisi laukesi vahingossa. Sitten kuolet onnellisena. Ellet tätä tee ja vanno kaikkea salaavasi, niin et elävänä pääse tältä paikalta.
Nuorukainen se näin puhui ja hänen äänensä tuntui uhkaavalta. Kaukaasialainen vaikeni, neito oli säikähtyneen näköinen ja Ontrei neuvoton.
Urjadniekka katsoi häneen pitkään ja sanoi sitten:
— Tiedäthän, että minulla on selvä käsky ottaa kiinni tämä mies ja että velvollisuuteni on totella. Sen olen minä vannonut. Kuinka voin siis ruveta pakolaisen auttajaksi?
— Se selvitä toiste, mutta nyt on sinun ratkaistava, mitä teet. Ymmärräthän, ettemme me rupea vangeiksesi emmekä millään ehdolla takaisin palaamaan. Ellet pyhästi vanno, ja valaasi tahdomme uskoa, salaavasi kaikkea sitä, minkä täällä olet nähnyt, niin emme ymmärrä muuta kuin että meidän on tehtävä sinut vaarattomaksi.
Se, minkä urjadniekka tässä käsitti velvollisuudekseen, oli näille toisille pahempaa kuin kuolema. Niin olivat tässä edut ristiriitaiset. Oli tuskallista. Kaikki olivat vaiti, vain sairas mummo houraili kuumeissaan. Aivan sanattomana katsoi heihin taas vanha urjadniekka.
— Luoja tietää, sanoi hän vihdoin hiljaa, etten minä tahtoisi tehdä kellekään pahaa enkä teoillani johdattaa teitä sellaiseen kauheaan rikokseen. Minä lupaan ja vannon, etten kavalla teitä, vaan palaan takaisin ilmoittaen tyhjää ajaneeni. Mahdollista on, että teen tässä väärin, mutta se teko on minulle kuitenkin mieluinen, ja joka tapauksessa pienempi paha kuin mihin kentiesi itsepäisyyteni teidät johtaisi. Menkää luojan nimessä minne tahdotte, sillä en tahdo sitä estää. Kiittää tahdon täten pelastajaani.
Hän ojensi terveen kätensä kaukaasialaiselle.
— Sinä oletkin, veliseni, aina ollut mies, ja sinua on mieluista auttaa. Mutta turhaan taisit lähteä pakoon, sillä pian olisi tainnut tulla useimmille teidän laisillenne armahduskirja.
Kaukaasialaisen silmät lensivät suuriksi.
— Mitä sanot, miksi et ennen kertonut? läähätti hän.
— En tiennyt, stanovoi vasta tullessamme sanoi kuulleensa. Mutta älä säikähdä. Ehkä eivät paostasi suuresti välitä. Voithan sieltä, minne menet, uudelleen anoa ja selvittää asiaasi.
Olipa kuin olisi kivi vierähtänyt Ontrein rinnalta, kun hän näki, minkä sopuisan lopputuloksen tämä asia sai. Kiireesti riensi hän paistamaan maukasta saalistaan, jota hänellä olikin aikamoinen riippi. Väliin vilkaisi hän nuorukaiseen ikäänkuin ihmeissään ja pelolla, sillä tämän osoittama kaamea ankaruus tuntui hänestä kauhealta. Arkana vilkaisi häneen myös neito, mutta kaukaasialainen ei ollut milläänkään, hyvin ymmärtäen, että asia oli näissä oloissa ja niinkuin sen oli käynyt, vallan luonnollinen.
— — — Päiviä on kulunut. Pieni joukko on taas matkalla, lähinnä päämääränä se paikka, missä Onnanjoki lähtee Ontojärvestä. Siitä oli heidän aikomuksenaan vähitellen pitkin saloja mennä aina Koivuniemen kylään saakka, jossa vasta kääntyä kohti Vienan rantaa, Usmanalan kylää ja Kemiä. Jolmarvi, Rukajärvi, Ontojärvi ja muut kylät jäisivät siten lännen puolelle ja etäisempiin kyliin ei sana heistä ehtisi. Pois palannut urjadniekka sitäpaitsi huhuja vaimentaisi, joten heillä oli vihdoinkin toivo päästä kulkemaan paremmassa rauhassa ja nauttien suurempia mukavuuksia.
Mutta vanha mummo oli lopettanut tuohon merkilliseen metsäsaarelmaan tämän korpivaelluksensa. Hänen elämänsä oli ollut alituista uhrautumista heimonsa viimeisen helmen eteen, hellää äidillistä huolenpitoa hänestä, joka oli hänen rinnoillaan elänyt. Vielä kuolinhetkellään oli koko hänen henkinen kykynsä vain suuntautunut neidon pelastuksen miettimiseen ja tuskan hiki oli kihonnut usein hänen kasvoilleen, kun hän sairautensa väliaikoina oli muistanut, missä nyt oltiin. Houraillessaan vaelsi hän jossain kaukana puhuen jotakin outoa kieltä ja haaveillen tuntemattomista ihanuuksista. Selvänä ollessaan hän alituisesti vaati pyhiä valoja siitä, ettei vain heitettäisi hänen silmäteräänsä onnettomuuteen. Hänet haudattiin tuohon samaiseen kallion onkaloon, jonka ulkopuolella olivat ne omituiset merkit. Sinne hänet pantiin hiekan ja kivien alle ja Ontrei luki hartaat hautausluvut. Ja tapahtui, että kallio olikin siltä paikalta mutkalla etelää kohti, niin että herttainen mummo sai viimeisen maallisen mielitekonsa täytetyksi: etelä-aurinko sattuu nyt suoraan hänen kammioonsa tuoden tervehdyksen niiltä vuorilta, joita se juuri vähää aikaisemmin on lämmittänyt. Mutta ainoakaan silmä ei ollut tässä tilaisuudessa kuiva, eikä neidon surua voi kertomalla kuvata.
Kirveen hamaralla nakutteli nuorukainen tuohon sammakon näköisen eläimen yläpuolelle ristin ja ristin haarain väliin ne kirjaimet, jotka olivat Ontrein kaularistissä ja jotka merkitsevät "Jesus Kristus on voittanut". Kun ne kirjaimet ovat vanhoja kreikkalais-slavoonilaisia, voi tämä kuvioryhmä tulevaisuudessa, kun sen löytää joku tiedemies, joka syvämietteisenä pysähtyy niiden eteen, aiheuttaa paljon oppineita väittelyjä ja selvittelyjä. Hyvin luultavaa on, että silloin tehdään retkiä paikalle, kuvioista otetaan paperijäljennöksiä, ne valokuvataan eri valaistuksessa, ja niille keksitään sangen nerokkaita selityksiä. Kun sitten itse luolaa ruvetaan tutkimaan ja löydetään sieltä tämä mummo-parka, jonka pääkallo ei ollut niitä kehittyneimpiä, niin voi olla hyvin mahdollista, että tässä katsotaan tehdyksi uusi löytö, joka valaisee alku-ihmisen historiaa ja vaivaloista elämää tämän maapallon kamaralla. Ja kun vihdoin löydetään tuo nuolenpää luusiruineen, jonka nuorukainen oli hautajaistilaisuudessa pistänyt sinne takaisin, että sen oikea omistaja saisi samalla sekin Ontreilta kristilliset hautajaiset, ja pääsisi rauhaan, niin on aivan varmaa, että paikka tulee kuuluisaksi.
Hän huomautti näistä näkökohdista salavihkaa kaukaasialaiselle, joka ei suinkaan ollut mikään oppimaton mies, ja sai makean hymyn lehahtamaan tämän huulille. Mutta sitten hän varoitti asiasta leikkiä laskemasta, sillä paikka oli hänelle nyt pyhä.
Vielä viimeinen silmäys ja niin jäi tämä yksinkertainen ja kullan-hyvä etelämaalainen lepäämään tänne Karjalan synkän erämaan kohtuun. Mutta rauhan kammionsa on luja ja rakettu, kuten olemme ymmärtäneet, alkuvuoriperustalle, joka ei järky. Ei ennen kuin maa ja maailma hukkuu ja lujinkin alkuvuori särkyy kuin lasi, ja salot sekä meret antavat kuolleensa. Silloin hänkin astuu ulos kallioisesta kammiostaan armasteltua hoidokkiaan tapaamaan, ja silloin vasta saamme tietää, minkä haamun käsi kosketti kammion suulla istujan selkää. Siihen saakka, jää hyvästi merkillinen paikka, jota siellä käynyt ei voi olla koskaan kammotta, mutta samalla eräänlaisella merkillisellä viehätyksellä muistamatta; kuta suuremmassa ihmismelskeessä olet ja kärsit elämän alituisesta hyörinästä ja itsekkäästä kamppailusta, sitä kutsuvampana kuvastuu mieleen tuo erämaan paikka ja sen rauhankammio etelä-aurinkoineen. Mutta sinne ei pääse, sillä pyhiinvaeltajan, jonka matka on vielä kesken, täytyy jatkaa korpivaellustaan.
XX.
ONTO JA TUONEN LINTU.
Astua lykyttelevi, Käyä kälkähyttelevi, Tuonne Tuonelan joelle, Pyhän virran pyörtehelle, Jalo jousi olkapäällä, Viini nuolia selässä.
Ontojärvi on suuri, pitkänsoikea, idästä länteen ulottuva vesi, jossa on useita saaria ja joka mataluutensa vuoksi on melko vaarallinen. Rannat ovat yleensä hyvin loivia, joten Ontojärven kylän — järven länsipäässä — asukkailla on kauan tehnyt mieli saada veden pintaa hiukan lasketuksi, jolloin heille jäisi runsaat määrät oivallista niittymaata. Tämä ajatus on sitäkin luonnollisempi, kun Onnanjoki, lähtiessään järven itäpäästä mereen, tekee heti niskassaan hyvin äkkinäisen mutkan länteen, muodostaen samalla pari pientä koskea. Omituisinta on, että rannat juuri tässä niskassa ja kosken länsipuolella ovat hyvin matalat, jopa juuri joen mutkan sisässä suoraa suota, niin että laskemistyö ei voisi tulla paljoakaan maksamaan eikä suuria vaivoja vaatimaan. Paikalla kävijä saattoi aikoinaan huomata, että karjalaiset talonpojat ovat itse koettaneet kaivaa ojaa suohon ja siten ratkaista asiaa, mutta onnistumatta. Kiittäkööt he onneansa, että paikka on sitkeätä rahkaa, joka ei lähde veden mukaan niin helposti kuin hiekka, sillä siinä tapauksessa olisi tuosta heidän ojastaan pian voinut tulla heidän mielestään vähän liiankin suuri. Onnistumatta omissa puuhissaan ovat he esittäneet asiaa Aunuksen semstvollekin ja on semstvon palveluksessa oleva agronoomi aikoinaan käynyt laskemassa veden putouskorkeuden ja muuten paikan tarkastamassa, mutta millä myöhemmällä tuloksella, on tietymätöntä.
Ontojärven kylän edustalla on saari, jossa ikimuistoisista ajoista kerrotaan pesineen joutsenparin. Joutsenta pidetään siellä pyhänä ja on juuri tämä järvi niitä vesiä, joilla saattaa tavata erämaiden kuningattaren vapaana ja arkiutumattomana, melko suurina parvinakin.
Ontojärvessä on vielä eräs suuri saari, jossa yleisesti tiedetään karhun asuskelleen. Sitä ei ole kiirehditty hävittämään, sillä kesäisinä aikoina ei se sieltä viitsi uida karjan kimppuun.
Ontojärvi on Vienan Karjalan suuria erämaanjärviä.
Siihen aikaan, jolloin kulkijamme väsyneinä ja osaksi eksyksissäkin harhailtuaan saapuivat Onnanjoen niskaan, oli tämä paikka vielä kokonaan häiritsemättömässä rauhassaan. Ensimäinen näky, joka silloin rannalle astujaa kohtasi, oli järven laaja ja tyyni ulappa, johon laskeva aurinko valoi kultaansa. Ja tuossa ihanassa valaistuksessa sattui heti silmään tuosta ulapalta, ei aivan kaukaa, joukko valkoisia, ikäänkuin utuisia vaahtopalloja. Tottumaton silmä ei tahtonut uskoa mahdolliseksi tuota ihanaa näkyä, sillä siinä ui parvi joutsenia, todellakin "kesäisen illan kullassa". Ne eivät outoja olioita rannalla nähdessään osoittaneet juuri erikoisempaa levottomuutta eivätkä kadottaneet vähääkään majesteetillisesta tyyneydestään, vaan meloivat rauhallisesti toiselle rannalle. Ja silloin tapahtui, että Ontreissa pääsi valtaan hänen heimonsa vanha metsätieto ja hän illan kuluessa selitteli joutsen-sanojansa ja erätaikojansa.
Sadun lintuhan onkin tämä valkorinta.
* * * * *
— Näin astui tämän järven rannalle muinoin Onto, jalo metsämies, sanoi Ontrei nuotion vierellä venyessään. Tänne hän saapui tienraivaajana ja tänne hän lopuksi aatteensa ja kaipuunsa uhrina tuhoutui. Tuossa, jossa virta mustana ja sileänä ryntää korkeata kalliota kohti, on se paikka, josta hän lopullisen tuhonsa löysi. Ontojärveläinen ukko minulle kerran tarinoi ja haastoi, kun yhdessä jouduimme Solovetsin matkalla sateen pitoon. Ehkä haastan vuorostani?
* * * * *
Kerran — siitä on jo niin kauan, että taju tylsyy sitä ajatellessa — kahahti erämaan järven rannalla lehto ja ulapan äärelle astui mies. Hän oli muinaisten esi-isiemme puvussa, hänellä oli kirves ja miekka vyöllä, keihäs keppinä ja varsijousi selässä. Ikäänkuin hämmästellen jäi hän järven suuruutta katselemaan, varjostaen kädellään silmiään ja tähystäen terävästi ympärilleen. Tukka oli hänellä pitkä, silmät ruskeat, kasvot kauniit ja varsi solakka. Ja olipa kuin olisi erämaan järvi siinä hänen katseensa alla punastellut, ujostellut kuin äkkiä uimasta tavattu neito, joka ei ehdi saada suojaa verhoutuakseen piiloon ihailevalta.
Kauan katseli mies varoen ja vaanien ympärilleen, vasta rauhoituttuaan vapaasti rantahiekalle astuen. Keväinen pehmeä tuuli koetti touhuisena saada nostetuksi ulapalle lainetta, joka ikäänkuin sille mieliksi muka siellä täällä kuohahtelikin; se noudatti hiirenkorvaisten koivujen esimerkkiä, sillä nämä olivat sitä mieltä, että kevät-tuulelle saattoi kyllä tehdä mieliksi, sen pohjatarkoitus kun kuitenkin oli herttainen ja ystävällinen. Niinpä ne kohisuttivatkin nuorteita lehviänsä vallan valtaisella tavalla, vaikka tottunut silmä saattoi heti huomata, ettei tässä ollut sitä totuuden leimaa, joka syksyn kohinasta heti kuuluu. Kuusikkokin tuossa huojui, mutta aivan selvästi vain omaksi huvikseen ja lapselle mieliksi, — kuin silmää iskien ja veitikkamaisesti kutsuen kaikkia samaan liittoon…
Mutta mies astui taas syvemmälle metsään ja tarkasti seutua kuin harkiten sen sopivaisuutta asunnoksi. Ja vihdoin näytti hän tyytyvän siihen paikkaan, jossa kasvaa ruohoisella äyräällä suuri riippakoivu, hyvän haltian asunto, koskapahan heitti konttinsa ja ryhtyi rakentamaan itselleen tulta ja yöpaikkaa.
Sen jälkeen saivat järven kalat ja metsän viljat pian tuntea, että oli seudulle ilmestynyt voimallinen pyytömies. Hän oli silminnähtävästi Tapion suosikki, sillä tämä aivan suorastaan ajoi karjansa tuon miehen ritoihin. Eivät säilyneet majavat ja saukot, eivät metsot eivätkä villipeurat, vaan tarpeen mukaan hän surmasi, minkä tahtoi. Hän oli seudulla, johon ei oltu ennen koskettu, tulevan kansan etumiehiä, joka vaistonsa ajamana samosi edellä kuin vakooja. Ja hän ei koskaan unohtanut uhrejansa, vaan muisti omantunnon tarkkaan sekä maahisten että vetehisten saamiset.
Vastapäätä sitä paikkaa, jossa oli hänen metsäsaunansa, oli parin kivenheiton päässä rannasta pieni lehtevä saari, joka siinä tuntui keinuvan aalloilla kuin kevein vaahtokupla. Lehvät kasvoivat niin tiheinä rannoilla, ettei voinut nähdä saaren sisään, jos siinä mitään näkemistä olikaan. Miten hyvänsä, aina kun mies pyynniltä palattuaan istui saunansa ovella, katseli hän tuota saarta ja vaivasi itseään arvailemalla, minkälainen mahtoi olla sen sisus. Oli kuin olisivat ajatukset levähtäessään ikäänkuin itsestään sinne kääntyneet, kuin olisi niitä johdattanut joku erikoisempi vetovoima. Aina hän silloin päätti, että heti kun hän saa ruuhensa valmiiksi, hän pistäytyy sielläkin katsomassa, kun on kerta tuossa lähellä. Voihan sieltä löytää vaikka vesilinnun pesiä, jos ei muuta, jopa varata sinne itselleen muonaakin, jos sattuisi tulemaan turvapaikan tarve.
Ja niin sai hän sitten ruuhensa tehdyksi ja lähti sitä koettelemaan. Silloin oli kesän pisin päivä mennyt ja lyhyin yö edessä. Voimakkaalla airon vedolla kiidätti hän ruuhensa yli salmen ja saapui saarulaisen rantaan. Siihen kahahti kokka hauskasti hietikkoon. Hän nousi maihin.
Tietysti ei saarella ollut mitään merkillistä, vaan oli se samallainen suloinen rauhan paikka kuin tuhannet muut Karjalan sinisissä järvissä. Hän istahti rannan ruohoiselle äyräälle ja unohtui katselemaan ulapalle. Se oli nyt aivan tyyni ja loisti kullalle matalalle menneen auringon valossa. Omituinen raukeus valtasi hänen jäsenensä ja hän tunsi vaipuvansa ikäänkuin johonkin loihtutilaan ja lumojen valtaan. Hänestä tuntui, ettei hän näekään tuota ulappaa tuossa edessään, vaikka järki sanoi, että hän sen näkee. Hänellä olivat silmät auki, mutta hän mietiskeli jotakin niin hartaasti, että hänen katsomisensa oli tarkoituksetonta tuijotusta.
Kun sitten keski-yön aurinko oli hetkeksi kadonnut tuonne vaaran peittoon ja ilmassa täräjöi terheninen valaistus, oli hän äkkiä huomaavinaan, että ylhäällä taivaalla, jonne auringon säteet koko ajan vapaasti pääsivät, vilahti aivan kuin jotakin valkoista. Se oli joku lintu, mutta liian iso tiiraksi, sopiva vain joutseneksi. Hän ei siitä hämmästynyt, sillä tunsihan hän linnun, — odotti vain tyynesti ja aivankuin huvitettuna, minne valkokaula lentäisi.
Hänen ei tarvinnut kauan sitä odottaa, sillä melkein heti sen jälkeen, kun lehvät peittivät lentäjän hänen näkyvistään, kuului saaren toiselta puolen kohaus: sinne oli valkoinen lentäjä veteen laskeutunut. Huvitettuna lähti hän hiipimään saaren poikki saadakseen kyllältä sitä nähdä.
Siellä oli pieni poukama, jonka syvän rinnassa huojuva kaislikko suojasi aina tyyneksi. Siinä kaislikon ja maan välissä oli joutsen, mutta ihanampi kun mitä hän oli ikänä nähnyt. Varovasti hiipi hän pajupensaan suojassa lähemmäksi ja katsoi hämmästyneenä.
Se oli melkein isompi kuin tavallinen Karjalan joutsen, mutta siitä huolimatta näytti se olevan keveä kuin yksi ainoa höyhenensä, kelluen pinnalla kuin kupla. Tai oikeastaan hänestä näytti siltä kuin ei lintu olisi painanut mitään, koskapa se liikahtaessaan ei tuntunut jättävän mitään veden viriä, tai oliko asia niin, ettei se siinä paljoa liikahdellutkaan, tai niin, ettei vesi matalalla hiljaisesta liikunnosta mitään viriä teekään. Kuinka tahansa, ihmeellisen keveältä se siinä utuisessa kauneudessaan näytti, eikä mies muistanut koskaan nähneensä sen vertaista.
Ja mikä oli vielä ihmeellisempää, — sen päässä näytti kauemmin sitä tarkastaessa olevan jonkunmoinen koriste, kuin kruunun tapainen ikään. Kuta enemmän sitä katsoi, sitä selvemmältä se siinä yön hämyssä näytti, kunnes silmät menivät jännitetystä tuijottamisesta vesikiehteeseen ja kruunukin hävisi silmistä. Mutta kun niitä kuivasi hiukan ja taas katsahti, niin todellakin näytti sillä olevan pieni kultainen kruunu päässä.
Ihmeellistä. Tuo merkillinen lintu tuntui aavistavan, että sitä tarkastettiin, sillä se liikahteli nyt levottomasti. Ja silloin lennähti kamala kiusaus pensaan takana vaanivan miehen sydämeen. Hänen teki mielensä ampua se. Yleensä hän ei halunnut joutsenia ahdistaa. Niiden ihmeellinen puhtaus ja jalot muodot olivat niin pyhäntuntoisia jo luonnostaan, ettei niitä hirvitty vereen tahria; pidettiinpä niitä jumalien lintuinakin, sillä niiden ylimaallinen näkö oli omiaan johtamaan ajatusta siihen suuntaan. Sanottiin niitä myöskin Tuonelan linnuiksi, jotka Manan mustalla virralla keinuvat haaveellisina kuvina. Mutta nyt tämän uuden ilmestyksen nähdessään valtasi hänet surmaamisen halu niin voimakkaasti kuin ikänä kiusauksen viehätys voi ihmissydäntä vallata. Kuka tietää, mikä ihmeellinen taikakalu tuo kruunu voi ollakaan, puhumattakaan siitä, että se tietysti on äärettömän kallis-arvoinen. Kiihkeä halu saada se omakseen pääsi voitolle ja hän jännitti hiljaa jämeän jousensa.
Lintu lienee kuullut jotakin, koskapa se käännähti ulapalle päin ja seisahtui kuin kuuntelemaan, tarkkaavaisesti kurottaen kaulaansa. Silloin hän laski nuolensa viuhahtaen menemään.
Hän oli aivan kuulevinaan, kuinka se iski lintuun siihen kaulan ja hartioiden rajaan, ja tämän näkevinäänkin, vaikka ei linnun silmänräpäyksessä lentoon kohotessa ehtinytkään päästä aivan varmaksi, miten sattui ja mihin nuoli meni. Omituiselta hänestä tuntui, että se lähti lentoon niin vapaasti, vaikka hän aivan varmaan luuli ja uskoi siihen sittenkin osanneensa. Jousi kädessä hän jäi sen lentoa seuraamaan.
Omituista. Hän oli ennenkin nähnyt, että siipeen haavoitettu lintu, joka ei enää kyennyt lentimiänsä täysin hallitsemaan, kuolemantuskassaan umpimähkään lyöden saattoi joskus kohota suoraan ylöspäin, kunnes kuolema tapasi ja pudotti alas lähtöpaikkaan, mutta tällaista kohoajaa hän ei silti ollut koskaan nähnyt eikä mahdolliseksi aavistanut. Joutsen nousi nousemistaan kohtisuoraan yhä korkeammalle, kunnes siitä ei enää näkynyt muuta kuin pieni valkoinen pilkku. Ja siellä korkealla viileällä taivaalla sattuivat siihen auringon säteet vaaran takaa, kullaten sen ihmeellisen kirkkaaksi pisteeksi. Kuta kauemmin hän hämmästyksissään sen kulkua seurasi, katsoi niin, että silmät sumenivat, sitä kirkkaammalta se näytti loistavan; lopulta oli se kuin kiintonainen tulipilkku tuolla taivaalla. Niin, ellei olisi ollut niin valoisa, olisi hän ollut valmis uskomaan, että tuo autereen sinestä loistava nasta olikin kesän kaunis tähti, joka rauhallisessa yössä loisteli allensa inehmojen maailmaan.
Mutta tähti se ei tietenkään ollut, vaan se oli se joutsen, joka keski-yön auringossa kuvasteli silmään niin omituisesti. Ihmeellinen tapaus tämä olikin. Hän meni rantaan katsomaan nuoltansa, jonka oikisuunnassa, jos se ei lintuun sattunut, piti olla veden pohjaan kiinni tarttuneena, sillä niin matala siinä paikassa oli. Mutta ei siellä mitään ollut, ei vaikka kuinka olisi hakenut, ei edes höyhentä veden pinnalla kellumassa. Omituinen oli tämä tapaus, aivan erikoinen, ja hänestä tuntui kuin olisi hän sittenkin ollut kuin lumoissa. Hän palasi katsomaan saarta tarkemmin. Ei siellä ollut mitään nähtävää, ellei ota lukuun sileätä ruohokenttää sen keskellä, riippakoivut ympärillä kauniina aitauksena. Ruoholla kasvoi päivänkukkaa ja kissankelloa, ja koivujen alta tuntui kielon vieno tuoksu.
Kotiin hän läksi saaresta, mieli omituisesti vangittuna. Mitä lintua oli hän ampunut? Oliko jumalien lintuun nuolensa lähettänyt? Tai Tuonen?
Häntä värisytti. Miksi ammuinkin?
— — — — —
Niinkuin olisi äkillinen tuho kaiken elollisen näiltä seuduilta hävittänyt tästä salaperäisestä tapauksesta alkaen, niin olivat tyhjät sen jälkeen pyytömiehen ansat, satimet ja katiskat. Vaikka hän olisi pannut liikkeelle kaikki taitonsa ja virittänyt ritansa kaikkien sääntöjen mukaan, niin aina lensi lintu ohi ja saalis sivusi. Jos hän milloin lähetti nuolensa, niin vei sen syrjään joku pahansuopa oksa tai oli hän tullut ampuneeksi metsän naavapartaista pökkelöä. Ja mikä ihmeellisintä, hänen nuolensa katosivat aina, melkein joka ammunnalta, niin että olisi melkein luullut kademielen ne taiteensa hänelle kiusaksi noukkivan. Hänen täytyi vuolla yhä uusia ja hänen kärkensä rupesivat loppumaan. Pian hän ei uskaltanutkaan enää rautakärkisillä ampua, peläten kadottavansa ne kaikki, vaan koetti puukärkisillä itselleen ravintoa kolkata.
Ja sama oli asia vesillä. Vaikka hän olisi kuinka hyvältä näyttävään paikkaan katiskansa tehnyt, niin eipä kalan nimeä ansaitsevaa niihin juuri osunut; koko järvi näytti äkkiä käyneen kalattomaksi. Ja hänestä tuntui, että joka kerta kun hän yritti järvelle, nousi selällä niin oudostuttavan äkeä vihuri, että se usein oli heittää hänen vähäisen purtensa kumoon. Ja siellä missä aikaisemmin oli alati näkynyt narisevia ja juttelevia sorsia ja telkkiä, sieltä olivat nekin kuin pakoon lähtien kokonaan kadonneet. Sen kaiken oli hän huomaavinaan.
Ja muutenkin tuntui hänestä kuin olisi nykyisin aina ollut päivä pilvessä ja aurinko loistanut murheellisen valjusti, milloin se pääsi vähänkään näkyviin. Alakuloista hänestä kaikki oli ja hän olisikin muuttanut pois koko seudulta, sillä hän huomasi, ettei hän siellä voinut kauempaa olla, eipä edes elääkään, — ellei outo uteliaisuus, suorastaan himo päästä tuosta linnusta selville, olisi häntä siellä pidättänyt.
Alussa oli hänestä tuntunut tällä seudulla kaikki niin lupaavalta, eikä hän voinut ymmärtää, mistä äkkiä tällainen muutos oli aiheutunut. Mutta sitten hän kerran nälissään ja väsyneenä kotikoivunsa juurella levätessään ja järvelle tuijottaessaan tuli taas ajatelleeksi tuota kesällistä joutsenen ampumistaan ja silloin lennähti aavistus hänen mieleensä: ehkä kaikki johtuikin siitä! Ehkä hän teollaan oli saavuttanut kaikkien tämän seudun jumalien vihan, ehkä häntä vainosi haltiain leppymätön kostonhalu. Paljon oli sellaista tapahtunut hänenkin kuultensa, ja siksi juuri olikin niin tärkeätä uhreilla ja lepytyksillä hankkia itselleen kunkin paikan haltian suosio.
Hän mietti asiaa ja tunsi arkuutta ja pelkoa mielessään. Hänen olisi pitänyt runsailla uhreilla saada takaisin vihastuneen haltiaväen suosio, katua ja kaikin tavoin heille mieliksi elää. Luopua tutkimasta tuota salaisuutta, jättää outo uteliaisuutensa, ja heittää "kolmen puuttuvan sanan haku". Mutta samalla kuuli hän rinnastaan toisen äänen kehottavan uhmaan ja uppiniskaisuuteen:
— Älä alistu, vaan hae arvoituksen ratkaisu. Tuhoa se joutsen, sillä sen on tämä kaikki alkua. Se olikin Tuonelan lintu kesä-yön retkellään, ja on nyt liitossa kaiken haltiaväen kanssa sinut tuhotakseen. Älä anna jälkeen, vaan pidä puolesi. Hae vastaus sielusi aavistukselle, joka povessasi on syttynyt, niin pääset selville elämän arvoituksesta. Sinä voit sen tehdä, sillä olethan jo nähnyt Tuonelan joutsenen, jonka käsittäminen on kaikkien ongelmain ratkaisu.
Mies katsahti varoen ympärilleen, ikäänkuin peläten jonkun kuulevan nämä salaiset kehotukset. Ääni hänen sydämessään jatkoi houkutteluaan. Ja hän tunsi äkkiä omituista riemua, uhman ja epätoivoisen päätöksen tuottamaa tyydytystä. Veneeseensä kantoi hän kaikki kapineensa ja vähät ruokavaransa, hijoi viimeiset nuolensa teräviksi, tarkasti jänteensä ja läksi vesille pienellä purrellaan. Hän tahtoi löytää tuon salaperäisen linnun, tuon tuntemattoman kademielen, joka oli riistänyt häneltä eräonnen. Kostaa hän tahtoi ja päästä selville, mikä oli tuo ihmeellinen ilmestys ollut. Hän käänsi kokkansa kohti virran suuntaa, sinne, jossa arvasi tällä suurella vedellä olevan laskutiensä ja jossa hän ei vielä ollut käynyt; ehkä se asuikin siellä jossain tuntemattomien vesien ja virtain vieremillä.
Ja hän tunsi samalla, kuinka outo tunne, kuin ikuisen yön hämäryys, olisi peittänyt hänen sielunsa. Soittona sieltä kaikui vain: Tuonelan joutsen!
Tämä olikin jo syksyisempää aikaa, jolloin illat nopeasti pitenivät ja järven aalto nousi synkeällä ja ärjähtävällä ilmeellä. Metsän suhinassa ei ollut enää kevään hilpeää sointua, vaan kumeaa kuoleman pelkoa. Raskaasti huokui se tuulen alla, väsyneenä syvään sen vihaisten puuskien edessä taipuen, ja sade lankesi kuin synnin rangaistuksena, vaan ei kevään virvoittavana kasteena. Alakuloista oli, yksinäistä suunnattomassa erämaassa, joka oli vielä vain ihmisten takamaina. Kun katsoi kauas pimenevälle ulapalle, jossa näytti käyvän vimmattu taistelu elämästä ja kuolemasta, karsi vilu ja turvattomuus ruumista.
Mutta tuo yksinäinen järvellä soutaja ei näyttänyt huomaavan syksyn tuloa, vaan matkasi alati pitkin ulapoita. Ei ollut enää sitä lahtea, sitä niemen kainaloa ja salaista poukamaa, jota hän ei ollut tutkinut ja mieleensä painanut. Hän kalasti ja metsästi vain niukimmaksi toimeen tulokseen, sillä tuon ihmeellisen arvoituksen selville saaminen oli hänellä nyt pää-asiana. Hän oli laihtunut ja kalvistunut, hänen sorea muotonsa oli riutunut ja hänen silmiinsä oli tullut outo kiilto. Hän oli ryhtynyt taisteluun suunnattoman mahtavia voimia vastaan, omia jumaliaan hän oli ryhtynyt uhmaamaan, ja oli syventynyt siihen taisteluun kokonaan. Ei hän enää vanhoja uhrejaankaan toimittanut, vaan alati vain himosi nähdä kesällisen näkynsä ihmeellistä lintua. Sitä hän alati ajatteli ja sen hakemiseen veti häntä sisäinen, salainen ja voittamaton halu. Usein hän näki unta linnusta, miten se kultaisena kavahti siivilleen ja lähti nousemaan; yhä ylemmäksi se taas kohosi, sinne ihanaan kirkkauteen, jossa auringon säteet siihen sattuivat; tuolla se jo oli kiiltävänä pisteenä ja sydän itki sen menoa, kunnes se näyttikin sinne paikalleen asettuvan. Ja kun sitä kauemmin katsoi, niin olikin se tuosta alakuloisesti suhisevan männyn oksien välistä tuikkiva öinen tähti, joka viittoi sieltä ijankaikkisuudesta tänne katoavaisuuteen. Täytyi nousta väristen havuvuoteelta taas ja lähteä kulkemaan, mennä jälleen vahtimaan, eikö vielä kerran ilmestyisi todella ihana näky.
Kerranpa oli hänen verensä jo jäähtyä ja hän luuli jo ratkaisun hetken tulleen. Se oli synkkänä iltana, jolloin taivas pimeni kuin jumalien vihasta. Kun hän siinä synkeydessä huopaili hiljaa pitkin hänelle outoa salmea, näytti hänen vaaniviin silmiinsä äkkiä kuvastavan tuosta edestä pimeän rajasta jotakin valkoista. Vihdoinkin. Hän huopaa lähemmäksi, varaa jousen saataville ja herkeämättä vartioitsee outoa näkyä. Se on joutsen. Se on tavattoman suuri joutsen, se on outo kerrassaan, ja vihaisesti tuntuvat sen silmät pimeästä vastaan välkähtävän. Hän tuntee verensä kihelmöivän suonissa, tuntee sydämessään outoa kouristusta, mutta ei pelkää. Jouseensa hän tarttuu ja varaa terävimmän nuolensa valmiiksi lähettääkseen sen oudon linnun niskaan.
Tuossa se tuleekin yhä lähemmäksi ja hän jo jännittää asettansa. Mutta silloin hän ikäänkuin kauhusta jäykistyy, sillä hän on huomaavinaan linnussa jotakin outoa: eikö näykin sen selästä ikäänkuin nuolen varsi? Se on hänen nuolensa, joka yhäkin siinä törröttää. Hänen lihaksensa herpoutuvat hetkeksi eikä hän saa joustaan nostetuksi. Silmissä pimenee, vene heilahtaa oudosti ja kun hän jälleen pääsee tasapainoon, on lintu kadonnut. Oliko se lentänyt pois, vai oliko uinut johonkin varjoon, sitä hän ei voinut sanoa. Aivan kiihkon vallassa palasi hän leiripaikalleen.
Tuli sitten se aika, jolloin linnut muuttavat pois etelän maille. Pitkin jokia ne alkavat hiljalleen laskeutua alas merta kohti, jossa sitten salaisissa parvipaikoissaan pitävät syyskäräjänsä ja lähtevät pitkälle matkalleen. Lintujen mukana lähti hänkin purrellaan alas virtaa solumaan. Ja silloin tapahtui taas se ihme, että hän näki tuon satulintunsa.
Se ilmestyi hänen eteensä siinä paikassa, jossa joki tekee äkillisen mutkan ja samalla kivan kosken. Vesi syöksyy hurjalla vauhdilla kohti kallioseinää, joka pystysuorana kohoaa mutkan perukasta sen eteen, kimpoaa siitä valtavana kuohuna takaisin ja jatkaa matkaansa kiukusta ärjyen. Juuri kun Onto saapui kosken niskalle, pilkisti kuu esiin pilven takaa valaisten koko erämaan oudolla ja kaamealla valollaan. Kun katsoi kosken niskasta alas, saattoi nähdä alhaalla aaltojen hypähtelevän kuin keijukaisten ja valkean vaahdon silloin tällöin kimallellen pärskähtävän ilmaan. Virta suoltui eteenpäin sileänä, mustana ja kiiltävänä kuin käärme, heijastaen pinnastaan ihanasti öisen valaistuksen. Rannoilla vartioitsi korpi kolkkona ja valittavat äänet keskustelivat öisellä hetkellä. Ei Onto tuntenut koskea eikä mutkaa siellä alempana, vaan viiletti purrellaan huolettomana. Ja juuri siinä, missä veden sileys ensi kertaa murtui putouksen vaahdoksi, ilmestyikin hänen eteensä kuutamoon se samainen ihmelintu. Se keinui siinä keveänä kuin vaahtokupla ja selvästi saattoi nähdä nuolen varren sen selässä; surullisina loistivat sen silmät ja oli kuin olisi jonkunmoinen lahopuun hehku sitä ympäröinyt.
Outo kiihko silloin taas valtasi hänen mielensä. Vapisten otti hän jousensa esille ja lähti viilettämään purttaan tuota lintua kohti. Väkevintä valtavettä se pitelikin, luistaen keveästi alas kosken jyrkännettä. Kuta vikevämpään vauhtiin Onto huopasi venostaan, sitä nopeammin kiiti eteenpäin myös lintu. Ja nyt huomasi Ontokin virran vauhdin ja suunnan, sekä ankaran, kalliosta toisaalle kimpoutuvan vuolteen. Mutta vielä hän ei siitä välittänyt, sillä hänen oli ensin ratkaistava taistelunsa.
Kuin ilkkuen keinui se tuossa hänen edellään. Väliin se oli jo niin lähellä, että hän osoitteli jousellaan, mutta silloin sen peitti joku hypähtävä aalto tai rannan varjo, ettei hän saanut mielestään kohti osumisen tuntoa käteensä ja hermoihinsa. Ja suoraan kalliota kohti mentiin aivan valtaisella vauhdilla, mentiin niin voimakkaasti, että hänen täytyi ruveta kääntämään enemmän huomiota purtensa ohjaamiseen.
Mutta se oli myöhäistä. Vaikka hän olisi kuinka huovannut, ei hän enää saanut venettä valtoihinsa, vaan vei sitä virta kallioon. Ja valkoinen olento tuossa välkehti keinuen hänen edessään. Nähdessään kaikki ponnistuksensa turhiksi jäi hän toimettomana sen leikkiä seuraamaan, kun se kuutamon loihtuvälkkeessä siinä aallolta aallolle hurmaavasti liukui. Muutaman sekunnin kuluttua, samalla kuin lintu katosi hänen silmistään, rysähti vene kallioon pirstaleiksi.
Tahdottomana painui hän veteen ja tunsi, kuinka voimakas virran vuolle lähti häntä viemään alaspäin. Pehmeät ja suloiset kädet kannattelivat häntä, hän näki ihmeellisiä näkyjä, joissa ihanat vedenneidot vallitsivat ja hän vaipui mieluiseen uneen. Kaukaa rupesi kuulumaan kaunista soittoa, joka tuntui lievittävän hänen surunsa ja tuskansa ijankaikkisesti ja tuovan hänelle sen rauhan, jota hän oli halunnut…
— — — — —
Kauhea vilu puistatti hänen ruumistaan, kun hän heräsi tainnoksistaan suvannon rannalla kosken alapuolella. Virran väkevyys ei ollut sallinut hänen upota, vaan oli vilauksessa vienyt hänet kosken alle, jossa voimakas kostevirta oli heittänyt hänet rannalle matalikolle. Ihmeissään pelastuksestaan uskoi hän nyt, ettei tuo outo olento hänen lopullista tuhoaan tahtonutkaan; oli vain halunnut häntä rangaista hänen ajattelemattomasta teostaan ja kehotti häntä alistumaan kohtaloonsa salattuja hakematta; se oli nähtävästi pyhä olento, tämän maan haltia, joka saattoi ottaa minkä kuvahisen hyvänsä. Tai saattoipa olla Aallotar itse, Vellamo, tai joku pieni veden neito. Hänen sydämensä valtasi rajaton kiitollisuus ja halu saada kiitollisuutensa esille tuoduksi. Elämänhalu palasi ja hän nousi varaamaan itselleen toimeentulon mahdollisuutta kaikilla niillä keinoilla, jotka taitavalle erämiehelle huonoimmassakin tilassa ovat tarjona. Elää hän tahtoi, vartioida tässä suvannon rannalla, sattuisiko hänelle vielä kerta se armo, että saisi kiittää ja palvoa tuntematonta haltiaa, joka näytti korvaavan pahan hyvällä. Jos tahdottiin, niin hän alistui, mutta ehkä armosta hänelle annettaisiin vastaus sielun etsivään tunnelmaan…
Metsämajan hän siihen itselleen rakensi ja rupesi viettämään pitkää talvea. Ja ihmeellistä: taas oli viljaa hänen polullaan, riistaa jaloa ylen äijä, ja helposti juoksi se hänen pyydyksiinsä. Hän huomasi metsänkin väen itselleen leppyneen ja oli siitä onnellinen, sillä anteeksi-saannin varmuus tuottaa aavistamattoman rauhan taistelleeseen sydämeen. Lepo sielun ja ruumiin jännityksen jälkeen teki hänelle hyvää ja hän tunsi taas palautuvansa entiselleen. Kuitenkin ainoastaan ruumiiltaan, sillä hänen sielunsa oli kokonaan toinen. Hän ei elänyt enää itselleen, vaan tuolle oudolle haaveelleen, jota hän piti toivonaan, päämääränään ja jumalanaan. Se täytti hänen mielensä kokonaan.
Ja sattui sitte kerta, että suuri Suvannon sulho matkasi pitkin jokea mahtavan seurueen kanssa sotaretkelle meren rannalle. Nähdessään metsäsaunan rannalla käski hän tarkastaa, mikä on asukas näillä inhoilla mailla. Ja hänen eteensä tuotiin Onto, taas solakkana ja voimakkaana, muoto sorja, silmissä ihmeellinen loiste.
— Mi olet sinä miehiäsi?
Ja Onto kertoi kohtalostaan, siitä, miten hän oli tuosta kesä-yöstä alkaen, jolloin hänellä oli ollut ihmeellinen näkynsä, taistellut tuon ainoan ajatuksen ja haaveen kanssa yötä päivää, miten hän oli koko elämänsä suunnannut ja uhrannut tuon arvoituksen ratkaisemiseen. Hän kuvasi, kuinka se joka hetki valtasi hänen sydämensä sanoin kuvaamattomalla tenholla ja ikävällä ja kuinka hänen koko elämänsä oli siitä riippuva. Hän olisi tahtonut saada tuon haaveensa silmin nähtäväksi, ikäänkuin ruumiillistutetuksi, sellaiseksi, että se ei enää olisi hänelle arvoitus, vaan ijäisen rauhan, onnen, kauneuden ja nautinnon lähde. Mutta hän ei ollut siinä ainakaan vielä onnistunut, ja luoja tiesi, onnistuisiko koskaan…
Oudostuen oli häntä kuunnellut ja katsonut mahtava tietäjä. Kaikki kuultuaan loihe hän lausumaan:
— Sinä olet Tuonelan joutsenen ampunut; kostoksi siitä on se pannut sydämeesi tämän omituisen kaihon, joka kalvaa sinua kuolemaan saakka. Sinä haet elämän ja kuoleman sanoja, mutta et niitä löydä. Kerran löysin ne Vipusen vatsasta… Ne on ne kolme sanaa…
Ja Suvannon sulho läksi joukkoineen eteenpäin; koko luonto iloitsi, kun hän laski laulellen vesiä, soiton raikuessa hänen lumokanteleestaan. Kauaksi jäi sitä Onto kuuntelemaan.
Salaperäisiltä tuntuivat hänestä mahtavan tietäjän sanat: "Sinä haet elämän ja kuoleman sanoja." Mitä ne olivat? Niitäkö hänen sydämensä etsi? Mistä löytäisi hän nämä sanat, joitta hän tiesi perikatoon joutuvansa? Mitä hänen piti tekemän? Hän muisti sankari Lemminkäisen kuolleen sen johdosta, ettei tiennyt umpiputken sanoja. Oliko hänenkin nyt kuoltava siksi, ettei löytänyt näitä elämän ja kuoleman sanoja?
Hän tuli kovin murheelliseksi ja kaatui sammalvuoteelleen sairaana, sieluntuskiensa runtelemana.
Loveen langenneen tavoin näki hän ihmeellisiä näkyjä horrostilassaan. Hän oli onnellinen ja kaikesta selvillä, ikäänkuin olisi hän nuo salaperäiset sanat löytänyt. Hän olikin niin kuin olisi hän ne tiennyt, vaikka ei saattanut sanoa, mitä ne olivat. Mutta kaukaa oli hän kuulevinaan äänen, joka häntä rohkaisten lohdutti ja kehotti. Luokseen se häntä kutsui.
Toivorikkaana astui hän majastaan taas taivasalle, kuulosti siinä ja läksi kulkemaan suvannon vartta koskelle päin, sen kallion laelle, jota vastaan hänen veneensä oli pirstoutunut.
Kevättä oli aika. Uupumattomana kaikui lintujen laulu taas kaikkialla, touhuisena puuhaili tuuli nuoren metsän kimpussa, joka jälleen leikillä antoi vetreätä tukkaansa hulmuuttaa. Ilmassa oli tuo virkistävä ja nuori tuntu, joka tekee kevään niin ihmeelliseksi. Suurin parvin matkasivat vesilinnut vanhoille pesimämailleen.
Hän kulkee, katse kiinnitettynä avaruuteen. Mitä hän siellä näkee? Se nostaa hymyn hänen huulilleen ja antaa loisteen hänen silmilleen. Hänen huulensa avautuvat kuin jotakin ihastellen puhutellakseen, kuin anoakseen tai kiittääkseen, ja hän kohottaa kätensä ikäänkuin kurottaen ottamaan jotakin. Se väistyy hänen edestään alati, hän ei saavuta sitä, vaikka kuinka huutaisi hän sitä odottamaan. Yhäti hän kulkee sen jälessä aina kalliolle saakka, eikä huomaa muuta. Tuolla väikkyy se taas hänen edessään tuo ihana näky, tuo arvoituksen ratkaisu, joka valtaa sydämen voimakkaalla intohimolla. Hänen täytyy saada se kiinni, täytyy päästä tietämään elämän ja kuoleman sanat, ja hän astuu edelleen haaveensa jälessä, katse omituisella ilmeellä kiinnitettynä avaruuteen. Huulet avautuvat taas kuin rukoukseen, silmissä loistaa kyynelöivän pyytävä katse, hän nostaa kätensä kohti korkeutta ja putoaa kohisevan kosken helmaan…
* * * * *
Ja nyt otti Aallotar Tuonen linnun hänelle lupaaman sulhasen, joka oli häntä vastaan niin paljon rikkonut, mutta joka oli sen kaiken sovittanut. Sillä järkähtämättömän uskollisesti oli hän koettanut etsiä selitystä sille oudolle kaipuulle, joka teon johdosta oli hänen sydämessään herätetty, tullen niin elämänsä pyhimmän aatteen uhriksi. Ja jumalat olivatkin hänelle suosiollisia, hänelle kuten kaikille hänen kaltaisilleen etsijöille: ne antoivat hänen lopulta löytää nuo salaiset sanat, vaikkakin vasta kuolemassa. Sillä selvään näki, kun Tuonen virta hetken kuluttua antoi ylös kuolleensa, vainajan onnellisesta ilmeestä, ettei hänelle enää ollut mitään salattua, vaan oli hän saavuttanut täydellisen vastauksen kysymyksiinsä, saanut ihanat sanat salasta ilmi. Ja monta etsivää oli tuleva hänen jälkeensä, niinkuin oli ollut häntä aikaisemminkin, sieluja, joiden kohtalona on alati pyytää ratkaisua ristiriitaisuuksilleen ja ongelmilleen. Mikäli he ovat itselleen ja päämäärälleen uskollisia, sikäli he onnistuvat ja saavat rauhan, ellei ennen, niin ainakin kuolemassa.
Mutta kerrotaan, ettei Kalevan kansa ikinä joutsenta ammu, sillä se on pyhän virran aavelintu, taivaisten unelmien vertauskuva.
XXI.
KESÄINEN HETKI KARJALAISESSA KYLÄSSÄ. — RUNOLAULAJA.
Ohoh kullaista kyläistä, Maan parasta paikaistani! Nurmet alla, pellot päällä, Keskellä kylä välillä, Kylän alla armas ranta, Rannassa rakas vetonen.
He olivat jättäneet lännen puolelle Rukajärven suuren kylän, jossa sanottiin olevan sata taloa ja josta parhaat miehet ovat Piiterissä "torgovoimassa", Hiisjärven pienen kylän vanhauskolaisine asukkaineen, ja vielä Kompakan kokoliaan paikkakunnan. Lukemattomien vaivain ja vastusten läpi, joista pienin ei ollut pilvenä poutaisilla kankailla pörräävä paarmain ja soilla inisevä sääskien ynnä muun "tshakan" tuottama kiusa, olivat he niin vihdoin saapuneet Koivuniemen sievään kylään samannimisen hymyilevän järven länsirannalla. Ja oli heidän aikomuksensa nyt, kun ei enää nähtävästi tarvinnut mitään pelätä, viettää kylässä muutama lepopäivä ankaran matkan jälkeen. Kaukaasialaiset päätettiin ilmoittaa nuoriksi ruotseiksi, jotka eivät ellennä eivät livviä eivätkä lappia, ainoastaan venäjää jonkun sanan.
Varovaisuuden vuoksi pistäytyi kuitenkin nuorukainen aluksi yksin kylään, katsomaan parasta taloa, johon kulkijan on Karjalassa aina viisainta mennä. Vainiolla kylän laidassa työskentelevä vaimo neuvoi häntä silloin Titoffin taloon, jossa otettaisiin hyvin vastaan.
— Jos vielä "kodavävyksi" ottanee, kun sinä noin kaunis briha olet.
Näin tuo verevä nainen siinä jo leikkiäkin laski. Nuorukainen hymähti ja läksi käymään Titoffin talossa. Hämärässä skitsissä tuli vastaan erinomaisen terveen ja reippaan näköinen, täyteläinen ja varrelta sorja neito, joka lapsen tavoin heti iloisella hämmästyksellä ehätti kysymään:
— A mistä sie, velli, olet, a kuhun sie menet?
Ja samalla hän ikäänkuin varaten tarttui pirtin oven rivasta kiinni, että pian pääsisi puikahtamaan sisään, jos tuo vieras ja tumma nuorukainen aikoisi leikillä kiinni kaapata. Mutta kun tämä ei ruvennut vallattomaksi, vaikka tunsikin siihen aivan kiusallisen hyvää halua, vaan vakavana tiedusti asuntoa ja ruokaa, helähti tyttö nauramaan ja vastaamaan:
— A ei ole niin ketä koissa. Mie varajan ja taaton haen.
Hänen ruskeista silmistään loisti suloinen hyvyys ja iloisuus, ja hänen pukimistaan näki, että hän oli ainoa ja lemmikki. Keveästi ja sirosti, suloudella, jota harvoin näki samassa asemassa olevissa suomalaisissa maalaistytöissä, hypähti hän ulos. Nuorukainen meni perässä ja näki tytön vuonan vilkkaudella hilpaisevan pellolle, jossa tietenkin taatto ja maammo olivat työssä.
Ja kun hän sitten Ontrein ja muiden kanssa tuli kujaa pitkin takaisin, seisoikin jo pihalla pitkä ja mustapartainen mies, vaatimaton vaimo vähän taampana. Mutta sintsin ovelta katsoi hymyillen ja iloisena tuo äskeinen rakastettava tyttö, Houdi nimeltään joka olikin.
Hän oli jo kertonut asian ja kun tultiin lähemmäksi, levitti Titoff kätensä leveään, sydämelliseen, isälliseen tervetuloon. Hän veti päätänsä hiukan taaksepäin, hymy levisi hänen kasvoilleen, tumman parran välistä rupesivat loistamaan valkeat hampaat ja hän oli siinä hurstipaidassaan ja virsuissaan kuin miehuus ja hyväntahtoisuus.
— Terve, veli, sanoi hän. Terve, uudisti hän kaikille, pelkäävälle neidolle, suoraselkäiselle kaukaasialaiselle, nöyrälle Ontreille ja hänelle. Sisään hän vaati käymään, levähtämään ja tshaijua juomaan. Sanallakaan ei hän kysynyt, kuka ja mistä sekä millä asialla, sillä hän tiesi siitä kyllä tiedon saavansa sitten kun suu ensin on avattu ja kädet pesty.
Mutta Houdi jää hämillään katsomaan vierasta neitoa, jolla tosin on hänen maansa puku, mutta joka ei ymmärrä hänen kieltään. Molemmat unohtuvat he katsomaan toisiaan, kunnes naisellista läheisyyttä tuntien vaipuvat toistensa kaulaan tervehtimään. Muukalaisen neidon sydäntä virkistää tavata omaa sukupuoltaan ja varsinkin tätä vetreätä impeä, jonka näkö on kaikille ilonsanoma.
Vaitiollen ja hiljaisena käy Titoffin puoliso vieraitten jälkeen pirttiin, jonka ovi pian heidän jälkeensä sulkeutuu.
— — — — —
Kylä on, kuten sanottu, järvensä länsirannalla, melko aukealla, entisen hiekkaperäisen kangasmaan loivalla rantarinteellä, joka aikain kuluessa on ruvennut hiukan ruohottumaan. Talot ovat kaikki yhdessä rivissä, päädyt järvelle päin, joiden editse kulkee kylän tie. Sen toisella puolella rannassa ovat pienet saunat ja verkko- sekä nuottatalaat. Ja siitä aukeaa sitten laaja hietikko sekä aava ulappa. Se kimaltaa tuossa rasvatyynenä, paikoin kultana, paikoin harakansulkaan vivahtavana punasinervänä. Ja saunain ovesta pullahtelee rauhallisesti taivaalle makean löylyn hajuista savua, siellä täällä askartelee avokaulainen nainen ja pikkupoikain mekastusta kuuluu illan kirkkaassa ilmassa. Kaukaa kantautuu kisakentältä käsiharmonikan ääni. Onhan lauantai-ilta ja sen suloista tunnelmaa ja odotusta, lepoa ja rauhaa kaikki täysi.
Titoffin talo oli maan tavan mukaan rakennettu koiran kaulalle pyöreäksi kolotuista hirsistä. Ikkunat olivat pienet ja korkealla rivissä pitkin päätyseinää. Vuorilaudat olivat koristetut lohenpyrstömallilla ja muuten hyvin huolitellusti rakennellut, antaen edullisen käsityksen tekijänsä itsenäisesti ajattelevasta kauneus-aistista. Katto oli tavallinen malkokatto ja seinät päivän ruskeaksi paahtamat. Vasemmalla puolella päädystä katsoen on pieni ruohoinen piha, josta hauskoilla kapeilla pylväillä olevan katoksen alta noustaan pimeään sintsiin eli etehiseen. Siitä vei Titoffin talossa ovi oikealle pirttiin, vasemmalle pieneen kamariin ja toinen rehu- ja tarvevajaan. Sen alla, saman rakennuksen alakerrassa, on navetta, joten karjalaisella on koko elämisensä saman katon alla. Pirtin alustassa on säilytyshuoneita ja kellareita. Siitä myös johtuu, että päädyn ikkunarivi on niin oudostuttavan korkealla.
Kylä ei ole suuri, käsittäen vain muutaman kymmenkunnan taloa. Maanviljelys on kokonaan sivuasia ja enimmäkseen naisten hoidossa, vaikka miehet kesäisin kotona ollessaan heitä kyllä auttelevat. Miesten pääelinkeino on kauppa, mutta ei sanottavasti silti varsinainen repunkanto, joka kuuluu toisille paikkakunnille. He tekevät laajoja matkoja ostellen etupäässä nahkoja, joita he kulettavat joko Sunkuun tai Kuopion ja Joensuun markkinoille. Saapuvatpa taas jotkut niille sieltäkin nahkoja ostaakseen ja viedäkseen ne sitten yhä paremmille markkinoille. Marraskuusta helmikuulle harjoitetaan Valkealla merellä seitin kalastusta ja paljon miehiä matkustaa täältä sinnekin "purlakoitsemaan". Kesäksi kuitenkin ainakin lähimatkalaiset koettavat saapua kotiin.
Levoinen eli Titoff on myöskin kauppiaita, joka käy kauppamatkoillaan enimmäkseen Suomessa. Siellä hän on saavuttanut arvokkaita tuttavia, tiedemiehiä ja muita, joille hän tekee pieniä palveluksia. Niinpä hän kesäisin kokoilee eräälle kasvia, joita hän on oppinut kaikkien sääntöjen mukaan kuivaamaan ja säilyttämään. Joutessaan hän niitä haeskelee laajalti ja kehuu löytäneensä sellaisiakin, jotka sitten on mieluusti vastaanotettu. Hän tuntee paljon Suomen oloja ja pitää niitä arvossa, mutta rakastaa yli kaiken Karjalaansa. Ja hänen synnynnäisesti aatelinen luonteensa ei ole tuolla maailmalla kulkiessa vähääkään menettänyt yksinkertaisesta avomielisyydestään ja jalosta miehuudestaan, vaan on hän sama Levoinen, miksi hänet alusta parhaimmalla hetkellä on aiottu. Liikuttavalla tavalla tulee hänen luonteensa kauneus ilmi hänen suhteestaan vaimoonsa ja ainoaan tyttäreensä, joita hän kohtelee mitä hellimmällä rakkaudella.
Oikeaan taloon siis se nainen siinä pellolla kulkijamme neuvoikin.
Jo tuolla taloloissa kiiruhtaa väkeä saunaan, joista rupeaa aina oven auetessa kuulumaan pehmoista vastan roisketta, naurua ja iloa. Löyly pöllähtää ilmoille ja punainen olento ilmestyy sieltä täältä taivas-alle hikoilemaan. Poikasetkin muka käyvät saunassa, ovat siellä hetkisen vastalla ropsivinaan, kunnes vähän lämpiävät, niin että on kylliksi syytä päästä järveen vilvottelemaan. Kauas räiskyy vesi ja kuuluu ääni tästä heidän teostansa. Ja kylä on tuossa tyytyväinen lämpimässä kesäillassa kuin pehmeään vaippaan kääritty.
— — — — —
Mutta käymme mekin sisään.
Ovesta tullessamme on tuossa ikkunarivi edessämme ja heti huomaamme, että tupa on hyvin lämmin; se johtuu siitä, että siellä kesälläkin leivotaan ainakin kerta viikossa. Ovenpielessä vasemmalla puolella on pesu-astia ja pyyhinliina. Tuvan vasemmassa ovinurkassa on uuni, jonka edusta muodostaa jonkunmoisen keitto-astioiden pitopaikan. Huomiotamme herättävät erikoisesti monenkokoiset saviruukut; niitä käytetään maitoastioina ja on niiden nostelemista varten olemassa aivan erikoinen hanko. Näemme näitä maitoruukkuja hyllyillä oikealla seinällä ja kattoonkin kannattimien varaan asetetuilla laudoilla. Seinät ovat höylätyt hyvin sileiksi ja nurkat taitavasti pyöristetyt. Pitkin seiniä ovat lavitsat, näkyypä muutama tuolikin. Pöytä on ikkunain edessä, ei kovin suuri, ja sen molemmilla puolilla rahit. Oikeassa peränurkassa on jumalankuva ja sen alla pienellä hyllyllä pari ehtoollisleipää. Kaikkialla on kodikkuuden tunnelmaa ja erinomaisen siistiä. Lattia on niin puhtaan valkoinen kuin miksi se ainoastaan kuumalla vedellä ja hiekalla saadaan, penkit ovat puhtaat. Kukaan ei syleksi ja tupakanpolttoa pidetään koko kylässä häpeänä; ainoastaan yksi Suomen puolessa "purlakoitsemassa" ollut mies on tähän paheeseen langennut ja harjoittaa sitä ulkoilmassa muita kaihtaen, mutta hänetpä mainitaankin heti muukalaiselle poikkeuksena tavallisuudesta.
Mutta ukko Titoff istuu jo tuolla samovaarinsa takana ja pitää puhetta vireillä käytellen sekä livviä että venättä. Nuorukaisen avulla hän vilkkaasti selvittelee kylänsä elämää ja laskee aina yhä uutta teetä lasiin. Siihen kehottaa hän kaatamaan makeata, uunissa räydytettyä kermamaitoa, joka antaa juomalle entistäkin hienomman maun. Pitkin pöydän reunaa on pantu karkea, mutta puhdas liina käsien pyyhkimistä varten. Hymyillen kääntyy ukko aina puhuttelemaan kaunista neitoa, jonka näky häntä nähtävästi miellyttää, ja kyselee arvokkaasti kaukaasialaiselta jotakin, johon tämä, muka pahasti murtaen, "koettaa" venäjäksi vastata. Mutta nuorukainen on kääntynyt Houdiin, joka siinä ketteränä on lennähdellyt pöydän ja pankon väliä, ja rupeaa valoisin mielin hänen kanssaan keskusteluun. Tämän rakastettavan lapsen kanssa eksyy hän pian mitä herttaisimpaan leikinlaskuun, johon maammo ja taattokin toisaalta yhtyvät. Ja Houdi punastelee ja naureskelee, hypiskelee "peredniekkansa" helmaa ja taas päätään hiukan heittäen viskaa vastaan leikkisän vastauksen, mutta ei kertaakaan hämmenny, ei menetä hetkeksikään luonnollisuuttaan, vaan avoimesti ilmaisee joka eleellä ihastuksensa vieraisiin ja koko illan asioihin.
— Kylyyn käymme, kehottaa silloin pian taatto ja miesväki noudattaa käskyä.
Kaukaasialainen on hiukan epätietoinen, minne nyt lähdetään, mutta nuorukainen ja Ontrei ihastuvat ikihyväksi tästä tarjouksesta, joka oli heille pitkän korpimatkan jälkeen sangen tarpeellinen. Taatto käy edellä arvokkaana ja pystöpäisenä ohjaten vieraansa saunalleen, joka oli kuin mikäkin pöksä siinä rannan hietikolla. Se oli vanhuuttaan jo painumassa maan sisään, mutta vielä pitivät kuitenkin sen valtaiset seinähirret, joista se aikoinaan oli rakennettu. Ovi oli niin pieni, että piti kovasti kumartua, jos mieli päästä sisään, ja oven pielessä melkoinen röykkiö muruksi särkyneitä vesikiviä todisti sekin puolestaan tämän kansallisen puhdistuslaitoksen ikää.
Heitettiin vaatteet ruohikolle ja käytiin sisään.
Ensin siellä ei nähnyt mitään, sillä ainoaan valon lähteeseen, jona oli reikä seinässä, oli pistetty vasta. Mutta kun silmät tottuivat pimeään, näkikin sentään oven raoista ja luukun nurkista tulevassa vähäisessä valossa melko hyvin ympärilleen. Vasemmassa ovinurkassa oli musta kiuas, josta säteili kaikkialle valtainen lämpö. Koko sauna oli sisältä aivan kiiltävän musta, jollaiseksi karsta tulee, kun sitä kastellaan. Lauteille oli pantu koivun lehviä, vastat hautuivat vesisaavissa ja kiulu oli valmiina löylyn lyöntiä varten.
— Kylyyn käykää, hoputteli taatto edelleen, varotellen samalla koskemasta seiniin ja yleensä muihin paikkoihin kuin niihin, joissa oli lehviä peittona. Itse hän istahti kiukaan puolelle ja rupesi heittelemään varoen vettä kihiseville kiville. Pahaa sähinää ja kohinaa rupesi kuulumaan, kuuma höyry kohosi kattoon; tuli yhä kuumempi, ja kaukaasialaisen silmät alkoivat jo näyttää kummastuneilta. Hän katsahteli jo levottomasti miehestä toiseen, mutta rauhoittui vielä nähdessään näiden vain tyynesti vastojaan lekauttelevan. Mutta kun taatto yhä vain laitteli kuumempaa, kunnes miehet hampaat irvissä rupesivat vastalla selkäänsä hakkaamaan, astui hän alas neuvottoman näköisenä, silmiään kipristellen ja vaivaloisesti huohottaen. Ystävällisesti silloin taatto ojentaa hänelle kiulullisen kylmää vettä.
Mutta toiset kylpevät vahvasti heimonsa koko intohimolla ja vanhalla vauhdilla. Erittäinkin Ontrei käyttelee vastaa kauan ja perinpohjin; hän ähkii, hikoilee ja huohottaa, hankaa milloin sieltä milloin täältä, puhkaa taas ja levähtää välillä, yhä uudistaakseen saman tempun. Kauan hän niin kylpee, väliin hymyillen ja jotakin nöyrästi huomauttaen. Vihdoin on leikki lopussa ja astutaan ulos, jolloin nuorukainen menee suoraapäätä järveen sen vilpoisissa vesissä tulehtunutta ruumistaan raitistuttaakseen. Vakaina taas astutaan tupaan takaisin.
Mutta sieltä lähetetään nyt muukalainen neito Houdin ja emännän kanssa samaan paikkaan puhdistuksille, ja taatto kehottaa vaimoansa leveällä leikillä pesemään tytöt tarkkaan. Tämä lupaa ja pilaa tervehditään iloisella naurulla kaikkialta. Tupaan onkin kylyssä ollessamme kertynyt paljon saunapuhtaita ukkoja, jotka ovat tulleet katsomaan kaukamatkalaisia ja pyhään luostariin pyrkijöitä. Ja siitä kertyy vilkas, kova-ääninen ja hauska keskustelu.
Toimeentulosta ja ahtaista ajoista puhutaan, haastellaan sodasta ja poikain kohtalosta kaukaisessa idässä. Vaatimattomasti eräs vanhus tiedustelee, joko Helsinkiin mahtaa kuulua "japontsan" tykkien pauke, ja innostuen yltyy jo eräs mies kehumaan:
— A kun me täältä lähdemme, niin otsa tulee eteen japontsalle…
Vaimot istuvat vaitiollen. Juodaan teetä kovasti. Lasillinen toisensa jälkeen menee ihmeen nopeasti ja vallan mitättömän pienellä sokeripalalla. Tuossa jo eräs eukko juo kuudetta ja hiki helmeilee hänen nenänvarrellaan. Miesten puhetta on suomalaisen helppo ymmärtää, jos hän tuntee edes jonkun verran venäläisiä sanoja, mutta naisten puhe jää vilkkautensa vuoksi epäselvemmäksi. Usein puhuvat kaikki samalla kertaa ja koko tuvan täyttää ystävällinen porina. Taatto Titoff kokeneena miehenä selvittää ja haastaa korkealla ja vakuuttavalla äänellä.
Tiedustellaan kaikellaista. Vaikka he ovatkin köyhiä, rakastavat he kotikyläänsä. Kaukaisilta kauppamatkoiltaan he aina halajavat tänne takaisin.
— Ka, ylen on meillä tässä tuvat kaunihit asua ja eleä…
Taaskin voi tehdä sen huomion, että karjalainen heimo täällä, jossa se lienee säilynyt sangen puhtaana, on ulkomuodoltaan erittäin komeata. Miehet ovat pitkiä ja solakoita, soikea-kasvoisia ja avosilmäisiä, naiset rintavia ja kaunismuotoisia. Heidän vilkkaudestaan ja heidän luonnollista älyä osoittavasta keskustelustaan tulee ajatelleeksi, että Suomen heimon etevin osa lienee sittenkin jäänyt tänne niemen tyvelle…
Ilta yhä hämärtyy ja ulkona vallitsee jo yön omituinen kuulas valaistus. Siellä on jo kaikki hiljentynyt. Yöhön on vaipumassa pieni karjalaiskylä erämaan suuren järven rannalla. Tuvassa vain yhä istutaan, sillä mahtavasti on vaikuttanut heidän uteliaisuuteensa niin monen vieraan läsnä olo.
Puhutaan jo runoista. Nuorukainen se siihen hiljalleen on koettanut keskustelua kääntää. Ei niitä enää paljo muisteta, mutta isien kehutaan muistaneen ja taitaneen, vaikka aamut ja illat olisivat istuneet. Nuorukainen tiedustelee viisikielistä, ja hymyillen taatto Titoff silloin muistaa sellaisen hänelläkin olleen:
— Lieneekö ylisillä vai niissä lienee?
Ja samalla hän jo ilmoittaakin, ikkunasta katsahdettuaan:
— Mutta sokea Miihkali tuo vieläkin runoja taitanee. Tuolla hän näkyy tulevankin.
Sintsistä kuului hapuilevia ja varovaisia askeleita Kepillä siellä joku tuntui koettelevan oven edustaa, kunnes käsi rupesi hamuillen hakemaan ripaa. Jännitettyinä kaikki kääntyivät tulijaa katsomaan ja keskustelu vaikeni kokonaan. Tuntui salaperäiseltä siinä odottaessa tätä oven aukenemista, ikäänkuin olisi sen avauksesta voinut astua itse menneisyys sisään silmin nähtäväksi ja korvin kuultavaksi…
Raitis henkäys tuntui auenneesta ovesta vanhuksen astuessa sisään. Ensin tuli näkyviin keppi ja käsi. Se oli ruskea ja ryppyinen, ja jokainen sen suoni oli kohona korkealla sinisenä juovana. Jo näkyi hamppupaita, aukosta ruskealta vilahtava rinta, jo harmaa, tuuhea, rinnoille valuva parta, hopeinen tukka. Kumarassa tuli vanhus matalasta ovesta sisään, mutta kynnyksen yli päästyään ja ristinmerkin tehtyään hän vähitellen ja hitaasti oikaisihe…
Tuntui kuin olisi hän siinä hämärässä tuvassa suoristautuessaan kasvanut aivan jättiläiseksi. Hänen vartensa venyi kunnioitettavaan korkeuteen, hänen tukkansa ja partansa muodostuivat Homeros-maiseksi kehykseksi hänen korkealle ja kuperalle otsalleen. Ja hänen suuret silmänsä, joita molempia peitti valkoinen jää, tuijottivat ilmeettöminä, aavemaisina suoraan kohti avaruutta. Vaiti seisoi hän siinä kuunnellen herkästi…
Nuorukaista värisytti ja kaukaasialainen kumartui eteenpäin oikein tarkemmin tulijaa näkemään. Ontrei osoitti hämmästyksen ilmettä ja katsoi toveriinsa oudostuneen näköisenä. Tuo korkeavartinen ukko tuossa oli ilmestys muinaisajoilta, jonka koko olemus tuntui olevan, hänen tuossa seisoessaan, kuin sanatonta ihmishengen kääntymistä korkeuden puoleen, kuin ihmisyyden avunhuutoa maan tomusta Ukon ylijumalan ja sanan salaisten voimien puoleen.
Mutta taatto Titoff tervehti sokeaa ystävällisesti ja vei hänet perälle istumaan. Ja ukko tiedusteli vieraista ja sai kuulla heidän runojakin kyselleen. Vaiti painoi hän harmajan päänsä käsiinsä tuijottaen ilmeettömästi eteensä.
— Kerran kävi täällä mies, ruotsi, jolle talvisen päivän ja illan runoja lauloin. Siitä on jo kauan, hyvin kauan. Hiihtäen hän tuli, mistä, en tiedä, mutta heti tunsin minä hänet veljekseni. Kuollut jo lienee. Kovin hän halasi runoja kirjaan panna. Äijän lauloin, äijän muistin, enempi olisi isäni muistanut. Nykyinen kansa ei niin mitänä muista…
Hän puhui katkonaisesti, ikäänkuin omissa aatteissaan, panematta enää huomiota ympäristöönsä. Titoff kuiskasi:
— Vanha on, horajaa jo… Mutta runolaulaja jatkoi itsekseen:
— Eivät enää taattojen tavoin haastakaan. Eivät soita kantelehia. Räähkiä lauluja laulavat. Rumalla soitolla illat pilaavat. Pahoin myös puhuvat. Kuolla minunkin pitävi…
Tuntui kolkolta kuulla näitä vanhuksen valittavia syytöksiä. Vaiettiin. Katsottiin permantoon. Odotettiin.
Vanhuksen puhe kävi jo epäselväksi, niin ettei tahtonut voida kuulla hänen sanojaan. Mutta pian saattoi hämmästyksekseen ymmärtää, että hän siinä oli mumisten ruvennut hyräilemään jotakin runoa. Kuta pitemmälle hän pääsi, sitä kuuluvammaksi ja selvemmäksi tuli hänen äänensä, ja jo saattoi erottaa sanatkin.
Turhaan koetti nuorukainen odottaa siinä jotakin tuttua mytoloogista nimeä päästäkseen edes läheltä arvailemaan, mitä jaksoa ukko hyräili. Pian hän päinvastoin pääsi selville, ettei tässä ollut kysymyksessä mikään Kalevalan toisinto, vaan joku aiheeltaan aivan toiselle alalle kuuluva laulu, joka oli vanhuksen runollisen luomisvoiman viimeinen ilmaus. Uteliaana ja henkeään pidättäen kumartui hän yhä lähempää hyräilyä kuuntelemaan.
Mutta selvästi se jo kuuluikin. Kuta pitemmälle ukko laulussaan pääsi ja kuta syvemmälle hän unehtui omaan runolliseen maailmaansa, haltioituen yhä enemmän, sitä korkeammaksi kohosi hänen äänensä ja sitä suoremmaksi oikaisi hän taas kumaraan vaipuneen vartensa. Ääni, josta kuului vanhuuden värittömyys ja vapiseminen, tuntui kuitenkin kumpuavan jostain syvältä ja sisäinen innostus antoi sille salaperäisesti ja profeetallisesti vaikuttavaa hehkua. Kuka ja mikä oli tuo ukko? Mistä oli hänellä tämä runon kyky? Oliko hän joku Vipunen, joka oli säilynyt muinaisilta ajoilta todistukseksi keskellemme salaisista voimista ja kyvyistä?
Jännittyneenä olivat kaikki ruvenneet kuuntelemaan. Miihkali-ukko oli jo pitkät aikaa ollut omituinen ja puhellut asioita, joita ei ymmärretty. Mutta näin julkisesti ja mahtavasti ei hän vielä ollut esiintynyt ja siksi häntä nyt aivan erikoisella uteliaisuudella kuunneltiin. Mahdollista oli, että vieraiden tulo ja heidän tiedustelujensa johdosta heränneet vanhat muistot olivat vaikuttaneet mullistavasti ukon mielikuvitukseen ja saaneet hänet tänä hämärän hetkenä ikäänkuin loveen langeten haltioitumaan.
Vanhalla runon mitalla ja sävelellä hän kuvaili oman pienen kyläheimonsa elämää ja taistelua. Vaivaloista se oli aina ollut, alituista kamppailua nälän häätämiseksi. Mutta niin kauan kuin sitä oli tehty vanhan tiedon varassa, ahkeruudella ja jaloja tapoja noudattaen, oli sillä aina ollut luojan suosio keralla. Mutta ajat muuttuvat ja vieraat tavat sekä ymmärrykset tunkevat salollekin, työntäen tieltään syrjään esi-isäin menot ja uskomukset. Entisyys unohtuu ja joudutaan uralle, joka ei ole luontaisesti Kalevan kansalle aiottu, ja niin muututaan muuksi kansaksi itseään enää tuntematta. Niin kuolee henki ja sanan voima, joka on aina ennen ollut hädässä ja elämässä apuna. Kuusikkoon painuvat vanhat eivätkä nuoret heidän muistoansa kunnioita ja heidän opetuksiansa ota enää varteen.
Aivan haltioituen ja profeetallisella silmällä ukko siinä karussa yksinkertaisuudessa ikäänkuin laulaa heimonsa kuolinvirttä. Näkee selvään, ettei kuulijakunta häntä ymmärrä, ei osaa asettua sille muinaisen itsetunnon kannalle, joka vielä elää sokeassa laulajassa. Ja pian ukko vaipuu surumieliseen runolliseen haasteluun vanhan haltiamaailman kanssa, puhellen kuusikon rauhasta ja kotoisten asuinsijainsa kauneudesta. Jo siirtyy hän yhä utuisemmille maille, kulkien pitkin sinistä siltaa kohti Kiesuksen kartanoita, jossa itse vakainen luoja hänet vastaan ottaa, tervetulleeksi toivottaen. Siellä on hänellä rauha ja kaikkien syntyjen syvien selvitys, palkinto ja ijankaikkinen autuus.
Huomaa selvästi, että ukko on kristillisen hengen läpitunkema, vaikkakin monessa kohden runollisten luonnon-uskomuksien vallassa. Vaietaan ja kuunnellaan. Hämärä houkuttelee tunteita liikkeelle. Vihdoin on kaikki hiljaa. Ukko on lopettanut ja syvään on painunut pää hänen rinnalleen. Odotetaan vielä hetkinen, kunnes vihdoin yksitellen, äänessä pieni lämmin värähdys, lausutaan hyvästit ja mennään huoaten kotiin. Tupa tyhjentyy, kunnes on jälellä vain talon väki ja yhä paikallaan istuva ukko. Hänkin vihdoin vaieten havahtuu ja kiitellen lähtee kompuroimaan ovea kohti. Nuorukainen käy häntä kotia saattamaan.
Aikoja sitten on Houdi jo vienyt uuden ystävättärensä pieneen kamariin levolle. Yö on kylän yllä, taivas pohjaton salaperäisessä valossaan, järven selkä kuin rajaton kuvastin, jonka pinnalla leikkivät sumun harsokuvat. Kaukaa kuuluu melkein räikeänä ja kirkkaana ratshoin toimelias puhelu ja kesannolta kilahtaa silloin tällöin verkkaan päätään kääntävän ja märehtivän lehmän kello. Ukko astuu varoen ja vaivaloisesti, ja nuorukainen kulkee sanatonna hänen rinnallaan. Kotipihallaan ukko sitten seisahtuu ja vaistomaisesti kääntää päänsä sinne, missä heikosti läpi yönkin välkehtii päivän kirkkaus. Kauan hän tuijottaa sinne elottomilla suurilla silmillään, kunnes taas havahtuu ja nöyrästi kiittelee toveriansa tällaista vanhaa raukkaa saattamasta. Ja kun sintsin ovi on hänen peräänsä sulkeutunut, oli tuosta saattajasta kuin olisi kadonnut hänen näkyvistään todellakin kappale Karjalan muinaista suuruutta ja hengen voimaa.
Titofiin tuvassa uinui jo Ontrei olkivuoteellaan onnellisen näköisenä kuin lapsi, ja mieli tyvenenä vaipui hänen nuori toverinsa hänen vierelleen. Eikä ollut taistelua eikä onnettomuutta, vaan rauhan suuri aavistus sydämessä.
— — — — —
Kaukaa kuuli hän aivan selvästi kirkonkellojen juhlallisen äänen ja ilma oli niin kaunis kuin se voi olla vain sunnuntai-aamuna. Vähitellen rupesi soitto kuulumaan yhäkin lähempää, kunnes hän äkkiä heräten huomasi sen tulevan kylän pienestä rukoushuoneesta. Se ei enää ollutkaan mitään suurten kellojen juhlallista pauhua, vaan pikemmin pienen kellon ystävällistä kilinää, joka tuntui somalta siinä aamun ihanuudessa. Valtainen kirkkaus näkyi ulkoa, järvi kisaili virkeänä aallokkona ja ruohon vihreys tuntui silmälle mieluiselta.
Hän oli yksin tuvassa. Nopeasti nousi hän kiiruhtaen ulos rantaan peseytymään. Pihalla istuikin Houdi ystävättärensä kanssa, valmiina häntä kiusoittelemaan:
— Sinä pitkään makaat!
Hänellä oli hyvin koreat vaatteet: vaaleansininen hame, valkea, avorintainen pusero, ja keltainen, punakukkainen huivi, joka oli somasti valahtanut niskaan. Hänen nauraessaan muodostui poskeen kuoppa ja hän pyörähteli keveästi, nähtävästi mielihyvissään vaatteistaan. Ruhtinatar katseli häntä naurussa suin. Kaukaasialainen makasi ruohokossa hänkin huvitettuna tytön luonnollisesta pienestä turhamaisuudesta.
Nuorukainen katseli tyttöä mielihyvällä, uhaten sitte:
— Odotahan…
Mutta tyttö suikasi keveästi syrjään ja hän menikin rantaan enempää kiinni tavottamatta. Vesi syveni tasaisesti ja pohja oli mitä puhtainta hiekkaa. Hän kahlasi hitaasti syvemmälle nauttien voimiensa tunnosta ja hyvää tekevästä pienestä vilun väreestä. Raitis tuuli hiveli hänen ruumistaan. Nyt tuli tuossa syvän rinta eteen ja hän heittäytyi uimasilleen lähtien soutelemaan.
Rannalle oli tullut ukkoja katsomaan tätä heille outoa asiaa; karjalainen ei nimittäin enempää kuin suomalainenkaan ui muuta kuin lapsena. Uida hän ei tavallisesti osaakkaan, vaan on vesihädässä useimmiten aivan avuton. Ihmeissään he nyt katsoivat uijan menoa, ystävällisesti huudellen hänelle varottavia sanoja. Mitään vaaraahan tässä ei ollut, sillä hän oli lapsuudessa opitun tapansa mukaan veteen mennessään juhlallisesti heittänyt kädellään vettä rannalle ja sanonut:
— Näkki maalle ja minä veteen.
Se riittää. Vetehinen silloin menee maalle siksi aikaa, kun uija on vedessä, eikä siis vedä häntä sinne aaltojen alle asuntoonsa.
Hän kääntyi selälleen ja antoi aaltojen ajaa itseään hiljaa rantaa kohti. Tuntui niin erinomaisen viileälle ja intohimottomalle siinä raittiissa vedessä keinua. Vilahduksena taas kuluneet viikot kuvastuivat hänen mieleensä, outona, merkillisenä ajanjaksona…
Hän oli tullut rantaan ja kiiruhti ylös pukeutumaan. Kellonsoitto oli lakannut ja hän tunsi nyt äkkiä harvinaisen voimakasta nälkää. Nopeasti kiirehti hän tupaan, tavaten tiellä rukoushuoneelta palaavan isännän ja Ontrein, jotka häntä iloisesti tervehtivät.
— Eihän meillä ole täällä ei pappia eikä diakonia, vaan itse me laulamme ja luemme sen minkä osaamme. Kyllä se siitä yhtä suureksi Jumalan kunniaksi rodiutuu.
Taatto Titoff näin selitteli päivän jumalanpalveluksen suoritusta ja Ontrei hymyili ystävällisesti joukkoon. Mentiin tupaan, jossa Houdi jo malttamattomasti odotti. Pöydällä oli kalakukkoa, monellaisia piiraita, voita ja tuoretta maitoa sekä suolakalaa. Mielihyvin kävi isäntä vieraineen maukasta ateriaa nauttimaan.
Ja niin vietettiin kaunista sunnuntaita leikkien, iloiten ja levähdellen, ystävällisen ja vieraanvaraisen kylänväen keskuudessa. Valoisena muistona säilyvät ne hetket kautta elämän, ja aina, kun mieleen palaa kuva nauravasta karjalais-neidosta, rukoilee sydän hänelle onnea ja menestystä. Miten lienee elämäsi nyt, kaunis Houdi? Onnellinenko olet vai oliko kohtalolla raskas taival osallesi varattuna? Jää hyvästi ijäksi, ihana neito, kotisi, ja kaunis kotikyläsi syvällä Karjalan sydämessä!
XXII.
TULO KEMIIN. — PAKO ONNISTUU. — TULO SOLOVETSIIN.
Kohosi merestä saari, Saaresta sataiset kirkot, Katot kultaa kuumottivat; Rannalla venonen valmis, Tuuli myötäinen merellä.
Aamulla anivarahin, reippaina kuin kimalaiset, lähtivät matkalaisemme liikkeelle, ja oli heillä oppaana ja seuralaisena alussa itse taatto Titoff, joka mieli taas lähteä keräämään uusia kasveja suomalaisen tohtorinsa varalle. Liikuttavaa oli nähdä hänen helliä jäähyväisiänsä, joilla hän erosi vaimostansa ja Houdi-tyttärestänsä; liikuttavaa myös huomata, mikä lämmin ystävyys oli ehtinyt syntyä näiden kahden neidon välille. Vaikka he näin olivatkin varhaisia, kuului jo rantaluhdalta viikatteen hiomista ja haravaniekkain naisten punaiset hameet sieltä vilahtelivat.
Mitäpä tästä matkasta enempää, sillä erikoisempia ei tapahtunut. Kaukaasialaisen kiihko kasvoi sitä suuremmaksi kuta likemmäksi merta saavuttiin, niin että ellei hänen morsiantansa olisi ollut kulun kiivaudelle rajaa panemassa, Ontrein olisi ollut vaikea seurata mukana. Niin kulettiin siitä 25 virstaa Kevätjärven kylään, jossa oltiin yötä Levoisen tuttavan Trofim Filatoffin luona. Kylässä oli 45 taloa, ja oli se matalan, liejupohjaisen ja hyvin heinäisen järven rannalla. Siitä matkattiin vuoroin veneellä, vuoroin jalkaisin 10 virstaa Offenanniemeen, josta oli kulettava veneellä 10 virstaa. Saattajiksi saatiin kaksi reipasta tyttöä, nimittäin Tanja ja Marfa, Kun vielä oli astuttu virstoja 6, saavuttiin Voijärven kylään. Edessä oli nyt 37 virstan erämaantaipale Usmanan kylään, välillä vain kurja ja köyhä talopahanen. Siitä sitten jälleen 10 virstaa Kemiin…
— — — — —
Perinpohjin oli Kiesuksen henki voittanut lauluisessa Karjalassa. Ei vanhan Väinön sanainen valta, vaan kristinuskon käsitystapa oli karjalaisen elämänymmärryksen perustuksena. Ja minkälainen käsitystapa? Niinkuin keskiaikaisen uskovaisen, jonka tunne-elämä riutuu omituisen salaperäisyyden tenhoon, liikutukseen ja mielialaan, joka kenties on hyvinkin läheistä sukua taiteen herättämälle innoitukselle. Ei kanteleen loihtu, vaan Solovetsin kuuluisa luostari oli karjalaisen henkisen elämän ja ajattelun keskus. Mitä ihmeellistä maailmassa hänelle oli, sen saattoi nähdä sen muurien sisällä. Sinne oli vaellettava, siellä käynti oli oikeauskoisen ansiokkain teko.
Eikä kummakaan, sillä olihan juuri tämä luostari taitavalla politiikalla säilyttänyt Karjalan oikeauskoiselle kirkolle, ollut luultavasti ratkaisevana tekijänä siihen, ettei Suomen heimosta suurimmilla lahjoilla varustettu aikoinaan päässyt yhtymään sisariinsa Maanselän länsipuolella. Mikä katkera kohtalo Väinön kansalle, että se näin reväistiin rikki ja tietämättömyydessään joudutti vielä samoihin aikoihin verisillä veljessodilla kohtaloaan! Myöhäistä on uuden ajan lapsien hävinneen valtakunnan raunioilla itkeä, sillä pois on ijäksi mennyt tilaisuus, joka olisi yhdistänyt, jos olisi aikoinaan ymmärretty.
Tästä karjalaisen tunne-elämästä oli mielenkiintoisena todistuksena Ontrei. Kuta lähemmäksi saavuttiin Kemiä, sitä enemmän rupesi jälleen ukossa matkan uskonnollinen päämäärä vaikuttamaan. Hän vaipui hartaisiin mietiskelyihin ja puheli mielellään monasterin pyhistä miehistä, Sosimasta, Sauvatasta ja Hermannista. Tarkoin oli hän näiden pyhimysten elämään tutustunut ja painosti erikoisella mielihyvällä varsinkin sitä, että Sosima oli nähtävästi ollut karjalainen, koskapa oli kotoisin Äänisjärven rannalta, Toivojan kylästä läheltä Sunkua. Syyttäkö oli pyhä monasteri karjalaisen henkisen elämän keskus, kun oli kerran oman miehen perustama? Ja kuka oli vielä aivan uuteen aikaan ollut luostarin pyhin mies, jonka kirkko varmaan kerran korottaisi pyhimystensä joukkoon? Kuka muu kuin isä Nahum, joka oli karjalainen mies, kotoisin Kivijärven kylästä läheltä Suomen rajaa. Hänen hurskautensa oli ollut niin suuri, että hänet oli haudattu alttarin eteen pyhän Sosiman vierelle. Erittäinkin karjalaisten puolesta oli hän aina rukoillut ja polvillaan kiittänyt kerran Aunuksen piispaa siitä, että kansan sielunhoitajille oli yhteen aikaan koetettu antaa opetusta heidän omalla äidinkielellään. Karjala oli hänelle ollut aina yli kaiken rakas ja sen parasta oli hän voimainsa mukaan koettanut valvoa.
Heimon ja kodin rakkaus ei ollut hävinnyt. Rakkain oli Karjala Ontreillekin, joka liepein silmin näistä asioista vaatimattomasti haasteli, ja niille köyhille pyhiinvaeltajille, joita heidän joukkoonsa oli vähitellen Repolan, Tsirkkakemin ja Uhtuan puolilta Kemiä lähestyttäessä yhtynyt. Ja kertomuksiin näiden paikkojen muinaisesta merkityksestä ja karjalaisten isäntävallasta siellä annettiin se surumielisen naivi arvostelu, että "ylen sie veli kauniisti haastat".
Historiallisella tunnelmallaan nämä paikat valtasivat nuoren matkailijan. Valkean meren siintävä ulappa oli hänen romantisuuteen taipuvalle mielikuvitukselleen ennen muuta se vetinen pelto, joka oli nähnyt Suomen heimon muinaisen suuruuden ja mahtavuuden. Ja luostari taas oli hänelle se keskiaikainen valta, joka oli vetänyt Karjalan kansain taistelun esineeksi ja kylvänyt sinne sen mystillisyyden hengen, jonka vallassa karjalaisen tunne-elämä vielä nytkin on. Ja alimmaisena tässä kaikessa humisi hänelle salaperäinen kalevalainen soitto, lumous, alkuperäisyyden, koskemattomuuden ja luonnollisen kauneuden henki, joka oli ikäänkuin uudelleen synnyttänyt hänen sielunsa. Ja uusimpaan nykyisyyteen oli häntä yhdistämässä saatettavainsa pakolaisten harvinainen kohtalo, omituiset seikkailut tuolla synkissä erämaissa sekä nähty Karjalan nykyisen kansan köyhyys ja vilpitön sydän. Tämä kaikki oli tullut hänen osalleen niin äkkiä ja niin yllättävänä, ettei hän ollut kerennyt edes yrittääkään vastarintaa, vaan oli valtoimenaan heittäytynyt kaiken tämän vietäväksi ja pehmitettäväksi…
— — — — —
Kaukaasialainen morsiamineen tunsi yhä suurempaa jännitystä, kuta lähemmäksi saavuttiin Kemiä. Eihän ollut suinkaan mahdotonta, että hänet tunnettaisiin ja pantaisiin kiinni juuri silloin kun vapaus todellakin oli valkenemassa. Tosin rauhoitti häntä Ontrei sillä tiedolla, että näihin aikoihin kulki Kemin läpi heidän kaltaistansa kansaa niin paljon, ettei heihin joudettaisi suurempaa huomiota panemaan. Kukapa voisi aavistaa hänen kulkevan sellaisessa seurassa?
He kulkivat pitkin suoria katuja, joiden käytävät olivat laudoitetut, mutta keskusta kiveämättä. Valkeiksi maalatut uudemman-aikaiset ja yksinkertaiset karjalaistyyliset talot vaihtelivat somasti. Kauhallisen näköinen poliisi selitti Ontreille, että jos heidän mieli päästä ensi laivalla Solovetsiin, oli heidän kiireimmiten matkustettava höyryvenheellä kaupungin edustalla 7 virstan päässä olevalle sahalle, jonne yöllä luostariin menevä höyrylaiva saapuisi. Paljo oli sinne näinä päivinä "bohomoltseja" kokoontunut. Saha kuului olevan "nämtsien" omistama ja oli siellä paljon ulkolaisia laivoja.
Siitä välähti pelastuksen ajatus nuorukaisen mieleen. Hän päätteli, että pakolaisten oli paras seurata heitä edelleen sahalle, jäämättä kaupunkiin, sillä mahdollisesti joku noista ulkolaisista kapteeneista suostuisi ottamaan heidät piiloon laivalleen — ellei ihmisyyden, niin ainakin ahneuden pakottamana. Joka tapauksessa oli tämä keino, jota ei sopinut jättää koettamatta, ja joutuin lähtivät he satamaan. Siellä olikin pienoinen höyryvenhe valmiina lähtemään. Esteettä pääsivät he siihen ja huoahtivat helpotuksesta.
Kuullessaan heidän haastavan karjalaksi yhtyi puheeseen venheen kulettaja, joka näkyi olevan karjalainen. Hänen hyvää sydäntänsä oli vielä erikoisesti pehmittänyt viina, jota hän tuntui olevan ainakin puolillaan, vaikka ohjasikin purttansa sangen varmasti. Käyttäen tilaisuutta hyväkseen ryhtyi nuorukainen hänen kanssaan puheisiin antaen hänen vähitellen saada heistä ja heidän matkansa suunnasta kokonaan väärät tiedot. Kulettiin ensin laajempaa selkää ja sitten alkavia kapeampia saaristoväyliä, kunnes jo näkyikin sahan savupiippu tuolta etempää aavan meren laidasta. Rannat olivat kallioisia ja alastomia, saaret puuttomia, kaukaa siinti sinertäviä vuoria. Ilmassa tuntui voimakkaana meren suolainen kosteus, vesi aaltoili laajoina kupaina ja oudon valkeana, vihertävänä, hyvin läpikuultavana. Järvien rannoilla asuneesta se todellakin oli valkeata merta. Aurinko valaisi alakuloisesti koko seutua ja kalalokkien sekä tiirain kirkuna tuntui kaamealta ja vieraalta. Kauas oli jäänyt sisämaan kesän leppoisuus ja vehmaus, edessä oli Jäämeren rajamaiden valju ja karu alue.
Oli jo ilta. Aurinko painui yhä alemmaksi takana olevaa kaupunkia kohti. Maailman väri muuttui yhä enemmän väräjäväksi kullanhohteeksi, joka kuin utuna tuntui sulkevan itseensä kaikki. Taivas yleni aivan pohjattomaksi, kannettomaksi, paljastaen näkyviin sen ijäisyyden sinen, jonne halajamme. Sileäksi hijoutuneet kallioiden kielekkeet sukelsivat mereen liukkaina ja matalina, salavihkaa kuin oudot pedot, jotka asuvat tutkimattomissa syvyyksissä. Laaja maininki lähtee kohoamaan pitkin niiden selkää, kunnes huomaakin ne kallioiksi ja purkaa suuttumuksensa valkoiseksi vaahto-ärjähdykseksi. Äkkiä ilmestyy eloa ja leikkiä ihanan meren pinnalle: parvi delfiinejä rupeaa seuraamaan purtta heittäen iloisesti kuperkeikkaa viileissä vesissä. Niiden notkeat ruumiit soljuvat aallolta aallolle kuin niljakkaat käärmeet.
Miten surumielistä ja ilotonta! Tämä iltatunnelma, jolla oli loppuvan juhlan valaistus, tunkeutui hiljaa sieluun värittäen väkisinkin kaikki omaan sointuunsa. Kaikki inhimillisesti kallis ja halajamisen arvoinen kadottaa äkkiä merkityksensä ja sydämessä kaikuu vain isäimme ja sukumme ikuinen "vanitas vanitatum". Pahat aavistukset kohoavat sisimmästämme esiin kuin kummitukset saaden meidät kirkkaalla päivällä peläten tuijottamaan, ja jonkun uhkaavan onnettomuuden tunne vapisuttaa sydäntämme.
— — — — —
Saavutaan sahan laituriin. Ilmassa tuntuu mätänevän puun hapanta hajua ja tuossa korkealla suitsuaa tehtaan piipusta savua. Kolme ruotsalaista laivaa lastaa paraikaa lankkuja ja ulompana on useita muita aluksia ankkurissa. Astutaan maihin ja ruvetaan kyselemään laivaa, joka veisi Solovetsiin.
Ei ole tullut vielä, yöllä milloin tullee.
Poliisi katselee nuorukaista uteliaasti, huomatessaan hänen huonon venäjänkielen taitonsa, ja kysyy, mistä ollaan. Saatuaan vastauksen kuitenkin tyytyy ja hymyilee ystävällisesti, hyväsydäminen mies kun on. Ei utele enempää turhia.
Lähdetään katselemaan sahakylää, kaukaasialainen huolettoman näköisenä, neito arkana, ja Ontrei vaivautuneena, alinomaa tehden ristinmerkkejä ja höpisten rukouksiansa. Mutta nuorukainen siirrähti perästä likimmäisen ruotsalaisen laivan luo ja kysyi merimiesten silminnähtäväksi hämmästykseksi sujuvalla ruotsin kielellä kapteenia. Heti ilmestyikin kannelle kansansa tyypillinen edustaja, joka laulavalla lauseella pyysi vierasta luokseen selvittämään asiaansa. Pian siirtyivät he siitä kajuuttaan…
Kapteenilta kysyttiin siellä kylmästi ja tyynesti, haluaisiko hän ottaa mukaansa Englantiin, jonne lasti oli vietävä, kaksi matkustajaa?
Näki selvään, että kapteeni hätkähti.
— Onko passia?
Hän kysyi sitä hiukan viivytellen.
— Miehellä on, mutta vaimolla ei ole.
Ja hän ojensi kapteenille oman passinsa, johon moni stanovoi oli lyönyt leimansa.
— Sooo-o, suomalainen?
— Niin on, vaikka ei hän suomea tai ruotsia osaa, sillä hän ei ole asunut kotimaassaan. Vaimonsa onkin venäläinen. Ja maksu on hyvä.
Kapteeni epäröi, mutta kuinka siinä puhuttiin ja soviteltiin, suostui hän viimein. Hän olisi jo udellut enemmänkin, mutta nuorukainen oli silloin sanonut, että oli parempi hänelle olla mitään utelematta. Mitä ne asiat häneen kuuluivat, sillä olihan passi laillinen. Mutta tarpeetonta oli kenenkään nähdä heidän laivalle tuloaan ja siellä oloaan niin kauan kuin oltiin näillä vesillä.
Noustiin kannelle ja kapteeni sai nähdä matkustajansa, jotka seisoivat tuossa ulohtaalla. Nuorukainen meni maihin taas ja läksi uudelleen välinpitämättömän näköisenä kävelemään seuralaistensa kanssa, sopien heidän kanssaan siitä, miten he pääsisivät huomaamatta pujahtamaan laivalle.
He menivät laivan vierelle ja siinä ilmestyikin kapteeni avuksi. Hän rupesi juttelemaan nuorukaisen kanssa taaskin, jolloin nuorukainen kysyi, saisivatko nämä sydänmaan kollot tulla hänen laivaansa katsomaan. Tietysti, ja niin kiivettiin sinne, Ontrei viimeisenä, ihmisten ympärillä hymyillessä ja nuorukaisen selittäessä paikalle laiskasti saapuneelle poliisille, kuinka outo nähtävä tällainen tulilaiva sydänmaan asukkaalle on.
— Da da!
He painuivat kannen alle katsomaan suuria koneita ja lastiruumaa. Kauan he siellä viipyivät, eikä väki jaksanut odottaa heidän näkyviin ilmestymistään. Ja kun vihdoin pitkän ajan kuluttua nuorukainen ja Ontrei nousivat jälleen maihin, ei kukaan enää hoksannut kysellä, minne jäivät heidän seuralaisensa. Ja kuuluivatkokaan ne samaan seuraan? Jos lienevät jo aikaisemmin lähteneet ja asioilleen menneet? Laiva kätki salaisuutensa ja varustautui kiireesti lähtemään.
— — — — —
Laiva ei vaan saavu. Ontrei menee pienelle höyrypurrelle levähtämään ja haikeaa suruansa hautomaan. Oli kuin olisi isä hyvästellyt poikaansa ja tytärtänsä. Mutta nuorukainen kulkee pitkin sahankylää aikaansa kuluttaen ja mieltänsä hilliten, taistellen väsymystä vastaan. Yhä pitemmälle kuluu yö ja vihdoin hänkin lähtee tuolle höyrypurrelle, joka heidät oli lopuksi laivalle vievä. Ruotsalaiselta alukselta ei enää näy mitään elonmerkkiä…
Pursi on tukkunaan täynnä väkeä, enimmäkseen naisia, kaikki matkalla Solovetsiin. Sarafaanit korvissa, sikin sokin, poikkiteloin, päällekkäin he siinä nukkuvat ja uni näkyy maistuvan. Ontrei istuu keulassa ja viittaa hänelle ystävällisesti. Sinne hän meneekin ja vaipuu ukon vierelle istumaan, tuntien lohdutusta ja turvaa hänen läheisyydestään.
Tulee kaukaisen pohjolan aamu. Ilman tuntu vaihtuu äkkiä virkistäväksi ja eloisaksi, auringon valo kadottaa kalpeutensa tulvahtaen häikäisevän kirkkaana kaikkialle tuolta idän taivaalta, yli valkean meren, joka kimaltelee kuin sula hopea. Kaukana tanssivat valkoiset sumukuviot syvyyksien päällä ja niiden yllä välähtelevät lokkien ja tiirojen siivet häikäisevässä valossa kuin salamat. Mieli tuntuu äkkiä virkeämmältä ja elämä toivorikkaammalta. Kohta sukeltaa tuolta kimaltelevan sumun seasta näkyviin laiva, "Vienan ruhtinatar Eugenia", kumealla vihellyksellä tervehtien näkyä edessään. Pursi vastaa ja lähtee pahasti kallistellen viemään sille pyhiinvaeltaja-lastiaan.
Herkeämättä tuijottavat hän ja Ontrei ruotsalaiselle laivalle. Kun on päästy meren puolelle, ilmestyy sinne hytin suojaan kaksi olentoa, jotka liinaisella jättävät heille hyvästiä. Salavihkaa hekin vastaavat ja katsovat katsomistaan, kunnes pian matkan käänne peittää heidät näkyvistä.
Ja silloin tuntui kuin olisi joku sydämessä päässyt laukeamaan viikkoja kestäneestä jännityksestä, kuin olisi herätty ihmeellisestä unesta, joka nyt tuntui aivan uskomattomalta. On tapauksia, jotka kohtalo satuttaa niin yllättävästi eteemme, ettemme ehdi niitä vaipua pohtimaan, vaan tarvitsemme kaikki voimamme suorittaaksemme niissä osamme. Ja kun se on tehty, me ikäänkuin heräämme, hieraisemme silmiämme ja ihmettelemme, olemmeko nähneet unta keskellä päivää. Mutta untahan tämä ei ollut, sillä hymyilihän tuossa Ontrei vierellä tyytyväisenä, onnellisena siitä, että tuo tehtävä, jonka hän puolestaan oli käsittänyt pyhäksi, oli näin onnellisesti loppuun saatettu. Tapahtumat painuivat sinne hiljaiseen ja äänettömään menneisyyteen, josta ne heijastuivat mieleen kuin muisto kauniista, kerran nähdystä unesta. Ja mitä on ollut tunteita, ne on kätketty elämän lähteeksi ja aarteeksi, mitä on ollut taistelua, se on kestetty ainaiseksi onneksi.
— — — — —
Mutta Ontrein koko sielunelämä ja aatteet olivat jälleen kääntyneet alkuperäiselle uralle, pohtimaan uskonnollis-mystillisiä asioita ja autuuden oppia. Jos niissä oli jotakin muutosta tapahtunut, niin oli se kehitystä yhä haaveellisempaan ajattelutapaan. Pyhäin elämä tarjosi hänelle taaskin monenkaltaisia esimerkkejä jumalan omituisesta, ihmiselle käsittämättömästä tavasta ohjata kadotuksen tiellä vaeltavia Sionin lähteelle, ja näillä esimerkeillä lyhensi hän kostein silmin lyhyen matkan hetkiä. Ja kuta lähemmäksi saavuttiin kuuluisaa luostaria, sitä syvemmäksi kävi hänen hartautensa, kunnes hänen täytyi kokonaan vaieta, osaksi yli pursuavien tunteittensa, osaksi kuulijakunnan puutteen takia.
Tuolta kaukaa taivaan rannalta, aaltojen helmasta, kimaltaakin jo luostarin monikirkkoinen pyhättö. Hiljaa vierii sinikirkas Viena jumalansaaren rantaa vastaan ja sointuva kellojen soitto tervehtää jo loitolle matkalaista. Rantakalliolla, luostariin saakka länsipuolelta pistävän lahdelman tyvellä, on korkea puuristi osoittamassa sivupurjehtijoille Kiesuksen valtaa. Laiva pysähtyy lahdelman suulle ja matkalaiset viedään veneillä maihin. Ylen on nyt paljon kansaa liikkeessä, sillä onhan huomenna Karjalan apostolin, pyhän Iljan praasniekka. Kunnianarvoisa, harmajahapsi munkki ottaa kansan vastaan ja osoittaa kullekin olinpaikan säätynsä mukaan luostarin suurissa majataloissa.
Saavuttu on tähän Karjalan historiassa niin tärkeään paikkaan, keskiaikaisen maailman piiriin. Mielen valtaa omituinen historiallis-uskonnollinen tunnelma, ja uteliaisuus saada tietää ja tutkia outoja, aavistamattomia salaisuuksia. Auringon valo kimmeltelee kullatuissa risteissä ja sinertävissä sipulikupooleissa, sadoista kelloista kumisee huumaava kellonsoitto kutsuen jumalanpalvelukseen, ja korvia viiltää tuhatlukuisen, kaikkialla pesivän kalalokkiparven kileä kirkuna. Kuin ilmestys muinais-ajoilta on tuossa edessäsi itse vanhan luostarin monikulmainen, korkea ja ryhmyinen muuri, joka on kulmauksissaan muodostettu linnantorneiksi. Meren puolelta kohoaa se sangen korkeaksi ja uhkaavaksi, ja onkin ollut aikoinaan kunnioitettava varustus. Aika on kuitenkin sen uhmaa lieventänyt ja lempeästi katsoo tuolta korkealta muurin kolosta, edessään alituisesti tuikkiva lamppu, allensa maailmaan jumalan pyhä äiti.
Vanhan munkin tarkka silmä on huomannut hänet nuhraantuneesta puvusta huolimatta herrasmieheksi; hän tahtoo viedä hänet säätyläisten majalaan, mutta kuuleekin sen juhlan johdosta jo olevan täynnä. Nuorukainen tahtoo mennä Ontrein mukaan, mutta sitä ei vanhus taas jostain syystä salli. Mietittyään puoleen ja toiseen vie hän hänet omaksi vieraakseen säätyläisten majalaan, jossa hänellä matkailu-aikana on oma huone. Näkee, että hän on utelias kuulemaan, mikä on tämä jalan vaeltava herrasnuorukainen, eikä tämäkään ole asuntoonsa tyytymätön, sillä vanhan munkin kunnianarvoisa näkö vastasi täydelleen sitä mielikuvaa, joka hänelle oli aina syntynyt luostarista kuullessaan.
Mutta jälleen riennämme kirkkaaseen aamuun ja jumalanpalvelukseen. Lintujen kirkuna sekautuu kellojen soittoon ja ihmisten hartaisiin huudahduksiin, aava ulappa kimmeltää lepyttäen koleata ja meren myrskyjen pieksämää maisemaa, vanhat muurit hautovat sammaleisia kylkiään valon yltäkylläisyydessä, munkit liikkuvat mustina haamuina, rujot, rammat, sokeat, rikkaat ja köyhät terästelevät uskoaan rukoillakseen itselleen kaikkea mahdollista onnea, venäjä ja karjala sointuu sekalutta, — kaikki on omiaan luomaan eriskummallista tunnelmaa. Luostarin isokello kumisee lakkaamatta: riennä, riennä, aika on jumalaa rukoilla, suuret ovat meidän syntimme.
Mennään ylösnousemuksen kirkkoon. Luostarin portin holvikäytävässä tapaa hän uudelleen Ontrein, jonka silmät loistavat onnesta. Yhdessä astuvat he temppeliin. Kirkon ja erittäinkin ikonostaasin loisto on häikäisevä ja sen edessä liekehtii neljä tavattoman paksua kynttilää miehenkorkuisissa jaloissa. Pyhä savu tuntuu voimakkaana ja huumaavana. Laulu kajahtaa ja mustakaapuiset munkit kumartavat syvään pitkin seiniä asetetuissa rukoustuoleissaan; esipappi lukee juhlallisella äänellä litaniaa. Kampoja, puolisokeita, köyhiä, sivistyneitä ja sivistymättömiä, armonkerjäläisiä kaikenlaisia tungeskelee pian kirkko täynnänsä. Yhä hartaammin kaikuu laulu, sakeammin suitsuu pyhä savu ja yhä syvemmälle painuu rukoilevan Ontrein pää. Hän kumartaa ja tekee ristinmerkin, rukoilee ja painaa päänsä yhä nöyrempään kumarrukseen. Jumala armahda, armahda minua Jumala! Aivan maahan hän jo lankee ja lyö synnintunnossaan ja tuskassaan otsaansa lattiaan, lyö uudelleen, lyö kolmannen kerran, kunnes hän uskon hurmiossaan jo suutelee tomuista permantoa. Kaihoisa mollisävel tulee yhä liikuttavammaksi kaikuen hänen korvissaan yhä hellemmin ja kehoittavammin, kunnes se viimein uudelleen painaa hänet matona ja malkiona tomuun… Juhlallisesti aukeaa silloin kaikkein pyhimmän ovi ja pappiskulkueen etupäässä, puettuna kultaiseen mitraan ja kaapuun, kädessä jalokivistä välähtelevä paimensauva, astuu kirkkoon jumalanpalveluksen esimies. Koko meno käy sen johdosta entistä ikäänkuin kiihkeämmäksi. Pyhä savu suitsuaa ja esipapin syvä basso kajahtelee juhlallisesti korkeissa holveissa. Ympäri kirkkoa he kulkevat ja kansa tungeskelee kiihkeästi heidän ympärillään. Vihdoin ojentaa pappi ristinsä ja raamatun suudeltavaksi ja kilvan rientää kansa sitä tekemään. Vapisevin huulin ja polvilleen laskeutuen suorittaa Ontreikin tämän kunnioituksen teon. Ja silloin kajahtaa uudelleen laulu, mutta nyt se kohoaa riemuiten ja kiittäen, ja täyttää holvit juhlallisella kaiulla, helpottaen, vapauttaen ja toivoa antaen…
— — — — —
Mutta kun vanha munkki myöhään illalla palasi katsomaan ja puhuttelemaan vierastaan, tapasi hän hänet tutkimassa pientä huoneesta löytämäänsä vihkosta. Se oli luostarin ja sen merkillisyyksien historia, joka vaiheillaan ja kuvauksillaan oli lukijan vanginnut. Se kertoi oudoista ja mielenkiintoisista asioista, taisteluista, keskiaikaisista ihmeistä, järkkymättömästä uskosta ja viisaasta valtiomiestaidosta, suomalaisista ja karjalaisista, niin että sitä ei hennonnut kädestään laskea. Hymy lennähti munkin kasvoille nähdessään vihon vieraansa kädessä:
— Et ole ensimäinen ruotsi, joka sitä mielelläsi luet, sanoi hän.
Teetä juodessa kertoili hän sitten kaikellaista luostarin kohtaloista, enemmän kuin mitä vihko tiesi, jutteli outoja taruja menneisyydestä. Omituista valoa loivat ne siihen maailmaan, josta olivat peräisin nuo ryhmyiset muurit tuolla ulkona. Miten nuo kertomukset olivat syntyneet, oliko olemassa mitään vanhoja ja salaisia kronikkoja, vai oliko hän itse mahdollisesti niitä talven pitkien öiden ja iltojen kuluessa rakennellut, siitä hän ei onnistunut saamaan selkoa, sillä vanhus oli siinä suhteessa omituisesti salaperäinen. Mutta tuttuja asioita ne tuntuivat olevan munkkivanhukselle, joka mielihyvällä huomasi, miten niiden outo uskonkiihko ja salaperäinen, pöyristyttävä romantiikka teki illan hämyssä vaikutuksensa.
Vanhus näkyi kiintyneen luostarinsa vaiheisiin erikoisemmin kuin muut ja sanoi tuntevansa tarkoin sen vanhat pohjapiirustukset ja salaiset käytävät. Aikoinaan oli sen holveissa ollut aina asukkaita, ketä, sitä eivät tienneet muut kuin luostaria johtavat vaikutusvaltaiset henkilöt. Monet paikat olivat nykyisin luhistuneet, mutta toiset olivat ennallaan, kertomassa muinaisuudesta. Yksinäisinä talvi-iltoina, kun ulkona pauhasi Jäämeren myrskytuuli ja ainoastaan Jumalan varjelus saattoi pitää ihmistä yllä näillä seuduilla, oli vanhus tämän paikan kohtaloita kolkossa kopissaan mietiskellyt. Ne olivat elävöityneet ja henkilöityneet hänen mielikuvituksessaan ja hän oli yhdistänyt nekin rukouksiinsa. Vihdoin hän, innostuneena nuoren vieraansa pyynnöstä, toi hänelle nähtäväksi kellastuneen pergamenttipalasen, joka oli kerran pudonnut vanhan käsin kirjoitetun messukirjan sisästä ja jossa oli hänelle tuntemattomalla kielellä pari riviä jotakin kirjoitettuna. Kuvaamattomaksi hämmästyksekseen luki nuorukainen siitä seuraavat, ajan hampaastakin huolimatta selvät sanat:
"… thet Gudh alzmectigh ville straffa min dödh och all orätt och öffwerwoldh… min kiäre… Gudz nådige skydt och beskerm…
J…n Grijp."
Se mitä hän nyt sai kuulla, kuvasi hänelle aivan erikoisella tavalla tärkeätä, käänteentekevää ajankohtaa Karjalan historiasta. Ilman sitä olisi hänen pyhiinvaellusmatkansa Karjalan heimon nykyisyyteen ja menneisyyteen jäänyt epätäydelliseksi ja siksi oli hän aina tuolle munkkivanhukselle kiitollinen…
XXIII.
SOLOVETSI JA KARJALA.
Minkä kerroin keskiyöllä, Senpä unelta kuulin, Minkä kuulin kuutamolla, Senpä haastoin haavehia.
"Että Jumala kaikkivoipa rankaisisi kuolemani ja kaiken vääryyden ja väkivallan… rakas… Jumalan armolliseen suojaan ja varjelukseen…" Nimen kuullessaan ja saatuaan tietää kirjoituksen sisällön nyykäytti munkki-vanhus tietävästi päätään:
— Se on sitten onnettoman ritarin Johan Grijpin kirjoitusta, sanoi hän. Tuo ritari kuoli luostarissa vuonna 1612. Mahdollista on, että kirje antaa hiukan valaistusta hänen kohtalostaan. Varmaa on, että hän viattomasti sortui sen ajan ristiriitaisuuksiin, ja Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen…
Nuorukainen kävi uteliaaksi. — Siis Antonii Doblestniin aikana? kysyi hän viitaten jo mainittuun pieneen historiaan.
— Niin, juuri mahtavan arkkimandriitti Antoniin aikana, miehen, joka voimalla, tarmolla ja valtioviisaudella hoiti valtakunnan etuja täällä pohjoisessa Boris Godunowin kuoltua vuonna 1605.
Nuorukainen ymmärsi. Luostarin historiassa kerrottiin, että kun Boris Godunowin kuoltua valtakunta joutui hajaannuksen tilaan ja yhä uudelleen esiintyvät kruunun tavoittelijat täyttivät maan melskeellä ja sisäisillä sodilla, tuli Solovetsin luostari täällä pohjoisessa vallan vartiaksi ja valtiotaidon johtajaksi, erittäinkin kun se laski koko Karjalan jonkunmoiseksi alusmaakseen, josta se sai tuloja ja josta sen oli vastattava. Kun nyt vuonna 1609 Kaarle IX teki Vasili Shuiskin kanssa liiton sillä ehdolla, että hän antamansa aseellisen avun korvaukseksi saisi koko Karjalan läänin, lähetti Pohjanmaan sotapäällikkö Isak Behm sanansaattajan kirjeellisesti tiedustelemaan luostarilta, miten se suhtautuu tähän sopimukseen: pitääkö Shuiskin puolta ja luovuttaa puolestaan Karjalan, vai kannattaako Vale-Dmitriitä, eikä anna Karjalaa hyvällä. Shuiskiahan luostari tietenkin kannatti, mutta ei millään ehdolla halunnut luovuttaa Karjalaa; kuitenkin oli kieltäytyminen tavallaan tsaarin käskyn hylkäämistä; mitä tehdä tässä pulmallisessa tapauksessa?
— Niinkö oli asia?
— Niin, nyykäytti vanhus vastaukseksi, ja jatkoi itse:
— Mutta arkkimandriitti Antonii oli mies, joka ei mielinyt ratkaista pulmaa luostarilleen epäedullisesti. Viisitoista vuotta aikaisemmin olivat valmistuneet luostarin lujat muurit ja sen kahdeksan korkeata linnatornia. Ne olivat sen ajan varustuksiksi siksi kunnioitettavat, että Antonii saattoi huoletta heittäytyä niiden turviin, olipa vihollisena sitten joko Ruotsi tai itse Shuiski. Ja meri tuossa ulkopuolella suojeli myöskin pyhää hoidokkiaan. Ja Karjalan kansan uskonnollinen mieliala sekä molemmin puolin tehdyt ryöstöretket olivat kiihoittaneet suomalaisten ja karjalaisten keskinäiset välit niin verisiksi, että luostarilla oli varmaankin koko alusmaittensa asujamisto puolellaan. Harkintaa siis sieti tämä asia, eikä luostari vastaustaan kiirehtinytkään…
— — — — —
Ulkona oli kaikki hiljennyt. Ylösnousemisen kirkon sinistä jättiläiskupoolia ja kuulakasta taivasta vastaan vilahtelivat valkoisina välähdyksinä uupumattomien lokkien siivet. Kultaiset ristit kajastelivat pronssin värisinä yön ilmassa ja vinoon painunut kolmas poikkipuu kertoi väsymättömästi surumielistä taruansa maailman vapahtajasta, jonka ihmiskunnan koko syntitaakan raskauttaman askeleen alla se masennuksissaan vinoon vaipui. Ryhmyiset muurit olivat siinä kuin uneen uupunut mahtava peto, silmät puoli-ummessa odottaen hetkeänsä. Ne olivat paljon nähneet ja tiesivät paljon kertoa.
— Katso, poikani, tuota pientä kolon tapaista tuon korkeimman tornin länsipuolella, sanoi vanhus hänelle viitaten akkunasta. Ulkopuolelta ei kukaan voisi aavistaa, että se on erään pienen ja ahtaan kammion ainoa valoreikä. Se on muurattu itsensä tornin paksuun seinään ja siinä kopissa on…
Hän keskeytti puheensa ja mietti hetken, mutta jatkoi sitten hiukan lausettansa muuttaen:
— Siinä kopissa on aikoinaan asunut onneton ritari… Sanotaan, että Itämaisen sodan aikana Kasaniin viedyt luostarin salaiset asiakirjat ovat myöskin tienneet laajasti kertoa tähän tapahtumaan liittyvistä seikoista. Jumala meitä armossaan varjelkoon ja selittäköön tekomme parhain päin.
Hän teki hartaasti ristinmerkin ja vaipui ajatuksiinsa. Nähtävästi hän tunsi tämän asian tarkoinkin, vaikka oli haluton siitä kertomaan, sen kun saattoi katsoa jotenkin luostarin maineelle epäedulliseksi. Mutta kenties hän sitten muisti välille jo jääneen kolme vuosisataa, joiden aikana on kerennyt pahakin viillos turpeentua, kenties tuo kaukainen ja hänelle rakkaaseen laitokseen niin läheisesti liittyvä ihmiskohtalo häntä liikutti ja kehoitti siitä puhumaan, miten hyvänsä, tänä yön hetkenä valkopartainen vanhus haasteli nuorelle suomalaiselle eriskummallisia, puoleksi historiallisia, puoleksi tarunomaisia ja keskiaikaisen mystiikan värittämiä tarinoitansa. Tuntui aivan selvään hänen melko nopeasta ja sujuvasta esityksestään, jossa usein saattoi kuulla vanhan kirkkoslavonian värittämiä sanakäänteitä, että hänen kuvauksensa oli kotoisin jostain luostarikronikasta, jota ei oltu koskaan saatettu julkisuuteen sen vuoksi, että sen tiedot saattoivat antaa aihetta luostarin johtajien toiminnan arvosteluun. Kirjoittaja lienee ollut joku asian salaisimmatkin vaiheet tarkoin tunteva munkki, joka omasta halustaan ja ikäänkuin jonkunmoista syyllisyyden tunnetta lievittääkseen oli tapahtumat jälkimaailman tietoon saattanut. Se oli inhimillisyyttä, Jumalan pelkoa ja naivia katolisuutta täynnä…
XXIV.
TAISTELU KARJALASTA. — GRIJP-RITARIN TARINA.
Kumajavat linnan ukset Ukset rauta ulvahtavat: Kenpä on tulossa tänne Luojan linnahan lujahan?
Jumalan tahdosta saapui autuaan arkkimandriitin Antonii Doblestniin neljäntenä hallitusvuotena keväällä, vielä lujan jään aikana, monasteriin nämtsien lähetystö tiedustelemaan, tahtoiko monasteri ryhtyä kannattamaan Vasili Shuiskin, sen oikeauskoisen tsaarin asiaa, sekä luovuttaa puolestaan Ruotsille Karjalan läänin, niinkuin sovittu oli, vai liittyä Dmitriihin, siihen väärään vallan anastajaan, ja kieltää vastoin tsaarin sanaa Ruotsilta Karjalan. Ja oli tässä lähetystössä, paitsi Pohjanmaan sotapäällikön Behmin miestä, nuori ritari Johan Grijp, sekä heidän palveluskuntansa, jotka kaikki olivat saapuneet Pohjanmaan puolelta yli oikeauskoisen maan, Kemin ja pyhän meren. Ja kun he olivat tulleet suuren portin edustalle, jota monasterin palkkaama streltsien joukko ajan levottomuuden ja epävarmuuden vuoksi yötä päivää vartioi, ja vartiat olivat heiltä, vaikka heidän asiansa jo tunnettiinkin, tiedustelleet tulon syytä ja tulivatko ystävinä vai vihollisina, niin kun he olivat ilmoittaneet ystävinä tulevansa ja lähetystön suojaa vaativansa, sanoma heidän tulostaan heti saatettiin itsellensä arkkimandriitille. Ja sillä välillä vieraat ihmetellen katselivat äsken rakennettuja valtavia muureja, puhellen keskenään oudolla kielellä ja katsellen koko laitostamme nähtävästi suurella kunnioituksella. Ja oli varsinkin nuori ritari Grijp puettu synnillisen koreasti turkkeihin ja kauniisiin säämiskäsaappaisiin sekä nahkaisiin kyltereihin, pitkä miekka sivullansa. Nauraen osoitteli hän seurallensa isiemme vaatetusta, eikä kukaan lähetystön jäsenistä osoittanut pyhän neitsyen kuvalle portin yläpuolella ristinmerkillä kunnioitusta, kuten Jumalan kunnia olisi vaatinut. Ja paljon saapui isiä työn ja rukouksen keskeltä katsomaan nämtsien lähetystöä ja miettimään, mikä suuri asia oli saattanut vieras-uskoiset liikkeelle tänne jäiden ja myrskyn valtakuntaan. Mutta oli se Jumalan tahto ja koettelemus, että saataisiin nähdä, oliko monasteri sopiva kantamaan sitä suuruutta ja valtaa, minkä hän armossaan sille näillä kolkoilla perukoilla ja ammoin pakanuudesta luopuneen kansan keskuudessa oli määrännyt.
Jumalalle ainoalle ylistys, kiitos ja kunnia. Kun suuri isämme Antonii oli saanut kuulla nämtsien lähetystöstä, oli hänen sydämensä vallannut ankara ahdistus ja epätoivo, niin että hän oli käsiään väännellen heittäytynyt ristinkuvan eteen ja rukoillut palavasti Jumalalta ja monasterin suojeluspyhimyksiltä tietoa siitä, mitä hänen piti tässä näin pulmallisessa kysymyksessä tehdä, kun hänen järkensä ja monasterin tulevaisuus sekä näiden perukkain oikeauskoisen kansan kohtalo ja mielipide neuvoi tekemään toisin kuin mikä oli julistettu tsaarin tahdoksi ja tarkoitukseksi liittokumppaninsa kanssa. Ja oli hän käskenyt isien kokoontua ylösnousemisen kirkkoon yhteiseen rukoukseen ja viedä vieraat monasterin vierashuoneeseen sekä kohdella heitä hyvin ja säätynsä sekä lähettiläs-arvonsa mukaan.
Mutta kun marttyyri Filipin rakentamilla isoilla Marian taivaaseen nousun ja Kristuksen kirkastamisen kirkkojen kelloilla äkkiä ruvettiin täydellä voimalla soittamaan, hämmästyi lähetystö kovin juhlallisen äänen suuruutta ja sitä rikkautta, jota oli tarvittu sellaisten suunnattoman suurien kellojen valamiseen. Mutta he eivät olisi asiaa ihmetelleet, jos he olisivat todella tunteneet monasterin suuret rikkaudet ja sen mahtavan vaikutusvallan, joka sillä jo kauan oli ollut äiti-Venäjän asioihin, tunteneet luostarin toisen perustajan, Pyhän Filipin uupumattoman tarmon, valtioviisauden ja uskon, hänet, joka on rakentanut suurimman osan monasterin rakennuksista, perustanut hospitaalin, myllyn ja paljon teitä sekä Jänissaaren kuuluisan erakkolan, hänet, jonka tsaari viimein totuuden puhumisen tähden surkeasti ja tuskallisesti kauheassa vankilassa tapatti. Niin jos vieraat olisivat kaikki nämä seikat tunteneet, he eivät olisi niin suuresti kaikkia näkemiänsä ihmetelleet.
Mutta kun monasterin palvelijaveljet tulivat ilmoittamaan arkkimandriitin tahtoa vieraille, eivät nämä ensin mielineet antaa pois aseitaan, koskapa näkivät muurin reunalta streltsien piikit ja rengaspaidat, mutta taipuivat sittemmin ja antoivat suosiollisesti pois miekkansa, jotka olivat hyvin siroa tekoa ja joista toinen vieläkin on tallella asehuoneessamme. Ja huolettomana ja hymyillen sekä edes päänsä paljastaen astui sitten muiden mukana nuori ritari Grijp portistamme sisään, ja oli hänellä kaunis muoto sekä ruskea, munkkiemme tapaan hartioille valuva tukka, niinkuin kuului olleen siihen aikaan nämtsien maallikoilla tapana maailmallisesti itseänsä koristella. Mutta huomattuaan muuriemme ylettömän vahvuuden ja korkeuden, hyvät aseemme ja asestetut vartiamme tulivat he jälleen rauhattoman näköisiksi, mikä ei ollutkaan ihme, sillä olivathan he oudossa paikassa ja vihollismaassa, joskin Jumalansa ja lähettilästurvansa varjeluksessa. Sillä epäilemättä oli heidänkin varjelijansa sama armollinen Jumala, jolle alttarimme ääreltä yötä päivää kaikuu ylistys- ja kiitoslaulu.
Streltsit laskivat aseensa heitä tervehtiäkseen ja katselivat nämtsit varsinkin vartiaimme päällikköä, joka oli harvinaisen voimakas ja komea nuori mies, suurella uteliaisuudella. Heidät kuletettiin nyt heidän asuntoonsa, joksi tuli kullekin ritarille oma huoneensa, mutta asemiehille yhteinen, ja olivat ritarit tähän järjestelyyn tyytymättömiä, tahtoen päästä asumaan yhteen miestensä kanssa, mutta rauhoittuivat he, kun heille selitettiin, ettei muita huoneita tällä kerralla ollut käytettävänä. Muut huoneet tarvittiinkin tarkoin, kun muistetaan se, mikä jälkeenpäin saatiin tietää, että aivan heti tämän jälkeen monasteriin saapui Shuiskin pajarien lähetystö, joka yön pimeydessä salaa tuli hautausmaan puoleista salakäytävää myöten, saavuttuaan saarelle Suman linnasta; eivätkä heitä kutkaan luostariveljistä nähneet eivätkä tulleet näkemään, sillä se oli arkkimandriitin Antoniin nimenomainen tahto. Mutta oli eräs munkeistamme sen kuitenkin päässyt tietämään, sillä hän toimi arkkimandriitin sihteerinä, ja ajatteli hän silloin nämtsienkin monasteriin tullessa, että Jumala ainoastaan tietää, mitä tästä kaikesta lopuksi tulijoille kohtaloksi koituu, kuten olikin asia, ja tämän kaiken on hän itkien ja rukoillen yön synkkinä hetkinä salassa ylös kirjoittanut, että tiedettäisiin viattomalla verellä olleen pyhässä monasterissa puolustusmiehiä.
Se huone, joka nyt joutui ritari Grijpin asunnoksi, oli pieni, muurin sisään rakennettu isossa läntisessä tornissa, jonka akkunana oli epäpyöreä ampumareikä. Juuri kun aurinko iltaisin hukkui lännessä mereen, sattuivat sen säteet sopivasti tästä aukosta sisään siellä asuvan virkistykseksi ja mielen ylennykseksi. Ja pienuudestaan huolimatta oli huone siisti, jopa parempi kuin munkkien kopit. Sinne vievän käytävän reunaan on muinoin laitettu pyhien hautoja, joista toisia on myöhemmin avattu, ja on käytävä muutenkin pimeyden takia kolkko, niin että iloisen ritarin mieli näkyi väkisinkin masentuvan alakuloiseksi. Sanotaan Jumalan sallivan, että edessä olevan kolkon kohtalon aavistus pääsee tunkemaan mieleen, että sydän kääntyisi ijäisyyden puoleen, ajoissa huolehtimaan pelastuksesta.
Mutta kun vieraat näkivät rauhallisen ja ystävällisen käytöksemme ja saivat käskyn tulla aterioimaan monasterin yhteiseen ruokasaliin, näytti heidän mielensä virkistyvän ja mielellään nauttivat he Jumalan antimia vakaina kuunnellen esilukijan esitystä pyhien elämästä, jota he kuitenkaan eivät tainneet paljoa ymmärtää. Ja kun ateria oli nautittu ja siunattu leipä syöty, ilmaisi lähettiläs taaskin pyyntönsä saada tavata arkkimandriittia, mihin suostuttiinkin. Mutta sitä ei sallittu, että hän olisi ottanut mukaansa ritari Grijpin, sillä lähettiläs oli hän yksin vain. Ja saatettiin hänet sitten monasterin esimiehen huoneeseen, joka oli paksuun ympärysmuuriin liittyvä yläkerran laaja asumus. Jumala olkoon tämän kertojalle armollinen siitä, että hän puhuu näistä salaisista asioista, mutta se tapahtuu ainoastaan siinä vakaumuksessa, ettei tässä sattunut mitään, joka ei olisi ollut Jumalan niin sallimaa, ja tuhatkertaa olkoon annettu anteeksi sekin, että synnillinen uteliaisuus houkutteli sen, joka on näistä asioista tiennyt näin tarkoin kertoa, muurin sisäkäytävää arkkimandriitin salaovelle kuuntelemaan mitä tapahtuman piti.
* * * * *
Arkkimandriitti Antonii istui pöytänsä ääressä, jolla paloi kaksi tuohusta, ja jäivät hänen raudanlujat kasvonsa, joista mustat silmät tuikkivat, muun huoneen kanssa kokonaan varjoon. Kun vieras ritari teki kunnioittavan, mutta ylpeän tervehdyksen, nousi monasterin esimies seisomaan ojentaen hänelle kätensä. Ja tunnustaa täytyy, että hän oli todella komea ja ihailtava mies, sopiva näinä melskeisinä aikoina valvomaan valtakunnan etuja näillä mailla, jotka olivat aina olleet riidan esineinä, mutta jotka hänen viisautensa tänä ajankohtana, jolloin tsaari oli ne jo pois luvannut, pelasti monasterille ja oikeauskoiselle kirkolle. Hän oli pitkä ja laiha mies, parta harmaa, rinnalle aaltoileva, päässä hiusten puutteen ja kylmän tähden kalotti, milloin hän ei pitänyt munkkien tavallista korkeaa mustaa päähinettä. Kun nyt lähettiläs ojensi hänelle sinetillä suljetun kirjeen, teki hän sen jo paljoa nöyremmin kuin mitä olisi hänen ryhdistään äsken sisään astuessaan voinut odottaa. Luettuaan kirjeen hitaasti viittasi hän lähettilästä, hänelle sanaakaan sanomatta, poistumaan, mitä käskyä tämä ollenkaan hidastelematta totteli.
Tämä kirje sisälsi nyt sen, mitä tämän kirjoituksen alussa on mainittu, ja oli siinä siis tarkoituksena saada selko, luovuttaisiko monasteri esteettä Ruotsille sen, mistä oli sovittu, nimittäin Karjalan Solotsiin eli siis Valkeaan mereen saakka, mikä on ollutkin Ruotsin vanha pyrkimys ja luonnollinen asia kaiken muun paitsi uskon puolesta, Karjalan kansa kun on heidän kanssa samaa heimoa. Mutta kun se oli ammoin monasterin ja oikeauskoisen kirkon toimesta käännytetty oikeaan uskoon ja mielellään pysyi monasterin alamaisuudessa, pitäen rajantakaisia Kajaanin nämtsejä vihollisinaan, ei monasteri tietenkään voinut katsoa oikeaksi sen luovuttamista Ruotsille, sillä olisihan sillä teolla ehkä ainaiseksi lopetettu Venäjän valta näillä perukoilla. Ja ainoastaan pakosta oli Vasili Shuiskikin tällaisen valtakunnalle vahingollisen sopimuksen tehnyt, mistä saattoi olla todistuksena sekin lähetystö, joka — hänenkö vai muiden kaukonäköisten miesten toimesta — juuri näissä asioissa monasteriin saapui. Sillä salata ei voine sitä asiaa, että valtioviisaat miehet, jotka asettivat isänmaan edun yli kaiken, olivat heti, kuultuaan että Ruotsin kuninkaan kanssa oli tehty sopimus Karjalan läänin luovuttamisesta avun palkaksi, lähettäneet tämän lähetystön Solovetsiin valvomaan, että sen lupauksen toimeenpano saataisiin jos mahdollista raukenemaan. Siinä tarkoituksessa piti sen antaa asianomaisten ymmärtää, ettei tottelemattomuus tsaarin käskyä vastaan ollut tässä tapauksessa mikään synti, vaan päinvastoin erittäin ansiokas teko, joka vastaisuudessa kyllä palkittaisiin. Ja kun monasterin etu myöskin tässä tapauksessa puhui samaan suuntaan, ei saattanut epäillä, mikä oli oleva Antoniin lopullinen päämäärä tässä asiassa.
Heti kun tämä lähetystö yön hiljaisuudessa oli saapunut, herätettiin Antonii. Heidän kesken alkoi nyt kiihkeä neuvottelu, jonka sisällystä ei voinut kuulla, mutta joka, kuten sittemmin tapaukset osoittivat, kävi siihen suuntaan, että monasteri vastaisi myöhemmin kirjeellisesti, antamatta tälle lähettiläälle mitään suullista tietoa kannastaan. Ja parempi olisi, että monasteriin jäisi sitä varten joku nämtsien seurueesta, sillä hän, varustettuna luostarin suojeluskirjalla, parhaiten sitten voisi viedä vastauksen takaisin. Siten voitettaisiin ainakin aikaa ja saataisiin nähdä, miksi asiat kehittyisivät etelässä, jossa nämtsit nyt taistelivat tsaarin puolesta. Kaikesta tästä näki, että monasterillä oli suuri merkitys näiden maiden asioissa, jopa valtakuntien välisissä neuvotteluissa.
Mutta sillä välin kuin varsinainen lähettiläs oli virallisissa puuhissaan, pitivät streltsit huolta Grijp-ritarin huvittamisesta. He näyttivät vieraalleen kaikki kirkot, aarreaitan ja asekammion, minne oli koottu sadottain pertuskoja, keihäitä, miekkoja, kypäreitä, nuijia ja rautapaitoja; he näyttivät hirvittävät maalaukset, joissa kuvattiin saatanan viettelyksiä ja helvetin tuskia, veivät katsomaan Sosiman ja Sauvvatan muumioita sekä paikkoja, joissa oli ihmeitä tapahtunut, aarteita ja kalliita esineitä, joista monasterin rikkaus ja maallinen mahtavuus kävi ilmi.
Ja kerrotaan, että streltsien päällikkö, tuo suuri ja voimakas sotilas, oli utelias näkemään, mihin nämtsit voisivat käyttää sellaista kapeata ja pitkää miekkaa, joka oli oikeastaan vain kärjestä terävä ja jollainen oli Grijp-herrankin ase, hän itse kun oli tottunut luottamaan pitkään ja raskaaseen lyömä-aseeseensa. Kun silloin ritari Grijp oli tulkin avulla selittänyt miekkailutaitoa ja streltsi epäillen pudistanut päätänsä, oli ritari iloisesti tarjoutunut hänelle käytännössä osoittamaan sellaisen aseen etevämmyyttä. Hän oli saanut aseensa, oli menty monasterin ulkopuolelle metsikköön ja siellä käyty miekkasille. Ihmeellistä oli ollut nähdä, kuinka hän silloin notkeudellaan ja nopeudellaan sekä äkkiarvaamattomilla pistoillaan oli saattanut jättiläismäisen vastustajansa kokonaan ymmälle, lopuksi lyöden liian raskaan aseen tämän kädestä. Päivittäisin oli silloin ruvettu miekkailemaan ja ritarin uutta taitoa opettelemaan, ja oli hänestä sekä streltsien päälliköstä pian tullut ystävät.
Mutta monasterin väki koetti nyt Antoniin käskystä saada lähetystön aikaa kulumaan, sillä mihinkään tarkempiin neuvotteluihin ei tahdottu ryhtyä. Mutta ruotsalainen lähettiläs kävi pian malttamattomaksi ja vaati vastausta päästäkseen lähtemään kotiseuduilleen, jonne hän tahtoi saapua ennen täydellistä kelirikkoa. Silloin selitettiin, että vastaus lähetettäisiin kirjallisesti, kunhan ensin saataisiin tarkempi tieto tsaarilta, mikä oli hänen tahtonsa. Jos esimerkiksi ritari Grijp tahtoisi jäädä sitä odottamaan, voisi lähettiläs siis lähteä milloin hyvänsä. Niin sovittiinkin ja eräänä aamuna näki Grijp-herra tornihuoneestaan toveriensa purjehtivan matkoihinsa, ollen hän sen jälkeen useita päiviä alakuloinen ja synkkämielinen, suruksi seuralaisilleen ja streltsille, jotka olivat oppineet hänen iloisesta olemuksestaan paljon pitämään. Eikä ollut monasteriin jääminen hänelle ollut mieluista, mutta oli hän sen tehnyt lähettilään erikoisesta pyynnöstä ja kun hänelle oli taattu täysin turvallinen paluumatka. Ja kuta pitemmälle kevät ehti, sitä kaihomielisemmäksi kävi iloinen ritari, laulaen ulkona saarella kulkiessaan maailmallisia laulujaan, joissa kuitenkin tuntui sydämen kääntyminen Jumalan puoleen, tai yhtyen kirkossa pyhään messuun.
Pian hänkin kuitenkin rupesi kiirehtimään vastausta päästäkseen kotimatkalle ja olisikin arkkimandriitti ollut pakotettu edes jonkunlaisen antamaan, vaikka vaikeneminen olisi ollut hänelle tässä mieluisinta, ellei olisi tapahtunut jotakin, joka kerrassaan tuhosi ritarin kotiin pääsyn toiveet, samalla muodostuen parhaimmaksi keinoksi, minkä pohjalla, ellei tahdottu kokonaan luopua tehdyistä suunnitelmista, voitaisiin jättää vastaus lähettämättä. Kävellessään eräänä päivänä monasterin käytävissä sattuikin hän kohtaamaan Shuiskin lähettilään. Ei tiedetä, mitä heidän välillään tapahtui, mutta pilkaten lopuksi moskovalainen pajari kiivastuksissaan paljasti koko asian. Ruotseja kyllä käytettiin etelässä apuna, mutta turhaa uskoivat he näitä maita saavansa, sillä ei ollut aikomustakaan niitä antaa.
Äkkiä valkeneekin nuorelle ritarille se, että todellakaan ei monasterilla ole aikomustakaan mitään vastausta antaa, saati vielä tsaarin ja kuninkaan sopimuksen mukaista, ja kiivastuneena sekä ollenkaan tekoaan ja omaa kohtaansa harkitsematta pyrkii hän heti Antoniin puheille ja vaatii häneltä selvitystä asiaan, syyttäen häntä petoksesta ja tahallisesta, harkitusta viivytyksestä, sekä uhaten heti lähteä ilmoittamaan asiasta Pohjanmaan päällikölle.
Jumala armossaan suokoon hänelle anteeksi nämä syytökset, joihin arkkimandriitilla ei voinut olla mitään vastattavaa, sekä sen ajattelemattomuuden, jota hän nuoren luontonsa mukaisesti tässä osoitti. Kun hän nyt vielä näin julkisesti ilmoitti matkustavansa kotimaahansa viemään tietoa, ettei monasterilla ollut mitään aikomusta tsaarin lupausta pitää ja että muka itse tsaarikin oli takana päin asian niin tahtonut, tuli hänen pois pääsynsä aivan mahdottomaksi, sillä hänhän olisi voinut pian särkeä sen liiton, josta pahimmassa tapauksessa saattoi riippua koko Vasili Shuiskin valta. Kiivaudessaan oli siis nuorukainen syössyt itsensä turmioon ja samalla antanut monasterille hyvän tilaisuuden jättää kaikki vastaukset sikseen. Pyhän paikan turvallisuus jo vaati, ettei tätä nuorta hurjapäätä nyt päästettäisi minnekään.
Kuullessaan ritarin puhetta oli Antonii aivankuin horjahtanut, sillä äkkiä hänelle valkeni tämä asia ja ritarin pois pääsyn vaarallisuus. Hänellä oli nyt ratkaistavana vain se, minkä arvon hän tahtoi antaa omalle turvallisuuden lupaukselleen, sillä siinä suhteessa oli hänellä nyt kiusaus suuri. Ja Jumala tietää, että hän ratkaisi sen asian kristityn ja kunnian miehen tavoin, sillä hän vastasi ritarille ainoastaan: "Lähde, olenhan luvannut sinulle turvallisuutta". Ja hän oli horjahtanut taaksepäin kuullessaan samalla viereltään tutun äänen sanovan: "Niin sinä, mutta en minä". Shuiskin pajari se oli, joka nyt puuttui asiaan. Nyt älysi ritari Grijp tyhmyytensä, nyt kirosi hän kiivauttansa ymmärtäen koko asian, ja masentuneena vaipui hän suopean streltsin käsiin, joka oli ovelle ilmestynyt häntä takaisin kammioonsa saattamaan.
Salaisella näkijällä ja kuulijalla vuosi sydän verta, kun hänkin ymmärsi, minkä mahtavain pyrkimysten uhriksi oli joutunut tämä kaikkeen viaton lähettiläs, liian heikko ajan outoja vehkeilyjä ymmärtämään. Mutta kun hänet oli viety pois, kääntyi Antonii pajariin katsoen häneen kauan, ja sen katseen alla jäähtyi jäähtymistään vieraan hymy, kunnes ylpeä ryppy ilmestyi hänen otsalleen. Hitaasti kääntyi hän pois, ja meni ulos kylmästi olkapäitään kohauttaen. Masentuneena vaipui Antonii pöytänsä ääreen rukoukseen.
Tutkimattomat ovat hänen tiensä ja ihmissydän ryhtyy usein kapinoimaan, kun sen täytyy itkeä verta oikeutta odottaessaan. Miksi kärsii viaton, miksi haavoitetaan karitsaa, kun syyllinen ja susi usein vapaana käyskelee? Syntiemme tähden, Herra, veriruskeitten, jotka sinä ainoastaan tuskalla ja rangaistuksella voit pestä pois…
Oliko pajari jostain ritariin suuttunut ja tahtonut valmistaa itselleen täten koston tilaisuutta? Miksi ei Antonii hänestä huolimatta laskenut ritaria menemään, vaan salli pajarin pitää päänsä? Epäilemättä yhdisti heitä tässä valtakunnan ja luostarin etu toimimaan siten kuin etempänä nähdään.
Ihmetellen vaipui hän ajattelemaan sitä näytelmää, jossa oli Karjalan kohtalo niin tärkeällä tavalla ollut kysymyksessä.
XXV.
GRIJP-RITARIN KUOLEMA JA ASEMIEHEN KOSTO.
Myrsky mylvi, tuuli tuntui, Pimeähän kaikki peittyi, Armon aurinko aleni.
Huoneessa oli hämärä. Vanhan munkin kertomuksen katkaisi äkkiä juhlallinen kellojen soitto: pyhiä isiä kutsuttiin taas jumalanpalvelukseen.
Sielun pelastus oli heidän elämänsä päämääränä, ei aineellisten etujen saavuttaminen eikä taistelu ulkonaisten vihollisten kanssa. Sielun salaisessa asunnossa tapahtui heillä se kamala taistelu, jonka onnistuminen riippui oikeasta Jumalan armon ja voiman käsittämisestä. Hänpä tietääkin voitot tällä kilpakentällä. Niin kuluu heidän elämänsä hautaa kohti, rukouksen ja alituisen työn vaihdellessa. Tuskin on uni ehtinyt virvoittaa väsynyttä ruumista, kun jo yön hiljaisuudessa kumahtavat kellot ja munkki herää unestansa rukoukseen. Hän on uneksinut synnistä ja kadotuksesta, saatana on häntä houkutellut hänen tahtonsa ollessa nukkuessa herpautuneena, ja katuen, haikeasti rukoillen ja kaivaten sielun rauhaa saapuu hän yölliseen jumalanpalvelukseen.
Majesteetillisina kotoutuvat synkät muurit hämyn keskellä ja yksinäisenä tähtenä tuikkii tuolta korkealta muurin kupeelta, pyhän neitsyen kuvan alta, ijäinen valo yön synkkään yksinäisyyteen. Paljon saapuu pyhiinvaeltajiakin, sillä pelko siitä, että poissa olo tekisi heidät jossain suhteessa saavutettavana olevasta ansiollisuudesta osattomaksi, tekee useimmat valppaiksi. Suuret joukot silti nukkuvat kuin opetuslapset yrttitarhassa, sillä heidän silmänsä ovat maailman unesta raskaat, eivätkä he jaksa valvoa. Vasta myöhemmin, kun heille tarjotaan maallista virvoitusta luostarin suuressa ruokasalissa, saapuvat he sinne ja saavat silloin kuulla sulopuheisen Jefrem Sirinin liikuttavia varotuksia.
Mutta se, joka on valpas, joka ensimäisenä odottaa aamun viileydessä luostarin suuren portin avaamista, on uskollinen, jumalinen ja viisas Ontrei. Suopeasti hän tuolta jo kiiruhtaa hymyilemään paikalle hitaasti saapuvalle nuorelle toverilleen, hymyilee hyväksyvästi ja kehoittavasti, aivan ylpeänä tämän kalliin ja pyhän laitoksen puolesta. Ilostuneena he siinä tervehtivät toisiaan ja kyselevät huolestuneena toistensa vointia ja toimeentuloa.
Mutta portti avataan ja kansa pääsee sisään. Kirkkoon menemättä hän kuitenkin lähtee vaeltamaan luostarin pimeitä ja salaperäisiä käytäviä. Käänteissä on aina siellä täällä pyhäin kuvia ja tuohukset palavat niiden edessä. Kirkon edustalla tuolla on tuohusten myyjä ja hänelle juolahtaa mieleen omituinen ajatus: hän menee ja ostaa suuren tuohuksen, niin kalliin, että munkki katsahtaa häneen hämmästyneenä. Sitten hän kunnioittavasti lähestyy pyhän neitsyen kuvaa ja sytyttäen kynttilänsä kiinnittää sen palamaan muitten joukkoon. Hänelle, sille eräälle, hän tämän tuohuksensa pyhittää, hänen onnelleen virittää sen palamaan siihen Jumalan äidin suopeaan suojaan ja varjelukseen. Hauska tunne mielessään lähtee hän taas kulkemaan pitkin hämyisiä käytäviä.
Hän ei myönnä itselleen, että hän ikäänkuin salaisesti toivoo jollain merkillisellä tavalla saapuvansa sinne torniin, jossa muka olisi se kammio, jossa… Hän ei ajattele ajatusta loppuun, vaan kulkee edelleen, peläten kumisevia askeleitaan ja uteliaasti kurkistaen jokaiseen haarakäytävään. Väliin sieltä ovi aukeneekin ja askelia kuuluu; hän säpsähtää ja jää seisomaan, mutta tulija onkin munkki, joka katsahtaa häneen uteliaasti ja menee tiehensä hänestä sen enempää välittämättä. Hän ihmettelee keski-aikaisia maalauksia käytävän seinissä, sitä naivia käsitystä, mikä niistä ilmenee erittäinkin mitä tulee saatanan puuhiin ja vimmaan kristityssä maailmassa. Hän katseli hämmästyksellä suunnattomia kivilohkareita, joista muuri oli rakennettu ja mietiskeli sitä uskonvoimaa, joka oli tehnyt aikoinaan tämän merkillisen paikan synnyn mahdolliseksi…
Messu, joka äsken vielä oli kohissut valtavana käytävissä, oli nyt vaimennut jonkin käänteen taa, jonka sivu ääniaallot eivät enää päässeet. Hän aikoi jo kääntyä takaisin, sillä holvissa ei enää ollut niin valoisaa kuin äsken, koska tuohuksia ei ollut täällä päin niin tiheässä. Mentyään vielä pari askelta eteenpäin näki hän käytävän hiukan laajenevan ja sen toisesta päästä hämärästä alkavan ahtaan portaan. Sitä siinä katsoessaan kuuli hän askeleita. Se oli isä Agafon, hänen äskeinen kertojansa. Messussa oltuaan oli hän lähtenyt etsimään vierastaan.
— Nuo portaat eivät vie mihinkään salaperäiseen huoneeseen, sanoi hän hymyillen, arvaten vieraansa ajatukset ja niistä näin hiukan pilaa tehden.
Hän pyysi munkilta jatkoa tämän kertomukseen, mutta turhaan.
— Nyt on teidän levättävä ja minunkin, sen verran kun Jumala suo. Ehkä pian alkavan päivän iltana taas…
— — — — —
Siinä, missä luostarin käytävästä ahtaat portaat vievät ylös tornikammioon, pyysi streltsien päällikkö ritarilta pois miekkaa, jonka tämä aikaisemmin oli taas haltuunsa saanut, suopeasti ja surullisesti hänelle puhuen ja allapäin hänen edessään seisoen. Mutta ennenkuin vaikeneva ritari ehti antaa hänelle aseensa, kuului käytävästä heidän takaansa ankaraa melua ja huutoa sekä outoa puhetta, jota ei voitu ymmärtää. Kaikki kääntyivät kummastuneena sinne katsomaan, kun jo samalla näkivätkin asian. Ritarin palvelija, lyhyt, mutta harteikas ja väkevä asemies, joka oli jäänyt isäntänsä kanssa luostariin, oli nähnyt ritaria vietävän ja aavistaen pahaa pyrkinyt hänen jälkeensä. Mutta streltsit olivat silloin rientäneet häntäkin kiinni ottamaan, jolloin käytävässä oli syntynyt ankara kilpajuoksu. Sadatellen kielellä, jota karjalainen rahvas ammoin on kutsunut lapiksi ja joka on Ruotsin tshuhnain kieltä, tämä asemies kiukkuisesti poisteli kimpustaan hääriviä streltsejä, väläytellen lyhyttä tikariaan, joka oli terävä vain toisesta laidasta ja jota streltsit näyttivät kovin pelkäävän. Näin saapuivat he ritarin luo, joka toinen jalka portailla oli kääntynyt menoa katsomaan. Vihdoin puhui hän miehelleen jotakin, joka näytti tekevän hänet murheelliseksi, sillä hän luopui nyt vastarinnasta ja antoi pois aseensa. Sitten ritari pyysi saada asemiehensä mukaansa vankilaansa, johon päällikkö hiukan epäröityään suostuikin. Hitaasti nousivat he portaita ylös, asemies uudelleen puhjeten ankaroihin kirouksiin ja pudistaen nyrkkiä taakseen.
Hetken kuluttua palasi streltsien päällikkö takaisin kädessään suuri ja raskas avain, jolla hän oli sulkenut vankinsa kammioon, ja kun hän oli laskeutunut jälleen luostarin käytävään, seisoivat siinä hänen edessään Antonii ja hymyilevä Moskovan pajari; muut miehet olivat poistuneet kokonaan, ja käytävän mutkan takaa kuuntelevaa ja kurkistelevaa ei nähty. Päällikkö silloin, kun pajari ehätti ahnaasti ottamaani häneltä avainta, teki synkästi kieltävän eleen, antaen avaimen Antoniille, joka vaieten otti sen vastaan. Ja sitten seisoivat he siinä kolmin, Antonii miettiväisenä, päällikkö alakuloisena, mutta pajari hiljaa itsekseen vihellellen ja levottomasti vilkuillen. Ja enempää puhumatta he sitten kaikin kolmin lähtivät hitaasti tiehensä.
Mutta näihin aikoihin aukeni meri kokonaan, yöt ja illat valkenivat ihmeellisesti ja aurinko alkoi viipyä yhä kauemmin taivaalla, kunnes se ei enää sanottavasti taivaan rannan alla käynytkään. Vesilintujen parvet palasivat, meri alkoi elää ja kalat leikkivät pyytömiehen veneen keulan edessä. Lehti tuli puihin, ruoho autioille saarillemmekin ja kaikkien rinnat täytti ihmeellinen kaiho ja auvo, ikäänkuin Jumalan tulemisen ja armon aavistus. Talvinen työ vaihtui kesäisiin, mieli suunnitteli kaunista tulevaisuutta ja tuntui kuin olisi erikoinen armon ja valvomisen kirkkaus vuotanut pyhän monasterimme yli. Näihin aikoihin levisi vihdoin tieto monasterissa, että Shuiskin lähetti oli matkustanut seurueineen tiehensä, milloin ja miksi salaa, sitä ei tiedetty. Synkkänä ja vaitiollen käveli sen jälkeen Antonii huoneessansa, rukoillen alinomaa ja vartoen ratkaisua monasterin kohtalolle.
Parempi olisi ollut, että Moskovan pajari olisi saanut viedä ritarin mukanaan. Mutta sitäpä ei voitu sallia, sillä siellä etelässä olivat Shuiski ja Ruotsi edelleen liittolaisina. Antonii tahtoi yhäkin jättää ruotsalaiset epätietoisiksi vastauksestaan ja siten viivyttää Karjalan luovuttamista siksi, kunnes liittolaiset riitautuisivat. Siihen saakka ei kukaan elävä sielu saanut aavistaa Shuiskin salaisesta lähetystöstä ja siksi täytyi ritarin olla kadonneena.
Ja tämä aika oli kovin omituista ja vaati pyhän monasterimme johtajalta tavatonta viisautta ja kaukonäköisyyttä. Sillä kun ruotsit eivät saaneet meiltä selvää vastausta esitykseensä Karjalan luovuttamisesta, niin he, vaikka etelässä olivatkin tsaarimme liittolaisia, täällä pohjoisessa tulivat suurin joukoin rajan yli ottamaan maata haltuunsa, kansan paetessa edestä kaikkialta. Ja vastaukseksi tähän karjalainen rahvas vastoin tsaarimme liittoa ja Antoniin tahtoa teki sotaretken Ruotsin puolelle rajaa, siten selvästi osoittaen, ettei se halunnut siihen liittyä eikä sen alamaiseksi tulla. Ja tapahtui tämä kaikki siihen aikaan, jolloin etelässä ruotsalaiset tsaarimme auttajina ja pelastajina marssivat Moskovaan, eli vuonna 1610.
Koskaan ei ole ollut Karjalan kansalla sellaista tilaisuutta yhtyä Ruotsiin kuin näinä vuosina, liittyä omaan heimoonsa ja jälleen saada haltuunsa Pohjan lahdesta Valkeaan mereen, Ääniseen, Laatokkaan ja Suomenlahteen saakka ulottuva heimonsa yhtenäinen alue. Myöntää täytyy, että tämä olisi ollut heille maalliselta ja ihmisjärjen kannalta luonnollista ja toivottavaa, sillä olisivathan he siten päässeet muodostamaan yhtenäisen ja voimakkaan, kansallisesti eheän alueen, josta mahdollisesti olisi voinut koitua pohjan perille voimakas valtio, ainoa, minkä tshuhnat siten olisivat tulleet muodostaneeksi. Sillä vaikka he ovat muinoin olleet voimakas kansa, joka on asuttanut laajat alueet koko pyhää Venäjän maata, niin eivät he silti ole jaksaneet mitään pysyväistä rakentaa, vaan ovat synkkinä, eripuraisina, kiivaina ja pitkävihaisina, koskaan yhteis-etua ymmärtämättä, sulautuneet muihin kansoihin ja tulleet heidän orjikseen. Niinpä ei nytkään, kun heillä taas olisi ollut tilaisuus heimoonsa yhtyen voimakkaasti käydä luomaan omaa alueellisesti yhtenäistä valtakuntaa, tästä mitään tullut, sillä Jumala ei sitä sallinut, kun he eivät olleet sitä ansainneet. Eivät, vaan sokeasti tekivät he silloinkin ryöstöretkiä toistensa alueille, veljiensä vainioille, vaikka heidän hallitustensa aivoituksen mukaan olisi tullut olla liittolaisia.
Ja Jumalan tahdon ja tarkoituksen näki siitäkin, että Ruotsilla ei ollut ainoatakaan viisasta ja kaukonäköistä miestä täällä peräpohjolassa valvomassa valtakuntansa etuja, ei ainoatakaan todella tarmokasta henkilöä, joka olisi ymmärtänyt maansa hallitukselle valaista, mistä oli kysymys ja voimalla panna aikomuksiaan toimeen. Ei, vaan juuri oikeauskoisen kirkon ja pyhän Venäjän asiaa valvomaan täällä oli Jumala asettanut viisaita ja kaukonäköisiä henkilöitä, jotka tarkoin ymmärsivät, mikä merkitys kaikilla näillä asioilla saattoi olla ja jotka voimainsa mukaan ja itsenäisesti, kysymättä valtakunnan päämiesten lupaa tai kieltoa, ajoivat asian niinkuin sen luoja heille osoitti, mistä kaikesta monasterille tulee ikuinen ansio Jumalan yhä suuremmaksi kunniaksi.
Niin jatkui tällaista epävarmuuden aikaa, kunnes etelässä liittolaiset riitautuivat ja monasterimme silloin, tarvitsematta enää pelätä tekevänsä vastoin tsaarin tahtoa, selvästi ilmoitti kantansa, hyläten kaikki vihollisten vaatimukset. Ja tekivät ruotsalaiset vuonna 1611 suuren sotaretken monasteriamme vastaan, saapuen Kusovoin saarelle saakka ja vaatien monasterilta paljon. Mutta Antonii hylkäsi heidän vaatimuksensa luottaen muurien lujuuteen ja miestensä uskollisuuteen, ja täytyikin vihollisten mennä tyhjin toimin tiehensä. Vihdoin hän ajoi asiansa hyvään loppuun siten, että valtakunnasta välittämättä ja käyttäen kaikkia edullisia tilaisuuksia hyväkseen, teki Kajaanin ja Oulun käskynhaltian Haren kanssa erikoisrauhan, jossa raja jätettiin entiselleen ja monasterille tunnustettiin oikeus Karjalaan kuten ennenkin. Hyvin oli siis Jumala auttanut ja monasterimme selvinnyt ajan myrskyistä, joihin vahvemmatkin olisivat voineet hukkua.
Mutta kaksi pitkää vuotta oli ritari Grijp asemiehensä kanssa jo virunut vankilassaan, ja tarjosi hänen kohtalonsa kuvan mitä suurimmasta inhimillisestä kurjuudesta. Alkuaikoina saattoi hän yltyä raivoamaan ja takomaan muurien kiviä nyrkeillänsä, niin että veri vuosi hänen käsistänsä, sitten äkkiä raueten viikkoja kestävään sanattomaan, syvään, lohduttomaan epätoivoon, jota hänen koruton ja uskollinen palvelijansa turhaan koetti lievittää. Väliin hän taas vaipui hempeämielisyyteen, muistellen nähtävästi kotimaataan ja hellästi suudellen jotakin kaulavitjoissaan kantamaansa esinettä. Väliin mainitsi hän surulla ja epätoivolla erään naisen nimeä, haaveillen puhellen hänestä harvasanaisen asemiehensä kanssa. Mutta oli kaikki tämä hänen käytöksensä sellaista, joka on hyvälle sydämelle ja inhimilliselle luonnolle kunniaksi, ei pelkuruudesta eikä raukkamaisuudesta johtuvaa. Ja oli meille monasterin muutamille veljille, joille heidän vartioimisensa oli uskottu, omituista nähdä, kuinka kuukausien kuluessa jonkun naisen muisto, maallinen rakkaus ja lemmityn olennon kaipuu niin täytti miehen koko olemuksen, että sen todistajana oleminen olisi saattanut koitua kiusaukseksi niille, joille se on kiellettyä. Sillä kaikesta näki, että suurimmassakin epätoivossa ja tuskassa tuo tunne sittenkin oli hänelle suloinen ja virkistävä, niin että ihmetellen saattoi kysyä tämän asian — rakkauden — salaisuutta, kun se näytti tuottavan miltei Jumalan armon kaltaista lohdutusta.
Mutta pian saattoi huomata, että hyvästä ravinnosta huolimatta vankila rupesi pahoin vaikuttamaan ritarin terveyteen, jolloin Antonii salli hänen päästä yhä sopivampaan asuntoon. Mutta kuta pitemmälle aika kului, sitä selvemmäksi kävi, että ritarin terveys oli kokonaan murtunut, niin että kun Antonii vihdoin ilmoitti hänelle, että hän oli vapaa lähtemään monasterista milloin tahtoi, koska ei ollut enää väliä sillä, mitä hän saattoi tai tahtoi kertoa, ei hänestä ollutkaan enää lähtijäksi, vaan häätyi hän sairasvuoteelle.
Ja alkoi nyt murheellinen aika hänelle ja hänen hoitajilleen. Jumala tietää, että vaikka hänen kohtalonsa olikin surullisin mitä ihminen ajatella saattaa, ja vaikka ei voisikaan hyväksyä sitä menettelyä, minkä uhriksi hän joutui, niin silti ei voi kukaan sanoa, ettei olisi osoitettu hänelle kristillistä rakkautta hänen sairautensa ja viime hetkiensä aikana. Ei mennyt aamua eikä iltaa, ettei Antonii olisi murheella hänen voinnistaan tiedustellut ja häntä rukouksiinsa sulkenut, ja mitä Antoniin sihteeriin tulee, niin hän sekä streltsien päällikkö, joka oli hurja ja raaka sotilas, olivat vieraaseen harvinaisella ja oudolla rakkaudella sekä säälillä kiintyneet. Mutta hänen oma asemiehensä, tuo juro ja harvasanainen tsuhna, oli kuin koirista uskollisin isäntänsä vuoteen ääressä. Ei häntä saatu sanottavasti siitä väistymään eikä hän lauhtunut ystäväksi kenellekään, vaan kyräsi jokaiselle rajattomassa epäluulossaan. Ja kun ritarille koetettiin antaa lääkettä hänen tuskainsa lievikkeeksi, hän nähtävästi kielsi isäntäänsä sitä nauttimasta, epäillen myrkytystä. Yön keskellä saattoi kuulla tämän raa'an sotilaan haastelevan sairaalle ritarille kuin lapselleen ja puhkeavan väliin sokeisiin sadatuksiin ja hampaittensa kiristykseen. Varma voi olla, että kostoa hautoi tuo mies erotuksetta meille kaikille, huolimatta siitä, miten olimme hänen isäntäänsä kohdelleet, kostoa sitä kauheampaa, kuta voimattomammaksi hän tunsi itsensä täällä keskellämme yksinänsä. Ei pidä kostaa, on Jumalan laki, mutta ei voi tätä miestä tuomita, sillä hänen tunteensa oli luonnollinen, aikeensa ja tahtonsa mahdottomuuteensa nähden liikuttava.
Näitä aikoja ajatellessa ja muistellessa tulkoon mainituksi sekin, mikä aina on salaisuutena ollut, mutta jonka tulee olla nyt tiettyä siksi, että ymmärrettäisiin Jumalan kaikkivoivan rangaistuksen ja oikeamielisyyden vanhurskaus, nimittäin että tuo streltsi-päällikkö, joka niin omituisesti oli ritariin kiintynyt ja uhrautui hänen hoitajakseen, oli itse Antoniin poika. Antonii ei ollut ollut aina hengen mies, vaan sotilas ja ritari, vaikkakin hänen elämänsä tapahtumat olivat saaneet hänet rautapaitansa hylkäämään. Mitä ne tapahtumat olivat olleet, sitä ei kukaan tiedä, sillä itse hän ei koskaan puhu, aina vain vaieten, mutta poikaansa hän edelleen rakastaa ja käyttää häntä salaisimmissa toimissaan; tätä hän ei ollut voinut salata nuorelta sihteeriltään, joka oli monesta seikasta päässyt asian perille. Tämä olkoon mainittu siksi, että paremmin ymmärrettäisiin se, mitä nyt aion kertoa…
Se oli synkeimmän syksyn aikaa se, jolloin nuori ritari Grijp vuosien perästä erosi tästä elämästä. Meri oli jo jäätynyt ja raivosi mitä kauhein lumimyrsky, joka kietoi monasterin vinkuvaan valkovaippaansa. Koleat henkäykset tuntuivat pitkin kylmiä käytäviä ja väristen syventyivät isät rukouksiinsa. Kaukaa meren ulapalta saattoi kuulla kumeata ryskettä, kun siellä myrsky armotta kasaili jäitä päästäkseen kannettomien syvyyksien päälle riehumaan. Ritarin vuoteen pääpuolessa lekutti kaksi tuohusta levottomasti aivan kuin odottaen hengen vapautumista, jalkapäässä istui asemies pää käsiin painuneena, kauempana varjossa, oven suussa, oli streltsi-päällikkö miekan kahva kuin ristinä edessään ja uunin ääressä istui vielä eräs nuori munkki. Ritari huohotti hiljaa, hänen silmänsä loistivat ja hän tuntui haaveilevan itsekseen outoja asioita. Tuon tuostakin leyhähti huoneessa kylmä viima ja ulkoa kuului myrskyn rytinä, kun se kiihtyi jotakin repimään ja monasterin pihalla kasvavia hentoja puita nöyryyttämään. Ah, luoja oli antanut tänä iltana luonnossa pahalle vallan.
Mutta silloin, keskellä hiljaisuutta, kuului oven narahdus ja kaikki aivan säpsähtivät nähdessään Antoniin keskellä huonetta. Ketään katsomatta seisoi hän siinä vuoteeseen kääntyneenä, kädet ristissä rinnoilla, syviin mietteisiin vaipuneena. Kukaan muu ei liikahtanut kuin asemies, joka Antoniin nähdessään tuntui varustautuvan kuin kissa saaliinsa niskaan hyökkäämään. Koskaan ei saata ihmissilmissä selvemmin kuvastua viha, inho, katkeruus, koston halu ja tuska kuin hänen silmissään, kun hän siinä ikäänkuin ruumiinsa joka säijettä jännittäen tuijotti arkkimandriittiin, jota piti kaiken onnettomuuden alkuna. Oven suussa streltsien päällikkö sen myös huomasi ja aivan hiljaa varustausi jonkun äkillisen liikkeen varalle. Huomasi tämän vihan katseen Antoniikin, katsahti mieheen kylmästi, mutta siirsi sitten katseensa jälleen sairaaseen. Ja taas oli huoneessa hiljaista, niin hiljaista ja tuskallista, että sydän kutistui kokoon ja henkeä tuntui ahdistavan. Silloin rupesivat Antoniin huulet liikkumaan ja hän meni vaieten vuoteen ääreen, tarttuen ritarin käteen. Ja ihmeissään tämä toipui tajuihinsa katsoen kummastellen häneen ja ympärilleen. Ja silloin Antonii puhui hänelle:
— Anna minulle anteeksi, nuori mies — niin puhui vanha pappi — menetetty elämäsi ja kuolemasi. Koetin sinua pelastaa ja murhaajalta pelastinkin sinut, mutta sen sijaan vei sinut tauti. Minulla on ollut suuria velvollisuuksia täytettävänä ja luulin parhaiten tekeväni. En tiedä. Sydämeni halajaa anteeksi-antoasi.
Tähän hän vaikeni, sillä hän huomasi, ettei ritari häntä oikein ymmärtänyt. Hän meni ovelle ja saattoi sisään veljen, joka valmistautui antamaan kuolevalle pyhää ehtoollista. Vaikka hän kuului väärä-oppiseen kirkkoon, oli hän osoittanut niin vilpitöntä sydäntä ja Jumalan pelkoa, että Antonii oli käskenyt suoda hänelle ehtoollisen. Ja ritari selveni ymmärtämään kaikki, ymmärsi Antoniin tarkoituksen, hänen anteeksi-pyyntönsä ja koetti surumielisesti hymyillen ojentaa hänelle kättänsä, jolloin Antonii siunasi hänet. Eikä ollut huoneessa ketään, jota ei liikutus vallannut. Mutta kun pyhä toimitus oli tehty, vaipui ritari taas hourailuun. Oudolla kielellä hän puheli hiljaa ja asemies hänen vierellään kuunteli tarkoin. Vihdoin hänen äänensä rupesi heikkenemään, kunnes hän taas vaikeni. Kauan aikaa kuului hänen vaikea ja huohottava hengityksensä, kunnes hän äkkiä sanoi selvällä äänellä sen naisen nimen, josta hän niin paljon vankeutensa aikana oli puhunut. Se oli kuin viime huokaus, sillä sitten hän kuoli asemiehensä syliin…
Jumala tietää, että veljemme antoivat hänelle saman hautauksen kuin uskollisimmalle omistamme, kolmella lyönnillä suureen kelloon ilmoittaen kanssaveljen kuoleman. Hänen jäännöksensä kannettiin ylösnousemuksen kirkkoon, jossa hänelle pidettiin sielumessu, ja hänet haudattiin siunattuun maahan kaikkien kirkonkellojen soidessa ja isien rukoillessa rauhaa pois menneen sielulle. Mutta kun hautajaiset oli pidetty, kutsui Antonii asemiehen luoksensa, antoi hänelle turvakirjan ja saattoi hänen tietoonsa, että hän oli vapaa lähtemään kotimaahansa. Streltsien päällikkö, jonka hän lähetti samalla viemään viestiä Kemiin, opastaisi hänet yli meren sinne ja sieltä hän kyllä löytäisi turvakirjansa avulla tien omalle maalleen.
Oli harmaa talvinen päivä, kun he lähtivät. Meri oli tyytynyt kohtaloonsa ja uinui hiljaa valkean peitteensä alla. Päivä muuttui pian hämäräksi ja pimeäksi, jota vain kylmät tähdet valaisivat. Taakseen katsomatta hiihti synkeässä vihassaan ja surussaan asemies streltsin perässä ja pian häipyivät he ulapan hämyyn, josta vain suden ulvonta silloin tällöin kaukaisena ja kammottavana kuului.
Kului päiviä, eikä ruvennutkaan kuulumaan streltsiä takaisin. Levottomana lähetti Antonii miehiä menneiden jälkiä seuraamaan ja kauas ei tarvinnutkaan ulapalle mennä, ennenkuin täydelleen selvisi, miksi ei lähetti palannut: hänet löydettiin jäältä, osaksi sutten raatelemana, mutta suuri yksiteräinen tikari kahvaa myöten sydämeen lyötynä. Se oli ollut kuoleman syy ja asemiehen leppymätön käsi oli sitä kulettanut, sillä ase tunnettiin hänen omakseen. Sammumaton koston jano oli vaatinut hänet jotakin tekemään. Ja jos hän Antoniille kostaa tahtoi, niin ei hän kipeämmin sitä olisi voinut tehdä.
Selvästi saattoi nähdä, miten kaikki oli tapahtunut. Heti kun oli päästy monasterin ulottuvilta ja kuuluvilta, oli asemies takaa hyökännyt streltsin kimppuun ja iskenyt häntä puukollaan. Isku oli tosin luiskahtanut pois sotilaan olkavarustuksesta, mutta äkkiarvaamattomuudellaan kuitenkin aiheuttanut sen, että hän oli kaatunut selälleen. Ja silloin oli mies käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja iskenyt pitkän ja kamalan aseensa ihan kahvaa myöten toisen sydämeen, niin että tämä oli varmasti siitä heti kuollut. Kiireesti oli hän sitten lähtenyt hiihtämään eikä hänestä ole koskaan sen jälkeen mitään kuultu. Hienoimman tuoksun hänen kostostaan kielsi Jumala häneltä siten, ettei antanut tietää, että streltsi oli Antoniin poika.
Se oli kauhea hetki, jolloin sana tapahtumasta saatettiin monasteriin. Kuin jäykistyneenä ja jähmettyneenä kuunteli sitä Antonii, käyden entistäkin kalpeammaksi, mutta muuta näkyväistä surua hän ei osoittanut, sillä hän oli tottunut luottamaan siihen, että kaikella on Jumalan kädessä merkityksensä ja tarkoituksensa. Hän muuttui aivan äänettömäksi, vain entistä enemmän syventyen rukouksiinsa. Väliin saattoi huomata hänen taistelevan ankaria sisällisiä taisteluja ja katkonaisista huudahduksista voi otaksua sitäkin, että hänessä oli herännyt epäilys, oliko hän menetellyt oikein ja oliko monasteri sekautumalla maalliseen vallanhimoon toiminut kutsumuksensa ja oikean tehtävänsä mukaisesti. Oliko Luoja käyttänyt tätä ankaraa keinoa hänen herättämisekseen ja mahdollisesti tuon seikan valaisemiseksi, että Karjalan heimon etsikko-aikaa ei olisi pitänyt sittenkään mahdottomaksi tehdä. Kuinka hyvänsä, hänen sihteerinsä, joka alamaisesta ja kuuliaisesta mielestään huolimatta ei koskaan voinut unohtaa tshuudilaista syntyperäänsä ja joka Antoniin oppilaana oli oppinut ymmärtämään heimonsa asioita ja tulevaisuutta toisin kuin he itse, tuli usein hiljaisessa mielessään asiaa tältä kannalta ajatelleeksi.
Salainen suru ja tuska rupesi tämän jälkeen Antoniita jäytämään, kunnes hän pian kuoli, vuonna 1612. Kohta koittivat sitten monasterille onnettomuuden ajat, kun starovertsien riidat pääsivät sielläkin raivoamaan. Tammikuulla monasteri valloitettiin ja kaikki, jotka siellä tavattiin ase kädessä, surmattiin. Kauhea oli silloin tila pyhässä paikassa. Monasterin maallinen mahtavuus silloin myös suureksi osaksi hävitettiin, mutta sitä enemmän se loisti hengellisellä kirkkaudellaan.
Mutta silloin, kun streltsi surmattiin, oli suru luostarissa vilpitön. Pyhät isämme osoittivat kunnioitusta hänen ja väärä-uskoisen harvinaiselle ystävyydelle sillä, että hautasivat heidät vierekkäin. Olivathan he molemmat saman aatteen uhreja, joten senkin vuoksi sopivat vierekkäin lepäämään. Ja Antoniin käskystä pystytettiin haudalle suuri risti, kuin monakoille ikään, joihin hän monakkojen tapaan käski kirjoittaa sen, että siinä lepäävät olivat syntymisestä loppuunsa saakka olleet nuhteettomia ritareja ja ristinsä kantajia, jotka olivat siirtyneet toiseen elämään Vapahtajansa ansiotekoihin turvaten.
Ja tämän kaiken on tahtonut jälkimaailman tietoon säilyttää se, joka salaisesti on kaikkien tapahtumien todellisesta syystä päässyt selville, sekä haluaa, että kaikki tekojen vaikuttimet oikein tulkittaisiin. Suokoon Jumala meidän aina oikein tehdä ja hänen tahtonsa todellinen tarkoitus toteuttaa. Amen.
— — — — —
— Mistä tiedät, isäseni, tämän kaiken, sillä monasterin kronikassa siitä ei kerrota muuta kuin mitä on todella historiallista, se, mitä nyt olet Antoniin ja monasterin politiikasta yleensä kertonut?
Vanhus hymyili omituisesti.
— Vanhat muurit kerran juttelivat, sanoi hän. Luostari on satoja vuosia vanha, sen painettu kronikka vähäpätöinen. Kuka tuntee kaiken sen, mitä täällä on tapahtunut? Eivät teidän historioitsijanne, joille vanhat paperimme antaisivat paljon uusia tietoja ja valaistusta. Mutta ne on viety pois.
Ja hän lisäsi hetken vaiti oltuaan:
— Jäi äsken sanomatta, että asemiehen taskusta hänen murhatyötä tehdessään oli pudonnut pergamenttikäärö. Tämä liuska, jonka olet nähnyt, on jäännös siitä. Ehkä sekin on jotakin ennen häviämistään kertonut.
Huomasi, ettei vanhus ollut halukas sanomaan, mistä hän oli tämän harvinaisen tarinansa saanut. Ehkä se oli hänen omaa mielikuvitustaan? Mutta nuo sanat tuossa pergamenttiliuskalla olivat todelliset.
Ilta oli taaskin, mutta nyt kolea ja sateinen. Vesi valui pitkin ruutuja, meri oli vaahtopäänä ja monasterin muureista tiukkui kosteus. Munkit vaelsivat allapäin ja pyhiinvaeltajat olivat alakuloisia. Mielen valtasi tyhjyys ja alakuloisuus.
— Sano, isäseni, kuinka jaksatte ja voitte täällä elämänne viettää? Ettekö masennu ijankaikkisesti ja halaja kuolemaa?
Vanhus nousi ja teki ristinmerkin.
Tuntui sitten kuin olisi hän aikonut vastata jotakin, mutta ei sanonutkaan mitään, vaan lähti vaieten huoneesta. Ja yhä voimakkaampana tunkeusi mieleen masennus, kunnes vihdoin salamana lennähti mieleen innostava huomio ja ajatus: — Lähden kotiin! Sanon hyvästit luostarille, Karjalalle, Ontreille, hautaan kokemukseni sydämeeni ja matkustan jälleen kotimaahani. Tähän päättyköön vaellukseni, elämäni vaiherikas matka luontoon ja heimoni keskuuteen.
XXVI.
UUTEEN ELÄMÄÄN.
Ikävä minun tulevi, Ikävä tuletteleksen, Oman maani mansikoita, Oman Suomen sorsasia.
Vuosia on kulunut…
Hän istui portailla ja katseli mietiskellen edessään avautuvalle järven ulapalle. Päivä oli kirkas, lämmin ja tyyni. Järvi oli kuin kuvastin. Pienet vihreät saarulaiset olivat kuin istahtaneet sen pinnalle unelmoimaan. Pääskyset visertelivät lakkaamatta sinitaivaalla ja auer väreili kaukana vaarojen laella ja taivaan rannalla. Oli mieluista ja rauhallista siinä istua ja katsoa maailman ihanuutta.
Ovi on auki tupaan, josta kuuluu lasten naurua sekä naisen laulua. Laulaja saapuu hänen luokseen ja istahtaa viereen, ujostelematta pannen kätensä hänen kaulaansa. Hän on nuori ja uhkea nainen. Iho on tervettä ja puhdasta, kaula päivän paahtama ja sievästi kaareva. Valkoinen kesäpuvun kaulus sitä kauniisti rajoittaa. Hän katsoo hymyten naista silmiin ja vastaa hänen hyväilyynsä, sillä onhan nainen hänen vaimonsa. Jo tulee tuvasta kaksi paitaressua, molemmat tyttöjä, joilla on juuri vuosi väliä. Isompi on vaalea ja haaveksivaisen näköinen pikkuvanhassa viisaudessaan, nuorempi on lapsellisessa terhakkuudessaan tarmokkaampi. Kesäpäivän helle on heitäkin raukaissut ja he istahtavat viileän etehisen varjoon.
Piha on ruohoinen ja sen keskellä kasvaa iso koivu, haltiain mieluinen asunto. Taampana on kaivo, jonka harmaja vintti viitaten kohoaa korkeuteen. Oikealla on puutarha mehiläisineen ja vasemmalla vainioita. Suoraan edestä johtaa varjoisa puistokäytävä rantaan, jossa hänellä on se "rakas venonen". Talon ympärillä on laajalta peltoja ja viimein kehyksenä tumma metsä.
Niittokoneen tasainen rätinä kuuluu kedolta, jossa tehdään työtä kiireellä ja tarmolla. Ruohon vihreyttä vastaan kuvastuvat hauskasti miesten ja naisten kirjavat puvut. Kuuluu iloista naurua ja puhetta. Pientareen niittäjä liippaa ahkerasti viikatettaan. Haravat heiluvat vilkkaasti.
Erikoista huomiota saattaisi herättää tuo punapaitainen ukko, joka siinä ahkerasti kokee muiden mukana hyöriä, vaikka onkin aivan rampa. Hiki valuu hänen otsaltaan, jota hän ahkerasti pyyhkii punaisella karttuunihihallaan, mutta siitä huolimatta hän alati hymyilee hyväntahtoisesti sinne muiden ilon ja reippauden joukkoon. Jo ensi silmäykseltä saattaa nähdä, että hän on onnellinen ihminen.
Hänhän onkin Ontrei.
— — — — —
Ja tuo portailla istuva mies on Ontrein kerrallinen matkatoveri. Nuori nainen on hänen vaimonsa ja pienet tyttöset hänen lapsiansa. Kaikki ympärillä on hänen omaansa, hänen maatilaansa, vaikka hänestä väliin tuntuukin kuin omistaisi hän sen lisäksi vielä koko maailman.
Monet vuodet olivat kuluneet siitä, kun hän erosi rammasta toveristaan Solovetsin kuuluisassa monasterissa siellä kaukana Valkean meren helmassa. Hyvin hän muisti tämän eron hetken. Pyhiinvaeltajain joukossa oli hän syleillyt ukkoa ja kiitellyt häntä kaikesta ystävyydestä ja opetuksesta. "Hyvästi Ontrei", oli hän sanonut, "hyvästi, olen sinulle ikuisesti kiitollinen." "Me tapaamme varmasti vielä, tulen sinua hakemaan kerran."
Ja hän oli saatellut ukon "Usko"-nimiselle laivalle, jolla hänen oli määrä matkustaa Sumaan. Siitä kulkisi hän kyydillä, toverinsa antamilla rahoilla, nopeasti kotiansa kohti, käyden välillä tervehtimässä tuota vanhaa urjadniekkaa siinä kylässä, josta heidän merkillinen seikkailunsa silloin oli alkanut. Ja viime hetkeen saakka oli hän rampaa ystäväänsä puhutellut, sillä hän oli ukkoon kovasti mieltynyt. Ontrei oli kokenut tapansa mukaan hymyillä ystävällisesti ja tyytyväisesti, mutta liikutus oli särkenyt hänen hymynsä ilon ja itkun sekaiseksi irvistykseksi. Niin oli vihdoin "Usko", monakkojen rakentama ja ohjaama laiva, kadonnut satamaa varjostavan niemen taakse ja Ontrei peittynyt hänen silmistään.
Ja saman päivän iltana oli hän itse lähtenyt monakkojen toisella laivalla, "Toivolla", Kemiin takaisin. Kuinka hyvin sopikin Ontreille "Usko" ja hänelle "Toivo"! Lämpimät hyvästit oli hän jättänyt vanhalle isännälleen, majalan harmaaparralle vartialle, joka niin mielenkiintoisesti oli osannut hänelle monasterin muinaista suuruutta ja koko Karjalan historiaa valaista. Hän muisti, kuinka siitä asti moni seikka näissä asioissa oli hänelle esiintynyt kokonaan uudessa valossa. Ja niin oli hän sitten omia aikojaan, unelmissaan ja haaveissaan, matkustellut pitkin koleata Valkean meren rantaa: tullut Kierettiin, Koudaan ja vihdoin Knäsöihin, jonne lahden toiselta puolen sinisinä kuulsivat Kuolan tunturit. Siitä oli hän vähitellen saapunut Koutajärven yli ja erämaiden läpi Suomen puolelle, Paanajärvelle, ja siitä sitten kotiin.
Nyt kaikki tuntui kuin unelta. Kun hän eräänä aamuna, varkaiten yöllä hävittyään kotiinsa, oli ilmestynyt aamiaispöytään, olivat hänen vanha isänsä ja äitinsä olleet saada halvauksen tästä äkkiarvaamattomasta tapahtumasta.
— Missä ihmeessä sinä olet ollut?
Äiti se ensiksi oli selvinnyt näin kysymään.
— Niin missäkö?
Hänen täytyi oikein kerrata tuo kysymys, sillä hänestä oli retkensä tuntunut silloin niin äkkioudolta ja merkilliseltä, ettei siitä lyhyesti voinut mitään ilmoittaa. Mutta sitten oli hän pääpiirteissään kertonut kulkunsa, mutta vaiennut aivankuin jostain sisäisestä käskystä kaiken sen, mikä olisi saattanut tuntua erikoisen merkilliseltä. Häntä oli pelottanut se, ettei häntä kentiesi uskottaisi. Ja hänen olonsa oli samalla tuntunut niin mieluisalta ja viihdykkäältä, kaikki niin mielenkiintoiselta ja uudelta, että elämänhalu oli vallannut hänet kuin hyökyaaltona. Hän oikein halasi päästä siihen mukaan, täysin siemauksin ja tarmolla siinä osaansa suorittamaan.
Matkaltaan palattuaan oli hän tuntenut vastenmielisyyttä entisiä aikeitaan kohtaan. Hänellä ei tehnyt mieli opettajaksi paremmin kuin muuksikaan virkamieheksi; liikemieheksi ei hän halunnut ollenkaan, sillä ala oli tuntunut hänestä oudolta; sanomalehtimiehenä hän olisi voinut toimia vain siinä tapauksessa, että hänellä itse mielestään olisi ollut jotakin sanottavaa ja opetettavaa.
Hän antautui maanviljelijäksi.
Se olikin aina ollut hänen salainen ihanteensa. Viljellä maata, imeä ravinto suoraan maa-emon mahtavilta parmailta, elää kuin muukin elollinen suorastaan luonnon turvissa, — se oli hänestä oikeata ja väärentämätöntä ihmisen elämän-uraa. Ja samalla sivistää sieluaan, rikastuttaa henkistä elämäänsä niillä tiedon ja taidon tuotteilla, joita jumaluudesta inhimillisin kyvyin irti saadaan isketyksi, — sen jos minkä piti antaa elämälle sisällystä. Ja kuulua siihen säätyyn, jonka turvissa maamme on noussut ja seisoo, joka on meille Jumalan antama ammoisista ajoista, ei irrallinen vaahto pinnalla, — se on suoranaisinta historiallisesti oman kansan vaiheisiin ja taisteluun yhtymistä. Voimakas, valistunut, itsenäinen ja ihanteellisesti ajatteleva maanviljelijäsääty, — se oli hänen mielestään Suomen tulevaisuus, niinkuin se oli ollut sen menneisyyskin. Tämä oli tullut hänen vakaumuksekseen ja sen mukaan hän toimi tinkimättömästi.
— — — — —
Hän nautti näistä muistoistaan, jotka vilauksena siinä hänen aivoissaan kulkivat, ja hän tunsi, että hän oli ollut oikeassa. Teennäisen elämän sijaan oli hän valloittanut, tai lahjana saanut, terveen, onnea ja voimaa uhkuvan uran, kaukana joutavasta ja vähäpätöisistä pyrkimyksistä. Ratkaisun taistelu oli nyt hänen mielestään ohi ja hän oli päässyt urallaan vakaantumaan. Oliko hän nyt löytänyt tien todelliseen onneen? Mitä oli elämällä hänelle varattuna, sillä olihan ura vasta alussa? Tuota oli hän aina itsekseen aprikoinut, sillä hän tunsi sydämensä sopukassa aavistuksen kaiken inhimillisen hauraudesta. Mutta samalla tunsi hän voimaa ja taistelun halua, intoa otteluun, jossa ratkaistaisiin ja voittajalle palkinto annettaisiin. Tässä tyynessä miehessä, joka ei näistä mielipiteistään ja aatteistaan juuri jutellut, ei niitä kellekään tyrkyttänyt eikä pakkautunut maailmanparantajaksi, piili nyt tavaton määrä tarmoa, sitkeyttä ja itsenäisyyttä, joilla eduillaan hän tavallisesti sai tahtonsa toteutetuksi. Kaikki, sekä hänen ystävänsä että kylmät naapurinsa, myöntävätkin, että hän on luonne ja persoonallisuus. Luonnon ja terveen elämän avulla oli hän päässyt kohoamaan varmalle ponnahduslaudalle, josta hän pelottomasti katseli edessänsä olevaa taivalta. Uudet taistelut, velvollisuudet ja tehtävät odottivat häntä siellä. Ja siihen kohoutumiseen oli hänet auttanut palaaminen luonnon ja kansan keskuuteen, alkuperäisten ja yksinkertaisten inhimillisten hyveitten pariin, oikeaan käsitykseen velvollisuudesta ja työstä sekä ihmisen elämän tarkoituksesta; ja vielä oli häneen mahtavasti vaikuttanut se uskonnollinen ja historiallinen tietoisuus kansastaan ja sen todellisesta perusluonnosta, johon hän mitä omituisimmalla tavalla oli herännyt…
Hän oli keskustellut näistä asioista paljon vaimonsa kanssa ja kertonut hänelle tarkoin retken kaikki salaisuudet, näyttäen katkonaisen päiväkirjansakin. Hänen katkerat lemmenvalittelunsa, joilla eräät kohdat olivat kaunistetut, tuntuivat nyt lapsellisilta, eivätkä herättäneet hänen vaimossaan muuta kuin iloisuutta. Niinpä hän kerran eräänä kesänä, jolloin hänelle saapui kaukaa etelästä ylhäisiä vieraita, saattoi ottaa ruhtinattaren mitä sydämellisimmin vastaan. He olivat nyt vapaita ja onnellisia, ja ruhtinatarta kaunisti hänen tällä välin saamansa äidillisyyden piirre sanomattomasti. Tämän yhdessä olon ja jälleen näkemisen hauskuutta lisäsi vielä suuresti se, että Ontrei, joka kesäisin saapui toveriaan tervehtimään, sattui juuri silloin tulemaan.
Mutta he eivät olleet ainoat vieraat, jotka liittyivät hänen matkansa muistoihin. Viikkokausia oleskeli hänen luonaan eräänä kesänä tuo kalpea opettaja sieltä jostain Keski-Karjalan kylästä, hän, joka niin innostuneesti oli osoittanut maansa menneisyyttä harrastavansa. Ja mikään salaisuus ei ole, että tuo hänen elämäntehtävänsä, tuo suuri karjalaisten todellinen historiallinen kansalliseepos lähestyy valmistumisensa hetkeä. Hän on sitä yhä muovaillut ja uudistellut, puhdistanut kielen todella karjalaiseksi ja saattanut sen kaikin puolin julkaisukelpoiseen asuun. Mahdollista kuitenkin on, että sen ilmestyminen siirtyy toistaiseksi, suopeampaan aikaan, jolloin karjalaisten heimoharrastukset taas pääsevät virkoamaan; silloin siitä epäilemättä tulee se korven vaskikäärme, johon katsominen herättää myrkyllisistä lumoista. Nykyisin on opettaja saanut täyden tyydytyksen jo siitä tietoisuudesta, että hänellä todella on runoilijan ja taiteilijan lahja, että hänen unelmansa eivät sittenkään ole haaveita, vaan mahdollisia kaikinpuolin. Eräs seikka tosin tekee Suomessa tällaiset asiat hiukan epävarmoiksi, se nimittäin, ettei näille suurille runoteoksille yleisön kehittymättömyyden vuoksi tahdo mitenkään saada kustantajaa. Mutta tässä tapauksessa saanee olla vakuutettu teoksen niin eittämättömästä arvosta, että kustantajat tullevat suorastaan siitä kilpailemaan, ellei jo siihen aikaan ole olemassa erikoista vienankarjalaista kustannusliikettä, jolla on päätehtävänä näitä karjalaiskansallisia yrityksiä edes auttaa. Kuinka hyvänsä, pää-asia tällä hetkellä on se, että opettaja-ystävämme sisäinen ristiriita on loppunut ja hän saanut rauhan.
* * * * *
Ja niin jätettäköön sankarimme jatkamaan miehuuden taisteluansa, saavuttamaan niitä kokemuksia, joita on tarjona hänen laisekseen kehittyneelle miehelle. Hänen elämänsä muodostui työstä ja huolesta rikkaaksi, runsaaksi voitoista ja pettymyksistä; hän otti huomattavasti osaa silloisen Suomen tärkeään julkiseen elämään, saattaen muodostaa omaan kokemukseen perustuvan käsityksen siitä ja siinä toimivista henkilöistä. Olivatpa ne kokemukset mitä hyvänsä, yksi oli niille kaikille aina yhteistä, — se nimittäin, että jokainen niistä muistutti hänelle Ontrein Solovetsin-retkellä opettamaa totuutta: syntymästä hautaan tulisi ihmisen olla