Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
PYHIINVAELTAJA
Kuvitelmia Karjalasta
Kirj.
OSMO IISALO [Eino Railo]
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja 1915.
SISÄLLYS:
I. Lähtö luonnon ja alkuperäisyyden maahan.
II. Ontrei ja hänen hurskaat opetuksensa.
III. Kaksi pyhiinvaeltaja-naista.
IV. Outoja tapahtumia tshainajassa.
V. Salaperäinen vieras.
VI. Jatkoa tapahtumiin tshainajassa.
VII. Salaperäinen vieras ja pyhiinvaeltaja-naiset.
VIII. Pakoretkelle lähtö.
IX. Ontrein tarina.
X. Tulo Paadenen kylään. — Runoilija-opettajan vieraana.
XI. Öinen juhlahetki.
XII. Herääminen ja pako erämaahan.
XIII. Unelmia Seesjärveltä.
XIV. Koskemattoman luonnon ylevyys.
XV. Mietteitä ja huomioita.
XVI. Merkillinen kallio.
XVII. Alakuloinen ilta.
XVIII. Uskomatonta.
XIX. Vanha urjadniekka.
XX. Onto ja Tuonen lintu.
XXI. Kesäinen hetki karjalaisessa kylässä. — Runolaulaja.
XXII. Tulo Kemiin. — Pako onnistuu. — Tulo Solovetsiin.
XXIII. Solovetsi ja Karjala.
XXIV. Taistelu Karjalasta. — Grijp-ritarin tarina.
XXV. Grijp-ritarin kuolema ja asemiehen kosto. — Hyvästi.
XXVI. Uuteen elämään.
I.
LÄHTÖ LUONNON JA ALKUPERÄISYYDEN MAAHAN.
Vieri siitä virstan toisen,
Pakeni palasen maata
Salon synkimmän sisähän,
Korven kolkon kainalohon.
Hän oli istunut huoneessaan. Ovi oli ollut auki. Ulkoa oli kuulunut siskojen ja heidän vieraittensa raikasta naurua. Tuomen kukkien tuoksua oli kantautunut sisään ja pääskysten liverrystä sekautunut silloin tällöin tyttöjen huolettomaan ilakointiin. Matti-renki oli istunut pirtin portailla paitahihasillaan, isä-rovasti oli ollut huoneessaan päivällislevollaan. Äiti oli jo leponsa katkaissut, koskapa hänen tasainen laulunhyrinänsä oli ruvennut kuulumaan. Kylän raitilta oli vielä silloin tällöin kaikunut pois ajavan kirkkoväen kärryjen ratinaa.
Hän oli nauttinut elämästään ja olemassa-olostaan. Ummistaen silmänsä kuvitteli hän tuon kaiken jälleen ilmieläväksi eteensä. Hän oli tuntenut terveyden ja elämänhalun suomaa hyvinvointia, sekä iloinnut jo edeltäpäin kaikesta siitä uudesta ja oudosta, jota pian tiesi tulevansa näkemään. Laukku tuossa lattialla, jonka viime solkia hän siinä kiinni solmeili, sekä vierellä pahkurasauva, ynnä vielä hänen pukunsakin osoittivat, että hän oli lähdössä matkalle, nähtävästi jalkamatkalle. Hyvin hoidettuaan asiansa oli hän päättänyt vielä kerran, ennenkuin lukunsa lopetettuaan ryhtyi vakinaiseen toimeen ja siten kenties kiinnittyi liiaksi, harhailla vapaana siellä, missä vielä tapasi luontoa ja kansaa, jota ei sivistys ollut muuttanut.
Niin oli hän matkustanut Sortavalaan ja siitä Koirinojaan. Täältä oli hän hiljalleen astuskellut läpi Suistamon Suojärvelle, josta eräästä rajakylästä sai matkatoverin, Ontrein. Siitä oli painuttu rajan poikki ja lähdetty kohti kuuluisaa Solovetsin luostaria. Sillä matkalla oli hän parhaillaan, ja oli hän jo nyt huomannut tulleensa siihen luonnon ja alkuperäisyyden, lapsen uskon ja hartauden maahan, josta oli uneksinut.
II.
ONTREI JA HÄNEN HURSKAAT OPETUKSENSA.
Lennin maille vierahille,
Tulin tuntemattomille,
Sinisen salon sisähän.
Hän oli solakka ja kaunis mies. Tummissa silmissä oli avomielinen katse, jolle tuuheat kulmakarvat antoivat jonkunmoista näennäistä tuimuutta. Päällä oli oma pysty asentonsa, joka osoitti pelotonta ja itsenäistäkin luonnetta. Kun hän silmäsi taakseen, siellä perässä pyrkivää toveriaan, kuvastui kasvoille malttamaton ilme, joka kuitenkin pian vaihtui hymyksi ja leikiksi; häntä nähtävästi huvitti toverinsa näkeminen.
Ontrei olikin hänen reippautensa suoranainen vastakohta. Toinen jalka oli muodostunut kömpelöksi kämpäjalaksi, jonka hän vaivoin aina sai toisen edelle sijoitetuksi; oikea käsi oli kuivanut koukkuun ja koko ruumis oli käynyt hiukan vinoksi. Tukka oli pellavaista, niskasta tasaiseksi leikattua, leuassa tutisi liuhuparta. Silmät olivat siniset, ja loisti niistä avoimesti lempeys ja hyvyys sekä lapsen mieli. Ja kuitenkin saattoi hänen kasvoilleen joskus välähtää voiman, toiminnan ja tarmon ilme, joka ikäänkuin hetkeksi muutti koko miehen. Vaivaloisesti kävi häneltä kulku ja raskaasti nojasi hän sauvaansa, mutta matkan kuluessa osoitti hän tavatonta sitkeyttä, joka pani terveenkin kovalle koetukselle.
He vaelsivat synkässä erämaassa ja oli heidät yllättänyt sade ja myrsky sekä niiden mukana hämärä, joka kuusikkometsässä tuntui kaamealta. Oli kuin olisivat nuo savenkarvaiset pilvet olleet tuossa puiden latvoissa, joita vihainen tuuli pudisteli. Tieaukon päältä vilahti vielä pilven lomasta iltatähti kuin hukkuvan avunhuuto, kunnes sekin katosi. Arkuus ja vilun tunne, turvattomuuden ja hämärän salaperäinen orpous valtasi mielen, joka halasi pois tästä epäystävällisestä säästä.
— Ylen — alotti Ontrei päästyään odottelevan toverinsa kuuluville — ylen on nyt, veliseni, ilma paha joutuin matkata. Sinähän kyllä nuorilla ja notkeilla jaloillasi menet saman tyynellä kuin tuulellakin, mutta minun vaivaisen on vaikeampi. Mutta saattaapa sinunkin vauhtisi hiljentyä, ennenkuin ollaan perillä…
Hän hymähti leikillisesti ja vilkaisi salavihkaa nuoreen toveriinsa.
— Sinä olet, Ontrei, — vastasi tämä — hidas, mutta sitkeä. Pitäisi joutua kylään levähtämään. Nälkäkin on. Onko vielä matkaa pitkästi?
— Viisi virstaa ainakin. Mutta astutaanhan hartaasti. Harvan matkanhan perille niin nopeasti päästään kuin mieli tekisi. Ja kuitenkin, — kun ollaan kuoleman kanssa vastatusten, niin jopa onkin mielestämme silloin liian joutuin maallinen vaelluksemme suoritettu…
Ontrei huokasi, teki ristinmerkin ja jatkoi:
— Ei vapahtajakaan kiireesti kulkenut apostolein kera vaeltaissaan ajallisessa haahmossaan. Ja kuinka sattuikaan pyhälle Sosimalle, kun hän hengen herättämänä läksi Äänisen rannalta astumaan halki erämaan pohjoista kohti…
Tällä kohdalla tukahdutti Ontrein tavallista äkeämpi tuulen puuska, joka sai hänet peräti hengästymään. Edessä oli suon salmeke, jonka toisella rannalla metsä mustana ja uhkaavana odotti kulkijoita. Nuoremman tottumattomia veriä hiukan värähdytti ja hän pysähdytti Ontrein.
Mikä se?
Edestä metsästä kuului valittavaa kitinää ja tuulen outoa kohinaa. Rusahteli ja rasahteli, pelkäävä korva kuvaili ja kuvitteli, silmä näki näkyjä. Suuri risti kohosi tiepuolessa ja joukko valkoisia riepuja liehui tuulessa. Kaikki lapsuuden muistot kalmasta ja murhapaikoista lennähtivät mieleen.
— Mikä se on tuo risti tuossa?
— Risti? Vain muistutus matkamiehelle, että anoisi siunausta retkelleen. Hurskas ja hyvä kristitty uhraa palasen liinaisestaan sivu mennessään, saaden niin Jumalan siunauksen matkalleen. Ka, sittenpä ei haltian ja pahan valta häneen pysty.
Ja hartaasti risti nyt Ontrei silmänsä, kumarteli ja anoi siunausta.
— Ano sinäkin, veliseni, etteivät rosvot meitä yllätä, kehoitti hän toveriaankin, taas päästen jatkamaan:
— Niin, kuinkapa sattuikaan hurskaalle Sosimalle, kun hän Jumalan käskystä läksi matkalleen. Ylen olisi tietenkin ollut pyhälle miehelle mieluinen autuas ja pikainen kuolema, että olisi hän päässyt siihen elämään, jota niin palavasti halasi, mutta eipä suvainnut Jumala hänen siinä asiassa kiirettä pitää. Pitkän elämän hän soi hänelle, esimerkiksi kaikille Karjalan pakanoille, ja lopuksi sijan pyhimystensä joukossa. Niin kun hän nyt nuorena munkkina matkasi halki Karjalan Vienan rannalle, läpi synkeän pakanamaan, tapasi hän kerran tieltänsä sairaan miehen. Auta minua, pyysi mies, kylään vie, sillä kovin olen minä sairas ja äijälti on vielä matkaa. Minulla on kiire, vastaa Sosima, Jumala kutsuu minua, en vielä tiedä, mihin; hoidan sinua tässä, kunnes paranet, mutta kylään en voi palata. Ka, jos Jumalaa kunnioitat, niin vie kylään, rukoili vieläkin mies; ei sinun kiireesi niin suuri ole, ettet hyvää työtä ehtisi tekemään; kun teet, niin saat sitä suuremman palkinnon. Sosima totteli miehen pyyntöä, hoiti hänet terveeksi ja saattoi ihmisten ilmoille petojen kynsistä, jälleen lähtien iloiten matkallensa. Konsa hän sitten havumajassansa Solovetsin saarella, myrskyssä ja kylmyydessä, julmain pakanain uhkaamana, talven ja pakkasen keskellä nälkään nääntymässä palavasti Herraa rukoili, niin ilmestyi hänelle mies, joka toi ruokaa ja virvoitti pyhimystä ruumiillisella ja hengellisellä lohdutuksella. Ja miehen tunsi Sosima samaksi, jonka oli metsästä pelastanut. Se oli itse Spoassu… Vapahtaja näet…
* * * * *
Selittämättömän outo tunne valtasi nuoren miehen. Siinä yön hämyssä hänelle melkein vieraan, mutta lapsellisessa, taikauskon sekaisessa hurskaudessaan sittenkin niin tutun ramman rinnalla vaeltaessaan oli hän mielestään kuin salaperäisessä keskiajan maassa. Tie milloin vaipui synkälle suolle sumuun ja väijyvien rimpien keskeen, jossa jalka peläten haparoi tukea ja jossa pieninkin taakka selässä tuntui syntikuormaa raskaammalta, milloin kohosi kumisevalle harjulle, jossa myrskyn ääni soi kuin ylevän soiton humina. Silloin taas nousi jalka keveämmin ja mieli reipastui, kuta korkeammalle tultiin. Niin vaellettiin yössä ja hämärässä, vuoroin vaipuen, vuoroin nousten, mieli askarrellen oudoissa ja omituisissa ajatuksissa. Kaukaa lapsuuden muistoista se haki esiin erikoisia, ammoin unohduksissa olleita mielikuvia kristityn kolkosta vaelluksesta kuoleman varjon laaksossa, jossa saatiin kestää kamalat taistelut väijyvää kiusaajaa vastaan. Ja tuosta siirtyi aatos laajemmalle upoten alakuloiseen näkyyn alati vaeltavasta ihmisjoukosta, joka levottomana rientää aina eteenpäin, itsekään todella tietämättä, minne…
Hän katseli taas salaa Ontreita, kun tämä siinä kompuroi liukasta polkua, nähtävästi syviin mietteisiin vaipuneena. Hänen täytyi suorastaan ihmetellä sitä tarmoa ja voimaa, jota ukko osoitti. Toista kertaa oli hän nyt matkalla Karjalan kuuluun luostariin, ponnistellen kymmeniä peninkulmia läpi erämaiden. Ja kaiken tämän teki hän päästäkseen mielestään edes hiukan lähemmäksi sitä ihmeellistä päämäärää, joka hänen hengelleen kangasteli, saadakseen edes jotakin toivovaa varmuutta siitä, mitä hän sanoi sielunsa autuudeksi. Hartaasti ukon aatokset yleensä viipyivät pyhissä asioissa ja alati sai hän aiheita lapselliseen tapaansa ottaa esimerkkejä sanasta, jota hän vaikeasti selvitti Uudesta Testamentista. Siinä rinnalla sekoitteli hän uskomuksiinsa paljon vanhaa perittyä taikauskoaan ja loitsuhenkeä, joka oli hänellä verissä erottamattomana osana. Ja kaikessa tässä uskossaan ja varmuudessaan hänellä oli ehtymätön toivorikkauden, ilon ja elämänhalun lähde, niin että häntä saattoi väliin pitää aivan kadehdittavana henkilönä…
Nuorelle kulkijalle oli tässä ollut paljon uutta ja mielenkiintoista, jotain kehittymättömyydessään viehättävää luonnontilaa, joka oli tenhonnut hänet. Ääneti oli hän matkan varrella kuunnellut Ontrein hartaita jaarituksia pään nyökäyksellä hyväksyen hänen hurskaat arvelunsa siitä, mikä on ihmiselle tarpeellista taivaan valtakuntaan pääsemiseksi. Visusti oli hän varonut puolella sanallakaan heittämästä mitään varjoa tähän kirkkaasti pulppuavaan uskon, rauhan ja onnen lähteeseen…
— — — — —
Mietteistään havahtuen huomasi hän äkkiä astuvansa leveämpää ja raivatumpaa tietä. Ontrei laahusti väsyneenä hänen rinnallaan ilmoittaen kohta kylään päästävän, minkä kaukaa silloin tällöin kuuluva koirain haukunta todeksi vahvistikin. Lähestyttiin tiheämmin asuttuja seutuja, suurempia kyliä, joiden lävitse itää kohti vievä tie laajeni laajenemistaan, kunnes yhtyi Äänisen rannalta Vienan rannalle menevään valtamaantiehen. Sinne oli heidänkin mieli päästä, liittyä siihen pyhiinvaeltajain virtaan, joka sitä myöten joka vuosi näihin aikoihin vaelsi Valkean meren rannalle Sumaan, Solovetsin kuuluun ja pyhään luostariin sieltä päästäkseen. Ontrei oli sen niin tahtonut, sillä monet hurskaat miehet ovat silloin luostariin kulussa Venäjän kaikilta ääriltä, ja kalliita opetuksia kuuluivat he matkan varrella yksinkertaiselle kansalle jakavan.
Laantumatta ulvoi tuuli yhä, mutta sade oli lakannut ja pilvet olivat hajautumassa taivaalta. Kun metsä loppui ja kylän aukeama avautui eteen, vilahti taas taivaalta tuo äsken sinne hukkunut kesän kalpea tähti. Sen yläpuolelle kirkastui sininen, kuulakka öinen taivas, mutta alapuolella olivat synkkänä muurina vielä äskeiset myrskypilvet. Unen helmoissa uinuva aunukselainen kylä otti vaieten vastaan vieraat, antaen ainoastaan velvollisuudentuntoisen koiraparin kujalla ärhennellä. Mutta vaikenivat nekin, ja tyynesti avasi Ontrei parhaan talon pirtin oven ja painui sisään, nuoremman toverin seuratessa perässä. Oven suussa teki Ontrei hartaasti ristinmerkit, kumarsi nöyrästi ja anoi yösijaa matkamiehelle. Ja kun hän kysyttäessä ilmoitti "Solokoihin" mentävän, riennettiin vaeltajia palvelemaan ja yösijaa laittamaan.
Syötyään yksinkertaisen illallisen makasi hän kauan valveilla vuoteellaan Ontrein vierellä, miettien ja kuunnellen. Ontrei-parka luki iltarukouksiaan. Nöyrästi polvistuen sopotti hän puoliääneen ulkoa oppimiaan lukuja, tiheään ja yksitoikkoisesti, silmät raukeasti puoliummessa. Koko hänen sielunsa tuntui olevan mukana näissä sanoissa, joista hän tuskin kaikkia ymmärsi. Mutta hän tiesi, että ne olivat tehdyt ja kirjoitetut Jumalan kiitokseksi ja varjeluksen anomiseksi, ja se riitti hänelle. Ja kun ulkoa opitut rukoukset olivat loppuneet, puhui hän vielä kauan itsekseen, hiljaa liikutellen huuliaan. Silloin tällöin kuuluvasta sanasta saattoi ymmärtää hänen nyt rukoilevan kotia jääneiden, nuoren toverinsa ja kaikkien lähimmäisten puolesta…
Kuta lähemmäksi siinä uni hiipi nuorukaisen mielikuvitusta, sitä enemmän nautti hän olotilastaan. Kulttuurin veltostuttamat jäsenet olivat jo saaneet perinpohjaisen kohennuksen, väsymys ja lämmin raukaisi niitä suloisesti, ja levon tunne tuntui ihanalta. Olipa kuin olisi hän ollut muumio pyramiidissa, jonne maailman myrsky ei kuulu…
Hän vaipui uneen, mutta mielikuvitus jatkoi leikkivää työtänsä.
Hän oli olevinaan kaukana poissa, ei oikein tiennyt, missä, mutta ihanassa etelän maassa hän oli. Ontrein kanssa he nytkin vaelsivat, mutta Ontreilla oli nyt turbani päässä, ja yllään vain jonkunmoinen liinainen kauhtana. Jalat hänellä olivat paljaat, ja kädessä kuppi, johon armeliaat ihmiset antoivat almujansa. Niin he vaelsivat pitkin suoraa ja leveää tietä, joka vei yli upean tasangon, kaukana häipyen sinervään vuoristoon. Paljon kansaa kulki tätä tietä heidän mukanansa, ja he olivat Ontrein kanssa heidän vertaisiaan. He keskustelivat pyhistä asioista ja pohtivat autuuden oppia, väitellen siitä, mitä ihmisen olisi parasta ajallisen vaelluksensa aikana tehdä, ja väliin kiivaillenkin oikean tien puolesta. Ja kun hän juuri leikillä kuvaili Ontreille rauhan ja levon ihanuutta, kiivastui Ontrei kovin, huutaen jyrähtävällä äänellä: oikea lepo on Jumalassa! Ja samalla kosketti Ontrei, joka oli kasvanut oudon suureksi ja korkeaksi, häntä sauvallansa. Hän tunsi äkkiä keventyvänsä ja kutistuvansa, kunnes rupesi vaipumaan alaspäin. Hän vaipui, vaipui, tunsi äärettömän tyhjyyden ympärillään, tunsi olemattomuuden ihanan ja ijankaikkisen rauhan, saattaen kuitenkin sanomattomaksi vastakohtanautinnokseen verrata sitä olemisen kuvaamattomaan tuskaan. Tämä on varmaankin Buddhan "nirvana", aikoi hän juuri ihastuen lausua, kun hänen ajatuksensakin jo seisahtuivat ja hän vaipui todella raskaaseen, pitkällisen rasituksen ja miettimisen aiheuttamaan uneen.
Uneen oli jo vaipunut Ontreikin; liuhuparta vain silloin tällöin liikahti unimatin hänenkin mieleensä ennenkuvailemattomia autuuden iloja esitellessä.
III.
KAKSI PYHIINVAELTAJA-NAISTA.
Hyvän sait, hyvän tapasit,
Hyvän luojasi lupasi,
Hyvän antoi armollinen.
Vaeltava ritari ei saanut lannistua mistään vaivoista ja vaaroista, vaan oli hänen uhrattava elämänsä ja voimansa juuri sellaisten etsimiseksi, että ne kestettyinä koituisivat hänen nais-ihanteensa yhä suuremmaksi kunniaksi ja maineeksi. Niin voi hän joutua lumottuun metsään, jossa salaperäisessä hämyssä hänen aistinsa huumautuivat ja jossa hän saattoi sattua jopa hänellekin, itse sadun vaeltavalle ritarille, outoihin ja ihmeellisiin seikkailuihin. Houkuttelevimpana niistä on kaikkien aikojen vaeltaville ritareille mieleen kuvastunut seikkailu lemmen ihanalla vuorella, joka tuolta mielikuvitelmain lumometsästä alati tenhoavana viittaa. Väitetäänpä, että sinne juuri, lumotulle lemmen vuorelle, vetää kaikkia vaeltavia ritareita salainen ja sammumaton halu. Keskellä hartauden harjoituksia, keskellä taistelun tuoksinaa, keskellä elämän kiihkeintä kamppailua, kuuluu äkkiä salaperäinen kuiskaus sydämestä, vastustamaton vaatimus, käsky: tule! Ja käsi seisahtuu, kaiho valtaa mielen. Ritari vaipuu mietteisiinsä, lähtee vaeltamaan ja harhailee pian lumotussa metsässä loihtu-kaikujen leikkikaluna. Mitä hakea, mitä etsiä! Virvatultako, joka levottomana kuolleitten ritarien haudoilla väräjää, onneako, jota metsän utuiset hengettäret ilakoiden uskottelevat? Ei voi sanoin päämäärää nimittää, ei selittää, hakea ja etsiä on vain käsky, kulkea ijäti kysymys huulilla. Ihanana viittaa tuolta tuulentupa, uljaana kohoaa sieltä linna ja avosylin odottaa siellä sadun Paribanu, haltijattarista kiehtovin. Mutta lähelle tullen kuva vaihtuu, näky katoaa, ja ilkeä arki irvistää puun oksalta vastaan…
— Ontrei, sano minulle, oletko koskaan rakastanut?
He kulkivat hiottavassa helteessä leveätä maantietä pohjoiseen päin. Pehmeähiekkaiseen tiehen vaipui jalka nilkkoja myöten, joten astunta tuntui raskaalta; paarmapilvi seurasi heitä uskollisesti, koettaen saada väkisinkin tilaisuutta kiduttajan työhön hikisellä kaulalla. Kangas valkoisine jäkäläpeitteineen ja siinä kasvava hongikko tuntuivat aivan hehkuvan kuumuudesta.
Kysymys tuli Ontreille odottamatta. Hän pysähtyi, pyyhki hikeä otsaltaan ja kysyi vuorostaan puoleksi hymyilevä, puoleksi epäilevä, mutta samalla kuitenkin hiukan surumielinen ilme silmissään:
— Että mielitietyn taioissako?
— Niin.
— Olen.
Nyt oli ensimäisen kysyjän vuoro ällistyä. Hän oli odottanut kansanmiehen tapaista kiertelevää vastausta, leikiksi lyöntiä tai muuta sellaista, eikä ollut arvannut varautua tällaista vakaata suoruutta vastaan ottamaan. Hän oli vaiti, keskustelua jatkamatta.
Heidän edellään kulki kaksi naista. Toinen oli vanha mummo, jonka hän oli nähnyt äsken venäläisessä majalassa, mutta toista hän ei ollut siellä huomannut. Päättäen askeleista oli hän kuitenkin nuorempi, sillä kulku kävi keveämmin ja vartalo notkahti myöskin silloin tällöin nuorteasti. Vähitellen heidän välimatkansa lyheni, kunnes he pian kulkivat peräkkäin maantien reunaa. Häveliäästi hän sentään jättäysi naisista hiukan jälemmäksi, huomaten kuitenkin kuuntelevansa jännityksellä, minkä sointuisella äänellä nuorempi vanhemman kiivaaseen sopotukseen vastaisi. Mutta vastaus oli niin hiljainen, ettei ääntä juuri kuulunut, ja pettyneenä huomasi hän jälleen jäävänsä naista tarkastelemaan. Takaa kuuluvat jonkun venäläisen ajajan yksitoikkoiset huudot saivat naisen sitten vilkaisemaan taakseen, ja silloin vilahtivat kasvot hetkiseksi näkyviin. Samalla kosketti Ontrei toverinsa käsivarteen.
— Veliseni, sanoi hän nöyrästi, menemme naisten edelle ja jätämme heidät.
Hän ymmärsi kyllä Ontrein tarkoituksen, mutta ei ollut tietävinäänkään.
— Miksi niin? kysyi hän huolettomasti.
— Älä katso tätä kaunokaista neitoa, veliseni, lähde edelle ja unohdamme heidät. Ei sovi sinun nyt pyhällä matkalla, eikä sovi muutenkaan tämän nuoren naisen suosiota hakea.
Omituista oli, että hänen täytyi tunnustaa ukon ymmärtäneen hänet puolittain oikein. Heti nähtyään naisen nuoreksi, ja, kuten nyt tiesi, myös harvinaisen kauniiksi, oli aivan vaistomaisesti melkein itsetiedoton rakastumisen ja omaksi saamisen heräävä tunne hänet vallannut. Se ei ollut ajattelua eikä suunnittelua hänen puoleltaan, se oli vain salaista luontoa, veren ihanaa runoutta, joka kuuluu kuin hieno kuiske lumotusta metsästä. Mutta ukon herätyksestä hän huomasi mahdollisuuden tuon tunteen syntymiseen, pelkäsi sitä itsekin ja sanoi alistuen:
— Sinä olet, Ontrei, taaskin oikeassa. Lähdemme, menemme edelle.
Sivu mennessään ei hän kuitenkaan voinut olla naiseen katsomatta. Silmien eteen vedetyn huivin alta vilahti kaksi tähteä ja tumman ihon kauneutta lisäsi vielä läpikuultava punerrus, joka hitaasti levisi yli kasvojen. Otsa oli matala, kasvot kapeat, kulmakarvat korkeat ja kaarevat, nenä omituisen kauniisti ja sopusuhtaisesti kyömyllä, suu lämmin ja leuka sievästi pyöristynyt. Vaatemyttyä kantava käsi oli sangen kapea ja valkoinen, ollakseen, kuten hän otaksui, vain tavallisen työläisnaisen käsi…
— Kuule Ontrei…, yritti hän leikillä…
— Menemme, menemme, hoputti tämä. Vaieten olivat naiset väistyneet tien toiselle puolelle ja vaieten menivät toiset sivu. Vasta hetken päästä loihe Ontrei puhumaan. Hän lausuilihe sanojaan kuin säälillä ja lohdutellen, kuin ymmärtäen, että mahdollisesti pienenpieni katkeruuden pisara oli saattanut toisen sydämeen jäädä.
— Suunnattomat olivat kiusaukset — puhui hän taas hurskaasti — pyhällä Sosimalla yksinäisyydessään Solovetsin autiolla saarella. Lähti näet sieltä ensi talvena pyhä Hermanni mantereelle ruoan ja muiden tarpeitten hakuun jättäen Sosiman yksinäisyyteen. Ja alkoi pyhimykselle niin ankara kiusauksen aika, että ellei Jumala olisi häntä alituisesti vahvistanut, hän olisi kaiketi, ellei toisin ollut jo alusta määrätty, langennut johonkuhun noista moninaisista viettelyksistä. Niinpä saatana tässäkin erikoisesti käytti kauniin naisen haamua kiusauksen aseena. Yön pimeydessä, kun pyhä mies syntinsä tunnossa havumajassaan kovalla vuoteellaan vaikeroi, valkenee äkkiä maja ja hänen eteensä ilmestyy nainen ihanasti hymyillen ja käsiään ojennellen. Lähde pois saarelta tästä kurjuudesta, mene kauas etelän maille, siellä odottaa sinua suuri valta ja vaikutus sekä ihana elämän hekuma! Mitä täällä saarella teet paleltumassa, kelle on siitä hyötyä? Eihän voi olla Jumalan tahto, että hautaat itsesi tänne erämaahan! Ja kun meri jäätyy, tulevat karjalaiset eräretkelle ja tappavat sinut. Lähde pois, etelän mailla tulen luoksesi. Näin puhui kiusaaja, vietellen ojennellen käsiään ja koettaen herättää pyhimyksessä synnin himoa. Mutta hän taisteli kovasti vastaan, rukoillen voimaa Jumalalta, joka häntä auttoikin, vapauttaen hänet saatanan loihtunäyistä. Vältä kiusausta, vältä, se on paras, se paras, se, se-e-e…
Moneen kertaan vakuutteli tätä hurskas Ontrei, veisaavalla äänellä venytellen viime tavuaan. Nuorukainen hänen rinnallaan kuunteli häntä hymyillen, aikoen jo ruveta ukon kanssa tarkemmin pyhästä Sosimasta ja hänen elämänsä vaiheista keskustelemaan, kun jälestä kuuluva pieni kirkaisu sai heidät katsomaan taakseen.
Äsken heidän takaansa kuulunut ajaja oli saavuttanut naiset ja pysähtynyt heidän kohdalleen. Nuorempaa heistä näkyi tarantassissa istuva leikillisesti vetävän kädestä puoleensa. Siitä kirkaisu ja vanhemman naisen toruva ja äänekäs hätä.
Vilahduksessa ja huolimatta Ontrein rauhoittelusta oli nuorukainen troikan luona. Tummapartainen, naurava ja hyvännäköinen venäläinen piti tyttöä kädestä kiinni, iloisesti häntä puoleensa suostutellen ja leikkiä laskien. Nähdessään nuorukaisemme kiireesti lähestyvän, päästi hän neidon, antaen käskyn ajajalleen. Heti läksi troikka liikkeelle, ja herra troikassa vilkutti ystävällisesti nuorukaiselle kättään, ikäänkuin sanoakseen, ettei mitään pahaa oltu tarkoitettu. Tyttö ja mummokin olivat jo vironneet säikähdyksestään. Kooten kaiken venäjän kielen taitonsa kysyi nuorukainen hengästyneenä, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Nuorempi järjesti hiestyneenä huiviaan ja epäjärjestykseen joutunutta tukkaansa, vanhempi kiiruhti selittäen vastaamaan:
Ei ollut mitään erityistä tapahtunut. Tuo vallaton mies oli tarjonnut sijaa tarantassissa, ja kun siitä ei oltu huolittu, oli hän muka väkisin ajoneuvoihinsa vetänyt. Hyvä oli, kun sattui muita matkalaisia, ettei pitemmälle leikissään mennyt, vaikka ei hän tietysti mitään pahaa olisi lopuksikaan voinut, tuskinpa tahtonutkaan tehdä. Voi, voi, kuinka oli turvatonta kahden naisen näillä erämaan teillä vaeltaa, turvatonta, herra, kovin turvatonta!
Nuorempi nainen otti huivin päästään paljastaen kauniit kasvonsa kokonaan ja kääntyen nuorukaisen ihailevien silmien edestä punehtuen pois. Tämä näki nyt, ettei hän voinut olla mikään tavallinen sen seudun tyttö, sillä siksi hienostunut oli hänen kasvojensa ilme ja siksi säilynyt hänen kapea ja valkoinen kätensä.
— Miksi ette aja? kysyi nyt nuorukainen.
— Herrat vain ajavat, ei talonpojat, vastasi mummo hiukan salaperäisesti, lisäten sitten:
— Me menemme Solovetsin monasteriin.
— Sinnehän mekin, ilmoitti nuorukainen, ja ehdotti sitten aivan luonnollisena asiana:
— Yhdessä käykäämme, niin eivät enää tahdo ajoneuvoihinsa?
Mummo ei sanonut mitään, katsahti vain epäilevästi seuralaiseensa.
Mutta kun tämä nyökkäsi päätään, rupesi hän suostumaan.
— Kuka sinä olet, herra? kysyi hän. Avomielisesti teki nuorukainen selkoa itsestään, esittelipä Ontreinkin, jonka nähdessään mummo hiukan hymähti. Mutta kun nuorukainen vuorostaan uteliaana kysyi, ketä he sitten olivat, ja mummo aikoi ruveta vastaamaan, estikin sen neito äkkiä supisten mummon korvaan jotakin.
— Menemme sitten, sanoi nyt mummo lyhyesti.
Nuorukainen ja neito kulkivat edellä, vaiti ollen ja vakavina, takana tulivat mummo ja Ontrei, edellinen hiukan vaivatun näköisenä. Ontrei asteli laahustaen, onnetonna muodoltaan, usein kuivaten hiestyvää otsaansa ja mietteissään huuliaan liikutellen, mummo kulki vihaisesti kättään tuiskien ja itsekseen nähtävästi äskeistä sattumaa sadatellen.
Tie kohosi nyt ylöspäin pitkin tuuheametsäisen harjun selkää. Kun päästiin harjun päälle ja metsä ei enää näköalaa peittänyt, avautuikin se laajana joka taholle. Maa oli kasautunut aikojen mullerruksessa kummuiksi, joiden rinteet peitti tuuhea metsä, miellyttävä vuoroin tummassa, vuoroin vaaleassa vihreydessään. Tuolla laaksossa harjun juurella kiemurteli pieni salojoki, hakien uraa, mistä pääsisi puikahtamaan pois tästä mäkien ja laaksojen sokkelosta, nähtävästi tuolta kaukaa välkkyvän järven helmaan. Vaarojen laelta siintivät kauas suuret koivut, järven rannalta kultaristinen kirkko ja tuolta kaukaa erotti silmä talon tapaista, kaivon vintin kaltaista, merkkiä kylästä ja ihmis-asunnosta. Mutta tuolta toisaalta, tummimman metsän keskeltä, kumpuili ilmaan hienoinen savupatsas; vaeltajan silmä huomasi sen kummastellen, ruveten kuvittelemaan kaikellaista, mutta rauhoittuen sitten tuohon järkevään otaksumaan, että siellä olikin niittymiesten aidankorjaustuli. Ilmassa väreili kesän lämmin auer, mielessä pääsi valtaan suloinen ja terve raukeus.
Nuori nainen istahti väsyneenä pitkän mäen noususta tien viereen kivelle, jääden katsomaan edessänsä avautuvaa maisemaa. Nuorukainen istahti hänen lähellensä, mutta mummo vielä lähemmäksi. Ontrei taas kyyssähti taammaksi, tylsän näköisenä ruohon kortta pureskellen.
* * * * *
Salon tuttua maisemaa vaieten katsellessa ja yksikantaan väsyneitä huomautuksia toisten kanssa vaihtaessa kantautui nuorukaisen sieluun muistoja kuin unelmia ja näkyjä menneiltä ajoilta. Lapsuuden kadonneesta maailmasta selvisi eteen kuva samallaisesta seudusta saloineen, järvineen, kirkkoineen ja kumpuilevine vaaroineen. Vaarain keskellä levisi järven selkä saarettomana ulappana ja kehyksenä kohosivat tummametsäiset kukkulat kaikkialla. Kaukaisena kohinana kuului järven toiselta puolen kosken pauhu, kun sydänmaan ruskeat vedet lähtivät purkautumaan kohti hautaansa, meren syliä. Mutta järven toiselta puolen siinti niemen nenästä kirkko, niin kaukaa, että se näytti puoleksi veteen uppoavan. Sinisten salojen takaa saapui vakaata kansaa kirkolle, josta kellojen kumina kantautui yli vetten hiljaisena kaikuna pienen pappilan kartanolle. Lähestyi kirkkoon menon aika, jolloin pastori astui huoneestaan, lähtien kulkemaan rantaan. Hänen seuraansa liittyi pian suntio, tuo kunnollinen, mutta hiukan leikkisä mies, joka pitkillä kinkerimatkoilla sopivasti osasi papillista ystäväänsä leikinlaskulla ja pienellä viattomalla kepposella huvittaa. Joukkoon liittyi vähitellen juurevia isäntämiehiä, jotka katsoivat jonkunmoiseksi kunniaksi päästä kirkkolahden poikki pastorin venheessä. Astuttiin hiljaisina, silloin tällöin huomauttaen jotakin ilmoista ja vuodentulon toiveista, kunnes saavuttiin rantaan. Siellä suntio vikkelästi lykkäsi venheen vesille, meni perään huoparimillaan venhettä vakauttamaan siksi kunnes pastori asettui paikalleen, jonka jälkeen muita tuli mukaan sen kuin venhe kantoi. Niin sitten lähdettiin, ja suntio ohjasi täysin lastattua alusta tyynesti kohti kirkkorantaa. Joka suunnalta nyt soutikin venheitä kuin vesilintuja, sillä laajat vedet halkoivat seutua. Mies oli jokaisessa perässä, naiset soutivat ja valkoiset paidanhihat vilkkuivat. Vasta aitasta otetuista vaatteista lemusi hauskasti hajuheinän tuoksu, naiset nauroivat ja siellä täällä viiletti pikku poika kaislan korrella veden pintaa. Jo tultiin kirkkorantaan. Korkeita ja kauniita koivuja kohosi kirkon ympärillä, piha oli kauniina nurmena ja koivikossa kasvoi runsaasti mustikoita. Pappi poistui sakastiin, mutta kansa jäi vielä kirkon edustalle siitä vähitellen sisään siirtyen. Siellä lukkari jo veisasi ankarasti hojottaen ja katsellen seurakuntaa tuolla alhaalla lasiensa alatse. Kun pastori, jonka laulannolliset taipumukset eivät olleet hänen intonsa tasalla, sattui vetämään messuansa väärään, antoi lukkari, joka tietenkin tahtoi olla mainittavan hyvä siinä suhteessa, hermostuneella ilmeellä pastorille merkin, että kyllä nyt kaikki on menossa hullusti, minkä johdosta vakaa pastori rupesi hämillään erikoisen tärkeästi kurkkuansa kakistelemaan. Mutta päästiin siitäkin, ja niin alkoi saarna, pitkä ja perinpohjainen, jota tuontuostakin sisään pyrkivä koira, itkevä lapsi tai ikävystyneenä ulos laahustava sarkapöksyinen seurakuntalainen keskeyttivät. Niin kestettiin sekin, kunnes se loppui ja päästiin taas veisaamaan. Silloin oli vikkelän suntion vuoro esiintyä. Kourassaan pitkävartinen kolehtihaavi, jonka pussi oli helmiompeleilla koristeltu, hän hiiviskeli pitkin käytäviä kuin varas yöllä pistäen pyydyksensä äkkiarvaamatta aina sinne, missä syntisen pää näytti raskaimmin alas nuokahtavan. Kilaus sieltä, kilaus täältä osoitti, että jotakin aina haaviinkin pudotettiin. Ja kun niin oli kirkonmenot saatu loppumaan ja luettu kuuluutukset, lähdettiin kiireesti lahden yli takaisin soutamaan. Mieliala oli nyt pirteämpi, sunnuntain pyhä tunnelma rupesi arkeutumaan, ja pastorikin salli itsensä mielihyvällä ajatella vaatimatonta päivällistään. Sielläpä se pieni ja pyöreä pastorska jo odottelikin ukkoaan pihalla pojat hameen helmoissa. Jos kirkko tuliaiset olivat olleet hyvät, saattoi vikkelä suntio saada päivälliskutsun, ja livahtipas joskus joku isännistäkin mukaan…
— — — — —
Hän heräsi mietteistään, jotka olivat kantautuneet kauas nykyhetkestä salon tutun näköisen maiseman harhauttamina. Aurinko oli jo sivu puolen päivän ja salon yllä väreili jo se kypsä ja tyydytetty valaistus, joka on niin erilainen kuin aamun virkeys ja aavisteleva toivorikkaus. Neidolla tuossa hänen vieressään oli huivi valahtanut niskaan; lämmin, päivettynyt ruskeus valaisi hänen kasvonsa ja hiussuortuvat pyrkivät vallattomina liehumaan tuulessa. Katseessa, joka syventyy kauas tuonne taivaan rantaan, on uneksiva ja ajatteleva, ehkä suruinenkin ilme…
Ontrei nousi vihdoin ja sitoi hitaasti reppunsa selkään.
— Ka, lähtekäämme, sanoi hän tyynesti ja teki ristinmerkin, alkaen astua somerista maantietä.
— Lähtekäämme, sanoivat toisetkin ja kulkivat hänen perässään vaiti ollen, nuorukainen ja neito rinnakkain, vanha mummo laahustaen perässä.
Aika oli jo lähteäkin, sillä kaukana oli vielä heidän päämääränsä.
Siinä kulkiessaan ajatteli hän, kuinka omituisesti joudutaan tovereiksi näillä yhteisillä poluilla vaellettaessa. Ketä olivat nämä naiset ja mikä oli heidän salaisuutensa? Miksi menivät he Solovetsiin ja mikä oli se asia, jonka täyttyminen olisi heille ollut mieluisin tapahtuma? Sitä aavistellen hän siinä kulki ja tunsi viihtymystä tuon ihanan naisen läheisyydestä.
IV.
OUTOJA TAPAHTUMIA TSHAINAJASSA.
Panen nyt maata maan luvalla,
Maan luvalla, puun luvalla,
Kaiken kartanon luvalla;
Kiesus kilpi,
Maaria miekka,
Varani vakaa Jumala.
Yhä useampia Solovetsiin menijöitä kokoontui illan hämyssä kylään, hakien majapaikkaa stantsijasta eli kievarista, tai muualtakin. Oli siinä nuorta ja vanhaa, oli puolivaivaistakin, mutta kaikkia elähdytti sama into, halu ehtiä Pietron päiviksi tuohon kuuluun monasteriin siellä vihreältä välkkyvän Valkean meren helmassa, saarella merellisellä. Oli tuossa parvi tummaihoista kansaa, miehiä ja naisia, tulleita kaukaa Venäjän sydämestä. Halu nähdä pyhä luostari, rukoilla pyhillä paikoilla, hämärä into ansioitua hengellisen, mystillisen elämän alalla, oli saanut heidät tarttumaan matkasauvaan ja lähtemään kesken työn hyörinää tälle pitkälle matkalle. Heidän sielunelämänsä haaveellinen suunta, uneksimisen miettivä ilme, tuntui heidän tummasta katseestaankin, kun he tuossa nojaten pihan aitaan nauttivat alkulevähdystä matkansa jälkeen. Oli tuossa joukko karjalaisia, joiden eloisa puhetapa heidät pian heimolaiselle ilmoitti, ja joihin Ontrei heti tuttavallisesti liittyi. Vaieten viivähtivät pihalla mummo ja neito, ikäänkuin epätietoisina siitä, minne kääntyisivät.
Ilta tummeni yhä siksi omituiseksi kuulakkuudeksi, joka on pohjolan yölle erikoinen. Oltiin vielä siksi etelässä, ettei valo ollut riitelemättä vallalla, mutta kuitenkin siksi pohjoisessa, ettei yö juuri hämyä pimeämmäksi päässyt. Salaperäistä oli kylän pitkällä kujalla, jossa punamekkoiset naiset ja pitkätukkaiset miehet pujahtelivat. Nuorison kisakentältä kuului heidän leikkilaulunsa yksitoikkoinen loilotus, ja saunan ovesta sieltä täältä pullahti ilmoille löylyn pilvi ja punaiseksi vihdottu olento, joka huohottaen seisahtui edustalle, puhallellen ja hikeä hellittäen.
Pienessä tshainajassa, jonne he lopuksi päätyivät yösijaa hakemaan, oli sakeanaan tupakansavua ja väkeä, kaikilla väkevä mahorkkasavuke suupielessä. Hurskaampi ja hiljaisempi vaeltajakansa oli nähtävästi hakenut majaa muualta, ja ainoastaan suruton kansa, jonka mieli oli maallisissa ja joka ansaitsi leipäänsä monella muotoa, piti enemmän tällaisen paikan ilmapiiristä. Häntä hiukan kummastutti, että Ontrei oli vienyt hänet tänne, mutta kummastuvan siitä näytti Ontrei itsekin. Kaipa paikka oli ollut aikaisemmin, hänen edellisellä matkallaan, rauhallisempi. Väestö oli huoneessa sangen kirjava, alkaen lammasnahkalakkisesta tattarista aina erääseen komeaan, mustaviittaiseen kaukaasialaiseen saakka; jälkeenpäin sai hän tietää miehen olleen tänne poliittisista syistä etelästä karkoitettuja, joka kyllä sai olla vapaana, mutta ei saanut minnekään matkustaa ja oli pakotettu säännöllisesti urjadniekalle näyttäymään. Silmät tuikeat kuin sysipalat loistivat karvalakin reunan alta, kauniista, miehekkäistä kasvoista. Isäntä oli punakka ja pönäkkä isovenäläinen, jonka niska oli ajeltu sileäksi ja tukka leikattu tasaiseksi. Esiliina vyöllä hän siellä jakeli määräyksiään pitäen yhtämittaa vireillä keskustelua pöydän lähellä olevien kanssa. Seinällä hänen takanaan oli revolveri, mikä osoitti, että niitäkin elämän ilmiöitä, joissa tällaistakin asetta tarvittiin, saattoi näiden hirsiseinäin sisällä esiintyä. Revolverin nähdessään nuorukaisemme ajatteli hymähtäen sitä pienois-asetta samaa lajia, joka uinaili täydessä viattomuudessa hänen housujensa takataskussa, ja jolla oli korkeintaan jonkunmoinen periaatteellinen merkitys. "Mutta pyhiinvaeltajan aseena olkoonkin uskon kilpi ja hengen miekka", koetti hän lohduttaa itseään.
Hänen ja Ontrein tulo näytti herättävän melkoista huomiota. Puheen sorina lakkasi ja kaikki kääntyivät heitä katsomaan. Ontrei teki nöyrän hyvän illan, mutta nuorukainen ei saanut sanotuksi mitään, seisoipahan vain. Mutta vastaanotto olikin kaikin puolin hyvä. Nähtyään hänet puvusta tavallista matkalaista paremmaksi, riensi isäntä kohteliaasti pöytänsä takaa kyselemään, mitä haluttaisiin. Kuultuaan yösijaa haettavan, ilmoitti hän kohta, että sellaisen tietysti sai, mutta että, kuten näkyi, tupa oli aivan täysi. Kuitenkin lisäsi hän käsiään levitellen:
— Mutta jos kamarin tahdot…?
— Anna kamari sitten…
Puhe oli alkanut uudelleen heidän ympärillään, ja äänekkäämpänä kuin äsken. Jo tuli muuan heidän luokseen ja kysyi, minne oltiin matkalla.
— Solovetsiin…
— Ka, Jumala apuun matkamiehelle!
Käskettiin istumaan. Pöydän lähellä oleva seurue vietti erään tuttavansa läksiäisiä. Sumaan Valkean meren rannalle oli tarkoitus mennä ensin ja siitä monakkojen laivoilla Solovetsin kautta Arkangeliin, jossa veli oli kauppiaana. Paloviinaa oli ostettu ja juotiin sitä nyt runsaasti. Oli siinä tavallista puhdistettua viinaa, oli pihlajanmarja- ja muutakin makeata viinaa. Palanpainimeksi oli hankittu anjovista, mitä näyttiin pidettävän erittäin harvinaisena ja kallisarvoisena herkkuna. Väkijuomaa kaadettiin pesemättömyydestä harmaiksi käyneisiin juomalaseihin, melkein reunoja myöten, ja tyhjennettiin lasit sitten monien kaipausten sanojen ja vakuuttelujen sekä hellien hyvästelyjen ohella samalla keikauksella pohjaan saakka. Erittäinkin näytti eräs tummapartainen mies olevan väkijuoman ihailija. Kallistaessaan tulista nestettä suuhunsa taivutti hän vähitellen, sitä myöten kuin juoman suuhun valuttaminen teki sen tarpeelliseksi, koko ruumistaan taaksepäin, ja kun hän vihdoin oli päässyt määrättyyn kaarevuuteen, loi hän äkkiä tähän saakka ummessa olleet silmänsä hartaalla autuuden ilmeellä kohti kattoa, niin että vain valkuaiset näkyivät täällä alhaalla maan päällä oleskeleville. Näki, että hän piti viinasta ja nautti siitä. Puhuttiin äänekkäästi, poristiin, jopa vähän halattiinkin.
Nuorukainen katsoi tuota oudostuen. Hän oli ollut juomaseuroissa mukana paljonkin, mutta siellä oli tällainen avonainen viinanhimo visusti salattu. Hänellekin tarjottiin ystävällisesti, ja kun hän kiitti ja kielsi, tarjottiin uudelleen sokeroitua viinaa. Nyt täytyi hänen turvautua siihen hätävalheeseen, että hänen terveytensä ei sallinut hänen nauttia väkeviä juomia. Mutta sille vastaukselle naurettiin mahdottomasti, sillä tiesihän lapsikin, että viina juuri oli "lääkettä". Mutta hyvät kuomat oltiin silti, eikä häntä sen enempää häiritty.
Ontreillekin tarjottiin, mutta hänkin kieltäytyi maistamasta, sillä eihän sopinut pyhällä matkalla olevan viinaa nauttia. Eikö sopinut? Ontreillekin naurettiin, sillä Solovetsiinhan tässä olivat muutkin matkalla, mutta siitä huolimatta maistelivat. Ah! veliseni, ilot ovat pienet maailmassa. Niitä suurenna, älä halveksi hetkeä, jolloin voisit ne laajentaa.
Ja tuo mustapartainen Bacchuksen palvelija vaipui eräänlaiseen filosoofiseen mietiskelyyn viinan merkityksestä inhimillisen ilon lisääjänä ja elon taakan keventäjänä. Hän puhui hellästi, tietämättä enää, kelle, hän levitti käsivarsiansa sulkien väliin jonkun kuvittelemansa olennon rakkaaseen syleilyynsä, ja hän vienonsi äänensä niin sulavaksi ja hennoksi, ettei olisi voinut uskoa sen lähteneen siitä samasta kaulasta, josta äsken oli mennyt viinaa kuin vettä merenkurkusta. Tupakansavu pimensi tuvan puolipimeäksi, seurue pöydän ääressä sai kynttilänpätkän valokseen ryhmittyen sen ympärille eriskummalliseksi piiriksi, josta vapajavassa valossa näkyi milloin välkkyviä silmiä, milloin vaahtoisia suita, milloin rasvaisia naamoja ja punaisia sekä mustia täysipartoja. Tuvan muu osa painui pimeään, pitkin penkkejä ja lattiaa makasi nukkuvia matkalaisia huoletonna kuorsaten. Oven suussa istui käsiinsä nojaten kiiluvasilmäinen kaukaasialainen, joka koko illan oli vaiti ollen seurannut tuvan tapahtumia.
Nuorukaisesta tuntui kuin olisi hän joutunut johonkin sadun paikkaan, jossa tummat paholaiset viettivät tulensa ympärillä juhliaan. Outo huone, kieli, kansa, yleensä koko ympäristö, tuntui hänestä taas niin omituiselta ja ennen aavistamattomalta, ettei hän tahtonut voida aisteihinsa uskoa. Kun hän Ontrein havahduttamana kääntyi ovelle päin lähteäksensä, loi siinä istuva etelän poika häneen läpitunkevan katseen, niin terävän, että hän säpsähti ja kysäisi Ontreilta:
— Näitkö sen miehen siinä oven suussa?
— Näin. Koko illan siinä istui… taaskin.
— Kuinka niin?
— Hän on aina iltaisin tässä tshainajassa… Tuossa istuu samalla paikalla ja tuijottaa ihmisiin. Ei puhu mitään, ei ketään häiritse, on niin kuin jotakin odottaisi. Kolme vuotta kuuluu jo olleen tänne karkoitettuna kaukaa jostakin etelästä, mutta ei pääse vielä palaamaan. Helpotettu rangaistus kuuluu tämäkin olevan.
— Mitä hän on sitten tehnyt?
— Sitä ei tiedetä.
He hapuilivat pimeän etehisen toiselle puolelle, jossa tuo heille luvattu kamari oli. Sekin oli pimeä, sillä akkuna oli mennyt rikki ja oli peitetty jollain vaatteella. Nuorukainen heittäytyi täysissä pukimissaan vuoteelle, mutta Ontrei vaipui maata lattialle, pannen laukkunsa päänaluseksi.
— Joutaakin syntinen ruumis rääkkäytyä, hymähti hän.
Ontrein ääni oli melkein niinkuin alakuloinen. Hänen iltarukouksessaan ei ollut nyt sitä lapsellista luottamusta ja voimaa, joka aina oli ollut sen erikoisleimana, vaan särähteli hänen äänestään tuska. Pirtin ovi kuului aukenevan ja sieltä tulivat suurella rymäkällä erojaisten viettäjät. Valtava porina täytti pimeän etehisen, joku hapuili kamarin ovea, vetäisi sen auki ja huusi kovalla äänellä ja sorahtelevalla kielellä:
— Rauhallista yötä!
Ontrei katsoi parhaaksi vastata, mutta nuorukainen ei sanonut mitään. Kovalla paukauksella lyötiin sitten ovi kiinni ja mentiin ankaralla jytäkällä alas portaita. Kylän raitti kajahteli seurueen äänekkäästä keskustelusta. Matkalaiset käänsivät väsyneinä kylkeä ja odottelivat lepoa ja unta. Pian hiljenikin kaikki, Ontrei lakkasi rukouksistansa, ja kohta olivat molemmat unen helmoissa.
— — — — —
Miten ihania aikoja ne menneet nuoruuden päivät! Hän huomasi äkkiä seisovansa kotikaupunkinsa rantatorilla, niska kenossa katsomassa, kuinka tavattoman korkealle luokan vankin mies löi pallon lentämään. Tuolla se kiisi pienenä pilkkuna taivaalla, ja sekä poikain että tyttöjen sydäntä hiipaisi niin mukavasti. Vapaasti siinä sai juosta takaisin ulkolinnasta sisälinnaan ja päinvastoin. Hänenkin vuoronsa tuli lyödä, ja hän koetti iskeä hänkin lujasti, miehekkäästi muka salaten ponnistustansa, mutta eihän se pallo juuri kauas lentänyt — tuohon vain näppimälleen ulkolinnan rajalle. Juoksuun valmiit mutisivat kärsimättömästi, kun eivät uskaltaneet lähteä niin huonon heiton varaan, ja hän itsekin harmistuneena ihmetteli, että mikä siinä on, kun ei tuo pallo ota oikein lentääkseen…
Aurinko paistoi lämpimästi ja ilma oli niin täynnä kevään virkistävää henkeä, että mielet nuortuivat ja talven turtama nauru pääsi irti. Äitikin tuolla pihalla sai huoliensa keskelle hymyn huulilleen…
Hän oli sitten jo aivan kuin täysi mies, ja kulki pitkin kotikaupunkinsa katua, — joutilaana, ajan vietettä etsien. Silloin tuli äkkiä eräästä kadun kulmasta häneen eteensä Kaupin ukko sieltä ylimaasta, tunnettu polkupyörän ja ikiliikkujan keksijä. "Poika", sanoi ukko ankarasti, "äitisi sinua kouluutti ja toivoi papin tulevan, mutta näytäppäs todistustasi, häh!"
Hätääntyneenä rupesi hän etsimään todistuksiaan, mutta ei löytänytkään, ei vaikka olisi kuinka hakenut. Vihdoin putosi taskusta pitkä paperi, johon oli kirjoitettu: "Mitätön". "Siinä sen nyt näkee", ilkkui Kaupin ukko, "mitätön mies, jonka saa vaikka tappaa, ja annetaan vielä tapporahat". Ja puhjeten suureen nauruun karkasi ukko hänen päälleen, väittäen, että hänellä oli ollut paljoa suurempi oikeus koulunkäyntiin, ja kiristäen häntä ankarasti kauluksesta. Silloin kuului viereltä terävä ääni: "Mikä elämä täällä, — vai tahdotteko, että minun pitää hakea poliisi?" Kun hän katsahti sivulleen, seisoi siinä hänen entinen rehtorinsa, jonka nähdessään Kaupin ukko äkeällä vauhdilla katosi nurkan taa. Mutta rehtori nuhteli häntä vanhaan tapaansa ankarasti vallattomuudesta, hänen uskaltamatta sanoa sanaakaan puolustuksekseen. "Menisit johonkin oppiin, sinä tyhjäntoimittaja", huusi rehtori lopuksi.
Tämä oli hänestä erinomaisen merkillistä kaikki, ja kovasti näitä tapahtumia mielessään pohtien käveli hän rantatorille, himoiten taas päästä linnapallille. Siellä olikin leikki täydessä vauhdissa, mutta hän huomasikin, ettei hän voinutkaan siihen yhtyä. Hän oli niin mahdottoman suuri ja pitkä, ettei tori riittänytkään hänelle astuma-alaksi, ja oli polkea jaloissaan piipertävät lapset kuoliaaksi. Nämä vihastuivat vaatien kiivaalla äänellä häntä poistumaan. "Sinähän olet mies, mene pois, mitä täällä teet, mene miesten työhön, jos pystyt". Niin pilkkasivat pienet pojat, ja tytöt osoittelivat häntä sormellaan ja hihittivät: "öhö-öhö-öhöö-öö". Hän tuli taaskin tavattoman murheelliseksi, koska hän ei ymmärtänyt, mihin miesten työhön hänen tuli mennä, ja hän läksi vaeltamaan, alati tutkien mielessään, mitä hänen oikeastaan oli ruvettava tekemään. Niin kulki hän kulkemistaan, kunnes hän tuli aavalle ja lakealle seudulle. Kaukaa taivaan rannalta loisti kirkas tähti ja hän lähti vaeltamaan sitä kohti Nopeasti hän sitä lähestyikin, kunnes hän huomasikin, että se oli Pohjan neito, joka istui siinä kaarellansa. Hän otti hatun päästään ja pyysi kysyä neidolta nöyrimmin, mitähän hänenlaisensa olisi paras ruveta tekemään…? "Tekemäänkö? Laulamaan sinun pitää ruveta", vastasi neito, ja aikoi juuri…
— — — — —
Hänestä tuntui äkkiä, etteivät he enää olleet kahden Ontrein kanssa huoneessa, vaan että heidän läheisyydessään jossain tuossa pimeydessä, herkeämättä heihin tuijottaen, oli joku kolmas, joku olento, joka oli siihen salaa ja luvatta hiipinyt. "Ehkä tämäkin on unta", ajatteli hän, ja koetti nipistää itseään säärestä päästäkseen varmuuteen siitä, oliko hän hereillä vai ei. Mutta hän ei viitsinytkään nipistää niin kovasti, että hänen olisi tarvinnut siitä liikahtaa, ja niin jäi hän edelleen tuohon unen ja todellisuuden välimaille. Mutta sen tunsi hän varmasti, että huoneessa oli joku olento, joku tuntematon kolmas, joka seisoi tuossa vähän matkan päässä, kenties nurkassa, katsellen heitä pimeästä herkeämättä. Häntä värisytti ja kamala pelko karsi hänen ruumistaan… Hän suunnitteli siinä kaikellaisia keinoja, joilla hän tekisi tämän nähtävästi vihollismielisen voiman aikeet turhaksi, mutta yhtä nopeasti kuin hänen kiihottuneet aivonsa niitä suunnittelivat, tulivat ne myös hylätyiksi. Hän muisteli kaikkia niitä tähän verrattavia kohtauksia, joista hän oli lukenut, ja joista kylmäverisyydellä oli pelastuttu, mutta yksikään niissä käytetyistä keinoista ei nyt tuntunut sopivalta. Ja koko ajan hänestä tuntui kuin tuo olento tuossa hänen läheisyydessään tuijottaisi häneen pilkanhymy huulillaan, vuodattaen terävästä ja läpitunkevasta katseestaan jotakin salaista, magneetista voimaa, joka lamautti hänen tarmonsa ja vähitellen hänen ruumiinsakin, ettei hän saanut enää edes ääntä päästetyksi…
Hän tahtoi maata siinä tuli mitä tuli, olla hiljaa ja liikahtamatta, vain odottaen armoniskua. Hän muisti kertomuksen valkoisen naisen haamusta, joka lähestyi kuutamossa uhrinsa vuodetta koettaen iskeä häntä vuohensarvipäisellä suurella puukollaan, ja hän mietiskeli, voisiko hän niin nopeasti ponnahtaa syrjään ja välttää iskun kuin se mies siinä kertomuksessa. Teki mieli koettaakin, mutta kuinka olikaan, niin jäi sekin koetus tekemättä.
Ontrei lattialla rupesi liikkumaan ja vääntelehti unissaan.
Hän kuunteli henkeä pidättäen.
Taas oli hän kuulevinaan tasaista huohottamista ja kun hän oikein jännitti silmiään, oli hän näkevinään huoneen nurkassa jonkunlaisen haahmon.
Uudelleen valtasi hänet lamauttava pelko, joka kuitenkin pian vaihtui kiukuksi ja raivoksi. Viha antoi hänelle voimaa, ja niin sai hän äkkiä kohottautuneeksi istumaan ja kiljaisseeksi kovalla äänellä:
— Kuka siellä? Kukaan ei vastannut.
Hän otti revolverinsa hiljaa takataskustaan, napitti takkinsa ja rupesi uudelleen odottamaan. Hän tunsi nyt olevansa rauhallisempi ja alkoi tyynesti asemaansa miettiä. Ontrei ei ollut herännyt, eikä hän itsekään ollut varma, oliko hän hereillä. Toisekseen hänestä tuntui siltä, ettei hän välitäkään, vaikka joku huoneessa olisikin, vaikka itse paholainen… Hän muisti jossain nähneensä kuvan, jossa paholainen yön pimeimmällä hetkellä, kun munkki palavimmin rukoilee salaisten syntiensä anteeksiantamusta, pitkänä nauhana pujottautuu avaimen reiästä sisään, heti sisäpuolelle päästyään laajentuakseen kauhistuneen munkin edessä kamalasti ilkkuvaksi kiusaajaksi. Olisipa nyt huoneessa sellainen peijooni…, taitaisi sydän vähän oudosti pamppailla…, karvainen otus, silmissä viheriä lieska… Ontrei se on vahvasti vakuutettu siitä, että paholainen täällä oikein maa jalassa kulkee ihmisiä viettelemässä. Jos ajat olisivat vanhat, näkisi Ontrei paholaisen varmasti, olisi nähnyt jo monta kertaa…
Hänen täytyi hymähtää näille aatoksilleen. Uudelleen rupesi häntä nukuttamaan, ja hän painautui hiljaa vuoteelleen takaisin. Etehisessä kuului joku kulkevan, koskapahan ovi narisi niinkuin sitä olisi varovaisesti avattu ja säikähdetty sen narisemisesta. Hän ajatteli sitä samaa kuin illallakin, maata pannessa, että ovi olisi pitänyt saada lukkoon; mutta kun siinä ei ollut lukkoa… pahainen linkku vain!
Minne lienevät joutuneet yöksi venäläinen tyttö ja mummo? Oli paha, kun ei tullut otetuksi siitä selkoa; voivat lähteä aamulla yksinään ja häipyä näkyvistä kokonaan. Hän muisteli tytön näköä ja tutki itseään. Mikähän tyttö oikeastaan oli? Hienot, valkoiset kädet ja muukaan muoto eivät juuri todistaneet käsin työtätekevän lähtöä. Mene tiedä, — venäläisissä oloissa tapahtuu niin paljon kummallista ja meille käsittämätöntä, siellä on niin paljon alkuperäistä romantiikkaa, lapsen uskoa ja lupauksia, ettei mitään tarvitse pitää liian outona…
Tytöstä johtui hän ajattelemaan tuota ovensuussa istunutta kaukaasialaista, komeata ja synkkää miestä. Toivoneeko jonkun matkalaisen kotipuolestaan tapaavansa, vai muutenko halunnee outoja kasvoja nähdä? Sääli. Milloin päässee lähtemään? Jos hyvinkin lienee siellä nuori vaimo tai morsian odottamassa?
Taas kävivät ajatukset yhä hajanaisemmiksi ja hän vaipui raskaaseen uneen.
— — — — —
Hän heräsi siihen, että Ontrei kosketti hänen käsivarteensa.
— Varaja, veli, varaja, sanoi hän kuiskaten.
Oven takaa kuului hiipiviä askeleita. Hän hyppäsi ylös, kun samalla ovi äkkiä temmattiin auki ja pimeästä etehisestä syöksyi häneen käsiksi mies…
V.
SALAPERÄINEN VIERAS.
Vaan elä isoni itke,
Eläkä emo valita,
Viere vettä veion silmä,
Sisaren sinä ikänä,
Vielä päästän pääramuni,
Heikon henkeni pelastan.
Vaiti ollen ja silmät maahan luotuina vaelsi tuo tshainajassa ollut kaukaasialainen pitkin hämyistä kujaa kohden asuntotaloansa tuossa kylän toisessa päässä, josta valtamaantie taas lähti leveänä sarkana halki hiekkaisen maan luikertelemaan. Vastaan tuleviin hän saattoi luoda uneksivan katseen tummista silmistään, mutta saattoipa tuijottaa sivukin kohti tyhjää avaruutta, sisälle päin suuntautuvalla aatos-ilmeellä. Raskaat olivat hänen askeleensa ja hänen vartalonsa köyristynyt, mutta ei voiman tai jäntevyyden puutteesta, vaan vallalle päässeestä epätoivoisesta välinpitämättömyydestä. Mikä mies, jos hän olisi tuossa vartalonsa oikaissut, mikä ilmi, jos hän olisi antanut salaman silmistään leimahtaa!
Mutta hän oli raukea ja haluton, ja pienet pojat uskalsivat näyttää hänelle kieltään hänen ohi mentyään. Neidot katsoivat haaveillen hänen jälkeensä, sillä hänen lempensä tuntui yhtä halajamisen arvoiselta kuin autuus. Peläten ajattelivat vaimot hänen kiehtovaa katsettaan ja hänen syleilynsä aavistettua hurmaa, ynseiksi sulhoilleen muuttuivat immet sitä samaa uneksiessaan, ja vihaa hehkuivat miesten silmät tuota muistaessaan.
Hänen lempensä ei kuitenkaan esinettä ja aihetta hakenut. Vaiti hän eli ja vaelsi, eikä kylä hänen sydäntänsä koskaan voinut ymmärtää. Hän oli yksin heidän keskellään, yksinäisempi kuin orpo kotka korkealla kalliopaadellaan. Hänen sydäntään jäyti alati sammumaton tuska, joka ei sallinut hänen sieluunsa minkään tunkeutua.
Hänellä oli ikävä kotia.
Kun hän aamulla noustessaan katsoi akkunasta eikä nähnytkään kotiseutunsa lumipeitteisiä vuoria, vaan yksitoikkoisen pohjolan maiseman vaaroineen, soineen ja kankaineen, tunsi hän sydämessään kipeän piston. Kun hän illoin ulkona kävellessään näki pohjolan kalpean kajastuksen mailla ja vesillä, mutta ei etelän tuttua tulta vuorien huipuilla, tunsi hän jälleen kipeän piston sydämessään. Ja niin satoja kertoja päivässä, työssä ja levolla, alati kalvava haava rinnassa, tunnossa tuska, joka kouristi sydäntä ja nosti katkeraa, tukahtuvaa tunnetta kurkkuun. Kun hän näki Karjalan vaalean neidon, muisti hän hurjalla kaipuulla sitä tummaa kaunokaista, joka oli siellä kaukana, äärettömän, tajuamattoman kaukana. Kun hän kisakentällä syrjästä katsoi nuorison yksitoikkoista leikkiä, muisti hän kotikylänsä nuorten tulisia hyppyjä etelän lauhkeassa illassa nuotion ympärillä, jonka valossa hopeakoristeinen ja punapukuinen neito keveästi nosti siroa jalkaa…
Ah! kuinka hän ikävöi. Hän kaipasi kotiinsa niin, että hän salaa itki kuin nainen suruansa. Väliin valtasi hänet raivo ja hän etsi esinettä, johon puuskansa purkaa, mutta ei voinut tunnustaa arvoistansa löytäneensä. Ja niin vaipui hän taas välinpitämättömyyteensä ja suruiseen uneliaisuuteensa. Kun tuo outo nuori mies tshainajassa äkkiä ilmestyi hänen eteensä ja hän kuuli hänen olevan kotoisin Suomesta, niin oli hänen uteliaisuutensa ja mielenkiintonsa herännyt. Noin siis astuu vapaa mies, pitää päätä pystössä, ei ketään kumarra! Ja hän katsoi nuorukaista koko illan herkeämättä ja monet mielikuvat ja mietteet välähtelivät hänen aivoissaan.
Usein oli hän miettinyt pakoa, mutta ei ollut koskaan saanut mitään päätöstä siitä kypsytetyksi. Mihin paeta ja mitä tietä? Oudot olivat kovin nämä seudut sekä etelään että muillekin ilmansuunnille päin, ja vaikea oli hänen Suomen tai Norjan kautta mihinkään pyrkiä, kun ei osannut kieliä eikä ollut rahaa. Varmaankaan ei tuo outo nuorukainen rupeaisi hänen kanssaan mihinkään tekemisiin, sillä siitähän voisi koitua hänelle ikävyyksiä ja vastuksia? Ja jos hän pääsisi pakoon, niin sittenhän hän ei voisi koskaan palata sinne, minne hän ikävöi, kotiin. Eikö hän ollut yhtä orpo missä muualla hyvänsä kuin täällä, vaikkapa maailman vapaimmassa paikassa? Kotona vain oli hänen hyvä olla, siellä hän voisi elää vaikka orjanakin, kunhan vain sinne pääsisi… Hän oli kuin lapsi, jolla oli ainoastaan yksi hehkuva mieliteko, mutta ei voimia eikä suunnittelukykyä sitä saavuttaakseen.
Hän jatkoi matkaansa ohi asuntonsa pitkin tietä, kohti vähän matkan päässä odottavaa männikköä. Hän ei ollut huomannut, että äsken hänen kujalla mennessään tukahdutettu naisen huudahdus oli kuulunut erään talon pihalta. Naisen kasvot olivat sieltä näkyneet. Nainen oli ollut kahden vaiheella, yrittänyt jälkeen, mutta siinä samassa taas peräytynyt, taas yrittänyt, mutta sitten päättäväisesti palannut sintsiin takaisin. Sieltä oli ilmestynyt toinen nainen katsomaan kaukaasialaisen jälkeen, katsomaan tarkkaan ja oikein silmiään varjostaen. Hänkin oli sitten mennyt sisään, eikä ollut enää näyttäytynyt. Mies, jota he olivat katsoneet, oli jatkanut matkaansa ja kadonnut metsän helmaan. Ja taas oli tiellä ollut hetkinen hiljaisuutta, joskin odottavaa ja aavistavaa…
Mutta pian oli mies palannut jälleen ja silloin oli tuo ensin mainittu nainen hiipinyt aidan taakse tien vierelle hänen tuloansa odottamaan. Ja kun mies oli tullut kohdalle, oli hän hiljaa ääntänyt erään nimen. Silloin oli mies seisahtanut ja tarttunut kädellään otsaansa, ikäänkuin suuren ja äkillisen voiman valtaamana, horjahtaen hiukan, seisahtuen ja ruveten hurjin silmin ympärilleen tarkastamaan. Ja kun hänen katseensa oli osunut pihamaalla jännittyneessä asennossa odottavaan naiseen, joka oli samalla kohauttanut huiviaan, näyttäen kasvonsa, ja pannut sormensa huulilleen, oli hän taas horjahtanut, tapaillut henkeään kuin hukkuva, ummistanut hetkiseksi silmänsä, mutta syöksähtänyt sitten äkkiä kartanolle. Mutta nainen oli paennut hänen edellään sintsiin, taaskin hiljaisuutta ja varovaisuutta vaatien. Ikäänkuin muina miehinään oli kaukaasialainenkin silloin, välinpitämättömästi ympärilleen katsahtaen, hänen peräänsä pujahtanut…
VI.
JATKOA TAPAHTUMIIN TSHAINAJASSA.
Jopa joutavan lähetti,
Itse lemmon lennättikin,
Kiusaksi kovien miesten,
Vastukseksi vaivaisien.
Kun kaukaasialainen myöhällä jälleen ilmestyi kylän kujalle, oli hän kuin muuttunut. Hän vilkaisi tutkien ympärilleen ja lähti sitten kiireesti tshainajaan.
Kujalla tuli häntä vastaan meluava joukko, joka juuri oli sieltä jäähyväiskesteistä lähtenyt. Käsi kaulassa miehet kulkivat liepein silmin katsellen maata ja yllänsä kaareutuvaa taivaan lakea. Väliin antoivat he kuulua hihkaisun ja hellämielisen laulunpätkän. Häntä he nyt kaikin ryhtyivät puhuttelemaan. "Sinä suruinen veikko", sanoivat he, "ota sinä ja juo viinaa, niin virkistyt. Mitä näin allapäin aina olet, veliseni; palvelet aikasi nöyrästi, niin jopa pääset kotiin mutson luo. Vai onko sinulla mutsoa ollenkaan? Jos ei ole, niin älä hanki, älä veliveikkoseni hanki sitä ristiä ja vastusta itsellesi, jos sielusi autuus sinulle on rakas, älä, älä…"
Kaukaasialainen sysäsi miehet syrjään, mutta seisahtui, kun näki urjadniekan saapuvan paikalle:
— Lähden kalalle metsälammelle, sanoi hän. Älä kysele minua muutamaan päivään. Hyvät kukkokalat tuon.
— Mutta jos karata aiot, veli? kysyi urjadniekka, vanha harmaaparta vakavasti. Minä virkani siitä menetän.
— Et menetä, vaikka karkaisinkin, naurahti kaukaasialainen. Mutta ellen tule kolmeen päivään, niin lähetä katsomaan sieltä itäiseltä lammelta. Voinhan hukkuakin.
— Minä luotan sinuun, sanoi ukko. Olet ollut aina rehellinen. Ja jos karkaat, niin oma on vastattavasi.
— Menkää kotia miehet, sanoi hän sitten toisille, lähtien itse vakaasti astumaan pitkin kujaa.
Mutta kaukaasialainen lähti tshainajaan.
Kun hän pääsi sintsiin, kuului kamarista töminää ja jytinää, ikäänkuin olisi siellä ollut paras paini käymässä. Hän kiskaisi oven auki…
— — — — —
Hyökkäys, jonka kuvaaminen on ollut edellisen keskeyttämänä, oli tullut niin äkkiarvaamatta, että hän aluksi suorastaan herpautui ja kaatui takaisin vuoteelleen ahdistajansa alle. Mutta tuota herpautumista ei ollut kestänyt kuin muutama sekunti, kun hän jo tunsi tarmonsa ja voimansa monenkertaisina palaavan. Hänelle selvisi siinä kamppaillessa itsetiedottomasti, että nyt oli kerrankin kysymyksessä todellinen toiminta eikä mikään haaveilu, ja raivoisena hän äkkiä riuhtaisi kuristavat kädet kurkustaan, hyökäten vastustamattomalla voimalla ylös. Kovasti voivotteleva Ontrei osoitti sangen ravakkata toimeliaisuutta tarraten terveellä kädellään ahdistajaa sääreen ja vetäen häntä takaisin lattialle päin. Niin pääsi hän ylös hankalasta asennostaan, ja hänen ensimäinen yrityksensä oli saada pieni revolverinsa esiin, mutta sitä hän ei voinutkaan. Vastustaja tuntui aavistavan jotakin sellaista, ja tarttui tiukasti häntä ranteisiin, koettaen uudelleen saada hänet kaadetuksi. Mutta nyt se oli jo turhaa. Painin ja tappelun muistot poikuuden ajoilta virkosivat tuossa hetkessä nuoren miehen mieleen, ja töytäten miestä päällään rintaan, sai hän riuhtaistuksi irti vasemman kätensä. Kun vastustaja ei sitä enää kiinni tapaillutkaan, saattoi aavistaa hänen hapuilevan puukkoa vyöltään. Nuorukainen kokosi kaikki voimansa ja suuntasi vasemmalla kädellään, jota hän käytteli yhtä hyvin kuin oikeaakin, voimainsa takaa iskun vastustajansa sydänalaan. Mies horjahti, Ontrei heittäytyi samalla hänen jalkoihinsa ja jysähtäen kaatui mies lattiaan. Samassa oli myös nuorukainen, hänen päällään, mutta ponnahti heti ylös: lämmin verivirta ja kipeä tunne käsivarressa todistivat, että mies oli saanut puukkonsa esille. Ontreikin peräytyi ja nuorukainen tempasi revolverinsa himoten tyhjentää kaikki sen piiput tuohon roistoon, joka oli näin mullistanut hänen hurskaat ja rauhalliset ajatuksensa. Mutta ennenkuin hän kerkesi saada asettaan ampumakuntoon, ja taas ylös päässyt mies ehti uudelleen hyökätä heidän kimppuunsa, aukeni ovi ja sisään ryntäsi kaukaasialainen ja hänen perässään unenpöpperöinen, isovatsainen isäntä, kannatellen housujaan ja siunaillen venäjäksi tätä jumalatonta meteliä. Vilauksessa oli seinän viereen kyyristynyt rosvo, joka nyt liian myöhään katui tekoaan, köysissä, ja arveluttavan keveästi keikkui hän kaukaasialaisen käsissä, joka sieraimet ilmaa ahmien tuntui ikäänkuin ottelusta nauttivan. Mutta vaikea on kuvata isännän ällistystä hänen nähdessään, kuka oli köysiin joutunut. Aivan sanattomana jäi hän mieheen tuijottamaan, saaden vihdoin änkyttämällä esiin:
— Sinä… sinä… sinä koiran poika!
Illalla oli hän maksanut isännälle ottamansa ruoan ja yösijan kymmenen ruplan kultarahasta. Jo silloin oli hänestä ollut vastenmielistä näyttää niin isoa ja kirkasta rahaa, mutta kun ei ollut pienempää, niin täytyi. Maksaessaan oli hän vaistomaisesti vilkaissut ympärilleen ja huomannut silloin erään punapartaisen, likaiseen mekkopaitaan puetun miehen häntä uteliaasti tarkastelevan. Heti häneen katsottuaan oli mies säpsähtänyt ja katsonut toisaalle, mutta silti oli nuorukaiseen jäänyt jotakin vastenmielistä tunnelmaa. Tuo mies oli tshainajan poloinen renki, viinanjuoja kova, jonka oli rahan nähdessään vallannut ankara ahneus. Hän se oli todellakin ensin hiipimällä saapunut matkalaisten makuukamariin, toivossa, että he olisivat riisuutuneet ja hän saanut heidän vaatteensa rauhassa tarkastaa, mutta petyttyään siinä toiveessaan, oli hän käynyt välillä vahvistusta hakemassa ja silloin puolihumalassa koettanut tätä aivan summittaista ja suoranaista ryöväystä. Hän ei ollut tahtonut ketään tappaa, eikä ollut siksi varustautunut puukkoa heti käyttämään, mutta ei ollut muutakaan keinoa tiennyt kuin käydä kiinni, kun oli ymmärtänyt Ontrein jo ajoissa havahtuneen. Sanottiin, ettei hän ollut oikein viisas, eikä luihu ja vilkkuva katse tuuheain kulmain alta juuri tavallista järjen tilaa todistanutkaan, mutta mitään suoranaisia hulluuden kohtauksia ei hänelle tiedetty sattuneen, ellei tätä nyt ollut siksi luettava.
Mutta isännän ällistys muuttui pian vihaksi. Käyttäen kaikkia kielensä monilukuisia, taitavasti, häväisevästi ja purevasti tehtyjä haukkumasanoja ihmeteltävällä sujuvaisuudella ja vilkkaudella, ja säestäen niitä silloin tällöin hyvin suunnatulla potkulla ja korvapuustilla, antoi hän miesparan ymmärtää täysin selvästi, minkä suunnattoman vahingon hän teollaan oli hänelle ja hänen liikkeelleen aiheuttanut. Mitä nyt kannatti enää yrittääkään majatalon pitoa, kun oli tehty ryöstön ja murhan yritys hänen talossaan? Kukaan ei tietysti uskaltaisi astua sinne jalallaankaan, peläten, että se oli murhaluola. Ja isäntä repi tuon tuostakin tukkaansa yrittäen jopa kaksin käsin haroa haiveniaan, ellei housujen putoamisen uhka olisi saanut aina äkkiä hänen toista kättänsä tukasta liitinkiin. Niin torui tuo punanenäinen isovenäläinen, valitellen todellakin hyvästä sydämestään sitä harmillista ja surullista onnettomuutta, jonka täten oli hänen talossaan täytynyt arvoisille Suomen vierahille tapahtua.
Nuorukainen oli temmannut ikkunan peiton pois ja tarkasti haavaansa kädessään. Se oli mitätön ja nenäliinallaan sitoi hän sen kaukaasialaisen avulla helposti. Sen tehtyään tarttui hän pelastajansa käteen puristaen sitä lujasti ja kiittäen häntä sydämellisesti avusta. Nyt, ensimäisiä kertoja elämässään, tunsi hän todella elävää tarvetta olla kiitollinen, ja oli samalla ylpeä siitäkin, että oli miehen tavoin esiintynyt tuossa vaarallisessa kohtauksessa. Vaarassa onkin jotakin viehättävää, johtui hän itsekseen ajattelemaan, jotakin, joka panee toimimaan miehessä voimia, jotka tavallisissa oloissa eläen kokonaan uinuvat salattuina. Esteitä ja vastuksia voittaen kenties saavutetaan paljoa suurempi elämän nautinto kuin alituisessa rauhassa ja ruusuisessa onnen paisteessa eläen?
Mutta Ontrei oli aivan suunniltaan. Nurkassa höpisi hän lakkaamatta hospotiaan, aina lyöden otsaansa lattiaan ja vuodattaen runsaita kyyneliä. Nyt jälkeenpäin oli hänelle selvinnyt vaaran koko suuruus, jota hän ei äsken potrasti ja pelottomasti nuorempaansa auttaessaan ollut joutanut ajattelemaan. Mitä aikoi Jumala lähettäessään heille tällaisia koettelemuksia, mikä synti oli heidän sovitettava, kun sallittiin murhamiehen käydä heidän kimppuunsa? Säikähtäen huomasi ukko jo rupeavansa tässä Luojan töitä ja järkkymätöntä maailman johtoa arvostelemaan, ja sai siitä yhä uutta syytä huokailla ja pomiloida. Kohta kuitenkin rupesi hänen huomionsa kiintymään rosvoon ja hänen isäntäänsä.
Mies oli kerrassaan surkean näköinen. Sidotuilla käsillään koetti hän suojella itseään isännän korvapuusteilta, itkien ja anoen armoa. Hänen vaatteensa olivat repaleiset, tukka ja parta takkuiset ja auenneesta kaulantiestä näkyi laiha ja likainen rinta. Hartiat olivat köyryt, jalat laihat kuin tikut ja sormet paljasta luuta. Syvä sääli valtasi Ontrein. "Oi ristiveli", sanoi hän osanotolla, "mikä saattoi sinutkin niin syvälle synnin tielle vaipumaan, mikä sai unohtamaan ne opetukset, joita sinunkin osaksi on tullut? Onko köyhyytesi niin suuri, että olit pakotettu anastamaan toisen omaa?" Ja Ontrei nousi ja meni miestä lähempää katsomaan, estäen isännän lyönnit. Kuunneltuaan isännän valituksia hetkisen meni hän sitten matkatoverinsa luokse ruveten käsiään levitellen pyytävällä äänellä selittämään jotakin. Aluksi ei nuorukainen näyttänyt häntä kuulevan, sillä siksi suurella mielenkiinnolla seurasi hän kaukaasialaisen hiljaisella, mutta kiihkeällä äänellä tekemiä esityksiä, mutta sitten hän havahtui ja ymmärsi Ontrein asian. Ukko pyysi, ettei miestä jätettäisikään poliisille, vaan annettaisiin koko tapahtuman jäädä sikseen, kun ei siinä kuitenkaan ehtinyt mitään suurempaa onnettomuutta tapahtua. Siten säästettäisiin isännältäkin, joka oli asiaan aivan syytön, suuri vahinko. Mies ei voinut olla täysijärkinen, senhän näki selvään, vaan vähämielinen onneton, joka kaipasi jokaisen kristityn erikoista osanottoa. Ei tiedä, mitä Jumala tälläkin teolla on tarkoittanut? Ehkä aivan erikoisia ja elämällemme tärkeitä seikkoja? Armahtakaamme siis miespoloista.
Nuorukaiselle ei tietysti tarvinnut tuota kahdesti sanoa, vaan suostui hän asiaan heti, antaen sen tiedoksi isännälle. Tämän ilo oli siitä vilpitön, mutta vain niin vähällä ei hän silti renki-parkaansa päästänyt. Huolimatta Ontrein vastalauseista vei hän hänet rakennuksen alakertaan, jossa oli tavallisuuden mukaan karjapiha, sitoi hänet siellä kiinni laen kannatinpylvääseen ja antoi hänelle siinä tuppivyöllään niin sydämellisen voitelun, että miehen valitus leikkasi sydäntä. Ontrei ei voinut tuota sietää, vaan liikkasi tuohtuneena alas rangaistuksen näyttämölle, josta kohta alkoi kuulua hänen ja isännän riitelevää äänen hälinää. Mutta koska valitus lakkasi siihen, saattoi uskoa Ontrein ihmisrakkaassa asiassaan onnistuneen. Sangen kiihtynyt hän taas oli alhaalta palatessaan, mutisten itsekseen ja huokaillen tätä julmaa asiaa. Hänellä ei ollut aikaa kuulla, mitä nuorukainen ja kaukaasialainen yhä jännittyneemmällä mielenkiinnolla keskustelivat, vaan ryhtyi hän kokoamaan vähiä riepujaan, ja panemaan naulapohjaisia kenkiään jalkaansa, päästäkseen pian pois tästä paikasta, jossa aivan selvästi vallitsi itse saatana ja kaikki hänen menonsa kiusaten ihmistä pois oikealta tieltä. Joistakin hänen puolinaisista sanoistaan saattoi tulla jopa siihenkin murheelliseen vakaumukseen, että Ontrei oli tuolla alhaalla isännän kanssa keskustellessaan erehtynyt ihmisrakkaan ottelunsa kuumuudessa kiroamaankin, — seikka, joka oli arveluttavan raskas teko hänen laatuiselleen. Ymmärrettävää siis onkin, että hän laukku selässä malttamattomasti ovelta toveriansa mukaansa kiirehti, ottamatta kuuleviin korviinsakaan isännän kiitollisia ja alamaisia esityksiä samovaarista ja hyvästä teestä varhaiseen aamutuimaan…
Merkitsevällä katseella hyvästeli vihdoin nuorukainen kaukaasialaista, joka lähti huolettoman näköisenä kulkemaan kotiaan kohti. Pyhiinvaeltajat painuivat myöskin matkalleen, Ontrei raskaasti syntitaakkansa painamana, mutta nuori mies askel keveänä ja mieli ikäänkuin uudessa vireessä.
Ehtoosta ja aamusta oli tullut uusi päivä. Yön keveä usva viipyi vielä notkopaikoissa, mutta kunnaat jo kuvastelivat auringossa, välkyttäen tuhansia kastehelmiään. Apilapellolta tuli hiljaisen aamutuulen mukana imelän makea tuoksu ja pensaista pyrähteli ilmoille pikkulintuja yöpuultaan. Ilmassa oli tuo ihmeellinen raikkaus, joka tekee aamut niin ihaniksi ja kirvoittaa mielen synkästä ja painajaisen ahdistamana vietetyn yön tukahduttavasta tunnelmasta, antaen aavistaa ylösnousemuksen ihanuutta.
VII.
SALAPERÄINEN VIERAS JA PYHIINVAELTAJA-NAISET.
Muill' on kansa, ei minulla,
muilla maa, minulla korpi,
muilla ystävät ylimmät,
mulla pitkä umpipolku.
Kootessaan ja järjestellessään vaikutelmiaan tämän kuluneen vuorokauden vaiherikkaista kohtaloista täytyi hänen itselleen tunnustaa, että se oli rikkaampi uusista ja oudoista kokemuksista kuin mitä hänelle oli pitkään aikaan sattunut. Erinomattain tuotti hänelle tyydytystä se, että hän oli vaaran hetkellä voinut tarmolla ja voimalla toimia, ollenkaan siinä hätäilemättä; oli osoittanut, että hän kyllä vaikeissakin kohdissa kykenisi asiaansa valvomaan. Ainoa hermotunne, mikä tuosta tiimellyksestä oli jälellä, oli pieni pistelevä värähtely yli koko ruumiin, mutta sekin kuitenkin tuntui ikäänkuin hyväätekevästi lämmittävän, samoinkuin kylmässä kohmettunut jäsen rupeaa lämmittyään miellyttävästi kauttaaltaan tikustelemaan.
Mutta tämä viime vuorokausi oli myös tuonut hänen kokemuspiiriinsä tapauksen, jossa kokonaan vedottiin häneen ikäänkuin jonakin aivan ratkaisevana voimana. Kaukaasialainen oli pyytänyt tavata häntä eräässä paikassa tässä matkan varrella, siinä, missä puro leikkaa maantietä, muodostaen viheriän niityn kahdenpuolen. Oikealle puolelle tietä oli heidän poikettava, kulettava vähän matkaa puron vartta, kunnes tulisivat sievään, kuusimetsää kasvavaan notkoon. Siinä oli odotettava ja sinne tulisi kaukaasialainen häntä tapaamaan ylen tärkeässä asiassa.
Tämä se oli saanut hänet äsken tuolla majalassa niin äkkiä unohtamaan hyökkäyksen ja sen tekijän. Tätä hän nytkin mietti enemmän kuin muuta. Mitä saattoi olla miehellä hänelle asiaa?
Mutta Ontrei ei sen sijaan tahtonut mitenkään päästä tasapainoon, vaan kulki yhäkin vuoroin posmittaen ja vuoroin tyrskien kapeata polkuansa, voivottaen samalla toverilleen tapahtunutta onnettomuutta. Haava käsivarressa ei ollut kuitenkaan mikään vaarallinen, joten Ontrei sai viimein kääntää huolensa koskemaan kokonaan asian taivaallis-synnillistä puolta. Mikä alentumus ihmiskunnassa, että rauhalliset matkalaiset, joiden tiedetään sitäpaitsi menevän pyhään monasteriin rukoilemaan heidänkin syntejään anteeksi, joutuivat tällaisen ilkityön uhriksi! Turhaanko työskenneltiin ihmisten pelastamiseksi, kun kiusaaja yhäkin teettää heillä tällaisia tekoja! Kun nousisi haudastaan pyhä Ilja, Vienan apostoli, ja katsoisi kansansa sekaan, niin varmaankin palaisi hän takaisin maalliseen haahmoonsa uudelleen saarnaamaan parannusta! "Lähetti luoja toki sen mustilaisen oikealla hetkellä meitä sen toisen mustilaisen kynsistä pelastamaan…"
— Ontrei, menemme levähtämään tänne niitylle. Syödäkin pitää, että jaksamme taas helteessä astua.
— Mutta vastahan söimme, veliseni. Emme jouda nyt istumaan, pitkä on matka vielä meren rantaan.
— Tule pois vain, kyllä ehdimme.
Hän vei vastustelevan ukon mukanaan ja saapui pian sovitulle paikalle.
Mikä nautinto oikaista erämaan sammalelle! Se on pehmeä ja polkematon, viileä ainaisessa rauhassaan. Puron rannalla tuossa silenee maa vetreäksi nurmeksi, joka vietellen kutsuu helmaansa lepäämään. Reunansa on se koristanut orvokeilla, jotka huomaat vasta maahan heittäydyttyäsi niiden vienosta tuoksusta, älyät ilostuen kuin äkkiä löydetyn aarteen. Mutta siemaus korpien ruskeasta suonesta, raudasta ja pohjavesistä, sammuttaa janon ja tuo mieleen kuvia ihanista virvoittavista lähteistä. Levon ja tyydytyksen tunne valtaa mielen, halu on tähän ainaiseksi jäädä, viettämään ijankaikkista kesää sen solisevan puron reunalle sinne viileään korpeen, sen orvokkia kasvavalle viheriöitsevälle äyräälle! Sama mahtoi olla tunnelma Herran opetuslapsilla, kun he ylösnousemuksen vuorella ilostuen sanoivat, että tässä on meidän hyvä olla ja tahtoivat tehdä kolme majaa, — tuollainen äkkiä sydämeen valahtava rauhallisen ilon, intohimottomuuden ja viihtymyksen tunne, joka tuntuu ihanalta kuin mielen katkeran soimauksen jälkeen äkkiä saatu omantunnon rauha…
Hetken istuttuaan näki hän pensasten lomitse, kuinka maantietä vaelsivat hitaasti tuo kaunis neito ja perässä vanha mummo.
— Ontrei, kääntyi hän sanomaan, me matkaamme noiden kanssa yhdessä. Ne eivät ehdi meitä paljon jätättää…
— Menkööt, ärähti ukko kärsimättömästi. Emme lähde heidän kanssaan, onnettomuutta siitä vain… Mutta hyvänen aika, nehän tulevat tänne!
Ukko kyyristäytyi ikäänkuin vainolaista pakoon, ja kummakseen näki nuorukainenkin, että naiset kulkivat hitaasti pitkin puron vartta heitä kohti, ikäänkuin jotakin hakien. Tuossa olivat he jo ääressä pensaitten takana, jo taivuttivat niitä hiukan syrjään ja jo säpsähtäen huomasivat Ontrein, jolla näytti olevan ankara halu piiloutua pensaikkoon kuten jänis pää edellä. Mutta nuorukaisen huomattuaan lennähti hymy nuoren naisen kasvoille ja venäjäksi kysyi hän, eikö kaukaasialainen vielä ollut tullut!
Nyt lennähti totuuden aavistus salamana nuorukaisen mieleen. Uteliaana kääntyi hän kyselemään neidolta asiaa tarkemmin, kun jo tuossa seisoi kaukaasialainen heidän edessään, pitkänä ja pulskana, voimakkaana ja varmana, sydämellisesti uudelleen ojentaen nuorukaiselle kätensä ja taputtaen ällistynyttä Ontreita ystävällisesti olkapäälle.
— — — — —
Ukko katsoi vuoroin kaikkiin ja pillahti sitten itkuun. Hänen osakseen oli kuluneitten tuntien aikana tullut niin monta mielenliikutusta ja niin ankara säikähdys, ettei hän voinut tunteitansa ollenkaan hillitä, vaan vetisteli syrjempänä, liuhupartansa tutisten. Kyyneleittensä lomaan haukkasi hän kuitenkin aina palan kalakukostaan, väittäen sillä parantavansa sydänalassaan yhä tuntemaansa heikkoutta, minkä johdosta mummo katsoi velvollisuudekseen lähettää hänen puoleensa eräitä paheksuvia ja arvostelevia katseita, kooten visusti hameensa ympärilleen ja kaikin tavoin osoittaen, että Ontrei-parka oli sittenkin astetta alempaa aatelia kuin hän. Mutta Ontrei ei sitä huomannut, vaan vuoroin itki ja teki ristinmerkkejä, välillä taas haukaten, vuoroin kirkastettu ilme kasvoillaan hiljalleen kiitteli Jumalaa kaikesta ja eritoten siitä, että niinkin vähällä oli pelastuttu uhkaavasta vaarasta. Vihdoin riisui hän saappaansa ruveten lämmittelemään jalkapohjiaan nuotion hauteessa, sillä hänen jalkansa olivat pitkällisestä astumisesta heltyneet; samalla näytti hän surkeasti kutistuneen kämpäjalkansa, jossa näkyi suuria arpia. Niin menetteli Ontrei, vaipumatta silti milloinkaan kokonaan pois tuosta hänelle erikoisesta naivin uskonnollisesta sielun tilasta, joka oli hänen vahva ojennus- ja ohjenuoransa hänen matkallaan sekä maailman että myös tämän Aunuksen Karjalan läpi.
— — — — —
Se oli viileä ja kirkas pohjolan aamu, jolloin näiden outojen ihmisten tarina ensiksi kerrottiin. Vakaina ja hartaina kuuntelivat sitä ympärillä synkeän korven kuuset, hiljaa lirisevä puronen ja luonto kaikki. Pienen nuotion savu nousi tuskin huomattavana patsaana tyynessä ilmassa, kohosi hiljaa kuusen latvojen tasalle, mutta pysähtyi leijailemaan siihen, ikäänkuin epäröiden, uskaltaisiko yrittää ylemmäksi, kohti tuota kullalta kuultelevaa maailman lakea. Mutta kuusen latvojen tasalla pitivät hyönteiset kiihkeätä karkeloaan, tuhatlukuisena parvena sokkeloleikissään kiitäen. Sanotaan: nämä omituiset pohjolan hyönteiset, jotka usein kesä-illoin kokoontuvat laskevan auringon loisteeseen karkeloimaan, elävät vain yhden vuorokauden; siksi ne leikkivät vimmatulla vauhdilla, pysähtymättä, levähtämättä, keretäkseen karkeloida mahdollisimman paljon, saadakseen elää ja nauttia sen, minkä lyhyessä yössä ehtii…
Nuori nainen, tuttava tuolta poutaiselta tieltä, kuunteli kertomusta nöyränä ja hiljaisena, kuunteli sitä myös vanha mummo, Ontrei ja nuorukainen, jonka käsi oli siteessä. Mutta kertojana oli kaukaasialainen tuttavamme, tummat silmät välkkyen innosta ja elämänhalusta. Mikä oli mieheen mennyt? Into hehkui hänen silmistään, käskevä kaiku hänen äänestään, ja suonikas käsi näytti tietävän voimansa. Ja katseesta, joka hellentyen suuntautui tuon tuostakin nuoreen naiseen, joka värähti sen polton alla, tuntui alakuloisuus ja epävarmuus hävinneen.
Se kaikki oli tapahtunut hyvin kaukana ja oloissa, jotka tuntuivat outoutensa vuoksi sadulta. Tuo nuori nainen tuossa väitti, että hänen suonissaan virtasi Georgian vanhan hallitsijasuvun verta, ja että hän oli viimeinen, kaukainen syrjähaaran jäännös tuosta muinoin mahtavasta suvusta. Kaunis hän ainakin oli. Hyvä Jumala, kuinka hän olikin kaunis! Nuorukainen tuijotti häneen taaskin ikäänkuin unelmiin vaipuneena, ikäänkuin tyrmistyneenä. Hänen teki mieli langeta neidon eteen polvilleen ja rukoilla häntä, palvella häntä, julistaa, ettei ollut maailmassa mikään sen arvoista kuin edes yksi ainoa silmäys hänen ihanista silmistään, joihin saattoi upota kuin pohjattomaan mereen. Ja sitten hänen teki mieli itkeä, valittaa sitä, ettei tämä ihana kukka ollut katoomaton vertauskuva, joka innoittaisi ihmiskuntaa ihanalla muodollaan ja yliluonnollisella kauneudellaan ikuiseen kamppailuun kauneuden puolesta. Hän tunsi sydämessään vuoroin riemua, vuoroin tuskaa, vuoroin pursuavaa voimaa ja sanomatonta raukeutta, hän tunsi aivankuin yhtenä elämyksenä kaiken sen hekuman ja tuskan, minkä ajallinen vaelluksemme ihmiselle tarjoaa…
Kertojan ääni tunkeusi hänen unelmiensa joukkoon. Korkealla vuoristokylässä oli hän, georgialainen aatelismies, asunut, siellä, josta on estämätön näköala alas laakson kaupunkiin, jossa taas eli holhoojansa luona tämä neito. Oli riemullista tietää, kun katsoi alas laaksoon, että siellä eli hän, joka oli enemmän kuin koko maailma. Siellä etelässä mahtoivat tunteet olla meille viileän maan asukkaille aavistamattoman tulisia. Kun lempi käskee, niin totellaan ja totteleminen on autuus. Ah! syttyä kerran todella, yhdeksi ainoaksi ihanaksi liekiksi, joka palaisi kuin mahtava polttouhri…
Heidän rakkautensa ei tahtonut tietää mistään esteistä, mutta niitä ilmestyi odottamattoman paljon. Georgialaisen annettiin ymmärtää sekä oman heimon että ruhtinattaren holhoojain taholta, ettei liittoa heidän välillään tultaisi sallimaan. Ylpeät veret kuohahtivat, uhattiin, kehoitettiin, rukoiltiin, ei mikään auttanut: nuorten päätös näytti järkähtämättömältä. Vaikka heitä kuinka olisi vartioitu, tiesivät he silti tavata toisiansa; kun heitä ruvettiin ankarammin vartioimaan, sattui väkivaltaisia kohtauksia. Kiihtyneenä antoi hän kannatusta asioille, joiden vaarallisuuden hän tunsi, kunnes kaikki päättyi siihen, että hän eräänä päivänä huomasi olevansa vankina kaukana pohjoisessa…
Silloin kun hänet oli kotikaupungistaan pois lähetetty, oli hän osaaottavalta vartialta saanut tietää karkoituspaikkansa. "Ilmoita se hänelle", oli hän rukoillut, "ilmoita ja pyydä kirjoittamaan". Se oli hänen ainoa toivonsa näinä vuosina. Aluksi oli hän kirjoittanut kotiin, ja oli itsekin saanut kirjeitä, mutta ne oli osoitettu viranomaisten kautta tuleviksi, eikä niissä puhuttu sanaakaan hänestä. Mitä suvusta ja ystävistä, mitä heimosta! Niitä ei ole sille, joka elää vain häntä ajatellen.
Ja niin oli hän lakannut kirjoittamasta, uskoen, että kaikki oli ijäksi häneltä mennyttä. Epätoivo oli laskeutunut kuolettavana kuin lumivaippa hänen mieleensä, ja hän oli vain ruvennut hiljaisesti odottamaan sitä hetkeä, jolloin hän pääsisi näkemään edes onnensa raunioita.
Onnellinen se, jonka elämässä on edes onnen raunioita! Silloin tietää eläneensä ja kokeneensa jotakin, olleensa mukana siellä, missä on ollut edes jotakin raunioiksi luhistuvaa, rakennuksia, rikkauksia kentiesi. Köyhän tuvan luhistuminen ei herätä suurta huomiota ja sen mukana ei paljon hautaannu. Ainoastaan voimakkaiden sielujen suodaan kokea jotakin, vain heillä voi olla suuria ja jaloja henkisiä elämyksiä, jotka aateloivat ihmisen, olivat ne sitten iloja tai suruja. Mitä onnesta, joka on ainaista päivänpaistetta! Olkoon se surua ja myrskyä, joka suo jännittää kättä taisteluun, olkoon ottelua tuulen kanssa, että silloin, kun laskemme elämän meren suolavedestä tiukkuvat raajamme hetkeksi rannalle, lepo ja pilven raosta pilkistävä päivä tuntuisi sitäkin ihanammalta. En tahtoisi olla sunnuntailapsi, huokasi kertojaa unelmoiden kuunteleva nuorukainen, vaan tapahtuvan tahtoisin jotakin!
Ja niin kuului eräänä iltana, kun maanpakolainen raskaalla mielellä jälleen palasi polultaan metsän helmasta, jossa hän oli kotimaansa kielellä huvikseen metsän puille haastellut, erään talon pihalta hellä ääni. Se oli samaa kuin olisi maailman onnettomimman osaksi tullut yhdellä kertaa kaikki mahdollinen inhimillinen onni, niin suuri, että pelkäsi sydämen siitä pakahtuvan…
Hän ei vieläkään, siinä seistessään ja lemmittyään katsellessaan, tahtonut voida uskoa, että tyttö tuossa oli se sama sieltä kaukaa etelästä…
VIII.
PAKORETKELLE LÄHTÖ.
Sinne lähde, sinne riennä,
Luokse Maaria-emosen,
Juurelle Jumalan äidin:
Äsken kipu kirpoavi,
Suru suurikin sulavi.
Suloisen äänen, kuten sanottu, kuuli silloin karjalaisen talon pihalta maanpakolainen mies, ja oli hänen sydämensä onnesta tukahtumaisillaan. Tuo neito ei ollut kukaan muu kuin äsken maantiellä tapaamamme, ja vanha mummo oli hänen imettäjänsä ja toinen äitinsä. Omituinen, raskas kohtalo oli saanut neidon näin loitolle isäinsä ja heimonsa maasta vaeltamaan, laki, jonka nimi oli rakkaus. Punehtuen hän saneli jatkoa ja täydennystä sulhasensa kertomukseen.
Sanattomassa surussa kuluivat viikot ja kuukaudet sen jälkeen, kun hänen lemmittynsä oli vangittu; turhaan odotti hän sanomaa saapuvaksi — ei sanaakaan. Nimettömän kirjeen kautta sai hän vihdoin tietää, mikä oli hänen sulhonsa karkoituspaikan lähin kaupunki. Odotettuaan yhä ja kärsittyään epätoivon kaikki tuskat päätti hän vihdoin ottaa asiasta itse varman selon. Niin hylkäsi hän kaikki korunsa ja komeutensa sekä läksi vanhan hoitajattarensa kanssa halki Venäjän sulhoansa etsimään. Salassa ja mutkateitä, alati piiloutuen, koettaen jättää vääriä jälkiä eksytykseksi olivat he harhailleet kohti päämääräänsä, tuota pientä kaupunkia Äänisjärven pohjois-rannalla. Mahtavat voimat olivat heitä takaisin hakemassa ja kiinni ottamassa, mutta silti onnistui heidän pujotella eteenpäin. Ensi laivalla saapuivat he keväällä Petroskoista yli Äänisen kirkkaitten vesien, sivuuttivat vanhan Sungun markkinapaikan ja laskivat pienen ja ystävällisen kaupungin laituriin…
Nuorukaisen aatos seurasi hymyten neidon tuloa Poventsaan. Muistoon virkosi kaunis kesäinen iltapäivä tuossa pienessä kaupungissa. Nauraen ja ilakoiden oli nuorisojoukko saapunut saarelta Äänisen ulapalta, jonne oli tehty huviretki, ja mukana oli ollut suomalainen nuorukainen, vasta aamulla kaupunkiin tullut. Niin, vasta tullut, mutta jo venäläisen neidon silmiin syvään katsonut! Samaan aikaan oli taas saapunut Petroskoista matkustajahöyry, ja sitä vastaan ottamaan oli kokoontunut koko pikkukaupungin hienosto. Mikä iloinen hälinä ja eloisuus, vaikka erämaan helmassa elettiinkin! Tuossa naiset juttelivat tärkeinä, tuossa venäläiset herrat hyväntahtoisesti löivät toisiaan olkapäille ja hohottelivat isoäänisesti. Tuossa saapui polkupyörällä — kaupungin toistaiseksi ainoalla — paikalle siro ja käppelä tutkintatuomari, tervehtien oikealle ja vasemmalle kohteliaasti kuin konsanaan paras kavaljeeri. Tuossa tuli isokasvuinen, punakka ja suomalaissyntyinen semstvo-agronoomi, jonka hyväntahtoisuudella ei ollut pituutta eikä leveyttä, eipä pohjaakaan. Mutta kuin lumiaura kinoksessa halkaisi itselleen tuossa tien isovatsainen ja jättiläiskokoinen, punakasvoinen ja määrättömän veljellinen ispravnik; ähkien ja tervehtien kohteliaasti joka suunnalle vaelsi hän kuin erämaan laiva hiekkameressä rantakioskille, jonka pöydän ääressä — hän sekoitti olueen jäätä, antaen tuon virkistävän juoman valua kurkustaan alas suunnattoman pitkinä ja perinpohjaisina siemauksina. Ihana ilta oli siitä seurannut, häntä tuntematonta suomalaista nuorukaista oli pidetty joka talossa kuin rakasta sukulaista, ja vallan menehtyneenä oli hän vihdoin muutaman päivän perästä selvinnyt jo kärsimättömäksi käyneen Ontrein matkaan…
Neito oli asunut kauan Poventsassa ja koettanut salavihkaa tiedustella hakemaansa. Paljon oli karkoitettuja täällä, mutta missään ei näkynyt grusialaista. Kului kevät kesemmäksi eikä mitään näkynyt. Meni neito mummonsa kanssa silloin kerran rantaan katsomaan laivan saapumista, ja näki sieltä astuvan maihin parven köyhiä vaeltajia, näöltään pitkämatkaisiakin. Minne ovat nämä ihmiset matkalla? oli hän kysynyt. Solovetsin pyhään monasteriin, oli hänelle vastattu. Ja silloin oli ikäänkuin salaperäinen ääni hänelle kuiskannut: sinne lähde, heittäydy pyhän neitsyn jalkoihin, rukoile häneltä sulhosi vapahdusta. Ellet sitä sieltä saa, niin on sulhosi pahoin syntiä tehnyt, ja kärsii Jumalan lähettämää rangaistusta. Sinne menen, oli hän silloin alistuen päättänyt, tuntien samalla sydämessään suloista aavistusta. Tuona samana iltana olivat he sitten muitten pyhiinvaeltajien kanssa lähteneet kulkemaan kohti merta ja pyhää luostaria…
— — — — —
Oi sitä suloista kohtausta pimeässä karjalaisessa sintsissä, niitä tulisia syleilyjä ja lukemattomia suudelmia, jotka tuon tuostakin silloin katkaisivat molemminpuolisia selvittelyjä. Kun oli neito ikävänsä ajamana pistäytynyt pihalle, kuunnellut, katsellut auringon vaipumista autereiseen taivaanrantaan, muistellut kadonnutta sulhastansa, muistellut tuota vierasta nuorukaistakin, joka heidät oli tiellä yhdyttänyt, niin olivat silloin silmät sattuneet mieheen, joka tuossa kujalla vaieten ja allapäin oli hitaasti kulkenut. Salamana oli silloin lennähtänyt aavistus sydämeen, niin ihana, että polvet olivat tahtoneet herpautua, ja kurkusta oli lennähtänyt ilmoille rakas nimi. Se oli totta, hän se oli…
Ja hän oli aivan kuin herännyt pitkästä unesta. Pois, oli hän sanonut, pois lähden täältä. Menemme vieraille maille siksi, kunnes meidän sallitaan palata kotiin. Me valloitamme itsellemme onnellisuuden oikeuden, emme rukoile, vaan vaadimme sitä. Odota minua täällä, lähden ja kokoan tavarani, karkaamme pois…
Mutta tyynnyttyään oli hän ruvennut asiaa järjellisesti pohtimaan. Hän tiesi, että karkoitettuja usein yritti paeta yli rajan, mutta että pako sittenkin harvoin onnistui. Ja nyt hänellä oli mukanaan vielä kaksi naista. Ei, asia oli pantava viisaasti alkuun. Mene tshainajaan, oli silloin neito havahtanut kirkkain silmin häntä neuvomaan, mene sinne; siellä asuu suomalainen nuorukainen ja rampa äijä, ehkä ne tietävät neuvoa. Ja neito kertoi kohtauksen maantiellä, ja mies muisti nuorukaisen tshainajasta. Kiireesti lähti hän sinne…
— — — — —
Kertomuksen loppu oli avomielinen pyyntö: auta meitä, ja siihen yhtyi ihana silmäpari. Katsottuaan niihin sanoi nuori mies reippaasti, aivan muuta ajattelematta:
— Autanpa tietenkin, teen kaikkeni!
Nyt tuli Ontrein vuoro. Hän oli vihdoinkin päässyt rauhoittumaan, nähtävästi kalakukkonsa vaikutuksesta, mutta oli uudelleen menettää tasapainonsa, kun kuuli, mihin vaaralliseen yritykseen häntä pyydettiin. Ankarasti penäsi hän vastaan, mutta oltuaan hetken tuon saman silmäparin vaikutuksen alaisena, rupesi hänkin horjumaan ja kynsimään korvallistaan. Mummo tuossa syrjässä tuli uudelleen terävän näköiseksi, mutta lievensi kurttujansa sentään, kun äkkäsi, mikä etevä henkilö tämä Ontrei sittenkin näytti seurassa olevan.
— — — — —
Raskaasti huoaten nosti vihdoin ukko laukkunsa selkäänsä ja lähti hitaasti kämpimään maantietä kohti. Mutta sen sijaan että hän olisi lähtenyt pitkin sen leveätä selkää pohjoiseen päin, meni hän suoraan sen yli ja rupesi painumaan metsään, kohti länttä ja sen erämaita. Hämmästyen huomasi tämän hänen toverinsa ja kiiruhti saattamaan ukkoa tuosta tilille. Hiukan kiivastuen selitti tämä silloin, että oli mahdoton ajatella pääsyä Vienan rantaan näiden karkulaisten kanssa muuten kuin kääntymällä takaisin länteen. Kun pyrittäisiin tästä, näyttäytymättä kellekään, suoraan Ontojärvelle, johon Poventsasta sille kulmalle menevä maantie vie, niin ei kukaan arvaisi heitä sieltä etsiä. Ostettaisiin sieltä karjalaiset vaatteet neidolle, miehelle ja muijalle, joita ei siinäkään kylässä näytettäisi, mentäisiin siitä tuttuja teitä pohjoisemmaksi ja sanottaisiin kylissä, että nämä vieraat ovat Ruotsin kansaa Suomesta eivätkä taida meidän kielellä haastaa, niin hyvin luultavasti päästäisiin kaikessa rauhassa Kemiin, josta sitten pitäisi muuta neuvoa keksiä edelleen. Ja jos ei Ontojärvelle yritettäisi, niin mentäisiin vähän etelämmäksi, Seesjärvelle, vanhaan Paadenen kylään, josta kyllä saataisiin mitä tarvittaisiin. Onhan nyt lämmin vuodenaika ja kalaa voidaan pyytää matkalla, jopa saada välillä olevista karjalaiskylistäkin ruoan apua, vaikka niihin ei juuri ollut meneminen, kun ei niissä matkalaisia kesäisin tainnut paljoa käydä ja kun eivät olleet valtatien varressa, joten siis saattaisivat epäillä. Mutta kun edes Ontojärvelle saakka päästäisiin, niin siitä kyllä voitaisiin huolettomammin edelleen matkata. Ankara oli muuten siinäkin työ edessä, sillä mikäli Ontrei tunsi näitä välisaloja, niin olivat ne suuret ja harvaan asutut, paljon veteliä soita ja tiettömiä taipaleita. Mutta kun päästäisiin pois tämän ensimäisen urjadniekan ja stanovoin ilmoilta, niin sitten kyllä uskaltaisi jo kylistäkin tien osviittaa kysellä, ja niin päästäisiin hiljoilleen eteenpäin. Tuota suurta maantietä ei ollut missään tapauksessa ajatteleminenkaan, sillä johan ne pian sähkölangallakin ilmoittaisivat meren rannalle Sumaan, että nyt on semmoinen mies karussa, jotta pankaa kiinni…
Ontrei oli selittänyt kantansa vaatimattomasti, joskin hiukan närkästyneellä äänellä, ja nuori mies huomasi pujopartaisen seuralaisensa olevan aivan oikeassa. Nyt vasta rupesi hänelle selviämään, mihin seikkailuun hän oli antautunut, ja mitkä kaikki vaikeudet siinä olivat voitettavina. Huolestuen vilkaisi hän seuralaisiinsa, noihin etelän ihmisiin, joilla ei tietenkään ollut aavistustakaan kulusta näillä pohjattomilla nevoilla ja öiden viettämisestä ulkoilmassa nuotiolla, savun ja sääskien seassa. Hänelle itselleen ei siinä ollut mitään pelottavaa, vaan päinvastoin houkuttelevaa seikkailua, mutta kieltämättä oli asia hiukan toinen näille naisille.
Ontrei jakeli määräyksiään. Kaukaasialaisen piti uudelleen mennä kylään ja sanoa siellä menevänsä kalaretkelle; piti ottaa mukaan kalastusvehkeitä ja ainakin kirves, jollei pyssyä saanut; leipää piti myös ottaa niin paljon kuin epäilystä herättämättä saattoi. Me muut odotettaisiin tuolla siintävän vaaran kupeella. Hyvä olisi myös, jos saisi hiukan vihjausta, oliko näillä seuduilla edessä isojakin kyliä, vai olivatko, niinkuin Ontrei luuli, harvaan asuttuja. Suolaa ei pitänyt unohtaa myöskään.
Asian kuultuaan ja päästyään ymmärtämään Ontrein suunnitelman nyökäytti etelän mies hyväksyvästi päätänsä ja lähti enempää puhumatta. Mutta Ontrei painui edelleen metsään seurueensa kanssa, tapansa mukaan vaivaloisesti kulkien, perässä kaksi naista ja viimeisenä ajatuksiinsa vaipunut nuori mies.
— — — — —
Ontreista oli äkkiä tullut se, jonka varaan suureksi osaksi oli jäänyt koko yrityksen onnistuminen. Hän oli nyt retkikunnan kieltämätön johtaja, eikä tullut kysymykseenkään, ettei hänen tahtoaan olisi toteltu. Hänellä olikin niin laaja ja perinpohjainen kokemus kaikissa ulkoelämää koskevissa seikoissa, luontainen vaisto osata oikeaan tiettömillä taipaleilla, satakin neuvoa varalla pulmallisen kohdan ratkaisemiseksi, että piankin ymmärrettiin hänestä ennen muita riippuvan, päästiinkö ja kuinka helposti näiden erämaiden läpi teille ja asutummille seuduille. Tuota pikaa oli hänestä tullut nuoren ruhtinattaren suosikki, ja itse imettäjäkin taipui leppoisemmaksi, vaikka pitikin yhä jonkunmoista epäluuloista rajaa itsensä ja liuhuparran välillä. Ruhtinattaren palvelukseen innostui Ontrei pian, ottaen hänen asiansa omakseen. Mutta milloin tuli kysymykseen voiman ja reippauden antama apu, silloin oli ruhtinattaren sulhanen väsymätön. Uupumaton oli hän laittamaan nuotioita ja havuvuoteita, uupumaton kantamaan taakkoja, puhumattakaan morsiamestaan, jonka jalat usein retken ensi aikoina tahtoivat kieltäytyä emäntäänsä kantamasta. Vanha mummo taas oli nuoren haltiattarensa naisellisena tukena tällä rasittavalla matkalla, alati koettaen rohkaista häntä ja lievittää vaivoja. Miten ihmeellisesti muodostuivat nämä kaksi naista koko matkueen huolenpidon ja vaalimisen esineiksi. Vaivaisesta Ontreista alkaen heräsi jokaisessa miehessä naisen palvelemisen ritarillinen henki, joka sai heidät ponnistelemaan kaksinkertaisella voimalla. Meissä asuu kaikissa jotakin, joka sykähtää iloisesti synkänkin surun keskellä, kun näemme kauniin naisen ja joudumme hänen lämmittävään läheisyyteensä. Kuinka hänessä on kaikki sopusuhtaista ja miellyttävää, miten hänen naurunsa on kirkasta, kädet pienet ja silmät loistavat! Me aivan mykistymme hämmästyksestä ja sanattomasta ihailusta, me katselemme häntä kuin yliluonnollista olentoa, ja meillä haluttaisi nostaa hänet korkealle jalustalle ja ruveta häntä hartaasti polvillamme palvelemaan. Ontrei toi ruhtinattarelle hymyillen suolta tuohilipillä karpaloita ja ensimäiset lakat, kaukaasialainen ensimäiset mustikat, ja hän, nuorukainen, tuohisella kirkasta lähdevettä, jota hän oli pitkän hakemisen jälkeen tuolta kaukaa kivenkolosta löytänyt. Ja yhdessä laitettiin naisille mitä pehmeimmät vuoteet kuusen havuista ja koivun lehvistä, valittiin suojaisimmat nuotion paikat, paistettiin mehuisin ahven ja valppaasti öisin valvottiin, ettei tuli vain liiaksi riutuis. Sateella luovutettiin heille kaikki vaate, mikä vain saattoi suojaksi olla, lyötiin kirveellä suolle porrasta, milloin vain pieni ja sievä jalka rupesi liiaksi ja pelottavasti mutaan vaipumaan, ja kun väsymys valtasi liian aikaisin ennen yöpaikkaan pääsyä, tehtiin hänelle koivunlehvistä paarit ja kannettiin häntä siinä hitaasti eteenpäin. Ah, kuinka kaunis oli hänen mustankiharainen päänsä, kun hän pisti sen esiin lehvien joukosta jotakin pienellä suullaan järkevätä sanoakseen! Tuntikausia saattoi niin tuossa vierellä tai takana kulkea aina vain siinä samassa jännittyneessä odotuksessa, että hän vieläkin sanoisi jotakin, vieläkin katsoisi kauniilla silmillään ja iloisesti naurahtaisi…
* * * * *
Ken oli nähnyt Ontrein kolmisen viikkoa aikaisemmin kotikylällään, veljensä talon pihalla tai tuvassa konttia tekemässä, ei olisi enää tuntenut häntä samaksi mieheksi. Ruumiinvammastaan huolimatta kulki hän sitkeästi ja uupumatta, määräillen ja johtaen. Kun iltapäivällä tuona ensi päivänä saavuttiin sinne sen siintävän vaaran kupeelle, ja ruvettiin valmistelemaan ensimäistä yötä taivaan alla, esiintyi Ontrein johto-asema aivan selvästi. Hänen käskystään mentiin vaaran pohjois-puolelle, ettei savu näkyisi etelän kyliin, valittiin sieltä rinteeltä, louhikkojen lomasta, sopiva yöpaikka, naisille mukavin ja suojaisin, miehille ikäänkuin sen vartiaksi, ja tehtiin sinne nuotiot sekä niiden vierille naisille kotukset ja havuvuoteet. Vähillä keinoilla saikin hankituksi paljon mukavuuksia, kun vain älysi ja ymmärsi.
Väsyneenä heittäytyi nuori ruhtinatar havuvuoteelleen huoahtaen helpotuksesta ja kiitellen nöyrästi syrjään siirtyvää Ontreita. Vilkkaalla levottomuudella hän rupesi taas tuhannennenkin kerran tänä päivänä kysymään, luultiinko, että tämä pako onnistuisi. Ja vastausta odottamatta vaipui hän sitten palaviin rukouksiin, kohta jälleen levottomana kysellen, miksi ei hänen sulhonsa jo ole saapunut. Suloisesti hän sitten taas hätäili, etteihän häntä suinkaan liene kiinni pantu tai ruvettu jotenkin hänen pakoaan epäilemään. Niin vaihtelivat nuoren naisen sydämessä levottomuus ja tuska, riemu ja pelko kuin läikähtelevä aalto, ja oudon viehättävää oli nähdä vuoroin hänen kyyneleitänsä, ja vuoroin taas hänen nyyhkytyksistä hymyksi vaihtuvaa ilmettänsä. Mummo lohdutti häntä sydämellisesti, puhuen kuin tuudittaja haastaa lapselleen, rauhoittaen ja kuvaillen tulevaisuutta ruusuiseksi. Tuo vanha nainen ei enää elänyt itselleen, vaan ainoastaan tuolle isolle lapselleen, jota hän seurasi valittamatta vaikka mihin.
Ontrei istui vaieten nuotion ääressä, syviin mietteisiin vaipuneena. Hän oli riisunut saappaat jalastaan ja pannut ne sopivan matkan päähän tulesta kuivamaan, oli syönyt kuivan leivänkannikan illallisekseen ja istui tuossa nyt pää käsien varassa vaieten ja tuleen tuijottaen. Tuli leikki hänen kasvoillaan ja tihruiset, muutenkin pienet silmät nipistyivät vieläkin pienemmiksi valkean kirkkaudessa. Olipa kuin olisi ukko ollut suruisen näköinen, kun hän tuossa tulen hauteessa käänteli arpista, vaivaista jalkaansa ja silloin tällöin silmäsi kuivettunutta kättään. Mitä muisteli hän ja ajatteli? Hänen sitten alkanut iltahartautensa, johon ujostelematta yhtyivät kauniilla vakavuudella ruhtinatar ja mummo, oli taaskin erikoisen palavaa. Ulkoa opitut rukoukset jäivät vähemmälle, ja karjalankielinen supatus todisti, että hän rukoili noin ikäänkuin omintakeisesti menestystä tänä päivänä alotetulle seikkailulle. Hän tahtoi olla kuin pyhä Sosima, jonka samoin oli hänen matkallaan saarelle kohdannut outo mies, joka oli pelastusta vaatinut. Kun pyhimys kerran oli saattanut matkansa keskeyttää, niin kuinka ei sitten hän, vaivainen, sitä tekisi! Ehkä tämän vieraan maan neidon ja hänen sulhasensa pelastus oli Jumalan juuri hänelle suoma erikoinen tehtävä, jossa hän sai osoittaa tahtovansa tulla hänen armostansa heikkojen voimainsa mukaan osalliseksi? Riemullinen lohdutuksen ja vakaumuksen tunne valtasi hänen mielensä, ja ilostuen liikkasi hän ruhtinattaren nuotion äärelle vaillinaisella kielitaidollaan hymyilevältä neidolta tarkemmin heidän asioitaan tiedustelemaan.
Silloin kajahti äkkiä aivan heidän läheisyydessään huuto, ja nopeasti karkasi nuorukainen jalkeille. Pelon kiljahdus katkaisi naisten ja Ontreinkin keskustelun, kunnes näreiköstä nuotion ääreen ilmestyvä kaukaasialainen iloisella tervehdyksellään hälvensi levottomuuden, heittäen maahan raskaan taakkansa. Hänen matkansa oli onnistunut hyvin, ja erikoisella tyytyväisyydellä näytti hän nuorukaiselle — kivääriä, jonka tämä tunsi vanhaksi tutuksi. Se oli "Berdan n:o 2", joita Venäjän kruunu täällä möi halvasta hinnasta karjalaisille karhujen hävittämistä varten, jotka viime aikoina olivat taas ruvenneet tuottamaan suurta vahinkoa karjan tappamisella. Urjadniekalta itseltään, niin sääli kuin oli ollutkin pettää tuota kunnon vanhusta, joka oli aina koettanut hänen kohtaloaan lievittää, oli hän saanut kiväärin lainaksi sillä verukkeella, että sattuisi vielä karhun kohtaamaan kalaretkellään. Kun se veruke oli näillä seuduilla hyvin luonnollinen, oli ukko kiväärin ja joitakin patruunia lainannut. Tämä oli nuorukaiselle hyvin tuttua, sillä Poventsassa olivat iloiset ja hyväntahtoiset semstvovirkamiehet hänellekin tarjonneet samallaista asetta kruunun siitä vaatimasta hinnasta, ja tiesi hän todellakin näihin aikoihin karjalais-kyliin näitä aseita levitetyn. Tuntuipa turvalliselta, että oli mukana näissä erämaissa ase, jolla voi pahimmankin pedon lannistaa.
Neidon ja miehen hellää tervehdystä ei hän sietänyt nähdä, vaan kääntyi pois. Hänen sydämeensä pisti outo tunne ja hän tunsi, että hänen sielustaan ei sittenkään kokonaan lähtenyt pois se ihana kuva, joka oli sinne sattuman harvinaisesta ja merkillisestä oikusta näinä viime vuorokausina tunkeutunut. Pois kääntyessään näki hän Ontrein itseään tarkastavan ja tulevan vihdoin hänen nuotionsa ääreen, siihen tuttavallisesti viereen istahtaen.
— Nukkumaan rupeamme, veliseni, sanoi hän ystävällisesti.
— Uni karttaa silmiäni, vastasi nuorukainen.
— Hyvään omaantuntoon saapuu se kuin lääke.
— Kerro Ontrei, missä olet menettänyt jalkasi ja kätesi. Mistä ovat nuo suuret arvet ja mistä yksinäinen elämäsi?
— Köyhän elämän arvet eivät sinua, veliseni, huvita, ja minunlaisen käsivarsi on luonnollisempi kuivana kuin vetreänä.
— Älä kiusaa minua, vaan huvita puheellasi. Sanasi, tiedän sen kokemuksesta, tulevat rauhallisina ja nöyrinä, matalalla äänellä ja syvältä sydämestä. Hermoilleni ovat ne kuin rauhan sanomia. Kuuntelen yksinkertaista puhettasi mieluummin kuin maailman parasta taiteilijaa.
Savu palloili patsahana kohti kuulakasta taivasta tänä kesäisenä yönä, jolloin nuorukainen sai kuulla Ontrein tarinan. Kukapa ei mielellään sitä kuuntelisi, sillä kertoilihan ukko siinä nuoruutensa käänteentekevästä tapahtumasta, josta kuvastui inhimillisen elämän vaiherikas kulku ilojen ja surujen, onnen ja onnettomuuksien välillä.
IX.
ONTREIN TARINA.
Vieri aikoa vähäisen,
päivä paistoi, pälvet nousi,
hanget suuretkin sulivat;
ei sula sydänten routa
pimeässä veljespirtin.
Ontrein koti oli pienen erämaan järven rannalla, yhtenä muutamista muista karjalaisista talopahasista. Kirkonkylästä vei sinne mutkitteleva polku, ja Venäjän rajalle oli siitä vain kolme peninkulmaa. Salot suuret ja laidattomat alkoivat tuosta aidan takaa, niin läheltä, ettei paljoa rakennuksen ja metsän väliin pellon sijaa jäänyt. Tuolla mäenharjalla oli tuuheakuusinen hautuumaa, tuo karjalaisten kylien surumielinen puistikko, "kuusikko", jossa tummassa varjossa lahoi mullaksi monta kyynelillä sinne saatettua. Se oli pyhä paikka, eikä sinne menty muutoin kuin vainajia viemään ja itkemään. Mihin lehvä putosi, siihen se sai myös jäädä, mihin ruoho kasvoi, siinä sai se myös elinikänsä tuulessa ikävöiden suhista. Aikain kuluessa kaivautui esiin vainajain luita ja arkkujen lautoja, lehdet ja neulaset kerrostuivat vuosien pitkään paksuiksi penkereiksi, puut tihensivät oksiaan kaivaen juurensa syvään maan mehuisiin uumeniin, sammal paisui upottavaksi matoksi. Hyvä oli siellä, kuten itkussa sanottiin, noitten rakkahien, kultaisien vainajien uinua, kesäisien tuulosien tuutiminen, kultaisien kukkasien alla, auvon ja ylähäisien aamuisien toivossa…
Kylä oli mäen rinteellä, katsellen järvelle päin pienistä moniruutuisista akkunoistaan, joissa ilta-auringon valossa loistivat ruostuneen lasin kaikki sateenkaaren värit. Teräväharjaiset talot olivat kyyssähtäneet siihen kuin pystykorvat koirat kontalleen tarkoin järvelle päin silmiään teroitellen. Paljoa ei sieltä näkynyt, kapea veden selkä ja sen takaa sininen salo, koivumetsäinen, jossa näkyi kesäinen tuulen puuska tai pilven varjo kuin järven pinnalla, aaltona eteenpäin ajautuen.
Ontrei oli kahdesta veljeksestä vanhempi, ja hänestä olisi pitänyt tulla talon isäntä, mutta elelikin hän nyt setämiehenä nuoremman veljensä hoteissa. Ramman käden sijaisena olivat hänellä hampaat, jalan sijaisena sitkeys ja kovan kohtalon lievittäjänä alati tyytyväinen ja hurskas mieli. Saattoi huomata Ontrein kotona, että sekä veli ja tämän vaimo, lapset ja koko väki kohtelivat häntä mitä suurimmalla kunnioituksella ja rakkaudella. Olipa kuin olisivat he olleet nöyriä hänen edessään, ikäänkuin alituisessa ja koskaan umpeen menemättömässä kiitollisuuden velassa.
Oli ollut aika, jolloin kaikki oli vielä toisin ja aiottu toiseksi. Isä, valkopartainen karjalais-vanhus, jonka mielessä yhä asui vanha Väinö ja hänen hyvänsuovat haltiansa lauluinensa ja loihtuinensa, oli eräänä päivänä oikaissut itsensä kuolinlaudalle ja siunannut poikansa kuollessaan kuin sadun vanhat kuninkaat. Sopua oli hän veljeksille toivottanut, keskinäistä rakkautta ja siunausta. Sitten oli hänet kuoltuaan viety sinne varjoisaan surupuistikkoon, ja veljekset olivat ruvenneet elämään talossa yhdessä vanhan äitinsä kanssa.
Eletään, eletään siitä taas kotvan aikaa, niin jo ottaa ja kuolee vanha mummo, ja hänetkin itketään hautaan. Nyt ei voi enää talo olla emännättä, vaan täytyy Ontrein lähteä naimaan, mennä toteuttamaan toivomusta, jota hän vuosia on sydämessään salassa pitänyt, mutta josta ei ole äitinsä eläessä sanallakaan, ei tytölle eikä muille, tahtonut totta tehdä.
Ontrei on parhaassa ijässään, terve jäseniltään ja mieleltään. Hän aivan riemastuu tuosta ajatuksesta, ruveten siitä veljelleen haastelemaan. Tämä kuuntelee vaieten, hajamielisesti, kunnes vavahtaen kuulee veljen ikäänkuin häneen vedoten lausuvan ylistäen:
— Ylen onkin se naapurin Outi ihana neito!
— Ylen…
Niin hän vastaa, kerraten kehumasanan hiljaa ja epävarmasti, mutta ei uskalla katsoa veljeään silmiin, vaan huoaten poistuu töihinsä. Mutta Ontrei valmistautuu kosioille pukeutuen parhaisiinsa, viemään kosiorahaa naapurin pöydälle.
Nuorempi veli ei puhu mitään eikä mieti paljon mitään. Hän on kerta kaikkiaan ymmärtänyt, että jos Ontrei, talon perillinen, menee Outia kosimaan, niin silloin ei hänen kannata yrittääkään, sillä Outin isä ei ottaisi asiaa edes puheeksikaan. Kun Ontrei oli tämän tytön maininnut, niin oli hänellä haluttanut vaatia tyttöä omakseen, mutta silloin oli kuin olisi salpa noussut kurkkuun. Ei hän voinutkaan mitään sanoa, ei voinut alentua rukoilemaan, että Ontrei antaisi hänelle sen, jota rakasti!
Eihän hän ollut Outillekaan oikeastaan koskaan mitään sanonut, eikä
Outikaan hänelle. Rakastiko Outi häntä?
Varmasti. Hän oli nähnyt sen Outin silmistä, kun hän oli uskaltanut tyttöön salaa katsoa. Jo tuosta katseesta hän oli sen ymmärtänyt ja ollut siitä onnellinen. Hän oli pitänyt itseään niin nuorena, ettei hän ollut vielä tullut sanoneeksi Outille mitään. Kisakentällä leikissä oli hän vain hiukan lujemmin puristanut hänen kättään kuin muiden tyttöjen, ja Outi oli vastannut arasti ja vaisusti. Varmasti Outi häntä rakasti ja surisi nyt kovasti, jos isänsä pakottaisi hänet muille menemään.
Mutta jos Outi ei tietäisikään, ei olisi arvannutkaan, että hän rakasti häntä, ja nyt nöyrästi alistuisi vanhempain tahtoon?
Se oli tuskan ajatus ja sai hänet lyömään kuokkaa entistä syvemmälle. Hän kohotti sen korkealle ilmaan ja upotti sitten tuohon sitkeään mättäikköön, niin että ihan silmää myöten se siihen juuttui. Siitä kun sitten rupesi palaa hartiavoimin irti kiskomaan, niin että juuret nauskahtelivat ja oli selälleen lentää mättään irti päästessä, niin tuntui kuin olisi helpottanut. Kun olisi sanoa tuolle Ontreille, että älä veli-rakas vie toisen morsianta ja omaa katsomaani, vaan ota tuosta toinen! Se kummastuisi ja sanoisi, että olisit aikaisemmin ilmoittanut, niin en olisi mennyt… nyt jo kävin kosiolla eikä tyttökään vastaan pannut…
— Mitähän Outi mahtanee sanoa?
Hän seisahtui kuokoksellaan ja katsoi kylään. Yhä siellä Ontrei viipyy. Eipähän mieluista kosiomiestä niin äkkiä lähtemään päästetä, eihän toki. Sultsinat ja piirakat siinä pian leivotaan.
Ovi tuolla aukenee ja Outi ilmestyy portaille. Hiljaa astuu pihalle, katsoo kauan tänne kuokokselle, varjostaen kädellään silmiään, ja poistuu sitten allapäin rakennuksen taakse.
Taas ovi aukenee ja Ontrei tulee ulos, vielä portailla kääntyen sintsiin päin hyvästelemään. Eihän naapuri, jota aina nähdään, pitkiä hyvästelemisiä kaipaa. Nyt on Ontrei kotiin tulossa. Reippaasti hän astuu ja tänne kuokokselle tuolta hattua heiluttaa ja viittaa luokseen. Koneellisesti iskee hän silloin kuokan turpeeseen ja lähtee kotiin kuulemaan kosiomatkan päättymisestä. Sydämessä on tuskaa ja katkeruutta, ja mieli hakee uhmailun ja uhkan keinoa. Saapuu sisään ja panee vaiti ollen hattunsa seinälle naulaan, kysyen oudon kylmällä äänellä:
— Asia on selvä, vai?
Ontrei joka loistavin silmin kävelee tuvan lattialla, katsahtaa häneen kummastuen ja pysähtyy:
— On sanoo hän; eikö ole hauskaa mielestäsi?
— Mitä sanoi Outi?
Äänessä värähti jo sointu, jota ei voinut väärin ymmärtää. Ontrei pysähtyi taaskin oudostuneena ja katsoi häneen pitkään. Vasta hetken vaitiolon jälkeen vastasi hän:
— Outi, hänkö, niin, ei hän sanonut juuri mitään, — tietenkin myöntyi tulemaan…
Ja silloin Ontrei ymmärsi, mitä oli tapahtunut, ja istahti masentuneena penkille.
— Miksi et sanonut sitä ennen?
Syksyinen päivä vaipui pimeään ja hiipi lohduttomana pieneen pirttiin. Sanattomina olivat yhä tuvassa veljekset. Heille oli molemmille selvinnyt ikäänkuin näkynä salaman valossa, että nyt oli heidän veljesrakkauteensa isketty eripuraisuuden aihe, vihan siemen, joka outoudellaan oli saanut heidät säikähtämään. He ikäänkuin olivat näkevinään isävainajansa edessään varoittamassa jostain kauheasta vaarasta, joka heitä oli uhkaamassa, mutta tunsivat samalla mielessään kiehuvaa katkeruutta toisiaan vastaan. Ontrei oli nyt päässyt sydämensä kallista toivoa toteuttamaan, eikä mielinyt luovuttaa sitä, mikä oli hänelle jo luvattu ja annettu, mutta Jyrki taas ajatteli vihalla ja kateudella tätä veljensä onnellista osaa, joka hänen mielestään kuului ikäänkuin jonkun pyhemmän oikeuden perustuksella hänelle. Kaikki tuntui hänestä nyt niin vastenmieliseltä, ettei hän olisi enää tahtonut vanhassa kodissaan korttakaan ristiin panna. Hurjana kuvaili mielikuvitus kaikkia katkeran kohtalon lievikkeitä, ja koston henki saneli salaa sielussa myrkyllisen suloisia sanojansa. Hän puristi nyrkkejänsä ja tunnusteli lyhyen vartalonsa ja leveiden hartiainsa, voimaa. Mahtaisiko hän sittenkään tuolle Ontreille riittää, sillä se on peto väkevä kuin karhu, — tämän kylän väkevin?
Ontrei istui pää käsien varassa kauan, mutta nousi sitten.
— Aamulla menemme yhdessä sinne kuokokselle, sanoi hän sitten tyynesti, ruveten panemaan tulta samovaariin.
Hän oli ulkoa nähden rauhallinen, vaikkakin kulmilla asui synkeä ikävä. Kuinka ihanasti oli hänen päivänsä alkanut ja kuinka harmaaseen mielialaan olikaan se päättynyt!
Ontrei vältteli sen jälkeen morsiantaan, eikä ryhtynyt tekemään ratkaisevasti totta naima-aikeestaan. Jyrki tuli päivä päivältä synkemmäksi ja surullisemmaksi, mutta samalla ikäänkuin voitostaan ja asiastaan varmemmaksi. Outikin rupesi puolestaan Ontreita kaihtamaan. Tästä ymmärsi Ontrei heidän puhuneen keskinäiset asiansa selväksi, ja nuoremman veljensä koettavan houkutella Outia puolelleen. Katkeruus ja viha leikkasi sydäntä. Veljekset kulkivat päivät päästään kuin unessa ja aivot hakkasivat vain tuota yhtä kysymystä: miten selvitä?
Pian tiedettiin koko kylässä veljesten välinen asia. Suruissaan Jyrki erehtyi juomaan ja vietti päiviä hoilaten ja kiroten tai itkien, väliin uhkaillen veljeään, mutta väliin puhuen hänestä suurella rakkaudella. Ontrei hautasi asian sydämeensä eikä sallinut kenenkään siitä kanssansa keskustella. Odotettiin hänen jo luopuvan puuhastaan, kun tiedettiin tytön suosivan enemmän nuorempaa, mutta sitäkään hän ei tehnyt. Tyttö oli hänen, eikä hänen tarvinnut luovuttaa morsiantaan kenellekään. Hän ei edes huolinut ruveta asiaansa sitenkään selvittämään, että olisi häitä kiirehtinyt, kulki vain umpimielisenä tietänsä.
Talvi tuli. Pimeää ja lumista kujaa myöten hoippuroi Jyrki kotia, mieli synkeänä viinasta ja ikävästä elämästä. Veljenrakkaus oli ruvennut hänestä tyysten sammumaan, ja hän piti Ontreita nyt vain onnensa ryövääjänä. Hän vihasi veljeään, ja tunsi tuon vihan tänä iltana elävämmin kuin koskaan ennen. Ei, tyttöä hän ei ikinä luovuttaisi, ei vaikka siinä autuus menköön.
Hän seisahtui kotinsa portaille, johon sataneeseen lumeen jalka painui narahtamatta, ja kuunteli. Oli myöhäistä eikä pirtistä enää kuulunut mitään. Ontrei oli kylällä tai oli pannut maata.
Hiljaa avasi hän pirtin oven ja hiipi sisään. Tuolta häämötti Ontrein haahmo penkiltä tilaltaan Jumalan-kuvan alta. Tasainen huounta osoitti, että hän nukkui.
Kamala ajatus lennähti Jyrkin päähän, niin hirveä, mutta samalla ihanasti koston ja vihan himoa hivelevä, että hengitys tahtoi salpautua. Hän hiipi varpaisillaan lähemmäksi Ontreita katsomaan.
Hän makasi selällään, kädet nostettuina pään yläpuolelle. Kasvolihakset nytkähtelivät rauhattomasti ja silmäluomet värähtelivät; hengitys purkautui väliin ulos huokauksena.
Jyrki kumartui hiljaa hänen ylitseen.
Silloin avasi Ontrei silmänsä ja katsoi veljeänsä.
Hän ei muuttanut asentoaan, ei säpsähtänyt eikä säikähtänytkään, katsoi vain veljeään sinisillä silmillään, vakavasti ja surumielisesti.
Ja veli tunsi, että kiusaajan salainen ansa hänen sydämessään oli Ontreille selvä kuin avoin kirja. Polttava puna kohosi hänen poskilleen, hän suoristihe, hätääntyi, humalan viimeinenkin jäte katosi, ja silmät maahan luotuina seisoi hän siinä ikäänkuin tuomarinsa edessä. Mutta Ontrei ei sanonut mitään vieläkään, vaan tuijotti häneen yhä. Tuo vakava katse tunkeutui veljen sydämeen kuin puukon terä, pistävänä ja verta vuodattavana, leppymättömänä, paljastaen kuukausien salaiset aikeet ja vihan sanelemat suunnitelmat. Vaikka olisi luonut silmät maahan ja koettanut tuota katsetta välttää, niin tuntuivat ne silti polttavan ja näkyivät tuolta kaukaa kuin tuliset nastat, syöpyen sydämeen syvälle ja vastustamattomasti.
Jyrki vapisi koko ruumiiltaan. Tämä muutaman minuutin kokemus oli hänen raskaalle ja rasittuneelle mielelleen liian järkyttävä. Hän lysähti huoaten lattialle veljensä vuoteen ääreen. Mutta Ontrei ei sanonut mitään, vaan kääntyi seinää vastaan, antaen kuitenkin kätensä ikäänkuin rauhoituksen tarkoituksella viivähtää veljensä hartioilla, jotka tärisivät liikutuksen ja epätoivon sisällisestä puuskasta…
— — — — —
Raskaat talvipäivät kuluivat hiljalleen ja rupesi keväämpi henki ilmassa tuntumaan. Entistä suuremmalla voimalla ailahti silloin Jyrkin rinnassa rakkauden kaipuu ja intohimo, ja unohdetut olivat pian ne kokemukset, joita talvellinen yöllinen kohtaus oli hänelle tuottanut. Uudelleen rupesi hän katsomaan karsaasti veljeänsä.
He eivät olleet sanallakaan toisilleen tuota kohtausta selvittäneet, ei Ontrei kysynyt eikä Jyrki liioin selitystä tarjonnut. Se oli jäänyt heidän kahdenkeskiseksi salaisuudekseen, josta ei äänettömän sovinnon perusteella puhuttu mitään. Eivätkä he yleensäkään puhuneet toisilleen mitään, Ontrei ei liioin muillekaan. Apeana ja synkkänä teki hän töitänsä, vältellen ihmisten seuraa. Mutta hänen ja Outin häät vietettäisiin vappuna, — sen oli hän nyt aivan kuin uhmaten Outin isän kanssa päättänyt, ja tytön tahtoa ei siinä kuunneltu. Miten mennä naimisiin pojan sellaisen kanssa kuin Jyrki oli, talottoman ja rahattoman? Sehän ei ollut mahdollista, ja suorastaan järjetöntä silloin, kun oli talon isäntä tarjolla. Outi sai tyytyä, ja itkeä hereät itkunsa.
Veljekset hiihtelivät kevättöille salolle, parhaan hankiaisen aikana. Latu kohosi mutkitellen pitkin vaaran sivua, kiiveten aina yhä korkeammalle, kunnes harjalle päästyään päätyi suoraan yli menemään. Ontrei meni edellä, Jyrki hiihteli perässä, pyssy selässä hihnassaan. Vaaran tässä kohden louhikkoiselta selältä aukeni ihana näky. Metsä oli jo puhdistanut lumen turkistaan ja oli tuossa edessä vihantana, tummana ulappana, välillä päästäen lumen vielä saarekkeina sieltä täältä kimaltelemaan. Tuuli puhalsi kostealla raskaudella ja ilmassa oli kuin kevään tuoksua. Vaaran laki oli jo melkein lumeton, hiukan paikoin iljanteella. Miehet huoahtivat siinä rinnakkain, nojaten sauvoihinsa.
Ontrei ei katsonut veljeensä, mutta tiesi tarkalleen minkä näköinen tämä oli tuossa seistessään. Epävarmuus, katkeruus, säikähdys, viha, kaikki myrskyisen sydämen tunteet olivat Jyrkin kasvoilla näkyvissä. Hiihtäessään oli Ontrei tämän kaiken tuntenut ja sydämessään nähnyt, oli varsin hyvin ymmärtänyt senkin, missä kauheassa kiusauksessa hänen veli-poloisensa oli ollut tuossa hänen jälessään pyssyineen hiihtäessään, oli sen ymmärtänyt ja veljeään säälinyt. Mutta hän ei ollut huolinut pelätä, sillä hän oli kerta kaikkiaan siinä kohden antautunut ikäänkuin kohtalon johdettavaksi; hän ei voinut ikinä uskoa sitä mahdolliseksi, että heidän, muinoin niin rakkaiden veljesten suhde päättyisi veljenmurhaan. Ja kuitenkin, tuo talvellinen ilta oli kentiesi siltikin todistanut toista… Miksi hän ei sittenkin luopunut Outista ja talosta sekä antanut niitä molempia Jyrkille? Siksi, että hän ei voinut. Hänellä ei ollut voimia niin yli-inhimilliseen uhraukseen, hän ei tahtonut tulla veljensä rinnalla syrjään sysätyksi, hänkin rakasti Outia ja voimallisemmalla rakkaudella kuin kentiesi tuo nuorempi, vielä monessa kohden poikanen. Miksi oli juuri silloin, kun onni näytti auenneen ihanimpana ja elämä rikkaimpana, hänelle pantu kestettäväksi sellainen koettelemus? Outi ei häntä rakastanut. Rakastaisi varmaankin, kunhan oppisi oikein tuntemaan, rakastaisi, kun saattoi Jyrkiäkin rakastaa. Voimallaan ja tulisella lemmellään opettaisi hän tytön häntä rakastamaan. Ei, hän ei saattanut luopua tästä hänelle kalliista aikeesta, sillä eihän hän voinut luopua elämästään. Ja ennenkuin Jyrki voisi saada Outin, täytyisi hänen antaa hänelle talokin, kaikki. Se oli liian paljon vaadittu, hän ei jaksanut sellaiseen uhraukseen alistua, sillä hän oli nuori ja ylpeä ihminen hänkin…
Tätä asiaa oli hän pohtinut öin ja päivin, mutta ei ollut jaksanut päästä siinä päätökseen. Ja kun hän oli nähnyt, mitkä kiusaukset Jyrkiä ahdistivat, oli hänen oman tuskansa lisäksi tullut pelko siitä, että veli lankee kiusaukseen. Tuona talvisena yönä hän oli nähnyt, mikä kaikki saattoi olla mahdollista. Ja tuskan musertamana oli hän jo monta kertaa koettanut suostutella itseään heittämään kaikki ja luopumaan leikistä, kun entinen ylpeys oli taas hänen tahtonsa terästänyt ja hyleksityn rakastajan nolo asema uudelleen valanut sydämeen vihan katkeruutta ja voimaa. Hän oli ihminen hän, Ontrei, ei pyhimys.
Hän katsoi nyt salavihkaa veljeään, kun tämä tuossa otti pyssyä selästään, ja arvosteli hänen voimaansa ja pystyväisyyttään. Äkkiä juolahti hänen mieleensä kumma ajatus:
— Jos Jyrki voittaa minut, niin hän saakoon tytön ja talon, mutta jos minä voitan, niin pidän ne itse.
Kuinka olikaan, niin toi tämä omituinen ajatus hymyn hänen huulilleen. Oli kuin olisi hän siinä nähnyt salliman neuvon ratkaisuun pääsemiseksi ja siitä toivosta jo edeltäpäin ilahtunut. Hän kääntyi veljeensä, joka kummastuneena oli huomannut hänen hymynsä.
— Mikä naurattaa? ehätti hän tylysti kysymään.