E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen

SOLJALAN EMÄNTÄ

Kirj.

OSMO IISALO [Eino Railo]

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1919.

I.

Eräänä keväisenä iltapäivänä, jolloin aurinko valaa maisemille surunvoittoisinta kullanhohtoansa, istui pienen pappilan akkunan ääressä mietteisiinsä vaipuneena nuori nainen. Hänen ulkonäössään oli samalla sekä ylhäiseen vivahtavaa kauneutta että maalaismaista rotevuutta ja terveyttä. Nenä oli hiukan kyömy, suu erittäin kauniisti muodostunut, kulmakarvat ja pitkät silmäripset varjostivat jotenkin ylpeästi tummansinisiä silmiä, ja tukka oli solmittu koruttomalle, mutta naisellisesti arvokkaalle laitteelle. Yksinkertainen ja siisti arkipuku osoitti huolellisuutta ja hyvää makua. Hän oli solakka, mutta samalla terveesti ja luonnollisesti täyteläinen, ja hameen alta esiin pistäytyvä kapea nilkka, sievästi ja joustavasti kaareva jalkapöytä ja pieni sekä jäntevä jalkaterä muodostivat hänen olemukselleen ikäänkuin sopusointuisen ja sopivan loppukohdan. Ilta-auringon säteiden rusottaessa hänen hiuksissaan ja silmien tuijottaessa uneksivalla ilmeellä kauas järven toiselta puolen häämöttäviin sinertäviin vaaroihin, muodosti hän siinä viehättävän kuvan, jota ei olisi mielellään häirinnyt. Hän oli siinä istuessaan kuin laulu.

Niin oli nyt elämä johtanut siihen, että hän oli yksin. Useita viikkoja oli hänellä jo ollut aikaa tähän tottua, mutta yhä uudelleen unehtui hän odottamaan, eikö kanslian puolelta rupeaisi kuulumaan päivällislevoltaan heräävän vanhan harmaapäisen pastorin laulun hyrinää, noita rakastettavia pieniä Bellman-palasia, jotka seurasivat pastoria viehättävänä nuoruuden ajan perintönä ja jotka kertoivat menneitten polvien elämänilosta ja kulttuurisaavutusten erikoisesta siroudesta. Mutta ei! Ei hymissyt sieltä enää koskaan "Nouse Amaryllis", vaan "vartova Tuoni" oli vienyt vanhan laulajan maan poveen. Tuolla iäkkään valkoisen kirkon juurella, jonka seinät niin kauan olivat kuulleet uskollisen paimenensa lempeätä ja sovinnollista evankeliumia, makasi hän nyt kädet ristissä ja hymy huulillaan, todistaen sopusointuisen ja puhtaan elämän ihanasta pysähtymisestä.

Rakas isä! Evalla herahtivat kyyneleet silmiin ja hän heitti kirkkoa kohti lentosuukkosen. He kaksi olivat olleet toisilleen kaikki kaikessa. Ei voinut lapsi vanhempaansa suuremmalla hellyydellä rakastaa kuin Eva isäänsä, eikä isä suuremmalla rakkaudella lastansa kuin vanha pastori ainoaa tytärtänsä. Jo aikoja ennen oli kirkkomaahan kätketty äiti ja veli, ja niin oli kohtalo kiertynyt omituisesti, että isä ja tytär olivat kokonaan yksinäiset ja orvot maalimassa. Ystäviä oli kyllä, mutta sukulaisia ei sanottavasti ollenkaan. Sitä enemmän olivat he turvautuneet toisiinsa ja löytäneet toistensa rakkaudesta rikkauden, joka oli kasvattanut heidän sydämensä suureksi.

Mutta isän kuolema ei ollut raskas isku ainoastaan Evan tunteille, se oli musertava hänelle myöskin taloudellisesti. Niin kauan kuin vanha pappa oli elänyt, oli hän uskollisesti ja uhrautuvasti hankkinut sydämensä lapselle kaikki tämän kasvatukseen ja opintoihin menevät varat, mutta hänen kuollessaan kuivui se lähde. Vanha pastori ei ollut jättänyt mitään muuta omaisuutta kuin nuo kuluneet, mutta silti niin rakkaat huonekalut, ja siitä, oliko hänellä päinvastoin velkoja, ei Eva tällä hetkellä ollut ollenkaan varma. Ne asiat oli ystävällisesti ottanut hoitoonsa naapuritalon, suuren Soljalan isäntä, tehdäkseen niistä myöhemmin hänelle tilit.

Soljalan suku oli alkuisin samasta juuresta kuin Evankin. Jo ammoin oli siitä talosta lähtenyt toinen veli opin teille, toisen jäädessä viljelemään perintötilaansa, ja tietoisuus suvun samasta juuresta oli vuosisatojen kuluessa unohtunut, niinkuin oli unohtunut opin teille menneeltä isien nimikin. Vasta vanha pastori oli aikoinaan pitäjään tullessaan ottanut sukunsa juuren selville ja mennyt sukutaloonsa sydän täynnä rakkautta ja romantiikkaa. Ja hänet oli otettu siellä vastaan kuin sukulainen, vaikka tälle suvun asteelle ei enää määritelmää löytynytkään. Siitä asti oli Soljalan vanha isäntä ollut pastorin paras ystävä, jota hän nyt oli seurannut samaan vanhaan kirkkomaahan, missä suurin osa näistä juurevan suvun jykevistä jäsenistä odotti ylösnousemusta.

Eva katsoi Soljalaan päin, joka pilkotti kaukaa tuolta laakson toiselta puolen. Soljalan nuori isäntä, Juho, oli ottanut isänsä ystävyyden ikäänkuin perinnöksi ja ilmestynyt pastorin sairastuessa pappilaan tyynenä ja harteikkaana. Elävästi muisti Eva sen illan Helsingissä, jolloin häntä tultiin hakemaan puhelimeen. "Se on maalta", oli sanottu, ja hän oli iloinnut, luullen saavansa puhua isänsä kanssa. Mutta sieltä olikin kuulunut syvä ja kumiseva miehenääni. "Minä olen Soljalan Juho… Hyvää päivää, Eva-neiti… Täällä on…" Sitten oli ääni hiukan epäröinyt, kunnes oli lausunut vakavasti ja hiljaisesti: "Isänne on sairastunut ja pyytää Evaa kotiin. Tulkaa heti. Hevonen on vastassa asemalla."

Ja niin oli kaikki tapahtunut, eikä sitä voinut auttaa. Hautajaisten jälkeen oli Juho tullut Evan luo ja sanonut tyynesti ja vakaasti: "Tahtoisin mielelläni auttaa Eva-neitiä näissä käytännöllisissä asioissa. Isämmehän pitivät toisiaan sukulaisina ja isäni varmasti tekisi samoin kuin minä nyt."

Ja Eva oli katsonut häntä silmiin ja sanonut vain: "Kiitos, Juho!"

Hän oli lapsuudesta saakka ujostelematta sinutellut Juhoa, sillä olivathan he leikkitovereita, mutta Juho oli puolestaan aina siinä suhteessa arastellut. Hän sanoi mieluummin persoonattomasti "Eva" tahi varsinkin vierasten läsnä ollessa "Eva-neiti". Erittäinkin sen jälkeen, kun Eva oli tullut yläluokille ja ylioppilaaksi, oli Juho yhä enemmän ikäänkuin aristunut. Hän oli harvasanainen ja vakaa mies, jonka korkea muoto oli viime vuosina häipynyt yhä enemmän Evan mielestä. Vasta viime tapausten johdosta se oli uudelleen kohonnut hänen näköpiiriinsä.

Eva katsoi Soljalaan päin ja mietti. Nyt olivat asiat kehittyneet siihen, että hänen oli tehtävä ratkaiseva päätös. Hänen täytyi muuttaa pois pappilasta ja ruveta ansaitsemaan elatustansa, mutta miten? Nuo sanomalehtileikkeleet tuossa pöydällä, joissa etsittiin seuraneitiä tahi kotiopettajatarta, eivät tuntuneet hänestä houkuttelevilta. Hänen opintonsa olivat olleet niin kaukana käytännöllisen elämän urilta, ettei niitä voinut näin äkkiä leiväksi muuttaa. Kansakoulunopettajan väliaikaista tointa hän sentään voisi hakea. Hoitaa sitä ja samalla lukea. Niin. Se olisi eräs mahdollisuus.

Samassa kuuli hän ulko-oven avautuvan. Hänen sydämensä jysähti omituisesti ja aivoissa vilahti ajatus, että hänen kohtalonsa oli nyt häntä etsimässä. Veri pysähtyi hetkeksi hänen suonissaan ja hän painoi vaistomaisesti kädellään rintaansa. Sitten koputettiin ovelle ja Juho astui sisään. Auringon säteet sattuivat häneen juuri hänen ilmestyessään näkyviin, heijastuen hänen vankasta tukastaan ja punertavasta, päivänpolttamasta ihostaan. Eva tuijotti häneen kuin säikähtyneenä. Juho oli tuossa seistessään kuin entistä harteikkaampi ja voimakkaampi, jollakin tavalla vaistomaista kunnioitusta herättävä.

Naisen silmällään hän jälkeenpäin muisti mieltymyksellä huomanneensa, että Juholla oli tässäkin tilaisuudessa vain tavallinen kotikutoinen pukunsa, ja että hän uskalsi esiintyä paljaassa puhtaassa paidankauluksessaan, tavoittelematta maaseutuoloissa aina hiukan epäilyttävän värisiä kovia kauluksia. Ja kuin hukkuva viime hetkellään hän muisti Juhon lapsuudesta saakka kaiken, mitä heillä oli ollut yhteistä, muisti sen, mitä Juho oli nyt viime aikoina hänen hyväkseen tehnyt, ja tunsi sydämessään lämmintä kiitollisuutta ja ystävyyttä.

Ystävyyttä? Niin, vakuutti hän itselleen. Mutta Eva ei olisi ollut se nainen, mikä oli, ellei hän olisi huomannut, että Juhon katse oli viime aikoina viivähtänyt hänessä niin pitkään, niin omituisesti. Ja kun hän muisteli tarkemmin, huomasi hän, että tuo sama katse oli seurannut häntä varhaisesta nuoruudesta saakka. Leikki hän tahi teki työtä, aina kun Juho oli saapuvilla, seurasi häntä tuo sama katse, joka tälläkin hetkellä häneen kohdistui.

Juho oli tervehtinyt häntä ja istuutunut. Hänen pieni ja pehmeä, sormiltaan vielä lapsellisesti lihavahko kätensä oli kokonaan kadonnut Juhon suureen, voimakkaaseen kouraan. Jossakin siellä takatajunnassa vilahti naiselle vaistomainen ja miellyttävä turvautumisen ja tuen hakemisen halu. Juho katsoi häneen jälleen omituisesti ja sanoi:

— Ethän pahastu, jos uskallan kysyä, mitä olet nyt ajatellut asemastasi? Ymmärräthän, ettei se asia ole minulle samantekevä — jo isäsikin vuoksi.

Evan kiitollinen mieliala herkähti lämpimäksi.

— Hyvä Juho! En ole osannut vielä mitään päättää. En tiedä edes, minne tästä muuttaisinkaan.

— Entä lukusi?

— En voi mennä ainakaan ensi syksynä Helsinkiin. Olen ajatellut kesäksi kotiopettajattareksi… Ja… ja… talveksi ehkä johonkin kansakouluun… Siellähän voisi ohella lueskellakin.

Juho liikahteli rauhattomasti ja katseli hattuaan. Hän tahtoi sanoa jotakin, mutta ei näyttänyt saavan oikeasta päästä kiinni. Lopuksi hän mutisi:

— Niin. Kesäksi. Mitäpä kesästä. Etkö voisi tulla Soljalaan kesäksi?
Olisi aikaa harkita… ja miettiä… Olisit tervetullut.

Eva hymyili.

— Kiitos, hyvä Juho! Mutta ymmärräthän, etten minä mielelläni voi tulla Soljalaan… Se ei ehkä olisi oikein sopivaa — siellä kun ei ole — emäntää. Isä ei varmaankaan sitä sallisi…

— Niin. Soljalassa ei ole emäntää…

Se tuli Juholta matalalla, hiukan toivottomalla äänellä, ikäänkuin vahingossa. Hän kumartui katsomaan lattiaan. Mutta Eva meni punaiseksi ja hänen sydämensä rupesi uudelleen jyskyttämään. Vasta nyt hän huomasi, miten sopimattomasti hän juuri nyt oli tullut maininneeksi tuosta emännättömyydestä. Juho voisi vaikka miten käsittää väärin. Hämillään hän katsoi ulos, ja syntyi jännittävä hiljaisuus.

Juho liikahteli levottomasti ja Eva ikäänkuin näki sen. Mutta sitten olikin Juho aivan hiljaa, niin että Evan täytyi vaistomaisesti katsahtaa häneen. Heidän katseensa yhtyivät hetkeksi ja silloin selvisi Evalle kaikki.

Juhon katseessa oli niin sanomattoman paljon arkaa hellyyttä, janoavaa pyyntöä ja pidätettyä, kirkkaasti tuikkivaa ja kumpuavaa intohimoa, että Eva ei voinut sitä kestää, vaan käänsi päänsä pois. Veri rupesi kiertämään hänen suonissaan, hänen kätensä vapisivat hänen sylissään, ja kuin sumun läpi kuuli hän Juhon vapisevalla ja tukahtuneella äänellä sanovan:

— Voisitkohan, tahtoisitkohan, Eva, tulla Soljalaan emännäksi?
Pitäisitkö sen arvoisena? Minä olen aina sinua sydämestäni rakastanut.
Ja tämähän olisi muutenkin hyvä ratkaisu. Tulisit rinnalleni takaisin
sukutaloosi — jos muuten voit?

Eva painoi päänsä käsiinsä ja purskahti itkuun. Se tuli jotenkin itsestään, tunteitten ja äkillisten sielullisten kokemusten ristiriidan ja yllätysten tuloksena. Hän ei voinut puhua mitään. Hän tunsi, kuinka Juho keveästi laski kätensä hänen käsivarrelleen, ja kuuli hänen puhuvan hiljaa ja vakavasti:

— Älä vastaa tällä hetkellä mitään, vaan jää miettimään, voitko. Jos voisit rakastaa minua ja tulla vaimokseni, niin ihana ja suuri työ odottaa sinua Soljalassa. Olen tosin vain talonpoika ja sinä sivistynyt, hienostunut herrasnainen, mutta minusta tuntuu, etteivät ne säädyt saa enää olla eivätkä ole vieraita toisilleen. Ja, rakas Eva, ellet voi minua ottaa, niin tiedä, että niin kauan kuin minä olen Soljalan isäntä, ei sinun tarvitse miettiä, mistä saat varat lukujesi lopettamiseksi. Olen rikas, olet joka tapauksessa Soljalan vanhaa sukua, ja sen päämiehenä pidän minä suvusta huolen. Ellet katso voivasi ottaa lahjaksi, niin ota lainaksi — yhtä epäitsekkäästi annan molemmat. Ja nyt, tyynny, suo anteeksi, mieti, mutta jää joka tapauksessa ystäväkseni. Ilman sinua jäänee Soljala ainaiseksi emännättä. Hyvästi!

Kuin unessa kuuli Eva askelten poistuvan ja poisti kätensä silmiltään ikäänkuin säikähtyneenä. Mitä oli tapahtunut? Miksi oli hänelle tehty tällainen tarjous? Oliko hän sen arvoinen? Juho? Hän ei ollut koskaan ajatellut Juhoa sillä tavalla. Ei ketään muutakaan. Hän oli ollut isänsä rakastama lapsi, joka oli ajatellut vain häntä ja itseään hänen vanhuutensa turvana. Nyt… nyt hän oli nainen.

Ylpeyden ja riemun tunne tulvahti hänen sydämeensä. Kuka nainen ei olisi ylpeä tällaisista voitoistaan? Mutta rakastiko hän Juhoa? Se oli ratkaiseva kysymys.

Kevät-illan kuulakkuus tummeni pehmeäksi hämäräksi ja päivän kajastus painui kapeaksi viivaksi taivaanrannalle, hämyisten metsien taa. Vanhan valkean kirkon seinät kumottivat vielä aavemaisina tummien puitten välitse ja koko luonto tuntui ikäänkuin odottavan jotakin ihmettä. Maa vartoi salaperäisen kiihkon valtaamana, kun kevät syleili sitä tulisella innollaan. Yhä tulvivien tunteittensa vallassa pujahti Eva ulos, riensi vanhalle hautuumaalle ja painui siellä isänsä ristin juureen. Hän ei pelännyt, sillä hänen isänsähän oli läsnä. Rakas isä! Hänen huolensa ja ahdistuksensa sulivat uusiksi kyyneliksi, kunnes hän oli tuntevinaan isänsä vapisevat kädet hiuksillaan. Kuten ennen silittivät ne nytkin hänen hiuksiaan hellästi, sanomattoman rakkaasti ja varovaisesti, kuin olisi siinä ollut jotakin hentoa ja särkyvää. Lapsi-raukka! Hän oli aina ollut isän "lapsi-raukka", sillä vanhuksen rakastava ja säälivä sydän ei ollut löytänyt sopivampaa sanaa suurelle tunteelleen. Ja hän näki yht'äkkiä edessään isänsä lempeät, ryppyiset kasvot, näki hänen siniset, valoisat silmänsä ja kuuli huulten rohkaisevasti kuiskaavan: "Lapsi-raukka! Jumala auttaa. Jumala ratkaisee."

* * * * *

Niin olivat siitä kuluneet viikot ja niiden varrella kypsynyt lopullinen päätös.

Eva oli pyytänyt sulhaseltaan, ettei pidettäisi mitään vierashäitä, vaan toimitettaisiin vihkiminen kaikessa hiljaisuudessa. Juho oli siihen suostunut, tosin katsahtaen häneen hiukan kummastuneesti. Kun he sitten illalla olivat saapuneet vihittyinä Evan kotoa ja jääneet kahden Soljalan suureen vierashuoneeseen, jossa kesäyön pehmeä hämärä vallitsi ja johon kartanon suuresta pihlajasta tunkeusi huumaava mesituoksu, aukeni Evalle yht'äkkiä ikäänkuin uudessa todellisuusvalossa se asema, johon hän nyt oli joutunut. Hän oli taistellut ja tutkinut, hän piti Juhosta ja kunnioitti häntä, mutta tällä hetkellä, jolloin avioliiton todellinen läheis-elämä oli alkava, huomasi hän, ettei hän ollut siihen sittenkään valmis. Se peloitti häntä, se oli hänelle voittamattoman vastenmielistä, ja vaisto sanoi hänelle, että tunteissa pitää olla vielä jotakin enemmän kuin mitä hänellä oli, ennenkuin se oli onnessa ja autuudessa mahdollista. Eva tunsi siinä silmäillessään miestänsä, joka tyynenä istui ikkunan pielessä katsoen ulos ikäänkuin hiukan hämillään, kuinka hänen ihoaan pitkin kulki viluttava väristys ja kuinka tuntematon hänelle sittenkin sielun syvimmältä pohjalta oli tuo mies ja koko se rotu ja maailma, johon mies kuului. Evan erotti siitä, sen hän nyt kauhistuen huomasi, vuosisatojen sekä henkinen että ruumiillinen hienostuminen, joka tuntuu tuhansinakin eri vivahduksina ja josta luopuminen alentaa, kiduttaa ja tappaa sen sielun, johon se on päässyt kotiutumaan. Mutta miksi hän sitten otti Juhon? Tällä hetkellä hän ei itsekään perustelujaan ymmärtänyt. Ne tuntuivat hänestä nyt kestämättömiltä, suorastaan vääriltä ja epärehellisiltä. Epärehellisiltä Juhoa kohtaan. Niin raskaasti voi hellä omatunto parhaimmankin menettelyn johdosta syyttää.

Eva tunsi, kuinka veri jätti hänen kasvonsa ja kuinka kylmä tuskan hiki helmeili hänen jäsenillään. Hän vilkaisi avatusta ovesta näkyvään valmiiseen aviovuoteeseen, joka maalaisena ja komeana siellä odotti, ja häntä värisytti. Kuin hätääntyneenä nousi hän seisomaan ja sai änkyttäen sanotuksi:

— Juho!

Juho nousi kuin ilahtuneena ja tuli vaimoaan vastaan kädet ojolla. Hänen roteva vartalonsa suoristui, pää kohosi ja sinisistä silmistä loisti voimakas kaipuu. Eva torjui hänet luotansa hiljaa, mutta päättävästi, ja sanoi maahan katsoen:

— Anna minun olla vielä… niinkuin olen… Älä tule…

Ja hän meni makuuhuoneeseen ja veti oven kiinni. Avain pyörähti lukossa päättävästi ja armottomasti, ja Juho jäi ulkopuolelle avuttomana ja hämmästyneenä, tumman punan kohotessa kaulalle ja poskille sekä veren pullistaessa kohonneita ja tykyttäviä otsasuonia. Jälkeenpäin hän muisti jääneensä kuin tylsänä ja hervottomana kuuntelemaan ruisrääkkää, miten se siinä apilapellossa ikkunan alla yhtämittaa rakastuneesti äänteli.

II.

Kun Eva aamulla heräsi, paistoi aurinko suoraan hänen vuoteeseensa. Ikkunasta kuului kärpästen surinaa ja huoneessa oli hiukan lämpimän kesäpäivän ummehtuneisuutta. Kuin tulvavirta vyörähtivät jälleen ajatukset Evan mieleen ja hän katsahti hämmästyneenä sivullensa. Niin. Juhon vuode oli tyhjä ja koskematon. Mitä ajattelisi vanha Leena, Juhon uskollinen emäntäpiika ja tavallaan kuin kasvattiäiti, tullessaan vuodetta korjaamaan ja nähdessään, minkälainen heidän hääyönsä oli ollut?

Ei. Kukaan ei saisi huomata mitään epätavallista heidän väleistään. Mitään juoruja ja juttuja ei saisi päästä alkuun. Ja Eva siirtyi hetkeksi miehensä vuoteeseen pehtaroiden sen raittiissa viileydessä hyvän aikaa, kunnes saattoi näyttää siltä, että siinäkin oli nukuttu. Mutta huomatessaan tämän todellakin luonnolliselta näyttävän asian Eva punastui itsekseen, pisti jalkansa ulos peitteen alta, nousi istumaan vuoteen reunalle ja katseli valkoisia ja sieviä jalkateriänsä sekä pyöreitä pohkeitansa. Hänen asemansa outous aivan jysähti hänen mieleensä, vaikkakaan hän ei nyt tällä hetkellä tuntenut sitä samaa sieluntuskaa kuin edellisenä iltana.

Hän oli nyt Soljalan emäntä, sen suuren ja rikkaan talon emäntä, jossa hän oli niin usein käynyt, leikkinyt, ollut vieraana. Mutta aina kuitenkin ikäänkuin vieraana, herrasneitona ystävällisen talonpoikaisväen luona, hiukan alentuvaisena, "kansallisena". Hän oli aina jutellut Juhon kanssa vapaasti ja avonaisesti, olipa ihaillutkin tämän kehittyneisyyttä, sivistyneisyyttä, oikeita mielipiteitä, hyviä harrastuksia, oli ollut ylpeä siitä, että hänestä, ainoasta perillisestä, oli kasvanut arvokas isäntä tähän suureen taloon. Mutta se oli ollut sittenkin jotakin ulohtaalla olevaa, se ei ikäänkuin ollut kuulunut hänen, ylioppilassivistyksen saaneen, hienostuneen ja jollakin tavoin ylimysmielisen neidon maailmaan. Hän ei ollut ymmärtänyt sitä asiaa silloin niinkuin nyt, jolloin hän heräsi suuren Soljalan emäntänä — hän, herrastyttö! Nyt tunsi hän selvästi olevansa aivan samassa asemassa kuin haaksirikkoutunut, joka herää tainnoksistaan oudon ja tuntemattoman maan rannalla. Ja minkälaiseksi muodostuukaan hänen ja Juhon suhde?

Hämmästyneenä huomasi Eva samalla, että kello kävi jo yhtätoista. Hänellä oli selvä aavistus siitä, että Soljalan emännän ei sopinut maata näin kauan, vaan että hänen velvollisuutensa oli nousta aikaisin pitämään huolta emännän velvollisuuksista. Mutta mitä hän niistä ymmärsi? Se pienen pappilan talous, jota hän oli ollut apuna hoitamassa, oli lasten leikkiä siihen nähden, mitä vaadittiin suuressa rusthollissa, jossa päivittäin istui aterialle monta kymmentä henkeä, etunenässä mahtavat isäntärengit ja emäntäpiiat sekä jatkona aina narisevat päivätyöläiset. Mitä auttoi häntä tässä pianon soitto, koruompelus ja taito leipoa hienoja ja maukkaita kakkuja? Mitä merkitsivät saksa ja ranska, matematiikka ja kirkkoisät? Eivät ainakaan tällä hetkellä mitään. Seistessään siinä lattialla auringossa, mieluinen virkeyden tunto ruumiissaan, tunsi Eva, että hänen oli alettava koulunsa kokonaan uudestaan, jos mieli menestyä tällä alalla. Ja samalla ilmestyi hänen suunsa ympärille eräs pieni päättävä piirre, joka merkitsi paljon, silloin kun se vihdoinkin tuli näkyviin.

Kiireesti veti Eva yöpaitansa yltään ja katsahti samalla peiliin. Hänen kasvoillaan vilahti ujouden ja mielihyvän ilme, kun hän näki nuortean kuvansa, joka loisti häntä vastaan klassillisin piirtein tuolta hiukan huonosta ja pölyisestä kuvastimen lasista. Hän tunsi suurta ja salaista iloa siitä, ettei vielä ollut tosiasiallisesti kenenkään oma ja että hänen sydämensäkin oli valmis siihen uuteen kouluun, joka nyt tästä aamusta oli alkava. Pohjalla oli salainen ja vaistomainen arkuus Juhoa kohtaan, tunne, joka oli syntynyt siitä, että Juholla oli nyt valta häneen, mutta se pelko ei ollut suinkaan vihaa, eipä vastenmielisyyttäkään — ehkä vain sitä, että kukan aukeamisen aika ei ollut vielä tullut. Hänen sinänsä perin terve ja iloinen, tahdonluja ja hyvä neitoluonteensa ei voinut vaipua liian pitkäksi aikaa pohtimaan ja hautomaan sitä hiukan epävalmista suhdetta, johon hän heti alusta oli väkisinkin Juhoon joutunut, vaan kaipasi uteliaana ja elämänhaluisena tilaisuutta päästä perinpohjin tutustumaan siihen uuteen maahan, johon hän oli joutunut. Hän tunsi mielessään liioitelleensa eilen illalla, mutta oli kuitenkin tyytyväinen, että oli tehnyt sen, minkä teki.

Hän rupesi pukeutumaan, mutta siinä oli heti ensimäinen pulma edessä. Se koruompeleilla koristettu pusero, jonka hän eilen oli tätä päivää varten varannut, ja se kaunis kesähame, joka oli häntä aina ennen niin ilahduttanut, tuntui nyt jotenkuten sopimattomalta tähän ympäristöön. Hän kyllä ymmärsi, että hän olisi saattanut aluksi esiintyä niissäkin — näin heti häiden jälkeen — ja että Juho kenties sitä toivoikin, mutta mikä oli kerran tehtävä, se oli tehtävä heti. Hän valitsi siis pienistä varastoistaan ylleen sen puvun, jonka hän oli sinne varannut juuri tällaista tarvetta varten, nimittäin sinisen aivinaisen leningin, jossa oli yksinkertainen valkoinen kaulus ja johon kuului sopiva talousesiliina. Arkisukat sekä jo kuluneet mustat puolikengät otettiin armotta jalkaan, sillä jotenkuten Evaa ujostutti nyt heti esiintyä avojaloin, niinkuin kesä olisi vaatinut ja mihin hän kyllä oli täydellisesti tottunut. Tukka, joka eilen vielä oli ollut kauniilla ja aistikkaalla laitteella, sai nyt armotta silittäytyä kahden puolen päätä ja muodostua niskaan suureksi ja lämpimän pehmeäksi sykeröksi. Kun Eva tämän kaiken jälkeen katsahti uudelleen kuvastimeen, näki hän sieltä — sitä hän ei itsekään voinut kieltää — mitä terveimmän ja miellyttävimmän olennon, jonka kaula nousi valkeana ja kauniin kaarevana puseron aukosta ja jonka täyteläistä ruumista hiukan ahtaat vaatteet eivät kyenneet kokonaan hillitsemään. Hänen täytyi hiukan naurahtaa omalle kuvalleen sekä jäädä sitä puoleksi surullisena silmiin tuijottamaan, kunnes hän äkillisen hilpeyden vallassa niskojaan hiukan nykähdyttäen niiasi kuvalleen ja sanoi: "Hyvää huomenta, Soljalan nuori emäntä! Tervetuloa taloon!"

Mutta missä oli Juho ja missä oli hän yönsä viettänyt? Tämä kysymys oli heräämisestä alkaen askaroinut hänen mielensä pohjalla, vaikka hän ei sitä jostakin syystä kuitenkaan tahtonut sen äänekkäämmin itselleen lausua. Hän meni ovelle, avasi sen ja kuunteli hengähtämättä. Kartanolla oli kaikki hiljaa, aivan kuin tulikin talossa työaikana — talossa, jossa ei ole lapsia… ei ole vielä lapsia… Häntä harmitti, että tuo "vielä" pujahti joukkoon aivan kuin viekkaasti ja hänen tietämättään. Nyt kuului jotakin. Keittiössä hissuttivat vanhat askeleet ja astiat kilahtelivat. Siellä on vanha Leena puuhissaan. Eva hiipi hiljaa ruokailuhuoneen läpi keittiön ovelle ja raotti sitä varovasti.

Juho istui käteensä nojaten pöydän ääressä ja kuunteli vanhan Leenan haastelua, kun tämä siinä askareissaan puuhaili. Suuri pata kiehui tulella, täynnä, kuten Eva arvasi, päivälliskeittoa väelle. Yhdellä silmäyksellä hän pani merkille, että keittoastiat olivat huonosti pidetyt, että lattia oli roskainen ja hiukan likainen, ja että ikkunaverhot olivat epäsiistin näköiset. Kuivausliinat seinällä olivat epäilyttävän harmaat. Leena oli käynyt todellakin vanhaksi eikä jaksanut enää pitää huolta niinkuin olisi tahtonut. Hän oli tummaverinen, pieni eukko, joka oli nuorena kaupungissa oppinut siihen aikaan muodissa olleen naisten tasaisen ja perin pieniaskelisen kävelyn tahdin, mikä antoi esiintymiselle ja olemukselle jonkunmoista hienoutta ja arvokkuutta, aivan toisin kuin huolimaton laahustaminen ja harppaaminen pitkin ja ankkamaisin askelin. Eva tunsi Leenan hyvin, muisti hänet aina juuri tuollaisena tasaisena ja alati hyväntuulisena hommanihmisenä, joka oli Juhon vanhempain kuoltua ollut Soljalassa kultaa kalliimpi. Nytkin hänen pienet pippurisilmänsä tuijottivat ystävällisesti kasvatuspoikaan, kun hän ikäänkuin puheensa lopettajaisiksi sanoi:

— Älähän ole milläsikään, poikaseni! Kyllä se siitä kuontuu, jahka kerkeää.

Mistä he olivat puhuneet? Eva huomasi, että Juho oli syönyt keittiössä aamiaista, koskapa lautanen oli hänen edessään paljaalla pöydällä. Ei ollut siis odottanut häntä, nuorta vaimoansa! Vilkaistessaan taakseen näki hän, että ruokailuhuoneen pöydälle oli siististi katettu aamiainen, mutta yhdelle hengelle. Pöydällä oli vain yksi lautanen. Eva punastui ja meni keittiöön.

— No hyvää huomenta, nuori rouva, ja oikein tervetullut taloon ja omaan kotiin! kiiruhti Leena loistavin silmin häntä tervehtimään, tullen hänen luokseen ja syleillen häntä vanhan ja hyvän ihmisen liikutuksella. Eva tunsi luontonsa pehmenevän ja hän painoi päänsä eukkoa vastaan sekä kuiskasi tälle hiljaa korvaan:

— Kiitoksia, rakas Leena, mutta minä en ole rouva, vaan emäntä!

— No niin oikein! riemastui Leena ja sopotti juostessaan kiehuvaa pataansa hoitamaan: — Täällä jo väki huolehti, että rouvako se nyt Soljalaan otettiinkin, mutta minä jo heti sanoin, että Soljalassa on aina ollut vain emäntiä, lihavia ja vöyreitä emäntiä, ei rouvia, ei…

Hän pysähtyi hiukan oudostuneena nähdessään Juhon ja Evan seisovan hiljaa ja vaiti toistensa edessä. Juho oli punastunut, mutta samalla hänen ilmeessään oli jotakin ylpeää, Eva katsoi lattiaan ja sormeili hermostuneesti esiliinaansa, kunnes hiukan niskaansa keikauttaen sanoi:

— Joko olet syönyt aamiaista?

— Kyllä, vastasi Juho tyynesti.

— Voitko odottaa siksi, kunnes minäkin olen ehtinyt syödä?

— Kyllä.

— Tule sitten tänne ruokasaliin.

Ja Eva meni ylpeästi paikalleen, koettaen syödä niitä kesäisiä herkkuja, joita siihen oli varattu, ja tuon tuostakin luoden uhmailevan silmäyksen Juhoon, joka työvaatteissa, kookkaana, järkähtämättömänä ja vakavana istui siinä häntä vastapäätä. Mutta keittiössä vanha Leena oli unohtua patansa ääreen tuijottamaan yhtä ainoata poretta, kuinka se siinä kellui ja pyöriskeli kiehuvalla ulapan pinnalla, alati levottomana ja tietämättä, minne asettua. Leena-muorista tuntui yht'äkkiä, kuin olisi eräitten toistenkin elämä uhannut olla tuollainen levoton ja pyörivä kupla, josta ei tiedä, minne se asettuu ja — milloin se särkyy, ja hänen mielensä sumentui murheelliseksi ja huolestuneeksi, niin että vanha vartalo koukistui.

Mutta Eva muisti jälkeenpäin, että tämä aamiaishetki oli hänen elämänsä vaikeimpia kohtauksia. Sillä hetkellä hänelle nimittäin selvisi, että Juho oli tänä yönseutuna ymmärtänyt heidän asemansa täydelleen, ymmärtänyt tekemänsä askeleen koko vaarallisuuden sekä vielä senkin, ettei — hänen vaimonsa kenties häntä oikein rakastanut, vaan oli ehkä tullut hänelle — muuten. Ja tumma puna kohosi taas hänen otsalleen hänen siinä istuessaan.

III.

Ruoka tarttui Evan kurkkuun hänen yrittäessään syödä, ja pian hän lopettikin. Hänen vaistonsa hapuili kiireesti jotakin pelastuksen keinoa, kunnes hän naisellisuutensa, aamullisen päätöksensä ja syvän onneen pyrkimisensä vuoksi osasikin oikeaan. Nousten sanoi hän miehelleen hiljaa:

— Nyt tahdon nähdä talomme.

Hän oli ollut sanomaisillaan "talosi", mutta oli samalla tuntenut, että sekin saattaisi ehkä Juhoa loukata, ja sanoi siis "talomme", asettuen siten Juhon rinnalle yhdenvertaiseksi ja yksimieliseksi. Juhokin nousi ja pakottaen itsensä tyyneksi vastasi välinpitämättömällä äänellä:

— Mikäpä siinä. Sopiihan tätä katsella.

Se loukkasi taas Evaa — tuo välinpitämättömyys, mutta kun hän tiesi, mistä se johtui, ei hän ollut siitä silti milläänkään. He lähtivät vierashuoneeseen, jonka kynnykselle Eva seisahtui, mielessään ruokasalin kuva.

Leena oli koettanut kattaa pöydän herrasväen tapaan, mutta ei ollut sitä osannut. Leipäkorissa ei ollut puhdasta liinaa, leivänpalat olivat paksuja ja huolimattomasti leikattuja, haarukat ja veitset ruosteisia, lasit himmeitä ja lautaset kokoon haalittuja. Suolakuppi oli kuka tietääkään kuinka vanhalta jäljeltä ja sinappi-astia — sellainenkin löytyi — oli kokonaan kuivanut. Evan mielessä välähti suorastaan kummastus siitä, ettei yksinkertainen viihtymisen ja kodikkuuden kaipuu ollut saanut tämän varakkaan ja sentäänkin siksi sivistyneen talon väkeä ymmärtämään, kuinka eri toista on istahtaa aistikkaasti ja maukkaasti katetun ruokapöydän ääreen, jossa moitteeton puhtaus ja kauneus-aisti pystyy saamaan aikaan miellyttävän vaikutelman mitä vähäpätöisimmillä keinoilla. Kukkihan pihalla suunnattoman suuri pihlaja, olihan keto vierellä täynnä mitä mehevintä ja nuorteinta apilaa, olihan puutarhan tapaisessa pensaittain kuninkaankynttilöitä — miksi ei kenellekään ollut juolahtanut mieleen tuoda hiukan tätä suven kauneutta sisällekin, nuoren emännän tervetuliaisiksi? Oliko meidän talonpoikaiskansaltamme turtunut yksinkertainen kauneuden aisti? Että sillä sitä kerran oli ollut, se täytyi Evan myöntää, kun hän muisteli sitä muinaiskulttuuria esimerkiksi kansanrunouden alalla, josta niin ihania todistuksia oli saatu jälkimaailmalle pelastetuksi.

Salissa kohtasi Evaa se sama, hiukan ummehtunut ja viileähkö ilmanhenkäys, jonka hän tunsi niin hyvin vanhastaan käynneiltään tässä ja muissa seudun talonpoikaistaloissa. Kun näitä asumuksia ei useinkaan talvella lämmitetty ja kesäisin pidettiin harvoin ikkunoita auki, ja kun huomattava määrä ruukkukasveja oli estämässä valon pääsyä ikkunoista sisemmäksi huoneeseen, oli siellä ainaisesti vallalla hiukan homeelta ja kostealta mullalta vivahtava haju, joka vaikutti puhtaaseen, aurinkoiseen ja kuivaan ilmaan tottuneeseen tavattoman vastenmieliseltä. Eva istahti keinutuoliin ja katseli ensi kertaa oikein tarkoin ympärilleen.

Lattialla olivat puhtaat, valkoiset hurstimatot, jotka näyttivät sieviltä harmaaksi maalatulla permannolla. Huonekalusto oli kaikessa upeudessaan Evasta suuren mauttomuuden todistus, sillä sen pietarilais-yleismaailmallinen tyyli ja räikeä plyyshipäällys sopi perin huonosti tähän ympäristöön. Yksinkertainen tiili-uuni, joka elävästi muistutti ylen lihavaa, polvilleen lysähtänyttä emäntää, oli maalattu puhtaan valkeaksi, reunoilla katajanhavuja, jotka kuitenkin olivat jo kuivahtaneet ja ruvenneet varisemaan. Uunin edessä oli hiekalla täytetty sylkilaatikko. Seinäpaperit olivat kosteudesta pullistuneet ja valkeaksi paperoidussa katossa näkyi eriskummallisia vuotoveden muodostamia ruskeita "karttoja, meriä ja maanosia". Seinällä oli aikoinaan laukkuryssältä ostettuja värikuvia, hempeästi "vaipuvia" bysanttilaisia madonnia, reipasilmeisiä Kristus-lapsia ja räikeän repäiseviä sotakuvia. Sohvan yläpuolella oli Snellmanin kuva, sekä vierellä maanviljelys- ja karja- sekä hevosnäyttelyistä saatuja palkintokirjoja, ja alimpana mustalle lasille kirkkaasta tinapaperista muodostettu lause "Iloitse Jesuksesta!" Sohvapöydällä oli värillinen, kultajuovilla koristeltu lasilautanen ja siinä suuri joukko maisemapostikortteja, kaikissa melkein samat, kömpelön avuttomat "tervehtykset nyt täältä meiltä". Evan täytyi oikein ummistaa silmänsä hetkeksi päästäkseen näkemästä sitä tosiasiaa, että tämä oli nyt hänen oma vierashuoneensa, hänen oman kotinsa paras ja hienoin paikka.

Näihin huomioihin ei ollut mennyt monta silmänräpäystä, mutta Eva tunsi Juhon lukeneen hänen ajatuksensa, arvanneen sen tuomion, jonka hän kaikesta antoi, ja tiesi hänen nyt seisovan tuossa oman kamarinsa ovenpielessä synkkänä kuin ukkospilvi. Kiireesti Eva nousi taas, meni miehensä luo ja katsahti häneen kirkkaasti ja lämpimästi sekä sanoi:

— Nyt menemme sinun kamariisi!

Ja hän astui Juhon huoneeseen, jääden seisomaan ovensuuhun katsomaan.

Perällä, ikkunan ääressä, oli suuri kirjoituspöytä, jolla vallitsi mitä paras järjestys. Oikealla seinällä oli suuri, kattoon saakka ulottuva kirjahylly, täynnä kirjallisuutta. Ikkunan pielessä oli koukussa sanomalehtiä, vasemmalla seinällä oli vanha, vahakankainen sohva, jonka päällys oli paikoin jo rikki, ja jossa pahnautunut päänalainen oli todistamassa Juhon viimeöisestä yksinäisestä makuupaikasta. Vasemmalla ikkunan ääressä oli pieni pöytä ja siinä tupakkavehkeitä, ja oven suussa seinällä pyssy sekä muita metsästystarpeita. Ikkunaverhot olivat kellastuneet ja pölyisen näköiset. Eva meni kirjoituspöydän ääreen.

Siinä oli avonaisena tilikirja, johon musteen vaaleasta väristä päättäen oli aivan vasta kirjoitettu. Ja kun Eva kumartui katsomaan lähempää, tunsi hän Juhon jäykän ja raskaan, mutta säännöllisyydessään jykevän ja voimakkaan käsialan. Tilin otsakkeeksi oli tanakasti ja päättäväisesti kirjoitettu: "Kodin ja sen ympäristön ylläpito- ja kaunistusrahasto". Ja oikealle puolelle oli edellisenä päivänä tehty seuraava hyvitysposti: "Siirretty edellisen vuoden säästövaroista 5000 mk." Vasen puoli oli aivan paljas; siihen sai siis nyt kulumassa olevan vuoden aikana tulla tätä tarkoitusta varten menoja aina tuohon summaan saakka. Sen verran ymmärsi Eva tästä asiasta ja hänen silmiinsä ilmestyi äkkiä sumua. Hän kääntyi ovelle kutsuakseen Juhon luokseen ja sanoakseen hänelle jotakin kiitollista, jotakin sydämestä lähtenyttä, mutta Juho olikin kadonnut. Eva vaipui istumaan hänen tuolilleen ja purskahti itkuun, ollenkaan huomaamatta, että hänen kyyneleensä kastelivat tuota avattua tiliä, siihen piirustettuja jäykkiä kirjaimia ja sen toivorikasta, pyöreänollaista viidentuhannen summaa, ja että ne panivat musteen lähtemättömästi leviämään, muodostaen tahran, joka olisi ollut jokaisen kunnollisen kirjanpitäjän kauhistus.

Kun hän jälleen rauhoittui, oli kulunut jo hyvänen hetki. Sumu hänen mielestään haihtui ja vallitsevaksi pääsi taas se aamullinen päätös, että ainoana pääsytienä tästä asemasta oli osoittaa, että hän ei ollut Soljalan emäntä vain nimeltä, vaan myös tosiasiallisesti. Siihen tuli hänen pyrkiä, mutta miten, kuinka voittaa kaikki ne suunnattomat vaikeudet, jotka siinä kohtaisivat? Kuinka pysyä uskollisena itselleen ja entisyydelleen, mutta samalla kokonaan sulautua siihen maailmaan, johon oli joutunut? Yhden asian hän kuitenkin ymmärsi kirkkaasti, sen nimittäin, että jos hän ei jaksaisikaan nostaa ympäristöään sille tasolle, jossa sen täytyi olla, vaan jos hänen päinvastoin täytyisikin vaipua alas elämänsä ihanteista, se olisi hänen perikatonsa, hänen kuolemansa. Mutta se ei saisi taistelutta tapahtua. Ja hän nykäisi tarmokkaasti niskojaan.

IV.

Konemaisesti lehteili Eva siinä istuessaan miehensä tilikirjaa, ja vaikka hän ei kirjanpidosta sanottavia ymmärtänytkään, kertoivat tilien otsakkeet hänelle kuitenkin paljon, niin, suorastaan kaikki, mitä hänen tarvitsi tietääkin, jos mieli ymmärtää sitä työtä, jota hänen miehensä teki, sitä taistelua ja uhmailua, jota tarvittiin, kun oltiin ottelussa Suomen karun maan kanssa. Siinä oli kymmeniä eri otsakkeita, jotka kertoivat, mihin eri tuotannon haaroihin tällainen suuri maatalous järjellisesti oli jaettava, jos mieli saada selville, mikä kannatti ja mikä ei. Ihmetellen huomasi Eva, kuinka tavattoman suurta kokemusta, kärsivällisyyttä ja harkintakykyä tarvittiin voidakseen järkevästi eri menoerät luokitella ja ottaa ne niiden alalle kuuluvista tuotannon haaroista. Hän huomasi, miten Juho aikaisempina vuosinaan, kun hän melkein vielä nuorukaisena, vasta maanviljelysopistosta päästyään, oli ottanut tilansa vastaan holhoojiltaan, oli ponnistellut päästäkseen edes tästä jaoittelusta selville, kuinka hänen oppimansa teoria oli pian osoittautunut toisissa paikoin soveltumattomaksi, ja kuinka hän vihdoin oli saanut luoduksi oman järjestelmänsä, joka häntä nähtävästi nyt tyydytti. Menoerät kertoivat omaa puhuvaa kieltänsä. Kaikki, mikä vilahti vähimmälläkään tavalla maanviljelijän elämässä tarpeettomiin ylellisyys-asioihin, oli saanut tyytyä niukkoihin markkoihin, kun sitävastoin kaikki, mikä oli omiaan hänen tilaansa, hänen peltojansa, vainioitansa ja metsiänsä parantamaan, oli ruvennut saamaan sitä runsaammin, kuta enemmän oli mistä antaa. Vuoroin astuivat järjestykseen kotivainiot ja kaukaisemmat pellot sekä niityt, vuoroin ja ankaralla johdonmukaisuudella oli niistä kaikista huolta pidetty, kunnes vihdoin oli avattu rakennusten tilejä, joista ensimäisenä oli runsassisältöinen ja kallis karjakartano kaikkine Evalle outoine osasto- ja laitenimityksineen. Ja kun siitä olivat vihdoinkin loppuneet suuret menoerät ja valmis rakennus oli ruvennut saamaan vain pienempiä vuotuisia ylläpitokustannuksia, oli Juho jäykällä ja päättäväisellä tavallaan, kuin hampaita kiristäen avannut uuden tilin, jota Eva nyt ihmetellen katseli. Sen nimi oli "Toivolan suon kuivaus ja viljelys". Se oli avattu edellisenä syksynä ja siihen oli Juho siirtänyt suurimman osan sitä edellisen vuoden voitostaan.

Taas painoi Eva päänsä käsiinsä. Hän tunsi äkkiä kuin olisivat hänen sielussaan kokonaan menneet kumoon ne elämän arvot, joita hän tähän saakka oli pitänyt kalleimpinaan ja joiden toteutumisella hän oli uskonut luotavan jotakin suurta ja isänmaallista. Hänellä välähti mieleen, että nuo hänen "kulttuuri-ihanteensa", jotka olivat olleet hänelle määrääviä, olivat sittenkin keveitä pinnallis-ilmiöitä sen jättiläistyön rinnalla, jonka tiliotsakkeena oli "Toivolan suon kuivaus". Kuin säikähtyneenä ja hämillään nousi hän seisomaan sekä painoi Juhon tilikirjan kiinni, tuntien tarvetta päästä raittiiseen ilmaan. Hän oli todellakin niin uusien vaikutelmien yllättämä, ettei hän tällä hetkellä taas ymmärtänyt mihin turvata ja mistä kiinni pitää.

Ja niin hiipi Soljalan nuori, kukkea ja kaunis emäntä kuin varas hiljaa etehiseen ja siitä portaille. Piha oli tyhjä, väen puoli näytti autiolta, kaukaa kuului muonamiehen lasten ääniä ja kanalasta kanan voitonriemuinen ja ylpeä kotkotus vasta onnellisesti munitun munan johdosta. Portaan räystään alle sujahti silloin tällöin siro haarapääskynen, antaen aina väliin kuulua tyytyväistä ja onnellista "sulkkuansa ja samettiansa". Liiterirakennuksen ja väentuvan välistä siinti lainehtivan ruispellon yli välkkyvä kesäinen järvenselkä, sinertävine rantoineen ja aalloissa soutelevine saarineen. Kesäinen tuuli suhahteli kartanon suuressa pihlajassa ja pudotti silloin tällöin ikkunan alaisesta valkoruususta hienon kukkasen lehden, joka somasti väikkyen katosi tuuheaan ruohokkoon. Melkein henkeään pidättäen asteli Eva keskelle pihaa ja kääntyi sitten katsomaan Soljalan vanhaa asuinrakennusta, sitä, jonka ovesta hän juuri oli tullut.

Niin. Se oli vanha ja ränstynyt, sille ei voinut mitään. Räystäät olivat vinot, seinät ammoin ilman ja ahavan haalistamat, harja notkolla kuin väsyneen tamman selkä. Ulkoetehistä ei ollut koskaan maalattu, vaan oli se ilman harmauttama kuin vanha verkontalas. Kivijalka oli koottu vain tavallisista lohkomattomista maakivistä ja välistä oli muurilaasti varissut pois. Etehisen sivulla oli kivijalassa aukko, musta ja ikävän näköinen, jossa näkyi olevan jotakin tarvekalua sateen suojassa. Siinä kaikessa ei ollut mitään kaunista, ei edes sen vanhuus, sillä siinä ei uutenakaan ollut ollut muuta kuin hyvästä mausta ja aistista tietämätöntä kokoonkyhäystä. Siinä ei ollut mitään itsenäisen kansallisen tahi maakuntakulttuurin jälkiä. Se täytyi Evan ikäänkuin vasten tahtoaan todistaa ja sanoa.

Hän katseli ympärilleen pihalla, jota peitti sitkeä ja sievä, tiheä valkoinen piha-apilas. Mutta suuria kiviä oli siellä täällä ja asuinrakennuksista ulkohuoneisiin ristiin rastiin johtavat polut kiersivät uskollisesti ja kärsivällisesti näitä. Miksi ei niitä oltu otettu pois? Olisiko se ollut kovinkaan suuri vaiva? Eva oli hämärästi muistavinaan, että Soljala oli aikoinaan tapahtuneessa isonjaon järjestelyssä tullut siirretyksi muualta nykyiseen paikkaansa, joka silloin oli ollut asumaton mäki. Siitä pitäen olivat tietysti nuo kivetkin siinä pihalla.

Hän hiipi hiljaa väentupaan, jossa ei ollut ketään. Se oli hämärä ja ummehtunut, seinänvierustoilla lavitsoita ja laatikkomaisia sänkyjä, joissa oli epämääräisen värisiä makuuvaatteita. Eva tiesi, että tällä seudulla useimmiten naisetkin nukkuivat näissä samoissa väentuvissa. Permanto oli likainen, seinät pölyn ja ajan sekä savunkin mustuttamat. Ikkunat olivat sameat, täynnä kärpästen jälkiä, ja ikkunalaudalla näkyi olevan kuivanut tupakkamälli. Minkäänlaista värin tahi yleensä kauneudenjanon pilkahdusta ei näkynyt tässä kolkossa huoneessa, jossa suuri uuni nurkassa kuin tylsänä tuijotti eteensä suu älyttömästi ammollaan.

Evaa värisytti ajatellessa, kuinka vähän elämä sentään tarjosi niille, joiden piti koko päivä raskaassa ruumiillisessa työssä raadettuaan saapua illalla tähän ilottomaan asuntoon. Vaikka vaatimukset eivät olleetkaan suuret, olivat ne kuitenkin jo heränneet, olivat olemassa, ja tällainen rumuus ja tyly paijaus sekä alaston epäkodikkuus oli tietysti omiaan yhä lisäämään tyytymättömyyttä ja katkeruutta. Saattaa olla, että näin olivat Suomen talonpojat yleensä tottuneet elämään ja ettei heillä ollut aikaisemmin mihinkään muuhun ollenkaan varoja, mutta nyt ei enää ollut niin. Nyt oli rumuus kansan asunnoissa velvollisuuden laiminlyöntiä, vaarallista vanhoillisuutta, joka sekin muun ohella oli omiaan tekemään luonteita raaoiksi, epäystävällisiksi ja sovinnolliseen yhteiskuntaelämään sopimattomiksi.

Hän keskeytti mietteensä, sillä hän oli laskeutunut pihalta takapihalle, jossa uudet näkemiset olivat omiaan johtamaan ne toisaalle. Ensimäiseksi huomasi hän vakaiset risuhalko-pinot. Kaikesta päättäen oli talvella hakkuuksilla ollessa otettu talteen jokainen vähänkin paksumpi oksa, jokainen varpu, vedätetty se jonakin soveliaana hetkenä kotiin ja valmistettu polttopuuksi. Mahdollisesti ja hyvin luultavastikin oli joku vanhus, joku kylän yhteisiä köyhiä, vanha torppari, muonamies tahi muu sellainen, seisonut siinä hakkuupölkkynsä ääressä talvipäivän aamusta iltaan, hakannut havuja ja leppiä, siivonnut joukosta polttopuuksi kelpaavat, ajanut muun töryn navetan pihalle karjan jalkoihin sotkettavaksi, siitä siirtyäkseen pellolle uudeksi mullaksi, voimaksi ja kasvun antajaksi. Mitä oli miettinyt tuo äijäriepu siinä herkeämättä havukirvestään kilkuttaessaan, melkein pysähtymättä ja konemaisesti, niin että Eva muisti sitä usein ennen ihmetelleensä? Luultavasti nuo mietteet eivät olleet mitään erikoisen kapinallisia, vaan enemmänkin ehkä rauhallisen, hieman surumielisen alistuvia — tyytyväisiäkin siitä, että oli työtä ja toimeentulon mahdollisuutta vielä näin vanhallakin ijällä. Eva tunnusti avoimesti mielessään, että koko tämä näky hänen edessään todisti järkevää, ajattelevaa säästäväisyyttä, ominaisuutta, joka loppukädessä syntyy oikeassa ja merkitsevässä muodossaan vasta sivistyksen kasvaessa ja lisääntyessä. Todella sivistynyt ihminen on hyvin harvoin tuhlari, vaan on hänellä rahojaan käyttäessään luontainen ominaisuus saada ne tuottamaan edes jollakin tavoin itselleen palkintokorkoa ja vastaavaa hyötyä.

Eva oli saapunut uuden ja mahtavan suuren kivinavetan ovelle, johon hän pysähtyi aivan ihmeissään. Navetta oli hänen mielestään ennen ollut maalaistalon kauhein paikka, jossa elikkoparat viettivät surkeita kidutuskuukausia pimeän, kosteuden, ahtauden ja kylmänkin käsissä, tarpoen lannassa ja saaden riittämättömästi huonoa ravintoa. Nyt hän ihastuksekseen näki edessään suuren, ilmavan ja valoisan salin, jossa lannan hoito, virtsan pois johdatus ja talteen otto, rehujen anto, lehmän kytkyt ja makuupaikka olivat mitä onnistuneimmin ja tarkimmin suunnitellut, sekä elukan parasta ja mukavuutta silmälläpitäen että samalla ottaen huomioon kaikki ne tuotanto- ja hyötyvaatimukset, joita karjanpidolle on asetettava. Ylpeänä ja tyytyväisenä astui Eva vähän matkaa pääkäytävää myöten, kun samassa taampana yksinäisyydessään makaava suunnattoman suuri siitossonni Hermanni suvaitsi kohauttaa päätänsä, muljahduttaa ruskeita mulkosilmiään, kilahduttaa kytkyttänsä ja sanoa alhaisimmalla bassollaan, että "mmm-ööh!", samalla tuhauttaen sieraimistaan sellaisen tuulenpuuskan, että tuores apila lennähti sen ruokapöydältä. Vaikka Eva nyt olikin suuren maalaistalon emäntä, jolle tämän kaiken tietysti olisi pitänyt olla sangen tuttua, säikähti hän kuitenkin tuosta niin, että poistui kiireesti navetasta, tehden sen täydellä kunnialla, koska kukaan ei ollut sitä näkemässä. Niin kääntyi hän navetan vieressä olevan toisen suurehkon rakennuksen ovelle, jonka avattuaan hän huomasi olevansa Soljalan suuressa sikalassa.

Siinä oli keskellä leveä käytävä ja molemmin puolin sitä suuret ja tilavat sikopahnat, jotka nyt kuitenkin olivat tyhjät, koska koko perhekunta oli ulkona takkiaismulloksella. Eivät kuitenkaan kaikki, sillä kun Eva saapui käytävän toiseen päähän, olikin siellä ei ainoastaan summattoman suuri sika, vaan vieläpä eräs vanha vaimokin, joka istui siinä pahnan ääressä. Eva tunsi hänet heti, sillä hän oli Soljalan vanha sikamuori, yleensä tunnettu nimellä "Pahna-Liisa". Hämillään Liisa nyt nuorta emäntäänsä tervehti, ja Eva kysyi:

— Mitä Liisa nyt täällä — tyhjässä sikalassa?

— Ei tämä ole tyhjä — suuri imisä juuri porsii.

Ja kumartuessaan pahnan reunan yli näki Eva peloittavan suuren naarassian, joka makasi siinä kyljellään selkä pahnan aitaa vasten, litteänä ja suurena, inhoittavana ja rumana kuin pahin iljetys mitä kuvitella saattoi. Mutta ihmeellisintä kaikesta oli se, että se parhaillaan todellakin näytti nauttivan luomakunnan suurinta onnea, äidiksi tulon onnea, sillä sen pussimaisissa nisissä oli jo kiinni kymmenen mitä sievintä ja puhtainta porsasta, jotka heti olivat sukukuntansa koko perinnäisellä ahnaudella ja ruokahalulla tarttuneet kiinni näihin voimakkaan elämän kumpuaviin lähteisiin.

— Hyi kauhistusta!

Eva se näin puhkesi sanomaan, mutta Liisa torui:

— Eihän se mitä kauhistusta ole! Täytyy vain tarkoin passata päälle, että on heti ottamassa porsasta kiinni, kun se tulee, että saa sen kohta paikalla tällättyä tissiin — muuten imisä vielä tapaturmaa syö sen.

Eva oli aivan sanattomana hämmästyksestä. Ensi kertaa elämässään oli hän vastakkain luomakunnan salaperäisen ihmeen, äitiyden suunnattoman runsauden, mutta siihen samalla liittyvän tuhoamishalun kanssa.

— Syö? Syökö se lapsiaan?

— Syöhän se. Sika onkin perki ronkeli ja passattava lapsi-akka — ellei pidetä hyvänä, niin suuttuu ja syö poikansa tahi musertaa kääntyessään. Sillä isäntä aina minulle maksaakin kaksi markkaa jokaisesta porsaasta, joka jää elämään. Ka-ka-noo…!

Ja Evan silmäin edessä tapahtui nyt se ihmeellinen asia, että uusi pieni porsas tulla pulpahti Soljalan sikopahnaan. Kiireesti nousi Pahna-Liisa sitä vastaanottamaan, pyyhiskeli ja taputteli sekä asetti viimein lihavalle nisälle. Kuuluva, intohimoinen maiskutus osoitti, että porsaan elämänura oli alkanut lupaavasti. Mutta itse emä maata röhötti silmät ummessa, ja mahdotonta oli sanoa, kärsikö se toimituksen johdosta mitään tuskaa; ehkäpä oli sen röhkäisyssä jotakin tyytyväistä ja nautitsevaa ähkäisyä, äidillistä ylpeyttä melkein rajattomasta ja siunauksellisesta hedelmällisyydestä. Eva tuijotti siihen kuin lumottuna, sillä hänelle tässä tapahtui paljoa enemmän kuin Pahna-Liisalle, joka siinä mielistellen haasteli:

— Nuoren emännän onnella tämä Saara nyt näin hyvin porsiikin. Kuka tietää, vaikka tulisi heitä puoliväliin toistakymmentä, kun ollaan jo näin pitkällä. On siinä sitten tuota silavankappaletta muutaman kuukauden perästä, kunhan minä nämä oikein taas hoitelen ja syöttelen. Se onkin meidän isäntä vähän tarkka ja taitava näissä asioissa ja kaikki sillä on ruvennut niin mahdottomasti menestyyn — siat, lehmät ja vasikat. Emäntää vain on talossa kaivattu, sillä eihän se tällainen hoito kauan emännättä, kun se Leenakin tuppaa jo vanhentuun ja käymään hotokätiseksi. Mutta kyllä se nyt isäntä saikin vähän kulusen emännän, oikean röökinän, tarttee vain nyt oppia näitä sikojakin porsittaan…

Eva pakeni kiireesti pois sikalasta. Hänen aivoissaan aivan humisemalla humisi uusia ja outoja vaikutelmia sekä ajatuksia. Tämän kaikenhan hän oli oikeastaan ennenkin tiennyt, mutta se oli ollut hänelle jotakin sisällyksetöntä, kaukaista, kuin kertomus jostakin tavallisesta jokapäiväisestä tapahtumasta, joka ei sen suurempaa mielenkiintoa herättänyt. Se porsaanpaisti, jonka hän oli joskus Soljalasta ostanut, oli ollut siihen saakka hänestä jotakin erikoista ainetta, jota hän ei ollut tullut asettaneeksi mihinkään sellaiseen yhteyteen kuin minkä todistajana hän oli tänään ollut.

Hän saapui asuinrakennuksen taakse, talon etelärinteelle. Siellä todistivat maahan lyödyt merkkipaalut ja alullepannut käytäväluomukset, että Juhon mielessä oli täydellisen puutarhankin perustaminen. Tuolla alapäässä apilapellon reunalla oli viisi mehiläispesää, ja sinne istahti Eva kuin väsyneenä löytöretkensä yllättävistä tuloksista. Pilvenä pörräsivät mehiläiset. Toiset pinkasivat lentolaudalta ilmaan nopeasti kuin ajatus, toiset saapuivat raskaasti lentää laahustaen, kuukertuivat maahan lentolaudan alle, levähtivät siinä hieman, ottivat uudelleen vauhtia, osuivat vihdoinkin kapealle aukolle ja konttasivat kiireesti sisään housuntaskut tupaten täynnä siitepölyä ja hunajavatsa pulleana tuosta kalliista aineesta. Pesän aukolla leyhytti aina muutama pari siipiänsä pitääkseen huolta tarpeellisesta ilmanvaihdosta ja sisästä kuului salaperäinen, kumea surina. Eva oli näkevinään, kuinka siellä suuriruumiinen kuningatar vaelsi väsymättä kennolta kennolle, munien yhä uusia munia ja intohimoisesti toteuttaen tehtäväänsä, luomisen ja lisääntymisen käskyn täyttämistä. Tuhansissa kennoissa oli valkoisia, avuttomia toukkia, joita taas toiset tuhannet, väsymättömät työmehiläiset, yhteiskunnan aina tyytyväiset palvelijattaret, ruokkivat mesileivällä ja kirkkaalla hunajalla. Mitäpä arvoa oli tällaisessa yhteiskunnassa sillä, joka ei tehnyt työtä ja täydelleen siihen ympäristöönsä sopinut? Ei mitään, vaan hetken elettyään oli sen kuoltava pois kuten kuhnurin, jonka mehiläiskansa armotta tappaa syksyn tullen ja heittää raadon lentolaudalta maahan mätänemään.

Eva tunsi äkkiä suurta väsymystä ja heittäytyi pitkälleen pehmeälle ruohokolle. Hän painoi silmänsä kiinni ja nautti siitä kesän täyteläisyydestä, joka kaikkialta tunki hänen tietoisuuteensa. Tuhannet eri tuoksut, jokainen kertoen luonnon salaperäisistä ja pyhistä houkutuskeinoista, väreilivät ilmassa, sadat erikoiset äänet kahisivat hänen ympärillään, ei ollut kortta eikä kukkasta, joka ei olisi käsittänyt omaa erikoista maailmaansa. Ja tuossa yllä oli korkea sininen taivas, ihmeellinen ja tutkimaton maailmankaikkeus, täynnä tuntemattomuutta ja elämän mitättömyyden vastakohtaa, tässä oli hän, nuori nainen, elämänsä kynnyksellä, tietämättä, mikä oli tulossa, onni vai onnettomuus. Mutta hän tahtoi tulla onnelliseksi, ja kun onni ei ollut vielä täysin löytänyt häntä, tahtoi hän lähteä sitä hakemaan, valloittaa sen, riistää sen omakseen, ja ottaa elämältä kaiken, mitä se voi antaa.

Säikähtäen nousi hän ylös. Soljalan vanha ja särkynyt-ääninen ruokakello rupesi äkkiä soida rämisemään kutsuen väkeä päivälliselle. Ääni kiiri kauas kuulakkaassa ilmassa, ja Eva oli näkevinään, kuinka hikiset kasvot kaukana pellolla kohosivat kumarasta, naurispellon vaosta, lantatadikon varresta, kuinka kiitollisuuden välähdys lennähti kaikkien kasvoille, kun vanha kello toi sanoman ruoka- ja lepohetken alkamisesta.

Nopeasti kiiruhti Eva sisään jääden miehensä huoneeseen ikkunaverhon taakse katsomaan, kuinka hetken perästä rengit ja päiväläiset, tarkassa arvojärjestyksessä, miehet ensin, naiset sitten, kukin työnsä karvaisina, samosivat pihan läpi syömään.

Minne oli Juho mahtanut mennä, sillä häntä ei Eva huomannut tulijoiden joukossa?

V.

Eva meni ruokasaliin. Hän oli ulkonaisesti tyyni ja hillitty, mutta kurkussa oli silti tuollainen painava ja tukahduttava pala, joka pienimmästäkin aiheesta purkautuu kyyneliksi. Eihän hän ollut tahtonut Juhoa mitenkään loukata. Olisihan tämän pitänyt ymmärtää, ettei hänen ollut niin helppo näin äkkiä täyttää kaikkea sitä, mitä Juho mahdollisesti olisi tahtonut. Jos Juho rakastaisi häntä, voisi hän antaa vaimolleen hiukan selviytymisen aikaa, huoahduksen hetkeä, eikä ottaa hänen arkuuttaan ja hänen esiintymistään noin jyrkästi ja raskaasti. Mutta sielun pohjalla Eva tästä kaikesta huolimatta ymmärsi ja tiesi, miksi Juho oli tähän näin suhtautunut. Juho oli tuntenut pettymyksensä koko laajuudessaan, oli odottanut palavaa rakkautta eikä ollut sitä saanut, ja oli, se täytyi Evan myöntää, miehekkäässä ja ylpeässä sydämessään menetellyt niinkuin oikea mies menettelee. Se oli toiselta puolen todistus siitä, että Juho rakasti häntä. Niin kyllä, mutta ilahduttiko se häntä, Evaa? Kyllä. Hän, kuten jokainen nainen, oli ylpeä siitä, että joku mies rakasti häntä. Mutta kun hän ei itse ainakaan vielä voinut miestään rakastaa niinkuin tahtoi, kaikella olemuksellaan, koko syvimmällä luonnon antautumisvaistolla, niin se juuri teki aseman niin vaikeaksi. Nyt hän ei voinut Juholle antautua. Ei, se oli mahdotonta. Juhon täytyi muuttua, tahi hänen täytyi muuttua, tahi molempien. He olivat kotoisin liian erilaisista ympäristöistä ja heidän täytyi ensin kehittyä toistensa tasoille, ennenkuin todellinen sielujen myötämieli saattoi syntyä. Ja Eva tahtoi puolestaan pyrkiä siihen kaikin voimin, uskollisesti ja ahkerasti, luopumatta elämänsä ihanteista ja kulttuuriperinnöstään, mutta sovittamalla sen ympäristöönsä ja siihen elämään, jota heidän Juhon kanssa tuli elää. Mutta mitään väkivaltaa hän ei voisi sietää, sillä se särkisi ne ainoat edellytykset, joille heidän todellinen yhtymisensä onnellisesti saattaisi perustua.

Hän saapui ruokasaliin ja istui pöydän ääreen. Leena oli siihen kattanut päivällisen, mutta vain yhdelle. Missä oli sitten Juho? Miksi ei hän tule syömään? Eihän Eva sitäpaitsi nyt ruokaa tarvinnutkaan, kun oli noussut myöhään ja vasta syönyt aamiaista. Hän jäi kuuntelemaan väen haastelua, josta silloin tällöin kuului joku sana ja lause. Ja kuta kauemmin hän kuunteli, sitä kuumempina hohtivat hänen poskensa, kunnes hän äkkiä painoi päänsä käsiinsä ja puhkesi hillittömään itkuun.

"Herroiksi on tainnutkin Soljalan isäntä ruveta syömään, koska ei enää väen kanssa kelpaa." "No kun on ottanut röökinän rouvaksi, niin kuinkas muuten." "Ensi kertaa se kuitenkin Soljalassa tapahtuu." "Niin on, niin vainkin. Ensimäisinä ovat tässä talossa ennen olleet isännät ja emännät niin työssä kuin aterialla." "Olkaa hiljaa, sattuu vielä olemaan tuolla kamarissa." "Eihän sitä ole talon omalle väelle vielä raskittu näyttääkään." "Ka, tunnetaanhan tämä, pappilan neiti. Pulska, mutta ylpeä." "Mitähän se isäntä meinasi, kun sen otti?" "Köyhähän se oli peräti." "Ka mitä — kaikkihan sen tiesivät, että pastori-vainaja oli suuressa velassa Soljalalle." "Kun ei muuta saanut, niin ottipahan edes tyttären maksuksi." "Hävetkää vähän, mokomat parjaajat! Köyhille on Eva-neiti aina ollut kiltti. Sinuakin on monesti auttanut ja lapsiasi hoitanut ja opettanut, ja nyt olet ensimäinen takana mustaamaan." "Kyllä olivat itaria, kun eivät edes häitä pitäneet. Olisi vanha Soljala elänyt, niin kolmipäiväiset häät olisi vietetty ja syödä olisivat saaneet alustalaisetkin…"

Vanha Leena kuului suhdittavan ja moittivan väkeä, jonka keskustelu vähitellen siirtyi muille aloille. Kuului penkkien kolinaa, röyhtelyksiä ja ulos menevien askelia. Eva tiesi, että väki meni hetkeksi nakkautumaan ettoneelle, se on, miehet vain menivät, sillä naisen ruokalepoa pidettiin talonpoikain kesken vähän liikana ylellisyytenä. Naiset saattoivat korkeintaan istahtaa jonnekin syrjemmälle, ellei heille heti löytynyt jotakin tehtävää täksikin hetkeksi, kuten tavallisimmin kävikin. Piti tuoda vettä sisään, piti pestä ja kuivata astioita, olla Leenan apuna iltatehtävien valmistamisessa — olisi ollut tehtäviä satakin joka kädelle, kun vain olisi ehtinyt. Ja niinpä olivatkin kaikki nämä maalaisnaiset jo aikaisin kumaraselkäisiä, suurikätisiä ja suurivatsaisia, useimmiten rumia ja rääkkäytyneitä, vaivautuneita äitejä, nujerrettuja luonteita, vailla sielun virkeyttä ja parempiin oloihin pyrkivää elämänhalua. Sydäntä vihlaisi sitä ajatellessa.

Leena aukaisi samalla keittiön oven ja ilmestyi kynnykselle vetäen oven perässään kiinni.

— Herra meitä hyvästi siunaa! sanoi hän säikähtäen nähdessään emäntänsä itkevän. — Mikä emäntää vaivaa? Miksikä itkette? Ahaa! Nyt minä sen jo ymmärrän. Johan minä koko ajan pelkäsin, kun nuo riettaat, en paremmin sano, sitä suuvärkkiänsä vatkasivat…

Vanha Leena oli kokenut ihminen, joka oli ollut elämässään paljossa mukana. Hän oli Soljalan emäntä-vainajan kaukainen sukulainen, joka oli ollut talossa palveluksessa suurimman osan elämäänsä, siinä vanhentunut ja aikoi siinä kuollakin. Hänkin oli niitä, jotka mitä suurimmilla epäilyksillä olivat suhtautuneet Juhon aikeeseen kosia pappilan Evaa, koska hänen mielestään herraskasvatuksen saaneen ihmisen oli mahdotonta olla talonpoikaistalon emäntänä. Mutta kun Juho nyt kerran oli sen tehnyt — ja Juho oli Leenalle kaikki kaikessa — oli kaikki hyvin niinkuin oli, ja Leena oli sijoittanut Evan sydämeensä rakkaan Juhonsa rinnalle. Hän ei tarkemmin tuntenut sitä sisäistä taistelua, jota nuoret keskenään kävivät, sillä hänen päähänsä ei juolahtanutkaan, ettei hänen Juhoansa rakastettaisi yli muiden, vaan hän arveli Evan itkun johtuvan yksinomaan hänen kuulemistaan väen lörpöttelyistä ja siitä vaikeasta asemasta, johon hän todellakin tottumattomuutensa vuoksi oli joutunut. Hiljaa hissutteli hän Evan luokse, silitti ryppyisellä kädellään tämän tukkaa ja rupesi kokoilemaan lohdutuksen muruja kyynelten pysähdyttimeksi.

— Lapsihan tämä vielä on, Eva, puheli hän rauhallisesti, lapsi ja aivan kokematon näissä uusissa tehtäviä. Mutta pian niihin tottuu, kun halua on, ja sinulla on, minä tiedän. Ja kyllä minä opetan, minkä osaan. Rupea nyt aluksi minun oppiini, niin siitä pääset alkuun, ja voit omalla tiedollasi ja taidollasi jatkaa siitä, mihin minun lyhyt ja vanha oppini pysähtyy. Niin on tämä niska valkea ja niin ovat nuo kädet hennot ja puhtaat, että sääli on niitä likaisiin töihin sotkea, mutta ei auta. Talon emäntä — on kuitenkin korkia ihminen, kun hän toimensa oikein käsittää ja hoitaa. Ja sitten, hyvä lapsi, muista, mitä isä-vainajasi aina sanoi, että Luojahan meitä kaikkia lopultakin auttelee. Älähän nyt itke noista väen puheista, eivät ne niillä silti pahaa tarkoita, ovat vain muuten niin ajattelemattomia. Juhokin kun äsken lähti Toivolan suolle, niin käski hyvin hoitaa ja varjella…

— Toivolan suolle? Onko Juho mennyt sinne?

Eva nousi äkkiä ylös ja katsoi hämmästyneenä Leenaan.

— Ka, sinne. Eikös emäntä tiennytkään? Kuinka se nyt niin sanomatta lähti? päätyi Leena kummastelemaan.

Eva huomasi tehneensä tyhmyyden ja koetti parantaa sitä.

— Sanoihan se sentään, mutta en tullut sitä panneeksi niin merkille.
Onko se kaukanakin?

— Sinne on penikulman matka — sehän on se suuri takamaan suo, jossa sillä nyt on viemärien kaivuu. Evästäkin otti, niin että tokko tuo tullee ennenkuin lauantaina. Jo minä toruinkin sitä, että kun lähtee jo häiden jälkipäivänä pois, mutta se kun on nyt kerran sellainen työhullu. Ja jos lienevät sillä litviikit lauantaina, kun se on sinne kokoillut niitä päiväläisiäkin.

Evalle oli samalla käynyt hänen asemansa selvemmäksi. Hän tiesi nyt, että hänen taistelunsa oli alkava, hänen omalla tahollaan ja tavallaan, Juhon omalla tahollaan ja tavallaan. Heidän tiensä olivat tarkoitetut yhtymään ja ehkä ne yhtyisivätkin, mutta tuo kohta tuntui olevan niin kaukana. Joka tapauksessa, mikä on tehtävä, se on tehtävä, ja niin kääntyi hän rutosti Leenaan.

— Leena, tehdään liitto! sanoi hän. — Minä haluan näyttää teille kaikille, että juuri minunlaisestani tuleekin Soljalaan se emäntä, jota tässä todella tarvitaan. Mutta minun täytyy saada tutustua asioihin ensiksi. Autattehan minua, Leena?

— No hyvä lapsi! Vielä häntä kysyy. Autanko? Ihan käsillä sinua kantelen.

— Mistä me ensiksi alotamme?

— Keittiöstä. Siitä alkaa emännän valtakunta ja siitä johtavat tiet kaikkialle, polut aittaan, omettaan, kuoppaan ja kellariin. Alusta aletaan, mutta ollaan varovaisia eikä kiirehditä. Aikaa meillä on, Luojan kiitos, jos vain terveyttä ja siunausta annetaan.

VI.

Juho viskasi eväslaukun selkäänsä, hyppäsi pyörälleen ja lähti ajamaan vinhasti Toivolan suolle. Häntä olisi kyllä kipeästi tarvittu kotona, mutta hänen täytyi nyt päästä pois kauemmaksi, katsomaan asemaansa ikäänkuin ulohtaalta. Sillä hän ymmärsi, että se, mitä hän toisin hetkin oli aavistanut ja pelännyt, olikin ollut totta: Eva ei tuntenut häntä kohtaan sellaista vastarakkautta kuin hän oli uskonut ja toivonut, vaan oli tullut hänelle ehkä ratkaisevimmin muista syistä — kerta kaikkiaan päästäkseen erilleen uhkaavasta köyhyydestä ja epävarmasta tulevaisuudesta. Ihmiset ja Eva itsekin saattoivat uskoa, että Eva oli uhrautunut, mutta niin ei asia ollutkaan, vaan uhri oli juuri hän, Juho, eikä kukaan muu. Kylmästi ja laskevasti oli tässä käytetty hyväkseen häntä, Soljalan Juhoa, ettei pastorin neidin olisi tarvinnut kärsiä puutetta ja köyhyyttä. Mitäpä olisi haitannut, jos olisi kärsinytkin? Kärsiväthän sitä sadattuhannet muutkin. Ja ehkä olisi ylpeä luonto nujertunut. Olisi oppinut ymmärtämään, että vaikka talonpoika ei tunnekaan herramaista hienostumista, niin hänen harteillaan kuitenkin lepää tämän maan menestys, lopuksi kaikki sen hienostuminenkin. Ja olihan hän ollut valmis auttamaan ilman avioliittoakin.

Hänen sydäntänsä vihlaisi, kun hän huomasi näin hautovansa sydämessään katkeria ja vihaisia ajatuksia vaimoansa kohtaan, jonka kanssa vasta eilen oli mennyt naimisiin. Otsalle kohosi hiki, silmät eivät joskus nähneet mitään ja pyörä hyppeli kuoppaisella kylätiellä. Väkisinkin siirsi hän katseensa ympäristöönsä ja pakotti ajatuksensa rauhallisemmille urille. Kyllä kaikki siitä vielä hyväksi kääntyy, ajatteli hän yht'äkkiä voimakkaan luottavaisesti ja polki kiivasta vauhtia edelleen.

Tie kulki milloin hiekkaharjujen, milloin niiden välissä suikertelevien savilaaksojen poikki, laaksojen, joissa lainehti ruis, vihersi muhkea kaura tahi seisoi korkeana ja tiuhana mehukas kylvöheinä. Tuntiessaan tämän maan siunauksen tuoksun valtasi hänet taas todellinen maamiehen intohimo, sekä perinnöllinen että synnynnäinen raivoisa halu mullistaa kaikki korvet juuria myöten mustalle mullalle, se oikein muokata ja pehmentää, siinä mullan rikkaudessa pehtaroida, sitä kourin kopristella ja lopuksi siihen kylvää satoisa siemen, joka heti itää, nousee taimelle, haarautuu sadoiksi varsiksi, joista taas kukin tähkässään kantaa kymmenet jyvät. Aurinko lämmittää, taivas kastelee, koko luonto auttaa maamiehen työtä, sillä hän on ainoa ihmisen oikealle tarkoitukselle ja tehtävälle uskollinen olento. Ja todellisen maanlapsen viljelyksiin ei koske halla. Ei koske, ei uskalla, ja oikea maamies nauraa koko hallalle. Eikä vaikuta kuivuus, enempää kuin sadekaan sen miehen peltoon, joka on selvillä siemenen syntysanoista ja viljan kasvun pyhistä ja salaisista luottehista. Ja niin muodostaa tämä maan rikas kasvu ja anteliaisuus perustan, jolla kaikki lepää: kansan pohjavarallisuus, siitä johtuva kyky pitää huolta henkisistä tarpeista, siitä kasvava halu päästä nauttimaan elämän hienommista ilmiöistä, kulttuurista, taiteesta, joka kaikki on kuin maamiehen pellolla hersyvän heinän kaunista kukkaa, kullalle kimaltavaa kesäheinän helvettä.

Hän laskeutui pyörältään ja poikkesi syrjätielle, joka oli niin uusi, että sitä oli vaikea ajaa. Edellisenä vuonna hän oli sen itse valmistanut esityöksi suurelle suonkuivaushankkeelleen. Hän kätki pyöränsä tuuhean kuusen juurelle sakeaan näreikköön ja läksi jalan katkaisemaan jäljellä olevaa pientä taivalta. Hetken perästä aukeni hänen eteensä se tuttu näköala, jonka edessä hän niin usein oli unelmoinut ja suunnitelmia tehnyt — Toivolan suuri suo, tummanruskea lakeus, jonka takaa siinsi sinertävänä aitana kaukainen harju ja kylän metsäiset takamaapalstat. Helteen raukaisemana hän istahti metsän laitaan, metsäsaunan kynnykselle, ja vaipui mietteisiinsä ainaisia vanhoja unelmiaan ajattelemaan, niitä kehittelemään ja niistä nauttimaan.

Hän muisti elävästi tällä hetkellä, kuinka hän oli kerran pikku poikana ollut kuljeskelemassa isänsä kanssa pitkin Soljalan laajoja maita. Tuolla kaukana aholla oli häntä kummastuttanut se, että keskellä mitä tiheintä koivumetsää maa oli ollut niin omituisen tasaista ja että siinä oli näkynyt ikäänkuin säännöllisiä ojan jälkiä. "Isä", oli hän kysynyt, "onko tässä ennen ollut pelto?" "On, poika", oli tuo vakava ja korkea mies vastannut, "tässä on ollut menneinä aikoina laaja pelto." "Miksi siihen on päässyt metsä kasvamaan?" "Ryssä tahi rutto tappoi viljelijät ja niin jäivät kaukovainiot vuosikymmeniksi viljelykseen ottamatta. Metsä kasvoi keskelle peltoa." "Ryssä tahi rutto?" "Niin. Ne ovat olleet tämän meidän kansan ikuiset viholliset — kolmantena sitten oma itse." "Oma itse?" "Niin. Riitaisuus, kateus ja kaikkinainen pahansuopaisuus."

Ja Juho tiesi omista mittailuistaan, että aikoinaan oli Soljalan mailla ollut oikeastaan enemmän peltopinta-alaa kuin mitä oli vieläkään, että esi-isät olivat olleet todellisia viljankasvattajajättiläisiä. Siinä oli kyllä vanhoja kaskimaita mukaan otettuna, mutta sittenkin. Täytyi ihailla sitä valtavaa sitkeyttä ja voimaa, jota he olivat osoittaneet, ja sitä suoraviivaista ja härkäpäistä pyrkimystä saada kasvatetuksi juuri viljaa, ja etenkin juuri ruista niin paljon kuin mahdollista. Ruis oli se voimakasvi, jonka mehuista Suomen kansa oli sitkeytensä saanut, ja nuo muinaiset rukiin viljelijät, salomaiden rohdinhousuiset kaskimiehet, olivat yksinkertaisine hakokarheineen, sitkeine suonineen ja vanhatestamentillisen jyrkkäviivaisine ja juroine jumalineen sanan kirjaimellisessa merkityksessä vieneet kansamme läpi mitä vaikeinten vuosisatojen, vainojen ja ruttojen, nykyiseen vapauden ja itsenäisyyden aikaan saakka. Kunnia heille, ikuinen kunnia, kun he nyt tuntemattomissa haudoissaan vakaasti makailevat odottaen sitä tinkimätöntä herätyksen päivää, joka heille luvattiin, johon he luottivat ja jonka he myös varmasti saavat.

Ja sitten oli Juho isänsä kanssa kerran tullut tälle samalle paikalle, jossa hän nyt istui ja jossa ammoisista ajoista oli korven keskellä synkkien kuusien pimennossa ollut metsäsauna toisensa jälkeen, kuin ainaisen aikeen ja ainaisen vaaran osoituksena. Ja isä oli istahtanut tälle samalle kynnykselle, pyyhkinyt hikeä syvävakoiselta otsaltaan ja sanonut äkkiä: "Tuossa, poika, on sitten sinun peltosi, tuossa!" Ja hetken perästä hän oli jatkanut: "Minä sain saman perinnön isältäni, minä, mutta en ole jaksanut sen perinnön vaatimusta täyttää; näytä sinä, että olet parempi mies — se on aina ollut nuorimmassa Soljalan kohtalo."

Vasta myöhemmin oli Juho oppinut oikein ymmärtämään isänsä silloiset, hiukan masentuneelta tuntuvat mietteet. Holhoojansa ja appi-vainajansa avulla hän oli innostunut ottamaan tarkemmin selkoa sukutalonsa vaiheista ja saanut tietää, että Soljalan kohtalo oli todellakin aina omituisesta sattumasta jäänyt perheen kuopusten hartioille. Niin kauas kuin tietoja riitti, kertoivat ne, kuinka Soljalan miehistä ja veljeksistä aina vanhimmat vähitellen kaatuivat tuonen saaliiksi, mikä sotaan, mikä kontion alle, mikä taudin tahi muun surman uhriksi, ja kuinka aina isän perintö jäi nuorimman hoidettavaksi tulevien sukupolvien varalle. Niin oli käynyt hänellekin, sillä ollessaan silloin isänsä kanssa tuossa suon reunalla olivat hänen vanhemmat veljensä jo kätketyt maan poveen, äidin rinnalle, ja jäljellä olivat vain tuo vanha ja korkea kelohonka sekä hän, sen turvissa ylös ponnisteleva nuori vesa. Syvästi oli hän tuntenut isänsä testamentin painon sillä hetkellä, jolloin koko hänen sukunsa perimätieto ja sen vaiheet sekä isän sanojen todellinen sisällys oli hänelle selvinnyt, ja omituisella varhaisvanhalla tarmolla ja voimalla oli hän ruvennut tulevaan kutsumukseensa valmistumaan.

Jo alusta oli hän karistanut syrjään kaiken, mikä ei palvellut tätä hänen päätarkoitustaan. Kaikki oppi ja tieto, jota hän hankki, tarkoitti vain keinojen varaamista, millä päästä päämaaliinsa, ja muu tieto sai tulla ilmaiseksi sen ohella, jos tuli. Ankaralla itsensäkieltämisellä hän hillitsi nuoruuttansa, herännyttä kauneuden janoa, kielsi siltä puolelta toistaiseksi kaikki menot, uhraten vain isäinsä tilan kohottamiseksi alennustilastaan. Hän eli vuotensa kuin ummessa silmin, hammasta kiristäen vain reutoen ja ahertaen maan kimpussa, alati suunnitellen ja kehitellen, alati ja kärsivällisesti pannen täytäntöön. Hän tutki tarkoin oman aikansa ja alansa, anasti siltä itseltä ne aseet, joita tarvittiin uudenaikaisten tulosten hankkimiseen, ja heräsi eräänä päivänä siihen, että Soljala oli jälleen entinen mahtava Soljala, jonka ruispeltojen ei tarvinnut naapurien vainioista heilimöimisen pölyä odottaa. Ja silloin hän ikäänkuin kohotti kasvonsa maasta ylös kirkasta taivasta kohti, suoristi korkeata, nuorta ja jäntevää vartaloaan, sekä tunsi ihanata elämän onnen kaipuuta, rakkauden ja kodin herttaisuuden janoa. Silloin hän salli sielussaan leimahtaa kirkkaana näkyviin sen kuvan, jonka hän oli tiennyt siellä aina olevan ja jonka keskuksena oli alati ollut ja ijäti oli oleva se, joka oli nyt hänen omansa — eikä kuitenkaan ollut.

Juhon huulet puristuivat tiukasti yhteen ja hän hyppäsi pystyyn sekä lähti kiireesti astumaan suolle. Pehmeä, mutta silti jo aika kiinteä, paikoin jo ruohottuva suon pinta painui hänen jalkainsa alla hänen suunnatessaan kulkunsa tuonne ulommaksi, jossa musta valli ilmaisi suurta viemäriä kaivettavan. Ja tuo hänen silmiinsä sattuva musta väri toi jälleen hänen mieleensä tasapainoa, sillä se todisti hänelle, että Toivolan suuren suon uumenissa, siellä, jossa mustaksi palanut ruta makasi monen metrin vahvuisena hedelmällisenä kerroksena, asui tuhansien ihmisten onni. "Ja sieltä minäkin onneni valloitan!" vannoi hän mielessään. "Sieltä nostan minä sen voiman, Eva, joka väkiselläkin panee sinut minua rakastamaan, niin että vielä polvillasi luokseni ryömit, etkä tiedä, kuinka voisit onnestasi kylliksi nauttia. Tällä minä sinun ylpeytesi kukistan, korskea neito, joka halveksit talonpojan harmaita asumuksia ollenkaan ymmärtämättä, miksi ne vielä ovat olleet niin harmaita." Ja hänen siinä suota pitkin harppoessaan kuvastui Eva hänen silmiinsä suloisena, vakavana, suruisena, kuin pyytävänä, niin sanomattoman viekoittelevana ja raittiina. Kurkkua kuroi ja sydämen valtasi suunnaton kaiho ja tuska, niin että teki mieli siitä paikasta kääntyä kotiin, temmata syliinsä ja voimalla valloittaa itselleen kaikki kiehtova onni.

— No kylläpä on mies, kun jo seuraavana päivänä nuorikkonsa jättää! tervehti häntä leikillisesti vanha Juuso, Soljalan koeteltu vouti, joka oli johtamassa kaivaustyötä.

— Työ ensin, leikki sitten, sai Juho siihen vastatuksi ja rupesi tarkastelemaan valtavaa viemärin uraa, joka kuin leikattuna uursi suon mustaa sisusta.

Parhaillaan juurikan nostokoneen hampaat olivat tarttuneet kuin haukan kynnet syvälle mutaan hautautuneeseen ikivanhaan liekokantoon. Yhä kireämmäksi kävi nostava voima, kunnes vihdoin hitaasti nousi ilmoille suuri, monijuurinen jättiläinen, jäsenet haarallaan kuin pirunkalalla. Raikuvalla huudolla tervehtivät sitä miehet, sillä tämä tällainen vivahti jotenkin urheiluun ja oli omiaan antamaan vaihtelua työlle. Viemärin pohjalla lirisi mustaa mutavettä ja miehet häärivät siellä lapioineen ja pertuskoineen likaisina ja rapaisina kuin hornan henget. Juho katseli pohjasta nousevaa rutaa melkein kuin himokkaana. Se oli enimmäkseen kiinteätä, mustaa, paikoin melkein kiiltävän mustaa, ja nousi lapioon eheinä, lihavan näköisinä paloina, jotka lupasivat satoa, vaivan palkkiota, lainehtivaa ruista, siunattua Jumalan viljaa. Juhon olisi melkein tehnyt mieli sitä maistaa. Hän riisui takkinsa, tarttui lapioon ja hyppäsi viemärin pohjalle ruveten etumaisena kumartumaan ja nostamaan.

Miehet ikäänkuin väistyivät syrjemmäksi ja seisahtuivat lapioittensa varaan katsoakseen nuoren isännän työtä. He tiesivät vanhasta kokemuksesta, ettei siihen ollut rinnalle menemistä. Harva heistä pani lapion pistoon sellaista voimaa kuin hän ja harva heistä teki työtä sillä intohimolla ja mieltymyksellä kuin hän. He tunsivat sydämessään, mistä se johtui — siitä, että maa oli Juhon omaa maata, työ hänen omaa työtänsä, lähinnä häntä itseänsä varten. He tekivät työtä lähinnä isäntäänsä varten. Oli kuin olisi ase ollut Juhon käsissä puolta terävämpi ja uppoavampi, sillä niin ahneesti ja mehukkaasti se mennä sihahti märkään mutaan, kohotti sieltä palan, niin että juuret rytisivät ja vesi tirskui, ja missä vastus näytti tulevan liian voimakkaaksi, siinä jo käsi etsi kupeelta kalsoa, millä sitkeät juuret poikki hakata. Niin Juho teki herkeämättä työtänsä, ja miehet jo lopuksi kyllästyivät katsomiseensa sekä yhtyivät leikkiin.

Juhon mielessä sai tämä hänen työnsä vertauskuvallisen leiman. Onnensa kulta-aarniota hän nyt avasi. Hengessään hän näki, kuinka pian koko tämä surumielinen ja autio lakeus lainehtisi hymyilevänä peltona, jossa korkean viljan joukosta katselisivat ystävälliset kukat kuin meren pohjasta. Ja tuossa hänen edessään väikkyi se ihana haavekuva, jota hän aina oli ajatellut, ja jota hän nyt oli lähtenyt valloittamaan lopullisesti, äsken vielä erehdyksestä luultuaan, että se jo oli hänen omansa. Ei ollut vielä, mutta tulisi. Ja kuta kauemmin hän tuota kuvaa katseli, sitä voimakkaampana paloi intohimo hänen rinnassaan: se oli kuin virta, joka äsken vielä kahleissa oltuaan oli nyt päässyt vapauteen, mutta juuri oikein kosken vauhtiin kohotessaan oli kohdannutkin tiellään uuden tokeen, joka oli sen väkivallalla pysähdyttänyt ja jota vastaan se nyt vihaisena pärskähteli, etsien pääsytietä ja yhä nousten sekä pyörien synkkinä, vetävinä kurimuksina.

Juho raatoi viikon kuin orja ja pani miehensäkin raskaasti ahertamaan. Helpotuksen huokaus pääsi kaikilta, kun tuli lauantai ja lepopäivän aatto. Juho maksoi päiväläisensä, jotka hajaantuivat kukin haaralleen, mutta itse hän unehtui istumaan vanhalle paikalleen metsäsaunan kynnykselle, pää mutaisen käden nojassa ja mielessä yksi ainoa alati palaava ja yhäti kolkuttava ja tykyttävä ajatus.

Kesä-illan hämärä levisi hiljaa suuren suon ylle, yhtyen sieltä täältä kohoavaan sumuhäivähdykseen. Tyytymättömänä rauhansa häiriytymisestä puhkesi vikla valittavaan itkuunsa, kuin olisi se ymmärtänyt, että hänen luvatun maansa loppu oli nyt alkanut. Se lensi kauemmaksi, valitti yhä kohoavalla sävelellä, kunnes rupesi sitä laskemaan, antaen sen vihdoin päättyä alakuloisesti soivaan äännähdykseen. Juho huomasi kuuntelevansa sitä korva herkkänä, ikäänkuin se olisi hänelle jotakin ennustanut. Yhä syveni hämärä hänen ympärillään, auringon jälki näkyi enää vain kaukaisena kajastuksena taivaan rannalla, hiljaisuus oli melkein läpitunkeva, niin että Juho selvästi kuuli oman sydämensä tykinnän.

Hän muisti siinä koko elämänsä kuin kirjasta, muisti, kuinka hän usein isänsä kanssa oli pappilassa käymässä, jossa heitä pidettiin samanarvoisina vieraina. Samanarvoisina? Niin. Juhon täytyi se myöntää. Hän muisti, millä kunnioituksella pastori oli hänen isäänsä kohdellut, suuremmalla arvonannolla kuin esimerkiksi nimismiestä, vaikka olikin kaikille yhtä kohtelias. Oliko se siksi, että pastori oli isälle velkaa? Juho punastui sitä ajatellessaan. Oli kuin olisivat pastorin viisaat ja jalot kasvot samalla ilmestyneet hänen eteensä ja katsoneet häneen moittivasti. Se ei ollut mahdollista, sillä Juho oli huomannut hänet pitkän kokemuksen perusteella mieheksi, jonka luonne, elämänkäsitys, tiedot ja ympäristöönsä suhtautuminen oli ollut kaiken arvostelun yläpuolella, jaloa ja koskematonta. Turhaan ei ollut isä-vainaja häntä kuolinvuoteellaan halunnut poikansa holhoojaksi. Toinen pappi, toinen maanviljelijä, ja he yhdessä sopikoot pojan kasvatuksesta. Mutta se velka? Omaan elämäänsä ei pastori ollut sitä tarvinnut, sen Juho tiesi, mutta mihin? Ehkä johonkin vanhaan takuuseen? Kunhan ei vain Eva saisi tietää sitä asiaa.

Hän muisti, kuinka hän aina oli ollut läsnä pappilassa lasten leikeissä, mutta silti niistä hiukan syrjässä. Kun hän oli katsellut heidän sirouttaan ja sieviä liikkeitään, oli hän aina tuntenut itsensä niin kömpelöksi heidän seurassaan. Kuin loihdittuina olivat hänen silmänsä seuranneet Evan juoksua, jokaista hänen tekoaan, riippuneet kiinni hänen huulissaan ja painuneet maahan hänen edessään. He olivat kasvaneet tuttavina ja toimineet nuorina hyvinä tovereina, olivat olleet yksissä mukana nuorisoseurassa ja kesäisissä juhlapuuhissa, jutelleet ja olleet avoimia toisilleen. Ja Juho oli pelännyt, että hänen tunteensa oli ehkä ollut jo aikaisin Evalle selvänä, sillä hän ei ollut voinut peittää katsettaan eikä salata niitä sanattomia tekoja, joista se tulee tuhannellakin tavalla ilmi. Mutta Juho oli samaten myös aikaisin huomannut, kuinka Evan ympärille joka paikassa, missä hän liikkui, kaikesta vapaudesta ja tuttavuudesta huolimatta muodostui ikäänkuin pieni välimatka. Sen ääreen saattoi helposti päästä, mutta siitä likemmäksi hyvin vaikeasti. Jos kuka sitä yritti, ilmestyi Evan kasvoille heti tuollainen pieni, kylmä, pois työntävä ylpeä arkuus, joka heti karkoitti. Mutta se teki Evan sitäkin viehättävämmäksi.

Kuinka oli hän sitten uskaltanut kosia tyttöä? Tällä hetkellä oli se hänelle itselleenkin käsittämätöntä. Mutta isän kuoleman jälkeen oli Evaan ilmestynyt jotakin turvattomuuden ja avuttomuuden ilmettä. Juho oli kauan taistellut rakkautensa kanssa, kunnes vihdoinkin oli uskaltanut.

Kuumana virtana läikähti veri taas hänen suonissaan. Lannistuen rakkauden kaipuunsa alle lähti hän huohottaen painaltamaan kohti Soljalaa, sinne, jossa oli hänen vaimonsa, odottamassa häntä kaikessa lauantai-iltaisessa kukkeudessaan ja kauneudessaan. Hänen ajatuksensa kutoutuivat vain sen yhden ainoan ihanan haavekuvan ympärille, jota hän koko ikänsä oli sydämessään kantanut ja jonka hän tahtoi lopullisesti itselleen valloittaa.

VII.

"Keittiöstä! Siitä alkaa emännän valtakunta", toisteli Eva itsekseen katsellen ympärilleen Soljalan vanhassa, harmaassa, suuressa ja ikävässä keittiössä. "Se on kyllä helppo sanoa, mutta kun on saatava alun päästä kiinni, on asia hiukan mutkallisempi. Päämäärä minulla kyllä on selvä: tahdon ensinnäkin oppia tuntemaan tällaisen suuren talouden asiat ja miten niitä on hoidettava sekä johdettava; sitten tahdon johtaa ne niin, että tuloksena on menoihin ja tuloihin nähden järjellinen elämä sivistyneessä ympäristössä. Mutta jo tuohon niihin perehtymiseen menee aikaa, sillä jos sekaannun niihin kypsymättömästi, saattaa kaikki käydä vain hullusti. Ei siis ole muuta keinoa kuin aloittaa tästä pienestä pisteestä, keskeltä asiain koko joukkoa, ja panna siinä toimeen se, minkä jo nyt entuudestaan tiedän ja hyvin ymmärrän."

Näihin mietteisiin Eva koetti upottaa katkeruutensa ja loukkaantumisensa sekä siitä, mitä oli väen kuullut puhuvan, että myös Juhon äkillisen lähdön johdosta. Hänhän kyllä täysin ymmärsi, miksi Juho oli mennyt, mutta jotenkuten hänen naisellista olemustaan kuitenkin loukkasi se, ettei Juho edes näyttänyt tahtovan voittaa hänen antautumistaan. Hänhän oli nainen, jonka luontoon kuului antauminen aivan yhtä luonnollisena ominaisuutena kuin miehelle valloittaminen, ja kun mies ei näyttänyt pitävän häntä valloittamisen arvoisena, vaan lähti pois, loukkasi se häntä, vaikka hän ei toiselta puolen halunnutkaan tuolle miehelle antautua — ainakaan vielä. Sellainen on naisen luonto.

Hän istahti pitkän väen pöydän ääreen. Se oli ollut joskus maalattu, mutta nyt oli väri kulunut pois kokonaan. Pinta oli rosoinen, täynnä viiruja, suorastaan likainen. Jos pöytää pidettiin näin maalaamattomana, täytyi sitä hyvin usein, ainakin pari kertaa viikossa, pestä kiehuvalla vedellä ja hiekalla, jolloin se pysyy valkoisena ja puhtaan vaikutuksen tekevänä. Nyt ei sitä oikeastaan pesty täten koskaan, vaan tyydyttiin pyyhkimään kylmään veteen kastetulla rievulla, josta se sintyi ja kävi ikävän väriseksi sekä sai lian ja mahineen puun hajua. Eva merkitsi mieleensä tyynesti:

"Keittiön pöytä ja tuolit korjattava ja maalattava. Samoin astiakaappi. Pitkälle pöydälle hankittava sopiva vahakangas. Väri: hyvin vaaleankeltainen."

Hän katseli yhä ympärilleen ja teki tarkan harkinnan perästä taas seuraavat muistiinpanot:

"Lattia höylättävä ja tiivistettävä sekä maalattava vaaleanharmaaksi. Hällä korjattava sekä maalattava hyvin vaalean tiilen väriseksi. Astiahylly korjattava ja maalattava vaaleankeltaiseksi. Sen takaa ja molemmin puolin hällää seinä vuorattava kauniilla linoleumimatolla. Tilava, sinkkipellistä tehty astiain pesupöytä hankittava. Jauho- sekä muut salkkarit hankittava täydelliset. Oven suuhun tahi etehiseen hankittava käsien pesupöytä astioineen ja pyyhinnaulakkoineen. Seinät vuorattava parin metrin korkeudelle uurrelaudoilla, ja vuorauksen yläreunaan tehtävä koko huoneeseen hylly. Seinä yläpuolelta ja katto valkaistava sekä hankittava riittävästi valaiseva kattolamppu. Ikkunaverhot laitettava aluksi vaikka raavenliinasta, koristeltuina kirkasvärisillä kuvioilla. Ikkunanpostit maalattava valkoisiksi, ikkunalaudat vaaleankeltaisiksi. Seinien vuoraus vaaleankeltaiseksi."

Hän innostui suunnitelmistaan ja tunsi äkkiä intohimoista halua päästä kerran emännöimään tällaisessa keittiössä, jonka hän jo näki täydellisenä mielikuvituksessaan. Hän meni astiakaapille katsomaan, mitä siellä oli. Kirjava kokoelma vanhaa fajanssia, lohkoutuneita, vastenmielisen näköisiä kivikuppeja, puukuppeja, mustuneita läkkipeltilusikoita, mustuneita ja rasvaisen näköisiä pöytäveitsiä, valikoima erilaisia ja vääntyneitä sekä tylsiä haarukoita, ruoan jätteitä ja leivän muruja, homehtunutta puuroa, kärpäsen jälkiä täynnä oleva juuston lasinen suoja — kaikki epäjärjestyksessä sikinsokin. Tunkkainen ilma löyhähti kaapista vastaan. Hän otti sieltä kovan reikäleivän ja istui sitä tarkastelemaan, taittoi kappaleen, katsoi sitä ja maistoi.

Se oli tyypillistä hämäläistä "kolmen vuorokauden leipää". Erinomainen vilja oli hapatettu kolmisen vuorokautta ja siitä sitten huolimattomasti leivottu leipä, joka kuivettuaan oli likisattua, kivikovaa, leikkauspinnaltaan tumman kiiltävää ja maultaan kirpeän katkeraa, vastenmielistä. Niin, suorastaan epäterveellistä. Ei ollut ihmetteleminen, että väellä, joka sai syödä sitä vuodet umpeensa laihain särvinten kera, oli yleisenä vaivana ainainen "sydänalavika". Satunnainen rievän leipominen pyhiksi ja juhliksi ei voinut tätä asiaa parantaa. Miksi pilattiin Jumalan vilja tällä tavalla? Eikö jo yksin samalla vaivalla saatu maukas, vaikkapa hapankin, ohut kovaleipä olisi ollut omiaan tekemään tyytyväiseksi nälkiintynyttä ja usein hyvin huonohampaista työläistä? Siksi tehtiin näin, koska ennenkin oli niin tehty, koska talonpojan ei muka sopinut ruveta tällaisia uusia herrastapoja matkimaan. Mutta hänpä oli nyt Soljalan emäntä ja hän näyttäisi, että muutos oli sekä tarpeellinen että mahdollinen suorittaa. Eva tiesi, että savolainen, joka elämäniloisessa taipumuksessaan on älynnyt hyvän ruoankin tuottamat nautinnot, ei suorastaan taipuisi tällaista leipää syömään, vaan vaatisi emäntiänsä leipomaan parempaa. Mutta siinäkin oli menty sivu terveyden ja järkevän talouden, sillä näin oli aina totuttu syömään pehmeää leipää, jonka johdosta emännät olivat alituisissa leipomapuuhissa ja pirtit kuumat kuin lasitehtaat. Ei sekään käynyt päinsä, vaan talon pää-asiallinen leipä oli leivottava määrä-aikojen kuluttua tarpeen mukaan, mutta huomioonottamalla todellinen leipomataito ja hyvän sekä terveellisen leivän vaatimukset.

Ja hän merkitsi taas innostuneena muistikirjaansa:

"Leipä ja väen astiat".

Edellisestä hän tiesi kyllä selviävänsä, sillä hän ottaisi ensi kerroilla vanhan palvelijattarensa, tuon pohjalaisen, hiljaisen ja sivistyneen talousihmisen avukseen, mutta entäs astiat? Mistä saada väelle siisti, kestävä ja heidän tapoihinsa ja ympäristöönsä sopiva astiakalusto, joka olisi samalla sekä käytännöllinen ja kestävä että myös näöltään hauska ja miellyttävä? Siinäpä pulma. Hän huomasi yhtäkkiä, etteivät meidän fajanssitehtaamme ja kotiteollisuus-ihmisemme olleet ajatelleet ollenkaan kansan tarvetta, vaan suunnanneet ponnistelunsa halvimmallakin alalla enemmän köyhän herrasväen tarpeita ja "serviisejä" silmälläpitäen. Ja ulkomaalaista tavaraa kohtaan tunsi Eva syvää vastenmielisyyttä. Tässä asiassa hän tarvitsi Juhon neuvoa. Ja veitset sekä haarukat? Käyttikö väki sellaisia? Se oli Evalle hämärä asia ja hän aavisti, että ruoka vietiin kupista tahi lautaselta suuhun enimmäkseen joko lusikan tahi sitten jonkunmoisen veitsen, peukalon ja etusormen avulla. Talonpojalta ei muka tarvinnut vaatia siistejä syömätapoja. Mutta jos hän muutti kaupunkiin joko työmieheksi tahi muuksi kansalaiseksi, niin ennen pitkää hänen vaimonsa rupesi kattamaan pöydän siististi ja mies syömään veitsellä ja haarukalla, kuten yleismaailmallinen sivistynyt ja siisti tapa vaati. Miksi hän sitten täällä maalla menetteli toisin? Miksi piti hänen täällä olla kuin porsas? Ehkä siksi, ettei täällä ollut sivistynyttä ympäristöä kuten kaupungissa antamassa siihen herätettä, pitämässä porsaan edessä kuvastinta, josta hän näkisi kaukaloimisensa? Ehkä se, että ympäristö yleensä, itse luontoa lukuunottamatta, oli harmaja ja epäsiisti, vaikutti tyhjentävästi ja teki välinpitämättömäksi?

Ehkä raskas maatyö, ellei siihen ollut yhtyneenä aatteellinenkin päämäärä — ja sitä ei ollut tällaisissa harmaissa oloissa elävällä työväellä — oli omiaan tekemään ihmiset tylsiksi ja typeriksi?

Eva huomasi, että aivan uudet käsityskannat ja näköalat olivat hänelle aukeamassa, että hänet oli nyt aivan toisella tavalla kuin ennen asetettu vastakkain sen kanssa, mikä jokapäiväisessä arkisessa elämässä oli pienin, mutta tärkein keinoin omiaan kasvattamaan Suomen kansaa ja tekemään sille olon viihdyttäväksi. Hän oikein paloi halusta saada näistä asioista neuvotella Juhon kanssa ja saada tietää, ymmärsikö hän kaiken tämän merkityksen.

Leena kuului kopistelevan porstuassa ja tuli samalla hikisenä ja puuhakkaana sisään. "Taitaapa emäntä täällä katsella uusia työmaitaan", sanoi hän huomatessaan Evan istuvan pöydän ääressä oikein kynä kädessä ja vihko polvella. "Tuo kirjaanpano se on näillä uusmuotisilla ihmisillä aivan tautina. Isännälläkin on ihan joka lehmälle omat tilinsä ja kaavansa ja niihin se karjakon kanssa yhtämittaa niitä numeroitaan merkitsee ja ylöspanee. Pitää muka tarkoin olla selvillä, kuinka paljon elukoille ruokaa annetaan ja kuinka paljon ne kulloinkin lypsävät. Eikä kelpaakaan meidän talossa enää mikä sonnipahanen hyvänsä, joiden jäljessä ennen lehmiä kylälläkin juoksutettiin, vaan kuka tietää, kuinka kalliilla rahalla lienee ostanut tuon Hermanni-rumilaan, joka tuolla navetassa kuin Salamo vaimojensa kanssa elehtii. Niin niin, toisin oli ajat ennen, mutta paremmat saattavat silti nyt olla. Pitää tässä ruveta väelle illallista keittämään, kun hoksaisi jotakin sopivaa talonpojan ruokaa…"

"Kun hoksaisi jotakin sopivaa". Ne sanat jäivät kaikumaan Evan mielessä, sillä ne olivat hänestä omituiset. Eikö emännän velvollisuus ollut jo aikoja ennen tietää, jos hän tunsi varansa ja varastonsa, mitä milloinkin oli väelle laitettava, ja eikö nimenomaan illallisruoasta, väen tullessa väsyneenä ja rääkkääntyneenä kotiin, ollut pidettävä aivan erikoista huolta? Heille, noille vieraille ja oudoille kodeissamme, oli vaatimattomissakin oloissa koetettava luoda viihtyistä kodin tunnelmaa. Evaa oikein värisytti, kun hän muisti pihan toisella puolella olevaa väentupaa ja sen kolkkoa harmautta, ja hän ymmärsi, että hänen oli nyt aluksi rajoitettava suunnitelmansa, ettei kaikki tulisi suoritettavaksi samalla kertaa.

Hän vaihtoi Leenan kanssa muutaman välinpitämättömän sanan, kyseli hiukan eukon töistä ja missä väki nyt oli, ja lähti sitten sisähuoneisiin, mielessä sama suunnitelma, jonka hän oli pannut alulle keittiössä. Miettien ja pohtien kulki hän huoneesta toiseen, tehden aina tarkat muistiinpanot kirjaansa, kunnes hän vihdoin saapui Juhon kamariin, jonka ovelle hän pysähtyi miettiväisenä ja surumielisenä.

Kuinka monenmoisista erilaisista säikeistä olikaan ihmisen onni kudottu! Se oli kuin Penelopen kuuluisa kangas, josta hän yöllä purki sen, mitä oli päivällä siihen kutonut, koska ei tahtonut antautua kosijalleen. Minkä ihminen päivällä kutoi onnensa kangasta, sen usein yöllä pimeät kohtalot pois purkivat, ja taas oli alettava alusta. Mutta ehkä sittenkin siihen vähitellen uutteran pyrkimyksen tuloksena jäi säie säikeen jälkeen, kude kuteen lisäksi, niin että vihdoinkin onnen kirjava kangas läheni valmistumistaan, kunnes kuolema sen kudonnan katkaisi? Mietteissään Eva istahti miehensä pöydän ääreen ja piirusti hitaasti ja unelmoiden vihkoonsa uuden otsakkeen: "Juhon kamari".

Hänellä oli kuten kaikilla tytöillä ollut salainen unelmansa siitä, minkälainen kerran oli oleva hänen "Juhon kamarinsa". Se oli sivistyneen miehen lämmin ja kodikas huone, jossa hieno aisti oli tehnyt parastansa hankkiaksensa sen asukkaalle viihdytystä. Siellä oli oleva se salaperäinen kiehtova tuoksu, joka sai ummistamaan silmät ja vaipumaan aavistelevaan nautintoon, siellä olivat uskolliset ja kirkkaat silmät sekä voimakkaat käsivarret, joihin saattoi heittäytyä, turvautua, antautua täydellä onnen tunteella. Se oli se turvapaikka, jonne voi hiipiä kodin muista suojista, kun hämärä jo vallitsee ja mieli rupeaa avautuen kaipaamaan suloista täydentäjäänsä, rauhaa ja lohtua.

Eva vilkaisi ympärilleen Juhon yksinkertaiseen ja koruttomaan huoneeseen ja painoi sitten taas kiireesti päänsä käsivarttaan vastaan. Tuntui siltä kuin hänen olisi ollut mahdotonta tunnustaa, että hän oli saattanut niin peräti unohtaa nuo entiset unelmansa ja ihanteensa, että oli toisarvoisten syiden vuoksi, kuten hän syytti itseään, ne suorastaan myynyt. Ja nyt hän yht'äkkiä huomasi sielussaan erään katseen, jonka hän kerran oli tiennyt sinne painuneen, mutta jolle hän silti ei ollut omasta puolestaan pannut sen enempää merkitystä. Nyt oli kuin olisi kaikki hänen epäilyksensä ja tuskansa purkautunut tuosta katseesta häneen surumielisenä ja kaihoavana moitteena, joka entistä suuremmalla voimalla valaisi Evalle, mitä kaikkea köyhemmäksi hänen elämänsä ehkä oli jäävä.

Mutta Eva oli velvollisuudentuntoinen ja lujatahtoinen nainen, ja tämä heikkous oli hänessä hetkellistä. Hän pakotti itsensä uudelleen harkitsemaan Juhon huonetta, miten saada siitä sellainen maanviljelijän kamari, joka sopii hänen säätyynsä ja maailmankatsomukseensa, mutta samalla täydelleen edustaa sitä kulttuuritasoa, jolla Eva oli ja jolle hän näissä seikoissa tahtoi miehensäkin nostaa. Sillä vasta sitten, kun siinä suhteessa oli saatu aikaan täydellinen sopusointu, kun toisin sanoen kansallinen sivistyksemme oli ikäänkuin tässä pienoiskohdassa pohjautunut siihen ainoaan, mihin se lopulta saattoi pysyväisesti pohjautua ja elinvoimaisia hedelmiä tuottaa, nimittäin meidän maataviljelevän säätymme todelliseen ja oikeaan sivistykseen työnsä ja elämäntehtävänsä pohjalla, syntyisi se ilmapiiri, jossa hän, Eva, kulttuurin lapsi, saattaisi todella olla onnellinen. Eva tunsi tämän vain hämärästi, voimatta pukea sitä sanoiksi, mutta hän tiesi, että jotenkin sinne päin oli nyt pyrittävä, ja hän pyrki myös sinne.

Ja hän suunnitteli mielessään, millaiseksi hän tahtoisi Juhon kamarin, sen Soljalan isännän kamarin, jota hän tahtoi oppia rakastamaan, kuten oli luvannut, myötä- ja vastoinkäymisessä. Yksinkertaista piti kaiken olla, suomalaista, mutta ei siten käsitettynä, että mikä tahansa kömpelö ja puiseva kannon kappale, pölkyn pää tahi lankkupenkki, joka on suvaittu nostaa pirttiin istuimeksi, edustaisi mitään "suomalaista". Kaunista piti silti kaiken olla, sillä yksinkertaisuus on usein kauneutta lähempänä kuin tekemällä ja miettimällä tehty monimutkaisuus. Eva muisti, kuinka hän kerran oli osakunnassa kansan taideaistista keskusteltaessa suorastaan suuttunut erään "huonekaluarkkitehdin" väitteestä, että kansa käyttää punamultaa sisävärinäkin huoneissaan muka jonkun taideaistin perusteella. "Typerä talonpoika", oli hän sanonut, "on tyhmyydessäänkin liian viisas väittääkseen, että hänen punamullalla ja öljyllä töhrimänsä penkki olisi mitenkään kaunis. Vielä mitä, mutta hän on liian itara ja liian laiska hakemaan tahi miettimään muuta maalaustapaa, koska halpa punamultatynnyri on aina valmiina liiterin nurkassa, eikä hänen siis tarvitse hakea kallista väriä kauempaa." Toisenlaista piti heillä oleman, sen Eva mielessään vannoi, ja toisenlainen oli myös hänen miehensä. Ammattinsa mukaan ja aatteellisen pyrkimyksensä käskystä oli Juhon oltava ensimäinen ja viimeinen työnsä kimpussa, mutta levon hetken tullen ja kodin päästyä vuorolle oli hänen olemuksellaan ja esiintymisellään todistettava, että työ ei muuta miestä laatunsa mukaan, vaan että henkisesti korkealla tasolla oleva ihminen päinvastoin voi täydellisellä sisällisellä vapaudella tehdä mitä työtä hyvänsä, sen pystymättä painamaan häneen alentavaa, epäsivistyksellistä leimaa.

Evan posket punoittivat hänen syventyessään näihin unelmiinsa ja mietelmiinsä, joissa hän ikäänkuin väitteli jotakuta vastaan. Juhoako vastaan? Tuskinpa, sillä Juhon puolelta Eva totta puhuen odotti aikeilleen ja puuhilleen melkoista ymmärtämystä. Ehkä itseään ja omia epäilyksiään vastaan, sillä joku ääni sanoi hänelle, että hänen puuhissaan ja aikeissaan saattoi olla paljon yksipuolista, jopa mahdotontakin toteuttaa. Mutta hän toivoi, että kun niitä vastaan pantaisiin Juhon mielipiteet ja kokemus maalais-oloista, niin siten löytyisi kultainen keskitie, joka varmaan veisi perille.

Eva tunsi väsähtämistä helteisen ilman ja voimakkaitten mielenliikutustensa vuoksi sekä heittäytyi Juhon sohvalle pitkälleen. Siinä oli vielä sama vaatimaton ristirantuinen päänalainen, jonka varassa Juho oli hääyönsä levännyt. Noudattaen naisellista vaistoaan Eva ikäänkuin varkain itseltään tunnusteli sen hajua, Juhon tukan hajua, ja huomasi kummakseen, ettei se herättänyt hänessä vastenmielistä tunnelmaa. Hän nukahti siihen, Soljalan nuori emäntä, keskelle unelmiaan ja uudistus-aatteitaan.

* * * * *

Kun hän heräsi, kuului pihalta vilkasta puhelua ja kirkkaita ääniä. Kiireesti nousi hän ylös ja meni ikkunaan. Luonnossa oli jo rusottava illan valaistus ja karjapihasta kuului lehmien ammumista ja kellokkaan kellon kalkahtelua. Pihalla kantoivat karjapiiat valkoisissa lypsinliinoissaan maitokannuja puhellen iloisesti ja vastaillen renkien kompasanoihin. Eva tunsi mielessään hauskaa uteliaisuutta ja meni ulos.

Pihanurmella makasivat rengit huolettomina työnsä jälkeen, odotellen illallistaan. "Hyvää päivää!" sanoi Eva heille herttaisesti ja luonnollisesti sivu mennessään. Miehet karkasivat kiireesti pystöön ja koskettivat lakkiaan. "Päivää, emäntä!" sanoivat he, "tervetuloa sitten taloon!" "Kiitoksia, miehet!" vastasi Eva hymyillen ja kätellen heitä. Miehet olivat hiukan ujostuksissaan ja pelkäsivät, että hän oli kuullut, mitä he olivat äsken sanoneet sivu menevälle piika-Annille. Eva oli kuullutkin sen, mutta ei siitä välittänyt. Se ei ollut häntä nyt loukannut, sillä siinä äänenvärissä, jolla se lausuttiin oli ollut jotakin hilpeätä, rehellistä ja tervettä. Eva meni, mielessään toivo siitä, että saisi kerran noista miehistä esille sen hyvän, joka heissä varmasti oli.

Karjapihalla oli vilkasta elämää. Valkeissa lypsinmekoissaan hyörivät lypsäjät lehmäinsä kimpussa, pesten tarkoin utareet ja ruveten sitten syrjässä, pölyltä ja lialta suojatussa paikassa suorittamaan pyhää tehtäväänsä. Valkeina suihkuina virtasi maito raintaan, kuohuen siinä lihavan ja terveen näköisenä, ja painuen hiljaa siivilän läpi suuriin meijerikannuihin. Lehmät seisoivat rauhallisina kääntäen märehtimispalloaan suussaan ehkä noin parin kolmen kerran nopeudella minuutissa ja nytkäytellen köyteen sidottua häntäänsä. "Kyllä näkee kaikesta", ajatteli Eva, "kuinka hyvin Juho ymmärtää tämän puolen asiasta, puhtauden merkityksen täällä karjakartanossa. Mutta eipäs ole vanhalla Leenalla mitään valkeata mekkoa yllään silloin, kun hän laittelee ihmisten ruokaa, eikäpä ole puhtauden ja uudenaikaisuuden kaipuu ihmisten asuinsijoissa päässyt tällä lailla selviytymään. Mutta se ei tuota mitään, siinä on ero. Eikö tuota? Kukapa sen tietää, sillä sitä on vielä niin vähän koetettu…"

— Nyt Soljalan nuori emäntä nimikkolehmäänsä lypsämään! kuului silloin piika-Annin iloinen ääni. — Katsokaa, kuinka sillä onkin utareet täynnä, niin että kohta halkeavat.

Eva meni ääreen ja nauroi. — Hyvä Anni, enhän minä osaa lypsää, sanoi hän avomielisesti, mutta sen taidon aion kyllä opetella, kunhan ehdin. Lypsetään sitten kilpaa.

— Leikillähän minä vain, vastasi Anni. — Mutta kyllä tätä tekee ilokseenkin. Ei mikään ole niin hauskaa kuin nähdä, kuinka paljon maitoa kunakin iltana saadaan. Se on jännittävää, tiedättekös emäntä. Ja kun on semmoinen neuvoja kuin meidän isäntä selittämässä ja sanomassa, mikä kappale ihmiselle sentään lehmä on ja miten se kukoistaa yhä paremmin, kuta puhtaampana sen pitää ja kuta huolellisemmin sen hoitaa, niin muuttuu koko tämä karjapiian ammatti aivan toisenlaiseksi. Tuntuu kuin koko maa eläisikin vain meidän varassa.

— Joo. Karjapiian hyppysistä ja punikin hännän alta se lähtee tuo Suomen itsenäisyys ja kansan rikkaus, vahvisti syrjästä karjakko-Aapo. — Jokaisen Soljalan lehmän vuorokautinen ulosanti se on punnittukin, — mikä häntä nännistä heruu, niin useammin, ja mikä hännän alta, niin harvempaan. Net on kirjoissa isännällä kaikki, sonnan määrät ja muut ulosteot… Siitäpä sitten vähitellen saadaankin selville, kuinka paljo on rehua ja mitä rehua annettava, että suurin ja rasvaisin maitomäärä lähtisi.

Eva vaipui katselemaan ja miettimään sitä rauhallista idylliä, joka oli siinä hänen edessään, ja kaikki kesäillan kauneus, luonnon tyyneys, taivaan korkeus ja näköalan laajuus suli hänen mielessään ihanaksi tauluksi. Hän siirtyi hiljaa pois karjapihalta, lähti astelemaan rantaan vievää tietä, joka ujui siinä kapeana kahden ruispellon välissä. Heilimöiminen oli jo tapahtunut ja tuntui kuin olisivat sadattuhannet tähkät hiljaa ja pyhän tunnelman vallassa odotelleet nyt sen täyttymistä, joka oli niiden elämän päämaali ja tarkoitus. Hyönteisten päivä-into oli jo rauennut, vain sieltä täältä kuului vielä sirkan uupumaton siritys, mutta äänettömästi ja kiihkoisesti lentelivät jo yöperhoset etsimässä lyhyttä ja huumaavaa onneaan. Kumealla pominalla, raskaasti kuin juoksua yrittävä lihava nainen, lentää pouhasi tuossa suuri sittisontiainen, kiiruhtaen kohti karjakartanoa ja sen mieluisia, mehuisia ja kosteita mättäitä, jotka muodostavat sen onnelan tässä maailmassa. Ruispellon alla oli talvivehnäsarkoja sekä ohraa, ja Evasta tuntui kuin olisi siinä kuvaannollisesti pantu rinnakkain vanhojen sivistysseutujen herrasvilja ja peräpohjolan vaatimaton hengen ylläpitäjä. Pellon reunus muodosti rannassa korkean pientareen, jolla kasvoi mehukasta villiruohoa, hiirenhernettä, apilaa ja kuminoita. Väkevä tuoksu levisi sieltä illan henkäyksen mukana. Alempana oli tuuheata tervalepikköä ja sitten ystävällinen rantahiekka, jolla oli pyykkipata, musta, suuri ja kodikas kuten aina, pesujakkara ja joukko sievästi vuoltuja pieksinpuita. Vierellä oli aivan veden rajassa ikivanha nuottatalas, harmaa, sammaltunut ja kunnianarvoisa kuin suvun kanta-isä. Eva istahti maan rajaan hietikon ääreen kivelle, ja tunsi, kuinka jostakin läheltä pensaikon varjosta häntä kohti hiipi kielon ja lehdokin vieno, sanomattoman valikoitu tuoksu, hiljaa kutsuen ja houkutellen luokseen yön harmaisiin naamioituja nimettömiä ritareita, toimittamaan lemmen ja luomistyön salaperäisiä tehtäviä. Yhä kaukaisemmiksi ja hiljaisemmiksi kävivät äänet hänen ympärillään, kunnes vihdoin alkoi pohjolan salamyhkäinen, ihmeellisesti kuulakas ja rusottava, mutta samalla sadunomaisesti hämärä ja kiehtova kesäyö, joka toisille nostaa kyyneleet silmiin, painaa toiset sanattomaan nautintoon, herättää toisissa kuuman kiihkon ja lemmen janon, mutta antaa kolmansille viihdytyksen ja rauhan ristiriitaiseen sydämeen.

Ja niin kävi Soljalan nuoren emännänkin, kun hän aikansa istuttuaan rantakivellä, katseltuaan kuvastintyyntä veden pintaa ja kuunneltuaan lentoon säikähtävän rantasipin piiskutusta, kun se taitavin lyönnein kaarsi rantamättäältä ulommaksi, kaarsi ja palasi taas, — nousi ja lähti takaisin äskeistä tietänsä. Se hyvää tekevä ja jalo viileys, joka hengähti häntä vastaan peltojen välisellä tiellä, tuntui tunkevan hänen mieleensäkin, ja hän tiesi saaneensa rauhan ja onnen varmuuden. Milloin se tulisi ja kuinka kaukana se olisi, sitä hän ei aavistanut, mutta lopputuloksesta hän oli varma. Hän meni hiljaa nukkuvan karjapihan ohi, josta hänen nimikkolehmänsä lähetti hänelle vilpittömän ja vakaan silmäyksen, tuli kartanolle ja meni vuoteelleen mielessä yksinkertainen vaikutelma siitä, kuinka sanomattoman kauniisti ja armollisesti, lämpimästi ja onnekkaasti kesäyö saattaa syleillä nuorteaan vihreyteen pukeutunutta Suomen maata.

Yksinäiseltä tuntui, kun Juho oli poissa.

VIII.

Niin tuli vihdoinkin lauantai-aamu ja sen mukana tuo mieluisa tunnelma, jonka edessä oleva lauantai-illan odotus aina herättää. Lauantai on Suomessa melkeinpä viikon korkein hetki, jonka tasalla pysyy ainoastaan sunnuntai-aamu; siitä alkaa sitten lasku arkea ja arkista tunnelmaa kohti. Tähän viikon viimeiseen iltahetkeen yhtyy mielihyvä suoritetusta työstä ja edessä olevasta lepopäivästä, puhdistuksen ja vaihtelun tunne, joka on mitä mieluisin kaikille työtä tehneille.

Evallekin se oli mielenkiintoista ja jännittävää odotuksen aikaa tämä lauantai-päivä. Hän ei ollut vielä puuttunut mihinkään asioihin, vaan oli ainoastaan tutkinut, ottanut selvää ja mietiskellyt. Yhdestä tärkeästä seikasta hän oli ollut pääsevinään selville, nimittäin siitä, että Soljalan isäntä näytti olevan maanviljelyksessään ja karjansa hoidossa ei ainoastaan aikansa tasalla, vaan vieläpä sen etunenässä, ainakin mitä Eva voi ymmärtää, ja ettei tässä siis ollut kysymyksessä mikään talon elämän kohottaminen siltä puolelta. Mutta talon sivistyselämän, sen maalaiskulttuurin luomisessa, jonka täytyi syntyä varakkaan talonpojan kotiin ja ympäristöön, jos hänellä oli myös henkisiä tarpeita, siinä oli Evalla kutsumuksensa. Hän oli lukenut miehensä sanomalehdistä paljon "maahengestä" ja huomannut sillä enimmäkseen tarkoitettavan maanviljelyksen taloudellista ja isänmaallista merkitystä, mutta hän oli siihen mielessään lisännyt myös sen sivistyksellisen puolen. Ja hämäränä kuvana oli hänen ajatuksissaan vilahtanut myös se, että se kansallinen yhteen sulautuminen, jota keskuudessamme niin kipeästi kaivattiin äärimmilleen kärjistyneen luokkahengen vastapainoksi, saattoi tärkeältä osaltaan lähteä juuri tuosta maanviljelijäimme henkisestä, inhimillisestä sivistymisestä, herkentymisestä tunteitten ja uhrautuvaisen elämänkäsityksen kannalta.

Kuinka ihmeen paljon hän olikaan saanut ajattelemisen aihetta näinä muutamina päivinä! Hänen entinen ylioppilaselämänsä kieliopintoineen ja estetiikkoineen tuntui nyt olevan niin kaukana, jossakin siellä takana ja korkealla sinisissä pilvissä. Ja mikä omituisinta — hän ei sitä enää kaivannut. Se pettymys oli todellakin ollut helposti voitettu. Sen sijaan hän tunsi jo olevansa "Soljalan emäntä", joka pian ryhtyisi tärkeisiin ja kauaskantoisiin tehtäviin ja jonka työala oli aivan elämän keskeisimmässä rintamassa. Siinä tahtoi hän nyt ensi kerran koettaa nuoria voimiaan ja tehdä jälkeä.

Vaikka Eva ei ollut sanottavasti puuttunut talon asioihin, oli hänestä niissä kuitenkin jo jotakin vaikutusta. Vanha Leena oli hämmästynyt pahanpäiväiseksi, kun Eva oli häneltä tarkoin tutkinut, kuinka monta kertaa viikossa väelle annettiin voita. "Voita!" oli hän sanonut, "voita! Mitä häntä sunnuntaisin hiukan annetaan ja siinä kaikki. Vai ruveta tässä vielä kallista voita väelle antamaan! Ei meidän isäntä sellaiseen hullutukseen ja tuhlaukseen suostu." Mutta sitten oli Eva ruvennut tiedustamaan, saapiko väki milloinkaan kuorimatonta maitoa. Taas oli eukko hämmästynyt. "Meijeriinhän se viedään joka tippa. Kurnaaliin toki väki saa tyytyä. Juottovasikoille tässä vain ehyttä maitoa annetaan. Ei se talonpojan elämä muuten kannata."

Mutta silloin oli Eva määrännyt, että lauantai-illaksi oli väelle varattava voita ja nuorta maitoa sekä leivottava rievää. Hän itse kyllä tulisi leipomisesta huolta pitämään. "Mutta mitä isäntä siihen sanoo?" Eva ei ollut ruvennut asiaansa sen enempää perustelemaan, oli vain huomauttanut, ettei isäntä siihen mitään sano, kun hän on niin käskenyt.

Ja Evan paljas läsnäolo keittiössä oli muuten vaikuttanut sen, että se oli päivä päivältä siistiytynyt. Lattia oli kirkastunut, ruokakaappi oli puhdistunut ja väki oli ruvennut pyyhkimään tarkoin jalkansa ennen sisään tuloa. Ikkunat olivat kirkkaat, ja vanhat verhot oli otettu pois. Ja kaikissa muissakin huoneissa oli jälkiä nuoren sivistyneen naisen läsnäolosta, ei suuria, mutta kuitenkin sellaisia, jotka saattoi huomata ja jotka loivat puhdasta ja viihtyisää tunnelmaa. Nyt lauantaina siisti Eva miehensä kamarin, korjasi rikkinäistä sohvan päällystä, järjesti kirjahyllyn, silitti ikkunaverhot, pyyhki tarkkaan pölyt ja laittoi lopuksi pöydälle lasiin kimpun tuoreita niittykukkasia. Hiukan surumielisesti hymähtäen hän sitten katsasti kamaria ovelta ja tunsi haluavansa tietää, ilahduttaisiko tämä kaikki Juhoa.

Iltapäivällä hän meni katsomaan saunaa, jota Pahna-Liisa juuri lämmitti. Sekin oli ala, johon Juho ei ollut ainakaan vielä puuttunut. Se oli vanha, harmaa, kallellaan oleva rähjä, jossa oli ainoastaan pieni ikkunapahainen ja jossa ei voinut paljon liikkua itseään nokeamatta. Eva huokasi. Tämä oli nyt niitä suomalaisten kirjallis-runollisia sisäänlämpiäviä saunoja, joissa oli muka "parempi löyly" kuin siisteissä, valoisissa ja väljissä uusissa saunoissa. Runollisia ne kyllä saattoivat olla, kun ne siinä kesäiltana yksikseen lämpisivät ja kun niitä sai katsella näin ulohtaalta, mutta epäkäytännöllisiä ja epäterveellisiä ne varmasti olivat — taudin pesiä mahivine lattioineen ja tunkkaisine hajuineen. "Täällähän nokeaa itsensä", sanoi Eva, "kuinka täällä voi kylpeä?" "Pitää hakea lauteilta sellainen paikka, jossa on kylvetty; siinä eivät persaukset nokeennu", selitti Pahna-Liisa vilpittömästi. "Eikö täällä ole kylpyammetta?" "Ei ole; sitä ei näin talonpoikaisissa oloissa tarvita — sen kun mitä itsekukin vähän kiulusta itseään valelee. Ja paremminhan se löylyssä lika heltiää kuin ammeessa ja mikä se sellaisen kuuman veden paljouden lämmittäisi? Tuleekos emäntä sitten isännän kanssa kylpyyn, niinkuin oli ennen Soljalassa tapana?" "En minä nyt tällä kertaa", vastasi Eva ja kääntyi pois. Hänkö nyt Juhon kanssa saunaan samalla kertaa, koko väen nähden — ehkä vielä vastat kainalossa? Häntä harmitti, että Liisa oli voinut hänestä sellaista otaksuakaan. Mutta mitä siinä sitten olisi? Sehän olisi oikein ja luonnollista, niinkuin pitäisi. Hän jätti tuon ajatuksen jotenkin silleen ja meni sisään.

Hän oli leiponut kyökin uunissa Juholle sunnuntaivehnäsiä ja kattoi ruokasaliin heille yhteistä illallista. Kuinka hauskalta näyttikään nyt pöytä, vaikka sen katteet olivatkin niin yksinkertaiset! Leenakin oikein hymyssä suin pysähtyi sitä katsomaan ja arveli, että kyllä on Juhon hauska tulla kotiin. Keittiöstä kuului taas väen keskustelua, mutta nyt se tuntui niin rauhalliselta ja tyytyväiseltä. Hän oli äsken siellä käydessään nähnyt, kuinka väki oli siistinä saunansa jälkeen, ja kuinka sen silmissä oli tyytyväinen ja iloinen välähdys, kun pöydällä oli maukas ja ravitseva ateria. "Siinä sen näkee hyvän emännän jäljen", oli karjakko-Aapo leikkiä laskien sanonut. Toiset eivät olleet puhuneet mitään, olivat katsoneet vain ja naurahtaneet sitten, kun Pahna-Liisa oli pöydän alapäässä venyttäen sanonut, että "hyvää-äh!" Eva ei ollut puhunut mitään, oli vain toimittanut askareensa, ja piikatyttö oli ihan lentäen häntä auttanut.

Mutta missä viipyi Juho? Se kysymys lepäsi raskaasti Evan sydämellä. Kun on jo näin myöhäinen eikä tule. Mitähän väkikin ajattelee tällaisesta? Johan tämä on kauhea häpeä. Oliko hän nyt menetellyt niin, että Juhon tarvitsi näin peräti suuttua ja saattaa hänet ja itsensä koko pitäjän puheen aiheeksi? Pitihän hänen nyt ymmärtää, että tällaiseen elämään täytyi aluksi tottua, ennenkuin voi sen kaiken ihan täydestä ja omanaan ottaa. Jos Juho olisi todella sivistynyt mies, olisi hän tämän ymmärtänyt ja kohdellut häntä sen mukaan, hienosti, kuten oikean miehen tulee. Mutta siinä sen näkee — talonpojan. Kun ei heti pääse raakojen himojensa perille, niin… Eva ihan säikähti katkeria ajatuksiaan, joilla tunsi tekevänsä Juholle vääryyttä. Kunhan ei olisi vain joku onnettomuus sattunut? Mutta toiselta puolen kuohahti ylpeä luonto loukatusta itserakkaudesta. Kun ei tule, niin ei, ja sillä hyvä! Hän menee nukkumaan, ja tulkoon Juho milloin haluaa.

Hän meni saliin ja viivähti ikkunassa. Hämyisellä pihalla ei ollut mitään liikettä, jossakin vain narahti ovi. Eva muisti maalaisnuorten lauantaitavat, yöjalassakäynnit ja sellaiset. Päästävätköhän Soljalankin palvelijat poikia aittaansa? Evaa inhoitti, sillä hänelle siinä oli jotakin liian suorasukaista, niin, eläimellistä. Hän jäi tuijottamaan ajatuksissaan pihalle, kunnes väsyneenä ja omituisesti haluttomana vihdoin meni makuuhuoneeseensa ja alkoi päästellä auki tuuheata, kaunista tukkaansa. Se valahti kuin aalto hänen harteilleen ja rätisi sähköisesti hänen sitä hitaasti sukiessaan. Kun hän sitten palmikoi sitä sukkelin sormin, kilahtelivat sormukset hänen kädessään, niin että hänen täytyi pysähtyi ja katsoa niihin. Vihdoin viskasi hän palmikkonsa niskalle, päästeli hitaasti auki vaatteensa, muutti siveästi ylleen pitkän ja kauniin yöpaidan sekä istahti vuoteensa reunalle.

Se oli leveä, todellinen vanhankansan aviovuode, ja Eva näki sen nyt siinä omituisin, sekavin tuntein. Hän nosti hiukan paitaansa ja katseli miettien kauniita ja siroja, valkoisia jalkojansa. Äkkiä hän taas piilotti ne paitansa helmaan, hyppäsi vuoteeseensa ja painautui peitteen alle kuin lymytäkseen. Hän huomasi sydämensä tykyttävän, niin että jyskytys kuului, oikaisihe vapaasti selälleen pitkää pituuttaan ja veti syvään henkeään sekä kuunteli tarkkaan.

Koko ajan hän kuunteli, tulisiko Juho. Mitään ei kuitenkaan kuulunut. Ja siinä hänen miettiessään puoleksi surumielisiä, puoleksi innostuneita ja toivorikkaitakin aatoksiaan varastausi hiljaa hänen luomilleen uni, kuin osoittaakseen, että vielä sentään voitti Evassa terveys ja nuori luonto sen, mitä outo elämänkohtalo oli hänelle valveillapitäviä huolia tuottanut.

* * * * *

Eva heräsi äkkiä unestaan. Huoneessa oli hämy yhä syventynyt ja kaikki oli hiljaa, mutta jokin oli silti hänet herättänyt. Hän nousi äkkiä istualleen ja samalla aukeni huoneen ovi. Juho seisoi kynnyksellä, ääneti ja rävähtämättä häneen tuijottaen. Eva tunsi, kuinka epämääräinen pelko kouristi hänen sydäntään ja hän sai hädin tuskin änkytetyksi:

— Juho!

Juho oli vaiti. Hänen päänsä oli nyt ylpeästi pystyssä ja silmissä oli terävä ja läpitunkeva katse, joka sinkosi esiin tummiksi ja suuriksi laajenneista silmäteristä. Voimakas kaula kohosi kuin raudasta valettuna leveistä hartioista ja korkea rinta aaltoili kuin väkevästä pidätetystä huohotuksesta. Vaatteet olivat mudassa ja savessa, kädet olivat likaiset ja mustat, mutta peloittavan voimakkaat ja suonikkaat, ja kasvoillekin oli suon mustia mehuja räiskähtänyt ja siihen kuivanut. Evan mieleen painui vaistomaisesti, että tuo olento tuossa ovella oli miehekkään voiman ja itsetietoisuuden suoranainen ilmestys, jota sillä hetkellä sanomattomasti kaunisti hänen koristelematon työn karvansa ja jota täytyi ehdottomasti ihailla. Eva koetti sanoa jotakin hätäännyksissään:

— Oletko jo syönyt? Ruokasalissa on sinulle ruokaa.

— Soljalan isäntä ei ole ennenkään syönyt ruokasalissa, vaan väkensä pöydän päässä.

Se tuli äkkiä jyrkästi ja hampaitten välistä kuin olisi puraissut rautalangan poikki. Eva hätääntyi yhä enemmän.

— Odotin sinua niin… Kun oli lauantai-iltakin. Miksi viivyit niin myöhään?

Juho astui häntä kohti synkkänä ja ylpeänä.

— Sinä… sinä odotit! sanoi hän. — Älä puhu minulle mitään sellaista. Yhtä asiaa tulin sinulta nyt kysymään, sitä, että miksi rupesit vaimokseni, kun et kuitenkaan minua rakastanut etkä voi minua sietää? Vastaa. Miksi petit minut pahimmalla tavalla kuin mitä minunlaiseni pettää saatoit? Miksi teit minut naurunalaiseksi ja turmelit koko elämäni?

Hän vaikeni huohottaen ja tukahduttaen sen raa'an ja loukkaavan sanan, joka oli ollut livahtamaisillaan hänen huuliltaan. Eva oli mennyt kalman kalpeaksi ja painoi kädellään rintaansa, voimatta sanoa mitään. Mutta Juho puhui edelleen kiihtyneenä ja yhä raivokkaammin:

— Sinua olen ikäni ajatellut ja sinulle mielessäni kaikki suunnitellut ja kaikki sinun vuoksesi tehnyt. Sinun tähtesi olen tullut siksi mikä olen, kehumattani sanoen ensi rivin mieheksi tämän maan talonpoikaismoukkien joukossa. Ja mikä olit sitten sinä? Nuori ja kaunis herrasnainen, mutta et muuta. Nyt vasta onneton huomaan, kuinka kaukana olet siitä, joka on tämän maan elämä ja ydin, varsinaisesta kansasta ja sen elämästä, mitätön harsopalanen, joka yllä sopii verhoksi herrojen tanssisaleihin tahi heidän salonkejansa kaunistamaan, mutta ei sinne, missä tehdään perustavaa työtä kansan ja maan eteen. Minua hullua, joka poikkesin säädystäni, joka nain sinut, sen sijaan että olisin ottanut talonpoikaistytön omasta heimostani, vertaiseni, joka olisi pitänyt kunnianaan elää ja tehdä työtä minun rinnallani. Herrain hepeneet saivat taaskin talonpojan silmät häikäistyksi, mutta viimeinen kerta se olikin kohdalleni, oli perkele vieköön…

Juho huomasi itsekin, että hänen synkeä suomalainen voimasisunsa oli nyt menossa liian pitkälle, ja tuo hänen raaka kirouksensa jäi ilkeästi ja hävettävästi soimaan hänen korvissaan. Mutta samalla luuloteltu halveksittu rakkaus ja palava intohimo hänet uudelleen kiihdyttivät ja hän jatkoi itselleenkin vieraalla ja hävettävän julkealla äänellä:

— Mutta mikä on tehty, se pitää, ja nyt olet siis vaimoni sekä saat siihen tyytyä. Ja minä vaadin sinulta kaikki oikeuteni. Petit minut ja saat myös nauttia petoksesi palkan. Minä olen aviomiehesi oman suostumuksesi ja valasi mukaan. Voitko estää minua oikeuksistani?

Eva hyppäsi äkkiä vuoteestaan ja seisoi miehensä edessä leimuavin silmin.

— Kaikella sillä, mitä olet nyt sanonut ja uhannut, todistat sen, jota en ole tähän saakka uskonut, nimittäin, että todellakin olet — raaka talonpoika.

Se tuli kuin piiskan isku, ja Juho horjahti taaksepäin, mennen kalpeaksi ja sanattomaksi. Samalla kävi asema myös Evalle ylivoimaiseksi. Hän heittäytyi vuoteelleen ja purskahti hillittömään itkuun, tyrskien niin, että koko hänen uljas ja silmiä kiehtova vartalonsa vapisi. Juho oli nyt täydellisesti aseeton ja hänen kiihkeä rakkautensa purki hänen mieleensä kaikki ne sanomattoman hellät säälin ja osanoton tunteet, häpeän ja katumuksen pistävät okaat, jotka niin lukemattomina eri vivahduksina yhtyvät ja toimivat rakkauden olemuksessa. Mutta kun hän katseli tuota loistavaa ja ihanaa nuorta naista tuossa edessään, voimatta salata itseltään hänestä virtaavaa kiehtovaa aistihurmaa, valtasi hänen sydämensä samalla hurja riemullinen vakaumus siitä, että kerran Eva sittenkin oli tuleva hänen omakseen, oli kiertävä nuo valkoiset käsivartensa hänen kaulaansa ja kuiskaava hänen korvaansa ne sanat, joita hän niin isosi ja janosi. Hän painoi päänsä käsiinsä ja vaipui unelmiinsa, kostean katkeriin ja katkeruudessaan niin suloisiin.

Niin kuluivat hämyisessä kamarissa hiljaiset hetket, nuori nainen itkien suruansa ja mies miettien onnettomuuttansa, mutta samalla salaisella riemulla ajatellen ja aavistellen tulevaa onneansa. Vihdoin Eva jälleen osoitti luonteensa voimaa ja joustavuutta. Hän nousi ylös, veti häveliäästi hameen ylleen ja tuli Juhon luo laskien keveästi kätensä hänen olalleen.

— Juho! sanoi hän. — Anna minulle anteeksi. Väärin oli, että tulin sinulle, mutta petosta ei silti ollut mielessäni. Vasta hää-iltanamme huomasin, etten ollut vielä koskaan oikein ketään rakastanut… en ymmärtänyt vielä, mitä se on. Mutta… minä lupaan, minä tahdon oppia… rakastamaan sinua ja olla sinulle uskollinen vaimo.

Hän painoi punehtuen kasvonsa alas. Posket olivat vielä kyynelistä kosteat ja kihara oli liimautunut somasti ohimolle. Juho oli sanaton ja liikutus esti häntä puhumasta. Hän tarttui vain vaimonsa käteen.

— Anna minulle hiukan aikaa, jatkoi Eva hiljaisella äänellä. — Se tulee sitten aikanaan kaikki… kaikki tulee vielä varmaankin hyväksi. Olkaamme siihen mennessä ystäviä, jotka auttavat toisiaan.

Juho nousi ja painoi vaimoansa hellävaroen rintaansa vastaan. Eva salli sen ujosti tapahtua. Juhon rinnassa vallitsi yht'äkkiä suuri riemu ja rauha, sekä samalla ihailu ja nöyrä tunne puolisonsa edessä. Hän tunsi, että hän oli äsken lausunut kokonaan väärän tuomion, että tuo nainen tuossa oli sittenkin jotakin muuta kuin mitä hän oli kiivaudessaan puhunut, juuri sitä, mitä hän sydämessään oli aina uneksinut. Hän saavutti rauhansa ja tyyneytensä sekä sanoi yht'äkkiä hiljaisella, vakavalla tavallaan:

— Anna sinä minulle anteeksi raakuuteni, Eva!

Eva katsahti häntä ilahtuneena silmiin. Katseet olivat vielä verhotut, mutta siellä pohjalla kumpuili jotakin kuin kirkkaassa lähteessä, jotakin syvältä sielun uumenista tulevaa. Eva irtausi hiljaa, meni vuoteeseensa ja sanoi:

— Mene nyt syömään ja pane pian maata. Meillä on huomenna paljon, paljon asioita puhuttavana.

Ujostellen nyppi hän sitten peitettään hetkisen, kunnes sanoi vihdoin hiljaa:

— Tahtonetko sitten… käyttää oikeuttasi?

Juho meni kiireesti hänen vuoteensa ääreen ja suuteli häntä ujostelematta ja reilusti.

— En, sanoi hän, en tahdo käyttää enkä esittää mitään oikeuksiani. Se oli tyhmää puhetta. Niitä oikeuksia ei anna minulle pappi, vaan — sinä. Emme ole vielä naimisissa, niin että nuku rauhassa. Tämä ilta on ollut meille molemmille erinomaisen tärkeä. Ja, rakas Eva, lisäsi hän kumartuen uudelleen hänen puoleensa, älä sure äläkä tunne itseäsi onnettomaksi! Kaikki mitä ikinä voin, teen sinun onneksesi!

Ja Juho ei olisi ollut se voimakas ja elämänhaluinen mies, mikä oli, ellei hän samalla olisi suorastaan paennut pois huoneesta, sillä Evan läheisyys, hänestä uhkuva nuoren naisen pehmeä lämpö ja ne tuhannet lemmen keijukaiset, jotka siinä äärellä istuivat, olisivat taas panneet hänet kovalle ja hetken perästä liian kovalle koetukselle. Mutta hän pakeni pois, sillä hän tahtoi poimia kultaisen omenan vasta sitten, kun se itse onnesta huumautuneena putoaa hänen syliinsä ihanassa antautumisen autuudessa.

IX.

Kesäiset sunnuntait ovat aivan erikoisesti siunattuja ja kauniita päiviä. Kun ajattelee niitä jälkeenpäin, ei voi muistaa ainoatakaan rumaa niiden joukossa, vaan mielikuvitukseen muodostuu ihana kuva korkeasta sinitaivaasta, puhtaista pilvenhattaroista, linnunlaulusta ja kukkien tuoksusta, Herran temppelistä, josta kuuluu kellojen kumina ja suvivirren juhlallinen kaiku. Se hartauden, Jumalan pelon, vakavuuden ja puhtauden tunnelma, jonka kristinusko on vuosituhansien aikana sunnuntaihin luonut, on sellainen henkinen aarre, ettei voi muuta kuin tuomita mitä surkeimmaksi taka-askeleeksi kaikkea sitä kieltämisen henkeä, jolla tältäkin päivältä on tahdottu sen hieno ja sielua kohottava luonne riistää. Siinä on pätevä ja pyhä kulttuuriperintö raakuuden ja sivistymättömyyden uhrina, taistelemassa kuin marttyyri juonittelevien pakanain keskuudessa.

Evan isä, tuo hieno vanhan sivistyskannon vesa, joka oli sulattanut kristillisen elämänkatsomuksensa syvään sopusointuun tieteen ja uuden ajan kehityksen kanssa, oli usein perheensä keskuudessa ylhäisellä ivalla ja vakavalla sielunpaimenen surulla puhunut siitä keveydestä, jolla suomalainen yleisö, sekä sivistynyt että sivistymätön, oli luopunut kirkosta ja jättänyt sen ikäänkuin hylättynä lastensa jälkeen katsomaan. "Se on yksinkertaisesti sivistymättömyytemme todistus", oli hän sanonut. "Kun moukka saapi hiukan tietoja kokoon haalituksi, kun hän lukaisee vähän luonnontieteitä, Ingersollia ja kieltohenkistä kirjallisuutta, katsoo hän heti olevansa valmis lausumaan tuomionsa asioista, joista maailman väkevimmät henget ovat kunnioittaen ja epätietoisina kuiskailleet ja joiden edessä he ovat vaieten tunnustaneet voimattomuutensa. Tämä todistaa, että tuollainen vasta hiekkakuopasta nostettu kieltäjä ja rienaaja on toivottoman kaukana siitä, mitä tarkoitetaan kulttuuri-ihmisellä sanan oikeassa merkityksessä. Kansalliskirkkomme täytyy olla rakas todella sivistyneelle ihmiselle jo sen historiallisen kulttuurimerkityksen vuoksi, joka sillä ehdottomasti on, ja niin täytyisi hänen osoittaa sille kunnioitustaan ja arvonantoaan pysymällä sen kanssa elävässä yhteydessä. Ja jos hän on todella sivistynyt ihminen, on hänen sydämessään ehdottomasti herännyt todellisen valistuksen kaipuu, ja siihen sisältyy myös uskonnollisten tunteitten arvossapitäminen."

Näin oli opettanut tuo vanha pappi, usein sunnuntai-iltana valittaessaan kirkossakävijöiden vähälukuisuutta. Eva oli koettanut selittää, että papeissa itsessään oli paljon syytä esimerkiksi sivistyneitten kirkosta pois jäämiseen. "Ovat sivistymättömiä pappeja, ahnaita, huonoja saarnamiehiä, ilman syvempää ja hehkuvampaa hengen eloa", oli hän sanonut. "Myönnetään, myönnetään", vastaili siihen vanha pappi ja kertoi huvittavia kaskuja virkaveljistään, "mutta kuitenkin. Paimenen henki on usein heijastusta seurakunnan hengestä. Missä löytyy todellista janoa, joka panee laumat lähteelle rientämään, sieltä usein Jumala antaa myös yhä runsaamman ja kirkkaamman lähteen kummuta. Muista, tyttöseni, että Luoja voi iskeä veden kalliostakin."

Kuten papin tyttären tuleekin, oli Eva pyytämättä totellut isänsä tahtoa ja ollut kirkossa niin usein kuin suinkin vain voi. Vieläpä Helsingissäkin, jossa isän läsnäolo ei ollut häntä siitä huomauttamassa, oli hän noudattanut samaa tapaa. Ja hänelle se oli virkistys ja mielen ylennys. Hänen henkisessä elämässään ei ollut ollut mitään uskonnollista murroskohtaa, ei mitään ristiriitaista taistelua, vaan suhtautui hän kirkkoon ja uskonnollisiin asioihin ikäänkuin historialliselta kannalta. Ne olivat siinä olemassa ja toimimassa perintönä ja mahtavina tekijöinä. Ne olivat hänelle jo sellaisinansa pyhiä ja arvonantoa vaativia, rakkaita. Mutta uskonto, se hänen pieni herttainen uskontonsa, se uinui siellä salassa sydämen sopukassa hänen lapsuusviattomuutensa ja puhtautensa rinnalla. Hän ei siitä koskaan kenellekään puhunut, mutta hän vaali sitä itsekseen hellästi kuin ystävää hädässä, kutsuen sitä hiljaa avukseen tuskan ja ikävän hetkinä. Se tuli ilmoille vain iltaisin, juuri sitä ennen, jolloin hän tuntien unen tulevan käännähti oikealle kyljelleen, nosti pyöreän käsivartensa päänsä alle ja hiljaa itsekseen supisi isämeitänsä ja herransiunauksensa, kuten oli lapsesta saakka tehnyt.

* * * * *

Kun Eva heräsi aamulla, oli aamuhetki jo pitkälle kulunut. Hän hyppäsi kiireesti vuoteeltaan ja rupesi nopeasti pukeutumaan miettien koko ajan edellisen illan tapahtumia. Vaikka sen kohtaukset olivatkin olleet niin järkyttäviä, oli siitä kuitenkin jäänyt hänelle lopuksikin elähdyttävä vaikutelma. Hän tunsi nyt, kun jonkunmoinen selvitys oli tapahtunut, olevansa Juhoon avonaisemmassa ja ikäänkuin rehellisemmässä suhteessa, tarvitsematta pelätä mitään odottamattomuuksia Juhon puolelta. Ja hän tunsi naisellisella vaistollaan saaneensa Juhosta voimakkaan yliotteen juuri sen kautta, ettei Juho ollut älynnyt hillitä itseään, vaan oli mennyt liiallisuuksiin ja raakuuksiin. Ja se varmasti nöyryytti Juhoa, sen Eva tunsi, sillä hän tiesi Juhon aina vakavasti pyrkineen arvokkaisiin tapoihin ja hillittyyn esiintymiseen. Olipa Juho usein halveksien puhunut herrasmiesten raakuudesta ja heidän siivottomasta puheestaan, kun vain olivat omissa hoteissaan — seikka, jonka Eva muuten tiesi aivan todeksi. Kovasti oli varmaankin Juhoa nyt omassa mielessään nöyryyttänyt se seikka, että hän juuri tässä suhteessa oli häväissyt itsensä oman vaimonsa silmissä.

Eva ei voinut sille mitään, että hän makuuhuoneestaan lähtiessään heitti kuvastimeen syrjäsilmäyksen ja näki sieltä kukoistavat, unen virkistämät kasvot sekä huulilla hymyn, joka puhui kaikesta muusta kuin mielen masennuksesta.

Kun hän tuli ruokasaliin, ei siellä näkynyt Juhoa, eikä lautasiin oltu koskettu. Hän raotti kyökin ovea, jolloin Juho tulikin häntä vastaan. Juholla oli yllään siisti, kotitekoinen harmaa puku ja kaulassa pehmeä valkoinen kaulus. Hän oli ajanut partansa ja leikannut viiksensä, jotka miehekkäästi kuvastuivat auringon paahtamaa, punertavaa ihoa vastaan. Eva huomasi heti, että Juholla oli taas entinen tuttu tyyni ilmeensä.

— Huomenta! sanoi Eva ja ojensi hänelle kätensä. Silmien pohjalta kuvastui hiukan veitikkamaista naurua ja suupielet väreilivät.

— Niin myös! vastasi Juho ja tarttui ojennettuun käteen sekä piteli sitä katsoen siihen puolelta ja toiselta.

Se ansaitsikin katsomista, kuten kaikkien nuorten naisten kädet useimmiten. Se oli pieni, sitä ei voinut kieltää, ja erinomaisen kauniisti kehittynyt, sekä muistutti lämpöisessä täyteläisyydessään lapsen kättä. Kynnetkin olivat vielä punertavat ja läpikuultavat.

— Ensi kertaa on Soljalan emännällä tällainen käsi, sanoi Juho. — Jos olisin herra, niin suutelisin sitä, mutta Soljalan isännälle se ei sovi.

— Nöyrry pois! nauroi Eva, mutta veti samalla kätensä irti ja kysyi, oliko Juho jo syönyt.

— Olen. Väen kanssa söin aamiaista kuten tavallista.

— Miksi et odottanut minua? Olisi syöty yhdessä.

Juho kävi vakavaksi ja sanoi:

— Istuhan pöytään, niin selitän.

Ja Evan aloitellessa viilihulikan laitaa sanoi hän:

— Soljalan isännän kuten jokaisen maamiehen velvollisuus on syödä väkensä seurassa. Muu ei käy. Isäntä ei saa erottua palvelijoistaan, vaan hänen täytyy olla aina heidän rinnallaan. Toivoisin, että sinäkin, Eva, tämän oivaltaisit ja asettuisit emännän paikalle vierelleni.

— Sen minä teenkin, mutta en vielä aivan heti, vastasi Eva rauhallisesti, puraisten valkoisilla hampaillaan herkullisen palasen voileivästään.

Sanotaan olevan miehiä, jotka eivät voi nähdä nuoren naisen syövän, sillä he eivät muka voi sietää näiden enkeleiden suorittavan niin aineellisia toimituksia, mutta Juho ei ainakaan kuulunut heihin. Vesi suussa hän siinä katseli Evan syöntiä.

— No milloin sitten aiot siirtyä väen pöytään?

— Sen saat kuulla pian, kunhan lähdemme tästä ulos sunnuntai-kävelylle, vastasi Eva. — Muuten, mitä oli Leena laittanut väelle aamiaiseksi?

— Maitovelliä, rieskaa ja voita.

— Mitäs isäntä siihen sanoo?

Eva vilkaisi mieheensä veitikkamaisesti ja kysyvästi.

Juho rypisti hiukan kulmiaan ja vastasi:

— Tuhlausta se on. Ei kannata talonpojan herkutella. Mutta menköön nyt, koska kuulut niin määränneen.

Eva nauroi.

— Ethän ole vihainen siitä? kysyi hän.

— Enhän toki. Ja hyvähän on, että suostuttelet väen puoleesi, arveli
Juho siihen.

Eva lopetti syöntinsä ja nousi.

— Eikö Soljalan isäntä viekään emäntäänsä kirkkoon? kysyi hän.

Juhokin nousi ja katsahti vaimoonsa ilahtuneena.

— Viepi kyllä, sanoi hän, mutta ei vielä. Veneellä on sopimaton matka ja kirkkokiesit ovat korjautteella. Soljalan emäntää ei näetsen viedä kirkolle minkälaisilla ajopeleillä hyvänsä.

— Kas kas, nauroi Eva, ja lähti menemään miehensä sivu ovelle. Vaistomaisesti tämän käsi nousi ikäänkuin häntä tavoittaakseen, mutta painui samalla alas. Hämillään Juho otti hattunsa ja niin mentiin pihalle. Eva sitaisi valkoisen huivin päähänsä. Juhon posket polttivat taaskin ja silmissä oli tulinen katse, mutta Eva ei ollut sitä huomaavinaan. Hän pysähtyi etehisen räystään alle ja tarkasteli pesistään ulos ja sisään lentää sujahtelevia pääskysiä.

— Pääskyset ovat hauskoja lintuja, huomautti hän Juholle, eikä tämä väittänytkään vastaan. — Nyt mennään rantaan, jatkoi hän sitten. — Tule rinnalleni kävelemään, määräsi hän, kun Juho ikäänkuin hiukan ujostuksissaan jättäysi pari askelta jäljemmäksi. Juho totteli ja suoristihe, voimatta hetkeksikään siirtää silmiään vaimostaan, jonka askelten tahdissa hiukan tärähtelevä täyteläisyys aivan hänet huumasi.

He menivät rantatietä ruispellon vieritse, jossa vilja seisoi alkukesän upeudessaan syvänä ja tummanvihreänä kuin tyyni ja valtava meri. Kuin veden pohjasta katsoivat sieltä taivaalle siniset rukiinkukat unelmoiden, nuokahdellen joskus ujojen aurankukkien puoleen, jotka matalampina ja naisellisempina seisoivat hiljaa kuin odottaen jotakin ihmeellistä. Sivu mennessään Eva poimi niistä jokusen ja pisti miehensä napin läpeen. Tämä hymähti ja sanoi:

— Niin kummallista kuin se sinusta lieneekin, niin tämäkään ei mielestäni sovi talonpojalle, tahi paremminkin, arvostaan huolta pitävälle isäntämiehelle. Jos olisin vielä naimaton, niin voisin korkeintaan pistää kukan hattuuni, mutta nyt… Turhia ja joutavia käsityksiähän ne silti ovat, vaikka niissä kuitenkin kuvastaa jotakin siitä entisyydestä, jonka talonpoikaiskansamme on jo osaksi kadottanut.

Juho sormeili kukkaa rinnassaan kuin mietteissään ja jatkoi, kun Eva oli kääntynyt uteliaasti häneen katsomaan.

— Tarkoitan sitä, että mielestäni ei talonpoikaiskansassamme ole enää sen entistä arvokkuuden leimaa. Se on menettänyt sen ja monessa suhteessa aivan ulkonaisistakin syistä.

Eva tuli entistä uteliaamman ja kysyvämmän näköiseksi. Hän istahti pellon pientareelle, sormeili heinän kortta kädessään ja sanoi:

— Jatka jatka!

Ja Juho puheli hitaasti ja harkiten:

— Pelkään, etten osaa tässä asiassa sanoa selvästi sitä, mitä tunnen. Usein olen nimittäin ajatellut kuntamme ja muualla yleisissä kokouksissa, missä on paljon isäntämiehiä saapuvilla, että heissä on hyvin harvoissa jäljellä sitä, mikä oli niin luonteenomaista esimerkiksi minun omalle isä-vainajalleni. Muistathan hänet hyvinkin?

— Muistan muistan!

— No niin. Ehkä en ole puolueellinen sanoessani, että hänen esiintymisessään, yksinkertaisessa harmaassa kotikutoisessa puvussaan, kaikessa käytöksessään, jopa kasvojen ilmeissäkin, oli aina jotakin, joka herätti ehdotonta kunnioitusta ja arvonantoa, jotakin luontaisesti sivistynyttä ja pätevää. Eikö ollutkin?

— Oli. Muistan, kuinka usein katselin isääsi, kun hän oli pappilassa vieraana. Minun oma isäni vain oli hänen vertaisensa, mutta ei ainoakaan muu pitäjän herroista, ja kuitenkin oli hän aina vain tavallisissa kotikutoisissa harmaissaan. Hän oli juhlallinen ukko.

— Niin. Eikö ollutkin. Usein olen viime aikoina muistellut hänen harmaita hapsiaan, hänen sileiksi ajeltuja kasvojaan ja leuan alle jätettyä kunnianarvoisaa jäkäläpartaansa, hänen levollista silmäinsä ilmettä ja vakaata muotoansa, jota joskus kirkasti järeä leikillisyys, mutta ei koskaan rumentanut rähähtävä ja raaka nauru. Olen miettinyt, mistä hän oli saanut olemukseensa kaiken tuon, jota nykyisin olen huomannut vain joillakin Etelä-Pohjanmaan heränneillä isännillä — ehkä joissakin muissakin.

— Hän oli menneen, eheän ajan lapsi, eheän sivistyksellisessäkin suhteessa.

Eva oli sanonut sen ikäänkuin miehensä mietteitten väliin ja lisäsi sitten:

— Älä luule, että se muutos on vain talonpoikaiskansassa huomattavissa. Sama ilmiö esiintyy niinsanottujen sivistyneittenkin keskuudessa. Joukossamme elää vielä saman polven lapsia, joihin minun isäni kuului, ja he todistavat samaa kuin sinun isäsi. Tietomäärän kasvaessa ja tuon niin paljon puhutun sivistyksen levitessä olemme samalla käyneet sivistymättömämmiksi. Olemme menettäneet hengen sopusoinnun ja turtuneet tunteiltamme.

— Niin, sanoi Juho. — Siinä on asian ydin. Isäni ehyt ja järkkymätön henkinen olemus se kuulsi läpi kaikessa hänen elämässään ja hänen esiintymisessään. Ja totta on, että sen ajan henki, jonka lapsi hän oli, kansallisen aamun ja isänmaallisuuden suuri ja elähdyttävä yhteishenki, jota ei häirinnyt mikään sellainen kirvelevä ristiriita kansalaisten kesken kuin nyt joka päivä, oli ehdottomasti omiaan suuresti jalostamaan ja nostamaan henkisessä suhteessa. Nyt olemme raskaan ja kiihkeän taistelun ajan lapsia, joissa ikäänkuin väkisin puristetaan esiin huonotkin puolet, jotka valtiollinen, yhteiskunnallinen ja taloudellinen intohimo amerikalaistuttaa raaoiksi ja häikäilemättömiksi.

— Tekisipä melkein mieli sanoa, lisäsi taas Eva innostuneesti väliin, että uuden ajan voimakas lääke on ikäänkuin samentanut ennen niin kirkkaan veden. Menee aikaa, ennenkuin se taas selviää ja sulattaa itseensä kaiken saamansa uuden.

— Tarkoitat, että me kulttuurisuhteessa elämme jonkunmoista väliaikaa, murrosaikaa? Niin ehkä teemme. Joka tapauksessa on mahdotonta saada vanhaa takaisin, ja on kehityksen vastaista ruveta sitä haaveilemaan. Täytyy luoda uusi kulttuuri.

— Uusi maalaiskulttuurikin, uusi talonpoikaiskulttuuri. Sitä minä juuri harrastan, koska olen nyt talonpojan vaimo. Siinä on eräs maahengen tärkeitä tehtäviä, ellei suorastaan tärkein.

— Maahengen? Tiedätkö sinäkin jotakin maahengestä?

Juhon silmät olivat ällistyneen näköiset. Eva nauroi ja sanoi:

— Tottakai! Olenhan minä maahengen etumiehen puoliso. Ja älä sinä luule, että se teidän kuuluisa maahenkenne on mikään teidän keksintönne ja etuoikeutenne. Se keksittiin jo silloin, kun Suomessa ensi kerran ruvettiin maaseudun sivistystarpeista huolehtimaan. Ja herrat siinä olivat alkamassa siinäkin. Uskallatko tunnustaa totuuden, sinä maahengen suur-apostoli?

— Uskallan kyllä, nauroi Juho vastaan. — Tosin sillä rajoituksella, että herrain maahenki olisi kuollut viluun, ellei talonpojan maahenki sitä ennen ja miksi ei sen vaikutuksestakin olisi sattunut heräämään. Turhaa olisi kieltää, etteivät aikaisemmat sivistysvaikutelmat ja vanhemman polven sivistystyö olisi luoneet sitäkin pohjaa, jolta sitten nykyinen maahenki heräsi ja nousi. Ja Luojan kiitos, että nousi.

— Älä vielä huuda hei, ennenkuin olet päässyt kuivalle maalle, sanoi Eva. — Työ on vasta puolivälissä. Tuskin kolmas osa tämänkään pitäjän isännistä viitsii oikein lantakartanoaan hoitaa?

Juho huokasi.

— Ei viitsi. Mikä kumma siinä lienee, että suurin osa talonpojistamme sittenkin hoitaa maanviljelystään tarmottomasti ja innostuksetta? Heissä ei syty se henki, joka on oikean maanviljelijän tunnusmerkki, se kiihkeä, etten sanoisi synnyttämisen kaipuu, joka hänessä asuu. Uskotko, että todellinen maanviljelijä katselee maatansa kuin nuorta naista, jonka hän toivoo synnyttävän lukemattoman määrän terveitä jälkeläisiä? Maa on hänelle kuin rakastettu.

— Uskonhan minä. Ja niin se on minullekin, vaikka olenkin ikäni ollut maattomana. Mutta mennäkseni maahenkeen — siihen kuuluu olennaisena osana talonpoikaiskulttuurin luominen, se, josta äsken puhuit. Sitä juuri olen miettinyt koko viikon.

— Jos tarkoitat sillä herraskoreilua, niin se ei talonpojalle sovi.

— En tarkoita mitään koreilua ollenkaan. Vain puhdasta, yksinkertaista ja ympäristön mukaista kauneutta, henkisen elämän virittämistä, tunnearvojen vaalimista ja kasvattamista, sen pohjan luomista, jossa ihminen, halvinkin palkkalainen, viihtyy ja kehittyy sopusointuiseksi yksilöksi. Ja se seikka on riippuvainen hyvin paljon jokapäiväisistä pikku asioistakin. Oletko tehnyt Soljalassa mitään sen asian eteen?

— Jaa minäkö?