ELIAS LÖNNROTIN MATKAT II: 1841-1844

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 98. Osa. II.

Helsingissä, Suomal. Kirjallis. Seuran Kirjapainon Osakeyhtiö, 1902

SISÄLLYS

Esipuhe.

KYMMENES MATKA vv. 1841-42.

Yleiskatsaus. 1. Päiväkirjasta 12.III.41. 2. Päiväkirjasta 15.III.41. 3. Päiväkirjasta 19.III.41. 4. Arkiaterinrouva Törngrenille 20.III.41. 5. Tohtori Rabbelle 20.III.41. 6. Akademikko Sjögrenille 21.III.41. 7. Päiväkirjasta 22.III.41. 8. Päiväkirjasta 24.III.41. 9. Päiväkirjasta 26.III.41. 10. Päiväkirjasta 27.III.41. 11. Päiväkirjasta 30.III.41. 12. Tohtori Rabbelle 30? 31.III.41. 13. Päiväkirjasta 1.IV.41. 14. Päiväkirjasta 3.IV.41. 15. Tohtori Rabbelle 3.IV.41. 16. Päiväkirjasta 4-5.IV.41. 17. Kirje tohtori Lönnrotilta 8.IV.41. 18. Päiväkirjasta 9.IV.41. 19. Päiväkirjasta 11.IV.41. 20. Päiväkirjasta 17.IV.41. 21. Tohtori Rabbelle 30.VII.41. 22. Tohtori Rabbelle 19.VIII.41. 23. Tohtori Rabbelle 31.VIII.41. 24. Kyrön-matka. 25. Tohtori Rabbelle 31.X.41. 26. Päiväkirjasta 4.XI.41. 27. Arkiaterinrouva Törngrenille 11.XI.41. 28. Tohtori Rabbelle 12.XI.41. 29. Päiväkirjasta 17.XI.41. 30. Päiväkirjasta 24.XI.41. 31. Päiväkirjasta 7.XII.41. 32. Päiväkirjasta 17.XII.41. 33. Päiväkirjasta 23.XII.41. 34. Päiväkirjasta 26.XII.41. 35. Päiväkirjasta 31.XII.41. 36. Päiväkirjasta 13.I.42. 37. Päiväkirjasta 28.I.42. 38. Ote T:ri Lönnrotin kirjeestä 3-5.II.42. 39. Tohtori Rabbelle 5.II.42. 40. Päiväkirjasta 28.III.42. 41. Päiväkirjasta 2-.IV.42. 42. Akademikko Sjögrenille 23.III.42 (v.l.) = 4.IV.42 (u.l.). 43. Päiväkirjasta 5.IV.42. 44. Tohtori Rabbelle 2.V.42 (v.l.) = 14.V.42 (u.l.). 45. Kuolasta Kemiin 4.V.42. 45. Päiväkirjasta 4.V.42. 46. Akademikko Sjögrenille 2.VI.42. 47. Tohtori Rabbelle 24.VI.42. 48. Ylioppilas Adolf Törngrenille 26.VI.42. 49. Arkiaterinrouva Törngrenille 26.VI.42. 50. Maisteri Ståhlbergille 28.VI.42. 51. Tohtoreille Aspille ja Borgille 26? 28.VI.42. 52. Tohtori Rabbelle 1.VII.42. 53. Valtioneuvos Rafnille (konsepti) 1.VII.42. 54. Pastori Stockflethille 4.VII.42. 55. Tohtori Rabbelle (konsepti) 4? 5.VII.42. 56. Tohtori Rabbelle 11.VII.42. 57. Tohtori Rabbelle 15.VII.42. 58. Tohtori Rabbelle 23.VII.42. 59. Tohtori Rabbelle 3.VIII.42. 60. Tohtori Rabbelle 4.VIII.42. 61. Arkiaterinrouva Törngrenille 18-19.VIII.42. 62. Matkakertomus. 63. Akademikko Sjögrenille syysk. lop. 42. 64. Tohtori Rabbelle 8.X.42. 65. Tohtori Rabbelle alussa lokak. 42.

YHDESTOISTA MATKA v. 1844.

1. Tohtori Rabbelle 21.VII.44 (v.l.) = 2.VIII.44 (u.l.). 2. Lehtori Zittingille 13.VIII.44. 3. Tohtori Rabbelle 16.VIII.44. 4. Lehtori Ståhlbergille 24.VIII.44. 5. Tohtori Rabbelle 27.VIII.44. 6. Tohtori Rabbelle 14 & 18.X.44. 7. Rehtori Snellmanille (osittain konseptia) lop. lokak. 44. 8. Lehtori Zittingille alussa marrask. 44. 9. Tohtori Rabbelle 12.XI.44. 10. Rehtori Snellmanille 29.XI.44. 11. Tohtori Rabbelle 3.XII.44. 12. Pastori Sirénille 6.XII.44. 13. Pastori Sirénille 6.XII.44 (v.l.). 14. Tohtori Rabbelle 18.XII.44. 15. Nimineuvos von der Hagenille lop. helmik. 45.

Esipuhe.

Tämä nyt ilmestyvä "Lönnrotin matkojen" II:nen osa liittyy suoranaisena jatkona I:seen, mutta toiselta puolen eroavat vuosien 1841-1844 matkat niin paljon aikaisemmista, että näiden matkakertomusten julkaiseminen eri osana näytti sopivalta. Toimitustyö on ollut samoissa käsissä kuin edellisen osankin ja suoritettu samalla tavalla. Kuitenkin venäjänkielisten sanain kirjoittamisessa on tässä osassa osaksi poikettu edellisessä noudatetusta menettelytavasta. Kun niitä kymmenennen matkan kirjeissä esiintyy verraten tiheässä, etenkin yleis- ja erisnimiä, on ne yhdenmukaisuuden saavuttamiseksi kirjoitettu nykyaikuisemmin, niin että Lönnrotin osaksi vaihtelevasta kirjoitustavasta huolimatta suhuäänteet on merkitty z:llä, zh:lla, sh:lla, tsh:lla, shtsh:llä ja venäjän y y:llä. Sen joka haluaa ottaa selkoa Lönnrotin transskriptionista, on siis turvautuminen käsikirjoituksiin.

Mitä teokseen liittyviin karttoihin ja henkilöluetteloon tulee, on vähäsen poikettu alkuperäisestä suunnitelmasta. Suomen kartan asemasta on käytännöllisistä syistä pidetty parempana Pohjoissuomea ja Lappia esittävä kartta, ja henkilöluetteloon on otettu kaikkien, eikä vaan tärkeimpien, matkakertomuksissa esiintyvien henkilöiden nimet. Lyhyitä elämäkerrallisia tietoja on annettu Lönnrotin läheisistä ystävistä ja muutamista huomattavista henkilöistä sekä suomalaiselle lukijalle oudommista ulkomaalaisista. Kartat on toimittanut ylioppilas J.O. Granö, luettelon allekirjoittanut. [Henkilöluettelo ja kartta jätetty pois tästä e-kirjasta.]

Helsingissä syyskuulla 1902.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteeri.

KYMMENES MATKA vv. 1841-1842.

[Saatuansa julkaistuksi tärkeimmän osan runosaaliistansa, eepilliset ja lyyrilliset runot, kääntyi Lönnrotin huomio yhä enemmän kielentutkimukseen. Tammikuussa 1841 hän yhdessä norjalaisen kielentutkijan, pastori Nils Stockflethin kanssa läksi pitkälle kielitieteelliselle tutkimusmatkalle aikoen Aunuksen kantta matkustaa Venäjän- ja Norjan-Lappiin, vieläpä mahdollisesti samojeedienkin luo. Yhdessä Stockflethin kanssa matkusti L. Ilomantsiin, josta yksin jatkoi matkaa Salmin ja Veskelyksen kautta Petroskoihin. Mutta kun L. ei ollut rajalla saanut asianomaista tarkastustodistusta passiinsa, keskeytyi matka täällä. L. palasi takaisin kotimaahan, oleskeli kesällä m.m. Laukossa ja läksi vasta syksyllä, tällä kertaa M.A. Castrénin seurassa, Suomen-Lappiin. Castréniin yhtyi L. Kemissä, josta tutkijat yhdessä matkustivat Inariin, käväisivät Stockflethia tapaamassa Karasjoella (Norjan-Lapissa) sekä tekivät sen jälkeen talvella 1842 pitkän ja vaivalloisen matkan Paatsjoen, Kuolan, Kannanlahden, Koudan, Kieretin, Kemin ja Solovetskoin kautta Arkangeliin, jonne saapuivat toukokuun lopussa. Huomattuansa samojeedinkielen tutkimuksen itsellensä hyödyttömäksi L. luopui Arkangelissa tämän kielen tutkimusyrityksestä, erosi Castrénista ja kääntyi heinäkuussa kotimatkalle kulkien osaksi vesitse osaksi maitse Onegan, Kargopolin ja Vyitegran kautta Lotinapeltoon. Lotinapellosta käsin teki L. vielä muutamia viikkoja kestävän tutkimusmatkan vepsäläisten luo Ojattivirran latvoille. Kotiin hän saapui lokakuussa.]

1.

[Päiväkirjasta.]

Säämäjärvi, 12 p:nä maaliskuuta 1841.

Tulin erääseen pappilaan. Minut vastaanotettiin kaikella sillä teeskentelemättömällä hyväntahtoisuudella ja vieraanvaraisuudella, mitä köyhät ihmiset voivat osottaa. Kahvia keitettiin ja pyytämällä pyydettiin juomaan kolmas kuppi. Valitettiin, ettei juuri silloin sattunut olemaan talossa teetä. Jos ei muuta puutu, niin siitä pulasta pian on päästy, minä ajattelin, ja hain laukustani esille tötterön, jonka onneksi olin säilyttänyt, vaikka viimeinen suomalainen kyytimies ei ollut tahtonut kyyditä minua rajatullin ohi ilman että olin tyhjentänyt vaelluskumppani-pahasestani, s.o. laukustani, kaikki takavarikonalaiset tavarat. Pullo kerrattua viinaa, jonka Ilomantsin pappilan vieraanvarainen väki oli minulle evääksi antanut, jätettiin täten melkein täysinäisenä rajan toiselle puolelle, mutta teetä ja sokeria minun oli sääli. Jos tulliherra tahtoo ne ottaa, niin ottakoon, ajattelin. Mutta kyytimies tuumi: "Viis teidän teestänne ja sokeristanne, mutta jos minut saadaan kiinni kyyditsemästä teitä kiellettyine tavaroinenne, niin otetaan minulta hevonenkin." Sitten hän kertoi tarinan miehestä, joka joutui kiinni yrittäessään salaa tuoda rajan yli vähän kahvia. Sekä kahvi että reki ja hevonen oli otettu takavarikkoon, ja samoin olisi käynyt omistajankin, ellei hänellä olisi ollut niin notkeat ja lujat jalat, että vahvasta lumesta huolimatta, joka esti häntä ajamasta takaa, pääsi pakoon metsään. Erään toisen hevonen oli otettu siitä, että miehen taskusta oli löydetty pullo viinaa. Tämä kaikki ei kuitenkaan minua pelästyttänyt, tahdoin pitää teeni ja kahvini, ja sen sainkin viimein tehdä sillä ehdolla, että maksaisin miehen hevosen, jos se niiden takia otettaisiin takavarikkoon. Ja tultuamme tulliasemalle, tulliherra osotti laukulleni sellaista ylenkatsetta, ettei edes suonut sille katsettakaan. Täten minulla oli tallella tee-tötteröni, jonka nyt annoin papin rouvalle auttaakseni häntä pulastaan. Heti "samovari" oli toimessa ja tee valmis, jota sitten juotiin runsaat määrät. Samovari, teekeittiö on venäläinen sana ja merkitsee: itsekiehuttaja. Oli kaksi tällaista abderalaista kaivoa talossa. Ettei niiden itsekiehuttavaa ominaisuutta kuitenkaan tule ottaa niin aivan vakavalta kannalta, sen huomaa edellämainitusta. Ennenkuin minulta oli saatu teetä, ne itse eivät kyenneet sitä keittämään. — Seuraavana päivänä juotiin aamupäivällä sekä teetä että kahvia, mutta kun pappi illalla kysyi vaimoltaan, miksi hän ei jo tuonut pöytään teetä, vastattiin tähän: sahara net [ei ole sokeria], jolloin sananlasku: "viittä vaivanen vajalla, ei yhtä sianlihoa", juolahti mieleeni. Tällöin aikaisemmin kuolemaan tuomittu sokerivarastonikin tuli hyvään tarpeeseen.

Se, joka ei omin silmin ole nähnyt sitä sokkelomaista rakennustapaa, jota rahvas Venäjän-Karjalassa ja Aunuksen kuvernementissa käyttää, ei mistään selityksestä voi saada siitä selvää käsitystä. Varakkaanpuoleiset perheet asuvat kaksikerroksisissa taloissa, joiden kummassakin kerroksessa on 2-3 asuinhuonetta. Kummallakin on porstua (sintso), mistä portaat johtavat ylös ja alas. Sitäpaitsi on erityiset varastohuoneet, 2-3 luvultaan, ja niihin mennään mainituista sintsoista. Toiset alemmasta sintsosta alaspäin johtavat portaat vievät pihalle, toiset navettaan ja talliin. Ylemmästä sintsosta johtavat yhdet portaat alasintsoon, toiset talliin ja navettaan ja vielä kolmannet ullakolle. Paitsi aittoihin viepi jommastakummasta ovi vajaankin (sarajaan). Jos nyt siis asuu yläkerrassa ja pimeässä lähtee tuolle vaaralliselle retkelle alas, niin täytyy joko monivuotisen, paikalla asumisen kautta saavutetun kokemuksen nojalla olla hyvin tottunut paikkoihin tai myöskin auttamattomasti joutua eksyksiin. Minulle sattui kerran että ainakin neljännestunnin ajan harhailin eksyksissä suojasta suojaan. Viimein katsoin olevani hukassa ja aioin juuri paneutua pitkäkseni eräässä huoneessa olevalle kovanpuoleiselle esineelle, jos mahdollista nukkuakseni ja täten odottaakseni seuraavan päivän valkenemista; harmissani en tahtonut huutaa apua. Silloin tuli muuan naiseläjä palava päre kädessä ja pelasti minut kurjasta tilastani. Olin silloin navetassa, allani oven suussa oleva vanha heinähäkin puolisko.

2.

[Päiväkirjasta.]

Petroskoi, 15 p:nä maaliskuuta 1841.

Aunukselaiset, jotka puhuvat suomea, sanovat puhuvansa Lyvvin kieltä. Tämän sanan johto lienee etsittävissä venäläisestä sanasta ljudi [luetaan ljuudi, merkitsee ihmiset, väki], varsinkin kun itse kansan nimenä tämän ohella on lyydiköt. Tähän kieleen on paljo sekoittunut venäläisiä sanoja, sekä tarpeellisia että tarpeettomia. Sanojen muoto eroaa sitäpaitsi hieman suomalaisesta. Muodot kävyn, kävyä vastaavat [suomen] muotoja käyn, käyä, elatiivin pääte -s vastaa suomalaista päätettä -sta; paremban, suurembamks; andan ja annan; yhtelle; tuoda; nähdä; netsi -in tämä; äiänkö netsis (tä) heposes (ta,) (tästä hep.) andoit? — hätken (hätki) = viikon (kauan); oletko k. linnasch?; — hura = vasen; hura käsi: — parsi = hirsi, tukki; — nygö = nyt; — järelle, järille = jälelle; pohatembat = pohatammat; — siiritse = sivutse; — kaaritsee, kaarita = haiskahtaa; mutakat = vorot, rosvot: — pertsukka = sormikas; — arta, ardan — ulku; — meresi = rysä; liippi = huovi; — elgentää, ellentää = ymmärtää; — kudama = mikä, joka; kudamas tulet: — rääpyskä, rääpöi = muikku; — ääreh = pois; meni ääreh; — työlöitä, suoloita, maaloita = töitä j.n.e.; — päiväläinen = kasakka; — kivilöinen = kivonen, kivyt; — jupka = hame; — kaluin = kaivin; — nenka = muka (aivan, vastauksissa), syntynyt sanoista niin ikään; — nenkoinen, nenkoma = semmoinen: — myö, työ, hyö — hyö kävväh; — andasin; — topia[-, nominatiivi] topiu pitkä. — Paikan ranta = huivin reuna.

Samoin kuin Suomessa, täälläkin kieli jonkun verran vaihtelee eri pitäjissä. Vuokkiniemen ja Repolan murteet ovat karjalan ja aunuksen sekoitusta.

Oma erityinen murteensa on vepsänkieli, jota saamaini tiedonantojen mukaan puhutaan Solttijärvessä, 60 virstaa etelään Petroskoista. Sitä lyydikköläiset tuskin ollenkaan ymmärtävät. Jos joku puhuu ymmärtämättömästi, annetaan hänelle soimuunimi vepsäläinen. Lyytiköt eroavat pohjoisista bogosteista, Lindajärvestä, Repolasta, Rukavaavasta j.n.e.; näitä sanotaan lappalaisiksi.

3.

[Päiväkirjasta.]

Petroskoi, 19 p:nä maaliskuuta [1841].

Ihmeellisen huono mulla on onni passieni tautta. Tultuani 30 peninkulmaa Kajaanista huomasin vasta Ilomantsissa, että kielenkääntäjä oli, kääntäessään passin venäjäksi, supistanut kahden vuoden ajan kahteen kuukauteen. Passin ollessa tällainen, en voinut luottaa sen kelpaavaisuuteen Venäjällä ja lähetin sen Stockflethin mukana, joka silloin erosi minusta, takaisin, pyytäen uutta. Mutta kun kuvernööri [Lagerborg] oli poissa Oulusta juuri kirjeeni saapuessa sinne, oli vain veitsellä raapittu pois sana mesetsa (kuukautta) ja kirjoitettu goda (vuotta) sijaan. Tämä temppu oli tehty niin taitavasti, että melkoinen reikä, jotenkin numeronollan kokoinen, oli goda sanan rinnalle ilmestynyt poisraavitun sanan sijalle. Kun kuitenkin viimeinkin tahdoin päästä rajan toiselle puolelle, en malttanut toistamiseen anoa uutta passia, vaikka se täten korjattuna itse teossa saattoi olla entistään huonompi. Tosin kielenkääntäjä passin alareunaan oli kirjoittanut todistuksen, että passi oli voimassa kaksi vuotta, mutta kielenkääntäjän sanoilla on enimmäkseen merkityksensä käännöksessä, eikä siinä, mitä hän sen ohella todistaa. Näin ollen saavuin Tulomajärven pitäjän Kollatselän kylässä olevaan rajatulli-taloon. Rajatullivirkamies (tamozhnik) oli edellisenä yönä palannut matkalta Aunuksesta. Hän oli vielä vuoteessa, kun päivällisaikaan tulin perille ja tahdoin näyttää passiani, noudattaen asetusta, joka oli luettavana passin takasivulla ja joka määräsi, että se oli ensi rajatullissa näytettävä. "Se on tarpeetonta", näin kuului yhä vielä vuoteessaan venyvän herran vastaus. Ei laukkuakaan tarkastettu, niin että kirjani ja paperini saivat olla rauhassa ja minäkin esteettömästi sain jatkaa matkaani. Tämä kun tapahtui rajaa pitkin, oli minulla huvi 55 virstan päässä kulkea toisen tulliaseman kautta, joka oli Veskelyksen kirkonkylässä. Siellä ei tulliherra ollut kotona, vaan oli, kuten kerrottiin, matkustanut viemään takavarikkoon otettuja tavaroita Petroskoihin. Täälläkään ei tarvinnut avata laukkua, kun sotamies uskoi kyytimieheni vakuutusta, ettei se sisältänyt muuta kuin kirjoja. Näin tulin tänne Petroskoihin 15:ntenä päivänä maaliskuuta ja vein passini seuraavana päivänä poliisikamariin. Luulin että kaikki oli hyvällä kannalla, mutta eilen, 18:ntena päivänä, sain poliisikamarista sanan tulla sinne. Siellä poliisimestari (gorodnitshij) julisti minulle, ettei minulla ollut oikeutta sillä passilla oleskella täällä, vaan että minun oli lähdettävä takaisin rajan yli. "Minkä tähden?" — "Sen tähden, ettei sitä ole näytetty rajatulliasemalla." Selitettyäni syyn, miksi siinä ei ollut rajatullimestarin nimikirjoitusta, ei tulos ollut parempi kuin että minun täytyi lähteä kaupungista joko hyvällä tai pahalla. Sieltä menin kuvernöörin luo, toivoen hänen kauttansa saavani asiani paremmalle tolalle. Mutta tämäkin toivo petti. Sen verran etua saavutin kuitenkin, ettei minun tarvinnut matkustaa takaisin koko matkaa, vaan ainoastaan lähteä lähimmälle rajatulliasemalle, mistä saatuani tulliherran tarkastuskirjoituksen saatoin palata. Näin lakia noudatetaan. Minun olisi siis pitänyt riidellä siksi kun olisin saanut tarkastustodistuksen Kollatselässä, tai myöskin Veskelyksessä odottaa tulliherran paluuta, jotta olisin päässyt tekemästä tuote 86 virstan pituista matkaa edes takaisin. Mutta miten olisin voinut edes aavistaa sellaista? — Mennessäni kuvernöörin luo otin mukaani tohtorinkirjeen sekä muutamia muita asia-papereita, niillä tarvittaessa todistaakseni, etten matkustanut väärällä nimellä. Näitä minun ei kuitenkaan tarvinnut näyttää. Oltuaan vähän aikaa poissa huoneesta kuvernööri palasi ja pyysi minua käymään sisälle rouvansa luo, joka muka oli sairas. Tämä kaiketi oli, ajattelin heti itsekseni, jonkunmoinen koe (eli lääkintätieteellinen tutkinto), jonka piti näyttää, olinko todella lääkäri. Seurasin kuvernööriä sinne, ja rouva kertoi minulle — saksaksi — että hän vilustuksen jälkeen jo kolme viikkoa oli ollut pahoinvoipana: oli ollut kuumetta, verenvuotoa nenästä y.m. Kysyttyäni, miksi hän ei ollut kutsuttanut oman kaupungin lääkäreitä — näitä kuuluu olevan kokonaista kolme — vastattiin vaan, ettei sitä oltu tehty, kun oli odotettu taudin muuten paranevan. Tästä sain vielä varmemman vakaumuksen siitä, että tauti oli pelkkä veruke, jonka avulla joko tahdottiin saada tilaisuus nauraa kummallisella matkustaja-hölmöllä tai asettaa hänet koetukselle lääkintätieteessä. Jos tarkoitus oli edellinen, saatoin hyvin vastata heidän toivomuksiansa, sillä ollen hämilläni koko tutkistelun johdosta, puhuin saksaa erinomaisen huonosti enkä tahtonut muistaa edes tavallisimpia puheenparsia. Täyttääkseni jälkimäisen tarkoituksen istuuduin ja kirjoitin reseptin — erästä hiostavaa teetä — pyytäen lähettämään apteekkiin: sinne se luultavasti ei koskaan tullut, vaan joutui kaiketi kotilääkärin käsiin. Olisipa ollut hyvä, jos en olisi ollut niin hämilläni, niin että olisin voinut panna rouvan itsensä koetukselle ja todistaa hänelle, ettei hän ollut sairas. Mutta kun saksa minulta sujui niin huonosti, luovuin koko aikeesta. Palattuamme kuvernöörin huoneeseen, pyysin saada jäädä kaupunkiin ainakin 3-4 vuorokaudeksi, ennenkuin matkustin rajatulliasemalle. Tähän suostuttiin.

4.

Arkiaterinrouva Törngrenille.

Petroskoi, 20 p:nä maaliskuuta 1841.

Arvoisa Professorinrouva!

Koska Te itse velvotitte minua joskus kirjoittamaan, missä oleskelen ja miten voin, ja koska aina siitä perin kun viime kesänä läksin Laukosta, olen laiminlyönyt tämän velvollisuuden täyttämisen, tahdon nyt lyhykäisesti kuvata, miten olen viettänyt tämän ajan. Kohtaamatta mitään sanottavaa viivytystä matkalla tulin Kajaaniin, missä muutamaksi kuukaudeksi taas ryhdyin virkatehtäviini. Ticklénin, Aspin ja minun välillä ennen tapahtuneen sopimuksen mukaan tapasimme toisemme 11:ntenä päivänä syyskuuta tarkastusmatkoillamme paikkakunnalla, missä lääkäri-piirimme rajatuksin yhtyvät. Tohtori M. Lindfors, jonka lääkäri-piiri niinikään rajoittuu samoihin seutuihin, oli hänkin luvannut samaan aikaan saapua paikalle, mutta ei tullutkaan. Me muut olimme siellä yhdessä kaksi ja puoli vuorokautta. Meillä oli sangen hauskaa; oleskelimme sisällä, sillä ulkona satoi lunta lakkaamatta. Niistä tuoreenpuoleisista terveisistä, jotka Laukosta toin Ticklénille, hän oli suuresti mielissään. Ellei hän jo itse ole kirjoittanut, saan nyt lähettää häneltä vastaterveisiä. Sekä ulkonäön että muun puolesta hän on vallan kuin ennen. Hän voi muuten vallan hyvin ja on ostanut itselleen oman talon vallan läheltä Raahea. Tämän kohtaamisemme aikana päätettiin muun muassa ruveta julkaisemaan Suomi -nimistä aikakauskirjaa, jolle sitten kirjevaihdon kautta saatiin useita avustajia.

Joulukuun alussa tuli norjalainen kirkkoherra Stockfleth rouvineen Kajaaniin. Rouva asui Paltamon pappilassa, ja Stockfleth itse opiskeli suomea minun luonani. Kuukauden kuluttua hän ja minä yhdessä matkustimme Karjalaan, mistä hän 12:ntena päivänä helmikuuta palasi, noutaen vaimonsa Paltamon pappilasta ja matkustaen äärimäiseen Lappiin, minne hän kaiketi maaliskuun loppupuolella saapunee. Luultavasti hän nyt jo vähitellen on perillä. Minä taas jatkoin Karjalasta matkaani tänne, asun nyt täällä erään venäläisen papin luona ja noudatan paastoa hänen ja hänen rouvansa kanssa. Tästä paastoamisesta voin niin hyvin, että toivoisin sitä jatkuvan pitkin vuotta, eikä vaan pääsiäiseen.

Täältä lähden muutaman päivän kuluttua maalaispitäjiin. Huhtikuun lopulla luulen saapuvani Vienanmeren rannalla olevaan Kemin kaupunkiin, josta olen aikonut ensi avovedellä matkustaa Arkangeliin. Viimemainitusta paikasta lähden Venäjän-Lappiin, missä olen aikonut koko kesän tutkia heidän kieltänsä. Syksyllä tulen Kuolan kautta Norjan-Lappiin, missä sopimuksen mukaan taas tapaan Stockflethin. Vasta tämän jälkeisenä talvena palaan Suomeen ja toivon kohta sen jälkeen saavani tilaisuuden käydä Laukossa Teidän perhettänne tervehtimässä.

Jos kohta jo olen ollut täällä 5 vuorokautta, olen niin vähän liikkunut kaupungilla, ettei minulla ole paljoa muuta siitä sanottavaa kuin että se on kooltaan niin suuri kuin kaksi kolmannesta Helsinkiä, että kadut ovat hyvin leveät, toreja on useita, useita kivitaloja, muuten muhkeita puutaloja, joista monet ovat kaksikerroksiset; lisäksi kaupungissa asuu kuvernööri, piispa, kolme lääkäriä y.m. Kaupunki on vallan Äänisjärven rannalla. Ympäristön kylissä, lukuun ottamatta ihan lähimpiä, puhutaan suomea, mutta kaupungissa enimmin venättä. Paaston aikana täällä eletään siten, että ensiksi kello 8 a.p. juodaan joko 3 kuppia kahvia tai 5-6 kuppia teetä, sitten kello 1 syödään annos lihalientä ynnä leipää sekä annos keitettyä kalaa ynnä leipää. Illalla kello 6 juodaan 5-6 kuppia teetä, ja kello 8 tai 9 illalla syödään toistamiseen vallan samoja ruokia kuin päivälliseksi. Näin on ollut viiden vuorokauden aikana, ja samaa ruokajärjestystä luultavasti saisin noudattaa pääsiäiseen asti, jos niin kauaksi jäisin tänne. Rikkaissa taloissa sanotaan kuitenkin paastonkin aikana yltäkylläisesti nautittavan luvallisia ruoka-aineita.

Tänään kastettiin kirkossa muuan saksalainen luterinuskoinen kreikanuskoon; minun teki kovasti mieli mennä kirkkoon katselemaan tätä jotenkin harvinaista seremoniaa, mutta kun posti lähtee huomenna ja minulla on useita kirjeitä kirjoitettavana, päätin jäädä kotia. — — — — —.

Olen yhä edelleen Kunnioittaen Teidän nöyrin palvelijanne: Elias Lönnrot.

5.

Tohtori Rabbelle.

Petroskoi, 20 p:nä maaliskuuta 1841.

Rakas veli!

Jotta jäljellä oleva osa Venäjän Historiaa kerrankin tulisi painoon, lähetän nyt Sinulle käsikirjoitusta pyytäen, että sen painatuksesta sopisit Vaseniuksen kanssa, miten itse parhaaksi näet. Osa käsikirjoituksesta on vielä korjaamatta, ollen siinä kunnossa missä se on lähtenyt G. Ticklénin kädestä. Puhu Akianderin, Ståhlbergin tai Cajanin tai jonkun muun kanssa, jonka vaan saat työhön taipumaan, että hän tekisi tarpeelliset korjaukset, josta vaivasta saisi kymmenen kappaletta tai enemmänkin koko historiaa. Akianderiin olisi sitäpaitsi turvauduttava, että hän antaisi käytettäväksi ne korjaukset, jotka hän Karamsinin suuren historian mukaan on tehnyt Herrman'in Venäjän historiaan. Tätä viimemainittua näet Ticklén juuri on noudattanut. Mikäli nämä korjaukset koskevat vielä painamatonta osaa, olisi ne ennen painatusta tehtävä käsikirjoitukseen, ja muut, jotka koskevat jo painettuja arkkeja, olisi pantava lyhyenä liitteenä teoksen loppuun. Saattaisipa tapahtua niin, että vaikka monet harmia herättävät paikat pyhitäänkin pois, kuitenkin useita sellaisia jää jäljelle, jotka ovat painoasiamiehelle vastenmielisiä. Mutta jos ei niin kirjavaa käsikirjoitusta kuin kysymyksessä olevasta tietysti tulee, kaikkine siihen tehtävine korjauksineen, sovi laskea herra painoasiamiehen kouraan, niin lienee välttämätöntä kirjoituttaa se kokonaan puhtaaksi. Tämän kaiketi tekisi Ostrobothniensis [pohjalainen] Bäckvall, jos saa vaivoistaan kirjaa joitakuita kappaleita tai myös rahamaksua, mikä hänelle saattaa olla vielä tervetulleempaa, hän kun on hyvin varaton.

Joka tapauksessa on parasta, että ennen painatuksen alkamista hankitaan painatuslupa, mitä varten jo painetut arkit sekä vielä painamatta oleva osa lienee tarkastettavaksi jätettävä, jotta koko teokselle saataisiin painatuslupa yhdeltä ainoalta painoasiamieheltä. Tässä seuraa mukana eri lehdelle kirjoitettu esipuheentapainen ynnä sisällysluettelo. Toivomukseni oli ollut saada tämän sisällysluettelon sijaan teoksen alkuun sellainen lyhyt sisällyksen supistus kuin Suomen Historiassa (Cajanin tekemä) on. En ole rohjennut vaivata häntä ehdottamalla, että hän sen tekisi, hän kun paraikaa taitaa suoritella tutkinnoitaan; mutta jos hänellä tai jollakulla toisella olisi aikaa ja halua sellaisen kirjoittamiseen, olisi se sangen hyvä asia. Oma aikani kuluu niin kokonaan suomen, venäjän ja lapin kielioppiin, etten ehdi toimia mitään muuta. Kun kysymyksessä olevan historian painatusta ei siis sic stantibus rebus [asioiden niin ollen] niinkään pian voida panna edes alkuun, ja kun sanomalehti- ja muita tilaajoita niin usein on petetty lupauksilla heidän maksamiensa rahojen korvauksesta, ei saattane olla haitaksi ilmoittaa jossakin helsinkiläisessä lehdessä heikkouskoisten vahvistukseksi, että luvatun korvauksen saannista on hyviä toiveita.

Siitä hyvästä tarjoumuksestasi, että raha-asioissa voin turvautua Sinuun, olen Sinulle suuresti kiitollinen. Matkaani varten olen tosin varannut itselleni jonkun verran rahoja, mutta en vielä voi tietää, onko niitä riittämään asti. Mutta niistä 150 pankko-ruplasta, jotka lupasin Vesilahden kappalaiselle Kustaa Ticklénille siitä vaivasta, mikä hänellä on ollut Mehiläistä varten kirjoittamastaan Venäjän Historiasta, en vielä ole maksanut enempää kuin puolet, joten 75 ruplaa vielä on maksamatta. Pyydän Sinua lähettämään ne hänelle minun puolestani, kun hän nyt on tehtävänsä loppuun suorittanut.

Stockflethista erosin Ilomantsissa. Sieltä matkustin Tohmajärven, Pälkjärven, Kuskealau, Impilahden, Salmin, Tulomajärven. Veskelyksen, Säämäjärven ja Viidanan seurakuntien kautta tänne. Täällä nyt olen ollut 5-6 vuorokautta ja aion parin vuorokauden kuluttua taas lähteä liikkeelle vähitellen matkustellakseni kokoilemassa, mitä filologisessa suhteessa voi olla saatavissa. Näin tulen Vienanmeren rannalla sijaitsevaan Kemiin, mistä ensi avovedellä lähden Arkangeliin. Siellä en viivy pitkään, vaan lähden matkaamaan Kuolaa kohti Venäjän-Lapin kautta, missä aion viettää koko kesän. Kuolaan luulen saapuvani vasta myöhään syksyllä, ja sieltä lähden meren rannikkoa pitkin Vesisaareen ja Alattioon; jommassakummassa näistä paikoista tulen tapaamaan Stockflethin. Alattiosta sitten palaan suoraa tietä Tornion ja Oulun kautta Kajaaniin. Jotenkin tällainen on matkasuunnitelmani. Tosin se tuntuu vievän paljon aikaa, mutta olen tottunut työskentelemään matkoilla, joten ajanhukka ei tulle aivan suuri. Lapin kielen tunteminen on minulle oleva hyvin tärkeä sanakirjayrityksessäni, jos siitä aiotaan enempää kuin pelkkää tunnettujen sanojen ja niiden käännösten luettelemista. Jopa toivoisin ainakin sen verran perehtyväni samojeedienkin kielen perusteihin, että tietäisin, olisiko siitä suurta voittoa saavutettavissa suomenkielelle. Mutta siihen ei vielä riittäne aikaa, kun sellainen tutkimus, jos siitä toivoisi joitakin määrättyjä tuloksia, yksinään veisi aikaa ainakin puolen vuotta. Täytyisi näet opiskella kieltä, josta ei edes vielä tietääkseni ole kirjoitettu yhtään kielioppia. — Koska yliopiston sanakirjalliset käsikirjoituskokoelmat tähän asti ovat olleet Renvallilla ja hän nyt on Herrassa nukkunut, niin ne olisivat ajoissa takaisin vaadittavat. Mitä fraseologiseen puoleen tulee, niissä kaiketi on paljo sellaista, mitä Renvall ei ole käyttänyt. — Siitä etumaksusta, jonka suoritat G. Ticklénille, saat tähän liitetyn kirjeen mukaisesti Wichmannilta noin 300 ruplaa. Lähetä varmuuden vuoksi niistä 200 ruplaa minulle Arkangeliin, niin että siellä toukokuun keskivaiheilla voin ne saada. Vasenius lupasi minulle Suomenmaan kartan siitä korjausluvusta, jonka sitä toimitettaessa suoritin. Jos se nyt on saatavissa (värillisenä), niin anna kirjansitojan sovittaa se matkalle sopivaan muotoon ja tehdä siihen kotelo, ja lähetä sitten sekin Arkangeliin, sillä minulla ei ole Lapinmaasta muuta kuin huono, käsin piirretty kartta; Vaseniuksen kartassa näet ovat Lapinkin seudut kuvattuina. Kemistä olen lähettävä annokseni Suomeen. Se on vain puhtaaksikirjoitusta vailla. Terveisiä.

Veljesi Elias Lönnrot,

6.

Akademikko Sjögrenille.

Petroskoi, 21 p:nä maaliskuuta 1841.

Korkeasti kunnioitettu ja laajamaineinen Herra Kolleegineuvos!

Sen matkan Venäjän-Lappiin, josta minulla oli kunnia viime kesänä mainita Teille, olen nyt ottanut jo tehdäkseni. Mutta vaikka jo enemmän kuin kaksi kuukautta sitten läksin Kajaanista, en vielä ole ehtinyt etemmäksi kuin tänne Petroskoihin. Olin aikonut jo viime syksynä lähteä tälle matkalle, mutta minua tuli odottamattani Kajaaniin tervehtimään pastori Stockfleth, joka siellä viiden viikon ajan opiskeli suomea ja sieltä seurasi minua Ilomantsiin, mistä hän, minun saatuani kahdeksan viikkoa olla hänen seurassaan, palasi Kajaanin, Oulun ja Tornion kautta Lappiin. Minä taas läksin Aunuksen suomalaisten luo Salmiin, Tulomajärveen, Veskelykseen ja Säämäjärveen, joilla seuduin jonkun aikaa olen tutkinut heidän murrettaan ja monasti ollut harmissani sen venäjän-sekaisuudesta. Jos kohta suomenkieli onkin kovin rumentunutta Turun seuduilla, se on kuitenkin verrattomasti puhtaampaa kuin tämä Aunuksen kieli. Säämäjärven papilta sain v. 1804 slavonilaisilla kirjakkeilla painetun aunuksenkielisen katkismuksen. Sen kieli on seuraavanlaista; Ensimäine kysyndu. Midämyö sinä sanottos ristikansu? — Sanon: Sidämyö, mi minä uskon jumalah meiän spaasale syndyle, i pien hänen pyhitetyn sakonan. — Toinen kysyndu. Mih opastav ristitysen viero? — Sanon: Opastov joga toves, i joga hyvän laaindah i mill väljättu sanottu kniigois pagisioin i apostoloin; a lyhembi raadi minun mustondah kai se kirjutottu lujas vieros meiän ristikansoin, kudam luja mieles pien, i konsu pidän se sill manerille lugen: uskon yhteh jumalah isäh, i muidu. — — Näin jotenkin kuului tämä eriskummainen teksti papin tulkitsemana. Elatiivi-sijan pääte -ta näyttää kokonaan menneen hukkaan, ja kun inessiivin päätteessä oleva a niinikään on jäänyt pois, ovat molemmat sijat nyt samanlaiset ja päättyvät s:ään. Konsonantti-yhtymät mb, nd, ht (hd) y.m. pysyvät enimmäkseen muuttumattomina silloinkin kun tavu tulee suljetuksi. Minun ei vielä ole onnistunut tässä murteessa huomata jälkiäkään personaali-suffikseista. Mutta useiden alkuperäisten omituisuuksien olemassaolon olen aika-ajoin pannut merkille. Niinpä esim. karjalaista monikonpäätettä -loita käytetään yksitavuisissakin sanoissa: suoloita, työläitä (= soita, töitä), sitäpaitsi tapaa sellaisia diminutiiveja kuin kivilöinen, mäkilöinen, jokiloinen y.m., jotka luultavasti itse ovat johtuneet kielessä ennestään olevista diminutiiveistä kiviö, mäkilö, jokilo. Useampitavuisistakin a-päätteisistä adjektiiveista komparatiivi usein muodostuu e:llä: pohatembat, matalembat pro pohatammat, matalammat. Pois sanaa vastaa kaikkialla ääreh, josta virolainen sana ärra luultavasti on johtunut; sanotaan myös järelle, järille eikä jälelle, jälille, kuten virossa järrele. Rahvas sanoo kieltänsä erotukseksi suomen kielestä lyvvin kieleksi. Tämän sanan nominatiivi on luultavasti lyyti — ainakin olen joskus kuullut tätä kansaa sanottavan lyytiköiksi, lyytikköläisiksi. — Lyyti sana taas johtunee venäläisestä ljudi sanasta.

Parin päivän kuluttua lähden täältä taas maalle ja luulen toukokuun alussa olevani Kemissä, sieltä ensi avovedellä matkustaakseni Arkangeliin. Koko kesän aion viettää Venäjän-Lapissa ja sitä seuraavan talven Norjan-Lapissa. Jos olisi olemassa kieliopillisia tai muita apuneuvoja samojeedein kielen opiskelemiseen, olisin halukas ensin muutamaksi kuukaudeksi lähtemään lähimpien samojeedein luo, mutta niin neuvottomana kuin nykyä sinne tulisin, en saattaisi paljoa oppia heidän kielestään siinä lyhyessä ajassa, jonka siellä voisin viipyä. Mutta jos olisi olemassa jonkunlainen samojeedin kielioppi tai joku muu kirja tällä kielellä, ja jos ne olisivat saatavissa kirjakaupasta, pyydän Teitä hyväntahtoisesti lähettämään sen minulle Arkangeliin, missä vielä toukokuun keskivaiheilla tulen oleskelemaan. Tässä tapauksessa pyydän Teitä siitä vastaiseksi suorittamaan maksun. Lappalaisia kirjoja on minulla varattuna joltisestikkin, ja olen saanut pastori Stockflethilta lupauksen, että hän lähettää minulle toisia Arkangeliin.

Pyydän sanomaan terveisiä Kolleegineuvoksettavelle ja olen edelleen

kunnioittaen nöyrin palvelijanne Elias Lönnrot.

J.K. Rahvaassa tavallinen Venäjän kirkon ristimänimien lyhentäminen näyttää tukevan sitä ajatusta, että kreikanusko ennen on ollut Suomessa sangen laajalti levinneenä. Paikannimet, sellaiset kuin Sakkola, Ahtola, Mikitta, Kostala, Harola, Hurola, Vakkala, Kuismavaara, Larila, Larinsaari, Kesterinsaari, Toppana, Nastola, Jormas, Jormaa y.m. tuntuvat johtuvan venäläisistä ristimänimistä; Sakko (Zacharias), Ahto (Autonomus), Mikittä (Nicetas), Kosta (Constantinus), Haro (Chariton), Huro (Gurij), Vakka (Vakaa), Kuisma (Kosmus), Lari (Hilarion), Nesteri (Nestor), Toppana (Stephanus), Nasto (Anastasius), Jorma ja Jormu (Hermolaus).

7.

[Päiväkirjasta.]

Petroskoi. 22 p:nä maaliskuuta 1841.

Eilen olin kekkereissä erään alilääkärin luona — ylhäisempien luo en ole rohjennut mennä edes tervehdyksille peläten, että he joko olisivat liian ylhäisiä, tai minä liian alhainen. Aluksi minulle tarjottiin ryyppy viinaa (puhdistettua), sitten kahvia, sitten teetä, sitten jonkunlaista "räämiä" eli kiiseliä, renikoita, pähkinöitä ja erästä toista sisushedelmälajia (orjhi kedrovyje, [setripähkinöitä]). Sen jälkeen pelattiin korttia ja napupeliä. Viinaa tarjottiin silloin tällöin, mutta kun kieltäydyin sitä nauttimasta sanoen sitä liian väkeväksi, laitettiin minulle lasi totia. — Koko vierailu kesti kello 6:sta 1/2 10:en.

— Palasin juuri hetki sitten kotia seminaarilaisten kasarmista. Siellä heitä asui noin kolmekymmentä 5-6 kamarissa. He ovat kaikki (luultavasti) lähiseutujen pappien ja diakonien poikia. Useat heistä puhuivat lyvvinkieltä. Seminaaria he käyvät aina kymmeneen vuoteen ja lukevat saksaa ja ranskaakin, paitsi latinaa, kreikkaa ja hepreaa. Opetuksen tulee tapahtua lyvvinkielelläkin, mutta etupäässä venäjäksi. Logiikka ja retoriikka ovat ainakin nimeltään tunnettuja tieteitä, historia ja maatiede hieman tutumpia. Päättäen seminaarikurssinsa päättäneistä diakoneista, joiden kanssa olen puhunut, en puolestani voi antaa mitään hyvänpuoleista arvosanaa tälle oppilaitokselle. Latinan puhumistaitoa pidetään erinomaisen taitavuuden merkkinä. — Seminaarilainen saattaa jättää pappissäädyn.

Tänään 22:ntena päivänä maaliskuuta toimitin matkalaukkuni katsastuksen ja havaiisin, että sen sisällyksenä olivat seuraavat esineet:

Aliosastossa:

1. Mustejauhoja ja muita musteen aineksia. 2. Kyniä, lyijykyniä, lakkaa. 3. Kummilakkaa ja piipunhelakittiä. 4. Hieman lääkkeitä. 5. Tötterö sisältävä teetä. 6. Samallainen sokeria sisältävä. 7. Muutama kartuusi tupakkaa. 8. Merenvahapiippu varsineen. 9. Irtonainen piipunvarsi. 10. Pari partaveistä. 11. Vähä sinistä verkaa housujen paikkaamista varten. 12. Monenlaisia nappeja. 13. Kompassi. 14. Kaksi mustepullon tulppaa. 15. Kanteleen kieliä. 16. Taulapala. 17. Kiiltonahkaiset saappaat.

Yläosastossa ja viidessä taskussa:

18. Laatikko sisältävä: kynäveitsen + neuloja + teräskyniä + lyijykyniä + lakkaa + sinetin + hammasluita (piipun) + limsiöitä. 19. Puhdasta paperia ja lappalaisia kantasanoja. 20. Saippuaa. 21. Käytännössä oleva partaveitsi. 22. Huilu. 23. Paitoja, kaikkiaan kahdeksan kappaletta. 24. Musta hännystakki. 25. Mustat housut ja mustat siikkiliivit. 26. Neljä paria sukkia. 27. Musta kaulahuivi. 28. Sama vaalea, huilun ympäri käärittynä. 29. Kirjesalkku. 30. Toinen mustepullo (sivutaskussa). 31. Beckerin Suomen kielioppi. 32. Renvallin sama. 33. Renvallin Suomal. Sanakirja. 34. Hupelin Virol. Sanakirja. 35. Rask, Lappsk sproglaere. 36. Stockfleth, sama ynnä kirjainoppi. 37. Stockfleth, Lappalainen aapinen. 38. Stockfleth, edellisen norjankielinen käännös. — 39. Stockfleth, lappalainen alttarikirja. — Kirjeitä. — 40. Stockfleth, Mateus ja Markus lapinkielellä. 41. Kalevala. 42. Kanteletar. 43. Suomalaisia arvoituksia. 44 Suomalaisia sananlaskuja, omia. 45. Sanoja, hovineuvos Aspin kokoamia. 46. Aunukselainen katkismus. 47. Mehiläinen, laulaja. 48. Venäläinen sanakirja, Schmidtin tekemä. 49. Venäjän kielioppi. 50. Geitlinin Ryska öfningar. 51. Virsikantele. 52. Nuotteja. 53. Venäjän kartta. 54. Vanhan-Suomen kartta. 55. Suomen kielioppi (käsi-kirj.) 56. Tohtorin arvokirja. — Zakrefskin kirjoitus. "Oldskrift"-seuran jäsenen arvokirja.

Paitsi laukkua:

57. Laatikko, sisältävä: tulukset tulitikkuja + muste-pullon + toisen kynäveitsen + kovaisimen neuloja ja lankaa + sakset; kaikki tämä tupakkakukkarossa. 58. Arkipiippu. 59. Hopearahoja sisältävä kukkaro. 60. Sama kuparirahaa sisältävä. 61. Erityinen laatikko joka päivä käytettävinä olevia kirjoja varten. 62. Arkivaatteet.

8.

(Päiväkirjasta.)

Petroskoi, 24 p:nä maaliskuuta 1841.

Eilen annoin diakoni Aleksei Maksimovitsh Kotkozerskille toimeksi lähettää minulle saapuneet kirjeet Kemiin. Sitä varten tarvittiin seuraava kirjoitus:

[Venäjänkielinen valtakirja.]

Kirjeet oli määrä lähettää Arkangeliin. [Nähtävästi myöhemmin lisätty lause, alleviivattu.]

Muuten olin gorodnitshiin luona eilen noutamassa passiani ja lähteäkseni aiotulle matkalle (katso maaliskuun 19:ttä päivää). Passin sain takaisin samankuntoisena kuin olin sen jättänyt, mutta erään kirjoituksen alle minun täytyi panna nimeni. En varmaan tiedä, mitä se sisälsi, mutta luulen että se oli sitoumus, jossa lapasin 'omasta ehdostani, ilman asianmukaisten pakkokeinojen apua' pian matkustaa Veskelykseen tai palata Suomeen.

Kävin sitten puodissa ja ostin itselleni 1 1/2 puutaa kartuusi-tupakkaa, joka oli pantuna kuuteen tukkuun. Se maksoi kaikki ruplan ja viisi kopeekkaa hopeata. 25 ruplasta, jotka annoin kauppamiehelle, pyysin saada pientä hopearahaa takaisin. Hän antoi kolmenruplan rahoja sekä joukon kolikoita, joita yhteensä olisi pitänyt olla 21 rupl. 35 kop. pankki-arvoa; mutta sainkin ainoastaan 17 rupl. 85 kop., s.o. noin hopearuplaa vähemmän. Kun kauan laskettuani niitä ja hänen oltuansa poissa näkemästä, huomautin tätä, hän antoi minulle hopearuplan lisää ollenkaan väittämättä vastaan ja punastumatta.

Eilen kävin sitäpaitsi katsomassa kaupungin merkillisyyksiä. Olin muun muassa "savotassa" [ruukissa], joka on eteläpuolella varsinaista kaupunkia, ja jonka siitä erottaa oja. Mutta siellä en nähnyt muuta merkillistä kuin sulatettua rautaa sekä sen valamista erityisiin upokkaisiin; sitten palasin sieltä. Tämä savotta on kuin toinen kaupunki, yhtä laaja.

Diakonin, isäntäni, perheen ruokajärjestys on seuraava: kello 8 aamulla 2-3 kuppia kahvia tai 4-5 kuppia teetä, tai joskus kumpaakin. Sitten kello 1 leipää, kalalientä ja kalaa — kiiskiä, joskus madetta ja ahventa. Sitten kello kuusi 5-6 kuppia teetä ja kello 8 tai 9 illallista, joka kauttaaltaan on päivällisen kaltainen. Itse he aamulla nukkuvat kello 8:an, paitsi silloin kun diakonin aikaisemmin täytyy mennä kirkkoon. Mutta näinä päivinä hän on ollut kirkkosairas ja kirjoittanut jonkunlaista saarnaa, joka hänen ensi sunnuntaina on pidettävä kirkossa. Sillä hän on vaivannut minua enemmän kuin millään muulla, sillä melkein joka uuden rivin kirjoitettuaan hän lukee koko saarnan alusta, saadakseen aina lähinnä seuraavan rivin oikeaan yhteyteen kokonaisuuden kanssa. Jos hän siis kirjoittaa 10-12 riviä vuorokaudessa, niin saa kuulla hänen toistelevan saarnaansa yhtä monta kertaa. Kaikeksi onneksi se ei vielä ole pitempi kuin että kaikki on lopussa neljä minuuttia kestäneen lukemisen jälkeen.

9.

[Päiväkirjasta.]

Veskelys, 26 p:nä maaliskuuta 1841.

Lyvvinkielessä en ole kuullut adessiivia käytettävän paikallisessa merkityksessä, vaan ainoastaan possessiivisessa ja mediatiivisessa. Minull on hyvä hebonen, ajoi hebosell; mutta: venet ajelehti järves (ei järvellä). Hiero (= kylä) on järven rannas (ei rannalla). Illatiivi; kyläh, rantah; inessiivi, elatiivi: kyläs, randas (muotoja: kyläst, randast ei kuule); datiivi: kyläl, randal (tuskin koskaan: kylält, randalt); — jalgan musikka matkaa. Praeterlatiivi: kylätse, randatse. Genitiivi; kylän, randan. — Andan, andat, andab, infinit. andada, maksada, vetädä, seisoda. — Sikä — siellä; täkä = täällä; kier, gen. kieran = kerta, kerran; dielo l. djelo = asia (ascha); saara = haara (tiensaara); hiero = kylä; tjsuura = puoli; parttu, sylty = partta, syltä; kerdu = kerta; j.n.e.; oiked, korked, gen. oikedan, korkedan = oikea, korkea; — lakedat suot. — Possessiivi-sufTikseista tuskin on jälkiäkään, vaan sanotaan: minun poika, minun poigal [g:n yläpuolelle kirjoitettu j, g:tä pois pyyhkimättä] — poikani, pojallani; — reki, regen; joki, jogen. — Yleensä tämä lyvvinkieli on suuressa määrin venäläisillä sanoilla sekoitettua, jos kohta ani harva suomalaisien kylien rahvaasta ymmärtää venättä. Se on väliasteena viron kieleen.

10.

(Päiväkirjaata.)

Veskelys, 27 p:nä maaliskuuta [1841].

Nyt siis olen kulkenut yhdeksän peninkulmaa tänne takaisin. Tamozhnoi ei nytkään ole kotona, vaan minun täytyy odottaa häntä, tiesi kuinka kauan. Talonpoika Gustrief Viitanassa puhui Petroskoin oppilaitoksista. Sekä kimnaasista että seminaarista, hän sanoi, voi päästä Pietarin yliopistoon. Mutta se, mitä viimemainitussa opetetaan on niin ylevää, että monen pää ei sitä kestä. Useimmat tulevat mielenvikaan. Ainoastaan harvoilla on se onni, että tämän välttävät, mutta niitä on ani harvoja.

Ennakkoluuloa ja taikauskoa. Muuan isä oli riihessä kironnut poikaansa "perkeleen vietäväksi". Heti paikalla paholainen oli korjannut pojan huostaansa, niin ettei häntä enää näkynyt. Turhaan etsittyään oli isä puolen vuotta sen jälkeen eräältä tietäjältä saanut sen neuvon, että menisi erääseen paikkaan monen peninkulman päähän siitä ja siinä kutsuisi poikaansa nimeltä. Tuumasta toimeen. Hän saapui paikalle. Koko ajan olivat pahat henget häntä kaikkialla johdattaneet. Jos missä oltiin ruvettu aterialle siunaamatta ruokaa, pahat henget olivat syöneet kaiken ruuan pöydästä ja jättäneet sijaan jonkunlaista pirunpihkaa, jonka rahvas hyvällä maulla oli syönyt luullen sitä todelliseksi ruuaksi. Sic discitur! [Näin opitaan.]

Muuan Kiteen mies oli matkustanut Petroskoihin. Häneltä oli kolme vuotta sitten kotoa varastettu pois hänen kuusivuotias poikansa. Nyt hän oli kuullut tämän poikansa olevan jonakin pikenttinä Petroskoissa ja matkustanut sinne. Mutta tämäkin matka oli turha.

11.

[Päiväkirjasta.]

Veskelys. 30 p:nä maaliskuuta 1841.

Odotettuani täällä lähes viisi vuorokautta tamozhnoi saapui kotia viime yönä. Vastikään tulin passineni hänen luotaan. Ei sanonut voivansa siihen merkitä, että se oli hänelle näytetty. Sanoi puhuneensa kuvernöörin kanssa nimen kirjoittamisesta passeihin, jotka hänelle tuodaan nähtäviksi, mutta kuvernöörinkin olleen sitä mieltä, että ne oli tarkastettava Rajajoella tai Pietarissa eikä täkäläisellä raja-asemalla. Tshto delatj? [= Mitä tehdä?] Täytyy kait matkustaa takaisin Suomeen, sillä muuten saattaa käydä niin, että minut Kemistä, jos minun onnistuisi päästä sinne, ajetaan pois tai lähetetään pakkokyydillä takaisin. Sitäpaitsi mikä nurkkakirjuri tahansa voisi minut petkuttaa, kun passin toisella puolella nimenomaan on sanottuna, että se, jonka passia rajalla ei ole tarkastettu, on omalla kustannuksellaan takaisin lähetettävä.

Aunuksen kieltä: [lyhyt sanaluettelo].

On merkillistä ja on monasti niin ollut, että odottamattomat pikku seikat ovat pakottaneet minut suuresti poikkeamaan määrätyistä suunnitelmista. Kuvernöörin tai tamozhnoin typeryys — muuksi en sitä voi sanoa — estää minua nyt lähtemästä Lappiin ja samojeedien luo. Mutta luultavasti on minulle tai myöskin muuten hyödyllistä, etten pääse sinne. Hyvästi siis taaskin joksikin aikaa, Venäjä! Lähden takaisin Suomeen. Sortavalassa päätetään lähemmin, missä kevät on vietettävä.

Veskelyksen tamozhnoi oli eräältä mieheltä ottanut takavarikkoon 2 puutaa kahvia ja sokeritopan. Lisäksi hän oli pakottanut talonpojan hevosineen rekineen tulemaan Säämäjärvelle ja kulkemaan useiden talojen ja kylien ohi. Sieltä mies oli yöllä karannut ja väittää nyt, ettei hän ole se, joka oli salaisesti tuonut maahan kahvia. Kahdetkymmenet vieraatmiehet kutsuu tamozhnoi saapuville todistamaan, että mies oli rikoksesta kiinni saatu, mutta jokikinen heistä antaa väärän todistuksen, ja mies pääsee vapaaksi. O mores! [= Oi näitä tapoja!]— Väärää valaa ei pidetä niin suurena syntinä, ettei sitä, hieman vaivaamalla niskalihaksiansa kumartaessaan pyhimyksenkuvan edessä, voitaisi hyvittää. Ja kun väärän valan tekijälle tavallisesti annetaan hyvä maksu, ei ole kummallista, että hän ottaa päällensä tuon pienen vaivan.

Aunuksen rahvas ei nautitse mitään ennen 12:ta päivällä. Toinen ateria syödään illalla, joskus välilläkin. Kalalientä — kalaa — muikee rieppo — keitinrieppo — lohko — paistikkaita (batsoita). Kvassiinkin pannaan suolaa ja sitä syödään lusikalla. — Tavallisesti syödään samana päivänä kypsennettyä leipää, jopa monenlaista. Sitä on kolmea tai neljää eri lajia sunnuntaisin, ja siinä touhussa naiset häärivät varhaisesta aamusta päivällisiin saakka, niin että kylläkin pistää vihaksi etenkin talvisaikaan, kun pellit heidän tähtensä alituisesti ovat auki.

Murteet ovat hieman erilaiset eri pogosteissa. Salmissa, Suojärvellä ja Suistamolla kieli alkaa lähennellä suomea. Impilahdella kieli on vielä puhtaampaa, tai oikeammin sanottuna: tuntuu kuin siellä olisi kaksi kieltä: toinen, jota rahvas, etenkin kreikanuskoinen, keskenään puhuu, ja toinen, jota se puhuu vallasihmisten ja suomalaisten kanssa. Sellaista kaksinaiskieltä saattaa osaksi muuallakin huomata. Näin on esimerkiksi Pohjanmaan pitäjissä ja Taalain maakunnissa ruotsin laita. Sama omituisuus havaitaan virossakin: tämän vuoksi Rosenplänter jossakin paikoin "Beiträge" kirjaansa valittaa, ettei hän monivuotisten tutkimusten jälkeen ymmärtänyt, mitä virolaiset keskenään puhuivat. Kanteleessa olevia suomalaisia lauluja ymmärrettiin vain puolittain Hyrsylään asti, mutta viimemainitussa paikassa niitä kuunneltiin yhtä tarkkaavaisesti kuin Suomessa.

Missä Turun murre jättää pois lyhyen a:n ja ä:n, siinä aunukselainen muuttaa ne u:ksi, y;ksi, esim. muita, äiä, muit, muitu, näit, näity. — Inessiivi on osaksi niin sulautunut yhteen elatiivin kanssa, että myöskin sanotaan siit pro siellä, toisissa paikoin sie, sikä; tuos pro tuolla, tää pro täällä.

Suomelle outoja konsonantteja: venäjän tjs, tj, zh sekä muut kaksoiskonsonantit hyvin tavalliset sanojen alussakin: tjsura, briha, spravia, skaatteri y.m. Tavattomia sanoja; mindloinen = entinen; roscha = kasvot; tjirppaa = [kärsiä, sietää], mollotit molemmat; pahmas s. o. "viis nellikkö kakraa"; salkku = pussi, väitsi; hevotso = tamma; toimistoa = toimittaa; nenkoma, nenkoinen = semmoinen; plotniekka = nikkari. — Niekka sana liitetään yleisesti muiden sanojen jälkeen; sanotaanpa esim. pohmelniekaksi pohmelossa olevata. — Tsamotsa = laukku.

12.

Tohtori Rabbelle.

[Veskelykseu seuduilla, 30? 31 p:nä maaliskuuta 1841.]

Rakas Veli!

Taannoin kirjoitin Sinulle Petroskoista pyytäen 200 ruplaa Arkangeliin. Luullakseni et vielä ole kerinnyt niitä lähettämään ja riennän sen vuoksi peruuttamaan koko tilaukseni. Merkilliset passi-hankaluudet saivat aikaan, että en saanut lupaa jatkaa matkaani. Passillani on oma historiansa, jonka nyt tahdon lyhyesti kertoa. [Kertomus on usein kohdin sanamuodoltaankiu sama kuin ylempänä päiviikirjan otteissa.] — — — — —

Saavuin sitten Veskelykseen. Sikäläinen tulli-inspehtori oli oppinut puolalainen, joka puhui kotitarpeiksi sekä saksaa että latinaa, sanoipa ennen puhuneensa frankogallienkin kieltä, jota hän ei kuitenkaan enää liene osannut paljoa paremmin kuin allekirjoittanutkaan. Hän kutsui minut sekä päivällisille että kahville, joita en pyytänyt, mutta ei sanonut voivansa merkitä tarkastetuksi Suomessa annettua passia, jota ei ensin ollut Pietarin Suomalaisessa Passivirastossa näytetty tai ainakin merkitty Rajajoella tarkastetuksi. Kun sanoin Petroskoin kuvernöörin nimenomaisen tahdon olevan että hän todistaisi kirjoituksellaan passin rajalla näytetyksi, niin hän nauroi ja sanoi, että juuri sama kuvernööri oli sanonut, että hänellä ei ole oikeutta kirjoittaa muihin suomalaisiin passeihin kuin äsken mainittuihin. Minun olisi siis ollut lähdettävä joko Rajajoelle tai Pietariin, mutta päätin mieluummin tällä kerralla jättää koko samojeedi- ja Lapin-retken kuin kuluttaa aikaani kiertelemällä rajapaikasta toiseen. Näin ollen saavun täältä vähitellen, ainakin toukokuussa, Helsinkiin. Sitä ennen aion käydä katsomassa maata ja kuulemassa kieltä Käkisalmen seuduilla ja Viipurin ympäristöllä, joissa paikoin en ennen ole ollut. Aunuksen murretta olen nyt jonkun verran tutkinut, mutta ainakin kuukausi olisi minun vielä pitänyt oleskella täällä; tuon onnettomuutta tuottavan passini vuoksi en kuitenkaan tahtonut pidentää siellä oloani. Sitäpaitsi on riennettävä Sortavalaan lähettämään kieltoja sekä Sinulle että muille, joita olen pyytänyt kirjoittamaan minulle Arkangeliin.

[Jatko 15:ntenä.]

13.

[Päiväkirjasta.]

Syskyjärvi, 1 p:nä huhtikuuta 1841.

Hyrsylässä tapasin matkustaessani Petroskoihin väkeä, joka riiteli tai melkein tappelikin pihalla. Pahasti juopunut konovola [kuohari] loikoi penkillä pirtissä. Siitä hän putosi vähitellen permannolle: ensin retkahti vasen jalka, sitten pää ja yläruumis, viimein koko mies, heräämättä. — Palatessani näin taaskin pihalla tappelun prikashtshikan ja smotrjakan [= pehtoorin ja voudin] välillä. Jälkimäinen tuli viimein pirttiin kasvot verissä. Pyysi sitten emännältä viinaa, mutta kun hän näytti saaneen tarpeeksi ennestään, emäntä ei antanut. Oltuaan muutaman hetken poissa hän palasi, mukanansa puoli tuoppia rommia, jota hän kerskaten näytti emännälle ja sanoen: olenko minä sitten halpa mies, eikö minulla ole valkoista porsliini-teekannua ja kahvipannua? Teekannun hän heti pani käytäntöön ja tarjosi sitten minullekin useita kupillisia. Sitten hän terjosi minulle kaksi kuppia totia. Tällävälin olivat muuan puuseppä (plotniekka) ja seppä tulleet seuraamme lisäksi. Kumpikin heistä oli jo ennestään päissään, ja he juopuivat vielä enemmän smotrjakan rommiputelista. Plotniekka tahtoi väkisin ottaa minulta piipun polttaakseen sillä. Hän oli, kuten he kaikki muutkin, venäjän-uskoa eikä luultavasti ollut koskaan ennen polttanut. Kun hän lakkaamatta kiusasi minua pyynnöllänsä, annoin viimein, otettuani sitä ennen pois imukkeen. Lopuksi hänen päänsä meni vallan sekaisin, niin ettei hänestä ollut kenellekään vaivaa. Seppäkin oli sikahumalassa ja meni tiehensä vihaisena, kuten tuntui, siitä, että minä osasin loitsurunoja yhtä hyvin, ehkäpä paremminkin kuin hän itse, vaikka hän kovin ylvästeiikin tiedoillaan.

Seuraavana päivänä talon isäntä läksi kolmella hevosella Sortavalaan. Sovin hänen kanssaan kyydistä sinne: 6 ruplaa 12:lta peninkulmalta. Pian seuraamme liittyi neljäs Sortavalaan matkustava henkilö. Yömajassa Käsnäsessä tuli vielä lisää kaksi hevosta, niin että koko seurueeseen nyt kaikkiaan kuuluu kuusi hevosta. Muuan tyttö ja vielä kasvava poika tapasivat meidät yömajassa ja pyysivät päästä meidän seurassa Sortavalaan. He kulkivat näet jalkaisin. Heidän vanhempansa olivat Rantasalmelta noin kuusitoista vuotta sitten lähteneet Aunuksen seuduille. Tyttö oli silloin viety mukaan kapaloissa; poika taas, joka oli syntynyt Venäjällä, ei koskaan ollut nähnyt Suomea. Vanhempiensa tahdosta he nyt olivat matkalla Rantasalmelle; kuten näytti, he sen tekivät varsin vastenmielisesti. Kieleltään, puvultaan ja koko ulkonaiselta käytöstavaltaan he olivat aunukselaisia. Vanhemmat olivat jääneet heidän jälkeensä Aunukseen. Isä, joka oli elättänyt itseään räätälinammatilla, oli viime talvena tullut sokeaksi.

Ravintolassa: Muuan herrasmies: "Kuuleppa, ihminen!" — Ei mitään vastausta. — "Kuuletko, ihminen, mitä sanon!" Ravintolanneiti: "Ketä herra tarkoittaa ihmisellä?" — "Juuri sinua, kirottu ihminen". — "Sanon herralle, etten minä ole mikään ihminen." — Siis paitsi Diogeneen kukkoa yksi kaksijalkainen, höyhenetön olento lisää, joka ei ole ihminen, minä ajattelin.

14.

[Päiväkirjasta].

Sortavala, 3 p:nä huhtikuuta 1841.

Impilahdelta minua kyyditsi muuan mies, joka oli kotoisin kymmenen virstan päässä Suistamon kirkolta olevasta Kokonvaaran kylästä. Hän puhui suuresta taitavuudestaan kanteleen soitossa. Nyt juuri hän oli opettamassa Impilahdella asuvaa sisarensa poikaa soittamaan, minkä vuoksi sanoi pääsiäiseen asti viipyvänsä sisarensa, kestikievarin emännän, talossa.

Gromoffin Jänisjärvellä kulkevat tukkilautat sisältävät jokainen kymmenen tuhatta tukkia; näiden ei edes ole asetettu päitä toistensa ylitse, vaan joka tukki on itsekseen ja niitä ympäröi kolminkertainen tarha, tehty tukeista, jotka vitsoilla ovat toisiinsa kiinnitetyt. Koko lautta täyttää melkoisen suuren, pyöreän alan järvellä. Edellä soudetaan lujatekoista, pienempää lauttaa, jolta lasketaan sitten ankkuri pohjaan pitämään lauttaa paikallaan. Köydellä ja vipukelalla hinataan sitten isompi lautta pienemmän luo ja sitten samoin eteenpäin. Köyden sanottiin olevan puolta virstaa pitemmän. Vipukela sanottiin vorotaksi. Viime kesänä uitettiin noin seitsemänkymmentä tuhatta tukkia jaettuina seitsemään lauttaan. Lautalla liikkumiseen kuuluu tarvittavan suurta tottumusta ja notkeutta.

Lauluja Väinämämöisestä kuuluu vielä olevan Suistamon tienoilla, ei kuitenkaan varsin paljoa. Mitä mainittu kyytimies niistä tiesi, oli seuraava:

Ele ammu Väinämöistä; Jospas ammut Väinämöisen Ilo ilmalta katovi, Laulu maalta laukiavi; Ilo ilmassa parempi, Laulu maalla laatusampi.

15.

Tohtori Rabbelle.

(Jatkoa 12:nteen.)

Sortavala, 3 p:nä huhtikuuta 1841.

Edellisen osan tätä kirjettä kirjoitin eräässä Veskelyksen lähikylässä, neljä vuorokautta takaperin. Nyt olen saapunut Sortavalaan ja lähden taas huomenna täältä. Passirettelöt johtuvat luultavasti siitä, että sanat Gränsetull eller hevakning (rajatulli tai vartio) on käännetty venäjäksi sanoilla tamozhnja ili zastova. jotka sanat kyllä lukumääränsä puolesta vastaavat ruotsin sanoja, vaan eivät merkitykseltään, kun näet sekä tamoznja että zastova merkitsevät tullitoimistoja; rajanvartiopaikka taas ei ole mikään tullipaikka. Huvittaisi kuulla asianomaisten selitystä, mutta varmaa vaan on, että uuden säännöksen tultua kaikkien muiden passeista on rettelöity samoin kuin minunkin. En koetellut, mitä apua lahjoista olisi ollut vaaditun tarkastustodistuksen puutteessa, vaan melkein jo kadun, etten sitä tehnyt. Mutta kun minua jyrkästi käskettiin joko Rajajoen tai Suomalaisen Passitoimiston kautta matkustamaan Kajaanista Arkangeliin, ei tullut mieleeni koetella kolmannen, suoremman tien mahdollisuutta. — Ole hyvä ja sano terveisiä Ståhlbergille ja pyydä häntä terveisten ohessa antamaan Cajanille tieto, että pian saavun Helsinkiin. Muutoin jompikumpi tai ehkä kumpikin voisi tulla kirjoittaneeksi minulle osotteena Arkangeli. — Mitä Venäjän Historiaan tulee, jonka johdosta Sinulle Petroskoista annoin toimia, niin olisipa oivallista, jos olisit saanut jonkun ryhtymään työhön; ellet ole, lienee minun tehtävä se itse tultuani sinne, vaikka en hyvin joutuisi. — Terveisiä tutuille!

Harras ystäväsi Elias Lönnrot.

16.

[Päiväkirjasta.]

Karmala, 4 ja 5 p:nä huhtikuuta 1841.

Aunuksen kieltä.

[Neljättä sataa sanaa sisältävä sanaluettelo.]

17.

Kirje tohtori Lönnrotilta.

["Borgå Tidning" v. 1841. 31 n:o.]

Sortavala, 8 p:nä huhtikuuta 1841.

Sen matkan suhteen, jonka aioin tehdä lappalaisten ja samojedien pariin, on toteutunut suomalainen sananparsi: kauas käetään, porstuasta palataan. Tultuani Petroskoihin ja jätettyäni passini poliisikamariin, minut kutsuttiin sinne muutaman päivän kuluttua ja minulle selitettiin, että minut oli lähetettävä takaisin Suomeen. Kysyttyäni: miksi? poliisimestari (gorodnitshii) näytti minulle määräyksen, joka on painettu uusien passien toiselle sivulle ja on näin kuuluva: "Saavuttaessa venäläiseen kuvernementtiin on tämä passi näytettävä lähimmässä rajatullikamarissa tai vartiopaikassa, jotta se asianomaisesti tarkastetuksi merkittäisiin, ja tulee se, jonka passin huomataan olevan sellaista kirjoitusta vailla, omalla kustannuksellaan takaisin lähetettäväksi." Määräys oli jotenkin selvä ja minun passini oli todellakin niitä kovaosaisia, joissa tuota kirjoitusta ei ollut. Olin kyllä Salmin ja Tulomajärven pitäjien välillä poikennut Kollatselän kylässä olevaan rajavartioon, mutta en ollut saanut mitään tarkastustodistusta passiini. Rajavartion päällikkö oli edellisenä yönä palannut matkalta Aunuksesta ja oli vielä makuulla, kun päivällisaikaan saavuin passineni ja tahdoin sitä hänelle näyttää. "Nje nada" [ei ole tarpeellista] hän vastasi minulle vuoteestaan, ja tämän kuultuani poistuin hänen luotansa. Kun tieni seurasi rajaa, oli minulla 55:n virstan pituisen matkan perästä Veskelyksen pogostassa toinen rajavartio edessäni. Sikäläinen tullivirkamies oli vähää ennen lähtenyt Petroskoihin viemään jotain takavarikkoon otettua kahvia. Hänen kasakkansa kyllä kysyivät laukkuani, mutta eivät ollenkaan passiani, joka siis täälläkin jäi tarkastamatta. Näin ollen saavuin sitten Petroskoihin, missä sitten gorodnitshii julisti äsken mainitun tuomionsa. Vedin tosin esiin puolustuksekseni minkä voin ja toivoin, ollen viaton siihen, että passi oli vailla tarkastuskirjoitusta, saavani jonkunlaista lievennystä, mutta hän sanoi, ettei voinut päätöstänsä muuttaa. Sieltä läksin kuvernöörin luo ja kerroin taas siellä, miten en rajalla ollut voinut saada passiani tarkastetuksi. Mutta hänkin oli samaa mieltä kuin gorodnitshii. Muutamien mutkien perästä saavutettiin sentään se myönnytys, että pääsin matkustamaan ilman asianmukaista kruununkyytiä, ja vielä lisäksi, että saavuttuani rajalle saatoin siellä tarkastuttaa passini ja sitten palata. Mutta pyyntööni, että matkustajien tai postin välityksellä olisin saanut tämän asian toimittaa, hän ei suostunut, vaan sanoi välttämättömäksi, että omassa persoonassani saavuin asianomaiseen paikkaan. Taisipa hän vähän alussa epäilläkkin, olinko se, joksi passi osotti. Sillä hetken valmistelun jälkeen, jolloin hän oli poissa huoneesta, hän kutsui minut sisälle rouvansa luo tutkittavaksi lääkintätieteessä. Rouva näet oli olevinaan sairas ja tahtoi muka sairautensa johdosta kysyä minulta neuvoa, vaikka kaupungissa on kolme omaa lääkäriä. Tästä kokeesta suoriuduin siten, että kirjoitin hänelle reseptin, joka sitten luultavasti jätettiin kaupungin lääkärikolleegin tarkastettavaksi. — Viivyttyäni kaikkiaan yhdeksän vuorokautta tässä kaupungissa tein säädetyn matkan 9:n peninkulman päässä Petroskoista olevaan Veskelyksen rajavartiopaikkaan saadakseni passini asianmukaisesti tarkastetuksi. Mutta tultuani sinne, huomasin, että minua oli peijattu, sillä rajanvartija ei sanonut voivansa kirjoittaa tarkastustodistustaan muihin passeihin kuin niihin, jotka oli tarkastettu Pietarin Suomalaisessa Passivirastossa: sen puoleen hän neuvoi minua kääntymään tai ainakin matkustamaan Rajajoelle. missä hänen luulonsa mukaan tämän tarkastustodistuksen mahdollisesti voi saada. Kun näytin hänelle tämän kirjeen alussa mainitun määräyksen venäläistä käännöstä. joka säätää, että passit ovat rajalla näytettävät ja merkittävät, hän sanoi asetuksen määräävän, että passit ovat tarkastutettavat tamozhnja'ssa tai zastovassa, mutta ettei rajavartioasema ole kumpaakaan, vaan että se on yksistään vartiopaikka eikä tullilaitos, mitä mainitut sanat ainakin hänen selityksensä mukaan merkitsevät. Sittemmin kaulin kerrottavan, että kaikki muutkin passit, jotka olivat kirjoitetut uuden mallin mukaan, oli jätetty rajavartiostoissa tarkastuskirjoituksitta. En voi muuta ajatella, kuin että rajatullikamari ja vartiosto todella ovat väärin käännetyt sanoilla tamozhnja ja zastova [edellinen sana on sanakirjassa käännettynä sanalla tullikamari, jälkimmäinen sanalla tullipuomi, tullihuone. Kirjoittajan huomautus], tai että joku muu väärinkäsitys on syynä tähän rettelöimiseen. Sillä tuskinpa tarkoitus lienee, että esim. sen, joka Kajaanista aikoo matkustaa Kemiin, ensin täytyy lähteä Rajajoelle tai Pietariin. Joku neuvoi minua rajalla, että jättäen passin tarkastuttamatta olisin Veskelyksestä maaseutupitäjien kantta matkustanut Kemiin ja Arkangeliin olettaen, ettei siellä oltaisi niin tarkkoja, mutta kun arvelin saaneeni tarpeeksi tästä karkoitusretkestä, en tahtonut heti joutua toisen samanlaisen alaiseksi, vaan jätin ainakin ensi talveksi sikseen koko Lapin-matkan ja palasin omaan maahan, missä kuitenkin on parasta olla. Näin kuljeskellessani edes takaisin passineni minulla kuitenkin oli hyvä tilaisuus tutkia aunuksen murretta, enkä siinä suhteessa kadu näin keskeytettyä matkaa. Mainittuun murteeseen on sekoittunut ainakin kolmannekseksi venäläisiä sanoja, siinä on muutamia omia taivutusmuotoja ja joukko alkuperäisiä omia sanoja, joita suomen kielessä Suomen rajojen sisällä ei ole, jota vastoin suomen kielen sanoista puolet ovat sille outoja. Venäjän kaikki suhuäänteet ovat jotenkin tavallisia, niin että selvästi kuulee eron z, zh, c. sh äänteiden välillä. Missä suomen kielen k, p, t katoavat tai muuttuvat edellisen konsonantti-äänteen vahvikkeeksi, ne aunuksessa tavallisesti muuttuvat g:ksi. b:ksi, d:ksi, joiksi ne sitäpaitsi monessa muussakin tapauksessa muuttuvat. Sanan alussa ei kaksi tai kolme konsonanttia tuota ääntämiselle mitään vaikeutta. Nominien lopussa olevat lyhyet a ja ä äänteet muuttuvat yleisesti u:ksi ja y:ksi: kerdu, äijy, pitky, parttu j.n.e. = kerta, äijä, pitkä, partta. Sellaiset sanat kuin lakea, korkea, hopea j.n.e. äännetään muutamilla seuduin lakeda, korkeda, hopeda, mikä seikka näyttää tukevan aikaisempaa luuloani, että sellaiset sanat oikeastaan ovat johdannaisia kielestä kadonneista sanoista laki, korki, hopi ja näiden infinitiivi-sijasta. Useat sijat ovat aunuksen kielessä lakanneet olemasta erityisinä muotoina; niinpä esim. sekä inessiivi (talossa) että elatiivi (talosta) molemmat kuuluvat talos, samoin sekä adessiivi että ablatiivi kuuluvat talol, vaikka adessiivin asemessa joka tapauksessa kernaimmiten, käytetään inessiiviä. — Mutta riittäköön jo tämä, ja jos haluat saada enemmän tietoja aunuksen kielestä, niin voit saada ne, kun toukokuussa tulen Porvooseen, sillä nyt olen päättänyt täältä lähteä Käkisalmen ja Viipurin seuduille, sieltä kesäkelillä jatkaakseni matkaani Helsinkiin, missä sitten aion viipyä lukukauden loppuun. — Kun olen kuullut, että "Borgå Tidningissä" on ollut julkaistuna tietoja näin kiireisesti päättyneestä matkastani, olen kirjoittanut tämän oikaisuksi.

E. L.

[Tarkoitettu uutinen oli luettavana saman vuoden 22:nnessä eli maaliskuun 20:nnen päivän numerossa ja kuului näin; "Sortavalasta kirjoitetaan toht. Lönnrotin, joka on saanut vuoden virkalomaa jatkaaksensa vaelluksiaan Pohjois-Venäjän suomalaisten heimojen keskuudessa, tämän kuun 4:ntenä p:nä kulkeneen kaupungin kautta matkalla Petroskoihin. Sieltä hän jatkaa mutkaansa koillista kohti, niin että hän tulee viettämään tulevan kesän samojeedien luona heidän maassaan, josta hän syksyllä siirtyy Lapinmaahan talveksi, ja aikoo sitten keväällä 1842 palata Kajaaniin. Käyköön matkansa onnellisesti, ja uudet tulokset tieteen ja suomalaisen kirjallisuuden hyväksi palkitkoot jalon matkustajan väsymättömän toiminnan!"]

18.

[Päiväkirjasta.]

Karmala (tuomari Grotenfeltin), 9 p:nä huhtikuuta [1841].

Konnunsuon oikeutta kuulutaan istuttavan Savossa (Iisalmella) muutamissa paikoin. Kansa kokoontuu (erityisenä aikana vuodesta?). Kannetaan esille vesisanko ja lapio. Nämä kuuluvat edustavan mustepulloa ja kynää. Yhdestä tehdään tuomari, jostakusta toisesta pöytäkirjuri j.n.e. Nyt aljetaan tutkia kunkin henkilön käytöstä viimeisten Konnunsuon käräjien jälkeen. Kaikki pannaan pöytäkirjaan, jona on maa. Se, jonka silloin huomataan suhteessa tai toisessa viettäneen moitittavaa elämää, saa sen mukaan tuomionsa. Toiset häpeäkseen kielletään ottamasta osaa Konnunsuon oikeuteen, toiset saavat jonkun muun rangaistuksen. Mutkailemisia ei kuulu puuttuvan. — Luultavasti tämä oikeus on jäännös suomalaisten muinaisesta yhteiskuntaelämästä, vai miten? Mistä tämä nimi? — Tuota oikeutta kannattaisi panna käytäntöön monessa paikoin! Se vivahtaa hieman Ritvalan Helkaan.

19.

[Päiväkirjasta.]

Karmala, 11 p:nä huhtikuuta 1841.

Sotaväen-otto kuuluu Vanhassa Suomessa alkaneen vasta Paavalin aikana. — Sitten Aleksanterin aikana muuan maatilan omistaja, nimeltä Kopjeff, nosti kysymyksen siitä että rahvas maaorjien ehdoilla oli saatava maatiloihin kiinnitetyksi. Monet olivat kannattaneet ehdotusta, mutta muuan alempi virkamies, nimeltä Emmin, joka palveli Viipurin kuvernementinhallituksessa, oli muita pontevammin sitä vastustanut. Siunattu olkoon hänen muistonsa! Hänestä oli sittemmin tullut kuvernööri. Maatilain omistajat eivät vielä olleet voineet mielensä mukaan korottaa veroja; heidän alustalaisiaan pidettiin joka suhteessa kruunun talonpoikain veroisina, eroa oli vaan se, että kruunu oli siirtänyt omistusoikeutensa heille. Sittemmin olot valitettavasti ovat muuttuneet.

Lisä-olettama Sammosta. Eikö Pohjolan väki juuri olisi voinut olla slaaveja, joilla tietysti oli sam bog? [luetaan: sam-bog, merkitsee: itse jumala]. Saariola, Sariola (saari, muuan maa) johtuisi sanoista tsarj, tsarstvo[luetaan: tsar; tsarstvo, edell. merkitsee: tsaari, keisari; jälk.: valtakunta]. Sekin sopii hyvin, että suomalaiset siinä tapauksessa olivat Pohjolalle veroa maksavia.

20.

[Päiväkirjasta.]

Jaakkima, 17 p:nä huhtikuuta 1841.

Mitteleminen, mittaaminen on temppu, jonka suomalainen rahvas tekee useissa taudeissa, kohtauksissa ja muissa (tilaisuuksissa), milloin ei tiedetä muita ehdottoman varmoja parannuskeinoja. Peukalon ja etusormen välisellä vaaksan- eli korttelinmitalla mittaillaan järjestänsä potilaan ruumis, vasemman jalan isostavarpaasta oikean käden peukaloon, sekä oikean jalan isostavarpaasta vasemman käden peukaloon, niin että mittaukset käyvät ristiin navan kohdalla; samanlainen mittaus toimitetaan selän puolella alhaalta alottaen. Vielä tehokkaammin vaikuttaa mittaus, kun se toimitetaan leipälapiolla, ja kaikkein tehokkaimmin, kun se tapahtuu ruumiskirstun palasilla (tai kuolleen luilla). Mittaus toimitetaan mieluimmin reppänän alla tuvassa tai paikassa, missä ruumista on pidetty. — Animaalista magnetismia.

Hiereleminen, hierominen on toinen parannustemppu, joka toimitetaan saunassa siten, että peukalolla ja muilla sormilla nipistellään kaikkia ruumiin kohtia, etenkin sellaisia, missä on jänteitä (viipuloita, vimpeleitä). Hierojattaret näyttävät luulevan, että nämä jänteet ovat joitakin asiaankuulumattomia kovettumia, ja he nypistelevät niitä tarmon takaa. "Kylläpä on teissäki (teiänki ruumiissa) viipuloita". Hierontaa kestää puoli tuntia.

Satu.

(Alkup. suomeksi.)

Repo ja Pakkanen löivät veikan, ettei saisi pakkanen, jos kuinka yrittäisi, revolle mitään. Pakkanen rupesi kovaksi, että jo kaikki varpuset ja harakatki kuoli. Jo viimein repoki tunsi, eikä saattanut juosta jäykistyksestä. Niin viskautu tien viereen pitkäksi ja sano: huh hellettä, vaan pakkanen kun kuuli helteestä valittavan, heitti samassa palelemisensa ajatellen, ei mitään revolle voivansa, vaan suotta vaivaavan itsensä.

Poika pakkanen kerskasi itsensäkin voivan miehen tappaa, jota aika pakkanen ei sanonut uskovansa. Niin löivät veikan. Poika pakkanen rupesi palelemaan, ja kun mies siitä ei ollut millänsäkään, niin viimen tunkeusi poveen. Vaan sielläpä kuoli pian itse. Kuka lie veikan maksanut? — Poika p[akkanen] kerskasi jo tappaneensa miehen. Aika pakkanen kysyi: minlaisen? Kerjäläisukon. — Sen kyllä taisit tappaa, vaan mene'pä tapa oikea talonpoika nahkaturkissaan. — Niin meni ja sai jo mainitun lopun.

"Spanska Flugan'issa", sectio antepenultimassa, on muun muassa lausuttuna se arvelu, että rahvaan runoniekat olisivat kykenevät virsien sepittämiseen. Mutta siihen he eivät kelpaa, sillä eivätpä he edes osaa käyttää kieltä, kun ryhtyvät virsiä sepittämään. Tai ainakin on sitten suomalaiseen virsi-metriikkaan vallan toiset lait kuin tähänastiset saatettava voimaan.

Jaakkimassa ja Kurkijoella: talvisäitse, jäitse, alastomaa, mahottomaa. Olenee, tulenee. Siintä, luonta. Siin' se seisoo j.n.e.

21.

Tohtori Rabbelle.

[Laukko.] 30 p:nä heinäkuuta 1841.

Oli ikävää, että käsikirjoitus joutui hukkaan, minkä sain tietää kirjeestäsi ja "Finlands Allmänna Tidningissä" olevasta kuulutuksesta. Koska jo olin ehtinyt hukata konseptikirjoitukseu enkä tämän lisäksi voinut luulla muuta, kuin että käsikirjoitus oli löydetty ja asianomaiselle toimitettu, kun siitä löytäjille ei ole mitään muuta hyötyä, niin aloin tehdä uutta kirjoitusta, jonka toivoin saavani valmiiksi täksi postipäiväksi; tämä toive ei kuitenkaan ole toteutunut. Mutta ensi postipäivänä voit varmasti sitä odottaa. Tämä tutkimus, joka käsittelee Suomen kielen kieliopillisia omituisuuksia, on paisunut niin laajaksi, että yksi vihko siitä yksistään luultavasti täyttyy. Varmuuden vuoksi aion edellistä tutkimusta, sen alku kun on jo painettu, kirjoittaa uudestaan sen verran kuin on tarpeen, jotta se sopivalla tavalla voitaisiin keskeyttää; tämän uusinnoksen niinikään olen lähettävä ensi postissa. Ennenkuin sitten jatkan uudestaan kirjoittamista, tahtoisin saada tiedon siitä, eikö käsikirjoitusta jo ole löydetty. Samalla kertaa kun hyväntahtoisesti annat minulle tuon tiedon, pyydän saada kuulla Sinun ajatuksesi siitä, voinkohan Oulun kuvernöörin antamalla passilla ensitalvena lähteä matkalle Norjan- ja Venäjän-Lappiin ynnä niiden lähikaupunkeihin. Jos luulet tätä epävarmaksi yritykseksi, niin ole hyvä ja hanki minulle passi kenraalikuvernööriltä ja asetuta se kelpaavaksi vaikka lokakuuhun v. 1842, sillä vaikka luultavasti aikaisemmin palaan, ei voi haitata, että passi on otettu pitemmäksi ajaksi. Jos sitä tarvitaan ja voidaan saada niin aikaisin, että se saattaisi olla minulla elokuun loppupuoliskolla täällä, niin varsin tunnetun hyvyytesi nojalla toivon saavani sen tänne tai myöhemmin Kajaaniin.

Palovakuutusyhtiöltä saamani velan korkojen maksua varten kirjoitan Wichmannille, että hän Sinulle lähettää 120 ruplaa. Kun tilani Kajaanissa nyt on myyty, luulen jo tänä vuonna voivani maksaa pois koko velan, mutta kuu se ei kuitenkaan voi tapahtua ennen syyskuuta, olen pitänyt parempana vielä tällä kertaa maksaa ainoastaan korot. — Viime perjantaina Hvasser rouvansa kanssa matkusti täältä. He olivat täällä ainoastaan neljä vuorokautta. Heidän seurassaan olivat professorinrouva Fattenborg ja hänen vävynsä taiteilija Legler.

Terveisiä vanhuksilta; molemmat voivat hyvin. Agapetuksen päivällä ukko täyttää 69 vuotta, ja sitä päivää hieman vietetään. Etkö silloin voisi käväistä täällä; sen tiedän, että olisit erittäin tervetullut. Mutta jollet tänä vuonna voi sitä tehdä, niin ainakin tulevana vuonna on täällä sinä päivänä toimeenpantava suuri lääkintätieteellinen kokous.

Terveisiä lähettää hyvälle rouvallesi, äidillesi, veljellesi ja tuttaville

veljesi Elias Lönnrot.

J.K. Venäjän Historiaa en vielä ole saanut valmiiksi lähetettäväksi.

22.

Tohtori Rabbelle.

[Laukko.] 19 p:nä elokuuta 1841.

Saatuani viime kirjeesi kautta tiedon, ettei kadonnutta käsikirjoitusta ole löytynyt, olen kiireisesti koettanut toistamiseen kirjoittaa sen, mikä puuttuu, ja lähetän sen tässä samalla. Kun minulla täällä ei ole Gananderin arvoituksia, en ole voinut kirjoitukseeni panna niiden lukumäärää, enkä myöskään niiden painoaikaa, minkä Sinä arvattavasti voit tehdä, ja ellet voi, niin jääkööt ilman. Koko kirjoitukseni Sinun pitäisi läpikäydä ja korjata, sillä olen siinä viheliäisesti hutiloinut. Muutamat arvoituksista lienevät niin typerät, ettei niitä tarvitse painattaa; ne voit pyyhkiä pois, sillä juuri sen varalle käänsin niitä 10 yli 200:n.

Lisiä suomenkielen kielioppiin minulla olisi hieman valmiina jatkoa varten, mutta lähetän ne vasta sitten kun niitä karttuu vähän runsaammalta. Törnegren kiirehtii lähtöänsä, sen vuoksi kirjoitan tällaisia harakanvarpaita tähän kirjeeseen. Pari tai kolme viikkoa viivyn vielä täällä. — Terveisiä vaimollesi ja muille omaisillesi.

Tuus Elias Lönnrot.

23.

Rabbelle.

[Laukko,] 31 elokuuta 1841.

Rakas Veli!

Vielä olen täällä Laukossa ja viivyn täällä vielä niin kauan, että jos Sinulla on jotakin tärkeää kirjoittamista, kirje vielä saattaa tavata minut täällä.

Venäjän Historian, Sananlaskut ja "Suomeen" tulevat lappalaislauseet lähetän, jos en aikaisemmin, niin ainakin ylioppilas Törngrenin muassa. Viime viikolla kävin Kyröskoskella soutaen ja jalan. Laukosta sinne ei ole matkaa enempää kuin viisi peninkulmaa, ja jos tahtoo kulkea jalan, ei ole edes niinkään pitkältä. Terveisiä vaimollesi ja omaisillesi.

Tuus Elias Lönnrot.

Lisensiaatti Törnegrenin muassa lähetin pari viikkoa sitten korvausta hukkuneen käsikirjoituksen sijaan. Luultavasti hän sen jo on perille jättänyt.

24.

Kyrön-matka.

[Ei oikeastaan ollut keräys- eikä tutkimusretkiä, vaan pieni virkistysmatka kesken kirjallisia töitä tutkimusmatkain välillä. Siihen nähden kuvaus siitä voitaneen ottaa mukaan, täydentämään aukkoa, joka muuten syntyisi Aunuksen ja seuraavan matkan välille.]

Päätöksemme tehdä Laukosta toivioretki Kyröskoskelle saatoimme viimeinkin panna täytäntöön. Kello 10 aamupäivällä elokuun 24;ntenä läksimme liikkeelle Jaakkaanlahdesta pienellä veneellä, joka vähää ennen matkaamme oli sinne tuotu puutarhan rannasta. Laukossa on oikeastaan kolme maallenousupaikkaa: puutarhan ranta, Kallioranta ja Jaakkaa. Ensinmainittua, joka on kaakkoon pihasta parin sadan askeleen päässä, käyttävät Vesilahdesta tulevat veneet, ja siinä pidetään, paitsi useita pieniä veneitä, suurta seitsensoutuista kirkkovenettä, joka vallan vastoin lakia ja yleistä tapaa lepää arkipäivinä ja tekee työtä lepopäivinä. Mutta kun tämä sapatinrikkominen tapahtuu pyhää tarkoitusta varten, niin olisi ohimennen sanoen väärin siitä tuomita venettä; sitä pikemmin voi verrata mieheen, joka itse ei voinut uskoa, mutta joka hartioillaan kantoi uskovaisia kahlauspaikan yli siten ansaitaksensa autuuden. Tehköön se yhä edelleen työtänsä sunnuntaisin, ja havaittakoon ne, joita se kantaa, kerran yhtä vanhurskaiksi ja yhtä viattomiksi kuin se! — Kaksi viimemainittua maallenousupaikkaa on niiden käytettävinä, jotka Tampereelta, Pirkkalasta ja muutamista Vesilahden kylistä vesitse kulkevat Laukkoon. Kallioranta on lännen ja länsipohjan välillä 3-4 sadan jalan päässä pihasta [Toiseen paperiin, johon L. on nähtävästi alkanut kirjoittaa tätä matkamuistelmaa uudelleen lopulliseen muotoonsa, hän on lisännyt tähän kohtaan: "Tältä Kallioltahan tai, kuten jotkut kertojat ovat tietävinään, hiukan tuonnempaa, Laukon muinainen isäntä, Klaus Kurki, kun oli perättömästä epäluulosta polttanut rouvansa, nuoren Eliinan, ja Vapahtaja itse persoonallisesti oli ilmoittanut hänelle tämän viattomuuden, oli ajaa karauttanut järveen ja sinne hukuttaunut."] ja Jaakkaa kahta vertaa etempänä niityn takana pohjoisessa. Nämä molemmat paikat erottaa toisistaan näpeän virstan pituinen, tiheämetsäinen Päidenniemi, mutta puutarhan rannasta ne molemmat erottaa se kannas, jolle Laukon kartano on rakennettu ja joka laajenee runsaasti puolen peninkulman pituiseksi niemimaaksi itään Laukosta. Mitä nyt kaikella tällä on tekemistä Kyrön-matkan kanssa, kysynee lukija hieman tyytymättömänä. Mutta kärsivällisyyttä! Eihän mitään taloa rakenneta ilman tarpeellista perustusta, ja matkakertomuksessa täytyy olla mainittuna matkan lähtökohta. Kolmen miehen — ylioppilaat Adolf Törngren, — Frans von Becker ja allekirjoittanut — lykkäsimme veneen vesille Jaakkaasta, ja kun oli myötätuuli, käytettiin veneen etukeulaan kiinnitettyä koivunlimoa purjeena. Hyvää vauhtia kiidimme ulos lahdesta, jätimme pian vasemmalle puolelle metsäisen Päidenniemen ja korkean, muinoin vaaramista rikkaan Summassaaren oikealle. Soudimme sitten Palhon saarten ohi oikealta puolelta, Anian niemen taas jääden [soutajan] vasemmalle kädelle, ja saavuimme päivällisaikaan Kaivantaan, kaitaan virtaiseen salmeen, joka on toinen reitti, mitä myöten Vesilahden järvet ja niistä viimeksi Sorvanselkä laskevat vetensä Pirkkalan järveen. Toinen, Vuolteen l. Sotkansalmi on runsaan virstan päässä Kaivannasta, niin että Luoto niminen saari on kummankin vesistöjen yhtymiskohdan välillä. Päivä oli mitä lämpimin, minkä vuoksi päätimme uida. Luodon rantaan saavuttuamme tämän päätöksen heti panimmekin täytäntöön. Olimme nyt kulkeneet peninkulman matkan Laukosta, ja jäljellä oli 3/4 peninkulmaa Sankilan rustholliin, jonka omistaja on rovastinrouva Bohm ja jossa hän sekä tuomarinrouva von Knorring ynnä heidän omaisensa asuvat. Koko Sankilan väki oli edellisellä viikolla käynyt Laukossa onnittelemassa sen isäntää hänen nimi- ja syntymäpäivänään, jolloin hän täytti 69:nnen ikävuotensa. Silloin meitä oli pyydetty tulemaan katsojiksi näytäntöön, jonka Pirkkalan vallassäätyläiset 24 päivänä aikoivat toimeenpanna. Toverini nousivat sen tähden maihin Sankilassa, sieltä Sankilan herrasväen kanssa mennäkseen Raholaan, jossa tilaisuutta varten sovitettu teatterihuone oli. Minä allekirjoittanut, arvellen nähneeni kylliksi kaikenlaisia näytelmiä maailmassa, päätin sen sijaan viettää iltapäivän ja yön kauniilla Nokian rälssitilalla, jolla tätä nykyä on sama omistaja kuin Laukolla. Talo on eteläpuolella Nokian virtaa, muutaman kivenheiton päässä samannimisen kosken yläpuolella. Viheriöivän lehtimetsän ylitse näkee matkan päästä virran toiselta puolelta yläosan Pirkkalan pitäjän uutta kivikirkkoa, ja lähempänä kuin tämä, on eräällä niemellä Viikin herraskartano, korkeintain puolen virstan päässä Nokiasta. Jos jättää Viikin kartanon vasemmalle ja luo katseensa suoraan alempana olevan niemen poikki, avautuu itäänpäin mitä kaunein näköala Pirkkalan järvelle, jossa on siroitettuina useita lehtimetsää kasvavia saaria. Ensin näkee Nokian virran yläosan, jossa keskellä virtaa on pieni saari, sitten Viikin alapuolella olevan niemen ja sitten peninkulman pituisen järven saarineen; sen toisessa päässä on vapaakaupunki Tampere, jota ei kuitenkaan näe täältä. Pian kuitenkin olen nyt kyllikseni katsellut tätä näköalaa, kun jo pari tuntia olen odottanut matkakumppaneitani kotia näytäntöhuveista ja sen tähden joka rivin kirjoitettuani olen luonut silmäni samalle järvelle. Tuottaakseni silmilleni lepoa tästä alituisesta katselemisesta, läksin kävelemään avaraan, runsasvaraiseen puutarhaan. Kulkiessani erästä käytävää pitkin, kuulin jonkun huutavan nimeäni. Katsahdin taakseni, ottaakseni selville, mistä ääni tuli, mutta en voinut huomata muita eläviä olentoja kuin muutamia vasikoita, ja minun täytyi siis uskoa, että ne olivat minut tunteneet, kuu sitävastoin vähää ennen olin luullut, että näytännössä olijat olivat palanneet minun sitä aikaisemmin huomaamatta. Edellinen yöni oli ollut niin uneton, etten moneen aikaan sellaista ollut viettänyt. Eipä paljoa puuttunut, etten nähnyt kummituksia, ainakin luulin monta kertaa kuulevani niitä. — Teatterissa käyneet palasivat noin 3:n aikaan iltapäivällä, seurassaan ylioppilas Reinholm, joka hänkin aikoi käydä Kyrössä. Becker oli vallan surkean näköinen, nenä punaisena ja silmät vettä vuotavina, — seurauksia nuhasta ja yönvalvonnasta, vaikka me selittelimme niitä muiden seikkojen seurauksiksi. Sinä päivänä ei hänen ollut ajattelemistakaan matkan jatkamista, minkä vuoksi päätimme odottaa seuraavaan. Beckerin silmät olivat seuraavana päivänä samanlaiset tai huonommat kuin edellisenä, jonka vuoksi hänen täytyi jäädä meistä jäljelle. Me muut ajoimme ensin Haapaniemeen peninkulmaa mukiinmenevää ratastietä. Metsää, vainioita, kyliä — Haaviston kylä virran toisella puolella — ja paljo veräjiä. — Haapaniemestä 1 1/2 virstaa Kuloveden poikki Siuron sahalle ja myllylle. Sieltä jalan Miharin lahtea kiertäen peninkulman matkan päässä olevaan Mahnalaan. Ensin on neljännespeninkulman päässä Siurosta oikealla kädellä Hasa. Vesitie olisi ollut paria virstaa lyhyempi. Polut olivat mukiinmeneviä ja niiden varsilla oli torppia ja taloja. Lopuksi 1 1/2 virstaa maantietä. — Miharin oja ja silta. — Mahnalassa joimme kahvia. — Kyrön kirkolle peninkulma maantietä — mäkistä. — Kyrön vesijakso — ensin Alhoselkä, sitten Laitilan ja Kyrön joet — on vasemmalla puolella tietä, joskus metsikön peittämänä. Kirkolta 4 virstaa koskelle, puoleksi maantietä, puoleksi huonoa myllytietä. Pappilansilta joen poikki virstan matkan päässä kirkolta. Koski kiertelee idästä länteen tai oikeammin koillisesta lounaaseen. Ensimäinen kolmasosa koskea syöksyy 45 asteen kulmana ja näytti ensin, matkan päästä nähdessämme sen, lämpiämässä olevalta saunalta, joka on savun peitossa. Sen molemmin puolin on korkeita kallioita ja hiekkamäkiä, joiden harjoilla kasvan metsää. Toiset kaksi kolmannesta koskea ovat, lukuunottamatta vähäistä jyrkempää askelmaa, loivemmat putoukseltaan. Jyrkempi putous kulkee oikeastaan kahta uraa, joista pohjois- tai luodepuolella oleva leveämpi nyt oli vaan parin sylen levyinen, mutta on kevättulvien aikana enempää kuin kahta vertaa leveämpi. Toinen ura kulki vuoren yli ja siinä vaahdoten hyppeli juuri niin paljo vettä, että kolme myllyä siitä sai riittämään asti. Molempien koskenhaarojen välillä korkea kalliosaari. Pohjoispuolella kaikkiaan 6 myllyä, 4 jyrkimmän putouksen partaalla ja vastaisella rannalla 3. — Mylly- eli mylläritorppia useita.

Oupphörligt ses du ila: o när får du engång hvila! Andras fart tar engång slut, du blott hvilar aldrig ut.

[Suomeksi melkein kuin:

Taukoomatta rientävän näyt; milloin vihdoin lepohon käyt! Toisten kerran raukee riento, sulla ain' on sama into.]

Koko kosken sanottiin olevan 15 sylen mittaisen, mutta näytti minusta olevan ainakin sata askelta, joka siis olisi kahta vertaa enempi. Metsää joka puolella. — Sieltä pimeässä Kyrön pappilaan, nimittäin pojan kutsumusta, hän kun — —. Illallinen. — Kirkkoherra 6 vuorokautta sitten muuttanut manalle halvauskohtauksen seurauksista. — Kello 10 illalla Mahnalaan. Sieltä taas samaa tietä takaisin. — Pirkkalan, Karkun ja Kyrön rajoilla olevasta Penttilästä virstan matka Siuronjokea pitkin Hasalle. Rahvas kaikkialla syysaskareissaan: puitiin, pellavia liotettiin, hernettä korjattiin, humaloita poimittiin. Siuron mies, joka ei ollut tahtonut työtä tekemällä opettaa isännällensä pahoja tapoja ja sen vuoksi oli ryypännyt itsensä humalaan. — Ei ollut venettä. Tulimme Knuutilaan: ei sielläkään. Ippilään: ei sielläkään. Viimein meidät huomattiin vastaiselta rannalta ja tultiin veneellä noutamaan. Kova tuuli. Veneet täällä huonot verrattuina Kajaanin läänin veneisiin. Tavallisesti täällä saa huonon veneen, missä ei ole viskainta. Niissä istuu epävarmana. — Haapaniemessä söimme ja joimme kahvia. T. oli koko edellisen päivän ollut syömättä palaakaan, hän ei edes ollut maistanut illallista ja kun hän ei tänäänkään näyttänyt mitään nälän merkkiä, pelkäsin todella, että hän voisi saada tuon pahan tavan aina olla syömättä. Sen tähden suuresti iloitsimme, kun hän nyt söi päivällistä hyvällä ruokahalulla.

Haapaniemestä tulimme jalan, Nokian virta vasemmalla puolella, runsaasti 3/4 peninkulmaa.

25.

Tohtori Rabbelle.

Oulu, 31 p:nä lokakuuta 1841.

Rakas veli!

Muutaman päivän oleskeltuani täällä Oulussa olen valmis lähtemään suoraa päätä lappalaisten pariin, kun vaan saan sitä ennen Mathiaksen Kemistä mukaani. Venäjän Historian käsikirjoituksen lähetän nyt samalla. Ole hyvä ja jätä se sensuurin tarkastettavaksi (edelliset kuusi arkkia lienevät niiden ohella jätettävät), ja puhu sitten Waseniuksen (tai jonkun toisen) kanssa painatuksesta. Jos painatuspalkka voidaan suorittaa siten, että painattaja koko historiasta tulisi saamaan määrätyn luvun kappaleita (siis myöskin ennemmin painetuista arkeista), tämä olisi parasta; mutta ellei hän näihin ehtoihin suostu, täytynee hänelle maksaa rahassa. Tahtonet kai myöskin pyytää Wulffertia postissa lähettämään tämän loppuosan Venäjän Historiaa "Mehiläisen" 1840 vuoden tilaajille. Postilaitos on saanut puolelta vuodelta maksan Mehiläisen levittämisestä ja sillä on ollut tilaisuus ainoastaan puolen vuoden aika toimittaa Mehiläisen lähettämistä tilaajille, minkä vuoksi ei liene kohtuuton toivomus, että se nyt vaatimatta lisää postimaksuja lähettäisi nämä korvauskappaleet. Esipuheen-tapaisen Sananlaskuihin, jotka Törngreniltä luultavasti olet saanut, lähetän tässä. Olisi hyvin toivottava asia, että v. Becker saataisiin sananlaskujen tarkastajaksi, hän olisi saapa rajattoman valtuutuksen korjata oikeinkirjoitusta, missä se on epätasaista tai muuten kaipaa korjausta. En edes ehtinyt lukea käsikirjoitusta lävitse kirjoitettuani sen puhtaaksi. — Becker lupasi minulle kerran tarpeen sattuessa sellaisessa suhteessa olevansa palvelukseen altis. — Ehkäpä Rein puolestaan suostuisi pitämään huolta Venäjän Historian korjausluvusta, joka sekin olisi hyvä asia. — Malmgrenille Kajaanissa sanoin lähtiessäni, että hän saaduista rahoista tilaisuuden tarjouduttua lähettäisi Sinulle noin 100 riksiä riikinvelkaa, jotka tarpeen esiinnyttyä voisit käyttää. Ehkäpä Wichmankin ensi vuonna voi lähettää Sinulle jonkun neljänneksen; siitä aion hänen kanssaan puhuu. — En tiedä, onko Öhman Porvoossa saanut Kantelettaren kolmannen osan ja pyytäisin Sinua tilaisuuden tarjoutuessa sitä tiedustelemaan. — Luulin tässä tilaisuudessa voivani maksaa palovakuutusyhtiön saatavan, mutta sekä kaupungintalon että maatilan ostajat eivät vielä ole suvainneet antaa minulle hinnan suoritukseksi muuta kuin velkakirjoja, minkä vuoksi minun vastaiseksi täytyy luopua niistä tuumista. Luulen kuitenkin ensi syksynä saavani tämän velan puolella lyhennetyksi. Asp, jonka luona asun, lähettää terveisiä. Hän kuten kaikki muutkin voivat hyvin!

Elias Lönnrot.

26.

[Päiväkirjasta.]

Haukipudas, 4 p:nä marraskuuta 1841.

Suomen kielessä on vähintäin kolmenlaisia diminutiivejä. Sulho sanasta muodostuu I. kiittävä sulhonen, II. halventava sulholoinen, III. muuten vähentävä sulhut, sulhukka. Samoin: jokonen, jokiloinen (jout, joukka?) sanasta joki; venonen, venoloinen, venehyt sanasta venet; heponen, hepoloinen, hevukka l. hevuska sanasta hepo; puunen, puuloinen, puuhut, sanasta puu: emäntäinen, emäntälöinen, (emännyt) sanasta emäntä. — Halventava diminutiivi on muuten johdettu nykyään harvoin esiintyvästä -lo, -lö -loppuisesta diminutiivista (sulholo, jokilo), mistä Karjalan murre hyvin yleisesti muodostaa perussanan monikkomuodot. Sanat sulholoinen, jokiloinen vastaavat siis jotenkin samoja käsitteitä kuin ne, joita ruotsinkielessä voitaisiin ilmaista sanoilla brudgumsaktighet[sulhomaisuus], flodaktighet[jokimaisuus].

27.

Arkiaterinrouva Törngrenille.

Kemin pappila, 11 p:nä marraskuuta 1841.

Jalosukuinen Professorinrouva!

Monen ikävän hetken jälkeen, joina kaipaus minua vaivasi, varsinkin ensi aikoina Laukosta erottuani, saavuin vihdoin Kajaaniin, ja olen nyt jättänyt senkin tavatakseni täällä Kemin pitäjässä vastaisen matkatoverini, maisteri Castrénin. Huomenna lähdemme täältä ja matkustamme seisahtumatta Venäjän-Lappiin, jonne meillä on Rovaniemen ja Kemijärven pitäjien kautta matkaa alku viidettäkymmentä peninkulmaa. Siellä olemme aikoneet viipyä kevääseen asti, jolloin toukokuussa saavumme Kuolaan, ja matkustamme sieltä ensimäisellä laivalla Mesenin seuduille, jotka ovat Arkangelin itäpuolella Vienanmeren rannalla ja jossa toivomme tapaavamme ensimmäiset samojeedit. Mutta vieläkö sitäkin idemmä suuntaamme retkemme, siitä emme vielä ole mitään päättäneet, vaan olemme sen jättäneet riippumaan asianhaaroista, joita sitä ennen voi sattua. Ennen muita on odotettavissa, että koti-ikävä ajaa meidät sieltä omaan maahan; siinä tapauksessa ei kävisi mahdottomaksi minun olla ensi vuonna elokuun 18:ntena p:nä Laukossa. — Aina siitä pitkin kun Laukosta lahdin, olen ollut terve ja muuten päässyt tähän asti ilman mitään mainittavaa sattumaa. Tänään on työnäni ollut kirjeiden kirjoittaminen eräille tutuille; m.m. kirjoitin äsken Atelle kehotuksen, että hän ja Frans (von Becker) muistaisivat kirjoittaa minulle jonkun rivin Kuolaan, jossa kirje tapaa minut, vaikkapa vasta loppupuolellakin huhtikuuta lähtee Helsingistä. Mutta kun hän mahdollisesti kertoo minulle vaan Helsingin asioita, niin olen rohjennut tähän liittää itselleni Kuolaan osotetun kirjekortin sen mahdollisuuden varalle, että Te suoraan Laukosta tahtoisitte kunnioittaa minua muutamalla rivillä. — Toivossa että Jumala varjelee herrasväen terveinä sekä tämän että monta seuraavaa vuotta merkitsen syvällä kunnioituksella olevani

Teidän ja perheenne kiitollinen ja nöyrä palvelija Elias Lönnrot.

28.

Tohtori Rabbelle.

Kemin pappila, 12 p:nä marraskuuta 1841.

Rakas veli!

Huomisaamuna varhain lähdemme täältä (Kemin pappilasta) Rovaniemen, Kemijärven ja Kuolajärven kautta Venäjän lappalaisiin kyliin, mistä tulevan helmikuun lopulla käväisemme Inarissa siellä mahdollisesti tavataksemme Stockflethin. Inarista palaamme Venäjän-Lappiin ja vielä toukokuun alussa saavumme Kuolaan sieltä vesitse kulkeaksemme ensin Meseniin ja ehkä vielä idempäänkin. Saimme Ehrströmiltä "Suomi"-aikakauskirjan viidennen vihkon, ja Castrén sanoo kirjoittaneensa Willebrandille pyytäen häntä pitämään huolta siitä, että Ehrström Helsingistä saa korvaukseksi toisen kappaleen. Kun kuudes vihko ilmestyy, niin tahtoisitko olla hyvä ja lähettää sen Tornioon Ehrströinille, joka lupasi pitää huolta siitä, että saamme sen Inariin. "Suomi"-kirjan tulevan-vuotinen ensi vihko saattaisi sekin, jos se ilmestyy niin aikaisin, tavata meidät Inarissa, ja sitäpaitsi olisi hyvä saada Lemströmin väitöskirja Suomen kansallisrunoudesta, jos se jo on saatavissa Helsingin kirjakaupoissa. —

Morgonbladista luin, että pian aljetaan painattaa Sananlaskuja. Oulusta lähetin niihin kirjoittamani esipuheen-tapaisen ja lausuin sen toivomuksen, että olisin saanut von Beckerin kielen tarkastajaksi, jotta siten oikeinkirjoituksen epätasaisuudet tulisivat korjatuiksi. — Nyt ei minulla niiden suhteen ole muuta lisättävää kuin sananen nimestä, joka voisi, ellei keksittäisi muuta sopivampaa, olla näin kuuluva: Suomen kansan Sanalaskuja.

Terveisiä vaimollesi ja sukulaisillesi lähettää

veljesi Elias Lönnrot.

J.K. Eilen satoi sen verran lunta että rekikeli nyt on auttavaa, mutta sitä ennen oli maa aivan paljaana, nim. Oulusta Kuivaniemeen aivan lumetonta; Kuivaniemestä Tornioon oli niin paljo jääkaljaman jätettä maantiellä, että mieluummin ajoi reellä kuin rattailla. Eilen tuli muuan matkustavainen Rovaniemestä Kemiin veneellä, mutta täällä pappilan kohdalla on kuljettu jo toista viikkoa käyden ja vähää ylempänä hevosellakin ajaen joen yli. — — Eilen palasin Torniosta, jossa olin puolentoista vuorokautta. Ehrström pyysi lähettämään terveisiä.

Sama.

Kuolasta kait Mathias ja allekirj. lähetämme jotakin "Suomeen". Mitä Laukosta lähetin "Suomea" varten Värnhjelmin mukana, sen olet kait epäilemättä jo aikoja sitten saanut.

Lnr.

29.

[Päiväkirjasta.]

Rovaniemi, 17 p:nä marraskuuta [1841].

Saavuin 6 p:nä Kemiin, kävin sieltä Torniossa ja Haaparannassa. Läksin Kemistä 13 p:nä, lauantaina. Kemijoki oli paikoin jäätynyt, paikoin sulana, ja sulista kohdista nousi vahva sumu, joka vaatteille laskeutuneena muuttui lumeksi tai kuuraksi. Kemin rahvas kauppaa harrastava, Tervolan kappelin asukkaat vähemmin, Rovaniemen taas enemmän. Komeileminen yleistä kaikkialla. Kieli on hieman sukua Venäjän karjalalle, sekä mitä yksityisiin sanoihin että muotoihin tulee, kuten mie, sie, valvattelet (odottelet), hyvästä (Tornio) hyvästi. Otethan, tullhan, käännythän muodot näyttävät olleen alkuperäisiä ja selittävät konsonantin pehmenemiset passiivin preesenissä; kalhan, tullee (ei tulhee). Pöyälä, pöyälet pro pöyällä, pöyälle. Ottaat pro ottaa. Örsä, lyhyt, kelpaamaton reki — mettäilee, metsästää — tiurtaa, vajoaa (lumeen, reestä puhuen) — rouikoinen, rosoinen (jäästä, tiestä) — — [käsikir:ssa reikä] = örsä — säntätä, vannoa — valvottelee, odottelee — tuuttilo, tytön tuuttilo tytön letukka — tuppelo samoin — kiipeli, pula: tuli kiipeli siitä. — Pirteissä on suuret ikkunat; savupiiput samaa tyyliä kuin Vesilahdessa, muutamia on uudenaikuisia, ja niissä on erityinen liesi ( piisi = totto), missä koko illan palaa valkea.

30.

[Päiväkirjasta.]

Kemijärvi, 24 p:nä marraskuuta [1841].

Matka tänne: Kemistä Vanhaan 15 v[irstaa] — Tervolaan 15 v. — Lampelaan 18 1/2 — Takkuseen 15; yhteensä 63 1/2 v. Raappanaan 10 v. — Rautioon 15 — Rovaniemeen 15 — Vitikkaan 5; yhteensä 45. Vikajärveen 22 1/2 — Pirttijärveen 17 1/2 — Misijärveen 15; yhteensä 55. — Ruopsaan 25 — Lahenperään 10 — Kemijärvelle 5; yhteensä 40. (Kyytimaksuja) 4 [rupl.] 7 [kop.]

Juomarahaa Kemin pojalle 5 — sauna Vanhassa 15 — ruoka y.m. samassa paikassa 65; yhteensä 85 [kop.]. Tervolassa juomarahoja 20 — lautta 5 — Raappanassa ravintoon 55 — Korkalossa samoin 30, [yht.] 1:10. — Pirttijärvessä 25 — Misijärvessä 25 — Ruopsassa 15: [yht.] 65. — Helmiä, neuloja y.m. Lahenperässä 3 rupl.; ravintoon 50, [yht,] 3:50.

31.

[Päiväkirjasta.]

Nousu, 7 p:nä joulukuuta [1841].

Kemijärvestä Sailaan 8-9 peninkulmaa tietä pitkin, jolla ei ollut jälkeä, poikki soiden ja lampien, jotka upottivat, minkä vuoksi kaikkialla — ja vielä suuremmalla syyllä, kun meitä oli kaksi kyyditettävää — meidät pakotettiin ottamaan kaksi hevosta. Alituisesti valitettiin, etteivät kirkonrakentamisrahat olleet tulleet seurakunnan hyväksi, vaikka kirkko aikoja sitten oli valmis. Herroja epäiltiin kuten tavallisesti. Sallan rahvas on muuten laiskaa, epäluuloista, veijarimaista, ryypiskelevää, runsaan maksun nylkijöitä milloin vaan sopii, kykenemätöntä. Marraskuun 28 p:nä saavuimme Sallaan, lähdettyämme 26:ntena Kemijärveltä. — Aikomuksemme oli lähteä Akkalan-Lappiin, mistä muutaman päivän kuluttua Sallaan tuli 50 poroa ja viisi lappalaista tuoden poronsarvia ja kalloja. Mutta kun useat Sallan miehet sitä ennen olivat saaneet päähänsä, että heillä muka oli toiveita päästä meitä 40:stä ruplasta Akkalaan kyyditsemään, niin he pelottivat lappalaiset meidän suhteemme, niin etteivät nämä huolineet meitä mukaansa, vaikka tarjosimme 15 ruplaa 12;sta peninkulmasta, jonka pituisen tämän välin sanottiin olevan. Lappalaisten lähdettyä päätimme kiusallakin olla hankkimatta sallalaisille kyytiansiota, hylkäsimme kokonaan Akkalan matkan ja läksimme Nousuun, minne on 2 1/2 peninkulmaa, sieltä kääntääksemme kulkumme Hirvaslappalaisten luo (Nuortiin) tai Inariin. Papin tila ja asunto, häät, talontarkastus y.m.

Sanoja: vierahaja, vierahajen, kintahaja j.n.e. Rovaniemessä aina otet[hin][käsikirjassa reikä], Kemissä samoin, Kemijärvessä, Sallassa ja Sodankylässä — — [käsikirjassa reikä]. Mikä kumma se siinä on, kun lapset talossa rupeevat äitinsä kieltä haastamaan, vaikka koko talon peret haastoa toista [lause on tällaisenaan käsikirjoituksessa], sanoi muuan Jyväskylän mies, jonka vaimo oli kotoisin Korpilahdelta. — Korja kertoi lappalaisesta Udjuksesta, että tämä metsässä oli nähnyt unta; ei kotona ole hyvä — lähti liikkeelle — järvi eteen — ei venettä — kulki kuivin jaloin järven yli ja käski toverinsa seurata — siinä upposi polviin asti — kaksi tytärtä kuollut ja haudattu — vaimo itkemässä — laitatti tulen — asettui hajareisin sen yli ja rupesi laulamaan — tulee toinen tyttäristä, joka oli herännyt haudassa, ryömien ja hapuillen oven takana — koirako lienee? Vaimo päästää sisälle, näkee oman tyttären. Kohta sen jälkeen toinen tytär, mutta myyrät (hiiret) olivat kalunneet toista poskea. Tämä tytär kuoli paria päivää myöhemmin, mutta toinen eli ja joutui naimisiin. — Nousu 2 1/2, Kuorska 2, Saukoski 3, Värjön jokea Saukoskelle +. Tavallisesti 3 koiraa, mustaa, yhdellä tilalla. Pirtit suureksi osaksi uloslämpiäviä. Rova = vanha palanut metsä, jossa jo uutta jäkälääki kasvaa. [Lause on tällaisenaan käsikirjoituksessa.] Murharova, kaksi peninkulmaa Martista (3 vanhaa peninkulmaa ylempänä Saukoskea) Kemijokea ylöspäin. — Sota — Venäläisiä — Kaikki tapettu — Kaksi miestä oppaiksi — Vartija nukahtaa — Nuo kaksi kokoavat kaikki nuolet — Nyt sota — Vihollinen tappanut kaikki — He sivakoillaan ampuvat. [Lause on tällaisenaan käsikirjoituksessa.] Johtajaan ei voida ampua — Kädellä vastaanotti kaikki — Koetettiin [ampua] hopealla j.n.e. — Kuikan nokka nuolennenään [lause on tällaisenaan käsikirjoituksessa.] — Läpi käestä otsaan [lause on tällaisenaan käsikirjoituksessa.] — j.n.e.

Rupesi ostastumaan sitä pyssyä — met, tet, het — itteä — het tultiin — Sodank[ylässä:?] — Ei tulete pro tule' — Hän tihistyi sitä kaietta: piti liian tiheänä — tyyiistyi hevoista — hän tuletee — eiäh = ei: oneh = on. [Kappale on tällaisenaan käsikirjoituksessa.]

32.

[Päiväkirjasta.]

Korvanen, 17 p:nä joulukuuta [1841].

[Alku näyttäisi olevan kirjeen luonnosta, joka syystä tai toisesta on jäänyt kesken.]

Rakas Veli!

Täällä olemme nyt vetelehtineet viime sunnuntaista, pääsemättä suojalta ja pyryltä paikasta pois. Olemme saaneet asunnoksemme matalan kamarin, joka suuresti muistuttaa Kajaanin vankilan makuuhuoneita; tämä on kuitenkin paljoa matalampi, ja siinä on sitäpaitsi kosolta kaikenlaisia omia laitoksia. Ikkuna mitättömän pieni. — Päivän valo vielä niukempi kello yhdestätoista yhteen tai puoli-yhteen. — Kaikeksi onneksi meillä vielä on kynttilöitä sekä vähä teetä ja kahvia; — ruokavaroja runsaammalta; homehtunut liha-reisi, taalepiimää, 2 vadillista keitettyä poronlihaa, haarikka piimää, kahdeksan [? kaksi] äsken ostettua poronjuustoa (24 killinkiä kappale), pytty voita, oma voirasia, kalaa, perunoita — —. Tämän ruuanpaljouden saannista ei meillä itsellä ole mitään ansiota, sillä väki tuo aina uusia ruokavaroja ja koreja, harvoin vieden entisiä pois. — Aamuisin on ensimäisenä tehtävänä kiivetä katolle peltiä avaamaan. Peltinä on puukansi, joka on pantu reikä-pohjaisen savutorven yläpäähän asetetun padan suulle. Toinen tehtävä on kahvin keittäminen, nim. niin kauan kuin kahvivarastoa riittää.

33.

[Päiväkirjasta.]

Korvanen, 23 p:nä joulukuuta [1841].

Jo olemme viipyneet täällä kymmenettä vuorokautta; jouluun ei ole muuta kuin kaksi päivää, ja silloin meidän pitäisi olla Inarissa. Ilma on kuitenkin jo asettunut, ja eilen sukset luistivat jotenkin hyvin. Eilen saapui Inarista muutamia miehiä, jotka olivat viipyneet kokonaista 13 vuorokautta matkalla, mikä hyvällä kelillä voidaan tehdä yhdessä ainoassa; tavallisesti siihen sentään lasketaan menevän pari kolme päivää. Niin pitkäksi hekin olivat laskeneet matka-aikansa ja sen mukaan varustaneet evästä — varomattomuus, joka vähällä oli maksaa heille hengen. Nälistyneinä olivat tulleet Mutenian kylään, johon täältä on noin pari peninkulmaa sivullepäin.

Kun kaksi akkaa riitaantuu, he riitelevät siksi kunnes jompikumpi saa viimeisen sanan. Toverini ja minun välillä on syntynyt päinvastainen suhde, jota jo on jatkunut parin päivän aika, nimittäin koe, ken voi olla vaiti kauemmin. Syy tähän vaiteliaisuuteen on seuraava: Viime sunnuntaina olin ruumiinliikettä saadakseni hiihtämässä ja ennenkuin palasin kotia, hänkin oli lähtenyt ulos ajelemaan porolla sekä oli paiskannut jälkeensä oven lukkoon, jota ulkoa ei voi avata, vaikka avain on suulla. Nyt ei ollut muuta neuvoa kuin kuumalla vedellä sulattaa jää ikkunasta ja ottaa irti tämä, jotta olisi päässyt sisälle, — toimenpide, jota vielä kesti, kun toveri palasi kotia. Silloin huomautin, ettei hän ollut oikein menetellyt siinä, että oli paiskannut oven lukkoon, kun lukemattomista koko viikon ajalla toistuneista tapauksista tiedettiin, ettei sitä ulkoa voinut avata, kun vaan avain oli jäänyt reikäänsä. Tästä huomautuksesta hän suvaitsi suuttua, miksi, sitä en saata käsittää. Pari kertaa aikaisemmin hän on samanlaisista huomautuksista ottanut suuttuakseen. Tervolassa hän nimittäin pudotti kelloni pöydältä lattiaan, jolloin sanoin, että hän olisi voinut olla varovaisempi — ja täällä hän teki saman tempun juomalasilleni, jolloin tulin tehneeksi jotenkin samanlaisen huomautuksen; kummallakin kertaa hän nämä huomautukseni pani kovasti pahakseen. — Jos ei totuta itseään sietämään niin vähäisiä muistutuksia, ei siitä ikinä koidu ajan pitkään hyvää.

34.

[Päiväkirjasta.]

[Akujärvi?], 26 p:nä joulukuuta 1841.

Morn[hapera, löyhä], kun lumi upottaa. Louet, -teen suoja [tuulta vastaan]. Siiponut oli mäessä = oli auttanut käsin. Kiiraan, kiirata kiirehtiä, ajaa. Mukka = mutka.

Jouluaatto Suomun kodassa; Suomujoki juoksee Kuolaan. — Teetä j.n.e. — Huono keli. — Ennemmin nuotion ääressä — parin sylen pituisia tukkoja, lumi luodaan pois molemmilta puolin — taivaan laki kattona — kuusen havuja alla — keitetään, ei koskaan [lähdetä taipaleelle] ilman pataa — loudet — lumivaippa — lihaa, velliä, poronjuustoa — pari ryyppyä. — Toisia oli tullut myöhemmin ja asettunut nuotion ääreen — vaatteet läpimärät, vaikeata niitä kuivata — katosta vuoti. — Korvanen kehui härkäänsä, jonka vertaista ei muka maailmassa, — itse hän oli heikkonäköinen, minkä vuoksi, kuten itsekkin joskus myönsi, härkä oli matkalla viekkaampi. — Ystävällisiä tervehdyksiä Korvasen kamarin kattohirteen liidulla kirjoitettuna 1835 helmikuussa, Suomun kodassa lakilautoihin hiilellä vuodelta 1839. — Lumi suli katolta ja alkoi vuotaa sisälle. — Pari lappalaista, Martti ja Matti, puhui hyvää suomea; keskenään puhuivat lappia. Markkinaväki vei voita Inariin. — Vene tehty Suomussa ja sillä kuljettu Kuolaan. — Voi päivilöisiäni! [Nämä sanat suomeksi käsikirj:ssa.] Tapanin päivänä oli niin suojaa, että kirjoitin tätä istuen mäellä, sillä aikaa kun velliä keitettiin. — Satoi vähän vettä. Lunta oli muutamissa paikoin puolen kyynärän verta pulkan laidan yläpuolella. — Käsiahkio. — Korvasen porot ja ahkiot kerran varastettu Suomussa. Nyt ei enää pelännyt varkautta, minkä vuoksi liika kirves jätettiin petäjän juurelle tien varteen.

35.

[Päiväkirjasta.]

Inari, 31 p:nä Joulukuuta [1841].

Kolmantena joulupäivänä saavuimme tänne. Inarin pappila on kivenheiton päässä Pielpejärvestä; samanlainen järvi on — — — [aukko käsikirj:ssa] päin. Iso Inari on 3 virstan päässä — päin. [Aukko käsikirj:ssa.] Yltympäri metsiä. Neljättäkymmentä kirkkotupaa. Olemme asuneet pienessä huoneessa pappilassa, — sivumennen sanoen huono rakennus. Kirkkoherralle oli rakennettu vasemmalle puolelle suuri sali ja kaksi kamaria. Vastapäätä oli oikealla tarpeelliset ulkorakennukset sekä navetta uloimpana. Ei pappia eikä nimismiestä kotona.

36.

[Päiväkirjasta.]

[Karasjoki, 13 p:nä tammikuuta 1842.]

4 p:nä lähdimme Inarista Stockflethin luo Karasjoelle. [Matkaa on] 16 peninkulmaa — ensimäinen taival Tervatievaan 2 peninkulmaa — Tenonpäähän (?) 6 peninkulmaa, Jorgastakin kesäleiriin 3. — Jorgastakissa kamala yö savun ja vilun hikiä — postilappalainen ja kaksi lastansa — viinaa. — 6 peninkulmaa Karasjoelle — suunnattomia alamäkiä neljännestä ennen Karasjokea — kasvot, käsivarret ja jalat vaarassa. — 8 ja 9 p;nä tammikuuta satoi vettä Karasjoella. — Loppiaisen jälkeisenä sunnuntaina kuuntelin lappalaista saarnaa. Karasjoella kolme kauppiasta, jotka myivät enimmäkseen viinaa, neuloja, helmiä, jauhoja, suolaa, huiveja, veitsiä, höyliä, sokeria. — Pappilassa kaksi huonetta rautakakluunineen, joiden pellit alati ovat auki. Näistä se etu, että huone pian lämpiää, mutta sitten lämpö myös pian loppuu, niin että saa takkaan lisätä puita melkein koko päivän, kun on kylmä.

Täkäläiset lappalaiset lukevat hyvin uutta Stockflethin toimittamaa tekstiä, — muutamat ovat yhdessä päivässä oppineet sen. Eilen täällä oli pieni 7—8-vuotias tai tuskin niinkään vanha tyttö, joka luki sangen sujuvasti sekä Uutta Testamenttia että mitä muuta tekstiä tahansa. Kuitenkin tuo uusi teksti täällä oli kohdannut hieman vastustusta, kun oltiin saatu se väärä luulo, että vallan uusi oppi oli siihen yhdistyneenä. Tahdottiin mieluummin saada norjalaisia kirjoja, joita ei ymmärretty. — Jos Suomessa tahdottaisiin antaa lappalaisten lukea omaa äidinkieltään, niin se nyi kävisi hyvin helposti päinsä kun Inarin lappalaiset kaikki(?) ymmärtävät Orjas-lappia ja Utsjoen-Lapin murre on samaa. Mutta pieni Suomenmaa tahtoo kaiketi menettelyllään muutamien lappalaistensa suhteen näyttää, mitä tekisi, jos sillä olisi valta käsissä; että riistäisi valtansa alaisilta kansoilta heidän äidinkielensä. Sen sijaan, että pappi tai pari velvotettaisiin oppimaan lapin kieltä, pakotetaan koko seurakuntia osaamaan suomea, jotta voisivat vastaanottaa opetusta. — Kuinka mukavasti lappalaiset kirjat saataisiin vaihetetuiksi suomalaisiin, joita Norjan 4-5 tuhatta suomalaista tarvitsisivat. Miksi suomalainen asutus Norjan-Lapissa niin suuresti lisääntyy? Sen tähden, ettei Suomen lappalaisilla ole yhteyttä meren kanssa, sillä meri on kuitenkin aina meri, jossa uiskentelee Sammon pirstaleita.

Eilen 12 p:nä olimme aikoneet lähteä lappalaiseen tunturikylään ja olimme jo tilanneet kyydin sekä panettaneet heiniä kallokkaisiin j.n.e., kun vieraita tuli pihaan, Hansen, Durchman ja Tvede. Matka jätettiin sikseen. He olivat tuntureilla olleet vähällä menehtyä tavattomaan myrskyyn; lisäksi oli satanut vettä, joka oli kastellut heidät läpimäriksi. Yhteen kotvaan oli pyryttänyt niin että oli täytynyt seisoa pulkassa, sillä lumi lenteli vaan maata pitkin. Lopulta he olivat eksyneet toisistaan, niin että osa heistä jäi ilman opasta, niin ettei ollut muuta neuvona kun asettaa suunta tuulen ja pohjantähden mukaan, joka joskus pilkotti esiin. — Syy revontuliin: hohtavat aamullakin. — Ukkosta oli kuultu ja salamaa nähty 10 p:nä joulukuuta Utsjoen ja Inarin välillä.

Talo ja tuli. [Tämä kappale suomeksi käsikirj:ssa. Tästä loppuun toisellaisella musteella, on mahdollisesti siis jonakin toisena päivänä kirjoitettu kuin edellinen.] Eivät tulleet kotaan yöksi, vaan tekivät tuonne talon vähän matkan päähän.

Onpa matkatoverini saanut erinomaisen halun, tai mahdollisesti se on hänellä aina ollut, sekä sopivassa että sopimattomassa tilaisuudessa sekaantua puheeseeni. Viimein tulin Stockflethilla maininneeksi, että uskonpuhdistus perustui yksinomaan Raamatun oppiin. Ainakin tunnustuskirjat kokonaan perustuvat kirkkoisien dogmeihin, näin hän oitis oli valmis huomauttamaan. Onneksi olin lukenut Confessio Augustanan ja "Puolustuksen", jotka aina vetoovat Raamatun kohtiin. Hän vaikenikin, kun sanoin varmaan tietäväni, että ne perustuvat Raamattuun — entä katkismukset? Samoin oli eräänä päivänä kysymys sanasta nainen, jonka sanoin merkitsevän vaimoa (naitua). Silloinkin hän Kalevalaan nojaten rupesi väittämään, että se myös merkitsee neitosta! Seuraavana päivänä hän sattui huomaamaan sanat sata naista miehellistä ja huudahti voitonriemuisena: eikö siis tässä paikassa nainen merkitse vaimoakin, vaikka Lönnrot sanoo, ettei se koskaan merkitse muuta kuin tyttöä (naimatonta). Stockfleth purskahti nauruun, samoin minäkin, jolloin hän vasta lienee muistanut edellisenä päivänä juuri väittäneeni, että nainen merkitsi samaa, mitä hän nyt tahtoi todistaa.

37.

[Päiväkirjasta.]

Inari, 28 p:nä tammikuuta 1842.

Perustuksena Venäjällä asuvain suomalaisten kansanheimojen kielten tutkimiselle on suomen ja lapin kieli välttämätön. Suomen kielessä ei ole sibilantteja [suhuäänteitä], jotka lapin kielellä on; lapista taas puuttuu vokaalit y, ö, mutta sillä on lisää suomeen nähden venäjän y (Inarin murteessa) ja sitäpaitsi ä:hän ja o:hon vivahtavia a:n toisintoja: kalkam äännetään melkein kolkam, rakis melkein kuin räkis. Lapissa on myös dualis, sitävastoin vie suomi voiton sijojen runsaudessa. Mutta mitä Suomi on tehnyt tämän kielitutkimuksen hyväksi?

On melkein merkillistä, miten lappalaiset ovat omistaneet norjalaisten, suomalaisten ja venäläisten perusluonteen. — Venäjän-Karjalan puku. — Kaikki säilyttäneet vilkkauden, mutta Veuäjän-puoliset enimmin.

38.

Ote T:ri Lönnrotin kirjeestä.

Inari. 3 ja 5 p:nä helmikuuta 1842.

["Helsingfors Morgonblad" v. 1842, n:rot 36, 37.]

I.

Kuluneen lokakuun viime puoliskolla matkustin Kajaanista Ouluun, missä viivyin vähän yli viikon, tulin sieltä Kemin pappilaan, missä tapasin matkatoverini, Castrénin. Kun silloin ei rattailla eikä reellä päässyt kulkemaan, meidän täytyi viipyä siellä marraskuun 13:nteen päivään. Mainittuna päivänä läksimme sieltä ja olimme saman kuun 28:nteen päivään saakka ponnistelleet eteenpäin 240 virstaa Sallaan eli Kuolajärven-Lappiin, joksi seutua sanotaan, vaikka koko tässä seurakunnassa ei enää ole yhtään lappalaisia. Arkangelin kuvernementissa, Kuolan piirissä olevaan Akkalan kylään lasketaan Sallasta olevan 140 virstaa. Sinne olimme aikoneet matkustaa, mutta kun ainoastaan harvat tämän seudun rahvaasta olivat käyneet Akkalassa, olivat he keskenään päättäneet kiskoa meiltä kokonaista 50 ruplaa pankkiseteleitä. Meidän vielä ollessamme seudulla tapahtui, että useita Akkalan lappalaisia tuli Sallaan myymään poronsarvia, ja kun heidän 40-50 poroansa tuli palaamaan ilman kuormia, aioimme käyttää hyväksemme tilaisuutta ja matkustaa heidän seurassaan. Alussa he sanoivat olevansa hyvin halukkaat ottamaan meidät mukaansa, mutta kun ne sallalaiset, jotka olivat toivoneet saavansa kyyditä meitä, kuulivat tämän, alkoivat he uskotella heitä, että meidät muka oli lähetetty opettamaan heitä lukemaan lappalaisia kirjoja y.m. sellaista. Siitä lappalaiset niin pelästyivät, että palasivat ottamatta meitä mukaansa, ja me valitsimme kiusalla toisen tien tänne Inariin. Sillä olimme kuitenkin joka tapauksessa aikoneet Kuolan-Lapista matkustaa tänne helmikuun keskivaiheilla tapaamaan pastori Stockflethia, jolle Kemistä siitä olin kirjoittanut. — Sallassa viivyimme monta päivää, olimme siellä olomme aikana eräissä häissäkin, jotka pappi vietti naiden piikansa. Seudun väki on sekä tietämätöntä että tavoiltaan pilautunutta. Se lienee suureksi osaksi lappalaista syntyperää, vaikka nyt on omistanut äidinkielekseen suomen. Tähän asti heillä ei ole ollut kirkkoa eikä pappia lähempänä kuin 80:n virstan päässä, Kemijärvellä, minne he lisäksi vaivaloisen matkan vuoksi ani harvoin saattoivat tulla. Mutta nyt he ovat äsken saaneet sekä oman kirkon että papin; vaikuttakoon tämä vaan parannusta heissä. Rahvaan taikauskoa valaiskoon muun muassa seuraava kertomus lappalaisesta Udjuksesta. Udjus oli elänyt Sallassa 50-60 vuotta sitten, ja hänestä kerrottiin tositapahtumana, jota ei kukaan näyttänyt epäilevän, että hän kerran, ollessaan toisen miehen kanssa kaukana kodistaan, oli yöllä nähnyt unta, että jotain erinomaista oli tapahtunut hänen kotonaan. Heti herättyään hän oli sanonut toverilleen, että hänen kiireimmiten oli lähteminen kotia, ja toveri päätti lähteä mukaan. He alkoivat heti kulkea halki metsän ja tulivat erään järven rannalle, missä ei ollut venettä, jolla olisivat voineet soutaa yli. Mutta tämä ei Udjukselle tehnyt mitään estettä, vaan hän kulki kuivin jaloin järven yli ja pyysi toveriaan tulemaan jäljessä, mutta tämä oli kuitenkin uponnut polviin asti veteen. Tultuaan kotia Udjus tapasi vaimonsa itkemässä; molemmat hänen tyttärensä olivat kuolleet ja haudassa. Silloin hän oli pyytänyt vaimoansa sytyttämään tulta, liekin yli hän itse oli asettunut hajareisin ja oli alkanut laulaa muutamia loitsurunoja; niin oli jatkanut jonkun aikaa, kunnes jonkunlaista ryömimistä ja rapinaa kuului oven takaa. Vaimo oli luullut sitä heidän koirakseen ja oli mennyt sitä sisään päästämään, mutta huomasi suureksi hämmästyksekseen, että se olikin heidän vanhempi tyttärensä, joka joku päivä sitten oli kuollut Kotvan sen jälkeen oli nuorempi tytär samoin tullut, eroa vaan se, että myyrät olivat kalunneet palan pois hänen poskestaan. Tämä tytär oli sitten paria päivää myöhemmin kuollut toisen kerran, mutta vanhempi sisar oli voinut hyvin ylösnousemisensa jälkeen ja päällepäätteeksi joutunut naimisiinkin. — Tästäkin kertomuksesta saattaa päättää, kuinka pitkälle täkäläinen rahvas on ehtinyt valistuksessa. Tosin sellaisia kertomuksia kuulee toisillakin seuduilla maata, mutta enemmän pilan, kuin uskon esineenä.

Jos nyt katsot Vaseniukseu Suomenmaan karttaan, on sinun helppo Sallasta eli Kuolajärveltä, jonka niminen tämä seutu on kartalla, seurata meitä tänne. Matkustimme ensin Kuolajoen ja Teniöjoen poikki ja tulimme Nousuun ja sieltä muutamien talojen kautta Lokkaan ja Korvaan. Tätä matkaa laskettiin olevan 20 peninkulmaa. Mutta on otettava huomioon, että lappalaiset laskevat peninkulmansa vähän lyhyemmiksi kuin mitä muualla maassa tehdään. Useimmat niistä eivät varmaankaan ole 7-8 virstaa pitemmät. He sanovat peninkulmaa hädnagullam'iksi (suom. peni[n]kulma), joka sana ilmoittaa etäisyyttä, jolta (tyyneellä säällä tai myötätuulella) voi kuulla koiran haukunnan. Korvan tilalla olimme puolitoista viikkoa, millä ajalla kelirikon vuoksi emme voineet matkustaa. Saimme siellä käytettäväksemme huoneen-tapaisen, missä muutamaa vuotta aikaisemmin oli elätetty kuutta revonpoikaa, jotka isännän oli onnistunut saada pyydetyiksi. Siinä oli kuitenkin avoin tulisija, missä valkea paloi puolen päivää. Sisässä huoneessa ei ollut mitään peltiä, vaan täytyi joka kerta kiivetä katolle tukkimaan savureikää. Tuskin kahta tuntia saattoi nähdä päivänvalolla — tämänkin vaan kun oli selkeämpi päivä, muuten ei puoltatoista tuntia kauempaa. Ruokaa oli talossa runsaasti, teetä ja kahvia meillä oli itsellä, niin että yleensä voimme sangen hyvin. Viimein läksimme matkaan 23:ntena p:nä joulukuuta. Kyrön kylään Inarin seurakuntaa lasketaan Korvasta 130 virstaa, eikä tällä taipaleella ole ainoatakaan asuttua paikkaa. Ensi yön nukuimme metsässä kahdesta tukista tehdyn nuotion ääressä. Sellaista nuotiota varten haetaan kuivia petäjiä, jotka pitkin pituuttaan asetetaan päälletysten jättämällä vähän rakoa niiden väliin. Sittenkuin halkaistuilla säleillä on saatu tuli niihin syttymään yhteen kohtaan, se pian leviää pitkin koko pituutta ja palaa näin aamuun asti, levittäen tasaista lämpöä ympärilleen 2-3 kyynärän etäisyyteen. Lumi luodaan sivulle tai poljetaan ennakolta niin hyvin siitä paikasta, missä hirret tulevat olemaan, kuin sivuilta, niin että nukkuvilla on mukava tila. Jos lunta on vahvalta, niin siitä tulee ikäänkuin katoton, lumiseinäinen huone, missä valkea palaa keskellä pitkin huoneen pituutta. Kylmälläkin ilmalla voi sellaisen nuotion ääressä nukkua vilua tuntematta: kahta paremmin se käy suojalla, kuten nyt oli. Tosin satoi vähän lunta, niin että minun pari kolme kertaa täytyi herätä ja ravistaa lumi pois, mutta joka tapauksessa seuraavana aamuna olin yhtä tarpeeksi levännyt kuin tavallisesti.

II.

Seuraavaksi yöksi, itse jouluaatoksi, tulimme pohjoispuolella Sompio-tunturia olevaan metsäkotaan, juuri siihen paikkaan, mistä Suomujoki saa alkunsa. Huoneessa oli puolen kyynärän levyinen aukko pitkin kattoa. Joulukynttilöiden asemesta sytytettiin kelpo valkea keskelle huonetta, aukon alle. Sen jälkeen keitettiin lihaa (useissa padoissa) ja syötiin, sitten keitettiin kahvia ja viimeksi teetä, ainakin neljään eri kertaan. Sillä paitsi kyytimiestämme, Korvan isäntää, oli 3-4 muuta miestä seurassamme matkalla; heitä kaikkia täytyi kestitä, eikä teekannumme vetänyt enempää kuin kuusi lasia kerrallaan. Eipä edes kermaa puuttunut, sillä muuan miehistä, Sodankylän kirkkoväärtti, joka myös oli mukana, oli kotona jäähdyttänyt maitoa jääksi, joka nyt sulatettiin ja käytettiin. Vaihteena tämä jouluaatto oli mielestäni sangen hupainen. Vasta myöhään puoliyön jälkeen nukuimme penkeille ja lattialle, jos sitä siksi voi sanoa, kun oli permantona heinätukkojen ja petäjänoksien peittämä paljas maa. Toinen seurue matkatovereitamme, noin 4-5 miestä, oli metsään lähelle kotaa tehnyt tulen, ja vietti sen ääressä yönsä, kota kun oli liian pieni meille kaikille. Sitä seuraavaksi yöksi tulimme Kyrön kylän Akujärven uutistaloon, ja sitä seuraava yö vietettiin lappalaistuvassa, mistä ei ollut enää kuin kaksi lyhyttä peninkulmaa Inarin kirkolle. Perille saavuimme kolmantena joulupäivänä hyvään aikaan. — Kyrön kylästä Inariin (50 virstaa) oli hyvää porotietä, kun Kyröläiset edellisinä päivinä olivat kulkeneet kirkolle; mutta Korvan tilalta aina Kyröön saakka ei ollut ainoatakaan jälkeä, ja kun jokainen pulkka tässä painoi lunta hieman syvemmälle, niin pulkka lopulta solui 3-4 korttelin syvyisessä ojassa. Sen lisäksi vesi oli noussut jäillä ja soilla. paikoin niin korkealle, että pulkka melkein kellui siinä. Niin pian kuin oltiin tultu kuivemmille paikoille, pulkkaan syntyi jääkuori, joka vaikutti sen. ettei poro oikein jaksanut vetää pulkkaa, minkä vuoksi alituisesti täytyi raapia jäätä pois.

Kun 1837 keväällä kävin Inarissa. oli siellä vaan kirkko ja joukko kurjia lappalaistupia. Nyt paikka on kokonaan muuttunut, sittenkuin se on saanut oman papin. Kirkko on maalattu punaiseksi: papilla on omia tarpeitaan varten viisihuoneinen asunto. Sitäpaitsi on toinen rakennus, missä on sali ja kaksi huonetta: tämä asunto on muistaakseni rakennettu pääasiallisesti kirkkoherraa varten, joka tosin asuu Utsjoella, mutta jonka välistä täytyy käydä tässäkin kappeliseurakunnassa. Ensi kesänä aiotaan rakentaa käräjä- ja tuomarintnpa, jota varten parhaillaan joka päivä hirsiä vedätetään. Älä ihmettele, että olen maininnut ja selittänyt tällaisia seikkoja kuin nämä rakennukset: muilla seuduin niitä ei ansaitsisi mainita, mutta täällä Lapissa! Kun jonkun aikaa on kieriskellyt savun keskellä lappalaiskodassa, niin silloin vasta tuntee, minkä arvoinen kunnollinen talo on, samoin kuin voitetun taudin jälkeen parhaiten nauttii terveydestä tai kuten aurinko, kun 18:ntena p:nä tammikuuta taas ensi kerran sen näimme, meistä tuntui niin ihmeellisen komealta, ettemme pitkään aikaan voineet kääntää silmiämme siitä. Olimme silloin tuntureilla Inarin ja Karasjoen välillä, paluumatkalla jälkimäisestä paikasta.

Mutta olen unhottanut kertoa, että heti uuden vuoden ensi päivinä läksimme täältä 16 peninkulman päässä olevaan Karasjokeen, joka on luoteessa päin täältä Norjan-Lapissa. Siellä oleskeli Stockfleth rouvansa kanssa tarjoamassa seudulle papinhoitoa ja opettamassa rahvasta lukemaan tähän asti ilmestyneitä lappalaisia kirjojaan. Nämä ovat: koko Uusi testamentti {painettu 1840. 1152 sivua}; Mooseksen kirjat (otteittain) {1840, 360 s.}; rukouskirja {1840, 209 s.}; aapinen: lyhykäinen käsikirja ja Lutherin vähä katkismus. [Lisäykset L:n kirjeestä Rabbelle (5.II.42).] Vaikka hän oli käyttänyt latinaista kirjaimistoa ja muodostanut kokonaista kymmenen uutta lapissa tarvittavaa kirjainmerkkiä, lappalaiset kuitenkin sangen helposti oppivat sisäluvun, muutamat yhdessä ainoassa päivässä. Opettamisessa hänellä oli apunaan kaksi lappalaista katekeettaa, ja itse hän oli tässä työssään uskomattoman innokas ja uuttera. Jumala armahtakoon sitä, joka ei velvollisuuttaan täytä, kuulin hänen usein kehotuksissaan sanovan lappalaisille, kun hän muutamain kanssa puhui norjaa, ja tämän sanantavan hän näyttää itse ennen muita muistavan. [Rabben saamasta kirjeestä, ks. seur.] Karasjoelta hän aikoi helmikuun 9:ntena p:nä pariksi kuukaudeksi matkustaa Kautokeinoon, ja näin jatkaen samaa tointansa kahden vuoden ajan matkustella läpi koko Norjan-Lapin. Teimme sen sopimuksen, että sitten meidän kummankin sanakirjatöiden vuoksi jonakin kesänä yhtyisimme Kajaanissa. Viimein Stockfleth aikoo väsyneenä matkoistaan asettua Kristianiaan, jonka yliopistoon hän jäänee lapin ja suomen kielten professoriksi. — On merkillistä, miten suomalaiset vuosittain lisääntyvät Norjassa. Nykyään heitä siellä on 4 tuhatta henkeä, mutta kuka tietää, kuinka lyhyessä ajassa tämä luku saattaa lisääntyä kaksinkertaiseksi. S:n luona viivyimme pari viikkoa, palasimme sitten tänne ja täältä matkustamme Venäjän-Lappiin ja sitten huhtikuussa Kuolaan. — Kaksi viikkoa olemme nyt erään utsjokelaisen katekeetan avulla lukeneet lapin kieltä. Tässä kielessä on kolme päämurretta; ensimäistä puhuvat Norjan lappalaiset ja Utsjoen seurakunnan lappalaiset Suomessa, toista puhutaan Ruotsin-Lapissa sekä kolmatta Venäjän-Lapissa ja Inarin seurakunnassa Suomessa. Norjalaiset ja ruotsalaiset murteet ovat jotenkin tutkittuja ja vielä enemmän on niitä viljelemällä kehitetty, mutta Venäjän lappalaisten murretta sangen vähä. En tiedä, että tällä murteella olisi muuta kirjoitettu kuin "Isä meidän", joka on luettavana Sjögrenin muistiinpanoissa Kemin-Lapista. Sen tähden Rask sanoo kootuissa tutkimuksissaan (2:nen osa, Kööpenhamina 1836, sivu 340): "Det är i alt Fald höjligen att beklage, att Russerne have gjort saa litet för Sprogets (Venäjän lapin) Bearbejdelse". [= On joka suhteessa suuresti valitettavaa, että venäläiset ovat tehneet niin vähän kielen (Venäjän lapin) kehittämiseksi.] Milloinka päästänee niin pitkälle, että on kielioppeja, sanakirjoja ja lukukirjoja ainakin kaikista niistä kielistä, joita puhutaan Venäjän valtakunnan alueilla? Se olisi kuitenkin kaikelle muinaishistorialle ja vertaavalle kielitutkimukselle perin tärkeätä. — Utsjoen murre on melkein aivan samaa kuin se, jota Stockfleth on käyttänyt, mutta Inarin murre eroaa siitä niin paljon, ettei rahvas täällä edes hyvin ymmärrä, mitä sille luetaan, vaikka se paitsi omaa kieltään kuitenkin on oppinut puhelemaan Utsjoen lappalaisten kanssa, niin että jokapäiväisessä puheessa toisiaan ymmärtävät. Huomenna (6 p:nä) olen aikonut muutamaksi viikoksi lähteä jonkun Inarin lappalaisen luo, paremmin kuin täällä pappilassa oppiakseni kieltä. Castrén matkusti toispäivänä tunturikylään 4-5 peninkulman päähän täältä, ja häntä odotetaan tänään tai huomenna palaavaksi.

39.

Tohtori Rabbelle.

Inari, 5 p:nä helmikuuta 1842.

Rakas veli!

— — — — — [Jouluaatosta, tulosta Inariin, käynnistä Karasjoella y.m. kerrottu monin paikoin samoilla lauseillakin, vaan yleensä lyhyemmin kuin edellisessä.]

Tämän kuun loppupuolella matkustamme Venäjän lappalaisten luo ja tulemme huhtikuun loppupuolella Kuolaan, missä odotan kirjettä Sinulta. Miten sananlaskujen painattaminen edistyy? "Suomi"-aikakauskirjaa varten en nyt lähetä mitään, mutta kylläkin Kuolasta, missä toivon saavani paremmin aikaa. Sitäpaitsi olen kirjoittanut tutkimuksen lapin verbeistä, niiden alkuperästä, murteis-erilaisuuksista ja vertaamisesta suomeen; tämän tutkimuksen olen aikonut antaa Tiedeseuralle ja olen Kuolasta lähettävä senkin, jos sellainen tutkimus sille voi kelvata, mistä tilaisuuden tarjoutuessa voisit kysyä Schultenin mielipidettä. — Ole hyvä ja anna myötäseuraava kirje Grotille. Voit lukea sen hänen luonaan, jos siinä muutamista seikoista olisin kirjoittanut hieman laveammin kuin näissä Sinulle lähettämissäni riveissä. Sano paljo terveisiä omaisillesi ja vie myöskin kunnioittava tervehdykseni kenraalitirehtörille. Fahlanderillekin Sinun tulee sanoa oikein paljo terveisiä. Miten hän nyt voi mielettömine elintapoineen?

40.

[Päiväkirjasta.]

Kuola, 28 p:nä [1842].

Erään kauppiaan luo, joka hiljan on ottanut itselleen vaimon Kieretistä, ja jonka nuorikko heti saavuttuaan uuteen kotiin oli saanut tuiman nivelkolotuksen, minua pyydettiin tautia parantamaan. Kävin siellä viikon päivät, useimpina päivinä kaksi kertaa, kun näet aina oltiin niin kohteliaita, että pyydettiin minut "tsajulle" tai kahville. Mutta kun tämä kuitenkin vei minulta liian paljon aikaa, ja he sitä paitsi olivat käyttäneet toistakin lääkäriä, nimittäin neitsyt Mariaa, jonka papit juhlakulkueessa olivat saapuville kantaneet, niin lakkasin käymästä niin usein. Eräänä päivänä en ollenkaan käynyt, ja muina päivinä kerran. Tuumittiin, että luultavasti olin suuttunut heihin — ja sen tähden minun taas täytyi ruveta käymään useammin. — Neitsyt Mariaa pidettiin talossa 4-5 päivää, ja alituisesti hänen edessään paloi kynttilä. Eilen 27 p:nä hänet saatettiin takaisin kirkkoon, ja hänelle oli, kuten oletan, annettu useita lahjoja. Mutta kun neitsyt Maria ei tehnyt hänelle mitään lääkkeitä, pidettiin tärkeänä että minä sen ohella kävin siellä koko ajan. Toiseen taloon, viskaalille, minua pyydettiin tulemaan hänen tytärtään katsomaan. Kieltäydyin menemästä, minkä vuoksi pian keksittiin se temppu, että minut eräänä iltana pyydettiin teelle taloon. Sitten kävin siellä jonkun kerran, mutta lakkasin, kun käyntini olivat tehottomat; tämä selitettiin siten, että olin suuttunut jostakin. Edellä mainitun vaimon (kierettiläisen) tauti tahdottiin kaikin mokomin johtaa noitumisesta, kun hänellä Kieretisaä oli ollut monta kosijaa, mutta oli mennyt vaimoksi Kuolan miehelle; ainoastaan yksi — kaznatshein [= "räntmästarin", rahastonhoitajan] rouva — oli samaa mieltä kuin minä, että tauti johtui kovasta vilustumisesta. Mutta olihan minulla niin lämmin koko matkalla tänne, sanoi nuori vaimo, mitenkä siis saatoin vilustua?

Asuinolot ikävät: kaksi huonetta, joissa lapset alituisesti juoksentelevat; sitä paitsi koko talon väki siellä juo teetänsä kaksi kertaa päivässä. Kello 9 tai 10 saa ensi kerran teetä, kello 1-3 päivällistä, kello 6-8 toisen kerran teetä, 8-10 illallista; — kahvia varojen ja tilaisuuden mukaan. — Meidän ensimäistä varastoamme emäntä nautitsi ja tarjoili, kunnes se loppui, eikä täältä tätä nykyä saa kahvia. Kuten muissakin pikkukaupungeissa ihmiset täälläkin elävät epäsovussa: gorodnitshij, munkki, vanhempi sosjedateli ja postinhoitaja muodostavat yhden seurapiirin; ispravnikka, tamozhnik, utshiteli, sudja [= maalais-poliisipäällikkö, tullinhoitaja, opettaja, tuomari] j.n.e. toisen. — Paras mies tuntuu ispravnikka olevan. Tohtori ylpeä? Gorodnitshij kopea. — Muuan sudjan sihteeri joutui arestiin ja alennettiin pisateliksi [kirjuriksi].

41.

[Päiväkirjasta.]

Kildin, 2 p:nä huhtikuuta [1842].[Kuola, huhtikuussa 1842].

Kildin kahden peninkulman päässä Kuolasta. — Sama kieli kuin Maaselässä, Lävoserossa, Semiostrovissa. Notoserossa, Synjelissä [toisinaan: Syngel. Genetz'illä: Songel (lapiksi: Sunjel)], Muotkassa, Petsingassa, Paatsjoella on eri murre. — Sijaitsee ylänteiden välillä. Noin 10, 12, 15 perhekuntaa, joista viisi asuu puutuvissa; näissä on kussakin erityinen koppi oli karsina kattiloita sekä juomavettä varten. [Tästä eteenpäin nähtävästi Kuolassa kirjoitettu, ehkä eri kerroilla.] Tämän erottaa hirsi lattiasta, jona on hirsipalkkeja, mutta karsinassa ei ole lattiaa, 2, 3, 4 ikkunaa, matalat penkit, niin että selkä kärsii pahanpäiväisesti, kun niillä istuu. — Yöllä tuli sana, että kuvernööri aikoi tulla Kuolaan, minkä vuoksi Kildinin porot oli lähetettävä vastaan Kiitsaan. Toisilla vietiin kuolalaisten väkeä ja kalanpyydyksiä merelle, kun Kuolanlahti, mikä harvoin tapahtuu, maaliskuun keskivaiheilla sai päähänsä jäätyä. — Ainoastaan lapsia jätettiin kotia, minkä vuoksi palasimme. Parista kolmesta kalasta meiltä vaadittiin maksua rupla, ja kuitenkin meidän leivästä jäi heille vähän tähteitä. Ensin meidän oli vaikea saada yömajaa, mikä osaksi johtui siitä, että paljo kuolalaisia kalastajia oli majoittaunut mökkeihin. — Matka Kuolasta tapahtui siten, että joki jäi vasemmalle. — Oli silloin jo pimeä tuntureilla, kun poroni, joka kulki takimaisena, läksi toiseen suuntaan kulkemaan. Vasta hyvän ajan päästä huomasin sen. Suurta hätää minulla ei ollut, sillä yö ei ollut kylmä, ja joka tapauksessa minun olisi pitänyt osata joelle. Kuitenkin huusin, ja toiset, jotka olivat kuulleet huutoni, olivat pysähtyneet. He sanoivat vastanneensakkin, mutta vastatuulelta en ollut kuullut mitään, vaan luulin olevani yksikseni hylättynä, ehkäpä koko yöksi, sillä vaikka he olisivatkin alkaneet minua etsiä, ei jälkiä olisi näkynyt tuntureilla, missä mättäät ja muut paikat olivat paljaat ja missä muissa paikoin oli kova hanki. Päälle päätteeksi satoi lunta. — Jos tämä olisi sattunut esim. Synjelin ja Kuolan välillä, niin hätäni kenties olisi ollut suurempi, mutta nyt nousin ylös pulkasta, käänsin poron ja koetin, pitäen sen turpaa maata vasten, johtaa sitä takaisin siihen paikkaan, mistä se oli poikennut pois — niin hyvin kuin tämä pimeässä ja kovalla tunturilla saattoi tapahtua. Viimein se onnistuikin, ja saatuani poron oikealle tielle, pääsin helposti toisten luo. Nämä olivat odottaneet ja huudoilla ilmaisseet, missä olivat, vaikka siitä en mitään tietänyt, kun en ollut kuullut huutoa.

Kaikki kildinalaiset, paitsi lapset, puhuvat venättäkin ja kuolalaisten vakuutuksien mukaan muutamat niin hyvin, ettei heitä voi erottaa synnynnäisistä venäläisistä, — mikä ei ole kummallista, kun näitä pitkin talvea melkein joka päivä tapaa Kuolassa. — Muuan henkilö, joka oli oleskellut syrjäänien parissa, sanoi näiden ulkoapäin olevan suuresti lappalaisten näköisiä, mutta että samojeedit ulkomuodoltaan muistuttavat inkeriläisiä talonpoikia, — muita suomalaisia hän ei ollut nähnyt. — Inarin murre tuntuu kaikista muista olevan omintakeisinta, kun näet ne Venäjän lappalaismurteet, joita tähän asti olemme kuulleet, lähentelevät norjalaista murretta ja Utsjoen lappia. — Sen verta on varmaa, että jos olisi — — — [Jäänyt kesken.]

Tinaamattomat kupari- jopa rautakattilatkin.

Lakkiaan lappalainen usein pitää riippumassa niskassa, pakkasellakin.

Syngelistä oli muuan vaimokin liittynyt matkaseurueeseen vieden lasta Kuolaan ristittäväksi. Ilman mitään "pidätysporoa" hän lapsi sylissä ajoi jyrkimmistäkin mäistä sangen hyvin alas.

Kamala kortteeri Kuolassa. Meillä on kaksi kamaria, joista toista lämmitetään. Kaksi poikanulikkaa juoksentelee alinomaa sisällä hypistellen kaikkea, mitä käsiinsä saavat; heidän äitinsä puhuu ja huutaa niin, että korvia todella pakottaa. Viidestä naulasta kahvia lienemme juoneet viisitoista kertaa, eikä toista ole Kuolassa ostettavissa, niin että nyt olemme vallan ilman. — Talonväen tavaroita on sangen paljo meidän huoneessa, jota sen tähden alati käytetään varastohuoneena. — Joka päivä täytyy heidän kanssaan riidellä pellin sulkemisesta, ja kuitenkin he sen sulkevat niin että saa häkää. Kylminä aikoina saa aamuisin kauan aikaa kärsiä vilua, sillä joskus ei tehdä valkeata ennen kello 10:tä tai 11:ta. Samoin harvoin saa teetä kello 8, vaan se välistä lykkäytyy kello 11:en.

Kuola on pieni kaupunki vähän ylempänä Kuolan- ja Tuulomajokien yhtymäpaikkaa. Europan-Venäjän pohjoisin kaupunki? Nauriita kasvaa suuria, ja perunoita on muutamilla kananmunaa suurempia (ispravnikalla) — muuta vihantaa ei ole, heiniä vaan joen rannoilla. Lehmiä, lampaita, koiria, joilla kuljetetaan vettä ja halkoja — usein suuret kuormat, mutta mies auttaa mäissä. — Ylt'ympäri vuoria, korkeita. — Vallassäädyn seurapiiri: tohtori, gorodnitshij, sudja, ispravnikka, sosjedateli (2), utshiteli, podporytshik [aliluutnantti], tamozhnik, strjäptshij [viskaali], ljesnik [metsäherra], kaznatshej, postinjohtaja. — Ensin, ankara tarkastus, mutta ei ollut muuta vaarallista tavaraa kuin aljettu sikarilaatikko. Sen vähäisen määrän väkevää, joka meillä vielä oli jäljellä viimeisellä kyytivalillä, annoimme nim. lappalaisten juoda — tai oikeammin, he piilottivat sen lumeen, sillä näyttivät pelänneen, että oli kielletty vatsassaankin viemästä viinaa Kuolaan. — Joka päivä kekkerit, aina seuraavana aamuna päänsärkyä. — Pelataan. — Päivälliset kello 3. Kalapiiraita 3-4 eri lajia. Lihaa, liemiruokia. Leivoksia. Pari tuntia pöydän ääressä. — Sitten sauna 3;sta kopeekasta. — Kahvia. Teetä. Liköörejä ja nalifkoja sekä viinaa ynnä lihaa tai kalapiirakkaa pöydällä illaksi. — Pelinimitykset helpot oppia. Kuitenkin välistä erehdyin pahasti, kuten esim. kerran saneessani, että minulla oli ruutupeli, vaikka olikin patapeli, minulla kun näet oli vaan 7 pataa ja yksi huono ruutu pakassa. Vaikka erehdys oli niin ilmeinen, ei minun sallittu sitä korjata, vaan täytyi antaa kolmet sakot, jotka sitten kuitenkin supistettiin yhteen ainoaan. Tämän johdosta strjäptshij luuli, etten enää ollut lääkärikäynneillä hänen tyttärensä luona, kun muka olin siitä suuttunut. — Totia ei tarjottu useimmissa paikoin, luultavasti rommin puutteen vuoksi. Tupakankin puute on ilmeinen. — Tohtori osasi latinaa ja vähän saksaakin, gorodnitshij saksaa, utshitel hyvin vähän kumpaakin; sitäpaitsi muuan merikapteeni puhui norjaa ja lisäksi Ilja Romanovitsh. — Minkä vuoksi olemme täällä. — Monet ovat vaivanneet minua parannuskäynneillä. Toisten luona olen käynyt, toisten luona en.

Lotinapellossa, Vytegrassa, ja Bjelozersk'issa, 3-4 sataa henkeä kussakin puhuu tshuudin l. vepsänkieltä.

Joseph Boguslavl. Mesenin kihlakunnassa on syrjäänejä Olemskoin volostissa Vashka-joen varsilla kolmen sadan virstan päässä Mesenistä; Pytshkoin volostissa, 500 v.; Izhma-slobodassa tuhat (tai 900) v. Olemskoissa 150 sielua, Pytshkassa, 200-250, Izhmassa, 1000-2000. Vashka-joki laskee Meseniin. — Izhma on Tsiljmassa (kylmä). [Tarkoittanee nimen mahdollista johtumista suomalaisesta sanasta kylmä] — Kaikki lähellä Vologdan rajaa. —

* * * * *

Inarissa muutin pappilasta viikoksi erääseen lappalaismökkiin 3/4. Forster oli mukanani ja viimeisinä päivinä Schröderkin, niin että meillä oli jotenkin ahdasta, varsinkin kun, paitsi meitä ja itse talonväkeä, joita oli kokonaista viisi täysikasvuista henkilöä, lampaitakin siihen oli majoitettu. Talvityö on lappalaisilla sangen helppoa. Miesten työ näyttää pääasiallisesti olevan siinä, että ostavat poroja, keittävät ruokaa ja välistä menevät kappaleen matkaa metsään poroja siirtämään. Naiset kehräävät, kutovat, valmistavat nahkoja, ompelevat ja kuljettavat puita metsästä, sekä menevät poroja siirtämään, milloin miehet eivät sitä viitsi tehdä. — Pari kertaa syötiin, ensimäinen kerta kello 9 tai 10, toinen kerta illalla; tämä on pääateria. Lihaa ja kalaa sekä lientä, tehtyä ryyneistä, jauhoista tai petäjän sisäkuoresta.

Inarin lapin äänteet ovat vaikeita. Forsterin kieli taipui keskustelussa paremmin kuin minun, esim. lausuessaan sanaa akshu, jolloin saksalainen sch-äänne näyttää olevan hänellä apuna, samoin sanassa kuuhoeil, laitos, johon kehruukset ripustetaan värttinällä kehrättäessä. Vaikeimpia äänteitä on d, joka kuitenkin Inarissakin tuntuu yksinkertaistuvan t:ksi, esim. infinitiivin lopussa. — Inarin pappilassa meillä oli katekeetta Utsjoelta, mutta minä en olisi tahtonut olla hänen sijassaan, sillä me ahdistimme häntä kysymyksillämme vuorotellen, että hän välistä luuli tulevansa vallan päästään pyörälle. Ääntämisen oppimista varten luin ensin hänen kanssaan koko Piplian-historian ja aloitin sitten Renv[allin] sanakirjaa, saadakseni siinä oleville suomalaisille sanoille lappalaiset vastineet, mutta en ehtinyt siinä kahta kirjainta kauemmaksi päästä. Mutta Aulivuolen [nimi kirjoitettu kahdella tavalla] äijällä ja muilla sain, paitsi kieliopillisia seikkoja, Mat[euksen] 5, 6 ja 7 luvun Inarin murteelle käännetyiksi, sitäpaitsi joukon suomalaisia sananlaskuja ja muita puhetapoja. Ukko Haulivuoli [nimi kirjoitettu kahdella tavalla] tottui lopulla melkoisesti taivuttamaan lappalaisia verbejä ja nomineja, mutta piti sitä jotenkin rasittavana.

42.

Akademikko Sjögrenille.

Kuola, 23 p:nä maaliskuuta 1842. Kuola, 4 p:nä huhtikuuta 1842.

Arvoisa Herra Kolleegineuvos!

Matkastamme Inariin ja Stockflethin luo Norjaan lienee maist. Castrén kirjoittanut, mitä siitä voisi olla sanottavaa. Inarissa viivyimme vielä pari viikkoa sen jälkeen kun hän kirjoitti kirjeensä Teille, Sieltä matkustimme Paatsjoen ja Sönnikylän (Syngel) kautta Kuolaan, missä nyt muutaman viikon olemme oleskelleet opiskellen venättä, jota taitamatta Venäjän-Lapissa ei ole helppo tulla toimeen. Käväisimme täältä lähimmässä lappalaiskylässä, Kildinissa, mutta emme siellä viipyneet kauan, kun sikäläiset lappalaiset tuntuvat olevan läheisen Kuolan hemmoittelemia, ja sitä paitsi vakuuttivat puhuvansa vallan samaa murretta mitä puhutaan Maaselässä (Imandran pohjoispäässä), minne nyt parin päivän kuluttua olemme aikoneet matkustaa. Syngelin ja Kildinin lappalaisten yhtäpitävien tiedonantojen mukaan Muotkan, Petsamon, Paatsjoen, Näytämön, Syngelin ja Notoseron lappalaiset puhuvat samaa murretta, huomaamatta itse mitään erilaisuutta, mutta toista yhteistä murretta puhuvat Kildinin, Voronesjkin, Lävoserskin, Semiostrofskin ja Maaselän pogostain lappalaiset. Jokostrofskin ja Akkalon eli Babinskin kielestä en tähän asti ole saanut muuta tietoa kuin että se eroaa Maaselän ja Kildinin kielestä; luultavasti se liittyy edelliseen murteeseen. Vielä vähemmän tiedän Turjan lappalaisten kielestä; liekköhän Venäjän lapin kolmas murre vai liittyneekö jompaankumpaan edellisistä. Mitä lapin murteisiin tulee, olon tätä nykyä saanut sen vakaumuksen, etteivät ne eroa toisistaan niin suuresti kuin Rask on kuvitellut. Jos olisi oikein perehtynyt johonkin murteeseen, voisi lyhyessä ajassa oppia toisen murteen omituisuudet ja sangen helposti tulla toimeen. Mitä olimme oppineet Norjan lappia, sillä saatoimme sekä Kildinissa että Syngelissä helpommissa asioissa tulla toimeen, ja meidän olisi ollut kahta helpompi, jos olisimme olleet oikein perehtyneet Norjan lappiin. Tuiki tärkeätä olisi suomalaisen kieliryhmän tutkimiselle se, että saataisiin Venäjän lapin murteet tarkoin tutkituiksi. Mutta siihen vaadittaisiin monivuotista työtä suomalaiseltakin, joka äidinkielensä vuoksi paremmin sopisi sellaisen tutkimuksen suorittamiseen kuin kukaan muu. Inarinkin murre vaatisi sellaista tutkiskelua, jos yleistä lapin kielioppia ja yleistä lapin sanakirjaa vastedes toivotaan aikaansaatavan.

Täältä matkustamme nyt Maaselkään, viivymme siellä jonkun viikon ja samoin Jokostrovissa tai myöskin Babinskassa. Sen jälkeen olemme aikoneet viimeisellä kelillä lähteä Oniegaan tapaamaan arkimandritta Venjaminia ja tutustumaan hänen samojeedilaisiin teoksiinsa.

Jos suinkin käy päinsä, pyydän nöyrimmästi Teitä Oniegaan lähettämään minulle jonkun kunnollisen venäläisen sanakirjan, mieluimmin sellaisen, missä johdannaiset ja yhdyssanat ovat mainittuina perussanojen ohella ja sanojen korko on merkittynä. En sentään haluaisi ranskalaisella, vaan saksalaisella tai latinaisella käännöksellä tai ainoastaan venäläisillä selityksillä varustettua. Sitä paitsi pyytäisin saada hyvän venäjän kieliopin ja jonkun kokoelman venäläisiä kansanlauluja. Pyytäisin vielä lisäksi, että Te suostuisitte vastaiseksi suorittamaan niistä maksun, sillä en edeltä voi tietää hintaa.

Täydellä kunnioituksella on minun kunnia edelleen olla

Teidän nöyrin palvelijanne Elias Lönnrot.

Jos Mateuksen evankeliumin syrjääniläinen käännös on saatavissa, pyydän sitäkin lähettämään Oniegaan. Karjalaista käännöstä, josta Gottlund Otavan II:ssa osassa antaa näytteitä, ei enää liene kirjakaupassa saatavissa.

Lnr.

43.

[Päiväkirjasta.]

Kuola, 5 p:nä huhtikuuta [1842].

Tänään tuli tuo karjalainen eukko ja kysyi, emmekö aikoneet ennen lähtöämme pitää Kuolan yleisölle vastakemuja; sanoi kuulleensa Kuolan herrain ihmetelleen, ettemme me olleet heitä koskaan kekkereihin pyytäneet, ja lisäsi, että emäntämme kyllä pitäisi huolta kestityksestä. Selitin ettemme aikoneet sitä tehdä, mutta että Kuolan herrat, jos halusivat, voivat saada vastakestityksensä Suomessa. Muuten luulen että koko kekkeri-tuuma oli enemmän emäntämme omaa keksintöä; toivoi näet siten saavansa tilaisuuden nylkeä meiltä lisämaksua, mihin hän koko täällä-olomme aikana oli osottanut suurta taipumusta. Vaatteidemme pesusta hän meiltä kiskoi yli varsinaisen maksun lähes 2 ruplaa, milloin milläkin nimellä, muka korjauspalkkiona, nappien ja nauhojen ompelemisesta sekä niiden ostamisesta. Kun vaatteet meille pestyinä tuotiin, ei voinut nähdä muuta kuin että neljä huonoa kilpikonnankuori-nappia oli ommeltu niihin, mutta sitä vastoin oli useita nauhoja revitty pois pesossa tai tahallaan jäljestäpäin. — Asuessani vuonna 1837 Filip Petrovitshin luona, vaihdoin emännän pyynnöstä hänen kanssaan saksia. Ne sakset, jotka häneltä sain, olivat kuitenkin luultavasti paremmat, sillä olen yhä sen jälkeen matkoilla käyttänyt niitä paperi- ja muunlaisina saksina, piipunperkaimena, tulipihteinä ja kynsiatuloina, eivätkä ne vieläkään ole kelvottomiksi käyneet. Sen vuoksi eräänä päivänä, kun sama emäntä oli meillä, näytin hänelle hänen entistä työkapinettaan ja kysyin, tunsiko hän sen. Hän ihmetteli, että minulla vielä oli tallessa samat sakset. Ja kun oletin, että hänen minulta saamansa sakset jo olivat pilalle kuluneet — sillä olin v. 1836 Kuusamon joulumarkkinoilla ne ostanut, joten ne eivät voineet olla parasta lajia — lahjoitin hänelle uuden uutukaiset, viime talvena Karasjoella ostamani sakset. Nykyinen emäntämme oli saapuvilla ja hänelle tuli hirveä hätä siitä, etten ollut hänelle tai hänen tyttärelleen mitään lahjoittanut. Selitin, että ensi kerralla, kun tulen Kuolaan, saatoin sen tehdä. — Eräänä päivänä minulle muuan kauppias lähetti palan kanverttia, jotta siitä olisin tehnyt, kuten tavallisesti pyydettiin, voidetta hänen vaimonsa luuvalon vaivaamalle jalalle. — Kun emäntämme näki tuon palan, hän pyysi minua antamaan siitä hänelle palasen ja rupesi hyvin itsepäiseksi, kun kieltäydyin. Kun sanoin, että se olisi varkautta ja suuri synti, hän ei ollenkaan tahtonut sitä ymmärtää — varma selitys siihen, minne meidän kahvimme oli joutunut.

44.

Tohtori Rabbelle.

Kemi, 2/14 toukokuuta, 1842.

Rakas veli!

Kiitos tervetulleesta kirjeestäsi, jonka Kuolaan saavuttuani sain, ja joka on ainoa, minkä Suomesta olen saanut aina sen jälkeen kuin sieltä viime syksynä läksin, jos jätän lukuunottamatta muutamat t:ri Ehrströmiltä ja varatuomari Cajanukselta Inariin tulleet terveiset. Kirjeesi oli päivätty 26 p:nä tammikuuta, ja aina siitä perin en ole mitään saanut tietää Helsingistä tai Kajaanista, Luultavasti olisimme Kuolaan saaneet tietoja, mutta kun eräs Sjögrenin kirje neuvoi meitä lähtemään arkimandritta Venjaminin luo Oniegaan samojeedin-opintojamme varten, tulimme ennen aikojamme lähteneiksi Kuolasta — kirjeiden puolesta ennen, ei suinkaan muun. — Lähtiessämme annoimme Kuolan postinhoitajalle toimeksi lähettää kaikki meille saapuvat kirjeet Oniegaan. mutta kelirikon ja muun vuoksi emme itse ole tulleet kauemmaksi kuin Kemiin. Mielikarvaudella olemme täällä katselleet kutakin tämän kautta matkustavaa postia, jossa hyvin on voinut olla meille kirjeitä, mutta josta emme kuitenkaan niitä ole saaneet, emme edes vilahdukselta nähneet. Sitäpaitsi olemme täällä kuulleet, että arkimandritta Venjamin nykyään oleskelee Arkangelissa, jonne siis muutaman päivän kuluttua täältä meritse lähdemme. Emmekä siis edes Oniegasta voi saada kirjeitämme postista, ellemme saa niitä Arkangeliin. Arkangelissa tulemme viipymään niin kauan, että sinne voimme saada kirjeen Helsingistä vastaukseksi tänä päivänä kirjoittamaamme kirjeeseen. Pyydän siis että muistaisit minua muutamilla riveillä ja sitäpaitsi kirjeeseen sulkisit 2-3 sataa ruplaa pankkiseteleitä, jotka matkan jatkamista varten lienevät tarpeen. Jos Suomen lehdissä on joitakin mieltäkiinnittäviä, Suomea, sanomalehtikiistoja y.m. koskevia kirjoituksia, niin voisit sulkea kirjekuoreen sellaisia numeroita, jos niitä erityisesti on saatavissa; niiden painosta lisääntyneet postikulut eivät kuitenkaan merkitse mitään verrattuina meidän ikäväämme saada kaikenlaisia tietoja kotimaasta. Liitän tähän "Suomi"-kirjaa varten kirjoituksen Bidrag till Finsha Språkets Grammatik[Lisiä suomen kielioppiin]; toisesta pitkähköstä kirjoituksesta: Resan ifrän Kola tili Kom [Matka Kuolasta Kemiin (= n:o 45 tässä osassa)] voit itse valita, mitä katsot mainittuun aikakauskirjaan sopivan. Ellei siitä sovi ottaa mitään, niin kaiketi Arkangelista lähetän jotakin muuta, ja mainitun matkakertomuksen voit siinä tapauksessa pitää omana varanasi. — Castrén on jotakin samantapaista kirjoitellessaan tullut kipeäksi. Ainakin hänellä on peräpukamia, ehkäpä sitäpaitsi hieman keripukin tapaistakin, sillä hän ei viiteen vuorokauteen ole syönyt juuri mitään; on kuitenkin välistä jalkeilla ja näyttää haluavan happamia ruokia. Minulla on kuitenkin hyvä syy toivoa, että tämä pahoinvointi pian on menevä ohi. Oma terveyteni on, Jumalan kiitos, ollut sangen hyvä koko ajan. Ilmoita minulle niinikään Arkangeliin, kuinka pitkälle Venäjän Historian painatus on edistynyt; olenhan velkapää toimittamaan sen Mehiläisen tilaajille. Tiedät, missä sisareni siellä Helsingissä elää; anna hänelle siis jotakin kannatusta minun laskuuni, hän lienee kyllä sen tarpeessa, kunnes lapset tulevat hieman vanhemmiksi. Postitunti kieltää minua jatkamasta tätä kirjettä muulla kuin pyytämällä sanomaan paljon terveisiä asianomaisille.

Tuus Elias Lönnrot.

Arkangelista aikoinani ilmoitan Sinulle, minne sieltä käännymme.

45.

Kuolasta Kemiin,

Matkakirje.

["Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning", v. 1854, n:o 2. Käsikirjoituksena Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa.]

Kemi, 4 p:nä toukokuuta 1842.

Oltuamme aamupäivällä viidellä tai kuudella asianmukaisella jäähyväiskäynnillä, sen jälkeen syötyämme päivällistä ispravnikka Ivan Wasiljevitsh Latysheffillä, maksettuamme emännälle ja pantuamme matkalaukkuihin jäljellä olevat tavaramme, olimme noin 6:n aikaan iltapuolella huhtikuun 7:ntenä päivänä valmiit matkalle lähtemään. Useat tuttavistamme olivat luonamme viimeiseen jäähyväishetkeen asti ja muutamat saattoivat meitä vielä päälle päätteeksi pari virstaa Kuolajokea pitkin. Myöhään illalla, kun väki jo oli pannut maata, saavuimme perille ensimäiseen kievaripaikkaan, Kiitsaan (lapin kielellä: Tjetjam), minne Kuolasta lasketaan matkaa 30 virstaa. Mitä ankarimmasta pakkasesta huolimatta oli joukko ihmisiä sijoittaunut mäelle, ja kaikki näyttivät raskaasti nukkuvan, sillä ei yksikään pää liikahtanut meidän saapuessamme. Sisällä tuvassa makasi toisia lattialla ja penkeillä, niin tiheästi yhteensullottuina kuin suinkin. Oli koko työ ponnistellessa perille siihen kohtaan penkkiä, johon isäntä meitä varten raivasi tilaa. Seuraavana aamuna jatkoimme matkaa ja saavuimme vasta 22 virstaa kuljettuamme Voronjerutshefskaja (lapiksi Angisvaar) nimiseen kievaripaikkaan, ja sitten samoin 22:n virstan pituisen matkan jälkeen Maaselän kylään (lap. Maase siit). Tänne olimme aikoneet jäädä pitemmäksi aikaa lähemmin tutustuaksemme siihen Venäjän lapin murteeseen, jota täkäläinen rahvas puhuu, mutta kaksi seikkaa estikin meitä toteuttamasta aijettamme. Ensiksi kaikki tuvat olivat täpösen täynnä väkeä, joka matkusti merelle, niin että tässä hälinässä oli mahdotonta mitään tehdä, ja toiseksi oli paljoa vaikeampaa täällä tulla puheessa toimeen lappalaisten kanssa kuin olimme aavistaneet. Tämän lisäksi ilma äkkiä muuttui kovasta pakkasesta hyvin suojaksi, niin että päälle päätteeksi aloimme pelätä kelirikkoa, varsinkin kun sitä ennen olimme aikoneet päästä perille Oniegan kaupunkiin, minne meillä vielä oli matkaa noin 700 virstaa. Sen tähden emme Maaselässä viipyneet kauempaa kuin kolme vuorokautta. Ne huomiot, jotka tällä ajalla saatoimme tehdä täkäläisestä lapin murteesta, supistuivat, yhdessä Kildinissä aikaisemmin tekemiemme sekä niiden kanssa, jotka meillä seuraavissa kievaripaikoissa oli tilaisuus tehdä, yksityisiin sanoihin. Erityisten sananmuotojen selvillesaaminen ei ollenkaan ottanut meille onnistuakseen. Kerran tahdoin saada selville, miten verbiä lokkat, lukea, heillä taivutetaan, ja pyysin erästä lappalaista aluksi sanomaan, miten lapiksi sanotaan ja tshitaju, ty tshitaesh, on tshitaet (luon, luet, lukee). Tähän hän vastasi: "ty vedj tshitaesh, a ja ne umeju tshitatj". s.o. sinä kyllä luet, mutta minä en osaa lukea. Siihen asia raukesi, kun en saanut häntä ymmärtämään, ettei kysymykseni koskenut itse asiaa, vaan ilmaisutapaa. Jotenkin samoin onnistuivat muut kysymykset, elleivät kohdistuneet yksityisiin sanoihin, sellaisiin kuin esim. yö, inn; uni, najer; aamu, idtalis; keskipäivä, käskpäiv; ilta, etjeldis; tänään, tabbi; huomenna, jieda; ylihuomenna, jieda päiv tuokken; eilen, ijahta; viikko, nättel; kuu, man: vuosi, eätjs; kevät, gidh: kesä, kies; syksy, tjehts; talvi, talv; sataa vettä, aabr; sataa rakeita, tjuormast; sunnuntai, paspäiv; maanantai, vuos-ark; tiistai, maijeb-ark; keskiviikko, sääred; torstai, njieljis päiv; perjantai, päätnits; lauantai, suoevet; joulu, rostopäiv; valkea, vielg; musta, tjaapped; punainen, ruoepsed; sininen, sini; puu, murr; leppä, lääp; lehti, lost; petäjä, piets; kuusi, kuus; haapa, suop; ruoho, raas; lintu, loind: rauta, ruuvd; nauha, lent; lihava, buoeides; vaatekappale, parv; vyö, av; lumi, muot; joki, jok; veri, var; osa, uos; ilo, ramuodi; sisar, vuorbben; poika, alg: halko, alg; olka, vuelg; vatsa tjuovje; henki, vuoign; ääni, jiena: sana, saane; hius, vuupt; peukalo, pielk; haka, kaib; polvi, pulv; häntä, seib; sauva, sab; härkä, ijerg; heinä, suoin: paikka, sija, saje; käsivarsi, saaji; lattia, laatti; seinä, sein; hiili, ivl; ongenkoukku, vunk: merenlahti, vuono, vuon; mäki (vuori), tierm; kivi, gädjke; huttu, hutt; helppo (lieveä), vuogas; jousi, juks; sateenkaari, termas-juks; minne menet, koos mennedh; kotia, kuodan vaarran; lähden teidän kanssanne, mun vuolgam tii guim; minulla on paljo tekemistä, muust le jennoi tuojii; milloinka hän palaa, kos sun puonjat: en voi (tiedä) sanoa sitä teille, jim diedh tiijin tsäälkhid ton tiet: on kylmä ulkona, tjuodkis le olgkon; en sitä usko, jim mun juord. — Aikaisemmin suomi ja Stockflethin teokset olivat olleet meillä apuna lapin-opinnoissamme, mutta täällä Venäjän lappalaisten parissa ei kumpikaan meitä auttanut. Venättä puhuivat sujuvasti sekä miehet että naiset, mutta kun taitomme tavallisessa puhekielessä ei yksinään riittänyt, täytyi meidän tietysti ottaa kirjakieli avuksi. Tätä tarkoitusta varten olin kopioinut Mateuksen 5:nnen, 6:nnen ja 7:nnen luvun venäjänkielisen käännöksen ja luulin erityisettä vaikeudetta saavani ne värsyn värsyltä käännetyiksi Venäjän lapiksi, samoin kuin Inarissa ilman suurta vaikeutta olin saanut samat Raamatun luvut Inarin murteelle käännetyiksi. Mutta joka kerta kuin ryhdyin tähän työhön, tuntui minusta kuin lappalainen ei olisi ymmärtänyt sanaakaan siitä, mitä luin, ja seuraus oli se, ettei ainoakaan värsy tullut käännetyksi. Inarissa tapaa sangen monta henkilöä, jotka osaavat Uuden Testamentin suureksi osaksi ulkoa, nimittäin suomeksi, ja minkä osaavat ja sisällykseltään ymmärtävät, sen saattavat sitten sanoa lapin kielellä, mutta Venäjän lappalaisille näyttää sekä koko Uusi Testamentti, että joka sen yksityinen lause olevan terra incognita [= outoa alaa]. — Kuitenkaan ei olisi perin vaikeata tutkia Venäjän lapin murteita, mutta se veisi vuosia eikä vaan muutamia viikkoja tai muutamia kuukausia ja vaatisi sitä paitsi Norjan lapin ja Inarin murteen täydellistä tuntemista. Jos äidinkielenään osaisi jommankumman näistä murteista, en epäile, että vähässä ajassa voisi oppia ymmärtämään Venäjän lappalaisia, jopa heidän äidinkielelläänkin heidän kanssaan puhelemaan. Taitomme mainituissa murteissa ei ollut varsin suuri, käsitti sitä paitsi enemmän kieliopillisia muotoja kuin sanavarastoa, ja kuitenkin monesta seikasta suoriuduimme lapin kieltä käyttämällä, minkä vuoksi kyytimiehet, saavuttuamme johonkin uuteen paikkaan, tavallisesti riensivät kertomaan väelle, että me puhuimme lappia. Professori Raskin kootuissa tutkimuksissa (Samlede Afhandlinger, julaistut tekijän kuoltua), 2 osassa, siv. 336, esiintyy seuraava lausunto Norjan ja Ruotsin lappalaisista murteista: "Alussa, jopa Kalmarin liiton raukeamiseen asti, oli Lapin kansa ja kieli yhtenä, lukuunottamatta sitä erilaisuutta, joka on välttämätön seuraus eri elintavoista ja toisistaan etäällä olevien seutujen murteista. Mutta sittenkuin kansa ja maa jaettiin, otettiin toisistaan etäisimmät murteet kirjakieleksi, nimittäin pohjoisin Norjan ja eteläisin Ruotsin murteista, ja kumpaakin merkittiin mitä erilaisimmalla oikeinkirjoituksella. Tämän lisäksi sekaantui näihin erilaisia lisäaineksia toisella puolen norjasta ja tanskasta, toisella puolen ruotsista; tämän ohella on myöskin mahdollista, että suomalaiset, jotka asuvat Norrlanniu maakunnassa Ruotsissa, niihin aikoihin jolloin näille seuduille tuli norjalaista ja ruotsalaista väestöä, saattoivat jossakin määrin yhtyä ja sulautua eteläisimpiin lappalaisiin ja vaikuttaa siten näiden kieleen. Kaikki tämä on siihen määrään erottanut toisistaan Norjan ja Ruotsin lapin, että ne nyt näyttävät kokonaan eri kieliltä, niin että saattaa tulla iloiseksi, kun keksii jonkun sanan, joka vielä kummassakin on vallan samanlainen." Tämä on Raskin lausunto, mutta sellainen ei kuitenkaan ole oikea asian laita. Huolimatta kaikesta naapurikielten, kirjoitustavan y.m. erilaisesta vaikutuksesta ei kuitenkaan edes hirjahieli Norjan ja Ruotsin lappalaisilla ole niin erilaista, ettei suurin osa sanoja olisi yhteisiä, minkä vuoksi se, joka osaa toista, muutaman päivän harjoituksen avulla voi tutustua toiseenkin. Katsokaa lintuja ilmassa j.n.e. Mat. VI: 26 kuuluu Ruotsin lappalaisessa Uuden Testamentin käännöksessä: Kätjet almen låddit, äh sije saje, ähken pajas tjuoppa, ähken tjågge laloi sis; dauk tijen almen Aitje piäbma sijeh. Epet kus tije le väkk puorebeh sijest (sanasta sanaan uotsiksi: ser himlens foglar, icke de så, icke — de — heller upp skära, icke — de — heller samla ladornas till — inre: dock eder himlens Fader föder dem; icke i månne ären mycket bättre framför dem). [Katsokaa taivaan (oik. taivaalla) lintuja, eivät he kylvä, eivätkä ylös-leikkaa eivätkä kokoa latoihin; ja kuitenkin taivaallinen (oik. taivaassa-) isänne ruokkii heidät. Ettekös te ole paljoa (oik. väki-) paremmat heitä?] Jos pysyttää Ruotsin lapin oikeinkirjoituksen, niin tämä paikka kuuluu Stockflethin käännöksessä: Kättjat alme låddit, kilvijägjek sü äi läk, äige lagjijägjek, äige aitidi tjäkkijägjek, ja almalalasj attjadek siin piebma: äppetgo tii sagga ämbo läk ko tak; sanasta sanaan; katsokaa taivaan lintuja, kylväjiä ne eivät ole, eivätkä niittäjiä, eivätkä aittoihin-kokoojia, ja taivaallinen isänne niitä ruokkii; etteköhän te paljoa enempi ole kuin nämä. Jos tahtoisi lähentää näitä käännöksiä toisiinsa, niin voisi Ruotsin lapin käännöksessä sanat; äh sije saje, ähken pajas tjuoppa, ähken tjågge ladoi sis j.n.e. varsin hyvin vaihtaa sanoihin: sajejeh sije äh le, ähken pajas tjuoppejeh, ähken aititi tjäggejeh, ja almelats attjete sijeb piäbma; epetkus tije sagga äneb le ko tah: tai voisi Norjan lapin kohta kuulua myöskin näin: kättjat…, äi sii kilve, äige pajas tjuoppa, äige tjoakke aitidi j.n.e. Jotta selvemmin pistäisi silmään, kuinka paljo eroavaisuutta vielä jäisi mainituiden murteiden välille esimerkkikohtamme käännökseen, tahdomme asettaa esimerkeiksi otetut kohdat sanan sanalta toistensa alle ja tähän liittää saman Raamatun-lauseen käännettynä kolmannelle lapin päämurteelle, nimittäin sille, jota Inarin lappalaiset puhuvat:

Norjan lapiksi: Kätjat alme låddit, äi sii kilve, Ruotsin lapiksi: Kätjet almen låddit, äh sije saje, Inarin lapiksi: Käättjedh aalme ludtiit, eä siiji kaalve N. äige pajas tjuoppa, äige tjoakke aitidi, ja R. ähken pajas tjuoppa, ähken tjågge aititi, ja I. eäge niitä, eäge nu'roh viist'an, ja N. almalasj attjadek siin piebma; äppetgo tii sagga R. almelats attjete sijeb piäbma;, epetkus tije sagga I. aalmaladsj eättjet sii piäbma; äppeduv tiiji tjuovtii N. ämbo läk, ko sii. R. äneb le, ko sije. I. äänab lääh, kuo siiji.

En epäile, ettei ainakin tämän kohdan käännöstä saataisi yhdeksi ainoaksi, jota kaikki näitä murteita puhuvat ymmärtäisivät. Kirjassaan "Beskrifning af de tili Sveriges krona lydande Lappmarker" [Kuvaus Ruotsin kruunun alle kuuluvista Lapin alueista] Högström mainitsee lapin murteista (siv. 66) seuraavaa: "Ei juuri voi kieltää, — näin hän kirjoittaa, — että tekee senkin kokemuksen, että eri murteissa on eri nimet samalla käsitteellä, ja joskus eri käsite samalla nimellä; mutta olenpa myöskin pannut merkille, että niitä sanoja, joiden sekä tulkit että kieleen perehtyneet pappismiehet ovat vakuuttaneet sen tai sen Lapin maakunnan murteesta puuttuvan, itse sittemmin olen saanut kuulla lappalaisen omasta suusta, vaikka hän tosin sitä ennen kysyessäni on sanonut, ettei sitä ymmärrä. Että ennen muinoin tässä suhteessa usein on petytty, saatan huomata Schefferuksesta, hän kun kertoo, että sanoja varra, jocki, seipig, nisu y.m. jotka esiintyvät Piitimen-Lapissa, Tornion-Lapissa vastaavat sanat tådar, virte, oure, kab j.n.e., vaikka sekä nämä että muut sanat kaikkialla tunnetaan ja ilmaisevat samoja seikkoja, joskin on vähän eroa. Sillä tuoddar merkitsee tunturia, mutta ware vuorta, orre oravaa, mutta seipig pitkähäntäistä eläintä (caudatus), kab, kawa eli acka aviovaimoa, mutta nisu naista j.n.e." Sivulla 69: "Muuten olen puolestani huomannut, että, vaikka Lapissa on eri murteita, ero ei kuitenkaan ole yhtä suuri kuin ruotsissa." Sivulla 70 hän lausuu samasta aineesta: "kuta enemmän olen perehtynyt kieleen, sitä vähemmäksi olen huomannut murteiden erotuksen, samoin ettei kukaan äänekkäämmin ja enempää ole valittanut niiden erilaisuutta ja niiden yhdistämistä estäviä vaikeuksia kuin ne, jotka kieleen ovat olleet vähimmin perehtyneitä." — "Ja kun muuten kaikissa niissä erimurteisissa lappalaisissa kirjoissa, jotka oikeinkirjoituksen puolesta kaikkein enimmin ovat eronneet toisistaan, en ole tavannut niin suurta erilaisuutta kuin muutamissa ruotsalaisissa kirjoissa, joita aika ajoin on julkaistu Ruotsin eri maakuntain murteilla, niin en epäile, että jotakin erityisesti omaksuttua murretta (pitäisi kai oikeastaan olla: entyisesti omaksuttua kirjakieltä) aikaa myöten kaikissa Lapin maakunnissa voitaisiin yhtä varmasti käyttää ja ymmärtää, kuin Pipliaa koko Ruotsissa, huolimatta siitä mitä muutamilla joko tietämättömyyden tai ajattelemattomuuden vuoksi lienee ollutkin tai ehkä on tätä vastaan muistuttamista. Ja vaikka myöntäisinkin, että rahvas jossakin Lapin maakunnassa niin hyvin saattaisi ymmärtää vierasta kieltä kuin omaa äidinkieltään, mitä en kuitenkaan kernaasti saata uskoa, niin tahdon kuitenkin puolustaa sitä kantaa, että heitä kuitenkin on enemmän totutettava lapin kieleen kristinopin oppimisessa ja kirjallisissa harjoituksissaan".

Tämän Högströmin lausunto tuntuu oikeastaan koskevan Ruotsin lapin murteita, joihin siihen aikaan kuitenkin luettiin Inarinkin ja Utsjoen murteet ja siis myöskin Norjan lappi, sillä Utsjoen kieli ei siitä eroa, ja Ruotsin-Lapin pohjoisosissakin kieli on vielä tänä päivänä sama kuin Norjan lappi ja Utsjoen murre. — Mutta sen voisi varsin hyvin ulotuttaa kaikkiin Ruotsissa, Norjassa ja Venäjällä esiintyviin lapin murteisiin. Sillä eivätpä edes Venäjän lapin murteet eroa toisista niin suuresti kuin tavallisesti on kuviteltu. Niillä seuduin, missä tähän asti olemme käyneet, on Venäjän lappalaisten kieli ollut sellaista, että olemme sitä ymmärtäneet helpommin kuin Inarin murretta. Turjan lappalaisen kielestä en tietysti kuitenkaan voi mitään varmasti sanoa, kun emme ole voineet käydä heidän luonaan. Nämä lappalaiset asuvat äärimäisinä idässä ja kaakossa sillä suurella niemimaalla, joka sijaiten Vienan- ja Jäämeren välillä on itään ja kaakkoon päin Kannanlahdesta, Imandrajärvestä ja Kuolasta. Heitä lasketaan olevan 5-6 sataa ja he jaetaan kolmeen yhteiskuntaan, jotka ovat: Jokonsk [Genetzillä: Jokonga, Sosnofka] pohjoisimpana Sveätoi Nossin kohdalla ja siitä etelään Lumhofsk ja Sosnofsk. Lännessä Sveätoi Nossista. aina Kuolaan asti asuu eri paikoissa Semiostrofskin lappalaisia, ja nämä jakautuvat niiden tiedonantojen mukaan, jotka Kuolassa olivat saatavissa, Kuroptafskin [Genetzillä: Kuroptjovsk, Voronensk], Kamenskin, varsinaiseen Scmiostrofskin, Lavoserskin [Lienee sama kuin: Lävosersk edellä. Genetzillä on Ljavozersk ja lisäksi toinen kyläkunta: Lovozero], Woroneskin ja Kildinin yhteiskuntiin. Länteenpäin Kuolasta elää lappalaisia Muotkassa, Petsamossa, Paatsjoessa, kuten myös Nuortijäyrin ja Syngelin lappalaiset, ja etelään Maaselän, Jokostrofskin ja Babinskin eli Akkalan lappalaiset. Useimmissa näistä yhteis- eli kyläkunnista on lappalaisia luvultaan satakunta tai toista sataa, mutta pienemmissä ainoastaan 40-50. Venäjän lappalaisten koko lukumäärä nousee noin 1700:an, joista ainoastaan ani harvat, Suomesta ja Norjasta muuttaneet, viettävät paimentolaiselämää. Toiset asuvat talvella noin kymmenen tai useamman perhekunnan suuruisissa kylissä, samassa paikassa, hirsistä rakennetuissa, penkeillä, lattioilla ja useilla pienillä lasi-ikkunoilla varustetuissa taloissa. Maaselässä heillä oli oikeat venäläispirtit kiukaineen ja savutorvineen sekä uunipatsaineen, josta seiniin kulki leveät orret. Sitä paitsi oli muutamia karjalaisia savupirttejäkin. Kildinissä näimme paitsi hirsitupia turpeistakin kyhättyjä; nämä olivat niin sanotun kodan muotoisia, tulisija keskellä ja sen yläpuolella katossa noin kahden kyynärän pituinen ja puolen kyynärän levyinen aukko. Kesäksi lappalaiset hylkäävät talvikylänsä ja muuttavat osa merenrannikolle, osa taas suurten jokien ja järvien rannoille, missä heillä on kesänviettopaikkansa. Useilla on sitä paitsi syyskalastusta varten erityiset paikat, missä viipyvät jouluun asti, jolloin palaavat talvikyliinsä. Muinaisten persialaisten kuninkaiden tavoin siis kalastaja-lappalainen viettää eri vuodenajat eri paikoilla.

Paitsi lappalaisia, jotka asuvat mainitulla suurella niemimaalla Kannanlahden, Vienan- ja Jäämeren välillä, siellä on vielä useita venäläisiäkin kyliä Kannanlahden ja Vienanmeren rannikkoa pitkin. Nämä ovat nimeltään Kannanlahdesta päin alkaen, ensin Porjeguba, sitten Umha, Kuusrjeka, Olenitsa, Salnitsa, Kaskarantsa, Varsuga, Kuusoma, Tjavanga, Tetrina, Tjapoma, Pälitsa ja viimeksi Ponoi. Kannanlahdesta luetaan 90 virstaa Porjegubaan, ja Pälitsan ja Ponoin väliä sanottiin olevan 180 virstaa, mutta muut kylät ovat enimmäkseen 20-30 virstan päässä toisistaan; koko rannikkoväliä Kannanlahdesta Ponoihin on noin 500 virstaa.

Niemimaan pohjoispuoleinen merenrannikko, aina Norjan rajalle saakka, on varsinaiselta nimeltään Murmannin rannikkoa, missä venäläiset, karjalaiset ja lappalaiset läpi kesän, alkaen huhtikuusta aina elokuun loppuun asti, simpukoissaan — joiksi nimittävät suuria, avoimia kalastajaveneitään — toistensa kilvassa koettavat tuottaa meren asujamille kuolemaa ja tuhoa. Karjalaiset ja lappalaiset ovat enimmäkseen palkkalaisina venäläisillä, jotka antavat heille alukset, kalanpyydykset ja muonaa. Ainoastaan ani harvat heistä kalastavat itsenäisinä pyydystäjinä. Palkkalaiset laskevat voittonsa sadaksi ruplaksi, jopa enemmäksikin, kesäkaudelta, sittenkun kaikki merelle tuloon ja sieltä paluuseen yhtyneet kulungit on luettu pois. Tätä summaa voisi pitää talonpojalle riittävänä kesän tuloiksi, mutta kun ottaa huomioon, että hänen peltojensa ja niittyjensä hoito sen kautta tulee laiminlyödyksi ja että hänen siis täytyy käyttää suurin osa sadasta ruplastaan ruuan ostamiseen talveksi, niin hänen voittonsa itse teossa muuttuu tappioksi. Mutta sellainenpa on tapa sekä venäläisellä että karjalaisella rahvaalla, ei yksistään Arkangelin, vaan myös suureksi osaksi Aunuksen kuvernementissa, että kaikenlaisten vähäpätöisten raha-ansioiden vuoksi uhrataan pysyvän talonpoikaisvarallisuuden varsinainen lähde — maanviljelys. Suomessa harjoitetaan maanviljelystä aina 69:nteen asteeseen, Inarin seurakunnassa, mutta itse meren rannikolla (Kannanlahden rannoilla) Arkangelin kuvernementissa maanviljelys ei ulotu 66:tta astetta pohjoisemmaksi; siellä näet, 15 virstaa Kieretistä pohjoiseen, tapaa Nilmijärven pienessä karjalaiskylässä viimeiset pellonviljelyksen merkit. Mutta varsinaisissa venäläisissä kylissä, jotka kaikki ovat meren rannikolla, ei maanviljelys ulotu edes niin pohjoiseen, vaan lakkaa toista astetta etelämpänä, Kemin kaupungin eteläpuolella. Ja kun näillä seuduilla vihdoin tapaa maanviljelystä — millaista se sitten on?

Sen sijaan että Suomen talonpoika paljoa pohjoisemmilla seuduilla ja, kuten kaiken todennäköisyyden mukaan luulisi, huonompaan maaperään kylvää 5-6 tynnyriä vuosittain, pidetään täällä tynnyrin kylvöä erinomaisena ja 3-4 lehmää suurena karjana, kun sitä varioin Suomessa 15-20 lehmää pidetään keskinkertaisena, Jos joku tahtoo tietää syyn tähän maanviljelyksen kurjaan tilaan — jopa kurjuuteen joka suhteessa — venäläisellä ja Karjalaisella rahvaalla mainituissa seuduissa, niin ottakoon sen itse parhaan taitonsa mukaan selville; tahdon puolestani mieluummin tuoda esiin ajatukseni siitä, miten Suomen talonpoika helpoimmiten voitaisiin saattaa samaan kurjuuden tilaan. Ensiksi: vieroita häntä pitämästä maata ja tilaansa yksityisenä omaisuutenaan; sen kautta maa ja maanviljelys pian on menettävä kaiken arvonsa hänen silmissään. Toiseksi: anna hänen, vaikkapa vaan vähäisestä maksusta, lunastamalla saada joka puu, jonka hän metsästä tarvitsee, mutta ennen kaikkea, sakota häntä, kuta useammin, sitä parempi, jos hän joskus tulisi luvatta kaataneeksi puun, tai maksata hänellä ainakin runsaat lahjukset siitä; sen kautta hänen rakennuksensa joutuvat rappiolle ja kaikin metsän tuottama voitto häneltä on menevä hukkaan. Kolmanneksi: vaadi häntä suorittamaan maksunsa puhtaalla rahalla ja lisäksi hänen perheensä henkiluvun eikä hänen omistamansa maan mukaan: täten hän saatetaan alati tavoittelemaan yksistään rahaa sieltä missä se vaan helpoimmiten ja pikimmiten on saatavissa. Neljänneksi: istuta häneen se vakaumus, että maito vuoden toisena puoliskona on turmiollinen ravintoaine; siten hän ei enää yhtä huolellisesti ole hoitava karjaansa, vaan on sen sijaan kalastava koko kesän, ja sanoohan sananlasku: Ei Jumala ole käskenyt kalanpyytäjän rikastua. Olisi helppoa tehdä näiden hyväntahtoisten neuvojen luku kaksinkertaiseksi, mutta kun jo annetuita pidettäneen liikanaisina, jätän kerrassaan kaikki maanviljelysmietteet ja siirrän lukijan murmannien pariin. Niiksi eli myöskin murmanskoiksi sanotaan väestöä, jota Kannanlahden ja Oniegan välillä, jopa tuonnempanakin olevista venäläisistä kylistä ja kaupungeista sekä Arkangelin ja osaksi Aunuksenkin kuvernementtien karjalaisista kylistä joka vuosi maaliskuun lopulla ja huhtikuun alussa tuhansittain tulvii jo mainitulle Jäämeren Murmannilaiselle rannikolle täyttäen matkustaessaan tien pitkillä, siellä täällä keskeytyvillä jonoilla. Tuohon jo alussa mainittuun Kiitsan väentungokseen olivat murmannit syynä; murmanneja olimme jo tavanneet Kuolassa, murmanneja tapasimme pitkin tietä ja kaikissa kievaripaikoissa Rasnovolokim asti! Ja kuitenkin nämä olivat vaan jälkijoukkoja, jotka myöhään olivat päässeet matkaan; useimmat olivat jo aikaisemmin saapuneet perille. Muutamat heistä kuljettivat myttyjänsä ahkioissa, joita keskinkertaisen isot koirat vetivät, Herra tiesi, kuinka pitkän matkan päästä; toiset vuokrasivat poroja sekä itseänsä että tavaroitansa vetämään; mutta useimmat kulkivat jalan, vetäen jäljessään niin sanottua veturia, s.o. kevyttä, ahkion muotoiseksi tehtyä rekeä. Moni heistä näytti olevan mitä kurjimmassa tilassa, ollen ilman riittävää kotoista evästä ja rahoja, millä ostaa ruokaa matkalla. Aavistaen tulevaa hätäänsä he olivat kotoa varanneet mukaansa kaikennäköistä joutavaa tavaraa, kuten naisten myssyjä, päänauhoja, muita nauhanpätkiä ja vaatetilkkuja, joita tarjoilivat lappalaisille kaupaksi; mutta ei edes lappalainen tahtonut panna niihin mitään arvoa. En ymmärrä, miten he saattavat päästä perille meren rannikolle, mutta toivon, että kuitenkin jollakin tavalla suoriutuivat. Eräässä paikassa tapasin kaksi veljestä, joista toinen oli äkkiä sairastunut keuhkokuumeeseen, joka, mikäli ennakolta saatoin arvata, ei voinut päättyä onnellisesti. Onneksi hänellä kuitenkin oli niin paljo rahoja, että ainakin muutamalle kyytivälille voi vuokrata itselleen poron, joka valjastettiin ahkion eteen, mihin sairas makaavaan asentoon peitettiin. Mutta rahojen loputtua ei veljellä kaiketi ollut muuta neuvona kuin itse ruveta ahkiota vetämään ja vetää veljeänsä rannikolle asti — kuolemaan sinne, ellei sairas jo sitä ennen matkalla ehtinyt heittää henkeänsä.

Niiden varalle, jotka saattoivat vuokrata itselleen poron, oli lappalaisia kokoontunut kievaripaikkoihin kyyditsemisellä rahoja ansaitaksensa. Poron vaihdossa kului tavallisesti tuntikausia kyytimaksua tingittäessä. Kahdesta ruplasta, minkä summan lappalainen alussa vaati porosta, kun kyyditsisi Maaselästä 40 virstaa eteenpäin, murmanni tinki kyytirahat yhteen ruplaan tai ruplaan kahteenkymmeneen kopeekkaan, kelin mukaan, ensiksi viisaasti kyllä tarjottuaan lappalaiselle ainoastaan puolet siitä tai vielä vähemmin. Useimmat murmannit jättävät suuren postitien Kannanlahden ja Kuolan keskivälillä, Rasnovolokin kohdalla, lähtien siitä itäänpäin kulkemaan; ainoastaan vähempi osa tulee Kuolaan.

Toistakin mahtavaa, tähän asti historiassa tuntematonta kansanlajia kuulin Kuolassa ensi kerran mainittavan — filmanneja. Kun kartalta en löytänyt mitään Filmanniaa (eli Fillmanniaa), niin minun täytyi kuolalaisilta tiedustella tätä maata ja sen asukkaita, varsinkin kun nämä kummatkaan eivät vähintäkään näyttäneet olevan Murmanniaa ja murmanneja huonommat, joista minun oli onnistunut jo sitä ennen hankkia muutamia tietoja. Filmannit asuvat Filmannin rannikolla, joka on länteen Murmannin rannikosta, alkaen Norjan rajan tienoilta siitä, mihin viimemainittu päättyy ja ulottuen kauas ohi Nordkapista aina Hammerfestiin saakka ja kauemmaksikin. Heidän elintapansa kuuluvat olevan jotakuinkin samanlaiset kuin murmannien; päivät oleskelevat vesillä, ja yöt joko vesillä tai saunoissa ja mökeissä, joita on rakennettu meren lahtien rannalle, joko puusta tai turpeista. Miten viettävät talveaan, siitä en voinut saada mitään täydellisiä tietoja, mutta luultiin heidän suureksi osaksi katoavan syksyllä, kuten murmannit, joista talvella ei löydä jälkiäkään,

Murmanniassa puhutaan kieltä, joka suuresti on venäjän kaltaista, mutta filmanneilla kuuluu olevan oma kielensä, jonka nimi on kakspreck, eli kuten se kenties oikeammin on kirjoitettava: kakj-spreck (huom. kakj venäläisillä kirjaimilla, spreck saksalaisilla). Kun matkustin varta vasten kielitieteellisiä tutkimuksia tekemässä, iloitsin koko lailla löytäessäni tämän uuden kielen; kuka tietää, vaikka se kerran kielten parissa tulisi näyttelemään samaa osaa kuin sanskrit tätä nykyä. Niin paljo ainakin on varmaa, että se ei sisällä ainoastaan venäjän ja norjan, vaan myöskin suomen ja lapin kielten perusainekset. Kuolassa tapasimme muutamia, jotka puhuivat kakspreckia, ja vielä matkalla sieltä Kannanlahteen tapasimme Rasnovolokissa kaksi porvaria, joista toinen sanoi osaavansa norjaa; mutta vaikka ei sitä osannutkaan, puhui hän kahta paremmin kakspreckia. Mistä päin kuljet, kuului: Hårfra du fara; mikä on nimesi: kak du heta; kuinka monella porolla matkustat: hår manga ålenej du fara; jos haluat teevettä, niin keitän: du tjai vil hafva, tak ja koga; onko sinulla oma teekannu: sin tjainik du hafva j.n.e. Yllä mainitussa selonteossaan, Högström puhuu Huotsin-Lapissa esiintyvästä kielestä, jota sanoo porvarikieleksi (borgarmålet); se on kaikesta päättäen kakspreckin murre. Muuten kaksprecki ei kuulu olevan mitään erittäin vaikeata kieltä oppia. Kuolalaiset, jotka muutaman kuukauden kesällä ovat asuneet Pilmanniassa, puhuivat sitä sujuvasti. Sattuvimpia sanoja on sana da toistettuna (da, da). Jos kakspreckilainen ei ymmärrä sanaakaan siitä, mitä hänelle puhuu, hän sangen taitavasti pelastautuu pulastaan vastaamalla da, da. Kuinka suuri merkitys kakspreckilla monessa tapauksessa voi olla, saattavat muun muassa todistaa sanat filmanni ja murmanni, joiden johto on selvä niin pian kun osaa kakspreckia. Sillä ellei vastedes onnistu jollekulle etymologille selittää sanaa filmannit kreikan kielen avulla, missä tapauksessa se kumminkin olisi kirjoitettava philomanit, niin luulisin sen johtuvan kakspreckista ja merkitsevän Ruijan (Finmarkin) rannikkoasukkaita. Samoin sana murmannit on kakspreckilaista syntyperää ja merkitsee epäilemättä: meri (-?merelle-)matkustaja, ja tuo sana on sitten hajoitettu siten, että siitä on saatu venäläinen sana more, meri, ja lappalainen sana mannee, matkustaja.

Jos joku ehkä arvelee, että liian kauan olen käsitellyt kakspreckin kieltä, niin saan puolustautua sillä, etten filologina ole voinut vaan muutamalla sanalla mainita tähän asti vallan outoa kieltä; jos taas liian laveasti olen puhunut murmanneista ja filmanneista, niin muistettakoon että Kuolan porvarit, niiltä seudulta jotenkin äsken läksin, luultavasti eivät tunne muiden maapallon ihmisten eloa ja oloa kuin omaansa, murmannien ja filmannien, tai muita maita kuin Venäjän, Murmannian ja Filmannian.

Ruijan rannikko on etenkin meille suomalaisille merkillinen siitä, että siellä paitsi norjalaisia ja lappalaisia asuu noin neljätuhatta ihmistä, joiden äidinkieli on suomi, ja jotka luultavasti vielä kauan tulevat sen säilyttämään, jos kohta monet valistuneetkin norjalaiset papit innokkaasti koettavat saada heitä lukemaan norjaa. Kuinkahan monta vuosisataa maailman vielä tulee pysyä pystyssä, jotta ihminen edistyisi edes sen verran valistuksessa ja suvaitsevaisuudessa, että kyllä itse pitää omaa äidinkieltään kaikista paraana, mutta että myöntää kaikille muillekin oikeuden omaansa sinä pitää, ja ettei sekä pyynnöllä että pakolla koeta saada heitä vaihtamaan sitä toiseen. Ja erityisesti rohkenen kysyä norjalaisilta papeilta, miksi juuri samaan aikaan, kun mitä innokkaimmin hommataan välineitä lappalaisten uskonnonopetusta varten heidän äidinkielellään, suomalaisten suhteen seurataan vallan päinvastaista järjestelmää? Senkö vuoksi, että lappalaisia on enempää kuin kahta vertaa suurempi lukumäärä? Huono syy; sillä että heikommallekin tehtäköön oikeutta, sitä sekä laki että evankeliumi opettavat. Vai senkö vuoksi, ettei heidän itse tarvitse oppia suomea, kun jo ennestään on norja ja lappi? Sekin huono syy; sillä neljä tai kahdeksan sivistynyttä pappia kaiketi vähemmällä vaivannäöllä ja ajanhukalla oppii pakisemaan ja lukemaan vierasta kieltä, kuin neljä tuhatta sivistymätöntä rahvaan-henkilöä voi tehdä. Vai kaikuuko kenties norjankieli mieluisampana Herramme korviin kuin suomi? Mutta onhan Hän itse sanonut, että Hänen nimeänsä julistettakoon kaikille kansoille ja maailman kaikilla kielillä.

Mutta miksi pysähtyisin korkealla sivistysasteella olevaan Norjan papistoon, kun oman maamme lappalaisten uskonnonopetuksen suhteen kaikki nämä ja vielä useampia kysymyksiä saattaisi tehdä omalle papistollemme. Valitamme, tai ainakin meillä on valitettu sitä, että Ruotsin vallan aikana äidinkieltämme sorrettiin, ja kuitenkin, niin pian kun vapautus latinasta uskonpuhdistuksen kautta oli tapahtunut, joutuisasti hankittiin meidän rahvaalle sekä Raamattu että muutkin tarpeelliset uskonnonopetuskirjat suomen kielellä. Jos ei muun, niin ainakin kohtuuden vaatiman kiitollisuuden siitä, mikä on meidän omaksi osaksemme tullut, olisi pitänyt velvottaa meidät myöntämään lappalaisille sama oikeus. Mutta kaukana siitä, että niin olisi tapahtunut. Tässä seuraa lyhyt kronologinen esitys siitä, mitä tässä suhteessa on tehty. [Se, joka tästä seikasta haluaa saada lähempiä tietoja, katsokoon A.J. Sjögrenin kirjaa "Anteckningar om Församlingarna i Kemi-Lappmark. H:fors 1828", siv. 213-210 ja 368. 369. (Kirjoittajan huomautus).] Samaan aikaan jolloin ruotsalaiset ja tanskalaiset kirjoittivat lappalaisilleen hartauskirjoja heidän äidinkielellään, meillä kirjoitettiin rovastintarkastus-pöytäkirjoja, joista tässä tarjoamme otteen:

Vuonna 1746. Jo useimmat (lappalaiset) lukivat suomea, mutta muutamat lappiakin ja aivan harvat tanskaa… Suostuttiin siihen, että sielunpaimen suomen ohella käyttäisi lapin kieltä.

Vuonna 1752. Pöytäkirjassa on kieli jätetty mainitsematta ja puhutaan ainoastaan siitä ihanasta (?) ymmärtämyksestä, jota Inarin lappalaiset osottivat tehdessään selkoa kristinuskon-opinkappaieistaan.

Vuonna 1760. Piispa hyväksyi sen "hyvän asetuksen, että Utsjoella pantaisiin voimaan suomen kielen käyttäminen, ollen kieltä, jota jo useimmat käyttävät (?) ja jota kuitenkin kaikkien on naapuriensa kanssa suoritettavan kaupan ja kanssakäymisen takia ennen kaikkea pakko (?) oppia".

Vuonna 1765. Tarkastaja "huomasi aihetta olevan vakavasti muistuttaa sekä vanhempia että lapsia hankkimaan itselleen suurempaa taitoa suomen kielessä, ja että vanhempien tuli puhua suomea lasten kanssa".

Vuonna 1770. Huomattiin muutamien olevan jotakuinkin perehtyneitä kristinopin-taitoonsa, toisten taas siinä olevan jonkun verran heikompia, ja syinä kristinopin taidon heikkouteen mainitaan m.m. "suomen kielen taitamattomuus, joka johtuu siitä, etteivät vanhemmat koskaan puhu suomea lastensa kanssa".

Tämä lyhyt ote papistomme syntiluettelosta, mitä heidän suhteeseensa lappalaisiin tulee, liittäköön. Ainoastaan ensimäistä, yllä mainitun Pehr Högströmin v. 1746 pitämää tarkastusta saattaa pitää hieman edullisena lappalaisille, vaikkei pöytäkirjassa mitään varsinaista säädetä papin velvollisuudesta oppia lappia ja tällä kielellä antaa lappalaisille kristinopin opetusta. Se hyvä asetus, joka mainitaan 1760 vuoden tarkastuspöytäkirjassa, oli silloisen Lapinmaan kirkkoherran Henr. Vegeliuksen antama, joka oleskellessaan Lapissa lisäksi oli tehnyt sen huomion, että lappalaiset keskenään puhuivat "koirankieltä" — havainto, jonka Kemin kontrahtirovasti H. Zimmerman kymmentä vuotta myöhemmin (1770) toimittamassaan rovastintarkastuksessa huomasi oikeaksi. Mainittu Vegelius kuuluu olleen niin jyrkkä lappalaisuuden vastustaja, että alussa oli kieltänyt lappalaisia omissa huoneissaankin hänen läsnäollessaan puhumasta "koirankieltään".

1770 vuoden jälkeen ja nykyaikaan asti asia ei rahtuakaan ole muuttunut lappalaisten eduksi. Yhä vielä lappalaiset keskenään ja lastensa kanssa puhuvat lappalaista "koirankieltä" eivätkä suomea, yhä vielä heitä vaaditaan lukemaan suomea ja saarnataan heille suomeksi, jos kohta, kuten Utsjoen seurakunnassa on laita, toinen puoli huonosti ymmärtää saarnaa, toinen puoli ei ymmärrä ollenkaan. Vielä tänä päivänä tutkitaan meidän tulevia pappeja, kuinka he taitavat 15 heprealaista psalmiaan, vaikka epäilemättä 15 sivua lapin kieltä niille, jotka saavat paikan Lapissa, olisi monta vertaa tärkeämpää, vaikka en silti ollenkaan tahdo halventaa heprean arvoa.

Muuten on merkillistä, miten vähä menestystä sellaisilla luonnottomilla pyrinnöillä, kuten esim. sillä, että koetetaan vieroittaa kansaa sen äidinkielestä, tavallisesti on. Jo sadan vuoden aika ollaan joko tahallaan tai, kuten sopisi toivoa, kaikessa viattomuudessa ja itse siitä tietämättä koetettu muuttaa Suomeen kuuluvia lappalaisia suomalaisiksi, eikä vielä ole päästy pitemmälle kuin että Inarin lappalaiset puhuvat murtaen suomea, lukuunottamatta lapsia ja Paatsjoenniskan kyläläisiä, jotka eivät ole saavuttaneet edes sellaista taitavuutta. Utsjoen seurakunnan suomen kielen laita on monessa suhteessa paljoa huonompi kuin inarilaisten, ja samaa on sanottava kirjanluvusta, kristinopin taidosta ja siveellisyydestä, joista kaikista Inarin seurakunta ansaitsee oikeutettua kiitosta. Kuitenkaan en voi taata, miten syvä ja sisällinen inarilaistenkaan kristinopin taito lienee, mutta ainakin sen ulkonainen, puustavillinen puoli on parempi kuin useimmilla Suomen seuduilla. Mahdollista on, ettei inarilainenkaan niin helposti voi tajuta sellaisen asian henkistä sisällystä, jota kuulee ja lukee vieraalla kielellä, jos kohta onkin hyvin tarkka siinä, että selityttää itselleen, ne sanat ja kohdat, joita ei ilman sitä ymmärrä. — Olen tässä edellä puhunut esi-isiemme synneistä lappalaisiin nähden ja lisään tässä vaan, että jos vastaisuudessa jonkun päähän pälkähtäisi vieroittaa meidät pois äidinkielestämme, sitä ei voisi pitää muuna kuin sen Jumalan oikeutettuna rangaistuksena, joka rankaisee lapsia isäin pahoista teoista aina kolmanteen ja neljänteen polveen. Ja näin kauan harhailtuani syrjäteillä, on aika palata Kuolan ja Kemin väliselle taipaleelle, ja juuri samaan Maaselän kylään, mistä toissa päivänä eksyin ja jouduin niille syrjäpoluille, jotka tähän asti ovat minua pidätelleet.

Maaselän, ehkäpä muunkin Venäjän-Lapin lappalaiset lienevät karjalaisten ja lappalaisten sekarotua; ainakin moni heistä oli vallan karjalainen ulkonäöltään, vaikka ei puhunut karjalan kieltä. Sitä paitsi heidän kotipukunsa on sama, joka Venäjan-Karjalassa on yleisesti käytännössä; rakennustavasta on jo aikaisemmin mainittu, että sekin oli Venäjän karjalaisten rakennustavan kaltainen. Siitä, että Venäjän lappalaisiin on sekaantunut karjalaisia, johtuu epäilemättä se suurempi yhtäläisyys suomen ja karjalan kanssa, jota Sjögren yllä mainitussa teoksessaan useammassa kuin yhdessä paikassa mainitsee, samoin kuin hän myös (siv. 382-390) koettaa tehdä selkoa tämän sekaantumisen ajasta ja todennäköisyydestä. Sen nojalla voisi myös selittää, miksi Venäjän lappalaisten elintavat monessa suhteessa eroavat muiden lappalaisten elintavoista. Niinpä esim. Kildinissa sekä koko matkalla Kuolasta Kaunanlahteen näin naisten keittävän ruokaa, vaikka muilla lappalaisilla tämä tehtävä on miehillä. Rikkataival (lapiksi Riksuol) nimisessä paikassa, 60-70 virstaa etelään Maaselästä, muuan lappalaismuori leipoi leipänsä vallan venäläiseen tai karjalaiseen tapaan hapatetusta taikinasta ja paistoi sen uunissa. Useilla on kesäsijoillaan sauna, jossa kylpevät vallan vastoin muiden seutujen lappalaisten tapaa; ei näet edes puoleksi suomalaistunut Inarin lappalainen käytä saunaa. Juoma- ja keittovettä ei sulatettu lumesta, kuten lappalaisella on tapa, vaan sitä otettiin järvestä tai muualta, missä sitä luonnostaan oli valmiina. Heidän tupansa olivat tavallisesti puhtaat, lattiat ja penkit pestyt, jopa monessa oli pysyvät pöydät, kun sitä vastoin muut lappalaiset tyytyvät pöydänkanteen, joka tilaisuutta varten, kun pöytää tarvitaan, asetetaan vartavasten tehdyille jaloille tai muulle alustalle. Lännempänä Kuolaa asuvilla Venäjän lappalaisilla on pöydän nimenä bård, sana, joka luultavasti on lainattu norjasta, jos kohta itse Norjan lappalaisilla on sana bävdde (suomal. pöytä) ja Kuolan eteläpuolella asuvilla lappalaisilla venäjästä lainattu ståll. Itse kauppa- tai voitonhimo on Venäjän lappalaisella osaksi yhteinen Venäjän karjalaisen kanssa. Baldinissä tahdottiin kahdesta puolentoista korttelin pituisesta siiasta kiskoa meiltä rupla, ja Maaselässä myytiin kalaa puntari kädessä, ja muuramet, jotka ostimme, mitattiin kupilla.

Paitsi monta muuta tapasimme Maaselässä erään kuusamolaisen miehen, joka jo yhdeksän vuotta oli elänyt Venäjällä, mutta joka ei edes vaateparreltaan ollenkaan ollut ehtinyt muuttua. Hän läksi Kuolaan, missä jo ennen muutamina kesinä oli tehnyt työtä laivanveistäjänä. Kysyttyämme häneltä, oliko työansio täällä parempi kuin Suomessa, hän sanoi, ettei hänellä ollut syytä valittaa työpalkan huonoutta. Mutta kysyttyämme, eikö hän siis yhdeksässä vuodessa ollut voinut tehdä melkoisia säästöjä, hän vastasi, ettei hän ollut voinut sellaisia tehdä siitä syystä, että hänet, kun muutaman viikon ajan on tehnyt työtä ja jotakin ansainnut, sen jälkeen valtaa sellainen viinan jano, ettei se anna hänelle mitään rauhaa, niin kauan kuin ropokin on jäljellä. Niin paljoa hän ei vielä ollut ehtinyt oppia venättä, että olisi huomannut venäjän kielessä olevan omat kirjaimensa, joita suomessa ei ole, tai että korko venäläisessä sanassa saattaa olla muullakin kuin ensi tavulla. Sen tähden sanat hozjáin, isäntä, xozjáika, emäntä, olenj, poro, doróga, tie, vodá, vesi j.n.e. hänen suussaan muuttuivat muotoon hósaina, hóseikka, óleni, tóroka, vóta. Hän oli kuitenkin kyllin järkevä itse ymmärtämään, ettei ollut mikään mestari venäjän kielessä, ja kun kysyttiin, eikö hän niin pitkässä ajassa jo ollut ehtinyt oppia venättä, niin että olisi puhunut sitä yhtä hyvin kuin suomea, hän vastasi: ei se vanha kieli enää hyvästi tahdo siihen taipua. Vallan toiset ajatukset taidostaan oli eräällä maankulkijalla, nimeltä Kurtti, joka oli kotoisin Sallan seurakunnasta Suomesta. Viisi vuotta sitten tapasin hänet Kannanlahdessa, jossa hän silloin oli ollut noin puolen vuotta ja sillä ajalla oppinut hyvin puutteellisesti lausumaan muutamia venäläisiä sanoja. Mutta itsellään hänellä oli suuret ajatukset venäjän kielen taidostaan, ja hän suositti minullekin venäjää yhtenä maailman helpoimpana kielenä. Muutamassa viikossa hän oli oppinut tärkeimmän, ja sanoi jo puhuvansa kieltä paremmin kuin itse venäläiset. Jopa hän tarjoutui niin lyhyessä ajassa kuin kahdessa viikossa täydellisesti opettamaan minulle venäjän kielen, sillä vaikka hänestä itsestään ei juuri kahdessa viikossa ollut tullut sellaista professoria kuin hän nyt oli, luuli hän asian minulta käyvän paljoa helpommin, kun saatoin panna sanat paperille, joten minun ei tarvinnut uskoa niitä usein pettävän muistin yksinomaiseen huostaan.

Maaselässä tapasimme myöskin erään Venäjän karjalaisen, joka paraikaa samalla oli Kuusamon pitäjän rajalla olevan Pääjärven seuduilla starostana. Hän oli paluumatkalla Kuolasta, jossa oli omilla poroillaan käynyt Pääjärveltä viemässä rahastoon vuotuiset kruununverot, jotka oli kantanut seudultaan, ja joita yhteensä oli noin 1800 ruplaa. Kun hän pyysi minuakin katsomaan kuittiaan, oliko se oikea (kuka tietää, kuinka moni jo sitä ennen oli tehnyt sen Kuolassa), kysyin, eikö hän siis itse osannut ainakin lukea kirjoitettua, ellei itse kirjoittaa. "Mikäs hätä", hän vastasi, "starostalla silloin olisikaan, jos osaisi kirjoittaa ja paikalla merkitä, paljonko kukin kulloinkin maksaa ja paljonko hänellä vielä on jäljellä maksettavaa. Mutta nyt, kun monta kertaa vuodessa matkustelen ympäri piiriä veroja kokoamassa, sillä kaikki eivät voi maksaa kaikkea yhdellä kerralla, niin pelkään usein kerrassaan tulevani hulluksi, kun minun tulee muistaa, kutka ovat maksaneet ja kuinka paljon kukin on maksanut, ja sitten laskea yhteen ja verrata, onko koko summa sen suuruinen, jonka olen kantanut. Näitä miettiessäni kuljen usein 5-10 virstaa paikasta toiseen niin etten ollenkaan ole huomannut matkaa, vaan pysähdyn ja ihmettelen, että jo olen perillä." Vanhemmasta veljestään hän kertoi, että oikeastaan olisi ollut hänen velvollisuutensa ruveta starostaksi, mutta ettei hänen muistinsa ollut yhtä hyvä, minkä vuoksi hän oli selitetty kivulloiseksi.

En saa unhottaa muiden vähäpätöisyyksien muassa kertoa, mikä Tantaluksen tuska meillä oli Maaselässä halutessamme kahvikupillista. Sekä kahvia, sokeria että kahvipannu meillä oli muassa, olimmepa kumpikin lisäksi harjoittautuneet kahvia keittämään; vedestä ja tulesta ei myöskään ollut mitään puutetta, mutta — kahvi oli paahtamatonta — hinc illae lacrimae [siitä nämä kyyneleet]. Vaikkapa sekä teoreettisesti että käytännöllisesti olisimme osanneet sitä miten hyvin tahansa paahtaa, niin mitä kaikki tämä meitä auttoi, kun meillä ei ollut kahvinpaahdinta, emmekä voineet toivoa, että lappalainen, varsinkaan parhaillaan kestävän paaston ajalla, olisi lainannut kattilaansa meidän kahvimme saastutettavaksi. Eikä — ohimennen sanottuna — kumpikaan meistä ennen ollut paahtanut kahvia, sillä Pehr Adolph Bonsdorff vainaja vähät välitti siitä, osasimmeko vai emmekö osanneet kahvin paahtaa, kunhan vaan osasimme puhdistaa potaskaa ja polttaa loppuun hänen väkiviinansa kaikennäköisissä muissa kemiallisissa kokeiluissa. Jo viimeisessä kievaripaikassa ennen Maaselkää olimme koettaneet keksiä jotakin keinoa, päästäksemme tästä pulasta. Valkean edessä liedellä oli irtonainen kivi, jonka tuli oli kuumentanut. Sille panimme kahvipapuja ja liikuttelimme niitä tikulla, kunnes ne alkoivat mustua, mutta kun kivi ei ollut tavallista tulikiveä suurempi, vaadittiin uskomattoman pitkä aika ja suun vaiva ennenkuin saatiin paahdetuksi niin paljo kuin tarvittiin neljään kuppiin. Mutta sittenkuin se paljon otsan-hien jälkeen oli meille onnistunut, laskettiin paahdetut pavut paperille ja survottiin hienoiksi kirvespohjalla. En osaa varmasti sanoa, millaista tämä täten valmistettu kahvi oikeastaan oli, mutta niin paljon vaivan ja hien jälkeen, ei saattanut muuta kuin pitää sitä, ellei juuri paraimmanlajisena, niin ei ainakaan paljoa huonompana. Maaselässä jouduimme kenties vielä suurempaan pulaan, sillä siellä ei ollut sellaista kiveä kiukaan suulla. Mutta hätä aina keinot keksii. Meillä oli senlaatuinen kynttilänjalka, jommoisia kaksi voidaan ruuvata kiinni vastatusten ja sellaisella saimme täällä kahvin paahdetuksi. Vahinko vaan, että sen toinen puoli oli poissa, sillä jos sekin olisi meillä ollut, niin olisi molemmista yhteenkierrettyinä voinut saada melkein kunnollisen kahvinpaahtimen. Viimein saimme isännältämme lainata vanhan, pienen kuparikattilan, jossa yhdellä kerralla voimme paahtaa suuremman määrän; kahvimme kuitenkin pahaksi onneksi paloi ja sai karvaan maun, luultavasti savusta, jonka keskessä avointa kattilaa ravisteltiin. — Monien kokeilujemme kautta, jotka muuten talven kuluessa olemme tehneet kahvin keittämisessä, sekä sisällä huoneessa että ulkona taivasalla, olemme saavuttaneet seuraavat kokemukset: a) Kahvi tulee sitä väkevämpää, kuta enemmän kahvijauhoja sekoittaa veteen, b) Niin sanottu "sumppi" eli sakka tosin tummentaa kahvin väriä, mutta muuten se tuottaa sangen vähän — tai ei mitään — hyötyä, vaan päinvastoin pilaa maun, jos menettelee niin kuin talonpoikaisnaisilla Suomessa on tapana, nim. että sakkavesi kerrasta toiseen jää itse kahvipannuun, c) Vesi on ennen jauhojen panoa vahvasti keitettävä, mutta sen jälkeen tuskin ollenkaan tai vallan vähä, d) Kerma on ylellisyysainetta, jota vailla varsin hyvin voi olla, milloin sitä ei ole saatavissa, e) Kahvia voi juoda puukupeistakin, milloin ei ole varsinaisia kahvikuppeja tai laseja, f) Kahvi selkenee itsestään, kun se vaan jonkun aikaa saa olla alallaan.

Maaselästä läksimme iltapuolella 10:ntenä päivänä huhtikuuta, emmekä sinä päivänä tulleet etemmäksi kuin ensimmäisen kyytivälin, Rasnavolokiin (lapiksi Rasnjarg), minne luettiin 22 virstaa. Murmanneja varten, jotka tässä jakautuvat kahteen joukkoon, lähtien toinen Kuolaan päin, toinen itäänpäin kulkemaan, tänne oli Kuolasta tullut pari porvaria mukanaan jauhoja, leipää, kalaa ja viinaa. Menekki lienee ollut hyvä, sillä heillä ei enää ollut mitään jäljellä muuta kuin hyvin vähä leipää. Itse Rasnavolokistakin matkusti seuraavana aamuna kaksi henkilöä (lappalaista) meren rannalle, jäädäkseen sinne syksyyn asti. Useita liikuttaviakin jäähyväishetkiä olen nähnyt ja kokenut, mutta tuskin yhtään liikuttavampaa kuin näiden lappalaisten ero omaisistaan oli. Jo ennenkuin ollenkaan tiesin, että matka oli edessä, näin nuorenpuoleisen naishenkilön salaa itsekseen useaan kertaan vuodattavan kyyneleitä, voimatta arvata, mikä häntä vaivasi. Mutta sittenkuin matkalle aikovat olivat saaneet tavaransa järjestykseen, ja kun porot oli tuotu metsästä, silloin vasta alkoi sisällä tuvassa perheen yleinen itku ja nyyhkyttäminen, rintojen ristiminen ja kumarteleminen seinillä riippuvien pyhäinkuvien edessä, yleinen suuteleminen ja syleileminen. Sitten kaikki läksivät pihalle, missä toistettiin kaikki, mikä äsken oli tuvassa tapahtunut, paitsi ristimistä, jota kuvien puutteessa täällä ei voinut tehdä. Porot ahkioineen olivat vähäisen matkan päässä, ja sinne koko seurue toisen jäähyväiskohtauksen jälkeen siirtyi, siellä taas suudellakseen ja syleilläkseen toisiaan. Sitten lähtevät asettuivat pulkkiinsa, joissa istuessaan heitä vieläkin kerta suudeltiin ja syleiltiin; tähän asti se oli tapahtunut heidän ollessaan seisaalla. Ja kun vihdoinkin lähdettiin liikkeelle pihasta, istuutuivat monet kotia jäävistä lähtijöiden syliin, toiset heittäytyivät raid-ahkioille (kuormille), ja sitten lähdettiin matkaan huimaa vauhtia, sillä porot, jotka varsin vähän ymmärsivät suudelmia ja syleilyjä, mutta sitä paremmin tunsivat tuiman tuulen, jossa jo kauan olivat saaneet värjöttää, lähtivät kiitämään kaikin voimin. En siis voinut nähdä viimeistä jäähyväiskohtausta, vaan palasin tupaan ja rupesin ajattelemaan omaa lähtöämme, jotta sinä päivänä olisimme voineet päästä yhtä väliä kauemmaksi Rikkataipaleeseen (lapiksi Riksuol) asti, jonne 35 virstaa kuljettuamme hyvissä ajoin saavuimmekin. Olisimme varsin hyvin voineet matkustaa yhden kyytivälin lisää, mutta kun paikka oli hyvä ja puhdas, ja lisäksi isäntä ja muu väki hyväntahtoiset ja kohteliaat, päätimme kernaammin jäädä tähän teetä juomaan ja lykätä matkan seuraavaan aamuun. Rikkataipaleen lappalaisella oli jotakuinkin hyvät teenjuonti-astiat, nimittäin porsliiniset kupit ja kannu sekä kuparinen, puolentoista kannun vetoinen kahvipannu. Edellisiä hän säilytti niitä varten vasituisesti tehdyssä pienessä arkussa, jonka kanssa jo v. 1837 olin tehnyt tuttavuutta. Luultavasti hänellä olisi ollut teetä ja sokeriakin — ainakin hänellä v. 1837 oli —, mutta kun hän silloin oli minua kestittänyt, oli vallan kohtuullista, että me nyt vuoromme kestitsimme häntä. Sen jälkeen hän kernaasti olisi laittanut meille kelpo illallisen, mutta valitti, että murmannit olivat syöneet kaiken hänen kalansa, minkä vuoksi hän nyt ei voinut tarjota muuta kuin hyvää, kotitekoista hapanta leipää ja suolaa sekä kalalientä, joka oli keitetty muutamasta palasta vanhaa haukea. Seuraavana aamuna toistettiin sekä teenjuonti että ateria. Sitten minua pyydettiin iskemään suonta eräältä mieheltä, jolla oli päänsärkyä, ja kun sen olin tehnyt, muuan vanha eukko samassa tarkoituksessa ojensi minulle kätensä. Mutta koska hänessä ei suinkaan ollut liikaa verta, vaan pikemmin päinvastoin, ja pistimeni sen lisäksi oli hirveän tylsä, selitin, ettei suonenisku häntä auttaisi, ja tämän hän heti uskoihin. "Mutta mikä sitten minua on auttava?" hän kysyi. "Kuolema", vastasi joku vierestä vapauttaen tällä lyhyellä neuvolla minut keksimästä parannuskeinoa hänen kivulloisuuteensa, joka kuitenkaan kaikesta päättäen ei voinut loppua ennen kuin haudassa. Lähemmin tarkastaessani hänen käsivarttaan, huomasin, että se väriltään oli aivan kuin keltapohjaista kattuuni-kangasta, jossa tiheässä toistensa vieressä oli pieniä kalpeita ruusuja. Jos hän olisi ollut jotakin villiä kansanrotua, eikä sävyisä, kristitty lappalaiseukko, olisin ensi näkemältä luullut, että tämä oli erityisenlaista ihonmaalausta, mutta nyt en tietänyt, mitä se lie ollut. Tietysti häneltä kysyin syytä noihin lukemattomiin täpliin, ja sain nyt tietää, että ne kaikki johtuivat moxista[moxa (lue mohha): pieni, pujomarunan (artemisia vulgaris) lehdistä ja kärjistä valmistettu, helposti palava, keilan muotoinen esine, jota ennen poltettiin iholla luuvalon, märkäpesien y.m.s. parantamiseksi], joita hän kivulloisuutensa vuoksi aika ajoin oli polttanut käsivarrellaan. Luultavasti toinenkin käsivarsi oli yhtä täplikäs, kuten myös niska ja eri osat hänen muuta ruumistaan, vaikka en sitä varmasti tiedä, kun en erityisesti tullut häneltä sitä kysyneeksi.

Rikkataipaleesta tulimme jotenkin myöhään lähteneiksi matkaan; ja kun päivä oli lämmin, keli raskas ja porot huonot, emme sinä päivänä ehtineet kauemmaksi kuin 33 virstan päässä olevaan Jokostroviin (lapiksi: Tjueksuol), jonne iltahämärässä saavuimme. Vähää ennen meitä oli kuusi venäläistä sotamiestä vastaiselta taholta tullen ja Kuolaan matkustaen tänne saapunut ja yöpynyt. Kun tämän vuoksi tuntui tulevan ahdasta, viivyimme täällä ainoastaan muutaman tunnin, joimme teetä ja söimme illallista, minkä jälkeen yön selkään jatkoimme matkaa Sasjeikaan, 30 virstaa eteenpäin. Tällekin taipaleelle saimme erittäin kuonot porot, niin että, vaikka yöllä ei voinut valittaa kelin raskautta, emme kuitenkaan ennenkuin kello 5 seuraavana aamuna saapuneet perille, ja silloin kumpikin olimme jotenkin uniset. Sillä jos pulkassa olisikin voinut nukkua, mikä yleensä ei juuri tahdo olla mukavaa, niin meitä nyt sitä paitsi häiritsi kyytimiehen alinomaa toistama: prokleätoi! [kirottu, saakelin — —] y.m. sen kaltaiset soimasanat, jotka hän porolle antoi, kun ne eivät muuten tahtoneet juosta edelleen. Tämän lisäksi murmannit olivat ajaneet tien kauheille kuopille, joita tosin uusilla jäljillä oli koetettu kiertää, mutta nämä kulkivat niin läheltä kuopan reunaa, että valveillakin ollen oli vaikeata estää pulkkaa niihin suistumasta. Mutta jos vähänkin koetti torkahtaa, saattoi olla varma siitä, että pulkkineen päivineen päistikkaan syöksyi lähimpään kuoppaan, minkä jälkeen sai korviinsa kyytimiehen prokleätoi-huudon. Mutta mitenkä hän "prokleätoitsikaan" porojansa, yksi niistä kuitenkin väsyi niin perinpohjin, ettei tahtonut kulkea askeltakaan eteenpäin. Lappalainen ei lähde millekään pitemmälle matkalle ottamatta mukaansa yhtä tai useampaa varaporoa, jotka sidottuina kukin ohjastaan kulkevat hänen oman ahkionsa tai kuorma-ahkion jäljessä. Sellaisen varaporon hän nyt pani väsyneen sijaan kuormaa vetämään ja sitoi väsyneen sen paikalle. Mutta eipä poro näinkään ottanut kulkeakseen edelleen, johtuipahan sitten ylenmääräisestä väsymyksestä tai poron omista oikuista. Lappalainen lienee luullut jälkimäistä, sillä hän löi ja potki loikovaa poroa enemmän kuin mitä hentoi katsella, kunnes viimein sai sen jaloille. Sitten hän riensi pulkkaansa ja alkoi ajaa eteenpäin, mutta vaikka poro sitä ennen ei ollut ehtinyt paneutua pitkäkseen, saattoi olla varma siitä, että se muutaman askeleen päästä oli sen tekevä, annettuaan ensin seisaallaan ollen valjaissaolevan poron vetää itseään kappaleen matkaa eteenpäin. Lopuksi eivät auttaneet lyönnit, potkut eikä "prokleätoi", vaan poro loikoi vallan liikkumatonna ja antoi pitkänään laahata itseään, jos lappalaista halutti. Silloin vasta lappalainen huomasi panna väsyneen poron tyhjään ahkioon, ja sitten hän, tultuamme jäältä maalle, sitoi sen puuhun ja jätti siihen. Olisi ollut parempi, jos hän olisi tehnyt sen jo paljoa aikaisemmin, niin poro parka olisi säästynyt näin rajulta kohtelulta, ja itse olisimme pikemmin päässeet perille.

Sasjeikassa tehtyämme epäonnistuneen kokeen nukahtaa ja nukkua hetkinen, läksimme viimeiselle taipaleelle, joka vielä oli jäljellä Kannanlahteen päin, ja jota oli 30 virstaa. Nekään porot, jotka täältä saimme, eivät olleet varsin kadehdittavat, mutta kuitenkin paljoa paremmat edellisiään. Peläten, etteivät porot jaksaisi, oli Kannanlahdessa asuva porvari PahkofF, jolla on hoidonalaisina kievarit aina Rasnavolokiin asti, lähettänyt hevosen meitä vastaan; hän oli näet sitä ennen saanut tiedon tulostamme mieheltä, joka kuljetti perille Kuolan postia, ja joka ennen meitä oli lähtenyt Sasjeikasta. Hevonen tuli meitä vastaan, kun meillä vielä oli jäljellä Kannanlahteen kolme virstaa, ja nyt saimme sanoa hyvästi poroille, kuinka pitkäksi aikaa, vuodeksiko, toiseksiko, taikka vielä viideksikö, elikkä kaikeksi iäksi, sen ainoastaan Herra tietää.

Eipä voi muuta kuin tuntea kaihoa, kun toista sataa peninkulmaa porokyydillä matkattuaan taas ensi kerran istuutuu hevosen rekeen. Sillä jos kohta on totta, mitä J.J. Tornaeus teoksessaan " Beskrifning öfver Torneå och Kemi Lappmarker ", Sthm 1772 [= Kuvaus Tornion- ja Kemin-Lapista, Tukholma v. 1772] 56 sivulla sanoo, että se, joka saa ajettavakseen laiskan poron, ei voi odottaa mitään pahempaa, kun hänen näet täytyy väsyksiin asti sitä lyödä ja riuhtoa, niin porokyyti kuitenkin on "muuten, kun on kauniit eläimet ja kunnolliset ajoneuvot, hupaisa ja miellyttävä matkustustapa, eikä näytä pahalta kun etenkin isossa seurueessa tällä tavoin matkustaa", kuten Högström edellä mainitussa selonteossaan, 108 sivulla, huomauttaa. Muuten poro yleensä on vankempi ja vilkkaampi syksyllä ja talvella kuin myöhemmin keväällä, ja aina se panee pahakseen, jos ei saa pitää pientä ettonetta sekä pientä lepoa päivän valjetessa. Kahden suuriarvoisen henkisen ominaisuuden, ymmärryksen ja muistin, puolesta se ei taida paljoa jäädä itse hevosesta jäljelle; ainakin mitä jälkimäiseen tulee, se kuuluu muistavan tien, jota kerran ennen on kulkenut ja vielä paremmin kaikki syöttöpaikat.

Koko tie Kuolasta Kannanlahteen on mäetöntä, jos kuitenkin jättää lukuun ottamatta loivan-puolisen rinteen, jota myöten Maaselästä tullen laskeudutaan Imandran järvelle, sekä viimeisen kyytivälin lähinnä Kannanlahtea. Tällä taipaleella viisi vuotta sitten tein ensi kokeeni porolla-ajamisessa, ja tunsin nyt erästä mäkeä kulkiessani saman petäjän, jota vastaan poro silloin minut laahasi, sitä ennen pudottuani pulkasta. Meminisse juvat. [Muistelu huvittaa.] Puoli matkaa Kuolasta on maata ja vähäisiä järviä, sitten alkaa 90:n virstan pituinen Imandra-järvi, joka loppuu vasta viimeisellä kyytivälillä; kuitenkin tällä matkalla tulee kulkemaan useiden erilevyisten nienten poikki, niin ettei alinomaa ole alla sama jää. Karttoihin, jotka olen nähnyt, tämä järvi on kuvattuna leveämmäksi kuin se itse todellisuudessa on, sillä se ei yleensä ole varsin leveätä. Sen lappalainen nimi sanottiin olevan Äävver jävr s.o. suomeksi Avarajärvi. Useat karjalaiset sanoivat tätä järveä Inariksi, siis samaksi kuin Inari-järveä Suomessa.

Mistä nimi Imandra johtunee, lienee vaikeata saada selville, ellei mahdollisesti voisi selittää sen tulevan sanasta Emäjärvi; sana emä on murteellisesti varsin hyvin voinut muuttua ima sanaksi (virolaiset kirjoittavat emmä, emma ja imma, jotka lausutaan emä, ema, ima). Tästä ima muodosta on voinut tulla jotenkin tavallisen johtomuodostuksen kautta imanto (tai iminta), ja sanasta imanta-järvi saadaan imandra johtopäätteellä, joka nimissä ei ole ollenkaan tavaton. Vertaa tähän I[i]vantiira ja Lentiira sanoja, jotka tapaa järvien niminä Kajaanin läänissä sijaitsevassa Kuhmon kappelissa ja Aunuksen kuvernementin pohjoisosassa. Paitsi äidin merkitystä emä sanalla suomessa on toinenkin merkitys; se näet myös tarkoittaa jotakin suurta, jonkun perustaa tai juuria, ja järvi sana menettää usein, Venäjän karjalassa j:nsä yhdyssasanoissa, esim. Paanärv pro Paanajärvi (johtuneeko lappalaisesta sanasta paadne, hammas?). Vallan samanlaisen luulisin Inari (eli Enari) sanan johdon olevan, nimittäin lappalaisista sanoista ädne, äiti, ja jävre (eli javre), järvi, joista ädne sanalla niinikään on ollut, jollei perus-, niin ainakin sivumerkityksenä suuruuden käsite, mistä lisäksi lappalainen ja suomalainen komparatiivimuoto ädnah ja enempi tuntuvat johtuvan. Se seikka, että lappalaiset itse sanovat tätä järveä Anariksi, ei tuota mitään erityisiä vaikeuksia tälle johdolle, kun näet a, ä ja i lukemattomissa muissakin tapauksissa lapin kielessä vaihtelevat. Vertaa lisäksi norjalaiseen muotoon Indiagr, missä d ja n ovat vaihtaneet paikkaa ja v on muuttunut g:ksi; tämä viimeinen seikka on sama ilmiö kuin se, joka vielä tänä päivänä tavallisena esiintyy muutamissa suomen murteissa, joissa äännetään nakris, kakra, siekla pro nauris, kaura, seula.

Ajettuamme Imandraa pitkin neljäkymmentä virstaa, oli meillä sivulla pilvenkorkuiset Umbteg vuoret, jotka läheltä Maaselkää alkaen ja kauan ennenkuin tulimme Imandran jäälle, muutaman päivän alinomaa olivat näkyvissämme. Alussa se, joka ei ennestään niitä tuntenut, ei mitenkään voinut sanoa, olivatko ne vaaleita pilvenhattaroita taivaan rannalla vai pilviä tavoittelevia vuoria. Edellisellä kerralla täällä matkustaessani, jolloin oli pilvisempi ilma, todella petyin, niin etten edes mitä lähimmän matkan päässä oikein tietänyt, näinkö edessäni vuoren harjanteen vai pilven. Ne ovat Imandran itärannalla, noin 10 virstaa etelämpänä Rikkataivalta, vaikka Rikkataipaleessakin näytti siltä kuin ne olisivat olleet lähellä, järven vastakkaisella rannalla. Venäläisten antama nimi on Gibin, karjalaisten Hiipinä, lappalaisten Umbteg. Kuinka kauan niitä vielä olisi saattanut nähdä, sittenkuin viimein olimme tulleet niiden ohi, en voi sanoa, kun Jokostrovista lähdettyämme yö meidät yllätti, ja kun sitä paitsi päivälläkin oli vaikeata pulkasta katsella esineitä, jotka olivat takana. Jopa oli vaikeata muutamina päivinä, jolloin aurinko paistoi kirkkaammin, nähdä mitään edessäänkään olevan, kun näet auringon paiste heijastuneena suuresta lumiaukeasta ei ollut silmille ollenkaan terveellistä. Täytyi pitää ne kiinni ja koettaa kohdistaa katseensa yksistään poroon ja pulkan keulapuoleen. Kun joskus tuli matkustamaan jonkun niemen poikki, jolla näki metsää, niin tämä oli hyvin miellyttävää lepoa silmille.

Metsät olivat yleensä koko tien, jota kuljimme, sangen hyvät, kasvaen petäjää, kuusta ja koivua. Kuolaa vielä pohjoisempana nämä puulajit kasvavat melkoisen korkeiksi ja suuriksi. Kildinissä, siis kahta peninkulmaa pohjoisemmassa, näin vallan lähellä. kylää koko metsikön suorarunkoisia, korkeita koivuja, joista useimmat tyvestä olivat läpimitaten 4-5 tuumaa, jopa muutamat 1 1/2 korttelia. Kannanlahtea lähinnä olevalla taipaleella kasvoi monessa paikoin oivallista hirsimetsää, ja useissa puissa näin kaarnaan leikatun ylös-alaisin käännettyjä ihmisen kuvia, joiden merkityksestä en voinut saada mitään selitystä, jos ne muuten mitään merkitsivätkään; kenties ne olivatkin poikien ja lasten taidonnäytteitä, kun joskus eivät olleet voineet saada parempaa tehtävää kuin ruveta leikkaamaan päällänsä seisovia ihmisenkuvia puihin.

Ennenkuin nyt siirryn uuteen maailmaan, nimittäin venäläiseen, sallittakoon minun jäähyväisiksi lappalaismaailmalle vielä mainita jotakin heidän kielestään ja murteistaan. Lukuunottamatta osaa tunturilappalaisia, kaikki muut puhuvat oikeastaan kahta kieltä, äidinkieltään ja sen ohella hallitsevan valtion kieltä. Suomen lappalaisten suomen kielestä on jo aikaisemmin puhuttu, ja yhtäläisiä mestareita lienevät enimmät Ruotsin ja Norjan lappalaiset ruotsin ja norjan kielissä. Mutta Venäjän lappalaisten, ainakin niiden, jotka asuvat Kuolan tienoilla ja siitä Kannanlahteen johtavan valtatien varrella, sanottiin enimmästi puhuvan venättä, niin että puheesta oli vaikeaa erottaa heitä synnyntävenäläisistä. Niiden tietojen mukaan, jotka meillä oli tilaisuus saada, on Venäjän lappalaisten äidinkielessä kolme päämurretta, joista ensimäinen on yhteinen Kuolaa lännempänä ja Imandra-järven ympärillä asuvilla lappalaisilla, lukuunottamatta tämän järven pohjoispuolella olevaa Maaselän kylää; toinen taas Maaselän ja Kuolasta itään ja koilliseen asuvilla lappalaisilla; kolmas Turjan lappalaisilla, jotka asuvat ennen mainitun niemimaan itä- ja kaakkoisosassa, etäisimpinä Kuolasta. Norjan lappalaiset tosin eri paikoissa puhuvat kieltään hieman eri lailla, mutta kun tämä erilaisuus ei ole huomattavampi, on täydellä syyllä oltu jakamatta kieltä eri murteisiin. Eipä utsjokelaistenkaan kieltä tarvitse erottaa Norjan lapista; mutta inarilaiset puhuvat keskenään erityistä lapin murretta, ja useimmat sitä paitsi Norjan lappia ja suomea. Suomen alalla esiintyvä Sompion kieli tuntuu yleensä olevan Inarin lapin kaltaista, vaikka siihen on sekoittunut vielä enemmän suomea. Vielä on mainitseminen Ruotsin lappalaisista, että heilläkin on olemassa useita eri murteita, joille on annettu nimeksi Uumajan, Piitimen, Luulajan ja Tornion j.n.e. murteet, mutta kun heillä nyt on sama kirjakieli, ainakin yksi ainoa Raamatun käännös, niin nämä murteet vähitellen lähennevät toisiansa, lopulta muuttuen yhdeksi kieleksi, paitsi ehkä pohjoisimmalla seudulla vallalla olevaa murretta, joka ei suuresti eroa Norjan lapista. Jos minun tässä sallitaan sanoa Venäjän lappalaisista murteista läntistä Notoseron, pohjoista Semiostrovin ja itäistä Turjan murteeksi, niin lapin murteet kaikkiaan ovat seuraavat: a) Norjan lappi, b) Ruotsin lappi ja c) Ruotsin lapin murteet, d) Inarin murre, e) Notoseron (eli Nuortijäyrin) murre, f) Semiostrovin murre ja g) Turjan murre. Norjan lapin murretta kuuluu puhuvan noin kymmenen tuhatta henkeä. Ruotsin lapin murteita kolme tuhatta (?), Inarin ja Sompion murretta noin viisisataa, notoserolaista hieman seitsemättä sataa, semiostrovilaista viisi tai kuusi sataa ja turjaa neljä tai viisi sataa. Mutta, kuten jo aikaisemmin mainittiin, ei ole varmaa, eikö koko Turjan murre mahdollisesti voisi liittyä jompaankumpaan muista päämurteista; samoin voipi vasta tarkemman tutkistelun jälkeen sanoa, mihin alaosiin (kielenmuunnoksiin) muut Venäjän lapin murteet saattavat jakautua. "On joka suhteessa hyvin valitettava asia, etteivät venäläiset ole mitään tehneet tämän kielen (lapin) viljelemistä varten", sanoo Rask yllämainitussa teoksessaan, II osan 340 s:lla, ja tähän hänen lausuntoonsa täydelleen yhdymme, lisäten vaan, että on vallan sama syy valittaa, että suomalaiset ovat laiminlyöneet Suomen lapin murteiden tutkimisen, ja sitä suuremmalla syyllä, kun juuri suomalaiset oman kielensä sukulaisuuden vuoksi lapin kielen kanssa olisivat kaikista sopivimmat tutkimaan ja viljelemään lapin kieltä. Mutta sellainen on vielä tapa meillä, että mennään Halikon kautta Ruotsiin, harrastetaan kaikennäköisiä vieraita asioita ja annetaan saksalaisille tai muille halukkaille tilaisuus tutkia sitä, mikä on meitä lähinnä, kuten esim. lapin, jopa itse suomen kieli! Ainoastaan Norjan ja Ruotsin lappi ovat jotenkin hyvin tutkittuja ja muokattuja, mutta eivät kuitenkaan suinkaan niin perinpohjin, etteivät ne vieläkin antaisi paljon tekemistä filologille, joka tahtoisi vertaillen tutkia kaikki lapin murteet, s.o. koko lapin kielen. Mikä avara ala! — ja kuinka tärkeä sellainen tutkimus olisi, sen osottakoon myös Raskin lausunto usein mainitussa teoksessa (II osa, 331 s.). Hän sanoo: "näyttää siltä kuin Europan ja Aasian väestön ja kielen synty suureksi osaksi olisi etsittävissä lappalais-suomalaisesta kansanheimosta tai sen sukulaisheimoista, joita yhteisellä nimellä saattaa sanoa skyyttalaiseksi kansanroduksi. Tämän kysymyksen tutkiminen on omansa herättämään kielentutkijan ja historioitsijan, jopa jokaisen mielenkiintoa, joka haluaa tuntea sukuamme sen monia eri haaroja ja näiden keskinäisiä suhteita myöten. Jo Arndt lausui sen toivomuksen, että joku taitava kielentutkija ennakkoluuloitta tarkastaisi niitä kaikella sillä tunnollisuudella, jota ne todenmukaisina jätteinä kielestä, joka on ollut maailman vanhimpia, ansaitsevat." — On todella hämmästyttävää nähdä, kuinka vähäisellä innolla ja vakavuudella kielentutkimusta vielä yleensä harjoitetaan, ja kuinka kaukainen se aika vielä välttämättömästi on, jolloin kävisi mahdolliseksi uudelle von Linnélle ruveta miettimään jotakin järjestelmää, joka käsittäisi kaikki maanpiirin ihmiskielet. Tällaisen miehen edeltäjänä tosin ilmestyi Tanskassa joku aika sitten usein mainittu Rasmus Rask, mutta mitäpä hänkään voi aikaansaada, kun erikoistutkimukset olivat niin niukat? Hänen täytyi itse ryhtyä yksityiskielien lähempään tutkimiseen niiden kotimaassa ja enempi ehtiäkseen panna yövalvonnan ja rasitusten kautta alttiiksi terveytensä ja henkensä Intiassa. Ihmisen järjen ja ajatuskyvyn, hänen kielensä ja tekoinsa kautta Jumalan voima ihmisessä ilmestyy, ja ihmisen ulkopuolella koko luonnossa, ja joka päivä koetetaan yhä paremmin päästä tämän ilmestyksen perille; kaivetaan esille maan sisustat, jotta löydettäisiin muutamia ruostuneita esineitä menneiltä vuosisadoilta tai muita entisaikaisen luonnon jätteitä, maksetaan suuret rahat amerikkalaisesta harakasta tai grönlantilaisesta tikasta tai afrikkalaisesta myyrästä, samoin kuin maailman joka kolkasta haalituista ruohoista ja sammalista, tutkitaan, riidellään ja kirjoitetaan järjestä, usein niin kauan kuin sitä on itsellä kipinäkin jäljellä; mutta kielet, ne jätetään oman onnensa nojaan ja kielten tutkimus sattumusten varaan. Tärkeimmät työt mitä tällä alalla on tehty [Huomautetaan, että tämä on kirjoitettu 12 vuotta sitten. (Kirjoittajan huomautus Litteratarbladet'in lukijalle)] — ja mistä tulevaisuudessa voi toivoa koituvan joitakin hedelmiä kielten tutkimuksellekin — ovat syntyneet sivuseikkana lähetysseurojen ja yksityisten kristinuskon levittäjien toimesta, joita siellä täällä ilmestyy jonkun kansan sekaan, joka muuten sille oudolla kielellä ei olisi voinut saada mitään, ei edes pintapuolista tietoa kristinopista. Yhtä satunnaista on se voitto, joka on tullut kielien osaksi historiallisten tutkimusten kautta, eikä tämä voitto kokonaisuudessaan ole suurenarvoinen, kun kielitieteen ei vielä ole onnistunut edes historian palkkalaisena päästä parempaan asemaan ja näyttää, mitä se sellaisenakin etenkin muinaishistorian hyväksi kykenisi aikaansaamaan. Mutta onpa aika lopettaa nämä kielimietteet, vai miksi heitä tahtoisi sanoa, jotka myös varsin hyvin olisivat voineet jäädä mainitsematta, sillä onhan maailma kuitenkin täpösen täynnä kielentutkijoita, kuten jokainen tietää, ja nämä ovat milloin tahansa valmiit kirjoittamaan pitkiä tutkimuksia kaikennäköisistä seikoista, kuten esim. siitä, onko Tacitus tai Sallustius kirjoittanut ac vai atque, cum vai quum j.n.e. joissakin lauseissaan. Ei siis sanaakaan siitä enempää, vaan onpa aikomukseni suosiollisen lukijan seurassa, jos hän muuten tahtoo yhtyä minuun, alkaa uusi retkeily Kannanlahdesta Vienanmeren rannalla olevaan Kemin kaupunkiin.

Keli on vielä jotenkin hyvä, tie sitäpaitsi ei ole 300:a virstaa pitempi, minkä vuoksi toivon, etten liian kauan viivy matkalla, vaikka tosin ei voi siellä täällä välttää muutaman tunnin viipymistä. Aluksi täytyykin viivähtää itse Kannanlahdessa, joka on 40-taloinen kurja kauppala (volost), Nivajoen oikealla rannalla sekä jotenkin lähellä muutamia melkoisia vuoriylänköjä; näitä muuan karjalainen sanoi Ristivaaraksi, Rautavaaraksi, Volosnavaaraksi ja Selednavaaraksi. Olipa tshinovnikkakin (virkamies) seudulla, nimittäin stanovoi, jonka tehtäviä ja vaikutusalaa en kuitenkaan niin tarkoin tunne, jos hänellä muuten liekkään muuta tehtävää kuin se, että on sijoitettu tälle paikkakunnalle ja kestitsee matkustajia. Schmidtin venäläis-saksalaisesta sanakirjasta olen hakenut stanovoi sanan merkitystä, mutta en ole löytänyt mitään sellaista, joka sopisi virkamieheen, joten en tiedä muuta kuin että sana johtuu verbistä stanovitj, joka merkitsee asettaa, sijoittaa. Kuitenkin muistelen jossakin kuulleeni, että hänen tehtäviinsä myös kuuluu seudun vapaana pitäminen kielletystä (tullaamattomasta) tavarasta. Itsellä hänellä ei ainakaan ollut luonaan sellaista, jota vähintäkään olisi voinut epäillä kielletyksi, sillä paitsi teetä ja ruokaa kuului hyväntahtoiseen ja runsaaseen kestitykseen oikea venäläinen vodka[viina], jota suuremman varmuuden vuoksi myytiin ja ostettiin tarkasti suljetuissa pulloissa säilytettynä. Paitsi häntä — joka näytti sangen säännölliseltä ja hyväntahtoiselta mieheltä — oli seudulla vielä postintarkastaja eli smotriteli sekä pappi, joita meillä ei kuitenkaan ollut kunnia nähdä.

Ennen muinoin Kannanlahti lienee ollut huomattava paikka; ja suoraan vastapäätä ojan toisella puolella olevalla niemellä sanottiin ennen olleen kolmikirkkoinen luostari. Sen olivat sodan aikana njemtsit (karjalaiset vai norjalaiset?) hävittäneet, minkä tähden siellä nyt ei nähnyt muuta kuin kirkon ja ani harvoja huononpuoleisia taloja. Lisäksi puhutaan vanhassa karjalaisessa runossa Kannanlahden (paikan karjalainen nimi) tytöistä, jotka muutamat nuoret miehet olivat vähällä ryöstää ja myydä Vienassa (Arkangelissa); tästä saattaa myös olettaa että tällä seudulla ennen muinoin vallitsivat paremmat olot, sillä en luule, että nykyisistä Kannanlahden tytöistä saisi suuria voittoja, möipä heidät sitten Vienaan tai minne muualle tahansa.

Kannanlahdessa meidän oli pakko jättää pulkkamme, joilla koko talven olimme matkustaneet Lapissa. Samoin kuin eroaa uskollisesta ystävästään, jota kenties ei koskaan enää näe jälleen, erosin oivallisesta pulkastani, jossa ei ollut mitään muuta vikaa kuin se, joka meihin kaikkiin kerran tulee, nimittäin, että kerran vanhenemme ja heikonnumme. Syntyisin se oli Sodankylän pitäjän Kittilän seurakunnasta; siellä se oli aikoinaan tehty valitusta koivusta; jalkojen suojaksi oli siihen laitettu erityinen kate eli kuomi samasta puulajista ja päällystetty hylkeen nahalla. Talollinen Korvanen Sodankylässä oli nuorempana ostanut sen rakkaalle vaimolleen, joka monet vuodet oli jouluna ja pääsiäisenä sillä kulkenut Sodankylän kirkolle. Pyytämällä pyydettyäni Korvanen myi minulle tämän pulkan kuudesta pankkoruplasta, vaikka hänen vaimonsa olikin suuresti kauppaa vastaan. Varmasti ja vahingoittumatta tuo pulkka oli talven kuluessa seurannut minua ensin 18 peninkulmaa Inariin, sitten 16 peninkulmaa Karasjoelle Norjan-Lappiin, sitten samaa tietä takaisin Inariin, Inarista 9 peninkulmaa Paatsjoenniskaan, sieltä edelleen 10 peninkulmaa Syngel-lappalaisten luo, sitten 15 peninkulmaa Kuolaan ja täältä kolmattakymmentä peninkulmaa Kannanlahteen. On kyllä totta, että se alamäissä joskus kiiruhti liiaksi, niin että minun oli vaikea pysyä mukana, mutta eipä se koskaan kokonaan minua hylännyt, vaikka hetkeksi jättikin jäljelle. Loivemmissa mäissä se ei sitä tehnyt, vielä vähemmin tasaisella maalla.

Kannanlahdesta kuljimme 30 virstaa Kneäsagubaan ja sieltä toiset 30 virstaa Koudan kauppalaan. Kneäsaguba on köyhä, noin 25-taloinen kylä; sillä lienee alkujaan ollut karjalainen nimi Ruhtinan lahti, josta nykyinen nimi lienee venäläinen käännös, kuten kylän asukkaatkin olivat venäläisiä tai oikeammin venäläisten ja karjalaisten sekarotua. Sama lienee suureksi osaksi muidenkin täkäläisen merenrannikon venäläiskylien asukkaiden laita, vaikka venäjän kieli niissä tätä nykyä on päässyt melkein yksin vallitsevaksi. Ne monet karjalaiset paikannimet, joita täällä sekä useissa paikoin Venäjän-Lappia tapaa, kuten Maaselkä, Rikkataival, Niva-joki, Kannanlahti tai myöskin selvät yleisten karjalaisten paikannimien venäläiset muunnokset tai käännökset, kuten Pinosero (Pienijärvi) pohjoiseen Kannanlahdesta, Verchosero (Korkialampi) Kannanlahden ja Kneäsaguban välillä, Bjälosero (Valkiajärvi), Startsevosero (Ukonjärvi), Startsevaguba (Ukonlahti) Kneäsaguban ja Koudan välillä, Pajakanta-guba (Pajukanta), Glubokosero (Syvälampi) y.m. tekevät jotenkin luultavaksi, että Kneäsagubakin on venäläinen käännös nimestä Ruhtinan lahti, joka nimi esiintyy Suomessa, missä sitäpaitsi on muita samanlaisia kuten Ruhtinan salmi, Ruhtinan salo, Ruhtinan kivi j.n.e. Sellaisia käännöksiä ovat myöskin kaiketta epäilyksettä niinet Tshornarjeka, Ljetnarjeka y.m. Karjalassa yleisesti käytetyistä paikannimistä Mustajoki, Kesäjoki: venäläisillä näet on se tapa, että pitävät paikannimiä samanarvoisina kuin muita lisänimiä (epiteettejä), jotka kääntävät niin pian kuin tietävät niiden merkityksen. Tästä johtuu melkoinen sekavuus maatieteellisessä suhteessa, mutta toiselta puolen he siitä saavat etua kielensä soinnukkaisuudelle, sillä vieraat paikan-nimet kuuluvat kuitenkin vierasperäisiltä monessa kielessä.

Koutaan saavuimme sydänyöllä; jonkun aikaa kolkutettuamme meidät päästettiin stantsian oli kestikievarin pihaan. Vaikka pari kolme vanhanpuoleista naishenkilöä asui ja nukkui siinä huoneessa, johon meidät päästettiin, ei meidän ollut toivomistakaan mitään vuoteen valmistamista meille, minkä vuoksi paneuduimme maata lattialle matkalaukkujemme, reppujemme ja vaatteidemme keskelle, ja nukuimme hyvin seuraavaan aamuun. Yleensä emme ole nukkuneet kunnollisesti laitetussa vuoteessa sitten kun pastori Durchmanilla Inarissa. Lappalaiset antavat toisen panna maata minne tahtoo ja laittaa vuoteensa niin hyvin kuin osaa; korkeintain tuovat porontaljan alle pantavaksi; Kuolassa meillä tosin oli sänky, mutta ei likimainkaan kunnollista vuodetta; Kannanlahdessa makasimme kaksi yötä lattialla ja samoin kaikissa majapaikoissa sieltä Kemiin asti, sillä ei yhdessäkään niistä nähnyt edes sängyn merkkiä, sitä vähemmin erityistä vierashuonetta.

Seuraavana aamuna meitä tuli tervehtimään Koudan golovan piisari. Sekä piisari että golova ovat Suomessa outoja sanoja, sen tähden heti paikalla koetan taitoni mukaan niitä selittää. Golova on jonkunlainen kunnallisesimies, joka piirissään selvittelee jokapäiväisiä, vähemmän tärkeitä asioita, ja kun hän usein itse on kirjoitustaidoton, hänellä on apurinaan palkattu kirjuri, ja tämän nimenä on piisari. Piisarin käynnin tarkoitus oli, mikäli saatoimme arvata, kysyä, olimmeko asianmukaisilla passeilla varustettuja henkilöitä; sen tähden, hänen istuttuaan jonkun aikaa, säästimme häneltä vaivan kysellä passejamme, näyttäen ne itsestämme. Sitten panimme toimeen vähäiset aamupäivä kekkerit, lähetimme ostamaan viinaa, jota meillä Maaselästä lähdettyämme ei ollut hallussamme ollut, lainasimme toisesta talosta teekeittiön ja lasit itse piisarilta. Seuraamme lisäsi vielä postin-smotriteli, vanha rehellinen sotamies tai kersantti, luultavasti jälkimäinen, hän kun näet osasi lukea kirjoitettua, ehkä kirjoittaakkin. Sitten juotiin teetä vankasti, ja muun muassa tuli kysymys siitä, oliko meillä podorozhnaa. Tämän harmillisen sanan olimme jo lappalaisilta kuulleet, vaikka sillä siellä ei ollut mitään merkitystä, mutta täällä ja jo aikaisemmin Kannanlahdessa ja Kneäsagubassa se merkitsi sitä, että joko piti olla podorozhna tai täytyi joka paikassa tinkiä ja riidellä tuntikaudet kyytihevosista ja päälle päätteeksi maksaa melkein kaksinkertaiset kyytirahat tavallisiin verrattuina. Kannanlahdessa stanovoi oli auttanut meidät matkaan. Kneäsagubassa kaikki kylän miehet kokoontuivat pirttiin, missä asuimme, ja neuvottelivat parin tunnin ajan siitä, voisivatko kiskoa meiltä mielin määrin kyytirahoja, vai olivatko velvolliset kyyditsemään meitä laillisesta kyytimaksusta. Koudassa sana podorozhna oli ensimäisiä, jotka kuulin perille tultaessa ja myös ensimäinen, joka aamulla herätessämme kajahti korviimme; eikä siinä kylliksi — unetkin olivat lyhyen levon aikana enimmäkseen koskeneet podorozhnaa. Seuraavana aamupäivänä koutalaiset sitten neuvottelivat podorozhnasta kello 2:teen i.p., jolloin viimeinkin saimme kyytihevoset. Piisari ja postin-smotriteli kyllä keinottelivat ja puhuivat puolestamme, mutta luultavasti heitä pidettiin puolueellisina, kun olivat olleet meillä teevieraina. Riidan ja neuvottelun kestäessä, ja kun ei mitään kyytihevosia näkynyt, ajattelimme jo jäädä pariksi viikoksi Koutaan ja tiedustelimme huonetta, jossa olisimme voineet asua ja työskennellä, kunnes olisimme voineet saada postia myöten podorozhnan Kuolasta, josta aioimme kirjeteitse pyytää tätä tärkeätä asiapaperia. Mutta viimein tuli mainittuun aikaan kaksi hevosta ja rekeä pihaan, ja kuultuamme nyt tehdyn sen päätöksen, että olimme kyydin saavat, ja kun viipymisen kautta parin viikon kuluttua kelirikkokin olisi voinut käydä haitalliseksi matkan jatkamiselle, päätimme lähteä matkaan. Piisari vielä antoi meille kirjoituksen, jonka oli määrä riidatta ja petkutuksetta auttaa meitä pari kyytiväliä eteenpäin, kuten kävikin.

Kouta on muuten pieni, noin 50-taloinen kauppala; taloista useat ovat kaksikerroksisia ja yleensä paremmin rakennetut kuin Kannanlahdessa. Asema lienee kesällä hyvinkin kaunis, kun näet Koutajoki suureksi osaksi ympäröi kauppalan, virraten ensin etelästä pohjoiseen ja kääntyen sitten itään ja kaakkoon, ikäänkuin etsien uomaa lähellä olevaan mereen. Kouta jää siis niemelle eteläpuolelle tuota muutamina pienehköinä koskina eteenpäin kohisevaa jokea. Seudulla näyttää olevan kalan saanti runsasta, sillä tähänkin vuodenaikaan oli tuoretta lohta kaupan. Ostimme 23 naulan painoisen lohen, jota sitten useiden seuraavien päivien kuluessa itsellemme keitätimme, saamatta vielä Kemiin saakka sitä kokonaan loppuun syödyksi. Maksoimme siitä 20 kopeekkaa pankkiarvoa naulalta. Niitytkin ja niittyalat kuuluvat Koudan ja seuraavan, Tshornarjekan kylän ympärillä olevan erittäin hyvät, mutta karut muiden kauppaloiden ja kylien tienoilla, joiden sen tähden usein keväisin täytyy ostaa heiniä elukoilleen. Niiden hinta oli tänä vuonna 20-30 kopeekkaa puudalta. Sekä täällä että Kieretissä, jonne pian lähdemme, y.m. näki muutamia kannellisia ja mastollisia, pienehköjä laivoja rannoilla. Koudassa muutamat niistä olivat vallan kuivalla maalla, minne ne luultavasti veden korkeammalla ollessa olivat joutuneet ja missä nyt odottivat kevättulvia. Pienemmät veneet olivat 10-12 kyynärän pituiset; itse runko oli keskeltä 7-8 kyynärän pituudelta suoraa — laidat yhdensuuntaiset, mutta päistä äkkitaipeiset. Niiden kaaret olivat vankat ja pitemmän välin päässä toisistaan kuin Suomessa on tavallista. Sekä veneitä että muuta sellaista katsella minulla oli erittäin hyvää aikaa, sillä niin pian kuin olin lähtenyt lappalaisten luota, ei minun enää sallittu polttaa sisällä huoneessa. Sen vuoksi minun täytyi joka piipullista varten, jonka halusin polttaa, lähteä ulos taivasalle, enkä edes sitenkään aina saanut rauhassa tupakoida, kun näet kylän koirat tavallisesti seurasivat minun haukkuen toinen toistaan äänekkäämmin. Senpä tähden kuljin kernaammin niin kauas, että ne jättivät minut, ja palasin poltettuani piipulliseni loppuun. Lopuksi rupesin tästä elintavasta voimaan oikein hyvin, sillä ensikseen sain täten useammin tilaisuutta ruumiinliikkeeseen, ja toiseksi tupakkia riitti tavallista kahta vertaa kauemmin. Sitä ainoastaan pelkäsin, että täten vähitellen ehkä unhottaisin koko polttamistaidon, sillä nyt jo kului joskus useita tunteja, ennenkuin muistin piipun. Starovertseillä näillä seuduin on muuten hyvin epäedulliset ajatukset tupakista, sillä ensinnäkin ei Herra kuulu luoneen koko kasvia, ja toiseksi luulevat Vapahtajan tarkoittaneen tupakin savua, kun hän jossakin paikassa Uutta Testamenttia on sanonut, että se, mikä lähtee ulos ihmisestä, on syntiä. Tehdäkseni polttamisen vähemmän synnilliseksi, minun siis ainakin pitäisi totuttaa itseni nielemään savua, minkä olen kuullut käyvän päinsä ja mitä joskus olen nähnyt tehtävänkin.

Koudasta 22 virstaa kuljettuamme tulimme Tshornarjekan eli Mustajoen noin 30-taloiseen kylään. Tätä kauemmaksi emme sinä päivänä voineet ehtiä, joten jäimme yöksi Tshornarjekaan ja jatkoimme seuraavana päivänä matkaa Kieretin kauppalaan, jonne luetaan matkaa 40 virstaa. Siellä täällä näillä seuduin tapaa henkilöitä, jotka ovat tulleet Suomen rajapitäjistä ja kääntyneet kreikanuskoon. Thornarjekassakin tapasimme Kuusamon pitäjästä kotoisin olevan vaimon, joka täten oli hylännyt entisen uskonsa, kuten hänen miehensäkkin, joka paraikaa oli matkalla merelle murmannien seurassa. Kysyimme oliko hänen uusi uskonsa entistä parempi, johon kysymykseen hän ehkä meidän tähtemme ei vastannut myöntävästi eikä kieltävästi, vaan kysyi itse vuorostaan, emmekö mekin kääntyisi siihen.

Kieretti, jonne sitten tulimme, vei sekä Koudasta että Kannanlahdesta voiton. Se on erään joen pohjoisrannalla, joka on samanniminen kuin kauppala; siellä on sekä kirkko että oma pappi, joita muissa paikoin ei ollut aina siitä perin kuin läksimme Kannanlahdesta. Vähä sen jälkeen kuin olimme tulleet perille, meidät pyydettiin teelle porvari (tai kauppias) Saivinin, seudun varakkaimman miehen luo. Hänen tyttärensä oli naitu Kuolaan, mutta oli heti sinne saavuttuaan ruvennut potemaan kovaa luuvaloa. Paitsi bogoroditsaa (neitsyt Mariaa), Kuolan pappeja ja Kildinin lappalaisia oli minuakin käytetty hänen apunaan. Hän paranikin lopulta, ja lienee arveltu minun jouduttaneeni hänen tervehtymistään, minkä vuoksi hänen Kieretissä asuvat vanhempansa, jotka kirjeessä olivat saaneet siitä tiedon, tahtoivat osottaa kiitollisuuttaan pyytämällä meidät teelle ja ehtoolla illalliselle sekä vielä teelle seuraavana aamupäivänä. Tyttärellä oli itsellään omituinen ajatus taudistaan. Hänellä oli Kieretissä ollut useita kosijoita, jotka kaikki olivat saaneet rukkaset, minkä vuoksi, kun hän sitten oli mennyt vaimoksi nykyiselle, Kuolassa asuvalle miehelleen, sekä hän itse että koko talo vahvasti uskoi, että joku edellisistä kosijoista itse puolestaan tai kaikki yhdessä olivat noituneet häneen tämän taudin. Sen tähden oli ensin turvattu Kildinin lappalaisten apuun, ja kun se ei auttanut, kannettiin kirkosta suuri Marian kuva, jonka edessä joukko vahakynttilöitä lakkaamatta monta vuorokautta paloi. Samaan aikaan kun neitsyt Maria, minäkin olin hänen lääkärinään. Koetin kyllä vakuuttaa hänelle ja muille, ettei tauti johtunut noitumisesta, vaan vallan yksinkertaisesti matkalla sattuneesta vilustumisesta Kieretissä vietettyjen häiden tuottaman rasituksen ja yönvalvonnan jälkeen, mutta sellaista ei kukaan ottanut uskoakseen. Useissa toisissakin potilaissa, jotka joskus ovat pyytäneet neuvoani, olen näillä seuduilla tavannut sen uskon vallitsevana, etteivät heidän tautinsa ole johtuneet luonnollista syistä; siitä syystä he myöskin harvoin tahtovat parantaa itseänsä luonnollisella tavalla, vaikka heille voisikin määrätä jotakin lääkettä seuduilla, missä ei ole apteekkia eikä mitään lääkkeitä saatavissa. Kuolassa ei ollut apteekkia eikä täällä Kemissäkään, vaikka tämä kaupunki on ainakin kahta vertaa suurempi ja neljää kertaa väkirikkaampi kuin Kajaani Suomessa. Onpa myös yleinen puute eräänlaisesta väestä, jota Suomessa on yllin kyllin, nimittäin kuppareista ja suoneniskijöistä. Ne harvat tämänlaiset kirurgit, jotka tapaa, ovat tavallisesti Suomesta kotoisin. Koska paperi, josta tätä matkakertomusta varten olen tehnyt vihon, pian alkaa olla lopussa, tahdon sanoa loput sanottavastani lyhyesti ja ainoastaan luetella ne kylät, joiden kautta kuljimme Kieretistä Kemiin matkustaessamme. Nämä ovat: ensin Vehkoseron (Vehkajärven) kievaripaikka 14 virstan päässä Kieretistä, siitä 8 virstaa Typykkään eli Puolimaahan, edelleen 18 virstaa Kälkäjärveen eli Pajariin, 22 virstaa Sarviniemeen eli Pulteriin, 12 virstaa Pilsijärvem, 17 v. Kakaraan, 40 v. Ponkamaan, 28 v. Kesäjokeen ja 22 v. Kemin kaupunkiin. Paitsi Ponkamaa ja Kesäjokea muut olivat pieniä karjalais-kyliä, joissa kansa kuitenkin välttävästi puhui venäjääkin, kuten ponkamalaiset ja kesäjokelaiset siitä korvaukseksi välttävästi puhuvat karjalaa.

Niin pian kuin toisella kyytivälillä Kieretistä päin olimme tulleet Kemin kihlakunnan alueelle, oli tien varressa rappeutuneita virstantolppia. Mutta koska tätä tietä ainoastaan talvella käytetään, ja kun sitä on sama verta järviä ja lampia kuin maata, olivat pitkät matkat välistä ilman virstantolppia. Muuan kyytimiehistä, jolta eräällä pitkällä jäätaipaleella piloillani kysyin, miksi siinä ei ollut yhtään virstantolppaa, sanoi niitä pystytetyn lähimmälle rannalle vastapäätä sitä kohtaa, missä niiden jäällä pitäisi olla. Mutta läheisimpään rantaan saattoi välistä olla virsta tieltä. Muuten sekä kyytimies että minä emme voineet olla toista mieltä kuin että pylväiden pystyttäjä oli menetellyt sangen hyvin siinä, ettei ollut niitä jäälle asettanut, vaan rannalle, vaikkei kukaan tiellä kulkeva niitä sieltä voinut nähdä. Muunlaisiakin merkkipylväitä näkee tien varressa, nimittäin ristejä, mutta ainoastaan lähempänä kyliä. Varsinkin Kieretin ympäristössä niitä oli viljalti, ja ne olivat jonkun pystyttämiä, joka oli tahtonut sovittaa entiset syntinsä. Nämä ristit ovat osaksi luonnollista kokoa, osaksi niin suuria, että Goljatillekin niillä olisi tilaa.

Karjalaisissa kylissä talot eivät olleet niin yhteen paikkaan sullottuina kuin venäläisissä. Karjalaisissa kylissä näki oikeita aitoja ja pirteissä rukkeja, jota kapinetta täkäläisissä venäläisissä kylissä emme ole nähneet, sillä täällä naiset vielä käyttivät ikivanhaa värttinää. Petkutuksen sijaan karjalaisissa kylissä tuli kerjuu. Niin pian kuin oli saanut turkit yltään, oli ympärillämme ei ainoastaan lapsia, vaan usein täysikäisiäkin naisia, jotka kumartelivat edessämme ja rukoilivat meiltä miilostia, s.o. almua. On huomattava, että sekä täkäläisen venäläisen että karjalaisen rahvaan naiset eivät vielä ole harjaantuneet niijaustaitoon, minkä vuoksi kahta paremmin ja useammin kumartelevat. Kaskia ja kaskeksi hakattua metsää näimme siellä täällä tien varsilla karjalaisissa kylissä, muuten lakkaamatta havumetsää, loppumattomiin järviä ja lampareita. Koutaa etelämpänä emme enää nähneet koiraa käytettävän kuljetuseläimenä, mutta siihen asti yleisesti, lukuunottamatta lappalaisia, jotka tulevat poroillaan toimeen. Kuitenkin olen sittemmin kuullut, että itse Kemissä ja vielä kauempana olevassa Sumassa ajetaan koirilla.

Kesäjoessa, Kemiä lähinnä olevassa kylässä, emme ensin illalla olleet saada yömajaa, jota emme kievaritalossakaan saaneet, eikä seuraavana päivänä annettu hevosia. Vihdoin viimein, ja kun ei enää jaksanut kuulla noita alinomaisia sanoja podorozhna, prokonj y m., Castrén läksi kello 12 päivällä jalkaisin kulkemaan Kemiin vievää tietä, toivoen sieltä saavansa joko podorozhnan tai hevosen, mutta minä jäin tavaroitamme vartioimaan. Mutta joko nyt aljettiin pelätä, kun meitä oltiin viivytelty, vai muutenko, mutta kohta tuotiin sen jälkeen pihaan kaksi hevosta, ja niin minäkin läksin matkaan. Viidennen ja kuudennen virstantolpan välillä saavutimme Castrénin. Se hevonen, jolla minä ajoin, väsyi kuitenkin taipaleella, vaikka enimmäkseen ajettiin käymäjalkaa. Viimeiset viisi virstaa lähinnä Kemiä minun siis täytyi vuorostani kulkea jalan. Huolimatta sellaisesta kyydistä kyytimies ei tyytynyt 60 kopeekkaan peninkulmalta (tavallinen maksu on ainoastaan 50 kopeekkaa), vaan vaati enempää, ja minun täytyikin lopulta se hänelle antaa, päästäkseni hänestä erilleni.

Vastedes, jos aika ja olot myöntävät, olen kirjoittava talven kuluessa Lapissa tehdyistä matkoista, mutta olen nyt ensin tahtonut kertoa tästä matkan osasta, kun lappalaismatkoista kuitenkin aikaisemmin muut ovat paljon kirjoittaneet. — Kirjeiden lopussa joskus on tapana anteeksi pyydellen syyttää kiirettä, hutiloimista y.m., ja täysi syy on minullakin samoja seikkoja pyytää anteeksi. Nämä muistiinpanot ovat syntyneet osaksi pulkassa, osaksi tupakoimiskävelyillä, ja lisäksi ovat venäjä ja lappi näinä aikoina siihen määrään panneet pääni pyörälle, etten hyvällä tahdollakaan ole voinut saada kunnollista kokoon.

Kemi, 4 p:nä toukokuuta 1842.

E. Lönnrot.

45.

[Päiväkirjasta.]

Kemi, 4 p:nä toukokuuta 1842.

Kirjeemme, eli oikeammin kirjeet, joita olemme odottaneet useilta tahoilta, ovat tuottaneet meille melko lailla harmia. Kotona ei tässä suhteessa juuri tiedä muusta harmista kuin että kirjeitä ei tule, mutta täällä: ne ovat saapuneet ja postien mukana lentäneet edes takaisin, ilman että olemme nähneet niitä vilahdukseltakaan. Tämän tähden meillä ei myöskään ole voinut olla tietoja Suomesta puoleen vuoteen. Ensimäisen päätöksemme mukaisesti aioimme viipyä Kuolassa toukokuun alkuun asti, ja sinne meidän siis oli määrä saada postimme lähetetyksi. Mutta sittenkuin Sjögren samojeedin kielen opintojamme varten oli neuvonut meitä arkimandritta Venjaminin luo, jonka luultiin asuvan Ristiluostarissa (Krestnoi Monastyrj) lähellä Oniegaa, päätimme olla meritse matkustamatta Kuolasta Arkangeliin ja sen sijaan matkustaa maitse, voidaksemme aikaisemmin ryhtyä samojeediin. Lähtiessämme pyysimme Kuolan postinhoitajaa lähettämään takaisin kirjeemme Oniegaan, minkä hän lupasikin ja minkä luultavasti jo on tehnyt, vaikka emme vielä niitä ole saaneet, kun yhä tähän saakka olemme viipyneet Kemissä. Ja nyt on mahdotonta matkustaa sitä tietä, maantietä ei ole, ja sitäpaitsi Venjamin asuukin Arkangelissa, jonne täältä paljoa mukavammin voimme matkustaa vesitse. Paitsi Kuolaan osotettuja postilähetyksiä pyysin Sjögreniä lähettämään minulle muutamia kirjoja Oniegaan. Kauan olemme mietiskelleet, miten voisimme nuo kirjeet saada, ja viimein sellaisten henkilöiden neuvosta, joiden luulisi tietävän, miten täällä tällaisissa asioissa on menetteleminen, olemme leimatulle paperille laatineet seuraavan [kirjoituksen]:

— — — — — [Venäjänkielinen pyyntö Oniegan postikonttoriin, että L:lle ja C:lle Oniegaan saapuneet postilähetykset lähetettäisiin edelleen Arkangeliin.]

46.

Akademikko Sjögrenille.

Arkangel, 2 p:nä kesäkuuta 1842.

Korkeasti oppinut, laajalti kuuluisa herra Kolleegineuvos!

Olen Teille hyvin kiitollinen kirjoista, jotka täällä Arkangelissa vastaanotin ynnä arvoisasta kirjeestänne viimeksi kuluneen huhtikuun 14 (26) päivältä. Emme ollenkaan tulleet kulkeneiksi Oniegan kautta, kun Kemissä saimme sen tiedon, että arkimandritta Venjamin nykyään oleskelee Arkangelissa, jossa jo olemmekin hänet tavanneet hyvää terveyttä nauttivana. Hän vastaanotti meidät erittäin hyväntahtoisesti ja selitti olevansa halukas antamaan meille samojeedin kielen opetusta, kuitenkin pannen ehdoksi, ettemme ilman hänen erityistä lupaansa saisi ilmaista siitä mitään toisille, emme suullisesti emmekä kirjallisesti. Edeltäkäsin hän kuitenkin parina iltana meidän kanssamme lyhyesti kävi läpi kielioppinsa, ja tästä luulin huomaavani, että samojeedin kielen sukulaisuus suomen kanssa, jos sitä on olemassa, kuitenkin on niin kaukainen ja vähäinen, ettei minun ollenkaan maksa vaivaa opiskella sitä kieltä. Ei yksikään laskusanoista ollut suomen laskusanojen kaltainen, ei edes samassa määrin kuin venäjän pjatj, semj, sto, tysjatsha vivahtavat suomalaisiin viisi (viiti), seitsemä, sata, tuhansi, ja sama oli pronominienkin laita. Eräältä täällä asuvalta samojeedilta olen sitäpaitsi kysynyt useita yksityisiä sanoja, mutta minun ei sitenkään ole onnistunut havaita huomattavampaa yhtäläisyyttä. Ja tähän olen vastaiseksi lopettanut samojeedin kielenopintokurssini, sillä sen oppimisesta minulle aiheutuvaa ajanhukkaa pidän jotenkin hyödyttömänä, varsinkin kun vastedes, sittenkuin Venjaminin on onnistunut saada kielioppinsa, sanakirjansa ja evankeliumit painetuiksi, ja vielä enemmän, sittenkuin Teidän ja Castrénin tutkimusten tulokset tulevat tunnetuiksi, vähemmällä vaivalla ja ajanhukalla voin oppia samojeedin kieltä sen verran kuin minulle käy tarpeelliseksi. Jätän siis samojeedit ja lähden täältä vepsäläisten luo niille seuduille, missä heitä Teidän kirjoituksienne makaan on tavattavissa; täten toivon saavani paljoa suuremman sadon suomen kieliopille ja sanakirjalle kuin samojeedin kielestä olisi voinut odottaa. Vepsäläisten keskuudessa aion viipyä myöhäiseen syksyyn asti, minkä jälkeen Aunuksen ja Sortavalan kautta talveksi palaan kotia. Mutta jos saisin tilaisuuden s.o. virkavapautta, matkustaisin kernaasti sitä seuraavana kesänä Viroon ja Kuurinmaalle, koska virolaisista kirjoista ei kuitenkaan voi oppia viroa niin, että luotettavasti voisi tätä kieltä verrata suomeen. Toivomukseni näet olisi aikaansaada suomen, aunuksen, vepsän, viron ja lapin kielen vertaileva kielioppi, ainakin sellainen, joka käsittelisi eri muotojen etymologiaa ja muuten muoto-oppia. Ja sitäpaitsi olisi sanakirjallisessakin suhteessa näiden kielten tarkka vertaaminen toisiinsa välttämätön asia, koska usein ei voi saada selville sanojen alkumerkitystä tarkastamalla vaan yhtä ainoata näistä kielistä, ja koska ne sitäpaitsi saattavat rikastuttaa toinen toistansa. — Lapin kielessä niinikään työni jäi puolitekoiseksi — jospa edes puolitekoiseksi — niin että minun kaiketi yhden talven aikana pitäisi liikkua heidän parissaan. Sen verran voitin kuitenkin tänä talvena, etten käyttäessäni painettuja apukeinoja lapin kielen oppimisessa enää niin helposti kuin muuten olisi voinut tapahtua, johdu harhaan usein puutteellisen oikeinkirjoituksen takia, ja tähän tulokseen minun vastaiseksi on tyytyminen. {Puolitoista tai kaksi viikkoa minun vielä täyty viipyä täällä kirjeiden vuoksi, joita odotan Suomesta.} [Tämä lause konseptista.] Matkani täältä tulee suuntautumaan Kargopolin kautta Vyitegraan ja sieltä etelään, ja sitten palaan Lotinapellon piirikunnan kautta Äänisjärven lounaispuolisille seuduille. Ainakin Aunuksesta olen mielihyvällä ilmoittava Teille, kuinka tämä matka saa luonnistuneeksi. Olen suuresti kiitollinen vepsäläisten asuinpaikkoja koskevista tiedoista, jotka kahdessa viimevuotisessa kirjeessänne olen saanut, ja joista minulla nyt on niin suuri hyöty.

Kuten halusitte, en nyt lähetä rahoja ostamistanne kirjoista, vaan merkitsen ne muistiin, kunnes taas olette muuttanut Pietariin, miksi ajaksi kenties voin saada tietää myöskin, miten suuret postikulut niiden lähettämisestä olivat. Kirjat olivat minulle kahta tervetulleemmat, kun Castrén ja minä täällä tulemme eroamaan eri teille, niin että toisen meistä muuten olisi täytynyt jäädä ilman venäläistä sanakirjaa; täällä Arkangelissa näet ei ole mitään kirjakauppaa. Jos Te tämän kirjeen saavuttua vielä sattuisitte asumaan Pietarissa, pyytäisin vielä Vyitegraan saada lähetetyksi pienen kirjan, nimittäin Grammatika finskago jasyka sotshinennaja G. Okulovym, petshat. 1836 Tipogr. Akademii Nauk [= Suomen kielen kielioppi. Tehnyt G. Okulov, pain. 1836 Tiedeakatemian kirjapainossa]. — Tämän kieliopin olemassa-olosta tuskin ennen tiesin, mutta nyt se on minulla lainana Venjaminilta; kopioin siitä sen, mikä erityisesti koskee aunusta, kun pelkään, että jo asutte maalla ja etten siis voi saada itse kirjaa.

Syvimmästi kunnioittaen olen edelleen

nöyrin palvelijanne Elias Lönnrot.

47.

Tohtori Rabbelle.

[Suurimmaksi osaksi julkaistu "Helsingfors Morgonbladin" n:roissa 57, 59-61 v. 1842.]

Arkangel, 24 p:nä kesäkuuta 1842.

Veli hopea!

Ensiksi saan onnitella Sinua toisen nimipäiväsi johdosta, sillä tarvitsematta turvautua almanakkaan muistan, että tämän kuun 24:s päivä ja Juhanan päivä sattuvat yhteen. Eipä Sinun pidä luulla, että Juhanan päivä meillä täällä on ollut vallan muiden päivien kaltainen. Tosin pääsiäinen ja puolet helluntaita pujahtivat ohitsemme, niin että vasta jäljestä muistimme ne, mutta sama ei ollut juhannuksen laita. Sillä isäntämme, ravintoloitsija N.N, joka jo kolmen viikon kuluessa on pyytänyt meitä joskus kunnioittamaan häntä käynnillämme, sattui saamaan vihdoin tänään tämän kunnian osakseen. Kestityksestä ei luultavasti olisi loppua tullut, mutta meidän itsepäisyytemme ja tuo sopimaton vierailuaika, kello 11 a.p., pelastivat meidät tällä kertaa, niin että pääsimme — Castrén puolellatoista ja minä puolellakolmatta stakanalla oikeata nimipäiväkahvia. Koko nämä loistavat kekkerit sitäpaitsi saivat lystikkään-surullisen käänteen, josta meille oli enemmän hyötyä kuin itsepäisyydestämme ja kaikesta muusta. Sillä juuri kun isäntä, joka nähtävästi aikaisemmin sydämensä pohjasta oli viettänyt juhannusta, mitä innokkaimmin pullo kädessä kehotteli meitä nauttimaan, tuli hänen rakas vaimo-käpysensä sisälle, tempasi tuon loistavan kalleuden rakkaan aviopuolisonsa kädestä eikä edes tyytynyt tähän voitonmerkkiin, vaan pantuaan sen varmaan talteen, ilmestyi uudelleen saapuville, riisui mieheltään sekä takin että liivit ja pani hänet näin sänkyyn nukkumaan asian päälle, minkä jälkeen minä sanoin hyvästi; Castrén oli jo hetkeä aikaisemmin sen tehnyt.

Kesäkuun 8:ntena päivänä kirjoittamasi kirjeet saimme saman kuun 21;ntenä. Ne tuottivat meille suuren ilon, jota niitä seuraavat sanomalehdet vielä lisäsivät, samoinkuin se silminnähtävä parannus, jota Vaseniuksen sanomalehti tosin joka vuosi on luvannut, mutta jota se itse teossa vasta tällä vuosikerrallaan on alkanut osottaa. Mutta seikka, joka vielä enemmän kuin "H:fors Tidningarin" osottama katumus ja parannus, on omansa ilahuttamaan meitä lääkäreitä ja puolilääkäreitä, johon kunnianarvoisen säätymme jälkimäiseen osastoon allekirjoittaneella lienee kunnia lukea itsensä kuuluvaksi, on Suomen Lääkäriseuran keskustelemuksien julkaiseminen. Eipä tuo uusi ruumiinavausta koskeva ohjesääntökään lähemmän tutustumisen jälkeen tunnu olevan niin kauhea, joksi huhu edeltä sitä tiesi mainita. Tosin se alussa tuottaa vähän enemmän työtä ruumiinavauksissa kuin mitä tähän asti tavallisesti on ollut, eikä muutamille meistä, allekirjoittanut niihin luettuna, liene niin helppoa ilman erityistä tutkimista edes löytää rinta- ja vatsahermoja y.m., mutta tähän pieneen tai suureen vaivannäköön kernaasti alistuttakoon, jotta saataisiin nuo tärkeät sanat: "Niin totta kuin j.n.e." varmemmin perustelluiksi kuin mitä tähän asti kuuluu joskus olleen laita. — On vahinko, että "Suomen" tilaajat tänä vuotena ovat vähentyneet kokonaisella 100:lla. Mutta kun ei kuitenkaan saata pitää tätä vähennystä tarpeeksi suurena mielenosotukseksi, voinee tähän kohtaloon alistua, ja näin ollen kehottaisin jatkamaan tämän aikakauskirjan julkaisemista ja tahdon mielelläni suorittaa osani sekä painatuskuluista että kirjoituksista, jälkimäisistä tietysti mitä mittaan tulee. Toivonpa että kaikki hyvän asian vuoksi kernaasti sen tekevät. Mutta jos joku siihen olisi haluton, niin huomautettakoon hänelle, etteivät painokulut ole mitään muuta kuin etumaksu, joka ylipainoksen myymisellä vastedes varmaankin voidaan korvata. "Suomen" tämänvuotisissa kirjoituksissa luulisi toki jokaiselle olevan arvokasta harrastuksen aihetta, jopa niidenkin varalle, jotka tuskin tietävät, että on olemassa mitään muuta "Suomea" kuin nuoremman Bergströmin [paperossit?] tai korkeintain tuo toinen yhtä sauhuinen [laitos], joka kuuluu Suomen Tullilaitokselle. [Alus?? — Kohta kuuluu Ruotsiksi: "— — — tillochmed för dem, som knappast veta, att det finns till något annat Suomi, än Borgström j:rs, eller på sin höjd dertill det andra likaså rökaktiga, som tillhörer F. Tullstyrelsen".]

Kiitos paljosta Venäjän Historian tähden näkemästäsi vaivasta. Korjausluku näyttää olevan huolellisesti tehty, mistä sen lukija on saapa erityisen kiitoksen. En ole tähän asti voinut löytää mitään suuria painovirheitä. Ostappa nyt minun laskuuni tätä kirjaa viisi kappaletta, nidota ne samoin minun laskuuni ja anna niistä sitten yksi valtioneuvos von Haartmanille, toinen professori Reinille, kolmas lehtori Akianderille, neljäs asessori, t:ri Rabbelle ja lähetä tilaisuuden tarjoutuessa viides Vesilahden kappalaiselle, Kustaa Ticklénille, ja kuudes, jonka olin vähällä unhottaa, arkiateri Törngrenille, vie myöskin terveisiä kaikille; tilaa voittaakseni olen ne sullonut näin yhteen, nimittäin terveiset, mutta toivon auliilta hyvyydeltäsi, että ne ennen lähettämistä asianomaisesti erotetaan kunnioittaviin ja ystävällisiin.

Matkastani Kemiin kirjoitin viime kirjeessäni, niin ettei siitä enää ole mitään mainittavaa. Kemissä olimme kelirikon ajan, joka kerrassaan juurtajaksain viivytti meitä siellä toukokuun 19:nteen päivään asti. Kemistä ei kulje mitään kesämaantietä; tämän tähden meidän täytyi odottaa ensi tilaisuutta päästäksemme meritietä Arkangeliin, missä arkimandritta Venjamin, jonka luo meidän oli meneminen samojeedin-tutkimustemme vuoksi, paraikaa oleskeli. Astuimme siis ensi veneeseen, joka läksi kulkemaan Kemistä, 60:n virstan päässä siitä isossa saaressa olevaan, suureen Solovetskoin luostariin. Kemi, josta juuri olen lähtemäisilläni, on nuori, vaan vanhanpuoleisen ja rappeutuneen näköinen kaupunki. Sen nykyinen ikä on 70 vuotta, joka kaupungin iäksi ei vastaa 70 päivää ihmisen ikää. Muuten se on valinnut itselleen paikan hieman pohjoiseen Kemijoesta ja muodostaa siinä hevosenkengän muotoisen kaaren pienen lahden ympäri, johon joen vähäinen haara ja eräs toinen oja laskee virraten kaupungin läpi. Talojen luku mainitaan 1841:n vuoden Mysljatsheskov'issa, (kalenterissa) 316:ksi ja asujanten luku 1726:ksi, mutta sen mukaan kuin monet kemiläiset arvelivat, on molemmissa näissä luvuissa tinkimisen varaa. — Kaduilla on kesän aikaan mahdotonta ajaa, minkä tähden koko kaupungissa ei kuulu olevan kääsejä, sitä vähemmin troskia tai vaunuja. Voineeko niitä pitkin ajaa kuormavankkureilla, en tiedä, mutta oletan että se kuitenkin suurimmassa hätätilassa voisi käydä päinsä. Jalkalaisia varten on jotenkin hyviä, leveitä, puisia katukäytäviä, vallan kuten täällä Arkangelissa; eroa on korkeintain se, että ne täällä useissa paikoin ovat kadun keskikohdalla, ajotiet kummallakin puolen. Useita muitakin kuin allekirjoittanutta ovat Helsingin kivikatukäytävät harmittaneet, jotka muka olisi jo aikoja sitten pitänyt poistaa, ellei arvoisa suutarienammatti olisi pannut vastaan, mutta kun nyt lähemmin ajattelen asiaa, ne kuitenkin ovat ainakin sataa kertaa paremmat kuin kaikki puukäytävät, joista jalka pitemmällä kävelyllä sanomattomasti kärsii, kun variatio delectat [= vaihtelu tuottaa mielihyvää] kokonaan on niistä erotettu, ja samat nosto- ja laskulihakset lakkaamatta saavat olla yksin työssä, kunnes väsyvät, mikä hyvinkin pian tapahtuu, ne kun jäävät niin kokonaan vierustoveriensa apua ja tukea paitsi. — Lisähankaluutena on puukäytävistä se, että ne sateisella säällä ovat lokaiset ja niljakat. Mutta tämä riittäköön jo siitä ja itse Kemistä, joka ei ansaitse pitempää kuvausta.

Veneessä, johon nyt olimme astuneet, oli paitsi meitä Kuolan ispravnikka, nimineuvos Ivan Latyshev, johon jo Kuolassa olimme tutustuneet ja jonka olimme huomanneet kunnon mieheksi; minun oli onnistunut jotakuinkin parantaa hänen kronillis-reumatis-hypokondriset vaivansa, niin että hän ainakin nyt, ja pari viikkoa sitten, kun palasi Arkangelista, sanoi olevansa vapaa tautinsa kahdesta edellisestä aineksesta, potien ainoastaan vähässä määrin viimeistä. Muutamia bohumoltsejakin (pyhiinvaeltajia) oli veneessä, ja niiden joukossa pari naista, jos oikein muistan, kotoisin Jaroslavin kuvernementistä. He olivat jo talvikelillä tulleet Kemiin, sieltä lähteäkseen, kuten sanottiin, sielunsa autuuden vuoksi, laajalti kuuluisaan luostariin; päätarkoituksena useimmilla sellaisilla pyhiinvaeltajilla lienee kuitenkin se, että luostarimatkojen varjolla saavat kuljeksia ympäri maata ja elättää itseään kerjäämisellä. Huonompi onni kuin näillä kahdella naisella oli ollut eräällä pyhissävaeltavalla miehellä, joka niinikään oli kotoisin Venäjän sisäosista. Vähän hänen Kemiin tulonsa jälkeen oli tässä kaupungissa tehty vähäinen kirkonvarkaus, mistä syystä hän ja pari kemiläistä oli vangittu luulossa, ettei kukaan muu kuin he ollut mainittua varkautta toimeenpannut. Kun eräässä tilaisuudessa sanoin gorodnitshij'lle, ettei Suomen laki salli vangita ketään henkilöä niin löyhäin epäluulojen nojalla, ei hän, vaikka oli sangen taitava ja järkevä virkamies, tahtonut ymmärtää, mitä väärää siinä oli. Kuitenkin kaksi vangituista varmasti on syytöntä, ja mahdollisesti kolmaskin.

Aina 30:n virstan päähän Kemistä oli saaria siellä täällä matkan varrella; sitten tuli eteen avoin meri, jota olisi jatkunut luostarin rantaan asti, ellei jää olisi suvainnut vielä venyä luostarin edustalla. Saatoimme siis pitää itseämme onnellisina, että pääsimme edes johonkin rantaan; meidät näet päästettiin maihin 15 virstan päässä luostarista erääseen pikku saareen, joka on jotenkin lähellä isoa luostarisaarta. Sieltä lähetettiin noutamaan luostarista hevosia ja rattaita, jotka viimein kokonaiset kuusi tuntia odotettuamme näkyivät tulevan. Luostarissa viivyimme lähes viikon, jossa viipymisessä jää ensi päivinä uskollisesti piti meille seuraa. Ja meren tultua avoimeksi, emme koskaan tahtoneet saada tilaisuutta päästä etemmäksi, kun ei Arkangelin puolelta tullut yhtään laivaa tai venettä, jos kuinkakin odotimme. Viimein, kun tämä odotus kävi liian pitkäksi, vuokrasimme toukokuun 26:ntena päivänä veneen ja soutajia Arkangelin puoliselle, 7-8 peninkulman päässä olevalle lähimmälle mannermaalle, ja tätä vuokraamista sitten jatkui pitkin rannikkoa kylästä kylään, yhä vaan ispravnikan seurassa.

Kuvauksen ylenmäärin komeasta ja rikkaasta luostarista lykkään toistaiseksi, kun vasta tapaamme. Paitsi varsinaista, 25 virstan pituista ja keskimäärin 10 virstan levyistä luostarisaarta, nimeltä Solovetskoi, on luostarilla hallussaan kaksi muuta, vallan lähellä olevaa, melkoista saarta, nimeltään Ansero ja Muksalma, ja lisäksi 30 pientä saarta pitkin rannikkoja. Odottaessamme läksimme eräänä päivänä Anseroon. Suurien troskien eteen valjastettiin meitä varten kolme hevosta, ja näissä troskissa ajoimme ensin mukiinmenevää maantietä pitkin, jonka oli virstanpylväät sivulla, 15 lukuaan. Tien varressa näki siellä täällä lampien rannoille rakennettuja tupia, joissa luostarin kalastajat kesäaikaan asuvat. Tällaisia pieniä lampia kuuluu näissä kolmessa saaressa olevan yhteensä kokonaista 44. Tuottavinta kalastusta harjoitetaan kuitenkin tietysti ulkorannikoilla. Rannassa, johon maantie päättyi, oli vierastupa sekä syrjemmässä muutamia muita tupia. Tämän pienen, paraikaa asumattomana olevan kylän silmälläpito oli uskotta Tverin kuvernementistä kotoisin olevalle munkille. Hän oli Tverin karjalaisia ja puhui karjalaa, joka oli enemmän meidän tavallisen suomenkielen kaltaista kuin se, mitä puhutaan Vuokkiniemessä ja Repolassa, missä, etenkin viimemainitussa paikassa, karjalaan on sekoittunut aunusta. Tämä mies kertoi, minkä jo ennestäänkin tiesin, että Tverin kuvernementissä on monta ja suurta karjalaista kylää. Hieman kyselin heidän elintapojaankin, jotka näyttivät olevan suureksi osaksi samat kuin yleensä Venäjän karjalaisilla. Karjalaisia laulujakin hän kertoi heillä olevan, sellaisia, joita laulettiin leikittäessä ja muuten koolla oltaessa. {Siitä harrastuksesta, jota tämän keskustelun kuluessa kaiketi osotin hänen maalaisiaan kohtaan, hän näytti tuntevan velvollisuudekseen jollakin tavoin lausua suopeuttaan minua kohtaan, ja kysyi siis, eikö minun tehnyt mieli kääntyä pravoslavniin [oikeaoppiseen] uskoon. Vastasin, että minulla se jo ennestään oli, lukuunottamatta muutamia vähempiarvoisia sivuseikkoja, ja sitten erosimme, kun vene, jonka oli määrä viedä meidät neljän virstan levyisen salmen yli, jo odotti laiturin ääressä.}

Anserossa, jonne nyt saavuimme, oli kaksi Solovetskoin alle kuuluvaa pienempää luostarirakennusta, nekin kivestä tehdyt kuten itse emäluostari. Toinen näistä, joka on ristitty samannimiseksi kuin itse saari, oli noin virstan päässä rannasta pienen sisäjärven rannalla, jonka nimi niinikään oli Ansero (Anzero) [s.o. Anozero: Anzero], mutta jolla ennen muinoin lienee ollut karjalainen nimi, Hanhijärvi, josta sitten, koska venäjästä puuttuu h kirjain, ensin on voinut syntyä Anj-ozero, ja sitten nykyinen supistunut muoto Anzero. {Siellä, luostarissa nimittäin, emmekä järvessä, tapasimme keisarin entisen sivus-ajutantin jonkinmoisessa maanpaossa. Hän kantoi nyt luostaripukua, oli pitkäpartainen ja niin kovin nöyrä olennoltaan, että tuskin tahtoi istuutua meidän läsnäollessamme. Muuten ollen hyvin altis palvelukseen ja kohtelias, hän itse hommasi teekeittiön kiehumaan, pannen omalla kädellä hiiliä torveen. Hän puhui saksaakin, vaikka ei juuri paremmin kuin me itse, ja sanoi tulleensa karkoitetuksi pääasiallisesti siitä syystä, että kerran oli pälkähtänyt hänen päähänsä viheltää ulos eräs Pietarin hoviteatterin näyttelijä; kuitenkin on luultavampaa, mitä muut kertoivat, että hänen karkoituksensa oli aiheutunut useista säädyttömyyksistä tai säännöttömästä elämästä yleensä. Hän sanoi nimensä olevan Shumskij, mutta oli luostarissa enemmän tunnettu nimellä Araktsejef, minkä nimenvaihdon sanoi johtuvan siitä, että oli ollut kuuluisan Araktsevin kasvattipoika. En ollut siihen asti, kun hänet tapasin, kuullut häntä toisella nimellä mainittavan, ja yhdistin siihen nimeen jonkinmoisen ylhäisyyden, niin että hänen suuri "Demüthigung'insa" [nöyryytyksensä] teki minuun kahta suuremman vaikutuksen. Paitsi vapaita huoneita ja vapaata elantoa luostarissa hänelle oli keisarin armosta myönnetty käsirahaa 100 ruplaa pankkiseteleitä kuukaudessa, ja hän tuntui pääasiallisesti olevan varsin tyytyväinen tilaansa.}

Toiseen tässä saaressa olevaan haaraluostariin luetaan Anserosta neljä virstaa. Se sijaitsi korkealla, joka taholle jotenkin jyrkänkaltevalla kukkulalla, jolta oli mitä ihanin näköala laajalti salmien, selkien, saarien, metsien ja järvien yli. Emme olleet kuulleet tätä paikkaa sanottavan muuksi kuin "Galghofi'iksi" ja luulimme tämän nimen johtuvan jotenkin samanlaisesta ruotsalaisesta sanayhdistyksestä "galghof" [hirsipuu-hovi] ja kahta suuremmalla syyllä, kun luostarin aikakirjoissa on luettavana, että ruotsalaiset muinaisina sota-aikoina olivat lähettäneet tännekkin partioretkeilijöitä piirittämään ja ryöstämään jo silloin rikasta luostaria. Mutta samoin kuin ruotsalaiset silloin pettyivät odotuksissaan, mekin nyt pahasti petyimme nimen alkuperän johtamisessa, sillä nimi Galghoff (Golgof) ei johtunut ruotsista, ei karjalasta eikä venäjästä, vaan suorastaan hepreasta ja merkitsi samaa kuin Golgatha meillä, jonka sanan kuitenkin varsin hyvin ruotsiksi voisi kääntää sanalla "Galghof". {Täällä Golgathassa tapasimme toisen karkoitetun henkilön, entisen upseerin, joka sotapalveluksensa aikana oli jonkun aikaa elänyt Suomessakin, Hänkin oli antanut parran kasvaa ja kävi nyt luostaripuvussa ja oli muuten iloinen ja hauska. "Eto prekrasno" [tämä on somaa] hän usein virkkoi vastauksien johdosta, jotka meiltä sai Suomea koskeviin kysymyksiinsä, mutta vähemmin "prekrasnoa" hänestä varmaankin oli, että hän oli vailla sekä piippua ja tupakkia että polttamislupaa. Mutta koska kolmannen seikan laita ei kuitenkaan liene ollut niin varsin ankara, ispravnikka lahjoitti hänelle ensimäisen ja toisen, ja allekirjoittanut, mitä etenkin keskimäiseen puutteeseen tulee, koetti varojensa mukaan auttaa inspravnikkaa. Sekä tällä entisellä upseerilla että Shumskij'lla oli vapaus mennä mielin määrin kävelemään luostarin muurien ulkopuolellekin, mutta emäluostarissa oli toisia todellisia luostarivankeja, joilla ei ollut samaa etua, vaan jotka alituisen valvonnan alaisina olivat huoneisiinsa suljettuina. Oli useita muitakin, jotka vanhemmat tai sukulaiset olivat lähettäneet puoleksi tai koko vuodeksi luostariin parantumaan, ja toisia, jotka äiti tai isä jonkun pyhän lupauksen johdosta oli luostariin jättänyt. Niinpä ainakin ajuri, joka kyyditsi meitä Anseroon, kertoi, että äitinsä oli uhrannut (matj pozhertvovala) hänet luostariin, kun hän vielä oli pieni lapsi. Että sellaisilla luostariuhreilla ja parannuskokelailla oli tavallinen luostarivapaus, minun tuskin tarvitsisi mainita, ellen vähää ennen olisi puhunut luostarivangeista.}

Matka luostarista tänne ei ollut vailla vähäisiä vastuksiaan. Suuria jäälohkareita eli oikeammin pieniä jääsaaria ajelehti meressä, ja ne olivat muutamissa paikoin sulloutuneet niin tiheään yhteen, ettei ollenkaan päässyt pujottelemaan välitse, vaan että täytyi vetää vene niiden yli. Muutamissa paikoin näimme hylkeiden sukeltavan esiin vedestä, usein vallan lähellä venettä, ja muutamia soutajat ampuivat, mutta ilman menestystä. Pahempi leikki hylkeillä on kestettävänä syksyllä, jolloin jää alkaa asettua. Ne kokoontuvat suuriin parviin, muutamiin tuhat ja enemmänkin. Emät kasvattavat suurilla jäälohkareilla poikiaan, kunnes nämä oppivat hyvin uimaan. Mikäli tuuli tai virta ajaa sellaisia jäälohkareita rantaan, talonpojat ovat varuillaan, käyvät sitten suoraa päätä nuija kädessä lauman kimppuun ja toimeenpanevat kauheat tappajaiset. Uimataitoon täydelleen perehtyneet emät kyllä koettavat saattaa poikansa turviin murhanuijalta, mutta hylkeenpojat, jotka eivät ollenkaan osaa tai puutteellisesti osaavat uida, tarttuvat veteen tultuansa taas kiinni jäänlaitaan ja riippuvat siinä, kunnes nuijanisku tekee lopun niiden nuoresta elämästä. Joskus sattuu, kun talonpojat mitä innokkaimmin toimittavat kauheata verilöylyään, että tuuli tai luode ajaa jäälohkareen ulos rannasta, ja silloin murhaajat itse helposti voivat joutua kuoleman saaliiksi, sillä kun heidän alussa on täytynyt hiipien lähestyä, he eivät ole voineet ottaa venettä mukaansa. Hyvä on, jos joku silloin rannalta huomaa onnettomuuden ja rientää pelastamaan, tai jos tuuli ehtii kuljettaa heidät jollekin toiselle rannalle, ennenkuin keskellä tuhoamiansa uhreja itse ovat ehtineet surmalle antaa elämänsä uhriksi.

29:nnen päivän illalla tulimme tänne Arkangeliin ja majoittausimme ispravnikan neuvosta venäläiseen ravintolaan, jossa siitä asti olemme asuneet. Tosin toisena tai kolmantena vuorokautena muuan saksalainen, nimeltä Sturtzer, jonkun täkäläisen pankin sihteeri, tuli luoksemme ja ilmoitti, ettei muka ollut arvomme mukaista asua venäläisessä hotellissa, minkä jälkeen hän tuli oikeaan aineeseensa, nimittäin että saisimme huoneen, ruokaa ja palvelusta hänen luonaan, ja hyväksi aluksi hän kutsui meidät ilmaiseksi päivällisille. Mutta isäntä, joka niinikään näytti halukkaasti pitävän meitä luonaan, vei meidät talonsa kolmanteen kerrokseen ja tarjosi meille kaksi oikein siistiä huonetta ynnä palvelusta sekä ruokaa pari kertaa päivässä, määräten tästä jotenkin kohtuullisen hinnan, nimittäin ruplan vuorokaudelta kummaltakin. Kuitenkin menimme Sturtzerin päivällisille, katselimme huoneita ja tiedustelimme hintaa; hän määräsi 30 hopearuplaa vallan samoista eduista, joista hotellinisäntä pyysi ainoastaan 17 rupl. 15 kop. hopeaa, eli 60 ruplaa pankkiseteleitä. Päälle päätteeksi Sturtzerin huoneet olivat huonommat, ja näköala niistä oli rikkatunkiolle päin, kun meillä sitävastoin täällä on koko kauppatori ja kahden virstan levyinen Vienajoki silmiemme edessä. Kiitimme siis näytepäivällisistä ja päätimme jäädä asumaan hotelliin, vähät välittäen siitä, kuinka sopivaa tai sopimatonta se saattoi olla herra Sturtzerin mielestä. Tämä päätöksemme ei liene suuresti häntä miellyttänyt, sillä hän ei sitten monasti ole käynyt luonamme, mihin saatammekin olla tyytyväiset. Hän näet puhui kaikennäköisistä aineista niin että täytyi olla mitä kristillisin kärsivällisyys, jos mieli jaksaa sitä kuunnella.

Toisena päivänä täällä oloamme menimme arkimandritta Venjaminin luo, jonka piti opettaa meille samojeedin kieltä. Hän otti meidät kylläkin kohteliaasti vastaan, lupasipa antaa meille samojeedin opetusta, mutta pelkäsi, että me levittelisimme hänen tietojaan, ennenkuin hänen samojeedilaiset teoksensa olisivat ehtineet tulla painetuiksi, minkä vuoksi hän toisella tai kolmannella kerralla hänen luonaan käydessämme toi esiin pitkän asiakirjan konseptin, joka sitten oli puhtaaksi kirjoitettava leimatulla paperilla ja jonka kautta meidän oli sitoutuminen siihen, ettemme ilman hänen erityistä lupaansa, suullisesti emmekä kirjallisesti ilmaisisi mitään tulevasta samojeedin kielen taidostamme muille. Mitä minuun tulee, olisi voinut olla yhdentekevää, olisinko allekirjoittanut sellaisen sitoumuksen vai en, mutta Castrén, joka varsinaisesti aikoo ryhtyä samojeedin kieleen, olisi sellaisen sopimuksen kautta varsin ikävällä tavalla sitonut kätensä. Tuo paperi onkin vielä allekirjoittamatta, ja minä puolestani jätän nyt kernaasti samojeedin kielen, sillä tulevathan Sjögren ja Castrén pian kunnollisemmin sitä tutkimaan. Sen sukulaisuus suomen kanssa tuntuu lisäksi olevan niin vähäinen ettei mitenkään maksa vaivaa suomen vuoksi sitä kieltä tutkia. Ei edes ainoakaan lukusanoista kaukaisestikkaan vivahda suomen lukusanoihin, ja sukulaiskielissä tavallisesti kuitenkin lukusanat sekä pronominit osottavat suurempaa yhdenkaltaisuutta. Ápäi on yksi, sidhed 2, njaara 3, tiátah 4, samliangn 5, måttah 6, si'uh 7, sidniät 8, haveieuh 9, ju'uh 10, jurah 100, jujurah 1000. Mutta mitä yhtäläisyyttä näillä on lukusanojen yksi, kaksi, kolme j.n.e. kanssa? Castrénilla on täällä meikein joka päivä ollut luonaan muuan samojeedi, jolta hän muun muassa on pannut muistiin joukon sanoja, mutta hyvin harvoilla näistäkään on yhtäläisyyttä vastaavien suomen sanojen kanssa. Kuitenkin on niitä muutamia, mutta vaikeata on vielä sanoa, tuleeko niitä useampia kuin mitä heprea ja kreikka tässä suhteessa on tarjonnut. Tosin tulee kahden kielen sukulaisuutta arvosteltaessa enemmän pitää silmällä koko kielen rakennetta kuin yksityisiä sanoja, mutta tässäkin suhteessa olettamusta samojeedin ja suomen sukulaisuudesta kohtaa suuri vaikeus siinä, että suomessa ja sen sukulaiskielissä sanan ensimäinen tavu on teräväkorkoinen, jota vastoin tämä tavu samojeedin kielessä näyttää voivan olla korkoa vailla. Koska kuitenkin joka suhteessa on ennenaikaista antaa mitään varmaa lausuntoa samojeedin sukulaisuudesta suomen kanssa, niin teen parhaiten luopumalla kaikista lisäjutelmista tässä aineessa. Tämän kysymyksen kuitenkin toiset aikanansa asianmukaisesti selvittävät. — Yllämainitulla arkimandritalla on nyt käsikirjoituksena valmiina 1:ksi samojeedin kielioppi 2:ksi samojeedin kielen sanakirja, 3:ksi neljän evankeliumin käännös. Tämä voisi aluksi riittää, sittenkuin hän on saanut teoksensa painetuiksi. mutta pahaksi onneksi hän ei näy huomanneen samojeedin kielessä juuri muita äänteitä kuin ne, joita voi merkitä venäjän kirjaimilla, jotka kuitenkaan eivät riitä merkitsemään edes kaikkia suomen kielen äänteitä, ainakaan eivät h, y, ä, ö äänteitä, ja samojeedin kielessä lienee vielä enemmän äänteitä, joita varten venäjässä ei ole kirjaimia. — Muun muassa Castrén on samojeedilta saanut pari samojeedilaista laulua, jotka, kummallista kyllä, runomitaltaan suuresti vivahtavat vanhoihin iislantilaisiin kaksijalkaisiin säkeisiin. Hän parhaillaan kääntää niitä Morgonbladia varten.

Jätettyäni samojeedin kielen lähden nyt täältä suoraa päätä vepsäläisen luo, joiden kielestä minulla on odotettavissa paljoa suurempi voitto suomen kieliopille ja sanakirjalle; näin tekemään Sjögrenkin on jo ennemmin ja nyt taas keväällä minua kehottanut. Vepsäläiset asuvat etelään ja lounaiseen Äänisjärvestä Aunuksen, osaksi myöskin Novgorodin kuvernementissa. Mainituille seuduille lähden nyt mitä pikimmin, ja eroan siis täällä kumppanistani Castrénista, joka Sjögrenin kehotuksesta ja omasta päätöksestään paraikaa varustautuu lähtemään Ponoin seuduilla asuvien, niin sanottujen Turjan lappalaisten luo; tämä seutu on merkittynä kaikilla kartoilla, lukuunottamatta Kindbladin ja muita nimettömiä karttoja. — Koska minun vepsäläisten parissa ollessani on läpikäyminen suomen koko sanavarasto, saadakseni vastaavat vepsäläiset sanat, sekä koska minun muuten kieliopin vuoksi on lähemmin perehtyminen heidän kieleensä, huomaat helposti, että tarvitsisin puolentoista kuukautta virkavapauden pitennystä, varsinkin kun passini on voimassa lokakuun 29:nteen päivään, joka Venäjällä sattuu vasta marraskuun 10:nneksi päiväksi. Jos voi toivoa sellaista pidennystä, niin anna minulle siitä tieto ja osota kirje Lotinapeltoon (v Ladejnoe Pole Olonetskoj gubernii), jonne joko itse saavun tai josta tiedustelen kirjeitä syyskuun keskivaiheilla. Posti Helsingin ja Lotinapellon välillä ei luultavasti viivy viikkoa kauempaa. Jos silloin voit lähettää jatkoa Morgonbladiin, H:fors Tidningar'iim j.n.e., niin kaikki tämä tietysti on hyvin tervetullutta. Tänne saamissani lähetyksissä Morgonbladia oli aina 41:nteen numeroon, H:fors Tidningaria 44:nteen, Lääkäriseuran keskustelemuksia ja "Suomi"-kirjaa kampaakin kaksi vihkoa.

Vielä vaivaisin Sinua muutamien kirjojen tilaamisella, jotka sitten vastedes voinen saada. Ne olisivat: 1. Samlede tildels utrykte Afhandlinger af R.K. Rask, utgivne efter Forfatterens Død af H.K. Rask, 3:dje Delen [= R.K. Raskin kootut, osaksi julkaisemattomat tutkimukset, tekijän kuoltua ulosantanut H.K. Rask, 3:s osa] sekä mitä sitäpaitsi tästä teoksesta on ilmestynyt. Ensimäinen ja toinen osa minulla on ennestään, joten niitä ei tarvitse lähettää. 2. Raskin palkittu teos: Undersoegelse om det Islændske og Fomnordiske Sprogets oprindelse [= Tutkimus iislannin ja mumaisskandinavialaisen kielen alkuperästä]. 3. Lexicon Lapponicum, E. Lindahl et J. Öhrling. Holmiæ MDCCLXXX [= Lappalainen Sanakirja, toimittaneet E. Lindahl ja J. Öhrling, Tukholmassa 1780]. Numeroilla 1 ja 2 merkitsemäni ovat kaiketi tavallista kirjakauppatietä saatavissa Köpenhaminasta, mutta 3:nnen, jota osaa ennen kaikkea tarvitsisin, on laita se, että sitä ei ole munalla kuin Tukholman Kirkollis-Osaston arkistossa, jonka osaston esimies on valtioneuvos Ihre. Ehkä Arvidssonin, jos Sinulla olisi aikaa häntä pyytää siihen, onnistuisi hankkia se minulle, mistä hinnasta tahansa.

Sinua ja vaimoasi saan sydämellisesti kiittää osanottavasta hyvyydestänne ja hyväntahtoisuudestanne sisartani ja hänen lapsiansa kohtaan. On luonnollista, että hän kivulloisuutensa kestäessä ja lasten vielä ollessa pieninä, tarvitsee toisten apua, ja koska minä olen lähinnä velvollinen auttamaan, pyydän Sinua silloin tällöin puolestani antamaan hänelle jotakin raha-apua hänen välttämättömiin tarpeisiinsa. — Siihen Sinulle annan täten avoimen valtakirjan, tehden ainoastaan sen rajoituksen, etteivät mainitut raha-avut saa olla niin runsaat, että hän niiden kautta voisi tottua unhottamaan, itse olevansa lähinnä Herraa lähin velvollinen itseänsä auttamaan. — Muiden muassa on minulla synnyinseudullani, Karjalohjalla, vanhimman veljeni leski lapsinensa, jolle tahtoisin lähettää vähän rahoja. Mutta kun nämä tulisivat suotta viipymään Karjan postikonttorissa, mistä hän, tottumaton kun on, ainoastaan suurella vaivalla voisi ne saada, olen hänelle tähän kirjeeseen sulkenut 50 pankkoruplan osotuksen nostettavaksi Sinulta, ja pyydän Sinua nyt hyväntahtoisesti jättämään tämän summan joko hänelle itselleen tai hänen valtuuttamalleen henkilölle, sillä Karjalohjalta tulee usein väkeä Helsinkiin. Tämän suljetun kirjeen, jossa siitä annan hänelle tiedon, voit jättää sisarelleni ja pyytää häntä antamaan sen jollekulle karjalohjalaiselle, tai ellei näitä nyt tulisi Helsinkiin, saattaa kirjeen lähettää postissa osotettuna Karjalohjan nimismiehelle. Viime vuonna en tullut lähettäneeksi mitään, minkä vuoksi nyt olen korottanut summan 50 ruplaksi, jotka hän varsin hyvin tarvitsee.

Paljon terveisiä Rouvallesi, äidillesi ja veljellesi sekä muille tuttaville lähettää

Ystäväsi ja veljesi Elias Lönnrot.

(Jatkona seuraa n:o 52.)

48.

Ylioppilas Adolf Törngrenille.

[Käännetty E. Nervanderin edellä mainitusta kirjasta, ss. 89-94.]

Arkangeli, 26 p:nä kesäkuuta 1842.

Rakas veli'

Kiitos kirjeestäsi, jolla minua muistit, ja jonka täällä Arkangelissa sain. Se oli kahta tervetulleempi, kun oli melkein ainoa, jonka lähdettyäni Suomesta olen saanut, sillä paitsi Sinua ja Rabbea ei kukaan muu ole kirjoittanut, tai ainakaan en ole saanut heidän kirjeitänsä. Tulinkin lähteneeksi Kuolasta aikaisemmin kuin olin aikonut, minkä tähden en vielä ole voinut saada niitä kirjeitä, jotka on osotettu Kuolaan. Tämän aikaisemmin tapahtuneen matkalle-lähdön syyn taisin jo mainita edellisessä kirjeessäni. Se aiheutui eräästä Sjögrenin kirjeestä, jossa hän neuvoi meille samojeedin opettajaksi venäläistä arkimandrittaa Venjaminia, jonka sanoi oleskelevan lähellä Oniegaa olevassa luostarissa. Mutta saavuttuamme kuudettakymmentä peninkulmaa matkustettuamme Kemiin, saimme tietää, että mainittu samojeedin kieltä taitava arkimandritta oleskeli Arkangelissa eli Arkangelskissa, joksi venäläiset tätä kaupunkia sanovat. Sen tähden, kuin myös kelirikon vuoksi viivyimme Kemissä kokonaisen kuukauden ja matkustimme Vienanmeren yli tänne, missä nyt niinikään olemme olleet kuukauden. Kuuden peninkulman päässä Kemistä on saaressa suuri ja rikas luostari, nimeltä Solovetskoi, jossa viivyimme viikon ajan, kun ei ollut mitään tilaisuutta sieltä päästä matkaa jatkamaan. Viimein vuokrasimme itsellemme veneen ja soutajia meitä viemään lähimmälle mannermaalle, hinasimme itseämme sitten jäälohkareiden välitse kylästä toiseen ja saavuimme viimein 29:ntenä päivänä toukokuuta tänne. Täällä olemme paitsi mainittua arkimandrittaa tavanneet useita samojeedeja ja meillä on siis ollut hyvä tilaisuus oppia sitä kieltä, askeltakaan eteenpäin matkaamatta. Mutta päättäen siitä vähästä, mitä samojeedin kieltä olen oppinut, se eroaa niin paljon suomesta, ettei siitä luullakseni ole mitään voittoa saavutettavissa suomen kieliopille ja sanakirjalle. Sen tähden jätänkin koko samojeedin kielen oman onnensa nojaan, ja lähden täältä vepsäläisten luo Aunuksen kuvernementtiin ja Novgorodin kuvernementin pohjoisosaan. Nämä vepsäläiset näet asuvat etelään ja lounaiseen Äänisjärvestä Vyjtegran, Lotinapellon, Tihvinin ja Bjälozerskin seuduilla, jotka voit löytää Venäjän kartalta. Siellä tulen oleskelemaan kenties talvikelin tuloon asti, jos nimittäin saan virkavapauteni pidennetyksi, edes puoleksitoista kuukaudeksi, mistä asiasta olon Rabbelle kirjoittanut. Muuten minulle tähän asti myönnetty virkavapaus päättyy syyskuun lopussa. Etten nyt siis voi odottaa niin levollista ja hauskaa kesää kuin Laukossa viettämäni viime suvi oli, sen huomaat helposti, ja 18:ntena päivänä elokuuta olen, Jumala tiesi, missä. Muistappa sinä päivänä minunkin puolestani tyhjentää malja vanhan isäsi onneksi, kun en itse suullisesti voi sitä tehdä. Mutta miksipä en voisi itsekkin suullisesti sitä tehdä — ja siitä olen kyllä huolen pitävä — mutta tarkoitin, etten voi tehdä sitä itse Laukossa. Jo edeltäkäsin pyydän Sinua lausumaan kunnioittavan tervehdykseni vanhemmillesi ja lisäksi pyydän, ettet unhota tervehtiä Tickléniä ja muita tuttavia, jotka kenties parhaillaan Laukossa nauttivat kesän sekä kestiystävyyden suloa.

Jo viime syksynä suorittamasi logices-tutkinnon johdosta onnittelen Sinua ja pyydän tähän onnitteluun saada lisätä vielä melkoisen määrän hyvää, jos, kuten kirjeesi antaa aihetta olettamaan, tällä lukukaudella olet suorittanut venäjän tutkinnon. En minä Kallen tavoin tahdo epäillä suoritetun logices-tutkinnon todellisuutta; pikemmin pelkään, että täten karttuneiden tutkintojen kautta yönvalvonnalla voit heikontaa terveyttäsi. Mitkä tutkinnot sitten toveri Frans (von Becker) on suorittanut; tutkiiko hän vielä yhtä uutterasti kemiaa kuin viime kesänä? — Tulevan syyskuun keskivaiheilla aion pistäytä Lotinapellon postikonttooriin ja toivon saavani kunnian siellä vastaanottaa Sinulta muutaman rivin ynnä tietoja Laukosta ja muistakin kuten esim. mitä Sjöman tätä nykyä hommaa ja toimii jätettyään yliopistopaikkansa, ja miten Kalle Moskovassa voipi. Oletan hänen oleskelevan Moskovassa, vaikka en sitä varmasti tiedä, kun hänellä oli aikomus lähteä Harkovaan. Tämän epätietoisuuden vuoksi en liioin voi hänelle kirjoittaa, niin että häneltä itseltä saisin tietoja.

Arkangelin kaupunki, jossa paraikaa kirjoitan tätä venäläisen ravintolan kolmannessa kerroksessa, on melkoinen, mutta sitä ei kuitenkaan likimainkaan voi verrata Helsinkiin, vaikka sen pituutta sanotaankin olevan 7 virstaa. Tämä pituus, josta varmaankin voisi tinkiä pois 2 virstaa, kulkee sitäpaitsi kaariviivaisena Vienajoen rantaa myöten, joka joki tällä kaupungin kohdalla on runsaasti kahden virstan levyinen. Kaupungin leveys on hyvin vähäinen. yhteensä ainoastaan 1/2 virstaa. Kirkkoja täällä on kokonaista 13, kaikki kivestä rakennettuja; taloja lasketaan olevan 1380, asukkaita 10,500, saksalaisia ja englantilaisia paljo. Kemi oli huono kaupunki, Tampere on sitä monta vertaa etevämpi. — Tähän tahdon tällä kertaa lopettaa, ja kun jo ylempänä olen kehottanut Sinua terveisiä sanomaan, saan nyt vaan mainita olevani

uskollinen veljesi Elias Lönnrot.

J.K. Varsinaisen kuoren sisään olen pannut toisen, johon, paitsi paikannimeä, olen kopioinut Sjögrenin kirjeestä päällekirjoituksen, joten se lienee luotettava. Jos kirjoitat minulle, voit käyttää sitä, mutta kirjeesi pitäisi lähettää Laukosta syyskuun alussa tai Helsingistä viikkoa myöhemmin. Kuitenkin voi kirje, jonka kuoreen on kirjoitettu pelkkä ruotsalainen osote, myös tulla perille.

49.

Arkiaterinrouva Törngrenille.

[Suomennettu ennenmainitusta E. Nervanderin kirjasta, ss. 83-89.]

Arkangeli, 26 p:nä kesäkuuta 1842.

Korkeasti kunnioitettu, jalosukuinen professorinrouva!

Ennenkuin vielä ehdin jättää postiin myötäseuraavaa kirjettä Adolfille, oli minulla tänään ilo vastaanottaa Teidän arvoisa kirjeenne huhtikuun 8:nnelta päivältä. Adolfin kirjeessä olen maininnut syyn siihen, että aikaisemmin kuin ensin olin aikonut, tulin lähteneeksi Kuolasta. Sen tähden en tahdo sitä tässä toistaa, enkä myöskään muuta, minkä jo Adolfin kirjeessä olen sanonut. Ikävintä minusta on, ettei minulla ole mitään toivoa olla edes oman maan rajojen sisällä 18:ntena päivänä elokuuta tänä vuonna, vaan olen silloin, kuten nytkin, etäällä sieltä ja vallan yksin, kun maisteri Castrén, jonka seurassa tähän asti olen matkustellut, nyt palaa täältä Venäjän lappalaisten luo. Tämän ajatteleminen on välistä tuntunut niin masentavalta, että ei paljoa ole puuttunut siitä, etten ole palannut täältä suoraa tietä Suomeen ja Laukkoon. Enkä vielä tiedä, eikö se olisi parasta; mutta kuu Sjögrenkin useat kerrat on neuvonut minua tutkimaan vepsäläisten kieltä, ja kun en toiste yhtä helposti voi saada siihen tilaisuutta, olen nyt päättänyt siihen ryhtyä ja tehdä sitä niin paljon kuin 2-3 kuukaudessa voin ehtiä. Muuten ei minun ole onnistunut enempää kuin Kallenkaan tottua venäläiseen elämään, jopa vielä vähemmin, kun luultavasti en ole oikein perehtynyt edes meidän omaan herrasväen-elämään. Tosin (täälläkin) on monta sangen kunnioitettavaa henkilöä, mutta ulkomaalaisella on tavallisesti se paha onni, ettei niin helposti osaa heidän pariinsa, vaan ensiksi hän tapaa hylkyvaahdon, joka aina kelluu pinnalla. Erään ispravnikka Latyshevin esim. opimme Kuolassa tuntemaan sangen rehelliseksi ja kunnon mieheksi. Virka-asioissa hän jonkun aikaa meitä myöhemmin tuli Kemiin, ja matkusti sieltä meidän seurassamme tänne asti. Täällä otimme majaksemme venäläisen ravintolan, jossa huoneesta, ruuasta ja kahvista kolmena ensimäisenä tai puolenakolmatta vuorokautena saimme maksaa 15 ruplaa kahdelta hengeltä. Kahvista esim. vaadittiin 60 kopeekkaa lasilta, ja minä tietämättömyydessäni join usein kaksi lasia. Puodeissakin siitä saa maksaa 1 ruplan 20 kopeekkaa naulalta ja sokerista 1 ruplan. Venäläiset juovat yleensä vähän kahvia, mutta teetä kahta enemmän, tavallisesti 4-5 juomalasia erältänsä joka aamu ja ilta, johon nautintojärjestykseen minäkin nyt olen jotakuinkin tottunut. — Kolmantena vuorokautena täällä-olomme aikana tuli luoksemme muuan pankinsihteeri, joka puhui saksaa, ja koetti selittää meille, ettei meidän ollut sopivaa asua ravintolassa, minkä sopimattomuuden välttämiseksi hän tahtoi tarjota meille kortteerin ja täyden hoidon luonaan; aluksi hän kutsui meidät päivällisille, joissa sitten lähemmin saatoimme asiaa punnita. Mutta ravintolamme isäntä, joka lienee aavistanut, mitä tämän tuntemattoman vieraan käynti tarkoitti, vei meidät heti hänen mentyänsä kahteen talonsa kolmannessa kerroksessa olevaan huoneeseen ja tarjosi niitä ynnä ruokaa kahdesti päivässä sekä palvelusta jotenkin kohtuullisesta hinnasta, nimittäin ruplasta päivässä kummaltakin. Pankinsihteerin luo kuitenkin menimme päivällisille, ja kun hän vallan samoista eduista vaati 70 ruplaa hopeaa eli 105 ruplaa pankinseteleitä molemmilta yhteensä kuussa, jäimme hotelliin asumaan, tietysti suuresti kiittäen näytepäivällisistä, joita ei suinkaan sopinut halveksia. Sen jälkeen hän ei ole osottanut erityisesti ikävöivänsä seuraamme; tähän olemmekin koko tyytyväiset, sillä tuo mies luuli tietävänsä kaikki ja puhui sen johdosta enemmän kuin mitä ainakaan meillä oli kärsivällisyyttä kuunnella. Emme ole mekään sittemmin olleet hänen luonaan muuta kuin kerran, ja muiden käyntien suhteen olemme olleet vielä säästäväisemmät; tämä on tapahtunut ainakin kolmesta syystä. Ensiksi emme kumpikaan puhu saksaa ja venättä niin hyvin ja sujuvasti, että voisimme olla taitoomme tyytyväiset; toiseksi eivät pukuvarastomme lappalaismatkojemme jälkeen juuri ole parhaassa kunnossa, ja jos missä, niin Venäjällä toteutuu sananparsi: höyhenistänsä lintukin tunnetaan; kolmanneksi eivät sellaiset vierailut meitä ollenkaan hyödytä, vaan päinvastoin vahingoittavat, kun ne turhanpäiväisesti veisivät meiltä aikaa, jota tuskin tahtoo riittää tutkimuksiin. Mutta täällä Arkangelissa ihmiset näyttävät ihmettelevän, ettemme käy vieraissa tai ainakin mene joillekin kunniatervehdyksille, eivätkä voi ymmärtää, miten saamme ajan kulumaan. Eilen kohtasin kadulla erään Bohuslav nimisen kuvernementinsihteerin, joka viime talvena kävi Kuolassa, ja joka puhuu latinaa, hän kun ennen on ollut ylioppilaama Vilnassa. Hän rupesi moittimaan minua siitä, etten ollut käynyt hänen luonaan. Hänen seurassaan oli vanhanpuoleinen herra, joka taas puhui saksaa, ja joka alkoi tutkistella matkani ja täällä-oloni tarkoitusta, minkä hänelle selitin. Sitten hän kysyi, oliko minulla tuttavia. — Eipä ole ketään ennestään. "Onko teillä siis suosituksia jonkun luo?" — Ei, sillä en erityisesti halua saada tuttavuuksia enkä siis tarvitse mitään suosituksia. — "Oletteko käynyt kuvernöörin puheilla?" — En, sillä kun minulla ei ole mitään hänen kanssaan tekemistä, en ole turhanpäiten tahtonut häntä käynnilläni vaivata. — "Mutta jos joitakin vastuksia sattuisi matkalla, niin kuitenkin olisi hyvä, että olisi käynyt hänen luonansa." — Toivon passini nojalla pääseväni vastuksitta Aunuksen kuvernementtiin, jonne kenties huomenna lähden. — "Ettehän ole Venäjän alamainen?" — Miten suvaitsette; olen kotoisin Suomesta, ja Venäjän keisari on meidän suuriruhtinas. — Tähän päättyi tuo lyhyt kuulustelu, ja minun kaiketi myös on aika lopettaa tämä kirje, minkä teen toivottamalla Teille ja perheellenne paljon iloa ja hupia kesän aikana, ja ennen kaikkea sen ehtona, yhä jatkuvaa hyvää terveyttä. Tulkoon uudesta rakennuksesta, johon perheenne nyt muuttaa, moniksi vuosikausiksi yhtä hauska kuin vanhasta, tai, jos on mahdollista, suuremman mukavuutensa vuoksi vielä hauskempi! Saatuani Teidän kirjeestänne tietää, että Kalle nyt on Moskovassa, olen nyt kirjoittava hänelle.

Syvimmästi kunnioittaen olen edelleen Teidän nöyrin palvelijanne

Elias Lönnrot.

50.

Maisteri Ståhlbergille.

Arkangeli, 28 p:nä kesäkuuta 1842.

Veli hopea!

Kiitos kirjeestäsi huhtikuun 9:nneltä päivältä; sain sen melkein täällä-oloni viimeisenä päivänä. Tulimme lähteneeksi Kuolasta, vastoin alkuperäistä suunnitelmaamme, jo huhtikuun alussa, ja matkustimme Kannanlahden ja Kemin kautta sekä Vienanmeren yli Arkangeliin, eli kuten tätä seutua täällä sanotaan, Arkangelskii. Syynä tähän aikaisempaan lähtöön oli eräs Sjögrenin kirje, joka neuvoi meille samojeedin kielen opettajaksi erään täällä asuvan venäläisen arkimandritan, Venjaminin. Tämä mies on pitkän aikaa ollut samojoedien lähetyssaarnaajana, on kirjoittanut samojeedin kieliopin ja sanakirjan ja kääntänyt samojeediksi neljä evankelistaa; kaikki tämä on vielä käsikirjoituksena. Hänen opettamisensa laita oli kuitenkin hieman niin ja näin, sillä hän näytti pelkäävän, että mahdollisesti saattaisimme varastaa häneltä kunnian siitä, että oli ollut tai oleva ensimäinen, joka julkaisi jotakin tuota tähän asti tutkimatonta kieltä koskevaa. Hän tahtoi sen tähden, että meidän piti allekirjoittaa pitkä sitoumus, joka oli estävä meidät toisille ihmisille suullisesti tai kirjallisesti siitä mitään ilmaisemasta, mutta sellaisiin tyhmyyksiin emme tahtoneet suostua, ja kahta vähemmällä syyllä, kun täällä kesälläkin asuu samojeedeja, joilta yhtä hyvin ja tarkemmin voi oppia sitä kieltä. Muuan heistä onkin melkein joka päivä käynyt Castrénin luona, ja häneltä Castrén on pannut kirjaan joukon samojeedilaisia sanoja ja muita kieltä koskevia seikkoja. Mutta mikäli siltä jo mainitulta arkimandritalta olen oppinut, samojeedien kieli niin suuresti eroaa suomesta, ettei minua ollenkaan hyödytä kauempaa opiskella sitä kieltä. Ei edes yksikään lukusanoista ollut suomen lukusanain kaltainen, ja melkein sama on kaiken muun laita. Jätän nyt siis koko samojeedin kielon, ja lähden täältä vepsäläisten luo, jotka asuvat Aunuksen kuvernementin etelä- ja Novgorodin kuvernementin pohjoisosassa. Siellä tulen viipymään myöhäiseen syksyyn asti, ehkäpä talvikelin tuloon, ja käyn syyskuun keskivaiheilla Lotinapellon postikonttorissa, missä muiden kirjeiden muassa toivon tapaavani muutaman rivin Sinultakin. Tämän paikkakunnan venäläinen nimi kuuluu: Ladejnoe Pole Olonetskoj gubernii. Sjögren kehotti minua jo toissa talvena (1841) tutkimaan heidän kieltänsä ja on näinäkin aikoina kehotustansa toistellut. Castrén on näinä päivinä varustellut itseään matkalle Penoin tienoilla asuvien Turjan lappalaisten luo, missä aikoo viipyä syyskuuhun ja silloin palata Arkangeliin, saadakseen lähempiä tietoja Siperian retkikunnasta ja toivomistaan matkarahoista. Hänkin lähtee tälle väliaikaiselle lappalaismatkalle Sjögrenin kehotuksesta. — Forster saavutti meidät vasta Inarin pappilassa, ja siellä taas erosimme hänestä puolentoista viikon yhdessäolon jälkeen; tästä ajasta allekirjoittanut hänen kanssaan vietti enemmän kuin puolet lappalaiskodassa, missä kahtema viimeisenä päivänä olimme leivättä; muuta ruokaa kuitenkin oli tarpeeksi. Hän matkusti toisen saksalaisen luonnontutkijan, t:ri Schraderin, kanssa Inarista Norjaan.

[Elias Lönnrot.]

51.

Tohtoreille Aspille ja Borgille Ouluun.

[Arkangeli, 26? 28 p:nä kesäkuuta 1842.]

Rakkaat Veljet!

Juuri alkaessani tätä kirjettä mieleeni johtui onnellinen ajatus, nimittäin jättää Avellanille kirjoittamani kirje avoimeksi ja pyytää Teitä ennen sen lähettämistä Kajaaniin sulkemaan se. Siten pääsen kirjoittamasta uudelleen 3-4 sivua joutavaa, sillä voitte lukea ne mainitusta kirjeestä. Rabbelle kirjoitin Kemistä jotenkin pitkän kirjeen kertoen matkastamme Kuolasta Kemiin, ja arvelen, että hän tavallisella alttiudellaan joko Morgonbladissa tai "Suomi"-kirjassa tarjoaa siitä annoksen yleisölle, jos kohta varsin vähän pidän siitä, että sellaisia juorujuttuja julkaistaan kuin esim. Sallan papin yhteydestä piikansa kanssa Morgonbladissa allekirjoittaneen Inarista lähettämässä kirjeessä joku aika sitten oli luettavana. Kuitenkaan en tahdo syyttää Rabbea tämän julkaisemisesta, sillä kirjoitin silloin kirjeitä muillekin Helsinkiin. Ja olipa muuten sen jutun laita miten tahansa, sillä eipä ollut minun vallassani tehdä hänestä mamsellia, tuskin neitsyttä tai emännöitsijää, sittenkuin hän niin surkeasti oli polttanut kahvimme, ettei se juuri kelvannut mihinkään. Kuitenkin meidän täytyi siihen tyytyä Inariin asti, missä Durchmanien luona tulimme kaikin puolin hyvin varustettuun taloon. Stockflethilta voitte sanoa kaupunkilaisillenne terveisiä. Lappalaistensakkin parissa hänellä Oulu ja Suomi olivat rakkaassa muistossa. Lappalaisille hän saarnasi Mooseksen lain koko voimalla tehden sen innolla, jota nyt enää harvoin meidän maassa tapaa. Hänen rouvansakkin oli onnellinen ja tyytyväinen, kuten luultavasti harvat meidän naisista moisissa oloissa olisivat. Tämä oli melkein ruhtinaallista, ensin oli aamiainen ja sen edellä kahvia, sitten teetä, päivällinen j.n.e., viinejä pöydässä. Ainoa, mitä vailla tämä — tai mikä ainakin puuttui tästä ruhtinaallisuudesta, oli ruokaryyppy ja thodium [toti] illalla. Stockflethista oli tullut sellainen antivodkisti [viinan vastustaja] ja antitodiaani [todin vastustaja] että saarnatuolistakin luki pitkät läksyt vakuuttaakseen jokaiselle, että nuo aineet olivat vahingollisia. Kuitenkin toivon, että hänen intonsa on asettuva, kun hän taas tulee Ouluun (ja Kajaaniin); eivätpä hänen saarnansa tehneet mitään vaikutusta minuunkaan, minulla näet paraikaa on totilasi edessäni ja juon siitä aimo kulauksen Teidän ja kohta sen jälkeen Suomen Lääkäriseuran julkaisujen terveydeksi toisen. Kolmatta seikkaa, nimittäin uutta obstruktsioni- — suokaa anteeksi — obduktsioni-säädöstä varten minun valitettavasti täytyy tehdä lasi lisää. Mutta se ei voi olla haitaksi, siitäkin syystä, että Castrén nyt tulee eroamaan (katsokaa Avellanin kirjettä) ja huomenna olen vallan yksin, minkä vuoksi mielestäni on parempi viettää huomispäivä kupariseppäin seurassa kuin vallan yksin. Pyydän mitä hartaimmin Teitä tervehtimään kaikkia tuttavia Oulussa. Ravanderin piippu on tänne saakka ollut minulla uskollisena kumppanina; täällä minun vaan täytyi korjauttaa kansihelat, jotka matkoilla ovat menneet rikki. Tällöin tapahtui se onnettomuus, että kultaseppä viilasi pois osan poron häntää ja sarvia sekä yhden leimamerkin kokonaan, ja huolimatta tästä vaivannäöstään hän oli niin kohtelias, ettei kiskonut minulta enempää kuin 2 ruplaa.

Veljenne Elias Lönnrot.

52.

Tohtori Rabbelle.

(46:nnen jatkoa.)

[Arkangeli,] 1 p:nä heinäkuuta [1842].

J.K. {Tämän jälkikirjoituksen päivänmäärästä näet, että aika täälläkin kiitää kuten muualla maailmassa. Kun tämän virstanpituisen kirjeen alkuun kirjoitin "24 p:nä kesäkuuta", luulin viikkoa myöhemmin olevani kaukana näiltä seuduilta, mutta olenkin nyt vallan samassa paikassa kuin silloin, tai se on vaan eroa, että nyt viipymättä ja ensi tilassa lähden Arkangelista. Castrén matkusti täältä toissa-iltana; hän ei ollut vallan terve, sillä hänen vatsansa on jo kauan ollut kapinoivalla kannalla. Kuitenkin hän itse toivoi ja niin minäkin, että paikallaan-istuvan elämän vaihto liikkuvampaan elintapaan, keinuminen Jäämeren aalloilla ja vielä suuremmassa määrin suolavesikylvyt pian palauttavat hänen sisäisen tasapainonsa. Päivää ennen hänen lähtöänsä määräsin hänelle lääkkeeksi magnesiaa ja rabarberia sekajauheena ja lähetin reseptin apteekkiin. Hetken kuluttua poika palasi ilmoittaen, ettei tätä lääkettä voinut saada. Minusta tuntui kummalliselta, että kieltäydyttiin antamasta niin viatonta lääkettä, ja että tämä lisäksi tapahtui samassa apteekissa, josta jo mainitulle Kuolan ispravnikalle ja muutamille tänne matkustaneille Vuokkiniemen miehille aikaisemmin oli määräykseni mukaan annettu lääkkeitä, jotka muun muassa sisälsivät opiumia ja kalomellia. Sen tähden lähetin pojan uudelleen apteekkiin, kirjoitettuani reseptin alle paitsi nimeä sanat Provintsialnyj lekar, doktor meditsiny[piirilääkäri, lääkintätieteen tohtori] ja vielä paremman vaikutuksen vuoksi annoin mukaan tohtorin arvo-kirjani ankarasti varoitettuani sitä likaamasta. Mutta sekään ei auttanut; poika palasi tohtorin-kirja ja resepti muassaan. Tietysti tällaiset tyhmyydet minua suututtivat, varsinkin kun vuokkiniemeläiset samalta seudulta tai ainakin samasta maasta, missä nyt ei annettu magnesiaa eikä rabarberia, voivat, kuten heitä syystä syytetään, hankkia arsenikkia koko Suomen rahvaalle. Kuitenkaan en tahtonut asiasta tehdä enempää, jotta minua ei olisi viivytelty lähtemästä aiotulle matkalleni, vaan pyysin Castrénia tyytymään annokseen tuhkaa, jota uunista voi saada reseptittä, ja jota hän sitten siivilöi ja nautti muutamia annoksia. Mutta tänään kello 10 a.p. sain käskyn tulla kello 3 i.p. poliisikamariin. Tietysti minun täytyi totella käskyä; pukeuduin sitä varten hännystakkiin, pistin passin ja tohtorin-diplomin taskuun ja tulin lyönnilleen paikalle. Seisottuani siellä tunnin ja neljänneksen tuli luokseni muuan kirjuri näyttäen paperia, josta näin, mikäli venäjänkielisestä kirjoituksesta sain selkoa, että joku seudun lääkäreistä oli kieltänyt apteekkaria antamasta lääkkeitä minun määräyksieni nojalla, ellei tiedetty, olinko laillisesti oikeutettu lääkkeiden määrääjä. Jotta olisi voitu saada tämä tieto, minun täytyi poliisikamariin jättää sekä passi että diplomi, joita ei voi saada ennenkuin ensi maanantaina, ylihuomenna on näet sunnuntai, ellei niitä huomenna anneta takaisin. Lääkäryyteni vainoaa minua täten lakkaamatta tuottaen minulle sekä ajanhukkaa että muuten ikäviä neuvonpyyntöjä ja määräämisiä ja vielä poliisikamarissa käyntejä ja muuta, jonka lisäksi se nyt pari tai kolme päivää viivyttää lähtöäni. Eipä sentään haitanne päästä laillisesti oikeutetuksi lääkäriksi Arkangeliin kun ennen "ex usu" [käytännössä] kauan olen ollut lääkärinä osalla Arkangelin läänin talonpoikaisväestöä, nim. Vuokkiniemen ja muiden karjalaisten seutujen asujamilla. — Täkäläiset lääkärit muuten nimeltäänkin ovat minulle tuntemattomat, kuu en ole käynyt heidän enkä muidenkaan luona. Siihen on syy ollut ainakin nelinkertainen: 1:ksi minulla ei heidän kanssaan ole mitään tekemistä; 2:ksi en puhu venättä enkä saksaa niin hyvin, ettei heillä joka päivä olisi tilaisuutta kuulla toisten puhuvan mainittuja kieliä paljoa paremmin; 3:ksi alkavat vaatteeni Lapin-matkojen jälkeen hieman lappilaistua, niin ettei niissäkään ole mitään näytettävää, 4:ksi tarvitsen aikani parempaan kuin turhiin vierailuihin. — Eräänä päivänä kohtasin äkkiarvaamatta kadulla erään kuvernementinsihteerin, nimeltä Bohuslav, joka viime talvena oli käymältä Kuolassa, ja joka puhuu latinaa, hän kun ennen on opiskellut Vilnan yliopistossa. Hän moitti minua, kun en ollut käynyt häntä katsomassa, jota tekemään hän muisteli jo Kuolassa kehottaneensa minua. Hänen seurassaan oli vanhanpuoleinen herrasmies, joka puhui saksaa ja tahtoi tietää, oliko minulla tuttavia tällä seudulla, mihin vastasin kieltävästi. Sitten hän kysyi, eikö minulla siis ollut suosituksia kenenkään nähdä, johon vastaus niinikään tuli kieltävä; lisäsin vielä, etten juuri välittänyt tuttavuuksista, ja että sen tähden vallan hyvin saatoin olla ilman kaikkia suosituksia, matkapassia lukuunottamatta. Lopuksi häntä huvitti tietää, olinko käynyt kuvernöörin luona; siihen hän sai minulta kolmannen kieltävän vastauksen ynnä sen selityksen, että en turhaan ollut tahtonut vaivata kuvernööriä kunniatervehdyksillä, kun minulla ei ollut mitään asiata hänelle. "Mutta", hän sanoi, "jos matkalla sattuisi ikävyyksiä, olisi hyvä, että olisi käynyt kuvernöörin luona." Selitin hänelle, että minun oli tapana useimmiten matkustaa ilman ikävyyksiä ja että sitäpaitsi muutaman päivän kuluttua olin siirtyvä Aunuksen kuvernementtiin ulkopuolelle arkangelilaisten ikävyyksien piiriä. Sitten oli meidän kaikkien määrä mennä Bohuslavin luo, mutta matkalla muistui mieleeni, että Castrén tällä aikaa voi saada sanan laivasta, ja että hänen ehkä täytyisi lähteä jäähyväisittä, minkä vuoksi pyysin anteeksi ja erosin seurasta.}

Sinulla voisi olla syytä odottaa jonkinlaista kuvausta Arkangelin kaupungista, mutta edellä saamastasi Kemin kuvauksen kokeesta helposti huomaat, että olen hyvin huono kuvaaja ja ettei minun siis ollenkaan pitäisi ryhtyä siihen aineeseen. Tahdon siis ainoastaan ohimennen mainita, että Arkangelin sanotaan olevan 7 virstaa pitkä, mutta että minä pidän kaupunkia kyllin suurena, ilman että sen pituudessa välttämättömästi tarvitsee olla tuo pyhä seitsenluku. Sitäpaitsi tämä pituus ei ole suorana viivana, vaan seuraa Vienajoen kaareilevaa rantaa, joka eteläpuolella muodostaa puoliympyrän kaupungin ympärille. Leveys on kaikkialla niin mitätön, että sitä tuskin ansaitsee mainita. Yleensä sitä ei ole enempää kuin puoli virstaa, tokko edes niinkään paljoa. Pohjoispuolella kaupunkia on pelkkiä soita, ja niitä on itse kaupungissakin useiden suurten korttelien laajuudelta. Kivitaloja on useita, sekä julkisia että yksityisiä, ja kokonaista 13 kirkkoa; näissä en ole käynyt, paitsi saksalaisessa. Kaupungin edustalla, länteen tai luoteeseen päin, on pieni, asuttu saari, joka muodostaa oman pienen kaupunkinsa nimeltä Sollombol. Nykyään se on lähes puolen-virstan pituisella, soimille rakennetulla sillalla yhdistetty kaupunkiin, mutta täällä-olomme alussa sinne soudettiin veneellä. Siellä ovat kruunun ja muut suuret laivat suureksi osaksi vallan lähellä rantaa; pienemmillä laivoilla lasketaan aina kaupungin satamaan asti. Lähempänä kuin Sollombol on pieni, sievä, metsää kasvava saari, jolla on ollut etu saada jonakin muistona Pietari Suuresta säilyttää koskemattomana luonnon antama, vihreä kaunistuksensa. Pietarin päivänä, joka pian lähestyy, kuulutaan saman hallitsijan muistoa siellä joka vuosi vietettävän. Vienan linnoituksen luona, 15 virstan päässä täältä Jäämerelle päin, sanotaan erään Pietarin omin käsin istuttaman koivun kukoistavana viheriöivän. Aina siihen asti kun se täytti sadannen vuotensa sen luona oli pidetty kunniavahtia, mutta sitten oli arveltu sen seisovan kyllin varmasti jaloillaan ja vahti oli poistettu. Luultavasti tämän ylhäisen esimerkin rohkaisemina useat Arkangelin asukkaat ovat istuttaneet samaa puulajia pihoihinsa, mutta kunnollisia puutarhoja ei tapaa missään eikä edes mitään lehtokujaa, joka kuitenkin erittäin hyvin koristaisi ainakin pitkää rantakatua. Asukkaiden luku mainitaan 1841:n vuoden kalenterissa 10,544:ksi, ja talojen luku toisessa paikassa l,385:ksi, toisessa l,398:ksi, joka erotus kuitenkin on mitätön verrattuna useihin muihin samassa kalenterissa esiintyviin. Niinpä esim. Vilnan talojen luku eräässä paikassa mainitaan l,122:ksi, toisessa l,955:ksi, ja kuitenkin molemmat tiedonannot perustuvat samaan lähteeseen: Statistitsheskija tablitsy Ministerstva Vnytrennyh del 1840! [Sisäasiain ministeriön tilastotaulut.] Asukkaiden joukossa on. täällä joukko saksalaisia ja englantilaisia, joilla on omat kirkkonsa. Kauppa näyttää olevan vilkasta, ja sitä harjoitetaan kursailematta sunnuntai-aamupäivinäkin. Joka päivä istuu torilla aamusta iltaan ainakin satakunta akkaa, koreissa, kirstuissa ja niinimatoilla olevat romu-kauppatavaransa levitettyinä yli koko torin. Muiden mieltäkiinnittävien tavarain joukossa siellä tapaa suuria myttyjä suomalaisia hameita, nimittäin talonpoikaishameita, joita myydään 2-5 ruplasta. Ne ovat Vuokkiniemen laukkukauppiaiden tänne tuomia; nämä näet Suomessa ovat vaihettaneet ne itselleen huiveihinsa ja muuhun joutavaan rihkamaan. Kun eräälle vuokkiniemeläiselle ihmettelin näiden hameiden paljoutta ja mainitsin pelkääväni, että he pian panevat meidän talonpoikaistytöt putipuhtaaksi kaikesta hameen-nimellisestä, hän sanoi, ettei niiden paljoutta tänä vuonna ollenkaan tarvinnut ihmetellä, sillä muina vuosina, niinpä viimekin vuonna, se oli ollut ainakin kahta vertaa suurempi. Paitsi näitä jokapäiväisiä markkinoita, pidetään suuremmat markkinat joka tiistai, jolloin monessa paikoin todella täytyy turvautua kyynäspäihinsä päästäkseen kansanjoukon läpi. Kahden virstan levyisellä Vienajoellakin on hyvin vilkas liike. Näitä pyöreitä, muodottomia soimia, jotka ovat yhtenä ainoana suurena lastiruumana, on viime aikoihin asti suuri määrä saapunut Vologdan ja Perman kuvernementeistä. Niiden kansi on tavallisen, ei varsin kaltevan talonkaton näköinen, jonka harja kulkee pitkittäin. Vaikka tämä kansi siis on kalteva, ei sivuilla ole mitään rintanojaa, joka estäisi veteen putoamasta. Niitä soudetaan kymmenellä tai useammalla parilla suunnattoman suuria airoja, ja myötätuulella olen nähnyt 7-8 pientä venettä täysine purjeineen kiinnitettävän niiden eteen. Nämä purret tietysti on pantu riviin toinen toisensa jälkeen ja ne vetävät soima-möhkälettä jäljessään. Nämä soimat eivät palaa lastin purkamisen jälkeen, vaan ne myydään täällä noin 400 pankkoruplasta kappale; lähtöseudulla niistä kuuluu maksettavan kaksi tuhatta. Täällä tapaa vielä toisenlaisiakin aluksia, niin sanottuja "kajukkeja" [L. kirjoittaa: "kajugor"], joissa niinikään on kupera, rintanojaton kansi. Niiden rakenne on paljoa taitavampi kuin soimain, jos kohta ne silti ovat yhtä oudot ainakin tottumattoman silmille. Nekin ovat kotoisin maan sisäosista, minne taas palaavat.

{Siitä, mitä minun on ollut kunnia kertoa Arkangelista huomannet, ettei se mitenkään kestä vertailua Helsingin kanssa. Niin — luulenpa että Viipurikin vaihdosta häviäisi, ainakin mitä tulee kieliin, sillä täällä puhutaan ainoastaan venättä, saksaa ja englannin kieltä, mutta Viipurilla on sitäpaitsi suomi ja ruotsi, jos kohta tätä viimemainittua viipurilaisten kielistä joku aika sitten ei voinut varsin suurenarvoiseksi arvostella. Ainoa etu, mikä suomalaisilla kaupungeilla luullakseni olisi odotettavissa vaihtokaupasta Arkangelin kanssa, olisi vapaus saada edesvastauksetta ryypiskellä, ja tämäkin etu olisi vaan niin sanottua huonompaa väkeä varten. Sillä mitä parempaan väkeen tulee sekä meillä että muualla, niin sen vapautta tässä kohden ensinnäkään ei ole niin rajoitettu, ja toiseksi olisi hyvin väärää ja valheellista väittää tai salaviittauksin huomauttaa, että parempi väki Arkangelissa ja muissa venäläisissä kaupungeissa, joissa olen käynyt, millään tavalla kunnostaisi itseään liiallisella väkevien nauttimisella — pikemmin on asianlaita päinvastainen. Mutta sen sijaan huonompi väki osaa kahta enemmän käyttää hyväkseen oikeuttaan, eikä ole mitään tavatonta, että illoin kadulla näkee ihmisiä, jotka eivät tiedä, minne päin heidän on kääntyminen, tai jos sen tietävät, eivät saa jalkoja tottelemaan päätä. Jopa vaimojen ja tyttöjenkin olen nähnyt rannalla Vienajoelle uhraavan nauttimiensa ylenpalttisuutta. Mutta enpä koskaan ole nähnyt poliisin tai poliisin-apurien sekaantuvan asiaan.}

Castrénin äskettäin jättämä samojeedi oli luonani ja käänsi olutpullollisesta ja muutamasta kolikosta "Isä meidän" rukouksen samojeediksi. Jos joskus vaihteen vuoksi tahtoisit rukoilla samojeedin kielellä, niin se voi käydä päinsä seuraavasti:

Manje Nisjevoo, hujngi tanjä numganah. Puirji nim jan- Meidän Isä, joka olet taivaissa. Sinun nimi ol- lomda'a. Puirji vaaruvoodar tuta'a. Puirji jir eän- koon pyhitetty. Sinun valtakunta lähestyköön. Sinun tahto ta- gu'u husjer numgana tarem jaana. Manje njeanju pahtukoon kuten taivaassa niin myös maan päällä. Meidän leipä tuirvaj tah njena tjukujääle. Manje ateuna'a haa- jokapäiväinen anna meille tänäpäivänä. Meidän velat anna an- jengo husjer manji haajenguva manje ateunjasa. Njin teeksi kuten me anteeksi annamme meidän velallisille. Älä sjidrna vaankan ghauro. Sjidrna vaadrla vaajukujjintkata. meitä kiusaukseen johda. Meidät päästä pahasta. Aviända puirji vaaruvoodar tadha nuihar tadha savoo jilept- Sillä sinun valtakunta ja voima ja kunnin ijan- siaamban. Amin. kaikkisesti. Amen.

Joksikin ohjeeksi samojeedilaisten sanojen ääntämiseen saan lisätä, ettei p, b ja v äänteiden monessa tapauksessa samojeedissa vielä ole onnistunut erota erityisiksi konsonantti-äänteiksi, minkä vuoksi välistä kuulin puirji välistä buirji tai vuirji, tai myös ainoastaan puirj, buirj, vuirj. Toinen samanlainen epäselvä konsonantti-äänne oli se, jonka olen merkinnyt dr:llä, ja joka oli yhtä paljon d kuin r, mutta ei kumpaakaan puhtaasti, joten kuulin milloin vaarla milloin vaadla. Sillä äänteellä, joka on merkitty gh:lla, on täysi vastineensa venäläisessä h:ssä, joka on meidän g:n ja h:n välinen äänne. Vokaaleista mainitakseni oli usein vaikeata erottaa a:ta ja o:ta, mikä niinikään venäjässä usein sattuu. Niinpä samojeedi minusta tuutui sanovan milloin manje, milloin monje eli månje; o:lla näet olen merkinnyt ruotsalaista å äännettä. Ui diftongia olen käyttänyt merkitsemään u:n, ui:n ja i:n välillä häälyvää vokaaliäännettä, kuten esim. sanassa tuirvaj, joka kuului milloin turvaj, milloin tuirvaj tai tirvaj, jopa kerran turuvaj. Tämän vokaaliäänteen merkitsemiseen venäjän y olisi hyvin soveltunut; myös venäjän 'ja' sopisi osottamaan toista, a:n ja ä:n välistä vokaaliäännettä; esim. njeänju sanan voisi kirjoittaa njanju. — {En tiedä, voitko edes näiden oikeinääntämisohjeiden nojalla muodostaa itsellesi yllämainitusta kelvollisen "Isä meidän" samojeedin kielellä; sen vaan tiedän, että tuo pätkä on maksanut minulle pullon olutta, ja tämän saat tavatessamme Helsingissä maksaa takaisin "in natura" [= "luonnossa"] tai myöskin kahdella kupilla kahvia.} — Sittenkuin samojeedi oli lopettanut "Isä meidän" rukouksen, annoin hänen taivutella verbejä samojeediksi, ja kaiken, minkä siten sain, saat nyt kaupan päällisiksi. Oornam oli: syön, oornan syöt, oorna syö, oorngaua syömme, oorngaudhe syötte, oornaa syövät; oorngamtsj söin, oornganesj söit, oorngasj söi, oorngauetsj söimme, oorngaudhetsj söitte, oorngaitse söivät; oortam olen syövä, oortan olet syövä, oorta on syövä, oortaua olemme syövät, oortaudhe olette syövät, oortaa ovat syövät; oor syö, oorngaudhe syökää. Kielteinen muoto kuului: njim oor en syö, njin oor, nji oor, mon. njive oor, njidhe oor, nji oor: njimtse oor en syönyt, njinese oor, njise oor, mon. njivetse oor, njidhetse oor, njitse oor; njim orta en ole syövä, njin oria, nji oria, mon. njive orta, njidhe orta, njii orta tai myös orta, ort joka personassa. Personat kuuluvat: monj minä, puirj sinä, puthong hän, monje me, puirji te, puthonga, he, joista kuitenkin monj ja monji sanassa useimmin äännetään a kuin o. Samojeodiiaisilla verbeillä on dualikin, kuten on lapinkin laita; tämän dualin kuitenkin tässä kernaasti jätän mainitsematta. itse oorda eli oorta syödä, on luultavasti sama kuin lappalainen borrat ja suomalainen purra, vaikka aika ne on yhdestä alkuperäisestä sanasta täten erottanut. Itse konjugatsionin muodot tarjoisivat hauskoja vertauskohtia lapin ja suomen kanssa, mutta toivoon, että muut vastedes tekevät sen täydellisemmin kuin minulla siihen nyt olisi tilaisuutta, jätän kaikki sellaiset kernaasti sikseen, sillä en edes tunne kaikkien samojeedin aikamuotojen ja modien lukua. Jos oikein muistan, Venjamin sanoi samojeedissa olevan kokonaista kolme preteritiä; ehkä hän kuitenkin oli saanut niitä niin monta jonkinlaiseksi korvaukseksi sijoista, joita hän, kuten tuntui, oli laskenut liian niukalta, hän kun luki prepositsioneiksi useat sijapäätteet.

{Jos olet malttanut lukea tätä pitkää kirjettä tähän asti, niin suo nyt lopulla anteeksi, että se on niin ikävän pitkä. Huomaat, ettei sitä alussa oltu aiottu niin laveaksi, mutta ikävä yksinäisyys Castrénin lähdettyä on liittänyt lehden toiseen, ilman että enää edes tiedän, mistä olen voinut niin pitkältä kirjoittaa, ja tiedänkin, ettei se juuri ole minkään arvoista.

Kun en tiedä, miten Rafn'ille Kööpenhaminaan lähetettävä kirje on osotettava, pyydän Sinua kuoreen sulkemaan myötäliitetyn kirjeen, joka alkaa S.H.T:llä, ja lähettämään sen joko mainitulle Rafnille tai jollekulle toiselle, joka mahdollisesti voisi täyttää siinä esittämäni pyynnön. Minun olisi pitänyt toimittaa sellainen kirje Kristianiaan, mutta siellä minulla ei ole ketään edes nimeltä tuttua. Vielä kerran lähettää terveiset

ystäväsi EUas Lönnrot.

J.K. Tuskinpa käynee päinsä, että nyt hakisin virkavapautta pariksi vuodeksi lisää; niin ollen täytynee minun siis joksikin aikaa taas itse ryhtyä virkaani toimittamaan.

Lnr.}

58.

Valtioneuvos Rafnille Kööpenhaminaan.

(Konsepti.)

Arkangeli, 1 p:nä heinäkuuta 1842.

S. H. T.

Vaikka olen Teille tuntematon, rohkenen vaivata Teitä, arvoisa herra, seuraavalla nöyrällä pyynnöllä. Verratakseni suomen kieltä lappiin tarvitsisin K. Leemin lappalaista sanakirjaa, jonka saamisesta meidän maassa minulla ei ole mitään toivoa. Mutta koska mainittu kirja mahdollisesti olisi saatavissa joltakin Köpenhaminan antikvariselta kirjakauppiaalta, saan pyytää Teitä, arvoisa herra, kehottamaan jotakuta sellaista kirjakauppiasta, että, jos mahdolliseksi käypi, hankkisi minulle mainitun kirjan ja lähettäisi sen Helsinkiin asessorille, tohtori Rabbelle, jolta kotia palattuani sen saisin. Samalla saan huomauttaa, että mainittu tohtori Rabbe kirjan saatuaan lähettää maksun sekä siitä että lähetyskuluista.

Hartaasti kunnioittaen on minulla kunnia piirtää

Teidän, korkeasti kunnioitettu herra, nöyrin palvelijanne Elias Lönnrot

54.

Pastori Stockflethille.

(Konsepti).

[Arkangeli, 4 p:nä heinäkuuta 1842.]

En saata kylliksi kiittää Veljeä ja Vaimoasi meille osottamastanne hyvyydestä, ja koska kokemus on minulle opettanut, etteivät minulta onnistu sellaiset kuin esim. kiitollisuuden osotukset, niin jätän koko jutun sikseen, ja tahdon tässä vaan lyhyesti kertoa Veljelle matkoistamme, jotka olemme tehneet erottuamme Karasjoelta. Durchmanilla viivyimme sen jälkeen muutaman viikon, millä ajalla viikoksi muutin asumaan erään Inarin lappalaisen mökkiin voidakseni paremmin kuin pappilassa oli tilaisuutta, päästä Inarin kielen murreomituisuuksien perille. Tein muutamia kieliopillisia muistiinpanoja ja käänsin sen lisäksi Inarissa ollessani Mateuksen evankeliumin 5, 6 ja 7:nnen luvun sekä useita suomalaisia sananlaskuja ja lausetapoja Beckerin lauseopista. Inarin murre ei niin varsin paljoa eroa Norjan lapista, ettei kumpaakin puhuville yhteinen kirjakieli olisi mahdollinen. Kaikkialla kuunneltiin hartaasti, kun luin ääneen jotakin Veljen kirjoista ja sanottiin, että ymmärrettiin sisällys, jos kohta yksityiset sanat eivät aina olleet tuttuja. Tämä johtuu kuitenkin osaksi siitä, että kaikki Inarin miehet osaavat Norjan lappia. — Tässä muutamia Inarin murteen omituisuuksia: Deklinatsionit, — Konjugatsionit. — Kirjainopin suhteen on mieleeni juolahtanut se ajatus, että missä kk pehmenee g:ksi (jokka, joga), se ei oikeastaan ole kk vaan k (aspireerattu k), minkä vuoksi Inarin murteessa on vaan yksi h (joha), mutta sanoissa akka (aakka), akka j.n.e. Samoin gieta, gieda. — Mietteeni lapin verbeistä keskeytyivät, ja niin on niiden laita ollut tähän asti, kun minulla viime aikoina on ollut niin paljo työtä venäjästä, etten ole ehtinyt tehdä mitään muuta. Mutta olen uudelleen ryhtyvä niihin, jollen aikaisemmin, niin ainakin K[ajaanissa], ja jos minun onnistuisi saada selville, kuten toivon, lapistakin yksi ainoa alkuperäinen konjugatsioni, ja jos pääsisin sen jäljille, miten molemmat nykyiset konjugatsionin muodot siitä ovat syntyneet, kopioin kernaasti huomioni tulokset ja lähetän Veljelle. — Inarista matkustimme Kuolaan, sieltä Kannanlahteen ja Kemiin, mistä Vienanmeren yli olemme tulleet tänne Arkangeliin. Niistä Venäjän lapin murteista, joita kuulimme matkallamme, olen hieman kirjoittanut Suomi -kirjaan. Ne eivät läheskään eroa Norjan lapista niin paljoa kuin ainakin minä tähän asti olen luullut, ja sen nojalla, mitä nyt itse olen kokenut, tahdon kernaasti yhtyä Veljen lausuntoon, että Norjan lappi on itsenäisin ja paras kaikista lapin murteista. Suokoon vaan Jumala Veljelle terveyttä ja voimia vielä kauan työskennellä sen hyväksi. Piplian-historian luin läpi Utsjoen katekeetan kanssa, ja jos Veljeä huvittaa tietää, mitä huomautuksia hän silloin teki, niin panen ne tähän Veljen nähtäväksi. Ne ovat varmaankin vähäarvoisia.

s. 2. r. 19. mærkak — mærkkan 4. 17. saddulaggak 63. 8. celki 7. 19. nisson 8. 13. likkatalat 10. 15. gallod 18. 21. du — dån 19. 9. Moses — Noa 20. nulid — såggid 21. arvetet — arvet 26. 21. gålmas — gålma 28. 17. nieidaid 44. 11. gadai — viegai 51. 17. bardnai 53. 1. luoddui 20. bordi 54. 4. sån — dån 55. 10. vielljai 56. 20. dåbbe 57. 3. kamelin 58. 7. jugastet 62. 14. akkan 62. 19. divvra 64. 10. akkan 70. 7. vielljasad 11. åudal 77. 6. niegadi 78. 16. cæggim 79. 25. savcai 84. 20. lokkamest 87. 20. su — sunji 97. 13. ja 16. buokai 17. bagjelest 104. 18. buoides 105. 11. noaides 18. lasses 116. 10. ouddi 138. 7. njahnest 140. 5. lækgo — læk 142. 12. ouddi 162. 3. balvvi 168. 8. rajid

Täällä Arkangelissa olemme tavanneet samojeedeja, ja meillä oli tilaisuus oppia heidän kieltään, matkustamatta etemmäksi, varsinkin kun muuan venäläinen arkimandritta Venjamin, joka on kääntänyt evankeliumit samojeedin kielelle, kirjoittanut kieliopin ja toimittanut sillä kielellä sanakirjan — kaikki vielä käsikirjoituksina — on suostunut meille antamaan opetusta. Mutta koska Pietarin Tiedeakatemia on päättänyt toimeenpanna retkikunnan, jolla on muun ohella tarkoituksena Siperian kielten ja myös samojeedin kielen tutkiminen, ja johon ei ainoastaan Sjögren, vaan myöskin toverini Castrén kokonaiseksi kolmeksi vuodeksi on tuleva osanottajaksi, en puolestani pidä tarpeellisena, että nyt opiskelen sitä kieltä, kun myöhemmin vähemmällä vaivalla voin käyttää muiden töiden tuloksia. Castrén on innokkaasti alottanut mainitun kielen tutkimisen jo täällä — ja mitäpä minä sitten teen? Totta puhuakseni, en juuri todenteolla ole mitään tehnyt, mutta lähden pian täältä vepsäläisten luo Aunuksen kuvernementtiin sekä Vologdan ja Novgorodin kuvernementtien pohjoisosiin, missä viivyn koko kesän ja palaan loka- tai marraskuussa Kajaaniin. Ole hyvä ja kirjoita minulle joskus Kajaaniin.

55.

Tohtori Rabbelle.

(Konsepti.)

[Arkangeli, 4? 5 p:nä heinäkuuta? 1842.]

Ellen lokakuun alkupäiviksi ehtisi Kajaaniin, tahdon koettaa olla ainakin paljoa myöhemmin sinne tulematta, itse taas ryhtyäkseni virkaani toimittamaan toivoen sen ohella voivani hieman harjoittaa sanakirjatyötäkin. Pidän itseäni vielä enemmän velvoitottuna taas jonkun aikaa itse hoitamaan virkaa, kun muuten voisin unhottaa pois koko lääkintätieteen, ja kun minun sitäpaitsi on tarpeellista taas joku kesä matkustella Virossa, koettaakseni sieltäkin saada jotakin hyötyä suomen kielelle. Mainitset, että loput V[enäjän] H[istoriaa] jo on lähetetty tilaajoille, mistä huolenpidostasi saan Sinua kiittää. Mutta kun saattaisi käydä niin, etteivät tilaajat tiedä, mistä heidän tulee saatavansa periä, niin pitäisi jossakin sanomalehdessä (S.[uomen] V.[irallisessa] L.[ehdessä]) heille antaa siitä ilmoitus, ja ehkäpä Sinä sen jo olet tehnytkin. — Uusi ohjesääntö kaiketi kyllä aluksi tuottaa muillekin kuin allekirjoittaneelle paljon päänvaivaa, sillä emme kaikki niinkään helposti taida saada selville rinta- ja vatsahermoja y.m., mutta — — — [Keskeytyy tähän.]

56. 2

Tohtori Rabbelle.

[Suurimmaksi osaksi "Helsingfors Morgonbladissa" v. 1842, n:oissa 80, 81.]

Pertominskin luostari, 11 p:nä heinäkuuta 1842.

{Rakas veli!

Nyt saat taas hetkeksi jättää puolitoistasataa hommaasi ja valmistautua lukemaan läpi peninkulman pituisen kirjeen, sillä aion jäädä tänne koko päiväksi, eikä minulla nyt ole mitään muuta tehtävää kuin kirjoittaa kirjeitä, ja kun Arkangelista äskettäin kirjoitin useille muille tuttaville, tahdon nyt kasata kaikki yksistään Sinun päällesi. Kuitenkin voin edeltäkäsin ilmoittaa Sinulle, että jos muut toimet tarkoin ottavat aikasi, vallan hyvin voit jättää tämän, mikä seuraa, lukematta, sillä siten et Sinä menetä mitään, enkä minäkään, sillä se ei tule sisältämään mitään toimitettavia, joiden tähden erityisesti haluaisin, että sen lukisit läpi. Ainoa, mitä sanomalehtien ja muutamien Sinun lähettämiesi rivien kanssa olisi hauska syyskuun keskivaiheilla saada Lotinapeltoon, on Lenströmin Suomen kansallis-runoutta käsittelevä kirja, jos se on Helsingissä saatavissa, sillä Ruotsista ei maksa vaivaa sitä tilata. Muita toimitettavia minulla nyt ei ole.}

Muistat kaiketi edellisestä kirjeestäni, että passini ynnä muut asiakirjani vaadittiin jätettäviksi poliisikamariin Arkangelissa sekä syyn siihen. Tämä tapahtui heinäkuun 1:senä päivänä ja 5:ntenä sain ne vihdoinkin takaisin. Ehkäpä jonkunlaiseksi korvaukseksi siitä, että viittä päivää aikaisemmin olin saanut seisoa tunnin ja neljänneksen poliisikamarissa, ilman että kukaan ajattelikaan pyytää minua istumaan tai kysyä asiaani, vaikka minut kuitenkin poliisipalvelijalla oli sinne kutsutettu, poliisimestari nyt omassa korkeassa persoonassaan toi ne minulle ynnä lääkäripravdan minulle myöntämän oikeuden harjoittaa lääkärintointa niin paljon kuin halusin ja tilaisuutta siihen saattoi tarjoutua. Mutta sinä puolena päivänä, jonka tämän jälkeen siellä viivyin, ei valitettavasti mitään sellaista tilaisuutta tarjoutunut, minkä tähden läksin matkaan voimatta ollenkaan käyttää hyödykseni tuota korkeata suosiota. Se erinomainen kunnia, joka tuli osakseni sen kautta, että poliisimestari itse kävi luonani, vaikutti, että ravintoloitsija heti, kun minut sen jälkeen näki, ainakin kolmeen kertaan mittaili minua katseillaan kiireestä kantapäähän — "majorque coepi videri" [= ja rupesin näyttämään suuremmalta]. Luulenpa että hän siitä sai mokoman ajatuksen antaa minun maksaa puolentoista ruplaa vuorokaudelta, mikä tapahtuikin; en suinkaan huomauta tätä minäkään liioiteltuna hintana pitäen vaan sen tähden, että se alkuperäisestä oli korotettu 50:llä prosentilla. Tämän lisäksi hän lähtöhetkellä huomautti minulle, että sellainen "blahorodie" [= vnpaasukuisuus] kuin allekirjoittanut nyt oli, ei voinut matkustaa ilman lautasia, haarukkaa, etikkaa, y.m., mitkä kaikki tarpeet, ennenkuin tuskin oli ehditty kysyä, tahdoinko niitä, tulivat pannuiksi eväslaukkuuni, tietysti käteistä maksua vastaan. Jotta ei erohetkemme sitten olisi tullut varsin kuiva, hän käski tarjoilijan tuoda esiin pari stakanaa totia, toisen itseään, toisen allekirjoittanutta varten, joista ylimääräinen laskuni sai vielä ruplan 20 kopeekan suuruisen lisäyksen, ilman että tuota ainetta nauttiessani edes olin voinut aavistaa, että minä olin maksava todin, eikä hän. Tämäkin olkoon sanottu siinä tarkoituksessa, ettei se mitenkään ole katsottava tuon sävyisän isännän moitteeksi, vaan ainoastaan osotteeksi naurettavasta tavasta vallan kursailematta maksattaa toisella se, mitä itse hänelle tarjoaa. Kaikki tämä johtui nyt kaupungin poliisimestarin kunnioittavasta käynnistä, jonka oikea syy kuitenkin oli seuraava. Viime kuluneina viitenä päivänä oli tapahtunut poliisimestarin vaihdos ja edellisen sijaan oli Kemin gorodnitshij määrätty tätä virkaa hoitamaan, — perin rehellinen, lakiin vankasti perehtynyt mies, jonka luona erityisestä syystä olin tullut useasti käyneeksi ollessani Kemissä. Hänen pienelle, kauniille, nelivuotiaalle tyttärelleen näet oli tapahtunut se onnettomuus, että kuumalla vedellä oli korventanut rintansa ja vatsansa. Ensi hädässä oli tosin noudettu kaupungin oma lääkäri, joka oli määrännyt käytettäväksi tavallista palohaavan voidetta. Mutta kun se ei tarpeeksi tehokkaasti vaikuttanut, ja kun tiedettiin minun tulleeni kaupunkiin suoraa päätä lappalaisten parista, lähetettiin minuakin noutamaan ja minulta kysyttiin, enkö tietänyt mitään keinoa, joka olisi voinut lieventää tuota ylen tuskallista kipua. Tiesin sen melkoisesti lauhtuvan, jos vaan onnistuisi sulkea ilma palaneista paikoista tarkemmin kuin voiteen avulla kävi päinsä, minkä tähden käskin levittämään paksun kerroksen ruisjauhoja kaikkiin polton vahingoittamiin paikkoihin. Tästä oli se onnellinen, jopa odottamaton seuraus, että kipu heti lakkasi, ja Anjoska luuli olevansa terve kuten ennen, sekä tahtoi jo muutamaa tuntia myöhemmin nousta vaivalloisesta vuoteesta, mitä tietysti hänelle kuitenkaan ei voitu sallia. Huolimatta kaikesta tästä en kuitenkaan odottanut muuta kuin että hänessä seuraavana päivänä olisi melkoinen kuume, mutta suureksi hämmästyksekseni kuume kokonaan jäi tulematta, ja sittenkuin oltiin onnistuttu jotakuinkin kiinnittää jauhoside, Anjoska hartaasti pyydettyään viimein sai luvan lähteä vuoteesta. Jo kolmantena päivänä hän äitinsä kanssa oli lyhyellä vieraskäynnillä kaupungissa ja parani seuraavina päivinä paranemistaan; ainoastaan pahimmin palaneisiin paikkoihin muodostui vähä märkää. — Tämän Kemissä täten solmitun tuttavuuden nojalla isä ei pitänyt kunniaansa ja arvoansa alentavana itse tulla luokseni tuomaan perille iloista tietoa, että minulle oli myönnetty oikeus reseptillä apteekista saada, jos siksi tuli, muutakin kuin magnesiaa ja rabarberia. Näitä rohdoksia, kuten luultavasti muistanet, oli aikaisemmin kieltäydytty antamasta, minkä tähden Castrénin täytyi syödä tuhkaa.

Samana iltana oli bohumoltseja (pyhiinvaeltajia, luostarivieraita) kuljettavan, pienenlaisen laivan määrä lähteä Solovetskoin luostariin, ja minä nyt ollen lähtövalmis päätin lähteä mukaan aikoen sieltä Suman, Uikujärven (Vygozeron) ja Poventsan kautta tulla Vyitegraan. Mutta kun myöhemmin illalla menin laivaan, huomasin, että sen omistaja, muuan Arkangelin läheisyydestä kotoisin oleva talonpoika, oli huomannut edulliseksi lykätä seuraavaan aamuun matkansa ja sen sijaan juoda itsensä hutikkaan, minkä vuoksi minäkin huomasin itselleni edulliseksi palata kortteeriini ja siellä viettää yöni. Kello 8 seuraavana aamuna laivan oli määrä lähteä liikkeelle, mutta minä saavuin kylläkin ajoissa, vaikka tulin tuntia myöhemmin, ja sain sittenkin vielä odottaa kaksi tuntia ennenkuin ankkuri vihdoin nostettiin. On tavallista, että jokainen Arkangelista lähtevä, bohumoltseja kuljettava laiva ennen lähtöä rannassa siunataan. Niinpä nytkin kannelle ilmestyi pari munkkia, jotka lukivat pitkiä rukouksia lähtijäin menestykseksi. Muutamat Solovetskoin munkeista viettävät koko vuoden Arkangelissa, jossa luostarilla on suuri kivitalo ja kirkko. Talo on muilla vuokrattuna ja kirkkokin taitaa tuottaa melkoisesti tuloja niiden lahjoista, jotka siellä hartauttansa harjoittavat. Sittenkuin munkit kannella olivat lopettaneet rukouksensa, ja arkangelilaiset bohumoltsit olivat ehtineet jaella asianmukaisen määrän jäähyväissuudelmia sukulaisille ja ystäville, nostettiin ankkuri ja purje. Suuri osa bohumoltseja oli ensi kertaa mastokkaassa, kannellisessa laivassa; — tämä ynnä ero yhä vielä rannalla seisovista sukulaisista ja tuttavista saattoi heidät hyvin alakuloisiksi, jota alakuloisuutta kohta seuraavat surullisen-lystikkäät merikipu-kohtaukset eivät voineet haihduttaa. Ikäänkuin tarttuman kautta minunkin mieleni valtasi tyhjän yksinäisyyden tunne, synkkämielisyyteen vivahtava ikävä, jommoista kukin luultavasti joskus on tullut kokemaan, jos vieraalla seudulla on kokonaan ollut erotettuna kaikista tuttavista. Kotiseudulla, jopa ulkomaillakin tutuissa seuroissa ollen useimmat ihmiset onneksi kyllä ovat vapaat sellaisesta synkkämielisyyden-tunteesta, tai niin sanoakseni — sielun tyhjyydestä, joka itsessään ei ole muuta kuin ohimenevää sieluntautia, mutta joka useammin toistuen saattaa muuttua pysyväksi synkkämielisyydeksi ja onnellisimmassa tapauksessa päättyy herännäisyyteen. Mitä minun synkkämielisyyteeni tulee, sillä ei ollut mitään sellaisia seurauksia, sillä se oli jo melkoisesti asettunut myöhemmin iltapäivällä ja loppui kokonaan juotuani ensimäisen lasin teetä, vaikka vastaisuuden varalle join 4-5 stakanaa sitä paitsi. Tuuli, joka ensin hiljalleen oli ajanut meitä edelleen, taukosi kokonaan illan suussa, niin ettei laiva liikkunut paikaltaan. Poistaakseen tämän pahan seurue päätti nousta seisomaan ja ristiä rintojaan. Useiden, jotka jo sattuivat seisomaan, täytyi luonnollisesti ensin istuutua sitten asianmukaisesti voidakseen nousta seisomaan. Minä puolestani arvelin riittävän, kun paljastin pääni ja otin piipun suustani, sillä en vielä ole oppinut rinnanristimistä niin, että tuntija ei voisi huomata vasta-alkajaa. Ristimisen jälkeen toimeenpantiin rahankeräys, mihin seremoniaan minä paremmin saatoin ottaa osaa, jos kohta en tietänyt, kenen hyväksi kolehti kerättiin, Solovetskoin luostarilleko, meren ja tuulen jumalilleko vai laivurin taskuun. Luulin kuitenkin sen tarkoittavan rahauhria luostarille ja annoin siis kernaasti viisi kopeekkaa hopeaa, ainoan hopearahan, sillä kaikki olivat suorittaneet antovelvollisuutensa pelkällä kuparirahalla. Laivuri, yllä mainittu talonpoika, oli erään laivassa olevan toverinsa kanssa pitkin päivää ottanut lukuisia aimo naukkuja Johannes Kastajan muiston kunniaksi, hänen nimipäivänsä kun näet vanhan ajanlaskun mukaan sattui juuri siksi päiväksi. Laiva oli vallan täyteen sullottu bohumoltseja ja heidän romuaan, mutta laivurin oli onnistunut tiheiden ryyppyjensä avulla suuresti lieventää tämän tuottamaa haittaa, ja asia parani jokaisesta seuraavasta kulauksesta, niin että hän nyt varmaankin olisi voinut ottaa muutaman tusinan bohumoltseja lisää, jos heitä vaan olisi ollut tarjona ja jos heillä olisi ollut tilaa seisoa. Mutta puoliyön aikaan tämä viinanväkinen muistojuhla sai surkean lopun. Laivuri oli hetkeä aikaisemmin käskenyt kaksitoista-vuotiaan poikansa täyttää muutamia puolityhjiä vesilekkereitä raittiilla vedellä niin kauan kuin sitä Vienajoesta oli saatavissa. Poika täytti isänsä käskyn, jopa vähän enemmänkin, sillä erehdyksestä hän tuli Vienan vedellä täyttäneeksi puolityhjän viinanassakankin. Sitten tapahtui hetken kuluttua, että isän taas piti ottaa ryyppy ja tarjota samanlainen toverilleen. Ensin hän ei ollut löytää koko nassakkaa, sillä se oli siirretty kauemmaksi tavallisesta paikastaan, omistajansa läheisyydestä; jonkun aikaa haeskeltuaan hän kuitenkin vesilekkereiden joukosta huomasi sen perin tutun muodon. Jo se seikka, että viinanassakka oli joutunut niin huonoon seuraan, sai häneltä maalle kirouksen, mutta pahempi tuli kohta jäljessä. Muutoksesta hän ei vielä tietänyt mitään, vaikka hieman ihmetteli sitä, että nassakka vielä oli täysi, ja näytti luulevan huonosti kunnioittaneensa Johanneksen muistoa; mutta mitä ei vielä oltu tehty, se saattoi vasta tapahtua. Hän kaatoi siis lasiin aimo ryypyn ja ojensi sen toverille. Mutta tämän olivat sen monet edeltäjät niin päästä sekoittaneet, ettei hän edes suutaan irvistämällä osottanut huomaavansa uuden, onnettoman aineen lisäystä. Eipä hän tavallisella puheella nyt enää ollenkaan olisi voinut sitä ilmaista, kun hänen puhe-elimensä olivat joutuneet niin pahaan epäjärjestykseen, että ainoastaan suuresti ponnistamalla sai kielensä taipumaan muutamiin yksinkertaisimpiin sanoihin; sillä myöhemmin illalla hän oli joka ryypyn mukana nielaissut yhden tai pari kirjainta, minkä vuoksi jäljellä oleva aapisto oli hyvin köyhä. Sitten laivuri kaasi itselleen ryypyn ja tyhjensi sen pohjaan. Mutta hänen maku- ja puhe-elimensä olivat vielä paljoa paremmassa kunnossa kuin toverin. Ensin hän irvisteli, lausui sitten voimakkaan kirouksen Vienalle ja sen vedelle, kaasi sitten puoli-raivoissaan koko pilatun aineen järveen ja sai lopuksi käsiinsä "causa mali'n" [pahan alkuunpanijan], jota nyt alkoi piestä niin perinpohjaisesti, että täytyi kääntää silmänsä pois, kun ei onnistunut ehkäistä hänen intoansa. Poika kyllä saattoi ansaita selkäsaunan monesta muusta seikasta, mutta väärästä aiheesta hän sen nyt sai, sillä nassakkaa täyttäessään hän itse oli alhaalla veneessä, jonne joku matkustajista laidan yli ojensi hänelle lekkereitä ja niiden joukossa viinanassakankin, kuten luulen, tahallansa, jotta isä ei voisi jatkaa jo jotenkin tarpeeksi viettämäänsä "prazdnikkaa". Muuan naisista, joka onneksi voittamansa merikivun jälkeen oli nukahtanut kajuutan portaille ja viime kohtauksesta herännyt, kysyi, mitä poika oli tehnyt, kun häntä niin pahoin pideltiin. Saatuaan tietää syyn siihen ja kuultuaan, että koko viinavarasto oli kaadettu kannen yli, hän ilmaisi sydämensä iloa siitä sanoilla "slava hohu" [Jumalan kiitos!] mihin "slava bohuun" me muut kernaasti yhdyimme, vaikka se vaan yhä enemmän katkeroitti laivuria, varsinkin kun keisarin syntymäpäivää, joka seurasi Johanneksen päivää, valitettavan vedenlisäyksen vuoksi ei enää voitu viettää niin kuin olisi pitänyt.

Iltapuolella 7:ttä päivää olimme noin 80:n virstan päässä Arkangelista pienen joen laskupaikalla, {kolme virstaa Nenokot'in kylän eli volostin edustalla.} Koska meri oli vallan tyynenä, päätettiin laskea ankkuri ja odottaa tuulta. Se paikka, missä nousimme maihin, oli mitä kauneimpia: ranta jyrkkä, sen alapuolella pieni oja ja toisella puolella, aivan kuin varjona taulussa, kapea hiekkasärkkä joen ja meren välissä. Koko ranta oli vallan kuin täyteen kylvettynä villejä ruusuja ja sitäpaitsi ruohoa ja niin monenlaisia kukkia, että ne hyvin päiväkaudeksi olisivat voineet tarjota tutkittavaa kasvitieteilijälle. Maihin noustua tehtiin jyrkän rantatörmän juurelle pitkä jono tulia, ja joka tulella näki pian patoja, kahvipannuja ja teekeittiöitä täydessä touhinassa. Minulla kun ei ollut omaa teekeittiötä, jouduin teekannuineni naiskolmikon pariin, jotka hyväntahtoisesti tarjoutuivat samovaristaan (teekeittiöstään) kaatamaan mieleni mukaan vettä {kannuuni}. Sittemmin minusta ilman erityistä kutsua tavallisesti tuli heidän vesivieraansa, niin kauan kuin yhteistä matkaa kesti, {mutta eipä sitä kestänyt niin monta päivää enää.} Kun tee oli juotu ja illallinen syöty, jokainen alkoi ajatella yösijaansa, ja kun en kauempaa voinut viipyä naisten seurassa, menin kappaleen matkaa ylemmäksi metsään, heitin kauhtanani ylitseni ja koetin nukkua. Mutta ennenkuin uni vielä oli ehtinyt puolitiehen silmiini, huomasin olevani niin suunnattoman suuren hyttysparven ympäröimänä, että hyvin ymmärsin, miten vaikeaksi nukkuminen oli tuleva. Tiesin vanhastaan, että tupakan savu on kauhistus hyttysille ja starovertseille, minkä tähden panin piipun kuntoon ja aloin polttaa tarmon takaa. Ne tosin sen kestäessä hieman poistuivat, mutta koska en vielä ole voinut harjoittaa itseäni polttamaan nukkuessani, vaan piippu päinvastoin vähää ennen unen tuloa pyrkii sammumaan, niin se nytkin sammui juuri kun olin uneen vaipumaisillani, ja hyttyset karkasivat uudistetuin voimin kimppuuni. Oi jospa ne toki olisivat olleet vähää enemmän "starovertsejä" ja noudattaneet paraillaan kestävää Pietarin-paastoa! Mutta mitä tulee paastoamiseen, ne siinä kohden olivat niin jyrkkiä protestantteja kuin suinkin, joten en nähnyt muuta mahdollisuutta kuin paeta ja muuttaa makuusijani törmän alle ja niin lähelle vettä kuin suinkin. Mutta siellä ei enää ollut nurmikkoa, vaan ainoastaan vahvalti hiekkaa, johon täytyi kaivautua niin hyvin kuin taisi ja peittää muu osa ruumistaan kauhtanalla. Kun ainoastaan pieni määrä hyttysiä oli uskaltanut tulla jyrkkää hietatörmää alas, ja kun nekään eivät nyt enää niin helposti päässeet kimppuuni, voin nyt vaipua uneen ja häiritsemättä nukkua seuraavaan aamuun. Noustuani ei ollut ollenkaan helppoa saada hieno hieta pois sekä povesta ja taskuista että suusta, nenästä, silmistä ja korvista; kuitenkin mitättömän helppoa verrattuna koko yön kestävään sotaan miljoonia hyttysiä vastaan. Suuri osa bohumoltseja loikoi vielä ryhmittäin siellä täällä muodostaen omituisen kuvan, joka luultavasti ei paljoa eronnut siitä, jonka tarjoaa kaatuneiden sankarien peittämä taistelutanner.

8:nnen päivän aamuna meillä oli kova vastatuuli, jota luultavasti oli kestävä koko seuraavan päivän ja joka varmaankin oli pidättävä meidät tässä paikassa. Ensi työkseni hain itselleni jotain sopivaa paikkaa, jossa yli päivän häiritsemättä saatoin loikoa ja lukea. Jo edellisenä päivänä tosin olin löytänyt jotenkin hyvän sellaisen paikan, nimittäin luonnon laatiman, villien ruusupensaiden ympäröimän lehtimajan, mutta kun laivurin pojat siellä häiritsivät minua kilvan hyttysien kanssa, joita jälkimäisiä kuitenkin päiväsaikaan tupakansavulla voin pitää tarpeellisen matkan päässä itsestäni — näin ei ollut edellisten laita —, niin oli minun nyt etsiminen uusi huoneisto, missä toimessa hieman haeskeltuani onnistuin paremmin kuin olin voinut edes toivoa. Vähäistä ylempänä kohosi ojan varrella vallan ojan reunassa korkea kumpu, jonka harjalla muutaman neliösylen alalla kasvoi suuria ja pieniä koivuja sekä näiden ympärillä ja seassa villiä ruusupensaita. Mutta kun kummun ympärillä oleva löysä, syvä hieta ei tarjonnut mitään varmaa jalansijaa, se kun usein vieri vieden jalat pari askelta takaisin mukanaan yhden eteenpäin yritetyn askeleen asemesta, niin kohoaminen tähän suojapaikkaan, kuten moni muu kohoaminen tässä maailmassa, ei ollut varsin helppoa. Kun minun viimein oli onnistunut saada kiinni jostakin juuresta tai oksasta, oli minun ryömien tunkeuminen viidakkoon, jonka turvissa sitten sain vaivastani runsaan palkinnon. Siellä minulla oli paitsi paljoa muuta, laiva ja koko bohumoltsikenttä silmieni edessä, mutta eivätpä laivurin pojat eivätkä muut tietäneet, minne olin kadonnut. Mainitut pojat olivat muuton suureksi harmikseni kaikkialla. Nuoremmalta en koskaan saanut syödä rauhassa, sillä hän tahtoi joka palaa haukatessani tietää, miltä se maistui, eikä tyytynyt siihen vakuutukseeni, että kaikki maistui oivallisen hyvältä, vaan tahtoi omilla makuelimillään päästä siitä vakaumukseen. Tämä ei olisi merkinnyt mitään, jos ruokavasuni olisi ollut varustettu paastoa varten, jota vielä muutama päivä oli noudattaminen, mutta valitettavasti siinä oli kookas lihamakkara ynnä puoli yhtäläistä kunnioitusta herättävää juustoa, joita kumpaakaan pravoslavnilaiset Pietarin- ynnä muina paastoina eivät katsele kaikkein suopeimmin silmin. Oli siis etuni mukaista olla levittelemättä näitä kielletyitä ruokalajeja kaikkien nähtäville, kun vastoinkäyminen, joka matkalla saattoi esiintyä, taikauskoisuudessa olisi voitu lukea minun laskuuni sen tähden että rikoin paaston. Onneksi huolellinen isäntäni Arkangelissa oli pannut ruokavakkaani savustetun lohenpalasen, mutta sittenkuin se oli syöty, ei ollut muuta neuvona kuin luulotella pojalle, että lihamakkarakin oli kalaa, jonka venäläistä kalatieteellistä nimeä en kuitenkaan hänelle ilmaissut. Juuston taas muutin valaskalan palaseksi ja kalana poika sitä söi hyvällä maulla, niin usein kuin muuten ojensin hänelle palasen. Vanhempi poika ei ollut niin perso ruokavakalle, mutta hääri sitä uutterammin teekannuni ympärillä. Tuntui siltä kuin he olisivat keskenään sovinnolla jakaneet nämä molemmat tungettelutilaisuudet. Tee ei tosin ole ainetta, jota ei paaston aikana voisi nauttia yhtä hyvin kuin muina aikoina, mutta matkalla on tarpeeksi siinä, että saa olla oma pikenttinsä, eikä juuri haluta toimittaa tätä virkaa vielä muille, kaikkein vähimmin pahanilkisille pojille ja muulle sellaiselle moskaväelle. Tupakanpoltostakin muuan miehen loikkari bohumoltseista aikoi huomauttaa, että se muka oli syntiä. Muuan kersantti, tai joku sellainen, otti sillä kertaa puolustaakseen minua ja tupakkaa sanoen tietävänsä, ettei Raamattu missään paikassa kiellä tupakoimista. Mutta itsensä päihdyttäminen viinalla tai muulla väkevällä on Raamatun mukaan syntiä, lisäsin minä varta vasten huomautuksen tekijälle, joka lähtöhetkellä Arkangelissa oli ottanut toisenkin lähtöryypyn liikaa. Huolimatta kaikista näistä selityksistä ja kalan muodonmuutoksista en kuitenkaan onnettomuuden satuttua juuri olisi voinut tulla mihinkään parempaan luokkaan luetuksi kuin Paavali Maltan edustalla tapahtuneen haaksirikon jälkeen (Apost. teot 28:4), mutta saatoinhan kuitenkin lohduttaa itseäni ajattelemalla, että minä kuitenkin sataa kertaa enemmän olisin ansainnut sellaisen nuhteen, jonka maltalaiset hänelle antoivat.

Illalla jatkui samaa vastatuulta, joka koko päivän oli puhaltanut ripoittaen ylitsemme ajohietaa ennen mainitulta, ojan toisella puolella olevalta hietaharjulta. Läksin hyvin vastenmielisesti tyyssijastani, ja päätin, kun ruusuja yltäkyllin kasvoi ympärillä, laittaa itselleni vuoteen ruusuista, kerrankin kokeakseni, miltä tuntuu "levätä ruusuilla" sanan täydellisessä merkityksessä, sillä sen tiesin ennestään, että niin kuin vuoteensa laatii, niin nukkuu. Mutta pian huomasin suureksi mielipahakseni, ettei ruusuvuodekkaan kelpaa, kun on hyttysien ympäröimänä. Sen tähden minun taas täytyi siirtyä entiselle hietavuoteelle. Tämä muuten ei ollut huonompi sattuma, sillä seuraavana aamuna noin 3:n ja 4:n välillä meidät herätti laivurin raaka, pasuunantapainen huuto povetr, ja vaikka tämä huuto kaikuihin ukkosenjyrinän tapaisena pitkin rantaa, en kuitenkaan tiedä, olisiko se voinut kuulua korviini siihen paikkaan, mihin illalla ensin olin paneunut maata. Silmänräpäyksessä kaikki väki nousi ylös, ja kohta sen jälkeen syntyi kalinaa ja räminää padoista, kattiloista, teekeittiöistä, ruokavakoista, vesilekkereistä y.m., jotka kaikki joutuisasti muutettiin laivaan. Kiireessä oli muuan naisista tullut sitoneeksi huivinsa niin huonosti, että ensimäinen hieman kovempi tuulenpuuska lennätti sen pois, ensimäiseksi uhriksi, joka laivurin viinan jälkeen vedelle tehtiin. Mutta huolimatta laivurin kuulutuksesta, ei ollutkaan mikään "poveätr", vaan huono laitatuuli, joka sävyisästi keinutteli meitä edelleen rannikkoa pitkin. Ei edes ukkonen, jonka päivän kuluessa moneen kertaan kuulimme jyrähtelevän, kyennyt hankkimaan meille parempaa tuulta, vaikka sitä puoleksi toivoimme, puoleksi pelkäsimme. Koko sen päivän, seuraavan yön ja suuren osan sen jälkeistä päivää vietimme laivassa, ilman että meitä mihinkään vietiin maihin. Tästä tuli etenkin naisille pitkä piina-aika, sillä laiva oli vailla sellaisia laitoksia, jotka olisivat saattaneet kaikki maallenousut tarpeettomiksi. Oli surkeata nähdä heidän alakuloisuuttansa: pilan ja hymyn asemesta oli etenkin toisena päivänä kuolemankaltainen hiljaisuus vallannut heidän huulensa. Ei nähty ainoankaan teekeittiön nyt tulevan liikkeelle, vaikka tähän asti ei yhtäkään aamua eikä iltaa ollut kulunut ilman niiden suitsutusuhria. Laivuri oli puoli-raakalainen, joka mitä suurimmalla välinpitämättömyydellä neuvoi heitä käyttämään laivan porrasta kaikennäköisiin kokeiluihin, näyttäen heille siinä itse hyvää esimerkkiä. Mutta ikäänkuin hänen välinpitämättömyytensä toisten kärsimyksistä ei olisi riittänyt, nousi matkustajien joukosta esiin nuori mies, joka ivallaan uskollisesti avusti laivuria, ja toisena avustajana hänellä oli vanhempi poikansa; tämä tiesi kertoa, että välistä kreivittäriäkin on laivassa, ilman että sen tarvitsee erityisesti laskea rantaan. Paitsi mainittua ivaajaa, joka hyvin olisi ansainnut tulla valokuvatuksi, oli matkustajien joukossa useita sangen omituisen näköisiä henkilöitä. Yksi vastasi täydelleen sitä mielikuvaani, jonka olin itselleni muodostanut pahantekijästä, toisessa luulin näkeväni elävän kuvan ulkokullaisuudesta, ja laivurin vaimon kasvoista luin mitä likeisimmän sekoituksen tyhmyyttä ja hölmöyttä, jättääkseni mainitsematta monta muuta merkillisyyttä.

10:ntenä päivänä tuuli alkoi puhaltaa vastaan, juuri kun olimme virstan päässä erään joen suusta, mihin laivuri viimeinkin aikoi päästää matkustajat maihin. Koetettiin luovaella sinne tämä virstan matka, mutta tuo vanha laivahylky kulki vaan laitatuuleen, nousematta rahtuakaan, mistä oli se seuraus, ettemme päässeet luvattuun maahan. Käännöksissä laivuri pauhasi kuin paholainen ja jakeli komentojaan oikealle ja vasemmalle. Muutamat niistä lankesivat minunkin osalleni niin vähän kuin ymmärsinkin hänen laivurinkieltään, minkä tähden tapahtui niin, että joskus jännitin purjenuoraa sen sijaan, että olisi pitänyt höllittää. En ihmettele, että hän suuttui sellaisista törkeistä erehdyksistä, mutta minullakin puolestani oli syytä suuttua minulle uskotuista toimista, minkä vuoksi lopuksi käskin hänen herjetä minulle komentosanojaan jakelemasta, ja suuntaamaan niitä niille, jotka häntä paremmin ymmärsivät; lisäksi selitin, etten sen enempää tahtonut olla tekemisissä hänen purjenuoriensa ja purjeidensa kanssa. Tämän selityksen jälkeen, johon liittyi muutamia toisen luokan kohteliaisuussanoja, kuten durak [= hölmö, tolvana] ja sentapaisia, mitkä sillä hetkellä satuin muistamaan, laivuri muuttui jotenkin kohteliaaksi, jopa pyysi minulta anteeksi; mutta minä olin jo sitä ennen tehnyt sen päätöksen, että ensi tilaisuudessa eroaisin hänestä ja koko bohumoltsein joukosta ja että muuten loppumatkakseni valitsisin maatien, jos kohta sillä ei juuri ollut useita etuja tarjottavana; näin aioin ainakin järjestää matkani Oniegaan asti. Tilaisuus siihen tarjoutui ennenkuin edes olin voinut odottaa. Sillä kun laivurin ei onnistunut luovaellen viedä meitä perille jäljellä olevaa virstaa joen suulle, eikä ankkuri pidellyt laivaa, ja kun naiset kyynelisin ja kyynelettömin silmin häntä ahdistivat, että hän armosta ja armahtavaisuudesta laskisi maihin, hän katsoi syytä olevan purjehtia kokonaista 15 virstaa takaisin pienen Pertominskin luostarin satamaan, jonne hän varsin hyvin puolta vuorokautta aikaisemmin ohikuljettaessa olisi voinut poiketa, jos olisi edes vähänkään tahtonut noudattaa matkustajien toivomusta. Täällä nousimme maihin vähää ennen iltamessua, ja koko bohumoltsi-seurue meni ylös luostariin olemaan läsnä vetshernja'ssa (iltamessussa). Harvoin tuo pieni luostarikirkko lienee ollut niin täyteen sullottuna väkeä kuin nyt. Vetshernja alkoi heti kello 6:n jälkeen, ja sitä jatkui kokonaista kolme tuntia tavallisine rukouksineen, lauluineen ja lukuineen, joihin lisäksi tuli erityisiä tilapäisiä menestyksen toivotuksia bohumoltseille. Useimmat näistä ostivat itselleen pienet vahakynttilät, jotka sytytettiin palamaan ja kiinnitettiin täten pyhäinkuvien eteen, missä vaan oli tilaa niitä kiinnittää. Näiden kynttiläin paljous olisi voinut muuttaa pimeimmän yön päiväksi; mutta muuttikin nyt itse teossa kirkkaan päivän himmeäksi hämäräksi, tarjoten kuvan hyvän ja pahan välisestä taistelusta. Sillä kuten nämä sata tai pari sataa kynttilää eivät voineet tyhjäksi tehdä, vaan ainoastaan himmentää päivän valoa, samoin pahakin himmentää hyvää, missä pahan ei onnistu kokonaan päästä sen sijaan vallalle. Kaksi kolehtia, yksi kummassakin kirkossa, kannettiin; ne eivät kuitenkaan tuottaneet muuta kuin noin 50 ruplaa, kun suurin osa pani pelkkää kuparirahaa. Yö vietettiin luostarin rannalla, ja seuraavana aamuna taas ilmaantui myötätuuli, niin että laiva saattoi nostaa ankkurin. Mutta minä en enää mennyt laivaan, vaan jäin siihen ja toivotin seuralle parempaa onnea jäljellä olevalle matkan puoliskolle kuin sitä ennen oli ollut. {Sydämeni ei kuitenkaan liene suuresti ottanut osaa tähän toivotukseen, sillä kahden ensi tunnin kuluessa, jolloin mitä suotuisin myötätuuli kuljetti poistunutta laivaa, vähä puuttui, etten olisi suonut sille vallan päinvastaista suuntaa, tosin en minkään kateudentunteen nojalla, vaan jotta ei taikausko olisi saanut aihetta lukea tähänastista, huono-onnista matkaa sen syyksi, että minä, epäpyhä henkilö, olin mukana laivassa, tai ainakin lihamakkarani ja tupakkapiippuni syyksi, jos kohta nämä viimemainitut olivatkin niin perin viattomat. Mutta noin pari tuntia laivan lähdettyä syntyi todellinen myrsky, jota yhä vaan kestää ja joka on tuonut minulle tilaisuuden koko sydämestänikin toivovani, ettei mikään onnettomuus kohtaisi tuota kallista lastia. Mutta pelkään kaiken toivoni olevan turhan, jos laiva tämän myrskyn aikana on aavalla merellä eikä turvallisessa satamassa, ja tämä pelko on toisillakin. Muuten tunnen itseni nyt taas bohumoltseista erottuani jotenkin yksinäiseksi, ja jonkunlaisella kaiholla olen monta kertaa muistellut tuota kaunista naiskolmikuntaa, jonka seurassa edellisenä päivänä niin usein olin juonut teetä. Tosin heitä olin suuresti säälinyt, kun eivät koko vuorokauteen päässeet maihin, mutta tämä seikka vaan kahta enemmän kiinnitti huomioni heihin. Kun en koskaan muista kysyä ihmisten nimiä ja kun sen lisäksi tavallisesti unhotan nimet, jotka sattumalta saan kuulla, en nyt ollenkaan voi sanoa, mitkä heidän nimensä olivat, ja keitä olivat, joko kauppiaan- vai porvarintyttäriä, vai yksinkertaisesti hattua ja myssyä kantavia piikoja. Mutta jospa heillä olikin viimemainittu arvo, tahdon kunnioittaa heidän usein minua kohtaan osottamaansa hyväntahtoisuutta, jonka mielikuvitus kuitenkin helposti saattaa kaksinkertaiseksi, sillä kaiken osanoton, jota muukalainen saa kokea, hän tavallisesti näkee suurennuslasin lävitse. Sen tähden neuvon jokaista, joka muuten tahtoo kuunnella neuvoani, ettei koskaan ynseästi kohtele lapsia ja muukalaisia; molemmat tarvitsevat monessa seikassa toisten neuvoa ja hyväntahtoista osanottoa. Muukin bohumoitsi-seurue on nyt muistossa saanut miellyttävämmän muodon kuin missä se äsken havainnollisesti oli esiintynyt. Ivaajasta on tullut ajattelematon, vallaton nuorukainen, pahantekijästä synkkä, umpimielisen näköinen mies, ulkokullatusta tullut ijäisestä onnestaan epävarma sielu, höpelöstä laivurin vaimosta miltei itse hyväntahtoisuus ja hyvyys, hänen äsken harmittavista pojistaan tavallisia lapsia, ja laivurista itsestä ankara, mutta rehellinen mies, kuten hän taitaa ollakkin. Ainakin hän oli sangen tyytyväinen ja kiitti minua kun puolesta matkasta maksoin sen, mikä oli määrätty koko matkasta, moni muu näet vielä Jumalan ilmasta, joka oli viivyttänyt matkaamme, ja kuka tietää mistä kaikesta, ainakin noina tavanmukaisina "juomarahoina" olisi voinut kiskoa minulta enemmän. Näin siis muisto astuu sovittajana minun ja bohumoltsien väliin, ja luulen muiston kaikkialla kernaasti näyttelevän sellaista sovittajan ja kaunistajan osaa menneisyyden ja nykyisyyden välillä, ja että yleensä tulee paljo tinkiä pois siitä, minkä muisto kuvaa kauniiksi tai myöskin — mikä kenties olisi edullisempaa — heti tinkiä pois jokunen määrä nykyhetken tukaluuksista, jotta sen kuva sitten olisi yhtäpitävämpi muiston kopion kanssa. Tämä muiston menetystapa on muuten sangen onnellinen ja tervetullut ihmiselle, jolla nykyhetken pahuudesta tavallisesti on "satis superque" [= kylliksi, jopa liikaakin] ilman että hänen vielä kerta tarvitsee kokea sitä muistoissaan, joka olisi samaa kuin saada nykyisen kuormansa lisäksi tuntea samalla entistenkin katkeruus ja paino.}

[Jatkona seuraava n:ro.]

57.

Tohtori Rabbelle.

[Edellisen jatkoa,]

["Helsingfors Morgonblad" 1842, n:o 84.]

Oniega, 10 p:nä heinäkuuta 1842.

Luostarissa, johon olin jäänyt, viivyin koko päivän, heinäkuun 11:nnen, ja minulla oli silloin aikaa sekä ikävään että luostarin erittäin kauniin aseman katselemiseen kuten myös edellisen kirjeen kirjoittamiseen. Pertominski on kolmannen luokan luostareita ja lienee kaikkein pienimpiä, sillä johtajalla eli strojitelilla on ainoastaan kaksia munkkia paitsi itseään; heitä on siis kaikkiaan kolme, ja pienemmällä lukumäärällä tuskin mitään luostaripalvelusta voitaneen toimittaa. Kuitenkin tällä luostarilla oli, paitsi vanhaa, tätä nykyä käyttämätönnä olevaa puurakennusta kirkkoineen ja kammioineen, kolme erityistä kivirakennusta ja sitäpaitsi vielä puutalo, jossa luostarin harvat työmiehet asuivat. Tämä luostari on valinnut itselleen erityisen kunnioituksen esineeksi kahden edesmenneen Solovetskoi-munkin muiston, nimittäin Vassianin ja Jonan, jotka useiden muiden henkilöiden kanssa kesällä 1561 hukkuivat kalkkilastin mukana matkustaessaan Arkangelista Solovetskoihin. Heidän kuolleet ruumiinsa lienevät aallot kuljettaneet Pertominskin läheisyyteen, tai luostari on jostakin toisesta, minulle tuntemattomasta syystä valinnut heidät suojeluspyhimyksikseen. Saapuessani luostariin olin ensi toimekseni käynyt strojitelin luona, ja kun oli teenjuonnin aika, hän tarjosi minulle teetä, huomauttaen että minun Pyhän Hengenkin kunniaksi piti juoda kuppi, kun aioin päättää juontini toiseen kuppiin. Olin Arkangelissa hankkinut itselleni putelin rommia ja pyysin siis hänet seuraavana päivänä teelle luokseni, mutta hänpä ei tullutkaan, vaan lähetti puolestaan toisen munkeistaan. Muuten minua kohdeltiin vieraanvaraisesti niinä puolenatoista vuorokautena, jotka siellä olin, mutta pari bohumoltsia, toinen Tambovan, toinen Tverin kuvernementista, jotka paluumatkalla Solovetskoista olivat poikenneet tänne, eivät likimainkaan saaneet samaa vieraanvaraisuutta osakseen. He saivat istua penkillä sillä aikaa, kun strojiteli, kaksi munkkia ja minä söimme, eikä heitä edes sen jälkeen pyydetty istuutumaan pöydän ääreen, vaan saivat penkillä istuen pitää hyvänään, mitä oma ruokapussi tarjosi; ainoastaan maitoa heille annettiin erityisestä pyynnöstä. Samoin kuin suuri osa muita bohumoltseja, eivät nämäkään näyttäneet olevan muuta kuin etuoikeutta nauttivia kerjäläisiä, tai mikä on jotenkin samaa: passitettuja maankulkijoita. Kun eri luostarien juhlat sattuvat niin eri aikoina ja eri paikkakunnilla, on tällaisella väellä mitä paras tilaisuus kuljeskella luostarien väliä toisesta kuvernementista toiseen ja toisesta päästä Venäjää toiseen, sillä aikaa elättäen itseään kerjäämällä almuja; sävyisät talonpojat maalla ja porvarit kaupungeissa kernaasti heitä auttavat hyvän bohumoltsilaisasian vuoksi, jonka tähden he sanovat liikkuvansa. Sitäpaitsi moni almunantaja kuiskaa bohumoltsin korvaan, ettei tämän pidä unhottaa luostarissa rukoilla hänenkin syntiensä puolesta, joita näet sekä meillä että muuallakin maailmassa kullakin ihmisellä aina on ylimäärinkin. Sellaisen käsityksen olen saanut näistä vaeltavista ritareista, mutta toivon, ettei se olisi tosi, tai että se sopisi niin harvaan kuin suinkin.

Heinäkuun 12:ntena päivänä kuljin luostarin hevosella ja rattailla luostarista kahdentoista virstan päässä olevaan Krasnagoran kylään. Tosin ei ollut varsinaista tietä, mutta hietainen merenrannikko oli niin tasainen, jommoisen en ollut pitkään aikaan nähnyt minkään maantien olevan. Toinen pyörä kulki tosin useimmiten vedessä, ja kun myrsky puhalsi mereltä, pärskyi rannan vaahtoa vallan pyrynä päälleni. "Mutta kyllä kesä kasteensa kuivaa", eikä tämä pyryttäminen ollut sitä vaarallisempaa kuin että perille saavuttuani olin yhtä kuiva kuin lähtiessäni luostarista. Korvaukseksi lyhyestä Pietarin-paastosta, joka paria päivää aikaisemmin oli loppunut, oli nyt koko Krasnagora juonut itsensä humalaan ja ylläpiti yhä vielä jatkuvasti päihtymystään. Minun ei onnistunut huomata ainoatakaan selvää miestä ja surkuttelin suuresti tuota kaunista seutua, jolla oli asujamina sellaista moskajoukkoa. Jos näkyväisessä maailmassa tahtoisi saada kuvan helvetistä, en luule että yksikään olisi sopivampi kuin se, minkä juopunut kylä tarjoaa. En kuitenkaan tahtoisi suositella sitä saarnatuolissa käytettäväksi, koska kuulijoiden joukossa voisi olla sellaisia, jotka suin päin tahtoisivat syöksyä sellaiseen helvettiin. Kievarinpitäjä pyysi saada nähdä passini, ja oli sitten lukevinaan sitä, mutta ei huomannut että se, mitä luki, oli ruotsia, ennenkuin sanoin, että venäläinen käännös oli toisella sivulla, ja siitä hän kuitenkin yhtä vähän viisastui kuin ruotsalaisesta alkukirjoituksesta. Kuitenkin hän oli hieman selvempi muita miehiä mäellä, luultavasti siitä syystä, että oli valittu kylän paras mies kievarinpitäjäksi. Seuraavissa kylissä väki oli raitista ja työssä. Kolmanteen kievariin jäin yöksi ja sain kunnollisen patjan alleni, etu, jota en ollut nauttinut siitäperin kuin läksin Kuolasta, lukuunottamatta kahta Kannanlahdessa viettämääni yötä; tämän vuoksi olen tullut toimeen nukkumalla milloin lumessa tai hiedassa, milloin permannolla ja penkillä, ja yhden yönalun ruusuilla. Mutta eipä yhtään näistä leposijoista voi verrata tavalliseen polstariin. Kun näiden pohjaisten seutujen kievareissa ei ole sänkyjä eikä sänkyvaatteita vieraita varten, onkin useimmilla näiden seutujen venäläisillä herroilla tapana ottaa mukaansa matkoille omat sänkyvaatteet, ja siinä tekevät sangen viisaasti siksi kun kievarit täälläkin saavat tarkoituksenmukaisemman järjestysmuodon, tai kun kansa muuton tulee oppineeksi paremmin pitämään huolta matkustajien mukavuudesta. Sen kuntoisina kuin näiden seutujen kievarit ovat, ne eivät kestä mitään vertailua meidän kestikievareihin, sillä ainoastaan poikkeustapauksessa niissä on erityinen vierashuone, kun ne sitävastoin meillä vain poikkeuksellisesti sitä ovat vailla.

Täällä Oniegassa minulle ei edes annettu kortteeria kievarissa, vaikka ei ennestään ollut mitään matkustajia. Minun onnistui kuitenkin {toisaalla}, erään eläkettä nauttivan tullintarkastajan luona saada jonkunlainen kamari, missä kookas uuni anastaa suuren osan muutenkin ahtaaksi hakattua huonetta; {ja jos minut olisi luotu puolta korttelia pitemmäksi, olisi minun nyt pakko lakkaamatta käydä kyyryssä, ellen tahtoisi joka askeleella lyödä päätäni orteen. Sen lisäksi sillä on onneton asema kyökin ja talonväen omien huoneiden välillä, minkä tähden siitä lakkaamatta kuljetaan läpi, niin että tuskin voin kirjoittaa tätä kirjettä sisällyksen puolesta yhtenäisesti. Ja tästäkin, ei suinkaan kadehtittavasta asunnosta parhaillaan aiotaan karkottaa minut pois. sillä emäntä on kuullut, että Arkangelista odotetaan kaupunkiin reviisoria, ja haluaa, että sitä ennen matkustaisin pois, jotta hän voisi käyttää hyväkseen etua saada tämä uusi vieras luokseen majoitetuksi, minkä tähden hän ainakin jo 6-8 kertaa on kysynyt milloin aion lähteä matkaan.} Ettei kortteerihommissa satu näitä ikävyyksiä kaikissa kaupungeissa, sen todistavat Kemi ja Arkangeli, missä meillä oli täysi syy olla tyytyväisiä kortteeriimme ja isäntäväkeemme. {Kuolassakin olisimme toisaalla voineet saada paremman kortteerin kuin se oli, johon asetuimme, sillä siinä pari poikanulikkaa sisarensa ja äitinsä kanssa, s.o. koko talonväki alituisesti oli meidän vastuksinamme. Varsinkin Kemissä saimme paitsi hyvää huonetta sangen hyväntahtoisen emännän, 60:n tai 70:n vuotiaan neitosen, jonka iloksi emme kuitenkaan koskaan voineet tarpeeksi syödä. Nykyiseenkin, vähävenäläiseen emäntääni saattaisi huolimatta kaikesta hänen hommastaan ja juoksentelemisestaan huoneessa, olla varsin tytyväinen, ellei hän niin usein kysyisi, milloin aion matkustaa, ja jos ei hän sitäpaitsi antaisi minulle kuorittua maitoa kerman asemesta. Kaupungin lääkäri kyllä heti alussa pyysi minua muuttamaan luokseen, mutta kun hänellä käytettävänään ei ollut muuta kuin kaksi pientä huonetta, ja kun minä sitäpaitsi en aikonut kauan viipyä, kiitin häntä ystävällisestä tarjouksesta ja jäin siihen paikkaan, missä olin tullut avanneeksi laukkuni. Sen sijaan hän on kahta uutterammin pyytänyt minut teelle, kahville ja päivällisille luokseen ja on kaikessa osottautunut hyväksi ja avuliaaksi. Hän on opiskellut Pietarissa ja puhuu paitsi äidinkieltään sekä latinaa että saksaa jopa ranskaakin, latinaa tavallista paremminkin ja paremmin kuin minä sitä nyt enää muistan.}

Krasnagorassa valjastettiin kaksi hevosta vetämään minua ja laukkuani, jonka viimemainitun hätätilassa mies voi kantaa selässään. Minä en ollenkaan pannut vastaan, kun laki puoltaa kahden hevosen kyytiä yhtä henkilöä varten, ja kun sitäpaitsi mitä pikimmin tahdoin päästä tuosta juopuneesta kylästä. {Mutta kun kuitenkin joskus sattuu, että yksi henkilö, jolla ei ole erityistä kuormaa, saa ajaa yhdellä hevosella, pyysin seuraavassa kievarissa valjastamaan vaan yhden hevosen, ja kievarinpitäjä sanoi riippuvan omasta tahdostani ajaakko yhdellä vai kahdella hevosella. Siis aluksi valjastettiin yksi hevonen, mutta kun tämä oli tapahtunut, huomattiin, että kylässä oli toisia hevosia, jotka juuri olivat vapaina, ja minun oli ottaminen niistä yksi lisää.} Näin ajoin sitten koko matkan kahdella hevosella, jopa Tamitskajan kievarissa tahdottiin antaa minulle kokonaista kolme hevosta, huomauttaen, että tie oli hietaista, kuten paikoittain olikin, mutta tällaista menettelyä vastustelin ja riitelin niin voitokkaasti, että heidän lopulta täytyi taluttaa kolmas hevonen pois. Paitsi kyytirahoja, jotka nyt on määrätty kolmeksi kopeekaksi hopeaa hevosparista virstalta, saa olla valmis maksamaan hieman lisää juomarahoja, joiden maksamista alati muistutellaan, ja saa kuulla sietämätöntä kerjäilemistä. Muutamissa paikoin tahdottiin jo ennen talosta lähtöä määrätä, paljoko minun piti antaa juomarahaa. Kuinkahan monta kuutta paria vitsoja näillä seuduin tarvittaisiin ja kuinkahan kauan vitsametsiä riittäisi tarpeeseen, jos Suomen juomarahojen pyyntiä koskeva laki täällä pantaisiin voimaan; tällaisiin mietteisiin minulla usein oli aihetta. Tie kulki kaikkialla sangen kauniiden seutujen kautta, joissa oli vuoria ja mäkiä, järviä, puroja, ojia, viheriöiviä lehti- ja havumetsiä. Käkikin, jota Arkangelissa ollessani en ollut kuullut, kukkui vielä muutaman kerran jäähyväisiksi keväälle, surumielisen valituksen sen ja oman poistumisensa johdosta. Kyytivälit olivat 20-30 virstaa pitkiä, useimmiten aivan ihmisasunnottomia. Eräällä kyytivälillä minua puolitiessä kohtasi toinen kyyditsijä, ja kyytimiehet sopivat keskenään kuormiensa vaihtamisesta, niin että kumpikin saattoi saamansa osa mukanaan palata kotiansa, vaihdos, jonka tähden sain maksaa kaksinkertaiset juomarahat. Vastaan tullut matkustaja oli "piisari" (kirjuri), joka kuormia vaihdettaessa välttämättömästi tahtoi vetää pari savua piipustani, ja siihen minun lopulta täytyikin myöntyä, jos kohta olenkin varsin vähän tyytyväinen siihen, että kaikennäköiset ihmiset tahtovat polttaa minun piippuani. Se tapa on täällä jotenkin yleinen, tshinovnikkainkin keskuudessa, että otetaan piippu toisen suusta, vedetään siitä muutama savu ja sitten taas pistetään se entiseen paikkaansa. Lieneekö se perintöä tupakan synnyinmaasta, jossa villit jotenkin samalla tavalla menettelevät polttaessaan rauhanpiippua? Lappalaisillakin sama tapa on jotenkin yleinen, kuten myös talonpojilla useilla Suomen seuduilla, vaikka sen pitäisi olla kielletty, se kun on jotenkin yhtä hylättävä kuin ne tavalliset suutelemiset, joita hännystakilliset talonpojan- ja rusthollarinpojat muutamissa paikoin Uuttamaata sunnuntai-aamuin kirkkomäellä uutterasti viljelevät.

Tänne Oniegaan tulin 13:ntena päivänä heinäkuuta ja lähden nyt viipymättä matkaan. Kaupunki ei ole kylä eikä kaupunki, vaan molempien välimuoto eikä minusta tunnu olevan Kajaania rahtuakaan parempi. Muuten se sijaitsee kuivalla hietaisella paikalla, koilliseen Oniegajoesta. Paitsi kirkkoa ei ole yhtään kivirakennusta, vaan ainoastaan huonoja puutaloja, ani harvat vähän paremmat. Niiden luku on muuten ilmoitettu 237:ksi ja asukkaiden l,448:ksi, mutta minusta tuntuu kuitenkin, kuin varakonsuli Granherg-vainajan vakuutus, ettei hän tahtoisi vaihtaa markkinatakkiaan koko Kajaanin kaupunkiin, voitaisiin sovittaa Oniegaankin, asukkaita lukuunottamatta.

[Kirjeen jatkona oli vielä seuraava numero.]

58.

Tohtori Rabbelle.

[Edellisen jatkoa.]

[Suomennettu alkuperäisen käsikirjoituksen mukaan. Julkaistu ruotsiksi "Saimassa" 1845, n:oissa 40-42, mutta tyyliä, kuten lausetapoja y.m. siellä täällä muutellen ja paikoin esitystä lyhennellen.]

Kargopoli 23 heinäkuuta 1842.

18;ntena päivänä läksin Oniegasta ja tulin viime yönä kello 12 tänne, matkustettuani siis hieman viidettä vuorokautta 350:tä virstaa, eli aivan matkustussäädöksien mukaan 80 virstaa päivässä. Ei ollut niin helppo päästä matkaan Oniegasta, mutta syynä matkalle-pääsyn vaikeuteen oli jotakin vallan toista kuin mikä meidän kaupungeissa usein viivyttää matkustajaa puolen päivää kauemmin kuin hän on ajatellut, niin että tämän hukkaan menneen ajan sitten kyytihevoset, usein kyytimiehetkin selkinensä saavat maksaa. Ei mikään aamiainen, päivällinen eikä muu sellainen homma lumoavalla kilinällään lyhentänyt tunteja minuuteiksi eikä viivyttänyt lähtöä, vaan ensiksikin oma epäröimiseni, matkustaisinko Poventsan vai Kargopolin kautta ja toiseksi kyydin saannin vaikeus. Oniegan ja Poventsan välistä tietä ei yksikään niistä, joiden neuvoa minulla oli tilaisuus kysyä, voinut sen paremmin kuvata kuin että tietä ei ollenkaan ollut, että näiden paikkojen väliä luettiin olevan alku kolmattasataa virstaa, ja että ensin oli seurattava merenrannikkoa muutama peninkulma Kalgatshihan kylään, siellä poikettava erääseen starovertsiläiseen luostariin, nimeltä Nikitski, ja sitten kuljettava jalan kylästä kylään tai korkeintain ratsain. Kargopoliin menevä tie tunnettiin paremmin, kun sinne näet vie Äänisjoen rantaa pitkin kulkukelpoinen kesämaantie. Muutamat taisivat pitää sitä parempana kuin se olikaan, minkä vuoksi, kysyessäni parasta tapaa päästä Poventsaan, neuvoivat minua matkustamaan sinne Kargopolin ja Vyitegran kautta, sukkela hysteronproteron [takaperoinen], kun aikomukseni ja pyrkimykseni juuri oli matkustaa Poventsan kautta Vyitegraan. Laskin, mikäli sellainen edeltäkäsin käy päinsä, että matka Poventsan kautta tehtynä tulisi kahta vertaa halvemmaksi, kun aina saattoi toivoa pääsevänsä vesiteitse Poventsasta Vyitegraan, jota vastoin Kargopolin kautta tehtynä matka olisi kahta mukavampi ja nopeampi. Ollessani kahden vaiheilla en koskaan ole vetänyt arpaa, vaan antanut sattuman johtaa, enkä tiedä muuta kuin että se kiitollisena tästä luottamuksesta aina on ohjannut minut oikealle tolalle.

Lähtöni edellisenä päivänä kerrottiin, että muutamia Malasjuikan miehiä, joka seutu on kolme peninkulmaa Oniegasta Poventsaan päin, oleskeli kaupungissa, ja että hyväksi aluksi voin heidän kanssaan vesitse kulkea tämän osan matkaa. Lähetin siis erään pojan etsimään ja kutsumaan puheilleni jonkun heistä. Poika oli jonkun aikaa haeskeltuaan löytänyt heidät ja palasi ilmoittaen, että talonpojat olivat luvanneet tulla. Mutta huolimatta tästä lupauksesta ei ketään heistä tullut. Seuraavana aamuna kuulin, että stanovoi, eräänlainen tullintarkastaja, aikoi matkustaa samojen talonpoikien veneessä jollekin virkamatkalle Malasjuikaan tai sen läheisyyteen. Menin sen tähden hänen luokseen sopimaan paikasta hänen seurassaan, mutta hän sanoi veneen jo ilman minua olevan tarpeeksi lastatun, joten toivoni tällä tavalla päästä liikkeelle raukesi. Erityisen soudun saamisesta ei ollut mitään toivoa, kun kaikki miehet olivat työssä sahoissa ja muualla; suuremman veneen vuokraaminen monine soutajineen oli kallista, eikä minulla siis ollut erityisen suurta halua siihen. Olisipa vielä voinut päästä eteenpäin muutaman kyytivälin ratsastamalla, mutta kun kuumuus oli vallan sietämätöntä, ja kun minulla paitsi laukkua oli eväsvakka, josta en vielä hennonnut erota, hylkäsin koko suunnittelemani Poventsan-matkan ja aloin taas ajatella Kargopolin tietä. Menin siis kievarinisännän luo ja pyysin hevosta tai hevosia ensi taipaleelle, mutta hän selitti, ettei ollut velvollinen antamaan hevosia koko sille tielle, vaan ainoastaan Arkangeliin ja Kemiin vieville teille. Mutta ostettuani häneltä paperia ja purjelankaa — hän näet samalla oli kauppias —, ja kun en ollut tinkinyt pois kopeekkaakaan hinnasta, hän lupasi erityisestä suosiosta iltaan kello 10:ksi toimittaa minulle pari hevosta. Aikaisemmin hän ei sanonut voivansa sitä tehdä, sekä Arkangelin postin tähden, jonka oli määrä lähteä, että kovan kuumuuden vuoksi, joka ylen määrin olisi rasittanut eläimiä. Nyt pälkähti päähäni muuan ajatus, nimittäin se, että ostaisin itselleni pienen veneen, ja sillä, riippumatta hevosista, kuumuudesta, kyytimiehistä ja kievarinisännistä, soutaisin perille Kargopoliin ja ehkäpä sieltä vielä eteenpäin Latjshe- ja Bosjeozeron kautta lähelle vepsäläisten asuinpaikkoja. Jos olisin soutanut 50-60 virstaa päivässä, tätä matkustamistapaa ei olisi kestänyt viikkoa kauempaa. Mutta sitten kuulin kerrottavan, että Äänisjoessa paitsi muutamia pieniä koskia monessa paikoin on sangen vuolas virta, joista paikoista olisi käynyt vaikeaksi, ehkäpä mahdottomaksikin päästä veneellä ylöspäin kulkemaan, ja sen tähden taas tämä ajatus sai mennä menojaan, ennenkuin saatoin sitä hyväkseni käyttää.

Jo edellisenä päivänä oli ollut erään varapostimestarin tai postimestarin-apulaisen (pomoshtshnik) luona, jonka rouva oli kotoisin Suomesta, joten hän vielä puhui ruotsia jotenkin yhtä auttavasti kuin millä sitä kirjoitan. Tämän rouvan luokse menin nyt taas, pyytäen häntä kuulustelemaan, eikö koko kaupungista voisi saada hevosta tai paria, ensimäiselle taipaleelle. Hän lähetti tiedustelijoita, mutta ei mitään kyytiä ollut saatavissa; jollakulla tosin oli ollut hevonen, mutta ei rattaita, toisella rattaat, mutta ei hevosta, ja minä tarvitsin niin hyvin toista kuin toistakin. Lopuksi saatiin kuitenkin pari vaimoihmistä, jotka lupasivat soutaa minut ensimäiset 16 virstaa jokea pitkin ylöspäin. Näin vihdoinkin kello 4:n aikaan iltapäivällä pääsin liikkeelle, oltuani koko sen päivän ja suuren osan edellistä sekä aivoineni että jalkoineni liikkeessä saavuttaakseni tämän tuloksen ja käytettyäni paitsi omaa valppauttani useiden muidenkin toimintaa, minkä vuoksi toista vuorokautta alinomaa olin kulkenut kolikoita taskussa juoma- tai prenikkarahoiksi. Täällä näet juomarahat jaetaan eri sukupuolien mukaan, niin että miehistä puhuen sanotaan "na vodku" [viinaa varten] ja naisista "na präniki" [prenikkoja varten]. — Alussa luulin sanojen "na vodku" kelpaavan kummastakin sukupuolesta puhuttaessa ja käytin niitä naisillekin antaessani, mutta tämän kieliopillisen pukin he itse taikka muut huolellisesti korjasivat "na präniki'ksi".

Äsken mainittu vara-postinhoitajan rouva oli syntynyt Loviisan kaupungissa, ja sitten joutunut naimisiin Viipuriin erään puuseppä-mestarin kanssa ja tämän kuoltua toisen kerran nykyisen miehensä kanssa, joka silloin oli palvellut sotaväessä Suomessa. Ollen hänen maalaisensa ja saadakseni puhua jotakin kieltä, jota osasin puhua, hain hänet, sittenkuin lääkäriltä olin kuullut hänen olemassaolonsa. Oli juuri sunnuntai-iltapäivä, ja minä tapasin hänet pöydällä olevan ruotsinkielisen Raamatun äärestä. Tervehdyksien jälkeen hän kysyi, mikä nimeni oli, ja kuultuaan sen, hän oli aikoja sitten kuolleen äitinsä kertomuksen nojalla tietävinänsä, että olimme sukulaisia, sillä jonkun vaahteran, koivun tai muun puun juuri [Lönnrot (= vaahteran juuri)-nimen johdosta tehty sanasutkaus] oli ollut nimi, josta hänen äitinsä usein oli puhunut, ja jonka omistaja muka kuului sukuun. Kun hänen sukutieteelliset muistelmansa olivat hyvin sekavat, epäilen suuresti, olisiko yhteinen esi-isä voinut olla lähempi henkilö kuin vanha Aatami, varsinkin kun hänen sukunsa oli ruotsalaista ja minun sukuni suomalaista alkuperää. Tästä huolimatta, ja jotta emme olisi päästäneet tilaisuutta käsistämme, rupesimme umpimähkään serkuksiksi, joten minun miltei ainoa keinotekoinen serkkuni asuu Venäjällä. Sen päälle juotiin kahvia ja sitten hän näytti minulle kirjastoaan, joka oli sijoitettu vanhan seinäkaapin päälle, ja jonka useimmat ruotsinkieliset kirjat olivat peruja hänen isoisältään; tämä oli edellisellä vuosisadalla ollut Suomen pappeja. Paitsi jo mainittua koko-Raamattua siinä oli Uusi Testamentti ja kokonaista kolme virsikirjaa, luultavasti niin monta sen tähden, ettei laulaminen yhdestä ainoasta kirjasta olisi käynyt yksitoikkoiseksi ja ajan pitkään väsyttäväksi. Saadakseen Uuden Testamentinkin kappaleiden luvun kolmeksi, oli hänen mielikuvituksessaan onnistunut vanhasta saksalaisesta lukukirjasta saada saksankielinen Uusi Testamentti, enkä minä tätä harhaluuloa poistanut, varsinkin kun lukukirja sen kautta arvossa yleni eikä alentunut, ja kun korjauksesta ei hänellä eikä toisilla olisi ollut mitään hyötyä. Erään latinaisilla kirjaimilla painetun kirjan johdosta hän valitti, että tytöt hänen aikoja sitten menneessä nuoruudessaan eivät saaneet oppia latinaa, ja kysyi, oliko asianlaita yhä vielä sama. Rauhoitin häntä ilmoittamalla, että Suomessa tytöille tätä nykyä annetaan riittävät latinankin perusteet, jopa siinä määrin, että monet talonpoikaistytötkin lukevat sitä yhtä hyvin kuin äidinkieltään, minkä kaiken totuuden mukaisesti saatoin sanoa, kun tiesin, mitä hän tarkoitti latinalla; {ja hänen latinaansa näytti ennen arvossa pidetty latinalaisuus toisillakin supistuvan.}

Tämän kirjaintarkastuksen aikana hän sai sekä tilaisuuden että aikaa kertoa, ettei hän, kuten moni muu Suomesta Venäjälle naitu, ollut luopunut vanhempiensa uskosta, vaikka hänen nyt kokonaista kaksitoista vuotta oli täytynyt olla nauttimatta Herran ehtoollista, kun luterilaista pappia ei ollut Arkangelia lähempänä. Kuitenkin hän näytti omaksi varakseen toimeenpannun Lutherin opin lisäpuhdistuksen kautta lähentäneen sitä hieman kreikkalaiseen kirkkoon päin, nim. määräten pääsiäisen edellisen, seitsenviikkoisen paaston ankarasti noudatettavaksi talossaan; tämän paaston laiminlyömistä Suomessa hän piti suurena syntinä, sillä miksi sen nimenä meidän kirjoissa olisi paasto, ellei sen tähden, että ihmisten sen kuluessa tuli paastota. Mutta toisia kolmea kreikkalaisen kirkon paastoa, kuten myös maanantai-, keskiviikko- ja perjantai-paastoa hän ei ollut katsonut tarpeelliseksi noudattaa, ja hänen miehensä, jos kohta kuului oikeauskoiseen kirkkoon, olisi toivonut, ettei hän olisi katsonut syytä olevan noudattaa edes tuota yhtä pitkää paastoa, sillä täytyihän hänen vatsansa sen vuoksi kokonaista seitsemän viikkoa — jotka voivat vastata neljäätoista tavallista — elää kuin lakkautuspalkalla. Pakollisen ehtoollisen laiminlyömisensä johdosta rouva teki minulle jotenkin pulmallisen teologisen kysymyksen, eikö hän pysymällä luterilaisessa uskossaan voisi nauttia sakramenttiä kreikkalaisessa kirkossa. En oikeastaan tietänyt, mitä minun piti vastata rakkaalle serkulleni tähän kysymykseen, varsinkin, kun en tietänyt, oliko venäläisellä papilla edes oikeutta päästää ehtoolliselle muunuskoista. Annoin siis hänelle sen neuvon, että ensin kääntyisi venäläisen papin puoleen, ja että luulin voivani, jos hän luvan saisi, hyvällä omallatunnolla hänelle vakuuttaa, että ehtoollinen silläkin tavalla nautittuna olisi yhtä tervetullut ja tehokas kuin jos luterilainen pappi olisi sitä hänelle jakanut. Sillä hetkellä hän ei ollut oikein tyytyväinen venäläiseen pappiin, kun tämä, mikäli hän luuli tietävänsä, koko kesän pitkän oli jättänyt rukoilematta sadetta, minkä pahan laiminlyönnin vuoksi hänen perunamaansa nyt oli kuihtumaisillaan. Mutta Jumala, joka ilman rukouksiamme ja muuta ansiotammekin pitää huolta meistä ja perunamaistamme lähetti vielä samana iltapäivänä, ja ennenkuin oikein olimme ehtineet juoda teetämme loppuun, vähäisen sateen ikäänkuin sen runsaamman vedentulon enteenä, joka sittemmin seurasi, ja joka kaiketi hyvin riitti jälleen saattamaan hänen mielensä sovinnolliseksi pappia kohtaan. Muuten hän oli niin mieltynyt Venäjään, että vakuutti, ettei leskeksikään jäätyään muuttaisi takaisin Suomeen, vaikka olikin ilman lapsia ja sukulaisia. Vähäisillä parannuksilla, joita väsymättömän hallituksen huolenpidolta kyllä oli odotettavissa, Venäjästä hänen luultensa pian oli tuleva maailman paras maa, ja minä saatoin vaan toivottaa sille siihen onnea ja pikaista edistymistä, toivoen vuoron sitten tulevan meidän maalle. Muutamien asioiden laita hänen mielestään ei vielä ollut aivan hyvä, ja sellaisina hän mainitsi, ettei oltu annettu hänen nimenään olla Öberg, jonka oli isältään perinyt, vaan että oltiin muutettu se Eberh'iksi, jos kohta hän oli nähnyt paljon vaivaa pitääkseen sen muuttumattomana, jopa usein tavaten luetellut siihen kuuluvat kirjaimet Ö-b-e-r-g. Olisin voinut joksikin lohdutukseksi hänelle kertoa, että me korvaamme tämän nimien vääristelemisen kirjoittaessamme ruotsalaisilla kirjaimilla venäläisiä nimiä; mutta kun tiedän, että toisten osallisuus onnettomuudessa monelle on kaikkein voimakkain lohdutuskeino, huomautin hänelle, että melkein saman pahan onnen alaiseksi oli joutunut minunkin nimeni, josta tavallisten ihmisten kirjoitustavan mukaan venäjäksi tulee Lenrot, lue Lennrott, ja Oulun passinkääntäjän (maisteri Ståhlen) ääntämisopillisten tuumien mukaan kolmitavuinenkin sana Lënruut, lue Ljonn-ru-utt.

Tämän pitkän syrjähypyn aineesta, joka varsinaisesti oli suunniteltu matkakertomukseksi, mutta josta, jos jatkuu kuten on alkanut, ei näy tulevan mitään, toivon kaikkein suosiollisimmin antavasi anteeksi. Koska tiedän, että Sinua huvittaa kuulla maalaisistamme, niin hyvin miehistä kuin naisista, en ole voinut olla laajemmalti mainitsematta Oniegassa tekemääni sellaisen henkilön löytöä. Ja vielä on minun heti paikalla esittäminen Sinulle toinen henkilö, joka, jos kohta ei ole maalaisemme, silti on yhtä kunnianarvoinen. Samassa talossa, missä juodessani äsken mainitun rouvan kahvia ja teetä olen pannut pari tämän kirjeen sivua lörpötyksiä täyteen, asui mieshenkilö, joka puhui jotenkin hyvin sekä ruotsia että suomea, hän kun oli kauan aikaa oleskellut useilla seuduilla Suomessa. Hän sanoi nimensä olevan Tiesenhausen ja oli oman luulonsa mukaan kuurilainen parooni. Mutta tämä todellinen tai luuloteltu paroonin-arvo ei ollut auttanut häntä muuhun kuin äärimmäiseen kurjuuteen, jossa nyt eli, sillä "työtä tehdä hän ei jaksanut (tai ei tahtonut) ja kerjätä hän ei kehdannut", vallan kuten uskottoman huoneenhaltijan laita oli (Luukk. XVI:3). Lääkäri oli taipuvainen luulemaan, että hän jonkun toisen yhtäläisyyden vuoksi mainitun, evankeliumissa esiintyvän voudin kanssa oli erotettu jostakin alemmasta siviilivirasta, jossa ennen oli ollut, mutta miten sen laita lie ollutkaan, hän ei ainakaan siinä ollut mainitun voudin kaltainen, että olisi hankkinut itselleen ystäviä väärästä mammonasta. Hän oli ennen siviilivirkaansa palvellut sotaväessä aliupseerina ja ottanut osaa sekä Ranskan, Suomen että Turkin sotiin, mutta siinä univormussa, johon puettuna nyt hänet ensi kerran näin, oli verrattomasti useampia huonosti parannettujen haavain arpia kuin sen verhoamassa ruumiissa, olipa näitä kuinka monta lienee ollutkin. Toisen kerran hän tuli luokseni pyhäpukuunsa puettuna, jossa siinäkin oli enemmän paikkoja kuin mitaljeja. Kysyin, miksi hän ei ollut koettanut saada jonkunlaista eläkettä virkavuosien nojalla, joita oli viidettäkymmentä, mutta "kerjätä hän ei kehdannut", varsinkin kun luuli itsellään vielä olevan tarpeeksi voimia valtiota palvellaksensa, minkä vuoksi sanoi Arkangelin kuvernööriltä anoneensa jotakin sopivaa virkaa, mutta saaneensa ainoastaan sen vastauksen, että hänen tuli jättää sisälle hakemuksensa, kun joku sellainen virka tuli avoimeksi. Mutta avoimia virkoja ei täällä ilmoiteta sanomalehdissä, minkä vuoksi ne vielä helpommin kuin postinhoitajan- ja jotkut muut virat meillä menevät halukkailta käsistä. Äärimmäisen hädän pakottamana hän nyt oli alkanut kyhätä kaikkein alamaisinta anomuskirjaa keisarille, pyytäen siinä eläkettä tai virkaa, ja kertoi, ettei tämän tärkeän työn takia ollut nukkunut hetkeäkään sen aamun edellisenä yönä, jolloin kävi luonani. Tarjosin hänelle rommiryyppyä veden kanssa, mutta vastoin luuloani ja kaikkea tavallisuutta, hän ei ollut mikään väkevien ystävä, minkä vuoksi hän vaan, ikäänkuin tehdäkseen minulle mieliksi, maistoi sitä hieman. Hänen esiintymistavassaan ilmeni hiukkanen paroonimaisuutta repalaisen takin alla, joten melkein aloin uskoa, ettei hänen säätyänsä koskeva tiedonantonsa ollut kaikkea perustusta vailla. Tämä paroonimaisuus oli siirtynyt hänen vaatteiden puolesta yhtä huonosti varustettuun vaimoonsa eli paroonittareensa. Sillä tämä hänen vaimonsa oli muiden muassa ollut minulle avuliaana kyydin hankkimisessa, ja kun hänen juoksuistaan tarjosin hänelle kymmentä kopeekkaa hopeaa "na präniki", hän kieltäytyi sitä vastaanottamasta. Milloin tällaista kieltäymistä muuten olisi tapahtunut, en kokemuksestani muista, sentähden hän nyt sai jäädä aivan ilman, sillä muuta "souvenir'ia" [muistolahjaa] minulla ei ollut hänelle jättää.

Paitsi näitä kahta, ruotsia puhuvaa henkilöä oli vielä muuan Helsingistä kotoisin oleva aliupseerin vaimo, joka niinikään osasi tätä kieltä, ja sitäpaitsi sanottiin vielä pari muuta samanlaista, Suomesta kotoisin olevaa henkilöä asuvan kaupungissa, mutta heitä tavatakseni minulla ei kuitenkaan ollut tilaisuutta. Mutta ajattelin: Kun pienessä Oniegassa, jossa on tuhat tai puolitoista tuhatta asukasta, asuu kokonaista neljä vaimoa, jotka ovat Suomen synnynnäisiä, kuinka monta siis lieneekään muilla, paremmilla seuduilla. Kuulinpa niitä Arkangelissakin olevan, mutta en sattunut ainoatakaan tapaamaan.

Nyt luulen Sinunkin, ja kenen tahansa, jonka vielä mahdollisesti voit antaa lukea tämän kirjeen, tarpeeksi kiusaantuneen hommatessani lähtöä Oniegasta, ja voipa siis olla aika kertakin päästä liikkeelle ainakin ensimäiselle taipaleelle. Sen puolitiessä näin useita sahoja ja vastapäätä Oniegaa vielä toisia sellaisia; muistelen niitä olevan kaikkiaan kahdeksan, ja kaikki ovat rikkaan arkangelilaisen kauppahuoneen Brandtin omia. Toisen kyytivälin ajoin hevosella, ja silloin sattui se onnettomuus, että kaikki teeastiat tärinästä menivät pieniksi sirpaleiksi. Irtausipa Arkangelissa ostamani messinkisen tee- tai kahvikannunikin nokka juotoksestaan. Tämän vahingon kuitenkin paria päivää myöhemmin runsaasti korvasi kokonaisen 25:n hopearuplan löytö, joiden olemassaoloa en enää tietänyt, ennenkuin löysin rahat eräästä kätköstä. Seuraavat kolme taivalta soudatin itseni taas veneellä Äänisjokea pitkin, ja sitten ajoin kaikki jäljelläolevat tänne asti. Osalla tätä matkaa toisena soutajattarista oli tyttö, jota luulin 14- tai 15-vuotiaaksi lapseksi, kunnes kuulin hänen jo toista vuotta olleen naimisissa. Kolmessa tai neljässä kohdassa tie kulki joen poikki ja seurasi muuten yleensä korkeata, jyrkkää joenparrasta niin läheltä, ettei ollut muuta kuin puoli askelta syvyyteen, josta useinkaan ei edes mikään aitaus ajajaa erottanut. Lukuunottamatta kahta ensimäistä taivalta, ei aina 150 virstan päähän Oniegasta ole vuorta eikä mäkeä, vaan pelkkiä niittyjä molemmin puolin jokea ynnä kyliä, muutama virsta väliä. Heinänkasvu oli niityillä mitä rehevintä, tavallisesti kyynärän korkuista, ja se oli monasti siihen määrään anastanut tienkin alueen, ettei tiestä näkynyt jälkeäkään. Monissa paikoin näkikin vielä kuluneesta talvesta säästyneitä heinäpieleksiä. Jos kohta rehua on näin runsaasti, rahvas ei kuitenkaan pidä enempää kuin keskimäärin 8-10 lehmää ja 2 hevosta tilalla, mikä seikka minusta tuntui omituiselta verratessani meidän maan talolliseen, joka varsinkin pohjoisilla seuduilla kahta vertaa niukemmilla heinävaroilla elättää kahta vertaa suuremman karjan. Pellot lupailivat hyvää satoa ja näyttivät muuten sangen riittäviltä. Kunnollisia ojia en yhdelläkään niistä nähnyt Pellavamaita ei silmäni tavannut ennenkuin 150 virstan päässä Oniegasta, mutta hamppumaita monessa paikoin jo sitä ennen. Maaperä, joka yhtä etäälle Oniegasta oli ollut savimultaa, muuttui siitä lähtien enemmän hiedansekaiseksi, ja metsissä näki nyt uutta puulajia, lehtikuusta (listvennitsa), jota komeaa, rakennusainekseksi kelpaavaa puuta, leveysasteesta päättäen, Suomessa pitäisi kasvaa aina Vaasan ja Kuopion tienoille, ehkäpä pohjoisempaankin asti; meidän maan ilmanalahan sentään on lauhkeampi kuin vastaavalla leveysasteella idässä.

Kahvaan rakennukset olivat ulko- ja sisäpuolelta samanlaiset kuin Venäjän karjalaisilla ja niillä Venäjän pohjoisseuduilla, joilla tällä matkallani aikaisemmin olen käynyt. Sellaisessa rahvaan rakennuksessa, jossa kalkki tarpeelliset huoneet, paitsi saunaa ja riihtä, ovat yhteen rakennettuina, on ensinnäkin korkeat portaat ja sitten jotenkin pimeä porstua, missä on neljä tai viisi ovea. Yksi niistä vie pirttiin, toinen avaraan vajaan, muut erityisiin pieniin varastohuoneisiin eli kamareihin. Sitäpaitsi porstuasta johtavat portaat alas sokkelorakennukseen, jonka muodostavat navetta, talli, kanakoppi, lammasnavetat ja vasikkain karsinat, mitkä kaikki suureksi osaksi sijaitsevat mainitun suuren vajan alla. Voi olla varma siitä, ettei osaa takaisin, jos asuntoa lähemmin tuntematta pimeässä joutuu tähän rakennussokkeloon, kuten joskus on tapahtunut allekirjoittaneelle, kun erehdyksestä varsinaisten ulkoportaiden asemesta on astunut alas toisia. Vajassa on toinenkin, suurempi ovi; siitä voidaan ajaa sisälle kokonainen heinäkuorma siltaa pitkin, joka tästä ovesta johtaa maahan. Pirtti on huone, jonka tavallinen pituus, kuten myös leveys, on noin 3 syltä. Sen huomattavin sisustusesine on suuri nelikulmainen muuri eli kiuas, joka on sijoitettu jommallekummalle puolelle ovea: se on joko savutorvellinen tai savutorvea vailla; jälkimmäisessä tapauksessa savu saa hakea itselleen ulospääsyn katossa olevasta aukosta. Kiukaan ulkokulmasta ja tämän ylänurkkauksesta lähtee kaksi vaakasuoraa, korttelin levyistä lankkua, toinen tuvan pituus-, toinen poikkisuuntaan, jotka muodostavat keskenään suoran kulman kulkien ja päättyen vasta seinään. Ne ovat noin kolme kyynärää korkealla lattiasta, mutta usein matalammallakin, niin että on pakko hieman kumartaa niiden tähden. Siinä, mihin nämä lankut päättyvät, kulkee yhtä korkealla vähän leveämmät lankut seinustaa pitkin. Sekä edellisillä että jälkimäisillä pidetään kaikenlaisia pieniä esineitä, veitsiä, höyliä, nävereitä, kovaisimia, laskutauluja y.m. Mutta niiden alapuolella on seinässä nauloja, joihin voidaan ripustaa lakkeja, kintaita ja muita vaatekappaleita. Vateja ja lautasia varten on jossakin seinässä erityinen pieni hylly. Pitkin seiniä on sitäpaitsi kolmea korttelia korkealla permannosta niin leveät penkit, että hätätilassa voi niillä maata, jos kohta kernaimmiten valitaan lattia makuuta varten ja penkki istuttavaksi. Penkit ovat siitäkin syystä hieman epämukavat makuusijoiksi, ettei niiden koko pituudelta juuri voi löytää paikkaa, joka olisi vapaa vedosta; venäläisissä pirteissä näet on useampia pieniä ikkunoita, tavallisesti kuusi, joista toinen on vetoisempi toista. Tapa näytti ennen vaatineen, etteivät nämä ikkunat saaneet olla yhtä suuret; kaikissa vanhemmissa pirteissä näet on päätyseinän keskimäinen ikkuna vähän suurempi kuin muut saman ja toisten seinien ikkunat, jotka tavallisesti ovat parin korttelin levyiset ja puolentoista korttelin korkuiset. Tätä nykyä on kuitenkin aljettu tehdä ikkunat sekä suuremmat että muuten keskenään yhtä suuret. Erityisiä tuoleja tapaa harvoin, mutta aina matalan, parin kyynärän pituisen ja puolentoista kyynärän levyisen pöydän, jossa on laatikko alla. Mitään muuta erityistä huomattavaa näissä talonpoikaistuvissa ei ole, paitsi kolmen kyynärän pituiset ja usein yhtä leveät lauteet, jotka ovat kiinni oviseinässä kolmea kyynärää korkealla tai korkeammallakin lattiasta; näitä lauteita käytetään makuusijoina, varsinkin talvis-aikana niitä käyttävät vanhat ihmiset, jotka pitävät lämpimästä ja sen tähden usein kiukaallekin laativat leposijansa. Lisäksi on venäläisen rahvaan ansaituksi kiitokseksi mainittava, että nämä pirtit eli talonpoikaistuvat aina pidetään siisteinä ja puhtaina paljoa suuremmassa määrässä kuin mitä meidän omalle rahvaalle useimmilla seuduin on tullut tavaksi. Lattiakin on puhdas, ja pienimmätkin rikat lakaistaan heti ainakin viisi tai kuusi kertaa päivässä pois. Sitäpaitsi huone on vapaa pytyistä, tiinuista, kaukaloista, vesikorvoista ja muusta sellaisesta romusta, mitkä on asetettu vasituisiin paikkoihinsa porstuaan tai muualle. Koirat eivät koskaan saa tulla sisälle ja ovat pienistä penikoista pitäen niin tottuneet siihen, ettei edes leipäpalalla voisi houkutella niitä tulemaan kynnyksen yli, joka niille on ja pysyy "non plus ultra'na" [ylipääsemättömänä]. Seinillä näkee tavalliset messinkiset pyhäinkuvat tai myös pieniä öljymaalauksia, tavallisesti muiden mestarien tekemiä kuin juuri Rafaelin, ja missä on joku kamari, on tavallisesti, paitsi pyhäinkuvia, seinillä joukko piirroksia, enimmäkseen uskonnollisaiheisia ja usein jotenkin hullunkurisia. Yksi kuvaa pelkkiä pyhimyksiä ja enkeleitä, toinen hännäkkäitä piruja ynnä muita hornan henkiä, kolmas pääenkeli Mikaelin ja lohikäärmeen välistä taistelua, missä jälkimäinen tietysti joutuu alakynteen; toiset taas jotakin muuta. Yhteen sellaiseen oli kuvattu paratiisilintu, jolla oli ihmiskasvot ja siipien kärjessä pitkät sormien kaltaiset kynnet; erityisesti huomautettiin, että paratiisilinnun oikea nimi oli sireeni.

Koko venäläinen talonpoikaisrakennus on muodoltaan pitkä ja kaita; usein siinä on joku erityinen ulkoneva rakennus kyljessä. Pirtti päätyseinineen on aina rakennuksen toisessa päässä, ja tämä pää, aina kylä- tai maantielle päin, joka talojen välillä ollen näyttää säännölliseltä kadulta. Muutamissa rakennuksissa on kaksi kerrosta asuinhuoneita ja joskus tämän lisäksi ullakkohuone ja tästä kadunpuolelle ulkoneva parveke. Mutta herraskartanoita, jotka meillä koristavat maaseutua, ei täällä ollenkaan näe, eikä yhtään ainoata punaiseksi maalattua taloa; eivät edes kirkot ole maalattuja, vaan kaikilla rakennuksilla on puun luonnollinen väri. Lisäksi kaipaa vihannestarhoja ja tupien edustalla vihreitä nurmikkoja, jotka suomalaisille talonpoikaistuville antavat erityisen kodikkaisuuden leiman. Mutta sen kautta, että talot venäläisissä kylissä ovat yhtä suuren välin, 4-5 sylen päässä toisistaan, sekä päätypuolet rivissä tielle päin, näyttävät täkäläiset venäläiset kylät sangen säännöllisiltä, seikka, joka meidän talonpoikaiskyliä rakennettaessa varmaankaan ei ole johtunut kenenkään mieleen. — Humalistoja en matkan ensi puoliskolla Oniegasta tänne päin nähnyt, mutta sen jälkeen näin niitä kyllä, vaikka ne eivät olleet erityisen isoja.

Aidat, missä niitä oli, olivat puolitiehen asti hämäläistä tekotapaa, mutta siitä lähtien sekarakennetta, toisin paikoin karjalaiseen, toisin taas hämäläiseen tapaan tehdyt, tai oli niissä vaan kaksisylisiä aidaksia puolen tai koko korttelin välillä toisistaan, asetettuina päällitysten vaakasuoraan; näin oli laita etenkin teiden varsilla. Yleensä ne olivat huonoa tekoa ja niin matalat, että ihmettelin, miksi ei hevonen, joka kulki läheisellä laitumella, noussut aidan yli ohra- tai kaurapeltoon, missä vähemmällä vaivalla olisi voinut saada vatsansa täyteen. Tuntui siltä kuin hevosia olisi pidättänyt sama pelko kulkemasta aidan yli kuin koiria menemästä kynnyksen yli pirttiin. Niiden hataruutta en niin suuresti ihmetellyt, kun en missään näillä seuduin nähnyt edes merkkiä sikain hoidosta; nämähän tarkastusmiehet uutterilla tarkastuskäynneillä koettelevat aitojen tiheyden. Eivätkä aidat yleensä täällä ole yhtä tärkeät kuin Suomessa, kun on tavallista että kylä pitää yhteisen paimenen karjoillaan, jotka kaikki käyvät yhtenä laumana laitumella. Paimenet palkataan tavallisesti koko kesäksi ja voivat kylien suuruuden mukaan laskea 50-80 ruplaa vaivoistaan, jollei susi vaan näitä tuloja vähennä, Saman tavan olen kuullut vallitsevan Inkerissäkin, jonne joka kevät lähtee Suomesta, Viipurin ja Mikkelin lääneistä joukko miehiä palkkautumaan paimeniksi.

Nyt alkavat muistelmani tältä matkalta melkein kokonaan tyhjentyä, sillä sellaisia pikkuseikkoja kuin kyntöaseiden, haravien ja viikatteiden rakennetta, joka ei muuten poikkea siitä, mikä Karjalassa on yleistä, en katso sen arvoisiksi, että niistä puhuisin, varsinkin kun hengessä saatan havaita, että pyydät päästä sellaisia lukemasta. Maantienkin kuvaus tulisi sekin kuivempi kuin tie itse nyt pari päivää kestäneen sateen aikana monin paikoin on ollut; sitäpaitsi kaikki maantiet ovat jossakin määrin toistensa kaltaiset ainakin siinä, että ovat pitkät ja kapeat.

Kuljettuani noin 200 virstaa Oniegasta tulin suurelle postitielle, joka Arkangelista, Holmogoryn, Kargopolin, Vyitegran, Lotinapellon, Uuden-Laatokan ja Pähkinälinnan kaupunkien kautta johtaa Pietariin. Se saattaa kilpailla meidän parempien maanteiden kanssa, kuitenkin lukuunottamatta kaikkein paraita Viipurin, Oulun ja muutamien muiden läänien maanteitä. Venäläisillä maanteillä on meidän maanteiden rinnalla se etu, että kievarit eli stantsiat ovat vallan lähellä tien vieressä, niin ettei tarvitse poiketa virstaa tai paria metsään niitä etsimään, kuten meillä joskus tapahtuu. Tien viereiset aidat eivät ole niin lähellä tietä kuin meillä on tavallista, vaan noin 2-3 sylen päässä maantien ojista. En tiedä, purjetaanko ne vielä lisäksi talveksi, kuten kuitenkin luulen, mutta ellei niin tehdä, niin sittenkään ei voi niiden etäisyyden vuoksi melkoisia lumikinoksia kokoontua tielle. Onko siitä etua vai hankaluutta, että kievarit tavallisesti ovat kahdenkymmenen virstan, jopa pitemmänkin matkan päässä toisistaan — siis kahta etempänä toisistaan kuin meillä —, sen seikan hevosystävät ratkaiskoot. Mutta odottamatta heidänkään tuomiotaan, ja huomioon ottaen, että laillinen kyytihevonen, missä tie ja kuormakin ovat lailliset, varsin hyvin jaksaa juosta kaksi peninkulmaa yhtä mittaa, luulisin sopivaksi, että meidän kievarit sijoitettaisiin hieman pitemmän matkan päähän toisistaan kuin nyt useimmissa paikoin on laita. Tästä olisi sekä matkustajalle että kyytimiehelle etua, edellisellä kievareissa-viivynnän väheneminen, jälkimäisellä kyytivuorojen harveneminen.

Kyytimaksuna on nyt rahamnuuton jälkeen kolme kopeekkaa hopeaa virstalta hevosparista, tai viisi kopeekkaa toista ruplaa paperirahaa peninkulmalta. Se on meillä siis vielä ainakin viittäkymmentä huokeampi sadalta kuin Venäjällä, sillä venäläinen kyytijärjestys määrää aina kaksi ja usein kolme hevosta, missä meillä varsin hyvin tullaan toimeen yhdellä. Kolme hevosta täytyy kahden matkustajan ottaa esim. kelirikon aikana keväällä ja syksyllä, samoin jos kummallakin on eri matkalaukkunsa tai jos yhteinen matkalaukku sattuu olemaan vähän suurempi. Kun tähän vielä lukee maksun matkustus-lipusta (podorozhna), niin kyytimaksu tästä kasvaa, jopa melkoisestikkin. Ilman podorozhnaa taas on vaikea päästä perille, ja on sen lisäksi kokonaan riippuvainen kyyditsijäin mielivallasta. Ajoneuvoista ei suoriteta eri vuokraa, ja se olisi meilläkin viimeksi tapahtuneen kyytimaksun korotuksen jälkeen varsin hyvin voinut jäädä pois, sillä maksettaessa se vaan tuottaa rettelöitä ja sekaannusta, ja jokainen tietää, että kyytimies, jos asia hänestä riippuisi, kernaasti maksaisi muutaman kopeekan peninkulmalta siitä edusta, että saisi kyyditä matkustajaa omilla ajopeleillään, se kun aina käy vähemmällä vaivalla ja sitäpaitsi päästäisi hänet ratsain kulkemasta takaisin, mikä varsinkaan talvipakkasella ei ole kaikkein miellyttävintä. Mutta samoin kuin moni muu seikka, on meillä määräys ajoneuvojenkin vuokrasta perintöä niiltä viisailta miehiltä, jotka ennenmuinoin istuivat valtiopäivillä.

Jos kohta täkäläisen kyytimaksun laskeminen onkin niin mutkatonta, kun näet tarvitsee ainoastaan kertoa virstaluku kolmella, otetaan kuitenkin laskulauta halukkaasti käteen ja lasketaan tuo summa sen avulla. Venäläisen laskulaudan monia edullisia ominaisuuksia olen huomannut sen epäkohdan vähentävän, että se totuttaa ihmisen sen 60-70:n nuppien vuoksi kokonaan unhottamaan oman "nuppinsa", niin ettei yksinkertaisimmissakaan laskunteoissa käytetä päätä, jos vaan voidaan saada laskulauta käsille, ja missäpä sitä ei olisi saatavissa, se kun on todellinen "vade mecum" [= alituinen kumppani]. Niinpä minun kerta oli kievarinisännälle maksettava 25 virstan kyyti "na paru" [= parista]. Lasku oli mitä yksinkertaisin, sillä eihän vaadita paljoa vaivaa keksiä, että 3 kertaa 25 on 75, ja että maksu siis on 75 kopeekkaa hopeaa. Mutta hän laski kauan lautansa ääressä, pani ensin 2 ruplaa 50 kopeekkaa pankkiseteleitä, lisäsi puolen kopeekan ylennyksen virstalta, joten 25 virstalta tuli 12 1/a kopeekkaa, yhteensä 2 ruplaa 62 1/2 kopeekkaa paperirahaa; tämä sitten muutettiin hopeaksi, jota hänen suureksi ihmeekseen tuli täsmälleen 75 kopeekkaa, kuten heti alussa olin sanonut, minkä vuoksi hän ei voinut muuta kuin kiitellä päässälasku-taitoani, sanomalla "njemtsi umny", s.o. "saksalaiset ovat viisaita". Tulin antaneeksi hänelle kourallisen tupakkaa ja pari sikaria, hän kun oli polttaja, ja kun ei hänellä juuri sattunut olemaan mitään poltettavaa. Tästä pienestä lahjasta hän oli niin kohtelias, että uudestaan laskulaudallaan todisti, ettei minulta oltu liikoja rahoja kiskottu, asia, jota en ollenkaan ollut epäillyt, mutta joka tuotti hänelle vielä niin paljon hommaa, että toinen sikareista siinä kului melkein loppuun. Enemmän kuin kaikki muu ihmetytti minua tässä se, ettei hän ennestään tuntenut kyytimaksun suuruutta sekä pankkiseteleinä että hopeana, mutta ehkäpä hän sen tiesikin ja tahtoi ainoastaan minun tähteni niin perinpohjin sen laskea.

Ison postitien varrella kievarit olivat jotenkin hyvässä kunnossa; niissä oli erityiset vierashuoneet, kuten jo aikaisemminkin Oniegan tien varrella. Eräässä niistä tilasin päivällisen ja sain paitsi keitettyjä munia hyvää taalepiimää, joka muuten täällä on harvinaisen-puoleinen ruokalaji; en näet muista missään muualla minulle sitä tarjotun, jos kuitenkin jätän lukuunottamatta erään Arkangelissa asuvan santarmiupseerin Simonov'in, joka varta vasten Castrénille ja minulle oli käskenyt rouvansa laittaa taalepiimää, hän kun oli elänyt Suomessa ja tiesi mainitun ruokalajin siellä olevan tavallisen.

Oniegan ja Kargopolin välisten seutujen väestö ei ole niin kaunista eikä vilkasta kuin pohjoisemmilla seuduilla, joilla ennen olen matkustellut, mutta sen sijaan hyvää ja ystävällistä, niin ettei minulla ole vähintäkään syytä olla siihen tyytymätön. Uskottiinpa minut monissa paikoin kunnialliseksi mieheksi, vaikka en aina kulkenutkaan passi ja podorozhna kädessä. Enpä tahdo enkä voi muidenkaan seutujen väestöä moittia passin kysynnästä — meilläkin se jotenkin tavallisesti kohdannee ulkomaalaisia —, mutta kuitenkin tuo alituinen passin kyseleminen tuntuen osottavan sitä epäluuloa, että matkustajaa pidetään mitä pahimmanlaisena maankulkijana, tottumattomasta on sangen väsyttävää. Pertominskistä lähdettyäni olen nyt saanut tupakoida rauhassa, ilman että minua joka piipullisen tähden pidetään "ristimättömänä pakanana", kuten starovertseillä on tapana. Oniegan ja Kargopolin välisellä matkalla ovat useimmat kyytimiehetkin itse polttaneet, ja iloissani siitä olen tarjonnut heille tupakkaa, niin että lopuksi itse olin vähällä jäädä ilman. Eräässä paikassa ei sallittu minun edes lapsille antaa muutamia kolikoita korvaukseksi yömajasta ja ruuasta, joista ei tahdottu ottaa maksua, ja monessa muussakin paikassa, missä kuitenkin olen maksanut, rahvas näytti olevan tottumatonta ottamaan maksua maidosta ja muusta ruuasta, minkä kerralla syö. Väärin ulkomaalainen tekisi Suomen kansalle, jos raakamaisesti sivistyneen uusmaalaisen talonpojan tai myöskin Viipurin läänin monin paikoin sivistymättömäin talonpoikain mukaan tekisi tuomitsevan arvostelunsa koko kansasta, ja sama vääryys kohtaisi Venäjän kansaa, jos tahtoisi samalla mitalla arvostella sitä Vienanmeren rannikoiden väestön mukaan. Kuoleman alituinen näkeminen, vaikkapa vain kalan ja hylkeen kuoleman, on tehnyt Vienanmeren kalastajan kovaksi, ja kauppa, jota hän sen ohella harjoittaa, on saattanut hänet oman hyödyn katsojaksi. Maanviljelys sitävastoin on lauhduttanut maan sisemmissä osissa asuvien luonnon, ja kun itse eivät ole maksaneet puhdasta rahaa leivästään, eivät he niin huolellisesti laske kopeekkoja sen joka palasesta. Tämä eri elintapojen vaikutus ihmisten mielenlaatuun lienee näyttäytynyt aina Kainin ja Abelin ajoilta alkaen, ja sitä havaitsee vielä vähin kaikkialla. Joka paikassa maanviljelijät ovat rahvaan paras ja kunnollisin osa, ja lukuunottamatta sen hyväntekevää vaikutusta kansanluonteeseen, luulen ettei valtio koskaan voi tarpeeksi rohkaista maanviljelyksen harjoittajia, se kun on kansan hyvinvoinnin varsinainen lähde. Minusta on usein tuntunut kuin ainoastaan maanviljelys ja karjanhoito tarvitsisivat valtion kehottavaa kannatusta, muut tavalliset elinkeinot vain hyvää suvaitsemista. Jos puunrunko on terve, niin oksat kyllä kasvavat ilman erityistä kasvattamista, ja koko puu saa terveen, vihreän ulkonäön, ilahuttaa silmää ja tarjoaa varjoa vaeltajalle, — Näihin ylimääräisiin mietteisiin, joilla kaiketi on se hyvä puoli, etteivät ole liian pitkät, antoi minulle aihetta näiden seutujen väestön miellyttävä luonne. Oniegan ja Kargopolin väliseuduilla maanviljelys on rahvaan pääelinkeino, minkä ohella lähempänä Kargopolia näin kaskia ja kaskinurmikkoja tien varressa. Eräässä paikassa, Vladitshenskassa, hieman toista sataa virstaa tännepäin Oniegasta, oli suolankeittimökin, joka kuitenkin, päättäen sotilasvartiostaan, oli kruunun oma. Tämä tehdas oli hyvin yksinkertainen. Alhaalla kuoppa, jossa vestaalien [= alituista] tulta pidettiin vireillä yhtenään viskaamalla siihen karkeita polttopuita, ja kuopan yläpuolella noin 8 kyynärän pituinen ja yhtä leveä, puolen kyynärän korkuinen rautalaatikko, johon vesi johdettiin suolalähteestä ränniä myöten. Mikäli vesi haihtuu ilmaan ja suola tivistyy, sikäli tämä kauhalla otetaan pois. Nenokotskassa Arkangelin ja Oniegan välillä olin jo aikaisemmin tavannut samanlaisen suolankeittimön, eroa oli vaan se. että siinä oli kaksi sellaista laatikkoa, joiden viikossa sanottiin tuottavan valmista suolaa yhteensä 500 puntaa. Suola oli hyvää, puhdasta ja valkeata.

Kaskenviljelys, josta mainitsin, on luultavasti perintöä täällä ennen asuneilta vepsäläisiltä tai karjalaisilta, joiden muinaiseen asuskelemiseen täällä viittaavat sekä paikannimet ynnä muut seikat, edelliset käännettyinäkin ja muutettuina. Niinpä esim. Bosje-ozero ei liene muuta kuin käännös Pyhäjärvestä [pyhä lapiksi = hasse], jotenkin tavallisesta suomalaisesta järvennimestä, ja Latshe-ozero on kenties yhtä tavallisen suomalaisen Latvajärvi-sanan väännös. Muutaman peninkulman päässä Oniegasta tännepäin oli kokonainen kylä, jonka nimi oli Karelskaja, vaikka siellä nykyään ei enää ole ollenkaan karjalaisia. Tuntuu siltä kuin kaikki karjalaiset eivät olisi muuttaneet pois, vaan osaksi sekaantuneet tulokkaihin, sillä nykyisessä väestössä näkee monet aitokarjalaiset kasvonpiirteet. Lisäksi rahvaan vähempi kauneus ja vilkkaus johtunee sellaisesta sekaannuksesta, sillä karjalaiset eivät ole yhtä kaunista ja vilkasta väkeä kuin venäläiset tai slaavilaiset yleensä.

Vielä muutama sana itse Kargopolista. Se on nykyäänkin melkoinen kaupunki, mutta kuuluu ennen olleen paljoa suurempi, kunnes se viime vuosisadalla paloi, minkä jälkeen se ei koskaan ole päässyt entiseen kukoistukseensa. Kuitenkin lasketaan täällä vielä olevan vähä viidettä sataa taloa ja kaksituhatta asukasta sekä emäntäni tiedonannon mukaan 22 kirkkoa, joista minun ei kuitenkaan ole onnistunut huomata muuta kuin noin puolet, mikä seikka luultavasti johtuu siitä, että hän on ottanut lukuun luostarin kirkot; täällä näet on kaksi kivistä luostarirakennusta. Kirkotkin ovat suuremmaksi osaksi kivestä monine kupuineen sekä sangen muhkeat, mutta muita kivirakennuksia en ole nähnyt useita. Ne virkamiehet, gorodnitshij, lääkäri ja sträptshei, joiden luona olen käynyt, ovat kaikki olleet sangen ystävällisiä. Gorodnitshij on entinen upseeri, joka on oleskellut Suomessakin ja tuntee meidän kaupungit Torniota myöten; lääkäri, liivinmaalainen, on suorittanut tutkintonsa Tartossa, mutta valittaa olevansa unhottamaisillaan saksankielen, vaikka ei vielä 15-20 vuodessa ole ehtinyt oppia venättä niin, ettei muukalaisuutta huomaisi hänen ääntämisessään. Sträptshein luo minut kutsuttiin toistamiseen vakuuttamaan, että hänen appensa silmiin tullutta kaihta ei voitu leikkauksetta parantaa.

Lääkärin ilmoituksen mukaan olin 120 virstan päässä tapaava vepsäläisiä, ja joka tapauksessa on mahdollista, että parin vuorokauden kuluttua istun heidän parissaan suomalainen sanakirja kädessä. Sitten Sinun ei enää tarvitse odottaa tai pelätä saavasi kirjeitä minulta, ainakaan ei ennen syyskuun loppua eikä luultavasti silloinkaan näin raskasasuista. Koska hevonen jo on noudettu laitumelta, minun valitettavasti täytyy tulla syypääksi siihen taloudelliseen virheeseen, että jätän viimeisen sivun tyhjäksi. Voi itse hyvin, tervehdi rouvaasi, sukulaisiasi ja kaikkia tuttavia.

Tuus Elias Lönnrot.

Pilkut ja kirjoitusvirheet lukija suvaitkoon korjata!

59.

Tohtori Rabbelle.

[Saima 1846, n:ot 7, 9. Tähän suomennettu alkuperäisestä kirjeestä.]

Polkovan stantsia [= kievari] 3 p:nä elokuuta 1842.

Heinäkuun 28:ntena päivänä läksin Kargopolista jättäen sangen hyvän majapaikan, joka minulla oli porvari Mishaininin luona. Ainoa vika, joka huoneellani oli, oli sellainen kukkaruukkujen paljous jokaisella neljällä ikkunalaudalla, että ainoastaan niiden kauneuden vuoksi täytyi menettää osa päivän kauneudesta. Tiistaina 26:ntena päivänä myrskyili koko päivän, myrsky tempasi yhden ikkunoista auki, sai kiinni yhden kukoistavista kaunottarista ja tahtoi viedä hänet mukaansa, sillä "voima rakastaa kauneutta", mutta sen täytyi pian luopua aiotusta ryöstöstä, kun huomasi saaliinsa liian vähän yli-ilmaiseksi, minkä vuoksi vallan hiljaa päästi sen alas ikkunan edustalla olevalle vihreälle nurmikolle, mistä ketteräjalkainen emäntä taas sen pelasti ja palautti entiseen paikkaansa yhtä vahingoittumattomana kuin ennen tuota lyhyttä ilmaretkeä. Eipä siis voimakkaan myrskynkään onnistunut hankkia minulle enempää valoa. Jo Kemissä ja Arkangelissa näytti rakkaus ikkunoissa pidettäviin kukkasiin olevan sangen suuri, aivan kuten meillä rakkaus kukkasiin ilmenee huoneiden seinustoilla olevissa kukkatarhoissa. Yleensä voisi tehdä sen huomautuksen, että näiden pohjoisten seutujen venäläinen väestö ei pane paljoa huolta asuntojensa ulkopuoliseen somuuteen, vaan sijoittaa sen asemesta kernaasti kaikki asunnon sisälle. Siitä syystä ei ole varsinaisia puutarhoja kaupungeissa, ei mitään kyökkikasvitarhoja eikä vihreitä nurmikoita portaiden edessä maaseuduilla, vaan likaa, savea, lastuja, tukkeja ja kiviä kaikkialla. Sen tähden on maalattuja taloja kaupungeissa sangen harvassa eikä maalla rahvaalla ollenkaan.

Emäntä oli hyvyydessään kertonut rakkaalle aviopuolisolleen että minä olin sävyisimpiä vieraita, mitä heidän talossaan pitkiin aikoihin oli ollut. Enkä totisesti heillä pitänyt suurta melua, sillä niinä harvoina päivinä, jotka siellä viivyin, joko kävelin kaupungilla tai ollessani kotona kokoilin muistelmia sitä pitkää kirjettä varten, jolla minun oli kunnia Kargopolista Sinua tervehtiä ja johon tämä kirje taitaa liittää yhtä pitkän jatkon. Sitäpaitsi pyysin emäntäni ynnä hänen miehensä kerran kahville, täten korvatakseni sen vaivan, jota hän oli nähnyt kahvin paahtamisessa, jauhamisessa ja keittämisessä. Mutta vieraita, jotka olisivat voineet talonväkeä häiritä, minulla ei koko aikana ollut luonani, sillä muuan viralta pantu podljesnitshij (forstermeister [metsäherra]), joka eräänä iltapäivänä tuli luokseni tarjoutuen kanssani jakamaan kyytiä Pietariin, ei ollenkaan ollut meluavaa lajia. Niinä muutamina tunteina, jotka hän viipyi luonani, sain kuitenkin tarpeekseni hänen seurastaan, niin etten edes siinä tapauksessa, että todella olisin matkustanut Pietariin, olisi erittäin toivonut sen jatkumista. Hän näytti olevan niitä herrasmiehiä, jotka ottavat tavalliset aamu-, päivällis- ja iltaryyppynsä ja välillä ylimääräiset naukut ajan ja tilaisuuden mukaan. Ainakin hän nyt oli hyvässä hutikassa, kuten tuntui, vaikka hän itse lienee ollut toista mieltä, kun hetken poltettuaan ja lörpöteltyään kysyi, eikö saisi ottaa naukkua. "Kak vam ugodno" [= kuten haluatte] minä vastasin ajattelemattakaan hänelle sellaista tarjota, mihin minulla sitäpaitsi ei olisi ollut tilaisuutta, kun ei minulla ollut viinaa. Mutta hän oli kauan luonut himokkaita katseita pöydällä olevaan puolentuopin vetoiseen pulloon ja kysyi hetken kuluttua, eikö minulla ollut lasia. Osotin hänelle pullon läheisyydessä olevaa lasia, minkä jälkeen hän tämän täytti ja tyhjensi sitten minun menestyksekseni lasillisen hapanta kaljaa eli kvassia, josta nielikin vahingossa ainakin kolme neljättäosaa. Eipä edes stakana kahvia, jonka kohta sen jälkeen saatoin hänelle tarjota, liene täydelleen voinut korvata tätä ikävää erehdystä, ja kohta sen jäljestä hän huomasi syytä olevan lähteä luotani ja hakea jotakin parempaa paikkaa. Useampaa kertaa hän ei tullut luokseni, sillä tämä ainoa käynti taisi tuottaa hänelle sen vakaumuksen, ettei minusta olisi saanut hauskaa matkakumppania.

Emännän hyvän suosituksen tähden isäntä päätti omassa persoonassaan ja omalla hevosella kyyditä minut hyvän palan matkaa Ishaivaan asti, jonne aioin pysähtyä. Tätä hänen omakohtaista kyyditystänsä ei ollut viiteentoista vuoteen tullut yhdenkään matkustajan osaksi, kuten hän usein matkalla minulle vakuutti. Mutta ei siinä kyllä; lähdettäessä emäntä oli antanut hänelle mukaan kaksi puolentoista korttelin vetoista viinapulloa, joiden sisällystä isäntä matkalla alituisesti tahtoi tarjota minulle. Kun en pitkään jaksanut kestää tätä hänen hyväntahtoisuuttaan, oli hän vielä lisäksi niin hyvä, että usein itse tyhjensi senkin, mikä minun olisi ollut velvollisuus tyhjentää. Väliajat hän lyhensi alituisesti ylistämällä hevostaan ja sitä lähinnä vaimoaan, niin ettei hän tuskin ollenkaan kerinnyt itseensä, ja olisihan hänkin ansainnut muutamalla sanalla tulla muistetuksi. Ainoa, minkä itsestään tiesi kertoa oli pääasiallisesti se, että nimi Mishainin oli hänen yksinään, ja että tämä nimi oli tunnettu koko matkustavalle maailmalle. Pelkältä ylenpalttiselta kiitokselta, jota lateli hevosellensa, hän unhotti melkein kokonaan ajaa sitä, tai piti kaiketi syntinä, millään lailla kehottaa niin oivallista hevosta enempää kuin mitä se itse halusi liikkua, minkä vuoksi juhta enimmäkseen vitkalleen käyden sai kuunnella kiitostaan. Mitä emäntään tulee, hän tosin oli sangen hyväntahtoinen, säännöllinen, taloutensa hyvin hoitava, hiljainen emäntä, mutta hänellekin vähempi ylistely olisi voinut riittää, jos kohta minunkin on mainitseminen, että hän oli toinen emäntä, jonka majasta pitkiin aikoihin olin kaivaten lähtenyt; yhtä hyväntahtoisesta kemiläisestä emännästä kerroin edellisessä kirjeessä.

Läksimme Kargopolista eräänä iltapäivänä, ja kun tuo hyvä Mishainin sanoi, ettei hän edes kotonaankaan tavallisesti saanut unta öisin, ja kun hevosella kenties oli sama tapa, tai kun se ainakin jaksoi paremmin liikkua tänä vuorokauden aikana kuin paahtavalla päivällä, ajoimme koko yön paitsi milloin hevosta syötettiin. Joka syöttöpaikassa Mishainin välttämättömästi tahtoi juoda teetä, josta hän lähinnä viinaa suuresti piti. Minä taaskin, ollen kolmantena tässä seurassa, olin unillani ja olisin kernaasti nukkunut vaikka hänen ja hevosen puolesta, mutta siihen en koskaan saanut tilaisuutta tuon alituisen teenjuonnin vuoksi, johon minun oli ottaminen osaa. Eräässä paikassa hän oli sattunut suututtamaan emännän, mistä syystä, en tiedä, kun en ollut kuullut hänen toransa alkua, minä kuu heräsin keskellä sitä. Eipä Mishaininkaan tietänyt sen syytä, vaan luuli hänen torumisensa aiheutuneen tyhjästä tai siitä, että emäntä äkkiä oli saanut torumistuulen; torua hän saikin kauan häiritsemättä, sillä tuo hyvä ja hidas Mishainin ei rahtuakaan välittänyt hänen puheestaan, vaan poltti tupakkaa, joi teetä, otti väliin ryypyn ja tarjosi toisen isännälle, vallan samoin kuin vanha hevonen ei katso maksavan vaivaa lainata korvaansa haukkuvan koiran nalkutukselle, vaan kulkee tietään edelleen siitä välittämättä. Rupesin siis arvailemaan eukon suuttumuksen syytä, eikä tämä luultavasti ollut muu kuin se, että Mishainin vielä jäljellä olevasta toisesta viinapullosta oli tarjonnut hänen miehelleen, tämän paikan isännälle, niin ettei tämä seuraavana päivänä niin helposti voinut löytää tietä heinäniitylle. Se seikka että isäntä rupesi puolustelemaan välinpitämätöntä Mishaininia, saattoi vielä luultavammaksi, että emännän paha tuuli oli sellaisesta aiheutunut. Ei yksistään sanoin, vaan voimakkaammillakin keinoilla hän tahtoi vakuuttaa vaimolleen, että tämä syyttä torui, minkä vuoksi kerran kiireisesti nousi pöydän päästä, missä oli istunut, kiiti lentävän sontiaisen tavoin permannon yli aikoen emännälle opettaa ihmistapoja, mutta saatuaan jo kätensä asianomaiseen asentoon sitä varten, hän malttoi mielensä ja pysäytti iskunsa. Tästä mielenosotuksesta oli kuitenkin se seuraus, että vaimo jätti torumisensa ja rupesi sen sijaan itkemään, mistä ei edes miehensä enää tahtonut häntä estää.

Noin 80 virstan matkan jälkeen molemmat viinapullot olivat tyhjät ja Mishainin sanoi nyt haluavansa palata kotia, joten maksoin hänelle kyytirahat ja sain muutaman miehen kyyditsemään itseni jäljellä olevat 40 virstaa Ishaivaan. Puolitiessä näin ensimäisen lammen Oniegan jälkeen sekä lammen rannalla "pustinkan" s.o. kirkon sekä papin ja "ponomarin" talon, jotka molemmat viimemainitut eivät missään suhteessa eronneet tavallisista talonpoikaisasunnoista. Kaikki muutkin pappilat ovat näillä seuduin olleet muiden talonpoikaistalojen näköiset, ainakaan ei ulkoa päin katsoen ole ollut mitään eroa. Ponomarin (lukkarin) taloon jäimme yöksi ja ajoimme seuraavana aamupäivänä Ishaivaan. Aina 20 virstan päässä Ishaivasta olevalle pustinkalle asti tie oli mäetöntä ja muuten sangen hyvää, sitten se muuttui mäkiseksi, epätasaisemmaksi, jopa lokaisemmaksi kuin maantien meillä sallitaan olla. Ishaivan volostissa (seurakunnassa), joka on pietarilaisen kauppiaan Gromovin aluskuntaa, poikkesin likaiseen Suurtannas nimiseen kylään: se sijaitsi puolen virstan päässä syrjässä tiestä. Sain siellä erään talonpojan talossa asunnokseni kamarin, joka oli varsinaisen navetan yläpuolella. Laki ei ollut korkeammalla lattiasta kuin että nipin napin saattoi seisoa, ja paitsi tätä mataluutta siinä vielä oli onneton orsi pitkinpuolin. Ikkunoita oli luvultaan kaksi, mutta ne eivät yhteensä vastanneet enempää kuin yhden tavallisen ikkunan kolmannesta, kun kumpikin oli vaan yhden ruudun suuruinen, vaikka se kuitenkin oli asianmukaisesti jaettu kuuteen osaan. Vanha, käytännöstä poistettu pesutuoli oli pöytänä, ja tuolina sekä sänkynä olkipolstari, joka kahtena ensimäisenä päivänä oli lattialla leveällään, mutta sittemmin muutettiin jonkinlaiselle lavalle, joka oli saatu kuntoon seinämälle, rikkoutuneita pyttyjä, kaukaloita ja huhmareita alustana. Eräänä yönä, jolloin satoi rankasti, minut herätti vähemmin miellyttävällä tavalla suihkukylpy, joka katosta tulvi ylitseni, mutta toisina öinä sain nukkua rauhassa, kunnes paimentorvi, karjan lähtiessä liikkeelle alakerrassa olevasta navetasta, minut herätti, elleivät kärpäset jo vähää aikaisemmin olleet ehtineet karkoittaa unta silmistäni. Kärpäsiä oli huoneen edellämainitun aseman vuoksi siihen majoittunut niin kosolta, ettei taitavinkaan kärpästappaja useassa päivässä olisi voinut niitä sukupuuttoon hävittää. Minä en voinut ajatellakkaan taisteluun ryhtymistä niiden kanssa, aseeton kun olin, ja kun minun sitäpaitsi täytyi käyttää aikani vepsänkielen tai sen täällä vielä tavattavissa olevan jäännöksen tutkimiseen.

Ishaivan volostiin, vepsäksi Isarv (iso arvio?), kuuluu useita pieniä kyliä. Sellaisia luettiin seuraavat kaksitoista: Suurtannas. Tshogaontannas, Beresniek, Prangat, Dubin, Kropangut, Korga, Kirjan, Matinkund, Mitänkund, Papinkund, Ortinkund. Ainoastaan viidessä ensinmainitussa vielä puhutaan paitsi venättä vepsänkieltä, muista se on sukupuuttoon kuollut. Ja kun näissä viidessä kylässä lapsetkin keskenään tätä nykyä puhuvat enemmän venättä kuin vepsää, ei ole vaikeata edeltä aavistaa, että vepsän kieli vuosisadan kuluttua ainoastaan taruna elää rahvaassa. että nimittäin heidän esi-isänsä ennen muinoin ovat puhuneet jotakin muuta kieltä kuin venättä. Jo nyt rahvas ihmetteli, että joku kymmenkunta vuotta sitten oli ollut vanhoja ihmisiä, jotka eivät olleet osanneet muuta kuin vepsää, mutta kuinka paljoa enempi näillä vanhoilla ihmisillä, jos sadan vuoden kolattua nousisivat haudoistaan, olisi syytä ihmetellä, kun huomaisivat, etteivät heidän jälkeläisensä kolmannessa tai neljännessä polvessa osaa sanaakaan esi-isäinsä kieltä. Tuskin on katoavaisuuden tuhatlukuisista muodoista mitään, mikä minun mielelleni tuntuisi lamauttavammalta ja raskaammalta kuin kielen häviäminen tai täydellinen unhottuminen toisen kielen takia. Se että tätä niin harvoin tapahtuu, antanee tämänlaiselle katoavaisuudelle niin painavan merkityksen. Kuitenkin näyttää yleisesti tapahtuvan, että kieli, jota vähänpuoleinen lukumäärä ihmisiä puhuu, ja jonka aluetta kaikilta tahoilta ympäröi toinen kieli, vähitellen syrjäytyy tämän toisen vaikutuksesta… samoin kuin käy syksyllä järven, jonka rannat ja matalammat lahdet ensin jäätyvät, mutta joista jää vähitellen leviää ja joku aika sen jälkeen sulkee vielä avoimen selänkin. Sitävastoin on olemassa esimerkkejä siitä, että kieli, vaikka pienempikin määrä ihmisiä sitä puhuu, kauan pysyy yllä, jos eri kielet sitä ympäröivät; silloin ei yksikään ympäröivistä kielistä ole kyllin voimakas sitä syrjäyttämään. Kaiken kirjallisen ja virallisen merkityksen puute sitäpaitsi helpommin aiheuttaa kielen perikadon, samoin kuin perustan ja kulmakivien puute vaikuttaa, että talo pian hajoaa. Kielen varsinainen perusta on sen kirjallisuus, joka ei ainoastaan ole omansa kauemmin säilyttämään kieltä, vaan joka silloinkin, kun se ei voi estää kielen lopullista häviämistä, itsessään jättää jäljelle siitä ihanoita, katoamattomia raunioita. Näin on kreikan, latinan, sanskritan ja muiden vanhojen kielten laita, jotka vielä elävät näiden-kielisessä kirjallisuudessa, vaikka muuten ovat aikoja sitten rauhaan menneet. Miten kirjallisuus itsepäisesti taistelee kielen häviämistä vastaan elävien parista, sitä todistanee mitä selvimmin keskiajalla jatkunut pitkä taistelu latinan ja italiankielen välillä, kuten myös nykyisen ranskan- ja englanninkielen hullunkurinen oikeinkirjoitus, joka suureksi osaksi ei ole muuta kuin sellaista kirjallisuuden torylaisuutta [kuninkaallis-vanhoillisuutta].

Mitä nyt erityisesti tulee vepsän häviämiseen Ishaivasta, se on tapahtunut jotenkin seuraavasti. Ishaivan väestön on ollut pakko kauppansa ja muiden kosketuksiensa vuoksi ympärillä asuvan rahvaan kanssa oppia tämän kieltä puhumaan; sama venäjän oppimisen tarve sillä on ollut voidakseen puhua virkamiestensä ja pappiensa kanssa, maatilan-omistajien ja näiden voutien kanssa; valmistaaksensa ainakin lapsillensa paremman tilaisuuden oppia venättä, on muutaman onnistunut vaimokseen saada venäläinen rahvaannainen; venäläisen äidin lapset ovat luonnollisesti puhuneet äidinkieltään, ja naapurit ovat kernaasti suoneet, että heidänkin lapsensa aikaisin ovat oppineet venättä puhumaan, kun ovat huomanneet että heillä siitä on monta etua, äidinkielestään, vepsästä, taas ei mitään — sillä kukapa huomaisi siinä piilevän edun, että saa puhua äidinkieltään, jota pidetään yhtä välttämättömänä luonnon velvollisuuslahjana kuin itse kielielintä ja olentonsa muita elimiä. Jos vieras kieli kerran pääsee siihen maineeseen, että se on parempi kuin äidinkieli, niin on paljo, jopa enin osa valmistusta jo tehty vieraan kielen voimaan pääsemiseksi. Vanhemmatkin henkilöt koettavat silloin oppia sitä, kysyvät kieltä taitavilta naapureiltaan ainakin seitsemän kertaa, miten joku sana kuuluu, unhottavat sen yhtä usein, mutta lopulta se kuitenkin häviämättömästi tarttuu muistiin. Jotenkin sellainen on luonnon koulu vieraan kielen oppimisessa. Ilman erityisiä kielenopettajia, kielioppeja, sana- ja lukukirjoja tämä koulu tekee tehtävänsä, missä se kerran olosuhteiden suopeudesta on tullut käytäntöön, jopa paljoa suuremmassa määrin kuin mitä kaikki maailman kielimestarit, kieliopit ja muut keinot voivat aikaansaada, sillä näiden kuitenkin harvoin onnistuu saada äidinkieltä kokonaan pois hävitetyksi ihmisten aivoista, vaikkapa niiden joskus onnistuukin saattaa ihmiset nurjamielisiksi äidinkielelleen. Talossa, jossa Suurtannaan kylässä asuin, oli paitsi vanhaa väkeä kaksi poikaa ja kaksi tytärtä. Vanhempi pojista oli naimisissa ja hänellä oli useita lapsia. Näistä henkilöistä puhuivat ukko, nuorempi poika, molemmat tyttäret ja vanhemman pojan lapset vepsää, mutta muori, joka nuorena oli oppinut sen vanhemmiltaan, oli tyttönä palvellut ummikkovenäläisillä ja oli sillä aikaa onnistunut osaksi unhottamaan pois vepsän kieltä, minkä hän melkoisena ansiona kertoi minulle. Hänen vanhemman poikansa laita oli ollut jotenkin sama, kuitenkin hän oli vielä täydellisemmin unhottanut vepsän kielen, minkä vuoksi ei koskaan sitä puhunut. Talon keskustelukielenä tietysti oli venäjä, jota kaikki puhuivat paremmin kuin vepsää. Melkein sama oli laita toisissa taloissa, kuten myös, mikäli minulle vakuutettiin, neljässä muussa kylässä, joissa vepsää vielä puhuttiin. Ei ollut siis ihmeellistä, että asioiden näin ollen suuri osa sanoja oli venäläistä syntyperää. Kieliopillinen muoto oli hieman paremmin pysynyt, samoin kuin taulun kehykset kauimmin vastustavat katoavaisuutta, ja kuin luuranko jää jäljelle kaiken lihan kadottua. Näin sekaantuneen kielen tutkimiseen, jos kohta sekin saattoi tuottaa jonkunlaista hyötyä, en katsonut voivani uhrata muuta kuin ne kolme tai neljä vuorokautta, jotka täällä viivyin. Tärkeimpinä tällä ajalla tekeminäni kieliopillisina havaintoina pidän sitä seikkaa, että viimeinkin luulen saaneeni jossakin määrin selville, miksi Karjalan (tai Savon) murre taivuttaa verbejä: tulen, tulet, tulloo, mänen, mänet, männöö j.n.e. eikä: tulen, tulet, tulee, mänen, mänet, mänee. Täällä lausuttiin e niin e:n, o;n tai ö:: välisenä seka-äänteenä, että oli mahdotonta kummallakaan vokaalilla erityisesti sitä merkitä. Tämän omituisen epäselvän vokaaliäänteen suomen kieli nykyään on hylännyt ja on muuttanut sen e:ksi, paitsi Karjalan murretta, joka siitä on saanut sekä e:n että o:n tai ö:n; e:n, kun äänne on lyhyt, o:n tai ö:n, kun se on pitkä. Venäjän-Karjalan murre on muuttanut sen o:ksi tai ö:ksi niissäkin tapauksissa, kun se, olematta pitkä, on avoimessa tavussa, joten siinä on muodot olova, tulova, mänövä j.n.e.

Suurtannaan väki oli erittäin hyväntahtoista ja vieraanvaraista. Tavallisena ruokana oli jotenkin hyvänmakuinen ryyniliemi, johon oli sekoitettu jonkunlaisia vihanneksia ja maitoa, tämän lisäksi vahvaa, uunissa paistettua munakokkelia, maitoa, leipää ja kahdenlaisia leivoksia. Väliruuaksi tuotiin niin paljo mesimarjoja, mansikoita, suomuuramia ja mustikoita, etten mitenkään olisi jaksanut kaikkia syödä, vaikka minulla olisi ollut kaksi suuta ja vatsaa. Enemmän kuitenkin kuin marjojen paljous, minua ihmetytti se, että kieltäydyttiin ottamasta niistä maksua. Ainoastaan milloin lapset suoraan kantoivat niitä eteeni, sain maksaa, kuu lapset kuitenkin selvemmin käsittävät havainnollisia kolikoita kuin abstraktista vieraanvaraisuutta. Eikä itse ruuasta ja asunnosta oltu odotettu maksua, joten minulla oli koko työ saada tuo hyvä väki ottamaan kuusikymmentä kopeekkaa vuorokaudelta, jotavastoin usein sekä Suomessa että Venäjällä olen saanut vaatiman mukaan maksaa kaksinkertaisesti ruuasta, jonka ei olisi pitänyt maksaa edes puolta siitä, mitä vepsäläisten ruuasta maksoin. Usein johtui mieleeni viime kyytimieheni lausunto vepsäläisistä, että he olivat "prostoi narod" (yksinkertaista väkeä). Kuinka paljoa parempi kuitenkin on tämä yksinkertaisuus kuin se elämäntaito, joka tuskin antaa tulta piippuun maksutta! Nykyinen alueen omistaja, Gromov, oli täällä yhtä kuuluisa kuin hän on alustalaistensa keskuudessa Suomessa. Hän näyttääkin ansaitsevan tämän hyvän maineensa sen vaurauden vuoksi, jota on osannut ylläpitää alustalaisiensa keskuudessa sekä Suomessa että Ishaivassa, kun sitä vastoin toisten maatilanherrain silmämääränä on se, miten parhaiten voisivat perinpohjin köyhdyttää väkensä; näin on yleensä, mutta tunnustusta ansaitsevia poikkeuksia tavataan sekä meillä että muualla.

Tuo sävyisä väestö, nimittäin miespuoliset henkilöt, oli maanantaina, elokuun 1:senä päivänä, viettänyt "prazdnikkaa" erään lähikylän kapakassa ja oli siellä nauttinut väkeviä myöhäiseen iltaan asti. Auringon jo laskettua ja minun hankkiessani maatapanoa, tunkeutui ulkoa hälinää korviini kamariin. Riensin portaille ja näin vallan lähellä kaksi sankaria täydessä käsikähmässä. Heidän riitelynsä kävi niinä lyhyinä väliaikoina, jolloin eivät tapelleet, venäjäksi, ja sitten seurasi taas muutama aito-vepsuläinen korvapuusti. Lapsia ja naisia oli sulloutunut ikkunoihin ja portaille huvitetuin katsein tähystellen tappelijoita — "sillä miehen rohkeus on naiselle rakas". Yhden ainoan naisen näin itkevän; luultavasti hän oli sen riitapukarin vaimo, joka oli saanut poskensa veriin. Koska en pitänyt tätä kohtausta pelkkänä kukko- tai härkätaisteluna, joiden katseleminen, kuten tunnetaan, soveltuu sivistyneelle ihmiselle, niin menin, osottaen velvollista kunnioitusta sivistykselle, jonka vähäpätöisenä edustajana minun täällä oli itseäni pitäminen, pian takaisin kamariin, tahtoen siten ikäänkuin ilmaista, ettei tappelu antanut aihetta mihinkään iloon. Vai olisiko minun päinvastoin pitänyt yrittää saada riitelijät erotetuiksi? Mutta minulla on luonnosta suuri kammo kaikkia tappeluita vastaan, ja sitäpaitsi tein ennen muinoin ylioppilasaikanani Turussa sen kokemuksen, että kun muuan ihmisystävällisistä tovereistani kerran tahtoi ruveta rauhanvälittäjäksi eräässä tappelussa, hän ei kaikista ponnistuksistaan huolimatta saavuttanut muuta kuin jotenkin vähän ihmisystävällisen korvapuustin itselleen, minkä jälkeen erosi siitä seurasta vaipuakseen filosofillisiin mietteisiin ihmisen synnynnäisestä tyhmyydestä, joka estää häntä kuuntelemasta järjen ja säädyllisyyden ääntä, silloin kun kumpaakin enimmin tarvitsisi. Minun mietteeni Suurtannaan tappelun kestäessä ja jälkeen koskivat krouveja, kapakoita, kirkonkyliä, markkinoita ja kaikkia viinannauttimispaikkoja. Oi, kuinka ne kaikki yhä enemmän edistävät sen pahan levenemistä, jota tyhjentymättömästä viinalähteestä tulvii ihmislauman yli! Sen jälkeen ajatukseni kiiti Kajaaniin, kohdistuen apteekkari Malmgreniin. Kysyin häneltä kerran, miksi hän oli lopettanut viinakauppansa, johon hänellä kuitenkin oli kolminkertainen oikeus: apteekkarina, kauppiaana ja porvarina. "Kahtena täällä-oloni ensimäisenä vuonna", hän vastasi, "harjoitin viinakauppaakin ja sain siitä monta sataa ruplaa voittoa vuodessa, mutta sitten sattui eräänä sunnuntai-iltapäivänä, että näin usein juopuneita miehiä, jotka rähisivät kadulla. Ei kellään muulla kuin minulla silloin ollut Kajaanissa viinaa myytävänä, minkä vuoksi minun täytyi pitää itseäni tuon pahan varsinaisena alkuunpanijana. Pyysin Jumalalta anteeksi menneisyyttäni ja tein samalla sen päätöksen, etten koskaan enään myisi viinaa, tuottipa kuinka suuren voiton tuottikin, ja näin olen lopettanut sen kaupan." Mutta on niin harvoja esimerkkejä tällaisesta oman edun uhraamisesta toisten hyväksi, että saa matkustaa kymmeniä peninkulmia ja sittenkin pitää itseään onnellisena, jos havaitsee jotakin sellaista. Vastaisesta asianlaidasta on valitettavasti esimerkkejä viljalti, minne tahansa kääntyykin. Läheltä Kajaania tunnen rikkaan talonpojan, joka toiseksi vuodeksi erotti renkinsä yksistään sen vian nojalla, että tämä vuoden kuluessa ollut nauttinut palkkaansa viinana. Tosin hän oli pestatessaan tietänyt, ettei renki maistanut viinaa, mutta oli ennenkin ollut tekemisissä sellaisten henkilöiden kanssa ja saanut heistä mieleisiänsä ihmisiä. Hänen tässä suhteessa noudattamansa menetystapa oli seuraava: ensin hän pyysi heidät silloin tällöin juomaan kupin kahvia, siirtyi sitten sokerin- ja romminsekaisiin puoli-kuppisiin, sitten viinansekaisiin ja viimein tuli pelkkään viinaan. Mutta jos renki jonkun aikaa itsepäisesti vastustikin sekoittamattoman sokuriviinan nauttimista, niin se ei merkinnyt paljoa, kun hän vaan oli oppinut kuluttamaan palkkansa kahvipunsseihin siten vapauttaen isäntänsä vuoden lopulla maksamasta puhdasta rahaa. Jos renki oli oikein reima mies, juotti isäntä hänellä osan seuraavankin vuoden palkasta, ja niin edelleen, minkä kautta renki joutui jonkunmoiseen isännän ja viinan orjuuteen. Olen myös tuntenut niin sanottuja parempia ihmisiä, jotka halveksien sekä siveellistä että maallista lakia ovat kilvoitelleet likaisessa krouvarinammatissa. ja toisia, jotka muutamista sovituista eduista ovat luovuttaneet sen palvelijoilleen tai muille käskyläisilleen: olen tuntenut niin sanottuja rouvia, jotka kortteli toisessa ja pullo toisessa kädessä kotonaan ovat myyneet viinaa, sillä välin kun mies kirkossa (viran vaatimuksesta) on saarnannut juoppoutta ja kaikkia paheita vastaan. Mutta voipi jo olla aika lopettaa tai korkeintain enää lisätä, että jos lailla ja asetuksilla mitään voidaan aikaansaada sellaisten seikkain ehkäisemiseksi kuin kapakoitseminen ja viinannautinto, niin pitäisi sivistyneen ihmisen edesvastaus olla suurempi kuin sivistymättömän rahvaan, sillä edellisen rikoskin on suurempi. Tosin lienee lainsäädännön periaatteita se, että lain pitää olla sama kaikille, mutta vaikka täydesti kunnioitankin tätä periaatetta, en luule sillä olevan mitään pätevyyttä Herran laissa, joka ilmaisee petiaatteensa sanoilla: "Kelle paljo annetaan, siltä myös paljo tullaan vaatimaan." Ja vaikka inhimillinen laki koettaakin olla mitä uskollisin tälle periaatteelleen, että nimittäin rangaistuksen samasta rikoksesta tulee olla sama kaikille, niin sen ei kuitenkaan koskaan onnistu sitä sellaisena toteuttaa, sillä kovemmin — monta vertaa kovemmin — rangaistus kohtaa sitä, jonka viimeinen lehmä tai lammas myydään korvaamaan hänelle tuomittua kymmenen ruplan sakkoa, kuin sitä, joka yltäkylläisyydessään pitää samaista kymmentä ruplaa varsin mitättömänä rahana. Ei tosin kuitenkaan varallisuutta voida panna sakotuksen perustaksi, ensiksikään ei siitä syystä, että tuomari ei voi tuntea varallisuussuhteita, ja toiseksi sentähden, että on niin paljo ihmisiä, joilla ei ole mitään omaisuutta, ja jotka siis mitään vahinkoa tuntematta voisivat antaa sadanneksen tai kymmenenneksen tai kaikki sakkoihin.

[Jatkona on seuraava.]

60.

Tohtori Rabbelle.

(Edellisen jatkoa.)

[Saima 1846 n;o 27. Tähän suomennettu alkuperäisestä kirjeestä.]

Vyitegra 4 p:nä elokuuta 1842.

Tiistaina, elokuun 2:sena päivänä läksin vieraanvaraisesta Ishaivasta. Laskettiin 110 virstaa Vyitegraan, jonne kortteeritaloni vanhempi poika suostui minut kyyditsemään. Mutta tätä kyytiä varten hän ei voinut antaa muuta kuin pari huonoa hevoskaakkia, jotka töin tuskin yhdeksässä tunnissa jaksoivat juosta 35 virstaa Polkovan kievariin, mistä hän palasi, jättäen minut siihen. Luottaen Mishaininin vakuutukseen, että kaikkialla seitsemästä kopeekasta virstalta, jopa vähemmästäkin saatoin saada hevosen, en ollut Kargopolissa hankkinut itselleni podorozhnaa, minkä vuoksi kievarin smotriteli ei antanut minulle mitään kyytihevosia. Talonpojat taas vaativat ainoastaan viisi ruplaa 24 virstan matkasta seuraavaan kievariin. Minä tarjosin kahta ruplaa ja lupasin käydä koko tien, kun vaan sain hevosen laukkuani varten. Mutta kyytiä en saanut näillä ehdoilla, kun oltiin laskettu, että minun lopulta kuitenkin oli maksaminen enempi. Olin odottanut kello 8:sta illalla kello 2:en seuraavan puolipäivän ohi, pääsemättä minnekkään. Viimein kohtasin sotilaan, joka suostui kantamaan laukkuani, toinen nosti ruokavakan päänsä päälle, ja tällä komealla sotilaskyydillä läksin Polkovasta, suutuksissani sanomatta hyvästi yhdellekään ihmiselle, sillä kirjoitettu on: "Missä he eivät ota teitä vastaan, pudistakaa tomu jaloistanne ja jättäkää se huone." Onneksi tapasimme kolme virstaa kuljettuamme paremman kylän, missä taipuisampi talonpoika antoi minulle jäljelläolevalle 21 virstalle hevosen 1 ruplasta 60 kopeekasta, miksi olin tinkinyt kyytirahat hänen ensin määräämistään 2:sta ruplasta jotta minua ei olisi pidetty aivan tyhmänä. Seuraavassa kievarissa, Konetskajassa, oli vähällä käydä aivan yhtä vaikeaksi päästä eteenpäin. Samasta matkasta, 24 virstasta, jotka sieltä laskettiin Bjelorutsheikaan, vaadittiin taas viisi ruplaa kahdelta hevoselta, yhdellä ei sanottu suostuttavan kyyditsemään. Koska oli ilta, aloin juoda teetä ja pahoillani huonon kyytilaitoksen vuoksi, join vallan yksinäni sen lisäksi lasin totia. Aioin jäädä tähän yöksi ja sitten käyttää seuraavan aamupäivän kyydin tinkimiseen, sekä pahimmassa tapauksessa luopua ruokavakasta, ottaa laukun selkääni ja täten jalan kulkea perille Vyitegraan, sillä olinpa järkähtämättömästi päättänyt, etten maksaisi enempää kuin kolme kopeekkaa hopeaa virstalta. Mutta ollessani näissä mietteissä, ja ennenkuin olin ehtinyt panna maata, muuan mies tuli luokseni ja sanoi olevansa halukas kyyditsemään minut seuraavaan kievariin 2 ruplasta 50 kopeekasta, jos heti olin valmis lähtemään. Avosylin vastaanotin tarjouksen, jos kohta aluksi en voinut hyvin ymmärtää, miten tuuli niin äkkiä oli kääntynyt, ja miksi hän välttämättömästi tahtoi matkustaa yöllä. Hänen mentyänsä kysyin sen talon emännältä, johon olin yöksi poikennut, millaisesta miehestä hän kävi, ja kun emäntä ei tietänyt hänestä mitään pahaa, en enää pelännyt hänen kanssaan lähteä yön selkään matkaan. Vielä enemmän pelkoni haihtui, kun huomasin, että hänen ilman minuakin oli pakko samaa tietä kyyditä "pravlenie'n prikas'in" [kunnallishallituksen määräyksen] mukaan perille "zemskij sosjedateli" (virkamies, joka jotenkin vastaa meidän siltavoutia); tästä kyydistä hän ei olisi saanut kopeekkaakaan, jotavastoin hän nyt minulta tuli siitä saamaan laillisen maksun. Sama sosjedateli matkusti vielä seuraavasta kievarista Vyitegraan, ja hänen seurassaan minut kyyditettiin kernaasti, kun maksoin täyden kyydin molemmista hevosista. Tosin viimeinen kyytimies lisäksi tahtoi vaatia minulta rahoja "na vodku", mutta kun neuvoin häntä toverini sosjedatelin puoleen, huomauttaen, että tämä puolestaan varsin hyvin saattoi hänelle nuo rahat antaa, hän jätti minut rauhaan, varsinkin kun minä, paremmin tukkiakseni hänen suunsa, pistin siihen kokonaisen sikarin. Äsken mainitun talon vieraanvaraisuudesta voit suunnilleen saada kuvan seuraavasta. Siinä Konetskajan talossa, missä join teetä, nimittäin omaa teetäni oman sokerin kera, tarjosin emännälle, siitä vaivasta, että oli keittänyt veden, ainakin 5-6 kuppia ja jätin hänelle vielä pari sokerinpalaa ja yhden sitruunan seuraavia teenjuonteja varten. Mielestäni tässä oli tarpeeksi hänen vaivoistaan, sekä puolesta tai koko jumprusta kermaa, jonka häneltä olin saanut; kysyin kuitenkin varmuuden vuoksi, mitä olin velkaa. "Tshto polozhite" (mitä tahdotte antaa), kuului vastaus, minkä vuoksi katsoin olevan syytä antaa hänelle kymmenen kopeekkaa. Tämän tein vähän harmissani siitä, että olin tullut hänelle antaneeksi teetä, sokeria ja sitruunan. Meilläkään vieraanvaraisuus valtateiden varsilla ei erittäin ole huomattavissa, kuitenkaan en luule, että missään edes yleisimpien maanteiden varrella — Viipurin lääniä kenties lukuunottamatta — niin helposti löytäisi paikkaa, missä suostuttaisiin samanmoisessa tapauksessa ottamaan maksua kermatilkasta; veden taas, sekä keitetyn että keittämättömän, maksaminen ei edes voine tulla kysymykseen, ilman että emäntä loukkautuisi, minkä vuoksi se ei edes Viipurin läänissä ole saanut sijaa kievarin hintaluettelossa. Myöskin edellisessä kievarissa, Polkovassa, minulle sanottiin "tshto polozhite", mutta huomautettiin sitten maksaessani, että minun oli "polozhiminen" vähä enempi kuin itse olin ymmärtänyt, vaikka luulin sen tehneeni jo sitä ennen jotenkin riittävästi, kuu olin maksanut lähes kaksinkerroin enemmän, kuin Kuolan ispravnikan näin matkallamme Kemistä Arkangeliin tavallisesti maksavan ruuasta ja yömajasta. Koska tämä oli ensi kerta koko matkalla, jolloin maksaessani ruuasta kuulin tuon muuten kyllä tavallisen sanan "pribavite" (antakaa lisää), maksoin kernaasti vielä 20 kopeekkaa, mihin sitten nähtävästi oltiin tyytyväisiä, koskapa en saanut enempää muistutuksia. Kuitenkin olin tässäkin paikassa tarjonnut samalle isännälle, joku nyt "pribavitti" minua, monta kuppia teetä, sillä teen juominen yksinänsä ei näillä seuduin ollenkaan käy päinsä, kun alituisesti näkee ympärillään joukon vieraita, jotka tulevat saapuville varta vasten teenjuontiin, samoin kuin meillä koirat kernaasti tunkeutuvat sinne, missä näkevät jonkun syövän. Näiden teevieraiden kiitokseksi tulee mainita, ettei yksikään rouva Suomessa voisi keksiä niin säästäväisiä sokeripalasia, etteivät he viidellä sellaisella voisi juoda 3-4 kuppia teetä, minkä vuoksi tämä tarjoilu ei suuresti kuluta sokeria, etu, joka matkoilla merkitsee paljon. Tee on tätä nykyä niin yleisesti käytännössä näiden seutujen rahvaalla, että sitä pidetään kurjana paikkana, missä ei olisi teekeittiötä, teekannua ja kuppeja. Tämä teen yleinen käyttäminen lienee myös syynä siihen, että se kaupunkien ravintoloissa on ihmeteltävän halpaa. Vyitegrassa ollessani tilasin itselleni kerran teetä kaupungin etevimmässä ravintolassa. Tuotiin eteeni kannu teetä, toinen kuumaa vettä, stakana jotenkin hyvää kermaa ja sokeria teevadilla. Join 5-6 stakanaa oivallista teetä lukiessani sanomista Orléansin herttuan surullisesta kuolemasta, ja arvatkaa, mitä tee maksoi! Luulin sen vähintään maksavan puolentoista ruplaa, minkä vuoksi todella hämmästyin, kun koko kemuista ynnä kaupan päällisiksi sikarista pyydettiin ainoastaan 60 kopeekkaa; ja samaan maksuun joku toinen, jos olisi ollut mukanani, olisi voinut juoda myös 5-6 stakanaa, sillä niin paljo varmaankin jäi jäljelle, mitä en jaksanut juoda, mutta mitä jätettä ravintoloissa tavallisesti ei oteta lukuun.

Edellisestä voit huomata, ettei sovi kehua Ishaivan ja Vyitegran välistä väestöä. Toivon kuitenkin, että sillä voi olla paremmatkin puolensa, ja hyvin mielelläni niitä nyt mainitsisin, jos minun vaan onnistuisi sellaisia huomata. Mutta tahtoopa olla niin, että muukalainen, jonka sitäpaitsi on vaikea lausua ajatuksiaan kansan kielellä, havaitsee etupäässä huonot puolet. Paras on pohjalla, kuten sanotaan, mutta pohjaan asti ei pääse kiireisesti ohikulkiessaan. Yhtä näistä hyvistä puolista en kuitenkaan voi jättää mainitsematta, varsinkaan, kun meillä yleensä tietääkseni väärin tässä suhteessa tuomitaan venäläisiä, tarkoitan omistusoikeuden turvallisuutta. Jos tahtoisi arvostella suomalaisia sen mukaan, mitä muutamat huonokuriset soturit ovat voineet tehdä Pommerissa tai muilla vierailla seuduilla, niin jokainen helposti huomaa, ettei arvostelu voisi olla varsin suopea eikä oikea. Kuitenkin moni meillä on tottunut yhtä löyhien perusteiden nojalla arvostelemaan koko Venäjän kansaa. Kukapa ei tämän johdosta muistaisi valtioneuvos Calonius-vainajata ja hänen piippuansa. Varmaa on, päättäen niistä Venäjän seuduista, joilla tähän asti olen matkustellut, että yleinen kunnioitus omistusoikeutta kohtaan kaikkialla on ollut yhtä hyvä kuin meilläkin, jopa parempi kuin monella yksityisellä seudulla, kuten Lapualla, Kuortaneella j.n.e. Vaasan läänissä, missä kyytipoikien koko yö täytyy seisoa vartijoina kyytikärryjensä ääressä tai panna ne lukon taakse, jotta ei varastettaisi pyöränkiskoja, ja missä kestikievarinemännän täytyy siirtää matkustajan piippu ja tupakkapussi ikkunalta kamariin, jotta ei löytäisi seuraavana aamuna ikkunalasiaan rikottuna, ja jotta matkustaja ei menettäisi tavaroitaan. Sellainen oli laita mainituilla seuduilla syksyllä 1832; toivokaamme että nyt kymmenen vuoden kuluttua asiat ovat paremmalla kannalla!

Ishaivasta alkaen näin siellä täällä kurjasti rakennettuja herrastaloja, joiden alustalais-talonpojat ovat maaorjia. Juuri siinä, missä niitä alkoi näkyä, näytti väestön vauraus olevan vähenemässä, ainakin huomasi sitä ennen näkemäänsä siisteyteen ja puhtauteen nähden suuren erotuksen. Olin luullut, että Ishaiva vepsäläisen alkuperänsä tähden oli poikkeuksena venäläisen talonpoikaisväestön puhtaudesta, mutta huomasin sittemmin, että Ishaiva vaan oli likaisuuden jyrkkänä alkuna. Saattavatko herrastalot matkaansaada tällaisen vaikutuksen kansaan? — odottaisi juuri päinvastaista, jos muuten esimerkillä on mitään voimaa. Kurkijoen pitäjässä Viipurin lääniä kysyin kerran järkevältä ja muuten jotakuinkin hyvissä varoissa olevalta herraskartanon talonpojalta, miksi hän asui elukan tavoin eikä ollenkaan välittänyt siisteydestä. Hän sanoi, ettei rohjennut, sillä jos rakentaisi itselleen hieman paremman tuvan tai muuten näyttäisi muita kuin mitä suurimman kurjuuden merkkejä, niin pehtori Puputti kyllä osaisi hänet siitä verottaa ja ennen pitkää siihen määrään köyhdyttää, että saattoi kiittää onneaan, kun voi asua edes niin kuin nyt asui. Saattaneekohan tämä vastaus selittää syyn täkäläistenkin alustalais-talonpoikain vähempään puhtauteen, vai onko syy etsittävä muualta, kuten esim. jotenkin luultavasta vepsäläisten sekoittumisesta täkäläiseen venäläiseen väestöön?

Polkovan kievari on suuren sisäjärven, Kolskoje-ozeron (Kuolajärven) rannalla, ja vähää ennen olin ajanut Kemarjekan (Kemijoen) yli, jonka sanottiin saavan alkunsa Kemaozerosta (Kemijärvi), nämä kaikki, kuten monet muut, nimiä, jotka näillä seuduilla ovat ennen täällä asuneiden vepsäläisten tai karjalaisten jättämiä peruja. Kahdella viimeisellä taipaleella tie kulki milloin toisella, milloin toisella puolen Marian kanavaa (Marinskaja kanava), joka yhdistää Äänisjärven, vieläpä Suomenlahden Bjelozeroon ja Sisä-Venäjän jokiin. Liike tällä kanavalla oli erittäin vilkasta, sillä kaikkialla silmää kohtasivat pitkät jonot mastollisia ja kannellisia laivoja. Minulla, joka en koskaan ennen ollut nähnyt sellaista kanavaa sulkuineen ja muine laitoksineen, oli täällä paljo nähtävää. En tiedä, kuinka monta sulkuja kaikkiaan on, mutta teen niiden seutujen lukuisista vuorista ja maista sen johtopäätöksen, että niiden luku varmaankin on sangen suuri. Tirehtöreillä ja muilla virkamiehillä oli vallan lähellä toisiaan upeat, keltaisiksi maalatut talonsa sulkupaikoilla. Olipa puutarhakin jonkun sellaisen rakennuksen ääressä.

Vyitegran kaupunki on suurimmaksi osaksi itäpuolella Vyitegran jokea, joka lounaasta virtaa kaupunkiin ja tekee sitten suorankulman virraten kaupungista luoteiseen suuntaan. Hieman yläpuolella mutkaa on pitkä, kapea saari, joka jakaa joen kahteen haaraan, pienempään, joka on saaren kaakkoispuolella, ja suurempaan, joka juoksee luoteispuolitse. Edellisessä on sulku, Oniegan puolella viimeinen, jälkimäisessä vahva pato ja tämän yli johtava silta. Saaren alapäätä koristaa kaunis koivuistutus, ja lyhyttä tietä, joka johtaa sululta padolle, sievä koivukuja. Muutaman sadan askeleen päässä alapuolella joen mutkaan joen yli johtava silta portteineen, tai miksikä niitä kanavanrakennussanastossa nimitettäneenkään; tämän sillan saattaa kelaamalla nostaa laivojen läpikulkiessa. Alapuolella siltaa on kapea, äsken mainittua, sulun läheistä vielä pitempi saari, ja saaren lounaisesta rannasta silta vastakkaiselle rannalle. Tuskin tarvitsee mainita, että Vyitegran kaupungilla on erittäin kaunis asema. Yltympäri näkee pieniä ylänköjä, peltoja, niittyjä, vihreitä lehtimetsiä ja itse kaupungissa, paitsi jokea, puron, joka kaupungin alapäässä yhtyy jokeen. Kivitaloja on useita, sekä yksityisiä että julkisia, ja sitäpaitsi useita oikein siistiä puutaloja. Näistä, puotien luvusta ja kesäaikaan vilkkaasta liikkeestä päätän, että kaupungista vastaisuudessa tulee paljoa huomattavampi kuin se nyt on. Nyt lasketaan taloja olevan ainoastaan 246 ja asukkaita 2,470. Kaupungissa on useita suuria toreja eli laitumia, kaduilla on huonot puiset sivukäytävät, eivätkä ne ole kivillä lasketut eivätkä muuten tasaiset. Joen mutkassa ja vasemmalla rannalla on ainoastaan muutama talo, niiden joukossa bolnitsa eli sairashuone. Kaikissa kaupungeissa Kuolasta alkaen olen tavannut sellaisia yleisiä, pieniä sairashuoneita, joita piirilääkäri hoitaa. Niissä on vaan aivan harvoja sänkyjä ja näistäkin on aina suurempi osa ollut käyttämättä.

Vyitegran sairashuone oli suurin laatuaan, siinä kun oli lähes kaksikymmentä sänkyä kolmeen huoneeseen jaettuina. Sairaita ei kuitenkaan ollut useampaa kuin neljä. Piirilääkärillä on apunaan sairashuoneen hoitamisessa yksi tai pari kirurgi-apulaista, joilla on pienet vuosipalkat. Jos sellaisten sairashuone-laitosten katsottaisiin voivan tuottaa joitakin etuja paitsi mitä meidän lääninsairaalat tuottavat, ei pitäisi meilläkään olla niin vaikeata niitä aikaansaada, elleivät lisäisi lääkärien lukua tai muuten tulisi valtiolle kalliiksi. Mitä kirurgi-apulaisiin tulee, pitäisi niitä voida saada vähäisellä muutoksella rokottajista; mitä taas tulee piirilääkärin vähäsen lisääntyneeseen vaivaan, ellei hän katsoisi saavansa täydellistä korvausta siitä edusta, että asuinseudullaan olevassa sairashuoneessa paremmin voisi hoitaa ja valvoa tauteja kuin muuten useinkin käy päinsä, niin voisihan hän vielä saada muuta lisäetua, kuten esim. vapaat asuinhuoneet laitoksessa. Sitäpaitsi hän on ennestään velvollinen hoitamaan köyhiä potilaita ilmaiseksi. On selvää että lääninsairaaloita pitäisi olla niinkuin ennenkin, ja että näihin pienempiin sairashuoneisiin päästettäisiin ainoastaan sellaisia potilaita, joiden taudit olisivat helpommin parantuvia.

61.

Arkiaterinrouva Törngrenille.

[Nervanderin kirjassa ss. 95-98. Täydennykset konseptista.]

Lotinapelto, 18 ja 19 p:nä elokuuta 1842.

Korkeasti kunnioitettu Professorinrouva!

Kun tänään ajatuksineni olen enemmän Laukossa kuin missään muualla maailmassa, en malta olla kirjallisestikkin tervehtimättä Perhettänne. Kuten alla olevasta päivänmäärästä näkyy, on tänään professorin nimipäivä ja mikä vielä enemmän merkitsee: 70:s syntymäpäivä. Viikko sitten hankin itselleni sen viettämistä varten pullon "Haut-Sauterne, très-fin" viiniä, kuten nimilipussa on painettuna, ja tämän pullon olen nyt melkein yksin juonut tyhjäksi. Ja sen ainoan lasin, joka vielä on jäljellä, tyhjennän pantuani pisteen tämän lauseen loppuun, sydämestäni toivottaen onnea professorille ja koko perheelle ja luottavasti toivoen, että ainakin jonakin seuraavana joko professorin tai toisten nimi- ja syntymäpäivänä minullakin on oleva kunnia personallisesti olla läsnä. Vähällä olin saada viettää tämän päivän huonossa laivassa ja rappiolle joutuneen {viralta pannun, juopottelevan} forstermeisterin eli metsäviskaalin — ainoan siihen sattuneen sivistyneen henkilön — seurassa, mutta viime yönä tuuli kääntyi, minkävuoksi jo kello 2 iltapäivällä saavuin tänne Lotinapellon kaupunkiin, eroten sekä viskaalista että laivasta, jotka molemmat hyvän tuulen kiidättäminä purjehtivat Pietariin, {minun jäädessäni tänne.}

Enempää en eilen ehtinyt kirjoittaa sen tähden, että muutaman tunnin kuluessa juotuani loppuun viinipullon, tuli teenjuontiaika ja heti sen jälkeen aika juoda joku lasi punssia. Mutta koska en vielä oikein ole oppinut juomaan punssia yksinäni — ainakaan en mitään iloa saaden — niin oli minun sitä varten hankkiminen itselleni seuraa. Eipä minulla ollut kaupungissa ainoatakaan tuttavaa, jonka olisin voinut pyytää luokseni, mutta asuinhuoneeni, paras, minkä kauan etsittyäni sain, on niin hyväosainen, että on sen huoneen takana, jossa isäntä ynnä kaksi {kolme} majoitettua sotamiestä asuvat. Lähetin ostamaan pullon rommia tai aarakkia, vai mitä se lie ollut, ainakin se maksoi ruplan hopeaa, kuten aarakki meillä, ja pyysin isännän ja sotamiehet {— kolmas ei ollut kotona —} sitä juomaan huoneeseeni. Toinen sotamiehistä oli puolalainen, toinen vähävenäläinen, isäntä oikea venäläinen ja minä suomalainen, niin että seura oli sekalaisempaa laatua kuin herrasväellä itsellään luullakseni voi olla samana päivänä Laukossa. Tyhjensimme pullon iloiten ja riemuiten ja vieraani yhtyivät kaikkiin {sydämellisiin} toivotuksiini {professorin menestykseksi, minkä vuoksi sanoin heidän olevan juomingeissa luonani.} Mutta nyt aamuhetkellä ei ainoastaan allekirjoittaneella, vaan myöskin arvoisilla vierailla on vähä päänsärkyä, kuten usein tapahtuu hyvien kekkereiden jälkeen. Isäntä oli hetki sitten luonani ja kysyi, enkö voinut antaa hänelle jotaki, joka päätä "selittäisi" {"pään parannuksia"}, mutta sanoin, että tänään oli sellainen päivä, jona hän ei {yhtä vähän kuin muutkaan} voinut saada minulta tippaakaan. Mutta koska pidin itseäni velvollisena jollakin tavoin parantelemaan heidän päitänsä, annoin heille muutaman kolikon ja käskin heidän niillä kaupungilta hankkia, mitä halusivat. He ovat nyt tehneet sen sillä menestyksellä, että emäntä hataran oven lomitse kuuluu olevan hieman happamissaan miehensä aikaisesta hutikasta; kuitenkin hän keitti minulle jotenkin hyvää kahvia, joten luulen hänen olevan hieman suopeamman minulle, vaikka minun täytyykin pitää itseäni syynä siihen pahaan, josta hän miestään torui.

{Arkangelista kirjoitin Teille, jos oikein muistan. Siellä erosin Castrénista, joka siihen asti ollut matkatoverinani. Hänen oli matkustaminen takaisin lappalaisten luo, mutta minun tehtävänäni taas oli matkustaa vepsäläisten alueille, joiden parissa osaksi, mutta enimmäkseen matkalla olen tähän asti ollut.} Arkangelista läksin heinäkuun 9:ntenä päivänä, matkustin ensin 15 peninkulmaa vesitse, sitten maitse 12 peninkulmaa Oniegaan, sieltä 35 peninkulmaa Kargopolin kaupunkiin, ja Kargopolista 23 peninkulmaa Vyitegran kaupunkiin. Molemmat viimemainitut kaupungit ovat samoin kuin Lotinapelto, jossa nyt olen, jotenkin sellaiset kuin Tampere, mutta Oniega paljoa huonompi. {Puolitiessä} Kargopolin ja Vyitegran välillä oleskelin jonkun aikaa Ishaiva nimisessä vepsäläisessä kylässä, joka on aivan keskellä puhtaita venäläisiä kyliä. {Vepsän kieli on suomen kielen kaukainen sukulainen, eroten siitä melkein saman verran kuin viron kieli. Mutta koska olen lukenut hieman viroa ja sen lisäksi talvella lappalaisten parissa hieman opin puhumaan lappia, ja koska vepsässä, milloin se eroaa suomesta, usein on virolaisia ja lappalaisia sanoja, niin saatoin sangen hyvin puhua vepsäläisten kanssa heidän omalla kielellään. Samassa Ishaiva nimisessä kylässä} vepsän kieli kuitenkin oli sukupuuttoon kuolemaisillaan, sillä pienet lapsetkin jo puhuivat kernaammin venättä kuin vepsää. Sen tähden en viipynyt kauan sillä seudulla, vaan päätin lähteä etsimään jotakin toista seutua, missä vepsän kieltä puhutaan puhtaammin. {Läksin siis matkaan, kuten sanoin, ensin maitse Vyitegraan ja sieltä laivalla 3 peninkulmaa Marian kanavaa myöten, sitten toiset 3 peninkulmaa Äänisjärven eteläpohjukan yli, sitten 15 peninkulmaa Syvärijokea pitkin tänne Lotinapeltoon. Koko aika oli vastatuuli, minkä vuoksi laiva tällä 21 peninkulman pituisella matkalla viipyi kokonaista 10 vuorokautta. Kajuutan oli vuokrannut pari naista, joten minä en saanut paikkaa muualla kuin laivanruumassa, herneitä, jauhoja, ryynejä ja muita aineita sisältävien säkki- ja mattokasojen päällä. Samassa paikassa oli paitsi minua edellä mainittu viskaali sekä Puolan rajoilta, Mohilevin kuvernementistä kotoisin oleva vanhanpuoleinen nainen. Tämä nainen oli päättänyt käydä Venäjän luostareissa ja tuli viimeksi Solovetskoista, missä oli hartauttaan harjoittanut. Viskaalin oli onnistunut virasta erotuksensa jälkeen vapautua melkein kaikesta maallisesta omaisuudestaan. Ainoan jäännöksen siitä — puoleksi kuluneen kauhtanan — hän myi Vyitegrassa, ja ryypiskeli ahkerasti niin kauan kuin rahoja kesti. Mutta matkan viimeisinä päivinä hänen oli sula pakko viettää raitista elämää, ja sen ajan hän oli jotenkin kunnollinen matkakumppani. Vahinko vaan, että hänen raittiutensa pian lienee pakko muuttua todelliseksi paastoksi, sillä hänen eväänsä olivat kutistumaisillaan viimeiseksi suupalaksi, kun eilen erosin hänestä. Loppumatka järvellä, jos kohta hidas, ei kuitenkaan ollut niin ikävä, kun lakkaamatta tuli vastaan suuria ja pieniä laivoja. Eipä juuri kulunut puolta neljännestuntia, ilman että useita sellaisia tuli meitä vastaan, usein yhdeksän ja kymmenen perätysten. Niin vilkasta liikettä tuskin olin voinut kuvitella, mutta en kuitenkaan sitä pidä niin ihmeellisenä, kun ajattelen, että Marian kanava yhdistää Suomenlahden ja Pietarin Volgan ja Kaspian meren kanssa.}

Täältä minulla on enää vain muutamia peninkulmia ensimäisiin vepsäläisiin kyliin, jonne olen aikonut vielä tänään lähteä ja viipyä siellä kuukauden tai puolentoista. Sieltä palaan taas tänne ja sitten ehkä suoraa tietä Suomeen, jonne maisteri Castrénista erottuani — hän kun Arkangelista palasi lappalaisten luo — olen alkanut tuntea vielä suurempaa ikävää kuin sitä ennen.

Toivotan Teille ja perheenne muille jäsenille terveyttä ja menestystä kunnioittavaisimmin merkiten edelleen olevani

Teidän ja perheenne nöyrin palvelija Elias Lönnrot.

Toivon voivanne, arv. professorinrouva, antaa anteeksi niihin olosuhteisiin nähden, joissa tätä kirjettä kirjoitan, siinä alusta loppuun asti ilmenevän suuren huolimattomuuden. Siinä toivossa sen vien nyt postiin, vaikka hetki sitten jo olin repiä rikki.

62.

Matkakertomus.

[Tämä matkakertomus on painettuna "Uudessa Suomettaressa" v, 1843, numeroissa 3, 6-7, 12-13, tosin suomenkielisenä, mutta kun se ei ole Lönnrotin alkuperäisesti suomeksi kirjoittama, vaan toisen henkilön tekemä käännös, on se tähän lainattaessa muutettu nykykieliseen muotoon.]

Lotinapellossa.

9:ntenä päivänä elokuuta läksin Vyitegrasta vesimatkalle pienenlaisessa aluksessa, jommoisia sanotaan soimiksi. Vyitegrasta Äänisjärvelle luetaan matkaa 30 virstaa, joista ensi kolmannes on jokea ja kaksi kolmannesta kanavaa. Tämä on enimmäkseen suora kuin linja ja noin sadan askelen levyinen. Kanavan kapeuden ja vilkkaan liikkeen vuoksi alusten ei olo lupa kulkea levitetyin purjein, vaan niitä vedätetään reunaa myöten kulkevilla hevosilla pitkästä, purjepuuhun kiinnitetystä köydestä. Hevosten kuljettava tie oli kaita kuin meillä kylien väliset polut, eikä sitä näyttänyt rattailla kuljetun. Vähän loitompana kanavasta oli toinenkin tie, jota vastaan tulevat hevoset kulkivat.

Kauan aikaa tuumin, millä keinoin alukset vastakkain tullen selvenisivät toisistaan, sillä kummankin aluksen kulkiessa samaa puolta oli köysien juostava ristiin, ellei jompikumpi päästäisi köyttänsä irti, mihin taas luulin aikaa menevän hukkaan koko joukon. Mutta samoin kuin moni muu mietiskely maailmassa on aivan turha, niin ei minunkaan mietteeni tässä kohden ollut minkään arvoinen. Ei kumpikaan laiva päästänyt köyttänsä irti, köydet eivät kuitenkaan käyneet ristiin, eikä ajanhukkaa tullut kummallekaan. Muuta taikaa koko asiassa ei ollut kuin se, että toisen aluksen hevonen pysähdytettiin vähäksi aikaa, jolloin toinen alus kulki vetäjähevosen pysähtymisestä vennoksi jääneen, veteen uponneen köyden päällitse ja poikitse. Edellinen alus ei kuitenkaan tullut aikaa menettämään sekään, sillä hevosen seisoessakin se juosta jollotti vielä entistä vauhtiansa, mikä juuri olikin syynä köyden löysenemiseen, kun näet aluksen ja hevosen väli näiden rinnakkain tultua lyheni eikä köysi enää ollut kuten edellä pingoittuneena.

Kanavan suussa Äänisjärven rannalla on pieni kylä nimeltä Tshernoi Pessok, jonka asukkaat ovat parhaasta päästä rampeutuneita sotamiehiä. Siitä luetaan 30 virstaa Äänisjärven poikki Syvärijoen suuhun, jossa on pieni Vosnesenie niminen kauppala. Syvärijoen yläpäästä luetaan Lotinapeltoon 150 virstaa.

Hyväkö vai paha onni lie matkakumppanikseni saattanut Kargopolissa tapaamani metsäherran, joka oli muutamaa päivää myöhemmin minua tullut Vyitegraan ja tingannut itsensä samaan alukseen, jossa minäkin olin. Aluksen peräkajuutta oli jo luvattu eräille Pietariin matkustaville naisille, jotka olivat edeltäkäsin menneet Vosnesenieen alusta odottamaan. Meillä ei siis ollut muuta olosijaa kuin laivan kansi tai lastihuone, jossa viimemainitussa, jauho-, suurima- ja hernekulien päällä vielä oli sen verta tilaa, että saattoi olla pitkällään ja hätätilassa istuakkin. Tämä annettiin nyt meille asua, ja tästä piti meidän saada kirjasto, ruokahuone, makuusija j.n.e. Tätä erinomaista asuntoamme emme kuitenkaan saaneet kahden pitää. Niin sanottu bohumoltsi eli luostareissakulkija nainen, kotoisin Mohilevin kuvernementistä ja paraikaa Solovetskoin luostarista palaava, tuli kolmanneksi.

Ensimäisillä 30:llä virstalla Tshernoi Pessokiin viivyimme lähes 10 tuntia, sillä aluksen päällysmies, joka toivoi suurta apua myötävirrasta, oli palkannut yhden ainoan vetäjähevosen, ja senkin mitä kehnoimman. Hevonen oli vielä niin viisas, ettei varsin paljoa ruvennut voimiansa ponnistelemaan, hyvin älyten virran avulla vähemmälläkin pääsevänsä. Vähän ennen tuloamme Tshernoi Pessokiin, höyrylaiva oli ennättänyt lähteä toisia, ennen meitä tulleita aluksia ehdättämään, mikä oli sitä pahempi, kun sitten nousi niin kova myrsky, että meidän sekä itse höyrylaivankin täytyi pysähtyä kolmeksi päiväksi tuulen asettumista odottamaan. Tällä ajalla paikalle saapui 50:en alukseen, jotka kaikki kulkivat Pietariin; jopa palaaviakin kulki ainakin sama määrä, jollei enempikin.

Paikalla oli hyvä kapakka, jonka tähden odottaminen ei käynyt metsäherralle varsin ikäväksi. Viinassa ollen hän sokerteli saksaakin, jota selvänä ei ottanut sanaakaan puhuakseen. Kovemmin päihdyttyään jo puhui aivan uutta kieltä, jota minä en ensinkään ymmärtänyt, enkä luule muidenkaan ymmärtäneen. Ymmärtämistä puhuja ei itse näyttänyt toivovankaan, sillä kenenkään kysymättä tai vastaamatta hän lörpötteli tuota kieltänsä pitkät ajat, kunnes vaikea yskä aina viimein keskeytti puheen. Mutta yskän lakattua alkoi hänen kielillä-puhumisensa taas uudelleen. Minua hän siinä tilassa ollessaan aina sanoi Karl Ivanitsh'iksi, eikä taas hetken päästä muistanut, vaikka kuinka useasti olisin oikean nimeni maininnut.

Eräänä iltana höyrylaiva jo viimeinkin päästi meidät tästä ikävästä odotuksesta, ottaen sekä meidät että seitsemän muuta laivaa jälkeensä. Seuraavana aamuna tulimme Vosnesenieen. Tämä on kylä eli pikkukaupunki, jossa on useita kauppapuoteja ja vähintäin neljä viinin myyntipaikkaa koreine kyltteineen ja kadulta käytävine ovineen. Näiden puotien luvusta voisi päättää tässä kylässä viiniä paljonkin juotavan ja luulla, ettei sitä tältä paikalta muuanne kuljeteta, sillä kaikilla tämän kautta kulkevilla laivoilla on matkansa varrella parempiakin ostopaikkoja, kuten Vyitegra, Lotinapelto ja Uusi-Laatokka. Yksin Kiinan teelläkin oli eri myymälänsä, ja sekä kauppiasten että tavaran suhteen Vosnesenie on paljoa isompi kauppapaikka ja ansaitsee paljoa paremmin kaupungin nimen kuin sekä Kuola että Oniega. Täällä vaan muutaman tunnin viivyttyämme läksimme Syvärijokea pitkin matkustamaan Lotinapeltoa kohti.

Tämä matka oli erittäin ikävä sentähden, että tuuli oli kaiken aikaa vastainen, ja että meidän monet kerrat täytyi olla ankkuri pohjassa. Öisin jopa päivinkin tuulen hieman lauhtuessa kuljimme kuitenkin myötävirtaan aina vähän eteenpäin, vaikka kulku oli niin hidasta, että tuskin huomasimme aluksen olevan liikkeellä. Toisinaan koetimme soutamalla edistää vauhtia, mutta airot olivat niin isot, että miehen oli vaikea yksin sellaista kalua liikutella. Viimein laivan päällysmies palkkasi enemmän soutumiehiä, joille maksettiin 1 rupla 60 kopeekkaa paperirahaa miestä kohden 33:lta virstalta. Näiden soutajien joukossa oli muuan vanha sotamies, joka oli elänyt Suomessa 20 vuotta ja puhui niin selvään meidän kieltä, että luulin häntä Suomessa syntyneeksi. Palaavia aluksia tuli alinomaa vastaamme, emmekä voineet olla niitä kadehtimatta nähdessämme niiden vahvaa vauhtia kulkevan myötätuulta, niin että vaahto kuohui kokan ympärillä. Monta monituista kertaa kaduin, etten ollut lähtenyt matkaan maitse, ja opin tarpeeksi tuntemaan, että sillä, joka tavallisella aluksella vedelle yrittää, tulee olla vahva evässäkki ja hyvästi aikaa.

Melkein samanlaiset ajatukset kuin minulle taisivat kumppanini metsäherrankin mieleen johtua; hän näet Vosneseniesta lähdettäessä ei ollut ottanut mukaansa viinaa enempää kuin yhden pullon, joka loppui jo toisena päivänä. Hänen oli pakko pari päivää olla aivan vesiselvänä, ja oli sillä ajalla sangen siisti ja iloinen kumppani. Kun hänellä vielä oli tuota kallista evästä, laskettiin kerran meidän alhaalla ollessa laivan ankkuri, ja laiva oli kääntynyt tuulen suuntaan. Kannelle tultuani kysyin heti päällysmieheltä, minkätähden myötätuulen tultua ei jo nostettu purjeita? "Njet jeshtshoo!" [ei vielä] tämä vastasi, ja heti arvasin aluksen ankkurin laskettua kääntyneen tuulen mukaan. Kumppanini ei kuitenkaan päästänyt päällysmiestä niin vähällä, vaan kiusasi kaikella tavoin purjeita nostamaan. Päällysmies sanoi, että purjeet nostettuamme tulisimme kulkemaan takaisin emmekä eteenpäin. Metsäherra ei uskonut tätä, vaan sanoi laivan perän olevan kulkemamme matkan puolella ja arveli peräpuolesta puhaltavaa tuulta myötäiseksi. Tätä ei päällysmieskään voinut vääräksi todistaa, mutta sanoi, viimeinkin päästäksensä itsepäisestä kiistelijästä, että peräsin tämän maatessa — oli muutettu kokkaan, mistä metsäherran väärä luulo oli aiheutunut. Tämän kumppanini tajusi paremmin kuin että alus oli kääntynyt, ja jätti viimeinkin päällysmiehen ja purjeet rauhaan.

Kolmantena päivänä aluksen seisoessa hän läksi joenvartta myöten maisin astumaan ja oli sillä matkalla löytänyt kapakan ja viinaa eräästä kylästä, josta yöllä hänet tapasin ja kuljetin takaisin alukseen. Kerran läksin minäkin maalla käymään aikoen läheisestä kylästä ostaa maitoa, mutta sitä ei myyty nyt kesäpaaston aikana. Maidon asemesta annettiin rokkaa ja sanottiin sen muka olevan maidon veroista. Kun oltiin kuultu minun olevan kotoisin Suomesta eli Lihvlandiasta, joksi täkäläinen rahvas mainitsee meidän maata kernaammin kuin tavallisella venäjänkielisellä Finlandia nimellä, mitä sen näyttää olevan vaikea lausua, alettiin minua "saltatiksi" ostella, sillä sotaväenotto oli taas tulossa. En kuitenkaan ruvennut, vaikka tarjottiin hyvääkin hintaa. Näillä mailla pidetään muzhikkana [talonpoikana] jokaista, joka vaan ei ole virkapuvussa tai muuten erittäin hyvissä vaatteissa, tai joka ei jaksa haukkua ja kiroilla vahvasti. Sotamiehen ostamisen Suomesta tosin jo on esivalta kieltänyt, mutta tämä kauppa käypi vielä sillä tavalla, että Suomesta salaa palkattu mies muuttaa Venäjälle asumaan näin mennen sotamieheksi. Jos siis en tullutkaan tässä kylässä kovin suureen arvoon ylennetyksi, niin olen toisaalla saanut tämän vähäarvoisuuden ylenmäärin palkituksi. Sillä kun oltiin kuultu, että minä olin kieliä tutkimassa ja kun sen johdosta oltiin kysytty, joko montakin ennestään osasin, on monikin, vastattuani jo seitsemää kieltä vähin taitavani, tuuminut, että minun enää tarvitsee oppia ainoastaan kaksi kieltä päästäkseni kenraaliksi, sillä yhdeksää kieltä pitää kenraalin osata, ja ken yhdeksää kieltä osaa, pääsee tämän rahvaan luulon mukaan välttämättömästi kenraaliksi. Tähän korotukseeni taidat, veikkoseni, minulle onnea toivottaa, mutta en luule siitä mitään tulevan, kun olen päättänyt, etten viitsi enää ruveta kahta puuttuvaa kieltä oppimaan. — Syvärijoen varret olivat kaikki hyviä heinämaita, vaikka harvoin näin niittyä raivattavan, sillä täkäläinen rahvas on vielä karjanhoidossa suuresti takapajulla. Kyliä oli myös joen rannoilla kuta kuinkin, missä tiheämmin, missä taas harvemmin.

Viidessä päivässä kuljettuamme 150 virstaa tulimme viimeinkin Lotinapeltoon (Ladeinoje Poleen). Täällä ensi työni oli huoneen hankkiminen; sen sainkin hyvän aikaa etsittyäni, mutta talonväen kanssa yhdessä asuttavan. Peläten aluksen, kauemmin etsiessäni, ennättävän lähteä pois ja vielä vievän kapineenikin mukaansa, sillä päällysmies oli sanonut viipyvänsä tässä paikassa korkeintain puolen tuntia, minun täytyi asunnokseni valita kaikin puolin huono huone, jossa ikkunalasit olivat rikki ja paikatut, lattia likainen, muukin siivo samanlaista; en vielä päälle päätteeksi saanut olla yksinäni. Rantaan palattuani kysyin kuitenkin eräältä mieheltä, eikö hän tietänyt minulle parempaa asuntoa neuvoa. Heti mies oli valmis neuvomaan, ja vei minut omaan taloonsa, luvaten minulle siinä erään kamarihökkelin. Sekään tosin ei ollut paljoa parempi edellistä huonettani, mutta oli kuitenkin siitä etuisampi, ettei minun tarvinnut muiden kanssa yhdessä asua. Siihen kannatin siis kapineeni ja erosin metsäherrasta, josta minulla matkalla oli ollut milloin ristiä ja vastusta, milloin hauskuutta ja hupia. Monta hänen kaltaistansa hienon ruuan nautitsemiseen mieltynyttä henkilöä olen ennen häntä ja hänen jälkeensä tavannut, jotka muuten ovat olleet hyvänluontoisia ja kunnioitustakin ansaitsevia, ja niitä näytti tämäkin mies parka olevan, sillä selvällä päällä hän oli sangen hauska kumppani, eikä väkeviä nautittuaankaan reuhannut, kuten toisenluontoisilla juomareilla on tapana. Puheittensa mukaan hänellä oli rikas veli, jonka luo paraikaa oli matkalla. Hyvin näyttikin mies parka jo apua tarvitsevan, sillä kaikki kapineensa olivat kutistuneet vähemmiksi kuin sen, joka sanoi: omnia mea mecum porto (kaiken omaisuuteni kannan ylläni). Saadakseen tarpeeksi evästä hän möi Kargopolissa viimeisen liikanaiseksi katsottavan esineensä, hyvän kauhtanan, 6:sta hopearuplasta, vaikka se oli toisenkin verran arvoinen. Metsäherrasta erottuani päätin käydä kaupungin lääkärin luona, jonka sanottiin olevan nuori naimaton mies. Vaan saamani väärän neuvon mukaan tulin erään kenraali-okruzhnoin luo, missä mainittu lääkärikin paraikaa oli iltaseurassa; en tietysti olisi tullut häntä täältä hakemaan, ellen olisi luullut hänen siinä asuvan. Itse kenraali, noin keski-ikäinen mies, jota luulin lääkäriksi, tuli vastaani etuhuoneessa ja kysyi, mitä asiaa minulla oli. Sanoin olevani lääkäri Suomesta ja täällä tuttavien puutteessa tulleeni hänen luonansa käymään. "Minä en, Jumalan kiitos, ole lääkärin tarpeessa", sanoi kenraali. "En minäkään. Jumalan kiitos, ole lääkärintyön tarpeessa!" vastasin minä, "mutta ollen itse lääkäri luulin melkein velvollisuudekseni käydä kaupungin lääkärin luona." Salin ovi sattui olemaan raollaan, ja sieltä astui nyt ulos oikea lääkäri, joka oli nuori, pulska mies. Häneltä sain sitten, paitsi muuta, tietää, ettei hän asunut tässä, vaan toisessa paikassa, missä pyysi minua seuraavana päivänä käymään luonaan. Puoleksi suutuksissani siitä, että asiani oli näin epäonnistuneesti suoriutunut, läksin siitä heti uuteen majatalooni, keitätin "tsajua" ja panin sitten maata.

20:ntenä päivänä läksin Lotinapellosta vepsäläisiä tapaamaan. Sen tien, joka vei ensimäiseen Shamal (ven. Shamenets) nimiseen kylään, sanottiin olevan niin huono, ettei sitä muka voinut rattailla kulkea, minkä tähden jätin lääkärin luo liiat kapineeni ja otin majatalossani asuvan vanhan vähävenäläisen vääpelin laukkuani kantamaan ja astuin itse rinnalla. Tämä toverini oli kuitenkin niin onnettoman heikko, että hänen täytyi joka toisen virstan päässä levätä, vaikka laukku ei ollut kovin raskas. Ilta alkoi jo olla käsissä tullessamme kylään, johon muut lukivat 12, kumppanini 15 virstaa Lotinapellosta. Vaan tässä kylässä ei vielä puhuttu sanaakaan tshuudin (liuvin, liudin, lyydin, vepsän) kieltä, minkä tähden vielä samana iltana läksin toiseen kylään, nimeltä Varbal (ven. Varbenets), johon oppaani luki 20, muut 15 virstaa edellisestä kylästä. Vasta puoliyön aikaan tulin perille, ja yövyin taloon, jonka isäntä oli barin (herra). Talossa oli asuinhuoneita kaksi, nimittäin tupa ja yläkerrassa huone, joka ei ollut tupaa parempi. Tässä kylässä puhuttiin jo vepsän kieltä ja barin alkoi kiusata minua jäämään luokseen asumaan. Ruuasta ja asunnosta määrättiin rupla päivältä, ja opettajaksi hän neuvoi minulle vanhan, puolisokean ukon, jolle palkaksi pantiin 50 kopeekkaa päivältä. Tähän siis jäätyäni aloin ensi työkseni ukolta kysellä vepsäläisten kylien nimiä, toivoen sillä tavoin tutustuvani sekä ukkoon että seutuihin. Mutta mikä liekkään ukon päähän pistänyt, lieneekö minua kyselemiseni vuoksi vihamieheksi tai vakoilijaksi pelännyt, hän ei vastannut kysymyksiini eikä sanonut mihinkään puuttuvansa minun kanssani. Barin hankki heti toisen opettajan, jolle määrättiin 70 kopeekkaa viiden tunnin opetuksesta päivässä, mutta tämäkin rupesi päivän luonani oltuansa juonittelemaan, minkä tähden päätin lähteä koko kylästä ja siirtyä etemmäksi, varsinkin kun tässä kylässä vielä puhuttiin yhtä paljo venättä kuin vepsää, ja kun toivottavaa oli, että jälkimäistä kieltä sisempänä maassa puhtaammin puhuttiin; vepsäläisiä näet sanottiin asuvan noin 10 peninkulman laveudelta.

Olipa vielä toinenkin syy, jonka vuoksi en ruvennut tässä paikassa kauempaa viipymään, nimittäin se, että barin ynnä hänen vanhempi poikansa alinomaa polttivat tupakkaani, joka, vielä päivän tai kaksi heidän luonansa viivyttyäni, olisi kokonaan loppunut ja olisi pakottanut minut tupakkapaastoon. Eikä ollut kumma, että hän niin ahkerasti tupakoi, sillä tupakan poltanta olikin ainoa asia, jossa hän erosi naapureistaan talonpojista, ellemme herruuden merkiksi vielä lue sitäkin, ettei hän mielellään ottanut vepsää puhuakseen. Itse hän kuitenkin itseään "herraksi" kerskaili, sanoen käskettävänään olevan kokonaista kuusi "sielua". Mutta ei samovaria (teekeittiötä) eikä kirjavaa paitaa edes ollut hänellä, mitkä ylellisemmän elannon merkit on kaikilla varakkaanpuoleisilla talonpojilla. Vaikka tämä barin jo kerran oli lukea tavaillut passiani, niin piti se vielä, kaiketi sen vuoksi, ettei ensi luennalla lie oikein selvää siitä saanut, uudelleen luettaa, kun kylän kautta sattui kulkemaan eräs kirjoitusta taitava virkamies, "zemskij sosjedatel". Kun barin tämän lukiessa kuuli Solovetskoin arkimandritankin passiini allekirjoituksensa panneen, niin taisi arvoni barinin silmissä jo kohota koko joukon, jonka vuoksi alkoi uudestaan kiusata luoksensa jäämään, luvaten tehdä oloni kaikin puolin mieluisaksi. Entiset opettajanikin, jotka vasta olivat olleet niin tylyt ja vastahakoiset, tarjoutuivat nyt taas opettajikseni, minkä kerkisivät. En kuitenkaan sanonut jääväni. Kun nyt huomattiin, ettei muu auttanut, ruvettiin minua matkan ja sisempien kylien vaarallisuudella hirvittelemään; sanottiin, etten sieltä ikinä hengissä olisi palaava, sillä noiden kylien asukkaat ynnä niissä elävät karkulaiset muka yhden ainoan "sinikon" vuoksi olivat valmiit mieheltä hengen ottamaan; tämän vuoksi minua kaikella tavoin neuvottiin olemaan sinne lähtemättä.

Vaikka arvelinkin osaa näistä mainituista tyhjiksi pelotuksiksi, joilla barin vaan koetti pysyttää minut luonansa asumassa, tekivät ne kuitenkin minuun siksi suuren vaikutuksen, etten aivan pelotta noita kyliä ajatellut. Mutta toiselta puolen tupakan kulutus, alinomainen rähinä ja räiske alatuvassa, minua, outoa vierasta, katsomaan alinomaa tunkeutuvan rahvaan hälinä tekivät oloni tässä paikassa ikäväksi ja kaikella tavoin hankalaksi. Jos nämäkin ikävyydet olisin jaksanut kärsiä, niin oli vielä suurempi vastus lapsista, jotka lakkaamatta juoksivat luonani, pyytäen milloin huilua soittamaan, minkä kerran olivat kuulleet minun tekevän, milloin heille oudoilla tulitikuilla tulta raapaisemaan. — Muutamille kerran mieliksi tehtyäni olin sitten pääsemättömissä uusista kuulijoista ja katsojista. Jos näistä Egyptin vaivoista jo karttuisi kuusi, niin voisin seitsemäntenä ja kaikkein suurimpana mainita hirmuiset määrät russakoita, joita oli niin runsaasti, että 20:n virstan päässä laukkuani niistä siivotessani ne vielä peittivät kokonaisen porstuan lattian, enkä vielä tälläkään ollut näistä tovereistani päässyt, sillä jonkun ajan kuluttua löysin niitä vielä koko lauman huilun torvesta. Kaikkien näiden vaivojen alaisena ollen tein lujan päätöksen lähteä toisiin kyliin, enkä olisi kovin epäröinyt lähteä suurempiinkin vaaroihin kuin minkä täällä sanottiin minua uhkaavan. — Varbal oli muuten mitä ihanimmalla paikalla kahden järven välissä, joiden välillä juoksi pieni joki. Talot oli rakennettu kahden puolen tätä jokea, ei yhteen ryhmään, kuten venäläisissä kylissä on tavallista, vaan suomalaiseen tapaan kukin talo eri paikkaansa.

Varbalasta tulin Pietsalan (ven. Petsenets) kylään ja siitä Karhelaan (ven. Karhenets). Varbalasta luettiin yleensä Karhelaan 15 virstaa, mutta oppaani luki Varbalasta Pietsalaan 6 ja siitä Karhelaan 15 virstaa, niinmuodoin saaden koko matkan 21 virstaksi. Näillä seuduin äkkinäinen matkustaja aina saa maksaa enemmän kuin mitä matkan varsinainen pituus oikeuttaa; sillä matkat eivät aina ole mitatut, ja oikeuden puolustus on vaikea. Karhelassa oli kirkko ja oma pappi, ja kun tämä sanoi kernaasti rupeavansa minulle vepsän kieltä opettamaan, päätin jäädä hänen luoksensa joksikin ajaksi. Hänellä oli tupa ja kamari, jossa paraikaa asui kaksi maanmittaria. Näiden pappi kuitenkin sanoi parin päivän perästä lähtevän pois ja lupasi kamarin sitten minun asuttavakseni. Kolmen tunnin opetuksesta päivässä, ruuasta ja asunnosta kuukauden ajalla määrättiin yhteensä 50 paperiruplaa, josta rahasta pappi vielä lupasi minut palatessani omilla hevosillaan kyyditä Lotinapeltoon. Kaikki tämä oli minulle hyvin mieleistä, kunnes huomasin, ettei pappi itsekkään ylen paljoa osannut vepsää, ja että hänen opetuksensa pikemmin olisi tietojani sekoittanut kuin selvittänyt. Sen tähden erosin tästä opettajasta ja otin opettajakseni toisen, nimittäin erään vanhan sokean akan, joka oli lastenhoitajana lukkarilla (ponomarilla). Mutta tämän virkansa tähden eukon ei käynyt muuttaminen pappilaan, vaan täytyi minun käydä lukkarilla opetusta häneltä saamassa. Lukkari itse ja hänen vaimonsa olivat ulkotöillä, joten sainkin eukon kanssa päivät päästänsä rauhallisesti keskustella. Lukkarin lapsia oli kaksi eukon hoidettavina, ja toisinaan tuotiin hänen valvottavakseen lapsia toisistakin taloista, muun väen lähtiessä metsään, ja niiden huuto olisi kylläkin häirinnyt, ellei eukko olisi niitä totuttanut niin kuuliaisiksi, että hänen kiljaistessaan yhden ainoan sanan: movtsi! (vaiti!) kaikki heti herkesivät itkemästä ja heittivät muunkin jyräkän. Harvassa lienee enää meidän aikoinamme opettajaa, jolle oppilaat saisivat nauraa niin kuin minun täytyi nauraa tämän eukon kompuroimisilla hänen hoitaessaan lapsia, vaikka eukko parka kyllä oli tottunut sokeana liikkumaan. Ääneen en kuitenkaan uskaltanut tässäkään koulussa nauraa enempää kuin ennen alkeiskoulussa, jossa esim. muistan opettajan kerran kääntäneen latinaisen lauseen: non omnibus licet esse docti näin: ei kaikkien oppineiden ole lupa syödä, kun me pojat olisimme sanoneet: ei kaikkien ole lupa oppineita olla. Sana esse latinassa merkitsee sekä olla että syödä, samoin kuin muutamissa muissakin kielissä olemista ja syömistä ilmaistaan samalla sanalla, kenties sen vuoksi, että syöminen on varmin merkki siitä, että joku on olemassa, tai ettei monen ihmisen olemassaololla näytä olevan muuta tarkoitusta kuin syöminen. Mielelläni tahtoisin tietää, eikö maailmassa ole sellaistakin kieltä, jossa juomista ja olemista vastaisi sama sana. Mutta näitä puhellessani unhotan kokonaan opettajani, josta vielä on vähä sanomista. Niin esim. on eukon kiitokseksi mainittava, luulen hänen muutamassa päivässä oppineen kielioppia enemmän kuin mainitun papin koko 56-vuotisessa elämässään. Nimisanoja tutkiessamme minun ei koskaan tarvinnut kysyä genitlivisijaa, sillä heti hän sanoi nominatiivin jälkeen jonkun toisenkin sijan, tavallisimmasti monikon nominatiivin, esim. toores, -ehet, tuores: pivdus, -udyset, saalis; kaste, -stket, kaste; suvy, -vgat, sulka; ikkun, -knat, ikkuna. Verbeistä puhuessamme taas hän tottui heti muistuttamattani sanomaan infinitiivin ja preesensin yksikön ensimäisen persoonan, esim. kasva, kasvan, kasvaa; volmitsen, -ta, valmistaa, ja alkoi monesti itse taivuttaa sanoja. Niin kysyttyäni mikä langeta "pa vasjemu" [teidän kielellä] oli, hän sanoi: langeta, langtan, lagtai, langtah, j.n.e. Ei kuitenkaan pidä kummeksia, että hänkin toisinaan erehtyi tai ettei heti voinut minua johdattaa oikealle tolalle. Niin esim. kun taivutettaessa sanaa: lugeda, lukea, kysyin, miten "minun pitää lukea, minun on luettava, minun tulee lukea" [?] kuului hänen kielellänsä, hän vastasi: kah! langeskanden. Samalla tavoin: tegeskanden, minun pitää tehdä [?]; langteskanden, minun pitää langeta [?]. Lähes kolme vuorokautta pidin tätä -skanden, -skandet j.n.e. -loppuista muotoa varsinaisena futuuri-muotona, niinkuin kieliopin tutkijat viime aikoihin asti venäjänkin kielessä ovat pitäneet verbin infinitiivin ja edellä olevien budu tai stanu muotojen yhtymätä varsinaisena tulevan ajan muotona. Mutta sitten asiaa tarkemmin mietittyäni tulin asian oikeille jäljille ja huomasin, että päätteellä -skanden loppuva muoto ei ollutkaan muuta, kuin erityinen verbum inchoativum, joka suomen ja viron kielestä on kadonnut varmaankin ruotsin ja saksan kielen vaikutuksesta. Kuitenkin päätin sen ottaa tekeillä olevaan kielioppiini, vaikka koko verbi ei pääsisikään sitä etemmäksi. Toivon kuitenkin, että tätäkin hylättyä sananmuotoa, kun se joutuu kielioppiin, kenties ruvetaan käyttämään, samoin kuin refleksiiviverbiä, joka jo oli katoamaisillaan, nyt jo alkaa näkyä joka suomalaisessa kirjassa. Sitäpaitsi olen vielä siinä uskossa, että vaikka kieliopin on muodostuttava kielen mukaan, niin on kielenkin muutamissa paikoin edellisen mukaan mukautuminen, Kieli näyttää minusta monessa kohdin ymmärtämättömältä lapselta ja kielioppi sen ymmärtävämmältä opettajalta, jonka tulee taivuttaa hoitolaisensa lajin yhteisten lakien alaisiksi ja kehittää omin päin toimeen tulevaksi. Jos hoitolainen kauniisti ja vioitta kasvaa, ei hoitajalla ole muuta tehtävää kuin edistää sen varmistumista; mutta jos hoidokas rupeaa harhateille poikkeamaan, niin se on oikaistava niin pian ja niin sävyisästi kuin mahdollista. Suomen kielessä katson harhatieksi tai epäoleellisuudeksi sitäkin, että inkoatiiviverbin merkitys, mikä ennen on lausuttu yhdellä, ilmaistaan kahdella sanalla, kuten esim. ruveta käymään, ruveta tulemaan, ruveta lankeamaan, ja preesensissä: rupean käymään, r. tulemaan, r. lankeamaan, eikä niin kuin ennen käyskätä, tuleskata, lankeeskata ja preesensissä: käyskännen, tuleskannen, lankeeskannen. Mutta mistä voimme sitten niin varmasti päättää inkoatiiviverbin suomen kielessä olleen? Siitä, että se on heimokielissä, lapissa ja vepsässä, ja toiseksi siitä, että suomessa vieläkin on näistä inkoatiiviverbeistä johdettuja sanoja, kuten käyskentelen, tuleskentelen, lankeeskentelen, jotka eivät ole syntyneet muista kuin alkuperäisistä: käyskännen, tuleskannen, lankeeskannen.

Karhelan papin luona asuin ensimäisen viikon hänen pienessä tuvassaan, jossa paitsi minua asustivat hän itse, hänen rouvansa ja nelivuotias, tyttärensäpoika, piika, eräs "prikashtshikka", pieni punainen koira, musta kissa ja sen kaksi pientä poikasta. Viimein maanmittareilta loppui työ, nimittäin samalla tavalla kuin usein meidänkin maassa, että kylien rajoista nousi riita, jonka ratkaisua etsittiin aina Keisarillista Senaattia myöten, millä ajalla työ keskeytyi. Maanmittarien lähdettyä minä muutin kamariin, jossa nyt sain aivan yksinäni asua lopun aikaa, mikä kaikin paikoin on suuriarvoinen etu, ja etenkin näin matkoilla ja alinomaa rahvaan hälinässä oltua aivan verraton asia. Viimeinen päivä vaan piti olla papin ja hänen perheensä, koiran ja kissojen parissa, siitä syystä, että tupaa, jossa tähän asti olivat asuneet, nyt ruvettiin purkamaan ja uudesta rakentamaan. Kamarini "jumalatshogassa" eli kuvanurkassa oli koko joukko kaikenlaisia, ei kovin sievin käsin tehtyjä "jumalia", ja oven yläpuolella ratsasti Ali Pasha. Kaikki nämä kunnioitettavat herrasmiehet näyttivät jo täysinpalvelleilta, ja jos minun vallassani olisi ollut, olisin vapauttanut heidät jokaisen virasta, antanut täyden palkan eläkkeeksi ja myöntänyt oikeuden kantaa virkapukua. Samoin olisin tehnyt huoneen kahdelle tuolille, joista toisessa ei ollut kuin kolme jalkaa, niin ettei enää jaksanut seinää vastaan nojautumatta pysyä pystyssä, ja toisen jalkojen parantaja oli tehnyt niin huonoa työtä, että sekin oli aivan kelvoton.

Pappi itse oli 56-vuotias mies, vakaa ja hiljainen luonteeltaan. Hänen jokapäiväinen pukunsa ei ollut talonpoikien pukua ollenkaan parempi; eikä häntä voinut heistä erottaa muusta kuin pitkästä, selässä riippuvasta palmikosta. Hän kävi vaimonsa ja piikansa kanssa kaikissa ulkotöissä, jonka tähden oli päivin harvoin kotona; minun täällä ollessani näet paraillaan lopeteltiin heinäntekoa ja sitten seurasi elonleikkuu, herneiden puinti ja marjojen poiminta. Kotoisallakin ollessaan hän toimitteli kaikenlaisia pihatöitä, kuten saunan lämmitystä, veden noutoa, marjojen siivousta y.m.s. Ei olekkaan siis kumma, että hänellä näiltä töiltänsä ei ollut aikaa paljoa kirjallisiin huvituksiin hurvitella. Hän osasi kuitenkin lukea venättä ja slavoniaa kuta kuinkin, taisipa kirjoittaakkin. Kerran kirjoja käsille ottaessani hänkin tuli siihen, katsoi niihin ja, nähtyään etteivät ne olleet venäjänkielisiä, kummeksi, että kirjoja on painettu muillakin kuin tällä yhdellä kielellä. Näin oppineita opettajia oli joku aika sitten (ja lieneekö vielä nytkin) muutamia meidänkin maassa. Niinpä kertoi Castrén matkoillaan Suomessa kerran tavanneensa pappismiehen, joka suomen kieliopista ja kirjakielestä puhuttaessa oli kummeksinut, miksi x ei kelvannut suomen kirjaimeksi, ja oli kysynyt, mitä tämä vokaali oli pahaa tehnyt, kun sitä niin vainottiin! Minulla oli venäjänkielinen Uusi Testamentti, ja sitä pappi luki ahkerasti, sanoen, ettei koko heidän kirkollaan ollut muuta pyhää kirjaa kuin evankeliumit slavonian kielellä, jota hän taas ei näyttänyt aivan hyvin ymmärtävän.

Papin rouva taisi olla vähän nuorempi miestänsä; hän kulki rahvaan mukana kaikissa töissä, marjassa, verkkoja laskemassa j.n.e. Työpaikan loitompana ollessa minä jäin yksin kotimieheksi, kuitenkin sillä ehdolla, että sain käydä lukkarissa edellä mainitun opettajani luona, kun vaan lähtiessäni muistin panna oven lukkoon. Näinä päivinä rouva aina pani minulle päivällisruuan jo lähtiessään valmiiksi, toisen osan, kuivan ruuan, kaappiin, ja toisen, keittoruuan, uuniin lämpimänä pysymään. Uuniin pantuja herkkuja oli kookas kahvipannukin, jonka aamulla keitti täyteen ja sijoitti uuniin hautumaan. Taitavat kahvinkeittäjä-rouvat arvaavat sanomattanikin, kuinka hyvää tämä rupeamamäärin hautunut kahvi oli, eikä ollutkaan erittäin ikävä sanoma se, jonka papin rouva eräänä aamuna minulle ilmaisi, nimittäin kahvin loppuneen ja toista saatavan vasta kun joku sattui käymään kaupungissa. Työhön lähtiessänsä hän kuitenkin iloisen näköisenä sanoi kahvipannun olevan entisellä paikallansa ja entisessä voimassaan. Kysyessäni, mistä hän jo oli kerinnyt saada uutta kahvia, hän vastasi tietävänsä keinon, millä ainoattakkaan kahvinjyväsettä kahvia saada, ja lähemmin asiaa tutkittuani huomasin tämän keinon siksi, että hän oli paahtanut ohranjyviä kahvin asemesta ja niistä tehnyt keiton. Kun rouva näin kahvin asemesta keitti ohria, piti minunkin ruveta jotakin "jatketta" hommaamaan, sillä suureksi murheeksi tupakkani alkoi vähenemistään vähetä, enkä tietänyt muuta neuvoa tämän lähestyvän puutteen poistamiseksi kuin että keräsin perunan lehtiä, kuivasin ja sekoitin niitä tupakkaani, toivoen tämän sekoituksen avulla pysyväni tupakassa siksi kunnes ilmaantui joku Lotinapeltoon-matkustaja, jolla olisin voinut tuottaa uutta tupakkaa.

Jo edellä mainitsin, että papilla oli nelivuotias tyttärenpoika luonansa. Tämän lapsen pilasi mummo, papin rouva, aivan asian alkaen ja ikäänkuin tahallansa. Joka aamu poika herättyänsä alkoi huutaa ja itkeä minkä jaksoi, ja sitä jatkoi pitkin päivää, milloin vaan ei heti tehty hänen mieltänsä myöten, polki jalkaa, kiljui ja nakkeli vihan vimmassa mummoansa ja ukkoansa kivillä ja esineillä, jotka vaan käteensä sai. Minä uskalsin muistuttaa eukolle, että nuo juonet pitäisi pojasta vitsalla ottaa. Hän sanoi jo sitäkin koetelleensa, mutta ei minkään auttaneen. En luulekkaan vitsan sillä tavalla käytettynä kuin papin rouva sitä käytti, kenenkään kädessä parantavan lapsia, vaan pikemmin pahentavan. Hän näet ei ruvennut poikaa kurittamaan ennenkuin joutui sellaiseen vihan vimmaan, että kuritus oli pikemmin kostamista kuin oikaisemista, eikä hän silloin katsonut millä lyödä hotaisi poikaa, vitsallako vai korennollakin. Sitten lepyttyänsä taas imarteli huutavaa poikaa ja hyväili entistään viittä pahemmin eikä kieltänyt, jos poika olisi mitä tahtonut. Teenjuontiin eukon piti aina saada poika, jospa tällä tuvassa tai ulkona oli kuinkin mieluinen muu huvitus. Nämä kestit poika kuitenkin aina lopetti itkulla ja kiukuttelemisella, kun muka ei vielä ollut tarpeeksi sokeria saanut, ja monasti minua tämä eukon riehuminen pojan kanssa suututti paljoa pahemmin kuin kaikki ikävyydet "barinan" luona olivat minua vaivanneet, — Paljoa paremmin sokea opettajani kasvatti ponomarin eli lukkarin lapsia, jotka heti eukon huutaessa movtsi olivat hiljaa kuin hiiren poikaset.

Pyhät vietettiin näilläkin seuduilla alituisella syömisellä ja juomisella; viimemainitulla, milloin juotavaa oli, sillä viinaa on täällä vähempi ja sitä pidetään kalliimmassa hinnassa kuin Suomessa. Elokuun 27:ntenä päivänä oli suuri pyhä Kekjärven kylässä, jonne kirkolta tulee 3-4 virstaa matkaa. Venäjällä ja Suomessakin on kreikanuskoisissa pitäjissä joka kylässä oma kirkkonsa (säässynä) ja jokaisella tämmöisellä kirkolla oma suojeluspyhänsä, joku mies- tai naispyhimysvainaja. Tämän pyhimyksen nimipäivänä kylällä on iso juhla, johon keräytyy rahvasta 10 ja useammankin peninkulman päästä, ja semmoinen oli tämäkin Kekjärven juhla, johon minäkin läksin. Kirkko oli pienessä saaressa, ja meidän tullessa saari oli melkein täynnä väkeä. Vaikka tilaa oli sangen vähä, uitettiin saareen hevosiakin. Se tuntui minusta hieman kummalliselta, mutta myöhemmin sain tietää, että kaikki saaressa olevat eläimet tulivat osallisiksi papin rahvaalle antamasta siunauksesta, ja että hevosetkin täten siunauksen voiman vastaanotettuaan sen jälkeen pääsivät vapaiksi ampumisista ja muista vammoista. Mitä loitsija ennen teki paholaisen avulla, sen nyt pappi sai aikaan pyhällä toimituksella, ja täten näin, miten pakanallinen harhaluulo oli muuttunut kristilliseksi epäuskoksi. Saaressa ei ollut muuta syötävää kuin renikoita, joita muuan mies myi kirkon ovella, mutta sitä enempi syötävää oli järven rannoilla olevissa kylissä. Jos mihin taloon menit, oli ruokaa pöydällä ja syödä täytyi vaikka väkisinkin. Kotiin tultuamme papin rouva teetä juodessamme moitti kekjärveläisten kömpelyyttä ja typeryyttä, mainiten esimerkkinä tästä törkeydestä senkin, etteivät olleet älynneet tarjota hänen miehelleen viimeistä teesarkkaa, jota rouva näytti paranna osana pitävän. Kohta hän kuitenkin itse johdatti mieleeni sananlaskun: kattila pataa soimaa, musta on kylki kummallakin, sillä teeveden juotua sanoi olevan itsellänsä tärkeätä toimittamista tuvassa, jonka tähden toi minulle maljan lämmintä vettä ja pitkän pyyhinliinan käskien minua kuppeja pesemään. Tätä hän nähtävästi ei pitänyt minäkään älyttömyyden merkkinä.

Samalla viikolla kuin Kekjärven juhla vietettiin, oli kirkonkylässäkin samanlainen juhla, ja sen lisäksi ponomari vielä piti leikkuutalkoon. Kaikissa näissä pidoissa minua vaivattiin alinomaisella syömisellä ja "tshajun" juomisella, niin että koko ilo minulle muuttui suureksi tuskaksi. Eikä sillä vielä hyvä: hyvästä kestitsemisestä piti minunkin puolestani jollakin tavoin osottaa heille hyväntahtoisuutta ja soittaa huilua. Soittoon he eivät ollenkaan kyllästyneet, kiusasivat vaan yhä uudestaan soittamaan. Monet monituiset kerrat kaduin, että olin mokoman kapineen mukaani ottanut, monasti teki mieli viskata koko tämä ilon-aiheuttaja nurkkaan. — Mutta en muistakaan vastuksista ollut aivan vapaa. Kaikkia oudonpuoleisia matkustajia, jotka eivät liiku meluten ja herroiksi, luullaan täällä heti karkulaisiksi tai muiksi pahantekijöiksi, enkä minäkään voinut päästä aivan vapaaksi tästä epäluulonalaisuudesta. Niinpä heräsin eräänä yönä kamarissani isosta hälinästä, joka kuului ulkoa, mutta panin uudelleen maata, kun en arvannut ryminän syytä. Vasta seuraavana aamuna kuulin papilta, että humalaisia miehiä oli käynyt siellä koko joukko tahtoen tulla minua sitomaan, kun muka olin mikäkin passiton "razboinikka" [rosvo]. Suurella vaivalla pappi oli saanut heidät tästä aiheestaan luopumaan.

Vielä voisin luetella useampiakin tämänlaatuisia ikävyyksiä, jotka nämä pidot ja kokoukset minulle tuottivat. Mutta paljo niistä oli hyötyäkin. Niissä opin rahvaan koossa ollessa maata ja tapoja paremmin tuntemaan, mikä muuten näin kiireisenä työaikana olisi ollut vaikeampaa. Näiden seutujen rahvas on yleensä solakka- ja suoravartaloista, ja jotenkin sievännäköistä. Puvut olivat melkein samanlaiset kuin Aunuksessa, samoin oli maatöidenkin laita. Viljelyskasveja olivat ruis, ohra, kaura, herne, papu ja jokunen määrä perunaa. Enimmäkseen kylvettiin peltoon, metsää taas hyvin vähän perattiin. Karjanhoito ei täällä, samoin kuin on laita Syvärijoen seuduilla, ollut suuresti edistynyt Aatamin karjankaitsennasta. Rautapataa en muista nähneeni koko näillä seuduilla. Ruokaa valmistettiin saviruukuissa, jotka pantiin uuniin. Muu keittäminen tapahtui sillä tavoin, että tulessa kuumennettuja kiviä pantiin vesiastiaan siksi että vesi rupesi kiehumaan.

Kun kielioppia ja sanakirjaa koskevat tutkimukset, joita tällä kertaa pidin tärkeimpinä, olivat vieneet kaiken aikani, en kerinnyt paljoa muuta keräämään. Satuja, sananlaskuja ja arvoituksia panin kuitenkin kirjaan jonkun määrän, ja olisin kenties saanut laulujakin, joita luulen tälläkin rahvaalla olevan (sillä laulajia oli useampiakin, vaikka eivät nyt ruvenneet laulamaan), ellei olisi tullut poislähtö ennenkuin opin kieltä sujuvasti käyttämään ja ymmärtämään. Tässä kielessä on monta etua, ja siitä suomenkielen tutkija saapi monta hyvää selitystä ja viittausta. Näytteeksi panemme tähän seuraavat vepsänkieliset palat.

Mateuksen VI:nnen luvun alku vepsän kielellä.

1. Vardeikatois andelta milostinad teiden rahfhan aigan, siks mise hei teid nähtais: muga ei liene teile nahradad tatas teiden taivhalises.

2. I muga kons andad milostinan, ala torvta itseis kohtas, kut litsemeerad tehtais sinagogois i irdal, mise kiitaisiba heid rahvas. Toden sanun teile: hei saiba use itselesoi nahradan.

3. Sinä se andle milostin muga, mise hur käsi sinun ei nägeis, min tegeb oiged.

4. Da lineb milostin sinun nähmatoi, i taat sinun nägeb nähmatoman andab sinei nägymisen.

5. I kons rist(i)toi, ala ole kut litsemeerad, kudamet ljubitas sinagogois i irdal seisuteldas ristmähäs, mise nähtais rahvas. Praudan pagisen teile: hei otiba use itseles nahradan.

6. Sinä se kons ristitoi, mäne perthe itseis, i salpta itseis veräjäd, i ristte itseis tatale, kudam ei nägy, a taat sinun nägeb ei — nägymisen andab sinei nägymisen.

7. Risttes se algat sanelkoi lisniad, kut keelitajad: netse hei duumaitas, mi äijis vaihis itseis linetai kuuldud j.n.e.

* * * * *

Verbejä taivutetaan vepsän kielessä seuraavaan tapaan: tegen, teget, tegeb, tegemai, tegetei, tegeha t. tehtav (s.o. teen, teet, tekee, teemme, teette, tekevät). Tegemoi, tegetei, tegese, tegemoisei, tegeteisei, tegebasei t. tehtasei (s.o. teen itseni, teet itsesi j.n.e.).

En tege, emai tehkoi (s.o. en tee, emme tee).

Tehnen, tehnen; en tehne, emai tehnekoi, en tehne, emme tehne; tehneisin, ehkä tehnen. Tehnusimoi, tehnusitei, tehnusihese, tehnusimoisei, tehnusiteisei, tehnusiheisei, olisin tehnyt itseni, olisit tehnyt itsesi j.n.e.

Tästäkin vähästä näytteestä lukija saattaa arvata, että vepsän kielen verbit ovat paljoa muotorikkaammat kuin suomenkielessä. Emme nyt aio toisia lukijoita enemmillä esimerkeillä rasittaa; saattaisimme senkin hyvin mainitsematta jättää, että konsonanttiäänteet s, ts, n, t, ynnä muutamat muut välistä ääntyvät kuten meillä, välistä taas kuin sh, tsh, nj, tj, niin myös vokaalit välistä puhtaina, välistä taas epämääräisinä, esim. a pikemmin kuin ä, jos kohta a:äänne voittaa.

— — — — — — — — — —

Helsingistä saatuani ankaran kirjeen, jossa minua käskettiin joutumaan takaisin virkaani toimittamaan, minun täytyi ennen aikojani lähteä Vepsän maasta ja palasin Aunuksen, Salmin, Impilahden ja Sortavalan kautta suoraan Kajaaniin.

63.

Akademikko Sjögrenille.

(Konsepti)

[Ilman päivänmäärän ja paikan ilmaisua.]

[Syyskuun lopulla 1842.]

Korkeasti kunnioitettu Kolleegineuvos!

Päätettyäni tällä kertaa tutkimukseni vepsäläisten parissa, saan muutamalla sanalla ilmoittaa Teille jospa en juuri muuta, niin ainakin sen, että olen paluumatkalla. Olin pyytänyt virkaloman pidennystä kuudeksi viikoksi, hieman paremmin ehtiäkseni tutkia vepsän kielen omituisuuksia, mutta lääkärin puutteessa, joka olisi sillä aikaa ollut sijaisenani Kajaanin piirissä, minulta tämä pidennys kiellettiin, minkä vuoksi minun nyt täytyy kiiruhtaa kotiin lokakuun alkuun. Vepsäläisten parissa en tullut Karhelan (Kargenets) kylää kauemmaksi, missä asuin paikkakunnan papin luona. Sitä ennen tosin olin tavannut Ishaiva nimisen vepsäläiskylän, joka on Kargopolin ja Vyitegran välillä, mutta kun kieli siellä paraikaa oli sukupuuttoon kuolemaisillaan, viivyin siellä vaan muutaman päivän. Mainittu Karhelan pappi olisi ruvennut opettajakseni, mutta kun pian huomasin, ettei hän itse ollut aivan perehtynyt vepsän kieleen, otin opettajakseni erään puolisokean, vanhan sotamiehen-lesken, jonka kanssa kävin läpi venäläisen sanakirjan merkiten vepsäläiset sanat, mikäli hänen tietojaan riitti. Sitäpaitsi panin kirjaan häneltä ja muilta tusinan verran satuja, käänsin Mateuksen evankeliumin 5:nnen, 6:nnen, 7:nnen ja 8:nnen luvun sekä lauseparsia venäjän kieliopin lauseopista ja muista kirjoista. Vaimo asui paikkakunnan ponomarin talossa, joka ponomari oli syntynyt 30 virstaa kauempana Ojatin toisella rannalla Ladvan kylässä ja joka eukon ohella oli opettajanani. Suurinta mielenkiintoa minussa herättivät vepsän kielen verbien muodot. Jotenkin seuraavaan kaavaan sain verbien taivutuksen. Indikatiivin preesens: salptan, -at, -ah, -amai, -atei, -taha t. salpatas, suomeksi: suljen, suljet, sulkee, j.n.e.; kielteiset muodot: en, et, ei salpta, emai, etei, eba salpakoi; refleksiiviset: salptamoi, -atei, -ase, -amoisei, -ateisei, -asei t. salpatasei, kielt.: en j.n.e. salpakoi, emai j.n.e. salpakoisei, Indikat. imperfekti: salpsin, -sii, salpas, salpsimai, salpsitei, salpsiba t. salpattihe; kielteiset: en j.n.e. salptaske, emai j.n.e. salptasket; refleks.: salpsimoi, -itei, -the, -imoisei, -iteisei, -ihoisei t. salpattihesei; kielt.: en j.n.e. salptaskete, emai j.n.e. salptaskemisei. Indikat. perfekti: minä, einä, hän salpanu, mö, tö, hö salpatud. Tästä huomaa, että vepsäläinen konjugatsioni on rikkaampi kuin sekä suomalainen, virolainen että lappalainen. Perfekti, jonka moni sanoi olevan merkitykseltään vallan imperfektin veroisen, lienee venäjän jäljittelyä. Kuulinpa vielä matkalla Kargenetsista Lotinapeltoon sellaisen imperfekti-muodon kuin lauseessa: kun sinä maksneisit, mutta en saanut selville, missä suhteessa se eroaa muodoista maksnet ja maksaisit, jotka molemmat esiintyvät suomessa. On muuten hyvin vaikeata tutkia jonkun kielen muotoja, kun on pakko välittäjäkielenä käyttää muodoista köyhää venättä. Ellei suomi olisi sen vertaa auttanut minua vepsää tutkiessani, tuskin olisin saanut esille konjunktiivin preesensiä, sillä miten asettelinkaan venäläisiä sanoja, joilla konjunktiivin käsitettä ilmaistaan en aluksi saanut vastaukseksi muuta kuin: Budu minä tegen, hot tegen, kut tegen j.n.e. Sitävastoin olin erehtyä futuurin suhteen, sillä venäjän budu tai stanu sanojen avulla muodostettu n.s. futuuri tosin käännettiin ja budu sdelatj muodolla minä lienen tegemaha, mutta mieluummin muodolla minä tegeskanden, samoin kaikista muista verbeistä: opendaskanden minä alan opettaa, voiskanden, alan voida j.n.e. Minulla oli jo pari päivää se väärä luulo, että vepsä vastoin muita suomalaisia kieliä oli muodostanut itselleen futuurin, mutta huomasin sitten, että sillä lapin tavoin on vasituinen inkoatiivimuoto, jonka suomi ja viro ovat menettäneet (ruotsin ja saksan vaikutuksesta, joissa sellaista muotoa ei ole?). Minä sanoskanden, lapiksi sarnosgoadam; lugeskanden: logaskoadam. Mielestäni tämä muoto on otettava suomen kielioppiin, vaikkei se tulisi sitä laajempaan käytäntöön; mutta syytä on toivoa, että se kieliopista voi siirtyä kieleen, sillä tuntuuhan siltä kuin refleksiivimuoto, jonka v. Becker ensiksi otti kielioppiinsa, olisi tullut yleisemmin tunnetuksi (sillekin osalle Suomea [tämä kirjoitettu seuraavan sivulauseen yläpuolelle rivien väliin]), vaikka se enemmälle kuin puolelle Suomea sitä ennen oli tuntematon. Suurimmalla todenmukaisuudella voi päättää, että suomessakin ennen on ollut inkoatiivinen verbi, sillä ensiksi lapissa ja vepsässä se on ja toiseksi tuntuvat tavalliset johdannaismuodot meneskendelen, lueskendelen, jotka tosin ovat menettäneet inkoatiivisen merkityksensä, saavan synnystään kiittää tätä inkoatiivia.

Sijamuodoiltaan vepsä on aunuksen, lapin ja viron tavoin suomesta paljon jäljessä, ja tuntuu siltä kuin suomalaiset jo erottuaan heimolaisistaan olisivat muodostaneet lukuisat taivutussijansa. Vepsässä en saanut selville muita sijoja kuin nominat. lähte, kaivo, genet. lähtken, allat. lähtkele, illat, lähtkehe, infinit. lähtet (t. lähtket), possess. lähtkel, instrukt. lähtken, mon. lähtken. Muotoja lähtken ked, lähtkespäi, lähtkelpäi, lähtkehe-sai en pidä tavallisina sijoina, kun ked, päi, sai eivät yhdy adjektiivoihin.

Diminutiiveja.

Suffiksit vepsänkieli enimmäkseen on menettäneet, ne esiintyvät kuitenkin personaalipronomineihin ja itse pronominiin sekä, jos kohta harvoin, muihinkin sanoihin liittyneinä. Vakuutettiin — — —

Partikkeleista näytti olevan todellinen puute, ellei tahtonut käyttää venäläisiä partikkeleita. Eipä missään viljelemättömässä kielessä niitä liene suurta varastoa.

Lappi, vepsä ja suomi ovat menetelleet eri tavoin lyhentäessään sanoja: lappi on jättänyt pois päätteitä, vepsä (kuten myös viro) jonkun keskellä sanan vartaloa olevan vokaalin, suomi päätteessä olevan konsonantin. Vepsäl. andlen, maksnen, salptan, langten.

Sanakirjallisessa suhteessa laittaa: vepsäl. lajin, torua, nuhdella, ven. lajat.

64.

Tohtori Rabbelle.

(60:nnen jatko.)

Koivikko, 8 p:nä lokakuuta 1842.

Enempää en Lotinapellossa ehtinyt kirjoittaa, enkä vepsäläisten parissa senkään vertaa; täällä oli syynä se, että aikani meni vepsän kielen tutkimiseen, mutta Lotinapellossa minun oli viettäminen arkiateri Törngrenin 70;ttä syntymäpäivää. Tämä vietto tapahtui muuten kelpo tavalla, mutta miten, sen saat toiste tietää. Sitten matkustin vepsäläisten luo, oleskelin siellä aina syyskuun loppuun, ja kun kirjeestäsi sain tiedon, että minun oli rientäminen kotia Kajaaniin, läksin viimeinkin kotimatkalle, jolla nyt paraikaa olen ja toivon 3-4 vuorokauden kuluttua vahingoittumattomana sinne perille saapuvani. Muistelmiani olostani venäläisten ja vepsäläisten parissa voin toiste Kajaanista kirjoitella ja pyydän nyt ainoastaan anteeksi, etten voinut palata Helsingin kautta ja suullisesti onnitella Sinua Fransiskuksen päivänä. Jos ensi talvena tarjoutuu mahdollisuutta muutamaksi viikoksi poistua Kajaanista, niin varmasti käyn sinua Helsingissä tervehtimässä. Sitä ennen olen Suomi -kirjaa varten kirjoittava jotakin vepsästä, niin pian kuin saan siihen tilaisuuden.

Tervehdi tuttavia, äläkä unhota muutamilla riveillä ilahuttaa

rehellistä ystävääsi Elias Lönnrotia.

65.

Tohtori Rabbelle.

[Matkalla Kajaaniin, alkupuolella lokakuuta 1842.]

[Saapui Helsinkiin 14 p:nä lokakuuta 1842. Kirjeen saajan muistiinpano.]

Rakas veli!

Sjömania myöten kirjoitin joku päivä sitten Sinulle kirjeen ja lähetin samalla jatkoa Vyitegraan asti ulottuviin matkamuistelmiini. Matkasta sieltä vepsäläisten luo, olosta heidän parissaan ja kotimatkasta voisi tosin olla koko joukko kirjoittamista, mutta kun vepsäläisten luona jouduin niin kovaan työhön heidän kieltänsä tutkiessani, ettei jäänyt ollenkaan aikaa kirjoittelemiseen, ja kun sen jälkeen aika kiireellä olen sieltä kotia matkustanut. niin kaikki matkamuistelmat näiltä ajoilta vielä ovat paperille panematta. Siksi ne kaiketi jäänevätkin, ellen palattuani Kajaaniin mahdollisesti Suomi-kirjaan saisi kyhätyksi jotakin kirjoitusta olostani vepsäläisten parissa. Heidän kielensä on vielä jotakuinkin suomen kaltaista, niin että muutaman viikon kuluttua opin sitä puhumaan paremmin kuin venättä puolessa vuodessa. Koko joukon aineksia vepsän oppimista varten kokosin, kuitenkaan en niin paljoa, että siihen voisin olla tyytyväinen, pääsemättä vielä toista kertaa joskus vastedes heidän luokseen.

Ennenkuin saat käsiisi nämä rivit, olen jo Kajaanissa, tosin kahta viikkoa myöhemmin kuin minun oli määrä; toivon kuitenkin, että tämä viipymys minulle annetaan anteeksi. Nyt pyydän Sinua Helsingin kirjakaupoista kysymään teosta Visa Reperta und gerichtlich-medizinische Gutachten von J. Berndt; jos se on saatavissa, niin pyytäisin Sinua, että lähettäisit sen postissa minulle samoin myös Wistrand'in kirjan Handhok i Forensiska Medicinen.

Lappalaista lusikkaa, jonka olisin lähettänyt Sinulle jo Fransiskuksen päiväksi, jos se vaan olisi käynyt päinsä, pyydän Sinua nyt pitämään hyvänäsi, lappalaismuistona. Rikkaat lappalaisperheet syövät yleensä sellaisilla lusikoilla. Suomen-Lapissa ne kuitenkin tätä nykyä ovat harvinaisia, mutta yleisemmät Norjan tunturilappalaisilla. Terveisiä!

Rehellinen ystäväsi Elias Lönnrot.

YHDESTOISTA MATKA V. 1844.

[Tälle viimeiselle tutkimusmatkalleen Lönnrot läksi saatuansa v. 1844 kirjallisia ja tieteellisiä töitänsä varten pitkän virkavapauden. Haluten vertailevaa tutkimusta varten lähemmin tutustua viron kieleen L. läksi kesäkuun lopulla sanottuna vuonna Viroon, ensin Helsingistä meren yli Tallinnaan ja sieltä Tarttoon, jossa hän viipyi elokuun loppupuoleen opiskellen viroa. Tehtyänsä vielä seitsenviikkoisen tutkimusmatkan Tarton eteläpuolisiin seutuihin L. palasi lokakuun 12:ntenä p:nä Tarttoon, kopioi sitten sikäläisiä sanakokoelmia ja läksi joulukuun alussa kotimatkalle Pietarin kautta. Kulkien läpi Viron pääasiassa jalan, L. joutui paluumatkallansa aikomattansa vatjalaisten luo, jossa muistoonpani joukon runoja. Pietarissa jonkun alkaa viivyttyänsä palasi L. alussa vuotta 1845 rautatietä Helsinkiin ja sieltä kotiin Kajaaniin.]

1.

Tohtori Rabbelle.

Tartto, 21 p:nä heinäkuuta (2:na elokuuta) 1844.

Rakas Veli!

Jos olisin viihtynyt huonommin tällä puolen merta tai jos ei aikani olisi mennyt viron kielen tutkimiseen, olisin kaiketi jo monta viikkoa sitten kirjoittanut Sinulle, kuten olisi ollut myös velvollisuuteni. Mutta mainittu kieli on siihen määrään pitänyt minut työssä, että tämä kirje kuitenkin on ensimäinen, jonka Suomeen lähetän, vaikka jo seitsemättä viikkoa olen ollut Virossa. Merimatkani jälkeen viivyin pari päivää Tallinnassa, matkustin sitten sieltä itään pastori Ahrensin luo Kuusaloon; hän on sen äsken julaistun viron kieliopin tekijä, jonka Suomalaisen Kirjallisuuden Seurakin on saanut. Hän vallan hämmästyi huomatessaan kirjojeni joukossa vähää ennen Seuralle lahjoittamansa kirjan. Joku päivä tuloni jälkeen hänen täytyi lähteä yleiseen pappien-kokoukseen Tallinnaan, minkä vuoksi minäkin läksin sieltä pois Maria Magdalenan seurakuntaan, joka sijaitsee puolitiessä Tarttoon päin. Siellä viivyin hieman toista viikkoa ja tulin sitten vähitellen tänne Tarttoon, missä nyt paljoa liikkumatta kaupungilla olen asunut samassa paikassa neljättä viikkoa. Onkin, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, satanut koko ajan ja lisäksi ollut kylmä, niin että on voinut pitää itseään onnellisena, kun on ollut katto pään päällä. Parin päivän kuluttua olen aikonut lähteä täältä etelämpään, käytännöllisestikkin perehtymään siihen, minkä täällä teoreettisesti olen oppinut. Kuten tiedät entuudesta, viron kielessä ei ole ainoastaan kaksi murretta, vaan myöskin kaksi kirjakieltä, Tallinnan ja Tarton murteet, joihin molempiin tahtoisin perehtyä niin hyvin kuin yhdessä kesässä on mahdollista. Sekä oikeinkirjoituksen että muunkin puolesta viro melkoisesti eroaa suomesta; eipä edes vepsä eroa siitä enempää. Vokaalisointua ei ole Tallinnan virossa, ja ainoastaan jälkiä siitä on olemassa Tarton murteessa. Varmasti pitkiä vokaaliäänteitä kielessä ei ole muualla kuin ensi tavussa, jossa ne merkitään yhdellä ainoalla vokaalilla, paitsi silloin kun samassa tavussa seuraa yksi konsonantti, jolloin pitkä vokaaliäänne merkitään kahdella vokaalilla, esim. noor, nuori, genit. nore, eikä noore. Sen tähden on välttämätöntä lyhyttä vokaalia merkittäessä kirjoittaa seuraava konsonantinmerkki kahdenkertaiseksi, esim. emmä, äiti, kalla, kala, jotka äännetään emä, kala, mutta jotka äännettäisiin eema, kaala, jos ne kirjoitettaisiin yhdellä m:llä ja l:llä. Kaikissa muissa tavuissa, joissa suomessa on pitkä vokaaliäänne, on virossa niin epämääräinen laajuus, ettei vokaalia voi sanoa pitkäksi eikä lyhyeksi. Virolaiset itse (nimittäin filologit) sanovat sitä korolliseksi. Suomen ie, uo, yö kuuluvat virossa pitkinä e, o, ö äänteinä, mutta niitä kuulutaan sentään muutamilla seuduin äännettävän enemmän suomen tapaan. Nomineilla on yhtä monta sijaa kuin suomessa ja sen lisäksi kaksinainen monikko, nimittäin määrätty ja epämääräinen. Verbit taas ovat suomalaisia verbejä paljoa köyhemmät, kun näet sekä konjunktiivin preesens että koko optatiivi puuttuvat (varsinainen optatiivi nimittäin, sillä se, mitä virolaiset optatiiviksi sanovat, ei ole muuta kuin suomen konjunktiivin imperfekti). Vielä on huomattava, että infinitiivistä on harvoja sijoja käytännössä, eikä partisipin perfektejä ollenkaan voida sijoitella kuten suomessa. Refleksiiviverbiä ei ole.

Samoin kuin me suomalaiset luulemme viron oikeinkirjoituksesta, että se on vallan hullunkurinen, samaa useimmat virolaiset puolestaan luulevat meidän oikeinkirjoituksestamme. Kuinka suuri ero niiden välillä on olemassa, osottakoon esim. se seikka, että virolainen kirjoittaisi suomalaisen sananparren: ei salli savinen pelto piian pitkiä hameita, koriata kuokkijata, sukan vartta valkiata seuraavaan tapaan: ei salli savvine peldo pian pitkiä hammeida, korriada kokiada, sukka varta valgiada; mutta sellaisena kuin se suomessa kirjoitetaan hän sen ääntäisi: ei salli saavine peltto piian pitkiä haameitta, kooriatta kookkiatta, suugan vartta valkkiatta.

Vaikka minulla vielä on lähes 200 paperiruplaa taskussa, täytyy minun kuitenkin pyytää Sinua olemaan hyvä ja ensi tai toisessa postissa lähettämään minulle 50 ruplaa hopeaa, sillä asuntoni ja ruokani ovat maksamatta ja sitäpaitsi minun on ostaminen koko joukko kirjoja, joita Helsingissä ei ole saatavissa. Kahden viikon kuluttua olen palannut eteläiseltä retkeltäni, ja jos minun silloin vielä onkin pari päivää odottaminen kirjettäsi, toivottavasti voin sen pian saada. Täältä matkustan sitten Pernoon ja sieltä Tallinnaan, mistä kaiketi syyskuun lopulla tai lokakuun alussa saan palanneeksi Helsinkiin, kuten toivon. Virolaisia kirjoja olen jo ostanut hyvän kasan (30 luvultaan). Halunneeko Seura sellaisia, esim. toista painosta Hupelin sanakirjaa ja kielioppia, jotka täältä voisin saada, kuten myös virolaisen Raamatun?

Tähän liitetyssä kirjeessä olen pyytänyt Aspia lähettämään seuraavan neljänneksen [vuosipalkkaani] Sinulle (paitsi 25 ruplaa hopeaa[?] jotka hän lähettää Kuopioon). Lähetä siis se hänelle postissa.

Tartosta tai Pernosta kaiketi taas annan itsestäni elonmerkkejä, kun olen palannut lättiläiseltä rajalta. Muuan tohtori Fählmann, joka on kirjoittanut nuo ihanat sadut sekä myöskin viron kieliopin Oppineen Seuran julkaisuissa, on täällä melkein joka päivä minulle opettanut viron kieltä. Paha kyllä minulle, hänen aikansa kuluu niin yksityispotilaiden hoitoon (noin 70 sairasta päivässä), etten voi saada hänen opetustaan niin paljoa kuin tahtoisin, kun siten häntä liiaksi vaivaisin. — Tervehdi rouvaasi ja sukuasi!

Tuus Elias Lönnrot.

Merkitse Tarttoon osotettuun kirjeeseen poste restante[postikonttoriin jäävä], sillä voisi sattua, että viipyisin lättiläisellä rajalla kauemmin kuin mitä nyt olen aikonut.

2.

Lehtori Zittingille.

(Konsepti.)

[Lyhentäen julkaistu ruotsiksi "Saiman" 36:nnessa n:rossa v. 1846.]

Tartto, 18 p:nä elokuuta 1844.

Rakas Veli!

Useita viikkoja olen nyt täällä koettanut saada selvää viron kieliopista, mikä on huononpuoleisesti onnistunut. Kuitenkin toivon lopulta siinä pääseväni "ins Reine" [= oikealle tolalle] s.o. löytäväni ne erityiset kielenlait, joiden vaikutuksesta viro on eronnut suomesta. Kieliopeista ei suinkaan ole puutetta. Niistä on kaksi, jotka viime vuonna samaan aikaan ja riippumatta toisistaan ovat ilmestyneet, nimittäin Tartossa asuvan tohtori Fählmannin ja Kuusalan pastorin Ahrensin julkaisemat jotenkin tyydyttävää käytännöllisessä suhteessa, mutta kielen sisäisten lakien esittämisessä ne ovat puutteelliset. Tätä esitystä onkin melkoisesti vaikeuttanut se seikka, että Virossa ei ainoastaan puhuta, vaan myös kirjoitetaan ja painetaan kahta murretta, nimittäin Tallinnan viroa ja Tarton viroa, jotka huomattavasti eroavat toisistaan sekä aineksen puolesta, kuten laita on enimmästi Suomen murteiden, että myöskin muodollisesti. Nämä murteet ovat muinaisina aikoina pitkällisten sotien kestäessä, myöhemmin pappien ja muuttojen vaikutuksesta sekoittuneet, niin että tätä nykyä usein tapaa toisen muotoja toisessa. Jos niiden eroavaisuudet olisivat olleet suuremmat, niin sellaista sekoitusta ei niin helposti olisi voinut syntyä, mutta kun niiden välinen erotus ei ole suurempi kuin esim. ruotsin ja tanskan välinen, ei se ole voinut estää toista murretta puhuvia lukemasta ja ymmärtämästä toisella murteella painettuja kirjoja. Kun Tallinnan-kielinen kirjallisuus on verrattomasti rikkaampi kuin Taiton viron, niin etenkin Tarton-puolinen virolainen kernaasti käyttää hyväkseen sitä, mitä huomaa Tallinnan virolaisella. Päinvastoin käy harvemmin, osaksi sen tähden että Tarton virolla on vähempi tarjottavaa, osaksi myös siitä syystä, että Tallinnan virolainen katselee toista murretta yhtä halveksien kuin rikkaampi tavallisesti katselee köyhempää naapuriaan. Tallinnan viroa puhuukin seitsemää vertaa suurempi määrä kuin Tarton viroa, sillä kaikkiaan 622,000:sta virolaisesta, johon lukuun koko kansan joku vuosi sitten laskettiin nousevan, puhuu jälkimäistä tuskin satatuhatta henkeä.

Mitä tulee virolaiseen kirjallisuuteen, niin sitä on filologisia ja historiallisia, poikkeuksetta saksaksi kirjoitettuja tutkimuksia ja virolaisia kansankirjoja. Jos kohta viimemainitut, kuten meidänkin kansankirjat, enimmäkseen ovat sisällykseltään hartauskirjallisuutta, niin niissä tapaa muitakin, jopa sellaisia, joita suomalainen rahvas vahingokseen on vailla. Olen poikkeuksetta ostanut itselleni kaikki tapaamani virolaiset kirjat, ja minulla lienee niitä nyt noin 60 eri kappaletta. Aikaa saaden kaiketi olen koettava muodostella niitä suomalaista rahvasta varten. Etevin virolainen kansankirjojen tekijä oli rovasti Masing vainaja, joka asui lähellä Tarttoa. Mutta sen vuoksi, ettei hän joka rivillä maininnut raamatunlauseita eikä muuten ulkokullaillut, ja sen vuoksi, että hän koetti kirjoittaa kieltä niin kuin sitä puhutaan eikä vanhaan hartauskirjain kuluneeseen tapaan, häntä kohtasi herrnhutilaisten (= heränneiden) opettajien ja näiden kuulijain puolelta suuri vastustus koko hänen elinaikansa. Näitä hänen kirjojaan alussa jotenkin vähän kysyttiin, mutta sittenkuin rahvas huolimatta mainittujen opettajien ponnistuksista oli ehtinyt saada sen vakaumuksen, että Masingin kirjoitukset olivat oivalliset lajiaan, ruvettiin niitä niin halukkaasti hankkimaan, ettei niitä enään moneen vuoteen ole voitu löytää ainoatakaan kappaletta kirjakaupasta. Muutamia olen kuitenkin saanut toisilta henkilöiltä, ja tohtori Fählmann, yllämainittu, joka samalla on Tarton Oppineiden Seuran esimies, on luvannut hankkia minulle vielä muutamia lisää. Mainittu mies, joka paitsi esimiehentointansa, hoitaa sairaita enimmin kaikista täkäläisistä lääkäreistä (60-70 potilasta päivässä, paitsi useita muita, jotka käyvät kotona hänen luonansa), on samalla vironkielen lehtori yliopistossa ja hoitaa dietetiikan ja farmakologian professorin-virkaa, tämän paikan ollessa avoinna. On siis helppoa arvata, kuinka paljon aikaa hän voi käyttää ylimääräisiin toimiin, mutta siitä huolimatta hän melkein joka päivä on antanut minulle vironkielen opetusta. Tällainen käy päinsä ainoastaan täkäläistä elintapaa noudattaen, kun ei pidetä iltaa päivään kuulumattomana aikana, jota ei voi parempaan käyttää kuin korttipeliin ja todin juontiin. Kaikki, jotka meillä valittavat riittämättömiä tulojaan ja liikaa työtään, voisivat täällä oppia paljon uutta, nimittäin esim. ettei ole mitään riittämättömiä tuloja, vaan että se, mitä niiksi sanotaan, ei ole muuta kuin turhien menojen eufemistinen nimi. Samanlainen teennäisnimi on myös "liiallinen työ" eikä se yleensä merkitse muuta kuin mitä tavallisesti sanotaan tyhjäntoimittamiseksi. Isäntäni, nimineuvos Hagen, elää vaimoineen ja 7-8 lapsineen sangen sievästi sillä vähäpätöisellä palkallaan, jota yliopiston piirustuksen opettajana nauttii, ja kuitenkin useimmat elintarpeet täällä ovat melkoista kalliimmat kuin meillä (sokuri esim. 1 rupl. 20 kop., kahvi 1 rupl. 50 kop.) Mutta kukapa meillä suostuisi täkäläiseen päiväjärjestykseen: aamulla kuppi kahvia (vahvasti sikurinsekaista) ja sen kanssa pari korppua; kaksi ruokalajia päivälliseksi, joka syödään kello puoli 1, siihen kuuluva lasi olutta: illallista ei ollenkaan, vaan sen sijaan 3-4 kuppia teetä ynnä pari pientä voileipää? Yksi ainoa kerta monen viikon kuluessa ollaan juotu iltapäiväkahvia, ja tämä tapahtui erinomaisesta aiheesta, nimittäin sen johdosta, että lapset palasivat maalta, missä sukulaisten luona olivat viettäneet kesänsä. Totia tai muita väkeviä ei ollenkaan käytetä. Vieraissa käydään aniharvoin eikä sitä varten koskaan tehdä sitä suurempia valmistuksia kuin talossa muuten on tapana; tarjotaan vaan 3-4 kuppia teetä ynnä voileipiä. Siellä, minne minua on kaupungilla kutsuttu, on menetelty samoin tai on korkeintain juotu lasi viiniä sen lisäksi; ainoastaan illallispöydässä muutamissa paikoin juodaan useampi lasi. Minulle on kuitenkin muutamissa paikoin tarjottu ruokaryyppykin. Totia en moneen aikaan edes ole nähnyt, lukuunottamatta muuatta iltaa, jolloin join sitä lasin erään ruotsalaisen merikapteenin luona, joka tätä nykyä on sen höyrylaivan kapteenina, joka kulkee Tarton, Pihkovan ja Narvan väliä.

Täältä olen nyt aikonut matkustaa lättiläiselle rajalle tutkimaan tarttolais-viroa. Sieltä palaan tänne ja alan vähitellen matkustaa takaisin kotimaahan Pernon kautta Tallinnaan ja Helsinkiin j.n.e. Suuresti kyllä kaipaan kotia, mutta vielä enemmän sitä, että saisin viron-kurssini niin suoritetuksi, ettei minun uudestaan tarvitse matkustaa tänne, kuten kaiketi vielä kerta täytyy käydä lappalaisten ja vepsäläisten luona, saadakseni aikaan suomen, viron, vepsän ja lapin vertailevan kieliopin. Kun minulla ei ole mitään erityistä kerrottavaa toisille sikäläisille tovereille, en nyt kirjoita heille, vaan olkoon tämä kirje "commune bonum" [= yhteistä omaisuutta]. Kernaasti olisin kirjoittanut laajemman kirjeen, mutta viro ei tahdo antaa minulle aikaa kirjeiden kirjoittamiseen. Tämä on nyt kolmas kirje, jonka Virosta lähetän.

Viikko sitten kirjoitin Aspille Ouluun ja pyysin häntä lähettämään Sinulle 70 ruplaa neljännesvuotis-palkastani, joka on nostettavissa syyskuun ensi päivinä. Jos Frans nyt voi päästä kouluun, pyydän Sinua etukäteen suorittamaan sisäänkirjoitusmaksun. Lokakuussa kaiketi olen luonanne ja olen silloin korvaava sen. Tervehdi myöskin rouva Vikmania ja ilmoita hänelle tätä samaa.

Ystäväsi ja veljesi Elias Lönnrot.

3.

Tohtori Rabbelle.

Tartto, 16 p:nä elokuuta 1844.

[Merkitty saapuneeksi perille 24 p:nä elok.]

Rakas Veli!

Sen sijaan että minun tunti, jopa kaksikin sitten, olisi pitänyt alkaa tämän kirjeen kirjoittaminen, olen käyttänyt ajan viroon, niin etten toivo saavani monta riviä kokoon ennen postitunnin päättymistä. Kuten huomaat, olen yhä vielä Tartossa. Tohtori Fählmann, Virolaisen Oppineiden Seuran esimies, kehotti minua jäämään seuran kokoukseen, joka oli toissa päivänä, ja johon minutkin kutsuttiin. Sitä kesti kello 7:stä i.p. kello 12:en yöllä. Ensin esimies luki lyhyen esityksen Seuran menestyksestä, toiveista ja muusta seuran tilasta siitäperin kun seuralla viime kesäkuun alussa oli viime istuntonsa. Sen jälkeen merkittiin luetteloihin muutamat lahjoitetut kirjat ja luettiin muutamia kirjeitä mikäli Seuraa koskivat. Vielä luettiin julki pastori Hollman[n]in jättämä tutkimus virolaisista nomineista, ja t:ri Hansen esitti pääkohdat kirjoittamastansa tutkimuksesta, jonka tarkoituksena oli Herodotoon mainitsemien Skyyttain maan paikannimien lähempi määrääminen. Sama Hansen piti pöytäkirjaa, kun sihteeri juuri oli matkalla Inkerissä ja Aunuksen kuvernementissä. Kaiken tämän kestäessä poltettiin sikaria ja juotiin ensin teetä ja sitten viinitotia, mikä näyttää olevan hyvä keino estämään sitä jäykkyyttä, joka muuten tavallisesti pyrkii pujahtamaan sellaisiin seuroihin. Seura ei kokoonnu yliopistoon, vaan aina yksityiseen taloon. Viimeisellä tunnilla syötiin perinpohjainen illallinen, minkä jälkeen jokainen meni kotiansa, paitsi Fählmannia, jonka kai vielä oli käytävä jonkun potilaansa luona; näiden hoidossa yksistään hänellä olisi kylliksi tehtävää, ilman että kiusaisi itseään Oppineiden Seuran esimiehen toimella, opettamalla minua ja viron luennoilla yliopistossa, sillä hän on samalla yliopiston vironkielen lehtori, ja lisäksi hän luennoitsee dietetiikkaa ja farmakologiaa, joiden tieteiden avoimeksi julistettua professorinvirkaa hän hoitaa. Kaiken tämän hän ihmeteltävällä tavalla ehtii toimittaa ja kirjoittelee sitäpaitsi vironkielisiä kirjoituksia "Marahva kalenderiin" ja saksankielisiä Seuran keskustelemuksiin. Parasta, mitä tähän asti on kirjoitettu viron kieliopin alalla, on hän tehnyt, ja se on painettuna mainituissa keskustelemuksissa. Kaikista lääkäreistä hänellä näillä seuduin on lukuisimmat hoidokkaat (60-70 potilasta päivässä, joiden luona hän joka päivä käy kaupungilla, paitsi niitä, jotka käyvät hänen kotonaan ja joiden kanssa hän on kirjevaihdossa). Hän on meidän ikäisemme mies, iloinen, suora, hyväntahtoinen ja avulias kaikessa, minkä vaan voi toimittaa. Seuran kokouksessa minä lupasin seuraavaan "Sitzungiin" [istuntoon] kirjoittaa vertailevan viron ja suomen muoto-opin, jos suinkin ehtisin. Pyysin oikeutta kopioida Seuran sanakirjakeräelmät, mihin kernaasti myönnyttiin, ja johon sittemmin sain toisenkin oikeuden; olen näet tähän asti unhottanut kertoa, että minä olin yksi äsken valittuja uusia jäseniä. Heti palattuani lättiläiseltä rajalta, jonne nyt aion matkustaa, ryhdyn sanakirja-ainesten kopioimistyöhön. Siihen kai menee monta viikkoa, mutta se on välttämätöntä, kun useimmat virolaiset sanat esiintyvät suomessakin, jos eivät kaikissa, niin kuitenkin jossakin murteessa, ja kun näin suurin määrin niitä saa kootuiksi, se tietysti on parempi, kuin niiden noukkiminen yksitellen.

Kun sekä Fählmann että Hansen ovat lahjoittaneet minulle muutamia virolaisia kirjoja, joita en kirjakaupasta ole saanut, ja ovat luvanneet hankkia minulle useampia, ja kun minäkin tahtoisin heille antaa jotakin, pyydän Sinua, että jätät alla olevan luettelon Thunbergille ja kehotat häntä lähettämään ne, mikäli ovat saatavissa, konsuli Böninghille Tallinnaan pyytäen häntä sieltä postissa lähettämään ne minulle tänne Tarttoon. Muutamia minulle tulevia Sinulla niistä lienee kotonasi; sen tähden en lähetä tilausta suoraan Thunbergille, vaan pyydän Sinua katsomaan, mitkä Sinulla on hallussasi; pyyhi ne pois luettelosta ja anna sitten sekä kirjat että luettelo Thunbergille.

[Mainittu tilausluettelo:]

Hyödyllinen Huvitus luomisen töistä; 2 kappal. Ajanviete Lapsille. Kultala; 2 kpl. Haaksirikko. Hyödyllisiä kertomuksia yhteiselle kansalle: 2 kpl. Luvun lasku oppi Boreniukselta. Tomas Kempin 4 kirjaa Kristuksen jälkeen seuraamisesta. Biblian Historia. Vanhan ajan Historia Ahlholmilta. Ilolaulu Jesuksesta. Suomenkielinen Wirsikirja. Suomalaisia Sanalaskuja. Suomalaisia Arvoituksia. Kalevala. Kanteletar. Mehiläinen 1836, 37, 39, 40, Suomen historia ja Venäjän historia, jolleivät seuraa Mehiläisen mukana. Kotilääkäriä 2 kpl. Suomi, kaikki vuosikerrat. Renvallin kielioppi, Vikströmin kielioppi. Vhaelin kielioppi. Hippingin kirja Saksanmaasta. Gottlundin: Taciti Omdömen öfver Finnarne. — Jos tämän lisäksi voisit lähettää Saima-lehden, Maamiehen ystävän ja Helsingfors Tidningar, vaikkapa muutamia muitakin sanomalehtiä kesäkuun keskivaiheilta, niin sitoudun jättämään ne vahingoittumattomina takaisin Helsingissä, niin pian kuin olen palannut. Ne tulevat kaikki kait helposti Tallinnaan ja sieltä raskaamman postin mukana tänne, kun vaan pyydetään Böninghiä suorittamaan ennakolta postikulut, jotka sitten Tallinnassa itse tahdon maksaa hänelle takaisin. Joskus odotan saavani Sinulta kirjeen sekä tietoja siitä, mitä vieraita Sinulla nyt on Kalliolinnassa, sekä muita tilapäisiä uutisia. Terveisiä asianomaisille!

Uskollinen veljesi Elias Lönnrot.

4.

Lehtori Ståhlbergille.

(Konsepti?)

[Aaltosulkujen { } välissä olevaa vastaa "Saiman" 44:nnessä n:rossa 1844 ruotsiksi julkaistu "Ote t:ri Lönnrotin kirjeestä, joka on päivätty Tartossa elok. 27:ntenä 1844", joka kuitenkaan ei ole sanasta sanaan yhtäpitävä tämän kanssa.]

Tartto, 24 p:nä elokuuta 1844.

Rakas Veli!

Kun nyt taas epäilemättä olet Viipurissa, lähetän sinne tämän tervehdyskirjeeni. Viime kuukausien kuluessa aioinkin Sinulle kirjoittaa, mutta lykkäsin sen aina toistaiseksi, kun en varmaan tietänyt, missä silloin oleskelit, Nurmeksessa, Kajaanissa vai Viipurissa. Varmaankin muilta olet jo kuullut, että olen matkustanut tänne Viroon. Täällä Tartossa olen jo puolentoista kuukautta tutkinut viroa ja etenkin viron kielioppia, joka nyt vihdoinkin on alkanut selvitä minulle. Etenkin sen tähden on minun näissä opinnoissa oltava tarkka, että vastedes, jos joskus siihen saan aikaa, voisin tällä taholla olla valmistautunut työhön, jota usein olen ajatellut, nimittäin vertailevan suomen, viron, vepsän ja lapin kieliopin kirjoittamiseen. Sen verran saksaa näyttää täkäläinen saksalainen ympäristö minuun mättävän, että voin kirjoittaa sellaisen teoksen saksaksi, jollei sen julkaiseminen ruotsiksi kannattaisi.

{Täkäläiset virolaisuuden ystävät ovat eri mieltä viron sukulaisuudesta suomen kanssa, toiset kun pitävät sitä suomen tyttärenä, toiset sen sisarena. Minä puolestani olen taipuvampi jälkimäiseen mielipiteeseen, kun näet kahdesta pahasta, pilatusta sisaresta ja lapsesta, kernaammin valitsee edellisen. Jopa on pälkähtänyt muutamien päähän pitää muuatta hyvin turmeltunutta viron murretta, nimittäin liivin kieltä, jota jokunen sata Salis-joen suulla ja Angernin rannikolla asuvaa henkeä puhuu, kaikkien suomalaisten kielien tai suomalaisheimojen kielien kantaäitinä. — Kuitenkin on harrastus viime aikoina enemmän kääntynyt kielen filologiseen muovailemiseen. Viime vuosina on ilmestynyt kaksittainkin viron kielen muoto-oppeja, toinen erään pastori Ahrensin, toinen Fählmannin julkaisema. Viimemainittu asuu täällä Tartossa; hän on usein käynyt luonani ja opettanut minulle viroa. Uutta virolaista sanakirjaa varten on täkäläisellä Oppineiden Seuralla suuria keräelmiä, jotka minä olen päättänyt kopioida, ja olen jo siihen pyytänyt ja saanut luvan. —

Missä suhteessa viro pääasiallisesti eroaa suomesta? a) Vokaalisointu puuttuu kokonaan, minkä vuoksi sanan jälkitavuissa on yksinomaan kovia vokaaleja, b) Pronominaali-suffikseja ei ole, paitsi muutamissa harvoissa sanoissa, missä kolmannen persoonan suffiksi esiintyy, mutta nämä sanat ovat poikkeuksetta muuttuneet adverbeiksi, c) Nominatiivi päättyy useimmissa sanoissa konsonanttiin silloin kuin se suomessa päättyy vokaaliin; ainoastaan milloin kaksitavuisissa sanoissa korollinen vokaali on lyhyt, päätteenä on vokaali, ja sama on laita adessiivin, ablatiivin, inessiivin ja elatiivin, ja erityisissä tapauksissa myös infinitiivinkin. d) Komitatiivia, instruktiivia, prolatiivia ja essiiviä ei ole, mutta niiden sijaan on muuan terminatiivi-sija, esim. rinnani, rintaan asti, polveni, polveen asti, sekä -ga-päätteinen sija, joka lähinnä vastaa suomen komitatiivia, esim. käega, kädellä, Jumalaga, Jumalan kanssa, e) Monikolla on, lukuunottamatta nominatiivia, tavallisesti kaksinkertaiset sijat, joista toisella sarjalla on erityinen kollektiivinen merkitys, f) Verbeillä ei ole konjunktiivin preesensiä, optatiivia eikä refleksiivistä taivutusta, ja ne ovat muutenkin suomen verbejä köyhemmät (infinitiivin sijojen, johdannaisten puolesta), g) Sanoissa tapahtuu usein sisäheitto, esim. nuhtlen, nuhtelen, viimne, viimeinen; tütred, [tyttäret], kambrid, [kamarit]; tämäkin riippuu korosta ja heittyneen vokaalin viereisistä konsonanteista, h) Viron täytyy useimmiten turvautua partikkeliin, milloin suomi voi käyttää gerundioita ja partisipeja. i) Adjektiivi jää muutamissa tapauksissa taipumatta, ja passiivin partisipin preteeriti on aina taipumaton j.n.e. Ainoastaan lyhemmyys on virolla etuna suomen rinnalla. Kun virossa on monta yksitavuista sanaa, jotka suomessa ovat kaksitavuiset, viro sopii paljoa paremmin uudenaikaiseen runouteen} ja konsonanttiset päätteet yksitavuisiin loppusointuihin. Viro on trokeista kieltä, minkä vuoksi sijapääte usein jätetään pois ja pitkä vokaali lyhennetään, milloin sana sijapäätteen liityttyä muuttuisi daktyyliseksi tai pitkän vokaalin kautta spondeiseksi. Sama on lapin laita. — {Virolainen kirjallisuus on samoin kuin suomalainen — köyhä. Kuitenkin on olemassa useita hyvänpuoleisia kansankirjoja, joita palattuani olen aikonut ruveta suomeksi muokkailemaan.

Koska sanakirja-työ — nimittäin kopioiminen — vie ainakin puolentoista kuukautta, ja kun sitäpaitsi pariksi viikoksi olen aikonut matkustaa lättiläiselle rajalle, voidakseni siellä paremmin tarkastaa viron Tarton-puolista murretta, niin tulen näillä seuduilla vielä viipymään pari kuukautta} ja toivon siis mitä pikimmin postissa saavani Sinulta moniaita rivejä. Jos olet käynyt Kajaanissa, niin ilahuta minua sikäläisilläkin uutisilla. En ole 4-5 kuukauteen kuullut mitään sieltä, enkä tähän saakka ole Virossa-oloni aikana saanut riviäkään Suomesta, kun olen laiminlyönyt ilmoittaa olopaikkaani ystävilleni. {Koska paluuni kotimaahan kaikesta päättäen ei voi tapahtua ennen loka- tai marraskuuta, on hyvin mahdollista, että minun on palaaminen Pietarin tai Viipurin kautta. Kotia palattuani aion asettua yhteen paikkaan kahdeksi vuodeksi ja} ["Saimassa" jatkuu: "koettaa, kuinka pitkälle suomen sanakirjan työssä siten kerkiän. Sitten kait minun taas on tehtävä muutamia kuukausia kestävä virkistysmatka Lappiin tai vepsäläisten luo, niin että jaksan istua jäljellä olevat kaksi vuotta."] tehdä sanakirjaa, mutta en vielä tiedä, olenko tekevä sen Kajaanissa vai olenko koko virkalomani ajaksi muuttava Kuopioon, missä kuitenkin joskus paremmin voisi virkistyä toverien parissa. Mikä Sinun mielestäsi olisi parempi? — Cedervaller pyysi minulta lupaa lainata joitakuita kohtia Mehiläisestä painatettaviksensa. Tässä se nyt seuraa:

[Mainittu luvanantokirjoitus].

Painotarkastus-virastoon jätetään kaikki kirjoitukset leimaamattomalle paperille laadittuina, joten tämä siis kelvannee. — Kuitenkin hänen tulee antaa minulle muutamia kappaleita ilmaiseksi; sen voit hänelle mainita.

Tervehdi rouvaasi, Ahrenbergia rouvineen, Ignatiusta, Judenia ja muita tuttavia.

Ystäväsi ja veljesi Elias Lönnrot.

5.

Tohtori Rabbelle.

[Tartto, 2? p:nä elokuuta 1844.]

[Merkitty saapuneeksi perille 4 p:nä syysk. 1844.]

Rakas veli!

Viime lauantaina sain kirjeesi ynnä useita muita kirjeitä Suomesta, niiden joukosta kajaanilaisiakin. Rahoista saan erityisesti kiittää; nykyhetkeksi jopa kahdeksi kuukaudeksi edelleen olen niiden kautta runsaasti varattu, ja olisin luultavasti koko matkaakin varten, ellei minun pitäisi ostaa useita kirjoja, joista Bopp'in "Grammatik über die Sanscritsprache", jonka eilen tilasin, yksin maksaa 15 hopearuplaa. Virolaisia kirjoja minulla jo on ainakin 70 erinimellistä, ja useista kaksoiskappale, toinen näet Porvoon lukiota varten, lehtori Öhmanin toivon mukaisesti. — Valtioneuvos Krusen luona näin äsken ihka uuden mustalaiskielen kieliopin ja lukukirjan, joiden olemassaolon johdosta hän kiroili ja pauhasi, kun tekijä, muuan berliiniläinen, sitä varten oli käyttänyt hänenkin kokoelmiansa vähintäkään häneltä lupaa kysymättä. Valtioneuvos oli näet lähettänyt mustalaiskeräelmänsä sinne tarkastettaviksi ja sitten saadaksensa ne takaisin, mikä nyt olikin tapahtunut, vaikka vallan odottamatta painetussa muodossa. Sama Kruse on historioitsija, arkeologi, vähän filologi, kirjailija, sanalla sanoen monipuolinen mies. Hänen poikansa, joka on ylioppilas, oli loma-ajalla käynyt Helsingissä, Hämeenlinnassa, Tampereella y.m. ja palasi joku viikko sitten ilman että oli voinut toimittaa isänsä antamaa päätehtävää, nimittäin että olisi piirustuttanut Lapista löydetyn vaa'an (tai vaakakupin), punnuksineen, väreineen, ruostepilkkuineen j.n.e., mistä vaa'asta professori Hällström-vainaja Tiedeseuran keskustelemuksissa antaa kuvauksen. Hän näytti minulle useita erilaisia vaakakuppeja, jotka oli kerännyt Virosta, Liivinmaalta ja kaikkialta; niistä, joita ei ollut voinut saada, hän oli hankkinut itselleen piirustukset; ainoastaan lappalainen vaaka puuttui hänen suureksi huolekseen. Nyt hän pyysi minua tekemään Helsinkiin palattuani kaiken, minkä voin, hankkiakseni hänelle siitä uskollisen piirustuksen. Jos mahdollisesti tietäisit, missä tätä vaakaa säilytetään, niin teetä minun kustannuksellani siitä piirustus ja lähetä se tänne, jotta Kruse saisi yölepoa. Senkin vuoksi haluaisin jo täällä ollessani saada hankituksi tuon piirustuksen Kruselle, kun sitä helpommin saisin tilaisuuden kopioida hänen kokoelmansa virolaisia sanoja, jotka hänellä on välilehtisessä Hupelin sanakirjassa. En epäile, ettei hän ilman sitäkin anna minulle lupaa siihen, mutta luulen hänen tekevän sen kahta kernaammin, jos hankin hänelle tuon kallisarvoisen vaakakuvan.

Suomea varten voisin kyllä kirjoittaa jonkun kirjoituksen, esim. vertauksen viron ja suomen välillä, mutta ilmestyykö Suomi siis todella? — Kun Castrénin syrjäänin kielioppi on painosta ilmestynyt, niin lähetä minulle sitä pari kappaletta tänne. Nehän voisi lähettää Kirjallisuuden Seuran vapaakirjeoikeudella, varsinkin kun tarkoitukseni on antaa toinen kappale täkäläiselle Oppineiden Seuralle.

Näihin aikoihin olen yhä vaan etymologiselta kannalta vertaillut viroa suomeen. Samoin kuin lapin kielessä on korolla virossa tärkeä osa, ja trokee on sanojen soinnullisuuden perusmittana, minkä tähden pääte usein niellään, ja pitkä vokaali lyhennetään, niin pian kuin sana sen kautta muuttuisi daktyyliseksi tai spondeiseksi.

Kun paperia näyttää riittävän, ja kokonainen tunti on jäljellä postiajan päättymiseen, niin tahdon tässä mainita muutamia pääasiallisia omituisuuksia, joiden puolesta viro eroaa suomesta. [Jotenkin samoin kuin 4:nnessä.] — — — — —

Huomenna, wenn es nicht regnet [= ellei sada vettä], matkustan etelämpään, palaan kahden viikon päästä ja ryhdyn sanakirja-ainesten kopioimistyöhön. Palatessani minua kait odottaa postissa muutama rivi, ehkäpä sanomiakin.

Valtioneuvos [v. Haartman, lääkintöhallituksen ylitirehtööri] kirjoitti minulle pyytäen minua mittaamaan hänen tarpeeseensa muutamia virolaisia kalloja, minkä tähän liitetyssä kirjeessä lupaan tehdä.

Keitä nyt on luonasi Kalliolinnassa? Tervehdi rouvaasi ja sukulaisiasi — Castrénia ja kaikkia muita tuttavia. Grotille olen ostanut ne kaksi kirjaa, jotka hän pyysi minun ostamaan, mutta kolmatta puolalaista kirjaa en ole saanut

Veljesi ja ystäväsi Elias Lönnrot.

6.

Tohtori Rabbelle.

[Puolisulkujen { } väliset kohdat konseptista.]

Tartto, 14 p:nä lokakuuta 1844.

[Merkitty saapuneeksi perille lokakuun 26:ntena s.v.]

Rakas Veli!

Vaellukseni Tarton-virolaisten parissa maaseudulla kesti lähes seitsemän viikkoa niiden kahden asemesta, joilla lähteissäni olin luullut tulevani toimeen. Toissa iltana vihdoinkin palasin, luin ensin tervetulleen kirjeesi, senjälkeen useita muita, joista osa oli Kajaanistakin. Eilen lueskelin sanomia koko päivän ja kait minun vielä on hukattava päivä niiden takia. Sinun ja Thunbergin lähettämät kirjat olen saanut ja kiitän Sinua niiden vuoksi näkemästäsi vaivasta. Muutamat niistä olen jo antanut Fählmannille ja ylihuomenna, kun Seuralla on kokouksensa, annan loput Seuralle.

(18 p:nä lokakuuta.)

Näin pitkälle ehdin neljä päivää sitten, ja syynä, minkä tähden en kerinnyt pitemmälle, oli postitunnin loppuminen sillä välin kun jotakin muuta oli sattunut minua viivyttämään. [Konseptissa: "— — syynä — — oli se, että tahdoin kirjoittaa puhtaaksi muutamia arkkeja tarttolais-murretta koskevia kieliseikkoja, voidakseni antaa ne täkäläiselle Seuralle, kuten toissapäivänä teinkin."] Toissapäivänä Oppineella Seuralla oli taas kuukausikokouksensa. Se pidettiin yksityishuoneistossa kuten ennenkin ja kesti klo 7:stä tai 1/2 8:sta klo 12:en. Istunnossa luki 1:ksi esimies Fählmann kirjoituksen vironkielen pehmeistä (muljeeratuista, dileeraavista) konsonanteista, jommoisia suomessa ei ollenkaan ole — sekä muutamia kirjeitä. 2:ksi pastori Körber muutamista kiinni-muuratuista ihmisistä [Konseptissa: "— — muutamain kiinni-muurattujen ihmisten luurangoista."], joita oli löydetty Riiassa ja muualla. 3:ksi tohtori Hansen teki selkoa erään vanhan historiallisen käsikirjoitus-kokoelman sisällyksestä. Sitäpaitsi neuvoteltiin tulevan-vuotisesta "Marahva Kalender'ista". Seura on nim. jo perustamisestaan asti pitänyt huolta erään "Marahwa Kalender" nimisen kansankirjan toimittamisesta ja julkaisemisesta. Siinä on tavallisesti 5-6 arkkia, alussa almanakka ja sitten muutamia opettavaisia {vironkielisiä} kirjoituksia rahvaalle {mikäli mahdollista, sivellettyinä uskonnollisella pohjavärillä.} Neuvottelu koski etenkin siihen otettavien kirjoitusten sisällystä. Kun siitä ei voitu mitään lähempää päätöstä tehdä, niin valittiin kalenteritoimikunta, joihin tulivat kuulumaan Fählmann, pastori Geheve ja Christiani. Sittenkuin kaikki tämä turhantarkoitta muodollisuuksitta oli päätetty, teetä ja viinitotia nauttien ja sikareja poltellen, syötiin perinpohjainen illallinen, minkä jälkeen kukin erosi lähtien kotiinsa. {Eiköhän meidänkin Seura näin vapaassa muodossa tulisi vilkkaammaksi?}

Sellaisen kalenterinhan kuin yllämainittu meidänkin Seura voisi julkaista vuosittain? Sen ohessa ei taitaisi haitata Seuraamme, jos se jonkun verran omistaisi tarttolaisen ulkonaista muotoa.

Sanakirja-keräelmät sain eilen, ja ne ovat suuremmat kuin olin odottanutkaan. Niiden kopioimiseen kuluu kait puolitoista kuukautta, vaikkapa hyvinkin ahkerana olisin. Tämä on hyvin ikävää, kun minulle jo alkaa tulla halu palata kotiin päin. "Aber tshto delatj?" [= mutta mitä tehdä?] Puolitekoisin töin tällä alalla en kuitenkaan tahtoisi palata; sen vuoksi minun täytynee päättää jäädä tänne, vaikkapa päätökseni tähden olisikin pakko puoleksi repaleisena palata Pietarin kautta. {Ole hyvä ja lähetä minulle taas rahoja, niin paljo kuin Sinulla on palkkaani neljänneksestä jäljellä, sillä kyllä kaikki tarvittaneen.}

Tarton murteen deklinatsioni- ja konjugatsioni-muodot ovat melkoisesti yhtäpitävämmät suomen kanssa kuin Tallinnan murteen muodot, mikä on hyvinkin merkillistä, kun päinvastainen asianlaita olisi luonnollisempi.

{Suomea: Tarton viroa: Tallinnan viroa

silmä silm silm silmän silmä silma silmää silmä silma silmälle silmäle silmale silmällä silmäl silmal silmältä silmält silmalt silmähän silmä silma silmässä silmän silmas silmästä silmäst silmast silmäksi silmäs silmaks silmänä silmän silmana silmätä silmätä silmata.}

Itse maakin on Tarton eteläpuolella enemmän Suomen luonnon kaltainen kuin on laita Tallinnan ja Tarton välisien järvettömien ja vuorettomien seutujen, joiden kautta kuljin.

Puolen seitsemättä viikkoa kestäneellä kiertomatkallani tarttolais-murteen alueella kävin aina lättiläisten rajalla aivan lähellä Valk'an kaupunkia ja palasin sieltä Wõrun kaupungin kautta. Kaikkialla minua kohtasi sangen vieraanvarainen kohtelu pappiloissa, ainoissa herraspaikoissa, missä kävin. Sillä vaikka maa onkin täpösten täynnä herraskartanoita, en näissä käynyt, osittain sen tähden että niissä ei ollut mitään minulle välttämättömän tarpeellista, osittain harmissani ollen niiden harjoittamasta talonpoikain sorrosta. — Papit olivat poikkeuksetta oppinutta väkeä, pitivät saksalaisia teologisia aikakauskirjoja ja seurasivat tarkoin aikaansa. Myöskin näyttivät kaikki olevan hyvissä varoissa. Kuitenkin tahtoisin tuhat ruplaa palkkana kernaammin olla pappina Suomessa kuin täällä kymmentuhannen palkalla, kun varmaankin ehtisin kuolla ennenkuin tottuisin välinpitämättömänä katselemaan moisioiden herrain sortaman rahvaan tilaa. Talonpojiksi heitä tosin sanotaan, mutta he ovat kuitenkin aivan samassa tilassa kuin herraskartanoiden torpparit meillä, vieläpä huonommassakin, sillä meikäläisellä torpparilla saattaa kuitenkin olla jäljellä toivo saada aikaa voittaen omakseen itsenäinen tila, mutta virolaiselle talonpojalle se on mahdotonta. Huonommat heillä on asunnotkin kuin köyhimmällä suomalaisella torpparilla. Eräässä kapakassa tuli muuan puoleksi juopunut talonpoika luokseni krouvi-kamariin ja rupesi puhumaan kaikenlaista. Käskin hänen mennä ulos, lisäten, etten kärsinyt juopunutta miestä luonani. Silloin hän alkoi itkeä ja pyysi, etten panisi sitä niin pahakseni, kun juopotteleminen kuitenkin oli ainoa, millä voivat hankkia itselleen iloa, sest kui Roots meid enne orjiks teggi (siitä perin kuin Ruotsi muinoin meidät orjiksi teki). Luultavasti hän Roots'illa tarkoitti saksalaisia ritareja. — Lopuksi minun täytyy taas pyytää sinua lähettämään minulle mitä [palkkani] neljänneksestä on jäljellä, sillä luultavasti Asp jo sen on lähettänyt. Tätä nykyä kassani on melkein tyhjänä, ja tarvitsen siis rahoja sekä tänne jäädäkseni että täältä lähteäkseni. Virolaisia kirjoja minulla jo on toista sataa; ne eivät kuitenkaan muodosta varsin suurta kirjastoa, kun useimmat ovat pieniä kirjasia. Tervehdi kaikkia tuttavia ja ennen kaikkea rouvaasi ja sukulaisiasi.

Hartain ystäväsi Elias Lönnrot.

J.K. Jos Castrénin syrjäänin muoto-oppi jo on päässyt painosta, niin lähetä minulle sitä 2-3 kappaletta. Ne voisi postikuluja säästäen lähettää vaikka Oppineiden Seuralle tai myöskin suoraa päätä minulle.

Lnr.

7.

Rehtori Snellmanille.

(Konsepti;)

[Suureksi osaksi julkaistu ruotsiksi "Saiman" 51:nnessa n:rossa 1844. tässä täydennettynä konseptin mukaan.]

[Tartto, loppupuolella lokakuuta 1844.]

{Rakas Veli!

Kun nyt alkaa olla puoli vuotta siitä kun toukokuun 2:sena päivänä Kuopiossa erosimme, niin lienee aika kirjallisesti sinua tervehtiä, ennenkuin voin tehdä sen suullisesti, mihin vielä varmaankin kuluu pari kuukautta, jos kohta hyvin usein muistelen sinua ja muita sikäläisiä äijäksiä toivoen pian saavani teitä tavata. Samoiltuani lähes seitsemän viikkoa Tarton eteläpuolisilla seuduilla, olen nyt taas asettunut tähän Liivinmaan yliopistokaupunkiin, tosin en yliopiston tähden, jonka seinien sisällä vastaiseksi en ole ollut enkä luultavasti tule olemaankaan, vaan kopioidakseni muutamia sanakirjanaines-kokoelmia, jotka ovat täkäläisen "Oppineiden Seuran" hallussa.}

Viron kielen sanavarasto tuntuu antavan melkoisen lisän meidän äidinkielellemme, suomelle, {kuten päinvastoin suomi saattaa korvaukseksi antaa vielä suuremman määrän virolle,} ja viron kielen lähempi tunteminen on sitä paitsi tuiki välttämätön suomen kielen sanakirjan kirjoittamisessa, osittain sanan alkuperäisen merkityksen löytämistä varten, osittain sen vuoksi, että viron kielestä voidaan saada monta alkuperäistä sanaa, joihin suomi voi aikaa myöten vaihtaa joukon pahasti rääkättyjä ruotsinvoittoisen suomen sanoja. Useista asianhaaroista tahtoisin päättää että viro muinaisina aikoina oli kehittyneempi kieli kuin suomi. Mutta sittenkuin saksan kieli [Konseptin mukaan: saksalainen (= "tysken")] oli tullut maahan ja hävittänyt virolaiselta niin yhden kuin toisenkin [kehitysmahdollisuuden], tuskin antaen sijaan muuta kuin vuosisatoja kestäneen orjuuden, kielen omintakeinen kehitys seisattui ja se alkoi mukautua saksan kieleen, niin että muutamia päätteitäkin omistettiin saksasta, nimittäin saksalainen diminutiivi-pääte -chen ja adjektiivi-pääte -lich, jotka nyt ovat virossa yleisesti käytettyinä päätteinä -kene ja -lik. On tunnettu asia, että kielen sanat ajan varrella yleensä eivät pitene, vaan päinvastoin lyhenevät. Viron kielessä sanat ovat kahdella tavalla lyhenneet siitä muodosta, mikä niillä on suomessa, 1:ksi eräässä sanoissa tapahtuneen sisäheiton kautta: kandle = kantelen, ikmä = itkemään, keeldmä = kieltämään, masma = maksamaan, kauplema = kauppelemaan, 2:ksi päätteiden poisheittymisen kautta: kirja = kirjan, kirjalt = kirjalta, kirjast = kirjasta, kirja — kirjaan, kirjaks = kirjaksi, kirjo = kirjoja. Sellaisia muuttuneita merkityksiä kuin esim. ruotsin sanoilla gök, gås, höna, sik, räf, hare on, milloin niitä käytetään ihmisistä, virossa paljoa enempi kuin suomessa, olkootpa sitten syntyneet saksan mukaan tai muuta tietä ikäänkuin rangaistukseksi siitä synnistä, että ei sanota suoraan, mitä ajatellaan. Suomessa sellaisia virheellisiä merkityksiä on harvan-puoleisesti, niin että on todellakin ihmeteltävää, kuinka ruotsalainen kieliaisti siinä suhteessa on niin vähän vaikuttanut suomeen. Vielä tänä päivänä suomalainen voi sanoa käki, hanhi, kana, siika, (kettu) repo, jänis, ilman että sitä kuullessaan tulee ajattelemaan typerää hölmöä, kömpelöä tyttöä, liukasta eli kavalata miestä y.m.s. tai ilman että esim. housujen nimityksen sijaan tarvitsee keksiä uutta. Mutta suomi on monessa muussakin suhteessa kehittynyt omintakeisesti, jonka vuoksi sen kielioppi on säännöllisimpiä. Vai minkä muun kielen, muodoista vähemminkin rikkaan kuin suomi on, voimme mainita, jonka teonsanoissa ei ole melkoinen joukko säännöttömiä, epäsäännöllisiä, vaillinaisia, jonka pronominit eivät ole eri vartaloista kokoon-liitetyt ja jonka taivutusopissa ei olisi koko joukko poikkeuksia? Kaiken tämän puolesta suomen kielioppi on laatuaan melkein ainoa, jossa moista lisäkuormaa ei ole. Syynä siihen, että suomi on pysynyt itselleen niin uskollisena, on ensinnäkin ja etupäässä se, että suomen kirjakielen perustajat olivat oman maan synnynnäisiä, ja että senkin jälkeen ne, jotka ovat suomeksi kirjoittaneet, ovat olleet lapsuudestaan asti kieleen perehtyneitä ja että monet lapsina eivät ole osanneetkaan muuta kieltä. Vallan toinen on viron kielen laita ollut. Saksalaiset, jotka nipin napin oppivat sitä puhumaan, ensimäisinä alkoivat käyttää sitä kirjoituksessa, ja sen jälkeenkin aina viime aikoihin asti kukin saksalainen, joka kotitarpeikseen on oppinut viroa, on luullut aiheuttavansa ihmiskunnalle suuren vahingon, ellei kirjoittaisi muutamia kirjasia viroksi. Sellaisista kirjailijoista on ihka uusi keksintö, että vironkielessä on kaksi objektinsijaa, toinen määrättyä, toinen epämääräistä objektia varten, ja monet epäilevät vielä sen todellisuutta, niin että käyttävät sekä puheessa että kirjoituksessa lausetapaa vôttis naest (otti naista) eivätkä: vôttis naese (naisen, vaimon); se on merkitsevinään: meni naimisiin, vaikka ajatus tulee vallan toinen. Virolainen Raamatun käännöskin alkaa sanoilla: "Algmisses loi Jumal taevast ja maad" ("alussa loi Jumala taivasta ja maata"), jonka siis pitäisi merkitä: alussa Jumala loi taivaan ja maan, mutta merkitseekin: alussa Jumala oli taivaan ja maan luonnissa, taivasta ja maata luomassa, jättäen sanomatta, kuinka pitkälle hän työssään tuli. Sitäpaitsi vironkielen perustajat tekivät suuren virheen siinä, että ottivat ilman minkäänlaista tuntuvaa välttämättömyyttä kirjakieleksi kaksi eri murretta, nimittäin Tallinnan murteen ja Tarton murteen, jotka alussa tuskin niin paljoa erosivat toisistaan kuin Hämeen murre Savon murteesta. Kun meillä yhden ainoan kirjakielen omaksumisen kautta eri murteet yhä enemmän ja enemmän ovat sulaneet ja sulavat yhteen, virossa suhde on ollut päinvastainen, kun näet jokainen, joka kirjoittaa toisella murteella, tahtoo sen tehdä niin perinpohjin tarttolaisesti tai tallinnalaisesti, kuin suinkin on mahdollista, peläten, että häntä muuten soimattaisiin siitä, ettei tunne valitsemaansa murretta.

Suuresti on viron kielen kehitystä ehkäissyt osaltaan myöskin maaorjuus, joka vasta noin kolme vuosikymmentä sitten loppui. Kaikki vapaampi yhteys kansan kesken sen kautta estyi, minkä vaoksi kieli eri, jopa naapuri-kartanoiden alueilla kehittyi erilaiseksi, näin muodostuneiden eroavaisuuksien koskaan pääsemättä sulautumaan yhteen. Niinpä tapaa usein eräitä muotoja ja päätteitä saman pitäjänkin eri kylissä erilaisina. Nyt kun korkeimmasti autuas keisari Aleksanteri poisti maaorjuuden Viron- ja Liivinmaasta, on syntynyt vapaampi keskusliike virolaisten kesken. Siitä ja varsinkin muutoista toisesta paikasta toiseen saattaa toivoa, että kansanomaiset erikoismuodostukset vastedes yhtäläistyvät. Nuoremmissa virolaisissa oppineissa onkin herännyt uusi halu tutkia ja kehittää kieltä, vaikka ei niin yleisesti, että siitä pian voisi toivoa jotakin tärkeätä. [Konseptissa sivulausetta: "vaikka — — — tärkeätä" ei ole.] {On vaan vahinko, että heiltä yleensä puuttuu aikaa tai etteivät tarpeeksi tunne kieltä voidakseen pian saattaa sen paremmalle kannalle.}

Virolaiset sananlaskut, arvoitukset, laulut ja sadut ovat suuresti suomalaisten kaltaiset, muutamat ovat melkein sana sanalta samat. Niitä voisi vielä kerätä melkoisesti, vaan luultavasti ei enää toisen miespolven eläissä, {mutta "Oppineiden Seuralla" ei ole varoja keräilijän kannattamiseen (sen rahasäästö viime vuodelta oli ainoastaan 123 rupl. 83 kop. hop.). Kuitenkin olisi nyt perin tärkeätä koota ne}, koska herrnhutilaiset ovat hyvin vihaisia siitä, että sellaista lorua pitää olla maailmassa ja soisivat niiden kaikki tyyni häviävän hiiteen, jonne ne luultavasti pian joutuvatkin. Vaikka olen jo haaskannut pari tiimaa tähän kirjeeseen, en malta sentään lopettaa esittämättä sinulle erästä virolaista runoa molempien kirjamurteiden mukaan; liitän siihen virolaisen ääntämistavan suomalaisilla kirjaimilla merkittynä. Sulkumerkkien sisällä olevia kirjaimia ei äännetä suorasanaisessa puheessa eikä uudemmassa runokielessä, vaan vanhoissa runoissa ne pitää olla täydennyksenä, koska nämä muuten tulevat runomitan puolesta ala-arvoisiksi, ja koska kansa itse ne lisää laulaessaan. {Ne osottavat, että viron kieli sillä ajalla, jolloin ne syntyivät, oli enemmän suomen kaltaista kuin nykyään:}

Tallinnan viroksi: Tarton viroksi:

Jo todi sõa sõnna(a), Jo todi sõa sõnna(a) vaenokeelt(a) kannetti(i); vainokeelt(a) kanneti(i); kes se toi sõa sõnuume, kes se toi sõa sõnnume, kes se kandis vaenokele? kes se kand(i) vainokele? hunt(i) toi sõa sõnnume, sussi toi sõa sõnnume, 5 karro kandis vaenokele. kahr(u) kand(i) vaenokele. Kes nüüd meist lähhäp sõdda(ie): Kes nüüd meist lähhep sõtta(he) kas lähhäb issa, vai lähhäb emma kas lähhep essä, vai lähhep emmä. vai mo ainus norem vend(a), vai mo ainus noremb vend(a), kõige norem, kõige körgem? kige noremb, kige körgemb? 10 {Kostsivad sõa vannemad, {Kosteva sõa vannoma, vastasivad vaenosaksad:} vastasiva vainoherra:} "Ei so issa, ei so emma, "Ei so essäi; ei so emmä, ei ka sinno norem vend(a); eggä sinno noremb velli; õddede sõdda(ie) minna, sõssarde sõtta(he) minna, 15 vendade koddo(ie) jäda". velle(e) kotto(he) jäiä." "Oi hullud sõa vannemmad, "Oi hullu sõa vannemba targad vaeno tallitajad! targa vaino tallitaja! mis teeb õdde sõas(se), mes teep sõssar sas(sa), värrvoke väe seas(se), värvoke väe seas(sa), 20 lindipea alla lippo? lindipeä alla lippo? kuleb püssi paukuvat(a), kulep püssi paukuvat(a) arvab linna langevat(a); arvap linna langevat(a); näeb mõega läigitavat, näep mõiga läigitävät, arvab pead(a) raiutavat." arvap peäd(ä) raggutavat." 25

{Lopun laulua voit saada, jos tahdot, kun tulen Kuopioon. Tämä alku äännettäisiin suomen oikeinkirjoituksen mukaan kuten alla olevat vasemmanpuolisen palstan sanat osottavat; oikeanpuolisessa on käännös.}

Tarton viro äännetään: Suomenkielinen käännös:

Jo tootii sõa sõnnaa, Jo tuotiin soan sana'a, vainokeeltä kannettii: vainokieltä kannettiin; kes se toi sõa sõnume, ken se toi soan sanaa, kes se kanti vainokeeltä? ken se kantoi vainokieltä? susi toi sõa sõnume susi toi soan sanoman, 5 kahru kanti vainokeele. karhu kantoi vainokielen. Kos nyyt meist lähep sõtahe, Kes nyt meistä lähtee sotaan, kas lähep esä, vai lähep emä, lähteekö isä, vai lähtee emä, vai mu ainus nooremb veli, vai mun ainoa nuorempi veli, kiike nooremb, kiike kõrkerap? kaiken nuorempi, kaikenkorkeempi? 10 {Kosteva sua vanema, {Kostivat soan vanhemmat, vastasiva vainoherra;} vastasivat vainoherrat;} "Ei su esä, ei su emä, "Ei sun isä, ei sun emä, eikä sinu nooremp veli; eikä sinun nuorempi veli; sõsarte sõtahe minna, sisarten sotaan mennä, 15 vellee kotohe jäiä." veljien kotia jäähä." "Oi hullu sõa vanemba. "Oi hullut soan vanhemmat, tarka vaino tallitaja! tarkat vainon valmistjat! mes teep sôsär sôassa, mitä tekee sisar soa&sa. värvoke väe seassa, varpuinen vRen seassa. 20 lintipää alla lipu? lentta-(rihma-)pää alla lipun? kuulep pyssi paukkuvata, kuulee pyssyn paukkuvan. arvap linna lankevata, arvaa linnan lankeevan: näep mõika läikittävät, näkee miekan läikkyvän, arvap päätä rakuttavat." arvaa päätä raivottavan." 25

Tästäkin lyhyestä pätkästä voit huomata, mitenkä paljon virolainen oikeinkirjoitus eroaa suomalaisesta. Kun sen saksalaiset keksijät eivät ole tienneet, että viron kieli kirjaimista voi muodostaa kolme eri sanaa: tuli, tulli, tuuli (jopa neljännenkin: tuulii), mistä saksa ainoastaan kaksi: tuli, tuuli, eivät he ottaneet virossakaan käytäntöön useampaa kuin nuo äsken mainitut kaksi merkitsemistapaa: { tuli, meidän tuuli, ja tulli, meidän tuli ja tulli.} Sen tähden ulkomaalainen ei koskaan voi olla varma siitä, että lukee virolaista tekstiä oikein, kun ll, mm, nn, rr, ss ääntyvät milloin kaksin-, milloin yksinkertaisina. Minna äännotään mina ("minä") tai minna ("mennä"), vallitsen äännetään joko valitsen ("valitsen") tai vallitsen ("vallitsen"). Laajemmalta en nyt ehdi tehdä selkoa viron kielen oikeinkirjoituksesta, mainitsenhan vaan, että siinä on vokaali õ, joka on meidän o:n ja ö:n välinen äänne, ja että vokaalin alla oleva piste merkitsee sitä, että souraava konsonantti äännetään pehmeästi, esim. oi äännetään ojl tai olj. ["Saimassa" õ:n asemessa on ö, ääntiönmerkin alisia pisteitä ei ole siinä myöskään otettu huomioon.]

{Miggä le minnusta nähtu kugga kumma katsotuna kuin ei naitu naburihin ottetu ommile maile omman kukkon kuluvile 5 omman pihhan rikkasile omman pellon peentarele omman saunan lämbimiie? Lekö nähtu äiä sövan äia sövan äia jovan 10 vai vikon virruneheui vetiin maile verahile oudo paigoile ottetiin parremb ois ommala mala jua vettä roppehesta 15 kuin on mala verahala jua tohista olluta.}

[Käsikirj:ssa tämä runo on samalla palstalla kokonaan, josta päättäen rinnalle oli muuta ajateltu.]

— Viron- ja Liivinmaan talonpoikien tila on kaikkea muuta kuin kadehdittava. Kun maatilanomistajat tuskin tietävät, miten saavat menemään monen sadan tuhannen ruplan suuruiset vuositulonsa, talonpojat eivät useinkaan tiedä, mitä huomispäivänä saavat syödäksensä. Talonpoikien tila on ja sen täytyy pysyä sellaisena, niin kauan kuin ainoastaan aatelisilla on omistusoikeus maahan, kuten täällä on laita. Talonpojat ovat nyt kokonaan samassa asemassa kuin meidän herrastalojen ja muut torpparit monin paikoin. Jos viljelevät maatansa huolellisemmin tai muuten parantavat oloansa, saavat siitä palkaksensa sen, että ulosteot korotetaan, tai että heidät häädetään, jos eivät suostu niitä maksamaan. Ihmetellään, että he ovat niin velttoja ja välinpitämättömiä, etteivät istuta hedelmäpuutarhoja y.m., mutta ketä varten he niitä istuttaisivat, sillä eivät edes saata toistella lausetta: "Insere, Daphni, pyros, carpent tua poma nepotes" [= Istuta, Daphnis, hedelmäpuita, kyllä poikasi pojat saavat niistä hedelmät.] Lisäksi ihmetellään, että he ovat huolimattomia, juopottelevia ja väitetään, että he nykyisissäkin oloissa aivan hyvin voisivat elää paremmin, asua siistimmin y.m.; sitä varten kyhätään lentokirjasia, joiden muka pitäisi aikaansaada kaikki, mutta jotka itse teossa eivät aikaansaa mitään, sillä niin kauan kuin juuri sairastaa, puu pysyy huonona, vaikka sitä kuinka paljon tahansa laastaroisi. Äsken luin sanomista, että Unkarin säädyt vihdoinkin ovat myöntäneet talonpojille maanomistusoikeuden. Kun Liivinmaan aatelisto tänä vuonna oli kokoontunut maapäiville, nostettiin samanlaisesta kysymys, mutta vastapuolue, joka vaati, että olot jäisivät entiselleen, voitti. Kuitenkin aatelittomat henkilöt, joilla on hovineuvoksen arvo tai ylempikin, saattavat ostaa itselleen maata [käsikirjoituksessa on lause "köpa sig råd", pitänee kai olla "köpa sig jord"], minkä vuoksi hallituksen — joka ei ajan pitkään kernaasti voi nähdä, että talonpojat jäävät olemaan niin sorretussa tilassa — ellei se enää voi menetellä kuten Kaarle XI puolitoista vuosisataa sitten — luultavasti täytyy korottaa jokainen talonpoika hovineuvoksen arvoon. Kaikeksi onneksi on minulla kielentutkimuksissani ollut niin paljo työtä, ettei minulla ole ollut oikein aikaa tarpeeksi suuttua siitä sortotilasta, jossa herrat pitävät talonpoikiaan, sillä muuten olisin kait aikoja sitten pelkästä närkästyksestä tullut kipeäksi, ellen olisi pannut pillejäni pussiin, kuten siinä tapauksessa olisi ollut viisainta, ja heti tänne tultuani palannut Suomeen. Niiden orjuutta kärsivien venäläisten talonpoikien tila, joihin olen tutustunut, on kuitenkin verrattomasti parempi kuin täkäläisten talonpoikien. Kaikkialla heillä tapaa suurempaa varallisuutta, ja heidän asuntonsakkin ovat paremmat kuin näiden, joilla tuvissaan ei edes ole puulattiata, mikä pysyvissä olinpaikoissa asuvilla lappalaisillakin on. Lasi-ikkunoita ei yleensä näe, tai jos ihmeeksi jollakin talonpojalla sellainen on, niin se on mitättömän pikkunen.

8.

Lehtori Zittingille.

(Konsepti; alk. suomeksi.)

[Sulkujen ( ) väliset sanat ovat käsikirj:ssa riville, puolisulkujen { } väliset rivin yläpuolelle kirjoitettuina, riviltä pois pyyhkimättä. Pyyhkimällä tehtyjä sanain y.m. muutoksia ei ole katsottu tarpeelliseksi osottain]

[Tartto, marraskuun alkupäivinä 1844.]

Veljellinen Ystäväni!

Tänäpäivänä on minulla ollut {vähän} (melkein) liiaksikin ilonainetta. Ensiste luin Tartun (eli Dorpatin) avisissa Saiman yhdistyksestä Wiipurin meren kanssa, sen jo tulleen Keisarilta päätetyksi, ja muutaman tunnin perästä sain syyskuun 12:tena päivänä kirjoitetun kirjasi, joka näihin asti oli {elellyt} (maannut) Tallinnassa (eli Räävelissä) ja kylläpä {elelisi} (makaisi) vieläkin, ellei Pastor Aejmelaeus olisi {tavannut postitalossa ja kovaa kyytiä sille tänne antanut} (sitä postista ottanut ja tänne lähettänyt). Sama Aejmelaeus kirjoittaa minun vielä alulla joulukuuta voivan ehkä suoraan Tallinasta Helsinkiin päästä, joka sanoma on se kolmas mieltä ilahuttava asia ja ynnä niiden toisten kanssa kyllä olisi ansainnut lasin totia suuhunsa, jos olisi ketä toista, jonka seurassa totitseminen luonnistuisi. Mutta toverin puutteessa pitää toisenki totitta jäädä, itsenikin ilman olla. Kuitenkin ko'in palkita tämän vahinkoni sillä tavalla, että kahvimajassa join kaksi kuppoista kahvia tänäpänä puolisen päälle, kuin muut päivät olen yhdellä tyydyttäny. Kuopioon tultuani kyllä palkitsen vielä lopunkin. Päästön kanssa suoraan Tallinnasta meren poikki olkoon kuinka taliansa, niin kuitenkin täytyy vielä monta viikkoa siksi odottaakseni. Ehkä taistellen ajan kanssa k. 5:destä aamulla k. 10:neen illalla — nyt on jo puolen tuntia ylikin 10:nestä — en kuitenkaan näe saavan loppua työstäni, ennenkun alulla joulukuuta, koska ovatkin melkoisia ne sanakokoukset, jotka täällä oleva oppinut seura on uloskirjoittaakseni antanu. Provasti Helleriltä seuralle lähetetty kokous yksinänsä tekee lähes 800 puolen paperiarkin sivua. Siitä olen nyt kirjoittanut kolmannen osan, ja ne toiset vielä kirjoittamat[tomat] toki ovat pienempiä. En kuitenkaan {huolisi} (surisi), vaikka niinkauan tulen viipymään täällä, jos silläkin saisin kaikki toimitetuksi, mitä toivoin ja pitäisi. Mutta enpä taida tällä kerralla saada. Ilman muuta olisin pitänyt käydä Pernossa pastori Rosenplänterin luona, joka 40 vuotta vironkieltä tutkittuansa arvattavasti olisi tainnu monessa asiassa minullenkin hyödyksi olla; mutta Pernoa ja Rosenplänteriä näin myöhään en enää tohdi muistellakaan, vaan lohduttelemme sillä, ettei aika vielä tähän vuoteen loppune.

Sanomasi Saiman entisissä voimissaan olemisesta saatti mieleni varsin iloiseksi. Näytti kesällä Helsingissä ollessani siltä, kun ei olisi Saima raukalla ollut pitkää ikää taattavana. Kuin kuulin olivat monet kalahukset huolettomuudesta kotimaan asioissa suututtaneet {ylempiäkin, niin että välissä jo oli puheeksi tullut kieltää Saiman Kuopiota alemmaksi kulkemaan} (semmoisiakin, jotka kerrassaan olisivat tainneet Saimalle veitsen kurkkuun pistää). Kuin nyt kuulen, eivät kuitenkaan suuresta kärsivällisyydestänsä ole sitä tehneet.

Mitä likemmäksi takasinlähtö aikani lähestyy, sitä enemmin rupean myös itsekin pois ikävöitsemään ja työtäni loppuun kiirehtimään. Jos ennen ei, niin kuitenkin nyt, näen että aika ainakin on lyhytläntinnen ja että vuorokaudella pitäisi olla vähimmäksi 30 tiimaa, kaikki kullakin päivällä toimeen saadakseni, mitä aamulla alkain toivon. Kuin moni kuitenkin lienee hyvillään niiden 24:n kanssa, kun sillä on, niin pitäneehän olla samoti minunki.

En muista joko kesällisessä kirjassani olisin onnistunu sinua alettuun naimiselämähäsi. Miltei, niin tahon nyt suullani sydämelläni onnistaa sinua siihen ja toivottaa, että senkautta tulisivat kaikki lapsipäivän riemut ja nuoren ajan ilot palkituksi, jotka ovat menneet, paitsi muistosta, ja sitä toivotan niin itsellesi, kuin frouvallesi!

Olipa hyvä asia ettäs sait Fransi rukan kouluun ja jo kohta kolmanteen luokkaan. Näihin aikoihin pelkään hänen rupeavan alasti käymään, koska jo kyllä kaikki vaaterepaleensa mahtavat hajalla olla. Sentähden kirjoitin menneellä viikolla apotheikari Wennbergille ja pyysin hänen antamaan rahaa siihen tarpeesen, kuin myöskin maksamaan Wichmannin frouvalle, mitä olen velkaa. Jos hänellä olisi kirjain tarvesta, niin ota niitä Karsteinilta eli muualta minun nimelläni, kyllä palatessani sitten maksan.

Oppinutseuran esimiehen, toht[o]r[i] Fählmannin, ja muiden kanssa on minulla aina ollut tyhjää tekemistä ja vastaamista Suomen kielen kirjoituslaadun (orthografian) puolesta. (He) päättävät sen aivan kelpaamattomaksi ja luulevat Viron kirjoituslaadun paljo paremmaksi, Suomellenkin sopivammaksi, sillä toteen saattaen vanhan sanan malasta omassa ja raiskasta toisen silmässä. Tahdotko nähdä kuinka suomi tulisi Viron kirjotuslaadun jälkeen kirjoitettavaksi, niin saat seuraavasta näytteeksi: [Kantelettaresta] II. 108. "Penä heiti minnon emmoni", taikka I. 16.

Olli meidä, kun olligi, Olli ennen aegoinansa, siskoja sinnine silda. veikoja venno pnnnanen. Tulli tuli otti laian, 5 tulli toinen, toisen otti, kolmansi kokkan rebbäsi tulli vimeinen vihhuri, seppä vei koggo vennehen. Jäi veikkod veen varrahan, 10 joudu sormed soudimekst käsivarred vardimeksi peugalo perrämellaksi. Soua sormed toole male, kussa puud punnale paista 15 puud punnale, maad sinnele, kivved kiildäväd vassele hobbiale hongan oksad kullale kukkad kannervan.

Miksi sian saksaksi suomi sillä tavalla kirjoitettuna muuttuisi, kyllä helposti on nähtävä, ja samanlaiseksi on se jo muuttanut Viron kielen. Luulisit olevan helpon tämän kirjoituslaadun kehnouden taitaa Virolaisillenkin näyttää, mutta peräti toisin. Ajatellevatko: parempi oma olkinenki kuin vieraan vehnäinenki, vai kuinka, mutta aina tahtovat mielellään {omaa kirjoituslaatuansa paremmaksi kiittää} (puheeksi ottaa, kuinka suomea sopimattomasti kirjoitetaan), kuin kuitenkin eivät ymmärräkään suomea, paitsi mitä muutama on vähän Strahlmannin grammatika vainajasta kuullut, niin vastaan riitelemisen siasta olen käskenyt heitä ensin Suomeen tulemaan ja kieltämme paremmin oppimaan, sitte kirjoituslaadusta puhumaan. Seuraavilla sanoilla kirjoitti Viron kielen paras oppinut, provasti Masing vainaja Suomen kirjoituslaadusta kirjassansa "Estnische Originalblätter für Deutsche" (pag. VIII).

Melkein yhtä Masingin kanssa ajattelee usiammat Tartussa vieläkin kirjoituslaadustamme, jota kyllä eivät muusta taida tunteakaan, kuin Masingin sanoista. Tallinnan tienoilla alkaa kuitenkin muutamia olla, jotka tahtovat Suomen kirjoituslaatua Virollenkin, niin pastori Ahrens (Viron uuden Grammatikan kirjoittaja) ja eräs toinen pastori on jo pienen kirjan nimellä: "Toomas Vester, Lapo rahva uso ärataja Norra maal" s.o. [— —, Lapinkansan uskon herättäjä Norjan maalla] Suomen kirjoitustavan jälkeen kirjoittanut ja pränttäyttänyt. — Olisi aikaa, tahtoisin Tartun oppinut[-] seuralle mielellään ensi kokoukseksi jotain Suomen orthographiasta kirjoittaa, jos muuta hyödytystä siitä ei olisikaan, kuin että kirjallisestikin olisin itseni vapaantanut.

Lopuksi pyydän sinua tervehtämään niin niitä naispuolia herrasväestä, joista kirjoitat että välistä kyselevät minustakin, kuin vielä muitakin. — Jos unehuttaisitkin tämän terveheys sanomisen, niin älä kuitenkaan unehuta tervehtää kanssaopettajiasi ja uuden puukoulun opettajia. v. Beckeri pian taitaa jättää teidät, koska kerran kuuluu hakeneeksi itsiänsä Pelkijärvelle. Häntä tulette kyllä kaipaamaan; hyvä, jos saisit toisen semmoisen siaan.

9.

Tohtori Rabbelle.

Tartto 12 p:nä marraskuuta 1844

[Merkitty saapuneeksi perille marrask. 22:ntena 1844.]

Rakas Veli!

Kiitos kirjeestäsi ja rahoista, jotka saapuivat kreivin aikaan, sittenkuin viime viikon ajan on vain pari ruplaa ollut taskuni pohjalla. Silti en olisi sentään tullut pulaan, vaikka lähetyksesi olisikin viivähtänyt muutamaa viikkoa kauemmin, koska Fähhnann jo kesällä — huomauttamattani — sanoi minulle, että piti vain hänelle ilmoittaa, jos joskus sattuisin rahan tarpeeseen. Tätä hänen avuliasta hyvyyttään minun ei kuitenkaan ole tarvinnut käyttää hyödykseni eikä kait tarvitsekkaan, kun Sinä nyt olet lähettänyt vallan 100 hopearupl., siten osottaen tuntevasi tarpeeni paremmin kuin minä itse. Sillä ellen olisi saanut enempää kuin palkkani neljänneksestä oli jäljellä, olisin sillä ehkä suoriutunut täältä Tartosta, mutta Tallinnassa olisi ollut pakko lainata ja päälle päätteeksi olisin ehkä saanut kulkea sinne jalkaisin, jota minun nyt ei tarvitse tehdä, ellen muuten niin tahdo. Kuun lopulla saanen työnikin päättymään, nim. sikäli kuin se tällä kerralla on mahdollista, sillä kaikesta päättäen minun on parin vuoden kuluttua tultava taas muutamaksi kuukaudeksi täydentämään mitä nyt olen tehnyt. Sillä täällä ei ole ainoastaan Seuralla sanakirjatyön aineksia, vaan papeilla maaseuduilla vielä enempi, ja ne minun täytyy saada toisella kerralla, kun aika nyt ei sitä myönnä.

Äsken kävin kirjakaupassa, maksoin sanskritan kieliopin, josta meni 13 rupl. 87 1/2 kop. hopeata, sekä ostin muutamia saksalaisia kansankalentereita ja erään "Neues Devisenbuch oder 1300 Devisen auf Liebe, Freundschaft, Erinnerung j.n.e." [Uusi mietelmäkirja eli 1,300 mielilausetta rakkaudesta, ystävyydestä, muistoista y.m.] nimisen kirjan, jota olen aikonut Kalliolinnan suomalaisen mietelauselma-tehtaan vastaiseen kirjastoon. Oletko muuten saanut jo jotakin luoduksi, vai onko monipuuhainen elämä kesällä estänyt sitä enempää ajattelemasta?

Viikko takaperin sain Tallinnasta kirjeen pastori Aejmelaeukselta, joka arveli voivani päästä vielä joulukuussa suoraan meren poikki. Sen vuoksi matkustan täältä Tallinnaan, mutta surkeasti siellä petyn, jos minun sieltä täytyy kääntyä Pietariin menevälle tielle, sillä Tallinnasta luetaan kolme peninkulmaa enempi Pietariin kuin täältä, jota paitsi luultavasti en voi päästä ylimääräisen postin mukana, vaan saan erittäin vuokrata hevoset, ja se tulee kahta vertaa kalliimmaksi. Kävipä kuinka kävi, niin jotka nyt sain, luulen tulevani toimeen, kun minulla ei täällä ole aikaa tuhlata paljoa niistä. Tehtäväni olen nyt jakanut joka päivä ennätettäviin määriin, ja saan usein aamuin klo 5:stä ruveten istua myöhäiseen iltaan keritäkseni määräni päähän, ja jos pistäydyn Ehrenstolpella, Fählmannilla tai jonkun muun luona, tahtoo aina jäädä tähdettä seuraavaksi päiväksi. Samoin käy myöskin, jos kirjoitan pitkähkön kirjeen, jonka vuoksi olen ollut vierailemisessa ja kirjeenvaihdossa hyvin säästeliäs.

Kalenteri-toimikunnan kokoukseen on Fählmann kutsunut minut kahdesti, jolloin on päätetty, mitkä kirjoitukset otettaisiin virolaiseen kansankalenteriin seuraavaksi vuodeksi. Toimikunta on nähdäkseni ollut kirjoitusten valinnassa hyvin tunnollinen, mikä onkin hyvä kalenterin onnistumisen ja sitä julkaisevan Seuran arvon vuoksi. Fählmann on itse ankara virolainen, koska viro on ollut ainoa kieli, mitä hän kymmenenteen ikävuoteensa asti on osannut puhua. Mutta ei ainoastaan kieli tule seulonnan alaiseksi, vaan myös kirjoitusten sisällys, varsinkin, ettei niistä tulisi pietistisiä eikä epä-pietistisiä. Viime kerralla, jolloin oltiin koossa pastori Geheven luona, ratkaistiin koko tulevanvuotisen kalenterin asia, ja siihen otettaviksi hyväksyttiin

1:ksi kirjoitus talonpojan ajanjaosta, nimittäin mitä töitä hänen milläkin viikolla vuoden kuluessa on otettava huomioon taloudessaan;

2:ksi Europan maidon yleiskuvaus, jonka on kirjoittanut Võrun tohtori Kreutzwald, (Edellisen kirjoittaja oli, jos oikein muistan, pastori Knüpffer);

3:ksi pari hengellistä runoa ja muuan siveyttä opettava, eri henkilöiden sepittämiä.

4:ksi leikillinen kertomus "Kribus krabus", joka on Fählmannin omaa tekoa. Siinä kerrotaan talonpojasta, joka toi lautakuorman kaupunkiin ja möi sen puuseppä Toll'ille. Mutta kun puusepällä ei ollut aikaa saattaa häntä kotiinsa, niin hän kuvasi hänelle talonsa ulkomuodon ja selitti, mitä katuja ja poikkikatuja hänen oli sinne tullakseen kulkeminen. Talonpoika lähti, mutta poikkesi matkalla rihkamakauppaan ostamaan jotakin. Siellä häneltä unohtui sekä nikkarin nimi että hänen taloonsa vievä tie. Kun hän kadulla parhaillaan kynsii korvallistaan auttaakseen muistoaan, tulee pari koulupoikaa koulusta. Mies kysyy toiselta, eikö hän tietäisi sanoa sen herran nimeä, joka oli ostanut hänen lautansa, ja missä hän asui. Kuinka minä sen tietäisin? poika vastasi. Mutta toinen oli hiukan sukkelampi ja puuttui puheeseen: En minäkään tiedä, mutta tuossa talossa asuu muuan herra, jolla on iso kirja, nimeltä Kribus krabus; jos hän siitä avaa lehden, jonka nimi on lirum larum lomps, niin siinä on sanottuna, missä mikin asuu koko maailmassa. Näin selittäen hän neuvoi miehen opettajansa kotiin. Mies meni sinne ja kysyi, eikö hän tahtoisi olla hyvä ja ottaa esille kirjaa Kribus krabus. Ja kun opettaja tuokion katseli häntä silmät selällään, hän uudisti pyyntönsä ja teki kait sen vielä kerran, kunnes opettaja sanoi jollekulle sisällä olevalle: der Kerl ist toll [mies on hullu]. Kuultuaan sanan toll mies ei enempää tarvinnut muistaaksensa puusepän nimen, vaan pyysi häntä vielä katsomaan, missä haettavansa asui. Sen hän, kun asiansa perille nyt päästiin, saikin tietää ja läksi matkaan lautakuormineen suuresti vain kummastellen merkillistä kirjaa, jossa kaikki inhimillinen tieto, kuten hän luuli, oli koossa. Fählmann sanoo tosiaan näin tapahtuneen täällä Tartossa, mutta muut väittävät Fählmannin itse sepittäneen jutun, samoin kuin Nervander meillä välisti sepittelee moisia hullunkurisia kertomuksia.

Terveisiä Rouvallesi ja omaisillesi!

Tuus E. Lönnrot.

Koko Rosenplänteriliä-käynti ja Pernon-matka on nyt täytynyt heittää mielestäni, kun työni on täällä kestänyt näin kauan.

10.

Rehtori Snellmanille.

(Konsepti.)

Tartto, 29 p:nä marraskuuta 1844.

Rakas Veli!

Vaikka muutamia [viikkoja] sitten kirjoitin sinulle, on minun se taas tehtävä sen ilon johdosta, joka minulla äsken oli, kun täällä Tartossa vallan odottamatta tapasin meille kaikille varsin tutun maalaisemme, konsuli von Böninghin Tallinnasta. Hän tuli tänne pari päivää sitten ja matkusti hetki sitten edelleen Liivinmaan sisäosiin, mistä toista tietä palaa Tallinnaan. Tämä kuitenkin on vähemmän tärkeätä kertoa kuin että hän jätti minulle sinulle osotetun tukun, jossa on monenlaisia virolaisia kansankirjasia, jotka on aiottu annettaviksi Kuopion lukion kirjastolle. Samanlaisen tukun hän antoi minulle Porvoon lukion kirjastolle jätettäväksi. Joulu- ja tammikuussa ne kait minun mukanani tulevat perille. Hän lupasi Tallinnaan palattuansa postissa lähettää Kuopion lukiolle hieman toista sataa rahaa sisältävän rahakokoelman, jota varmaankin tervetullutta lahjaa siis siellä voitte odottaa. Olet kaiketi sanomista lukenut hänen edellisistä lahjoituksistaan lukioiden ja muihin kokoelmiin, mutta pitäisipä sinun saada tavata häntä itseänsä ja kuulla, kuinka suuresti hän harrastaa kaikkea isänmaan vastaista vaurastumista. Ehkäpä onkin välttämätöntä, että jonkun aikaa on ollut poissa isänmaasta, jotta oikein voisi panna siihen arvoa ja ottaa osaa sen menestykseen. Vanha sananlasku "Oma maa mansikka, muu maa mustikka", sekin edellyttää, että tulee saada kokea, millaista muualla on. Jos taas ei ole kiintynyt isänmaahan, vaan jättää sen ynnä koko maailman tuuliajolle tai kuten kernaammin sanotaan: "Jumalan haltuun", mikä jälkimäinen saattaa olla kylläkin hyvää, vaikka Jumalaa mielestäni pitäisi vaivata ainoastaan sillä, mihin itse emme kykene, — niin ei kysytä sitä eikä sen tulevaisuutta eikä mitään muuta, mikä ulottuu ihmisen oman maallisen onnen ulko- ja yläpuolelle, jos kohta niin monet kirkonkellon soitot joka päivä muistuttavat, että kaikki tämä on pelkkää tomua. Suo anteeksi, että minä, joka olen neljä kertaa ylioppilasaikanani saarnannut, näin pian taas olen kokonaan eksynyt saarnaamaan. Pikemmin minun pitäisi toivottaa, että kansalaisille tekemääsi kehotusta, antamaan apua Kuopion lukion stipendirahastoa varten, niin paljo kuin suinkin noudatettaisiin. Kun se äsken mainituista lahjoista päättäen näkyy vaikuttaneen maan ulkopuolellekin, en epäile, että se kotimaassakin tulee tai on tullut kuulluksi. Vanha suomalainen sananlasku sanoo: "joka köyhiä holhoo, se on Jumalan apumies", ja tätä voi varsin hyvin sanoa niistäkin, jotka edistävät köyhempien oppilaiden menestymistä oppilaitoksessa, niin että silläkin taholla tie on kaikille avoinna tulla Jumalan avustajaksi eli apurimieheksi.

Böninghin tänne tultua minulla oli ilo taas tavata oman maan mies ja nainen, nimittäin valtioneuvos Wulffert ja hänen rouvansa, jotka kumpikin viime kesänä ovat käyneet Saksassa ja tätä tietä palaavat kotimaahan, Luultavasti hänen matkastansa tulee olemaan seurauksena hyödyllisiä muutoksia rakkaan isänmaamme postilaitoksessa. Sitäpaitsi täällä asuu muuan maalaisemme, översti Ehrenstolpe, jonka luona säännöllisesti joka sunnuntai ja joskus viikollakin olen käynyt. Hän on samannimisen Oulun entisen maaherran poika, ja hänen talonsa on, paitsi vieraanvaraista kohtelua, senkin vuoksi ollut minulle rakas, että siellä puhutaan ruotsiakin. Nyt on juuri sunnuntai-ilta, ja minua on erityisesti pyydetty sinne tulemaan, mutta kun olen kuullut, että sinne tänä iltana tulee koolle suurehko seura aiottuihin tanssijaisiin, ja kun ainoa takkini, ollen jo "emeritus" [= täysinpalvellut] paraiten sopii kotiseinien sisälle (tai joskus pieneen seuraan), olen minäkin päättänyt tehdä samoin ja kirjoittaa sinulle, sen kun voin tehdä paitahihasillani. En enää viivy täällä pitkään, olen näet viikon lopulla aikonut lähteä liikkeelle suoraan Pietarin kautta palatakseni Suomeen. Vielä en tiedä, jalanko kuljen vai ajaen, ja tämä saa riippua kukkaroni varoista, jotka ovat selviävät, kun olen ehtinyt suorittaa kaikki maksuni ja lisäksi ostaa muutamia kirjoja, jotka täytyy ennemmin ostamieni kanssa joka tapauksessa kuljettaa hevosella.

Böninghin kanssa kävin täällä, joku päivä sitten, erään eläkettä nauttivan pastori Brandin luona ja sen jälkeen olen yksin käynyt häntä tervehtimässä. Hän on monta kertaa käynyt Suomessa ja oli kirjoittanut valmiiksi kertomuksen viime matkastaan; sen hän luki meille ääneen. Tämä matka ei kuitenkaan ollut ulottunut Helsinkiä, Porvoota, Loviisaa, Viipuria, Turkua ja Ahvenanmaata ulommaksi. Matkakuvausta oli kylläkin hauska kuulla. [Keskeytyy tähän.]

11.

Tohtori Rabbelle.

Tartto, 3 p:nä joulukuuta 1844.

Rakas Veli!

Jotta et vallan odottamatta tapaisi minua Helsingissä, saan nyt ilmoittaa, että tänä päivänä olen ostanut itselleni ison tavaralaatikon ja myös alkanut siihen panna tavaroitani, lähettääkseni ne erään ajurin mukana kaikki Pietariin. Itse on kuitenkaan ole voinut siihen paneutua, ja kun kukkaroni ei kernaasti salli minun matkustaa postin mukana, eikä mikään ole sen ikävämpää kuin istuminen vuokra-ajurin rattailla, jotka kahdeksan vuorokautta kulkevat käymäjalkaa tuota vähän yli kolmeenkymmeneen peninkulman nousevaa Tarton ja Pietarin väliä —, niin olen aikonut kulkea jalan, ainakin Pietariin. Tämä sitäpaitsi vapauttaa minut toisestakin kulungista, joka olisi välttämätön, jos ajaisin, nimittäin turkkien ostosta.

Valtioneuvos WuIfFertilta, joka Saksan matkaltansa palaten rouvineen joku päivä sitten saapui tänne, saan sanoa sinulle terveisiä. Luultavasti hän kuitenkin on Helsingissä ennenkuin tämä kirje.

Sanakirjalliset kopioimistyöni olen jo niin pitkälle suorittanut, että nyt enää on jäljellä kaksi pienenlaista vihkoa. Kun lisäksi olen aikonut läpikäydä ne jotenkin kiireisesti, toivon ensi lauantaina voivani sanoa Tartolle hyvästi! Jo edeltäkäsin iloitsen siitä osaksi sen tähden, että jokainen askel sen jälkeen vie minut lähemmäksi Helsinkiä, osaksi sen vuoksi, että 8:n viikon istumatyön jälkeen taas pääsen liikkeelle. Juuri ensi lauantaina loppuu passinikin kestoaika uuden ajanluvun mukaan, mutta kun täällä seurataan vanhaa, saan tietysti käyttää hyväkseni 12 päivää. Toivon, ettei Pietarissa huomata tai huomauteta erotusta.

Konsuli von Böningh kävi täällä äsken ja kehotti erästä tuttavaansa, kauppias Werneriä, kaikessa olemaan minulle avulias lähtöhommissani, mistä olen hänelle suuresti kiitollinen, kun minulta itseltäni, perehtymätön kun olen ajuri- ja muihin oloihin, varmaankin päivä tai pari olisi kulunut, ennenkuin olisin saanut kaikki näin hyvään kuntoon kuin nyt.

Oppineiden Seuran sihteeri, tohtori Sachsendahl on pari viikkoa sitten palannut matkaltansa; hän on nuori, hyvin hauska mies, jonka kanssa usein olen käynyt seuran kirjastoa tarkastamassa. Muutamia kaksoiskappaleita harvinaisen-puoleisia kirjoja olen aikaisemmin sieltä saanut lahjaksi, ja tänään sain vielä kaikki 20 vihkoa Rosenplänterin "Beiträge"-julkaisua, josta ei otettu maksua, vaikka tarjosin. Itse teossa tämä olikin hyvä asia, sillä kukkaroni olisi siitä tullut melkein tyhjäksi; Rosenplänter itse näet myy ne 60 paperiruplasta, ja täälläkään niiden hinta luultavasti ei olisi ollut paljoa pienempi. Alkujaan ne maksoivat kokonaista 100 ruplaa, nimittäin 5 ruplaa joka vihko. —

Pian minut kutsutaan teelle, ja tahdon sitä ennen päättää tämän kirjeen, sillä sen jälkeen minun on vieminen se postiin. Varsin oikein olin arvannut teekutsun suhteen, sillä pantuani pisteen edellisen lauseen loppuun, olen nielaissut kolme lasia teetä, ja kun postiaika pian menee umpeen — sitä kestää täällä kello 8:an illalla — lopetan tämän kirjeen, pyytäen sinua tavallisuuden mukulan jakelemaan terveisiä.

Tuus Elias Lönnrot.

12.

Pastori Sirénille Pietariin.

Tartto, 6 p:nä Joulukuuta 1844.

Rakas Veli!

Viisi kuukautta oleskeltuani osaksi Tartossa, osaksi muilla seuduin Viron- ja Liivinmaata, olen vihdoinkin valmis palaamaan Suomeen. Mutta kun Tallinnasta saamistani tiedoista päättäen sieltä ei enää näin myöhäisenä vuodenaikana voi päästä suoraan meren yli Helsinkiin, on minun pakko palata Pietarin kautta, mikä muuten voi olla hyvinkin hyvä, kun täten saan tavata sinut ja muut sikäläiset tuttavat, mihin minulle ei muuten niin helposti olisi tarjoutunut tilaisuutta. Nyt on asianlaita se, että lähetän tavarani edeltäpäin, kolmeen eri tukkuun pantuina, ja olen neuvonut ajuria jättämään ne sinun luoksesi. Sen vuoksi pyydän, ettet ainoastaan vastaanota niitä, vaan että myös maksat kuljetuslipussa mainitun rahdin, jonka määrää en vielä tiedä. Tämä viimemainittu pyyntö on kyllä ikävä, mutta kun minulle on sanottu paremmaksi että kuljetusmaksu maksetaan vasta siellä, minne tavarat jätetään, on minun täytynyt kääntyä puoleesi, pyytäen, ettet sitä pane pahaksi. Pian kait itse tulen jäljessä ja olen silloin maksava takaisin minun tähteni suorittamasi etumaksun. Syynä siihen, etten tule kimsujeni ja kamsujeni keralla, on se, että olen päättänyt kulkea jalan, sillä ajalla vielä oppiakseni lisää viroa. Koko täällä-oloni ajan on toimenani ollut viron kielen opiskelu, ja aineksien kokoaminen aikomaani suomen, viron, vepsän ja lapin vertailevaa kielioppia varten. Viime aikoina olen Tartossa istuskellut kopioimassa sanakokoelmia, jotka täkäläisellä Oppineiden Seuralla on aiottua uutta viron sanakirjaa varten, jota muuten monta monituista vuotta saisi odotella, ennenkuin se keritään tehdä ja painattaa.

Tervehdi rouvaasi, johon minulla oli kunnia tutustua viime kesänä maisterien kemuissa Helsingissä, ja jos tapaat Sjögrenin, niin vie hänellekin terveisiä, kuten myös virkaveljellesi Zaudtille.

Todellisessa ja hartaassa ystävyydessä olen edelleen

nöyrin palvelijasi Elias Lönnrot.

J.K. Olen kirjoittanut Aejmelaeuksolle Tallinnaan ja pyytänyt häntä hankkimaan minulle 1822:n vuoden "Näddalaleht'eä" sekä lähettänyt takaisin hänen saksan kielioppinsa.

Kirjoittanut Tallinnaan konsuli von Böninghille ja lähettänyt takaisin tukun suomalaisia sanomalehtiä.

13.

Pastori Sirénille.

Kattila, 6 [vanh. luk.] p:nä joulukuuta 1844.

Rakas Veli!

Rohkenin lähettää Tartosta tavarani Sinulle Pietariin. Itse olen jalan kulkenut jäljestä, niin että paraikaa olen pastori Grundströmillä Kattilassa, jonne toissapäivänä tulin. Eilen täällä panin kirjaan koko päivän lauluja vatjalais-eukolta, ja tämä on vielä huomispäiväksi luvannut minulle työtä, niin että vasta ylihuomenna voin jatkaa matkaani täältä Pietariin, jonne luultavasti ensi tiistaina saapunen. Tällä seudulla saattaisi muuten olla paljo kerättävää ja hyödyllistä opittavaa, mutta kun minulla ei missään tapauksessa tällä kertaa ole aikaa tehdä sitä edes likimainkaan perinpohjin, olen päättänyt jonakin kesänä muutamaksi kuukaudeksi taas tulla tänne, mitä myös pastori Grundström on kehottanut minua tekemään. Kun niin pian saan sinut tavata ja kanssasi puhua, voin tähän lopettaa nämä rivit. Tervehdi rouvaasi ja muita tuttavia, jotka mahdollisesti tapaat.

Hartain veljesi Elias Lönnrot.

14.

Tohtori Rabbelle.

Kattila, 18 p:nä joulukuuta 1844.

Rakas Veli!

Niin pitkälle olen nyt ennättänyt paluumatkallani, että minulla on jäljellä tuskin 10 peninkulmaa Pietariin, jotka milloin tahansa kahdessa päivässä voisin kulkea, hevosella päivässäkin. Mutta täällä olen tavannut vatjalaisia, joiden ohi en mitenkään voi matkustaa, vähän ottamatta selkoa heidän kielestään, ja sen lisäksi olen sattunut poikkeamaan ylen vieraanvaraiseen pappilaan, nimittäin Grundströmin — professori Reinin langon — luo, josta olisi varsin vaikea erota yhden päivän vierailun jälkeen. Tosin passini vanhankin ajanluvun mukaan huomenna menettää voimansa, mutta mainittu pastori Grundström on luvannut antaa minulle pastorinviraston nimessä asiapaperin, sekä panna sen alle kirkon sinetin, ja luulee että sillä varustettuna vaaratta voin tulla Pietariin, kuten itsekkin olen taipuvainen luulemaan, kun Venäjällä vielä pidetään kirkkoa suuressa kunniassa.

Eilen kirjoittelin koko päivän muistiin häälauluja vatjalais-eukon sanelun mukaan. Samat laulut lienee kuitenkin jo ennenkin kirjaan pantu, kun professori Reinillä ja sitäpaitsi akademikko Sjögrenillä on ollut juuri sama eukko luonansa; myös Reguly on häntä laulattanut, mutta häneen eukko ei kuitenkaan kuulu olleen aivan tyytyväinen, vaan lienee sanonut häntä vasten silmiä tyhmäksi, kun hänen tietysti oli vaikea ymmärtää eukon kieltä.

Vaikka jo olen kirjoittanut täyteen monta arkkia — kokonaista 48 palstaa — eukko on vielä luvannut laulaa minulle päivän lisää. Nämä laulut vivahtavat Venäjän- ja Suomen-Karjalan häälauluihin, mutta parhaasta päästä ne ovat omintakeisia. Mitä kieleen tulee, se tuntuu muodostavan väliasteen Venäjän karjalan ja Tarton viron välillä, mutta siinä on kuitenkin useita omituisuuksia, joita mainituista kielistä ei kummastakaan tapaa.

Matkani Tartosta tänne tapahtui ilman vastuksia, vaikka kuljinkin jalan, paitsi 4 viimeistä peninkulmaa Narvasta tänne, jotka ajoin pastori Heleniuksen hevosella, kun hän, kuten sanoi, ei tahtonut ottaa kantaaksensa sitä häpeätä, että olisi antanut minun jalkaisin mennä luotansa, niin kuin minulle muka olisi erityinen kunnia "että nuijakyydillä kulkea pappilasta pappilaan". [Lainausmerkkein väliset sanat suomeksi käsikirjoituksessa.]

Mainittu pastori Helenius, Pöytyän rovastin poika, on tähän asti ollut pastorina Narvassa, mutta on hiljan saanut 8,000 ruplan pitäjän Virossa, 8 peninkulman päässä Tallinnasta. Asiaa erityisemmin ajattelematta hän oli eräänä sunnuntai-iltapäivänä lähtenyt sinne vaalia saarnaamaan, ja seuraavana sunnuntaina sekä herrat että talonpojat yksimielisesti valitsivat hänet pastorikseen, sivuuttaen kolme synnynnäistä virolaista, jotka kaikki niinikään olivat kunnollisia pappeja ja hyviä saarnamiehiä.

Ennenkuin tila käy liian niukaksi, minun on tuotava esiin pääseikka, nimittäin että taas ensi tilassa lähetät minulle 25 hopearuplaa Pietariin. Mutta osota kirje pastori Sirénille, sillä voisi tapahtua ja on luultavaakin, että minun on lähteminen Pietarista, ennenkuin kirjeesi ehtii saapua, minkä vuoksi aion lainata pastori Siréniltä nuo 25 ruplaa hop., jotka hän sitten sinun kirjeestäsi saa takaisin. Vaikka en ottaisikaan lukuun voimansa menettänyttä passia, en kuitenkaan voi kauempaa viipyä Pietarissa, kun siten tänä vuonna kokonaan minulta jäisi joulu viettämättä, mikä olisi perin ikävää. Sillä täällä se on vasta 12 päivää myöhemmin, ja niin pitkään en kuitenkaan voisi odottaa. Sen tähden olen koettava ainakin joulukuun 24:nneksi päiväksi päästä Ståhlbergin luo Viipuriin, vaikka minulla ei olekkaan mitään toivoa saada syödä joulupuuroa sinun luonasi. Tulevaa uutta vuotta kaiketi saan yhdessä sinun kanssasi toivottaa tervetulleeksi. Älä unhota tervehtiä tuttavia, ja ennen kaikkia muita omaisiasi ja sukulaisiasi.

Tuus Elias Lönnrot.

15.

Nimineuvos von der Hagenille.

(Konsepti; alk. saksaksi.)

[Helsinki, lopulla helmikuuta 1845.]

Olisi ollut velvollisuuteni jo aikoja sitten antaa Teille tietoja paluustani Suomeen ja sitä paitsi monin kerroin lausua Teille vilpittömät kiitokseni, mutta sen täyttämisen olen tullut tähän asti laiminlyöneeksi, osittain taas niskoilleni kasautuneiden muiden tehtävien vuoksi, osaksi sen vaikeuden tähden, jonka saksan kieli minulle yhä vielä tuottaa sekä puheessa että kirjoittaessani. Joka kerta milloin olen kirjottanut jotakin suomalaisille ystävilleni ruotsiksi tai suomeksi, olen toivonut voivani tehdä sen Teillekin, jollei puutteellinen kielen taito olisi minua siitä pidättänyt. Joka päivä olen kuitenkin muistellut miellyttävätä oloani ystävällisessä perheessänne, ja voin vielä aivan totuuden mukaan vakuuttaa, että en missään ole tuntenut paremmin viihtyväni ja että en voi toivoa vastedeskään milloinkaan parempaa.

Koko matkani Tartosta Helsinkiin onnistui hyvin. Lähdettyäni luotanne ja Tartosta marraskuun 27:ntenä [päivämäärät vanhaa lukua] saavuin joulukuun 2:sena Narvaan, jossa en viipynyt kauempaa kuin päivän. Narvasta tulin 40 virstaa Inkerissä asuvain vatjalaisten luo, ja oleskelin siellä joulukuun 12:nteen, vaelsin sitten eteenpäin ja saavuin 15:ntenä Pietariin. Siellä olin tammikuun 2:seen; sitten matkustin Viipurin, Haminan, Loviisan ja Porvoon kautta Helsinkiin, jossa nyt olen jo neljättä viikkoa tulostani. Nyt olen kuitenkin päättänyt lähteä kaupungista ylihuomenna tullakseni kerran perille Kajaaniin yksitoistakuukautisen poissaolon jälkeen taas.

Jollen pian unohtaisi saksan kieltä kokonaan, niin kait pian kirjoitan sieltä toistamiseen Teille. Ottakaa kuitenkin vielä kerta vastaan sydämellisin kiitokseni kaikesta minua kohtaan osottamastanne auliista hyvyydestä, ja viekää ne perille, sitä pyydän, myöskin rouvallenne ja perheellenne. Suurimmaksi osaksi olen niistä mieluisista muistoista, mitä minulla nyt ja epäilemättä vielä kauan on Tartosta, kiitollisuuden velassa Teille, rouvallenne ja perheellenne. Jos olisin jäänyt Hornille asumaan, niin kenties nyt aivan toisin muistelisin Tarttoa.

Sydämellisin tervehdykseni rouvallenne ja lapsillenne. Sulkeutuen Teidän ja perheenne suosiolliseen muistoon pidän, jalosukuinen herra, kunnianani saada edelleen olla

nöyrin palvelijanne [Elias Lönnrot].

Tohtori Bergistä olen puhunut lääkintälaitoksen ylitirehtöörin, valtioneuvos v. Haartman'in kanssa, mutta hän ei luule ulkomaalaisen lääkärin voivan tulla Suomessa oikein tunnetuksi ja sanoo siitä itse kirjoittaneensa hänelle.