KANSANLAULUJA

Nämä suomalaiset kansanlaulut, jotka Elias Lönnrot on valinnut ja julkaissut "Mehiläisessään" vv. 1839-1840, ovat allekirjoittaneen mielestä niin tärkeä ja viehättävä täydennys Kalevalalle ja Kantelettarelle, että on suorastaan kansallinen laiminlyönti, jollei niitä toimiteta yleisön käsiin, mihin ne luonnollisesti eivät voi "Mehiläisestä" tulla. Erittäin juuri nykyään, jolloin Suomal. Kirjallisuuden Seura parhaallaan julkaisee tieteellistä kokoelmaa kansanlaulujemme sävelmistä, ja jolloin taiderunouttammekin on nuorempi polvi ryhtynyt runomitan rakenteeseen nähden perustamaan uudemman kansanlaulun pohjalle, on aika antaa uudemman kansanlaulumme sanoillekin sen verran arvoa, että edes tämä unohtunut kansanlauluvalikoima saatetaan jälleen julkisuuteen. Valmistakoon se alaa täydellisemmälle kokoelmalle, jota Suomal. Kirjallisuuden Seura ei kauankaan voine olla julkaisematta.

Kansanrunoutemme suuren vaalijan muistoa kunnioittaen on tämä hänen valikoimansa julkaistu ilman lisäyksiä ja vähennyksiä. N:ot 51 ja 52 eivät kuitenkaan ole otetut "Mehiläisen", vaan Kantelettaren alkulauseen mukaan, koska ne viimeksi mainitussa ovat täydellisemmät. Oikeinkirjoitustakin on vain eksyttävissä tapauksissa muutettu nykyaikaisemmaksi, muuten on säilytetty Lönnrotin kirjoitustapa. Se muutos on kuitenkin tehty, että kun Lönnrot antaa kehruutalkoissa eri tyttöjen ja poikien laulaa itsestänsä ja sentähden merkitsee kunkin laulun eri tyttöjen ja poikien nimillä, on nämä nimet jätetty pois ja lauluille pantu uudet otsakirjoitukset.

J.A.

[Lönnrotin alkulause.]

Laulu on ihmisellä ikäskun toinen kieli, jolla alkaa sydämensä liikutuksia ilmotella, kun tavallinen kieli ei löydä sanoja tarpeeksensa. Semmoisia sydämen liikutuksia ovat erittäinkin

ilo

huoli

(suru), jonka tähden myös laulut enimmiten jakauvat kahteen pääosaan,

ilosempiin

huolellisempiin

. On kyllä muissakin tiloissa laulu välistä syntyvä ja sopiva, ei kuitenkaan niin kuin näissä kahdessa.

Sitä kansaa ei kyllä löydy taivaan kannen alla, joka laulua ei tuntisi ja rakastaisi. Se ei pelkää lumia eikä pakkasia Lapin pohjaisilla tuntureilla, ei kuumuutta ja hellettä Afrikan eteläisessä, ihonkin mustaksi polttavassa päivässä. Amerikan villien seassa on sillä yhtähyvin kuin Europan enimmästiki sivistyneissä seuroissa, viivyntänsä herrojen hoveissa kuin talonpoikien tuvissa, elonsa kuningasten korkioissa saleissa kuin orjien mataloissa majoissa, käyntinsä onnellisten huvemmilla tiloilla kuin vanginki luona kahleissansa.

Mutta vaikka onki laulu kaikille tuttu ja rakas, niin kuitenki havataan joku erotus siinä asiassa, että yhdelle on laulu mielusampi kuin toiselle, luonnistuu yhdelle paremmin kuin toiselle. Niin erinäisten ihmisten välillä, niin kokonaisten kansakuntienki. Tämä erotus tulee sekä muista syistä, että itsekunki osasta eli onnesta, mielenlaadusta ja muusta olosta. Samate kuin yksinäisillä ihmisillä, niin on kokonaisilla kansoillaki suuri erotus näissä asioissa. Yksi rakastaa sotaa ja liikkuvaisuutta, toinen rauhaa ja kotoista elämätä, yksi sortaa, toista sorretaan, yksi on onnellisempi mielestään ja iloinen, toinen onnettomampi ja huolellinen. Laulun sanotaan olevan taivaasta kotoisin ja täältä usein sinne kotimaahansa jälle ikävöitsevän. Jonkun ajan maallisia iloja kaivannut ja kokenut niillä muiston entisestä taivaallisesta riemustansa peittää, sitä ei kuitenkaan voi täydellisesti, havaitsee vierahaisuutensa täällä, alkaa huolta ja tungeksen huolellisten seuroihin, niinkuin muutki huolelliset ja vähäonniset mielellään elävät toisten semmoisten kanssa. Tämän havaitsi tyttöki muinen. Lapsempana oli käynyt laulukoulua muutaman akan luona ja punasen lankakerän sekä paitapalttinan akalle palkasta antanut. Mutta jälkeenpäin, kun vuosia lisäytyi, varsi korkeni ja huolet eneni, jopa tuli lauluja tytölle, kun ilmasta työntäen, ettei kyllä enää opettajata tarvittu. Silloinpa entistä aikaansa muistellen lauloiki:

"Anna akka rätsinäni,
Työnnä pois punakeräni!
On jo virttä neuomatta,
Sekä saamatta sanoja;
Kyllä huoli virttä tuopi,
Kaiho kantavi sanoja,
Mure muita lausehia,
Mieliala arveloita."

Kuinka ovatki ystäviä toinen toisellensa surullinen mieli ja laulu, siitä lausutaan monessa muussaki kohti vanhoissa runolauluissa, esimerkiksi seuraavillaki sanoilla:

Kuka kuuli laulavani,
Luuli olutta juoneheni,
Taaria tavanneheni.
_ _ _ _ _ _ _ _
En laula olven halulla,
Enkä taarin tarpehella—
Laulan hoikka huolissani,
Ikävissäni iloitsen,
Panen pakkopäivissäni.
_ _ _ _ _ _ _ _
Luotu on lintu lentämähän,
Humalainen huutamahan,
Vaivainen vaeltamahan,
Huolellinen laulamahan.
_ _ _ _ _ _ _ _
Mistä tunnen huolellisen,
Arvoan alasen mielen?—
Tuosta tunnen huolellisen,
Arvoan alasen mielen:
Huolellinen laulelevi,
Huoleton huhuelevi.

Olkoon tämä sanottu joksiki mietinnöksi, minkätähden Suomen kansa niin muinaisaikaan kuin nykyäänkin on yli monen muun kansan lauluihin harrastunut. Mutta jos on muutaki syytä tähän lauluhartauteen, niin ei saa unohtaa itseä kieltä, joka sanainsa sujuvaisuudella sitä paljoki puolustaa. Vanhanaikaiset laulut (runot) käyvät kaikki tavallisen runomitan jälkeen, nykysempinä aikoina on ruvettu muihinki tapoihin lauluja sovittelemaan. Kuka ei ole kuullut lauluja:

Ei ole ajat enää niinkuin oli ennen--Minun kultani kaukana kukkuu--Nuori mies tuli vierailta mailta--Voi minä, voi minä, vaivainen poika--Minä seisoin korkialla vuorella--Sinua sydämestäni minä aina

--Kuka ei myös tunne, että ne kaikki lauletaan eri tavallansa ja eri nuoteilla, ei yksikään vanhan runon tapaan? Onki nykyaikoina paljo semmoisia sekä kehnompia että parempia lauluja maassa, liiatenki rantamailla ja Hämeessä. Kehnommallaki niistä on joku arvo kielensä vuoksi, sillä useinkin tavataan lauluissa uusia sanoja ja sananparsia, jotka niistä paremmin kuin millään muulla tavalla levenevät yhteisen kielen hyödyksi. Ei ainoasti sentähden, mutta toisestaki syystä, siitä nimittäin, että niitä laulellaan pian yli koko Suomenmaan ja että kielemme niihin on luonnostansa hyvin taipusa, panemme tähän jälkeen muutamia lauluja. Koska näiden lauluin kahdessa erivärsyssä loppusanat aina vastaavat toinen toista ja koska ne ovat kansan, ei oppinutten tekoa, niin sopii niistä oppinuttenki nähdä ja hyväkseen käyttää, mitä kansa sellaiseen sanavastuuseen eli riimiin vaatii. On kyllä Karjalasta ja Savon maalta näitä jälkeenseuraavia koottu, mutta muistelemmapa niitä ennen Turun puolella, Uudellamaalla ja Hämeessä kuullemme laulettavan pian samoilla sanoilla. Enimmäksi osaksi ovat ne poikien ja tyttöjen yhteisiä lauluja, joilla huvittelevat töissänsä sekä kotona että ulkosalla, ilmoittelevat salasia ajatuksiansa ja muita mielijuohtoja, kamppailevat toinen toisensa kanssa j.n.e. Usein syntyvät ja menettyvät samassa; toisia muistellaan jälkeenpäin joko somuutensa tähden eli muusta syystä. Kun enimmästi lauhakin värsyn yksi, toisen toinen, niin niillä on harvon sitäkään järjestystä keskenänsä, johon niitä seuraavissa lehdissä koemma sommitella.

(Mehiläinen 1839 ss. 19-22).

[Ystävän lausunto.]

Edelleen jatkaessaan laulujen painatusta julkaisee Lönnrot vielä seuraavan "muutamalta ystävältämme saadun lähetyskirjan":

"Viimeisen kirjotuksesi kautta olen tullut tietämään, sinulla olevan vielä paljo runoja ja lauluja, joita et pidä juuri sen veroisina, että rohjeta niitä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle präntättäväksi antaa, mutta joiden kuitenkaan et millään muotoa sallisi pränttäämättömäksi jäävän, koska ne kuitenki paremmin ja selvemmästi kuin mitkään muut nykyisemmät, vieraan opin päälle perustetut ja muukalaisten esikuvain muotoon mukaillut laulut ilmoittavat Suomalaisen runokeinon omituista luontoa ja ovat ikäskuin siemeniä, joista luulet täyden touvon saattavan aikaa voittain karttua, jos ne vaan tulevat kylvetyksi, ennenkun ne vieraat rohdot, joilla moni tänä aikana tahtoo runokeinoamme saastuttaa, ennättävät siihen juurtua. Miettien siis lähettää niitä Mehiläiseen pantavaksi, mutta myös peljäten sen lukijain jo entisistä kylläksi saaneen, olet niitä lähettänyt minulle näytteeksi ja pyydät minua ilmoittamaan ajatustani niiden arvosta ja otollisuudesta Mehiläiseen. Minun vastaukseni ei tarvihte olla monisanaisen; jos ne ovat kaikki sellaisia kuin ne, jotka olet minulle näytteeksi lähettänyt, ajattelen niiden arvosta samoin kuin sinäkin, pitäen niitä julaistavina mitä pikemmin sen parempi. Sillä vaikka joku niistä on kukatiesi vähän liiaksi keveämielinen ja avosuinen, eivät kuitenkaan ole nämä virheet tavattomuuden ja hävyttömyyden riettautena pidettävät, vaan lapsuuden ja viattomuuden avoimeen ja vähän ylimieliseen puheen laatuun verrattavat. Tästä ei ole tarves muistuttaa ketään, joka tuntee niiden maanpaikkain, joista nämä laulut ovat, Jumalan kiitos, jotenki puhtaina säilyneet tavat, ja joka, tarkemmin ajatellen asiaa, mieleensä johdattaa, kuinka kansakuntain erinäiset asuntopaikat, erinäinen elämäkeino, mielenlaatu, sivistys ja moninaiset muut syyt antavat niiden samoille luonnollisille liikutuksille erinäiset ilmaumisen muodot. Toisin ilmoittaa se kuumaverinen ja sivistetty franskalainen, toisin lappalainen savukodassansa lumikinoksella, vihansa eli rakkautensa.--En tiedä, lienenkö liiaksi rakastunut suomalaisiin lauluihin--sen tiedän, että jos ne ei ole istukkaita, vaan paikallansa kasvaneita, ne minusta ovat nykyisten sivistettyjen kansojen samanaineisiin lauluihin verrattuina, niinkuin luonnon helmassa kasvavat kukat maalatuista tilkuista tehtyjen kukkain rinnalla. Niillä on kreikkalaisten paimenlaulujen luonnollisuus, kristillisyyden kasvattaman ihanan ujouden ja häveliäisyyden kanssa.--Sen tähden en luulisi Mehiläisen lukijain niihin vielä peräti kyllästyneen, vaikka en myöskään saata toivoa olevan kaikille yhtä mieluisia. Kehotan siis sinua niitä Mehiläiseen panemaan, luulen, niinkuin sanot itsekki, vaikian olevan arvata siihen panna jotakin, jolla olis vakinaisempi arvo, ja joka olisi usiammalle lukijalle otollinen.——"

[Tyttöjen lauluja]

[1. MINÄ TYTTÖ NUORI TYTTÖ—]

Minä tyttö nuori tyttö, niinkuin meren kaisla,

Eipä synny Suomen maalla toista tämänlaista.

Minä olen kaunis tyttö, niinkuin keon kukka,

Moni poika minua toivottavi hukkaan.

Pojat käyvät kovia teitä kangaspellon kautta,

Keskustellen keskenänsä mikä neuo auttaa.

Eipä tälle tyttärelle kehnonlaiset kelpaa.

Kangasta on kuottuna sekä housuverkaa.

Enemmän mä mielestäni itsestäni tykkään,

Poies, poies puoleltani kehnon pojan lykkään.

Synniks häntä sanotaan ja syntihän tuo lienee

Nuoren tytön ruveta kehnon pojan viereen.

[2. KARJALAN NEITO.]

Minä olen Suomen neito, Suomen koria kukka,

Moni poika minua houkutteli hukkaan.

Ei kasva ruusu kauniimpi kuin tyttö Karjalassa,

Eik' enempätä tahota, kun olen maailmassa.

Minä tyttö ihana, kun mun pojat näkee,

Huoli syttyy sydämehen, mieli naia tekee.

Moni poika minua toivottavi hukkaan,

Vaan en minä monen pojan toivottava ookkaan.

Silkkisaalin rinnalla ei pastihuivi passaa,

Eikä kelpaa kehno poika tätä tyttöä vastaan.

Omapa kulta tieossani, vaikk' ei ole lässä,

Eikä koko kirkkoherran alustassa tässä.

Minun kultani kaupungissa, kaupunki on suuri;

Rakkaus on vahvempi kuin Turun linnan muuri.

Kuopioss' on kultani ja olkoon terve siellä!

Itse kasvan Karjalassa pari vuotta vielä.

[3. KASVOI SUOMEN RANNALLA—]

Kasvoi Suomen rannalla se ympyriäinen nauris;

Tämä likka on lihava ja punaposki kaunis.

Minä olen nätti tyttö, nätin pojan kukka;

Eipä minussa mennytkänä mamman vaivat hukkaan.

Nätti likka liian nuori olen minä aina,

Kulta käypi katsomassa joka sunnuntaina.

Jos oisiki nyt lauantai ja huomenna oisi pyhä,

Ja kulta tulis kirkkohon, se oisi vallan hyvä.

Minä itse ihana, minun kultani kaunis,

Kunpa äiti luvan antais, pari oisi valmis.

Pieni lintu siivillänsä hoitaa poikiansa,

Niin mun oisi ollakseni oman kullan kanssa.

Enpä erii kullastani, enpä perhanaksi,

Ennen meri mustaksi muuttuu, kivet kirjavaksi.

[4. NIINKUIN KESÄHEINÄ.]

Minä olen nuori tyttö niinkuin kesäheinä,

Ei ole maannut vieressäni muut kun aitan seinä.

Nätti tyttö olenki ja nätimmäst' ei lukuu;

En minä tällä polvellani pojan viereen nuku.

Nätti tyttö, siivo tyttö, siivon nimen kannan,

Enpä minä joka pojan halatakaan anna.

Tyttö pieni hienonen, hintelä ja hoikka;

Eipä minussa joka pojan vastinetta ookkaan.

Paljon meillä poikia käypi, vaan ei minua vasten,

Pikkuist' ennen päivän nousua katoovat kuin kaste.

Hyv' on pojan pelata, kun likka luvan antaa;

Poika marssii matkoihinsa, likka häpiän kantaa.

Pojilla ja susilla on yhtäläinen mieli,

Susi ei virka mitänä, pojill' on liukas kieli.

Poika puhuu kaunihisti likan sängyn eessä,

Mesi, maito kielellä ja myrkky syämessä.

Niin on poika piian luona kun halmehessa halla;

Pian poika piikaraukan hempeyen tallaa.

[5. KULTA SE LÄHTI KUOPIOHON.]

Sitä virttä laulaminen, jota johtuu mieleen;

Kumpa kultani tulisi, ottaisinko viereen?

Minäpä se huitra likka, huitra likka raukka,

Istun pojan polvilla vaikka aamuun saakka.

Ei oo mulla surua, ei surua, ei huolta,

Käypi mulla sulhasia Turun tuolta puolta.

Mitäpä mun tarvitsee suurta surua kantaa,

kun on kulta mielessäni, joka ilon antaa?

Kulta se lähti Kuopiohon, tulee sieltä kerran,

Verkahousut jalassa ja kävelee kun herra.

Minun kultani Kuopiossa, minä itse tässä,

Kihlat ompi kirstussani, sormus onpi käässä.

Tule kulta Kuopiosta, tule uuteen tupaan,

Sänky on jo petattu ja vanhemmilt' on lupa.

Veres voi ja lämmin leipä, etkö söisi noita?

Tehty tila ja nätti likka, etkö viereen koita?—

Sitte tänne tultuasi heitä hattusi naulaan,

Ruvetahan vieretyksin, käsi pannaan kaulaan.

[6. EI OLE POIKAIN VALOISTA.]

Nurmikeot kesällä on kukkasia täynnään,

Tämä tyttö, kaunis tyttö kasvoiltahan näyttää.

Talon tyttö minä olen, siivo sekä vakaa,

En ole maannut poikain kanssa, enkä vasta makaa.

Pojat kovin koriana pitkin kyliä käyvät,

Humalassa huutelevat halki yöt ja päivät.

Moni poika mielessänsä tämän valan vannoo:

Minut yöksi vierehensä ottavansa sanoo.

Ei ole poikain valoista, jos vannovat juur paljon;

Niist' on ollut tytöille jo paljoki pahaa tarjon.

Pojat monta tyttöä jo petti kihloillansa,

Vaikka vannoi valallaan ja sanoi ottavansa.

Elä vainen tyttö rukka usko poikain kielii,

Poika hyvästi haastelee, vaan on häijy mieli.

Tuost' on tullut minullekin moni mieliharmi,

Yhä pyörii eessäni tuo paha poikaparvi.

[7. MITÄPÄ MA TUOTA SUREN.]

Minä olen pikku piika, kannan karjan vettä,

Ei oo sukkaa, ei oo kenkää, ei kun kaksi kättä.

Onnen likka minä olen, kovan onnen saanut,

Eipä ole poika vielä vieressäni maannut.

Kävi kyllä poikiaki, vaikkei minua vasten,

Sitten aamupuolella he katoovat kun kaste.

Vaan en sure enkä huoli, vaikka olen köyhä,

Vielä minä nätin pojan verrakseni löyän.

Mitäpä mä tuota suren, jos olen toisen orja;

Kohta tulee toinen vuosi, oma kulta korjaa.

Suomen maassa Karjalassa on mun kultani juuri,

Vaikk' en tieä enkä tunne pienkö lie vai suuri.

Sitä aina ajattelen, sitä ilohetkee,

Koska minut oma kulta vierehensä kätkee.

[8. ORPO PIIKA.]

Ei oo tällä likalla palkkaa eikä pestii,

Mieron pojat viinanjuojat soiton pahan nosti.

Poikahunnut huutavat ja huutavat juur kovin:

"Kuule kulta ääneni ja avaa aittasi ovi!"

Vaan jos olen halpa likka, halvan nimen kannan,

Tok' en minä halvan pojan halatakaan anna.

Täm' on kesä tämmöinen ja tuleva on toista,

Kansanlauluja

KANSANLAULUJA

Sisällys.

[Tyttöjen lauluja.]

[Poikien lauluja.]

[Alkusananen]

[Lönnrotin alkulause.]

[Ystävän lausunto.]

[Tyttöjen lauluja]