KOKEITA SUOMALAISESSA LAULANNASSA
Kirj.
Elias Lönnrot
Aikak.l. Suomi 1845
J. Simelii arfvingar, Helsingfors, 1846.
SISÄLLYS:
I. Lähteellä.II. Joutsen.III. Seitsemäntoistavuotias.IV. Lintuselle.V. Merimiehen morsio.VI. Keväällä.VII. Kiiltomato.VIII. Hautaus.IX. Lohdutus haudalla.X. Tytön kulennat.XI. Poika ja lähde.XII. Linnustaja.XIII. Rukous.XIV. Ojalan Paavo.XV. Saarijärven Martti.Sanaselityksiä lauluihin.Sanaselityksiä jälentöhön.
I. Lähteellä.
Suo, lähe' kaunis, katselen
Likellä vettesi,
Kuin pilven varjot vaeltavat
Kuvastimessasi.
Kah tuoll' on pilvi loistava,
Ihana, kaunoinen;
Jo lähti pois pakenemaan —
Hyvästi varjonen!
Taas tuossa toinen kullallaan
Kuvoaa taivahan;
Se ei pitemp' — iällinen
Jo lähti matkahan.
Kah vielä muuan hirviä
Hias kulullehen;
Voi siirtyisitkö sievemmin
Jälestä toisien!
Vain näitä katsellessani
Mä muistan mieltäni,
Kuin monta kullan loistoa
Jo siirtyi siltäki.
Kuin pilvet paksut, synkiät,
Sitäi' pimittivät,
Yhtäkkiähän nousivat,
Hitaasti lähtivät.
Vaan jospa kuinkin kulkivat,
Ne eivät outoja:
Ne tyhjiä kuvaamia
Ja pilven varjoja.
Ne mieli raukan kuitenki
Moneksi muuttavat;
Voi koskastapa varjojen
Valehet loppuvat!
II. Joutsen.
Kesäisen illan kullasta
Tuo joutsen tultuaan,
Joen lähelle laskihen,
Ja loihen laulamaan.
Suloa Suomen lauloi hän,
Kesiä Pohjolan,
Kuin halkiöisin aurinko
Walaisee maailman.
Kuin varjopuien suojassa
On hetket herttaiset,
Ja aallot uia' armahat,
Ja rannat rauhaiset.
Ja kuin suloista siellä on
Syleillä kultoa,
Ja kuinka vilppi, viekkaus,
Siell' uppo outoja.
Näin souti salmi salmelle
Se joutsen joikuen,
Ja kultansa kohattua
Syleili lausuen:
"Vähänpä tuosta, kuinka jo
Ikäni määrän sain —
Olen uinut Pohjan aalloilla,
Syleillyt kultoain".
III. Seitsemäntoistavuotias.
En tieä' itse'känä,
Mitä mä kaipoan:
Syämeni on täynnä
Ja outo ainian,
Unettomat on yöni
Levoton päiväni.
Mitä ajattelenki,
Mik' ompi mieleni?
Jos ompelen kun orja
Aamusta iltaseen,
Ei eisty työni kurjan
Tapahan taannoiseen;
Mä pääni vaipuessa
Unohan neulani.
Mitä ajattelenki,
Mik' ompi mieleni?
Mä tuota toivoin aina,
Kun talvi lähtisi,
Kinosten kanssa ehkä
Sulais syämeni;
Lumet sulivat, vaan ei
Kinokset rintani.
Mitä ajattelenki,
Mik' ompi mieleni?
Ikäviä iloni,
Ikävät riemuni;
Jos päivä kuinka kirkas,
Pimiä mieleni.
Voi kenpä toisi jällen
Iloiset aikani!
Mitä ajattelenki,
Mik' ompi mieleni?
Ah jospa jo olisin
Majoista maailman,
Ja rauhassa lepäisin
Tuvissa Tuonelan!
Vaan raahtisinko mennä
Mä ystävistäni!
Mitä ajattelenki,
Mik' ompi mieleni?
IV. Lintuselle.
Sano'pa laululintu.
Selitä sirkkunen,
Mitenkä niin sinulla
Yhä' rinta riemuinen!
Varahin aamusilla
Iloisen äänesi
Mä kuulen, iltasilla
Suloisen soittosi.
Pesäsi kyll' on pieni
Ja tyhjä aittasi,
Vaan yhtä kaikki ompi
Iloinen mielesi.
Sä huolta huomisesta
Et tieä' ensinkään,
Jos pienintä palaista
Ei eineheksikään.
On monta, joill' on aitat
Eloa täynnänsä,
Käsissä maat ja vallat,
Ja ruunut päässänsä,
Mutt' aamuhetkin heiltä
Ilo on kaukana,
Sinä kun uuen päivän
Alotat laululla.
On paljoa parempi
Tok' onni ihmisen,
Ja kuitenkin osaansa
On tyytymätön hän!
Hän saattaisi sinulta
Jos hengen ottoa',
Ja kuitenki sä kiität —
Hän moittii onnea.
Oh miksipä hän aina
On niin nurehtiva,
Kun kaikki ansiotta
On saanut luojalta!
Ja miksi toisinansa
Hän viel' isostelee,
Kun aina tyytymättä
Yhä vajaelee!
Ah laula, laula, lintu,
Ylistä onneas!
En huokauksillani
Seota' lauluas.
Tee vastakin pesäsi
Liki pihoani,
Ja tyytymään opeta
Mua myös osahani!
V. Merimiehen morsio.
Tuuli taas puhaltelee,
Laivoa lähettelee,
Viepi kullan vierahille,
Teille tietämättömille.
Kauasko kuleksinee,
Kauanko mua muistanee?
Näkisin hänen mä vielä,
Vaan on kyyneleni tiellä.
Lentäisinkö lintuna,
Sorsana, kajavana;
Niin jos kunne kullan veisi
Aalto, en jälelle jäisi.
Jos kuin kauas kulkisi,
Seuroaisi siipeni;
Siipi kun suhauttaisi,
Ehkä kulta katsahtaisi.
Siipiä en saanut — saan
Huivin huiskehella vaan,
Kyyneleistä kastuneella,
Jäähyväset viittaella.
Sitte ennen iltoa
Taas kotihin kulkea;
Vaikkap' ei etäällä aivan
Vieläkin näkisin laivan.
Tultua kotihini,
Heittäminen itkuni,
Pyyhkiminen poskipääni,
Varominen äitiäni.
VI. Keväällä.
Jo taasen, jo taasen
On lahtikin lämpimihin
Lähennehet linnut,
Ja laksoihin lehteoihin.
Ja talviset tuulet
On lauluiksi lauhtunehet,
Ja hankikinokset
Kukiksi kuvautunehet.
Suloistapa maata,
Kun Suomemme, ei toki lie:
Se taivahan linnut-
Kin luoksensa maanittelee.
Kun huolikinokset
Povestani pois suveaa,
Kenties ilolinnut
Jo taas sian sielläki saa.
VII. Kiiltomato.
Jo oli lintuset levolla
Väsynehet veisustaan,
Yksin kiillokas keolla
Loisti hiljaisuuessaan.
Häntä tähti taivahainen
Kaunihisti katseli,
Mato musta maan-alainen
Nähtyänsä surmasi.
Kysyi sirkka surkutellen:
"Miksi hän suotta surmattiin?"
"Suottako? — sanoi käärme hällen —
Suottako hän loisti niin?"
VIII. Hautaus.
Kirkon vahvat vasket vankahuivat,
Heimolaiset hautamaalle toivat
Nuorukaisen kukkahis-iältä
Temmattuna täältä.
Hiljallehen kuollut hauattihin,
Multa hauallensa laitettihin,
Vielä mullallenkin kaunihisti
Rauhallinen risti.
Kun oli kaikki taitavasti tehty,
Lähti saattoseura, mutt' ei nähty
Saavan alta varjon vaahteraisen
Nuoren neitokaisen.
Siinä itki illan neitokainen,
Itki yönkin; tähti taivahainen
Vaalia, vapisevainen, koitti,
Surkunsa osoitti.
Siitä löysi hänen aamuloiste'
Kuivettua silmien suloisten,
Ristikkäistä vasten vaipununna,
Rinta riutununna.
IX. Lohdutus haudalla.
Ellös surko! — Kaipaukses,
Itku vaikein,
Turha on, tyhjä voivotukses,
Huoli haikein.
Kyyneleet ei kyllä auta,
Saatunsa pitäpi hauta;
Ei palaja tänne, ei,
Jonka tuoni täältä vei.
Liha kaikki lankiaapi
Lailla kukkasen,
Neitoselta tempoaapi
Surma sulhasen,
Iki-vanhalta varansa.
Imevältä ruokkiansa;
Viepi vihkimäisiltään
Morsiamen yljältään.
Liha on kaikki kaatumassa
Niinkun heinänen,
Maaksi mainen maatumassa,
Mutt' ei taivainen.
Hän nyt, josta kannoit huolen,
Tähtitarhan tuolta puolen
Katselee jo ystävää,
Hauallansa itkevää.
Tieto, taito, tarkoittapi
Parempaisuutta,
Syämemme kaipoaapi
Olevaisuutta;
Kalmako ka'otteleisi,
Nekin maaksi muutteleisi?
Turhaanko meiät loi
Luoja, toivon meille soi?
Kuvoaan ei meihin luoja
Suotta painanut;
Ruumis vaan on sielun suoja,
Jonk' on antanut.
Tämä peite' laukiaapi,
Pian maaksi raukiaapi,
Koska henki lasketaan,
Kotihinsa kutsutaan.
Astu taivahasen taasta,
Ajatukseni!
Hauan tuolle puolle maasta,
Lennä' luontoni!
Siell' ei tauti, tuska tuima,
Sota, rutto, kuolon voima,
Eroittele milloinkaan
Tuttavia toisistaan.
Ahpa päivää autuasta —
Toinen toisiaan
Tervehtävät: vanhin lasta,
Sulho neitoaan!
Siellä luojan laupiuutta,
Voimoa ja viisautta,
Levon maassa lauletaan,
Voiton virttä veisataan.
Pian päivä päätynynnä
Lie jo meiltäkin.
Jäsenemme jähtynynnä
Ehkä kohtakin;
Välttäkäme harhateitä,
Että etsittäissä meitä
Valmihina oltaisiin,
Kotimaahan tultaisiin!
X. Tytön kulennat.
Tuli tyttö luota armahansa
Käet punaisna. Äitinsä kysypi:
"Mistäpä sinulla käet punaiset?"
"Kukkia keräsin, äiti kulta!
Eikö liene piikit pistänynnä".
Tuli toisen kerran suu punainen.
Kysyi äiti: "mistäpä sinulla
Suu punainen?" — "Söin mä mansikoita;
Enkö liene marjoilla pilannut".
Tuli vielä kerran kolmannenki
Kasvot kalviana. Syytä siihen
Äitinsä kysellen, lausui tyttö:
"Hanki jo minulle, äiti kulta!
Hanki hauta, haualleni risti.
Siihen kirjoita sanoa kolme:
Kert' oli hänellä käet punaiset,
Kauan kultaa käteltyänsä;
Oli toinen kerta suu punainen,
Suueltua sulhokaista liion;
Kuoli viimein kasvot kalviana.
Heitettynä herjältä pojalta
".
XI. Poika ja lähde.
Noinpa lausui lähtehelle poika:
"Epäkelpo, kehno, nurmen raiska!
Tuhat kertoa jos katseleisi
Kultani sinussa silmiänsä,
Et sä kätke kuitenkaan kuvaista.
Kasvojen kuvoa kaunokaista;
Kuvanensa lasket kulkemahan,
Etten löyä', ehkä kuinka etsin.
Joko nyt sinun kurja kostanenki,
Sullon suusi, velloan vetesi,
Sotken suoksi kukkalaitehesi?"
Lähe' tuohon lausui lauhkiasti:
"Mitäpä minusta kostamista? —
Olen lapsi laiha, veen sikiö,
Elävä ikäni armahatta;
Miksi siis sä raukan rankaseisit,
Veteni saveksi velloaisit,
Suoksi sotkisit kukat koriat? —
Löyät lähtehen sinä lämpimämmän
Syämessäsi — sekin usein
Kaotti kuvanki kultasesi,
Kaottua kullan silmistäsi".
XII. Linnustaja.
"Mik' on, Mikko parka, pauloissasi,
Syynä lapsi rukka langoissasi? —
Vietät syksyn synkässä salossa,
Siellä tallaelet talvikauen;
Muut ne aina ansoistansa tuovat,
Kantavat kotihin koppeloita,
Teiriäkin paljon pauloistansa,
Metsoja ja pyitä pyyvyksistä,
Sinä vaivainen vaellat aina
Tuomattasi merkkiä metsästä".
Niinpä äiti — Mikko äitillensä:
"Ellös äitini toki toruko! —
On minulla teiri tiettyvissä,
Kaunihimpi kaikkia kanoja,
Koriampi korven koppeloita.
Sille syksyn ansoja asetin,
Panin paulojani talvikauen,
Kevähillä tuonenkin kotihin.
Se on lintu kumma kuullaksesi:
Syli sill' on siipien siasta,
Höyheninä suortuat soriat,
Kaks' hunajahuulta noukkasena".
XIII. Rukous.
"Ah' mik' ompi maallinen elomme! —
Tuska tuskan, vaiva vaivan päällä,
Kyyneleitä kyllin, ei iloa,
Ei lepoa, vaan levottomuutta,
Ei siis ihme', ett' erille muista
Mont' on mennyt luostarin lepohon,
Mennyt metsihin ja erämaille,
Paennut pahasta maailmasta.
Minullakin maailman menosta
Kyll' on kärsimistä kätten täysi:
Aamulla jos kuinka aikaisehen
Noustua rupeen rukouksille,
Jo sepät pajoissa pauhoavat,
Takovat ja kolkkivat kovasti
Vasaroilla vaskilautojansa,
Jottapa minulta miesrukalta
Mokomassa pauhussa pahassa,
Seppien kovassa kolkkehessa,
Hairahtapi hartahin rukous,
Ajatus alemma lankiaapi".
Niin muka valitti miesi muinen;
Toisin arveli luja Lutherus,
Lausui vastaten valittajalle:
"Miksi mietit niin sä mielessäsi,
Sekauhut seppihin ja muihin? —
Olisipa paljoa parempi,
Lopettua yötisen unesi,
Ajatella: oh kun aina kauan
Makoan unehen uupuneena!
Jo ovat taasen toisissa taloissa
Ennättänehet minua ennen
Nousta, ruveta' rukouksille. —
Sillä toen totta työ ja toimi
Ompi juuri julkinen rukous,
Jonka meille määräsi Jumala;
Ja taonnan kalke taivahasen
Kuuluva on seppien pajasta
Aina rinnalla rukoustemme,
Ennättävä ehkä ennemminki".
XIV. Ojalan Paavo.
Tuop' oli oiva mies Ojalan Paavo,
Poika pulska, verraton, väkevä,
Jäykkä niinkun kumpu kuusinensa,
Vikkelä ja vilkas kun vihuri.
Hongat kaateli hän kankahilla,
Kontiot' käsin kuristi, kantoi
Orihinsa aioista ylitse,
Suurisuiset kaislana sujutti.
Niin kerran keräjäkartanolla
Seisoi oiva mies Ojalan Paavo,
Korkiampi kaikkia uroita,
Kun petäjä puita pienempiä.
Siinä nosti äänensä ja lausui:
"Kenpä vainen vaimon kannetuista
Voisi vastustella, etten tältä
Paikaltani pääsis liikkehelle,
Se sais ottoa' eloni kaiken,
Tavarani kaiken ja taloni,
Ynnä kaunihimman karjalauman,
Jospa itsenikin päälliseksi".
Niinpä lausui oiva Ojalan Paavo;
Miehet kuuntelivat kummastellen
Isovahvan vankkoa puhetta;
Yksikään ei rohkene ruveta.
Neiet kanssa katselivat kauan
Salasuosiolla sankaria,
Jok' oli yksin muita muhkiampi,
Kun petäjä puita pienempiä;
Silmät kiilti päässä kirkkahasti,
Kun on kaksoistähti taivahalla;
Kasvonsa kun armas aurinkoinen;
Hiukset aaltoilivat olkapäillä,
Kun on kosken kuohu päiväsessä.
Viimein astui Anni neitosista,
Tyttö sievä, siisti, kaunokainen;
Luoksi Paavon paikalla likeni,
Kamahutti kaulahan kätensä,
Rinnan vasten rintoa likisti,
Poskipäänsä poskipäihin painoi:
"Koe nyt, jos pääset paikaltasi!"
Jopa seisopi vavisten vahva
Paavo paikallaan kun naulattuna,
Lausui lauhtunut tytölle viimein:
"Jo nyt taisinkin tapata kaikki;
Ottaos omaksesi nyt kaikki —
Taloni, tavarani ja maani,
Kanssa kaunihimmat karjalaumat,
Ota' päälliseksi itsenikin!"
XV. Saarijärven Martti.
Saarijärven synkillä saloilla
Eli Martti maalla hallaisella.
Kaiveli ojia, kynti, kylvi,
Toivoessa Herralta tuloa;
Niinpä naisen ynnä lapsilauman
Elätteli otsansa hiellä.
Kerran taasen kynti, kylvi maansa,
Vaan keväällä kun kinokset lähti,
Puolen laihoa pilasi tulva,
Ja kesällä raskahat rakehet
Kaatoi puolen päitä pellollansa,
Syysvilu vei vielä viimeisenki.
Silloin Martin vaimo vaikeroien
Lausui: "voi poloset päiviämme!
Jo nyt kerrassaan kepin varahan
Heitti Herra meiät mieron tielle".
Naista lauhutellen lausui Martti:
"Herra koettelepi, vaan ei heitä;
Petäjällä jatka' jauhojamme!
Panen maat parempahan ojahan,
Ehkä Herra kasvun kaunistaisi".
Petäjällä jatkoi jauhot nainen,
Mies ojitti peltonsa paremmin,
Vaihtoi vuonat siemeniksi, kylvi.
Niin keväällä kun suli kinokset,
Tok' ei ottanut orasta tulva;
Vaan kesärakehet löivät nytkin
Puolen päitä pellolla pehuksi,
Syysvilu pilasi viimeisetkin.
Martin vaimo vasten rintoansa
Löi käsiä, huusi voivotellen:
"Voi poloset! Jo nyt heitti Herra
Meiät kerrassahan kuolemahan!"
Lohutellen lausui Martti vielä:
"Herra koettelepi, vaan ei heitä;
Petäjätä hanki' viel' enemmin!
Kaksin kerroin laitan lannan maalle,
Ehkä Herra kasvun kaunistaisi".
Petäjätä vaimo viljemmältä
Laitti, lantoa lisäsi miesi,
Vaihtoi lehmät siemeniksi, kylvi.
Lähti taas lumet keväällä maasta
Orahia tulvan ottamatta,
Sateli rakehia kesällä
Olenkorrenkana kaatamatta,
Syysvilutkin kulki kierrätellen,
Koskematta päihin kultaisihin.
Polvillahan maassa Martti lansui:
"Herra koitteli, ei heittänynnä".
Polvillahan maassa Martin nainen:
"Herra koitteli, ei heittänynnä".
Sanoi sitte siitä nostuansa:
"Siepatkame sirpit, rientäkäme
Pellolle! — Hyvästi pettuleipä!
Rukihista leivon leivän paksun".
Niinpä nainen; Martti naisellensa:
"Sit' ei Herra heitteä luvannut,
Ken ei toistansa hä'ässä heitä;
Petäjäll' yhä leipeä lisäile! —
Veipä vilu viljan naapurilta".
Vieraskielisiä lukukirjoja tavallisesti seuraa selitys kankiammista sanoista ja paikoista. Monelle kotimaalaiselle Suomen lukialle on suomi kreikaa ja latinata oudompi, jonka nimitämmä, sitä ollenkaan oudoksumatta. Sanotaanhan tekemättömän touon ei kasvavan — kuinka siis voisi odottaa suomen kielitaiteen viljelemättä kasvamista? Ja kun sitä näihin aikoihin asti ei ole kouluissa viljelty, eikä virallisissa kirjoituksissa tarvittu, niin joko siis kumma sen outona oleminen monellakin, joka vielä ei lapsuudestakaan ole saattanut tottua suomen puheeseen, jos kohta yksin lapsuudessa tottumisellakin ei kauas juoksennella. Tämä jälkimäinen lauseemme olkoon sanottu niiden vuoksi, jotka tottuneet yhteen syntymäpaikkansa puhetlaatuun, elikkä vielä sitäkin ulkokielien mukaan väännellen — sillä mielen kouluissa ruotsistuen tok' ei jääne kielikään kauas jälelle, kun ei olekaan pitkiä taipaleita mielen ja kielen välillä — harvoin somistavat suomea yleensä, ainakin yhtä syntymämurrettansa kiitellen, jos olkaan kuinka sortosa eli vaillinainen tahansa. Toiset taas siitä siteestä päästyä välistä kääriytyvät toiseen, aina outoja sanoja ja väänteitä kieleensä ongiskellen, jos useinkin lapsuudesta tutut, kotipaikoilla kuultunsa, olisivat ehkä somempia. Kumpikin näistä ääreyksistä, ehkä itsessänsä ei ylistettävä, kirjallisessa käytteessä kuitenkin saavuttaa jotain hyvää: edellinen erinäisien puhetmurretten tutustumisella, jälellinen eriseutuisten sanojen ja lausettapojen yhdistämisellä. Siitä ei nyt kuitenkaan ole aikeemme pitemmältä lausuilla, eikä vielä siitäkään, kuinka tästälähin kieltämme kouluissa oppimisella, sen epätasaisuudet toivottavasti vähitellen poistuvat, vaan suorittaummekin jo edellisiä laulukäänteitä ja mukaamia joten kuten selittelemään, sen ainoastansa ennen työhön ruvettuamme muistuttaen, tavattavan niitä jo entuudesta muilta ja muutamia itseltämmekin suomennettuna, joista käännöksistä meillä työssämme on ollut missä enemmin, kussa vähemmin apua. Niin löytään toisella suomentamalla: Lähteellä Maamiehen Ystävässä 1844, N. 15; Joutsen Oulun Viikko Sanomissa 1834, N. 5; Seitsemäntoistavuotias Saimassa 1845, IV 5; Lintuselle M. Y. 1845, N. 30; Merimiehen morsio S. 1845, N. 20; Keväillä S. 1845, N. 18 ja M. Y. 1845, N. 19; Kiiltomato O. V. S. 1829, N. 13; Hautaus M. Y. 1845, N. 17; Lohdutus haudalla O. V. S. 1830, N. 46 ja M. Y. 1844, N. 34; Tytön kulennat S. 1845, N. 29; Poika ia lähde O. V. S 1830, N. 47 ja S. 1845, N. 34; Linnustaja O. V. S. 1833; N. 5; Rukous S. 1844, N. 18; Ojalan Paavo O. V. S. 1830, N. 53; Saarijärven Martti O. V. S. 1831, N. 5. Vielä riidassa ollen, voisiko muitakin laulannoita rakennella runolaulun vaatimusten mukaan vaari ottamisella tavutten arvosta, vai pitäisikö niitä ruotsalaisen ja muun vieraan laulun jälkeen korkoja myöten sovitettaman, olemma näissäkin kokeissa liittäyneet niihin, jotka puoltavat edellä mainittua laulurakennon tapaa, tahtoen runolaulun perusteeksi muullenkin suomalaiselle laulannolle.
I. Lähteellä.
Tämä ruotsinkielinen Runebergiltä tehty perustuslaulu alkaa sanoilla: jag sitter källa vid din rand. Mittansa ovat seuraavat:
v, — v, — v, — v, v/— v, — v, — v, v/— v, — v, — v, — v, — v, — v, — v, —
Jaksossa: Suo, lähe' kaunis katselen, sana lähe' ei rikkone sointua jakson ensimäisessä mitassa, sillä siinä siassa suatsee runolaulukin kaksilyhyitä; toiseen ja kolmanteen mittaan ei kyllä sopisi soinnun sortumatta, vaan pitää niissä olla pitkälyhyitä täytteitä. Sanoimma sanan lähe' olevan ensimäisessä mitassa, kuin onkin, koska edellinen sana suo ei tee täysimittaa. Sen saattaisi nimittää ei mitaksi, vaan alusteeksi, ikäskun yksinäisen lopputavuen päätteeksi. Vaikka alusteet ovat merkityt lyhytarvoisiksi, niin eivät kuitenkaan haittaavasti sointua sortane semmoiset kun: suo, kuin, taas, voi, vaan, tuo, niin, noin, tee, luo j.n.e., ehkä ovat pitkä-arvoisia, eipä runojaksonkaan ensimäisessä mitassa aina tavata pitkälyhyttä eli kaksilyhyttä täytettä, vaan välistä kaksipitkä, lyhytpitkä, kolmilyhyt, alkupitkä, vieläpä nelilyhytkin, joka tulee siitä, että ääni kunkin jakson alusteessa ja ensimitassa ei vielä oikein sointuun vakaunut, vaan vasta vakaumaisillaan, sitä tavotellessaan ei lue suureksi rikkeeksi, jos mitan täyte vähin poikkeaapi tavallisesta määrästänsä. Mutta ei ainoastansa pitkäarvoisia ja pitkäsiaisia tavoita, vaan kaksilyhyitäkin, esimerk. mua, yli, toki, oli, yhä j.n.e., näyttää alusteen, harvakselta käytettynä, suatsevan, ja välistä pitkittävän yhtäläisyyden poistamiseksi, eli muuten aineen vuoksi, melkein vaativankin, jonka tähden emme ole epäilleet, myös semmoisia toisinaan alusteeseen käyttää, ja ylehensä olemma alusteessa ja ensimitassa vapaammasti tavut-arvojen suhteen elelleet, josta syystä kolmannessakin värsyssä jälestäpäin tavataan toinen jakso: kuvoaa taivahan, vaikka olisi sen siasta voinut sanoa: kuvaapi taivahan, jolla tavalla ensimitta olisi tullut paremmin pitkälyhyeksi, taikka laittaa koko värsy seuraavan tapaan:
Taas tuossa toinen taivahan
Kuvaapi kullallaan;
Se myös lyhyt iältähän
Jo lähti tuonelaan.
Jaksossa: Kuin pilven varjot vaeltavat tulee sana vaeltavat kuulumaan kolmitavuisesti, kun vailtavat eli vaaltavat, samatekun sanat mäellä, re'ellä, käeltä j.n.e. usein sanotaan yhteen juoksuttamalla kun määllä l. mäillä, reeltä l. reiltä, käältä l. käiltä. Kellen semmoinen yhteen juoksu ei liene mielesperäinen, laulakoon: kuin pilven varjot kulkevat, niin sillä siitä pääsee. Ja samoin saisi 1:sen jakson 1:stä värsyä sanoa: suo lähtehinen katselen eli suo lähtöseni katselen, ken luullee kaksilyhyen mitantäytteen lähe' siinäkin siassa vähemmin sopivaksi.
Päätteet värsyjen 1:sessä ja 3:nessa jaksossa, nimittäin lopputavuet sanoissa katselen, vaeltavat, loistava, pakenemaan j.n.e. eivät vastaa toisiaan. Mokomasta loppuvasteesta tässä siassa emme arvaa äyrinveroista hyötyä suomen laulannolle tulevan, jonka tähden sen olemmekin sattumoihin heittäneet. Meistä näyttää, kun nämät jaksot viel' eivät oikein päättyisikään itsessänsä, vaan kumpikin yhdessä seuraavan jakson kanssa, elikkä niin, että edellä merkittyin neljän jakson siasta tällä laululla oikeemmin tulisi olemaan vaan kaksi seuraavaa:
v, — —, — —, — —, — —, v/— —, — —, — v, — —, — —, — —, — —, v/— —, — —, —
Ei varsinaisiksi päätteiksi, vaan seisatteiksi eli levätteiksi nimittäisimmä semmoisia, knn lopputavuet muka edellisissä l:sessä ja 3:nessa jaksossa ovat. Kun suomi ei ilmankaan rakasta loppuvasteita laulannossa, niin jopa vaan luulemmakin niiden tuulta takaa ajavan, jotka vielä semmoisiin seisatteisiinkin noudattelevat vasteita, niinkun kirjassa: uusia virsiä kirkossa ja kotona veisattavia, on läpensä tehty. Semmoinen tyhjän toimitus, vähänkään kaunistamatta eli muuten hyödyttämättä laulantoamme, vaan viehättää laulun- eli virrentekiän mielen joutaviin, ettei tule tärkiämmistä asioista, esimerkiksi mitteestä, sanain alkuvasteesta, murteesta, vaari ottamaan. Ruotsilla ja sukulaiskielillänsä puuttuu monta omaisuutta, jotka suomen laulua sulouttavat, jonka tähden ei kumma ole'kaan, jos niiden kaipuussa noudattelevat seisatteillenkin loppuvasteita, joita toki kielensä on suomea rikkaampi. Eipä taitais aivan tarpeellinen olla aina sanankaan joka seisatteessa loppuminen, vaan välistä niinkin, että sen lopputavut tulisi olemaan seuraavan jakson alusteena. Sillä lailla olemma 6:nessa laulussa sovittaneet jaksot:
Se laivahan linnut-
Kin luoksensa maanittelee.
Kunkin mitan täytteistä sanomma pitkää eli pitkäveroista tavutta iskuksi, lyhyttä eli lyhyitä, jos niitä on usiampia, laskuksi. Murteeksi taas sanomma sanan jakaumista kahteen mittaan korotetulla tavuella laskuun, korottomalla iskuun, ja taitteeksi semmoista sanan jakaumista, että korollinen tulee iskuun, koroton laskuun. Taitetuita sanoja tavataan jaksoissa:
En — tieä, — itse'- — känä. Mä — pääni — vaipu- — esssa. Vaan — raahti- — sinko — mennä. Mä — ystä- — vistä — ni, j.n.e.,
joissa sanat itse'känä, vaipuessa, raahtisinko, ystävistäni ovat taitetut. Murretuita sanoja taas löytään jaksoissa:
Ku- — vasti- — messa- — si. Si- — täi' pi- — mitti- — vät Se — myös ly- — hyt i- — ältä- hän. Mi- — tä a- — jatte- — lenkin. I- — kävi- — ä i- — loni. Ne — tyhji- — ä ku- — vaami- — a. Jo — lähti — pois pa- — kene- — maan. Jo- — en la- — helle — laski- — hen. Laivo- — a lä- — hette- — lee. Vielä- — kin nä- — kisin — laivan. Vaali — a va- — pise- — vainen — koitti. Ei le- — poa — vaan le- — votto- — muutta. Lausui — vasta — ten va- — litta- — jalle Talo- — ni ta- — vara- — ni ja — maani, j.n.e.
Näissä ovat sanat: kuvastimettasi, pakenemaan, lyhyt, iältähän, sitäi, pimittivät, ajattelenkin, kuvaamia j.n.e. murretut runolaulussa yleensä tavattavan murteen jälkeen. Semmoista murrosta runolaulu pitääkin kauniimpana rakento-omaisuutenansa, ei kuitenkaan sillä tavoin ymmärtäen, että jokaisessa jaksossa pitäisi murros löytymän, vaan niin, että murretuita jaksoja tavataan vaihtelemalla taitettuin eli muuten murrotonten kanssa. Emmekä epäile murroksen samalla tavalla viljeltynä kaunistavan kaikkea suomalaista laulantaa, kun vaan korvamme kerran ruotsalaisuudesta vapaina ennättivät tottua suomen luontaiseen laulusuloon. Ruotsin laulussa murrosta ei lajinkaan tavata, aika harvoin taitostakin; siitä eikö tulle, että suomeakin nykyisempiin lauluin kirjoittajat ovat murrosta välttäneet, ja ikäskun virhenä pitäneet.
Suomen runolaulussa alkaa tavallisesti kaksi sanaa kussakin jaksossa yhdellä äänikkeellä, eli yhdellä kerakkeella ja äänikkeellä, jota sen omaisuutta nimitämmä alkuvasteeksi. Voisi myös alkuvasteeksi lukea senkin, kun kahdella sanalla jaksossa on eriäänikkeensä joko sanan alussa, eli niin, että alkavat yhdellä ja samalla kerakkeella, vaan sitä seuraava äänike on kummassakin erilainen. Edellistä lajia, jota vaan varsinaiseksi alkuvasteeksi sanoisimmakin, tavataan jaksoissa:
Viepi kullan vierahille,
Teille tietämättömille.
Ristikkäistä vasten vaipununna,
Rinta riutununna.
jälkimJistä alkuvastetta on seuraavissa jaksoissa:
Siipi kun suhauttaisi,
Ehkä kulta katsahtaisi.
Tuuli taas puhaltelee,
Laivoa lähettelee.
Mitä enemmin yhtä sukua ne eriäänikkeet tässä jälkimmäisessä alkuvasteessa ovat, sitä likemmä tulevat varsinaista alkuvastetta, jonka tähden jos toisessa on o, toisessa a eli u — yhdessä ö, toisessa ä eli y — yhdessä e, toisessa ä eli ö — yhdessä i, toisessa e eli y äänikkeenä, niitä suuresti ei varsinaisesta alkuvasteesta eroita, esimerkiksi:
Taas tuossa toinen taivahan.
Jo lähti pois pakenemaan.
Sitte ennen iltoa
Taas kotihin kulkea.
Jo oli lintuset levolla
Väsynehet veisustaan.
Ainoastansa silloin tulee alkuvaste laulua kaunistamaan, koska se ikäskun itsestänsä syntyy, jolla tavalla se luontaisilla runoniekoilla syntyykin, sillä tietämättä koko alkuvasteesta, mitä onkaan, käyttävät sitä kuitenkin runoissansa, eivätkä taida siitä sen parempata selitystä antaa, kun sanain sillä lailla vetävän yhden toistansa. Mutta missä semmoista sananvetoa ei ole, siinä jääpi myös alkuvaste viljelemättä, jonka tähden parahimmissakin runoissa monta alkuvasteetonta jaksoa lomittain tavataan. Missä sen noudattaminen tulisi vähänkään esteeksi lauseen luontaisuudelle, siinä on parempi heittää koko alkuvaste sillensä, kun ei olekaan alkuvaste laadustansa esteeksi, vaan myötäisyydeksi lauseelle. Siitä syystä näissäkin suomentamissa kyllä tavataan alkuvasteettomia jaksoja — ja epäilemättäkin on mitteen ja murteen tarkka vaarin-otto suuremmasta arvosta laulun soinnulle, kun alkuvaste.
Välistä tulee sanan loppu-äänike ikaskun hupenemaan seuraavan sanan alku-äänikkeeseen. Semmoinen huvento, runolaululle omainen, ei liene muussakaan laulussa vierottava, vaikkei se kyllä olekaan niin välttämättömästi tarpeellinen suomalaisessa laulannossa, vaan kreikalaisen laulun tapaan sattumoihin heitettävä. Ainoastansa äänikkeet a, ä, i taitavat sillä lailla huveta, vaan muut äänikkeet pysyvät hupenematta. Siitä syystä saatamme runolaulun tapaan hyvästi kirjoittaa mainittuin ääniketten hupenemalla:
Jonk' on antanut.
Pesäsi kyll' on pieni.
Tok' onni ihmisen.
Hän viel' isostelee.
On monta, joill' on aitat,
Last' ei kätkyessä säästä.
Siell' ei meitä milloinkaan.
Kert' oli hänellä käet punaiset, j.n.e.
Mutta myös ääniketten hupenematta voipi kirjoittaa:
Syämeni on täynnä.
Unettomia yöni.
Mitä ajattelenkin.
Ikäviä iloni
Jos kuin ylkä itkenee.
Siinä itki illan neitokainen.
Ennättävä ehkä ennemminkin
Orihinsa aioista ylitse, j.n.e.
Myös tapahtuu äänikkeen huvento tavallisimmasti semmoisissa sanoissa, jotka täysinäisinä olivat kaksitavuisia (e.m. koska, sillä, mieli ), harvemmin neli-, kuusi- ja muissa paritavuisissa (näkemättä, ajateltavaksi j.n.e.). Kolmi-, viisi- j.n.e. -tavuisissa sanoissa, niinkun myös ylehensä semmoisissa, joissa se huvettava äänike seuraa korotonta tavutta ( alusta, äänellisesti, sanelemattansa ), lienee huvento tuskin suattavakaan, eikä koskaan, olkaan sana kuin monitavuinen tahansa, silloin koska loppuäänikettä seuraa puoli-ho...', joko kirjoitettuna eli ilman ( yhä', löyä', etsi', ylistä', ulomma' ).
II. Joutsen.
Perustuslaulu Runebergiltä alkaa sanoilla: från molnens purpurstänkta rand. Mitet on sama kun edellisessä, jonka mukaan sanat laulaissa jakauvat seuraavihin mittoihinsa:
Vä- — hänpä — tuosta — kuinka — ma I- — käni — määrän — sain.
Jaksossa: Valaisee maailman katsomma loppu-äänikettä eli päätettä ee sanassa valaisee ennemmin epä-arvoiseksi, kun varsin pitkäksi, jonka tähden sitä tässä olemma käyttäneet lyhyen siasta. Varsin pitkiksi lukisimma ainoastansa niitä pitkiä tavuita, jotka taitaan kahdistaa, niinkun esimerk. lopputavuet sanoissa: rantaa, rantaan, maailmaa, tuodaan, ottaa', leikka'a, kahdistettuina: rantoa, rantahan, maailmata l. maailmaa, tuodahan, ottoa', leikkoaa. Sitä vastoin semmoisia päätteitä, kua sanoissa: hän tulee, tekee, ottaa, taitaa, valaisee ei sovi kahdistaa, josta arvelemma niiden ei varsinaisesti vaan epä-arvoisesti pitkiä olevan. Tavataan niitä kyllä pidennettyinäkin, vaan silloin erinäisellä liitteellä pi eli vi, jonka edellä tavut oikeemmin lyhyeksi kirjoitettaneenkin, tulepi, tekepi, ottapi, taitapi, valaisepi eli tulevi, tekevi j.n.e., jos kohta Savon ja muutamien muiden paikkojen murteessa se siinä siassa kuuluu pitkänä: tuloopi, tekööpi, ottaapi j.n.e. Juuri epä-arvoisuutensa vuoksi näitä päätteitä raamatun suomessa yksiäänikkeellisesti kirjoitettaneenkin.
III. Seitsemäntoistavuotias.
Runebergiltä kirjoittama perustuslaulu alkaa sanoilla: jag vet ej hvad jag hoppas. Mitteensä on seuraava:
v, — v, — v, — — v, — v, — v/—, — v, — v, — v, — v v, — v, — v/—, —
Sanat siis laulaissa jakautuvat seuraavaisesti:
Mä — tuota — toivoin — aina, Kun — talvi — lähti- — si. Ki- — nosten — kanssa — ehkä Su- — lais sy- — äme- — ni.
IV. Lintuselle.
Ruotsalaisen alku Runebergiltä: säg mig, du lilla fogel; mitet kun edellisellä, ja siis seuraavaisesti laulumittoihin jakautuva:
Tee — vasta — kin pe- — säsi Li- — ki pi- — hoa- — ni, Ja — tyyty- — mään o- — peta Mua — myös o- — saha- — ni!
Runomitteen tapaan rakennettuna kuuluvat jaksot:
Mutt' — aamu- — hetkin — heiltä I- — lo on — kauka- — na, Si- — nä kun — unen — päivän A- — lotat — laulul- — la.
Korkojen jälkeen tehtynä nämät jaksot kuuluisivat näin:
Mutt' aamuhetkin heiltä
On ilo kaukana,
Kun sinä uuen päivän
Taas alat laululla.
Mutta semmoisellapa rakennuksella tulisivat sanat: ilo, sinä, alat laulaessa sortumaan ja kuulumaan melkein kun iilo, siinä, aalat, elikkä i'lo, si'nä, a'lat, merkitsevä merkki ' jotain täytettä vierellisten äänikkeen ja kerakkeen välillä. Tämä ja edellinen laulu taitaan mitteensä vuoksi laulaa, kun tuttu ruotsalainen laulu: jag minns den ljufva tiden.
V. Merimiehen morsio.
Ruotsalaisen Runebergiltä laitetun laulun alku: vinden blåser opp i hast; mitet seuraava:
v/— v, — v, v/— v, — v/— v, — v, v/— v, — v/— v, — v, — v, — v v/— v, — v, — v, — v
Sanain jakauminen laulumittoibin:
Sille — ennen — ilto- — a Taas ko- — tihin — kulke- — a, Vaikkap' — ei e- — täällä — aivan Vielä- — kin nä- — kisin — laivan.
Kellen olisi vaikiampi ymmärtää, mitenkä huivin huiske' voisi olla kyyneleistä kastunut, muuttakoon koko värsyn, jos seuraavaan tapaan:
Siipiä en saanut — saan
Liinan kulmallani vaan,
Ehkä kyllä kastuneella,
Jäähyväset huiskahella.
VI. Keväillä.
Ruotsiksi Runebergiltä: de komma, de komma, de vingade skaror som flytt. Mitet seuraava:
v, — v v, — v v, — v v, — v v, v/— v, — v v, — v v, — v v, — v v, —
Jakauminen laulumittoihinsa:
Kun — huoliki- — nokset Po- — vestani — pois suve- — aa, Ken — ties ilo- — linnut Jo — taas sian — sielläkin — saa.
VII. Kiiltomato.
Saksalainen perustuslaulu Pfeffeliltä alkaa: Ein Johannis-würmchen sass. Mitet seuraava:
v/— v, — v, — v, — v v/— v, — v, v/— v, — v/— v, — v, — v, — v v/— v, — v, v/— v, —
jota myöten sanat jakauvat näin:
Häntä — tähti — taiva- — hainen Kauni- — histi — katse- — li, Mato — musta — maan-a- — lainen Nähty- — änsä — surma- — si.
Semmoisista poikkeamisista ensimäisessä mitassa, kun jaksoissa:
Jo oli — lintu- — set le- — volla, Miksi hän — syyttä — surmat- — tiin,
tavataan, olemma jo edellä sanottavamme sanoneet, ja tässä ehkä sopinee lisätä, kolmilyhyen mitan täytteen, erittäinkin jos on kahdesta erisanasta saatu, välistä sopivan muissakin mitoissa pitkälyhyen siaan, niinkun seuraavassa:
Syyttä- — kö sanoi — käärme — hällen.
VIII. Hautaus.
Ruotsal. Runebergiltä: tempel-tornets dystra klockor hördes; mitet:
v/— v, — v, — v, v/— v, — v v/— v, — v, — v, v/— v, — v v/— v, — v, — v, v/— v, — v — v, v v, — v
jakauttava sanat laulaissa:
Siinä — itki — illan — neito- — kainen, Itki — yönkin; — tähti — taiva- — hainen Vaali- — a, va- — pise- — vainen — koitti, Surkun- — sa o- — soitti.
Kolmen ensimäisten jaksojen neljäs mitta ehkä sopinee myös kaksilyhyeksi.
IX. Lohdutus haudalla.
Saksalainen Vossilta laadittu alkaa: Trochne deines Jammers Thränen; mite seuraava:
v/— v, — v, — v, — v, — v v/— v, — v, v/— v/— v, — v, — v, — v, — v v/— v, — v, v/— v/— v, — v, — v, — v, — v v/— v, — v, — v, — v, — v v/— v, — v, — v, — v, — v v/— v, — v, — v, — v, — v
Laulumittoihin jakauminen:
Liha — kaikki — lanki- — aapi Lailla — kukka- — sen, Neito- — selta — tempo- — aapi Surma — sulha- — sen, Iki — vanhal- — ta- — va- — ransa, Ime- — vält' e- — lättä- — jänsä; Viepi — vihki- — mäisil- — tään Neito- — senkin — yljäl- — tään.
Emme voine kieltää, että jaksoissa:
Tieto, taito tarkoittapi
Täyellisyyteen,
Tuonne mielemme palapi
Pysyväisyyteen;
sanat täyellisyyteen, pysyväisyyteen kuuluvat kankiasti, kun ovatkin mitteen ohjetta vastoin, koska edellisessä sanassa tavuen arvot ovat seuraavat: — v/—, v —, —, ja jälellisessä: v v, — —, —, sen siaan kun kumpaisessakin pitäisi oleman: v/— v, — v, v/—. Jälellistä emmä tok' arvaisi pahasti sointua rikkovan, koska kaksike äi siinä on pitkä-arvoinen, ja seuraava yy melkeinpä epä-arvoinen, jonka tähden sitä ei taita kohdista'kaan, (k. edell.).
Jaksossa: ahpa päivää autuasta tulee ää sanassa päivää lyhenemään seuraavan äänikkeen tähden (k. edellä, mitä ääniketten huvennosta on sanottu). Seuraisiko joku kerakkeella alkava sana, niin tok' ei sopisi'kaan sana päivää koko tähän mittaan.
X. Tytön kulennat.
Runebergin ruotsiksi laittama alkaa: flickan kom ifrån sin älsklings möte; mitet seuraava:
v/— v, — v, — v, v/— v, — v
joka on tavallinen runomitta yhden pitkälyhyen mitan lisäämällä. Tämä yhden mitan lisäksi tulo näyttää vaikuttavan, että 4:jäs (elikkä 3:mas) mitta saanee olla taikka pitkälyhyt eli kaksilyhyt. Sanain jakauminen tässä on seuraava:
Mistä- — pä si- — nulla — käet pu- — naisna. Kauan — kulto- — a kä- — telty- — änsä.
XI. Poika ja lähde.
Ruotsalainen laitos Runebergiltä alkaa: till en källa talte gossen vredgad, edellisellä mitteellä.
Joko — nyt sinun — kurja — kosta- — nenki. Löyät — lähte- — hen sinä — lämpi- — mämmän.
Jos olisimma peljänneet vähänkään haittaa soinnulle semmoisista täytteistä, knn edellisten jaksojen 2:sessa ja 3:nesaa mitassa löytyvät, niin helposti olisivat olleet vältetyt; mutta harvakseltaan viljeltynä ne ennemmin puoltavat, kun haittaavat sointua.
XII. Linnustaja.
Edellisellä mitteellä:
Ellös — äiti- — ni to- — ki to- — ruko. Höyhe- — ninä — suortu- — at so- — riat.
XIII. Rukous.
Edellisellä mitteellä:
Noustu- — a rupe- — an ru- — kouk- — sille.
eli
Noustu- — a ru- — peen ru- — kouk- — sille. Toisin — arve- — li lu- — ja Lu- —therus. Mako- — an u- — nehen — uupu- — neena.
XIV. Ojalan Paavo.
Runebergiltä ruotsiksi: stor var Tavastländarn Ojan Paavo, edellisellä mitteellä:
Tuop' oli — oiva — mies O- — jalan — Paavo. Niin ker- — ran ke- — räjä — karta- — nolla. Se sais — otto- — a' e- — loni — kaiken. Niinpä — lausui — oiv' O- — jalan — Paavo. Otta- — os o- — makse- — si nyt — kaikki.
XV. Saarijärven Martti.
Ruotsalainen laitos Runebergiltä: högt bland Saarijärvis moar bodde, edellisellä mitteellä:
Vaan ke- — väällä — kun ki- — nokset — lähti. Niin ke- — väällä — kun su- — li ki- — nokset.
Sanaselityksiä lauluihin.
aaltoilivat eli aaltoelivat s.o. liikkuivat aallon tapaan. aioista s.o. aidoista. alemma' s. on alemmaksi, maahan. eisty s.o. edisty. Ei eisty s.o. ei kulje edespäin. etäällä s.o. kaukana, loittona. hanki' ja hankipa s.o. toimita', laita'. haualleni, -lansa, hauan, hauattihin, s.o. haudalleni, -lansa j.n.e. heittäne', heitti, heitä' s.o. hyljänne' (jättäne') hylkäsi, (jätti) j.n.e. huiskehella s.o. liekahtavalla ololla. huivin s.o. liinan eli vaatteen, kaulaliinan, päävaatteen. huoli s.o. murhe, suru. isostelee s.o. tekee itsensä isoksi eli suureksi, kerska'a, ramailee. joikuen s.o. yksiäänisesti laulaen. jäykkä s.o. paikkansa pitävä, liikkumaton, jämähtämätön. kah s.o. katso! kas! kaipoan s.o. kaipaan, olen vailla. kalke s.o. kaliseva ääni, kalkutus. kalviana s.o. vaaliana, vaalevana: kamahutti s.o. löi yhtäkkiä. ka'otteleisi, -otti, -ttua s.o. kadotteleisi j.n.e. keolla s.o. kedolla. keräsin s.o. kokosin. kohattua s.o. kohdattua, tavattua. kuinkin s.o. kuinka tahtonsa, kuin tahansa. kultoain s.o. kultoani, kultaani. kumma s.o. ihmeellinen, outo, ihmeteltävä. kummastellen s.o. ihmetellen. kumpu s.o. metsän saareke', yläsempi paikka korvessa. kuvaamia s.o. kuvan tekoja. kuvastimessasi s.o. peilissäsi. kuvaa, -voansa s.o. kuvas, kuvaansa. kuvoaa s.o. kuvaapi, maalaa, muodostaa. käet s.o. kädet. kätkyessä s.o. kehdossa, vaussa, tuutussa. käteltyänsä s.o. kättä annettuansa. lahelle s.o. lahdelle. laihoa s.o. orasta, oraita, orasmaata. lannan s.o. pellonhöysteen, tateen, sonnan. laskihen s.o. laski itsensä, laskeutui. lauhkiasti s.o. leppiästi, hiljaisesti, ei suuttuneena. lauhtuneet s.o. lämminneet lehtevihin s.o. runsaslehtisiin. likisti s.o. syleili, halasi, kaulasi, sepäsi. lohutellen s.o. lohdutellen. loihen s.o. loi itsensä, rupesi. lopettaa s.o. lopetettua, päätettyä. luoksensa s.o. tykönsä. luostarin s.o. monasterin. lähe' s.o. lähde', hete'. lähti s.o. läksi. löyä', löyät s.o. löydä', löydät. ma s.o. minä, mä, mie. maanittelee s.o. houkuttelee, viettelee, viekoitelee. makaan s.o. mukaan, meiät s.o. meidät, meidän. mieron s.o. maailman, kylän (venäl. миръ, maailma). mietit s.o. ajattelet, tuumaat (venäl. смытитъ). moittii s.o. laittaa, paheksii. mokomassa s.o. semmoisessa. muhkiampi s.o. jalompi, julkisempi. mua s.o. minua, miua. muuan s.o. muutama, joku, eräs. neiet s.o. neidet, neitsyet, neidot, tytöt. neitoaan s.o. neitoansa, neittänsä j.n.e. noukkasena s.o. nokkosena, nokkana. nurehtiva s.o. nureksiva, epätyytyvä, tyytymätön. oiva s.o. valittu, muita parempi, erinomaisesti hyvä (lappal. oaivve, pää). ottaot, s.o. mahdat ottaa. ottoa' s.o. ottaa'. pilannut s.o. turmellut, haaskannut. poloset s.o. vaivaiset, raukat. pu'otan s.o. pudotan. päiväsessä s.o. päiväpaisteessa, auringon valossa. raahtisinko s.o. raskisinko, raskitsisinko, hentoisinko. ristikkäistä s.o. pientä, kaunoista ristiä. riutununna s.o. loppununna, sammununna. saavan s.o. tulevan, joutuvan. salmi salmelle s.o. salmi salmelta. sekauhut s.o. seoitat itsesi. seuroaisi s.o. seuraisi eli seurajaisi. sievä s.o. hyvä, kaunis, luonteva (lappal. shieqa ). siisti s.o. puhdas, nätti (venäl. чистый). sitäi' s.o. sitäkin. sujutti s.o. taivutti, notkisti, nöyryytti. suortuat s.o. hivuskiehkurat, kutrit. surkunsa s.o. säälinsä, osan-ottonsa. suueltua s.o. suudeltua, suuta annettua. suveaa s.o. lauhtuu, lämpiää, sulaa. syleili, llyt, llä s.o. halasi, sepäsi, kaulasi, likisti, halannut j.n.e. syämemme, -meni s.o. sydämemme, -meni. taannoiseen s.o. entiseen, tuonnaiseen. taasen s.o. taas. taasta a.o. tästä läheisestä, t. näkyvästä. taonnan s.o. takomisen. teiri s.o. tetri, teeri, terri. tieä' s.o. tiedä'. toen s.o. toden. toisiltansa s.o. välistä, lomasta, välittäin, lomittain. toki s.o. kuitenkin. tähtitarhan s.o. taivaan tähtien. uia' s.o. uida'. uppo s.o. peräti, tuiki, varsin. uroita s.o. miehiä, poikia. uuen s.o. uuden. uupuneena s.o. väsyneenä. vaahteraisen s.o. kauniin vaahteren. vaalia s.o. vaaleva, valistunut. vaihtoi s.o. vaihetti. vajaelee s.o. on ilman eli vailla, kaipa'a. valehet s.o. valheet. vankahuivat s.o. soivat vahvasti, kovasti. vankkoa s.o. vahvaa, lujaa. varominen s.o. pelkääminen. vaskilautojansa s.o. vaskipeltejänsä. vavisten s.o. vapisemalla. veen s.o. veden. velloan s.o. hämmennän, seotan. vihuri s.o. tuulen puuska. voimoa s.o. voimaa. vuonat s.o. karitsat (lampaat). yhä' s.o. aina, yhtäläiseen.
Sanaselityksiä jälentöhön.
alkupitkä dactylus (— v v). alkuvaste', alliteration. aluste', upptakt. arvo, qvantiteet. epä-arvoinen, anceps. hupenee elideras. huvento, elision. isku, arsis. jakso, vers, versrad. kaksike', diftong. kaksilyhyt, pyrrhichius (v v). kaksipitkä, spondeus (— —). kerake, konsonant. kolmilyhyt, tribracbys (v v v). korko, accent. lasku, thesis. leväte', takthvila, litet uppehåll midt i versen. loppuvaste', rim, rimslut. luontainen, naturlig, af naturen tillkommen. lyhytpitkä, jamb (v —). mite' metrik, taktlära. mitta, taktafdelning, pes. murre', cesur med accentbrott i allmänhet. murros, dets, i bestämda fall. murtaa, begagna cesur. nelilyhyt, proceleusmaticus. ohje', regel, rättesnöre. peruste', grund, grundlag. pitkälyhyt, trochæus l. chereus (— v). pitkäsiainen, positione lång. pääte', slut, slutfall i en vers. seisate', katso: leväte'. sointu, rythmus (harmoni). suatsee, tillåta, tåla. taite', cesur utan accentbrott i allmänhet, katso: murre'. taitos, sådan cesur i ett bestämdt fall. taittaa', begagna sådan cesur. tavut, stafvelse. täyte', taktfyllnad. vastaa, rimma, hafva rimslut. vaste', katso: loppuvaste'. vastos, ett bestämdt rimslut. yhtäläisyys, enformigbet, monotoni. äänike', vokal äärellinen, ytterlig. ääreys, ytterlighet.
Päätäntö. Kaikkia, jotka puoltavat Suomen laulannon ennen tavallista, ruotsin mukaista (s.o. korkojen jälkeen asetettua) mitettä, pyydämmä ajatuksensa, ja perusteensa niihin, ilmi tuottamaan ollenkaan säälimättä meitä näissä edellisissä runo-mitteen jälkeen rakennetuissa kokeissamme eli entisissä kirjoituksissamme (Kalevalan esipuheessa; Mehiläisessä 1836 Loka- ja Marraskuulta; Saimassa 1845 N. 44 eli Kallavedessä N. 3). Suotuisesti menkööt kaikki erityiset ajatuksemme, kun vaan niiden esine: suomen laulurakenteen parempi vakautuminen, voitettaisiin, joka voitto viimein ehkä lieneekin toivottava, usiampain sitä ennen joko rakennetuilla lauluillansa eli muilla kirjoituksilla ilmi saatettua mietteensä samasta asiasta.