Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

LAURI STENBÄCK

Kirj.

Eliel Aspelin-Haapkylä

Otava, Helsinki, 1917.

SISÄLLYS.

Ruotsalaisen painoksen esipuhe.
Ensimmäisen suomalaisen painoksen esipuhe.

Ensimmäinen luku. 1811-1837.

Stenbäckin suku. — Vanhemmat ja koti Kuortaneella. — Koulunkäynti
— Muutto Vöyrille ja koti siellä. — Runoilijalahjat ilmaantuvat.

Toinen luku. 1827-1828.

Ensimmäinen ylioppilasvuosi: Seurustelu Vöyrillä. — "Rukouksia ensimmäisellä herranehtoollisellani." — Opintoja. — "Ajatelmia." — Ensi kerran saarnastuolissa. — Matkatuumia.

Kolmas luku. 1828-1834.

Kaksi vuotta Helsingissä. — Kaksi vuotta Upsalassa: "Matkamuistoja."
— Kotona ja taas Helsingissä: uusissa oloissa, ystäviä ja tovereja.
— Kaksoishäät Vöyrillä. — Osakuntaelämää. — "Anna", "Tytön rukous",
"Kirje ystävälleni" y.m. runoelmia. — "Ajatelmia." — "Eräs kesäilta."
— Edelleen osakuntaelämää. — Akateeminen oikeudenkäynti.

Neljäs luku. 1835.

Herätys. — Runoilu: "Hyvää yötä", "Luontokappalten huokaus",
"Kohtauksia eräästä murhenäytelmästä" y.m. — Pietismi.

Viides luku. 1835-1837.

Östringin kuolema. — Stenbäckin kertomus Östringin kehityksestä.
— "Öisiä säveliä." — "Uskonnollisista romaaneista." — Sairaus.
— "Gaseeleja" y.m. runoelmia. — Kotona: Tulevaisuudentuumia y.m.

Kuudes luku. 1837-1840.

Pietismi yliopistopiireissä. — Totuuden puolesta: kaikki tai ei mitään. — Runebergin ja Stenbäckin välinen polemiikki. — Lähempiä suhteita: kotoisia muutoksia, avioliittoja heränneiden keskuudessa y.m. — Evankelinen Viikkolehti. — Ensimmäinen Porthaninjuhla.

Seitsemäs luku. 1840-1841.

Perhekokous Kuortaneella. — Runoilua. — Runoelmain ensimmäinen painos. — Kuvaus Stenbäckin runouden luonteesta. — Riemujuhlan varjossa. — Kihlaus ja häät. — Evankelisen Viikkolehden viimeinen aika ja lakkautus. — "Katkelma runoudesta." — Miksi Stenbäck lakkasi runoilemasta.

Kahdeksas luku. 1841-1846.

Pohjanmaalla. — Oikeudenkäynti pietistejä vastaan Vöyrillä. — Papiksivihkiminen. — Achrénin kuolema. — "Muutamia sanoja pietismistä." — Kaksoishäät Espoossa. — Väitöskirja dosentinvirkaa varten sekä akateemisen konsistorin mielipide pietismistä ja Stenbäckistä. — Suhde hedbergiläisyyteen. — "Nya Morgonväkter." — Viimeinen Helsingin-aika. — "Theologiska Tractater, I." — Nimitys koulunrehtoriksi Vaasaan.

Yhdeksäs luku. 1846-1882.

Asettuminen Vaasaan ja sikäläisiä oloja. — Koulupuheita, pedagoginen toiminta. — Opettajayhdistyksessä. — Aikakauskirjatuumia. — Kirjailijatoiminta: "Theologiska Tractater, II", "Ur det dolda lifvet", Runoelmain toinen painos, "Thomas Arnold" y.m. — Kirjeenvaihtoa. — Käänne pietismissä.

Kymmenes luku. 1852-1855.

Kesänviettoa. — Vaasan palo ja muutto Uuteenkaarlepyyhyn. — Pedagogiikanprofessorin-viran haku. — Opinnäytematka. — Lukukausi professorina. — Muiden ja omaa arvostelua.

Yhdestoista luku. 1856-1869.

Isokyrö ja uusi koti siellä. — Virsikirjatyö Turussa. — Kivulloisuutta ja parannuksillakäynti-matkoja. — Virsikirjatyö kotona: virsikirjaehdotus. — Stenbäckin virsikirjaehdotuksen vaiheet.

Kahdestoista luku. 1869-1870.

Vaihtelevia harrastuksia. — "Yhteisen kansan naissivistyksestä."
— Kolmas painos runoelmia: "Epilogi ystävilleni." — Kotielämää.
— Katovuodet. — Viimeinen aika ja kuolema.

Ruotsalaisen painoksen esipuhe.

Varsinaisten suurmiestemme rinnalla esiintyi 1830- ja 1840-luvulla joukko nerokkaita henkilöitä, joiden nimet — joskaan ei yhtä loistavan säleikön ympäröiminä — ovat lähes yhtä kulumattomasti piirtyneet sivistyksemme historiaan. Etumaisia tästä joukosta on Lauri Stenbäck, jonkun verran tuttu, mutta enimmäkseen tuntematon nykyiselle sukupolvelle. 'Tosirunoilijana myönnetään hänelle kyllä sija suurimpaimme rinnalla, mutta hyvin vähän tiedetään tai muistetaan, että hän samalla oli erään henkisen liikkeen jaloin edustaja kulttuurielämässämme, jonka liikkeen merkitykselle kansan kasvattajana tähän saakka tuskin on annettu täyttä arvoa. "Pietismi", joka saattoi Stenbäckin laskemaan runoilijakanteleen käsistään, ei näet ollut yksinomaan taantumusliike, vaan sillä oli samalla positiivinen sisällys siveellisesti puhdistavaa ja kohottavaa laatua, joka on mahtavasti vaikuttanut yleiseen käsitys- ja ajatustapaan kauas ulkopuolelle ei ainoastaan "heränneiden", vaan kirkollismielisten piirien yleensä. Alkaneena aikaisemmin kuin kansallinen liike se on katsottava jonkunmoiseksi pohjavirraksi jälkimmäiselle, ja jos tahtoo oikein ymmärtää, kuinka ne ihanteet ovat muodostuneet, jotka etupäässä Topeliuksen isänmaallisen runouden ja lukukirjain vaikutuksesta ovat tulleet yhteisiksi ylhäisille ja alhaisille maassamme, niin on ehdottomasti uskonnollinen uudistus otettava lukuun. Itsetietoisesti, koko sielunsa palavalla innostuksella taisteluun antautuminen "maailmaa" vastaan, sitä pintapuolisuutta ja kevytmielisyyttä, sitä "leben und leben lassen" -teoriaa vastaan, jonka vanhempi sukupolvi oli tehnyt todellisuudeksi, se on pietismin, se on Stenbäckin työ. Hän taisteli kristittynä kristillisyyden nimessä eikä uskonut mihinkään muuhun uudistukseen kuin uudistumiseen uskon ja Pyhän Hengen kautta, mutta siitä huolimatta ulottui — kuten sanottu — elämänkatsannon uudeksimuuttuminen muihinkin kuin niihin, jotka liittyivät pietismiin, jopa sen suoranaisiin vastustajiinkin. Ne, joista tämä väite tuntuu paradoksilta, verratkoot vain niitä vaatimuksia velvollisuuden täyttämiseen ja elämäntapoihin nähden ylipäätään, jotka nyt asetetaan ei ainoastaan papeille, vaan kansalaisille yleensä, ennen pietismin aikaa vallassa olleihin käsityksiin, niin he myöntävät sanotun todeksi. Se että, varsinkin myöhempinä aikoina, muitakin syitä on ollut tähän vaikuttamassa, ei vähennä pietismin perustavaa merkitystä.

Tämä käsitys pietismin ja Stenbäckin merkityksestä sivistyselämällemme on minussa teoksen valmistelun varrella vakaantumistaan vakaantunut ja selittää tämän elämäkerran laveuden. Ei ainoastaan runoilijalle ollut tehtävä oikeutta, vaan myöskin pietistille, joka "masensi" runoilijan, eikä mikään menettely ollut mielestäni siihen soveliaampi kuin noudattaen täyttä objektiivisuutta antaa kumpaisenkin vapaasti tulla esiin ja tulkita mielensä astumatta kriitillisesti ehkäisten väliin. Tämä menettelytapa on, arvatakseni, myös parhaiten tyydyttävä erilaisia lukijoita, sitä enemmän kun kuvattava persoonallisuus noina molempina suunnaltaan niin vastakkaisina kehityskausina pysyi täysin muuttumattomana, samalla intohimoisen kiihkeänä ja rakastettavan lapsellisena välittömyydessään ja vilpittömässä suoruudessaan. Niillekin, jotka Stenbäckissä ennen kaikkea näkevät teologin, on siten tärkein aines esitetty. Pietismin historiasta en ole ottanut esitykseen enempää kuin on ollut tarpeen hänen osuutensa ja asemansa valaisemiseksi tässä virtauksessa.

Siitä hyväntahtoisuudesta ja suuresta luottamuksesta, jolla kirjan ensi lehdellä mainitut [Teoksen ensimmäinen painos oli omistettu "Lauri Stenbäckin jälkeen jääneille rakkaille, Ebba Stenbäckille ja Charlotta Achrénille".] kunnioitetut henkilöt, runoilijan puoliso ja sisar, sekä monet muut sukulaiset ja vanhemmat ja nuoremmat ystävät ovat sallineet minun käyttää kirjeitä ja muuta kirjallista jälkeimistöä sekä osaksi suullisesti, osaksi kirjallisesti antaneet minulle arvokkaita tietoja, ilmaisen täten nöyrän kiitollisuuteni, samalla kuin lausun sen toivon, etten millään olisi loukannut sitä kallista kuvaa vainajasta, joka heillä on sydämissään.

Rauhalahdessa elokuulla 1900.

Ensimmäisen suomalaisen painoksen esipuhe.

Tuskin tarvinnee sanoa, miksi tämä teos ensiksi esiintyi ruotsinkielellä. Olihan kuvattava henkilö ruotsinkielinen runoilija ja kaikki lähteetkin samankielisiä. Ajan puute taas on syynä siihen, etten itse ole toimittanut suomalaistakin laitosta. Jos se on vahinkona pidettävä, niin se on yksistään minun eikä lukijan, sillä kääntäjä [O. Manninen.] on suorittanut tehtävänsä kypsyneellä kyvyllä ja uupumattomalla huolella. Kun sitä paitsi itse olen arkki arkilta tarkastanut työtä, ei käännös kovinkaan käännökseltä tuntune.

Sisällykseen nähden ei suomalainen laitos muutoin eroa ruotsalaisesta, kuin että joitakuita erehdyksiä on korjattu. Muutamat arvostelijat ovat kyllä moittineet teoksen laajuutta, ja kääntäessä olisi saattanut tehdä lyhennyksiä; kumminkaan en ole siihen suostunut, sillä kaikki, mitä olen Stenbäckin kirjelmiä teokseen ottanut, on minusta sen arvoista, että se rikastuttaa kirjallisuuttamme. Jos olisi ollut mahdollista ajatella niiden julkaisemista erikseen, niin se olisi kai ollut otollisempi tapa tehdä ne tunnetuksi; mutta itsekseen ei niitä mielestäni olisi voinut painattaa loukkaamatta vainajan muistoa. Toisin on elämäkerrassa, missä jokainen kirje tai muu kirjallinen muistokappale ei ainoastaan luo valoa aikaan ja oloihin, vaan myöskin saa niistä tarpeellista valoa; siinä voi julkaista semmoistakin, jota ei koskaan ole yleisölle aiottu.

Vaikka Stenbäck vereltään ja hengeltään oli puhdas suomalainen, oli hän sukunsa mukana omituisten sivistysolojemme tähden näennäisesti vieraantunut suomenkielisestä osasta kansaamme. Kun hän nyt sekä runojensa suomennoksen [Lauri Stenbäck, Runoja, suomentanut Yrjö Weijola. Helsingissä 1900. Otavan kustantama.] että tämän elämäkerran kautta on tullut kansan tajuttavaksi, on harras toivoni, että kansa tuntee hänet omakseen ja sulkee hänet kalleimpien muistojensa joukkoon.

Helsingissä marraskuulla 1901.

Eliel Aspelin.

ENSIMMÄINEN LUKU. 1811-1827.

Stenbäckin suku. — Vanhemmat ja koti Kuortaneella. — Koulunkäynti.
— Muutto Vöyrille ja koti siellä. — Runoilijalahjat ilmaantuvat.

Stenbäck-suvun historia alkaa liikuttavalla tarinalla velvollisuudentunnosta ja ihmisrakkaudesta, jossa säilyy kantaisän ja hänen veljensä muisto.

Suvun kantaisä, Jooseppi nimeltä, oli talollisen Heikki Liukun poika Lyyskilän kylästä Laihian pitäjästä. Kun poika tuotiin Vaasan triviaalikouluun, antoi rehtori hänelle nimen Stenbäck (kiviluoma) muistoksi muutamasta isosta kivestä luomassa eli joessa kotitalon kohdalla. Papintutkinnon, joka siihen aikaan oli alemmista kansankerroksista opin teille lähteneiden tavallinen päämäärä, Jooseppi Stenbäck suoritti 27 vuoden vanhana Turussa, ja hänet määrättiin sen jälkeen ensin kotipitäjänsä kirkkoherran apulaiseksi ja myöhemmin Ilmajoen kappalaiseksi. Vihan aikana hän oli kutsuttu julistamaan rauhaa ihmisille. Viholliset täyttivät maan, jonka asukkaat turvattomina olivat jätetyt heidän mielivaltaansa. Ketkä suinkin kykenivät, pakenivat meren taakse taikka kätkeytyivät erämaihin. Pakolaisiin olivat liittyneet myöskin kaikki näiden seutujen papit paitsi Jooseppi Stenbäckiä, joka järkähtämättömänä pysyi paikallaan. V:een 1714 hän piti vaimonsa ja lapsensa luonaan, mutta silloin hän toimitti heidät Tukholmaan. Varmaankin oli ero katkera, mutta sittenkin hän oli kai iloinen ollessaan yksin, sillä hänen ei tarvinnut pelätä ainakaan omaistensa henkeä, kun hänet vähän aikaa myöhemmin vangittiin ja kuljetettiin Vaasaan. Jooseppi Stenbäckin vankeuden aikana kaupungissa — niin tarina kertoo — tapahtui eräänä yönä, että hänen vanhempi, naimaton veljensä Laihialta salaa hiipi hänen luoksensa ja rukoili saada jäädä hänen sijaansa vangiksi, jotta nuorempi veli paeten pelastuisi perheelleen ja seurakunnalleen. Yöllinen kohtaus päättyi niinkuin luonnollista oli. Kieltäytyen vastaanottamasta uhria Jooseppi jäi nytkin paikalleen, ja veljen täytyi palata samaa tietä kuin oli tullutkin. Kun sama veli jonkun aikaa sen jälkeen lähti viemään ruokatavaroita sydänmaassa piileskeleville omaisilleen, joutui hän vihollisten käsiin ja surmattiin. Joosepin taas kasakat kuljettivat Kristiinankaupunkiin, pidellen häntä niin pahasti, että hän tuli rammaksi molemmilta jaloiltaan. Rauhanteon perästä hän palasi seurakuntaansa ja ryhtyi jälleen virkaansa hoitamaan — vaikk'ei kuitenkaan niin kuin ennen. Voimatta itse liikkua paikaltaan kannettiin hänet sunnuntaisin nojatuolissa kirkkoon, missä kansa hartaasti kuunteli kovia kokeneen miehen opetuksia.

Jooseppi Stenbäckin pojista joutui Lauri-niminen konrehtoriksi Turun katedraalikouluun, Tuomas Limingan kirkkoherraksi ja Juhani kappalaiseksi Alahärmään. Keskimmäinen näitä veljeksiä on tunnettu muutamien painosta julkaistujen suomalaisten ja ruotsalaisten saarnojen tekijänä, jota paitsi hän on kirjoittanut (ruotsiksi) "historiallisen kertomuksen Raahesta ja Saloisista" (Tukholmassa 1769). Nuorimmalla oli useita poikia, joista jälleen kolme, Kaarle Fredrik, Juhani ja Kustaa, tuli papiksi. Ensinmainittu on sen kodin perustaja, joka on tämän elämänkertomuksen varsinainen lähtökohta.

Kun Pohjanmaa menneen vuosisadan alussa uudestaan tuli sotatantereeksi, oli Kaarle Fredrik Stenbäck kirkkoherrana Kuortaneen pitäjässä, seudulla, joka oli kesällä 1808 tapahtuvien sotaliikkeiden ja tappelujen keskellä. Pitäjän enimmin viljelty, väkirikkain osa sijaitsee näet Kuortanejärven ympärillä, jonka rantaa maantie Lapuan ja Alavuden välillä kulkee. Järven itäisimmän ja isoimman, Kirkkojärveksi sanotun ulapan itärannalla on pitäjän kirkko ja vastapäätä toisella rannalla pappila. Kun tämä on noin 20 kilometriä Lapualta, 30 Alavudelta ja ainoastaan puolitoista kilometriä Ruonan sillalta, niin tykkien jyske näiltä kolmelta samannimiseltä tappelutantereelta häiritsi sen rauhaa yhä uudestaan, vain joidenkuiden viikkojen väliajalla. — Jo tässä mainittakoon, että pappila asemapaikkaansa nähden on kauneimpia Etelä-Pohjanmaalla. Niinkuin nimikin, Haapaniemi, ilmaisee, on talo järveen pistävällä niemellä. Järven puolella asuinrakennusta on puutarha, josta kirkkoherra Stenbäckin istuttama lehtokuja johtaa alas rantaan. Näköala aukean, saarettoman järven yli oli muinoin vielä kauniimpi kuin nykyjään. Silloin näet Melliniemi vasemmalla ja Hiironiemi oikealla kädellä pappilan niemestä enimmäksi osaksi olivat metsän vallassa, samoinkuin vielä tätä nykyä vastakkainen ranta, mistä kirkon katto ja kellotapuli huippuineen kohoavat tumman havumetsän ylitse.

Kirkkoherra, joka oli syntynyt 1760, oli sodan aikana parhaimmissa miehuudenvoimissaan. Oltuaan yhdeksän vuotta koulunopettajana Pietarsaaressa oli hänet 1790 nimitetty Alahärmän kappalaiseksi viran tultua avoimeksi hänen vuotta aikaisemmin kuolleen isänsä jälkeen. Vuotta ennen sodan syttymistä hän oli päässyt Kuortaneelle kirkkoherraksi. Samana vuonna kuin hän muutti Alahärmään, hän oli nainut kauppiaan tyttären Beata Mellbergin Pietarsaaresta, mutta tämä ei ollut hänen kohtaloissaan osallinen kauemmin kuin v:een 1807. Rouva kuoli näet kuukautta ennen Kuortaneelle muuttoa. Sodan alkaessa ei siis pappilassa ollut äitiä, joka olisi hoitanut siellä kasvavia kolmea lasta. Luultavasti oli nuorempien lasten, 11-vuotiaan Susanna Sofian ja 10-vuotiaan Kaarle Fredrikin, hoito uskottu joko jollekin vanhemmalle vaimonpuoliselle sukulaiselle taikka vanhimmalle siskolle, 16-vuotiaalle Elisabet Margaretalle eli Lisettelle, niinkuin häntä kotona nimitettiin. Paitsi näitä lapsia oli kirkkoherralla ensimmäisestä aviosta ollut kolme muutakin, joista kaksi oli kuollut aivan pieninä ja poika Simon Reinhold tapaturmaisesti saanut surmansa kaukana kodista.

Koska viimeksimainitulla tapahtumalla on välillinen merkitys aineeseemme katsoen, kerrottakoon se tässä. Tuntemattomasta syystä tämä poika, tuskin lapsenkamarista päässeenä, 1805 lähetettiin pitkälle merimatkalle — arvattavasti Pietarsaaresta olevassa laivassa, jonka omistaja taikka päällikkö oli joku äidin sukulaisia. Laiva kävi Espanjassa ja oli, sinne saakka kaiken sujuttua onnellisesti, juuri lähtenyt paluumatkalle, kun nuori Stenbäck Malagan ja Gibraltarin välillä hukkui 25 p. marraskuuta mainittuna vuonna: hyökyaalto pyyhkäisi hänet kannelta mereen. Saatuansa surusanoman isä sepitti allaolevan suomenkielisen murherunon sisarusten laulettavaksi kirkossa, silloin kun tavanmukainen kiitos veljen kuolemasta tehtiin. Runo, joka sisältää lasten suuhun pantuja lohdutussanoja vanhemmille, painettiin Vaasassa varustettuna seikkaperäisellä otsakirjoituksella, jossa ilmoitetaan sepitelmän aihe. Säkeet kuuluvat näin:

Aaltoin pesä, myrskyin maja, aukko aava
Nieli veljemm siksensä;
Vaan säästä surus, äiti, isä: taivaan Isä
Sielun sulki syliinsä.

Mailman myrskyst, synnin seurast, sielun surmast
Merta tuimaa tuimemmast,
Niistä lastas säästääksensä Itsellensä,
Sanoi: tempaan Tuonelast.

Satamaan, jonk Isä sääsi, poika pääsi,
Vaaratonna vioista;
Onko syytä voivotella, valitella
Luojan laupiaan laitosta?

Jesus, lasten lunastaja, rakastaja,
Veljemm siellä kasvattaa;
Taivaan kuoriss' ihannellen, viittaa meillen:
Tänne tulkaat! toivottaa.

Toivon silmäll katsoin sinne, jäimme tänne
Murhemaalle taivaltaa,
Hyväll isäll, äidill iloks, lohdutukseks;
Ei meit Jesus unohda.

Rakas Jesu! Sielun paimen, paras paimen,
Kaitse meit näill laitumill,
Kaitse niityll runsahalla, raittihilla,
Vesill vie virvoittaviin

Pieni näytelmä, jossa pikku tytöt — arvattavasti vanhan virsikirjan n:o 278 ("Etkös ole, ihmisparka") virren nuotilla — veisasivat nämä sanat, tapahtui Alahärmän kirkossa ja antaa alkuperäisyydessään sangen omituisen piirteen isän ja perheen luonteenkuvaukseen.

Kirkkoherra ei ollut kauan leskenä. Jo 1809 v:n alussa hän meni uusiin naimisiin Lapuan kirkkoherran tyttären Eva Maria Gummeruksen kanssa, joka oli syntynyt 1774 ja siis miestään 13 vuotta nuorempi. Tästä aviosta syntyi neljä lasta, nimittäin Juhani Mikael 1809, Lauri Jakob 26 p. lokakuuta 1811, Charlotta Fredrika 1813, Maria 1814 ja Laura 1816, jotka, samoinkuin ennenmainitut kolme lasta ensimmäisestä aviosta, kasvoivat täysikäisiksi ja jäivät eloon vanhempainsa jälkeen.

Eri kirjaimilla painettu nimi on tulevan runoilijan, jonka elämäkerta tässä on kuvattavanamme. Edellinen nimi, Lauri [Kun Stenbäck Isossakyrössä ollessaan kirjoitti nimensä suomenkielisten kirjelmäin alle, käytti hän muotoa Lauri Stenbäck.] (Lars), joksi häntä aina sanottiin kodissa, oli perhenimi, jota tähän päivään saakka jokaisessa polvessa joku suvun jäsen on kantanut. Seurakunnan kastettujen kirjasta, joka ilmaisee, että poika kastettiin 3 p. marraskuuta, otettakoon tähän kummien nimet, koska ne tavallaan osoittavat, miten perhe ja sen seurapiiri olivat kansanomaisia. Kummeina mainitaan: lukkari Juhani Perander ja hänen vaimonsa Klaara Höök, talollinen Siimon Hynnilä ja hänen vaimonsa Valpuri Jaakontytär, talollinen Matti Sysilampi ja hänen vaimonsa Agneeta Matintytär, talollinen Matti Koskela ja hänen vaimonsa Maria Heikintytär sekä demoiselle Maria Forbus. Kasteen toimitti apulainen Juhani Nygren.

Tätä kirjoitettaessa [1900] on se koti, jossa Lauri Stenbäck kasvoi, ollut hajonneena noin kuusikymmentä vuotta, ja useimmat sen nuoremmatkin jäsenet ovat toinen toisensa perästä eri paikoilla nähneet elämänsä päivän laskevan. Kumminkin on vielä yksi sisar — Charlotta — elossa, [Leskirouva Charlotta Achrén (o.s. Stenbäck) kuoli 90 vuotta täytettyään 1903.] ja hänen uskollista muistiansa on pääasiassa kiittäminen niistä tiedoista, joihin seuraava kuvaus perustuu. Kun tämä sisar oli runoilijaa kahta vuotta nuorempi, ovat siis hänen varhaisimmat omat muistonsa menneen sataluvun toisen vuosikymmenen lopulta; mutta aikaisemmistakin tapauksista hän on voinut antaa tietoja, sillä ne kuuluivat perhemuistoihin.

Ensiksi muutama sana vanhemmista. Isä oli ainakin vanhemmilla päivillään jotenkin raskasmielinen ja itse perhepiirissäkin harvapuheinen. Lasten kunnioitus häntä kohtaan oli suuri, ja he varoivat huolellisesti häiritsemästä häntä hänen kamarissaan, missä hän tavallisesti istui lueskellen. Kirjat, joita hän luki, lienevät enimmäkseen olleet hengellisiä. Huolimatta suljetusta luonteenlaadustaan oli hänellä kumminkin runollisia ja tavallaan taiteellisia taipumuksia. Tuo jo mainittu, jotenkin tavaton toimi, kun hän pani puolikasvuiset tyttärensä veisaamaan omaatekemäänsä runoa seurakunnan edessä kirkossa, ei ollut ainoa laatuaan. Muulloinkin hän kuuluu osoittaneen samaa taipumusta järjestämään näytelmäntapaisia esiintymisiä. Niin esim. oli hänellä tapana jouluksi sepittää lauluja lasten laulettavaksi joulukuusen ympärillä tanssiessa. Joskus hän kuuluu itsekin niin innostuneen ja lämminneen nuorison ilosta, että rupesi osalliseksi sekä lauluun että tanssiin. Suurempiarvoisia lienevät kirkkoherran runolliset lahjat tuskin olleet, eikä niistä näy jälkimaailmalle säilyneen muuta jälkeä kuin edelläluetut säkeet, mutta sittenkin on täysi syy olettaa, että Laurin runoilijalahjat olivat isältä perityt. Tämä olettamus on sitä enemmän oikeutettu, kun hilpeä- ja helläluontoinen äiti, kuten Gummerus-suku yleensä, oli ennen kaikkea käytännöllinen ihminen. Hänestä oli periytynyt se vilkas, avoin, rakastettavan lapsellinen piirre pojan luonteessa, jonka kaikki ystävät ovat panneet merkille.

Siitä hellästä hoidosta, jonka äiti omisti lapsilleen, tuli runsain osa Laurille, epäilemättä siitä syystä, että hän näytti olevan muita vähemmin varattu elämän taistelua kestämään. Ruumiinrakennukseltaan hän alusta alkaen oli hento ja heikko, kasvot olivat hienopiirteiset ja kauniit sekä mieli tämän mukaisesti hyvin herkkätunteinen. Kun äiti huomattavasti hellitteli tätä lasta, noudattivat perheen muutkin jäsenet hänen esimerkkiänsä, ja kun Lauria niin oli ensin lapsena hemmoiteltu, eivät poikavuodetkaan tuottaneet hänelle voimistuttavampaa kehitystä. Hän laiminlöi kokonaan ne erilaiset urheiluharjoitukset, joihin kasvavat pojat maalla tavallisesti käyttävät enimmän osan aikaansa, ja pysyttelihen sen sijaan enimmiten sisarten seurassa. Tästä johtui, että hän olennoltaan oli kaino ja hiljainen, enemmän tytön kuin pojan kaltainen. Kumminkaan kainous ja hiljainen käytöstapa eivät estäneet häntä ilmaisemasta tunteitaan, kun mikä kävi hänen mielelleen. Päinvastoin oli hänen luonteensa semmoinen, että hän hyvin kiihkeästi, jopa liioitellun kiihkeästi ilmoitti sekä surunsa että ilonsa. Milloin hän oli iloinen kuin lintu, milloin pahalla tuulella, ja kun jälkimmäinen puuska sattui, silloin sisaret sanoivat: "nyt on Lauri taas lauantaituulellaan" — lauseparsi, joka jostakin unohtuneesta syystä oli tullut käytäntöön perheessä. Tavattomassa herkkämielisyydessä ilmeni runoilijaluonto ylipäänsä, mutta kun sanotaan, ettei hän lapsenakaan koskaan salannut tunteitaan, vaan ilmaisi ne suoraan ja avoimesti, niin esiintyi siinä yksilöllinen piirre, joka suoruuden ja avomielisyyden muodossa koko elämän ajan pysyi yhtenä Lauri Stenbäckin luonteen pääpuolia. Äidin ja pojan suhteesta on vielä mainittava, että Lauri puolestaan palkitsi emon rakkauden sydämensä hartaimmalla kiintymyksellä. Hän oli, kuten sanotaan, valmis kantamaan äitiä käsillään, ja vielä vanhoilla päivilläkin hänen kasvonsa kirkastuivat, milloin vain puhelu siirtyi "mammaa" koskeviin muistoihin.

Surullista kyllä sattui lapsuusaikana onnettomuus, joka huolimatta Laurin synnyltään heikosta terveydestä antoi äidin sydämelle kylliksi aihetta ohjata hänen kasvatustaan yllämainittuun tapaan. Noin kuuden vuoden iässä tapahtui näet, että poika tapaturmaisesti istuutui taikka putosi astiaan, joka oli täynnä kuumaa vettä, ja poltti koko alaosan ruumistaan niin pahasti, että pelättiin hengenkin menevän. Monta viikkoa hän oli vuoteen omana ja kärsi, niinkuin ymmärrettävissä on, tuskia, jotka olisivat olleet täysikasvuisenkin vaikeat kestää. Pikku poika osoitti kaiken aikaa ihmeellistä kärsivällisyyttä, mutta jostakin tavallista herkemmästä hienotunteisuudesta — tai miksi sitä olisi sanominen — hän ei sallinut nuorempien sisarusten tulla luoksensa katsomaan, kun hän makasi kääreissään. Ainoastaan läheisestä huoneesta, ovenraosta, he säälien kurkistelivat potevaa veljeään.

Lauri kehittyi nopeasti, ja varhain pantiin kirja hänen käteensä. Tavattoman varhain alkoi myöskin hänen koulunkäyntinsä kodin ulkopuolella. Syy siihen oli seuraava. Kun vanhin veli Kaarle Fredrik 1818 oli tullut ylioppilaaksi, sai hän paikan everstiluutnantti Tuomas Henrik Adlercreutzin luona Pälkäneen Myttälässä kahden pienen pojan kotiopettajana, ja samalla sovittiin, että hän toisi sinne mukanaan molemmat nuoremmat veljensä Jannen ja Laurin, jotta nämä yhdessä Adlercreutz-veljesten kanssa valmistettaisiin kouluun otettaviksi. Silloin Lauri ei vielä ollut täyttänyt seitsemättä vuottaan, ja ero kodista oli pienokaiselle varsin katkera. Myöhemmin vanhemmat kuuluvatkin katuneen sitä, että niin varhain toimittivat pojan maailmalle. Kumminkaan ei saattanut olla merkityksetöntä Laurin kehitykseen nähden, että hän jo lapsi-iässä tuli oleskelleeksi vieraassa, hienosti sivistyneessä kodissa. Everstiluutnantti, lauluissa ylistetyn sankarin Kaarle Juhana Adlercreutzin nuorempi veli, oli Hämeenlinnan jääkärijoukon majurina ollut mukana sodassa ja vähää myöhemmin nainut Sääksmäen Lotilasta Helena Gustava Blåfieldin, joka kuuluu olleen tavattoman rakastettava henkilö, sillä hänestä sanotaan, että tuli ikäänkuin päivänpaiste huoneeseen, kun hän astui sisään. Paitsi molempia poikia ja yhtä tytärtä kuului perheeseen everstiluutnantin kaksi naimatonta sisarta. Tässä kodissa eivät Stenbäck-veljekset kauan saattaneet tuntea itseään vieraiksi, ja mitä Lauriin tulee, sanotaan hänen vielä paljoa myöhemmin erityisellä lämmöllä puhuneen toisesta noita vanhoja neitejä — Hedda-tädistä —, joka sekä leikissä että todessa oli koettanut herättävästi johtaa poikain mieliä maallisista täydellisempiin. Sitä paitsi Lauri luku- ja leikkitovereistaan Kaarle ja Kustaa Adlercreutzista sai ensimmäiset lapsuudenystävänsä, joista hän erittäin liittyi jälkimmäiseen, häntä vuotta nuorempaan veljeen. Jo lapsuudessa näet esiintyi hänessä taipumus vilpittömällä ystävyydellä kiintyä jaloihin luonteihin, jommoinen mainittu ystävä varmaankin oli. Valitettavasti kävi kuitenkin niin onnettomasti, että Lauri hyvin varhain kadotti nämä niinkuin muitakin ystäviänsä.

Mitä lukuihin tulee, niin ne koskivat paraasta päästä Lindblomin katkismusta, "uskonnonhistoriaa" ja latinaa, jonka ohella harjoitettiin kirjoitusta ja laskentoa. Kaikissa näissä aineissa Lauri sai myöskin suorittaa tutkinnon, ennenkuin hänet 5 p. helmikuuta 1820 sisäänkirjoitettiin Turun katedraalikouluun. Vaasan triviaalikoulu olisi ollut lähempänä, mutta Turun oppilaitos valittiin sen tähden, että Kaarle Fredrik harjoittaessaan opintoja yliopistossa saattaisi olla nuorempain veljiensä tuki ja ohjaaja koulun aikana. Vaikka Janne-veli oli kaksi vuotta vanhempi, lähetettiin hänet yhdessä Laurin kanssa kouluun. Molemmat vastaanotettiin ensimmäiselle luokalle, ja niin he seurasivat toisiaan koko koulun läpi vieruskumppaneina, vanhempi aina nuoremman yläpuolella. Ettei veljesten edistys itse asiassa kumminkaan ollut niin yhdenmukainen kuin tästä saattaisi luulla, sen huomaa koulumatrikkelin lyhyistä tiedonannoista. Koko kouluaikana annetaan nimittäin Jannelle arvolauseet "begriplig" ja "flitig", jotavastoin Laurille, joka ensin oli saanut samat arvosanat, lukuvuodesta 1822-23 alkaen merkitään "qvick" ja "flitig". Jälkimmäisen suuremmat lahjat tulivat siis näkyviin, vaikka vähenevä ahkeruus hidastutti edistystä. Kahtena viimeisenä vuonna, 1825-27, rehtori on Laurin nimen kohdalle piirtänyt kysymysmerkin ahkera-sanan jälkeen — ensi kerran lyijykynällä, toisen kerran musteella!

Varhainen koulunkäynti ei mitenkään vieroittanut Lauria lapsuudenkodista. Päinvastoin hän oli siihen kiintynyt, jopa hellemmin kuin pojat tavallisesti ovatkaan. Joka kerta kun hänen piti lähteä koulumatkalle, oli suru ja huoli yleinen koko perheessä, ja hänen itsensä sanotaan aina eron jälkeen olleen viikon tai pari ikäänkuin sairaana, ennenkuin hän jälleen tottui vieraaseen ympäristöön. Kerran kuuluu heltymys menneen niin pitkälle, että vanhemmat antoivat Laurin jäädä kotiin koko lukukaudeksi. Mahdollisesti tämä tapahtui sen ankaran taudin jälkeen, joka, kuten tuonnempana tulee kerrottavaksi, häntä kouluaikana kohtasi. Mutta jos kaipaus Laurin poissa ollessa oli molemmin puolin suuri, niin oli ilo sitä suurempi, kun hän veljensä kanssa jälleen palasi lupa-ajoiksi kotia.

Varsinaiset lapsuusvuotensa, jolloin ilo huolimatta kaikista sitä katkaisevista kärsimyksistä ja kyynelistä on niin "sydämenkylläistä", nuori runoilija eli Kuortaneella. Tähän paikkakuntaan liittyi siis rakkaita, valoisia muistoja, jopa sellaisiakin, jotka myöhemmin pukeutuivat runon muotoon. Niitä oli m.m. seuraava. Eräänä syksynä, kun pakkanen oli vetänyt järven ensimmäiseen hienoon jääriitteeseen, Lauri lähti omin päin peilikirkkaalle jäälle. Vaaraa aavistamatta hän oli jo mennyt hyvän matkaa rannasta, kun muut äkkäsivät hänet. Kun jää ei vielä kantanut aikaihmisiä, ei ollut muuta neuvoa kuin rannalta hätäisin huudoin kehoittaa ja houkutella lasta kääntymään takaisin vaaralliselta retkeltään. Tämän muiston sanotaan olevan pohjana tuolle ihmeellisen tunnelmalliselle "Meri" balladille, laatuaan ainoalle runoelmalle, minkä runoilija on jättänyt jälkeensä. — Välittömämmin soinnahtelevat Kuortaneen muistot eräässä keskenjääneessä runoelmassa nimeltä "Runoilija" 30-luvun alulta, jonka ensimmäinen stroofi puhuu "hänen hiljaisesta äidinmajastaan", humisevien "tummien kuusten" keskellä, ja seuraavat kuuluvat näin:

Mången stjärnbestrålad afton
Satt han där vid hennes knän,
Lyssnande när hennes lofsång
Långsamt klang i månans sken,
Tills det lilla hufvud sänktes
Sakta med en bön till Gud.
Vid de rena psalmers ljud
Är så godt att somna.

Men när solen öfver världen
Glänste i sin gyllne dräkt,
Och när vårens blommor åter
Väcktes mildt af vindens fläkt,
Lekte han med dem förtroligt,
Språkade han med de små.
Hvad de allt förtäljde då,
Det må Herren veta.

Sköna saker var det säkert;
Ty bland dem han ofta satt
Länge, leende och lycklig,
Och hans öga glänste gladt.
Som en broder ibland syskon
Satt han, själf en blomma, där.
Ack det unga lifvet är
Rikt på frid och under.

Så bland lekar och bland blommor
Flöt hans fromma barndomstid,
Allt hvad stort han tänkte sedan
Låg uti hans bröst i frid — —.

[Monet tähtikirkkaat illat hän istui siellä emon polvien ääressä, kuunnellen kun hänen kiitosvirtensä kuutamossa vieri verkkaisin sävelin, kunnes pikku pää vaipui hiljaa uniin, huulilla rukous luojan luo. Virsien puhtaihin säveliin on niin hyvä nukkua.

Mutta kun aurinko loisti yli maailman kultaisessa kaavussaan, ja kun tuulen lempeä henkäys taas herätti kevään kukkaset, leikki hän niiden kanssa tuttavallisesti, haasteli pienoisten kera. Tietäköön taivas mitä kaikkea ne silloin kertoivatkaan.

Ihanaa se oli varmaankin; sillä niiden seurassa hän istui usein kauan, hymyillen ja onnellisena, ja hänen silmänsä loisti iloisesti. Niinkuin veli siskojen joukossa hän istui, itse kukka, kukkien kera. Ah, nuori elämä on rikas rauhasta ja ihmeistä.

Niin leikkien ja kukkien kesken kului hänen lapsuudenaikansa, kaikki, mitä hän sitten ajatteli suurta, uinui rauhassa hänen rinnassaan. — —]

Kuortaneella runoilija ensin oppi ihailemaan Suomen luonnon kauneutta sekä tuntemaan ja rakastamaan sen kansaa ja kieltä. Ihmis-iän ensimmäiset kaksitoista vuotta — niin kauan oli Kuortane Lauri Stenbäckin kotiseutuna — jättävät mieleen katoamattomia jälkiä, ja kun runoilija myöhemmin ihanassa runoelmassaan "Suomalainen isänmaani", turhaan etsittyänsä sitä kaupungista ja maalta, vihdoin laulaa:

Men framåt gick han — och han fann i ro
Ett folk i torfbetäckta hyddor bo,
Och friskhet glänste ur dess öppna öga.
Det var så välbekant, så svalt det var;
Hans hjärta kände, att det egde qvar
Sitt Finska Fosterland!

[Mutta hän kulki eteenpäin — ja löysi kansan,
joka asui rauhassa, turvekattomajoissaan,
ja terveys loisti sen avosilmästä.
Oli niin tuttua, oli niin vilpoista;
hänen sydämensä tunsi, että sillä oli
suomalainen isänmaansa!]

niin tuskin käy epäileminen, että hän ainakin ajatuksissaan oli palannut takaisin ensimmäiseen kotiseutuunsa. Kansa siellä on vakavaa, avonaista, suoraa, ja kun hiekkainen maaperä on niukkakasvuista, on se oppinut tyytymään vähään ja tottunut yksinkertaisempiin elämäntapoihin kuin ennenmainittujen naapuripitäjien asukkaat. Vielä tänä päivänä tervanpoltto on kuortanelaisten pääelinkeino. Nyt on tosin varallisuus sielläkin suurempi, ja on ehkä "liikasivistyksen pilaantunut ilma" levinnyt sinnekin, mutta Stenbäckin aikana ei suinkaan laita ollut semmoinen. Siellä jos missään asui "turvekattomajoissa" se kansa, jonka luona oli "niin tuttua ja vilpoista" ja joka saattoi uudestaan virittää laulun hänen rinnassaan ja uskon isänmaahan.

Muuan seikka, joka sekä Laurille että koko perheelle teki Kuortaneen ajan muistot laadultaan erikoisiksi, oli se, että perhepiiri vain siellä oli eheä. Kirkkoherran molemmat tyttäret ensimmäisestä aviosta joutuivat näet jo siellä naimisiin: Lisette samassa pitäjässä Puodinkedon tilalla asuvan henkikirjuri D. Kr. Larickin sekä Susanna Sofia apulaispappi B. G. Hällstenin kanssa. Ne sisaret, joihin Lauri, niinkuin edellä on kerrottu, lähinnä liittyi niin suruissaan kuin iloissaankin, olivat kumminkin nuoremmat: Lotta, Maria ja Laura. Näistä taasen näyttää, niinkuin muun muassa myöhempinä aikoina kirjoitetut kirjeetkin osoittavat, ensinmainittu olleen Laurin sydämelle rakkain. Luonteeltaan he olivatkin enimmin yhdenkaltaiset, sillä kaksi vuotta nuorempi sisar oli myöskin herkkämielinen ja kiihkeätunteinen. Sitävastoin kuuluu nuorin sisar, Laura, enimmin muistuttaneen isää; hän oli tyynempi luonteeltaan, ja hänellä oli soitannollisia ja runollisia lahjoja. Hän lauloi ja soitti pianoa sekä sepitteli runoja, joista, kuten vielä tulemme näkemään, yksi näyte tavataan "Evangeliskt Weckoblad'issa".

V. 1823 tapahtui perheen elämässä se tärkeä muutos, että Vöyrin pitäjä tuli sen kotiseuduksi. Molemmat paikkakunnat, niin Kuortane kuin Vöyrikin, ovat Etelä-Pohjanmaalla ja ainoastaan noin 100 kilometriä toisistaan, mutta erotus niiden luonnon ja kansan välillä on kuitenkin suuri. Edellinen on vielä sisämaata mäntymetsää kasvavine kankaineen ja järvineen; jälkimmäinen on rannikkoseutua. Vöyrillä leviää eteemme laaja, viljelty lakea, josta siellä täällä kohoaa kallio- ja kivimäkiä — entisiä saaria ja luotoja niiltä ajoilta, jolloin vihannat vainiot olivat kirkkaita, sinisiä ulapoita. Sekä etelä- että pohjoispuolella, s.o. Vähänkyrön ja Oravaisten kulmilla, maantie kulkee metsän läpi, mutta kun matkustaja on saapunut Vöyrin keskitienoille, näkyy metsää vain vähäisen. Heikkona ja harvenneena se on vetäytynyt taivaanrannalle; vain mäkitörmillä on siitä vielä jälkiä. Länsipuolella tietä kohoaa peltojen keskellä pitäjän vanha, aikoja sitten liian ahtaaksi käynyt, valkeaksi maalattu puukirkko. Alkujaan on rakennus ollut vain tornilla ja hoikalla huipulla varustettu pitkä huone, mutta 1700-luvulla se on laajennettu ristinmuotoiseksi. Pari sataa askelta pohjoiseen päin kirkosta on pappila, johon perhe nyt asettui.

Kun rovasti Stenbäck tuli Vöyrille, oli pappilan päärakennus jo miltei aikansa palvellut. Viisi vuotta myöhemmin, 1828, rakennettiin näet se uusi, tilavampi huoneisto, joka nykyjäänkin on käytännössä. Itä- ja eteläpuolelta ympäröi taloa puutarha, jonka kirkon puolelta kartanoon tuova tie jakaa kahtia. Osaa eteläisestä puoliskosta sanotaan "vanhaksi puutarhaksi"; "uusi puutarha" on lähinnä uutta rakennusta. Tämän jälkimmäisen pääkaunistuksena on joukko suuria koivuja, joista vanhimmat ovat Stenbäckin ajoilta. Näitä puita runoilija kai tarkoitti, kun hän eräänä iltana lauloi:

Sköna, heliga bygd, med dina skogars sus,
Där mellan björkarnas blad gjuter sig solens ljus
Öfver mitt moders-hus,
God natt!

[Ihana, pyhä seutu humisevine metsinesi,
missä auringon valo koivujen lehtien välitse valuu
yli äitini majan,
hyvää yötä!]

Luonnollista on, että pappilan uudet asukkaat kaipasivat järveä, jonka rannalla he ennen olivat asuneet; mutta Vöyrinkin pappilalla on jotakin omituisen kaunista tarjona. Vähän pohjoispuolella taloa kohoaa nimittäin jotenkin laaja mäki eli vuori — Myrberget —, yksi noita ennenmainittuja saaria lakealla, kuitenkin toisista eroava siinä kohden, että se on kokonaan metsäinen. Sen jotenkin jyrkillä rinteillä kasvaa suuria kuusia ja lehtipuita, vilpoista siimestä tarjoten, ylhäällä taasen tavallista havumetsää kivisellä maaperällä. Se on palanen alkuperäistä metsäseutua viljeltyjen vainioiden keskellä, ja "vuori" on siksi korkea, että siltä on sangen laaja näköala tasangon kylien ja vainioiden ylitse. Siitä tuli runoilijan mielipaikka. Kun kesäaurinko nousi koilliselta taivaanrannalta ja vähitellen kultasäteillään kirkasti vihannat vainiot, talojen punaiset tuvat, kirkon ja äidinmajan, silloin luonnon ihanuus tenhosi runoilijan, ja me ymmärrämme, miksi "aamun loisto" niin usein kohtaa meitä hänen runoelmissaan. — Suoranaisimmin liittyy tähän paikkaan runo "Kevätaamu", ja vielä osoitetaan "ihmisen majaa" vuoren juurella, josta miehen kiroukset nousivat taivasta kohti häiriten luonnon sanatonta aamurukousta.

Mitä kansaan tulee, ovat vöyriläiset ruotsalaista rotua, tarmokasta ja ahkeraa, mutta myöskin eritoten siihen aikaan raju- jopa hurjaluontoista. Vielä vuosisadan keskivaiheilla olivat veriset tappelut eri kylien nuorison välillä tavallisia sunnuntai-iltapäivän huvituksia. Itsestään on ymmärrettävää, että uusi ympäristö vaikutti pappilan nousevaan nuorisoon. Erittäin tuli se huomattavaksi kieleen nähden. Kuortaneella puhuttiin perheessä, niinkuin tavallista oli suomalaisten seutujen pappiloissa, molempia kieliä rinnatusten, jopa oli suomenkieli selvästi etusijalla. Vöyrillä sanotaan äidin yhä edelleen mielellään puhuneen suomea, jotavastoin lapset vähitellen vetäytyivät paikallisen kielen, ruotsin puolelle, niin että joskus tapahtui, että he vastasivat ruotsiksi, kun äiti heitä suomeksi puhutteli. Tämä asianlaita sekä sen ohella ruotsalainen koulukieli vaikutti ainakin Lauriin niin, ettei hän koskaan enää täydellisesti perehtynyt suomenkieleen, vaikk'ei se tosin koskaan tuntunut hänestä vieraalta.

Vöyrin aika alkoi Laurille surullisesti. Kesällä 1823, heti Turusta palattuaan, hän sairastui vaarallisesti isoonrokkoon. Isä oli 1804 saanut Talousseuran hopeamitalin rokotuksen edistämisestä, mutta hänen omaa poikaansa kohtasi tuo tuhoisa kulkutauti. Sairaus tosin meni ohitse, mutta ei ikävittä seurauksitta. Se jätti arpia kasvoihin, vei iholta raikkauden ja, mikä pahinta, vioitti hänen terveytensä, ettei se enää koskaan tullut entiselleen. Kuvaavaa äidille on kertomus, että hän ensi aikoina Laurin parannuttua koki piilottaa kaikki peilit häneltä, ettei hän näkisi rumentavia rokonarpia kasvoissaan.

Laurin runoilijalahjat ilmaantuivat jotenkin varhain, saaden ensimmäistä herätystä Franzénin ja Choraeuksen runoelmista — ainoat runokokoelmat kodin kirjastossa. Kouluaikana Turussa hän tutustui ruotsalaisiin runoilijoihin, Tegnériin, Atterbomiin, Stagneliukseen y.m. Sen mukaan kuin J. Ph. Palmén myöhempinä aikoina kuuluu kertoneen, oli Lauri Stenbäck erittäin suurella ihastuksella lukenut Atterbomin "Lycksalighetens ö" runoelmaa ja myöskin lainannut kirjan kertojalle, joka jonkun aikaa oli ollut hänen vierustoverinaan. Kenties nämä luvut koulutöiden ulkopuolella olivat syynä tuohon kysymysmerkkiin, jonka rehtori pisti Laurin ahkeruusarvolauseen jälkeen. Toinen syy oli ehkä se, että hän itsekin sepitteli runoja. Milloin hän rupesi sitä tekemään, ei ole tarkoin tietty, sillä alussa hän ei mielellään näytellyt sepustuksiaan. Rauhassa miettiäkseen ja kirjoitellakseen hän oli ennenmainittuun vanhaan puutarhaan muutaman tuuhean ruusupensaston suojaan laittanut itselleen pöydäntapaisen, joka oli koristettu kukkamaljakolla. Siellä hän istui innostuksen hetkinä, uteliailta urkkijoilta piilossa. Ensimmäinen runoelma, jonka hän toi esiin, sanotaan olleen rakkautta huokuva, ylevämielinen onnentoivotus äidille eräänä Evan-päivänä. Toisen kertomuksen mukaan oli ensimmäinen sepitelmä onnentoivotus isälle, muutamana Fredrikin-päivänä, ja se oli muka antanut eräälle perheen ystävälle, pastori Thodénille, aihetta ennustaa, että pojasta oli aikaa voittaen tuleva suuri runoniekka. Silloin Lauri oli ollut noin 12-vuotias. Myöhemmin hän kirjoitteli omaisilleen runoja tavan takaa, milloin vain sopivia aiheita ilmaantui. Siten niitä syntyi aina uusia, ei ainoastaan nimi- ja syntymäpäivinä, vaan muulloinkin. Jos hän näki jonkun sisarensa suruisena ja alla päin, niin ei aikaakaan, ennenkuin hän pisti runon hänen käteensä, joskus innostuttavan, mutta usein myöskin leikillisen pisteliään, kaikessa tapauksessa semmoisen, että se saattoi asianomaisen paremmalle tuulelle. Koulussakin hänen runoilijakykynsä tuli tunnetuksi. Kerran hän kirjoitti koko aineensa sujuvalla kuusimitalla ja sai sen johdosta kuulla rehtorin suusta sanat: "Sinusta saattaa vielä joskus tulla toinen — Sjöström!" — kiitoslause, joka merkitsi paljon sinä aikana, jolloin Sjöströmiä ihailtiin maan etevimpänä runoilijana. Joskus nimitettiin Lauria "Lasse Lucidoriksi" ja "runonsepustelijaksi" (versmakare).

Mutta taiteilijataipumukset osoittautuivat muullakin tavoin. Perheenjäsenten merkkipäivien y.m. sentapaisten tilaisuuksien kunniaksi hän toimeenpani mielellään kuvaelmia ja juhlallisia esiintymisiä. Eräänäkin kesäpäivänä — luultavasti Lauri silloin jo oli ylioppilas — kun moisesta syystä pappilassa oli vieraita, hän toimitti Lauran valkoisiin puettuna esiintymään enkelinä vuoren rinteellä, yläpuolella sitä paikkaa, jossa seura oli, ja laulamaan tai lausumaan tilaisuutta varten sepitettyä runoa. Tämä taipumus, joka muistuttaa siitä, mitä edellä on kerrottu isästä, näyttäytyi myöskin siinä, että Lauri kernaasti sekaantui sisariensa pukuasioihin. Hän puetti heidät milloin niin milloin näin ja oli mielissään, kun näki heidät uudessa asussa. Sanalla sanoen hän oli perheen makutuomari, kuosinvalitsija ja -määrääjä, osoittaen tässä toimessaan sekä vilkasta mielikuvitusta että omaperäisyyttä.

Varhaisin Lauri Stenbäckin tekemä runo, mikä on meidän aikaan säilynyt, on samalla ensimmäinen, jonka hän on nähnyt painettuna. Sydämen suru oli sen synnyttänyt, sillä runo kirjoitettiin erään ystävän kuoleman johdosta. Koulussa Lauri oli tullut hyväksi ystäväksi Kaarle Leonard Kjemmerin kanssa. Kjemmer, kauppiaan poika Kokkolasta, oli 1823 tullut kolmannelle luokalle, jolla Stenbäck-veljekset silloin olivat, ja rehtori on kirjoittanut hänen osalleen samat arvosanat kuin Laurille, nimittäin "qvick" ja "flitig". Kolme vuotta ystävät elivät yksissä töissä ja iloissa, mutta silloin ystävyyssiteen katkaisi kuolema, joka 9 p. lokakuuta 1826 lopetti Kjemmerin päivät. Stenbäck seisoi nyt ensi kerran rakkaan ystävän paarien ääressä, ja syvästi liikutettuna hän lausui julki surunsa ja kaipauksensa runosäkeissä, jotka hän luultavasti itse luki haudalla ja jotka sittemmin julkaistiin Åbo Tidningarissa (N:o 84, 28 p. lokak. 1826). Säkeet kuuluvat näin:

Du gode! jorden dig en vagga bäddar,
Och sluter hjärtligt i sin moders-famn:
Visst är där ljuft! Den hulda tidigt räddar
Från jordens tummel dig i hvilans hamn.
Du är ej mer! här stå vi stumma, bleka,
Och tårar strömma vid din tysta graf: —
Mer vi ej svärma kring, ej mer vi leka,
Vårt vänskapsband brast, ack, så tidigt af.

O, säg, hvem trodde, när vi muntert sprungo
I barnslig dans på lifvets blomsterstig,
Hvem trodde nyss, då glädjens sånger klungo,
Att allt så plötsligt skulle ändra sig!

I salig krets vi sutto vid din sida,
Och hörde oskuldsstämmans rena ljud,
När tanken då flög ut i världen vida,
Hvem trodde nu dig se i dödens skrud?

Och när vi läste om de drottar höga,
Om Frithiof, om hans hjältekraft i nord,
Och hjärtat brann i blixten af ditt öga,
Hvem trodde dig såsnart försänkt i jord?

En härlig tid! än invid himlaranden
Den skimrar i förklarad purpurskrud!
Vi fatta blott dess sken, du själfva anden:
För oss dess röst är endast återljud.

Men boren var du ej för jordens villa:
Du ville se det skönas urbild ren;
O, slumra nu vid jordens hjärta stilla,
Dit polens stjärna ser med bleknadt sken!

Han tyckes hviska till de vänner alla,
Till mor och syskon evighetens tröst:
"Hvad är det mer? de vissna löfven falla;
Men prof vad dygd ei räds för lifvets höst!"

[Sa hyvä! maa valmistaa sinulle kehdon
ja sulkee sinut hellästi emonsyliinsä:
Onhan se suloista. Tuo armas pelastaa sinut
varhain elon temmellyksestä levon satamaan.

Sinua ei ole enää! tässä seisomme sanattomina, kalpeina,
ja kyynelet virtaavat äänettömän hautasi äärellä; —
enää emme ilakoitse, emme leiki enää,
ah, niin varhain katkesi ystävyytemme side.

Oi sano, kuka uskoi, konsa iloisina riensimme
lapsellisin tanssein elon kukkapolkua,
kuka uskoi äsken, kun ilon laulut kaikuivat,
että kaikki niin äkisti oli muuttuva!

Onnellisessa piirissä me istuimme vieressäsi
ja kuulimme viattoman äänen puhtaan soinnun;
kun ajatus silloin liiti kauas avaraan maailmaan,
ken uskoi sinut nyt näkevänsä vainajan vaattehissa?

Ja konsa luimme noista ylevistä ruhtinaista,
Frithiofista ja hänen sankarivoimastaan pohjolassa,
ja sydän paloi silmäsi salamassa,
ken luuli sinut kätkettävän niin pian maan poveen?

Ihana aika! vieläkin se kajastaa taivaanrannalla
kirkastuneessa purppurapuvussaan!
Me käsitämme vain sen hahmon, sinä itse hengen:
meille sen ääni on kaikua vain.

Mutta et ollut syntynyt maan harhoja varten:
sinä tahdoit nähdä kauneuden ikikuvan puhtaana;
oi, uinu nyt tyyntä unta maan sydämellä,
minne pohjan tähti luo valjua valoaan!

On kuin se kuiskaisi kaikille ystäville,
äidille ja siskoille iäisyyden lohtua:
"Miksi enää murehtia? kaikki lehdet lakastuvat,
mutta koeteltu hyve ei pelkää elon syksyä.">[

Säkeissä tuntee jälkikaiun Tegnéristä — eikä ainoastaan sen tähden, että Frithiof mainitaan. Hauska olisi tietää, onko toimittaja Sjöström tehnyt muutoksia Stenbäckinkin runoon, niinkuin tapahtui ei täyteen kahta kuukautta myöhemmin, kun Runeberg samaan lehteen painetulla runolla ("Till solen") ensi kerran runoilijana astui yleisön eteen. Muutamat säkeet, niinkuin viimeinen molemmissa viime stroofeissa, saattavat sitä ajattelemaan. [Janne-veli, joka muuten valittaa, että (sukkelampi) Lauri kiusasi häntä leikinteoillaan, on merkinnyt päiväkirjaansa: "Nyt on Åbo Tidningissä sekä Lassen että Runebergin kirjoittama runo — saa nähdä millaisia runoseppiä heistä aikaa voittaen tulee!" — Kuinka uusi ruotsalainen runous oli vaikuttanut koululaisiinkin, huomataan siitä, että Janne käyttää itsestään ja tovereistaan nimitystä "Nordmanna söner" (Pohjolan pojat).]

V. 1827 toukokuun 15 p. jätettiin Consistorium Ecclesiasticumiin esitys, että se luokka, johon Stenbäck-veljekset kuuluivat, saisi päästötodistuksen koulusta. Kirjoitus luettelee 18 oppilasta. Näistä mainitaan erittäin "ahkeruuden ja onnellisten luonnonlahjain sekä sen johdosta suuremman edistyksen" tähden neljä (m.m. F. L. Schauman ja J. Ph. Palmén) ja lisäksi "lupaavien taipumusten vuoksi nuorempi Stenbäck, vaikk'ei hän aina ole täysin ansainnut nimitystä ahkera". Ylioppilaskirja Laurentius Jacobus Stenbäckille — optimae spei juvenis — annettiin 19 p. kesäkuuta s.v., ja sen oli allekirjoittanut yliopiston silloinen rehtori Gust. Gadolin.

TOINEN LUKU. 1827-1828.

Ensimmäinen ylioppilasvuosi: Seurustelu Vöyrillä. — "Rukouksia ensimmäisellä herranehtoollisellani." — Opintoja. — "Ajatelmia." — Ensi kerran saarnastuolissa. — Matkatuumia.

Lauri Stenbäck oli viimeisiä Turun ylioppilaita; ei täyttä kahta kuukautta siitä, kun hän oli saanut ylioppilaskirjansa, oli maan vanha pääkaupunki lukemattomine menneisyyden muistoineen tuhkana. Hävityksen välittömiä seurauksia oli sekin, että yliopisto muutettiin Helsinkiin, nuoreen, vaurastuvaan pääkaupunkiin. Siellä avattiin korkeakoulu 1 p. lokakuuta, mutta sekä alkavaksi syyslukukaudeksi että seuraavaksi kevätlukukaudeksi Stenbäck jäi kotiin Vöyrille. Oliko tulipalon tuottama häiriö yliopiston toiminnassa vai kenties levon tarve vai vielä joku muu seikka syynä päätökseen, että hän oli viettävä ensimmäisen lukuvuoden kotona, on epätietoista, mutta seuraavasta on kyllä ilmenevä, että tämä aika oli tuleva hyvin tärkeäksi hänen kehitykselleen.

Aluksi meidän on ajateltava Lauri iloisena ja huolettomana liikkuvan omaistensa piirissä lukien runoutta ja runoja kirjoitellen puutarhan ruusupensasmajassa. Edellisessä jo mainitut kotoisen elämän piirteet kuuluvat nimittäin ensimmäiseen ylioppilasaikaankin. Selvää on kuitenkin, että hän ylioppilaana oli ottava toisen aseman kuin ennen sekä kodissa että siinä seurapiirissä, mikä seudulla oli tarjona. Kun viaton olento ja naiivit tunteenpurkaukset ilmaisivat nuorta poikaa, muistutti ylioppilasarvo muille, että oltiin tekemisissä nuoren miehen kanssa.

Stenbäckin perheen seurustelupiiristä on ensiksi mainittava, että itse pappilan asukkaihin kuului myöskin pastorinapulainen Jonas Lagus perheineen, joka asui "pienellä puolella". Tämä pietismin historiassa kuuluisa mies, Jonas Nilsson Lagus (niin on nimi kirkonkirjassa), oli jo 1817 yhdeksäntoista vuoden iässä [Akianderin mukaan (Hist. upplysningar om de relig. rörelserna i Finland VI, s. 211) Lagus oli syntynyt Kurikassa 1798. Olematta vielä laillisessa iässä hän saattoi ainoastaan arkkipiispa Tengströmin välityksellä tulla vihityksi papinvirkaan. Kuten Vöyrin kirkonkirjoista näkyy, ilmoitettiin virallisesti hänet syntyneeksi 1796 ja siis kaksi vuotta vanhemmaksi kuin hän todella oli.] tullut Stenbäckin edeltäjän, rovasti Esaias Wegeliuksen, apulaiseksi Vöyrille. Muutamia vuosia myöhemmin hän meni naimisiin Wegeliuksen kasvattityttären Lovisa Eleonora von Essenin kanssa ja jäi appensa kuoltua (1821) Vöyrille sekä Stenbäckin rovastiksi tultua edelleen hänen apulaisekseen. Nyt kuitenkin Laguksen olo tässä ruotsalaisessa seurakunnassa läheni loppuaan, sillä 1828 hän astui Ylivieskan kappalaisen virkaan, missä hän oli ottava tehokkaasti osaa uskonnolliseen liikkeeseen; hänen oma herätyksensä, josta on niin paljon kirjoitettu, lienee jo tapahtunut Vöyrillä alkupuolella hänen sielläoloaan. Lagus oli runsaslahjainen henkilö, vilkas ja hienotunteinen sekä ilmeisiä runoilijalahjoja omaava. Jo kotona sekä sittemmin yliopistossa hän oli erinomaisella menestyksellä ryhtynyt tutkimaan vanhoja kieliä ja klassillista sekä uudempaa kirjallisuutta useilla kielillä. Mutta nämä opinnot, joihin hän oli koko sielullaan antautunut, katkesivat äkisti ainiaksi. Hänen isänsä kuoli 1816, ja katkeran surun vallassa, jonka tämä tapaus hänelle tuotti, hän taipui äidin ja sisarusten kehoituksiin sekä päätti ruveta papiksi. Samalla tai ainakin samasta syystä hän hylkäsi myöskin runoilemisen, jonka sanotaan jo saattaneen hänet Ruotsin fosforistien yhteyteen. Jos onkin luonnollista, että sellainen elämänaikeiden muutos on tuottanut rauhattomuutta ja sisällisiä taisteluja, on luultavaa, että Lagus yhdeksän vuotta vaikutettuaan papintoimessa oli löytänyt rauhansa jälleen. Olihan herätys antanut papin kutsumukselle uuden valon, jota paitsi onnellinen perhe-elämä (hänellä oli kaksi poikaa, Selim Sigwart ja Saladin, joiden romanttiset niinet sopii huomata) oli omansa täyttämään tyhjän sijan hänen sielussaan. Joka tapauksessa voi pitää varmana, että hänellä oli sympaattinen vetovoima Lauri Stenbäckiin, jonka luonnonlahjojen kanssa hänen omansa olivat niin sopusoinnussa, sitä suuremmalla syyllä, kun Laguksesta sanotaan, että hän "puhujalahjoillaan ja lukeneisuudellaan, avonaisella, iloisella, seurallisella sekä samalla rehdillä ja vaikuttavalla olennollaan" voitti yleistä rakkautta ja luottamusta. He lukivat yhdessä englanninkieltä ja Homerosta, mutta mitään todistetta vanhemman ja kokeneemman miehen suoranaisesta vaikutuksesta nuoreen ylioppilaaseen ei ole olemassa. Kumminkin on hyvin todennäköistä, että hän muun muassa on saattanut antaa Laurille muutamia piirteitä siihen (seuraavassa puheeksi tulevaan) papin ihanteeseen, jonka hän tähän aikaan loi itselleen. Varmaa on, että hän samoinkuin koko Stenbäckin perhe silloin ja yhä vastakin tunsi lämmintä ystävyyttä Lagusta kohtaan.

Muita perheitä Vöyrillä ei ollutkaan, joiden kanssa Stenbäckit olisivat olleet tuttavallisemmassa seurustelussa. Sitävastoin yhdisti heitä sukulaisuus ja ystävyys läheisesti Oravaisten kappalaisen, toht. Jakob Wegeliuksen, ja samassa pitäjässä olevan Kimon ruukin hoitajan, luutnantti Otto Maurits von Essenin, sekä sedän, Laihian rovastin Johan Stenbäckin, perheeseen. Kaikissa näissä kodeissa oli kasvamassa lukuisa nuorempi polvi, enemmän tai vähemmän yhdenikäisiä Vöyrin pappilan nuorison kanssa. Ne muutamat peninkulmat, jotka erottivat kodit toisistaan, eivät estäneet seurustelua, ennemminpä edistivät: vierailut, joita tehtiin varsinkin joulun aikaan, mutta muulloinkin milloin oli soveliasta aihetta, olivat vain sitä perinpohjaisempia, s.o. vanhoja suomalaisia, ei "ranskalaisia visiittejä". Kun Wegelius perheineen 1827 muutti Sulvaan ja viittä vuotta myöhemmin Maalahteen, ei tietysti paria peninkulmaa pitempi matka peloittanut vierailevia.

Nyt seuraa merkittävin vaihe runoilijan nuoruudenhistoriassa. Tarkoitamme hänen ensimmäistä ehtoollisellakäyntiään. Tämä uskonnollinen toimitus, joka useimmille nuorukaisille tuskin on muuta kuin sovinnaisen määräyksen noudattamista, sai Stenbäckissä ei ainoastaan runollisen, vaan myöskin uskonnollisen suunnan ilmestymään tavalla, joka valaisee koko hänen elämäänsä.

Stenbäckin koti oli alusta alkaen kristillinen koti. Tosin ei siinä merkityksessä, joka vuosikymmentä myöhemmin tuli ainoaksi vallitsevaksi, mutta joka tapauksessa parhaimmassa ennen herätysaikaa. Hagbergin, Wallinin, Hedrénin saarnoja ja muita silloin käytettyjä hartauskirjoja luettiin ahkerasti, eivätkä vanhemmat jättäneet lapsiaan kehoituksia ja varoituksia vaille, joskin ne annettiin lempeässä muodossa. Niinpä esim. äiti, kun tyttäret olivat tulleet romaani-ikään ja hän näki heidät syventyneinä milloin mihinkin kirjaan, useinkin huokaili: "Voi, jospa kerran lukisitte Raamattua sellaisella innolla kuin nyt romaaneja ahmitte!" Vallassaoleva kristillisyys ei siis vaatinut jyrkkää luopumista romaaninluvusta, yhtä vähän kuin tanssista tai soitosta tai maaseudulla mahdollisesta muodinmukaisuudesta ja hienoudesta vaatteissa ja elämäntavoissa. Pian oli asia kuitenkin oleva toisin.

Mitä Lauriin tulee, valtasi hänen mielensä rippikouluaikana voimakas uskonnollinen vaikutus. Janne oli jo 1826 käynyt rippikoulun, mutta Laurilta se jäi vuotta myöhemmäksi, niin että hän tuli sille omistaneeksi alun ylioppilasaikansa ensimmäistä syyslukukautta. Nautittuaan isänsä opetusta ja johtoa hän meni ensi kerran herranehtoolliselle 10 p. lokakuuta ja — toisen kerran jo 21 p. samaa kuuta. Valmistusaikana huomasivat Laurin likeiset hänessä ilmeisen mielenmuutoksen. Hän alkoi näet vetäytyä pois sisarusten seurasta etsien sen sijaan yksinäisyyttä ja häiritsemätöntä rauhaa ajatuksilleen. Ihmetyksellä jopa pelollakin arvailtiin, mikä mahtoi vaivata ennen niin iloista ja seurallista veljeä ja mihin tuo häneen äkisti tullut umpimielisyys saattoi viedä. Mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin hän itse ilmaisi mitä mielessään liikkui. Muutamia päiviä ensimmäisen ehtoollisellakäyntinsä jälkeen hän ojensi äidilleen hänelle omistamansa runosikermän, joka samalla kuin se on hänen runottarensa aikaisimpia jälkimaailmalle säilyneitä tuotteita on merkillinen todiste siitä käänteestä, joka hänessä oli tapahtunut.

Runoelmilla eli lauluilla on nimenä "Rukouksia ensimmäisellä herranehtoollisellani", ja niiden johdantona on seuraava naiivi, franzénimaisen herttainen omistus:

Till Mamma.

Jag på mitt hjärtas strängar slagit har
Och stammat fram en sång om gyllne dar,
Då själ'n på barnbal hos Guds englar var,
Fick höra deras harpors ton så klar
Och böjde knä för Gud, sin vän och far.

Den sången lägger jag här för dig ner
Och kysser dig uppå din hand och ler;
Du är mig kär — du hör mig då jag ber
Dig ej försmå den skänk din gosse ger.
Om mer han egde — o, nog gaf han mer.

Lars.

[Mammalle.

Olen kosketellut sydämeni kieliä ja sopertanut laulun kultaisista päivistä, jolloin sielu oli lastentanssiaisissa luojan enkelien luona, sai kuulla heidän harppujensa helkkysäveliä ja notkisti polvensa Jumalan, ystävänsä ja isänsä, edessä.

Sen laulun tässä lasken eteesi ja suutelen sinun kättäsi ja hymyilen; sinä olet rakas minulle — sinä kuulet minua, kun pyydän, ettet halveksu lahjaa, jonka lapsesi antaa. Jos hänellä olisi enemmän — oi, kyllä hän enemmän antaisi.

Lauri.]

"Rukouksista", joita on kuusi, kolme ensimmäistä kuuluu valmistukseen, neljäs koskee itse päivää, "tärkeintä elämässäni", viides on riemulaulu vahvistetusta liitosta, ja vihdoin kuudes luo silmäyksen tulevaisuuteen. Tätä luontevuutta sikermän sommittelussa vastaa täysin hänen ikäisekseen hämmästyttävän syvä sointu ja sisällyksen mukaan vaihteleva rytmi eri lauluissa. Ensimmäisen laulun neljä kymmenrivistä stroofia alkaa psalmintapaisella sävelellä:

Fader öfver alla fäder!
Hör, o hör min röst också;
Krossad djupt till dig jag träder,
Låt mig nåd inför dig få!

[Isien isä, sinä ylhäinen,
kuule, oi kuule minunkin ääneni;
syvästi musertuneena astun tykösi,
suo minun löytää armoa edessäsi!]

ja päättyy synnin syvyyttä vaikeroituaan rukoukseen anteeksiannosta:

Ack, förlåt mig, fader, fader!
Är jag nu ditt barn ej mer?
Jag vill med de myriader
Falla för din fot här ner
Och med heta tårar skölja
Dina fötter natt och dag,
Och mitt syndaanlet dölja,
Tills du ser med välbehag
På din fallne son, som gråter,
Och du tar i famnen åter.

[Ah, anna minulle anteeksi, isä, isä! Enkö enää olekaan lapsesi? Minä tahdon myriadein kera langeta jalkoihisi ja valella niitä kuumin kyynelin yötä ja päivää ja peittää syntiset kasvoni, kunnes katsot suosiollisesti langenneeseen, itkevään poikaasi ja jälleen suljet hänet syliisi.]

Toisessa laulussa on lausuttu luja luottamus anteeksiantoon sille, joka lankee ristin juurelle. Loppustroofi kuuluu:

Jag öppnat har mitt bröst för dig,
Jag tillredt hjärtats sal.
Drag in, o Mästare, hos mig
Och tyd för mig ditt tal!
Jag vet nu, då jag gråter,
Att du så huldt förlåter.

[Olen avannut rintani sinulle,
olen valmistanut sydämeni salin.
Astu, oi mestari, sisääni
ja selvitä minulle puheesi!
Nyt tiedän, koska itken,
että sinä annat anteeksi niin armiaasti.]

Kolmannen laulun aloittaa valitus ihmisistä, jotka ovat sysänneet hänet luotaan. Koskeeko tämä ehkä hänen lähimpiäänkin, jotka, kuten edellä on mainittu, eivät ymmärtäneet mitä hänen mielessään tapahtui?

O, ej de drömma om den veka själ,
Som går och gråter blod vid hvarje smärta.
Jag ensam fjärran gick. — Var det ej väl?
Jag flög till dem med kärleksrågadt hjärta.
Tillbaka stötte de. — Var det ej hårdt?
Och lefva nöjd bland dem, hur svårt, hur svårt?

[Oi, eivät he aavista sitä hentoa sielua, joka itkee verta jokaisesta tuskasta. Minä kuljin yksinäni etäällä. — Eikö se ollut oikein? Minä riensin heidän tykönsä sydän rakkautta kukkuroillaan. He sysäsivät minut luotaan. — Eikö se ollut kova teko? Elää tyytyväisenä heidän parissaan, kuinka vaikeaa, kuinka vaikeaa se on?]

Epäilemättä näiden sanojen takana piilee katkera kokemus, jonka hän seuraavissa stroofeissa käsittää Herran lähettämäksi rangaistukseksi, jonka puoleen hän kääntyy uskolla ja toivolla. Laulu päättyy näin:

O, när det täckes dig, lägg korset på!
Det är dock ljuft att Jesu kors få bära!
Hur skall ej stödd af dig jag stadigt gå
Och bära vittnesbörd, Gud, till din ära.
När tröst behöfves, vill jag fly till dig,
Jag vet din engel sänder du till mig.

[Oi, milloin hyväksi katsot, sälytä risti hartioilleni?
Onhan kuitenkin suloista kantaa Jeesuksen ristiä!
Kuinka vakavana voinkaan kulkea sinun tukemanasi
ja todistaa, Jumala, sinun kunniaasi.
Konsa lohtua kaipaan, tahdon paeta turviisi,
tiedän ettäs lähetät enkelisi luokseni.]

Seuraava laulu, neljäs, jossa on kertosäe: Gud, öfver mig förbarma dig! on kaiketi sekä sisällykseltään että muodoltaan täydellisin. Runoelmassa vallitsee läpeensä yksinkertaisuus ja selvyys, jotka ilmaisevat suurta runoilijaa. Olkoon näytteeksi vain alkusäkeet:

Hur skön din dag går åter upp Ur österns gyllne sal, o Gud,
Och löser upp hvar blommas knopp
Och jorden klär i ljusets skrud!
Gud, öfver mig förbarma dig!

Nu kommen är den helga stund,
Den viktigaste i mitt lif.
O, blicka i mitt hjärtas grund
Och därifrån all ondska drif!
Gud, öfver mig förbarma dig!

[Kuinka ihanana, oi Jumala, sinun päiväsi taas nousee
idän kultaisesta salista
ja avaa joka kukkasen kuvun
ja vaatettaa maan valkeudella!
Armahda minua, Jumala!

Pyhä hetki on nyt joutunut,
tärkein elämässäni.
Oi, katsahda minun sydämeni pohjaan
ja poista sieltä kaikki pahuus!
Armahda minua, Jumala!]

Viidennessä laulussa on huomattavana sen riemuitseva rytmi ja helkkyvä kaksisäkeinen kerto. Kuunneltakoon vain ensi stroofia:

Så är jag din! Jag för dig stod
Och löftet svor.
Då kände jag, hur du är god
Och hur din kärlek stor.
Jag är Guds barn, o fröjd, o fröjd,
All kärleks och all lyckas, höjd!

[Siis olen omasi! Minä seisoin sinun edessäsi
ja vannoin lupauksen.
Silloin tunsin, kuinka sinä olet hyvä
ja kuinka rakkautesi on suuri.
Olen Jumalan lapsi, oi riemua, oi riemua,
kaiken rakkauden ja onnen kukkuraa!]

Kuinka välittömästi sävel "soi sydämen kieliltä"! Sama tunnelma, vaikka tyynempänä, kaikuu vielä viime laulusta, emmekä voi jättää sen kuudesta stroofista ottamatta tähän kolmea seuraavaa:

Jag är så glad, jag är så nöjd,
I Herren Gud har jag min fröjd.
Jag sjunger säll min barnasång
Och sjunger om den än en gång,
Och än en gång.

O, till min Jesus kan jag fly,
När morgonsolens strålar gry.
Och när då qvällen kommer sen,
Jag somna får uppå hans knän
Som på min mors.

Så vill jag gå min väg med fröjd
Och hämta kraft från himlens höjd,
Till dess min graf jag tillredd ser,
Tills jag emot Guds anlet' ler
Så säll, så säll!

[Minä olen niin iloinen, olen niin tyytyväinen,
Herrassa Jumalassa minulla on riemuni.
Minä laulan onnellisena lapsenlauluani
ja laulan sen vielä kerran
ja vielä kerran.

Oi, Jeesukseni turviin saatan paeta,
kun aamuauringon säteet koittavat.
Ja kun taas ilta ehtii,
saan nukahtaa hänen polvilleen
kuin äitini polville.

Siis tahdon käydä tietäni riemulla ja hakea voimaa taivaan korkeudesta, kunnes näen hautani jo valmiina, kunnes kohtaan Jumalan kasvot hymyillen niin onnellisena, niin onnellisena!]

Nämä otteet antanevat niillekin lukijoille, jotka eivät ennestään tunne näitä vasta viidenteen Stenbäckin runoelmain painokseen (1899) otettuja lauluja, käsityksen niiden laadusta. Vaikka useat yksityiskohdat todistavat niiden aikaista syntyperää, huomaa kuitenkin ihmetyksellä, kuinka runokieli on kypsynyttä. Jo nyt, niinkuin aina edelleen, kumpuaa laulu yksinkertaisena ja luontevana sydämen syvyydestä. Jo nyt Stenbäck käyttää noita sanain ja säkeiden toisteluja, jotka ovat niin kuvaavia hänen lyriikalleen ja antavat sille niin voimakkaan ja hartaan sävyn.

Se uskonnollinen innostus, josta laulut puhuvat, oli epäilemättä täyttänyt nuoren runoilijan sielun ja sydämen, mutta luonnoltaan se oli toinen kuin myöhemmissä uskonnollisissa runoelmissa kohtaava. Synnintunto, rukoukset armosta ja laupeudesta sekä onni liiton uudistamisesta lausutaan ilmi niin sanoaksemme yleiskristillisesti; sitä ei vielä kannata se omituinen käsitys armon ja sovituksen etsimisestä, joka kuuluu pietismille ja jonka Stenbäck myöhemmin omisti. Kenties oli tämä syynä siihen, ettei hän ottanut laulusikermää runoelmainsa joukkoon, vaikka hän pienillä korjauksilla, joita hän teki muihinkin runollisiin tuotteihinsa, olisi voinut viimeistellä ne täysvalmiiksi muodoltaan. Kuinka lieneekin, kieltämätöntä on, että laulujen todistus syvästä uskonnollisesta herätyksestä nuorukaisvuosina on mitä tärkeintä runoilijan ymmärtämiselle. Sillä joskin innostus lähinnä seuraavana aikana jäähtyi, jopa silloin tällöin näytti aivan kadonneelta, ilmenee toki tuon tuostakin merkkejä perustunnelman ja elämänkäsityksen uskonnollisesta luonteesta.

Voisi tuntua siltä, kuin vastaesitellyn tapauksen olisi pitänyt muitta mutkitta johtaa Stenbäck papin uralle. Niin ei kuitenkaan tapahtunut, sillä hänen taipumuksensa olivat liian selvästi kääntyneet esteettisiin ja kaunokirjallisiin harrastuksiin. Kotona viettämänsä vuoden ja pitkän aikaa vielä edelleen hän omisti aikansa miltei yksinomaan n.s. humaniorain lukemiseen. Paitsi ruotsalaista kirjallisuutta harrasti hän etupäässä saksalaisten klassillisten ja romantillisten kirjailijain lukemista. Omaisten tiedonannon mukaan hänellä oli Saksan kirjallisuutta tutkiessaan tapana sisarilleen kertoa, mitä hän siitä oli löytänyt kaunista ja vaikuttavaa. Tytöt kun eivät osanneet saksaa, kävi se niin, että Lauri vapaasti ja sujuvasti käänsi heille sekä suorasanaisia että runomuotoisia kohtia. Kun tätä jatkui useita vuosia, opasti hän sisarensa Saksan kirjallisuuden tuntemiseen, joka siihen aikaan lienee ollut varsin harvinaista maalaispappien tyttärille. Ranskaa hän ei lukenut eikä myöskään englanninkieltä; vasta vanhemmalla iällään hänen mainitaan mieltymyksellä harrastaneen englantilaista kirjallisuutta, jota hän luki ruotsalaisista ja saksalaisista käännöksistä. Näistä opinnoista ja Stenbäckin ajatuselämästä ylipäänsä ensimmäisenä ylioppilasaikana on todisteita säilynyt kolmessa käsinkirjoitetussa vihossa, jotka kaikki ovat vuodelta 1828. Kaksi niistä sisältää hajanaisia mietelmiä, osaksi kirjoista, osaksi omasta varastosta saatuja. Niinpä on kirjaan pantuna Jean Paulin, Goethen, Schillerin, Herderin, Novaliksen, Fr. Schlegelin, Tieckin y.m. mietelmiä. Ennen muita on ensinmainittu kiinnittänyt hänen mieltään tähän aikaan. Sitä ei osoita ainoastaan otteiden paljous, vaan myöskin seuraava innostunut huudahdus: "On sanomattoman terveellistä sielulle lukea ja tutkiella sellaisia syviä kirjailijoita kuin Jean Paul; on kuin tuntisi tuulahduksen korkeasta, henkien ja enkelien sukuisesta Hengestä, joka puhaltaa maiset usvat sielustamme." Toisella kertaa hän lausuu lukemainsa kirjailijain johdosta: "Goethen ja yleensä parempien saksalaisten kirjailijain romaanit miellyttävät nuorukaista; Walter Scott enemmän miestä" — subjektiivinen arvostelu, jonka selittää hänen ihanteellisuuteen tähtäävä mielensä.

Mitä hänen omiin ajatelmiinsa tulee, on muistaminen, että ne on kirjoittanut nuorukainen, joka äsken oli täyttänyt kuusitoista vuotta. Se selittää tuon nuorekkuuden ja liioittelun hänen tavassaan lausua ajatuksensa, mutta siitä huolimatta ne sisältävät paljon sellaista, mikä on kuvaavaa Stenbäckin maailmankatsannolle kypsyneemmälläkin iällä. Sanalla sanoen: samoinkuin ehtoollisrukouksissa tapasimme ilmeisiä piirteitä tulevasta runoilijasta, samoin tunnemme nuorukaisen ajatuksista tulevan miehen. Luonnollisesti on suuri osa ajatelmia syntynyt lukemisesta eikä persoonallisesta elämänkokemuksesta, mutta vaikkapa ne siis eivät olekaan ehdottomasti alkuperäisiä, lausuvat ne kuitenkin sattuvalla tavalla ilmi, mitä hän on pitänyt totena ja oikeana. Sen vuoksi seuraavat otteet muistiinpanovihoista eivät ainoastaan liene täysin paikkansa ansaitsevia, vaan myöskin lukijan mielenkiintoa herättäviä.

Mainittiin jo, että mietelmät ovat hajanaisia, s.o. seuraavat toisiaan ilman yhteyttä, niin että ainoastaan poikkeuksellisesti pari kolme muodostaa yhtenäisen ajatusjakson. Jotta ne olisivat nautittavampia lukea, on ne tässä järjestetty ryhmiin aineen mukaan jättäen pois sellaista, jolla ei ole näyttänyt olevan persoonallista luonnetta.

Itsetunto.

Oikein ajattelevan ja tuntehikkaan tulee aina olla kyllin itselleen; hänellä tulee olla rohkeutta seurata hyvää haltiaansa etsimättä syrjästä ketään tuekseen.

Joka miehen tulee olla kyllin itselleen.

Nöyryys Jumalan edessä on voimaa ja miehuutta ihmisten edessä.
Miehekäs ylpeys ja sankarivoima on oman sisällisen arvonsa tuntemista.

Ei mikään ole niin tuskallista kuin nähdä itsensä syyttömästi sivuutetuksi.

Syvän ja pysyvän haavan viiltää sydämeen, kun näkee sielunsa tunteet ja halut väärinkäsitetyiksi ja halveksituiksi.

Se joka pelkää vaikeuksia, ei ole tehty niiden voittajaksi.

Elämä.

Voimaton elämä on kurjinta kaikesta; se kahlehtii mielikuvituksen, jollei se sitä kokonaan hävitä, ja alentaa ihmisen eläinten kaltaiseksi. Taistelu antaa vereksiä voimia, ja on aina jotain kaunista siinä, että saa koetella voimiaan.

Kuinka monta kuvaa nuoruus luokaan itselleen; se luo elämän itselleen käsitystensä mukaan. Onnellinen se, jolla on voimaa vaeltaa sitä tietä, jonka nuoruuden saastuttamaton, riemukas mielikuvitus on viitoittanut!

Millä ajatuksilla nuorukainen, joka elää elämänikänsä vilkkainta ja aavistusrikkainta aikaa, valitsee tulevaisuudeksi toimettoman, yksitoikkoisen elämän, on käsittämätöntä.

Muutamille ihmisille on tarpeen tuntea itsensä kaikkien rakastamaksi, ja kun he eivät siksi tule, mikä myöskin on mahdotonta, tuottaa se heille ääretöntä tuskaa; tulee aina koettaa kulkea sitä uraa, jonka on itselleen viitoittanut, välittämättä muusta ja elämättä mitään muuta varten.

Kysytään rohkeutta taisteluun kohtaloa vastaan, joka kuitenkin aina tulee voittajaksi, mutta kuitenkin on suloista rohkealle ja voimakkaalle miehelle antaa sen salamain viuhua päänsä ympärillä.

Ei koskaan ole vielä syntynyt suurta miestä, joka on suorittanut jotakin todella suurta ja taivaallista, jolla ei olisi ollut tulinen, kuohuvatunteinen sielu ja joka ei olisi kyennyt tuntemaan innostusta kauniista ja jumalallisesta.

Seurustelu, nainen.

Se joka ei ole kunnioitettavampi kotoisessa elämässään kuin julkisessa ja seuraelämässä, on huono ihminen.

On aina hupaisinta, kun itse huvittaa itseään.

Teeskentelevää ihmistä kohtaan ei koskaan voi tuntea vilpitöntä kunnioitusta. Se joka aina on iloinen, on teeskentelevä. On aina hupaisempaa ihmisen seurassa, jolla on huomattava luonteen piirre, vaikkapa häijykin, kuin teeskentelevän. Teeskentelevän ihmisen seurassa on vaikea itse olla luonnollinen ja avomielinen.

On kummallista kuinka ihmiset, jotka kokoontuvat huvitellakseen, saavat huvitusta siitä tyhjästä elämästä, joka tavallisesti on ominaista moisille seurapiireille. He vaivaavat aivojaan pitääkseen puhelua vireillä, ja mies se, joka on kalustanut muistinsa muutamalla tusinalla tuhmansukkelia kaskuja ja jolla on juoruava kieli, hänet siellä aina otetaan avoimin sylin vastaan. Mutta kuinka oikeinajatteleva ihminen voi tyytyä moiseen lörpötykseen, on vaikea sanoa. Siksipä harvalla onkin hauska moisissa seuroissa.

Se joka nauraa ilkeän ihmisen tyhmille sukkeluuksille, se alkaa iljettää muita. Voikohan ilkeys suututtaa enemmän kuin tyhmyys? Voi kyllästyä niin toiseen ihmiseen, että ei siedä häntä silmiensä eteenkään.

Jokapäiväisyys ja yksitoikkoisuus parhaiten voivat tukahduttaa neron; sen vuoksi on sille, jolla on korkeampia lahjoja, niin ylen vaarallista oleskella arki-ihmisten seurassa.

Ihana on se tunne, jonka tuottaa tieto siitä, että on voittanut toisen ihmisen kunnioituksen ja mieltymyksen; se on miltei sama kuin hyvän työn teosta.

Mies tuntee aina ensiksi jonkunmoista vastenmielisyyttä toista sukupuolta kohtaan.

Naisten seura on aina hauskempaa ja mieltäkiinnittävämpää kuin miesten.

Jos nainen puhuu vähäpätöisiä asioita, on se siedettävää, mutta kuulla miehen puhuvan ansioistaan, varallisuudesta ja taloudesta, kertovan uutisia tai vetisiä, naurettavia kaskuja — totta tosiaan se on liian iljettävää. Myöskin on naisilla yleensä terävämpi silmä oikein arvostelemaan ihmisiä kuin miehillä. Ja kuinka paljon kauniimmalta sukkeluus soi kaunottaren suusta.

Erilaisia ihmisiä.

Kylmä ihminen on tuhat kertaa huonompi kuin haaveilija. Haaveilija tuntee vilkkaasti ja syvästi, mutta mitä voi odottaa kylmältä?

Ei mikään ole loukkaavampaa kuin kuulla arki-ihmisten halpamaisia arvosteluja sydämemme pyhimmistä ja rakkaimmista tunteista. Arki-ihmisten luonteelle on ominaista uskoa, että kaikki tulee tehdä ruoan ja toimeentulon, vaatteen ja leivän vuoksi.

Arkipäiväiset, kylmät ihmiset on kohtalo määrännyt hiljaa ja ilkkuen pistämään tikarin jalompien ihmisten rintaan. Anna minulle taivaallinen voima, oi Jumala, että kestäisin heidän pistojaan, kunnes lopullinen surmanisku sattuu, enkä säästääkseni itseäni kulkisi heidän teitään ja eläisi heidän kurjaa elämäänsä!

Tavallisesti sanotaan pahantekijälle olevan ominaista, ettei hän voi katsoa ihmisiä silmiin, ja usein kuitenkaan ei kunniallisinkaan voi sitä tehdä.

Hämilläolo on aina jaloa ja se osoittaa saastumatonta sydäntä. Se joka ei joskus ole hämillään, on joko julkea tai hyvin teeskentelevä.

Joka ihminen on alussa hämillään, kun hän astuu maailmaan; hän ei tunne ympäröiviä esineitä ja arastelee vastaantulijoita.

Ihmisestä, jolla häntä puhutellessa on ystävällinen näkö, mutta muuten paha ja kiukkuinen katse, saan aina huonoja ajatuksia.

Vakavasta ja umpimielisestä ihmisestä voi helposti saada huonoja ajatuksia; iloisuus virtaa aina puhtaasta lähteestä ja osoittaa sielua, jolla ei ole mitään moitetta tunnossaan.

Suru ja ilo.

Ihminen, joka ei joskus ole suruinen, ei koskaan voi olla oikein iloinen.

Se joka sanoo osaaottavan sanan tuskassamme, saa meiltä paljon suuremman arvonannon ja rakkauden kuin se, joka tekee meille suurimpia palveluksia.

Tuska on ihmiselle hyödyllinen; se innostuttaa hänen mielikuvitustaan ja pakottaa hänet ulkopuolelta maailmaa etsimään päämäärää, johon hän voi kiintyä.

Kuinka vähän ja samalla kuinka paljon ihminen tarvitsee voidakseen olla iloinen ja onnellinen! Minusta tuntuu toisinaan, kuin minun tulisi aina olla iloinen ja aina voida olla tyytyväinen; ah, ilo on niinkuin aurinko, se karkoittaa pois kaikki usvat ja hämärät, mutta kuitenkin seuraa musta yö sen jäljessä.

Äidillinen luonto avaa sitä lempeämmin sylinsä, mitä enemmän tuntee itsensä ihmisten hylkäämäksi.

Kyynelet ovat sydämen avaimet, ne ovat ihmisen kalleimmat koristukset. Silloin kun ihminen on autuas, hän sulaa kyyneliin ja samoin, kun hän on onneton; siitä voi myöskin aavistaa, kuinka lähellä taivaallinen autuus ja mainen onnettomuus ovat toisiaan. Minä kiitän Jumalaa niistä hetkistä, joina hän on koroittanut ja antanut minun sieluni ilosta paisua, niinkuin niistä, jolloin hän on masentanut sen, että se selkeämmin tuntisi mitättömyytensä hänen ja hänen armonsa edessä.

Ystävyys.

Selittämätön kunnioitus — jumaloiminen silloin valtaa sielun, kun se löytää ihmisen, joka ymmärtää sen poltteen ja sen salaiset liekit. Olisi valmis lankeamaan hänen jalkoihinsa ja vuodattamaan sielunsa hänen helmaansa.

Ystävyyden liekki on pyhempi ja armaampi kuin rakkauden, samoinkuin pohjolan kesäyö on ihanampi ja hurmaavampi kuin etelän.

Ihminen tuntee aina povessaan tarpeen omistaa ystäviä, hänen sielunsa harhailee alati ympäri etsien heimolaista saadakseen hänen syliinsä vuodattaa sydämensä selittämättömät liekit, sanomattomat tunteet.

Ystävät rakastavat aina kestävämmin ja syvällisemmin kuin rakastajat.

Aina tahtoo mieluummin saada ystävän kuin rakastajattaren; ystävyyden pyhä liekki on ikäänkuin valmistus rakkauden hehkuvaan tuleen.

Ensimmäinen nuoruuden ystävyys jättää pysyvimmän jäljen sieluun.

Tulee aina tuntea oma arvonsa; siten tuntee myös, kuinka syvästi onnelliseksi voi tehdä sen, joka luottamuksella heittäytyy ystävänä syliimme ja antaa meille sydämensä.

Omituista on mikä tunne valtaa mielemme, kun meidän on eroaminen niistä, jotka ovat meille rakkaat. Emme luule koskaan enää voivamme olla iloisia; tunnemme itsemme yksinäisiksi koko maailmassa, ja sydän tulee niin tyhjäksi ja suruisaksi.

Rakkaus.

Mitä olisi maailma ilman rakkautta! Se on elonprinsiippi kaikessa.

Ken rakastaa vailla vastarakkautta, koettaa ylenkatseella rakastettuaan kohtaan tyydyttää ylpeyttään; ah, tämä ylpeys sulaisi kuitenkin ensimmäisestä ystävällisestä sanasta rakastetun huulilta.

Tunteelliselle on kaksin verroin tuskaisa tunne, ettei näe itseään niin paljon rakastetuksi kuin katsoo ansaitsevansa; hehkuva sielu rakastaa äärettömästi, mutta vaatii myös ääretöntä vastarakkautta.

Tunnemme jonkunmoista sukkamielisyyttä, kun näemme useiden rakastavan ja pitävän arvossa sitä, jota rakastamme saamatta hänen vastarakkauttaan.

Tunteelliselle sielulle on jo paljon olla lähellä sitä, jota rakastaa, vaikka rakastettu ei tunnekaan tunteitamme. Uskottelemme, että rakastettu toki toisinaan ajattelee meitä, kun olemme hänen silmiensä edessä, ja toistensa ajatteleminenhan on niin hurmaavaa rakkaudelle.

Tuskallisinta on nähdä, että ne, joita rakastamme, eivät meitä ymmärrä.

Jonkunmoinen sääli sekaantuu halveksitun rakkauden synnyttämään ylenkatseeseen; tunnemme, että ei kukaan voisi niin hyvin silmätä rakastetun sydämeen kuin me, ja ettei kenelläkään olisi niin monta riemua tarjottavana kuin meillä.

Tahdon edelleen rakastaa niin palavasti, niin lakkaamattomasti, että vihdoin joku samansävelinen sydän avautuu minun hehkuvalle, pyhälle rakkaudelleni. Tämä syvä, hehkuva rakkaus on aina oleva minun sieluni perusaine, kunnes se näkee kaipauksensa tyydytetyksi ja aavistuksensa toteutetuksi. Sillä en koskaan usko, että taivassyntyinen kaipaus jää täyttymättä.

Maallinen rakkaus ei ole koskaan alhainen ja halveksittava; se on kuva taivaallisesta ja ylimaailmaisesta. Sen vuoksi säilytä suloisen, rikasaavisteisen rakkauden tunne syvällä sielusi sisimmässä, jos maan jäinen käsi tahtoo sammuttaa sen säkenen.

Sillä vaikeinta, mutta myös vihdoin suloisinta ja voitollisinta on voida säilyttää sielunsa hennot ja aavistavat tunteet, tähteet enkelien maailmasta, puhtaina maan matalasta ja arkipäiväisestä saastasta.

Runous.

Lyijykahlein olemme sidotut elämään, joka meitä ympäröi. Jos voisimme kohota siihen ihanteelliseen elämään, joka joskus kuvastuu sieluumme, avautuisi meille uusi maailma.

Mielikuvitus on se voima, joka kohottaa meitä maata korkeammalle. Mielikuvitukseton ihminen on puoli-ihminen; ihminen, jolla on kylmä järki, vaan ei mielikuvitusta, on mies, joka voi käydä, mutta ei juosta.

Se joka luulee, että runoilijan sydän ei sisällä enemmän kuin mitä hän laulaa, ei käsitä neron syvyyttä.

Runoilijan jokainen ajatus, jokainen tunne on runoutta — koko hänen elämänsä on eepos.

Täytyy olla runoilija oikein käsittääkseen runoilijaa.

On äärettömän suloista lukea kaunista runoelmaa, mutta äärettömän paljon kauniimpaa se on runoilijalle, joka sen on sepittänyt. Se joka luulee, että runoilija voi laulaa kylmäverisesti ja kylmällä harkinnalla, ei tiedä mitä runous on.

Tosi runoilija ei sepitä koskaan; hän laulaa ilmoille mitä hän tuntee sydämensä kyllyydessä, hänen sielunsa on kohonnut ylös maasta, hänen olentonsa väräjää, ja silloin hän tuntee mitä hänen tulee laulaa ja ihmettelee itse jäljestäpäin tunteitaan.

Runous on inspiratsionia, hengen purkautumista ilmoille; siitä sen ihmeellinen, sen korkea merkitys ja sen taivaallinen voima.

Minun on mahdoton käsittää, miten runoilija voi olla uskonnoton.

Uskonto on taiteen A ja O, sen sisin elämänprinsiippi. Ei kukaan tosi taiteilija ole saanut aikaan mitään suurta ilman uskontoa. Siitä lähtevät hänen sielunsa hiljaiset, autuaat aavistukset, ja se on päämäärä, jonka tähtitarhaiseen kotimaahan hän pyrkii.

Itse runouden olemukselle on ominaista kohottaa meitä lähemmäksi Jumalaa, jopa on runous uskonnon synnyttäjiä, niinkuin Novalis sanoo: jumaluuden ilmestys, joka soinnuttaa sielua hyvyyteen.

Kukapa voisikaan kuunnella oikeaa runoelmaa tuntematta itseään kohotetuksi maallisuudesta ylemmäksi, rohkeuden innostamaksi ja tuntematta kulkevansa kohti pyhää, aavistettua päämäärää.

Mitä on kaunis maan päällä, jollei meidän aavistuksiamme, meidän mielikuvitusleikkejämme? Todellisuus ei voi tarjota meille mitään, joka voisi tyydyttää sielua.

Runoilijaa ei tule missään tuomita tavallisen ihmisen mitalla. Hän on ilmiö, taivaasta tullut profeetta. Virheissäänkin hän on suuri ja kaunis — kaunis samoinkuin tulivuoret ovat kauniit; ne peloittavat ja kiehtovat sielua puoleensa samalla kertaa, ja niiden sisässä riehuva tuli syytää ilmoille liekkejä ja säkeniä, mutta ei koskaan voida käsittää sen syvyyksien hehkuvaa kuohua.

Ihanimmat hetket, joita ihminen nauttii, ovat, rukousta lukuunottamatta, ne, jolloin mielikuvitus vapaasti saa lyödä leikkiään, mutta nämä hetket ovat liian kalliita ja liian korkeita ihmiselle — siksi niitä on niin harvoin.

Ihmisten välinpitämättömyys on vahingollisinta taiteilijalle; hän tahtoo, että ihmiset kuuntelisivat hänen säveliään, ja hän ikävöi, että joku samantunteinen rinta antaisi vastakaiun hänen tunteilleen. Veltostuneena ja arkipäiväisenä, turmeltuneena aikana voi tuskin mitään taiteilijaa syntyä.

Nero.

Vaaditaan neroa neron arvostelemiseen. Kuinka harvat ihmiset tuntevat sen hengen, joka johtaa neron toimia, ja kuitenkin kaikki luulevat pystyvänsä niitä arvostelemaan. Siksi juuri nerot ovat niin usein onnettomia, siksi he niin harvoin voivat tulla hyvin toimeen ulkonaisessa maailmassa, joka ei ole heitä varten. Nero tuntee usein tuskaa vain siksi, että hän on nero, ja kuitenkaan hän ei tahtoisi vaihtaa osaansa mihinkään maailmassa.

On kummallista, jollei tulisi umpimieliseksi, kun aina on arkipäiväisten ihmisten seurassa; se on syynä niin monen neron onnettomuuteen, ja siitä heidän valituksensa maisen elämän mataluudesta.

Jos minun olisi nerolle annettava neuvoja, neuvoisin ensiksi yksinäisyyttä. Yksinäisyyttä nerot tarvitsevat ennen kaikkea järjestääkseen kuviensa ja aatteittensa rikkauden.

Sukkeluus.

Tosi sukkeluus ei synnytä koskaan naurua; se seestyttää mielen ja vaikuttaa, että otsan rypyt katoavat sisäisen hymyn heleässä valossa.

Ainoastaan hullunkurinen sukkeluus pakottaa nauramaan.

Voi nauraa myöskin typeryydelle, siksipä onkin niin vähän eroa hullunkurisen sukkeluuden ja tyhmyyden välillä.

Ei mikään ole niin harvinaista kuin oikea sukkeluus, vaikka tuskin on sitä ihmistä, joka luulee olevansa sitä vailla.

Uskonto.

Kristillisyys on tyhjentymätön; mitä pitemmälle siihen tunkeudumme, sitä enemmän näemme sen äärettömyyden.

En tiedä, kuinka ne ihmiset voivat tulla aikaan, joilla ei ole mitään uskontoa lohduttajaksi tuskassaan.

Taivaassa täytyy kaikkien maallisten tunteiden kadota, ainoastaan uskonto on täydellisyydessään ja kirkastetussa puhtaudessaan asuva autuasten sydämissä. Uskovaisella on esimaku siitä rukouksessa.

On varmaankin sanomattoman suloista kuolla rukoukseen: siinä henki siirtyy vain aavistettuun pyhään maahan, joka rukouksessa avaa porttinsa uskovaiselle, väräjävälle mielikuvituksellemme.

On kaunista ja hurmaavaa levätä rakastetun ystävän povella, mutta mitä se on kuitenkaan siihen verraten, että saa levätä Jeesuksen sydämellä, josta pyhä veri virtaa ja puhdistaa meidän sydämemme. Ylimaailmainen rauha väikkyy ympärillämme, ja kyynel kuohahtaa silmästä. Sellaisina hetkinä selvimmin voi tuntea, kuinka äärettömän mitätön maa riemuineen on taivaan autuuteen verraten — silloin tahtoisi kuolla saadakseen täysin sammuttaa janonsa valon lähteestä.

On mahdotonta olla antamatta anteeksi joka ihmiselle, kun rukoilee; siinä astumme itse esiin synnin kuorman kukistamina, ja Hän avaa meille sylinsä ja sulkee meidät sydämelleen.

On hetkiä, jolloin katsomme koko ihmissuvun viheliäiseksi ja katalaksi. Sydän tuntee itsensä tyhjäksi ja sulkeutuu maailmalta. Mitä olisimme silloin ilman uskontoa?

Saattaisi sanoa uskoa mielikuvitukseksi; mielikuvitus ja ymmärrys ovat kaiken uskonnollisuuden molemmat peruspylväät.

Yksinkertaiselle kristitylle on Raamatussa kaikki niin selvää, että hän ihmettelee, kuinka voisi olla näkemättä kaikkea, ja hän tahtoisi kuolla tuhat kertaa sen totuuden puolesta.

Kristityllä on hetkiä, jolloin hänen uskonnollisuutensa ikäänkuin uinailee, jolloin aamun aurinko peittyy häneltä usvaan; ne ovat pimeyden viettelyksiä, ne ovat todistuksia ihmisen heikkoudesta ja sen kultaisen lauseen totuudesta, että kaikki hyvä tulee ylhäältä.

Hurskas joutuu alussa hourivaan hämmästykseen, kun hän näkee maailman ympärillään kaikessa alastomuudessaan, mutta se juuri saattaa hänet avaamaan sydämensä jumaluudelle.

On hetkiä, jolloin tunnemme tuskaisen ikävän sisimmässämme; se on jumaluuden kutsuva ja kehoittava ääni sielussamme.

Hurskaus ja mielikuvitus ovat ihmissuvun kauneimmat ominaisuudet. Hurskaus näyttää meille jumalallisen pyhässä salaisuudessaan, ja mielikuvitus näyttää meille maailman puhtaassa, väärentämättömässä viattomuudessaan.

Jonkunmoinen lapsellisuus on kuuluva puhtaille sieluille sekä tunteissa että teoissa; Herran sanan mukaan: ellette tule niinkuin lapset, ette suinkaan tule sisälle taivaan valtakuntaan.

Uskonnollisuuden laita on kuin tulen; jollei sitä aina hoida ja viritä, sammuu se vähitellen, huomaamattamme.

On kestäminen monta taistelua, monta kieltäymistä, monta herjausta voidakseen säilyttää jumaluuden kipinän elävänä sielussaan; mutta niin on kaiken jumalallisen laita. Maa ei koskaan voi suvaita sitä, mikä on jumalallista, siksi tuleekin olla joko jumalinen taikka ainoastaan maallinen.

Kuinka moni nykyaikana asettaa jumalallisen maallisia korkeammalle?
Oi, täytyy hämmästyä ja itkeä!

Oi, anna pyhä lippu minun käteeni. Minä tahdon astua kuin profeetta ihmisten eteen ja rukoilla ja kehoittaa heitä kohottamaan sisäiset katseensa, jolleivät ne jo ole pimentyneet, ylös kohti taivaallista yhteistä isänmaata matalasta maanmullastaan, kurjista arkihuolistaan, tehottomista riemuistaan, maallisista pyyteistään ja viheliäisestä arkielämästään. Ja sittenkuin olen julistanut ihmisille sieluni kaipauksen, sen näyt ja sen aavistukset, tahdon langeta sinun jalkojesi juureen ja antaa henkeni sinun huomaasi, oi Herra. — Silloin ovat hämärät aavistukset kirkastuvat ja korkea, taivaallinen rauha tuleva täydelliseksi.

Oi, Jumala, säilytä minun sydämeni puhtaana tämän maailman pahuudesta. Sinä olet itse sanonut: haurasta ruokoa en tahdo taittaa ja kituvaa liekkiä en tahdo sammuttaa. Ota minun sydämeni ja paina se omaasi vasten, että sen lävitse virtaisi oikea pyhä tuli, ylhäinen, ylimaailmainen rauha. Ja sinä, minun Vapahtajani, minun toivoni, minun kaipaukseni ja minun autuuteni, tule ja laskeudu suuren Isän jalkoihin ja rukoile minun puolestani.

Minä kiitän Jumalaa, kun hän kurittaa minua, se todistaa, että hän ei ole minua unohtanut. Oi, täyttäköön hänen henkensä minut kokonaan, että voisin vaeltaa koroitettuna maan mataloista ja katsoa viheliäisten ihmisten alituista maallista pynntöä jalkojeni alla sekaantumatta heidän saastaiseen kihinäänsä. Oi, jos voisin alituisessa rukouksessa, autuaassa ikävöimisessä istua sinun jalkojesi juuressa ja soittaa sydämeni vienoja kieliä sinun kunniaksesi. Ihmiset tarttuvat niihin karhunkäsin eivätkä tiedä itse, mitä vihlovia soraääniä he synnyttävät.

Paitsi näitä ajatelmia voisi vielä muodostaa yhden ryhmän, joka koskee pappeja. Olen kuitenkin jättänyt ne mukaan ottamatta, koska kolmanteen edellämainituista vihoista on yhteen sovitettu ja kehitetty ennen kirjoitetut ainetta koskevat hajanaiset mietelmät. Se on kirjoitus, joka selvästi todistaa, kuinka vakavasti Stenbäck jo tällä nuorella iällään käsitteli kysymystä uskonnonopettajan tehtävästä samoinkuin silloin vallitsevaa penseyttä kristillisessä elämässä. Hän moitti ankarasti siihen aikaan tavallista moralisoivaa saarnatapaa ja deklamoivaa prameilua käsitellessä aineita, "joiden tulisi innostuttaa tunnetyhjintäkin mielikuvitusta". Papit koettavat liikuttaa kuulijoita mahtipontisilla huudahduksilla vanhuuden harmaista hapsista, köyhyyden kyynelistä, sairauden kurjuudesta ja kuolemasta, mutta uskosta ja sovituksesta he eivät puhu. Hän syyttää heitä, että he siveyssaarnaisella opillaan ja järkikantaisuudellaan ovat saaneet aikaan sen välinpitämättömyyden uskonnosta, joka oli yleisesti vallitsevana. Penseyden ja välinpitämättömyyden sijasta hän tahtoo taistelua — "taistelua omaa itseänsä ja maailmaa vastaan". Sillä "täynnä taistelua on kaikkien pyhäin miesten elämä ollut, niin oli Lutherin elämä, niin oli myös Jeesuksen. Rohkenemme väittää, että hyvä ja korkein välttämättömästi vaatii taistelua ilmestyäkseen. — — Taistelun myrskyn täytyy ensin hälventää usvat, ennenkuin Jumalan henki liikkuu syvyyden päällä."

Näytteenä nuorekkaan intomielisestä tyylistä olkoon seuraava kappale:

"Tuskin on mitään kauniimpaa ja ylevämpää kutsumusta kuin pappien. He ovat kuin muinaisten päiväin patriarkat oraakkeleita ja isiä, lasten ja kotiväen ympäröimiä, ja samoin kuin he niiden opastajia elämän tiellä. — — — Tunnen aina harrasta iloa, kun ajattelen papin tehtävää jossakin syrjäisimmässä seudussa, minne siveettömyyden saastuttava tuulahdus ei vielä ole ulottunut ja missä ihana, vakaa suomalainen henki vielä ei ole kuoleutunut. Kuinka paljon hurskas pappi toki voisikaan saada aikaan, jos hänellä olisi vuorenvakaa ja puhdas tahto, palava pyhä into. Itse hänen kutsumuksensa antaa hänelle jonkunmoisen ylimaailmaisen pyhyyden, ja jos kukaan, niin juuri hän olisi velvollinen ja kykeneväkin vuodattamaan kuulijainsa sieluihin iäisen, jumalallisen taivaallista hurmausta, uskonnollisuuden autuasta rauhaa. Hänen tehtävänsä on vaalia kansallisuuden pyhää tunnetta, innostusta hallitsijaa ja maata kohtaan. — Suomalainen, ainakin syvässä Suomessa ja kenties enimmin puhtaassa pohjolassa, ei ole vielä riisunut päältään ikivanhaa leimaansa, vielä kieltänyt muinaista, syvästi vakavaa kansallishenkeään. Eikö pappien rinta paisu, kun he ajattelevat, kuinka paljon heidän tulisi ja kuinka paljon he voisivat aikaansaada. Eikö syvä tunne kutsumuksesi korkeudesta värisyttänyt sieluasi, eikö sydämesi sykkinyt ja silmäsi kyyneltynyt, kun sinut juhlallisesti vihittiin vielä juhlallisempaan virkaasi? Papeille kuuluvat sielut, se mikä on kalleinta ja kauneinta ihmisessä, jumaluuden taivaalliset kuvat; niitä he voivat puhdistaa ja innostaa tai voivat syvemmälle vaivuttaa pimeyden, uskottomuuden ja synnin syliin, niistä heidän on vastaaminen Jumalan edessä." — —

Eivät mitkään runoelmat, eivät mitkään kirjeet olisi voineet päästää meitä syvemmälle silmäämään Lauri Stenbäckin sielunelämään hänen nuorukaisvuosinaan kuin ne ajatukset, joihin lukija nyt on tutustunut. Ne ovat kirjoitetut julkisuutta ajattelematta; nämä muistiinpanovihot ovat olleet hänen uskottunsa, joilta hän ei ole salannut mitään. Sen vuoksi niissä on meille kallisarvoinen "document humain". Ajatelmissa avautuu vastustamattomalla herttaisuudella nuorukaissydän, puhdas kuin kulta, hehkuva ja liekehtivä kaikelle hyvälle ja kauniille, jalolle ja todelle. Topelius on sanonut Stenbäckiä "palavaksi sieluksi", ja merkillistä on, kuinka tämä lause käy yksiin hänen omien sanojensa kanssa, kun hän tahtoo kuvata niitä tunteita, jotka yksin olivat hänelle oikeita — koska ne olivat hänen omiaan. Kaikkiin ajatuksiin luo hehkua elävä innostuksen tuli, joka tähtää jumaluuteen. "Tulee olla joko jumalinen taikka ainoastaan maallinen", sanoo hän, ja sen vuoksi hän myöntää harrastuksen arvoiseksi ainoastaan sellaisen, jolle hän voi antaa jumalallisuudesta muistuttavia nimityksiä. Siten on onnellisen ilo autuutta; rakkaus, jota hän tuntee vain vastarakkaudettomassa muodossa, on pyhä, kuva taivaallisesta ja ylimaailmaisesta; ystävyyden tuli on pyhempi kuin rakkauden; runoudella on taivaallinen voima, se on jumaluuden ilmestys; taiteilijan sielua värisyttävät autuaalliset aavistukset; ja vihdoin täytyy ihmisen olla kauniin ja jumalallisen innostama voidakseen saada aikaan jotakin suurta ja taivaallista. Tällä kannalla ollen hyökkäykset noita kylmiä arki-ihmisiä (s.o. saksalaisten "Philisterejä") vastaan tuskin sisältävät mitään itserakkautta, ja tosiaan olisi liiaksi vaadittua, että nuori kirjailija hyvänsuovalla huumorilla katselisi seuraelämän näyttelijöitä. Ei myöskään tule runouden ja runoilijan korkeuden ylistyksessä nähdä mitään muuta kuin ilmausta siitä mielenylennyksestä, jota hän runoilijana jo oli ehtinyt kokea. Hän tunsi olevansa runoilija, ja hänellä oli myöskin se oman arvon tunto, jonka kyky tuo mukanaan, mutta luulottelemaan itsestään liikoja hänellä nähtävästi ei ollut taipumusta, sillä itseään hän ei nimitä runoilijaksi eikä neroksi. Uskonnon ja runouden, taiteen ja elämän yhteensulattamisessa ilmenee läheistä sukulaisuutta varhaisen uusromantiikan kanssa. Epäilemättä on sillä lukemisella, jota hän tähän aikaan harrasti, osansa tähän, mutta nuo kaikkea käsittävät, tuliset tunteet olivat varmaan hänen omansa, samoinkuin uskonnollisuus oli todellista, ei opittua.

Jos tahtoo verrata Stenbäckin "ajatelmia" johonkin sen kirjallisuuden tuotteista, jota hän harrasti, niin kaiketi olisi lähinnä Novaliksen "Fragmente". Mutta vertailu tuskin antaa muuta tulosta kuin sen negatiivisen, että suomalaisella runoilijalla ei ollut senkään vertaa taipumusta filosofiseen ajattelemiseen kuin saksalaisella. Ainoastaan tunteella Stenbäck käsittää sen, mikä häntä vetää puoleensa — halusta käsitteiden selvittämiseen tuskin näkee jälkeä. Ajattelijanakin hän oli lyyrikko ja ainoastaan lyyrikko. Lopuksi huomautettakoon, että ajatelmissa ei ilmene mitään sanottavaa luonnontunnetta. Sillä lause, että luonto avaa lempeästi sylinsä sille, jonka ihmiset ovat hylänneet, on aivan yksinäinen. Sitävastoin tunne syrjäisten seutujen turmeltumatonta kansaa kohtaan, joka on lausuttu julki kirjoituksessa papeista, ansaitsee huomiota, sillä se oli paljoa myöhemmin saava muotonsa jo mainitussa runoelmassa "Suomalainen synnyinmaani".

Paitsi jo puheena olleita on vuodelta 1828 vielä eräs kirjallinen muisto säilynyt, pitkä 160-säkeinen runoelma "Charlottelle", kirjoitettu elegisellä runomitalla samoinkuin "Kirje ystävälleni", joka on runokokoelman alussa. Runoelma on merkillinen, sillä se todistaa, että Stenbäck ei läheskään vielä ollut niin kehittynyt runoilijana, kuin ehtoollislauluista päättäen voisi luulla. Sen sijaan kuin nämä on sellaisinaan saatettu painaa, on muutamia kuukausia myöhemmin syntynyt runoelma sekä sisällykseltään että muodoltaan liian haparoiva ja korulauseinen julkaistavaksi. Sen voi lähinnä määritellä kokeeksi runomuodossa esittää joukon edellisen tapaisia ajatuksia runoudesta ja uskonnosta. Hehkuvat, ylenpalttiset tunteet ovat samat ja lauseet yhtä korkealle pingoitetut tai vielä korkeammalle. Siellä täällä havaitaan suoranaisia goottilaisen koulun vaikutuksia, esim. kun sisaresta käytetään sanoja "nordmannajungfru" tai "ljuf som Gefion, härlig som Freja", mutta toisissa paikoissa tavataan lauseparsia, jotka kohtaavat kypsyneessäkin runoilijassa: "lefnadens branter", "klingande sång" y.m. Parhaiten tuntee hänet kuitenkin intohimoisesta sävelestä, joka soi läpi runoelman. Sillä "veljesrakkauden täyttä taivaanhurmausta" (broders-kärlekens fulla himlaförtjusning) hän laulaa tässä yhtä hehkuvasti kuin myöhemmin ystävyyttä "kirjeessä ystävälle". Sanalla sanoen runoelma on täysin tyypillinen nuoren sydämen purkaus tosi runoilijan povesta, jonka kuohuvat tunteet tulvivat esiin, taiteen ja hyvän aistin niitä vielä kesyttämättä. Sitä ihmeteltävämpi on "rukousten" miltei täydellinen muoto.

Kuten tunnettua ei meillä ole tavatonta, että papinpojat ylioppilaiksi tultuaan silloin tällöin isänsä asemesta nousevat saarnastuoliin. Niin tapahtuu usein, vaikka pojat eivät olisi aikoneetkaan papinuralle. Se on toiselta puolen koe esiintyä julkisena puhujana, toiselta puolen helpotus isälle, joka mielellään joskus nauttii vapautta. Lauri Stenbäckkin saarnasi muutamia kertoja nuorena ylioppilaana, ensi kerran pääsiäispäivänä 1828. Se oli juhlapäivä sisarille. Lauri oli ottanut pitääkseen aamusaarnan, kun taas veli Kaarle Fredrik piti puolipäiväsaarnan. Lauri oli aloittanut vapisevalla äänellä, mutta rauhoittunut sitten ja esittänyt saarnansa läpeensä kauniisti. Hän pani jo silloin suurta painoa hyvään lausumiseen, ja vaikka ääni oli jotenkin heikko, tuli se siten kuuluvaksi. Kun lisäksi saarnan sisällys, kuten kerrotaan, oli selvästi mietitty ja hyvin sommiteltu, ei se voinut olla tehoamatta kuulijoihin.

Samaan aikaan kuin Lauri ensi kerran saarnasi, tuumi hän vakavasti lähteä syksyllä Upsalaan harjoittaakseen opintoja sikäläisessä yliopistossa. Vuotta ennen oli vanhin veli Kaarle, luultavasti Turun palon tähden, matkustanut sinne ja hän kehoitti nuorempiakin veljiään tulemaan Ruotsiin. Isäkin oli ensin sitä mieltä, että veljesten sopisi olla yhdessä Upsalassa niinkuin ennen Turussa, mutta Janne ei mitenkään tahtonut matkustaa kotimaasta. Silloin Lauri mietti lähteä yksin. Tästä hän kirjoittaa siihen kuohuilevaan tyyliin, jonka jo tunnemme mietelmistä, ystävälleen J. Ph. Palménille [Vapaaherra E. G. Palménia on tekijän kiittäminen neljän Lauri Stenbäckin kirjeen jäljennöksestä, jotka hän on tavannut isänsä jälkeenjääneiden paperien joukossa. Kaikki ovat Stenbäckin ensimmäiseltä ylioppilasvuodelta 1827-28.] (22/4 1828): "Tiedän kyllä, että semmoisella matkalla voisin kerätä suuria aarteita tulevaisuutta varten, mutta joskus, kun ajattelen lähtöä Suomesta, olen kahden vaiheilla, tuleeko minun matkustaa vai eikö. Nuorukaiselle, joka on astuva maailmaan, on sentään peloittavaa joutua niin kauas kodista ja sitten olla yksin ihmisten keskellä, joita sydän ei tunne ja joita aivan toiset olot kiinnittävät yhteen. — Mutta mitä hyötyä on elämästä, jos pysyy kiinni siinä turpeessa, joka on nähnyt sen koittavan, ja onko jumaluuskipinä sen sisässä leimahtava, jollei sitä hoideta ja jollei tuulahdus tavan takaa saa sitä elvyttää? Toimia tahtoo raitis nuorukaissielu; se tahtoo päästä maailmaan etsiäkseen suuria tehtäviä, joita se aavistaa taivaallisissa unelmissa, ja viillyttääkseen paloaan. Ah — kuinka ymmärtäisi elämämme runoutta, kuinka ymmärtäisi sen syvää merkitystä ja kuinka voisi nauttia elämätä sen korkeassa jumaluudenkuvassa, jollei katsele ympärilleen ja tutki ääretöntä maailmaa. Onhan jokapäiväisyys ainoastaan kivettymä, tyhjä kuori, tuleeko ja voiko sielu tyytyä siihen? Ei — sydäntä tulee hänen etsiä; käsittämätöntä kaihoansa heleään henkimaailmaan tulee hänen koettaa selittää itselleen ja elämän arvoituksen salaisuutta tulee hänen koettaa ilmi saada. Eihän semmoinen ihminen kykene aikaansaamaan mitään suurta, jonka sielu tyytyy ikuisesti yhtäläiseen, jonka sielu ei tahdo liitää tuolle puolen jokapäiväistä näköpiiriä. Ylös aurinkoa kohti kohoaa kotka, lintujen kuningas, ja korkealla maan pinnasta leivo laulaa livertelee. — Ällös sano, että puhun runollisesti — tiedän hyvin, ettet ole käsittänyt elämää siinä alhaisessa merkityksessä, mikä sillä on niin monen ihmisen mielestä, ja että sinunkaan sielusi ei viihdy alhaalla sumun peittämässä maassa. Ah — sydämeni sanoo minulle, ettet halua elää tavallisten, maassa matavain ihmisten kurjaa elämää, vaan että sinäkin aavistat kauniimpaa, ylevämpää ja jumalallisempaa elämänsisällystä, joka nostaa meidät ylös maasta — ja saattaa meidät lähemmä Jumalaa — ja kuinka puhuisinkaan silloin runollisesti — onhan silloin koko elämämme runoutta — Jumalan ilmaisemaa runoutta. — Neuvo mitä minun on tekeminen. Tietoihin nähden tulisi varmaan äärettömän paljon enemmän tehdyksi Upsalassa kuin täällä; onhan siellä Geijer ja Atterbom ja Palmblad ja niin monta muuta kelpo ja kunnon opettajaa — ja mitä se merkitsisikään! Ihanaa olisi, jos minulla sentään olisi mukanani joku täältä, niin ettei minun tarvitsisi olla vieraana, joku, jolle voisin uskoa itseni. Kalle on pian eroava yliopistosta. Jospa sinä miettisit asiaa ja tulisit mukaan. Mitä sanot? — — Kalle kirjoittaa, ettei Upsalassa ole kalliimpaa kuin Turussa, pikemmin huokeampaa; ja saisihan siellä järjestää elämänsä mielensä mukaan. Paras ystävä, mieti asiaa."

Nähtävästi Palménin vastaus oli kieltävä, ja Stenbäckinkin aikeet tällä kertaa raukesivat. "Isä ei mielellään näe", hän kirjoittaa 9/6 "että me [Janne ja Lauri] eroamme, ja kenties onkin parempi, että vielä viivyn Suomessa jonkun vuoden. Vuosien mukana tulee vakavammaksi ja lujemmaksi kuin nuoruuden ajattelemattomassa iässä; ja vakavuutta onkin ennen kaikkea tarpeen tullakseen yksin toimeen niin kaukaisella paikkakunnalla. Vuoden taikka puolen [!] päästä täytyy minun kuitenkin lähteä Upsalaan. Olen liiaksi mieltynyt ajatukseen saada harjoittaa opintoja siellä voidakseni luopua siitä; ja kaihomielin odotan sitä aikaa, joka vie minut sinne." — — Todellisuudessa hänen toiveensa toteutuivat kaksi vuotta myöhemmin.

KOLMAS LUKU. 1828-1834.

Kaksi vuotta Helsingissä. — Kaksi vuotta Upsalassa: "Matkamuistoja". — Kotona ja taas Helsingissä: uusissa oloissa, ystäviä ja tovereja. — Kaksoishäät Vöyrillä. — Osakuntaelämää. — "Anna", "Tytön rukous", "Kirje ystävälleni" y.m. runoelmia. — "Ajatelmia." — "Eräs kesäilta." — Edelleen osakuntaelämää. — Akateeminen oikeudenkäynti.

Sen puolenseitsemättä vuoden pituisen ajanjakson Lauri Stenbäckin opintoajasta, jota tämä luku käsittelee, jakaa hänen oleskelunsa Upsalassa kolmeen jotenkin yhtä pitkään osaan, joista ensimmäinen käsittää lukuvuodet 1828-30, toinen Upsalan ajan eli lukuvuodet 1830-32 sekä kolmas seuraavan ajan syyslukukauden 1834 loppuun.

Ensimmäisistä Helsingin vuosista tiedämme vähän. Lauri ja Janne lähtivät yhdessä pääkaupunkiin ja asuivat koko ajan yksissä. Kevät- ja syyslukukaudella 1829 oli veljeksillä asunto teoreettisen filosofian professorin Fredrik Bergbomin luona, jolla edellisestä syksystä saakka oli hallussaan katurakennuksen alakerta puuseppä Öhrnbergin talossa Maneesikadun varrella n:o 7 Kruununhaassa. Saman talon yläkerrassa asui Bergbomin anoppi, kamreerinrouva Anna Margareta Tengström, lastensa kanssa, Fredrikin, joka oli ylioppilas, ja Fredrikan, joka joulukuussa 1828 meni kihloihin Runebergin kanssa. Kevätlukukaudella 1830 Stenbäckit taas asuivat "porvari Petrellin luona Kruununhaassa", sillä professori Bergbom oli kuollut ennen lukukauden alkua 10 p. tammikuuta, ja mainitun talon molemmat kerrokset oli jaettu Tengströmin perheen ja Runebergin kesken, joka oli muuttanut sinne. Janne alkoi heti lukea papin tutkintoa varten, jotavastoin Lauri valitsi sellaisia luentoja, jotka olivat yhteydessä niiden opintojen kanssa, mitä hän jo omin neuvoin oli aloittanut. Syksyllä 1828 hän siten kuunteli filosofian professorin Bergbomin, opinhistorian professorin F. W. Pippingin ja puhe- ja runoustaiteen professorin J. G. Linsénin luentoja, jonka ohella hän näyttää käyttäneen ranskankielen lehtorin Fredr. Granbomin opetusta; keväällä ja syksyllä 1829 hän kuunteli edelleen Bergbomia ja Linséniä sekä keväällä 1830 Linséniä ynnä apulaisen A. G. Sjöströmin luentoja kreikankielestä.

Päättäen siitä, mitä tiedämme sen ajan ylioppilaselämästä, oli sillä varsin vähän tarjottavaa nuorukaiselle, jolla oli Stenbäckin taipumukset. Ylioppilaiden tavat ja huvitukset eivät olleet omiansa vaikuttamaan ylentävästi ja kasvattavasti vastatulijaan; päinvastoin ne olivat räikeässä ristiriidassa hänen ihanteellisen katsantotapansa kanssa. Ei myöskään niissä ahtaammissa piireissä, joihin ylioppilasjoukko jakautui osakunnittain, ilmennyt mitään korkeampia rientoja. Pohjalaisella osakunnalla oli tosin jo jäsentensä joukossa vastaisuuden suurmiehiä: J. L. Runeberg, J. V. Snellman ja J. J. Nervander, joista viimeksimainittu tuli kuraattoriksi 1829, mutta toistaiseksi heillä ei näytä olleen, kuten muutamia vuosia myöhemmin, harrastuksena koettaa herättää uutta henkeä toveristoon. Hyvin todennäköistä on, että Stenbäck jo silloin tutustui näihin miehiin, ja erityisesti huomautettakoon, että hän sinä aikana, jonka hän asui Bergbomin luona, tuskin on voinut olla kohtaamatta Runebergia. Kuitenkaan ei hän vielä tähän aikaan liene tullut lähempään suhteeseen kenenkään kanssa heistä tai muista heidän ikäisistään ja seurustelutovereistaan. Sen voimme päättää siitä, ettei hänen koskaan mainita olleen osallisena n.s. lauantaiseuran kokouksissa, jotka alkoivat keväällä 1830. Hänen nuoruutensa ei kaiketikaan olisi ollut voittamattomana esteenä, sillä myöhemmin otettiin piiriin seitsemän vuotta nuorempi Topelius. Luultavinta on, että hän ei vielä tähän aikaan ollut kyllin tunnettu tullakseen joukkoon. Kun hän Ruotsinmatkansa jälkeen palasi Helsinkiin, tuli hän kyllä ystävällisiin väleihin Runebergin, Snellmanin, Lillen y.m. seuran jäsenten kanssa, mutta silloin hän oli liian läheisesti liittynyt toiseen ryhmään lahjakkaita nuorukaisia ruvetakseen tähän seuraan.

Kiinnittäen huomiota siihen uskonnolliseen herätykseen, jonka Stenbäck kotona oli kokenut, ja siihen aatteelliseen elämänkatsomukseen, jonka hän on lausunut julki ajatelmissaan, tuskin erehdymme olettaessamme, että hän näinä kahtena vuotena vietti hiljaista elämää jakaen aikansa opintoihin ja seurusteluun samanikäisten ystäviensä kanssa. Niistä mainittakoon tässä ainoastaan Kustaa Adlercreutz, joka luultavasti ystävyydestä Stenbäck-veljeksiin oli tullut Pohjalaiseen osakuntaan, vaikka hänellä synnyinpaikkaansa katsoen ei ollut siihen aihetta (veli Kaarle Adlercreutz oli setänsä välityksellä siirtynyt ruotsalaiseen sotapalvelukseen), sekä Johan Jakob Östring, joka tuli ylioppilaaksi syksyllä 1829. Viimeksimainittu jäi myös kevätlukukaudeksi 1830 Helsinkiin, ja juuri tähän aikaan sai alkunsa se ystävyys, josta Stenbäck niin lämpimästi on laulanut. Siitä todistaa runoelma "Hyvää huomenta", joka kirjoitettiin keväällä 1832 ja ilmeisesti viittaa aikaisempaan yhdessäoloon.

Kirjalliset jäljet tältä ajalta ovat vähäpätöisiä. Maaliskuun 17 p. 1830 Stenbäck esitti Pohjalaisen osakunnan kokouksessa, joka pidettiin filosofisessa oppisalissa, 12 teesiä tarkastettavaksi. Silloisen tavan mukaan olivat teesit, paitsi kahta viimeistä, latinaksi kirjoitetut. Yhdestoista oli nimittäin sitaatti Jean Paulista ja kahdestoista Elgströmin distikoni:

Ja, om klokhetens bud blef människans yttersta regel,
ej i vår lefnad fanns något gudomligt och stort.

[Niin, jos viisaus ovela ois ylin ihmisen ohje,
mitänä suurt' eloss' ei, ei jumalallista ois.]

Alkuperäiset teesit ovat enemmän tai vähemmän tarkkoja käännöksiä eri "ajatelmista" vuodelta 1828. Kahdessa on uskonnollinen sisällys, neljässä kirjallinen tai esteettinen, muut taas ovat hajanaisia mietelmiä.

Tietenkään nuori runoilija ei jättänyt lyyransa kieliä ruostumaan. Kuitenkaan ei ole paljon jäljellä siitä, mitä hän näinä vuosina runoili. Ainoastaan kesältä 1830 on kaksi pientä tilapäärunoelmaa säilynyt, joista toinen, kirjoitettu heinäkuussa, on otettu runoelmain joukkoon nimellä "Lemmikki". Tämä runoilijan yhdeksäntenätoista vuotena syntynyt, ajatukseltaan ja muodoltaan kauniisti suoritettu runoelma on siten vanhin niistä, jotka hän on katsonut julkaisukelpoisiksi, ja kun vertaa sitä edellä puheina olleihin säkeihin "Charlottelle", täytyy myöntää, että edistys on suuri. Toinen runoelma, merkitty 6 p. syyskuuta kirjoitetuksi, on taas hyvin heikko, oikeaa riimisepustusta, omistettu eräälle ystävälle, joka matkustaa pois "iloisen päivän" päätyttyä. Ystävää kehoitetaan nauttimaan niin kauan kuin ilo kestää —

Vara glad och muntra upp de andra,
Det är dygden hos en yngling det;
Då, hvart hälst du än må vandra,
Följer nöjet alltid dina fjät.

Efterlängtad kommer du till nöjen,
Saknad blir du, om du ej är där;
Saknad ibland muntra flickors löjen,
Saknad ibland ynglingar du är. — —

[Olla iloinen ja ilahduttaa muita,
se on nuorukaisen hyve se;
silloin, kunne kulkenetkin,
huvi aina seuraa askeliasi.

Varrottuna tulet huvituksiin,
sinua kaivataan, jos jäät tulematta;
kaivattu olet sinä iloisten impien leikeissä,
kaivattu poikain parvessa.]

Se on sävel, joka tuntuu meistä aivan vieraalta Stenbäckin kanteleelle, ja epävarmaa on, onko hän sillä alalla sepittänyt mitään arvokasta, mutta siitä näkyy kuitenkin, että hänelläkin on ollut huoleton aikansa, jolloin hän on hyväksynyt lauselman, jonka hän on asettanut runonsa alkuun:

Ich will den Weg, den ich zu laufen habe,
Mit Rosen mir und anderen bestreun.

[Sirottaa ruusuilla ma tahdon tieni
itseni ja muiden iloksi.]

Jo muutamia viikkoja myöhemmin oli mieliala muuttunut.

* * * * *

Stenbäckin halu päästä matkustamaan Ruotsiin ja opiskelemaan jonkun aikaa Upsalassa ei ollut Helsingissä haihtunut, vaan hän otti 19 p. elokuuta 1830 erokirjan yliopistosta siirtyäkseen sinne. Ensimmäisessä niistä neljästä runoelmasta, joilla runokokoelmassa on yhteisenä päällekirjoituksena "Matkamuistoja", on runoilija kuvannut tunteitaan kotimaasta lähtiessä. Hän ei laula "jäähyväisiään" iloisella mielellä. Hän on näkevinään lapsuuden rannan hiljaisten metsien viittaavan lähtijää palaamaan, ja hän kysyy itseltään, mitä hän etsii kaukaa maailmasta:

Ligga din längtans öar därborta,
Ligga de qvar där jag var?

[Ovatko kaihosi saaret tuolla kaukana,
jäivätkö ne sinne, missä olin?]