E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

MUOTO- JA MUISTIKUVIA III

Kirj.

ELIEL ASPELIN-HAAPKYLÄ

Otava, Helsinki, 1914.

SISÄLLYS:

Alkulause.

Esitelmiä.

Z. Topeliuksen muisto.
Fredrik Cygnaeus.
Lauri Stenbäck.

Ylioppilaselämää 1835—42.

Ebba Stenbäck.

Kaarle Jaakko Gummerus.

I. Koti; koulu- (ja lukio-) aika 1840—61.
II. Yliopistoajan alkupuoli; kirjailijatoimen ensi jakso 1861—66.
III. Yliopistoajan loppupuoli; koulunopettajana; kirjailijatoimen
toinen jakso 1867—74.
IV. Gummeruksen elämän loppukausi 1874—98.

Karl Fredrik Eneberg.

Pieni alkulause.
I. Lapsuuden koti ja yliopistolliset oppivuodet 1841—69.
11. Eneberg runoilijana.
III. Ulkomaanmatkat 1870—71.
IV. Viimeiset vuodet kotimaassa 1871—74.
V. Viimeinen matka 1874—76.

Alkulause.

Samoin kuin molemmat edelliset sisältää tämä kolmas ja viimeinen Muoto- ja Muistikuvasarja sekä vanhempaa että uutta. Kuvaukseni Ebba Stenbäckistä, Kaarle Jaakko Gummeruksesta ja Karl Fredrik Enebergistä ovat näet kirjoitetut sen jälkeen, kun toinen sarja syksyllä 1912 oli ilmestynyt.

Näitä mainitutta kirjoituksia varten olen kuvaamieni henkilöiden omaisilta ja läheisiltä ystäviltä saanut suosiollista apua, jonka täten kiitollisuudella tunnustan. Erityisesti mainitsen, että yksistään professori Jaakko Gummeruksen jo ennen keräämät ainekset setänsä elämäkertaa varten ovat tehneet minulle mahdolliseksi seikkaperäisesti kuvata Kaarle Jaakko Gummeruksen elämänvaiheet. Helsingissä loppiaisena 1914.

Eliel Aspelin-Haapkylä.

ESITELMIÄ

Z. Topeliuksen muisto.

Arvoisat juhlavieraat.

Nuoret pohjalaiset ovat tahtoneet, että tässä muistojen juhlassa ensimäiset hetket pyhitettäisiin sen miehen muistolle, joka oli viimeinen niitä osakunnan entisiä jäseniä, jotka koko kansamme tunnustaa suurimmiksi pojikseen, uuden Suomen luojiksi. Mutta niin kunniakas kuin minulle annettu tehtävä on, niin vaikea ja painava se on, tuo tehtävä vetää suruharso kaivatun runoilijan ja isänmaanystävän kasvoilta ja asettaa hänen kuvansa eteenne niin jalona, niin suurena, niin leveänä kuin sille tulee, jonka sija on kansan kalliimpien muistojen Pantheonissa. Minä pyydänkin kohta saada rajottaa vaatimuksenne lyhyen ajan ja puutteellisen kykyni mukaan: tahdon vain esittää muutamia piirteitä vainajan kehityshistoriasta, varsinkin hänen nuoremmilta ajoiltaan, jotka nykyiselle polvelle ovat vähemmin tunnettuja. Enkä luule tämän rajotuksen aineeni käsittelyssä ketään oudostuttavan, sillä menetteleväthän kansat suuriin miehiinsä nähden niinkuin maalaaja, joka muotokuvaa maalatessaan ei koskaan ota työhönsä tyytyäkseen, vaan lakkaamatta parantelee sitä. Hetkisen hän ehkä jo pitää kuvaa täysin onnistuneena, mutta sitten hän jälleen tarttuu siveltimeensä, milloin lisätäkseen jonkun piirteen, milloin poistaakseen jotakin, joka tuntuu loukkaavan totuutta. Samoin kansatkin aika ajalta, polvi polvelta pyytävät täydellisentää suurten miestensä kuvia joko lisäämällä uusia tietoja taikka arvostelemalla ennen tunnettua uudelta näkökannalta. Näin ollen olkoon yksityinen tyytyväinen, jos hän kykenee vähänkin täydentämään tai oikaisemaan ennen tiettyä, ja mitä nyt Topeliukseen tulee — joka toden totta on oleva yksi semmoisia yhä uudestaan tutkittavia ja kuvattavia — olen minä onnellinen, jos voin lisätä tai selvemmäksi tehdä edes jonkun piirteen siinä suuren runoilijan kuvassa, jota jo kannatte sydämessänne.

Ensin pari sanaa siitä sukupuusta, joka on niin jalon hedelmän kantanut.

Suku on kotoisin Limingan pitäjästä, jonka asukkaat alkuaan ovat karjalaista heimoa. Siellä oli muinoin talo, jonka omistajalla karjalaiseen tapaan oli erityinen sukunimi, Toppinen. Siitä talosta lähti 30-vuotisen sodan aikana nuorukainen Jaakko Toppinen Ouluun, ruvetakseen ensin kauppapalvelijaksi ja sitten itsenäiseksi kauppiaaksi. Jo tämä suvun kantaisä muutti nimen latinanpäätteiseksi. Jaakko Toppeliuksen jälkeläiset elivät sittemmin mainitussa kaupungissa toista sataa vuotta vaatimattomina kauppiaina ja tullivirkamiehinä. Vähitellen tuli talonpojista noussut uusi säätyläisperhe sukulaissuhteihin useiden silloisten oululaisten perheiden kanssa, mutta luonteeltaan pysyivät Toppeliukset muuttumatta ahkerina, käytöllisinä, rehellisinä, osottamatta erinomaisempia hengenlahjoja. — Niin on kerrottu vainajan jälkeenjättämissä muistiinpanoissa. Hän ei ole yrittänytkään selittämään suvussa myöhemmin ilmaantuneita taiteilija- ja runoilijataipumuksia karjalaisesta syntyperästä johtuneiksi, niinkuin on tehty F. M. Franzéniin nähden, joka samoin oli karjalaista ja oululaista sukujuurta. Arvattavasti kyllä Topelius ei olisi jättänyt huomauttamatta tätä yhtäläisyyttä — joka on sitä viehättävämpi, kun kummankin suvun etevin edustaja on ollut harvinaisen lahjakas lyyrillinen runoilija — jollei hänellä olisi ollut esiintuotavana toinen ja todennäköisempi perustus sukunsa taiteellisiin lahjoihin. Tämänlaisia lahjoja tiedetään näet suvussa esiintyneen vasta sitten, kun Mikael Toppelius kolmannessa polvessa oli nainut kastetun juutalaisneidon, Maria Zebulonin, jonka isä, kauppias Isak Zebulon, Kaarle XI:n aikana oli Lyybekistä muuttanut Ouluun. Se "pisara juutalaisverta", joka silloin tuli sukuun, ei ole ainoastaan jättänyt jälkiä myöhempien Toppeliusten ulkonäköön, vaan on myöskin rikastuttanut suvun henkistä perintöä. Mainitun pariskunnan pojalla sanotaan jo olleen soitannollisia lahjoja, hänen poikansa oli tunnettu maalaaja Mikael Toppelius, jonka kuvausvoiman vilkkautta monet meidän aikaan säilyneet maalaukset Pohjanmaan kirkoissa vielä todistavat, ja tämän pojanpoika oli meidän Sakari Topeliuksemme, jossa, niinkuin joku on sanonut, Israelin muinaisten tietäjäin henki uudistui.

Kun runoilijan esi-isiltä saamaa henkistä perintöä luetellaan, on vielä huomioon otettava, että isoisä ei ollut ainoastaan maalaaja, vaan että hän, niinkuin muutamat hänen pojalleen osotetut, vaihdellen suomen- ja ruotsinkielellä sepitetyt kirjeet näyttävät, myöskin osasi ilmilausua ajatuksensa yhtä sujuvasti runo- kuin suorasanaisessa muodossa. Pojanpoika on muuten käsittänyt isoisänsä monipuoliset lahjat tulevaisuudenenteiksi, mainiten hänestä, että hän syntyi sata vuotta ennen Kalevalaa ja runoili suomeksi sata vuotta ennen aikaansa samoin kuin hän maalaustaiteessa esiintyi sata vuotta ennen Suomen taideyhdistystä — "semmoiset valonsiinteet taivaanrannalla aikoja ennen auringon nousua", lisää hän, "ennustavat päivän koittoa". Pikku Zakke oli vain neljä vuotta vanha, kun isoisä kuoli, eikä hänellä sentähden voinut hänestä olla omia muistoja; mutta jälestäpäin on hänelle kerrottu, että hän oli ollut ukon lemmikki ja vapaasti saanut leikkiä hänen siveltimillään.

Mitä runoilijan vanhempiin tulee, ei hän näy heiltä perineen erityisiä nerolahjoja. Sen sijaan he antoivat poikansa siveelliselle ja uskonnolliselle maailmankäsitykselle ensimäisen ohjauksen ja muodostuksen, siksi vakavan ja pysyvän, ettei se kehittyessään enää muuttanut kerran saamaansa suuntaa. Sakari Topelius vanh. — ensimäinen, joka alkoi kirjoittaa nimen yhdellä p:llä — oli, niinkuin tiedämme, lääkäri, eikä aivan tavallisia. Hän oli Porthanin oppilaita ja oli jonkun ajan sihteerintapaisena ollut osallisena F. M. Franzénin kirjallisissa töissä. Tämä kai teki, että hän, sitten kun ankara ja pitkällinen, lopuksi hautaan vievä tauti oli katkaissut hänen suurella menestyksellä alottamansa lääkärintoimen, ei kumminkaan jäänyt toimettomaksi, vaan rupesi keräilemään vanhoja suomalaisia runoja toimittaen kotiinsa, Kuddnäsin kartanoon lähellä Uudenkaarlepyyn kaupunkia, sairasvuoteensa ääreen vaeltavia karjalaisia, n.s. laukkuryssiä, siten myöskin viitaten Lönnrotille mistäpäin runsaimmat runolähteet olivat etsittävät. Tauti tuotti hänelle niinikään enemmän aikaa kuin hänellä muuten olisi ollut lastensa kasvatukseen ja opetukseen. Koko ikänsä runoilija säilytti kiitollisen, kunnioittavan muiston isästään, jonka hän 13 vuoden vanhana kadotti. Vielä hellempi oli pojan ja äidin keskinäinen suhde. Äidilleen hän uskoi kaikki ilonsa ja murheensa, ja me tiedämme kuinka vahva ja kehityskykyinen se uskonnollinen perustus oli, jonka äiti, joka ilta rukoillen lastensa kanssa, oli laskenut hänen sydämeensä. Kun äiti kuoli 1868, oli poika jo täyttänyt 50 vuotta, mutta heidän keskinäinen rakkautensa oli pysynyt muuttumatta, niinkuin nähdään siitä harvinaisen kauniista runoelmasta, jonka runoilija on pyhittänyt hänen muistolleen.

Kouluun lähetettiin Sakari 11-vuotiaana, ei läheiseen Vaasaan, vaan suvun vanhaan kotikaupunkiin, Ouluun, missä poika sai asua setänsä, entisen sotalääkärin Kustaa Toppeliuksen perheessä ja missä isä toivoi hänen oppivan suomenkieltä. Tämä sivutarkoitus saavutettiin sen verran, että hän oppi jokapäiväistä puhekieltä, mutta kun koulu oli ruotsalainen ja hän sen jälkeen taas liikkui ainoastaan ruotsia puhuvissa seurapiireissä, niin ei siitä sen enempää tullut. Tosin Topelius myöhemminkin — syksyllä 1840 — varta-vasten rupesi suomea lukemaan, jopa yritteli suomeksi runoilemaankin, mutta kun jälleen muut toimet ehkäisivät tämän puuhan, jäi kuin jäikin hänen suomenkielen-taitonsa vaillinaiseksi. — Vanhoilla päivillään hän eräässä Porthaninjuhlassa puhui tästä asiasta, selittäen miten ajanhenki ja tavat hänen nuoruutensa aikana vielä olivat vastahakoisia tämmöisille harrastuksille ja miten hänkin vaipui niiden alle.

Muuten on Oulun ajalta mainittavana, että hän tätiensä luona tapasi kaupungin lainakirjaston ja sen romaanivarastolla sai mielinmäärin tyydyttää lukuhaluaan. Nämät luvut, kertoo hän, melkein vaarallisesti kiillottivat hänen mielikuvitustaan, mutta onneksi vaikutti reipas toverielämä vastakkaiseen, terveellisempään suuntaan. Kumminkin hän suuresti rakasti vaipua haaveihiihinsa. Muun muassa hän mielellään istui pakkahuoneen rannassa katsellen, miten aurinko laski Pohjanlahteen. Mitä hän siinä haaveili, sen näkee sadusta "Luftslotten" (Pilvilinnat), jossa eräs kappale alkaa sanoilla: "Usein, kun minä olin pieni, istuin minä meren kivisellä rannalla ja katselin aaltojen tanssia kaukana illan hohteessa". — Ohimennen huomautettakoon tässä, että Topelius enemmän kuin ylimalkaan on aavistettu on satuihin käyttänyt piirteitä omasta elämästään, omasta kokemuksestaan — seikka, joka suuressa määrässä on syynä niiden tosirunouteen ja osaltaan selittää niiden suurta vaikutusta niin lapsiin kuin vanhempiinkin lukijoihin.

Kesäkuussa 1832 Topeliuksen koulunkäynti päättyi, ja syksyllä samana vuonna hän ensi kerran lähti Helsinkiin, niissä sai asunnon Runebergin luona. Runebergin johdolla hän sitten myöskin yhdeksän kuukautta jatkoi lukujaan ylioppilastutkintoa varten, jonka hän suoritti 5 p. kesäkuuta 1833. Seuraavana päivänä hänet otettiin Pohjalaisen osakunnan jäseneksi. "Efter mötet", kertoo hän päiväkirjassaan, "tågade afdelningen ut till Sällskapsträdgården på den plats, der Kaisaniemi bygdes sex år senare. Sällskapet, som medförde punsch och pipor, roade sig med de homeriska hjeltarnes spjutkastning mot oskyldiga träd".[2]

Topelius oli ainoastaan viisitoista-vuotias, kun tuli ylioppilaaksi. Hän oli silloin vielä lapsi ja, omien sanojensa mukaan, pysyi lapsena seuraavan vuosikymmenen alkuun saakka. Näin arvostellen itseään runoilija tarkottaa kai sitä, että hän koko tämän ajan huolettomasti, vaikkakin viattomasti, nautti elämän iloa, tulevaisuutensa toimialan selvenemättä hänelle. Perhetraditsionin mukaan piti hänestä tulla lääkäri, vaikkei hänellä ollut erityistä taipumusta siihen. Ensimäiset seitsemän ylioppilasvuottansa hän sentähden enimmiten lueskeli matemaattiseen osastoon kuuluvia aineita. Kumminkaan eivät nämä luvut olleet järjestelmällisiä. Niin esim. hän kemiallisessa laboratoriossa piti huvinaan sotkea yhteen mitä erilaisimpia aineksia, nähdäkseen mitä siitä syntyisi. Hänen runoilijafantasiansa haaveksi silloin muinaisten alkemistien etsimiä salaisuuksia. Ensi vuosina hän tosin myöskin jatkoi lukujaan Runebergin johdolla ja todistaa tulleensa hänen kauttansa ensiksi käsittämään mitä historia on, mutta nähtävästi opettaja ei yrittänytkään vaikuttamaan hänen elämänuran-valintaansa. Hän katsoi kai parhaaksi, että Topelius siinäkin kohden oli yhtä vapaa ja itsenäinen kuin runoilussaan, johon nähden hän kehotti nerokasta oppilastaan ehdottomasti noudattamaan omaa luontoansa.

Mutta vaikka Topeliuksen ylioppilasaika ei näytäkään vastaavan sitä, mitä vakavan tieteellisyyden kannalta olisi voinut odottaa, niin eivät nämä vuodet kumminkaan kuluneet hukkaan. Hänen henkinen kehityksensä hyötyi näet suuresti niistä seurapiireistä, joissahan eli. Hän seurusteli ahkeraan ja häntä pidettiin rakkaana useassa hienosti sivistyneessä perheessä (muun muassa vapaaherra Carl von Rosenkampfin, tunnetun "Koskiparonin" luona), ja Pohjalaisen osakunnan silloiset etevimmät jäsenet tulivat varhain hänen ystävikseen. — Topelius on monesti sekä suullisesti että kirjallisesti kuvannut ylioppilaselämää ja -oloja 30-luvulla, eikä hän ole voinut niitä kiittää. Silloin ei vielä ollut olemassa suurempia valtiollisia kysymyksiä, jotka olisivat kiinnittäneet nuorten huomiota, vaan he kuluttivat tarmoansa kapinayrityksiin rehtorin omavaltaisuutta ja kaupungin poliisivirastoa vastaan, "jota pidettiin kaiken pahan alkujuurena", puhumatta siitä, että moni antautui hurjaan elämään, jossa joko kokonaan menetti tulevaisuutensa taikka ainakin vähensi ruumiinsa ja henkensä voimia. Niin oli kyllä laita Pohjalaisessakin osakunnassa, mutta samalla ilmeni tässä ylioppilaspiirissä voimakas virtaus tuota hurjistelua vastaan. Osakunnan johdossa olivat näet silloin Nervander ja Snellman, Runeberg oli sitä vielä lähellä, ja semmoiset kuin M. A. Castrén, C. G. von Essen, L. Stenbäck, R. I. Holsti y.m. kävivät toverikunnan etunenässä jalojen nuorukaisten esikuvina. Näiden mainittujen piirissä, johon myöskin Fredr. Cygnaeus liittyi, kypsytettiin mielipiteitä, jotka aikaa voittaen tulivat ei ainoastaan yliopiston, vaan koko isänmaan tunnussanoiksi.

Tätä toverijoukkoa oli Topeliuskin, ja hän tunnustaa, että Pohjalainen osakunta on kasvattanut hänet niinkuin monen muunkin kansalaiseksi. "Se oli kansanvaltainen tasavalta, joka milloin kantoi suuria miehiänsä riemusaatossa, milloin kapinoitsi heitä vastaan; mielen muutoksille ja liikutuksille altista, kiittämätöntä nuorta väkeä, mutta myöskin suurille aatteille avonaista." Miten hän huolimatta nuoruudestaan oli saavuttanut toveriensa luottamuksen, näkee muun muassa siitä, että kun osakunta 31 p. lokakuuta 1837 Nervanderin ehdotuksesta valitsi 10 tarkastajaa (censores), joiden tehtävänä olisi ollut valvoa, etteivät kevytmieliset toverit huonolla elämällään tahraisi osakunnan nimeä, niin hän sai Castrénin, Piponiuksen ja Lauri Stenbäckin jälkeen useimmat äänet. Itse puuha jäi muuten sikseen, kun Nervander, suuttuneena siitä, että jotkut hänen vastustajansa olivat antaneet äänensä muutamille pahamaineisille tovereille, samassa kokouksessa luopui kuraattorinvirasta.

Parhaimman käsityksen Topeliuksesta hänen ylioppilaana ollessaan antanevat kumminkin hänen runoelmansa 30-luvulta. Uskonnollisuuteen perustuva ihanteellisuus on niiden yleisenä tunnusmerkkinä, ja ihmetellä täytyy, miten runoilija jo niissä saa täyteläisiä ja omintakeisia säveliä soimaan. Eivätkö esim. seuraavat säkeet vanhimmasta painetusta runosta "Vetandets törst" (Tiedon jano) v:lta 1833, pari viikkoa ennen ylioppilastutkintoa, näytä olevan täysin kypsyneeltä ajalta:

Eviga ljus, vårt hopp, vårt mål, du ständigt oss lede
Han genom nattliga dimmor ditbort, der lefnadens vågor
Brytas emot det oändligas strand! Der hamnar vår längtan,
Der, obunden och fri, når anden sin svalka och renad
Vetandets törst, oändlig sjelf, det oändliga hinner.[3]

(Ljungbl. II.)

Uskonnollinen maailmankäsitys ilmenee kenties puhtaimpana kappaleessa "Århundradets natt" (Vuosisadan yö, v:lta 1835), missä unelman muodossa kerrotaan, miten Jumalan sana on äärimäiseen syvyyteen karkottava väkevän, kammottavan pahan enkelin nimeltä Uskottomuus. Siinä jo tuomitaan 18:s vuosisata niinkuin useasti myöhemmin runoilijan teoksissa. Edelleen tapaamme jo näissä runoelmissa vaatimattomuuden ja itsensäkieltämyksen aatteen, jonka Topelius aina on asettanut todellisen suuruuden, hedelmällisen toiminnan välttämättömäksi ehdoksi. Runoelma "Dröm lifvet bort" (Haaveile elämäsi; v:lta 1835) päättyy näet sanoilla:

Dock ej för mig —
Ett ringa grand, —
Min ädla and'
Förbränne sig;
Men tusende upplysande,
Den slockne af I natt och graf![4]

Onhan se sama ajatus kuin ylioppilaslaulussa (v:lta 1852) kauniimmin ja täydellisimmin lausuttu:

Vårt land, som vi åt ljuset vigt,
Skall blifva stort och ärorikt:
Vi sjelfva må förgätna dö
Som vågen i dess sjö.[5]

Pääerotuksen tekevät sanat "vårt land", joita ei vielä tavata 30-luvun runoissa, enemmän kuin isänmaanrakkautta ylipäätään. Että tämä tunne jo kumminkin kyti runoilijan sydämessä, on luonnollista, ja hänen päiväkirjansa sisältää kyllä todistuksia siitä. Niin esim. hän loppumietteissään vuoden 1837 johdosta puhuttuansa ensin Venäjästä jatkaa seuraavin sanoin:

"Och du, vårt älskade Finska Fosterland, som i resens armar slumrar en okänd framtid till möte! hvilket skall väl ditt öde blifva i dessa framtidens töckniga dagar? — — — Ditt andliga lif är ej vaket än. Blott här och der höjer en främmande blomma sin ensliga kalk öfver den öde ljungen. Men din tid torde ock komma engång! Herren upphöjer den ringa och förödmjukar den mägtigas stolthet".[6] — — Ja hän lopettaa rukoillen isänmaan puolesta.

Topeliuksen uskonnollisuus näyttää hänen ylioppilasaikansa loppupuolella niin enentyneen, että hän ajatteli ruveta papiksi. Siihen vaikutti epäilemättä ainakin jossakin määrin silloin alkanut herännäisyys, johon useat hänen toverinsa ja ystävänsä, jopa hänen ainoa sisarensakin liittyi. Tosin runoilijan terve, raitis luonto esti häntä hyväksymästä semmoista ahdasmielistä uskonnollisuutta, joka piti kaikkea elämän ihanuutta ja muun muassa runouttakin syntinä, mutta toiselta puolen ei hänenkään herkkä sydämensä pysynyt tyynenä siinä henkisessä myrskyssä, joka kävi läpi kansan. Marraskuussa 1837 hän kertoo käyneensä Lauri Stenbäckin luona, missä oli kiivaasti keskusteltu runoudesta. Stenbäck oli sanonut sen olevan hienoa myrkkyä hengelle — "en rysligt vriden och ensidig åsigt",[7] arvostelee Topelius. Mutta kun 1839 muudan hyvä ystävä, Olof Helander, oli tullut heränneeksi ja lähettänyt hänelle tervehdyksen, että hän (Topelius) on perikadon tiellä, silloin hän kirjoittaa ystävälleen kirjeen (ohimennen sanottuna merkillinen näyte runoilijan ihmeen kehittyneestä proosatyylistä), jossa hän ankarasti moittii pietistein tuomitsemishalua, mutta myöskin tunnustaa omankin sydämensä olevan uskonnon liikuttaman ja kenties itsekin rupeavansa papiksi. Varmaa on, että ystävä käsitti kirjeen niin, että Topelius ennen pitkää oli liittyvä herännäisiin, ja kehotti häntä noudattamaan rintansa sisällistä ääntä. — Vielä 40-luvun alulla näyttävät uskonnolliset kysymykset syvästi liikuttaneen hänen sydäntänsä, niinkuin selvästi näkee niistä runoelmista, jotka muodostavat kolmannen ryhmän toisessa kokoelmassa "Ljungblommor". Niiden joukossa on pari kolme, jotka suorastaan muistuttavat Stenbäckin uskonnollisia runoelmia. Niin esim. "Villande vägar" (Eksyttäviä teitä, v:lta 1840).

O Gud, min Gud, förbarma dig i natten!
Min själ har natt, fast lifvets morgon randas,
Min ande törstar, räck mig lifvets vatten,
Ty jordens dryck med dödens floder blandas!
Fast lifvet ler och skön är ungdomsskatten,
Till jorden trycker mig den luft jag andas,
Och himlens stjernor slockna bort i natten.

I töcken går jag; vägen jag ej finner,
Som till din kärlek går igenom verlden;
Mig villar jordens glans, som snart förbrinner,
Jag kan ej trampa rosorna på färden,
Och derför aldrig fram till dig jag hinner.
En stjerna lik i djupet utaf fjärden,
Din herrlighet jag ser och aldrig finner.

I dina armar, Gud! i dina armar
Jag hvila vill. Min själ är trött till döden,
Och lifvets lust mig outsägligt härmar;
Förbrunnen är den vilda ungdomsglöden,
Och jag vill dö, om du dig ej förbarmar.
Om du mig flyr, skall jag förgås i nöden;
O Gud, min Gud! jag flyr i dina armar.[8]

Sittemmin Topelius kumminkin rauhoittui — ei tullakseen välinpitämättömäksi, vaan vakaantuessaan valoisammassa kristillisyydessä kuin herännäisten edustama.

Se pohjavirta, jonka syvyydessä iäisyyden tähdet kuvastuivat, ei suinkaan estänyt pintaa olemasta kirkas, tuhansien ilonsäteiden peili. Päiväkirja todistaa miten Topelius ylioppilaana oli iloinen seuramies, hauska ja miellyttävä käytöksessään ja puheessaan. Varsinkin hän kotiseudullaan aina oli mukana nuorison huveissa. Tammikuussa 1839 hän vallattomasti luettelee kaupungin nuoret "daamit ja kavaljeerit tanssissa", sanoen siinä itsestään: "Zachris Topelius, i det hela stor vindbeutel, lofvar att stadga sig om något decennium, ifrig danseur, föga vältalig curtiseur, valsar si och så, journalist bättre och sämre".[9] — Muutama viikko myöhemmin hän taas oli Helsingissä, ja tällä kertaa olivat äiti ja sisar seuranneet häntä nähdäkseen pääkaupunkia. Kun hän eräänä päivänä oli näiden ja kolmen tutun pohjalaisen neidon oppaana saattanut seuransa yliopiston museoiden ja lukusalien läpi ja vihdoin saapunut juhlasaliin, tekeytyi hän juhlalliseksi ja piti puheen, jonka ponsi oli, "att närvarande unga damer, som i dag gått genom akademin, äro värdiga att beklädas med lyra och uniform samt således utnämnas till studenter af Österbottniska Afdelningen".[10] Tämä pikku pila oli sekin tulevaisuudenenne, sillä tapahtuipa Topeliuksen professorina ollessa, että ensimäiset Suomen naiset vastaanotettiin yliopistoon.

Ennenkuin erotaan 30-luvusta, on mainitseminen pari tilaisuutta, jotka jättivät Topeliuksen sydämeen katoamattoman muiston Toinen oli 8 p. toukokuuta 1837 vietetty jäähyväisjuhla Runebergin muuttaessa Porvooseen. Aina siitä saakka kun Topelius pääsi asumaan Runebergin luokse ja tämä rupesi hänen opettajakseen, oli hän ollut täynnä kunnioitusta ja ihailua suurta runoilijaa kohtaan. Kun 26 p. helmikuuta 1834 Stenbäck osakunnan vuosijuhlassa oli esittänyt yleisen veljenmaljan, tuli, kertoo Topelius, Runeberg, "Finlands ära, akademins prydnad och österbottningarnas ljus",[11] ja selitti minulle, että esitys myöskin koski meitä molempia. Miten tämä 14 vuotta vanhemman toverin ystävällisyys liikutti Topeliusta, huomaa hänen sanoistaan: "Detta ansåg jag som det mest hedrande som mig härstädes vederfarits".[12] Muistiinpanonsa erojuhlasta hän jälleen päättää sanoilla: "En koskaan unohda tätä hetkeä enkä Runebergiä, nyt sydämillemme kaksinkertaisesti rakasta."

Toinen merkillinen tilaisuus oli Ensimäinen Porthaninjuhla, josta hän 1889, viisikymmentä vuotta myöhemmin, antoi meille sen hauskan kuvauksen, joka nyt on painettu Joukahaisen XI:een vihkoon.

Molemmat nämä tilaisuudet olivat niitä, joissa varttuva isänmaallinen henki pääsi ilmoille; kolmas tilaisuus, jolle Topelius on antanut vielä suuremman merkityksen ja jota hän on pitänyt rajakivenä vanhan ja uuden ajan välillä, oli yliopiston riemujuhla 1840. Tästä juhlasta, jonka aikana hänet vihittiin maisteriksi, hän myöskin luki uuden jakson omassa kehityksessään, "koska pojan nyt vihdoinkin, tahtoi tai ei, täytyi kasvaa mieheksi". Syksyllä samana vuonna hän kesti kovan sisällisen kamppauksen, kun oli päättäminen, rupeaisiko hän todella lääkäriksi vai eikö? "Minä rakastin runoutta ja kauneutta", sanoo hän, "ja anatomiasali synnytti minussa kauhua". Silloin hän, niinkuin jo on mainittu, alkoi opiskella suomenkieltä ja päätti vihdoin antautua historian alalle. Että hän oli oikein valinnut, sen todisti tulevaisuus.

Topelius oli ylioppilaana ollut niin onnellinen, ettei hänen tarvinnut kärsiä aineellista puutetta. Hänen äitinsä oli näet voinut antaa pojalleen mitä tämä tarvitsi. Nyt hän oli kuitenkin niin vanha, että piti velvollisuutenaan tulla toimeen omillaan, ja sentähden hän joulukuussa 1841 rupesi "juoru- ja uutislehden — puuropäivinä, keskiviikkona ja lauvantaina, klo 12 ilmestyvän" — Helsingfors tidningarin toimittajaksi, aavistamatta että ryhtyi tehtävään, joka oli sitova hänet 19 vuotta.

Tästä ajasta alkaa Topeliuksen kirjailijatoimi, ja alku oli vaatimaton. Ylimalkaan saattaa sanoa, että runoilija, kuinka suureksi hän kehittyikin, yhä pysyi kirjailijana vaatimattomana. Ensimäisen runokokoelmansa hän julkaisi vasta 1845, jolloin oli 27 vuotta täyttänyt, ja toisen 1850 kolmenkymmenenkahden vuoden ikäisenä. Ohimennen mainiten sanoo hän itse tulleensa araksi siitä, että L. Stenbäck 1835 oli nauranut muutamille lauseille hänen osakunnan sanomissa julkaisemassaan runoelmassa; vasta 23 vuoden vanhana hän ensi kerran painatti yhden runoelman ("Rosen och fjäriln" Helsingfors Morgonbladissa). Kun tämän ajan sepitelmiä tarkastaa pitäen silmällä niiden syntyvuosia, huomaa, että Topelius 40-luvulla vakaantumistaan vakaantui käsityksessään Suomen kansan tulevaisuuden ehdoista ja luottamuksessaan siihen Isänmaanrakkaus paisuu paisumistaan voimalliseksi säveleksi hänen runoilussaan. Varsinainen käännekohta näyttää hänen v. 1843 tekemänsä Ruotsin-matka olleen. Hän kävi näet Upsalassa, jossa silloin pidettiin Ensimäinen skandinaavilainen ylioppilaskokous. Niinkuin Stenbäck kymmenkunta vuotta ennen, palasi Topeliuskin pettynein illusionein — "ei Ruotsin vaan ruotsalaisten suhteen", sanoo hän, "he kun eivät vastanneet käsitystäni kansasta, jolla on niin suuri entisyys", ja tuosta kauniista Tukholmasta kertoivat sitten kanervakukkaset, että se "silkkikengin tanssi urhojen haudalla". "Siihen saakka", jatkaa hän, "olin ollut, enkä aivan vähänkään, svekomaani, mutta siitä ajasta aloin muuttaa väriä". Kansallisuusaate tarttui runoilijaankin, ja värinmuutos ilmaantui selvästi 1844 v:n promotsionirunoelmassa, jossa muun muassa lauletaan:

Ett folk! ett land! ett språk! en sång och en visdom!
Från sjö till sjö och från barm till barm gå orden.
Ur egna källor Suomis floder rinna:
Ur egna källor rinne dess framtid opp!
Hvi Lönnrot gick att slocknande sånger samla,
Hvi gick Castrén att teckna förvridna dragen
Af fjerran hedars sorgsna Suomi-fränder,
Om ej för ljudande ord: ett folk! en stam![13]

Me tiedämme, ettei Topelius jäänyt tälle kannalle, vaan että hän myöhemmin, kun hänen sanansa olivat tulleet muita painavammiksi tässä maassa, asettuen taistelevien puolueiden yläpuolelle, opetti, että niillä kahdella kansallisuudella, jotka asuvat Suomenniemellä, on kummallakin täysi oikeus elää ja kehittyä, mutta että ne muodostavat yhden ainoan jakamattoman kansan — "kumpaa kieltä kieli puhuukin, on täällä vain yksi kansa, yksi sydän sykkii isänmaan edestä" (Maamme kirja). Tämä hänen kehityksensä loppuaste nojaa järkähtämättömään historialliseen perustukseen ja on todellisesti se, jolle Suomen tulevaisuus on rakennettava.

Topelius ei ollut kutsuttu valtiollisten ja yhteiskunnallisten asiain käsittelijäksi, eikä yleisö ollut tottunut semmoista sanomalehdentoimittajalta pyytämäänkään. Tästä sai Snellman aihetta kurittamaan Helsingfors tidningaria, vaikka niiden toimittaja itse asiassa oli hänen hengenheimolaisiaan. Topeliuksen aseet olivat toiset kuin Saimassa ja Litteraturbladissa välkkyvät. Runoelmillaan hän herätti ja innostutti, ja niissä hän sai joskus sanotuksi mitä proosan miehet eivät kyenneet lausumaan. Todistuksena ovat nuo omituiset, puhtaasti Topeliusmaiset runoelmat, joissa hän kuvatessaan luonnon elämää lauloi kansan nuoresta mielestä, toiveista ja kukistumattomasta voimasta. Minä tarkoitan semmoisia sepitelmiä kuin "På hoppets dag" (Toivon päivänä), "Den blå randen på hafvet" (Sininen reuna merellä), "Våren 1848" (Kevät 1848), "Islossningen i Uleå elf" (Jäänlähtö Oulujoesta) y.m. Nykyaikainen lukija, joka on tottunut suorempaan esitystapaan valtiollisissakin kysymyksissä, ehkä kysynee: tokkohan laulujen tarkotusta ymmärrettiin? Sitä ei kuitenkaan tarvitse epäillä. Ankara sensuuri opetti kyllä yleisöä lukemaan rivien välitkin.

Topeliuksen ja S. G. Elmgrenin päiväkirjojen mukaan tahdon kertoa yhden esimerkin, miten lopuksi tultiin liiankin kärkkäiksi valtiollisesti selittämään sanomissa julkaistuja runoelmia. Keisarin syntymäpäivänä 29 p. huhtik. 1857 Topelius painatti runoelman sen vuoden keväästä, joka ensin oli alkanut kauniilla säällä, mutta sitten jälleen muuttunut talviseksi. Tekijän mukaan oli runo aivan viaton — "minä olen monesti", sanoo hän, "kätkenyt keihäänkärkiä säkeiden alle, mutta tämä kappale oli niin aseeton ja viaton kuin lapsi". Siitä, huolimatta käsitettiin sepitelmän tarkottavan uutta, Aleksanteri II:n hallitusta, jolta ensin oli toivottu kaikkea hyvää, mutta joka sittemmin, varsinkin kenraalikuvernööri Bergin toimien tähden, näytti pettävän toivomukset. Eräs korkea ylimys (E. G. v. Haartman) selitti runon tähän tapaan Bergille, ja siitäkös nousi myrsky Topeliusta vastaan! Berg kirjoitti asiasta Armfeltille, ja Armfelt kirjoitti yliopiston rehtorille, Reinille, että hän varottaisi Topeliusta loukkaamasta korkeinta valtaa, sillä muuten otettaisiin häneltä pois hänen ylimääräisen professorin palkkansa. Mutta ei siinäkään vielä kylliksi. Runoelman viimeinen stroofi kuului alkuperäisesti näin:

Jag vet så månget hjerta,
Som slog i blommor ren
Som du i färger bjerta
Och som har vissnat sen.
Blef hoppet då oss gifvet
Att fly så snart förbi;
En tår är hela lifvet
Med litet solsken i.[14]

mutta sanomissa se esiintyy seuraavassa muodossa:

Är du en vinter — närma
Dig då i vinterdrägt,
Men ljug ej sol och värma
För svikna blommors slägt!
Låt skymma eller daga,
Vårt öde bära vi;
Men vilja ej bedraga
Och ej bedragna bli.[15]

ja muutos oli tehty sen jälkeen kuin sensori oli runoelman hyväksynyt. Tämän johdosta antoi kenraalikuvernööri sensuurihallitukselle käskyn nostaa kanteen kirjapainoa vastaan, ja kun se sattui olemaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapaino, vaadittiin Seuraa asiasta vastaamaan. Juttu kesti elokuusta joulukuuhun saakka, ja silloisen sihteerin, Elmgrenin, täytyi Seuran puolesta antaa kolme eri selitystä asiassa; tuomio kuului niin, että Seura kokonaan vapautettiin edesvastauksesta, mutta faktori Levin sakotettiin 25 ruplaan hop.

Melkein koko 40-luvun oli Topelius vielä hyvin läheisessä suhteessa osakuntaan. Oltuaan ensin osakunnan kirjaston- ja rahastonhoitajana sekä samalla pöytäkirjurina valittiin hänet syksyllä 1843 Pohjoispohjalaisen osakunnan v.t. kuraattoriksi varsinaisen kuraattorin M. A. Castrénin poissaollessa, ja koska hän oli hoitanut mainitut toimet, joista hän nyt erosi, ilman minkäänlaista palkkaa, lahjotettiin hänelle vapaaehtoisen keräyksen tuottamilla varoilla ostettu kultakello, jonka kuoreen oli piirretty sanat: "Pohjalaisilta Z. Topeliukselle 1/IX 1843." Kun sittemmin v:n 1845 alussa osakunnan puoliskot jälleen yhdistettiin, niin valittiin tosin ulkomailla matkustava kuraattori Fredr. Cygnaeus uudestaan koko osakunnan johtajaksi, mutta Topelius kutsuttiin useimmilla äänillä virkaa toimittavaksi. Tämä vaali oli sitä luonnollisempi, kun juuri Topelius oli aikaansaanut osakunnan yhdistyksen.

Kuraattorinvirassa niinkuin entisissäkin toimissaan Topelius oli hyvin harras. Osakunnan huviksi ja hyödyksi hän piti kokouksissa esitelmiä ja ehdotteli keskusteluaineita eikä säästänyt kanteleensa kieliä juhlatilaisuuksissa. Miten pohjalaisten kunnia oli hänelle kallis, näkee muun muassa siitä, että hän kerran luki julki laajanlaisen vastauksen kysymykseen: "Onko pohjalaisten tähti alenemassa?" koettaen todistaa, että Holsti oli erehtynyt, kun hän jossakin tilaisuudessa oli väittänyt "tähden" olevan laskemaisillaan. Joukahaisen ensimäisten vihkojen toimittamisessa oli Topelius myöskin toisia innokkaampi, eikä kukaan ole silloin taikka myöhemmin antanut tälle aikakauskirjalle useampia, saatikka arvokkaampia lisiä, jos Runebergin "kuninkaallista lahjaa", Fjalar runoelman ensimäistä laulua, ei oteta lukuun.

Kun Topelius vihdoin erosi kuraattorinvirasta, toimitettiin hänen kunniakseen kekkerit, joissa pidettiin sydämellisiä puheita ja osakunnan puolesta pyydettiin, että hän yhä edelleen pysyisi sen jäsenenä. Mutta vähemmän kuin puoli vuotta sen jälkeen oli hänenkin kokeminen, miten pohjalaisten eli, käyttääkseni Cygnaeuksen imartelevaa mainesanaa, "Pohjan ateenalaisten" mielisuosio on epäluotettava. Keväällä 1848, vallankumousten aikana, oli Topelius pilansekaisessa esityksessä Helsingfors tidningarissa kertonut, että ylioppilaat vähän välittivät päivän valtiollisista kysymyksistä, niinkuin saattoi siitä päättää, että hän eräänä päivänä lukuyhtiössä oli tavannut ylioppilaita pelaamassa shakkia ja yhden lukemassa Porvoon sanomia, vaikka uusia Journal des Débats'n numeroita oli pöydällä. Tämä arvostelma otettiin osakunnassa puheeksi, ja yksimielisesti pidettiin sitä loukkauksena ylioppilaskuntaa kohtaan. Tästä taas Topelius närkästyi niin, että hän paikalla erosi osakunnasta, lähettäen sille pitkän kirjoituksen, jossa hän selitti, etteivät hänen sanansa lainkaan olleet loukkausta tarkottaneet; mutta koska osakunta kumminkin oli ne siten käsittänyt, katsoi hän johdonmukaisuuden vaativan, että hän eroamalla sen yhteydestä itse pani toimeen sen rangaistuksen, johon osakunnan olisi oikeuden mukaan pitänyt hänet tuomita. — Onneksi ei tämä ikävä tapahtuma jättänyt pitempää katkeruutta mieliin. Kohta sen jälkeen toimittivat pohjalaiset Kaisaniemessä uudet pidot Topeliuksen kunniaksi. Siinä tilaisuudessa Cygnaeus ennusti hänen tulevaa suuruuttansa, ja täydellinen sovinto hänen ja nuorempien toverien välillä rakentui uudelleen. Sittemmin hänet säännöllisesti kutsuttiin vuosijuhliin vieraaksi, ja kun osakunta virallisesti hajotettiin 1852, olivat J. V. Snellman, Fredr. Cygnaeus ja Z. Topelius viimeisellä surullisella eronhetkellä saapuvilla pohjalaisten kunnioitettavimpina miehinä. (Neljäntenä joukossa olisi tietysti Runeberg ollut, jos hän olisi ollut Helsingissä.) Kun silloin osakunnan ympyriäinen pöytä sahattiin neljään osaan, sai Topelius yhden osan, ja se seisoi hänen työhuoneessaan piippuhyllypöytänä hänen kuolemaansa, asti. Topelius puolestaan luki tässä tilaisuudessa julki ja omisti pohjalaisille ja ylioppilaille ylipäätään tuon ylevän laulun "Vi äro andens fria folk", joka sittemmin F. v. Schantzin säveltämänä on innostuttanut niin monta ylioppilaspolvea.

V:n 1850 vaiheilla oli Topelius täysin kypsynyt runoilijana, ja silloin alkava vuosikymmen oli hänen tuotteliain aikansa. Silloin hän kirjoitti tärkeimmät draamalliset teoksensa ja useimmat Välskärin kertomuksista, silloin hän sepitti Sylvialaulut ja toimitti Eos-lehteen kenties hauskimmat satunsa, ja silloin ilmestyi myöskin laatuaan verraton Luonnon kirja.

Luonnollisesti ei tässä tule kysymykseen arvostella näitä mainittuja taikka muita Topeliuksen teoksia. Kumminkaan en voi olla sanomatta, että kaikkien ihailemain Välskärin kertomusten merkitystä kansallistunnon vahvistamiseen katsoen tuskin vielä on oikeuden mukaan tunnustettu. Sekä sisällyksen että vaikutuksen puolesta ne muodostavat suurenmoisen täydennyksen Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoihin. Ennen näitä runotuotteita oli Suomen historia miltei tuntematon suurelle yleisölle, ja ilman niitä olisivat historialliset tiedot meidän entisyydestämme jääneet kylmiksi. Runeberg ja Topelius ovat runoutensa taikavoimalla tehneet entisyytemme eläväksi ja samalla antaneet kansalle sen oikeutetun itsetunnon, jonka muinaisten sukupolvien kestämät kärsimykset ja kunniakkaat taistelut ovat omansa herättämään. Tieteellinen historiankirjoitus ei olisi tätä voinut aikaansaada samassa määrässä eikä varsinkaan yhtä laajoissa piireissä, eivätkä myöskään ruotsalaiset kirjailijat. Minkä erotuksen syntyperä ja kansallisuus tässä kohden tekee, näkee selvästi, jos vertaa Snoilskyn "Svenska Bilder" ja Heidenstamin "Karolinerna" Runebergin ja Topeliuksen puheena-oleviin teoksiin. Ruotsalaiset runoilijat ovat vain jonkun ainoan kerran ohimennen maininneet suomalaisia. — Topeliuksen kuolematon ansio on, että hän ensi kerran on kertonut pitkiä aikakausia Suomen historiaa suomalaiselta kannalta, kumminkin samalla tehden täyden oikeuden Ruotsille, jopa siinä määrässä, ettei kukaan ole enemmän kuin juuri hän meissä virkistänyt ruotsalaisia muistoja ja saanut meitä kunnioittamaan veljeskansan jaloimpia henkilöitä ja ominaisuuksia.

Ohimennen mainittakoon, että se innostus, millä Välskärin kertomuksia luettiin, teki että sensuurikin rupesi niitä pitämään silmällä. Eikä se tehnyt sitä ilman syytä, sillä entisiä aikoja kuvatessaan Topelius kyllä ajatteli omaansakin. Esimerkkinä olkoon se hymnintapainen Vaasan kaupungin nimen ylistys, jolla Välskäri alottaa 11:nnen luvun toisen sikermän kolmannessa kertomuksessa: "O, Vasa, du stolta, du ärorika namn, det främsta på nordens vapensköld — du strålande stjerna, till hvilken seklerna skådat upp — du starka fana, kring hvilken hjeltar ha blödt — du fredliga kärfve af ax, som lofvade odlingens skördar — det är då här, som du funnit en tufva i geografin, der du kunde sätta din fot uppå och der du kunde hoppas att lefva från slägte till slägte ännu sedan kronornas glans förbleknat!"[16] — — Nämä rivit ja niiden jatko kirjoitettiin ja painettiin muutamia päiviä ennen kuin virallinen julistus Vaasan kaupungin nimenmuutoksesta ilmestyi sanomiin. Ainoastaan sillä tavoin oli siihen aikaan mahdollista julkisesti huomauttaa yleisöä tuosta rikoksesta muistojamme vastaan. — Kertomus Narvan tappelusta taas suututti kreivi Bergiä, niin että hän päätti lakkauttaa Helsingfors tidningarin. Ainoastaan suurella vaivalla onnistui kenraalikuvernöörin kanslian päällikön, Edvard Walléenin, saada tuomio peruutetuksi.

V. 1860 Topelius vetäytyi pois sanomalehtitoimestaan, arvellen alkavan uuden ajan vaativan toisenlaisia kykyjä. Jo 1854 oli hän, kun keisari Nikolai kruununsa perillisen ja yliopiston kanslerin Aleksanterin kanssa kävi Helsingissä, nimitetty Suomen historian ylimääräiseksi professoriksi. Tämä tapahtui kokonaan hänen ystäviensä, etupäässä Cygnaeuksen vaikutuksesta, niin ettei hän itsekään tiennyt, mihin virkaan hän nimitettiin, ennenkuin asia oli ratkaistu. Täten Topelius pelastettiin yliopistolle, sillä hän oli jo nimitetty Vaasan lukion lehtoriksi ja oli lähtemäisillään virkapaikkaan, Pietarsaareen, missä asunto oli häntä varten vuokrattu Erottuaan sanomalehtityöstä antautui hän yksinomaisesti virka- ja kirjailijatoimiinsa ja jatkoi sitten sillä tapaa syksyyn 1878, jolloin hän täysinpalvelleena sanoi jäähyväiset yliopistolle, jota viimeiset vuodet oli rehtorina johtanut. Siitä alkoi hänen viimeinen elämänjaksonsa, jolloin hän Koivuniemessä (v:sta 1879) nauttien maaelämän rauhaa, kansansa rakastamana ja kunnioittamana, näki päivänsä hiljalleen laskevan.

Topeliuksen kahdesta viimeisestä elämänjaksosta, jotka yhteensä muodostavat enemmän kuin toisen puoliskon hänen toimiaikaansa, eivät käytettävänäni olevat hetket salli minun lausua muuta kuin joitakuita yleisiä sanoja.

Koivuniemen aika oli runoilijan varsinainen suuruudenaika — ei sentähden, ettei hän jo sitä ennen olisi tuottanut riittävästi tullakseen suureksi tunnustetuksi, vaan erinäisten sivuseikkojen takia. Eläessään Helsingissä kiivaimman puoluetaistelun aikana, kumminkaan tahtomatta ottaa siihen suoranaisesti osaa, arvosteltiin häntä usein kohtuuttomasti. Kumpikin puolue toivoi ja tahtoi häneltä osaksi enemmän, osaksi toista kuin hänen kantansa myönsi, ja siitä johtui, ettei kumpikaan ehdottomasti kannattanut häntä hartioillaan. Toiseksi hän oli nuorin uuden Suomen suurista miehistä ja seisoi senvuoksi niin sanoakseni toisten varjossa. Toista oli, kun toiset suuret toinen toisensa perästä olivat laskeneet päänsä lepoon ja Topelius oli jäänyt yksinään edustamaan mennyttä suurta aikakautta ja samalla myöskin muuttanut pois kaupungista. Silloin ikäänkuin alkoi hänen jälkimaailmansa koittaa. Puolueet yhtyivät häntä kunnioittamaan, vanhat väärinkäsitykset unohtuivat, haihtuivat hänen yhäti palavan isänmaanrakkautensa edessä, ja hänestä tuli se Jumalan armosta ja elämänkokemuksesta viisaan suomalaisen miehen ihanne, jossa näimme entisyyden muistot ja tulevaisuuden toiveet ruumistuneina, ja kovina aikoina, myrskyn uhatessa, tuntui turvalliselta, kun tiesimme hänen suuren henkensä vielä viipyvän muassamme, turvalliselta niinkuin kodissa, missä isä valvoo. — Kun hän nyt on poissa ja myrsky jälleen uhkaa, yhtykäämme hänen rukoukseensa:

Ja, skydde Gud Allsmäktig så
Vår dyra fosterjord.
Att folk och furste samman gå
Och bygga lag och rätt uppå
Det fria mannaord![17]

Millä ilolla ja kunnioituksella hänet vastaanotettiinkaan, kun hän kävi Helsingissä! Silloin sydän sykähti, silloin juhla juhlalle tuntui, kun harmaahapsinen, hymysuu vanhus astui ovesta sisään liittyäkseen nuorten seuraan. Sen ovat useimmat nykyisetkin osakunnan jäsenet kokeneet, sillä milloin vain voimat myönsivät, tuli hän pohjalaisten vuosijuhlaan virkistääkseen nuoruutensa muistoja nähdessään aikoja sitten poismenneitten ystäviensä lastenlapsia.

Ja edelleen, millä uteliaisuudella kuultiinkaan kerrottavan, että vanha runoilija aina oli työssä, niillä ihailulla tartuttiin jokaiseen uuteen kirjaan, jonka hän vielä lähetti meille Koivuniemestä! Tosin oli vallitsevan kirjallisuuden henki aivan toinen kuin Topeliuksen tuotteissa, mutta ken ei olisi realistien ja naturalistien temmellyksessä mielellään vielä kerran kuullut tuota vienoa, puhdasta runotarta — muistuttihan se lapsuusajan viattomuutta ja ihanteellista haaveilua. Sillä runoilijana pysyi Topelius yhä samana — samat olivat ihanteet, sama isänmaanrakkaus, ainoastaan ylevämmin ja hartaammin hän lauloi, sillä elämä oli saattanut hänet lähemmäksi taivaallisia "esikartanoita", ja hän oli kypsynyt lausumaan julki "uskontunnustuksensa" niin yksinkertaisesti ja suuresti, kuin vain ihmiskunnan viisaimmat osaavat.

Entäs Topeliuksen suuruus: onko se siinä, että hän lyyrillisenä runoilijana seisoo Franzénin ja Runebergin rinnalla, onko se siinä, että hän kertojana on täydentänyt Runebergin työn, onko se siinä, että hän satujen sepittäjänä on maailmankirjallisuuden suurimpia, jollei suurin, taikka onko se siinä, että hän kansankasvattajana ylipäätään on ollut valon luoja ja levittäjä, jonka vertaista meillä ei ole nähty? Kaikessa tässä, mutta enemmän kuin hänen toimensa hämmästyttävässä monipuolisuudessa ja runsaudessa on hänen suuruutensa siinä, että hänen toimensa ja persoonansa aina on edustanut sitä, mitä meidän kansassamme on parasta, jalointa ja korkeinta. Elää, puhua ja toimia kansansa puhtaimpien ihanteiden mukaan ja jättää teoksensa ja oma muistonsa samojen ihanteiden ikuisiksi elähyttäjiksi — se on kai suurinta maan päällä, ja tämän suuruuden mitan on Sakari Topelius täyttänyt.

* * * * *

Lopuksi sananen nuorisolle, jonka povessa tämä suuri muisto on palava: Tämmöisestä muistosta ei sovi ylpeillä, sillä ennen kaikkea se velvoittaa. Kiittäkäämme Jumalaa hänestä, niinkuin hän itse kiitti Jumalaansa siitä, mikä oli hänelle annettu. Sakari Topeliuksen muisto on elävä, mutta älkää te, nuoret, enemmän kuin me vanhemmatkaan ottako siitä osaksemme muuta kuin kehotuksen jatkamaan hänen työtänsä isänmaan edestä, lausuen omasta puolestamme hänen sanansa:

Ja maamme, päivän morsian,
Saa suuruuden ja kunnian.
Vaan aallon lailla uinumaan
Me käymme unholaan.

Fredrik Cygnaeus.

Hänen syntymänsä 100-vuotismuiston johdosta.[18]

Arvoisa juhlayleisö,

Lönnrotin, Runebergin, Nervanderin ja Snellmanin syntymän satavuotisjuhlien jälkeen vaatii vuorostaan Fredrik Cygnaeuksen samanlaatuinen muistopäivä nykyisen sukupolven huomiota. Onhan vanha tapa mainita Cygnaeus yhdessä edellisten kanssa, kun kansallisen herätysajan suurmiehet luetellaan, ja se tietysti on saanut ylioppilaskunnankin toimeenpanemaan juhlanvieton hänen kunniakseen. Kumminkaan en suuresti erehtyne olettaessani, ettei nykyiselle nuorisolle suinkaan ole täysin selvänä, mistä syystä tämä viides nimi yhä edelleen asetetaan toisten rinnalle. Jokainen tietää mitä Lönnrot, Runeberg ja Snellman ovat olleet Suomen kansalle ja mitä verrattomia aarteita meillä on heidän kokoomassaan ja jälkeenjättämässään henkisessä perinnössä, jokainen tietänee niinikään, että Nervander oli nerokas tiedemies, jonka vertaista meillä ei ole nähty, mutta Cygnaeuksesta tiedetään tuskin muuta, kuin että hän on sepittänyt runoja, joita ei lueta, että hän oli suuri puhuja, jonka lennokkaita lauseita jotkut harmaapäät ukot vielä muistelevat, ja että hän oli olennoltaan eriskummainen, niinkuin monet perinnäismuistoina elävät kaskut todistavat — onko hän noitten toisten suurmiesten tapaan suorittanut jotakin suurta, luonut jotakin pysyvää, jolla on arvoa ja merkitystä meille jälkeläisille, se on epätietoista ja hämärää. Tositeossa Cygnaeuksen muisto on himmennyt tavallista pikemmin ja suuremmassa määrässä kuin me vanhemmat, joiden suosima ja ihailema hän oli elämänsä viimeisellä jaksolla, konsanaan olisimme voineet aavistaa, mutta aivan selittämätöntä se ei kuitenkaan ole.

Pääsyy Cygnaeuksen unohtumiseen on kai se, että hän oli niin tykkänään toisen ajan mies, että hän niin sanoakseni liikkui aivan toisessa henkisessä ilmapiirissä kuin nykyinen sukupolvi. Cygnaeuksen henki — niin Snellman lausui muistopuheessaan vanhassa kirkossa 11 p. helmik. 1881 — Cygnaeuksen henki eli alati ja toimi iäisessä maan päällä. Ja puhuja selitti, että ikuinen ja pysyvä katoovaisen keskellä on toiselta puolen luonnonelämässä ilmenevä järjellinen luonnonjärjestys ja toiselta puolen historiassa esiintyvä siveellinen maailmanjärjestys. Oikeus on, hän sanoi, iäti katoamaton ja niinikään kauneus ihmishengen tuotannon päämääränä, ihanteena. Siinä Cygnaeuksen toimiala. Sitä vastoin hän piti mitättömänä ja ylenkatsoi yksityisen ihmisen harrastuksia ja erehdyksiä, iloja ja suruja, jotka hänen kuoltuaan haihtuvat tietymättömiin niinkuin unelman varjokuvat.

Kuinka oudolta tämä kuuluukaan kohta Cygnaeuksen kuoleman jälkeen meilläkin alkaneella ja yhä jatkuvalla realismin ja individualismin aikakaudella, jolla muka tiedetään, että koko ihmiselämä sisältyy juuri siihen, mitä Snellman vertasi haihtuvaan unelmaan, jolloin ei uskota mihinkään pysyvään eikä tunnusteta iäistä päämäärää tai ihanteita olevankaan! Kun elämän- ja maailmankatsomus on näin muuttunut, onko ihme, että suurin ihanteiden mies, mikä meillä on elänyt, on hävinnyt nykyajan mielestä?

Mutta kumminkin olette pyytäneet minua palauttamaan hänen muistoansa ja elähyttämään hänen himmennyttä kuvaansa. Ryhdyn siis tehtävääni, vaikka hyvin tiedän, että käytettävänäni olevat hetket eivät riitä enempään kuin ääriviivojen piirtämiseen.

Cygnaeuksen suku on savolaista syntyä, ja nimessä säilyy muisto sen alkuperäisestä kotiseudusta, joka oli Joutsenon pitäjä. Suvun jäsenet ovat olleet mitkä pappeja mitkä virkamiehiä, mutta Fredrik Cygnaeuksen esi-isät olivat neljässä polvessa peräkkäin pappeja, kaksi vanhempaa kirkkoherroja, kaksi nuorempaa piispoja — suuri maallinen puhuja oli siis kirkollisten puhujain jälkeläinen. Isä, Zakarias Cygnaeus nuor., Porvoon piispan Zakarias Cygnaeus vanh:n poika, oli Hämeenlinnan ja Vanajan kirkkoherra, kun Fredrik syntyi, mutta muutti neljä vuotta myöhemmin Hollolaan, joten poika tuli viettäneeksi lapsuusaikansa Vesijärven rannalla. Fredrik oli 12-vuotias, kun isä nimitettiin Porvoon ja vielä samana vuonna (1819) Venäjän evankelis-luterilaisten seurakuntien piispaksi ja asettui perheineen Pietariin. Niin tapahtui, että Cygnaeuksen lapsuuden- ja varhaisempi nuoruudenikä kului hyvin erilaisessa ympäristössä, eikä se ollut syvästi vaikuttamatta hänen kehitykseensä. Toisin kuin Runeberg, Nervander ja Snellman hän oleskeli lapsuusaikansa sisämaassa suomalaisen kansan keskellä. Siitä häneen jäi sammumaton rakkaus tähän kansaan ja suomenkielentaito, joka tosin ei, koulut ja korkeampi sivistys kun olivat ruotsalaisia, saanut häntä suomenkieliseksi kirjailijaksi, mutta kuitenkin teki hänelle mahdolliseksi välittömästi ymmärtää kansaa ja erittäin myöskin suomalaista kansanrunoutta. Toiselta puolen Cygnaeus Pietarissa, oppien vieraita kieliä ulkomaalaisten suusta sekä piispan poikana seurustellen ylhäisissä, korkeasti sivistyneissä perheissä ja ainakin näkijänä vastaanottaen vaikutelmia suurkaupungin loistavasta, yleismaailmallisesta elämästä, sai luonteeseensa ja elämänkäsitykseensä erään ylimysmielisen ja samalla yleismaailmallisen piirteen, joka oli hänen huomattavimpia erikoisominaisuuksiaan. Cygnaeus oli aina "grand seigneur", sanoi Snellman hymyillen kertoessaan heidän yhteisestä ylioppilasajastaan. Pieni hymy Snellmanin huulilla merkitsi, että Cygnaeuksen ylimysmielisyys kumminkin oli sangen viatonta laatua. Se näyttäytyi näet osaksi halussa pukeutua sirosti ja aistikkaasti — muistutan venetsialaisesta viitasta, jota ilman hän ei mielellään pitänyt puhetta taivasalla —, osaksi kehittyneessä seurustelukyvyssä ja taipumuksessa etsiä ylhäisten ja mainehikkaitten seuraa, mutta ennen kaikkea järkkymättömässä itsetunnossa, josta Cygnaeuksen jaloimmat samoin kuin heikommatkin ominaisuudet juontuivat. Mainituita lapsuus- ja nuoruusajan vaikutelmia tärkeämmät olivat tietysti armaasta kodista, rakkaista omaisista lähteneet. Koti, jonka sieluna oli hurskas, lämminsydäminen äiti, päänä jaloluontoinen isä, pojan ensimäinen innostuttava historian ja kreikankielen opettaja, ilahuttajina herttaiset siskot ja nuoremmat veljet, tämä koti se kasvatti herkkäluontoisen runoilijanalun kaiken hyvän ja ylevän, kaiken tosi-inhimillisen rakastajaksi ja tunnustajaksi, joskin se toiselta puolen, siinä kun vallitsi joku suvun perinnäinen taipumus iloineen ja suruineen sulkeutua itseensä, näyttää hänessä synnyttäneen viehtymyksen yksinäisyyteen, joka teki, että Cygnaeus ei lähimmille ystävilleenkään avannut sydämensä sisimpiä sopukoita, vaan mieluummin eli erakkona heidän keskellään.

Tämänlaiset luonteenominaisuudet oraalla Cygnaeus Pietarista saapui Turkuun ja suoritti ylioppilastutkinnon 1823. Hän ilmoittautui viipurilaiseen osakuntaan, mutta kohtalo ohjasi hänet kuitenkin aivan toiseen piiriin. Cygnaeus sai asuntonsa pohjalaisten kuraattorin J. J. Tengströmin luona ja niin hän yliopisto- ja koko elinajakseen tuli Snellmanin, Nervanderin ja Runebergin toveriksi ja ystäväksi. Mitä tämä merkitsi Cygnaeukselle, ei kaipaa selityksiä. Se ihanteellinen ja isänmaallinen maailman- ja elämänkatsomus, joka oli näiden tulevien suurmiesten, tuli Cygnaeuksenkin omaksi. Eikä ihme, että niin kävi, sillä hän oli kuin luotu sen vastaanottamiseen — taikka oikeammin se oli hänessä jo alulla; hänen ei tarvinnut elää henkisellä lainatavaralla, hänellä kun oli alkuperäisen neron itsenäisyys ja aavistavainen katse tulevaisuuteen. Muutoin oli hänen isänmaanrakkautensakin jo Pietarissa herännyt itsetietoisuuteen. Se oli hänen oman tunnustuksensa mukaan tapahtunut eräänä päivänä, kun hänen isänsä, piispa Cygnaeus, koottuansa kirkon täyteen silloin vielä enemmän kuin nykyään ympäristönsä ylenkatsomia suurkaupungin suomalaisia, oli lempein sanoin rohkaissut ja kehottanut näitä hyljätyitä pitämään isänmaatansa kunniassa sekä teoillaan ja toimillaan pakottamaan muukalaisia suomaan sille ja heille itselleen kunnioitusta. Silloin oli totuus: Oma maa mansikka, muu maa mustikka ensi kerran tunkeutunut Cygnaeuksen sydämeen, eikä hänen siis tarvinnut oppia sitäkään uusilta ystäviltään. Mutta kuitenkin heidän seurassaan, ensin Turussa ja sitte Helsingissä, hänelle avautui häikäiseviä näköaloja yhtä hyvin ihmiskunnan kuin oman kansakunnan entisyyteen ja tulevaisuuteen, ja niin Cygnaeus, samalla kun hän lukemalla hankki itselleen laajat tiedot etenkin historiassa ja suurten sivistysmaiden kirjallisuudessa, toisten rinnalla valmistui tehtäväänsä.

Mutta mikä oli Cygnaeuksen tehtävä? Oliko se historioitsijan, joksi hän nuorempana aikoi ja jona hän todella on luonut huomattavia teoksia, vaikka hänen suurimmat suunnitelmansa jäivät toteuttamatta. Oliko se runoilijan, jona hän kieltämättä on suuriarvoista tuottanut, joskaan ei semmoisessa muodossa, että hänen runoelmansa olisivat saaneet laajemman lukijakunnan suosiota? Oliko se kaunotieteilijän, kirjallisuuden arvostelijan, jona hän niinikään on varsin merkillistä kirjoittanut ollen ensimäinen, joka täydellä ymmärtämyksellä ja merkillisellä laajanäköisyydellä on arvostellut Runebergin, Kalevalan ja Aleksis Kiven runoutta? Oliko se kuvaamataiteitten ja taiteilijain suosijan, jona hän on tukenut ja ohjannut taiteen ensimäisiä horjuvia askeleita Suomessa kuitenkaan saamatta toimeen taideakatemiaa, jota hän uneksi elämänsä suurtyönä? Ymmärtääkseni Cygnaeuksen varsinainen tehtävä ei ollut yksikään näistä toimihaaroista erikseen, vaan kaikki yhteensä ja vielä muutakin sen lisäksi. Hän oli kutsuttu aatteiden kylväjäksi ja ihanteiden esittäjäksi mitä erilaisimmilla henkisen elämän aloilla, hän oli kutsuttu Suomen aamukauden airueksi.

Kullakin muista suurmiehistämme oli määrätty alansa; Cygnaeuksen toimi suuntautui sitä vastoin eri aloille — yhtenäistä oli siinä vain ihanteellinen ja isänmaallinen henki, joka erehtymättömästi pysyi samana. Tämä henki se luo hajanaisilta näyttävät harrastukset kokonaisuudeksi. Me kohtaamme tämän hengen hänen kirjatuotteissaan, olkoot ne runomittaisia taikka suorasanaisia, mutta aivan erikoisen vaikuttavasti se ilmeni hänen puheissaan. Harvinaisessa puhelahjassaan oli Cygnaeuksella välikappale, millä hän tehokkaammin kuin yksikään muu kykeni vaikuttamaan aikalaisiinsa. Kirjailijana ja runoilijana johti hänet tuo ennen mainittu itsetunto siihen harhaluuloon, että hänen oli sallittu noudattaa kaikkia erinomaisen vilkkaan mielikuvituksensa ja herkän tunteensa oikkuja, sanalla sanoen että hän improvisoimalla, muodosta huolimatta, kykenisi luomaan täysarvoista ja pysyvää, ja liian myöhään hän surukseen huomasi erehtyneensä. Ainoastaan kun hän puhui, oli hänen alkuperäinen, vapaa, neron siivittämä improvisoimisensa paikallaan, ja sentähden hän aikana, jolloin sanomalehdistömme vielä oli kehittymätön, puheillaan nosti, lämmitti ja tulistutti kuulijoitaan niinkuin ei kukaan muu. Vastustamattomasti hän sai kuulijansa näkemään elämää ja sen ilmiöitä niinkuin hän itse katseli niitä, nimittäin suuresti. Ennen kaikkea rakastaen historian jaloja luonteita hän halusta esitti niitä esikuviksi kansalaisilleen, mutta vaatimattomissa ja näöltään jokapäiväisissäkin ilmiöissä hän huomasi tosi-inhimillistä, ylevää ja iäistä piilevän ja asetti sen kirkkaaseen valoon kuulijainsa ihailtavaksi. Näin tehdessään hän käytti milloin henkevästi keksittyjä mainesanoja, milloin hämmästyttäviä mielikuvayhdistyksiä ja vertauksia, joita varten ainekset usein olivat mitä etäisimmistä maista ja ajoista — sillä hänen fantasiansa lento ei tiennyt rajoista —, milloin häikäiseviä runollisia kuvia, taikka hän veti vastakohdat esiin musertavalla ivalla ja äärettömällä ylenkatseella tallaten jalkoihinsa henkisesti mitättömän ja alhaisen. Mutta kun puhe erittäin koski kotimaata, silloin sanoja kannatti hehkuva isänmaanrakkaus, ja puhuja avasi silmät näkemään, että meilläkin on ollut arvokasta ja suurta ja että edellytyksiä on olemassa yhä suuremmalle. Niin hän levitti ihanteellisen hohteen sen yli, jota hän rakasti ja katsoi muittenkin rakkauden arvoiseksi, ja niin hän loi yksityisille ja koko kansalle harrastuksen päämääriä, innostuttavia ihanteita.

Luokaamme nyt katsaus Cygnaeuksen elämänvaiheisiin ja elämäntyöhön, joka kauttaaltaan todistaa mitä edellisessä olen sanonut hänen luonteenlaadustaan ja kutsumuksestaan ajalla, jolloin Suomen kansallisen elämän perustukset laskettiin.

Cygnaeuksen ensimäinen julkinen toimi tuli Haminan kadettikoulun hyväksi, jossa hän viisi vuotta oli historian, maantieteen ja taloustieteen opettajana. Jos hänen ylimysmielisyytensä olisi ollut tavallista laatua, josta toinen puoli on ahdasta ennakkoluuloisuutta ja toinen turhaa itserakkautta, niin hänen toimensa tässä aatelisnuorukaisten sotilaskoulussa tietenkin olisi jäänyt jotenkin hedelmättömäksi; mutta tositeossa nuori tuntematon maisteri loi oppilaisiinsa aivan uuden hengen — sen ihanteellisen ja isänmaallisen, joka oli hänen omansa. Sen hän sai aikaan toiselta puolen henkevällä, innostuttavalla tavalla esittäen maailmanhistorian vaihtelevia kuvaelmia, toiselta puolen puhuen oppilailleen isänmaasta ennen kuulumattomilla sanoilla. Toista kymmentä vuotta ennen Vänrikki Stoolin tarinoita Cygnaeus näille nuorille kertoi 1808—09 vuosien sodasta, jonka taistelussa monen kuulijan isä oli vuodattanut vertansa, ja pani heidän sydämelleen, että heidän kansansa, "jossa" — niinkuin sanat kuuluivat — "piilee mitä ihanimmat taipumukset kaikkeen jaloon ja hyvään", pitää heitä, joita se "auliisti kasvattaa hiellään ja vaivallaan, kalliisti ostamansa sankarimaineen hoitajina". Semmoiset lauseet putosivat itävinä siemeninä nuoriin sydämiin, ja Cygnaeus sai osakseen kunnioituksen ja rakkauden, joka vielä vihannoi hänen haudallaankin.

Haminasta Cygnaeus palasi Helsinkiin aikoen lähteä ulkomaanmatkalle. Hänen mielensä paloi ulos "suureen maailmaan", jonka kansalaiseksi hän sivistyksensä perustuksella tunsi itsensä; hän halusi tutkia taidetta ja nauttia siitä, perehtyä henkisiin rientoihin siellä, missä sivistyselämä voimiltaan ja muodoltaan oli rikkainta ja kehittyneintä, mutta, varaton kun oli ja sangen saamaton käytännöllisten ahdinkojen piirittämänä, hänen täytyi odottaa kuusi vuotta, ennenkuin hänelle kävi mahdolliseksi tyydyttää kaihonsa ja matkustaa etelään. Kumminkaan eivät nämä vuodet menneet hukkaan, päinvastoin Cygnaeus tänä aikana kypsymistään kypsyen ulotti vaikutuksensa yhä laajempiin piireihin.

Jo 1831 Cygnaeus oli ennustanut Runebergin suuruutta. "Suomi on pian kuuleva säveliä, jommoisia ei ole kuultu sen jälkeen kuin ihana Franzénimme jätti kotimaan ja muutti vieraalle rannalle", oli hän lausunut ja kehottanut runoilijaa: "Viritä kanteleesi kielet korkealentoiseen lauluun, jolla on miehen voima ja naisen lempeys, — ja kerran se on helähtävä kautta maailman." Kun Runeberg sitten oli löytänyt oikean alansa, Cygnaeus 1837 julkaisi kirjoituksensa "Hirvenhiihtäjistä" ja "Hannasta", joka oli siksi merkillinen, että ani harvat aikalaiset, niinkuin Snellman ja herkkätunteinen nuoriso, ymmärsivät taikka aavistivat sen arvon. Se oli ensimäinen kotimainen arvostelu runoilijasta, ensimäinen, jossa julkilausuttiin Runebergin suuruus runoilijana ylipäätään ja eritoten kansallisena laulajana. Cygnaeus valittaa tosin, että Runeberg ei täysin tuntenut "äidinkieltään" — s.o. suomenkieltä, sillä 60-lukuun saakka pidettiin suomea jokaisen kansalaisen varsinaisena äidinkielenä, katsomatta siihen, osasiko hän sitä vai eikö —, mutta näyttää samalla, kuinka hänen runoutensa sittenkin oli aitokansallista, ja tulee vihdoin siihen nerokkaaseen päätelmään, että jos kerran tulevaisuudessa Suomen "runollinen, voimakas, ihana sukukunta" on häviävä, niin on jälkimaailma Kalevalasta ja "Hirvenhiihtäjistä" oppiva uudestaan tuntemaan kadonneen kansakunnan, niinkuin roomalais-elämä on noussut päivän valoon Herkulanumista ja Pompejista.

Seuraavana vuonna Cygnaeus, puhuen savokarjalaisille ylioppilaille Rabbe Wreden muistoksi, ennusti mitä myöhemmin Vänrikki Stoolin tarinoissa oli kansallemme annettava. Hän näet huomautti, että 1808—1809 vuosien sodan ulkonaisten tapausten rinnalla olisi sisällinen sota kuvattava, ihmiset olisivat astuvat esiin; eivät ainoastaan päälliköt inhimillisen jaloutensa ja ylevämielisyytensä loistossa ja heidän ympärillään ritarilliset sankarit — Duncker, Malm, veljekset Ramsay, Kulnev y.m. — vaan sadat alhaiset — alhaiset arvoasteelta, mutta ei tosiarvolta —, jotka rohkealla urhoollisuudellaan, neuvokkuudellaan, päättäväisyydellään ja vuodattamallaan verellä olivat valloittaneet itselleen oikeuden tulla huomioon otetuiksi. Tähän hän liitti sen muistutuksen, että tämä sota oli Suomelle äärettömän tärkeä siinäkin kohden, että maamme, miltei kokonaan jätettynä oman kohtalonsa ja omien poikiensa aseiden varaan, kuitenkin kauan ja kunnialla kesti suhteettomassa taistelussa, ennenkuin se voitettiin, ja siten oppi tuntemaan oman voimansa ja jossakin määrin luottamaan itseensä, mihin ruotsalaisen holhouksen perin patriarkalliset olot olivat tarjonneet varsin vähän aihetta ja tilaisuutta. Kun Vänrikin tarinain edellinen sikermä ilmestyi kymmenen vuotta myöhemmin, niin sen synnyttämä ääretön innostus perustui juuri siihen kansalliseen itsetuntoon, jonka esi-isien kestämät kärsimykset ja sankariteot olivat omansa herättämään. Toisin sanoen Cygnaeus ennusti yhdellä kertaa tarinoiden sisällyksen ja vaikutuksen.

Edelleen on tältä ajalta mainittava, että Cygnaeus nyt tuli läheiseen yhteyteen yliopistonuorison kanssa, kun hän 1838 valittiin eteläpohjalaisen ja 1840 pohjoispohjalaisenkin osakunnan kuraattoriksi. Hänen ensimäinen merkkitekonsa tässä uudessa asemassa oli Porthanin syntymän satavuotisjuhlan toimeenpano 9 p. marrask. 1839. Siinä juhlassa, jota on sanottu käänteentekeväksi, hän piti loistavan puheen suurin piirtein kuvaten sen elämäntyön, josta Porthanille oli annettu nimi "isänmaan yhteinen opettaja", mutta josta hän puhujan mielestä ansaitsi sitäkin kunnioittavamman nimen: "isänmaan isä". Sillä, hän sanoi, enemmän kuin kukaan muu on Porthan saanut eloon mitä parhainta ja ihaninta kansakunnan sydämessä sykkii; hän on elähyttänyt sen aikakirjoja, hän on metsien ja erämaiden kätköistä tuonut päivän valoon sen muinaiset runot ja sen povesta tunteen, joka tekee, että se näkee rakkauden arvoisen isänmaan siinä, missä kylmä katse huomaa ainoastaan soita ja rämeitä taikka sekavan kasauman lampia, metsiä ja kivimäkiä. Puhuja määritteli siten kaikiksi ajoiksi Porthanin aseman kansallisen elämämme perustajana.

Tämä ensimäinen Porthaninjuhla, jossa muittenkin osakuntien edustajia oli vieraina, tuli lukemattomien samanlaatuisten isänmaallisten juhlien esikuvaksi. Toinen Cygnaeuksen alkuunpanema yritys, joka niinikään tuli esikuvaksi muille samanlaisille, oli ensimäisen kirjallisen ylioppilasalbumin, Joukahaisen, julkaiseminen Yliopiston kaksisatavuotisjuhlassa 1840 oli Cygnaeuksella kaksi luottamustointa, jotka todistavat, kuinka nuori polvi katsoi häntä henkevimmäksi edustajakseen: hän oli ylioppilaskunnan tunteitten julkilausujana, kun Franzén viimeisen kerran toivotettiin tervetulleeksi kotimaahansa, ja hän sepitti myös tervehdysrunon nuorille maistereille. Etenkin promotsionirunoelmassa Cygnaeus entistä selvemmin ilmitoi mitä ajassa liikkui. Hän loi siinä katsauksen Suomen kansan vaiheisiin 30-vuotisen sodan ajoilta asti läpi aikakausien, joita myöhemmin Välskäri oli kertomuksissaan kuvaava, tullen siten aikaan, jossa elettiin, "Hannan" ja "Hirvenhiihtäjäin", Kalevalan ja Kantelettaren aikaan, aikaan, jolloin "Hällström pani kirjaan luonnon lait ja Snellman ajatteli". Tässä ajassa runoilija näkee Suomen koittavan aamun — joksi mekin nyt sen tunnustamme — ja hän panee nuorten sydämelle, että heidän tulee uhrata työnsä kansan tulevaisuudelle. — Näin Cygnaeus lauloi riemujuhlassa, ja Z. Topelius, joka oli mukana seppelöityjen joukossa, on todistanut runoilijan tällä runoelmallaan luoneen korkeakoululle entistä selvemmän ja varmemman isänmaallisen päämäärän.

Mutta ei ainoastaan juhlissa Cygnaeus kehottanut työhön kansan tulevaisuuden eteen. Silloinkin kun hän oli niin sanoakseni kahdenkesken ylioppilaitten kanssa, oli se hänen virtensä ponsi. — "Ei millään kansalla", hän innostuneesti laulaa pohjalaisilleen, "ei millään kansalla ole jalompaa ja kauniimpaa päämäärää kuin se, joka näinä aikoina kutsuu Suomen nuorisoa rientämään kirkkauttaan kohti. Tunne, puhdas ja lämmin kuin ensi lempi, vavahtaa tämän nuorison sydämessä ja yhdistäen mitä muistolla on ylevintä ja toivolla jalointa se sulkee syliinsä isänmaan. — Ken on se, joka ei parhaimpina hetkinään tuntisi itseään autuaaksi ilosta, että on juuri tähän aikaan nähnyt päivän valon! Ken ei riemuitsisi saadakseen elää ja toimia juuri nyt, miten vähäiset voimat hänelle suotiinkaan! Kuinka rohkeita olemmekaan, kellä olisi rohkeutta heittää pois paras perintönsä: oikeutensa ja velvollisuutensa päivän kestäessä rauhallisesti taistella ajatuksen ja toiminnan aseilla — olkoon tanner ahdas tai laaja — sinun onneksesi, armas isänmaa, jolla kätkyemme on keinunut ja joka on suojaava hautaamme! Raskasta ei ole pitkinä vaivojen ja kieltäymyksien vuosina uhrata sinulle elämänsä. — Ja miten olisikaan helppoa ihanan toiminnan juhlahetkenä antaa henkensäkin sinun onneksesi, äiti!" —

Todellisuudessa tulee harvoin kysymykseen uhrata henkensä isänmaan hyväksi, ja puhe siitä voi sentähden helposti tuntua kaunopuhujan korulta, mutta Cygnaeuksen runoudessa ajatus palaa niin usein, että tuskin on epäiltävä hänen kuvitelleen sen toteutumisen mahdollisuutta. Ehkä ihanimmin hän esittää sen runoelmassa "Kansakunnan hauta". Hän on unessa näkevinään Suomen kansan hävinneenä, haudattuna, ja kun hänen etsiessään sen jälkiä eräs ääni kysyy: Tahdotko kuolla, jotta kansasi eläisi? hän vastaa juhlamielin: jos mulla olisi vaikka sata henkeä, antaisin ne mielelläni lunastaakseni kansani elohon! Ääni lausuu silloin, että hänen toivonsa on toteutuva. Ja kansa nousee uuteen eloon, mutta lunastajan henkeä ei otetakaan, kuinka hän sitä odottaakin. Vihdoin unelman syvä tarkotus selviää hänelle: ainoastaan se ansaitsee elää kansansa hyväksi, joka on valmis kuolemaan sen edestä.

V. 1843 Cygnaeus pääsi ulkomaanmatkalleen, jolla hän viipyi koko neljä vuotta. Jos aika myöntäisi seurata häntä hänen vaelluksillaan etelämaissa, niin oppisimme tuntemaan ennenmainitun yleismaailmallisen puolen hänen luonteestaan; me näkisimme, kuinka hän suomalaisessa miehessä harvinaisella esiintymiskyvyllään tuli lukuisien silloisen Europan kuuluisimpien henkilöitten tuttavuuteen ja samalla kuinka hänen runoihinsa aiheiltaan ja hengeltään sai yleiseurooppalaisen leiman. Napoleonin, Byronin, Victor Hugon, George Sandin, Lamartinen, Silvio Pellicon, Adelaide Ristorin y.m. muistoksi tai kunniaksi hän lauloi, ja yleismaailmallisen sisällyksensä vuoksi hänen runoutensa muodostui täydennykseksi Runebergin runoudelle, joka ylipäätään pysyi vieraana aikansa yleisille riennoille. Mutta toiselta puolen me myöskin saisimme yhä uusia todistuksia siitä, kuinka Cygnaeus sittenkin oli erottamattomasti kiintynyt syntymämaahansa — siellä ja ainoastaan siellä pulppusi hänen henkensä oikea elämänvesi.

Sentähden tapahtuikin, että Cygnaeus palattuansa kotimaahan huomattiin samaksi kuin ennen, ja keväällä 1848, tuona maailman vapauden keväänä, hän jälleen piti Suomelle aamunairut-puheen, jopa ihanimman ja nerokkaimman kaikista puheistaan. Minä tarkotan hänen kuuluisaa puhettaan 13 p. toukokuuta, kevätjuhlassa, jossa Maamme-laulu ensi kerran laulettiin Paciuksen sävelmällä ja äärettömällä innostuksella tervehdittiin Suomen kansallislauluna. Cygnaeuksen laatuaan yksinäinen, kokonaisen tunnin kestänyt puhe oli samoin kuin useat hänen parhaimpansa improvisoitu, ja se tunnetaan ainoastaan saapuvilla olleitten rajattomista ylistyslauseista sekä Z. Topeliuksen viittauksesta sen sisällykseen.

Lähtökohtana oli "Suomen nimi" — kuinka sen kaiku saavutti meidät kaukaa satujen yöstä, kuinka se pelotti muukalaisia ja ihastutti meikäläisiä; kuinka se oli kaiken sen syntysana, mitä meillä on pyhää ja kallista maan päällä; kuinka se kasvamistaan kasvoi vuosisatojen kautta, milloin pilkattuna, milloin kunnioitettuna; kuinka se valui olentomme sisimpään kätkyestä hautaan saakka; kuinka se tulistutti sotilaan mieltä hänen vuodattaessaan verta tappelutanterella ja loi uutta voimaa väsyneeseen maanviljelijään hänen kamppaillessaan Europan sivistyksen puolesta Pohjan jäätäviä valtoja vastaan; kuinka tämä nimi oli luovuttamaton kuin henki, jopa enemmän kuin henki; kuinka se painoi kavaltajan maahan ja nosti rehellisen kansalaisen voiman; kuinka se oli pojillensa kaikki kaikessa, vaati kaikki, antoi kaikki, ja kuinka meidän tämän nimen kunnian tähden, sen kunnioitetun aseman tähden nykyajassa ja sen himmentymättömän elämän tähden vuosisatojen kautta täytyy elää ja kuolla. —

Cygnaeuksen puhuessa tähän tapaan, Topelius kertoo, oli laskeva aurinko kullannut Vanhankaupungin lahdelman vedenpinnat, ja puhuja ojensi kätensä — en muista hänen sanojaan — mutta ne kävivät edellä silloin tuntemattomia, sydäntä kouristavia sanoja runosta "Heinäkuun viides päivä": Maan eestä kuolisitko tään?

Näin Cygnaeus vihki Maamme laulun kansallislauluksemme. Laulussa ja puheessa oli korkeimpaan ilmaisumuotoonsa kehittynyt se isänmaanrakkaus ja kansallinen henki, joka tänä aamukautena oli innostuttanut puhujaa ja tehnyt hänen sanansa sytyttäviksi. — Mutta puhuessaan taivasalla tuhansille kuulijoille Cygnaeus samassa kevätjuhlassa särki äänensä. Se pysyi sen jälkeen aina käheänä, niin että hän ei enää voinut entisellä tavalla hallita suurempaa kuulijakuntaa. Olihan se suuri uhraus, mutta tositeossa Cygnaeus viimeisellä puheellaan oli loppuun suorittanut aamunairut-tehtävänsä. Ei niin, ettei hän myöhemminkin olisi pitänyt merkillisiä puheita, eikä myöskään niin, että hän hengeltään olisi ollut vähemmän ihanteellinen ja isänmaallinen. Muutos tuli itse ajan muuttuneesta luonteesta. Kevättä seurasi takatalvi kansan elämässä, ja Cygnaeus, saavuttuansa miehuutensa myöhempään jaksoon, suuntasi harrastuksensa eri aloille henkistä elämäämme, yrittäen mikäli mahdollista toteuttaa ihanteitaan taikka ainakin viittoa tietä niitä kohti.

Tavallaan oli takatalven aika. — 40-luvun lopulta 60-luvun alkuun — Cygnaeuksen toimeliain ja tuotteliain. Silloin alkoi hänen opettajatoimensa yliopistossa, josta kuitenkin näkyvät jäljet ovat varsin vähään supistuneet, syystä että hänen vapaasti pitämänsä luennot ovat iäksi kadonneet; silloin hän myös alkoi vaikuttaa taideharrastusten herättäjänä ja johtajana; silloin hän kirjailijana tuotti useat arvokkaimmat teoksensa ja silloin hän, niinkuin ainakin, esitti tulevaisuuden aatteita, joista nopeimmin toteutuneita oli ylioppilastalon rakentaminen. Cygnaeus se näet lausui tämän ylioppilasnuorison kodin syntysanat, kodin, jonka tapaista ja vertaista ei ainoallakaan ylioppilaskunnalla maailmassa ole.

Eri taiteista, joita Cygnaeus harrasti, on näyttämötaide ensi sijassa mainittava. Totta on, että hän ei tullut kansallisen näyttämön luojaksi, vaikka hän kaikella innolla ajoi ensin toisen ja sitte toisen kiviteatterin rakentamista Helsinkiin. Mutta hän se kuitenkin ensiksi julkilausui rohkean ajatuksen, että oma kansallinen teatteriseurue ehkä helpoimmin saataisiin siten, että "näyttämö kerrassaan tehtäisiin täysin suomalaiseksi, niin kielen kuin muunkin puolesta". Tämän ajatuksen toimeenpanijaksi tuli niinkuin tiedämme eräs hänen oppilaitaan, Kaarlo Bergbom. Sitä vastoin Cygnaeus ensimäisenä on sepittänyt kansallishenkisiä historiallisia näytelmiä — "Klaus Flemingin ajat" ja "Juhana herttuan nuoruudenunelmat" —, joita teatterimme kyllä eivät ole pystyneet esittämään, mutta jotka kuitenkin laatuaan ovat suurenmoisimpia kirjallisuudessamme. Molempia leimaa runoilijan kansallinen itsetunto ja rakkaus maahan, "jota kohtaan kunnia niin harvoin on noudattanut oikeutta", molemmissa hän puolustaa maata ja kansaa muukalaisten ylimielisyyttä vastaan. "Siihen katsoen on jälkimäisen draaman viimeisen näytöksen ensi kohtaus, niin sanoaksemme, cygnaeusmaisin. Siinä ylpeä Katarina Jagellonica ensiksi halveksien katselee kansankokousta, oppimattomia, juroja, sarkatakkisia suomalaisia talonpoikia, mutta kun herttua on puhutellut kokoontuneita heidän omalla kielellään — jotta ei jäinen viima pääsisi tunkemaan kansan ja ruhtinaan sydämen väliin — ja kansa innostuneena lupaa puolustaa ja suojella ruhtinatarta, silloin tämän mieli muuttuu, sydän heltyy ja hän puhkee sanoihin: 'Tosiaan, sanomattoman ihanaa. Kuni kirkkaita timantteja kiiltää kyyneleitä vakavien miesten silmissä; ja käsiä, lujia kuin vuori, nostetaan vakuuttamaan valaa, jonka sydän vannoo. Sielun sisästä leviää kirkastus ihmisjoukon yli, jota ihmisyyden korkeimmat, parhaat tunteet innostuttavat. En luullut mahdolliseksi, että kansa voisi näyttää niin ihanalta ja niin ylevämieliseltä; tahtoisin sulkea heidät kaikki syliini'."

Näyttämötaiteen rinnalla Cygnaeus innokkaasti harrasti kuvaamataiteita. Nyt me hieman hymyilemme Suomen 50- ja 60-luvun taiteelle ja ripustamme senaikuiset taulut hämärään nurkkaan taikka eteiseen valmistaaksemme tilaa 20:nnen vuosisadan mestarien teoksille. Mutta muistakaamme, että silloin jos koskaan taide oli hellän hoidon tarpeessa, silloin jos koskaan taiteilijat tarvitsivat kehotusta ja rohkaisua. Sillä jos taide oli heikko ja kehittymätön, niin oli yleisön mielenkiinto ja halu kannattaa taidetta vielä kehittymättömämpi. Juuri sinä aikana oli Cygnaeuksen suoma suosio äärettömän tärkeä taiteelle, jopa sen kehitykselle välttämätön ehto. Aina optimistisena, aina ihanteellisena Cygnaeus kykeni antamaan arvoa harrastukselle ja tahdolle silloinkin, kun tulos oli verraten vähäarvoinen, ja niin tämän suuren taiteenystävän hoidossa taide vähitellen otti juurtuakseen karuun maaperäämme, ja ilman häntä meidän kuvaamataiteemme tuskin olisivat saavuttaneet niitä ennätyksiä, joista me nyt iloitsemme.

Merkillisin Cygnaeuksen yrityksiä taiteen alalla oli hänen alottamansa ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran nimessä ja avulla kunnialliseen loppuun ajettu puuha pystyttää Porthanin kuvapatsas Turkuun — ensimäinen laatuaan maassamme. Kun hänessä ajatus syntyi, ei Suomessa ollut kuvanveistotaidetta nimeksikään, mutta silti Cygnaeus ei epäillyt yrityksen mahdollisuutta. Hän tapasi Tukholmassa nuoren, innokkaan kuvanveistäjän, Kaarle Eneas Sjöstrandin, sai tämän muuttamaan Suomeen, ja Cygnaeuksen innostuttamana Sjöstrand ei ainoastaan luonut Porthanin muistomerkkiä, vaan muovaili toisen toisensa perästä uuden isänmaansa suurmiesten muotokuvia ja antoi meille sarjan Kalevalanaiheisia veistokuvia sekä oli vihdoin Valter Runebergin ja Johannes Takasen ensimäinen opettaja tullen siten kuvanveistotaiteen perustajaksi maassamme. Ilman Cygnaeuksen luottamusta ihanteelliseen pyrkimykseensä olisi tämä, jollei kokonaan, niin kumminkin epämääräiseksi ajaksi jäänyt tekemättä.

Cygnaeuksen kirjailijatoimesta aika ei salli laajemmin puhua, mutta viittaan kuitenkin erinäisiin suuriarvoisiin teoksiin. Kiitä on hänen tutkimuksensa "Traagillisesta aineksesta Kalevalassa", joka epäilemättä on etevin ja syvällisin kansanrunouttamme tarkottava esteettinen tutkielma, mikä meillä on ilmestynyt, ja joka muun muassa on, jollei suoranaisesti aiheuttanut, kumminkin suuresti vaikuttanut ensimäisen suomenkielisen murhenäytelmän, Aleksis Kiven "Kullervon", syntyyn; niitä on Cygnaeuksen kenties enimmin luettu kirja, Joachim Zakarias Dunckerin elämäkerta, jossa tekijä pystytti unohtumattomalle sankarille pysyvän muistopatsaan jo ennenkuin Runeberg oli luonut toisen runoelmassaan "Heinäkuun 5 päivä"; niitä on hänen kirjansa Vänrikki Stoolin tarinoista, jolla hän täydensi varhain alottamansa, ymmärtämyksessä ja nerokkaisuudessa verrattoman arvostelun niistä Runebergin runoteoksista, jotka kansallisessa suhteessa ovat kaikista tärkeimmät; ja niitä on myöskin historiallinen tutkimus nimeltä: "Hans Henrik Gripenbergiä kohdanneen yleisen mielipiteen langettaman tuomion tarkastus." Koska tämä viimeksi mainittu teos aivan erikoisella tavalla valaisee Cygnaeuksen luonteenlaatua, on siitä vähän enemmän sanottava.

Ruotsalaiset olivat ankarasti arvostelleet Seivin sopimusta, jonka mukaan Suomen armeijan viimeiset tähteet heittäen aseensa luopuivat vastarinnasta, ja syyttäneet sen allekirjoittajaa kenraali Gripenbergiä pelkuruudesta ja kavalluksesta. Kun asiantuntevalta taholta tätä väärää tuomiota oli turhaan koetettu oikaista, otti Cygnaeus seikkaperäisesti tarkastaakseen kysymystä, ja hän suoritti tehtävänsä ei ainoastaan innostuksella ja nerolla, jotka olivat hänelle ominaisia, vaan sanan varsinaisessa merkityksessä ensimäisenä suomalaisena historioitsijana. Nojaten tietoihin ja asiakirjoihin, jotka hän oli saanut mukana olleilta tai heidän läheisiltään, hän havainnollisesti kuvaten sotilaalliset olosuhteet ja selvittäen tapahtuman psykologiset edellytykset näyttää, kuinka ruotsalaiset vallanpitäjät olivat ilman riittävää harkintaa määränneet joukkojen sijoituksen, kuinka he kerrassaan laiminlyöden oman maansa puolustuksen olivat jättäneet tautien ja ankaran talven harventamat suomalaiset oman onnensa nojaan, kuinka varsinaisten päällikköjen poistuttua ylin johto oli uskottu Gripenbergille, joka tosin koko sodan aikana säästämättä enemmän vaivojaan kuin vertansakaan oli ollut mukana, mutta aina alipäällikön asemassa, sekä edelleen kuinka tämä urhoollinen mies, ylivoimaisen vihollisen saartamana ja jätettynä ilman suoranaisia tietoja Tukholmassa tapahtuneesta vallankumouksesta ja uuden hallituksen tarkotuksista, ratkaisevalla hetkellä ei nähnyt edessään muuta kuin kaikki uhranneitten sotilaittensa kuoleman ilman voiton mahdollisuutta. Kun Gripenberg silloin neuvottelussa upseeriensa kanssa lyöden nyrkkinsä pöytään huudahti: "Hyvät herrat! Jos teissä on ketään, joka tahtoo, että minä tappelen, niin, Jumal'auttakoon, minä tappelen; kyllä olen ennenkin tapellut" — eikä kukaan hiiskunut sanaakaan, silloin ei hänkään enää vaatinut turhaa verenvuodatusta.

Lukiessa tätä kertomusta tapahtumien traagillinen yhteenliittyminen ei kiinnitä meitä enemmän kuin kertojan intomieli. Cygnaeus puhuu suomalaisena ja suomalaisena hän puolustaa suomalaista miestä ruotsalaisia vastaan, jotka peittäen oman syynsä asiain onnettomaan menoon olivat heittäneet syyn taakan viattoman päälle. Hän etsii kauttaaltaan totuutta, ja myöhempi tutkimus onkin pääasiassa hyväksynyt hänen esityksensä, mutta silti hänen kertomuksellaan ei ole sitä objektiivista tyyneyttä, jota pidämme historiankirjoituksen ihanteena. Cygnaeus oli ennen kaikkea tunteen ja intomielen mies, ja tässä se tulee sitä enemmän näkyviin, kun väärä tuomio Gripenbergiä kohtaan oli yhtä paljon loukannut hänen inhimillisyystuntoaan kuin hänen kansallista itsetuntoaan. On muistettava, että teos ilmestyi Vänrikki Stoolin tarinain jälkeen, ja siihen nähden saattaa sanoa, että siinä on ensi kerran teoksi muuttunut se kansallinen itsetunto, jonka tarinat olivat herättäneet.

Kumminkin on tunnustettava, että Cygnaeus vähemmän kuin kukaan oli Vänrikin tarinain sytyttävän vaikutuksen tarpeessa. Hänen ylimysmielisyytensä oli näet kehittynyt itsetietoisuudeksi, joka oli arka arvostaan eikä koskaan epäillyt puhua suutansa puhtaaksi, kun hänen oikeuden- tai ihmisyyden- tai kansallista itsetuntoansa oli loukattu. Paitsi Gripenbergin puolustuskirjoituksessa tuli tämä monesti näkyviin. Niin esim. 1850 vuoden sensuuriasetus, joka kielsi painattamasta suomenkielellä muuta kuin uskontoa, taloutta ja kansanrunoutta tarkottavia kirjoja, koski häneen kuin persoonallinen häväistys, ja hän kirjoitti siitä suorin sanoin ministerivaltiosihteerille, kreivi Armfeltille. Sama kansallinen itsetunto aiheutti niinikään sen puheen, jonka Cygnaeus piti jäähyväisjuhlassa yliopiston ruotsalaisille vieraille 1857 ja joka tavallaan on hänen kuuluisimpiaan. Se oli sangen lyhyt ja kieltämättä maltillinen ja kohtelias, mutta vaikutti kuitenkin kuin jonkinlainen sodanjulistus. Eräässä juhlassa Tukholmassa oli julkilausuttu runo, jossa Suomelle annettiin mainesana "orjuuden kultainen pesä". Puhuja valitti, että juhlassa ei kukaan ollut noussut ja vastannut noihin sanoihin: "Sinä valehtelet!" Hän oletti vieraitten havainneen, ettei Suomessa kuitenkaan eletä eikä puhuta niinkuin voidaan ajatella orjuuden pesässä elettävän ja puhuttavan, ja päätti toivomalla, että meille Ruotsissa ja muualla Europassa suotaisiin kunnioitusta eikä sääliä, sillä edellinen on meille tarpeen useinkin vaikeissa oloissamme.

Vaikka varmaankaan ei kukaan tässä maassa ole suoremmin ja kauniimmin puhunut Ruotsin suurista muistoista ja erittäin ruotsalaisten ansioista Suomeen nähden, sai tämä puhe kaikki unohtumaan. Se käsitettiin ja selitettiin julkeaksi solvaukseksi Ruotsia kohtaan, ja Cygnaeus joutui hänkin vuorostaan, semmoisen häväistystulvan esineeksi, jolla meillä on tapana aika ajoin koetella ja karaista merkkimiestemme luontoa. Tietysti hän kärsi siitä, kärsi syvästi ja katkerasti — mutta vähitellen sekin tulva juoksi kuiviin.

Ehkä kysytte edellisen johdosta, oliko Cygnaeus suomen- vai ruotsinmielinen? Kysymys on anakronismi Cygnaeukseen nähden. Hänen kansallistuntonsa kehittyi aikana, jolloin ei vielä tietty suomen- eikä ruotsinmielisistä. Hän oli suomalainen Lönnrotin ja Runebergin tapaan, niinkuin kaikki meidän parhaimmat olivat 1830- ja 40-luvuilla. Silloin täällä vielä oltiin eheä, jakamaton kansa, ja kun puolueriidat olivat alkaneet, hän toivoi vain eheyden palaavan. Niin hän alkajaisrunossaan suomalaiseen Preciosa-näytäntöön keväällä 1870 lausuu: "Parempaa laulu ei sentään voisi vaikuttaa kuin karkottaa veljesvihan, muistuttaa kaikkia, että tämä maamme on yhteinen isänkotimme, jossa olemme kasvaneet yhdeksi kansaksi ja saaneet yhteisen päämäärän; kumpaa kieltä puhummekin, on kohtalomme yhteinen: jos pelastus on mahdollinen, me pelastumme yhdessä, jollei — me vaivumme samaan hautaan. Sadat äänet yhtykööt samaan sointuun, se joka häiritsee sointua, rikkoo ei vain itseänsä, vaan kokonaisuutta vastaan."

Oli kuin Cygnaeuksen työpäivä olisi ollut ohi, kun 60-luvulla ensimäisten valtiopäivien johdosta ja jälkeen valtiollinen ja yhteiskunnallinen elämä puhkesi aavistamattomaan virkeyteen. Hänen elämänsä viimeinen jakso oli alkanut, jolloin hän pääasiassa katsojana seurasi ajan pyrintöjä. Mutta vaikka Cygnaeus yhä harvemmin esiintyi julkisesti, eivät hänen sanansa olleet menettäneet tenhovoimaansa. Kuoriin 60- ja 70-luvun ylioppilaspolviin, jotka säännöllisesti 1 p. huhtikuuta kävivät häntä laululla tervehtimässä, vaikuttivat hänen puheensa aina innostavasti. Me ymmärsimme hänen kanssaan, että ihminen ei elä ainoastaan leivästä; hän oli meille kunnioitettava patriarkka, jonka sanoista yhä säteili se Suomen aamun kirkkaus, jota hän nuorena oli julistanut. Todistuksena ihastuksestamme mainitsen vain yhden piirteen. Tunnen ylioppilaan, joka saatuaan eräästä sanomalehtikirjoituksesta 30 markkaa, ensimäiset mitä hän eläissään oli ansainnut, käytti ne ostaakseen Cygnaeuksen runoelmat. Huhtikuun 1 päivä tuli meille henkiseksi kevätjuhlaksi, joka uudistui joka vuosi yhtä varmaan kuin Vapunpäivän vietto, mutta erosi tästä siinä, että se kesä ihanteellisine rientoineen, jonka Cygnaeus meissä herätti, oli kestävämpää laatua kuin luonnon kesä — monessa se ei ole tiennyt syksystä eikä talvesta, vaan on pysynyt kautta elämän.

Vaikken läheskään ole tyhjentänyt ainettani, on jo aika lopettaa. Ja tällä hetkellä kysyn itsekseni, riittääkö esitykseni todistamaan, että Cygnaeus yhä edelleen ansaitsee sijansa toisten suurmiestemme rinnalla, huolimatta siitä, että hänen muistonsa on niin himmentynyt nykyisessä polvessa? Toivon että niin on laita. — Herätystyö vaati monenlaisia voimia, ja Cygnaeuksenkin osuus oli siinä tarpeellinen, jopa välttämätön. Ajalla, jolloin sanomalehtiä ja kirjallisuutta levisi ja luettiin vähän, oli äärettömän tärkeää, että ilmaantui mies, joka ollen saman hengen elähyttämä kuin muut tulevaisuuden miehet, elävin nerokkain sanoin julkilausui mitä ajassa liikkui ja avasi varsinkin nuorille aavistamattomia näköaloja ja kuvasi ihanteita, jotka vastustamattomasti innostuttivat totuntatavasta eroaviin harrastuksiin. Näin Cygnaeus täydensi ja teki suurten ystäviensä työn tulokset kuulijoilleen mieskohtaisiksi ja velvottaviksi. Samalla hän enemmän kuin kukaan muu on vaikuttanut henkisen sivistyksen kohottamiseksi maassamme, hän on tehnyt eläväksi käsityksen meidän sivistyksellisestä yhteydestämme suurten kulttuurikansojen kanssa ja vaatinut, että meidän tulee kaikilla aloilla — eritoten taiteenkin alalla, joka silloin näytti niin toivottomalta — edustaa suomalaista kansallisuuttamme, jopa uskaltaa ajatella kilpailua muitten kanssa. Yksi syy miksi me enää harvoin muistamme Cygnaeusta on se, että niin paljo siitä, mitä hän ensiksi harrasti ja vaati, on jo muuttunut sivistyneitten kansalaisten yhteisomaisuudeksi, tullut lihaksemme ja vereksemme — mutta onko hänen ansionsa silti vähempi?

Huomautin alussa, että elämme individualismin aikakaudella, jolloin yksilön hyvinvointia ja menestystä katsotaan inhimillisen harrastuksen oikeaksi päämääräksi ja jolloin vähät välitetään ihanteista, jotka vaativat yksityisten pyyteitten uhraamista yleisen hyväksi, kansakunnan onneksi. Mutta yhtä varmaa kuin se on, että tuo nykyajan oppi ei ole aikojen viimeinen viisaus, yhtä varmaa on, että Suomen kansan tulevaisuus yhä edellyttää, että sillä on poikia ja tyttäriä, jotka Cygnaeuksen tapaan pitävät korkeimpana onnenaan uhrata elämänsä työn sen eteen. Kuinka ajat vaihtelevatkin, on semmoisia aina nouseva, ja koska heidän toimintansa ehtona on, että he ajattelevat suurta kansastansa ja että heillä on ihanteellisia päämääriä, niin on Fredrik Cygnaeus, tämä suurien ajatusten ja ihanteiden mies, tämä kansallisen itsetunnon mies, aina oleva heille rakastettu ja kunnioitettu opas ja tietäjä.

Lauri Stenbäck.

Hänen syntymänsä 100-vuotismuiston johdosta.[19]

Siihen pitkään sarjaan merkkimiesten satavuotismuistoja, joita jo olemme tällä vuosisadalla viettäneet, tulee tämän lokakuun loppupuolella kaksi muistopäivää lisää. Yrjö Aukusti Wallin ja Lauri Stenbäck syntyivät näet molemmat lokakuulla 1811, edellinen 24 ja jälkimäinen 26 p. Miten erilaisia harrastuksiltaan nämä miehet olivatkaan, ansaitsee kuitenkin toisen niinkuin toisenkin muisto kirkkaana elää heidän kansalaistensa mielissä, ja sentähden Aikakin tahtoo puolestaan heihin kiinnittää lukijakuntansa huomion.

Tämä Lauri Stenbäckin muistolle omistettu kirjoitus on alkuaan laadittu esitelmäksi Kolmisointu-yhdistyksen iltamaan viime keväänä (10/3 )eikä pyydä esittää mitään uusia tietoja, joita ei tavattaisi siinä runoilijan seikkaperäisessä elämäkerrassa, jonka tekijä kymmenkunta vuotta sitte julkaisi. Tarkotuksena on vain ollut pikaisin piirtein hahmotella miehen kuva, jonka toiminnasta ja luonteesta varsinkin nuoremmalla polvella lienee sangen hämärä käsitys, mutta joka on omansa herättämään mielenkiintoa ja kunnioitusta samassa määrässä kuin häneen tutustuu.

Lauri Stenbäck syntyi Kuortaneen pappilassa. Isältään, kirkkoherra Kaarle Fredrik Stenbäckiltä, hän, mikäli päätettävissä on, sai perinnöksi runoilijalahjansa, mutta äidiltään, Eva Maria Gummerukselta, luonteensa vilkkaan, avoimen, rakastettavan lapsellisen peruspiirteen; kotiseutu ja sen kansa opetti häntä kunnioittamaan ja rakastamaan maamme suomalaista väestöä, josta hänen sukunsa polveutuu. Tämä viimeinen seikka — tutustuminen suomenkieliseen kansaan — oli sitä tärkeämpi, kun perhe Laurin ollessa 12:nnella, muutti Vöyrin ruotsalaiseen pitäjääseen. Kotipaikan muutto sekä silloiset kouluolot vaikuttivat, että ruotsi tuli Stenbäckin runoilijakieleksi, mutta kiitos Kuortaneen-ajan hän ei sentään koskaan vieraantunut kansamme pääaineksesta, vielä vähemmän menetti suomalaista henkeään.

Stenbäckin lapsuuden- ja varhemmasta nuoruudenajasta tulee huomioonottaa varsinkin kaksi seikkaa, joilla oli määräävä merkitys hänen kehitykseensä nähden. Toinen on se, että hän, ollen alusta aikain ruumiiltaan hento ja heikko, sai kovien sairauskohtausten kautta pysyviä vammoja, joista johtui, että hänen terveytensä aina oli huononlainen, — se tietysti enensi hänen tunne-elämänsä herkkyyttä; toinen on syvä uskonnollinen heräys, jonka ensimäinen ripilläkäynti hänessä aiheutti. Huolimatta hänen omaistensa kertomuksista emme osaisi oikein arvostella tämän henkisen mullistuksen laatua ja merkitystä, jollei hän itse olisi jättänyt siitä epäämättömiä todistuskappaleita, nimittäin kuusi runoa, jotka nimellä "Rukouksia ensi kerran käydessäni Herran ehtoollisella", muodostavat sekä sisällyksen että hämmästyttävän kypsän muodon puolesta mitä arvokkaimman runollis-uskonnollisen tunnustuksen. Ensimäisessä hän tunnustaa syntinsä, toisessa hän julkilausuu luottamuksensa anteeksiantoon, kolmas saa meidät aavistamaan jonkun katkeran kokemuksen ihmisten puolelta, neljännessä hän laulaa pyhästä hetkestä, "tärkeimmästä elämässään", jolloin liitto taivaallisen Isän kanssa uudistettiin, viides on riemulaulu tapahtuman johdosta ja samoin kuudes, vaikka se on tyynempi ja tulevaisuuteen viittaava. Siitä ovat nämä säkeet:

Oi, kuinka olen iloinen,
Mä Herrassani riemuitsen.
Mä laulan lapsuuslauluan',
Sen laulan moneen kertahan
Ja taasenkin. — — —

Luo Herran paeta mä voin,
Kun loistaa säteet aamunkoin;
Kun ilta saapuu pimeten,
Niin nukun syliin hänellen
Kuin äidin luo. — — —[20]

Heräys tapahtui syksyllä 1827, jolloin Stenbäck oli 16-vuotias ja, tultuansa keväällä ylioppilaaksi, oleskeli kotona. Näennäisesti se kyllä oli ohimenevää laatua, mutta kumminkin se selittää, että hänen varhemmissakin runoelmissaan ja mietelmissään niin usein soi uskonnollinen pohjasävel, sekä että hän ajan tullen oli valmis avaamaan sydämensä toiselle, paljoa syvemmälle ja pysyvälle herätykselle.

Luonnollinen taipumus vei Stenbäckin vastustamattomasti esteettisten ja kirjallishistoriallisten opintojen alalle. Hän lueskeli hartaasti saksalaista ja ruotsalaista kirjallisuutta, ja jälkimäinen herätti hänessä, niinkuin monessa muussakin sen ajan nuoressa, halun päästä Ruotsiin, jossa toivottiin tapaavan virkeämpää, loistavampaa henkistä elämää kuin sodan jälkeen yhä vielä henkisesti lamaantuneessa kotimaassa. Kaksi vuotta (1830—32) Stenbäck harjottikin opintoja Upsalan yliopistossa, mutta lukuunottamatta sitä, että hän Puolan kapinan aikana ruotsalaisten toveriensa kanssa innostuneesti seurasi vapaustaistelun menoa ja suri sen kukistumista vereen, oli matka täydellinen pettymys. Sen on runoilija julkilausunut runosikermässä "Matkamuistelmia". Hän oli lähtenyt, hän laulaa, etsimään "kunniata

ja suuruutt' aatteitten ja toiminnan;
Mä suurten muistoin kotimaan näin siellä,
Min kansa pientä puuhas pikkumiellä,
Vaan muuta siellä nähnyt en".

Stenbäckin kokemus oli siis sama kuin Topeliuksen kymmenen vuotta myöhemmin, se näet että suomalaisen isänmaa ja kansa ovat tällä puolen merta.

Helsingissä Stenbäck liittyi läheisesti Pohjalaisosakunnan silloisiin etevimpiin jäseniin, joista paitsi häntä itseään seuraavat ovat tulleet mainioiksi Suomen sivistyshistoriassa: M. A. Castrén, nerokas kielentutkija, E. A. Ingman, yksi lääkintätieteen uudistajia maassamme ja harras suomenkielen ystävä. F. A. Ehrström, ensimäinen säveltäjämme, ja C. G. von Essen, yksi herännäisyyden päämiehiä. Tämän toveripiirin johtava henkilö ei kumminkaan ollut kukaan mainituista, vaan J. J. Östring, Stenbäckin paras, uskottu ystävä. Vuosi 1834 oli näitten ystävysten onnellisin aika. Silloin he innokkaasti ja menestyksellisesti koettivat kohottaa oman osakuntansa ja välillisesti koko ylioppilasnuorison yhteiselämää aatteelliseen ja isänmaalliseen suuntaan — ja silloin Stenbäck sepitti useat kauniimmat runoelmansa; mutta heidän ilonsa oli lyhyt. Mielenosotuksen aikaansaamiseksi erästä opettajaa kohtaan he omin päin toimeenpanivat ylioppilaskokouksen, ja syytettyinä tästä yliopiston järjestystä loukkaavasta omavaltaisuudesta heidät kaikki (paitsi Esseniä) karkotettiin puoleksi vuodeksi. Tämä tapaus oli käänteentekevä Stenbäckin elämässä.

Lähtiessään kotia Stenbäck otti mukaansa ystävänsä Östringin, eivätkä he olleet Vöyrin pappilassa kauan nauttineet pakollista vapauttaan, ennenkuin täydellinen mullistus oli tapahtunut heidän maailman- ja elämänkatsomuksessaan. Oli näet juuri se aika, jolloin Paavo Ruotsalaisesta johtuva herännäisyys oli alkanut levitä Pohjanmaalla, ja tämän henkisen liikkeen valtaan molemmat, niin Stenbäck kuin Östringkin, antautuivat. Seuraus oli, että he palatessaan Helsinkiin olivat kokonaan muuttuneet ja että he kieltäen ja hyljäten entiset harrastuksensa vetäytyivät syrjään toverien iloisesta seurasta ja suunnittelivat ei ainoastaan yksityiselämänsä, vaan koko elämänsuuntansa ja -päämääränsä muuttamista. Aluksi Stenbäckin uskonnollisuus sentään vielä näyttää olleen verraten valoisa, mutta kun Östring kevättalvella 1836, hänen äärettömäksi surukseen, oli kuollut keuhkotautiin, se muuttui siksi synkäksi, kaikkea maailmallista tuomitsevaksi, sanoisinko, kiihkomielisyydeksi, jommoisena herännäisyys ensi aikanaan esiintyi lukuisissa uskovaisissa ympäri maata. Tämmöisiä kääntymyksiä tapahtui silloin tuhansittain, mutta kumminkin Stenbäckin kääntymys on meille muita merkillisempi, jopa yksinäinen laatuaan, sentähden että hän erityisessä runosarjassa on kuvannut mielenmuutoksensa eri asteet, julkilaulanut mitä hän kärsi ja miten hän tuskallisesti taisteli kukistaakseen entisen itsensä ja sen kauneudenmaailman, jonka runoilijaunelmansa ja -haaveilunsa olivat hänen sisässään rakentaneet. Suorasanaisesti kerrottuna tämä kääntymys kyllä ei meitä liikuta enemmän kuin muut senlaatuiset historialliset tosiasiat, mutta sydämemme heltyy ja värisee myötätunnosta, kun kuulemme runoilijan itsensä purkavan tuskansa, esim. runoelmassa "Huokaus", joka arvattavasti on kirjoitettu Östringin kuoleman jälkeen.

Kuin synkkä koto kuoleman on tää!
Mun taivaani on iäks' suljettuna.
Sen kultahohdett' en mä enää nää
On riemu mailman multa murjottuna.
Mut niinkuin varjo kulkee kenttää pitkin,
Niin rauhatonna vaellan ma vain,
Vain varjo olen aikain parempain. — —

Oi, miks' on koskaan rintan' paisunut,
Sen miksi suuret aavistukset täytti?
Miks' riemuin laulun äänt' oon kuunnellut?
Miks' siitä valonsäde mulle näytti
Valaisten syömen syvät, mailman piirin
Ja rintani sai ilmitulehen,
Mut hetken vain, oi, hetken lyhyen?

Tuo säde tunki sielun syvyyteen,
Se entisaikaan oli elämäni,
Kuin kirkkaan kevätnurmen kukkineen
Näin elon valoisana edessäni.
Mut päivä laski, yö on noussut musta,
Ja tallattu on mailma syömeni,
Kuin tyhjä, hävitetty temppeli. — —

Oi kolkko köyhyys sielun palaneen,
Miss' entisriemuin kylmät ruumiit makaa!
Oi perintöni, saatu aikaiseen,
Sun häijyt henget lahjanaanko jakaa,
Vai ootko taivaan rangaistus sa mulle.
Ansaittu, vaikk'en tunne syytä sen,
Mut pantu kantaakseni kärsien?

Haa, kärsivällisyys! En hiukkaakaan
Omista lahjaa, jota kaikki kiittää.
En elää tahdo horroksissa vaan,
Ei kärsimys voi lohdukseni riittää;
En tahdo, että keväästäin, mi loisti,
Tää musta muisto nyt vain jäljell' on
Ja rinnan rauhattomuus rajaton. — —

Alistuvaisempi ja sovinnollisemmin päättyvä on lähinnä seuraava, ihmeen kaunis runo nimeltä "Murheelle". Siinä Murhe eli Surutar, "kuningatar elämän", viittaa rauhattomalle laulajalle tien rauhan maahan. Mutta kahta tuskallisempi on, erittäinkin alkupuolelta, runoelma "Katumus":

Oi, mua seuraa, vainoo synninvalta,
Se valon riistää elon taivahalta,
Se kauheana minuun tuijottaa,
Jos minne käyn, en siltä rauhaa saa. — —

Oi minne pakenen? Miss' saanen kerran
Mä voimaa kantaa pyhää vihaa Herran?
Oi minne piilen? Mull' ei päällä maan,
Oo toivoa, ei kuolemassakaan.

Kaikk' ilo, toivo, turva multa puuttuu,
Mi mulle voitto oli, mullaks' muuttuu,
Ja paljastettuna mä syntinen
Nyt Herran tuomiota vapisen.

Näin vaikerrellessaan hänelle muistuu mieleen, miten hän oli onnellinen lapsuudenpäivinään, jolloin Jeesus oli hänen ystävänsä, ja häneen, sovittajaan ja vapahtajaan, hän nytkin turvaa —

Vaikk' oonkin paha, vaivun ristis juureen;
Ja luotan lujasti sun armoos suureen.
Oi, kiitos soikoon sulle taivaan, maan!
Sun tähtes syntinen viel' armon saan.

Pitkä kamppailu päättyi sovintoon ja rauhaan, ja saavuttamansa onnen on runoilija julkilaulanut eri lauluryhmässä nimeltä "Sointuja". Ensimäinen näitä sointuja on tämä:

Olen Jumalan laps';
Oi autuas rauha ja riemu!
Olen Jumalan laps';
Oi kelle mä riemuni kerron?
Oi Luojalle riemuni kerron.
Olen Jumalan laps';
Oi autuas rauha ja riemu!

Ensimäiset soinnut ovat vuodelta 1837. Edellisenä syksynä Stenbäck oli alkanut suorittaa filosofiankandidaatti-tutkintoa, mutta äkkiä sairastunut lavantautiin. Siitä hän toipui vasta kevätpuolella mainittuna vuonna ja silloin, parantuen yhdellä kertaa sekä ruumiillisesti että sielullisesti, hän antoi soinnuissa voitonriemunsa helähtää. Samana keväänä hän tuli kandidaatiksi ja muutti teologiseen tiedekuntaan; hän oli päättänyt ruveta papiksi.

Mutta Stenbäck oli liian tulinen sielu ollakseen tunnustamatta ja levittämättä muihinkin riemuisaa uskoaan jo ennenkuin oli virallisesti oikeutettu pukeutumaan papinkauhtanaan. Ystäviensä Essenin ja Julius Berghin kanssa hän esiintyi heränneitten ylioppilaitten johtajana, ja ystävysten luona nämä kokoontuivat "seuroihin", joissa yhdessä luettiin ja veisattiin; sitä paitsi hän kirjailijana edusti herännäisyyttä taitavammin ja voimakkaammin kuin kukaan muu. Ensiksi se tapahtui, kun Runeberg "Vanhan puutarhurin kirjeissä" oli heränneitä arvostellut kannalta, joka muinoin oli ollut Stenbäckin oma, ja hän sepitti "Vastauksensa Vanhalle puutarhurille"; toiseksi ja vaikuttavammin hän sen teki, kun alkoi Essenin avustamana 1839 toimittaa viikkolehteä "Evangeliskt Veckoblad". Tässä julkaisussa hän kolmatta vuotta raamatullisen kristinopin kannalta yhtä suurella innolla kuin kyvyllä taisteli ajan järkeilevää ja laimeaa kristillisyyttä vastaan, ja aina väliin siinä nähtiin joku hänen sepittämänsä sointu tai muu runoelma, joka muistutti, että lehden takana seisoi lämminsydäminen runoilija. Ettei Stenbäck kauemmin jatkanut tätä kirjallista yritystä — johon verrattavaa silloin ei ollut toista olemassa — johtui sensuurin ankaruudesta. Silloin nimittäin kirkolliset viranomaiset pitivät herännäisyyden äänenkannattajaa yhtä kovalla kuin konsanaan valtiollinen sensuuri myöhempinä aikoina on pidellyt maallisia lehtiä. Kirjoitukset olivat täältä Helsingistä lähetettävät Porvoon tuomiokapitulin tarkastettaviksi, ja hyvin usein ne sieltä palautettiin joko pahanpäiväisesti silvottuina taikka kokonaan kiellettyinä. Mutta kun toimitus ei väsynyt, vaan jatkoi työtään muuttumattomalla innolla, niin arkkipiispa Melartin kääntyi itse kenraalikuvernöörin puoleen pyytämään apua, ja tulos oli, että "Evangeliskt Veckoblad" 1841 kokonaan kiellettiin ilmestymästä — ensimäinen tapaus laatuaan maassamme.

Miten Stenbäck olikaan säälimättömästi tuominnut entisyytensä, ei hän sentään vielä ollut lakannut silloin tällöin runoilemasta. Hänen kanteleensa ääni oli tosin muuttunut, mutta vielä sen kielet soivat. Jopa hän 1839 Pohjalaisosakunnan ensimäistä Porthaninjuhlaa varten sepitti yhden kauniimpia runoelmiaan, joka päättyi Runebergin maljan esittämiseen. Tässä verrattomassa runopuheessa Stenbäck ensin ylistää Porthania, Suomen historian isää, joka antaessaan meille muinaisuutemme antoi meille tulevaisuuden; toiseksi hän kiittää nuoruuden ääretöntä voimaa ja vihdoin viittaa siihen sisälliseen rikkauteemme, jota ei mikään ulkonainen mahti voi meiltä ryöstää. Ulkonaisen loiston ja maineen sijasta, runoilija näet sanoo, me

— saimme sisällisen elon rikkauden,
Ja hengen maailma on meille avoinna
Ja tarjoo meille maansa, kirkkaat, valoisat,
Miss' aina kukkii, loistaa kevät ikuinen.

V. 1840 vietettiin suurenmoisesti, lukuisten ulkomaalaistenkin vieraitten läsnäollessa, yliopistomme 200-vuotisjuhla. Juhlan kunniaksi valmistettiin erinäisiä julkaisuja, ja silloin Stenbäckkin, toverien kehotuksesta, ensi kerran painatti runoelmansa koottuina. Kokoelma muodosti pienen vihkosen, ja vaikka myöhemmin uusia painoksia toimitettaessa siihen on tullut hiukan lisää, eivät runoelmat nytkään täytä enemmän kuin noin 11 painoarkkia, s.o. ei täyteen 180 sivua. Siitä huolimatta runokokoelma arvoltaan on verrattava Runebergin ja Topeliuksen teoksiin, jotka täyttävät monta nidosta. — Jo kouluaikanani muistan kuulleeni kerrottavan, että joku saksalainen kirjallisuudentuntija (niin sanottiin, vaikka ruotsia osaavat saksalaiset ovat harvinaisia) oli lausunut, että jos Runebergin runoelmat pannaan toiseen vaakakuppiin ja Stenbäckin toiseen, niin jälkimäiset huomataan yhtä painaviksi. Epäilen suuresti jutun historiallista todenperäisyyttä, mutta jos se onkin kokonaan keksitty, ei se sentään ole aiheettomasti syntynyt, vaan se antaa meille syytä kysyä, mikä se tuottaa Stenbäckin runoille niin suuren arvon, tekee ne niin painaviksi, että mainitunlaista vertailua on voitu edes ajatella.

Vastaukseksi riittää yksi ainoa sana: tunne, taikka selvemmin tunteen voima. Tunteessa nimittäin on runouden arvo. Miten kaikki maailmassa ja ihmiselämässä liekään muuttuvaista, ovat kuitenkin ihmisten tunteet, joissa kyllä ensi hetkessä luulisi kaikkein vähimmän pysy väistä tapaavansa, eri aikakausina ja eri kansakunnissa laadultaan pääasiassa muuttumattomia. Satojen ja tuhansien vuosien väliajat eivät enemmän kuin tuhansien peninkulmien välimatkat estä ilon ja itkun aiheita ihmisten kesken olemasta samoja. Siitä johtuu, että voimakas tunne julkilausuttuna runoudessa aina ja kaikkialla ymmärretään, ja Stenbäckillä oli erinomaisen voimakas tunne-elämä. Toinen runouden arvon ehto on täydellinen muoto, jonka tunnusmerkki on se, että laulun sanoissa ja soinnussa tunne ilmenee mahdollisimman välittömästi, voimakkaasti ja vaikuttavasti, ja Stenbäckin runoudella on tämäkin ansiopuoli. Kun sydän avoinna, mieli vapaana luemme hänen runoelmiaan, niin liikutus valtaa meidät, ja laulun syvät tunnearvot herättävät sielussamme saman väreilyn, joka muinoin sai runoilijan tarttumaan kanteleeseen. Mainitut ominaisuudet tekevät Stenbäckin runoelmat niin painaviksi, kohottavat hänen runoutensa yhtä korkealle kuin Runebergin ja Topeliuksen. Mikä taasen on erotus hänen ja näiden toisten runoilijain välillä, huomaamme jos otamme tarkastaaksemme mitä hän on laulanut.

Stenbäck oli yksistään lyyrikko, laulurunoilija, ja hänen aihepiirinsä rajottui hänen omaan persoonalliseen tunnepiiriinsä eikä se ollut laaja. Tietysti rakkauden tunne tavallisessa merkityksessä ei ollut hänelle tuntematon, mutta ainoastaan kahdessa runossa se esiintyy, ja toisessa niistä hän sen mainitsee ainoastaan sanoakseen jäähyväiset maalliselle rakkaudelle turvatakseen Jumalaan, joka on oikea rakkaus. Rakkautta korkeammalle hän asettaa ystävyyden, jonka ehtona hän pitää yhteisharrastusta elämän ylevimpiin päämääriin katseen, eikä hänen laulunsa koskaan ole soinut sydäntäkouristavammin kuin runossa "Eräs yö", jossa hän valittaa ja tuskittelee rakkaimman ystävänsä kuoleman johdosta, vihdoin saadakseen lohdutuksen ja rauhan siitä ajatuksesta, että ystävä ei uinukaan pimeässä haudassa, vaan on noussut taivaan valoisaan asuntoon. Myöskin kodin- ja isänmaanrakkauden tapaamme Stenbäckin runoissa, mutta nekin tunteet hän on, niin sanoakseni, sulkenut ahtaisiin puitteisiin. Koti on ennen kaikkea "äidin maja", ja suomalaisen isänmaansa hän näkee "syrjäisten majain suojassa", turmeltumattomassa kansassa, joka on meidän voimamme. Luonnossa hän eniten rakastaa aamua, päivänkoittoa, auringon kultaista valoa — sanalla sanoen valoa ylipäätään, joka on näennäisesti aineettomin puoli luontoa. Mutta kaiken mainitun yli runoilija asettaa totuuden etsinnän, pelastuksen ja sovinnon toivon, eikä vain yksityisen, vaan koko luomakunnan, niinkuin nähdään runoelmasta "Luontokappalten huokaus", joka minusta on suurenmoisin ja syvällisin kaikista Stenbäckin sepitelmistä. Kuinka hän julkilauloi omat uskonnolliset tunteensa, siitä on jo ennen lyhyesti mainittu. Puhtaasti runolliseltakin kannalta arvostellen ovat "Öiset sävelet", joissa hän kuvaa kääntymyskamppailunsa vaiheita ja lopullista voittoa, erittäin suuriarvoiset. Tietääkseni ei kukaan ole ennen senlaatuista kamppailua runoudessa esittänyt, ja nämä runot ovat sentähden kerrassaan alkuperäisiksi tunnustettavat, samalla kun niillä on täydessä määrässä ne ansiopuolet, jotka olen maininnut Stenbäckin koko runouden tunnusmerkkeinä. Vaikk'emme olisikaan samoja tunteita kokeneet, emme epäile niiden todellisuutta, että elävä ihmissielu on niistä kärsinyt ja riemuinnut, sillä vieläkin niissä piilee sytyttävä ja liikuttava voima.

Se aihepiirin ahtaus, laulun rajottaminen persoonallisten tunteitten purkamiseen, joka on Stenbäckin runoudelle ominainen ja josta nyt olen puhunut, erottaa hänet Runebergistä ja Topeliuksesta. Nämä jälkimäiset ovat omien tunteittensa ohella julkilaulaneet mitä parasta enemmän tai vähemmän hämäränä liikkui koko kansamme tunne-elämässä heidän aikanaan, ja siihen heidän ääretön merkityksensä kansallisina runoilijoina perustuu. Stenbäckin kansallinen merkitys on heihin verrattuna vähäinen, mutta se ei lainkaan koske hänen arvoansa runoilijana ylipäätään — semmoisena hän on heidän vertaisensa.

Olen jo sanonut, että Stenbäckin kanteleen ääni muuttui, kun hän oli liittynyt heränneisiin. Kuitenkaan hänen kehityksensä ei pysähtynyt siihen. Stenbäckillä oli se Jumalan lahja, jonka Goethe antaa Tasson sanoa korkeimmaksi, nimittäin lahja lausua julki, laulaa julki mitä kärsi. Mutta kärsimyksensä, tunteensa purkaminen lauluun ei ainoastaan tuota helpotusta runoilijan sydämelle, vaan on samalla myöskin korkeinta nautintoa, ja tämä sai heränneen runoilijan epäilemään, eikö runous ehkä ollut vaarallinen viettelijä, joka houkutteli häntä pois Kristuksesta. Näin ymmärrämme, että Stenbäck kerran väitellessään Topeliuksen kanssa sanoi runouden olevan "hienoa myrkkyä" kristitylle — mielipide, jonka Topelius päiväkirjassaan mainitsee "kauhean yksipuoliseksi". Kumminkaan ei Stenbäck vielä luopunut runoudestaan, kun oli lausunut tuon väitteen, enkä luule, että hän koskaan olisi siitä luopunut, jos hänen heränneet ystävänsä olisivat ymmärtäneet antaa sille arvoa. Mutta siksi he olivat liian ahdasmielisiä. Heistä oli kaikki n.s. maailmallinen hyljättävä, ja siihen he ehdottomasti lukivat myöskin runouden samoin kuin muunkin taiteen. Ajattelematta, että Stenbäck juuri runoudellaan kykeni tehokkaammin ja voimakkaammin kuin ainoakaan saarnaaja vaikuttamaan sen asian hyväksi, joka heistä oli kallein ja korkein kaikista, he ylenkatseellisesti ja loukkaavasti arvostelivat runoutta — nimenomaan sanotaan N. K. Malmbergin niin tehneen. Arvattavasti tämä johtui siitä, että heillä itsellään ei ollut runoilijalahjaa eikä myöskään kykyä kohota omaa itseänsä korkeammalle. Olisi ehkä voitu odottaa, että Stenbäck olisi pysynyt lujana ja puolustanut taidettaan, mutta niin hän ei tehnyt. Syynä kai oli hänen oma epäilynsä. Ystävien välinpitämättömyys ja ymmärtämyksen puute toi hänen epäilyynsä sen lisän, joka oli tarpeen ratkaisevan päätöksen perusteeksi, ja päätös oli se, että hän ripusti kanteleensa naulaan, siitä lähtien sulkeakseen tunteensa ja kärsimyksensä sydämeensä, niinkuin meidän tavallisten ihmisten aina on tehtävä.

Tässä Stenbäckin elämän käännekohdassa on jotain syvästi traagillista. Kirjallisuutemme kannalta emme voi muuta kuin valittaa asiaa, mutta runoilijaa itseään meillä ei sentään ole sydäntä tuomita, sillä millään muulla uhrilla hän ei olisi voinut selvemmin osottaa, kuinka täydellisesti tahtoi antautua Jumalalleen. Vastustamattomasti tulee mieleen seuraava hänen oma mietelmänsä Evangeliskt Veckobladissa: "Abraham uhrasi Jumalalle rakkaimpansa; se, joka uhraa Jumalalle rakkaimpansa, on Abraham." Stenbäck uhrasi rakkaimpansa, kun luopui runoudestaan.

En aio kauan viipyä Stenbäckin myöhemmissä elämänvaiheissa, vaikka ne ovat kylläkin tärkeitä ja mieltäkiinnittäviä. Mainitsen siis vain lyhyesti, että hän uskonnollisen vakaumuksensa tähden sai kärsiä paljon muutakin kuin että hänen viikkolehtensä kiellettiin. Mentyään naimisiin nti Ebba Arpen kanssa, joka vielä elää 95-vuotiaana Vaasassa, hän vihitti itsensä papiksi, mutta jatkoi silti opintojaan tullakseen yliopiston dosentiksi. Kun hänen väitöskirjansa oli hyväksytty ja konsistorin enemmistö oli puoltanut häntä virkaan, niin se kuitenkin häneltä kiellettiin. Samoin häntä estettiin pääsemästä Vaasan lukion lehtoriksi. Peljättiin näet, että hän heränneenä miehenä olisi vaarallinen nuorten opettaja ja johtaja! Vasta 1846 hän vihdoin nimitettiin Vaasan ylialkeiskoulun rehtoriksi.

Stenbäck oli 9 vuotta koulun rehtorina, ja se aika oli hänen elämänsä onnellisin. Hänen terveytensä oli ylipäätään tyydyttävä, ja toimi oli hänelle mieluinen. Hän näet rakasti nuorisoa, ja vaikka hän ylläpiti ankaraa järjestystä, niin hän oikeamielisyydellään, suoruudellaan ja myöskin herttaisella ystävällisyydellään voitti oppilaitten sydämet. Opettajanakin hän erosi tavallisuudesta tahtoen ennen kaikkea herättää nuorisossa isänmaallista ja uskonnollista mieltä. Samoin kuin itseltään hän vaati muilta opettajilta täydellistä antaumista tehtäväänsä. Opettajan tuli hänen mielestään vaikuttaa nuorisoon ei ainoastaan tietojen antajana, vaan myös esimerkillään, ja hänen oli sentähden oltava vakaumuksen mies, jonka puhdas ja harras mieli esiintyi hänen käytöksessään ja koko olennossaan. Itse koettaen parhaimman mukaan toteuttaa kasvatusopillisia periaatteitaan Stenbäck oli uudemman koulun tienraivaajia maassamme.

Kun Vaasan kaupunki 3 p. elok. 1852 paloi, oli Stenbäck Munsalossa kesää viettämässä. Kun hän sieltä riensi Vaasaan, tapasi hän kotinsa ja muun muassa arvokkaan kirjastonsa hävinneenä. Palon jälkeen koulu muutettiin Uuteenkaarlepyyhyn. Siellä ollessaan Stenbäck 1853 kutsuttiin Runebergin ja professori B. O. Lillen kanssa osalliseksi ruotsalaisen virsikirjan uudistamistyöhön. Aluksi hänellä ei kuitenkaan sen johdosta ollut paljon työtä, sillä Runeberg otti päätehtävän ensimäisen virsikirjaehdotuksen laatimisessa. Näin ollen Stenbäck saattoi noudattaa ystäviensä kehotusta ja hakea silloin vastaperustettua kasvatusopin professorinvirkaa yliopistossa. V. 1855 hän nimitettiinkin professoriksi, ja saman vuoden syyslukukauden hän oli Helsingissä tätä virkaansa hoitamassa; kumminkaan hän ei sen kauemmaksi tänne jäänyt. Epätietoisena saisiko professorinviran sekä siitäkin, oliko hänellä enää voimia ja kykyä tieteelliseen työhön, josta niin kauan oli ollut erillään, Stenbäck näet oli samaan aikaan hakenut Isonkyrön kirkkoherranvirkaa, ja kun hän joulukuulla 1855 nimitettiin tähänkin virkaan, niin hän otti sen vastaan luopuen professorinvirastaan. Syyt tähän päätökseen, joka aikoinaan herätti melkoista huomiota, olivat pääasiallisesti terveydellistä laatua — hänen kuulonsa oli käynyt huonoksi, eikä hänen rintansa ollut täysin parantunut erään Uudessakaarlepyyssä sairastamansa keuhkotulehduksen jälkeen. Muuttamalla Isoonkyröön Stenbäck tuli viettämään loppuelämänsä, samoin kuin oli elämänsä alottanut, suomenkielisen kansan keskellä. Suuren pitäjään esipappina Stenbäck ensi vuosina toimi tavallisella innollaan, ja pannen alkuun kansankirjasto- ja koulupuuhia hän näyttäytyi kansanvalistusharrastuksessa olevansa aikansa edistyneimpiä pappeja; mutta pian enentyvä sairaalloisuus ehkäisi hänen toimintansa seurakunnan opettajana. Koko talvikaudet hänen täytyi pysytellä huoneissaan. Mutta vaikka hän ruumiillisesti oli raihnainen, oli hän edelleen henkisesti virkeä, ja niin saattoi tapahtua, että hän tällä viimeisellä elämänsä jaksolla palasi runoilijatoimeensa, siten nimittäin, että hän, sitte kun Runebergin virsikirja 1857 oli julkaistu ja huomattu kaipaavan korjauksia, ryhtyi laatimaan kokonaan itsenäistä virsikirjaehdotusta. Uusia virsiä Stenbäck tosin sepitti hyvin vähän, mutta hän pani koko suuren kykynsä liikkeelle luodakseen hyvät vanhat virret uuteen, nykyajan vaatimuksia tyydyttävään muotoon sekä niiden lisäksi ruotsintaakseen parhaimpia vanhoja saksalais-protestanttisia virsiä, sillä hänestä nykyaika ei pystynyt semmoista tuottamaan, joka olisi voittanut sen mitä entisaikain hurskaat laulajat olivat sepittäneet.

Syvästi Stenbäckiin koski, ettei hänenkään virsikirjansa semmoisenaan tullut hyväksytyksi, vaikka kyllä yksityiset asiantuntijat asettivat sen erittäin korkealle, mutta silti hän kiitti onnelliseksi sitä aikaa ja työtä, jonka oli siihen uhrannut.

Vanhanakin Stenbäck oli herkkätunteinen niinkuin nuoruudessaan, jopa saattoi hän vielä osottaa entistä tulisuutta ja kiihkomieltä. Mutta kuitenkin hän oli suuresti muuttunut. Yksipuolisuus uskonnollisissa asioissa oli poissa; hän arvosteli ihmisiä lempeämmin, ja jos hän kiihtyikin, niin hän pian taas leppyi ja tunnusti erehdyksensä. Runouteen nähden yleensäkin hän oli muuttanut mielensä. Kun 1868 hänen runoelmiensa kolmas painos ilmestyi, oli hän niihin liittänyt runollisen "Epilogin" (jälkilauseen) ystävilleen ja siinä hän tunnustaa:

Ei konsaan rikost' olla voi,
Kun runo kaunis, tos' on vaan!
Ja lahjaa, jonka Luoja soi,
Hän käyttäköhön omanaan;
Hän saa ja hänen täytyy
Vapaasti laulaa tunteitaan. —

Nämä sanat sisältävät liikuttavan ja täydellisen hyvityksen runoudelle; mutta selittääkseen oman kantansa, vaikenemisensa, hän jatkaa:

Mut yhden paljon suuremman
Kuin runo tiedän päällä maan.
Se suur' on totuus Jumalan,
Mi kulkee pyhää kulkuaan
Ja tempaa ihmissielut
Ja päästää heidät kuolostaan. —

Se, jolle tämä totuus on ilmestynyt, ei jouda enää haaveilemaan, ja jos hän on voittanut elämän, joka ei kuolemassa kuole, ja koettaa laulaa ilmi mitä tuntee, niin puuttuu sanoja, ja hän vaipuu maahan sanattomassa rukouksessa, sillä

Viel' sanoiss' soinut konsanaan
Ei laulu uuden elämän,
Mut Herran ystävänä
Sen taivaass' saapi laulaa hän. —

Jos kellään vielä olisi ollut halua moittia Stenbäckiä siitä, että hän oli jättänyt runoilunsa, niin kyllä tämä runoilijan jälkilause sai moittijan vaikenemaan. Siinäkin taistelussa, jonka runoilija kesti runouden tähden, hän siis lopulta saavutti voiton ja sovinnon, ja samoin — saatamme lopuksi sanoa — koko elämänsä kamppailussa; hänen viimeisiä lauseitaan oli: "Tahdon langeta Kristuksen jalkojen juureen ja kiittää Häntä kaikesta — kaikesta!"

Lauri Stenbäck kuoli 21 p. huhtik. 1870. — Toivon esityksestäni käyneen ilmi, miksi hänen muistonsa ansaitsee elää polvesta polveen. Se on muisto eräästä kansamme suurimmasta runoilijasta, muisto rehellisestä uskonsankarista, miehestä, joka joskus erehtyi, niinkuin kuka tahansa meistä, mutta joka toiselta puolen harrasti totuutta, sydämen puhtautta ja hengen kirkkautta semmoisella johdonmukaisuudella ja kestävyydellä, että tuskin yksikään meistä kykenee hänen kanssaan kilpailemaan.

YLIOPPILASELÄMÄÄ 1835—42

Ylioppilaselämää 1835—42.[21]

Joku aika sen jälkeen kuin olin kirjoittanut Lauri Stenbäckin elämäkerran, sain käsiini päiväkirjan, jonka tekijä, Jooseppi Reinhold Hedberg, oli hänen ylioppilastovereitaan. Stenbäckin nimi mainitaan siinä usein, ja useita lisäpiirteitä hänen kuvaansa olisin siitä saanut, jos se ajoissa olisi joutunut käytettäväkseni. Kumminkaan päiväkirja ei sisällä mitään oleellisesti uutta runoilijasta; sen arvo on etupäässä siinä, että se luo valoa silloiseen ylioppilaselämään yleensä ja varsinkin heränneitten ylioppilasten elämään 1830-luvun loppupuolella. Omistajan luvalla olen poiminut siitä semmoisia piirteitä, joissa ajan tavat ja elämänkäsitys ilmenevät.

Päiväkirjan tekijä oli syntynyt Oravaisissa 25 p. helmikuuta 1817, ja hänen isänsä oli Kimon rautaruukin kirjanpitäjä Elias Reinhold Hedberg. Hän oli tullut ylioppilaaksi 11 p. kesäkuuta 1834, samana päivänä kuin hänen kahta vuotta vanhempi veljensä Fredrik. Veljekset näyttivät alusta aikain olleen selvillä elämänurastaan: molemmat olivat ilmoittautuneet teologiseen tiedekuntaan. Käytännöllisiin toimiin harjaantuneelta isältään he olivat perineet ehdottoman taipumuksen samanlaisiin tehtäviin; he pystyivät vaikka minkälaisiin käsitöihin ja tekivät itse mitä vain tarvitsivat. Paitsi sitä, että he tarpeen tullen auttoivat isäänsä raudan punnitsemisessa ja myynnissä ynnä muissa toimissa, tekivät he puukkoja terästä alkaen tuppeen saakka, korjasivat pyssynsä, valmistivat koukkuja ja kaikenlaisia pyydyksiä veden ja metsän viljaa varten, nikkaroivat ja maalasivat huonekaluja, tapiseerasivat huoneita, ja, kun hätä käski, paikkasivat saappaansa ja parsivat sukkansa. Tämän ohella he olivat synnynnäisiä luonnontutkijoita. He tunsivat kotiseutunsa kaikki elävät ja kasvit ja keräilivät niitä ahkerasti; linnut täytettiin ja kasvit kuivattiin. He pitivät silmällä ja panivat muistiin, milloin linnut keväisin ensiksi ilmaantuivat, ja työskentelivät mielellään puutarhassa. Muutamia kymmeniä vuosia myöhemmin Hedberg veljekset ehkä olisivat ruvenneet joko lääkäreiksi taikka vartavasten luonnontieteilijöiksi; herännäisyyden aikakaudella oli itsestään selvä asia, että vakavamielisestä kodista lähtenyt nuorukainen rupesi papiksi.

Jo ennenkuin pääsivät yliopistoon, veljekset olivat joutuneet herännäisyyden piiriin. Vaikkei sitä päiväkirjan lyhyessä johdannossa suorastaan sanota, on kumminkin tiettynä, että se oli tapahtunut ruukinhoitajan Otto Mauritz von Essenin pojan, Kaarle Kustavin, vaikutuksesta. Niinkuin Stenbäckin elämäkerrassa on mainittu, palasi tämä, joka jo 1830 viisitoistavuotiaana oli tullut ylioppilaaksi, loppukesällä 1832 Jonas Laguksen luota Ylivieskasta, missä oli ollut kotiopettajana, heränneenä ja täynnä palavaa intoa levittää uskoaan muillekin. Lähinnä hänen oma kotinsa sekä Hedbergin ja ruukin toisenkin kirjanpitäjän, Johan Fredrik Reuterin, perheet tarjosivat vaikutusalaa nuorelle parannussaarnaajalle, ja kaikissa näissä kodeissa hän toimikin hyvällä menestyksellä. Reinhold Hedberg puolestaan kertoo, että hän nauttiessaan yksityistä opetusta ylioppilastutkintoa varten pastori Matthias Achrénin luona Karvatin kylässä "jo vähin harrasteli uskontoa (äflades smått med religionen), rukoillen aamuin ja illoin", ja sentähden hän kai samoin kuin Fredrik veljensä päätti ruveta papiksi.

Päiväkirjan muistiinpanot rajottuvat päivän pikku tapahtumiin sekä ilmanlaadun mainitsemiseen. Siitä huolimatta taikka osaksi juuri sentähden on niillä arvonsa. Hedberg ei koskaan antaudu mielikuvituksen johdettavaksi, vaan pysyy kiinni jokapäiväisessä asiallisessa. Lukija tutustuu pikkuseikkoihin, jotka kaikessa vähäpätöisyydessään muodostavat melkoisen osan elämää. Siinä kohden täydentää tämä päiväkirja semmoisia lähteitä kuin Lauri Stenbäckin kirjeet, joissa tuskin ollenkaan kosketellaan elämän käytännöllisiä puolia.

* * * * *

Päiväkirja alotettiin syksyllä 1835 Lapualla, minne Hedberg veljekset olivat lähteneet marraskuun loppupuolella oppiakseen suomea. He viipyivät siellä ainoastaan yhden kuukauden, jonka tähden edistys ei voinut olla suuri, semminkin kun he asuivat yhdessä. Opettelu tapahtui niin, että luettiin kielioppia, harjoteltiin puhumista talonväen kanssa ja käännettiin ruotsalaisesta virsikirjasta suomeksi; muuan ylioppilastoveri, joka lapualaisena osasi suomea, korjaili käännöksiä. Väliaikoina ammuttiin harakoita y.m. lintuja, jotka Fredrik täytti. Joka päivä Reinhold puhuu uskonnollisista murheistaan, huokaa ja rukoilee lukien Uutta Testamenttia, Belteriä ja virsikirjaa. Hän kaipaa henkilöä, jonka kanssa voisi puhua uskonnollisista asioista ("om religionssaken"); Fredrikillä näyttää olleen muuta ajateltavaa. Kun joulukuun keskivaiheilla sairaana makaava äiti kotoa kirjoittaa saavansa lohdutusta huolissaan, jos pojat ovat hyvin oppineet suomea, vaikuttaa se Reinholdiin kuin ukkosen isku. Hän valittaa ääneensä, sillä hän rakastaa äitiänsä ylenmäärin — "eivätkä he osaa suomea"!

Jouluksi veljekset palasivat kotiin. Joulutavoista mainittakoon seuraavat: 24 p. käydään saunassa, "koska oli jouluaatto". Lahjoja jaettiin, mutta joulukuusta ei mainita. Joulupäivänä, jolloin oli -32 astetta, noustaan k:lo 4:ltä ja ensi tehtäväksi sytytetään kynttilöitä akkunoihin ja pihalla "hissataan" lyhtyjä jouluriukuun (julstång), joka pari päivää ennen oli tuotu metsästä ja pystytetty pihalle. Sen jälkeen mennään kirkkoon, missä Achrénit, isä ja poika, saarnaavat. Uuden vuoden aattona valetaan tinaa, ja lyhdyt jouluriu'ussa ovat jälleen sytytetyt.

* * * * *

Vuodelta 1836 on päiväkirja vaillinainen: koko alkupuolivuotta on revitty pois, jo muistiinpanojen alkaessa Hedbergit ovat kotona kesälomalla. — Tänä kesänä, niinkuin myöhemminkin miltei säännöllisesti loma-aikoina, näyttävät opinnolliset huolet suuressa määrässä unohtuneen. Veljesten aika kuluu näet enimmältään reippaiden poikien tavallisiin huvituksiin. Milloin heitetään kiekkoa tai keilaa, milloin hoidetaan sirkkuja tai muita häkkilintuja ja kanoja, milloin kerätään kasveja taikka tehdään pitempiä purjehdus- ja kalaretkiä, taikka käydään metsästämässä tai marjassa. Heinäkuun lopulla "Kalle" (von Essen), joka koko lukuvuoden oli ollut kotiopettajana Puhoksen tehtaalla Karjalassa, tulee käymään kotona. Jonkun päivän päästä hän matkustaa pariksi viikoksi Ylivieskaan. Palattuaan sieltä hän jälleen virkistää Reinholdin uskonnollisia harrastuksia. He puhuvat keskenään uskonnollisista asioista, ja Essen lainaa toverilleen "Armon järjestyksen" luettavaksi. Paitsi tätä kirjaa Reinhold lueskelee Retziuksen saarnoja, Freseniuksen kolmea autuuden sääntöä, puhumatta Uudesta Testamentista; joskus veisataan kodissa yhteisesti virsikirjasta.

Syyskuun 13 p. veljekset lähtevät Helsinkiin. Ero kodista on "katkera", vaikka isä omalla hevosella saattaa poikiansa Härmään. Tiellä puhutaan uskonnosta. Härmästä pojat jatkavat kyytihevosella, mutta omissa ajoneuvoissa. Lapualla he poikkeavat yöksi pappilaan, missä heidän ystävänsä ja serkkunsa Lauri Achrén on apulaisena rovasti Hildénillä, ja samoin Hämeenlinnassa rehtori Gabriel Borgin luokse, jossa Reinhold "pakotetaan" juomaan illalla lasi totia sekä aamulla eineen jälkeen lasi viiniä ja punssia. Tässä niinkuin muulloinkin huomataan Reinhold Hedbergistä, että siihenkin aikaan oli ylioppilaita, jotka harrastivat raittiutta. Matka, joka kaikkiaan kesti viisi vuorokautta, oli päiväkirjan mukaan tunnelmaltaan surullinen. "Matka meni", Reinhold kirjoittaa, "Jeesuksen avulla hyvin, mutta lystiä se ei ollut, sillä me olimme murheellisia" — ja hän "rukoilee Jumalaa köyhyydessään ja surussaan". Huutijärven kestikievarissa Kangasalla veljekset tapaavat hurskaan, ystävällisen papin, jonka seurassa pysyttäytyvät lähelle Hämeenlinnaa, mutta Reinhold on vaitelias eikä avaa sydäntään hänelle. — Helsingissä Hedbergeillä oli asunto vuokrattuna lääninkonttoristi Björkellin luona "Estnäsin mäellä", ja sinne he suoraan ajoivat.

Oli sunnuntai, kun saavuttiin perille, ja koska ei ollut ruokaa kotona, syötiin päivällinen erään toverin luona. Sieltä mentiin yhdessä iltapäivällä Lauri Stenbäckille, missä tavattiin R. I. Holsti ja Z. Gallenius sekä myöhemmin veljekset Kaarle ja Aug. Heikel, jotka paitsi ensinmainittua kuuluivat Hedbergien lähimpään tuttavapiiriin. Palattuaan kortteeriinsa Reinhold "lukee päivän evankeliumin ja rukoilee Herraltaan Jeesukselta Kristukselta valoa, rohkeutta ja voimaa surussaan". — Seuraavana päivänä käydään ilmoittautumassa rehtorin, inspehtorin ja kuraattorin luona.

Hedbergien asunnosta ei saada tietoa, mutta muutoin käy heidän jokapäiväinen elämänsä selville. Päivällinen tuodaan jostakin ruokapaikasta (spisqvarter) porttöörillä. Aamuin ja illoin syödään niin kauan kuin piisaa kotoa tuotua leipää, lihaa ja voita, jonka jälkimäisen säilyttämiseksi veljekset itse tekevät suolavettä. Kun kotoiset ruokavarat ovat lopussa, ostetaan uutta kaupungin torilta. Markkinoilla ja joskus muulloinkin ostetaan omenia ja nisuleipää ja silloin syödään aikalailla (dugtigt). Usein ostetaan perunoita, munia, nahkiaisia y.m. ja keitetään tai paistetaan. Myöskin on tapana keittää puuroa. Kahvin juonti ei näy olleen säännöllistä; teestä puhutaan useammin ja sitä juodaan illoin. Vieraanvaraisuus on yleinen: veljekset syövät ja juovat usein teetä toveriensa luona ja toiset heidän luonaan. Komeudesta elämässä ja puvussa ei ilmaannu merkkiäkään, jollei semmoisena pidetä sitä, että Reinhold eräänä päivänä ostaa kiiltovoiteen aineksia ja valmistaa itselleen saapasmustetta. Se oli nähtävästi kuitenkin poikkeus tavallisuudesta, sillä useimmin hän ostaa ihraa voidellakseen jalkineitaan. Talvella käytettiin "kaprokkia" päällysvaatteena, mutta kalosseja ei koskaan mainita. Tulitikkuja ei ostettu, vaan tehtiin omakätisesti. Rahan puutetta veljekset eivät ensinkään kärsineet; päinvastoin he joskus lainasivat muille. Rahana liikkui kehnoja riksin setelejä, jotka helposti hajosivat käsissä; sentähden mainitaan aika ajoin päivän tapahtumien joukossa: "liimasin muutamia setelejä".

Päiväkirjasta päättäen veljeksiä ei voi syyttää laiskuudesta. Aamusin noustaan kello 5:ltä tai 6:lta, jopa joskus varemminkin, lukemaan; kun unta riittääkään tai 8:aan, on omatunto levoton. Edelleen käy ainakin Reinhold ahkerasti luennoilla, tietysti etupäässä teologisilla; mutta hän kuuntelee myöskin professori Reiniä Suomen historiassa. Sitä paitsi ainekirjoitus latinan- ja ruotsinkielellä vie runsaasti aikaa. Varsinaisten opintolukujen rinnalla luetaan tuskin muuta kuin hengellistä kirjallisuutta, nimittäin joka päivä jo ennen mainituita hartauskirjoja ja niiden ohella Willcockin kalliita hunajapisaroita (lahja toverilta Joh. Wegeliukselta), Hengellisiä ja Lähetyssanomia y.m.s. Maallista kirjallisuutta mainitaan aluksi vain Nilssonin Fauna.

Ylioppilaitten tavalliset huvitukset ja iloinen seuraelämä näyttävät olleen jotenkin vieraita Reinhold Hedbergille — Fredrik oli kaikesta päättäen vähemmin askeettinen. Kun joku päivä tai iltakausi on kulunut toverien kanssa iloisessa pakinassa, niin Reinhold valittaa tunnonvaivoja. Joskus kiihtyy hänen levottomuutensa tavattomasti, niinkuin näkyy seuraavasta otteesta: "19 p. lokakuuta — — Luin Armon järjestystä (jonka oli kirjahuutokaupasta ostanut), itkin ja rukoilin uskottomuuttani, kun en jätä tämän maallisen huolenpitoa Jumalalle, vaan murehdin lukuja enemmän kuin sieluni tilaa. Sentähden ei minulla ole rauhaa, ja eilen ehtoolla olin kovin peloissani ja rukoilin luullen olevani ilman Jeesuksen ansiota. Jos kuolen tänä yönä, minä ajattelin, niin on puolustajani tuomarin edessä vaiti, ja minä joudun kadotukseen. Surumielinen koko päivän; pieni rauhankipinä näyttäytyi ehtoolla." Näistä suruistaan Reinhold oli kirjoittanut Essenillekin Karjalaan. Tämä puolestaan kehottaa häntä "ainoastaan uskomaan". Mutta siinä se vaikeus olikin, päästä pysyvään uskoon!

Sunnuntaina käydään aamupäivällä kirkossa ja ollaan ehtoolla tavallisesti Lauri Stenbäckin luona, missä luetaan joku Lutheruksen taikka Schartaun saarna ja keskustellaan uskonnollisista asioista. Yhdessäolo, jonka ainoana ruumiillisena virkistyksenä on tee, kestää noin k:lo 9:ään. Nämä sunnuntai-illanvietot, jotka ovat pidettävät alkuna myöhempiin säännöllisempiin heränneitten ylioppilasten seuroihin, viehättivät nähtävästi osanottajia, sillä Reinhold mainitsee usein illan olleen "hauskan ja mieltä ylentävän" (trefligt och uppbyggligt). Läsnäolijoina luetellaan Julius I. Bergh, Gallenius, Birkman, Jakob Wegelius, harvemmin Holsti y.m. Kerran ollaan samalla tavoin yhdessä tohtori A. Borgin luona. Hedbergien tuttavien joukossa on myöskin heidän serkkunsa F. G. Hedberg mainittava, joka joskus Lohjalta kävi Helsingissä. M.m. he syyskuun lopulla hänen kanssaan kävivät katsomassa kirkkoa, s.o. Nikolainkirkkoa, jota paraikaa rakennettiin.

Teatterista, konserteista y.m. yleisistä huveista ei sanaakaan puhuta. Kumminkin oli toverien joukossa muutamia musikaalisiakin, niinkuin Kust. Appelberg, Gallenius ja Jak. Wegelius, jotka soittivat huilua ja sillä huvittivat toisiakin. Myöhemmin kerrotaan parista illasta Lauri Stenbäckillä, jolloin neljä huiluniekkaa soitteli toverien iloksi. Lukukauden lopulla Reinhold Hedberg osti itselleen virsikanteleen ja rupesi sillä soittamaan. — Yhtä vähän kuin myöhempinä aikoina näyttävät pohjalaiset 1830-luvulla etsineen seurustelua toveripiirin ulkopuolelta. Kumminkin kävivät Hedbergit pari kertaa lukukaudessa kamreerinrouva Tengströmin luona. Usein he tapasivat siellä J. L. Runebergin ja J. J. Tengströmin rouvineen sekä kaksi Runebergin sisarta ja veljekset Kaarle ja Fredrik Tengströmin.

Joulukuun 7 p. Reinhold sanoo kuulleensa Stenbäckin sairastuneen (lavantautiin), ja että tämä sentähden oli pakotettu jättämään kandidaattitutkintonsa seuraavaan lukukauteen. Hän käy sitten useamman kerran sairaan luona, joka oli "hyvin kipeä". — 14 p. Hedbergit lähtevät kotimatkalle, jolla käydään vierailemassa samoissa paikoissa kuin tullessa, ja 19 p. saavutaan "riemulla ja ilolla" kotia. Jo seuraavana päivänä laitetaan ketunraudat, jäniksen- ja rotanpyydykset kuntoon, ja loma-aika kuluu niitä hoitaessa sekä muissa tavallisissa kotiaskareissa. Niinkuin kesällä näyttävät nytkin opinnolliset huolet tykkänään kadonneen. "Vähän tulee nyt Jumalaa ajatelluksi", sanotaan päiväkirjassa. Uuden vuoden aattona valetaan taas tinaa, ja muistiin pannaan, että "valukuvat tulivat jotenkin synkkiä" (stöpen blefvo mera mulna).

* * * * *

Uusi vuosi 1837 alkoi sillä merkkitapauksella, että veljekset tammikuulla ensi kerran saarnasivat: Fredrik ensin, Reinhold sitten. Jälkimäinen sekaantui vähän suspiriumissa, mutta kun hän siitä oli selvinnyt, meni kaikki Jumalan avulla hyvin loppuun saakka. "Jumala oli liiankin armollinen", sanoo hän, "hän ei rangaissut minua ansioni mukaan". Hän oli tietysti opetellut saarnansa ulkoa.

Helmikuun 7 p.: "Nyt on minulla taas ollut lystiä, mutta tänään tulee jälleen suru, kun meidän täytyy Helsinkiin." Ero oli "kauhea" ja ajaessaan isänsä kanssa, joka nytkin saattoi poikiaan Härmään asti, Reinhold valittaa kotona viettämäänsä syntistä elämää. Isä lohduttaa häntä, ja poika "toivookin vielä tulevansa Jumalan lapseksi ja päättää ahkerasti lukea ja veisata Jumalan sanaa kotonakin", mikä ennen oli jäänyt tekemättä. Lapualla he tapaavat Lauri Achrénin, joka iloisena kertoo heille lokakuulla menneensä kihloihin Lotta Stenbäckin kanssa. Matka meni sitten "hyvin ja surullisesti" (!) —

Tällä kertaa ei veljeksillä ollut asuntoa varattuna, ja heidän täytyi sentähden maata erään toverin luona kolme yötä "kapsäkkien päällä lattialla". Sen jälkeen he saivat huoneen muutamassa paikassa, jossa annettiin päivällisruokaakin. Kun ensi kerran syötiin uudessa kodissa, panee Reinhold muistiin: ruoka huononpuoleista, vanhoja mateita ja tympeänmakuista velliä. Päiväkirjassa mainitaan, milloin kotoa tuotu leipä loppui, ja siihen lisätään: "nu äro sötebrödsdagarna slut". Joskus valitetaan nälkääkin, ja huone on niin hatara, että henki näkyy, vaikka kolme kertaa päivässä lämmitetään. Kerran moititaan muuatta toveria, joka ei antanut ruokaa, vaikka veljekset tulivat hänen luokseen juuri kun hän söi einettä, ja heidän oli "hyvin nälkä". Samana päivänä ehtoolla Reinhold vielä lisää: "Hyvin nälkä ja huonolla tuulella." Sitä paitsi on mieli raskas suurien menojen tähden.

Opintoja jatketaan entiseen tapaan ahkerasti. Uskonnollinen levottomuus on muuttumaton. Huolimatta Jumalan sanan lukemisesta — uutena hartauskirjana mainitaan Stenbäckiltä lainatut Schartaun kirjeet, "jotka ovat hyviä", — ei rauha ota rakentuakseen. Toverien kanssa keskustellaan hengellisistä asioista, mutta säännöllisistä kokoontumisista ei puhuta. Joskus Reinhold Fredrikin kanssa kotona veisaa virren. Toverienkin seurassa hän on erikoinen. Pari kertaa mainitaan yhdessäoloista ystävien luona, missä juotiin totia, ja Reinhold sanoo yksin olleensa juomatta. Maaliskuun 20 p. vietetyssä Osakunnan juhlassa (Nationskalaset) hän oli niinikään saapuvilla, mutta ainoat tiedot, jotka hän siitä antaa, ovat seuraavat: "Minä join 4 kuppia teetä, 1 lasin punssia ja 1 lasin karoliinaa; minä seurustelin August Heikelin kanssa ja oli aika hauskaa. Tulin kotia 1/2 3 aamulla. On iloista olla raitis, kun kaikki muut ovat päissään (!)" — Osakunnan kokouksissa Reinholdilla oli tapana käydä, mutta hän jättää kertomatta mitä siellä tapahtui. Sitäpaitsi hän silloin tällöin kävi osakunnan kokoushuoneissa (nationsrummen) lukemassa sanomia (Andliga tidningar). Opintojen ulkopuolella hän mainitsee lukeneensa Adlercreutzin ja Holmin kirjat 1808—09 vuosien sodasta ja Runebergin Hannan.

Harvinaisempia tapahtumia kerrotaan vähän. Semmoisina lueteltakoon seuraavat. Maaliskuulla näytellään poroa Kluuvinlahden jäällä (på Gloet). Oudoksuen väen paljoutta ei se tahtonut juosta. — F. G. Hedbergin häät neiti Eklundin kanssa Lohjalla vietetään 12 p. huhtikuuta. Tohtori Borg lähtee sinne Helsingistä, mutta eivät Hedberg serkut. Sulhanen oli sanonut, ettei hän katso voivansa muistuttaa rovasti Forsmania, joka toimittaa hääpidot, heidän kutsumisestaan. Reinhold on siitä pahoillaan. — Toukokuun 8 p., joka on maanantai, vietetään Runebergin jäähyväisjuhla. Reinhold ei mene juhlaan, mutta seuraa Heikelejä ja Fredrikiä kasvitieteelliseen tarhaan, "ja he menivät Wahllundin huvilaan pitoihin, jotka koko ylioppilaskunta on pannut toimeen Runebergille, koska hän nyt matkustaa Porvooseen. Astelin vähän puutarhassa, menin sitte kotia, kävin siellä taas k:lo 9 ja kuuntelin soittoa etäältä. Oli jotenkin kaunis ilma, mutta tuuli oli kylmähkö, niin että yhden kuuron heitteli vähän luntakin." Fredrik tuli kotiin kello 4 ja sanoi, että juhlassa oli kovasti juotu, niin että tuskin yksikään oli selvällä päällä.

Koko kevätkauden Hedbergit käyttävät pyhäpäivät ja joskus osan arkipäivääkin liikkuakseen luonnon helmassa. Lintujen ja kukkasien ensi esiintyminen merkitään niin tarkoin, että päiväkirja siinä kohden kenties ansaitsee Helsingin eläimistön ja kasviston tutkijain huomiota. Linnun pesiä haetaan ja kaikenlaisia lintuja ammutaan ja joitakuita täytetäänkin. Täten saadaan usein muutosta ruokalistaankin. Niin esim. Vapunpäivänä, jota ei vielä vietetty nykyiseen tapaan, Reinhold keittää kolme variksen munaa ja syö ne suuhunsa ilman suolaa ja leipää. Eräänä lauvantaipäivänä Hedbergit Heikelien, vapaaherra C. G. Wreden ja C. Trappia kanssa lähtevät kello 5 i.p. pitkälle purjehdus- ja metsästysretkelle saaristoon. Kun saarilla turhaan on kuulusteltu ruokaa ja yösijaa, täytyy metsästäjäin sytyttää nuotio rannalle ja asettua levolle sen ympäri. Ilma on kumminkin niin kolkko, ettei unta saada, ja k:lo 2 aamulla lähdetään taas liikkeelle. Noustuaan maalle muutamalle saarelle he vihdoin k:lo 6 eräältä kalastajalta saavat ruokaa ja kahvia. Sen jälkeen jatketaan matkaa saarelta saarelle. Muutamia lintuja ammuttiin, mutta ylipäätään oli saalis huono. Kun löydettiin oravan pesä, jossa oli neljä silmätöntä poikaa, otti Reinhold kiinni emän, joka puri häntä sormeen, ja aikoi viedä sen poikineen elävänä kotiin, mutta kun arveltiin, että niiden hoitamisesta tulisi liian suurta vaivaa, pantiin oravaperhe takaisin pesäänsä. Kotimatka kävi vaikeaksi, kun tuuli oli kääntynyt vastaiseksi ja kiihtynyt vinhaksi, niin että vettä kosolta tuli veneeseen. "Oli kuitenkin kovin hauskaa." K:lo 7 i.p. saavuttiin kaupunkiin.

Viikkoa myöhemmin, pyhänä (28 p. toukok.) k:lo 4 aamulla, lähtivät Hedberg veljekset Heikelien ja W. Pippingin kanssa uudelle retkelle nimittäin Sillbölen rautakaivoksille noin puolitoista penikulmaa kaupungista. Kun pyssyt olivat muassa ja monta mutkaa tehtiin, tultiin vasta k:lo 10 perille. "Siellä oli neljä kaivosta, joista kävimme kolmessa. Ensimäinen oli syvin ja siihen laskeuduttiin pitkin neljää pitkistä kuusista tehtyä tikapuuta (toinen toisen jatkona). Alhaalla oli hyvin kylmä ja jäätäkin ja pimeä, ilma oli kosteaa ja pahanhajuista. Toiset eivät olleet niin syviä, mutta kuitenkin oli kummassakin kolmet tikapuut. Yhdessä oli avattu holvi sivulle päin ja tultu vedelle, joka nyt oli jäässä. Neljäs oli niin matala, että pohja näkyi. Näiden lähellä näimme vielä yhden kaivoksen, joka viime vuonna oli alotettu ja sentähden vain kuopantapainen." Vasta k:lo 8 i.p. tultiin kotia.

Ymmärrettävää on, että Reinhold jälestäpäin katui hukanneensa aikaa tämmöisiin retkiin. Viimeksi kerrotun jälkeen hän kirjoittaa päiväkirjaansa: "Olen pahoillani, kun olen vetelehtinyt niin paljon, eikä luvuista tahdo tulla mitään enkä ole kilvoitellut sieluni autuuden tähden." — Kesäk. 9 p. Reinhold oli kuulemassa Lauri Stenbäckin julkista filosofiankandidaattitutkintoa.

Lukukauden viime päivistä mainittakoon, että Reinhold Lauri Stenbäckin kanssa eräänä iltana joi teetä Nervanderin luona ja sitte samassa seurassa kävi myöskin "Härmän Snellmania" (J. V. Snellmania) tervehtimässä. Kun 16 p. oli lähdettävä kotimatkalle, oli matkustajia niin paljo, että Hedbergien täytyi odottaa aamusta k:lo 3:een i.p. saadakseen kyytihevosen kaupungin kestikievarista. —

* * * * *

Kesäkausi 1837 kului taas enimmältään tavallisiin huvituksiin. Vieraita nähtiin usein, ei ainoastaan läheisiä vaan kaukaisempiakin, sillä ajan tapoihin kuului, että matkalla poikettiin sukulaisiin ja tuttaviin. Siten F. G. Hedberg kävi nuoren rouvansa kanssa pari kertaa Kimon ruukilla, mennessään syntymäseudulleen Raaheen ja sieltä palatessaan. — Heinäkuun 5-8 p. piti Riisbakan lautamies komeat nelipäiväiset häät tyttärelleen, Marialle. Sinne olivat pitäjän säätyläisetkin kutsutut, ja Reinhold kertoo kaksi päivää tanssineensa polskaa maalaistyttöjen kanssa. Hän huomasi niiden olevan säädyllisempiä kuin oli luullut, ja hänen oli niin lysti, että hän mielellään olisi jäänyt kauemmaksikin aikaa häihin, jollei kaikki herrasväki olisi lähtenyt pois. — Toinen verraten harvinainen tapaus oli Uuskaarlepyyn herrojen omistaman laivan teloiltalasku Okskangarissa syyskuun 16 p. Nuori väki ruukilta purjehti sinne, ja kun laiva, Emilie nimeltä, oli "majesteettisesti" luistanut veteen, kutsuttiin kaikki kaupunkilaisten pitoihin, joissa viivyttiin k:lo 12:een yöllä. Reinhold sanoo juoneensa teetä ja yhden lasin punssia, mutta toiset nauttivat runsaammin. "Talonpojat tappelivat aika lailla; me koetimme rakentaa rauhaa ja onnistuimmekin lopuksi." Sitte maattiin oljilla. Aamulla ennen lähtöä juotiin vielä kahvia ja syötiin einettä Okskangarissa. "Minä olin hyvin tyytymätön Uuskaarlepyyn herrojen seuraan, sillä heidän puheensa ja menettelynsä oli kauttaaltaan säädytöntä."

Kesäkuun 22 p. Kalle (von Essen) palasi Karjalasta, ja näyttää siltä, kuin hänen olonsa kotona olisi jälleen vaikuttanut virkistävästi uskonnolliseen elämään ruukilla. Loppukesällä ilmaantuu siitä monta todistusta. Elokuun 2 p. mainitaan "Stoolin Maijan (joku talon väestä) olleen semmoisessa hengellisessä hädässä, että pelättiin hänen tulevan hulluksi". Hedbergillä isäntäväki yhdessä palvelijain kanssa veisaa virsiä, ja herätyksiä tapahtuu sukulaisten ja kotoisten piirissä. S.k. 27 p. oli "Anna Liisa Ulfsson täällä ja sanoi nyt löytäneensä kalliin helmen ja tulleensa uskoon; meidän piikamme Anna Olavintytär on niinikään voimallisesti herätetty ja hänellä on vakava murhe". 28 p. "Luin vähän Armon järjestystä. Muistelin sieluni parasta, syystä että on niin ankaria muistutuksia. Meidän toinen piikamme, Anna Liisa, tuli nyt niin voimakkaasti herätetyksi, että hän huusi monta tuntia. Kalle ja (Jonas) Lagus meillä." — 29 p. "Nousin k:lo 6. Olin Kallen luona, missä Stenbäckiltä sain ansaittuja nuhteita. Luin sitten koko päivän Armon järjestystä ja Huutavan ääntä korvessa, jonka lainasin Kallelta. Olin jotenkin murheellinen, itkin ja rukoilin valistusta; soitin virsikanteleella Oli niinkuin pyhäpäivä, niin että sekä me että piiat saivat vähän tehdyksi." — 30 p. "K:lo 6 ylhäällä. Luin Huutavan ääntä korvessa. Kävin Kallen luona ja ostin semmoisen [kirjan]. Olin niin iloinen siitä armosta, joka on tullut tämän huoneen ylitse, että en voinut muuta kuin ylistää Jumalaa."

Seuraaviltakin päiviltä on muistiinpanoja, jotka viittaavat yhä jatkuvaan uskonnolliseen innostukseen. Syyskuun 1 p. Reinhold puhuu uskonnosta talonväen kanssa, mutta mainittuaan tämän hän lisää: "olin muutoin hyvin kevytmielinen". — 2 p. "Oli Kalle täällä jäähyväiskäynnillä. Maria (neiti Achrén, joka oleskeli Hedbergillä) oli niin iloinen Jumalassa, että tuskin jaksoi kantaa iloansa." — 3 p. "Nousin k:lo 6. Olin kirkossa; Kalle saarnasi. Kuulin iltapäivällä (ruukin) konttorissa luettavan julki saarnan Nohrborgista. Kalle piti sitte kauniin jäähyväispuheen. Luin vähän Armon järjestyksestä ja rukoilin synnintuntemusta; soitin virsikanteleella virren." — Se innostus, joka oli huomattu neiti Achrénissa, kiihtyi kiihtymistään, ja 7 p. Reinhold panee muistiin: "Tämä ilta on merkillisin, minkä olen elänyt. Maria näyttää menettäneen järkensä liiallisesta uskonnon asiain mietiskelemisestä, meillä oli täysi työ hyvällä pitää häntä sisällä, vaikka oli k:lo 11 yöllä. Minä olin niin huolestunut, että en tiennyt mitä tehdä. Luutnantti (v. Essen) ja Anna Liisa Ulfsson täällä ehtoolla. Maria puhuu aivan sekaisin. Vasta k:lo 12 päästiin levolle." — Seuraavana päivänä Marian omaiset noutavat hänet, ja me saamme tietää, että hän sittemmin oleskeli sukulaisissa sekä Maalahdella että Vöyrillä ollen ajoittain vielä enemmän häiriössä kuin ruukilla. Myöhemmin syksyllä hän kumminkin vähitellen toipui.

* * * * *

Syyskuun lopulla lähtevät Hedbergit jälleen Helsinkiin, ja ero kodista oli sitä katkerampi, kun oli päätetty, että he viipyisivät poissa yhtä mittaa seuraavaan kesään saakka. Kun 24 p. saavuttiin Helsinkiin, kirjoittaa Reinhold: "Nyt ollaan jälleen tässä ikävässä kaupungissa!" — Jo seuraavana päivänä oltiin Stenbäckillä, ja "siellä oli hyvin hauskaa, sillä siellä puhuttiin ainoastaan uskonnosta, ja me lauloimme kaksi virttä Siionin lauluista. Minä itkin paljon, sentähden etten oikein tunne syntiä, ja rukoilin hartaasti Jumalaa siitä." Kolmantena päivänä "käväisin Schaumanilla. Hän sanoi, ettei hän tiennyt, voisimmeko tulla papeiksi. Minä olin kovin murheellinen sen johdosta, mutta sain vihdoin lohdutusta ajatellessani, että tämä elämä ei kumminkaan ole niin pitkä, ja voinhan Jeesuksen kautta tulla osalliseksi paremmasta elämästä tämän jälkeen. Kyllä kai minä kelpaan joksikin täällä; samahan se on mitä on." Tyynnyttyään kävelee hän sitte nuoremman veljensä Kustavin[22] kanssa kasvitieteellisessä puutarhassa syöden maahan pudonneita omenia, nousee uuden kirkkorakennuksen telineille, josta näkee Vanhan kaupungin tuolle puolelle ja katselee höyrylaivoja "Storfurstenia" ja "Lentäjää", edellinen iso, jälkimäinen pienoinen alus, ja viettää iltansa Heikelien luona, missä Julius Bergh lukee Nohrborgista ja puhuu "kääntymysjärjestyksestä" — ja "oli siellä hyvin hauskaa".

Tällä kertaa oli tavallista vaikeampi saada asuntoa. Vasta toisella viikolla Hedbergit vuokrasivat kaksi kamaria (heitä oli nyt kolme) rakennuksessa, joka ei vielä ollut täysin valmis. Sitten alkoi elämä sujua entiseen tapaan, ja päiväkirjaan merkitään milloin mitäkin. Niin esim. huomataan eräänä päivänä matoja liikkiöissä, joka oli ikävää, mutta sitäkin ikävämpää oli, että toisena päivänä nähtiin vieraan veitsen vähentäneen varastoa; edelleen saamme tietää Reinholdin parsineen veljensä sukkia, että hän tänä lukukautena niinkuin kerran ennenkin arvelee syövänsä liika paljon ja sentähden joskus illoin ja aamuin on kokonaan syömättä, että hän kenties siitä syystä pitkin syksyä käy kasvitieteellisessä tarhassa syömässä pihlajanmarjoja j.n.e.

Tänä lukukautena tapahtuivat tunnetut rettelöt pohjalaisessa osakunnassa, kun kuraattori Nervander luopui, ja osakunta jaettiin kahtia. Kaikesta mainitaan niin lyhyesti, ettei mitään uutta piirrettä ilmaannu. Hedbergit joutuivat pohjoispohjalaiseen osakuntaan, jonka jäsenille toverien kesken annettiin nimi "Norrbaggar". Suurta melua ylioppilasmaailmassa herätti se, että yöllä vasten lokakuun 25:ttä p. muuan santarmi tavattiin kuolleena Katajanokalla ja kolme ylioppilasta, Sevon, Wacklin ja Sjöberg, pantiin kiinni epäiltyinä murhasta. Muutaman päivän päästä heidät kuitenkin vapautettiin, kun lääkärit todistivat miehen kuolleen halvaukseen.

Uskonnollinen elämä heränneitten ylioppilasten piirissä näyttäytyy entistä vilkkaammaksi. Useammin kuin ennen, pari kolme kertaa viikossa, veisataan ja luetaan yhdessä, milloin harvempien, milloin useampien koossa ollessa. Päämiehinä tässä elämässä ovat Lauri Stenbäck ja C. G. von Essen, jotka viimemainitut asuvat yhdessä, sekä Julius Bergh. Näistä mainitaan, että he joskus saarnasivat julkisestikin. Useimmiten kokoonnuttiin hartaushetkiin Stenbäckin luo, ja sunnuntaina 18 p. lokakuuta sanoo Reinhold päiväkirjassaan ensi kerran, että siellä oli paljo väkeä koossa (mycket folk samladt). Muutoin Hedbergit tai ainakin Reinhold usein Heikelienkin luona kuuli luettavan Nohrborgin postillaa, jota samoin kuin Tollesonin saarnoja luettiin Stenbäckilläkin. Sitä paitsi esiintyy ennen mainitsemattomia hartauskirjoja, niinkuin Lutheruksen selitys Galatalaiskirjeeseen, Pontoppidanin Uskon peili, Lutheruksen opin ydin j.n.e.

Joulukuun 5 ja 29 päivän välillä on päiväkirjassa aukko, joka myöhemmin on lyhyesti täytetty. Reinhold sairasti silloin arvattavasti lavantautia, vaikka ei taudin nimeä sanota. Jäljestäpäin hän muistelee hourailukohtausten välillä pelänneensä, että joutuisi kadotukseen, jos kuolisi, sillä hän ei katsonut voivansa lähestyä Jeesusta elävästi tuntematta syntejään, taikka myöskin, että menettäisi järkensä ennenkuin oli saanut Jumalalta syntinsä anteeksi ja armoa. Ajoittain hän taudinkin kestäessä luki hartauskirjoja. Jouluaattona olivat veljet muualla, mutta Essen ja Gallenius pitivät seuraa sairaalle ja lukivat hänelle virsikirjasta ja Uudesta Testamentista.

Uudenvuoden aaton veljekset viettivät August von Essenin seurassa käyden yhdessä Björkströmillä (joku ravintola) syömässä illallista. "Siellä juotiin viiniäkin, mutta minä en juonut; ruoka maksoi 24 kill. mieheen." Vuoden muistiinpanot päättyvät hartaaseen rukoukseen.

* * * * *

Vuoden 1838 Hedbergit siis alottivat Helsingissä. Tämä ei estänyt heitä saamasta uusia muonavaroja kotoa. Tuttavat, niinkuin Vegeliukset Maalahdelta, Z. Topelius Uuskaarlepyystä ja vielä muuan ylioppilas Fellman, jotka olivat viettäneet joulunsa Pohjanmaalla, toivat näet muassaan "paketteja", jotka avattaessa huomattiin sisältävän sianlihaa, makkaroita, voita, leipää y.m. Todella patriarkallisia tapoja! — Loppiaisaattona Reinhold käy kaupungilla ostamassa kahvia ja sokeria, korppuja ja kermaa sekä lainaamassa teekeittiön Heikeleiltä. Loppiaisena hän näet tahtoi viettää nimipäiväänsä kahvinjuonnilla. Ja niin tapahtuikin. Kukin vieras joi kolme kuppia! Samana päivänä Essen saarnasi iltakirkossa "aika hyvin", sanoo Reinhold, "ja minä olin hyvin liikutettu". — Tästä lähtien puhutaan tavantakaa kahvinjuonnista milloin kotosalla, milloin "Kahvineitsyen" luona (Kaffejungfrun, joku yksinkertainen kahvila, jossa paitsi kahvia myöskin saatiin teetä). Turhaan huudahtaa Reinhold kerran tämmöisen käynnin johdosta: "olkoon tämä viimeinen kerta tänä lukukautena!" — Maaliskuun 20 p. oli von Essen kutsunut Hedbergit pieniin kekkereihin. Vieraitten joukossa oli professori Laurell ja lisensiaatti Schauman, ja kestitykseksi tarjottiin teetä ja punssia. Illan kuluessa puhuttiin uskonnollisista asioista ja luettiin ääneen vähän Lutheruksen teoksista. Sen ohella laulettiin äänissä "Hosianna" ja "Koko maailma iloitkohon". — "Tulimme kotia noin 1/2 12." — Huhtikuun 5 p. Hedbergit olivat kutsutut kamreerinrouva Tengströmin hautajaisiin. Rouva oli kuollut 67 vuoden iässä maaliskuun 31 p. Vihdoin on tässä jaksossa mainittava, että Hedberg toukokuun 18 p. "saattoi Kaarle Niklas Keckmania hautaan". — Erikoisena merkkitapauksena on mainittava, että Reinhold tammikuun 31 p. Heikelien kanssa oli Julius Berghin luona ja siellä näki "kuuluisan, vahvan kristillisen miehen", Paavo Ruotsalaisen.

Uskonnolliseen elämään nähden oli kaikki entisen tapaista. Reinhold taistelee lakkaamatta uskottomuutta vastaan. Joskus hän on levollisempi, mutta sitten taas painuu tunnelma aivan alhaalle. Kuvaavana kohtana siteerattakoon seuraava muistiinpano, joka on tehty Essenin pitojen jälkeisenä päivänä. "Makasin k:lo 7:ään. Olin kauhean murheellinen herätessäni, luin rukouksen virsikirjasta, mutta murhe ja suru eneni niin, että minun täytyi mennä Kalle von Essenin luokse. Puhuin kauan hänen kanssaan synneistäni ja uskottomuudestani sekä vaarallisesta tilastani. Hän sanoi, että minun piti uskoa Jeesuksen sanoihin ja taistella epäuskon ajatuksia vastaan. Puhuin sitten opinnoistani ja papiksi tulemisestani; hän kehotti minua vain lukemaan Jeesuksen tähden ja rukoilemaan häneltä voimia, niin kaikki kävisi hyvin. Saatoin sen jälkeen päivällä uskoa ja olla tyytyväinen Jumalassa." — Kerran Reinhold itkee sentähden, että hän on niin "kylmä ja välinpitämätön verrattuna toisiin eläviin kristittyihin". Sitä vastoin hän ei koskaan tuomitse toisia eikä arvostele maailman lapsia menoineen — niinkuin kumminkin heränneitten sanotaan tehneen. — Paitsi ennen mainituita hartauskirjoja esiintyvät seuraavat uudet: Gossner, Tie autuuteen; Sokea ja sotamies; Boosin elämäkerta, L. Achrénin kääntämänä; Arndtin Tosi kristillisyys.

Hartausharjotuksista ei ole muuta lisättävää kuin että nyt ensi kerran puhutaan myöskin yhteisestä rukouksesta. Stenbäckillä näet kerran yhteisesti rukoiltiin, niin että läsnä olevat laskeutuivat polvilleen. — Ohimennen huomautettakoon, että Stenbäck ei tällä kertaa viipynyt Helsingissä lukuvuoden loppuun. Saatuansa tiedon isänsä kuolemasta hän lähti toukokuun 12 p. kotiin. Reinhold oli häntä auttamassa valmistuksia tehdessä.

Tänä lukukautena Reinhold suoritti kirjoituskokeensa ruotsin kielellä ja sai alhaisimman arvolauseen: admittitur. Hän oli siihenkin tyytyväinen. Vähän myöhemmin, jo ennen toukokuun loppua, Hedbergit lähtivät kotimatkalle.

* * * * *

Kesällä kotona ollessaan Reinhold pari kertaa pahoittelee sitä, ettei hän tapaa muissa halua yhteiseen hartaustoimitukseen, jota hän puolestaan ikävöi. Muutoin on lomakauden huomattavin tapaus matkustus Kalajoelle kuuluisain käräjien tähden. — "Nyt on merkillinen aika", kirjoittaa Reinhold, "sillä N. G. Malmberg, F. O. Durchman, Jonas Lagus, Jak. Hemming ja Lauri Laurin, jotka kaikki ennen ovat olleet pappeja Kalajoen pitäjässä, sekä suuri joukko heränneitä talonpoikia ja säätyläisiä mainitusta pitäjästä on haastettu käräjiin sentähden, että ovat joko toimeenpanneet taikka olleet saapuvilla kristillisissä seuroissa ja että papit ovat asettaneet esille lähetys-säästölaatikoita. Ensimäiset käräjät olivat jo 6 p. heinäkuuta ja kestivät muutamia päiviä, mutta asia lykättiin 6:nteen p. elokuuta." Sunnuntaina 29 p. heinäkuuta Reinhold vanhempainsa kanssa kävi Vöyrin kirkossa ja pappilassa ja siellä sovittiin, että hän ajajana seuraisi rouvia Ulla Stenbäckiä, Lotta Svania ja Betty Schroderusta (kaikki kolme Maalahden rovastin, tohtori Wegeliuksen tyttäriä) Kalajoelle. Elokuun 1 p. lähdettiin matkalle tohtorin rillavaunuissa ja 5 p. saavuttiin Kalajoen pappilaan, jossa Hemming oli väliajansaarnaajana. Toiset jatkoivat matkaansa Ylivieskaan, mutta Reinhold jäi Kalajoelle, jonne noin k:lo 7 i.p. Lagus, Durchman ja Malmberg tulivat Hemmingin luokse. "He olivat hyvin iloisia ja hupaisia." Seuraavana päivänä alkoivat käräjät. "Minä sain olla sisällä koko ajan. Siellä todistettiin myötä ja vastaan. Muun muassa että Laurin oli sanonut, etteivät kaikki 50-60 vuotta vanhat saata tulla autuaiksi ja että hän kielsi lapsia tottelemasta vanhempiansa. Tämän toiset todistajat kumosivat. Muutoin olivat tuomari ja virallinen syyttäjä ilmeisesti puolueellisia. Muun muassa siinä, että tahtoivat kieltää pappeja esittelemästä todistajia puolustuksekseen; mutta lopulta siihen pakostakin suostuttiin. Mielipide on tämä: kääntymättömät luulevat heränneiden harjottavan haureutta uskonnon verhon alla sekä pappien keräilevän lähetys-säästölaatikoilla rahaa omiin tarpeisiinsa ja saavan niillä mahdottomia summia. Yhteensä edellisissä ja näissä käräjissä kuulusteltiin 110 todistajaa. Käräjät kestivät maanantaista perjantai-iltaan (elokuun 10:nteen p.) noin k:lo 6. Asia lykättiin syyskuun 25:nteen p., sillä vielä oli useampia haastettava, mikä asian tähden, mikä todistajana; muiden muassa Paavo Ruotsalainen asian tähden."

Lauvantaina Reinhold lähti Ylivieskaan Jonas Laguksen luokse. Hän puhutteli tätä yksityisesti uskonnollisen tilansa johdosta ja sai kuulla, että ei häneltä "puuttunut mitään muuta kuin uskoa — mikä on kyllä paljo", lisää Reinhold. — Pyhänä hän kuuli Laguksen saarnaavan, mutta jo maanantaina tämä lähti Ruovedelle F. O. Durchmanin ja rovasti Bergrothin tyttären häihin, joten Reinhold ei saanut tällä kertaa kauemmin nauttia kokeneen opettajan ohjausta. Hän itse seurueineen matkusti torstaina Kruununkylän pappilaan, missä sunnuntaina (19 p.) vietettiin toisen etevän saarnamiehen ja herännäisjohtajan, Fredrik Östringin, ja rovasti Alceniuksen tyttären häitä. Reinhold oli yhtenä teltanpitäjänä. Näissä häissä tarjottiin punssia, mutta ei tanssittu.

Tätä kesää kiitetään muutoin päiväkirjassa erinomaisen hauskaksi ja yhtenä pääsyynä mainitaan "laulu- ja soittokollegiot" Reuterilla. Viimeisenä iltana, ennen Helsinkiin lähtöä, syyskuun lopulla, laulettiin "Nu hvilar hela jorden", ja Reinholdista se oli "jumalallista ja ylentävää".

Näiltä ajoilta saakka päiväkirja käy entistä suppeammaksi. Usein kuluu päiviä ja viikkojakin ilman muistiinpanoja, puhumatta siitä, että tiedot ovat vähemmin mieltäkiinnittäviä. Siitä syystä ovat seuraavat otteetkin hajanaisemmat kuin ennen.

Helsingissä Hedbergit yhdessä Odert Reuterin kanssa vuokraavat ison salin ja kamarin "Kluuvilla" (i Gloet) kammantekijä Veckströmin talossa Vuorikadun varrella[23] ja Reinhold ostaa itselleen huilun, jolla alkaa soitella. Syksyn kuluessa saapuu surullisia tietoja kotoa. Kimon ruukilla on lavantauti päässyt leviämään, niin että työt on täytynyt keskeyttää, kun miehet järjestään ovat vuoteen omana. Myöskin rouva Hedberg oli sairastunut samaan tautiin, ja marraskuun 12 p. tuli Kalle von Essen poikain luokse kertomaan, että heidän äitinsä oli kuollut. Katkeraa surua lieventää ainoastaan tieto, että hän on autuaallisella hetkellä eronnut elämästä. — Pari viikkoa myöhemmin kerrotaan kirjeessä kotoa vielä sekin onnettomuus, että talon renki lavantautia sairastaessaan oli joutunut omantunnon vaivoihin ja eräänä yönä hartaasti rukoiltuaan ensin nukahtanut, mutta seuraavana aamuna löydetty hukkuneena kaivosta. "Tekikö hän tämän epätoivossa vai houreissa?" kysyy Reinhold.

* * * * *

Tammikuulla 1839, loma-ajalla, molemmat taas saarnaavat, ja
Reinhold sanoo saarnansa olleen alusta loppuun saakka omasta päästä.
Samaan aikaan ovat he myös Schwartzbergin ja Laura Stenbäckin häissä
Vöyrillä.

Kevätlukukaudella Reinhold sanoo pääsiäispäivänä olleensa Essenin luona seuroissa ("på en sammankomst"). Tuo nimitys, jota ennen ei ole käytetty ylioppilasten hartauskokouksista, osottaa, että seurojen pito, niinkuin muutoinkin tiedetään, nyt oli tullut säännölliseksi; mutta valitettavasti Reinhold ei anna niistä tarkempia tietoja. — Huhtikuun 2 p. oli osakunnan juhla, jossa Reinhold ei juonut muuta kuin 4 kuppia teetä ja vähän karoliinaa, mutta josta muutamat vähemmin raittiit toverit palasivat vasta k:lo 9 seuraavana aamuna. Oli siellä vähän tapeltukin, ja yksi oli kaatuessaan kadottanut hampaan suustansa!

Kesästä s.v. mainittakoon, että Reinhold heinäkuun keskivaiheilla käydessään Achrénilla Karvatissa, vilustumisesta sairastui kovaan kuumeeseen. Hourailukohtausten välillä hän murehti sielunsa tilaa. Paitsi Lauri Achrénia kävivät Lauri Stenbäck ja Julius Berg, jotka kesällä olivat matkustaneet Pohjanmaalle, hänen luonaan. Noin puolentoista viikon päästä hän kuitenkin oli niin toipunut, että kykeni lähtemään kotia. — Syyskuulla ennenmainittu Stoolin Maija jälleen tulee kuin mielipuoleksi. Hän puhuu hengistään, jotka ilmaisevat hänelle, milloin kääntymätön ihminen astuu huoneeseen ja mitä hänen tulee milloinkin tehdä, niinkuin veisata, lukea, rukoilla, seisoa, maata ääneti taikka tanssia.

Helsingin matkoista näinä aikoina on mainitseminen, että Hedbergit saatuaan enemmän tuttavia miltei säännöllisesti poikkeavat pappiloihin yöksi. Kun he siten viipyvät jonkun päivänpuoliskon kussakin paikassa, Vähässäkyrössä, Lapualla, Alavudella, Ruovedellä ja muuallakin, saattaa matkaan joskus mennä toista viikkoa. Sitä paitsi ei vauhti muulloinkaan voinut olla suuri. Kuorma oli näet raskas: kaksi miestä lukuunottamatta kyyditsijää sekä laukkuja ja arkkuja, jotka olivat täynnä painavaa tavaraa, vaatteita, kirjoja ja ruoka-aineita puoleksi lukukaudeksi! Ei saata mitenkään oudoksua, että kestikievareissa, niinkuin Reinhold kertoo, monesti kinattiin hevosista. Hollimiehet tahtoivat panna kaksi hevosta kuorman eteen, matkustajat taasen inttivät vastaan, sillä, jos kerran siihen suostuttiin, täytyi yhä edelleen ajaa kahdella hevosella. Etelä-Hämeessä ja Uudellamaalla olivat nämä kinastukset varsinkin tavallisia.

* * * * *

Syyslukukaudella 1839 Reinhold m.m. kertoo suuresta tulipalosta 18 p. lokakuuta, jolloin 2 kaksikerroksista kasarmirakennusta Töölössä paloi poroksi. Veljekset istuivat k:lo 1/2 10 i.p. kotona lukien, Reinhold Boosin elämäkertaa ja Fredrik Fryxellin historiaa, kun he äkkiä huomasivat ympärillä olevien talojen seinäin hohtavan valkean valosta. He riensivät paikalle ja näkivät siellä, miten sammutuskeinot olivat kelvottomia. Kolmas samassa ryhmässä oleva kasarmi pelastui kuitenkin, ja pääansio siitä oli Turun osakuntaan kuuluvan ylioppilaan Pettersonin, joka koko ajan istui rakennuksen katolla syytäen vettä ympärilleen.

S.k. 21 p. Reinhold puhuu rettelöistä, jotka tapahtuivat ennen ensimäistä Porthaninjuhlaa. "Nyt on hirmuinen hälinä meidän kesken sen johdosta, että Thesleff kieltää meitä pitämästä Porthanin muistojuhlaa ja uhkaa, että kuraattorimme Cygnaeuksen onni on siitä kärsivä, jos se tapahtuu. Me lähetimme 18-miehisen lähetyskunnan hänen luokseen, mutta Thesleff suuttui ja kielsi ja uhkasi Cygnaeusta perikadolla." — "Ja sitten" jatkaa hän lisäten yhteen joukkoon toisenkin levottomuuden syyn, "Gadolin alkaa luennon jälkeen tutkia, kutka ovat olleet saapuvilla, kutka eivät, ja sanoo tekevänsä sen konsistorion käskystä". — Marraskuun 9 p. "osakuntajuhlamme ja samalla Porthanin muistojuhlakin vietettiin". Paitsi muuta mainitaan ohjelmasta Runebergin malja, jonka, vaikka tämä ei ollut saapuvilla, Stenbäck esitti "hyvin komeassa runossa". Tilaisuus oli varsin juhlallinen ja päättyi noin k:lo 4 aamulla.

Sunnuntaina 24 p. marraskuuta Reinhold oli kauhistuttavan tapahtuman näkijänä; hän kertoo siitä seuraavasti: "Olin kirkossa, missä ylioppilas Sandbäck, joka juurikaan on tullut mielenhäiriöön, ensiksi graduaalivirren aikana astui alttarin eteen, mutta kun eräs kirkonpalvelija käski hänet pois, lankesi polvilleen kuorin astimille. Sitten hän näytti aikovan nousta saarnastuoliin, mutta kirkonpalvelija talutti hänet ulos. K:lo 6 i.p. tulin minä Stenbäckille, ja siellä oli ennestään Holsti ja Sandbäck. Holsti, Stenbäck ja minä istuimme puhellen ulommassa huoneessa, ja Sandbäck makasi vuoteella sisemmässä, jossa oli pimeä. Jonkun ajan päästä Sandbäck nousee ja pyytää partaveistä, Stenbäck lähtee hakemaan jotakin toveria lisäksi, mutta Holsti menee kynttilä kädessä Sandbäckin luokse ja näkee hänen olevan aivan verissään. Me huomaamme nyt hänen yrittäneen kynäveitsellä leikata poikki kurkun ja vasemman käsivarren valtasuonet, mutta se ei ollut onnistunut. Kun veitsi otettiin pois, aikoi hän heittäytyä ulos akkunasta, mutta estettiin siitä. Sitten hän arvattavasti voimattomana paljosta verenvuodatuksesta asettui rauhallisesti makaamaan sohvalle, missä lepäsi, kunnes lääkärejä oli ehtinyt tulla sitomaan haavat, jonka jälkeen hänet vietiin klinikkaan."

Seuraavana yönä Reinhold mielenliikutuksesta ei saanut unta ja päivälläkin hän oli hieman sairas.

* * * * *

Vuodelta 1840 on vielä vähemmän merkille pantavaa. —

Näinä vuosina Reinhold ei ole uskonut päiväkirjalleen uskonnollisen elämänsä vaiheita, mutta marraskuun 1 p. hän kirjoittaa: "Tänä päivänä (sunnuntai) olin Stenbäckillä ja puhuin hänen kanssaan hengellisistä asioista. Silloin armon salaisuus selvisi minulle suuresti, ja minä saatoin nyt antautua ehdottomasti Jumalan armoihin ja uskoa, että Herra tekee minut lapsekseen ja on minulle yhtä laupias ja armahtava katsomatta siihen, kuinka paljon olen rikkonut ja kuinka hartaasti olen rukoillut, lukenut ja taistellut syntiä vastaan; sillä ei se riipu minusta, vaan yksistään Jumalan armosta. Siis tahdon minä turvata Jumalan armoon ja kaikessa ainoastaan odottaa armoa." — Saman päivän illalla hän oli (rva) Fabritiuksella (Essenin tulevan vaimon luona), missä oli paljon herroja ja naisia. Bergh luki Lutheruksesta, jonka jälkeen veisattiin muutamia virsiä.

Joulukuun 2 p. Hedberg on luistelemassa ja auttamassa, kun jäihin ajanut ajuri pelastetaan Blekholman lähellä. Illalla Julius Berghin luona hän tapaa Laguksen ja Malmbergin, joka s.p. ovat tulleet Helsinkiin jättämään senaattiin valituksen hovioikeuden tuomiosta, joka seurojen pitämisestä määräsi heidät puoleksi vuodeksi erotettaviksi virasta. — Torstaina 3 p. ovat Lauri Stenbäckin häät. "Siellä oli aika hauskaa; tulin kotiin klo 1 yöllä." — 12 p. Reinhold lähtee kotimatkalle yhdessä seurassa Laguksen ja Malmbergin kanssa.

Lomakautena 29 p. joulukuuta Hedberg matkustaa m.m. Vöyrin käräjiin ollakseen saapuvilla, kun pastori J. M. Stenbäckiä oikeuden edessä syytetään ruokottomien sanojen käyttämisestä saarnoissa sekä väärästä opista. Syytöksiä kumminkaan "ei voitu toteen näyttää".

Tämän jälkeen jatkuu päiväkirja vielä kaksi vuotta eteenpäin; mutta pikkutietojen joukossa on tuskin mitään merkillisempää huomattavana. Yleisistä ylioppilastavoista ansaitsee kuitenkin mainita, että näinä vuosina näyttää kenties entistä enemmän tulleen tavaksi käyttää kaikkia suurempia ja pienempiä aiheita kekkerien pitämiseen, joissa säännöllisesti väkeviä — useimmin puhutaan punssista — nautittiin. Mitä taas erittäin pohjalaisiin pietisteihin tulee, tekivät he usein, kolme, neljä miestä yhdessä joukossa, kävelyretkiä Essenin luokse, joka papiksi vihittynä ja naineena miehenä oli asettunut asumaan ostamalleen Nygårdin tilalle Espooseen. Hedbergit puolestaan eivät jatkaessaan teologisia opintoja kadottaneet luonnonrakkauttaan ja taipumustaan kaikenlaiseen urheiluun. Aina tavan takaa mainitaan luistelu- (useimmin Kluuvin lahdella, siis nykyisellä rautatientorilla), hiihto-, metsästys- ja kalastusretkiä tapahtuneen. Niin Helsingissä, missä he pitivät viheriävarpusia häkissä (useat kerrat sanotaan, että semmoisia ostettiin), mutta varsinkin kotona, jossa he kesyttävät oudompiakin "kotieläimiä" (esim. kalalokkeja). Heidän kokoelmansa kasvoivat vihdoin melkoisen suuriksi ja näkyvät saavuttaneen jonkunlaisen kuuluisuuden, sillä vieraita käy varta vasten katsomassa niitä, nimittäin täytetyitä lintuja, joita varten Fredrik oli tehnyt erityisen kaapin, ja kasveja, joiden hoito ja järjestäminen oli etupäässä Reinholdin osana.

* * * * *

Vuodelta 1842 en voi olla siteeraamatta, mitä Reinhold kertoo Lauri Achrénin hautajaisista. Niinkuin Stenbäckin elämäkerrassa on esitetty, tämä nuori pappi, yksi heränneitten lahjakkaimpia ja innokkaimpia opettajia, kuoli 13 p. elokuuta. Hänen viimeinen virkapaikkansa oli Munsalo, joten Reinhold läheisestä kodistaan saattoi käydä siellä hänen sairautensa aikana ja valvoakin jonkun yön sairaan luona. Hautajaiset olivat 18 p. "Kahdeksan pappia kantoi arkkua, ja Malmberg toimitti haudansiunauksen. Se oli juhlallisin hautaus, minkä koskaan olen nähnyt. Malmberg piti ruumissaarnan sillä tavoin, etten luule kuivaa silmää olleen koko kirkossa — niin, luulenpa, että kivet muurissa itkivät. Seuraavana päivänä Malmberg piti seuroja muutamassa talossa lähellä Achrénin asuntoa. Me olimme kaikki siellä, ja hän luki ja puhui erinomaisesti." — S.v. veljekset vihdoin — nuorempi ensin, vanhempi vähän myöhemmin — suorittivat päästötutkintonsa, ja joulukuun 14 p. heidät Turussa yhdessä muutamien muitten kanssa vihitään papeiksi. Fredrik sai apulaispaikan Munsalossa, siis lähellä lapsuutensa kotia, mutta Reinhold määrättiin kappalaisen apulaiseksi Inkooseen Uudellemaalle. Vietettyään viimeisen joulunsa yhdessä kotona lie tammikuulla 1834 lähtivät virkapaikkoihinsa. Että päiväkirjan tekijä hengelliseltä kannaltaan ja sydämeltään oli muuttumaton, todistaa eräs hänen viimeisiä muistiinpanojaan, joka on yleisestikin heränneille kuvaavaa. Tammikuun 20 p. hän tulee Inkooseen ja sanoo olevansa "hyvin murheeellinen". Seuraavana päivänä hän jatkaa: "Olin katselemassa kirkkoa. Tullessani kotia oli täällä eräs pappismies, Vaden, joka tulee viransijaiseksi Degerbyhyn ja on pietisti. Kun hän ilmotti itsensä siksi, tulin minä niin iloiseksi, että purskahdin itkuun."

EBBA STENBÄCK

Ebba Stenbäck.[24]

I.

Yhdeksänkymmenenviiden ja puolen vuoden ikäisenä Ebba Stenbäck kuoli 10 p:nä viime tammikuuta (1912). Kun minä v. 1900 kirjoitin hänen miesvainajansa, Lauri Stenbäckin, elämäkerran, hän 83-vuotiaana oli niin hyvissä hengen ja ruumiin voimissa, että saattoi edistää työtäni sekä suullisilla että kirjallisilla tiedonannoilla. Tehtävääni nähden se oli minulle melkoinen onni, mutta toiselta puolen se esti minua muuta kuin ohimennen mainitsemasta häntä itseään. Miten vilpittömästi totuutta harrastaakin, on näet arveluttavaa, jollei suorastaan mahdotonta, kuvata elossa olevaa henkilöä, varsinkin kun tämä ei koskaan ole julkisesti esiintynyt. Nyt kun Ebba Stenbäck on poissa elävien mailta, en epäile koettaa ainakin ääriviivoin piirtää hänen kuvaansa. Sillä miten hiljaisuudessa ja syrjässä hänen elämänsä kuluikin, ansaitsee hän huomiota ei ainoastaan unohtumattoman merkkimiehen puolisona, vaan myöskin yhtenä herännäisyysajan naispuolisena edustajana.

Ebba Stenbäckin lapsuus- ja tyttövuosilta on vähän tietoja säilynyt. Hänen alkuperäinen nimensä oli Ebba Katarina Wilhelmina Arppe, ja hän oli syntynyt Kiteellä 16 p. heinäkuuta 1816. Vanhemmat olivat Karjalan alisen tuomiokunnan tuomari, myöhemmin laamanni Niilo Arppe ja hänen kolmas vaimonsa, Amalia Beata Cairenius. Ebba oli vain 8-vuotias, kun isä kuoli, mutta äidin luona ja viiden vanhemman ja nuoremman sisaruksen parissa ei hän sentään tuntenut yksinäisyyttä. Sisaruksista mainittakoon tässä kymmenen vuotta vanhempi Katalina Sofia, syntynyt isän ensimäisestä aviosta, sekä kaksi vuotta nuorempi veli Adolf Edvard, myöhemmin kemian professori, yliopiston rehtori ja senaattori, ja neljä vuotta nuorempi sisar Aleksandra.[25] Koulua Ebba kävi Haminassa, missä v:sta 1811 saakka oli saksalainen "Töchterschule". Koulussa oli vain yksi kahteen osastoon jaettu luokka, eikä siis opetus voinut olla erittäin laajaperäinen. Kumminkin oppivat tytöt, jotka, niinkuin Ebba, tulivat ruotsinkielisistä kodeista, saksaa, jota paitsi koulun antamat vähäisetkin tiedot historiassa, luonnonhistoriassa ja maantieteessä y.m. siihen aikaan olivat kylläkin arvokkaita. On näet huomattava, että Länsi-Suomen kaupungeissa ei ollut tyttökouluja ensinkään. — Ebban ollessa 9-vuotias meni edellä mainittu vanhempi sisar naimisiin maisteri Johan Fabritiuksen kanssa, joka oli varakas mies ja muun muassa omisti Puhoksen tehtaan Kiteellä Fabritius kuoli jo 1833, tuskin 33 vuoden ikäisenä, ja jätti jälkeensä paitsi leskeä kolme tytärtä, joista vanhin oli kahdeksanvuotias ja nuorin viidennellä. Antaakseen näille lapsille ensimäistä opetusta muutti Ebba lankonsa kuoleman jälkeen sisarensa luokse, ja se seikka aiheutti, niinkuin kohta saamme nähdä, ratkaisevan käänteen hänen elämässään.

Arvattavasti rouva Fabritius ei pitänyt Ebban opettajakykyä taikka -intoa riittävänä, koska hän 1835 tiedusteli Helsingistä miespuolista kotiopettajaa pikku tyttärilleen. J. V. Snellman, silloinen pohjalaisen osakunnan kuraattori, suositteli virkaan ylioppilas C. G. von Esseniä, jonka vanhemman Otto-veljen kanssa hänen sisarensa vähän ennen oli joutunut kihloihin. Fredr. Cygnaeus, saatuansa kuulla siitä, varotti rva Fabritiuksen asiamiestä, Edvard Arppea, ottamasta Esseniä, syystä että tämä oli antautunut ajan uskonnolliseen "fanatismiin", yltiöpäisyyteen; mutta Arppe ei välittänyt varotuksesta, vaan arveli, että semmoiset houreet pian haihtuisivat. Siis sopimus tehtiin, ja Essen lähti Karjalaan Puhoksen tehtaalle, jossa hän tapasi paitsi pieniä oppilaitaan ja heidän äitiänsä neidit Ebba ja Aleksandra Arppen. Uuden opettajan tultuakin jatkoi näet Ebba vielä opetustointaan, vaikka hänen alansa nyt oli supistettu käsitöihin ja soittotaidon alkeisiin.

Luonnostaan vilkas ja iloinen, puheissaan sukkela ja ivallinen Essen oli sittenkin vaarallinen tulija semmoiseen ympäristöön, jossa tahdottiin "rauhassa" jatkaa entistä, totuttua surutonta elämää. Tultuaan jo 15-vuotiaana ylioppilaaksi (1830) hän oli viettäessään kaksi suvikautta Ylivieskan pappilassa Jonas Laguksen luona (joka oli naimisissa hänen tätinsä kanssa) herännyt ja sen jälkeen osottanut tavatonta intoa levittämään uutta käsitystään elämästä ja "ainoasta tarpeellisesta". Ei ainoastaan omassa kodissaan Oravaisten Kimon ruukilla, jonka hoitaja hänen isänsä oli, vaan monessa vieraassakin hän jo oli aikaansaanut täydellisen mullistuksen, ja niin oli tapahtuva siinäkin perheessä, johon hän nyt tuli. Essen toi näet sinnekin muassaan palavan vakaumuksensa ja halunsa sytyttää muihin saman tulen, joka hehkui hänessä itsessään, ja siitä johtui, että kotiopettaja ei rajottanut opetustointaan pikku tyttöihin, vaan väliaikoina teki parastaan ohjatakseen kotipiirin vanhempiakin jäseniä uudelle tielle. Paitsi innostuneilla puheillaan hän vaikutti heihin antamalla heille luettavaksi uskonnollisia saksalaisia (Gossnerin y.m.) kirjoja, ja seuraus oli, että ei ainoastaan talon emäntä, rouva Fabritius, vaan myöskin sisaret, Ebba ja Aleksandra, ennen pitkää liittyivät herännäisiin. Kun tieto tästä levisi laajaan sukuun, synnytti se suurta hämmästystä ja mielipahaa, mutta asia ei ollut autettavissa. Paitsi Esseniä syytettiin Snellmaniakin perhe- ja sukurauhan häiritsemisestä, ja hän kuuluu sanoneen, ettei hän enää suosittele ketään kotiopettajaksi edeltäkäsin tiedustelematta, oliko tarjokas "pietisti".

Syksyllä 1837 Essen jälleen asettui Helsinkiin jatkaakseen lukujaan ja rupesi silloin Lauri Stenbäckin asuintoveriksi. Stenbäck, joka maaliskuulla 1836 oli äärettömäksi surukseen kuoleman kautta menettänyt entisen asuintoverinsa, parhaimman, uskotun ystävänsä J. J. Östringin, sai nyt Essenistä uuden uskotun ystävän, joka totta kyllä ei ollut hänen sydämelleen vainajan veroinen, mutta kumminkin lievensi hänen kaipaustaan. Samana syksynä tapaamme Helsingissä rouva Fabritiuksenkin tyttärineen ja sisarineen. Hän vuokrasi 5-huoneisen asunnon Uudenmaankadun varrella, ja siinä perhekunta asui neljä vuotta, jonka jälkeen se hajaantui niinkuin alempana on kerrottava; Karjalaan ei yksikään sen jäsenistä enää palannut, syynä pääkaupunkiin-muuttoon sanotaan olleen pikku tyttöjen koulunkäynnin, jota oli siellä jatkettava; mutta sangen luultava on, että siihen osaksi vaikutti myöskin sisarusten heräys ja sen johdosta syntynyt kireä suhde lähimpiin sukulaisiin. Oliko sitäpaitsi jo alkanut rva Fabritiuksen ja Essenin välinen suhde, joka johti heidän avioliittoonsa, on tietymätöntä.

Vasta Helsingissä Ebba Arppe tutustui tulevaan puolisoonsa, joskin Essen jo ennen oli sisaruksille paljon kertonut Lauri Stenbäckistä ja kenties myöskin ääneen lukenut kohtia niistä pitkistä kirjeistä, joita ystävällä oli tapana hänelle kirjoittaa ja jotka olivat täynnä "hehkuvaa uskonnollisuutta loistavan runollisesti esitettynä". Ensi kerran hän näki hänet kaartinkirkossa. Kaartinpataljoonan silloinen pappi, Fredrik Melart, oli etevänä saarnaajana niin suosittu, että tungoksen estämiseksi oli alettu jakaa pääsylippuja niille, jotka pyrkivät häntä kuulemaan. Kerran Essen oli hankkinut sisaruksille lippuja kuitenkaan sanomatta, ettei sinä sunnuntaina saarnannut Melart, vaan eräs toinen; se joka ilmestyi saarnaamaan oli, niinkuin Essen heille kirkossa kuiskasi, Lauri Stenbäck. Silloin Stenbäck ei vielä ollut papiksi vihitty, mutta saarnasi sentään silloin tällöin sydämensä pakosta. Nytkin hän oli saarnannut suurella lämmöllä, joka varsinkin saarnan loppupuolelle oli antanut omituisen viehättävän, innostuneen luonteen. Joku aika sen jälkeen Essen esitti Stenbäckin rva Fabritiukselle ja hänen sisarilleen, ja Stenbäck alkoi sittemmin ystävänsä seurassa käydä heidän luonaan, joskin hyvin harvoin.

Näin Ebba Stenbäck kertoi minulle tutustumisestaan Stenbäckiin. Samalla hän myöskin kuvasi tulevan miehensä ulkonäön ja olennon siihen aikaan. Hän oli ollut laiha ja kalpea. Kasvojen kalpeus oli jyrkästi eronnut mustasta tukasta, ja rokonarvet olivat olleet selvemmät kuin vanhemmalla iällä. Kovan lavantaudin jälkeen, jota hän oli sairastanut alkupuolella vuotta 1837, hän oli kauan heikko ja hermostunut, niin että hänen oli vaikea tauota, kun oli alkanut nauraa. Seurassa hän oli luonteenomaisen persoonallisuutensa vuoksi ja puheessaan ollut viehättävä ("intressant"); kristillisyydessään hän oli ollut iloinen. Yleensä hän oli ankarasti arvostellut toisia, ja harvat ne olivat, joita hän oli hyväksynyt; eikä ole luultavaa, että hän oli läheisessä suhteessa tovereihinsa (paitsi ani harvaan) — niiden täytyi aina olla varoillaan häntä kohtaan.

Se joka on lukenut kirjoittamani Stenbäckin elämäkerran ja muistaa mitä siinä on sanottu heränneitten avioliitoista, miten ne säännöllisesti solmittiin ystävien välityksestä ja miten yksimielisyyttä uskon asioissa pidettiin niiden rakentamisen ainoana välttämättömänä ehtona, se arvaa ja ymmärtää, että Lauri Stenbäckin ja Ebba Arppen keskinäisessä seurustelussa ei ilmaantunut hituistakaan "flirttiä", kuhertelua. Että niin oli laita, ei kuitenkaan johtunut yksistään heränneitten kesken vallitsevasta hengestä, vaan toisestakin syystä. Mikäli tiedetään, ajatteli Stenbäck heidän tuttavuutensa ensi vuosina kosia erästä toista neitiä, johon hänen sydämensä pitemmän aikaa oli ollut kiintynyt. Tämä toinen oli runoilijan lapsuudenystävien Kaarle ja Kustaa Adlercreutzin sisar, Amelie. Häntä oli Stenbäck päättänyt kosia, mutta — niin jutellaan — viime hetkessä, juuri kun hän oli menossa neidin kotiin, muuan tuttava kohtasi hänet ja kertoi nti Adlercreutzin olevan kihloissa ja pian viettävän häitään.[26] Että neitikin puolestaan oli ollut kiintynyt Stenbäckiin, on sangen luultavaa. Ainakin olen eräältä vanhalta rouvalta, joka oli sukua Adlercreutzin perheen kanssa, kuullut, että nti Amelie oli naimisiin mennessään tukehduttanut erään varhaisemman lemmen. Hän oli muka rakastanut perheessä ollutta "kotiopettajaa, josta oli paljon toivottu". Kertoja ei tiennyt mitään Stenbäckistä eikä myöskään että tämä oli pienenä poikana ollut Adlercreutzillä Pälkäneen Myttylässä lasten luku- ja leikkitoverina, jonka tähden ei mitenkään ole mahdotonta, että hän muistitiedossa oli muuttunut kotiopettajaksi. Miten lieneekään, ei tämä jutelma ole kokonaan perätön, sillä onnettomasti rauenneen kosintatuuman johdosta runoilija on sepittänyt runoelman "Hyvästi", jossa hän sanoo rakkauttaan "suloiseksi, syntiseksi unelmaksi" ja jonka hän lopettaa sanoilla, "Jumala on rakkaus, ainoastaan hänen sydämellään on rauhaa iäti! Onnellinen minä, jos vain saan siinä levätä iäti." — Mitä Ebbaan tulee, hän ei minulta salannut, että hän puolestaan kyllä oli sydämessään tuntenut mieltymystä Stenbäckiin, mutta oli voimiensa mukaan koettanut tukahduttaa tunteensa. Kun Stenbäck sitte häntä kosi, oli hän siitä suuresti hämmästynyt. Se oli hänelle aivan odottamatonta, sillä heidän välillään ei ollut mitään sattunut, joka olisi antanut hänelle aihetta aavistaa semmoista käännettä.

Kosinta tapahtui kesällä 1840 Pohjanmaalla. Rva Fabritius, joka silloin oli salakihloissa Essenin kanssa, oli jo ennen yliopiston riemujuhlaa (15-20 p. heinäk.) Ebba-sisarensa kanssa lähtenyt Pohjanmaalle tutustuakseen tuleviin sukulaisiinsa. Ensiksi pysähdyttiin kirkkoherran sijaisen J. F. Berghin luokse Nurmijärvelle, jonne Essen ja Stenbäck seurasivat sisaruksia, edellinen ajaen morsiamensa, jälkimäinen Ebban kanssa, ilman että siinä mitään erikoista tulevaisuuteen viittaavaa puheeksi tuli. Nurmijärven pappilassa oli ollut muitakin vieraita, ja siellä pidettiin tavanmukainen "seura". Sen jälkeen palasivat ystävykset Helsinkiin ollakseen saapuvilla riemujuhlassa ja maisterinvihkiäisissä, mutta sisarukset jatkoivat matkaansa pohjoiseen päin. Kun juhlat olivat ohi, matkusti Essen kotiinsa Oravaisiin, jossa tapasi morsiamensa ja Ebban; Stenbäck taasen teki matkan Pohjanmaalle yhdessä Paavo Ruotsalaisen kanssa, joka hänen kehotuksestaan oli riemujuhlan ajaksi tullut Helsinkiin. Edeltäkäsin oli sovittu, että kaikki yhtyisivät Ylivieskassa Jonas Laguksen luona, josta yhdessä seurassa matkustettaisiin Alavieskaan, kappalaisen Vilhelm Österbladhin virkaanasettajaisiin. Tätä sopimusta noudatettiinkin, ja Ylivieskassa Stenbäck ja Ebba Arppe menivät kihloihin.

Häät olivat 3 p. jouluk. Helsingissä rva Fabritiuksen luona. Oli kyllä tuumittu, että sisarukset vihittäisiin samana päivänä, mutta kun vanhempi leskirouvana tarvitsi enemmän aikaa kuin arvattu oli saadakseen asiakirjansa lailliseen järjestykseen ja kun sitäpaitsi Jonas Lagus ja Niilo Kustaa Malmberg sattuivat käymään Helsingissä, päätettiin asettaa Stenbäckin ja Ebban häät päivään, jolloin nämä ystävät saattoivat olla läsnä. Vieraitten joukossa nähtiin Arppen perheen sukulaisia (Nordenheimit y.m.) ja Stenbäckin yliopisto-tovereita ja ystäviä, kaikkiaan noin 40 henkeä. Morsian esiintyi valkoisiin puettuna. Mustaakin oli ajateltu, osaksi sentähden, että sulhasen äiti oli kuollut 17 p. marrask., osaksi senvuoksi, että se olisi ollut enemmän heränneitten mukaista; mutta Ebba oli valinnut valkean puvun, syystä että musta väri olisi muistuttanut hautajaisia, eikä Helsingissä oltu niin tarkkoja pukuun nähden kuin Pohjanmaalla. Vihkimisen toimitti Malmberg, joka myöhemmin myöskin luki ääneen saarnan Lutheruksen postillasta. Häät vietettiin näet heränneitten tapaan jonkinlaisena seurana, jossa virsiä veisattiin ja Jumalan sanaa julistettiin. —

Ohimennen huomautettakoon, että Ebba siis oli ensimäinen, joka rva Fabritiuksen luota meni naimisiin. Essenin ja rva Fabritiuksen häät olivat noin puolitoista kuukautta myöhemmin, 21/1 1841. Aleksandra Arppe, joka yhä oli asunut sisarensa luona, meni 3/7 1843 naimisiin Säämingin lukkarin Pietari Venellin kanssa, ja samana päivänä vihittiin vanhin nti Fabritius, Hilda Elisabet, Pihlajaveden kappalaisen, sittemmin Keuruun rovastin Frans Henrik Bergrothin kanssa. Toinen nti Fabritius, Lina Sofia Amalia, vietti 24/12 1844 häitä filos. maisteri, sittemmin professori A. W. Ingmanin ja kolmas, Angelika, 7/9 1846 Kruununkylän kirkkoherran apulaisen, myöhemmin normaalikoulun rehtorin Alfred Kihlmanin kanssa. Näin tapahtui, että Essenin kotiopettajana-olo Karjalassa johti kuuden avioliiton perustamiseen heränneitten kesken. Neidit Fabritius menivät kaikki noin 18-vuotiaina naimisiin.

II.

Ebba ja Lauri Stenbäckin avioliitto kesti miltei tasan 30 vuotta — ainoastaan 7 kuukautta puuttui täydestä luvusta. Sillä ajalla Ebballa ei ollut ulkonaista historiaa, joka olisi eronnut hänen miehensä elämästä; hänen sisällinen elämänsä taasen oli niin kauan kuin hän maan päällä liikkui pääasiassa suljettu kirja, jonka hän kuollessaan vei hautaan. Kun minä siitä huolimatta koetan läheisten henkilöitten antamien tietojen pohjalla luoda valoa aviopuolisojen yhteiselämään, johtaa minua vilpitön kunnioitus heidän muistoansa kohtaan ja vakaumus, että se kaikessa erikoisuudessaan kärsimyksineen ja iloineen on ollut laatuaan esikuvallista.

En tullut koskaan kysyneeksi niiltä, jotka olisivat voineet vastata, millainen Ebba Stenbäck oli ollut tyttönä. Päättäen hänen luonteenlaadustaan myöhempinä aikoina on luultavaa, ettei hän nuorenakaan ollut erittäin iloinen, saatikka vallaton. Umpimielisyys ja harvapuheisuus, jotka myöhemmin olivat hänelle niin ominaisia, lienevät varmaan jo tyttöiässä ainakin jossakin määrin olleet hänen luonteensa tunnusmerkkejä. Eikä hänellä myöskään ollut ulkonaista kauneutta, joka olisi herättänyt huomiota ja, niinkuin monesti tavallista on, enemmän tai vähemmän piristävästi vaikuttanut hänen esiintymistapaansa ja suhtautumiseensa ympäristöönsä. Oletan siis, että hän alkuaankin oli vakava, hiljainen ja vaatimaton. Kun hän sitten, vallan nuorena vielä, ehdottomalla antautumisella liittyi herännäisiin, niin mainitut ominaisuudet saivat ikäänkuin pysyvän vahvistuksen, etten sanoisi pyhityksen. Niin yleensä, mutta luultavaa on myöskin, että uusi uskonnollinen elämä sai hänet ajoittain puheliaammaksi asioissa, jotka sitä koskivat, ja silloin huomattiin, että hiljainen, vaatimaton tyttö ei suinkaan ollut yksinkertainen, vaan järkevä ja selvä ajatuksissaan ja puheissaan. Tällaisena Ebba Arppe kohtasi Lauri Stenbäckin, ja me ymmärrämme hänen lauseensa: "yhteinen asia vei meidät yhteen".

Aikaisin Ebba Stenbäckin muotokuva on tehty 8 vuotta hänen naimisensa jälkeen. Heinäkuulla 1848 tuli Vaasaan eräs (kotimainen) dagerrotypian-tekijä nimeltä Rehnström ja viipyi siellä vuoden ajan. Tällöin Stenbäckitkin käyttivät ennen kuulumatonta tilaisuutta teettää kuvansa, he nimittäin valokuvauttivat itsensä hopealevylle, ja sitä on kiittäminen, että meille on säilynyt aviopuolisoiden kuvat varsinaiselta herännäisyysajalta.[27] Silloisella koulunrehtorilla, jolla on papin virkapuku yllä, on heränneitten tapaan jakaus keskellä päälakea, mikä antaa parrattomille kasvoille omituisen naisellisen taikka ehkä oikeammin intiaania muistuttavan sävyn. Rouvan tukka on jaettu ja kammattu aivan samalla tavoin; leninki on musta ja samoin olkapäitä peittävä, rinnalle neulalla kiinnitetty silkkihuivi. Puku on mahdollisimman yksinkertainen, siinä ei huomaa kaulusta eikä minkäänlaista koristetta. Kuva esittää Ebban 32-vuotiaana, joten sen nojalla voidaan arvata hänen ulkonäkönsä kymmenkunta vuotta aikaisemminkin.

Lauri ja Ebba Stenbäckin aviolla ei ollut mitään romanttista alkusoittoa. Runoilija oli muitten nuoruuden ihanteittensa kanssa myöskin hyljännyt sen ihanteen, jonka hän muinoin oli luonut tulevasta morsiamestaan ja sanoin sisarilleenkin kuvannut, ja hän kosi Ebbaa tuntematta häntä kohtaan sitä hellää tunnetta, jota sanotaan rakkaudeksi. Omaksuttuaan heränneitten yleisen mielipiteen, että yhtäläinen uskonnollinen kanta oli ainoa tarpeellinen onnellisen avioelämän ehto, hän näin noudatti "Vanhan testamentin patriarkkain esimerkkiä", ja pitäen maallista rakkautta turmeltuneen luontomme ilmauksena hän arvattavasti ei myöskään antanut arvoa Ebban rakkaudelle häntä kohtaan, jos hän näet oli jonkun kipinän huomannut tämän salatusta tulesta. Että tämä esitys on oikea, siitä on olemassa useita todistuksia — vaikka en tässä muistuta muusta kuin että hän itse välitti erään sisarensa naimisen tälle ennen tuntemattoman pappismiehen kanssa. Mitä Ebbaan tulee, hän tuskin sisimmässään ajatteli aviosta samalla tavalla. Miten uskonnollinen innostus saattaakaan ihmisen muuttaa, on kuitenkin rakkaudenkaipuu niitä naisluonteen perusominaisuuksia, jotka eivät koskaan katoa, ja sen vuoksi voimme päättää että mikäli Ebba havaitsi rakkauden puutetta miehessään, sikäli hän siitä naisena kärsi. Ken se oli, joka sai Stenbäckin kosimaan Ebba Arppea, siitä on eri lailla juteltu. On näet sanottu, että Malmberg kehotti häntä siihen, ja toinen kertomus on, että Essen oli avioliiton välittäjä. En ollenkaan epäile, että jälkimäinen tieto on oikea, sillä onhan aivan luultavaa, että Essen jouduttuaan kihloihin rva Fabritiuksen kanssa ehdotti ystävälleen, että tämä kosisi nuorempaa sisarta. Sitä vastoin Malmberg tiettävästi ei ollut Ebbaa nähnytkään, ennenkuin tämä matkusti Pohjanmaalle, ja vaikka kosinta juuri siellä tapahtui, on syytä olettaa, että Stenbäck jo ennen matkalle lähtöään oli päättänyt asian. Kun minä Ebba Stenbäckiltä kysyin, miksi Malmberg vihki parin eikä Jonas Lagus, joka oli vanhempi ystävä, vastasi hän: "Malmbergilla oli aivan erikoinen kyky asettautua ensi sijalle, muitten edelle; hän oli iloinen, reipas ja yritteliäs." — Semmoisena hän kyllä oli monen avioliiton alkuunpanija, vaikka ei sentään tämän puheena olevan.

Nyt on edessämme kysymys, miten menestyi tai minkä kaltaiseksi muodostui tämä avioliitto, jonka synty tässä on kerrottu?

Niinkuin tiedetään, on moni avioliitto, jonka onnen edellytykset ovat olleet epäiltävää laatua — tarkotan että se on syntynyt ilman rakkautta, milloin mistäkin sovinnaisista syistä —, kuitenkin tullut onnelliseksi lasten kautta. Yhteinen rakkaus lapsiin ja yhteinen huolenpito niistä sekä siitä johtuneet ilot ja surut ovat yhdistäneet vanhemmat keskenään läheisemmin ja sydämellisemmin kuin mikään muu vaikutin olisi voinut. Lauri ja Ebba Stenbäckin aviolle ei ollut tätä onnenaihetta suotu, ja joskin he molemmat vilpittömästi jakoivat sydämensä hellyyttä ja uhrautuvaa huolenpitoa ottolapsille, joita he useampiakin kodissaan vaalivat ja kasvattivat, ei näiden tuottama korvaus näytä olleen heille riittävä. Stenbäck, joka ei koskaan tunteitaan salannut, lausui näet jonakin katkerana hetkenä: "Ottolapset ovat oikeiden lapsien ivamukailu ('parodi')" niin, vaikka hän heitä kohteli liikuttavan sydämellisesti! Mutta miten tämän laita lieneekään, on silti huomioonotettava, että mainitun onnenaiheen puutteen ei suinkaan välttämättömästi tarvitse vaikuttaa vierottavasti, erottavasti puolisoihin; kokemus nimittäin todistaa, että sekin voi päinvastoin heitä toisiinsa lähentää, milloin vain tuo puute käsitetään ja tunnetaan yhteisesti kestettäväksi.

Että Lauri ja Ebba Stenbäck olivat rakentaneet avioliittonsa siinä hartaassa mielessä, että he maallisessakin elämässään koettaisivat ylläpitää samaa sopua, samaa yksimielisyyttä, kuin heidän välillään oli olemassa uskonnollisessa elämässä, siitä ei ole vähintäkään epäilystä — olihan heidän käsiksensä se, että jälkimäisen laatu ehdottomasti määräsi edellisen laadun. Todellisuudessa he saivat kokea, että asia ei ollut niinkään helppo tai yksinkertainen. He olivat niin erilaisia luonteeltaan! Stenbäck oli tunteenilmaisuissaan niin välitön kuin mahdollista on, sanoissaan niin ajattelemattoman, sanoisinko lapsellisen suora, että hän ei lainkaan edeltäkäsin miettinyt, miten ne vaikuttaisivat kuulijaan; Ebba taasen oli tässä kaikessa hänen vastakohtansa, hillitty, suljettu. Sangen ymmärrettävää on siis, että Stenbäck usein suoruudellaan saattoi — tietysti tahtomattaan — loukata vaimoansakin niinkuin hän loukkasi muita, ja siitä johtui, että Ebba, niinkuin hän itse on tunnustanut, ei voinut olla kohtelematta häntä jonkinlaisella pelonalaisella varovaisuudella. Varsinkin oli niin laita vieraiden läsnäollessa, ja se saa käsittämään, että hänen umpimielisyytensä aikaa voittaen ei suinkaan vähentynyt, vaan päinvastoin enentyi. Tämä selittää miksi Ebba Stenbäck yleensä teki epäedullisen vaikutuksen vieraisiin. Samalla kun Stenbäck iloisena ja vilkkaana koetti huvittaa vieraita, tuntui hänen harvapuheinen vaimonsa jäykältä, kylmältä. Muistan itsekin saaneeni hänestä sellaisen vaikutelman, kun poikana 1860:n vaiheilla joskus omaisteni kanssa olin Isonkyrön pappilassa: isäntä se oli, joka meitä alaikäisiäkin huomasi, jota vastoin emäntä ei näyttänyt meistä välittävän. Vasta ikämiehenä, kun jälleen jouduin tekemisiin Ebba Stenbäckin kanssa, sain toisen käsityksen hänestä, ja minussa heräsi myötätuntoa ja syvää kunnioitusta häntä kohtaan.

Itse asiassa Ebba Stenbäck ei sisältään kaikin puolin ollut sellainen, miltä hän ulkoapäin näytti, eikä hänen avionsa ollut niin onnea ja suloa vailla kuin edellisestä luulisi. Essen, joka tässä asiassa epäilemättä kelpaa todistajaksi, on oikein sanonut, että hän oli puolisolleen "uskollinen elämäntoveri, hellä hoitajatar pitkänä kärsimyksen aikana ja harras osallinen hänen pyrkimyksissään". Ei ainoastaan "yhteinen asia", joka oli heidät yhteen vienyt, vaan myöskin hänen sydämessään piilevä rakkaus ja kunnioitus miestänsä kohtaan antoi hänelle voimia kestää kaikki ja viimeiseen saakka täyttää kaiken sen, mihin asemansa hänet velvotti. Hänen luonteenlaatunsa teki hänelle mahdolliseksi, kenties helpoksikin välttää pistävää, katkeraa vastausta, kun Stenbäck oli antanut ärtyisen mielensä tulla ilmi. Päinvastoin hän saattoi semmoisina hetkinä tavata humoristisen sanan tai lauseen, joka lauhdutti toisen. Niin esim. kun Stenbäck kerran tultuaan huoneeseen, missä hänen vaimonsa ja sisarensa istuivat neulomuksineen, oli paheksunut sitä, että pöytä ja istuimet olivat täynnä vaatekappaleita y.m. työtarpeita, Ebba tyynesti lausui: "Eihän sitä sentään voi piironginlaatikossa neuloa!" — Toisen kerran, kun Stenbäck suomenmielisyydessään oli vaatinut, että kodissa oli puhuttava suomea, oli Ebba vain sanonut: "Jos sitä vaatimusta on noudatettava, taitaa käydä niin, että minun sanasäkkini, joka muutenkin vaivoin aukeaa, jää tykkänään umpeen."

Mitä Stenbäckin kirjallisiin harrastuksiin tulee, pystyi Ebba ottamaan niihin osaa. Nuorena hän oli ollut huvitettu lukemisesta ja vanhempanakin hän luki verraten paljon ruotsalaista ja saksalaista kirjallisuutta — tietysti pääasiassa uskonnollista, jollei kuitenkaan yksinomaisesti sitä — ja läheiset ovat kertoneet, että oli hauskaa kuulla heidän keskustelevan lukemistaan "oppineista" kirjoista, ja oli silloin huomattu, että Stenbäck ilmeisellä tyydytyksellä ja kunnioituksella oli varteenottanut vaimonsa älykkäitä huomautuksia. Edelleen Ebba, huolimatta siitä, ettei luonteeltaan ollut käytännöllinen, myöskin teki parastaan emännän toimien täyttämisessä. Isossakyrössäkin hän, miten hajamieliseltä toisinaan olikaan näyttänyt, tunnollisesti hoiti pappilan monipuolista taloutta, eikä ainoastaan käskemällä lukuisia palvelijoita, vaan itsekin ottamalla osaa askareihin, niinkuin maidon siivilöimiseen ja sen semmoiseen. Vihdoin Ebba ei väsynyt hoitamaan miestänsä tämän pitkällisen kivulloisuuden aikana.

Sellaisena vaimona kuin tässä on kuvattu Ebba Stenbäck kolmekymmentä vuotta eli ja toimi miehensä rinnalla, ja sellaisena hän vähitellen tuli tälle yhä tarpeellisemmaksi, eikä vain sitä, hän juurtui juurtumistaan hänen sydämeensä. Sitä todistaa kärsivän suusta lähtenyt huudahdus: "Ei kukaan voi asettaa päänalusta niin hyvin kuin Ebba", mutta vielä enemmän eräs toinen sitä ennen kuultu hämmästyttävän avomielinen tunnustus: "Oikeastaan minä en koskaan ole Ebbaa rakastanut, mutta merkillistä on, että mitä kauemmin me olemme yhdessä eläneet, sitä paremmin minä olen hänen kanssaan viihtynyt." Nämä sanat heittävät mitä kirkkaimman valon puolisojen yhteiselämään. Niihin sisältyy myönnytys, että Stenbäck elämänsä loppupuolella, jolloin hänen käsityksensä muinoin hylkäämänsä runoudenkin arvosta ja ehdoista selkeni, oli huomannut avioliitoltaan alkuaan puuttuneen riittävää perustusta, mutta myöskin että tuo puute aikaa voittaen korjautumistaan korjautui. Ainoastaan tämä seikka tekee ymmärrettäväksi, että ne läheiset, jotka pitemmillä käynneillä täysin perehtyivät Lauri ja Ebba Stenbäckin kotiin, veivät siitä muassaan mitä parhaimman muiston. Niin esim. kirjoittaa minulle eräs nyt jo itsekin manalle mennyt Stenbäckin serkuntytär, 30 vuotta tämän kuoleman jälkeen, "että heidän kotinsa, huolimatta varjopuolistaan", hänen muistissaan yhä eli "ihannekotina". Että ansio aviopuolisoiden yhteiselämän onnellisesta tuloksesta pääasiassa oli hiljaisen, vaatimattoman Ebban, sitä ei hänen puolisonsa vähän ylempänä siteeraamassani lauselmassa tullut suoraan sanoneeksi, mutta edellä kerrotun nojalla on se kuitenkin ilmeisenä tosiasiana pidettävä.

III.

Vaikka edellinen esitykseni olisikin niin oikea, ettei siinä olisi mitään korjattavaa, niin ymmärrän ja tunnen kuitenkin, että se antaa ainoastaan vaillinaisen käsityksen Ebba Stenbäckin persoonallisuudesta. Senvuoksi tahdon, täydentääkseni kuvausta ja hankkiakseni lukijalle tilaisuuden vastaanottaa hänestä mahdollisimman välittömän vaikutuksen, ottaa tähän erään hänen laatimansa merkillisen kirjeen. Se on kirjoitettu kuusi kuukautta hänen miehensä kuoleman jälkeen C. G. von Essenille, joka oli pyytänyt tietoja vainajasta Pohjalaisten Porthaninjuhlassa pidettävää esitelmää varten. Essen samoin kuin myöhemmin minä itsekin olemme kirjeestä ottaneet monta kohtaa sepittämiimme Stenbäckin elämänkuvauksiin, mutta sittenkin se epäilemättä on mielenkiinnolla luettava. Kun näet leski kertoo rakkaasta vainajasta, hän tietämättään luo valoa heidän yhteiselämäänsä ja omaan olemukseensa. Me huomaamme hänen luontaisen älykkäisyytensä ja arvostelukykynsä siinä, että hän kirjoittaa niin asiallisesti ja osaa valita niin kuvaavia piirteitä; me tunnemme, miten lämpimästi hän rakasti vainajaa; me näemme, miten hän rakkaudesta ja kunnioituksesta häntä kohtaan puolustaa poismennyttä epäsuotuisia muistutuksia vastaan; ja vihdoin me havaitsemme, kuinka syvästi hän oli eläytynyt siihen näkymättömään yhteiseen, joka oli heidän liittonsa alkuna ja pohjana ollut. — Mari ja Lotta, jotka kirjeessä mainitaan, olivat Stenbäckin sisaret, leskirouvat Mari Ottelin ja Charlotte Achrén, jotka molemmat lapsineen miltei koko Isonkyrön ajan, s.o. toistakymmentä vuotta, enimmäkseen taikka ainakin pitkät ajat kerrallaan asuivat veljensä ja kälynsä luona; Mari Achrén taasen oli Charlotten käly. Muuta selitystä kirje tuskin kaipaa.

Isossakyrössä 25 ja 26 p. lokakuuta 1870.

Rakas Lanko!

Kirjeesi lokakuun 10:nneltä sain 17 tai 18 p:nä. Minulla oli juuri silloin tulinen kanto, joka kesti useita päiviä, ja kun minun itse täytyi se toimittaa, en voinut mitään tehdä siihen nähden, jota toivot minulta saavasi. Kirjeeni on todella pannut pääni pyörälle, ja vähäinen lienee se lisä, jonka voin sinulle antaa. Vaikka tosin minulle pitäisi olla sangen tärkeää vetää pieni korteni hänen elämänkuvaukseensa, tunnen kuitenkin kykenemättömyyteni saada mitään kokoon, joka olisi valaisevaa ja jota et itse tietäisi paremmin kuin minä. — Sitä paitsi oli Mari Vaasassa ja Lotta Karvatissa (Oravaisissa), joten ei minulla ollut heidän muistiansa apuna. Eilen tuli tosin Mari kotiin, ja me aloimme silloin miettiä, emmekö sentään saisi mitään aikaan. Sitä varten Mari lähti tänä aamuna Karvattiin Lotta Achrénin luokse, jolla meistä kaikista on paras muisti ja myöskin kyky käsittää kaikenlaisia karakteristisia piirteitä. Saa nyt nähdä onnistuivatko muistamaan mitään, joka ansaitsee sijaa muistokuvauksessa. Olemme myöskin aikoneet tässä postissa lähettää kyhäelmämme, muuten se olisi liian myöhäistä.

Siltä ajalta, jolloin tulin hänen vaimokseen, tunnet kaiken tärkeimmän yhtä hyvin ja paremminkin kuin minä itse. Ja se, mikä yksityisesti koskee meidän keskinäistä suhdettamme, ei kuulu julkisuuteen. Siis voin minä hyvin vähän esiintuoda. Kirjallisissa tuotteissaan hän selvimmin esittäytyy jälkimaailmalle. Kummallista on, että hänellä on niitä niin vähän tallella. Olen katsonut hänen papereitaan ja kirjeitään. Mutta täällä ei ole muuta kuin hänen kirjeenvaihtajainsa kirjeitä hänelle, hänen ansioluettelonsa, joku hänen kirjeensä Östringille, saarnoja ja erinäisten kirjoitusten alustelmia. Kummallista on nähdä, kuinka tarkasti hän on säilyttänyt jokaisen saamansa kirjelipun ja missä järjestyksessä kaikki hänen paperinsa olivat. Kaikessa hän olikin järjestyksen mies, sekä ulkonaisissa yrityksissään että sisällisessä elämässään. Hänen sanansa ja ajatuksensa olivat aina selviä ja naulaan sattuvia, seurustelussa hän saattoi olla hyvin viehättävä, ja se johtui melkoisessa määrässä hänen hyvästä muististaan; tämän sinä kyllä tiedät. Hän oli kummallinen yhdistymä rakastettavaa lapsellisuutta ja läpitunkevaa terävyyttä, niin että vaikka täytyi häntä rakastaa, vaikka täytyi hänestä pitää, tunsi kuitenkin olevansa vähän sidottu ja ikäänkuin orjuudessa hänen suhteensa. Hänen tapansa joka tilaisuudessa suoraan lausua julki saamansa vaikutelmat teki kenties, että hänen suorasukaisuutensa ja kaunistelematon olentonsa ja selväpuheisuutensa loukkasi monta. Vanha Aatami sai alituisesti kolauksia. Varsinkaan ei nykyajan nuoriso oikein viihtynyt hänen seurassaan, vaikka hän itse suuresti nuorisoa rakasti; hän oli tottunut usein ahdistamaan nuoria, eikä sitä aina kärsitty. Kummallista on sentähden havaita, kuinka nuoriso nyt, hänen kuolemansa jälkeen, osottaa mielenkiintoa häntä kohtaan, vaikka aikalaisensa hänen elämänsä loppupuolella näyttivät miltei kokonaan unohtaneen hänet, ja ani harva kävi hänen luonaan sinä pitkänä vankeuden aikana, jolloin hän monivuotisen kivulloisuutensa vuoksi oli ikäänkuin Herran vanki. Mutta ihmeellisintä oli, että hänen sielunsa joustavuus kuitenkin kesti hänen elämänsä kaikkein viimeiseen aikaan asti. Kun hänen ruumiinvoimansa jo olivat melkein kokonaan hävinneet, välähti hänen elävästä hengestään salamoita, jotka hämmästyttivät ympäristöä. Ja kuoleman lähestyessä hän iloitsi niinkuin lapsi, joka pian pääsee kauan kaivattuun isänkotiin. — Niin, hänen kuolemattomuuden toivonsa oli palava ja voimakas, ja sen perustuksena oli ikuinen kallio Kristus, jonka rakkaus lopun lähestyessä yhä enemmän kirkastui hänen sydämessään. Ja liikuttavaa oli nähdä, kuinka sydämellisesti hän puhutteli jokaista ja kuinka nöyrästi hän saattoi pyytää anteeksi halvimmaltakin ympäristössään, jos hän luuli kärsimättömyydellään taikka muuten loukanneensa häntä. Monesti hän lausui julki ilonsa siitä, että oli löytänyt Kristuksen ja omisti elämän hänessä, ja hän ihmetteli ihmisten mielettömyyttä, "etteivät elämänsä aikana etsineet Jumalaansa ja vapahtajaansa, jotta heillä olisi lohtua elämässä ja kuolemassa" — sanat ovat hänen omansa. — Mielessäni on lukemattomia sellaisia lauseita hänen sairausaikansa tai kivulloisuuselämänsä viimeisiltä vuosilta, jolloin hän niinkuin pian poimittava hedelmä kypsyi iäisyyttä varten. Tämä aika on minulle muistissa rakas, ja aina minä tahdon palata siihen. Vaikka oli tuskallista olla niin monipuolisen kärsimyksen ainainen todistaja, tuotti meille sentään yhteinen kristillisyystoivomme monta suloista hetkeä. — Olihan elämämme muuten jotenkin kuivaa ja yksitoikkoista — meiltä kun puuttui sitä, joka tavallisimmin on avioliiton korkein ilo. Sairautensa aikana hän kerran sen johdosta lausui: "Sydämeni on ollut vieras isänilolle, mutta siitäkin voidaan sanoa: kurita täällä, säästä siellä." — Arvatenkaan ei tämmöistä sovi panna Joukahaiseen;[28] mutta minun täytyy antaa ajatukseni kulkea omaa tietään, muuten ei tästä tule mitään.

Minun pitäisi kai muistoissa palata varhaisempiin aikoihin. Oikeastaan lienee hän runoilijalahjallaan herättänyt enintä mielenkiintoa, mutta sinä tiedät kyllä, kuinka paljon hän eräänä aikana sai sen vuoksi kärsiä, ja luultavasti se vaikutti tyrehdyttävästi hänen runosuoneensa. Itse hän joskus lausui: "Jos on Jumalalta saanut jonkun lahjan, miksi ei voi kiitollisuudella tunnustaa sitä? Tiedättekö miksi runojani on niin ylistetty? — sentähden että niissä on hitunen totuutta." Kaikessa hän tahtoi selvyyttä ja totuutta, ja sentähden hän ei pitänyt hämäryydestä ja voivottelevasta onnettomuusteeskentelystä useiden nuorempien runoilijoiden tuotteissa. "Pitää olla todenperäinen", sanoi hän monesti, "tulee antautua semmoisena kuin on. 'Turhuutta paljon uskotahan'." — Lukeminen oli hänelle rakkainta tehtävää. "Hyvä kirja on paras seura, mikä saatavissa on", hän lausui. Mielenkiinnolla hän luki Fredrika Bremerin kirjoja, mutta hän sanoi häntä nerokkaaksi hupsuksi, eikä hänellä ollut suurta luottamusta hänen kristilliseen suuntaansa. Sinä tunnet hänen ajatuksensa Topeliuksen runoudesta, ja miten hän arveli sen vaikuttaneen vahingollisesti nuorempaan polveen.

Hänen heikkouksiinsa on luettava halu kurittaa toisia ja käyttää liian teräviä ja kovia sanoja, yhä pysyen näöltään mitä viattomimpana; kun hän oli saattanut hätyytetyn melkein epätoivoon, tiesi hän tuskin mitään sanoneensa. Hänen "kärsimättömyytensä", josta Vasabladetkin puhui, ei kuitenkaan ollut ylen suuri verrattuna hänen kärsimykseensä; koettapas kaksitoista vuotta joka talvi olla 8 à 9 kuukautta suljettuna neljän seinän sisään, olla kykenemätön ryhtymään virkatoimiin sekä seurustella ainoastaan muutamien naisten kanssa. Siitä huolimatta hän sentään joka ilta 6:n ja 7:n välillä tuli ruokasaliin, missä hän mielellään istui sohvalle, jonka oli varta vasten teettänyt mukavaksi ja sopivaksi kipeälle rinnalleen. Jollemme kaikki silloin olleet paikalla, saattoi hän tulla oikein huonolle tuulelle, ja koetettiinkin asettaa niin, ettei ketään kaivattu. Pikku Inezen [Alcenius] kanssa, joka pienestä lapsesta saakka ajoittain oli meidän luonamme, hänellä silloin oli tapana paljon jutella, hän leikkasi hänelle paperinukkeja ja muita kuvia; joskus leikittiin ominaisuusleikkiäkin (egenskapsleken), ja silloin tuli kaikkien olla mukana. Toisinaan alotti hän myöskin vakavampia keskusteluja sekä hengellisistä että maallisista aineista. Hänen puheensa olivat säännöllisesti laadultaan painavia, syvällisiä, sillä tyhjää lavertelua hän ei voinut kärsiä eikä hän semmoiseen koskaan antautunut. Hänen huomautuksissaan oli aina suolaa ja terävyyttä.

Kesäaikoina oli hänen huvinaan hoitaa kukkia ja pieniä [kasvi-] laitoksia. Kumminkaan ei voi sanoa hänen hyvin menestyneen kukkien istuttamisessa. Hänen kukkansa olivat yksinkertaisinta ja jokapäiväisintä lajia, mutta sittenkin hän niitä rakasti, ja olihan niin ollen yhdentekevää, olivatko ne toistenkin silmissä kauniita vai eivätkö. Ne vaativat kuitenkin huolellista hoitoa.

Myöhempinä vuosina oli virsikirja hänen rakkain työnsä, ja sillä aikaa, kun se antoi hänelle tehtävää, oli kuin hänen ruumiinvoimansakin olisivat virkistyneet. Joka aamu oli se hänen kahvipöydällään, ja hän luki siitä ääneen eniten rakastamiansa virsiä, niinkuin muutamia pääsiäisvirsiä, jotka hänestä olivat oikeita voittolauluja, muutamia kuolemaan valmistusvirsiä, esim. 383, ja monta muuta. — Monivuotisen kivulloisuutensa tähden hän ei voinut toivomuksensa mukaan työskennellä seurakunnassaan. Mutta hän käytti kumminkin joka tilaisuutta puhuakseen ihmisten kanssa. Ja mielenkiinnolla hän otti osaa kaikkeen, mikä seurakuntaa koski. Köyhinä vuosina hän oli niinkuin muutkin papit avunhakijain piirittämä. —

Luullakseni on minun nyt paras lopettaa. En tiedä, kelpaako tämä kaikki mihinkään, mutta en ole voinut saada enempää taikka parempaa toimeen ja sentähden päätän nyt sydämellisillä terveisillä rakkaalle ympäristöllesi ja pysyn hartaana kälynäsi.

Ebba.

En löydä Östringin kirjeitä. Minun olisi pitänyt kirjoittaa uudestaan tämä sotku, mutta en enään ennätä, sillä posti menee pian. —

Vielä tahdon lisätä vähän hänen virantoimituksestaan, mikäli muistan. Sitä aikaa, jolloin hän oli rehtorina Vaasassa, piti hän itse onnellisimpanaan. Hänellä oli silloin mieluinen virka ja, lapsista kun piti, hän rakasti poikiansa, ja nämä pitivät myöskin hänestä. Kun hän tuli Isoonkyröön, oli hänellä paljon suuria suunnitelmia, ja vilkasluontoisena hän kävi asiaan käsiksi liian kiihkoisesti, niin että hän lukukinkereillä saattoi jatkaa k:lo 6:een tai 7:ään illalla, mutta ei hän sitä kauan kestänyt, hänen terveytensä murtui, ja jo 1857 oli hän niin heikko, että hän vaivalla saattoi saarnata. Se oli hänelle suureksi ristiksi, hän valitti sitä usein ja hän mietti paljon, kuinka voisi päästä lähemmäksi kansaa. Eräänä syksynä hän määräsi yhden päivän viikossa taikka kuukaudessa, jolloin ken tahansa saisi tulla hänen luokseen, ja silloin puhuttaisiin kaikenlaisista asioista. Mutta ei sitä kestänyt kauan, vähitellen jäi toinen toisensa perästä tukematta, niin että lopuksi tuli ainoastaan yksi, ja silloin hänen täytyi lopettaa. Ja niin kävi monen hänen suunnitelmansa. Hänen vilkkaassa mielikuvituksessaan kaikki näytti niin helpolta toteuttaa, mutta yritykset törmäsivät jokapäiväisyyden koviin kallioihin. — Mutta ei hän silti masentunut, vaan koetti sirottaa siemeniä, milloin vaan sopi. Nyt hänen kuolemansa jälkeen kuuleekin monen kiitollisuudella muistelevan hänen sanojaan ja puheitaan. Ja harvoin hän päästi ketään luotansa tekemättä jotakin omalletunnolle käypää kysymystä: Oletkos herännyt ihminen? tuletkos autuaaksi, kun kuolet? j.n.e.

Mari on nyt kotona ja toi todella muassaan vähän [tietoja] Laurin lapsuudesta ja nuoruudesta, joka kenties on mielenkiintoista. Lotta ja Mari Ottelin olivat ensin panneet muistonsa paperille. Mari Achrén toimitti sen sitte runolliseen tyyliinsä, mutta me lähetämme myöskin Lotan proosamaisen kyhäelmän täydennykseksi Mari Achrénin kukkasesitykseen, joka on laadittu korkean runolliseen henkeen. Myötä seuraa Laurin kirje isälleen Östringin kuolemasta y.m. sekä myöskin eräs Laurin kirje Östringille. Muuta ei meillä ole lähettää. Hyvästi!

Ebba.

Tuskin on tarpeen huomauttaa, että tämä kirje ei ainoastaan liikuttavasti todista, kuinka rakkaana vainajan kuva eli jälkeenjääneen puolison sydämessä, vaan myöskin esityksen puolesta on perin huomattava. Helposti näkee, että se on kirjoitettu suoraan paperille, mutta antaessaan, niinkuin itse sanoo, ajatuksensa kulkea omaa tietään on tekijä luonut miehensä luonteesta sekä ulkonaisesta ja sisällisestä elämästä kuvauksen, jonka eheyttä ja täydellisyyttä hän suuressa vaatimattomuudessaan ei arvannutkaan.

IV.

En tiedä mitkä salaiset syyt sen vaikuttavat, mutta jotenkin säännöllistä näyttää olevan, että merkkimiehen nimi hänen kuoltuansa odottamattomalla tavalla ensiksi peittyy unhon verhoon. Hänestä puhutaan ja kirjoitetaan niin vähän, että saattaisi luulla hänen muistonsa tuomitun iäksi katoamaan. Niin ei kuitenkaan ole laita. Jonkun ajan, noin kolmisen kymmenen vuoden päästä — joskus varemmin, joskus myöhemmin — alkaa muistoa pimennys hälvetä, vainajaa aletaan jälleen muistella, hänen tekojaan ja luonnettaan esitellä ja arvostella, jopa ottaa joku seikkaperäisesti kuvatakseen hänen elämäänsä ja toimiansa, siten palauttaakseen hänet kirkastettuna hahmona kansan tietoisuuteen. Toisin sanoen: on kuin samanikäiset harvoin haluaisivat kuvata poismenneen merkkimiehen elämää, vaan se jää lähinnä seuraavan polven asiaksi.

Semmoinen oli Lauri Stenbäckinkin kohtalo. Se mikä sai minut kirjoittamaan hänen elämäkertansa oli lähinnä, että vähän ennen olin tutkinut ja kertonut isokyröläisen Elias Brennerin elämänvaiheet; vanhemmat Isonkyrön-muistot toivat mieleeni myöhemmätkin, joista Stenbäck oli minusta merkillisin. Että hänen kuolemastaan juuri sopiva aika, 30 vuotta, oli umpeen kulumaisillaan, sitä en silloin ajatellut. — Lauri Stenbäckin ohella muistui mieleeni myöskin hänen leskensä, joka vielä oli elossa, ja ensimäisiä tehtäviäni oli lähteä tapaamaan häntä.

Ebba Stenbäck oli miehensä kuoleman jälkeen, nautittuaan yhden armovuoden, v. 1871 muuttanut Vaasaan. Siellä hän oli vuokrannut asunnon kamarineuvos Herman Rosenbergin talossa, joka on viimeinen Koulukadun pohjoisessa päässä. Sekä läntiseltä että pohjoiselta puolelta on talo Marian puiston koivujen ja kuusien ympäröimä, ainoastaan katu välillä. Avaran pihan pohjoispuolella on pienehkö rakennus, jossa "tohtorinna" oli asuttavakseen saanut salin, kaksi kamaria ja keittiö. Ja siinä hän sitten pysyi koko elämänsä, vaikka talo useat kerrat vaihtoi omistajaa. Rosenbergin kuoltua 1874 se joutui H. F. Antellin haltuun, ja kun hän oli kuollut 1893, osti sen merikapteeni, asessori Alfred Burman, joka hänkin vuorostaan kuoli jättääkseen talon leskelleen, joka nykyään sen omistaa.

Vuokralaisen ja talon omistajien väli oli aina mitä parhain. Rosenbergin rouvan (Katarina Kristina Kaskas) sanotaan olleen Stenbäckin serkku, ja vaikka hän jo oli kuollut (1859), selittää se osaltaan, että kamarineuvos ystävällisesti seurusteli Ebba Stenbäckin kanssa; joskus heidän nähtiin yhdessä ajavan kirkollekin. Yhtä kohtelias vanhaa rouvaa kohtaan oli Antell. Vaasassa ollessaan hän ei laiminlyönyt käydä hänen luonaan sekä silloin tällöin kutsua luokseen hänet sekä täysihoitolaisen (joku kansakoulunopettajatar), jolle Ebba Stenbäck oli luovuttanut toisen kamarinsa, ja matkustaessaan ulkomaille hän varotti palvelijoitaan mitenkään häiritsemästä vuokralaista; heidän tuli aina kunnioittavasti kohdella häntä.

Asettuessaan kaupunkiin Ebba Stenbäck arvatenkin oli ajatellut saavansa pian seurata puolisovainajaansa. Tosin hän ei vielä ollut 55 vuotta vanhempi, mutta hän oli niin paljon kokenut, että hän syystä saattoi olettaa saavuttaneensa elämän iltapuhteen. Todellisuudessa hänellä oli edessään uusi elämä — niin pitkäksi tuo puhde venyi. Mitä hänen toimeentuloonsa tulee, oli se kyllä turvattu. Tietääkseni oli hänen eläkkeensä 1,000 markan suuruinen, jota paitsi hänelle miehensä jälkeen oli jäänyt noin 30-40,000 markan pääoma.

Kun minä 1870- ja 1880-luvulla säännöllisesti vietin kesäkauteni Vaasassa, näin usein Ebba Stenbäckin, kuulin myös hänestä puhuttavan, mutta en muista silloin kertaakaan sattuneeni hänen seuraansa. Eikä se ollut kumma, sillä hän eli mahdollisimman hiljaista elämää, ollen enimmäkseen kotona. Kirkossa hän sentään kävi säännöllisesti joka sunnuntai, välittämättä ilmoista. Mitä seurusteluun tulee, oli se jotenkin rajotettu. Hänen aikaisempia ystäviään ja tuttaviaan Vaasassa olivat lehtorinrouva Paulina Friberg (A. Meurmanin sisar), lehtorinrouva Fredrika Lovisa Laurén, rehtorinrouva Sofia Vilhelmina Hallsten, pastorinrouva Karolina Forsman, neidit Hilda ja Anna Hellman, Stenbäckin serkuntyttäret kauppaneuvoksenrouva Mari Hartman ja hänen sisarensa Karolina Malmberg (sittemmin rovastinrouva Borg) y.m. Ystäviensä kanssa Ebba Stenbäck perusti lukuyhdistyksen, joka kokoontui määräpäivinä ja jossa yhdessä luettiin vakavanlaatuista kirjallisuutta. Myöhemmin hän myöskin, oli jäsenenä n.s. raamattukeskustelu-yhdistyksissä, joissa joku pappi oli keskustelua johtamassa.

Näissä ja muissakin samanlaisissa yhdistyksissä Ebba Stenbäck aivan luonnollisesti ja ikäänkuin itsestään sai johtavan aseman. Vaikka hän esiintymisessään oli vaatimaton kuin ennenkin, hänen tietonsa, lukeneisuutensa ja kokemuksensa hengellisissä asioissa sekä lisäksi selvä ja johdonmukainen esitystapansa vaikuttivat, että häntä erityisellä kunnioituksella kuunneltiin. Kun hänen kuulonsa aikaa myöten heikontui, oli muitten tapana lukiessa ja keskustellessa asettua istumaan hänen ympärilleen, joten hän, niin sanoakseni, ruumiillisestikin tuli muodostamaan pienen seurapiirin keskipisteen.

Ymmärrettävää on, että Ebba Stenbäckin ystäväpiiri, josta olen joitakuita luetellut, ei pysynyt koossa ja muuttumattomana läheskään niin kauan kuin hän itse pysyi elossa. Jollei se olisi uudistumistaan uudistunut, olisi hän vihdoin jäänyt aivan yksikseen. Toiset muuttivat pois paikkakunnalta, toiset kuolivat taikka tulivat muuten kykenemättömiksi olemaan mukana, mutta aina ilmestyi toisia sijaan, ja nämä myöhemmin tulleet olivat yhä nuorempia Ebbaan verrattuina. Aivan erikoisen, entisen pappilanrouvan tuttavapiirin muodostivat eräät Isonkyrön ja Ylistaron köyhät muorit ja mummot sekä myöskin samankaltaiset vieraat Klemetsöön "Vapaakodista" (kaupungin köyhäintalosta), joiden oli tapana käydä hänen luonaan saamassa vaate- ja raha-apua. Nekin kuolivat ennenkuin heidän suosijansa, joten niitä viime aikoina ei enää nähty. Eräs Ebba Stenbäckin nuoremmista ystävistä on minulle kertonut kaikenlaista hänen loppuelämästään, mutta ennenkuin puhun siitä, tahdon mainita pari sanaa siitä persoonallisen tuttavuuteni uudistumisesta hänen kanssaan, jonka yritykseni kirjoittaa Lauri Stenbäckin elämäkerta aiheutti.

Joulunaikana 1896 kävin ensi kerran vanhan rouvan luona, jota en ollut tavannut sen jälkeen kuin koulupoikana olin ollut Isonkyrön pappilassa. Astuessani eteisestä vasemmalle, suureen saliin, jossa oli akkuna sekä pohjois- että eteläseinässä, lehahti vastaani oikea maalaispappilan tunnelma. Matot lattialla, yksinkertaiset, pitkin seiniä asetetut huonekalut, ruukkukasvit, kaikki muistutti monesti ennen nähtyä. Vastaanottamaan ilmestyi palvelijatar eli emännöitsijä. jolle ilmaisin nimeni ja toivomukseni tavata tohtorinnaa. Hän meni toiseen niistä kahdesta kamarista, joiden ovet nähtiin salin perällä, ja pian tuli näkyviin se, jota olin kysynyt. Ebba Stenbäck oli silloin 80 täyttänyt, valkohapsinen, vuosien kutistama mummo, mutta vakavin askelin hän astui minua kohti, tervehti minua vanhana tuttuna ja vaati minua istumaan keinutuoliin. Itse hän istuutui aivan lähelle, sillä hänen kuulonsa oli heikko, vaikkei vielä siinä määrässä, että keskustelu olisi ollut vaikea. Kun selitin käyntini tarkotuksen, hän luonnollisesti tarjoutui antamaan kaiken avun, minkä suinkin voi, ja haastattelu alkoi. Mitä Ebba Stenbäck silloin ja myöhemmin minulle kertoi, on tarpeetonta tässä esittää, sen olen jo pannut Lauri Stenbäckin elämäkertaan. Mitä minä sitävastoin tahdon tässä painostaa, on se erinomainen muistintarkkuus, se selvyys ja täsmällisyys tiedoissa, se vaatimattomuus itseensä ja hienotunteisuus muihin nähden, jonka huomasin hänen puheissaan. Niinkuin jo ennen olen maininnut, sain nyt aivan toisen käsityksen Ebba Stenbäckistä kuin mikä minulla ennestään oli, ja sentähden minä täysin ymmärsin rehtori Alfred Kihlmanin, joka, kun minä Helsinkiin palatessani satuin yhteen matkaan hänen kanssaan, lausui aina mielihyvällä käyneensä vanhan sukulaisensa luona, sillä hän oli henkisesti harvinaisen etevä nainen ja elämänkokemukseltaan rikas. —

Seuraavina vuosina kävin vielä useita kertoja Ebba Stenbäckin luona, sillä paitsi elämäkertaa oli siihen muitakin aiheita; olin näet myöskin ottanut julkaistakseni Stenbäckin runoelmat uutena lisättynä painoksena. Toisinaan kun en voinut persoonallisesti häntä tavata, tein kysymykseni kirjallisesti, ja hänen kirjeensäkin olivat niin selvästi ja virheettömästi kirjoitettuja, että oudon olisi ollut mahdoton ajatella tekijän olleen yhdeksännellä kymmenellä. Viimeisellä käynnilläni — silloin hän jo aikoja ennen oli saanut käteensä puolisonsa elämäkerran — Ebba Stenbäck uskoi minun haltuuni vainajan jälkeenjääneet paperit, jotka minä sittemmin lupaukseni mukaan, ennen hänen kuolemaansa, olen toimittanut yliopiston kirjastoon. Sekin, että hän luovutti nämä paperit — enimmäkseen yksityisiä kirjeitä — jälkimaailmalle säilytettäväksi, osottaa valistunutta mieltä, jommoista ei suinkaan aina tapaa. Kuinka paljon sivistyshistoriallisesti arvokkaita kirjeitä ja asiapapereita onkaan maassamme hävitetty sulasta yksinkertaisuudesta ja ahdasmielisyydestä!

Vihdoin tulee minun tähän kuvaukseeni Ebba Stenbäckistä lisätä erinäisiä piirteitä, jotka hänen kuolemansa jälkeen olen kuullut hänen ylempänä mainitun ystävänsä suusta.

Uskonnolliselta kannaltaan Ebba Stenbäck muuttumatta pysyi raamatullisella ja kirkollisella pohjalla, itsekseen lukien J. T. Beckin ja M. F. Roosin teoksia. Jo Stenbäckin eläessä oli hän samoin kuin tämäkin vapautunut herännäisyyden yksipuolisuudesta — huomaahan sen jo kuvastakin, joka esittää hänet keski-ikäisenä —, ja edelleenkin hän, niinkuin yleensä entiset vanhat heränneet, oli vapaamielisempi kuin ennen. Muun muassa se näyttäytyi siinä, että hänellä oli tapana käydä kuuntelemassa vapaakirkollisia saarnaajia. Väärin olisi kumminkin luulla hänen olleen taipuvaisen liittymään toiseen tai toiseen lahkoon. Hänen mielenkiintonsa vapaakirkollisiin johtui nimittäin yksinkertaisesti harrastuksesta oppia tuntemaan maassamme ilmaantuvien eri uskonsuuntien laatua ja luonnetta. Sillä alalla hänellä kuuluukin olleen sangen laaja- ja seikkaperäisiä, tietoja, ja se saa kysymään, perustuuko tässä ilmenevä, laadultaan, niin sanoakseni, tieteellinen mielenkiinto johonkin alkuperäiseen taipumukseen vai Stenbäckin vaikutukseen? — Charlotte Achrén, joka myöskin eli 90-vuotiaaksi, piti puolestaan ankarasti kiinni vanhasta herännäisyydestä, ja sentähden hänen sanotaan tulleen hyvin levottomaksi, kun hänelle oli kerrottu, että Ebba kävi vapaakirkollisten kokouksissa, jopa oli hän keventänyt sydäntänsä kirjoittamalla kälyllensä varottavan kirjeenkin.

Joskin hengelliset asiat aina olivat Ebba Stenbäckistä tärkeimmät, ei hän sentään ollut tietämätön maailmankaan menosta. Niin kauan kuin voimat suinkin sallivat, hän luki sanomia ja ylläpiti kirjeenvaihtoa sukulaistensa kanssa, siten seuraten sekä julkista että läheisempien yksityistä elämää. Toiselta puolen ei häntäkään unohdettu, kun toista tai toista tarkotusta varten vedottiin yleisön myötätuntoon. Paikkakuntalaisten oli näet tapana esittää hänellekin listoja, joihin oli merkittävä apua milloin minkin asian hyväksi. Yleensä hän ei pitänyt "listoista" — eikä ihme, sillä kukapa on kuullut kenenkään niistä pitävän? Hän tiesi näet mitä tahtoi avunannollaan edistää eikä sentähden halunnut avustaa semmoista, joka oli ulkopuolella hänen omaa harrastuspiiriänsä. Kuvaavana piirteenä mainitsen, että hän esim. kieltäytyi merkitsemästä mitään Vaasaan pystytettävää Z. Topeliuksen muistopatsasta varten, mikä luullakseni tapahtui uskollisuudesta miehensä muistoa kohtaan. Stenbäck näet ei ihaillut Topeliuksen runoutta: hänestä se oli liian kevyttä, jopa tyhjän helkkyvää, ilman sitä ajatuksen ja tunteen syvää totuutta ja hehkua, jotka olivat hänen oman runottarensa tunnusmerkit. Sitä paitsi hän ei voinut hyväksyä niitä perusjohteita, jotka nuorempi runoilija, myöhemmin kutsuttuna ruotsalaisen virsikirjan uudistamiskomiteaan, oli ottanut noudatettavakseen. Ebba oli vielä vanhanakin puhunut siitä pettymyksestä, jonka Stenbäckille tuotti hänen virsikirjaehdotuksensa hylkääminen, ja siihen oli ensi sijassa Topelius ollut syypäänä. Jollei Ebba, niinkuin on hyvin mahdollista, yleensä pitänyt muistopatsaita pelkkänä turhuutena, riittää tämä selittämään, miksi hän kieltäytyi antamasta ropoansa sellaiseen tarkotukseen. Missään tapauksessa ei ole oletettavissa, että hänen menettelynsä olisi johtunut kostonhalusta Topeliusta kohtaan; pikemminkin on se osotuksena hänen rakkaudestaan puolisovainajaansa, jonka kanssa hän tunteessaan yhä oli yhtä maata.

Muuten näkee Ebba Stenbäckin testamentista, minkälaisia yrityksiä ja laitoksia hän tahtoi auttaa. Paitsi eräälle ottotyttärelle ja erinäisille sukulaisille oli hän siinä määrännyt annettavaksi miltei poikkeuksetta 2,000 markan eriä Isonkyrön ja Ylistaron kansakouluille, pyhäkoululaitokselle, pakanalähetykselle, köyhille säätyläisille (pauvres honteux), köyhille polttopuiksi, varattomien säätyläisnaisten kodille j.n.e. — Pari omituista lahjotusta osottaa, kuinka tarkkamuistinen Ebba Stenbäck oli. Hän sanoo saaneensa sisareltaan naimisiin mennessään 2,000 assignationi-ruplaa (2,000 mk.) sekä myöhemmin, kun Stenbäckin ja hänen toimeentulonsa ensi aikoina oli hyvin niukka, sisarentytärtensä miehiltä, Frans Bergrothilta ja A. W. Ingmanilta, kummaltakin 1,000 ass.-ruplaa, ei lainaksi, vaan palkkioksi siitä, että hän oli ollut sisarentytärtensä opettaja, ja nyt hän noiden aikoja sitten kuolleitten antajien jälkeläisille määrää niin suuren summan, kuin hän muinoin (noin 70 vuotta sitten) oli saanut.

Kun Ebba Stenbäck teki viimeiset muutokset ja lisäykset testamenttiinsa, oli häntä kohdannut se suuri suru, että hänen ottopoikansa, tohtori Jakkus Stenbäck, oli kuollut. Kiistä monista ottolapsista, jotka Lauri ja Ebba Stenbäck olivat hoitaneet ja kasvattaneet, oli Jakkus ollut heille rakkain, ja hänelle he olivat alkuaan määränneet isoimman osan omaisuuttaan. Myöhemminkin oli Ebban ja hänen ottopoikansa väli erittäin hyvä, ja he vaihtoivat usein kirjeitä. Jakkus oli näet joutunut piirilääkäriksi Pudasjärvelle, siis niin kauas Vaasasta, ettei seurustelusta voinut olla puhettakaan. Vuosien päästä Jakkus kuitenkin haki Uudenkaarlepyyn kaupunginlääkärin-virkaa ja saikin sen. Sen johdosta hän syksyllä 1899 kirjoitti ja kysyi äidiltään neuvoa, möisikö omaisuutensa Pudasjärvellä vai muuttaisiko tavaransa Uuteenkaarlepyyhyn. Äiti oli neuvonut häntä myymään kaikki, mikä oli vähemmin arvokasta, ja kuljettamaan ainoastaan parhaimmat huonekalunsa uuteen asuinpaikkaan. Kirjeeseen ei kuitenkaan tullut vastausta, ja äiti luuli hänen jo muuttavan ja alkoi odottaa häntä jouluksi käynnille, josta poika ei tahtonut edeltäkäsin ilmottaa, jotta ilo olisi sitä suurempi. Mutta hän ei tullutkaan. Silloin äiti odotti Jakkustaan uudeksi vuodeksi, mutta yhtä turhaan. Vasta tammikuun lopulla saapui Pudasjärven apteekkarin kirjoittama kirjekortti, joka sisälsi lyhyen ilmotuksen: Tohtori Stenbäck kuoli tänä aamuna (24/1). Ebba Stenbäckille tämä oli kova isku. "Minun poikani! minun tohtorini!" oli hän huudahtanut, ja palvelijatar sanoo silloin ensi kerran nähneensä hänen itkevän, katkerasti itkevän. Hän oli menettänyt mitä hänellä oli rakkainta ollut maan päällä. Jakkus kuoli keuhkotulehdukseen, jonka hän lienee saanut tehdessään pitkän matkan jonkun sairaan luokse; jo sitä ennen oli hänen nuori vaimonsa kuollut samaan tautiin.

Merkillistä on, että useat, jotka ovat tunteneet Ebba Stenbäckin hänen keski-iällään, ovat lausuneet julki sen havainnon, että hän vanhana oli vähemmin umpimielinen. Silloin hän näet oli ollut puhelias, jopa iloinenkin ja mielellään käyttänyt hupaisia sananlaskuja ja puheenparsia. Hän oli usein kertonut entisistä ajoista ja ihmisistä, Laurista ("Lars", sanomatta häntä miehekseen) y.m. Kaikkein viimeisinä aikoina hän oli mieluimmin puhunut lapsuudenkodistaan ja sisaruksistaan. Oli kun iän enentyessä yhä varhaisemmat muistot olisivat hänessä virkistyneet. Niistä jutellessaan oli hän kerran hymyillen sanonut: "Tiedätkös, äitini oli nimeltään A. B. C!" Epäilemättä oli sillä hetkellä vanhuksen mieleen juolahtanut vanha, äidin nimen alkukirjaimia tarkottava sukkeluus, joka ennen muinoin oli kotipiiriä huvittanut.

Ebba Stenbäckin uskollinen palvelijatar muistaa vielä monta lausetta, jotka ilmaisevat hänen humoristista mielenlaatuaan. Kun hän noin puoli vuotta ennenkuin tuli aivan vuoteen omaksi, oli maannut niin kauan, että söi einettä vasta kl:o 1 p:llä, oli palvelijatar lausunut: "Kylläpä ollaan ylhäisiä, kun syödään einettä näin myöhään." Vastaus kuului: "Kunpa vaan en tulisi niin ylhäiseksi, etten enää nouse ollenkaan." Eräänä toisena päivänä hän sanoi: "Ingenting hör jag, ingenting gör jag och inte dör jag." (En kuule mitään, enkä tee mitään, enkä minä kuolekaan.)

Voimat heikkenivät heikkenemistään. Viime kerran hän oli ulkona kesällä 1910. Eräs tuttava oli pyytänyt valokuvata hänet, ja hän pukeutui ja asettui istumaan asuntonsa portaille. Usein hän istuskeli pitkät tovit haaveissaan ja lausui sitte havahtuessaan: "Minä uneksin valveilla houreissani."

Usein on jo mainittu Ebba Stenbäckin vaatimattomuus. Erittäin se tuli näkyviin siinä, ettei hän halunnut puhua puolisonsa runoilijamaineesta eikä hänen runoelmistaan. Kuitenkin huomattiin viime aikoinakin, että jonkunlainen valo kirkasti hänen kasvojansa, milloin hän kuuli jotakin virttä veisattavan Stenbäckin virsikirjasta. Myöskin oli Stenbäckin elämäkerta ollut viimeinen kirja, jota hän käsissään piti; kumuunkaan hän ei enää voinut sitä lukea, hän ainoastaan käänteli kirjan lehtiä. Kun runoilijan syntymän 100-vuotis-päivänä eräästä tutusta perheestä oli lähetetty kysymään, saisiko muuan naiskuoro tulla laulamaan, hän oli hiljaisesti vastannut: "Kyllä saavat laulaa, jos tahtovat."

Mainittua merkkipäivää viettäessä (26/10 1911) oli Ebba Stenbäck jo enemmän kuin vuoden ajan, s.o. edellisestä syksystä asti, ollut vuoteen omana. Vuosien taakka ja siitä johtuva ruumiillinen heikkous painoi vanhuksen vuoteelle; mitään erikoista tautia hänellä ei ollut. Henkisesti hän pysyi selvänä viimeiseen saakka, mutta kuulo oli hyvin huono, joten häntä oli vaikea puhutella. Lopulta tuli hänen äänensäkin niin heikoksi, että hänen puhettaan tuskin kuuli. Sairautensa aikana hän ei koskaan valittanut, eikä hän suvainnut muuta hoitoa kuin uskollisen, 60-vuotisen palvelijattarensa — Sofia Hellmanin — tarjoomaa.

Ebba Stenbäckin viimeinen hetki tuli aamulla 10 p:nä tammikuuta 1912. Joku aika ennen hän oli vastaanottanut pyhän ehtoollisen. Sittemmin oli enemmän nähty kuin kuultu, että hän itsekseen lausui jotakin. Kun koetettiin sanoja erottaa, huomattiin että kuoleva luki virren säkeitä, joista erittäin merkittiin sanat: Jag flyr till Dig, förskjut ej mig! (Sinuun minä turvaan, älä hylkää minua).[29]

* * * * *

Näin eli ja kuoli Ebba Stenbäck, josta tässä olen luonut niin täydellisen kuvan kuin ainekseni ovat sallineet. Esi-isiltään hän oli perinyt ihmeteltävän ruumiillisen ja henkisen elinvoiman, joka kesti harvinaisen korkeaan ikään; nuoruudessa tapahtuneen herätyksen kautta hän oli saanut yhtä kestävän, järkkymättömän maailmankatsomuksen ja elämänpäämäärän. Näine ominaisuuksineen hänen hahmonsa esiintyy voimakkaana aikalaistensa kesken, mutta varsinkin siinä nuoremman polven muodostamassa ympäristössä, jossa hän eli viimeiset vuosikymmenensä. Kysyä saattaa, mikä merkitys on kuvauksella naisesta, joka itse ei koskaan ajatellut ja vielä vähemmän toivoi, että hänestä julkisesti puhuttaisiin? En tiedä — kenties vähäinen, kenties aivan mitätön nykyisten naisten silmissä, jotka tahtovat vaikuttaa ja toimia julkisuudessa, mutta miten sen lieneekään, varmaa on, että Ebba Stenbäckin kuva valaisee äitiemme ja isoäitiemme aikoja. Hän ei silloin ollut laatuaan yksinäinen, vaan yksi lukuisien samanluontoisten ja samanhenkisten rinnalla. Kaikki he elivät yhtä hiljaista elämää, yhtä näkymättöminä, vaikuttaen ainoastaan lähimpään ympäristöönsä; mutta niinkin oli heidän vaikutuksensa sellainen, että se mitä on parasta, jalointa ja puhtainta jälkeläisissä, välittömästi juontuu heistä. Eiväthän he enää kelvanne esikuviksi nykyajalle, mutta kun kysymykseen tulee arvioida entisten polvikuntien sielullista perintöä, ei liene haitaksi, että edes joku noista hiljaisista naisista on kätköstänsä asetettu päivänvaloon.

KAARLE JAAKKO GUMMERUS