Produced by Tapio Riikonen
SUOMALAISEN TEATTERIN HISTORIA I
Teatterin esihistoria ja perustaminen
Kirj.
ELIEL ASPELIN-HAAPKYLÄ
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia. 115 Osa.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1906.
SISÄLLYS:
Tekijältä.
I. Ennen vuotta 1869.
II. Kirjalliset edellytykset.
III. Emilie ja Kaarlo Bergbom.
IV. "Lea" ja Suomalainen seura.
V. Kaarlo Bergbom ulkomailla vuonna 1871.
VI. Suomalaisen teatterin perustaminen 1872.
Tekijältä.
Kun Kaarlo ja Emilie Bergbom keväällä 1905 erosivat Kansallisteatterin johdosta, ilmoitettiin jäähyväisjuhlassa, että näyttelijäin ja teatterin ystäväin kesken oli koottu 2000 markkaa Suomalaisen Teatterin — kunniavieraiden elämäntyön — historian aikaansaamista varten. Sittemmin annettiin nämä rahat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle pyynnöllä, että Seura ottaisi asian ajettavakseen. Täysin oivaltaen yrityksen kansallisen merkityksen Seura suostuikin siihen ja ryhtyi viipymättä keräämään aineksia teokseen. Ennen pitkää oli niitä kokoontunut niin runsaasti, että tehtävän suoritus alkoi näyttää mahdolliselta, ja silloin Seura uskoi sen allekirjoittaneelle.
Näiden toimien tuloksena tarjotaan täten yleisölle ensimäinen osa Suomalaisen Teatterin historiaa, jossa on esitetty teatterin esihistoria ja perustaminen. Luonnollista on, että lukija samalla toivoo saavansa tietää minkalaatuiseksi ja -laajuiseksi teos kokonaisuudessaan on suunniteltu. Siitä on kumminkin tätä nykyä mahdoton antaa täsmällisempiä tietoja kuin seuraavat. Teatterin historia v:sta 1872 v:een 1905 jakautuu kerrottavien harrastusten ja vaiheiden laatuun nähden kahteen jaksoon, joista toinen käsittää teatterin alkuajan ja Suomalaisen oopperan toimen s.o. tapahtumat 1870-luvun loppuun ja toinen 1880- ja 1890-luvut ja uuden vuosisadan ensi vuodet. Tämän mukaan on toisen ja kolmannen osan sisällys ikäänkuin itsestään määrätty. Vaikeampi on jotakin varmaa sanoa näiden osien laajuudesta. Kumminkin on tekijä arvioinut, että jos toinen osa ei tule niin laajaksi kuin ensimäinen, niin paisunee sitä vastoin kolmas osa kahta vertaa suuremmaksi. On kyllä eri syistä luonnollista, että esitys on supistettava mitä lähemmäs omaa aikaa tullaan, mutta kolmannessa osassa on niin pitkä aika kuvattavana, että se lyhyestikin kerrottuna vaatii paljo tilaa.
Varsinaista historiaa seurannee vihdoin neljäntenä ja viimeisenä osana järjestelmällinen selonteko ohjelmistosta, luettelo näyttelijöistä lyhyine elämakerrallisine tietoineen ynnä koko teoksen aineisto, joka tekee sen käyttämisen mukavaksi. Näin suunniteltuna kasvaa teos ehkä laajemmaksi kuin moni on ajatellut, mutta toiselta puolen on huomattava, että teatterin toimi esiytyäkseen oikeassa valossaan vaatii jotenkin seikkaperäistä kertomusta. Ainoastaan siten on tuleva selville, minkä tärkeän "lehden" Suomalainen teatteri muodostaa maamme sivistyshistoriansa. Kuinka pian nämä jälkimäiset osat valmistuvat, jääköön tarkemmin määräämättä. Tekijä on kyllä koettava mahdollisuuden mukaan jouduttaa työtä, mutta jos varsinkin kolmas osa tulisi kauemmin viipymään, niin ei vahinko liene kovin suuri, koska teoksen edellisiä osia voi varsin hyvin lukea ilman että jatko on kohta käsillä.
Tekijä katsoo mieluiseksi velvollisuudekseen jo tässä Seuran ja omasta puolestaan kiitollisuudella mainita ne arvoisat henkilöt, jotka kirjeiden ynnä muiden asiakirjojen lähettämisellä hyväntahtoisesti ovat edistäneet tätä kirjallista hanketta:
rouva Augusta af Heurlinin kautta on saatu Kaarlo ja Emilie Bergbomin jälkeenjääneet paperit ja kirjeet;
lehtori A. Almberg ja maisteri E. Nervander, jotka kumpikin aikoinaan ovat keränneet aineksia Suomalaisen teatterin historiaa varten, ovat antaneet kokoelmansa tarkoitukseen käytettäväksi, jota paitse jälkimäinen on lähettänyt paljon kirjeitä sekä yksityisiä muistoonpanoja ja tietoja;
rouva E. Wahlströmin kautta on saatu asessori F. Wahlström vainajan teatteria koskevat jälkeenjääneet paperit ja kirjeet;
ja vihdoin on protokollasihteeri Sanfrid Aejmelaeus antanut joukon hänen hallussaan olleita ainetta koskevia asiapapereita;
Edelleen ovat rouvat Hedvig Charlotte Winterhjelm, Ida Basilier-Magelsen ja Emmy Florell, neiti Betty Elfving, valtionarkeoloogi J.B. Aspelin, valtioneuvos M.A. Bergh, teatterinjohtaja Jalmari Finne ja kauppias W. Parmanen Kristiinan kaupungista lähettäneet kirjekokoelmia taikka yksityisiä kirjeitä.
Täydellisyyden vuoksi mainittakoon lopuksi, että näin kerääntyneiden ainesten ohella lähteinä on käytetty ja käytetään sanomakirjallisuutta, teatterin arkistoa ja kirjastoa sekä myöskin tekijän omia muistoonpanoja ja kirjekokoelmia.
Koska epäilemättä vielä monen yksityisen säilyssä on kirjeitä ynnä muita teatterin toimintaa ja sen palveluksessa olleiden taiteilijain elämää valaisevia muistoonpanoja, pyydetään nöyrimmästi, että kukin puolestaan antaisi vähäpätöisiltäkin näyttävät ainekset tekijän käytettäväksi. Muistettakoon, että suurikin kokonaisuus syntyy pelkistä pikku tiedoista.
Rauhalahdella, elokuussa 1906.
Eliel Aspelin-Haapkylä.
I.
Ennen vuotta 1869.
Jos kerrottavana olisi näytelmätaiteen historia Suomessa täydessä laajuudessaan, olisi pitkä taival edessämme. Silloin olisi ehkä aloittaminen kansanrunoudestamme, jolta, niinkuin hää- ja karhunpeijaisrunot osottavat, ei puutu draamallisia alkuaineksia, taikka ainakin 1600-luvun päämäärältään opettavaisista koulunäytelmistä, joiden joukossa ihmeeksi nähtiin joku suomenkielinenkin[1] ja joita 1700-luvun loppupuolella seurasivat kiertelevien ruotsalaisten näyttelijäjoukkojen parhaasta päästä katsojain huvitusta tarkoittavat näytännöt. Edelleen tulisi silloin 1800-luvulta tehdä selkoa ei ainoastaan ulkomaalaisten, niin ruotsalaisten kuin saksalaistenkin, teatteri- ja oopperaseurojen vierailuista eri kaupungeissa, vaan myöskin vuosisadan keskivaiheilta alkaen eri paikkakunnilla ilmaantuvista, hajanaisista mutta lukuisista ruotsalaisista ja suomalaisista seuranäytännöistä sekä yrityksistä aikaansaada pysyviäkin yhdistyksiä ja laitoksia näyttämötaidetta varten. Koska kumminkin esityksemme tarkoittaa yksinomaan ensimäistä varsinaista suomalaista teatteria, sitä nimittäin joka nyt on kansallisteatterimme, on se tämän aineen mukaan rajoitettava.
Vuonna 1827 Helsinki sai ensimäisen teatteritalonsa sijoitettuna siihen osaan nykyistä esplanaadia, joka ulottuu Mikaelinkadulta "Uuteen teatteriin". Tässä vaatimattomassa puurakennuksessa, joka myöhemmin, muutettuna Arkadiahuvilan alueelle Espoon tullin ulkopuolella, "Arkadiateatterina" oli tuleva suomalaisen näyttämön ensimäiseksi kodiksi, esittivät ruotsalaiset ja saksalaiset näyttelijäseurat milloin näytelmiä milloin oopperoita. Toistakymmentä vuotta kului ennenkuin uskallettiin julkilausuakaan ajatus kotimaisen teatteriseuran perustamisesta. Se tapahtui 1844, ja aatteen rohkea esittäjä oli A(gathon) M(eurman), joka silloin 18-vuotiaana ensi kerran esiintyi julkisuudessa.[2] Kotimainen teatteri, hän arveli, tekisi meidät riippumattomiksi ruotsalaisista, tukkisi ainakin yhden kultasuonen, josta rahaa vuotaa ulkomaille, ja saisi luultavasti suomalaisetkin kirjailijat sepittämään alkuperäisiä näytelmiä. Näin puhuessaan nuori lähettäjä kuitenkin käytti niin epämääräistä lausetapaa, että lehden toimittaja, Z. Topelius, syystä huomautti ettei tietänyt, tarkoittiko hän ruotsinkielistä vai "täysin kansallista, suomenkielistä teatteria". Jälkimäinen, hän lisäsi omasta puolestaan, haamoittaa sumuisessa etäisyydessä, mutta edellinen on mahdollinen.
Samana vuonna kun Meurman ensikerran otti puheeksi kotimaisen teatterin tarpeellisuuden maassamme, Snellman korotti äänensä Saima lehdessään herättääkseen kansalaisiaan itsetietoisuuteen ja kaikinpuoliseen, omaperäiseen harrastukseen. Suomalaisesta teatterista hän kyllä ei kirjoittanut, mutta välillisesti hän kuitenkin vaikutti siihen että ajatus kansallisesta näyttämöstäkin yhä useammin julkilausuttiin. Varsinkin näyttää se olleen vireillä Pietari Hannikaisessa, joka Saima esikuvanaan perusti Kanava lehden Viipurissa 1845. Siinä hän jo ensi vuoden helmi- ja maaliskuulla julkaisi alkuperäisen, kaksinäytöksisen ilveilyksen "Silmänkääntäjä eli Jussi Oluvisen matka Hölmölään" (erikseen painettuna 1847) ja seuraavana vuonna (1846) viisinäytöksisen komedian "Antonius Putronius", mukailemalla tehty suomennos Holbergin alkuteoksesta "Erasmus Montanus". Paitse näitä kappaleita, jotka, niinkuin alempana saamme nähdä, ovat tulleet näyttämöllä esitetyiksi, tavataan Kanavassa muitakin näytelmiä sekä siellä täällä hajanaisia lauselmia, jotka ilmaisevat kuinka Hannikainen kaipasi suomenkielistä näyttämöä. Siten hän joulukuulla 1846, kertoessaan että Viipurissa par'aikaa ruotsalainen teatteriseura näytteli ylipäätään huonolla menestyksellä, huomauttaa, että "se onkin luonnollista, sillä kaupungin asukkaat ovat enimmäkseen suomalaisia, osalta myös venäläisiä ja saksalaisia; ruotsia osaavat vain virkamiehet ja käsityöläiset." Mainittuaan että saksalaiset teatterijoukot ovat olleet milt'ei suositummat kuin ruotsalaiset, hän lisää: "Suomalaisen teatterin luulisimme täällä edullisemmaksi — mutta mistäpä se tuli!" — Kanavan kolmannessa ja viimeisessä vuosikerrassa — vuoden 1847 lopulla se lakkautettiin niinkuin Saima edellisenä vuonna — kohtaamme todistuksen, että Hannikainen ei ollut aivan yksin ikävöidessään suomalaista teatteria. Hänen hyvä ystävänsä majuri J.F. Lagervall, "Ruunulinnan" tekijä, julkaisi näet siinä[3] kirjoituksen "Suomalaisesta Kuvaistosta", jossa hän lämpimästi puolustaa suomenkielisen "kuvaiston" (teatterin) perustamista. "Mikä siihen olisi esteenä?" kysyy hän. Onhan kielemme kaunista ja sulavaa. Esteet tulevat "penseyvestämme ja typeryyvestämme", päättää hän itse. Me emme muka tahdo tulla osallisiksi niistä sadoistatuhansista ruplista, jotka muukalaiset kuljeksivine teatterijoukkoineen vievät, mennen "matkaansa kuin kissa saaliineen ja nauravat meijän yksinkertaisuuvellemme, että mikä heillä on huonointa se on meille ylen hyvä". — Tarvittaisiin vaan miestä, joka kykenisi johtamaan ja valitsemaan seurueeseen kelvollisia jäseniä. Vastuksia kyllä olisi — sen Lagervallkin myöntää — "vaan hän kuitenkin viimein vuiskan [voiton] veisi". Eräässä kirjeessä Lönnrotille (1 p:ltä maalisk.) Lagervall vähän ennen oli puhunut samasta asiasta ja silloin innostunein, liikuttavin sanoin, jotka nostavat tämän nykyään melkein unohtuneen miehen korkealle jokapäiväisyyden yli. Ensin esitettyään luulonsa, että "Ruunulinna" ja vielä paremmin hänen myöhemmät draamatekeleensä sopisivat näyttämölle, hän jatkaa:
"Naurat! minulla on tosi. Lienetkö nauranut, koska minä avasin solmun näyttäen että suomeksikin voipi kuvauksia kirjoittaa. Ja ennen kymmentä vuotta meillä pitää niitä löytyä sata. Haneeni [Hannikainen] ja minä voimme toimittaa puolet niistä. Nauraisit jos joku varustaisi suomalaisen kuvaiston, vaan ilosta nauraisit kun näkisit miten hän hapsisi rahoja sääveliinsä [kukkaroonsa], joita nyt muukalaiset kokoilevat ja menevät häntä suorana kuin kissat saaliineen. Kuin moni löytäisikään siinä toimialansa, ja rahat jäisi kotiin. Minä tuota miestä tahtoisin palvella palkatta, kirjoittaa, kiljua ja sotia hänen puolestaan. Vuosikymmenistä tätä ennen en uskaltanut sinullenkaan tätä toivoa ilmoittaa. Nyt on jo ilmoituksen aika ja siitä näen, että täyttymyksen aika ei mahda olla loittona." —
Lönnrot vastaa tähän luontonsa mukaan vakavan tyyneesti: "Hyväpä jos toivosi suomalaisen kuvaiston toimeensaamisesta puoliksikaan toteutuisi; jo minä olisin siitäkin iloinen".[4]
Suomenkielisenä ja vieläpä maaseutukaupungissa ilmestyvänä Kanava luonnollisesti ei vaikuttanut laajalti. Tärkeämpi oli sentähden että Z. Topelius Helsingfors Tidningar'issa puoli vuotta Lagervallin jälkeen otti selvemmin ja perusteellisemmin suunnitellakseen teatterin tulevaisuutta Suomessa, pitäen silmällä kumpaakin kieltä.[5] Ensiksi olisi, niin runoilija tuumi, perustettava pysyvä teatteriseura, jonka jäsenet hankittaisiin Ruotsista, mutta se olisi oleva vain välikappale kotimaisen teatterin aikaansaamiseksi. Kun ruotsalaiset näyttelijät viipyisivät täällä pitemmän ajan, he ensiksikin oppisivat tuntemaan maata ja kansaa ja samalla myös esittämään niitä näyttämöllä, ja edelleen he kunnollisina ihmisinä vähitellen saisivat katoamaan poroporvarillisen ennakkoluulon näyttelijänammattia kohtaan, niin että lahjakkaat nuoret miehet ja neitoset epäilyksettä antautuisivat siihen. Kun kotimaisia kykyjä olisi liittynyt seuraan, oltaisiin päästy alkuun. Kotimaiset näyttelijät joko jo ennestään osaisivat taikka helposti oppisivat suomea, ja silloin aloitettaisiin niin, että ruotsalaisiin alkuteoksiin sovitettaisiin joku suomalainen laulu tai kohtaus. Jokainen ymmärtää että tämä ei olisi edullista taiteelle, mutta välitysasteena olisi sillä merkitystä. Sen kautta näet totuttaisiin kuulemaan suomea näyttämöltä ja sen jälkeen voitaisiin esittää pienempiä ja vihdoin isompiakin kappaleita samalla kielellä. Kun olisi tultu niin kauas, olisi aika toisistaan erottaa ruotsalainen ja suomalainen näyttämö, vaikka kuitenkaan ei kokonansa, vaan niin että ne edelleen toimisivat saman johdon alla ja taloudellisestikin olisivat yhteydessä keskenään. "Suomella olisi silloin kansallisteatteri ruotsalaisen ohella." — "Olkoon niin", kuuluu loppumietelmä, "että tämä toivomus monen mielestä on harhaluulo. Meistä se on jotakin enempää, ja nojaamme siinä kohden Unkarin esimerkkiin, jossa saksan ylivalta on tuskin ollut vähempi kuin ruotsin meillä. Ei ainoakaan isänmaanystävä pidä toivoa suomalaisen kirjallisuuden syntymisestä tyhjänä unelmana; miksi siis epäillä suomalaisen näyttämötaiteen mahdollisuutta?"
Nämä loppusanat todistavat Topeliuksen suunnitelman syntyneen J.V. Snellmanin luomasta hengestä ja luottamuksesta kansalliseen tulevaisuuteen. Itsessään oli ehdotettu menettely epäkäytännöllinen, mutta siitä huolimatta pitivät parikymmentä vuotta eteenpäin kaikki, jotka miettivät suomalaista näyttämöä, kiinni Topeliuksen julkilausumasta perusjohteesta, että nimittäin suomenkielinen teatteri oli alkunsa saava ja kehittyvä ruotsalaisen teatterin yhteydessä ja suojissa.
Jo maaliskuulla 1848 kerrotaan samassa lehdessä, että aikomus oli kevään kuluessa Helsingissä toimittaa seuranäytäntöjä, joiden ohjelma olisi osaksi suomen- osaksi ruotsinkielinen, ja suomalaisista näytelmistä mainitaan nimeltä "Sisaren sukkeluus", (J.F. Granlundin, Gemptin mukaan, kirjoittama) "leikinteko" yhdessä näytöksessä. Tästä aikeesta, jonka luultavasti Topeliuksen kirjoitus oli aiheuttanut, ei kuitenkaan näy mitään tulleen. Ja onhan se itse asiassa ymmärrettävää, että Topelius ruotsinkielisenä runoilijana ei suoranaisesti ole mitään mainittavaa tehnyt aatteensa toteuttamiseksi, mutta silti hän, toimien kotimaisen ruotsalaisen teatterin hyväksi, epäilemättä on enentänyt suomalaisenkin näyttämön edellytyksiä.
Seuraavan vuosikymmenen alkuvuodet muodostuivat oikeaksi loistokaudeksi Helsingin teatterin historiassa. Kymmenluvun ensi näytäntökautena oli teatteri Pierre Delandin ja kolmena seuraavana kyvykkään Edv. Stjernströmin vuokraamana. Tämä ei kuitenkaan ollut pääasia, vaan se että useita eteviä kotimaisia teoksia esiintyi näyttämöllä. Topeliuksen draama "Viidenkymmenen vuoden jälkeen" näyteltiin 14 p. maalisk. 1851 ja "Regina von Emmeritz" 13 p. huhtik. 1853, joista jälkimäinen saavutti erinomaisen menestyksen. Mutta aikalaisten todistusten mukaan oli F. Berndtsonin näytelmä "Elämän taistelusta", ensi kerran näyteltynä 19 p. toukok. 1851, jo sitä ennen herättänyt tavattoman isänmaallisen innostuksen, kun itse Döbeln "vanne otsallansa" Porilaisten marssin kaikuessa astui näyttämölle. Kumminkaan ei yhdelläkään mainitulla runollisella ilmiöllä ollut ratkaiseva merkitys. Se on näet oikeastaan Topeliuksen sepittämän ja F. Paciuksen säveltämän oopperan, "Kaarle kuninkaan metsästyksen", ensi ilta Helsingin ränstyneessä puuteatterissa, 24 p. maalisk. 1852, josta uusi aikakausi on luettava teatteriolojemme historiassa. Osat olivat kotimaisissa käsissä, tosin ei ammattitaiteilijain, vaan yksityisten helsinkiläisten taiteenharrastajain, ja isänmaallisen runo- ja sävelteoksen loistava menestys herätti ennen kuulumattoman innostuksen näyttämötaiteeseen. Pidoissa näytännön jälkeen se puhkesi ilmi hehkuvissa puheissa, ja maljoja tyhjennettiin kotimaisten näyttämötaiteilijain, kotimaisen kirjallisuuden ja ennen kaikkea uuden, pian rakennettavan kiviteatterin onneksi. Kaikki tämä kuviteltiin läheisessä tulevaisuudessa toteutuvaksi ja rohkeasti merkittiin osakkeita ehdotetuksi rakennusyhtiöksi.
Topelius mainitaan puhujain joukossa, mutta sitä ei sanota, muistuttiko hän sinä iltana suomenkielisestäkin teatterista. Tuskin hän sitä tekikään, koska hän unohti sen innokkaasti kirjoittaessaan lehteensä: "Että pääkaupungin ja maan sivistynyt yleisö niin vilkkaalla myötätuntoisuudella on vastaanottanut hra Paciuksen teoksen, tuottaa kunniaa sen arvostelukyvylle ja aiheuttaa iloisia toiveita. Siihen sisältyy tietoisuus, että maassamme säveltaiteelle ja näyttämölle, jopa koko taiteelle, uusi aika koittaa."
Eikä ihme että suomalainen näyttämö unohtui. Kannattiko siitä puhuakaan aikana, jolloin suomalaisen näytelmän painattaminenkin oli kielletty!
Kumminkin toinen runoilija, Fredr. Cygnaeus, jo seuraavana vuonna kosketteli asiaa. Tutkimuksessaan "Traagillinen aines Kalevalassa" hän pitää Kullervoa todistuksena siitä, että Suomen kansan runotar ei ollutkaan, niinkuin oli väitetty, yksinomaan eepillinen eikä edes ainoastaan eepillinen ja lyyrillinen, vaan myöskin draamallinen.[6] Ja kun sama taiteenystävä — joka lähes kymmenen vuotta varhemmin oli sanonut Parisissa nauttineensa suurta näyttämötaidetta "sydän täynnä uskoa, että Suomellakin voisi olla draamallinen taide" — yhä samana vuonna laajassa kirjoituksessa esittää mietteitään teatterin tulevaisuudesta Helsingissä,[7] hän ottaa Kullervon lähtökohdakseen: tästä vastasyntyneestä ilmiöstä levisi muka valoa pimeään ympäristöön samoinkuin Correggion Betlehemin yötä kuvaavassa taulussa valo nähdään lähtevän lapsesta. Hän selittää pätevillä syillä, miksi ja kuinka näyttämötaide välttämättömästi on rakennettava kotimaiselle ja suomalaiselle perustalle, joskin käyttämänsä sana "finsk" saattaa tarkoittaa yhtä hyvin ruotsin- kuin suomenkieltä. Ainoastaan yhdessä kohden käy ilmi, että Cygnaeus todella piti kansamme kieltä mielessään. Hän puhkee näet seuraaviin sanoihin: "Jos Suomi siinä määrin olisi isäntä omassa talossaan, että ne, jotka voivat tulla kysymykseen kun teksti on kirjoitettava ja musiikki sävellettävä johonkin oopperaan, voisivat pitää ja käyttää maan kieltä varsinaisena äidinkielenään. Jos", jatkaa tekijä välissä puhuttuaan Topeliuksen harvinaisesta runoilijakyvystä, "hänelle olisi suotu käyttää lahjojaan sepittääkseen oopperatekstin, jonka aine olisi otettu esim. Kalevalan Lemminkäisepisodista, kiitollisimmasta, mikä minkään maan runoudessa on tarjona, niin olisi äidinkielemme samassa astunut ainakin yhden seitsenpenikuorma-askeleen kehityksen ja kunnian tietä." Kumminkin oli Cygnaeuksen mielestä tämä tuuma niinä aikoina mahdoton toteuttaa ja melkein haaveellisempi kuin ajatus tarkoituksenmukaisen taiteentemppelin synnystä.
Vielä vuosikymmenen viimeisenä vuonna Cygnaeus palasi aineeseen, ja silloin hän puhui suoremmin.[8] Eräässä lehdessä oli kirjoitettu pysyvän teatteriseuran tarpeellisuudesta, ja sen johdosta hän nyt lausui, että hänen mielestään oma teatteriseura ehkä helpoimmin saataisiin siten, että "näyttämö kerrassaan tehtäisiin täysin suomalaiseksi, niin kielen kuin muunkin puolesta". Kumminkin hän jälleen vetäytyi kannattamasta omaa ajatustaan, sillä eihän suomenkielellä ollut olemassa muuta kuin yksi ainoa näytelmä — "Silmänkääntäjä" — ja sekin kovin arvoton. Yritys olisi siis kokonaan epätoivoinen.
Miten tämän lieneekin, juuri näinä vuosina, jolloin kanuunain jyskeen tauottua ja uuden hallitsijan noustua valtaistuimelle valtiollinen taivaamme oli alkanut seljetä, kuultiin ensi kerran suomenkieltä näyttämöltä. Ylioppilaitten kesken oli perustettu draamallinen yhdistys eli "yli-oppilasten näytelmä-yhtiö", ja se toimitti marraskuulla 1857 ensimäisen näytäntönsä, jonka varsinainen ohjelma oli ruotsalainen, mutta jonka ohella ylioppilas Julius Krohn lausui "Döbeln Juuttaalla" suomeksi käännettynä. Seuraavan vuoden huhtikuulla sama yhdistys toimitti rakennettavan ylioppilastalon hyväksi neljä kertaa uudistetun näytännön, jossa paitse ruotsalaisia kappaleita näyteltiin Hannikaisen "Silmänkääntäjä". Tämä kappale oli jo 1847 esitetty Kuopiossa, mutta Helsingissä se oli uusi ja sai nyt kunnian olla ensimäinen suomenkielinen näytelmä, joka täällä on näyttämöllä nähty. Edelleen näyteltiin huhtikuun lopulla ja toukokuun alussa 1859 melkoista vaativampi kappale viisinäytöksinen "Antonius Putronius eli Antti Puuronen", alkuansa Hannikaisen tekemä ja nyt A. Ahlqvistin ja O. Joppeliuksen korjaama mukaelma Holbergin komediasta "Erasmus Montanus". Pääosassa esiintyi suurella menestyksellä ylioppilas (sittemmin senaattori) S.W. Hougberg.[9] Viimeinen sarja näitä ylioppilasnäytäntöjä annettiin toukokuulla 1860, jolloin suomeksi esitettiin R. Benedix'in yksinäytöksinen, Ahlqvistin mukailema ja kääntämä huvinäytelmä "Riita-asia" sekä "Antonius Putronius", jolla vieläkin oli viehätysvoimaa.
Loistavin menestys oli 1859 v:n näytännöillä, ja silloin määräsivät ylioppilaat enimmän osan tuloista, 500 ruplaa, pohjarahastoksi Helsingissä perustettavaa teatterikoulua varten, "jossa suomalaisille oppilaille annettaisiin näyttelijöille tarpeellista opetusta". Alempana saadaan nähdä mitä tästä kauniista alotteesta koitui.
Nämä ylioppilasnäytännötkin, joissa suomen- ja ruotsinkieli soivat rinnakkain näyttämöltä, olivat tavallaan ennen mainitsemamme "Kaarle kuninkaan metsästyksen" nostaman innostuksen kannattamia. Sodanjälkeisinä vuosina oli näet teatteri-into pääkaupungin yleisössä uudestaan virkistynyt, ja juuri näinä aikoina rakennettiin se kiviteatteri, joka silloin oli haamoittanut mielikuvituksessa, ja 28 p. marrask. 1860 se juhlallisesti vihittiin tarkoitukseensa. Vaikka juhlaohjelma melkein kauttaaltaan oli ruotsinkielinen, ansaitsee se kuitenkin huomiotamme sentähden että jok'ainoa numero perustui aitosuomalaiseen aiheeseen. Aluksi soitettiin F. von Schantzin säveltämä uusi Kullervo-uvertyyri, sitten seurasi Cygnaeuksen kirjoittama Kalevalanaiheinen ja osaksi -mittainenkin ruotsalainen alkajaisruno ja sen jälkeen Julius Krohnin sepittämä, niinikään Kalevalaan nojaava, suomalainen tervehdysrunoelma sekä vihdoin Topeliuksen laatima ja Paciuksen säveltämä satunäytelmä "Kyypron prinsessa", jossa on vapaasti käsitelty juuri se Kalevalan aihe, Lemminkäistarina, jota, niinkuin ylempänä on kerrottu, Cygnaeus oli niin suuresti kiittänyt ja jonka hän oli ikäänkuin suositellut Topeliukselle. Näyttää siltä kuin olisivat kaikki ohjelmanumerojen luojat olleet saman harhaluulon vallassa kuin suomalainen runoilija, kun hän pitäen uutta taloa rakennettuna Suomen runottarelle riemastuneena tervehti palannutta Väinämöistä:
"Terve tänne, Väinämöinen,
Taas nyt soittamahan!
Terve, käyrä kanteloinen.
Taasen kaikumahan!
Ilollen nyt ilot tuntuu,
Riemullen nyt riemut!
Heitä pois jo huolihuntu,
Koko Suomenniemyt!"
Syystä kun puoluejako 1850-luvulla oli tuskin alullaan, silloinen innostuskin näyttämötaiteeseen oli ollut yhteinen kaikille taiteenystäville eikä senvuoksi ajateltukaan muuta kuin että saavutettu voittokin olisi yhteinen. Niille, jotka toivoivat osan siitä lankeavan suomenkielisenkin näyttämön puolelle, oli kumminkin 1860-luku tuottava katkeran pettymyksen.
Ensimäisenä näytäntökautena 1860-61 uusi teatteri oli vuokrattuna Pierre Delandin seuralle; mutta syksystä 1861 siinä alkoi toimensa pysyvä näyttelijäseura, jonka jäsenet poikkeuksetta olivat Ruotsista palkatut. Ymmärrettävää on, että näin ollen suomen sanaa ei kuultu näyttämöltä, jota oli kuviteltu Väinämöisen ilopaadeksi. Teatterikoulukin, jota varten ylioppilaat olivat koonneet rahoja ja joka oli ajateltu toimivaksi teatterin turvissa, jäi vastaiseksi perustamatta.
Väärin olisi silti luulla, että tämä asianlaita välittömästi herätti katkeruutta suomalaisella taholla. Olihan teatterin johtokunnassa ainakin kaksi jäsentä, Fredr. Cygnaeus ja Z. Topelius, joiden hyvää tahtoa ei epäilty. Etteivät he enemmän kuin muutkaan saaneet mitään näkyvää aikaan, siitä syytettiin vain kehittymättömiä oloja. Silloisten kiivaimpien suomenmielisten, veljesten Yrjö ja Jaakko Forsmanin ja A. Meurmanin, vastaperustamassa lehdessä, Helsingin Uutisissa, lausuttiin tammikuulla 1863 hyvin alistuvaisesti:
"Se aika, jolloin voisimme puhua suomenkielisestä teatterista, suomenkielisestä näytelmätaiteesta ja näytelmäkirjallisuudesta, ei ole vielä koittanut. Pääkaupunki, jonka pitäisi astuman semmoisen kansallisen toimen etupäässä, on siksi liian vähän suomenmielinen, ja sen suomalainen väestö, jonka lukumäärä kuitenkin on kolmas osa koko väkiluvusta, ei ole vielä saanut edes tarpeellisia kouluja, saati taiteellisia etuja nauttiaksensa. Kuitenkin tahdomme toivoa, että kansallishenki tässäkin asiassa pian tulee muutosta vaikuttamaan, ja sen vuoksi emme suinkaan pidä halpana sitä taiteellista aistia, joka nykyistenkin laitosten kautta leviää yleisössä. Tulemme siis joskus puhumaan jonkun sanasen teatterista ja sen tuotteista."
Nämä maltilliset sanat luetaan johdatuksena palstanpituiseen kirjoitukseen J.J. Wecksellin "Daniel Hjort" ja J.L. Runebergin "En voi" näytelmistä, merkillisinä kotimaisina (ruotsalaisina) alkuteoksina näytäntökauden ohjelmistossa. Eikä myötätuntoisuus ollut vain tyhjää puhetta. Vähän myöhemmin tavataan samassa lehdessä ensimäinen seikkaperäinen suomenkielinen teatteriarvostelu. Se koskee V. Hugon näytelmää "Angelo", käsittää kokonaista puolineljättä (!) palstaa ja on syntynyt Emil Nervanderin ja Jaakko Forsmanin yhteistyöstä. Luonnollista on että outo ala pakotti käyttämään outoja sanoja, niinkuin: seikallisuus, maskieraus, kasvojen-osoittelu, peräpohja, yhtä-sointuvaisuus j.n.e.; mutta ei se estänyt arvostelua olemasta hienotuntoinen. Kuinka somasti esim. osattiin lohduttaa näyttelijätärtä yleisön kylmyydestä teatteria kohtaan, nähdään seuraavasta otteesta:
"Msli Ryberg vietti tällä kertaa ehkä kauniimpaa voittoriemuansa melkein tyhjässä teatteri-salongissa, mutta ilahuttavaa oli nähdä, ettei tämä vaikuttanut häneen vähintäkään haitallisesti. Näin tapahtuu usein Suomessa, että taiteen kauniimmat voitot usein ovat anastettavat autiossa (!)."
Tietysti Helsingin Uutiset ei kauan olisi jaksanut saman mittakaavan mukaan jakaa huomaavaisuutta ruotsalaiselle teatterille. Kumminkaan ei sitä tarvittu suoraan tunnustaa, sillä jo ennen näytäntökauden loppua oli uhkea kiviteatteri raunioina. Yöllä, jonka jälkeen valkeni 8 p. toukokuuta 1863, tuntemattomalla tavalla syttynyt tulipalo hävitti koko tämän "taiteentemppelin" ja tuhosi samalla kaikki siihen ehkä vielä kiinnitetyt suomenkielistä näyttämöä tarkoittavat toiveet.
Niiden tuhansien joukossa, jotka kyynelsilmin katselivat, kuinka tuli katosta ja akkunoista hulmuavine liekkeineen riehui niin suurella innolla rakennettujen muurien sisällä, oli ainakin kaksi nimeltä tunnettua, jotka käsittivät onnettomuuden kohtaavan suomenkielistäkin näyttämöä. Ne olivat Fredr. Cygnaeus ja eräs nuori ylioppilas, joka myöhemmin suomalaisena näyttelijänä on tullut tunnetuksi nimellä Vilho, mutta silloin omisti nimen Oskar Vilhelm Gröneqvist. Varsinkin jälkimäinen arvosteli tapahtumaa siltä kannalta. Hän oli näet ensimäinen nuori mies, joka oli päättänyt uhrata elämänsä suomalaiselle näyttämötaiteelle, ja sentähden on hän saava lehden tässä kertomuksessa.
Gröneqvist oli syntynyt 1840 Hämeen Kuhmalahdella, joten hän lapsuudestaan osasi suomea, vaikka hän alkoi koulunkäyntinsä Uudessakaarlepyyssä, missä hänen isänsä oli koulunopettaja. Jo koulussa Pohjanmaalla hän toverien kanssa leikki teatteria ja keväällä 1861 hän Hämeenlinnan lukiossa oli mukana toimittamassa näytäntöjä, joissa paitse ruotsalaisia kappaleita "Silmänkääntäjä" esitettiin. Samaan aikaan hän sommitteli näytelmää, jonka sankari oli 1850-luvun alulla Pohjanmaalla (Kokkolan ja Vaasan seuduilla) etevänä lääkärinä kuuluisaksi tullut, unkarilainen maanpakolainen Bolliger, sekä suomenkielistä draamallista kansanelämän kuvausta. Sen ohella hän luki Shakespearea Hagbergin käännöksestä ja opetteli englanninkieltä, voidakseen alkukielellä tutustua suureen draamarunoilijaan. Syksyllä 1862 hän jo oli päättänyt ruveta näyttelijäksi. "Kun sanomista näin, että oli kysymys saada toimeen oma näyttämö Suomelle, hytkähti sydämeni ja rintani paisui", hän kirjoitti eräälle ystävälleen,[10] "sen asian tähden tahdon elää ja kuolla!" Tultuaan ylioppilaaksi hän kevätlukukautena 1863, ensimäisenä jona oli Helsingissä, esitti itsensä teatterin johtokunnan jäsenille, sillä hänen oli mahdoton odottaa siksi kuin teatterikoulu "parin kolmen vuoden päästä" avattaisiin. Outoa vierasta kohdeltiin ystävällisesti, sillä hän oli ensimäinen ylioppilas, joka oli ilmoittanut aikovansa näyttämön palvelukseen. Hänelle myönnettiin vapaa pääsy harjoituksiin ja näytäntöihin, ja hän sai esiintyä sanattomissa osissa (m.m. "Daniel Hjortissa"), Edelleen oli P. Deland itse antava hänelle opetusta — Cygnaeuksen ja Topeliuksen laskuun, sillä Gröneqvist oli kokonaan varaton. Toukokuun 7 p. hänelle sanottiin, että hänelle seuraavana päivänä määrättäisiin pieni osa A. Blanchen näytelmässä "Engelbrekt Taalalaisineen"; mutta — yöllä teatteri paloi.
Cygnaeus käänsi onnettomuuden onneksi neuvomalla Gröneqvistiä lähtemään Tukholman teatterikouluun. Vanha taiteenystävä kehoitti häntä samalla olemaan rohkea ja ajattelemaan, että valitsemallaan uralla vastukset olivat välttämättömiä, ja kysyi sitten, oliko hän koskaan epäillyt pysyvän kansallisen teatterin syntyä maassamme? — "En", vastasi Gröneqvist, "koska Suomi kerran edistyy yhdessä kohden, on se edistyvä kaikissa muissakin, sillä tietenkin kehitys on tapahtuva sopusuhtaisesti." — Tyytyväisenä vastaukseen Cygnaeus vain joudutti lähtöä. Ja lokakuulla Gröneqvist jo olikin Tukholmassa, jossa hän Emil von Qvantenin välityksellä pääsi kuninkaallisen teatterin "oppilaskouluun". Täynnä tulevaisuuden unelmia hän nyt tarmokkaasti harjoitti opintoja, väliin sommitellen murhenäytelmää, jonka päähenkilö oli Birger jaarlin tytär Hildegard ja toimintapaikka vanha Hämeenlinna. Keväällä 1864 teatterikoulun opettaja, näyttelijänä ja näytelmänkirjoittajana tunnettu Jolin, eräänä päivänä sanoi hänen tovereilleen: "Lausukaa niin luonnollisesti ja sydämellisesti kuin hän (Gröneqvist), niin teillä on jotain toivottavaa tulevaisuudessa!" Mutta tälle itselleen Jolin jo puhui pienestä osasta, jossa hänen sopisi esiintyä kuninkaallisella näyttämöllä. Onko ihme että nuori intoilija oli iloissaan! Kumminkaan hän ei hetkeäkään ajatellut tulevaisuutta Ruotsissa. Päinvastoin hänen tuumansa kävivät tähän suuntaan: Teatterikoulu Helsingissä on jo ensi syksynä avattava, ja silloin kykenen ehkä jo hoitamaan aliopettajan virkaa. Kansallisteatteri Suomessa on viipymättä perustettava, ja siinä on suomi ehdottomasti oleva pääkielenä. Kun kiviteatteri nousee raunioistaan, tulee maamme omain lasten, puhuen kansankieltä, ensimäisinä astua sen näyttämölle. Sentähden teatterikoulu on jo syksyllä avattava, niin että suomenkieli vihkiäisjuhlassa voi kaikua näyttämöltä. "Kun ensikerran esiinnyn näyttämöllä Helsingissä, on se tapahtuva suomenkielellä!" — Kun muuan ruotsalainen näyttelijä sanoi: "Jää tänne, teatteriimme, täällä ovat olot paremmat, täällä saat isomman palkan; odottaa saat ennenkuin suomi kelpaa teatterissa — jos se päivä koskaan valkeneekaan." Silloin Gröneqvist kiivastui: "Suomi kelpaa teatteriin yhtä hyvin kuin ruotsi, oman maani ja suomenkielen tähden olen tänne tullut, rahasta en välitä enempää kuin että elän, pääasia on suomenkieli Suomen näyttämöllä!"
Olisihan ollut sula ihme, jos Gröneqvistin unelmat olisivat toteutuneet. Teatterikoulu jäi vieläkin pariksi vuodeksi avaamatta, mutta 1865 tapahtui kuitenkin, että hän ensi kerran julkisesti esiintyen Helsingissä teki sen suomenkielellä. Se oli syksyllä, mutta jo keväällä s.v. hän oli aikaansaanut suomalaisen seuranäytännön, joskin suljetussa piirissä. Talvella 1864 oli muutamien suomalaisten perheiden seurapiiristä kehittynyt laajempi "Suomalainen seura", jonka päämääränä oli edistää suomenkielen käytäntöä sivistyneessä seurustelussa ja joka sitä varten kerran viikossa kokoontui Kleinehn hotelliin viettääkseen iltaa kuulemalla esitelmiä, laulua ja soittoa sekä tanssilla. Maaliskuulla 1865 tässä seurassa Gröneqvistin alotteesta toimeenpantiin seuranäytäntö, jossa ensi kerran suomenkielellä esitettiin murhenäytelmä, nimittäin Th. Körnerin "Syyn sovitus" (Die Sühne) ja sen jälkeen "Silmänkääntäjä". Ensi näytäntö oli 29 p. ja toinen 30 p. Kaivohuoneella, ja "mielistyneet katsojat", sanotaan H. T:ssa, "osottivat suosiotansa tälle yritykselle saada suomenkieli kotiutumaan näyttämöllä". Näytäntö syksyllä oli ylioppilasten toimittama. Marraskuun 11 p. näyteltiin Arkadiateatterissa "Jeppe Niilonpoika", K.J. Gummeruksen suomennos Holbergin komediasta "Jeppe paa Bjerget". Mainittuaan yleisön olleen lukuisan ja suosiollisen, H. T:n teatteriarvostelija lausuu:
"Näytäntö herätti erikoista mielenkiintoa niiden kauniitten taipumusten kautta, jotka huomattiin pääosaa esittävässä nuoressa ylioppilaassa. Varsinkin toisessa, neljännessä ja viidennessä näytöksessä hän näytteli Jeppeänsä niin vilpittömästi ja luonnollisesti, ettei kukaan voisi senvertaista aikaansaada ilman opintoja ja todellista taipumusta näyttämötaiteeseen. Me epäilemme sitä vähemmin mainita häntä nimeltä kuin hra O. Gröneqvist ei ainoastaan hetkellisesti palvellut teatteria, vaan on päättänyt kokonaan antautua tälle uralle. Hänen esiintymisellään on siis lupaava merkitys tulevaan omaan teatteriimme nähden."
Samassa lehdessä sanoo toinen kirjoittaja tästä näytännöstä, että nuoret näyttelijättäret olivat erinomaisia sotilaallisine ryhtineen ja bassoäänineeen. Tämän selitykseksi mainittakoon, että ajan ylioppilasnäytännöissä naisosatkin säännöllisesti olivat nuorten miesten näyteltävinä.[11] Edelleen huomautetaan että naiskatsojia oli kovin vähän saapuvilla, johon muka syynä oli se että kappale oli suomalainen. Näytösten välillä ylioppilaat lauloivat neliäänisiä lauluja, joiden sanat ylioppilas A. Rahkonen oli kääntänyt. Se oli jotakin ennen kuulumatonta. "Suomalaiset sanat näyttivät erinomaisesti soveltuvan laulettavaksi, ja on sentähden hra Rahkosen aikomus tunnettuihin ylioppilaslauluihin laatia suomalainen teksti todella ansiokkaaksi arvosteltava".[12]
Puheena olevana aikana Gröneqvist ei mitenkään olisi voinut esiintyä suotuisammalla tavalla kuin seuranäytännössä, sillä se uusi teatteri, joka edellisenä vuonna oli päätetty rakennettavaksi entisen kiviteatterin säilyneille perusmuureille, valmistui vasta seuraavana vuonna, 1866, jolloin se myös 2 p. lokak. vihittiin tarkoitukseensa. Tämä "Uusi teatteri" — se sama, josta vieläkin käytetään tätä nimeä, milloin ei sitä yksinkertaisesti ja asianmukaisemmin sanota "ruotsalaiseksi teatteriksi" — onko se sitten enemmän kuin edellinen edistänyt suomenkielisen näyttämötaiteen syntyä? Ei kenkään tahtone sitä väittää. Ensimäiseksi näytäntökaudeksi 1866-67 se uskottiin W. Åhmanin ja Pousetten etevän näyttelijäseuran haltuun, joka jo vuonna 1864-65 näytellen Arkadiateatterissa oli saavuttanut yleisön suosion; mutta syksystä 1867 aina nykyaikaan saakka on siinä toiminut pysyvä teatteriseura, kokoonpantu ja tarpeen mukaan täydennetty ja uudistettu samalla tavalla kuin ylempänä mainittu 1861 perustettu "pysyvä teatteri". Toisin sanoen ruotsalainen teatteri Helsingissä on, huolimatta siitä että sitä sanotaan "kansalliseksi laitokseksi", koko ajan pysynyt ruotsalais-ruotsalaisena, jossa kotimainen ruotsalainen murre on tuskin vähemmin outoa kuin suomenkieli. Kuvaavampaa tämän taidelaitoksen tulevaisuuteen nähden kuin arvattavasti kukaan osasi aavistaa oli se tosiasia, että Gröneqvist 1867 turhaan pyrki sen palvelukseen.[13] Se palkka, joka hänelle tarjottiin, oli niin mitätön, että tämän vaatimattoman miehen täytyi peräytyä. Ihmekö että ääni kirjeessä ystävälleen muuttui katkeraksi! — "Olen tullut tietämään", hän kirjoitti, "että en ole 1000 markan arvoinen ruotsalaisessa teatterissa. Jos ajattelee että koko kansamme näkee nälkää [olihan par'aikaa katovuosien surkein hätäkausi], niin on johtokunta perusjohteellisesti oikeassa, mutta olisihan sen myöskin pitänyt muistella maamme köyhyyttä palkatessaan ruotsalaisia keskinkertaisia kykyjä. Omatunto vaivaa minua kun olen uhrannut niin paljon aikaa ja varoja asian tähden, joka petti juuri perille tullessani. Aion täydentää tietoni englanninkielessä ja koettaa tulla toimeen kielenopettajana. Teatteria tulen kuitenkin kaipaamaan niinkuin olisin menettänyt toisen puolen sieluani." — Todellisuudessa Gröneqvist palasi yliopisto-opintoihin, suoritti kameraalitutkinnon ja tuli 1869 ylimääräiseksi kamarikirjuriksi senaattiin. Vastedes saamme nähdä, kuinka teatteri kuitenkin avautui hänelle.
Mutta joskin ruotsalainen teatteri semmoisenaan ei ole mitään tehnyt suomalaisen näyttämön hyväksi, on kuitenkin muistettava, että sen keskuudesta on lähtenyt henkilö, jolla siihen katsoen on unohtumattomat ansiot ja jolle on sitä ehdottomampi tunnustus annettava kun hän oli syntyperältään ruotsalainen. Tarkoitamme näyttelijätärtä, joka ensin neiti Hedvig Charlotte Forssmanina, sitten rouva Raana ja vihdoin rouva Winterhjelminä on piirtänyt nimensä Helsingin ja varsinkin Suomalaisen teatterin historiaan. Syytä on jo tässä kohden tutustua häneen.
Neiti Forssman oli kultasepän tytär Tukholmasta ja tuli 16-vuotiaana 1854 kuninkaallisen teatterin kouluun. Suuri näyttelijä O.U. Torsslow huomasi kohta, että tytöllä oli tavallista suuremmat lahjat, ja sai aikaan, että häneen nähden määräys koevuodesta syrjäytettiin. Väsymättömällä ahkeruudella hän suoritti opintonsa, nauttien mainitun taiteilijan erikoista ohjausta, ja pian hän esiintyi kuninkaallisella näyttämöllä, mutta koska vanhemmat näyttelijättäret eivät mielellään luovuttaneet suurempia tehtäviä vasta-alkajalle, hän rohkein mielin liittyi O. Anderssonin teatteriseuraan, kun tämä oli lähtemäisillään Helsinkiin 1858. Näin tuli neiti Forssman 20-vuotiaana Suomeen ja ensi kerran esiintyen Jane Eyrenä hän kohta paikalla reippaalla, ilmehikkäällä taiteellaan ja nuorekkaalla olennollaan valloitti yleisön. Hänen menestyksensä oli niin täydellinen, että yleisö niinä kahtena vuotena, jotka hän tällä kertaa oli Helsingissä, yhä uudelleen tahtoi nähdä suosikkinsa näyttämöllä, ja nuori näyttelijätär saikin mielin määrin rooleja ja niitti yllin kyllin kukkia ja laakereita.
Palattuaan Ruotsiin neiti Forssman ennen pitkää liittyi Edv. Stjernströmin teatteriin Tukholmassa, johon Torsslowkin oli muuttanut kuninkaalliselta näyttämöltä, ja nyt koitti hänelle uusi edistymiskausi näiden mainioiden näyttelijäin vaikutuksen alla. Torsslow, joka piti häntä lahjakkaimpana kaikista oppilaistaan, luki hänen kanssaan m.m. Ebolin prinsessan osan Schillerin Don Carlos draamasta, jolla näyttelijätär saavutti yhden loistavimpia voittojaan Tukholmassa. Stjernströmin teatterin tuottamaan edistykseen tuli tasoittavana ja syventävänä lisänä vuoden opintoaika Parisissa. Nyt kuninkaallinen teatteri mielellään olisi avannut hänelle korkeat ovensa; mutta neiti Forssman lähti mieluummin Helsinkiin, jonka yleisön osottama sydämellinen suosio häntä kohtaan oli hänessä herättänyt vastaavia tunteita. W. Åhmanin ja Pousetten seuran jäsenenä hän siis jälleen näytteli Suomessa näytäntökautena 1864-65. Silloin olivat hänen suurimmat menestyksensä Ebolin prinsessa ja Theresia Kaarlo Bergbomin murhenäytelmässä "Pombal ja jesuiitat". Oltuaan sen jälkeen vuoden poissa, näyttelijätär — joka sillä aikaa oli mennyt naimisiin niinikään Åhmanin ja Pousetten seuraan kuuluvan nerokkaan näyttelijän Frithiof Raan kanssa — palasi saman seuran mukana syksyllä 1866 Suomeen, ja vuotta myöhemmin hän tuli Helsingin vakinaisen teatteriseuran jäseneksi.
Tästä ajasta, vuodesta 1867, alkoi rouva Raan merkillisin toimi Suomessa, missä hän, jos luetaan pois talvi ja kevät 1871, jolloin hän teki toisen ulkomaalaisen opintomatkansa, viipyi yhtä mittaa v:een 1872. Mitä hän tällä ajalla sai aikaan suomalaisen teatterin hyväksi, on alempana kerrottava; tässä on vain mainittava että hän näinä vuosina miehensä ohella oli etevin ja suosituin taiteilija Helsingin näyttämöllä. Pääalallaan, suurien traagillisten naisosien esittämisessä, olikin rouva Raa kohonnut korkeaan taiteellisuuteen, jonka vaikutus katsojiin oli pettymätön. Se raitis todenperäisyys, joka näennäisesti vastakkaisen ihanteellisen käsitystavan ohella oli hänen perusominaisuuksiaan, oli hartaitten tutkimusten kautta kypsynyt taiteeksi, jonka pohjana oli toiselta puolen näyttämöllisen tekniikan täydellinen omistaminen, toiselta puolen tieto että teknillisellä taidolla on arvoa ainoastaan mikäli se, vaatimatta semmoisenaan erikoista huomiota, tekee näyttelijälle mahdolliseksi luonnonomaisissa, suurissa, yksinkertaisissa piirteissä havainnolliseksi saattaa se kuva esiteltävästä henkilöstä, joka hänessä on syntynyt tarkoin tutkiessaan koko draamaa.[14] Pääasia oli kumminkin, että tätä taidetta kannatti hehkuva, nerollinen innostus, joka vastustamattomasti tempasi katsojat mukaansa. Esitti hän Lady Macbethia tai Ofeliaa, Jeanne d'Arc'ia tai Ebolia, Sapphoa tai Maria Tudoria, Katria tai Regina von Emmeritziä, Leaa tai Paola Moronia tai mitä muuta tahansa hyvin laajasta repertoaristaan, aina hän sai katsojat unohtamaan jokapäiväisen ympäristön ja seuraamaan häntä tunteitten ja intohimojen temmellykseen. Täydennykseksi lisättäköön sekin, että rouva Raa ei pysähtynyt kerran saavuttamalleen kannalle vaan yhä kehitti taidettaan uusien vaatimusten mukaan. Merkillinen todistus siitä on olemassa niin myöhäiseltä ajalta kuin 1891, jolloin hän Kristianiassa esiintyi rouva Alvingina "Kummittelijoissa". Silloin Ibsen nimenomaan antoi ehdottoman tunnustuksensa taiteilijattaren käsitystavalle sekä täysin uusaikaiselle, realistiselle ja niin "modernissa" kappaleessa sopimattomista taidesäännöistä vapaalle esitykselle. Hän oli muka osunut runoilijan sisimpiin ajatuksiin ja tunteisiin, hän oli runoilijassa palauttanut sen alkuperäisen tunnelman, jossa tämä oli näytelmän kirjoittanut, ja hän oli ollut se ilmielävä rouva Alving, jonka runoilija oli kuullut puhuvan ja nähnyt liikkuvan siinä kodissa, jonka hän oli tahtonut kuvata: "kokonaan minun rouva Alvingini".
Siinä pikakuva näyttelijättärestä, joka uhrautuvaisesti oli sovittava mitä ruotsalainen teatteri rikkoi laiminlyöden velvollisuutensa edistää suomalaisen näyttämön aatteen toteuttamista. Että hän antautui semmoiseen toimeen, tuli siitä että hän ei ollut ainoastaan suuri taiteilija vaan myöskin jaloluontoinen, suuria tavoitteleva ihminen. Hänellä ei ollut vain kunnioitettu asema näyttämöllä, vaan teatterin ulkopuolellakin; piireissä ja perheissä, joissa hän personallisesti tunnettiin, oli hän vilpittömän ystävyyden hellimä. Eräässä Emilie Bergbomin 1875 kirjoittamassa kirjeessä olemme tavanneet seuraavat kauniit sanat rouva Raasta: "Vaikea on löytää ylevämielisempää ja jalompaa luontoa kuin hänellä on, ja minä luulen että vasta sitten oikein käsittää hänen arvonsa, kun on koetellut toisia. Hän asettaa aina aatteen ensi sijaan ja oman itsensä toiseen, joka on aivan tavatonta meidän aikana."
Entäs teatterikoulu? Entisestä tiedämme että ylioppilaat 1859 sitä varten varasivat melkoisen summan, 500 ruplaa. Aate näyttää innostaneen ei ainoastaan helsinkiläisiä vaan maaseutulaisiakin, sillä Fredr. Cygnaeuksen ja O. Toppeliuksen allekirjoittamasta kehoituksesta kerättiin vuosina 1860-62, toimeenpanemalla seuranäytäntöjä, ympäri maata rahoja tarkoitusta varten. Viime mainitun vuoden kevätpuolella oli noin 13,000 markkaa koossa ja silloin oli jo aikomus perustaakin koulu saman vuoden syksynä. Huhtikuulla pidettiin näet julkinen kokous, jossa yrityksen innostunein harrastaja, dosentti O. Toppelius, esitti seikkaperäisen suunnitelman opetuksen järjestämisestä koulussa. Laajasta suunnitelmasta[15] mainitsemme vain, että se oli hengeltään suoraan kansallinen. Suomen kielen opetusta varten otettaisiin erityinen opettaja, mutta ruotsinkieleenkin nähden olisi vältettävä että ulkomaalainen opettaja estäisi oppilaita käyttämästä ruotsinkieltä semmoisena kuin sitä Suomessa puhutaan ja äännetään. Sentähden olisi ehkä tanskalainen "instruktööri" eli näyttämöllisen taiteen opettaja otollisempi kuin Ruotsista tullut (kotimaista kun ei ollut ajateltavissakaan). Suunnitelma hyväksyttiin ja sanomissa julkaistiin jo kehoitus halukkaille nuorille kumpaakin sukupuolta ilmoittautumaan kouluun ennen toukok. 20 p. Kumminkaan ei koulun avaamisesta tullut sen enempää. Pääsyynä oli luultavasti opettajan puute. Muutoin oli kenties innostusta laimentanut pitkä polemiikki teatterikoulusta, jonka mainitun kokouksen jälkeen F. B(erndtson) oli alkanut H. D:ssa. Tämän "asiantuntijan" mielestä oli koko yritys turhaa turhempi, mikäli sillä tarkoitettiin aikaansaada kansallista teatteria. Kun hän samalla kielsi ruotsinkieliseltä teatterilta Suomessa kaiken kansallisen merkityksen, eksyi polemiikki kansallisuuskiistan okaiseen tiheikköön. Sitten kun Toppelius oli puolustanut kantaansa, sekaantui näet H. D. ja muutkin syrjäiset väittelyyn, ja lopulta sananvaihto ei tuottanut mitään valaistusta asiaan, vaan arvattavasti heikonsi monen luottamusta yritykseen. Seuraavana vuonna tapahtui sitten teatterin palo, joka tietysti myöskin vaikutti ehkäisevästi. Vasta v. 1865 ryhdyttiin uudestaan puuhaan. Ennenkuin W. Åhmanin ja Pousetten seura keväällä 1865 lähti Helsingistä, sovittiin Åhmanin kanssa, että hän, kun seura syksyllä 1866 tulisi takaisin, rupeaisi teatterikoulun opettajaksi. Tämän sopimuksen mukaan laitos vihdoin avattiin mainittuna aikana. "Hitaita ovat herrain kiireet", saattaa siis sanoa tästäkin puuhasta, mutta vähät siitä, jos yrityksestä olisi hyvää koitunut. Mutta huono oli jo alkukin — ainakin suomalaiseen näyttämöön nähden —, sillä 12 vastaanotetusta oppilaasta osasi vain 3-4 suomea. "Jos uusi teatteriseura tehdään ruotsinkieliseksi", tähän tapaan arvosteltiin asiaa Kirjallisessa Kuukauslehdessä, "niin emme voi muuta kuin vastustaa koko yritystä aivan tarpeettomana. Ruotsalaisen näyttämön tarvetta voivat ruotsalaiset teatteriseurat tyydyttää vastedes niinkuin ennenkin; sitä vastoin on suomenkielinen teatteriseura ihan tarpeen. Siinä toivossa että koulunkasvattama teatteriseura tulisi mahdollisuuden mukaan suomenkieliseksi, lieneekin suurin osa lahjoja annettu. Kouluun pyrkiviltä olisi vaadittava taitoa kummassakin kielessä. Nyt on koko yritys laskettu väärälle perustukselle."
Vaikka tämä ankara muistutus oli oikeutettu, on myönnettävä, että yrityksen onneton alku ja kehnot tulokset varsinkin suomenkieliseen näyttämöön katsoen ovat helposti ymmärrettävissä. Ennakkoluulot vaikuttivat, että oppilaita saatiin ainoastaan varattomista kodeista ja nekin melkein poikkeuksetta Helsingistä, joka siihen aikaan vielä pääasiassa oli ruotsalainen paikkakunta. Kun lisäksi näiltä oppilailta puuttui perusteellisempaa koulusivistystä, oli jotenkin toivotonta opettaa heille outoa kieltä, jota ei puhuttu sivistyneiden hienoissa kodeissa ja jota he luonnollisesti pitivät aivan tarpeettomana teatterissakin, johon mieli paloi. Tästä huolimatta opetettiin koulussa suomeakin, mutta tuloksista tietysti ei kannata puhuakaan. Maaseuduilta olisi kai voitu saada suomenkielisiä oppilaita, mutta mistä ottaa varat heidän ylläpitoonsa vieraassa kaupungissa? Marraskuulla 1868 oli suomalaista ainesta teatterikoulussa vähempi kuin sen alkaessa, ja koulun johtajalla, hartaalla suomalaisuuden ystävällä, O. Toppeliuksella, ei ollut muuta neuvoa kuin ehdottaa, "että taidetta rakastavaiset maaseudun asukkaat tarpeellisella raha-avulla varustaisivat ja kouluun lähettäisivät nuorukaisia, joiden näytelmällisistä luonnonlahjoista heillä on hyvä ajatus ja joissa ruotsinkieli ei ollut niellyt suomenkieltä.(!)"
Itse koulusta kerrottakoon vain, että opettajina toimi paitse Åhmania (lausumisessa ja roolien harjoittamisessa), nti Charlotte Ekman (laulussa), nti C. Rylander (tanssissa, plastiikassa ja pantomiimissa), nti Emilie Bergbom (ranskan-) ja O. Gröneqvist (suomenkielessä). Syksystä 1868 tuli rouva Raa Åhmanin sijaan. Häntä hämmästytti koulussa vallitseva "hiljainen, melkein tylsä henki", jonka syynä kuuluu olleen Åhmanin sovinnainen ja kulunut opetustapa. Sitä vastoin hänen oma innokas ja innostava opetuksensa ennen pitkää loi aivan uuden hengen oppilaisiin, mutta sittenkin koko laitos seuraavana vuonna — hajosi! Syynä tähän lienee osaksi ollut se myötätuntoisuutta ja ymmärtämistä puuttuva kritiikki, jolla sanomalehdet katsoivat hyväksi kohdella ensimäisiä julkisia koenäytäntöjä, mutta tietysti pääasiassa se, että ruotsalainen teatteri, jolla välittömästi olisi voinut olla hyötyä siitä, hylkäsi tämän hyödyn. "Olisihan ottaa leipä omasta suustamme, jos me auttaisimme suomalaisia eteenpäin!" lausui muuan mainitun teatterin järjestäjä.[16]
Vaikka teatterikoulukin siis petti kaikki toiveet, jotka suomalaisen näyttämön kaipaajat olivat kohdistaneet siihen, niin liittyy sen lyhyeen toimintaan kuitenkin ainakin yksi muisto, jolla todella on enteen ja kipinän luonne. Sanoma sen perustamisesta houkutteli näet esiin Aukusti Öhqvistin (Korhosen),[17] joka, miten lyhyt hänen elämänsä olikin, kumminkin on luettava alkavan Suomalaisen teatterin valoisimpiin muistoihin. Käsityöläisen kodista Kuopiossa lähti 17-vuotias nuorukainen Helsinkiin tullakseen näyttelijäksi olemattomassa teatterissa. Voidakseen elää vieraalla paikkakunnalla hän rupesi kaartilaiseksi, ja kun hän osasi suullisesti ja kirjallisesti käyttää maamme molempia kieliä, hänet pian, voitettuaan päällikkökunnan luottamuksen, otettiin kirjurin apulaiseksi kansliaan. Tässä asemassa hän sammumattomalla tiedonhalulla rikastutti tietovarastoaan, sepitteli runoja (m.m. "Suomen kaartin sotahymnin", jonka pataljoonan kapellimestari Leander sävelsi) ja — kävi teatterikoulua saaden ensimäiset perustukset ihailemassaan taiteessa. Kun oppilaitos ennen aikaansa lakkasi, Korhonen lohdutti itseään sommittelemalla näytelmiä. Silläkään alalla ei toki vielä valmista syntynyt, mutta kyllä aikaa voittaen niinkuin saamme nähdä. Teatterikoulun kautta pääsi Korhonen Kaarlo ja Emilie Bergbomin ja heidän välityksellään useain kirjailijain tuttavuuteen ja Fredr. Cygnaeuksen erikoiseen suosioon. "Kaikilta näiltä", sanoo Nervander, "hän sai osakseen suurta hyväntahtoisuutta. Hänen yksinkertainen, ujo ja kuitenkin luonnollisella tavalla itsetietoinen olentonsa teki hänet heidän vertaiseksensa henkisellä alalla. Tämä tapahtui ihan itsestään, sillä se naivisuus, joka myöskin tavattiin hilpeässä nuorukaisessa, oli jalojen, suurellaisten kuvittelujen naivisuutta, se oli, kuten Cygnaeus nuorukaisen aikaisen kuoleman johdosta lausui, 'lempeä kuin tuulahdus paremmasta maailmasta'. Olen vakuutettu, että moni, joka tunsi hänet, myöntää minun kanssani, että usein puheltuansa puhdassydämisen ja koko nuorella sydämellänsä isänmaatansa rakastavan sotilaan kanssa, tunsi itsensä ikäänkuin parantuneen ja jalostuneen."
Edellisessä on jo tullut näkyviin, kuinka suomalaisen näyttämön aate oli voittanut alaa ja kannatusta yliopiston nuorison piireissä; mutta vielä on mainittavana eräitä yrityksiä, joista ei ole ollut tiettynä että ne ovat saaneet alkunsa siltä taholta, sekä aikeista, jotka tuloksia tuottamattominakin osottavat miten uusi taidelaitos leijaili ilmassa.
Tässä astuu eteemme mies, joka vielä elää ja toimii ja tietenkin mieluummin pysyisi varjossa, mutta jolla ehdottomasti on oleva sijansa teatterin esihistoriassa, tarkoitamme silloista ylioppilasta Emil Nervanderia. Nervander, joka syntyneenä 1840 oli tullut ylioppilaaksi 1858, oli ajan nuorien joukossa se, jossa rakkaus teatteriin oli syvempi ja kehittyneempi kuin kenties yhdessäkään toisessa. Jos hänen elämäkertansa olisi kyseessä, olisi siitä enemmänkin sanottavaa, mutta väitteen todistamiseksi riittää sekin joka seuraa.
Nervanderin runoilija- ja kirjailijalahjat ajoivat hänet vastustamattomasti tuotteliaisuuteen ja jo 1863 hän painosta julkaisi 5-näytöksisen näytelmän "Vid Anjala" (Anjalan luona). Se oli kuitenkin ruotsinkielinen, niinkuin koko hänen kirjallinen toimensa, eikä siis suoranaisessa yhteydessä suomalaisen teatterin kanssa. Mutta kansallismielinen kun Nervander oli, hän osasi toisinkin tavoin osoittaa pitävänsä suomenkielistä näyttämöä silmällä. Hänen alotteestaan syntyi 1860-luvun ensi vuosina ylioppilasten kesken kirjallis-taiteellinen yhdistys, jota sanottiin "Arkadiayhdistykseksi" (joskus myös, toverien kesken, "akatemiaksi") sentähden että sen kokoukset pidettiin Arkadiateatterin lämpiössä. Yhdistykseen kuului jäseniä kaikista osakunnista, runoilijoita, säveltäjiä, soitannonharjoittajia ja taiteenystäviä.[18] Kokouksissa esitettiin, kirjoitetun ohjelman mukaan, mitä kulloinkin uutta eri taiteiden alalla oli tarjottavana, lausuttiin tai luettiin julki runoelmia ja muita runoteoksia, soitettiin ja laulettiin uusia sävellyksiä j.n.e. Käytös- ja esiintymismuotoon nähden siroutta tavoitteleva yhdistys oli hengeltään hyvin isänmaallinen, vaikka ei sentään nimenomaan fennomaaninen. Tässä piirissä Nervander syksyllä 1863 ehdotti, että Shakespearen syntymän 300-vuotisjuhla pantaisiin toimeen 23 p. huhtikuuta 1864, sekä samalla että joku tämän suurimman draamallisen runoilijan teos oli suomeksi käännettävä. Ulkopuolella yhdistystä olevien välityksellä saatiin todella aikaan, että mainittuna päivänä Shakespearen juhla vietettiin Ritarihuoneella ja että samaksi ajaksi yksi mestarin näytelmä ilmestyi suomennettuna. Marraskuun 4 p. 1863 O. Toppelius näet Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kokouksessa ehdotti että määrättäisiin palkinto sille, joka ennen sanottua riemupäivää toimittaisi hyvän suomennoksen jostakin Shakespearen etevimmästä näytelmästä. Vaikka epäiltiin oliko niin lyhyessä ajassa tehtävä suoritettavissa, hyväksyttiin ehdotus, ja toimen tulos oli Kaarlo Slöörin oivallinen, alkukielestä tehty ja alkuteoksen runomittaan laadittu Macbethin käännös. Totta kyllä Nervanderin toiset ehdotukset ja aatteet eivät samoin toteutuneet, mutta silti nekin viehättävästi kuvaavat sekä häntä itseään että tätä henkisesti virkeää aikaa, että ne ansaitsevat mainitsemista.
Marraskuulla 1866 Nervander miettii, että ei mikään olisi hänelle sopivampaa kuin ruveta "suomalaisen näyttämön uranaukaisijaksi", ja hän laati seikkaperäisen suunnitelman yrityksen alkuunpanosta ja kehittämisestä kolmena vuotena eteenpäin. "Teatteriseuralla, johon kuuluisi 3 naista ja 5 herraa, 1 kuiskaaja, puhtaaksikirjoittaja ja ihomaalaaja [kaikki yhdessä!], 1 teatterirenki, 1 neulojamatami, sekä kenties viisihenkinen orkesteri — johon ylellisyytenä tulisi pikku tanssijatar (!), yhteensä 17 henkeä, minä alottaisin Helsingissä toimittaen sen sivistyneimmälle ja isänmaallisimmalle yleisölle 3 tai 5 seuranäytäntöä, jotka ohjelmaan nähden kunakin iltana tarjoisivat sekä suomalaista että ruotsalaista, kuvaelmia, tanssia, lausuntoa, laulua j.n.e. — Palkat olisivat, valitettavasti, pienet; välikirjat tehtäisiin 3 vuodeksi ja keskinäisellä sopimuksella määrättäisiin tarkoin kaikki tapoihin, asioihin ja velvollisuuksiin katsoen."
Ensimäinen näytäntö olisi annettava Cygnaeuksen syntymäpäivänä 1 p. huhtikuuta. Sen jälkeen matkustettaisiin kaupungista kaupunkiin Tornioon saakka. Loma-aikoina harjoitettaisiin uusia kappaleita, jota paitse johtaja saisi vapautta kirjoittaakseen jotakin. Kun ensimäinen kolmivuotiskausi olisi lopussa, jatkettaisiin yritystä vähän laajennetussa muodossa. — Ensimäistä matkasuunnitelmaa seurasi toinen, jossa kiertomatkat määrättiin viittä vuotta varten, eikä edes Kaskista eikä Naantaliakaan unohdettu. — Ohjelmisto käsittäisi aluksi noin 10 Molièren, Holbergin, Heibergin, Herzin y.m. kappaletta, jonkun operetin, 5 tai 6 soolotanssia, 5 tai 10 kuvaelmaa. Arviolasku menoista nousi 16,000 markkaan, tuloja laskettiin "häilyvin keskimäärin" 100 m. illasta, yhteensä 18,500 m. Tulot olivat siis 2,500 m. isommat; mutta menoarvio oli vaillinainen ja laskelma päättyi sanoihin: "Matkat (kaikille vapaat) j.n.e. teatterivarasto, omat tarpeeni — kuinka paljo!!!" — Saman vuoden lopulla Nervander vakavasti arveli voivansa luoda "todellisesti kotimaisen näyttämön", jos valtio koetteeksi myöntäisi hänelle avustusta, 4,000 m. vuodessa.
Toukokuulla 1867 Nervander suunnitteli "dramaattisen kaksitoistikon" kiertokulun maassa. "Se olisi ensimäinen kotimainen teatterijoukkomme ja olisi sen ohjelmistokin kotimainen, suomen- ja ruotsinkielinen." — Ei vain itsekseen vaan muittenkin kanssa hän edelleen neuvotteli "draamallisen yhdistyksen" perustamisesta Helsinkiin. Yhdeksi sen tärkeimmäksi tehtäväksi hän ehdotti "koko Shakespearen" suomentamisen. Iltamilla y.m. kerättäisiin rahoja, niin että vuosittain yhden tai parin näytelmän kääntäminen ja painatus voitaisiin kustantaa.
Vihdoin Nervander samana vuonna ajatteli pari vuotta ennen nukahtaneen Arkadiayhdistyksen uudistamista. Se olisi oleva jonkunlainen salainen vapaamuurarien seura, joka ulkonaisesti ja yleisön silmissä harrastaisi runoutta, teatteria ja soitantoa, mutta jonka varsinaisena päämääränä olisi suojella ja tasoittaa tietä suomalaisille taiteilijoille, niin ettei heidän tarvitsisi tuntea kannatuksen puutetta ei aineellisella enemmän kuin henkiselläkään alalla. Tätä tuumaa sanoi Nervander "Kustaa III:n unelmakseen". — Osaksi samaa päämäärää tarkoitti toinenkin Nervanderin, myöhemmin toteutunut, aie. Hän mietiskeli näet eläkekassan perustamista kirjailijoita ja taiteilijoita varten. Rahoja hyvään tarkoitukseen kerättäisiin seuranäytännöillä, joiden alkuunpanija ja johtaja olisi ehdotuksen tekijä itse.
Näihin tuumiin liittyi toisia kirjoitettavista näytelmistä. Koko sarja suomalaisia aiheita pani runoilijan mielikuvituksen toimimaan. Varsinkin Kullervon ja Lallin tarinat houkuttelivat häntä, mutta myöskin iloisempia aiheita oli mielessä. Lemminkäisen häät esimerkiksi olisivat kansankomediassa kuvattavat, "Haastelevat kuuset", "Suulas akka" y.m. sadut ja tarinat tarjoutuivat luotavaksi keveiksi huvinäytelmiksi j.n.e.
Ystävät ja toverit, joilta Nervander tietysti ei salannut aatteitaan, olivat nekin sitä mieltä, että hän oli sopiva teatterin johtajaksi, jota vastoin Kaarlo Bergbomia, joka todellisuudessa oli siksi tuleva, pidettiin vastaisena tiedemiehenä. Tähän aikaan eivät ystävät enemmän kuin Nervander itsekään vielä tulleet ajatelleeksi, kuinka välttämätön suomenkielen taito oli suomalaisen näyttämön johtajalle.
Täydentääksemme ylempänä annettuja tietoja suomalaisista seuranäytännöistä Helsingissä, mainitkaamme lisäksi pari semmoista, jotka toimitettiin hyvää tarkoitusta varten. Bergbomin ja professori von Willebrandin perheiden alotteesta annettiin 22 p. maaliskuuta 1866 Kaivohuoneella seuranäytäntö, johon pääsylippuja myytiin ainoastaan yksityisesti ja jonka ohjelma käsitti Z. Topeliuksen "Tizianin ensi lempi" ja Cormonin ja Grangen "Huone vuokrattavana" (molemmat ruotsiksi) sekä Heibergin "Katsokaa peiliin", K.J. Gummeruksen suomentamana.[19] Viime mainitussa rouva, nyk. vapaaherratar S. von Willebrand näytteli pääosaa. Yrityksen tarkoitus oli kerätä varoja Viktor Salinille, millä tämä lahjakas teatteriin innostunut nuorukainen pääsisi Tukholman teatterikouluun. Salin, joka sittemmin jonkun ajan toimikin ruotsalaisessa teatterissa, oli asunut samassa talossa kuin mainitut perheet ja sen kautta saavuttanut niiden suosion. Näytännön johtaja ja harjoittaja oli Kaarlo Bergbom. — Marraskuulla 1868 pohjalaiset ylioppilaat panivat toimeen iltaman Johannes Takasen hyväksi ja ohjelman päänumerona oli "Riita-asia", joka näyteltiin Uuden teatterin oppilasnäyttämöllä. Arvokkaimmat katsojat olivat rouva Raa ja J.V. Snellman, joista jälkimäinen sanoi, että tämä ylioppilasnäytäntö oli parasta mitä hän oli nähnyt suomenkielellä näyteltävän.
Kun kaiken kerrotun ohella huomioon otetaan että maaseuduillakin seuranäytelmien toimeenpaneminen tällä vuosikymmenellä oli tullut hyvin yleiseksi, niin on myönnettävä että taiteellinenkin herätys oli ilmaantunut, joka oli sopusoinnussa aikakaudelle omituisen, kaikensuuntaisen yhteisen elämän virkistymisen kanssa. Mutta sittekin näytti suomalaisen teatterin synty kovin epätietoiselta. Katovuodet olivat pelottavassa määrässä rajoittaneet kansan henkisenkin kehityksen ehdot, ja moni muukin seikka oli omansa synnyttämään toivottomuutta. Sentapainen oli esimerkiksi Arkadian joutuminen venäläisen teatteriseuran haltuun. Kirjallisessa Kuukauslehdessä lausuttiin sen johdosta katkeralla ivalla (syysk. 1868):
"Meillä tulee tästälähin olemaan kaksi 'kansallisteatteria', toinen ruotsalainen Uudessa teatterissa, toinen venäläinen Arkadiassa. Tuo ruotsalainen, jolla on vanhemman veljen oikeus, on jo ennättänyt kupeistansa synnyttää teatterikoulunkin, jossa kasvatetaan oikein kotimaista ruotsalaista näyttelijätaidetta. Tätä ylevää esimerkkiä epäilemättä uusi venäläinen teatteri aikoo noudattaa: sekin ehkä synnyttää teatterikoulun, jossa oikein kotimaista venäläistä näyttelijätaidetta meille kasvatetaan. Me olemme epäilemättä luodut draamallisimmaksi kansaksi maailmassa!"
Ilmeistä oli että tavalliset seuranäytäntöpuuhat eivät enemmän kuin turhat toiveet ruotsalaisen teatterin ja teatterikoulun antamasta avusta aikaansaisi suomalaista näyttämöä. Rohkeammin oli asiaan käsiksi käytävä, ja se tapahtuikin kymmenluvun viimeisenä vuotena. Siitä on vastedes kerrottava, sittenkun kahdessa seuraavassa luvussa on tehty selkoa erinäisistä suomalaisen teatterin edellytyksistä, jotka hiljaisesti ja huomaamatta kehittyneinä ratkaisevalla hetkellä ilmenivät, tehdäkseen toivomusten ja unelmien toteuttamisen mahdolliseksi.
II.
Kirjalliset edellytykset.
Kun edellisessä luvussa ilman muistutusta on kerrottu Cygnaeuksen 1859 esittämät epäilykset perustaa näyttämö kielelle, jolla oli olemassa yksi ainoa näytelmä, niin näyttänee kai mielettömältä ruveta puhumaan kymmenen vuotta myöhemmin alkavan teatteripuuhan kirjallisista edellytyksistä. Huomattava on kumminkin että kymmenessäkin vuodessa olot voivat melkoisesti muuttua, ja niin oli tällä kertaa todella tapahtunut. V. 1869 suomenkielisellä teatterilla oli kuin olikin edellytyksiä omansa rohkaisemaan niitä, jotka sitä harrastivat, vaikka Cygnaeus kymmenen vuotta ennen olikin pääasiassa ollut oikeassa.
Turhaa olisi nimittäin ollut Cygnaeukselle muistuttaa, että majuri J.F. Lagervall, tuo kunnon soturi, joka vaihtoi miekkansa auraan ja kynään, jo 1834 oli julkaissut Macbethin mukaelman nimeltä "Ruunulinna", joka outona ilmiönä oli herättänyt hämmästystä ulkomaillakin, ja sittemmin kirjoittanut muitakin draamallisia "kuvauksia", niinkuin "Judithi", "Josephi", "Kaini" ja "Tuhkapöperö". Ei niistä kuitenkaan ole ennen eikä myöhemmin ollut mitään hyötyä näyttämölle. Ja miksi mainita Antero Vareliuksen "Vekkulit ja kekkulit", jota ei myöskään ole mahdolliseksi katsottu, taikka mukaelmia ja käännöksiä niinkuin Gemptin "Sisaren sukkeluus", Stagneliuksen "Martyrat", Nicanderin "Taikamiekka" ja jo ennen puheena ollut "Antonius Putronius", jolle viimeiselle toki oli suotu kunnia tulla näytellyksi — eivät nekään olisi muuttaneet hänen mieltään.
Mutta toiselta puolen, oliko se tosiasia että suomalaiselta kirjallisuudelta, joka muutoinkin oli tuskin alulla, puuttui draamallista kirjallisuutta, oliko se todella oudoksuttava ja oliko oikein pitää sitä voittamattomana esteenä suomalaisen näyttämön perustamiselle? Ei suinkaan. Onhan kaikkina aikoina ja kaikissa kansoissa draamallinen runous kasvanut ja kehittynyt lähimmässä yhteydessä teatterin kanssa. Teatteri saa näytelmäkirjallisuuden aikaan eikä päinvastoin. Sitä paitse teatterit suurissakin sivistysmaissa nykyaikana suureksi osaksi elävät lainaamalla näytelmiä muilta kansoilta. Mitä etevää ja mieltäkiinnittävää syntyy siellä taikka täällä, se käännetään toisille kielille ja näytellään ympäri Eurooppaa. Ainoastaan Ranskan kansallisteatteri syystä ylpeilee siitä että se tulee toimeen omillaan. Kävihän meidänkin valitseminen maailman kirjallisuudesta mitä otollista oli, kävihän meidän siinäkin noudattaminen ruotsalaisten esimerkkiä, joiden teatterit niinikään pääasiallisesti täyttävät ohjelmistonsa lainatavaralla.
Tämänkaltaisista mietteistä ei kuitenkaan etsitty lohdutusta, kun Cygnaeus oli huomauttanut draamallisen kirjallisuutemme köyhyydestä taikka oikeammin olemattomuudesta, vaan ryhdyttiin aivan kuin käskystä poistamaan puutetta. Toimen etupäähän Suomalaisen Kirjallisuuden Seura asettui, joskin alote ensi kädessä tuli aivan yksityiseltä taholta.
Keväällä 1858 oli eräs Seuran jäsen, nähtyänsä "Silmänkääntäjän", nimeänsä mainitsematta lähettänyt 100 ruplaa palkintona annettavaksi parhaimmasta suomenkielisestä näytelmästä, huolimatta oliko se alkuperäinen vai mukaelma.[20] Seuraavan vuoden alussa lähetettiin Seuralle kaksi näytelmää, joita ei kuitenkaan voitu palkita. Silloin ilmoitus palkinnosta uudistettiin, ja tuo nimetön lahjoittaja antoi, nähtyänsä "Antonius Putroniuksen", 50 ruplaa lisää, joten palkinto nousi 150:een ruplaan. Kilpailuun lähetettiin tällä kertaa kolme näytelmää: "Kullervo", murhenäytelmä viidessä näytöksessä, "Ensimäinen rakkaus", ilveilys yhdessä näytöksessä Scriben, ja "Liukaskielinen", komedia viidessä näytöksessä Schillerin mukaan. Dosentti Ahlqvistin esittämän tutkijakunnan lausunnon johdosta annettiin vuosikokouksessa 16 p. maalisk. 1860 palkinto "Kullervon" tekijälle, ylioppilas Aleksis Stenvallille (Kivelle). Mutta koska toisetkin näytelmät olivat sekä "onnellisesti valitut" että niin "taitavasti käännetyt, että semmoisten kappaleiden jättäminen painamatta olisi rikkaammallekin kirjallisuudelle kuin suomalaiselle vahingoksi", tutkijakunta ehdotti ja Seura päätti toimittaa nekin julkisuuteen erinäisenä osana toimituksiansa. Tämä päätös täydennettiin sitten niin että ryhdyttiin hankkimaan muitakin käännöksiä, joten syntyisi runsaampi kokoelma suomenkielisiä näytelmiä. Semmoinen oli Näytelmistön alku, jonka ensimäinen osa ilmestyi 1861, toinen 1863, kolmas 1864 ja neljäs 1867.
Ohimennen mainittakoon että toukokuulla 1862 suomenmielisten kesken neuvoteltiin erityisen yhdistyksen perustamisesta suomenkielisen näytelmäkirjallisuuden edistämistä varten. Yrjö Koskinen, joka siitä puhuu Mehiläisessä,[21] sanoo hanketta "kansalliseksi asiaksi, joka ei tule yksistään Helsingin eduksi", ja toivottiin sentähden että "osamiehiä" saataisiin maaseuduiltakin. Samassa mainitaan teatterikoulukin, jota varten par'aikaa rahoja kerättiin. Sen toimen hartain ystävä [O. Toppelius] oli myöskin suomenkielen ystäviä ja oli koulun tarkoituksena suomenkielisen näyttämön aikaansaaminen. Ensiksikin tätä koulua ja toiseksi tulevaa kotimaista teatteria varten oli näytelmäkirjallisuutta hankittava. Painaakseen lukijain mieleen kuinka tärkeä yritys oli, kirjoittaja viittaa siihen, että sen kautta edistettäisiin Helsingin suomalaistumista — "Helsinki meidän täytyy valloittaa Suomen kielelle". — "Suomalainen Teateri-yhteys" jäi kuitenkin syntymättä. Syytä emme tiedä, mutta varmaa on, että se tarkoitus, jota varten se aiottiin perustaa, kuitenkin pääasiassa saavutettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimen kautta.
Katsoen silloisten suomalaisten kirjailijain vähäiseen lukuun on tunnustettava, että Näytelmistön julkaisemispuuhaa ajettiin erinomaisella tarmolla. Kaikkiaan sisältää kokoelma 16 draamallista teosta, 2 alkuperäistä ja 14 käännöstä. Jälkimäisten joukossa — edellisistä on alempana erikseen puhuttava — oli paitse keskiaikaisen farsin mukaelmaa (Pietar Patelin) jo edustettuna Shakespeare (Macbeth), Lessing (Minna von Barnhelm ja Emilia Galotti), Schiller (Kavaluus ja rakkaus ja Liukaskielinen), Th. Körner (Syyn sovitus), Holberg (Jeppe Niilonpoika, Ei ole aikaa ja Don Ranudo de Colibrados), Sheridan (Pyhän Patrikin päivä) muita mainitsematta. Mitä taasen suomennoksien kirjalliseen arvoon tulee, saattaa syystä sanoa että niissä ylipäätään tarjottiin parasta mitä siihen aikaan oli saatavissa, sillä etevimmät kirjailijamme Helsingissä ja maaseuduilla olivat työssä osallisina. Kääntäjinä esiintyi näet A. Oksanen, Julius Krohn, Kaarlo Slöör, K.J. Gummerus, P. Hannikainen, E. J. Blom, J. Bäckvall ja C.J. Dahlberg. Huomattavin näistä käännöksistä on kieltämättä Macbethin suomennos, jonka synnystä on jo ollut puhe edellisessä luvussa. Se on laatuaan merkkiteos runollisessa kirjallisuudessamme, joskin Paavo Cajander myöhemmin mestarillisilla Shakespearekäännöksillään on voittanut vasta-alkajan, ja sen julkaisemisella otti syrjäinen kansamme arvokkaalla tavalla osaa suuren runoilijan syntymän riemujuhlaan.
Näytelmistön neljäs osa oli viimeinen. Seura katsoi voivansa siihen päättää tämän yrityksen, sillä olihan jo tositeolla todistettu, että ei mikään estänyt tarpeen mukaan kääntämästä suomenkielelle draamallistakin kirjallisuutta. Muutoin oli Seuran perusjohteena ollut ottaa kokoelmaansa ainoastaan semmoisia teoksia, joidenka kirjalliset ansiot olivat kieltämättömiä ja jotka siis enensivät kirjallisuutemme arvoa, vaikka niitä ei näyteltäisikään. Niin sanoaksemme päivän tarpeita tyydyttävien s.o. seuranäytännöiksi sopivien pikku kappalten suomentamisen ja kustantamisen Seura jätti toisille. Itse asiassa toimittikin siten Viipurin suomalainen kirjallisuusseura julkisuuteen pari vihkoa pienempiä näytelmiä ja yksityisten kustannuksella ilmestyi toisia, niin että käännösten ja mukaelmain luku ennen vuosikymmenen loppua nousi alulle neljättäkymmentä.
Monta vertaa tärkeämpi ja rohkaisevampi oli kumminkin se, että tällä samalla ajalla laskettiin vahva perustus alkuperäiselle suomalaiselle näytelmärunoudelle. Salaperäinen kohtalo määräsi näet juuri tämän vuosikymmenen, niin täynnä virkistävää, kiihottavaa aamuvaloa, mutta samalla vielä niin kolean karkea, Aleksis Kiven toimikaudeksi. Ylempänä mainittu palkinto sai runoilijan ryhtymään ensimäiseen suureen voimanponnistukseen, ja niin syntyi ensimäinen alkuperäinen suomalainen murhenäytelmä. Saatuansa palkinnon tekijä kirjoitti teoksensa uudestaan, joten "Kullervo" tuli painetuksi vasta Näytelmistön kolmanteen osaan. Mutta silloin se esiintyikin Macbethin rinnalla ja Shakespearen muiston riemuvuonna. Eipä se sattumus ollut hulluimpia laatuaan!
Vielä merkillisempi oli runoilijan toinen suuri teos, kuolematon kansankuvaus, "Nummisuutarit", joka sekin ilmestyi painosta 1864 — "tekijän omalla kustannuksella". Kiven elämäkerrassa mainitaan tämän käyneen mahdolliseksi sen kautta, että eräs hänelle ennen tuntematon herrasmies, kun runoilija oli sanonut olevansa epätietoinen miten teos oli painoon saatava, oli pistänyt hänen käteensä seitsemän sataa markkaa. Tässä lienee paikka oikaista ja täydentää tämä kertomus. — Oikein on että Kivi kaikin mokomin tarvitsi 150 ruplaa saadakseen komediansa painetuksi ja niinikään että ennestään hänelle tuntematon mies — 22-vuotias Kaarlo Bergbom — antoi runoilijalle rahat, mutta väärin on se, että tämä muitta mutkitta olisi ottanut ne omasta taskustaan. Bergbomin tasku oli näet sillä hetkellä yhtä tyhjä kuin Kiven, mutta kun runoilija oli selittänyt hätänsä ja kuinka hän turhaan oli koettanut lainata tuon summan, silloin Bergbom omassa nimessään lainasi rahat Yhdyspankista. Sen hän uskalsi tehdä, kun hän juuri ennen oli vastaanottanut paikan Helsingfors Tidningar'in toimituksessa, ja ensi "kvartaaleillaan" hän velan maksoikin.[22] — Cygnaeus puolestaan julkaisi (talvella 1865 H. T:ssa) komediasta laajan arvostelun, jossa hän näytti täysin oivaltavansa, mikä arvoltaan yksinäinen ja pysyvä draamallinen teos näin odottamatta oli ilmestynyt, ja toisella kirjoituksella hän ratkaisevasti vaikutti siihen, että tekijälle samasta teoksesta annettiin kaunokirjallinen palkinto, 2000 markkaa, ensimäinen, jonka valtio (J.V. Snellmanin alotteesta) oli varoistaan myöntänyt.
Paitse näitä näytelmiä julkaisi Kivi tällä vuosikymmenellä vielä neljä. Ne olivat: "Kihlaus", tuo pieni, mutta sekin laatuaan verraton kansankuvaus, joka ilmestyi Kirjalliseen Kuukauslehteen painettuna 1866; murhenäytelmä "Karkurit" Näytelmistön viimeisessä osassa, sekä draamallinen idylli "Yö ja päivä", jotka tulivat julkisuuteen 1867, ja vihdoin ihanteellinen kuvaus Vapahtajan ajalta ja läheisyydestä, "Lea", jonka ilmestymisvuosi oli 1869. Runoilijan viimeinen synkkämielinen, E. Nervanderin luonnoksen pohjalle laadittu, näytelmä "Margareta" painettiin vasta 1871.
Kiven jälkeen on Tuokko mainittava suuren alkuperäisen murhenäytelmän "Saulin" luojana. Tämä runoilija tosin ei kyennyt pitämään silmällä näyttämön vaatimuksia — joita Kivi luontaisesta vaistosta tyydytti — mutta silti oli hänenkin teoksensa, etenkin runolliseen ja sujuvaan kieliasuun nähden, lupaava enne draamallisen runoutemme alalla.
Sanomattakin on ymmärrettävissä, kuinka näiden lueteltujen alkuperäisten näytelmäin ilmestyminen oli omansa innostavasti vaikuttamaan niihin, jotka ikävöivät suomalaisen näyttämön syntyä. Niin innostavasti, jos katkeroittavastikin! Ne sanat, joilla Kaarlo Bergbom päätti arvostelunsa Kiven "Karkureista", ilmaisevat ne tunteet, joita epäilemättä muutkin runoilijan teokset herättivät hänen aikalaisissaan: "Lukiessamme 'Karkurit' suomalaisen teatterin puute tuntuu mitä katkerimmalta, sillä tämä draama on täydellisesti sovitettu teatterin vaatimuksien mukaan."
"Kirjallisia edellytyksiä" oli siis 1860-luvun lopulla riittävässä määrässä olemassa. Yhdessä vuosikymmenessä oli niin paljo alkuperäistä ja käännettyä draamallista kirjallisuutta ilmestynyt, että tuotannon jatkuminen samassa määrässä ilman teatteria olisi ollut suorastaan luonnotonta.
III.
Emilie ja Kaarlo Bergbom.
Joukkoja voidaan kaikkialla pestata ja harjoittaa. Ainoastaan suuria päälliköitä täytyy nöyrällä kärsivällisyydellä odottaa "Jumalan armosta".
F. Gygnaeaa, Teatterin tulevaisuudesta, 1853.
Valtaan päässyt käsitys, että suomenkielinen näyttämö oli aikaan saatava ja kehittyvä ruotsalaisen teatterin yhteydessä ja siis ainakin aluksi toimiva yhdessä sen kanssa yhteisen johdon alla, tekee ymmärrettäväksi, että julkisuudessa ei kertaakaan kysytty: oliko tiedossa miestä, joka kykeni suomalaista teatteria johtamaan? Ainoastaan Cygnaeus lainaamissamme otsikkosanoissa ohimennen viittasi siihen, että semmoinen toimi ei suinkaan ollut joka miehen asia, vaan edellytti aivan erikoisia lahjoja, mutta ei hänkään silti näy ajatelleen että teatterin syntyminen oli riippuva päällikön ilmaantumisesta. Mutta niin kävi kuitenkin todellisuudessa: teatteri syntyi vasta silloin kuin päällikkö astui esiin. Jollei johtaja "Jumalan armosta" olisi ruvennut keräämään joukkoa ympärilleen, olisi kuka ties kuinka kauan saatu teatteria odottaa. Tämä johtaja oli Kaarlo Bergbom.
Välttämättömänä episoodina suomalaisen teatterin esihistoriassa seuraa tässä kertomus Kaarlo Bergbomin, ja myöskin hänen sisarensa ja työtoverinsa, neiti Emilie Bergbomin, nuoruuden ajasta ennenkuin he ryhtyivät siihen tehtävään, joka oli tuleva heidän varsinaiseksi elämäntyökseen.
Bergbom-suvun kantaisä Pohjanmaalla, josta sisarukset polveutuivat, oli 1700-luvun alkupuolella Ruotsista tullut Erik Bergbom, mutta suvun ruotsalaisuus ei sentähden ole täysin taattu, sillä mahdollisena pidetään että Erik Bergbom oli alkuaan Satakunnasta, missä mainitun vuosisadan alussa samanniminen suku oli olemassa. Bergbomit ovat arvossa pidettyinä kyvykkäästi toimineet mitkä liike- mitkä virkamiehinä. Jälkimäisiä oli sisarusten isä, Johan Erik Bergbom. Syntyneenä 1796 hän oli vihitty filosofian maisteriksi ja tohtoriksi 1819 ja, suoritettuaan lakitieteen kandidaattitutkinnon,[23] Vaasan hovioikeudessa tullut ylimääräiseksi viskaaliksi, kun hän nai laamannintyttären, 17-vuotiaan Fredrika Juliana Roschierin. Pariskunnan ensimäinen lapsi, Emilia Sofia, syntyi 7 p. helmik. 1834. Emilien käydessä kuudetta vuotta isä 1839 nimitettiin Viipurin hovioikeuden asessoriksi, ja perhe muutti Viipuriin. Täällä Kaarlo Juhana syntyi 2 p. lokak. 1843.[24]
Siihen aikaan kun Kaarlo veli ensikerran näki päivänvalon, oli Emille tullut kouluikään. Onneksi oli Viipurissa tyttökoulu, kovin harvinainen laitos maassamme 1840-luvulla, mutta opetuskieli oli saksa. Tietenkin tämä oli omansa arveluttamaan Emilietä, joka ei osannut muuta kuin ruotsia, mutta luultavasti häntä lohdutettiin sillä että ensi kuulustelu tapahtuisi tällä kielellä. Ja eräs hänen toverinsa, joka samana päivänä tuli "Töchterschuleen" ja pääsytutkinnossa näki hänet ensi kerran, muistaa vielä, kuinka vilkkaalta ja samalla varmalta pikku pohjalainen tyttö näytti. Lyhytläntänä, hieman lyhytkaulaisena, vaaleanverisenä, hiukset sidottuna kahteen lettiin korvien taakse, tyttö oli tutkittaissa seisonut tyynenä ja tarkkaavaisena ja niin sukkelasti vastannut kysymyksiin, että toinen, jonka vuoro oli tulossa, huokasi itsekseen: jospa osaisi vastata noin! — "Hän oli jo silloin ihan sama kuin myöhemmin", päätti kertoja muistelmansa.
Emilie Bergbom oli todella harvinaisen etevä hengenlahjoiltaan, ja kun vertaa hänen ominaisuuksiaan siihen mitä tiedämme hänen vanhemmistaan, näyttää siltä kuin olisi kumpikin antanut hänelle parhaimpansa. Hän oli selväjärkinen ja selväpuheinen, hänellä oli terävä ja hieno ymmärrys ja luja tahto, toisin sanoen hänessä tavataan juuri ne piirteet, jotka tekivät isästään erittäin kykenevän, mitä erilaisimpiin tehtäviin käytetyn laki- ja virkamiehen, ja toiselta puolen hän oli tavattoman käytännöllinen ja vilkasluontoinen niinkuin äitinsä sanotaan olleen.
Asessori Bergbomin Viipurin ajalta on tässä kerrottava yksi piirre, joka osottaa, että hän mielipiteiltään melkoisesti erisi tavallisista virkamiehistämme, ja myöskin luo valoa kotiin, jossa kertomuksemme päähenkilöt kasvoivat. V. 1845 perustettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura Viipurissa ja seuran esimieheksi valittiin Bergbom. Seuran ensimäisessä vuosikokouksessa hän piti sangen merkillisen puheen. Siinä hän näet, luultavasti ensimäisenä, tulevaisuuteen nähden kielsi kaksikielisen sivistyksen mahdollisuuden maassamme.
"Ei pääkielenä", hän muun muassa lausui, "eikä sivullisena, jonkun erinäisen säädyn kielenä, saata enää ruotsinkieli meillä olla pysyväinen; sillä liian vähäinen on ruotsalaisten asujanten luku omituista kirjallisuutta hengissä pitämään. Sentähden täytyy ruotsinkielen ja sitä seuraavan kirjallisuuden meidän maasta hävitä, tilaa antain maamme perintökielelle ja sen päälle perustetulle kotimaiselle, suomalaiselle kirjallisuudelle; ja ainoastaan tämän olevan Suomenmaalle sopivaisen näkyy siitäki, että ruotsi satoja vuosia kaikella suosiolla kannatettuna, ei kuitenkaan ole jaksanut suomenkielen alalla erittäin suurta voittoa saada eli oikioita suomalaisia peräti luovuttaa suomalaisista tavoista ja menoista."
Tuskin kahdeksan vuotta Bergbom oli asunut Viipurissa, kun hänen, jäsenenä eräässä hallituksen asettamassa toimikunnassa, täytyi perheineen muuttaa Helsinkiin. Se tapahtui 1847 ja siitä lähtien perhe jäi ainiaaksi pääkaupunkiin, sillä 1851 Bergbom nimitettiin senaattoriksi.
Käytyään kolme vuotta Helsingin ruotsalaisessa tyttökoulussa — suomalaisesta siihen aikaan tietysti ei oltu untakaan nähty — Emille Bergbom 16-vuotiaana oli saanut sen tietomäärän, joka silloin julkisessa oppilaitoksessa oli naisille tarjona, mutta siihen tyytymättä hän jatkoi lukujaan osaksi yksityisten opettajain johdolla, osaksi omin päin. Tällä tavoin hän ennen pitkää sekä uusissa kielissä että suurten sivistyskansojen kirjallisuuden tuntemisessa sivuutti useimmat sen ajan naiset Suomessa. Hän perehtyi täydellisesti paitse saksan myöskin ranskan- ja englanninkieliin ja rupesi, aivan omasta alotteestaan, suomeakin oppimaan. Tämä viimeksi mainittu yritys todistaa, että Emilie huolimatta nuoruudestaan oli ajan hengen koskettama ja ymmärsi kansan kielen merkityksen, ja aikaa voittaen hänestä tuli suomalaisuuden uskollinen edistäjä, jonka vertaista ei ole nähty Suomen naisten joukossa. Lopuksi on mainittava, että hän halusta kirjoitellen niin runomittaista kuin suorasanaista ilmaisi omaavansa luontaisia kirjailijataipumuksia. Kun etenkin Kalevalan kääntäjänä tunnettu ranskalainen kirjailija Léouzon Le Duc oleskeli Helsingissä ja 1852 asui samassa talossa, Emilie Bergbom hänelle käänsi suorasanaiseen muotoon ranskan kielelle Runebergin "Hirvenhiihtäjät" ynnä muuta oman maan ja Ruotsin kirjallisuutta.
Tuskin edemmäksi kuin viime mainittuun aikaan, jolloin Emilie täytti 18 vuotta, pysyivät hänen päivänsä niin huolettomina kuin nuoruudelle soveltuu. Silloin näet ensiksi havaittiin äidissä se tauti, joka kahden vuoden kärsimysten jälkeen vei hänet hautaan. Kun sen lisäksi isäkin samaan aikaan ja melkein yhtä kauan oli vuoteen omana, täytyi vanhimman tyttären näinä perheen koettelemuksen-vuosina ja sittemmin äidin kuoltua (1854) yhä edelleen kodissa hoitaa emännän virkaa ja täyttää äidin velvollisuudet sisaruksiansa kohtaan, joista nuorin veli oli vain viisivuotias. Tämä oli raskas tehtävä nuorelle tytölle, semminkin kun perheen varallisuussuhteet olivat ahtaanlaiset. Niin esim. täytyi Emilien itse neuloa sekä sisarustensa että omat vaatteensa. Mutta eihän se haitannut, että hänen luonnonlahjansa tälläkin alalla pääsivät kehittymään. Emilien sanotaan olleen oikea taituri neulojana. Yhden neulojattaren avustamana hän tyydytti omaistensa tarpeet, ja ystävilleenkin hän antoi neuvoja ja apua, kun hatun taikka jonkun muun pukuosan aistikas laittelu tai koristelu oli kyseessä. Hän tottui ahkeraan, edesvastaukselliseen työhön, hänen elämänkokemuksensa karttui ja hänen luonteensa vakaantui ja hän valmistui elämäntyöhön, josta hänellä vielä ei ollut vähintäkään aavistusta.
Mutta miten kävi henkisen kehityksen, kun käytännöllinen elämä tällä tavoin sitoi Emilie Bergbomin jalat ja kädet? Yhdessä kohden tämä kehitys — totta kyllä aivan erikoisesta syystä — täydellisesti katkesi. Kuolinvuoteellaan äiti, joka monen silloisen naisen tapaan ei pitänyt kirjailijatointa naiselle soveliaana taikka onnea tuottavana, otti tyttäreltään lupauksen, että tämä ainaiseksi luopuisi runoilemasta. Kaarlo veli, ainoa, kuten näyttää, jolle Emilie on kertonut sen, on todistanut lupauksen noudattamisen tuntuneen hänestä raskaalta uhraukselta, "sillä hänen rakkain unelmansa oli ollut toimia runoilijana". Toisissa kohden Emilie Bergbom ei suinkaan jäänyt takapajulle. Se, joka rakastaa kirjoja, saa aina jonkun vapaan hetken lukemiseen, ja niin hänkin. Sitä paitse hän vastaanotti syviä ja pysyviä vaikutuksia seurustelustaan eräiden ajan nerokkaimpien miesten kanssa. Bergbomin perhe oli läheisessä suhteessa Tengströmin perheen kanssa, jonka koti 1840-, 50- ja osaksi 60-luvullakin oli pääkaupungin älymystön keskuspaikka. Talon isäntä oli kaikkien isänmaallisten ja nuorten pyrintöjen suosija filosofian professori J.J. Tengström ja emäntä J.L. Runebergin vaimon sisar.[25] Heidän luonaan viihtyivät kuin kotonaan J.J. Nervander, J.V. Snellman,[26] E. Lönnrot, Fredr. Cygnaeus ja Z. Topelius. Perheessä oli neljä lasta, kaikki ensimäisestä aviosta, nimittäin yksi poika, lahjakas, ennenaikaiseen hautaan vaipunut Robert Tengström, ja kolme tytärtä, joista vanhin tuli professori Herman Kellgrenin, keskimäinen tohtori P. Tikkasen ja nuorin M.A. Castrénin vaimoksi. Jo nämä mainitut nimet ilmaisevat, että Tengströmin "salongissa" vallitseva henki oli silloisen nuoren Suomen, ja luonnollisesti oli niin laita Bergbominkin perheessä, joka tuskin muualta kuin sieltä etsi seurustelua.
Tengströmillä sattui seuraava pikku tapahtuma joku aika sen jälkeen kuin Emilie oli eronnut koulusta. Hän oli Snellmanille sanonut, että hän mielellään tekisi tuttavuutta Lönnrotin kanssa. Kun tämä sitten kerran tuli Helsinkiin ja oli vieraana Tengströmillä, Snellman keskellä suurta piiriä esitti Emilien kuuluisalle "Kajaanin tohtorille". Nuori neiti oli ihastunut ja lausuikin ilonsa siitä että sai nähdä Lönnrotin. Mutta silloin Snellman, joka hyvällä tuulella ollessaan mielellään saattoi ihmisiä hämille, ehdotti, että he, Emilie ja Lönnrot, lähemmän tuttavuuden vuoksi suutelisivat toisiaan. Vaikea on tietää kumpi asianomaisista tuli suurempaan hätään, sillä jos veri lensi Emilien kasvoihin, niin kävi Lönnrotin samoin. Vihdoin jälkimäinen sanoa tokasi: "Enköhän voisi päästä vähemmällä?!"
Ylempänä mainituista suurmiehistä Snellman ja Cygnaeus olivat ne, joiden kanssa Emilie Bergbom tuli lähimpään ystävyyssuhteeseen. Emilie oli ensimäisiä naisia, jotka ymmärsivät Snellmanin kansallisia harrastuksia, ja kun tämä ennestään oli tuttu senaattori Bergbomin kanssa, kävi hän samoin kuin Cygnaeuskin usein perheessä. Keskustelut tämmöisten miesten kanssa, joista Snellman kuuluu usein tulleen ainoastaan viettääkseen jonkun hetken Emilien seurassa, eivät voineet olla jättämättä syviä vaikutelmia nuoreen henkevään naiseen eikä liene liiallista väittää, että ei yksikään samanaikuinen nainen samassa määrässä kuin hän omakseen omistanut heidän humaanista ja isänmaallista maailman- ja elämänkäsitystään.
Mitä tähän saakka on kerrottu Snellmanin ja Emille Bergbomin keskinäisestä suhteesta, on ennen tunnettua niinkuin sekin, että jälkimäinen 1850-luvun loppuvuosina kääntäjänä oli avullisena "Litteraturbladin" toimituksessa. Sitä vastoin on ainoastaan ahtaassa piirissä ollut tiettynä, että Snellman, joka 1857 oli tullut leskeksi, 1860-luvun alulla pyysi Emille Bergbomia vaimokseen. Vastaus oli epäävä — Emilie jäi iäkseen naimattomaksi eikä Snellmankaan mennyt toisiin naimisiin. Syy tähän ratkaisuun oli, ei suinkaan mikään vastenmielisyys kosijaa kohtaan, johon Emilie niin monta vuotta oli ollut kiintynyt ihailevan kunnioituksen ja sydämellisen ystävyyden kautta, vaan velvollisuuden tunto. Hän näet ei tahtonut jättää sisaruksiansa ja vanhaa isäänsä ja luopua siitä perheenäidin tehtävästä, joka äidin kuoleman kautta oli tullut hänen osakseen. Tämä oli Emilie Bergbomin toinen suuri uhraus, toinen oli jo mainittu lupaus luopua runoilija-unelmistaan. Tämmöiset kokemukset, jotka olisivat olleet omansa joko katkeroittamaan taikka tylsistyttämään heikompaa luontoa, ovat varmaan erikoisella tavalla kehittäneet ja terästäneet Emilie Bergbomin voimakasta, ylevää henkeä. Ne ovat — emme voi asiaa toisin käsittää — vahvistaneet hänen itsetuntoansa ja kiihoittaneet hänen toimintahaluaan. Minulta on kielletty, on hän kai tarmoa kysyvinä hetkinä ajatellut, minulta on kielletty runoilijan tie maineeseen ja niinikään oma koti rakkaan suuren miehen rinnalla, olen näyttävä että sittenkin kykenen johonkin. Se selittänee myöskin, että hänen olennossaan ei ollut huomattavissa runoilijanomaisia piirteitä — jollei oleteta, että hän, niinkuin usein tapahtuu, oli kokonaan erehtynyt, kun hän luuli olleensa kutsuttu runoilijaksi. Mutta oliko hän kutsuttu taikka ei, oli uhrauksen tunto hänelle itselleen yhtä raskas, kun hän kerran uskoi siihen.
Tässä yhteydessä on mainittava, että Fredrika Runebergin 1850-luvun keskivaiheilta alkaen Litteraturbladissa ilmaantuvat kuvaelmat ("Teckningar och Drömmar") tekivät syvän vaikutuksen Emilie Bergbomiin. Niissä kuvattiin naisen riippuvaista asemaa, joka mitä erilaisimmissa kansoissa ja mitä erilaisimmissa kulttuurioloissa samalla tapaa sitoi ja ehkäisi hänen kehitystään. Kun nämä asiat tulivat puheeksi, kuuluu Emilie usein innokkaasti asettuneen rouva Runebergin kannalle ja kiihkeästi valittaneen naisen kohtaloa. Kuitenkaan hän ei julkilausunut sentapaisia vaatimuksia kuin myöhemmin on kuultu naisasian kannattajilta, vaan oli hän pääasiassa pitänyt henkisen elämän pakollista ahtautta silmällä. Tietty on että hän myöhemminkin pysyi jotenkin samalla kannalla. Välttäen julkista esiintymistä hän verraten myöhään (vasta 1891) liittyi Suomalaiseen naisyhdistykseen ja silloinkin hän sukupuolensa vapauttamiseen nähden katsoi tärkeimmäksi, että korkeamman opin tiet avattaisiin naisille, että siveellisyyttä kohotettaisiin ja vihdoin että naisillekin myönnettäisiin valtiollinen äänioikeus. Että naisen päätehtävä ja suurin vaikutusala sittenkin olisi oleva kodin seinien sisällä, sitä hän ei koskaan epäillyt.
Ensimäisen ulkomaanmatkansa Emilie Bergbom teki kesällä 1860 Emsiin ja Interlakeniin. Se tapahtui lääkärin määräyksestä taudin johdosta, joka oli käynyt vaaralliseksi vilustumisesta kuuluisissa promotsionitanssiaisissa samana vuonna — noissa tanssiaisissa, jotka kansalaiset antoivat maistereille sittenkun kenraalikuvernööri kreivi Berg oli Pietarista toimittanut näille kiellon pitää tanssiaisia.[27] Toisen kerran Emilie Bergbom kävi ulkomailla 1863 isänsä kanssa, joka hallituksen puolesta matkusti Ruotsiin, Norjaan ja Saksaan tutkiakseen koppivankiloita, joista kertomus oli valmistettava ensikerran kokoontuville Säädyille. Matka oli niin kiireellinen ja tapahtui niin sopimattomalla vuodenajalla, että Emilie verraten vähän hyötyi siitä. Berlinissä hän kuitenkin ennätti käydä taidemuseoissa ja näki teatterissa Grillparzerin "Medean". Muutoin hän huomauttaa kirjeessään Kaarlolle, että älykäs Berlin näytti unohtaneen että kansaa kannattaisi muistuttaa muustakin kuin voiton jumalattaresta ja sen suosikeista, joiden kuvapatsaita nähtiin kaikkialla; Schillerin muistopatsas oli vasta tekeillä. Potzdamissa ihana puisto isoine tuuheine puineen ihastutti häntä enemmän kuin "Sanssoucin linna ja Fredrik suuren nenäliina" (!).
Kun matkustajat palasivat kotia, oli Kaarlo veli Saarijärvellä suomea oppimassa. Sitä asianhaaraa on meidän kiittäminen muutamista Emilien tekemistä kirjeistä, jotka tarjoavat lisäpiirteitä hänen kuvaansa. Kuinka kypsyneesti hän arvosteli kirjallisuutta ynnä muitakin seikkoja, todistavat seuraavat otteet:
(Elok. 30 p. 1868.) — "Kysyt Grillparzerin 'Medeaa'. Minä olin hyvin tyytyväinen siihen. Tosin pyytää tekijä etupäässä jännittää ja kiihoittaa tunteitamme mahdollisimman korkealle, mutta teos on mielestäni tavallisia paljo etevämpi, ja siinä on useita tarmokkaita ja nerollisia kohtia. Grillparzer näyttää ylipäätään kuvaavan mieshaamujaan veltoiksi ja noloiksi ja sitä vastoin naisiansa sankarillisiksi ja mahtaviksi tunteiltaan. Medea, Kolchiin raakalaisnainen, on tämän nimen arvoinen, mutta hän on suurisuuntainen ja kannattaa koko kappaletta. Jason ei ole edes jokapäiväinen teatterisankari, vaan kehno ja heikko raukka. Kieli on paikoittain sangen kaunista ja huoliteltua; mutta yleensä tekijä ei näy panevan varsin suurta painoa siihen. — Minusta tulee nuoren kirjailijan harrastaa kaunista ja huolellista kieliasua; älä laiminlyö sitä, oma Kaarloni. Mihin luulet Topelius olisi päässyt ilman herttaisia ja somia sanankäänteitään. Siihen on luullakseni ylen helppo tottua, ja vertaus taikka kuva voidaan hyvin pukea kauniiseen asuun ilman että sen voima ja ydin pilaantuu."
"Sinua surettaa että Snellmanin viimeiset publisistiset hetket ovat katkeroittuneet niiden monien alhaismielisten viittailujen ja loukkaavien syytösten kautta, joiden esineeksi hän nyt jälleen on tehty. Luonnollisesti koskee kipeästi nähdä henkilö, jota on ihaillut ja pitänyt arvossa, tallattuna maahan, mutta ollakseni täysin suora täytyy minun tunnustaa etten ollut aivan tyytyväinen hänen viimeisiin kirjoituksiinsa Litteraturbladissa. En pitänyt siitä että hän muistutti meille, että paljo, jota katsomme oikeudeksemme, ainoastaan on keisarikunnan mahtavan hallitsijan armosta myöntämää; onpa hän aina ennen puolustanut sitä väitettä 'että kansakunnat itse luovat kohtalonsa'. — Toivon että hän ei olisi kirjoittanut niin." — —
"Suurenmoisia valmistuksia tehdään valtiopäivien ja keisarin vastaanottamiseksi. Ääretön tyhmyys on kuitenkin tapahtunut, kun tänne on sijoitettu niin suuria sotajoukkoja. Sanotaan kyllä että ne lähetetään pois kun keisari on matkustanut tiehensä, mutta pahalta kuuluu kuitenkin että valtiopäivät ovat avattavat semmoisella kunniavahdilla. — Muutoin puhutaan tanssiaisista ja kaikenlaisista juhlallisuuksista, mutta kun en tiedä mitään varmaa, niin ei ole mitään kerrottavaa. Sitä paitse en ole laisinkaan huvitettu koko tästä komeudesta. — Hupaista olisi saada sinut tänne valtiopäivien ajaksi ja vähän pakinoida kanssasi, mutta olisihan se kovin ajattelematonta. Joskus on vähän ikävää kun ei ole järkevää ihmistä, kenen kanssa vaihtaa ajatuksia. Nainen, joka on suljettu kyökin ja silmäneulan välille, elää kuitenkin koko lailla säkissä, vaikka asutaan itse Helsingissä."
(Syysk. 21 p.) "Valtiopäivät, niin kauan ikävöidyt valtiopäivät ovat nyt toden totta avatut. — Minusta on suuri syy olla tyytyväinen keisarin valtaistuinpuheessa lausumiin lupauksiin ja vakuutuksiin, mutta koko skandinavilainen puolue huutaa ja valittaa sen sisällyksettömyyttä. Ylipäätään oli ihastus ja innostus keisariin nähden aivan suunnaton. Kun hän lähti, kuuluu puoli seurakuntaa itkeneen ääneen. Niinkuin vanhastaan tiedät kammoksun väentungosta eikä minulla senkään tähden ollut halua juosta mukana kaikkialla." —
Seuraavan kevätlukukauden Kaarlo oleskeli Jyväskylässä ja lainaamme
Emilien sinnekin lähettämistä kirjeistä pari otetta:
(Helmik. 15 p. 1864.) — "Olethan sinä kuitenkin onnen poika, kun saat oppia suomea. Tulee oikein alakuloiseksi ja huolestuneeksi ajatellessaan, että muutaman vuoden päästä kenties on vieras omassa maassansa; jos silloin vielä elämää piisaa." —
(Huhtik. 18 p.) "Puolitoista viikkoa sitten oli Cygnaeus täällä; hänen runoelmiansa painetaan par'aikaa, ja hän toi tänne yhden kappaleen, niin että minä, 'edustaen yleisön hienotuntoisempaa puolta', lukisin sen ja neuvoisin, onko se otettava kokoelmaan vai ei. Runoelman nimi on 'Pyhänryöstömme' [Vårt helgerån] ja se on vastalause Wasa nimen hylkäämistä vastaan, kirjoitettu 1856. H&n sanoi tahtovansa välttää syytöstä illojalisuudesta, ja sentähden oli hän kahden vaiheilla painattaako runo vai ei. Kaksi ensimäistä säkeistöä on kenties hämäränlaista, mutta loppupuoli on erinomaisen voimakas ja kaunis. Koska hän milt'ei kokonaan syyttää itseämme 'pyhänryöstöstämme', oli minun halpa mielipiteeni että olisi synti, jollei yleisö eikä jälkimaailma saisi nähdä kaunista sepitelmää; sitä paitse on minusta velvollisuus jälkimaailmaakin kohtaan, että jossakin paikassa protesti on julkilausuttu. Kaikki tämä minun täytyi kirjoittaa Cygnaeukselle, kun seuraavana päivänä palautin runoelman, ja voithan käsittää kuinka vaikeaa se oli." — —
Ei ainoastaan lainaamassamme kohdassa vaan pari kertaa muutenkin Emille Bergbom näissä kirjeissään valittaa ikävää ja suljettua elämää. Kodin hoito sitoi hänet, mutta silti on tiettynä, että hän suoritti tehtäviä sen ulkopuolellakin. Kun 1860 vaiheilla valtiollinen ja yhteiskunnallinen elämä vilkastumistaan vilkastui ja ihmisten aivot olivat täynnä "aatteita" ja "kysymyksiä", silloin Helsingin naiset näyttäytyivät olevansa ajan hengen koskettamia siten, että he ryhtyivät milloin mihinkin yhteiseen yritykseen, useimmin rahankeräykseen toista tai toista yleistä tarkoitusta varten. Tämmöisissä yrityksissä Emilie Bergbom milt'ei aina oli mukana ja säännöllisesti johtavassa asemassa. Hänen järkevyytensä ja tarmokas toimeliaisuutensa tekivät sen luonnolliseksi asiaksi, ja monesti oli niin, että toimeen käytiin käsiksi vasta sitten kun hän oli luvannut myötävaikuttaa. Niin hän oli yksi niitä naisia, jotka ylioppilaskunnan pyynnöstä asettuivat rahankeräysten johtoon, kun 1858 ylioppilastalon rakennuspuuha tuli päiväjärjestykseen. Edelleen hän 1860-luvulla oli johdossa, kun rahoja kerättiin taiteellisiin tarkoituksiin ("Väinämöisen laulu" korkokuvan sekä "Apollo ja Marsyas" ryhmän tilaamiseksi, edellisen Sjöstrand'ilta ja jälkimäisen W. Runebergiltä, J. Takasen avustamiseksi y.m.) puhumatta jokavuotisista arpajaisista taikka muista hankkeista rahojen keräämiseksi hyväntekeväisyystarpeisiin. Kun Z. Topelius, joka kauan oli ollut hyväntekeväisyyttä varten perustetun Helsingin rouvasväen yhdistyksen rahastonhoitaja, 1860-luvun keskivaiheilla luopui siitä toimesta, tuli Emilie Bergbom ensimäisenä naisena tähän virkaan. Että hän pysyi tässä maksuttomassa, mutta silti ei suinkaan vähemmän edesvastuullisessa toimessa ainakin 25 vuotta, tiedämme eräästä Adelaide Ehrnroothin sepittämästä tervehdysrunosta, missä häntä yhdistyksen pylväänä kiitetään järkevistä neuvoista ja toimenpiteistä sekä optimistisesta, luottavaisesta mielenlaadusta, joka ei koskaan kieltämällä vastannut köyhän rukoukseen.
Paitse viimemainitussa virassa Emilie Bergbom oli kauan toisessakin, jossa vaadittiin muuta taitoa kuin kodin askareissa. Kun Suomen Hypoteekkiyhdistyksen yhtiökokous 1869 oli valinnut Snellmanin johtokunnan puheenjohtajaksi, tämä otti entisen avustajansa Litteraturbladin ajoilta laitoksen palvelukseen kirjanpitäjänä, joten Emilie tuli olemaan ensimäisiä julkisissa tehtävissä käytettyjä naisia. — Tältäkin ajalta on tieto eräästä tapahtumasta, joka todistaa kuinka suuressa arvossa Snellman piti Emilie Bergbomia. Jossakin tilaisuudessa oli Snellman avannut sydämensä luotettavalle ystävättärelleen ja purkanut hänelle elämänsä monet katkerat kokemukset niin vastustajain kuin niidenkin puolelta, jotka pitivät itseään hänen kannattajinaan. Katkeroittunut mieliala oli m.m. saanut hänen, vanhan sanomalehtimiehen, vetäytymään pois julkisuudesta. Kun sitten Snellman erään joulun edellä — arvattavasti v. 1875 — oli hypoteekkiyhdistyksessä ystävällisesti kysynyt Emilie Bergbomilta mitä hän mieluummin ottaisi joululahjaksi, oli tämä vastannut, että hän ei toivo muuta kuin että Snellman jälleen ryhtyisi kirjoittamaan sanomalehtiin. Snellman kätki toivomuksen sydämeensä, ja uudesta vuodesta alkaen hän Morgonbladetissa usein ja entisellä voimalla julkilausui ajatuksensa päivän kysymyksistä. — V. 1881 Snellman erosi hypoteekkiyhdistyksestä; mutta Emilie Bergbom pysyi virassaan v:een 1900.
Ymmärrettävää on, että Emilie Bergbom ei kaivannut seuraelämää tavallisessa merkityksessä. Me, jotka olemme tunteneet hänet, tiedämme kuitenkin että hän oli hilpeämielinen seurassa, vilkas ja henkevä puhelussa, mutta tuskin hän koskaan nuorempanakaan on etsinyt huvia tanssiaisista. Äidin asemaan joutuneena hän huvituksiin mennessään vain noudatti velvollisuuttaan sisariansa kohtaan. Siten hän esim. talvella 1857-58 säännöllisesti seurasi Betty sisartaan hienoihin "tilattuihin" tanssiaisiin Oelzen salongissa. Vaikka hän tuskin oli täyttänyt 23 vuotta, hän avonaisesti ja arvokkaasti toimitti "esiliinan" virkaa kaksi vuotta nuoremmalle, iloiselle ja vallattomalle sisarelleen. Samaan suuntaan käy seuraava tieto. Kun Kaarlo 1863 oli Saarijärvellä, Emilie kirjoitti veljelleen, että Augusta oli ollut kenraalikuvernööri Rokassovskyn luona eräänä maanantai-vastaanottoiltana ja oli hänestä siellä ollut ihastuttavan lystiä. Sen johdosta vanhemmat sisaret olivat päättäneet vuorottain seurata häntä sinne. "Usein se ei kumminkaan tapahtune, sillä ymmärräthän että se huvi, jonka minä saan siellä, on jotenkin vähäinen." — Mitä itse seurustelutaitoon tulee, Emilie Bergbom ei tarvinnut väistyä kenenkään tieltä. Missä hän esiintyikin, herätti hän huomiota, ja tunnettu on kreivinna Adlerbergin kuvaava arvostelu hänestä: "Niistä suomalaisista naisista, jotka tunnen, on neiti Bergbom ainoa, joka ei ole mikään épicière (maustekauppiatar)!"
Kuvaelmamme täydennykseksi on vihdoin mainittava, että Emilie, itse harrastamatta mitään erikoista taidetta, nuoruudestaan saakka hartaasti seurasi pääkaupungin taide-elämää. Mielellään hän kävi teatterissa ja konserteissa ja taidenäyttelyissä, saavuttaen varhain melkoisen asiantuntemuksen varsinkin näyttämötaiteessa ja musiikissa. Varhemmilta ajoilta tiedämme hänen Betty sisarensa kanssa olleen mukana näyttämölläkin kun Weberin "Preciosa" annettiin seuranäytäntönä 1858. Seuraavalta vuosikymmeneltä on merkille pantava, että hän O. Toppeliuksen kanssa oli jäsen teatterikoulun johtokunnassa ja sitä paitse oli ottanut vaivakseen antaa koulun oppilaille opetusta ranskankielessä. Muutoin on luultavaa, että hänen harrastuksensa suomalaisen teatterin hyväksi saivat alkunsa ja selvisivät tavoitettavaan päämäärään nähden samalla kuin Kaarlon huomio kiintyi suureen kansalliseen tehtävään.
* * * * *
Nyt on meidän käännyttävä Kaarloon, josta oli sukeutuva se päällikkö "Jumalan armosta", jota kansallisen näyttämön synty edellytti. Inhimillistä on että hänen tulevaisuutensa viimeiseen saakka pysyi hänen läheisimmilleenkin salattuna, vaikka hänen kehityksensä oli kuin suorastaan suunniteltu hänen erikoista elämäntyötänsä varten.
Ei liene enää ketään elossa, joka voisi kertoa jotakin Kaarlon varsinaisesta lapsuusajasta; mutta se mitä tiedämme hänen poikaijältään ja kouluajaltaan, luo niin täydellisen kuvan hänen olennostaan, että siitä tuskin puuttuu yhtäkään tärkeämpää piirrettä. Kaarlo oli hiljainen, helläsydäminen ja vaatimaton, ja uskollinen katseensa painui vieraankin mieleen. Kun Emilie kesällä 1854 lähetti pienet veljensä, Kallen, Ossin ja Atten, sodan jaloista Sääksmäen Voipaalaan sukulaisten luo,[28] jätti ensinmainittu hiljaisena ja kilttinä unohtumattoman muiston täti Beata Nervanderiin, joka myöhemmin usein kuuluu lausuneen: "Oh, minä muistan aina Kalle Bergbomin uskolliset silmät!" Toiset veljet melusivat niinkuin tavalliset pojat, mutta Kaarlo ei ottanut osaa heidän eikä toverien leikkeihin ja vielä vähemmin hän riiteli ikäistensä kanssa. Enemmän kuin seuraa hän rakasti kirjoja, runojen lausumista ja soitantoa, joskin hän sillä välin saattoi olla herttaisen iloinen ja hilpeäpuheinen ja mielellään tanssikin. Hän ei siis ollut mikään mököttäjä, joka vetäytyi pois toisten seurasta; hän oli kyllä mukana, mutta omalla tavallaan. On tunnettua että pojat eivät pidä toverista, joka on heidän leikkeihinsä yhtymättä, jopa he ovat taipuvaiset ylenkatsomaan miehenalkua, joka ei, kun ilma on otollinen, heidän kanssaan lähde luistinjäälle, kelkkamäkeen taikka lumisille; mutta Kaarlossa oli jotain erikoista, omatakeista, joka veti puoleensa ja teki että hänen arvonsa tunnustettiin. Kun hänessä ei ollut mitään teeskenneltyä, annettiin hänelle anteeksi hänen omituinen olotapansa ja epäkäytöllisyytensä; toiselta puolen hänen suuremmat tietonsa, hänen henkevyytensä ja muut avunsa herättivät kunnioitusta. "Oli kuin hän aina olisi ollut meitä toisia ylempänä", todistaa kaksi vuotta nuorempi veli.
Kaikesta päättäen Kaarlon harvinaiset hengenlahjat kehittyivät hyvin varhain. "En ole koskaan ollut lapsi", hän sanoi kerran ollessaan kolmannella kymmenellä, "13—14-vuotiaana olin aivan kuin nyt." Hän tarkoitti henkistä kypsyyttään, kykyänsä ymmärtää kirjallisuutta ja ihmeellisen tarkassa muistissaan säilyttää mitä hän oli lukenut, nähnyt ja kuullut. Itse on hän antanut siitä hämmästyttävän todistuksen kirjoittaessaan 19 p. heinäk. 1863, siis ennenkuin oli täyttänyt 20 vuotta, ystävälleen Otto Florellille seuraavan teatterimuistelman: "Rouva Krüger-Fürthin näin minä kolmetoista vuotta sitten Antoninana 'Belisariossa' ja Lucrezia Borgiana samannimisessä oopperassa. Vaikka olin erittäin ihastunut häneen (olin vain 6 vuotta) muistan kuitenkin, että jo silloin valitettiin hänen kulunutta ääntänsä ja isoa nenäänsä. Ainoastaan kun hän sai laulaa oikein furioso, niinkuin ariassa 'Schleudre Gott vom Wolkensitze', onnistui hän paremmin".[29] — Ei ole oudoksuttavaa että isä, jolla virkatoimien tähden yleensä ei ollut paljo vapaata aikaa perhettään varten, seurasi Kaarlon edistystä suuremmalla huomaavaisuudella kuin muitten lastensa sekä että Emillekin erityisellä äidillisellä hellyydellä koetti ohjata tämän veljen kehitystä. Isänmaallisen ja kansallisen mielensä ja elämänkäsityksensä Kaarlo tunnustikin saaneensa sisareltaan. Suuressa tuttavapiirissä 1870 hän sanoi eräälle ystävälleen: "Koko tässä seurassa luulen olevani ainoa, jonka nainen on tehnyt suomenmieliseksi."
Koulunkäyntinsä Kaarlo alotti maisteri A.F. Roosin 1853 perustamassa ja 1857 lakkauttamassa yksityisopistossa, josta hän syksyllä viimemainittuna vuonna muutti Helsingin lyseen seitsemännelle luokalle. Kahdessa vuodessa hän suoritti tämän oppilaitoksen molemmat korkeimmat luokat ja tuli ylioppilaaksi 17 p. syysk. 1859 saatuaan tutkinnossa korkeimman arvolauseen.
Koulussa hänellä säännöllisesti oli korkein arvolause (10) historiassa ja "stilistiikassa", joka ilmaisee mihin suuntaan hänellä oli luontaisia taipumuksia. Historiallista kirjallisuutta hän lukikin erityisellä halulla, ja mielellään hän sisarilleen ja tovereilleen seikkaperäisesti kertoi mitä oli lukenut. Jo tähän aikaan hän varsinkin rakasti memoarieli muistelmakirjallisuutta, jonka avulla hänen mielestään paraiten oppii tuntemaan aikakausien hengen- ja historiallisten henkilöitten luonteenlaadun. Sitä paitse hän hartaasti luki runoutta ja kaikenlaista muutakin kirjallisuutta, vaikka siitä ei koulussa ollutkaan suoranaista hyötyä. Tämä kaikki on merkille pantavaa, sillä yksistään se että hän jo poikana laski perustukset kirjallisuuden tuntemukselleen, puhumatta verrattomasta muististaan, tekee ymmärrettäväksi, että hän kirjallisuustiedoillaan herätti huomiota ja hämmästystä ijässä, jolloin muut tavan mukaan vasta alkavat perehtyä kirjamaailmaan.
Mutta runoilijalahjojakin ilmaantui hänessä jo poikaijällä. Hän sepitti näet ahkerasti runoja ja erittäinkin näytelmiä. Kaarlon vieruskumppani ja paras ystävä lyseessä oli kaksi vuotta vanhempi Johan August Florin[30] ja heitä näyttää etupäässä mieltymys teatteriin ja draamalliseen runouteen yhdistäneen. Florin, jonka isä oli Suomen pankin johtaja A.V.O. Florin, asui saman katon alla kuin Bergbom, ja sentähden he mukavasti saattoivat käyttää kaiket vapaat ajat mielitoimeensa.[31] He sommittelivat ja kirjoittivat kilvan näytelmiä, niin että niitä sanotaan syntyneen oikein kasottain. Mutta ei siinä kyllä, he puuhasivat yhdessä tekeleittensä näyttelemistäkin. Tältä Kaarlo Bergbomin ensimäiseltä tuotantokaudelta ei liene mitään säilynyt eikä sitä tarvitse suurena vahinkona pitää; säilyihän itse rakkaus näyttämötaiteeseen, muuttumattomana ja kehityskelpoisena.
Että Kaarlo jo tällä nuorella ijällään oli oppinut varsinaista teatteria tuntemaan, on luonnollista, sillä tuskin yksistään lukeminen olisi herättänyt niin innokasta näyttämöllistä harrastusta kuin hänen ja Florinin teatterileikeissä näyttäytyvä. Koulupoikien teatteri-into johtui kai ainakin osaksi siitä yleisestä innostuksesta, millä, niinkuin jo on kerrottu, teatterin rakentamista ja näyttelijätaiteen vakaannuttamista Suomessa tähän aikaan ajettiin. Kun uusi kiviteatteri vihittiin, oli ylioppilas Kaarlo Bergbom julkisesti esiintyvienkin joukossa. Hän näytteli nimittäin Megapontoksen, kuninkaan ylimmän juomanlaskijan, osaa "Kyypron prinsessassa"; aikakirjat eivät kumminkaan mainitse millä menestyksellä.
Paitse lukuhalua sekä runoilija- ja teatteri-intoa on Kaarlon poika-ajoilta muistettava myöskin hänen varhain ilmaantuneet soitannolliset taipumuksensa. Emilie kuuluu joskus sanoneen Kaarlolla lapsena olleen kauniin lauluäänen, vaikka se myöhemmin näyttää kadonneen. Arvattavasti hän laulullaan oli ilmaissut musikaaliset lahjansa, koska hän jo kuusivuotiaana pääsi oopperaan ja pienenä poikana alkoi opetella pianonsoittoakin ja jatkoi sitä koko koulunaikansa ja ylioppilaaksi tultuaankin. Hänen opettajattarensa oli tohtorinleski Hedvig Arnell (o.s. Lönnblad), jonka sanotaan olleen hyvin musikaalinen ja taitava pianonsoittaja, joskaan hän ei julkisesti esiintynyt. Hänellä oli kehittynyt aisti soitannon alalla, eikä hän suvainnut muuta kuin klassillista musiikkia. Kaarlo tuli pian opettajattarensa suosikiksi, ja rouva Arnell, joka piti häntä etevimpänä oppilaanaan, teki parastaan perehdyttääkseen häntä soitannon kauneusmaailmaan. Itse asiassa hän tällä ajalla oikeastaan oppi mitä hän soitannossa on oppia saanut; myöhemmästä edistyksestään on hänen kiittäminen erinomaisia luonnonlahjojaan. Hän oppi siis rouva Arnellin luona soittamaan pianoa, tosin ei teknillisen täydellisesti, mutta kuitenkin niin että soitin oli hänen vallassaan. Hän soitti aina ulkoa, sillä sävelteoksiin nähden oli hänen muistinsa yhtä tarkka kuin kirjallisuuteen katsoen. Riippumattomuus nuottitekstistä taasen teki, että hän soittaessaan saattoi antautua tunteittensa valtaan ja laskea ne kokonansa soittoon. Sentähden hänen soittonsa vaikuttikin kuulijaan. Rouva Arnellin mainitaan olleen sitä mieltä, että Kaarlo Bergbomin olisi ollut kerrassaan antauduttava musiikin alalle, mutta, mikäli tiedetään, se ajatus ei koskaan tullut vakavan harkinnan alaiseksi. Kaikissa tapauksissa oli Kaarlon oppiaika ja seurustelu tämän rouvan luona tärkeä hänen kehitykselleen. Hän kävi näet usein muutoinkin kuin "tuntia" saamassa hienosti sivistyneessä, varakkaassa kodissa, joka oli niitä joissa pääkaupungin etevimmät musiikin ja kirjallisuuden harrastajat seurustelivat.
Vihdoin sopii jo tässä mainita, että Kaarlo Bergbomin erinomaisen laajat tiedot sävelteos-kirjallisuudessa ylipäätään ja erittäin ooppera-kirjallisuudessa ei ollut tulos varta vasten harjoitetuista opinnoista, vaan konserteissa ja oopperanäytännöissä kootut. Kaikki mitä hänelle oli uutta tahtoi hän kuulla ja kerran kuultuaan hän säilytti sen muistissaan. Muun muassa kerrotaan hänen kesällä 1862 ystävänsä Otto Florellin kanssa mitä suurimmalla innolla seuranneen niitä näytäntöjä, jotka Tukholman kuninkaallisen teatterin oopperaseura silloin toimitti Helsingissä. Noin kuuden viikon aikana esitettiin varsin oivallisesti Donizettin "Lemmenjuoma" ja "Rykmentin tytär", Bellinin "Norma", Verdin "Trubaduri" ja "Ernani", Flotowin "Alessandro Stradella", Adamin "Alppimaja" ja "Nürnbergin nukke", Rossinin "Sevillan parturi", Weberin "Noita-ampuja" ja Mozartin "Don Juan". Jos näin luettelisimme kaikki mitä Bergbom kotikaupungissaan jo nuoruutensa aikana saattoi kuulla, niin nähtäisiin että tilaisuutta ei puuttunut saamaan laajoja tietoja tälläkään alalla — kun vain pystyi kaikki vastaanottamaan ja omakseen omistamaan niinkuin hän. Sitten hän myöhemmin, mutta kuitenkin jo ennen kuin hän itse tuli teatterin ja oopperan johtajaksi, Pietarissa ja edempänä ulkomailla tavattomassa määrässä laajensi soitannollisia tietojaan.
Tullessaan ylioppilaaksi Bergbom ei vielä ollut täyttänyt 17 vuotta. Luonnollista on, että hän näin nuorena ja kotona asuen suoritti ensimäiset yliopisto-opintonsa niin sanoaksemme koulun täsmällisyydellä. Hän kuunteli luentoja — m.m. Cygnaeuksen, Lönnrotin, Snellmanin ja Ahlqvistin — ja luki niin ahkerasti, että hän seitsemän lukukauden päästä keväällä 1863 oli filosofian kandidaatti, saatuaan korkeimman arvolauseen historiassa ja estetiikassa.
Tavalliseen iloiseen ja useinkin kevytmieliseen ylioppilaselämään Bergbomilla ei ollut aikaa eikä halua. Kumminkin hän oli muassa ainakin sen verran että hän sai uusia ystäviä. Useimmat näistä olivat pohjalaisia, sillä hän oli, tietysti isänsä syntyperän nojalla, ilmoittautunut pohjalaiseen osakuntaan, joka "laittomana" oli olemassa, vaikka ylioppilasosakunnat v:sta 1852 saakka olivat virallisesti kielletyt. Osakunnassa oli tähän aikaan koko joukko lahjakkaita nuorukaisia, jotka olivat uuden suomalaisen kansallishengen innostamia ja joista useat myöhemmin ovat piirtäneet nimensä suomalaisuuden historiaan. Semmoisia olivat Jaakko Forsman, Emil Nervander, J.V. Calamnius, J.F. Perander, E.A. Forssell, August Hagman, Waldemar Eneberg, W.K. Cronström, K.F. Eneberg, K.J. Gummerus y.m. Näiden kanssa Bergbom tuli toverilliseen tuttavuuteen, mutta kahteen ensin mainittuun hän kiintyi koko sillä haaveellisella ystävyydellä, johon jaloluontoiset ja herkkätuntoiset nuorukaissydämet enimmäkseen ovat taipuvaisia.
Nervanderin ja Bergbomin ystävyys alkoi 1860 vaiheilla. Yhdyssiteenä olivat eräät yhtäläiset luonnonpiirteet: molemmat olivat herkkä- ja hienotuntoisia ja täynnä kauneudenkaipuuta, molemmat uneksivat runoilijan tulevaisuutta ja molemmat rakastivat teatteria. Nervander oli kolme vuotta vanhempi ja samassa määrässä kokeneempi; luonteeltaan vilkkaampana ja käytännöllisempänä hän, niinkuin ensimäisessä luvussa jo on kerrottu, viehätti ympäristöään ja tietysti Bergbomiakin ehdotuksillaan ja aatteillaan; mutta tätä etevämmyyttä vastaan oli Bergbomilla vastapainona ylen runsaat kirjalliset tietonsa ja soitantonsa, josta Nervander suuresti nautti, vaikka hän itse ei soittanut. Ymmärrettävästi kilpailu ei tullut kysymykseen, mutta toisen ansiopuolet vaikuttivat vaistomaisesti kiinnittäen toiseen. Heidän kirjeenvaihtonsa todistaa runouden ja kauneusmaailman yleensä olleen heille yhteisalana. — Jaakko Forsman taasen veti Bergbomin puoleensa aivan toisilla, jopa vastakkaisilla ominaisuuksillaan. Hän ei ollut nimeksikään runoilija, vaan selvän todellisuuden mies, joka katseli ja arvosteli elämää harvinaisen tyynesti ja järkevästi. Siinä kohden hän jo nuorena — hänen kirjeensä sen todistavat — oli sama kuin sitten vanhempana. Vakavan elämänkäsityksen ja rehellisen mielen ohella oli hänen olennossaan jotain erikoisesti luottamusta herättävää ja myötätuntoista, joka teki että hän näki ainoastaan ystäviä ympärillään, vihollista tai kateellista ei ainoatakaan. Lisäksi hän oli iloinen ja luontaisen humoristinen ja sentähden mitä hupaisin seuramies ystäväpiirissä. Forsmanissa Bergbom tapasi koko sen tasaisen elämän varmuuden, jonka hän vaistomaisesti tunsi runoilijaluonnoltaan puuttuvan, ja täydellä antautumuksella hän liittyi häneen ja noudatti hänen neuvojaan. Nähtävästi olikin Jaakko ystävän vaikutus häneen suuri ja ehdottomasti terveellinen. — Kolmas yhtä läheinen ystävä oli Otto Florell, uusmaalainen, joka olematta itse runoilija oli erittäin innostunut runouden, soitannon ja kaiken muunkin taiteen ihailija ja varsinkin ajatteli suuria Bergbomin runoilijakutsumuksesta. Ollen seurustelussa tavattoman vilkas- ja sukkelapuheinen, hän oli varsin kykenevä karkoittamaan alakuloisuuden puuskat runollisesta ystävästään. Muutoin hän oli sydämellinen, puhdas luonto, jonka ystävyys Bergbomiin pysyi muuttumatta läpi elämän. Florell oli vuotta nuorempi ylioppilas ja sen sekä luontonsa tähden vähän toisessa, niin sanoaksemme tasa-arvoisemmassa, asemassa Bergbomiin kuin vanhemmat ja edistyneemmät Nervander ja Forsman. — Kaikkien näiden ystävien kanssa oli Bergbom kirjeenvaihdossa, kun joku heistä tai hän itse oleskeli poissa Helsingistä. Siten syntyneitä kirjeitä on kiittäminen monesta mieltäkiinnittävästä piirteestä tässä kertomuksessa.
Varmana saatamme pitää että Bergbom oli ensimäisiä Nervanderin perustamassa Arkadiayhdistyksessä (kts. ylemp. s. 31). Olihan sen päämääränä runouden ja soitannon viljelys ja juuri se, niinkuin on sanottu, yhdisti heidät alusta aikain. V:lta 1860 on olemassa pettämätön todistuskappale heidän läheisestä suhteestaan. Silloin näet Bergbom sepitti lyyrillisen näytelmän kahdessa näytöksessä "Liuksialan Ruusu" (Liuksialas Ros), ja se on meille täydellisenä säilynyt ainoastaan yhdessä — Nervanderin tekemässä — käsikirjoituksessa.[32] Päähenkilö pikku draamassa on Eerik XIV:n onneton poika, Kustaa prinssi, joka ikävöiden omaisiaan ja isänmaataan, huolimatta Juhana kuninkaan kiellosta on erään ystävän kanssa palannut Liuksialan tienoille, missä hänen äitinsä Kaarina kuningatar oleskelee. Jo ennen kuin hän on ilmoittanut itsensä äidilleen, hän on rakastunut mökintyttöön Anniin, "Liuksialan ruusuun", ja kihlannutkin hänet, niin että hän samassa kohtauksessa, jossa hän astuu kävelyllä olevan äitinsä, kuningattaren, eteen, myöskin esittää tälle morsiamensa (!). Onni on kuitenkin lyhyt, sillä mustasukkaisuudesta Annin entinen kosija Eero kavaltaa prinssin Liuksialan läheisyydessä vaaniville sotilaille, ja karkulainen pelastuu ainoastaan siten, että Anni, joka ajattelemattomilla puheillaan oli ilmaissut salaisuuden Eerolle, uhraamalla rakkautensa saa tämän sovitetuksi, ja Kustaa prinssi itse pakenee.
Niin kypsymätön kuin näytelmä onkin, on siinä ainakin yksi naivisen runollinen kohtaus. Kun Anni tiedustelee mistä nuori vieras oikeastaan oli kotoisin, lupaa toinen vastata suudelman hinnasta. Tyttö ei suostu kauppaan, mutta prinssin kysyttyä oliko Anni aina oleskellut näillä seuduilla, tämä sanoo olevansa kuninkaan entisen palvelijan tytär ja muinoin Auran rannoilla leikkineensä Sigrid prinsessan ja Kustaa prinssin kanssa.
Kustaa. Sanos, muistatko vielä Kustaa prinssiä?
Anni. Enkö muistaisi! Hän oli niin herttainen poika, keltatukka ja sinisilmä.
Kustaa. Ja häntä kai uskaltaisit suudella?
Anni. Uskaltaisin kyllä! Hän on vain pikku poikanen. Miksi en voisi häntä suudella.
Kustaa (suutelee häntä). Otan sinut kiinni sanoistas; minä se olen Kustaa!
Anni. Mitä! Sinäkö! Ei se ole mahdollista! Sinä lasket valheita, hän on aivan pieni poika.
Kustaa. Niin hän oli kun viimein näit hänet, mutta pieni tulee isoksi ja niin on minunkin käynyt.
Anni. Voi, sinä siis olisit! jaa, täytyy sen niin olla, ethän sinä voi valehdella.
Tämä kohta 17-vuotiaan runoilijanalun tekeleessä on suorasanainen muodoltaan, mutta enimmäkseen on näytelmä runomittainen, täynnä pitkiä lyyrillisiä tunteenpurkauksia.[33]
Nervander puolestaan käsitteli samana vuonna sitä aihetta 1808-09 vuosien sodan ajalta, josta kymmenen vuotta myöhemmin A. Kivi, saatuansa suunnitelman häneltä, laati viimeisen draamansa, "Margareta".
Kuinka nopeasti Bergbom kehittyi siltä lapselliselta romanttisuuden kannalta, joka on "Liuksialan ruusun" tunnusmerkki, näkyy jo eräästä jouluna 1862 kirjoitetusta kirjeestä Florellille, jossa hän ymmärtäväisesti arvostelee Runebergin "Kan ej" komediaa. — Samassa kirjeessä hän kertoo koko jouluyön valvoneensa erään toverin kuolinvuoteen ääressä. Kuoleva ei ollut hänen läheisiä ystäviään, vaan pohjalainen ylioppilas kaukana kotoaan, josta äiti oli rientänyt ollakseen läsnä poikansa viimeisinä hetkinä. Tämänlaisia piirteitä, joissa Bergbomin sydämen hellyys kärsiviä kohtaan ilmaantuu, olisi useampia mainittavana kuin tässä voi paikkansa saada.
Jo kesällä 1859 Bergbom oli oleskellut Saarijärvellä oppiakseen suomea. Sen jälkeen hän oli jonakin kesänä Sääksmäellä asunut suomalaisessa ympäristössä, mutta aivan liian lähellä ruotsia puhuvia ystäviä — Nervanderilla oli näet 1860-luvun alulta tapana viettää kesänsä Voipaalassa. Suomenkielen lopullinen oppiminen oli nähtävästi kandidaattitutkinnon tähden lykätty tuonnemmaksi, sillä tuskin oli se suoritettu, kun Bergbom kesäkuun keskivaiheilla 1863 lähti Saarijärvelle, viipyäkseen siellä myöhäiseen syksyyn saakka.
Bergbom asettui asumaan Varvikon taloon järven rannalle, jossa hän ennenkin oli asunut ja jossa hänet vastaanotettiin "liikuttavalla ystävyydellä". Ympäristö oli täysin suomalainen ja tilaisuus puhua suomea aina tarjona, paitse niinä päivinä, kun talonväki oli työssä kaukana kotoa. Sitä paitse Bergbom ahkerasti lueskeli suomea ja kirjoitti aineita, jotka ylioppilas Aksel Stenius pappilasta oikaisi. Tästä kaikesta hän tekee selkoa Jaakko Forsmanille niinkuin millekin sedälle.
Muutoin Bergbom puhuessaan Saarijärven oloista sanoo herännäisyyden kansassa yhä enemmän levinneen ja tehneen lopun häiden, maahanpaniaisten ja ristiäisten viettämisestä, joten häntä nyt ei enää niinkuin edellisellä kerralla kutsuttu semmoisiin pitoihin eikä hän sentähden yhtä helposti saanut tuttavia kansan kesken. Paitse herännäisyyttä olivat katovuodetkin, hän arvelee, saaneet kansan entistä vakavammaksi. Herrasperheihin Bergbomin ei tehnyt mieli. Ainoastaan pappilassa hän joskus kävi, ei niinkään seurustelun vuoksi, vaikka kyllä rovasti Stenius oli "ystävällinen, kelpo ja hupainen mies", vaan soittaakseen hyvällä pianiinolla. Hän oli turhaan koettanut saada pianoa asumapaikkaansa ja kaipasi sentähden musiikkia.
Juhanuspäivänä Bergbom oli kutsuilla pappilassa. Vieraiden huviksi hän soitti "Hebridit". — "Seura istui salissa", hän kertoo Nervanderille, "piano oli toisessa huoneessa, niin että minä yksin ja häiritsemättömänä sain uneksia itseni Mendelsohnin sävelmaailmaan." Kuultuaan lasien kilinän hän lähti tiehensä. —
"Koko illan", hän sitten jatkaa, "aina yön selkään minä soutelutin itseäni ympäri järveä. Oli yksi niitä ihania öitä, jolloin luonto ei vaivu uneen vaan vavisten pyhimmässä morsiustunteessa raukeaa yön syleilyyn. Soudellessamme yksi soutajista alkoi laulaa surumielistä laulua, en ollut koskaan kuullut sitä, mutta ymmärsin sen täydellisesti; koko ympäristö käänsi sen minulle. — Omituinen on täkäläisen luonnon ihanuus. Varsin harvoja näköaloja, joissa näkee lukemattomia vihantia saaria ja hymyileviä lahtia heijastavan laajaan vedenpintaan ilta-auringon hohteessa; sitä vastoin tapaa usein korkeita harjuja, joilta silmä näkee synkkiä metsiä, joiden keskeltä ainoastaan siellä täällä avonainen ahonrinne taikka järven sinertävä lahdelma pilkistää esiin. Lumouksen vallassa vaeltaja on näissä salaperäisissä, synkissä metsissä. Luonnon surumielisyys on samalla kertaa sydäntä kouristava ja majesteetillinen." — —
Vaikka Bergbom niin vähän välitti paikkakunnalla tarjona olevasta seurustelusta, hän ei suinkaan tyytyväisyydellä antautunut yksinäisyyteensä. Sanomien lukeminen ja kirjeenvaihto olivat ne välttämättömät virkistyskeinot, jotka tekivät hänelle maalla-olon siedettäväksi. Ennen mainittujen ystävien kanssa hän koko ajan oli ahkerassa kirjeenvaihdossa, joka ainoastaan Florelliin nähden taukosi noin pariksi viikoksi elokuun lopulla ja syyskuun alussa, jolloin tämä ystävä tuli vieraaksi Bergbomin luokse "aikaansaaden vallankumouksen" hiljaisessa Varvikossa. Säilyneet kirjeet sisältävät iloisen juttelun muodossa ja ohella kaikenlaista mieltäkiinnittävää. Tässä on tärkeimpään rajoituttava.
Säälimättömästi Bergbom, jolle Forsman oli luonut pikakuvauksen keisarin käynnistä Helsingissä, tuomitsee imartelevaisuuden ja teeskennellyn kaunopuheliaisuuden, millä F. Berndtson F.A.T:ssa puhui Majesteetista, ja myöskin H. D:n hartauden tehdessä tiliä jokaisesta tämän askeleesta. Toiselta puolen hän erään Litteraturbladin kirjoituksen johdosta ihailee Snellmanin mestarillisen esitystavan suuruutta, voimaa ja lämpöä, joka on tunnustettava, vaikka ei joka kohdassa voisikaan hyväksyä hänen mielipiteitään; sitä vastoin hänestä H. D. taistellessaan Snellmania vastaan aina on kehno.
Kirjeistä saadaan edelleen tietää, että Bergbomilla, kun hän vetäytyi maalaiselämän yksinäisyyteen, paitse suomenkielen oppimista oli toinenkin tehtävä mielessään. Hän oli päättänyt tänä kesänä kirjoittaa suuren murhenäytelmän, eikä tuuma ollut ystäville mikään salaisuus; alusta alkain hän puhuu heille "Pombalista" tunnettuna asiana.
Tositeossa käsiteltävä aine Portugalin historiasta jo kauan oli kytenyt hänen sisässään. Se oli hänelle, joka nuoruudestaan huolimatta oli niin syvästi perehtynyt historiaan, etsimättä ja pyytämättä ilmaantunut otollisena aiheena. Että niin oli laita, voi päättää eräästä kirjeestä Nervanderille, jossa hän leimaa aivan vääräksi semmoisen kritiikin, joka — niinkuin juur'ikään oli tapahtunut Nervanderiin nähden ("Vid Anjala") — moittii runoilijaa siitä, että tämä on "valinnut" toisen tai toisen aiheen, "ikäänkuin eivät aiheet yllättäisi runoilijaa hänen aavistamattaan". Sillä tavoin Pombalkin oli yllättänyt Bergbomin, joka aluksi ei tiennyt miten aine oli rajoitettava. "Ensi aikomukseni oli kirjoittaa noin 12 näytöstä käsittävä jättiläisdraama, joka esittäisi merkillisen miehen historialliset elämänvaiheet." Sittemmin hän supisti aineen siihen tapahtumaryhmään jonka huippukohdan muodosti salaliitto kuningas José Emanuelia vastaan (syyskuulla 1758) ja sitä seuraava jesuiittain karkoitus.
Kuinka tarkasti ja seikkaperäisesti Bergbom oli miettinyt aineensa, todistaa eräs aatteellinen selonteko ("idéell exposé"), jonka hän Saarijärveltä lähetti Nervanderille vähän sen jälkeen kun oli alkanut sepittää näytelmää. Koska tämä kirjoitus on mitä oivallisin näyte tekijänsä henkisestä kypsyydestä, ansainnee se tässä paikkansa:[34]
"Niinkuin ehkä muistanet, on minua aina vähin huolestuttanut, että murhenäytelmälläni ei ole päähenkilöä; kumminkin olen tyytyväinen kun siltä vaan ei puutu pääaatetta."
"Pombal on uuden ajan, vapauden ja edistyksen mies. Alhaista syntyperää ollen ja varhain lähteneenä ulkomaille hän on Wienissä, Lontoossa ja Parisissa omakseen tehnyt ne kirkolle ja kaikille historiallisille traditsioneille vihamieliset teoriiat, joita 18 vuosisadalla varsinkin ranskalaiset ensyklopedistat esittivät ja levittivät. Palattuaan kotimaahan hän huomaa siellä kaikki olevan kaukana muun Euroopan jäljessä. Voimakkaalla kädellä hän joka taholla ryhtyy asiain menoon murtaen kaikki, joka asettuu hänen tiellensä. Hän on luonteeltaan rohkea, luja ja suurisuuntainen. Hän ei kunnioita mitään. Niinkuin kaikki nousukkaat hän on luulevainen, niinkuin kaikissa väkivaltaisissa uudistajissa hänessäkin on taipumusta julmuuteen. Teräväsilmäisenä hän kohta näkee, missä hänen vaarallisimmat vihollisensa ovat, missä sen pahan juuret ovat, jonka hän tahtoo kukistaa. Jesuiitat ovat ainoat, jotka noudattavat aatteita, ainoat joilla on yksi päämäärä, jotka ajavat tarkoitustaan takaa niin suoraan, ettei niitä voida työntää syrjään, vaan on niiden kanssa taisteltava elämästä ja kuolemasta. Heillä on puolustettavana katolinen kirkko, joka oikeastaan on ainoa Etelän lapsille sovelias uskonto. Salaliittoa kuninkaan henkeä vastaan Pombal käyttää yksistään verukkeena heidän kukistamisekseen. Hän ei välitä ovatko keinot oikeuden mukaisia vai vastaisia. Jopa kelpaa hänelle vihattu inkvisitsionikin, kun se auttaa häntä hänen tarkoitustensa perille. Mutta tällä säälimättömällä kovuudellaan hän myöskin karkoittaa luotaan kaikki, jotka rakastavat häntä. Hän on pakotettu uhraamaan viattoman vävynsäkin, ja voittajanakin hän lopulta seisoo kaikkien ylenantamana, sillä hänen rakkain tyttärensäkin eroaa hänestä haudatakseen hävitetyn elämänonnensa pirstaleet luostariin. Minusta hänen kohtalonsa on täysin traagillinen, vaikka hän ei kuole näytelmän päättyessä."
"Pombalin etevin vastustaja on jesuiittalaisuuden edustaja pater Moreira, Hän on kuitenkin jotain enemmän kuin ainoastaan abstraktinen aate; olen ajatellut hänet itsenäiseksi luonteeksi. Hän on syntynyt munkiksi ja hän on elänyt askeettista munkinelämää; hänen sydämmessään on vain hämäriä aavistuksia hellistä tunteista, maallisista himoista, inhimillisistä pikkuheikkouksista. Kirkon onnellisina aikoina hänen levoton henkensä olisi tehnyt hänet reformaattoriksi Savonarolan taikka pyhän Theresian tapaan, mutta nyt hän koko sielunsa voimalla on sen yltiöpäisin puolustaja. Hänen luonteeseensa nähden historia ei ole antanut minulle mitään johtoa, sillä vaikka hänellä kuninkaan rippi-isänä oli tärkeä osa Pombalin vihollisten joukossa, en ole saanut vähintäkään vihiä hänen persoonallisuutensa laadusta. Eipä laajaperäisissä 'Pombalin memoaareissakaan' mainita muuta kuin hänen nimensä. Näet siis että hän on niitä henkilöitä, joihin nähden runoilija on täysin vapaa."
"Pater Moreira on runollinen, sillä hän taistelee suuren historiallisen aatteen puolesta. Traagilliseksi tulee hänen kohtalonsa sen kautta, että hän kukistuessaan tuntee, että tämä aate on elänyt aikansa ja että hänen taistelunsa siis tavallaan on ollut turha. Kuolinhetkellään täytyy hänen ainoalle henkilölle, johon hänellä on jonkinlainen rakkaus, lausua: 'Luovu asiastamme, sillä se on kadotettu.'"
"Tragedian kolmas päähenkilö on Donna Theresia Tavora. Kun Pombal oli pääasiassa Ranskassa julistettujen aatteiden johtama, kun Moreira taisteli Rooman puolesta, oli Theresia taasen Portugalin kansallisen aineksen edustaja. Hänen sielunsa elää yhä vielä keskiajan loistavia ritaripäiviä, jolloin Portugalin maine kuului ympäri Eurooppaa ja sen sotapäälliköt järkyttivät aasialaisia keisarikuntia. Hän on ylimys pohjaan saakka. Hän vihaa Pombalia sentähden että hän vihaa sitä pintapuolista, levotonta, ivailevaa aikakautta, jossa hän elää. Hänen runollinen tunteensa katkeroittuu siitä, että hänen maanmiehensä ylenkatsovat kansallista Camoensia taikka syvämielisen Calderonin teoksia ja etsivät sielunravintoa Voltairen rivoista kirjoista. Oikeana espanjalaisnaisena (taikka oikeammin, mikä kuitenkin tässä on yhdentekevä, portugalilaisena) ovat ylpeys ja kunnia hänen luonteensa pääpaatoksena. Hän ei tahdo taipua miehen vallan alle. Rakkaus on hänestä arvoton ies. Haaveellisena katolilaisena hän on erään lupauksen johdosta aviossakin pysynyt neitsyeenä. Hän rakastaa aavistamattaan Lafoensin herttuata, syystä kun hän hänen ihanteellisessa nuorukaisluonnossaan luulee näkevänsä oikean ritarihaamun, vastakohdan ajan pikkumaisille itsekköille (hän se on, joka puhuu, enkä minä). Salaliittoa hän ei tahdo, vaan ainoastaan suoraa, avonaista kapinaa. Kun vasallit huomaavat, että kuningas on rikkonut valansa, he valitsevat uuden, niin hän ajattelee. Silloin kuningas loukkaa hänen kunniaansa. Vasta silloin hän noudattaa vanhaa espanjalaista sääntöä — semmoisessa asemassa ei tapella vaan murhataan — ja ylpeä, kaikkea alhaista inhoava Theresia suostuu salamurhaan. Luullakseni hänen luonteensa tulee mieltäkiinnittäväksi. Rakkaus kostaa julmasti. Hän, joka ylimielisessä neitsyeellisyydessään vastustaa jaloa Lafoensia, pakotetaan antautumaan raukkamaiselle, vihatulle hekumoitsijalle. Kumminkin hän kuolee onnellisena, sillä hänelle on ainakin elämänsä viime hetkessä sallittu pelastaa se, jota hän rakastaa. Hänen loppunsa ehkä muistuttaa vähän Thisbeä [V. Hugon draamassa 'Angelo'], kuitenkin on Thisbe antautuvaisempi, Theresia suurempi."
"Kuningas, johon kappaleen ulkonainen toiminta osaksi kohdistuu, on halpamainen henkilö. Pelkurimaisuus ja hekumallisuus ovat hänen luonteensa pääpiirteet. Moreira uhkaa häntä helvetillä, Pombal jesuiittain tikareilla. Vaikka hän on äärettömän taikauskoinen, on hän kuitenkin jälkimäisen vallassa, sillä pelkurimaiset ihmiset pitävät aina lähintä vaaraa silmällä. Hän vihaa sekä Pombalia että Moreiraa, syystä kun hän tuntee että toinen kuin toinenkin on häntä etevämpi. Salaliitto saa hänen kavaluutensa tasapainosta ja heittää hänet Pombalin syliin. — Pombalin vävy Elvas'in herttua on heikko luonnoltaan ja haaveksija, mutta kunnon ihminen. Pysyen hyvänä puolisona ja hyvänä poikana hän koettaa välttää kaikkia niitä taisteluja, joihin hänen perheensä ja Pombal ovat sekaantuneet. Kuitenkaan ei semmoinen puolinaisuus kelpaa levottomina aikoina, jolloin jokaisella miehellä täytyy olla määrätty väri; vaikka hän on viaton, tempaavat tapahtumat hänet pyörteeseensä ja hän joutuu perikatoon."
"Muista näytelmässä esiintyvistä jesuiitoista on Malagrida tärkein. Kuvatessani tätä puoleksi (jollei kokonaan) hullua vanhusta, jossa raivoisa yltiöpäisyys ja väkinäisesti kiihoittunut haaveellisuus yhtyvät, olen kerrassaan noudattanut historiaa; erittäinkin olen ahkerasti käyttänyt muistelmia, jotka sisältävät muutamia otteita hänen teoksistaankin — todella kallisarvoisia minulle."
"Vahinko että toiminta tarjoo niin vähän tilaisuutta kardinaali Saldanhan luonteen kehittämiseen. Hän on tärkeä sentähden, että hän paavin lähettiläänä näyttää miten uuden ajan henki on saanut jalansijaa kirkon ruhtinastenkin joukossa. Ensiksi ajattelin tehdä tämän luonteen koomilliseksi. Kenties olisi hän siten ollut luonnollisempi ja samalla myöskin tuonut näytelmään merkitsevämmän lisäpiirteen kuin nyt on laita hänen esiintyessään vakavana. En ole asiasta varma. — Aatelispuolue, joka on osallinen salaliittoon, on merkitykseltään vähäpätöinen. Tavora, Theresian puoliso, on yksinkertainen, raaka ja saituri. Aveiro, Elvas'in isä, on häilyvä, salakavala ja tunnoton. Kaikki runollinen, mikä puolueessa on tavattavissa, on keskittynyt yhteen naiseen, Theresiaan. Ei voikaan olla toisin. Sillä miehen täytyy elää aikansa mukana, ainoastaan naisen on sallittu uneksia itsensä toisiin oloihin. Lafoensin herttua, kuninkaan serkku, on jalo nuorukainen Max Piccolominin tapaan. Hän on salaliittolaisten hallitsijaehdokas. Beatrice, Pombalin tytär, on naisellinen köynnös, joka sydämellisellä antautuvaisuudella kiertyy jokaisen rakastamansa esineen ympäri. Hän on puolisonsa Elvas'in vastine, naisena. Muut sivuhenkilöt ovat niin mitättömiä ettei niillä ole selväpiirteistä luonnetta." —
Heinäkuulla Bergbom ei vielä päässyt alkuun. Ensimäiset kohtaukset olivat hänestä vaikeimmat. Sitä paitse häntä häiritsi Jaakko Forsmanin kehotus "jättää koko estetiikka sikseen" sekä ajatus että hänen tulisi paremmin oppia suomea ennen kuin hän pani aikaa niin laajaan ruotsinkieliseen teokseen. Elokuun alussa hän kumminkin ryhtyi työhön ja saman kuun lopulla, kun Florell tuli, oli jo kolme näytöstä valmiina. Luultavasti hän olisi nopeamminkin suorittanut tehtävän, jollei hän soutoretkellä olisi pudottanut toisen näytöksen käsikirjoitusta järveen ja ainoastaan vastahakoisesti kirjoittanut sen uudestaan. Syyskuun alussa syntyi sitten neljäs ja viides näytös, joten Florell lähtiessään sai käsikirjoituksen mukaansa. Draama oli näet kohta Nervanderin, Jaakko Forsmanin ja Emilie sisaren arvosteltava ja sen kohtalo heidän tuomiostaan riippuva. Florell, joka ensimäisenä oli siihen tutustunut, oli niin tyytyväinen, että hän vaatimalla vaati Bergbomia julkaisemaan teoksensa.
Emilie ilmaisi mielensä näillä sanoilla: "Kiitos, oma Kaarloseni, rakkaasta kirjeestäsi ja Pombalistasi. Olen lukenut sen odottamattomalla nautinnolla ja tyytyväisyydellä ja onnittelen vilpittömästi sinua että olet kyennyt kirjoittamaan sen. Kaiken lähemmän arvostelun jätän siksi kun olen lukenut kappaleen toistamiseen; tahdon vain sanoa että olen tyytyväinen; mutta kyllä minusta näkyy, että olet erityisellä mieltymyksellä lukenut Victor Hugota." — Ylipäätään oli ystävien arvostelu samansuuntainen, hekään eivät näy odottaneen niin kypsää ei sisällykseen eikä muotoon nähden. Samoin kuin Bergbom elokuulla, kun Nervander oli hänen arvosteltavakseen lähettänyt koko kasan runoelmia ja kysynyt, neuvoiko hän häntä julkaiseman kokoelman jouluksi, oli tunnollisesti ja avonaisesti sanonut ajatuksensa joka runosta ja lopuksi lausunut pitävänsä ystävälleen edullisempana olla samana vuonna painattamatta kahta runollista julkaisua, samoin Nervander nyt laajassa kirjeessä yksityiskohdittain tarkasteli murhenäytelmää. Forsman taasen puhui yleisemmin, mutta kiittäen ja tunnustaen, että näytelmä oli häntä tyydyttänyt ja syvemmin vaikuttanut häneen kuin hän oli voinut odottaa. "Sinä kirjoitit niin lämpimästi", Bergbom vastasi siihen, "aloin useat kerrat puhua, aivan kuin olisit ollut läsnä. Olen koettava, niinkuin sanot, olla viekoittumatta itsekylläisyyteen. Tiedätkös, ei se aina ole niinkään helppoa, sillä tavan takaa heilun liikaluulon ja alakuloisuuden välillä."
Kun ne läheiset, joiden arvosteluun hän luotti, olivat niin tyytyväisiä, saattoi runoilijanalku itsekin olla tyytyväinen. Olihan se jotakin, että hän ennen kuin oli täyttänyt 20 vuotta oli saanut käsistään murhenäytelmän, joka oli täytenä runoteoksena eikä vain kokeiluna arvosteltava. Enempää tällä hetkellä ei ollut toivottavissakaan. Bergbomilla näet ei laisinkaan ollut halua painattaa teostaan[35] ja sen näyttelemisestä ei voinut olla puhettakaan, kun teatteri oli raunioina. Pombal, jonka Florell vielä samana syksynä luki Arkadia-yhdistyksessä, jäi sentähden vastaiseksi suuremmalta yleisöltä salaan.
Mutta Pombal ei suinkaan ollut ainoa runollinen ajatus, joka tänä kesänä kiinnitti Bergbomin mieltä. Kuinka runolliset aiheet häntä ylättivät, näyttää seuraava kohta eräästä kirjeestä Nervanderille:
"Me olemme", hän kirjoittaa, "par'aikaa rovasti Steniuksen luona käyttääksemme talon erinomaista pianiinoa. Eilen kun soitettiin Chopinin 'marche funébreä', juolahti päähäni aihe uuteen murhenäytelmään, nimeltä Salomon de Caus. Brachvogelin Mondecaux on hyvä näyttämökappale — ei muuta, ja Munchin Calomon de Caus'ta tosin en ole lukenut, mutta eräästä selonteosta päättäen on kelpo aate sekoitettu pietistis-ortodoksisella värillä. Olen ajatellut perusaatteen jotenkin tähän tapaan. Richelieun kardinaali, suuri vaitiomiehennero, ylenkatsoo, jopa tahtoo musertaa kaiken nerollisen ylivoiman rinnaltaan. Tiedettä ja taidetta hän tosin suvaitsee, mutta niiden harjoittajain on taipuminen hänen yliherruutensa alle. Hän hallitsee niitä yksinvaltiaasti niinkuin koko Ranskaa. Kaksi neroa tahtoo kuitenkin vetäytyä riippuvaisuudesta, Corneille ja Salomon de Caus. Kumpaakin kardinaali vainoaa. Corneille pelastaa itsensä luomalla kuolemattomat mestariteoksensa ja saamalla sen kautta koko Ranskan puolustajakseen. Mondecaus jälleen elää ainoastaan unelmissaan eikä saa mitään todellista aikaan; hän on vain aavistava nero, eivätkä ihmiset sentähden ymmärrä vaan vierovat häntä, ja Richelieu (käytännöllinen mies, joka pitää ainoastaan tuloksia silmällä) pistää hänen omahyväisenä uneksijana houruinhuoneeseen. — Ymmärräthän että kaikki on minulle vielä täydellinen kaaos, josta paitse mainituita haamuja ainoastaan Marion de l'Orme hämärästi pilkistää. Asettaa yhteen Corneille ja de Caus on rohkeaa, tunnustan sen, mutta enhän tarkoitakaan historiallista tragediaa, ja onhan silloin täysi vapaus käsitellä tarjona olevia tosiasioita."
Myöskin Jaakko Forsmanille Bergbom useissa kirjeissä puhui runollisista aikeistaan: Kerran että hän suunnitteli jonkinlaista taiteilijanovellia nimeltä "Däumchen" (Peukaloinen), jonka toiminta tapahtuisi osaksi Suomen sisämaassa osaksi Düsseldorfissa, toisen kerran että hän oli miettinyt murhenäytelmää Rooman keisariajalta, Nero sankarina, ja monesti tietysti Pombalista, joka par'aikaa oli tekeillä. Tämän johdosta oli Forsman, ennen kuin hän oli Pombalin lukenut, kirjoittanut kirjeen, joka on kadonnut, mutta jonka sisällyksen voi aavistaa Bergbomin mieltäkiinnittävästä vastauksesta. Forsman näyttää ensin puhuneen omasta elämänpäämäärästään, jota Bergbom sanoo "suureksi ja kauniiksi", ja sitten — arvattavasti viitaten ystävänsä runollisiin aikeihin — "moittimatta ja kummeksimatta", niinkuin tämä nimenomaan huomauttaa, kysyneen, minkä päämäärän hän oli asettanut itselleen ja eikö hänen nyt tulisi tehdä työtä ja jättää runoileminen tuonnemmaksi? — Siihen toinen vastaa nähtävästi sydämensä pohjasta:
"En olo kirjoittanut Pombalia sentähden että tahdoin, vaan sentähden etten voinut olla sitä tekemättä. Mahdollisesti olisin voinut lykätä sen jonkun kuukauden eteenpäin, mutta asianlaita olisi sittenkin ollut sama. Pombal ei ollut minussa tämän päivän eikä eilispäivän tuoma, jo kolme vuotta sitten koetin luoda haamut päivän valoon, etteivät ne vaivaisi minua. Se oli kypsymätön ja liian hätäinen koe. — — Sittemmin olen sisässäni uudestaan muodostanut aineen — se oli valmis sisässäni ja sen täytyi päästä esiin. Kirjeesi oikeastaan ei sisältänyt minulle mitään uutta; olen aavistanut ja tuntenut sen. Eikä se ole loukannut minua, eikä edes kummastuttanut, ei, päinvastoin olen sitä odottanut. Usko pois, sisässäni tunnen sanojesi totuuden ja hengen. Minä tunnen että minulla, ainoastaan jos ahkeroitsen ja teen työtä, on oikeus innostua siitä päämäärästä, jonka minä itse ja sinäkin (oi, suo minun uskoa sitä sinusta) olemme asettaneet minulle: tulla suureksi tosisuomalaiseksi runoilijaksi, — — Elä pelkää Neroa taikka jotain muuta fantasiakuvaa, joka kyllä sumussa voi minulle haamoittaa aika selvänä, mutta vielä tarvitsee pitkän ajan ennen kuin se uskaltaa päivän valoon. Kun olen erinäisen tunnelman vallassa voin tosin ajatella toista tai toista ainetta, mutta vastaiseksi se rajoittuu semmoisiin haihtuviin mietelmiin. Minulla ei ole halua eikä aikaa niin syventyä johonkin aineeseen, että siitä sukeutuisi jotakin eheää saatikka ilmituotavaa. Siitä voit olla varma." —
Syyskuun keskivaiheilla Bergbom kirjoittaa, että hänen polkunsa metsässä olivat alkaneet käydä märiksi ja että hän oli päättänyt lähteä kauas sydänmaahan, jossa eräs hänen isäntänsä pojista nuoren vaimonsa kanssa asusti yksinäisessä talossa. Varvikosta sinne oli puolikolmatta peninkuormaa, ja sentähden hän aikoi viipyä siellä ainakin viikon päivät. "Sydänmaan seudut ovat mitä ihanimpia, ja minä aion siellä oikein nauttia juhlallisesti synkkämielisen syksyn kauneudesta." — Lokakuun 10 p. hän sanoo maan jo kylmettyneen edellisenä yönä. "Kaunis, surumielinen syksy värivivahduksineen on mennyt, ja luonto alkaa jo ommella kuolinvaatteitaan, tuota minulle niin vastenmielistä valkeaa lumi- ja jääpukua." — Näissä otteissa ilmaantuu yksi omituinen piirre Bergbomin luonteessa, joka pysyi muuttumattomana niin kauan kuin hän eli ja jolla myöskin oli merkitystä hänen teatteritoimeensa nähden. Hän rakasti niin luonnossa kuin elämässä kaikkea voimakkaan värikästä ja lämpimän tehoisaa; sitä vastoin oli lumi ja valkea väri, arvattavasti yksitoikkoisuutensa tähden ja elämänkielteisenä hänelle aina vastenmielinen.
Viimeisessä kirjeessään Forsmanille Bergbom pyytää neuvoa, mihin hänen tulevana lukukautena olisi lähdettävä suomenkielen oppiin. J.V. Snellman oli keväällä kehoittanut häntä menemään Kajaaniin, jossa hän ainakin pääsisi ruotsia kuulemasta, mutta hänellä oli pääkaupunkilaisen kammo Kajaania kohtaan. Sitä vastoin hän itse ajatteli joko Jyväskylää, jota hän luuli kirjalliseksi, soitannolliseksi ja vilkaseloiseksi kaupungiksi, taikka edelleen Saarijärveä — "mutta kyllä se on oleva kauheaa".
Oltuansa kolme kuukautta kotona Bergbom tammikuun lopulla 1864 lähti Jyväskylään. Matkustaen Hämeenlinnasta kyydillä, hänen huomiotaan kiinnitti luonto, "jota hän ei koskaan ennen ollut oikein nähnyt talvipuvussa"; mutta uuden olopaikan ensi vaikutus oli masentava. Kun hänelle kerrottiin, että Jyväskylässä ei suinkaan yleisesti puhuttu suomea, hän jo katui koko matkaansa. "Semmoinen on luontoni: pieninkin vastoinkäyminen lannistaa mieleni, mutta kun olen saanut vähän tyyntyä, niin on kaikki taas hyvin." Niin kävi nytkin, asuen lehtori Veilinillä hän pian tutustui kaupungin opettajiin ja huomasi, että ne olivat kelpo miehiä. Lehtori Järvinen antoi hänelle tunteja. Vaikeinta Bergbomille oli suomenkielen oikea lausuminen ja juuri sitä hän tunneillaan harjoitteli.
Että vieras pääkaupungista avoimin sylin otettiin vastaan "Suomen Ateenan" seurapiireissä, on ymmärrettävää. Itse hän tästä kertoo humoristisesti Nervanderille (15/2):
"Olen esittäytynyt kaikkine mahdollisine rakastettavine ominaisuuksineni seuraelämässä — sirona caballerona (eräällä rekiretkellä), perin oppineena (väittelin kaksi kokonaista tuntia konkordiakaavasta kaupungin korkeakirkollisen puolueen kanssa), suurena maailmanmiehenä (olen läpikäynyt suurenmoisen tutkinnon Helsingin tanssiaisista), loistavana taiteilijana (olen avustanut konsertissa) — lyhyesti sanoen kaikenmoisilla täydellisyyksillä varustettuna henkilönä; mutta kuitenkin on minulla ollut kauhean ikävä."
Helsingissä hän oli tuuminut koettaa Jyväskylässä toimeenpanna seuranäytäntöjä teatterin hyväksi,[36] mutta siitä ei tullut enemmän kuin Shakespearejuhlasta, joka toki olisi ollut helpompi saada aikaan. Jyväskylässä ei näy tähän aikaan olleen mainittavaa draamallista harrastusta. Kertoopa Bergbom Florellille, että muutamat herrat, jotka olivat kuulleet puhuttavan "Pombalista", pyysivät häntä lukemaan kappaleen heille. Kun kolme näytöstä oli luettu, sovittiin että viimeiset näytökset luetaan toiste; mutta toista kertaa ei tullutkaan! Bergbom ei tahtonut asiasta muistuttaa, ja herratkin olivat sen unohtavinaan. Enemmän kuin seuraelämä näyttää Bergbomia huvittaneen silloin vielä uusi seminaari eri laitoksineen. Hän kertoo m.m. olleensa useamman kerran lastentarhassa, neiti Nappan osastolla. Siellä vallitseva tyytyväisyys, luonnollinen vapaus ja iloisuus ihastuttivat häntä, ja suurella mielihyvällä hän katseli leikkejä ja voimisteluharjoituksia, joita laulaen toimitettiin. Ehkä vielä kuvaavampaa Bergbomille on eräässä kirjeessä tavattava kertomus, kuinka hän koetti tyydyttää kirjallisuuden puutettaan, jota varten köyhällä kirjakaupalla oli vähän tarjona. "Minua on huvittanut", hän kirjoittaa Forsmanille, "katsella läpi jos minkälaisia noista 3-4-5 kopeekan kirjasista, joita on niin paljo erilaisista aineista. Olen hämmästynyt ääretöntä runsautta kelvotonta hengellistä tehdastavaraa, joka on suomeksi käännetty. Syystä kun hengellinen kirjallisuus oli minulle tuntematon, olen jollakin mielenkiinnolla lueskellut näitä 'hengellisiä kynttiläjalkoja' taikka 'maitoa ja hunajaa nälkäisille sieluille' y.m. s. Ikävä on nähdä että suomea-osaavat käyttävät aikaa ja työtä semmoisen kirjallisuuden kartuttamiseksi. Jos ne olisivat alkuteoksia, niin minusta niissä ei olisi mitään moitittavaa, mutta milt'ei kaikki on käännettyä. Suuri menekki näyttää olevan epäperäisillä evankeliumeilla, varsinkin Nikodemuksen ja Jesuksen lapsuuden kertomuksella. Sitä surkeampi on nähdä kuinka ei yksikään välitä Kantelettaresta, vaikka se on samalla kertaa huokea, soma ulkoasultaan ja sisällykseltään erinomainen. Sitä on vain joku ainoa kappale myyty." — Samassa kirjeessä Bergbom kysyy: "Kuka on lähettänyt Rosvojen ja Macbethin käännökset Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle? Muista kertoa minulle kaikki mitä saat kuulla Kullervosta; kaikki mikä koskee Stenvallia [Kiveä] on minulle niin mieltäkiinnittävää kuin olisimme vanhoja tuttuja." — Vasta vuoden lopulla Bergbom, niinkuin ennen on kerrottu, tuli tutuksi Kiven kanssa.
Jyväskylästäkin Bergbom, niinkuin enimmäkseen myöhemminkin, kirjoitti kaikki kirjeensä ruotsiksi; mutta kumminkin hän siellä jo alkoi käyttää suomea runollisissa kyhäelmissään. Siten hän kirjoitti kahdeksan pientä lyyrillistä kuvaelmaa, joista hän piti neljä sen arvoisena, että hän lähetti ne ystävilleen Helsinkiin. Oikeastaan ne olisivat olleet kirjoitettavat runomuotoon, mutta siihen hän ei pystynyt. Maaliskuun alussa hän taasen kolmessa päivässä kirjoitti raamatunaiheisen kuvaelman "Belsazzarin pidot", joka on painettuna samana vuonna ilmestyneessä Joukahaisen 5:ssä vihossa ja tietääksemme on ensimäinen julkisuuteen tullut Bergbomin kynän tuote. Sitä paitse hän kirjeessään Florellille sanoi miettivänsä "kyläkertomuksen" aihetta, joka on niin draamallinen laadultaan, että siitä kenties voisi tulla murhenäytelmä; mutta siihen se näkyy jääneen. Mahdollisesti oli se sama aihe, josta hän, niinkuin kohta saamme nähdä, kesällä antoi tarkempia tietoja.
Huhtikuun lopulla Bergbom palasi kotia, ottaakseen osaa promotsioniin.
Siitä juhlasta ei ole meille muita tietoja säilynyt kuin se, että
Emilie sisar oli Kaarlon seppeleensitojatar.
Kesäkauden 1864 Kaarlo Bergbom vietti Lohjalla, asuen isänsä ja sisarustensa kanssa Kouvolan talossa, "punaisessa rakennuksessa". Sieltä hän juhanusaattona kirjoitti Florellille: "Minulla on pieni ullakkokamari järvelle päin, mitä sievimmälle järvelle, jolla on kamala nimi Hiidenvesi — Jumala tiesi minkä tähden, sillä sen sinisessä, kimeltelevässä vedessä ja vihannissa rantamaisemissa ei ole hituistakaan tenhomaista. Olen alkanut opettaa suomea Augustalle, Attelle ja Emilielle, kauhea työ kesähelteessä, mutta kuitenkin se viehättää minua. Olen myöskin enemmän nauttinut kuin tutkinut Ranken Paavien historiaa, jonka etevyyttä ihailen joka rivissä. Tyyliin nähden pidän sitä kenties oivallisimpana nykyajan teoksena, Macaulayn Englannin historia poisluettuna. Varmaa on että runoilija ei keltään historiankirjoittajalta voi luonnekuvaukseen nähden oppia enemmän kuin Kankelta." — Tämän jälkeen kirjoittaja kääntyy runoilijatuumiinsa, joista hän samaan aikaan mainitsee Forsmanille: "Unelmia minulla on kenties enemmän kuin riittävästi — niin paljo, että ne oikein tungeskelevat aivoissani." Florellille hän kertoo suunnitelmansa novelliin "Mustalaisnainen", joka on jäänyt "unelmaksi", niinkuin useimmat Bergbomin runoilija-aikeet, mutta joka kumminkin ansainnee huomiotamme, koska siinä varsin selvästi ilmenee hänen erikoinen taipumuksensa intohimoisiin aiheisiin.
"Eräässä pitäjäässä Niemen perhe on varallisuuden ja perinnäisen arvon kautta kohonnut muita etevämmäksi, mutta silti se on kovasydämisyytensä, ahneutensa ja ulkokultaisuutensa tähden yleisesti vihattu. Varsinkin vanhin poika Aaro osaa taitavasti salata julmuutensa ja kitsautensa hurskaan ulkokuoren alle. Kun ei oma etu ole kysymyksessä, hän mielellään teeskentelee kristillistä sääliväisyyttä. Siten hän kerran renkinsä kanssa kiihtyneen väkijoukon käsistä pelastaa kaksi mustalaistyttöä, Saaran ja Cecilian. Näiden sisarusten luonteet ovat aivan vastakkaisia. Vanhempi sisar, Saara, on hellä ja intohimoinen, nautinnonhaluinen ja haaveksiva, heikko aivoiltaan, voimakas sydämeltään; toinen pieniläntä, sievä, veikistelevä, vilkas ilman mitään intohimoisuutta, kavala, julma ja kykenemätön erottamaan hyvää ja pahaa toisistaan, mutta varustetta daimonisella voimalla kuin notkealiikkeinen tiikeri. Alituista pahoinpitelyä ja ylenkatsetta kokenut Saara heltyy Aaron jalomielisyydestä ja rakastuu häneen tulisesti. Hän luopuu vapaasta metsäelämästään, jää piiaksi Niemelle ja mukautuu kärsivällisesti talonväen kovuuteen ja pietistiseen suvaitsemattomuuteen. Eikä hän itsekään pysy vapaana uskonnollisesta kiihotuksesta. Hänen sisarensa Cecilia jatkaa kulkurielämää heimolaistensa kanssa ymmärtämättä sisartaan. Vihdoin käy Saaran asema sietämättömäksi, ja hän avaa sydämensä Aarolle. Tämän aistillisuus herää, hän kietoo tytön liukkailla puheillaan ja viettelee hänet. Pian hän kumminkin saa kyllänsä, pelkurimaisesti ajatellen seurauksia hän milloin hyväilee, milloin tylysti kohtelee tyttöparkaa eikä säästä häntä ruumiillisestakaan pahoinpitelystä. Vielä kurjemmaksi muuttuu Saaran tila, kun hän salassa on synnyttänyt lapsen. Aaro, joka pelkää että asia tulee ilmi, on niin kehno että hän puoleksi petollisesti puoleksi pakollisesti saa hänet tappamaan lapsen. Talossa on Kaarle niminen renki, köyhän mäkitupalaisvaimon, Kreetan, poika. Hän aavistaa koko asian, että näet Saara on Aaron viettelemä. Tuntien syvintä sääliä tyttöä kohtaan hän tarjoutuu hankkimaan hänelle palveluspaikan toisessa pitäjäässä, jossa hän olisi tuntematon. Saara on kuitenkin niin sidottu Aaroon, että hän ei voi erota hänestä, vaan antaa tämän johtaa itsensä lapsenmurhaan. Mutta kun Aaro on päässyt pelostaan, hän tylysti hylkää hänet. Epätoivo, omantunnonvaivat, Aaron kylmyys ajavat tyttöraukan itsemurhaan. Kaarle ei salaa ylenkatsettaan Aaroa kohtaan tämän menettelyn tähden, ja Aaro puolestaan vastaa tuimalla vihalla, joka pian saa tilaisuutta purkautumaan. Cecilia käsittää sisarensa kohtalon niin kuin oikea mustalainen. Kun sisar eli, hän ei suurestikaan välittänyt hänestä, mutta nyt hän pitää heimovelvollisuutenaan kostaa hänen kuolemansa. Hän yrittää sentähden murhata Aaron, mutta ilman menestystä. Kun syyllistä etsitään, Aaro osaa kääntää epäluulon Kaarlea kohtaan. Tämä oli Saaran eläessä, kun Cecilia joskus kävi sisartansa tervehtimässä, solminut hellän suhteen hänen kanssaan. Cecilia tarkoin tietämättä mitä laki ja rangaistus merkitsevät, tunnustaa rakastajalleen onnistumattoman murhayrityksensä. Tämä taasen, joka pelkää että Cecilia tietämättömyydessään ilmiantaa itsensä, päättää pelastaa hänet ja tunnustaa julkisesti olevansa syyllinen tekoon. Hänet tuomitaan Siperiaan ja tuomio pannaan täytäntöön. — Siihen saakka olen selvillä suunnitelmastani, päättää Bergbom, mutta loppu on vielä vähän hämärä."
Puhuessaan runollisista suunnitelmistaan Bergbom valittaa Jaakko Forsmanille, että häneltä, kun hänen oli työhön ryhtyminen, puuttui tarpeellista tarmoa. Kumminkin näyttää Pombal, että hän verraten lyhyessä ajassa sai valmista syntymään, kun aihe vain oli täysin selvinnyt. Pian saammekin kuulla hänen vaikeroivan, että se sittenkin oli riittämätön suomenkielen taito, joka ehkäisi hänen tuottamisintoaan.
Syksystä alkaen Bergbom jälleen oli koko lukuvuoden Helsingissä ja yhä edelleen voi hänen elämänkertojansa ammentaa tietoja runsaista lähteistä. Hän oli näet koko ajan kirjeenvaihdossa Nervanderin ja Florellin kanssa, joista edellinen Oskar af Heurlinin seurassa lukuvuoden 1864-65 teki matkustuksen Parisiin ja Italiaan paraasta päästä taidetutkimuksia varten ja jälkimäinen tehtyään kiertomatkan Saksassa asettui Parisiin oppiakseen ranskankieltä.
Kun ensin Perander ja sitten W. Eneberg erinäisistä syistä olivat kieltäytyneet pitämästä esitelmää Porthaninjuhlassa, johonka toimeen osakunta oli valinnut toisen toisen perästä, tuli tehtävä Bergbomin osaksi, ja siitä hän sai työtä syksyn alkupuoleksi. Neuvoteltuaan Nervanderin ja Forsmanin kanssa, hän oli päättänyt kirjoittaa Heinestä. Ensimäisessä kirjeessään Nervanderille hän sentähden kertookin: "Koko ajan ovat Heinen säkeet: 'Es ist so still und dunkel! Verweht ist Blatt und Blüth', der Stern ist knisternd zerstoben, verklungen das Schwanenlied', soineet aivoissani, niin että olen luonut sille sävelmän, ja kun kerran pääsin alkuun, syntyi myös sävelmä, joka sopii Eichendorfin lauluun 'In einem kühlen Grunde'". Hän käsitti tehtävänsä vakavasti; myöhemmin hän kertoi esitelmää kirjoittaessaan olleensa niin "lapsellinen", että hän piti välttämättömänä lukea joka sivun, jonka Heine oli kirjoittanut. Sentähden olikin päätyö aineen supistamisessa, kun oli niin paljo sanottavaa. Sen ohella hän hilliten luonnollista haluaan purkaa tunteita, jotka runot olivat hänessä synnyttäneet, ja rajoittaen esteettisen näkökannan vaatimuksia pani pääpainon Heinen historiallisen aseman selvittämiseen. Esitys niistä edellytyksistä, jotka tekevät hänenlaisensa kirjailijan esiintymisen ymmärrettäväksi, ja niistä seurauksista, jotka hänen toimensa aiheutti, muodostaa siis itsenäisimmän ja ansiokkaimman osan esitelmää. Eräästä Saarijärveltä Nervanderille saapuneesta kirjeestä näkee, että tämmöinen historiallinen metoodi kirjallishistoriallisten aineiden käsittelyssä jo ennestään oli saanut Bergbomin teoreettisen hyväksymisen. — Muutoin Bergbom Heineen nähden lausuu: "Ylipäätään imen melkein liiaksi Heinen suloista myrkkyä, se vasten- ja apeamielisyys, jonka hän ennen herätti minussa, on nyt kadonnut, ja minusta on jonkunlainen nautinto olla onneton hänen kanssaan." Tästä tunteesta hän kumminkin tunnusti vapautuneensa, kun kirjoitus oli valmis.
Esitelmä valmistui ajoissa, mutta julkinen esiintyminen peloitti häntä. Kaikki kävi kuitenkin hyvin. Juhla vietettiin 9 p. marraskuuta — ei Kaisaniemellä, niinkuin tavallisesti ennen, vaan Kaivohuoneella — ja kun Cygnaeuksen "vanha, rakas ääni" oli avannut sen, Bergbom piti esitelmänsä, "onnistuen paremmin kuin oli odottanut".
Ainoastaan professori A.W. Ingman oli, tunnustaen esitelmän olleen valaisevan ja hyvin kirjoitetun, ihmetellyt, että tekijä oli valinnut aineekseen niin diaboolisen henkilön.
Kirjeiden mukaan voimme edelleen kertoa kaikenlaista Bergbomin elämänpiiristä tällä syyskaudella. Lokakuun 18 p. oli hänen kodissaan juhla, kun vietettiin Betty sisaren ja vapaaherra G. von Troilin häät. Sen jälkeen palasi siellä kaikki entiselleen, paitsi että innokkaasti tehtiin suunnitelmia ulkomaanmatkaa varten. Senaattori Bergbom aikoi näet vielä lähteä jatkamaan vankilatutkimuksiaan ja silloin ottaa molemmat kotona olevat tyttäret ja Kaarlon seuraansa. Nämä tuumailut viihdyttivät vähän Kaarlon ikävöimistä ulkomaille, joka ystävien kirjeiden johdosta oli hyvin kiihtynyt. Syystä tai toisesta jäi matka kumminkin tekemättä. — Arkadiayhdistys piti ensimäisen kokouksensa lokakuun alussa Kleinehn hotellissa ja valittiin siinä J.V. Calamnius puheenjohtajaksi sekä Bergbom ja Lagermarck "programmisteiksi" s.o. heidän asiakseen tuli katsoa, että joka kokousta varten oli riittävä ohjelma valmiina. Muutoin ensimäisessä (ja toisessa) kokouksessa suurella mieltymyksellä kuunneltiin Gustaf Ranckenin julkilukevan tekemänsä ruotsinnoksen Kiven "Kullervo" murhenäytelmästä, joka niinkuin tiedämme samana vuonna oli painosta ilmestynyt. Sittemmin päätettiin kokoontua joka toinen (ei niinkuin ennen joka) viikko, ja tarjottiin seuraavissa kokouksissa paitse K.F. Enebergin "Karin" runoelmaa enimmäkseen musiikkia, jota esittivät Bergbom, Homénit, V. Ekroos ja Lagermarck. Tänä syksynä yhdistyksessä perustettiin erityinen "suomalainenkin osasto", joka oli kokoontuva joka lauvantai-ilta. Siihen kuuluivat J.V. Calamnius, Jaakko Forsman, V. Löfgren, K.J. Gummerus, O. Blomstedt, A. Hagman ja Bergbom. Osaston ensi kokouksessa Calamnius luki alun tekemästään Aristoteleen runousopin suomennoksesta, jonka jälkeen keskusteltiin hänen käyttämistään oppisanoista. — Julkinen taide-elämä oli tähän aikaan sangen laimea. Syksyn ainoat huomattavat soittajaiset antoi K.J. Lindberg, "joka niinkuin aikamies esitti erään ihanan Mendelsohnin konsertin ja Viottin sonaatin". — "Samalla esiintyi myös uusi suomalainen laulajattaremme, neiti [Charlotte] Ekman Turusta — voimakas, helkkyvä ääni, mutta ei vielä riittävästi koulutettu. Tyttö parka säälitti minua, sillä mitä tulevaisuutta on laulajattarella kylmässä, taiteelle vieraanvarattomassa maassamme. Hänen kohtalonsa on oleva sama kuin neiti [Hilda] Stadiuksen — se on jotenkin surkuteltava." — Kuvaamataiteitten alalla oli merkillisin tapaus Werner Holmberg vainajan harjoitelmain näyttely, 17 luvultaan. Keskeneräisten teosten vaikutus Bergbomiin oli pääasiassa surunvoittoista laatua. "Jos tahtoo", hän jatkaa kerrottuaan näyttelystä, "etsiä lohdutusta sen jälkeen kun on ajatellut että Werner Holmberg ei enää toimi taiteemme tulevaisuuden hyväksi, niin on mentävä katsomaan millä innolla uutta teatteria rakennetaan. Tarkoitus on että koko sisustus, aitiot, koneisto j.n.e. on tehtävä talven kuluessa, niin että katto voidaan panna ensi keväänä ja kaikki olla valmiina tulevana syksynä. Gropiukselta on tilattu 12 isoa dekoratsionia, m.m. 'ein reizender finnischer Gegend'. Paljon rettelöitä on friisi aikaansaanut, jonka naiset ovat lahjoittaneet teatterille. Ei Benois enemmän kuin Gropiuskaan tahdo sitä salongiin, vaan ovat ehdottaneet, että se asetettaisiin lämpiöön.[37] Joka kerta kun olen tavannut Enebergin taikka Hagmanin, olen kehoittanut heitä kirjoittamaan H. T:iin, että kerätyt rahat olisivat käytettävät teatterikouluun. Silloin niistä olisi jotakin hyötyä. Rahoja on rakennukseen tuhlattu jumalattomasti. Aikomus on sitten kun määräraha on loppunut Walleenin kautta saada keisari suorittamaan loput."
Lokakuun alkupuolella oli Åhmanin ja Pousetten näyttelijäseura alkanut toimensa Arkadiateatterissa. Bergbom kiittää sitä erinomaisen hyväksi ja hän luettelee sen jäsenet tunnusmerkkeineen omalla luontehikkaalla tavallaan, joka tässä ensi kerran esiintyy kirjallisesti. "H:ra Åhman on hyvin monipuolinen kyky, hieno, hyvin ajatteleva, aina tasainen, kuitenkin joskus vähän kylmähkö; Pousette voimakas, ilmeikäs, luontehikas, kumminkin joskus liioiteltu; Lagerqvist teräväpiirteinen, eloisa, tehoisa, mutta silloin tällöin epätasainen; Ahlström miellyttävä, miehinen rakastaja, kuitenkin vähän yksitoikkoinen; Lichtenberg, kaunis ääni kun lausuu, voimakkaasti värittävä, joskus hieman tottumaton; Raa, komea vartalo, kaunis barytonääni; A. Åhman oivallinen pienemmissä koomillisissa osissa — siinä tärkeimmät miehiset jäsenet ansioineen ja virheineen. Tärkeimmät naisista ovat: rouva Andersson kokenut, loistokas, mutta jo vähän esitystavaltaan kangistunut; rouva Pousette kaunis, voimakas, kun situatsioni on myötäinen runollinen, mutta kun niin ei ole laita tyhjänpuhuva; neiti Forssman intohimoinen, naivinenkin, yleisön suosikki, sentähden joskus ei oma itsensä; neiti Hartman ei hyvä eikä huono; neiti Pettersson reipas, itsetietoisesti naivinen, keimaileva, Nermanin ja rouva Fornellin keskivälillä; rouva Lagerqvist sirokas, aina oikea sävyltään, hieno, mutta joskus eloton." — Tämä näyttelijäin luonnekuvaus tavataan kirjeessä Florellille noin kaksi viikkoa senjälkeen kuin teatteriseura oli alkanut näytäntönsä. Jos arvostelussa lieneekin ollut jotakin oikaistavaa, on kaikissa tapauksissa myönnettävä, että siinä ilmaantuu tulevan teatterijohtajan tarkka silmä.
Yksityisistä näytännöistä mainitsee Bergbom erittäin Brachvogelin Narciss Rameaun ja tekee samalla itsetunnustuksen, joka sallii meidän luoda katseen hänen sisäänsä. "Erinomaisen oiva ilta oli se, jona annettiin 'Narciss Rameau'", hän kirjoittaa juur'ikään mainitulle ystävälleen. "Tiedäthän että aina olen ollut erikoisesti mieltynyt siihen näytelmään, kuinka monesti onkaan se ajatus vilahtanut aivojeni läpi, että minunkin kohtaloni voisi olla narcissoitua, jollen elämässäni tapaa vaikutuspiiriä, jossa tunnen kykeneväni hyödyttämään." Mainittuaan sitten että Nervander usein pilalla oli sanonut hänelle, että hän (Bergbom) varmaan tulee päättämään elämänsä kuin eräs tunnettu nerokas, mutta tasapainonsa menettänyt yliopiston mies, hän jatkaa: "Vaikka olen sitä salannut, on tämä pila kovin tuskastuttanut minua, sillä usein olen todella vavissut juuri saman asian tähden, kaikki sen narcissmaisen särkyneisyyden tähden, joka minussa tosiaan on," — Yhtä varmaa kuin se on, että Bergbom tässä puhuu sydämensä sisimmästä, yhtä epäilemätöntä meistä on, että se synkkämieli, joka näin esiintyi, oli ilmaus siitä enemmän tai vähemmän tilapäisestä, painostavasta alakuloisuudesta, joka on niin tavallinen herkkätuntoisissa, nerollisissa luonnoissa. Ennen kuin he pääsevät selvään tehtävään käsiksi ja usein keskellä luomistyötäkin se laskeutuu heidän päällensä kuin painajainen, sitten taas väistyäkseen kirkkaan toimi-innon edestä. Ainoastaan jos siihen yhtyvät ulkonaiset vastoinkäymiset ja esteet, jotka tekevät kaivatun tositoimen mahdottomaksi, saattaa tämänlainen taipumus tulla tuhoavaksi.
Åhmanin ja Pousetten seuran etevyys herätti Bergbomissa ajatuksen, että hän nyt voisi saada murhenäytelmänsä näyttämölle. Ajatus toteutuikin ennen näytäntökauden loppua, sitten kun hän oli saanut kokea kaikki pettymykset ja tuskat, kaikki hermostuttavat kinastelut ja vitkastelut, joilla teatterinjohtajien on tapana höystää nuorten runoilijain laakereita. Kun hänen oma menettelynsä myöhemmin oli toisenlainen, on mahdollista että siihen jossakin määrin vaikutti jalomielinen harrastus vapauttaa toisia semmoisista kokemuksista, jotka olivat tulleet hänen osakseen. Kaikissa tapauksissa olemme saapuneet mieltäkiinnittävään episoodiin Bergbomin elämäkerrassa, joka ansaitsee tulla seikkaperäisesti esitetyksi, varsinkin kun enimmäkseen voimme käyttää hänen omia sanojaan.
Joku päivä Porthaninjuhlan jälkeen Bergbom "Pombal" kainalossaan meni mahtavan teatterinjohtajan W. Åhmanin luokse. Käsikirjoitus jäi tämän haltuun, ja kohtuullisen ajan päästä oli vastaus tuleva, otetaanko draama näyteltäväksi vai ei. "Minä olen hirmuisen levoton", kirjoitti Bergbom Nervanderille. Kuinka kävi, kertoi hän myöhemmin Florellille.
"Hän toivoi että minä itse lukisin näytelmän ääneen ja niin tapahtuikin. Luimme sitä kaksi iltaa teatterin jälkeen, ensiksi 2, sitten 3 näytöstä. Ensi illan jälkeen hän oli ynseänlainen, sanoi kappaletta mahdottomaksi näytellä, se oli muka ilman vilkasta toimintaa, venytetty, vaikka hän sen ohella myönsi sillä olevan monta ansiotakin. Tunnustan odottaneeni kaikkia moitteita paitse riittävän toiminnan puutetta. Jälkimäisellä kerralla hän puhui toisin. Tosin sanoi hän silloinkin että siinä puhuttiin liiaksi, että ainakin kolmas osa oli karsittava pois, jos tahdottiin että kappale menestyisi näyttämöllä, mutta hän myönsi toiselta puolen, että se suuressa teatterissa olisi sangen viehättävä — kumminkin lisäten että tuskin millään muulla teatterilla koko Euroopassa kuin mahdollisesti Berlinin hoviteatterilla oli riittävästi kykyjä niin erinomaisen vaikeasti näyteltävään kappaleeseen. Hän itse ei voinut ottaa sitä, sillä harjoittaminen veisi häneltä niin paljo aikaa ja voimia, mutta hän lupasi, jos tahtoisin, toimittaa sen Tukholman kuninkaalliseen teatteriin, joka, siitä hän oli varma, ottaisi sen näyteltäväksi. Jopa lupasi hän itse pitää huolta näyttämöllisestä toimituksesta, koska hän ei luullut minulla olevan riittävästi tottumusta semmoiseen työhön. Minä kiitin, mutta sanoin etten tahtonut vaivata häntä. Minä pelkäsin näet, että hän poistaisi siitä kaiken runouden mikä siinä ehkä on, sillä vaikka hän on sangen paljo lukenut, ovat hänen käsityksensä draamallisesta runoudesta ylen jokapäiväisiä. Hän piti esim. Shakespearea mahdottomana näytellä meidän aikana, Cygnaeuksen draamoja sanoi hän raakalaisiksi, Daniel Hjort oli hänestä kauhean ikävä j.n.e. Näet siis — jälleen toivomus pettynyt!"
Näin olivat asiat marraskuulla; mutta joulukuulla Bergbomilla oli toista kerrottavana: "Pombal tulee kuitenkin näyteltäväksi. Vaikka Åhmanilla ensin oli epäilyksiä, ei Cygnaeuksen tarvinnut puhua hänen kanssaan kuin 5 minuuttia, ja hän oli muuttanut mielensä.[38] Åhman on ehdottava muutoksia, jonka jälkeen Cygnaeus ja minä otamme ne harkinnan alaisiksi. Maaliskuun lopulla saanen nähdä sen näyttämöllä." —
Samaan aikaan kuin Pombal täten häiritsi Bergbomin mielenrauhaa, päätti hän vastaanottaa tarjomuksen ruveta Helsingfors Tidningarien toimituksen jäseneksi. Sopimuksen mukaan hänen tuli hoitaa ulkomaanosastoa ja vastata "palstantäytteestä" s.o. ulkomaalaista kulttuurielämää koskevista tiedoista. Palkka oli 560 ruplaa vuodelta. Sitä paitse hän sitoutui kevätlukukaudeksi kirjoittamaan Suomettareen teatteri- ja musiikkiarvosteluja, josta hänelle ei kuitenkaan tulisi muuta hyötyä kuin vapaa pääsy teatteriin ja soittajaisiin.[39] Vaikka sanomalehtitoimi ei näy Bergbomia erittäin houkutelleen, oli hän ainakin ensi hetkessä tyytyväinen, sillä täytettyään 21 vuotta oli hänestä vaikea pyytää isältään rahoja tarpeisiinsa. Kuinka vähän hän sittenkin ajatteli aineellista etuaan, tiedämme siitä mitä jo edellisessä luvussa on kerrottu hänestä ja Kivestä.[40]
Tuskin olikaan Bergbom ryhtynyt ensimäiseen julkiseen toimeensa, joka tapahtui joulukuun keskivaiheilla, kun häntä kohtasi ikävä kokemus, joka ei suinkaan ollut omansa herättämään hänessä mieltymystä sanomalehtimiehen ammattiin. Kerrottuaan Florellille, että hän oli ottanut arvostellakseen vuoden joulukirjallisuutta, hän jatkaa: "Kaupanpäälliseksi sain minä ristikseni polemiikin Dagbladin kanssa sentähden että vähän haukuin K. Collania hänen toimittamastaan runollisesta lukukirjasta. Arvostelu, joka, vaikka itse sanon sen, oli täysin oikeutettu, on esplanaadiylimystössämme herättänyt oikean paheksumismyrskyn ja huudon ultrafennomaniasta j.n.e. Elä usko sanaakaan siitä. Tiedäthän että minä en ole niitä, jotka kiivastuvat. Nyt olen lisäksi tullut herrojen skandinaavien kauheihin vihoihin muutamasta, myönnän sen, ajattelemattomasta lauseesta keskustellessani Åhmanin kanssa Pombalista."
Asia oli niin että Bergbom kirjoittaessaan Collanin kirjasta oli huomauttanut siitä nurinkurisuudesta, että toimitetaan "runollinen lukukirja Suomen nuorisolle", jossa on ainoastaan ruotsinkielisten runoilijain tuotteita, mutta ei viitatakaan siihen että Suomessa on suomenkielistäkin kirjallisuutta; ainakin olisi kansanrunous ansainnut tulla edustetuksi. Tämä aiheutti H. D:n puolesta hyökkäyksen, johon m.m. sisältyi epäsuora viittaus, että muka H. T:ssä olisi sanottu "Portugalin historian olevan meitä yhtä lähellä kuin Ruotsin". Kun syytös sitten uudistettiin ja täydennettiin mieskohtaisilla viittauksilla Bergbomiin ja sen johdosta joku maaseutulainen H. T:ltä kuulusteli, mitä sillä tarkoitettiin, julkaisi Bergbom, joka ei voinut epäillä että H. D. piti silmällä erästä hänen lauselmaansa, selityksen ja vastalauseen, jonka pääkohta on seuraava:
"Joku aika sitten luin teatterinjohtaja hra Åhmanille erään kirjoittamani murhenäytelmän, jonka toiminta tapahtuu Portugalissa. Keskostelun kuluessa hra Åhman oudoksui, että olin valinnut aiheen niin kaukaisesta maasta, vaikka 'omassa kotimaisessa ruotsalaisessa historiassamme on niin ylen runsaasti traagillisia aiheita'. Saadakseni hra Åhmanin käsittämään, että me suomalaiset teemme eroitusta suomalaisen ja ruotsalaisen historian välillä, vastasin: 'minusta on Portugalin historia meitä jotenkin yhtä lähellä kuin Ruotsin'. Että sanat olivat keskustelun innossa lausuttu liioittelu, jota tietysti ei voi puolustaa, on selvää. Ainoa, joka sanoja lausuttaessa oli läsnä, hra Åhman, käsittikin sen niin. Mutta H. D:n toimitus, joka ei ollut saapuvilla, vaan siis on kuullut sen juorutietä, ymmärtää sen paremmin. Hyvin tunnetulla taktiikallaan on se sattumalta siepatusta lauseesta laatinut valtiollisen ohjelman, jonka kautta se nyt oikein voi näyttää yleisölle, mihin kauheihin seurauksiin kerettiläinen 'suomalainen itsetunto' johtaa." — Lopuksi arvostellaan halpamaiseksi menettelyä käyttää juorutietä kuultua satunnaista lausetta aseeksi H. T:n toimitusta vastaan, jolle Bergbom, silloin kun hän sanat lausui, oli vieras.
Mitä hienotuntoinen Bergbom piti tästä alkusoitosta hänen uudelle toimelleen — alkusoitosta, joka jatkui vielä uuden vuoden alussa, ilmaisee hänen huudahduksensa Nervanderille uuden vuoden päivänä: "Tiedätkös, kirjailijatoimi on jotakin hirveää!"
Tämän jälkeen seurattakoon "Pombalin" vaiheita kevätkaudella 1865. Tammikuulla Bergbom Åhmanin neuvojen ja ehdotusten mukaan pyyhkii ja karsii ja muuttelee näytelmäänsä, ja menee siihen enemmän aikaa kuin hän oli laskenut. Sitten hän vie sen Cygnaeukselle, "ainoastaan kohteliaisuudesta, odottamatta että hän viitsisi tarkastaa muutoksia. Mutta siinä erehdyin. Cygnaeus ei hyväksynyt että olin pyyhkinyt niin paljon, vaan väitti että eri kohtia pitäisi palauttaa entiselleen, varsinkin pitäisi minun saada takaisin muutamia 'meheviä' piirteitä kuninkaan kuvaukseen. Se taas ei ollut Åhmanin mieleen ja niin täytyi minun muuttelemistaan muutella useat kerrat voimatta oikein tyydyttää kumpaakaan, siksi kun vihdoin toissa päivänä [25 p. helmik.] niin väsyin kaikkeen, että menin Åhmanin luokse ja sanoin etten enää töherrä kirjaintakaan. Nyt on alettu puhtaaksikirjoittaa rooleja, mutta kuinka ne jaetaan sitä en ole saanut tietää. Kappale on nyt noin kolmas tai neljäs osa lyhempi kuin ennen".[41] — Vasta viiden viikon päästä kohtaamme kirjeissä "Pombalin" uudestaan. Silloin, huhtikuun alussa, Bergbom kirjoittaa: "Siunattu Pombal on jälleen hankkinut minulle puuhaa. Åhman näet (kumma kyllä) ei ole kutsunut minua olemaan läsnä harjoituksissa, ja minun täytyy sentähden kirjoittaa pitkiä esityksiä näyttelijöille, selittääkseni heille heidän rooliensa sisällistä puolta. Kun sanon että esitykseni Theresiasta täyttää kokonaisen arkin, niin ymmärrät kuinka tämä tehtävä on vienyt aikaa."
Ylipäätään näyttää Bergbom suurella vaatimattomuudella taipuneen Åhmanin mielen mukaan. Lyhennyksistä, jotka hän tietysti teki kirvelevin sydämin, hän ei kiukkuisemmin ilmaise tyytymättömyyttään kuin seuraavissa lauseissa: "Vähän kuitenkin suutuin Åhmaniin. Voitkos ajatella! Kappale ei tule kestämään kuin vähä yli k:lo 10. Siinä nyt seuraus ylellisestä myöntyväisyydestä pyyhkimään ja muuttelemaan loppumattomasti kaikki mitä hän vaati!" Tuskallisemmin vaikuttivat nähtävästi alituiset lykkäykset. Kun ensi ilta viimeinkin näytti peruuttamattomasti olevan määrätty huhtikuun loppuun, tapahtui perintöruhtinaan kuolema Nizzassa, jonka tähden teatteri oli suljettava kahdeksi viikoksi. Toukokuun 10 p. "Pombal ja jesuiitat" lopultakin annettiin ensi kerran. Lähes viikkoa myöhemmin Bergbom kirjoittaa asiasta Florellille. Valitettuaan että sekä Nervander että Florell olivat poissa silloin kuin "Pombal" — "jossa teillä on ollut melkein yhtä paljo osaa kuin minulla" — astui päivän valoon yleisön edessä, hän jatkaa:
"Kuinka olenkaan teitä ajatellut! Kuinka olisittekaan iloinneet kanssani! Kuinka olisitkaan kuullut kaikkia ihmisiä teatterissa, jos olisit ollut täällä. Kuinka kiitollinen minun tuleekaan olla teitä molempia kohtaan teokseni menestyksestä, mitä olisin minä kyennyt, minä joka olen niin riippuvainen rakkaudestani toisiin ihmisiin ja siitä rakkaudesta, jonka he suovat minulle takaisin, jollei minulla olisi ollut teitä, jotka elvytitte minua kun olin masentunut, iloitsitte kanssani, kun toivoin. Toukokuun 10 p., kaksi vuotta ja kaksi päivää teatterin palon jälkeen, päivänä Pombalin kuolinpäivän jälkeen ja kaksi päivää ennen hänen syntymäpäiväänsä,[42] esiintyi teokseni. Voit käsittää levottomuuteni. Åhman ylipäätään ei ollut antanut minulle mitään tietoja kappaleesta. Vasta viimeisinä päivinä sain oikein tietää roolien jaon. Ja edelleen olin jätetty tietämättömyyteen, milloin kappale näyteltäisiin. Ensimäinen määräaika oli maaliskuun loppu, sitten huhtikuun alku, sitten 19 ja sitten 28 p. huhtikuuta, mutta aina minut petettiin, näytännöstä ei tullut mitään ennen kuin toukokuulla. Kysyt kenties miltä nyt tuntuu olla tavallansa historian oma; olin kaksi vuotta pelvolla odottanut tätä päivää, olin kuvitellut että tulisin ikäänkuin toiseksi ihmiseksi kun kappale olisi näytelty, mutta kumma kyllä en nyt, kun se on ohi, huomaa mitään varsinaista muutosta, en sisässäni enkä suhteessani muihin ihmisiin. Olen jotenkin päässyt kuulemasta kysymyksiä, huudahduksia ja tiedonantoja kappaleesta, joita odotin. Yleensä on teoksella ollut menestys. Olen tosin kuullut useitten voivottelevan sen kauheaa epäsiveellisyyttä, mutta ihmeeksi eivät valittajat ole niitä siveellisimpiä — esim. Bolin ja Mannerheim. — Kolme tärkeää muistutusta olen kuullut asiantuntijoilta. Neljännen näytöksen ensi kuvaelma on aivan tarpeeton, koska se ei ollenkaan vie toimintaa eteenpäin, Moreiran tunnustus Lafoensille lopussa ei ole johdonmukainen (ukko parka onkin julmasti kärsinyt näyttämöllisestä toimituksesta), Pombal on liiaksi valtiomies, hänen suhteensa tyttäreen laiminlyöty. Mielipiteet kuninkaasta ovat eriävät, muutamat pitävät häntä, niinkuin Nervander, kappaleen loistavimpana kohtana, toisista realismi hänen kuvauksessaan käy kauneuden rajojen yli. Mikä enimmin ilahuttaa minua on se, että kaikki, joiden käsitykseen panen arvoa, Cygnaeus, O. Toppelius, Calamnius, ovat olleet ihastuneet. Berndtsonilla on lyhyt, mutta hyvin valaiseva ja mieltäkiinnittävä arvostelu F.A.T:ssa. — Voitkos ajatella kuinka Cygnaeus on ihmeellinen — hän tahtoo toimittaa 'Pombalin' Kööpenhaminan suureen teatteriin — ajatteles — Kööpenhaminan! Hän matkustaa keväällä ulkomaalle ja ottaa kappaleen mukaansa. Eikö hän ole ihmeteltävä! Tietysti voi olla hupaista saada teoksensa näytellyksi eräällä Euroopan ensimäisiä näyttämöjä, mutta pääasia on kuitenkin nähdä uuden kauniin piirteen omassa, omassa Fredrikissämme. Ei koskaan lie runoilijalla ollut taisteltavana niin paljoa vastaan kuin hänellä, eikä kellään ole ollut enemmän syytä tulla ihmisvihaajaksi, ja mitä hän tekee? Hän rohkaisee jokaista kykyä, hankkii sille menestystä, jota hän ei koskaan ole ymmärtänyt hankkia itselleen, harrastaa innokkaasti että ei mitään menisi hukkaan tältä yleisöltä, joka sydämettömästi pilkkaa häntä.[43] — Kysyt kai kuinka näyteltiin. Ihmeteltävästi! Et voi kuvitellakaan kuinka [neiti] Forssman oli suuri Theresiana; olin ajatellut Freja Rybergiä[44] tässä osassa, mutta hän ei olisi koskaan voinut näytellä sitä niin. Kuulisit hänen ensi näytöksessä huutavan Lafoensllle: 'ette tiedä millä tikareilla te leikitte — — menkää! menkää! minä inhoan teitä!' taikka kun hän murtuneena jättää hänelle hyvästi viime näytöksessä. Näkisit hänen kun hän vie lampun balkongille taikka kun hän taikauskoisessa hädässä luulee kuningasta saatanaksi ja ojentaa krusifiksin häntä vastaan (ah! ethän sinä tunnekaan sitä kohtaa, se on myöhemmin lisätty). Myöskin Lagerqvist Moreirana oli erinomainen, Pousette kuninkaana ainoastaan muutamissa kohdin esim. koko neljännessä näytöksessä. Niinikään oli José (Lichtenberg) oivallinen. Sivuosatkin esitettiin nuhteettomasti, ainoastaan Hafgren Saldanhana oli hirmuinen. Kuolemaan tuomittujen retki viime näytöksessä jätettiin pois väen puutteesta. Samasta syystä oli luostarikohtaus kolmannessa näytöksessä onnistumaton." —
Täydellisyyden vuoksi on tähän liitettävä tietoja aikalaisten arvostelusta. Bergbomin mainitsema Berndtsonin arvostelu kuului näin:
"Uusi kotimainen näytelmä, K. Bergbomin 'Pombal ja jesuiitat', näyteltiin eilen ensi kerran. Kappale, joka on mieltäkiinnittävä ja jota tervehdittiin vilkkailla ja hyvin ansaituilla suosionosoituksilla, on nuoren tekijän ensimäinen yritys draamallisessa runoudessa, mutta silti on sillä suuria ja oleellisia ansiopuolia. Siinä on draamallista eloisuutta ja tarmoa, jaloa henkeä, runollista lentoa, suurta aaterikkautta, selväpiirteisiä luonteita ja kaunista, ytimekästä kieltä. Totta kyllä ilmaisee aineen käsittely monessa kohden enemmän nuorekasta, kaikkia rajoituksia ylenkatsovaa innostusta kuin tyynen ja kypsyneen luojahengen inspiratsionia, mutta huomattava on, että murhenäytelmä on runoustaiteen korkeimpia tehtäviä. Tekijällä ei ole vielä keskittymiskykyä, hän ei osaa vielä niin sanoaksemme polttopisteeseen koota aatteen ja toiminnan hajanaisia säteitä, niin että kuvaelma esiintyisi voimakkaana, kirkkaana ja rajoitettuna; hän päästää rikkaan mielikuvituksensa tulvimaan ja vapaasti juoksemaan kohisten ja meluten sadoissa pienissä puroissa, sen sijaan että hän antaisi sen syvänä ja hiljaisena virtana, viljavien rantojen välitse ja heijastaen taivasta, kulkea päämääräänsä kohti. Mutta niin se on: nuoruuden etuoikeus on omistaa tämä 'liikamäärä voimaa, jota runoilija ei raski hillitä'. Tämän liikamäärän kautta on näytelmä saanut pituuden ja laajuuden, joka vain on haitaksi sen todelliselle kauneudelle ja sille vaikutukselle, jonka se on omansa aikaansaamaan. Mutta, me sanomme vielä kerran, että kappaleella oli suuri menestys ja että sen monet ja kauniit ansiopuolet oikeudella herättävät yleisössä suuria ja iloisia toivomuksia nuoreen tekijään nähden."
"Esitys oli huoliteltua ja etevimmät osat näyteltiin eloisasti, totuudella ja lämmöllä. Nti Forssman, rouva Pousette sekä hrat Pousette, Åhman, Raa, Lagerqvist ja Lichtenberg suorittivat tehtävänsä kauniisti ja kiitettävästi."
"Näytännön lopussa huudettiin tekijä esiin."
Lähettäessään tämän lausunnon irtileikattuna on Bergbom lisännyt viimeiseen lauseeseen sanat: "men kom ej" (mutta hän ei tullut). Toisin sanoen ujo kun oli, hän ei taipunut julkisesti vastaanottamaan yleisön suosionosoituksia. — Kaikkiaan näyteltiin näytelmä viisi kertaa, mutta ainoastaan ensi kerran aivan täydelle huoneelle, joka ihmetyttää H. T:n tilapäistä arvostelijaa (O. Toppeliusta). Vasta kesäkuun keskivaiheilla tämä arvostelija julkaisi seikkaperäisen arvostelun kappaleesta. Hän sanoo varsinkin ajankuvausta oivalliseksi ja siinä ilmaantuvaa realistista tarmokkaisuutta ihailua herättäväksi. Jesuiittain vaikutus mikäli se tulee näkyviin kuninkaassa y.m. henkilöissä on kuvattu suurissa, voimakkaissa piirteissä sekä niin rohkealla ja varmalla siveltimellä, että se voisi saada monen jo kuuluisan kirjailijan kateelliseksi. Edelleen kiitetään varsinkin Theresian ja Lafoensin huolellista luonnekuvausta, jonka ohella rikas lyriikkakin tulee käytäntöön. Loppupäätös on että "Pombal ja jesuiitat" runollisena tuotteena kohoo yli jokapäiväisten tragediain. Reipas, rohkea luonnekuvaus, paljo lupaava keksintökyky, voimakas realismi sekä vihdoin nuorekkaan tulen ja innostuksen runsaus — kaikki saa aavistamaan, että tekijällä on oleva tulevaisuus draamallisen runouden alalla. — Näyttelemiseen katsoen oli neiti Forssmanin Aveiron herttuatar illan loistokohta.
Toinen niistä ystävistä, joita Bergbom oli kaivannut, Nervander, tuli kotia päivänä sen jälkeen kun "Pombal" oli viimeisen kerran näytelty. Hän oli tietysti pahoillaan myöhästymisestään. — Tahtoisitko todella oikein mielelläsi nähdä kappaleeni? kysyi Bergbom. — Tietysti, ymmärräthän sen, vastasi toinen. — No, kyllä tiedän yhden keinon, sanoi Bergbom miettiväisesti. Åhman ei ole vielä maksanut minulle mitään. Kun luovun palkkiosta, niin hän varmaan vielä antaa yhden näytännön. Jos salongi onkin tyhjä, niin palkkioni korvaa tappion! — Nervander luonnollisesti ei suostunut tähän ehdotukseen, joka mainiosti kuvaa Bergbomin luonnetta ja sydäntä. —
Pombalia seuraten olemme jo joutuneet kesän kynnykselle, mutta nyt on palattava katsomaan, kuinka Bergbom viihtyi uudessa toimessaan ja mitä muuta hän koki tänä aikana. Edelliseen asiaan nähden on totuuden mukaan kerrottava, että sanomalehtityö ei tuottanut hänelle tyydytystä. Jo helmikuulla oli asia hänelle selvinnyt, koska hän seikkaperäisesti puhuu siitä maaliskuun alussa (Florellille 1/3). Hän oli tahtonut totuttaa itsensä järjestettyyn työhön, sen sijaan että hän ennen oli lueskellut ja tutkinut mitä häntä viehätti, mutta luettuaan päivän ulkomaan postin hän mieluummin vaipui unelmiinsa kuin ryhtyi kirjoittamaan. Tietysti hän aina lopulta suoritti tehtävänsä ja pysyi mahdollisimman hyvissä väleissä muun toimituksen kanssa, mutta itse hän ei pannut mitään arvoa työhönsä. Kokonainen vuosi, hän valitti, menee häneltä hukkaan. Hän oli toivonut voivansa sanomalehtityön ohella jatkaa soitto- ja suomenkielen opintoja, mutta toisesta ei tullut enemmän kuin toisestakaan. "Varsinkin olen pahoillani suomenkieleen nähden. Olin toivonut syksyllä osaavani sitä sen verran, että voisin aloittaa Sauliani, mutta nyt huomaan surukseni että unohdan senkin vähän, jonka olen osannut. Saul on minulla jo melkein valmiina päässäni, vaikka en vielä tiedä miten ryhmittelen kohtaukset. Myöskin Tuomas piispaan nähden olen saanut paljo uusia ja luullakseni mieltäkiinnittäviä aatteita. Traagillinen ristiriita tässä murhenäytelmässä on sekin jotenkin selvinnyt, mutta ympäristö puuttuu vielä." Emme suurestikaan erehtyne olettaessamme, että tyytymättömyys sanomalehtitoimeen s.o. poliittisten ulkomaanuutisten seulomiseen ja valmisteluun verraten pienen lehden lukijakunnalle, aivan yksinkertaisesti johtui hänen runoilijaluonnostaan. Kun pää on täynnä murhenäytelmän kohtauksia, ei silloin helpostikaan tuommoinen päiväläistyö vedä puoleensa. — Kirjeessä Nervanderille, joka alkaa: "Rooma ja Helsingfors! 30 astetta kylmää ja kesälämpö keskellä talvea! Siellä ainoastaan muistoja, täällä ainoastaan toivomuksia!" ja jossa osaksi puhutaan samasta masentuneesta mielentilasta, kohtaamme tiedon että Jaakko Forsmanin järkevät puheet olivat ainakin joksikin ajaksi karkoittaneet synkän tunnelman: "Olen jälleen saanut elämänhaluni, on kuin olisin unesta herännyt."
Maaliskuun lopulla Bergbom palaa runollisiin aikeisiinsa kirjeessä (Florellille 27/3), joka valitettavasti ei enää ole täydellinen, mutta jonka alkupuolesta kuitenkin teemme seuraavan otteen:
"Käyn siellä [teatterissa] joka päivä, mutta olen niin esteettisesti tylsistynyt, että ainoastaan Stenvallin 'Nummisuutarit' nykyään viehättää minua, ainoastaan ankarin realismi vaikuttaa minuun. Sentähden olen palannut [Hebbelin murhenäytelmiin] Maria Magdalenaan ja Judithiin. Edellinen on oleva alpha ja omegani uudemmassa dramatiikassa. Judithista toivon taas että se siunaavasti vaikuttaa juutalaisen taustan kuvaamiseen Saulissa. Maria Magdaleenaan olen aina kääntyvä, kun ajattelen yhteiskunnallista tragediaani kansanelämästä. Tiedät luultavasti että kerran olen miettinyt semmoista — nyt palaa ajatus laatia jotain siihen tyyliin. Sankari on oleva pietisti — ristiriita on siinä, että se oikeus, joka on julkilausuttu raamatussa ja etenkin Vanhassa testamentissa ja joka yleisenä tapana on juurtunut kansan sydämeen, törmää sitä oikeutta vastaan, joka on ilmituotu porvarillisessa laissa. Luullakseni on aine mieltäkiinnittävä ja valojen ja varjojen jako on tuleva sitä tehoisammaksi, kun vastakohtaisuus talonpojan ja herrasmiehen välillä on otettava mukaan."
Tämän jälkeen hän samassa kirjeessä alkaa laajasti tehdä selkoa mietteistään Tuomas piispa murhenäytelmästään. Hankkiakseen tarpeelliset tiedot, joiden nojassa hän voisi realistisesti kuvata Suomen kansan elämää noina muinoisina aikoina, Bergbom ajatteli kesällä — "ei ensi kesänä, vaan vuoden päästä" — matkustaa Rääveliin ja Riikaan tutkimaan Itämeren maakuntain asiakirjoja ja kronikoita. Viron ja Liivinmaan asukkaat seisoivat saksalaisten tullessa jotenkin samalla kulttuurikannalla kuin suomalaiset ruotsalaisen valloituksen aikana. Silloisia saksalaisia historiallisia muistiinpanoja kävisi siis käyttäminen suuresti erehtymättä. — Mitä sitten seuraa aiotun draaman "ideaalisesta päätoiminnasta" on vain katkelmana säilynyt.
Muulloinkin kuin tässä kirjeessä julkilausui Bergbom ihastuksensa "Nummisuutarein" johdosta. Niin hän mainittuaan, että Cygnaeus H. T:iin oli kirjoittanut "verrattoman arvostelun" komediasta, huudahtaa Nervanderille: "Mikä realismi! mikä alkuperäinen juoni! Miten syvästi runollisia yksityiskohtia! — Helsingin esteettisille herkkusuille se ei kuitenkaan ole mieleen." Varsinkin Ahlqvist oli (Suomettaressa) äärettömän halveksivasti arvostellut sekä "Kullervoa" että "Nummisuutareita". Vähän myöhemmin tuli Bergbomin asiaksi oikein virallisesti esittää käsityksensä komediasta. Senaatti oli nimittäin 10 p. elokuuta 1864 — ensi kerran — määrännyt palkintoja annettavaksi vuosina 1863-1864 ilmestyneistä tieteellisistä ja kaunokirjallisista teoksista sekä kansankirjoista, ja kun 12 p. huhtikuuta 1865 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tuli puolestaan asettaa jäseniä siihen palkintolautakuntaan, jonka oli arvosteleminen kaunokirjallisuutta, valittiin siihen G.Z. Forsman, K. Bergbom, J.V. Calamnius, Jaakko Forsman ja A. Törneroos.[45] Tämä vaali ei ollut herättämättä tyytymättömyyttä "esplanaadikotteriassa". Muuan "Bomfeldt" selitti Hufvudstadsbladetissa, että seura valitsemalla niin tuntemattomia henkilöitä kuin Bergbom, Calamnius ja J. Forsman palkintotuomareiksi oli häväissyt tarkastettavia teoksia (!). Eräs lähettäjä H. T:ssä taasen puolusti vaalia, mutta "Bomfeldtin kirjoitus", kertoo Bergbom Nervanderille, "on kumminkin herättänyt tyytyväisyyttä sillä taholla, missä joka letkaus fennomaaneja kohtaan vastaanotetaan riemastuksella". Kaunokirjallisen palkinnon sai kuin saikin Kivi, vaikka päätös ei ollut yksimielinen.
Musiikkielämästä Bergbomilla ei tänäkään vuonna ole paljo kerrottavana. "Konserteista puhuakseni", kirjoittaa hän Florellille maaliskuulla, "on pikku Alle Lindbergin iltama ollut mieltäkiinnittävin. Tiedätkös — hän on oikea pieni helmi. Luulisi täysikasvaneen miehen eikä hennon tytön istuvan pianon edessä, semmoinen voima hänellä on." — Teatteri se sittenkin oli, joka tarjosi enimmän nautintoa Bergbomille. Tammikuulla annettiin Schillerin Don Carlos viisi kertaa peräkkäin täydelle huoneelle ja siitä Bergbom ihastuksella kirjoittaa kummallekin ystävälleen. Nervanderille: "Nautin sanomattomasti. En tiedä näyttämöllisen esityksen koskaan vaikuttaneen minuun niin mieltäylentävästi." Florellille laajemmin:
"Et usko, kuinka nautin! Tiedän tuskin koskaan olleeni niin onnellinen teatterissa kuin Schillerin nuoruudenteoksen ensi näytännössä, kun näin elävinä edessäni nämä suurenlaiset haamut, kun korvani saivat vastaanottaa nämä säkeet, jotka jaloin ja hehkuvin rakkaus on sielullisentanut. Erittäinkin Fiilipin suurisuuntainen persoona sai sydämeni sykähtämään. Huomaan että minulla on kokonaan toinen käsitys Schillerin Fiilipistä kuin ystävälläsi Wernerillä[46] näyttää olevan. Kuinka vakaantuneena, kypsyneenä selkeine ja käytännöllisine katseineen hän seisookaan vastapäätä molempia idealisteja, Carlosta ja Posaa, hän tietää voivansa maailmassa, todellisuudessa aikaansaada mitä hän tahtoo, sill'aikaa kun nämä eivät vielä ole keksineet sovintoa unelmiensa ja elämän välillä. Mutta toiselta puolen miten syvälti onkaan hänen sielunsa juurtunut samaan korkeaan ihanteellisuuteen, miten lämpimästi hän rakastaakaan Posaa, jossa hän näkee maallisesta kuonasta puhdistetun, jalouden perikuvan, kuinka ihmisellisesti ja siis kauniin heikkona hän seisookaan suurinkvisiittoria, tuota kuivettunutta ukkoa vastaan, joka ei enää ole olentokaan, vaan haudasta noussut aate. — Don Carlos näyteltiin yleensä oivallisesti, varsinkin neiti Forssman esitti Ebolia traagillisen ylevästi, niinkuin ei suinkaan joka päivä ole nähtävissä. Muutoin on näytelty Molièren Malade imaginaire, jolle nauroin kuollakseni. Myöskin Halmin 'Erämaan poika' annettiin nykyisin, mutta ilman menestystä, joka osottaa aistin puutetta yleisössä, sillä joskaan ei kappale perussuunnitelmaltaan ole runollinen, on se kuitenkin suoritettu aistikkaasti ja runollisella tunnolla, joka harvoin tavataan uudenaikaisissa runoteoksissa."
Se ihastus, millä Bergbom puhuu "Don Carlos" draamasta, johtaa mieleen, että tämä näytelmä tuli olemaan viimeinen, jonka hän eläissään teatterissa näki — tammikuulla 41 vuotta myöhemmin.
Sanomalehtitoimi pidätti Bergbomin Helsingissä koko kesäkuun. Kirje Florellille 21 p:ltä sisältää yhtä ja toista mieltäkiinnittävää. Hän oli nyt hyvin yksin. Nervander oli lähtenyt Sääksmäelle, pois oli myös matkustanut E.A. Forssell, johon hän sanoo hyvin mieltyneensä, ja A. Stenvall (Kivi), "jonka mieltäkiinnittävä persoonallisuus on suuresti vetänyt minua puoleensa". Sitten hän puhuu toisista tuttavuuksista, jotka hän vähän ennen oli tehnyt, mutta jotka nekin olivat jättäneet Helsingin, nimittäin muutamista Åhmanin ja Pousetten teatteriseuran jäsenistä. — Bergbom kertoo että se huoli, jolla näyttelijät olivat esittäneet hänen kappaleensa, oli herättänyt hänessä halua tulla persoonallisesti tutuksi heidän kanssaan. Muutamille hänet esiteltiinkin, mutta "ujo kun olen, en uskaltanut lähestyä heitä". Varsinkin kolmen tuttavuutta hän toivoi tehdä — Lagerqvistin, Ahlströmin ja neiti Forssmanin.
"Et voi kuvitellakaan", kirje jatkun, "mikä helmi seuralla oli Lagerqvistissä! Yhtenä päivänä hän esitti naurettavia koomillisia henkilöitä niin että oli pakahtua naurusta, toisena päivänä hän näytteli oikein traagillisella intohimolla Moreiraa taikka Giboyeria, loistorooliaan, jossa epäilen monen nykyään elävän näyttelijän olevan häntä etevämmän. — Sitä pahempi en tullut hänen kanssaan niin tutuksi kuin olisin toivonut. Lähemmäksi tulin Ahlströmiä, jonka persoonallisuus viehätti minua enemmän kuin hänen näyttelijäkykynsä. Hän oli joukon ensimäinen rakastaja (Lafoens). Ei niinkään lyhyt, mutta sitä solakampi ja hennompi nuorukainen, 23 vuotta vanha. Hänen kasvoissaan oli omituinen sekoitus lapsellisuutta ja velttoutta. Hänen olennossaan oli jotain ujoa ja sorronalaista, vaikka hänen olotapansa oli tasaista. Hän alkoi viehättää minua näytellessään Don Carlosta, jota osaa hän kyllä ei taiteellisesti jaksanut koko ajan kannattaa, mutta jota hän esitti semmoisella innostuksella kuvattavaa suurta henkeä kohtaan ja semmoisella lämmöllä, että hän oikein liikutti minua." — —
Viikko ennen seuran lähtöä taiteilijaseura pani toimeen huvimatkan Villingeen ja kutsui useimmat näyttelijät mukaan. Bergbom, joka joku aika ennen oli tullut valituksi taiteilijaseuran jäseneksi, ilman että hän sentään oli ollut sen puuhista suurestikaan huvitettu, päätti lähteä huviretkelle tavatakseen Pombalin esittäjiä, ja nyt hän todella tuli tutuksi sekä Ahlströmin että neiti Forssmanin kanssa. Tosin oli teatteriseuran lähteminen viikko sen jälkeen; mutta näinä päivinä hän kuitenkin tapasi heidät useat kerrat. Ahlströmistä hän sanoo että oli hupaista tutkia häntä.
"Hän oli äärimmäiseen saakka suljettu, mutta joskus vilahti päivänsäde hänen himmeistä silmistään, hänen pinnistetyt huulensa avautuivat lämpimään hymyyn ja näkyi että edessä oli ihminen eikä kuvapatsas. Ajatteles Chateaubriand'in René'tä — ei Amerikan aarniometsän ympäröimänä eikä Ranskan vallankumous historiallisena taustana vaan — keskellä Arkadiateatterin likaisia kulisseja ja ruotsalaisen maaseututeatterin pieniä olosuhteita, ja edessäs on Walter Hugo Ahlström. Myöskin neiti Forssmanin kanssa tulin tutuksi, jopa kävin hänen luonansakin. Hän on kelpo nainen, luja, voimakas ja päättäväinen niinkuin mies, mutta toiselta puolen naisellisesti taipuvainen, pehmyt ja sydämellinen sulhoansa kohtaan. Hänen sulhasensa nimi on Raa, hän näyttelee kaikenlaisia toisen luokan rooleja (esim. Elvas)." — Neiti Forssman seisoo "traagillisessa voimassa, vaihtelevaisuudessa ja totuudessa melkoisesti korkeammalla kuin Freja Rybergkin; sitä vastoin on hän vähemmin monipuolinen." — Raalla on "aivan tavattomat luonnonlahjat"; hän on "luonteeltaan lämminsydäminen ja hän kiintyi minuun todella haaveellisella mieltymyksellä — mieltymyksellä, joka hänen monien rakastettavien ominaisuuksiensa tähden, huolimatta hänen kieltämättömästä kevytmielisyydestään, herätti minussa vastaavia tunteita."
Tässä Bergbom itse siis on kertonut ensimäisestä tuttavuudestaan näiden kahden taiteilijan kanssa, joilla kummallakin oli niin merkillinen tehtävä suoritettavana taide-elämässämme. Mitä neiti Forssman — silloin rouva Raa — josta jo ensimäisessä luvussa olemme laajemmin puhuneet, oli tekevä Suomalaisen teatterin hyväksi, on alempana seikkaperäisesti esitettävä; sitä vastoin Fritiof Raa jää ulkopuolelle kertomustamme. Kun Bergbom häneen tutustui, oli hänen taiteensa vielä kehittymätön, mutta vuosikymmenen loppuvuosina se jo häikäisi katsojia harvinaisella loistollaan. Tässä voimme sanoa, että Bergbomin vaikutus hänen taiteilijakehitykseensä ei ole vähäksi arvattava. Etenkin lienee Raan ihastusta herättävä esitys Daniel Hjortista melkoisessa määrässä nojannut Bergbomin ohjaukseen. Raa oli niitä näyttelijäneroja, jotka eivät saavuta voittojaan ahkeralla työllä, vaan vaistomaisella, välittömällä antautumisella tehtäväänsä. Semmoisena hän saattoi erehtyä, jos hän ei ollut näyteltävää osaa riittävästi tutkinut taikka jollei joku toinen ollut sitä selittänyt hänelle, mutta toiselta puolen hän myöskin, kun niiksi tuli, osasi käsittää ja toteuttaa runollisia fantasiakuvia aivan verrattomalla taiteellisuudella. Silloin hän, ollen vartaloltaan kaunis ja liikkeiltään joustava, varustettuna ilmehikkäillä kasvoilla ja miehekkään sointuvalla äänellä, esiintyi näyttämöllä niin todellisena, vaikuttavana, jopa lumoavana kuvattavansa henkilön toisintona, että hän monelle katsojalle tuli unohtumattomaksi näyttämöllisen taiteen mittapuuksi.
Juhanuksena Bergbom kävi tervehtimässä Nervanderia Voipaalassa ja sydänkesäksi hän sisaruksineen lähti Vaasaan lankonsa ja muitten sukulaistensa luokse. Sanomalehtityöhön hän ei enää näy palanneen, johon lienee ollut kaksikin syytä. Toinen oli se, että hän ollessaan Grönbergillä[47] Grönviikin lasitehtaalla lähellä Vaasaa sairastui lavantautiin, josta hän vain vitkalleen toipui. Toinen oli se, että Otto Donner, joka oli oleskellut koko lukuvuoden Berlinissä ja jonka poissa ollessa W. Eneberg ja A. Hagman y.m. olivat hoitaneet Helsingfors Tidningaria, kesällä palattuansa tarjoutui jälleen ottamaan lehden huostaansa. Edellisestä tiedämme että tämä asiain käänne ei voinut Bergbomille olla muuta kuin mieluinen.
Tuskin Bergbom oli eronnut H. T:n toimituksesta ennen kuin hän ryhtyi toiseen kirjalliseen toimeen. Hän liittyi näet siihen kirjailijaryhmään, joka syksyllä 1865 päätti seuraavan vuoden alusta julkaista aikakauskirjan: "Kirjallinen Kuukauslehti", ja esiintyivät hän sekä J.V. Calamnius, Jaakko Forsman ja J.J.F. Perander tilausilmoituksen allekirjoittajina. Nämä mainitut muodostivat varsinaisen toimituksen, mutta avustajat semmoiset kuin A. Meurman ja Yrjö Koskinen eivät suinkaan tuottaneet uudelle julkaisulle vähintä osaa sisällystä ja arvoa.
Bergbomin osallisuus Kirjallisen Kuukauslehden toimituksessa on tärkeä, sillä se käsittää milt'ei koko hänen suomenkielisen kirjailijatoimensa. Hän oli toimituksen jäsenenä viisi vuotta peräkkäin ja kaikilta näiltä vuosilta 1866-70 tavataan siinä hänen kirjoituksiaan. V. 1871, jolloin Bergbom oli ulkomailla, on hänen nimimerkkinsä K.B. kadoksissa, mutta 1872 se vielä kaksi kertaa sukeltaa esiin, ensiksi Kiven viimeisen draaman arvostelun mukana ja toisen kerran kirjoituksen alla, jossa arvostellaan silloisia teatterioloja. Vaikka täten Bergbomin kirjailijatoimi ulottuu yli sen ajan, jota tämä luku muutoin käsittää, sanomme kuitenkin tässä yhdessä jaksossa mitä siitä on sanottavaa.
Koska Bergbom tähän saakka oli enimmäkseen kirjoittanut ruotsia, on ensimäinen kysymys, oliko hän nyt niin perehtynyt suomenkieleen, että kykeni käyttämään sitä ei ainoastaan virheettömästi vaan täysin vapaasti ja sujuvasti? Totuus käskee vastaamaan kieltävästi. Joskin luetaan pois mitä 1860-luvun kielenkäytännössä on semmoista, jota ei enää hyväksytä, vaikka aikalaiset pitivät sitä mukiin menevänä, niin huomaa helposti että Bergbom ei ollut täysin vapaa kirjoittaessaan suomeksi. Se tulee näkyviin sekä sananvalinnassa että lauserakennuksessakin — kenties kumminkin vähemmin novelleissa kuin kirja-arvosteluissa. Että tämä arvostelu on oikea, on hän itsekin tunnustanut, sillä juuri tähän aikaan hän kerran, kun oli puhe suomenkielen oppimisesta, lausui puuttuvan taidon kansan kielessä painavan häntä ja hänen polveansa jonkunlaisena esi-isiltä perittynä kirouksena. Jos entiset polvet, niin hän kai ajatteli, olisivat oivaltaneet velvollisuutensa kansaansa kohtaan, eivät heidän jälkeläisensä olisi siinä tuskallisessa asemassa kuin ovat, heitä ei olisi ruotsinkielisissä kouluissa kasvatettu palvelemaan suomenkielistä kansaa.
Voimme siis pitää epäämättömänä tosiasiana, että puuttuva suomenkielen taito ehkäisi Bergbomin runollisen tuotannon. Hän ei näy koettaneenkaan sepittää mitään runomittaista ja muutoinkin alkuperäinen tuotteliaisuus supistui supistumistaan. Salomon de Caus, Saul, Tuomas piispa y.m. runolliset aiheet, jotka niinkuin edellisestä tiedämme kuitenkin olivat täyttäneet hänen koko sielunsa, jäivät sikseen, ja ainoa draama, jonka hän enää sai käsistään, oli Kirjallisessa Kuukauslehdessä 1870 julkaistu kaksinäytöksinen "Paola Moroni". Siitä ja niistä seikoista, jotka aiheuttivat sen synnyn, on seuraavassa luvussa puhuttava. Muutoin hän on tuskin muuta runollista tuottanut kuin kolme novellia, "Julian", "Aarnihauta" ja "Sydämiä ihmistelmeessä", jotka samassa järjestyksessä yksi kunakin vuonna tavataan aikakauskirjassa 1867, 1868 ja 1869.
Nämä novellit todistavat kauttaaltaan tekijän kirjallista koulutusta, mutta tuntuvat — osaksi juuri sentähden — enemmän nuoruudenteoksilta kuin kypsyneen kirjailijan tuotteilta. Pääasiana kertomuksissa on tavallaan sielunelämän kuvaaminen, mutta ei kuitenkaan nykyiseen pienimpiä piirteitä myöten analyseeraavaan tapaan, vaan niin että voimakkaat intohimot esitetään rikosten syvinä alkusyinä. Tämä koskee kahta ensimäistä, jotka jossakin määrin muistuttavat George Sandia — enemmän toki aiheiden kuin esittelyn puolesta. Kaikki kolme osottavat tekijän kehittyneen romanttisuuden aikana sekä että hänessä oli erikoinen taipumus draamallisiin aiheisiin ja kohtauksiin. Jos ajattelee Juliania, hämäläisen paroonin, vakavaan elämään kykenemätöntä poikaa, joka palatessaan pitkiltä ulkomaanmatkoilta tapaa kotikartanon veljensä hallussa ja entisen lemmittynsä veljen vaimona ja joka intohimonsa ajamana ensin koettaa vietellä kälynsä ja sitten epätoivoisena aikoo surmata itsensä, mutta sen sijaan tulee syypääksi veljensä tapaturmaiseen kuolemaan, niin täytyy myöntää että hän olisi omansa romanttisen perhedraaman sankariksi. Muutoin Julian on jonkunlainen Renétyypin toisinto; toinen päähenkilö, Magdalena, on puhdas, haaveista vapaa luonne ja vasta hänen kuoltuaan Julian eräästä kirjeestä saa tietää, että vainaja kuitenkin oli häntä rakastanut. Jos taasen ajattelee Sakaria, tuota taikauskoista saituria, joka elää erakkona mökissään vieraalla paikkakunnalla ja antaa entisen tuttavansa, Vilho rosvon, viekotella itsensä "aarnihaudasta" nostamaan ja säilyttämään toisen varastaman raha-aarteen sekä vihdoin menetettyään rahansa epätoivoon joutuneena murhatun postinkuljettajan pienestä tyttärestä saa sydämelleen paremman lohdun kuin kadotettu aarre oli ollut, niin ei ole vaikea nähdä hänessä päähenkilöä pienessä liikuttavasti päättyvässä kansannäytelmässä. Sangen draamallinen on vihdoin pääkohtaus novellissa "Sydämiä ihmistelmeessä", jossa kerrotaan miten Puolan kapinan aikana eräässä Etelä-Suomen pikkukaupungissa nälkää kärsivän kansannaisen laulu saa erään venäläisen upseerin puolalaista syntyperää olevan puolison julkilaulamaan sorretun kansansa tuskantunteet.
Näytteeksi ottakaamme tähän kuvaukset suomalaisen ja puolalaisen naisen lauluista — molemmat kauniimpia, lyyrillisimpiä kohtia näissä novelleissa:
"Suloisia lauluja Wappu lauloi, armaita Suomen luonnon synnyttämiä, hämärän yksinäisyyden lapsia, synkän surun kannattamia. Hän lauloi sinertävien kesä-iltain rauhaa ja tähdikästen talvi-öitten ylevyyttä, hän kertoeli vaahtoisen kosken yksitoikkoisesta levottomuudesta ja järven aaltojen monimuotoisesta vaihtelevaisuudesta. Hongistossa humisi salaisia ääniä, aholla mehukkaat mansikat punastuivat, paleltuneen kasken vieressä nousi savu uudistalon pirtistä, syksy-yön hiljaisuudessa kulki kalastaja veneessänsä pitkin järven lainehtivaa pintaa. Hyljätty tyttö valitti petetyn lemmen kaipausta; emoton orpo itki turvattomana surunsa tuskaa; mies katsoi synkin silmin, miten toivonsa vaipui maahan hallayön jäädyttämien tähkäpäitten kanssa; käkikin kukahteli surkuttelevaa lohdutusta. Oi laulu, synkkä, yksinäinen, riemuton! Se puhui satavuotisista taisteluista luontoa vastaan, satavuotisten kesäin pettyneistä toivoista ja satavuotisten talvien lakkaamattomasta kurjuudesta, mutta myöskin satavuotisesta urhoollisuudesta ja luottavaisesta hartaudesta."
"Wanda lauloi puolalaista laulua. Sekin oli surullinen, mutta siinä soi ihmeellisen raivokas, kiivas, melkein hekumallinen suru. Se puhui palavasta rakkaudesta ja ylpeästä rohkeudesta, kuolettavasta vihasta ja polttavista suudelmista. Tuliset oriit lensivät sotakenttäin yli, terävät sapelit kimaltelivat auringon säteissä, komeat naiset halailivat innostuneita ritareita; kirjava, melkein riemuitseva suru hehkui Wandan laulussa; mutta se oli kuitenkin surua, sillä tuo kirjava riemu peitti katkerimman epätoivon."
Tämä viimeinen novelli on ylipäätään sujuvammin kirjoitettu kuin edelliset ja näyttää siinäkin edistystä, että kertomus, miten se aiheeltaan tuntuukin romanttiselta, on tekijän omalta ajalta ja sisältää piirteitä hänen omasta kokemuksestaan. Mutta juuri samana vuonna (1869) kun hän sen kirjoitti, alkoi Bergbomille haamoittaa toinen elämäntehtävä kuin runoilijan.
Enin osa Bergbomin kirjoituksia Kuukauslehdessä on joko kirjallishistoriallisia tai kriitillisiä. Edelliset koskevat paraasta päästä ranskalaista, mutta myöskin muiden maiden kaunokirjallisuutta 1850- ja 1860-luvuilta; esitys nojaa epäilemättä alkuperäisiin tietoihin, sillä tällä alalla Bergbom oli lukenut kaikki mitä saatavissa oli. Jälkimäiset ovat arvosteluja siitä suomen- ja ruotsinkielisestä kaunokirjallisuudesta, joka ilmestyi niinä vuosina, jolloin Bergbom oli osallinen aikakauskirjan toimituksessa.
Varsinkin Kuukauslehden kahtena ensimäisenä vuotena ilmaantui ylen vähän uutta kirjallisuutta, sillä sattuihan juuri silloin tuo kauhea nälkäaika, jolloin kansamme taisteli olemassa-olostaan tuhoavaa hätää vastaan. "Luonnollista on", Bergbom eräässä arvostelussa v:lta 1868 lausuu ajatellessaan mennyttä aikaa, "luonnollista on, että kamalan sodan kestäessä runotar on istunut ääneti; liika hieno on äänensä, liika arka on luonteensa, liika heikot aseensa semmoista vihollista vastaan kuin nälkä." Eikä sen jälkeenkään kirjallinen sato ollut erittäin runsas. Mutta arvostelija kohteli vähäarvoistakin mitä suurimmalla myötätuntoisuudella, ja toisinaan ilmestyi kumminkin semmoista, jonka todellinen kirjallinen arvo antoi hänelle aihetta julkilausua vilpittömän ilonsa ja tunnustuksensa, niin Kiven "Karkurit" ja "Lea", niin Oksasen "Säkeniä II".
Bergbomin toimi Kirjallisessa Kuukauslehdessä luonnollisesti ei vienyt mainittavasti aikaa, vaan hän saattoi esteettömästi jatkaa lukujaan ja tutkimuksiaan, joiden lähimpänä päämääränä oli lisensiaattitutkinto. Keväällä 1868 valmistui väitöskirja "Om det historiska dramat i Tyskland" (Historiallisesta draamasta Saksassa), ja julkinen väittely tapahtui 30 p. toukokuuta. Virallinen vastaväittäjä oli O. Toppelius, custos W. Lagus ja praeses Fredr. Cygnaeus. Tämän alottajaispuheesta siteerattakoon runollinen lauselma, joka sisältää kauniin tunnustuksen väitöskirjan tekijälle. Cygnaeus, joka edellisenä vuonna oli eronnut professorinvirastaan, sanoi näet "tämä väitöskirja oppaanaan" palanneensa kateederiin "niinkuin maanviljelijä palaa niille saroille, joihin hän on kätkenyt paraimmat siemenensä ja jotka ollen täydessä kukoistuksessa lupaavat runsaita, kypsyviä satoja". — Itse väitöskirjasta sanottakoon tässä vain että se, niinkuin senaikuiset ylipäätään, oli verraten lyhyt, ainoastaan satakunta sivua. Siitä huolimatta se todistaa tekijän tavatonta kirjallisuuden tuntemusta. Lyhyesti, mutta itsenäisesti Bergbom näet siinä karakteriseeraa pitkän sarjan runoilijoita ja heidän teoksiaan tuolla nerokkaalla ja ytimekkäällä tavallaan, joka vastustamattomasti herättää lukijan mielenkiinnon. Kielellisen esityksen puolesta, joka oli liian vähän huoliteltu, se herätti mielipahaa ruotsinkielen vaalijoissa.
Bergbomin yksityisestä elämästä näinä vuosina meillä ei ole seikkaperäisiä tietoja eikä tältä ajalta ole olemassa kirjeitä, jotka antaisivat meidän luoda silmäyksiä hänen ajatus- ja tunnemaailmaansa. Kesällä 1868 Bergbom oleskeli Säämingissä Savonlinnan lähellä, mutta hänen kirjeenvaihtonsa näyttää supistuneen vähään. Eräästä Florellille lähettämästään kirjeestä päättäen hän silloin hieman ivallisesti katseli sekä elämäänsä että ympäristöään. Kumminkin on siinä kaksi huomattavaa kohtaa. Toinen koskee sikäläistä luontoa:
"Se mikä täällä on ihmeellisintä ja todella ansaitsee näkemistä on luonto. En ole koskaan nähnyt suomalaisempaa — samalla kertaa lujaa ja tunteellista, rauhallista ja synkkää, rikasta ja yksitoikkoista. Olen täällä usein mielessäni peruuttanut sen syytöksen, jonka ajatuksissani joskus olen tehnyt Nervanderin (ja suuresti katsoen Runeberginkin) runoutta vastaan, että se nimittäin liiaksi syventyy luontoon ollakseen unohtamatta ihmisen. Täällä tuntee että luonnon täytyy olla voima suomalaisessa runoudessa. Kun seisoin Punkaharjulla, ymmärsin ensi kerran täydellisesti, että on voinut olla aika, jolloin isänmaanrakkaus olemassa-olonsa tueksi osotti luonnon kauneutta ja lausui runoilijan kanssa: 'Maan eestä kuolisitko tään?' Että tämä aika kuitenkin jo on ohi mennyt, on selvää, siitä kai olemme kaikki yksimielisiä."
Toisessa kohdassa Bergbom pahoittelee venäläisen teatterin perustamista Helsinkiin, lausuen toivonsa että siitä olisi ainakin se hyöty, että alettaisiin käsittää suomalaisen näyttämön välttämättömyys. Tästäkin pikku piirteestä huomaa, kuinka suomalaisen teatterin aate eli hänen mielessään, vaikka emme silti tiedä hänen vielä hetkeäkään ajatelleen ryhtyä sen toteuttamiseen. Jo ennen on sanottu toveripiirin ja ystävien pitäneen häntä tiedemiehenalkuna, ja tutkimustensa jatkamista hän nyt itsekin alkoi miettiä, mutta ymmärrettävissä on että ratkaisu oli vaikea.
Niin kauan kuin Bergbomilla oli lisensiaattitutkinto suorittamatta, kysymys tulevaisuudesta luultavasti ei ollut "polttavaksi" käynyt, mutta sen jälkeen vaati se vastausta. Runoilija-unelmat olivat kai taistelussa suomenkielen kanssa alkaneet hälvetä, mutta katkeraa oli kumminkin heittää ne kokonaan sikseen. Sitä paitse seurusteli Bergbom syksystä 1866 alkaen, jolloin hänen tuttavansa keväältä 1865 olivat palanneet, entistä enemmän näyttelijäin kanssa. Emilie sisar oli teatterikoulun johtokunnan jäsenenä, ja läheinen ystävyys ja seurustelu varsinkin rouva Raan ja Bergbom sisarusten välillä oli syntynyt. Tämä tuttavuus, jolla niinkuin saamme nähdä oli suuri merkitys suomalaiseen teatteriin nähden, tietysti ylläpiti Kaarlossa hänen runollisia ja taiteellisia mielitekojaan ja sekin vaikeutti puheena olevan kysymyksen ratkaisua. Emme siis ollenkaan ihmettele kuullessamme, että tähän aikaan sentapaiset alakuloisuus- ja masennus-kohtaukset, joista hän itse on puhunut kirjeissään ystäville, monesti uudistuivat. Vihdoin kypsyi kumminkin päätös, että hän keväällä 1869 hakisi Aleksanterin stipendin lähteäkseen ulkomaille jatkamaan tutkimuksiaan ja keräämään aineksia väitöskirjaksi, jolla pääsisi dosentiksi. Vaikka Bergbom hartaasti halusi päästä ulkomaille, lähemmin perehtyäkseen suurten sivistysmaiden kirjalliseen ja taide-elämään, on luultavaa, että vanhan, rakkaan isän kysyvät katseet enemmän kuin tämä halu olivat syynä lopputulokseen. — Seuraavassa saamme nähdä kuinka päätöksen toimeenpano lykkääntyi tuonnemmaksi ja kuinka se toimeenpantunakaan ei johtanut tarkoitettuun päämäärään.
* * * * *
Kun nyt olemme oppineet tuntemaan Kaarlo ja Emilie Bergbomin, nämä kaksi henkilöä, joiden elämä pian on siinä määrässä yhteensulava suomalaisen teatterin elämän kanssa, että heidän yksityiselämänsä ei enää mitenkään ole siitä eroitettavissa, annettakoon vielä tässä samassa luvussa itse perheestä seuraavat tiedot.
Ennen on mainittu, että senaattori Bergbom 1850-luvun alussa kesti pitkän taudin. Siitä parannuttuaan hän pysyi terveenä ja työvoimissa aina syksyn alkuun 1869, jolloin hän lyhyen sairauden jälkeen 13 p. syyskuuta erosi tästä elämästä. Perheen isän jälkimaine, semmoisena kuin se silloin julkilausuttiin, luo puolestaan valoa Emilie ja Kaarlo Bergbomin lapsuuden kotiin. "Senaattori Bergbom oli niitä harvoja miehiä", sanotaan U. S:ssa, "joidenka henki pysyy valppaana ja sydän lämpimänä, vaikka vuosien raskas taakka masentaa ruumiin voimat. Vielä 73-vuotisena oli hänen mielensä harras kaikkiin jaloihin pyrintöihin ja isänmaallisiin harrastuksiin. Suomen kielen, kirjallisuuden ja kansallisuuden harrastajat tulevat aina kiitollisuudella ja kaipauksella häntä muistamaan, koska hän oli niitä harvoja kansallismielisiä miehiä, jotka korkeimmassa hallituskunnassamme ovat suositelleet ja puolustaneet Suomen kielen ja kansallisuuden asiaa. Itse oli hän oikea perikuva suomalaisesta kansallisluonteesta sen kauneimmassa merkityksessä: vaatimaton, suora ja teeskentelemätön. Hänen mahtinsa ei ollut suurissa sanoissa, vaan väsymättömässä työnteossa. Suuri joukko niitä lakiehdotuksia, jotka kahdella viime valtiopäivillä ovat maan säädyille esitellyt, ovat saaneet alkunsa hänen ahkerasta kädestään." — Eräs yksityinen nuori tuttava, E. Nervander, todistaa että hänellä on sanomattoman hyvä ja kaunis muisto senaattori Bergbomista, jonka haudalla hän on vuodattanut kyyneleitä. Haudan partaalla laulettiin säkeitä, jotka hän oli kirjoittanut sydämestään.
Kun isä kuoli, oli viisitoista vuotta äidittömänä ollut perhe jo hajalla. Vanhin poika, Leonard, oli läpikäytyään Haminan kadettikoulun mennyt venäläiseen sotaväkeen. Majurina 1:sen Orenburgin tarkk'ampujapataljoonassa hän oli siirretty Turkestaniin, jossa Venäjä 1860-luvulla oli alkanut levittää valtaansa. Siellä kuolema hänet saavutti everstiluutnanttina Kodschendin linnan päällikkönä 1876. Kotimaassa hän oli viimeisen kerran käynyt jotakuta vuotta ennen isän kuolemaa. Kaarloa nuoremmista veljistä Ossian, läpikäytyään Aleksanteri I:sen tie- ja vesirakennusten instituutin Pietarissa, oli insinööri ja toimien par'aikaa rakennuksenalaisen Riihimäen—Pietarin rautatien ensimäisen työpiirin apulaisinsinöörinä hän asui Pietarissa. Aksel taasen oli ylioppilas, valmistautui vuoden päästä suoritettavaan tuomarintutkintoon ja asui sen jälkeen eri paikkakunnilla kaukana lapsuudenkodista. Tyttäristä oli, niinkuin on kerrottu, Betty naimisissa vapaaherra G. von Troilin kanssa ja asui Vaasassa; nuorin, Augusta, oli vielä kotona, mutta hänkin meni, ei täyteen kaksi vuotta myöhemmin naimisiin kirjapainonomistaja Oskar af Heurlinin kanssa.
Näin näemme että se tehtävä kodin hoitajana, jonka Emilie Bergbom 18-vuotiaana oli osakseen saanut, näinä vuosina loppui. Kumminkaan hänen ei tarvinnut jäädä yksin elämään eikä myöskään ilman tehtävää. Juuri silloin kuin hän luuli olevansa ilman semmoista elämänpäämäärää, jota hän voisi harrastaa koko rikkaalla hengellään ja lämpimällä sydämellään, se ilmaantui hänelle hänen veljensä Kaarlon elämäntyössä. Eikä mikään sattumus olisi voinut onnellisempi olla, sillä toteuttaessaan yhteistä suurta isänmaallista aatetta heillä oli keskinäisessä rakkaudessaan tyhjentymätön voiman ja kestäväisyyden lähde.
lV.
"Lea" ja Suomalainen Seura. 1869-1871.
Marraskuun 12 p. 1868 istui Kleinehn kulmahuoneessa päivällispöydän ympärillä noin kymmenkunta pohjalaista ylioppilasta — vanhimmat seurassa olivat Kaarlo Bergbom ja Emil Nervander — kaikki täynnä isänmaallista innostusta ja nuorta iloa. Syy yhteisiin päivällisiin oli seuraava. Pohjalaiset olivat kolme päivää ennen viettäneet Porthaninjuhlaansa, jota varten Seurahuoneen sali oli tuttujen naisten avulla asianmukaisesti koristettu. Kiitollisuudesta olivat sitten toimessa olleet ylioppilaat mainittuna päivänä kutsuneet naiset vaatimattomiin kahvipitoihin, ja heistä erottua oli sydämen kyllyys vaatinut jatkamaan yhdessä-oloa. Naisten joukossa oli rouva Raakin ollut, ja se lähinnä aiheutti että nämä päivälliset tulivat — historiallisiksi. Tuli näet puheeksi, niinkuin tähän aikaan alinomaan tapahtui, suomalainen teatteri, joka ei ollut olemassa, mutta joka kuitenkin eli jokaisen mielessä, ja silloin päätettiin seuraavana lukukautena s.o. kevätpuolella 1869 panna toimeen suomalainen näytäntö, jossa rouva Raa näyttelisi pääosan. Rohkea ajatus oli luultavasti Bergbomin keksimä; Nervander puolestaan lupasi kirjoittaa uuden näytelmän, joka tietysti oli suomeksi käännettävä.
Tämä "päätös", joka ei suinkaan johtunut neuvotteluista rouva Raan kanssa, oli neronleimaus, joka käsitti suomalaisen näyttämön syntysanan. Se on käyvä selväksi seuraavasta.
V:n 1869 ensimäinen puuha, jonka keskustana oli Bergbomin perhe ja sen ystävä- ja tuttavapiiri, ei kumminkaan ollut seuranäytäntö, vaan arpajaiset Kööpenhaminassa opiskelevan kuvanveistäjänalun Johannes Takasen hyväksi. Nämä huvit, joiden johto oli Emilie Bergbomin ja Nervanderin käsissä, olivat 2 p. helmikuuta ja ne ansaitsevat mainitsemista myöhempien seuranäytäntöjen tähden. Avustajina arpajaisiltamassa oli 15 ylioppilasta ja yhtä monta nuorta naista, jotka jälkimäiset erilaisiin kansallispukuihin puettuina möivät tarkoitusta varten lahjoitettuja kirjoja. Melkoinen osa näistä nuorista jatkoi koko kevätkauden ystävällistä seurustelua keskenään ja niiden joukosta saatiin ensimäiset vapaaehtoiset "statistit" suomalaiselle näyttämölle.
Tasan viikko arpajaisten jälkeen Bergbom kutsui luokseen pienen ystäväpiirin neuvottelemaan suomalaisen näytännön aikaansaamisesta. Kumminkaan ei kokous tarkoittanut yksistään neuvottelua, vaan saatiin myöskin kuulla julkiluettavan näyteltävä kappale — A. Kiven "Lea". Jo ennen kuin Nervander oli ennättänyt ryhtyä lupaustaan täyttämään oli Bergbom saanut Lean käsikirjoituksen[48] ja kohta huomannut, että siinä se nyt oli kuin taivaasta pudonnut näytelmä, joka tarvittiin, ja kauniimpana kuin oli osattu uneksiakaan. Gröneqvist luki ääneen pikku draaman, jota Bergbom sittemmin Kirjallisessa Kuukauslehdessä arvosteli seuraavin sanoin:
"Leassa on A. Kivi taas suomalaisen runottaren kruunuun kiinnittänyt helmen, jonka puhdas, runollinen loiste iäksi päiväksi on säilyvä; se on hempeä kukka, jossa itämainen hekkuma ja suomalainen kirkkaus ovat sulaneet yhteen. Tuntuupa se välistä ihan kuin tarina menneiltä ajoilta, Libanonin seeterien ja Saronin liljain kertoelma, ja samassa tämä suloinen tarina käsittää erään ihmiskunnan ja ihmishistorian korkeimpia kysymyksiä. Avarin näky-ala aukenee meille; Itämaan heloittava ilta-aurinko valaisee maisemaa rauhallisimmalla valonheijastuksella ja, jos tummia varjoja on näkyvissä, nekin sointuvat tuohon yhteiseen sovintoon."
Ihastuneet kuulijat olivat tietysti yksimieliset siitä, että näytelmä oli esitettävä, mutta kuka suorittaisi pääosan? Siinä suuri kysymys. Bergbom ei ollut vielä puhunut rouva Raalle päätöksestämme, jossa hänen myötävaikutuksensa oli otettu lukuun ilman että hänelle oli sanaakaan hiiskuttu asiasta, ja luultavaa on että hän, hienotuntoinen kun oli, arasteli esittää näyttelijättärelle ehdotusta, jonka toteuttaminen edellytti niin suurta uhrautuvaisuutta. Siitä johtui että lopulta ei hän itse vaan eräs toinen henkilö ensi kerran julkilausui rohkean ajatuksen rouva Raalle.
Taiteilijatar itse kertoo tapahtuman näin: Ensi kerran tämä kysymys esitettiin minulle eräänä iltana Bergbomilla. Puhuttiin Leasta ja olisiko mahdollista saada se näytellyksi. Miehenpuolisiin osiin, niin arveltiin, saataisiin kyllä hyviä esittelijöitä — mutta Lea? Silloin tohtorinrouva Sanmark[49] nousi, tuli luokseni ja lausui laskien kätensä pääni päälle: "Tässähän meillä on Lea!" — "Onko hän siis oleva mykkä?" sanoin minä, lisäten, kuultuani että Lea oli kappaleen pääosa, "enhän minä osaa enemmän suomea kuin 'hyvää päivää'!"
Seuraavana päivänä Bergbom oli tullut rouva Raan puheille ja kysynyt, eikö asia todella olisi mahdollinen? Oli sitten kauan neuvoteltu, kuinka olisi meneteltävä, jos hän koettaisi, ja lopulta oli sovittu, että hänelle toimitettaisiin käännös sanasta sanaan, niin että hän tietäisi panna oikean painon sanoille. Käännös hankittiin, ja näyttelijätär alkoi lukea osaa ulkoa!
Pitikö rouva Raa uhkarohkeaa yritystä tositeossa mahdollisena on vaikea sanoa, mutta ainakin hän tahtoi koettaa. Kenties oli hän tähän aikaan tavallista varmempi kyvystään senkin tähden että hän juur'ikään oli saanut yhden kauniimpia voittojaan Helsingin näyttämöllä. Helmikuun 12 p. oli ensikerran uudestaan näytelty "Daniel Hjort", Raa nimiroolissa ja rouva Raa Katrina, ja yleisö oli ollut erinomaisen ihastunut nerokkaasta tavasta, jolla kumpikin suoritti tehtävänsä. Miten tämän lieneekään, ei peräytyminen enää tullut kysymykseen, kun taiteilijatar 10 p. maaliskuuta Bergbomilla, saapuville kutsutun tuttavapiirin edessä, oli näytteeksi ulkoa lausunut Lean pitkän yksinpuhelun. Läsnäolijat ihmettelivät kuinka selvästi hän lausui sanottavansa, ja joskin muutamien sanojen ääntämisessä havaittiin vieras sointu, oli kumminkin epäilys yrityksen mahdollisuudesta kadonnut.
Tällä välin Bergbom oli pyytänyt Kiveltä lupaa "Lean" näyttelemiseen, ja on hänen vastauksensa liian kuvaava runoilijalle ja ajalle, että voisimme olla tähän ottamatta sitä. Ensin Bergbom ei näy maininneen kenelle pääosa oli aiottu, ja se selittää miksi runoilijakin vastaa kuivakiskoisesti:
"Huvittaisihan minua, että se näyteltäisiin, mutta sen luulen tukalaksi
asiaksi. Miesten roolit siinä ovat kylläkin helpot, mutta kuka tyttö
Helsingissä, ja vielä suomea taitava tyttö, tekisi mitä Lean tulee?
Minun mielestäni on se vaikea rooli ja vaatii tottuneen aktriisin."
Vähän myöhemmin, nähtävästi saatuaan uuden kirjeen Bergbomilta, hän palaa asiaan:
"Jos saatte neidon, joka luulee taitavansa näytellä Lean roolin, niin olkoon menneeksi. Nainenhan tavallisesti, vapaana miehen kopeasta pöyhkeydestä, täyttää sen, mihin kerran uskaltaa ruveta. Minulle itselleni olisi suuri huvitus nähdä kerran teostani näyteltävän. Ja jos näyttäminen onnistuisi hyvin, niin saisi se ehkä kirjankustantajat vähän mieluisemmiksi ostamaan kirjojani. He katsovat vielä kovin viistoon ja epäillen teoksiini. Älä mainitse muille että sanon Leaa vaikeaksi rooliksi; se ehkä kuuluu hieman tyhmältä. Mutta aatokseni on, ettei rooli, jota pidän vaikeana näytellä, sentähden välttämättömästi ole mestariteos. Minä tulin mainitsemaan Leasta viime kirjeessäni aivan vähän ja niinkuin välinpitämättömästi, mutta syy oli se että luulin teidän aikovan Leaksi jonkun nuoren tutentipojan (!), niinkuin on ollut laita kaikissa suomalaisissa teatterinäytännöissä, jotka olen nähnyt. Mutta siinä tilassa en ensinkään tahtoisi katsella Leaa näytettävän. Mutta nyt, koska tiedän että teillä totisesti on toivo saada siihen tyttö, niin soisin kaikesta sydämestäni aikeesi onnistavan. Toista tällaista tilaisuutta nähdä teostani 'tiljoilla' saan ehkä vuosia vartoa."
Yritys oli siis mahdolliseksi havaittu, ja nyt oli työhön käytävä käsiksi. Eikä luonnollisesti yksistään "Leasta" ollut kysymys, vaan oli ohjelma täydennettävä muilla kappaleilla. Kiven kappale oli liian lyhyt yksin esitettäväksi, jota paitse aikomus oli toimeenpanna ainakin kaksi näytäntöä. Lisäksi päätettiin ottaa Z. Topeliuksen laulunsekainen huvinäytelmä kahdessa näytöksessä "Saaristossa" (Ett skärgårdsäfventyr) sekä toinen näytös F. von Flotowin oopperasta "Martha". Molemmat suomennettiin kiireimmiten ja sopivia henkilöitä pyydettiin mikä mitäkin osaa näyttämään. Eikä niitä tarvittu kaukaa etsiä. Kyvykkäimmät kuuluivat ennestään Emilie ja Kaarlo Bergbomin tuttava- ja ystäväpiiriin. Niin etevä laulajatar Mili Mechelin, joka varsinkin laulunopettajana on suuresti vaikuttanut soitannollisen elämän kehitykseen maassamme, niin neiti Ilta Lagus (sittemmin rouva Ekroos), jolla samoin suosittuna laulajattarena on ollut arvossa pidetty asema Helsingin musiikkielämässä, ja niin neiti Therese Decker (sittemmin rouva Hahl), joka ei ainoastaan taitavana laulajattarena vaan eritoten innokkaana avustajana laulukappalten harjoittamisessa alusta aikain viimeiseen saakka — s.o. neljättäkymmentä vuotta on ollut Bergbom sisarusten hartaimpia, uhrautuvaisimpia ja uskollisimpia työtovereita. Miehistä taasen ovat etupäässä seuraavat mainittavat: Gröneqvist, jonka jo tunnemme edellisestä; varamaansihteeri sittemmin esittelijäsihteeri Berndt Ahnger,[50] jolla oli niin suuret taipumukset näyttämötaiteeseen, että hän kokonaan olisi antautunut sille alalle, jos olot olisivat olleet suotuisammat; ylioppilas (sittemmin maisteri) Taavi Hahl, joka kyvykkäänä laulajana ja soitannontuntijana oli Bergbomien ansiokkaimpia apumiehiä "Suomalaisen oopperan" aikana, mutta jonka kuolema tempasi liian varhain kotimaista taidetta ja tiedettä harrastamasta; ja ylioppilas Elis Duncker, joka kaksi vuotta myöhemmin luopuen lakimiehen uralta rupesi oopperalaulajaksi ja jolle niinikään kovin lyhyt elämänaika oli suotu.
Tämmöisellä kantajoukolla kävi jotakin yrittäminen. Harjoitukset alkoivat, ja ensi kerran Bergbom sisarukset näyttivät tarmonsa. Heidän johtamanaan sujuivatkin kaikki valmistukset erinomaisesti, sillä innostus oli kaikissa yhtä suuri, vaikka tuskin kukaan aavisti mihin käänteentekevään puuhaan oli ryhdytty.
Valmistuksiin kuului myös esiintymisluvan hankkiminen rouva Raalle ja teatterin vuokraaminen. Sopimuksenhieronta asianomaisten kanssa, jossa m.m. Nervander oli apuna, johti lopulta seuraavaan tulokseen. Ruotsalaisen teatterin johtokunta suostui yhteen esiintymiseen sillä ehdolla, että rouva Raa näyttelisi Uudessa teatterissa, joka seuranäytäntöjen toimeenpanijain tuli siksi illaksi vuokrata. Jälkimäiseltä taholta tarjottiin silloin 650 mk, mutta siihen vastattiin: "Tarjousta valitettavasti ei voida hyväksyä, vaan vaatii johtokunta vuokraa 850 markkaa, joka nykyään on näytäntöjen bruttotulojen keskimäärä".[51] Näin, vaikka ilta oli oleva semmoinen, jolla ruotsalaisella teatterilla ei ollut tapana näytellä! Oli pakko myöntyä, vaikka siten pettyikin toivo voida antaa "Lean" tekijällekin joku osa illan tuloista. Venäläisen teatterin johtokunta, jonka hallussa Arkadia oli, osoitti sitä suurempaa kohteliaisuutta, se kun ei vaatinut enempää kuin 100 m. illasta.[52]
Puolentoista kuukautta touhu oli kestänyt, kun vihdoin ensimäinen näytäntö tapahtui maanantaina 3 p. toukokuuta. Huone täyttyi "permannosta kattoon" yleisöstä, joka jännityksellä odotti mitä oli tulossa, sillä huhuista tiettiin, että yritys tarkoitti jotain toista kuin entiset ylioppilasnäytännöt. Kun orkesteri oli soittanut Mendelsohnin uvertyyrin Ruy Blas'iin, nousi esirippu ja näyttämöllä nähtiin aitauksen ympäröimä kirkkomaa, jolla nuorukaisen ruumiin ympärillä seisoi maalaiskansaa ryhmissä. Se oli loppukohtaus Runebergin "Pilven veikosta". Ja orkesteri alkoi taas soittaa säestääkseen Lindbladin säveltämää kaksinlaulua kaatuneen sankarin morsiamen ja isän välillä, jonka neiti Therese Decker ja maisteri F.H. Alopaeus lauloivat ylen kauniisti. Yksinkertaisen somasti sommitellun kuvaelman (Pilven veikon kasvot oli Fritiof Raa mestarillisesti maalannut situatsionin mukaan) ja varsinkin sydäntä kouristavan laulun vaikutus oli vastustamaton. Kuvaelma uudistettiin kohta, niinkuin sittemmin säännöllisesti tapahtui, joka kerta kun se uudelleen esitettiin suomalaisen teatteriohjelman osana — ja oikea tunnelma oli viritetty koko illaksi.
Tuli sitten Topeliuksen iloinen huvinäytelmä, ja se näyteltiin seuranäytännön kannalta arvostellen erinomaisesti. Kohtaukset seurasivat toisiaan reippaassa vauhdissa, ja "olipa aivan hauska kuulla, kuinka prinssit, amiraalit ja kreivinnat haastelivat suomea, jommoista erinomaisuutta ainoastaan taiteen vielä on lupa esiintuoda" (U. S.). Mutta paras valtti oli jälellä. Kun välillä oli soitettu Flotowin oopperan Alessandro Stradellan uvertyyri, seurasi "Marthan" toinen näytös, sävelteoksen ihanin osa, johon m.m. ikikaunis irlantilainen laulu "Kesän viime kukka" on sijoitettu. Tässäkin esitys voitti yleisön toiveet. Pääosaa esittikin etevä laulajatar, neiti Mechelin, eivätkä muutkaan osiaan pilanneet.
Tyytyväisinä lähdettiin teatterista, ja vaikka vain oli nähty seuranäytäntö, oli suomenmielisillä jonkunlainen voitontunne mielessä. Eikä illan vaikutus rajoittunut ainoastaan heihin. Eräs ruotsinmielinen katsoja puhkesi näet sanoihin: "Sellainen näytäntö voi tehdä proselyyttejä!" Tyytyväisimmät kaikista olivat tietysti toimessa mukana olleet, ja he erosivat vasta yhteisen illallisen jälkeen teatterin lämpiössä.[53]
Viikko myöhemmin, maanantaina 10 p. toukokuuta — siis tuona samana päivänä, joka jo ennestään (kts. ylemp. s. 102) oli merkkipäivä kotimaisen teatterin historiassa — tuli toinen näytäntö, se johon oikeastaan kevätkauden odotukset ja toiveet olivat kohdistuneet. Nyt oli siis suomenkieli ensi kerran kaikuva itse Uudessa teatterissa ja — mikä ihme — tämän teatterin ruotsalaisen näyttelijäseuran etevimmän taiteilijattaren huulilta! Olihan semmoinen tapaus taide-elämässämme, jos mikään, omansa jännittämään mieliä. Joka lippu oli myyty, ja teatteri ahtautui täpösen täyteen yleisöä, jossa tietystikin suomenmieliset muodostivat enemmistön, mutta jossa nähtiin lukuisasti uteliaita toismielisiäkin.
Mozartin iki-ihanan Don Juanin alkajaissoiton jälkeen tuli ensin niinkuin ensimäisessäkin näytännössä "Pilven veikko", jonka vaikutus oli yhtä syvä kuin silloin, ja ohjelman loppunumerona oli taas "Martha", josta ei suinkaan tällä kertaa nautittu vähemmän kuin ensimäisellä. Näiden väliin oli "Lea" sijoitettu niinkuin helmi kehykseensä.[54]
Vaistomaisesti aavistaen, kuinka paljo oli kyseessä, suurin osa katsojia esiripun noustessa istui "sydän kourassa". Levottomuus oli niin suuri, että alkukohtaukset — Sakeuksen lyhyt vuoropuhelu Rubenin kanssa, hänen yksinpuhelunsa ja rahanlaskunsa sekä kohtaus Joaksen kanssa, joka päättyy tämän aitofarisealaiseen rukoukseen — tuntuivat pitkiltä, sillä vaikka ne näyteltiin tavallisen hyvin, eivät ne merkinneet mitään ratkaisevaa. Mutta silloin, samassa kun Joas nousee polviltaan, Lea astuu sisään, astuu keveästi ja varmasti, ja kun isä moittii hänen viipyneen kauemmin kuin lupa myönsi, hän nostaa hunnun kasvoiltaan ja puhuu sisällisen hehkun vallassa, mutta selvällä äänellä: "Ah, isäni! lentäen kuluu aika, kun sydämemme askartelee taivaan ihmetöissä." — Olihan siinä hieman outoa sävyä lausumistavassa, mutta sanat soivat kuitenkin selvinä ja heleinä, niin että katsojain milt'ei tuskallinen jännitys siinä tuokiossa laukesi ja vaihtui levolliseksi, vaikkei sentään hiiskaustakaan sallivaksi tarkkaavaisuudeksi. Ja sitten pikku näytelmä sujui luontevasti kohtaus kohtaukselta ilman vähintäkään häiriötä, Lean ainoatakaan kertaa kompastumatta. Päinvastoin hänen tositaiteellinen näyttelemisensä sai aikaan, että esityksen taiturimainen puoli — pitkän vieraskielisen osan ulkoalukeminen — unohtui ja sen sijaan antauduttiin taiteen tenhon valtaan.
Todella mieltäylentävä ja juhlallinen oli se ihastuksen- ja kunnioituksenosoitus, jolla kukkuroilleen täysi teatteri tervehti illan sankaritarta — mainesanalla on tässä tavallista todenperäisempi merkitys! Kättentaputukset olivat voimakkaita, tasaisia, pitkällisiä ja kolme kertaa huudettiin taiteilijatar esiin oikeassa suosion myrskyssä, jommoiseen hidas luontomme harvoin ratkeaa. Ihmiset olivat kuin haltioissaan. Muuan ruotsalaista syntyperää oleva rouva (Sopetoff) joutui, vaikka hän ei suomen sanaa ymmärtänyt, niin intoihinsa, että hän otti sormuksen sormestaan, pisti sen kukkaskimppuun ja heitti sen lahjana taiteilijattarelle. Muista kukkaskimpuista yksi toisia isompi sisälsi kultaisen rannerenkaan, johon seppelöitty kannel oli kuvattu, ja johon oli piirretty muistosanat: Charlotte Raalle 10/5 1869, Kuin kesän lempeä sade, niin vuotakoon onni ja rauha sinulle.[55]
Riemutunnelma oli niin mahtava, että se valloitti kaikki läsnäolijat ja välinäytöksen aikana tuntui kuin olisi kaikki erimielisyys kadonnut. Semmoisetkin, jotka muutoin tuskin tervehtivät toisiaan, puristivat toistensa käsiä kilvan purkaessaan tulvillaan olevain sydäntensä tunteita. Mukana olleet eivät ole sitä unohtaneet.
Näytännön jälkeen suomalaisuuden ystävät kutsuivat kaikki, jotka olivat myötävaikuttaneet, illanviettoon teatteriravintolan yläkertaan. Ensimäinen puhe omistettiin tietysti rouva Raalle. Yrjö Koskinen julkilausui ne kiitollisuuden ja kunnioituksen tunteet, jotka ei ainoastaan läsnäolijain sydämissä, vaan paljo laajemmissakin piireissä hehkuivat taiteilijatarta kohtaan, joka niin loistavasti oli näyttänyt kielemme kelpaavan näyttämöltä tulkitsemaan mitä ylevimpiä mielenliikutuksia. Eikä se voitto, jonka suomenkieli rouva Raan kautta oli saavuttanut — siihen tapaan puhe päättyi — ollut mikään tavallinen näyttämömenestys, vaan historiallinen tapahtuma, joka merkitsi todellista käännettä teatteriolojemme kehityksessä. Sitten seurasivat maljat "Marthan" ja "Pilven veikon" laulajattarille, A. Kivelle ja Suomen draamalliselle kirjallisuudelle, Bergbomin perheelle, jonka — joskin etupäässä Kaarlo Bergbomin — ansioksi näytäntöjen toimeensaanti luettiin. Puoliyö oli jo ohi, kun joukko ylioppilaslaulajia myrskyssä ja sateessa laulaen saattoi rouva Raan kotia. Erotessaan hän kätteli saattajiaan, voimatta muuta lausua kuin: "Olen niin onnellinen!"
Näin päättyi tämä ilta, jonka suurteosta rouva Raa jälkeenpäin on sanonut, että hän ei mistään hinnasta tahtoisi toista kertaa kokea samaa. Vasta sillä hetkellä kun hänen oli astuminen näyttämölle, hän oikein oli käsittänyt mitä hän uskalsi. Emilie Bergbomin ja erään toisen naisen täytyi suorastaan käsivarsista tukea häntä hänen odottaessaan sitä silmänräpäystä, jolloin hänen piti astua esiin. Hän oli näet hervottomuudesta maahan vaipumaisillaan, mutta, sanoo hän itse, siinä tuokiossa kun hän astui ensi askeleen yleisön näkyville, oli kuin korkeampi voima olisi pyyhkäissyt pois taakan ja ottaessaan hunnun kasvoiltaan lausuakseen ensimäiset sanat hän tunsi itsensä autetuksi. Hän ei ajatellut yleisöä eikä itseänsä vaan ainoastaan Leaa — ja kaikki meni hyvin!
Näytteeksi siitä mitä julkisuudessa lausuttiin näytännöstä, olkoon seuraava ote U. S:sta. Kerrottuaan illan menosta ja arvosteltuaan rouva Raan uskallusta sitä ihmeteltävämmäksi kuin ne, jotka olivat olevinaan draamallisen taiteen varsinaiset kannattajat maassamme, eivät suinkaan olleet vahvistaneet häntä kehoituksillaan ja hänen suomenkielen lausumistaan tarkaksi, sujuvaksi ja puhtaaksi, kirjoittaja jatkaa:
"Jos kysymme, mikä tämän tapauksen merkitys on, täytyy vastata, että ennen kaikkea se on osoittanut suomenkielisen teatterin mahdollisuutta meidän maassa. Se into, joka on pannut nämä seuranäytelmät toimeen, ja se into, joka niiden onnistumisesta on syntynyt, ennustavat toivoaksemme valoisampaa tulevaisuutta kansalliselle teatteri-taiteellemme. Ja aivan merkillinen kohta on sekin, että muukalainen ensimäisen luokan näyttelijätär on tahtonut näin jalolla alttiiksi-antamuksella lainata apuansa tähän kansalliseen toimeen; sillä se merkitsee, että kansallinen asiamme voimakkaasti valloittaa alaa. Me olemme ennen lausuneet mielipahan sanoja siitä teatteri-harrastuksesta, joka ei pidä sopimattomana käyttää Suomen kansan hiellä ja vaivalla ansaittuja varoja ulkomaalaisen teatterijoukon ylläpitämiseen. Että nyt kuitenkin tästä vieraasta joukosta yksi, sen etevin jäsen, on ikäänkuin sanaimme tutkaimen katkaissut, on asia, josta vielä enemmän iloitsisimme, jos ei se olisi sula sattumus, josta ansio ei missään määrässä tule teatterin johtokunnalle, vaan yksistään rouva Raalle. Vaan totta on, että hänen ansionsa onkin erinomaisen suuri. Hänen ainoa palkintonsa on, että hänen nimensä on säilytettävä tavallista merkillisempänä meidän kansallisen taiteemme historiassa. Sillä sitäpä uskallamme nyt toivoa, että sitä myötäistä hetkeä, joka näkyy tulleen suomenkieliselle draamataiteelle, ei ole päästettävä tyhjään haihtumaan, vaan että jotakin perustusta nyt koetetaan laskea tulevaisuudelle. Ja siinä tapauksessa kenties ei ole mahdotonta, että vielä saadaan luottaa rouva Raan jäntevään tahtoon ja intoon."
Kolmas henkilö, jonka ansio Lea-illasta oli ainakin tasalla rouva Raan ja Kaarlo Bergbomin ansioiden, tarkoitamme näytelmän tekijää, ei ollut voitonhetkenä saapuvilla. Säilyneistä kirjeistä ei myöskään huomaa hänen saaneen oikeaa käsitystä tapahtuman merkityksestä, jossa hänellä oli ollut niin suuri osa — sillä olihan se verraton asia, että niin arvokas alkuperäinen teos kuin "Lea" oli voiton pohjana! Eräässä kirjeessä 19 p:ltä toukokuuta Bergbomille ilmaantuu vähemmän iloa kuin katkeruutta, jonka Helsingfors Dagbladissa Lea-näytännön jälkeisenä päivänä julkaistu arvostelu kappaleesta oli aiheuttanut. Siinä "Leaa" — "tunnetun [den bekante!] Aleksis Kiven tekemää alkuteosta" — vastaan esitetään erinäisiä muistutuksia, jotka runoilija syystä pitää perusteettomina. Mutta kuulkaamme häntä itseään:
"Mielin vielä sanoa jotain Leasta. Onko sinunkin mielestäs Joas niin 'misstecknad karakter', kuin Dagblad sanoo? — Mutta niinhän täällä käy: minä hänen pidin parhain esiteltynä, ja muiden silmissä on se perin onnistumaton. Kuinka hyvänsä; mutta niinkuin Israelin kansassa hengittää se hellin, riutuvin, hohtavin ja taivaallisin rakkaus, niin sen povessa myös puuskuttaa verraton viha ja kiukku, aina kärkäs käymään mustenevaksi raivoudeksi. Se on tunnettu asia, ja sen näyttää melkein joka lehti pipliassa. Ja mistä vartosit enemmän kiukkua ja sen riehuvaa, raakaa osoitusta kuin eräältä fariseukselta, kitsaalta, saidalta fariseukselta, jolta hangoittelija (toisesta, vihatusta lahkokunnasta) tempasee silmänräpäyksessä sekä kaikki varrotut aarteet että kauniin morsiamen? — Mutta tämä olkoon. Nyt tulen toiseen kysymykseen, jossa kaiketi olen oikeassa. Dagblad sanoo, että ainoastaan 'Joasta ei liikuta se ihmeellinen oppi' ja sittemmin että 'toiminta loppuu ennen itsensä kappaleen loppua'. Mutta minä sanon, että toiminta kestää aina kunnes 'esirippu putoaa' ja juuri siinä hetkessä näytetään, että kristinuskon taivaallinen lempi ylivoittaa suurimmankin maallisen vihan. Joas oksentaa ympärillensä kirousta, mutta saa takasin paljasta siunausta (kristinuskon tärkein pykälä). Joas kummastuu ja kysyy: 'mitä?' mutta aina vaan sataa hänen päällensä rakkautta ja hän 'poistuu kovin aattelevana ja käsi otsalla'. Kukaties ei Dagblad olekaan huomannut näitä ihan viimeisiä sanoja paranteesien välissä, kukaties ette tekään, jotka sen näytitte, ole niitä huomanneet, vaan osoititte sen teatterissa saman mielipiteen mukaan, joka on Dagbladin. No olkoon menneeksi. Hyvähän että tapahtui minulle se kunnia, että teokseni näyteltiin; ja hyvä, että kävi se niin hyvin ja hän (Joas) sillä tavalla osoittaa selvästi, että se ihmeellinen oppi on häneenkin sattunut; vaikka minun mielestäni se ei sopinut, että hän yhtyi siihen yleiseen riemuun, vaan parasta, että hän poistui. Mutta nyt tulen kolmanteen kysymykseen: Dagblad sanoo, etten ole 'ymmärtänyt ensinkään esitellä jäsenten sisällistä hengellisyyttä' (niinkuin muistan sanain kuuluneen). Tämä on moitteista vaikein; ja jos se (moite) on kaikissa paikoissa oikea, niin eihän siinä löydy minulle muuta lohdutusta kuin: 'den som är slagen till slant' j.n.e. Siinä on oman henkeni ikivoiman puute. — Kerran vielä: kuinka hyvänsä; mutta Dagblad piti kyllä murheen että samasta koususta kuin hänen täytyi (Frouva Raan kautta) antaa vähän lämmintä, hän toiselta viereltä antoi kyllä jäähdytystä (itsensä kappaleen arvostelemisen kautta)."
Edellisestä tiedämme, että näytäntö ei voinut antaa rahallista voittoa. Voidaksensa lähettää runoilijalle edes jotakin — hän ilmoitti näet ennen kesää välttämättömästi tarvitsevansa 200 mk — Bergbom sai aikaan, että 3 p. toukokuuta annettu näytäntö uudistettiin 30 p. Oli promotsioonikevät ja saattoi siis toivoa täyttä huonetta. Toivo pettyi kumminkin. Näytäntö onnistui yhtä hyvin kuin ensi kerralla, mutta katsojia oli vähän. Siitä huolimatta Bergbom ja hänen sisarensa lähettivät Kivelle 300 mk, joka mainitaan esimerkkinä siitä, kuinka he valvoivat kun muut nukkuivat.
* * * * *
Tästä lähtien elettiin siinä tunnossa, että suomalainen teatteri oli lähempänä kuin ennen, mutta vielä oli taival kuljettava ennen kuin se nähtiin totena. Meidän on nyt askel askeleelta seuraaminen etenemistä päämäärää, kohti.
Ensi hetkellä näytti kai reima-askeleelta eteenpäin se odottamaton tapaus, että Kaarlo Bergbom heinäkuulla 1869 valittiin ruotsalaisen teatterin johtokunnan jäseneksi, vaikka se pian osottautui harha-askeleeksi. Asianlaita oli seuraava. Keväällä, samaan aikaan kun suomalaiset näytännöt tapahtuivat, hajosi ruotsalaisen teatterin kannatusyhdistys, ja teatterin olemassaolo näytti vähän aikaa arveluttavalta. Yritys oli tuottanut tappiota, ja sen jatkamiseksi katsottiin enennetty valtioapu välttämättömäksi. Ennen oli teatteri saanut valtiolta 12,000 mk orkesterin ylläpitämiseksi; nyt pyydettiin 16,000 mk itse teatteria ja 4,000 mk teatterikoulua varten, siis yhteensä 20,000 mk. Tästä summasta myönnettiin 16,000 mk ja uusi kannatusyhdistys muodostui, joka heinäkuun lopulla kokoontui valitsemaan johtokuntaa. Tässä tilaisuudessa eräs kaupungin varakkaimpia liikemiehiä, jonka avustus oli teatterille tärkeä, puolusti Bergbomin valitsemista, ja niin tämä tuli pormestari, tri W. Zilliacuksen ja varatuomari K.A. Weckströmin (toimitusjohtaja) rinnalle johtokunnan kolmanneksi jäseneksi, niinkuin sanottiin, kirjalliseksi neuvonantajaksi.
Bergbomin toimesta tässä uudessa asemassa on vähän tietty, ja se mikä tiedetään todistaa hänen joutuneen vieraaseen ympäristöön, johonka hänen oli mahdoton kotiutua. — Jo ennen näytäntöjen alkua hän huolehtien teatterikoulun tulevaisuutta koetti saada Nervanderin laitoksen johtajaksi, sillä O. Toppelius, joka tähän saakka oli tehtävää hoitanut, oli, nimitettynä kreikankielen lehtoriksi, muuttava Vaasaan. Tarkoitus oli järjestää koulu mitä säästäväisimmin, jotta varat eivät kesken loppuisi. Opettajina toimisivat ainoastaan rouva Raa ja Gröneqvist, ja musiikkiopetus jätettäisiin kokonaan pois, koska neiti Mechelin, jonka varassa se viimeksi oli ollut, aikoi syksyllä lähteä Parisiin. Nervander kieltäytyi kuitenkin ja kehoitti Cygnaeuksen neuvon mukaan — "hajoittamaan koko hökötyksen". Ja siihen asia lopulta menikin, sillä syyskuulla U. S. kertoo: "Teatterikoulu on joku aika sitte hajoitettu, mistä syystä emme tiedä. Rouva Raa on kuitenkin hyväntahtoisesti ottanut johtaakseen koulun oppilaita." Tämä viimeinen tarkoittaa kai sitä, että joillekin vanhoille oppilaille annettaisiin edelleen johtoa itse näyttelemistaidossa, mutta uusia ei otettaisi vastaan eikä myöskään enää vaivattaisi entisiä suomenkielen opetuksella. Siihen päättyi siis yritys, josta kymmenen vuotta varhemmin oli niin suuria toivottu!
Ymmärrettävää on, että Bergbomin ollessa Uuden teatterin johtokunnan jäsenenä ajateltiin niiden toiveiden toteuttamista, jotka suomenmieliset niinkauan olivat kohdistaneet ruotsalaiseen näyttämöön. Olihan aina vuodesta 1847 luultu, että kotimainen ja suomalainen teatteri olisi syntyvä ja kehittyvä sen yhteydessä. Nyt, jos koskaan, oli se tapahtuva. — Itse asiassa on meille säilynyt kirjallinen seikkaperäinen suunnitelma miten teatterin toiminta olisi järjestettävä, jotta tuo päämäärä saavutettaisiin. Se on Nervanderin kirjoittama ja hänen ilmoituksensa mukaan pääasiassa syntynyt neuvotteluista hänen ja Emilie Bergbomin välillä, koska ehdotusta ei katsottu sopivaksi suorastaan esittää Kaarlon tekemänä. Toiselta puolen on luonnollista, että Emille ei ehdottanut mitään, joka olisi ollut veljelleen tuntematonta saatikka vastenmielistä. Suunnitelmasta mainittakoon tässä vaan seuraavat pääkohdat:
Teatteriseura jaettaisiin kolmeen osastoon, joista ensimäinen yksinomaisesti ruotsalaista näyttämöä varten tarkoitettu, käsittäisi silloisen seuran etevimmät kyvyt, toisen jäsenet toimisivat etupäässä suomalaisella näyttämöllä ja kolmannen olisivat avullisia sekä ruotsalaisissa että suomalaisissa näyttämöissä. Kaikki toisen ja kolmannen osaston jäsenet olisivat tietysti kotimaalaisia. — Ensimäisenä vuonna annettaisiin ainoastaan 2 tai 3 suomenkielistä näytäntöä kuukaudessa. — Teatterin johto uskottaisiin johtokunnalle, jossa paitse toimitusjohtajaa ja esimiestä olisi kolme ruotsalaista ja kolme suomalaista johtajaa. — Teatterikoulu ylläpidettäisiin lähimmässä yhteydessä teatterin kanssa ja johdettaisiin pitäen silmällä samassa määrässä ruotsalaista kuin suomalaista näyttämöä. — Orkesterissa olisi opetusta annettava kotimaisille oppilaille. — Erityinen kannatusyhdistys perustettaisiin takaamaan teatterille 1000 markan tulo kummastakin jokaisen suomenkielisen ohjelman kahdesta ensimäisestä näytännöstä.
Tuskin tarvinnee sanoa, että ehdotus ruotsalaisella taholla arvosteltiin "epäkäytännölliseksi", ilman että tarjouduttiin neuvotteluihin, joista olisi voinut käytännöllisempää syntyä. Myöhemmän kokemuksen nojalla saattaa kumminkin sanoa, että tarkoitettu yhteistoimi, jos se olisi saavuttanut ruotsalaisen teatterin johtajain ja ystäväin hyväksymisen, epäilemättä varmemmin olisi hyödyttänyt niitä, jotka meillä tahtovat ylläpitää ruotsalaista kulttuurimuotoa, kuin suomenkielisiä. Edellisillä olisi luultavasti nyt kotimainen näyttämö, jota heillä ei vieläkään ole; mutta suomalainen osasto olisi tuskin ruotsalaisen yhteydessä kehittynyt yhtä ripeästi kuin itsenäisenä ja vapaana. Tämän ohella on mainittava, että Bergbom yksityisesti oli ryhtynyt keskusteluihin eri henkilöitten kanssa, jotka, vallassäätyymme kuuluvina, liittyen noihin kotimaisiin osastoihin, olisivat avanneet niiden kehitykselle aavistamattomia mahdollisuuksia. — Kun Bergbomille oli selvinnyt, että hän teatterin johtokunnan jäsenenä ei voisi mitään aikaansaada kotimaisen taiteen hyväksi, ja kun muissakin kohdin erimielisyyttä oli ilmaantunut, hän jo ennen joulua vapaaehtoisesti luopui jäsenyydestään.
Kenties tärkein tulos koko tästä episoodista Bergbomin elämässä sisältyy seuraavaan kaskuun. Eräänä päivänä Bergbom hyväntahtoisen, mutta aitoruotsalaisen puvustonhoitajattaren kanssa tarkasteli joitakuita teatterin pukuja. Niiden joukossa oli osa ollut kovin likaisia ja repaleisia, niin että Bergbom ei voinut olla kysymättä: "Kuka voi tuommoisiin pukeutua?" — "Kyllä ne suomalaisille kelpaa!" vastasi naivisesti rouvasihminen. Silloin, kertoi Bergbom myöhemmin, vakaantui hänessä ajatus että suomalaisilla sittenkin on oleva oma teatterinsa!
Verrattomasti tärkeämpi tapahtuma kuin Bergbomin lyhyt toimi Uuden teatterin johtokunnassa oli suomalaiseen näyttämöön nähden Suomalaisen Seuran perustaminen 15 p. lokakuuta 1869. Tämänniminen seura ja eräs toinenkin nimeltä "Suomen ystäväin seura" olivat jo ennenkin tällä kymmenluvulla Helsingissä syntyneet ja toimineet; mutta niiden päämääränä oli ollut suomenkielen käytännön laajentaminen, jota vastoin uudella seuralla oli erikoisena tarkoituksena edistää suomalaisuuden asiaa taiteen alalla, ja siinä kohden sen toimi tulikin sangen merkilliseksi. Tuskin tarvinnee mainita, että tämmöisen seuran perustaminen oli seuraus ennen kerrotuista tapahtumista. Eräässä kirjeessä samalta syksyltä Bergbomille tavataankin lause: "Voit tuntea itsesi onnelliseksi, Suomalainen seura on milt'ei välittömästi saanut alkunsa viimekeväisistä suomalaisista seuranäytännöistä."
Ensimäinen, joka esitti ajatuksen tämmöisen seuran tarpeellisuudesta, oli säveltaiteilija Lorenz Nikolai Achté, ja kokous sen perustamista varten pidettiin mainittuna päivänä seurahuoneella. Saapuville oli tullut noin 60 henkeä molempaa sukupuolta, enimmäkseen yliopistopiireistä. Ehdotusta kannatettiin suurella innostuksella ja yksimielisesti päätettiin perustaa seura, joka toimintaan nähden jaettaisiin kolmeen osastoon: draamallinen, soitannollinen ja kirjallinen. Niiden jäsenten, joilla oli halua ja kykyä olla osallisina taiteellisessa toimessa, tuli ilmoittautua toiseen tai toiseen osastoon; muut muodostaisivat seuran passiivisen pohjajoukon. Seuran toimi ja julkinen esiintyminen oli tapahtuva suomenkielellä, mutta tämän kielen taito ei ollut välttämätön jäseneksipääsyn ehto, jos pyrkijällä vain oli mielihalua ja intoa itse asiaan. Kokouksia, joiden ohjelmaan kukin osasto vetäisi kortensa, pidettäisiin kerran kuukaudessa, jota paitse silloin tällöin julkisiakin esiintymisiä toimeenpantaisiin. — Kun näistä pääkohdista oli sovittu, valittiin yhdeksänhenkinen johtokunta, jonka jäseniksi tulivat: draamallista osastoa varten rouva M. Krohn (jonka sijaan sittemmin astui rouva M. Ahnger) ja Kaarlo Bergbom, soitannollista osastoa varten neiti Therese Decker ja L.N. Achté, kirjallista osastoa varten professori A. Ahlqvist ja dosentti J. Krohn sekä passiivisten puolesta Emilie Bergbom, dosentti O. Blomstedt ja ylioppilas V. Löfgren, Myöhemmin johtokunta keskuudestaan valitsi Ahlqvistin esimieheksi ja Löfgrenin sihteeriksi ja rahastonhoitajaksi.
Jo ensimäiset iltamat todistivat, että seuraa perustaessa ilmaantunut innostus oli oikeaa laatua. Ensi illaksi tiistaina 16 p. marraskuuta kokoontui seurahuoneen suureen saliin 350-400 henkeä. Silloin hyväksyttiin ehdotus säännöiksi ja valittiin Fredr. Cygnaeuksen syntymäpäivä, huhtikuun 1, seuran vuosipäiväksi. Ohjelmaan kuului paitse Ahlqvistin esitelmää "Katoavista luonnonkansoista" kaksi Suonion julkaisematonta runoelmaa, "Karkuri" ja "Purjehdusretki", jotka runoilija itse lausui, laulua — Achtén johtamia mies-kvartetteja ja sekaäänisiä lauluja — ja tanssia. Draamallisella osastolla ei tällä kertaa vielä ollut mitään tarjottavana; mutta huhu kertoi, että Weberin "Preciosaa" oli alettu harjoittaa. Eikä huhu ollut perätön. Jopa aiottiin saada ooppera valmiiksi ennen joulua, mutta erinäiset vastukset sen estivät. Silti saatiin toisessa iltamassa vähän esimakua siitä mikä oli tulossa. Siinä, 9 p. joulukuuta, esitettiin näet neljä kööriä ja yksi soololaulu "Preciosasta". Mutta muutenkin oli toisen iltaman ohjelma ensimäistä vaihtelevampi. J. Krohn piti vilkkaasti esitellyn, mieltäkiinnittävän esitelmän Genève-järven ihanista seuduista, rouva Raa lausui Oksasen "Koskenlaskijan morsiamet" ja rouva Mina Ahnger lauloi erittäin miellyttävästi kaksi uutta Ernst Fabritiuksen Suonion sanoille säveltämää kaunista soololaulua (toinen vieläkin paljo laulettu "Ainoa hetki").[56] Tämän lisäksi oli kuvaamataidekin edustettuna pienellä näyttelyllä. Seuran jäsenten omistamia taideteoksia oli järjestetty nähtäväksi: pari Takasen muovailemaa rintakuvaa, Sjöstrandin tekemä J.V. Snellmanin muotokuva pientä kokoa, valokuva Wl. Schwertskoffin lasimaalauksesta Kaarina Maununtyttären hautakappelia varten sekä erinäisiä vanhempia ja uudempia maalauksia.
Jälkimäisessä iltamassa nähtiin saapuvilla myöskin A. Meurman, siihen aikaan harvinainen vieras pääkaupungissa, mutta juuri näinä vuosina yleisemmin tunnetuksi tullut etevien, kansan elinkysymyksiä käsittelevien kirjoitustensa kautta Kirjallisessa Kuukauslehdessä. Hänen kunniakseen toimitettiin kohta paikalla pidot, jotka tulivat aavistamattomaksi jatkoksi iltamalle. O. Blomstedt, Th. Rein, O. Donner y.m. pitivät tervehdyspuheita vieraalle, jolle H. D. joku aika ennen oli keksinyt arvonimen "Kangasalan oraakeli" ja joka vastasi tapansa mukaan niin että vakavatkin ajatukset esiintyivät luontaisen huumorin verhossa.
Näin Suomalainen seura virkeästi ja hilpeästi aloitti toimensa. Jäsenten luku nousi ensi vuonna 518, joista 217 naista ja 301 herraa. Jäsenluettelo käsittää jotenkin kaikki sen ajan "fennomaanit" Helsingissä. Että näiden joukossa tapaa semmoisiakin, jotka sittemmin ovat eksyneet kauas suomalaisuuden tieltä, on kai — inhimillistä. Cygnaeus ja Charlotte Raa mainitaan kunniajäseninä. Yleisesti tunnetuista miehistä mainitsemme, paitse muuten jo kertomuksessamme esiintyneitä, vain Z.J. Cleven, Z. Topeliuksen, Yrjö Koskisen, B.A. Godenhjelmin, B.O. Schaumanin, K. Collanin, jättäen nimiluettelon tarkemman tutkimuksen jollekin tulevalle suomalaisuuden historioitsijalle. — Kohta on näyttäytyvä, että Suomalaisen seuran toimi oli oleva niin sanoaksemme johdanto kansalliseen teatteriin.
* * * * *
Ennen kuin erotaan merkillisestä vuodesta 1869, käytämme tilaisuutta esittää lukijoillemme kaksi Pohjanmaalta päin tullutta laululintusta, jotka syksyllä kävivät Helsingissä ennustaakseen läheistä taiteenkevättä, tarkoitamme Ida Basilieria ja Emmy Strömeriä.
Ida Basilier[57] oli täällä jo ennestään tunnettu, sillä 20-vuotiaana hän oli, vietettyään lapsuutensa Kalajoella ja käytyään koulua Kokkolassa, Ouluun muuttaneesta, soitannollisesta kodistaan 1867 tullut Helsinkiin saadakseen opetusta neiti E. Mecheliniltä ennen kuin toukokuulla s.v. ensi kerran lähti Parisiin. Jo ennen lähtöään hän huhtikuulla oli esiintynyt eräässä simfoniakonsertissa, mutta vuoden päästä hän, harjoitettuaan opintoja sekä yksityisesti että konservatoorissa Masson johdolla, antoi täällä 4 p. kesäkuuta 1868 ensi kerran itsenäiset laulajaiset — hätää kärsivien hyväksi — sitä paitse laulaen pari kertaa näytösten välillä ruotsalaisessa teatterissa. Kun hän syksyllä 1869 tuli Helsinkiin, oli hän jo toisenkin vuoden opiskellut Parisissa ja kahtena kesänä antanut konsertteja eri kaupungeissa. Hän oli siis hyvin tunnettu. Konserttiinsa 25 p. lokakuuta kokoontuikin 700 hengen kuulijakunta, ja hän lauloi, sanoo eräs innostunut arvostelija, "mestarillisesti ja yleisön mieltymys oli sanomaton". Joskin näissä sanoissa on liikaa, niin ilmaisevat ne kuitenkin millä mielin laulajatarta kohdeltiin, ja varmaa on, että hänen heleä, paraimmassa koulussa kehitetty sopraniäänensä ja raitis, vilkasluontoinen laulutapansa olivat omansa tuottamaan hänelle kriitillisemmänkin yleisön suosion.
Kun neiti Basilier tällä kertaa oli lähtenyt Oulusta Helsingin kautta vielä mennäkseen yhdeksi vuodeksi Parisiin, oli hänen matkatoverikseen ruvennut toinenkin laulajatar, Emmy Strömer,[58] joka opiskeltuaan neiti Mechelinin luona oli valmis alkamaan lauluopintojaan tuolla maailmankaupungissa Seinen varrella. Hänkin, nyt 19-vuotias, esiintyi julkisesti Helsingissä 5 p. marraskuuta laulaen ruotsalaisessa teatterissa Regina von Emmeritzin näytösten välillä. Hänellekin tuli osaksi mitä vilkkaimpia suosionosoituksia, ja "Yksin istun" huudettiin da capo. Muutoin sanotaan tämän laulajattaren herättävän "mitä suurimpia toiveita varsinkin draamallisen laulannon alalla" — arvostelu, joka jos mikään osui oikeaan. — Vastedes saamme nähdä mitkä merkkisijat näillä kahdella laulajattarella on suomalaisen teatterin historiassa.
* * * * *
Edellisessä luvussa kerrotun päätöksen mukaan Bergbom keväällä 1869 oli hakenut Aleksanterinstipendiä ulkomaanmatkaa verten. Matkansa päätarkoituksena hän oli maininnut kirjallisten ja taideolojen tutkimisen Saksassa ja Ranskassa, jonka ohella hän ilmoitti aikovansa Böhmissä, Unkarissa ja Belgiassa sekä Norjassa koettaa ottaa selkoa niistä teistä, jotka vuosisadan kansallisuusharrastus oli valinnut luodakseen kansallisen kirjallisuuden ja taiteen. Tätä suunnitelmaa piti tiedekunta liian laajaperäisenä kuitenkaan kieltämättä puoltolausettaan. Samaa mieltä oli C.G. Estlanderkin, joka siitä huolimatta konsistoorissa antoi äänensä Bergbomille, syystä kun tämän kirjalliset ansiot olivat suuremmat kuin muitten hakijain ja kun hän eri kirjoituksissa oli osottanut laajoja tietoja uudemmassa kirjallisuudessa ja hyvää esteettistä arvostelukykyä. Enemmistö ei kuitenkaan asettunut tälle kannalle. — Bergbomin toivo oli siis pettynyt, ja hän jäi kotiin. Matkustamisen omilla varoilla teki isän kuolema syksyllä ainoastaan arveluttavammaksi, sillä senaattori Bergbom, jolla oli ollut suuri perhe ylläpidettävänä, ei jättänyt jälkeensä sanottavaa omaisuutta.