Produced by Tapio Riikonen

SUOMALAISEN TEATTERIN HISTORIA IV

Bergbomin loppukausi: Kansallisteatteri

Kirj.

ELIEL ASPELIN-HAAPKYLÄ

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1910.

SISÄLLYS:

Alkulause.
XXII. Kahdeskolmatta näytäntökausi, 1893-94.
XXIII. Kolmaskolmatta näytäntökausi, 1894-95.
XXIV. Neljäskolmatta näytäntökausi, 1895-96.
XXV. Viideskolmatta näytäntökausi, 1896-97.
XXVI. Kuudeskolmatta näytäntökausi, 1897-98.
XXVII. Seitsemäskolmatta näytäntökausi, 1898-99.
XXVIII. Kahdeksaskolmatta näytäntökausi, 1899-1900.
XXIX. Yhdeksäskolmatta näytäntökausi, 1900-01.
XXX. Kolmaskymmenes näytäntökausi, 1901-02.
XXXI. Kolmaskymmenesensimäinen näytäntökausi, 1902-03.
XXXII. Kolmaskymmenestoinen näytäntökausi, 1903-04.
XXXIII. Kolmaskymmeneskolmas näytäntökausi, 1904-05.
XXXIV. Emilie ja Kaarlo Bergbomin viimeinen aika ja kuolema.
Jälkilause.
Lisäyksiä ja oikaisuja.
Näytelmäluettelo.
Viiteselitykset.

Alkulause.

Neljä vuotta sitte kirjoittamissani tämän teoksen alkusanoissa olen jo Seuran ja omasta puolestani kiittäen maininnut useita kansalaisia, jotka tehokkaasti ovat työtäni edistäneet. Nyt kun olen lopussa, on mieluinen velvollisuuteni täydentää avustajieni luetteloa. Sillä itse työn aikanakin ovat paitse ennen mainituita useat muutkin, mitkä kirjallisia, mitkä suullisia tietoja antamalla, mitkä muulla tavoin suoneet minulle arvokasta apuansa. Näistä mainitsen ensiksi erinäiset teatterin entiset ja nykyiset jäsenet, nimittäin: Benjamin Leino, jolle ei oltu sallittu nähdä valmiina tätä teosta, jossa hänen nimellään on niin tärkeä sija, ja hänen vaimonsa rouva Mimmy Leino, neiti Kaarola Avellan, rouva vapaaherratar Ida Aalberg-Uexkull-Güldenband, herra Evert ja rouva Kirsti Suonio, herrat Iisakki Lattu, Jalmari Finne ja Kaarlo Keihäs sekä nti Cecilia Silén. Edelleen merkitsen seuraavat kansalaiset: vapaaherra Seb. Gripenberg, jolle erittäin olen kiitollisuuden velassa Kansallisteatterin rakennushistorian täydellisyydestä, professori Onni Tarjanne, neidit Alma Birkman ja Aini Nevander sekä herrat metsäkonduktööri Väinö Jalava ja maisteri Reinhold Hirvensalo, joista kaksi viimemainittua ovat avustaneet minua teatterin taloudellisten olojen selvittämisessä, ja heistä jälkimäinen lopullisesti laatinut liitteenä painetun taulun, missä nähdään tulot ja menot vuosina 1879-1905, sekä vihdoin rouva Maiju Hakosalo, joka alusta alkaen on ollut minulle apuna tietojen keräämisessä sanomalehdistöstä ja näytelmäin ja niiden tekijäin luettelojen laatimisessa, ja maisteri Rafael Engelberg, joka on avustanut korjausluvussa. Kaikille näille ja monelle mainitsemattomallekin lausun täten vilpittömän kiitollisuuteni. Rauhalahdella, elokuussa 1910.

Eliel Aspelin-Haapkylä.

XXII.

Toinenkolmatta näytäntökausi, 1893-94.

Kesäkuun keskivaiheilla Kaarlo Bergbom, matkustettuansa (niinkuin Viipurista oli kirjoittanut, kts III, s. 485) Itämeren maakuntien halki, palasi Helsinkiin. Täältä hän jonkun päivän päästä lähti vierailemaan ystäviensä ja sukulaistensa luokse — käyden Rauhalahdella, tämän kirjan tekijän maalaiskodissa Vanajaveden rannalla Kalvolassa, Kuitiassa y.m. — ja asettui sitte heinäkuun alussa Heinolaan. Sinne saapui pari viikkoa myöhemmin Emiliekin, talvikaudesta kovin riutuneena, ja Betty Elfving, joka ihastuksella oli suostunut ehdotukseen yhdessä ystäviensä kanssa viettää sydänkesä Heinolassa. Heillä oli vuokrattuna yhteinen, 4-huoneinen asunto kansakoulunopettaja Ruokosen talossa. Jo ennen toisten tuloa Kaarlo oli ilmottanut ensimäisen vaikutelmansa: "Täällä on hiljaista, vihantaa, raitista, rauhallista — oikea Rauhala", ja arvatenkin ystävät siellä nauttivat monta mieltä-viihdyttävää hetkeä; mutta myöhemmistä kirjeistä huomaa, että Kaarlolla Heinolassa oli raskaitakin päiviä ja että hänen terveytensä kylpyajan päättyessä ei ollut erittäin tyydyttävä.

Eikä ole vaikeata arvata mikä Kaarloa ja luonnollisesti Emilietäkin painoi. Ensiksikin he tietenkään eivät vielä voineet tyynin mielin ajatella edellisen vuoden tapahtumia — yhtä vähän kuin olla niitä muistelematta, ja toiseksi he eivät saattaneet kuvitella tulevaakaan aikaa valoisaksi. Teatterin velat olivat jälleen nousseet arveluttavaan määrään, joten runsastuloinen näytäntökausi olisi ollut tarpeen; mutta ainakin alkupuoleen nähden Ida Aalbergin turnee esti tekemästä siihen suuntaan käyviä laskelmia. Näyttelijätär,[1] jossa luultavasti kauvan oli kytenyt ajatus Sarah Bernhardtin ja Eleonora Dusen tapaan oman seurueen kanssa toimeenpanna draamallinen kiertomatka, oli nimittäin keväällä ryhtynyt tuumaa toteuttamaan. Etevämpiä kykyjä hänen kyllä oli mahdoton saada, sillä semmoisia ei ollut vapaana, mutta silti hänen onnistui kerätä ympärilleen noin kymmenkunta mies- ja naispuolista näyttelijää, enimmäkseen Suomalaisen teatterin entisiä jäseniä, joilla oli siksi näyttämökokemusta, että kävivät mukiin. Heinäkuulla oli alotettu harjottaa ohjelmistoa, josta mainittakoon Noora, Sylvi, Adrienne Lecouvreur, Kamelianainen, Erotaan pois ja Fernande, ja avusti taiteilijatarta ohjaajana ensin Alex. Slotte ja myöhemmin Ad. Lindfors. Mitä matkasuunnitelmaan tulee, oli esiintyminen alkava Hämeenlinnassa, jatkuva Porissa, Turussa ja Tampereella, jonka jälkeen loka- ja marraskuulla näyteltäisiin Helsingissä; vuoden lopulla mentäisiin Viipuriin ja Pietariin ja sieltä vihdoin skandinavilaisiin maihin.[2] Kun valmistuspuuhiin myöskin kuului tilausten kerääminen Helsingissä tapahtuvia näytäntöjä varten, ja yritys siis siinä kohden tiesi suoraa kilpailua kansallisen näyttämön kanssa, niin ei ole ihme että moni tämän ystävä paheksui ja ankarasti arvosteli koko asiaa. Näiden mielestä olisi Ida Aalbergin luonnollinen velvollisuus ollut Suomalaisen teatterin jäsenenä palvella kansallista taidetta. Toiset taasen, jotka puolustivat hänen hankettaan, arvelivat hänellä, suurena taiteilijana, olevan oikeuden koettaa raivata itselleen tie maailman maineen huipuille. Niittäen kunniaa ulkomailla hän välillisesti hyödyttäisi kotimaistakin sivistyselämää, he lisäsivät, ja siihen katsoen Suomalaiselle teatterille ehkä koituva tilapäinen vahinko olisi vähän merkitsevä. Bergbom-sisarukset, jotka tietenkin ensikädessä arvostelivat yritystä teatterin kannalta, eivät voineet olla sille myötätuntoisia. Että he yhtä hyvin kuin muut, jopa paremminkin ymmärsivät, mitkä mietteet ja unelmat johtivat näyttelijätärtä, sitä tarvitsee tuskin mainitakaan; mutta toiselta puolen olivat he liian kokeneita luottaakseen syrjäisestä kansasta lähteneen nerokkaankin taiteilijattaren menestyksen pysyväisyyteen "suuressa maailmassa" ja vielä vähemmän asettaakseen sitä sen taiteellisen työn edelle taikka rinnalle, joka välittömästi tehtiin oman kansan keskellä ja hyväksi. Siitä huolimatta he eivät mitenkään vastustaneet yritystä. Kun Ida Aalberg kävi Kaarlon luona pyytämässä saada käyttää teatterin painamattomia suomennoksia, niin vastaus oli myöntävä, ja samoin, kun turnee oli saapunut Pietariin, ja näyttelijätär sieltäpäin (tammikuulla) anoi, että Axel Ahlberg saisi tulla sinne esiintyäkseen muutamissa näytännöissä, niin siihenkin suostuttiin.[3] Kaarlon ihmistuntemus oli niin suuri, ettei hänen mieleensä juolahtanut menetellä toisin, koettaa tyrkyttää vakaumustaan innostuneeseen taiteilijattareen. Kunkin täytyy itse käydä kokemuksensa koulu ja — maksaa sen hinta.[4]

Ennen kun puhumme teatterin toiminnasta alkavalla näytäntökaudella, panemme tähän jälleen seurueen jäsenluettelon, liittäen siihen tiedot tämänaikaisista palkoista:

Benj. Leino, 4,500:- ja iltama. Rva Katri Rautio 2,800:-
Axel Ahlberg 3,800:- " Olga Poppius 2,500:-
Knut Weckman 3,600:- " Mimmy Leino 2,000:-
Aleksis Rautio 3,300:- " Naimi Kahilainen 2,000:-
Taavi Pesonen 2,600:- " Olga Salo 1,600:-
Emil Falck 2,500:- Nti Emilie Stenberg 2,800:-
Anton Franck 2,400:- " Hanna Kunnas 1,900:-
Kaarlo Halme 2,200:- " Mimmi Lähteenoja 1,100:-
Iisakki Lattu 1,800:- " Kirsti Sainio 1,100:-
Otto Närhi 1,600:- " Helga Corander 960:-
Hemmo Kallio 1,600:- " Hilma Liiman 960:-
Oskari Salo[5] 1,500:- " Cecilia Silén 1,000:-
Niilo Stenbäck[6] 1,200:- " Anni Helin 1,000:-
Kaarlo K. Keihäs[7] 1,200:-

Näistä olivat Keihäs järjestäjä, Silén kuiskuttaja ja Helin puvustonhoitaja; muut kaikki näyttelijöitä. Sitä paitse kuului seurueeseen oppilaina: Konrad Tallroth,[8] Maiju Rängman,[9] Julius Sario[10] y.m.

Edellisenä näytäntökautena mukana olleista olivat eronneet: rva Saimi
Järnefelt ja nti Maria Salin, joista jälkimäinen oli liittynyt Ida
Aalbergin turneeseen.

Syyskauden toimi alkoi 3/9, ja annettiin kolmen viikon aikana kansannäytäntöjä (Uramon torppa, Aino, Wilhelm Tell y.m.), joista viimeisen ohjelma käsitti uuden kotimaisen alkuteoksen, E. F. Jahnssonin 3-näytöksisen näytelmän En ollenkaan muista. Tämä tarkotusperäinen, juoppouden seurauksia kuvaava kappale oli taiteellisesti vähäarvoinen eikä mennyt muuta kuin kaksi kertaa. Kumminkin olivat nämä kansannäytännöt ylipäätään tuottavammat kuin lähinnä seuraavat neljä näytäntöä, joissa esitettiin Niilo Salan suomentama V. Sardoun Femande — ensi-ilta 27/9. Jännittävä draama oli aikoinaan käännetty Ida Aalbergia varten, mutta nyt se näyteltiin rva Rautio Clotildena ja rva Poppius nimiroolissa. Ettei edellinen suorittanut tehtäväänsä niinkuin Ida Aalberg olisi sen tehnyt, on ymmärrettävää, mutta silti oli hänen ja muittenkin taiteellisella työllä arvonsa. Clotilden ja Fernanden esittäjät sekä Leino — Philippe de Pomerol, Ahlberg — André des Arcis ja nti Sainio — Georgette, muita mainitsematta, näyttelivät, niinkuin monesti ennen ranskalaisissa näytelmissä, puutteellisesti parisilaisina, mutta johdonmukaisesti ja vaikuttavasti silmällä pitäen luonteiden ja toiminnan ydinpiirteitä — ja se on kumminkin pääasia, sillä ovathan parisilaiset harvassa Parisin ulkopuolella!

Lokakuun 2 p. Kaarlo Bergbom täytti 50 vuotta, ja merkkipäivä muodostui juhlaksi, joka ilahduttavasti näytti kuinka hänen elämäntyönsä oli saavuttanut ymmärtämystä ja kuinka yleisesti sen arvo tunnustettiin. Ei ainoastaan huomattavana tapahtumana Bergbomin elämässä, vaan myöskin kansallisen eloisuuden ilmauksena kerromme tässä päivän vieton.

Jo klo 7 aamulla saapui Bergbomin asuntoon Robert Kajanus orkesterineen tervehtiäkseen päivän sankaria soittamalla Saeterjentens Söndag sekä Suomen- ja Maamme-laulun; kohta jälkeen tuli kolmattakymmentä nuorta tyttöä, nti Anna Sarlinin johtama kuoro, joka lauloi koraalin ja "Väinölän lapset" ja josta muuan jäsen (nti Aino Krohn) kaikkien puolesta runonmuodossa julkilausui kiitokset ja onnentoivotukset Suomen taiteen suosijalle, ja kolmanneksi "esiintyi näyttämölle" Richard Faltin 25-henkisen kuoron kanssa, entisiä Suomalaisen oopperan solisteja ja kuorolaulajia. Tämä tervehtijäjoukko lauloi Faltinin johdolla hänen säveltämänsä ja Bergbomille omistamansa kantaatin, jonka (Kaarle Krohnin sepittämät) sanat olivat seuraavat:

Ei rakkaus etsi omaansa,
Ei kunniaa, ei voittoa,
Ei rakkaus vihaa, kadehdi,
Ei ajattele pahasti.
Kaikki hän peittää,
Kaikki hän toivoo,
Kaikki hän kärsii.
Ei rakkaus koskaan väsy.

Rakastit Suomen kansaa
Nuoruuden innolla.
Rakastit Suomen kieltä
Ja Suomen taidetta.
Tulevaisuuteen Suomesi
Sä luottaa uskalsit
Ja sille elämäsi
Ja työsi pyhitit.

Rakastit Suomen kansaa
Miehuuden voimalla
Keskellä taisteluja
Ja vaikeuksia.
Ja tämän kansan kielen
Toit taiteen temppeliin
Ja kasvatit sen siellä
Yleviin tehtäviin.

Rakastit Suomen kansaa,
Rakastat vieläkin,
On ensi lempes sinulle
Yhä rakkahin;
Niin myös Suomen kansa
Sinua rakastaa
Ja kiitollisna Sinut
Ja työsi omistaa.

Näitä soitannollisia ja runollisia kunnianosotuksia seurasi toisia kunniatervehdyksiä, joita esittivät teatterin johtokunta (Antti Jalava puhujana), teatterihuoneen johtokunta ja koko teatteriseurue. Seurueen puolesta nti Emilie Stenberg antoi Bergbomille muistolahjana valokuvan, jossa teatterin kaikki jäsenet olivat yhdessä ryhmässä kuvattuna, sekä adressin, jossa muun muassa pyydettiin lupaa toimeenpanna juhlanäytäntö siinä tarkotuksessa, että sen tuloista perustettaisiin Bergbomin nimeä kantava rahasto, jonka korot käytettäisiin stipendeiksi näyttelijöille opintojen harjottamista varten ulkomailla. Tähän pyyntöön Bergbom suostui ehdottaen juhlanäytäntöpäiväksi toukokuun 10:nnen, jolloin 25 vuotta oli kulunut siitä kun Kiven Lea ensi kerran näyteltiin. — Viimeinen joukkotervehdys tapahtui klo 1 aikaan, jolloin Jalmari Hahlin johtamina ylioppilaskunnan laulajat tulivat Bergbomin asunnolle, niinkuin tavallista suuren kansalaispaljouden ympäröimänä. Laulettuaan "Jos sydän sulla puhdas on" laulajat kutsuttiin sisään, ja siellä he vielä lauloivat useita lauluja.

Kaiken edellisen aikana ilmestyi 50-vuotiaan luokse lukuisia yksityisiä onnittelijoita, ihailijoita, ystäviä, taiteilijoita, tuoden kukkia, laakeriseppeleitä y.m. tunteittensa ilmaisuksi. Maaseuduilta taasen tulvasi sähkösanomia ja kirjeitä, jopa tuli niitä ulkomailtakin, ja oli lähettäjäin joukossa monta työväenyhdistystäkin, joka osottaa miten juhla oli kaikkien kansalaisten juhla ilman luokkaerotusta. Yksityisistä tervehdyksistä otamme tähän kaksi. Betty Elfving kirjoitti Turusta: "Jumala siunatkoon Sinua tänä suurena juhlapäivänä, jolloin koko suomalainen kansasi yhteisesti iloitsee syntymäsi johdosta!" Z. Topelius puolestaan lähetti Koivuniemeltä seuraavan kirjeen:

"Hyvä Kaarlo veljeni! Minä yhdyn uskollisimpien ystäviesi kanssa muistamaan päivääsi ja koko puolivuosisataasi. Minun onnentoivotukseni sinä päivänä on, että saisit nähdä työsi täydentymisen tulevalla puolivuosisadalla.

"Kun katsahdan taakseni minun kolmeneljännes-vuosisataani, näyttää minusta, että kaikki, mitä olen saanut aikaan, on paikkatyötä ja kappaletyötä. Mutta onnellisempana ja pitemmälle näkevänä kuin minä olet sinä kohdistanut voimasi yhteen elämäntehtävään, ja minä onnittelen sinua siitä. Todennäköisesti tulet tästä lähtien kuten tähänkin asti kokemaan voittojen ja tappioiden vaihtelua, mutta lopullinen voitto on siinä, että se aate, jonka olet loihtinut elämään ja jolle olet voinut antaa todellisuutta, ei voi juosta hiekkaan. Suomalainen ooppera voi kukoistaa ja jälleen lakastua, mutta se ihanteellinen taide, joka asettaa näyttämölle oman kansan omin sydämin ja omien huulten elinvoimaisin kielin, ei voi Kaarlo Bergbomin jälkeen koskaan kuolla pois.

"Edessäni on päiväkirjani 2 pltä lokak. 1843. On merkitty: muutto ja sadesää. Bergbom-nimi on samana päivänä siihen pantu, mutta ei se tarkota sinua, vaan (luullakseni) setääsi, Oulun lääninsihteeriä, jonka luona kävin ennen hänen lähtöään. F. Deland (nyt 80-vuotias invaliidi) tuli juuri silloin ruotsalaisen teatterinsa kanssa. Ei kukaan nähnyt untakaan suomalaisesta näyttämöstä. K. B. katseli hämmästyneenä ympärilleen tässä uudessa, tuntemattomassa maailmassa.

"Hyvä Kaarlo veljeni, minä käytän tilaisuutta kiittääkseni sinua tosisuomalaisesta itsepäisyydestäsi. Mikä koivunvitsa täytyykään sen olla, joka saa kärsiä alituista repimistä, joka näkee jalaksen alituisesti livahtavan pois raitiosta, mutta sittenkin kestää! Ja vielä kiitos siitä että olet kantanut korkealla ensimäistä suomalaista lippua näyttämöllä, ettet ole antanut sen laskea yleisösi tasolle, vaan tehnyt mitä olet voinut kohottaaksesi tämän kassakappalten ja myöskin tuon toisen näyttämön velttoutuneitten operettien yli. Mikä kehno talous! Eppur si muove, sittenkin se kulkee eteenpäin!

"Minä yhdistän tähän kiitokseen käytännöllisen sisaresi. Sinä olet aate, hän on todellisuus. Onnellisempi yhtymä on harvoin ohjannut korkeamastoista laivaa aalloilla.

"Ja nyt, Jumala siunatkoon toista puolivuosisataasi, päiviesi voimaa, öittesi rauhaa, ei-yksinäistä nuorenmiehen-kotoasi ja keveäjalkaista, toisinaan huimapäistä, mutta altista ja ahkeraa perhettäsi Arkadiassa sekä, sinun kauttasi, sitä ihanteellista taidetta, joka nyt on kotiristisi, mutta josta tulee muistopatsaasi!

"Aina harras ystäväsi Z. T."

Bergbom oli kutsunut kotiinsa (s.o. sisarusten yhteiseen asuntoon) päivällisille teatteriseurueen ja -johtokunnan sekä ystäviään ja tuttaviaan. Siinä tilaisuudessa lehtori B. F. Godenhjelm lämpimin sanoin esitti isännän maljan päättäen tähän tapaan: "Kiitos kaikesta kauneudesta, jonka olet lahjottanut meille ja koko Suomen kansalle! Kiitos siitä innosta ja rakkaudesta, jolla olet toiminut, — kiitos siitä isänmaallisesta hengestä, joka on työtäsi elähyttänyt, ja siitä puhtaasta, tositaiteellisesta aatteellisuudesta, joka on sitä kannattanut! Mitä pilviä nouseekin meidän taivaallemme ja mitkä ajan tuulet ohjannevatkin henkistä elämäämme, tosi taide on aina innostuttava ihmisen mieltä, ja siten on Kaarlo Bergbomin muisto aina säilyvä." — Illan kuluessa näyttelijä B. Leino vielä lausui seuraavan Paavo Cajanderin runon:

Kun routa suli ja lämpeni maa
Ja kun kevättoukoja tehtiin,
Niin silloin Kaarlo Bergbomkin
Hän kylväjämiehenä nähtiin.

Mut muilla kun pellot on perkatut,
Häll' auran koskematointa
Ja kylmää korpimaat' oli vaan,
Joka raatajan vaati tointa.

Mut kirvehen eestä ne kaatui puut.
Siell' uutteraa oli työtä,
Ja niinkuin ainakin viertomies
Hän raateli päivää, yötä.

Ja viesti tuosta kun kierteli maan,
Oli arvelu kaikellainen:
Ken ilkkui, ken taas kummastui,
Hän uskoi ja toivoi vainen.

Ja mustain kantojen keskeltä
Oras nousikin, versoi kohta,
Ja viljan kullan-karvaisen
Nyt täysinä tähkät hohtaa.

Sinä kylvösi hyvään maahan teit,
Satakertainen siit' on jo sato;
Sit' ei vihamies voi turmella
Ja sitä ei kaada kato.

Se rakkaudessa on kylvetty,
Käden kautta on Kaikkivallan.
Ja sen siemen se muruja Sammon on,
Ja ne kestää hyyn sekä hallan.

Syyskauden kolmas uutuus (13/10) oli B. Leinon (Wienen saksalaisen ja Feilitzenin ruotsalaisen laitoksen mukaan) suomentama José Echegarayn 3-näytöksinen draama Pyhimys vaiko mielipuoli?, joka meni 3 kertaa. Melkein tuskallisen jännittävä kappale esitettiin päähenkilöiden puolesta sangen ansiokkaasti. Etenkin vaikutti Leino Don Lorenzona todellisuutensa kautta, osaten herättää katsojassa myötätuntoa ja sääliä ristiriitaisten velvollisuuksien repimää ja kiduttamaa kunnon miestä kohtaan. Kiitettävä oli niinikään nti Stenberg onnettomana äitinä, Juanana, Weckman Eduardona, rva Salo Angelana, Lorenzon rouvana j.n.e. — Suurempi menestys oli sentään Daniel Hjortilla, kun se pitkän ajan päästä näyteltiin uudestaan: se meni syksyllä 7 kertaa. Nimiroolissa esiintyi vastatullut Oskari Salo, joka solakalla vartalollaan, miellyttävällä ulkonäöllään ja äänellään herätti myötätuntoa, vaikka lausunta ja riittämätön luonteentutkimus aiheuttivat muistutuksia. Kaikissa tapauksissa arveltiin seurueen hänessä saaneen kehityskelpoisen voiman. Muista uusista on nti Lähteenoja mainittava, hän kun melko hyvästi suoriutui Katrin tehtävästä. — Toisia huomattavia uusintoja olivat Saituri, jossa Ad. Lindfors esiintyi vieraana (kahtena iltana), ja Elinan surma, joka näytäntökautena meni 11 kertaa. Kirstinä rva Salo uskaliaasti kilpaili vaikean roolin ensimäisen tulkitsijan kanssa, eikä oltu huomaamatta hänen esityksessään vakavaa itsenäistä työtä. Luonnekuvassa kyllä ei ollut sitä ylimyksellistä piirrettä, joka kuuluu ylpeälle Kirsti Flemingille, eikä myöskään sitä rikasta tunteenilmaisun vivahduttamista, jossa Ida Aalberg on niin suuri; mutta että rva Salo kumminkin kykeni tekemään porvarillisemman Kirstinsä vaikuttavaksi, oli itsessään hyvä näyte.

Neljäs uusi kappale, J. Sarion suomentama O. Blumenthalin ja G. Kadelburgin 3-näytöksinen huvinäytelmä Matka Konstantinopoliin, tuli 15/11. Weckman (Brückner), nti Sainio ja rva Poppius, Rautio, Pesonen, Halme y.m. naurattivat katsojia, mutta niitä oli vähän, ja kappaleen kolmas ilta oli viimeinen. — Viides, kuudes ja seitsemäs uutuus tulivat yhdellä kertaa 1/12, nimittäin 1-näytöksiset vähäpätöisyydet: Martti Vuoren Naimiskauppa ja Seinä väliä sekä Kaarle Halmeen Mallassaunalla, joista ei yksikään saanut pysyvämpää menestystä.[11] Niiden jälkeen esitettin uusintona m.m. Tietäjä, Axel Ahlberg nimiroolissa ja Kosbina nti Maiju Rängman, joka, syksyllä teatteriin tulleena, (kts ylemp. s. 5) näytteli jotenkin luontevasti ja osotti ehdotonta tunteenilmaisemiskykyä. —

Teatteri purjehti jälleen vastatuulessa. Edellisen vuoden kadon jälkimainingit olivat vielä tuntuvissa, tavallinen yleisö oli hidas käymään teatterissa, eikä tällä ollut mitään erinomaisempaa tarjottavana, joka olisi vetänyt vieraita aineksia. Lisäksi tuli moniviikkoinen kilpailu Aleksanterin teatterissa näyttelevän Ida Aalberg-turneen puolesta. Oli siis helppo päättää, että lopputulos olisi huono. Tämä uhka silmien edessä ei ollut muuta neuvoa kuin jälleen kääntyä kansalaisten puoleen avunpyynnöllä. Se tapahtui 29/11 päivätyn kehotuksen kautta, jonka allekirjoittajat olivat: K. A. Brander, Martha Eneberg, Hilda Enlund, Ida Godenhjelm, Hilma Gripenberg, Onni Hallsten, Augusta af Heurlin, John Höckert, A. Lilius, V. Löfgren, Kasimir Lönnbohm, Ellen Messman, Hilma Saarinen, K. G. Sivenius, Matilda von Troil ja Matti Äyräpää. Siinä sanottiin teatterilla jo olevan velkaa vähän päälle 23,000 mk ja arveltiin, että vajaus näytäntökauden lopussa nousisi vähintäin 30,000 markkaan. Sen johdosta ehdotettiin kaksi rahanhankkimiskeinoa: rengaskeräys, johon heti oli ryhdyttävä, ja ensi syksynä (1894) arpajaisten tai muitten tuloa tuottavien huvitilaisuuksien toimeenpaneminen, ja kehotettiin kansalaisia eri paikkakunnilla ryhtymään tarpeellisiin puuhiin.

Bergbom-sisaruksilta ei tältä ajalta ole kirjeitä, jotka antaisivat tietoja oloista, mutta nti Elfvingin kirjeistä näkyy, että Kaarlon terveys ei ollut kehuttava. Samat kirjeet sisältävät myöskin eräitä tähän aikaan Turussa esiintyvän, etevän ruotsalaisen näyttelijän Aug. Lindbergin lausumia sanoja Bergbom-sisaruksista, jotka ansaitsevat saada tässä sijan:

"Lindberg oli aivan innostuksissaan", nti Elfving kirjoittaa, "kun Kaarlo ja Emilie Bergbomista puhuttiin. Hän lausui muun muassa: 'Siitä päivästä kun opin käsittämään mitä Bergbom tahtoi ja mitä hän kykoni luomaan, olen minä tuntenut syvintä ihailua häntä kohtaan. Hänen elämäntyönsä on aivan kuulumaton kultuuriteko' — ja sitten molemmista yhdessä: 'Heillä on kummallakin ollut niin paljon tehtävää, niin paljon suurta ajateltavaa, että he ovat unohtaneet vihata toisia. He ovat edistyneet niin kauvas, että voivat rakastaa siinä missä muut kiroovat. Olen seurannut heidän tointaan ja nähnyt että heillä on paljon rakkautta.' — Vahinko, ettet sinä [Kaarlo] eikä Nya Pressenin yleisö ollut kuulemassa".[12]

Uusi vuosi alotettiin komedioilla — Kiven Nummisuutarit ja Holbergin Ei ole aikaa; Lindfors vieraili pari iltaa Vielgeschreinä. Loppiaisena annettiin ensimäinen uusi kappale, Goffredo Cognettin 2-näytöksinen kansanelämänkuvaus Santa Lucian ruusu (A Santa Lucia), joka intohimoisessa traagillisuudessa muistuttaa Cavalleria rusticanaa. Rva Rautio näytteli hehkuvasti päähenkilöä, onnetonta Rosellaa, joka hukuttamalla itsensä todistaa viattomuutensa; Oskari Salo oli Cicillo, rakastaja, joka ei tyytynyt vähempään. Italialaista tunnelmaa vahvisti Aleksis Rautio laulullaan ja nti Liiman tarantellatanssillaan.

Seuraava uutuus (17/1) oli eräs Saksan kirjallisuuden etevimpiä huvinäytelmiä, G. Freytagin 4-näytöksinen, A. Öhqvistin suomentama Sanomalehtimiehiä (Die Journalisten). Näytelmä tarjoaa pitkän sarjan kiitollisia tehtäviä, ja siinä esiintyi Leino eversti Berginä, Salo professori Oldendorffina, Weckman Konrad Bolzina, Pesonen Piepenbrinckinä, rva Poppius Adelheid Runeckina, Franck lyyrillisenä ja Lattu rahasta kaikkeen valmiina, juutalaisena sanomalehtimiehenä. Kappale meni 3 kertaa, samoin kuin 28/1 ensi kerran näytelty, Kasimir Leinon suomentama Jean Jullienin draama Meri (La Mer). Tekijä — yksi niitä realistisia runoilijoita, jotka ensin esiintyivät Antoinen "Vapaassa teatterissa" (hänen oppilauseensa oli: "näytelmä on viipale elämää taiteellisesti asetettuna näyttämölle")[13] — on tässä esittänyt traagillisen tapausjakson bretagnelaisten kalastajain elämästä. Pääroolit olivat Rautiolla (François Kadik), Kalliolla (Yves Le Mell), Hanna Kunnaalla (Jeanne Marie) ja Katri Rautiolla (Elisabeth), ja esitettiin kyllä vaikuttavasti, vaikka tuskin täysin vieraan kansallisuuden mukaisesti; sivuosista on mainittava Närhen luontevasti kuvattu ukko Le Braz.

Syksyllä Kaarlo oli täyttänyt 50 vuotta, 7 p. helmik. Emilie Bergbom täytti 60, ja tuli nyt sisar vuorostaan samanlaisten kunnianosotusten esineeksi kuin ennen veli. Varhaisimmat tervehtijät olivat tällä kertaa Suomalaisen teatterin jäsenet, jotka laululla herättivät 60-vuotiaan unestaan, ja seurasi sitten muita laulajajoukkoja. Nti Sarlin tyttökuoroineen, Richard Faltin sekakuoron ja Jalmari Hahl ylioppilaslaulajain kanssa. Faltin oli nytkin säveltänyt kantaatin; sanat olivat Z. Topeliuksen kirjoittamat. Runoilijan sydämellinen tervehdys, joka viittaa toiselta puolen Emilie Bergbomin pitkään vaikutukseen rouvasyhdistyksen jäsenenä, toiselta puolen hänen työhönsä teatterin hyväksi, kuuluu näin:

Vi komma från hyddornas arma och gömda,
Från tysta och glömda.
De minnas din möda
Att trösta och stöda,
De kransa med böner, som himlen förstår,
Din grånande lock vid de sextio år.

Vi komma från möten och bokslut och ronder
Med sinande fonder, Från allt, som försakar.
Arbetar och vakar
För menniskolycka. Ditt fält var ju der.
Det fältets arbeterskor helsa dig här.

Vi komma från tiljan och diktarehärden,
Som låts vara verlden,
Från konsten, från kampen
Vid gasen och rampen.
De lätta gestalter, du fostrat för den,
De helsa sin moderligt hägnande vän.

Och vi, som nu viga de sextio åren
Med toner från våren,
Vi vilja ju sjunga
Höstdimmorna unga:
Men klar står din sol än vid himmelens rand,
Var älskad, var lycklig, och lef för ditt land.[14]

Laulajien jälkeen tuli muita tervehtijöitä, Suomen naisyhdistyksen ja
Helsingin rouvasyhdistyksen lähetystöt, Suomalaisen teatterin
johtokunta j.n.e. Kauniimpia olivat uskollisen ystävättären, Betty
Elfvingin, kirjoittamat tervehdyssanat Turusta:

"Onneksi olkoon, että olet ehtinyt asteelle, jolla seisot, ja että sinulla on suuri elämäntyösi, jota ei kukaan voi kieltää eikä sinulta ottaa. Onnea edelleenkin! Ehkä olisit tänä myrskyisenä aikana halukas luovuttamaan lipun jollekin toiselle, mutta koeta vielä kestää, huolimatta kaikesta. Kansamme tarvitsee sinua, eikä kukaan kykene sijaasi täyttämään. Jumala siunatkoon ja varjelkoon sinua! Antakoon Hän sinulle sen tulevaisuuteen tunkevan katseen, joka ajan pimeyden halki näkee vaivojesi hedelmät. Silloin on joka raskas työpäivä, joka hikihelmi ja kyynele vaihtuva lehdeksi siinä seppeleessä, jolla vielä syntymätön Suomi on kruunaava muistoasi. Kiitos kaikesta mitä olet tehnyt!"

Ennen mainittua italialaista ja ranskalaista uutuutta seurasi 16/2 saksalainen, nimittäin B. Leinon suomentama Max Halben 3-näytöksinen näytelmä Nuoruus, mutta meni se vain kaksi kertaa, vaikka se samana talvena Berlinin Neues Theaterissa näyteltiin toistasataa iltaa peräkkäin. Eikä esitys ollut huono, sillä se oli näyttämön parhaimpien kykyjen käsissä: Leino — pastori Hoppe, rva Poppius — Annu, Närhi — mielipuoli Amandus, Weckman — Hannu ja Ahlberg — apulaispappi. Ei, kyllä kai syy oli tuo meillä tavallinen: se osa yleisöä, joka vaatii "modernia" kappaleita, ei pysty täyttämään teatteria; suuri yleisö ei niistä paljon välitä.

Keskellä tätä Sisyfustyötä, kun uusi ohjelma oli valmistettava joka kolmanneksi tai neljänneksi illaksi, saatiin apua rva Ida Basilier-Magelsenilta, joka tänä talvena oleskeli Suomessa. Jo Runebergin päivänä hän laulullaan rikastutti ohjelmaa, ja 21/2 hän esiintyi Mariena Donizettin Rykmentin tyttäressä, joka sitten annettiin kaikkiaan 9 kertaa. Muut osalliset olivat seurueen jäseniä: Rautio — Tonio, Närhi — Sulpice, nti Kunnas — markisitar. Melkoinen ansio oopperan harjottamisesta oli Karl Sjöblomilla, joka johti orkesteria. Yksistään näytäntöjen luku todistaa, että Ida Basilier vielä kykeni ihastuttamaan yleisöä. — Uutta tuli vasta maaliskuun loppupuolella, jolloin muun ohella 18/3 annettiin sarja Bergbomin sommittelemia hebrealaisia kuvaelmia (Jakobin uni, Abraham hylkää Hagarin, Faraon tytär löytää Moseslapsen, Babylonin virran varrella, Salomonin tuomio, Esther Ahasverus kuninkaan edessä) sekä 30/3 Kasimir Lönnbohmin suomentama Z. Topeliuksen 50 vuotta myöhemmin, Lindfors vieraillen Magnus Drakenhjelmina. Tämän näytelmän esittäminen oli kevätkauden taiteellinen merkkitapaus, joka varmaan tuotti Bergbomille suurta tyydytystä, sillä hän tahtoi, niinkuin ennestään tiedämme, ohjelmistoonsa liittää kaikki mitä kotimainen kirjallisuus arvokasta sisälsi, ja tätä draamaa hän piti Topeliuksen parhaimpana. Runoilija onkin siihen laskenut ne syvät vaikutelmat, jotka häneen olivat jättäneet nuoruudessa kuulemansa jutelmat Kustaa III:n ajoilta. Samoin kuin Regina von Emmeritziä näyttämölle pantaessa oli Topelius nytkin tehnyt pieniä muutoksia kappaleeseen sekä antanut määräyksiä teatterilaitoksiin nähden. Esitys olikin kiitettävä ja herätti vastaavaa mielenkiintoa. Pääansio menestyksestä oli, paitse Lindforsilla, Katri Rautiolla (Ebba Reuterkrona), Olga Poppiuksella (Lotten Ringius), Hemmo Kalliolla (Sebastian) ja rva Kahilaisella (Lisette), joka viimemainittu kuitenkin tapansa mukaan oli kovin karkeapiirteinen. Näytelmä meni 6 kertaa.

Huhtikuulta on mainittavana kolme uutta kappaletta, joista kaksi oli kotimaista alkuteosta — R. Kiljanderin 3-näytöksinen huvinäytelmä Kumarrusmatka (13/4) ja Minna Canthin 1-näytöksinen Spiritistinen istunto — ja kolmas italialainen, B. Leinon (saksalaisesta käännöksestä) suomentama G. Rovettan draama Epärehelliset (molemmat jälkimäiset 20/4). Ensin mainittu on tekijänsä onnistuneimpia ilveilyjä, täynnä viatonta leikillisyyttä ja huumoria. Lattu oli oivallinen lukkari Kekkonen, jolle kumarrusmatkalla sattuu niin odottamattomia seikkailuja, ja hyviä olivat myöskin nti Sainio maalaisena Viivi-neitinä, Pesonen hovineuvoksena, sekä nti Corander Selma-neitinä. Yleisö oli huvitettu, ja toisena iltana, kun tekijä oli saapuvilla, hänet suurella riemulla huudettiin esiin.[15] Spiritistinen istunto oli vähäpätöinen kyhäelmä, jossa yksi ajan muotihulluuksia tehtiin naurettavaksi. Kappaleen merkitys oli siinä, että Minna Canth sen kautta jälleen palasi Suomalaiseen teatteriin, josta hänen ei koskaan olisi pitänyt luopua — kuinka sovinto syntyi, siitä kohta alempana. Italialainen näytelmä vihdoin oli traagillinen kuvaus tosielämästä, aviovaimon petos johdonmukaisen tapausjakson alkuaiheena. Katri Rautio Elisa-rouvana näytteli älykkäästi, maltillisesti, luonnollisesti; sitä vastoin oli Weckmanilla, hänen miehenään, taiteilijaluonteelleen vieraanlainen tehtävä.

Toukokuun 10 p. oli teatterilla juhla: 25 vuotta oli silloin kulunut muistorikkaasta Lea-illasta 1869. Siksi oli rva Raa-Winterhjelmkin saapunut ja hänen esiintymisensä Leana tuli juhlanäytännön keskipisteeksi. Ohjelma alkoi Aleksis Kiven muiston kunnioittamisella: J. E. Stenbergin muovailema runoilijan marmorinen rintakuva oli asetettu näyttämölle, ylioppilaat lauloivat Suomen- ja Maamme-laulun, ja niiden välillä B. Leino lausui K. Suomalaisen sepittämän runon Kiven muistoksi. Sitten tuli Lea, jota seurasi suurenmoinen kunnianosotus rva Winterhjelmille. Hänelle kannettiin laakeriseppeleitä ja kukkalaitteita, ja lopuksi yleisö kutsui Kaarlo ja Emilie Bergbominkin saamaan osansa riemastuksesta. Viimein näyteltiin Nummisuutarien 1:nen ja 2:nen näytös. — Näytännön jälkeen kokoontui lukuisa joukko teatterin ystäviä näyttämölle maljan ympärille. Siinä lehtori Godenhjelm piti puheen rva Winterhjelmille, J. H. Erkko esitti maljan Kiven muistolle, ja rva Poppius luki julki Erkon sepittämän runon, jossa kuvattiin suomalaisen teatterin synty ja kehitys. Yhdessäolon ratoksi ylioppilaat lauloivat laulun toisensa jälkeen ja lopuksi mahtavan Herää Suomi-laulun. — Myöhemmin oli illalliset Seurahuoneella ja siellä tri F. J. Pätiälä puhui Kaarlo ja Emilie Bergbomin kunniaksi.

Kun rva Winterhjelm vielä oli kolmena iltana esiintynyt lady Macbethina, jakaantui seurue kahteen ryhmään, joista toinen jäi Helsinkiin ja toinen lähti kiertomatkalle näytelläkseen ensin teatterin puolesta Tampereella (21/5-31/5) ja sitte omaksi hyväkseen Raumalla (3/6-4/6), Porissa (6/6-11/6) Ja Vaasassa (15/6-20/6) kappaleet: Elinan surma, Uramon torppa, 50 vuotta myöhemmin, Kumarrusmatka ja Spiritistinen istunto. Bergbom seurasi mukana Tampereelle, mutta palasi sieltä Helsinkiin. Helsinkiin jäänyt osasto esitti 20/5 kansannäytäntönä Kuinka äkäpussi kesytetään (nti Sainio oiva äkäpussi) sekä kolmena viimeisenä iltana K. Halmeen suomentaman, Brandonin ja Thomasin hullunkurisen huvinäytelmän Charleyn täti, joka kuluneena näytäntökautena oli kierrellyt Euroopan näyttämöillä. Pääosan näytteli Weckman con amore.

Vähän ylempänä lupasimme kertoa, kuinka "sovinto" Minna Canthin ja Suomalaisen teatterin välillä jälleen syntyi. Tämä selviää eräistä käytettävissämme olevista kirjeistä. — Minna Canth oli 1893 kirjoittanut pikku näytelmän "Hän on Sysmästä" — mukaelma saksalaisesta alkuteoksesta — seuranäytäntöä varten Kuopion suomalaisen yhteiskoulun hyväksi. Kun se oli huvittanut katsojia, tekijä suostui, "jopa kehottikin", että joku toinen henkilö (mainitsematta mitään Minna Canthista), lähettäisi sen Bergbomille. Tämä kirjoitti 9/1 rva Canthille saaneensa näytelmän ja myöskin jälestäpäin kuulleensa, että se oli lähetetty hänen suostumuksellaan. Kumminkin oli lähetys saattanut hänet ristiriitaiseen asemaan. Toiselta puolen koskee teatterin arvoa, että Minna Canth lähettää sille pienen mukaelman, vaikka hän ei ole katsonut sitä kyllin arvokkaaksi näyttelemään Sylviä, toiselta puolen on tekijällä niin suuri ansio suomalaisesta teatterista, että tämän tulee ottaa lahja kiitollisuudella vastaan olkoon se minkälainen tahansa. Bergbom sanoo asettuneensa jälkimäisen vaihtopuolen kannalle ja kiittää kappaleesta sekä päättää: "Miksikä kaiken tämän Teille kirjoitan? Välistä ei voi olla samalla kertaa hienotunteinen ja suora — tahdon sentähden nyt olla suora." Vastatessaan (13/1) Minna Canth vapauttaa Bergbomin velvollisuudesta näytellä kappaletta sentähden että se oli hänen lähettämänsä ja vakuuttaa, että hänessä ei ole katkeria tunteita teatteria kohtaan — "paremmin, toivoakseni, voisi käyttää ne muutamat vuodet, jotka täällä mahdollisesti vielä on oltava, kuin moisten tunteitten hautomiseen". —

Pari viikkoa myöhemmin 28/1 päätti Längmanin kirjailijapalkkioiden jakamista varten asetettu lautakunta, jossa Bergbomkin oli jäsenenä, muun muassa, että Minna Canthille oli annettava 1000 markan palkinto Papin perhe ja Sylvi näytelmistä. Tästä kirjoitti rva Olga Salo Minna Canthille, ja jo 31/1 hän vastaa rva Salolle:

"Voi, kuinka se Tohtori sentään on herttainen ja hyvä, kun kaikki ympäri käy! Tulin niin iloiseksi sinun tiedonannostasi, enkä tiedä kumpasestako enemmän iloitsin, rahanko toivosta vai siitä todistuksesta, minkä tämä antoi Tohtorin jalomielisyydestä. Olen monesti sanonut ja sanon vieläkin, ettei opi ihmisiä tuntemaan, ennenkun on saanut kokea myöskin heidän vihaansa. Muutamat tuovat silloin esille erinomaisen halpoja puolia, toiset sitä vastaan eivät kadota mitään inhimillisyydestään siinäkään tilassa. — Mutta herranen aika, minua oikein pelottaa se velvollisuuden taakka, joka tulee painamaan hartioitani, jos minullekin tuommoinen stipendi määrätään. Minä nyt olen aina velvollisuuksien ihminen, ja kun mielestäni minua ei enää kaivattu kirjallisuuden alalla, johon viimeisinä aikoina on tullut niin paljon uusia voimia, ja perhe sitä vastoin kysyy paljon aineellista tukea — — niin ajattelin kokonaan antautua rahan orjaksi. Ajan vietteeksi ajattelin ainoastaan tekaista jonkun pikku näytelmän silloin tällöin. Mutta tässä tapauksessa täytyy minun ottaa se uudelleen tosityöksi. Saako siihen voimia, saako inspirationia?" — —

Seuraavassa kirjoittaja sanoo "Sysmäläisen" jo tuottaneen yhteiskoululle 400 mk, ja toivoi hän sillä vielä saatavan 200 à 300, sillä sitä oli pyydetty moneen paikkaan ja siitä maksettiin 15-25 mk joka kerralta kun se näyteltiin. — "Tämä innostutti minua kirjoittamaan uutta pientä komediaa Pohjois-Savon kansanopiston hyväksi. Ei ne ota minulta paljon aikaa eikä voimaa — onpahan vaan kuin joku koruompelu arpajaisvoitoksi — ja paljon suurempi hyöty sentään asialle. Se on minulla nyt puolitiessä kirjoitettuna, ja nimi on hyvin moderni: 'Eräs spiritistinen seansi'. En tiedä vielä minkälainen siitä tulee. Ehkä lähetän sen sitten Tohtorille nähtäväksi, kun valmistuu." — —

Muutaman päivän päästä oli pikku näytelmä valmis, ja tekijätär lähetti sen (6/2) Bergbomille, pyytäen siitä 100 mk Pohjois-Savon kansanopistolle. Kirje päättyy hartaimmilla kiitoksilla Tohtorille, joka oli myötävaikuttanut siihen, että hänelle oli annettu kirjailijapalkkio — "kun nyt vaan saisi voimia — paljon voimia työhön, ja onnistuisi tarttumaan kiinni innostuttavaan aineeseen! Sillä kaiketi parhaiten kiitollisuuttani osottaisin."

Näin oli siis kaikki ainakin näennäisesti entisellään, ja kirjeenvaihto Minna Canthin ja Emilienkin välillä alkoi uudestaan. Täytettyään 19/3 viisikymmentä vuotta edellinen kirjoittaa 25/3:

"Rakas Emilie! Kuinka kovasti hauskaa, että Te, Tohtori ja Emilie, ette enää ole vihaisia! Sillä sen uskallan päättää sekä telegrammista että kukkaisvihosta, joista molemmista tuhannen tuhatta kiitosta! Saatte uskoa että valmistitte minulle suurimman ilon kaikista suurista iloista syntymäpäivänäni." — Muuten kirje sisältää tietoja kirjoittajan terveydentilasta, joka oli ollut huono, sekä mietteitä eikö voisi auttaa teatterioloja vakavammalle kannalle siten, että Suomalainen ja Kansanteatteri yhdistettäisiin, niin että olisi "kaksi rinnakkaisosastoa, jotka vuorottelisivat Helsingissä ja maaseudulla".

Moni muu kuin Minna Canth mietti tänä keväänä teatterin toimeentuloa. Kun syksyllä alkuunpantu rengaskeräys oli tuottanut ainoastaan 2,500 mk, johtokunta kehotti teatterin ystäviä ja suosijoita kokoontumaan 17/3 Arkadiaan neuvottelemaan, miten taidelaitoksen velat olivat maksettavat ja sen talous tulevaisuudessa turvattava. Sinne saapui kansalaisia puoli huonetta — helsinkiläisiä ja valtiopäivämiehiä — ja kun Bergbom oli alottanut kokouksen huomauttamalla, ettei johtokunta voinut teatteria ylläpitää ilman kansalaisten tehokasta apua, Almberg aseman valaisemiseksi loi katsauksen 8 viimeisen vuoden tuloihin ja menoihin. Hänen esittämänsä tiedot olivat seuraavat:

Ajanjaksolla 1885-1893 tekivät tulot kaikkiaan 838,128 mk 50 p. eli keskimäärin 104,738 mk 51 p. vuodessa. Näistä oli näytännöistä saatuja tuloja yhteensä 536,197 mk 33 p. eli vuosittain 67,024 mk 66 p. Menot olivat tehneet yhteensä 938,806 mk 36 p. eli keskimäärin 117,350 mk 80 p. vuosittain, ja oli niinmuodoin vajaus 100,623 mk 78 p. eli keskimäärin 12,577 mk 97 p. vuodessa. Tätä vajausta oli vuosina 1885-88 täytetty arpajaisten kautta saaduilla varoilla 26,367 mk 97 p. ja vuosina 1888-93 kannattajain rahoilla 47,549 mk sekä vuosina 1889-90 saaduilla rengaskeräyslahjoilla 5,652 mk. Nämä varat tekivät yhteensä 79,568 mk 97 p. eli 9,946 mk 12 p. yksityistä apua vuosittain. Velkoja oli siis tämän näytäntökauden alussa (100,623 mk 78 p. — 79,568 mk 97 p.) 21,054 mk 81 p. ja laskettiin niiden näytäntökauden kuluessa nousevan noin 31,000 markkaan.

Kokouksen päätös oli se, että teatterin velat olivat suoritettavat toimeenpanemalla yleinen rahankeräys sekä että uusi kannatuskirjoitus oli tapahtuva, joten saataisiin 12,500 mk vuotta kohti sen vajauksen täyttämiseksi, joka kokemuksen mukaan vuosittain oli odotettavissa. Toimikuntaan, jonka tehtäväksi annettiin koettaa toteuttaa tämä päätös, valittiin rvat M. Eneberg, H. Gripenberg, Th. Hahl, A. af Heurlin, S. Lindgren, A. Stenroth ja E. Wegelius, neidit Th. Göös ja H. Meurman sekä hrt K. A. Brander, J. H. Erkko, K. G. Göös, O. Hallsten, J. Höckert, P. Jamalainen, Kallio, V. Löfgren, K. Lönnbohm, W. Meurman ja W. Söderhjelm.

Uusi kokous samasta asiasta pidettiin 5/5 ja siinä ilmotettiin, että toivottu kannatus oli merkitty kolmeksi vuodeksi eteenpäin. Seuraavana päivänä yllämainittu toimikunta oli kutsuttu ensimäiseen kokoukseensa ja valittiin siinä teatterin johtokunnan jäseniksi entiset, nimittäin K. Bergbom, A. Almberg, Eliel Aspelin, O. E. Tudeer ja K. F. Wahlström, sekä varajäseniksi B. F. Godenhjelm, J. H. Erkko ja Emilie Bergbom, ja toiseksi neuvoskunnan jäseniksi, jonka tuli avustaa johtokuntaa taloudellisissa asioissa, prof. W. Söderhjelm, lakit. kand. P. Jamalainen, rvt Stenroth ja Wegelius, prof. E. N. Setälä ja rva Enlund, sekä varajäseniksi maisterit Kasimir Leino ja Hallsten ja lehtori K. G. Göös. — Rahankeräyspuuhaan velkojen maksamiseksi oli syksyllä ryhdyttävä.

Näin oli suomalainen yleisö uudestaan näyttänyt, että teatteri edelleen saattoi sen apuun turvautua. Näytäntöjen luku oli 117 ja esitettiin niissä: 11 kertaa Elinan surma; 9 Bykmentin tytär; 8 Daniel Hjort, Postikonttorissa; 7 50 vuotta myöhemmin; 6 Aino, Pappilan tuvassa, Mustalainen; 5 Kumarrusmatka, Wilhelm Tell; 4 Kihlaus, Spiritistinen istunto, Fernande, Ei olo aikaa; 3 Tietäjä, Kuopion takana, Nummisuutarit, Silmänkääntäjä, Naimiskauppa, Seinä väliä, Mallassaunalla, Pyhimys vaiko mielipuoli, Saituri, Matka Konstantinopeliin, Santa Lucian ruusu, Sanomalehtimiehiä, Meri, Macbeth, Charleyn täti; 2 Uramon torppa, En ollenkaan muista, Kevään oikkuja, Pukkisen pidot, Prinsessa Ruusunen, Ei voi, Yhteiskunnan tukeet, Nuoruus, Reviisori, 1 Tapanin päivänä, Lea, Hebrealaisia kuvaelmia, Isännätön talo, Jeannetten häät, Kuinka äkäpussi kesytetään, Liittolaiset.

Näistä 46 näytelmästä oli kotimaisia 24, ulkomaalaisia 22 sekä uusia 16 (7 kotimaista).

XXIII.

Kolmaskolmatta näytäntökausi, 1894-95.

Bergbom lähti 29/5 Pietarin kautta Berliniin. Kuinka hän nytkin välttämättömästi tarvitsi lepoa ja virkistystä, näkyy seuraavista riveistä, jotka hän ennen lähtöään kirjoitti Minna Canthille:

(28/5) "Kunnioitettava Rouva. Olisin mielelläni laajemmin kirjoittanut Teille uudesta huvinäytelmästänne ja sen kohtalosta Helsingissä ja Tampereella, mutta, suoraan sanoen, en ole jaksanut — niin väsynyt, kyllästynyt, loppuun asti kyllästynyt olen ollut. Rauhattomuutta maassamme, epävarmuutta teatterin asemassa, eripuraisuutta niiden välillä, joiden pitäisi vaeltaa yhtä tietä. Spiritistinen istunto nauratti paljon ja innokkaasti taputettiin käsiä, mutta en voi salata, että samalla ilmestyi jonkunmoinen pettymys — Tampereella vielä suurempi kuin Helsingissä. Minna Canthilta oli odotettu toista. —

"Matkustan huomenna ulkomaille. Toivon että kun syksyllä palajan mieleni ja sydämeni ovat keveämmät. Nyt ne ovat kovasti masentuneet. Toivon Teille hauskaa kesää, työintoa ja työvoimaa, iloa ympäristöstänne ja tyydytystä sisässänne. Kaarlo Bergbom."

Vaikka matka, kirjeestä päättäen, oli aiottu pitemmäksi, ei se todellisuudessa kestänyt kuin noin kolme viikkoa. Tietoja siitä saamme kolmesta postikortista. Bergbom tuli Berliniin toukokuun viimeisenä päivänä ja oli jo silloin päässyt yskästään, joka kotona oli häntä vaivannut. Muutenkin hän menestyi hyvin ja oli tyytyväinen siihen, mitä teatterit tarjosivat. Erittäin hän mainitsee näytelmät Madame Sans-gêne ja Vasantasena, jotka molemmat sitte esitettiin meilläkin. Jo 13/6 hän sanoo olevansa valmis lähtemään kotiinpäin, sillä hän tiesi nyt, että Théâtre libre, jota hän väärän sanomalehtiuutisen johdosta oli odottanut, ei tulisikaan Berliniin. Paluumatkalla hän aikoi viipyä pari päivää Kööpenhaminassa ja samoin Tukholmassa; Helsingistä hän matkustaisi Kuopioon taikka Lappeenrantaan, riippuen siitä kumpaanko kylpypaikkaan Emilie jo ennen hänen tuloaan oli lähtenyt.

Kaarlo tapasi sisarensa vielä kotona, ja matkustivat he yhdessä Kuopioon, jossa oleskelivat heinäkuun loppupuoleen, se on siksi kun Emilien täytyi palata virkaansa Helsinkiin. Kaarlo puolestaan muutti silloin Marianhaminaan, missä hän "jatkoi samaa tyhjäntoimittajanelämää" kuin Kuopiossa. "Kuinpa siitä vain olisi hyötyä", hän lisää, "niin että voimani kestäisivät paremmin kuin viime talvena." Voimistelu ja kylvyt olivat hyviä, ja joka päivä hän oli mukana purjehdusretkillä. Emilie puolestaan kirjoittaa 13/8 ryhtyvänsä tarkastamaan teatterin kalustoa, ja hän luulee työn vaativan pari viikkoa. Ida Aalbergista hän oli kuullut, että tämä oli Hämeessä ja valmistautui skandinavilaiseen kiertomatkaansa. Tähän sopii lisätä, että taiteilijatar tänä vuonna meni uusiin naimisiin vapaaherra Alexander Uexkull-Güldenbandin kanssa, ja oli hänen oikea asuinpaikkansa sen jälkeen Pietari. Mitä turneeseen tulee, oli se tapahtuva entisen Ruotsalaisen teatterin taiteellisen johtajan, Harald Molanderin, ollessa inpresariona.

Kun seurue elokuun lopulla kokoontui, oli siitä eronnut J. Sario sekä sairauden tähden työstä estetty N. Stenbäck (joka sitte keväällä erosi), mutta sen sijaan oli Adolf Lindfors palannut teatteriin. — Näytännöt alkoivat 2/9 Murtovarkaudella. Se annettiin kansannäytäntönä niinkuin muutkin näytännöt kahtena ensimäisenä viikkona. Mitä ohjelmistoon tulee, näyteltiin lokakuun loppuun asti kevätkaudelta tunnettua taikka uusintoja, joista mainittakoon Setä Bräsig, Jeppe Niilonpoika, Kavaluus ja rakkaus, Papin perhe ja Kuninkaanalut. Näistä meni ensin- ja viimeksimainittu kumpikin 5 kertaa. Kappalten esittämisestä huomautamme vain, että Lindfors Jeppenä nähtävästi pyysi kohottaa luonnekuvausta farssin tasolta sekä että hän pani kaiken taiteensa alttiiksi kuvatessaan Nikolaus-piispaa Kuninkaanaluissa, joten hän ja Leino Skule-jaarlina oikeastaan antoivat mahtavan draaman esitykselle taiteellista ryhtiä. Kavaluudessa ja rakkaudessa oli Kunnas heikonlainen Louise, mutta nti Sainio kelpo lady Milford. Papin perheessä rva Olga Poppius esiintyi (ensi kerran palattuaan opintomatkaltaan Parisista) entisessä roolissaan, Maijuna.

Vaikkei oltukaan annettu uutta, oli ohjelmisto kuitenkin tarjonut mieltäkiinnittävää. "Teatteri on tänä syksynä menestynyt hyvänlaisesti", Emilie kirjoittaakin, "ei suinkaan loistavasti, mutta tyydyttävästi." Uusiin kappaleisiin nähden mainittakoon, että jälleen oli ruvettu puuhaamaan Sprengtportenin oppilaitten ottamista (kts III, s. 351). Kumminkaan ei yrityksestä nytkään tullut sen enempää. Syy oli eri tahoilla ilmaantunut arvelu, että näytelmä ei ollut otollinen puolue- ja valtiollisissa oloissamme. — Ensimäinen uutuus tuli näyttämölle vasta 31/10, ja se oli omituista kyllä Anni Levanderin suomentama Meilhac'in ja Halévyn 5-näytöksinen draama Frou-frou — suomeksi nimitetty Tuulispää — josta Bergbom aikaisemmin (kts III, s. 98) oli lausunut aivan hylkäävän tuomion. Syy miksi se sittenkin otettiin oli tietenkin se, että Olga Poppius tahtoi huikentelevan Gilberten, se on "Tuulispään", osassa näyttää mitä hän Parisissa oli oppinut. Varmaankaan Bergbom ei mielellään siihen suostunut, mutta missä on se teatterinjohtaja, joka ei joskus olisi taipunut primadonnien mielitekoja noudattamaan? Näyttelijätär osotti suuresti edistyneensä. Äänenkäytössä, liikkeissä, kasvojeneleissä sanottiin olevan toisenlainen luontevuus ja sulavuus kuin ennen hieman poikamaisessa Lillissä Kuopion takana. Ettei sentään liikuttava loppukohtaus taiteellisesti liittynyt edelliseen, oli enemmän näytelmän syy. Parisilaisin oli ehkä sentään Lindfors (Brigard), jota paitse onnistuneina ovat mainittavat Axel Ahlberg (Henri de Sartory) ja nti Sainio (paronitar de Cambri). —

Tuulispää oli mennyt ainoastaan yhden kerran, kun saapui sanoma keisari Aleksanteri III:n kuolemasta 1 p. marrask. Näytännöt olivat tietysti kohta lakkautettavat tietämättä kuinka pitkäksi ajaksi. Jo keisarin sairauden aikana oli levoton odotuksen tunnelma vallannut mielet, ja kun Nikolai II oli noussut hallitsijaistuimelle, se yhä jatkui, vaikka toiseen pulmaan kohdistuneena. Kolmannestakin Aleksanterista tiettiin, että hän oli Suomen ystävä, joten hänen poismenoansa peljättiin, ja kun se oli tapahtunut, vilpittömästi surtiin; mutta nyt kysyttiin, allekirjoittaako nuori keisari edelläkävijäinsä tapaan hallitsijavakuutuksen maamme oikeuksista? Syvällä helpotuksen huokauksella vastaanotettiin tieto, että hän oli sen tehnyt — sillä Suomessa ei vielä osattu epäillä hallitsijan sanan pyhyyttä. Mutta senkin jälkeen täyttivät tänä merkillisenä marraskuuna valtiolliset seikat kaikkien mielet: hautajaiset Pietarissa, Suomen edustaminen niissä, lähetystöt ja adressit uudelle hallitsijalle ja hänen korkealle morsiamelleen heidän häihinsä. Kuinka tämä kaikki koski ihmisiin ja erittäin semmoisiin kansalaisiin, jotka, niinkuin Kaarlo ja Emilie Bergbom, koko sydämestään seurasivat kansamme elinkysymyksiä, siitä saamme aavistusta jälkimäisen kirjeestä Betty Elfvingille (28/11):

"Rakas Betty! Suuria asioita on tapahtunut sitte kun me viimeksi puhuimme toistemme kanssa, ja minusta se levottomuus ja pelko, joka täällä oli kestettävänä ennen kun nuori hallitsijamme lähetti meille hallitsijavakuutuksensa, on lisännyt useita vuosia ikäämme. Jumalan kiitos ja kunnia, että me nyt taas jonkun ajan eteenpäin voimme toivoa, että kaikki on jäävä entiselleen. — — Adressiriitakin on nyt loppuun taisteltu, ja kun joskus tapaamme toisemme, kerron siitä seikkaperäisemmin — kirjoittaa en jaksa. Sisässäni olen luopunut kaikesta yhteydestä tämän Helsingin 'sivistyneen' yhteiskunnan kanssa, joka, kun kysytään tahtooko se allekirjoittaa suomalaisen adressin, vastaa: 'venäläisen, ruotsalaisen, ranskalaisen, tanskalaisen, saksalaisen, latinalaisen — mielellämme, mutta ei suomalaista.' En voi sanoa kuinka syvästi ylenkatson koko tätä itsekästä, epäkansallista ja epäisänmaallista 'sivistynyttä' yleisöä.[16]

"Teatterin on kyllä ollut vaikea tulla toimeen niin kauvan ilman tuloja, mutta me toivomme saavamme jonkun korvauksen valtiolta, ja silloin me kai selviydymme. Ikävä oli olla näyttelemättä, ja me valmistauduimme kuuden viikon lepoon, kun lupa [näytellä 26 pstä alkaen] tuli salamankaltaisesti, niin että meidän on vähän vaikea saada valmiiksi uusi kappaleemme 'Madame Sans-gêne', jonka täytyy mennä perjantaina [30/11]. Et voi uskoa kuinka olemme väsyneet ja kuinka mielellämme luopuisimme teatterista, jos meillä vain olisi joku mahdollisuus." — [Ohimennen kirjeessä puhutaan Antti Jalavastakin ja sanotaan: "hän on nykyään niin väsynyt ja alakuloinen, että on oikein surkeaa: vaivaloinen ja alituinen taistelu kansallisten oikeuksiemme edestä on painanut meidät kaikki alas ennen aikojamme.">[ Vielä mainitaan kirjeessä, että Ida Aalberg oli luvannut tulla näyttelemään Reginaa Kustaa Aadolfin 300-vuotispäivänä, 9 p. jouluk., ja sittemmin helmikuulla kuukauden ajaksi.

Bergbom kävi marraskuulla Pietarissa sopiakseen Ida Aalbergin kanssa tämän vierailusta (aiottiin muun muassa ottaa Shakespearen Kleopatra, joka sentään jäi myöhemmäksi), neuvotellakseen Martti Wuoren kanssa hänen pian näyteltävästä uudesta kappaleestaan sekä vihdoin ostaakseen yhtä ja toista valmistuksenalaisina olevia näytelmiä varten.

Ensimäinen näytäntö pakollisen levon jälkeen oli 26/11, keisarillisena hääpäivänä, jolloin Aino esitettiin. Juhlailta alkoi Maamme-laululla, jonka torvisoittokunta esitti yleisön seisoessa. Sitten Olga Poppius lausui J. H. Erkon kauniin, korkealle morsiusparille omistetun runon, jota seurasi eläköönhuuto keisarille ja keisarinnalle sekä keisarihymni. Samanlainen juhla oli Ruotsalaisessakin teatterissa, mutta oli sillä virallisempi leima, syystä kun kuvernööri Palin esitti eläköönhuudon; ohjelmana oli Ulfåsan häät. — Kun sitte 28/11 Tuulispää oli vielä mennyt toisen kerran, annettiin 30/11 S. Sarion suomentama V. Sardoun 4-näytoksinen näytelmä Rouva Suorasuu (Madame Sans-gêne). Niinkuin muualla maailmassa, saavutti kappale meilläkin täyden menestyksen, ja hyvällä syyllä, koska pääosat suoritettiin erittäin kyvykkäästi. Nti Kirsti Sainio nimiroolissa onnistui paremmin kuin koskaan — hänen esityksessään oli reippautta, suoruutta ja sydäntä, niin että hän herätti vilpitöntä myötätuntoa; Ad. Lindfors oli erittäin karakteristinen Napoleonina, Leino todellisuudentuntoa herättävä Fouchér, ja Halmekin oli sangen hyvä Lefebvrenä. Edelleen oli näyttämöllepanossa taitavasti harrastettu historiallista ja tyylillistä todellisuutta. Näytelmä meni ennen vuoden loppua 7 ja keväällä vielä 9, se on kaikkiaan 16 kertaa. Joulukuun merkkitapahtuma oli Ida Aalbergin kolmen illan vierailu.[17] Hän esiintyi Reginana ensiksi 8/12 ja toisen kerran seuraavana päivänä, jolloin Topeliuksen näytelmä annettiin juhlanäytäntönä Kustaa Aadolfin 300-vuotismuiston kunnioittamiseksi. Näytäntö alkoi kuvaelmalla, jossa nähtiin sankarikuningas ruotsalaisten ja suomalaisten soturiensa ympäröimänä, ja jonka aikana soitettiin Jumala ompi linnamme. Sen jälkeen nti Sainio lausui Kaarle Krohnin sepittämän lennokkaan juhlarunon, ja sitä seurasi 30-vuotisen sodan marssi. Itse näytelmä — Ida Aalbergin ohella esiintyivät Leino Kustaa Aadolfina, Ahlberg Hieronymuksena ja Lindfors Larssonina — herätti niinkuin ainakin isänmaallisen tunnelman ja hehkuvan innostuksen yleisössä. — Näin otti teatterimme tehokkaasti osaa suuren muiston kunnioittamiseen, joka Helsingissä ja koko maassa oli monenlaisen juhlimisen aiheena. — Kolmannen kerran esiintyi vieraileva taiteilijatar Kirsti Fleminginä Elinan surmassa 12/12.

Puhumatta heidän toimeensa kuuluvista tavallisista huolista, oli tämä vuosi yksityisestikin raskaanlainen Bergbom-sisaruksille. Heidän sisarensa Augusta af Heurlin oli sairauden takia estetty huoneestaan liikkumasta, eikä Kaarlonkan terveys ollut hyvä, vaikka hän lakkaamatta oli työssä. Näistä seikoista Emilie puhuu miltei joka kirjeessään nti Elfvingille; itse hän kesti jotakuinkin, ollen toisia terveempi, joskin mieleltään alakuloinen.

"Teatterille", hän kirjoittaa 4/1, "tämä vuosi on ollut viimeistä valoisampi. Niinä kolmena iltana, jolloin Ida Aalberg esiintyi, väentulva oli kuulumaton, mutta niitä oli vain kolme. Paitse näitä iltoja 'Rouva Suorasuu' on ollut meidän paras succés sekä itse kappaleen että sen suuren menestyksen tähden, jonka Kirsti Sainio täydellä oikeudella siinä saavutti. Jollei hän pian mene naimisiin, vaan edistyy niinkuin tähän saakka, tulee hänestä luultavasti suuri taiteilija; personallisesti hän on hupainen, totuutta rakastava ja kelpo tyttö, josta me oikein pidämme." Sitten arpajaispuuhista Turussa ja Helsingissä: "Onhan ilahduttavaa että ystävät ovat toimeliaita, mutta en voi olla valittamatta, että asema on semmoinen että se on välttämätöntä." — Vähän myöhemmin Kaarlo kirjoittaa samasta asiasta. Hän on auttava toimikuntaa Turussa järjestämällä sikäläisiä arpajaisia varten keväällä esittämänsä hebrealaiset kuvaelmat ja luettelee kuinka monta ja minkälaisia henkilöitä kuhunkin kuvaelmaan tarvitaan. Hän lupaa tuoda muassaan tarpeellista apua teatterista.

Ohjelmistosta vuoden vaihteella mainitsemme, että Nummisuutarit esitettiin 18/12 Leinon hyväksi ja uudenvuodenpäivänä (Leino taas Eskona ja Lindfors Mikko Vilkastuksena), Tuulispää loppiaispäivänä Olga Poppiuksen lahjanäytäntönä sekä "50 vuotta myöhemmin" Topeliuksen päivänä. — Uusi kappale annettiin 18/1; nimittäin Vasantasena, kuningas Cudrakan muinaisintialainen näytelmä, jonka Irene Mendelin oli suomentanut E. Pohlin saksalaisesta, 5-näytöksisestä mukaelmasta, ja siitä tuli samanlainen kassakappale kuin Rouva Suorasuusta — sekin meni 16 kertaa. Tämän selittää toiselta puolen näytelmän runollisuus, toiselta esityksen etevyys itämaalaisesti värikkään näyttämöllepanon ohella. Päärooleissa esiintyivät: Katri Rautio, sangen viehättävä rakkauden jalostama Vasantasena, Axel Ahlberg — Tsharadutta, Leino — Samsthanaka, Salo — Ariaka.

Runebergin juhlanäytännössä oli järjestelyn puolesta uutta ensimäinen kuvaelma, jossa nähtiin runoilijan seppelöidyn kuvan ympärillä Suomen kansa eri kerroksineen; siitä astui vuorostaan esiin sivistyksen, maanviljelyksen, sodan ja rauhan, opin ja valistuksen edustajat lausuakseen kukin säejaksonsa Maamme-laulusta. — Näytäntökauden ainoa uusi kotimainen alkuteos tuli 15/2. Se oli Martti Wuoren 5-näytöksinen näytelmä Ryöstö.[18] Todellisesta elämästä (Itä-Suomesta) otettu aihe ja maalaistyypit — kauppias Sipi Rahikainen (Kallio), talollinen Antti Valkeapää (Rautio) ja hänen Sohvi-vaimonsa (nti Lähteenoja), jotka liian herkkäuskoisina joutuvat ensinmainitun, koronkiskurin kynsiin, vanhempiaan sivistyneempi ja hienotunteisempi talontytär Hilma (nti Rängman), kaupungissa uusia tapoja oppinut Siiri- neiti (nti Sainio), kauppias Loikkanen (Närhi), hullu Syrjälän Sanna (rva Kahilainen) y.m. — olivat tosin hyvin näyteltyinä omansa viehättämään, mutta heikonlaisesti sommiteltuna, ilman tarpeellista draamallista vauhtia ja jännittäväisyyttä kappale ei kumminkaan herättänyt suurempaa mielenkiintoa. Se meni vain kolme kertaa.

Joku aika myöhemmin oli samalla näytelmällä parempi menestys Helsingin Työväen teatterissa — sen yleisö näyttää paremmin oivaltaneen kuvauksen todellisuutta, samalla kun se kenties vähemmän välitti heikkouksista. — Toisiakin uusia näytelmiä oli tulossa, mutta ne valmistuivat vasta seuraavaksi näytäntökaudeksi. Siitä saamme tietoa parista Minna Canthin kirjeestä Emilie Bergbomille:

(22/2) "Rakas Emilie! — — Minä olen muuten ollut hyvällä kirjoitustuulella tämän vuoden alusta lähtien, vaikka olenkin influensaa potenut. Sanomalehdet ovat niin kärkkäät ottamaan selkoa asioista jo vähää ennen kuin ne tapahtuvatkaan. Niin tiedätte kai jo että minulla on tekeillä kolminäytöksinen kansannäytelmä. Tänä päivänä saan toisen näytöksen loppuun, ja toivoakseni ensi kuussa saan kolmannen kirjoitetuksi. Mutta sitten ehkä kirjoitan kaikki vielä uudestaan, ennenkuin lähetän sen tohtorille kesälektyyriksi. Kiitollinen olisin, jos saisin Tohtorilta taas neuvoja niinkuin ennenkin. Vielä minulla on semmoinenkin tuuma, että tämän näytelmän lopetettuani, tarttuisin heti käsiksi uuteen. Enkä antaisi sen ennakkoluulon tulla esteeksi, etten muka nyt kykenisi, koska juuri olen yhden kirjoittanut. Otan sen toisen sitten porvariselämästä, kun tämä on kansanelämästä.

"Muuten olen tätä kirjoittaessani tullut uudelleenkin siihen päätökseen, että kansan ihmiset ovat paljon draamallisempia kuin nykyaikaiset kultuuri-ihmiset. Luonteet ovat yksinkertaisemmat ja kokonaisemmat. Eikä niitä ehkäise mitkään reflektionit.

"Kyllä olisi hauskaa, jos pääsisin sitte heti kiinni semmoiseen aineeseen, joka innostuttaisi. Ehkä jos tämä tulisi syksyllä näyteltäväksi, se toinen sitten valmistuisi kevääksi." — —

(29/3) — — "Minä tässä juuri kirjoittelen näytelmääni. Arpajaishommat[19] veivät aikaa, mutta loppupuolessa kolmas näytös jo on. Se 'loppuklämmi' pitäisi saada hyväksi. En tiedä tuleeko tämä yleisöä miellyttämään, sillä se on raskaanlainen ja jotenkin synkkä. Riippuu paljon siitä, miten pääosa, Anna Liisa, esitetään. Erkon Kullervo kuuluu myöskin valmistuvan ensi vuodeksi. Kyllä kait tämä Anna Liisa pitäisi siinä tapauksessa mennä aikaisemmin, sillä Kullervon jälkeen se ei enää maistuisi miltään. Täälläkin näkee, että yleisön maku on järkiään muuttunut. Ei se enää rakasta realismia, kuta satumaisempaa ja kevyempää, sitä parempi."

Niinkuin jo tiedämme, oli Ida Aalberg luvannut kevättalvellakin tulla vierailemaan, ja vierailunäytännöt alkoivat 20/2[20] Schillerin Maria Stuartilla, joka meni kolme kertaa yhtä jaksoa (ja neljännen 15/3 kansannäytäntönä). Emme tarvitse sanoa, että taiteilijatar tässä suuressa roolissaan tyydytti korkeimpia vaatimuksia. Epäilemättä hän siinä näyttelikin, niinkuin arvostelijat sanoivat, paremmin kuin ennen taikka ainakin paremmin kuin kiertomatkallaan, sillä puhumatta siitä että turnee-ohjelmistossa ei ollut tätä eikä muita samanarvoisia klassillisia rooleja, esiintyi hän kotoisella näyttämöllä turvallisemmassa ympäristössä kuin matkoilla ollessaan, ja sentähden esityskin oli tyynempi, eheämpi. — Vierailu-ohjelmiston huomattavin numero oli uusi Ibsenin näytelmä Pikku Eyolf; ensi-ilta 1/3. Ida Aalberg oli Rita, onneton rouva, joka kärsii siitä että hän on ulkopuolella miehensä, Allmersin, sisimpiä ajatuksia ja harrastuksia. Näyttelijättären esitys oli nyt samoin kuin säännöllisesti Ibsenin naisrooleissa niin hienosti ja syvästi harkittua, että henkilön sisällinen elämä ja kehitys tuli havainnollisemmaksi ja kirkkaammaksi kuin lukiessa. Vaikuttavasti näyttelivät muutkin: Ahlberg Allmersina, Olga Poppius Astana, Salo Borgheimina ja nti Lähteenoja Rotta-Ullana. Näytelmä meni neljä kertaa. — Sen jälkeen Ida Aalberg vielä esiintyi kahtena iltana Cypriennenä Erotaan pois kappaleessa ja niinikään kaksi kertaa toisessakin turnee-loistoroolissaan, jota ei ennen oltu Suomalaisessa teatterissa näytelty. Tarkotamme pääosaa A. Dumas nuor:n näytelmässä Kamelianainen, yksi niitä ranskalaisia draamoja, jotka olivat Bergbomille kovin vastenmielisiä. Ensi-ilta oli 19/3, toinen ja samalla viimeinen vierailunäytäntö 20/3. Marguerite Gautier'n rakastajaa, Armand Duvalia, näytteli Salo, ja hänen isäänsä Lindfors.

Juuri Ida Aalbergin vierailuaikana olivat arpajaiset Turussa ja Helsingissä. Mainitsemme molemmat yhdessä, koska Bergbom helmikuun lopulla kävi Turussa avustamassa arpajaistoimikuntaa. "Kaarlon matka", Emilie kirjoittaa 1/3, "ei tehnyt häntä huonommaksi, vaikka hän kyllä on sangen heikko; hänen pitäisi saada rauhassa maata muutamia päiviä, mutta mistä ottaa aikaa siihen? Viikon päästä on suuret arpajaiset täällä, ja työ niitä varten vaatii totta tosiaan sekä aikaa että voimia." Oli nimittäin niin että Bergbom-sisarustenkin, tavallisuuden mukaan, täytyi olla mukana valmistamassa rikasta iltamaohjelmaa, johon kuului draamallistakin: Miranda, draamallinen kuvaelma Z. Topeliuksen runon mukaan,[21] Nukkekaupassa (Puppenfée), 1-näytöksinen tanssinäytelmä. Arpajaisissa Seurahuoneella 9/3, joiden ohjelmasta vielä mainittakoon Jean Sibeliuksen uusi, kaunis orkesterisävellys Rydbergin runoon "Skogsrået", oli mahdottomasti väkeä ja ilta kaikin puolin onnistunut. Puhdasta voittoa saatiin 13,654 mk 8 p.; Turussa oli puhdas tulo 2,645 mk 84 p.

Näytäntöjä annettiin Helsingissä vielä lähes kuukauden ajan, mutta vähemmällä menestyksellä kuin ennen tänä vuonna. Parhaimmat huoneet saatiin, kun nuo arpajaisissa ensi kerran näytellyt Miranda ja Nukkekaupassa esitettiin neljä kertaa peräkkäin (27/3-31/3); mutta sitten seuraavat premiäärit eivät saavuttaneet yleisön myötätuntoa. Ne olivat Jalmari Finnen suomentama Molièren Naisten koulu (3/4) ja L. Fuldan 3-näytöksinen komedia Toverukset (5/4). Edellisessä Lindfors oli Arnolphe ja Olga Poppius Agnes, jälkimäisessä Olga Salo Thela Hildebrandt, Rautio hänen miehensä, Halme tohtori Wulff, nti Rängman Gertrud, nti Lähteenoja Babette Seiler, nti Stenberg rouva Möbius. Kritiikki ei kieltänyt tunnustustaan, mutta yleisö oli nähtävästi väsynyt paljon tarjonneen maaliskuun jälkeen. Viimeksi tuli kaksi kansannäytäntöä 15/4. Kuinka äkäpussi kesytetään ja Elämä on unelma.

Entiseen tapaan teatteri nyt koetti onneansa maaseuduilla. Jo ennen
Helsingistä lähtöä näyteltiin Tampereella (4/4-7/4) kaksi kertaa
Tuulispää ja kerran Naisten koulu. Sen jälkeen mentiin Turkuun, jossa
annettiin 14 näytäntöä (15/4-13/5).

Tuskin seurue Turussa oli alkanut työnsä, kun sinne Helsingistä saapui surusanoma, että yksi Suomalaisen teatterin hartaimpia ystäviä, Kaarle Fridolf Wahlström, oli kuollut 18 p. huhtik. Virkauraltaan Wahlstöm oli kameralisti ja v:sta 1890 lääninkamreeri — siis, niinkuin outo olisi arvostellut, "numerojen mies", jonka mieli tavallisesti ei ole muuhun kiintynyt kuin virkatehtäviin. Semmoinen Wahlström ei kuitenkaan ollut, joskin kyllä etevä virkamies. Samaan aikaan kuin hänen ystävänsä Antti Jalava hän oli nuorena ylioppilaana liittynyt niiden joukkoon, jotka suomalaisuuden asiaa harrastivat, ja hän pysyi yhä uskollisena nuoruuden ihanteilleen. Kaikkiin suomalaisiin pyrintöihin 1860-, 70- ja 80-luvuilla hän voimiensa mukaan otti osaa ja erittäinkin hän uhrasi aikaa ja työtä Suomalaisen teatterin palveluksessa. Vaikka se ennenkin on mainittu, muistutamme tässä, että hän 14 vuotta oli teatterin rahastonhoitajana ja 18 vuotta, kuolemaansa asti, johtokunnan jäsenenä. Syystä kun ei ollut kirjailija enemmän kuin puhujakaan, hän ei julkisesti esiintynyt eikä siis tullut laajemmalti tunnetuksi, mutta ystäväpiirissä hän vaatimattomana, suorana, tulevaisuuteen luottavana miehenä oli arvossa pidetty. Mitä hän oli ollut Bergbom-sisaruksille, näkyy seuraavista sydämellisistä sanoista, jotka Bergbom, valittaen että teatteri esti häntä tulemasta hautajaisiin, Turusta sisarelleen kirjoitti: "Wahlströmin kuolema on aina mielessäni, niin etten juuri voi muuta ajatella. Kun muistelen kuinka uskollinen hän on ollut, kuinka monesta vaikeasta hetkestä me hänen avullaan olemme suoriutuneet, kuinka hän ei koskaan ollut vaativa, vaan aina antava, esiytyy hänen rehellinen, lämmin ja kärsivällinen luonteensa niin elävässä valossa kuin entisinä aikoina; sillä oikeassa olet, että me viime aikoina tulimme kauvemmas toisistamme kuin itse olisimme tahtoneet. Levätköön hän rauhassa." — Sanat "kauvemmas toisistamme" saavat selityksensä siitä tosiasiasta, että Wahlström jo useita vuosia ennen kuolemaansa kivuloisena vetäytyi pois ystävien seurapiiristä. — Seurueen jäsenetkin oivalsivat, että he Wahlströmissä olivat menettäneet, niinkuin B. Leino kirjoittaa, "rakkaan ystävän — yhden niistä vanhoista pylväistä", ja toimittivat haudalle seppeleen "kiitollisuudella Suomalaisen teatterin näyttelijäkunnalta". —

Menestys Turussa oli keskinkertainen. Vasantasena ja Suorasuu eivät herättäneet suurempaa suosiota. Sitä vastoin Nukkekaupassa, jota Bergbom sanoo "sietämättömäksi" ja jonka "sieluton heilunta" oli hänelle varsinkin vastenmielinen kuolemantapauksen tuottamassa tunnelmassa, viehätti Turkulaisia äärettömästi. Toukokuun alussa Ida Aalberg tuli vierailemaan ja esiintyi kaksi kertaa Kamelianaisena, kerran Maria Stuartina ja kerran Cypriennenä.

Mitä Turussa teatterista sanottiin, saadaan tietää nti Elfvingin kirjeestä Emilielle (18/5):

"Tiedät jo että viimeinen ilta oli loistava kaikkeen paitse tuloihin nähden. Paras vaikutelma ja rakkaimmat muistot näyttää sentään kaikissa kansankerroksissa säilyvän Maria Stuartista. Se näytäntö mainitaan yhä edelleen jonakin aivan extraerinomaisena, jota se itse asiassa olikin. Toisella rivillä aikamiehet olivat itkeneet kilpaa naisten kanssa. Yleisö oli kauttaaltaan hyvin liikutettu. Kamelianaisesta oli eri mieliä, mutta moni, ainakin naisista, näki Margueritessä ei ainoastaan martyyrin vaan suorastaan ihanteellisen olennon, kun hän kuolee. — Hyvin hauskaa oli nähdä, kuinka vähän Kaarlo pitää siitä kappaleesta. — — Yleisarvostelu sekä Idasta [Aalberg] että ylipäätään Suomalaisen teatterin näytännöistä näyttäytyy nyt niinkuin alussakin kahdenlaisena. Niin pian kun aletaan siitä puhua, huomaa kuka osaa suomea kuka ei. Ne, jotka täysin ymmärsivät kaikki, olivat, mikäli tiedän, aina tyytyväisiä, jota vastoin ne, jotka eivät osaa kieltä, tarttuivat joihinkin sivuseikkoihin nyppiäkseen niitä, niin että kokonaisvaikutelma hävisi. — Mutta miten lieneekään, joka taholta annetaan teatterille tunnustusta ja kunnioitusta — joskin eri määrässä, riippuen mielenlaadusta. Niin kauvas on päästy, että tohtori Hahlkin suuttuu, kun toinen tai toinen alkaa puhua, kuinka se taikka se näyteltiin Tukholmassa, ja sen luen hänelle kunniaksi. Kumminkin on Tukholma muutamille vielä sama Eldorado, joka se oli meille Kustaa III:n aikana. Eikö se ole käsittämätöntä!"

Turusta muutettiin Poriin, jossa Bergbom huhtikuun lopulla oli käynyt valmistamassa asioita. Siellä annettiin 7 näytäntöä 17/5-26/5. Porista taasen matkustettiin Tampereelle, jossa vielä näyteltiin 5 kertaa, 28/5-3/6. Kummassakin paikassa esitettiin Rouva Suorasuu (2 k.) ja Vasantasena pääkappaleina.

Kirjeessään Betty Elfvingille Emilie Bergbom (6/8) arvostelee näytäntökautta seuraavin sanoin:

"Teatteri päättyi tänä vuonna sangen hyvin, nimittäin taloudellisesti; taiteellisesti vuosi oli vähemmän onnellinen kuin useimmat muut. Meillä ei ollut ainoatakaan etevää kotimaista uutta kappaletta, eikä myöskin mitään ensi luokan ulkomaalaista. Suorasuu, Vasantasena ja Pikku Eyolf, ovathan ne kaikki melko hyviä, mutta ei sentään mestariteoksia." —

Vajaus alentui tänä näytäntökautena tuntuvasti, ja oli siitä kiittäminen ylempänä mainituita keräyspuuhia. Oltuaan edellisenä vuonna lähellä 30,000 teki se nyt noin 4,300 mk. — Muista seikoista merkittäköön seuraavaa. Niinkuin ennen on kerrottu oli Salan kuoleman jälkeen (1892) päätetty kysyä Kasimir Lönnbohmilta (Leino), olisiko hän halukas rupeamaan johtajan apulaiseksi. Lönnbohm, joka oli hoitanut teatteriarvostelijan virkaa Päivälehdessä, ei kuitenkaan antanut vastausta ennen kun maaliskuulla 1895. Se oli myöntävä, ja hänet otettiin 1 pstä kesäk. teatterin palvelukseen. — Seurueen jäsenistä erosivat nti Emilie Stenberg, jonka jäähyväisnäytäntö kuitenkin oli vasta syksyllä, nti Hilma Liiman ja Anton Franck; uusia vuoden alkupuolelta olivat Evert Suonio (Sutinen)[22] ja nti Sirkka Hertzberg.[23]

Vielä on muistettava, että teatteri 28 p. maalisk. menetti yhden hartaimpia suosijoitaan, Berndt Otto Schaumanin, joka silloin 74-vuotiaana vapautui armottoman taudin tuottamista kärsimyksistä. Schauman oli kyllä suvultaan ja kieleltään maamme ruotsalaisia, mutta hengeltään hän oli innokas suomalaisuuden ja kansallisen nousumme harrastaja. Ennen kaikkea hän oli taiteenystävä, ollen niin avaramielinen, että hän yhtä hehkuvasti rakasti kaikkia taidelajeja — itse tosin harjottamatta ainoatakaan, mutta kykynsä mukaan neuvoen, avustaen ja rohkaisten taiteilijanalkuja. Muun muassa hän oli Suomalaisen teatterin ystävä ja ensi vuosina johtokunnankin jäsen. Schaumanin ulkonaisessa olennossa ja tulisessa luonnonlaadussa oli jotain eriskummallista, joka ihmetytti outoja, mutta niille, jotka oppivat lähemmin tuntemaan tämän "originaalin", hän oli jalon idealistin, epäitsekkään, vaatimattoman yleisinhimillisten ja isänmaallisten sivistysrientojen puoltajan esikuva. Suomalaisen näyttämön puolesta Kaarlo Bergbom laski kunnioituksen seppeleen hänen hautakummulleen.

Näytäntöjä oli annettu 120 ja niissä: 16 kertaa Rouva Suorasuu, Vasantasena; 11 Nukkekaupassa; 7 Tuulispää; 5 Nummisuutarit, Pahassa pulassa, Setä Bräsig, Kuninkaanalut, Maria Stuart, Mustalainen; 4 Papin perhe, Miranda, Jeppe Niilonpoika, Pikku Eyolf, Porvari aatelismiehenä; 3 Kumarrusmatka, Amalia ystävämme, Kavaluus ja rakkaus, Charleyn täti, Toverukset, Erotaan pois, Kamelianainen, Saituri; 2 Murtovarkaus, Spiritistinen istunto, Regina von Emmeritz, Postikonttorissa, Ryöstö, Taistelujen väliajalla, Naisten koulu; 1 Pappilan tuvassa, Elinan surma, Aino, Naimiskauppa, 50 vuotta myöhemmin, Ei voi, Saimaan rannalla, Setä, Kuinka äkäpussi kesytetään, Elämä on unelma, Voimakkaita naisia.

Näistä 41 kappaleesta oli kotimaisia 19 ja uusia 10.

XXIV.

Neljäskolmatta näytäntökausi, 1895-96.

Tavallisuuden mukaan Kaarlo keväällä oli hyvin rasittunut. Talven työ oli niinkuin ainakin voimia kysynyt, ja erittäin kovat pakkasetkin olivat ahdistaneet hänen terveyttään. Lääkärin tutkimuksen tulos oli: sydän kaipasi hoitoa, vaikkei se ollut vakavasti viottunut; enemmän pilalla oli hermosto, jota paitse vanhoja reumatismin jälkiä oli huomattavissa. Kaarlo lähti 8/6 yhdessä Emilien kanssa ulkomaille; Berlinissä heidät neuvottiin Marienbadiin. Sieltä Emilie 6/7 kirjoittaa nti Elfvingille:

"Tänne me jouduimme eikä Kuopioon, niinkuin toivoin, etkä, rakas Betty, voi uskoa, kuinka sanomattoman ikävä täällä on. Lääkärit katsoivat tätä paikkaa sopivaksi Kaarlolle; onko niin, on tulevaisuus näyttävä, vastaiseksi en voi huomata hyviä oireita, paitse että hän on laihtunut. Matkalla hän vilustui ja sai vaikean katarrin, joka itsepäisesti jatkuu. Tämmöinen joutilas kylpyläelämä on kerta kaikkiaan idioottista ja täällä kaksinkerroin. Tietysti on täälläkin paljo hyvää, kelpoa ja älykästä, mutta ei pääse siihen käsiksi. Itse paikka on erittäin kaunis. Marienbad sijaitsee laaksossa, jota korkeat metsäiset harjut ympäröivät kolmelta puolen. Kävelytiet mitä ihanimmat. Itse Marienbad on 680 metriä merenpinnasta, mutta eräs paikka, johon usein kävelemme, on 800 metrin korkeudella ja siellä on erittäin helppoa ja ihanaa hengittää. Vahinko vaan että ilma aina on rumaa: olemme täällä olleet 3 viikkoa, eikä meillä luullakseni ole ollut kolmeakaan poutapäivää. Luonnollisesti semmoinen ilma tekee ettei voi nauttia kävelyistä todella ihanissa metsissä, ja se on ainoa huvimme. Kylpypaikassa käy noin 12,000 vierasta vuosittain, lähes 5 kuukauden aikana. Nyt on sentään pääsesonki, ja yleisö on puolta lukuisampi kuin tullessamme. Se osa yleisöä, joka leimaa kokonaisuuden, muistuttaa ulkonäöltään suuresti 'Fliegende Blätterien' kuvia, mutta niin lienee laita useimmilla suuremmilla kylpypaikoilla. Vahvasti edustettu on israelilainen aines, siitä osasta saakka, joka kaupittelee vanhoja vaatteita, aina ylös paroni von Silbersteiniin, mutta kyllä eri luokat pysyttäytyvät tarkasti erillään toisistaan, vaikka vaeltavat ympäri ryhmittäin — aina monta yhdessä. Tiistaina 16 p. matkustamme täältä; ensin Nürnbergiin, koska Kaarlo tahtoo nähdä vanhaa, viehättävää kaupunkia. Siellä viivymme päivän, ja sitte minä lähden Berlinin ja Lyybekin kautta kotia: 24 p. aamulla on minun oltava virassani. Kaarlo ei ole vielä päättänyt mihin matkustaa: ehkä Schwarzwaldiin, ehkä Visbyhyn taikka johonkin toiseen kylpypaikkaan — 'jälkiparannusta' varten. Minä tahtoisin, että hän tulisi Hankoon, mutta hän ei ole huvitettu siitä. Hän pyytää olla niin kauvan kuin mahdollista erillään meidän eripuraisuuksista ja riidoista. Ikävä on kuitenkin tietää hänen olevan yksin vieraassa maassa, kaukana kotoa, niin heikkona kuin täällä; näillä kolmella viikolla hän on jo kaksi kertaa ollut niin raihnainen, että hänen on täytynyt maata pari kolme päivää. — — Kaarlo lähettää sinulle terveisiä. Jos hän palaa niin varhain, että hän ennättää käydä luonasi maalla, niin hän tulee päiväksi Turkuun. Nyt hänet on ankarasti kielletty työtä tekemästä, mutta 'jälkiparannuksilla' ollessaan hän aikoo olla ahkera. Oma rakas Bettyseni, en voi sanoa kuinka onnellinen olisin, jos tänä vuonna saisimme esittää kenraalisi [Sprengtportenin oppilaat] näyttämöllä. Erkon Kullervo on valmis, niin että se varmaan näytellään, mutta onko se onnistuva niinkuin Aino? Ensimäinen teos jotakin laatua menestyy aina paremmin kuin toinen." —

Bergbom oli niin huvitettu vanhasta Nürnbergistä, että hän viipyi siellä muutamia päiviä sisarensa lähdettyäkin. Heidän erotessaan hänen mielensä oli tehnyt Schwarzwaldiin, mutta tuskin hän oli yksin, niin sisaren "sanat saivat kummallisen vallan". — "Minä ajattelin", hän kirjoittaa, "sinä tiedät kyllä parhaiten, mikä minua hyödyttää ja niin valitsin Visbyn." Ja sinne hän sitten matkusti Regensburgin, Berlinin ja Stettinin kautta. — Kumminkaan ei paikka näy olleen suotuisa. Kaarlo kiittää tosin Visbyn rauhallisuutta, että ilma oli "sanomattoman lempeä ja suloinen, vaikka kostea", mutta kylvyt olivat hänestä rasittavia. Hän päättikin sielläolonsa varhemmin kuin aikonut oli ja matkusti vielä teatteriasioissa pikimmältään Stettiniin ja Berliniin. — Ennen lähtöään hän oli mukana pidoissa, jotka eivät häntä miellyttäneet. "Täällä on ollut pidot suomalaisille isänmaallisine, veljellisine sanatulvineen. Minun täytyi vastata semmoiseen vrövliin (laverteluun). En viitsi kertoa koko tapausta. Se oli niin perin tyypillinen meikäläisten torpparikannalle. Suullisesti saat kuulla enemmän. Se on melkoisesti vähentänyt haluani vastedes käydä ruotsalaisissa kylpypaikoissa. Kyllä on surkeaa olla niin pieniä kuin me olemme." — Kaarlo ilmotti tulevansa kotia elokuun kolmannella viikolla.

Lähimmän tulevaisuuden toiveista Emilie kirjoittaa 15/8 ystävättärelleen:

"Minusta me nyt alamme vuotemme melkoista suuremmalla luottamuksella kuin edellisinä syksyinä. Että Jumala on siunannut maamme kerrassaan hyvällä ja runsaalla sadolla, on jo itsessään suuri kiitollisuuden ja ilon aihe, mutta meille se on sitä kaksinkertaisesti, sillä kaikki suomalaiset yritykset ovat äärimmäiseen saakka riippuvaiset vuodentulosta ja siitä johtuvasta kansan paremmasta varallisuudesta. Virkamiehillä on aina omansa, niin hyvinä kuin huonoina vuosina, mutta meidän yleisömme oikeastaan ei ollenkaan ole sitä luokkaa. En osaa sanoa kuinka onnellinen olisin, jos tänä vuonna voisimme maksaa kaikki velkamme. Jos me nyt saamme kolme suurta kotimaista kappaletta ja yhden Shakespearen (Talvinen tarina), niin onhan kirjallinen ja taiteellinen puoli täysin pelastettu; jälellä on nyt, niinkuin useimmin muulloinkin — taloudellinen. Pyhänä 1/9 me alotamme. Me näyttelemme aina ensiksi kotimaisen kappaleen ja tällä kertaa Ainon; sitte tulee Vasantasena. Ensi viikkoina annamme ainoastaan kansannäytäntöjä; ensimäinen uusi kappale, 18/9, on Figaron häät, jos vain asianomaiset valmistuvat. Lindforsilla (Figaro) ja rva Poppiuksella (Susanne) on kummallakin noin 25 arkkia opittavana; jälkimäiseen nähden olen kyllä varma, mutta Lindfors! mitä häneen tulee, ei koskaan tiedä mistä tuuli käy. — Kaarlo on nyt Berlinissä — — hän toivoo vähän saavansa nähdä Talvisen tarinan, joka olisi hyvin edullista meidän laitoksillemme täällä. — — Kyllä hän erotessamme Nürnbergissä oli paljon parempi, mutta hän voi aina paremmin syksyllä ja kesällä; sitte tulee talvi pakkasineen, katarreineen ja influensoineen, Kaarlon leppymättömät viholliset." —

Minna Canthin kirjeistä Emilielle näemme, että hän kesällä vielä pani paljon työtä uuteen näytelmäänsä. Hän kirjoitti näet 10/7 Marienbadiin, että hän jo yhteen aikaan piti sitä valmiina, mutta kun hän oli lukenut sen muutamille ystävilleen, hän huomasi kolmannen näytöksen kelvottomaksi ja rupesi laatimaan sitä uudestaan. Kuukautta myöhemmin (15/8) hän sanoo kappaleen vihdoinkin monien korjausten jälkeen olevan valmiina, ja vähän sen päästä, 20/8, hän lisää:

"Nyt sen lähetin postiin, ja oikein tuntuu hyvälle, kun sai sen pois käsistään.

"Ei siihen välttämättä Leinoa[24] tarvita, siellä on kyllä muita, jotka voivat miesosat toimittaa. Anna Liisan osa on pääasia. Siitä riippuu koko kappaleen menestys. Olen arvellut, että rouva Rautio siihen ehkä parhaiten sopisi. Mutta kuinka olisi, jos neiti Sainio saisi hänen kanssaan vuorotella? Luultavasti lähtee joku osa teatteria maaseudullekin tänä vuonna, koska tulee kolme kotimaista kappaletta, niiden seassa Erkon suurenmoinen Kullervo. Keneltä on kolmas kappale,[25] vai onko se vielä salaisuus?

"Olisin hyvin utelias tietämään, mitä te nyt pidätte tästä Anna Liisasta. Minä puolestani olen hyvin tyytyväinen ensimäiseen ja toiseen näytökseen. Ne ovat mielestäni oikein draamallisia. Kolmannen suhteen olen epäilevällä kannalla. Luulen kumminkin, että se näyttämöltä on parempi kuin lukien. Harjotuksissa on modifieerattava. Vaikkei yleensä ole hyvä, että puhelu varsinkin kansankappaleissa on liian kiireellinen, koska se silloin tuntuu luonnottomalta ja enemmän niinkuin ulkoläksyn lukemiselta, luulen että kolmannessa näytöksessä kumminkin täytyy forseerata niissä kohden, missä Anna Liisa ei ole näyttämöllä ja varsinkin hänen ensimäisen ja toisen esiintymisensä välillä, ja siinä kun vieraat tulevat. Mutta Anna Liisan esillä ollessa ei. Sillä tavoin tulevat hänen kohtauksensa ikäänkuin alleviivatuiksi, ja nehän ne juuri ovat pääasiana. En sitä saanut niin subliimiksi, kuin olisin tahtonut, se ei silloin olisi ollut niin todellinen. Ajattelin panna loppuun Ristolan emännän pyynnön Rovastille, että hän pitäisi heille raamatunselityksen, tanssi ja muu semmoinen huvitus heitä ei nyt kumminkaan haluttaisi, johon nuoret myöntyisivät. Rovasti sen johdosta kehottaisi laulamaan virren värssyn, ja sitä tehtäessä esirippu laskisi. Todellista se kyllä olisi, mutta pelkäsin, että kenties tuo ei kumminkaan soveltuisi. Vai kuinka? — Eikö toisekseen ole niin, että kappale on loppunut silloin kun Anna Liisa poistuu näyttämöltä?" —

* * * * *

Näytännöt alkoivat niinkuin Emilie kirjeessään oli suunnitellut. Kansannäytäntöinä annettiin Aino, Vasantasena ja Nummisuutarit viitenä iltana. Ensimäinen uusi kappale oli Niilo Salan suomentama Björnsonin 3-näytöksinen Sigurd Slembe 18/9. Näytelmä oli huolellisesti harjotettu, ja Ahlbergia nimiroolissa, Saloa Haraldina, nti Lähteenojaa Frakarkina, nti Rängmania Anghildina ynnä muitakin vähemmissä osissa kiitettiin heidän työstään, mutta kuitenkaan ei draama, joka on runoilijan nuoruudenteoksia (1862), saanut osakseen yleisömme suosiota. Se annettiin kolme kertaa. — Lähinnä sen jälkeen tuli ohjelmistolle uusi komedia, Anni Levanderin suomentama Marivaux'n 3-näytöksinen Lemmen leikki (Le jeu de l'amour et du hasard), Lääkäri vastoin tahtoansa jälkikappaleena. Ensimäisessä meillä esitetyssä oikean rokokooajan huvinäytelmässä olivat hra ja rva Suonio Dorante ja Silvia sekä Lindfors ja rva Kahilainen Arlequin ja Lisette; varsinkin kahta jälkimäistä mainittiin naurunsynnyttäjinä.

Sitte seurasi 27/9 Emilie Stenbergin lahja- ja hyvästijättönäytäntö — Kuopion takana ja Kyökissä — ja se muodostui sydämelliseksi juhlahetkeksi eroavalle näyttelijättärelle. Kun primadonnat tulevat ja menevät, ovat kunnianosotukset heidän mukaisensa, loistavat, mutta loiston takana on usein varta vasten tilattua, sillä tiedetäänhän että asianomaiset vaativat meluavaa tunnustusta. Toista on kun vaatimaton, hiljainen taiteen palvelijatar, niinkuin nyt nti Stenberg, saa odottamattoman suuren tunnustuksen, siinä ei voi olla mitään teennäistä, vaan lähtee se vilpittömästä myötätunnosta ja kiitollisuudesta. Miten näytelmät tänä iltana olivatkin iloisia, seurattiin nti Stenbergin näyttelemistä ruustinnana ja Kristiinana osanotolla, jossa nauru ei ollut kaukana liikutuksesta. Kukkalaitteita y.m. kunnialahjoja näyttelijättärelle antoivat Kaarlo ja Emilie Bergbom, teatterin johtokunta ja jäsenistö sekä yleisö, Ruotsalaisen teatterin jäsenistö, Suomalainen naisyhdistys j.n.e. Johtokunnan antaman kukkaislyyryn nauhoissa oli kirjoitus: "Emilie Stenberg 1875-1895. Kiitollisuudella hartaasta ja uskollisesta työstä suomalaisen näytelmätaiteen palveluksessa."

On jo ennen sanottu (kts. II. s. 195), mikä nti Stenbergin asema teatterissa oli. Siihen lisäämme vain seuraavan otteen Emilie Bergbomin kirjeestä nti Elfvingille (30/9):

"Hyvin ikävä on ollut sanoa hyvästi Emilie Stenbergille, mutta hupaista oli nähdä sitä erinomaista sydämellisyyttä, jota kaikki ilmitoivat näissä erojaisissa. Monena vuonna säästetty ystävyys ja kiintymys nyt purkautui. Hupaista on molemmin puolin voida näin erota ystävyydessä ja rakkaudessa. — — Kulukoon hänen jälellä olevat päivänsä ilossa ja levossa, lämpimimmät onnentoivotuksemme seuraavat häntä; hän on ollut meille uskollinen ystävä näinä 20 vuotena."

Samassa kirjeessä luetaan edelleen: "Teatterille syyskuu on ollut sangen hyvä. [Sittemmin huomattiin että se oli paras syyskuu, mikä teatterilla konsanaan oli ollut.] — — Ylihuomenna (keskiviikkona) menee rva Canthin uusi kappale, ja minä olen oikein levoton, ennen kun olen nähnyt, miten yleisö ja kritiikki vastaanottavat sen. Molemmat ensimäiset näytökset vaikuttavat välittömästi ja elävästi; viimeinen (kolmas) näytös ei ole yhtä voimakas. Jollei kappale menesty, niin hän tietysti syyttää teatteria ja esiintyjiä." [Näistä sanoista huomaa, että ystävyys ei ollut yhtä luottavainen kuin muinoin.]

Emilien pelko oli turha, sillä Anna Liisan menestys 2/10 oli täydellinen. Kiintyneenä, jännitettynä yleisö seurasi Anna Liisan tarinaa, ja lopussa, missä tyttöparka tunnustamalla rikoksensa vapautuu omantunnon taakastaan, katsojain myötätuntoisuus muuttui syväksi liikutukseksi, jossa heijastui se helpotus ja sielun kirkastus, mikä säteili Anna Liisasta itsestä. Katri Raution kuvaus päähenkilöstä oli kauttaaltaan todenperäinen. Muut esiintyjät, nekin eteviä, olivat: Halme Mikko, Rautio Anna Liisan isä, Olga Salo hänen äitinsä, Salo Johannes, rva Kahilainen Husso, Olga Poppius Pirkko-tyttö. — Kappale näyteltiin tänä näytäntökautena Helsingissä 10 ja maaseuduilla 16, se on yhteensä 26 kertaa. Miten tultiin näin korkeihin numeroihin, sen selittää se tavaton tarmo, jolla Bergbom ajoi teatterin asioita. Paitse ensi-iltana esiintyneitä näyttelijöitä, jotka jäivät Helsinkiin, hän antoi toisenkin näyttelijäryhmän harjottaa Anna Liisan, ja niin saatiin siitä "maaseutupainos", joka Bergbomin johtamana esiintyi eri paikkakunnilla neljällä pika-kiertomatkalla, joista kolme tehtiin syksyllä ja neljäs keväällä. Ensimäiselle lähdettiin jo 2/10, ja osanottajat olivat: rva Suonio, neidit Silén, Lähteenoja, Kunnas ja Sirkka Hertzberg sekä hrat Lattu, Kallio, Keihäs, Närhi, Suonio ja Tallroth, Paitse Anna Liisaa kuului ohjelmistoon Lemmen leikki ja Mustalainen, ja annettiin näytäntöjä — 12 neljässätoista päivässä (3/10-16/10) — Hämeenlinnassa. Tampereella, Kotkassa, Kuopiossa ja Mikkelissä. "Kaikkialla", Kaarlo kirjoittaa 18/10 Betty Elfvingille, "Anna Liisa on tehnyt voimakkaan vaikutuksen ja pusertanut esiin paljon kyyneleitä. — Sitä vastoin Lemmen leikki, hyvin hieno, jopa liian hieno komedia viime vuosisadalta, joka oli menestynyt Helsingissä, ei saavuttanut suosiota pikkukaupungeissa." Taloudellinen tulos oli niin hyvä, että se kehotti lähtemään uusille samanlaisille matkoille.

Bergbomin palattua esitettiin ensi kerran Jalmari Finnen suomentama Beaumarchais'n Figaron häät 18/10. Mestarikomedia teki tehtävänsä, huvitti ja nauratti täpötäyttä huonetta. Pääosat olivat mitä parhaimmissa käsissä: Lindfors oli Figaro, Olga Poppius Susanne, Katri Rautio kreivinna ja Axel Ahlberg kreivi Almaviva, eikä sivuosiakaan pilattu: Falck Bartholo, Pesonen Bridoison, Rautio Antonio, rva Kahilainen Marsellina, Olga Salo Chérubin, nti Hilma Tähtinen[26] Fanchette. Kappale meni 6 kertaa. — Sillä aikaa kun Figaron häitä näyteltiin, Bergbom joukkoineen teki toisen turneen. Hän kävi näet Turussa ja antoi siellä 26-27/10 sekä Anna Liisan että Lemmen leikin ja Mustalaisen, kohta kuitenkin palatakseen Helsinkiin, missä muun muassa oli harjotettavana Minna Canthin juuri kirjoittama pikku huvinäytelmä Kotoa pois. Tämä antaa taas aihetta vilkaista Minna rouvan kirjeisiin.

Kirjeessään Emilielle 3/10 Minna Canth tunnustaa kyynelsilmin lukeneensa sähkösanomat, jotka ilmottivat hänelle Anna Liisan menestyksen. "Kun nyt vaan onnistuisi tarttumaan kiinni taas uuteen innostuttavaan aineeseen", hän sitte jatkaa. "Ei se kirjoitus muuten suju ensinkään, ellei innostusta saa! — — Ei sillä että minä enää suuria toivon itsestäni, ikä kun alkaa liian paljon kallistua loppupuoleen. Tuntuu enemmän kuin armosta, jos vielä muutamia kelvollisia kappaleita saisin kynästäni. Mutta sitä suurempi syy iloon, kun se onnistuu —- ja kun — no niin, en huoli ruveta nyt sentimentaliseksi." — Teatterin tulosta Kuopioon näyttelemään Anna Liisaa Minna Canth oli kovin iloinen. Emilie Bergbom puolestaan oli lähettänyt Kaarlolle kauniin kukkavihon tekijälle annettavaksi, kun näytelmä ensi kerran esitettiin tämän kotikaupungissa. Sen jälkeen Minna Canth kirjoittaa Bergbomille: (10/10) "Kunnioitettava Tohtori! Hyvin on ollut hiljaista ja tyhjää sen jälkeen kun Tohtori täältä läksi teatterin kanssa. Moni on valittanut sitä ettei useampia näytäntöjä annettu, mutta minä olen lohdutellut heitä sillä, että Tohtori ensi keväänä tuo teatterin tänne uudelleen. Ja siitä toivosta minäkin elän koko ensi talven."

"Noin puoliväliin olen jo kirjoittanut 'Kotoa pois'. Viikon päästä sen saan valmiiksi, ja kun Elli kirjoittaa siitä otetta sitä mukaa kuin minun käsistäni joutuu manuskriptia, niin voin sen heti silloin lähettää Tohtorille. Kyllä se nyt tulee pitempi ja muutenkin parempi, Fanny miellyttävämmäksi ja niin poispäin. Postineiti on jo käynyt talossa ja tehnyt tehtävänsä. Kuudeksi päiväksi luulisin siinä olevan työtä." — Kirjeen loppupuolella mainitaan esteenä, miksi kirjoittaja ei voi noudattaa kehotusta tulla Helsinkiin, muun muassa "Agnes" näytelmä, "jos pääsisin innostumaan siihen, en muuta virkistystä kaipaisi". — Tästä päättäen Minna Canth oli Bergbomin kanssa neuvotellut toisestakin draamasta, joka samoin kuin Kotoa pois oli hänen ennen julkaisemaansa novelliin perustettu. — Vielä otamme seuraavat sanat kirjeestä Emilielle (25/10):

"Kun sanomalehdistä näin, että 'maaseutupainos' on matkoilla ja Tohtori luultavasti heidän mukanaan, lähetän tänään käsikirjoituksen 'Kotoa pois' näytelmään Emilien osotteella. Tohtori kirjoitti, että sillä oli tulinen kiire [jotta se ennätettäisiin näytellä ennen Erkon uutta draamaa] ja sen vuoksi sitä olen lykännytkin 'för pinkära lifvet'. Kaikkia Tohtorin antamia osviittoja otin varteen, ja puolta paremmaksi se mielestäni tuli." —

Kotoa pois näyteltiin ensi kerran 8/11 saamatta mainittavaa menestystä; kritiikki väitti, että kappaleen koomillinen ja vakava aines eivät olleet sopusoinnussa keskenään. Se meni 5 kertaa. — Silloin Bergbom oli kolmannella kiertomatkallaan, jolloin Anna Liisa esitettiin Viipurissa, Lappeenrannassa ja Pietarissa 8/11-11/11. —

Uusi premiääri sattui jälleen 20/11, jolloin annettiin Yrjö Weijolan 2-näytöksinen "legenda" Haavoja.[27] Tämä näytelmä, jossa tunnelmien julkilausuminen on astunut toiminnan sijaan, näyteltiin kauniisti (rva Rautio — abbedissa, Axel Ahlberg — ritari) ja teki messujen säestämänä aika runollisen vaikutuksen, mutta ei pysynyt näyttämöllä enempää kuin kolme iltaa.

Edellisiä uutuuksia merkillisempi oli sekä aiheensa että ansioittensa puolesta 17/11 ensi kerran näytelty J. H. Erkon "runomuotoinen murhenäytelmä" Kullervo, jolla myöskin oli vastaava suuri menestys. Se meni näet kaikkiaan 11 kertaa. — Näyttämöllepanoon nähden ei oltu huolta eikä vaivaa säästetty. Muinaissuomalaisia pukuja ja koristuksia oli hankittu paljon uusia, ja harjotukseen oli tarpeellinen työ uhrattu. Kullervona esiintyi Halme, joka olennoltaan oli siihen sopivin, ja näyttäytyikin pääasiassa kypsyneeltä sankariroolia kannattamaan. Muut esiintyjät olivat: nti Rängman — Ilvo, Ilmarin emäntä; rva Rautio — Anja, Ilmarin sisar; nti Lähteenoja — Armi, Kullervon äiti; nti Kunnas — mieron tyttö; B. Leino — Väinö; A. Ahlberg — Ilmari; E. Falck — Untamo; A. Rautio — Kalervo; Närhi — Onervo-noita j.n.e. — Tekijän hyväksi annettiin aaterikas näytelmä 6/12, jolloin runoilija huudettiin esiin ja sai vastaanottaa teatterin johtokunnalta laakeriseppeleen. Sitä paitse ilmotettiin, että yleisön puolelta illan muistoksi lahjotettiin tekijälle kirjoituspöytä.

Näin oli siis kahden kuukauden kuluessa esitetty neljä uutta kotimaista
kappaletta, joista kaksi niin suuriarvoista kuin Anna Liisa ja
Kullervo. Kaikkia näitä, paitse Haavoja, koskee Bergbomin kirje Minna
Canthille (30/11), josta otamme seuraavat rivit:

"Raskas syntitaakka painaa minua, kun en vielä ole tehnyt selkoa kiertomatkastamme ja Teille tulevista prosenteista.[28] Lähetän ne tässä.

"Matka oli hyvin hauska, ja Anna Liisa otettiin kaikkialla suosiollisesti vastaan. Viipurissa se herätti kaikkein suurimman mieltymyksen; ihmiset tekivät oikein väkirynnäkön pilettiluukkua vastaan. Lappeenrannalla saimme rakentaa näyttämön samana päivänä kun näyteltiin ja lisäksi jotenkin kylmässä huoneessa (rakuunarykmentin suuressa maneesissa), mutta Anna Liisa kesti voimakkaasti taistelun — n.b. kuuman teeveden ja portviinin avulla. Rouva Rautio oli suuresti edistynyt Anna Liisan osassa siitä asti kun näin hänet Helsingissä harjotuksissa [Ennen oli Kirsti Suonio maaseuduilla näytellyt Anna Liisana]. Tuo laimea kiitos, jonka silloin hänelle annoin, ei nyt enään olisi paikallaan. — —

"Kotoa pois sai kritiikiltä hyvin ankaran tuomion. Minua se suuresti miellytti, n.b. niin paljon kuin 1-näytöksinen luonnos voi sitä tehdä. Jos niin ankaria vaatimuksia tehdään, niin kuka silloin hevosella kirkkoon pääsee. Se ei ollut vanhan mallin mukainen, vaan siinä oli omituista. Vieraat rouvat kuitenkin enemmän kaavamaisia kuin suotavaa olisi ollut. Valitettavasti näyttelijät eivät saaneet mitään rouvista. Sen sijaan rvt Kahilainen ja Rautio olivat hyvin hauskat.

"Kullervolla on ollut suuri ja odottamaton menestys. Kovasti iloitsen siitä Erkon tähden, hän kun tarvitsee kehotusta. Kuinka 'Agnesin' laita on?"

Vastatessaan (4/12) Minna Canth muun muassa lausuu:

— — "Menihän se vähäisen niinkuin penkin alle tuo 'Kotoa pois'. Ei miellyttänyt oikein täälläkään Suom. seuran vuosijuhlassa. Lukien se tuntuu naurattavan ihmisiä paljon enemmän kuin näyttämöltä. Ei taida minusta olla semmoisten ilveilyjen kirjoittajaksi. — Eikä ole tahtonut 'Agneskaan' vielä sujua. Olen kyllä alkanut ja kirjoittanut: ensimäisen näytöksen alkua kolmeenkin kertaan, mutta en ole päässyt siihen vielä innostumaan. Ja siitä se juuri onnistuminen riippuu. Muuten en ole ensinkään ollut roveissani nyt kolmeen viikkoon. Minulla oli nim. silloin paha säikähdys, että makasin tainnoksissa ja olin vähällä saada sydänhalvauksen, enkä ole vielä sen jälkeen oikein tointunut." — —

Ennen joulua Bergbom vielä kävi Pietarissa antamassa kolme näytäntöä, joissa 17/12-20/12 esitettiin Aino ja Uramon torppa sekä pikku kappaleet: Naimiskauppa, Kumarrusmatka ja Pappilan tuvassa. Luultavasti tämä tapahtui yksityisten pietarilaisten ystävien kehotuksesta. "Pietarin matka", Emilie kirjoittaa 30/12 Betty Elfvingille, "oli kerrassaan epäonnistunut." Puhumatta rahallisesta tappiosta sattui Pietarissa sekin onnettomuus, että Kaarlo siellä taas sairastui influensaan, joka niin monta talvea oli häntä vaivannut. Yleensä oli syyskausi kuitenkin ollut hyvin edullinen teatterille — "jos edelleenkin käy yhtä hyvin", Emilie lausuu, "niin voimme varmaan toivoa, että päätämme tämän näytäntövuoden velattomina". Ja hän jatkaa: "Olisihan silloin meille tullut sovelias hetki vetäytyä pois ja jättää teatterin johto toisiin käsiin, mutta kenen?!" — Hän huudahtaa näin sentähden että nyt jo oli huomattu, että Kasimir Leino ei ollut tarpeeksi innostunut teatteritoimeen. Hän erosikin jo keväällä. —

Pietarissa Kaarlo jälleen kävi pyytämässä Ida Aalbergia vierailemaan kevättalvella. Myöntävä vastaus tuli myöhemmin, niinkuin näkyy Kaarlon vastauksesta (7/1):

"Arvoisa Rouva Paronitar, olen ollut jotenkin sairaana, vielä huonompi kuin miehenne luona käydessäni, mutta Teidän kirjeenne virkisti minua erinomaisesti. Se oli yhtä hyvä kuin koko joukko kiniinipulvereita. Siis Kleopatra nostetaan haudastaan! Hyvä! Minä olen valmis auttamaan häntä taas lumoamaan alhaisempia henkilöitä kuin Caesareja ja Antonioita. Teidän virkeytenne on ihmeteltävä. Se on vaikuttanut suggeroivasti minuunkin. Nyt en näe mitään esteitä. — — [Sitten muista kappaleista, joissa taiteilijatar olisi esiintyvä.] Minulla on ehdotettavana sopiva näytelmä — Sudermannin uusi draama, Das Glück im Winkel [Onnen sopukka]. Siinä on Teille kaunis tehtävä — ei niin meluavan kiitollinen kuin Magda, mutta hienompi ja syvempi. Olen varma että siihen miellytte, en ainakaan nyt tiedä mitään sopivampaa. Ei se ole pitkä, jotenkin rauhallinen, ei vaadi ääneltä erinomaisia ponnistuksia (eikä näyttelijättäreltä toaletteja). Lisäksi uusi ja tätä nykyä Euroopan huomattavin näytelmä." — —

Mitään uutta joulukuulla ei enää näytelty; merkillisimpiä uusintoja oli paitse Uramon torppaa Puolan juutalainen (B. Leino pääroolissa). Tammikuun muistopäivinä esitettiin Nummisuutarit ja Regina von Emmeritz, jossa jälkimäisessä nti Rängman näytteli nimiroolia sangen tyydyttävästi. Ensimäinen uusi kappale tuli 10/1 Jalmari Finnen suomentama Emile Augier'n 5-näytöksinen näytelmä Vanhoillisten leirissä (Le Fils de Giboyer). Lindforsia (Giboyer) pidettiin mestarillisena ja toisia hyvinä tehtävissään, mutta kappale meni vain kaksi kertaa. Niinkuin moni muu ranskalainen draama, tuntui tämäkin meikäläisestä yleisöstä vieraalta. — Vähän paremmin onnistui, vaikkei silti toivon mukaan, 26/1 ensi kerran esitetty Shakespearen Talvinen tarina. Näyttämöllepano oli kyllä etevästi toimitettu ja ensi-iltana oli täpötäysi huone innostunut, mutta kassakappaleeksi kaunis runollinen näytelmä ei tullut; se meni vain neljä kertaa. Esiintyjät eivät näy tällä kertaa oikein kohonneen tehtäväinsä tasalle, joskaan esim. rva Raution Hermionelta ei puuttunut jaloa ylevyyttä. Vai vaikuttiko yleisöön tieto siitä, että vielä mahtavampi Shakespearen draama oli tulossa?

Runebergin päivän ohjelmasta, jossa kyllä ei ollut mitään uutta, mainitsemme kuitenkin suomentajan muistoksi "Ei voi" kappaleen. Kolme päivää myöhemmin (8/2) muutti näet Antti Törneroos-Tuokko näiltä mailta. Niinkuin ennen on kerrottu (kts I, 44), oli Tuokko niitä runoilijoita, jotka 1860-luvulla tuotannollaan (Saul) herättivät luottamusta suomalaisen teatterin mahdollisuuteen, ja kun laitos oli perustettu, hän suomentajana uutterasti ja kauvan palveli sekä ooppera- että puhenäyttämöä. Asuen maaseudulla mitä ahtaimmissa oloissa hän 61-vuotiaana kuollessaan oli jo unohtunut. Niitä harvoja, jotka häntä muistivat, oli Bergbom, joka oli toimittanut hänelle käännöstyötä — hänen paras ja pitkinä aikoina ainoa toimeentulolähteensä. Kun vanha runoilija kätkettiin viimeiseen lepokammioonsa, Bergbom teatterin puolesta laski seppeleen hänen kummulleen, lausuen kiitoksen sanoja hyvästä yhteistyöstä.

Sitten oli vain yksi näytäntö, jossa esitettiin E. Littsonin järjestämä 4-kuvaelmainen tanssinäytelmä Vuodenajat, ennen kun Ida Aalbergin vierailu alkoi. Näyttelijätär esiintyi ensin lady Macbethina kolme kertaa. Sen jälkeen seurasi kaksi huomattavaa uutta näytelmää. Toinen niistä oli B. Leinon suomentama H. Sudermannin Onnen sopukka (21/2), ja oli sillä, kiitos olkoon hyvän esityksen, kaunis menestys. Ida Aalberg kuvasi täysin kypsyneellä taiteella, ilman suuria temppuja, ylen vaikuttavasti Elisabet-rouvan tunteiden kehityksen alistuneesta tyyneydestä myrskyiseen kuohuntaan ja sitte taas epätoivoisen tuskan kautta avomieliseen tunnustukseen ja pysyvään onneen ja rauhaan. W. Söderhjelm, joka nyt Hufvudstadsbladetissa arvosteli teatteria, sanoo muun muassa taiteilijattaren kasvojeneleitä aivan mestarillisiksi, niin että häntä olisi voinut sanoittakin ymmärtää. Mutta ei siinä kylläksi, oli kuin hän olisi kohottanut muittenkin esityksen tavallista korkeammalle. Kaikissa havaittiin yhtä harras antauminen tehtäväänsä: Halme parooni Röcknitzinä, Leino Wiedemannina, Pesonen piiritarkastajana, Weckman aliopettajana, nti Kunnas rva Röcknitzinä. — Toinen uutuus oli Paavo Cajanderin[29] suomentama Shakespearen Antonius ja Kleopatra, jonka ensi-ilta (11/3) muodostui semmoiseksi voitoksi kuin Regina von Emmeritzin, Faustin, Elinan surman y.m. parhaimmin onnistuneiden suurdraamain premiäärit. Näyttämöllepanossa ei oltu mitään laiminlyöty, jotta maailmankuulu rakkaustragedia, missä länsimaiden ja itämaiden aikanaan loistavimmat edustajat omaksi tuhokseen kohtaavat toisensa, esiintyisi historiallisesti ja runollisesti oikeissa, tehokkaissa puitteissa. Etualalla oli itämaista upeutta ja roomalaista loistoa, taustalla Egyptin ikivanha kultuurimaailma. Ida Aalbergin Kleopatraa ihastuneet katsojat ylistivät parhaimmaksi hänen mestariluomiensa joukossa, luultavasti sentähden että se oli viimeksi nähty, mutta kenties todellisuudenkin mukaan, sillä sallihan itämainen kaunotar rajattomine intohimoineen ja oikkuineen taiteilijattaren käyttää koko alkuperäistä voimaansa vaihtelevien tunteitten välittömään esitykseen. Ja kieltämättä Ida Aalberg kuvasi yhtä mestarillisesti kuningattaren kuin naisen, joista toinen oli yhtä tottumaton kuin toinenkin itseänsä hillitsemään; mutta jos hän niin tehden oli enemmän uudenaikainen kuin shakespearemaisesti suuri ja muinaistyylinen, niin johtui se siitä ettei kukaan voi irtaantua luonnostaan. Antoniuksena Ahlbergkin kohosi ehkä korkeammalle kuin koskaan ennen, mutta Lindforsin Octavius, sanotaan, muistutti liiaksi Napoleonia Rouva Suorasuussa. Leino täytti kunnollisesti Enobarbuksen osan, ja Katri Rautio oli viehättävä Octaviana; muut roolit olivat pieniä. Mahtavampi vaikutus kuin yksityisistä sivuosista, lähtikin yhteisnäyttelemisestä, johon johtaja oli osannut harjottaa lukuisat myötävaikuttajat. Niinkuin tavallisesti suurten näytelmäin onnistumisen jälkeen, huudettiin Bergbomkin esiin; ilman hänen suurenmoista tarmoaan ja nerollista kykyään ei meillä tämmöistä olisi saatu nähdä. — Kun näytelmä meni toisen kerran, sai vieraileva taiteilijatar vastaanottaa komean runsaudensarven ja sen ohella seuraavat säkeet:

Ida Aalberg-Uexkull-Güldenband.

Omaksensa, Parhaaksensa
Sinut Suomi ymmärtää.
Meille harva vuosisata
Vertaistasi, suurempata
Näyttelijää synnyttää.
Lumotuilta,
Hurmatuilta
Ota ylistykseksi
Onnen runsaudensarvi,
Jonka siskojesi parvi
Hellin mielin tarjovi.

Kaikkiaan näyteltiin Antonius ja Kleopatra 9 kertaa; viimeinen näytäntö oli 29/3, johon loistava vierailu päättyi.

Huhtikuun 2 p. Bergbom lähti lyhyelle ulkomaanmatkalle, ei oman terveytensä takia, sillä tammikuun lopulta saakka hän oli ollut hyvissä voimissa, vaan seuratakseen sisartaan, Augusta af Heurliniä, jonka, lääkärin neuvosta, nuoren tyttärensä kanssa piti matkustaa parannuksille Wiesbadeniin. Kaarlo pysähtyi kuitenkin Berliniin, josta hän kirjoittaa Emilielle:

— — "Olen nyt ollut vapaa hengenahdistuksestani, sentähden että olen saanut riittävästi kävellä. Tunnen itseni toiseksi ihmiseksi. — Teatterissa olen nähnyt sangen paljon. Muun muassa 'Der Herr Direktor', joka oli aika hupainen, mutta valitettavasti liian vapaa yleisöllemme. Comtesse Guckerl, jota Finne suositteli, oli totta kyllä täysin säädyllinen, mutta niin peräti muistoperäinen ja 'ewiggestrig' (ikuisesti eilinen), että minua suututti. Mutta mistäpä niitä komedioja ottaa?" — —

Noin 25 p. Kaarlo tuli kotia. Hänen poissaollessaan oli teatterissa esitetty kaksi uutta draamaa. Ensimäinen oli Aino Malmbergin suomentama englantilaisen Arthur W. Pineron moderni, vaimon ja miehen puhtautta onnellisen avioliiton ehtona käsittelevä, 4-näytöksinen Tanquerayn toinen vaimo, joka meni ensi kerran 10/4 ja sen jälkeen toisenkin herättämättä yleisön suosiota. Pääosissa esiintyivät: Leino Tanquerayna, rva Suonio Paulana (toisena vaimona) ja nti Tähtinen Elleana (tytär ensimäisestä aviosta). Toinen uutuus oli Martti Wuoren kääntämä L. Tolstoin 5-näytöksinen näytelmä Pimeyden valta; ensi-ilta 22/4. Niin repäisevällä realismilla kuin merkillinen kuvaus venäläisestä maalaiselämästä näyteltiinkin, ei se luonnollisestikaan voinut saada suurta menestystä — siksi se on liian hermojakysyvä. Useat esiintyjät onnistuivat tehtävissään erittäin hyvin. Niin Weckman Nikiittana, rva Rautio Akuliinana, rva Kahilainen Matrionana, rva Olga Leino[30] Anjutkana, Närhi Mitritshinä j.n.e. Kappaleen oli harjottanut Kasimir Leino ja se annettiin 5 kertaa joista kaksi alennetuin hinnoin.

Tänäkin keväänä oli lähdettävä kiertomatkalle, sillä puhumatta vuodenajan tavallisesta epäsuotuisuudesta teki venäläisessä teatterissa esiintyvä italialainen ooppera hallaa kaikille teattereille. Aina syksystä saakka oli Bergbomia kehotettu tulemaan Kuopioon; Minna Canth kirjoitti siitä tavan takaa. Mutta kun ei siellä voitu hankkia 400 markan takausta iltaa kohti, suunniteltiin turnee toisin. Bergbom kävi näet joukkoineen Tampereella, Oulussa, Vaasassa ja Jyväskylässä, antaen yhteensä 12 näytäntöä 5/5-20/5. Ohjelmiston päänumerot olivat Anna Liisa, Uramon torppa ja Onnen sopukka. Helluntaiaattona oltiin jälleen Helsingissä. Kaarlo oli matkaan tyytyväinen, sillä puhdas voitto lähenteli 1,500 mk. — Samalla aikaa olivat pääkaupunkiin jääneet näyttelijät näytelleet enimmäkseen alennetuin hinnoin. Keisarillisten Majesteettien kruunauspäivänä 26/5 oli juhlanäytäntö, joka alotettiin soittamalla keisarihymni ja Maamme-laulu ja jossa sitten esitettiin Elämä on unelma. Viimeinen näytäntö (Rouva Suorasuu) oli 31/5.

Näytäntökausi oli jälleen sekä merkillisten — niin kotimaisten kuin vieraittenkin — uutuuksien että taiteellisen työn puolesta ollut huomattavimpia, mutta huolimatta kaikista ponnistuksista lopputulos ei kuitenkaan ollut niin suotuisa kuin Emilie Bergbom oli toivonut. Tulot näytännöistä olivat kyllä noin 21,000 mk suuremmat kuin edellisenä vuonna, mutta matkakustannusten y.m. kautta kohosivat menotkin samassa määrässä.

Syksyllä tapahtuneiden kiertomatkojen johdosta olivat varsinkin perheelliset näyttelijät valittaneet, että ne tuottivat heille vaikeuksia. Sentähden päätettiin, ettei ensi vuonna pitempiä turneita tehtäisi sekä että jos myöhemmin tarpeelliseksi katsottaisiin lähettää seurue pitemmäksi aikaa maaseuduille, niin olisi niille jäsenille, jotka siitä enimmin kärsivät, kohtuullinen korvaus annettava. — Kasimir Leinon sijaan, joka (niinkuin jo ylempänä on sanottu) erosi teatterista, otettiin ohjaajaksi Jalmari Finne.[31] Muutoin erosi tänä keväänä nti Hanna Kunnas ja tuli seurueen jäseneksi ylempänä mainittu rva Olga Leino. Uusia oppilaita oli Eino Salmela ja nti Helmi Talas.[32]

Näytäntöjen luku oli 144 ja esitettiin niissä: 26 kertaa Anna Liisa; 11 Kullervo; 10 Lemmen leikki, Onnen sopukka; 9 Antonius ja Kleopatra, Mustalainen; 7 Figaron häät; 5 Kotoa pois, Uramon torppa, Regina von Emmeritz, Pimeyden valta; 4 Nummisuutarit, Kumarrusmatka, Talvinen tarina; 3 Aino, Haavoja, Kyökissä, Lääkäri vastoin tahtoansa, Voimakkaita naisia, Yhdistysjuhla, Puolan juutalainen, Macbeth, Sigurd Slembe; 2 Pappilan tuvassa, Amalia ystävämme, Ei voi, Vasantasena, Rouva Suorasuu, Elämä on unelma, Reviisori, Wilhelm Tell, Setä Bräsig, Kotikahakka, Luulosairas, Kirjeen kujeet, Vanhoillisten leirissä, Tanquerayn toinen vaimo; 1 Kuopion takana, Naimiskauppa, Pahassa pulassa, Vuodenajat, Saituri, Jeppe Niilonpoika.

Näistä 43 kappaleesta oli kotimaisia 17 ja uusia 14 (5 kotimaista).

XXV.

Viideskolmatta näytäntökausi, 1896-97.

Kaarlo Bergbom lähti jo ennen toukokuun loppua ulkomaille ja ensiksi Kööpenhaminaan. Viivyttyään siellä jonkun päivän oli hänen lähdettävä Berliniin, jossa hän odottaisi sisartaan ja josta he yhdessä matkustaisivat Marienbadiin. Oleskelu tällä kylpypaikalla oli näet edellisenä kesänä heistä tuntunut niin virkistävältä, että olivat päättäneet tänäkin vuonna palata sinne. Syy miksi Emilie ei kohta seurannut veljeänsä ei ollut ainoastaan se että pari näytäntöä oli vielä toimeenpantavana ennen seurueen hajaantumista, vaan myöskin kesäkuun 1 p. tapahtuva asunnon muutto. Koska asuminen neljännessä kerroksessa oli epämukava Augusta af Heurlinille, joka ei vieläkään ollut täysin toipunut pitkällisestä taudistaan, oli sovittu että he muuttaisivat saman talon kahteen toiseen, pienempään huoneustoon, joista rouva Heurlin ottaisi alimmassa kerroksessa olevan sekä Emilie ja Kaarlo toisessa kerroksessa olevan, ja yhdistettäisiin asunnot keskenään kiertoportailla. Näin muuttivat jälkimäiset niihin huoneisiin, joissa he sitten asuivat kuolemaansa saakka. Aivan suuri muutos edelliseen verraten tämä ei sentään ollut, sillä nytkin niinkuin ennen oli heidän silmiensä edessä Vanhan kirkon tuuhea puisto, läntiseltä taivaalta paistoi aurinko heidän huoneihinsa, ja vihdoin he entiseen tapaan elivät yhdessä vanhan tätinsä, rva Sanmarkin, ja sisaren perheen kanssa.

Matkalta ei ole ainoatakaan kirjettä. Luultavasti Emilie tapansa mukaan tuli kotia heinäkuun keskivaiheilla, jota vastoin Kaarlo viipyi myöhempään ulkomailla. Kumminkin hän jo elokuun alkupuolella oli Helsingissä, sillä silloin hän sieltäpäin tiedusteli sopisiko hänen käydä Kuopiossa tapaamassa Minna Canthia, jonka terveydentila oli muuttunut arveluttavaksi.

Jo keväällä 30/3 Minna Canth oli kirjoittanut itsestään: — "Minä tänä talvena en ole elänyt ensinkään. Paitse sydänvikaa, jonka sain viime syksynä, ja joka kuitenkin on vaarallisinta ja pahinta, olen kolme kuukautta potenut influensaa ja reumatismia, vuoteenomana melkein koko ajan. Nyt ne ovat niinkuin toivon minut heittäneet, muutamia päiviä olen jo ollut liikkeelläkin, mutta voimat ovat yhä vieläkin huonot." —

Alkukesästä hän sitte kylpi Naantalissa, mutta sai siellä "lievemmän" sydänkohtauksen — niinkuin luuli liiallisista kylvyistä — jonka tähden keskeytti kylpemisen ja matkusti kotiin. Siellä hän jonkun päivän päästä sai kahta kovemman kohtauksen, johon liittyi ankara hengenahdistus. Kun Elli tytär 13/8 vastasi Kaarlon kysymykseen, oli äiti jo viidettä viikkoa ollut vuoteenomana, ainoastaan välistä jaksaen pukea vaatteet päälleen maatakseen peitteen päällä. Lääkäri oli ehdottomasti kieltänyt päästämästä vieraita sairaan luokse, mutta hän luuli, että "Tohtorin" käynti voisi vaikuttaa virkistävästi. Kun tytär tästä neuvotteli lääkärin kanssa, sai sairas vihiä ja sitte tietoakin mistä kysymys oli. Seuraavana päivänä Minna-rouva itse kirjoitti Bergbomille:

"Rakas Tohtori! Olipa se ilosanoma, Tohtori! Eivät yrittäneet minulle vielä mitään virkata, mutta illalla kuulin, kun lääkärini ja Elli keskustelivat jotain erikoisempaa toisessa huoneessa, ja sitten urkin sen tietooni. — — En voi sanoa, kuinka iloinen olen Tohtorin tulosta ja siitä ystävyydestä, jota se odottaa. Olenkin täällä niin paljon ajatellut Teitä sairauteni aikana. Sekä Teitä että Emielietä. — — Herttaisesti tervetullut, Tohtori! Meillä on huone Tohtorin varalta. Ystävänne Minna Canth."

Bergbom kävi siis Kuopiossa, ja silloin hän viimeisen kerran näki Minnan, sillä vaikka tämä syksympänä yhteen aikaan oli parempi, niin ei hänellä enään ollut vuottakaan jälellä. Mitään lähempiä tietoja käynnistä meillä ei ole, mutta ilmankin se osottaa Kaarlo Bergbomin sydämenlaatua, kuinka hän (niinkuin Minna Canth, ensi kerran tavattuansa hänet, kesällä 1882 oli kirjoittanut Olga Kiljanderille) oli "kaukana kaikesta pikkumielisyydestä", kuinka hän itse tahtoi unohtaa ja saada Minna-rouvankin unohtamaan mitä katkeraa heidän välillään oli ollut.

* * * * *

Syyskauden toimi alkoi taas kansannäytännöillä, joista ensimäinen, Anna Liisa, oli 30/8. Ohjelmistolle uusi kappale, Jalmari Finnen suomentama Alex. Bissonin ja Ferd. Carrén 3-näytöksinen huvinäytelmä Herra ylitirehtööri (Monsieur le directeur), annettiin 18/9. Pääroolit tässä kevyessä — ehkä liiankin kevyessä — mutta hienossa ja hupaisessa näytelmässä olivat Lindforsilla ja Katri Rautiolla. Heidän oivallisen näyttelemisensä ansioksi on luettava, että kappale pääsi täyteen arvoonsa — se meni syksyllä 6 kertaa. Sitä vastoin voitiin vain 4 kertaa antaa Jalmari Finnen kääntämä Franz von Schönthanin ja Franz Koppel-Ellfeldin niinikään 3-näytöksinen huvinäytelmä Kreivitär Kirkassilmä, jonka ensi-ilta oli 30/9. Senkään esitys ei ollut arvoton — opintomatkalta juuri palannut rva Suonio pääroolissa sekä rva Poppius, Rautio, Weckman, Salo, nti Lähteenoja j.n.e. toisissa — mutta koomillisuus oli jokapäiväisempää ja teennäisempää.

Lokakuun päävaltti oli Orleansin neitsyt, yhdeksän vuoden päästä uusittuna. Ensi-ilta oli 14/10, eikä Schillerin romanttinen draama ollut tehoomatta, joskaan ei Maiju Rängman nimiroolissa muuta kuin paikottain kohonnut tehtävän tasalle; se meni syksyllä 8 kertaa. Samalta kuukaudelta on mainittava Molière-ohjelma (28/10), joka käsitti huvinäytelmät George Dandin ja Sievistelevät hupsut, edellinen uusi, jälkimäinen uusinto. Kummassakin oli päätehtävä Lindforsilla, jonka George Dandin ei kuitenkaan luonteen varmassa käsittämisessä kohonnut hänen parhaimpien Molièrehahmojensa rinnalle.

Vihdoin voitiin tänäkin syksynä esittää kotimainen alkuteos, nimittäin A. B. Mäkelän 5-näytöksinen näytelmä Ruukin jaloissa (18/11). Vaikka kappale oli juoneltaan jotenkin sekava ja vailla selvää aatteellista pohjaa, oli sillä Karjalan murteella sepitetyn vuoropuhelun sekä yksityisten luonteiden ja kohtausten luontevuudessa siksi ansioita, että menestys varsinkin ensi-iltana oli sangen hyvä.[33] Näyttämöllä uutuus pysyi vain kolme iltaa. Esityksen ja yleisön suosion huippukohta oli neljännessä näytöksessä, missä Vallinkorva (Rautio) lauloi O. Merikannon säveltämän surunvoittoisen laulun.

Joulukuulla näyteltiin vielä yksi ohjelmistolle uusi kappale: A. Leinon suomentama A. Blanchen 2-näytöksinen ilveily Kuleksiva teatteriseura (2/12). Kumarrusmatkan jälkeen esitettynä vanha farssi hullunkurisine kohtauksineen teki toivotun vaikutuksen; Lindfors oli johtaja Sjövall, Falck nahkurimestari, joka tietämättään joutuu osalliseksi parhaillaan esitettyyn näytelmään. — Varsinaisen värinsä sai sentään joulukuun ja osaksi tammikuunkin ohjelmisto usein ennenkin annetun, mutta aina mieluisan Donizettin oopperan Rykmentin tyttären kautta, jossa tällä kertaa nimiroolissa esiintyi nti Ida Flodin, Ida Basilierin sisaren tytär. Nuori laulajatar, jonka laulua ja näyttelemistä arvosteltiin "sielukkaaksi ja viehättäväksi" menestyi oivallisesti, ja ooppera, jossa muut esiintyjät, samoin kuin kolme vuotta ennen, olivat seurueen jäseniä, esitettiin 10 kertaa (9/12-27/1).

Tänä syksynä Emilie vielä sai kolme kirjettä Minna Canthilta, kaikki marraskuulla. Enimmäkseen niissä puhutaan päällysvaatteesta, "kapasta", jonka Minna pyysi Emilien valita ja ostaa hänelle. Emilie suorittikin asian kirjoittajan täydelliseksi tyytymykseksi. Sen ohella saamme niistä tietää, miten hänen terveytensä oli vaihteleva ja yleensä huono. Syyskuulla hän oli ollut parempi, mutta lokakuulla taas huonompi; marraskuulla unettomuus oli käynyt kovin rasittavaksi. Ymmärrettävää on että semmoisissa oloissa ei ollut puhettakaan kirjailijatoimen jatkamisesta, mutta kuitenkin Minna näyttää seuranneen teatteri- ja kirjallista elämää. Hän lausuu tyytyväisyytensä A. B. Mäkelän kappaleen johdosta. "Hänen uusi kappaleensa oli minulle aivan yllätys. Uusihan tämä on, tietysti, eikä se vanha 'Lemminkäinen'.[34] Kunpa hänestä nyt vielä tulisi mies!" Hän on pahoillaan, että Kaarlo oli raihnainen. [Emilie oli kai kertonut sen]. "Hän näytti niin erinomaisen terveeltä syksyllä täällä käydessään." Hän on mielissään, että Bergbomit pitävät Teuvo Pakkalasta. "Hän on noita hiljaisia ja uskollisia, sen vuoksi niin sydämestäni soisin hänelle menestystä." Ja sitten Erkosta: "Onni ettei J. H. Erkko tullut valtiopäiville. Mitenkä hän olisi niihin toimiin soveltunut? Parasta kun pysyy omalla alallaan. Siellä hän voi pysyä eheänä ja saada jotain aikaan." Itsestään kirjoittaen hän valittaa, ettei jaksa työtä tehdä vaan täytyy maata, päivät ja yöt hautoen omia ajatuksiaan. Parempaa hän ei toivoisi kuin että voimat parantuisivat, niin että hän voisi oleskella Bergbom-sisarusten kanssa, nimittäin siten että nämä tulisivat Kuopioon kylpemään. Joulunaikana (26/12) Minnan tytär, Maiju Westerlund (Vuorisalo), ilmottaa äidin jo kaksi viikkoa maanneen lakanoiden välissä ja olevan kykenemätön itse kirjoittamaan.

Tammikuulla näyteltiin Kiven muistopäivänä Erkon Kullervo ja Topeliuksen syntymäpäivänä Regina von Emmeritz sekä niiden ohella Rykmentin tytär, Vasantasena ja kaksi ohjelmistolle uutta kappaletta. Toinen oli Ibsenin uusi draama John Gabriel Borkman, 10/1. Nimiroolin Leino suoritti älykkäästi ja vaikuttavasti, niin kuvatessaan Borkmanin hermostunutta odotusta ja luottamusta uuteen tulevaisuuteen ja niin myöskin hänen murtumistaan, kun hän huomaa erehtyneensä. Gunhildina rva Salo oli ehkä liian tyly olemukseltaan, mutta rva Poppius oli onnistanut Ella Rentheiminä, samoin Lindfors kerrassaan etevä Foldalina sekä rva Rautio hyvä pienessä rva Wiltonin roolissa. Näyttämöllepanosta ansainnee viime näytöksen talvimaisema mainitsemista. — Toinen uutuus oli 29/1 ensi kerran näytelty Z. Topeliuksen kirjoittama, Tuokon suomentama ja Paciuksen säveltämä Kyypron prinsessa. Bergbom oli kauvan miettinyt tämän oopperamaisen satunäytelmän ottamista, se kuului, niin sanoaksemme, hänen isänmaalliseen ohjelmaansa. Syntyneenä sen isänmaallisen ja taiteellisen innostuksen aikana, joka sai Helsingin ensimäisen kiviteatterin muurit nousemaan, se oli esitetty ensi kerran saman teatterin vihkijäisissä 22/11 1860, roolit yksityisten taiteen- ja musiikinystäväin käsissä; nyt se ensi kerran liitettiin varsinaisen teatterin ohjelmistoon, samalla käännettynä "oikealle kielelleen". Jos näet Topelius nähtyään Ida Aalbergin suomalaisella näyttämöllä Reginana saattoi sanoa tämän "tulleen kotia", niin oli hänellä vielä suurempi syy sanoa sitä Kyypron prinsessasta, koska näytelmän aihe on Kalevalan Lemminkäistarina ja loistava prinsessa runojemme Kyllikki. Ettei kappale draamallisena taideteoksena vastaa Erkon Ainoa, on sillä puolustettu ettei se pyydäkään olla muuta kuin "satunäytelmä", ja että sen ansiot sen mukaan ovat vienossa lyriikassa ja satumaisessa loistossa, joiden lähtökohtana on runoilijan nerollinen rohkeus yhdistää suomalaisen muinaisuuden kreikkalaiseen, sekä Paciuksen sävelmissä, korvia hivelevissä kuoroissa ja lauluissa. Oivaltaen mitä näytelmä vaati, Bergbom oli tehnyt voitavansa saadakseen näyttämölaitokset sopusointuun sen kanssa, ja kritiikki tunnustikin, että teatteri tällä kertaa "voitti itsensä". Toinen kuvaelma oli toista kauniimpi, kreikkalaisia ja suomalaisia aiheita oli uskaliaasti yhdistetty (esim. Lemminkäisen palatsissa), mutta samalla niin aistikkaasti, että irvikuva vältettiin. — Esiintyjistä Katri Rautio nimiroolissa oli etevin, varsinkin viime näytöksessä kohoten suureen taiteelliseen voimaan. Muista mainittakoon Halme — Lemminkäinen, Ahlberg — Medon, Kallio — Tiera, vieraana esiintyvä Lilli Kajanus — Anemotis ja Olga Salo — Helka. Kuoroissa oli tietenkin avustajia teatterin ulkopuolelta; Robert Kajanus orkesterineen säesti. — Ensi-illalla oli oikea juhlaleima ja suosionosotukset olivat riemukkaita. Topeliusta, joka oli saapuvilla, tervehdittiin lopussa eläköönhuudoilla, jotka uudistuivat kahta innokkaammin kun esirippu uudestaan nousi ja näyttämölle oli asetettu runoilijan ja Paciuksen seppelöidyt rintakuvat. Sitte huudettiin Bergbomkin esiin, ja kaiken lopuksi laulettiin Maamme-laulu. Bergbom itse kirjoitti 31/1 Betty Elfvingille: "Prinsessa meni loistokkaasti. Topelius ja rouva Pacius itkivät." — Miten miellyttävä, joskus melkein häikäisevä, mutta aina tunnelmallinen kokonaisuuden vaikutus oli, todistaa parhaiten se, että Kyypron prinsessa näyteltiin yhtä mittaa 9 ja myöhemmin 6 (siis yhteensä 15) kertaa täysille huoneille.

Palattuansa kotia, Koivuniemelle, Topelius 31/1 kirjoitti Bergbomille:

"Kaarlo ystävä! Kotiintulleena kiitän sinua ja Emilietä teidän ystävyydestänne, 36 vuoden päästä, herättää Lemminkäinen Tuonelasta ja siitä erinomaisesta tarmosta, jolla te tässä jälleen olette voittaneet kaikki vaikeudet. Minulla on ainoastaan hyvää sanottavaa esityksestä ja koko näyttämöllepanosta. Kiitä puolestani kaikkia myötävaikuttavia, ja sano heille että olin onnellinen kuullessani kappaleen sen oikealla kielellä, suomeksi. Kuoro ja solistit lauloivat oivallisesti, orkesteri luultavasti paranee saatuansa enemmän rauhaa Schubertilta etc. Ne heikkoudet, joista voisi muistuttaa, ovat alkuteoksen, eikä näyttämön, niinkuin esim. Kyyprolaisten esiintyminen Tuonelassa. Auringonsäde on valaiseva Helkan tietä, eikä vaan hänen päätään. Maan henki on esiintyvä jättiläiskorkeana, hän ei näkynyt pimeässä. Tämä on vähäpätöisyyksiä, kiitos kokonaisuudesta, tuottakoon se suomalaiselle näyttämölle onnea! Z. T."

Juuri mainitusta Kaarlon kirjeestä Betty Elfvingille teemme vielä seuraavan otteen, joka koskee teatteriasioita: "Kenraalisi ovat sensuurin luona — kuinka kauvan, 'sen tietää vain Jumala'. Ensiksi koko sensuurihallitus tarkastaa kappaleen, sitte se on käännettävä venäjäksi ja annettava kenraalikuvernöörille. Kuitenkaan se ei tapahdu ennen kun uusi kenraalikuvernööri on nimitetty; Blumenthal (sensori) varottaa nimittäin antamasta asiaa Gontscharoffin ratkaistavaksi, 'sillä hän varmaan kieltää näyttelemisen'. Samoin hän varotti antamasta tietoja sanomiin. 'Se ainoastaan pahentaa asiaa.' Niinkuin näet eivät toiveet ole kovin loistavia, mutta silti ei ole syytä heittäytyä epätoivoon. Parasta lienee ettet puhu asiasta kenellekään, niin ettei se tarpeettomasti toista tai toista tietä tule sanomalehtiin. Jollemme ennen pääsiäistä saa varmaa vastausta sensuurilta, lykkään näyttelemisen tulevaan näytäntökauteen, sillä pääsiäisen jälkeen ei kannata antaa 5-näytöksisiä historiallisia draamoja. Kevättuulet ovat liian vaikeita kilpailijoita. —

"Alussa [syksyllä] teatteri menestyi huononlaisesti oopperan ja (sitäkin enemmän) sirkuksen kilpailun tähden, mutta asiat ovat parantuneet, kiitos olkoon loistavan tammikuun. Nyt on Ida Aalberg tuleva, niin että voimme odottaa hyviä huoneita. — — Minulla on ollut influensa, mutta voin taas paremmin. — — Santeri Ingman on kirjoittanut suuren historiallisen näytelmän 'Juho Vesainen'. Toinenkin kotimainen draama, nimeltä 'Mari', on tekeillä (aiheet venäläisestä Karjalasta.)" —

Niinkuin kirjeessä sanotaan, saapui Ida Aalberg tänäkin vuonna
helmikuulla vierailemaan, ja hänen esiintymisensä Magdana H.
Sudermannin näytelmässä Koti (4 kertaa 19/2-26/2) oli loistava alku.
"Hän on suurempi kuin koskaan", Bergbom kirjoitti nti Elfvingille.
W. Söderhjelm alkaa seikkaperäisen arvostelunsa sanoilla:

"Ida Aalbergin Magda oli elävä sormenpäihin asti ja pienimmässä äänenväreessä. En muista hänen yhdessäkään edellisessä roolissa antaneen niin vähän tilaisuutta muistuttaa manieroiduista elkeistä. Ylipäätään vaikutti hänen esityksensä todella virkistävästi raikkaudellaan ja välittömyydellään — jonka vaikutuksen suuressa määrässä vahvisti taiteilijattaren olennon hämmästyttävä verevyys sekä hänen erinomaisen kauniit pukunsa." Muutkin saivat ehdotonta kiitosta: Leino isänä, Ahlberg pastorina, Halme Kellerinä, rva Mimmy Leino äitipuolena j.n.e. "Esitys oli mitä parasta pitkään aikaan oli annettu." — Sen jälkeen Ida Aalberg näytteli kolme kertaa Cypriennenä (28/2-5/3) Erotaan pois ja kolme kertaa Kirsti Fleminginä (10/3-14/3) Elinan surma kappaleessa, mutta ei missään ohjelmistolle uudessa roolissa. Menestys oli koko ajan ollut hyvä; mutta sairauden tähden, sanottiin sanomalehdissä, taiteilijatar kesken lähti Pietariin.

Harjotettavana oli kuitenkin ollut E. Tammisen suomentama Schillerin Don Carlos, jossa Ida Aalberg oli luvannut näytellä Eboli-ruhtinattaren osaa, ja koska ei käynyt laatuun heittää työtä hukkaan, esitettiin se ilman häntä. Onneksi mainittu rooli ei olekaan määräävä draaman vaikutukseen nähden, vaikutus on enemmän näyttämöllesovittelussa ja -panossa sekä erinäisissä toisissa osissa joita varten oli olemassa sangen tyydyttäviä voimia. Ja kun Don Carlos meni ensi kerran 31/3, luettiinkin näytäntö teatterin kauneimpien iltojen sarjaan. Kaikkeen ulkonaiseen katsoen näyttämömme tarjosi "jotain aivan ihmeteltävää" W. Söderhjelm sanoo. Siinä kohden teatteri oli totuttanut yleisönsä huolelliseen ja oivalliseen, mutta viime aikoina oli vieläkin edistytty taiteellisuudessa ja vaihtelevaisuudessa. Kuninkaalliset huoneet ja henkilöitten puvut olivat hämmästyttävän kauniit ja sirot ja tyyliltään ajanmukaiset. Niinikään oli näytelmä taitavasti soviteltu näyttämölle, niin että se esiintyi melkein selvempänä kuin alkumuodossaan. — Pääroolit olivat seuraavasti edustetut: Leino — Filip-kuningas, Lindfors — kenraali-inkvisiittori, Katri Rautio — kuningatar, Axel Ahlberg — Posa, Weckman — don Carlos, nti Rängman — Eboli. Näytelmä kesti ensimäisenä iltana 5 tuntia, seuraavina vähän vähemmän. Kaikkiaan se annettiin 7 kertaa (sitä paitse Tampereella ja Viipurissa 3).

Näytäntökauden viime viikkoina ilmestyi näyttämölle vielä kolme kotimaista alkuteosta, jotka totta kyllä eivät saavuttaneet suurta menestystä, mutta kumminkin todistavat kuinka teatteri edelleen rohkaisi kirjailijoita yrittelemään. Ensimäinen niistä oli Santeri Ingmanin 4-näytöksinen historiallinen näytelmä Juho Vesainen, jonka ensi-ilta oli 22/4 ja joka kaikkiaan meni 4 kertaa. Huolimatta sujuvasta vuoropuhelusta ja erinäisistä draamallisista kohtauksista tuntui sommittelusta, että näytelmä oli tekijän samannimisen romaanin muunnos — ja kun lisäksi kertomus oli yleisölle hyvin tuttu, niin se tietenkin vähensi mielenkiintoa, jota muutoin yhtä hyvin aihe kuin kelpo esitys olisivat ansainneet. Esiintyjät olivat: B. Leino — Juho Vesainen, Halme — Ahma, Närhi — vanha Vesainen, rva Poppius — Helinä, rva Kahilainen — Martta-muori; rva Suonio — Anni. — Toinen alkuteos oli J. Sjöströmin 4-näytöksinen näytelmä Mari, ensi-ilta 5/5; kaikkiaan 4 kertaa. Tosin se oli sommittelultaan edellistä heikompi, mutta kuitenkin oli siinä kansankuvauksena jotain alkuperäisen raikasta. Näytteleminen oli sangen kiitettävä, eikä kumma kun roolit olivat mitä tottuneimmissa käsissä. Mari oli näet rva Poppius, Martta nti Lähteenoja, Niku H. Kallio, Matti A. Rautio, Iivana Falck, Lauri Lattu, Vaari Närhi. — Kolmas näitä uutuuksia oli vihdoin Matti Kurikan 4-näytöksinen "muinaistaru" Baabelin torni,[35] näytetty ensi kerran 18/3 ja kaikkiaan kolme kertaa. Tämä runoteos, jonka nimi todella tarkottaa raamatun Baabelin tornia, oli jonkinlainen itämaalainen satunäytelmä, joka teatterin koristusten sekä soiton avulla enemmän kuin toiminnallaan pyysi herättää tunnelmallista vaikutusta. Hajanaisuus ja selvien aatteiden puute esti sitä sentään syvemmin tehoamasta. — Näytännöt Helsingissä päättyivät 30/5 (Herra Ylitirehtööri). —

Näytäntöjen jatkuessa Helsingissä oli toukokuulla osa näyttelijöitä tehnyt kiertomatkan, jolla annettiin näytäntöjä Tampereella (4-5/5), Hämeenlinnassa (6/5) ja Viipurissa (7-9/5). Ohjelmisto käsitti Herra Ylitirehtöörin ja Don Carloksen, jota jälkimäistä ei kuitenkaan voitu näytellä Hämeenlinnassa.

Keskellä toukokuuta kohtasi teatteria suru. Kuopiosta saapui illalla 12/5 sanoma, että Minna Canth oli samana päivänä vaipunut kuoleman uneen. Se sydänvika, josta hän oli puhunut viimeisissä kirjeissään, vei hänet hautaan. Oliko hän vielä tänä vuonna jaksanut vaihtaa kirjeitä Bergbom-sisarusten kanssa, on epätietoista, ei niitä ainakaan ole säilynyt. Sen vain tiedämme, että Kaarlo lähti hautajaisiin, jotka olivat 15/5. Hän laski teatteriseurueen, johtokunnan sekä sisarensa ja omasta puolestaan seppeleitä haudalle. Ensimäisen nauhoissa oli kirjoitus: "Synnyinmaasi muistossa elät, niin kauvan kuin elää Suomen taide"; toisen: "Suomalaisen näyttämön tukipylväälle"; ja kolmannen: "Tarmokkaalle työtoverille, ylevälle ystävälle, nerokkaalle naiselle." —

Vahinko ettei ole säilynyt ainoatakaan riviä, jossa Kaarlo Bergbom olisi ilmaissut tunteensa Minna Canthin haudalla. Kumminkin aavistamme, että hänen surunsa oli tyynempi kuin se olisi ollut, jollei hän ennen olisi läpikäynyt sitä surua, jonka Minnan "luopuminen" viisi vuotta ennen aiheutti. Sen jälkeen ystävyys ei enää voinut tulla yhtä luottamukselliseksi, joskin ulkonaisesti täydellinen sovinto oli heidän välillään syntynyt. Kaikissa tapauksissa Minna Canthin poismeno tiesi, että yksi Bergbomin elämänhistorian sisältörikkaimpia lehtiä oli täyttynyt. Kerran muinoin, se oli samaan aikaan kun hän väitti ei koskaan olleensa lapsi, Bergbom lausui tämän kirjan tekijälle seuraavat oudot sanat: "Semmoiset kuin hän [eräs toinen vielä elävä henkilö] ja minä olemme aina isiä." Sanat, jotka lausuttiin melkein surunvoittoisesti, ilman vähintäkään kerskailun ilmettä, tarkottivat ymmärtääkseni että hän alkuperäisen, syvällisen ajatus- ja tunne-elämänsä kautta oli määrätty ohjaamaan ja kasvattamaan toisia, mutta harvoin mitään toisilta saamaan. Se, joka tarkkaavasti on lukenut otteemme Minna Canthin kirjeistä, on niistä nähnyt, kuinka tämä tunnusti "tohtorin" olleen hänen henkisen elämänsä herättäjä ja kehittäjä, ja toiselta puolen on enemmittä todistuksitta selvä että Bergbomilla ei ole nerokkaampaa oppilasta ollut. Kenties käsitämme oikein tuon "luopumisen" synnyttämän tuskallisen vaikutuksen Bergbomiin, jos oletamme hänen rakastaneen Minnaa kuin henkistä lastaan, jolle hän vuosien kuluessa oli parhaansa antanut. Nyt oli, niinkuin sanoimme, lehti täyttynyt, käännetty, ja jälkeenjäänyt muisteli mitä se sisälsi valoa ja onnea, unohtaen varjopuolet.

Mitä muutoin Minna Canthin personallisuuteen ja elämään tulee, niin ovat ne vielä kuvaamatta. Sen johdosta mitä tässä kirjassa on hänestä esiintuotu, tahdomme vain huomauttaa, että tehtävässä on kaksi yhtä mielenkiintoista puolta: toinen hänen kirjailija- ja muu julkinen toimintansa, toinen hänen luonnonlaatunsa ymmärtävä analysoiminen. Jälkimäisen suoritus on epäilemättä johtava siihen päätelmään, että hänen levoton, tarmokas, intohimoinen luontonsa oli välttämätön edellytys sille myrskyntapaiselle esiintymiselle, millä hän kuohutti seisahtuvia vesiämme, mutta että se myöskin vietteli hänet äkillisiin tekoihin, joista hän myöhemmin ehkä itse syvimmin kärsi. Omasta puolestamme olkoon lopuksi vielä julkilausuttu se vakaumus, että nerokkaalle "Kuopion rouvalle" — jonka puutteet ja erehdykset arvattavasti lähinnä johtuivat niistä pienistä oloista, siitä ahtaasta ympäristöstä, missä hän kaiken aikansa eli — kerran myönnetään kunniakkaampi sija sivistyshistoriassamme kuin vielä oikein arvataankaan.

Näytäntökausi oli tuloihin nähden jälleen huononlainen, vaikka Kyypron prinsessa ja Ida Aalbergin vierailu yhteen aikaan olivat saaneet toivomaan parempaa. Vajaus oli taas yli 8,000 markkaa. Kun sitä paitse 3-vuotiskausi, joksi kannatusta oli merkitty, oli loppuun kulunut, ryhdyttiin keväällä uutta kannatusta hankkimaan. — Lahjana on merkittävä 6,000 mk, jotka Bergbom-sisarusten täti, tohtorinrouva Sofie Sanmark (joka ennen oli lahjottanut 10,000 mk), antoi laitokselle sillä ehdolla että siitä hänelle hänen kuolemaansa saakka suoritettaisiin korot. — Sen ohella mainitsemme, että teatteriravintolan isäntä Kustaa Hagström, joka kuoli jo 1894, oli testamentannut teatterin stipendirahastoon 5,000 mk, mikä summa vasta tänä vuonna (1897) tuli sen haltuun.

Seurueesta oli jo syksyllä eronnut Konrad Tallroth. Tammikuulla liittyi teatteriin oppilaana nti Maria Wahlstedt, ja huhtikuulla nti Lilli Högdahl,[36] josta jälkimäisestä ennen pitkää oli kehittyvä huomattava kyky, sekä Pietari Alpo,[37] joka kirjailijanakin palveli taidelaitosta.

Näytäntöjä annettiin 125 ja niissä: 15 kertaa Kyypron prinsessa; 12 Herra ylitirehtööri; 10 Rykmentin tytär, Don Carlos; 8 Orleansin neitsyt; 6 Kreivitär Kirkassilmä; 4 Kullervo, Juho Vesainen, Mari, Koti; 3 Anna Liisa, Ruukin jaloissa, Regina von Emmeritz, Elinan surma, Kihlaus, Baabelin torni, Vasantasena, Setä Bräsig, Sievistelevät hupsut, George Dandin, Pimeyden valta, Talvinen tarina. Erotaan pois, Kuleksiva teatteriseura, John Gabriel Borkman; 2 Kumarrusmatka, Saimaan rannalla, Reviisori, Ultimo, Ei ole aikaa; 1 Sotavanhuksen joulu, Kuopion takana, Lääkäri vastoin tahtoansa.

Näistä 33 kappaleesta oli 14 kotimaista ja 11 uutta (kotimaisia 5).

XXVI.

Kuudeskolmatta näytäntökausi, 1897-98.

Tänä kesänä kiertelivät näyttelijät maaseuduilla kahdessa eri joukossa.
Toiset antoivat näytäntöjä Jyväskylässä, Jämsänkoskella, Vääksyn
kanavalla ja Toijalassa, kaikkiaan 8 (2/6-7/7), toiset — rvat Rautio,
Leino ja Poppius, nti Tähtinen, hrt Leino, Ahlberg, Rautio ja Weckman
—, Jalmari Finne johtajana 7 Savonlinnassa (27/6-11/7).

Bergbom-sisarukset olivat alkukesällä parannuksilla Nauheimissa. Sen jälkeen Emilie palasi kotia, mutta Kaarlo asettui johonkin kylpypaikkaan Rügenin saarella. Ei kummaltakaan ole tältä kesäkaudelta kirjeitä säilynyt. Syyskausi alotettiin 29/8 Murtovarkaudella ja muilla kansannäytännöillä; 15/9 annettiin ensimäinen uusi kappale, B. Leinon suomentama, K. Niemannin 4-näytöksinen huvinäytelmä Vanha Dessaulainen (Wie die alten sungen). Menestyksestä ei kannata puhua; kappale oli kai liian saksalainen. Pääroolit olivat Leinolla (ruhtinas Leopold), rva Suoniolla (Anna Liisa) ja rva Kahilaisella (torikauppias Hanna). Se meni neljästi samoin kuin Olga Salon suomentama Ivan Turgeniewin 5-näytöksinen näytelmä Natalia Petrovna (28/9), joka kuitenkin aivan toisella tavalla kiinnitti katsojain mieltä. Nimiroolin esitti oivallisesti Katri Rautio, ja muutkin tärkeimmät osat olivat hyvissä käsissä: Leinon, Ahlbergin ja Olga Poppiuksen. Kolmas uutuus, Anni Levanderin kääntämä Meilhac'in ja Halévyn 1-näytöksinen huvinäytelmä Esimerkin voima, jonka näyttelivät hra ja rva Suonio, annettiin 8/10 esikappaleena yhdessä Shakespearen komedian kanssa Kuinka äkäpussi kesytetään.

Teatterin 25-vuotispäivä sattui 13/10 ja vietettiin sitä juhlallisesti. Itsestään ymmärrettävää on että Kaarlo ja Emilie Bergbom tulivat erikoisten kunnianosotusten esineeksi. Aamupäivällä kävi heidän luonaan Richard Faltin sekakuoron kanssa ja Ylioppilaskunnan laulajat maisteri A. Siegbergin johtamina laulutervehdyksillä, jota paitse teatterin johtokunta, seurueen jäsenet, Ruotsalaisen teatterin puolesta johtaja A. Arppe ja vielä lukuisat yksityiset kiittivät ja onnittelivat heitä kauniin elämäntyön johdosta. Aivan erikseen on mainittava ryhmä naisia, jotka paraikaa puuhasivat suuria arpajaisia hankkiakseen varoja uuden teatterirakennuksen sisustusta varten. Oli nimittäin niin että riemujuhlan tunnelmaa oli kohottamassa varma toivo, että ennen pitkää teatteri oli muuttava uuteen, sen arvoa ja merkitystä vastaavaan asuntoon. Emme ole tästä ennen puhuneet emmekä aio vieläkään kajota rakennusyrityksen historiaan, sillä se on parhaiten esitettävä yhdessä jaksossa; mutta tässä on kuitenkin ollut mainittava mitä tekeillä oli. No niin, arpajaistoimikunta toi Bergbom-sisaruksille juhlalahjana "kauniin kukkaiskorin, joka oli sommiteltu rakennuksen muotoon, missä kaksi uutteraa hämähäkkiä kutoi sisustuksia seinämiin".

Illalla komeasti liputettu teatteri — vanha Arkadia — täyttyi reunojaan myöten juhlapukuista yleisöä. Ohjelma oli sama kuin 25 vuotta ennen, paitse että Sotavanhuksen joulu oli jätetty pois ja sijaan pantu Paavo Cajanderin sepittämä juhlaruno, jonka B. Leino lausui. Se tuli Tuokon juhlanäytelmän (rva Poppius ja E. Falck) jälkeen toisena numerona; kolmas oli Pilven veikko (Olga Leino ja Pesonen) ja neljäs Z. Topeliuksen Saaristossa. Tavallisena teatteri-iltana ohjelma tuskin olisi kelvannut, mutta nyt se muistoineen ihmeesti lämmitti ja innostutti yleisöä. Kun sitten ohjelman jälkeen esirippu uudestaan nousi, oli koko teatteriväki kokoontunut näyttämölle, ja siinä näyttelijöistä vanhin, Benjamin Leino, sydämellisesti kiitti "rakasta johtajaa", Kaarlo Bergbomia, menneestä ajasta ja ojensi hänelle kunnioituksen osotukseksi hopeisen laakeriseppeleen, johon oli kaiverrettu omistussanat: "Kaarlo Bergbomille 18 13/X 72 — 18 13/X 97 Suomalaisen teatterin näyttelijöiltä." Sen jälkeen rva Katri Rautio antoi Emilie Bergbomille hopeisen lyyryn, joka oli samantapaisella kirjoituksella varustettu. Lopuksi Robert Kajanuksen orkesteri viritti Maamme-laulun, johon yleisö yhtyi.

Arkadiasta suuri osa yleisöä riensi Kaivohuoneelle, johon kansalaiset olivat kutsuneet Kaarlo ja Emilie Bergbomin sekä näyttelijäkunnan. Illallisen syötyä pidettiin puheita, joista mainittakoon Jalmari Hahlin kutsutuille vieraille, B. F. Godenhjelmin vainajien muistoksi, ja Antti Jalavan Hedvig-Charlotte Raa-Winterhjelmin kunniaksi. Bergbom, joka niin harvoin esiintyi puhujana, tällä kertaa kumminkin julkilausui sydämelliset kiitoksensa kaikille, jotka olivat häntä itseään ja hänen sisartaan auttaneet heidän työssään ja harrastuksissaan. Herttaisin sanoin hän muistutti runoilijoista ja kirjailijoista, säveltaiteilijoista, arvostelijoista, johtokunnan jäseninä toimineista ja vihdoin yleisöstä, rikkaista ja köyhistä, jotka olivat teatteria avustaneet, toiset kymmenillä tuhansilla, toiset pienellä, arvoltaan yhtä kalliilla rovolla. — Juhlaan saapui noin 60 sähkösanomaa koti- ja ulkomaalta, ja juuri nämä osottivat, että riemupäivä oli oikea kansallisjuhla, sillä monella paikkakunnalla olivat kansalaiset kokoontuneet iloitsemaan siitä kultuurisaavutuksesta, jota 25-vuotinen kansallinen näyttämö tiesi.

Vielä on mainittava riemujuhlan pysyväksi muistoksi tarkotettu julkaisu, Suomalainen Näyttämö 18 13/10 72 — 18 13/10 97 (196 sivua). Se sisältää viisi ennen julkaisematonta näytelmän katkelmaa — Z. Topelius: Sancta Maria, Minna Canth: Kauppaneuvos Toikka, Minna Canth: Agnes, Aleksis Kivi: Canzio, Gustaf von Numers: Elinan surma — J. H. Erkon runon "Suomalaisen teatterin sydän", Suomalaisen näyttämön ohjelmiston, se on K. Bergbomin laatiman luettelon kuluneena 25 vuotena näytellyistä kappaleista, johon liittyi tietoja ensimäisistä esiintyjistä y.m.s., sekä useita kymmeniä seurueen jäsenten muotokuvia. — Tähän otamme Erkon kauniin runon:

Mehu elämästä puserrettiin,
Näyttöpermannolle supistettiin.
Siinä kiehui, kuohui se ja jyski,
Että lattiat ja seinät ryski.
Siinä perhe, yhteiskunta eli,
Valtio ja kirkko toimiskeli,
Siinä nähtiin päiviä ja öitä,
Tehtiin sodan- sekä rauhantöitä,
Elettiin tai kuoltiin kunnialla,
Hallittiin tai oltiin vallan alla.
Siinä soitti, siinä lauloi kööri;
Joukon johti jalo tirehtööri.

Mut ken vienosti, kuin hyvä henki,
Teki mieluiseksi vastuksenki?
Kenen hymy joukon kesken hiipi,
Että tuskin kuului kaino siipi?
Kuka joukost' etsi yksinäiset,
Eksyneet tai surren itkeväiset?
Ken se heille lohdutusta antoi,
Pulmapäivin kuka avun kantoi?
Kuka, sekamelskan, hämmenyksen
Uhatessa laittoi järjestyksen?
Ken se riidan, eripuran tiesi
Lauhdutella paremmin kuin miesi?
Sitte, työn ja sovun vallitessa,
Ken loi mielihyvän jokaisessa,
Että into lensi ihanteihin,
Taidetekoihln ja sankareihin?

Moinen, näkymätön maailmalle,
Käsi, joka joutuu kaikkialle,
Silmä, joka unhotetut kaivaa,
Sydän, jota toisen tuskat vaivaa,
Nainen onpi, rikassielu nainen,
Kaikki kerkiävä, huomaavainen.
Emilie Bergbom, lämmin mieli,
Hienosydän, hellä käskykieli,
Aina nuori, hilpeäkin aina,
Niinkuin aalto suvisunnuntaina,
Sydän teatterin suomalaisen,
Kunnia ja kiitos Suomen naisen.

Jo ennen juhlaa oli osa seuruetta tehnyt turneen Mikkeliin ja Kuopioon ja kummassakin paikassa antanut kolme näytäntöä (5/10-10/10); juhlan jälkeen taasen näyteltiin yhtenä iltana Tampereella (17/10). Kiertomatkan ohjelmisto oli Kreivitär Kirkassilrnä, Tuulispää ja Irene Mendelinin suomentama Grillparzerin 5-näytöksinen murhenäytelmä Sappho, joista viimemainittu Helsingissä esitettiin ensi kerran 20/10. Nimiroolissa esiintyi nti Rängman, Salo oli Phaon, Olga Salo Melitta, E. Falck Rhamnes. Suurempaa menestystä tämä hieno ja kaunis neron tragedia ei saanut; se meni vain kolmena iltana. — Sitten tuli huomattava uusinto, Kuningas Lear (29/10), ja voitiin se antaa 8 kertaa. Esitys olikin oivallinen, sillä pääroolit olivat entisissä käsissä: Leino — Lear, Lindfors — narri, Katri Rautio — Cordelia j.n.e.

Marraskuun 6 p. näyttelijät olivat toimeenpanneet arpajaiset eläkelaitoksen hyväksi. Iltaman ohjelma esitettiin 14/11 näyttämölläkin, ja merkitsemme siitä Ahtolassa kuvaelman ohella 2-osaisen melodraaman Coelestinus, joka oli sommiteltu böhmiläisen legendan mukaan ja Axel Törnuddin säveltämä. — Varsinainen uusi ohjelma tuli 17/11, nimittäin kaksi Martti Wuoren kirjoittamaa uutta kappaletta: 3-näytöksinen huvinäytelmä Savon sydämessä ja 1-näytöksinen pilajuttu Korkea oikeus istuu.[38] Kummassakin ilmenevä tuore kansanomainen henki ja luonteva vuoropuhelu teki, että näytelmät vastaanotettiin sangen suosiollisesti. Ennen vuoden loppua ne esitettiin kuutena iltana. — Syyskauden merkillisin lisä ohjelmistoon oli 1/12 ensi kerran ja kaikkiaan 6 kertaa näytelty Shakespearen Kuningas Rikhard III. Suurenmoinen yritys kysyi teatterin kaikkia voimia, mutta Bergbom johti nytkin joukkonsa voittoon. Nimirooli oli uskottu Lindforsille, joka, pääasiassa käyttäen sisällisiä keinoja, kohosi melkoisen korkealle ja yleensä kykeni ylläpitämään illusionia. Heikonlainen hän kuitenkin oli loppukohtauksessa, mutta silti on hänen ansiokseen luettava, että kappale voitiin kunnialla esittää. Muista mainittakoon Leino Buckinhamin ja Ahlberg Clarencen herttuana, rva Suonio Elisabethina; nti Rängman Margaretana ja rva Rautio Annana. Yhteisnäytteleminen ja näyttämöllepano olivat tavan mukaan huolellisia ja yhtyivät eheäksi vaikutukseksi.

Päivänä sen jälkeen kun Rikhard III oli ensi kerran näytelty, Kaarlo lähti ulkomaille. Hän tahtoi käyttää joulun aikaa, jolloin teatteri säännöllisesti eli vanhalla, viettääkseen kolme viikkoa Lahmannin parantolassa Weisser Hirschissä lähellä Dresdeniä. Hänestä oli alkanut käydä yhä vaikeammaksi levähtämättä kestää koko näytäntökautta, sillä tämä talvimatka ei ollut ainoa laatuaan vaan ensimäinen useista samanlaisista.

Kaarlo kirjoitti ensi kerran vasta 19/12: "Olen läpikäynyt henkisen eristymisparannuksen, joka on tehnyt hyvää hermoille, mutta ei sentään ole ihmettä sattunut." Ensiksi hän oli tuntenut itsensä "niin kevyeksi kuin lintu", mutta nyt hän oli vain terveempi kuin lähtiessä, vaikkei sentään terve. Hän oli päässyt influensasta ja asthmakin oli paljon helpompi kuin Helsingissä, "mutta — mutta — lopussa kiitos seisoo". Berlinissä hän oli viipynyt vähän kauvemmin kuin aikomus oli. Hän oli näet astuessaan raitiovaunusta nyrjäyttänyt polvensa — "tiedäthän vanhan vammani" — ja sentähden muutamia päiviä saanut olla liikkumatta. "Kun minua hierottiin, kaipasin kovasti [Mauri] Hellsteniä (Hartea)." Lahmannilla hän oli ollut viikon päivät, ja "alles mitgemacht". Nukkunut akkunat auki, kävellyt avojaloin ja ottanut ilmakylpyjä j.n.e. "Se kuuluu sadulta, kun ajattelee että ollaan joulukuun lopussa. Mutta hyvältä se tuntuu. Erittäin ilmakylvyt ovat oivallisia. Hermoille ne ovat erinomaisen rauhottavia ja virkistäviä." — Dresdenissä hän ei vielä ollut käynyt, mutta oli juuri aikeissa mennä teatteriin katsomaan Talvista tarinaa.

"Berlinissä tutustuin kolmeen uutuuteen, jotka kaikki ovat mahdollisia, vaikkeivät suorastaan rikastuta ohjelmistoa. Max Dreyerin 'In Behandlung' (Hoidossa, meillä näytelty nimellä Tohtori tohtorin rouvana), on paras, aihe on sangen hupainen, mutta suoritus kuivanlainen. Nuori tyttö on lukenut itsensä 'tohtoriksi'. Siihen asti sukulaiset ovat mukautuneet, joskin ankarasti vastustaen. Nyt hän tahtoo myöskin toimia käytännöllisenä lääkärinä. Se on liikaa, epänaisellista, hävytöntä. Hänen tätinsä ja sulhasensakin rikkovat välinsä hänen kanssaan. Hän on masentunut, mutta päättää kuitenkin taistella yhteiskuntaa vastaan. Häntä nöyryytetään, loukataan. Silloin käy hänen luonaan eräs toveri, nuori lääkäri. Tällä ei ole potilaita, sillä naimaton naislääkäri on heidän pikku kaupungissaan 'mahdoton'. Puoleksi leikillä, puoleksi vakavuudella he menevät kihloihin — mutta ainoastaan 'tovereina'. Luonnollisesti he rakastuvat toisiinsa, niin että kolmannen näytöksen alussa saamme sen vakaumuksen, että 'Christian enon' ei enää tarvitse kovin kauvan odottaa niitä palleroisia, joita hän kaipaa nuorten kodissa. Viimeinen näytös on valitettavasti hyvin kaavamainen, niinkuin sanottu, kappale on sentään otollinen. Se on myöskin sopiva voimillemme, varsinkin naisille. — Deutsches Theater'issa näin (paitse Uponnutta kelloa) minulle tuntemattoman tekijän, Bernsteinin, kirjoittaman Mädchentraum (Tyttöunelma). Sointuvia säkeitä, sievänlaisia käänteitä, kiitollisia rooleja, paikottain vähän tunnelmaa, mutta kokonaan Moreton Donna Diana. — Hans Huckebein, Lessing teatterin valtti tällä hetkellä, on niin tyhjä kuin Blumenthalin farssi voi olla; mutta se on hyvin menestynyt. Vähän parempi kuin Die Orientreise, mutta jotenkin samansisältöinen, s.o. sisällyksetön. Luultavasti jätän sen arvoonsa. Sitä vastoin annan jäljentää 'In Behandlung'. — Uudenvuodenpäivänä olen täällä ollut kolme viikkoa; silloin laittaudun kotimatkalle. Berlinissä viivyn jonkun päivän, jos teatterit tarjoavat jotain houkuttelevaa." Hän päättää kirjeensä toivottamalla "kaikille rakkaille, jotka olette osottaneet niin paljon kärsivällisyyttä minulle" — kaikille omaisille ja teatteriväelle iloista joulua. "Teidän raihnainen Kaarlonne."

Emilie, joka levottomasti oli odottanut kirjettä veljeltään, kirjoitti puolestaan ensi kerran päivänä sen jälkeen kun Kaarlo oli sepittänyt kirjeensä. (Helsinki 20/12) — — "Lähtösi jälkeisenä päivänä vanha ystävämme ja suojelijamme [Clas Herman] Molander kaatui vahdissa, hän kuoli senaatissa, kirjoituspöytänsä ääressä! Hänen poismenonsa on meille suuri tappio — —. Onnellinen on Molanderin elämä ollut ja kadehdittavan onnellinen hänen kuolemansakin oli. Teatterin puolesta Almberg laski seppeleen hänen haudalleen." — Tähän Kaarlo vastaa: (Weisser Hirsch 30/12) "Rakas Sisar. Sydämellinen kiitos kirjeestäsi. Kuinpa sen sisällys vaan ei olisi ollut niin surullinen. Molanderin poismeno! Kelpo ihminen, väsymätön työmies, lämmin isänmaanystävä. Emmekä sentään saa valittaa. Onnellinen se, joka saa kuolla kun häntä vielä kaivataan."

"Emme saa oudoksua, että Rikhardilla ei ollut sama menestys kuin Learilla. Toiselta puolen Lear on kypsyneempi mestariteos, toiselta se on sopivampi voimillemme, puhumatta siitä että aika oli epäsuotuisampi. Saamme vaan olla tyytyväisiä, että Lindfors suoriutui niin hyvin. Minulle on hänen viime näytöksensä sentään aivan yhtä vastenmielinen kuin sinulle. — Saiko rva Suonio edes hyviä arvosteluja? Olisin tässä tilassa mielelläni suonut hänelle 'une bonne presse'. Hän tarvitsee nyt menestystä kehotukseksi."

[Sen johdosta että Emilie oli valittanut venäläisten kovasti vaivaavan häntä pyytämällä lainata nuotteja Aleksanterin teatterissa näyttelevälle oopperaseurueelle, koska muka Kaarlo on niitä luvannut, tämä lausuu:] "Italialaisille ei lainata mitään, ennen kun he ovat tuoneet takaisin taikka maksaneet Dinorahn, jonka he hukkasivat viime keväänä. Sen sanoin Milllerille, sen sanoin Tschepurnoffille, sen sanoin heidän ystävälleen, everstille, jonka nimeä en muista. Kaikki myönsivät — luonnollisesti. — Kaikissa tapauksissa ole taipumaton. Jos kysyvät mitä Dinorah maksaa, niin sanot 200 mk. Mutta oletan etteivät kysy."

"Eilispäivän lehdet Berlinistä sanovat Sudermannin Johanneksen harjotusten niin edistyneen, että ensi-ilta on määrätty tammikuun 8:ksi. Jos siinä on perää, viivyn luonnollisesti nähdäkseni niin mielenkiintoisen näytännön. Vaikeus on siinä, miten saada piletti." Viimeisessä tingassa hän on kääntyvä Sudermannin itsensä puoleen ja pyytää Emilien sentähden lähettämään Koti-, Kunnia- ja Onnen sopukka-näytäntöjä varten painetut ohjelmat, ne kun ehkä outoutensa tähden viehättäisivät tekijää. "Jos ajattelet ettemme missään tapauksessa ota kappaletta, koska aihe luultavasti loukkaa toista tai toista, niin asia raukeaa. Mutta — olemmepa esittäneet Lean. Tosin minun on vaikea kuvitella Sudermannia historiallisessa draamassa, mutta hän on merkillisen notkea ja kenties menestyy." — —

Kaarlolta ei ole useampia kirjeitä säilynyt; mutta Emilieltä hänelle on neljä kirjettä vuoden vaihteelta. Sisar epäilee, ovatko ilmakylvyt edullisia Kaarlolle, kenties kyllä hermoille, mutta hengenahdistukselle ja reumatismille? Enimmäkseen kirjeet koskevat teatteria, jolla oli hyvä menestys. Martti Wuoren huvinäytelmät sekä Vasantasena ja Ruusunen tuottivat täysiä huoneita. Viimemainittua, joka annettiin 27/12, oli muun muassa puoli ruotsalaista teatteria ollut katsomassa — niinkuin joku oli sanonut — "oppiakseen 14:ksi päiväksi", jolloin kappale annetaan siellä. "[Jalmari] Pinne oli ollut sangen hyvä, uuttera ja toimelias, niin että täytyy olla tyytyväinen häneen; niinikään oli Keihäs edelleen varsin paikallaan." — Learkin antoi 28/12 ihan täyden huoneen, mutta Leino vaivaantui niin, että hän yöllä sylki verta ja sitten täytyi pysyttäytyä kotona. — Kun Emilie ensi kerran kirjoittaa vuosiluvun 1898, hän huudahtaa: "mitähän tämä lapsi kantaa helmassaan! Jumala varjelkoon rakasta isänmaatamme ensiksi ja viimeiseksi — sitte suoriutuu kyllä kaikki muu." Oli kuin hän olisi aavistanut jotain tavatonta olevan tulossa, niinkuin todella olikin. — Veljelleen hän samoin sydämestään toivottaa menestystä. "Jumala antakoon sinulle terveyttä ja voimia, niin että ilman vaikeutta kestät vaivaloisessa työssäsi". — Emilie on hyvin epäilevällä kannalla Sudermannin Johannekseen nähden. Ainakin on ensiksi nähtävä "mitä hurskaat sanovat Hannelesta. Meillä ollaan kovin arkoja uskonnollisissa asioissa". [Jalmari] Finne "haaveksii nykyään ainoastaan Viipurin tourneeta, joka on tapahtuva tammikuun lopulla — ainoa teatterille sopiva aika". — Muuten Helsingissä oli ruvettu puuhaamaan Topelius-juhlaa, runoilija kun oli täyttävä 80 vuotta. Edelfelt oli ohjelman päänumeroksi ehdottanut juhlakulkueen, jossa esiintyisi Topeliuksen kuvaamia henkilöitä. Ajatus oli Emiliestä hyvä, mutta hän epäili sen onnellista toteuttamista, kun ei kukaan ollut halukas rupeamaan toimeenpanon johtajaksi. Juhla oli vietettävä ylioppilastalolla 17/1, syystä että perhe tahtoi pitää vanhuksen kotonaan syntymäpäivänä. Therese Hahl alotti 2/1 harjottaa laulua juhlaa varten. — Kaarlo palasi tammikuun keskivaiheilla.

* * * * *

Uusi vuosi alkoi viehättävillä ohjelmilla: Nummisuutarit, Aino ja Figaron häät. Z. Topeliuksen 81:nä syntymäpäivänä annettiin Prinsessa Ruusunen, sitte kun tunnelma oli viritetty Irene Mendelinin sepittämällä lämpimällä alkajaisrunolla, jonka viimeinen säejakso kuului:

Kaunis iltasi olkoon, kaunis ja rauhainen,
Kunnes seestyvi aamuks maassa se kirkkauden.
Valoa lemmit ja valoa soitit,
Lemmellä kansasi nostit ja voitit.
Sinulle kiitos ja siunaus,
Valon laulaja, Zachris Topelius!

Nimiroolissa esiintyi nyt rva Salo. Että satunäytelmä miellytti, huomaa siitä että se tälläkin jaksolla meni 6 kertaa. — Uuden vuoden ensimäinen ensi-ilta, oikea kaksoispremiääri, oli 21/1, jolloin näyteltiin Yrjö Veijolan "ilmasta temmattu ilveily" Pater Paulus ja Gerhart Hauptmannin 2-osainen unelmadraama Hannele. Edellinen kappale ei saanut eikä vaatinutkaan erikoista huomiota osakseen; mutta psykologisesti hieno ja liikuttava Hannele teki sitä syvemmän vaikutuksen. Eikä kumma. Oli näet huolta pidetty, että realismi ja idealismi esiintyvissä hahmoissa, puvut, laulu, soitto ja valaistus yhtyivät soinnukkaaksi, taiteelliseksi kokonaisuudeksi, eheäksi tunnelmaksi. Tässäkin näytelmässä nimiosa oli rva Salolla, joka ei ainoastaan ulkonaisen olentonsa puolesta parhaiten siihen sopinut, vaan myöskin osasi havainnolliseksi luoda roolin sielullisen puolen. Kappale meni 7 kertaa.

Bergbom oli matkansa jälkeen hyvissä voimissa. Sen näkee kirjeestä, jonka hän 30/1 kirjoitti nti Elfvingille, tiedustellakseen sopisiko osan seuruetta käydä Turussa maaliskuun lopulla. Siitä saamme muitakin tietoja. Hän oli tyytyväinen kolmen viikon oloonsa Lahmannin sanatoriossa; "jotenkin kallista siellä oli, mutta vuosi vuodelta käy yhä selvemmäksi, että terveys on kallisarvoista tavaraa". — "Teatteri on menestynyt tänä vuonna hyvin sekä taloudellisesti että taiteellisesti. Ei mitään hyökkäyksiä lippuluukkua vastaan, niinkuin Elinan surman ja Kyypron prinsessan aikoina, mutta myöskin aniharvoin ammottavan tyhjiä huoneita. Loppuvuodeltakin toivon hyvää." — (Kerrottuaan sitte mitä kevätpuolella annettaisiin, kirjoittaja jatkaa:) "Entäs kenraalit? — kysyt kai. Niin ne on vielä sensuurin lukkojen takana, ja vähän on toivoa että pääsevät vapaaksi. Kun viattomin kuvaelma [kappaleesta] armottomasti pyyhittiin albumistamme, kuinka uskaltaisi silloin odottaa, että kokonaisuutta saisi näytellä! Ei ole muuta neuvoa kuin toivoa parempia aikoja." —

Samana päivänä kun Bergbom laati tämän kirjeen, näyteltiin Suomalaisessa teatterissa ensi kerran Minna Canthin Sylvi, tuo kappale, joka 1893 oli nähnyt oikean premiäärinsä Ruotsalaisessa teatterissa. Oliko syy näytelmässä vai siinä ettei se enään ollut uusi, jääköön ratkaisematta, mutta menestys oli huononlainen. Söderhjelm sanoo, että näytäntöä leimasi "voimakas post festum tunnelma". Olga Poppius nimiroolissa painosti, luontonsa mukaan, lapsellisen naivista piirrettä Sylvissä ja paljasti siten luonteen heikkouden, joka on juuri siinä, ettei sentapainen lapsellisuus ole todennäköinen; sitä vastoin Ahlberg miehen osassa oli parempi kuin toiset samassa roolissa. Neljän illan jälkeen Sylvi poistui näyttämöltä. —

Runebergin päiväksi oli Salamiin kuninkaat uudistettu, ja meni se kaikkiaan neljä kertaa, yhtä monta kuin 16/2 jälleen esille otettu Juho Vesainen. Uusi kappale tuli vasta 25/2, Jalmari Finnen suomentama itävaltalaisen kirjailijan Philip Langmannin 3-näytöksinen draama Bartel Turaser. Työväen- ja köyhälistön elämää kuvaava näytelmä tarjosi näyttelijöille otollisia rooleja, jotka esitettiin hyvin. Nimirooli oli Hemmo Kalliolla ja rva Salo oli hänen vaimonsa; Lattu, rvat Leino, Suonio ja Kahilainen esiintyivät sivuosissa. Kuitenkin kappale meni vain kaksi kertaa. — Maaliskuulla ei annettu mitään uutta, vaan näyteltiin paitse muuta Kyypron prinsessa kuusi kertaa, Anna Liisa ja Kansanvihaaja, joka viimemainittu — Leino niinkuin ennenkin pääroolissa — oli uudestaan harjotettu Henrik Ibsenin 71:ksi syntymäpäiväksi, 20/3.

Edellisestä päättäen luulisi teatteriväen ja muittenkin elämän olleen tähän aikaan hyvin hiljaista ja tasaista, mutta niin ei sentään ollut laita. Päin vastoin kaksi eri seikkaa kiinnitti mieliä tavattomassa määrässä. Toinen näistä oli Suomalaisen teatteritalon hyväksi toimeenpannut arpajaiset 5/3. Koko talven oli niitä valmistettu kiihkoisella innolla, ja tulos olikin sen mukainen. Ohjelman päänumero oli sarja kuvaelmia, jotka Bergbom järjesti näyttelijäinsä ja lukuisien yksityisten avulla. Yksistään aiheiden luetteleminen antaa aavistuksen siitä mitä puuhaa ne vaativat:

1. Kalidasan Sakuntalasta: Kuningas Dushmanta rakastuu metsästysretkellä kauniiseen Sakuntalaan ja antaa hänelle erotessaan sormuksen. Sakuntala kadottaa sen puroon, ja, sormuksen hävittyä, kuningas kirouksen vaikutuksesta ei tunne häntä. Samalla tuodaan kala, jonka sisältä tavataan kaivattu sormus.

2. Sofokleen Antigoneesta: Antigone menee vastoin kuninkaan käskyä hautaamaan kaupungin ulkopuolella olevan veljensä Polyneikeen ruumista. Ismene, hänen sisarensa, koettaa turhaan estää häntä siitä.

3. Shakespearen Kesäyön unelmasta: Keijukaisten kuningas Oberon ja hänen puolisonsa Titania, keijujen, kukkien, perhojen ja tonttujen ympäröimänä.

4. Molière luomiensa henkilöitten keskellä: Molière, Tartuffe, Elmire, Orgon, Mascarille, Cathos, Madelon, Jourdain, Harpagon, Argan, Diafoirus, Thomas Diafoirus, Toinette, Celimène, Don Juan.

5. Calderonin draamasta Ilman tytär: Semiramis on juuri pukeutumassa, kun hänelle ilmotetaan vihollisten hyökkäävän Babylonia vastaan, jolloin hän, keskeyttäen pukeutumisensa, lähtee taisteluun. Saatuaan loistavan voiton hän palaa jatkamaan "toalettiaan".

6. Schillerin Orleansin neitsyeestä: Neitsyt antaa uhkaavan vastauksen Englannin airueille, jotka vaativat ranskalaisia antautumaan.

7. Ibsenin Per Gyntistä: Peer Gynt on houkutellut Dovre-ukon tyttären omakseen, ja sentähden Dovre-ukon vuoriluolassa peikot häntä ahdistavat.

8. Suomalainen draama: Runebergin runotar, Sven Dufva ja Lotta Svärd;
Topeliuksen runotar, Kustaa II Adolf ja Regina von Emmeritz; Minna
Canthin runotar, Penttula ja Hoppulainen; Erkon runotar, Aino ja
Väinämöinen; Kiven runotar, Esko ja Kreeta.

Tulot arpajaisista nousivat 24,000 markkaan.[39]

Toinen seikka, joka maaliskuulla täytti kansalaisten mielet, oli rakkaan runoilijan Z. Topeliuksen kuolema. Pian sen jälkeen kun hän oli käynyt Helsingissä ollakseen saapuvilla juhlassa, joka oli toimeenpantu hänen 81:sen syntymäpäivänsä viettämiseksi, hän sairastui ja 12/3 hän iäksi ummisti silmänsä. Maahanpanijaiset, kenties suurimmat mitä Suomessa on nähty, olivat 21/3. Suomalaisen teatterin puolesta, jonka syntyä ja kehitystä vainaja sydämellisellä myötätunnolla oli seurannut, Kaarlo Bergbom laski seppeleen unohtumattoman suurmiehen, valon sankarin haudalle.

Sen lisäksi mitä ennen on kerrottu tammi-, helmi- ja maaliskuun toimesta, on vielä mainittava, että silloin taas tehtiin pari kiertomatkaa. Osa seuruetta lähti näet tammikuun lopulla Viipuriin ja antoi siellä 27/1-30/1 viisi (eräänä päivänä kaksi) näytäntöä sekä sitte Sortavalaan, missä 31-2/2 näyteltiin kolme kertaa. Toinen retki suunnattiin maaliskuun lopulla Turkuun, jossa 25/3-27/3 esiinnyttiin kolmena iltana.

Huhtikuun 13 p. oli 25 vuotta kulunut umpeen siitä kun Benjamin Leino tuli teatteriin, ja tietenkin päivää juhlallisesti vietettiin. Olihan tästä kiertokoulunopettajanpojasta ja kauppapalvelijasta kehittynyt yksi taidelaitoksen päävoimia, joka kunniakkaasti oli suorittanut vaikeimpia tehtäviä, ja jolla siis oli yleisesti tunnustettu merkkiosansa teatterin taiteellisessa työssä ja ansionsa sen menestyksessä. Juhlanäytäntöä varten oli Venetian kauppias uudestaan harjotettu, sillä Shylock oli Leinon mainehikkaimpia rooleja, ja koko illan taiteilija oli lämpimien suosionosotusten esineenä. Muun muassa hänelle ojennettiin kolme laakeriseppelettä (johtokunnalta, tovereilta ja Ruotsalaisen teatterin jäsenistöltä) sekä rahalahja (1,120 mk) Perkiön huvilaa varten Ruovedellä. Ahlberg ja Lindfors esiintyivät, niinkuin ennen, Antoniona ja Lancelot Gobbona; rva Rautio oli Portia, rva Poppius Nerissa ja nti Hertzberg Jessika. — Viikkoa myöhemmin, 20/4, liitettiin ohjelmistoon Ibsenin nuoruuden draama Päiväkummun pidot, jonka A. W. Forsman (Koskimies) oli suomentanut ja jonka pääroolin erittäin menestyksellisesti näytteli Katri Rautio. Signenä näyttäytyi ensi kerran tärkeänpuoleisessa tehtävässä nti Lilli Högdahl, ja miellytti hän yleisöä edullisella ulkonäöllään, soinnukkaalla äänellään sekä selvällä lausumistavallaan. Jälkikappaleena annettiin Bergbomin järjestämä uusi laulukuvaelma Morsiamen tulo miehelään, joka herätti mieltymystä, niin että säveltäjä A. A. Liljeström huudettiin esiin.

Toukokuultakin on uutuus merkittävänä, nimittäin P. Alpon suomentama Max Dreyerin 3-näytöksinen komedia Tohtori tohtorin rouvana (4/5), jonka sisällyksen jo tunnemme Bergbomin kirjeestä (ks. ylemp. siv. 96). Pääroolit olivat Lindforsilla ja rva Poppiuksella, kumpikin esittäen hienoa taiteellista työtä. Kappale meni vain kolme kertaa, samoin kuin äsken mainittu Ibsenin näytelmä.

Valitettavasti oli Lisbeth-tohtori rva Olga Poppiuksen viimeinen tehtävä teatterin palveluksessa. Seurue oli näet tänä keväänä menettävä tämän lahjakkaan, taiteilijaksi kehittyneen jäsenensä, joka jo kauvan oli ollut yleisön erityisessä suosiossa. Samaan aikaan oli rva Naemi Kahilainenkin päättänyt erota, hänkin kokenut kyky, joskin ahtaalla alalla. Näiden eroavien jäsenten jäähyväisnäytäntö oli 22/5, jolloin he viimeisen kerran esiintyivät Erkon Aino-draamassa. Sitä ennen, 12/5, oli rva Poppiuksen sisar, nti Tyyne Finne,[40] ensi kerran näytellyt Maijuna Papin perheessä ja herättänyt toiveita, että hän ainakin osaksi kykenisi korvaamaan sisartaan. Samaan aikaan liittyi seurueeseen myöskin nti Elli Malm.[41] Viimeinen ilta oli 30/5 (Sota rauhan aikana).

Taloudelliselta kannalta arvostellen näytäntökausi oli menestyksellinen. Vajaus alentui jälleen tuntuvasti. Sitä vastoin ei se taiteellisesti — ei ainakaan uusiin näytelmiin katsoen — ollut yhtä huomattava. Kumminkin Bergbom kirjeessään nti Elfvingille (30/1) oli täksi kevääksi suunnitellut kolme uutta kappaletta (muun muassa Teuvo Pakkalan Tukkijoella); mutta tuntemattomasta syystä jäivät ne myöhemmäksi.

Merkkitapauksena on mainittava, että johtokunta 29/11 1897 Martti Wuoren ehdotuksesta päätti, että 10 % tämän kirjailijan viimeisten näytelmien (Savon sydämessä ja Korkea oikeus istuu) tuottamista bruttotuloista annettaisiin Kaarlo Bergbomin nimeä kantavan rahaston pohjarahaksi, josta rahastosta vastedes palkintoja jaettaisiin parhaimmista, teatterissa näytellyistä alkuperäisistä suomalaisista näytelmistä. Näin sai alkunsa Kaarlo Bergbomin rahasto, johon seuraavana vuonna, niinkuin johtokunnan kokouksessa 2/9 ilmotettiin, eräs Bergbom-sisarusten ystävä lahjoitti 25,000 markkaa. Tämä summa ei kuitenkaan vielä ole yhdistetty rahastoon, vaan on se talletettuna Kansallispankissa ja lahjottaja kantaa korot kuolemaansa asti.

Näytäntöjen luku oli 141 ja niissä annettiin: 10 kertaa Savon
sydämessä; 9 Korkea oikeus istuu: 8 Kuningas Lear, Hannele; 7
Sappho; 6 Prinsessa Ruusunen, Kyypron prinsessa, Kuningas Rikhard III,
Kreivitär Kirkassilmä; 5 Pater Paulus, Figaron häät, Tuulispää,
Kuinka äkäpussi kesytetään; 4 Saaristossa, Salamiin kuninkaat, Juho
Vesainen, Sylvi, Venetian kauppias, Vanha Dessaulainen, Natalia
Petrovna; 3 Aino, Anna Liisa, Morsiamen tulo miehelään, Vasantasena,
Mustalainen, Jeppe Niilonpoika, Rouva Suorasuu, Päiväkummun pidot,
Tohtori tohtorin rouvana; 2 Murtovarkaus, Mari, Nummisuutarit,
Kullervo, Setä Bräsig, Lääkäri vastoin tahtoansa, Kansanvihaaja, Sota
rauhan aikana, Esimerkin vuoksi, Bartel Turaser; 1 Prologi vlta 1872,
Pilven veikko, Kumarrusmatka, Setä, Coelestinus, Pahassa pulassa,
Kihlaus, Papin perhe, Reviisori.

Näistä 48 kappaleesta oli puolet, 24, kotimaisia ja 15 uusia.

XXVII.

Seitsemäskolmatta näytäntökausi, 1898-99.

Tänä vuonna Bergbom-sisarukset olivat päättäneet ei ainoastaan etsiä terveyttä parannuslaitoksista, vaan virkistää itseänsä Italianmatkalla, jommoista ei kumpikaan ennen ollut tehnyt, jollei lukuunoteta Kaarlon lyhyttä käyntiä Venetiassa 1870. Kaarlo lähti jo 28/4 ulkomaille, suunnaten matkansa Tukholman ja Kööpenhaminan kautta Berliniin. Täällä Emilie toukokuun alussa hänet saavutti, ja yhdessä he sitte jatkoivat Wieniin, jossa heidän seuraansa oli liittyvä kolme nuorempaa matkustajaa, nimittäin sisarenlapset nti Paula ja maisteri Maunu af Heurlin sekä nti Aini Nevander. Nämä olivat matkustaneet sinne suoraa päätä Helsingistä.

Itse matkasta emme voi kertoa mitään kirjeitten mukaan, sillä semmoisia ei näy olevan olemassa, vaan on yksi mukana ollut käytettäväksemme antanut muutamia tietoja ja piirteitä.

Wienissä viivyttiin yhdessä noin 4 päivää, ja Bergbom-sisarukset nauttivat sillä aikaa etenkin oopperasta; muun muassa oli Lilli Lehmann esiintynyt Beethovenin Fideliossa. Siellä yhtä vähän kuin muissa kaupungeissa tarvitsi kenenkään seurueesta vaivata päätänsä miettimällä mihin teatteriin oli mentävä. Kaarlon ensi tehtävä, kun tultiin uuteen kaupunkiin, oli näet lukea ohjelmat ilmotuspylväistä, ja siinä hetkessä hän oli "au courant". Hän tunsi tekijät ja kappaleet ja näyttelijät, tiesi minkäarvoisia kykyjä taiteilijat olivat, mikä menestys taikka mitkä vastoinkäymiset heillä ennen oli ollut ja usein sen lisäksi kuvaavia, hupaisia piirteitä ja tapahtumia heidän yksityiselämästään, — Wienissä hän neuvoi nuoria menemään Wiener Volkstheater'ia katsomaan, sillä sentapaiseksi rakennukseltaan hän oli ajatellut tulevaa Kansallisteatteria. Se oli tilava ja yksinkertainen, permanto ilman aitioita ja kaksi riviä, joista toisella eli ylemmällä rivillä oli suurin luku istumasijoja.

Venetiaan tultiin 24/5 ja viivyttiin siellä 4 päivää. Kaarlo nautti suuresti kaupungin rauhaisesta elämästä, jota ei uudenaikaisten ajopelien hälinä häiritse. Erittäin hän rakasti Piazza San Marcoa iltavalaistuksessa konsertteineen ja ihmisjoukkoineen. Hän huomautti Venetian olevan ainoan paikan maan päällä, jossa meidän aikana saa käsitystä muinoisten roomalaisten elämästä. — Firenzestäkin tuli kiireinen lähtö, sillä Kaarlon mieli paloi Roomaan, ja vaikka hän ei koskaan ennen ollut "ikuisessa kaupungissa" käynyt, hän sinne tultuaan osottautui tuntevansa sen niinkuin Helsingin. Matkatoverien ei tarvinnut lukea Baedekeriä, sillä Kaarlo kertoi heille mitä oli tarpeen tietää muinoisista muistomerkeistä ja niiden raunioista; ja samoin hän taidekokoelmissa antoi tietoja taideteoksista, niiden aiheista ja mestareista, monesti lisäten jonkun aikakautta kuvaavan anekdootin. — Esimerkkinä Kaarlon leikillisyydestä olkoon seuraava pikku tapaus: Oli poikettu osteriaan Kapitoliumilla syömään päivällistä. — "Onko teillä hanhenpaistia?" Kaarlo kysyi vahtimestarilta. — "Ei ole", tämä vastasi. — "No, eikö teillä sitte olekaan hanhia täällä?" — Edeskäypä kielsi yhä, katsellen kummastellen kysyjää. Mutta Kaarlo kysyi edelleen, eikö hän tiennyt, että hanhet olivat pelastaneet Kapitoliumin herättämällä roomalaiset puolustautumaan gallialaisten rynnäkköä vastaan? Mies oli hämillään ja ääneti, hän nähtävästi luuli vierasta hulluksi. Kaarlo sitä vastoin jatkoi tyynesti, huomauttaen että merkillinen tapaus tosin sattui pari tuhatta vuotta sitten, mutta tulisihan sentään Kapitoliumilla olla hanhia sen muistoksi.[42]

Majataloista matkaseurueessa vallitsi eri mieliä. Kaarlo rakasti yksinkertaisia, italialaisia "albergoja", jotka olivat tarkotetut maan omia asujamia varten ja joissa sentähden elämä oli huokeampaa, mutta kun Venetiassa hänen neuvostaan oli menty majataloon, joka muitten mielestä oli oikea Kurjala, niin johto tässä kohden otettiin häneltä pois. Sen jälkeen, Roomassa ja muualla, asuttiin hienoissa hotelleissa, mutta Kaarlo vaan ei muuttanut mieltään, häntä kaiken maailman matkustajille valmistettu upeus ja ylellisyys kiusasi. Paitse välttämällä hotelleja ja ravintoloita, joissa "turistit" olivat ylinnä, Kaarlo toisinkin keinoin pyysi päästä maan elämää lähemmäksi. Tultuaan outoon kaupunkiin oli hänellä tapana astua raitiovaunuun ja ajaa sillä niin kauvas kuin pääsi, sitte hän palasi keskikaupungille ja muutti toiseen vaunuun, joka kulki toiseen suuntaan. Varsinkin iltapuolella hän nautti tästä huvista, ja kun hän jälleen tapasi matkatoverinsa, oli hän tehnyt paljon huomioita, joita hän humoristisesti ja henkevästi kertoi heille.

Roomasta jatkettiin jo viikon päästä Napoliin, johon nuoret ikävöivät. Sielläkin ja juuri siellä Kaarlo oli erittäin huvitettu kansanelämästä. Myöhään illoin hän käyskeli rantaravintoloissa Porta Bassolla ja Santa Lucialla, kalastajain ja työkansan huvittelupaikoissa katsellen pohjoismaalaiselle uutta ja outoa, värikästä, äänekästä elämää. — Napolissa matkaseurue jakaantui siten, että nuoret matkustivat meritse Genovaan, ja Bergbom-sisarukset palasivat Roomaan, missä heillä vielä oli nähtävää. Myöhemmin jälleen yhdyttiin Genovassa, ja olivat silloin jälkimäiset olleet entistä ihastuneemmat Roomaan ja myöskin rautatiematkaan, juna kun Pohjois-Italiassa kulkee niin lähellä merenrantaa, että vapaan ulapan näkö virkistää matkustajaa. — Genovasta matkustettiin vielä yhdessä Milanoon, mutta siellä Bergbom-sisarukset jälleen erosivat lähteäkseen Münchenin ja Nürnbergin kautta Berliniin.

Iloisen, onnistuneen huvimatkan jälkeen seurasi kesäohjelman vakavampi puoli. Vähän ennen juhannusta sisarukset — emme tiedä kenen neuvosta — asettuivat pienenlaiseen parantolaan, Inselbadiin, Paderbornin lähellä. Heidän aikomuksensa oli viipyä siellä 3-4 viikkoa, mutta aika supistuikin 2:een. Ilmat olivat nimittäin hyvin epäsuotuisat, satoi joka päivä, ja paikka oli muutenkin ikävistä ikävin. Kaarlo voi tosin sangen hyvin ja käveli pitkät matkat tuntematta hengenahdistusta, mutta silti hän niin kyllästyi oloonsa, että sisarukset päättivät lähteä tiehensä, Emilie kotia ja Kaarlo Kissingeniin.

Kissingenissä Kaarlo oleskeli useita viikkoja. Hänestä paikka oli verrattava Marienbadiin, elämä yksinkertaisempaa, mutta vierasten tulva yhtä suuri. Kävelypaikat olivat kauniita, vaikkei ollut semmoisia metsiä kuin Marienbadissa; ruoka halpaa ja huonoa — edellistä kuitenkin vähemmän kuin jälkimäistä. Tuttavia Kaarlo ei saanut paitse niitä, joiden kanssa hän yhdessä istui pneumaattisessa kellossa (hengenahdistuksen parantamiseksi joka päivä 3 tuntia — "kärsivällisyyttä kysyvää"!) — "hiljaista, rauhallista, vuosien painamaa väkeä sekä ihmeen kaunis, 13-vuotias Rautendelein-hahmo". Ilmat olivat enimmäkseen kauniita, jonka tähden aika kului nopeammin kuin Inselbadissa. Tietenkin oli Kissingenissäkin ikävää, mutta "ikävällä oli sentään rajansa, toisin kuin westfalilaisten sadekuurojen alla". — Teatterikin siellä oli, vaikkei sillä näy olleen tarjottavana mitään otollista Bergbomille. Hän mainitsee nähneensä Im weissen Rosse — "sanomattoman tyhjä, mutta raikkaammin kirjoitettu kuin Die Orientreise. Kelvannee hädässä, mutta ainoastaan hädässä. Vanhoja Fliegende Blätter-sukkeluuksia, joita varten miten kuten on laitettu situationeja, huolimatta siitä sopivatko ne toimintaan vai ei — yhtäkaikki." Vähän ennen kun Bergbom lähti kotimatkalle, hän eräänä päivänä Vossische Zeitungissa "äärimmäiseksi hämmästyksekseen" luki, että Suomen säädyt olivat kutsutut kokoontumaan ensi tammikuulla. "Miksi? Selitykseksi muutamia salaperäisiä viittauksia asevelvollisuutta koskeviin muutoksiin. Piileekö takana vielä laajempia suunnitelmia?" Näin Kaarlo levottomana kysyy ja pyytää sisareltaan tarkempia tietoja. Siihen Emilie vastaa 2/8:

"Kyllä käsky väliaikaisista valtiopäivistä täällä on herättänyt yleistä, suurta huolta ja surua. Onhan jo kauvan eräs venäläisistä ja suomalaisista kokoonpantu komitea tehnyt työtä saadakseen meidän asevelvollisuuslakimme suurempaan sopusointuun venäläisen asevelvollisuuslain kanssa, mutta asiaa on venytetty ja koetettu lykätä niin pitkälle kuin mahdollista. Nyt kuuluu venäläinen sotaministeri selittäneen, että hänen kätensä ovat aivan sidotut, sillä mitä hän ehdottaakin, niin vastataan että se ei voi tapahtua, 'syystä kun se loukkaa sitä taikka sitä pykälää suomalaisessa asevelvollisuuslaissa', ja sen tähden tuli määräys väliaikaisista valtiopäivistä, niin että esitys on tuleva selväksi ja valmiiksi hyväksyttäväksi tulevilla lainmukaisilla valtiopäivillä. Hyvin alakuloisia ovat täällä kaikki, mutta toivotaan kuitenkin parasta. Jumala varjelkoon rakasta isänmaaparkaamme!"

Olemme ottaneet tähän tämän pienen kirovuosien esisoiton, vaikka tässä kertomuksessamme ei ole tilaa valtiollisten tapahtumain ääriviivoillekaan. Kumminkin oli se ajanjakso, jonka kynnykselle oli saavuttu, muodostuva niin mullistavaksi ja niin tuskalliseksi, ettei ainoakaan kansalainen eikä ainoakaan kansallinen yritys ollut siitä kärsimättä. Totta on että työ harvoin seisahtui, varsinkin missä päämäärä oli selvä ja työntekijät, niinkuin Bergbom-sisarukset, vain jatkoivat elämäntehtäväänsä; mutta elämä oli tästä lähtien synkän pilven varjostamaa.

Teatterin toimi alkoi 28/8 Murtovarkaudella. Ensimäinen uusinto, Zalamean tuomari, tuli 11/9 ja ensimäinen ohjelmistolle uusi näytelmä, Jalmari Finnen suomentama V. Sardoun 3-näytöksinen huvinäytelmä Perhoiskuume (La papillonne), yhdessä näyttämömme ensi ajoilta tunnetun Gringoiren kanssa 21/9. Sardoun kappale oli hupainen, jollei muutakaan; pääosat olivat Weckmanilla ja rva Suoniolla. Gringoirena esiintyi Lindfors, jolle luonne sentään oli vieras; todellisempi oli Leino Ludvig XI:nä. Toinen ensi-ilta oli 2/10, jolloin annettiin unkarilainen kansannäytelmä, Jalmari Finnen kääntämä Ferencz Csepreghyn Punainen laukku, ja olivat sen jännittävä juoni, laulut ja tanssit omansa viehättämään katsojia. Päähenkilönä, iloisena, naivina kylätuomarin vaimona, Sohvina, esiintyi miellyttävällä virkeydellä Olga Leino; Rautio oli kylätuomari, Suonio husaari j.n.e. Kappale näyteltiin Helsingissä 10 kertaa. Lokakuun alkupuolella tehtiin kiertomatkakin, jolla 1/10-9/10 annettiin yhdeksän näytäntöä Viipurissa, Tampereella ja Porissa: Gringoire, Perhoiskuume, Saituri ja Jeppe Niilonpoika.

Eräässä kirjeessä syyskuulta, jossa Bergbom lähellä Poria asuville neideille Birkman ilmottaa teatterin tulon heidän kaupunkiinsa, tapaamme yhden kohdan, joka ilmaisee hänen kantansa muutamassa päivän kysymyksessä: "Olette kokonaan väärin käsittäneet minut, jos luulette minun olevan naisasian vastustajan. Päinvastoin näen tässä liikkeessä yhden mitä ilahduttavimpia ilmaisuja vuosisatamme kauniimmasta harrastuksesta, sidottujen ihmiskerrosten vapauttamisesta. Tässä suhteessa seuraan naisyhdistyksen pyrintöjä lämpimällä myötätunnolla. Sitä vastoin minä kylmästi ja iroonisesti katselen niitä naisliikkeen puolia, jossa aikakautemme varjopuoli, sen tasottamishurjuus ('nivelleringsraseri') niin räikeästi esiintyy. Että naiset esim. hankkivat itselleen korkeampaa sivistystä, tervehdin minä ilahduttavana tosiasiana, mutta se että naiset suorittavat ylioppilastutkinnon ei liikuta minua vähääkään. Olen nähnyt niin paljon tyhmiä miespuolisia ylioppilaita, etten minä laisinkaan ymmärrä miksi minä iloitsisin siitä ajatuksesta, että heidän joukkonsa kasvaa jollakin sadalla naisylioppilaalla."

Lokakuun loppupuolella 19/10 tuli edellisiä merkillisempi uutuus, Irene Mendelinin suomentama H. Sudermannin murhenäytelmä Johannes, josta teatteri sai oikean kassakappaleen. Suuriaiheinen draama, jossa loistavasti kuvataan semmoista turmeltunutta aikaa, missä kuultiin uuden ajan siipien suhinaa, tuntui erikoisesti sopivan ilmestymisajalleen ja avaavan sillekin tulevaisuuden näköaloja. Tämä tunto — joka tositeossa enemmän johtui aiheesta kuin runollisesta käsittelystä, sillä näytelmään on teatteritehoja liiaksi sälytetty — selittää osaksi kappaleen vaikutuksen. Toiseksi sitä selittää komea näyttämöllepano ja esitys, joka jälkimäinen ei sentään ollut runoilijan luomaa syvempi. Johanneksena esiytyi Halme (myöhemmin myöskin Salo); Katri Rautio oli Salome, Axel Ahlberg Herodes, Leino Vitellius, Lindfors luontehikas fariseus, nti Tyyne Finne Mirjam, muita mainitsematta. Yhteisnäytteleminen oli vilkasta, huolella harjotettua. Näytelmä meni syksyllä 14 ja kevätpuolella 8, siis kaikkiaan 22 kertaa.

Johanneksen menestys tuotti näyttelijöille helpotusta työssä. Ainoa uutuus, joka sen jälkeen ilmaantui ennen vuoden loppua, oli Hemmo Kallion laatima kansannäytelmä eli "kuvaelmasarja" Seitsemän veljestä, se on Aleksis Kiven samannimisen romaanin muodostelma näyttämöä varten. Pyytämättä painaa näytelmään itsenäistä kirjallista leimaa Kallio on mahdollisimman uskollisesti seurannut alkuteosta ja, vaikka siitä luonnollisesti paljo on ollut jätettävä, on hän toiselta puolen saanut siksi paljon alkuperäistä runoutta säilyneeksi, että Seitsemän veljestä näyttämölläkin on saavuttanut runsaasti suosiota. Ensi-ilta oli 26/11, ja kappale meni, vauhdikkaasti näyteltynä, yhtä mittaa 6 kertaa täysille huoneille, tullakseen myöhemminkin usein uudestaan esille.

Pietarista saapuneen kehotuksen johdosta osa seuruetta antoi siellä 9/12-12/12 kolme näytäntöä: Elämä on unelma, Punainen laukku sekä Saituri ja Mustalainen. — Bergbom oli mukana johtamassa retkeä; mutta hän ei palannut toisten kanssa kotia vaan matkusti taas kolmeksi viikoksi Saksaan. Berliniin saavuttuansa hän kirjekortissa sisarelleen sanoo tuloja Pietarissa hyviksi, vaikka toiselta puolen menot olivat "suorastaan kauheat". "Emme milloinkaan", hän lisää, "ole näytelleet niin huonossa teatterissa. Elämä on unelma tuli sen kautta melkein parodiaksi. Mutta siistiä siellä oli, jota ei aina voi sanoa Pietarin saleista."

Bergbomin matkasta on tuskin mitään tietoja. Muutamiksi päiviksi hän jäi Berliniin nähdäkseen Rostandin näytelmän Cyrano de Bergerac; mutta senjälkeen hän luultavasti matkusti Lahmannin parantolaan. Jo ennenkin hän oli kirjeissään puhunut Cyranosta ja ilmaissut aikeensa olevan ottaa se näyteltäväksi, mutta syystä tai toisesta siitä ei sen enempää tullut.

Koko tammikuu elettiin vielä vanhalla hyvällä: Seitsemän veljestä, Talvinen tarina, Punainen laukku, Regina ja Johannes; ohjelmistolle uutta tuli vasta 1/2 nimittäin Ibsenin Brand. Kun Kasimir Leino oli taitavasti suomentanut pitkän, runomittaisen, filosoofissymbolistisen draaman, ei Bergbom epäillyt toimittaa sitä näyttämölle, miten arveluttava yritys monessa kohden olikin. Näyttämölaitoksiin ja dekorationeihin nähden noudatettiin Tukholmasta saatuja Grabowin luonnoksia, joita muuallakin pohjoismaissa oli käytetty, ja muuten runoilijan itsensä Bergbomille antamia viittauksia, joista painavin oli, ettei hän suinkaan ollut tarkottanut mitään "unikuvaa", vaan että siis toiminta oli kantava todellisuuden leimaa. Pahin oli että päähenkilöä varten ei ollut täysin sopivaa esittäjää, sillä jo yksistään ikänsä puolesta 47-vuotias Benjamin Leino ei enää vastannut Brandin nuorekasta intoilijahahmoa. Hänestä sanotaankin että hän parhaiten onnistui voimakohdissa, mutta ei ollut yhtä luonteva siinä, missä esitys olisi vaatinut pehmeämpää tunteenväreilyä. Sitä vastoin Katri Rautiossa oli korkeita vaatimuksia tyydyttävä Agneksen esittäjä, ja varsinkin jouluilta-kohtauksessa hän kohosi illusionia herättävään taiteellisuuteen. Tunnustusta saivat myöskin Ahlberg voutina ja nti Hertzberg Gerdinä. Yleensä on sanottava, että Ibsenin mahtava draama kyllä useissa kohdin kävi katsojalle selvemmäksi, vaikka sentään esitys täydellisempänäkään tuskin olisi voinut poistaa kysymystä, eikö Brand sittenkin ole enemmän luettava, yksinäisyydessä harkittava runoteos kuin näyteltävä? Että yleisömme osasi antaa arvoa tällekin teatterimme yritykselle, todistaa se että näytelmä kokosi viisi huonetta.

Tasan kuukautta myöhemmin, 1/3, tuli kaksoispremiääri: Nimettömän (E. Nervanderin) sepittämä 1-näytöksinen näytelmä Pikku poikani ja Juhani Sjöströmin 2-näytöksinen karjalaisten kansanelämän kuvaus Salmin tyttö. Edellinen, jossa Oskari Salo ja Katri Rautio esiintyivät, herätti etupäässä huomiota valtiollisen tendenssinsä tähden; jälkimäinen taasen todellisuudesta otettujen piirteiden runsauden sekä E. Sivorin musiikin kautta, joka niinikään (paitse yhtä hymnintapaista kuorolaulua) nojasi karjalaisiin kansansävelmiin. Ohjelma pysyi 5 iltaa näyttämöllä. —

Knut Weckmanin kunniailta oli 10/3: hän oli silloin ollut 20 vuotta teatterin palveluksessa, ja Sota rauhan aikana annettiin näyttelijän hyväksi, joka saatuaan valtion matkarahan oli lähtemäisillään opintomatkalle ulkomaille. Yhtenä enimmin käytetyistä näyttelijöistä (hänen rooliensa luku oli neljättä sataa) hän oli aikoja sitten tullut yleisön suosikiksi. Olematta mikään syväluontoinen taiteilija oli hänellä tavallista suuremmassa määrässä reipasta eloisuutta ja välittömyyttä varsinkin koomillisten ja humorististen luonteiden tulkinnassa, niin että oli totuttu sydämellisellä myötätunnolla seuraamaan hänen luomiaan ja niistä nauttimaan. Nytkin hänen Reif von Reiflingensä teki illan iloiseksi, ja näyttelijä itse sai vastaanottaa vilpittömiä suosionosotuksia sekä toverien että katsojain puolelta — muun muassa suuremman rahalahjan matkaa varten. — Tässä yhteydessä mainittakoon, että 29/3 oli toinen lahjanäytäntö, jossa esitettiin Figaron häät, Adolf Lindfors Figarona. Näyttelijä oli kihloissa Ruotsalaisen teatterin näyttelijättären nti Aina Bergrothin kanssa, ja todelliset häät olivat lähellä. Huone oli tietenkin täysi, ja taiteilija niitti runsaan sadon kukkia ja laakereita. Cherubinia näytteli nyt sangen miellyttävästi nti Högdahl. —

Viimeksi mainittuja kotimaisia alkuteoksia merkillisempi oli 15/3 ensi kerran ja sitte vielä kuudesti näytelty Arvid Järnefeltin 4-näytöksinen näytelmä Samuel Cröell, jossa tekijä huolimatta historiallisesta aiheesta vähemmän on pyytänyt psykologisesti valaista päähenkilöä todellisuudesta otettuna kuin symbolisesti esittää, miten idealistinen aatteenmies turhaan taisteltuaan tylyä maailmaa kohtaan alistumalla voi saavuttaa mielen rauhan ja tyyneyden. Cröellin luonteelta puuttuvaa eheyttä koetti Leino menestyksellä täydentää; muista esiintyjistä ansaitsevat mainitsemista Lindfors — Jordan, Ahlberg — Törnskjöld, Halme — Mörner. — Seuraava uutuus oli sekin symbolistinen näytelmä, jopa ehdottomammin kuin edelliset, nimittäin 12/4 ensi kerran esitetty Jalmari Finnen suomentama Gerhart Hauptmannin 5-näytöksinen satudraama Uponnut kello. Axel Ahlberg osotti hyvää, johdonmukaista käsitystä Heinrichin roolissa, rva Olga Leino oli viehkeä, miellyttävä Rautendelein, samoin kuin Adolf Lindfors ja Hemmo Kallio oivasti esittivät edellinen vesihiiden ja jälkimäinen metsäpeikon osaa. Vaikkei kappale ole juuri suuren yleisön tajuttavissa, oli se kuitenkin yksityisten tehokkaiden kohtausten ja oudon värikkään näyttämöllepanon kautta omansa viehättämään katsojia. — Viimeinen uusi kappale oli jälleen kotimainen alkuteos, Jalmari Finnen draamallinen esikoinen, 3-näytöksinen näytelmä prologineen, Kaarina Maununtytär, jonka ensi-ilta oli 27/4. Sekä historialliselta että taiteelliselta kannalta antoi kappale aihetta muistutuksiin, mutta toiselta puolen oli siinä useita hyvin keksittyjä dramaattisia kohtauksia, joten se voitiin esittää neljä kertaa. Päärooleja näyttelivät Olga Salo — Kaarina, Leino — Klaus Fleming, Oskari Salo — Kustaa Eerikinpoika, Emil Falck — piispa.

Tänäkin keväänä tehtiin pari matkaa maaseudulle. Siten käytiin Viipurissa antamassa 14/4-16/4 Punainen laukku ja Samuel Cröell sekä Hämeenlinnassa 8/5-10/5 ja Turussa 11/5-14/5 samat näytelmät ja Kiven Kullervo. Tämä viimemainittu kappale oli uusittuna mennyt Helsingissä 3/5 Halmeen hyväksi. — Näytäntökauden viimeinen näytäntö (Setä Bräsig) Helsingissä oli 28/5, ja oli se samalla nti Hertzbergin jäähyväisilta.

Omituista kyllä, oli päättynyt toimintakausi taloudellisesti tavattoman edullinen, vaikka aika oli valtiollisesti levottomampi ja raskaampi kuin kansamme 1808-09 vuosien jälkeen oli kokenut. Syksyllä oli tullut uusi kenraalikuvernööri, Bobrikow, jonka ohjelman päämääränä muka oli "lähentää" Suomea ja Venäjää toisiinsa, helmikuulla tuli, odottamatta niinkuin salama kirkkaalta taivaalta, kuuluisa manifesti, joka tiesi ylhäältäpäin toimeenpannun vallankumouksen valtio-oikeudellisissa oloissamme ja jonka julistus väärin ja puolueellisesti kerrottuna muodostui mitä turmiollisimman kansallisen hajaannuksen perussyyksi, sitte seurasi kansan yhteinen, tarmokas yritys suurenmoisella mielenosotuksella — "suurella adressilla" — saada onnettomuus peruutetuksi ja sitte — mutta onko tarpeen lisätä enempää, jotta lukijat muistaisivat missä oloissa elettiin! Kuinka on selitettävissä, että tällainen aika muuttui teatterille niin myötäiseksi? Näyttää siltä että mielten levottomuus herätti ihmisissä tavallista suuremman tarpeen etsiä sitä hetkellistä mielen kevennystä, jonka teatteri on omansa tuottamaan. Varmaa on että tulot näytännöistä olivat entistä suuremmat, ja että tilinpäätös ensi kerran — totta kyllä ja tietenkin lukuun ottamalla valtioapu sekä kannatusrahat [10,643:33 mk.] — osotti teatteritoimen ei ainoastaan tuottaneen voittoa, vaan että kaikkien velkojen maksettuakin oli melkoinen ylijäämä rahastossa, nimittäin 8,472:27 mk!

Näytäntöjen luku oli 159 ja esitettiin niissä: 22 kertaa Johannes; 16 kertaa Punainen laukku; 12 Seitsemän veljestä; 10 Samuel Cröell, Perhoiskuume; 7 Regina von Emmeritz, Jeppe Niilonpoika, Saituri; 6 Salmin tyttö, Mustalainen, Gringoire; 5 Pikku poikani, Brand, Uponnut kello, Setä Bräsig, Henrik ja Pernilla; 4 Kullervo, Kaarina Maununtytär, Talvinen tarina, Laululintunen, Jeannetten häät; 3 Mestarin nuuskarasia, Pahassa pulassa, Elämä on unelma, Sota rauhan aikana, Figaron häät, Sirkka; 2 Murtovarkaus, Korkea oikeus istuu, Kumarrusmatka, Rouva Suorasuu, Zalamean tuomari; 1 Savon sydämessä, Postikonttorissa, Ei voi, Kihlaus, Kuopion takana, Valapatto, Sievistelevät hupsut, Erotaan pois.

Näistä 41 kappaleesta oli 17 kotimaista, ja ohjelmistolle uutta 10 (5 kotimaista).

XXVIII.

Kahdeksaskolmatta näytäntökausi, 1899-00.

Kun näytännöt olivat päättyneet Turussa, matkusti Bergbom suoraa päätä ulkomaille, palaamatta Helsinkiin. Berlinistä hän kirjoittaa sisarelleen:

"Armahin! Tällä viikolla, jonka olen viettänyt Berlinissä, en oikeastaan ole mitään muuta tehnyt kuin — levähtänyt. Oikein levähtänyt pelottavan jännityksen jälkeen, joka oli yhtä sietämätön joko antautui sen valtaan taikka koetti sen voittaa. Onnekseni en Tukholmassa tavannut ketään enkä myöskään matkalla Berliniin. Täällä on minun luonnollisesti täytynyt repiä haavat auki ja kertoa mitä meillä on tapahtunut, mutta olen sen tehnyt mahdollisimman lyhyesti. En ole oikeastaan ollut sairas, mutta väsynyt, kauhean väsynyt. Mihin päivät ovat lentäneet, sitä en tiedä, sillä tuskin olen muuta kuin vegeteerannut. Sunnuntaina näen tulevan viikon ohjelmiston. Jos se tarjoaa jotakin mieltäkiinnittävää, järjestän matkani sen mukaan. Muuten matkustan Leipzigin, Dresdenin ja Münchenin kautta Kissingeniin. Mieluimmin — tulisin kotia, jos tietäisin jonkun luottamusta herättävän kylpylääkärin."

"Teatterin alalla olen saanut kokea tuota vanhaa: mikä on uutta ei ole hyvää ja mikä on hyvää ei ole uutta. Cyranon olen nähnyt uudestaan, ja vaikka se nyt viehätti minua enemmän, en tahdo päästä läheiseen suhteeseen teoksen kanssa. Se on kuitenkin tehtyä, tehtyä yleisön ja näyttelijäin imartelemiseksi. Totta on että tekijä on siinä onnistunut, mitä ei voida sanoa Sudermannin viimeisestä näytelmästä: 'Kolme haikaransulkaa'. Se on kuivan [nykter] luonnon yritys olla oikein 'syvämielinen' ja 'tunnelmallinen'. Sekamelska kaikista mahdollisista aiheista. Halbenkin viimeinen ei ole minkään arvoinen. Sanomista näen että Castegrén on [Ruotsalaiselle teatterille] hankkinut muutamia tusina-komedioja, joita näytellään Schauspielhausissa. 'Lykkyä tykö!' — La dame de cher Maxime, jota L. piti hupaisena — misericorde! mitä hävittömintä vielä on uskallettu." — —

(Kissingen 16/6) "Armahin! Ei mitään kirjeitä, ei Münchenissä eikä täällä Kissingenissä. On oikein 'unheimlich'. Se todistaa, että 'varmuus on aina varmuus', että näinä levottomina aikoina kirjeet aina ovat sisäänkirjoitettavat. Minun kirjeilläni on luultavasti ollut sama kohtalo. Olen lähettänyt yhden Weimarista ja yhden Münchenistä. Jollet ole niitä saanut, on niiden sisällys pääasiassa seuraava. Weimarissa oli Goethen 150-vuotismuiston johdosta riemusarja hänen dramojensa näytäntöjä. Minä näin Faustin, Ifigeneian ja Tasson. Valitettavasti en nähnyt Egmontia, sillä se oli jo mennyt, kun tulin Weimariin (joka ohimennen sanoen on jotenkin väritön kaupunki), Faust oli viehättävä, syystä että se annettiin täydellisenä (3 iltana). Toista osaa tulin nyt yhtä vähän kuin ennen lähelle. Tasso oli minulle uusi ja nautintorikas, mutta valitettavasti näyttelijät eivät tienneet, miten se oli esitettävä. Nämä intimit kohtaukset, joissa voimakas tunne vaikuttaa 'befremdend', pauhattiin esiin niinkuin kyseessä olisi ollut vapauttaa Sveitsi tiranneista. Saattaa sanoa, että saksalaisella näyttämöllä Schiller on surmannut Goethen, sillä saksalaiset näyttelijät tapaavat, kiitos olkoon Schillerin, ylen harvoin Goethen oikeaa säveltä."

"Münchenissä kävin nähdäkseni Nibelungen. Wagnerin tetralogia annettiin näet täydellisenä. Mutta kohtalo tahtoi etten murtumattomin sielunvoimin nauttisi tästä sekulariteoksesta. Vilustuin matkalla, niin että olin melko raihnainen kahtena viimeisenä iltana. Matka tänne Kissingeniin teki luonnollisesti vointini vielä huonommaksi, niin että olin kaksi päivää vuoteenomana. Nyt olen täysin toipunut. Professori Dietz sanoo, että sydämeni toimii nyt paljon paremmin kuin viime vuonna. Arvattavasti [Mauri] Hellstenin ansio." — Lopuksi seuraa tietoja teatteritarpeitten tilaamisesta [Nürnbergissä, johon Bergbom siis myöskin oli poikennut] ja ostamisesta sekä siihen tarvittavista rahoista. Hän toivoo yhtyvänsä Emilien kanssa "Savonlinnassa vai missä?" "Sitten teemme kenties Karjalanmatkamme, käymme Punkaharjulla ja Valamossa."

Emilie oli ensiksi vanhaan tapaan lähettänyt kirjeensä vakuuttamatta, mutta ne hävisivät teille tietymättömille. Vasta neljäs tai viides, 17/6 päivätty, saapui Kaarlon käteen. Se sisältää tietoja, joita kirjoittaja sanoo jo kertoneensa edellisissäkin kirjeissä, nimittäin teatterin hyvästä lopputuloksesta, mutta myöskin kylmistä, epäsuotuisista ilmoista, vesitulvista, sekä valtiollisten olojen aiheuttamasta mielenmasennuksesta. Tulossa on huono vuosi — ainakin pohjoisessa — ja tuhoavia iskuja valtiollisella alalla. "Mitä onkaan tuleva rakkaasta maaraukastamme!" Emilie huudahtaa.

Kaarlolle oli tämä ja toinen, joku päivä myöhemmin lähetetty, kirje tervetullut, sillä hän ei ollut sitä ennen saanut mitään tietoja kotimaasta. Että tiedot olivat surullisia, "siihen", hän lausuu alistuvaisesti, "saamme nyt tottua". Kissingenissä oli alussa ollut kylmää ja sumuista, niin että katarri ei tahtonut lähteä; mutta sitten olivat ilmat muuttuneet ihaniksi. — Heinäkuun alussa (8/7) Emilie kirjoittaa lyhyesti "kaikkien maiden oppineiden ja etevien miesten suurenmoisesta hyväntahtoisuudesta maatamme kohtaan", se on europalaisten merkkimiesten lähetystön turhasta käynnistä Pietarissa, mainiten että arvellaan matkan itsessään ikävän päätöksen ehkä sittenkin olleen meille edullisimman, sillä jos lähetystö olisi vastaanotettu, olisi sitä ehkä tyydytetty muutamilla kauniilla korulauseilla, jota vastoin kohtaloamme nyt seurataan avoimin silmin. Muuten kirjoittaja postiolojen tähden välttää laajemmin puhua valtiollisista asioista. — Kumminkin hän, kerrottuaan ilmojen muuttuneen lämpimiksi sekä aikovansa 16/7 lähteä Savonlinnaan kylpemään, vielä palaa valtiollisiin taikka oikeammin puolueoloihimme:

— "Kenties koittaa meille vielä valoisampia aikoja, niin pimeältä kuin nyt näyttääkin. Kuinpa me vain olisimme yksi kansa, mutta kyllä ruotsinmieliset ovat yhtä sokeita ja ylimielisiä kuin ne aina ovat olleet, enkä minä ainakaan voi vähintäkään uskoa heidän teeskenneltyyn oikeamielisyyteensä: kyllä se nyt niinkuin ennen on siinä, että he ovat herroja ja me renkejä, kansakouluja ja hyväntekeväisyyttä he kyllä voivat meille suoda — mutta täyttä yhdenvertaisuutta yhteiskunnallisessa ja sivistyksellisessä suhteessa — ei koskaan vapaaehtoisesti." —

Kaarlolta on vielä kaksi päiväämätöntä kirjettä Kissingenistä. Kaunis ilma oli pian jälleen muuttunut sateiseksi ja koleaksi, niin että hänen täytyi olla paljon sisällä.

— "Lainaan kirjoja kahdesta lainakirjastosta ja ahmin päivässä kolme tai neljä nidosta![43] Enimmäkseen luen memoaareja, ne ovat mielilukemistani. On niin viehättävää muistelmantekijäin avulla oikaista historiaa ja historian avulla oikaista muistelmankirjoittajia.

"Saksalaisissa ja itävaltalaisissa lehdissä on sangen usein kirjoituksia Suomesta, mutta en voi käsittää, että nämä deklamationit venäläisestä raakalaisuudesta voivat olla meille hyödyksi. Pietarissa ollaan niin tottuneita semmoisiin. Ja sitten ne ovat, silloinkin kun ovat asiallisesti oikeita, hengeltään niin vihamielisiä, että sekin mikä on oikeaa näyttäytyy tendensimäisesti väritetyltä. Ei, ei meillä ole muuta keinoa kuin tehdä sopimus Venäjän kanssa, tapahtukoon millä ehdolla tahansa. Hedelmättömät protestit, olkoot tietoperäisesti vaikka kuinka oikeutettuja tahansa, eivät saavuta vastakaikua historiassa. Mitä merkitsevät muutamat vuosikymmenet kansan elämässä? Ja kahta vuosikymmentä kauvemmin tämä virtaus ei voi kestää. Kyseessä on vallankumous (vaikka ylhäältä päin) ja vallankumoukset ovat tavallisesti yhtä vähän kestäviä kuin ukkosilmat.

"Sinusta on tuleva vuosi pimeämpi kuin minusta. Minä uskon päin vastoin, että ihmiset nyt sitä innokkaammin huolehtivat kultuuritehtävistä kuin valtiollinen elämä on niin hedelmätön. Sillä en ole sanonut, että ensi vuosi juuri on taloudellisesti oleva yhtä edullinen kuin mennyt. Mutta eihän se ole tarpeenkaan. Kun emme vaan tee velkoja. Pääasia on että saamme eteviä kotimaisia näytelmiä. Ei ainoastaan puolihyviä niinkuin Cröell (ja arvattavasti Leinon Ilkkakin), vaan todellisia taideteoksia."

(Kirjeen lopulta, jossa puhutaan käytännöllisistä asioista, otamme näytteeksi seuraavan kohdan:) "Muuan kauppias, joka asui Bernhardtilla [Berlinissä, Kochstrassen varrella samassa paikassa kuin Bergbom][44] ja teki ostoksia suurempaa 'konfektioniliikettä' varten, varotti minua ostamasta mustaa samettia 'Ausverkaufista' (loppuunmyynnistä). Kaiken muun värillistä, vaan ei mustaa. Ei mustaa samettia eikä valkoista silkkikangasta. Luullakseni maksan sentähden mieluummin 50 mk enemmän Michelsillä taikka Cordsilla, niin että varmaan saan kestävää tavaraa kuin vähemmän Singerin rojusta. Värilliset kankaat ostan sitte Singeriltä. Mutta ei liian paljon, sillä katson viisaammaksi olla säästäväinen, kunnes näemme minkälaiseksi uusi vuosi muodostuu."

Viimeisessäkin kirjeessä Kissingenistä Kaarlo valittaa huonoja ilmoja. Hänen tunnelmansa olisi ollut "paderbornilainen", jollei hänellä olisi ollut niin runsaasti mieltäkiinnittävää kirjallisuutta. —

"Aikakauskirjassa 'Die Nation' on katsaus uusimpaan suomalaiseen kirjallisuuteen. Tärkeää ja ei-tärkeää sekaisin; aivan liiaksi nimiä ja liian vähän tärkeimmistä teoksista. Miten lukija on perehtyvä tähän paljouteen barbarisia nimiä, kun ei mitään ole tarjona niiden takana, sitä on mahdoton ymmärtää. Mutta hra Ernst Brausewetter on voinut näyttää kuinka oppinut hän on."

Noin heinäkuun keskivaiheilla Kaarlo muutti Berliniin, tehdäkseen siellä ostoksia, jotka etupäässä näyttävät tarkottaneen Antigone-tragedian näyttämöllepanoa, vaikkei siitä vielä tänä näytäntökautena mitään tullut. Kuitenkaan hän ei sieltä lähtenyt suoraan kotia, vaan asettui joksikin aikaa Berlinin lähellä sijaitsevaan Birkenwerderin parantolaan, jossa noudatettiin Lahmannin parannusmenettelyä. Siellä Bergbom vihdoin sai nauttia kaunista ilmaa, joten hän toipui Kissingenin kylmän ja sateen tuottamasta pahoinvoinnista. Kotimatkalle hän suoriutui vasta elokuun alkupuolella, mutta, totta puhuen, kovin vastahakoisesti. "Minua oikein kauhistuttaa", hän kirjoittaa, "kokea jotain sentapaista kuin viime talvella taikka oikeammin kevättalvella. Velvollisuus käskee joka miehen seisomaan paikallaan, nyt lujempana kuin koskaan, mutta voimat eivät tahdo aina kestää eikä hermot aina totella."

Emilien täytyi oleskella yksin Savonlinnassa, johon hän oli toivonut veljensäkin tulevan. Ajottain, varsinkin kun ilmat olivat koleat, hän oli niin raihnainen, että hän virui koko päivät vuoteellaan. Kumminkaan hän ei ollut aivan ylenannettuna, sillä kirjeissään hän mainitsee nti Lilli Munckin asuneen samassa talossa ja olleen hänelle erinomaisen rakastettava naapuri. Elokuun keskivaiheilla Kaarlo ja Emilie jälleen yhtyivät Helsingissä.

* * * * *

Syyskausi alkoi 27/8 Murtovarkaudella ja täydellä huoneella ja jatkui puolitoista kuukautta ilman että mitään ohjelmistolle uutta ilmestyi. Paitse valmiita vanhempia kappaleita, annettiin tällä ajalla niin tärkeitä uusintoja kuin Wilhelm Tell (13/9; 4 k.) ja Daniel Hjort (22/9; 6 k.). Viimemainitussa näytelmässä oli nimirooli Halmeen käsissä, ja sai hän suurta tunnustusta käsityksensä hienoudesta ja näyttelemisensä taiteellisuudesta, sitä paitse kiitettiin nti Högdahlin viehättävää Sigridiä ja nti Lähteenojan sydäntä kouristavaa Katria. — Taavi Pesosen 25-vuotinen näyttelijäjuhla oli 4/10, jolloin näyteltiin Kuopion takana ja Nyrnbergin nukki. Edellisessä kappaleessa kolme teatterista jo eronnutta näyttelijätärtä esitti kukin sen roolin, jonka hän oli "luonut", silloin kun huvinäytelmä ensi kerran annettiin, nimittäin nti Emilie Stenberg ruustinnan, rva Olga Poppius Lillin ja rva Saimi Järnefelt nimismiehen rouvan. Pesonen, jonka luontoperäinen, tasainen huumori oli sallinut hänen viehättävästi kuvata niin monta keskisäätyis- ja maalaistyyppiä, niitti lämpimiä myötätuntoisuuden ja kiitollisuuden osotuksia. — Ohjelmistolle uusi kappale tuli vihdoin 13/10, ja se oli nykyään jokaisen tuntema Teuvo Pakkalan 4-näytöksinen, laulunsekainen huvinäytelmä Tukkijoella, jonka laulut ovat O. Merikannon säveltämät. Tämän näytelmän juonesta taikka sommittelusta ei kannata puhua, mutta silti teatteri sai siitä "kassakappaleen", jonka vertaista sillä ei tähän saakka ollut ainoatakaan ollut. Arvostelijat ovat sitä kohdelleet ylemmyydellä, ettemme sanoisi ylenkatseella, ja yleisöön on kohdistettu letkaus letkauksen perästä sentähden, että se on ollut niin mieltynyt näytelmään, mutta sittenkin Tukkijoella on pysynyt näyttämöllä. Syy kappaleen tavattomaan menestykseen on kaksinainen. Toiseksi on tässä kuvauksessa tukinuittajain vapaasta elämästä ja varsinkin vuoropuhelussa runsaasti välitöntä kansanomaisuutta ja huumoria, toiseksi on näyttämöllinen esitys ollut erinomaisen luontevaa, vilkasta, vauhdikasta. Ettei korkeampi taiteellisuus koskaan ole ollut "popularisuuden" (kansan suosion) ehto, sen todistaa kaikkien maiden teatterikokemus. Ensi illan esiintyjiä olivat: K. Halme — Turkka, T. Pesonen — Tolari, rva Suonio — Maija, E. Falck — Pietolan isäntä, Lilli Högdahl — Katri, E. Salmela — Rättäri, rva Olga Leino — Pölhö-Kustaa j.n.e. Kappale meni tällä näytäntökaudella Helsingissä ennen joulua 20 ja kevätpuolella 12, maaseuduilla 11 — siis kaikkiaan 43 kertaa!

— Sillä aikaa kun Helsingissä näyteltiin Tukkijoella, teki osa seuruetta pikaturneen, jolla 15/10-24/10 annettiin yhteensä 9 näytäntöä Hämeenlinnassa, Lahdessa, Mikkelissä ja Kuopiossa. Ohjelmistona olivat Saituri sekä Pikku poikani ja Henrik ja Pernilla.

Sen johdosta että valtiollinen taantumus kuulumattomalla tavalla raivosi maan sanomalehdistöä vastaan, jopa kokonaan lakkauttamalla useita lehtiä sai monta julkisen sanan palvelijaa huolestuttavaan taloudelliseen ahdinkoon, toimeenpantiin marraskuun alussa ympäri maan, mutta varsinkin Helsingissä tavattoman suuria rahankeräyshankkeita sanomalehdistön hyväksi. Tämä yritys oli viimeisiä, johon kansalaiset vielä yhtyivät, ennen kun kirovuosien synnyttämä hajaannus ja kansalaisvaino teki kaiken yhteistoiminnan mahdottomaksi. Muun muassa Suomalainen teatterikin puolestaan veti kortensa kekoon. Kolmenkymmenen vuoden päästä Kaarlo Bergbom jälleen kerran — ja viimeisen kerran — toimi johtajana Ruotsalaisen teatterin seinien sisällä. Hän näet järjesti juhlanäytännön loistonumeron Uudessa teatterissa, viisi kuvaelmaa Suomen muinaisuudesta, jotka näyteltiin Eino Leinon ja Jalmari Finnen sepittämien sanojen ja Jean Sibeliuksen säveltämän musiikin säestäminä. Tässä mainitsemme ainoastaan aiheet: Väinämöisen soitto, Suomalaisten kastaminen, Juhana herttuan hovista, suomalaiset 30-vuotisessa sodassa, Iso viha, Suomen herääminen; sitä vastoin jääköön kuvaamatta suurenmoisesti sommiteltujen, monihenkilöisten kuvaelmain värikkäisyys ja isänmaallista innostusta huokuva henki, joka ainakin hetkeksi mielistä hajotti ajan raskaan tunnelman. Kuvaelmissa myötävaikuttavien luku oli noin 150, "eikä koskaan oltu nähty niin suuria laitoksia ohjelmaa varten".

Lähes kolme vuotta oli siitä kulunut kun Ida Aalberg viimeksi vieraili Suomalaisessa teatterissa. Syy tähän ei suinkaan ollut siinä, ettei häntä olisi mielellään tahdottu nähdä, vaan näyttelijättären huono terveys, joka esti häntä esiintymästä ja pakotti hänet pitkällisiin oleskeluihin milloin missäkin Keski- tai Etelä-Euroopan parantolassa. Vihdoin hän kumminkin oli toipunut, niin että hän saattoi myöntäen vastata Bergbomin kehotukseen jälleen esiintyä näyttämöllämme. Taiteilijatar tuli marraskuulla, ja hän näytteli ensiksi Magdana Sudermannin Kodissa 24/11. Innostunut yleisö vastaanotti suosikkinsa runsaalla kukkasateella, joka muodosti mitä jyrkimmän vastakohdan ankaralle lumituiskulle ulkona, ja yhtä lämpimästi häntä kohdeltiin seuraavina iltoina. Koti näyteltiin kaksi kertaa, sitte tuli neljänä iltana peräkkäin Faust ja vihdoin (15/12-20/12) kolme kertaa ohjelmistolle uusi, Ida Aalbergin vierailua varten otettu V. Sardoun 4-näytöksinen näytelmä Fedora. Tässä kirjailijataiturin teoksessa näyttelijätär, esittäen pääosaa, näytti loistavinta teknillistä taitoaan, mutta kuinka täytyikin ihmetellä hänen kykyään tuoda näkyviin mitä kiihkoisimpia ja toisiaan vastakkaisimpia intohimoja, ei senlainen rooli voinut lämmittää sydäntä eikä tyydyttää inhimillisesti puhdasta kauneudenkaipuuta. Viimeisenä iltana olivat suosionosotukset yhtä innostuneita kuin ensimäisenä; erotus vain siinä että taiteilijatar nyt sai vastaanottaa useita laakeriseppeleitä sinivalkoisine nauhoineen ja että hänelle huudettiin: terve takaisin!

* * * * *

Joulun- ja uudenvuoden ajoilta ei ole mitään merkillisempää mainittavana. Nummisuutarit meni 29/12 B. Leinon lahjanäytäntönä ja uudenvuoden päivänä. Herra ylitirehtööri 3/1 Katri Raution hyväksi ja Regina von Emmeritz, nti Rängman nimiroolissa, Topeliuksen päivänä. Calderonin syntymän 300-vuotismuistoksi oli 17/1 juhlanäytäntö, joka alkoi W. Söderhjelmin esitelmällä suuresta espanjalaisesta runoilijasta ja jossa näyteltiin Elämä on unelma. — Uuden vuoden ensimäinen uutuus näyteltiin 26/1: Aino Malmbergin suomentama Hall Cainen 4-näytöksinen näytelmä proloogineen Kristitty. Näytelmä oli eri syistä jo edeltäkäsin vetänyt yleisön huomion puoleensa. Ensiksikin oli aihe samannimisen romaanin suomennoksen kautta tullut tunnetuksi ja herättänyt suurta mielenkiintoa, toiseksi oli tekijä antanut näytelmänsä käsikirjoituksena teatterille käytettäväksi, niinkuin sanansa kuuluivat, todistukseksi siitä myötätuntoisuudesta, jolla hän seurasi Suomen kansan taistelua valtiollisen olemassaolonsa puolesta. Ensi-iltana olikin huone täpösen täysi, ja kun kappale oli erinomaisella menestyksellä esitetty, lähetettiin yleisön puolelta tervehdyssähkösanoma tekijälle Roomaan, missä hän vietti talvea. Näyttelijöistä saivat enintä tunnustusta Kaarlo Halme, pääroolin, pastori John Stormin, ja Katri Rautio Glory Quaylen esittämisestä. Heidän rinnallaan olivat etevimpiä: B. Leino — isä Lamplugh ja Ad. Lindfors — arkidiakoni Wealthy. Näytelmä meni 11 kertaa, enimmäkseen aivan täysille huoneille.

Kun Kristitty annettiin ensi kerran, oli Kaarlo kiertomatkalla, jolla 25/1-31/1 näyteltiin Tukkijoella Lahdessa ja Pietarissa (kummassakin 1 k.) ja Viipurissa (4 k.) sekä sitä paitse viimemainitussa kaupungissa uusi kotimainen kappale, Juhani Sjöströmin 5-näytöksinen näytelmä Irja (2 k.). Tulot olivat hyvät, vaikka tosin Irja meni toisena iltana "melkein tyhjille seinille". Kiertomatkailijain palattua näyteltiin tämä kappale Helsingissä 16/2 ja sitte vielä kahtena iltana. Vaikka kansanelämästä otettu aihe oli laadultaan aitotraagillinen, oli sommittelu niin venytetty, ettei draamallista jännitystä syntynyt, vaan vaikutti kokonaisuus väsyttävästi. Pääroolia näytteli rva Rantanen, voimatta herättää myötätuntoa Irjaa kohtaan, joka petoksen avulla pyytää itseensä sitoa kylmenneen rakastajan. — Muuten on helmikuulta vain mainittava, että Runebergin päivää vietettiin tavanmukaisella sekaohjelmalla.

Olemme jo monestikin huomauttaneet siitä kylmäkiskoisuudesta, jolla tavan takaa outoja oloja kuvaavat kappaleet meillä vastaanotetaan. Se nähtiin uudelleen kun Hauptmannin Majavannahkaturkki 7/3 esitettiin ensi kerran. Ei ainoastaan yleisö jäänyt välinpitämättömäksi, vaan arvostelijatkin osottivat täydellistä ymmärtämättömyyttä huvinäytelmää kohtaan, jota on sanottu "nerokkaimmaksi valtiolliseksi komediaksi Gogolin Reviisorin jälkeen". Rikkiviisaasti sanottiin näyttelemisen kohonneen "yläpuolelle kappaleen (!)". Epäilemättä se olikin sangen hyvä, sillä roolit oli jaettu parhaimmille koomillisille kyvyille: Kirsti Suoniolle (Wolffin muori), Lindforsille (von Wehrhahn), Pesoselle (Julius Wolff), Latulle (Kruger), Rautiolle (virastonpalvelija) j.n.e. — Suurta mielenkiintoa herätti sitä vastoin B. Leinon suomentama August Strindbergin historiallinen näytelmä Kustaa Vaasa, joka annettiin ensi kerran 16/3. Näyttämöllepano oli merkkiteoksen arvoinen, ja oli sitä varten Grabowilla (Tukholmassa) ja Vuoriolla teetetty uusia koristuksia. Niinikään oli esitys ainakin osittain sangen etevä. Erittäin kiitettiin Leinoa Kustaa Vaasana, Weckmania Erik prinssinä, Lindforsia Göran Perssonina, rva Suoniota kuningattarena ja Halmetta Herman Israelina. Kappale meni 10 kertaa.

Huhtikuu tarjosi teatterin ystäville vaihtelevaa ravintoa. Ensiksi on mainittava eläkelaitoksen hyväksi toimeenpannut arpajaiset 2/4, joiden ohjelman päänumero oli Weberin Noita-ampujan 2:nen näytös. Siinä esiintyi Agatana rva Maikki Järnefelt, joka ensi kerran lauloi kansallisella näyttämöllä ja teki sen, E. K(atilan) mukaan, "sanomattoman viehättävästi — luontehikkaalla, kaikesta kaavamaisuudesta vapaalla draamallisella käsityksellä", Annana Alma Auer,[45] joka "onnistui hämmästyttävän hyvin", sekä Maxina Aleksis Rautio. Sitten merkittäköön Anna Liisa -näytäntö 8/4, jossa nti Elli Tompuri, vasta-alkajana, näytteli nimiosaa, saaden tunnustusta hyvin vivahdetusta intohimon tulkitsemisesta, samalla kun hän äänensä lämpimän soinnun ja solakan, notkean vartalonsa kautta osotti olevansa varsin sopiva näyttämölle. — Kuukauden lopussa Ida Aalberg jälleen saapui vieraana, näytelläkseen (25/4-9/5) kolme kertaa (Schillerin) Maria Stuartina ja yhtä monta kertaa Camillena Musset'n draamassa Ei lempi leikin vuoksi. "Yleisön innostus rajaton" (Valvoja).

Viimeinen premiääri (16/5) oli näytäntökauden toinen kotimainen alkuteos, Alpo Noposen draamallinen esikoinen, 5-näytöksinen murhenäytelmä Ahab Israelin kuningas. Runollisesti kylläkin ansiokas, mutta draamallisesti heikonpuoleisesti sommiteltu, runomuotoinen näytelmä meni kolme kertaa. Halme oli Ahab ja nti Rängman Isebel; jälkimäisestä sanottiin että hänellä tässä kenties oli parhain roolinsa. — Viimeinen näytäntö (Kristitty) annettiin 30/5.

Ainoa kiertomatka kevätpuolella tapahtui 23/4-29/4, joina päivinä Lahdessa, Kouvolassa ja Kuopiossa toimeenpantiin 7 näytäntöä: Tukkijoella, Hannele ja Uunin takana, joka viimeinen oli 1-näytöksinen laulunäytelmä, A. Baumannin kirjoittama, Jalmari Finnen suomentama, Tuomas Koschatin säveltämä.

Tämäkin näytäntökausi oli rahallisesti sangen menestyksellinen. Ilman kannatusrahojakin [10,478:33 mk] olisi ylijäämä ollut 6,954:79; mutta niiden kanssa yhteenlaskettuna se teki 17,433:12 mk. Edellisen samoin kuin tämän tilivuoden hyvästä tilinpäätöksestä johtui, että näinä vuosina vihdoin kävi mahdolliseksi verraten tuntuvassa määrässä korottaa näyttelijäin palkkoja. Kuinka paljon paremmat ne nyt olivat kuin seitsemän vuotta ennen, huomaa kun verrataan seuraavassa luvussa luettavia tietoja niihin, jotka nähdään 22:ssa luvussa. — Entisten voimien lisänä merkittäköön: Otto Tuulos.[46]

Näytäntöjen luku nousi 176:een ja annettiin niissä: 43 kertaa Tukkijoella; 11 Kristitty; 10 Kustaa Vaasa; 9 Daniel Hjort; 7 Saituri; 6 Johannes; 5 Irja, Regina von Emmeritz, Henrik ja Pernilla, Nyrnbergin nukke; 4 Pikku poikani, Setä Bräsig, Wilhelm Tell, Faust, Nukkekaupassa; 3 Nummisuutarit, Roinilan talossa, Ahab Israelin kuningas, Michel Perrin, Mustalainen, Sota rauhan aikana, Punainen laukku, Laululintunen, Elämä on unelma, Fedora, Maria Stuart. Ei lempi leikin vuoksi, Majavannahkaturkki; 2 Murtovarkaus, Kaarina Maununtytär, Kullervo, Figaron häät, Jeppe Niilonpoika, Koti, Noita-ampuja (II), Uunin takana, Hannele; 1 Samuel Cröell, Sylvi, Anna Liisa, Savon sydämessä, Kihlaus, Korkea oikeus istuu, Kuopion takana, Postikonttorissa, Ei voi, Pahassa pulassa, Kuvaelmia muinaisajoilta, Lääkäri vastoin tahtoansa, Herra ylitirehtööri, Valapatto, Ei ole aikaa, Taiteenharrastuksesta, Sabinitarten ryöstö.

Näistä 54 kappaleesta oli 22 kotimaisia ja 9 uusia (5 kotimaista).