Kamillan avioliitto

KAMILLAN AVIOLIITTO

Kirj.

ELIN WÄGNER

Suomentanut

Erland Piirinen

Tampereella, Kirjapaino Hermes, 1919.

SISÄLLYS:

1. Selvä Tukholmaan! 2. Kamillan uhkavaatimus. 3. "Tee hyvin, uusi päivä!" 4. Asunto. 5. Uudenvuodenpäivä. 6. Kamillan tunnustukset. 7. "Mitä sinä ajattelet?" 8. Matildan tulo. 9. Kuorma ja ies. 10. Kieltäymys-säästölaatikko. 11. Kamilla viskaa kirjallisuuden seinään. 12. Kannattaa olla rehellinen. 13. Maijan salaisuus. 14. Erik ei tullut. 15. Palaneet tulitikut. 16. Tulikuumia savipulloja. 17. Verraton professori. 18. Ruma mies. 19. Kuolema ja rakkaus. 20. Maijan tappio. 21. Kamillan uusi sydän.

1. Selvä Tukholmaan!

Helmikuun 21 p:nä.

Olen laskenut lyhdyt laiturilla, jossa kuljen, ja niitä on kolmekymmentä, yhtä monta kuin minun on varrottava minuutteja, ennenkuin saan tietää kohtaloni.

Vuosikausia olen harjoitellut odottamaan, sen jälkeen malttamaan mieleni, ja sitten taas odottamaan. Mutta tämä vaivainen puoli tuntia tuntuu minusta sietämättömältä, minä menetän malttini, vapisen.

"Minä, joka koko elämäni olen odottanut tuon toivotun tuloa, istun nyt ja odotan puolen tunnin kulumista". Strindberg on sanonut noin jossakin, ja minun täytyy nyt hänen laillaan ihmetellä, että puoli tuntia toisinaan voi tuntua pitemmältä kuin "koko elämäni". Mitä kello on nyt? Vain kolme minuuttia on kulunut siitä kun sitä viimeksi katsoin, minuutit ovat varmaan noiduttuja.

Ennen vanhaanhan kansa luuli, että vuoden sadon viimeiseen lyhteeseen, viimeisten jauhojen viime kakkuun kokoontui ihmeitä tekevä voima, ja että kun puu kuorittiin latvaan päin, niin pakeni puun henki ylimmälle oksalle, ja siellä se pysyi vankina. Samalla tavoin näyttävät kuluneet vuodet jollakin salaperäisellä tavalla siirtyneen viimeiseen puoleen tuntiin. Kaikki on noissa minuuteissa, kaikki mitä olen kokenut, sittenkuin tulin Erikin vaimoksi, ja aina tähän hetkeen asti. Muisto ensi lempemme ajoilta kohoaa kuin suloinen väristys pitkin jäseniäni, ja seuraavassa silmänräpäyksessä vihloo sydäntäni tuska, jota tunsin, kun me erosimme köyhyyden takia. Kun otan kelloni esille ja näen viisarin hiljaa lähenevän sitä hetkeä, jolloin saan puheluni Tukholmaan ja Erikille, sykkii sydämeni jännityksestä ja riemusta, kuten silloin kun olen mennyt häntä tapaamaan. Pistän kelloni pois, ja sydämeni on niin raskas, kuin hän heti jälleen matkustaisi. Kello 5,35 olen yhtä rohkea ja toivorikas, kuin ollessani morsiamena valkeassa hunnussani, ja kello 5,37 niin epäilevä, kuin monien vuosien pettymykset ovat minut tehneet. Minun pitäisi voida luottaa mieheen, joka on ollut puolisonani kolme vuotta, ja kuitenkaan ei minulla ole aavistustakaan mitä hän, kun puhelinneiti sanoo: selvä Tukholmaan, vastaa pyyntööni. Enimmän pelkään että hän vastaa: — ajatelkaamme asiaa. Sillä silloinhan on kaikki yhtä epävarmaa taas.

Kun kirjoitin hänelle pari päivää sitten, etten enää kestänyt kauempaa, että tahdoin nyt heti jättää pienen leipäkannikkani Göteporissa ja tulla hänen luokseen sekä ahertaa yhdessä hänen kanssaan, niin tein sen saadakseni joko myöntävän tai kieltävän vastauksen. Nyt tai ei milloinkaan! sanoin minä, mitäpä jos hän sanoo: "ei milloinkaan", se ei ollut tarkoitettu niin kirjaimellisesti. Herra Jumala, on vielä kaksikymmentä minuuttia jäljellä!

Mutta ei kai hän sano niin? Kun on kiihdyksissä, kuvittelee myös mielessään niin paljon. Mahtaakohan hän vielä muistaa sitä aikaa, jolloin hän vuorostaan oli hermostunut ja sai vartoa. Silloin oli ratkaisuvalta minun käsissäni, ja minulla oli vain liian kiire jättääkseni sen hänelle.

Ensi kerran tavatessamme hän oli, jumala paratkoon, haarakonttorin päällikkönä Vetterbyssä, ja vietti iltapäivänsä miellyttävästi Karlsbrunnin kylpylässä, jossa minulla oli toimi tanssimusiikin soittajana seurasalissa. Koko nuorisojoukosta me heti löysimme toisemme, emmekä koskaan miettineet sitä, pidimme vain luonnollisena, että me kaksi aina olisimme yhdessä.

Jos kysyn Erikiltä, mikä ensin käänsi hänen huomionsa minuun, sanoo hän: — Sinun ruskeat kenkäsi, kaikki muut tytöt juoksentelivat valkeissa kengissä, sinulla ainoastaan oli ruskeat. Siis, jos minulla olisi ollut varaa hankkia itselleni valkeat kengät, niin en kulkisi tässä nyt ja tuntisi elämän ja kuoleman riippuvan siitä mitä Erik vastaisi minulle. Toinen mies olisi ollut kohtalonani, joku, jonka ohi nyt sen sijaan olen kulkenut häntä huomaamatta.

Eräänä päivänä sanoi Erik: — Mitähän jos menisimme naimisiin? Ja minä en vastannut sanaakaan, sillä eihän se ollut mikään kosinta, ainoastaan ylimalkainen huomautus. Mutta minä hymyilin ja hän hymyili vastaan, ja niin oli asia selvä. Vasta sitten kun olin palannut Göteporiin, alkoivat huolet. Muistan vielä hänen ensimmäisen kirjeensä minulle. Hänen isänsä oli varsin lyhyen taudin jälkeen kuollut ja hänen pankkinsa yhtä lyhyen taudin jälkeen yhtynyt toiseen, ja tuon toisen pankin haarakonttori Vetterbyssä jäisi jäljelle, mutta hänen lakkautettaisiin, ja hän itse siirrettäisiin Tukholmaan. Siten menivät myttyyn meidän suunnittelumme asettua asumaan Vetterbyhyn ja siellä panna pankki- ja musiikkielämä hyvään kuntoon. Siellä meillä olisi ollut minun sisareni ja Erikin vanhempain koti lähellä ja me olisimme eläneet melkein ilmaiseksi. "Mutta nyt pyytäisin joka tapauksessa sinulta jotakin", kirjoitti Erik, "nimittäin sitä, että tahtoisit mennä kanssani naimisiin silloin kun olemme aikoneetkin. Pelkään lykkäystä, ja sitäpaitsi kotini on kohta hajalla, enkä saata ajatella, että minut vihittäisiin missään muualla kuin vanhassa pappilassamme. Ei ole muuta keinoa kuin että eroamme häiden jälkeen, minä ryhdyn toimeeni yksinäni ja sinä palaat taas Göteporiin, ja jatkat edelleen opetustuntejasi. Ymmärräthän, että teen kaikkeni saadakseni kodin niin pian kuin suinkin, ja lupaan sinulle, ettei siihen pitkälti kulukaan".

Mutta oli muutakin, josta hän ei kirjoittanut, nimittäin, että hänen äitinsä jo silloin oli päättänyt muuttaa Tukholmaan ja laittaa kodin lapsinensa. Hän on itse varsin kylmäverisesti tunnustanut, ettei hän maininnut siitä, koska hän aivan oikein arvasi, että olisi ollut vaikeampi saada minut taivutetuksi tekemään hänelle mieliksi, jos olisin sen tiennyt. Mutta minä en tiennyt sitä, minun tuli häntä peräti sääli, ja minä myönnyin.

Saatuani sitten tietää asian oikean laidan, en peräytynyt. On liian houkuttelevaa antaa anteeksi miehelle, joka petkuttaa päästäkseen naimisiin narraamansa kanssa.

Nyt on kolme vuotta kulunut siitä. Minua sanotaan rouvaksi ja minulla on sormukset, mutta meidän yhdyselämämme suoritetaan oikeastaan valtion puhelimella, lukuunottamatta pieniä, lyhyitä tapaamisia. Heti tavattuamme on meidän kohta taas pitänyt erota toisistamme, ja hyvästi-sana on piintynyt sydämeeni, kuten Calais-nimi Englannin kuningattaren Elisabetin mieleen. Minä en kadu, mutta tämä aika on ollut vaikea.

Tiedän sen olleen helpomman Erikille, ja olen tietysti iloissani sen johdosta, mutta siitä johtuu, ettei hän oikein saata ymmärtää minua, kun kirjoitan, etten voi vartoa kauempaa. Hänellä on hyvä koti erinomaisen äitinsä luona ja kaikkien sisarustensa seurassa. Minä asun vuokrahuoneessa ja syön talouskoululla opetustuntieni lomassa, ja iltaisin istun yksikseni ja ompelen tai katselen kadulle, ja kun Erik tulee tänne pistäytymään, niin hän ei voi asua luonani, sillä silloin luulee portinvartija, että on kysymyksessä joku suhde, ja katsoo oikeudekseen puuttua asiaan. Usein olemme keskustelleet mahdollisuudesta perustaa koti hänen palkallaan. Hän osoittaa minulle äitinsä talouskirjan otteilla, että se on mahdotonta. Mutta totta kai minä tiedän, että on olemassa neljä laskutapaa ja viides niitä varten, jotka rakastavat. Kyllähän Erik minusta pitää, mutta suurempi kuin hänen rakkautensa on hänen pelkonsa huonoista raha-asioista. Velat ovat hänen mielestään kaikista kamalimpia. Minä puolestani arvelen kaikessa hiljaisuudessa, että hän kestää pienen kuusiprosenttisen lainankin minun tähteni, kun elämä on niin lyhyt ja nuoruus pakenee luotamme linnunsiivin, mutta sitä en koskaan rohkenisi sanoa.

Minun henkilökohtainen syytökseni maailmansotaa vastaan on, että se esti meidät syksyllä perustamasta kotia. Erik asetettiin liikekannalle, hän tosin palasi vahingoittumattomana, mutta kun ilo ja kiitollisuus siitä, ettei pahempaa tapahtunut, oli asettunut, silloin pettymys jälleen kohotti päätään.

— Rakas lapsukaiseni, sanoi Erik, kodin perustaminen nykyään on samaa kuin tehdä pesänsä tykinsuuhun.

— Siitä en välitä, sanoin, kun se tapahtuu sinun kanssasi.

Hän oli käymässä luonani silloin, kun tästä keskusteltiin, minä olin ryöminyt istumaan hänen syliinsä, olin huolissani ja itkin.

— Minä en voi elää enään erossa sinusta, nyyhkytin.

— Ellet voi, niin ei sinun tarvitsekaan, vastasi Erik. Sinä saat huoneen äidin luota, ja minä maksan puolestasi, kunnes saat opetustunteja. Sinä voit auttaa taloustoimissa.

— Kuinka voit luulla! Minä suutuin.

— Niin, sinähän sanoit, ettet voinut elää — —

Siitä on nyt puoli vuotta. Tällä aikaa on minulla ollut hyvin vähän tekemistä, vaikka minulla aina ennen on ollut yhtämittaa työtä. Kun oli huonot ajat, niin piti perheiden supistaa menojaan jossakin, ja sitten se tapahtui minun opetustunneissani. Toiset avustivat kuularuiskujen hankkimisessa ja arvelivat, että ne tulisivat tästälähtien heidän musiikikseen. Olen töintuskin voinut elää ansioillani, paljosta olen saanut kieltäytyä, ja minulla on ollut hyvää aikaa ikävöidä Erikiä.

Sitten eräänä päivänä mietin itsekseni: — Miksi oikeastaan olen naimisissa? En voinut sille mitään, että minusta tuntui katkeralta, ja tuo katkeruus väritti kyllä jonkun verran sitä huomautusta, jonka lähetin Erikille, ja joka sisälsi uhkavaatimukseni 24:n tunnin aikamäärineen.

Nyt on kello viittä minuuttia vailla kuusi. Menen sähkölennätinasemalle ja saan puheluni. Erikin juodessa iltapäiväkahviaan kuuluu kaupunkienvälinen soitto ja hän rientää puhelimeen: puhelu Göteporista! sanoo puhelinneiti.

2. Kamillan uhkavaatimus.

Helmikuun 28 p:nä.

Götepori on kauppakaupunki länsirannikolla, Kustaa II Aadolfin perustama; muun, mitä tästä paikasta olen tietänyt, olen unhottanut.

Järkevänä henkilönä en tahdo laahata mukanani muistojen matkatavaraa, josta vain tulee ylipainoa. Olen unhottanut nuo ahertavat, ikävät vuodet kaupungissa, johon en koskaan kotiutunut. Säästöni menneistä seitsemästä vuodesta olen vaihtanut itselleni muutamiin ponteviin elämänohjeisiin. En ole itse niitä keksinyt, mutta ne ovat kuitenkin minun, niinkuin seteli voi olla minun, vaikken olekaan sitä tehnyt, vaan saanut vaihtamalla rehelliseen työhön. En kerskaile unhotuksella kun tutkin itseäni, istuessani tässä, lumisen maiseman vieriessä ohi, ja huomaan, että ainoastaan vaivoin voin kuvitella mielessäni muiston siitä pienestä asunnosta, jossa kuitenkin olen asunut kaksi pitkää vuotta. Toinen kuva tunkeutuu esiin ja himmentää sen, miltä huoneeni näytti aamulla, kun kaikki oli valmiina muuttoani varten: paljaat seinät ja tyhjät, likaisten pisaroitten juovittamat ikkunat, ja keskellä karkeata, harmaata lattiaa pieni kasa huonekaluja kokonaan peitettynä.

Ja ikäänkuin peilissä näen itseni, polvistuneena uunin eteen, täydessä matkapuvussa, sateenvarjo vieressäni lattialla. Minä syötän vanhoilla rakkauskirjeillä pientä tulta, joka vaipuu kasaan mustina hilseinä. Tässä puuhassani häiritsee minua kaupunginlähetti, minä ponnahdan pystyyn varsin hämilläni ja unhotan; nyt vasta huomaan, etten ollenkaan pöyhinyt ja tarkastanut, oliko uunissa mitään luettavaa jäljellä. Jos niin on, silloin istuu kyllä emäntäni rouva Petterson paraikaa nauttimassa sitä iltapäiväkahvinaan.

Muutoin olen unhottanut hänet.

Kaikki on nyt aivan uutta. Minä tulen Tukholmaan, jossa Erikiä lukuunottamatta en tunne ketään eikä kukaan minua. Voin alkaa aivan alusta, muodostaa uusia ajatuksia itsestäni, kylvää uusia ystävyyden siemeniä. Siellä ei ole ketään, joka voisi arvostella toimiani vanhan kannan perusteella, ja joka sanoisi, antaessani anopilleni kukan: mitä Kamilla sillä tarkoittaa, hän, joka tavallisesti on niin turhantarkka. Täällä ei ole yhtään katua, mihin olen hukannut kultaisen rintaneulan, missä olen lausunut jonkun tuhmuuden, missä olen kulkenut raskain askelin itku kurkussa. En kuulu mihinkään yhdistykseen, ja kun saan kutsun mennä vieraisille, ei minun tarvitse ajatella: huh, ettei vain tuo ikävä Betty olisi siellä. Tunnen itseni niin vapaaksi kuin Chamisson sankari, kun hän pääsi varjostaan.

Mutta jospa voisin käsittää mikä haisee niin omituiselta. Vastapäätä oleva matkatoverini kaataa hajuvettä nenäliinaansa, hautautuu siihen ja vilkuilee silloin tällöin minun hyllyllä olevaa matkalaukkuani.

Herra varjele, sehän on silli, herkkusilli, jonka ostin viitosella toissapäivänä hyvittääkseni sitä, että olin ollut niin vihainen.

Sanoinko, ettei minulla ollut mitään varjoa? Siinä, minä vähän sentään liioittelin.

Tuo sillisuolaveden haju herättää jälleen eloon menneen viikon muistot. Jälleen värähyttelee ruumistani sama ilo, joka pani minut hätkähtämään, kuullessani Erikin äänen puhelimessa: — Kam, sinä voit tulla heti!

— Hetikö, sanoin minä, onko se mahdollista?

— Tietysti, olen vain pahoillani, että ennätit ennen minua, olin aikonut kirjoittaa ja itse pyytää sinua tulemaan.

— Voi, Erik, kuinka sinä teet minut onnelliseksi!

— Odotahan, et ole kuullut vielä kaikkein hauskinta: muuan toveri on kuollut aivan äkkiä, minä olen saanut hänen paikkansa ja viisituhatta vuodessa. Enemmänkin voi tulla, sanoi johtaja, joka oli hyvin ystävällinen.

Tulinko iloiseksi? Eikö sydämeni kutistunut vähäisen? Enkö viivytellyt vastaustani sekunnin verran nielläkseni jotakin? Enkö kiusannut tällöin Jumalaa kiittämättömyydelläni? Mutta koska Erikin ei pitänyt huomata sitä, aloin puhua kuinka ihmeellistä ja ihanaa meille tulisi —

— No, keskeytti Erik, milloin voit tulla?

— Heti.

— Niin, sehän on hyvä. Saat asua minun huoneessani äidin luona toistaiseksi. Tarvitsetko rahaa?

Olin pudottamaisillani kuulotorven hämmästyksissäni. Tähän asti olin aina saanut tulla toimeen omin avuin tai olla tulematta.

— Panen omistani kunnes pääsen perille, huusin minä, kiitos ystävällisyydestä!

Kun puhelu oli päättynyt, seisoin hetkisen ja mietin, sitten pyysin uuden puhelun, tällä kertaa sisarelleni. Jollekin henkilölle täytyi minun kertoa uutiseni, muuten menehtyisin. Kuulin Maijan äänen niin selvästi kuin olisimme olleet samassa huoneessa. — Niin, rakkaani, sehän oli hauskaa. Mutta ajattelehan mikä vahinko, että tuon toverin piti kuolla juuri eilen. Jos hän olisi kuollut vähän aikaisemmin, niin et olisi ensinkään ehtinyt kirjoittaa tuota tuhmaa kirjettä, vaan Erik olisi ehtinyt kutsua sinut. Ja jos hän olisi elänyt vähän kauemmin, niin olisit ehtinyt saada tietää, mitä Erik olisi vastannut, ellei hän olisi saanut virkaylennystä, ja sehän olisi voinut olla aina vähän mielenkiintoista sinulle. Mutta hauskaahan se oli joka tapauksessa, sisko kulta. Milloinka matkustat? Sillä minä lähetän sinulle metsäkauriin päivän alkajaisiksi, Jaakko on juuri ampunut sen.

Taas kuljin pitkin laituria ja mietiskelin.

Samana iltana kirjoitin Erikille, ja monen muun kysymyksen ohella esitin myöskin sen, mitenkä hän olisi suhtautunut pyyntööni siinä tapauksessa, ettei hän olisi saanut virkaylennystä.

Pari päivää sen jälkeen, istuessani keskellä lattiaa hamppukasaa lajittelemassa, tuli vastaus. Erik kirjoitti, että koska olin pyytänyt hänen olemaan ehdottomasti vilpittömän, hän olisi vastannut kieltävästi. Minulla, Kamillalla, ei ollut mitään oikeutta asettaa häntä vasten seinää panemalla ehdoksi, että nyt tai ei koskaan tahdon tulla, eikä hän kuulunut niihin, jotka saadaan taipumaan sillä tavalla. Hän ei uskonut, että uhkavaatimukseni oli tarkoitettukaan vakavasti; mutta jos niin oli asianlaita ja siis olisi osoittautunut, etten ollut pitänyt hänestä enempää kuin että olisin kieltäytynyt antamasta hänelle aikaa vielä vähäisen, ei oikun vuoksi, vaan koska se oli ainoa keino — no, silloin olisin itse ollut säälittävin. Silloin olisin voinut istua siellä luolassani ja koetella, miltä tuntuu opettaa göteporilaisten lapsia toivottoman loppumattomasti. Lopuksi hän tahtoi huomauttaa minua naimisiin mennessämme tehdystä sopimuksesta, ja että olin suostunut siihen vapaaehtoisesti.

Luettuani tämän kirjeen jouduin ensiksi aivan suunniltani. Heittäydyin hamppukasaan itkemään, ja kyyneleet kastelivat ja höystivät vihaani niin, että se yltyi ja pimitti koko elämäni.

— Tiedätkö, mitä sinun pitäisi tehdä? sanoi viha. Sinun pitäisi olla ylpeä ja näyttää, että voit olla johdonmukainen ja tehdä elämäsi suuren peruutuksen. Tämä oli paljasta mielettömyyttä, ja sen minä tiesin, mutta minua huvitti kuitenkin kuunnella sitä.

Samassa koputettiin ovelle, minä kuivasin kyyneleeni vanhaan alushameeseen ja menin avaamaan. Siinä oli siivoojattareni. Hän oli, vaikka asuikin kaupungin toisessa päässä, kuullut, että minä muuttaisin, ja riensi nyt asuntooni. Nähtyään hamppukasan alkoivat hänen silmänsä loistaa himokkaasti. Hän ostaa hienoja lumppuja hienoimmista perheistä, mutta hän ei ole ylpeä, häntä miellyttivät minunkin vanhat hameeni ja puseroni.

— Olen kuullut, että rouvan mies on saanut paikan ja että rouva muuttaa Tukholmaan, hän sanoi. Kenties saisin osoitteen, niin voisin ilmoittaa sisarelleni, joka ostaa prinsessa Charlotten hylkäämiä vaatteita, että hän kävisi tapaamassa, jos hänellä oli jotakin, joka mahdollisesti sopisi.

Kun siivoojatar läksi, vei hän mukanaan kaikki lumput, mutta minulla oli viitonen kädessäni. On todellakin olemassa siivoojattaria, joilla on viitonen taskussaan.

Otin jälleen esille Erikin kirjeen, jatkaakseni keskeytynyttä vihaani, mutta nyt havaitsin siinä yhtä ja toista, johon en ennen ollut kiinnittänyt huomiotani. Näin, että Erik oli loukkaantunut siitä kiivaasta tavasta, jolla olin esittänyt pyyntöni, olinhan ikäänkuin edellyttänyt, että häneltä puuttui hyvää tahtoa. Huomasin myös, mitenkä häntä oli mahtanut suututtaa se, ettei hän ehtinyt kirjoittaa ja pyytää minun tulemaan, ennenkuin hän sai kirjeeni.

Mutta samalla totesin ensi vaikutelmani, ettei Erikin kirje ollut kaunis tai ystävällinen, eikä ollut tarkoitettukaan sellaiseksi. Laskin yhteen tilimme ja havaitsin, että ne päättyivät jotakuinkin tasan. Olimme kumpikin olleet tuhmia. Enimmän minä, joka olin luullut, että voisin saada rakkaudentunnustuksen vastaukseksi uhkavaatimukseeni.

Tasapainon saavutettuani jatkoin tavaraini järjestämistä iloisin sydämin. Olin iloissani, ettei minun tarvinnut antaa anteeksi Erikille. Tosin anteeksiantaminen on hyvin kaunista, mutta ellei sitten voi kokonaan unhottaa, että on antanut anteeksi, silloin on paras jättää sikseen. Tiedän itsestäni, että se on minulle vaikeata, ja sen vuoksi, kun joku on loukannut minua, etsin kynttilällä, joskus lyhdylläkin omia pahoja tekojani, mieluimmin samaa henkilöä, mutta hätätilassa jotakin toistakin vastaan tehtyjä. Vasta ne löydettyäni olen tyytyväinen.

Mutta äskeisen ruman vihani olen unohtanut merkitä muistiin. Mitenkä sen sovittaisin? Siivoojattaren viitosesta juolahti mieleeni ajatus. Keskeytin pakkaamiseni ja menin ulos sekä ostin Erikin mielisilliä koko rahalla. Ei sopinut kitsailla. Se on nyt matkalaukussani ja sen lemu juuri on johtanut mieleeni kaikki muistot. Ei ole niinkään hauskaa muistella, että olemme olleet epäsovussa, mutta kaikki muuttuu nyt toisenlaiseksi ja paremmaksi. Saamme vihdoinkin kodin, ja välillämme rakentuu aikaa myöten sellainen luottamus ja yhteisymmartämys, jota kaipaan, ja toistemme parissa löydämme täydellisen levon. Kun ajattelen lyhyitä, kiihkeitä kohtauksiamme, joista heräsimme täytymykseen keskustella mitä jokapäiväisimmistä ja käytännöllisimmistä asioista, niin on minusta varsin luonnollista, ettemme ole ehtineet lähentyä toisiamme, ja ettei sydäntemme välille vielä ole kutoutunut sitä lankaa, jota myöten ajatukset kulkevat. Mutta ei milloinkaan enää ole mahdollista sellainen väärinkäsitys, kuin Tukholmaan muuttaessani. Olemme Saltskogissa nyt. Kuinka hermostunut olenkaan, poskiani polttaa. Mitenkä minut otetaan vastaan? Kyllä kai Erik on iloissaan nyt, hän on tietenkin pyyhkäissyt mielestään kaiken tyytymättömyyden, kuten minäkin? Kauanpa viivymmekin tässä! Asetun vaunusillalle, tuntuu kuin juna kulkisi nopeammin siten. Tulevaisuus, voin tuskin odottaa tuloasi!

3. "Tee hyvin, uusi päivä!"

Maaliskuun 7 pnä.

Ei mikään maailmassa vedä vertoja sille, että tietää olevansa tervetullut. Kun sain nähdä Erikin loistavat kasvot vastassani asemasillalla, syttyi sydämessäni tuo ilo, jonka liekki on siellä palanut aina siitä asti… On niin liikuttavaa ajatella, että hänen mielestään on täysi erotus siinä, olenko Tukholmassa tai Göteporissa, minä kaikessa yksinkertaisuudessani, nainen tuhansien joukossa, mutta — jumalan kiitos! — ei niiden tuhansien raukkojen joukossa, jotka tilaston mukaan ovat liikaa.

Heti kun näin Erikin asemasillalla, tuntui minusta että hän oli kasvanut, ja niin hän olikin. Hän ei enää ollut nuoriherra, vaan mies, jolla oli oma koti, mies, joka voi täyttää velvollisuutensa itseään ja vaimoaan ja lapsiaan ja palvelijoitaan kohtaan, jos niiksi tulisi. Ymmärsin paikalla, mitä merkitsi Erikin kaltaiselle miehelle, saadessaan vihdoinkin velvollisuuksia.

Mutta nuo hilpeät, onnelliset tervetuliaiset hänen rehellisillä, vaaleanvärisillä kasvoillaan, no niin, en huoli letustella, luullakseni ne koskivat enemmän Kamillaa kuin velvollisuuksia, kaikesta huolimatta.

Olin ajatellut: nyt pidän vaarin kuullakseni mitä hän ensiksi lausuu.
Näin hän sanoi:

-. Tervetuloa, pienokaiseni! Tänään, näetkö, olen ollut ensi päivää uudessa toimessani.

— Kuinka viihdyt siinä? kysyin minä ja hymyilin vähän.

— Niin, kyllä siitä hyvä tulee, katsoppas tänne, ja hän veti esiin pari mahtavaa avainta käsittävän nipun, näistä minä vastaan enkä saa jättää niitä näkyvistäni päivällä enkä yöllä.

Ja sitten hän jatkoi yhä kertomistaan pankin rahastonhoitajan velvollisuuksista, kunnes automobiilin ovi suljettiin ja tuli ensi suutelon hetki.

* * * * *

— Saan toivottaa onnea rouvalle, että vihdoinkin pääsee naimisiin, lausui portinvartian rouva viimeisenä pienenä myrkyllisyytenä luukustaan, kun läksin vanhasta asunnostani matkustaakseni tänne.

Ja todellakin, kun saavuimme anopin asuntoon, otettiin meidät vastaan kuin olisimme olleet morsiuspari!

Nuorin kälyni avasi eteisen oven.

— Olisin tahtonut tulla vastaan, hän sanoi. Mutta Erik arveli, että saatoin olla rauhassa kotona, enkä minä tahtonut häiritä. Aion kohdella teitä aivan yhtä hienotunteisesti kuin kuherruskuukausina, vaikka, jumala paratkoon, kadehdinkin teitä!

— Totta kai suot minulle yhden miehen, kun sinulla on niin monta valittavana, sanoin.

— Etkö sitten käsitä, että kadehdin sinua juuri sen vuoksi, että sinä olet jo vaalista selvinnyt, Kamilla!

Huoneessamme oli tummanpunainen ruusu kirjoituspöydällä. Pukeuduin uuteen mustaan kahdeksankymmenluvun leninkiin, jonka miehusta oli tehty äidin viimeisestä kukallisesta silkkihameesta, ja kiinnitin ruusun rintaani valkoisen harsokankaan poimuihin, enkä vyöhön (koska se oli vatsan ja lantioitten alapuolella).

Erik katseli minua tyytyväisen näköisenä kuin sulttaani, ja sitten me menimme saliin, jonne perhe oli kokoontunut.

Ah, kuinka minä silloin toivoin, että minulla olisi ollut jotakin esiin tuotavaa, että olisin ollut kaunis (mieluimmin) tai rikas, ollut taiteilija ja kuvani ollut Idunissa tai, paremman puutteessa, minulla olisi ollut joku sukulainen ulkoministeriössä.

Ainoa merkillisyyteni on ristimänimeni, eikä se ole paljon. Mutta asia ei nyt ole autettavissa.

Ja kas, minä onnistuin kuitenkin. Kaikki olivat niin ystävällisiä, että minä ikäänkuin riemastuin omasta mielestäni.

— Kuinka olenkaan iloinen, että Erik on saanut kodin! sanoi leskiruustinna; ja se oli paljon äidin lausunnaksi poikansa vaimolle.

— Ja minä olen iloinen, että Kamilla saa sellaisen, poloinen, sanoi vanhin kälyni, kaunis punaisen ristin sisar, joka hoitaa yksityissairasta, mutta on päässyt vapaaksi tänä iltana minun takiani.

Koko illan olin keskipisteenä; kuinka se tuntuikin ihmeelliseltä, ja katsoessani Erikiin hän nyökkäsi hyväksyvästi ja näytti ylpeältä. Pienet göteporilaiset juttuni salakuljetuksesta ja sen semmoisista olivat uusia ja saavuttivat menestystä, sillini samoin, ja minun täyteläistä pianonsoittoani ylistettiin. Sitä myöten kuin aika kului aloin tarkistaa vaatimatonta mielipidettäni itsestäni. Huonomman, ajattelin, olisivat he varmaan mielestään voineet saada sukuunsa. Kaunis tai rikas en ole, mutta olen epäilemättä varsin miellyttävä tänä iltana, ja aivan varmaan hirveän hauska!

Se nuori tyttö, josta Erik oli puhunut, osoittautui varsin vanhaksi, ja minä pidin paljon hänestä. Hän oli ihastuttava, vilkas ja sukkelasuinen, hämmästyttävän ystävällinen, piti leninkiäni hyvänä ja lausui:

— Sanokaa, saanko minä teidän kauniin tukkanne?

Hän ratkaisi minulle silmänräpäyksessä kaikki talouskysymykset, tiesi tarkalleen mitenkä kaiken piti olla. Hänellä on paljon puuhaa seuravelvollisuuksistaan, mutta hän on luvannut varata aikaa käydäkseen kanssani kaupoissa ja antaakseen minulle osoitteita lisäksi. Minä kursailin enkä tahtonut käyttää häntä, mutta hän sanoi: — Mitä vielä, veri on vettä sakeampi, tehän olette meidän kälymme, ja sitten hän nyökkäsi Gertrudille, ja Gertrud nyökkäsi vastaan, he ovat yhtä, nuo kaksi. Kun minun piti poistua, sanoi hän: — Hyvänen aika, vartokaa hetkinen, syöksyi huoneeseensa ja palasi taas kädessään hopeakulho, jonka hän laski polvilleni.

— Niin, älkää kiittäkö, ette tosiaankaan olisi saanut mitään, ellen olisi pitänyt teistä niin hirveän paljon heti!

Nyt juolahti anopinkin mieleen jotakin ja hän toi käsin kudotun pöytäliinan.

— Nyt on kuuliaiset! huudahti Gertrud, mistähän saisin pian lahjan? Ja niin tarttui kaikkiin huumaus ja he alkoivat antaa minulle tavaroita — kaikki paitsi Kaarle lanko.

Ja ollessani niin onnellinen ja täyteen ahdattu, etten voinut kantaa enempää, soi ovikello, ja kuin enkeli taivaasta, puhtaana, rehellisenä ja uurastavana, tuli uusi palvelijattareni esittäytymään ja, jos hänestä pidän, ottamaan pestiä. Niin, hän katsoi minuun ja oli halukas koettamaan, ja niin oli sekin asia selvä.

Kysyin Erikiltä, eikö hän luullut, että Herramme oli erehtynyt salliessaan kaiken tämän tulla osaksemme niin ansaitsematta, mutta Erik sanoi, että Herramme kyllä tiesi mitä teki. Muuten, kaikkihan johtui siitä, että hän oli saanut paikan, eikä se suinkaan tapahtunut ansaitsematta.

Herätessäni seuraavana aamuna oli jo selvä päivä. Erik seisoi kylpykaavussaan, valmiina menemään suihkuun. Kohta pilkoitti huoneeseen kevätaurinko, minä avasin ikkunan: — Tee hyvin, uusi päivä!

Pari kyyhkystä lensi suhisten ja istuutui ikkunalaudalle, katolta alkoi tippua auringon sulattamaa vettä ja ennenkuin olin pukeutunut syöksyi eräältä kallionreunalta pieni kimalteleva lumivesisuihku ikkunan ohi pihalle. Ylös meitä kohti kohosi laulun tavoin läiskyvä ääni, kun pisarat särkyivät sementtiä vasten.

Ja minunkin täytyi laulaa, minunkin täytyi loistaa, olin niin onnellinen, ja olla onnellinen on niin ihmeellistä — — —

4. Asunto.

Maaliskuun 18 p:nä.

Suunnilleen seuraava sananvaihto tapahtuu iltaisin:

— Hyvää yötä, Erik!

— Hyvää yötä, pienokaiseni. Nuku hyvin!

— Kuulehan, Erik?

— Niin, mitä haluat? Etkö jo ole jutellut tarpeeksi tänään?

— Kyllä, mutta tahdoin vain sanoa, etten minä matkusta huomenna.

— Etkö! Kuinka kauan aiot oikeastaan viipyä?

— Niin kauan kuin tahdot.

— Siinä tapauksessa luulen melkein, että sinun kannattaisi purkaa matka-arkkusi.

Ja minä käännyn kyljelleni ja huokaan syvään mielihyvästä ajatellessani, että saan jäädä tänne rauhaan ja lepoon. Ei kukaan, joka ei ole vaeltanut hyvästijätöillä sirotettua tietä, voi aavistaa mikä onni siinä piilee. Kaikesta kallisarvoisesta on onni kallisarvoisinta ostettaessa.

Jos olisin saanut noudattaa omaa makuani, niin olisin tahtonut nauttia verkalleen kodinperustamisen huvista. Hiljalleen olisimme etsineet, emme mitä asuntoa tahansa, vaan huoneiston, joka perustamisen alusta oli meille määrätty. Olisin tahtonut koota huonekaluja, kuten harakka pesäänsä, löytää tavaroita, ostaa padan tällöin ja pannun tuolloin. Sillä tavoin olisi huvia kestänyt kauan, ja minä olisin samalla ehtinyt nauttia valkoisesta, hyisestä maaliskuun keväästä.

— Mutta varropas, kunnes saat kodin kuntoon, sanoo Erik. Silloin on oikea kevät tullut, ja sinulla ei ole mitään muuta tekemistä kuin olla rouvana ja ihailla luontoa.

Erik on nimittäin niin sanomattoman hätäinen nyt saadakseen muuttaa omaan kotiinsa. Enkä minä valita sitä, sillä ennen olin niin pahoillani siitä, että hän oli niin kärsivällinen odottamaan. Itse ei hän voi paljon auttaa siinä puuhassa. Minä hapuilen ja läähätän pitkin katuja, ja kun minun pitää tulla kotiini päivälliselle anopin luo kello kuusi, olen tavallisesti niin myöhään ulkona, etten milloinkaan uskalla pysähtyä sekunniksikaan, kohdatessani katuperspektiivin, joka tuomiokirkon tavoin on täynnä keväthämärän sinistä suitsutusta.

Tällä tarmokkuudella olemme nyt ehtineet niin pitkälle, että voimme muuttaa omaan kotiimme jo ennen huhtikuun ensi päivää. Uusi palvelijattareni, Matilda, tulee kuitenkin vasta myöhemmin. — Jos elän, tulen 14:nä päivänä, muuten 15:nä, hän sanoi. Tässäkin on syy, syvälle rintaani haudattuna, miksi olen tahtonut kaiken käymään hitaammassa tahdissa, sillä minä vapisen ajatellessani niitä 20 päivällistä, jotka minun täytyy valmistaa omin neuvoin. Osaan soittaa pianoa, toisin sanoen, olen harjaantunut ja kärsivällinen pikkulasten soitonopettajatar, sillä sen opin nuoruudessani, sen lisäksi osaan liinaompelua ja koetan katsella maailmaa valoisalta puoleltaan, mutta minä en osaa laittaa ruokaa. On miehiä, jotka eivät koko elämässään paljasta vaimonsa kelvottomuutta, mutta Erik ei ole sellainen. Minä saan näyttää kelvottomuuteni, eikä se sovi minun itsetunnolleni. Voisinhan pyytää anopiltani, että saisimme syödä päivällistä hänen luonaan, mutta minä en kehtaa, kun hän ei itse esitä sitä. Minusta tuntuu, että hän aavistaa, missä pulassa olen, ja että hän vastoin parempaa tietoaan puhuu kanssani ikäänkuin täysin osaisin keittotaidon. Hänen äänensä kuuluu melkein liian luonnolliselta, kun hän kysyy: mitenkä panet silakoita säilymään, Kamilla? Tai kun hän neuvoo minua hyvissä ajoin varaamaan hapanpaistin pääsiäiseksi.

Keskiviikkona vuokrasimme asunnon, ja on heti sanottava, että se oli ensimmäinen, jota olimme katsomassa. Tapasin Erikin pankin ulkopuolella, hän tuli ulos parin toverinsa, notario Sohlbergin ja notario Sahlgrenin seurassa. Edellinen sanoi: teidän pitää tulla vaimoni hyväksi ystäväksi, silloin hymyili toinen hieman: minulla ei ole mitään vaimoa, teidän pitää tulla hyväksi ystäväksi minun itseni kanssa.

— Kyllä, kiitoksia, sanoin minä heille, ja Erikille, kun olimme eronneet heistä: emme saa vuokrata liian pientä huoneistoa.

Kuljimme käsikynkässä ja minä koetin parastani pysyäkseni tahdissa, mutta päästyämme Tiilimäelle aloimme vetää kumpikin tahollemme: Erik kohti Kuninkaansaarta, minä Vaasan sillalle päin. Erik voitti, joka suhteessa vahvempana, ja me menimme suoraan yli rautatieraiteiden.

— Kuulehan, Erik, etkö mitenkään tahdo asua Etelässä?

— En, en mitenkään, Kamilla.

— Mutta jos minä nyt mielelläni tahdon?

— Minä en voi käsittää, miksi sinä, Kam, tahtoisit mielelläsi sitä, mitä minä en ollenkaan tahdo?

— Ja miksi, minä vastaan, sinä et ollenkaan tahtoisi sitä, mitä minä tahdon niin mielelläni?

Me nauramme. Hetkisen olemme tunteneet, että kaksi on kaksi.

Me pyrimme Käsityöläiskatua ylöspäin sairashuoneen, paarihuoneen, kirkkomaan ja tyhjän lapsenpäästölaitoksen ohi. Loppumattoman matkan jälkeen saavumme S:t Erikinkadulle, Erik ottaa esille vuokraluettelon ja minun suureksi riemukseni ohjaa hän kulkunsa katua alaspäin Mälaria kohti. Minä seuraan häntä erääseen uuteen taloon, kyyryinen porttieukko etsitään, hän silmäilee meihin huolimattomasti, mutta tarpeeksi tehdäkseen johtopäätöksensä, luullakseni, ja menee edellämme neljänteen kerrokseen. Ovella ei ole mitään nimikilpeä, huoneisto on tyhjä.

— Entiset asukkaat tekivät vararikon juuri ennen maratoniota, huomauttaa portinvartijarouva, mutta isäntä laitatti perinpohjin heidän jälkensä.

Pieni eteinen, sinivihreäksi maalattu, vihamielinen väri, kaksi huonetta kadulle päin, toisen edessä parveke, hyvin pieniä, mutta eihän meilläkään ole niin paljon tavaroita, niin että meille on kyllä tilaa riittävästi. Parvekehuoneen seinäpaperit ovat sianveripunaiset, muiden vihreät. Toisella puolen on kyökki vuodekomeroineen, vastapäätä pientä puistikkoa, joka oli yhteinen koko korttelille, ja sen vieressä on kolmas huone, joka on suurin.

— Tässä on hyvä tila sängyille, kuten rouva näkee, elleivät ne ole kovin suuret, sanoo porttirouva.

— Me emme ole niitä vielä ostaneet, vastaa Erik ystävällisesti selittäen, jonka jälkeen eukko sanoo minua neidiksi ja alkaa vastata jotenkin huolimattoman alentuvaisesti kysymyksiini puukellarista ja pesutuvasta, kuivausvinnistä ja kaikesta mitä anoppi oli päähäni päntännyt.

Erik melkein käy kärsimättömäksi.

— Ottakaamme tämä, niin pääsemme enemmistä juoksuista, tämähän on hyvä ja hinta kohtuullinen. Minä olen muuten hitosti nälissäni, hän sanoo.

Vastauksen asemasta avaan parvekkeen oven ja menen ulkoilmaan. Tuolla alhaalla kimaltelevat auringossa Mälarinselän rouhejäät hienojen kristallien lailla. Ranta on niin lähellä, kuulen kuinka jää murskaantuu, kun muudan mälaripursi puskee sen läpi. Lasken viisi, kuusi puuta, jotka näkyvät parvekkeelta. Ne ovat jalavia, joihin kohta puhkee pieniä käheriä, ruskeanvihreitä lehtiä.

— Tahdonko asua täällä? kysyin itseltäni. Tahdonko ensimmäisen oikean kotini maan päällä olevan täällä? Miksi en ole oikein tyytyväinen? Samassa huomaan selvästi kuinka anteeksiantamatonta on, että olen pikkumainen ja kiusaannun seinäpaperista, rumasta väristä eteisessä. Minä moitin itseäni: sinä ansaitsisit, Kamilla, että kaikki otettaisiin sinulta pois.

Käännyn mennäkseni sisään taas ja nöyrästi ilmoittaakseni hyväksyväni huoneiston. Mutta tölmäisen vasten Erikiä.

— Sinä seisot katselemassa Etelää kohti, hän sanoo, käsitäthän, että jos todellakin hirveän paljon mieluummin tahdot — — —

Minä suutelen häntä, niin, teen sen parvekkeella.

— Olen hyvin tyytyväinen, sanon. Näköala on kaunis, ja tänne voimme laittaa parvekepuutarhan.

— On parasta, että herrasväki päättää asian, sanoo portinvartija ikävystyneenä, tällä on monta ottajaa.

Vielä kerran käymme pienien huoneiden läpi, kävely ei ole pitkä.

— Sali, työhuone, sänkykamari, tai sali ja kummallakin oma huoneensa sänkyineen — eikö niin sopisi paremmin?

— Kas vain, kuinka sinä olet uudenaikainen, sanoo Erik.

— Meidän siinä seisoessamme ja katsellessamme soi eteisoven kello pitkään ja kiivaasti. Erik on jo niin kotiutunut huoneistoon, että hän pitää luonnollisena, että juuri me saamme vieraita, mutta portinvartiarouva syöksyy ottamaan vastaan uusia vuokraajia. Hänen avatessaan kuulemme iloisia, tuttuja ääniä. Siinä ovat Gertrud ja Märtta Hårdh, ystävätär, joka lahjoitti minulle hopeakulhon. He olivat kulkeneet siitä ohi pitkin Käsityöläiskatua, pysähtyneet ja sanoneet toisilleen: voisivathan he vuokrata S:t Erikinkadulta? Ja samassa he olivat nähneet minut seisomassa ja suutelemassa Erikiä parvekkeella. Senvuoksi onkin hyvä, he sanoivat, ettette vuokraa Rantatieltä.

— Kas, kuinka täällä on hauskaa, huudahti Gertrud. Tämänhän te otatte? Niin sievät huoneet ja niin puhdasta ja uutta ja yhdeksänsataa lämpöineen ja kylpyhuoneineen. Teillä on vasta hävytön onni, teillä kahdella, mutta niin kaiketi teidän mielestänne pitääkin olla.

Olin päättänyt pitää punaisia seinäpapereita parannuksentekona ja sinivihreätä eteistä sen lisäksi, mutta tulin hyvin iloiseksi, kun Märtta sanoi: Erik, teidän täytyy saada uudet seinäpaperit, veripunainen rumentaa Kamillaa niin hirveästi.

— Hm, sanoo portinvartija, en luule isännän piittaavan siitä, hän on pannut ne äskettäin.

Märtta katsahtaa häneen musertavasti olkansa yli ja kääntyy sitten minun puoleeni.

— Omaan huoneeseesi pitää sinun saada la France-ruusun sirkkalehtien näköiset seinäpaperit, eikä katto saa olla kipsivalkoisen ruma, vaan sen paperoimme helmiäiseen vivahtavan väriseksi. Sinulla voisi olla myös heikon ametistin väriset seinäpaperit ja katto kellastuneen norsunluun värinen — mutta se vaikuttaa ehkä liian alakuloiselta. Ruokasaliin delftinsinistä ja valkoista, luonnollisesti. Erik voi kernaasti pitää vihreän, joka sopii Karl Johan-kalustoon —

— Minä en kaiketi saa mitään omaa huonetta, sanoin nauraen, mutta muuten niin — — —

— Meneekö herra alas isännän luo vai ei? Portinvartia oli raivoissaan ja minä sanoin: — Mene nyt!

Heti kun ovi oli sulkeutunut heidän jälkeensä tarttuivat tytöt kumpaankin käsivarteeni.

— Sinä aiot laittaa makuuhuoneen! huudahti Gertrud kiihkeästi.

— Niin, luvallasi.

— Sitä emme koskaan salli, sanoi Märtta.

— Minä en käsitä, että sinä saatatkin! sanoi Gertrud.

— Voit kai käsittää, keskeytti Märtta, että Erikhän juuri pakottaa hyvanluontoista Kamillaa. Mutta pysy lujana ja puolusta persoonallista vapauttasi ja pyhää untasi! On kummallista, ettet sinä ajattele, ettei aamuisin olla kauniita sängyssä.

— Kummallisempaa on, sanoin minä, että sinä ajattelet sellaista.

— Me kaksi, sanoi Gertrud, olemme syventyneet kaikkeen. Me olemme pyhästi luvanneet toisillemme, ettemme koskaan suostu yhteiseen makuuhuoneeseen, kun menemme naimisiin. Me voimme puhua Erikille, jos haluat.

— Kiitos ystävällisyydestä, sanoin minä, mutta ei ole tarvis, sillä minä suostun siihen täysin vapaaehtoisesti.

Samassa Erik onneksi tuli vuokrasopimuksineen.

— Minä tulen kanssasi valitsemaan seinäpapereita, sanoi Märtta seuraavana aamuna, ja kun hän oli saanut kuntoon samettipukunsa ja hattusulkansa, me läksimme. Oli ihana ilma, ja päästyämme kadulle kysyi Märtta, enkö halunnut tehdä automatkaa Eläintarhan ympäri ensin.

— Tänään on kuin glace au four, hän sanoi.

— Mitä tarkoitat?

— Niin koko luonto. Polttava aurinko ja sitten jääkylmä lumi. Pidätkö sinä glace au four'sta?

— Minä en ole koskaan syönyt sitä.

— Ajattelehan, kuinka sinä olet saanut kärsiä puutetta. Kuinka toivonkaan, että minulta joskus olisi jotakin puuttunut. Silloin ehkä olisin ollut enemmän sinun kaltaisesi.

— Sitä et tarkoita, sanoin katsahtaen hänen hienostuneeseen olentoonsa.

— Kyllä, minä tahtoisin olla yhtä viisas ja harkitseva. Minä en oikeastaan siedä elämistä, tulen sairaaksi. On sääli meitä, ymmärrätkö, jotka polveudumme vanhoista suvuista, elämä on suorastaan sietämätöntä meille. Ja hän nojautui huoaten taaksepäin autossa.

— Onko kysymyksessä jokin erikoisseikka? kysyin minä, varmana siitä, että hän tähtäsi johonkin.

Hän hymyili. — Sinä olet sielutieteilijä myöskin, niin, tiesin sen, hän sanoi. Suoraan sanoen, Kamilla, mitä on tapahtunut Erikin ja Kaarlen välillä? Hän alkoi äkkiä tuijottaa minuun niin, että minä peräydyin. Ensi vaistoni oli suojella sukulaisiani sivullisten uteliaisuudelta, ja minä vastasin sen vuoksi, etten tietänyt paljonkaan siitä asiasta, mutta että luulin heidän kaikessa ystävyydessä keskustelleen Kaarlen opinnoista.

Märtta hymyili ivallisesti ja kysyi, enkö tuntenut sen vertaa sukulaisteni asioita, että tiesin hänen olleen perheen tuttavana aina siitä saakka kuin hän kävi rippikoulua. Kaarle ja Erik eivät koskaan ole olleet hyviä ystäviä, hän sanoi. Erik ei ole milloinkaan ymmärtänyt veljeään, on pitänyt häntä varsin lujalla, ja Kaarle on vetäytynyt kuoreensa.

— Tunnen niin vähän perheen asioita, sanoin.

— Se on vahinko, se, sanoi Märtta. Sinunlaisellasi kunnollisella ja viisaalla naisella, jolla on vaimon vaikutusvalta Erikiin, perheen päähän, jolla on melkein yhtä paljon sanottavaa kuin rovastilla oli, voisi olla tehtävä suoritettavanaan. Voisin puhua paljonkin sinulle, mutta koska sinä et luota minuun, niin —

— Olin voitettu.

— Koska sinulla on niin suuri harrastus meitä kohtaan, sanoin minä, niin voit kernaasti saada tietää, että Erikin mielestä Kaarle ei pidä huolta itsestänsä. Nyt hän on taas hylätty eräässä tutkinnossa. Ja sitten on Erikin mielestä tarpeetonta, että hän tekee vekseleitä, kun hän saa kotoa kaiken mitä tarvitsee. Tiedäthän miten Erik inhoo velkoja.

— Oliko Erik hyvin kiivas, kysyi Märtta kiihkeästi.

— Ei kiivas, mutta —

— Mutta?

— Hän sanoi Kaarlelle suoraan, että tämä oli heittiö.

— Poika parka! Märtan ääni kuului melkein hellältä. Mutta senvuoksi otinkin asian puheeksi, että tahdoin pyytää sinua vähitellen koettamaan saada Erik muuttamaan käytöstään veljeään kohtaan. Luonnollisesti sinä tuollaisena nuorena, ihastuttavana naisena käärit miehesi pikkusormesi ympäri, hänen sitä huomaamatta, ja saat hänet katselemaan maailmaa omilla silmilläsi. Koeta opettaa häntä ymmärtämään, että Kaarle on luonteeltaan herkänpuoleinen ja hienostunut. Oikeastaan on hän taiteilijaluonne —

Minun täytyy sanoa, että tätä kuullessani hiukan hämmästyin. Tiesin, että Kaarle kirjoitti vähän, soitti vähän, lauloi vähän, mutta minä arvelin, että hän korkeintaan oli kyvykäs luonne, mikä ei ole aivan samaa.

Mutta minä olin vaiti ja annoin Märtan selittää edelleen, ja minä ihmettelin tuota nuoren naisen sisarellista harrastusta kaunista poikaa kohtaan. Viimein keskeytin: — Sinä mainitsit jotakin siitä, että sinulla oli muutamia viittauksia perheestä lausuttavana minulle, minä sanoin.

— Mainitsinko? Aivan niin, mutta sen voimme tehdä toisella kertaa.

Kun palasimme kaupunkiin, rohkenin kysyä jotakin seinäpapereista.

— Niin, tiedätkö, minä en jaksa, saat suoda anteeksi minulle, sanoi
Märtta. Ja lupaa nyt auttaa Kaarlea ja puhua hänestä hyvää Erikille.
Ei kukaan meistä mahda mitään Erikille, mutta sinä, joka olet niin
herttainen, varmaan voit. Sinua hän ei saata vastustaa.

Viipyi pari tuntia, ennenkuin imartelu oli haihtunut sen verran, että huomasin tulleeni puijatuksi.

5. Uudenvuodenpäivä.

Maaliskuun 30 p:nä.

Muille ihmisille tämä on aivan tavallinen päivä, meille se on uudenvuoden aatto, ja me tulemme aina viettämään sen muistoa, luullakseni.

Sillä tänään perustetaan uusi koti, joka seiniensä sisään sulkee kahden ihmiselämän työn, ilon ja surun.

Jonkunlainen juhlallisuuden tunne valtaa minut aivan äkkiä, ja vapistus liikuttaa sydäntäni. Herra Jumala, miten paljon voikaan tapahtua? Maailma keinuu, se, mikä tänään on jonkun kallista omaisuutta, voidaan huomenna menettää, ja kuitenkin täytyy elää. Mutta ei maksa vaivaa surra sitä, mitä ei vielä ole tapahtunut. Sen osan tulevaisuuttamme, joka on minun käsissäni, tahdon koettaa käyttää parhaimmalla tavalla, ja muusta pitää Herramme huolen.

Kulunut viikko on ollut työteliäs ja hauska, kun olemme järjestäneet kaikki.

— Niin hauskaa et saa enää milloinkaan, sanoikin anoppini eräänä päivänä, puuhatessamme kyökissä. Minä laitoin vahakangasta ruokasäiliön hyllyille ja hän kuivasi Brising & Fagerströmiltä tulleita olutlaseja.

— Muistan hyvin, hän jatkoi, kun minä olin vaiti, kuinka iloinen olin järjestäessäni ensimmäistä kotiani ja kuinka kaikki minusta näytti ruusunpunaiselta. Sittemmin olen saanut pakata ja purkaa neljä kertaa, tiedätkö, ja kun minun sitten piti järjestää kaikki uudelleen, silloin oli niin paljon kulunutta ja rikki mennyttä. Ja silloin oli maailma toisenlainen, tiedätkö. Niin että sinä et milloinkaan enää saa niin hauskaa kuin sinulla on nyt.

Minä järjestin mietteissäni riviin kahta hillotölkkiäni ja koetin turhaan lyöttäytyä alakuloiseksi.

— Olen jo saanut selville, minä vastasin, että kaikki on aivan toisenlaista kuin hauskuuden pito.

En tarkoittanut sillä paljon mitään. Odotan sitä päivää, jolloin tulee lapsi taloon, onni, kokonaan toisenlainen kuin se, jota nyt saan kokea, hiljaisempi ja ihmeellisempi.

Mutta anoppi oli tyytyväinen.

— Vai niin, vai olet saanut? hän sanoi. Silloin on paljon voitettu, Kamilla. Hän hymyili niin ystävällisesti, että minä rohkenin tehdä erään tunnustuksen.

— Äiti! sanoin urhoollisesti. Koska nyt keskustelemme vakavista asioista: minä en osaa laittaa ruokaa.

— Niin, tiedän sen, hän sanoi, unohtaen näyttelemänsä osan. Mutta siitä kyllä selvitään. Erik on niin kiltti.

Erehdys! Erik on rehellinen, kunnollinen, velvollisuudentuntoinen ja minun mielestäni varsin ihastuttava, mutta hän ei ole sellainen, mitä kiltillä tavallisesti tarkoitetaan. Hän ei kuulu niihin, joita niin säälittää saattaa muita pahalle mielelle, että mieluummin syövät ääneti raakoja perunoita ja juovat poroista kahvia. Erik ei milloinkaan tee vääryyttä tai pyydä liikaa, mutta jos minä unohdan jotakin tai olen huolimaton tai maksan liian paljon, silloin ei hän armahda. Kerran hän sanoi minua vätykseksi, kun unohdin teatterilipun.

Tätä en kuitenkaan sanonut hänen äidilleen, vaan:

— Minun kai pitää opetella keittämään.

— Niin, tuleva palvelijasi Matilda on mainio.

— Olen kuullut, että on nöyryyttävää oppia keittäjättäreltään, sanoin minä ja huokasin.

— Niinpä kyllä, mutta miksi et ole suorittanut talouskurssia?

Vastahan aika sanoa nyt, ajattelin ja olin happaman näköinen, kun Erikin piti muuttaa kalliin persoonansa ennen sunnuntaita, maustetavarat oli ostettu, maito ja munat tilattu.

Mutta oli aivan mahdotonta olla pahoillaan kauempaa. Kuten anoppi oli sanonut, oman kodin järjestäminen oli liian hauskaa. Purkaessani taloustarpeidenkaupasta tullutta lähetystä täytyi minun taputtaa huhmaria ja silittää riivinraudan selkää, niin hyvin ne kaunistivat paikkojaan.

Kun silitysrauta tuli esille kohosi itsetuntoni jälleen.

— Aion silittää kaikki Erikin tärkkitavarat itse, sanoin aivankuin sivumennen. Ja se auttoi. Anoppi herkesi heti.

Usein täytyi minun panna pois mitä käsissäni oli ja juosta huoneistoon katsomaan. Kaikkihan ei ole ihan valmista vielä, mutta työ edistyy, ja kaikki on niin ihastuttavaa, kun se on omaa. Minä sain uudet seinäpaperit! Ruokasalista puuttuu koko kalusto, mutta Erikin tovereilta saatu ryijymatto on tullut, ja kun se on kukkivan nurmen näköinen, ei ole hullumpaa pitää kekkerit luonnon helmassa. Koko pöytäkalusto on jo asetettu pitkin seiniä.

Sänkykamari on täysin valmis, ruusun ja vaaleanharmaan värinen, aina huonekaluista alkaen, jotka itse olen ostanut kotiteollisuuskaupasta, harmaisiin, punertavavuorisiin samettitohveleihin asti. Olen saanut ne vanhimmalta kälyltäni, ja nehän juuri johdattivatkin Märtan ja minut tähän väriyhdistelmään.

On aivan ihmeellistä miten ystävällisiä ja asiaaharrastavia kaikki ovat olleet. Märtta käy luonani joka päivä ja hänellä on aina ollut uusia aiheita. Ei kukaan voi niin hyvin kuin hän poistaa epäilyä, sillä hänellä on heti paikalla varma mielipide kaikesta, tuolla lahjakkaalla ihmisellä.

Vaivaista viidentuhannen taloutta pitää hän — joka käyttää tuon summan neularahoikseen — köyhän taiteilijan taloutena, niin haavemieliseltä se hänestä tuntuu. Sen vuoksi tahtoo hän mielellään antaa kodillemme taiteellisen vivahduksen halpoine ja rohkeine vaikutteineen ja siten tehdä köyhyyden kuosikkaaksi. Määrättyyn rajaan asti olen samaa mieltä, mutta ei pitemmälle. Minä en verhoa laatikoita itämaisilla shaaleilla tai ripusta paperilyhtyjä kattoon, se ei sovi meille, me olemme liiaksi ruotsalaisia. Minä olen syntynyt säyläsohvassa, enkä turkkilaisella leposohvalla.

— Kuinka te olette onnellisia, sanoo Märtta, kun voitte perustaa kodin ilman mitään vaatimuksia ja laittaa sen sellaiseksi kuin tahdotte! Ymmärräthän, etten minä koskaan rohkenisi ajatella naimisiin menoa, ellen voisi saada salin ja ruokahuonetta 18 hengelle. Ja minulta vaadittaisiin, että huonekalut olisivat tehdyt vanhasta laivanrungosta, joka on maannut viisisataa vuotta meren pohjassa. Vähemmällä en pääse.

— Niin, mutta jos oikein yrittäisit?

— Olen koettanut yrittää, mutta se on mahdotonta. Sinä et tiedä miten hyvä sinun on, Kamilla, kun et ole hienostoa — — mutta mitä herran nimessä, tyttö, sinulla on tuossa?

Hän tuijotti kauhuissaan sohvan selkämystään, johon olin varsin viattomasti ripustanut sinipunaisen pöytäliinan, joka aikoinaan oli ollut äidin.

— Ota pois tuo! puuskahti hän.

Mikä? minä sanoin, sillä luulin että siinä oli, suoraan sanoen, lude.

Nyt hän joutui aivan suunniltaan.

— Ota pois se heti paikalla, muuten saan rohtuman. Liina tietysti! Sinähän et sitten käsitä ollenkaan! Tuo on inhoittavin väriyhdistelmä, kuin olla taitaa. Anna minulle lasi vettä!

Käärin nopeasti liinan kokoon ja kiitin Jumalaa, etten kuulunut hienostoon.

Niin, ja sitten tuli uudenvuoden aatto.

Syötyäni aamiaista anoppini luona läksin heti kotiini, mukanani perheen palvelija, joka kantoi suuressa korissa muuttopuuroa ja suurta valmista vasikanpaistia — Erikin äidin kauniita lahjoja.

Torilla pysähdyimme ja ostimme soppajuuria, perunoita ja kukkia. Minulla oli tavattoman kiire koko aamupäivän. Viisi kertaa juoksin alas kauppaan, se tekee yhteensä viisitoista porraskerrosta, sillä hissi oli rikki. Ja kun minun piti tehdä tuli, niin ei ollut ensinkään puita! Mikä puuha kattaa pöytä kahdelle, vispilöidä puuro kerman kanssa maltalaiseksi riisiksi, lämmittää vasikanpaisti, lauhduttaa puolipulloa Volnay-viiniä. Ennenkuin huomasinkaan oli Erikin saapumisaika käsissä. Olin odottanut häntä yksikseen, mutta sisään astuikin nelihenkinen seura niin että humu kuului: Erik, Gertrud, lankoni Kaarle ja Märtta.

— Emme me jää tänne! he huusivat.

— Vasikanpaisti riittää, minä vastasin ylpeänä.

— Oh, tunnemme kait ihmistapoja. Me tahdoimme vain pistäytyä katsomaan, sitten menemme heti.

Märtta oli unohtanut sinipunaisen liinan ja oli erittäin tyytyväinen, kun olin seurannut hänen neuvoaan ja asettanut arkihuoneen sohvan suorakulmaisesti uunia kohti. Hän selitti haluavansa näyttää kotimme hienostoon kuuluville tuttavilleen, jotka luulivat, että porvarillisissa kodeissa aina oli nukkakangasta ja kipsikissoja.

— Se ei auta ollenkaan, että vakuutan asian olevan päinvastoin, minun puhettani ei uskota, minähän olen niin yltiöpäinen.

— Missä sinun yltiöpäisyytesi sitten ilmenee? kysyi Kaarle äkkiä, ja me kaikki katsoimme häneen, koska hän oli ollut vaiti koko ajan, jolloin tuo kaunis poika punastui ja tuli vielä kauniimmaksi.

— Se ilmenee siinä, että seurustelen teidän kanssanne, vastasi Märtta.

— Jotka olemme niin vähäpätöisiä, vastasi Kaarle loukkaantuneena.

— Jos te riitelette, sanoi Gertrud väliin, mutta minä kuulin sen kuitenkin, niin minä seuraan mukana.

En tiedä mitä hän tarkoitti tai mihin, mutta he sopivat heti, ja sitten he läksivät.

Gertrud suuteli minua ja toivotti minulle onnea, ja minä sanoin: —
Tule pian tänne yksin.

En voi käsittää mistä johtui, että vaikka minun mielestäni kaikki oli aivan valmiina, kuitenkin kesti vielä puoli tuntia, ennenkuin saimme istuutua kyökkipöydän ääreen, toisin sanoen, minä en istuutunut oikeastaan sen paremmin. Mutta kaikki oli hyvin, ja siitä tuli riemuvoitto. Erik oli tavattoman hilpeä ja iloinen, taputti minua ja sanoi olleensa valmistautunut pahimpaan. — Kuka oli valmistanut sinua? — Äiti.

Vihdoinkin oli päivällinen syöty ja me istuimme kahdenkesken arkihuoneessa, Erik lukien kirjaa, minä neuloen, aivankuin kuvissa. Silloin tällöin katsahdimme toisiimme ja nyökkäsimme toisillemme. Pitkät ajat annoin neulani levätä ja istuin vain mietteisiin vaipuneena. Oli kuin elämän pyhäilta. Mutta koska sydän on ikuinen vaeltaja, ei se tahtonut pysähtyä hetken hiljaisuuteen, se jatkoi matkaansa jo kaukana, kohti sitä aikaa, jolloin se jälleen joutuisi koetukselle, jälleen saisi kärsiä, jolloin se saisi osoittaa rakkautensa voimaa, kun se Erikin tähden saisi tehdä ihmetöitä. Ja kaikki ajatukseni päättyivät lupauksiin, jotka kaikki tarkoittivat Erikiä, kunnes hän, tietämättään, istui siinä kuin jumalankuva, uhrilahjojen seppelöimänä.

— Tässä on määritelmä ystävyydestä, keskeytti hän minut äkkiä: tehdä toistensa tarkoituksen omakseen. Sepä oli ylevää.

— Sanohan sitten minulle omasi, minä pyysin, niin että voin tehdä sen omakseni.

— Kiitoksia paljon, sanoi Erik, mutta minä en oikein tiedä. Hän mietti hetkisen ja puhalteli savurenkaita ajatuksiinsa syventyneenä. Minun tarkoitukseni, hän sanoi viimein, on kai voittaa kaikki hidas ja heikko itsessäni, niin että lopulta voin kutakuinkin kunnioittaa itseäni. Ja mikä on sinun, pienokaiseni?

— Kaiketikin sinä, vastasin arvelematta, se johtui niin luonnollisesti äskeisistä ajatuksistani.

Erik purskahti nauruun.

— Sitäpä voi sanoa oikeaksi naisen vastaukseksi, hän sanoi. Sinulla pitää kai olla joku oma tarkoituksesi, eihän toinen ihminen sellaisenaan voi olla sinun itsetarkoituksenasi.

— Kyllä, toistaiseksi, vastasin hiukan loukkaantuneena.

— Älähän suutu nyt, sehän on oikein hyvä, kun tarkemmin ajattelen, silloin saamme molemmat keskittyä minun ympärilleni. Muuten, lisäsi hän hetken kuluttua, mitä tarkoitit sanalla toistaiseksi?

Siihen kysymykseen en vastannut.

6. Kamillan tunnustukset.

Huhtikuun 4 p:nä.

Rakas Maija kulta!

On pääsiäispäivän ilta, ja minä tunnen vastustamatonta halua kirjoittaa sinulle.

— Ahaa, sanot sinä ja hymyilet kokenutta hymyäsi, Erik on poissa ja sinun uudet, erinomaiset sukulaisesi ovat jättäneet sinut oman onnesi nojaan. Mitään muuta selitystä ei luonnollisestikaan ole, minkä vuoksi sinä kiinnittäisit huomiosi kaukaiseen maaseutulaisraukkaan. Sukulaisista sanottu on totta, mutta Erik on kotona. Eikä kummallakaan ole suoranaista osaa tämän kirjeen syntymiseen. Minä en kuulu, toivoakseni, niihin sisariin, jotka tulevat mahdottomiksi ja häviävät senvuoksi, että menevät naimisiin.

Sukulaisista puhuttaessa, niin Gertrud on matkustanut Leksandiin Kaarlen kanssa, toisin sanoen, minä epäilen, että hän on matkustanut Åreen ilman Kaarlea. Ja koska olet kuullut minun puhuvan Märtta Hårdhista, niin tahdon ilmoittaa sinulle vakaumukseni, että viimemainittu, joka on matkustanut isoäitinsä, Marbyholmin vapaaherrattaren, luo, oikeastaan on Kaarlen kanssa Finsessä. Mutta älä luule, että aijon sekaantua siihen. Nuoruusajoistani asti minulla on se kokemus, että ajanmittaan oli aina parasta, kun selvitin tuhmuuteni itse. Luulet, ehkä, että katselen vähän ylimielisesti tätä asiaa, itsehän olen, kuten maailma otaksuu minun pitävän ollakin, S:t Erikinkadun 50 B:ssä, neljännessä kerroksessa. Samoin on Erikin laita. Hän ei milloinkaan poistu kotoa, tahdon vain sanoa. Eilen hän kieltäytyi lähtemästä eräisiin toverikemuihin pyytämättä siitä edes kiitosta, ja hänen ystävänsä notario Sahlgren sanoi — rouva Falke, jos te teette Erikin kotona olon liian hauskaksi, emme milloinkaan anna teille anteeksi. Mutta Erik söi, kiltisti kuin lammas, ensi kerran isäntänä, kananmunansa yhdessä äitinsä, vanhimman sisarensa ja minun kanssani.

Nyt istuu hän parin askeleen päässä minusta, puettuna yönuttuun ja tohveleihin, hänen perheenisällisiin tunnusmerkkeihinsä. Silloin tällöin keskeyttää hiljaisuuden lyhyt ja ytimekäs: tee tuli uuniin! tai: anna tänne kynäveitseni, se on takin taskussa. Kuitenkaan ei koskaan tarpeettomasti eikä useammin kuin että minulla on toivo saada valmiiksi tämä kirjeeni sinulle. Huomenna on minulla savustettua lohta päivälliseksi, ja se valmistuu itsestään, kuten omena. Sen vuoksi on mieleni tarpeeksi tyyni lahjoittaakseni sinulle sydämeni luottamuksen.

Toivon oikein, että voisit nähdä Erikin nyt, niin sinulle selvenisi tilanteemme pitkittä puheitta. Hän on laittautunut niin erinomaisen mukavasti sohvan nurkkaan, järjestänyt numeroittain Berliner Tageblatt'insa, asettanut sikarinsa, tuhkakuppinsa ja (koska on pääsiäinen) kylmän totinsa ulottuville. Hän näyttää siltä kuin hän ei milloinkaan olisi tiennyt muusta kuin tästä sohvannurkasta ja tästä kodista, niin sanomattoman kotiutuneen näköinen hän on. Sanalla sanoen, rakkaani, hän on kunnioitusta herättävän yksinkertaisesti ja luonnollisesti astunut uuteen elämäämme, ja mikäli minä voin huomata (mutta minähän en näe hänen äänettömyytensä läpi), siinä ei ole hänelle mitään pulmallista. Hän tekee olonsa hauskaksi, kehittää ilman pakkoa persoonallisuuttaan taipumustensa mukaan. Hän sulkee; pois kaikki ne tuhannet pikkuseikat, jotka säännöllisesti kiinnittävät huomiotani, häiritsevät, tuskastuttavat minua ja tekevät minut levottomaksi. Menoarviomme hän on esimerkiksi tehnyt hyvin suurin piirtein, ja nyt on minun asianani elää hänen laskelmiensa mukaan, jotka tuskin ovat arvioidut kallista aikaa silmällä pitäen. Hän laskee säästettäväksi viisisataa arvaamattomia lapsia varten, ja luonnollisesti on minun kunnianasianani myös onnistua raha-asiain hoidossa! Mutta mistä saan lisätuloja, ketä haluttaa näinä aikoina soittaa pianoa?

Kaikesta selvästä tässä kodissa on sen emäntä selvin. Tiedätkö, Erik on niin levollinen minun ansioihini nähden. Kerran, kun minusta tuntui, että tuo levollisuus meni yli sopivaisuuden rajojen, kysyin häneltä eikö hän pitänyt merkillisenä sitä, etten ollut kauhea syöjätär. Mutta ei, siihen hän ei tarttunut ensinkään, sillä merkillistä olisi ollut vasta, että hän olisi voinut erehtyä menemällä naimisiin sellaisen kanssa. Ja kuitenkin on sellaista tapahtunut häntä viisaammillekin miehille. Luuliko hän sitten, että kaikki vaimot rakastivat miehiään niinkuin minä? — Kyllä, jos mies oli sellainen kuin hän! — Ja että heillä oli niin hyvä ja sävyisä luonne ja sellainen emännän kunniantunto? — Onko sinulla kaikki nuo avut sitten? — Etkö ole sitä huomannut? — Kyllä tietenkin. Mutta päivälliseksi hän osti kotiin tusinan appelsiineja.

Maija kulta, en tahdo olla kohtuuton, hän katselee vikojanikin varsin tyynesti, sekä sellaisia, jotka itse tiedän, että niitäkin, joita en aavista, vaikka niitä ei voikaan olla niin hirveän paljon.

Tämä hänen luonteenlaatunsa estää monta rettelöä, mutta minä kestäisin varmaan mielelläni pienen selkkauksenkin, jos saisin nähdä vähän innostustakin toisinaan.

Erik puolestaan on arvoituksia täynnä. Ei suuria, ratkaisevia, sillä siitä olemme kyllä selvillä, että me pidämme toisistamme ja tahdomme niin edelleenkin, vaan pienempiä. Minä haluan oppia tuntemaan hänet oikein ja opinkin kai, nyt kun olemme saaneet oman kodin ja saamme olla yhdessä. Odotan, että alamme puhua vakavasti, sillä niin emme ole tehneet. Ikävöin sitä päivää, jolloin saan sanoa, että "välillämme ei ole mitään kätkettyä". Märtta kysyi minulta eräänä päivänä, ollen utelias kuulemaan likeisiä asioita, millainen Erik on puhuessaan erotiikasta. Vastasin, että hänen pitäisi käsittää, ettei sellaisiin kysymyksiin vastata. Mutta siitä sain aiheen todeta, etten itsekään tiedä varsin paljon siitä asiasta. Jos luulisin, että joku toinen tietäisi enemmän kuin minä, niin olisin epätoivoissani. Maailmassa on niin paljon roskaa, eikä minulla ole siitä puutetta, mutta minä etsin hänestä turhaan vielä jotakin, en tiedä mitä, vavistusta, menettämisen pelkoa, pelon tunnetta omistamisen onnessakin.

Itselläni on hänelle käsittämättömiä puuskia, jolloin minut valtaa tavaton ihmettely siitä, että hän on olemassa ja on minun. Mutta voitko kuvitella, kun minä kysyn: oletko sinä todellakin olemassa, elätkö sinä? silloin hän vastaa: totta kai, hitto vie.

— Teetä, sanoo nyt Erik ja iskee minulle silmää.

— Hetikö, valtiaani?

— Niin.

— Siis sinä saat vartoa, Maija.

Teen jälkeen:

Olen juuri saanut pienen kehoituksen. Erik sanoi teetä juodessaan, että tämä on ollut rauhallisin, hauskin pääsiäinen hänen elämässään pitkästä aikaa, ja että hän luuli meillä olevan paremman olon kuin niillä, jotka olivat matkustaneet hotelleihin ja täysihoitoloihin. Eikö Kamistakin meillä ole ollut ihanaa tänä iltana?

— Kyllä, mutta emmehän ole vaihtaneet ajatustakaan!

— Senpä vuoksi minulla onkin jäljellä hyvä ajatukseni sinusta, hän vastasi ja veti minut luokseen sohvan nurkkaan.

Rakas, viisas sisar kultani, oletko tästä saanut mitään käsitystä meistä? Olen kyllä koettanut olla suora. Kun vastaat, niin palkitse minua vuorostasi olemalla suora! Sano minulle olenko mielestäsi tuhma tai ymmärtämätön jollakin tavoin, tai jos sinun mielestäsi näyttää lupaavalta. Mainitse hiukan miten itse olet tehnyt, minähän en tiedä juuri mitään. Tätä en sano ainoastaan sen tähden, että haluan oppia sinulta, vaan myös siksi, että sinun seitsemän sinetin vahvistama avioliittosi herättää mielenkiintoani nyt aivan toisella tavalla kuin ennen. Tahtoisin niin mielelläni kuulla, että olet onnellinen. Olen mielestäni kasvanut siksi tasallesi, että voisit vähän puhua kanssani.

Nyt olen lukenut kirjeeni ja huomaan, että siinä puhutaan vähäpätöisistä asioista… Minun harrastukseni ovat kyllä pieniä, mutta älä pidä niitä liian pieninä! Tunnen syvästi, että olen varsin vähän huomattava, elääkseni näin huomattavana aikana, mutta sille en mahda mitään. Olen huomannut, että kohtaloni on pieni, mutta sillä en pääse siitä. Sitä täytyy kai vaalia kuitenkin? Voisi ehtiä enemmänkin, arvelet? Niin, mutta ei ainakaan niin kauan kuin ei ole palvelustyttöä. Kaikki riippuu tietysti aivan siitä, minkä verran on voimia ja kuinka paljon jännitystä kunkin sydän kestää. Minä haluan tehdä vähän hyötyäkin loukossani, ja neuloa Punaiselle ristille, kun Mathilda tulee, vaikka omianikin on paljon ompelematta. Mutta sehän on vähin, mitä voi tehdä, ja yksinkertainen keino saavuttaakseen rauhan. Tarvitseeko minun tehdä vielä muuta? Erikin mielestä ei, sillä eihän minulla ole mitään edesvastuuta, ja mihinkä minä muuten kelpaisinkaan? Mutta Erikin auktoriteetista huolimatta tuntuu kuin joku kalvaisi minua. (Ei aina, mutta näin pyhäiltana). Minähän olen niin onnellinen enkä maksa mitään veroa siitä. Tiedätkö mitä Erik vastaa, kun kysyn häneltä: — joidenkin täytyy kai aina olla onnellisia, jottei onni kokonaan katoaisi maan päältä, mitäpä sinun tarvitsee murehtia, että sinä olet sellainen, kun et ole sitä kenenkään toisen kustannuksella? Se on totta, mutta minusta tuntuu kuin siinä ei olisi koko totuus. Mitä sinä arvelet?

Häneen nähden on asia paremmin järjestetty. Hänellä on asevelvollisuutensa isänmaansa puolesta, henkivakuutuksensa vaimonsa hyväksi ja arkkipiispan toimittama hartauskirja kuolemattoman sielunsa varalle, jos jotakin tapahtuisi. Sotaan hän lähtisi yksinkertaisesti ja rohkeasti kuin Vänrikki Stoolin sankari, ja yhtä yksinkertaisesti ja rohkeasti hän taistelisi ja kuolisi Ruotsin puolesta. Mutta siihen asti ei tapahdu mitään hutiloimista etukäteen, vaan päivät saavat tulla ja mennä työssä ja levossa. Se ei ole korkeinta viisautta, mutta se on tervettä järkeä, ja minä toivon, että minullakin olisi kaikki yhtä yksinkertaisen selvänä edessäni.

Kenties voit tehdä jotakin hyväkseni? Huomaan, etten kykene itse päättämään puolestani. Tarvitsen ohjausta löytääkseni tien.

Uskollinen sisaresi
Kamilla.

7. "Mitä sinä ajattelet?"

Huhtikuun 11 p:nä.

Aina pitää Maijan saattaa toinen alakuloiseksi. Kadun nyt, että avasin sydämeni hänelle ja pyysin häneltä neuvoa, sillä minusta tuntuu, että hän on vain hämmentänyt arvostelukykyäni ja katsantokantaani ja saanut minussa aikaan pakkotilan Erikin suhteen, sensijaan, että ennen olin niin suora ja huoleton. Hänen mielestään minun kuvaukseni Erikistä ei lupaa hyvää tulevaisuuteen nähden.

"Sinä yksinkertaistutat Erik-harvinaisuutesi, ja kun sinä ilman muuta otaksut, että te aina tulette pitämään toisistanne ja kestämään, kuten lausut, silloin sinä pidät selviönä sitä, joka teidän on vuosien kuluessa todistettava! Minä en ole edes varma siitä, että Erik rakastaa sinua (niin hän hentoo kirjoittaa!) niinkuin hänen pitäisi tehdä, jotta te molemmat olisitte oikein onnellisia. Hän kohtelee sinua aivan liian rauhallisesti, kuten itse sanot. Mutta olkoon että hän pitää sinusta tarpeeksi, niin ei sinun pidä kuvitella sen merkitsevän sitä, että hän aina tulee niin tekemään. Sinä teet sen aloittelijain tavallisen virheen, että pidät luonnollisena sitä mikä tosielämässä on harvinainen poikkeus. Mahdollisesti voit luottaa Erikin vilpittömyyteen, sillä on paljon ruotsalaisia miehiä, jotka ovat vilpittömiä vaimojaan kohtaan, ja siinä he tekevät kauniisti, mutta sinä et voi luottaa hänen sydämeensä ilman muuta, sillä sitä hän ei hallitse. Jotta saisit pitää sen, vaaditaan että sinä aina olet paras nainen, minkä hän tapaa, niin, paljon parempi täytyy sinun olla, korvataksesi mitä sinulta puuttuu uutuuden yksinkertaisesta viehätyksestä. Siitä on ääretön vaiva, ja sitten on sinun asiasi päättää kannattaako puuha. Joko hän on vaivan arvoinen, ja silloin sinä tartut asiaan, tai hän ei ole, ja silloin saa asia jäädä. Joka ei voi päättää toista tai toista, sen kyyneleitä ei minun ollenkaan tule surku.

Kun sanon, että saat tekemistä, niin en tarkoita, että sinun tulee juosta noutamaan hänen veistään takin taskusta ja polvistua kuin hänen orjattarensa teetarjottiminesi, vaan että sinun pitää koettaa antaa hänelle oikeat annokset hellyyttä, kehoitusta ja viihtymystä, kuria ja nuhdetta, veitsenkärjellinen välinpitämättömyyttä sekä pippuria ja suolaa maun mukaan. Sinun ei tarvitse ainoastaan koettaa kohdistaa huomiotasi häneen, vaan myöskin itseesi, niin että tulet rakastamisen arvoiseksi, äläkä tee itseäsi tärkeämmäksi, Kamilla, kuin tarpeellista on! Oli jo kyllin onnettomasti, että kirjoitit tuon hätäisen rukouskirjeen saadaksesi tulla Tukholmaan. Näen kyllä rivien välistä kuinka Erik on paisuksissa.

Pintapuolisesti ja kaukaa katsoen voi näyttää vähän naurettavalta tällaisena aikana, jolloin valtakuntia ja sivistysarvoja kukistuu ja nousee, uhrata niin paljon päänvaivaa, kärsivällisyyttä, rakkautta ja harrastusta yhden ainoan pankinkasöörin vuoksi. Mutta minnekä pankinkasöörit joutuisivat, elleivät he jollekin olisi tärkeintä maailmankaikkeudessa? Ja päinvastoin, mihinkä me joutuisimme?

Kysyt minulta onko mielestäni sinun tehtävä jotakin muuta kuin hoitaa Erikiä. Kyllä, tosiaankin arvelen niin. Jos sinä keskityt vain Erikiin, tulee hän liikaa hoidetuksi, ja se ei ole hyväksi hänelle. Mitä sinun on tehtävä, en tosiaankaan vielä tiedä (ehdotuksesi Punaisesta rististä on mielestäni toistaiseksi varsin hyvä). Mutta minusta tuntuu, että kutsumuksen pitää myös tulla meille tavalla, josta ei saata erehtyä. Ei ole mahdollista, että meidän tulee olla ja pysyä yksinomaan pankinkasööriemme varassa kunkin kohdastaan, meillä täytyy olla joku tehtävä täytettävänämme heitä kohtaan ihmisinä. Odota ja tarkkaa! Sen täytyy tulla!

Rakas Kamilla, älä nyt luule, että olen sinua kohtaan yksinomaan hirveä! Olisin luonnollisesti voinut kirjoittaa aivan toisenlaisen kirjeen, mutta luullakseni siedät tämän, jota pidän totuutena. Itseäni koskevaan kysymykseesi en vastaa, mutta jos olet niin järkevä kuin luulen, pitäisi sinun voida lukea yhtä ja toista elämästäni tästä kirjeestä noiden seitsemän murtumattoman sinetin läpi. Eihän makkaransisus voi olla erikoisen ylpeä siitä, että se on puristettu neljästi myllyn läpi, eikä minua voi huvittaa kuvailla elämääni sinulle. Ennen vaikuttivat kyllä minuun varsin valtavasti surut, joiden tuttavuutta sain tehdä, mutta ei nyt enää. En voi käsittää, että pidin niitä niin tavattomina, nehän ovat aivan pieniä ja mitättömiä, aivan kuin minäkin. Mutta tämä varmuus ei vapauta minua retustamasta edelleen niiden seurassa, ja nyt, kuten ennenkin, ne anastavat aikani. Mutta mikäs muutoin olisikaan eläessä? Jaakko tervehtii teitä kumpaakin. Varo kirjettä!

Iso sisaresi."

Kun luin tämän kirjeen, teki se minuun ensin sangen valtavan vaikutuksen. Jos on niin, ajattelin, että onni saavutetaan uutteralla työllä, niin kyllä minä ainakin nousen aikaisin aamulla. Koko viikon olin kuin enkeli, sen saatan sanoa kehumatta, toisin sanoen, kehumistahan se on tietysti aina. Minä siivosin ja pidin puhdasta, luin keittokirjoja, juoksin ja kyselin ruokaa kautta koko torin ja tingin, joka on pahinta mitä tiedän, yhtä alentavaa myyjälle kuin ostajallekin. Talouskirjani oli mallikelpoinen, ja omiin tarpeisiini en kuluttanut mitään. Kun Erik tuli kotiin, ei siivoushommasta näkynyt jälkeäkään, ja kun olin pessyt astiat oli minulla ilta käytettävänäni hänen harrastuksiinsa. Mutta Erik ei tavallisesti puhunut paljon mitään, hän vain istui ja tupakoi sekä luki sanomalehtiään. Kerran hän oli ostanut kotiin sotaa käsittelevän kirjan.

Mutta kun tahdotaan jakaa jonkun ihmisen ajatukset, sanoin itsekseni, niin mennään hänen luokseen ja sanotaan: — Mitä sinä ajattelet? Se on sangen yksinkertaista. Minä tein niin kolme kertaa ja tällainen oli tulos.

Ensi kerralla esitin kysymykseni hyvin tyynesti. Erik vastasi: — Ajattelin, etten minä sodan takia enää voi saada tavallisia teräskyniäni, joilla olen kirjoittanut kaksikymmentä vuotta, ja sellainen pikku seikka saattaa häiritä työtäni.

En ollut odottanut juuri tätä, mutta olin heti valmis, tartuin hänen ajatukseensa ja selitin mitenkä sodan vaikutukset näyttäytyivät lukemattomissa yksityisseikoissa. Anoppi kertoi, sanoin, että hänen ompelijattarensa oli ostanut ompelulankaa useammalla kruunulla, hän luuli, että englantilaiset määräisivät vientikiellon. Ompelulangan saantia pidetään tavallisesti luonnollisena, mutta ajattelehan mitenkä kävisi, ellei sitä ollenkaan saataisi, kuinka kaikki menisi repaleiksi j.n.e. Kun vaikenin, ei Erik vastannut sanaakaan. Vähän nolona yritin alkaa taas: — eikö niin? kysyin. — Kyllä, sehän on selvää, hän sanoi, ei siihen tarvitse niin monta sanaa tuhlata.

Toisen kerran kun kysyin: — mitä sinä ajattelet? en muista, mitä hän vastasi, mutta vahingosta viisastuneena en alkanut saarnata, vaan sanoin: kas niin, tule tänne ja anna minulle suudelma sen sijaan. — Tule sinä itse tänne, hän sanoi, ja niin minä teinkin, ja sitten en ollut sen viisaampi.

Kolmannen, ja sen lupaan viimeisen kerran kun kysyin häneltä, vastasi hän vihaisesti: turvekysymystä. Silloin en vastannut sanaakaan, mutta seuraavana päivänä ostin muutamia turvepaakkuja koetteeksi, ja kun ne olivat tulleet, kutsuin Erikin kyökkiin ja sanoin: — koska sinä harrastat turvekysymystä, niin arvelin, että mahdollisesti tahdoit vähän kokeilla itse. Silloin hän hymyili ja taputti minua ja sanoi: — katsoppa vain, sinä näköjään panet muistiisi.

Illalla kysyin, innokkaana saada korjata hedelmät hyvästä käytöksestäni:

— Sanohan, Erik, pidätkö sinä minusta?

— Totta kai, vastasi hän äreästi.

— Pidätkö minusta vähän enemmän kuin tavallisesti tänä iltana.

— En, kuinka niin?

Hän ei ollut huomannut mitään! Silloin aloin epäillä Maijan pätevyyttä.