Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen

BARBRO BERTINGIN TYTTÖVUODET

Kirj.

Elisabeth Kuylenstierna-Wenster

Suomentanut

Rob. A. Seppänen

Tyttäreni kirjasto 3.

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1919.

I.

BARBRON PÄIVÄKIRJA.

Lienee aivan luonnollista, että pieni, yksinäinen tyttölapsi, joka viettää aikaansa korkeilla tuntureilla ja tuntee itsensä siellä vieraaksi, hankkii itselleen päiväkirjan rupatellakseen sen parissa, mutta tuskinpa sellainen kirja huvittanee ketään muuta kuin tyttölapsen omaa äitiä.

Barbro Bertingin päiväkirjaa, jota oli verraten säännöllisesti pidetty niinä kahtena vuonna, mitkä hän oli viettänyt tunturiseudulla, ei kuitenkaan voinut antaa äidin käsiin. Aikoja sitten olivat näet Bertingin neljä tyttöä kadottaneet kauniin, iloisen äitinsä, ja tukkukauppias Berting oli tosin hyvä isä, mutta ei ollenkaan käsittänyt harhailevia tyttömäisiä ajatuksia ja mielialoja.

Kun hänen Barbronsa keskenkasvuisena äkkiä muuttui sairaalloiseksi ja hermostuneeksi ja häiritsi varakasta, vanhaa kauppahuonetta oikukkailla mielijohteillaan, itkunpuuskillaan tai hillittömillä ilonilmauksillaan, päätti isä aivan tyynesti, että tytön oli saatava järkiperäistä hoitoa tullakseen "oikeaksi ihmiseksi". Kotilääkäri ja hän tulivat sellaiseen johtopäätökseen, ettei Barbro siedä koulutyötä eikä luultavasti myöskään kotikaupungin kosteaa, sumuista ilmaa. Hänet oli lähetettävä tunturiseudulle. Tukkukauppias sai hänet sijoitetuksi erääseen pappilaan lähelle Norjan rajaa hyvin sivistyneeseen papinperheeseen. Rouvan sisar, keski-ikäinen filosofian kandidaatti, oleskeli myös tässä hiljaisessa kodissa. Hänen ja papin oli määrä opettaa Barbrolle kouluaineita, ja rouva otti — liian harkitsemattomasti kyllä — neuvoakseen nuorelle tytölle talousaskareita. Jos hän olisi paremmin tuntenut ruskeakiharaisen pikkuvieraansa, niin hän olisi oivaltanut, ettei hänen kärsivällisyytensä riitä likikään perehdyttämään Barbroa käytännöllisiin toimiin, niin säveän hyväntahtoinen ja lauhkealuontoinen kuin hän olikin.

Neiti Winterin ja pastorin ei myöskään kannattanut kehua nuoren oppilaan edistymistä erikoisen loistavaksi, mutta se ainakin oli varmaa, että tyttö tervehtyi ja voimistui ylängön puhtaassa, raikkaassa ilmassa. Barbro nautti hiihtoretkistä, luistelumatkoista, mäenlaskusta ja lumisodasta. Papinperhe ei ottanut osaa näihin huvitteluihin, mutta Barbro sai olla Lailan ja Silokin kanssa, jotka olivat kansanopiston käyneitä lappalaisperheen lapsia ja joiden vanhemmat olivat luopuneet paimentolaiselämästä ja asettuneet asumaan omaan, komeasti rakennettuun taloonsa keskelle kirkonkylää. Kokonaista kaksi vuotta sai Barbro olla täällä levossa ja hiljaisuudessa. Hänen tulinen, vilkas mielikuvituksensa ei saanut täältä paljoa askartelun aihetta. Luonto oli liian suuri ja mahtava, jotta siihen olisi voinut syventyä. Hän kertoi usein päiväkirjalleen, että tunturit peloittivat häntä. Ne olivat kuin portittomia muureja, joiden yli hän ei koskaan päässyt. Niin paljon kuin hän yrittelikin kavuta, ei hän kuitenkaan ollut päässyt korkeimmalle laelle.

Barbro oli ennen, "asuessaan ihmisten ilmoilla", kuten oli tapana sanoa, aikonut ruveta kirjailijaksi, mutta kirjallisten lahjojen jäljet näkyivät täällä erämaassa hautautuneen kinoksiin. Jokunen pieni, lapsellinen runonpätkä tahi kömpelö luonnonkuvaus sai kyllä sijansa päiväkirjassa, mutta palava halu kirjoittaa kirjoja sammui hiljalleen yksitoikkoisuudessa.

Tukkukauppias Berting, joka hyvin mielellään tahtoi tytöstään samanlaista kuin muista siskoista ja joka ei sietänyt kesyttömän linnun siipien räpytystä, oli erittäin tyytyväinen, kun pastori ilmoitti hänelle, että Barbron huimuus oli talttunut. Hän saattoi kyllä hihkaista ilosta vähän liikaa, kun posti saapui tahi kun aurinko nousi vuoren takaa tahi kun villijoutsenet joikuivat lammella, mutta muuten ei häntä ollut työläs hoitaa. Toisinaan kyllä sattui, että hän näytti alakuloiselta ja levottomalta, mutta sehän oli tavallista hänen iässään. Se oli vain jonkunlaista mielen kasvukivistystä. Jahka hän vielä vaurastui ruumiin ja sielun puolesta, niin tukkukauppias sai nähdä hänen seuraavan sisariensa esimerkkiä ja kasvavan kelpo naiseksi.

Sehän kuulosti koko lupaavalta, ja kun tuntureilta saapuvat tiedot edelleenkin olivat suotuisia, niin päätettiin, että Barbro sai palata kotiin siksi päiväksi, jolloin hän täytti seitsemäntoista vuotta.

Ulla-täti, joka uutterasti hoiti Bertingin taloutta, iloitsi kylläkin tyhmästi luullessaan saavansa veljentyttärestään talousapulaisen. Ei ainoastakaan tyttärestä ollut hänelle apua ollut, sen jälkeen kuin Birgit oli mennyt naimisiin Bengt Malmin kanssa ja Elsa lähtenyt Lundiin lukemaan lääkäriksi. Aina, tytöistä nuorin, kävi vielä koulua eikä hänestä muutenkaan ollut varaa toivoa talousihmistä. Hänellä oli aina ollut selvillä elämäntehtävänsä. Se oli isän iso konttori.

Mutta Barbrolla — hänellä ei ollut ainoatakaan suunnitelmaa — ei mitään viitoitettua uraa. Häntä voi täti käyttää; tosin hän oli ollut mahdottomampi kuin kaikki muut kolme yhteensä, mutta nyt hän oli kai oppinut hillitsemään höynäilyään ja konstejaan.

Ei ollut tapahtunut kertaakaan, ettei viisas ja hyvin harkittu teko olisi tuottanut talolle hyötyä, niinkuin oli tarkoitettu. Ulla-täti luottikin täydellisesti veljensä tarkkanäköisyyteen kaikissa suhteissa.

Kun Barbro oli lukenut kirjeen, joka lupasi hänet kotiin syntymäpäiväksi, alkoi hänen sydämensä sykkiä rajusti ja veri kohista suonissa kuin kevätpuro.

"Hurraa! Hurraa! Hurraa! Minä pääsen kotiin!" huusi hän, niin että koko talo kajahteli, mutta ei kukaan juossut ottamaan osaa hänen riemuunsa enemmän kuin hillitsemään hänen ryöppyävää mielenpurkaustansakaan.

Pastori oli kylällä kastematkalla. Neiti Winter oli mennyt kasveja keräämään. Ja papinrouva ei suinkaan päästänyt käsistään kauhaa, jolla hän syvämietteisesi hämmenteli pataa, lähteäkseen suin päin katsomaan, mikä ilo oli yllättänyt Barbron.

"Hurraa! Hurraa!" kuuli hän yhä lähempää ja samalla vuoroin juoksevia, vuoroin hyppiviä askeleita pitkin epätasaisia, kuoppaisia lattioita, joiden poikki tilkkumatot kulkivat kuin mitkäkin suoportaat.

Äkkiä syntyi taas hiljaisuus. Kepeät askelet suuntautuivat toisaalle.

Barbro oivalsi heti menettelevänsä sopimattomasti kilttejä Granlundeja kohtaan, jos hyökkäisi heidän kimppuunsa tuo ihana ilosanoma kädessä. Silloin he luulevat, että hän on viihtynyt kauhean huonosti. Ja niinhän ei asian laita oikeastaan ollut. Hän oli vähitellen oppinut pitämään sekä metsistä että lakkasoista, tunturilakeuksista ja kimaltelevista, tummista vesistä, mutta täysin kotiutua hän ei voisi milloinkaan tähän syvään yksinäisyyteen — eikä myöskään pappilan puutteellisiin oloihin.

Hän oli katkerasti kaivannut kaunista tornihuonettaan, kun vertasi sitä siihen matalaan, vetoisaan ja ahtaaseen päätykamariin, jossa hän täällä asui. Paitsi kehnoa rautasänkyä, pakkalaatikosta kyhättyä pesutelinettä ja ruskeaa piironkia oli huoneessa pieni kivikova sohva, pari puutuolia ja kaksilaatikkoinen pöytä. Ikkunan neljä lasiruutua oli aikojen ahava purrut vihreänkarvaisiksi. Uutimet riippuivat tynkämäisinä ja koviksi tärkättyinä niukoissa laskoksissa kahden puolen ikkunanpieliä, joihin ne olivat sidotut punaisilla villanauhoilla.

Näköala oli suurenmoisen kaunis ja laaja. Silmä näki peninkulmien päähän yli järvien ja viljeltyjen maiden, kuten Barbrosta tuntui, mutta lopulta kimmosi katse takaisin, sillä kauimpana yleni alaston, ikävän näköinen tunturi, joka sulki näköalan.

Tänään Barbro ei ajatellut tunturia eikä hän katsellut alas laaksoonkaan, missä niittyvilla kimalteli ja karvaiset, mustat jäkälät hiiviskelivät pitkin maanpintaa kuin mitkäkin parrakkaat pikku tontut, jotka tavoittelevat toisiaan kiinni.

Hän katseli kirjettä säteilevin kasvoin. Näin isä kirjoitti:

Rakas tyttöni.

Nyt kai olet terve ja reipas, niin että siedät tätä meikäläistäkin ilmaa? On jo aika, että saamme Babimme kotiin. Täti ja siskot ovat myös sitä mieltä, että olet jo kauan ollut poissa.

Minä en mitenkään ehdi tulla hakemaan sinua; olethan nyt jo niin iso, että tulet toimeen omin neuvoin, luulemma. Kun enää on vain muutamia viikkoja jäljellä siihen, kun Bertingin tyttö n:o 3 täyttää seitsemäntoista vuotta, ja mainittua henkilöä odotetaan perhepiirissä nimenomaan tuoksi päiväksi kotiin, niin saat laittautua matkalle mahdollisimman pian.

Rakas lapseni, me iloitsemme sydämestämme saadessamme toivottaa sinut tervetulleeksi luoksemme — ei enää loruilevana koulutytön hupakkona, jonka päässä pyörii kaikenlaisia hassuja haaveita, vaan järkevänä, hauskana neitona, joka ei kujeile.

Ulla-täti lähettää sinulle terveisiä ja sanoo, että hän toivoo saavansa sinusta sekä hyötyä että huvia, ja Aina — meidän entisen ravakka "Pojumme" — lupaa rutistaa sinut kuoliaaksi, niin että saat olla varuillasi. Niin, Poju on tosiaankin ahkeruuden, hyvän käytöksen ja iloisen reippauden loistava esimerkki. Ajattelehan, kuinka hän on kasvanut — hipuu jo melkein pappansa pään yläpuolelle.

En ehdi kirjoittaa enempää. Eihän minulla enää muuta sanomista olekaan, kuin että ilmoitan asian yht'aikaa pastorillekin ja lähetän matkarahat sekä odotan sinua päivänä, jonka itse saat mahdollisimman pian määrätä.

Uskollinen isäsi August Fr. Berting.

Taannoin Barbro oli vain pikimmältään lukaissut kirjeen ja tuntenut suurta riemua. Nyt hän pyyhkäisi sitä miettivästi kädellään, ja hänen kasvojensa ilme vaihtui. Punaisen suun ympärille nousi väreitä, mutta niitä ei nostattanut itku, vaan jokin kiihkeän levottomasti kyselevä odotus.

Isä ei ollut maininnut sanallakaan, että häntä ikävöitiin, vaikka sellainen lie tarkoitus ollut. Isä lausui ajatuksensa aina lyhyesti ja kuivahkosti. Ulla-täti tarvitsi hänet talouteen, se oli kaikkea muuta kuin houkuttelevaa, ja sellaiseen touhuun hän ei kyennyt hivenen vertaa. Hän tulee ehkä liikuskelemaan kotonaan jokseenkin samalla tavalla kuin täälläkin puuttumatta mihinkään, mitä muut tahtovat hänen tekevän. Oli hirveää olla niin kykenemätön ja — hän oli myös haluton.

Tämä itsetunnustus sai hänet alakuloiseksi ja hän huokasi raskaasti. Monen monta kertaa hän oli vertaillut itseään siskoihinsa ja huomannut, kuinka paljoa paremmin nämä suoriutuivat kaikesta.

Birgit oli mainion sievä nuori rouva, jolla oli maailman suloisin pikku typykkä, jota hän hoiti mallikelpoisesti. Ja hän oli niin etevä perheenemäntä, että Ulla-tätikin ylisti häntä maasta taivaaseen.

Elsa suoritti tutkintonsa aina parhailla arvolauseilla, ja toverit pitivät häntä sekä velvollisuuksien täyttämisen että rattoisuuden esikuvana. Einar-serkku ja hän olivat kuin parivaljakko; he pysyivät aina yhdessä ja vetivät tasaväkisesti.

Ja Aina, kaikkien suosikki, varsinkin isän — hänhän oli luokkansa paras eikä väsynyt milloinkaan. Hän otti osaa kaikkiin urheilukilpailuihin, ja myötäänsä oli sanomalehdessä, että "urheilumaailmassa hyvin suosittu neiti Aina Berting, vaikka onkin nuorin kilpailijoista, voitti ensimmäisen palkinnon".

Hänellä oli kaikenkokoisia pokaaleja ja mitaleja, mutta Pojun mieleenkään ei johtunut ylpeillä voitonmerkeistään, hän oli vain tyytyväinen. Ja selvää oli, että voitot merkittiin kirjaan. Berting nuorempi oli synnynnäinen numeroihminen.

No, siihenkö ilo loppuikin? Niinkö pian kupla puhkesikin, Babi hupakko? Hän veti otsansa ryppyyn, painoi kyynärpäänsä pöytää vasten ja rupesi punomaan hiuksiaan sormiensa välissä. Hänen käsiensä oli uskomattoman vaikea pysyä alallaan. Ne pelailivat tuhansin eri tavoin, milloin haparoivat hiuksia, milloin sormeilivat toisiaan, milloin hyppivät tai laahustivat pöydällä, milloin hypistelivät hametta, milloin liehuivat ilmassa.

Hän ajatteli kulmat kurtussa ja huulet puoliavoimina. Isän kirja oli äkkiä vienyt hänet lähemmä kotia, joka viime vuosina oli hänestä toisinaan tuntunut omituisen kaukaiselta. Mutta nyt hän pääsee takaisin omaan rakkaaseen huoneeseensa. Hän tapaa kotikaupungin kaduilla tuttavia, saa kutsuja päivällisille ja tanssiaisiin, kuten aikaihmiset ainakin, ja sitten luultavasti menee kihloihin ja naimisiin, jos ilmestyy joku, joka hänestä huolii.

Hän saa olla yhdessä muutamien luokkatoveriensa kanssa ja elvyttää vanhoja koulumuistoja. Harriet Lindvall ja Gudrun Wilkens jatkavat lukujaan ja suorittavat ylioppilastutkinnon. Toiset olivat päässeet koulusta viime keväänä.

Mutta se, jonka tapaaminen tuotti Barbrolle suurinta iloa, oli Sonja Thomas, hänen kouluaikansa paras ystävätär. Nyt, sen jälkeen kuin Barbrosta oli tullut tunturihiiri (Sonjan antama nimitys), he olivat vieraantuneet toisistaan koko lailla. Alussa he olivat kirjoitelleet ahkeraan, mutta kun Barbro ei osannut kertoa muusta kuin tunturiluonnosta ja yksitoikkoisista päivistä, ajatteli Sonja olevan turhaa kuvailla kaikkia tanssiaisia ja pitoja, joissa hän kävi. Hän oli viettänyt koko kesän tanskalaisessa kylpylaitoksessa ja lähettänyt sieltä vain silloin tällöin jonkun maisemakortin, mutta Barbro ei epäillyt hetkeäkään, että he tulevat entiselleen, kunhan vain pääsevät oikein rupattelemaan — ja nauramaan! Hän kuuli aivan selvästi Sonjan heleän, tarttuvan naurun. Sitä ei kukaan jaksanut vastustaa. Rakas, vallaton, ihastuttava Sonja, kuinka rajattoman hauskaa on saada taas kävellä hänen kanssaan käsikoukussa!

Barbro loisti riemusta tätä ajatellessaan, ja ilo läikähdytti häntä niin valtavasti, että hänen täytyi pyrähtää ulos luonnon helmaan. Taivas oli kuulakan sininen, valoa säteilevä ilma oli oikein kesäisen lämmin, vaikka jo oli elokuun loppu. Pienellä piha-aukealla lojua lekotteli valkea lappalaiskoira.

Parilla harppauksella Barbro pääsi ystävänsä Vahdin viereen. Hän tarttui koiran etukäpäliin, nosti sen pystyyn takajaloilleen ja rupesi tanssimaan haukkuvan kavaljeerinsa kanssa rallattaen:

"Minä lähden kotihini, pois, pois, pois!
Minä lähden kotihini, pois, pois, pois,
ihan minä ilohoni halkeen!"

Tulipa vihdoin rouva Granlund eteisen kuistille ja kysyi verkkaisen laulavalla äänellään:

"Mitä meteliä tämä on, Barbro? Hiljaa, Vahti!"

"Anteeksi, Sara-täti! Kiitos musiikista, Vahti! Ja nyt suu kiinni, haukkuseni. Käyppä taas paistattamaan päivää."

Barbro kiepsautti kullanruskean hiuskiemuran otsaltaan ja juoksi papinrouvan luo.

"Sinä olet aivan resuisen näköinen, Barbro, ja hirveän muistamaton olet myöskin, rakas ystävä. Sanoinhan sinulle, että sinun on tultava keittiöön oppimaan keittämään helppotekoista porkkanahilloketta, mutta olen saanut odottaa turhaan. Jos tahtoo jotakin saada aikaan tässä maailmassa, hyvä lapsi, niin on oltava huolellinen ja säntillinen."

Kun Sara-täti pani puhekoneensa käyntiin, niin syntyi siitä aikamoinen moraalisaarna, kuten Barbro nimitti noita joka päivä uudistuvia kehoituksia, joiden teho, paha kyllä, oli vallan vähäinen. Kyllähän Barbro tarjoutui toisinaan sekä puutarhatöihin että talousaskareihin, mutta Sara-täti ei voinut milloinkaan luottaa häneen, sillä kesken kaiken hän saattoi kiintyä lukemaan jotakin kirjaa tahi takertua johonkuhun muuhun papinrouvan mielestä aivan joutavaan hommaan niin kovasti, että jätti työnsä sikseen. Hän koetti kuitenkin näyttää hyvin katuvaiselta ja taipuvaiselta korjaamaan laiminlyöntinsä, ja sentähden tuntui rouva Granlundista varsin ihmeelliseltä, kun hän sai vastaukseksi:

"Sara-täti, porkkanahilloke saa minusta nähden olla niine hyvineen. Minä en kajoa siihen sormellanikaan tänään. En halua puuttua mihinkään ikävään, tahdon vain iloita."

"Mitä nyt on tekeillä?"

Barbro sävähti hehkuvan punaiseksi. Kas niin, nyt hän kuitenkin oli ilmaissut ihastuksensa, ja hän ei ollut tehnyt sitä hienosti eikä kiltisti. Senvuoksi hän sanoikin erittäin säveällä ja hyvin hiljaisella äänellä:

"Minä saan matkustaa kotiin kolmen viikon päästä, ja vaikka olen viihtynyt täällä mainion hyvin, niin on kuitenkin oikein hauska päästä isän, siskojen ja toverien pariin."

"Sen kyllä ymmärrän", myönsi Sara-täti, "mutta vahinko vain, että
Barbro on niin vähän oppinut. Se ei ainakaan ole minun vikani."

"Ei tietystikään! Jos minulla olisi ollut vähänkin taipumusta, niin minusta olisi täällä tullut paksu keittokirja, ja silloin olisin kelvannut vaikka minkä vanhan, sairastelevan syömärin ruoanlaittajaksi, mutta eikö täti usko, että oppi voi jäädä minuun kypsymään ihaniksi tulevaisuuden hedelmiksi?"

Säteilevät,siniset tytönsilmät välkkyivät kuin kokonainen kimppu auringonsäteitä vakavaa, harmahtavaa papinrouvaa kohden, jonka tukka, hipiä ja puku, jopa luonnonlaatukin olivat samanväriset.

"Siitä minulla ei ole mitään toivoa", vastasi Sara-täti aivan kuin kirjasta lukien, "mutta saattaa olla, että sallimus voi keksiä sinulle jotakin muuta hyödyllistä tehtävää".

"Niin, Sara-täti, mustilla lampailla on aina eriskummaisuuden arvo. Ja kun joku oikukas olento kyllästyy virheettömiin valkoisiin, niin ehkäpä hän sitten vilkaisee hyväntahtoisesti minun puoleeni. Kaikkein edesvastuuttominta lienee naimisiinmeno, niin että se kai on minun ainoa pelastukseni."

Sara-tädin kuihtuneille kasvoille nousi ankaran paheksuva ilme.

"Sinä puhut puuta heinää, lapsi. Ei mikään naisen kutsumus ole suurempi ja tärkeämpi kuin olla hyvä puoliso."

"Hohhoo ja-jaa", naurahti Barbro parantumattoman vallattomasti, "siinä meni sekin mustan lampaan tulevaisuudentoive. Rakas Sara-täti, silloin on parasta, että pyhitän sieluni porkkanahillokkeen keittoon osatakseni edes jotakin."

"Ei se ainakaan haittaisi", vakuutti rouva Granlund järkähtämättömän tyynesti.

"Aion tästä lähteä Enok-setää vastaan. Hänellä on kai paljon kantamista kylältä — onnellisten vanhempien antamia lahjoja. Oikein käy sääliksi, kun hän saa yksinään retuuttaa puolta tusinaa poronjuustoa ja lisäksi ehkä karhunpaistia. Täytyy muistaa, Sara-täti, että hänen oikeassa käsivarressaan on leini."

Rouva Granlund vain pudisti päätään ja huokasi raskaasti. Nykyisessä mielentilassaan Barbro ei kuitenkaan paljoa välittänyt, millä tavoin hänelle lähtölupa annettiin, vaan lensi sisälle hakemaan hattuaan ja sitten takaisin ulos.

Hän oli kulkenut tuon tien metsän halki ja ketojen poikki lukemattomia kertoja, poiminut kevään ja kesän kukkia rantanotkosta ja nähnyt lumivyöryjen, jotka auringon lämpö oli irroittanut, luisuvan pitkin rinnettä, kunnes ne heittäen kaiken arvokkuutensa roiskahtivat hillittömästi viimeiseltä jyrkänteeltä alas ja musertuivat rosoisiin kalliopaasiin.

Hän oli opastanut eksyneitä matkailijoita oikealle tielle ja vaeltanut täällä Lailan ja Silokin parissa, jotka aluksi olivat ymmärtäneet häntä yhtä vähän kuin hän heitä. Tänään hän ei ollut halukas olemaan kenenkään oppaana eikä hän myöskään tahtonut kuunnella tunturitoveriensa haparoivaa ja hitaanpuoleista keskustelua. He eivät kuitenkaan ymmärtäneet, että hänestä oli suuri ilo lähteä tältä seudulta, missä heidän mielipiteensä mukaan ei puuttunut mitään viihdyttävän elämän edellytyksiä.

Erään matkailijan hän kuitenkin kohtasi. Tämä oli nuori mies, jolla oli reppu selässä ja ylioppilaslakki päässä. Hän kysyi tietä kylään.

"Kääntykää takaisin ja seuratkaa minua, niin pääsette sinne", selitti Barbro kuivahkosti. Hän ei tahtonut, että matkailija häiritsisi hänen ajatuksiaan.

Mutta onhan selvää, että kun kaksi nuorta ihmistä kulkee rinnakkain kapealla tiellä, heidän täytyy sanoa toisilleen jotakin. Ja Barbro se muuten aloitti puheen. Hän osoitti seuralaiselleen erästä jäätikköä, joka välkkyi kaukana ruusunhohteisessa auringonpaisteessa.

"Ette ole norrlantilainen", sanoi nuori mies.

"En olekaan, olen Länsi-Ruotsista, vaikka olen asunut täällä pari vuotta. Mutta nyt saan lähteä kotiin."

"Sepä ihmeellisen hauska sattuma. Mitähän, jos osuisimme matkatovereiksi? Jollen erehdy, olemme teidän kielimurteestanne päättäen samasta kaupungista."

"Hyi, sen kyllä kuulee; huomasin sen heti", selitti Barbro vilpittömästi. "Tuskin lienee toista murretta, jonka niin helposti tuntee, mutta minä luulin sen jo jonkun verran karisseen puheestani."

"Samaa minäkin olen luullut itsestäni", nauroi nuori mies, "mutta tuon murteen laita on niinkuin seebran viirujen, joista aapiskirja opettaa, etteivät ne milloinkaan lähde pois. Olen sille kuitenkin tällä kertaa kiitollinen. Oli hyvin hauska tavata joku ihminen tässä erämaassa."

"Vieläkös mitä, ei täällä ole niin harvassa ihmisiä, olette varmaankin eksynyt oikealta suunnalta. Eikö teillä ole karttaa tai kompassia, kun ette osaa edes kylään?"

"Älkää pilkatko, neiti! Karttani jäi erääseen autiokotaan, jossa vietin viime yön, ja kompassi unohtui Jellivaaran hotelliin."

"Meillä on muutamia kosketuskohtia", nauroi Barbro. "On virkistävää kuulla kerran muidenkin huolimattomuudesta. Saatte uskoa, että minun huolimattomuuttani märehditään aamusta iltaan."

"Nielaistaan se nyt sitten lopullisesti. Asiasta toiseen, sallitteko, että sanon, kuka ja mikä minä olen? Me ruotsalaiset esittelemme mielellämme itsemme."

"Niin, ja sitten on koko runollisuus tipotiessään."

"Olisiko teistä sitten erinomaisen runollista, jos sattuisimme vastakkain oman kaupunkimme kadulla ensi talvena, ja te ajattelisitte: tuo on se, jonka tapasin tuntureilla. En tiedä, mikä hänen nimensä on, mutta hutilus oli, kun karttansa ja kompassinsa unohti."

"Ei ole ensinkään varmaa, että osumme vastakkain. Kaupunki ei ole niinkään pieni. Yhtä luultavaa on, että tämä jää vain erämaan seikkailuksi. Kohdattiin vain ja sitten hyvästi. Nyt te jo osaatte mennä, minä käännyn takaisin. Näen Enok-sedän — pastori Granlundin — tulevan tuolla. Minun on mentävä häntä vastaan."

"Mutta jos joudumme samaan junaan, ettekö silloin tahdo minua tuntea, neiti?"

"Kyllä, miks'ei!" Barbro nyökäytti päätään toverillisesti. "Sanokaamme au revoir."

Kohta tämän jälkeen Barbro huusi:

"Enok-setä, hohoi!"

Ylioppilas oivalsi, ettei tyttö piitannut hänestä sen enempää. Kohtaus oli hänen mielestään aika virkistävä, ei siksi, että neiti olisi ollut erikoisen näköinen tai muuten viehättävä, mutta hänen käytöksensä oli reipas ja luonnollinen eikä hän välittänyt keimailla kauniilla silmillään enemmän kuin sanoa mitään "purevaakaan", kuten muut tytöt.

Hän olisi voinut lyödä vaikka vetoa, että tuo tyttö oli Barbro Berting, joka oli paljon kujeillut koulussa ja jota Harald Witt oli yhteen aikaan hakkaillut. Hänethän oli lähetetty pois kotoaan, kun pappa Berting oli kyllästynyt hänen juonitteluunsa, kuten Inga Rolander oli kertonut. Nyt hän ei ollut ensinkään juonittelevan näköinen, mutta tuskinpa sellainenkaan, kuin tukkukauppias toivoi. Hänessä oli liian paljon lennokkuutta soveltuakseen Bertingin taloon. Hän sanoi itseään hutiloksi — se ei ole miellyttävä ominaisuus tytössä!

* * * * *

Illalla Barbro kirjoitti päiväkirjaansa:

28/8. Tapauksista rikas ja suloinen päivä. Ensin isän kirje, joka sai minut iloiseksi ja sitten pahoilleni ja sitten taas iloiseksi. Sitten ylioppilas. Saattaa olla hyvä, että merkitsen muistiin hänen ulkomuotonsa, jos sattuisimme tapaamaan. On aika jännittävää muistella sitä sitten, kun haukotuspäivät tulevat. Minä ja'an ajan:

Punaisiin päiviin = iloisiin ja sisällysrikkaisiin.

Sinisiin päiviin = uutteran työn varsinaisiin päiviin.

Haukotuspäiviin = ikäviin, tyhjiin ja pitkiin.

Ei mutta, nytpä unohdan kirjoittaa ylioppilaasta. Hän oli notkea ja sorearyhtinen, jalat suorat ja niska hirveän hauska. Tukka oli ruskea ja lyhyeksi leikattu. Kasvot parahultaisen kokoiset ja nenä juuri semmoinen kaartuva, jota en ikinä osannut piirustaa koulussa, vaikka kuinka olisin tuijottanut 'Nuoren roomalaisen' mallipäätä. Suu kyllä kehittyy edukseen, kun viikset kasvavat. Se on leveähkö. Silmät — niin, niitäpä en muistakaan, vaikka ne eivät olekaan vähäpätöinen tuntomerkki.

Se johtuukin siitä, että tunnen vain harvoja poikia" — hän veti paksun viivan viimeisen sanan yli ja kirjoitti sen sijaan — "herroja. Ne ovat Harald Witt, mutta hän on Karlberg-opistossa, ja Gunnar Örn kauppaopistossa ja Holger Boye, joka lueksii Lundissa. Hän on lähettänyt minulle terveisiä Elsan kautta, mutt'ei ole kirjoittanut kertaakaan.

Barbro laski kynän lepäämään ja katsoi nyrein mielin kirjaan. Mitä roskaa hän oli taas töhertänyt! Hänen päiväkirjansa, josta tietysti piti tulla siistin asun ja lennokkaiden ajatusten näyte — niin hän oli päättänyt — olikin itse asiassa surkean sekasotkun temmellystanner, jossa vilisi mustetahroja, pyyhittyjä kohtia, vinoja rivejä, hutiloiden kirjoitettuja säkeistöjä, hät'hätää kyhättyjä mietteitä ja hajanaisia ajatuksia. Kesken kaiken töksähti esiin selostus kermakaramelleista ja penikkataudin oireista. Barbro näet odotteli vahvasti saavansa Vahdin perillisen mukaansa kotiin.

Hän kastoi kynän uudelleen ja päätti kirjoittaa jotakin järkevää, koska tämä päivä tavallaan aloitti uuden vaiheen hänen elämässään. Tyhjälle, valkealle lehdelle hän siis kirjoitti:

"Barbro, sinä Bertingin huonekunnan tyhmin, laiskin ja epäonnistunein jälkeläinen, paranna itsesi. Sano itsellesi: 'minä tahdon' — ei, se ei auta. Keksi jotakin muuta. 'Uppåt och framåt' [Ylöspäin ja eteenpäin. Suom.], se olkoon valiolauselmani."

Hän viskasi kynän pois, sillä äkkiä juolahti hänen mieleensä uusi aate. Hän piirtää käsivarteensa U:n ja F:n. Erään merimiehenkin hän oli nähnyt piirtävän sillä tavoin nimikirjaimensa. Barbro kärsi kivun kuin spartalainen tehdessään tämän suurtyön ja raapiessaan ihonsa rikki syövyttääkseen käsivarteensa nuo pienet, epäselvät kirjaimet avuksi ja opiksi itselleen hädän hetkenä.

Ei ollut ketään, jolta hän olisi kysynyt neuvoa; isän puoleen hän ei tohtinut kääntyä, jos oli tehnyt jotakin hassua, ja vielä vähemmin Ulla-tädin puoleen. Birgit asui Tukholmassa, ja hänellä oli työtä omissa oloissaan. Vanha isoäiti Skoonessa oli ainoa, mutta sill'aikaa kuin kirje ehtii kulkea edestakaisin, saattoi Barbro tehdä monia tyhmyyksiä, kun sille päälle sattui. Huu, kuinka hän katui myöhemmin — hän tunsi olevansa aivan kuin pimeänarka, joka ei löydä tietä päivänvaloon.

II.

SYNTYMÄPÄIVÄ.

Barbrosta oli tosiaankin aika noloa jäädä ihan ilman matkaseikkailuja, joita olisi voinut kerroskella tai kätkeä mieleensä kallisarvoisena muistona. Hän oli näet odottanut hyvin paljon pitkästä, omintakeisesta matkasta. Mutta ei näkynyt edes ylioppilasta. Jonkun verran puuhaa ja pientä haittaa oli kolmen viikon vanhasta Vahti-penikasta. Se oli saanut isänsä nimen ja valkean turkin. Naisten osastossa ei ensin kukaan ollut tietävinäänkään tästä huonosti kasvatetusta pikku herrasta, mutta vähitellen se sitten voitti puolelleen sekä vanhojen että nuorten sydämet, ja Barbro pääsi matkustajien suureen suosioon sirkeän penikan vuoksi, joka muiden pikkulasten tavoin enimmäkseen veteli unia.

Ulla-täti ei tietystikään lausunut helliä sanoja Vahdille tervetuliaisiksi. Mutta Aina ilmaisi heti hyväksyvän kantansa; ja silloin oli myös isän suosio saavutettu. Seuraavana päivänä tulonsa jälkeen Barbro täytti seitsemäntoista vuotta.

Hän sai kauniin syntymäpäiväpöydän ja paljon lahjoja. Isä antoi hänelle antiikkisen teekaluston ja kullatusta hopeasta tehdyn sokeriastian sekä isänmaallisen historiateoksen. Ulla-tädin lahja ei ollut niin mieleinen. Tämä oli tilannut puoli tusinaa aimo keittiöesiliinoja ja niiden lisäksi pieniä valkeita myssyjä, joiden piti olla tukan kaunistuksena ruoanlaitossa.

Birgit oli lähettänyt Babille oman ja pikku tyttönsä valokuvan. Sen mukana seurasi kokonainen albumi amatööri-valokuvia tästä pikku esikoisesta, kokoelma, joka olisi ollut mielenkiintoisempi ylpeälle äidille kuin seitsentoistavuotiaalle tädille. Tämä suvaitsikin mutista kolmannentoista kuvan jälkeen:

"Ei, nyt en jaksa enää katsella sinua, paksua palleroa!"

Elsa, joka ei vielä ollut matkustanut Lundiin, oli lyöttäytynyt yhteen Ainan kanssa ja ostanut syntymäpäivälapselle marmorisen veistokuvan. Barbro sai heti tietää Ainalta, paljonko se oli maksanut. He olivat saaneet sen huokealla, sillä marmorissa oli pieni vika. Aina oli hyvin tyytyväinen, kun oli havainnut sen ja tehnyt hyvät kaupat. Hän ei olisi voinut antaa milloinkaan itselleen anteeksi, jos olisi maksanut saman hinnan virheellisestä Psykestä kuin virheettömästä.

Tukkukauppias Berting piti seitsentoistavuotiaan kunniaksi suuret päivälliset, mutta hän ei kutsunut niille nuorta väkeä. Talon seurapiiriin kuului enimmäkseen lapsettomia perheitä tahi iäkkäitä poikamiehiä. Ja tällaiset sedät eivät olleet Bertingin tyttöjen suosikkeja. He eivät osanneet milloinkaan keskustella mistään muusta kuin "liikkeen" asioista. Ja kun heitä oli useampia, sanoivat tytöt heitä siitä syystä "ikiliikkujiksi".

Sonja Thomas oli ainoa vieras, jonka Barbro otti vastaan rajun ihastuneesti. Sekä Sonja että hänen ruusunsa saivat riemuitsevan syleilyn.

"Vai niin, vai olet sinä nyt tuon näköinen, pikku tunturihiiri", sanoi Sonja, ja Barbro huomasi heti, että hänen äänensävynsä oli kypsynyt ja kehittynyt.

"Mitä merkitsee olla 'tuon' näköinen?" kysyi Barbro nauraen. "Olen puolta päätä pitempi kuin sinä, pieni paapero."

"Pieni, mutta pirteä, Babi! — Sinä olet pulskistunut, jos sanon suoraan. Minusta on suuri nautinto näytellä sinua meidän joukolle."

Päivälliset olivat hyvin ikävät, ja Barbro huomasi surukseen, että kodin jäykänlainen, painostava mieliala oli pysynyt entisellään. Ruokapöydän huolittelu ja astiat sekä monet ruokalajit vaikuttivat häneen sen sijaan aivan toisella tavoin kuin ennen hänen kotoa lähtöään.

Ennen hän ei ollut ajatellut, että he olivat rikkaita Bertingejä, mutta kun hän nyt vertasi sitä suurta komeutta, mikä kotona vallitsi, tunturien köyhään pappilaan, niin hän ihmetteli, ettei siellä ollut kaivannut kaikkea sitä ylellisyyttä, mihin oli tottunut aina lapsuudestaan saakka.

Vaikka talon tyttäret nyt olivat nuoria naisia — Aina oli kesällä käynyt rippikoulun —, tuntui heissä kuitenkin olevan sitä arkuutta, mihin Ulla-tädin jankutus ja isän jurous jokapäiväisessä elämässä oli heidät totuttanut. Sonja sen sijaan ei salannut viehkeätä, pulppuilevaa eloisuuttaan. Hän, joka oli vanhempiensa jumaloima ainoa lapsi, oli saanut vapaasti kehittyä ihastuttavan vallattomaksi, ja hänen pieni, kaunis päänsä ja siromuotoiset pikku kätensä liikkuivat myötäänsä. Punaisten huulien lomista välkkyi tasainen valkea hammasrivi. Ylähuuli oli lapsellisen lyhyt ja pehmeästi kaartuva.

Barbro ei voinut katsella häntä kyllikseen. Hänen herkästi syttyvässä sydämessään paloi ihmettely ja ihailu, ja Sonjahan oli ollut aina hänen ihanteensa.

Pitkistä, kuivista puheista sai myös päivän sankaritar osansa. Hänelle piti puheen isä, joka oli nähtävästi halunnut sovitella sanottavansa leikilliseen muotoon. Mutta hän oli tätä ennen puhunut jo kahdelle seitsemäntoistavuotiaalle, ja kun hän ei ollut mikään kaunopuhuja, tuntuivat sanat hieman kuluneilta ja mauttomilta.

Vasta kun tytöt neljän kesken menivät Barbron huoneeseen ja asettuivat mukavasti istumaan ison makeismaljakon ympärille, kävi mieliala rattoisaksi ja iloiseksi.

He olivat ehtineet istua vain vähän aikaa, kun koputettiin oveen.
Sisäkkö toi tukun sähkösanomia.

Barbro sävähti tulipunaiseksi. Sähkösanomia hänelle — käsittämättömän, rajattoman ihanaa, että niin monet olivat muistaneet häntä. Hän katseli noita siniharmaita papereja, pari loistosähkösanomaa oli totta totisesti myöskin.

Sonja tarjoutui mielellään lukemaan ne ja iski samassa salavihkaa silmää Elsalle ja Ainalle. Nämä hymähtivät. Oli mainion hassua nähdä Barbron ihastuneita kasvoja. Tytöt olivat näet yksissä tuumin sepittäneet sähkösanomat. Aina oli ne kirjoittanut koneella. Lomakkeet oli hankkinut Sonja. Hänellä oli aina keinonsa saada toiveensa toteutumaan.

"Herranen aika, onpas vanha 'Köntyskin' muistanut sinua", nauroi Sonja, "et kai ole unohtanut mainiota ruotsinkielen opettajaasi, Babi?"

"Enhän toki! Mutta millä minä olen sen ansainnut…"

"Synnintunnustus myöhemmin — nyt sähkösanomat. Kuulkaamme!

"Onnistu elämästäs laatimaan aine, jaoitus muodosta tarkkaan ja huolella vainen. Mieleesi kiel'opin säännöt ja puhtaus paina, mi sepitelmän tärkeä puoli on aina.

Fil. lisensiaatti Emma Holback."

"Kirjoittaako hän runoja?" ihmetteli Barbro mitään aavistamatta. "Sitä en olisi ikinä uskonut 'Köntyksestä'."

Aina tirskahti, mutta Sonja vilkaisi häneen varoittavasti ja sanoi:

"Kaikki tekevät sillä tapaa sähkösanomissa, kleine Geburtstagsblume!"

"Jatka", kehoitti Elsa.

"Tämäpä on lyhyt ja selvä", sanoi Sonja silmäiltyään seuraavaa sähkösanomaa:

"Seitsemäntoistahan ei oo Mimerin kaivo, toki lie talttunut
kielesi raivo.

Tuulonen ja Sulonen."

"Sitä eivät Rothin neidit ole kirjoittaneet", kivahti Barbro. "Joku on sen tekaissut".

"Johan nyt! He ovat kai muistaneet sinun lystikkään koulurunosi", sanoi
Sonja.

"Älä lörpöttele!" Barbro ravisti ystävätärtään. "Minua on aika lailla hävettänyt ja kaduttanut mokoma häväistysveisu. Oikeastaan on ilkeää, että kaikista tyhmyyksistä, joita on tehnyt, muistutetaan heti kotiin tultua. Minua on kovasti kaduttanut. Aivan typerää on ivata opettajattaria."

"Hirveän sopimatonta", mutisi Aina melkein tukehtumaisillaan. Näöstä päättäen luuli hänen kamppailevan itkua vastaan. Ainakin kihosi hänen silmiinsä kyyneliä, mutta hän ei ollut vähääkään vihaisen näköinen.

Sonja pudisti uhkaavasti etusormeaan.

"Kuuntelehan, Bab!"

"Alt lægger for din Fod jeg ned, mig ruller lille, svær og bred.

Holger Boye."

"Holgerilta!" Barbro vilkastui äkkiä. "En luullut hänen välittävän minusta hituistakaan. Minkälainen hän on nykyjään, Sonja?"

"Entisellään. Sukkela, paksu, hyvä ja hauska."

"Olisipa somaa tavata häntä. Olen suoraan sanoen ollut siinä uskossa, että hän on laihtunut. Se pukisi häntä. Onhan siellä vielä kaksi sähkösanomaa, Sonja."

"On, on! Numero yksi!"

"Sieväksi, siivoksi tullos, ja kattilaa, kauhoja käytä, porkkanan keitossa, leivän paistossa taitosi näytä, puoliso saaos mieleinen taivahan Herran, seitsemääntoista kun liittyvi seitsemäntoista taas kerran.

Täti Sara Granlund."

"Höpsis! Ilvettä alusta loppuun", nauroi Barbro. "Yksissä tuumin sepustettu, sen näen silmistänne."

Sonjan liukasliikkeinen kieli kurkisti uteliaana suusta.

"Ei taida kannattaa kieltää, tytöt, että olemme syntipukkeja, mutta tämä ei ainakaan ole meidän tekoa, se on syntynyt ilman meidän teräviä päitämme. Ole hyvä ja katso itse, se on lähetetty oikealla tavalla. Ja loistosähkösanoma onkin, kuinkas muuten!"

Barbro katsoi epäluuloisesti viimeistä sähkösanomaa, mutta se oli todellakin oikea, ja hän otti sen hyvin jännittynein mielin.

Siinä oli:

"Eläköön Barbro Berting! Au revoir!"

Ei enempää eikä vähempää.

Barbro ajatteli heti, tietämättä itsekään miksi, kotikaupunkinsa ylioppilasta, jonka oli kohdannut kapealla tunturipolulla ja jota ei sen koommin ollut nähnyt. Heistä ei ollut tullut matkakumppaneja, vaikka ylioppilas oli luullut. Barbro oli haeskellut häntä sekä asemilla että ravintolavaunusta, mutta turhaan.

Tuntui hämärältä, kuinka nuorukainen oli saanut tietää, että tänään oli hänen syntymäpäivänsä, vaikka olihan se ajateltavissa. Siinä tapauksessa hän on tietysti vain kujeillut, ja se on oikeastaan hävytöntä.

Barbro repi sähkösanoman pieniksi palasiksi.

"Paljasta roskaa", sanoi hän, "mutta teitä minä kiitän muista".

"Ahaa, pieniä tunturisalaisuuksia", huomautti Sonja, "sepä hauskaa.
Mikähän ihmeen otus se mahtaa olla, jonka olet tavannut erämaassa?"

"En ole tavannut kerrassaan mitään muuta kuin sääskiä ja sopuleja, mutta ne eivät ole niin sivistyneitä, että voisivat lähetellä sähkösanomia. Mutta nyt voisimme tehdä jotakin muuta. Emmekö kirjoita bouts-rimés?"

"Ei, säästä siitä huvista", huusi Aina. "Minä kammoan runoja.
Laskuarvoitukset ovat paljoa hauskempia."

"Ja minä suosin jumalallista laiskuutta", sanoi Sonja, "jota saa häiritä vain joku tanssiaskel, mutta nyt on minusta parasta, että heittäydymme suloisen vetelyyden lohtuisaan syliin! Oo, nämä isoäidin tuolit ovat hurmaavia, kun ne ihan tuhlaavat väljyyttä. Elsa, tarvitsetko tuota vihreää silkkityynyä?"

"En, ole hyvä, ota! En kaipaa selänpehmikettä. Muuten lähdenkin tästä laittamaan tavaroitani matkakuntoon. Poju, sinä, joka olet kätevä, saat tulla minua auttamaan!"

"Kyllä, olkoon menneeksi", mukausi Aina mielellään, "kun kerran on päässyt uskotun palvelijan asemaan nuoruudesta huolimatta".

Hän nousi hartevana ja suoraselkäisenä. Hänen päänsä kekotti rohkeasti tanakassa kaulassa. Hiukset valuivat taalalais-miesten tapaan leikattuina ja pellavankeltaisina otsalle ja poskille. Poju oli omalla uhallaan leikannut uhkeat palmikkonsa ja kuunnellut Ulla-tädin toruntaa harvinaisen tyynin mielin, sillä lyhyeksi leikattu tukka miellytti häntä. Se ei haitannut urheillessa.

"Nyt saan pitää sinut ihan yksin", sanoi Barbro hyvillä mielin Sonjalle, kun tytöt olivat menneet. "Onpa siitä aikaa, kun saimme jutella oikein rauhassa. Tiedätkö, minulla ei ole ollut ketään, jolle olisin voinut keventää sydäntäni. Vaikka eipä minulla ole ollut mitään kevennettävääkään — surkeaa!" lisäsi hän.

"Hoo, kyllä kai sitä tulee", lohdutti Sonja. "Äskeinen sähkösanoma merkitsee, ettet ole ollut aivan ilman elämyksiä. Saat huoleti puhua minulle, mitä hän oli miehiään."

"En tiedä — luulen kuitenkin — vaikka se on tyhmää."

"Sinähän olet niin varovainen, kuin olisit ladattu harvinaisilla salaisuuksilla. Anna pamahtaa vain, Babi! Pam!"

"Luulen, että sähkösanoma taitaa olla eräältä ylioppilaalta —"

"Pohjanperäläiseltä heilalta!"

"Eikö mitä — eräältä ylioppilaalta, jonka kerran tapasin."

Sonja vihelsi vallattomasti.

"Mikä hänen nimensä on?"

"En tiedä. Hän on täältä. Ja hän on tietysti sähköttänyt vain kujeillakseen! 'Eläköön Barbro Berting! Au revoir!' Ihan varmaan hän tahtoo ärsyttää minua, ymmärrätkö?"

"En, niin viisas en ole. Hän ihailee sinun ruskeita kiharoitasi ja syviä silmiäsi. Tuolla alalla minä olen erikoistuntija. Minulla on varsin kunnioitettava kokemusvarasto, mutta nyt olen joutunut kiikkiin."

"Oletko — oletko kihloissa?"

"En, mutta rakastunut — inhottavasti rakastanut erääseen tummasilmäiseen kandidaattiin, jolla on ruskea, lyhyeksi leikattu tukka ja pitkät koivet, roomalainen profiili ja hieman liian leveä suu —"

"Sehän on —" Barbro vaikeni äkkiä ja nielaisi sanat "minun ylioppilaani".

"Mitä sinä nyt? Sanoinko jotakin sopimatonta?"

"Et suinkaan, en minä sitä tarkoita", puolusteli Barbro. "Asuuko hän tässä kaupungissa?"

"Asuu, mutta hän matkusti eilen illalla Lundiin. Hän on reserviluutnatti ja aikoo nyt suorittaa filosofiankandidaatti-tutkinnon, niin että meistä tulee sivistynyt pari. Minulla puolestani on näet henkisenä eväänä kunnianarvoisa Fredinin koulu."

"Onko aivan varmaa, että menette naimisiin?"

"Emme ole vielä päässeet siihen kysymykseen, mutta kai se sekin joutuu. Oletan, ettei hän henno sammuttaa minun liekehtivää lempeäni. Toistaiseksi minä huvittelen ja kehitän hyvänpuoleisia seurusteluavujani. Entä sinä, aiotko ryhtyä johonkin erikoiseen tulevana talvena? 'Lastenhoitohan' on nyt hirveästi muodissa, ja minun puolestani saa ollakin."

"Ja minulla on Vahdissa hoitamista. Muuten on tarkoitus sellainen, että minun on puututtava talouteen. Tuossa näet virkapuvuston." Barbro osoitti esiliinoja, jotka olivat syntymäpäiväpöydällä.

"Istu ja pala, mikä kauhistus! Babi-parka! Mutta polta pohjaan vahvasti ja suolaa, niin että kirvelee, silloin pääset mokomasta irti."

"Se olisi ihanaa, mutta jotakin tahtoisin sijaan. Jotakin oikeaa. Muistatko niitä Goethen säkeitä, joita vanha, rakas johtajattaremme usein toisteli:

"Immer höher muss ich steigen,
immer weiter muss ich schauen!"

"Muistan. Mihinkä sinä siis tahdot kiivetä ja mitä tähyillä?
Luultavasti parnassolle?"

"En, sinne en kelpaa." Barbro muuttui alakuloiseksi ja loi katseensa alas. Hänen kaikki kymmenen sormeaan haroivat pöytäliinan ripsuja. "On aivan nurinkurista, kun ei tiedä miksi ruveta. Pelkkä naimisiinmeno on niin mitätöntä."

"Niin, varsinkin niin suuresta sielusta kuin sinä olet, Babi! Minullakin saisi muuten olla halua antautua jollekin alalle — esimerkiksi näyttelijättäreksi. Olisitpa nähnyt minut viime talvena Punaisen ristin iltamassa. Minä olin Annana 'Turhantarkassa veljenpojassa' ja sain paljon kiitosta. Nyt opiskelen lausuntoa ja plastiikkaa — huvikseni vain, mutta jollakin kurssillahan täytyy käydä, vai mitä?"

Barbro ei ollut kahteen vuoteen kuullut tuota virtanaan pulppuilevaa kielenkerkeyttä, joka oli Sonjan erikoisala, ja se tuntui hänestä vieraalta. Heidän käydessään koulua oli ollut itsestään selvää, että välitunnit kuluivat puheluun, jossa sanat ryöppysivät kiireisenä koskena, mutta nyt tuntui Barbrosta, että Sonja taivutteli kieltään niin nopeasti, ettei ajatus pysynyt mukana. Hän ei tietänyt, mitä oikeastaan oli odottanut tältä jutteluhetkellä, mutta jotakin vallan toista se oli ollut kuin mitä se nyt antoi.

Ja kun ilta päättyi ja hän istui yksinään kirjoituspöydän ääressä, jolla Sonjan ruusut olivat saaneet kunniasijan, otti hän alakuloisesti päiväkirjansa aikoen kirjoittaa siihen jotakin.

Syntymäpäivänä oli kyllä ollut hyvin hauska, mutta seitsemäntoista vuoden täyttäminen ei ollut lainkaan niin merkillistä kuin hän oli kuvitellut. Hänellä ei ollut hetkeäkään ollut sitä tunnetta, että nyt hän on niin iloinen, että sydän lennähtää ulos rinnasta. Kaikki olivat olleet hänelle hyviä ja herttaisia, mutta ihme ja kumma, että koko syntymäpäiväjuhla tupsahti läjään kuin tyhjä ilmapallo. Oli hyvin kiittämätöntä ajatella näin. Hän puristi kyynärpäänsä pöytää vasten ja painoi leuan käsiinsä. Seitsemäntoista vuotta! Se oli kuin satua, mutta edessä oli pitkä jono arkipäiviä ja taloustoimia! Sinisiä päiviä ja haukotuspäiviä; punaisia päiviä vilkkui enimmäkseen vain hänen mielikuvissaan.

III.

KOTI.

"Missä Barbro on?" kaikui Ulla-tädin kärtyisä ääni monta kertaa päivässä, ja kun nuori "auttaja" oli saanut kokeilla keittiössä ja liinavaatekaapissa, kävi ääni yhä äreämmäksi, sillä huolimattomamman, hutilusmaisemman ja muistamattomamman ihmisen kanssa, kuin Barbro oli, ei Ulla-täti ollut milloinkaan ollut tekemisissä.

Barbro torkkui lieden ääressä, silloin kun hänen olisi ollut hämmennettävä karamellivanukasta, ja kun hänet pantiin paikkaamaan liinavaatteita, kävi se päin männikköön — pistokset olivat kuin harakanvarpaita — mitä he olivat oppineet käsityötunneilla koulussa? Sen olisi Ulla-täti tahtonut tietää.

Birgit oli aina ommellut moitteettomasti. Elsa kutakuinkin, mutt'ei sentään niin hyvin, että Ulla-täti olisi ollut tyytyväinen. Aina ei tahtonut ottaa neulaa käteensäkään eikä ottanutkaan. Hänet oli koulussa vapautettu käsitöistä, mutta Barbro — hänen, joka oli jo aikaihminen, olisi pitänyt ymmärtää, miten lieve päärmätään ja jälkipistot tehdään!

"Sinä vasta olet mahdoton, Barbro", oli Ulla-tädin alituinen arvostelu, ja ehkä se olikin sattuvin, sillä jos Barbro malttoi yhden tunnin, niin hän jo toisena kadotti kärsivällisyytensä kokonaan ja heitti kaikki oman onnensa nojaan, mennäkseen kävelemään Sonjan kanssa tai kävelyttämään rakasta Vahtiaan.

Tukkukauppias oli hyvin kiinni laajoissa liikeasioissaan ja näyttäytyi vain aterioilla, jolloin hän jatkoi keskusteluaan konttoritehtävistä Ainan kanssa, joka oli jo perehtynyt moisiin asioihin.

Barbro sitävastoin ei ymmärtänyt mitään noista kauppaa koskevista sanoista, jotka muodostivat kuin minkäkin salaisen maailman, eikä isä halunnutkaan totuttaa häntä liikeasioihin. Hän oli päinvastoin selittänyt, että Barbron oli kuljettava Birgitin jälkiä, ja siten hän luuli viitoittaneensa Barbron tien aivan selväksi.

Kerran Barbro sai laittaa päivällisaterian omin päin, kun Ulla-täti tarvitsi keittäjätärtä avukseen säilykkeiden valmistuksessa. Sekä täti että keittäjätär olivat tietysti neuvoneet, miten kana on paistettava ja kohomunkit laitettava, mutta kelvollista siitä ei tullut.

"Mikäs tällä ruoalla on tänään?" kysyi tukkukauppias tyytymättömänä, kun puolipalanutta kana-poloista tarjottiin sellaisen kastikkeen kera, josta keittäjätär sanoi, ettei hän ota syytä niskoilleen, vaikka mikä olisi. Ennen hän lähtee pois, vaikka onkin palvellut Bertingin talossa viisitoista vuotta.

"Barbro tahtoi näyttää, mihin hän kykenee", ärisi Ulla-täti. "Vaikka olen jo kaksi kuukautta opettanut ja neuvonut, kuinka ruokaa on laitettava, ei siitä tytöstä tule kalua. Hän on yhtä taitamaton ja kykenemätön."

"Minä en osaa enkä opi laittamaan ruokaa", virkkoi Barbro harmissaan, "ja mitä hyötyä siitä olisikaan? Onhan meillä neljä palvelijatarta."

"Mitä sinä sitten oikeastaan osaat, rakas lapsi?" kysyi herra Berting tuikeasti. "Minä en ole huomannut, että sinulla olisi selvää taipumusta mihinkään, eikä käy ollenkaan päinsä, että sinä et tee muuta kuin vetelehdit."

Barbro ei virkkanut mitään. Hän pelkäsi purskahtavansa itkuun. Ei milloinkaan ollut tuntunut hänestä niin kylmältä ja tylyltä kuin nyt. Niin kauan kuin Birgit oli ollut kotona, oli tämän pehmeä ja miellyttävä luonne osannut sovittaa ja rohkaista, ja elämä oli ollut paljoa siedettävämpää. Hän oli aina ollut lämmittävänä auringonpaisteena, mutta nyt ei paistanut ainoakaan säde varsinkaan Ulla-tädille ja Barbrolle. Aina oli iloinen ja reipas, mutta oli harvoin kotona. Aamupäivät hän oli koulussa ja iltapäivällä pelaamassa golfia ja tennistä.

Päivällistä syötäessä olivat kaikki tuppisuina. Aivan samoin kuin hänen lapsuutensa aikoina, jolloin ateriat olivat saaneet uhkaavan painostavan leiman hänen tähtensä, hänen huonojen todistuksiensa, ajattelemattomien tekojensa tahi hutiloimisensa tähden.

Hän kävi mieleltään yhtä apeaksi kuin entinen pieni, kalpea, hintelä tyttökin oli ollut, ja kesken apeaa mielialaansa hän tunsi nyt niinkuin silloinkin järjetöntä kaipausta saada iloita, nauraa niin sydämellisesti, että ikävyys olisi heittänyt aimo kuperkeikan ja karannut tiehensä.

Lapsena hän oli kuvitellut mitä ihmeellisimpiä asioita, jotka voisivat yht'äkkiä keventää mielialan, mutta tällä kertaa hänestä tuntui painostus niin raskaalta, ettei se voinut hälvetä, ja hän istui lautasensa ääressä ääneti, mielessä syyttävä tunne. Puuttui vain, että syksysade olisi yksitoikkoisesti ja valittavasti piessyt ikkunoita.

Ulla-täti huokasi raskaasti kuin marttyyri, ja Barbro arvasi ihan tarkkaan, mitä hän ajatteli: Ei kukaan olisi voinut tehdä omien lapsiensa hyväksi enempää kuin hän veljentyttäriensä hyväksi. Hän oli uhrannut koko elämänsä heidän hyväkseen. Barbro tuumaili äkeissään, mihin muuhun hän olisi voinut käyttää elämänsä. Eipä tosiaankaan sillä olisi voinut olla suurta kysyntää, sillä niin kitkerää ja torailevaa se oli.

Illalla Sonja tuli kertomaan, että hänen äitinsä ja hän aikoivat matkustaa Kööpenhaminaan ja ehkä Lundiinkin. Heillä oli sukulaisia ja tuttavia kaikkialla, ja kaikki halusivat heitä luokseen.

"Voi, jospa minäkin pääsisin mukaan!" huudahti Barbro. "Mutta en tohdi pyytää isää laskemaan minua taas matkalle. Olinhan niin iloinen päästessäni takaisin kotiin."

"Arkapa sinä oletkin, Babi, sellaista en luullut sinusta ensinkään tulevan, mutta voihan arkalainenkin olla mitä parhainta ainetta. Minä koetan puhua äidilleni, että hän esittää asian setä Augustille."

"Sinä olet enkeli, Sonja! Kuinka hirveän ihanaa meillä olisi, jos saisimme matkustaa yhdessä."

"Niin, se kieltämättä lisäisi hauskuutta. Eipä silti, että kainostelisin puhua äidille vaikka mitä, mutta minun tunteeni kuohahtelevat niin kovasti, että hyvinkin tarvitsen kaksi henkilöä, joille niitä purkaa. Me jäämme luultavasti Kööpenhaminaan jouluksi, että saan käydä teattereissa, konserteissa ja taidenäyttelyissä vähintäkään hätäilemättä. Ja aika kuluu että hurisee."

"Kuulehan, Sonja". Barbro oli hyvin hämillään kysymyksestään, mutta se poltti hänen kieltään. "Kun sinä noin lennät huvista toiseen, etkö milloinkaan ikävöi — häntä, josta puhuit?"

"Ky-yllä", venytteli Sonja, "toisinaan. Toivoisin hirveän mielelläni, että hän saisi nähdä minut silloin, kun kokonainen liuta kavaljeereja häärii ympärilläni, ja jos minulla on oikein hienonhieno puku, niin tahtoisin, että hän saisi ihailla minua siinä. Jopa sinun silmäsi pyörivät! Varmaankin pidät minua hävyttömän suorasukaisena, mutta oletko milloinkaan nähnyt minua haaveksivana ja kaihomielisenä? Se ei sovi minulle ensinkään. Mitäs minä haikailemaan ja huokailemaan, kun elämä on niin suloisen hauskaa. 'Hän', kuten sinä sanot, tietysti tarkoittaen Uno Freideä, pitää kyllä hänkin lystiä omalla tavallaan. Mutta ennemmin tai myöhemmin me tapaamme toisemme, ja silloin se lempi hehkuu, Babi! Tuli leimuten lyö, tuli kirkkaana lyö, se leimuvi tuhansin liekein."

Barbroon tarttui helposti Sonjan veikeä leikikkyys, ja kun hän oli eronnut ystävättärestään, näytti hänestä kaikki ruusuiselta.

Täti Aimée Thomas saa isän suostumaan, ja sitten hän saa lähteä heidän mukanaan Kööpenhaminaan. Hän tahtoo mielellään oppia lasimaalausta, se oli hänen uusin päähänpistonsa. Mitähän, jos ehtisi käydä sellaisen kurssin; ja tanssikurssin myös! Hänen jäsenensä ihan hytkyivät hyvästä mielestä ja pidätetystä eloisuudesta. Hänen täytyi toisinaan pyöriä kuin hyrrä, pyöriä kunnes päätä huimasi ja hengitys salpautui, sydän takoi ja veri juoksi suonissa kuohuen.

Hän oli käynyt vieraisilla vain pari kertaa kotiintulonsa jälkeen. Tukkukauppias ei suvainnut laajaa seurapiiriä eikä hän ollut vielä oivaltanut, että hänellä oli nuoria tyttäriä, joita piti johdella seuraelämään. Birgit ja Elsa olivat hoitaneet itsensä nuoruudessaan niin, ettei hänellä ollut mitään vaivaa heidän huveistaan. Ja Barbro sai odottaa, kunnes Ainakin joutui siihen ikään. Kun Poju täyttää kuusitoista vuotta, silloin vanha, harmaa kauppahuone säteilee juhla-asussaan, ja loistavat tanssiaiset johtavat Berting Nuoremman seuraelämään. Tämä oli jo aikoja sitten päätetty. Tukkukauppias ja Aina sommittelivat mielellään jonkunlaista ohjelmaa jo monta kuukautta aikaisemmin. Tällöin oli tavallisesti Aina se puoli, joka vahvisti päätöksen.

"Kuulehan, isä", oli Poju sanonut innostuneesti noin vuosi takaperin ja katsonut rohkeasti isäänsä silmiin, "suunnitellaanpas vähän tulevaisuutta".

"Olkoon menneeksi, typykkäni", ja isä hymyili ihastuneena lemmikilleen.

"Ensiksikin on sinun myönnettävä, että minä olen viime lukukausina edistynyt koulussa loistavasti, all right kaikissa aineissa!"

"Myönnetään kernaasti."

"Ja nyt minä aion suorittaa ylioppilastutkinnon kahden vuoden perästä, kohta sen jälkeen tai sitä ennen, kun täytän kuusitoista vuotta. Hyväksytäänkö se?"

"Pelkään, että rasitat itseäsi liikaa, Poju hyvä."

"Joutavia, August Fr. Berting; saat nähdä, että minä suoriudun kuin leikillä. Sitten me pidämme päivälliset kaikille opettajille, huikean hienot päivälliset, ja sitten tanssiaiset tovereille. Suostutko siihen?"

Ei yksikään muista tytöistä, ei edes Birgit, olisi milloinkaan uskaltanut sinutella isäänsä, mutta Ainalta se läksi ihan itsestään, eikä isä ollut siitä millänsäkään. Olihan tyttö Berting Nuorempi, kauppahuoneen tuleva tuki. Ihme kyllä, poikkesi tukkukauppias ankarista periaatteistaan heti, kun oli kysymys Ainasta. Tämä ei ollut hänestä "vain tyttö", vaan miespuolisen perillisen täydellinen vastine.

Fredinin koulussa oltiin sitä mieltä, että Aina menettelisi viisaammin, jos lukisi yhden vuoden lisää eikä hyppäisi luokan yli, mutta Poju oli tarmokas ja ajoi tahtonsa perille. Hän sai yksityisopetusta ja kykeni siten ilman vaikeutta seuraamaan reaaliosaston lukuja. Matematiikka ja maantiede olivat hänen pääaineitaan. Tässä samoin kuin monessa muussakin kohden hän erosi sisaristaan, ja opettajilla oli sula nautinto ihailla hänen selkeää, ponnekasta lahjakkuuttaan. Elsa oli niinikään ollut loistava tähti koulussa, mutta hieman hitaampi ja kankeampi kuin Aina, jolla oli aina ripeä vauhti, olipa sitten kysymyksessä urheilu tai luvut.

Barbron mielestä Poju oli tavattomasti muuttunut niinä kahtena vuotena, jotka hän oli ollut poissa. Silloin oli Aina ollut tavallinen lapsukainen, hieman nenäkäs ja töykeä. Mutta nyt hän herätti Barbrossa kunnioitusta. Hänessä oli nyt jotakin hyvin varmaa ja pätevää, ja kuinka uskomattoman pitkäksi ja leveäksi hän oli kasvanut! Pienenä hän oli ollut varsin hintelä ja laiha; ei kukaan ollut osannut aavistaa, että hänestä tulisi voimakkain sisaruksista.

Hakkailua ja poikatuttavuuksia Aina ei viljellyt milloinkaan. Hänellä oli omat urheiluystävänsä, joita hän tervehti läimäyttämällä selkään kämmenellä tahi huutamalla: "Heipä hei!" Tyttövierailut olivat hänestä "tipumaisia", mutta hänestä pidettiin paljon toverina raikkaan iloisuutensa, avuliaisuutensa ja vaatimattomuutensa tähden.

Barbro ei voinut olla ihailematta Ainaa. Hän ajatteli itsekseen, että kun hän vain voisi ottaa Pojusta esimerkkiä, niin hänkin olisi onnellinen, mutta hänen aikeensa raukenivat onnistumattomiin yrityksiin. Veikeä ja iloinen hän kyllä osasi olla, jollei häntä pahasti nolattu tai rökitetty, mutt'ei milloinkaan niin "tukeva sisäisesti" kuin Aina. Barbron mielessä hajosivat ajatukset ja mielihalut kuin tuhka tuuleen, mutta Ainalla oli näkymätön suojaava seinä, joka esti tuulenpuuskia myllertämästä hänen mieltään.

Barbro odotteli jännittynein mielin Aimée-tädin ehdotuksen seurauksia. Hän ei käsittänyt, mitä isällä voisi olla hänen matkaansa vastaan, kun oli selvää, että hän sai kotona aikaan vain ikävyyksiä. Ulla-täti, jolla oli senkin seitsemän kipua ja vaivaa, tuskastui monta kertaa tunnissa sekä Barbroon että Vahtiin, jotka alituiseen närkästyttivät tädin vanhaa-aatamia tyhmyyksillään.

Niinpä on monta monituista kertaa sattunut, että tuo kelvoton Vahti-tollero on säikähdyttänyt Ulla-tädin kesken päivällisunta nelistämällä aika hamppua ja aavistamatta lattian poikki tädin tohvelien kimppuun, aloittaen niiden kanssa huiman sotatanssin.

Ulla-täti kavahtaa pystyyn vihasta puhisten. Vahti riemuitsee ajatellessaan saavansa hänestä leikkitoverin. Mutta se saa tietysti pötkiä ulos ovesta hyvin nopeasti ja nolona. Raekuuro hurahtaa kuitenkin Barbron niskoille.

"Etkö tiedä, kuinka vaikea minun on saada unta? Yökausiin en useinkaan voi silmääni ummistaa eikä se johdu ensinkään siitä, että nukun päivällä, mutta minä tarvitsen hetken lepoa, ja sitä sinä et suo, vaan lasket sisään tuon iljettävän koiran, jota minä vihaan niinkuin mitä."

Vahti-parka ja Barbro-parka, he hiipivät piiloon tornihuoneeseen. Täti ei oikeastaan tarkoittanut pahaa, mutta kuta kuivemmaksi hänen sielunsa ja nahkansa kävivät, sitä enemmän hän tunsi tarvetta komennella nuoria ja näyttää, että hänellä oli valta hallita heitä. Birgit ja Elsa olivat hänen mielikkejään, ja Barbro sai myötäänsä kuulla ylistyksiä heistä. Barbro ajatteli toisinaan olevansa ehkä hyvinkin ilkeä, kun ei kuitenkaan tahtonut olla erinomaisten sisariensa kaltainen. Mutta hän ei tahtonut sitä millään muotoa eikä voinut kuvitella omaa minäänsä niin mankeloituna ja silitettynä. —

"Penkin alle meni", sanoi Sonja eräänä iltana astuessaan koputtamatta Barbron huoneeseen. "Setä August antoi oitis kieltävän vastauksen, eikä äiti saanut mitään aikaan. Te kuulutte lähtevän koko perhe jouluksi Tukholmaan Birgitin luo, niin että saat ihastella suloista perhe-elämää aa-lulla-lallatuksineen! Ja 'tee, kanni, kakkaraa', ja sen semmoista."

"Hyi", sanoi Barbro tuikeasti. "Ja toisella taholla odottavat kaksoiset. Ihanaa ajanviettoa!"

"Mitä sanot? Kenellä on kaksoiset?"

"Kenelläkö? Gerda Skogilla, etkö tunne? Hänellä, joka pari vuotta sitten meni naimisiin insinööri Anders Skogin kanssa. Voit käsittää, että saamme lallattaa niidenkin lasten kanssa. Pikku lapset ovat minusta kuin puhkeamattomat sinivuokon nuput. Niistä toivoo niin pian kuin mahdollista tulevan jotakin oikeaa. Voi, miksi en pääse matkustamaan sinun kanssasi! Olin iloinnut siitä sanomattomasti."

"Minullapa on suunnitelma, Babi,"

"Ainahan niitä sinulla on jos kuinka paljon."

"On itseäni varten, mutta tämä koskee sinua. Kirjoita liikuttava kirje isoäidillesi. Sano, että tukehdut kuoliaaksi tai jotakin muuta sellaista ja että hänen täytyy pelastaa sinun henkesi. Ehdota mummolle, eikö hän omasta puolestaan ottaisi sanoakseen, että hän on niin sairas ja heikko, että tarvitsee jonkun tyttärentyttärensä hauskuttamaan itseään. Hän voi siepata kivukseen vaikka hermosäryn. Sehän kuulostaa kovin surkealta."

"Isoäitiä ei petetä. Ja onhan hänellä sekä seuranainen että kamarineitsyt, Hän ei minua tarvitse, ja toisekseen — mitä minä siellä maalla tekisin?"

"Kun sinä, Babi, kerran olet kana, niin on iso vahinko, ettet ole saanut täyttä höyhenpukua. Etkö ymmärrä, että Floda olisi vain matkahaluisen henkesi ponnistuslautana."

"Kyllä, mutta se ei käy päinsä." Barbro ravisti päätään.
Vastoinkäyminen ei milloinkaan yllyttänyt häntä uuteen ponnisteluun.
"Ei maksa vaivaa."

"Sitten kai minä saan ottaa sen tehtäväkseni. Isoäidin puoleen on käännyttävä joka tapauksessa. Kun minä koko kouluajan yrittelin muokata sinusta uudenaikaista ihmistä, niin täytyy minun nyt jatkaa työtäni. Sinä olet toisinaan ihan toivoton, varsinkin milloin olet oikein täynnä kotoisia vaistoja, mutta minä pidän sinusta, olet suorastaan suloinen kuin pieni hirvenvasikka."

"Pidätkö minusta oikein paljon?" Barbro kietaisi lujasti kätensä Sonjan kaulaan. "Voinko luottaa siihen?"

"Voit, ainakin minun puolestani. Sinähän kerran ennen vanhaan sanoit irti ystävyyden."

"Niin, kun sinä et pitänyt sanaasi, vaikka lupasit varmasti, ettet näytä sitä hupsua runoa, minkä kirjoitin Fredinin koulusta. En unohda milloinkaan, kuinka hurjasti suutuin, kun sinä lauloit sen kerho-iltana. Ja minä olin siinä uskossa, että se oli revitty ja viskattu pois, mutta sinä olitkin onkinut sen itsellesi ja petit minut häikäilemättä."

"Babi kulta, ethän toki saa halvausta post festum. Olethan antanut minulle anteeksi, ja se oli meidän ainoa kiistamme. Enkö ole sen jälkeen ollut sinulle aina hyvä?"

"Olet, oikein hyvä", myönsi Barbro eikä voinut olla suutelematta Sonjan poskelle, minkä tämä nauraen otti tyytyväisenä vastaan.

"Pikku hyväilijä", sanoi hän ylimielisesti.

Barbron kasvot karahtivat tulipunaisiksi loukatusta ylpeydestä. Hän pelkäsi aina antavansa liikaa, vaikuttavansa tungettelevalta, ja sittenkin oli hänen varsin työläs hillitä voimakkaita, kuumia tunteenpurkauksiaan.

IV.

SOKERILEIPURILLA.

Kaikki oli laitettu valmiiksi ja kuntoon Tukholman-matkaa varten. Taistelu Vahdin kohtalosta oli päättynyt siten, että Barbro sai tyytyä jättämään koiransa kotiin.

Ainan piti ottaa osaa sekä jääpallo- että hiihtokilpailuihin, ja hän oli matkustanut samana päivänä kuin lukukausi koulussa päättyi, Elsa suori matkalle suoraan Lundista, oltuaan viikon isoäidin luona, ja jouluaaton edellisenä iltana aikoivat tukkukauppias Berting, Ulla-täti ja Barbro lähteä matkaan.

Barbro seisoi täysissä pukimissa ikkunan edessä salissa. Kymmenen minuutin kuluttua kuuluu alhaalta automobiilin törähdys ja sitten se vie heidät asemalle. Ehkäpä joulunvietto Gitan luona onkin hyvin hauskaa. Ja Tukholma voi tarjota kaikenlaista ajanvietettä. Hän iloitsi, kun pääsee luistelemaan Stadionille ja laskemaan mäkeä Djursholmiin, missä serkut asuvat. Setä Knut ja täti Tora pitävät varmaankin hauskat kestit, ja sitten hän oli päättänyt käydä museossa tutkimassa keramiikkaa. Hän ei jouda mitenkään kuluttamaan aikaansa liian paljoa Gitan ihmelapsen Rigmorin tahi Gerdan kaksoisten parissa.

Kimeä huuto ja jymähdys herättivät Barbron ajatuksistaan. Mitä ihmettä se oli? Eiköhän vain Ulla-täti ruikuttanut välikössä, salin viereisessä huoneessa, missä hillopurkit, leivät ja muut semmoiset sekä tavattoman iso liinavaatekaappi sijaitsivat?

Vaikerrus ei tauonnut, ja Barbro juoksi hätään. Näky oli kamala. Ulla-täti virui merkillisessä käppyrässä lattialla, ylt'yleensä veressä, joka juoksi ristiin rastiin pieninä puroina. Kahden särkyneen pullon vihreänruskeita kappaleita kiilui hyllynreunalla, ja Ulla-tädin kädessä törrötti hartsilla tulpittu pullonkaula, joka luultavasti oli samaa alkuperää kuin särkyneet kappaleetkin.

"Voi-voi-voi, selkäni on poikki ja molemmat jalat katkenneet", huusi
Ulla-täti, "nyt ei minusta enää tule ihmistä".

Barbro huomasi samassa, että se, mitä hän oli luullut vereksi, oli kirsikkamehua, ja kun hän näki, että täti vaivatta oikaisi oikean jalkansa, oletti hän, ettei ainakaan se ollut loukkautunut.

"Hae apua, voi-voi-voi", vaikerteli täti, "ota kiinni kädestä, koetan nousta! Ai, älä siitä kädestä, sekin taitaa olla poikki. Voi, hyvä Isä, olin ottamassa hyllyltä kirsikkaviinapulloa reumatismiini, voi-voi-voi, ja aioin panna — ai-ai — sen — ai-ai-ai — matkalaukkuun, mutta silloin lipesin. Voi, miten se oli kauheaa; kaikkeen sitä ihminen joutuukin."

"Onko täti loukkautunut? Tätihän voi liikuttaa molempia käsiään ja jalkojaan", sanoi Barbro.

"Olenko muka loukkautunut! Olen mäsänä koko ihminen, tokihan sen tuntee. Tokko — ai-ai-ai — tokko lienee ainoatakaan eheää luuta ruumis-parassa."

Haettiin lääkäri, joka selitti, että neiti Berting oli saanut pari aivan vaaratonta ruhjevammaa ja että vasen ranne oli hieman nyrjähtänyt. Koko kommellus selviäisi parin viikon kuluttua.

Ulla-täti oli kuitenkin niin kuohuksissaan, että uikutti kuin pieni tyttö.

"Nyt minä saan maata tässä yksinäni ilman ainoatakaan rakasta lasta. Poloisia ovat kaikki vanhat, kun heillä ei ole lapsia, jotka heitä pitävät rakkaina. Voi, kuinka tyhjäksi ja autioksi koti jää! Ei joulukuusta eikä kynttilöitä!"

Tukkukauppias näytti jonkun verran hermostuneelta. Ei voinut enää olla puhettakaan, että he olisivat joutuneet lähtemään yöjunassa. Nyt he ehtisivät perille vasta myöhään jouluaattona, mikä suututti häntä monesta syystä. Hän sanoi kuivahkosti:

"Olen jo hankkinut luotettavan hoitajattaren."

"Ventovieraan, sellaisen, jolla ei ole ainoatakaan yhteistä muistoa minun kanssani. Ja miten paljon minä iloitsinkaan joulusta!"

Barbro seisoi ääneti tädin sängyn jalkopäässä. Hän ei ollut ymmärtänyt Ulla-tätiä milloinkaan niin hyvin kuin tänä hetkenä. Hänen mielensä heltyi ja lämpeni nuoren sydämen joustavasta hehkusta. Hän keskeytti äkkiä tädin hiljaisen vaikertelun sanoen:

"Minä jään mielelläni tädin luokse." Barbro muisti erään joulun, jolloin hän oli ollut tuhkarokossa ja Ulla-täti oli eristäytynyt muista istuakseen hänen luonaan ja kertoakseen satuja. Ne olivat tosin olleet hirveän kuivia ja opettavaisia, mutta Ulla-täti ei osannut muita, ja lukeminen oli mahdotonta, koska huoneessa täytyi olla pimeää Barbron silmien tähden. Kiitollisuus oli Barbron hyvä ominaisuus, ja hän tunsi olevansa oikein onnellinen saadessaan osoittaa sitä. Kun Ulla-täti muuten aina ärisi, niin se suututti, kyllästytti ja uppiniskaistutti Barbroa, mutta nyt näyttivät vanhat, kuihtuneet kasvot valkealla pieluksella niin rauhallisilta ja lempeän sovullisilta, että Babi oli pelkkää hellyyttä.

"Sinä siis aiot jäädä kotiin, Babi", sanoi herra Berting kahden vaiheilla. "Se olisikin parasta, ja voithan korvata vahingon uutenavuonna. Milloin tahansa saattaa ilmestyä tilaisuus päästä lähtemään."

"Minua surettaa Babin tähden", huokasi täti hervottomasti. "Minusta olisi kyllä hyvä, jos joku pikku tytöistäni olisi täällä luonani, mutta kun en ole heidän äitinsä, niin en voi vaatia, että he uhraavat mitään minun tähteni."

Barbro sanoi vielä, että hän mielellään luopuu matkasta. Hän oli jo alkanut sommitella ajatuksissaan sairaan huoneeseen pientä joulukuusta, jossa olisi sieviä vahakynttilöitä, tähtiä, kultalankahapsia ja hopeakiteitä. Ja sitten hän lukee tädille jotakin niistä Flygare-Carlénin paksuista romaaneista, joita tädillä oli kirjakaapissaan, ja kyselee tädin lapsuutta ja nuoruutta, vaikka hän ei välittänyt tuon taivaallista siitä, kuinka ihania ihmiset ja maailma olivat siihen aikaan olleet.

Herra Bertingiä vaivasi ajatus, mitä tehdä. Hänenkään mielestään ei asia ansainnut pitkiä puheita. Barbro oli jo niin vanha, että hänen täytyy tietää mitä tekee, eikä ollut ollenkaan vahingoksi, että hän oppii ajattelemaan muitakin. Hän saapuu kohta uutenavuotena takaisin ja toimittaa sitten tyttärelleen jotakin hauskuutta. Sentähden hän ilmoitti, että Babi saa jäädä kotiin, kun kerran haluaa.

Tuskin tarvinnee mainita, että Ulla-tädin kärtyisyys uudistui, niin pian kuin hän huomasi, että hänellä oli joku, jolle voi olla kärtyinen, ja silloin Barbro väsyi. Hänen iloinen velvollisuudentunteensa laimeni. Hoitajattaren sanomattoman kärsivällinen naisellisuus ärsytti häntä, ja hän vetäytyi Vahdin ja oman itsensä seuraan.

Eräänä päivänä hän pistäytyi erääseen sokerileipomoon, jossa ilmoitettiin myytävän kotitekoisia nekkuja ja marsipaania.

Barbro oli oikea herkkusuu, ja sokerileipomot olivat alituisena houkutuksena hänen tiellään.

Uuden sokerileipomon tiskin takana oleva vaalea tyttönen saattoi olla muutamia vuosia vanhempi kuin Barbro. Hän näytti itkettyneeltä, mutta vaikka silmät ja sievä nenä olivat punehtuneet ja turvoksissa, tunsi Barbro saaristossa vietettyjen kesien aikuisen leikkitoverinsa, kalastajaperheen Olenan, joka oli opettanut Bertingin tyttöjä soutamaan ja perää pitämään. He olivat olleet mainion hyviä ystäviä, ja Barbro paistoi kuin aurinko, kun hän huudahti:

"Päivää, Olena! Kah, täälläkö sinä olet! Tunnet kai minut?"

"Tokihan minä Babin tunnen — neiti Barbron, piti sanomani."

"Älä viitsi olla olevinasi — Babihan minä olen sinulle. Oletko täällä?"

"Olen, aamusta iltaan."

"Saatko syödä makeisia niin paljon kuin mielesi tekee?"

"En tiedä. En välitä mokomasta roskasta. Minun on vain ikävä — ja pahinta on sunnuntaisin, kun aurinko paistaa. Silloin mieli palaa saaristoon ihan menehtyäkseen. Mutta mihinkäs tästä joutaa? Yhden aikaan on tultava ja oltava kello kymmeneen asti." Olenalla oli ilmeisesti tarve saada keventää sydäntään, sillä vedettyään välillä henkeä hän jatkoi yhtä kyytiä. "Sain luvan matkustaa kotiin huomenna, ja eräs tuttava tyttö lupasi tulla tänne minun sijaani, mutta näkyy narranneen, ja nyt en pääse mihinkään, vaikka siellä on kotona häät ja kaikki."