E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen

ELÄMÄN KEVÄÄSSÄ

Tyttökirja Barbro Bertingistä ja hänen tovereistaan

Kirj.

ELISABETH KUYLENSTIERNA-WENSTER

Suomentanut

Rob. A. Seppänen

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1920.

SISÄLLYS:

I. Eva-täti.
II. Ensimmäinen päivä.
III. Päivänpilkkeet.
IV. Eräs käynti ja sen seuraukset.
V. Heleänvärinen leninki.
VI. Lucia-juhla.
VII. Odottamaton kohtaus.
VIII. Rekiretki.
IX. Eräs uusi tuttavuus.
X. "Tullos, veikkonen! Yhtyös liittohon!"

I

Eva-täti.

Joskus tapahtuu, että maailmannaiset keskittävät parhaimmat voimansa ja toimintahalunsa, joka ennen on harhaillut minkä missäkin, siihen ajankohtaan, jolloin he muuten unohtuisivat kuten muutkin kuihtuneet kukat. Tällainen henkilö oli hyvin komea, paljon lukenut ja matkustellut sekä koti- ja ulkomailla ihailun esineenä ollut leskivapaaherratar Löwesköld.

Maailmansota oli pakottanut hänet jäämään Ruotsiin koko vuodeksi, mutta tästäpä pakosta tulikin se gordilainen solmu, jonka hänen valveutunut tarmonsa äkillisen voimakkaasti katkaisi. Hän omisti yhden niitä vanhoja, kauniita huviloita, joista osa Östermalmin kaupunginosaa aikoinaan oli tunnettu yhtenä Tukholman viehättävimpiä paikkoja. Hienon, valkean talon ympärillä levisi hyvin hoidettu puutarha, missä puut herättivät kunnioitusta vanhuudellaan ja muhkeudellaan ja missä kukat viihtyivät niin hyvin, että ne puhkesivat näkyviin lumesta jo maaliskuussa ja pysyivät useimmiten elossa marraskuuhun, vieläpä toisinaan jouluunkin saakka.

Vapaaherratar oli liikkunut viidenteenkymmenenteen ikävuoteensa asti korkeissa, komeissa huoneissa (puoli vuotta avioliitossa oltuaan hän oli täällä joutunut leskeksi) eikä ollut kertaakaan tullut ajatelleeksi, että niitä saattoi käyttää muuhunkin kuin loistaviin juhliin. Hän oli aina ottanut vastaan ulkomaisia ystäviään rakkaina vierainaan ja seurustellut mannermaan eurooppalaisten kanssa niinäkin lyhyinä aikoina, jolloin hän oli kotimaassa.

Sodan puhkeamisesta saakka oli hänen luonaan ollut eräs kasvatuslaitoksen johtajatar Dresdenistä ja kaksi ranskatarta, toinen taidemaalari, toinen pianotaiteilija, ja nämä kolme muukalaista olivat ensimmäiset, jotka saivat kuulla vapaaherrattaren ajatusjuoksun päätöksen.

"Minä tahdon saada aikaan jotakin hyödyllistä yksinäisessä elämässäni", sanoi hän. "Olen tottunut elämään suurellisesti ja näkemään paljon ihmisiä ympärilläni, ja sitäpaitsi minä kaipaan iloista ja hyödyllistä toimintaa. Mieleni tekee perustaa sivistävät oppikurssit nuorille tytöille, jotka ovat päättäneet koulunkäyntinsä. Ennen on ruotsalaiset tytöt aina lähetetty ulkomaille. Nyt se on vaikeaa. Useat tuttavistani ovat päivitelleet, mihin he lähettäisivät tyttärensä juuri sinä vuonna, jolloin nämä eivät tiedä, mihin olisi antauduttava. Seitsemälle nuorelle on tilaa tässä huvilassa. Toisin sanoen saa kaksi makuuhuoneensa piharakennuksessa. He saavat oppia kieliä, musiikkia, piirustusta ja muita yleisiä sivistäviä aineita ja sitäpaitsi tuntea olevansa viihtyisässä kodissa Eva-tädin luona. Ikä voi mieluimmin olla kuudentoista ja yhdeksäntoista välillä ja perhesuhteet sellaiset, että nuo kasvattini käsittävät minun kodissani vallitsevat tarkoitusperät ja maailmankatsomuksen. Kysymyksessä ei ole mikään armeliaisuustoiminta, vaan miellyttävä askartelu itselleni ja rattoisa ja hyödyllinen ajanvietto noille seitsemälle valitulle."

Näillä sanoilla oli perustus laskettu, ehdotuksen hyväksyivät innostunein mielin sekä fräulein Stock että mademoiselles Renard. Laadittiin työjärjestys. Kaikki kolme ulkomaalaista naista tarjoutuivat antamaan opetusta, lisäksi hankittiin eräs mrs Faith, eräs fil. tohtori Krabbe ja eräs koulukeittiöopettajatar, jotka saisivat hoitaa määrättyjä tunteja.

Ilmoittaminen ei ollut tarpeen. Tarjokkaita ilmaantui joka taholta, niin että vapaaherrattaren oli pakko valita ne, jotka hän katsoi soveliaiksi.

Tukholmalaisia tyttöjä hän ei tahtonut ensinkään. Hänen mielensä teki olla äidin sijaisena nuorille. Hän piti niin sydämellisesti näistä nuorista tahdoista ja rohkeista sydämistä, jotka ikävöivät ensimmäistä kohtalonsysäystä, tahi jotka huolettomasti syöksyivät elämän aurinkoisiin aaltoihin, pelkäämättä äkkiä pudottavia syvänteitä.

Syyskuun viidentenätoista päivänä oli tyttöjen määrä saapua, edellisenä iltana vapaaherratar tarkasti vielä kerran nimiluettelon ja ne muutamat reunamuistutukset iästä ynnä muusta, jotka hän kustakin oli tehnyt.

Sonja Thomas, yhdeksäntoistavuotias, menee aikaisin kihloihin ja naimisiin. Haluaa oleskella Tukholmassa vaihtelun vuoksi, oppia yhtä ja toista, mutta ei mitään vakavasti. Tulee vanhasta, varakkaasta göteborgilaisesta kodista. Ainoa lapsi.

Maud Rydeman, kahdeksantoistavuotias, tilanomistajan tytär skoonelaisesta herraskartanosta, nuorin kahdeksasta sisaruksesta. Tuntuu vallattomalta ja laiskalta. Vanhemmat antavat ymmärtää, etteivät enää kykene pitämään häntä kurissa, mutta että he odottavat hänestä kaikkea hyvää aikaa myöten.

Mary Ehrestierna, kahdeksantoistavuotias. Ollut jo monessa mukana. Suuri suku Tukholmassa. Äiti oleskelee parantolassa, isä, everstiluutnantti, harjoittaa strateegisia tutkimuksia sotaakäyvissä maissa. Tyttö säädyllinen, mutta vähäpätöinen. Kuitenkin tavattoman musikaalinen. Kaksi veljeä.

Astrid Tolling, seitsentoistavuotias. Kirkkoherran tytär Itägöötanmaalta, hyväpäinen, aikoo opiskella kuvanveistoa. Iloinen, luonnollinen ja terhakka. Varmasti erinomainen toveri. Kolme veljeä, kaikki Upsalan yliopistossa.

Barbro Berting, kahdeksantoistavuotias, näyttää nuoremmalta. Isä leski. Tyttö tulee isoäitinsä, vapaaherratar Stiernuddin luota. Naimisissa oleva sisar Tukholmassa. Barbro kiintynyt kirjallisuuteen.

Märta Agnell, kahdeksantoistavuotias. Vanhemmat asuvat Berliinissä, isä suuren sähköyhtiön johtaja. Märta aikoo olla Tukholmassa kevääseen, jolloin hän ja hänen sisarensa, joka opiskelee sairashoitoa Köpenhaminassa, lähtevät matkalle tavatakseen muun perheen eräässä saksalaisessa kylpylaitoksessa. Märtasta näkyy tulevan tyypillisen hyvä ja uskollinen perheenemäntä. Hän aikoo sitäpaitsi suorittaa lastentarha-kurssin.

Minka Rozinsky, kuusitoistavuotias, slaavilaista syntyperää. Isä kaatunut sodassa. Äidillä, leskellä, viisi lasta. Oleskelee satunnaisesti neljän nuoremman kanssa Bergenissä erään norjalaisen ystävättärensä luona. Minka taitaa päästä erään rikkaan englantilaisen sukulaisen ottotyttäreksi, kun Rozinskyn perhe on sodan takia joutunut tuuliajolle. Kaikki heidän suuret maatilansa ovat poltetut tai muuten hävitetyt.

Eva-täti pani muistikirjansa pois ja nyökkäsi miettivästi. Hänen tehtävänsä ei ollut helppo. Nuoret ovat sekä arvostelevia että vaativaisia ensimmäisinä kukkaanpuhkeamis-vuosinaan, kun he vielä luottavat itseensä ja maailmaan. Ja hän tahtoi, että Löwesköldin kasvatushoitola olisi enemmän kuin tavallinen koulu. Hän toivoi, että ne henkiset kyvyt, joita hän ryhtyi muokkaamaan, edes hiukan saisivat avaruuksien valoa tietoihinsa ja ajatuksiinsa menettämättä naisellisuutta, joka hänen mielestään oli kallisarvoinen aarre. Uusisuuntainen ei Eva-täti ollut tämän sanan helppotajuisessa, kuluneessa merkityksessä. Hän oli ollut mukana siinä ajassa, jolloin tyttöjen kasvatus kulki nimellä "edukation", ja kaikissa hänen miellyttävissä liikkeissään oli sivistyksen hienoa, siroa suloutta, johon liittyi tyyni arvokkuus.

Hopeanvalkoinen tukka huoliteltuine kampauksineen ja pukevine kiehkuroineen kehysti pieniä, hienopiirteisiä, vilkkaita kasvoja, joiden iho oli heleän kukoistava. Silmät paloivat syvinä ja tarmokkaina älykkään, leveän otsan alla. Suunseudussa oli vielä rakastettavaa hymyä, jonka vaikutuksesta unohti, kuinka kuihtuneet huulet olivat. Hänen vartalonsa oli suora ja solakka. "Hän käyttäytyy kuin armollinen kuningatar", oli hänestä aina sanottu.

Mainitut seitsemän tyttöä saapuivat määrättynä päivänä, ja hiljainen huvila kajahteli mätkähtelevistä matkalaukuista, kiitävien jalkojen kapseesta, naurusta ja juttelusta. Äkillinen muutos ylhäisestä hiljaisuudesta hälinään ja touhuun tuntui melkein sietämättömältä talon neljästä naisesta.

Mutta illempana hyörinä lakkasi, ja teetä juodessa olivat neitoset varsin ujoja ja siivoja. "Seitsemän suljettua päiväkirjaa", ajatteli Eva-täti. "Joka vuorokausi kirjoitetaan niihin rivi hyvää ja pahaa, mutta nuo vähäiset elämänsanat täytyy saada lukea ja ymmärtää."

Tyttöjen sanoessa hyvää yötä Eva-täti suuteli kutakin heistä otsalle, ojennettuaan ensin oman valkean, sormuskoristeisen kätensä heidän suudeltavakseen. Maud Rydeman ja Märta Agnell näyttivät nyrpeiltä ja hämmentyneiltä tästä hyvästelystä, mutta taipuivat kuitenkin. Jo nyt olivat täyshoitolaiset selvillä siitä, että Eva-tätiä oli toteltava. Koko hänen olentonsa herätti kunnioitusta, mutta Maud ajatteli kuitenkin, ettei hän "ensinkään halua kulkea talutusnuorassa. Olihan aina olemassa jokin keino pujahtaa tarkastuksesta".

"Me tapaamme täsmälleen kahdeksan aikaan ruokasalissa huomenaamulla", sanoi vapaaherratar ystävällisesti. "Työjärjestys on jo laadittu, ja kun olette nukkuneet hyvästi matkan jälkeen, käymme heti käsiksi työhön."

Sonja Thomas ja Barbro Berting, jotka olivat koulutovereja ja parhaita ystävyksiä, olivat toivoneet saavansa yhdessä haltuunsa sievät parihuoneet muratin verhoamassa piharakennuksessa, ja kun vapaaherratar oli silmäillyt heitä tutkivasti, olikin näyttänyt siltä, että heidän toivomuksensa täyttyy. Eva-tädin ystävällinen, rakastettava hymy lienee virittänyt heihin tämän toivomuksen. Se meni kuitenkin myttyyn, sillä pään pehmeästi kumartuessa lankesi tuomia.

"Ei, luullakseni meidän täytyy järjestää niin, että Mary ja Astrid saavat nuo parihuoneet. Makuuhuoneen edessä pienessä salongissa on mielestäni varsin sopiva ottaa vastaan sinun sukulaisiasi, Mary. Sonja ja Märta saavat kumpikin vierashuoneensa, sinisen ja punaisen, Minka saa keltaisen. Maud ottaa minun sänkykamarini yläpuolelta pienen kulmahuoneen, ja neiti Barbron me panemme torniin. Niin nuoret jalat eivät ole milläänkään, vaikka raput ovatkin jyrkät."

Nyt läksivät tytöt huoneisiinsa, joihin kohta ilmestyi kunkin luonteen mukainen persoonallinen leima.

Sinisessä vierashuoneessa, missä Sonja hallitsi, oli jo asetettu kirjoituspöydälle erilaisia valokuvia; lipastolle oli siroteltu mitä moninaisimpia pikku esineitä. Pitkä, vanhamuotinen sohva oli saanut pari aivan uusikuosisinta silkkityynyä. Pöydällä sen edessä oli kookas kristallimalja, jossa oli mitä ihanimpia tummanpunaisia ruusuja, ja sen vieressä oli makeisrasia täynnä herkkukonvehteja. Repaleinen ja ympäristöänsä rumentava helppohintainen kirja "Päästä minut" oli paiskattu sänkyyn. Huoneessa ei ollut mitään, mikä olisi vähääkään viitannut vakavaan askarteluun.

Mutta lihavan, vaaleatukkaisen Märtan punaisessa huoneessa oli pöydälle ladottu sopusuhtaiseen järjestykseen talous- ja keittokirjoja, Grimmin ja H.C. Andersenin sadut ja eräs lentokirjanen: "Pienokaisemme". Leveälle ikkunakamanalle Märta oli nostanut jättiläisrasian, jonka sisällys olisi riittänyt pienehkön ompeluliikkeen tarpeiksi. Sängyn yläpuolelle hän oli ripustanut Agnellin perhettä kokonaisuudessaan esittävän suurennetun valokuvan, joka oli otettu vanhempien hopeahääpäivänä. Jotakin pyöreää, valoisaa ja lauhkeaa oli tuossa ryhmässä, joka oli sijoittunut erään huvilan rapuille, ja yläpuolella oli luettavana: "Heimatsliebe".

Minkan ihastuttava keltainen huone, jonka kukikasta leinikkökuosista sisustusta länsiaurinko kultasi, ei ollut tänä iltana edullisen näköinen, ylt'yleensä oli näkyvissä tavaroiden huolimattoman purkamisen jälkiä, pukuja, kirjoja, jalkineita ja soittovehkeitä sikinsokin, ja keskellä tätä sotkua istui Minka ahmien erästä romaania. Toinen käsi piti kirjaa tarpeettoman lähellä mustia samettisilmiä, toisen käden hän oli pujottanut syvälle tummaan, kiiltävään tukkatiheikköön, joka vuolaan, tuuhean harjan tavoin laskeutui kapealle tytönselälle ja kulmikkaille hartioille. Hän oli pieni ja hoikka ja hentojäseninen, huolimattomasti puettu ja korvarenkailla, sormuksilla ja muilla koruilla vahvasti koristettu, näki aivan selvästi, ettei Minkalla ollut aavistustakaan köyhyydestään. Kaikki meni häneltä huolimattoman oli-miten-oli-menetelmän mukaan. Ja hänen kapeilla, ruskeilla kasvoillaan loisti veitikkamainen kurittomuus.

Järeäjäseninen, mahtava Maud oli heti tuntenut vetovoimaa "pientä kimaltelevasilmäistä tenhotarta" kohtaan. He osaisivat kyllä yksissä neuvoin panna toimeen kepposia. Maud ei ollut purkanut matkatavaroitaan. Hän sanoo, ettei jaksa. Hävytöntä, että isä ja äiti olivat lähettäneet hänet pois. Eihän hän itse ollut tahtonut. Ja Maud heittäytyi toiseen nojatuoliin — kaksi tällaista oli sohvan sijasta — niin että liitteet natisivat. Leveät jalkateränsä ja tukevat raajansa hän ojensi pitkin pituuttaan, asettuessaan tutkimaan lähtevien junien aikataulua. Sanokoot mitä tahansa kotona, mutta hän ei jää tähän vankeuteen. Ja sitten hän vihelsi kuin äkämystynyt koulupoika.

Barbro Bertingin tornihuoneessa ei järjestys myöskään ollut mallikelpoinen. Kaikkialla vetelehti kirjoja, paperia ja aikakauslehtiä. Hän oli yrittänyt luoda jonkinlaista kokonaisuutta, mutta onnistumatta. Puvut olivat sentään päässeet vaatekomeroon ja yksi neljästä tuolista oli vielä tyhjä. Kaarevalle rokokosohvalle, joka oli soikean peilin alla, Barbro oli sijoittanut kirjapinot. Hän luki paljon ja enimmiten historiallisia teoksia, ja kun hän nyt, puolittain riisuutuneena, avasi milloin yhden, milloin toisen muistelmateoksen, pisti hänen silmäänsä ensi sivulta yksinkertainen omistus, joka oli kirjoitettu varmalla, miehekkäällä käsialalla: "Barbrolle ystävä H.B." Isoäiti ja Holger Boye, hänen lapsuuden- ja nuoruudenystävänsä, olivat ahkeraan lahjoitelleet pienelle lukuhimoiselle Barbrolle tervettä ja kehittävää lukemista. Ja viimeksi kuluneena vuonna, jolloin hän oli asunut rakkaan, suloisen isoäidin luona, hän oli oppinut pitämään arvossa hyvien kirjojen seuraa.

Inger Thomas, Sonjan serkku, oli myös opastanut häntä valikoimaan lukemista, jotavastoin Sonja oli koettanut vieroittaa häntä "mokomasta roskasta", mikä teki hänestä "ikävän vetelyksen".

Piharakennuksessa oli tytöillä jo kaikki järjestyksessä, ja he olivat vakuutettuja siitä, että he viihtyisivät mainion hyvin. Maryn siro, hyvin hoidettu persoona liikkui täysin tottuneesti sievässä kustavilaisessa salongissa, jonne hän oli tuonut spinetin, somasti täytetyn nuottihyllyn ja kallisarvoisen viulun. Hän kertoi Astridille, että hän oli avustanut monissa soitannollisissa iltamissa ja saanut tavattoman paljon kiitosta. Hänen ulkonevat vedensiniset silmänsä eivät juuri elostuneet, kun hän puhui soitosta, sen enempää kuin muulloinkaan, mutta hän oli aina hienon, kiltin ja säädyllisen näköinen. Huomasi myöskin, että hän oli koko suvun mielikki, ja vanhemmat olivat ilmoittaneet vapaaherratar Löwesköldille, että he olivat lähettäneet hänet kasvatushoitolaan välttääkseen rettelöitä, kun kaikki tahtoivat omistaa Maryn ja pitää häntä kodissaan. Sukulaisilta olikin jo tulvinut hänelle kutsuja, mutta ne olivat jääneet Eva-tädin talteen, sillä hänpä määräsi, milloin tytöt saivat lähteä kyläilemään.

Astrid ei välittänyt hitustakaan tuollaisista koreista nimistä ja arvoista, joita Mary lakkaamatta luetteli, mikä ei oikeastaan tapahtunut siksi, että hän olisi niillä ylpeillyt, vaan siksi, että ne kuuluivat hänen piiriinsä, ainoaan, minkä hän tunsi.

Hyräillen ja reippaasti järjesteli pikku Tolling, jota kotona sanottiin "sydänkävyksi", kapistuksiaan ja suuteli isän ja äidin valokuvia, ennenkuin läksi nukkumaan japanilaisen verhon taakse, joka jakoi tilavan makuuhuoneen kahtia.

Verhon toiselta puolen Astrid kuuli Maryn kirkkaan, aina jonkun verran uteliaana ihmettelevän äänen:

"Tiedätkö, onko totta, että Sonja Thomas on salakihloissa erään filosofiankandidaatin ja luutnantin kanssa, joka on hirveän rikas?"

"Luultavasti, mutt'en tiedä, onko se salaista, hänhän puhui siitä meille kaikille."

"Ei minulle."

"Et kai ollut sisällä. Muuten hän sanoi, että kihlaus julkaistaan uutenavuotena, ennen kuin luutnantti Freide lähtee jonnekin opintomatkalle, ja sitten he menevät syksyllä naimisiin, kun Sonja täyttää kaksikymmentä vuotta."

"Ajatteles sentään! Luuletko, että joku muu meistä on kihloissa?"

Astrid nauroi sydämensä pohjasta.

"En ainakaan minä, mutta sinusta ja muista en voi mennä takuuseen."

"Minusta?"

"Niin, sinähän sanoit 'joku muu meistä', enkä minä vielä tunne tyttöjä, minusta vain olisi hyvä, että jokaisella olisi jokin oikein elävä harrastus."

"Eikö heillä sitten ole? Minulla on musiikkini."

"Ja minulla rakas saveni, ja Sonjalla ehkä yhtä taipuisa luutnanttinsa, mutta Minka vain lentää ja keikkuu kuin kärppä ja pajattaa: 'Mais, c'est tout égal ça!' ja Märta — niin, tosiaankin, Märta on jo eine fromme und sehr weibliche deutsche Hausfrau — mutta mitä tulee Maudista?"

"Tarvitseeko hänestä tullakaan mitään? — Ei ole väliä tulla miksikään, minä arvelen, että täällä kehitytään vain huvin vuoksi."

"Ja minä arvelen, että on huvittavaa kehittyä."

"Niin, musiikissa, tietysti. Kuka on Barbro Berting? Jos hänen äitinsä oli syntyisin Stiernudd, niin olemme kaukaisia sukulaisia."

"Minä tiedän vain, että sekä Sonja että Barbro ovat Göteborgista ja ettei Barbro ole ollut kotonaan puoleen vuoteen. Hänellä kuuluu olevan kolme merkillistä sisarta. Vanhin kauneutensa, n:o kaksi työteliäisyytensä ja n:o kolme teräväpäisyytensä puolesta."

"Vai niin, no mutta eikö Barbro ole merkillinen?"

"Ei minun mielestäni. Hyvää yötä, Mary, minua jo nukuttaa."

Astrid melkein odotti Maryn kysyvän syytä hänen uneliaisuuteensa ja tunsi melkoista helpotusta, kun Mary sanoikin veltosti ja hyväntahtoisesti:

"Hyvää yötä, typykkä! Nuku makeasti!"

Vähän ajan kuluttua kuului Maryn ääni uudelleen.

"Nukutko, Astrid?"

"En ihan."

"Oletko laskenut, montako ikkunaruutua on tässä huoneessa?"

"En, mutta se on helposti tehty."

"Käykö päinsä, että lasket ne minunkin puolestani?"

"Minä luulen, ettei se vetele. Eikä myöskään saa sanoa sanaakaan, kun on laskenut, silloin ei uni toteudu."

"Eikö? No, hyvää yötä sitten."

"Hyvää yötä."

Astrid kuuli, kuinka Mary puoliääneen ja hyvin perusteellisesti laski ikkunaruudut, mutta sitten hän kääntelihe ja huokaili niin raskaasti, että Astrid oivalsi jonkin painavan hänen sydäntään. Hän melkein arvasi, mitä se oli. Mary oli huomannut pienen, lystikkään seinässä olevan lasiventtiilin, joka oli pyöreän pienoisikkunan näköinen. Lopulta Astrid ei voinut hillitä nauruaan. Hän purskahti raikuvaan nauruun. Mary tuntui kuuntelevan.

"Astrid!"

"Mitä?"

"Sopiiko laskea uudestaan?"

"Se voi käydä laatuun."

"Niin, näetkös, minä en tiedä — luuletko, että venttiilikin on laskettava?"

"Eiköhän, jääköön se pisteeksi. Piste perään, ymmärrätkö?"

Nyt oli Astrid nauranut kyllikseen ja halusi nukkua. Jo seuraavana päivänä hänen oli aloitettava työskentelynsä erään kuvanveistäjän luona.

Mary laski uudestaan hitaasti ja tarkkaan, ja sitten oli hiljaista. Hän taisi nukahtaa yht'äkkiä.

II

Ensimmäinen päivä.

Aamuteen jälkeen Eva-täti kokosi opettajakunnan ja oppilaat suureen arkihuoneeseen, joka ei ollut vähääkään koulusalin näköinen, vaan oli asultaan herraskartanon vierashuoneen kaltainen monine mukavine ja hauskoine istumapaikkoineen, pöytineen ja näppärine pikku kaappeineen; ja kokonainen seinä oli kirjahyllyjen peitossa, jotka olivat täynnä viimeistä sopukkaa myöten. Muilla seinillä riippui Hillerströmin tauluja.

"Olen ajatellut, että luennot pidämme täällä", sanoi Eva-täti, "ja teidän lukujärjestyksiinne on jo merkitty tunnit ja aineet. Ei teidän eikä teidän opettajienne tarvitse tuntea itseään pinnistetyn juhlallisilta tunneilla. Tämä ei ole tavallinen koulu, ja te olette jo täysikasvuisia nuoria naisia. Kello kolme päättyy päivän opetus, ja senjälkeen te olette vapaat menemään kävelemään tai kyläilemään ilmoittamalla siitä minulle. Kerran viikossa käymme museoissa tai kokoelmissa. Kuuden aikaan syömme päivällistä ja seitsemän ja yhdeksän välillä tehdään käsitöitä, harjoitetaan soittoa, luetaan ääneen tai pidetään jotakin muuta ajanviettoa. Kirjeenne saatte lukea ja vastata niihin ilman tarkastusta. Sukulaisia ja ystäviä saatte ottaa vastaan mielenne mukaan huoneissanne, sillä minä luotan siihen, että se tapahtuu valikoiden. Yleensä sanoen minä vetoan teidän tahdikkuuteenne ja hienotunteisuuteenne ja toivon samalla saavani teidän luottamuksenne. Nuoren tytön parhaimmilla ominaisuuksilla ja oikealla helminauhalla on yhteistä se, että hänen täytyy aina pitää ne näkyvissä, luoda niihin eloa ja välkettä omalla olennollaan. Jos ne pannaan syrjään siksi, että vastuunalaisuus rasittaa niitä pitämästä, käy niiden samoin kuin helmien. Kun ne seuraavalla kerralla pannaan koristeiksi, ovat ne himmenneet ja ikäänkuin kuihtuneet. Sielunkorut ovat paljoa arempia kuin oikeat helmet, sen tahdon painaa mieleenne ja lopuksi toivotan teidät kaikki tervetulleiksi. Työ alkaa. Tänään jääköön kuitenkin se tai ne, jotka eivät ole lopettaneet tavaroittensa purkamista, kolmen jälkeen kotiin laittamaan huoneensa kuntoon. Hutiloimista ja laiminlyöntiä minä en suvaitse ensinkään."

Eva-täti itse ei opettanut, mutta hän kuunteli hyvin halukkaasti tohtori Krabben kirjallisuus- ja taidehistorialuentoja.

Tohtori ei tosin ollut niitä, joille elämä on suonut paljon aineellista ylellisyyttään, mutta hän kohosi harvinaisen nerokkaalla tavalla kaiken maallisen yläpuolelle ja upposi intomielisesti henkisiin harrastuksiin.

Sonja kuiskasi Barbrolle: "Sepä vasta lystikäs herrasmies!" Ja Barbro kuiskasi vastaan: "Hän lentää meidän kaikkien ylitse", mutta itse asiassa hän oli varsin mielissään, jopa ylpeäkin, että juuri hän sai useimmat kysymykset, kun osasi parhaiten.

Tämä oli jotakin aivan uutta hänelle, sillä koulussa hän ei ollut milloinkaan kunnostautunut, päinvastoin, ja hänen täytyi myöntää, että hänen isänsä oli turhaan koettanut työntää häntä, perheen mustaa lammasta, milloin minnekin.

Kielissä tuli Sonja toimeen erinomaisesti, mikäli sitä tarvittiin puheessa, mutta käännökset hän hutiloi alusta loppuun. Niitä hän ei katsonut tarvitsevansa. Vuoden kuluttuahan hän istuu liehiteltynä, komeana nuorena rouvana jossakin Tukholman loistohuoneistossa, niin että vanhemmat menettelivät hieman hassusti pannessaan hänet Löwesköldin kasvatushoitolaan, mutta äiti, joka oli syntyjään ranskatar, kärsi maansa puolesta sodasta niin sanomattomasti, ettei hänellä ollut ainoatakaan ilonpäivää. Tämän hän pelkäsi tekevän Sonjankin raskasmieliseksi, ja senvuoksi hän vapaaehtoisesti luovutti lemmikkinsä äitinsä rakkaimman nuoruudenystävän, vapaaherratar Evan hoteisiin.

Niin pian kuin kello oli lyönyt kolme, kokosi mrs Faith englantilaiset kirjansa ja "haihtui", kuten Märta Agnell sanoi. Astrid oli hetkistä myöhemmin valmis lähtemään sen kuvanveistäjättären luo, jonka johdolla hän aikoi työskennellä. Hänen kauniit, avoimet kasvonsa loistivat täydeltä terältä iloista odotusta, ja hän nyökkäsi hyvästinsä mitä säteilevimmin hymyillen.

Mary oli lähdössä vierailemaan ja pukeutui huolellisesti harmaisiin kiireestä kantapäähän saakka.

"Hän on kun hevone", sanoi Minka katsoen Maryn jälkeen, "oiken, oiken pitkä hevose naama ja paljo tyhmeliin".

Tämän hän sanoi Märtalle, mutta Märta ei milloinkaan taipunut ajattelemaan mitään epäedullista. Hän olikin niin lempeän ja hyväntahtoisen näköinen ollessaan juuri lähdössä erääseen lastenseimeen, että Minka heti älysi huomautuksensa tällä kertaa osuneen väärälle henkilölle. Hän livisti vastausta odottamatta huoneeseensa, joka oli saatava kuntoon.

Sonja tahtoi Barbron mukaansa ulos.

"Urban Freidekin on täällä", sanoi hän, "ja hän tahtoo mielellään tavata sinua. Nyt hän saa jo viran ja toivoo sitten pääsevänsä raha-asiain ministeriöön."

Barbro punastui ankarasti. Edellisenä talvena, jolloin hän oli ollut Lundissa isoäitinsä luona, hän oli usein tavannut Urban Freiden, ja toisinaan hän oli luullut pitävänsä Urbanista kuten Sonja Uno-veljestä. Mutta yhtä usein hänestä oli tuntunut, että Urban oli aivan samanlainen kuin muutkin eikä yhtään sellainen, johon voi luottaa. Mutta toisekseen — olihan hauskaa hakkailla ja kujeilla, mutta jos hänen olisi määrättävä kantansa, niin hän tuntisi olevansa hirveän onneton. Häntä oli huvittanut ajatella, että hänen ei tarvitse muuta kuin ojentaa kätensä ottaakseen Urbanin tai Holger Boyen, mutta ettei hän tee sitä vielä kohtakaan, ei ennen kuin pääsee täyteen varmuuteen siitä, ettei koko maailmassa ole mitään muuta, mitä hän mieluummin tahtoisi.

"En luule, että Eva-täti laskee minua ulos tänään", virkkoi hän epäröiden. "Jos pistäydyt huoneeseeni, niin huomaat syyn."

"Ainainen hutilus", nauroi Sonja. "Harmillista, ettet ole saanut neitsytkammiota kuntoon. Olisin tahtonut sinut mukaani Silkkikauppaan ja Pohjoismaiseen Kauppakomppaniaan. Minun on tehtävä kauhean paljon tilauksia. Evelyn-täti tulee tietysti vähäksi aikaa mukaan, ja sitäpaitsi minun on saatava neuvoja tulevalta anopiltani. Hän tuntee tarkoin, miten Tukholmassa on oltava ja elettävä. Heidän huvilaansa Djursholmissa on kuvattu sekä 'Svenska Hemissä' että 'Saisonenissa'. Ajattelepas, kun mekin Unon kanssa joudumme niihin."

"Onko se sinusta niin tähdellistä?"

"Onko muka! Uno sanoo, että minusta tulee pääkaupungin enimmin chic ja nuorin rouva. Minun pukuni tulevat antamaan leiman, sanoo hän. Voi, minä olen niin rajattoman onnellinen! Au revoir vähäksi aikaa. Hassua, että meistä tuli uudestaan koulutoverit."

Hän nyökkäsi ja riensi tiehensä, Barbro katsoi ihmeissään hänen jälkeensä. Ei sentään ollut ketään muuta maailmassa, jota hän olisi ihaillut niin kuin Sonjaa. Ja näin hän oli ihaillut siitä pitäen, kun he olivat olleet ensimmäisellä valmistavalla luokalla. Monet kerrat Sonja tosin oli vieroittanut hänet luotaan hetkellisellä välinpitämättömyydellään, mutta hänen oli tarvinnut virkkaa vain ystävällinen sana vetääkseen Barbron taas luokseen.

Hyväilevästä hellyydestä avautui Barbron sielu kuin kukka auringon säteistä, ja hän saattoi muuttua araksi kaihtavassa pelossaan kylmyyden tai kovien sanojen tähden. Hänen tunteensa värisivät alinomaa kuin paljastetut hermot, ja kun joku hellävaroen kosketti niitä lämpimin ottein, joutui hän useimmiten niin suuren ihastuksen ja pelon valtaan luullessaan kadottavansa tuon elämänlämmön, että hän heti oli valmis vastaamaan siihen ryöppyävän kiihkein tuntein.

Mutta kasvuvuosinaan häntä oli pidetty kummallisena ja karttelevana. Hän ei pyrkinyt koskaan esille, ei milloinkaan astunut ensimmäistä lähentymisaskelta, ei myöskään salannut varovasti omaa mielipidettään, vaan laski ajatuksensa ja sanansa pursumaan vuolaana virtana, kun jokin loukkasi tahi kiihoitti häntä.

Kohta päivällisen jälkeen Eva-täti lähti kiertotarkastukselle tyttöjen huoneisiin. Hän sanoi näille, että hän tahtoo kerran viikossa käydä katsomassa, miltä kukin "linnunpesä" näyttää. Lähtiessään tänä iltapäivänä tarkastusmatkalleen hän otti mukaansa puutarhasta kukkia ja hedelmiä, jotka hän jakoi ihmeteltävän tasapuolisesti.

Minkan luona hän viipyi kauimmin. Siellä vallitsi edelleenkin epäjärjestys ja siivottomuus. Näkyi selvästi, että nuori neitonen oli väsynyt kaikkeen ja laittanut itselleen leposijan keskelle lattiaa. Hän oli kiskonut sängystä pielukset ja peitteet alas. Savukekotelo, tuhkakuppi, pieni malja, jossa oli suklaamakeisia, ja kirja ilmaisivat, että nautinto oli ollut monipuolista. Mutta juuri silloin, kun Eva-täti ilmestyi kynnykselle, viskasi Minka harsoleningin kaiken verhoksi ja riensi sirosti vapaaherratarta vastaan.

"Tervetuloa, täti kulta", sanoi hän sointuvalla ranskan kielellä, "anteeksi, etten ole vielä saanut aikaan järjestystä, mutta minä sain — odottamattoman vieraan".

"Vai niin", sanoi Eva-neiti lyhyesti. "Kuka se oli?"

"Eräs vanha, kiltti neiti, joka…"

"Joka polttaa savukkeita ja viruu lattialla."

Minkan kapeat, mustat silmät välähtivät.

"Niin, hänellä on pienet pahat tapansa."

"Sinä kyllä tiedät, Minka, että meillä on portinvartija. Ei kukaan pääse sisään eikä ulos hänen laskemattaan. Ja kun minä olen ollut ulkona, saan minä aina tiedon, kuka on käynyt pyrkimässä tänne minun poissaollessani. Jos olen kotona, ilmoitetaan minulle myös heti, keitä pyrkijät ovat, tuttuja vaiko tuntemattomia. Sinä ymmärrät hyvin, ettei seitsemää tyttöä oteta taloon ilman valvontaa. Sinusta, pikku Minka, minä tiesin vain, että sinä kaipasit hyvää kotia. Äitisi sanoi minulle myös, että sinua on ajoittain kasvatettu luostarissa. Olet varmaankin saanut olla paljon oman onnesi nojassa, lapsikulta, ja oma minä on sekä sokea että kehno kasvattaja. Sinun satusi vanhasta neidistä osoittaa, ettet sinä paljoa välitä totuudesta."

"En tahtonut pahoittaa hyvän tädin mieltä tunnustamalla, että — että eräs tyttö meistä ehdotti… että polttaisimme."

"Kuka se oli?"

"Voi, minun on niin vaikea oppia lausumaan heidän nimiään."

Minka hymyili lumoavan suloisesti, ja hänen pienten, tummien käsiensä liikkeissä oli jotakin niin alistuvaa, kuin ne olisivat madelleet rakkaan tädin edessä.

Vapaaherratar epäröi hetkisen, sitten hän veti tytön luokseen ja suuteli hänen matalaa otsaansa.

"Pikku Minka, jos minusta tulee se, joka saa kylvää hyvää sinun nuoreen mieleesi, niin minä tuntisin itseni onnelliseksi, että olen ottanut sinut kotiini. Sen, että sinä et pysy totuudessa etkä siis ole luotettava, olen minä nyt nähnyt, mutta hyvällä tahdolla voi nekin virheet saada lähtemään. En kiellä sinua tupakoimasta, jos sinun on vaikea luopua savukkeista. En myöskään kiellä sinua käymästä pitkällesi lattialle. Sinä saat sitä varten lainata jääkarhuntaljan, niin ettei sinun tarvitse pitää nautintoasi salahuvina, mutta hyvin mielelläni toivon, että vapaaehtoisesti hylkäät nikotiinin. Se turmelee sinun elimistösi."

"Minä heitän kohta tupakoimisen", lupasi Minka. "En tahdo tehdä mitään, mitä täti ei hyväksy."

Vapaaherrattaren muoto kävi vakavaksi, melkein surulliseksi. Valheellinen ja vilpillinen, siinä on paljon raivaamista ja — luultavasti se jää häneltä onnistumatta.

Minka ojensi aito tanssijattaren tapaan niiaten savukekotelon ja sanoi kohteliaasti: "Voulez-vous bien prendre la boite, ma chère tante?"

"Niin, sinä saat tämän takaisin, milloin tahdot."

"Ah, mais jamais, chère tante, à quoi pensez-vous!"

Vapaaherratar jätti Minkan ja meni Märtan luo, joka iloisena kuin mikäkin pikku emäntä näytteli hänelle kaikkia "kotoisia" aarteitaan. Hän tarjosi karhunvadelma-hilloa, jonka hän itse oli keittänyt. Ja hän otti säteilevän tyytyväisenä vastaan kiittelyt. Hänellä oli myös saksalaisia piparkakkuja, joita Eva-tädin piti maistaa. Punainen huone vaaleakoivuisine kalustoineen, joka oli päällystetty kotikutoisella puna- ja valkearaitaisella kankaalla, sointui mainiosti tuohon vaaleaveriseen tyttöön, jonka vaaleat Gretchen-palmikot riippuivat valkeassa, lapsenpehmeässä niskassa.

"Kuulehan, pikku Märta", sanoi Eva-täti, "etkö sinä tahtoisi ottaa vähän hoivataksesi Minkaa? Hän on kyllä villilintu, mutta sinä olet tyyni ja ymmärtäväinen, pikku ystävä. Sen olen saanut tietää isoäidiltäsi, ja minä olisin iloinen, jos sinä voisit vaikuttaa häneen hyvää."

"Aion koettaa hyvin mielelläni", vastasi Märta äidillisesti. "Voin opettaa hänelle myös ruotsia. Pappa ja mamma puhuvat aina ruotsia meidän, lasten, kanssa."

Kuinka siniset silmät sillä tytöllä oli! Niihin katsoi kuin kirkkaimmalle kevättaivaalle. Hän ei milloinkaan pettäisi ketään eikä milloinkaan salaisi tekoaan.

Luottavin ja lämpimin sydämin Eva-täti jatkoi kiertoaan ja tuli Maudin luo, joka itsepintaisesti piti yhä vain tavaroitaan purkamatta. Purkakoon se, jota haluttaa. Hän ei aio vaivautua. Mutta Eva-täti teki asiasta lyhyen lopun. Hän tunsi Rydemanien luonteen, kun oli ollut Dresdenissä samassa kasvatushoitolassa, jossa Maudin kolme tätiäkin oli ollut. Heilläkin oli ollut Maudin oikukkaasti jurottavat kasvat, kun jokin ei heille "sopinut", mutta toisin vuoroin heidän leveä huumorinsa saattoi panna koko tyttöparven ilosta läikkymään. Ja Eva piti heistä kuitenkin kaikkien niiden hauskojen hetkien tähden, jotka oli heidän parissaan viettänyt. Vilkaistuaan pikipäin ympärilleen hän sanoi: "nyt me puramme tavarat, Maud. Ja meidän täytyy joutua. Anna sinä minulle ne, mitä pannaan lipastoon!"

Maud katsoa siritti vapaaherrattareen, pyöräytti päätään ja jyhkeää ruumistaan, meni vastahakoisesti matka-arkun luo ja jäi siihen seisomaan avain kädessä.

"Rakas Maud, festina lente on kehno ohje tässä tapauksessa. Meidän on parasta käydä heti käsiksi toimeen, minä muistan, kuinka sinun tätisi purkivat matkalaukkujaan — se tapahtui eräässä tyttöjen hoitolassa Dresdenissä. Ulla ja Beata kiistelivät eräästä silkkihameesta, jonka kumpikin väitti saaneen omakseen. He kiskoivat sitä kaikin voiminsa, niin että se yhtäkkiä repesi kahtia, mutta silloin he eivät voineet pidättää nauruaan, vaan nauroivat niin makeasti, että tupsahtivat istualleen lattialle kummallakin hameenpuolikas sylissä."

Maud näki kinailun niin ilmi elävänä edessään, että hänkin herahti nauruun, joka helmeili niin raikkaana ja kirkkaana hänen punaisilta huuliltaan, että koko tyttö muuttui.

"Sepä oli mainiota rehkinää", sanoi hän Eva-tädin kauhistukseksi, mutta tätä leveäsuista huomautusta ei nyt juuri voinut moittia. Aikaa oli vähän. Matkalaukku lennähti kuitenkin auki, ja Maud sai ihmeteltävän ripeästi tavaransa paikoilleen.

"Niin se kävi, että hurahti", sanoi hän pirteän vallattomalla tavallaan. "Paljon kiitoksia avusta."

Hän nyökkäsi kömpelösti, mutta näytti niin herttaiselta, ettei Eva-täti voinut olla taputtamatta hänen pulleaa poskeaan. Maud ei tosiaankaan kelvannut salonkinaiseksi, mutta jos hän koettaisi, voisi hänestä olla hyötyä ja iloa maailmassa. Eva-tädin mieleen välähti eräs ajatus, ja kun hän käsi Maudin kainalossa saapui ruokasaliin, oli hän jo alkanut sitä kehittää.

Jatko seurasi illalla, kun oli kokoonnuttu salonkiin syksyn ensimmäisen takkavalkean ääreen, joka oikeastaan oli vain komeilua. Piirin keskellä oli pieni pöytä ja sillä kaksi maljaa täynnä omenia ja pähkinöitä.

Minka oli laulanut Maryn säestäessä ja kumpikin palkittiin vilkkailla kättentaputuksilla. Maud oli kertonut murrejuttuja ja mademoiselle Desirée Renard lausunut runon Rostandin L'Aiglonista.

Tämän numeron jälkeen oli lyhyt väliaika. Kun vapaaherratar sen keskeytti, nyökkäsi Maud heti, osoittaakseen tietävänsä, mitä Eva-täti aikoi sanoa.

"Niin, tyttö-kullat, minun mielestäni on meidän ensimmäinen yhteinen päivänviettomme kulunut paremmin kuin voi odottaakaan", alkoi hän, "ja sentähden minä luulen voivani tehdä erään ehdotuksen, jonka heti selitän. Ei kukaan teistä, jotka olette niin nuoria, tunne paljoa sen luokan ihmisiä, jolla on nimenä pauvres honteux. Heidät syöstään syrjään tai he itse vetäytyvät pois näkyvistä tuntiessaan voimattomuutensa elämän taistelussa. Kerran hekin ovat olleet paremmilla päivillä. Useimmat muistavat omistaneensa kauniin, varakkaan kodin, jonka säälimätön kohtalo on murskannut palasiksi, monet yksinäiset vanhukset istuvat puutteellisissa vuokrahuoneissa, jonne he ovat siirtäneet kallisarvoisten ja ennen kaikkea rakkaiden huonekalujensa jäännökset, maailma ei jouda heistä huolehtimaan. Päivät päästään he istuvat tuolilla ikkunan ääressä ja tuntevat, miten vanhuuden yksinäisyys jäytää heitä. Olen ajatellut, että ehkä joku tai jotkut teistä haluaisivat uhrata muutamia hetkiä ajastaan noille elämän hyljeksimille olennoille. Teidän ei ole tehtävä sitä minun tähteni eikä siksi, ettei teidän mielestänne sovellu kieltäytyä. Silloin teidän käyntinne eivät tuota iloa. Teidän on käytävä kuin päivänpilkkeiden, omasta vapaasta tahdosta, ja luotava valoa puutteenmajaan, minulla on paljon osoitteita, mutta niitä en teille tyrkytä."

"Minä lähden", vakuutti Mary, "ja kun minulle lähetetään hedelmiä kotoa, niin otan kokonaisen kantamuksen mukaani."

"Minä myös lähden mielelläni", puuttui puheeseen Märta, "kenties voin auttaa heitä paikkauksessa ja taloushommissa".

"Minä voisin ehkä lukea ääneen, jos joku välittää sellaisesta", sanoi
Barbro.

"Tiedättekö mitä, tytöt", virkkoi Astrid innostuneesti, "me yhdymme kaikki tuumaan. Emmeköhän perustaisi kerhoa, jos Eva-täti antaa luvan!"

"Kyllä", hymyili Eva-täti, "eihän seitsemää nykyaikaista tyttöä voi ajatellakaan ilman kerhoa. Niin että minun ei kannata ruveta vastustamaan sitä ajatusta. Mutta kun minä nyt olen pannut asian alulle, saatte te oman harkintanne mukaan laatia säännöt ja muun. Omin päin se käy teiltä paljoa vapaammin. Minä vaadin vain, että kokous lopetetaan kello kymmenen, minkä jälkeen minun tyttöjeni huoneissa vallitkoon hiljaisuus ja sammutettakoon tulet, niin että tänä iltana lienee myöhänläntä virittää päivänpilkkeitä."

Ennen kuin tytöt erosivat, ehti Sonja ilmoittaa Barbrolle, että hän
oli tavannut myös Harald Wittin tänään. Hän oli viimeistä vuotta
Karlbergissa ja sanoi aikovansa pyytää Barbroa sotakoulun juhlaan, kun
Sonjaa ei ollut haluttanut.

Harald Witt oli myös kummankin tytön lapsuudentuttavia. He olivat käyneet samaa tanssikoulua ja heillä oli monia iloisia, yhteisiä muistoja.

"Muistaako hän minua?" kysyi Barbro onnellisena, joskin hänen iloaan hieman katkeroitti joutua hätävaraksi. Olihan sentään aivan luonnollista, että Sonjalla oli etusija.

"Tietysti. Hän sanoi: 'Minkäs näköinen se nykyään on se pörröpää, joka mieli sinisukaksi?' Voit arvata, että kuvailin sinua edullisesti, koska hän aikoo pyytää sinua juhlaan."

"Paljon kiitoksia, mutta hän kai muuttaa mielensä nähtyään alkukuvan."

Barbroa hävetti, kun hänen silmiinsä kihosi kyyneliä. Eihän hänellä ollut pienintäkään syytä tillittää, mutta Sonjalla oli niin kummallinen tapa antaa iloa ja ottaa se taas takaisin. Barbrolla oli kuitenkin kiire sanoa hyvää yötä. Samassa kun hän oli juoksemaisillaan ylös torninrappuja, tupsahti häntä vastaan Minka, joka äänettömästi liukui kahareisin alas kaidepuuta myöten, ja tämä kohtaus haihdutti heti synkät ajatukset.

"Oletko käynyt huoneessani?" kysyi hän ihmetellen.

"Ei, ei, laskin vaan mäki. Älä puhu täti, chérie!"

Barbro remahti nauramaan. Minka näytti aika hassunkuriselta katuessaan mäenlaskuaan, mutta oli samalla vallattoman halukas laskemaan uudestaan. Barbro kurkisti rappujen yläpäähän. Kaksi kaidepuuta ja niin ihanan jyrkät! Sepä oli mainion houkuttelevaa.

Ei näkynyt ketään. Sähköliekki valaisi himmeästi ylähallia. Barbro kuiskasi hämillään: "Eikös lasketa kilpaa? Se, joka pääsee kolme kertaa ensimmäiseksi, saa kokonaisen hehdon karamelleja."

Minka nyökkäsi veikeästi, ja mustat silmät välähtivät. Hän oli valmis tekemään vaikka mitä makeisista, oli hänen tapansa tunnustaa, eikä hän epäillyt hitustakaan voittavansa kilpailussa.

Kohta nuoret neitoset lennähtivät kaidepuun harjalle, molemmat yhtä innoissaan.

"Nyt", komensi Barbro, ja ennen kuin se oli sanottukaan, lensi Minka nuolennopeasti pitkin käsipuuta. Hän ehti kaikki kolme jaksoa ennen Barbroa, mutta tämä tunsi olevansa niin kiihtynyt urheilusta, että uudeksi urheiluksi ehdotti kapuamista käsien varassa pitkin kaidepuuta.

Siinäkin oli Minka voittamaton. Hän kapusi keveästi ja ketterästi kuin pieni apina.

"Nyt minä on kaksi hehtaari karamelli", sanoi hän keikkumisen päätyttyä.

"Eipäs, sellaista sopimusta ei tehty", intti Barbro.

"Minä niin ajatteli."

"Ei kiitos, tämä viimeinen oli vain huvin vuoksi."

"Minä aina ajattele voitto", sanoi Minka hyvin pahoillaan.

Barbro silmäili hämmästyneenä pientä olentoa tulipunaisessa silkkipuserossa. Kaiveliko hänen mieltään tosiaankin se, että oli menettänyt muutamia namuspaloja? Barbro puolestaan ei ollut paha herkuttelija, vaikkakin hän piti makeisista, kun niitä tarjottiin, mutta hän ei nauttinut ahmimalla. Sensijaan näytti Minkan koko olento palavan himosta saada luvattu hehto.

"Minun puolestani sen kyllä saat", sanoi Barbro. Ja kun kello samassa löi kymmenen, keskeytti hän Minkan tuotapikaa alkaman villin riemuhypyn sanomalla leikillisesti: "Hyvää yötä, pikku sokerirotta!"

III

Päivänpilkkeet.

Eräänä lauantaina kello neljän seudussa iltapäivällä olivat tytöt kokoontuneet piharakennuksen salonkiin. Heidän murkinoidessaan oli näet ankara sade alkanut rapista huvilan korkeita, paljaita ikkunoita vasten, ja kun se sitten yltyi rankaksi, peruutettiin kävelymatka, ja seitsemikkö päätti perustaa kerhon, joka jo oli ristitty "Päivänpilkkeiksi".

Sen tarkoitus oli myös määritelty ja oli vain vahvistamista vailla, mikä tapahtui siten, että oli luettava ja hyväksyttävä Astridin laatima pöytäkirja.

Syvällä, kauniilla alttoäänellään hän luki:

"Päivänpilkkeiden" kerho on seitsemän jäsenen perustama, ja kerhon tarkoituksena on auttaa ja ilahduttaa niitä vanhoja ja yksinäisiä, jotka ovat olleet paremmilla päivillä, mutta joilla nyt ei ole ainoatakaan rakasta omaista, joiden puoleen kääntyä. Kerhon säännöt ovat seuraavat:

1) Jäsen sitoutuu suorittamaan vuosimaksuna kymmenen kruunua ja antamaan vapaaehtoisia lahjoituksia edellämainittuun tarkoitukseen.

2) Jäsen on velvollinen ainakin kerran viikossa uhraamaan iltapäivänsä sille tai niille vanhoille, joista hän on ottanut huolehtiakseen, ja hänen on sinä aikana viihdytettävä ja autettava suojattejaan ja työskenneltävä heidän kanssaan.

3) Jäsen on oikeutettu ehdottamaan kerhoon uusia jäseniä, kuitenkin ainoastaan naispuolisia, minkä ohella on toivottava, että sopivia jäseniä otetaan kerhoon yleisellä äänestyksellä.

4) Johtokunta valitaan joka syksy perustamispäivänä, ja sen jäseninä ovat puheenjohtaja, sihteeri ja rahastonhoitaja. Kun jäsenluku on kasvanut kaksinkertaiseksi, valitaan myös kolme varajäsentä johtokuntaan, jonka vaali tapahtuu suljetuilla lipuilla.

5) Yhteisestä päätöksestä kerho pitää kokouksia kerran viikossa. Jäsen, joka on poissa kokouksesta, maksaa sakkoa yhden kruunun, näissä kokouksissa työskennellään Päivänpilkkeiden toiminnan edellyttämällä tavalla.

6) Lucianpäivänä, joulukuun 13:na, vietetään vuosijuhla joululahjavarojen kokoamista varten.

7) Suotavaa on, että tehdään ehdotuksia jäsenten kerhomerkeistä ja kerhonimistä.

Viimeinen pykälä oli tyttöjen käsityksen mukaan oikeastaan jännittävin. Muista pykälistä olikin keskusteltu niin usein ja paljon, että ne voitiin pitää selvinä, mutta seitsemäs oli lisätty viime tingassa, kun Minka oli maininnut, että heillä oli ollut tapana antaa noms de charité siinä luostarissa, missä hän oli ollut. Tytöt halusivat kuitenkin mieluummin saada sellaisen toveruuskantaa edustavan erikoisnimen, jota voitaisiin käyttää varsinaisen nimen sijasta.

Kerhomerkistä pääsi seitsemikkö vähällä yksimielisyyteen. Se oli pieni hopea-aurinko sateineen ja sitä oli aina kannettava leningin alla.

Sattuvien nimien keksiminen oli mutkikkaampi juttu, mutta Sonjan ehdotukset saivat suurimman kannatuksen. Hän oli sekä näppärin että rohkein keksimään. Sitäpaitsi oli hänestä tullut kaikkien mielikki. Pidettiin suurena kunniana saada käydä hänen kanssaan puodeissa tai auttaa häntä pukeutumaan upeaan seurustelupukuun, kun hän oli menossa kutsuihin. Häntä ympäröi hakkaillun ja liehitellyn tanssiaiskuningattaren ja jumaloidun nuoren morsiamen sädekehä, mikä teki hänet vastustamattomaksi. Ja kun hän selitti, ettei hänellä ollut mitään nimeä itseään varten, oli kaikilla tovereilla valmiina mairittelevia lisäkkeitä. Minkan ehdottama "Bien-aimée" hyväksyttiin kuitenkin avonaisella äänestyksellä. Minka itse sai pitää hyvänään koko lailla mairittelemattoman "Typykkä", Astrid sai olla "Kunniankukko", Mary "Sievä sävy", eräs sanaleikki, josta Sonja oli hyvin ylpeä; Maud nimitettiin Tegnérin jättiläistytön mukaan "Gerda finnintyttäreksi", Märta sai nimityksen "Weibchen" ja Barbro vastusteluistaan huolimatta "Kynänvarsi", sillä tiesihän sen koko maailma, selitti Sonja suorasukaisesti, vaikka hän oli antanut Barbrolle vaitiolo-lupauksen, kun tämä oli kaikessa luottamuksessa kertonut hänelle, että Svenska Dagbladetissa oli ensi kerran ilmestynyt eräs hänen "tunnelmakuvansa", ja runoja oli häneltä tullut kuin "turkinhihasta" ihan kaksitoistavuotiaasta saakka.

"Silloinpa saat kirjoittaa jotakin oikein sievää minun runoalbumiini", sanoi Märta ihastuksissaan.

"Ja minun myös", lupasi Maud auliisti, "mutta se ei saa olla mitään imelää ruikutusta lempineen ja hempineen ja kuineen ja muineen, semmoista minä en suvaitse".

"Nyt valitaan johtokunta", keskeytti Astrid, "muuten ei tästä lorusta tule loppua. Tässä on paperilippuja ja nämä maljat ovat vaaliuurnia. Niihin on merkitty, mitä lippuja mihinkin pannaan, siis seitsemän kuhunkin. Me pyydämme Blendan" — hän oli sisäkkö — "tänne lukemaan ne, niin saamme laskea äänet."

Sonja valittiin yksimielisesti puheenjohtajaksi, mutta rahastonhoitajan toimesta olivat mielipiteet jonkun verran eriäviä. Siksi tuli kuitenkin Märta, joka sai toimen yhden äänen enemmistöllä, ja Astrid valittiin sihteeriksi.

"Minä tahtoisin mielelläni esittää sisareni Birgitin kerhoon", sanoi Barbro. "Hän on tosin naimisissa oleva rouva eikä ole enää kovin nuorikaan, kohta kaksikymmentäneljävuotias, mutta hän on niin hyvä, ja kaikki ihmiset, varsinkin vanhat, pitävät hänestä."

"Minä arvelen, ettemme näin äkkipäätä ottaisi uusia jäseniä", vastusti Maud. "Meidän on väljempi olla, niin kauan kuin saamme olla omissa oloissamme, mutta sitten vasta kun väsytään, poimitaan sijaisia, minä ainakin luulen, etten viitsi koko talvea uurastaa hellänä hyväntekijänä."

"On niin vähän aikaa", säesti puheenjohtaja, "mutta tiedättekö,
Lucia-juhla jännittää minua kovasti. Se juhla se häikäisee loistollaan
Löwesköldin vielä aamu-usvaista puhdetta."

"Minä ihan ikävöimällä ikävöin päästä ompelemaan jonkun kiltin mummon viereen", sanoi Märta viehkeästi, "silloin sitä puheltaisiin hänen lapsistaan ja lapsenlapsistaan ja pilkistettäisiin hänen muistoihinsa".

"Minä en luule osaa puhu mummon vanhan kansa", huokasi Minka. Hän jo katui liittymistään kerhoon. Se oli jotakin, josta hän ei välittänyt hituistakaan. Eihän toki, urheilu ja hakkailu ja elävätkuvat ja sokerileipurit häntä huvittivat.

Kun Eva-täti sai tiedon äskenperustetusta kerhosta, näytti hän hyvin tyytyväiseltä ja antoi hyvin mielellään kullekin hoidokkaalleen osoitteen, mutta hän varoitti heitä ryhtymästä liian innokkaasti toimimaan. Hän näet pelkäsi, että ainakin jotkut väsyvät kerran viikossa tapahtuvaan päivänpilke-vierailuun. Omassa mielessään hän ajatteli, että ainoat, jotka eivät kyllästy, ovat Märta ja Astrid, muiden luonteessa ei vielä ollut riittävästi lujuutta eikä vakavuutta.

Barbron sydän oli kyllä lämmin ja nöyrä, mutta hän eli vain toisella jalallaan todellisuudessa, toinen oli mielikuvien maailmassa, missä hän uneksi tulevaisuuden vihertäviä onnenlehtoja.

"Neiti Helene Boye, seitsemänkymmenenyhdeksän vuoden vanha, älykäs ja huvitettu kaikenlaisista sivistävistä askareista. On ollut seuranaisena. Hänen sukulaisensa lähettävät hänelle Skoonesta toisinaan rahaa ja ruokatarpeita. Hän asuu Stigberginkadun 18:ssa pienessä puutalossa erään laivurinlesken luona", luki Barbro osoitelipustaan. Ja äkkiä karkasi veri hänen poskiinsa. Varmaankin Holger Boyen täti. Silloin hän luultavasti voi Holgerin avulla valmistaa mummolle rauhallisen ja iloisen elämänillan. Holger veisi hänet kenties entiseen lapsuuskotiinsa, tasangolla olevaan valkoiseen taloon. Hän aivan kuumeni odotuksesta ja jännityksestä. Tietysti hän ei välitä mitään rankkasateesta, vaan lähtee kohta päivällisen jälkeen Söderiin.

Barbro istui sanattomana päivällispöydässä ja kehräsi punaista unelmalankaansa. Oli tosiaankin tyhmää, ettei hän ollut pariin kuukauteen antanut itsestään mitään tietoja Holgerille. Tämän viime kirje, lyhyt ja toverillinen, kuten aina, oli saapunut juuri hänen lähtiessään papan ja sisarien kanssa Köpenhaminaan. Siellä hänellä oli ollut jumalallisen hauska ja hän oli unohtanut kaikki ahmiessaan nähtävyyksiä ja huvituksia. Sitten hän oli matkustanut Flodaan pikku isoäidin luo, missä häntä kohtasi uusi yllätys. Hän, Babi puitukka, oli siellä saanut oikean kosiskelijan, erään vanhahkon, perin köyhän ja ylettömän hienon paroonin, joka päivittäin tuhlasi hänelle kohteliaisuuksia enemmän kuin mitä hän sitä ennen oli kuullut eläissään. Hän oli sulasta kiitollisuudesta melkein jo antamaisillaan myöntävän vastauksen hänen jalosyntyiselle kaljupäisyydelleen, mutta isoäiti sai hyvissä ajoin tietää asian ja teki jyrkän tenän. Hän oli sydämettömästi nimitellyt paroonia kuokkavieraaksi, ja kyllähän tämä olikin nälkäisen ja kurjan näköinen, mutta sittenkin kuulosti ruoka varsin arkipäiväiseltä kaikkeen siihen runolliseen verraten, millä hän oli kestinnyt Barbroa. Nyt hän käsitti, että parooni Louis von Trotte myös oli pauvre honteux, joka oli yrittänyt hänen avullaan pysyä pystyssä, eikä hän, Babi, unohda kuuna päivänä, miten jäisen kylmältä paroonin otsa näytti ja miten kuivettuneilta hänen kätensä tuntuivat sinä aamuna, jolloin hän jätti jäähyväiset Barbrolle matkustaakseen veljensä luo metsästämään.

Eva-täti ei tahtonut, että Barbro lähtee pimeässä ja tietä tuntematta niin pitkän matkan päähän Söderiin lauantai-iltana, mutta sunnuntaiaamuna läksi neljä Päivänpilkettä, nimittäin Kunniankukko, Weibchen, Kynänvarsi ja Sievä sävy, kaikki varustettuina Eva-tädin tervehdyksillä ja pulskalla korilla, johon taloudenhoitajatar oli pannut yhtä ja toista. Omasta puolestaan olivat tytöt hankkineet kukkia ja torttuja.

Sonjan oli mentävä koko päiväksi tulevien appivanhempiensa luo, missä hän tapaa sulhasensa. Minka valitti päänsärkyä, ja Maudilla oli taasen sellainen päivä, jolloin hän ei "viitsinyt" toimittaa muuta kuin näyttää happamelta ja purkaa sisuaan.

Mutta kun Päivänpilkkeet olivat palanneet takaisin, katui hän, että oli antanut huonolle luonteelleen vallan. Kaikki neljä olivat varsin ihastuksissaan tehtävästään. Heidät oli otettu vastaan kuin mitkäkin prinsessat. Vanhat mummot eivät olleet voineet kyllin ilmaista ja osoittaa kiitollisuuttaan, ja pari mummoa oli ollut ihan hassahtavia, kuten esim. Barbron mummo.

Hän oli kertonut ketterästi ja rattoisasti entisajan ihmisistä ja elämästä. Oli ollut monta vuotta ulkomailla ja tavannut paljon kuuluisia henkilöitä, mutta se sentään oli jotakin, että hän oli tasanko-skoonelainen ja kuului suureen Boye-sukuun, joka oli haarautunut moneen suuntaan kahdestatoista voimakkaasta veljeksestä: hänen isoisästään ja tämän veljistä.

Holger Boye taitaa olla hänen serkunpoikansa. Hän ei ollut kuullut tästä milloinkaan puhuttavan, mutta nyt sai Barbro viedä sydämelliset terveiset tuolle nuorelle miehelle.

"Minä pidän kaikista sukulaisistani", sanoi Helene-neiti, "sekä tunnetuista että tuntemattomista, ja minulla onkin harvinaisen hyvä suku, joka muistaa minua, vanhaa sokeaa".

Neiti Boye näki vain hämärästi ympärilleen, mutta hänen sielunsa silmät näkivät selkeästi, ja jokaisen pienenkin murun, minkä hän sai ulkoapäin suuresta, kauniista maailmasta, hän otti hyvin mielellään vastaan.

Barbro oli riehahtanut tuleen ja leimuun suojattinsa puolesta ja samana iltana, jolloin hän oli käynyt mummon luona, hän kirjoitti seuraavan kirjeen kandidaatti Holger Boyelle.

"Rakas Holger!

Suo anteeksi, ettet ole kuullut minusta mitään, minä olen kuitenkin ajatellut sinua hyvin usein, ja juuri nyt olet sinä ihmeellisen elävänä edessäni. Sinä et voi aavistaa, kuinka iloiseksi tulisin, jos äkkiä ilmestyisit ja läksisit minun kanssani minun kaikista viimeisimmän ihastukseni, sanomattoman herttaisen ja suloisen mummon luo, jolla on mitä kaunein valkoinen tukka ja syvä, lämmin katse sairaissa silmä-poloisissa. Hänen nimensä on Helene Boye; sinä taidat olla hänen serkkunsa poika, ja hän sulkisi sinut syliinsä, jos lähtisit hänen pieneen ullakkokamariinsa Söderiin. Siellä se on se pienen pieni mummo siinä pienen pienessä tuvassa. Ajattelehan, kuinka kaihoisasti hän kaipaa takaisin lapsuudenseutujensa tasangoille! Mutta köyhyys, joka on äänetön ja arka eikä turvaudu kerjuuseen, on kätkenyt lujatahtoisen ja ajatusrikkaan elämän jäännökset puutteenalaiseen majaan. Etkö tule joskus Tukholmaan? Minun täytyy sanoa sinulle, että kuvittelen sinun toivottavan vanhan sukulaisesi tervetulleeksi siihen valkeaan taloon, josta olet niin usein puhunut. Kun tulee kevät, saisi hän taas nähdä rakkaan Skoonensa ja olla siellä villihanhien lähtöön saakka. Tapahtuukohan tämä ainoastaan minun mielikuvituksessani? Eihän toki, sinä kyllä autat minua luomaan valoa täti Helenen elämään, joksi minä häntä jo sanon. Aivan varmaan näen hänestä unta ensi yönä. Hän on suloinen. Kun vain saan aikaa, käyn hänen luonaan useamman kerran viikossa. Tuntuu melkein kuin olisin saanut yhden isoäidin lisää. Birgitiltä, hänen mieheltään ja lapsiltaan voin kertoa sulle terveisiä. He aikovat muuttaa Tukholmasta uutenavuotena, sillä Bengt on nimitetty lehtoriksi Mariestadiin. Molemmat ovat ylen onnellisia päästessään niin lähelle Göteborgia. Mihin minä joudun, kun tämä vuosi loppuu, siitä ei ole tietoa, mutta hän (pappa), tuo (Ulla-täti), se (minä itse) tuumiskelevat hartaasti, kunne saisi sopimaan sellaisen siivekkään kuin Babi on. Et taida tuntea ketään sellaista maailmanympäri-purjehtijaa, joka ottaisi minut kiertoretkelleen?

Täällä Löwesköldin laitoksessa me kaikki viihdymme oikein hyvin. Kahteen meistä sinä ihan varmaan rakastuisit. Toinen on sellainen hienonhieno tytön näytenumero, jolla on aito siloisuutta sekä ulkonaisesti että sisäisesti. Hän on ainoa laatuaan, ymmärrätkö, ja hänen nimensä on Astrid Tolling. Toinen on maailman sievin pikku lumoojatar, jolla on sametinruskeat kasvot ja sellaiset silmät, ettei kukaan voi niitä vastustaa. Minka Rozinsky on hänen nimensä.

Sitten täällä on vielä pari, joista sinä sanoisit 'pää, pää, valkeat lampaat', ja eräs, pahin meistä, mutta kieltämättä älykkäin, sinun kotipuolesi tuotteita. Ja Sonja, prinsessa Sonja, joka on lahjoittanut pois puolet kuningaskuntaansa, sydämensä ja tulevaisuutensa, mutta puolen valtakuntansa vastalahjaksi hän saa kokonaisen onnellisen keisarikunnan. Muuten olen jo hyvin iloinen, kun pääsen morsiustytöksi ja saan kulkea saattueessa pitkää käytävää myöten Jakobin kirkkoon, jonne neljä Freidien miespolvea on vienyt morsiamensa alttarin eteen.

Nyt olen varmaankin kirjoittanut enemmän kuin sinä jaksat lukea, ja sittenkin minun täytyy mainita, että meillä on eräs opettaja, jota olen päättänyt olla milloinkaan suututtamatta. Hän on näköjään kuin kulunut sanakirja ja puhuu kuin vanha runoelma. Hän taitaa vaikka mitä, mutta totta kai tiedät, ettei se semmoinen kovin paljoa tehoa tyttöihin. Sonjan mielestä hän on hassunkurinen hontelokoipineen ja sormineen. Hänen nimensä on Krabbe, mutta häntä nimitetään 'kravuksi'. Olen ottanut tehtäväkseni saattaa hänet tavalla tai toisella iloiseksi. Hän suree jotakin. Se saisi hyvinkin olla hänen oma kuollut nuoruutensa. Entä minun nuoruuteni, joka on niin turkasen elävä — ja jota minä en saa mitenkään kulkemaan samassa tahdissa muiden kanssa! Minun nuoruuteni ei varmaankaan osaa kuolla milloinkaan. Se seisoo kuin korkealla vuorella minussa ja huutaa huhuilee kaikkiin ilmanääriin.

Olipa miten oli, Holger, älä unohda Helene-tätiä. Hän on niinkuin Fröding sanoo: 'tähti, satu, laulu'. Ei mikään nova Stella, puhuakseni sinun kieltäsi, vaan pieni, kalpea ja hiljainen, kohta poroksi palanut maailma, eikä meidän päiviemme soinnuissa kulkeva laulu, vaan entisten aikojen harras, hellä ja lämmin virrensävel.

Huh, tälle sinä naurat ja ehkä nimität minua 'kynänvarreksi' kuten tytöt täällä laitoksessa. Voi, jos minä kelpaisin edes tukevaksi kynänvarreksi, silloin se saisi olla vaikka miten paksussa musteessa ja kulunut tahansa. Sillä minä tahdon, minä tahdon oman maatilkun jalkojeni alle, toiminta-alan, jolta minua ei sysitä pois alituisesti hokemalla: 'Mutta Babi, mitä sinä köntystelet'.

Olen iloinen ja äkäinen ja äkäinen ja iloinen sata kertaa päivässä, ja myötäänsä minun sisässäni palaa. Näinköhän minä milloinkaan jäähdyn, mitä luulet?

Ystäväsi
Barbro."

IV

Eräs käynti ja sen seuraukset.

Säntillinen pikku Märta ei mennyt milloinkaan nukkumaan katsomatta, että kaikki oli paikoillaan, ja kun hän tänä iltana huomasi, että hillopurkista oli jäänyt valkealle sohvapöydälle tahmea rengas, kauhistui hän sanomattomasti huolimattomuuttaan. Hän oli tosiaankin ottanut vähän hilloa viemisiksi päivänpilke-matkalle, mutta hän ei voinut käsittää, miten hilloa oli saattanut joutua pöydälle. Häntä ihan vihlaisi ajatellessaan, että purkki oli jäänyt puhdistamatta.

Hänen täytyi mennä heti katsomaan. Aivan oikein! Hän otti purkin esille. Otsaa ja poskia ihan poltti kuvitellessa, mitä "Mütterchen" tästä olisi sanonut. Mutta — mutta — mihin ihmeeseen hillo oli joutunut? Märta kuumeni kuumenemistaan. Purkki ei ollut rikkinäinen. Siitä ei ollut vuotanut mitään. Hänestä oli vastenmielistä epäillä ketään näpistyksestä ja häntä hävetti, että tuli ajatelleeksi Blendaa. Voisiko olla mahdollista, että — — — Ei, Eva-täti oli sanonut, että hänen palvelijansa olivat ehdottoman rehellisiä.

Märtan palleroiset pikku kädet vapisivat, kun hän pani purkin takaisin kuivattuaan sen ensin huolellisesti. Sitten hän jäi hetkiseksi epäröiden seisomaan. Näin hän teki joka ilta, mutta loppujen lopuksi hän riensi kiireesti lipaston luo ja avasi nopeasti sen alimman laatikon. Sen perimmäisessä nurkassa oli pitkä, tasainen, huolellisesti sidottu puurasia. Otettuaan sen käsivarrelleen Märta hymyili kauneinta, äidillisintä hymyään ja lepersi: "Nyt saa pikku Tupukkani nukkua tänä yönä mamman rinnalla, kun on ollut niin kiltti koko päivän!" Varovasti hän aukaisi rasian kannen, ja siellä lojui ruusuisen silkkipeiton alla nukke, jolla oli kultakutrit ja pitkät, pyöreille poskille ulottuvat silmäripset. Hellitellen Märta silitteli nuken kirjailtua yöpukua ja pani rasian tuolille sängyn viereen. Oli päätetty, ettei Tupukka pääse Tukholmaan. Märta oli myöntänyt, vaikka haikeasti itkien, että hän on liian suuri "leikkimään nukkien kanssa", mutta jopa oli tuntunut ilo ilolle silloin, kun hän oli huomannut, että mamma oli sittenkin salaa pistänyt Tupukan matka-arkkuun. Ja sitten hän kertoili Tupukalleen lastenseimen pienokaisista ja lastentarha-kurssista, missä Märta-mamman harjoittelun esineinä olivat elävät pikku nuket. Märta ei osannut oikein sulautua tovereihinsa; näillä ei ollut ensinkään hänen harrastuksiaan, mutta Tupukka oli kymmenen vuotta uskollisesti ja vastustelematta katsellut häntä sinisillä silmillään, kun vain Märta pani sen pystyyn.

Märtaa pelotti aika lailla, että tytöt saattaisivat keksiä hänen salaisuutensa ja nauraa sekä hänelle että Tupukalle silmät korvat täyteen. Surkein oli kuitenkin Tupukan kohtalo, kun se ei kyennyt puolustamaan itseään. Märta ei unohtanut kertaakaan kätkeä nukkea piiloon aamulla ennen lähtöään huoneesta.

Silitellessään siinä Tupukan hiuksia hän oli kuitenkin hieman hajamielinen. Jonkun on täytynyt käydä täällä huoneessa maistelemassa hilloa. Mitähän jos tuo joku eräänä päivänä ottaa ja tutkii lipastonlaatikon ja löytää Tupukan! Eiköhän sittenkin ole selvintä lukita laatikko, mutta se on taas epäluuloa tovereja kohtaan.

Aivan onnettomana Märta harjasi tuuheaa, välkkyvää tukkaansa. Silloin hän kuuli omituista rapsetta oven takaa. Se ei ollut koputusta, vaan paremmin varovaista kopeloimista.

"Laske minu sisä, Märta", kuului Minkan pyytävä ääni. "Nukuin paljo tänään."

Märta ei ehtinyt peittää Tupukkaa, kun ovi avautui, ja huoneeseen livahti Minka, joka ei milloinkaan tahtonut mennä nukkumaan määräaikana. Päänkivistys oli nähtävästi lakannut. Hän näytti hyvin pirteältä ja kirkassilmäiseltä.

"Olin juuri menossa nukkumaan", sanoi Märta sulkien nopeasti Tupukan rasian kannen. "Kello on kohta kymmenen. Onko sinulla jotakin asiaa?"

"Eipä oikeastaan." Minka katseli uteliaana, kun Märta solmi rasian kiinni ja pani sen laatikkoon, näinköhän siinä oli suklaata tai karamellejä? Hän tuli yhä lähemmäksi: "Mitä sinä on siinä, chérie?"

"Eräs — eräs muistoesine kotoa." Ajatuksissaan Märta heti pyysi
Tupukalta anteeksi, että sanoi häntä "esineeksi".

"Saako minä katsoa?"

"Et, Minka hyvä, se on kokonaan minua itseäni varten. Mutta jos sinulla on jotakin asiaa, niin sano pois heti. Kello on neljännestä vaille kymmenen."

"Eikö sinu, Marthe kulta, on vähä konfekti?"

"Ei yhtään murua", nauroi Märta, "mehän söimme viimeiset yhdessä eilen".

"Eikö mitä muuta hyvä?" Minka näytti perin alakuloiselta.

"E-ei — niin, kyllä — mutta nyt on liian myöhä ja tuota"… Märta mietti tuokion palleroinen sormi punaisella alahuulella. "Minka, oletko kuullut kenenkään käyvän täällä tänään?"

Minka sävähti tulipunaiseksi.

"Ei, ei", vakuutti hän innokkaasti, "ei kukaan ollut täällä".

"Katsos, minä toin vaapukkahilloa tänne kotoa. Mütterchen sanoi, että minä 'nauttisin sitä koti-ikävän lievennykseksi', ja minä luulen, että se olisi auttanut. Voi, minä saatan ikävöidä kotiin hirveästi, vaikka tiedän, että siellä on raskasta ja levotonta, kun rakas pikku Mütterchen on alituisesti kenttäsairaalassa haavoittuneita hoitamassa. Voitko aavistaa, miten sitä voi nähdä koko hyvän, hauskan kodin silmiensä edessä, kun istuu nauttimassa hilloa, joka on keitetty siellä? Ja nyt — sitä on jäljellä vain pieni hitunen purkinpohjassa, tuskin kolmeksi kerraksi koti-ikävän surmaksi. Mutta se ei ole pahinta. Pahin on se, etten käsitä, mihin hillo on joutunut. On niin hirveää epäillä ketään."

Märta purskahti itkuun, ja kohta täyttyi Minkan hätääntynyt, herkkätunteinen sydän säälistä.

"Ragas ystävä", sanoi hän lepytellen, "minä otti pieni, pieni vähän. Je te demande pardon — mille fois, chérie! minulla ei mitään syödä, kun luen. Minu on tapa olla namusia. Ah, mais ei pahastu — ei triste, petite Marthe."

Ja hän hiipi kuin kissanpoika hyväilevästi Märtaa kohden. Tuskinpa hänen mieleensä johtui, että hän oli menetellyt väärin. Kaikki Rozinskyn lapset olivat näpistelleet makupaloja säilytyshuoneesta, kun talousneiti ei antanut, mitä he pyysivät. Minkan hataraan moraaliin ei kukaan ollut kiinnittänyt huomiota. Vanhemmat olivat eläneet humussa ja sumussa, ja äiti oli yhä edelleen hurmaava maailmannainen, joka keimaili kauniiden tyttöjensä kanssa ja itsekseen. Minkasta hän välitti kaikista vähimmän, sillä tämä ei ollut niin lahjakas kuin muut.

Märta seisoi hämillään ja tuijotti toveriinsa. Hänen kyyneleensä olivat jähmettyneet pyöreille poskille. "Tarkoitatko sinä, että sinä olet käynyt minun huoneessani ja — ja — ottanut minun hilloni?"

"Minä maisto sitä, mon ange, vaan maisto muutama pieni lusikka."

Märta kääntyi ynseästi ja harmissaan poispäin. Eva-täti oli pyytänyt häntä hoivaamaan Minkaa, ja sen hän oli tehnyt, ollut hänelle ystävällisempi kuin muut toverit, käyttänyt elävissäkuvissa ja opettanut hänelle ruotsia ja sinä viikkona, minkä he olivat olleet laitoksessa, hän oli jo lainannut Minkalle namusrahaa. Minka parka, hän ei saanut kotoaan mitään. Nyt Märta hylkää Minkan kokonaan oman onnensa nojaan. Hän meni ikkunan eteen ja kääntyi selin huoneeseen. Merkillistä oli, ettei hän voinut yks'kaks' riehahtaa salamoivan vihaiseksi, kuten muut tytöt. Viha suli kohta suuriksi, kuumiksi kyyneliksi. Nytkin hän itki ääneti ja sydämensä pohjasta.

Minka tuli hänen luokseen ja suuteli hänen märkiä poskiaan.

"Oh, ei olla niin triste siitä purkista, minä ei milloinka enää teke niin. Minä osta sinu torttu ja konfekti. Voyons! minä tanssi tarantella sinua, non, sinusta, sinulla".

"Sinulle", oikaisi Märta tahtomattaan. "Ei, me menemme kumpikin nukkumaan." Hän kuivasi poskensa ja sievän pystynenänsä; joka muuttui tulipunaiseksi, kun hän itki.

"No niin, huomiseen, nyt saanut anteeksi", sanoi Minka keventynein mielin ja kietoi hoikat käsivartensa Märtan kaulaan, "sinä et kuule milloinkaan, että minä teke enää niin".

"Teen niin", oikaisi Märta uskollisesti. Hän silitti äidillisen arvokkaasti Minkan hiuksia ja lisäsi: "Tietysti annan sinulle anteeksi, mutta silloin sinun täytyy näyttää, että koetat rehellisesti parantua. Kahteen viikkoon et saa ostaa etkä — myöskään näpistellä makeisia." — Märta alensi äänensä ja häntä värisytti viimeisiä sanoja sanoessaan, "Sinun on pakko voittaa nautinnonhimosi, Minka. Minä koetan auttaa sinua, minun on sinua sääli, pikku Minka."

"Ei nyt, kun sinä on hyvä. Kiitos, chérie! Minä ei katso namusen päälle kaksi viikko ja yksi päivä, tu verras! Hyvä yötä, petite-chérie."

Ja aivan kuin kuunsäde lipui Minka kevyesti ja vienosti huoneesta. Kun hän oli tullut omaan huoneeseensa, oli hän unohtanut melkein kaiken muun paitsi sen salaperäisen puurasian, jonka sisällöstä hänen täytyi saada selvä.

Seuraavana iltapäivänä hän jo uskoi salaisuutensa Maudille viekkaalla tavallaan. Olisi aika hauska tehdä joku viaton kepponen "Weibchenille". Ja olisipa mainion jännittävää päästä salaisuuden perille. Löwesköldin laitoksessa elettiin oikeastaan aivan liian juhlallisen jäykästi. Tytöt eivät olleet kertaakaan ryhtyneet kujeilemaan.

Maud myönsi mielellään, että jokapäiväisestä toverielämästä puuttui ilvehtiminen, eikä hänellä tietystikään ollut mitään virkistävää vaihtelua vastaan, mutta mennä nuuskimaan toverin piilopaikkaa — sitä hän ei saanut päähänsä.

Muihin metkuihin hän oli kyllä valmis. Eräänä iltana hänen mieleensä johtui lähettää "Sievälle sävylle" kutsu hovitanssiaisiin. Hän oli saanut Sonjalta kutsukortin, josta hän taitavasti raaputti pois kutsutun nimen. Mutta Maryn vaaleansiniset silmät katsoa tuijottivat niin arveluttavan epäilevästi kutsukorttia, että topakka Maud tunsi itsensä vallan vähäiseksi.

"Katsokaas, tytöt", virkkoi Mary, "kukahan lie kyhännyt näin tyhmän sukkeluuden! Lähetetään minulle kutsukortti hoviin eikä tiedetä, että ensin on tultava esitellyksi hänen majesteetilleen kuningattarelle! Mahdottoman typerää."

Erään toisen kerran Maud oli ostanut lelukravun, jonka hän aikoi kiinnittää nuppineulalla tohtori Krabben selkään.

Hän seisoi ovenpielessä odottamassa. Muut tytöt istuivat valtavan jännittyneinä. Maud oli aika vekkulin ja tyytyväisen näköinen, ja "kravun" luennot kaipasivatkin jotakin kirpaisevaa höystettä. Barbroa vaivasi kuitenkin tunne, ettei hänen olisi puututtava tähän leikkiin, mutta samassa hänen mieleensä nousi kihelmöitsevä halu nähdä, miten kuje päättyisi. Märta ei kuunnellut tohtorin luentoja. Hän oli silloin lastentarha-kurssilla, ja Astrid tuli viime hetkessä. Hän saapui muovailutunnilta.

Mutta niin pian kuin hän oli huomannut Maudin vehkeet, sanoi hän tyynesti:

"Jos sinä, Maud, kehtaat alentua moiseen katupojan ilveeseen, ja jos teitä, tytöt, ei hävetä ottaa osaa siihen, niin hävettää minua olla teidän toverinne. Tuommoinen ei ole ensinkään hauskaa, vaan…"

Samassa kuului tohtorin hermostuneen nopeita askelia hallista, ja Barbro, joka äkkiä oli asettunut Astridin viereen, tempasi kravun Maudilta piilottaakseen sen. Kova onni vaikutti kuitenkin, että yksi sen jaloista takertui hänen rannekelloonsa eikä hän ehtinyt irroittaa sitä, kun tohtori astui huoneeseen.

Tohtorin katse osui ensimmäiseksi Barbroon. Tämä nousi korvia myöten punehtuneena. Toverit olivat jo huomanneet vanhan filosofin lämpimän kiintymyksen Barbroon ja kiusoittelivat häntä lakkaamatta "ukolla". Tohtorin kulkiessa hänen ohitsensa solahti onneton krapu hänen jalkojensa eteen.

Maudilta ja Minkalta pääsi nauruntirskahdus. Toiset näyttivät ankaran vakavilta. Astrid rypisti tiheitä kulmakarvojaan.

Tohtori otti ylös räpistelevän elukan ja piti sitä kädessään.

"Krapu Krabbelle, sekö oli tarkoitus, neiti Berting?" kysyi hän matalalla, kuin tukahdetulla äänellä. "Voiko näin tyhjänpäiväinen poikakuje vielä huvittaa täysikasvuista naista?"

Tytöt odottivat, että Barbro puolustautuisi, mutta hän seisoi pää painuksissa ja nyt aivan kalpeana.

Astrid otaksui, että Maud itse ominaisella ripeällä kekseliäisyydellään selvittäisi tilanteen, sillä hän ei ollut niitä, jotka jättävät toverin pulaan. Mutta Maud ei saanut sanotuksi mitään. Hän näet oli tukehtumaisillaan nauruun, sillä "Krapu" krapuineen oli hänestä niin hassunkurisen onnettoman näköinen.

Eva-täti ilmestyi oveen juuri sinä hetkenä, jolloin Astrid aikoi selvittää koko jutun, ja silloin katosi krapu odottamattoman nopeasti tohtorin taskuun. Hiljaisempana kuin milloinkaan ennen tohtori piti luennon, ja hänen syvät, raukeat silmänsä katsoivat tutkivasti Barbroa, joka oli tavattoman hajamielinen.

Vajaan kuukauden oli seitsemikkö ehtinyt olla laitoksessa, mutta Eva-täti oli jo havainnut, että useimpien ajatukset ja harrastukset etsivät kuin harhaillen rientävät vuoripurot pääsyä uusiin suuntiin. Suljetut päiväkirjat olivat itsestään aukaisseet lehtensä. Hän saattoi lukea niiltä paljon, mitä hän mieluummin olisi halunnut olla tietämättä, mutta samalla myös paljon hyvää, rohkeaa ja valoisaa.

Astrid oli hänen silmäteränsä, valiotyttö ruumiiltaan ja sielultaan. Häneen hän saattoi luottaa tinkimättä, ja muut kuusi tyttöä pesiytyivät vilpittömän hartaina "Kunniankukon" ympärille, samoin kuin he yhä yltyvin ihailuntuntein keräytyivät niin sanoaksemme Sonjan jalkojen juureen.

Minka liittyi liehitellen kaikkiin. Hän oli koko tyttö kuin pehmeintä silkkiä, mutta hän ei milloinkaan pysynyt lupauksessaan, olipa kysymyksessä tärkeä tai vähäpätöinen asia. Märta osoitti sentään jonkun verran huolestuneen mamman kärsivällisyyttä surunlapselleen ja antoi hänelle anteeksi kerran toisensa perästä, mutta rahaa hän ei enää lainannut Minkalle, jolta toverit olivat lopettaneet luoton ainaiseksi. Hänen oli pakko tyytyä siihen, ettei hänen ahkera kerjuunsa auttanut häntä yhtään.

Eräänä koleana iltapäivänä Minka istui odottamassa Märtan huoneessa sillä aikaa, kun ystävä viipyi puhelimessa. Ensi kerran pitkään aikaan oli avain unohtunut lipastoon ja päälle päätteeksi alimman laatikon suulle. Minkan mieleen johtui salaperäinen puurasia ja hän kavahti äkkiä ylös iloisen toivehikkaana. Hän oli monena iltana mennyt äkkiarvaamatta Märtan luo nähdäkseen tämän panevan sen sänkynsä viereen. Siinä mahtoi olla jotakin erikoista herkkua, koska Märta oli siitä niin peloissaan. Tuokion kuluttua lennähti laatikko auki. Siellä oli puurasia. Nyöri auki. Samoin kansi. Nu-nukke! Kansi hervahti Minkan kädestä, ja hän purskahti kaikuvaan, mutta epämiellyttävään nauruun. Totta tosiaan, Märta leikkii nukilla! Sepä hullunkurista!

Kun Märta tuli takaisin, istui Minka sohvannurkassa koruompelusta ommellen.

"Sain odottaa niin kauan", virkkoi Märta, "mutta hauskaa oli kuulla Gertrud-siskon ääntä. Hän on käymässä Malmössä. Voi, miten minä ikävöin omaisiani!"

"Kun sinun tarvis vadelmahilloa", naurahti Minka veitikkamaisesti, "mutta se on nyt loppu".

"Niin, se on loppunut", huokasi Märta. "Viimeisen sai minun päivänpilke-mummoni. Sinä et ole tehnyt vielä ainoatakaan päivänpilke-matkaa, Minka!"

"En, ei ole minulla mitä antaa."

"Sinä olisit ilmankin tervetullut. Mutta et sinä eikä Sonjakaan ole käynyt, ja Mary on ilmeisesti vähentänyt käyntejään."

"Meillä on muuta paljon ajatella. Menetkö eläviin tämä ilta?"

"En, olimmehan vasta eilen."

"Se aina on amusant, chérie. Menen Sonjan ja hänen sulhasensa kanssa ja sitten eräs kadetti Witt. Me syömme illallinen sen jälkeen."

"Illallista. Vai niin, eikö Barbro lähdekään?"

"Ei, en luule. Hän ei aina ole amusant, Sonja sano."

"Sanoo. Sinä et edisty paljon ensinkään kielessä, Minka. Minä ajattelin, että voisit pitää puheen minun syntymäpäivänäni".

"Milloin on se?" Minka kirkastui äkkiä niin huomattavasti, kuin olisi hänen mieleensä johtunut jotakin erikoisen iloista.

"Marraskuun kymmenentenä päivänä, siihen ei ole enää pitkältä."

"Ei", huokasi Minka.

Hänellä oli monta rautaa tulessa, tuolla neitosella, yksi kuumimmista oli kadetti Wittin hakkailu. Hän ei jaksanut sulattaa ajatusta, että Barbro saa kutsun Karlbergin sotakoulun tanssiaisiin, eikä hän. Olihan se aika kummallista se, mutta Minka ei ollut yhdellekään toverille niin kateellinen kuin Barbrolle. Häntä kaiveli se, että kandidaatti Urban Freide hakkaili Barbroa, eikä hän saanut rauhaa ennen kuin Freiden huomio oli kiintynyt hänen puolelleen. Barbro olikin vallan tyhmä, kun oli kysymyksessä hakkailu, ajatteli suurellinen Minka. Barbro ei milloinkaan osannut pitää kiinni ketään, vaan jäi seistä töllöttämään saamattomana ja antoi niiden mennä menojaan, vaikka olikin säteillyt riemua, kun ne olivat tulleet.

Minkan kaikista viimeisin ajanviete oli koetella toverien pyhäleninkejä. Hänen omansa olivatkin hyvin pahoin kuluneet. Ainoat, jotka oikein sopivat hänelle, olivat kuitenkin Barbron puvut, ja hän oli monen monissa tilaisuuksissa lainannut milloin puseron, milloin hameen, milloin vyön. Barbro oli aina aulis lainaamaan. Pukimista hän ei paljoa piitannut, mutta jännityksessä odotettuja Karlberg-tanssiaisia varten hän oli tilannut vaaleansinisen voile-kankaisen juhlapuvun, jota hän jo koetellessa "rakasti".

Minkan hienot pikku kasvot tummenivat kateudesta, kun hän kuuli tuosta leningistä, ja hänen silmiinsä nousi ilkeä kiilto. Vaaleansinistä hän ei tahtonut. Se oli liian lauhkea ja kelmeä hänelle. Ei, ruusunpunainen oli hänen värinsä. Ja hän katsoi mieleisekseen erään läikkyvän, ruusunkarvaisen kankaan, jota puodissa oli näytetty, kun Barbro oli ollut valikoimassa leninkikangastaan.

Minkan luonne, joka ennen oli ollut niin suruton, katkeroittui piankin, kun hän näki, kuinka kyllälti muilla tytöillä oli kaikkea. Hänen, joka ei osannut vähääkään kieltäytyä mistään, oli nyt pakko alistua, kun toverit eivät halunneet lainata hänelle mitään. Eva-tädiltä hän ei uskaltanut pyytää rahaa enemmän kuin muutakaan. Eva-täti olikin niin ikävän tiukka vaatimaan maksua, ja vaikka Minka olisi miten kiekaillut, arvasi Eva-täti hänen aikeensa.

Kaiken sen, mikä Minkassa oli veikeää ja viehättävää, himmensi ja rumensi hänen kiivautensa. Hän oli nyt joutunut niin pitkälle, että hän tavoitteli ainoastaan omaa etuaan, mutta samalla tungetteli edelleenkin jokaisen suosioon, jonka kanssa joutui tekemisiin.

Se, joka selvästi pysyttelihe hänestä erillään, oli Mary. Tämän mielestä oli "Minkan luonteessa jotakin epähienoa", ja se oli pahin arvostelu, minkä hän saattoi antaa.

Vähää ennen Märtan syntymäpäivää saapui laitokseen Minkan osoitteella eräs paketti, jonka saaja huomaamatta pisti piiloon. Minka oli joutunut epäsopuun pitkämielisen Märtan kanssa, joka kiusasi häntä äidillisillä opastuksillaan, ja Minka päätti tehdä lopun hänen "iankaikkisesta mankumisestaan".

Syntymäpäivän aattona menivät kaikki toverit onnittelemaan Märtaa. He olivat pukeutuneet kodin hyviksi hengettäriksi. Sonja oli komea kodin juhlailo, Astrid kotitonttu, Mary kodin musiikki, ja Maud aika lystikäs "kotiliesi" suuri kannalmus halkoja sylissä. Barbro esitti talouskirjaa, ja Minka oli itse ehdottanut olevansa "päivän rakkain askare". Kahvitarjotin ja huvilan neljä vanhempaa naista etunenässä kulkue astui Märtan huoneeseen.

Jokaisella oli jokin pieni lahja, ja Märta istui onnellisena, punaposkisena ja vaaleatukkaisena valkeassa sängyssään ja iloisena kuin lapsi, mikä hän olikin. Minka oli ryöpsähtänyt huoneeseensa, mutta palasi kohta takaisin kädessä suuri paketti, jonka hän ojensi Märtalle seuraavin sanoin:

"Ma chère, on sulla salarasia ja siinä jotain, muttei makeisasia. Se jokin kelpo sängyn tarvitsee, kun äiti illoin sitä hyväilee. Mä oonhan päivän rakkain askare ja luulen rasian sisällön sinulle parhaan tuovan tuulen."

"Nuken sänky!" huusi Maud, kun Märta avasi käärön. "Oletko rutihullu, Minka?" Ja hän katseli hyvin loukkautuneena keltaista puusänkyä, joka oli ostettu huokeasta käsityökaupasta.

"Mitä sinä ajat takaa?" ihmetteli Astrid. "Tarkoittaako tämä, että
Märta leikkii nukilla?"

Eva-tädin katse kääntyi Minkasta Märta-parkaan, joka oli sävähtänyt tulipunaiseksi. Hän oli piilottanut Tupukkansa vuoteineen ja kaikkineen peitteen alle ja hän tunsi yht'äkkiä itsensä oikeaksi rikolliseksi, joka oli alentunut sellaiseen lapsekkuuteen, kuin oli askaroiminen Tupukan kanssa. Kaikki sumeni niin raskaaksi ja surulliseksi. Minka oli hänen selkänsä takana onkinut tietoonsa nuken ja tahtoi nyt saattaa hänet naurunalaiseksi. Miksi piti olla sellaisia ihmisiä kuin Minka ja miksi ei saattanut olla pitämättä heistä?

Märtan herkeät kyyneleet vierivät jo pitkin poskia. Hän nyyhkytti katkerasti, mutta kiihkotta.

"Se oli vain leikkiä", mutisi Minka katuen ja hädissään. Hän oli toivonut sellaista aito jännittävää hetkeä, että kun kaikki olisivat odottaneet ja Märta tunnustanut, että hän tosiaankin puuhailee nukkien kanssa, silloin syntyy valtava naurun myrsky, sellainen remuava ja hillitön ilo, jota hän liian harvoin kuuli täällä. Mutta lukuunottamatta Märtan itkua ei kuulunut mitään.

"Kas niin, lapsi kulta", sanoi Eva-täti vihdoin, "älä itke enää. Jos sinä tosiaankin nuken hahmossa vedät joskus esiin onnellisen lapsuutesi muistoja, niin se ei ole muuta kuin mitä me monet vanhemmatkin ihmiset teemme koko elämämme ajan. Meilläkin on joitakin leikkikaluja mielessä tai ajatuksissa. Sinulle on nukke kodin vertauskuva, ja jos Minka aikoi saattaa sinut naurunalaiseksi, niin näet opettajattaristasi ja tovereistasi, että hän on epäonnistunut".