ARKIELÄMÄÄ

Kirj.

Runa [Elisabeth Beskow]

Suomentanut

Anna Kurimo

Sortavalassa, Karjalan kirjakauppa- ja kustannusliike, 1906.

"Katsoppas kuinka kirkasta vesi on! Voi aivan selvään eroittaa kivet pohjassa!" huudahti Erik ihastuksissaan ja kumartui veneen laidan yli.

Hän ja hänen kaksoissisarensa Anna olivat juuri mieluisalla soutoretkellään kahdenkesken.

Heidän isänsä oli Vesterlångan kirkkoherra. Pappila sijaitsi kauniilla paikalla, Helsinglandin kauneimman järven, laajan Långsjön rannalla.

Lapset veneineen olivat kulkeneet etäälle kodista. He soutelivat nyt hitaasti pitkin Braxenlahden tyyntä vedenpintaa. Ei näkynyt jälkeäkään ihmisasunnoista. Lahtea varjostivat lehtevät rannat ja salmi, joka johti siihen varsinaisesta Långsjö-järvestä, oli niin kapea ja kiemurteleva, että sitä oli vaikea huomata. Sisarukset olivat ikäänkuin eroitetut maailmasta. Ainoastaan yhdessä kohden, mistä joku vuosi sitten oli metsä palanut, oli ranta aukea. Tuli oli kuitenkin huomattu heti alussa ja rajoitettu ulkonevaan niemeen. Siellä hohtivat nyt puolukat punaisina mustien kantojen välissä.

Oi Erik, ajatteles, että on jälellä vaan muutamia viikkoja, kunnes sinun täytyy lähteä kouluun, sanoi Anna huoaten. "Kuka sitten soutelee ja leikkii minun kanssani?" "Uh! Älä nyt ajattele mitään ikävää", vastasi poika. "Keksikäämme sen sijaan jotakin oikein hauskaa. Minä tunnen haluavani jotakin erityistä ja tavatonta juuri nyt. Etkö sinä voisi ehdottaa jotakin?"

"Poimisimmeko puolukoita palaneelta niemeltä", ehdotti hän.

"Ei, se on niin tavallista. Keksi jotakin parempaa!"

"Jospa menisimme maihin pienelle niityllemme ja rupeisimme telmimään", ehdotti Anna edelleen.

Erik katsoi miettien mainittua niittyä kohti, joka pilkisti esiin viheriänä ja houkuttelevana, tummien kuusten keskeltä.

"No, olkoon menneeksi", sanoi hän iloisesti. "Tunnen itseni todellakin halukkaaksi telmimään."

Hän ojensi reippaasti käsivarsiaan, joiden lihakset pullistuivat poikamaisen raittiina ja voimakkaina. Anna, joka istui soutamassa, suuntasi veneen rantaa kohti. Erik seisoi keulassa, ketjut kädessä, valmiina hyppäämään maihin, heti kun uskaltaisi.

Sitten kun lapset olivat sitoneet veneen rantaan, menivät he pensaikon läpi ylös niitylle ja rupesivat telmimään. Se kävi siten, että he ajoivat toisiaan takaa, reippaasti juosten ympäri, painivat ja heittivät toisiaan kumoon. Tätä kutsuttiin "kaksinkertaiseksi telmimiseksi." "Yksinkertaistakin telmimistä" harjoitettiin väliin vaihtelun vuoksi. Silloin juoksi kumpikin yksinään, heitti kuperkeikkaa ja kieri kuin mieletön ikään lyhyessä ruohossa, potkien ja viuhtoen käsillä ja jaloilla, mitä iloisimman innostuksen valtaama. Vähän aikaa teuhattuaan väsyivät lapset leikkiin ja istuutuivat, läähättäen ja nauraen vastapäätä toisiaan, maahan.

"Kuinka hauskaa sentään on telmiä! Ei se ollut niinkään hullu keksintö", sanoi Erik ja otti lakin päästään antaakseen raittiin kesätuulen vilvoittaa otsaansa.

"Niin, nyt on sinun vuorosi ehdottaa jotain hauskaa", vastasi Anna.

Erik mietti ja katseli ympärilleen. Silloin sattui hänen katseensa suureen, litteään kiveen, joka oli niityn syrjässä, ja hänen silmänsä alkoivat äkkiä säteillä.

"Entäs jos leikkisimme pakanoita", sanoi hän. "Kuinka me silloin teemme?" kysyi sisar innostuneena.

"Me loihdimme. Niin pakanatkin tekevät ja käyttävät kiviä alttareina. Tuo kivi on mainio." Ja Erik juoksi ylös.

"Mitä se loihtiminen on?" kysyi Anna ja seurasi häntä.

"Etkö sinä sitä tiedä?" sanoi hän ylenkatseellisesti. "Se on melkein samaa kuin uhraaminen."

"Mutta mitä me sitten uhraamme?"

"Täytyy keksiä jotakin", vastasi Erik ja istui aijotulle alttarilleen miettimään.

"Mutta sano, kenelle me uhraamme?" kysyi Anna, joka seisoi hänen edessään, kädet selän takana, täynnä innostusta.

"Metsän jumalalle."

"Onko semmoinen olemassa?"

"Ei, ei todellisuudessa. Mutta me leikimme, että semmoinen on, ymmärrätkö?"

"Mutta kuinka voimme me uhrata hänelle, kun häntä ei ole?"

"Oh, sinä olet niin nenäkäs. Keksi sen sijaan jotakin sopivaa uhrattavaa!"

"Soutaisimmeko palaneelle niemelle ja poimisimme puolukoita metsän jumalalle", ehdotti Anna.

Sanottu ja tehty. He soutivat sinne ja poimivat puolukoita Annan esiliinaan.

"Mutta eikö ole väärin uhrata metsän jumalalle? Eikö se ole epäjumala? Miksi emme yhtä hyvin voi uhrata omalle Jumalallemme?" kysyi Anna, kun he olivat saaneet tarpeeksi marjoja ja soutivat takaisin niitylle.

"Ei", vastasi Erik. "Hän ei pidä siitä, että Hänen kanssaan leikitään."

He astuivat maihin.

"Poltammeko me puolukat?"

"Ei, meillä ei ole tulitikkuja, mutta tehkäämme vesiuhri. Nyt olemme juhlallisia", sanoi Erik. "Asetu tuohon ja pitele puolukoita esiliinassasi, niin panen minä ne alttarille."

Anna totteli. Hänen sydämensä sykki juhlallisesta tunnelmasta, johon sekaantui vähän pelkoakin, kun veli kaamealla äänellä lausui salaperäisiä loitsuja hitaasti kourallaan ajaen puolukoita alttarille.

"Hokus pokus filolokus, memsalis, pakaralis, huks taksura, labuna kriks" luki hän.

"Oi, Erik, katsos minun esiliinaani! Mitähän äiti sanoo?" sanoi Anna, keskeyttäen juhlallisen loitsun. "Mitä nyt!" kysyi veli kärsimättömästi, keskeyttäen lukunsa.

"Katso, kuinka se on tahraantunut puolukoista", valitti tyttö.

"Ja sinä itket sitten noin vähästä! Ole sen sijaan iloinen. Näkyyhän, että metsän jumala on ottanut vastaan lahjamme, koska tahrat ovat jääneet jälelle", lohdutti Erik.

"Olisin kernaammin suonut, ettei hän olisi huolinut siitä. Nyt toruu äiti minua", mutisi Anna.

Mutta Erik ei kuunnellut häntä, vaan jatkoi lorujaan, kunnes kaikki puolukat olivat loppuneet esiliinasta.

"Nyt ajamme me vettä niiden päälle", sanoi hän, "ja sitten on uhri valmis. Liitä kätesi yhteen maljaksi, niin käy se kyllä päinsä. Me kaadamme seitsemän maljaa kumpikin."

He tekivät niin. Puolukat makasivat siinä niin kosteina, punaisina ja tuoreina. Anna ei voinut olla ottamatta hyppysellistä niistä ja pistämättä suuhunsa.

"Anna, mitä sinä teet?" huudahti Erik niin kiivaasti, että Anna paralta oli marjat mennä väärään kurkkuun. "Kuinka voit sinä ottaa uhrimarjoista? Nyt en ihmettelisi vaikka metsän jumala tulisi ja veisi sinut tuossa paikassa."

Anna raukka kalpeni säikähdyksestä ja katsoi tuskallisesti metsään päin.

"Minä otin niin vähän", änkytti hän.

"Ei se auta", sanoi Erik ankarasti, "nyt täytyy sinun joka tapauksessa tehdä parannus. Mene hakemaan kuusen kuorta ja aseta sitä marjojen päälle! Se pistelee, niin että se kelpaa katumusharjoitukseksi."

Erik istuutui maahan, tyytyväisenä erinomaiseen päähänpistoonsa, katsellakseen kuinka sisar täytti hänen käskyään.

"Hyvä on", sanoi hän vihdoin, kun väsyi odotukseen ja nälkä rupesi muistuttamaan, että päivällisaika oli lähellä, "nyt luulen, että metsän jumala on lepytetty ja sinä olet sovittanut rikoksesi."

He menivät alas rantaan soutaakseen kotiin. Anna koetti turhaan saada pieniä pihkaisia käsiään puhtaiksi, Erik souti ja hän istui perässä.

"Kuules", sanoi tyttö lyhyen vaitiolon jälkeen, "minä en pidä metsän jumalasta, enkä tahdo enää uhrata hänelle."

"Sinä teet tuhmasti", sanoi Erik lyhyesti. "Miksi et tahdo uhrata?"

"Siksi, että se on epäjumala. Ei se varmaankaan ollut oikein tehty."

"Mutta mehän leikimme vaan."

"Niin, se on tietty", myönsi Anna, mutta ei ollut sentään oikein tyytyväinen. "Minä olisin tahtonut uhrata oikealle Jumalalle."

"Sitten eivät puolukat olisi riittäneet. Se mitä uhrataan Jumalalle, täytyy uhrata todellisesti, eikä vaan leikillä, ja sen täytyy olla jotakin."

"Mitä sitten on uhrattava Jumalalle, josta hän huolisi, ja miten se on tehtävä?" kysyi Anna. Erik mietti.

"Niin, minä luulen esimerkiksi, että jos annamme rahamme lähetykselle, niin uhraamme jotakin Herralle, jonka hän ottaa vastaan", sanoi hän.

"Minulla on kolme kruunua ja kaksikymmentä äyriä säästölaatikossani", sanoi Anna vitkalleen, "luuletko, että Hän tahtoisi, että antaisin ne?"

"Kyllä luulen, että hän tulisi iloiseksi, jos tekisit sen."

Anna istui ääneti ja seurasi silmillään aironlapaa, joka nousi ja laski vedessä. Se näytti niin kauniilta vaipuessaan lahden tyyneen pintaan, jota myöten vene kiiti eteenpäin. Pian puikahti se lahdesta varsinaiseen järveen ja Erikin voimakkaasti soutaessa suuntasi se kulkunsa suoraan sitä rantaa kohti, missä Vesterlångan pappila sijaitsi ja kylpi elokuun auringon valossa.

"Ota kiinni nyt! Kas noin!"

Erik veti sisarensa avulla kevyen veneen kauas maalle. Sitten juoksi hän suorinta tietä keittiöön katsomaan mitä päivälliseksi laitettiin.

Anna meni lastenkamariin ja otti laatikostaan pienen rasian, jossa hän säilytti rahojaan. Hän laski kuinka paljon niitä oli.

"Kuinka paljo minä annan?" kysyi hän itseltään. "Eiköhän kaksikymmentä äyriä riittäisi, niin saisin pitää loput itse?"

Mutta hän ei ollut tyytyväinen siihen. Antaisiko hän vaan pienen osan Jumalalle ja pitäisi suuremman osan itse? Ei. Puoletko sitten? Mutta eikö hän rakastanut Häntä tarpeeksi antaakseen Hänelle kaikki? Jos hän pitäisi edes nuo kaksikymmentä äyriä itse ja ostaisi niillä karamellia? Mutta ei, eikö hän voisi uhrata niitäkin Jumalalle?

Anna oli aikonut hankkia itselleen niin paljo näillä rahoilla. Mistä olikaan hän saanut päähänsä tuon uhraamisen ajatuksen, joka ei ollenkaan antanut hänelle rauhaa?

Mutta uskoisikohan Jesus, että hän rakasti Häntä, ellei hän tahtoisi antaa Hänelle mitään? Reippaasti ja päättävästi tyhjensi Anna rasian sisällön käteensä, jonka puristi lujasti kiinni. Sitten juoksi hän isän työhuoneeseen, missä tiesi lähetyssäästölaatikon pienine, päätään nyykäyttävine neekeripoikineen olevan hyllyllä. Hän nousi seisomaan tuolille ja pudotti lantin toisensa jälkeen laatikkoon. Joka kerran kun neekeripoika nyykäytti kiitoksensa, tuli Annan sydän kevyemmäksi. Vihdoin hyppäsin hän tyhjin käsin lattialle ja tunsi itsensä iloiseksi työnsä johdosta.

Kukaan ei ollut nähnyt hänen tekoaan, eikä hän kehdannut puhua siitä. Ainoastaan Erikin korvaan kuiskasi hän salaisuutensa.

"Kuuleppas, minä olen uhrannut kaikki rahani Jumalalle", sanoi hän.

"Oh, teitkö todellakin sen?" sanoi Erik pitkään ja katsoi hämmästyneenä häneen.

"Tein, enkä minä ollenkaan kadu", vakuutti hän.

"Kas vaan, sinä, joka sentään tavallisesti olet niin ahne", sanoi hän veljellisen suoralla tavallaan.

"Olen niin kyllästynyt teidän puheisiinne minun ahneudestani, että tahdon näyttää teille, etten olekaan niin ahne. Minä aijon tulla anteliaaksi."

"Sepä hauskaa. Tahdotko sitten alottaa antamalla minulle pienen ruskean kivipallosi", ehdotti Erik.

"Kyllä, sinä saat sekä sen, että sinisen", vastasi Anna jalomielisesti, mutta kun veli todellakin otti hänen molemmat pallonsa, joutui hän hämilleen.

Omenat alkoivat kypsyä puutarhassa. Lapset eivät saaneet ottaa puista, mutta pudonneet hedelmät kuuluivat heille. Sen vuoksi vallitsi aamusin jalo kilvoitus ylösnousemisessa, sillä se, joka ensimmäiseksi ehti puutarhaan, sai tavallisesti hyvän saaliin hedelmistä, jotka olivat pudonneet yöllä.

Eräänä aamuna heräsi Anna jo kello viisi ja hyppäsi ihastuksissaan vuoteelta. Nyt ei ainakaan ole kukaan ehtinyt ennen häntä! Hän pukeutui kuumeentapaisella innolla ja riensi ulos.

Kaste kimalteli käytävillä, marjapensaissa ja puiden oksilla. Luonto heräsi uuteen eloon auringon säteitten voimasta.

Ei ketään ollut näkyvissä. Anna kiiruhti heti astrakaanipuun juurelle, mutta, ihmeellistä, siellä ei ollut ainoatakaan omenaa. Oliko todellakin ollut niin tyyni yö? Hän astui kaalimaahan, omenapuun alle, ja etsi olisiko mahdollisesti sinne pudonnut joku. Mutta ei sielläkään ollut mitään.

Silloin kuului iloinen "hyvää huomenta!" Anna kääntyi ja näki Erikin istuvan pienillä portailla aivan lähellä. Lakkia piteli hän polvillaan. Se oli täynnä mitä kauneimpia omenoita. Takin ja housuntaskut olivat arveluttavan pulleat. Oi kuinka hänen hymyilynsä Annan mielestä oli kiusoittava! Hän kääntyi vihoissaan pois vastaamatta veljensä tervehdykseen.

"Oletko pahoillasi nyt kun petyit?" kysyi Erik.

Anna polki jalkaa.

"Aina sinä ehdit ensimmäiseksi. Vaikka minä nousisin ylös keskellä yötä, olisit sinä sentään ehtinyt ottaa kaikki omenat", huudahti hän itkuun pillahtamaisillaan.

Mutta Erik vaan hymyili.

"Tule ja istu tähän portaille ja odota, niin ehkä vielä putoo joku omena", sanoi hän, "muista, ettei yö vielä ole loppunut. Makaahan koko talon väki vielä."

"Sitten istun minä ainakin sinun edessäsi, niin että minä ehdin ensiksi, jos putoo", sanoi Anna yhä vieläkin vihaisena ja istui pari porrasta alemmaksi veljeään.

Siten istuivat he hetkisen vaieten ja odottaen.

Sitten otti Erik hiljaa suurimman ja kauneimman omenansa ja heitti sen sisarensa pään yli puuhun, niin että se putosi sen alle. Nuolen nopeudella juoksi Anna ja otti sen.

"Katso, Erik, minä sain sentään! Näin suurta ei sinulla olekaan", huudahti hän riemuiten.

"Ei sinun olisi tarvinnut olla niin vihainen", vastasi Erik vaan.

Anna istui taas paikalleen. Hän oli nyt leppynyt ja toivehikas. Pian putosi omena taas alas, kuten äskenkin ja sitten vielä yksi. Silloin rupesi Anna aavistamaan pahaa.

"Eihän nyt tuule ollenkaan, mistä siis johtuu, että niin monta omenaa putoo?" ihmetteli hän.

"Yöllä on tuullut ja ne ovat silloin alkaneet irtaantua", selitti Erik.

"Mutta sinun lakkisi oli äsken niin kukkuroillaan ja nyt on se vaan reunojaan myöten", huomautti hän epäillen.

"Minun oli sääli sinua, kun et saanut yhtään, vaikka nousit niin varhain ylös", tunnusti Erik.

"Mutta sittenhän ne ovat sinun omeniasi?"

"Ei, ne ovat sinun nyt. Sinä saat ne."

"Kiitos! Voi kuinka sinä olet kovin hyvä", sanoi Anna ja häpesi sydämessään, että oli ollut niin vihainen äsken.

* * * * *

Oli joululoma luistinjäineen ja kelkkamäkineen. Veljet olivat tulleet kotiin kaupungin koulusta ja riemu oli ylimmillään.

Eräänä aamuna, kun lapset heräsivät, oli koko Långsjön pinta yhtenä ainoana kirkkaana iljanteena. Heti aamiaisen jälkeen menivät he nauttimaan siitä. Pojat, Kurt ja Erik, olivat taitavia luistelijoita ja Annakin oli jo hyvällä alulla. He olivat luistelleet hetkisen, kun äiti tuli alas rantaan heidän pienen, nelivuotisen sisarensa kanssa.

"Katsokaas Evaa", huudahti Kurt ja riensi pienokaista vastaan.

Eva oli kaikkien lemmikki. Kurt kohteli häntä kuin pientä kuningatartaan ja tämä ottikin vastaan hänen suosionosoituksensa pienen kuningattaren tyynellä arvokkaisuudella.

Hankittiin kelkka ja Eva istui siihen. Veljet vetivät kilvassa kelkkaa, äidin kävellessä vieressä.

Pikku Eva taputti ihastuneena käsiään. Punaiset posket kävivät talvikylmässä vieläkin punaisemmiksi. Sitten sai hän juosta jäällä veljien pidellessä kiinni molemmista käsistä. Jos hän kaatui, kannattivat veljien voimakkaat käsivarret häntä, niin ettei hän koskaan loukannut itseään. Hän nauroi ja huusi ihastuksissaan.

Hetkisen kuluttua tuli isä käyden. Silloin riisti Eva itsensä irti ja koetti juosta häntä kohti, mutta luiskahti ja olisi kaatunut, ellei isä samassa olisi ottanut häntä syliinsä. Hän nosti hänet korkealle ylös ja suuteli kerran toisensa perään hänen pyöreitä poskiaan. Jos joku lapsista oli hänen erityinen suosikkinsa, niin oli se pieni, hellämielinen Eva. Kun oli aika tämän mennä sisään, piti isä häntä sylissään ja kantoi hänet jään yli kotiin.

"Mikä sinun on, Anna? Miksi olet niin nyrpeällä nenin?"

Se oli Erik, joka kysyi. Hän oli kaivannut sisartaan ja etsinyt, kunnes oli löytänyt hänet yksinäiseltä lahdelta, jossa hän istui rannan kivellä ja hakkasi luistimellaan jäätä.

"En minä ole nyrpeissäni", vastasi hän.

"Kyllä sinä olet. Mikä sinua vaivaa, sano?"

Mutta Anna ei voinut sanoa sitä, hän ei tietänyt sitä itsekään. Hän ei ymmärtänyt, mikä se tunne oli, joka oli vallannut hänet, nähdessään, kuinka veljet olivat hyväilleet Evaa. Tämä tunne oli kohonnut huippuunsa, kun isä oli tullut ja ottanut pienokaisen syliinsä ja suudellut siten kuin Anna ei koskaan muistanut hänen suudelleen häntä. Kaikki pitivät Evasta, ei kukaan hänestä. Mistä se johtuu? Joku aika sitten oli pappilassa ollut vieraita. Silloin oli Anna kuullut erään tädin sanovan toiselle: "Tyttö parka, hän on kovin ruma." Ja sitten olivat he katsoneet häneen. He olivat puhuneet hiljaa, mutia Annalla oli tavattoman tarkka kuulo. Nämä sanat olivat syöpyneet hänen sydämmeensä, Eva oli sillä kertaa ollut sisällä yht'aikaa ja häntä oli ihailtu ja hyväilty.

"Olenko minä kovin ruma, Erik?" kysyi hän nyt istuessaan kivellä.

"Ruma", toisti veli ja katseli tutkivasti sisartaan, "en minä tiedä, en ole koskaan ajatellut sitä. Niin, sinä olet kalpea, sinulla on viheriät silmät ja karkeat hiukset ja suu, jossa ei parhaillaan ole juuri ollenkaan hampaita. Kyllähän sinä olet ruma, mutta mitä se tekee? Älä huoli siitä. Oletko nähnyt kuinka kauniita kahdeksannumeroita minä osaan luistella?" sanoi hän ja näytti uutta taitoaan.

Anna katseli häntä hajamielisenä.

"Minä en osaa vielä luistella takaperin", sanoi hän välinpitämättömästi.

Hän oli Erikin mielestäkin ruma. Hänen rohkeutensa aleni vieläkin yhden asteen.

"Sitten opetan minä sinua", sanoi Erik vilkkaasti. "Me pitelemme toisiamme käsistä, sinä luistelet taaksepäin, minä eteenpäin, niin opit sinä pian."

Sanottu ja tehty. Anna innostui niin tähän uuteen urheilun haaraan, että hän aivan unohti huolensa ja kateuden haltiatar pakeni tällä kertaa hänen lapsensydämestään.

Neljännestunnin matkan päässä pappilasta oli Lippuvuori, joka sai nimensä pienen lipun muotoisesta tuuliviiristä, joka oli pitkän tangon päässä vuoren huipulla. Ylt'ympärillä oli kaiken suuruisia kiviä ja niiden kanssa leikkivät lapset rakentaen niistä tupia, muureja, holvikäytäviä ja pihoja. Tuulen humina kuusissa ja lehtipuitten kahina sekaantui pienen rautalipun narinaan ja säesti heidän puhettaan.

Kurt teki päätöksen. Hän tahtoi rakentaa majan, niin suuren, että sen sisällä mahtui olemaan. Toiset lapset hämmästyivät ihastuksesta ja ihmettelivät miten se onnistuisi. Kurt valitsi sopivan paikan keskellä Lippuvuorta ja alotti työnsä parin pojan avustamana. Erikkiä ja Annaa ei hyväksytty työntekijöiksi. He olivat naisia ja lapsia, selitti neljäntoista vuotias Kurt ylenkatseellisesti, toisten suureksi mielipahaksi. He leikkivät etempänä männynkäpykarjoineen ja tekivät yhä edelleen pieniä käytäviä ja navetoita, parhaiksi sopivia kävyille, samalla kun he kateellisesti katselivat, kuinka Kurtin kivirakennuksen seinät kohosivat.

"Kuuleppas", sanoi Erik.

"Mitä?" kysyi Anna.

"Jospa mekin rakentaisimme itsellemme majan; jonka sisällä voi olla?"

Annan silmät säteilivät.

"Oi, tehdään se!" huudahti hän.

He menivät heti valitsemaan paikkaa ja löysivät pian tarkoitukseen sopivan muutaman samasta juuresta kasvaneen kaksoismännyn vierestä. "Katso", sanoi Erik, osoittaen näitä, "nuo saavat olla mukana seinässä. Ne tukevat koko majaa."

Anna ihaili hänen viisauttaan, ja sitten rupesivat he rakentamaan.

Kurt ja hänen auttajansa huomasivat heidän aikeensa ja nauroivat ivallisesti.

"Tuosta ei koskaan tule mitään", sanoivat he ja rakensivat itsetietoisina paremmuudestaan palatsiaan. Mutta Erik ja Anna olivat kestäviä. He tekivät innokkaasti työtä ja vierittivät rakennukselleen niin suuria kiviä, että he itsekin ihmettelivät voimiaan.

Aurinko paahtoi hikiset lasten kasvot ruskeiksi, pienet kädet tulivat multaisiksi ja kosteiksi sammalpeittoisista kivistä. Sitten laskettiin perustus ja pieni kivimuuri rupesi kohoamaan kaksoismäntyjen juurelle.

Kun päivälliskello soi, kokoontui nälkäinen, väsynyt, mutta innokas seurue pöydän ympärille. Erik ja Anna kertoivat säteilevin silmin suuresta aikeestaan.

"Ja minä jaksan vierittää näin suuria kiviä", huusi Anna, osoittaen mittaa käsillään.

"Mutta minä vielä suurempia", lisäsi Erik innokkaasti.

"Kunhan te vaan ette liiaksi ponnistele voimianne", varoitti äiti huolestuneena.

"Oh, älä ole levoton", sanoi isä hymyillen, "se tekee vaan heille hyvää. Katsoppas ruokahalua!"

Äiti katsoi rakkaittensa ruoka-annoksia ja hymyili hänkin.

Rakennusintoa jatkui muutaman päivän, mutta sitten rupesi Anna väsymään. Hän huomasi, että Erik sanoi " minun metsämökkini" " meidän " asemesta, ja rakennettaessa kävi yhä selvemmin ilmi, että hän piti itseään päällysmiehenä ja Annaa käskyläisenä. Hän määräsi ja sisar sai tehdä sen mukaan. He eivät rakentaneet yhdessä yhteistä mökkiä, vaan Erik rakensi ja Anna oli vaan apulaisena. Se ei Annan mielestä ollut enää ollenkaan hauskaa. Erikille ei hän sentään sanonut mitään, vaan jatkoi velvollisuudentunnosta työtään, vaikkakin vähentyneellä innolla.

Muutamana heikkouden hetkenä uskoi hän tyytymättömyytensä eräälle pojista, selittäen, että hän mieluimmin lakkaisi rakennustyöstä; hän oli väsynyt siihen. Poika kertoi tämän Erikille, kun Anna ei ollut saapuvilla.

"Hm", sanoi Erik vaan, jatkaen työtään.

Samassa huomasi poika jäniksen ja juoksi heti tiehensä. Erik katseli innostuneena niiden menoa, miettien lähtisikö hänkin juoksemaan, vai pysyisikö alallaan, ja päätti jäädä paikalleen. "Ei hän sitä kuitenkaan saa kiinni", lohdutteli hän itseään, "ei mikään poika vedä jänöjussille vertoja juoksussa."

Hän jatkoi senvuoksi työtään vihellellen.

Tuolta tulee Anna. Hän lähestyy hitain, viivähtävin askelin ja näyttää hyvin haluttomalta. Saavuttuaan perille, ryhtyy hän veltosti työhön puhumatta sanaakaan. Erik katsoo ylös.

"Olen kuullut", alottaa hän juhlallisesti, "että sinä olet väsynyt yhteistyöhömme. Minä en tahdo pakottaa sinua jatkamaan. Sinä olet vapaa. Jos tahdot lopettaa, niin: hyvästi ja kiitos tästä ajasta." Erik ojensi kätensä ja näytti vakavalta, kuten olosuhteet vaativat. Anna tunsi itsensä liikutetuksi. Veljen sanat ja vielä enemmän ääni tekivät häneen syvän vaikutuksen.

"Ei", sanoi hän, "minä tahdon mielelläni auttaa sinua joskus, mutta en aina, kuten tähän asti."

"Se ei käy laatuun. Sinun tulee olla mukana kokonaan, taikka ei ollenkaan. Valitse nyt tahdotko jäädä tahi jättää minut!" sanoi Erik taipumattomana ja juhlallisena.

Anna katseli sitä kappaletta mökin seinästä, mikä jo oli valmiina. Hän tunsi jokaisen kiven ja jokaisen liitoksen siinä. Ympärillä olevia rakennusaineita oli hän ollut paikoilleen vierittämässä. Voisiko hän nähdä Erikin yksinään tekevän työtä, sitten kun hän eroaisi hänestä? Ja mitä tekisi hän sitten? Ja tuossa seisoi Erik niin vakavana hänen edessään käsi ojennettuna juhlallisesti jäähyväisiksi!

"No, minä jään", sanoi hän itku kurkussa.

"Mutta sitten et sinä saa sanoa, että työ on ikävää", sanoi Erik.

"En, minä en sano", lupasi Anna, ja he puristivat toistensa kättä.

Sitten sujui työ taas hyvin ja molemmista tuntui yhtä hauskalta kuin ensimmäisinä päivinäkin. Anna melkein värisi ajatellessaan, että hän oli ollut niin vähällä jättää sen.

Eräänä aamuna, kun yöllä oli ollut kova myrsky, ja lapset taas tapansa mukaan menivät Lippuvuorelle rakentamaan, kohtasi heitä surkea näky. Heidän mökkinsä, jonka seinät olivat niin toivehikkaina kohonneet korkeutta kohti, oli sortunut; mutta Kurtin mökki, josta nyt ainoastaan katto puuttui, oli aivan vahingoittumatta.

"Mistä se voi johtua?" huudahti Anna.

"Te ette tietysti rakentaneet yhtä hyvin kuin me", sanoi muuan Kurtin apulaisista.

"Arvaappas minkä minä luulen olevan syynä?" kysyi Erik nolostuneena.

"En minä tiedä", vastasi Anna ihmetellen.

"Mäntyjen. Katso, kuinka ne heiluvat ja huojuvat!"

"Siten ovat ne yölläkin heiluneet ja irroittaneet seinän sen sijaan että olisivat tukeneet sitä."

"Ilkeät männyt!" huudahti Anna ja katseli kimaltelevien kyynelten läpi sortuneita kiviseiniä. Hän tunsi itsensä, katsellessaan niitä, aivan yhtä onnettomaksi, kuin olisivat valoisimmat tulevaisuuden toiveet olleet hänen edessään pirstaleina.

"Ei se ollut mäntyjen syy", arveli Erik, "se oli oma syymme; meidän ei olisi tarvinnut luottaa niihin." Ja hän loi niihin surullisen, pettyneen katseen, ikään kuin ne olisivat olleet uskottomia ystäviä.

Kurtin sydän heltyi, kun hän veljensä raunioista loi katseensa omaan uljaaseen linnaansa.

"Jos tahdot auttaa minua jälellä olevassa rakennustyössä, niin saat pienen osan minun mökistäni, kun se valmistuu", ehdotti hän jalomielisesti.

Erik epäröi vähän aikaa.

"Ei", sanoi hän vihdoin, "ellen minä saa omaa metsämökkiä kokonaan, niin en minä huoli osastakaan."

Lausuttuaan nämä ylpeät sanat, kääntyi hän ympäri ja meni.

"Kuinka typerä sinä olet, kun itket; ei mökki siitä valmistu. Kyllä näkyy, että olet tyttö", sanoi hän ohi mennessään Annalle ja oli suutuksissaan, ihmetellen, mikä se oli, joka ahdisti kurkkua ja teki äänen epävarmaksi. Ei se ainakaan itkua ollut, ei! Olihan hän mies, hän.

"Eläköön ylioppilas!" huudahti Erik, hypäten alas vaunuista ja siepaten valkoisen ylioppilaslakin veljensä päästä.

Paljain päin ja ylpeänä seurasi Kurt häntä vanhempien luo, jotka sulkivat hänet syliinsä, sill'aikaa kun sisaret riistivät lakin Erikiltä, koettaen sitä omaan päähänsä.

"Neljän vuoden perästä tulen minä kotiin samalla lailla", sanoi Erik Annalle, "ja minä saan yhtä hyvät todistukset kuin Kurtkin."

"Ellei niiden vaan käy samoin kuin metsämökkisikin", sanoi tämä leikillisesti.

"Odotas vaan, kesällä rakennan minä kyllä itselleni sellaisen linnan, jonka sisällä voi olla, ja siitä tulee niin komea, että te kaikki hämmästytte", vastasi Erik reippaasti, luoden pitkän, onnellisen katseen portailta, missä he seisoivat, yli järven ja rantojen. Ei koskaan ole sydän niin kevyt ja iloinen poikain rinnassa, kuin keväällä, jolloin koulu päättyy ja kulku suunnataan kotia kohti Pohjolan metsiin.

"Saanko minä auttaa sinua?" sanoi Anna ja kietoi kätensä hänen kaulaansa, heidän mennessään yhdessä sisälle. Hän oli yhtä iloinen saatuaan veljensä luokseen kuin tämäkin päästyään kotiin.

"Ei", sanoi hän, "tällä kertaa en minä luota sinuun enkä mäntyihin."

Kokoonnuttiin kahvipöydän ääreen, joka oli katettuna salissa. Korput ja maukkaat pikkuleivät hupenivat tuossa tuokiossa nälkäisiin suihin. Alkoi hämärtää, mutta vilkkaasti keskusteltaessa sitä tuskin huomattiin. Vihdoin nousi kirkkoherra.

"Tahtoisin puhua kanssasi tulevaisuudestasi, Kurt", sanoi hän.

Kurt nousi kiireesti ja seurasi isäänsä tämän työhuoneeseen. Hän tunsi itsensä levottomaksi. Hän tiesi, mitä isä hänen tulevaisuutensa suhteen toivoi. Tähän asti ei hän ollut tuntenut itseään haluttomaksi täyttämään tätä toivoa, mutta viime vuoden kuluessa oli hänen mielensä muuttunut.

"Sinä sait kauniit arvosanat tutkinnoissasi ja minä tunnen itseni ylpeäksi pojastani", alkoi kirkkoherra sydämmellisesti, istuuduttuaan pöytänsä ääreen. Kurt seisoi hänen edessään, nojaten uunin syrjään. "Se vahvistaa haluani antaa sinun jatkaa lukutiellä", jatkoi isä samalla äänellä, "edellyttäen, että sinä itse haluat sitä."

"Tietysti minä haluan", vastasi Kurt.

"Ja minä toivon, ettei sinulla ole mitään vastaan antautuaksesi samalle uralle, jonka minä olen tuntenut niin siunauksesta rikkaaksi?"

Kurt viivytteli vastaustaan. Hänen oli vaikea lausuu ilmi sitä, jonka hän tiesi olevan vastenmielistä isälle, joka näytti olevan niin varma asiastaan.

"Ei, minä en tahdo tulla papiksi."

Kirkkoherran kasvojen ilme muuttui äkkiä.

"Minkätähden et? Viimeksi kun puhuimme siitä, et sinä tehnyt mitään vastaväitteitä!"

"Minä olin silloin lapsi", lausui Kurt jo paljon vakavammalla äänellä, nyt kun jää jo oli murtunut.

"Ja mikä on tehnyt sinusta miehen vajaassa vuodessa?"

"Useat seikat", vastasi Kurt lyhyesti ja kesti niin hyvin kuin voi isänsä läpitunkevan katseen.

"Minkätähden et tahdo ruveta papiksi?"

"Minulla ei ole sitä mieltä, mikä vaaditaan, enkä minä ole teeskentelijä", vastasi Kurt ylpeästi. "Isällä pitäisi olla sen verran ymmärrystä, ettei pakoittaisi minua sellaiselle uralle vasten tahtoani."

Hehkuva puna kirkkoherran poskilla osoitti, että pojan sanat olivat loukanneet häntä, mutta hän hillitsi itsensä.

"En hetkeäkään ole ajatellut pakoittaa sinua, mutta lienee kai anteeksiannettavaa, että kysyn sinulta syytä kieltoosi", sanoi hän hieman loukkaantuneella äänellä. "Mille alalle olet sinä sen sijaan aikonut antautua?"

"Tahtoisin suorittaa tutkinnon."

"Tullaksesi miksi?"

"En tiedä niin tarkkaan. Sitä ehtii miettiä tuonnempana", vastasi Kurt kierrellen.

"Kyllä sinä tiedät", sanoi isä, katse terävänä.

"Jos tietäisinkin, tahdon pitää sen toistaiseksi omana tietonani", sanoi Kurt uhmaillen.

"Minulla ei varmaankaan sinun mielestäsi ole oikeutta kysyä sitä sinulta, mutta sinä erehdyt; minulla on oikeus, sillä minun täytyy kustantaa sinun opintosi. Minä vaadin saada tietää sinun suunnitelmasi", sanoi kirkkoherra ankarasti.

"Tahdon tulla kirjailijaksi", sanoi Kurt.

"Sellaista roskaa!" huudahti isä tyytymättömänä.

Kurt puri huultaan ja vaikeni.

"Valitse jotakin muuta."

"Se on ainoa ala, joka minua miellyttää, enkä minä voi antautua millekään muulle alalle, tappamatta yksilöllisyyttäni", vastasi Kurt tylysti ja hänen katseessaan oli jotakin kovaa, joka melkein peljästytti isää.

Tämä istui vaieten. Häntä suretti nähdessään poikansa nousevan häntä vastaan. Hän oli suuttunut itseensä tuon lyhyen, tylyn tavan tähden, jolla hän oli kohdellut poikaansa suruissaan tämän odottamattoman pettymyksen tähden.

"Sinulla on pitkä ura edessäsi", sanoi hän hetkisen kuluttua lempeämmällä äänellä.

"Minä tiedän sen. Eikö teillä ole varaa pitää minua Upsalassa niin kauan aikaa?" kysyi Kurt, hänkin pehmentyneenä.

"No kyllä. Mutta sinun tulee tietää, että muutaman vuoden perästä on myöskin Erik täysikasvuinen ja tytöt tarvitsevat myöskin oppia jotakin voidakseen ansaita toimeentulonsa."

"Mutta emmehän me läheskään ole varattomia."

"Totta kyllä, mutta minun seurakuntani on köyhä, ja silläkin on jonkunmoinen oikeus minun kukkarooni."

"Mitä siihen tulee, niin on kai lapsillasi lähin oikeus siihen."

Kirkkoherran tulinen luonto oli vähällä taas kuohahtaa näiden vaativien sanojen johdosta, mutta hän hillitsi itsensä.

"Monet vuodet ovat seurakuntalaiseni tottuneet kääntymään minun puoleeni, ei ainoastaan hengellisessä, vaan myöskin ruumiillisessa hädässään. Auttamalla heitä viimemainitussa, voittaa usein heidän luottamuksensa ja myötätuntoisuutensa. Ruumiilliset lahjat aukaisevat sydämen ja tekevät mielen vastaanottavaiseksi sanalle, jota julistamme. Minä olin seurakunnan paimen ennenkuin tulin isäksi, enkä saa jälkimäisen tähden laiminlyödä ainoatakaan velvollisuutta, joka seuraa ensimmäistä!"

"Mutta emmekö sitten mekin ole seurakuntalaisia?" huudahti Kurt katkerasti. "Ja on liikuttavaa, että sinä tahdot pakoittaa minua valitsemaan elämänuraa, johon ei minulla ole pienintäkään kutsumusta!"

"Rauhoitu! Olenhan sanonut, etten tahdo pakoittaa sinua. Saat täyttää tahtosi, vaikka se onkin järjetön. Minä kustannan elantosi Upsalassa. Lue mitä haluat, mutta ole ahkera ja varo tuhlaavaisuutta ja kevytmielistä elämää."

"Enhän minä ole tuhlannut tähänkään asti, enkä käsitä miksi nyt tekisin sitä enemmän kuin ennenkään."

"Ylioppilaselämässä on paljon kiusauksia. Kouluajalla olit sinä monenlaisen huolenpidon alaisena, mutta nyt joudut maailmaan omin päin, ja siinä on suuri ero. Sitäpaitsi pelkään minä, tämän keskustelumme ja sinun väitteittesi johdosta, ettei sinun sisällinen elämäsi enää ole sitä, mitä se on ollut, ja sen kautta kadotat sinä parhaan tukesi ulkonaisia kiusauksia vastaan."

"Sisällinen elämäni ei ole huonompi nyt kuin ennenkään. Siinä on vaan se ero, että se nyt on minun omaani. Minä elän sitä nyt itsenäisesti, sen sijaan että ennen kuljin talutusnuorassa."

"Poika parkani, ottakoon Jumala sinut omaan talutusnuoraansa", sanoi kirkkoherra ja nousi ylös. "En luullut, että tämä keskustelu kävisi näin kiivaaksi", lisäsi hän surullisesta.

"Ei se ole yksin minun syyni", mutisi Kurt, joka kuitenkin tunsi mielessään katumusta. Jos hänen isänsä vaan olisi puolella sanallakin tunnustanut, että hänkin oli tulistunut, olisi tuo ylpeä, mutta vaikutteille altis nuorukainen kokonaan taipunut; mutta kirkkoherra ei sitä tehnyt.

"Ole varoillasi, ett'et kulje harhateillä, ja pane mieleesi, että hartain toivoni on, että jättäisit järjettömät tulevaisuuden suunnitelmasi", sanoi hän vaan ja laski kätensä pojan olkapäälle, aavistamatta, että tämä hyvää tarkoittava varoitus teki nuorukaisen uhmailevaan mieleen aivan päinvastaisen vaikutuksen, kuin hän luuli.

"Mutta Erik, onko nyt sopivaa maata keskellä valoisaa päivää!" huudahti vanha Maija, mentyään lastenkamariin ja nähtyään perheen nuorimman miespuolisen jäsenen loikovan tyynyjen välissä sohvalla täydessä unessa.

Hän ähki ja teki kärsimättömän liikkeen kädellään. "Antakaa minun olla rauhassa!" Mutta Maija ei helpottanut.

"Eikö hän kuule? Eikö voileipä kelpaa? Pöytä seisoo katettuna alhaalla ja kaikki toiset ovat aterioineet", sanoi hän ja ravisteli poikaa.

"Minä en huoli voileivistä. Eikö Maija voi antaa minun olla rauhassa?"

"Onko hän sairas?"

"En minä sairas ole."

Ja Erik kääntyi toiselle kylelleen nukkuakseen uudelleen.

"En eläissäni ole nähnyt tuonlaista poikaa. Ei tässä nyt asiat ole oikealla tolalla", mutisi vanha palvelija.

Eikä asiat olleetkaan hyvästi. Erik sairastui ankarasti. Uneliaisuus eneni ja hän rupesi valittamaan kipua päässä. Kun vaivat enenivät, täytyi hänen paneutua vuoteeseen.

Seurasi tuskallisia päiviä ja öitä. Pojan vuoteen vieressä valvottiin ja toisinaan oli häntä väkisin pidettävä siinä, kun hän kuumeen houreessa huusi ja pyrki ulos. Lääkäri sanoi, että aivot olivat vioittuneet.

Yötä ja päivää istui äiti rakastettunsa vuoteen vieressä. Mahdotonta oli saada häntä poistumaan huoneesta. Korkeintaan lepäsi hän hetkisen sohvalla, kun poika joskus oli levollisempi. Mutta kun vaikeat kohtaukset tulivat, oli hän aina pitelemässä kuumeesta polttavaa kättä omassaan, lievittäen ja tyynnyttäen. Hän tuli niin kalpeaksi ja kärsi kenties enemmän kuin sairas, nähdessään hänen kasvojensa vääristyvän ja kuullessaan hänen tuskaisia huutojaan.

Erikin sisaruksia ei laskettu sisään. Heidän äitinsä ei antanut heidän nähdä sairaan vaikeita kohtauksia. Mutta Annaa ei voitu estää pääsemästä sairashuoneeseen. Hän hiipi aina niin lähelle ovea kuin mahdollista, nähdäkseen edes vilahdukselta veljeään, kun joku kulki ulos tai sisään. Kerran, kun Maija oli jättänyt oven auki, näki Anna yhden vaikeimmista taudin puuskista. Kun se oli ohi ja Erik lepäsi muutaman hetken verrattain rauhallisena, huomasi äiti, joka istui vuoteen vieressä, tyttärensä, tämän seisoessa ovessa kädet lujasti yhteen puristettuina, kasvot kalpeina, tuskallinen ilme silmissä. Äiti pudisti päätään ja viittasi häntä poistumaan, mutta Anna ei totellut. Sen sijaan hiipi hän äitinsä luo, meni aivan hänen viereensä ja pyysi vapisevin äänin saada jäädä hänen luokseen auttamaan häntä.

"Ei, tämä ei sovellu sinulle. Tee minulle mieliksi ja mene, rakkaani", sanoi äiti lempeästi. "Ei ole myöskään hyvä Erkille, että hänellä on useampia ympärillään. Maija auttaa minua. Mene sen sijaan leikkimään Evan kanssa."

Annan täytyi totella. Hän loi vielä pitkän katseen Erikkiin, ennen kuin meni. Kuinka tämä oli muuttunut! Oliko tuo todellakin Erik? Hän, joka aina oli näyttänyt niin iloiselta ja ystävälliseltä, makasi nyt tuossa otsa rypyssä, tuskainen ilme suun ympärillä ja katse tuijottavana. Hän näytti melkein vihaiselta.

Anna meni alakuloisena tiehensä. Minkä tähden oli hän aina tarpeeton? Ei hänen apuaan koskaan tarvittu, kun hän sitä tarjosi. Ei johtunut hänen mieleensäkään mennä leikkimään Evan kanssa, niinkuin äiti oli pyytänyt. Hän istui viereisen huoneen nurkkaan. Siitä löysi Maija hänet illalla ja pakoitti hänet menemään nukkumaan.

Hän vaipui rauhattomaan uneen ja näki paljon unia.

Seuraavana aamuna heräsi hän varhain. Kaikkialla vallitsi hiljaisuus. Evan vuoteelta kuului tasaista hengitystä. Hän makasi, tylleröinen käsi pyöreän posken alla. Silkinhienot vaaleat hiukset lepäsivät kevyinä valloillaan valkoisella yöpaidalla, jonka hihat olivat kohonneet ylös, paljastaen parin pieniä kauniita, pyöreitä lapsenkäsivarsia. Anna katseli hetkisen sisartaan, miettien voisiko tuska ehkä vääntää tämänkin kasvoja kuten Erikin eilen. Hän värisi. Ei koskaan voisi hän unhottaa tuota kamalaa näkyä.

Kuinka hiljaista oli kaikkialla! Hän kuunteli eikö kuuluisi mitään tuskan huudahdusta, kuten niin usein ennenkin näinä päivinä; mutta ei mitään ääntä kuulunut. Voisiko Erik olla parempi? Ehkä hän nukkui? Kyllä kai hän nukkui, sillä ei suinkaan hän kuole? Ei kukaan ennenkään ollut kuollut perheestä, eikä sitä tultaisikaan toimeen ilman Erikkiä! Anna tunsi sydämensä täyttyvän toivolla. Hän meni ikkunan luo ja katsoi uutimen lomasta ulos. Oi, kuinka kaunista! Kesäkuun aamu säteili raittiina ja toivehikkaana. Järvi oli tyyni ja kirkas. Saaret kuvastuivat niin selvästi, että ne näyttivät seisovan ylösalasin vedessä. Siellä täällä leijaili kevyttä sumua, ja hämähäkin verkot puissa ja pensaissa kimaltelivat kasteesta ja auringonpaisteesta.

"Kyllä Erikin täytyy tulla terveeksi, kun kaikkialla on niin kaunista", ajatteli Anna lapsellisesti.

Liian virkeä kun oli, voidakseen enää nukkua, puki hän hiljaa päälleen, ettei herättäisi Evaa, ja hiipi sitten sairashuoneeseen. Mutta kuta lähemmäksi hän tuli, sitä selvemmin esiintyi hänen mieleensä muisto eilispäivän surullisesta todellisuudesta.

Sairashuoneen ovi oli suljettu. Anna kuunteli. Sieltä ei kuulunut mitään ääntä. Mitä merkitseekään tämä kauhea hiljaisuus?

Hän aukasi varovasti oven. Raitis tuulenhenki leyhähti häntä vastaan ja valkoiset ikkunaverhot liehuivat. Ikkunat olivat auki.

Anna astui sisään epäröivänä ja arkaillen. Siellä ei ollut ketään, mutta Erik makasi vuoteella; hän näki hänen kätensä liikkumattomina peitteellä. Kasvojen yli oli levitetty valkea liina. Nyt ymmärsi hän kaikki. Erik oli kuollut.

Kuollut! Oliko se mahdollista? Erik kuollut? Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli juosta tiehensä. Oli niin kolkkoa ja synkkää täällä sisällä, tuon liikkumattoman olennon maatessa vuoteella; mutta hän hillitsi itsensä ja jäi paikalleen. Hänen täytyi nähdä hänet. Varpaisillaan, aivan kuin pelkäisi hän hänen heräävän, meni Anna vuoteen luo ja tarttui varovaisesti liinaan nostaakseen sitä. Hän näki osan niskasta. Pää oli käännetty vähän sivulle päin. Kuinka käsittämättömän hiljaa hän makasi. Annan sydän sykki kiivaasti. Uskaltaisiko hän kohottaa enemmän liinaa? Kyllä. Lujalla päättäväisyydellä poisti hän sen kokonaan.

Hän oli uskonut näkevänsä nuo kasvot samanlaisina kuin eilenkin: kulmakarvat kokoon vedettyinä ja suu tuskasta vääristyneenä, ja tuli senvuoksi omituisesti liikutetuksi näkemästään. Hän hämmästyi. Veli makasi siinä niin hiljaa. Otsalla ei ollut mitään ryppyjä, se oli tasainen ja kirkas, ja vaalea tukka oli huolellisesti järjestetty sen ympärille. Silmät olivat rauhallisesti suljetut, niissä ei enää näkynyt mitään tuijottavaa katsetta. Ja suu — se melkein hymyili. Nuo tyynet, rauhalliset kasvot, laihtuneet kädet, jotka olivat vajonneet pehmeään peitteeseen, ja koko tuo liikkumaton olento näytti sanovan: "Oi kuinka minä lepään suloisesti!"

Ja Anna katsoi ja katsoi. Hän ei voinut irroittaa katsettaan veljestään. Oli niin rauhoittavaa nähdä hänen lepäävän noin. Vaistomaisesti tunsi hän kuolemassa olevan jotakin sovittavaa, kuolemassa, joka äsken oli kauhistuttanut häntä paljaalla läsnäolollaan. Kauhistuksen kuningas ei ollutkaan niin läpeensä peljättävä. Ainakaan ei Erikillä näyttänyt olevan sitä kokemusta. Hän ei näyttänyt haluavan herätä. Anna ei voinut irroittaa silmiään hänen kasvoistaan. Ne sekä työnsivät häntä luotaan että vetivät häntä puoleensa. Hänen edessään oli kuin ihmeellinen, käsittämätön arvoitus, jota hänen kuitenkin täytyi miettiä.

Kevättuuli löyhytteli ikkunasta sisään ja leikki kuolleen pojan vaaleissa hiuksissa. Auringonsäteet tanssivat hänen suljetuilla silmäluomillaan. Ilma, joka ulkoa täytti huoneen, oli täynnä kevättä ja valoa; mutta poika makasi siinä, liikkumattomana, kylmänä ja kalpeana. Elämä ja kuolema olivat siinä vastakkain tänä ihanana kevätaamuna, ja neljäntoista vuotias tyttö, joka seisoi kuolleen veljensä vuoteen vieressä, mietti sitä arvoitusta, jota ei kukaan haudan tällä puolen ole arvannut.

Anna oli juuri tulemaisillaan siihen ikään, jolloin me ikäänkuin heräämme elämään, jo jolloin jokainen uusi kokemus tunkeutuu mieleemme erinomaisella voimalla. Hän ei ajatellut selvin ajatuksin — hänen ajatuksensa olivat vaan katkelmia, jotka risteilivät hänen sielussaan. Se oli Erik, joka makasi tuossa, eikä se sentään ollut hän. Ei se sentään ollut kukaan muukaan, vaikka se oli hänelle vieraampi kuin muukalainen. Arasti kosketti hän hänen kättään. Se oli kylmempi kuin kylmin, mihin hän ennen oli koskenut. Kuinka voi hän olla niin kylmä ja niin hiljaa? Oliko tämä Erik? Ei. Mutta missä oli hän sitten? Oliko hän ennen ollut tässä huoneessa? Hän tunsi itsensä ikään kuin muutetuksi kauas pois tavallisesta maailmastaan vieraaseen, tuntemattomaan, salaperäiseen, jota hän ei ymmärtänyt, mutta joka kuitenkin lumosi hänet.

Kuinka kauan hän oli kuolinhuoneessa, ei hän itsekään tiennyt. Hänen mietteensä keskeytyivät, kun Kurt astui sisään.

"Anna, sinä täällä?" kuiskasi hän hämmästyneenä.

Anna kääntyi ja tarttui sanaakaan sanomatta hänen käteensä, ja Kurt veti hiljaa hänet huoneesta.

"Erik kuoli niin äkkiä ja odottamatta yöllä, ettei meille ehditty antaa tietoa", sanoi hän, "minut herätettiin heti sen jälkeen, mutta meidän kaikkien mielestä oli parasta antaa sinun ja Evan maata. Kuinka kalpea sinä olet! Kuinka kauan olet sinä ollut siellä sisällä?"

"En minä tiedä", kuiskasi hän hiljaa.

"Mitä sinä siellä teit?"

"Minä ajattelin."

"Mitä?"

"Kuolema on niin ihmeellinen."

Kurt katseli häntä tarkasti. Hänen silmänsä olivat aivan kuivat.

"Kuinka voit sinä seisoa veljesi kuolinvuoteen vieressä ja miettiä kuolemaa ilman ainoatakaan kaipauksen kyyneltä silmissäsi? Se on luonnotonta. Etkö sinä sure häntä?"

Anna katsoi hämmästyneenä ylös, ikäänkuin olisi hänet herätetty unesta.

"Sure", toisti hän koneellisesti, "tietysti minä suren!"

Mutta asia oli se, ettei hän vielä käsittänyt, mitä oli tapahtunut.

Eräänä kauniina, auringonpaisteisena kevätpäivänä laskettiin Erikin kirstu hautaan, lehtevän hautausmaan kulmaan, lähelle Långsjön rantaa.

Se oli liikuttava hetki, eikä kenenkään silmä jäänyt kuivaksi, paitsi Annan. Hän ei käsittänyt miksi toiset itkivät. Itse ei hän ollut vuodattanut kyyneltäkään veljen kuoleman jälkeen. Hän oli käynyt kuin unessa, kykenemättä tajuamaan sitä todellisuudeksi. Se aamuhetki, jonka hän oli viettänyt yksin kuolleen veljensä kanssa, oli tehnyt unohtumattoman vaikutuksen hänen tunteelliseen sieluunsa. Hänestä tuntui, kuin olisi hän seurannut veljeään kappaleen matkaa toiseen maailmaan ja että hänellä sen vuoksi vielä oli jotakin yhteistä hänen kanssaan, jota muilta puuttui. Hänen mielessään säilyi niin elävänä onnellinen ilme, joka oli veljen kasvoilla, kuten heijastus siitä valosta, joka nyt häntä ympäröi. Se ei ollut Erik, joka nyt laskettiin multaan, sen hän tunsi niin selvästi. Hän eli ja oli niin onnellinen, niin onnellinen Jumalan luona, minkätähden sitten itkettäisiin hänen tähtensä?

Mutta Anna sai kuitenkin oppia senkin ja aivan pikkuseikasta. Ei kalpeat kasvot, kuoleman juhlallisen majesteetin leimaamina, ei toisten suru, ei mullan kolkko kumahdus kirstua vasten, houkutellut kyyneleitä hänen silmiinsä. Ei, se oli vaan pieni, valkoinen palttinalakki, rikkinäisine reunoineen, joka ensin opetti hänet käsittämään, että Erik todellakin oli poissa, eikä koskaan enää palaa.

Kun Maija siivosi vinttiä, tuli muiden muassa tämä lakkikin esille.

"Tätä ei enää tarvita", sanoi Maija vaan ja asetti sen varovaisesti syrjään, ikäänkuin se olisi ollut lasista.

Anna seisoi vieressä. Hän otti lakin käteensä. Se johti niin selvästi hänen mieleensä Erikin sellaisena, kun hän oli ennen sairastumistaan. Sitä oli hän käyttänyt koko viime kesän. Kerran oli hän poiminut siihen marjoja ja häntä oli toruttu. Tahrat näkyivät vielä.

Eikö hän koskaan enää käyttäisi sitä, ei koskaan enää juoksisi ympäri, kuten ennen? Ei koskaan enää! Äkkiä heitti Anna lakin kädestään ja koetti tukahuttaa voimakasta nyyhkytystä. Mutta se ei onnistunut. Hän istuutui vinnin nurkkaan ja antautui kyynelten valtaan, kun hän ei voinut estää niitä vuotamasta. Itku tuotti huojennusta. Jännitys, jota hän nämä viime päivät oli tuntenut, poistui. Hän palasi tavalliseen maailmaansa siitä ihmeellisestä ja salaperäisestä, joka oli ollut hänelle liian korkealla.

Maija näki Annan itkevän ja katseli pientä, valkoista lakkia, kunnes hänkään ei voinut katsella sitä kauempaa pyyhkimättä käsillään silmiään.

Kesti kauan, ennenkuin Annan kyyneleet lakkasivat vuotamasta. Kun ne vihdoin loppuivat, olivat ne jättäneet niin selvät jäljet, että hän peljästyi, katsellessaan itseään peilissä. Hän hiipi ulos syrjätietä, päästäkseen kenenkään huomaamatta, sillä tuskin mitään häpesi hän enemmän, kuin tunteittensa ilmaisemista, varsinkin hellempien.

Mutta hän ei päässyt näkemättä pois. Kurt istui polvillaan ruohikossa ja koetti saada tikkua pois Prissen jalasta. Koira ulisi ja nuoli nuoren isäntänsä kättä.

"Oli hyvä, että tulit, Anna. Piteleppäs Prisseä ja estä sitä nuolemasta minua ja tuuppimasta kuonollaan", pyysi Kurt.

Mieluummin olisi Anna hiipinyt tiehensä, mutta Prisse oli hänen suosikkinsa ja sen kipeää jalkaa täytyi auttaa. Hän koetti kääntää pois kasvonsa, ettei veli näkisi, että hän itki, sillä kyyneleet olivat lakanneet vuotamasta vaan hetkeksi. Kun veli puhutteli häntä ja hänen täytyi vastata, koetti hän tehdä äänensä vakavaksi. Kyynel tipahti hänen silmästään Kurtin kädelle; silloin katsoi tämä hänen kasvoihinsa ja näki, mitä tyttö niin huolellisesti koetti salata.

"Siis vihdoinkin voit sinä itkeä, se on hyvä", sanoi hän, ja nähtyään kuinka tyttö koetti hillitä tunteitaan, lisäsi hän ystävällisesti: "Älä häpee, anna kyyneleiden vuotaa, ne ovat sinulle kunniaksi ja tekevät sinulle hyvää."

"Kas niin, nyt on tikku poissa. Emmekö mene vähän metsään kävelemään?"

Anna suostui siihen. Prisse seurasi heitä, tuon tuostakin nuollen jalkaansa. Sisarukset kävelivät hetkisen ääneti, ja kun Anna oli voittanut liikutuksensa, rupesivat he puhumaan jokapäiväisistä asioista, huolellisesti karttaen kaikkea, joka voisi viitata Erikkiin. Nuori kevät henki kaikkialla heidän ympärillään uutta, pulppuavaa elämää. Ilma oli täynnä tuoreen havun ja kielojen tuoksua ja elähyttävää valoa ja lämpöä.

Kun sisarukset palasivat kävelyltään, kohtasivat he äitinsä, joka juuri tuli ulos pihaveräjästä.

"Äiti hoi! Minne matka?" huusi Kurt.

Hän kääntyi ja näytti tuoreista, vaaleanvihreistä kuusen oksista sidottua seppelettä.

"Vai niin, haudalle", sanoi Kurt hillityllä äänellä, "saammeko seurata sinua?"

"Tietysti te saatte", sanoi hän, luoden sydämellisen katseen pitkään, vaaleatukkaiseen poikaansa, joka tarjosi käsivartensa tukeakseen häntä. Anna otti kantaakseen seppeleen. "Oletko, äiti, itse sitonut sen?" kysyi hän. "Olen. Minun täytyi tehdä jotakin Erikille. Ajatukseni eivät voi irtautua hänestä. Hän lepää nyt niin turvallisesti Herransa sylissä, eihän minun pitäisi surra. Mutta, nähkääs, jokainen lapsistani on osa omasta sydämestäni."

"Onhan sinulla vielä kolme jälellä", sanoi Kurt, koettaen lohduttaa.

Äiti katsoi ylös ja hymyili kyynelten läpi.

"On, ja minä kiitän niistä Jumalaa. Mutta", lisäsi hän vakavasti, "minä tunnen itseni levottomammaksi niiden tähden, jotka minulla on jälellä, kuin sen tähden, jonka Jumala otti. Äiti voi vuodattaa katkerampia kyyneleitä lastensa tähden, kuin ne jotka vuotavat heidän haudoillaan."

"Jumalan avulla ei sinun koskaan tarvitse itkeä sellaisia kyyneleitä minun tähteni", sanoi Kurt ja puristi voimakkaasti äidin kättä, joka lepäsi hänen käsivarrellaan.

Tämä kädenpuristus ja melkein ankaran päättäväinen ilme hänen kasvoillaan, lausuessaan näitä sanoja, ilmaisivat äidille, että poika jo todenteolla oli alkanut taistelunsa elämän kiusauksissa ja ristiriitaisuuksissa.

"Kurt, kun sinä tunnet kiusausta pahaan, niin muista sellaisina hetkinä, että äitisi rukoilee Jumalaa puolestasi", sanoi hän lämpimästi.

He olivat nyt saapuneet hautausmaalle. Kurt aukasi rautaportin, joka narisi saranoillaan, ja he menivät sisään. Oli puolenpäivän aika, aurinko paistoi kirkkaimmillaan. Sen säteet tunkeutuivat suurten, tuuheitten puitten vastapuhjenneitten lehtien läpi ja leikkivät kuolleiden haudoilla, missä hieno, nuori ruoho vihersi keväisen raittiina.

"En voi koskaan olla ajattelematta ylösnousemusta, katsellessani kevättä hautausmaalla; se hymyilee vastaani taivaallisena lohdutuksena", sanoi äiti, kun hän molempien lastensa kanssa läheni hautaa, jonka mustalla kummulla ei ruoho vielä ollut ehtinyt kasvamaan. Kun he olivat järjestelleet siellä olevia kukkia ja seppeleitä, kääntyivät he taas kotiin päin.

"Mitä sinä teet iltapäivällä, äitiseni", kysyi Kurt.

"Ajattelin mennä Nybotorppaan puhumaan vähän Personin mummon kanssa. Hän lähetti äsken sanan, että hän on niin huolissaan ja tahtoisi puhua isän kanssa. Hänen poikansa, Kalle, joka on merimies, on hukkunut jossain Pohjois-Amerikan rannikolla. Hän sai siitä tiedon eilen ja on nyt aivan murtunut, mummo parka. Isä ei mitenkään ehdi tänään ja sen vuoksi olen minä aikonut mennä illalla."

"Et sinä saa mennä", sanoi Kurt, "sinä tarvitset itse lohdutusta."

"Etkö sinä ymmärrä, että paras keino unohtaa omat surunsa on ottaa osaa toisten suruihin? Juuri senvuoksi, että minä itse olen kestänyt koetuksen, samanlaisen, kuin hänenkin surunsa on, ymmärrän minä häntä paremmin ja voin lohduttaa."

Pappilassa palattiin taas vähitellen tavalliseen elämään, vaikka tähän asti tuntematon kaiho sydämissä. Ensimmäinen rengas perheketjusta oli katkennut ja tyhjyys tuntui suurelta.

Oli kaunis talvi-ilta helmikuun alussa. Lumi peitti valkoisena maan ja tähdet tuikkivat taivaalla. Järvet olivat jäässä ja lapioidut tiet johtivat niiden poikki. Puut metsissä taivuttivat lumipeittoisia oksiaan. Silloin tällöin putosi lumikimpale pehmeästi tipahtaen maahan. Metsässä oli niin hiljaista ja ylhäällä kimaltelivat Linnunradan tähdet.

Kulkusten kilinää kuului kaukaa tieltä, joka johti alas Långsjön rantaan, ja pian näkyi reki, jonka eteen oli valjastettu kaksi reipasta hevosta, ajavan jäälle.

Reessä istui, paitsi ajajaa, vaan kaksi henkeä. Molemmat olivat niin hyvin kiedotut turkkeihin, että heitä tuskin saattoi nähdä. Ylimys-nenä ja pari tuuheita, harmahtavia viiksiä oli kaikki mitä näkyi toisen hylkeennahkaisen lakin ja ylösvedetyn turkinkauluksen välistä, ja pari tumman kauniita silmiä loisti esiin toisen pienen soman lakin alta; muuten olivat koko nuorekkaat kasvot kiedotut lämpimään saaliin.

"Isä, minä irroitan vähän saalia. Ei täällä ole ollenkaan niin kylmä, kuin me luulimme", kuului rukoileva ääni vaatteitten sisältä.

"Anna vaan olla! Puuttuisi vaan, että palelluttaisit kasvosi ja jäisit punanenäksi koko elinijäksesi", vastasi viiksiniekka herra.

Tyttö huokasi, mutta tyytyi kohtaloonsa.

"Tämäpä on loppumattoman pitkä tie. Emmekö jo pian ole perillä?" kysyi herra ajajalta.

"Kyllä pian. Me olemme nyt Långsjön jäällä ja tuolla vastapäätä näkyy pappila", vastasi tämä.

"Näkyykö se? Minä puolestani en voi eroittaa mitään tässä sietämättömässä pimeydessä", murahti herra ja teki kärsimättömän liikkeen paksuissa turkeissaan, nähdäkseen paremmin. "Voitko sinä erottaa mitään, Dagmar?"

"Voin toki, isä. Etkö näe, kuinka tulet loistavat tuolla rannassa?" vastasi Dagmar, jonka onnistui paremmin kuin isän nojautua sivulle, nähdäkseen valoa edessään.

"Jospa olisimme perillä!" toivoi parooni Rencrona, se oli herran nimi.

"Minusta on hyvä näin", vastasi hänen tyttärensä ja nojautui taaksepäin paremmin nähdäkseen tähtiä. "Katso, isä, kuinka tuolla ylhäällä on kaunista!"

"Niin on", vastasi isä, kuitenkaan vaivaamatta itseään seuraamaan tyttären kehoitusta, "mutta älä kallistu niin paljon taaksepäin, pikku hupakko, sinä pudotat lakkisi."

Dagmar oli ainoa tytär ja isän silmäterä. Tämä seurasi häntä nyt Vesterlångaan, jossa häntä valmistettaisiin ensimmäistä ripilläkäyntiä varten kirkkoherra Warenheimin luona, joka oli ollut paroonin nuoruuden ystävä.

Pappilassa oli teepöytä katettu tavallista suuremmalla huolella. Vieraat voivat saapua millä hetkellä tahansa, ja kaikki kuuntelivat, milloin kulkusten kilinä kuuluisi järveltä. Anna kuuli sen ensiksi, mutta hän se odottikin innokkaimmin. Dagmar Rencrona tulisi hänen rippikoulutoverikseen. Annalle, joka ei ollut tottunut muiden seuraan kuin sisarustensa ja talonpoikaislasten, oli tämän toverin tulolla suuri arvo. Hänen sydämensä sykki kiivaasti, kun reki vihdoinkin saapui portaitten eteen.

Kirkkoherra auttoi vieraita reestä ja etehisessä lausuivat hänen vaimonsa ja tyttärensä heidät tervetulleiksi.

"Anna, saatappas nyt pikku vieraamme omaan huoneeseensa", sanoi rouva Warenheim.

Anna tarttui uuden toverinsa käteen ja he menivät yhdessä rappuja ylös. He eivät kumpikaan puhuneet mitään, katselivat vaan toisiaan uteliaasti.

Huone, joka oli asetettu kuntoon Dagmarille, tuntui hänestä hyvin miellyttävältä. Iloinen tuli räiskyi ristikko-ovien takana kaakeliuunissa ja lamppu paloi pöydällä sohvan edessä. Punainen varjostin verhosi sitä himmentäen sen valoa ja luoden kaikkialle miellyttävän punaisen hohteen. Vaatetus-pöytä oli verhottu vaalealla kankaalla ja ikkunoissa oli valkoiset, vasta silitetyt uutimet.

"Äiti ja minä olemme tehneet parhaamme, saadaksemme huoneen hauskaksi", sanoi Anna.

Dagmar katseli uteliaasti häntä tummilla silmillään.

"Meistähän tulee toverit", sanoi hän.

"Niin, ja minä uskon varmasti, että me viihdymme yhdessä", vastasi Anna ja ajatteli, ettei hän milloinkaan ollut nähnyt mitään kauniimpaa, kuin tuo nuori tyttö hänen edessään.

Dagmar ei vastannut, tarkasteli vaan toista kiireestä kantapäähän ja teki sen havainnon, että hänen uusi ystävänsä oli tavattoman hyvin puettu, ollakseen maalaistyttö.

"Älä katsele minun silmiäni! Minä tiedän, että ne ovat viheriät", huudahti Anna kärsimättömästi, luullen huomaavansa, että Dagmar olisi havainnut noiden hänelle surua tuottavien elinten värin, jota hän piti rumimpana kaikesta muusta rumasta hänen olennossaan.

"Viheriät!" huudahti Dagmar ihmetellen ja katsoi nyt vasta tarkemmin niitä, "eivät ne ole viheriät! Mutta ovatpa, totta tosiaan. Kuinka omituiset silmät sinulla on, niissä on kaikki värivivahdukset!"

Anna kääntyi suuttuneena pois.

"Ethän vaan pahastu?" kuuli hän Dagmarin sanovan, "sinullahan on kauniit silmät."

"Sitä et sinä tarkoita", vastasi hän lyhyesti.

"Kyllä, varmaan! Kuinka sinä olet omituinen ja tavallisuudesta poikkeava! Minä pidän sinusta!"

* * * * *

Parooni Rencrona viipyi muutamia päiviä, kunnes tyttärensä vähän kotiintuisi uudessa ympäristössään. Poislähtönsä edellisenä iltana sanoi hän kirkkoherralle:

"Niin, hoida nyt hänen pientä sieluaan ja opeta hänelle kaikkea hyvää, mutta — hm — mutta älä tyrkytä hänelle liian paljon jumalisia aatteita, niin, kai sinä ymmärrät."

"Minä en aio tyrkyttää hänelle mitään", vastasi kirkkoherra arvokkaasti, "pyrkimysteni päämääränä on oleva asettaa Kristus elävänä hänen katseensa eteen."

"Niin, niin", sanoi parooni hieman hermostuneesti, "kyllä siitä hyvä tulee, en minä sitä pelkää. Tarkoitan vaan, ettet opettaisi hänelle, että kaikki on syntiä."

"En opeta hänelle, että mikään on syntiä, joka ei ole Jumalan tahtoa vastaan", vastasi kirkkoherra.

"Niin, niinhän se on! Katso, senvuoksi toin minä hänet tänne, että tiedän sinut rehelliseksi mieheksi. Kun nyt tyttöä on valmistettava ensimäistä ripilläkäyntiä varten, tahdon minä, että sen tekee oikea pappi, tarkoitan, sellainen kuin sinä. Papin tulee olla pappi. Tuollaisille ilvehtijöille, jotka toisena päivänä lukevat messua ja toisena juovat itsensä humalaan, en minä anna suurta arvoa, niissä ei ole päätä ei perää. Mutta, katso veliseni, minun tytöstäni ei tehdä mitään pappia, nuoret ovat nuoria, niin, sinä ymmärrät mitä tarkoitan, niin…" tähän lopetti parooni, antaen kirkkoherran oman mielensä mukaan ymmärtää mitä hän tarkoitti.

"Minä toivon, että Dagmarista tulee todellinen Herran palvelija", sanoi kirkkoherra.

"Niin kyllä! Herran palvelijoitahan me kaikki olemme", sanoi parooni.

"En luule, että me sentään voimme niin sanoa."

"Eikö? No niin — ehkä ei, mutta Hänen lapsiansa me sentään olemme."

"Ei sitäkään. Tullaksemme hänen lapsikseen tulee meidän uudesti syntyä."

"Niin, niin, tuon osasin minäkin ennen, se on varmaan Lutheruksen katekismuksessa tai Raamatussa", sanoi parooni ja kierteli viiksiään, "mutta jotakin hyvää lienee sentään joka ihmisessä. Eikä suinkaan meidän Herramme ole niin kova, että Hän sulkisi taivaan portit syntisraukalta, kun täältä lähtö tulee."

Parooni käveli edes takaisin lattialla ja näkyi selvään, että tämä keskustelu rasitti häntä.

"Ei, ei siltä, joka luottaa Jesuksen sovintoon", vastasi kirkkoherra, katsellen vierastaan lämpimällä osanotolla.

"Niin, kukapa ei sitä tekisi", sanoi parooni ja jatkoi heti, ikäänkuin estääkseen kirkkoherraa vastaamasta. "Tämä on viimeinen ilta, jonka vietän täällä. Hoida hyvin tyttöäni! Kyllä hän täällä on sopivimmassa paikassa. Pappiloissa on aina sellainen omituinen hurskas tunnelma, joka soveltuu ripille valmistettaville."

Illallispöydässä oli parooni hyvin puhelias. Hän kertoi, että hän toisinaan kävi kirkossa kuulemassa pappia, joka oli oikein kaunopuhelias.

"Ette voi uskoa, kuinka ihastuttavia saarnoja hän pitää! Niistä nauttii kuukauden aikaa jälestäpäin, ellei enempää", sanoi hän.

Sitten johti hän puheen hyväntekeväisyyslaitoksiin, joihin hän oli lahjoittanut suuria summia.

"Niin, että en minäkään sentään mikään pakana ole", lisäsi hän, luoden syrjäkatseen kirkkoherraan.

* * * * *

Dagmarin oli hyvin vaikea erota isästään, ja hän oli pahoillaan, kun tämä jätti hänet niin pian. Ensimmäiset päivät hänen poislähtönsä jälkeen oli hän happamen näköinen ja vaitelias, jäykästi vastustaen kaikkea ystävällisyyttä. Mutta kun lukeminen alkoi, kiintyi hänen harrastuksensa siihen. Hän ja Anna lukivat myöskin paria muuta ainetta kirkkoherran johdolla, joka itsekin oli hyvin kovasti huvitettu, huomattuaan kuinka hyvin hänen oppilaansa edistyivät. Rouva Warenheimin rakastettava ystävällisyys ei myöskään voinut olla ajan pitkään tekemättä vaikutustaan. Dagmarin jäykkyys suli ja hän rupesi viihtymään. Molempien tyttöjen välille kehittyi myöskin todellinen ystävyyssuhde, joka tuotti rouva Warenheimille paljon iloa. Anna tarvitsi niin hyvin samanikäisen toverin, jonka seurustelu tuotti hänelle virkistystä ja nuorensi häntä. Hän oli niin haaveileva ja hiljainen, että äiti oli ollut huolissaan hänen tähtensä. Sen vuoksi oli nyt virkistävää nähdä hänen käyvän käsikädessä Dagmarin kanssa vilkkaasti puhellen.

Iltasin sytytettiin lamppu, jonka valossa luettiin ja tehtiin käsitöitä. Päivät olivat toistensa kaltaiset. Dagmar tunsi hämmästyksekseen, että hän viihtyi tässä elämässä, joka kuitenkin oli niin peräti erilaista, kuin se, mihin hän oli tottunut.

* * * * *

Juhannuksen edellisenä sunnuntaina laskettiin lapset Herran Ehtoolliselle Vesterlångan kirkossa, joka tilaisuutta varten oli juhlallisesti koristettu. Oli kuin kevät itse olisi muuttanut sinne kukkineen ja nuorine lehvineen.

Aurinko paistoi sisään kirkon ikkunoista ja ulkona kaareili taivas korkeana ja sinisenä. Anna ja Dagmar istuivat alttarin luona toveriensa joukossa, jotka kaikki olivat kansan lapsia.

Saarnan lopulla kääntyi nuorten opettaja erittäin heidän puoleensa ja puhui heille vaikuttavasti Hänestä, jota he nyt lähestyivät. Sitten astui hän alttarille ja pyhä toimitus alkoi.

Dagmar vuodatti kyyneleitä ollen syvästi liikutettu, mutta Annan silmät pysyivät aivan kuivina. Kuten tavallista, olivat hänen kyyneleensä kauimpana silloin kuin hänen tunteensa olivat syvimmät. Palattuaan alttarilta takaisin paikalleen, istui hän kädet ristissä, katse luotuna alttarilla olevaan ristiin. Hän tunsi itsensä kohonneeksi yläpuolelle kaikkea maallista ja hänen silmissään paloi haaveellinen tuli. Hän toivoi tällä hetkellä pääsevänsä taivaallisen ylkänsä luo. Hän vuodatti koko sielunsa rukouksessa Hänelle. Anna rukoili, että hän tänä hetkenä ottaisi hänet omakseen ainiaaksi. Hän oli valmis kärsimään elämässään mitä tahansa, kunhan hän vaan aina tulisi yhä lähemmäksi Jesusta.

Juhlallinen hetki päättyi. Sukulaiset ja ystävät ympäröivät lapsia. Eri ryhmissä lähdettiin kirkosta, joka pian oli tyhjänä yksinäisellä niemellään järven rannassa, kuolleitten haudat ympärillään, tornissaan risti, joka viittasi ylöspäin kuten autuuden toivo. Hiljaisissa, korkeissa holveissa säteili kevät-aurinko ja tuntui kuin kuorissa vielä olisi humissut pyhän, ijankaikkisen Hengen tuulahdus, joka juhlatilaisuuden kestäessä oli väreillyt lasten sydämissä.

* * * * *

Parooni Rencrona, hänen puolisonsa, sekä ainoa poikansa, Robert, olivat tulleet Dagmarin ensimmäisen ripilläkäynnin johdosta Vesterlångaan. Parooni oli ystävällinen, sydämellinen ja hyvin liikutettu. Rouva Warenheim oli alussa ollut hyvin ujo komean, jäykän vapaaherrattaren seurassa, ja lähempi tutustuminen häneen näytti mahdottomalta. Mutta ei edes vapaaherratar voinut kauan vastustaa rouva Warenheimin hienoa ystävällisyyttä. Nuori Robert parooni oli äitinsä kaltainen. Hän oli diplomaatti ja hänen käytöksessään oli jotakin hienoa ja ylhäistä, mutta samalla ritarillista, ja jos hän tahtoi, voi hän olla hyvin hauska. Pappilassa opittiin häntä tuntemaan hänen parhaimmalta puoleltaan, täällä ei äidiltä peritty jäykkyys tullut esiin.

Päätettiin, että Dagmar viipyisi Vesterlångassa yli kesän. Metsäilma näytti olevan hänelle hyvin terveellistä, hän näytti nyt paljon terveemmältä, kuin tullessaan tänne; siitä olivat kaikki yhtä mieltä. Dagmar oli hyvin tyytyväinen päätökseen, vaikka hän kenties yhtä mielellään olisi seurannut äitiään Marstrandiin.

"Pysy sinä vaan täällä", sanoi hänen veljensä, "kyllä sinä vielä ehdit tanssia itsesi väsyksiin", ja Dagmar jäi, Annan suureksi iloksi.

Kurt tuli kotiin Upsalasta missä hän jatkoi opinnoitaan. Hän oli hyvin ahkera lupa-ajallakin, mutta otti usein osaa tyttöjen kävelyihin ja huvimatkoihin. Kesä kului kuin yksi ainoa hupaisa päivä. Syksy tuli ja sitten tuntui Vesterlångassa tyhjältä. Kurt palasi Upsalaan ja heti sen jälkeen matkusti Dagmar kotiinsa. Hän sanoi sydämelliset jäähyväiset kaikille ja sai lupauksen, että Anna uutena vuotena saisi tulla hänen vieraakseen.

Aurinko paistoi Södermanlandissa sijaitsevan Bergsjöholman linnan korkeista ikkunoista sisään. Säteet hyppelivät vanhanaikuisilla, silkillä päällystetyillä huonekaluilla ja vanhoilla seinämaalauksilla. Suuressa, korkeassa huoneessa, jossa lattiasta kattoon ulottuvat hyllyt olivat täynnä kirjoja, istui vapaaherratar Rencrona mukavassa nojatuolissa ja luki.

Ovi avautui ja Dagmar kurkisti sisään.

"Kas, täällähän äiti onkin. Minä tahtoisin niin mielelläni pyytää sinulta jotakin", sanoi hän ja laski hyväilevästi kätensä äitinsä kaulalle.

"Ole varovainen, sinä rypistät kaulukseni", sanoi vapaaherratar ja siirsi pois tyttärensä käden. "Mitä sinä tahdot?"

"Minä ajattelin vieraspitoja illalla. Eikö meillä voisi olla leikkiä tanssin asemasta", ehdotti Dagmar.

"Mikä päähänpisto tuo on? Sinähän olet aina ollut niin ihastunut tanssiin", sanoi vapaaherratar ja katsoi terävästi tyttäreensä.

Dagmar punastui.

"Annan tähden, äiti! Hän ei ole koskaan tanssinut, ja minä luulen, etteivät hänen vanhempansa pitäisi siitä, että hän täällä tanssii."

"Ellei hän tahdo seurata niiden tapoja, joiden luo hän tulee, on paras, että hän pysyy kotonaan. Kun minä sallin sinun kutsua hänet tänne, en tehnyt sitä sen vuoksi, että hän tulisi muuttamaan meidän tottumuksiamme ja tapojamme."

"Se ei suinkaan ole hänen tarkoituksensakaan", sanoi Dagmar innokkaasti, "hän ei ole sanonut sanaakaan siitä, mutta minä ajattelen sentään, että hänen tähtensä…"

"Uhraat sinä mieluummin kaikkien muiden vieraittesi huvin", lisäsi vapaaherratar, "mutta sitä en minä aijo sallia. Hän saa mukautua. Nyt emme enää puhu tästä asiasta."

Vapaaherratar syventyi taas kirjaansa. Dagmar viipyi hetkisen, mutta kun hän tiesi, että kaikki yritykset olivat yhtä hyödyttömiä kuin tämäkin, poistui hän huoneesta, nyykäyttäen suutuksissaan päätään. Ulos tultuaan tapasi hän Robertin.

"Miten on laitasi?" kysyi tämä.

Dagmar kertoi huolensa.

"Mitä väärää voikaan olla pienessä, viattomassa tanssissa?" kysyi hän.

"Ehkä ei olekaan", myönsi sisar, "mutta Anna luulee niin, enkä minä tahtoisi, että hänen täytyisi ottaa osaa sellaiseen, ollessaan minun luonani."

"No niin, voit olla oikeassa. Ei pidä pakoittaa ketään, ja vieraitaan kohtaan tulee tässä asiassa jokaisen osoittaa erityistä huomaavaisuutta. Kovin vaikeaksi silloin tulee hauskuuttaa vieraitamme illalla. Kyllä ne tulevat ihmettelemään, mikä meissä on tehnyt tämän muutoksen."

"Robert, minä kuulen puheestasi, että sinä aijot puhua äidille", huudahti Dagmar iloisesti, "tee se! Sinä olet ainoa, jonka puhetta hän todella viitsii kuunnella."

"Minä teen sen vanhan ruotsalaisen vierasvaraisuuden nimessä", sanoi Robert alentuvasti, tuntien oman arvonsa.

Dagmar kietoi, täynnä kiitollisuutta, molemmat käsivartensa hänen kaulaansa.

"No, no, älä kiitä liian varhain, ethän sinä vielä tiedä, onnistunko minä", sanoi hän, hiljaa irtautuen sisarensa syleilystä. Häntä, samoin kuin äitiäkin, rasittivat hyväilyt suuresti.

Kun Robert tuli kirjastoon, otti hän kirjan ja istui ikkunan syvennykseen lukemaan.

"Voitko ajatella", sanoi hänen äitinsä, "Dagmar kävi äsken pyytämässä, että jättäisimme tanssin illalla vaan sen vuoksi, että Anna suvaitsee pitää sitä vääränä! Minä sanoin jyrkästi ei. Enkö sinunkin mielestäsi tehnyt oikein?"

"En tiedä", vastasi Robert kevyesti, "meidän tulee kunnioittaa vieraittemme mielipiteitä."

"Kyllä, tietysti, mutta ei heidän ennakkoluulojaan", sanoi vapaaherratar vilkkaasti. "Tyttö on täynnä ennakkoluuloja, ja minä teen mielestäni hänelle hyvän työn, koettaessani vapauttaa häntä edes yhdestä. Minä pelkään myös, että hänen aatteensa tarttuvat Dagmariin. Minä inhoan kaikkea ahdasmielisyyttä ja aion tukehuttaa kaiken sellaisen Dagmarissakin."

Ivallinen hymy väikkyi Robertin huulilla.

"Kuka se oli, joka viimeksi eilen niin innokkaasti puolusti jokaisen oikeutta menetellä vakaumuksensa mukaan, huolimatta toisten mielipiteistä?" kysyi hän.

"Sen lauseenhan minä juuri sovellutan tähän", sanoi hänen äitinsä hämmästyneenä, "minähän juuri taistelen vapauden puolesta ahdasmielisyyttä vastaan."

"Niinkö?" kysyi Robert. "Kumpikohan enemmän estää toista menettelemästä oman vakaumuksensa mukaan, taikauskoinenko, joka pyytää saada elää taikauskonsa mukaan, taikka vapaamielinen, joka vaatii toista luopumaan taikauskoisuudestaan, jota tämä pitää omantunnonasiana? Eiköhän vapaamielinen tässä tapauksessa ole ahdasmielisempi?"

Robertin silmät säteilivät, kun hän katseli äitiään. Tällaiset sananvaihdot tuottivat hänelle suurta huvia. Oli hänen oma mielipiteensä minkälainen tahansa, aina puolusti hän päinvastaista kantaa, mitä hänen vastustajansa edusti.

"Nyt olet sinä erehtynyt", vastasi hänen äitinsä, "ahdasmieliset eivät suinkaan tyydy siihen, että itse pitäisivät mielipiteensä, he tahtovat aina tyrkyttää niitä muillekin."

"No, jos niinkin olisi", vastasi Robert, "niin eihän se ole sen pahempaa kuin vapaamielisyydenkään tyrkyttäminen muille."

"Sinun mielestäsi siis ei minun pitäisi panna toimeen tanssia illalla? Mutta jos meillä nyt ei ole tanssia, niin panemmehan me siten salpoja niiden vapaudelle, jotka tahtovat tanssia."

"Kyllä he siihen taas saavat pian tilaisuuden, jos haluavat. Se merkitsee joka tapauksessa paljon vähemmän, kuin pettää luottamus, jota Warenheimin perhe on sinulle osoittanut, jättäessään haltuusi nuoren tyttärensä. Hienotunteisinta on olla tarjoamatta hänelle huvitusta, jota ei hänen kotonaan pidetä täysin luvallisena. Sinä melkein pakoitat häntä siihen."

"Niin paljon melua tyhjästä", sanoi vapaaherratar, kohauttaen olkapäitään. Hän näytti harmistuneelta, mutta Robert hymyili.

"On hyvä kun voi lyödä ihmisiä heidän omilla aseillaan", ajatteli hän.

Illalla ei tanssittu ja Dagmar oli iloinen, saadessaan tahtonsa kerrankin äidin suhteen voitolle. Nuoriso huvittelihe piirileikeillä. Vapaaherrattaren mielestä olivat he täten molemmat, sekä hän, että tytär, tehneet puolittaisia myönnytyksiä. Leikittiin "Kudo kangasta", "Leikkaa kauraa", y.m. leikkejä.

"Mikä ero on nyt näiden ja oikean tanssin välillä?" kysyi vapaaherratar Robertilta, joka hetkiseksi oli poistunut leikistä ja seisoi hänen tuolinsa vieressä.

"En minä tiedä", vastasi hän, "mutta ne, joilla on tarkat silmät, näkevät varmaan eron."

"Luulevat näkevänsä", sanoi vapaaherratar.

"Jokaisella on varmaan oikeus nähdä, miten tahtoo", sanoi Robert, esiintuoden vähän muutetussa muodossa äitinsä mielilauseen.

"Aina sinä sitä jankutat", huudahti tämä harmissaan.

Hän ei pitänyt siitä, että häntä vastustettiin hänen omilla lauseillaan. Robert nauroi ja meni taas leikkimään.

Annalla oli hauska. Kaikki oli niin uutta hänelle. Valo, joka niin monin kerroin heijastui suurista seinäpeileistä, virtasi kruunuista ja lampuista, huonekalujen loistaville silkkipäällisille, vaaleille, kauneille puvuille ja nuorille, iloisille kasvoille. Hauska oli leikissä kiitää edes takaisin liukkaalla parkettilattialla. Anna oli kuin huumauksen valtaamana ja kun yksi leikeistä päättyi tavalliseen valssiin ja hän huimaavaa vauhtia pyöri ympäri salia, ei hän mielestään milloinkaan ollut ottanut osaa mihinkään hauskempaan. Mutta silloin sattui jotakin, joka yht'äkkiä lopetti kaiken riemun. Pari nuorta keikaria seisoi jossakin nurkassa ja tarkasteli kirjavaa joukkoa salissa. Juuri kun Anna tanssitoverinsa kanssa kulki heidän ohitseen, kuuli hän toisen, katse häneen luotuna, sanovan: "Katsoppas tuota rumaa raukkaa, kuinka hauska hänellä on!"

"Niin ruma hän tosin on, mutta siinä on sentään jotakin miellyttävää hänen rumuudessaan", vastasi toinen. Näitä sanoja ei Anna kuitenkaan kuullut, hän kuuli vaan, mitä ensimäinen sanoi. Ja ne sanat eivät tunkeutuneet ainoastaan hänen korviinsa vaan syvälle sydämeen ja tukehuttivat aivan sen riemun, mikä siellä äsken niin voimakkaana kuohui.

Hän loi tutkivan katseen peiliin. Se näytti hänelle totuudenmukaisen kuvan hänen kulmikkaasta vartalostaan, jota ei äidin valitsema aistikas pukukaan voinut tehdä kauniiksi. Vaaleahko suora tukka, joka oli kammattu suoraan ylöspäin otsalta, antoi hänen kasvoilleen ankaran ilmeen, jota vielä enensi nenän terävät piirteet ja yhteen puristetut, ohuet huulet. Leuka oli hieman ulkoneva ja tavallisesti kalpeita poskia peitti nyt hehkuva puna. Viheriälle vivahtavat silmät säteilivät häntä vastaan peilistä täynnä suuttumusta ja harmia. Itse mielestään oli Anna tavattoman ruma ja hän kärsi siitä ehkä enemmän, kuin kukaan muu hänen sijassaan olisi tehnyt.

Leikkiä jatkui, mutta hänelle ei siitä enää ollut mitään huvia. Jos joku nuorista hymyili hänelle, teki se tietysti sen vaan säälistä, niin luuli hän. Koko hänen ylpeytensä nousi vastustamaan sitä ja teki hänet vielä entistään tylymmäksi ja jäykemmäksi. Hänen puhelukumppaninsa ihmetteli, miksi hän niin äkkiä oli tullut niin vaiteliaaksi ja ikäväksi. Vähän aikaa turhaan koeteltuaan jälleen vilkastuttaa häntä, meni poika tiehensä. Anna pistäytyi sivuhuoneeseen, jossa ei ollut ketään. Täällä löysi hänet Robert, joka koetti saada häntä jälleen leikkimään. Kun hän ei lähtenyt, jäi Robert hänen seuraansa. Häntä näytti miellyttävän Annan lyhyet vastaukset ja pitkän aikaa huvittelivat he itseään kinastelemalla hämärässä ikkunakomerossa.

"Onko sinulla hauska, pikkuruiseni?" kysyi vanhempi parooni Rencrona, tarttuen tyttärensä leukaan.

"On, hyvin hauska", vastasi Dagmar iloisesti ja katsoi häntä sinisillä, säteilevillä silmillään.

Isä nipisti hänen pyöreää poskeaan ja meni edelleen.

Dagmar loi katseensa salin vastakkaiseen nurkkaan, missä muuan nuori mies seisoi katsellen häntä. Hänellä oli tuuhea, vaalea tukka, joka kauniissa kiharoissa valui korkealle, älykkäälle otsalle. Silmät olivat tummat ja niiden vaihteleva ilme ilmaisi tunteellista sielua. Nenä oli hyvin muodostunut ja voimakas. Suu, jota suuret viikset varjostivat, oli tavattoman ilmehikäs. Nuori mies oli pitkä ja roteva, mutta ryhtinsä oli vähän veltto, josta saattoi päättää häntä lukumieheksi. Se oli Kurt Warenheim, joka sisarensa kanssa nyt vuoden vaihteessa vieraili muutamia päiviä Bergsjöholmassa. Hän ja Robert olivat täydellisiä vastakohtia toisilleen, mutta siitä huolimatta, taikka kenties juuri sentähden, oli heistä tullut ystävät.

Kun Kurt huomasi Dagmarin katseen, katsoi hän punastuen toisaalle. Vähän ajan kuluttua seisoi hän hänen vieressään ja Dagmar hymyili hänelle puolittain pilkallisesti, puolittain kehoittavasti.

"Onko Teillä ikävä tänään, kandidaatti Warenheim? Te olette niin vakavan ja miettiväisen näköinen, ikäänkuin olisimme me pelkkiä viisaustieteen problemeja", sanoi hän sillä näppärällä nenäkkäisyydellä, jota hän aina käytti puhellessaan nuorten herrain kanssa.

"Kuka tietää vaikka olisittekin sellaisia, varsinkin mitä Teihin tulee, neitiseni", vastasi hän ja hymyili.

"Ettehän tarkoittane, että kunnioitatte minua vaivaamalla päätänne minun tähteni, herra filosofi?" kysyi Dagmar.

"Voisipa valita huonommankin aiheen", sanoi Kurt vakavasti ja loi häneen haaveilevan katseen.

"Teillä on omituinen tapa ottaa kaikki asiat niin vakavalta kannalta", sanoi tyttö, melkein kärsimättömästi. "Teitä ei huvita kevyt pila, ei kuohuva vaahto elämän aalloilla."

"Ei, minä olen raskas hyökylaine, joka kuljen omaa tietäni merellä, kunnes murskaannun kalliota vasten, taikka vierin rannalle, kadotakseni jäljettömiin sen hiekkaan", sanoi hän.

"Kuinka surullinen ja synkkämielinen Te olette! Oletteko onneton?" kysyi Dagmar yhä samalla äänellä.

"En, mutta minä voin tulla siksi."

"Voitte tulla!" huudahti tyttö, kohauttaen olkapäitään. "Kaikilla ihmisillähän on sama mahdollisuus. Mutta miksi ajatella sellaista ja tehdä elämänsä turhanpäiten raskaaksi? Miettimällä mahdollisesti tapahtuvia onnettomuuksia vähennämme me kykyämme nauttia tarjona olevista riemuista."

"Ei ole helppoa unohtaa onnettomuutta, kun kuulee sen siipien suhinan päänsä päällä. Ja täytyyhän meidän huomata salakarit, nähdessämme maininkien murtuvan niitä vastaan.

"Mikä onnettomuus se siis on, jonka Te tunnette leijailevan yläpuolellanne?" kysyi Dagmar.

"Yhä enenevä sisällinen epäsointu. Oletteko Te milloinkaan tuntenut epäilyksen kauheaa henkeä sielussanne?"

"En", vastasi hän viivytellen, "mutta mitä Te sitten epäilette?"

"Kaikkea. Itseäni, ihmisiä ja Jumalaa, joka on ihanne."

"Mutta kuinka olette ruvennut epäilemään?"

"Te tiedätte että minä tutkin viisaustiedettä", vastasi Kurt. "Se tutkimus herättää eloon lukemattoman joukon ajatuksia ja kysymyksiä, jotka hyökkäävät uskon kimppuun ja koettavat kukistaa sen."

Synkkä tuli hänen katseessaan ja hänen sanansa peljästyttivät Dagmaria. Kurt huomasi sen ja koetti hillitä itseään.

"Suokaa anteeksi", sanoi hän, "minä säikähytin Teitä. On väärin, että minä edes hetkeksikään häiritsen Teidän sielunne valoa ja tyyneyttä antamalla Teidän nähdä oman sieluni pimeyttä ja myrskyä. Unhottakaa mitä olen sanonut!"

"Sitä en lupaa", vastasi tyttö vaan ja meni pois.

Kurt seisoi paikallaan, syvästi katuen, että oli antanut perään halulleen puhua itsestään. Mitä syytä olisi hänellä uskoa, että Dagmar vähääkään huolisi hänestä? Hän ei ollut ainoastaan filosofi, vaan runoilijakin ja sellaisena oli hän hyvin tunteellinen ja arkatuntoinen oman sisäisen maailmansa suhteen, ja varoi ilmaisemasta mitään syvimmästä sieluelämästään kenellekään, joka ei voinut eikä tahtonut tuntea myötätuntoisuutta sitä kohtaan. Ajatus, että Dagmar ehkä pitäisi häntä sentimentaalisena ja liioittelevana, oli hänelle sietämätön. Synkin katsein seurasi hän tyttöä tämän mennessä vieraittensa joukkoon kauniina ja hymyilevänä. Hän tunsi palavaa halua särkeä sen ylpeyden ja ivan kilven, jonka Dagmar aina osasi asettaa heidän välilleen, joka kerran kun Kurt luuli päässeensä vähän lähemmäksi häntä.

Anna tunsi suurta huojennusta, kun portti viimeisen vieraan jälkeen suljettiin illalla ja hän sai vetäytyä omaan huoneeseensa. Dagmar istui hetkisen hänen luonaan ja enensi iloisella puheellaan hänen hiljaista katkeruuttaan. Ihailtu nuori kaunotar ei aavistanut ystävänsä nöyryytystä. Vihdoinkin meni hän, ja Anna jäi yksin. Mikä huojennus olikaan, saada oikein antautua onnettomuus-tunteensa valtaan! Hän mietti päivän tapauksia. Kuinka täydellisesti oli hän antautunut illan iloisen tunnelman valtaan, aina siihen asti, kun hän oli kuullut tuon nuorukaisen sanat ja katsellut itseään peilissä, joka armottomasti oli muistuttanut häntä rumuudestaan! Oi, kuinka hän olisi nauttinut elämästä, jos hän olisi ollut toisenlainen ulkomuodoltaan! Kuinka suloiselta tuntuisi olla kaunis, rikas ja ihailtu! Mutta nyt oli huvien viehättävä maailma auttamattomasti sulettu häneltä. Katkeruudella vertasi hän itseään Dagmariin, ei ainoastaan ulkomuodon, vaan elintapojenkin suhteen. Kateus, hänen helmasyntinsä, hiipi hänen sydämeensä pimeässä ja uhkasi vuodattaa katkeruutta ystävyysliittoon, joka tähän asti oli ollut puhdas. Anna tunsi tämän ja rupesi häpeämään itseään. Kuinka voisi hän kadehtia Dagmarilta mitään, kuinka voisi hän tuntea kateutta ystävää kohtaan. Ja kuka se oli, joka oli jakanut heille erilaiset osansa? Eikö se ollut Jumala? Silloinhan oli synti nurista ja Anna ei tahtonut tehdä syntiä. Jos hänen täytyi olla ruma ja luopua nuoruuden huvitteluista, tahtoi hän mukautua siihen. Missä oli nyt se innostus, jota hän oli tuntenut ensi kertaa käydessään pyhällä ehtoollisella. Oliko se vaan ollut ohimenevää tunnetta, taikka eikö Jumala enää ollutkaan hänen Jumalansa?

Hän nousi ylös vuoteeltaan, lankesi polvilleen ja rukoili kauan, huomaamatta, kuinka hän värisi vilusta ohuessa yöpuvussaan. Hän rukoili, että voisi löytää elonsa Jumalassa, eikä haluaisi mitään, paitsi Häntä ja hän tunsi, rukoillessaan tätä, kuinka kaukana hän vielä oli päämäärästään. Mutta Jumala on luvannut kuulla rukouksia ja Hänen täytyy siis kuulla tämäkin, ajatteli hän.

Kun Anna vihdoin, viluisena ja väsyneenä meni jälleen vuoteeseensa, oli hän saanut takaisin mielensä tasapainon ja vaipui pian tyyneen ja syvään uneen.

10.

Anna tunsi itsensä oikein tyytyväiseksi palattuaan Bergsjöholmasta takaisin Vesterlångaan. Hän rupesi isän johdolla valmistautumaan sisäänpääsötutkintoa varten seminaariin syksyksi ja luki sellaisella innolla, että vanhemmat oikein ihmettelivät. He eivät tunteneet syytä: hän oli Bergsjöholmassa nähnyt sen puolen elämästä, joka viehätti häntä, mutta samalla saanut tuntea, ettei hänellä sen kanssa tulisi olemaan mitään tekemistä. Häntä kohden käänsi elämä velvollisuuksista raskaan, vakavan puolensa ja hän oli lujasti päättänyt käyttää sen parhaansa mukaan.

Hän luuli olevansa tuomittu elämään elämänsä kieltäymyksissä. Mutta hän oli nuori, ja nuoret tuntevat vastustamatonta halua runollisuuteen; jossakin muodossa on se saavutettava. Sattuman kautta tuli se kutsumus, joka oli näyttänyt hänestä niin jokapäiväiseltä ja raskaalta, tuntumaan hänen mielestään runollisen loistavalta.

Eräänä iltana, kun hämäryys jo oli levittänyt vaippansa yli luonnon, oli Anna saanut käteensä Vitalis'en runokokoelman, ja selaili sitä välinpitämättömästi, kunnes hänen silmänsä kääntyivät seuraavaan runoon:

Kieltäymys.

"Miks' iloiten en kantais ristiäni? Se enkel' on, min Luoja lähetti. Miks' kysyisin mä hyvält' Isältäni, Miks' sen hän lähetyksen asetti?

Kuin lintu emon siiven alla makaa; Suojassaan olen aina levossa; Kun eessäni on vihdoin kuolo vakaa, Mä voitan sentään, voitan uskossa.

Kyyhkyn lailla sieluni mun liitää Isäni luokse taivaan korkeuteen, Ja kun se Isän valossansa löytää Se hiljaa Hälle silloin kuiskailee:

Suo uhrini mun Sulle nöyräst' tuoda, Sulle, joka tutkit sieluin syvyyden, Kernaasti kalkkis pohjaan tahdon juoda Sill' lemmestäshän sääsit mulle sen!"

Anna luki tämän runon kerran toisensa perään, ja katkeraan juomaan, jonka elämä hänelle tarjosi, valui makeutta. Kieltäymys! Niin, siihen oli hän kutsuttu! Se ei näyttänyt hänestä enää synkältä ja harmaalta, sitä ympäröi sädekehä.

Annan luonteessa oli jonkunmoista yltiöpäisyyttä, joka usein sai hänet liioittelemaan, niinpä nytkin. Hän tunsi halua ruveta harjoittamaan kieltäymystä jumalanpalveluksenaan, hän tahtoi kurittaa lihaansa. Hän toivoi, että hänellä olisi jouhipaita ja ruoska, mutta tyytyi tällä kertaa tekemäänsä päätökseen, ettei söisi koskaan oikein kyllikseen, että karttaisi mieliruokiaan, nousisi varhain ylös, tekisi ankarasti työtä, eikä kysyisi oliko työ miellyttävää tai ei. Hän keksi monta tuonlaista päähänpistoa ja iloitsi niistä. Hän pyhittäisi elämänsä kieltäymyksille ja olisi ankara itseään kohtaan. Tämän ajatuksen innostuttamana asetti hän kirjan takaisin hyllylle, istuutui ikkunan ääreen ja antoi katseensa levätä Långsjön tyynellä pinnalla, jonka yli hämäryys levitti yhä tihenevän vaippansa.

"Anna, mitä sinä täällä teet? Kahvitarjotin odottaa salissa, jonne minä sytytin takkavalkean. Tule, niin keksimme jotakin hauskaa!"

Se oli Eva, joka huusi näin, kurkistettuaan ovesta sisään ja huomattuaan sisarensa hämärästä. "Juokaa te vaan, minä en tahdo mitään", vastasi Anna.

Tuskin mikään olisi ollut hauskempaa, kuin seurata Evan kehoitusta, mutta tässä oli tilaisuus kurittaa lihaansa. Evan naama venyi pitkäksi.

"Etkö tahdo tulla?" sanoi hän pettyneenä. "Meillä olisi niin hauskaa. Äiti oli luvannut lukea ääneen Talvi-iltojen tarinoita."

"Ei minulla ole aikaa, minun täytyy lukea, mutta pitäkää te vaan hauskaa", vastasi Anna, vaikka ei mitkään huvittaneet häntä enemmän kuin kertomuskirjat.

"Tämä oli hyvä alku", ajatteli hän tyytyväisenä, mennessään omaan huoneeseensa lukemaan läksyjään, jättäen kahvin ja kertomuskirjat.

Eva palasi hitain askelin saliin.

"Anna ei huoli kahvista, eikä ehdi kuulemaan ääneen lukemista", sanoi hän.

"Eikö hän ole terve?" kysyi äiti.

"Ei hän siitä puhunut mitään."

Rouva Warenheim näytti alakuloiselta. Annan suljettu luonne tuotti hänelle huolta. Sitten kun kahvi oli juotu, meni kirkkoherra omaan huoneeseensa. Eva ja hänen äitinsä olivat kahden.

"Emme suinkaan me kaksi viitsi lukea ääneen toisillemme", sanoi äiti.

"Miks'ei äiti? Kosk'ei Anna viitsi kuunnella, niin lue minulle, hyvä, rakas äiti! Minä kudon sill'aikaa niin ahkerasti, kuin suinkin voin."

Äiti suuteli tytärtään. Tämän vilkas innostus ja iloinen luonne tekivät hänelle hyvää aina sydänjuuriin asti. Hän ei tahtonut kieltämällä synkentää tätä viatonta iloa ja aukasi senvuoksi kirjan.

Mutta lukiessaan mietti hän vielä mikä se suru oli, joka hänen vanhinta tytärtään kalvoi.

Anna kuritti yhä lihaansa, vaikka se toisinaan tuntui kovin vaikealta. Mitä vaikeampaa se hänelle oli, sitä tyytyväisempi hän oli. Mutta hän ei ollenkaan huomannut sitä ikävyyttä, minkä hänen itsevalitsemansa kieltäymys tuotti hänen omaisilleen. Äiti kärsi nähdessään hänen ruoka-annoksiensa yhä pienenevän, jonka syyksi hän sanoi puuttuvaa ruokahalua. Annan hermostunut työinto ei myöskään ollut omiaan ylläpitämään, vielä vähemmin enentämään hänen ruumiinvoimiaan.

Eva valitti äidille, ettei Anna enää koskaan viitsinyt huvitella häntä; tuo pikku raukka tunsi itsensä yhtä yksinäiseksi nyt kuin Annan poissaollessakin.

Kirkkoherra oli ainoa, jonka mielestä tyttären kieltäymyksessä ei ollut mitään surun aihetta. Hän huomasi vaan sen onnellisen seurauksen, hänen suuren työintonsa.

"Hän suorittaa loistavasti sisäänpääsytutkintonsa seminaarissa. Ihmeellistä, kuinka helposti hän oppii", sanoi hän tyytyväisenä vaimolleen ja hämmästyi suuresti saadessaan vastaukseksi vaan huokauksen.

"Mitä, huokaatko sinä sentähden?" huudahti hän.

"Pelkään, että hän rasittaa itseään liiaksi", sanoi äiti.

"Oh, ei siitä ole vaaraa", vastasi kirkkoherra.

11.

Keväällä kirjoitti Kurt ja kysyi, ottaisivatko vanhemmat kesäksi täysihoitoon erään hänen ylioppilastovereistaan.

"Hän on hyvin hauska veitikka", kirjoitti hän. "Hänen nimensä on Henning Svennius, tutkii jumaluusoppia, ilman että sitä huomaa hänen ulkomuodossaan ja on hyvin musikaalinen, niin että teillä kaikilla on oleva hauskuutta hänestä. Hänellä on sydänvika ja lääkäri on määrännyt hänelle metsäilmastoa. Minä esitin, että Vesterlånga olisi hyvin sopiva paikka hänelle ja hän hyväksyi esitykseni…"

Pappilasta lähetettiin myöntävä vastaus.

Kesäkuun alussa saapui Kurt kotiin. Hänen vieressään rattailla istui Henning Svennius. Kurt hyppäsi ensin alas ja syleiltyään vanhempiaan ja sisariaan, kääntyi hän, esittääkseen ystävänsä. Tämä, joka seisoi rattaitten luona ja tarkasti katseli jokaista, kuului niihin ihmisiin, jotka heti ensi näkemältä herättävät myötätuntoisuutta, ilman että tiedämme minkä tähden. Kasvonpiirteet eivät olleet kauniit, hänen vartalonsa oli voimakas ja tanakka. Ryhti oli aivan itsetiedoton ja vapaa kaikesta teennäisyydestä. Käytöksensä oli vaatimaton, mutta siihen yhdistyi ujoa, luonnollista arvokkaisuutta. Vaikka ei hänessä ollut mitään, joka olisi tehnyt erityistä vaikutusta, taikka herättänyt huomiota, oli koko hänen olennossaan kuitenkin jotakin sanomattoman puoleensavetävää.

"Tervetuloa meille!" sanoi kirkkoherra ja puristi nuoren miehen kättä.

"Kiitos", vastasi tämä ja kumarsi syvään.

"Niin, kunhan te vaan viihtyisitte meillä! Meillä ei ole tarjottavana mitään huvituksia, täällä metsäseudussa", sanoi rouva Warenheim.

"Minä en pyydä mitään huvituksia, kuin mitä hyvä seura ja ihana luonto voivat antaa ja nehän minulla ovat tarjona täällä", vastasi Svennius kohteliaasti matalalla ja erittäin sointuvalla äänellään.

Anna tervehti jäykästi ja lyhyesti, kuten tavallista ja loi häneen pikaisen, tutkivan katseen. Eva katsoi häneen ensin ujosti ja uteliaasti iloisilla sinisillä silmillään, kunnes hän, rohkaistuna toisen hyväntahtoisesta hymyilystä uskalsi ojentaa hänelle kätensä ja vuorostaan hymyillä hänelle, niin että pyöreiden poskien sievät hymykuopat tulivat näkyviin.

Illallinen syötiin vilkkaan ja iloisen mielialan vallitessa. Henning Svennius vahvisti sen kuluessa sitä suotuisaa vaikutusta, jonka hän oli tehnyt koko perheeseen. Anna unohti itsekidutuksensa ja söi kyllikseen; niin oli hän kiintynyt uuteen vieraaseen. Aterian jälkeen lähdettiin kävelemään kauniiseen iltailmaan. Kurt käveli äidin vieressä. Heillä oli niin paljon puhumista, näillä kahdella.

Henning tuli jälessä, Annan ja Evan keskellä. Ensinmainittu tunsi alussa olevansa hyvin hämillään, kun hän odottamatta huomasi joutuneensa ylläpitämään keskustelua vieraan kanssa, mutta se osottautui kuitenkin helpommaksi, kuin hän oli luullut. Tämä nuori mies ymmärsi houkutella häntä juttelemaan, ilman että hän tiesi, miten se tapahtui. Hän oli niin kunnioittava häntä kohtaan ja hänen olennossaan oli jotakin niin ystävällisen viehättävää, että Annasta tuntui ikäänkuin vierasta todellakin olisi miellyttänyt tämä keskustelu hänen kanssaan, ja ettei hän puhellut vaan sääliväisyydestä eikä velvollisuuden tunnosta. Sen vuoksi tuli hän puheliaaksi ja tottui hyvin pian hänen seuraansa. Se joka sentään teki tämän vielä suuremmassa määrässä, oli Eva. Hän oli pistänyt pienen kouransa hänen käteensä ja hyppeli eteenpäin siinä rinnalla, puhellen lapsellisella, viehkeällä tavallaan ja katsellen häneen peittelemättömällä ihastuksella. Svennius piti paljon lapsista ja tämä pieni, vilkas kymmenvuotias oli hänen mielestään harvinaisen herttainen ja miellyttävä. Hän hymyili hänelle ja vastasi kernaasti kaikkiin hänen kysymyksiinsä.

"Tiedätkös", sanoi Eva, kun he olivat kotimatkalla, "minä pidän sinusta melkein yhtä paljon kuin Kurtista."

"Kurt parka, mitä hän sitten sanoo?"

"Oh, kyllä minä sentään pidän yhtä paljon hänestä, kuin ennenkin. Ja sitä paitsi sanoinkin minä vaan melkein."

"Kuinka voit sinä sinutella häntä, Eva?" huudahti Anna, kun sisarukset illalla olivat jääneet kahden.

"Miksikäs minun sitten olisi pitänyt kutsua häntä?" kysyi Eva alakuloisena.

"Kandidaatiksi tietysti."

"Uh, se on niin pitkä ja ikävä nimitys ja minä pidän niin paljon hänestä."

"Vaikkapa niinkin, mutta et sinä silti saa olla nenäkäs", selitti Anna.

"Etkö halua koetella pianoa, Henning", kysyi Kurt seuraavana aamuna, kun he olivat päässeet aamiaiselta.

Svennius seurasi kehoitusta. Hän soitti miellyttävästi ja tunteellisesti. Piaano oli vasta viritetty ja sointuva. Rouva Warenheim oli musikaalinen, soitti usein itse ja opetti Evaa joka oli perinyt hänen taipumuksensa.

Kun Henning vähän ajan kuluttua lakkasi soittamasta, kuuli hän kevyen huokauksen ja kuiskauksen: "Oi, kuinka kaunista!"

Hän kääntyi sivulle päin. Siinä seisoi Eva aivan hänen vieressään, nojaten soittokoneeseen ja katseli häntä teeskentelemättömällä ihastuksella. Henning nauroi hiljaa, sointuvasti, houkutellen rouva Warenheiminkin nauramaan.

"Minä luulen, että sinä pidit siitä", sanoi hän ja suuteli Evaa. "Minä toivon yhdessä pienen tyttöni kanssa, että Te usein suotte meidän nauttia soitostanne", lisäsi hän, kääntyen kandidaatin puoleen. Tämä kumarsi.

"Suurimmalla mielihyvällä", sanoi hän.

Hän rupesi taas soittamaan samalla katsellen Evaa.

"Etkö sinä itse soita, pienokainen?" kysyi hän yksitoikkoisella äänellä, joka ilmaisi, että hänen sielunsa oli suurimmaksi osaksi kiintynyt soittamiinsa säveliin.

"Hiukkasen vaan", vastasi Eva hämillään.

"Etkö tahtoisi soittaa minulle jotakin?"

"E-en", vastasi tyttö ja väänteli itseään levottomasti.

Kandidaatti hymyili hajamielisenä.

"Miksi et, olenhan minäkin soittanut sinulle?"

"Sillä on eroa", selitti hän.

"Mikä ero?"

"Minä en osaa mitään, mutta kandidaatti soittaa niin hyvin."

"Mitä suvaitsee neiti sanoa?" kysyi hän.

"Uh, neiti", toisti tyttö ja nauroi hämillään.

"Aivan niin. Kandidaatin täytyy sanoa neiti, vai onko silläkin eroa?" kysyi hän.

Eva katseli häntä alakuloisena. Henning lakkasi soittamasta ja samassa näytti hänen sielunsa irtautuvan sävelten lumouksesta. Katse heräsi ja ääneen tuli väritystä.

"Miksi kutsutaan minua kandidaatiksi tänään, kun minä eilen sain olla sinä?" kysyi hän, tarttuen Evan molempiin pieniin käsiin. Tämä koetti irtautua, mutta se oli mahdotonta.

"Mitä pahaa olen minä tehnyt, kun minun täytyy sanoa neiti?" kysyi hän, veitikkamainen ilme silmissään.

"Ei mitään", vastasi Eva ja katsoi hämmästyksissään Annaan päin, joka istui ikkunan vieressä ja ompeli.

"No, miksi me sitten rupeamme käyttämään arvonimiä, kun me alussa tulimme niin hyvin toimeen ilman niitä?" jatkoi kandidaatti hyvin huvitettuna Evan hämmennyksestä.

"Anna sanoi, että minä olin nenäkäs", mutisi Eva.

"Vai niin! Mutta ei minun mielestäni", sanoi Svennius, luoden katseensa Annaan.

"Eva on niin tungetteleva ja hemmoiteltu, on sangen tarpeellista, että häntä vähän pysytellään syrjällä", selitti tämä tylysti.

Henning ei vastannut, katsoi vaan ystävällisesti Evaan. Vanhemman sisaren terävät sanat vaikuttivat häneen vastenmielisesti. Ne viilsivät hänen sydäntään melkein kuin väärät soinnut hänen musikaalista korvaansa.

"Jos kandidaatti sallii sinun sinutella itseään, niin saat sen kernaasti tehdä, mutta sellaista ei saa koskaan tehdä ilman suostumusta", sanoi rouva Warenheim.

Nämä lempeät sanat karkoittivat heti tilapäisen alakuloisuuden muiden, paitsi Annan sydämestä. Hän istui synkkänä vaieten.

"Tuo mielistelevä Eva", ajatteli hän, "imelillä ilmeillään osaa hän aina hankkia itselleen oikeuden! Sentähden vaan kun hän on kaunis, pitävät kaikki hänestä ja sen vuoksi, että minä olen ruma, ei kukaan pidä minusta."

Hän nousi ja meni huoneeseensa, jossa hän koetti unohtaa mielipahansa ruveten lukemaan.

Kirkkohistoria oli auki hänen edessään ja hän luki katolilaisista pyhimyksistä. Hän tunsi niiden uskonvimman lämmittävän itseään.

"Ehkä ei heidän tapansa olleet niin tuhmia kuin protestanttiset väittävät", ajatteli hän.

"Minä tahdon tehdä kuten hekin, minä tahdon lihaani kurittamalla tehdä itseni hengellisemmäksi. En tahdo armahtaa itseäni, kun ei kukaan muukaan armahda minua."

12.

"Sano minulle suoraan, Svennius, kuinka sinä viihdyt täällä luonamme?" kysyi Kurt ystävältään muutamia viikkoja hänen saapumisensa jälkeen.

He istuivat yhdessä verannalla ja tupakoivat päivällisen perästä.

"Mainiosti", vastasi Henning.

"Sitten ei minun tarvitse katua, että houkuttelin sinut tänne?"

"Ei ainakaan minun hyvinvointini tähden. Toinen asia on, kuinka te viihdytte minun kanssani."

"Älä nyt teeskentele", sanoi Kurt nauraen, "näethän sinä, kuinka ihastuneita kaikki ovat sinuun."

"Näenkö ja uskallanko sitä uskoa? Tosin otettiin minut vastaan suurimmalla ystävällisyydellä, mutta minä en ole niin itsekäs, että pitäisin sitä oman rakastettavaisuuteni ansiona. Kotisi on minusta ihanteellinen pappila, jossa vallitsee vanha, ruotsalainen vieraanvaraisuus. Jokaista, joka tulee tämän katon alle, kohdellaan varmaan samalla huomaavaisuudella, kuin minuakin, aivan kuin oman perheen jäsentä."

"Se on kyllä totta", myönsi Kurt, "mutta mielistelemällä sinua, täytyy minun sanoa, että sinä olet herättänyt tavattoman suurta myötätuntoisuutta meissä kaikissa. Äitini ylisti sinua eilen niin, että minä melkein tulin kateelliseksi."

Henning hymyili ja ravisti pois tuhkan sikaristaan.

"Minä en ole koskaan tuntenut erossa oloa omaisista ja kodista niin kaipauksen arvoiseksi, kuin tänä kesänä. Katsellessani äitiäsi, en voi olla toivomatta, että minulla edes olisi muisto omasta äidistäni. Hän kuoli minun syntyessäni isäni hylkäämänä."

"Oletko koskaan kuullut mitään isästäsi?" kysyi Kurt.

"En koskaan. Minä en tiedä elääkö hän vai onko kuollut."

"Minä en ole tahtonut kysyä sinulta hänestä…" alkoi Kurt epäröiden.

"Mutta sinä tahtoisit mielelläsi tietää mitä minä tiedän", täydensi Henning. "No niin, se ei ole paljon, ja se mitä tiedän, on hyvin surullista", jatkoi hän, "mutta en minä tahdo sitä salata sinulta. Hän oli liikemies ja nautti yleisön luottamusta, vaikka ei olisi ansainnut sitä. Huomattuaan, ettei enää voinut salata epärehellisyyttään, karkasi hän teille tietymättömille, vieden mukanaan suuren rahasumman, joka ei ollut hänen omansa. Kun oikeudenpalvelijat tulivat etsimään häntä, löysivät he vaan äitini ja minut. Äitini veli otti hänen kuolemansa jälkeen hoitoonsa minut ja antoi minulle äitini sukunimen, kun isäni nimestä olisi minulle ollut vaan haittaa."

"Minkälainen sinun oli ollaksesi sukulaistesi luona?"

"Minä sain ruokaa ja vaatteita ja katon pääni päälle, sekä huolellisen kasvatuksen."

"Eikö mitään muuta?"

"Mitä muuta saatoin minä pyytää?" kysyi Henning lyhyesti, mutta lisäsi hetken kuluttua muuttuneella äänellä: "Minun lapsuuteni oli hyvin synkkä, enkä minä saanut paljon rakkautta osakseni. Enoni oli ankara ja vakava mies. Hänellä ei ollut paljon aikaa kotia varten ja minä näin häntä harvoin. Tätini oli paljon poissa, huvittelemassa itseään. Hän jumaloi omia lapsiaan, ja piti minua anastajana, joka oli luonnollistakin, sillä minä olin tullut vasten hänen tahtoaan heidän kotiinsa. Molemmat serkkuni olivat minua vanhempia ja arvostelivat minua äitinsä käsityskannan mukaan. He tunsivat isäni rikoksen ja minä sain usein kuulla puhuttavan siitä sellaisella tavalla, että minä rupesin pitämään itseäni suurimpana rikoksellisena, tietämättä, mitä minä oikeastaan olisin tehnyt."

Henning vaikeni ja seurasi muutaman hetken katseellaan sinistä savua, joka kevyissä renkaissa kohosi sikarista haihtuakseen pois kirkkaaseen kevätilmaan.

"Niin, lapset voivat kärsiä erinomaisen paljon", jatkoi hän, seuraten hiljaista ajatuskulkuaan, "sekä ilo että suru tuntuvat niin valtaavilta ja minun osakseni tuli enemmän viimemainittua. Minä en varmaankaan olisi voinut kestää kohtaloani, ellei minulla olisi ollut vieressäni enkeliä ihmishaamussa, tuollaista, jollaisia tapaamme toisinaan maailmassa. Sellainen oli enoni talossa vaikka ei kukaan muu, kuin minä, tuntenut enkeliä Kaisan karkeitten piirteitten ja jäykän muodon takana. Hän oli keittäjätär ja häntä pidettiin pahaluontoisena. Mutta minulle ei hän koskaan ollut ilkeä. Tätini pelkäsi häntä, mutta piti häntä kuitenkin hänen taitavuutensa tähden. Serkkuni ajettiin heti pois, jos he uskalsivat pistäytyä keittiöön, eivätkä palvelijat uskaltaneet sanoa minulle pahaa sanaa Kaisan kuullen. Hän pisti minulle monta makupalaa ja lohdutti minua kärsimissäni vääryyksissä. Sunnuntai-iltoina, jolloin muut menivät pois, enkä minä päässyt mukaan, menin minä Kaisan luo. Epäilen, että hän usein jäi kotiin minun tähteni, tuo hyvä sielu. Silloin kertoi taikka luki hän minulle raamatusta, niin että häneltä minä sain ensimmäiset jumaluusopilliset tietoni. Hän kehoitti minua usein kärsivällisyyteen ja anteeksiantavaisuuteen niiden suhteen, jotka kohtelivat minua pahoin. 'Ne voivat olla parempia, kuin miltä ne näyttävät', oli hänellä tapana sanoa, ja siinä suhteessa tuomitsi hän muita itsensä mukaan. Minä huomasin hänen sanojensa totuuden, kun enoni kuoleman jälkeen pari vuotta sitten hänen testamenttinsa avattiin ja hän siinä melkein sydämellisillä sanoilla määräsi minulle pienen summan, jonka avulla minä nyt voin jatkaa opinnoitani, jotka minun muuten olisi täytynyt keskeyttää. Silloin huomasin minä, että hänen tunteensa minua kohtaan olivat olleet lämpimämmät, kuin mitä olin luullut."

"Elääkö Kaisa vielä?" kysyi Kurt.

"Elää, ja voit uskoa kuinka iloiseksi hän tuli, saatuaan kuulla, että minä aijon papiksi", sanoi Henning ja hymyili sitä ajatellessaan. "Ainoa toivomus, joka hänellä vielä täällä maailmassa on, on saada nähdä minut kirkkoherrana kotiseudullaan. Mutta minä pelkään, ettei tämä hänen toiveensa toteudu."

"Aijotko sinä jäädä yliopistoon?"

"Se olisi kyllä haluni, jos se vaan kävisi laatuun."

"Olisiko sinulla mitään vastaan, jos minä kertoisin, mitä olet puhunut minulle?" kysyi Kurt.

"En minä soisi sinun ilmoittavan kenellekään minun surullisia perhesuhteitani, jotka eivät muuten huvittaisikaan ketään", vastasi Henning, heitti pois sikarinpätkän ja rupesi hyväilemään Prisseä, joka istui hänen edessään ja korvat pystyssä kuunteli niitä ääniä, jotka läheltä ja kaukaa kuuluivat kesäillan lumoavasta hiljaisuudesta.

"Minä tiedän, että ne suuresti huvittaisivat äitiäni", sanoi Kurt.

"Hänelle saat kernaasti kertoa kaikki", sanoi Henning ja leikki hajamielisesti Prissen korvilla.

Samassa nousi Prisse ja juoksi häntäänsä heilutellen Annan luo, jonka se oli huomannut alhaalla järvenrannassa.

Svennius seurasi katseellaan nuoren tytön vartaloa, joka kuvastui Långsjön sinistä vedenpintaa vasten.

"Hän tuntuu hyvin umpimieliseltä ja omituiselta, tuo sinun vanhempi sisaresi", sanoi hän Kurtille.

"Sellainen on hän aina ollut, vaikka nyt enemmän kuin koskaan ennen", vastasi tämä.

"Se on ihmeellistä. Minun mielestäni on vaikea tulla synkkämieliseksi, kun omaa tällaisen kodin kuin tämä ja sellaisen äidin, kuin hänen äitinsä on."

"Harvoin panemme me arvon siihen, mitä meillä on, ennen kun saamme siitä luopua tavalla taikka toisella." vastasi Kurt. "Luulen, että hänelle tekee hyvää kun pääsee Tukholmaan talveksi."

"Mitä hän siellä tekee?"

"Hän menee seminaariin."

"Vai niin. — Entä jos koettaisimme huvittaa häntä vähäsen", ehdotti Henning.

"Voithan yrittää, jos sinua huvittaa, mutta valmistaudu saamaan neulanpistoja palkaksesi. Minä luulen, että menen kertomaan sinun historiasi pikku äidilleni, koska olet antanut minulle siihen luvan."

"Sinä tuhmeliin, minä luulen, että sinä olet yhtä lörpöttelyhaluinen kuin tytöt", sanoi Henning nauraen ja poistui rantaan päin, missä Anna käveli ja haaveili kirja kainalossa.

Kurt mietti hetkisen, suuttuisiko hän, taikka ei, mutta päätti olla suuttumatta ja meni sisään, vastaamatta toisen huomautukseen.

Niinkuin hän oli odottanutkin, huvitti hänen kertomuksensa suuresti äitiä, ja ilokseen näki hän ystävänsä osakkeiden suuresti nousevan arvossa. Hän tunsi voimakasta ja syvää ystävyyttä Henningiä kohtaan ja oli iloinen nähdessään muiden pitävän tätä arvossa, varsinkin äidin, joka Kurtin mielestä oli paras ihminen maailmassa.

Jos rouva Warenheimin täytyi kärsiä vanhemman tyttärensä luottamuksen puutteesta, niin oli hänellä sen sijaan tuo kenties harvinaisempi ilo saada katsoa poikansa sielun syvyyteen asti. Hänelle uskoi Kurt peittelemättä epäilyksensä ja kenties siinä olikin syy, etteivät ne olleet saaneet täyttä valtaa hänessä. Filosofisesti sivistyneen pojan viisastelevia huomautuksia vastaan asetti hän järkähtämättömän uskonsa, joka oli alkujaan ylhäältä ja jonka pitkän elämän kokemukset olivat vahvistaneet.

Kerran, juuri tänä kesänä, kun rouva Warenheim oli pitkän aikaa kuunnellut poikansa keskustelua, josta kävi ilmi, että hän epäili persoonallisen Jumalan olemassaoloa, nojautui hän hänen puoleensa ja katsoi häneen niin sydämellisesti, kuin ainoastaan äiti voi katsoa ja kysyi:

"Epäiletkö sinä minun olemassaoloani, Kurt?"

Kurt hymyili.

"En voi sanoa, että minä sitä epäilen, mutta saattaahan olla mahdollista, että aistini pettävät ja että sinä vaan olet ilmiö", vastasi hän, tuntien veitikkamaista halua saattaa äitinsä hämilleen.

"No, jos minä nyt olisin ilmiö ja sinä olisit siitä aivan varma, lakkaisitko sinä silloin rakastamasta minua?"

Kurt mietti hetkisen ja koetti perehtyä sellaiseen mahdollisuuteen. Vihdoin ravisti hän hymyillen päätänsä.

"Minä rakastaisin sinua aina, vaikkapa vaan rakkaimpana kadotetuista ihanteistani", sanoi hän.

"Mutta etkö sinä sentään mieluummin tahdo uskoa minun todellisuuteeni?" kysyi äiti.

"Tahdon", myönsi Kurt, ollen huvitettu näkemään, miten äiti selviytyisi ja mitä hän oikeastaan tarkoitti.

"Ja jos sinun täytyisi sitä epäillä, niin se varmaankin tuottaisi sinulle tuskaa?"

"Niin, sanomatonta tuskaa, sen minä myönnän."

"Mutta sinulla ei ole aavistustakaan tästä tuskasta, siis sinä uskot minun olemassaoloni."

"Kaiketi minä sitte uskon", sanoi Kurt.

"Ja mistä syystä?"

"Äsken mainitsemastasi syystä ja sen tähden, että minä tunnen sinut, näen sinut ja muistan sinut aikaisimmasta lapsuudestani alkaen. Minä en epäile sinun olemassaoloasi enempää kuin omaanikaan."

"Aivan samasta syystä, Kurt, en minä epäile elävän, persoonallisen Jumalan olemassaoloa: minä näen Hänet uskon silmillä, minä muistan Hänet uskollisimpana ystävänäni aikaisimmasta lapsuudestani alkaen ja minä tunnen Hänet jokapäiväisestä seurustelustani Hänen kanssaan. Niin kauan kun minä uskon omaan olemassa-olooni, täytyy minun uskoa Hänenkin. Minä en voi millään oppineilla todisteilla kumota sinun filosofisia johtopäätöksiäsi; minulla on niiden vastapainoksi vaan uskoni, sisällinen kokemukseni ja persoonallinen tuttavuus elämäni Jumalan kanssa, ja siinä on minulle kylliksi. Älä usko filosofejasi enemmän kuin, oppimatonta äitiäsi, Kurt, silloin kun on kristillisyys kysymyksessä. Sillä se on enemmän kuin mielipide, se on elämä ja voima, ja minä tunnen sen tulen arvottomassa sydämessäni."

Lujassa, palavassa uskossa on jotakin ihmeellistä ja puoleensa-vetävää. Kurt tunsi tämän istuessaan ruohopenkillä äitinsä jalkain juuressa ja katsellessaan hänen puhtainta innostusta säteileviin silmiinsä.

"Nyt minä ymmärrän, minkätähden sinä aina olet niin sopusuhtainen", sanoi hän haaveillen, kaihoava ilme tummissa silmissään.

13.

"Anna-neiti, olitteko te kuuden aikaan aamulla Hevosniemen läheisyydessä, vai näinkö minä väärin?" kysyi Svennius aamiaispöydässä.

"Kyllä minä olin siellä. Näittekö te minut?"

"Minä olin soutelemassa", sanoi hän, "ja luulin nähneeni teidän hameenne puiden välissä rannalla ja huusin teille, mutta kun tulin lähemmäksi, olitte te kadonnut. Miksi ette odottanut minua, taikka ettekö te nähnyt minua?"

"Kyllä minä ajattelin, että te olitte", vastasi Anna lyhyesti ja punastui.

"Vai niin, mutta te tahdoitte olla rauhassa", sanoi Svennius ja hymyili, auttaakseen häntä hämmennyksestä, jonka hänen kysymyksensä oli aiheuttanut.

Anna ei vastannut. Svennius sai uskoa mitä hän tahtoi hänen käytöksestään, oikeaa syytä hän ei voinut ilmaista. Hän olisi niin mielellään tahtonut saada soudella hänen kanssaan, mutta ei voinut uskoa, että se olisi huvittanut tuota toista. Jos joku etsi hänen seuraansa, luuli hän, että se tapahtui vaan sääliväisyydestä, ja hän oli liian ylpeä ottaakseen vastaan armopaloja.

Henning vaihtoi keskustelu-ainetta, mutta katseli salavihkaa Annaa. Hän miellytti häntä, ja tarkalla huomiokyvyllään oppi hän tuntemaan hänet pian täydellisemmin kuin Anna aavistikaan.

Eräänä päivänä, kun Svennius oli ollut kirkkoherran kanssa lähimmässä kaupungissa, toi hän suuren laatikollisen makeisia ja tarjosi siitä kaikille. Silloin huomasi hän, että Anna otti vaan pienen palasen, eikä huolinut sitten enää, vaikka hän tarjosi. Eva sitävastoin söi niin paljon kuin sai.

"Ettekö Te pidä makeisista, Anna-neiti?" kysyi kandidaatti, jäätyään hetkeksi kahdenkesken sisarusten kanssa.

"Pidän toki."

"Mutta minkätähden Te ette sitten syö?"

"Kiitos, olenhan minä syönyt."

"Pienen murusen vaan; mitä se sellainen on? Miksi Te niin itsepäisesti kieltäydytte; pelkäättekö tulevanne kipeäksi?"

"En minä tule koskaan kipeäksi mistään, mitä minä syön", vastasi hän.

"Onko Teillä jokin erityinen syy, jonka vuoksi kartatte kaikkea, mikä Teitä miellyttää?" kysyi Henning. "Minä olen kyllä huomannut, että jos tarjotaan jotakin hyvää, niin otatte aina niin vähän kuin mahdollista, taikka olette aivan ilman. Suokaa anteeksi minun tungetteleva uteliaisuuteni, mutta mikä on siihen syynä?"

"Minkätähden siinä tarvitsee olla jokin erityinen syy? Voihan se olla vaan sattuma", vastasi Anna ja käänsi pois kasvonsa, ettei Henningin tyyni, läpitunkeva katse voisi huomata niistä mitään.

"Sattuma, joka uudistuu arveluttavan usein ja näyttää todellakin siltä kuin tapahtuisi se tieten taiten", sanoi Henning. "Ei, keksikää jotakin parempaa."

"Kenties en minä pidä niistä, jotka teidän mielestänne ovat herkkuja", sanoi Anna, huvitettuna tästä omituisesta keskustelusta.

"Sitä veruketta en minä ollenkaan usko. Tehän tunnustitte äsken pitävänne makeisista ja kuitenkin saan minä teitä tuskin maistamaan rahtuakaan."

"Olenhan minä ottanut yhden ja otan mielelläni toisenkin", sanoi hän.

"Älkää luulko, että voisitte eksyttää minua! Te olette myöntyväinen nyt, mutta se on vaan sentähden, kun minä kiusaan Teitä, ettekä Te tahdo ilmaista totuutta. Minun täytynee siis ruveta arvailemaan, ja saa nähdä enkö osunekin oikeaan. Te huvittelette itseänne kaikessa hiljaisuudessa pienillä itsekidutuksilla, eikö totta?"

Anna katsoi häneen hämmästyneenä ja melkein kauhistuneena, kun toinen arvasi noin oikein; mutta hän ei vastannut mitään.

"Kas, niinpä se olikin!" huudahti Henning voitonvarmana. "Mutta minkätähden pakotatte itseänne sillä tavoin?" lisäsi hän vakavammalla äänellä.

Anna ei epäillyt hetkeäkään vastaisiko hän taikka ei. Eva, joka oli ikävystynyt, kun ei kumpikaan puhunut mitään hänelle, oli poistunut heidän luotaan ja istui nyt nurkassa puhellen nukkensa kanssa. Yläpuolella olevassa huoneessa kuului Kurt kävelevän edes takaisin; hän luultavasti runoili. Rouva Warenheim oli mennyt erään sairaan luo ja hänen miehensä oli kokouksessa. Päivä hämärtyi hitaasti, oli jo niin pimeä, että nuo molemmat nuoret ikkunan luona vaan epäselvästi eroittivat toistensa kasvonpiirteet. Koko tunnelmassa oli jotakin tuttavallista, joka vaikutti Annaan, niin että hän vastoin tavallisuutta tunsi itsensä avomieliseksi.

"Minä tahdon harjoitella itseäni kieltäymyksissä", vastasi hän ja loi hätäisen katseen Henningiin.

Jos hän olisi huomannut vilahdukseltakin ivaa taikka mahtavaa välinpitämättömyyttä hänen kasvoissaan, olisi hän heti vetäytynyt tavallisen umpimielisyytensä turviin, kuten siili piikkeihinsä; mutta Henningin katseesta kuvastui mitä innokkain osanotto.

"Mutta minkä tähden?" kysyi hän. "Mitä tahdotte Te voittaa sillä?"

"Voittaa!" huudahti Anna ja kohotti äkkiä päätänsä. Nuo viheriälle vivahtavat silmät salamoivat ylpeydestä. "Jos minä kieltäytyisin voittaakseni sillä jotakin, mitä kieltäytymistä se silloin olisi?"

"Te harjoitatte sitä siis itse kieltäymyksen tähden?" sanoi Svennius.

"Niin, minä tahdon luopua kaikesta nautinnosta. Jumala tahtoo, että me harjoitamme itseämme kieltäymyksissä."

"Luuletteko niin? Luuletteko Jumalan tahtovan, että teemme siten ilman tarkoitusta?"

"Ei suinkaan se tapahdu ilman tarkoitusta", väitti Anna. "Me tulemme siten hengellisemmiksi ja kohoamme yläpuolelle maallisia asioita."

"Te siis sentään ajattelette palkintoa kieltäymyksistänne? Te sanoitte äsken, ettette ajattele sitä."

"Minä en tarkoittanut mitään maallista voittoa", selitti Anna.

Henning katseli häntä vähän aikaa vaijeten ja jatkoi sitten:

"Tietysti täytyy meidän luopua sellaisista nautinnoista, jotka jollakin lailla vahingoittavat meitä taikka muita, mutta Jumala ei koskaan vaadi, että me ylpeästi halveksumme Hänen antamiaan lahjoja. Luuletteko Te, ettei Hän soisi meille viatonta iloa? Toista on, jos me luopumalla jostakin voimme sillä valmistaa muille nautintoa. Silloin on kieltäymys kiitettävä, mutta silloin sillä on myöskin tarkoituksensa, jota ilman se minun käsitykseni mukaan on, lievimmin sanoen, tarpeetonta."

Anna käänteli ja taitteli armottomasti kukkakorttia, jonka hän oli ottanut pöydältä. Henning huomasi sen, ja vaikka hän ei oikeastaan ajatellut sitä, vaikutti se häneen vastenmielisesti.

"Mutta minä tunnen nautintoa itsekidutuksestani", sanoi Anna uhkamielisesti.

"Se todistaa sairaloista mieltä. Teidän pitäisi vastustaa sellaista tunnetta, sensijaan, että Te nyt sitä suositte", sanoi hän tavattoman varmalla äänellä.

Anna taisteli sydämessään, epävarmana sanoisiko enemmän, vai lopettaisiko keskustelun. Hän käsitti, että Henning moitti häntä ja ymmärsi häntä vaan puolittain. Tämä kiusasi häntä, mutta toiselta puolen oli hän sanonut mielestään jo liiaksi. Mitä oli Henningillä oikeastaan hänen kanssaan tekemistä? Ennenkuin Anna oli ehtinyt tehdä päätöstään, puhui Henning taas, mutta nyt paljon lempeämmällä äänellä, kuin äsken.

"Antakaa anteeksi, jos minun sanani loukkasivat Teitä, mutta se ei ollut tarkoitukseni. Minulla olisi vielä vähän enemmän sanottavaa, mutta Te olette kenties jo niin suuttunut minuun, ettette tahdo kuunnella puhettani?"

"En minä ole suuttunut. Puhukaa vaan", sanoi hän, ja Henning jatkoi:

"Minä aijoin sanoa, että minusta tuntuu ikäänkuin Teidän itsekidutuksenne kulkisi aivan väärään suuntaan. Unhottakaa itsenne ja ajatelkaa omaistenne hauskuutta. Hillitkää raskasmielisyyttänne esimerkiksi tuon luonnollisen ja aivan luvallisen ruokahalun suhteen. Minä näin eilen, että kun Eva (hän on nukkunut tuonne sohvaan, pikku nypykkä) tuli ja kietoi kätensä ympärillenne tahtoen hyväillä Teitä, työnsitte Te kylmästi hänet luotanne, sen sijaan, että Teidän olisi pitänyt osoittaa hänelle ystävällisyyttä. Vaikka ette pidäkkään hyväilemisistä, olisi Teidän sisarenne tähden pitänyt pakottaa itseänne. Teidän pitäisi koettaa olla huomaavaisempi ja ystävällisempi omaisianne kohtaan."

"Ei ole helppoa täyttää kaikkea tuota", huomautti Anna katkerasti.

"Ei, kyllä se on paljon vaikeampaa, kuin itsekidutukset, joita Te harjoitatte, mutta Te saisitte nähdä paljon parempia tuloksia", vastasi Henning melkein ankarasti ja nousi ylös.

Kädet taskuissa meni hän ja asettui Evan eteen, joka oli nukkunut sohvannurkkaan, nukke sylissään. Ulkona vallitseva heikko päivänhämy laskeutui ikkunasta hänen kasvoilleen, hänen maatessaan siinä lapsellisen vapaassa asennossaan. Pieni kiharainen pää oli vaipunut alas sohvansyrjälle. Posken lämmin väri näkyi vaaleain silkinhienoisten hiuksien läpi, jotka sitä peittivät. Punaiset huulet olivat raollaan ja hengitys kävi tyynesti ja tasaisesti. Pitkät tummat silmäripset muodostivat kauniin vastakohdan vaaleille silmäluomille.

Henning katseli häntä mieltymyksellä. Anna vuorostaan tarkasti Henningiä. Hän tunsi, että tämä teki vertauksia hänen ja sisarensa välillä, ja hän tiesi hyvin, että hän tässä vertailussa jäisi kauas syrjään. Hän nousi äkkiä ja aikoi lähteä. Silloin kääntyi Henning.

"Neiti Anna, antakaa minulle anteeksi", kuuli hän hänen sanovan ja pysähtyi, puolittain vasten tahtoaan. "Antakaa anteeksi mitä minä äsken sanoin! Ehkä olen arvostellut Teitä aivan väärin; minähän tiedän teistä niin vähän ja niistä vaikeuksista, joita vastaan te taistelette."

Anna taisteli hetkisen sydämessään. Hän oli pahoillaan, että Henning oli uskaltanut moittia juuri sitä, joka hänen mielestään oli kehuttavaa; mutta toiselta puolen täytyi hänen oikeudentuntonsa myöntää, että Henning oli oikeammassa kuin hän itse.

"Ei Teidän tarvitse pyytää anteeksi, Te osuitte valitettavasti oikeaan", vastasi hän lyhyesti.

"Jos olen sanonut totuuden, niin antakaa sekin minulle anteeksi", pyysi hän kunnioittavasti. "Olen vielä aivan liian vieras, ollakseni oikeutettu sanomaan Teille katkeria totuuksia."

Anna loi häneen hätäisen katseen. Hänen oli mahdoton olla kauemmin pahoillaan. Henningin käytös riisti häneltä kaikki aseet ja antoi voimaa hänen sanoilleen. Ne antoivat räikeän valon hänen menettelytavalleen, ja hänen täytyi sydämessään myöntää, että hän oli antautunut väärälle tielle.

"Te pyydätte anteeksi sitä, josta minun tulisi kiittää teitä", sanoi hän lempeämmällä äänellä, jossa kuitenkin saattoi huomata hieman katkeran vivahduksen.

Hän kiiruhti omaan huoneeseensa ja vietti yksinäisyydessä nöyryyttävän mutta terveellisen hetken tutkien itseään Jumalan edessä.

Henning seisoi hetkisen miettiväisenä paikalla, mihin Anna oli hänet jättänyt. Silloin kuului sohvalta pieni uninen ääni kysyvän, kuinka paljon kello on.

"Vai niin, oletko sinä herännyt, pikku nypykkä", sanoi hän ja meni Evan luo, joka istui ja hieroi unta silmistään.

Hän istuutui hänen viereensä ja jutteli, niin että tyttönen pian oli täysin hereillä.

14.

Anna suoritti syksyllä loistavasti sisäänpääsytutkinnon seminaariin ja pian pidettiin häntä etevimpänä osastollaan. Säännölliset opinnot huvittivat häntä, ja toverielämä, joka oli hänelle aivan uutta, virkisti hänen mieltänsä. Ilokseen huomasi hän tulleensa ilmapiiriin, jossa ulkomuoto merkitsi paljon vähemmän kuin lahjakkaisuus. Työn kautta muuttui hän suuresti edukseen. Jo Vesterlångassa, enimmäkseen keskustelunsa johdosta Henning Svenniuksen kanssa, oli hän huomannut kieltäymys-pyrkimystensä väärän suunnan ja hyljännyt sen. Sen sijaan koetti hän nyt olla iloinen ja ystävällinen. Tämä oli kuitenkin vaikeata ympäristössä, joka ei koskaan ollut nähnyt häntä muuta kuin tylynä ja jurona; mutta seminaarissa, jossa ei kukaan tuntenut häntä, kävi se helpommin.

Hän oli täysihoidossa isänsä ainoan sisaren, rouva Constanse Holmin luona, joka oli lapseton leski ja hyväntahtoisin ihminen, mitä voi ajatella. Tuo kunnon mummo asui pienessä somassa asunnossa yhdessä uskollisen palvelijansa Liinan ja kanarialintunsa kanssa. Anna ei ollut asunut monta päivää tätinsä luona, kun hän oli yhtä suuri suosikki kuin Pippikin, ja se ei ollut vähän se.

Uudenvuoden aikana tuli Dagmar Rencrona vanhempiensa kanssa Tukholmaan muutamaksi kuukaudeksi; mutta entiset lukutoverit tapasivat toisiaan harvoin. Toinen oli kiinni työssään, toinen huvituksissaan, niin että heillä harvoin oli aikaa toinen toisilleen.

Kurt tuli toisinaan sunnuntaiksi Tukholmaan ja asui silloin tädin luona. Jos tämä vanha rouva piti paljon veljensä tyttärestä, niin piti hän vielä enemmän veljensä pojasta. Tämä oli ruvennut julkaisemaan runoja ja kirjoittamaan sanomalehtiin ja kalentereihin, ja oli jo saavuttanut jonkun verran tunnustusta alkuperäisyydellään ja todellakin suurella lahjakkaisuudellaan. Tämän yhteydessä teki hänen komea ulkomuotonsa ja hyvät seurustelulahjansa hänet kernaasti nähdyksi vieraaksi monessa ylhäisessä perheessä, muiden muassa parooni Rencronan luona. Sinne menikin hän mielellään.

Anna ihmetteli Kurtin levottomuutta, kun hän kerran sivumennen mainitsi, että hänen ja Dagmarin välinen ystävyys oli viime aikoina laimentunut. Jos hän olisi ollut kokeneempi ja tarkkanäköisempi, olisi hän sen johdosta tehnyt johtopäätöksiä; mutta nyt hän ei epäillyt mitään.

Dagmar oli juuri täydessä, vastakehittyneessä nuoruuden-kukoistuksessaan. Ylhäisen, komean ryhtinsä tähden näytti hän pitemmältä kuin oikeastaan olikaan. Hänen käytöksensä oli harvinaisen vapaata ja miellyttävää. Kurtille oli hän usein ystävällinen, toisinaan tuttavallinen. Hänen mielenpurkauksiaan kuunteli Dagmar aina harrastuksella, vaikka hän toisinaan ilveilikin hänen kanssaan. Tuo nuori haaveilija meni sokeasti vaaraan. Hänen runoilija-mielikuvituksessaan oli tuon nuoren tytön sielu yhtä sopusointuisen ihana ja täydellinen, kuin hänen ulkomuotonsakin. Hän kiintyi koko lämpimän, intohimoisen sydämensä voimalla häneen, eikä huomannut rakastavansa ihannetta, joka vaan oli olemassa hänen mielikuvituksessaan ja joka oli lainannut Dagmar Rencronan viehkeän muodon.

Kurt ei tavannut Dagmaria usein; ja kenties tämä juuri sen vuoksi olikin tullut niin ihanteelliseksi hänen mielestään. Saattoi kyllä tapahtua, heidän ollessaan yhdessä, että Kurtin hehku äkkiä jäähtyi ja hänen ihailunsa laimeni jonkun Dagmarin teon taikka puheen johdosta; mutta tällaiset vaikutteet menivät pian ohi. Kun he taas olivat erillään toisistaan, loisti Kurtin mielessä uudestaan tuo suuresti rakastettu ihannekuva.

Vähitellen tuli hän täysin tietoiseksi rakkaudestaan, mutta sitten rupesi hän tarkastamaan häntä ja antamaan erityisen merkityksen jokaiselle hänen sanalleen ja katseelleen. Tämä karkoitti sen onnellisen levon, jossa nuoren miehen rakkaus ensin oli versonut. Hän rupesi häilymään toivon ja epäilyn välillä.

Siten kului talvi.

Keväällä muutti Rencronan perhe maatilalleen Bergsjöholmaan. Lukukauden loputtua saivat Anna ja Kurt ystävällisen kutsun saapua sinne muutamaksi päiväksi, ennen kuin he matkustavat kotiinsa Vesterlångaan.

Kurt riemuitsi, mutta Anna epäili. Häntä ei ollenkaan haluttanut mennä sinne. Kurt sai hänet kuitenkin vihdoin taipumaan, selittämällä ettei hän voinut olla menemättä olematta suurimmassa määrässä epäystävällinen.

Dagmar oli pelkkää päivänpaistetta, ja Kurtin aika kului ikäänkuin onnellisessa unessa, jonka hän olisi suonut ijäti kestävän.

Dagmar oli innokas ratsastaja ja vaikkei Kurt ollutkaan saavuttanut suurempaa taitavuutta ratsastus-urheilussa, osasi hän kumminkin tyynellä ja varmalla kädellä ohjata tulisintakin hevosta, jonka vuoksi he molemmat seurasivat parooni Rencronaa hänen aamuratsastuksillaan.

Kurt ei koskaan unohtanut, kuinka ihanaa oli saada nelistää tuon nuoren tytön vieressä läpi kasteraikkaan metsän. Aurinko paistoi viheriäisille lehdille ja vastapuhjenneille vuokoille. Tuuli puhalsi viileänä ja raittiina järveltä, ja lintujen laulu kaikui läheltä ja kaukaa. Kaikki tämä muodosti kuitenkin vaan kehyksen Dagmarin ympärille joka ratsasti hänen vieressään, säteillen nuoruutta ja kauneutta.

Kurt mietti, olikohan hänellä aavistustakaan siitä, kuinka suuresti hän oli rakastettu. Dagmar ei saattanut olla epätietoinen niistä tunteista, jotka liikkuivat tuon nuoren miehen sydämessä — ne olivat silminnähtävät — mutta hän ei käsittänyt niiden arvoa. Hänen mielensä oli vielä liian pintapuolinen, voidakseen käsittää niiden syvyyttä.

Myötätuntoisuus, jota Dagmar hänelle osoitti, ei kuitenkaan ollut teeskenneltyä. Hän ei läheskään ollut tunteeton Kurtin miehekkään ulkomuodon suhteen, eikä hänen kuuluisuutensa suhteen, jonka hän jo nuorena oli onnistunut hankkimaan itselleen, eikä varsinkaan sen vilpittömän suosion suhteen, jota Kurt hänelle osoitti.

Eräänä aamuna, heidän kulkiessaan eteenpäin kapeaa metsätietä, ratsasti Kurt hänen edellään, niin että hän häiritsemättä saattoi katsella häntä hänen huomaamattaan. Kurt istui eteenpäin kumartuneena ja näytti Dagmarin mielestä kömpelöltä huolimattomassa asennossaan. Hänestä oli sääli, ettei hän ollut ryhdikkäämpi.

"Miksi ei kandidaatti ruvennut luutnantiksi?"

Tällä kysymyksellä lopetti hän ääneensä hiljaiset mietelmänsä.

"Minkätähden olisi minun pitänyt ruveta luutnantiksi?" kysyi Kurt hämmästyneenä.

"Sotilaspuku sopisi Teille ja Teidän pitäisi saada vähän parempi ryhti", vastasi hän suulaasti.

Loukatun itserakkauden heikko puna levisi Kurtin poskille. Hän loi tutkivan katseen ilkkuvaan tyttöön huomatakseen, puhuiko tämä täyttä totta, mutta ei saanut hänestä selvää. Hän katseli huolettomasti metsään päin.

"Tuo hupakko", sanoi hänen isänsä tyytyväisesti naurahtaen, "hän ihailee sotilaita, kuten kaikki naiset! Uskokaa minua, sankarillisella ryhdillä ja miekalla ja pistoolilla valloitetaan parhaiten tytönsydän. Eikö niin, Dagmar?"

"Isä lörpöttelee", vastasi tämä ja hymyili leppyisesti Kurtille, joka tarkasteli häntä synkin katsein.

"Arvosteletteko Te ihmisiä heidän ulkomuotonsa mukaan, Dagmar-neiti?" kysyi hän.

"En, mutta en voi sille mitään, että näen senkin", vastasi hän ja sivalsi hevostaan, joka heti rupesi nelistämään.

He olivat tulleet leveämmälle tielle ja ratsastivat rinnakkain.

Parooni kannusti hevostaan ja ajoi tyttärensä jälessä.

Kurt seurasi heitä synkkänä.

"Ajatteletteko Te, että miehen, valitessaan elämänuraa, tulisi ajatella sitä — jos siten saan sanoa — mikä pukee häntä parhaiten?" kysyi Kurt ja katseli Dagmaria ikäänkuin hänen vastauksestaan olisi riippunut elämä.

"Te otatte kaikki asiat niin syvältä kannalta", vastasi tyttö leikitellen. Huomattuaan, ettei tämä vastaus läheskään tyydyttänyt Kurttia, lisäsi hän:

"Tietysti täytyy miehen ajatella, mille alalle hän parhaiten sopii ja mikä toimi on omiaan kehittämään hänen parhaimpia ominaisuuksiaan."

"Pikku diplomaatti", mutisi parooni partaansa.

Kurt veti helpoituksen huokauksen.

"Te ette siis tarkoittanut niin pintapuolisesti, kuin ensin olisi voinut luulla", sanoi hän.

"Te uskotte minusta aina pahinta", sanoi Dagmar leikillisesti ja tekeytyi kärsivän näköiseksi.

Nämä sanat haihduttivat kokonaan Kurtin alakuloisuuden ja Dagmar oli tyytyväinen. Hänelle tuotti huvia tuntea voimansa ja nähdä, miten hän voi työntää hänet pois ja mielensä mukaan vetää taas takaisin.

15.

Kului vuosi. Oli syksy. Koleana marraskuun iltana paloi Annan huoneessa miellyttävä takkavalkea. Itse istui hän sen edessä lämmittelemässä, Kurtin seisoessa ikkunan edessä ja katsellessa kadulle, joka tuntui hänestä tavattoman ikävältä. Puodit olivat suljetut, sillä oli sunnuntai. Satoi hiljaista vihmasadetta, joka pakotti kulkijat levittämään sateenvarjonsa ja kävelemään varovasti likaisella, liukkaalla kivityksellä.

Kirkonkellot kutsuivat iltajumalanpalvelukseen. Niiden juhlallinen sointu ei vaikuttanut ylentävästi Kurttiin, vaan alensi hänen elämänhaluaan vieläkin asteen. Ne kaikuivat kuin hautauskellot hänen korvissaan.

"Milloin sanoit hänen matkustavan?" kysyi hän, jatkaen puheluaan sisarensa kanssa.

"Tiistai illalla", vastasi tämä.

"Ja viipyy poissa kokonaisen vuoden?" kysyi Kurt edelleen.

"Niin hän arveli."

"Luuletko sinä…?" alotti Kurt, mutta pysähtyi.

"Mitä?" kysyi Anna.

"Niin, minä ajattelin vaan, että minun pitäisi sanoa hänelle hyvästi jollakin tavalla, olisihan epäkohteliasta, ellen sitä tekisi, mutta voisinkohan minä mennä heille?"

"Dagmar lupasi tulla jonakuna iltana tänne jäähyväisille. Ehkä hän tulee tänään, hän tietää että minä sunnuntaisin olen vapaampi."

Samalla soi eteisen kello ja molemmat sisarukset kuuntelivat odotellen.

"Onko Anna-neiti kotona?" kysyi kirkas ja nuorekas ääni, joka sähköiskun tavoin tunkeutui Kurtin sydämeen ja ajoi veren hänen poskilleen.

Anna kiiruhti ulos ja astui heti taas sisään Dagmarin kanssa, joka puheli vilkkaasti, mutta lakkasi äkkiä nähdessään Kurtin.

"Kas, kandidaatti! Sitä en odottanut", sanoi hän hillityllä äänellä ja vähän hämillään, joka soveltui hänelle erinomaisesti. Kurt kumarsi vaijeten.

Keskustelu ei tahtonut oikein päästä alkuun. Dagmar ei ollut entisensä kaltainen. Hänen käytöksessään, joka tavallisesti oli itsetietoisen vapaata, oli nyt jonkinlaista ujoutta. Puhuttiin aijotusta matkasta. Dagmar tulisi ensin olemaan jonkun aikaa Pariisissa, sitten matkustaisi hän Rivieraan ja Italiaan ja pysähtyisi kotimatkalla vähäksi aikaa Sveitsiin ja Saksaan.

"Kuinka sinä olet onnellinen!" huudahti Anna ja tukahutti huokauksensa.

"Jospa saisin ottaa sinut mukaani", sanoi Dagmar ja nojautui hyväillen ystävänsä puoleen.

"Minä en ole sentään oikein iloinen, tuntuu niin tyhjältä, kun täytyy jättää kaikki tänne kotiin. Minä en pidä jäähyväisistä."

"Kukahan niistä pitäisi?" sanoi Kurt vakaumuksen lämmöllä, luoden Dagmariin katseen, joka sai tämän punastumaan.

Hän kääntyi Annan puoleen.

"Sinä haluaisit varmaankin matkustaa", sanoi hän niin hellällä äänellä, ettei se oikein sopinut yhteen noiden jokapäiväisten sanojen kanssa.

"Niin, koko elämäni ajan olen minä halunnut matkustaa", vastasi Anna pidätetyllä innolla, "mutta minä tiedän, etten koskaan saa tyydyttää tätä haluani."

Dagmar tarkasteli häntä pitkällä, tutkivalla katseella. Tuntui, kuin olisi hän nyt vasta huomannut heidän elämänsuhteittensa suuren eroavaisuuden.

"Minä en ole juuri koskaan ehtinyt haluamaan", sanoi hän ikäänkuin vertaillen, "minä olen aina tietänyt, että saisin matkustaa, tultuani noin kahdenkymmenen ikään. Olosuhteet ovat todellakin vähän väärin jaetut."

"Vähän!" oli Anna huudahtamaisillaan, mutta vaikeni.

Hetken aikaa olivat kaikki ääneti.

"Miksi ei kandidaatti sano sanaakaan?" kysyi Dagmar vihdoin hieman kärsimättömänä, kun hiljaisuus rupesi tuntumaan painostavalta.

Kurt havahtui haaveilustaan ja haki puheenaihetta. Sateen rapina ruutua vasten näytti antavan hänelle yllykettä.

"Että neiti uskalsi lähteä tänne tällaisessa ilmassa", ihmetteli hän.

Dagmar purskahti heläjävään nauruun. Nyt oli hän taas entisellään, lumous oli haihtunut.

"Jos meillä ei ole mistään muusta puhuttavaa, kuin ilmasta ja sateesta, niin on kai paras, että lähden pois", sanoi hän nousten ylös.

Kurt punastui ja puri huultaan vihoissaan kömpelön saamattomuutensa tähden.

Dagmar meni Constanse-tädin luo sanomaan jäähyväisiä. Kun hän sitten aikoi lähteä, pyysi Kurt saada saattaa häntä.

"Jos aijotte olla yhtä huvittava kotimatkalla, kuin tähänkin asti olette ollut, niin…" sanoi tyttö veitikkamaisesti.

"Niin ette huoli seurastani", jatkoi Kurt koettaen hymyillä.

"Kyllä kai minun täytyy huolia", sanoi Dagmar, "mutta tuletteko te todellakin näin tarpeettomasti tällaiseen ilmaan?"

"Ei se ole tarpeettomasti", sanoi Kurt tyynesti ja otti päällystakkinsa.

Kun he lähestyivät Dagmarin porttia, sanoi hän:

"Te olette laskenut leikkiä minun harvasanaisuuteni tähden, Dagmar-neiti, mutta voi se olla kaunopuheliaskin, jos Te vaan tahtoisitte ymmärtää sitä. Toisinaan olemme me vaiti, kun emme voi, emmekä saa ilmaista sitä, mikä on sydämellämme."

"Te puhutte niin surullisesti", sanoi Dagmar epävarmalla äänellä.

"Enhän voi olla iloinen, kun en tiedä, onko minulla pienintäkään oikeutta toivoa menestystä sydämeni hartaimmalle toiveelle", sanoi hän liikutettuna ja hänen katseestaan saattoi selvään huomata, mikä tämä toive oli.

He olivat perillä ja Dagmar oli astunut pari askelta ovelleen johtavia rappuja. Hän seisoi selkä Kurttiin päin epätietoisena mitä vastaisi, mutta kääntyi äkkiä ja ojensi hänelle kätensä, kostein silmin.

"Vuoden perästä… Odottakaa…" änkytti hän, mutta kiiruhti hämmästyneenä pois, ennen kuin Kurt ehti vastata.

Ehdittyään huoneeseensa, huimasi hänen päätänsä. Mitä oli hän tehnyt? Oliko hän luvannut jotakin, jota hänen täytyi pitää? Kurtin ääni oli ollut niin surullinen, hänen katseensa niin vilpitön, ja hän oli ollut niin kaunis. Syvä rakkaus, joka häntä innostutti, oli aateloinut hänet. Sinä hetkenä, jona he erosivat, ei hän mistään hinnasta olisi voinut työntää häntä pois. Mutta sitoa itseään — ei, sitä ei hän tahtonut, eikä hän sitä varmaankaan ollut tehnytkään? Hän oli pyytänyt tuota toista odottamaan vuoden, mutta ei ollut luvannut mitään.

Vuosi eteenpäin tuntuu niin pitkältä, kun on nuori. Paljon voi sen kuluessa tapahtua. Dagmarin mielestä oli romantillista lähteä suureen, loistavaan maailmaan ja tietää, että täällä kotona sykkii hänelle uskollinen, rakastava miehensydän. Palatessaan saisi sitten nähdä mitä hän tahtoisi; vielä ei hän sitä tietänyt, tulevaisuus oli vielä rusohohteisen sumun peitossa. Sen takaa odotti hän onneaan, suurempaa, kuin kenenkään muun. Kurthan oli vaan tavallinen kuolevainen, ei suinkaan hän voinut tuottaa hänelle tuota onnea, mutta hän saisi joka tapauksessa olla sen todistajana, muuten se ei tulisi läheskään täydelliseksi, eikä Dagmar mitenkään tahtonut, että Kurt olisi unohtanut hänet.

On helppo tehdä työtä, kun on päämäärä, mihin pyrkiä; se antaa voimaa taistelussa säilyttääksemme ajatuksemme ja tunteemme puhtaina, kun meillä on rakastettu olento, jonka arvoinen haluamme olla, sellaiset olivat Kurtin tunteet sinä vuotena, joka seurasi Dagmarin poislähtöä. Synkät ajatus-epäilyt eivät raastaneet enää hänen sieluansa, jossa nyt asui valoisat tulevaisuuden toiveet. Hän oli pyytänyt hänen odottamaan vuoden, silloin tulisi hän takaisin, silloin kuuntelisi hän häntä ja tulisi hänen omakseen, siten oli hän käsittänyt hänen sanansa. Vuosi kuluu pian — ja sitten!

Hän luki ahkerasti, eikä käynyt missään huvituksissa. Joutoaikoinaan istui hän ja haaveili ja kirjoitti runoja Dagmarin kuva edessään. Se oli kokokuva otettuna selkä katsojaan päin, mutta hän käänsi kuitenkin kasvonsa häneen päin, niin että suuret hymyilevät silmät, nenän ylevä muoto ja posken hieno pyöreys tulivat näkyviin. Tämä kuva kuvasi aivan Dagmarin luonnetta, se oli yhtaikaa sekä houkutteleva että luotaan sysäävä.

Kurt saattoi istua pitkät ajat ja ihailla tuon kauniin pään jaloa muotoa ja reipasta ryhtiä ja kapean, pyöreän kaulan hienoja piirteitä. Siinä oli kaikki niin harvinaisen sopusuhtaista.

Tietämättään lainasi tämä suloinen olento leimansa hänen runoihinsa. Kun ne ilmestyivät painosta, herättivät ne yleistä huomiota täydellisen runomuotonsa ja siroutensa tähden, mutta ennen kaikkea sen syvällisen ja hienon tunteen tähden, joka niistä uhkui.

16.

Henning Svennius oli se toveri, jonka kanssa Kurt eniten seurusteli. Tuon nuoren miehen tyyni, sävyisä olento vaikutti terveellisesti Kurttiin, jolla oli haaveileva luonne ja vilkas mielikuvitus.

Henningin tunteet olivat syvät ja voimakkaat, mutta hän hallitsi niitä täydellisesti. Ainoastaan musiikissa laski hän ne valloilleen, ja ehkä juuri sen vuoksi hän tempasi kaikki kuulijat mukaansa.

Vaikka Henning jossain määrin arvasikin ystävänsä tunteet kauniiseen Dagmariin, ei hän ollut niistä tietävinäänkään.

Hän oli kesällä jonkun aikaa Vesterlångassa ja tutustui vielä läheisemmin Warenheimin perheeseen, kuin viime kerralla. Mitään arvonimiä ei enään käytetty ja hän oli pappilassa aivan kuin kotonaan.

Eva oli ihastuksissaan. Hän ei ollut unohtanut ystäväänsä niinä kolmena vuotena, jotka olivat kuluneet hänen viime käynnistään, ja usein oli Henning Upsalaan saanut häneltä iloisia kirjeitä, kirjoitettuna suurella, pyöreällä, lapsellisella käsialalla. Saatuaan hänen vastauksensa, oli Eva tanssinut ja hyppinyt ilosta, selittäen, että Henning oli paljon parempi kuin Kurt, joka vaan kirjoitti äidille. Kun hän sitten tuli, ei hän saanut rauhaa, ennen kuin Henning oli saanut kuulla, kuinka hän oli edistynyt soitannossa. Kun Henning kehui häntä, rohkaisi hän itsensä ja pyysi saada laulaa kaikki pienet laulut, jotka oli oppinut, ja näyttää hänelle taulun, jonka hän oli piirtänyt aivan omintakeisesti. Vihdoin täytyi äidin kehoittaa häntä jättämään Henning rauhaan, eikä aivan väsyttämään häntä. Eva katsoi häneen ja huomautti:

"Ei hän ollenkaan näytä väsyneeltä, äiti." Sitten jatkoi hän aivan tyynesti lapsellisia laverruksiaan.

Anna oli keväällä saanut kauniin päästötodistuksen seminaarista ja odotti jotakin paikkaa avonaiseksi, voidakseen hakea sitä. Hän oli nyt kotona ja nautti tarpeellista, virkistävää lepoa uutteran työn jälkeen.

Eräänä lauantai-iltana, kun rouva Warenheim oli lopettanut askareensa tavallista aikaisemmin, otti hän hattunsa mennäkseen hetkeksi ulos kauniiseen viileään iltailmaan. Mentyään hautausmaan ohi, loi hän tapansa mukaan katseensa Erikin haudalle ja huomasi Annan yksinään istumassa penkillä, sen vieressä, tuuheain suurten puiden alla. Iltapäivän auringon punertavat säteet tunkeutuivat lehtien läpi ja hyppelivät tiheässä, mehevässä ruohossa hautojen välillä.

Rouva Warenheim meni sinne ja istuutui tyttärensä viereen, ja luonnollisesti rupesivat he nyt, puhumaan kuolleesta, joka nukkui pitkää untansa heidän jalkojensa alla. Äiti ihmetteli tyttärensä muuten karkean äänen hienoa sointua, kun hän puhui veljestään.

"Olitko sinä niin kiintynyt Erikkiin?" kysyi hän.

"Kaipaatko sinä häntä paljon?"

"Kaipaan toisinaan, mutta samalla olen kuitenkin iloinen, että asiat ovat, niinkuin ovat."

"Kuinka niin?"

"Jos hän olisi elänyt, olisimme me vieraantuneet toisistamme. Hän olisi saanut toisia harrastuksia, eikä olisi huolinut enää minusta. Nyt tuntuu ikäänkuin hän olisi enemmän minun, mehän olimme henki ja elämä toisillemme lapsina."

Hän vaikeni ja äiti katseli häntä miettiväisenä. Hiljainen, säteilevä ilta ja tämä varjoisa paikka, jossa he istuivat, olivat omiaan kehoittamaan heitä tuttavalliseen ajatusten vaihtoon, ja Anna jatkoi:

"Ja vaikka emme olisikaan vieraantuneet toisistamme, olisi itsekästä minun puoleltani toivoa häntä takaisin. Hänhän ei voi kärsiä nyt."

"Sinä olet oikeassa", sanoi äiti, "en minäkään tekisi sitä, vaikka se olisikin vallassani. Mutta, Anna, kärsitkö sinä?"

Se tuli epäröiden, tuo kysymys. "Kaikkien ihmisten täytynee kai kärsiä", vastasi Anna kierrellen.

"Sinä olet liian nuori, puhuaksesi tuolla tavoin", sanoi rouva Warenheim levottomasti. Anna katsoi toisaalle.

"Etkö sinä usko, että muutamat ihmiset ovat luodut kärsimään enemmän kuin toiset?" kysyi hän. "En, lapseni, me olemme kaikki luodut korkeimpaan onneen: ijankaikkiseen elämään Jumalassa. Mutta sinä olet oikeassa, että muutamat ihmiset saavat kärsiä enemmän kuin toiset, jotta tämä elämä kasvaisi."

"Sitten kuulun minä niihin", sanoi Anna. "Minä olen kärsinyt paljon ja tulen aina kärsimään. Tuntuu, ikäänkuin surun pilvi olisi leijaillut ympärilläni niin kauan kuin muistan. Minä tiedän, etten voi tulla onnelliseksi, ennen kuin voin unohtaa itseni."

Rouva Warenheim ei tietänyt olisiko hänen pitänyt iloita vai surra tämän keskustelun johdosta. Hän oli itse elävä kristitty. Hänen uskonsa oli kasvanut Jumalan rakkauden auringonpaisteessa, tyttäressään näki hän sitävastoin sumusta ja varjoista kasvaneen uskon, joka vieläkin oli niiden ympäröimä. Mistä saisi hän valoa ja iloa? Hän kietoi kätensä Annan vartalon ympäri ja veti hänet hellyydellä luoksensa.

"Voitko sinä rakastaa Jumalaa, kun sinä luulottelet, että Hän on luonut sinut kärsimyksiin ja suruun?" kysyi hän.

"Etkö sinä ymmärrä, mikä se on, joka tuottaa minulle surua?" sanoi Anna lyhyesti, "se olen minä itse, joka kaikin tavoin, sekä ulkonaisesti, että sisällisesti olen sellainen, jollainen minä en tahtoisi olla. Jota enemmän minä taistelen vaikeita vikojani vastaan, sitä pahemmaksi ne tulevat minun mielestäni. Mutta Kristukseen, ainoaan, joka voi auttaa, asetan minä toivoni, ja sentähden rakastan minä Häntä. Hän se on, joka sovittaa minut elämän kanssa, muuten ei se rahtuistakaan viehättäisi minua."

Juuri kun Anna oli lausunut nämä sanat, kuului ilta-ilmassa yksinäinen kellonsävel. Se levisi yli Långsjön ja hiljainen kaiku toisti sen toisella rannalla olevilta vuorenkukkuloilta. Sitten kajahti kellon ääni toisen kerran ja sitten kerran toisensa perään.

"Iltakellot vastaavat puolestani", sanoi rouva Warenheim, kun viimeinen väräjävä sävel oli haihtunut etäisyyteen. "Jumalan rauha varjelkoon sydämesi, kohdatkoon sinua sitten maailmassa ilo taikka suru."

Hän suuteli tytärtänsä. Silloin satoi heidän ylitsensä koko sylillinen kukkia ja ruohoa, ja iloinen nauru kaikui heidän korvissaan. He katsoivat hämmästyneinä ympärilleen ja huomasivat Evan kiviaidalla, takanaan. Tukka oli vaaleana ja kiharaisena hänen pienten punottavien kasvojensa ympärillä, suu hymyili ja silmät säteilivät veitikkamaisesta ihastuksesta. Hän taputti käsiään, jotka hänen kiviaidalle kiivetessään olivat tulleet multaisiksi.

"Oi Henning, se onnistui aivan mainiosti, he eivät ollenkaan huomanneet minua ja ovat niin hämillään. Tule sinäkin tänne!" huusi hän.

"Minä tulen mieluummin tietä pitkin. Odota, kunnes ehdin, niin autan sinut alas", vastasi Henning kiviaidan toiselta puolelta.

Tämän äänen kuultuaan tunsi Anna kuinka kellojen tuottama rauha rupesi haihtumaan. Hän tunsi sen tuskalla ja koetti säilyttää mielessään äitinsä sanoja Jumalan rauhasta, joka varjelisi hänen sydämensä. Häntä värisytti tuskallinen aavistus tulevista hiljaisista suruista ja kieltäymyksistä. Hänestä tuntui ikäänkuin pimittäisi hänen elämänsä tietä enemmän kuin ennen ristin varjo, jota hän saisi kantaa ja joka jo oli ruvennut painamaan hänen hartioitaan. Kuinka saisi hän voimia kantaakseen sitä ja kestääkseen kohtaloansa?

"Rauha, Herran rauha se on, Sitä tahdon mä rukoilla."

Tämä Geijerin laulu johtui hänen mieleensä ja vuodatti ihmeellistä lohdutusta hänen sieluunsa.

"Mä tiedän tervehdyksen paremman, kuin mitä sä voit antaa, maailma: Rauha, Herran rauha se on, sitä tahdon mä rukoilla!" kaikui hänen sydämessään.

"Miten sinä pääsit aidalle, pikku huimapää?" kysyi rouva Warenheim hymyillen.

"Henning auttoi minua, mutta alas minä hyppään itse", sanoi Eva ja oli maassa ennenkuin Henning ehti lähellekään.

"Eva, sinä olet aina Henningin kintereillä, hänestä saattaa se tuntua rasittavalta", sanoi äiti.

Eva loi ihmettelevän katseen Henningiin, joka lähestyi heitä tavallista tietä myöten portin kautta.

"Älkää olko huolissanne siitä, täti", sanoi hän.

"Jos tahdon olla rauhassa, lähetän hänet pois luotani, mutta tällä kertaa olin se minä, joka etsin hänen seuraansa. Me teimme hauskan kävelymatkan metsään, eikö niin, Eva?"

"Niin, ja minä poimin kaikki nämä kukat, jotka satoivat ylitsenne äsken. Ettekö te hämmästyneet?"

"Kyllä, se on varma! Me puhelimme niin hartaasti, ettemme ensinkään huomanneet teitä", vastasi äiti.

"Ehkä me häiritsimme teitä?" kysyi Henning, joka oli huomannut Annan vakavan ja miettivän ilmeen.

"Siinä tapauksessa tapahtui se hupaisalla tavalla", sanoi rouva Warenheim ja nousi lähteäkseen.

Anna ja Eva poimivat ylös ympäri varisseet kukat, ja sitten menivät he kotiin, missä illallinen, joka syötiin aikaisin, odotti heitä.

17.

Anna sai paikan syksyllä eräässä Tukholman kansakoulussa. Alussa oli hän levoton siitä, miten menestyisi, mutta huomasi pian, että juuri tämä työ soveltui hänelle. Hän kiintyi pieniin oppilaihinsa ja huomasi omaavansa tuon onnellisen kyvyn voittaa heidän sydämensä.

Dagmar Rencrona oli palannut ulkomailta ja vietti nyt talvea pääkaupungissa.

Kurt iloitsi siitä, että sisarensa oli Tukholmassa, sillä siten oli hänen yhtämittaisilla sinne-matkoillaan luonnollinen syy.

Dagmar oli muuttunut. Nuorekas sydämellisyys oli väistynyt ja sijaan oli tullut maailmannaisen kylmä kohteliaisuus. Hän ei antanut enään hetken tunteen huumata itseään. Hänen puhelunsa oli miellyttävää ja rattoisaa, hän oli kaunis ja komea, hymyili jokaiselle, mutta ei koskaan enää seurannut sydämensä hetkellisiä tunteita, siksi kylmästi harkitsi hän nyt asioita.

Kurt ei huomannut hänessä tapahtunutta muutosta; hän ihmetteli vaan, miks'ei hän koskaan voinut muistuttaa hänelle hänen viimeisiä sanojaan, jotka hän ennen lähtöään oli lausunut. Mutta Dagmar tiesi, miksi hän ei tahtonut, että hänelle olisi muistutettu niitä.

Hän luki Kurtin viimeksi ilmestyneet runot ja ymmärsi heti, kuka oli innostuttanut häntä kirjoittaessaan niitä. Nuoren runoilijan rakkaus oli liian romantillinen ja imarteleva, eikä hän olisi tahtonut päästä siitä, ja suitsutus, jota tämä poltti hänen jalkainsa juuressa, miellytti häntä liian paljon, hänen tahtoakseen sammuttaa sitä. Mutta pitemmälle se ei saanut mennä. Hän ei tahtonut työntää häntä pois, eikä sitoa itseänsä häneen; sen vuoksi tulisi hänen pysyä siinä, missä oli.

Mutta Kurtilla ei ollut sitä tottelevaista orjan luonnetta, kuin Dagmar luuli. Asiain tila rupesi tuntumaan hänestä sietämättömältä. Päätettyään uskaltaa ratkaisevan askelen, matkusti hän Tukholmaan varmana asiansa onnistumisesta. Mutta hänen oli vaikea kohdata Dagmaria yksin. Jos hän viittasi haluavansa sitä, ei Dagmar ollut ymmärtävinään häntä. Kurt ihmetteli tätä, mutta ei menettänyt toivoaan, sillä hän ei voinut uskoa, että Dagmarin tunteet olisivat muuttuneet.

Viime aikoina ei hän ollut salannut tunteitaan, kuten alussa. Ennen lähtöään Upsalasta oli hän ilmoittanut Henning Svenniukselle matkansa tarkoituksen, ja kun hän ilmoitti Annalle salaisuutensa saadakseen hänen apuaan, ei tämä hämmästynyt sanottavasti. Hänen silmänsä olivat sitä ennen avautuneet.

"Nyt täytyy sinun toimittaa niin, että minä saan puhutella Dagmaria kahdenkesken", sanoi veli.

"Mutta oletko sinä niin varma siitä, että hän pitää sinusta?" sanoi sisar epäillen.

"Sitä minä juuri tahdon kysyä häneltä", vastasi Kurt kärsimättömästi, "enkä minä ole sellainen narri, että kysyisin sellaista, ellen olisi jotensakin varma asiastani."

Siihen se juttu päättyi. Anna telefoneerasi Dagmarille ja kutsui häntä luokseen illalla, mainitsematta, että Kurt oli kaupungissa.

Dagmar tuli ja istui sohvaan ystävänsä viereen, toivoen saada viettää hupaisan puheluhetken, mutta ihmetteli ystävänsä tavatonta levottomuutta ja hajamielisyyttä. Etehisen kello soi ja Anna säpsähti.

"Odotatko sinä ketään?" kysyi Dagmar.

"Odotan", vastasi Anna ja kiiruhti huoneesta.

Dagmar aavisti, että tulisi tapahtumaan jotakin vastenmielistä. Hän nousi seuratakseen ystäväänsä, mutta samassa avautui ovi ja Kurt seisoi kynnyksellä. Silloin ymmärsi hän heti kaikki ja voimaton harmin tunne valtasi hänet sen johdosta, että hänet täten oli houkuteltu satimeen, tukehuttaen kaikki hellemmät tunteet. Tällainen hävyttömyys on rangaistava.

Kurt sulki oven ja astui muutaman askeleen häntä kohti.

"Dagmar, minä olen halunnut saada puhutella sinua kahdenkesken", sanoi hän.

"Minkätähden? Mitä on teillä sanomista minulle, jota ei voisi sanoa missä tahansa?" kysyi Dagmar jääkylmällä äänellä.

Kurt säpsähti ja katsoi häneen, ikäänkuin epäillen omia korviaan.

"Minä tahdoin muistuttaa niitä sanoja, jotka vaihdoimme vuosi sitten, kun me yhdessä lähdimme täältä."

Hänen näytti olevan vaikea puhua.

"Kyllä sietääkin muistuttaa, sillä minä olen aivan unohtanut ne", sanoi Dagmar samalla äänellä kuin ennenkin ja katseli tyytyväisyydellä Kuntin hämmästystä.

"Dagmar, sinä lupasit…?" huudahti hän epätoivoisesti.

"Minä en luvannut mitään", vastasi tämä ylpeästi, tyynesti seuraten haluaan saada perinpohjin nolata häntä. Sitten aikoi hän ehkä tulla lempeämmäksi.

Kurt katsoi häneen hämmästyneenä ja nosti käden otsalleen ikäänkuin selvittääkseen ajatuksiaan.

"Minä rakastin sinua niin suuresti! Minä luotin sinuun, kun sinä vaan leikit kanssani! Mikä houkkio minä olenkaan ollut!" voihki hän ja poistui kiireesti odottamatta vastausta.

Dagmar seisoi ihmetellen paikallaan ja odotti, että hän palaisi, mutta hän ei tullut. Sitten kävi hänen mielensä apeaksi.

"Sellainen huimapää", mutisi hän itsekseen, "ensin syöksyy esiin tuolla tavoin, eikä sitten voi malttaa mieltänsä!"

Hetkisen kuluttua tuli Anna sisään. Hän oli kalpea ja vältti katsoa Dagmariin, joka oli varma merkki siitä, että hän oli suuttunut taikka surullinen, taikka kumpaakin. — Dagmar sanoi hyvästi eikä Anna yrittänyt pidättää häntä.

"Sano veljellesi terveisiä, ettei hän toiste menettele niin päättömästi, eikä tulistuu kaikesta niin kovin", sanoi hän ohimennessään, katsomatta Annaan.

"Tuskinpa vaan minä sitä teen", vastasi tämä lyhyesti.

Dagmar meni kotiin suuttuneena Annaan, itseensä, Kurttiin ja koko maailmaan. Koko yönä ei hän tahtonut saada unta. Hän heitteleikse rauhattomana edes takaisin. Kurtin liikutetut kasvot ja tuskan hämmentämä katse ei jättänyt häntä rauhaan ja hänen viimeinen katkera huokauksensa kaikui alati Dagmarin korvissa.

Turhaan koetti hän lohduttaa itseään sillä, että syy oli Kurtin ja että hän oli oikeutettu kohtelemaan häntä näin kylmästi. Olisihan hän voinut tyytyä siihen, että olisi vaan etäältä jumaloinut häntä, tunkeutumatta lähemmäksi vasten hänen tahtoaan.

Vihdoin tuli hän ajatelleeksi lumousvoimaansa ja Kurtin rakkautta häneen. Hän ei varmaankaan pysyisi poissa, vaan tulisi takaisin, taikka kirjoittaisi kenties. Silloin olisi hän ystävällisempi ja osoittaisi, ettei hän tarkoittanut pahaa, vaan tahtoi ainoastaan rangaista häntä hänen äkkiarvaamattoman yllätyksensä vuoksi. Tämä ajatus tyynnytti häntä niin että hän aamupuoleen nukahti.

Kun hän heräsi, oli kello paljon. Kirkas auringonpaiste virtasi huoneeseen hänen vetäessään uutimia syrjään. Hänen suhteensa Kurttiin ei saattanut olla aivan lopussa; se tuntuisi liian tyhjältä, sen tunsi hän nyt. Jo tänään saisi hän varmaankin kuulla hänestä ja hän hymyili ajatellessaan kuinka iloiseksi Kurt tulisi, kun hän antaisi hänelle anteeksi. Hän tahtoisi tehdä sen vähitellen ja näyttää hänelle, että hän on hallitsijatar, joka ei salli itseään lähestyttävän ennen kuin hän ojentaa valtikkansa.

Joka kerran kun etehisen kello soi, kuunteli Dagmar Kurtin ääntä, ja kun kirjelaatikon kansi napsahti, katsoi hän, oliko siellä kirjettä hänelle. Mutta päivä kului ja toinenkin ja päivistä tuli viikko ja ilman että Kurttia taikka hänen kirjeitään kuului. Sen sijaan kuului huhuja, ensin hämäriä, mutta pian yhä varmempia, että Kurt Warenheim oli joutunut huonoon seuraan ja että hän usein vietti aikaansa huonomaineisissa paikoissa. Dagmar ei tahtonut kuunnella näitä huhuja, hän koetti unohtaa ne heittäytymällä vielä suuremmalla innolla kuin ennen huvien pyörteeseen. Mutta hän ei löytänyt unohdusta sieltä. Hän väsyi kaikkeen, mikä ennen oli huvittanut häntä ja muodostanut hänen elämänsä. Kaikki nuoret miehet tuntuivat hänestä turhilta ja vähäpätöisiltä, verrattuna häneen, jonka hän oikullisuudessaan oli sysännyt luotaan. Hän huomasi kauhistuksekseen, että hän rakasti Kurttia. Ylpeys vastusti tuota tunnetta ja kuiskasi, ettei hän enää ollut hänen arvoisensa. Mutta silloin kohotti omatunto äänensä ja pakotti hänen tunnustamaan, että Kurt oli langennut juuri hänen tähtensä.

18.

Pienessä yksinkertaisessa huoneessaan täti Constansen luona seisoi Anna ja tarkasteli huolestuneen näköisenä vanhaa, kulunutta talvihattuaan. Hän ei ollut aikonut hankkia itselleen vielä uutta, mutta nyt kevätpuoleen, kun aurinko rupesi valaisemaan kirkkaammin, paljastuivat tuon vanhan hatun monet puutteellisuudet selvemmin. Tädin likinäköiset silmätkin olivat jo huomanneet ne. Tuo hyväntahtoinen mummo, joka sokeasti ihaili veljensätytärtä hyväksyen kaikki, mitä tämä teki, oli ujosti kysynyt, aikoiko Anna todellakin käyttää tuota vanhaa päähinettä koko talven.

Anna mietti ja käänteli tuota hyljättäväksi tuomittua esinettä ja oli hyvin huonolla tuulella, kuten aina, kun hänen täytyi hankkia itselleen jotakin uutta. Hän laski rahansa. Kymmenen kruunua. Ne riittäisivät hyvin. Mutta hän tunsi itsensä ja tiesi, että ellei hän heti menisi ja päättäisi aijottua kauppaansa, olisivat rahat pian menneet. Hän pani senvuoksi päähänsä vanhan hattunsa mennäkseen ostamaan itselleen hienomman. Silloin soi eteisen kello. Hän aukaisi.

"Kas, hyvää päivää, matami Johansson! Astukaa sisään", sanoi hän ystävällisesti.

Matami Johansson oli pieni, laiha mummo, puettuna hyvin paikattuihin vaatteisiin. Hän kumarteli ja kursaili, eikä tahtonut tulla sisään. Kun hän vihdoin tuli, pysähtyi hän oven viereen, niin että Annan, joka ei antanut hänen jäädä siihen, täytyi melkein väkisin viedä hänet sohvaan. Sitten istui hän itse viereen ja rupesi juttelemaan mummon kanssa niin iloisesti ja ystävällisesti, että ne, jotka olivat nähneet hänet vaan salongeissa, hienommissa seuroissa, olisivat tuskin tunteneet häntä tuoksi juroksi ja itseensä sulkeutuneeksi nuoreksi tytöksi. Hän kyseli muorin lapsenlapsista, jotka olivat hänen oppilaitaan koulussa. Vihdoin tunsi mummo itsensä niin kotiutuneeksi, istuessaan sohvan äärimmäisellä syrjällä, että hän uskalsi ilmoittaa asiansa: vaadittiin vuokrarahoja ja ellei hän saisi kokoon niitä viikon kuluessa, oli isäntä luvannut häätää hänet pois. Häneltä puuttui niin paljon sen tähden, että hän oli ollut sairas ja että hänen oli täytynyt käyttää ruokaan se, minkä oli säästänyt vuokraa varten.

"Eihän neiti vaan suutu", sanoi hän tuskallisesti, "mutta neiti on ollut meille niin hyvä ja ainoa, jonka puoleen minä uskalsin kääntyä. Minun ei ole koskaan ennen tarvinnut kerjätä, sen vuoksi tuntuu se niin vaikealta!"

Mummo pyyhki pois kyyneleitä poskeltaan.

Anna ei suinkaan ollut suuttunut. Hän ajatteli tyytyväisyydellä, melkeinpä ylpeydellä, että tässä oli olento, joka tarvitsi häntä, joka ei tuntenut ketään muita kuin hänet, jonka puoleen voisi kääntyä hädässään. Hänen katseeseensa tuli jotakin niin sydämellistä ja hellää.

Matami Johansson ansaitsikin auttamista. Hän teki ankarasti työtä lähestyvästä vanhuudestaan huolimatta, elättääkseen itseään ja lapsenlapsiaan, joiden ainoana turvana hän vanhempien kuoltua oli. Tämän tiesi Anna ja otti sen vuoksi arvelematta esille kymmenkruununsa, kaikki mitä hänellä sillä kertaa oli, ja antoi sen vanhukselle.

"Minulla ei ole enempää", sanoi hän, "mutta se on kai hyväksi avuksi vuokrarahoihin ja lopun saatte te varmaankin kokoon muulla tavoin."

Vaikka Anna huokasikin, ajatellessaan uutta talvihattuaan, korvasivat tuon kunnon mummon kiitokset sen kuitenkin monenkertaisesti.

"Niin, nähkääs, neiti ei anna ainoastaan rahoja, vaan myöskin sydämensä, ja siihen panemme me köyhät niin suuren arvon. Niin, taivaan Jumala palkitkoon teille, minä köyhä mummo en sitä voi", sanoi hän ja puristi tuon nuoren tytön kättä omissaan ja niijaili koko matkan ulos asti.

Anna koetti keskeyttää hänen kiitoksiaan, hymyili ystävällisesti ja lähetti terveisiä lapsille. Sitten kun hän oli sulkenut oven vieraansa jälkeen, meni hän jälleen huoneeseensa. Vanha, kulunut hattu oli mielissään, kun ei sen tarvinnut tulla hyljätyksi vielä ainakaan tänä talvena. Anna asetti sen laatikkoon ja ojenteli sen nauhoja.

"Näyttää siltä, ettei meidän vielä tarvitse erota", sanoi hän hymyillen ja oli taas hyvillä mielin.

Anna hoiti opettajatointansa hyvin tunnollisesti. Hän ei ainoastaan opettanut lapsille määrättyjä kursseja, vaan piti heistä huolta, kävi heidän kodeissaan ja perehtyi heidän olosuhteisiinsa. Lasten äiditkin huomasivat pian, että heillä hänessä oli osaaottava ystävä. Vaikka hän ei voinutkaan auttaa heitä, tuotti heidän mielestään jo sekin huojennusta, kun sai uskoa huolensa sellaiselle, joka ymmärsi niitä aivan kuin olisi itse kokenut samallaisia.

Anna viihtyi toimessaan ja tunsi, että se oli siunaukseksi hänelle itselleen. Hän tahtoi täydellisesti antautua siihen ja olla tyytyväinen. Mutta se ei ollut helppoa, sillä sisimmässä sydämessään kaihosi hän jotakin muuta. Oli aikoja jolloin hän täytti tehtävänsä enemmän velvollisuudentunnosta kuin harrastuksesta. Hän ei kuitenkaan tahtonut valittaa, hänen kutsumuksensa oli kieltäyminen, siitä ajatuksesta ei hän ollut luopunut, mutta hänen kieltäymyksellään oli nyt päämäärä. Hän tahtoi taivuttaa oman tahtonsa Jumalan tahdon alle ja unohtaa itsensä toisten tähden. Täten ja täyttämällä tunnollisesti tehtävänsä katsoi hän palvelevansa Jumalaa. Hän rakasti Häntä, mutta ei tuntuvasti ja riemuiten, vaan velvollisuudesta. Hänen ikeensä ei ollut hänelle sovelias, eikä Hänen kuormansa keviä, mutta hän ei olisi sentään tahtonut heittää pois mitä Hän oli sälyttänyt hänen päällensä, vaikka olisi sen voinutkin tehdä.

* * * * *

Eräänä päivänä tultuaan kotiin koulusta, kuuli Anna tätinsä huoneesta miehisen äänen. Hän pysähtyi kuuntelemaan. Seuraavassa hetkessä loistivat hänen silmänsä ja hän kiiruhti sisään. Se oli Kurt.

Hän ei ollut käynyt täällä heidän luonaan sen jälkeen, kun tuo onneton keskustelu Dagmarin kanssa tapahtui. Äidin kirjeissä oli Anna huomannut suurta levottomuutta Kurtin tähden. Hän ei ollut käynyt joululomalla kotona ja antoi harvoin itsestään mitään tietoja. Mutta nyt kun hän oli tullut tänne Tukholmaan, ovat hänen asiansa varmaan paremmalla kannalla, ajatteli Anna toivehikkaasti.

Kurt viipyi päivällisen yli ja hänen sisarensa luottamus aleni, huomattuaan hänessä tapahtuneen suuren muutoksen. Hänen katseensa, joka ennen oli niin avonainen, oli nyt tyly ja uhkamielinen. Iloisuus, jolla hän keskusteli, oli nähtävästi teeskenneltyä peittämään hänen todellista mielentilaansa. Annasta tuntui tuskalliselta ja hänen sydämensä kutistui kokoon.

"Nyt jätämme ehkä tädin rauhaan, nauttimaan hiukan päivällis-unta", sanoi Kurt nousten ylös, kun kahvi oli juotu.

"Ei suinkaan! Minä en koskaan nuku päivällisen päälle", vakuutti täti innokkaasti, "mutta jos teillä on jotakin erityistä juteltavaa keskenänne, niin älkää huoliko minusta", lisäsi hän.

Sisarukset menivät toiseen huoneeseen.

"Täti on niin omituinen", sanoi Anna koettaen nauraa ja tekeytyä huolettomaksi; "hän ei koskaan tahdo myöntää, että hän nukkuu päivällisen jälkeen ja kumminkin tekee hän sen aivan säännöllisesti. Hän ei varmaankaan huomaa sitä itse ja on niin hämillään, jos joku sattuu sen huomaamaan. Se on hänen pieni heikkoutensa."

Kurt hymyili hajamielisesti, eikä Anna tietänyt oliko hän edes kuullut, mitä hän sanoi. Hän etsi turhaan jotakin muuta sanottavaa, kun Kurt yhä vaan oli vaiti. Mutta kun hän ei voinut keksiä mitään, odotti hän vaijeten ja levottomuudella, että veli ilmoittaisi asiansa, sillä että jokin erityinen syy ja sitäpaitsi surullinen, oli johtanut hänet hänen luokseen, siitä oli hän varma.

"Anna, onko sinulla runsaasti rahoja?" kysyi Kurt vihdoin.

"Riippuu siitä miltä kannalta asiaa katsoo", vastasi tämä. "Minkätähden sinä sitä kysyt?"

"Toivon, että sinä lainaisit minulle sata kruunua muutamaksi kuukaudeksi."

"Niin paljon! En usko, että voin", huudahti sisar hämmästyen. "Minulla kyllä on pankissa, mutta minun pitäisi käyttää ne täysihoitomaksuuni ja muutamiin muihin välttämättömiin tarpeisiin."

"No niin, annetaan sen jäädä sitten", sanoi Kurt tylysti. "En tahdo häiritä sinua kauempaa."

Hän aikoi mennä, mutta Anna näki hänen kasvonilmeensä ja kietoi kätensä hänen kaulaansa pidättääkseen häntä.

"Älä mene, Kurt, minä lainaan sinulle! Täti saa odottaa ja muut tarpeet saavat jäädä. Älä näytä noin synkältä! Mikä sinua vaivaa, Kurt? Sano minulle kaikki", pyysi hän tuskallisesti.

Hän jäi, ja ensikerran tulonsa jälkeen katsoi hän sisartaan silmiin. Anna pelästyi sitä katkeruuden syvyyttä, joka oli hänen katseessaan. Veli hymyili, mutta hymy tuntui vielä kauheammalta, kuin hänen vakavuutensa.

"Ole iloinen, ettei sinun tarvitse tietää kaikkea", sanoi hän ja irtautui lempeällä väkivallalla sisarensa syleilystä.

"Oi, Kurt, jospa sinä tahtoisit luottaa minuun", huudahti Anna, ja hänen silmänsä säteilivät mielenliikutuksesta ja lemmekkäästä levottomuudesta.

Kurt katsoi häneen ja hänen jäykät piirteensä muuttuivat lempeämmiksi.

"Ei ole oikein, että minä lainaan sinun vähiä rahojasi", sanoi hän melkein ystävällisesti, "mutta sinä saat ne varmasti takaisin. Minä aijon julkaista uuden kirjan, näytelmäkappaleen, joka kyllä onnistuu, sillä se on juuri nykyajan maun mukainen. Sinä voit ehkä saada korkoakin rahoistasi."

"Luuletko sinä, että minä välitän rahoista? Kunhan sinä vaan voisit antaa minulle luottamuksesi! Sinä olet onneton, Kurt, sen minä näen, mutta tiedäthän sinä, mistä saa lohdutusta."

"Ei, sitä minä en tiedä", vastasi hän lyhyesti ja jatkoi äänellä, jonka koetti tehdä kevyeksi ja huolettomaksi: "Enkä minä ole onnettomampi kuin kaikki muutkaan ihmiset tässä matoisessa maailmassa. Sinun satakruunusesi tulee tällä hetkellä parhaaksi lohdutuksekseni ja nostaa sentnerin painon hartioiltani. Sen pitäisi tuottaa sinulle iloa."

Mutta Anna ei näyttänyt iloiselta. Hän olisi tahtonut koskettaa veljensä sielun hellimpiin kieliin, mutta tämä ei antanut hänelle siihen tilaisuutta, vaan puheli teennäisellä vilkkaudella kunnes tuli lähdön aika. Pyydettyään Annan lähettämään rahat mahdollisimman pian, eikä ilmoittamaan kenellekään hänen käyntinsä syytä, jätti Kurt hänet.

Jäätyään yksin, purskahti Anna itkuun. Mitä voi hän tehdä veljensä hyväksi? Kunhan hän ei vaan olisi tehnyt mitään pahaa, eikä vahingoittaisi itseään! Oliko oikein, että hän vaikeni, kuten veli oli pyytänyt? Mutta kenelle voisikaan hän ilmoittaa tuskansa ja pelkonsa? Tottumuksen voimasta, melkein ajattelematta mitä hän teki, vaipui hän polvilleen. Hän rukoili Kurtin puolesta, sydämellisemmin kuin milloinkaan ennen. Hänestä tuntui ikäänkuin olisi hän taistellut Jumalan voimalla pahoja voimia vastaan veljensä sielusta. Hänen täytyi voittaa. Jumala ei saisi olla auttamatta Kurttia.

19.

Kurt istui lukuhuoneessaan ja luki vasta valmistunutta näytelmäkappalettaan kymmenkunnalle toverilleen. Ilma oli täynnä savua ja punssin höyryjä. Kuulijat, jotka olivat mitä vapaimmissa asennoissa, jalat pöydillä ja tuoleilla, kuuntelivat kiihkeällä innostuksella lukemista, ilmaisten silloin tällöin mehevillä kiitoslauseilla hyväksymistään. Kun Kurt, joka koko sielullaan oli kiintynyt kappaleeseen, innostuneella äänellä oli lausunut viimeiset sanat, kappaleen loppuponnen, taputtivat kaikki myrskyisesti käsiään.

"Hyvä, hyvä!" huudettiin kaikilta tahoilta. "Sinä olet nero! Onnesi on taattu! Se oli parasta, mitä milloinkaan olet kirjoittanut! Onnittelen sinua, että vihdoinkin olet saanut hampaat! Kuinka kaikki poroporvarit saavatkaan päivittelemisen syytä! Sinä puhut suoraa kieltä, sinä! Hän ei arkaile."

Siten huusivat he yhteen ääneen, vahvistaen kirosanoilla suosiollisia arvostelujaan.

Kurt kuunteli heitä vaijeten. Innostus oli haihtunut hänestä ja hän istui raukeana, ikäänkuin suuren voimainponnistuksen kokoonpainamana. Toverien raa'at ja hillittömät suosionosotukset eivät oikein miellyttäneet häntä. Tänä hetkenä tunsi hän syvimmässä sielussaan äänen, hiljaisen äänen, joka voitti meluavat ylistysäänet hänen ympärillään — ja tämä ääni ei hyväksynyt. Hän toivoi voivansa saada sen ainiaaksi vaikenemaan.

"Mitä luulet isäukkosi sanovan nerontuotteestasi? Hän ei ehkä halua tutustua lapsenlapseensa!"

Tätä huudahtusta seurasi äänekäs nauru. Kurtin otsa rypistyi ja taistelu hänen sydämessään yltyi yhä voimakkaammaksi. Hetkisen oli hän tottelemaisillaan hengen ääntä sielussaan ja repimäisillään käsikirjoituksen tuhansiksi kappaleiksi. Mutta silloin tuli petollinen iva ja riisti aseet hänen hyvältä tahdoltaan.

"Kenties, kun kaikki käy ympäri, et sinä uskalla tunnustaa omaksesi ja julkaista tätä teosta. Ei ole helppoa olla totuuden marttyyri. Ei tee mitään, vaikka kannamme helvettiä sydämessämme, kun vaan voimme salata sen."

Sitten huusi muuan tovereista. Kurt nousi säkenöivin silmin ja tarttui lasiinsa.

"Minä uskallan tunnustaa sen omakseni!" huudahti hän. "Juokaa kanssani teokseni menestykseksi! Eläköön vapaus!"

Hän tyhjensi lasin yhdellä siemauksella ja toverit seurasivat hänen esimerkkiään. Taistelu oli loppunut täksi kerraksi ja hengen ääni sydämen syvyydessä oli saatu vaikenemaan.

Punssi vuoti virtoina. Kurt rupesi pitämään runomittaista puhetta. Hän puhui parhaiten silloin, kun ei ollut aivan selvä. Sukkeluudet valuivat hänen huuliltaan, mutta ne olivat sellaisia, että muutamat hänen hurjista tovereistaankin pitivät niitä liian voimakkaina.

"On omituista, että kun uskovaisten pappien pojille käy hullusti, käy niille hullusti oikein perinpohjin. Hän voittaa meidät kaikki", huomautti muuan tovereista sopertelevalla äänellä toiselle.

"Niin, en minäkään, niin paatunut syntinen kuin olenkin, uskaltaisi laskea niin rohkeita sukkeluuksia Hänen kustannuksellaan, tuolla ylhäällä", vastasi toinen.

* * * * *

Muutamia päiviä sen jälkeen lähti Kurt kustantajan luo käsikirjoituksineen. Käsi laskeutui hänen olkapäälleen ja kun hän kääntyi katsomaan seisoi hän kasvoista kasvoihin Henning Svenniuksen kanssa, jota hän vähimmin kaikista nyt olisi tahtonut kohdata. Viime aikoina oli hän karttanut tätä ystäväänsä, jonka paljas ulkomuoto vaikutti häneen tuskallisen moittivasti.

"Siitä on kauan, kuin viimeksi olemme tavanneet toisiamme. Miten voit?" kysyi Svennius tavallisella sydämellisellä tavallaan, eikä ollut huomaavinaan alakuloisuutta, joka kuvastui. Kurtin kasvoilla.

"Huonosti tietysti, sinun kannaltasi katsoen", vastasi tämä lyhyesti.

"Ja mihin riennät sinä nyt sellaisella kiireellä", jatkoi Svennius.

"Kustantajalle."

"Vai niin, uuden käsikirjoituksesi kanssa? Kuulin erään kertovan siitä eilen, joka on kuullut sen."

Kurt loi hätäisen, epäluuloisen syrjäkatseen ystäväänsä, jonka kasvojenilmeet eivät kuitenkaan ilmaisseet mitään.

"Sinä tietysti tuomitset sen?" lausui nuori runoilija uhkamielisesti.

"Minä en ole lukenut sitä ja kuulin siitä vaan sivumennen", sanoi Svennius tyyneesti, "mutta siitä mitä kuulin, saatan ymmärtää, ettet sinä tahdo näyttää sitä minulle."

"Oh, minkätähden pelkäisin minä sinua? Saat kernaasti lukea sen. Kyllä minä uskallan vastata siitä, mitä olen kirjoittanut. Kas tässä, ota käsikirjoitus, minä voin yhtähyvin mennä kustantajalle huomenna kuin tänäänkin. Ehkä tulen illalla luoksesi kuulemaan tuomiotani", sanoi Kurt mahtavasti hymyillen ja antoi paperinsa Henningille, joka pisti ne taskuunsa.

"Kiitos. Niin, tervetuloa illalla, minä luen sen läpi siksi", sanoi hän.

20.

Oli hämärä. Henning istui kirjoitustuolissaan ja selaili ystävänsä käsikirjoitusta, jonka hän jo oli lukenut kerran läpi. Se oli tehnyt häneen tuskallisen vaikutuksen. Hämäryys tuli yhä tiheämmäksi. Henning lopetti lukemisensa ja vaipui syviin ajatuksiin, jotka vähitellen muuttuivat lämpimiksi rukouksiksi tuon lahjakkaan, mutta harhateille eksyneen ystävän edestä.

Ovi aukeni ja Kurt astui sisään.

"Vai niin, sinä istut täällä pimeässä ja suret minun tähteni", huudahti hän, äänessä jonkun verran entistä tuttavallisuutta. "Kas, tuossahan on käsikirjoituksenakin vielä! Minä melkein pelkäsin, että sinä pyhässä vihassasi olisit polttanut sen!"

"Minä olen ystäväsi, enkä holhoojasi", sanoi Svennius ja loi Kurttiin tyynen, läpitunkevan katseensa.

"Huu, kuinka täällä on kylmä! Lämpömittari ulkona osoittaa neljä astetta kylmää, vaikka almanakassa on kevätkuukausi."

"Minä toimitan heti tulta uuniin", sanoi Henning ja nousi.

"Oh, älä vaivaa itseäsi minun tähteni, minä menen heti taas, kunhan olen kuullut arvostelusi."

"Se vie aikaa. Jos sinä menet, luulen minä, että sinä pelkäät minua."

Kurt mutisi jotakin, että taitaa niin ollakin, mutta istuutui kuitenkin keinutuoliin. Svennius toimitti tulta uuniin; nuo kaksi nuorta miestä istuivat ääneti niin kauan kuin siivoojatar sytytti sen ja vielä hetkisen sen jälkeenkin, kun hän jo oli mennyt.

"No, mitä sanot työstäni", kysyi Kurt.

"Minun mielestäni pitäisi sinun muuttaa sen nimi. 'Vapaus' ei juuri sovi yhteen sisällön kanssa."

"Arvostelusi alkaa ainakin alusta", sanoi Kurt nauraen. "Miksi sinä sitten tahtoisit kutsua sitä?"

"Pikemmin 'Orjuudeksi'. Se olisi lähempänä totuutta."

"Mitenkä niin?" kysyi Kurt, joka oli valmistautunut kuulemaan kaikkia Henningin väitteitä, olematta millänsäkään.

"Minä ymmärrän mitä sinä tarkoitat kirjallasi. Sen saattaa selvästi huomata. Sinä väität, että ihminen tulee vapaaksi irtautuessaan kaikista uskonnon, siveellisyyden ja velvollisuuden siteistä. Omatunto ei ole muuta, kuin sellaista levottomuutta, jota sellainen sielu tuntee, joka ei ole vielä vapautunut, mutta joka on ruvennut taistelemaan perittyjä ennakkoluuloja vastaan, se on painajainen, joka kiusaa nukkuvaa juuri kun hän on heräämäisillään. Heti kun hän on saanut silmänsä auki, hymyilee hän kiusaajalleen, joka on paennut yön unien kera, samoinkuin sumu pakenee aamuaurinkoa."

"Sinun teoksesi on nerokas; siitä huomaa, että jokainen rivi on hengen innostuttama, mutta ei Jumalan hengen vaan Hänen vastustajansa. Kappaleen päähenkilö on suuremmoinen saatanallisessa uhkamielisyydessään. Hänen persoonallisuutensa viehättää ja tapahtumain kulku on mukaansa tempaavaa. Lukijan valtaa sellainen tunne kuin valtaa sen, joka seisoo syvyyden partaalla ja katselee ammottavaan kuiluun: tekee mieli heittäytyä sinne ja hukkua. Sinä et tee syntiä alhaiseksi ja kurjaksi, vaan suuremmoiseksi ja yleväksi ja esität syntisen vapaudensankarina, ja juuri sentähden tulee sinun kirjasi tekemään mitä vaarallisimman vaikutuksen."

"Mutta sokeudessasi annoit sinä teoksellesi nimen 'Vapaus'. Me emme tule vapaiksi irtautumalla kaikista siteistä ja tekemällä sitä mihin himo ohjaa. Jos ei ihminen anna Jumalasta alkujaan olevan henkensä hallita muuta olentoaan, vaan antaa lihallisen luontonsa saada vallan jumalankuvan yli sydämessään, joutuu hän mitä alhaisimpaan orjuuteen, eläimellisyyteen ja syntiin. Siten käy jokaiselle, joka menettelee sinun kirjasi opetuksen mukaan."

"Niin, jos jotakin sellaista kuin synti on olemassa", sanoi Kurt. "Kirjani mielii olla totuuden taistelija, joka on vapauttava ihmiset sellaisen Jumalan alentavasta orjuudesta, jota ei luultavasti ole olemassa muualla kuin teologien opinkappaleissa."

"Luuletko sinä siten tekeväsi ihmiskunnalle palveluksen? Oletko nähnyt kenenkään, joka todella uskoo Jumalaan ja elää hänessä, olevan sentähden onnettoman? Katsoppas esimerkiksi äitiäsi. Jos niinkin olisi, että Jumala, jota hän palvelee, olisi vaan mielikuvitus, luuletko että hän tulisi onnellisemmaksi, jos hän tulisi huomaamaan tämän? Jos niin on, ettei ole mitään Jumalaa, eikä elämää tämän jälkeen — sillä sehän käy myöskin ilmi kirjastasi — niin mitä se tekee, jos ne, jotka uskovat siihen, saavat uskoa siihen kuolemaan asti?"

"Minun kirjani ei ole niille, joka ovat onnellisia uskossaan, vaan niille, joiden mieliä se painaa kuin kahle, niille, joiden vapaata tahtoa sitovat ahtaat opinkappaleet tuomiosta ja rangaistuksesta", sanoi Kurt synkästi.

"Sinä ajat siis omaa asiaasi ja suuntaat kärjen omaa omaatuntoasi kohti. Mutta jos nyt ne ahtaat opinkappaleet sisältävät totuuden ja sinun vapauden-evankeliumisi on valhetta, miten käy silloin niille, jotka kuuntelevat sinua, ja sinulle, joka johdat heitä harhaan?"

"Minua et sinä peljätä puheellasi helvetistä ja rangaistuksesta", huudahti Kurt säkenöivin silmin. "Minä olen valmis viimeiseen asti uhmailemaan kostonhaluista Jumalaa! Jokainen oman arvonsa tunteva ihminen kieltäytyy polvistumasta hirmuvaltiaan eteen!"

"Niin, minä voin ehkä uskoa sinua, että voit uhmailla Jumalaa Hänen opintokappaleissaan ja rangaistuksessaan, mutta voitko sinä uhmailla häntä Kristuksessa? Voitko sinä nähdä Häntä ihmiseksi tulleena sinun tähtesi kantamassa kuolontuskassa sinun ja sukusi kirousta? Voitko nähdä hänet, kun Hän, sovittaakseen ne synnit, jotka Hänen pyhyytensä tuomitsee, astuu itse alas kärsimykseen, jonka syvyyttä ei ihmisajatus ole mitannut, voitko nähdä hänet silloin ja kuitenkin purra hampaitasi raivosta hirmuvaltiaalle?"

Henning puhui tyynesti, mutta hänen hiljainen äänensä värisi syvästä liikutuksesta.

"Nuo ovat kaikki taruja, opinkappaleita, ihmismietteitä", mutisi Kurt.

"Ja sinä uskot, että ihmiset olisivat voineet keksiä jotakin niin jumalallista, kuin Kristuksen ilmestyminen maailmaan? Sinä olet niin lapsuudestasi asti perehtynyt siihen kertomukseen, että sinä et huomaa, kuinka äärettömän paljoa korkeammalla se on kaikkia ihmisajatuksia. Koeta jos voit käsittää näiden sanojen syvää merkitystä: 'Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itse kanssansa'. Inhimillinen järki ei voi käsittää tätä ijankaikkisen rakkauden syvyyttä ja vielä vähemmin voi se keksiä jotain sellaista, mutta usko käsittää sen ja elää siitä. Ja se, joka uskon katseella on nähnyt Jumalan Kristuksessa ja jonka Hän on vetänyt luokseen sanomattoman rakkautensa voimalla, tietää, että jos hän uhkamielisesti kääntyisi pois tästä pelastavasta rakkaudesta ja halveksisi sitä, ei mikään rangaistus olisi hänelle liian suuri, mitään saatanallisempaa ei hän voisi ajatella. Varo, Kurt, viettelemästä ainoatakaan, joka uskoo Kristukseen, vaikka hänen uskonsa tuottaisikin hänelle enemmän pelkoa kuin iloa."

Henning vaikeni. Hän näki, että Kurt oli liikutettu. Hetkisen kuluttua nousi hän ja meni pianon luo ja antoi sormiensa liukua yli koskettimien vuodattaen niinkuin aina koko sielunsa säveliin. Ei koskaan ollut hänen soittonsa ollut voimakkaampaa, eikä sitä koskaan ollut elähyttänyt jalompi tarkoitus. Hän tiesi, että Kurt oli tunnelma-ihminen ja menetteli useimmin kuin joku muu hetken vaikutteiden mukaan. Hän oli vakuutettu, että hänen ystävänsä rinnassa paraikaa riehui ankara taistelu valkeuden ja pimeyden välillä. Sanoilla ei hän enää voinut auttaa Kurttia taistelussa — hän tunsi sanoneensa kylliksi — mutta sävelillä tahtoi hän tehdä sen hienommin ja huomaamattomammin. Hän tahtoi soittaa siten, että hän Davidin tavoin saisi Saulin hengen pois ystävänsä sielusta.

Aika kului, valkea oli palanut hiilille ja hämärässä huoneessa kaikuivat vaan ihanat soiton säveleet.

Äkkiä kuuli Henning liikettä takanaan ja samassa leimahti sammuva hiillos kirkkaasen liekkiin. Hän lakkasi soittamasta ja kääntyi ympäri. Siinä seisoi Kurt käsivarret ristissä rinnalla ja katseli tuleen, joka kirkkaasti valaisi hänen kalpeita kasvojaan. Hänen ilmeessään oli selittämätön sekotus riemua ja tuskaa, uhkamielisyyttä ja alttiiksi antautuvaisuutta, vihaa ja katumusta, kaikki jälkiä siitä taistelusta, joka riehui hänen sielussaan. Henning meni hänen luoksensa.

"Mikä siellä palaa?" kysyi hän, vaikka hän jo tiesi sen.

"Käsikirjoitukseni", vastasi Kurt kumealla äänellä ja haroi sormilla tukkaansa.

Molemmat seisoivat hiljaa ja katselivat tuleen. Silloin tällöin saattoivat he lukea sanan taikka lauseen papereista aina sitä mukaan kuin liekit tarttuivat niihin ja ne hiiltyivät. Vihdoin oli kaikki hiipuvana tuhkana, joka kevyessä ilmanvedossa liikkui, liehui ja raukesi. Silloin valtasi Kurtin äkkiä katumus.

"Mitä olen minä tehnyt?" huudahti hän. "Olihan se nerokasta, mitä olin kirjoittanut. Se oli parasta, mitä olin kirjoittanut. Se olisi kohottanut minut suurten runoilijain vertaiseksi, sillä jokainen sana oli innostuksen aikaansaama. En ollut oma itseni sitä kirjoittaessani. Ei voi uskoa, miltä tuntui, oli ikäänkuin joku olisi kuiskannut korvaani! Minä hurmauduin kuvista, jotka toinen toisensa jälkeen esiintyivät katseeni eteen, minä kirjoitin vaan, mitä näin. Oi, se oli ihanaa! Mutta nyt on kaikki tuhkana. Kauheata! Miksi tein minä niin, miksi toimin heikkouteni hetkellä? Miksi kuuntelinkaan niin kauan sinun lumoavaa soittoasi, kunnes tulin niin hentomieliseksi, etten tiennyt mitä tein? Sinä olet se, joka olet syypää kaikkeen!"

Kurt, joka oli aivan pois suunniltaan, kääntyi äkkiä Henningin puoleen.

"En se ole minä, vaan Kristus, joka on pakottanut sinua. Ajatellessasi häntä lauhtui uhkamielisyytesi", vastasi tämä ja loi ystäväänsä osanottoa uhkuvan katseen. "Vaikka sinä nyt kadutkin tekoasi, niin tulee kuitenkin hetki, jolloin sinä siunaat sitä." Kurt kääntyi pois huoaten ja haroi sormilla tukkaansa, kuten hänen tapansa oli, ollessaan kiihtyneessä mielentilassa.

"Se on nyt tehty, kirosinpa minä sitten sitä tai siunasin. Jos minun täytyy mennä helvettiin, niin menen minä sinne mieluummin yksin, kuin vedän muita mukanani. Pitäisihän olla sitten hyvä, että kävi kuten kävi", sanoi hän murtuneella äänellä. "Mutta minun maineeni, runoilijataitoni, kunnian laakerit", mutisi hän ja katsoi lohduttomalla, hajamielisellä katseella tuleen, jossa hänen mielestään koko hänen tulevaisuutensa oli hävitettynä.

Henning turvautui taas säveliin, hän tunsi voivansa vaikuttaa parhaiten niiden avulla.

Kurt laskeutui matalalle tuolille. Hän istui taaksepäin nojautuneena, silmät ummessa ja koetti olla ajattelematta mitään. Kuva menneiltä ajoilta johtui äkkiä hänen mieleensä. Hän näki kotipitäjänsä hautausmaan. Aurinko valaisi ristiä ja kumpuja. Hän itse kulki kahdeksantoista vuotiaana nuorukaisena äitinsä ja sisarensa seurassa kuolleen veljensä lepopaikalle. Hän kuuli äitinsä sanovan: "Äiti voi vuodattaa katkerampia kyyneleitä lastensa tähden, kuin ne, joita hän vuodattaa niiden haudalle." Hän muisti selvään myöskin oman vastauksensa, mutta oliko hän pitänyt sen kauniin lupauksen, jonka hän silloin teki? Äiti oli jo itkenyt hänen tähtensä, sen hän tiesi, ja se vaikutti häneen tuskallisesti. Mielellään tahtoi hän säästää häneltä jokaisen kyyneleen, ja hetkisen tuntui hänestä helpottavalta tuo seikka, että hänen paras runotuotteensa nyt oli tuhkana.

Mutta äkkiä syöksyi hän ylös, ravistaen itsestään tuon hellän mielentilan.

"Tuhmuuksia, lellittelemistä, miehelle arvotonta!" huudahti hän. "Lopeta toki kurja soittosi! Se on jo tehnyt tarpeeksi vahinkoa minulle!"

Hän kiiruhti ovelle.

"Mihin sinä menet?" kysyi Henning.

"Se ei kuulu sinulle! Sinä tahdot sitoa minun sieluni, mutta se ei onnistu, minä ravistan päältäni kaikki kahleet!"

Ja hän meni.

Henning ei yrittänyt pidättää häntä. Vaipuneena syviin ajatuksiin seisoi hän kauan loppuun palaneen valkean ääressä, joka vielä heikosti hehkui. Hymyily valaisi ajatuksen heijastuksena hänen kasvojaan.

"Turhaan sinä potkit tutkainta vastaan, Kurt. Kristuksen rakkaus voittaa sinut", mutisi hän.

Kun Kurt oli tullut kadulle, jäähdytti ja tyynnytti viileä tuuli hänen otsaansa. Hän hengitti syvään ja käveli hitaasti. Mielipaha, yhtä voimakas, kuin hänen äskeinen raivonsa, valtasi hänen sielunsa.

"Hyvää iltaa, Warenheim. Tuletko kanssamme?" huusivat muutamat toverit, jotka tulivat häntä vastaan. "Olet varmaan myynyt käsikirjoituksesi tänään ja valmistat meille iloisen illan."

"Minä en myy sitä tänään enempää kuin muinakaan päivinä", vastasi Kurt ja aikoi mennä.

"No mutta mitä tämä merkitsee? Mikä sinua vaivaa?"

"Se on poltettu."

"Poltettu! Oletko hullu? Minkätähden?"

"Arvaat oikein: minä olen hullu, taikka olin, saman tekevä. 'Vapaus' on hiipuvana tuhkana, ja minun runouteni sen mukana. Minä en kirjoita täst'edes enää riviäkään."

Toverit katselivat toisiaan, ikäänkuin he todella olisivat pelänneet, että hän on kadottanut järkensä.

"Tule kanssamme Flustretille nyt ja upota hullutuksesi", kehoittivat he.

Kurt seurasi heitä. Sitä seuraavana aikana vietti hän hurjempaa elämää kuin koskaan ennen. Mutta äkkiä tapahtui muutos. Hänelle selvisi se tosiasia, että hän oli joutumaisillaan kokonaan rappiolle. Ijankaikkisuuteen ei hän uskonut, eikä pitänyt väliä siitä; mutta tämä elämä on toinen asia.

Hän oli tehnyt koko joukon velkoja. Kotoa saadut varat eivät olleet aijotut käytettäviksi hurjisteluihin. Oli välttämätöntä alkaa uutta elämää. Hän rupesi jälleen harjoittamaan laiminlyötyjä opinnoitaan ja koetti vetäytyä syrjään turmiota tuottavista huvituksista, jotka olivat hurmanneet hänet. Mutta ei ole helppo kohota ylös loasta, kun kerran on vajonnut siihen. Suo vetää puoleensa. Sen sai Kurt kokea, mutta hän teki kuitenkin tarmokkaita ponnistuksia kohotakseen. Itsekunnioitus oli herännyt, hän ei tahtonut sortua.

Huolimatta ulkonaisesta muutoksesta parempaan päin, pysyi hänen sielunsa kuitenkin synkkänä ja ristiriitaisena. Aina siitä asti, kun hän oli hävittänyt lempiteoksensa, ei hän ollut voinut runoilla riviäkään. Tuntui ikäänkuin hänen runottarensa olisi poistunut hänen luotaan, kostoksi häpeästä, joka oli häntä kohdannut.

Dagmar Rencronaa ajatteli hän harvoin. Myrkylliset keinot, joita hän oli käyttänyt voidakseen unohtaa, näyttivät tehneen tarkoitetun vaikutuksensa.

21.

Korkeitten tammien oksat ja lehdet muodostivat varjotäpliä Bergsjöholman puiston auringonpaisteiselle nurmikolle, missä lawn-tennis peli oli täydessä käynnissä. Pallot lensivät nopeasti edestakaisin verkon yli. Nuoret naiset vaaleissa kesäpuvuissaan ja nuoret urheilupukuiset herrat koettivat kilvan miellyttää toinen toisiaan, kehittäen pelissä taitavuuttaan, ketteryyttään, voimaansa taikka sulouttansa, aina miten milloinkin sopi.

Robert Rencrona, jolla oli toimi lähetystössä Pariisissa, oli paraikaa kotona lyhyellä lomalla. Hänen hoikkaa, reipasta vartaloaan verhosi valkea villapuku ja hänen jokainen liikkeensä ilmaisi arvokasta hienoutta. Kalpeilla, säännöllisillä, kuvankauneilla kasvoilla oli hillitty ilme, joka ei milloinkaan ilmaissut niitä tunteita ja liikutuksia, jotka liikkuivat tuon nuoren miehen sielussa. Hänestä sanottiin, että hän oli kyvykäs valtiomies.

Nyt oli hän pelkkää kohteliaisuutta vastapelaajaansa kohtaan ja koetti kaikin voimin säästää häneltä pienimmänkin vaivan. Hän pelasi äärettömän hyvin, koettamatta kuitenkaan herättää sillä huomiota. Tyynesti keskustellen lähellä olevan kanssa, heitti hän ikäänkuin sivumennen takaisin konstikkaimminkin lähetetyt pallot.

Dagmar pelasi toisella puolen nuoren kreivi Zonan kanssa, joka innokkaasti ihaili häntä.

Robert tarkasteli salaa sisartaan. Tämä oli hänen mielestään muuttunut sen jälkeen kun he viimeksi olivat nähneet toisensa, ja hän mietti, mikä siihen mahtoi olla syynä. Hän oli kaunis ja miellyttävä kuten ennenkin ja jokaisessa liikkeessä oli tuota entistä itsetiedotonta kuningatarmaisuutta, mutta hän ei kuitenkaan ollut sama Dagmar, josta veli oli eronnut. Hänen keskustelussaan, naurussaan ja hymyilyssään oli jonkinlaista välinpitämättömyyttä, josta saattoi aavistaa, ettei hänen sielunsa seurannut mukana. Suurten loistavien silmien katse oli rauhaton ja levoton. "Mikä mahtanee rasittaa hänen sydäntään, ei suinkaan se vaan liene onneton rakkaus", ajatteli Robert.

Kun hän kerran oli kahden kesken äidin kanssa, johti hän keskustelun sisareensa.

"Miten on oikeastaan Dagmarin laita? Minä olen turhaan koettanut päästä selville hänen suhteestaan. Että jotakin on hullusti, sen minä näen, mutta minä en käsitä mitä se on. Ja jos häneltä kysyy jotakin, antaa hän vaan nenäkkään vastauksen."

"Niin, minä en käsitä häntä sen enempää", sanoi vapaaherratar, "minulle ei hän koskaan ole osottanut pienintäkään luottamusta."

"Onko hänellä jokin sydänsuru?"

"En minä tiedä. Minä tiedän vaan, että hän kohtelee mitä suurimmalla välinpitämättömyydellä kaikkia herroja ja hylkää toisen edullisen tarjouksen toisensa jälkeen. Minä en tiedä mitä, taikka ketä hän odottaa", sanoi vapaaherratar ja huokasi.

"Seurusteleeko hän edelleenkin Warenheimiläisten kanssa?" kysyi Robert lyhyen vaitiolon jälkeen.

"Ei, en luule sitä. Tänä talvena en ole nähnyt tuota tyttöä tuskin kertaakaan, muistaakseni, ja hyvä se onkin. Hän on hyvin vastenmielinen olento."

"Minä kuvittelin toisinaan mielessäni, että Kurtin ja Dagmarin välillä olisi ollut jotakin", sanoi Robert.

"Sitä en minä toivoisi", sanoi vapaaherratar pontevasti. "Köyhä ylioppilas, ilman tulevaisuuden toiveita, mitä olisi hän Dagmarille? Oh ei, kyllä kai hän on niin järkevä, ettei niin huonon tähden hylkäisi mitä edullisimpia tarjouksia."

"Mutta olihan hän etevä runoilijan alku ja olihan hänessä jonkun verran tyylikkäisyyttä", sanoi Robert, muistellen ystävyyttä, joka yhteen aikaan oli yhdistänyt hänet tuohon nuoreen mieheen.

"Hän ei kuitenkaan missään tapauksessa ole sovelias puoliso sinun sisarellesi", sanoi vapaaherratar kiivaasti, "varsinkin kun hän viime aikoina kuuluu joutuneen rappiolle."

"Onko hän? Mistä se johtuu? Tuo kunnon poika!"

"Ei tainnut olla juuri luottamista hänen kunnollisuuteensa", sanoi vapaaherratar. "En ollenkaan ihmettele, että nuori mies, joka on saanut niin yksipuolisen kasvatuksen, joutuu harhaan. Kaikki, tuomitseva jumalisuus, virrenveisuu ja pitkät saarnat lapsuudessa aiheuttavat vastustusta vanhempina vuosina ja se tulee sitä voimakkaammaksi, mitä ankarampi pakko on ollut."

"Sellaisen kasvatuksen vastakohta tuottaa tällaisia hyveen esikuvia, kuin Dagmar ja minä. Me ymmärrämme tehdä syntiä hienosti ja ylhäisesti, me", sanoi Robert, pieni ivan välähdys tutkimattomissa silmissään.

"Niin, ei minun tähän asti ole tarvinnut hävetä lasteni tähden", sanoi vapaaherratar loukkaantuneena "On vaan yksi seikka, jota minä Dagmarin kasvatuksen suhteen kadun, ja se on, että hän sai käydä rippikoulunsa talonpoikain joukossa tuon uskovaisen papin luona. Yhteen aikaan minä jo toivoin, että hän olisi vapautunut noista epäterveellisistä mielipiteistä, joita häneen siellä istutettiin, mutta tänä talvena olen minä monta kertaa huomannut, että ne vielä ovat jälellä."

"Mitenkä niin?"

"Hän on niin usein kuin suinkin vetäytynyt syrjään kaikenlaisista huvituksista, näyttänyt alakuloiselta ja sanonut, että elämä on hyvin tyhjää ja että sillä pitäisi olla jokin korkeampi päämäärä."

"Niin, se on huolestuttavaa", myönsi Robert.

Huolimatta näistä osaaottavista sanoista, aavisti hänen äitinsä hämärästi, että hän sydämessään hymyili hänen levottomuudelleen.

Sill'aikaa makasi tämän keskustelun esine mukavasti riippumatossaan linnanpuiston tuuheitten puitten varjossa. Hän makasi selällään kädet niskan takana ja katseli surullisesti tammien latvoihin, joiden välitse sininen taivas näkyi.

Hän koetti olla ajattelematta, mutta ei voinut vapautua tuskallisista tunteistaan, jotka rasittivat häntä. Hän rupesi tottumaan niihin ja tunsi surukseen ja mielipahakseen, että ne, vastoin hänen tahtoaan, olivat aivan muuttaneet hänet.

Missä lienee Kurt? Mitä hän tekee? Miten hänelle käy? Oliko hän syynä hänen rappiotilaansa? Nämä kysymykset olivat aina valmiina tullakseen esille kiusaamaan häntä niin pian kuin hän oli yksin. Sentähden oli hän paennut yksinäisyyttä. Mutta seuraelämä, joka ennen oli ollut Dagmarin ajanviettona, tuntui hänestä nyt niin tyhjältä ja kuluneelta, että hän keskellä sen hälinää toivoi taas pääsevänsä yksinäisyyteen.

Hän oli koettanut olla vihainen Kurtille hänen epämiehekkään heikkoutensa tähden ja hän oli tehnyt voitavansa karkoittaakseen hänen kuvansa mielestään, mutta turhaan. Usein kuvaili hän mielessään miltä tuntuisi, jos Kurt tulisi takaisin. Toisinaan toivoi hän, että tämä tulisi, voidakseen oikein perin pohjin läksyttää häntä. Hellempinä hetkinään tunsi hän taas kalvavaa, sietämätöntä kaihoa hänen tähtensä.

"Jos hän tulisi nyt", ajatteli hän, maatessaan liikkumattomana riippumatossaan, "ymmärtäisimme me toisiamme ilman sanoja ja antaisimme anteeksi toisillemme ja unohtaisimme entisyyden."

Mutta hän ei tullut. Nuori tyttö sulki silmänsä, ja pari kyyneltä, kuumaa ja polttavaa, niinkuin hänen surunsakin, tunkeutuivat esiin pitkien silmäripsien alta ja kimahteli lehväskaton himmentämässä auringon valossa.

Voimakkaalla tahdonponnistuksella nousi Dagmar äkkiä ylös ja kuivasi kyyneleensä, harmissaan siitä, että oli vaipunut näin surulliseen mielentilaan.

"Minä en tahdo ajatella häntä!" sanoi hän melkein kuuluvasti ja laski tarmokkaasti jalkansa maahan. "Minun täytyy unohtaa hänet, mutta sehän on mahdotonta tässä joutilaisuudessa. Minä haluan tehdä jotakin, mutta mitä?"

Näin ajatteli hän kävellessään hitaasti puiston varjoisalla käytävällä.

Kukkulalla vähän matkan päässä huomasi hän isänsä, joka hermostuneesti heiluttaen kävelykeppiään seisoi ja katseli viljavia peltojaan ja niittyjään. Jos Dagmar olisi vähemmin ajatellut omia asioitaan, ei hän olisi ollut huomaamatta levotonta ja huolestunutta ilmettä paroonin muuten aina huolettomilla kasvoilla. Ei hän myöskään huomannut hänen äänensä hermostunutta väreilemistä, hänen puhutellessaan tytärtään. Sanat eivät sisältäneet mitään, joka olisi antanut aihetta otaksumiseen, että jotakin tavatonta olisi liikkunut hänen mielessään.

"Tänä vuonna näyttää olevan tulossa hyvä vuodentulo, eikö niin, lapseni?" sanoi hän ja tarttui hänen käteensä, jota hän piteli lujasti omassaan.

"Kyllä näyttää siltä", vastasi Dagmar välinpitämättömästi ja tunsi, että isän käsi oli kostea ja kylmä, mutta ei pannut siihen sen enempää huomiota.

"Sinä olet kai hyvin kiintynyt Bergsjöholmaan?"

"Olen tietysti. Miksi isä kysyy sitä?" vastasi hän naurahtaen ja katsoi yli viheriöitsevien lakeuksien. Siten jäi häneltä huomaamatta tuo sekä rukoileva että epätoivoinen katse, jolla isänsä silmäili häntä.

"Ja äiti ja Robert myöskin?" kysyi hän.

"Ovat tietysti. Me olemme kaikki ihastuneita Bergsjöholmaan, tietäähän isä sen. Varsinkin äiti. Minä luulen, että hän ennemmin kuolisi, kuin luopuisi Bergsjöholmasta todenteolla, niin että kyllä sinä saat olla varma siitä, ettei kukaan halua päästä pois täältä", vastasi Dagmar huolettomuudella, joka oli räikeä vastakohta sille tuskan ilmeelle, joka levisi paroonin kasvoille tytön tätä sanoessa.

Hän päästi äkkiä tyttärensä käden, otti hatun päästään ja siveli muutaman kerran kädellä otsaansa, ikäänkuin olisi hän tuntenut kovia tuskia. Dagmar ei huomannut mitään. Hän seisoi selkä isäänsä päin ja mietti mihin hän ryhtyisi saadakseen jotakin tehtävää. Jos hän ottaisi muutamia alustalaisten lapsista opettaakseen niitä linnassa jonkun tunnin päivässä? Se ei taitaisi olla niinkään hullua! Hän ilmoitti heti aikeestaan isälleen.

"Mitä hyötyä siitä olisi?" sanoi tämä.

Hämmästyneenä tästä vastauksesta kääntyi Dagmar ympäri. Hän ei ollut tottunut pienempiinkään vastaväitteisiin isänsä puolelta.

"Mutta miksi ei?" kysyi hän hymyillen.

"Oh, se on tarpeetonta", vastasi isä kierrellen.

"Saattaa olla, mutta se huvittaisi minua, minä olen niin kyllästynyt tähän tyhjäntoimittamiseen. Ellet sinä hyväksy ehdotustani, niin keksi minulle sitten jotakin muuta."

"Ei sinun tarvitse tehdä työtä. Tuollainen toivominen on vaan oikullisuutta. Ei, sinun tulee mennä naimisiin", sanoi parooni puhuen kiireesti ja hermostuneesti. "Ajattele kreivi Zonaa, hän on kunnon mies ja rikas."

Dagmar joutui hämilleen. Mitä oli tapahtunut hänen isälleen, joka ei koskaan ennen ollut kehoittanut häntä menemään naimisiin, pikemmin päinvastoin?

"Miksi tahtoo isä sellaista?"

"Se rauhottaisi minua, kun näkisin tulevaisuutesi turvattuna."

"Onhan se turvattu muutenkin. Kyllä minä voin pitää huolta itsestäni, ja onneksi en minä kuulu niihin, joiden täytyy mennä naimisiin toimeentulonsa tähden!"

Nämä sanat kuultuaan kääntyi parooni taas pois salatakseen tuskaa ja häpeää, joka kuvastui hänen kasvoillaan.

"Mutta minä tarkoitan, jos sinä pidät hänestä", änkytti hän.

"Mutta minä en pidä hänestä", vastasi Dagmar tyyneesti, aavistamatta, että hän näillä sanoillaan lisäsi sen taakan painoa, joka hänen tietämättään painoi isän hartijoita.

"Minä tarkoitan vaan sinun parastasi, sinun, jota minä eniten rakastan", huudahti hän ja sulki tyttärensä suonenvedontapaisesti syliinsä.

"Mutta isä, mitä tämä merkitsee?" huudahti Dagmar ja katsoi kauhistuneena hänen kasvoihinsa, jotka olivat luonnottoman punaiset.

"Ei mitään, ei mitään", mutisi isä, päästi hänet sylistään ja meni kiireesti linnaa kohti.

Levottoman aavistuksen valtaamana riensi Dagmar hänen perässään. Ehdittyään linnan portaille horjahti parooni ja kaatui hervottomasti maahan. Huudahtaen juoksi Dagmar esiin ja kumartui hänen ylitsensä.

"Isä, rakas isä", kuiskasi hän kalpein huulin ja nosti ylös hänen tunnotonta päätään.

Syntyi yleinen sekasorto. Vapaaherratar ja Robert tulivat kumpikin taholtaan ja palvelijat kiiruhtivat saapuville. Yksi juoksi hakemaan vettä, toinen hajuvettä, kolmas jäätä. Parooni kannettiin huoneeseensa, ja palvelija lähetettiin hakemaan lääkäriä. Kaikkialla näkyi kalpeita, tuskallisia kasvoja ja kuului levottomia kysymyksiä ja vastauksia.

Parooni oli yleisesti rakastettu alustalaistensa keskuudessa. Surullinen uutinen halvauskohtauksesta levisi kulovalkean tavoin ympäri tilusta ja jokainen, joka voi, kiiruhti linnaan persoonallisesti tiedustellakseen rakastetun isäntänsä vointia.

Kului päiviä ja öitä täynnä levottomuutta ja jännitystä. Häilyttiin toivon ja pelvon välillä. Paroonin elämä voi sammua minä hetkenä tahansa, mutta ei ollut myöskään paraneminen mahdotonta. Jonkun ajan kuluttua näyttikin hän olevan toipumaan päin. Sairas tuli tajuihinsa ja sai osaksi myöskin liikuntakykynsä takaisin. Puhuminen oli hänelle kuitenkin sangen vaikeata.

Dagmar poistui harvoin rakkaan isänsä sairasvuoteelta. Tämä olikin tyynempi, kun tytär oli hänen luonaan. Dagmar moitti itseään, kun ei ollut huomannut hänen levottomuuttaan ennen sairaudenkohtausta. Mutta perästäpäin muisti hän, että hän oli ollut omituinen ja kiinnittänyt erityistä huomiota hänen sanoihinsa. Mutta eihän hän ollut sanonut mitään, joka olisi voinut liikuttaa häntä, pikemmin päinvastoin, ja sitäpaitsi eihän hän olisi voinut tehdä mitään, vaikka olisi huomannutkin taudin laadun muutamia minuutteja aikaisemmin? Useita kertoja sen jälkeen kun isä oli tullut tuntoihinsa, oli Dagmar nähnyt hänen katselevan häntä melkein tuskallisin katsein. Kun hän silloin oli kysynyt, tahtoiko isä jotakin, oli tämä aina vastannut kieltävästi ja kääntänyt pois kasvonsa raskaasti huoaten, joka oli koskenut syvästi tytön sydämeen. Oli nähtävästi jokin asia, joka painoi sairaan mieltä, mutta mikä?

22.

"Robert, tämä on kauheata! Mitä me teemme?" huudahti vapaaherratar kalpeana ja kauhistuneena ja katsoi poikaansa, joka istui häntä vastapäätä yhtä kalpeana, kuin hän itsekin.

He olivat kirjastossa. Pöydällä, heidän edessään oli muutamia kirjeitä, joita he juuri olivat lukeneet. Kirjeet olivat asioimiskirjeitä, osoitetut paroonille, mutta kun hän oli liian sairas voidakseen lukea niitä, oli poika aukaissut ne ja hämmästyksen valtaamana näyttänyt ne äidilleen. Tässä istuivat nyt nuo kaksi lukittujen ovien takana ja tuijottivat toisiinsa.

"Häviön partaalla, sanot sinä", huokasi vapaaherratar. "Luuletko sinä, että isä tiesi tästä?"

"Luultavasti", vastasi Robert lyhyesti.

"Ehkä se aiheutti hänen sairautensakin?"

"Kyllä varmaan."

"Mutta mitä me teemme?"

"Minä en tiedä muuta keinoa, kuin myydä Bergsjöholm ja kaikki mitä meillä on ja tarttua kerjäläissauvaan."

"Sinä olet kauhea!"

"Olenko minä?" kysyi Robert katkerasti nauraen.

"Olet, kun puhut niin kauheita asioita."

"Minä vaan mainitsen isän kevytmielisen menettelytavan seuraukset."

"Kevytmielisen, sanot sinä?"

"Aivan niin. Mitä muuta se on, kuin anteeksiantamattominta kevytmielisyyttä, mennä takaukseen melkein koko omaisuudellaan sellaiselle roistolle, kuin tuo herra S.? Sen voi jokainen ensi silmäyksellä huomata, että hän on oikein pääveijari. Mutta isä on hänessä nähnyt vaan hauskan viftitoverin ja jonakin iloisena hetkenä kirjoittanut nimensä tuohon onnettomaan paperiin, luultavasti ottamatta edes selkoa mitä hän oikeastaan teki."

"Sinä puhut niin ankarasti isästäsi. Ajattele, että hän on kuolemaisillaan."

"Minun täytyy keskeyttää valtiollinen urani ja ruveta päiväläiseksi, hankkiakseni ruokaa sinulle ja Dagmarille", jatkoi Robert samalla katkeralla äänellä, huolimatta äitinsä huomautuksesta.

"Etkö sinä käytä liian synkkiä värejä?"

"Tuskin."

"Mutta sehän on kauheata! Minä en voi kestää sitä häpeää, joka tästä seuraa", huudahti vapaaherratar säteilevin silmin, uhkamielisenä asettuen vastustamaan kohtaloa, joka tuntui hänestä liian kovalta.

"Me joudumme jokaisen hammastettaviksi."

"Pahempi on, ettemme saa ruokaa omien hampaittemme purtavaksi", sanoi Robert.

Kun Dagmar kutsuttiin sisään saamaan tietoa näistä surullisista uutisista, oli hänen ensin vaikea käsittää, mistä oli kysymys; mutta kun se vihdoin selvisi hänelle, näytti hän ajattelevan ainoastaan isää.

"Isä raukka! Nyt minä ymmärrän", mutisi hän.

"Mitä sinä ymmärrät?"

"Minkä tähden hän kysyi sellaisella levottomuudella, viihdymmekö me Bergsjöholmissa. Oi, nyt minä käsitän, kuinka levottomaksi hänen täytyi tulla minun vastaukseni johdosta. Jospa minä vaan olisin tietänyt…"

"Mitä sinä sitten vastasit?"

"Totuuden, että me viihdymme täällä mainiosti, ja että äiti ennemmin kuolisi, kuin luopuisi Bergsjöholmista. Oi, miksi minä vastasin niin? Rakas isä parka!"

Dagmar purskahti itkuun.

"Älä nyt sitä sure, ethän voinut sitä auttaa", sanoi Robert lohduttaen. "Meillä ei ole mitään muuta tehtävää nyt, kuin kohota ylös onnettomuuksista, jotka ovat kohdanneet meitä."

"Me emme voi jättää Bergsjöholmia", sanoi vapaaherratar epätoivoisella katseella.

"Meidän täytyy", sanoi Robert hiljaa ja varmasti. "Sekä se, että kaikki muutkin, mitä meillä on."

Dagmar katsoi ylös ja koetti hillitä itkuaan.

"Mutta meidän täytyy olla tyynet isän näkyvissä. Hänen mieltänsä ei saa liikuttaa", sanoi hän.

"Häntä saatte te hoitaa, minun täytyy pitää huolta asioista", sanoi Robert ja nousi ylös. "Minä ratsastan heti Tukholmaan, siellä tahdon ottaa vastaan kohtaloni, kuten miehen tulee."

Yhteenpuristetuin hampain ja kova, päättävä ilme kasvoillaan poistui hän huoneesta. Hetkisen kuluttua kuulivat äiti ja tytär pois kiiruhtavan hevosen kavionkopseen lehtokujasta.

Robert alotti keskustelut isän velkojain kanssa. Hän tahtoi niin kauan kuin mahdollista salata onnettomuutta, heikosti toivoen, että asia voitaisiin hiljaisuudessa korjata. Mutta pian kävi ilmi, että parooni, paitsi sitä, että hän oli mennyt takaukseen suurista summista, myöskin oli sijoittanut suurimman osan pääomastaan yrityksiin, jotka olivat kokonaan epäonnistuneet. Robertille selvisi, että perhe kauan tietämättänsä oli elänyt taloudellisen perikadon partaalla. Asia ei ollut autettavissa; kaupunkitalo oli myytävä ja Bergsjöholm joutuisi vasaran alle. Oli selvä asia, ettei ulkonaista kunniaa voitu enää säilyttää. Parooni Rencronan ja hänen seuratoveriensa onnettomuus oli pian jokaisen suussa. Siitä puhuttiin kaikkialla lisäillen ja värittäen niin, että huhu kasvoi kuin lumivyöry. Parooni, joka oli ollut ylhäisemmässä yhteiskunnallisessa asemassa kuin onnettomuustoverinsa, vajosi syvemmälle ihmisten ajatuksissa ja sai ankarimman tuomion. Useimpien mielestä oli hän itse petturi, sen sijaan, että häntä oli petetty. Muutamat pudistivat päätään selittäen, ettei hänen halvauskohtaukseensa ollut luottamista, se saattoi yhtä hyvin olla jotakin muuta. "Tietysti oli hän ajoissa koettanut päästä suojaan rajuilmalta, mutta yritys ei ollut onnistunut", sanottiin.

Kaiken tämän tapahtuessa oli parooni yhä sairaana, eikä tietänyt mitä hänestä puhuttiin. Hänen tilansa oli huonontunut. Toinen halvauskohtaus oli vielä enemmän vähentänyt hänen ruumiin- ja sielunvoimiaan ja tehnyt hänen avuttomaksi, kuin pienen lapsen, joka vaati alituista hoitoa.

23.

Eräänä yönä herätettiin Dagmar ilmoituksella, että hänen isänsä oli kuolemaisillaan. Silmänräpäyksessä hypähti hän vuoteeltaan ja kietoutui aamupukuunsa. Kiivaasti sykkivin sydämin ja vavisten joka jäsenessään kiiruhti hän sairashuoneeseen.

Vuoteen vieressä istui vaapaaherratar kalpeana tuskasta ja valvomisesta. Robert, jota oli lähetetty hakemaan, seisoi hänen vieressään. Muutamia vasta unesta herätettyjä palvelijoita seisoi nyyhkyttäen ovella. Sairasvuoteelta kuului raskaita korahduksia ja paroonin otsalla helmeili kylmä hiki kirkkaina pisaroina.

Väristen mielenliikutuksesta ja vilusta hiipi Dagmar isänsä luo. Kuolema oli laskenut leimansa noille rakastetuille kasvoille. Hurja epätoivo valtasi hänet. Hän vaipui polvilleen ja tarttui isän kylmenevään käteen.

"Isä, katso minuun vielä yksi ainoa kerta, rakas isä", rukoili hän sydäntäviiltävässä tuskassa, mutta isä ei kuullut häntä.

Hän tunsi suurta tuen ja avun tarvetta heille kaikille tänä hetkenä, mutta mistä saada sitä?

"Lääkäri?" kuiskasi hän ja katsoi veljeensä.

"On jo lähetetty hakemaan", vastasi tämä hiljaa.

"Oi, rukoilkaa, eikö kukaan voi rukoilla?" virkkoi Dagmar; mutta hänen kuuma kyyneleetön katseensa kohtasi vaan kalpeita kasvoja ja alasluotuja silmiä. Vapaaherratar istui mykkänä, palvelijat nyyhkyttivät vielä enemmän ja Robert kehoitti häntä tyyntymään.

"Mutta täytyykö hänen kuolla ilman ainoatakaan rukousta?" sanoi hän, katsellen vaikuttavasti veljeensä.

"Rukoile itse", vastasi tämä epävarmalla äänellä ja kääntyi pois.

Dagmar koetti rukoilla Isämeitää, mutta hänestä tuntui ikäänkuin rukous olisi kimmonnut takaisin häneen itseensä.

Kuolevan tuijottaviin silmiin ei ilmestynyt mitään tietoisuuden ilmettä, ja raskaat korahdukset kaikuivat vielä raskaampina. Pian menisi hän rajan yli tuntemattomaan ijankaikkisuuteen; mutta oliko hän valmistautunut sitä varten? Yht'äkkiä selvisi Dagmarille, että hän oli kauheasti lyönyt laimin viime aikoina. Niin hellästi kuin hän oli hoitanutkin hänen ruumistaan, ja niin uhrautuvainen kuin hän oli ollut yötä ja päivää, ei hän ollut puhunut sanaakaan hänen sieluntilastaan. Raamattua ei koko aika ollut sairashuoneessa, eikä ainoakaan rukous ollut kohonnut sieltä korkeuteen. Sairasta oli kehoitettu toivomaan parasta, eikä hänen annettu aavistaakaan, kuinka lähellä hän oli kuolemaa. Mutta mitä hyötyä oli kaikesta tästä varovaisuudesta ollut? Muutaman hetken kuluttua kutsui hänet pois se Jumala, jolle hän oli elänyt vieraana koko elämänsä. Näiden ajatusten rasittamana kätki Dagmar päänsä käsiinsä ja hänen sydämensä syvyydestä kohosi voimakas, epätoivoinen huuto: "Jumala, armahda meitä!"

Korahdukset lakkasivat, parooni Rencrona oli kuollut. Ijankaikkisuus oli sulkenut porttinsa taas yhden harhailevan sielun jälkeen, jonka hengettömän tomumajan yli kuoleman salaperäinen hiljaisuus levisi. Kaikki tuskalliset kysymykset kaikuivat vailla vastausta tämän kylmän tomun ääressä, kaikki arvoitukset kimmosivat ratkaisematta takaisin kuoleman vaiteliaasta, selittämättömästä majesteetista.

Dagmarin tuska oli syvä, hänen kaipauksensa katkera ja hänen surunsa toivoton. Hänestä tuntui aivan kuin hän olisi joutunut pimeään syvyyteen, näkemättä minkäänlaista poispääsyn mahdollisuutta. Missä oli isä nyt? Se kysymys tarttui kiinni hänen sieluunsa, eikä suonut hänelle hetkeksikään rauhaa. Luonnostaan oli parooni ollut mitä hyväsydämisin ihminen ja minkäänlaista kovuutta ei ollut hänen luonteessaan. Tosin oli hänessä ollut suuria heikkouksia, kuten muissakin ihmisissä, mutta hän ei koskaan ollut tahtonut tekeytyä paremmaksi, kuin mitä hän oli. Uskontoa kohtaan ei hän suinkaan ollut vihamielinen, mutta sittenkin — hän ei myöskään koskaan ollut ajatellut sitä vakavasti, vaan vetäynyt syrjään kaikilta sen vaatimuksilta ja lohduttanut itseään sillä, että "kaikki käy vihdoin kyllä hyvin." Isän kuolinhetkellä oli Dagmar kauhistuttavan selvästi tuntenut, ettei ihminen voi ilman rangaistusta laiminlyödä koko elämän monenlaisia tilaisuuksia etsiä Jumalaa. Luonnollinen sydämenhyvyys ei riitä peittämään tehtyjä syntejä Pyhyyden silmäin edessä. Mutta kenties oli isä, ilman että kukaan hänen omaisistaan tiesi siitä, etsinyt ja löytänyt Hänet, jonka vanhurskaus riittää kaikille, jotka uskovat!

"Äiti", sanoi Dagmar, kun hän isän kuoleman jälkeisenä päivänä oli kahden kesken äitinsä kanssa, "puhuiko isä koskaan Jumalasta sairautensa aikana?"

"Ei ainakaan minulle", vastasi tämä.

"Mutta ehkä hän sentään ajatteli Häntä", sanoi tuo nuori tyttö, voimatta salata syvää levottomuuttaan.

"Kyllä se minusta ei ole luultavaa", sanoi vapaaherratar. "Kaikeksi onneksi ei hän ollenkaan tietänyt, kuinka lähellä loppu oli. Siinä suhteessa me emme ainakaan voi moittia itseämme. Kaikki mikään olisi voinut liikuttaa häntä, pidettiin kaukana hänestä."

"Mutta ehkä hän sentään sisimmässä sydämessään etsi Jumalaa", sanoi Dagmar, joka ei tahtonut luopua tästä pienestä toivon kipinästä.

"Kun hänen aivonsa olivat niin heikontuneet, niin ei ole luultavaa, että hän olisi ruvennut ajattelemaan asioita, jotka aina ovat olleet hänelle vieraita."

"Se on kauheata!" huudahti Dagmar vasten tahtoaan.

"Mitä sinä sillä tarkoitat?" kysyi vapaaherratar uhkaavasti.

"On kauheata mennä noin valmistumatta ijankaikkisuuteen", sanoi Dagmar.

"Vai niin, sinä rupeat tuomitsemaan isääsi", huudahti vapaaherratar kiivaasti. "Jos tuollainen on uskonnollisuutta, niin on todellakin parempi olla ilman sitä!"

Dagmar painoi päänsä alas ja vaikeni. Hän tunsi itsensä masennetuksi. Ei hän tuominnut isäänsä. Hän olisi antanut elämänsä, sielunsa autuuden hänen edestään, jos olisi voinut. Oliko hän lemmetön ja kova, nähdessään isänsä elämän totuuden valossa? Taikka eikö valo, joka oli niin räikeästi langennut sen yli, ollutkaan totuuden valoa? Ajatukset pyörivät Dagmarin päässä. Sisäinen levottomuus eneni ja poltti, hän ei voinut istua paikallaan. Missä oli totuus, missä? Kuinka löytäisi hän sen, kuinka tuntisi hän sen? Rauhattoman hengen lailla harhaili hän noissa korkeissa huoneissa, joiden komeat kallisarvoiset huonekalut ja koristeet ennen pitkää joutuisivat vasaran alle. Jokainen esine, jonka hänen silmänsä näkivät, muistutti häntä isästään. Hän oli poissa, auttamattomasti poissa. Kaipaus tuntui puhtaasti ruumiillisena tuskana hänen rinnassaan, missä sydän sykki rauhattomasti. Eikö hän koskaan saisi nähdä häntä, koskaan koko ijankaikkisuudessa? Hän värisi ajatellessaan tätä viimeistä sanaa. Hän yhdisti tuon käsitteen johonkin äärettömään, armottoman kylmään ja pimeään. "Oi, jospa ei olisikaan ijankaikkisuutta", huokasi hän.

Robert tuli, kädessään muutamia papereita. Hänellä oli nähtävästi kiire; mutta luotuaan hätäisen katseen sisarensa tuskan vääntämiin kasvoihin, pysähtyi hän heti ja kysyi suuremmalla hellyydellä, kuin mitä Dagmar koskaan oli tuntenut hänen äänessään:

"Miten on laitasi, Dagmar? Etkö ollenkaan levännyt isän kuoleman jälkeen?"

"En, kuinka olisin voinut levätä?"

"Sinä kaipaat häntä, sen saatan ymmärtää", sanoi veli hellästi ja tarttui hänen käteensä. "Mutta ajatteles kaikkea, mistä hän on säästynyt. Paras, mitä voi tapahtua hänelle, oli, että hän sai kuolla. Olisi itsekästä toivoa häntä takaisin tähän huolia täynnä olevaan elämään, jollaiseksi meidän elämämme nyt muodostuu."

"Mutta oletko varma, että hänen nyt on parempi?"

"Olen tietysti. Minä toivoisin olevani hänen sijassaan", sanoi Robert vakuuttavasti.

"Mutta hän oli niin valmistumaton, niin vieras Jumalalle… ja jos todellakin on elämä tämän jälkeen, niin… ja tarvitaan kääntymystä…" sanoi hän ja katsoi rukoilevasti veljeensä.

Robert katseli häntä sääliväisesti.

"Dagmar", sanoi hän lempeästi ja suojelevaisesti, ikäänkuin olisi hän puhunut lapselle, "älä vaivaa päätäsi tuolla tavoin, ei se auta mitään; hänen asiansa pysyvät kuitenkin sellaisina kuin ne ovat, ja varmaankin ovat ne hyvin. Sinä et saa ajatella niin paljon, se on vaarallista. Ole hyvä lapsi ja mene nukkumaan nyt, sinä olet rasittunut ja liikutettu ja tarvitset ennen kaikkea lepoa."

"Uskotko sinä että on elämä tämän jälkeen", kysyi tyttö, vastaamatta mitään veljensä puheeseen.

"En tiedä. Minulla on kylliksi vaivaa järjestäessäni kuntoon tämän elämämme, niin ettei minulla ole aikaa miettiä seuraako tätä vielä toinen elämä", vastasi hän.

Dagmar jätti hänet lausumatta sanaakaan ja kiiruhti ulos puiston etäisimpään nurkkaan, missä hän käveli mietteissään ja onnettomana. Ei kukaan voinut lohduttaa häntä.

24.

"Minusta tuntuu, kuin olisi siitä kulunut äärettömän pitkä aika, kun me viimeksi tapasimme toisemme", sanoi Dagmar ja loi haaveilevan katseen ympärilleen noihin tuttuihin esineisiin Anna Warenheimin yksinkertaisessa huoneessa.

"Niin, siitä on lähes kaksi vuotta, kun sinä viimeksi olit täällä", vastasi Anna, mutta katui heti sanojaan, muistettuaan, mitä sillä kerralla oli tapahtunut.

Dagmarin kalpeille poskille levisi äkkiä kirkas puna, mutta katosi taas yhtä pian.

"Minä olen kokenut paljon sen jälkeen", sanoi hän.

Vastauksen asemasta otti Anna ystävänsä kapean käden omaansa. Sydämellinen, osaaottava katse noissa vihreälle vivahtavissa silmissä sai Dagmarin aavistamaan, että tässä oli ystävä, joka ei ollut välinpitämätön hänen surustaan, vaan joka voimiensa mukaan koettaisi jakaa ja keventää sitä. Tyynempänä ja onnellisempana, kuin mitä hän pitkään aikaan oli ollut, nojasi tuo surupukuinen tyttö päänsä toisen olkapäälle, eikä mielestään ollut koskaan ennen levähtänyt sen paremmin.

"Anna, sinä et halveksi minua, että olen tullut köyhäksi", kuiskasi hän.

"Päinvastoin, minä pidän sinusta nyt enemmän, kuin koskaan ennen."

"Silloin olet sinä minun todellinen ystäväni, sillä 'hädässä ystävä tunnetaan' sanoo sananlasku."

"Luulen olevani. Mutta sanoppa minulle, etkö sinä olisi tullut luokseni, ellen minä sattumalta olisi kohdannut sinua kadulla?"

"En, minä en olisi tullut, huolimatta ystävällisestä kirjeestäsi isän kuoleman johdosta. Katsos, minä olen niin äärettömän ylpeä, ja sinä et voi aavistaa, minkälaista tuskaa minä tunnen, nähdessäni entisten ystävieni kasvoilla halveksumisen vilahduksenkin."

"Sellaista ei sinun ainakaan minun puoleltani olisi tarvinnut pelätä", sanoi Anna moittien.

"Sinulta ansaitsen minä sitä enemmän, kuin keneltäkään muulta", vastasi Dagmar hiljaa, ajatellessaan, kuinka hän oli kohdellut Kurttia.

He istuivat vähän aikaa ääneti, sitten kysyi Anna:

"Matkustatko sinä todellakin Brotorppiin jo huomenna?"

"Matkustan, heti ensimäisellä junalla."

"Onko heillä monta lasta, noilla Klefborg'eilla?"

"Viisi luullakseni, mutta minä tulen vaan lukemaan kahden pienen tytön kanssa."

"Eikö tuo sentään tunnu mielestäsi oikein hauskalta?" kysyi Anna rohkaisevasti.

"Hauskalta", toisti Dagmar surumielisesti nauraen, "en minä sinne mene huvin vuoksi, mutta mikä tahansa on parempi, kuin olla toisten rasituksena."

"Saatpa nähdä, että tulet vielä pitämäänkin toimestasi. Lapset ovat niin hauskoja", lohdutti Anna.

"Minä olen liian väsynyt, voidakseni olla huvitettu mistään."

Anna hyväili hiljaa ystäväänsä vastauksen asemasta. Dagmar ihmetteli mikä taikavoima oli kätkettynä noihin käsiin, joita hän aina oli pitänyt rumina; sellaista huojennusta tunsi hän nyt, kun ne silittelivät hänen otsaansa ja hiuksiansa.

"Kyllä sinä vielä saat voimia ja elämänhalua, kun saat alottaa toimesi ja tunnet, että ylläpidät itseäsi."

"Niinkö luulet?"

"Ehkä", sanoi Dagmar epäilevästi.

"Missä on äitisi nyt ja veljesi?"

"Äiti on asettunut tänne Tukholmaan. Kuten tiedät, nousi Bergsjöholm sangen korkeaan hintaan ja muu omaisuutemme myös, niin että meille jäi vähän, jolla äiti voi elää, vaikka niukaksi se kyllä tulee käymään. Robert on matkustanut Amerikkaan."

"Amerikkaan!" huudahti Anna.

"Niin, raivatakseen itselleen uutta uraa. Siellä se käy paremmin, kun ei kukaan tunne häntä. Täällähän hänellä on nimi ja asema, jotka estävät hänen tarttumasta mihin tahansa."

"Hänestä mahtoi tuntua vaikealta keskeyttää valtiomies-uransa, johon hänellä oli niin suuret taipumukset", sanoi Anna osaaottavasti.

"Tuntui varmaan, mutta hän ei kertaakaan valittanut, kun hän kerran oli päättänyt asian. Hän ei koskaan ilmaise tunteitansa."

"Onko hän kirjoittanut mitään Amerikasta?"

"Ei vielä. Tuskin olisi hän ehtinytkään."

Siten keskustelivat he pitkän aikaa, molemmat huolellisesti karttaen puhua siitä, mitä he yhteisesti olivat kokeneet kuluneena aikana.

Dagmar toivoi salaisesti, että Anna olisi maininnut veljensä nimen, mutta varoi itse tuskallisesti johtamasta keskustelua häneen. Mutta vielä enemmän toivoi hän saada puhua entisen koulutoverinsa kanssa niistä kysymyksistä ja ajatuksista, jotka viimeaikoina olivat liikuttaneet hänen sydäntään ja tulleet hänelle niin tärkeiksi. Hän odotti, että Anna sanoisi jotakin, joka voisi antaa keskustelulle vakavamman suunnan, mutta turhaan. Anna oli itse umpimielinen ja senvuoksi hyvin varovainen varomattomasti kosketellakseen toisen sisempää sielunelämää. Dagmarkin oli ujo siinä suhteessa. "Anna tuntee vaan minua kohtaan sääliväisyyttä ja on sen vuoksi ystävällinen minulle, mutta minä en saa toivoa liian suurta osanottoa hänen puoleltaan", ajatteli hän alakuloisena. Vihdoin nousi hän ylös.

"Nyt on minun aika lähteä", sanoi hän, "minulla on vielä koko joukon toimitettavaa. Kiitos näistä hetkistä!"

He sanoivat sydämelliset jäähyväiset ja menivät yhdessä eteiseen. Siellä vallitseva hämäryys antoi Dagmarille rohkeutta varovasti tehdä kysymyksen, joka oli kauan polttanut hänen huuliaan.

"Sinä olet kertonut niin vähän omaisistasi. Olen tuskin kuullut muuta, kuin että täti ja setä ovat reippaita ja että Eva on tullut seitsentoistavuotiaaksi ja kauniiksi kuin ruusu. Mitä hän toimittaa?"

"Hän on taloudellinen ja auttaa äitiä. Isälläkin on paljon hyötyä hänestä, niin että minua ei ollenkaan kaivata, enkä minä koskaan tunne itseäni tarpeettomammaksi, kuin kesällä, ollessani kotona."

"Mitä sinä puhut", sanoi Dagmar hymyillen ja lisäsi ikäänkuin sivumennen: "Ja veljesi, miten on hänen laitansa?"

"Hän suorittaa keväällä tutkintonsa. Minä olen nähnyt häntä niin vähän."

"Kirjoittaako hän paljon?" kysyi Dagmar ja näytti suurella vaivalla vetävän hansikkaita käsiinsä.

"Ei, hän ei ole pitkään aikaan julkaissut mitään."

Syntyi muutaman hetken äänettömyys, sitten sanoi Dagmar hyvästi.

"Kirjoita minulle joskus", pyysi hän, ja Anna lupasi.

Sitten he erosivat. Molemmat tunsivat sydämessään, etteivät olleet käyttäneet tätä kohtausta niin kuin olisivat tahtoneet.

Dagmar tuli Brotorpiin ja alotti siellä uuden elämänsä. Ei ollut helppoa tuolle hemmoitetulle, suositulle tytölle taipua toisten tahtoon ja joutua alhaisempaan asemaan. Häntä ei millään tavalla kohdeltu epäystävällisesti eikä ylpeästi, mutta ei hänen tähtensä myöskään kursailtu, hän oli kotiopettajatar, ei enempää, eikä vähempää.

Patruuna Klefborg oli hyväntahtoinen, varakas mies, joka tunsi arvonsa, eikä antanut kenenkään vaikuttaa itseensä. Hän kohteli Dagmaria hyväntahtoisella suojelevaisuudella, jossa ei ollut jälkeäkään siitä huomaavaisesta kohteliaisuudesta, johon tämä oli tottunut. Rouva Klefborg oli salaisesti ylpeä kotiopettajattarensa hienon syntyperän tähden, mutta hänelle tuotti nautintoa voidessaan käyttäytyä siten, ettei hänen tuttavansa, eikä Dagmarkaan huomanneet hänen panevan arvoa koko asialle.

Tytöt, Sigrid ja Martta, tunsivat alussa suurta kunnioitusta kaunista, vakavaa opettajatartaan kohtaan, mutta lyhyen ajan kuluttua tuli hän heidän haaveellisen ihailunsa esineeksi. Muut lapset olivat poikia. Kaksi niistä kävi koulua Upsalassa, kolmas ja nuorin oli vielä puettu mekkoon. Brotorp sijaitsi lähellä mainittua kaupunkia, jonka vuoksi pojat aina tulivat kotiin sunnuntaiksi. Siellä oli suuri maatalous ja paljon työtä. Dagmar tunsi vaistomaisesti, ettei hänen emäntänsä ollut tyytyväinen, jos hän rajoitti työnsä ainoastaan lasten opetukseen, vaan tahtoi hänen apuaan yhteen ja toiseen. Tuon nuoren tytön, joka ei koskaan ollut tottunut minkäänlaiseen työhön, täytyi sen vuoksi ponnistaa viimeisetkin voimansa, ollakseen mieliksi. Hän sai kokea monta raskasta hetkeä ja taistella monta hiljaista taistelua ylpeyttänsä vastaan, voidakseen näennäisellä tyyneydellä mukautua uusiin olosuhteisiinsa.

25.

Brotorpissa elettiin vieraanvaraisesti. Usein pantiin toimeen päivällisiä taikka illanviettoja naapureille ja toisinaan kutsuttiin vieraita, jotka viipyivät useampia päiviä. Dagmar ei siitä tuntenut huvia. Hän oli liian väsynyt tehdäkseen mielellään uusia tuttavuuksia ja vetäytyi sen vuoksi niin usein kuin mahdollista omaan huoneeseensa.

Eräänä aamuna kertoivat tytöt hänelle riemuiten, että Henning-setä tulee parin päivän kuluttua.

"Kuka on Henning-setä?" kysyi Dagmar enemmän tyydyttääkseen tyttöjä, kuin omaa uteliaisuuttaan.

"Setä Henning Svennius. Hän on niin kiltti, ettei täti voi uskoa! Hän tuo aina meille jotakin hyvää."

Henning Svennius! Sehän oli tuon nuoren miehen nimi, jonka hän ennen muinoin oli kohdannut muutamia kertoja Kurtin seurassa.

"Mikä hän on?" kysyi hän tällä kertaa todellisella mielenkiinnolla.

"Hän on etäistä sukua isälle ja senvuoksi tulee hän toisinaan tänne. Ja sitten hän on dosenttina Upsalassa", selitti Sigrid.

"Täti tulee pitämään hänestä äärettömän paljon", sanoi Martta.

Kun Dagmar lauvantaina puolenpäivän aikaan tuli alas ruokasaliin, oli tuo odotettu vieras jo siellä keskustellen isäntäväen kanssa. Pikkulapset riippuivat ihastuneina hänen ympärillään. Rouva Klefborg aikoi esitellä hänet Dagmarille, mutta Henning ehti ennen.

"Luulen, että esittely on tarpeeton", sanoi hän, mennen sisääntulijaa vastaan, "minä näen, että neiti Rencrona tuntee vielä minut. Me olemme kohdanneet toisemme ennen."

Dagmar huomasi, että hänen tervehdyksensä oli yhtä kunnioittavainen ja ritarillinen kuin silloinkin, kun he viimeksi kohtasivat toisensa hänen rikkaan isänsä loistavassa salongissa. Ainoa ero silloiseen verrattuna oli osanottavaisuus, joka loisti tuosta syvästä, kirkkaasta katseesta, jonka hän loi Dagmariin. Mutta se ei ollut osanottavaisuutta, joka olisi tuntunut nöyryyttävältä hänen herkkätuntoiselle ylpeydelleen, vaan hänestä tuntui pikemmin aivan kuin hän, kuvallisesti puhuen, olisi kumartanut hänen surulleen ja onnettomuudelleen.

"Niin, me olemme kohdanneet toisemme ennen", vastasi Dagmar ja puristi melkein kiitollisena hänen kättään.

"Vai niin, sitä minä en tietänyt", sanoi rouva Klefborg hämmästyen ja katseli heitä uteliain silmin.

Päivällisajan kuluessa oli hän harvinaisen herttainen ja kohteli Dagmaria erityisellä ystävällisyydellä. Hänen tyytyväisyytensä lisääntyi illan kuluessa huomatessaan, kuinka tuttavallisesti nuo molemmat nuoret seurustelivat keskenään.

"Saatpa nähdä, että siitä vielä tulee jotakin", sanoi hän ja tuuppasi miestään kylkeen.

"Mitä?" kysyi tämä ihmetellen ja näytti aivan ilmeiseltä kysymysmerkiltä.

Hänen vaimonsa loi merkitsevän katseen ikkunan luo, missä Henning ja Dagmar juttelivat keskenään. Herra Klefborg katsoi sinne ja hänelle selvisi mitä vaimonsa oli tarkoittanut.

"Vai niin. Niin, sinä olet aina niin kärkäs tuollaisiin. Mutta tässä tapauksessa ei minulla olisi mitään sitä vastaan", sanoi hän.

"Vaistoni ei petä minua koskaan", vakuutti rouva, ja hänen miehensä varoi itseään vastustamasta häntä.

Seuraava päivä oli sunnuntai. Seurakunnan pappi oli saatuaan kuulla Henningin tulosta, heti pyytänyt hänen apuaan puolipäiväjumalanpalveluksessa, ja nuori dosentti, jota ei koskaan tarvinnut vaatimalla vaatia, oli lupautunut suorittamaan sen.

Dagmar meni kirkkoon vakuutettuna siitä, ettei hän palaisi sieltä niin isoovaisena kuin tavallista. Tuon nuoren miehen läpeensä miellyttävä ja puoleensa vetävä olento oli tehnyt häneen mitä parhaimman vaikutuksen. Hän tunsi vaistomaisesti, että Svennius oli ainoa monen joukossa, jonka kautta valonsäde voisi tunkeutua hänen sielunsa pimeyteen. Tosin oli hän tämän sisällisen taistelun ja levottomuuden aikana kohdannut useampia, jotka itse elivät ijankaikkisuus-elämää, jota hän kaihosi, mutta kukaan näistä ei voinut ojentaa hänelle elävän veden juomaa, jota hänen sielunsa himoitsi. Hän tuskin enää toivoikaan pääsevänsä selvyyteen, mutta jouduttuaan yhteen dosentti Svenniuksen kanssa, oli toivo taas herännyt. Hän varmaankin ymmärtäisi häntä, hän toivoi saavansa puhutella häntä. Hän ei varmaankaan, kuten muuan henkilö, jolle Dagmar oli kertonut taisteluistaan ja vaikeuksistaan, tulisi vihaiseksi ja kiivaasti moittisi häntä, selittäen, ettei hänen rauhan kaipuunsa ollut vilpitöntä, kun hän voi antaa rakkauden ihmiseen pidättää itseään, vaikka tämä ihminen olikin hänen isänsä. Ei, hänen lempeässä, tyynessä ja kuitenkin niin miehekkään voimakkaassa olennossaan, hänen ystävällisessä ja kuitenkin läpitunkevassa katseessaan ja hänen salatussa, mutta täysin huomattavassa osanottavaisuudessaan oli jotakin, joka parantavasti kosketti murtunutta ruokoa ja piteli varovaisesti suitsevaista sydäntä.

Henning Svennius seisoi alttarin edessä. Hän messusi. Kun hän harvinaisen pehmeällä ja sointuvalla äänellään ja puhtaimman hartauden innostamana lauloi: "Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot", tunsi Dagmar itsensä syvästi liikutetuksi. Kuumat kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, kyyneleet, joita hän ei voinut selittää.

Jumala oli olemassa, hän tunsi sen niin varmasti tänä hetkenä, ja Hän oli pyhä, pyhä, pyhä. Ja hän itse? Niin, hän oli tomu Hänen jalkainsa juuressa, mutta hän sai kuitenkin lähestyä Häntä rukouksessa, sen hän tunsi. Hän kumarsi päänsä syvälle alas penkkiin. Voimakas liikutus puistutti koko hänen olentoaan, valtaava tunne Jumalan läsnäolosta ja hänen omasta mitättömyydestään. Ja sama huuto, mikä oli kohonnut hänen sydämestään isän kuollessa, kaikui siellä taas, mutta ei tällä kerralla epätoivoisasti, vaan toivon elähyttämänä: "Jumala, armahda meitä!"

Saarnaa, joka sitten seurasi, ei Dagmar koskaan unohtanut. Se oli hänen mielestään erilainen kuin kaikki muut, mitä hän siihen saakka oli kuullut. Samaa, oli hänelle kyllä sanottu ennenkin, mutta hän ei vielä silloin ollut vastaanottavainen. Nyt meni jokainen sana hänen sydämeensä ja säilyi siellä kuin hedelmääkantava siemen muokatussa maassa.

Poistuttuaan kirkosta, pelkäsi hän, että kokemansa olisi vaan ohimenevää liikutusta. Kotimatkalla puhui rouva Klefborg suurella innostuksella keitä oli ollut kirkossa, lukkarin rämisevästä loppumarssista ja kauhean pitkistä kuulutuksista. Dagmar luuli ottavansa silloin tällöin osaa yleiseen keskusteluun, mutta eli oikeastaan omassa, sisäisessä maailmassaan.

Lamppu oli sytytetty vierashuoneessa, jossa Dagmar istui kirja kädessään. Hän ei kuitenkaan lukenut, vaan koetti muistutella aamupäivän saarnaa. Vanhat ajatuksetkin tunkeutuivat esiin. Isän kohtalo painoi taas raskaasti hänen sydäntään.

Hän istui yksin vierashuoneessa. Lapset juoksentelivat salissa. Silloin tällöin kuului heidän äitinsä läpitunkeva ääni heidän meluansa äänekkäämmin. Dagmar mietti, mitä dosentti mahtoi tehdä. Hän toivoi hänen tulevan luokseen, hänellä olisi ollut niin paljon kysyttävää häneltä. Silloin kuului Svenniuksen ääni salista ja ikäänkuin olisi hän aavistanut Dagmarin hiljaisen kaipauksen, astui hän hetkisen kuluttua yksinään siihen huoneeseen, missä tämä istui. Hän kumarsi kevyesti ja pyysi, nähdessään kirjan Dagmarin kädessä, ettei hän antaisi häiritä itseään. Sitten istui hän lampun ääreen ja alkoi selailla pöydällä olevaa kuvateosta.

Dagmar taisteli sydämessään epäröiden olisiko hän edelleenkin lukevinaan vai puhuttelisiko hän häntä ja kysyisi sitä mikä hänellä oli sydämellään. Kenties uskoisi toinen, että hän vaan tahtoi mielistellä päästäkseen hänen suosioonsa, jos hän valitsisi jälkimäisen. Saattoihan tuntua omituiselta, että hän kääntyi syvine sydänkysymyksineen juuri hänen, tuon nuoren miehen puoleen, joka ei ollut hänelle muu kuin ventovieras. Mutta Dagmar ei tahtonut antaa turhan varovaisuuden estää itseään, vaan voitti pian epäilynsä. Hänen ei tarvinnut hävetä, kun hän omassatunnossaan tunsi olevansa vapaa kaikista sivutarkoituksista; tuo nuori mies saisi ajatella mitä tahansa, jos hän olisi niin typerä ja itserakas, että väärinkäsittäisi häntä.

"On eräs asia, josta minä tahtoisin niin mielelläni puhua Teille", sanoi Dagmar ja painoi kirjan kiinni.

Henning katsoi äkkiä ylös hieman hämmästyneenä, mutta tuo hämmästys ei näyttänyt olevan vastenmielistä laatua.

"Puhukaa vaan, jos minä jollakin lailla voisin auttaa Teitä", sanoi hän hänelle ominaisella, todellisen, personallisen harrastuksen leimaamalla kohteliaisuudella.

"Teidän saarnanne teki minuun syvän vaikutuksen", sanoi Dagmar keveästi punastuen, "se herätti minussa luottamusta Teihin ja Teidän arvosteluunne. Tahtoisin niin mielelläni kuulla Teidän ajatuksenne yhdestä ja toisesta seikasta, jotka viime aikoina ovat rasittaneet minua."

Henningin kasvot loistivat osanotosta ja myötätuntoisuudesta.

"Minä tiesin, että Teillä on huolia", sanoi hän yksinkertaisesti.

"Tiesittekö? Mutta kuinka voi Teillä olla tietoa minun sisällisestä levottomuudestani?"

"Minä näen sen kasvoiltanne. Ja tiedänhän minä, että Te olette saanut kokea paljon tänä vuonna."

"Siitäpä juuri tahdoinkin puhua Teille, isäni kuolemasta."

Hän kertoi Svenniukselle kokemuksistaan tuona kauheana yönä, jolloin kuolema oli astunut sairashuoneen kynnyksen yli ja niittänyt valmistumattoman uhrinsa. Hän ei salannut omantunnontuskiaan, joita oli tuntenut ajatellessaan kuinka hän oli laiminlyönyt sairaan sielun pitäessään huolta hänen ruumiistaan. Vihdoin päästi hän tuskansa ja levottomuutensa isänsä nykyisen kohtalon johdosta valloilleen ja lopetti tuolla epätoivoisella selityksellä, että, jos hänen täytyy uskoa, ettei hänen rakkaalla isällään ole enään mitään toivoa, silloin ei hän tahdo itsekään etsiä sitä pelastusta, jota tämä ei ole saanut maistaa. Lopetettuaan puheensa loistivat hänen silmänsä odottavasta innostuksesta.

Henning istui hetkisen hiljaa ja katseli miettiväisesti Dagmaria. Kun hän sitten rupesi puhumaan vaikutti jo hänen tyyni, hiljainen äänensä rauhoittavasti nuoren naisen kiihottuneeseen mielentilaan. Dagmar nojautui taaksepäin tuolissaan ja kuunteli paljon levollisemmin, kuin oli puhunut.

"On vakava asia kohdata valmistumatta kuolemaa eikä kukaan jää vaille rangaistusta, joka tässä elämässä on sulkenut korvansa evankeliumilta", sanoi Svennius, mutta lisäsi, huomattuaan tuskallisen ilmeen Dagmarin tummissa silmissä: "Mutta ette Te, eikä kukaan muukaan tiedä kaikkea, mitä on liikkunut isänne sydämessä, Jumala yksin tietää sen. Isänne kohtalo lepää Maailmansovittajan kädessä, ja paremmissa käsissä ei kukaan voi olla. Antakaa sen varmuuden lohduttaa itseänne. Älkää koettako tunkeutua sen läpi, mikä on mahdotonta ihmiselle. Ne, jotka ovat kulkeneet kuoleman läpi, ovat poissa meidän ulottuvistamme. Siten on Jumala määrännyt, ja meidän tulee vaan taipua hänen tahtonsa alle, meidän tulee painaa suumme tomuun Hänen edessään, jolla on kaikki viisaus ja voima."

"Itsenne suhteen sallikaa minun lausua Teille tämä neuvo: Älkää antako minkään, ei edes tyttärellisen rakkautenne ja levottomuutenne pidättää Teitä nyt, tuntiessanne Jumalan Hengen sisällistä vetovoimaa! Katsokaa, ettei Kristus turhaan ole kuollut puolestanne! Joka kerran kun ihminen vastustaa Häntä, kun Hän etsii häntä, tulee elämän tie hänelle vaikeammaksi. Ihminen vähentää enemmän ja enemmän itseltään kykyä kuulla Pyhän Hengen ääntä, joka kerran kun hän paaduttaa itseään sen kehoituksia vastaan. Sen vuoksi, vaikka me rakkaudesta hämäryydessä poistuneihin ja useitten raamatunpaikkojen nojalla mielellämme tahdomme toivoa mahdollisuutta, että selvyys voidaan saavuttaa vielä kuolemankin jälkeen, täytyy meidän huolellisesti varoa viivyttämästä ijankaikkisuus-asiamme ratkaisua edes yhtä ainoaa päivää, jos tunnemme Jumalan vetävän itseämme, sillä meistä ei yksikään tiedä, milloin meitä kutsutaan viimeisen kerran."

Dagmar oli syvästi liikutettu.

"Uskotteko Te todellakin, että on sellaisia, jotka joutuvat ijankaikkiseen kadotukseen?" kysyi hän väristen.

"Jos on joku ihminen, joka ijankaikkisesti vastustaa Kristuksen rakkautta, eikä anna sovittaa itseään Jumalan kanssa siten kun hän on määrännyt, täytyy minun uskoa se", vastasi Henning vakavasti.

"Hän joutuu silloin helvettiin?"

"Se on hänessä itsessään. Ajatelkaa ihmisen tarkoitusta, hänenhän tulisi elää ijankaikkisessa rakkausliitossa Jumalan kanssa, Hänen kuvanaan. Ennen kuin hän täyttää tuon tarkoituksen, taikka ainakin alkaa kulkea sillä tiellä, joka johtaa päämäärään, ei hän saavuta rauhaa. Ja ajatelkaa, kun hän yhä kulkee vastakkaiseen suuntaan ja koettaa toisella synnillä toisen jälkeen tukahuttaa sen sydämen levottomuutta, jonka itse Pyhyys on luonut itseään varten, kuinka täytyykään tuon levottomuuden kasvaa kuluttavaksi tuleksi hänen sydämessään."

"Oi, se on kauheata", sanoi Dagmar, joka jännitetyllä innostuksella oli mielikuvituksessaan koettanut selvittää itselleen käsitettä, jonka tuon nuoren miehen sanat olivat loihtineet hänen eteensä.

"Niin, elämä ei todellakaan ole leikkiä, me emme ole saaneet sitä tuhlataksemme sitä", sanoi Henning Svennius, "meidän on käytettävä se oikein, eikä laskettava päämäärää näkyvistämme, tuijottaaksemme sivuseikkoihin."

"Ja mikä on sitten tuo päämäärä?"

"Se, jota me rukoilemme rukouksessa: 'lähestyköön Sinun valtakuntasi', omaan sydämeemme ja koko maailmaan."

Kun Dagmar sinä iltana sanoi hyvää yötä dosentti Svenniukselle, sanoi tämä hänelle:

"Puhukaa Jumalallenne tänä iltana ja aukaiskaa sydämenne Hänelle. Ei kukaan voi ymmärtää Teitä paremmin kuin Hän. Etsikää Hänen kasvojansa yksinäisyydessä."

Dagmar seurasi hänen neuvoaan. Hänen rukouksensa oli alussa haparoivaa ja arkaa, mutta sisäinen tietoisuus siitä, että se tuli kuulluksi, antoi hänelle enemmän rohkeutta. Hän asetti Jumalansa eteen kaikki, mikä painoi hänen sydäntään ja sanoi Hänelle enemmän kuin hän olisi voinut sanoa kenellekään ihmiselle. Synnin tunto tuli tänä hetkenä voimakkaammaksi kuin koskaan ennen, mutta ei karkoittanut häntä pois vanhurskaan Jumalan luota, vaan taivutti hänet vaan syvempään nöyryyteen, katumukseen ja heräävään rakkauteen Vapahtajan jalkain juuressa. Hänelle tahtoi hän antaa itsensä ja kaikki, mikä tuotti hänelle levottomuutta. Hänen käsissään oli poismenneen isänsäkin kohtalo. Se ei varmaankaan tulisi valoisammaksi sen kautta, että hän uhkamielisenä ja epäluuloisena jäisi kauas siitä Jumalasta, jonka puoleen hän tunsi niin voimakasta vetoa hengellisessä köyhyydessään. Hänen edessään rupesi häämöittämään ijankaikkinen tie ja hän astui sillä ensimäisiä horjuvia askeleitaan yksinäisellä rukoushetkellään.

Puolenpäivän aikaan seuraavana päivänä lähti dosentti tekemättä Dagmarille, kuten tämä oli toivonut, mitään kysymyksiä hänen eilis-iltaisten kokemustensa johdosta ja hänen nykyisistä tunteistaan. Hänen ei tarvinnutkaan paljastaa hänelle sisällistä tilaansa; eihän se ollut hän, joka pelasti hänet. Johdettuaan hänet Jumalan luo, ei Henning tahtonut tietää, mikä vaikutus hänen sanoillaan oli ollut saadakseen lukea hänen kääntymyksensä omaksi ansiokseen.

26.

Täti Constanse istui lampun ääressä ja luki Pietistiä. Ikkunan ulkopuolella putoilivat lumihiutaleet kevyesti ja hiljaa talvi-iltana ja kulkuset kilisivät kadulla.

Ulko-ovi avautui ja vanhus kuuli jonkun kopistelevan lunta jaloistaan eteisessä. Parin minutin kuluttua astui Anna huoneeseen. Hän tuli raittiina kuin talvinen tuuli.

"Kuinka iloiselta sinä näytät", huomautti täti ja katsoi häneen silmälasiensa yli, "missä sinä olet ollut?"

"Muutamien pikku oppilaitteni luona", vastasi Anna tavattoman iloisella äänellä.

Sitten istuutui hän vanhuksen viereen ja kertoi vilkkaasti, melkein hermostuneesti käynneistään.

"Sinä puhut aina niin nopeasti, minun on kovin vaikea seurata sinun kertomustasi", sanoi mummo ja näytti oikein hätääntyneeltä.

"Niin, katsos täti, minä olen uuden ajan lapsia, jossa kaikki kulkee pikajunan nopeudella", vastasi tyttö iloisesti.

"Kuinka sinä puhut! Niin, niin, kyllä se niin on. Kunhan ei vaan olisi niin kiire, että paras unohtuu", huokasi vanhus sillä erityisellä äänenpainolla, jota hän aina käytti puhuessaan vakavista asioista. Anna ei vastannut, hän ei tuntenut tällä hetkellä halua sellaiseen keskusteluun.

"Minä istun juuri ja luen, kuinka suuri lohdutus kristityllä voi olla kärsimyksissään ja jota maailman lapset eivät saa nauttia", jatkoi mummo samalla äänellä, ollen huomaamatta veljentyttärensä vaiteliaisuutta.

"Tuntuu ikäänkuin täti panisi niin suuren merkityksen lohdutukseen juuri sen vuoksi, etteivät kaikki saa sitä nauttia", sanoi Anna tylysti. "Minkä vuoksi tulee aina odottaa kärsimyksiä? Eikö sitten milloinkaan saa olla ilman niitä?" jatkoi hän luonnottomasti loistavin silmin.

"Mitä sinä sanot, lapsi", kysyi vanhus säikähtyneenä, "tahdotko sinä olla ilman Jumalan kuritusta? Älä pyydä päästä vapaaksi siitä, mikä puhdistaa sielun."

"Pitääkö täti sitten kärsimyksistä?"

"Oi ei, luonnollinen ihminen karttaa niitä. Kuritus ei sitä kestettäessä koskaan tunnu ilolta, vaan surulta, mutta sittemmin kantaa se vanhurskauden rauhanhedelmiä niissä, jotka sen kautta harjaantuvat."

Anna nousi äkkiä ylös.

"Minun täytyy nyt mennä omaan huoneeseeni", sanoi hän ja meni ovea kohti.

Käsi lukon kahvassa pysähtyi hän ja sanoi ikäänkuin ohimennen:

"Niin, minähän tapasin Henning Svenniuksen kadulla. Hän viipyy muutaman päivän Tukholmassa ja tulee huomenna tervehtimään tätiä."

Vanhuksen silmät loistivat kuultuaan tämän uutisen.

"Oi, se on nuori mies, josta minä pidän", sanoi hän. "Milloin hän tulee?"

"En tiedä mihin aikaan. Mutta jos hän tulee aamupäivällä, olisi kai epäkohteliasta, ellemme pyytäisi häntä päivälliselle, jos hän haluaisi jäädä", sanoi Anna välinpitämättömällä äänellä.

"Niin, tietysti syö hän päivällistä luonamme, jos tahtoo. Se olisikin hupaista", sanoi Constanse täti.

Anna meni omaan huoneeseensa ja otti esille kirjansa. Mutta ne eivät voineet kiinnittää hänen katsettaan ja ajatuksiaan. Hän oli niin väsynyt, niin väsynyt tuohon ainaiseen puheeseen kärsimyksistä ja kieltäymyksistä, surusta ja kurituksesta. Eikö hän sitten milloinkaan eläessä saisi maistaa jotain muuta? Eikö hänellä todellakaan ollut oikeutta ajatella mitään onnea omalle osalleen? Hän oli aina koettanut niin ankarasti hillitä itseään ja varonut kaikkia turhia mielikuvia; mutta minkätähden oli Henning tänä iltana tullut hänen luokseen ja saattanut häntä pitkän matkaa tiellä? Hän oli ollut niin miellyttävä ja ystävällinen. Eikö hän todellakaan ollenkaan välittänyt hänestä? Katsoiko hän kaikkiin muihinkin tuolla samalla syvällä, tutkivalla katseella, joka Annaa oli kohdannut hänen silmistään. Hän ei itsekään tiennyt kuinka hän oli voinut puhella niin vapaasti toimestaan, mutta Henningin tapa kuunnella oli kehoittanut häntä avomielisyyteen. Hän oli selvään tuntenut, että Henning hyväksyi hänen tekonsa ja että hän kunnioitti häntä. Tämä äänetön hyväksyminen oli levittänyt loisteen yli koko hänen elintehtävänsä. Kun hän, erottuaan Henningistä, oli mennyt köyhään perheeseen ja istuutunut siellä puhelemaan, oli hänestä tuntunut ikään kuin hänen silmänsä vieläkin lepäisivät hänen päällään ja hän puhuisi ja toimisi hänen edessään. Hänen köyhien ystäviensä katseessa kuvastuva rakkaus ja luottamus sai hänet tuntemaan, että hän omisti jotakin, jonka pitäisi korottaa hänen arvoaan Henningin silmissä.

Anna tahtoi kerran antaa tunteilleen vallan ja vaipua valoisiin onnenhaaveiluihin. Oliko niiden toteuttaminen sitten niin tuiki mahdotonta? Lämmin tunnevirta valui läpi hänen sielunsa ja sai sydämen sykkimään auringonpaisteisen kevään värisyttävästä aavistuksesta. Hän tunsi tulevansa paljon paremmaksi, jos hän vaan saisi osakseen haaveilemansa onnen. Tullakseen hänen arvoisekseen, voisi hän tehdä mitä tahansa.

Mutta pian alkoivat hänen tunteensa kulkea päinvastaiseen suuntaan. Eihän Henningin sanat ja kohtelu olleet ilmaisseet mitään erinomaista. Eihän hän ollut lausunut taikka tehnyt mitään sellaista, joka olisi ilmaissut hellempiä tunteita. Hän oli ollut sellainen kuin ennenkin, ystävällinen ja osaaottavainen, mutta tuolla avomielisellä, veljellisellä tavalla, joka kenties parhaiten osoittaa, ettei sen takana ole mitään muuta. Minkävuoksi oli Anna siis antanut hurmata itsensä nyt?

Suuttuneena itseensä asetti hän pienen peilin eteensä, siten oikein musertaakseen jokaisen mielikuvituksen. Mutta se ei tahtonut onnistua. Peilikuva katsoi häneen syvillä, älykkäillä silmillä, joiden tummat värit vivahtelivat. Hän ei koskaan ennen ollut huomannut, että hänen silmänsä voivat olla kauniit. Kiivaasta liikunnosta talvikylmässä oli hänen tumma mutta muuten väritön ihonsa saanut hienon, tummanpunervan hohteen. Tavallisesti yhteenpuristetut ohuet huulet olivat nyt vähän raollaan ja niitä ympäröivä surumielinen ilme teki hänen jäykät piirteensä omituisen, miellyttäviksi. Muutaman hetken katseli Anna hämmästyneenä sielukasta kuvaansa, mutta sen kaunistettu ilme hälveni sill'aikaa ja piirteet esiintyivät taas jäykässä rumuudessaan. Hetkisen kuluttua asetti hän peilin pois; hän oli saanut siitä vaan osaksi toivomaansa apua. Käsivarret nojattuina pöytään ja pää käsien varassa istui hän hetkisen ajatuksiinsa vaipuneena.

"Ohdake, ohdake", mutisi hän hiljaa itsekseen, "sinun paikkasi on autiolla kankaalla, miksi ikävöit sinä onnen kukkatarhaan, jossa sinä et kuitenkaan voi olla muuta kuin rikkaruoho?"

27.

Vesterlångassa oli kesä. Kurt oli taas kotona ensikerran pitkästä aikaa. Hän oli suorittanut tutkintonsa kauniilla arvosanoilla ja oli jo saanut aputoimittajan paikan eräässä hyvin "punaisessa" ja laajalle levinneessä sanomalehdessä. Ei se ollut mikään loistava toimi; mutta hänellä oli kuitenkin työtä ja se oli hänen äitinsä mielestä pääasia. Häntä ei Kurt ollut nähnyt sen jälkeen kun hänessä oli tapahtunut tuo surullinen muutos. Kun äiti, toivottaen hänet tervetulleeksi, oli ojentanut käsivartensa häntä kohti, oli Kurt ensi silmäyksellä huomannut harmaan värivivahduksen hänen hiuksissaan, ja levottomuuden ja huolen salatun syvyyden hänen lempeässä katseessaan. Pistos sydämessään oli hän kiivaasti sulkenut hänet syliinsä, päästäkseen näkemästä hänen silmiään.

Ei mitään tuttavallista keskustelua ollut syntynyt tänä kesänä äidin ja pojan välillä, kuten niin usein ennen. Joka kerran kun äiti oli koskettanut johonkin vakavaan aineeseen, oli Kurt lyönyt sen leikiksi, ja äiti oli antanut perään.

Kirkkoherra ei ollut osoittanut sellaista hienotunteisuutta, ja seurauksena oli ollut myrskyinen sananvaihto, joka oli ollut vähällä karkoittaa pojan vihapäissään pois kotoa. Mutta äiti oli ajoissa tullut väliin ja saanut aikaan sovinnon. Sen jälkeen oli hän aina levoton, kun isä ja poika keskustelivat keskenään. He olivat molemmat luonnostaan jäykkiä ja pikavihaisia. Vaikka monivuotinen taistelu ja itsensähillitseminen olikin tuntuvasti tukehuttanut kirkkoherrassa hänen luontonsa tulta, niin kyti se kuitenkin tuhkan alla ja saattoi toisinaan puhjeta ilmiliekkiin, kun hän, aiheen sattuessa, ei malttanut olla varoillaan. Vaikeinta oli hänestä kestää sitä, että hänen uskonnollisia mielipiteitä vastustettiin, kenties juuri sen vuoksi, että sitä oli tapahtunut niin harvoin. Talonpojat hänen seurakunnassaan eivät keskustelleet uskonnollisista asioista. Hänen vaimollaan oli hento luonto, joka mukautui kaikissa asioissa hänen tahtoonsa. Hänen väitöksensä olivat harvoin teoreettista laatua, ja jos joskus niin oli laita, tulivat ne aina esiin vaatimattomien kysymysten muodossa. Vaikka Anna yhdessä ja toisessa asiassa ajattelikin toisin kuin isä, piti hän sen omana tietonaan, ja Eva oli mieleltään lapsi. Sen vuoksi koski se kovasti vanhempiin, kun Kurt nyt palasi ajatuskannaltaan yhtä itsenäisenä kuin isäkin ja miehekkäästi vaatien saada pysyäkin sellaisena. Kirkkoherra ei oikein voinut käsittää, että pojasta oli tullut mies, vaan piti uppiniskaisuutena jokaista yritystä, jolla tämä koetti puolustaa teoreettista katsantokantaansa isän mielipiteitä vastaan. Tuon nuoren filosofin useinkin kristillisyydelle vihamieliset puheet liikuttivat sangen syvästi isän rehellistä sydäntä, sillä hänen korvansa ei ollut kyllin herkkä huomaamaan sitä katkeran surun pohjasäveltä, joka kaikui niistä.

Kurt voi hyvin tehdä työtä kotona ja lähettää kirjoituksensa postissa sanomalehdelleen. Muun muassa oli hänen tehtävänään kirjallisuuden arvosteleminen.

Niin usein kun ilma salli, meni hän metsään taikka souteli järvellä mukanaan kirja, jota hänen piti arvostella. Honkametsän mahtava humina, veden tuttavallinen loiske veneen laitaa vasten ja kotiseudun rauhallisuus tekivät hänen sielunsa runolliseksi ja hänen mielensä lempeäksi. Hän oli valmistautunut käsittämään hienoa ja puhdasta, missä vaan kohtasi sellaista, jotavastoin kaikki halpamainen vaikutti häneen vastenmielisesti. Tästä johtui, että hän antoi arvosteluissaan enemmän tunnustusta kaikelle jalolle ja hyvälle, kuin mitä hän olisi tehnyt, jos hän olisi istunut sulkeutuneena lukuhuoneeseensa, kauaksi luonnon puhtaan, jalostavan vaikutuksen ulottuvilta.

Näinä yksinäisinä hetkinä metsissä ja järvellä sattui toisinaan, että ajatukset hänen mielessään muodostuivat sointuviksi säkeiksi. Hän kirjoitti ne silloin jollekin paperiliuskalle, taikka kirjankanteen. Värssy seurasi toista ja pian oli runo valmis. Näin tapahtui yhä useammin. Kurt ihmetteli ja iloitsi. Oliko siis hänen runottarensa leppynyt ja tullut takaisin? Toisinaan, viime vuoden kuluessa, sen jälkeen, kun hän oli hävittänyt teoksensa, oli hän tehnyt suunnitelmia uutta runoelmaa varten ja istunut muodostelemaan niitä; mutta hänen runohengettärensä oli pettänyt hänet, ja hänen täytyi jättää työnsä. Hän oli silloin luullut, että hänen runosuonensa oli kuivunut jokapäiväisissä opinnoissa ja elämän vastahakoisuuksissa, mutta nyt juoksi se äkkiä taas esiin Långsjönjärven tuttavallisessa aallonloiskeessa ja kotilaakson syvien metsien huminassa. Hän haaveili elävänsä yhä vielä siinä ajassa, jolloin elämän vakavuus ei ollut vielä tullut tuntuvaksi. Monta puoleksi unohtunutta tapahtumaa taikka tunnelmaa lapsuuden ajoilta tunkeutui hänen mieleensä ja sai muodon hänen runoelmissaan. Ne ilmaisivat myöskin taistelevan hengen rauhankaipuuta ja saastaisen sielun heräävää halua päästä puhtauteen. Mutta toisinaan tuli uhkamielisyyttäkin joukkoon ja silloin vyöryi hurja rohkeus taikka synkkämielisyys esiin kuin mustan virran vuo. Kurtin runoilija-sielu oli taas ilmiliekissä. Hänen runonsa olivat kuin tulisoihtuja, milloin kirkkaasti valaisevia ja lämmittäviä, milloin kuumia, punaisia ja sähiseviä. Syksyllä oli hänellä niin paljon valmiina, että hän julkaisi runonsa yhtenä kirjana.

Ne herättivät huomiota ja saavuttivat suurta tunnustusta.

Dagmar Rencrona osti kirjan ja luki sitä yksinäisyydessä. Hän ymmärsi niin hyvin jokaisen vaihtelevan tunnelman näissä alkuperäisissä runoissa ja vuodatti sääliväisyyden, liikutuksen ja tuskan kyyneleitä niitä lukiessaan. Tuo lahjakas, nuori runoilija tuli hänelle yhä rakkaammaksi. Hänen tähtensä oli hän joutunut harhateille. Oi, Dagmar olisi ollut valmis tekemään minkälaisia uhrauksia tahansa, jos vaan olisi saanut johtaa hänet jälleen oikealle tielle! Jospa hän edes tietäisi, että hänellä oli rauha sielussaan, olisi hänen helpompi ajatella jatkuvaa erossa oloa rakastetustaan.

Edellisenä talvena olivat he kerran tulleet vastakkain Upsalan kadulla, mutta Kurt oli vaan tervehtinyt hätäisesti ja kylmästi, aivan kuin pintapuolista tuttavaa, ja kiiruhtanut sanaakaan sanomatta ohitse. Tämän yhtymyksen muisto suretti Dagmaria vieläkin. Selvää oli, että Kurt vielä oli pahoillaan sen vuoksi, että hän kerran, nuoruuden kevytmielisyydessä oli leikkinyt hänen sydämensä pyhimpien tunteitten kanssa, joka leikki oli koskenut häneen niin syvälti. Hän kaipasi hänen anteeksiantamustaan; mutta miten saada se, kun he eivät koskaan kohdanneet toisiaan? Ja vaikka he joutuisivatkin yhteen, niin voisi hän tuskin silloinkaan viitata entisyyteen; silloinhan voisi Kurt luulla, että hän oman hyötynsä tähden tahtoisi kutsua häntä takaisin, pitäen häntä nyt kyllin hyvänä itselleen tultuaan köyhäksi. Ja paljas ajatuskin tästä nosti veren kuumana virtana hänen poskilleen.

28.

Eräänä päivänä myöhään syksyllä sai Brotorpin herrasväki päivälliskutsun muutamaan perheeseen Upsalassa.

Dagmar olisi mieluummin jäänyt kotiin, mutta rouva Klefborg tahtoi innokkaasti häntä lähtemään mukaan ja onnistui huonosti salaamaan syynsä. Dosentti Svennius kävi nimittäin usein siinä perheessä, mihin he aikoivat. Dagmar ymmärsi hyvin rouva Klefborgin aikomukset ja hymyili niille sydämessään. Hänen ja dosentin välillä oli vaan ystävyyttä, mutta se oli molemmin puolin lujaa ja vilpitöntä. He keskustelivat mielellään ja vapaasti toistensa kanssa, aina kun he tapasivat, ja toivo saada kohdata häntä vaikutti sen, että Dagmar vihdoin päätti lähteä mukaan.

Vieraat kokoontuivat, esittelyjä tapahtui oikealla ja vasemmalla. Dagmar seisoi eräässä nurkassa oppilaittensa kanssa, jotka olivat mielestään hyvin tärkeitä henkilöitä täällä suurten ihmisten seurassa. Useimmat vieraista olivat saapuneet ja keskustelivat seisoaltaan odottaessaan kutsumusta pöytään, kun ovi avautui ja Henning Svennius astui sisään Kurt Warenheimin seurassa. Dagmarin sydän oli hetken aikaa aivan hiljaa, sykkiäkseen sitten mitä hurjimmalla vauhdilla. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että hän täällä tapaisi Kurtin. Hänhän oli lopettanut opintonsa Upsalassa ja oleskeli Tukholmassa, mistä siis johtui, että hän oli täällä?

Nuori nainen tunsi itsensä tuskallisesti hämmentyneeksi, mikä ei juuri ollut hänelle tavallista, eikä ollut vielä ehtinyt tyyntyä, kun hän huomasi, että dosentti Svennius kumarsi hänelle. Dagmar ojensi hänelle kätensä epätoivoisesti ponnistaen voimiaan saavuttaakseen entisen mielenmalttinsa. Oliko se mielikuvitusta, vai hymyilikö hän todellakin kehoittavaisesti? Ei, se ei ollut hymyä, ainoastaan välähdys, joka oli loistanut hänen ilmehikkäistä silmistään, kun hän tervehdykseksi tarttui hänen käteensä. Seuraavassa hetkessä kääntyi hän pikkutyttöjen puoleen; mutta Dagmarista tuntui kuin olisi hän aavistanut hänen tilansa ja tervehdyksellään tahtonut rohkaista hänen mieltänsä. Jos hän olisi voinut luulla kenelläkään muulla ihmisellä tahansa olevan aavistusta hänen tunteistaan, olisi hän ollut kovin onneton, mutta Henning Svenniuksen suhteen oli asia aivan toinen. Hänessä oli Dagmarilla todellinen ystävä. Hän tuntui aina niin sääliväiseltä arvostellessaan toisia, että jos hän aavistaisikin hänen tilansa, ei hänen kuitenkaan tarvitsisi pelätä joutuvansa hänen halveksittavakseen.

"Tohtori Warenheim, neiti Rencrona", esitteli emäntä.

He tervehtivät jäykästi ojentamatta toisilleen kättä, eikä kukaan, joka näki heidät, voinut aavistaa, että he olivat kohdanneet toisensa ennen.

"Herrat tekevät nyt niin hyvin ja saattavat naisensa pöytään", huusi isäntä ja tarjosi käsivartensa etevimmälle naisista.

Kurt meni heti erään vieraan neidin luo, jota hän ei ollut nähnyt ennen, ja vei hänet ulos. Svennius lähestyi Dagmaria kohteliaasti lausuen:

"Suvaitsetteko?"

Dagmar tarttui kiitollisena hänen käsivarteensa. Hänestä tuntui hyvältä, kun hänellä oli ystävä luonaan nyt, kun hänen sydämensä kärsi. Hän tiesi, ettei hänen tarvitsisi ylläpitää tyhjää keskustelua hänen kanssaan; Henning ei ihmettelisi, vaikka hän olisikin vaiti.

Kurt istui häntä vastapäätä, pöydän toisella puolella. Kun Dagmar kerran sattumalta katsoi häneen, huomasi hän Kurtin katselevan häntä terävästi ja tutkivasti, kuin olisi hän tahtonut lukea hänen sielunsa sisimmät ajatukset; mutta kohdattuaan hänen katseensa, käänsi hän heti pois silmänsä, ja se oli ainoa kerta koko pitkällisen päivällisen kestäessä, kun Dagmar huomasi Kurtin kiinnittävän vähintäkään huomiota häneen. Svennius teki parastaan hauskuuttaakseen häntä, eikä ollut huomaavinaankaan hänen harvapuheisuuttaan ja hajamielisiä vastauksiaan.

Vihdoinkin noustiin pöydästä. Vieraat hajaantuivat eri huoneisiin. Kurt seurusteli kauan aikaa pöytäkumppaninsa kanssa, mutta antoi kuitenkin katseensa luisua usein toiselle puolelle huonetta, missä Dagmar istui. Hän istui puolittain poiskääntyneenä, jonka vuoksi Kurt voi tarkastaa häntä, tarvitsematta pelätä, että Dagmar huomaisi sitä. Hän oli tietänyt saavansa kohdata hänet täällä ja nauttinut ajatellessaan saada käyttäytyä kylmästi ja välinpitämättömästi. Häneltä ei ollut jäänyt huomaamatta Dagmarin hämmennys saatuaan nähdä hänet. Päivällisen kestäessä oli hän sitten oikein nauttinut nähdessään Dagmarin huomattavan pettymyksen. Kosto aikoja sitten kärsimästään häväistyksestä oli suloinen. Mutta nyt oli hän jo saanut siitä kyllikseen, ja kaiho saada puhutella Dagmaria kuten ennenkin, tuli yhä tuntuvammaksi. Yhä enenevällä surumielisyyden tunteella katseli hän tuota kaunista tyttöä, hänen miellyttäviä liikkeitään ja jaloa ryhtiään, jotka aina olivat herättäneet hänen ihailuaan. Hän oli entisensä kaltainen ja kuitenkin erilainen. Ylpeä uhkamielisyys oli poissa ja sijaan oli tullut surunsävyistä miettiväisyyttä, jonka täytyi herättää hänen osanottoaan. Kurt huomasi, että onnettomuus oli taivuttanut tuon nuoren tytön luonnetta, mutta ei musertanut sitä. Hänet valtasi ritarillinen kaiho saada suojella häntä elämän kovuutta vastaan. Vaikka hän oli luullut itsensä aivan vapaaksi siitä, mitä hän kutsui nuoruuden hulluudeksi, tunsi hän kuitenkin taas entisten tunteitten elpyvän sydämessään, mitä kauemmin hän katseli Dagmaria. Hän oli luullut sydämensä jo kovettuneeksi tuon naisen suhteen, mutta hän sai kokea, että tämä lumousvoima oli vielä yhtä vaikuttava kuin ennenkin.

Dagmar ei kuullut paljon mitään ympärillään olevien vilkkaista keskusteluista, niin syventynyt oli hän kaikkea muuta kuin iloisiin ajatuksiinsa. Miksi oli hän antanut houkutella itsensä tänne? Kun Kurt ei nähtävästi tahdo nähdä häntä, olisi ollut vähemmin tuskallista, jos he eivät milloinkaan olisi kohdanneet toisiaan. Ennen oli ollut niin helppo huomaamatta houkutella hänet luokseen, jos vaan oli halunnut, mutta nyt tuntui tämä hänestä mahdottomimmalta kaikesta. Hän ei ollut enää hänen tottelevainen orjansa, joka kerjäsi armollista katsetta. Dagmar, ei nyt enää tahtonutkaan häntä sellaiseksi. Hän rakasti häntä monin verroin enemmän nyt, kun hän voi katsoa häneen ylöspäin kuten vapaaseen, itsenäiseen mieheen, joka oli täysin riippumaton hänestä. Mutta hän olisi tahtonut antaa paljon, jos olisi voinut päästä edes ystävälliseen suhteeseen hänen kanssaan.

"Onko neiti saanut mitään tietoja veljestään?"

Dagmar säpsähti, kun hänen ajatustensa esine niin odottamatta puhutteli häntä. Kurt otti tuolin ja istuutui hänen viereensä.

"Ei siitä ole kauan, kun sain häneltä kirjeen", vastasi Dagmar, katse alas luotuna, salatakseen ilon välkettä silmissään siitä, että Kurtin kylmyys vihdoinkin alkoi sulaa.

Mutta Kurtilta ei jäänyt huomaamatta hohde, joka äkkiä oli valaissut Dagmarin äsken niin surullisia kasvoja. Se imarteli hänen turhamaisuuttaan ja liikutti hänen sydäntään. Dagmarin muuttunut olento ja ujo nöyryytensä sai hänet tuntemaan itsensä voimakkaammaksi ja kehoitti hänen miehekkään mielensä hellyyteen ja ritarillisuuteen.

"Viihtyykö hän hyvin siellä valtameren tuollapuolen?"

"Toivon, että hän viihtyisi. Hän kirjoittaa niin vähän tunteistaan. Hän on nyt saanut työtä, vaikka hän ei ilmoittanut minkälaista työtä se on."

"Hän tulee edistymään siellä. Hänen hyvä päänsä hankkii kyllä hänelle loistavan tulevaisuuden siellä tulevaisuuden-maassa."

"Niin, mutta", sanoi Dagmar epäröiden ja suutuksissaan punalle, joka levisi hänen poskilleen, "minä luulen, että hän tekee jonkinlaista ruumiillista työtä."

"Niin, kyllä sitä usein alussa saa tarttua mihin tahansa", sanoi Kurt, "siellä pidetään työtä suuressa arvossa ja ollaan siinä suhteessa viisaampia, kuin täällä."

"En minä halveksi työtä", sanoi Dagmar hätäisesti. Hän oli kuulevinaan Kurtin äänessä moitetta.

"Ei suinkaan sitä tee kukaan ymmärtäväinen ihminen", arveli Kurt.

"Siinä tapauksessa lienee maailmassa paljon hulluja", huomautti Dagmar, ajatellessaan kuinka monet, sekä ylhäisistä että alhaisista, olivat katselleet häntä yli olkansa sen jälkeen kun hän oli ruvennut ansaitsemaan työllä elatuksensa.

"Niin, maailma on täynnä sellaisia", myönsi tuo nuori pessimisti aivan kernaasti.

"On sentään muutamia loistavia poikkeuksia, kuten esim. Te ja minä", sanoi Dagmar entisellä veitikkamaisuudellaan.

Kurt hymyili ja katseli häntä ihastuneena. Hän muistutti hänelle menneitä aikoja. Oliko mahdollista, että entisyyden ja nykyisyyden välillä oli pitkiä vuosia ja katkeria kokemuksia? Noiden synkkien vuosien muisto tuli äkkiä kuin tumma pilvi ja verhosi sen muistojen auringon, jonka lämpimät säteet olivat hetken aikaa lämmittäneet nuoren miehen sydäntä. Hän huokasi huomaamattaan. Dagmar katsoi äkkiä häneen kysyvä ilme kasvoillaan. He istuivat tosin huoneessa, joka oli täynnä ihmisiä, mutta Henning Svennius ylläpiti heidän läheisyydessään niin vilkasta keskustelua, että kaikkien huomio oli kiintynyt häneen.

"Miksi Te huokasitte niin syvään?" kysyi Dagmar puolittain leikillisesti, ihmetellen tuntiessaan entisen minänsä heräävän hänen läheisyydessään.

"Huokasinko minä? Sitä tuskin itse huomasinkaan", vastasi Kurt. "Ajattelin nykyaikaa ja menneisyyttä ja sitä mitä on ollut niiden välillä."

"Meillä on molemmilla synkkä väliaika muistettavana", sanoi Dagmar vakavasti.

"Teillä on ollut surua ja tappiota, mutta minulla on ollut vielä pahempaa", sanoi Kurt enemmän itsekseen, kuin Dagmarille ja haroi sormillaan tukkaansa.

Dagmar tunsi niin hyvin tuon liikkeen.

"Mitä sitten?" kysyi hän hiljaa.

Kurt katsoi häneen hajamielisesti.

"Syntiä — olin sanomaisillani", sanoi hän naurahtaen lyhyesti, "vaikka enhän minä usko koko syntiä."

"Te olette ivallinen itseänne kohtaan."

"Niin — ja koko maailmaa kohtaan. Sitä tulee sellaiseksi, kun on kärsinyt haaksirikon ja joutunut syvyyden aaltojen ajelemana autiolle karille. Muistatteko Te, kun minä kerran Bergsjöholmissa, vuosikausia sitten sanoin Teille kuulevani tyrskyjen pauhun ja aavistavani salakareja tielläni? Te nauroitte minulle silloin ja kutsuitte minua sentimentaliseksi, mutta minä olin oikeassa, ja nyt minä olen kärsinyt haaksirikon juuri noissa tyrskyissä."

"Miksi ette välttäneet niitä, kun niiden pauhu varoitti teitä edeltäpäin?" kysyi Dagmar, eikä huomannut kuinka kovin hän mielenliikutuksen tähden puristi yhteen käsiään.

"Minä suuntasin kulkuni kohti loistavaa tähteä, jota minä kuvittelin mielessäni oikeaksi, joka tulisi valaisemaan tietäni, kuten valotorni purjehtijan tietä, mutta joka todellisuudessa olikin vain virvatuli."

"Oi, älkää sanoko niin", pyysi Dagmar.

Kurt katsoi häneen, ja hänen ilmeikkäiden silmiensä tuskainen katse liikutti häntä.

"Älkää uskoko, että minua johti harhaan muu kuin oma hulluuteni", sanoi Kurt lempeästi eikä voinut irroittaa katsettaan Dagmarin kasvoista, jotka eivät milloinkaan olleet näyttäneet hänestä niin miellyttäviltä kuin nyt. "Ei se ollut tähden vika, ettei se ollut minun tähteni. Se oli oma hulluuteni, joka sai minut uskomaan sellaista."

"Ei se ollut mielikuvitusta", kuiskasi Dagmar tuskin kuuluvasti.

Kurt kumartui eteenpäin kuullakseen hänen sanojaan, mutta huomasi samassa liikettä ympärillään. Se oli emäntä, joka lähestyi häntä mitä hurmaavin hymy huulillaan.

"Oi, tohtori Warenheim, suokaa anteeksi, että häiritsen", sanoi hän, "mutta kun meillä on onni nähdä niin etevä runoilija joukossamme, olisi vahinko, ellemme saisi kuulla mitään kaikesta siitä kauniista, mitä hän on runoillut. Oi, älkää kieltäkö, herra tohtori!"

"Minulla ei ole mitään mukanani, enkä ole muutenkaan sellaisella tuulella, että voisin lausua jotain", vastasi Kurt voiden töin tuskin salata suuttumustaan tuon vastenmielisen keskeytyksen johdosta.

"Kyllä kai te osaatte jotakin ulkoa. Älkää pahoittako mieltäni kieltäytymällä! Ja sitten toivomme me saavamme kuulla vähän musiikkia", lisäsi hän, kääntyen Henning Svenniuksen puoleen.

Tämä kumarsi vaijeten. Ei mikään ollut hänelle vastenmielisempää, kuin soittaa vieraspidoissa, joissa keskustelu ei koskaan sujunut vilkkaammin, kuin pianon säestäessä; mutta hän kieltäytyi sentään harvoin, sillä hänen hyvä sydämensä soi niin kernaasti isäntäväelle tämän avun.

"No, tohtori Warenheim, mitä saamme me kuulla?" kysyi emäntä ystävällisesti.

"On vaarallista pyytää minua lausumaan omia runojani. Minä kirjoitan paljon sellaista, joka ei sovellu salonkeihin", sanoi Kurt pisteliäästi.

"Ei suinkaan", sanoi tuo kiltti rouva järkähtymättömän kohteliaasti, "muuten luotamme me täydellisesti Teidän hyvään arvosteluunne valitessanne runoa."

"Paras olisi olla sitä tekemättä", sanoi Kurt yhä vielä samalla ärtyisellä vastahakoisuudella.

Hän oli oikukas ja pidetty, ja voi tehdä paljon mikä ei kenellekään muulle olisi ollut luvallista.

"Mutta Te olette luvannut lausua meille jotakin", sanoi emäntä itsepäisesti.

"Olisi paras antaa suden pitää kuonokoppa, silloin kun se itse sitä haluaa, muuten se puree", vastasi Kurt ja nousi ylös peittäen todellisen suuttumuksensa teeskentelyllä.

"Niin, lukekaa vaan jotakin purevaa", huudahti pikku rouva iloisesti ja kiiruhti pois ilmoittamaan vieraille, mitä oli tulossa.

Kurt oli hyvin ivallisella tuulella seisoessaan siinä ja katsellessaan kuinka toiset tyytyväisesti odottavat kasvot toisensa perään kääntyivät hänen puoleensa. Häntä halutti nolata koko seuruetta lukemalla jonkun räikeimmistä kappaleistaan. Hänen silmänsä loistivat ilkeästi ja hän aukasi jo suunsa noudattaakseen tätä oikkuaan, kun hänen katseensa sattui Dagmariin. Tämän silmät olivat kiintyneet häneen levottomuuden ja ihmettelyn sekaisella ilmeellä. Hän näytti aavistavan Kurtin aikomuksen, ja ajatus, että hän Dagmarin mielestä olisi raaka ja halpamielinen uhmaillessaan häveliäisyyden vaatimuksia, sai hänet äkkiä muuttamaan mielensä. Nopeasti valitsi hän sen vuoksi toisen kappaleen sen sijaan, jonka hän juuri oli ollut lausumaisillaan.

Runo, jonka hän luki, oli hurja 'Myrsky' niminen luonnontunnelma. Hän ei ollut vielä julkaissut sitä, jonka vuoksi ei kukaan seurueesta tuntenut sitä. Kurt lausui erinomaisen hyvin. Jo ensi värssyissä innostui hän tavallisesti, niin että kokonaan unohti ympäristönsä, eläen vaan esittämässään kappaleessa, oli se sitten hänen omansa taikka muiden. Niin kävi nytkin. Kun hän lopetti, puhkesi suosionosoitusten tulva valloilleen ja häneltä pyydettiin lisää.

Kurtin ei enää onnistunut illan kuluessa päästä Dagmarin kanssa kahden kesken. Sen sijaan käytti hän tilaisuutta tekeytymällä miellyttäväksi tuon nuoren tytön emännälle. Tämä ihastui suuresti nuoreen runoilijaan ja oli hyvin mielissään hänen huomaavaisuudestaan. Ennen kuin he erosivat illalla oli hän innokkaasti kehoittanut Kurttia käymään Brotorpissa.

"Minä en anna ennen Henningille rauhaa, ennen kuin hän tuo Teidät mukanaan joskus", sanoi hän hyvästi jättäessään ja nyykäytti ystävällisesti päätään.

29.

Kurt ja Henning menivät yhdessä kotiin tuona tähtikirkkaana iltana, polttaen kumpikin sikariaan, jonka isäntä oli tarjonnut heille etehisessä.

"Kuulitko, mitä rouva Klefborg sanoi?" kysyi Kurt.

"Kuulin", vastasi Henning ja naurahti, "minä en koskaan olisi voinut uskoa sinua niin viekkaaksi."

"Viekkaaksi! Mitenkä niin?"

"Oh, älä teeskentele", sanoi Svennius hymyillen, "älä koetakaan uskotella minulle että sinä olisit pitänyt tuota kelpo rouvaa hänen itsensä tähden suuremman huomion arvoisena, kuin muitakaan. Että sinäkin, huimapää, voit joskus esiintyä harkitsevaisena! Sitä en olisi voinut uskoa sinusta."

Kurt hymyili. Henningin pilapuheessa oli jotakin niin hyvänsävyistä, ettei hän voinut suuttua; sitäpaitsi valtasi hänet tänä iltana harvinaisen lempeä tunnelma.

"Mutta ethän voine kieltää, että tein sen hyvällä menestyksellä", sanoi hän.

"Nyt seuraat sinä varmaan minua sinne mitä pikemmin", sanoi Henning ja puhalsi sinertävän savupilven viileään ilmaan.

"Saatan minä lähteä sinne ilman sinuakin."

"Kas vaan! Oletko jo tullut niin kotiutuneeksi? Mutta etkö luule, että tarkoitus sentään tulisi liian selvästi ilmi?"

"Miksi niin?" kysyi Kurt hätäisesti. "Eihän se liene sen vaarallisempaa kuin sekään, että sinä niin usein käyt siellä."

"Sinä unohdat, että minä olen vanha ystävä perheessä ja sukua talon isännälle, jotavastoin sinä olet nähnyt heidät ainoastaan kerran. Minun mielestäni pitäisi sinun ensi kerran mennä sinne minun seurassani."

"Minä ymmärrän, sinä et sallisi minun mennä sinne ensinkään, sinä haluat olla häiritsemättä", sanoi Kurt kuohahtaen vihasta.

"Rauhoitu, äläkä pane sanoilleni suurempaa merkitystä, kuin mikä niillä on", vastasi Svennius arvokkaasti. Hän otti sikarin suustaan ja käveli muutaman hetken ääneti, ikäänkuin taistellen sydämessään, heilutellen keppiään ja katsellen ylös tähtikirkkaaseen avaruuteen.

"Sinä epäilet minua salaiseksi kilpakosijaksesi", sanoi hän vihdoin hitaasti, "mutta sitä minä en ole. Minä kunnioitan suuresti neiti Rencronaa ja tunnen häntä kohtaan vilpitöntä ystävyyttä, mutta se on toinen henkilö, joka on lähempänä sydäntäni."

"Kuka?"

"Se on minun salaisuuteni. Hän ei vielä itsekään tiedä sitä."

"Mikä hänen nimensä on?"

"Sitä minä en sano."

"Enkö minä koskaan saa sitä tietää?"

"Kyllä, jos hän antaa minulle myöntävän vastauksen, muuten et."

"Kuinka salaperäinen sinä olet!"

"Luonteeni on sellainen. Mutta nyt jätämme tämän aineen. Olen sanonut näin paljon vaan sen vuoksi, ettet sinä kantaisi minua vastaan epäluuloja."

"Olen vaan puolittain tyynnytetty. Dagmar voi ajatella toisin."

"Sitä ei hän tee. Meitä yhdistää vaan ystävyys-suhde, hänen tunteensa ovat aivan samanlaiset kuin minunkin. Me tunnemme toisemme siinä suhteessa niin hyvin kuin olisimme ilmaisseet sen sanoilla."

He kävelivät; hetken aikaa puhumatta mitään. Ikäänkuin äänettömästä suostumuksesta olivat he ohjanneet kulkunsa toiseen suuntaan kuin missä heidän kotinsa oli ja kulkivat nyt kaupungin ulkopuolia, tiellä, jota kutsutaan Geijerin ajatus-käytäväksi.

"Luuletko, että hän pitää minusta?" kysyi Kurt ja pysähtyi kuuntelemaan metsään päin joka humisi heikosti ja salaperäisesti yö-tuulessa.

"Minä erehtyisin suuresti, ellei hän sitä tekisi", vastasi Henning.

"Niin minustakin tuntui tänä iltana", jatkoi Kurt haaveksien. "Ja hän ei varmaankaan leiki nyt enää kanssani, kun hän, kuten sinä sanot, on tullut uskovaiseksi ja saanut vakavamman mielenlaadun."

Henning hymyili tuskin huomattavasti.

"Kuinka voi 'itsepetos' olla takeena siitä, ettei tahdota pettää toisia?" kysyi hän.

"Ethän sinä tavallisesti usko, että minä tarkoitan kaikkea mitä sanon", vastasi Kurt nyreästi ja löi kepillään jäätyneeseen maahan.

"Ja nyt yhdyt sinä varmaankin itse minun käsitykseeni tässä asiassa", sanoi Henning sydämellisesti ja laski kätensä toisen olkapäälle.

"Olen tullut niin hellämieliseksi tänään, etten enää tunne itseäni", mutisi Kurt. "Etkö sinä luule hänen nyt pitävän syntinä ajatella minua, kun hän on tullut —, noin — toisenlaiseksi, minä tarkoitan vakavaksi? Minä en aijo teeskennellä hänen tähtensä!" lisäsi hän vilkkaasti ja katseli toveriaan melkein vihaisesti.

"Mutta sinä et myöskään saa paaduttaa itseäsi ja vastustaa Jumalan kutsumista peläten teeskentelyä", vastasi tämä.

He jatkoivat matkaansa vaijeten.

"Muuten ei minulla ole mitään oikeutta ajatella häntä", sanoi Kurt hetkisen kuluttua; "minullahan ei ole mitään ja — niin, sinä tiedät, että minä olen viettänyt arvotonta elämää. Sellaisena kuin hän nyt on, tuomitsee hän varmaankin minua ankarasti."

"Sellaisena kuin hän nyt on, tuomitsee hän sinua vähemmin ankarasti", sanoi Svennius. "Juuri senvuoksi, että hän on tullut tuntemaan oman syntisyytensä ja saanut anteeksi, on hän vuorostaan valmis antamaan anteeksi toiselle sen synnin, jota tämä katuu."

"Niinhän sen pitäisi olla, mutta onko siten aina laita?"

"On, missä usko on todellinen ja rakkaus oikeaa laatua."

"Joka tapauksessa ei minun tarvitse tänään päättää mitään", sanoi Kurt ja oikaisi itseään ikäänkuin olisi tahtonut vapautua jostakin taakasta.

"Älä sano niin. Olisi hyvä, jos päättäisit yhden asian tänä iltana. Rauta on taottava niin kauan kuin se on kuuma. Älä anna haihtua noiden hentojen tunnelmien, noiden lämpimien tunteitten, jotka kulkevat läpi sielusi ja herättävät epäilyksen tuhkasta sammuvan uskosi. Älä katsele niitä epäluulolla, äläkä anna niiden kadota käyttämättä, vaan tartu niihin kiinni ja muuta ne vakavaksi tahdoksi nousta ylös ja palata Isäsi luo. Säilytä se vähä, mikä sinulle ensin annetaan, sillä sille, jolla on, pitää enemmän annettaman, mutta jolla ei ole, häneltä otetaan sekin, minkä hän luulee itsellään olevan."

Kurt ei vastannut, ja he kävelivät pitkän aikaa mitään puhumatta.

"Kenties menemme kotiin nyt. Tähdet rupeavat jo kalpenemaan idässä", sanoi Henning vihdoin.

Seuraavana aamuna lepäsivät pilvet raskaina ja harmaina kaupungin päällä, kun Henning vieraansa kanssa meni alas Tukholmaan vievälle junalle.

"Ensikerran mennessäni Brotorppiin ilmoitan minä siitä sinulle, ja sinä tulet kanssani", sanoi hän.

"Ei maksa vaivaa minun mennä sinne", vastasi Kurt ärtyisästi.

"Oh, kyllä sinä tulet. Tämä ruma ilma se vaan sinuun nyt vaikuttaa. Minä valitsen auringonpaisteisen päivän."

"Minä en aijo koskaan mennä Brotorppiin, minulla ei ole siellä mitään tekemistä."

"Et sinä eilen ajatellut noin."

"Eilen minä olin narri. Pääni oli aivan sekaisin, enkä minä ollut oma itseni. Tänään harkittuani selvällä järjellä asioita, olen huomannut, mitä hullutuksia olin tekemäisilläni. Ne olivat vaan vanhoja, tuhmia haaveita, jotka virkosivat eloon ja panivat hetkeksi pääni pyörälle. Eihän tällainen köyhä sanomalehtimies voi mennä naimisiin köyhän kotiopettajattaren kanssa. Jospa minä edes olisin niin sanoakseni kunnon mies ja voisin tarjota hänelle miehekästä tukea; mutta minä en voi sitäkään."

"Koeta tulla hänen arvoisekseen ulkonaisesti, mutta ennen kaikkea sisällisesti."

"Sen olen kerran tehnyt nuoruuteni ja hulluuteni aikana, enkä tee sitä enää toisten; tiedäthän sinä minkä palkan minä siitä sain. Ei, minä en tee itseäni narriksi toista kertaa."

"Mutta hän on paljon muuttunut sen jälkeen. Hän ei ollut silloin kypsynyt tuntemaan todellista ja syvää rakkautta, mutta minä luulen, että hän nyt on."

"Valitkoon hän silloin minua arvokkaamman miehen."

He tulivat myöhään asemalle. Kurt ehti hädin tuskin ostaa piletin ja hypätä vaunuun, ennen kuin juna lähti.

"Tule luokseni, kun käyt Tukholmassa!" huusi hän Henningille.

"Tietysti", vastasi tämä ja viittasi hatullaan jäähyväisiksi.

Kurt istui vaununnurkkaan ja vaipui mietteisiinsä. On parasta sekä Dagmarille että hänelle, etteivät enää kohtaa toisiaan, ajatteli hän. He olivat kulkeneet kumpikin omalle suunnalleen, ja mikä oli särkynyt, se ei enää voinut tulla eheäksi. Hänen vasta saavutettua uskoaan ei Kurt mitenkään tahtonut häiritä; se pelasti hänet epätoivosta ja teki hänet paremmaksi. Sydämessään tunsi nuori mies kaipaavansa samallaista uskoa, mutta epäili tätä kaipuuta ja pelkäsi rakkautensa kautta joutuvansa teeskenneltyyn ja näennäiseen uskonelämään. Olihan selvää, että hän oli tehnyt siten ennenkin, koska hänen uskonsa Jumalaan oli muuttunut epäuskoksi kadottaessaan maallisen onnensa toivon, jota hän niin innokkaasti oli tavoitellut. Hänen totuutta rakastava mielensä ei vihannut mitään niin paljon kuin itsepetosta, ja sen vuoksi kuvittelihe hän omissa sekä muiden silmissä huonommaksi, kuin mitä todella oli. Erittäinkin varoi hän, etteivät henkilöt, joita hän rakasti, saaneet vaikuttaa häneen uskonnollisessa suhteessa, sillä hän tunsi kuinka suuri voima niillä oli hänen tunteelliseen sieluunsa. Sen vuoksi päätti hän paeta Dagmaria.

Kun Henning Svennius palasi asemalta, ei hän ajatellut ystäväänsä, eikä tämän asioita, eikä häntäkään, joka oli hänen sydäntään lähinnä, vaan erästä kirjettä, jonka hän oli saanut Lontoosta ja jonka sisältöä hän ei vielä ollut ilmoittanut kenellekään. Se sisälsi tietoja hänen isästään, joka oli kadonnut jäljettömiin Henningin aikaisimmassa lapsuudessa. Kirje oli eräältä mr. Jonstonelta, hiljattain kuolleen ja hyvin rikkaan Smith nimisen miehen asiamieheltä ja ystävältä. Tämä Smith oli kuolinvuoteellaan ilmaissut ystävälleen kuka hän oikeastaan oli, sekä antanut hänen toimekseen etsiä Ruotsista Smithin vaimon ja pojan, joille hän jätti koko rikkautensa, jos he vielä olivat elossa. Jos mr. Jonstone ei voisi löytää heitä kahden vuoden kuluessa, lankeisi omaisuus määrätyille hyväntekeväisyyslaitoksille. Siten seisoi kuolleen testamentissa.

Mr. Jonstone oli etsinyt ja vihdoin saanut tietoonsa Henningin, jolla oli äitinsä perhenimi. Henningin ja Jonstonen välisestä kirjeenvaihdosta selvisi, että jälkimäinen oli osunut oikeaan.

Huhu, että Henning oli saanut suuren perinnön, levisi uskomattoman nopeasti ja tuo nuori mies huomasi pian olevansa kaikellaisten uteliaitten, kerjäläisten ja toveriensa saartamana, jotka tahtoivat lainata häneltä rahoja, sekä ystävien, joiden ystävyydestä hän tähän asti oli ollut epätietoinen. Hänen vaatimattomalle luonteelleen oli tämä huomio kovin vastenmielistä, ja hän tunsi sen vuoksi todellista huojennusta otettuaan virkavapautta loppulukukaudeksi ja saadessaan kääntää vähäksi aikaa Ruotsille selkänsä. Hän matkusti Lontooseen todistaakseen itsensä oikeaksi perinnönsaajaksi ja ottaakseen sen haltuunsa. Niin suureksi tunsi hän rikkauden tuottaman velvollisuuden ja vaaran, ettei hän tuntenut iloa tästä odottamattomasta onnen käänteestä.

Hän ajatteli myöskin paljon tuntematonta isäänsä ja tunsi katkeraa kaipausta, kun ei ollut saanut tavata häntä hänen eläessään. Miksi ei isä ollut ilmaissut itseään hänelle ennen? Mr. Jonstone vastasi vältellen, kun hän kysyi sitä häneltä. Ei Henning myöskään saanut tietää, millä tavalla isä oli koonnut omaisuutensa. Mr. Jonstone ei sitä tietänyt; kun hän oli tullut tuntemaan mr. Smithin, oli tämä jo ollut rikas mies.

Henning ei voinut poistaa mielestään ajatusta, ettei tuo hänen perimänsä omaisuus ollut oikealla tavalla koottu. Häntä halutti melkein luopua siitä. Mutta tarkemmin mietittyään päätti hän kuitenkin ottaa sen vastaan. Rikkaus oli leiviskä, jonka hän oli saanut hallittavaksensa; hän ei saanut olla ottamatta sitä vastaan, hänen täytyi käyttää sitä, mutta suurimmaksi osaksi toisten hyväksi.

30.

Takkavalkea paloi iloisesti ja räiskyen Eva Warenheimin kamarissa. Uutimet olivat vedetyt syrjään ja ikkunasta näkyi osa aikaisen talviaamun kimaltelevaa tähtitaivasta. Eva pukeutui takkavalkean hohteessa. Hänen ei tarvinnut pelätä, että kukaan olisi nähnyt häntä ikkunan läpi, ainoastaan kimaltelevat tähdet kurkistivat sisään. Hän hyräili itsekseen, se oli hänen mielestään paras tapa valveutua. Kun hän oli pukeutunut, aukasi hän ikkunan ja seisoi hetkisen nauttien puhtaasta, raittiista talvi-ilmasta. Hänen alapuolellaan levisi Långsjön jäätynyt pinta ja toisella puolella oli petäjikkö kuurasta valkoisena. Tuon nuoren tytön kirkkaat silmät säteilivät kilpaa tähtien kanssa. Hän ajatteli niin iloisia ajatuksia. Parin päivän kuluttua on joulu ja Eva oli vielä kahdeksantoista vuotiaana kyllin lapsellinen tunteakseen ilon väreitä sen lähestyessä. Kurttia ja Annaa odotettiin illalla Vesterlångaan, ehkä tulee Henningkin heidän seurassaan.

Eva iloitsi siitä, että taloon tulisi taas enemmän liikettä ja elämää, että oli taas useampia pöydän ympärillä aterioidessa ja että hän saisi kuulla puhuttavan maailmasta Vesterlångan ulkopuolella. Elämä tuntui ehkä tuosta kasvavasta neitosesta yksitoikkoiselta täällä maaelämän hiljaisuudessa. Mutta hän rakasti sitä kuitenkin, sellaisena kuin se oli, vaihtelevine velvollisuuksineen, eikä hän edes tietänytkään kaipaavansa vaihtelua. Hän ei ollut koskaan lausunut viittaustakaan siihen suuntaan, mutta äiti, joka näki, mitä tarvittiin, oli tehnyt suunnitelmia nuorimman linnun lentämiseksi pesästä. Se oli vielä salaisuutena isän ja äidin välillä, tytär ei saisi siitä tietää ennen kuin jouluiltana. Eva hymyili itsekseen, seisoessaan ikkunassa.

"Oi, kuinka hauskaa, että joulu tulee pian ja että he tulevat illalla!" kuiskasi hän lapsellisen onnellisena.

Luettuaan aamurukouksensa kiiruhti hän keittiöön auttaakseen leipomisessa. Aamiaiseksi saivat vanhemmat maistaa hänen kättensä tuotteita.

"Hyvin onnistunutta", sanoi äiti tyytyväisenä ja nyykäytti ystävällisesti päätänsä tyttärellensä, joka seisoi siinä hehkuvin poskin ja vaalea tukka keittiön lämmöstä tavallistaan kiharaisempana.

"Mitäs isä sanoo?" kysyi Eva, toivoen saavansa kiitosta molemmilta.

"Kiitos, lapsukaiseni, mutta se on vielä liian tuoretta minulle", vastasi tämä, "minä en uskalla maistaa sitä vielä."

"Toiseksi aamiaiseksi ehtii se jäähtyä", sanoi Eva ja istuutui pöydän ääreen.

"Saas nähdä tuleeko Henning myös illalla", sanoi rouva Warenheim, tehden itselleen voileipää.

"Ei ole luultavaa", sanoi hänen miehensä; "vaikka Kurt kutsuikin häntä, niin ei ole luultavaa, että hän niin heti Englannista tulon jälkeen on valmis matkustamaan tänne."

"Oi, mutta eikö isä luule, että hän sentään tulee?" kysyi Eva rukoilevasti, "se olisi niin kovin hauskaa, siitähän on jo toista vuotta, kun hän kävi täällä."

"Ehkä hän juuri sen vuoksi on unohtanut meidät", sanoi kirkkoherra, "ja se summa, jonka hän niin odottamattaan sai periä, on kai pannut hänen päänsä pyörälle. Ihmiset, jotka noin äkkiä tulevat rikkaiksi, rupeavat helposti halveksimaan köyhiä ystäviään."

"Usch, mitä isä puhuu! Henning ei ole sellainen", sanoi Eva puolittain loukkaantuneena, puolittain liikuttavasta.

"Harvat ihmiset voivat vastustaa rikkauden kiusauksia", sanoi hänen isänsä; "on todellakin hauskaa nähdä, jos Henning voi sen tehdä."

"Jos joku voi, niin on se juuri hän", sanoi Eva luottavasti.

"Mitenkä niin?" kysyi hänen isänsä huvitettuna,

"Sentähden, että… niin… hän on niin kovin kristillis-mielinen", sanoi hän punastuen, käsittämättä itsekään miksi.

Aamiaisen jälkeen, kun Eva pyyhki tomua vierashuoneessa, kaipasi hänen äitinsä, joka istui viereisessä huoneessa, hopealle heläjävää ääntä, joka aina hyräili tuttuja säveleitä, helpottaen työntekoa.

Eva oli tullut miettiväiseksi. Isä näytti uskovan, ettei Henning tulisi. Miksi ei hän tulisi, hän, joka aina oli viihtynyt heillä niin hyvin? Miksi täytyisi hänen välttämättä muuttua sentähden, että oli tullut rikkaaksi? Hänen mieleensä ei ollut milloinkaan johtunut, että heidän ja Henningin väliin voisi tulla mitään vierasta; mutta isän sanat viittasivat sellaiseen mahdollisuuteen. Entä jos hän ei haluaisikaan tulla! Eva tuli alakuloiseksi ajatellessaan tätä ja huomasi iloinneensa enemmän hänen tulostaan, kuin sisarusten. Ja jos hän tulisi, eikä olisi kaltaisensa, vaan katselisi heitä alentuvasti? Eva tunsi, että jos niin kävisi, olisi hänen jouluilonsa mennyttä.

Hän jäi miettiväisenä seisomaan tomuliina kädessään, katsellen ulos ikkunasta kuinka talviaurinko kohosi hehkuvan punaisena metsän yli ja loi loistavan hohteen Långsjön valkoiselle lumipeitteelle.

Säteet hyppelivät ikkunaruutujen jääkukkasissa ja saivat ne säteilemään. Silloin heräsi toivo taas ja kuiskasi hänelle, että Henning kyllä tulee ja on aivan samallainen, kuin ennenkin. Tuo perintö ei saa häiritä heidän sisaruussuhdettaan.

"Henning on paljon, paljon parempi, kuin muut ihmiset, isä ei tunne häntä ensinkään", ajatteli hän; "rikkaus ei tule muuttamaan häntä, varmaankaan ei hän siitä suuria välitäkään."

Sitten rupesi hän taas pyyhkimään tomua ja hyräilemään kevätlaulua, vaikka oli sydäntalvi.

Ilta tuli ja tähdet loistivat avaruudessa ja pakkanen narisi maassa. Järveltä kuului kulkusten kilinää.

"Oi, äiti, minä juoksen heitä vastaan", huusi Eva.

"Pue hyvin päällesi, ulkona on kylmä!"

"Kyllä, kyllä!"

Eva kietoi ympärilleen mitä ensiksi käsiinsä sai, ja sitenpä pukeutuikin hän äidin suureen turkkiin ja isän karvalakkiin, joka peitti hänen korvansakin. Näin varustettuna kiiruhti hän alas järvelle ja astui puolijuoksussa sen valkoiselle, tähtien valossa kimaltelevalle pinnalle. Etäällä näkyi musta pilkku, joka lähestyi häntä nopeasti ja sieltä kuului kulkusten kilinää. Eva tunsi suuren kuomureen, joka aamulla oli lähtenyt asemalle.

"Pysähtäkää, Karlsson!" huusi hän kuskille, ja hänen äänensä värisi innostuksesta ja iloisesta odotuksesta.

"Toden totta, siellähän on Eva neiti ypö yksin pimeässä! Ptruu!"

Ja Karlsson pysäytti hevoset, mikä ei suinkaan ollut helppo tehtävä, kun ne jo olivat lähellä toivottua päämäärää.

"Tuletko sinä meitä vastaan? Hyvää iltaa", kuului Annan ääni.

Eva kiiruhti reen luo ja voimakkaat kädet nostivat hänet heti sinne turkkineen päivineen.

"Hyvää päivää, pikku hutilus! Kuka on antanut sinulle luvan tulla täten tunkeutumaan päällemme?" kysyi Kurt, jonka syliin hän oli joutunut.

Reki oli taas täydessä vauhdissa. Suuri karvalakki oli valahtanut Evan silmille, joka nauraen koetti vapautua siitä, Kurtin vallattomasti painaessa sitä yhä syvemmälle.

"Anna minun olla, minä tukehdun!" huudahti hän vihdoin.

Siiloin sieppasi Kurt hänen päästään lakin niin äkkiä, että tukka joutui aivan epäjärjestykseen ja putosi alas hartijoille. Samassa huomasi Eva Henningin, joka istui vastapäätä, Annan vieressä. Siis oli hän tullut! Riemuitseva ilontunne sekaantui hänen neitseelliseen ujouteensa täytyessään näyttäytyä hänelle näin huolimattomassa asussa. Hän hymyili salatakseen hämminkiään ja koetti piilottaa päätänsä suuriin turkkeihin.

"Pane lakki päähäni, Kurt", oli ainoa, mitä hän sai sanotuksi.

"Onhan sinulla tarpeeksi päähinettä tässä", sanoi veli ja veti hänen kauhukseen häntä paksusta palmikosta.

Anna, joka huomasi sisarensa surkean tilan ja tunsi sääliä häntä kohtaan, otti karvalakin Kurtilta ja pani sen Evan keltakiharaiseen päähän.

"Sinä olet kiltti, sinä", sanoi tämä kiitollisella katseella.

"Mutta minä olen tietysti paha", sanoi Kurt ja suuteli pyöreää, punaista poskea, joka oli melkein turkinkauluksen peitossa.

"Niin olet, sillä sinä et koskaan tahdo muistaa, että minä olen täysikasvuinen", vastasi Eva.

"Mutta sinä et juuri käyttäydy täysikasvuisten tavalla", sanoi Kurt leikillisesti, "täysikasvuinen, hyvin kasvatettu nuori nainen olisi tervehtinyt vastapäätä olevaa vierastaan, ennen kuin olisi ruvennut torumaan veljeään. Sinä et ole ensinkään suvainnut huomata Henningiä."

"Sinä et ole antanut minulle siihen aikaa", vastasi Eva nauraen ja loi ujon katseen Henningiin, "mutta joka tapauksessa olen minä iloinen, että hän on täällä."

"Kiitos siitä", vastasi Henning hymyillen ja tarttui hänen ojennettuun käteensä, jota hän lujasti puristi.

* * * * *

"Joululoma on hauskinta maailmassa!" huudahti Eva, niin pian, kuin hän Annan kanssa oli tullut heidän yhteiseen huoneeseensa mennäkseen maata. "Olen niin iloinen, kun sinä taas olet kotona!"

"Se on kiltisti tehty sinulta. Minun mielestäni ei sinun pitäisi olla niinkään iloinen saatuasi tänne tällaisen tilan-anastajan", vastasi Anna.

"Kyllä minä aina ehdin olla yksin", sanoi Eva.

"Sanoppa, Anna, tiedätkö mitä minä saan joululahjaksi?"

"Kyllä minä sen tiedän."

"Tulenko minä siitä iloiseksi?"

"Tulet, varsinkin yhdestä."

"Tulenko? Keneltä minä sen saan?"

"Kuinka sinä olet lapsellinen, Eva! Voisi luulla, että sinä olet kahdeksan vuotias, sen sijaan että olet kahdeksantoista."

"Niin, mutta minä en voi sille mitään, että iloitsen joulusta nyt yhtä paljon kuin lapsenakin. Enkä minä tiedä minkä tähden minä en saisi tehdä sitä."

"Iloitse sinä vaan, jos voit. Toivonpa että minäkin voisin!"

"Kenties olen minä kovin kehittymätön, koska minä olen niin lapsellinen", sanoi Eva miettiväisesti istuessaan ja sukiessaan pitkää, silkinpehmoista tukkaansa. "Kahdeksantoista vuotta on paljon, mutta minä en tunne itseäni ollenkaan niin vanhaksi, eikä kukaan uskokaan, että olen niin vanha."

"Älä huolehdi siitä, kyllä sinä olet hyvä paikallasi. Mutta kyllä se tekisi sinulle hyvää, jos pääsisit vähän katsomaan maailmaa."

"Niin, mutta jos se olisi minulle tarpeellista, niin minä varmaan pääsisin; mutta Jumala tahtoo juuri minun olemaan täällä. Vai luuletko sinä, että Hän tahtoisi minun antautumaan jollekin erityiselle alalle, kuten sinäkin? Minä en ainakaan tiedä mikä se ala olisi."

"En minä tarkoita, että sinä tulisit joksikin. Sinun paikkasi on täällä kotona. Isä ja äiti tarvitsevat sinua."

"Sitä minäkin juuri olen ajatellut", sanoi Eva keventynein mielin. "Koti tuntuisi varmaankin heistä tyhjältä, jos minäkin jättäisin heidät. Etkö sinäkin usko sitä?"

"Uskon tietysti, niin että saat olla varma olevasi hyödyksi siinä asemassa missä nyt olet."

* * * * *

Tuli jouluilta. Vanha tapa Warenheimin perheessä oli syödä aamiaista sinä päivänä sytytetyn kuusen valossa, se antoi joulutunnelman koko päivälle aamusta aikain. Aamiaisen jälkeen meni jokainen omaan huoneeseensa asettelemaan joululahjojaan kuntoon.

Aamupäivällä pyysi Henning, että hevonen valjastettaisiin suuren reen eteen. Hän tahtoi ajaa jokaiseen mökkiin kylässä jakaakseen lahjoja, joita hän oli ostanut sen asujamille. Annan ja Evan pyysi hän mukaansa, eivätkä he kumpikaan kieltäytyneet. Mökeissä nousi riemu korkealle näiden odottamattomien lahjojen johdosta, ja Henning tunsi ensikerran jakamatonta iloa rikkaudestaan. Kotimatkalla oli hänen sydämensä kevyempi, kuin koskaan sen jälkeen kun hän oli saanut suuren perintönsä.

"Kuinka onnellinen sinä olet, Henning, kun olet niin rikas ja voit antaa niin paljon kuin tahdot", huudahti Eva, kun he taas istuivat reessä, jaettuaan pois viimeiset tavarakääröt.

"Niin, se on todellakin hauskaa", vastasi dosentti vakaumuksella.

"Sen minä uskon. Minäkin tahtoisin saada miljoonan tuolla tavoin", jatkoi Eva, jonka ujous jo oli kokonaan kadonnut.

"Se ei olisi ollenkaan hyödyllistä sinulle", sanoi Anna tylysti.

"Älä sano niin, minä käyttäisin sen hyvin."

"Kyllä sitä on maailmassa puutetta ja hätää", sanoi Anna ja huokasi ajatellessaan niitä monia köyhiä perheitä Tukholmassa, joissa hänen käyntinsä aina olivat tervetulleet.

"Anna, minä toivon, ettet sinä ujostele kääntyessäsi minun puoleeni tarvitessasi apua köyhille ystävillesi", sanoi Svennius vilkkaasti.

"En minä tarkoittanut sitä", sanoi Anna. "Mutta minä tarkoitan. Minulla on kylliksi monelle köyhälle."

"Älä ole tyhmä nyt, Anna, vaan kumarra ja kiitä! Ethän sinä saa sitä itsellesi", sanoi Eva nähtyään sisarensa vielä epäröivän.

"Eva on aivan oikeassa. Minä en todellakaan ymmärrä, miksi sinä kieltäisit minulta ilon auttaa muutamia sinun kauttasi", sanoi Svennius ja nojautui reen nurkkaan.

"Olen hyvin kiitollinen tarjouksestasi", sanoi Anna hätäisesti huomattuaan Henningin kasvoista, että tämä piti häntä yksinkertaisena.

"Niin, tervetuloa milloin tahansa keventämään kukkaroani", sanoi Henning taas ystävällisesti, "ja sinä myös, Eva, sinun turvattejasi emme me myöskään saa unohtaa."

"Ole huoletta, minä asetan ne kyllä riviin sinun eteesi, ennen kuin matkustat pois", sanoi Eva veitikkamaisesti.

Illalla sai Eva vanhemmiltaan suuren yllätyksensä, lupauksen saada seurata Annaa Tukholmaan, ottaakseen muutaman kuukauden ajan laulutunteja. Hänen ihastuksensa oli suuri, mutta siihen sekaantui kaipauksen tunnettakin, kun hänen siten täytyi erota vanhemmistaan ja Vesterlångasta. Iltasin ei Anna tahtonut saada nukkua. Eva tahtoi vaan kuulla puhuttavan Tukholmasta.

"Oi, kuinka minä ikävöin sinne! Jospa saisimme lähteä jo huomenna! Mutta äiti — on äärettömän vaikeaa jättää hänet tänne!" Se oli aina kaikkien ihastuneitten mielenpurkausten loppusävel.

Se oli vaan Eva, joka odotti joululoman loppumista. Muut nauttivat täysin siemauksin maalaiselämän vapaudesta. Aamupäivisin tekivät Kurt ja Henning pitkiä retkeilyjä suksilla taikka käyden, toisinaan kahdenkesken, mutta useimmiten tyttöjen seurassa. Päivällisen jälkeen vietettiin hämyhetkeä, jolloin Henning tavallisesti istui pianon ääressä soitellen. Kun sitten sytytettiin tulet, pyysi hän saada säestää Evaa, joka aina mielellään lauloi. Vähän ennen illallista mentiin tavallisesti kävelemään, olipa sitten lumituisku taikka kirkas kuutamo. Rouva Warenheim nautti suuresti, saadessaan pitää kaikki lapset ympärillään; Henningin luki hän melkein myöskin lapsekseen. Erittäin iloitsi hän kuitenkin siitä lempeämmästä mielenlaadusta, jonka hän oli huomaavinaan Kurtissa. Hän ei ollut odottanut saavansa häntä kotiin täksi jouluksi, sillä hänen oli vaikea saada lomaa juuri tähän vuodenaikaan. Mutta hän oli voittanut kaikki vaikeudet tehdäkseen äidilleen mieliksi. Ehkä oli se tietoisuus tästä, joka levitti tavallista valoisemman loisteen äidin kauniisiin silmiin.

"Kurt", sanoi hän eräänä päivänä pojalleen, tämän istuessa ja lukiessa hänen vieressään, hänen työpöytänsä ääressä, "lupaatko sinä pitää huolta Evasta, kun hän tulee Tukholmaan, ja toimittaa hänelle tuttavia."

Kurt katsoi hämmästyneenä ylös.

"Tiedätkö sinä, minkälaisten ihmisten kanssa minä seurustelen?" kysyi hän.

"Otaksun, että sinä tunnet ainakin muutamia, joille sinä voit esittää pikku sisaresi."

"Hm. Niitä ei todellakaan ole monta", mutisi hän.

"Mutta sinun velvollisuutesi on pitää hänestä huolta."

"Minun mielestäni on se Annan velvollisuus."

"Tarkoitan silloin, kun hänellä ei ole aikaa. Muuten luulen, että sinun seurasi tekisi Evalle hyvää."

"Sitä et sinä voine tarkoittaa!"

"Kyllä aivan varmaan. Minä luotan täydellisesti siihen, että sinun huolenpitosi ja hellyytesi häneen estää sinua kylvämästä myrkkyä hänen sieluunsa", sanoi äiti vakuuttavasti. "Oleskelu sinun seurassasi vaikuttaisi kehittävästi Evaan. Ja samalla luulen minä, että hänen seuransa olisi terveellistä sinulle."

"Ah, siinäpä se on! Sinä tahdot hänen kauttansa hillitä minua. Nyt minä ymmärrän viekkautesi", sanoi Kurt hymyillen ja loi sydämellisen katseen äitiinsä.

Tämä hymyili.

"Minä tarkoitin joka tapauksessa sitäkin, mitä minä ensin sanoin", väitti hän. "Te voitte molemmin puolin vaikuttaa hyvää toinen toisiinne."

"Mutta katsos, äitiseni, minä en pidä mistään hillitsemis-keinoista, minä tahdon kulkea omaa tietäni aivan vapaasti ja itsenäisesti."

"Ja sinä luulet voivasi tehdä niin? Ei kukaan, ihminen, luulkoon hän itseään kuinka itsenäiseksi tahansa, voi olla ottamatta vaikutteita niistä, joiden kanssa hän joutuu tekemisiin. Eikö meidän siis ole etsittävä niiden seuraa, joiden tunnemme vaikuttavan itseemme hyvää, ja kartettava pahojen seuraa? Minä pelkään, että sinä teet päinvastoin ja luulet siten tulevasi itsenäisemmäksi."

"Ehkä minä sitten koetan seurustella pikku sisareni kanssa, saa nähdä mitä hyvää hän voi vaikuttaa minuun", sanoi Kurt surumielisesti hymyillen ja hänen ajatuksensa kiitivät erään luo, jonka seuraa hän ei uskaltanut etsiä.

31.

Vesterlångassa tuntui tyhjältä, kun kaikki nuoret uudenvuoden jälkeen menivät pois. Vasta sitten kun Eva oli poissa, huomasivat vanhemmat, mikä lämmittävä auringonsäde hän oli ollut heidän elämässään. Huomaamattaan kuunteli äiti usein nopeita, kepeitä askeleita portaissa ja käytävissä ja lapsellisen iloista naurua ja kauniita lauluja. Vaikka hän koetti tehdä itsensä miellyttäväksi miehelleen, istuessaan iltapäivisin hänen luonaan, huomasi hän kuitenkin, että tämän mieli usein oli alakuloinen. Hän lupasi hakea itsensä pois Vesterlångasta, missä elämä rupesi tulemaan liian synkäksi ja yksitoikkoiseksi. Rouva Warenheim, joka tunsi miehensä kylliksi hyvin ymmärtääkseen, kuinka vähän hän tarkoitti sillä mitä sanoi, ei vastannut mitään sellaisiin mielenpurkauksiin, vaan johti keskustelun Evaan, muistuttaen hänelle jostakin seikasta hänen viime kirjeessään, taikka puhuen tyttären takaisintulosta ja kuinka hauskaa tulisi olemaan kuulla hänen edistystään laulussa.

"Niin, jospa jo olisi kevät! Meidän ei olisi pitänyt laskea häntä pois kotoa. Jos olisin aavistanut kuinka tyhjältä täällä tuntuu, en minä olisi koskaan myöntynyt sinun rukouksiisi", sanoi kirkkoherra eräänä iltana, kun lumimyrsky, joka raivosi ulkona, levitti kolkon tunnelman kaikkialle. "On hullua, että me kaksi vanhaa olemme täällä yksinäisyydessä."

"Me kaksi", toisti hänen vaimonsa surumielisesti ja silitti hiljaa kädellään miehensä harmahtavia hiuksia.

Hän tarttui vaimonsa käteen ja suuteli sitä hellästi. Hän ymmärsi hänen äänensä ja hyväilynsä merkityksen.

"Niin kauan kuin sinä olet minulla, on minulla aina paras jälellä, sen sinä kyllä tiedät", sanoi hän sydämellisesti. "Mutta se ei estä minua ikävöimästä pientä auringonsädettämme, ja minä luulen että sinäkin kaipaat häntä."

"Tietysti, mutta kun minä kaipaan häntä, ajattelen minä vaan, kuinka hyödyllistä hänelle on saada olla vähän aikaa poissa kotoa. Sinun tulee muistaa, että hän on nuori ja tarvitsee vaihtelua. Me emme saa olla itsekkäitä."

"Ei, ei", sanoi hänen miehensä ja huokasi, "sitä me emme saa olla. On kauheata nähdä, kuinka itsekkäisyys tunkeutuu kaikkialle, puhtaimpaan rakkauteenkin. Toisinaan tuntuu minusta melkein kuin olisi meidän rakkautemme Vapahtajaankin paljasta itsekkäisyyttä. Mehän rakastamme Häntä vaan Hänen hyvien töittensä tähden."

"Niin, mutta tässä suhteessa ei varmaankaan voine puhua itsekkäisyydestä, vaan oikeutetusta itserakkaudesta, rakkaudesta Jumalan kuvaan itsessämme, joka on määrätty säteilemään yhä suuremmalla kirkkaudella. Sehän on Vapahtajan työ herättää tämä ijäisyys-olento henkiin meissä ja puhdistaa, vahvistaa ja kehittää sitä. Eihän voi kutsua itsekkäisyydeksi sitä että, me rakastamme Häntä näiden hyvien töiden tähden, joiden avulla me tulemme kykeneviksi kerran täydellisinä ijankaikkisuudessa kunnioittamaan Häntä. Eikö niin?"

Hän katsoi kysyvästi mieheensä.

"Sinä teet aina minun sieluni jälleen valoisaksi", vastasi kirkkoherra hellästi, "kun minun katseeni harhailee, kiinnität sinä sen jälleen totuuteen."

"Kurt ja sinä olette sentään hyvin toistenne kaltaiset", sanoi rouva Warenheim hetkisen kuluttua.

"Olemmeko me?"

"Olette, ja sen vuoksi ihmetyttää se minua, ettette te ymmärrä paremmin toisianne", jatkoi hän hieman epäröiden. Hän tunsi antautuvansa vaaralliselle alalle.

"Kurt ei tahdo ymmärtää, hän on itsepäinen ja vastahakoinen", sanoi kirkkoherra ankarasti.

"Mutta koetatko sinä sitten ymmärtää häntä?" kysyi hänen vaimonsa lempeimmällä äänellään koettaen hillitä vihaa, jonka hänen sanansa mahdollisesti tulisivat herättämään.

"Eihän ole mikään vaikeus ymmärtää häntä; hän on röyhkeä, eikä tahdo nöyrtyä, siinä koko asia."

"Ei sentään aivan", väitti hänen vaimonsa lempeästi mutta varmasti, "hän etsii ja ahkeroitsee ja koettaa päästä selvyyteen, mutta ei voi."

"Sitten etsii hän väärällä tavalla, sillä muuten hän löytäisi. Joka etsii, se löytää, sanoo Jumalan sana ja se sana pysyy lujana."

"Mutta minkä luulet sinä sitten olevan esteenä", kysyi rouva Warenheim huolestuneena.

"Ylpeyden. Hän ei tahdo taipua. Hän ei tahdo kulkea sitä nöyryyttävää tietä, jonka Jumala on määrännyt. On aivan tavallinen vika, että me tahdomme luottaa itseemme ja häpeämme ottaa vastaan kaikki armosta. Se on vihattu sana murtumattomalle, ylpeälle mielelle."

"Mutta sinä et tahdo koskaan puhua Kurtille etkä perehtyä hänen ajatuskantaansa."

"Se ei maksa vaivaa. Hän tietää totuuden, mutta kun hän välttämättömäsi tahtoo kääntää sen pois, niin — mitä voin minä sille?"

Rouva Warenheim ei vastannut heti. Hänen silmiinsä nousi suuret kyyneleet ajatellessaan rakasta poikaansa, joka taisteli pimeässä epätoivoista taistelua.

"Martti", sanoi hän hetkisen kuluttua, "älä vihastu, mutta minusta tuntuu kuin pelkäisit sinä Kurtin epäilyn tarttuvan sinuunkin ja että sinä sen vuoksi aina pikastut hänen väitteistään ja lopetat keskustelun hänen kanssaan. Onko asianlaita niin?"

"Ei suinkaan", vastasi hänen miehensä kiivaasti. "Se on", lisäsi hän heti lempeämmin, "ei kenenkään pidä tekeytyä liian varmaksi. Mutta teoreettiset ristiriitaisuudet eivät ole läheskään niin uskoa koettelevia, kuin oman kurjuutemme huomaaminen. Vanha ihminen ei tahdo antaa kukistaa itseään, vaan nousee toisinaan kauhistuttavalla voimalla uhaten syöstä kumoon kaikki."

"Silloin tulee meidän katsoa pois itsestämme Kristukseen, joka sovittaa ja pyhittää meidät eikä väsy koskaan", sanoi hänen puolisonsa ja tarttui molemmilla käsillä hänen käteensä.

Kirkkoherra veti hänet luokseen.

"Kiitos siitä, että sinä aina olet valmis kääntämään minun katseeni Häneen; siten olen monta kertaa saavuttanut voiton", sanoi hän. "Sinä näet Hänet varmaan harvinaisen selvästi."

"Se on sentähden, että minä olen niin riippuvainen Hänestä. Sinä, jonka suhteen minulla ei ole mitään salaisuuksia, tiedät parhaiten kuinka heikko minä olen. Mitä kauemmin minä olen elänyt, sitä välttämättömämmäksi on Hän tullut minulle."

32.

"Anna, tiistai-iltana on niin sanomattoman hauska konsertti. Emmekö mene sinne? Halvimmat piletit maksavat vaan puolitoista kruunua", sanoi Eva houkuttelevalla äänellä.

"Voithan sinä mennä", vastasi Anna, katsomatta ylös kirjoistaan.

"Mutta enhän minä voi mennä yksin ja olisi niin hauska, jos sinä tulisit mukaan."

"Kyllä Kurt tulee, jos pyydät."

"Ei, hänellä ei ole aikaa, hänet on kutsuttu jonnekin siksi illaksi. Etkö sinä voi tulla, Anna? Saat nähdä, että siellä on hauska."

"Minulla on muuta ajattelemista, kuin sitä mikä on hauskaa."

"Mutta voithan sinä tulla tämän kerran. Menemme halvimmalle paikalle, eihän siihen mene niin suurta summaa", sanoi Eva, joka arvasi mistä kenkä puristi.

"Ei suurta summaa! Siten sanot sinä, joka et ole nähnyt ympärillämme vallitsevaa hätää. Puolitoista kruunua on paljon esimerkiksi köyhälle työmiesperheelle."

"Mutta annathan sinä niin paljon köyhillesi, etkä suo itsellesi koskaan mitään. Voithan sinä kerran tehdä poikkeuksen tavallisista tavoistasi."

"Ei saa tehdä koskaan poikkeuksia hyvistä tavoista", vastasi Anna lempeämmällä äänellä. Sisaren sanat kaikuivat miellyttävästi hänen korvissaan.

"Voithan tehdä sen uhrauksen minun tähteni", pyysi Eva. "Laulunopettajattareni sanoo, että minun täytyy kuunnella paljon musiikkia, se kehittää melkein yhtä paljon, kuin omat harjoituksetkin."

"Mitä hyötyä on sinun musiikistasi ja yleensä mistään musiikista? Sehän on olemassa vaan huvin vuoksi."

Eva vaikeni murheellisena. Tähän väitteeseen ei hänellä ollut mitään vastattavaa.

"Anna, etkö sinä pidä minusta enää?"

"Pidän tietysti, kuinka sinä voit saada päähäsi noin hullun ajatuksen?" vastasi Anna lyhyellä naurahduksella, joka ei sisältänyt mitään iloa.

"Mutta sinä olet ollut niin epäystävällinen minulle, vaikk'en minä ole tehnyt sinulle mitään pahaa."

"Se tuntuu sinusta vaan siltä senvuoksi, etten minä hemmottele sinua niinkuin kaikki muut tekevät."

"Kuka hemmottelee minua?"

"Kaikki, isästä ja äidistä alkaen aina minun koululapsiini asti", vastasi Anna, äänessään enemmän terävyyttä, kuin hän aavistikaan.

"Hemmottelevatko ne minua!" huudahti Eva nauraen, "enkö ole pikemmin minä, joka olen hemmotellut heitä."

"Sinä teit kaikki, saadaksesi heidät pitämään enemmän sinusta, kuin minusta, ja onnistuit tietysti."

Eva katseli ihmetellen sisartaan. Hän ei ymmärtänyt häntä, mutta nuo syyttävät sanat viilsivät hänen sydäntään.

"En minä tarkoittanut mitään sellaista. Minähän tahdoin vaan auttaa sinua hauskuuttamaan heitä, ja minä pidän niin paljon lapsista", sanoi hän.

"Kyllähän minä sen tiedän, ettet sinä mitään tarkoittanut, ethän sinä koskaan tarkoita mitään, ja kuitenkin syrjäytät sinä minut joka paikassa. Sinä et tietysti voi sitä auttaa, enkä minäkään, mutta kaikesta huolimatta on siten käynyt ja on aina ollut niin. Minä en muista sitä aikaa, jolloin minua ei olisi syrjäytetty sinun tähtesi. Älä senvuoksi vaadi, että minä sitäpaitsi tekisin vielä mitään uhrauksia!"

Anna puhui kiivaasti, purkaen ulos suuttumuksen, joka jo kauan oli kiehunut hänen sydämessään ja jota hän ei enää voinut hillitä. Yhä enenevällä kateudella ja luulevaisuudella huomasi hän, kuinka suuren eron jokainen teki hänen ja hänen nuoremman sisarensa välillä. Anna ei ollut koskaan nähnyt tätiä niin iloisena, kuin Evan tultua. Kurt kävi nyt heidän luonaan joka päivä, ennen oli hän tullut korkeintaan kerran viikossa. Aina oli hän tahtonut Evaa kanssansa ulos ja osoitti paljon enemmän harrastusta Evan musiikille, kuin vanhemman sisaren opettajatoimelle. Varsinkin suututti Annaa se, että Henning Svennius teki samoin. Hän kuunteli usein Evan hyvinkin lapsellista puhetta suuremmalla harrastuksella kuin Annan keskustelua, olipa se sitten kuinka tärkeää tahansa. Anna koetti vastustaa kateutta, mutta se kiehui ja kuohui hänen sydämessään. Se kohosi korkeimmilleen, kun hän eräänä iltana oli kutsunut koululapset pieneen juhlaan luoksensa ja Eva oli laulanut ja leikkinyt heidän kanssaan, ja he olivat ihastuneet häneen niin, että he hänen tähtensä näyttivät kokonaan unohtaneen vanhemman sisaren. Tämä oli koskenut Annan sydämeen kenties kaikista enimmin. Nämä lapset, joiden tähden hän oli uhrannut niin paljon työtä, rahaa ja huolta, kääntyivät silmänräpäyksessä pois hänestä sellaisen puoleen, joka nauroi ja leikki heidän kanssaan vaan omaksi huvikseen. Hän tunsi vastustamatonta katkeruutta viatonta sisartansa kohtaan, joka sai osakseen niin runsaasti myötätuntoisuutta, jota Anna itse kaipasi ja vaan niukasti sai nauttia. Hän ei kuitenkaan koskaan ollut aikonut pienimmälläkään tavalla ilmaista mitä hän tunsi, ja senvuoksi katui hän heti samana hetkenä lausumiaan katkeria sanoja. Hän loi Evaan anteeksipyytävän katseen, ikäänkuin peruuttaakseen sanansa, mutta se oli liian myöhäistä.

"Minä en pyydä sinulta mitään!" huudahti Eva ylpeästi. "Minä en ensinkään ymmärrä mitä sinä tarkoitat, sinä olet mielipiteissäsi niin kauhean kohtuuton ja ilkeä!"

Hän rupesi itkemään. Anna taisteli sydämessään. Hän tunsi tehneensä väärin, mutta ylpeytensä ei tahtonut tunnustaa sitä, ja hänen katkeroittunut sielunsa nautti saadessaan kiusata kadehtimaansa, samalla kun hänen omatuntonsa ankarasti soimasi häntä näistä ilkeämielisistä tunteista. Mutta Eva oli luonteeltaan aivan toisellainen. Hänen pikainen vihansa suli pian pois kyyneltulvassa ja omantunnon tarvitsi vaan muistuttaa hänelle hänen viimeisiä sanojaan, niin taipui hän heti sen tuomioon ja unohti Annan epäystävälliset sanat. Hän lakkasi nyyhkyttämästä ja katsoi arastellen sisareensa.

"Anna, unohda sanani, minä en ollenkaan tarkoittanut, että sinä olet paha; minä olen niin pahoillani, anna minulle anteeksi!" pyysi hän ja kietoi molemmat kätensä Annan kaulaan niin rukoileva katse silmissään, joissa kyyneleet vielä kimaltelivat, että pahat tunteet, jotka pyrkivät ylivaltaan Annan sielussa, kokonaan menettivät voimansa ja raukesivat.

"Minunhan tulee pyytää sinulta anteeksi. Unohda sanani!"

"Kernaasti", vastasi Eva sydämellisen myöntyväisesti, "kyllä minä ymmärrän, ettet sinä tarkoittanut sitä, mitä sanoit. Sinä olit vaan väsynyt paljosta työstäsi, enkä minä sitä ihmettele. Sinulla on niin paljon tekemistä."

Evan silmät säteilivät ja hän oli niin epäitsekkään innokas puolustaessaan sisartaan, että tämä tunsi juuri nyt ansaitsevansa vähemmän puolustusta kuin koskaan ennen.

* * * * *

"Kurt, oletko sinä aivan auttamattomasti kutsuttu pois tiistai-illaksi?" kysyi Eva, kun hän veljensä kanssa seuraavana päivänä oli ulkona kävelemässä.

"Olen. Mitenkä niin? Olisitko sinä muuten tarvinnut minua silloin?"

"Minä menisin niin mielelläni konserttiin, mutta minulla ei ole seuraa. Anna ei tahdo kustantaa itselleen pilettiä."

"Onpa hän itara", arveli Kurt.

"Ei, ei suinkaan, ei hän ollenkaan ole saita", sanoi Eva innokkaasti, "mutta hän ei koskaan tuhlaa mitään huvituksiinsa, vaan antaa köyhille kaikki mitä hän ansaitsee."

"Ottamatta lukuun sitä mitä hän panee säästöön", lisäsi Kurt halveksivasti.

"Isä tahtoo hänen säästämään, että hänellä olisi jotain tultuaan vanhaksi, ja hän tekee oikein totellessaan isää. Anna on erinomaisen älykäs, hänellä on niin paljon periaatteita ja hän seuraa niitä järkähtämättömästi. Toivon, että voisin olla enemmän hänen kaltaisensa."

"Hyvä ellet voi sitä. Minä en pidä ollenkaan naisista, joilla on periaatteita."

"Hyi, Kurt, nyt sanot sinä sellaista, jota sinä et tarkoita. Minä toivon, että voisin ajatella niin paljon toisia, kuin hän."

"Sinä ajattelet enemmän toisia kuin hän. Minä sanon sinulle, Anna ajattelee harvoin ketään muita, kuin itseään."

"Ei, Kurt, nyt sinä olet väärässä."

"Ajatteleeko hän koskaan ympäristönsä hauskuutta? Hän on usein niin nyreä, että oikein pistää vihaksi. Näethän itsekin kuinka mahdotonta on saada häneltä minkäänlaista palvelusta."

"Älkäämme puhuko enää Annasta; sinä sanot hänestä niin paljon pahaa, ja minä tiedän, että hän on paljon parempi, kuin luuletkaan", virkkoi Eva.

"Eikö se ole tässä, mistä saa ostaa konserttipilettejä?" kysyi Kurt ja pysähtyi erään musiikkikaupan edustalle.

"On", vastasi Eva luoden ikävöivän katseen sinnepäin.

"Tule sitten", sanoi veli ja aukasi oven.

"Mitä sinä siellä teet?"

"Saat nähdä."

Eva seurasi Kurttia puotiin ja näki hämmästyksekseen tämän ostavan kaksi konserttipilettiä.

"Mutta ethän sinä voi tulla, Kurt", sanoi hän, kun he taas tulivat kadulle.

"En, mutta Anna kyllä voi", vastasi hän. "Minä annan hänelle piletin; sitä ei hän voi antaa kansakoululapsilleen, niin että hänen täytyy käyttää se itse."

"Oi, Kurt, kuinka hyvä sinä olet!" huudahti Eva säteilevin silmin. "Kyllä sinä sentään pidät Annastakin?"

"Kuka on sanonut, etten pidä hänestä? Ihmisten kiusallista täydellisyyttä täytyy kärsiä yhtä hyvin kuin heidän virheitänsäkin."

Anna ei oikein tietänyt tulisiko hänen olla iloinen siitä, että hänet näin pakotettiin menemään konserttiin, mutta hän meni kuitenkin, vaikka vähän nyrpeällä mielellä. Hän oli huomaavinaan pistoksen Kurtin anteliaisuudessa.

"Kaikki vaan Evan tähden", kuiskasi katkera ääni hänen sielussaan ja teki hänen kiitoksensa veljelleen kylmäksi.

33.

"Henning, pidäthän sinä musiikista?" kysyi Eva eräänä päivänä, kun Svennius oli tullut heille ja istuutunut hetkiseksi hänen huoneeseensa, kun muut olivat ulkona.

"Olipa se kysymys", vastasi tämä.

"Mutta eihän siitä voi olla oikeastaan mitään hyötyä. Vai voiko?"

"Tietysti voi. Siitä voi olla sekä hyötyä että vahinkoa, aina sen mukaan, miten sitä käytetään."

"Mutta kuinka voin minä tehdä hyötyä laulullani? Eiköhän olekin vaan turhaa tuhlausta, että minä otan laulutuntia, kun ei minusta kuitenkaan voi tulla mitään todellista?"

"Kuka on niin sanonut, ettei Evasta voi tulla mitään todellista?"

"Eihän minulla ole niin suuria taipumuksia", sanoi hän ja punastui ilosta ajatellessaan, että Henning vastustaisi häntä, mutta sitä hän ei tehnyt.

"Se riippuu siitä tarkoitatko sinä tuolla 'todellisella' oikeaa laulajatarta, sillä sellaista sinusta ei tule; mutta voithan sinä sentään äänelläsi tuottaa iloa monelle. Ja kyllä kai sinä itsekin huomaat, kuinka paljon hyötyä laulusta voi olla. Sinähän kuulut sairashuonekuoroon; etkö luule sairailla olevan hyötyä teidän lauluistanne?"

"Kyllä, mutta sitä varten osaan minä jo tarpeeksi."

"Etkö sinä käsitä, että jota paremmin laulu lauletaan, sitä suuremman vaikutuksen se tekee?"

"Sitä en minä ole koskaan ajatellut!" sanoi Eva. "Oi, kuinka minä koetan oppia laulamaan hyvin! Mutta, Henning, tämähän koskee vaan hengellisiä lauluja; ei suinkaan muista lauluista, kansanlauluista ja sellaisista, voi olla mitään hyötyä? Niitähän lauletaan vain huvin vuoksi."

"Vaikkapa niinkin olisi, on niistä sittenkin hyötyä. Luuletko sinä, että itse huvikin on olemassa vaan huvin vuoksi?"

"Mikä huvi?"

"Huvin käsite, huvitus yleensä?"

"Totta kai ei siitä voi olla hyötyä", sanoi Eva ihmetellen.

"Ajatteleppas tarkemmin. Ajattele elämää paljaassa työssä, ilman vähintäkään virkistystä taikka huvia, eikö se olisi liian raskasta? Etkö tunne itse, kuinka työ sujuu helposti, kun on ollut oikein hauskaa ja mieli on virkistynyt? Ja sellainen huvitus, jota kaunis ja puhdas musiikki tarjoo, on suuremmoista; se vaikuttaa jalostavasti ja ylentävästi. Pienet laulutkin, hienosti laulettuina, voivat tuudittaa mielet sopusointuun ja antaa henkistä lepoa. Niin että elä epäile tekeväsi oikein kokonaan antautuessasi kehittämään lahjojasi nyt, kun sinulla on siihen tilaisuus."

"Mutta, Henning, sinähän olet niin tavattoman musikaalinen, sen olen kuullut monelta taholta, miksi et sinä antaudu sille alalle?"

"Soittelenhan minä hyvin paljon."

"Mutta voisithan sinä edistyä vielä enemmän."

"Ehkä, jos minä kokonaan antautuisin sille; mutta täytyy omata taiteilijasielu, voidakseen pyhittää elämänsä taiteelle. Sitä ei minulla ole, vaan uskon ja toivon, että taipumukseni soveltuvat parhaiten siihen kutsumukseen, jonka olen valinnut."

"Sopinenkohan minä mihinkään kutsumukseen? Tuntuu siltä kun en sopisi, ja se on niin ikävää."

"Minä luulen tietäväni mistä sinä löydät elämäntehtäväsi", sanoi Henning.

"Mistä?" kysyi Eva innokkaasti.

"Kodissa."

"Oh, mutta sehän ei ole mitään", sanoi hän nolostuneena.

"Eva, minkälaiset mielipiteet sinulla on? Eikö koti ole mitään?"

"On tietysti", vastasi hän nauraen, "mutta minua ei tarvita siellä; he tulevat toimeen aivan yhtä hyvin ilman minua. Palvelijat tekevät minun tehtäväni aivan yhtä hyvin kuin minäkin."

"Saattaa olla, että toinen voi tehdä toisen tehtävät, mutta toisen sijaa ei kukaan voi täyttää, jos me johonkin määrin olemme sellaisia kuin meidän tulee olla kodissamme. Minä luulen, että sinun tehtäväsi on… mutta ei, minä en sano sitä sinulle, sinä täytät sen parhaiten tietämättäsi", sanoi Henning keskeyttäen oman puheensa. Sydämessään ajatteli hän, että Eva suloisella, herttaisella olennollaan oli luotu olemaan musiikkina ja auringonpaisteena ympäristölleen; mutta hänen ei pitäisi tietää sitä itse, silloin voisi helposti lämpö paeta auringonpaisteesta ja sointu musiikista.

"Voinko minä täyttää sen tietämättäni? Kuinka sinä olet leikkisä! Voitko sinä olla dosentti tietämättäsi?"

Henning nauroi hiljaa ja sydämellisesti.

"Enpä juuri", sanoi hän ja lisäsi vakavammin: "mutta kyllä minä luulen, että me teemme parhaimmat tekomme tietämättämme; sillä kun me teemme jotakin itsetietoisesti, tulee siihen helposti tyytyväisyyden tunne, joka vie siltä kaiken arvon."

"Sittenhän olen saattanut tehdä äärettömän paljon hyvää, tietämättä siitä itse mitään! Ei se olisi niinkään hullua", sanoi Eva veitikkamaisesti.

Henning nauroi taas ja ajatteli, että se oli ehkä tuo usein odottamaton, aina viaton leikillisyys, joka oli tehnyt hänen olentonsa niin auringonpaisteen kaltaiseksi.

"Tuleeko Anna pian kotiin?" kysyi hän.

"Ei ennen kuin päivälliselle."

"Tiedätkö onko hän kirjoittanut hiljattain neiti Rencronalle?"

"En tiedä, mutta minä en luule, että he kirjoittavat usein toisilleen. He ovat vieraantuneet niin paljon toisistaan. Mitenkä voi Dagmar nyt? Sinähän kohtaat häntä toisinaan?"

"Kyllä, minä olin hiljattain Brotorpissa. En ollut käynyt siellä pitkään aikaan, ja minua oikein säälitti nähdessäni kuinka hän oli kuihtunut. Hän näytti heikolta ja rasittuneelta. Minä luulen, että hän tuntee itsensä hyvin yksinäiseksi. Hän tarvitsee ystävää. Tervehdi Annaa ja sano tämä hänelle, ja pyydä että hän kirjoittaa hänelle pian ystävällisen kirjeen. Se tekisi hänelle niin hyvää."

"Kyllä, mielelläni. Minä en todellakaan käsitä miksi Anna ja Dagmar eivät liity enemmän yhteen."

Henning meni, ja kun Anna tuli kotiin, lausui Eva hänen tervehdyksensä sillä seurauksella, että Anna heti kirjoitti pitkän, sydämellisen kirjeen Dagmarille. Hänestä tuntui yhtä luonnolliselta osoittaa suurinta hellyyttä ystävilleen heidän ahdingossaan, kuin hänen oli vaikea osoittaa myötätuntoisuuttaan heidän valoisina aikoinaan.

Muutamien päivien kuluttua tuli Dagmarilta vastaus. Se oli lyhyt ja lyijykynällä kirjoitettu.

"Kiitos, Anna, kirjeestäsi! Se teki minulle enemmän hyvää, kuin sinä aavistatkaan", oli siinä. "Minä olen sairas ja makaan vuoteessa kuumeessa, enkä saa kirjoittaa paljon, mutta minun täytyy kiittää sinua kaikesta. Luulen, että tulen hyvin sairaaksi, ainakin tuntuu siltä. Sano terveisiä kaikille, jotka mahdollisesti vielä muistavat minua, ja rukoile sen puolesta, joka kenties pian kuolee!

Sinun uskollinen Dagmarisi."

Anna tuli hyvin liikutetuksi tämän kirjeen johdosta, mutta ei voinut uskoa, että asiat olisivat niin huonosti. Mutta niin oli kuitenkin laita. Dagmar sai hermokuumeen ja vietiin sairashuoneeseen Tukholmaan, hoidettavaksi siellä. Matkan vaivat olivat melkein liian suuret hänen heikoille voimilleen, mutta hän ei tahtonut jäädä Upsalaan, jossa hän ei tuntenut ketään. Tukholmassa asui hänen äitinsä ja voisi toisinaan tulla katsomaan häntä. Anna ja Eva kävivät myös joka päivä sairashuoneella tiedustelemassa hänen vointiaan. Moneen viikkoon eivät he päässeet sisään. Dagmar oli elämän ja kuoleman vaiheella eivätkä lääkärit antaneet paranemisen toiveita.

Kurt oli tähän aikaan tavattoman harvapuheinen ja synkkämielinen. Hän kysyi harvoin Dagmarin tilaa, mutta kuunteli innokkaasti joka kerran kun sisaret puhuivat hänestä. Hänen toverinsa ihmettelivät mikä hänelle oli tullut, sillä hän ei juuri koskaan enää mennyt heidän iloisiin seuroihinsa, vaan käveli yksinään ja vastasi äreästi, kun häntä puhuteltiin.

Vasta kun kinokset rupesivat sulamaan huhtikuun auringon lämmöstä, rupesi Dagmar paranemaan, niin että hänen luokseen pääsivät muutkin, kuin hänen äitinsä. Anna ja Eva saivat ensi alussa olla hänen luonaan vaan muutaman minuutin, mutta vähitellen saivat he ulotuttaa käyntinsä pitemmiksi.

Toipuminen tapahtui hyvin hitaasti. Kun rouva Warenheim tuli Tukholmaan Toukokuussa viipyäkseen siellä viikon ajan ja viedäkseen sitten Evan mukanaan kotiin, makasi Dagmar vielä kalpeana ja heikkona valkoisella vuoteellaan.

Toukokuun aurinko paistoi sisään ikkunasta ja valaisi hentoja kevätkukkia ja vuokkoja sairaan päänalasen vieressä olevalla pöydällä. Dagmar makasi katse miettivästi kiinnitettynä kukkiin, jotka Eva samana päivänä oli tuonut hänelle. Toinen vuode oli tyhjä, niin että Dagmar asui nyt yksinään huoneessa. Hän odotti illalla Kurtin äitiä luoksensa. He eivät olleet nähneet toisiaan moneen vuoteen, ja Dagmar vapisi samalla kun hän iloitsi tästä kohtauksesta. Hän mietti miten paljon rouva Warenheim mahtoi tietää.

"Mitenkäs täällä voidaan? Saanko tulla sisään?" kysyi tuttu ääni ulkoa ja sai heikon punan nousemaan Dagmarin kalpeille poskille.

"Neiti on jotensakin virkeä. Olkaa hyvä!" vastasi hoitajatar ja aukaisi oven rouva Warenheimille, joka astui sisään yksinään.

"Tervetuloa jälleen elämään, rakas lapseni", sanoi Kurtin äiti, sydämellinen katse silmissään kumartuen sairaan puoleen.

Tämän tervehdyksen kuultuaan täyttyivät Dagmarin silmät kyynelillä ja hänen huulensa vapisivat kietoessaan kätensä äidillisen ystävänsä kaulaan ja tuntiessaan sydämellisen suudelman huulillaan.

"Siitä on kauan, kun me viimeksi näimme toisemme", jatkoi rouva Warenheim ja istui vuoteen viereen, "mutta me emme silti ole unohtaneet toisiamme."

Hän tarttui Dagmarin käteen ja hymyili rohkaisevasti hänelle, huomatessaan liikutuksen, joka valtasi tuon nuoren tytön ja jota hän oli liian heikko hillitsemään.

"Kas, tässä ovat kukat, jotka Eva poimi aamulla. Hän tuli niin iloiseksi löydettyään ne. Ne olivat ensimäiset tänä vuonna, ja hän oli aivan haltioissaan saadessaan tuoda ne tänne", lisäsi hän ja puhui vielä hetken aikaa kevyesti auttaakseen Dagmaria saavuttamaan mielentyyneytensä.

"Te olette aivan liian hyvä minulle", kuiskasi tämä, kun hän vihdoin voi hillitä ääntänsä.

"Ei ollenkaan", vastasi rouva Warenheim iloisesti hymyillen. "Jos Eva olisi sinun lailla maannut sairaana, olen minä varma, että sinä olisit tuonut hänelle kevään esikkoja, jos vaan olisit voinut."

"Olisin tietysti", vastasi Dagmar ja hymyili kyynelten läpi.

Rouva Warenheim katseli häntä. Tuon kauniin sairaan silmät loistivat niin suurina, loistavina ja surumielisinä hänen kuihtuneista kasvoistaan ja liikuttivat hänen sydäntään.

"Olen kuullut, että sinä saat pian nousta ylös", sanoi hän äänellä, joka tuntui epävarmalta, vaikka hän koetti tehdä sen iloiseksi.

"Ensi viikolla, ehkä", vastasi Dagmar.

"Ajattele, kuinka hauskaa! Ja sitten saat sinä istua ulkona auringonpaisteessa ja katsella kevään vihannuutta ja kuulla lintujen laulua!"

"Niin, kyllä se on hauskaa", myönsi Dagmar niin kokonaan ilman innostusta, että rouva Warenheim vasten tahtoaan kysyi:

"Mutta etkö sinä sitten tahdo tulla terveeksi?"

"Olin niin varma siitä, etten enää tulisi terveeksi, että tuntui pettymykseltä, kun sanottiin, että kaikki vaara oli ohi", vastasi Dagmar.

Rouva Warenheim hyväili hiljaa kuihtunutta valkeaa kättä. Tämä hiljainen osanotto kehoitti Dagmaria jatkamaan.

"Luulin olevani valmis kuolemaan, mutta varmaankaan ei niin ollut laita, koska minun täytyi vielä palata elämään", sanoi hän surullisesti.

"Kyllä kai sinä olit valmis, rakastettuni. Ja valmistut varmaankin elääksesi sitten Jumalan kunniassa. Meidän täytyy aina olla valmiit kuolemaan, niin olemme myös soveliaat elämään."

"Taivas oli minusta niin lähellä ja maailma niin kaukana; minä toivoin vaan saavani ottaa viimeisen askeleen. Miksi en minä saanut mennä, miksi täytyi minun vielä palata maailmaan, kun minä olin jo niin irtaantunut siitä? Elämän kanssa palaavat varmaan taas maalliset harrastuksetkin kiinnittämään minua tänne."

"Sinun tulee pysyä lujana Jumalassa. Etkö sinä luule Hänen voimansa riittävän katkaisemaan kaikkia kietovia siteitä jatkuvassa elämässä yhtä hyvin kuin kuolemassakin? Sinun tulee vaan pysyä Hänen läheisyydessään ja viedä kaikki toiveesi ja halusi, kaikkein maallisimmatkin, Hänen eteensä; mutta ei ainoastaan sitä varten, että saisit ne tyydytetyksi, vaan että ne Hänen läheisyydessään vaimenisivat ja puhdistuisivat."

Dagmar makasi hetken aikaa silmät suljettuina. Kalpeat kasvot muodostivat räikeän vastakohdan tummalle, lyhyeksi leikatulle tukalle.

"Täti", sanoi hän ja katsoi ylös syvällä, surullisella katseella, "minä tahdon olla Hänen, olen tahtonut sitä jo kauan; mutta se on niin vaikeata, on niin paljon sellaista, joka tahtoo tunkeutua väliin."

"Älä anna tuon kokemuksen pidättää itseäsi, rakas lapsi; sen saavat kaikki tehdä, jotka ottavat asian vakavasti. Jumala muistaa, että me olemme heikot."

"Muistaako Hän? Armahtaako Hän? Mutta kerran täytynee Hänenkin väsyä?"

"Ei hän väsy koskaan, ellemme me vaan väsy. Hänen armonsa on joka aamu uusi."

"Kuinka äärettömän kärsivällinen Hänen täytyy olla!"

"Niin, Hän onkin Jumala. Me ihmiset emme voi ymmärtää Hänen kärsivällisyyttään ja rakkauttaan, mutta me saamme uskoa siihen."

"Uskoa! Se on melkein kuin levätä", kuiskasi Dagmar ja nojasi väsyneellä liikkeellä päänsä tyynyyn. "Tuntuu kuin olisi helpompi uskoa silloin, kun on ruumiillisesti oikein heikko. Silloin ei meissä ole mitään, joka voisi vastustaa."

Rouva Warenheim nousi hiljaa ylös.

"Minä näen, että sinä olet väsynyt, hyvästi tällä kertaa", sanoi hän ja kosketti kevyesti huulillaan sairaan kaunista otsaa.

"Kiitos! Tulkaa pian taas! Täti on antanut minulle sellaisen rauhan", kuiskasi Dagmar ja loi häneen kiitollisen katseen.

"Saanko tulla hetkiseksi joka päivä tällä viikolla?"

"Oi, mutta se on liikaa! Tätillä on kai muutakin tekemistä", väitti Dagmar; mutta ilonsäde hänen silmissään ilmaisi rouva Warenheimille kuinka tervetullut hän oli.

"Mutta ei mitään sellaista, jota tekisin niin mielelläni", vastasi hän sydämellisesti. "Hyvästi huomiseen asti!"

* * * * *

"Dagmar, minä ja tytöt olemme tehneet niin hauskan suunnitelman, jota sinä et saa tehdä tyhjäksi", sanoi rouva Warenheim, istuessaan Dagmarin luona viimeisen edellisenä iltana ennen poislähtöään. "Äitisi on myöskin ystävällisesti hyväksynyt sen."

"Minkä?" kysyi Dagmar salaisella levottomuudella.

"Niin, asia on sellainen, että meillä Vesterlångassa on mitä ihanimmat metsät ja soveliain ilma sellaisille pikku raukoille, kuin sinä olet. Ja kun Anna tulee kotiin keväällä, olet sinä varmaankin jo kyllin voimakas seurataksesi häntä; niin on lääkärikin vakuuttanut. No, mitä sinä itse sanot siihen?"

"Kiitos, mutta minä luulen, etten voi tulla", vastasi hän epäröiden ja punastuen.

"Minkätähden et? Etkö luule jaksavasi?"

"Sinne on äärettömän pitkä matka", vastasi hän vältellen ja katsoi alas.

"Oletko sinä todellakin levoton matkan tähden? Anna pitää niin hyvää huolta sinusta. Jos tarve vaatii, odottaa hän sinua jonkun aikaa. Sinä et saa kieltäytyä. Me olemme kaikki jo edeltäpäin iloinneet sinun tulostasi. Matkaako sinä vaan pelkäät?"

Dagmar epäröi. Sanoisiko hän todellisen syyn? Ei, hän ei voinut sanoa sitä.

"Kiitos, täti, mutta kyllä minä jään äidin luo", sanoi hän.

"Tukholmaan? Ei, Dagmar, sitä sinä et saa tehdä, sinun täytyy päästä maalle. Se on velvollisuutesi itseäsi kohtaan. Vapaaherratar oli niin tyytyväinen ehdotukseeni ja me olemme jo melkein päättäneet asian keskenämme."

"Mutta eikö minusta tule teille vaivaa? Onko siellä minulle tilaa?"

"Tilaa! On toki! Oletko unohtanut, kuinka suuri rakennus meillä on? Meillä olisikin niin tyhjää, kun ei Kurtkaan saa olla kotona juuri ollenkaan kesällä."

"Eikö hänellä aina ole lomaa muutamia viikkoja?"

"Ei nyt enää muuta kuin poikkeustapauksissa. Hän on saanut koko joukon työtä paitsi sanomalehtityötään. Niin että me saamme olla sangen paljon yksin kotona, joten sinä olet kaksinkerroin tervetullut. Ajattele asiaa huomiseen asti ja suo minulle se ilo, että annat myöntävän vastauksen silloin."

Kun rouva Warenheim seuraavana päivänä lähti Dagmarin luota, oltuaan siellä viimeisen kerran, lupasi tuo nuori tyttö hänelle viettää kesänsä Vesterlångassa.

34.

Matka kotiin pohjoisessa metsäseudussa tuli rasittavaksi ja Dagmarin täytyi perille päästyään mennä muutamaksi päiväksi vuoteeseen. Ei kestänyt kuitenkaan kauan, ennen kuin hän taas jaksoi olla ylhäällä ja ulkona.

Ystävyys Annan ja Dagmarin välillä tuli tänä kesänä lujemmaksi kuin se milloinkaan ennen oli ollut. Heillä olikin nyt niin paljon yhteistä. Ollessaan kahden puhuivat he melkein aina niistä syvistä totuuksista, joiden kirkkaita vesiä Dagmar oli ruvennut janoomaan, kun suru ja kärsimys oli sulkenut häneltä kaikki muut lähteet. Anna puolestaan tunsi, kuinka ijankaikkisuus-elämä hänessä kasvoi ja kehittyi tämän yhdessä-olon aikana. Ensi kerran tunsi hän mitä merkitsee omata samoin ajatteleva ystävä, jolle voi ilmaista syvimmät ja parhaimmat ajatuksensa, jotka siten kirkastuvat.

Joka kerran kun Kurtilta saapui kirje, pelkäsi Dagmar salaisella tuskalla, että hän ilmoittaisi kotiintulostaan, mutta yhtä usein valtasi hänet pettymyksen tunne huomatessaan pelkonsa aiheettomaksi. Vihdoin tapahtui kuitenkin se, jota hän oli pelännyt ja toivonut. Kurt kirjoitti, että hänen oli onnistunut saada neljäntoista päivän loma, jonka hän halusi viettää Vesterlångassa.

"Miten voisin minä keksiä sopivan syyn poistuakseni täältä?" oli Dagmarin ensimäinen ajatus. Kurt ei ollut koskaan tullut hänen luokseen, vaikka hän olisi voinut tulla, eikä ollut koettanut jatkaa keskustelua, jossa Dagmar oli ilmaissut tunteensa enemmän kuin oli aikonutkaan. Hänen tunteensa eivät siis voineet olla samanlaiset, se oli selvä; sillä silloin ei hän olisi jättänyt hänen tunnustustaan huomioon ottamatta. Hän tiesi, että Dagmar rakasti häntä, eikä hän kuitenkaan ollut tullut Brotorppiin ainoatakaan kertaa. Tämä ajatus herätti hänen sydämessään voimakkaan vastenmielisyyden ja häpeän tunteen. Hän ei tahtonut milloinkaan mennä Kurtin silmien eteen, hänen täytyi paeta häntä. Mutta miten päästä täältä, kun hänen oli määrä viipyä koko kesän, eikä hänellä sitäpaitsi ollut mitään muuta paikkaa, jonne lähtisi. Äiti oli matkustanut sukulaisten luo, eikä heillä ollut tilaa useammille. Brotorpissa ei hänellä ollut ennen syksyä mitään tekemistä. Epätoivon tunne valtasi hänet, mutta sitä lievensi salainen mielihyvä siitä, että hänen näin täytyy joutua yhteen Kurtin kanssa.

Kun tämä tuli illalla, oli Dagmar jo mennyt vuoteeseensa, vaikk'ei ollutkaan vielä niin myöhäinen. Hän kuunteli hänen ääntään salissa, joka oli sen vinttikamarin alapuolella, missä hän asui. Kauan senkin jälkeen, kun kaikkialla jo vallitsi hiljaisuus ja muut olivat nukkuneet, makasi Dagmar valveilla ja ajatteli tuskalla sitä hetkeä, jolloin heidän täytyy kohdata toisensa.

"Kuinka voin saada hänet unohtamaan ne sanat, jotka minä hänelle lausuin ja jotka ilmaisivat hänelle minun tunteeni?" ajatteli hän. "Oi, minä tahdon olla ylpeä, niin ylpeä, että hän uskoo taas kaiken olleen mielikuvitusta."

Dagmarin ei ollut niin helppo seurata päätöstään, mutta hän yritti kuitenkin urhoollisesti. Kurt oli niin toisellainen häntä kohtaan, kuin hän oli odottanut. Hän ei tosin ollut ystävällinen, eikä etsinyt hänen seuraansa ja tuskin puhutteli häntä, mutta ei hän myöskään ollut kylmä ja välinpitämätön. Hänen katseessaan ja käytöksessään oli jotakin, joka sai Dagmarin aavistamaan, ettei hän ollut pysytellyt loitolla mistään häntä nöyryyttävästä syystä. Mutta mikä sitten oli ollut syynä? Kurt ei nähtävästi aikonut ilmaista sitä hänelle, ja Dagmar oli liian ylpeä pienimmälläkään tavalla ilmaistakseen kuinka paljon hän ajatteli häntä.

Heidän ollessaan kävelymatkoilla, kulki Kurt aina äitinsä taikka Evan seurassa ja jutteli vaan heidän kanssaan. Toisinaan, kun ei kukaan huomannut, katseli hän Dagmaria, kuten katsellaan rakkainta maailmassa, rakkainta, jonka luulemme ainiaaksi kadottaneemme. Dagmar ei nähnyt näitä katseita, eikä aavistanut hänen tunteitaan ja käveli sen vuoksi niin hienona ja ylpeänä ja tuntui Kurtista kalliimmalta ja saavuttamattomammalta kuin koskaan ennen. Hänen sielunsa täyttyi syvimmällä surumielisyydellä, huomatessaan hänet nyt sen ihannekuvan kaltaiseksi, jollaisen hän kerran luuli hänen olevan. Tukka, joka sairauden aikana oli leikattu lyhyeksi, rupesi kasvamaan ja ympäröi tuuheina, mustina kiharoina kauniita kasvoja, jonka puhtaalle iholle palaavan terveyden puna loi hennon hohteensa. Hieman kaareva nenä, hienopiirteinen suu ja leuvan täydellinen muoto olivat aina herättäneet Kurtin ihailua, mutta nämä piirteet olivat tulleet vielä lumoavammiksi sen luonteen kautta, joka niistä nyt kuvastui. Suurten, loistavien silmien katse ilmaisi voitettuja taisteluja ja jaloja ajatuksia Dagmar oli taas hänen kauneuden-ihanteensa ja hän olisi voinut antaa sydänverensä, voidakseen olla hänen arvoisensa. Mutta hän ajatteli itseään eikä uskaltanut lähestyä häntä. Dagmar ajatteli köyhyyttään ja koetti olla ylpeä ja kylmä.

Eräänä päivänä meni Kurt metsään, yksinään, surullisten ajatusten seuraamana. Hän katui, että oli seurannut vastustamatonta haluaan, joka oli pakottanut hänet tänne Dagmarin läheisyyteen. Mitä hän oli sanonut noissa päivälliskutsuissa syksyllä, oli ollut vaan omantunnonvaivojen aiheuttamaa hyvitystä hänen entisen menettelytapansa johdosta, ja Kurt koetti luulotella itselleen, että se oli vaan hänen runoilijamielikuvituksensa, joka oli tehnyt hänelle kepposen ja pannut hänen sanoihinsa enemmän sisältöä, kuin mitä niissä todellisuudessa oli. Ne epämääräiset toiveet, jotka olivat kyteneet hänen mielessään tullessaan Vesterlångaan, olivat nyt kokonaan hälvenneet.

Äkkiä näki hän puiden lomitse vaalean hameen ja pysähtyi. Hän päätti kääntyä ympäri, mutta ei pannut sentään päätöstään täytäntöön. Dagmar katsoi ylös ja heidän katseensa yhtyivät Sen sijaan, että olisi mennyt tiehensä, meni Kurt eteenpäin ja istui litteälle kivelle hänen viereensä ja tietämättään miten se tapahtui, oli hän ilmaissut hänelle syvimmät tunteensa ja ajatuksensa. Hän pyysi Dagmaria ojentamaan hänelle kätensä ja auttamaan häntä alkamaan uutta elämää. Dagmar puolestaan unohti kaikki vastaväitteet eikä voinut lausua ainoatakaan sellaista. Ylpeys pakeni kuultuaan Kurtin miehekkään ja nöyrän selityksen, jota hänen täytyi uskoa. Hän etsi vastausta, mutta ei löytänyt, ja katsoi vaan Kurttiin avuton, hämmentynyt ilme loistavissa, kosteissa silmissään. Seuraavalla hetkellä piti Kurt häntä sylissään ja molemmat hämmästyivät huomatessaan noitten pilvenkorkuisten esteitten, jotka äsken näyttivät voittamattomilta, silmänräpäyksessä kadonneen. Lumous oli haihtunut. Kurt painoi Dagmarin rintaansa vasten tuolla onnellisella tietoisuudella, ettei tämä ollut enää autereinen, saavuttamaton ihanne, vaan ihminen, niinkuin hän itsekin. Hän ei ollut sellainen, jollaiseksi hänen mielikuvituksensa oli kuvaillut hänet, täydellinen enkeli, vaan nainen, valmis seuraamaan häntä elämän taisteluihin. Ilontunne vapisutti Kurttia ajatellessaan, että Dagmar tässä taistelussa tulisi tarvitsemaan yhtä paljon häntä, kuin hänkin Dagmaria. Kun Dagmar katsoi Kurttia silmiin, häpesi hän entisiä pikkumaisia harhaluulojaan. Hän luki noista silmistä, että hän köyhyydestään huolimatta voi tehdä hänet rikkaaksi rakkaudellaan. Sitähän Kurt juuri pyysikin ja riemuntunteella ajatteli tyttö, kuinka paljon hän voi antaa.

He istuivat etäällä metsän siimeksessä. Keskikesän elämä pulppuili ja kuohui heidän ympärillään. Metsä tuoksui kun aurinko paistoi vihreään havuverhoon ja pihkaisiin puunrunkoihin. Tuuli humisi voimakkaasti männyissä ja kuusissa. Maassa vilisi ahkeria muurahaisia, kooten varastoja pitkien talvipäivien varaksi. Paarmat ja kärpäset surisivat, hämähäkin verkot kimaltelivat, oravat hyppelivät puissa ja linnut liitelivät sinisessä avaruudessa. Noilla kahdella tuolla puiden verhoamassa siimeksessä oli niin paljon sanottavaa toisilleen, että he istuivat siellä vielä kun aurinko meni mailleen ja varjot venyivät pitkiksi.

Pappilassa vallitsi suuri ilo, kun nuo kauan kaivatut vihdoin palasivat ja selittivät syyn pitkään viipymiseensä.

Kurtin äiti painoi Dagmaria sydäntään vasten.

"Jospa tietäisit, kuinka iloinen olen, saadessani jättää poikani sinulle!" kuiskasi hän uuden tyttärensä korvaan. "Pidä mielessäsi, Dagmar, että sinulla on häneen suuri vaikutusvalta! Vedä hänet Jumalan luo."

"Me autamme sinne toinen toistamme", vastasi Dagmar ja loi säteilevän katseensa Kurttiin.

"Oletko ajatellut vastuunalaisuuttasi, poikani?" kysyi kirkkoherra, kun hän hetken aikaa oli kahden kesken poikansa kanssa, "varo itseäsi kylvämästä epäuskon siemeniä hänen vastakääntyneeseen sieluunsa."

"Minäkin tahdon elää uutta elämää. Älkää asettako minua aina ulkopuolelle!" pyysi Kurt nöyryydellä, joka sai isän hämmästymään.

"Niinkö?" huudahti kirkkoherra liikutettuna ja veti poikansa sydämellisellä syleilyllä rintaansa vasten.

Vastakihlatut olivat sanomattoman onnelliset sen lyhyen ajan, minkä Kurt vielä viipyi kotona. Molemmat ihmettelivät ja iloitsivat tuntiessaan kuinka pian ja helposti he kasvoivat yhdeksi sydämeksi ja sieluksi.

Anna näki heidän onnensa ja tahtoi iloita heidän kanssaan, mutta ajatteli liian paljon itseään voidakseen oikein ottaa osaa toisten iloon. Hänen oma elämänsä tuntui hänestä vielä tyhjemmältä vastakihlattujen onnen rinnalla. Dagmar aavisti syyn hänen vähäiseen osanottoonsa.

"Jospa tietäisit, kuinka mielelläni minä soisin sinulle samallaisen ilon, kuin itsellänikin on!" sanoi hän eräänä päivänä. "Et voi uskoa, kuinka rakkaus pehmittää mielen ja vetää esiin parhaimmat ominaisuutemme!"

"Niin, jos se on molemmin puolinen; muussa tapauksessa on sillä aivan päinvastainen vaikutus", vastasi Anna hätäisesti.

Dagmarin tummain silmien ilme muuttui sääliväiseksi, mutta Anna ei tarvinnut sääliä. Hän nousi ylös.

"Muuten on rakkaus vaan hullutusta", sanoi hän tylysti, mutta lisäsi leikillisesti: "Sinä luulet ehkä, että minä puhun kuten kettu pihlajanmarjoista?"

Hän nauroi lyhyesti, mutta naurussa oli jotakin vihlovaa, joka teki sen kaikkea muuta kuin leikkisäksi.

"Älä himmennä onneasi ajattelemalla niitä tuhansia, jotka saavat tulla toimeen ilman sitä", sanoi hän hymyillen, melkein mahtavasti ja poistui huoneesta.

Ei kukaan saanut aavistaa mitä taakkaa hän kantoi, vasta sitten tulisi se sietämättömäksi. Sääliväisyys onnellisen Dagmarin silmissä oli loukannut Annan ylpeää, arkatuntoista mieltä enemmän kuin Henningin toisinaan osoittama kylmyys. Niinkin nöyryyttävää sydänsurua, kuin yksipuolinen rakkaus on, saattoi kestää, kunhan vaan ei kukaan tietänyt siitä. Hän sulkeutui huoneeseensa ja vaipui polvilleen rukoilemaan:

"Miksi täytyy minun elää, Jumala, tällaisena hylkiönä kuin olen? Ei kukaan tarvitse minua, ei kukaan kaipaisi minua, miksi en minä saa kuolla pois tästä tyhjästä elämästä?"

Näin vuodatti hän tuskansa Jumalallensa, mutta hänen näin tehdessään muuttui se vähitellen 'murheeksi Hänen mielensä mukaan'.

"Herra, etkö Sinä ole minulle mitään? Olenko minä turhaan elänyt sinun kanssasi kaikki nämä vuodet, kosk'en minä ole saanut rahtuistakaan Sinun mielenlaadustasi? Koska, Herra, koska otat sinä katkeruuden minun sielustani ja opetat minua sydämestäni iloitsemaan silloin, kuin toiset saavat sitä, jota ilman minun täytyy olla? Sinä tiedät, mitä sydämessäni liikkuu. Puhdista haluni ja harrastukseni ja vedä ne yhä enemmän maailmasta Sinun puoleesi! Auta, etten toivoisi niin paljon tätä lyhyttä elämää varten! Mitä se tekee, kun kerran seison sinun kasvojesi edessä, olenko ollut onnellinen taikka en? Anna minulle mitä kärsimyksiä tahansa, kunhan ne vaan vievät minun lähemmäksi Sinua. Auta minua tyytymään Sinun tahtoosi, mihin ikinä se minua johtaneekin. Auta minua, Isä!"

Hänen näin rukoillessaan tuli ikäänkuin vastaukseksi tuulahdus ijankaikkisesta rauhasta ja kosketti parantavan voiteen tavoin hänen salattuun tuskaansa, joka siten kadotti kärkensä. Hän lepäsi kosteikon palmujen varjossa ja joi sen virkistävästä vedestä. Erämaan vaellus alkaisi pian taas, sen hän tiesi; aurinko polttaisi hänen päätänsä ja hiekka jalkojansa, mutta vesi, jota hän joi, ja lepo, jota hän nautti, antaisivat hänelle voimia jatkuvaan vaellukseen. Ja Hän, joka johtaa häntä erämaan läpi, löytää kyllä uuden kosteikon, jossa on samaa elävää vettä ja sama rauhallinen lepopaikka, jossa hän saa virkistää väsyneet voimansa. Hetkisen kuluttua nousi Anna ja meni rukouksen virkistämänä jälleen arkielämän askareihin.

Eva tuli ja pyysi häntä epäröiden auttamaan jossakin tehtävässä, odottaen vihaista tai ainakin vastahakoista vastausta, mutta hämmästyi saadessaan kokea päinvastaista. He juttelivat työtä tehdessään ja Anna osoitti niin ystävällistä ja iloista harrastusta kaikkeen mitä nuorempi sisar sanoi, että tämä ihastuneena ajatteli: "Oi, jospa hän aina olisi sellainen!" Ja Anna tunsi sydämessään, ettei elämä tarvinnut tuntua niin tyhjältä, jos hän vaan voisi käsittää sitä oikein ja koettaisi elää ijankaikkisuus-elämää arkielämän vähäpätöisissä toimissakin.

* * * * *

Syksyllä palasi Dagmar Brotorppiin. Kurt toivoi, että he olisivat menneet hyvin pian naimisiin, mutta Dagmar tahtoi ensin säästää vähän myötäjäisikseen.

"Minä en tahdo tulla aivan tyhjin käsin luoksesi", sanoi hän ja huokasi surumielisesti ajatellessaan kadotettuja rikkauksiaan.

"Niin, minun täytynee kai myöskin ansaita kodin kuntoon panemiseksi, ettei sinun tarvitse tulla tyhjiin huoneisiin", vastasi Kurt hymyillen, "sen olin vähällä unohtaa, sillä minä olen niin pikainen luonteeltani, kuten sinä ehkä tiedät."

"Tiedän kyllä, sillä minä muistan erään, joka kerran syöksyi päistikkaa tiehensä, ehtimättä ottaa selvää oliko kaikki todellakin mennyt myttyyn, kuten hän luuli", vastasi hän veitikkamaisesti katsoen Kurttiin, joka istui hänen jalkainsa juuressa.

"Olisitko sinä muuttanut mieltäsi, jos minä olisin tullut takaisin silloin heti?"

"Olisin kaiketi. Kyllä sinä olisit saanut aivan toisellaisen vastauksen."

"Mutta minkätähden et antanut minun huomata sitä?"

"Ylpeys on kenties enin kehittynyt ominaisuus luonteessani."

"Nyt vieläkin?" kysyi Kurt.

"Ei enää niin paljon toivoakseni, sitä on niin kovasti nöyryytetty. Mutta, Kurt, jossain suhteessa on hyvä olla ylpeä, eikö niin?"

"Ymmärrän tarkoituksesi", vastasi hän, "mutta sitä on pikemmin kutsuttava arvokkaisuudeksi taikka itsenäisyydeksi kuin ylpeydeksi. Muuten ei meillä ihmisraukoilla ole juuri mitään, josta voisimme ylpeillä Jumalan taikka ihmisten edessä", lisäsi hän melkein katkerasti hymyillen.

"Mutta ei meillä sentään ole oikeutta halveksiakaan itseämme. Meillähän on arvo Jumalan silmissä."

"Onko meillä? Minä olen aina kuullut saarnattavan päinvastaista mielipidettä. Mehän olemme kaikki paljaita maan matosia", sanoi hän äkkinäisen tiedottomuuden tunteen valtaamana.

"Niin, ei meillä ole mitään kerskattavaa itsessämme. Mutta ymmärrä minua oikein. Ellei meillä olisi arvoa Jumalan silmissä, niin ei hän olisi tehnyt mitään pelastukseksemme. Mutta kun hän on kärsinyt ja kuollut meidän edestämme, on Hän siten osoittanut, että me olemme kalliita hänen sydämelleen. Ja minun mielestäni on olennolla, olkoon hän itsessään kuinka kurja tahansa, mutta jota Jumala kuitenkin rakastaa, ääretön arvo, tietysti vaan tuon rakkauden tähden. Se ei saa halveksia itseään."

"Kristinusko on joka tapauksessa nöyryyttävä uskonto", sanoi Kurt miettiväisenä. "Sen tuntee parhaiten silloin, kun koettaa todenteolla syventyä siihen."

"Mutta se on myöskin kohottava, sen olen minä kokenut", lisäsi Dagmar ja hänen silmänsä säteilivät, "se nöyryyttää ensin kohottaakseen sitten."

"Minä puolestani olen tähän asti tuntenut ainoastaan ensinmainittua", sanoi Kurt synkästi.

"Mutta sinä et pysähdy siihen", sanoi hänen morsiamensa toivehikkaasti.

"Sinä et tiedä, kuinka kurja olento minä olen, sillä silloin et sinä puhuisi noin", sanoi Kurt melkein kärsimättömästi.

"Kyllä minä sen tiedän, mutta juuri sen vuoksi, että sinä itse kutsut itseäsi kurjaksi, on sinusta toivoa."

"Minä olen aina tietänyt olevani raukka ja kuitenkin pysynyt sellaisena."

"Juuri sen vuoksi, että sinä aina olet tuntenut erehtyneesi, on sinusta aina ollut toivoa", sanoi Dagmar antamatta hänen vastaväitteittensä vähintäkään masentaa itseään.

"Mutta minä en suinkaan ole aina tuntenut katumusta. Päinvastoin olen minä usein ollut sangen tyytyväinen tehtyäni jotakin huonoa."

"Niin et sinä tee nyt enää", sanoi Dagmar ja katsoi häntä luottavasti silmiin.

"En, mutta ehkä olen tekemättä siten vaan senvuoksi, että minä sinussa olen saanut elävän omantunnon", vastasi hän, yhä epäillen itseään.

"Kuinka innokkaasti sinä koetat tehdä itseäsi huonommaksi, kuin oletkaan", sanoi Dagmar sydämellisellä katseella.

"En minä tee itseäni huonommaksi", huudahti Kurt tuskallisesti, "minä vakuutan, että minä olen aivan sellainen, jolta näytän. Sinä luulet minua aivan liian hyväksi!"

"Se on parempi, kuin jos luulisin sinua liian huonoksi."

"Ei, sillä silloin et sinä pettyisi niin suuresti kuin nyt."

"Et sinä minua petä, Kurt, vaan tulet sellaiseksi, kuin minä luulen sinun olevan."

"Minä en voi, sillä sinä liioittelet niin suuresti."

"Niinkö luulet? Minä sanon, mitä minä sinusta uskon, niin saat nähdä liioittelenko minä: Minä luulen, että sinä olet taisteleva henki, joka tahdot etsiä Jumalaa, joka tahdot voida totella Häntä. Onko se liioittelua?"

"Ei", vastasi Kurt epäröiden, mutta lisäsi epäluuloa osoittavalla katseella: "Sinä et usko minusta ainoastaan sitä."

Dagmar kumartui alas ja suuteli häntä.

"Jospa minä olisin kaiken sen arvoinen, mitä sinä minulle annat", mutisi hän.

"Sinä olet rakastettuni", kuiskasi Dagmar.

Kurt loi syvän ja vakavan katseen hänen silmiinsä, jotka säteilivät häntä vastaan.

"Sen sinä jo olet vaikuttanut minussa, Dagmar, että minun tahtoni on ruvennut pyrkimään kaikkeen hyvään", sanoi hän vakuuttavasti.

"En minä ole sitä tehnyt, vaan Jumala minun kauttani", sanoi Dagmar nöyrästi.

"Niin", sanoi Kurt haaveksien ja tunsi ensi kerran aavistuksen Jumalan rakkaudesta häneen personallisesti.

Hänen oli niin vaikea uskoa sitä. Mutta jos se todellakin oli Jumala, joka oli antanut hänelle Dagmarin rakkauden, silloin ei Hän ollut ainoastaan vihan Jumala, joka merkitsee kaikki tehdyt synnit kirjaansa, silloin saattoi hän myöskin rakastaa ja antaa anteeksi. Voimakas häpeän tunne valtasi Kurtin tänä hetkenä, jolloin hän muisti kaiken vihansa Jumalaa vastaan, joka nyt oli osoittanut hänelle tämän suuren hyvän työn. Hän nojasi päänsä käsivarteensa, joka lepäsi Dagmarin polvella ja tunsi hänen kätensä kevyesti hyväilevän hiuksiansa. He olivat molemmat ääneti ja heistä tuntui, kuin olisi Jumala ollut heitä lähellä ja katsonut heidän sydämiinsä tutkistellen mitä siellä liikkui. Kurt tunsi itsensä masennetuksi. Hän olisi niin mielellään toivonut voivansa tuoda esiin jotakin, mutta muisti vaan elämässään syntiä. Ottaisiko hän ratkaisevan askeleen ja heittäytyisi ristin juureen? Ylpeys vastusti, mutta voimakas kaipuu puhui äänekkäämmin hänen taistelevassa sydämessään. Tällä hetkellä tunsi hän, että se oli Jumalan ääni, joka kutsui, ja että, jos hän seuraisi sitä, ei se tapahtuisi kenenkään ihmisen, ei edes Dagmarin tähden, vaan hänen itsensä tähden. Hän ei tahtonut vastustaa ja ylpeyden valtaistuin hänen sydämensä maailmassa vapisi perustuksiaan myöten.

35.

Jonkun aikaa sen jälkeen astui Henning Svennius Kurtin työhuoneeseen.

"Kas, oletko sinä Tukholmassa? Tervetuloa, vanha ystävä!" huudahti nuori runoilija ja nousi kirjoituspöytänsä äärestä.

"Häiritsenkö sinua? Sinä varmaankin runoilet paraikaa?" vastasi Svennius luoden katseensa täyteen kirjoitettuun paperiarkkiin, "mutta päättäen kirjoituksista, ei työ näy sujuvan hyvin", lisäsi hän hymyillen.

"Ei, minä tartuin juuri karille. Oli hyvä, että tulit häiritsemään minua, jälkeenpäin sujuu se kyllä paremmin. Istu keinutuoliin, sinähän viihdyt siinä. Mitä sinä teet tänään Tukholmassa?"

"Minulla on täällä asioita. Ostan talon ja sijoitan siihen osan pääomistani", vastasi Svennius ja istuutui keinutuoliin.

"Onnellinen sinä, jolla on pääomia! Jospa minullekin ilmestyisi joku mr. Smith! Hän ei voisi tulla sopivampaan aikaan, kuin juuri nyt."

"Voithan käyttää niitä varoja, jotka ovat 'ilmestyneet' minulle", sanoi Svennius hienosti hymyillen.

"Varo itseäsi, etten pidä sanoistasi kiinni."

"Se on tarkoituksenikin. Minä lainaan sinulle mielelläni, milloin vaan tarvitset, enkä minä ole ankara vaatimaan saataviani takaisin."

"Sinä näytät puhuvan täyttä totta! Mutta se on liikaa, Henning. Ajatteleppas, jos minä käyttäisin väärin hyvyyttäsi."

"Sitä minä en pelkää. Saanhan toki tehdä jotakin läheisimmän ystäväni hyväksi."

"Sinä olet aina kaltaisesi", sanoi Kurt liikutettuna, "aina ja kaikilla tavoin olet sinä osoittanut olevasi todellinen ystäväni. Jospa tietäisit, kuinka suurta kiitollisuutta olen tuntenut sinua kohtaan viime aikoina suuren palveluksesi tähden, jonka teit minulle kerran."

"En minä muista tehneeni sinulle mitään palvelusta", sanoi Henning hämmästyen.

"Etkö? Mutta minä muistan! Oletko unohtanut miten sinä kerran houkuttelit minut heittämään 'Vapauden' tuleen? Nyt kun minä, tunnollisesti puhuen, olen tehnyt sen toisen kerran, en voi olla sinulle kyllin kiitollinen siitä, että estit minua levittämästä sellaista myrkkyä maailmaan. Minä olen löytänyt todellisen vapauden ja huomaan parhaiten sen kautta, kuinka väärä se vapaus oli, jonka puolesta silloin taistelin. Minä en voisi saada rauhaa, jos tietäisin käsieni työn olevan maailmassa eksyttämässä ja paaduttamassa ihmisiä. Minä luulen todellakin, että se runo olisi tehnyt syvän vaikutuksen lukijoihinsa, sillä, vaikka olen itse kirjoittanut sen, täytyy minun tunnustaa, että se oli hyvä, se oli parhain ja vaikuttavin mitä milloinkaan olen kirjoittanut", sanoi Kurt kaipauksen huokauksella.

"Olet oikeassa", myönsi Henning, "sinä et ole ennen etkä sen jälkeenkään kirjoittanut mitään, joka olisi ollut niin nerokasta. Se onkin selitettävissä, sillä juuri siinä runossa pääsi sinun hurja, uhmaileva luonnonlaatusi täysiin oikeuksiinsa."

"Johon se täst'edes ei koskaan enää pääse, ei edes lauluissani", lisäsi Kurt melkein surullisesti, "nyt täytyy minun aina hillitä luontoani ja silloin tulee runoutenakin hillittyä."

"Älä sano niin. Sinä voit käyttää uhmailevaa luonnettasi Jumalan palvelukseen. Käännä se sekä elämässä että laulussa jalostettuna pyhäksi kiivaudeksi pahaa vastaan; uhmaile saatanaa kuten sinä laulussasi uhmailit Jumalaa. Usko minua, sinä tulet tekemään sen paljon suuremmalla menestyksellä. Taistelussa, jota sinä nyt käyt totisen vapauden puolesta, tulee luonteesi toinenkin vahva puoli näkyviin, nimittäin totuudenrakkautesi. Se oli vääristetty taistellessasi valheen puolesta, nyt voi se kulkea suoria teitä. Jumalan kanssa on voitto yhtä varma, kuin tappio on varma sille, joka taistelee Häntä vastaan. Tästedes voi Korkeimman innostus elähyttää lauluasi ja se ei suinkaan ole vahingoksi runoudellesi."

"Oi, minua raukkaa!" mutisi Kurt haaveksivan säälivästi ajatellen itseään, mutta lisäsi hetkisen kuluttua toisellaisella äänellä: "Onko menestys todellakin varma sille, joka tahtoo palvella Jumalaa? Minä olen tulemaisillani päinvastaiseen kokemukseen. Lähimmässä tulevaisuudessa tulen minä menettämään paikkani sanomalehdessä, joka tähän asti on ollut minun varsinainen tulolähteeni. Minun on annettu ymmärtää, että olen tullut liian laimeaksi. Minä olin paljon tulisempi saatuani paikkani, kuin nyt."

"Oletko varma siitä, että se on vastoinkäyminen? Tuskin tahtoisit sinä itsekään jäädä paikallesi?"

"Enhän minä tahtoisi, mutta mikäs auttaa, kun tarvitsee rahoja?"

"Silloin tulee hakea toimi, missä ei omatunto ole ristiriidassa tehtävän kanssa. Sinun nimesi ja kynäsi hankkii sinulle helposti paikan toisessa lehdessä, joka ei ole niin kiihkohenkinen, kuin tämä nykyinen."

"En usko, että se on niinkään helppoa."

"Koeta, niin saamme nähdä."

Kurt koetti, ja kävi kuten Henning oli sanonut.

36.

Joululoma oli tulossa ja Anna valmistautui matkustamaan kotiin Vesterlångaan, kun Constanse-täti sairastui. Lääkäri sanoi, että tauti luultavasti oli keuhkotulehdusta. Anna ei tietysti tahtonut jättää sairasta yksin vanhan Liisan kanssa, vaan purki matkalaatikkonsa ja ilmoitti kotiin että matkansa oli tullut estetyksi.

Kävi, kuten lääkäri oli ennustanut; täti tuli kovin sairaaksi. Anna ja Liisa valvoivat vuorotellen hänen luonaan. Vesterlångasta saapui osaaottavia levottomia kirjeitä. Kirkkoherra toivoi pääsevänsä sisarensa luo, joka useita vuosia vanhempana oli ollut hänelle äidin sijaisena hänen poikavuosinaan. Se kävikin laatuun, kun lukukausi Upsalassa päättyi ja Henning Svennius saapui Vesterlångaan hoitamaan kirkkoherran virkaa.

Tämä joulu oli jokaiselle tavallisuudesta poikkeava. Rouva Warenheim, Eva ja Henning viettivät sen kolmen kesken pappilassa Långsjö-järven rannalla. Tunnelma oli hauska ja kodikas, vaikka siihen sekoittuikin surumielisyyttä sen johdosta, että niin monta joukosta puuttui ja tädin sairastumisen vuoksi, joka oli aiheuttanut perheen isän matkan.

Dagmar asui loma-ajan äitinsä luona ja Kurt oli aina hänen seurassaan. Silloin kun kirkkoherra Warenheim ei ollut sisarensa luona, kävi hän tervehtimässä vanhoja tuttaviaan, joita hän ei ollut nähnyt moneen vuoteen.

Anna istui uskollisesti tädin sairasvuoteen vieressä. Hän kuuli joulukellojen soivan ja näki sytytettyjä kuusia naapurien ikkunain läpi mutta ei ottanut itse osaa mihinkään ulkonaiseen joulun viettoon. Mutta siitä huolimatta tunsi hän tänä vuonna sydämessään todellisempaa jouluiloa, kuin milloinkaan ennen. Hänestä tuntui ikäänkuin Jumala vetäisi häntä jollain erityisellä tavalla puoleensa antaen hänen selvemmin tuntea rakkautensa äärettömyyttä. Hän oli niin kauan rukoillut saadakseen tuntea iloa Jumalassa ja nyt oli hänen rukouksensa yht'äkkiä tullut kuulluksi, ilman että hän tiesi miten se oli tapahtunut. Syvän sisäisen rauhan ja ilon, jota hän tunsi keskellä rauhattomuutta, yksinäisyyttä ja öiden valvontaa käsitti hän sen ihmeellisen ijankaikkisuus-elämän ilmaisuksi, joka asui hänessä salattuna maailmalta. Hän tunsi Kristuksen olevan lähellään antamassa hänelle voimia johonkin erityiseen; hän ei tietänyt, mitä se olisi mutta odotti kuitenkin jotakin. Alussa luuli hän, että se olisi tädin kuolema, mutta tauti tuli käännekohtaansa, joka päättyi onnellisesti ja lääkäri sanoi vaaran olevan ohi, vaikka vanhus vielä olikin liian heikko ryhtyäkseen mihinkään.

Eräänä iltana oli sairas nukahtanut ja Anna istui ikkunassa katsellen kadulle, jossa lyhtyjen valo levitti kellervää valoaan lumelle, Silloin tuli kirje Evalta.

Anna oli koko päivän aavistanut, että tulisi tapahtumaan jotakin ja luettuaan sisarensa kirjeen toteutui tämä aavistus. Nyt käsitti hän, mitävarten hän oli saanut erityistä voimaa, sillä nyt sitä tarvittiin. Se oli lyhyt hajanainen kirje, täynnä auringonpaistetta ja onnea, jossa Eva ilmoitti olevansa kihloissa Henningin kanssa.

"… Minä olen varmaankin aina rakastanut häntä, vaikken ole tietänyt siitä ennen kuin nyt", kirjoitti hän muun muassa. "Ikävöin sinua saadakseni kertoa, kuinka onnellinen minä olen. Jospa vaan olisin hänen arvoisensa! Sinä et saa tietää, miten me löysimme toisemme, sillä me olemme päättäneet pitää sen omana salaisuutenamme. Voitko käsittää, Anna, että hän pitää minusta, joka en ole mitään! Kaikki tuntuu kuin unelta, josta minä pelkään herääväni…!"

Anna luki: kirjeen pari kertaa. Se oli kuin unta hänellekin, mutta unta, josta hän toivoi heräävänsä.

"Onko siellä ketään?" kuului tädin ääni.

Anna meni vuoteen luo.

"Minä olen täällä."

"Paljonko kello on?"

"Kohta puoli kymmenen."

"Sitten minä olenkin maannut kauan, sepä hauskaa. Anna minulle juomista!"

Anna täytti hänen pyyntönsä. Hän vastasi ja toimi koneellisesti. Hetkisen kuluttua nukahti täti taas. Liisa tuli sisään.

"Menkää nukkumaan nyt, neiti. Olette varmaankin väsynyt kaikesta tästä valvomisesta, kun ette päivälläkään ole ollenkaan maannut. Nyt on minun vuoroni valvoa."

Anna meni omaan huoneesensa, iloisena päästessään lepäämään. Hän oli ruumiillisesti niin väsynyt, että sielun tuska tuntui vaimenneelta. Tuskin pääsi hän vuoteeseensa, niin vaipui hän syvään uneen.

"Herra, ole luonani, kun minun taas täytyy herätä!" se oli hänen iltarukouksensa.

Kun hän seuraavana aamuna nousi ylös, vapisi hän, ajatellessaan tulevaa aikaa. Tyhjyyden tunne, joka valtasi hänet ajatellessaan vastaisuuttaan, osoitti hänelle että hän oli lujemmin kiintynyt pettyneisiin toiveihinsa, kuin oli luullutkaan. Mutta hän ei tahtonut antaa valtaa tälle synkälle tunteelle, vaan koetti urhollisesti olla ajattelematta tulevia aikoja. Hän tahtoi elää nykyhetkeä varten, se oli paras keino sietää elämää ja päästä surujen läpi. Hän rukoili Jumalalta apua joka kerran, kun häntä kohtasi tuskallinen hetki ja kun hänen rukouksensa tuli kuulluksi, tunsi hänen sydämensä kiitollista rakkautta. Siten tuli hän tänä huolien ja taistelujen aikana yhä riippuvaisemmaksi Jumalastaan. Hän oppi rakastamaan Häntä ainoana luotettavana ystävänään ja Hänen rakkautensa tuli nyt vasta hänelle niin suuriarvoiseksi ja välttämättömäksi, kuin hän aina oli toivonut. Keskellä kärsimyksiään saattoi hän kiittää Jumalaa näistä kärsimyksistä, jotka vetivät häntä lähemmäksi Häntä. Hän oppi suremaan niinkuin ei hän olisikaan surrut.

Anna pelkäsi aikaa, jolloin hänen täytyi kohdata Henning ja Eva, ja hän uskalsi tuskin toivoa voivansa milloinkaan iloita heidän onnestaan. Mutta hän rukoili sitä ja ihmetteli kun se tapahtui aivan kuin itsestään, kun se aika tuli.

Hän tapasi Henningin tämän palatessa Vesterlångasta Upsalaan. Hän tuli häntä vastaan veljen avomielisellä iloisella sydämellisyydellä ja hän tunsi itsensä heti aivan kuin vapautuneeksi. Sitenhän hän sai aina pitää hänestä! Heidän suhteensa oli tullut toisenlaiseksi ja hän oli iloinen saadessaan ojentaa hänelle kätensä sisarena, vaikka hänen syvimmässä sydämessään tuntuikin tukahutettua tuskaa kuullessaan Henningin puhuvan Evasta.

Sisarensa tapasi hän vasta kesällä ja se oli vaikeampaa. Mutta Eva oli niin herttainen ja nöyrä onnellisuudessaan, että Annan täytyi tuntea myötätuntoisuutta häntä kohtaan. Eva olikin kehittynyt erinomaisesti, hänen olennossaan oli ihastuttava sekoitus lapsellisuutta ja naisellisuutta, vakavuutta ja iloisuutta. Hän oli todellakin sopiva vaimoksi sellaiselle miehelle, kuin Henning Svennius. Annasta tuntui tosin alussa ihmeelliseltä nähdä heidät yhdessä, mutta hän tottui siihen pian ja kun häävalmistukset alkoivat, otti hän niihin osaa tyynesti, vieläpä ilollakin.

37.

Oli hääpäivän edellinen ilta. Elokuun aurinko valoi kultaista hohdettaan kirkkaaseen, läpikuultavaan syysilmaan, mäntyjen punertaviin runkoihin ja kuusien tummiin oksiin. Siellä täällä muodostivat yksinäisten lehtipuiden kellervät taikka punertavat lehdet räikeän vastakohdan havupuiden vihreydelle. Järvi oli tyyni, ikäänkuin leväten illan tullen, kuvastaen rantoja, saaria ja rusohohteista iltataivasta. Toisinaan kuului karjankellojen kilinää, toisinaan häiritsi lintujen liverrys metsän hiljaisuutta.

Eva oli hiipinyt pois kaikkien luota, Henninginkin, sanoakseen jäähyväiset kotiseudulleen. Vasta eron hetkellä tunsi hän, kuinka kiintynyt hän oli siihen. Tuolla oli vanha ontto kanto, joka oli ollut ruokasäiliönä heidän lapsena leikkiessään. Hän kosketti sitä hyväillen ohimennessään. Tuolla oli paras mansikkapaikka. Kuinka usein olikaan hän kompastunut kiviin ja kaatanut kaikki marjat tuokkosestaan ja sitten itkenyt! Täällä oli uimapaikka ja tuolla kivi, jonka luo hän aina oli uinut. Tänään oli hän tehnyt sen viimeisen kerran, huomenna ei ole enää aikaa.

Huomenna! Evan katse solui yli järven kiiltävän pinnan kauas sinervään etäisyyteen. Mikähän odotti häntä siellä! Hänen sydämensä sykki kiivaasti. Odotuksestako, vaiko levottomuudesta taikka kaipauksesta? Hän ei sitä tietänyt.

"Eva", sanoi tuttu ääni hänen läheisyydessään.

Hän säpsähti. Tuolla seisoi Henning ja katseli häntä.

"Pelästytinkö sinua?" kysyi hän levottomasti ja meni hänen luokseen.

"Et, vähän vaan, minä en ollenkaan tietänyt, että sinä seisoit siellä", vastasi hän ja nojasi häntä vasten.

"Miksi hiivit sinä pois luotani sanomatta sanaakaan?" kysyi hän puolittain moittien.

"Tahdoin olla yksin."

"Menenkö minä sitten taas?" Henning tahtoi vetää pois käsivartensa, jonka hän oli kietonut hänen vyötäisilleen, mutta Eva tarttui hänen käteensä ja piteli siitä.

"Ei, ei nyt, olen ollut yksinäni juuri tarpeeksi kauan", vastasi hän, "olen sanonut jäähyväiset Vesterlångalle."

"Senpä tähden kai sinä näytätkin hiukan surumieliseltä. Mutta, rakastettuni, ei suinkaan sinun kaipauksesi ole tuskallista?"

"Ei suinkaan. Tuntuu vaan niin ihmeelliseltä, kun kaikki tulee olemaan niin uutta."

He jatkoivat jäähyväiskävelyjään tuttavallisesti keskustellen.

Elämä hymyili heille. Henning oli hakenut avonaista professorin tointa ja saanut sen; rikkaus salli hänen täydellisesti maistaa anteliaisuuden suloutta hädän lievittämiseksi ja Eva, hänen sydämensä auringonpaiste tulisi huomenna hänen vaimokseen. Hän nojautui niin luottavasti sulhoonsa ja katsoi niin hellästi hänen silmiinsä kävellessään hänen vieressään, että se liikutti voimakkaasti tämän sydäntä.

Hän tiesi, ettei heidän elämänsä aina voisi olla niin valoisaa. Pilvisiäkin päiviä tulisi, mutta murheessa kuten onnessakin olisi Jumala heidän turvansa. Häntä ei saa unohtaa ilossa eikä surussa. Niin ajatteli Henning ja jokaisen ajatuksen, joka liikkui hänen sielussaan ilmaisi hän morsiamelleen, joka ymmärsi häntä. Molemmat toivoivat, että rakkaus Jumalaan voittaisi sen rakkauden, joka yhdisti heidät toinen toiseensa, siten pysyisi jälkimäinen puhtaana ja vilpittömänä.

Hääpäivä koitti säteilevän kirkkaana ja tyynenä. Kun Eva heräsi, oli Anna jo pukeutunut ja aikeissa lähteä huoneesta, mutta huomattuaan sisarensa liikahtelevan, kääntyi hän hänen vuoteeseensa päin.

"Hyvää huomenta, pikku morsian!" sanoi hän iloisesti ja suuteli Evan lämmintä poskea sydämellisemmin kuin koskaan ennen.

Eva kietoi kätensä hänen kaulaansa.

"Onko se todellakin tänään?" kuiskasi hän hymyillen ja säteilevin silmin.

Anna ei vastannut, katsoi vaan noihin sanomattoman ihaniin, ilosta loistaviin kasvoihin ja tunsi riemulla, että hän nyt voi, unohtaen itsensä, puhtaalla sydämellä suoda sisarelleen hänen onnensa.

Rouva Warenheim puki tyttärensä morsiameksi. Hänellä oli hieno aisti ja hän koetti parhaansa mukaan koristaa rakastettuansa. Tulos olikin mitä parhain. Eva olikin kuin luotu sitä varten. Posket olivat vähän kalpeammat ja silmien loiste oli syvempi kuin tavallisesti. Hiuskiharat ympäröivät otsaa ja ohimoita ja säteilivät kullanloistoisina myrttiseppeleen alla. Hänen hento vartalonsa näytti vielä hennommalta ja pehmeämmältä valkean morsiushunnun ympäröimänä. Iloinen mutta samalla vakava hymyily kirkasti hänen herttaisia kasvojaan kohdatessaan sulhasensa kirkossa. Rakkautta uhkuvalla katseella laski hän kätensä Henningin käteen heidän astuessaan alttarin eteen.

Kuori oli koristettu kukilla ja köynnöksillä. Syksyn monikirjava väriloisto ympäröi alttaria ja urkujen sävelet humisivat vanhan kirkon holveissa. Seurakunta nousi seisomaan kaikki koettivat päästä näkemään morsianta, jonka useimmat olivat tunteneet jo kehdosta aikain ja jota he rakastivat. Kirkkoherra seisoi alttarilla ja näki morsiusparin tulevan ylös pitkin käytävää. Hän seisoi jäykkänä ja suorana käsikirja kädessään. Kasvojenpiirteet olivat tavallisuuden mukaan vakavat, melkein ankarat, mutta silmissä oli lempeä loiste, kohdatessaan morsiamen katseen.

Hän alkoi juhlallisuuden voimakkaalla puheella, niin lyhyesti, että joka sana painui muistoon. Sitten seurasi vihkimätoimitus ja koko ajan virtasi auringonpaiste ikkunasta yli liikutetun seurakunnan, kukilla koristetun kuorin ja morsiamen häikäisevän valkoisen puvun.

Kurt ja Dagmar ajattelivat omaa vihkimistään. Anna istui äitinsä vieressä. Hänen surunsa oli haihtunut ja hänen sydämensä oli tyyni.

Kirkosta siirryttiin hääaterialle pappilaan, johon suuri joukko vieraita oli kutsuttu.

Illan tullen jätti nuori morsian lapsuuden kotinsa, seuratakseen miestään maailmaan. Henning oli saanut virkavapautta jouluun asti ja koko syksy oli määrätty häämatkaa varten.

Vaunut, joilla nuorikot ajoivat, vyöryivät hämärtävän, tutun metsän läpi asemalle. Eva ei ollut voinut erota omaisistaan ilman kyyneleitä, mutta ne kuivuivat pian ja hän antautui onnensa valtaan saadessaan kokonaan kuulua Henningille. Oli niin hiljaista tuossa suuressa metsässä, hevosten kavioiden kopse ja vaununpyörien rätinä olivat ainoat äänet, mitä kuului. Hiljainen tuulenpuuska, joka ei vielä ollut asettunut lepoon, kosketti toisinaan johonkin tuuheaan männynoksaan, joka silloin heilahti. Evasta tuntui silloin, että hänen kotimetsänsä viittasi hänelle jäähyväisiksi. Henning veti hänet lähelle itseään ja he puhelivat hiljaa. Heidän ympärillään vallitsi hämäryys ja yläpuolellaan loisti elokuunyön tähtitaivas.

Eva värisi ilosta ajatellessaan kaikkea uutta ja onnellista, mikä odotti häntä. Hän oli matkalla suureen, tuntemattomaan maailmaan katsomaan vieraita maita ja vieraita kansoja.

Hän saisi mennä meren yli, hän saisi nähdä ritarilinnat Reinin rannoilla ja hengittää raittiita tuulia Alppien lumipeitteisillä rinteillä. Vihdoin saisi hän haaveilla Italian sinisen taivaan alla ja oppia tuntemaan maailmankaupungin Tiberin rannalla. Ja kaikesta tästä saisi hän nauttia sen kanssa, jota hän rakasti, seuratakseen häntä sitten kotimaahan, jossa he perustaisivat itselleen kodin. Oi, kuinka onnelliseksi hän tahtoikaan tehdä miehensä! Hän painoi pienen päänsä hänen rintaansa vasten ja ilmoitti hänelle kaikki ajatuksensa ja Henningin syviin silmiin tuli siinä häntä kuunnellessaan ihmeellisen kaunis loiste.

Siten alkoivat he häämatkansa laajojen metsien seisoessa vartioina ympärillä ja ijankaikkisten tähtien valaistessa heidän tietään.

38.

Uudenvuoden aikaan viettivät Kurt ja Dagmar häänsä Tukholmassa asettuakseen sitten asumaan sinne. Dagmar oli kaunis ja komea morsian, vaikkei hänessä ollutkaan sitä hempeimmän nuoruuden miellyttävää suloutta, kuin Evassa. Hän ei odottanut myöskään tämän lailla pelkkää auringonpaistetta ja ruusuja elämänsä tiellä. Hän oli kokenut elämää ja oppinut, että se usein tuo mukanaan enemmän suruja kuin iloja. Sen vuoksi ei hänessä ollut tuota nuorekasta, lapsellista luottamusta täydelliseen onneen, joka teki Evan niin viehättäväksi. Mutta kun hän katsoi Kurttiin ja selvällä äänellä lausui sanat, jotka yhdistivät hänet häneen koko elämänsä ijäksi, oli hänen silmissään uskollinen katse, joka selvemmin kuin sanat ilmaisivat Kurtille, että häneen saattoi hän luottaa kaikissa elämänsä vaiheissa.

Henning ja Eva olivat palanneet matkaltaan juuri parahiksi ehtiäkseen sisarusten juhlatilaisuuteen. Kirkkoherra ja rouva Warenheim olivat myöskin Tukholmassa. Heidän kotimatkansa edellisenä iltana oli Constanse-täti kutsunut heidät ja molemmat nuoret parit luoksensa. Vapaaherratar Rencrona oli myöskin siellä ja häntä kohdeltiin kunniavieraana. Hän oli yhä vielä jäykkä, ylväs ja ylhäinen, vastoinkäymiset eivät olleet masentaneet häntä. Vävyään ja koko tämän perhettä kohteli hän alentuvasti. Suhde hänen ja tyttärensä välillä oli jotensakin kylmä, vaikka Dagmar tunnollisesti koettikin muuttaa sitä toisenlaiseksi. Vapaaherratar eli niukoissa oloissa ja kielsi itseltään toisinaan välttämättömimmätkin tarpeet, mutta ei sietänyt kenenkään koskaan huomauttavan siitä. Ei keneltäkään, ei edes lapsiltaankaan tahtonut hän ottaa vastaan pienintäkään apua.

"Eikö äiti voisi ottaa itselleen vähän pitempää vapautta ja tulla Upsalaan katsomaan Evan uutta kotia?" sanoi Henning Svennius istuutuen rouva Warenheimin viereen.

Tämä hymyili hänelle kiitollisena.

"Olet kovin hyvä, kun niin mielelläsi haluat vanhan anoppisi luoksesi", sanoi hän sydämellisesti, "ja voit ajatella, kuinka mielelläni minä tulisinkin, mutta kyllä minun täytyy seurata miestäni. Hänestä tuntuu koti tyhjältä nyt, kun minä yksin vaan olen jälellä, sen jälkeen kun sinä veit pois meidän auringonsäteemme. Ei minulla ole sydäntä jättää häntä yksin edes muutamaksi päiväksi, tietäessäni kuinka riippuvainen hän on seurasta. Kiitos ystävällisyydestäsi mutta minä en voi tulla!"

"Eikö isäkin voisi viipyä vielä pari päivää? Evan ja minun on niin vaikea luopua ajatuksesta saada teidät luoksemme", jatkoi professori houkuttelevasti.

Rouva Warenheim pudisti päätään.

"Ei se tällä kertaa käy laatuun, mutta ehkä joskus vastaisuudessa", sanoi hän.

"Ja sinä olet aivan järkähtämätön, etkä millään ehdolla suostu jäämään? Enkö saa kysyä isältä? Ehkä hän antaa virkavapautta?"

"Ei suinkaan hän kiellä minua jäämästä, jos minä pyytäisin, mutta minä en tahdo, tietäessäni kuinka ikävä hänen olisi matkustaa täältä yksin. Sinä et saa kysyä häneltä", lisäsi hän liikuttavan innokkaasti, "minä en tahdo hänen saavan tietää, että minä edes haluaisin jäädä, sillä silloin pakoittaisi hän minut jäämään vastoin omaa tahtoaan."

"Eva!" huusi Henning nuorelle vaimolleen, joka seisoi vähän matkan päässä heistä.

Tämä kääntyi heti ympäri ja tuli miehensä luo kysyvä ilme silmissään. Tämä tarttui hänen käteensä.

"Sinä olet niin monta kertaa sanonut, että sinä ennen kaikkea haluat tehdä minut onnelliseksi", sanoi hän.

"Niin, minä pysyn sanoissani", vastasi Eva iloisesti naurahtaen. "Oletko löytänyt jonkun uuden keinon, jota tahtoisit suositella minulle?"

"Olen. Koeta olla äitisi kaltainen sisällisesti yhtäpaljon, kuin sinä muistat häntä ulkonaisestikin", vastasi Henning.

Eva katsoi äitiin ja pudisti kiharaista päätään.

"Sitä en voi, Henning."

"Oi teitä, te tuhmat lapset", sanoi rouva Warenheim, äidillisen lempeällä hymyilyllä, "ettekö te ole vielä lakanneet kujeilemasta?"

"Onko se kujeilemista, kun pidämme sinua parempana ihmisenä maailmassa, jonka kaltaiseksi ei kukaan voi tulla? Ei, kyllä se on puhdas totuus!" sanoi Eva kietoen kätensä äitinsä kaulaan ja suudellen häntä.

"Eva, kuuluuko tämä seurustelutapoihin?" huudahti tämä ja koetti irtaantua tyttärensä syleilystä, joka tietysti ei onnistunut.

"Mehän olemme kaikki yhtä perhettä", vastasi tämä tyynesti.

"Minä olen koettanut houkutella pikku äitimme seuraamaan meitä Upsalaan katsomaan kotiamme mutta hän ei tahdo antaa isän matkustaa yksin kotiin", sanoi Henning.

Eva kumartui eteenpäin ja kuiskasi jotakin äitinsä korvaan, luoden veitikkamaisen syrjäkatseen mieheensä.

"Jos sinä pidät yhtäpaljon isästä, kun minä Henningistä, ymmärrän minä sinua niin hyvin."

"Katsoppas, minä sain puolustajan, etkä sinä", sanoi rouva Warenheim voitonvarmana vävylleen.

"Sitä en todellakaan olisi odottanut", sanoi tämä hymyillen ja loi lämpimän katseen Evaan.

Pikku professorin rouva istui matalalle tuolille äitinsä viereen.

"Minun täytyy käyttää tilaisuutta ja olla luonasi nyt", sanoi hän hyväillen, "kuka tietää koska me jälleen tapaamme toisemme."

"Ero ei saa olla pitkäaikainen, lupaa minulle se, Henning", sanoi rouva Warenheim rukoilevasti. "Sinähän viihdyit niin hyvin Vesterlångassa, etkö sinä voi aina tästedes viettää loma-aikaa siellä?"

"Mitä sinä, Eva sanot siitä?" kysyi professori merkitsevästi hymyillen.

"Siitä olemme me juuri puhuneet Henningin kanssa ja aikoneet ehdottaa sitä teille", huudahti hänen vaimonsa ihastuneena ja katsoi äitinsä silmiin.

"Se on siis päätetty", sanoi rouva Warenheim iloisesti, "silloin ei ero teistä tule tuntumaan niin raskaalta, kuin Kurtista ja Dagmarista, sillä heitä me emme saa nähdä usein. Kurt on täst'edes niin kiinni toimessaan sekä kesällä että talvella."

Hän katsoi siihen akkunaan päin, jonka ääressä poika seisoi, vilkkaasti keskustellen isänsä kanssa. Nyt ei heidän välillään ollut enää kiivaitten yhteentörmäyksien vaaraa, kuten ennen. Suhde heidän välillään oli mitä parhain. Molemmat koettivat nyt ymmärtää toinen toisiaan ja antaa arvoa toistensa mielipiteille.

Dagmar istui äitinsä vieressä. Hän oli juuri lukenut kirjeen, jonka tämä oli antanut hänelle.

"Kuinka lyhyesti hän aina kirjoittaa", sanoi hän, antaessaan sen takaisin, "kun hän kirjoittaa niin harvoin, tuskin kahta kertaa vuodessa, pitäisi hänen minun mielestäni kirjoittaa enemmän kuin neljä sivua."

"Mitähän hänellä sitten olisi enempää kirjoittamista. Siinähän on kyllä, kun saamme tietää, että hän elää, on terve ja menestyy toimessaan", sanoi vapaaherratar. "Minä en ymmärrä pitkiä tunteenpurkauksia ja siinä suhteessa on Robert minun kaltaiseni."

"Eikö äidin mielestä sentään olisi hauska tietää minkälainen hänen mielentilansa on nykyään? On kyllä hyvä tietää, että hänestä on tullut kuuluisa asianajaja, jolla on suuret tulot, mutta kyllä se olisi hauskempaa kun saisi tietää, miten hän on muodostanut elämänsä, että voisimme edes aavistaa, minkälaista hänen arkielämänsä on", arveli Dagmar.

"Rakas Dagmar, tuon kaikenhan voi niin hyvin kuvailla mielessään. Eiväthän miehet muista sellaisia pikkuseikkoja kirjoittaessaan kirjeitä. Robert ei ole koskaan ollut luonteeltaan avomielinen. Niitä on yllin kyllin ihmisiä ilman häntäkin, jotka puhuvat itsestään."

Dagmar vaikeni ja ihmetteli tätä luonnotonta harrastuksen puutetta. Hän ei käsittänyt, että tämän välinpitämättömyyden kuoren alla piiloutui ylpeydessään äidin-sydän, joka ikävöi luottamusta ja rakkautta, mutta joka voi ennemmin kuolla kuin ilmaista tätä. Vapaaherratar oli aina ollut jäykkä ja kylmä ja liian ylpeä ottaakseen milloinkaan ensimäistä askelta; hän oli antanut elämässään vähän rakkautta ja saanut senvuoksi myöskin vähän osakseen. Hänen vanhuutensa oli yksinäinen ja kylmä kuin pilvinen syksy.

Constanse-täti ei ollut täydellisesti toipunut taudistaan. Hän ei jaksanut enään tehdä mitään, istui vaan enimmäkseen tuolissaan. Hän ei ottanut paljon osaa keskusteluun, kuunteli vaan puheen huminaa ja katseli yhdestä ryhmästä toiseen iloisena nähdessään kaikki ympärillään. Anna piti huolta hänestä ja hoiti emännän tehtäviä.

"Miten sinä olet huvitellut itseäsi sill'aikaa kun me olemme olleet poissa?" kysyi Henning, ja tarjosi hänelle tuolin, kun hän taas kerran palasi keittiöstä.

"Niinkuin muulloinkin", vastasi tämä ja istui hänen viereensä.

He rupesivat juttelemaan ja siirtyivät vähitellen aineisiin, jotka huvittivat heitä molempia. Henning ihmetteli miten hauskaksi Anna oli tullut. Hän puhui niin avomielisesti, iloisesti ja luonnollisesti hänen kanssaan, että lanko ihmetteli mihin hänen umpimielisyytensä oli joutunut. Jäykkyys ja kulmikkaisuus Annan olennossa, joka aina oli vaikuttanut vastenmielisesti Henningin kauneutta rakastavaan, sopusointuiseen mieleen, oli tosin vielä jälellä, mutta sitä lievensi jokin, hän ei tietänyt mikä.

39.

Anna ei vaivannut usein käynneillään naimisissa olevia sisaruksiaan. Nämä eivät ollenkaan olleet tyytyväisiä siihen, he näkivät häntä mielestään aivan liian harvoin. Ei edes Dagmarin luo, joka asui samassa kaupungissa, mennyt hän ilman erityistä kutsua.

"Hän tulee vaan kutsuttaissa, taikka jos hän tietää, että minä erityisesti tarvitsen häntä", vastasi tämä, kun Eva kerran moitti sisarensa erakontapoja.

"Mutta minäpä pakotan hänet meille useimmin kuin hän tahtoo. Minä tiedän keinon", sanoi Eva ja hänen silmänsä loistivat veitikkamaisesti. "Minä tunnen hänen pienet heikkoutensa! Minä en ainoastaan pyydä häntä tulemaan, vaan lähetän hänelle meno- ja tulopiletin ja sanon että hänen on tultava. Siten tulee hän niin usein kuin minä tahdon."

Eva teki niin, eikä Anna tietänyt tuliko hänen nauraa vaiko suuttua tällaisesta pakollisesta matkasta Upsalaan ainakin joka neljästoista päivä. Hän ei koskaan pitänyt pakkokeinoista ja monta kertaa aikoi hän antaa piletin olla käyttämättä, mutta kunnioitus rahaa kohtaan esti hänet siitä. Sitäpaitsi viihtyi hän erinomaisesti Evan ja Henningin kodissa ja tunsi, etteivät he kutsuneet häntä ainoastaan hyväntahtoisuudesta, vaan että he todellakin olivat huvitetut hänen seurastaan.

Henningillä ja hänellä oli niin paljon sanottavaa toinen toisilleen. Anna tunsi nautintoa saadessaan puhua lankonsa kanssa nyt, kun kaikki haaveet olivat haihtuneet pois ja hän piti hänestä vaan sisaren tyynellä myötätuntoisuudella. Se teki hänet vapaaksi ja luonnolliseksi hänen seurassaan, mitä hän ei koskaan ennen voinut olla. Ja Henning oli nähtävästi yhtä huvitettu kuin hänkin näistä keskusteluista. Ne olivat todellisia ajatusten vaihtoja. Johtipa Henning keskustelun mille alalle tahansa, aina hän huomasi, että Anna oli ajatellut sitä ja muodostanut siitä oman mielipiteensä. Hän tuli yhä selvemmin näkemään kuinka alkuperäinen ja älykäs Anna oli.

He saattoivat innokkaasti keskustella tuntikausia. Eva istui silloin tavallisesti miehensä vieressä, jonka käsi oli kiedottu hänen vyötäisilleen, mutta hän oli aina vaan äänettömänä kuuntelijana. Hän katseli heitä ihmetellen ja kuunteli harrastuksella, mutta toisinaan valtasi hänet tuskallinen tunne, kun ei hän kyennyt ottamaan osaa heidän keskusteluunsa.

Kerran kutsuttiin Henningiä heidän näin keskustellessaan ulos, niin että sisarukset jäivät hetkiseksi kahdenkesken. Anna istui mietteissään, syventyneenä vielä keskeytettyyn keskusteluun, odottaen Henningin takaisin tuloa, tehdäkseen huomautuksen hänen väitteeseensä, jota hän oli pitänyt puutteellisena. Eva istui myös miettiväisenä, mutta hän mietti enemmän sydämellään kuin ajatuksillaan.

"Anna, miten se on mahdollista, että sinä osaat keskustella noin hyvin?" kysyi hän.

"Mitä vaikeutta siinä olisi", vastasi Anna lyhyesti naurahtaen.

"Mutta minä en osaa ollenkaan", sanoi Eva surullisesti.

"Ole sitten osaamatta", sanoi Anna hajamielisesti ja katsoi kärsimättömästi ovea kohti.

"Mutta minä tahtoisin osata Henningin tähden", jatkoi Eva. "Minä näen kuinka hauskaa se hänen mielestään on, mutta hän ei koskaan puhu minulle tuolla tavoin."

"Eikö?" sanoi Anna välinpitämättömästi.

Samassa tuli Henning takaisin ja istuutui entiselle paikalleen, kietoen kätensä vaimonsa vyötäisille ja jatkoi keskustelua Annan kanssa siitä mihin se oli äsken keskeytynyt. Eva taivutti hänen kätensä pois ja nousi ylös.

"Mitä nyt?" kysyi Henning ja katsoi hämmästyneenä häneen.

"Jatkakaa te! Minä menen omaan huoneeseeni", vastasi hän.

"Minkä tähden? Mitä sinä siellä teet?"

"Minä aijon kirjoittaa äidille."

"Vai niin. Kirjoita terveisiä minultakin", sanoi Henning ja antoi hänen mennä.

Eva meni huoneeseensa, otti esiin paperia ja kynän ja alotti velvollisuuden mukaisesti kirjeen äidilleen, olihan hän sanonut sen syyksi poistumiseensa. Mutta kirjeestä tuli kuiva ja ikävä, jonka vuoksi hän lakkasi kirjoittamasta ja vaipui ajatuksiinsa. Hän ei ollenkaan ollut luulevainen, siksi paljon luotti hän miehensä rakkauteen, mutta hän oli huomannut itsessään puutteen ja vapisi ajatellessaan, että miehensäkin ehkä huomaisi sen.

Hän ymmärsi kyllä kun muut puhuivat syvällisemmistä asioista ja seurasi harrastuksella keskustelua, mutta ei voinut yhtyä siihen. Se oli hirveä puute hänen mielestään, varsinkin niin syvämietteisen miehen vaimossa, kuin Henning oli. Hän tahtoi olla miehelleen kaikki kaikessa, mutta oliko hän sitä? Se oli kysymys, joka palasi usein ja teki hänet toisinaan alakuloiseksi.

Henningillä oli paljon työtä. Hän oli kauan ajatellut kirjoittaa tieteellisen teoksen aineesta, joka suuresti huvitti häntä, ja nyt, palattuaan virkistävältä häämatkaltaan valtasi hänet palava halu panna aikomuksensa täytäntöön. Hän ryhtyi työhön ja innostui siihen pian niin että käytti siihen kaikki joutoaikansa. Oman kodin rauha ympäröi häntä ja Eva piti kaiken mikä häiritsi, huolellisesti loitolla, silloin kuin Henning tahtoi olla rauhassa. Jos hän tunsi itsensä väsyneeksi raskaasta ajatustyöstään oli Eva aina saapuvilla virkistämässä ja huvittamassa häntä. Tapahtui toisinaan, että hän vietti muutamia tunteja yöstäkin työpöytänsä ääressä. Eva oli kovin levoton ja pyysi ettei hän rasittaisi itseään liiaksi. Henning hymyili hänen levottomuudelleen.

"Sinä et tiedä minkälainen karhunterveys minulla on", sanoi hän, mutta irtautui kuitenkin hänen tähtensä monta kertaa aikaisemmin työstään kuin olisi tahtonut.

Lamppu paloi rätisten professorin kirjoituspöydällä. Se oli palanut monta tuntia tänä yönä ja öljy rupesi loppumaan. Ulkona rupesi huhtikuun yön pimeys vaihtumaan aamuhämäräksi. Mutta professori ei huomannut mitään. Hän kirjoitti innokkaasti. Syvät ajatukset selvisivät tänä yönä paremmin kuin milloinkaan ennen. Ne tulivat niin hämmästyttävän helposti hänen tietoisuuteensa ja järjestyivät hitaasti mutta varmasti säännöllisiksi lauseiksi. Hän antautui innostuksen valtaan ja unohti aivan pikku vaimonsa rukoilevan: "älä istu valveilla niin kauan!" Hän vaan ajatteli ja kirjoitti samalla kuin lamppu paloi, kello naksutti ja yön tunnit kulkivat tyyntä kulkuaan.

Hän oli juuri saamaisillaan selväksi sekavan ajatusvyyhden, sisältörikkaan, mutta vaikeatajuisen, kun hän tunsi pehmeän käsivarren, joka kietoutui hänen kaulaansa ja kuuli äänen vieressään sanovan:

"Mutta Henning, mitä sinä ajattelet, kun istut vielä täällä?"

Henning katsoi äkkiä ylös ja ensi kerran elämässään kohtasi Evaa vihainen katse hänen silmistään.

"Miks'et sinä makaa? Minkätähden häiritset sinä minua?"

"Kello on niin paljon, minä tulin niin levottomaksi, sinä rasitat itseäsi liiaksi", sanoi hän puolustuksekseen.

"En suinkaan. Jätä minut rauhaan vielä muutamaksi minutiksi! Minä tulen heti", sanoi hän vähän lempeämmällä äänellä, mutta työnsi pois hänen kätensä ja aikoi taas ruveta kirjoittamaan, kun Eva samassa sammutti lampun.

"Eva, kuinka sinä uskallat", huudahti hän ja tarttui kovasti hänen käsivarteensa, mutta hellitti sen heti taas hilliten vihansa.

"Etkö tuntenut kuinka se kärysi? Siinä ei ole enää öljyä. Sinä saat tästä ankaran päänkivistyksen", vastasi hän ja aukasi ikkunan.

Raitis, viileä yö-ilma virtasi huoneeseen.

"Katso, päivä sarastaa jo", sanoi Eva ja viittasi itään päin, jossa taivaanrannalla häämöitti vaalea juova.

Henning kokosi rakkaat paperinsa ja huokasi.

"Jospa sinä olisit tullut edes neljännestuntia myöhemmin, sinä pikku hirmuhaltijatar", mutisi hän.

"Niin olisi lamppu sammunut itsestään", lisäsi Eva ja kumartui ulos ikkunasta, hengittäen nautinnolla puhdasta, raitista ilmaa.

"Eva, sinä vilustut!" huudahti Henning ja veti hänet pois ikkunasta.

"Ei suinkaan se ole sen pahempaa kuin liika rasituskaan", vastasi tämä.

"Rupeammeko me riitelemään nyt?" kysyi Henning.

Eva hymyili ja ravisti päätään.

"Suutuitko sinä kovinkin minulle?" kysyi hän puolittain veitikkamaisesti, puolittain surullisesta.

"Anna anteeksi, pikkuruiseni, minä suutuin todellakin ensin", myönsi hän, "mutta sinä häiritsitkin minua aivan keskellä ajatusjuoksuani."

"Etkö sinä voi jatkaa sitä huomenna", sanoi Eva huolestuneena.

"Toivottavasti, mutta se kävi niin helposti nyt yöllä."

"Anna anteeksi, että minä häiritsin sinua, Henning!" pyysi hän sydämellisesti. "Sinä olet varmaan hyvin suuttunut minuun. En minä tahdo olla sinulle esteenä työssäsi, mutta olen niin kovin levoton sinun tähtesi. Minä olen maannut valveilla koko yön ja surrut, että sinä rasitat itseäsi liiaksi, ja sitten en minä voinut kestää kauempaa."

"Kuka on antanut sinulle luvan maata valveilla?"

"Minä ajattelin, minäkin", vastasi hän hiljaa.

"Mitä sinä ajattelit?"

Eva vaikeni ja Henning toisti kysymyksensä.

"Ajattelin miten minä voisin tehdä sinut oikein onnelliseksi. Se on minun suuri elinkysymykseni."

"Jonka sinä ratkaiset mainiosti", vakuutti Henning.

"Silloinkin, kun minä häiritsen sinua?" kysyi Eva ja loi hämäryydessä mieheensä veitikkamaisen katseen.

"Jokin vika täytynee kai sinussakin olla", vastasi tämä hymyillen.

"Oi, minulla on niitä monta. Ja juuri viimeaikoina olen minä keksinyt yhden, joka tekee minut niin onnettomaksi", sanoi Eva taas vakavasti.

"Mikä se on?"

"Niin", alkoi hän epäröiden, "minä olen… enkö minä… enkö minä sinun mielestäsi ole… kovin… lapsellinen… tyhmä?"

Vihdoin sai hän sen sanotuksi. Henning nauroi.

"Jos sinä olisit oikein tyhmä, niin et sinä huomaisi sitä itse", sanoi hän.

Eva katsoi hänen puoleensa ja puhui kiihkeästi.

"Mutta, Henning, minä en laske leikkiä, minä puhun vakavasti. Tiedätkö mistä minä sen päätän? Siitä, ettet sinä viitsi ilmoittaa minulle syvimpiä ajatuksiasi…"

"Se on erehdys, Eva", sanoi Henning keskeyttäen hänen puheensa, "minä en ole kenellekään ilmoittanut niin paljon syvempiä ajatuksiani ja tunteitani kuin sinulle."

"Niin, tietysti, minä en sitä tarkoita", sanoi Eva epäröiden ja tapaillen sanoja, voidakseen lausua ajatuksensa oikein. "Tietysti on minulla sinun luottamuksesi ja saan katsoa syvälle varsinkin sinun tunnemaailmaasi, mutta sinä et puhu minun kanssani koskaan niinkuin esim. Annan kanssa. Hänelle puhut sinä uuden teoksesi suunnitelmasta ja vaikeista kysymyksistä ja otat vaikutteita hänen mielipiteistään. Mutta sinä et saa nyt uskoa, että minä tahdon täten moittia sinua, sillä se ei ole tarkoitukseni. Tiedänhän niin hyvin minkätähden sinä teet niin. Hänellä on hyvä pää ja voi esiintuoda omia ajatuksiaan, jotka ovat sinulle uusia, mutta sitä en minä voi tehdä. Minä olen kyllä toisinaan koettanut, kun me olemme olleet kahdenkesken, suunnata puheen sellaisille aloille, mutta se ei tahdo menestyä, minä en voi tehdä sitä muussa, kuin kysymysten muodossa ja sinä vastaat minulle aivan kuin minä olisin lapsi ja vaihdat niin mielelläsi puheenainetta. Se surettaa minua. Minä en varmaankaan ole sinulle sitä mitä minun pitäisi olla. Minä en ole tarpeeksi lahjakas sinulle."

Hän vaikeni ja loi mieheensä levottoman, huolestuneen katseen. Tämä katseli häntä sanomattoman hellästi.

"Sinä pikku rakastettuni, mitä tarpeettomia huolia sinä haudotkaan mielessäsi", sanoi hän hitaasti ja vakaumuksella. "Minä sanon sinulle aivan täsmälleen kuinka lahjakas sinä olet: sinä olet käytännöllinen ja sinulla on selvä, terve järki, joka voi seurata ja käsittää asioita, mutta sinulla ei ole taipumusta mietiskelyihin. Jätä senvuoksi sellainen muille. Syvämieliset keskustelut eivät huvita sinua, mutta sinä haluat minun tähteni, että voisit ottaa niihin osaa, eikö niin?"

"Niinhän se on", vakuutti Eva.

"Mutta se ei ollenkaan miellyttäisi minua. Kun minä olen pitänyt luentoni ja keskustellut ylioppilaitteni ja toverieni kanssa, taikka istunut ajatustyössä kirjoituspöytäni ääressä, kunnes olen väsynyt, niin et voi uskoa, kuinka huojentavalta tuntuu saada olla hetkisen sinun virkistävässä seurassasi. Minä tunnen silloin tarvetta kokonaan vapautua kaikista raskaista ajatuksista ja kuunnella vaan sinun ääntäsi, kun sinä laulat, taikka istut vieressäni ja tuntea sinun pienen kätesi hyväilevän päätäni, sinun puhuessasi niistä asioista, jotka huvittavat sinua. Niin että ole sinä vaan oma itsesi, siten teet sinä minut onnellisemmaksi. Älä koeta tekeytyä sellaiseksi, joka on vierasta sinun luonteellesi! Sinä olet minun leponi, minun rauhani, minun auringonpaisteeni. Pysy sellaisena, niin autat sinä minua parhaiten työssäni."

Eva seisoi vaijeten ja katseli ulos ikkunasta taivaanrantaa kohti, jossa aamurusko levitti loimuavaa valoaan. Henning katseli häntä tutkivasti.

"Mitä sinä mietit?" kysyi hän.

"Oh, minulla on vaan muuan ajatus", vastasi hän ja katsoi häneen pitkään ja vakavasti.

"No, anna kuulua", sanoi Henning huvitettuna ja leikki hänen ohimoillaan riippuvalla vaalealla hiuskiharalla.

"Minä vaan ajattelin, kuinka paljon enemmän arvoinen sinä olet, kuin minä. Minä olen vaan sinun leposi ja auringonpaisteesi, kuten sinä sanot, mutta sinä olet koko minun elämäni sisällys. Minä elän vaan sinua varten, mutta sinulla on niin paljon muuta, paitsi minua."

"Etkö sinä sitten tiedä, että sinulla on suuri vaikutusvoima, vaikka välillisesti, koko minun ulkonaiseen toimintaani? Me tarvitsemme molemmat toinen toistamme, emmekä me tiedä itsekään, kuinka suuressa määrässä. Ei kumpikaan meistä olisi sitä mitä me olemme, ilman toisiamme. Älkäämme vaivatko päätämme ajattelemalla kumman elämäntehtävä on suurempi, jokaisella on oma tehtävänsä, jota toinen ei voi täyttää. Eikä meidän arvoamme muuten mitatakaan meidän elämäntehtäviemme laajuuden mukaan vaan sen uskollisuuden ja mielenlaadun mukaan, jolla me ne suoritamme. Oi Eva, mitä onkaan meidän työmme ja tekomme? Vaan heiniä ja korsia!"

Hän nojasi päätään vaimonsa olkapäähän.

"Sinä olet väsynyt", sanoi tämä.

"Niin, kyllä minä tunnen, että olen tehnyt työtä tänä yönä."

"Sinä istuisit ehkä vieläkin työsi ääressä, ellen olisi tullut häiritsemään sinua. Sekin oli osa elämäntehtävääni, jonka minä silloin täytin, vaikk'en minä siitä saanut juuri suurta kiitosta osakseni", sanoi hän veitikkamainen moittiva katse silmissään.

Henning hymyili vaan vastaukseksi ja Eva sulki ikkunan.

40.

Constanse-täti ei koskaan täydellisesti toipunut taudistaan. Hän oli yhäti heikko ja Anna uhrasi hänelle kaikki vapaa-aikansa. Täten kului muutamia vuosia, kunnes vanhus eräänä iltana nukkui ijäiseen uneen. Se tapahtui helposti ja ilman minkäänlaista kuolemankamppailua.

Tatin kuoleman jälkeen muutti Anna Kurtin ja Dagmarin luo. Hänestä, joka oli tottunut tyyneen yksitoikkoisuuteen kahden vanhuksen seurassa, tuntui muutos suurelta, tultuaan veljensä perheeseen, jossa kaksi pientä, reipasta poikaa vilkastutti kotia.

Dagmar oli ymmärtäväinen perheen äiti. Vaikka olikin kasvanut yltäkylläisyydessä, osasi hän tulla toimeen pienilläkin varoilla. Kodin piti hän aina sievänä ja hauskana, lapset olivat oikein mallikelpoisesti hoidettuja ja itse näytti hän aina hienolta, vaikka kuluttikin hyvin vähän pukuihinsa. Hänen ylhäinen ryhtinsä vaikutti sen, että hänen päällään yksinkertainen pukukin näytti komealta. Kurt luotti häneen kaikessa ja ihmetteli hänen kykyään. Hän oli kirjailijatoimintansa loistokaudessa, oli tunnettu ja suosittu laajoissa piireissä. Mutta hän ei osannut käsitellä rahoja, hänen käsissään saivat ne siivet, niin että käytännöllinen apu, joka hänellä oli vaimossaan, oli hänelle hyvin tarpeellinen. Tämän huomasikin hän pian ja jätti senvuoksi kaikki asiat hänen haltuunsa, saadakseen antautua sitä täydellisemmin runoilijahaaveittensa valtaan.

Muutamana aamupäivänä istui Dagmar salissa ja ompeli mekkoa nuorimmalle pojalleen, joka ryömi lattialla hänen jaloissaan. Lapsi ei vielä ollut edistynyt niin paljon, että olisi oppinut ottamaan ensimäisiä askeleitaan, vaan huvitteli itseään harjoittamalla jaloa ryömimisen urheilua.

Etehisen kello soi ja Dagmar kuuli miehisen äänen kysyvän häntä. Heti sen jälkeen avautui ovi ja pitkä, komea, auringonpaahtama mies seisoi kynnyksellä. Dagmar nousi ja katsoi hämmästyneenä häneen.

"How do you do?" sanoi muukalainen tyynesti ja tuli häntä kohden käsi ojennettuna tervehdykseen.

"Robert?" änkytti hän. "Onko se mahdollista!"

"Miksikäs ei?" kysyi tämä, tarttuen sisarensa käteen ja suudellen sitä.

"Oletko se todellakin sinä? Mutta mistä sinä tulet?"

"Amerikasta ja senvuoksi pitäisi sinun minun mielestäni pyytää minua istumaan", vastasi hän.

"Mutta, Robert, minun täytyy oikein katsoa sinua ja koetella, ollakseni varma, ettet sinä ole vaan näköhairahdus", huudahti Dagmar tarttuen hänen käsivarsiinsa ja katsellen häntä säteilevin silmin. Robert katsoi häneen ja hymyili.

"Ja sinä menit todellakin naimisiin Warenheimin kanssa", sanoi hän.

"Oi, Robert, kuinka hauskaa, että sinä olet täällä! Saatan tuskin uskoa sitä mahdolliseksi! Istu nyt tuohon, niin saamme oikein puhella!"

"No, no. Onko tuo sinun poikasi, johon minä olin kompastua? Mikä sen nimi on?" kysyi hän, harpaten pitkällä askeleella pienen sisarenpoikansa yli hänelle osoitetun tuolin luo.

"Se on Robert", vastasi Dagmar, nostaen rakastettunsa lattialta.

"Ei suinkaan vaan minun kaimani?" kysyi Robert.

"Sinun tietysti", vastasi sisar ja asetti ylpeydellä pienen palleroisensa enon polvelle.

"Onpa sinulla äidin sydän uskaltaessasi asettaa sen siihen! Mitä minä nyt sille teen, miten minä pitelen sitä?" kysyi parooni Rencrona koomillisen epätoivoisesti ja tarttui kömpelösti mutta lujasti molemmilla käsillään vilkkaaseen pikku palleroon, joka istui jokeltaen hänen polvellaan, viuhtoen ja potkien pienillä pyöreillä käsillään ja jaloillaan.

Dagmar seisoi ja katseli heitä sydämellisesti nauraen. Robert loi häneen pikaisen katseen.

"Näin en minä ole kuullut, sinun nauravan senjälkeen kuin olit itse lapsi. Sinä olet varmaankin onnellinen", huomautti hän.

"Niin olenkin, niin onnellinen kuin nainen voi olla."

"Sepä hauskaa. Mutta ota nyt tämä, ajanpitkään käy se rasittavaksi. Onko sinulla useampia sellaisia?"

"Kuinka sinä kysyt!" sanoi Dagmar ja asetti pojan lattialle. "Tiedäthän sinä, että minulla on toinen, kolmivuotias, jonka nimi on Helge! Olenhan minä kirjoittanut siitä."

"Missäs Helge sitten on, kun ei tule tervehtimään enoaan?"

"Hän on ulkona kävelemässä palvelijan kanssa. Mutta Robert, nyt sinun täytyy kertoa itsestäsi, miten sinä olet voinut ja mistä johtui sinun matkasi tänne. Oletko jo ollut äidin luona?"

"Olen toki, hänelle ilmoitin minä myöskin tulostani vähän ennen. Mutta minun ei tarvinnut pelätä, että sinä olisit kuollut ilosta minun äkillisen ilmestymiseni johdosta."

"Milloin sinä tulit?"

"Eilen illalla myöhään."

"Kerro nyt!"

"Mitä?"

"Mitä?" toisti Dagmar melkein loukkautuneena.

"Kaikesta tietysti, minkälaista sinun elämäsi on, mitä sinä teet, minkätähden sinä tulit tänne ja kuinka kauan sinä aijot viipyä täällä!"

"No, minä vastaan sitten päinvastaisessa järjestyksessä: Minä aijon viipyä niin kauan kuin viihdyn joutilaisuudessa, tulin tänne lepäämään ja katsomaan vanhaa Ruotsia. Sitäpaitsi olen minä asianajaja, käännän puheellani kumoon oikeuden, osoitan roistot syyttömiksi, jonka vuoksi apuani usein etsitään. Muuten on kaikki hyvin, kunhan sinä vaan sanoisit perillisellesi, ettei se pelkästä asianharrastuksesta kaivaisi rikki kenkiäni. Luulen, että se pistää ne suuhunsakin, kuten tuollaisten pienten herrain tapa on."

Dagmar hymyili ja katsoi pöydän alle, jossa hänen lemmikkinsä leikki enon jalkain juuressa.

"Siis on se koti-ikävä, joka on tuonut sinut tänne?" sanoi hän.

"Voihan sitä kutsua miksi tahansa", vastasi Robert. "Mutta puhuaksemme aivan toisesta asiasta: miten on äidin laita? Hän on aina kirjoittanut, etten minä millään ehdolla saa lähettää hänelle mitään, hänellä on niin hyvä olla, vakuutti hän, mutta oltuani nyt hänen luonaan, tulin minä aivan toisellaiseen käsitykseen. Minkätähden et sinä ole kirjoittanut minulle mitään siitä?"

"Äiti ei olisi milloinkaan antanut minulle anteeksi, jos minä olisin tehnyt jotain sellaista. Hän ei tahdo ottaa vastaan pienintäkään avustusta, eikä salli kenenkään huomata, että hän elää niukoissa oloissa."

"Mutta sehän on surullista! No niin, minun täytyy keksiä jokin keino miten saisin annetuksi hänelle pienen vuotuisen avustuksen, ennen kun lähden täältä", sanoi hän ja katseli hajamielisesti lattialla leikkivää poikaa.

"Miten viihdyt Amerikassa?" kysyi Dagmar.

"Sen asian laita on vähän niin ja näin. Mutta etkö sinä voi jäädä tänne nyt?"

"En, sitä minä en tahdo."

"Miksi et?"

"En tahdo. Minulla on parempi menestys siellä."

"Oletko sinä kovin yksin?"

"En, minulla on seuraa niin paljon kun haluan."

"Minkätähden et sinä mene naimisiin?"

"Kyllä minä olen ajatellut sitäkin. Eipä tiedä vaikka eräänä kauniina päivänä tulisit jonkun laihan missin kälyksi, jolla on kyynärän pituiset jalat ja jonka arvo lasketaan miljoonissa."

"Ei, Robert, et sinä nai rahan tähden."

"Minkä tähden minä sitten naisin?"

"Kyllä sinä sen tiedät."

"En suinkaan. Minä otan missin hänen rahojensa tähden ja hän ottaa minut minun vapaaherrallisen arvoni tähden. Siinä kansanvaltaisessa maassa pidetään ylimyssäätyisiä niin suuressa arvossa, että minä vaakunakilpeni avulla voin saada kymmenen missiä joka sormelleni, jos vaan tahdon."

"No, oletko valinnut yhtä noista sadasta?"

"En, on niin vaikea määrätä kenen heistä tekisi onnelliseksi."

"Ehkäpä kiinnyt johonkin kotimaasi naiseen ollessasi nyt täällä?"

"Tuskinpa vaan. Olisiko sinulla ehdotettavana ketään?"

"Valitettavasti emme me seurustele juuri kenenkään kanssa. Meillä et sinä tule tapaamaan muita kuin Anna Warenheimin."

"Well, let me see the old girl! Hän on muistaakseni tarpeeksi ruma minulle."

"Hyi Robert! Nyt sinä olet ilkeä! Anna on aivan liian hyvä, jotta hänestä voisi puhua tuolla tavalla."

"Sanoinko minä hänestä jotakin pahaa? Eihän hän voi mitään sille, että hän on ruma, enempää kuin minäkään sille, että olen kaunis."

"Sinä olet aina kaltaisesi, Robert, sinun kanssasi on mahdoton tulla toimeen!" sanoi Dagmar katsellen veljensä kuvankauniita kasvonpiirteitä.

Surumielinen hymyily väreili hänen huulillaan muistellessaan menneitä aikoja. Mutta äkkiä kääntyi hänen huomionsa nykyisyyteen kuultuaan melua ja kimeän huudahduksen. Pikku Robert oli nimittäin ihastuksekseen huomannut, että pöytäliinaa sopi vetää. Seuraus oli, että se ja kaikki pöydällä olevat esineet putosivat hänen päällensä ja tekivät surullisen lopun hänen ilostaan. Eno kokosi ylös pikku esineet ja äiti lohdutti, mutta pienokainen itki täyttä kurkkua, niin paljon kuin hänen pienistä keuhkoistaan lähti. Dagmar oli pian vakuutettu siitä, ettei poika ollut loukannut itseään, ainoastaan säikähtynyt. Hän asetti hänet polvelleen ja koetti kaikin tavoin viihdytellä häntä, mutta turhaan. Robert katseli äitiä ja lasta, kuin jotakin harvinaista näytelmää ikään.

"Onko tuo nyt olevinaan jotakin hauskaa?" kysyi hän hetkisen kuluttua. "Sitä suuresti ylistettyä äidinriemua!"

"Ei hän aina itke", sanoi Dagmar. "Tyynny, tyynny, pienokainen, isä tulee pian. Ratsastammeko me, noin, noin!"

Ei mikään auttanut.

"Kylläkai hän sentään laulaa vähintäin yhden tuollaisen aarian joka päivä ja toisen yöllä?" jatkoi Robert.

"Eihän toki. Hän on niin kiltti ja Helge on myös kiltti, mutta hän pelästyi nyt niin kovin, pikku raukka."

Samassa tuli Kurt kotiin ja Dagmar poistui pikkuruisensa kanssa, nautittuaan ensin miehensä hämmästyksestä ja ilosta, kun tämä näin odottamattaan tapasi Robertin.

Tämä jäi päivälliselle ja oli sittemmin jokapäiväisenä vieraana sisarensa kodissa. Anna ja hän olivat nyt kuten ennenkin hyvin huvitettuja toistensa seurasta. He kinastelivat alituiseen, kuten silloinkin, mutta häiritsemättömässä ystävyydessä.

Eräänä päivänä ei Roberttia kuulunut ja kun hän ilmestyi seuraavana päivänä päivälliselle, oli hänen olennossaan jotakin surumielistä, vaikka hän esiintyikin entisellä huolettomalla, leikillisellä tavallaan.

"Missä sinä eilen olit, kun emme nähneet sinua koko päivänä?" kysyi Kurt.

"Minä tein huvimatkan", vastasi parooni Rencrona huolettomasti; mutta Anna huomasi hänen äänessään ivallisen väreen. "Minä tapasin vanhan tuttavan. Kuuleppas, Helge, pane liemi vatsasi sisäpuolelle, eikä ulkopuolelle", lisäsi hän luoden katseensa vanhemman sisarenpojan puoleen, joka hitaasti syödessään oli käännellyt ja kierrellyt lautastaan, kunnes se oli putoomaisillaan.

Dagmar riensi viime hetkessä avuksi ja keskustelu sai toisen suunnan.

"Olitko sinä eilen Bergsjöholmissa, Robert?" kysyi Anna, kun päivällinen oli syöty ja siirryttiin vierashuoneeseen juomaan kahvia.

"Mistä sinä sen tiedät?" kysyi Robert äkkiä.

"Minä huomasin sen tavasta, jolla sanoit olleesi huvimatkalla", vastasi Anna.

Katseesta, jonka hän hetkiseksi kiinnitti Roberttiin, loisti välähdys ymmärtämystä ja myötätuntoisuutta. Tämä tunsi siitä samanlaisen vaikutuksen kuin kerran ennen nähdessään auringon äkkiä valaisevan karua luontoa ja levittävän sille kaunistavaa loistettaan.

"Sinä olet tarkkanäköinen", sanoi hän vaan. "Voitko myöskin arvata, kuka minun vanha tuttavani oli?"

"Entinen kotisi", vastasi Anna heti.

"Oikein."

"Sinä tunsit itsesi pettyneeksi?"

"Tiedätkö sinä senkin? Niin, on vaikeampaa kuin luuleekaan kohdata vanhaa ystävää, joka on entisensä kaltainen kaikessa muussa, paitsi siinä, mikä on tärkeintä."

"Ystävyydessä?" arvasi Anna.

"Juuri niin. Minä ihailen sinun nerokkaisuuttasi."

"Minä ymmärrän tunteesi ajatellessani miltä minusta tuntuisi mennä Vesterlångaan, jos se olisi toisissa käsissä. Se olisi melkein samanlaista kuin kohdata ystävä ja huomata itsensä unohdetuksi."

Robert katseli häntä melkein uteliaasti.

"Se on myöskin ihmeellistä, kun näkee vanhassa tuttavassa, jonka luulee tuntevansa perinpohjin, uuden luonteen ominaisuuden pistävän esiin", sanoi hän.

"Mitä sinä tarkoitat?" kysyi Anna. "Kas vaan, nyt ei sinun arvaamiskykysi riitäkään enää", sanoi parooni riemuiten.

"Ei", tunnusti Anna ja pudisti hämillään päätänsä.

"Tekee hauskan vaikutuksen, kun huomaa, että ohdakkeetkin voivat kukkia", sanoi Robert ja katsoi häneen tutkivasti.

Anna aavisti hämärästi hänen tarkoituksensa.

"Minä en todellakaan ollenkaan ymmärrä sinua", sanoi hän tylysti ja meni pois.

"Ah, nyt putosi kukka, sepä vahinko", mutisi Robert hänen mennessään.

Anna oli suuttunut häneen. Hän ymmärsi, että hän ohdakkeella oli tarkoittanut häntä. Ja juuri sen vuoksi, että vastaus oli sattuva, suututti se häntä.

"Mutta täytyyhän ohdakkeellakin olla sijansa luomakunnassa", ajatteli hän.

41.

Anna oli viimevuosina melkoisesti heikontunut. Vaikea yskä rasitti häntä melkein koko lukukausien ajan, mutta parani kuitenkin säännöllisesti loma-aikoina Vesterlångassa. Vihdoin suostui hän menemään lääkärin luo. Tämä sanoi, että yskä saattaa tulla hyvinkin vaaralliseksi, ellei hän hoida itseään, ja kehoitti häntä keskeyttämään opettajatoimensa, joka oli kovin epäterveellistä hänelle. Saatuaan tietää missä Annan koti sijaitsi, sanoi hän hänen saavuttavan terveytensä muuttamalla sinne. Anna oli kauan aikaa tuntenut salaista omantunnontuskaa ajatellessaan, että hänen vanhempansa saivat viettää vanhuutensa päivät yksinäisyydessä, mutta hän ei tahtonut sentään uhrata toimintaansa heidän tähtensä. Nyt tuli lääkärin neuvo ja osoitti hänelle saman tien kuin tukahutettu tyttären velvollisuudentunnekin, mutta hän koetti sittenkin vastustaa, eikä ilmoittanut kenellekään lääkärin määräystä. Mutta eräänä päivänä kun sama lääkäri oli pikku Helgen luona, joka oli sairas, kysyi hän Dagmarilta, aikooko hänen kälynsä jättää koulunsa, kuten hän oli kehoittanut. Täten saivat sisarukset tietää mitä ei Anna milloinkaan aikonut ilmoittaa. Kaikilla oli vaan yksi ajatus asiasta, sama kuin salainen ääni Annan omassa sydämessä. Vihdoin taipui hän ylivallan alle ja lupasi pyytää virkavapautta seuraavaksi talveksi. Tosin tuntui se raskaalta ajatellessa kuinka pitkäksi aika tulisi siellä ilman tointa, mutta hän alistui kohtaloonsa, jossa hän näki Jumalan käden johdatuksen.

Kun rouva Warenheim sai tiedon tästä lähestyvästä muutoksesta, kirjoitti hän rakkautta ja levottomuutta uhkuvan kirjeen. Hän oli niin iloinen saadessaan taas yhden lapsistaan kotiin, vaikka tämän kotiintulon syy aiheuttikin hänelle surua. Rivien välistä saattoi myöskin lukea jonkinlaista huolestumista sen johdosta että elämä kotona tulisi yksitoikkoiseksi ja tyhjäksi sille, joka on tottunut säännölliseen työhön.

"Jospa vaan voisin keksiä jotakin työtä, jossa voisin kuluttaa aikani ja käyttää ajatuksiani!" ajatteli Anna.

Eräänä päivänä kun hän valvoi koululapsiaan väliajalla, tuli muuan hänen oppilaistaan, pieni kalpea tyttönen, jonka vanhemmilla oli tuskin antaa ruokaa hänelle, ja kiipesi penkille Annan viereen.

"Oletko sinä väsynyt, Gunhild?" kysyi hän ja veti pienokaisen puoleensa.

"Minä olen aina väsynyt", vastasi tämä ja nojasi luottavasti opettajattarensa syliin.

Silloin hiipi ajatus, ensin hämäränä kuin aavistus, Annan päähän, mutta vähitellen selveni se ja sai muodon. Itse menisi hän Vesterlångaan saamaan terveyttä ja voimia, eiköhän se kävisi laatuun useammillekin? Olisikohan mahdotonta ottaa esimerkiksi pikku Gunhild mukaan. Tuskinpa kävisi se laatuun. Mutta miksi ei? Kesäksi vaan? Ajatus kasvoi ja kehittyi hämmästyttävän pian suunnitelmaksi. Jos se toteutuisi, tunsi Anna, että elämä Vesterlångassa ei tulisi hänelle yksitoikkoiseksi, vaan vielä runsassisältöisemmäksi kuin hänen nykyinen elämänsä.

Eräänä päivänä, ollessaan käymässä Upsalassa, mainitsi hän suunnitelmastaan Evalle, joka ihastui siihen suuresti.

"Sinä et ota ainoastaan Gunhildeä vaan useampia; sinä perustat sinne pienten lasten kodin kivuloisille koululapsille, joiden tarvitsee vahvistua.

"He saavat olla siellä vuoden taikka pari, jos ovat hyvin heikkoja ja jos heidän vanhempansa ovat köyhiä, ja sitten saavat he uudistetuin voimin palata takaisin. Sitten otat sinä taas uusia sijaan j.n.e. aina vuodesta vuoteen. Ja sinä voit lukea niiden kanssa, niin ettei heidän aikansa mene hukkaan, vaan päinvastoin."

Eva oli aivan haltioissaan ja Annan silmät loistivat innostuksesta.

"Mutta varoja, varoja", sanoi hän. "Minä olen varma siitä, että Henning voi hankkia sinulle niitä", sanoi Eva, eikä hän pettynytkään luulossaan.

Henning innostui yhtä paljon kuin Eva ja Annakin. Nuo kolme istuivat ylhäällä myöhään yöhön ja tekivät seikkaperäisen suunnitelman tulevaa lastenkotia varten.

Ehdotusta ei otettu vastaan aivan yhtä suurella innostuksella Vesterlångassa, mutta kun pieni maapalsta ja tupa joutui myytäväksi aivan pappilan lähellä ja Henning lupasi ostaa sen kotia varten, rupesi kirkkoherrakin harrastamaan asiaa.

Hänen vaimonsa oli jo ennen voitettu yrityksen puolelle. Tupa oli hyvässä kunnossa ja kevääksi saatiin se helposti tarvittavaan kuntoon.

Nyt tuli Annalle ja Evalle kiire. Vuoteita, pöytiä, tuoleja ja kaikkia mitä tarvittiin, hankittiin ja lähetettiin Vesterlångaan. Anna sai yksin määrätä, kutka lapset hyväksyttiin otettavaksi kotiin. Tupaan mahtui seitsemän. He saisivat itse siivota ja auttaa toinen toistaan, niin ettei mitään suurempaa henkilökuntaa tarvittu. Anna olisi johtajatar ja avukseen ruuan laittamisessa ottaisi hän palvelijan. Keväällä, kun lukukausi oli lopussa, matkusti Anna Vesterlångaan seitsemän turvattinsa kanssa, joista kaksi oli poikaa, viisi tyttöä, niiden joukossa Gunhild, joka tietämättään oli antanut aiheen koko yritykseen. Kaikki olivat ne pieniä, kalpeita, köyhiä lapsia, jotka eivät olleet tottuneet muihin leikkipaikkoihin kuin ahtaisiin pihoihin ja likaisiin katuojiin. Heille tuotti vaihtelua päästä Vesterlångan humiseviin metsiin ja sinertävien järvien rannoille. Se loihti loistoa himmeisiin silmiin ja väriä kalpeille poskille.

Anna ymmärsi hankkia itselleen kunnioitusta, mutta samalla voitti hän myös kaikkien sydämet. Hän koetti kaikin tavoin saada heitä viihtymään ja kehittää heidän sielun- ja ruumiinominaisuuksiaan.

"Minä pidän neidistä melkein yhtä paljon kuin omasta äidistänikin, sen vuoksi tahdon minä sanoa 'äiti'", sanoi pikku Gunhild eräänä iltana kietoen kätensä Annan kaulaan.

Siitä lähtien kutsuivat kaikki lapset, jotka tulivat hänen hoitoonsa Annaa äidiksi. Hän oli alkanut uuden uransa jonkinlaisella epäilyllä, mutta sisäinen vakaumus, että hän oli oikealla paikallaan, antoi hänelle rohkeutta ja uskallusta. Hän oli pyytänyt virkavapautta vaan vuodeksi, mutta jo ensimäisten viikkojen kuluttua tunsi hän, ettei hän enää lähtisi täältä. Täällä oli hän oikealla alallaan.

42.

Oli juhannus-ilta. Niityllä, joka vietti pappi lasta järvelle päin, oli elämää ja liikettä. 'Tuvan' lapset pystyttävät juhannusviirin ja sitovat nyt innokkaasti vihreitä köynnöksiä ja kukkaseppeleitä sen koristamiseksi. Dagmar, joka miehensä ja lastensa kanssa oli ensi kertaa naimisiinmenonsa jälkeen Vesterlångassa, auttoi Helgeä, joka välttämättömästi tahtoi olla mukana seppeleitä sidottaessa. Rouva Warenheim piti pikku Roberttia sylissään ja näytti sanomattoman onnelliselta. Hänellähän oli kaikki lapsensa ympärillään, sekä lapset, että lastenlapset. Eva Svennius kattoi kahvipöytää, mutta häntä häiritsi pikku Katri, joka riippui äidin hameissa tämän hääriessä edestakaisin.

"Katsoppas, Katri, tuolla tulee isä! Juokse isän syliin!" sanoi hän ja käänsi pienokaisen niin, että hän näki isänsä, joka tuli isoisän kanssa heitä kohden.

Katri tipsutti tiehensä horjuvin askelin ja juoksi suoraa päätä isoisän syliin, joka täten sai sen syleilyn, mikä oli aijottu isälle. Isoisän katse hymyili tuuheain, harmahtavain kulmakarvojen alla tuolle pikku olennolle, joka enemmän kuin muut oli saanut hänen hellimmät tunteensa väreilemään.

Kurt loikoi ruohikossa puhellen Robert Rencronan kanssa, joka ennen Amerikkaan lähtöään oli suostunut tekemään pienen huvimatkan Vesterlångaan.

'Tuvan' lapsista oli kuusi niityllä, seitsemäs puuttui vielä, eikä 'äitiäkään' näkynyt. Kas, tuolla hän tuleekin kantaen taakkaa sylissään. Se oli pikku Gunhild, joka oli loukannut jalkansa, eikä voinut vielä kävellä.

"Luuleeko äiti että se vahingoittaa häntä, jos hän istuu täällä?" kysyi Anna levottomasti, ehdittyään äidin luo.

"Ei ollenkaan", vastasi tämä hymyillen, "sinä olet aina liian varovainen."

"Voikohan koskaan olla liian varovainen", sanoi Anna ja asetti turvattinsa varovaisesti penkille, äidin viereen.

"Muista nyt, Gunhild, istua hiljaa ja pitää jalkasi noin ylhäällä, muuten on 'äiti' pahoillaan", sanoi hän.

"Enkö minä saa tanssia juhannusviirin ympärillä?" kysyi Gunhild.

"Et, se ei käy nyt laatuun", vastasi Anna. Saattoi selvään huomata, kuinka vaikea hänen oli kieltää. "Ole nyt kiltti ja tottelevainen tyttö. Jesus tahtoo nähdä pikku Gunhildinsa iloisena, vaikka hänen täytyy istua alallaan toisten leikkiessä", kuiskasi hän lapsen korvaan.

Gunhild kietoi kätensä hänen kaulaansa.

"Minä tahdon olla iloinen, 'äiti', enkö minä ole nyt iloinen?" Ja hän koetti nauraa.

"Olet, se on oikein!"

Suudellen tyttöä meni Anna toisten pienten holhokkiensa luo, jotka innokkaasti näyttivät hänelle mitä olivat saaneet aikaan.

"Äiti, äiti!" huudettiin joka taholta ja Anna ehti jokaisen luo.

Nyt tarjottiin kahvia ja sitten pystytettäisiin juhannusviiri. Anna asetti kaikki lapset pöydän ympärille ja antoi niille kahvia ja leipää niin paljon kuin ne jaksoivat syödä. Heidän silmänsä loistivat tyytyväisyydestä.

Kiireesti juotuaan tilkkasen itsekin meni hän korjaamaan pois ylijääneitä oksia ja lehtiä. Robert tuli hänen avukseen.

"Sinä viihdyt kalpeitten holhokkiesi seurassa", sanoi hän.

"Niin, ihmetteletkö sinä sitä?"

"No en, mutta etköhän sinä ajanpitkään kyllästy?"

"Sitä en luule. Minä olen nyt oikealla paikallani", sanoi Anna vakaumuksella.

"Etkä tahdo koskaan jättää sitä?"

"En, miksi jättäisin minä sen? Toivon, ettei minun tarvitse koskaan sitä tehdä."

"Muistatko, kuinka minä kerran vertasin sinua ohdakkeeseen?" kysyi Robert lyhyen vaitiolon jälkeen.

"Muistan", vastasi Anna.

"Mutta se vertaus ei pidä enää paikkaansa", sanoi Robert.

"Kyllä se pitää. Minä olen ohdakeluonne."

"Siinä tapauksessa voi ohdakkeessa olla niin paljon kukkia, että piikit peittyvät", sanoi Robert.

"Jeesuksen Kristuksen rakkauden valossa voi ohdakekin kukkia", sanoi Anna, nöyrä ja onnellinen ilme karkeapiirteisillä kasvoillaan. "Mutta se ei kuki onnen huvitarhoissa, vaan ojanreunoilla ja autioilla kankailla — siellä on ohdakkeen paikka, ei onnellisten joukossa, vaan puutteen lasten keskellä", lisäsi hän ajatellen haihtunutta nuoruuden-unelmaansa, samalla kun hänen katseensa lepäsi seitsemässä pienessä turvatissaan. Hän ei itse tietänyt, kuinka lämmin ja säteilevä se katse oli.

Hän eli näiden pienokaisten ja vanhain vanhempainsa hyväksi. He tarvitsivat häntä jokainen tavallaan, ja juuri tämä heidän riippuvaisuutensa hänestä houkutteli hänen luonteestaan esiin kaikki sen tosinaiselliset ominaisuudet.

"Maailmassa on yltäkyllin ohdakkeita, mutta kaikki eivät kuki", sanoi Robert hänen vieressään.

"Se on sen vuoksi, etteivät ne käänny auringon, Jeesuksen Kristuksen, puoleen", vastasi Anna heti.

"Mutta jos he eivät näe sitä?" sanoi Robert.

"Niin näkee aurinko heidät! Sen lämmin sädekatse kohtaa jokaisen kasvin luomakunnassa, mutta ne voivat sulkea terälehtensä siltä ja silloin ei kukka voi puhjeta, silloin on itse ruusussakin vaan okaita."

"Sinun käsityksesi on minun mielestäni hyvin yksipuolinen", sanoi Robert. "Sinä pidät nähtävästi hyvänä vaan sitä, mikä johtuu rakkaudesta yhteen ainoaan, Kristukseen, mutta minä olen nähnyt ihmisiä, jotka eivät ole tunteneet Häntä, mutta joiden elämä on sentään ollut suuressa määrässä siunausrikasta. Eikö sitten sillä, mitä he ovat tehneet aikalaistensa hyväksi, ole mitään merkitystä?"

"On tavallaan. Mutta ainoastaan ne teot, jotka ovat johtuneet rakkaudesta Kristukseen, voivat kestää ijankaikkisuuden tulikoetuksen. Esimerkiksi: jos pikku Gunhild tuolla onnistuu olemaan iloinen ja tyytyväinen taikkapa vaan tekee rehellisen yrityksen ollakseen sellainen, miellyttääkseen Jeesustaan, jota hän rakastaa, vaikka ei saakaan ottaa osaa toisten leikkeihin, niin tekee hän Hänen silmissään paljon enemmän kuin suuri mies, joka uhraa koko elämänsä ja kaikki mitä hänellä on, ihmiskunnan hyväksi, ilman että hän samalla tekee sen palvellakseen Jumalaa."

"Mutta tuohan on typerää!" huudahti Robert melkein suuttuneena, mutta samalla vasten tahtoaan liikutettuna.

"Niin, se kuuluu sellaiseen viisauteen, joka on monelle hulluutta", vastasi Anna hienosti hymyillen kaunis loiste silmissään. "Mielipiteeni tuntuu sinusta rohkealta, mutta eiköhän minulla ole puolellani Hän, joka on luvannut muistaa lasillisen vettäkin, mikä annetaan Hänen nimeensä, ja joka on sanonut pienen lapsen olevan suurimman taivaanvaltakunnassa."

Kun kahvi oli juotu, tyhjennettiin pöydät ja kannettiin pois. Sitten pystytettiin juhannusviiri lasten riemuitessa.

"Nyt yhdymme kaikki piiriin!" huusi Anna ja levitti kätensä, joihin heti tarttui kaksi pientä tyttöä.

Kaikkien täytyi olla mukana isoisästä alkaen pikku Roberttiin saakka, joka tepsutteli isän ja äidin välissä.

Pikku Gunhild istui penkillään ja näytti iloiselta, vaikka hänen yksinään täytyi olla pois joukosta. Mutta Robert Rencrona otti hänet syliinsä ja meni hänen kanssaan piiriin. Anna katsoi häneen hämmästyneenä, epäröiden antaisiko hän suostumuksensa.

"Salli nyt minunkin antaa ohdakkeenkukka yhdelle suuremmista taivaanvaltakunnassa!" sanoi tämä leikillisellä äänellä, mutta syvää vakavuutta ilmaisevalla katseella.

Anna ei vastannut ja pikku Gunhilden silmät säteilivät ihastuksesta.

Siten yhtyivät kaikki piiriin juhannusviirin ympärillä, vanhimmasta nuorimpaan. Isoisä ja isoäiti, pikku Robert ja Katri muodostivat kuitenkin pian katselijaryhmän, joka vähitellen lisääntyi. 'Tuvan' lapset olivat kestävimpiä. Heillä ei ollut koskaan ollut niin hauskaa. Mutta vihdoin väsyivät hekin.

Juhannusaurinko viivähti taivaanrannalla. Taivas ja järvi loistivat haaveellisessa valossa ja ilma oli lämmin. Jokaisen, suurimmasta pienimpään, valtasi illan suloinen, valoisa tunnelma.

"Niin", sanoi kirkkoherra, pannen kätensä ristiin, "nyt olemme me viettäneet maallisen valon juhlaa. Se saattaa minut ajattelemaan, kuinka me kerran saamme viettää ijankaikkisen valon riemujuhlaa kaiken pimeyden yli. Mutta ennen voittoa on taisteltava Kristuksen nimessä, pitäkää se mielessänne, te nuoret!"

Ja tuo vielä voimakas vanhus katseli ympärilleen ja huomasi ymmärtävän katseen useamman kuin yhden silmissä.

"Katli vätynyt, äiti tuu — tuu", kuului väsynyt ääni keskeyttäen juhlallisen hiljaisuuden, joka oli seurannut perheenisän sanoja, ja pieni vaaleakutrinen pää vaipui nuoren äidin käsivarrelle ja uniset siniset lapsensilmät katsoivat ihmetellen loistavaan aurinkoon, joka juuri vaipui lyhyeen lepoonsa läntisen metsänrannan taakse. Se katosi, mutta iltarusko hehkui ja loisti vielä, odottaen saavansa pian vaaleta aamunkoitoksi.

Arkielämää

ARKIELÄMÄÄ