Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

ARKIELÄMÄÄ

Kirj.

Runa [Elisabeth Beskow]

Suomentanut

Anna Kurimo

Sortavalassa, Karjalan kirjakauppa- ja kustannusliike, 1906.

1.

"Katsoppas kuinka kirkasta vesi on! Voi aivan selvään eroittaa kivet pohjassa!" huudahti Erik ihastuksissaan ja kumartui veneen laidan yli.

Hän ja hänen kaksoissisarensa Anna olivat juuri mieluisalla soutoretkellään kahdenkesken.

Heidän isänsä oli Vesterlångan kirkkoherra. Pappila sijaitsi kauniilla paikalla, Helsinglandin kauneimman järven, laajan Långsjön rannalla.

Lapset veneineen olivat kulkeneet etäälle kodista. He soutelivat nyt hitaasti pitkin Braxenlahden tyyntä vedenpintaa. Ei näkynyt jälkeäkään ihmisasunnoista. Lahtea varjostivat lehtevät rannat ja salmi, joka johti siihen varsinaisesta Långsjö-järvestä, oli niin kapea ja kiemurteleva, että sitä oli vaikea huomata. Sisarukset olivat ikäänkuin eroitetut maailmasta. Ainoastaan yhdessä kohden, mistä joku vuosi sitten oli metsä palanut, oli ranta aukea. Tuli oli kuitenkin huomattu heti alussa ja rajoitettu ulkonevaan niemeen. Siellä hohtivat nyt puolukat punaisina mustien kantojen välissä.

Oi Erik, ajatteles, että on jälellä vaan muutamia viikkoja, kunnes sinun täytyy lähteä kouluun, sanoi Anna huoaten. "Kuka sitten soutelee ja leikkii minun kanssani?" "Uh! Älä nyt ajattele mitään ikävää", vastasi poika. "Keksikäämme sen sijaan jotakin oikein hauskaa. Minä tunnen haluavani jotakin erityistä ja tavatonta juuri nyt. Etkö sinä voisi ehdottaa jotakin?"

"Poimisimmeko puolukoita palaneelta niemeltä", ehdotti hän.

"Ei, se on niin tavallista. Keksi jotakin parempaa!"

"Jospa menisimme maihin pienelle niityllemme ja rupeisimme telmimään", ehdotti Anna edelleen.

Erik katsoi miettien mainittua niittyä kohti, joka pilkisti esiin viheriänä ja houkuttelevana, tummien kuusten keskeltä.

"No, olkoon menneeksi", sanoi hän iloisesti. "Tunnen itseni todellakin halukkaaksi telmimään."

Hän ojensi reippaasti käsivarsiaan, joiden lihakset pullistuivat poikamaisen raittiina ja voimakkaina. Anna, joka istui soutamassa, suuntasi veneen rantaa kohti. Erik seisoi keulassa, ketjut kädessä, valmiina hyppäämään maihin, heti kun uskaltaisi.

Sitten kun lapset olivat sitoneet veneen rantaan, menivät he pensaikon läpi ylös niitylle ja rupesivat telmimään. Se kävi siten, että he ajoivat toisiaan takaa, reippaasti juosten ympäri, painivat ja heittivät toisiaan kumoon. Tätä kutsuttiin "kaksinkertaiseksi telmimiseksi." "Yksinkertaistakin telmimistä" harjoitettiin väliin vaihtelun vuoksi. Silloin juoksi kumpikin yksinään, heitti kuperkeikkaa ja kieri kuin mieletön ikään lyhyessä ruohossa, potkien ja viuhtoen käsillä ja jaloilla, mitä iloisimman innostuksen valtaama. Vähän aikaa teuhattuaan väsyivät lapset leikkiin ja istuutuivat, läähättäen ja nauraen vastapäätä toisiaan, maahan.

"Kuinka hauskaa sentään on telmiä! Ei se ollut niinkään hullu keksintö", sanoi Erik ja otti lakin päästään antaakseen raittiin kesätuulen vilvoittaa otsaansa.

"Niin, nyt on sinun vuorosi ehdottaa jotain hauskaa", vastasi Anna.

Erik mietti ja katseli ympärilleen. Silloin sattui hänen katseensa suureen, litteään kiveen, joka oli niityn syrjässä, ja hänen silmänsä alkoivat äkkiä säteillä.

"Entäs jos leikkisimme pakanoita", sanoi hän. "Kuinka me silloin teemme?" kysyi sisar innostuneena.

"Me loihdimme. Niin pakanatkin tekevät ja käyttävät kiviä alttareina.
Tuo kivi on mainio." Ja Erik juoksi ylös.

"Mitä se loihtiminen on?" kysyi Anna ja seurasi häntä.

"Etkö sinä sitä tiedä?" sanoi hän ylenkatseellisesti. "Se on melkein samaa kuin uhraaminen."

"Mutta mitä me sitten uhraamme?"

"Täytyy keksiä jotakin", vastasi Erik ja istui aijotulle alttarilleen miettimään.

"Mutta sano, kenelle me uhraamme?" kysyi Anna, joka seisoi hänen edessään, kädet selän takana, täynnä innostusta.

"Metsän jumalalle."

"Onko semmoinen olemassa?"

"Ei, ei todellisuudessa. Mutta me leikimme, että semmoinen on, ymmärrätkö?"

"Mutta kuinka voimme me uhrata hänelle, kun häntä ei ole?"

"Oh, sinä olet niin nenäkäs. Keksi sen sijaan jotakin sopivaa uhrattavaa!"

"Soutaisimmeko palaneelle niemelle ja poimisimme puolukoita metsän jumalalle", ehdotti Anna.

Sanottu ja tehty. He soutivat sinne ja poimivat puolukoita Annan esiliinaan.

"Mutta eikö ole väärin uhrata metsän jumalalle? Eikö se ole epäjumala? Miksi emme yhtä hyvin voi uhrata omalle Jumalallemme?" kysyi Anna, kun he olivat saaneet tarpeeksi marjoja ja soutivat takaisin niitylle.

"Ei", vastasi Erik. "Hän ei pidä siitä, että Hänen kanssaan leikitään."

He astuivat maihin.

"Poltammeko me puolukat?"

"Ei, meillä ei ole tulitikkuja, mutta tehkäämme vesiuhri. Nyt olemme juhlallisia", sanoi Erik. "Asetu tuohon ja pitele puolukoita esiliinassasi, niin panen minä ne alttarille."

Anna totteli. Hänen sydämensä sykki juhlallisesta tunnelmasta, johon sekaantui vähän pelkoakin, kun veli kaamealla äänellä lausui salaperäisiä loitsuja hitaasti kourallaan ajaen puolukoita alttarille.

"Hokus pokus filolokus, memsalis, pakaralis, huks taksura, labuna kriks" luki hän.

"Oi, Erik, katsos minun esiliinaani! Mitähän äiti sanoo?" sanoi Anna, keskeyttäen juhlallisen loitsun. "Mitä nyt!" kysyi veli kärsimättömästi, keskeyttäen lukunsa.

"Katso, kuinka se on tahraantunut puolukoista", valitti tyttö.

"Ja sinä itket sitten noin vähästä! Ole sen sijaan iloinen. Näkyyhän, että metsän jumala on ottanut vastaan lahjamme, koska tahrat ovat jääneet jälelle", lohdutti Erik.

"Olisin kernaammin suonut, ettei hän olisi huolinut siitä. Nyt toruu äiti minua", mutisi Anna.

Mutta Erik ei kuunnellut häntä, vaan jatkoi lorujaan, kunnes kaikki puolukat olivat loppuneet esiliinasta.

"Nyt ajamme me vettä niiden päälle", sanoi hän, "ja sitten on uhri valmis. Liitä kätesi yhteen maljaksi, niin käy se kyllä päinsä. Me kaadamme seitsemän maljaa kumpikin."

He tekivät niin. Puolukat makasivat siinä niin kosteina, punaisina ja tuoreina. Anna ei voinut olla ottamatta hyppysellistä niistä ja pistämättä suuhunsa.

"Anna, mitä sinä teet?" huudahti Erik niin kiivaasti, että Anna paralta oli marjat mennä väärään kurkkuun. "Kuinka voit sinä ottaa uhrimarjoista? Nyt en ihmettelisi vaikka metsän jumala tulisi ja veisi sinut tuossa paikassa."

Anna raukka kalpeni säikähdyksestä ja katsoi tuskallisesti metsään päin.

"Minä otin niin vähän", änkytti hän.

"Ei se auta", sanoi Erik ankarasti, "nyt täytyy sinun joka tapauksessa tehdä parannus. Mene hakemaan kuusen kuorta ja aseta sitä marjojen päälle! Se pistelee, niin että se kelpaa katumusharjoitukseksi."

Erik istuutui maahan, tyytyväisenä erinomaiseen päähänpistoonsa, katsellakseen kuinka sisar täytti hänen käskyään.

"Hyvä on", sanoi hän vihdoin, kun väsyi odotukseen ja nälkä rupesi muistuttamaan, että päivällisaika oli lähellä, "nyt luulen, että metsän jumala on lepytetty ja sinä olet sovittanut rikoksesi."

He menivät alas rantaan soutaakseen kotiin. Anna koetti turhaan saada pieniä pihkaisia käsiään puhtaiksi, Erik souti ja hän istui perässä.

"Kuules", sanoi tyttö lyhyen vaitiolon jälkeen, "minä en pidä metsän jumalasta, enkä tahdo enää uhrata hänelle."

"Sinä teet tuhmasti", sanoi Erik lyhyesti. "Miksi et tahdo uhrata?"

"Siksi, että se on epäjumala. Ei se varmaankaan ollut oikein tehty."

"Mutta mehän leikimme vaan."

"Niin, se on tietty", myönsi Anna, mutta ei ollut sentään oikein tyytyväinen. "Minä olisin tahtonut uhrata oikealle Jumalalle."

"Sitten eivät puolukat olisi riittäneet. Se mitä uhrataan Jumalalle, täytyy uhrata todellisesti, eikä vaan leikillä, ja sen täytyy olla jotakin."

"Mitä sitten on uhrattava Jumalalle, josta hän huolisi, ja miten se on tehtävä?" kysyi Anna. Erik mietti.

"Niin, minä luulen esimerkiksi, että jos annamme rahamme lähetykselle, niin uhraamme jotakin Herralle, jonka hän ottaa vastaan", sanoi hän.

"Minulla on kolme kruunua ja kaksikymmentä äyriä säästölaatikossani", sanoi Anna vitkalleen, "luuletko, että Hän tahtoisi, että antaisin ne?"

"Kyllä luulen, että hän tulisi iloiseksi, jos tekisit sen."

Anna istui ääneti ja seurasi silmillään aironlapaa, joka nousi ja laski vedessä. Se näytti niin kauniilta vaipuessaan lahden tyyneen pintaan, jota myöten vene kiiti eteenpäin. Pian puikahti se lahdesta varsinaiseen järveen ja Erikin voimakkaasti soutaessa suuntasi se kulkunsa suoraan sitä rantaa kohti, missä Vesterlångan pappila sijaitsi ja kylpi elokuun auringon valossa.

"Ota kiinni nyt! Kas noin!"

Erik veti sisarensa avulla kevyen veneen kauas maalle. Sitten juoksi hän suorinta tietä keittiöön katsomaan mitä päivälliseksi laitettiin.

Anna meni lastenkamariin ja otti laatikostaan pienen rasian, jossa hän säilytti rahojaan. Hän laski kuinka paljon niitä oli.

"Kuinka paljo minä annan?" kysyi hän itseltään. "Eiköhän kaksikymmentä äyriä riittäisi, niin saisin pitää loput itse?"

Mutta hän ei ollut tyytyväinen siihen. Antaisiko hän vaan pienen osan Jumalalle ja pitäisi suuremman osan itse? Ei. Puoletko sitten? Mutta eikö hän rakastanut Häntä tarpeeksi antaakseen Hänelle kaikki? Jos hän pitäisi edes nuo kaksikymmentä äyriä itse ja ostaisi niillä karamellia? Mutta ei, eikö hän voisi uhrata niitäkin Jumalalle?

Anna oli aikonut hankkia itselleen niin paljo näillä rahoilla. Mistä olikaan hän saanut päähänsä tuon uhraamisen ajatuksen, joka ei ollenkaan antanut hänelle rauhaa?

Mutta uskoisikohan Jesus, että hän rakasti Häntä, ellei hän tahtoisi antaa Hänelle mitään? Reippaasti ja päättävästi tyhjensi Anna rasian sisällön käteensä, jonka puristi lujasti kiinni. Sitten juoksi hän isän työhuoneeseen, missä tiesi lähetyssäästölaatikon pienine, päätään nyykäyttävine neekeripoikineen olevan hyllyllä. Hän nousi seisomaan tuolille ja pudotti lantin toisensa jälkeen laatikkoon. Joka kerran kun neekeripoika nyykäytti kiitoksensa, tuli Annan sydän kevyemmäksi. Vihdoin hyppäsin hän tyhjin käsin lattialle ja tunsi itsensä iloiseksi työnsä johdosta.

Kukaan ei ollut nähnyt hänen tekoaan, eikä hän kehdannut puhua siitä.
Ainoastaan Erikin korvaan kuiskasi hän salaisuutensa.

"Kuuleppas, minä olen uhrannut kaikki rahani Jumalalle", sanoi hän.

"Oh, teitkö todellakin sen?" sanoi Erik pitkään ja katsoi hämmästyneenä häneen.

"Tein, enkä minä ollenkaan kadu", vakuutti hän.

"Kas vaan, sinä, joka sentään tavallisesti olet niin ahne", sanoi hän veljellisen suoralla tavallaan.

"Olen niin kyllästynyt teidän puheisiinne minun ahneudestani, että tahdon näyttää teille, etten olekaan niin ahne. Minä aijon tulla anteliaaksi."

"Sepä hauskaa. Tahdotko sitten alottaa antamalla minulle pienen ruskean kivipallosi", ehdotti Erik.

"Kyllä, sinä saat sekä sen, että sinisen", vastasi Anna jalomielisesti, mutta kun veli todellakin otti hänen molemmat pallonsa, joutui hän hämilleen.

2.

Omenat alkoivat kypsyä puutarhassa. Lapset eivät saaneet ottaa puista, mutta pudonneet hedelmät kuuluivat heille. Sen vuoksi vallitsi aamusin jalo kilvoitus ylösnousemisessa, sillä se, joka ensimmäiseksi ehti puutarhaan, sai tavallisesti hyvän saaliin hedelmistä, jotka olivat pudonneet yöllä.

Eräänä aamuna heräsi Anna jo kello viisi ja hyppäsi ihastuksissaan vuoteelta. Nyt ei ainakaan ole kukaan ehtinyt ennen häntä! Hän pukeutui kuumeentapaisella innolla ja riensi ulos.

Kaste kimalteli käytävillä, marjapensaissa ja puiden oksilla. Luonto heräsi uuteen eloon auringon säteitten voimasta.

Ei ketään ollut näkyvissä. Anna kiiruhti heti astrakaanipuun juurelle, mutta, ihmeellistä, siellä ei ollut ainoatakaan omenaa. Oliko todellakin ollut niin tyyni yö? Hän astui kaalimaahan, omenapuun alle, ja etsi olisiko mahdollisesti sinne pudonnut joku. Mutta ei sielläkään ollut mitään.

Silloin kuului iloinen "hyvää huomenta!" Anna kääntyi ja näki Erikin istuvan pienillä portailla aivan lähellä. Lakkia piteli hän polvillaan. Se oli täynnä mitä kauneimpia omenoita. Takin ja housuntaskut olivat arveluttavan pulleat. Oi kuinka hänen hymyilynsä Annan mielestä oli kiusoittava! Hän kääntyi vihoissaan pois vastaamatta veljensä tervehdykseen.

"Oletko pahoillasi nyt kun petyit?" kysyi Erik.

Anna polki jalkaa.

"Aina sinä ehdit ensimmäiseksi. Vaikka minä nousisin ylös keskellä yötä, olisit sinä sentään ehtinyt ottaa kaikki omenat", huudahti hän itkuun pillahtamaisillaan.

Mutta Erik vaan hymyili.

"Tule ja istu tähän portaille ja odota, niin ehkä vielä putoo joku omena", sanoi hän, "muista, ettei yö vielä ole loppunut. Makaahan koko talon väki vielä."

"Sitten istun minä ainakin sinun edessäsi, niin että minä ehdin ensiksi, jos putoo", sanoi Anna yhä vieläkin vihaisena ja istui pari porrasta alemmaksi veljeään.

Siten istuivat he hetkisen vaieten ja odottaen.

Sitten otti Erik hiljaa suurimman ja kauneimman omenansa ja heitti sen sisarensa pään yli puuhun, niin että se putosi sen alle. Nuolen nopeudella juoksi Anna ja otti sen.

"Katso, Erik, minä sain sentään! Näin suurta ei sinulla olekaan", huudahti hän riemuiten.

"Ei sinun olisi tarvinnut olla niin vihainen", vastasi Erik vaan.

Anna istui taas paikalleen. Hän oli nyt leppynyt ja toivehikas. Pian putosi omena taas alas, kuten äskenkin ja sitten vielä yksi. Silloin rupesi Anna aavistamaan pahaa.

"Eihän nyt tuule ollenkaan, mistä siis johtuu, että niin monta omenaa putoo?" ihmetteli hän.

"Yöllä on tuullut ja ne ovat silloin alkaneet irtaantua", selitti Erik.

"Mutta sinun lakkisi oli äsken niin kukkuroillaan ja nyt on se vaan reunojaan myöten", huomautti hän epäillen.

"Minun oli sääli sinua, kun et saanut yhtään, vaikka nousit niin varhain ylös", tunnusti Erik.

"Mutta sittenhän ne ovat sinun omeniasi?"

"Ei, ne ovat sinun nyt. Sinä saat ne."

"Kiitos! Voi kuinka sinä olet kovin hyvä", sanoi Anna ja häpesi sydämessään, että oli ollut niin vihainen äsken.

* * * * *

Oli joululoma luistinjäineen ja kelkkamäkineen. Veljet olivat tulleet kotiin kaupungin koulusta ja riemu oli ylimmillään.

Eräänä aamuna, kun lapset heräsivät, oli koko Långsjön pinta yhtenä ainoana kirkkaana iljanteena. Heti aamiaisen jälkeen menivät he nauttimaan siitä. Pojat, Kurt ja Erik, olivat taitavia luistelijoita ja Annakin oli jo hyvällä alulla. He olivat luistelleet hetkisen, kun äiti tuli alas rantaan heidän pienen, nelivuotisen sisarensa kanssa.

"Katsokaas Evaa", huudahti Kurt ja riensi pienokaista vastaan.

Eva oli kaikkien lemmikki. Kurt kohteli häntä kuin pientä kuningatartaan ja tämä ottikin vastaan hänen suosionosoituksensa pienen kuningattaren tyynellä arvokkaisuudella.

Hankittiin kelkka ja Eva istui siihen. Veljet vetivät kilvassa kelkkaa, äidin kävellessä vieressä.

Pikku Eva taputti ihastuneena käsiään. Punaiset posket kävivät talvikylmässä vieläkin punaisemmiksi. Sitten sai hän juosta jäällä veljien pidellessä kiinni molemmista käsistä. Jos hän kaatui, kannattivat veljien voimakkaat käsivarret häntä, niin ettei hän koskaan loukannut itseään. Hän nauroi ja huusi ihastuksissaan.

Hetkisen kuluttua tuli isä käyden. Silloin riisti Eva itsensä irti ja koetti juosta häntä kohti, mutta luiskahti ja olisi kaatunut, ellei isä samassa olisi ottanut häntä syliinsä. Hän nosti hänet korkealle ylös ja suuteli kerran toisensa perään hänen pyöreitä poskiaan. Jos joku lapsista oli hänen erityinen suosikkinsa, niin oli se pieni, hellämielinen Eva. Kun oli aika tämän mennä sisään, piti isä häntä sylissään ja kantoi hänet jään yli kotiin.

"Mikä sinun on, Anna? Miksi olet niin nyrpeällä nenin?"

Se oli Erik, joka kysyi. Hän oli kaivannut sisartaan ja etsinyt, kunnes oli löytänyt hänet yksinäiseltä lahdelta, jossa hän istui rannan kivellä ja hakkasi luistimellaan jäätä.

"En minä ole nyrpeissäni", vastasi hän.

"Kyllä sinä olet. Mikä sinua vaivaa, sano?"

Mutta Anna ei voinut sanoa sitä, hän ei tietänyt sitä itsekään. Hän ei ymmärtänyt, mikä se tunne oli, joka oli vallannut hänet, nähdessään, kuinka veljet olivat hyväilleet Evaa. Tämä tunne oli kohonnut huippuunsa, kun isä oli tullut ja ottanut pienokaisen syliinsä ja suudellut siten kuin Anna ei koskaan muistanut hänen suudelleen häntä. Kaikki pitivät Evasta, ei kukaan hänestä. Mistä se johtuu? Joku aika sitten oli pappilassa ollut vieraita. Silloin oli Anna kuullut erään tädin sanovan toiselle: "Tyttö parka, hän on kovin ruma." Ja sitten olivat he katsoneet häneen. He olivat puhuneet hiljaa, mutia Annalla oli tavattoman tarkka kuulo. Nämä sanat olivat syöpyneet hänen sydämmeensä, Eva oli sillä kertaa ollut sisällä yht'aikaa ja häntä oli ihailtu ja hyväilty.

"Olenko minä kovin ruma, Erik?" kysyi hän nyt istuessaan kivellä.

"Ruma", toisti veli ja katseli tutkivasti sisartaan, "en minä tiedä, en ole koskaan ajatellut sitä. Niin, sinä olet kalpea, sinulla on viheriät silmät ja karkeat hiukset ja suu, jossa ei parhaillaan ole juuri ollenkaan hampaita. Kyllähän sinä olet ruma, mutta mitä se tekee? Älä huoli siitä. Oletko nähnyt kuinka kauniita kahdeksannumeroita minä osaan luistella?" sanoi hän ja näytti uutta taitoaan.

Anna katseli häntä hajamielisenä.

"Minä en osaa vielä luistella takaperin", sanoi hän välinpitämättömästi.

Hän oli Erikin mielestäkin ruma. Hänen rohkeutensa aleni vieläkin yhden asteen.

"Sitten opetan minä sinua", sanoi Erik vilkkaasti. "Me pitelemme toisiamme käsistä, sinä luistelet taaksepäin, minä eteenpäin, niin opit sinä pian."

Sanottu ja tehty. Anna innostui niin tähän uuteen urheilun haaraan, että hän aivan unohti huolensa ja kateuden haltiatar pakeni tällä kertaa hänen lapsensydämestään.

3.

Neljännestunnin matkan päässä pappilasta oli Lippuvuori, joka sai nimensä pienen lipun muotoisesta tuuliviiristä, joka oli pitkän tangon päässä vuoren huipulla. Ylt'ympärillä oli kaiken suuruisia kiviä ja niiden kanssa leikkivät lapset rakentaen niistä tupia, muureja, holvikäytäviä ja pihoja. Tuulen humina kuusissa ja lehtipuitten kahina sekaantui pienen rautalipun narinaan ja säesti heidän puhettaan.

Kurt teki päätöksen. Hän tahtoi rakentaa majan, niin suuren, että sen sisällä mahtui olemaan. Toiset lapset hämmästyivät ihastuksesta ja ihmettelivät miten se onnistuisi. Kurt valitsi sopivan paikan keskellä Lippuvuorta ja alotti työnsä parin pojan avustamana. Erikkiä ja Annaa ei hyväksytty työntekijöiksi. He olivat naisia ja lapsia, selitti neljäntoista vuotias Kurt ylenkatseellisesti, toisten suureksi mielipahaksi. He leikkivät etempänä männynkäpykarjoineen ja tekivät yhä edelleen pieniä käytäviä ja navetoita, parhaiksi sopivia kävyille, samalla kun he kateellisesti katselivat, kuinka Kurtin kivirakennuksen seinät kohosivat.

"Kuuleppas", sanoi Erik.

"Mitä?" kysyi Anna.

"Jospa mekin rakentaisimme itsellemme majan; jonka sisällä voi olla?"

Annan silmät säteilivät.

"Oi, tehdään se!" huudahti hän.

He menivät heti valitsemaan paikkaa ja löysivät pian tarkoitukseen
sopivan muutaman samasta juuresta kasvaneen kaksoismännyn vierestä.
"Katso", sanoi Erik, osoittaen näitä, "nuo saavat olla mukana seinässä.
Ne tukevat koko majaa."

Anna ihaili hänen viisauttaan, ja sitten rupesivat he rakentamaan.

Kurt ja hänen auttajansa huomasivat heidän aikeensa ja nauroivat ivallisesti.

"Tuosta ei koskaan tule mitään", sanoivat he ja rakensivat itsetietoisina paremmuudestaan palatsiaan. Mutta Erik ja Anna olivat kestäviä. He tekivät innokkaasti työtä ja vierittivät rakennukselleen niin suuria kiviä, että he itsekin ihmettelivät voimiaan.

Aurinko paahtoi hikiset lasten kasvot ruskeiksi, pienet kädet tulivat multaisiksi ja kosteiksi sammalpeittoisista kivistä. Sitten laskettiin perustus ja pieni kivimuuri rupesi kohoamaan kaksoismäntyjen juurelle.

Kun päivälliskello soi, kokoontui nälkäinen, väsynyt, mutta innokas seurue pöydän ympärille. Erik ja Anna kertoivat säteilevin silmin suuresta aikeestaan.

"Ja minä jaksan vierittää näin suuria kiviä", huusi Anna, osoittaen mittaa käsillään.

"Mutta minä vielä suurempia", lisäsi Erik innokkaasti.

"Kunhan te vaan ette liiaksi ponnistele voimianne", varoitti äiti huolestuneena.

"Oh, älä ole levoton", sanoi isä hymyillen, "se tekee vaan heille hyvää. Katsoppas ruokahalua!"

Äiti katsoi rakkaittensa ruoka-annoksia ja hymyili hänkin.

Rakennusintoa jatkui muutaman päivän, mutta sitten rupesi Anna väsymään. Hän huomasi, että Erik sanoi "minun metsämökkini" "meidän" asemesta, ja rakennettaessa kävi yhä selvemmin ilmi, että hän piti itseään päällysmiehenä ja Annaa käskyläisenä. Hän määräsi ja sisar sai tehdä sen mukaan. He eivät rakentaneet yhdessä yhteistä mökkiä, vaan Erik rakensi ja Anna oli vaan apulaisena. Se ei Annan mielestä ollut enää ollenkaan hauskaa. Erikille ei hän sentään sanonut mitään, vaan jatkoi velvollisuudentunnosta työtään, vaikkakin vähentyneellä innolla.

Muutamana heikkouden hetkenä uskoi hän tyytymättömyytensä eräälle pojista, selittäen, että hän mieluimmin lakkaisi rakennustyöstä; hän oli väsynyt siihen. Poika kertoi tämän Erikille, kun Anna ei ollut saapuvilla.

"Hm", sanoi Erik vaan, jatkaen työtään.

Samassa huomasi poika jäniksen ja juoksi heti tiehensä. Erik katseli innostuneena niiden menoa, miettien lähtisikö hänkin juoksemaan, vai pysyisikö alallaan, ja päätti jäädä paikalleen. "Ei hän sitä kuitenkaan saa kiinni", lohdutteli hän itseään, "ei mikään poika vedä jänöjussille vertoja juoksussa."

Hän jatkoi senvuoksi työtään vihellellen.

Tuolta tulee Anna. Hän lähestyy hitain, viivähtävin askelin ja näyttää hyvin haluttomalta. Saavuttuaan perille, ryhtyy hän veltosti työhön puhumatta sanaakaan. Erik katsoo ylös.

"Olen kuullut", alottaa hän juhlallisesti, "että sinä olet väsynyt yhteistyöhömme. Minä en tahdo pakottaa sinua jatkamaan. Sinä olet vapaa. Jos tahdot lopettaa, niin: hyvästi ja kiitos tästä ajasta." Erik ojensi kätensä ja näytti vakavalta, kuten olosuhteet vaativat. Anna tunsi itsensä liikutetuksi. Veljen sanat ja vielä enemmän ääni tekivät häneen syvän vaikutuksen.

"Ei", sanoi hän, "minä tahdon mielelläni auttaa sinua joskus, mutta en aina, kuten tähän asti."

"Se ei käy laatuun. Sinun tulee olla mukana kokonaan, taikka ei ollenkaan. Valitse nyt tahdotko jäädä tahi jättää minut!" sanoi Erik taipumattomana ja juhlallisena.

Anna katseli sitä kappaletta mökin seinästä, mikä jo oli valmiina. Hän tunsi jokaisen kiven ja jokaisen liitoksen siinä. Ympärillä olevia rakennusaineita oli hän ollut paikoilleen vierittämässä. Voisiko hän nähdä Erikin yksinään tekevän työtä, sitten kun hän eroaisi hänestä? Ja mitä tekisi hän sitten? Ja tuossa seisoi Erik niin vakavana hänen edessään käsi ojennettuna juhlallisesti jäähyväisiksi!

"No, minä jään", sanoi hän itku kurkussa.

"Mutta sitten et sinä saa sanoa, että työ on ikävää", sanoi Erik.

"En, minä en sano", lupasi Anna, ja he puristivat toistensa kättä.

Sitten sujui työ taas hyvin ja molemmista tuntui yhtä hauskalta kuin ensimmäisinä päivinäkin. Anna melkein värisi ajatellessaan, että hän oli ollut niin vähällä jättää sen.

Eräänä aamuna, kun yöllä oli ollut kova myrsky, ja lapset taas tapansa mukaan menivät Lippuvuorelle rakentamaan, kohtasi heitä surkea näky. Heidän mökkinsä, jonka seinät olivat niin toivehikkaina kohonneet korkeutta kohti, oli sortunut; mutta Kurtin mökki, josta nyt ainoastaan katto puuttui, oli aivan vahingoittumatta.

"Mistä se voi johtua?" huudahti Anna.

"Te ette tietysti rakentaneet yhtä hyvin kuin me", sanoi muuan Kurtin apulaisista.

"Arvaappas minkä minä luulen olevan syynä?" kysyi Erik nolostuneena.

"En minä tiedä", vastasi Anna ihmetellen.

"Mäntyjen. Katso, kuinka ne heiluvat ja huojuvat!"

"Siten ovat ne yölläkin heiluneet ja irroittaneet seinän sen sijaan että olisivat tukeneet sitä."

"Ilkeät männyt!" huudahti Anna ja katseli kimaltelevien kyynelten läpi sortuneita kiviseiniä. Hän tunsi itsensä, katsellessaan niitä, aivan yhtä onnettomaksi, kuin olisivat valoisimmat tulevaisuuden toiveet olleet hänen edessään pirstaleina.

"Ei se ollut mäntyjen syy", arveli Erik, "se oli oma syymme; meidän ei olisi tarvinnut luottaa niihin." Ja hän loi niihin surullisen, pettyneen katseen, ikään kuin ne olisivat olleet uskottomia ystäviä.

Kurtin sydän heltyi, kun hän veljensä raunioista loi katseensa omaan uljaaseen linnaansa.

"Jos tahdot auttaa minua jälellä olevassa rakennustyössä, niin saat pienen osan minun mökistäni, kun se valmistuu", ehdotti hän jalomielisesti.

Erik epäröi vähän aikaa.

"Ei", sanoi hän vihdoin, "ellen minä saa omaa metsämökkiä kokonaan, niin en minä huoli osastakaan."

Lausuttuaan nämä ylpeät sanat, kääntyi hän ympäri ja meni.

"Kuinka typerä sinä olet, kun itket; ei mökki siitä valmistu. Kyllä näkyy, että olet tyttö", sanoi hän ohi mennessään Annalle ja oli suutuksissaan, ihmetellen, mikä se oli, joka ahdisti kurkkua ja teki äänen epävarmaksi. Ei se ainakaan itkua ollut, ei! Olihan hän mies, hän.

4.

"Eläköön ylioppilas!" huudahti Erik, hypäten alas vaunuista ja siepaten valkoisen ylioppilaslakin veljensä päästä.

Paljain päin ja ylpeänä seurasi Kurt häntä vanhempien luo, jotka sulkivat hänet syliinsä, sill'aikaa kun sisaret riistivät lakin Erikiltä, koettaen sitä omaan päähänsä.

"Neljän vuoden perästä tulen minä kotiin samalla lailla", sanoi Erik
Annalle, "ja minä saan yhtä hyvät todistukset kuin Kurtkin."

"Ellei niiden vaan käy samoin kuin metsämökkisikin", sanoi tämä leikillisesti.

"Odotas vaan, kesällä rakennan minä kyllä itselleni sellaisen linnan, jonka sisällä voi olla, ja siitä tulee niin komea, että te kaikki hämmästytte", vastasi Erik reippaasti, luoden pitkän, onnellisen katseen portailta, missä he seisoivat, yli järven ja rantojen. Ei koskaan ole sydän niin kevyt ja iloinen poikain rinnassa, kuin keväällä, jolloin koulu päättyy ja kulku suunnataan kotia kohti Pohjolan metsiin.

"Saanko minä auttaa sinua?" sanoi Anna ja kietoi kätensä hänen kaulaansa, heidän mennessään yhdessä sisälle. Hän oli yhtä iloinen saatuaan veljensä luokseen kuin tämäkin päästyään kotiin.

"Ei", sanoi hän, "tällä kertaa en minä luota sinuun enkä mäntyihin."

Kokoonnuttiin kahvipöydän ääreen, joka oli katettuna salissa. Korput ja maukkaat pikkuleivät hupenivat tuossa tuokiossa nälkäisiin suihin. Alkoi hämärtää, mutta vilkkaasti keskusteltaessa sitä tuskin huomattiin. Vihdoin nousi kirkkoherra.

"Tahtoisin puhua kanssasi tulevaisuudestasi, Kurt", sanoi hän.

Kurt nousi kiireesti ja seurasi isäänsä tämän työhuoneeseen. Hän tunsi itsensä levottomaksi. Hän tiesi, mitä isä hänen tulevaisuutensa suhteen toivoi. Tähän asti ei hän ollut tuntenut itseään haluttomaksi täyttämään tätä toivoa, mutta viime vuoden kuluessa oli hänen mielensä muuttunut.

"Sinä sait kauniit arvosanat tutkinnoissasi ja minä tunnen itseni ylpeäksi pojastani", alkoi kirkkoherra sydämmellisesti, istuuduttuaan pöytänsä ääreen. Kurt seisoi hänen edessään, nojaten uunin syrjään. "Se vahvistaa haluani antaa sinun jatkaa lukutiellä", jatkoi isä samalla äänellä, "edellyttäen, että sinä itse haluat sitä."

"Tietysti minä haluan", vastasi Kurt.

"Ja minä toivon, ettei sinulla ole mitään vastaan antautuaksesi samalle uralle, jonka minä olen tuntenut niin siunauksesta rikkaaksi?"

Kurt viivytteli vastaustaan. Hänen oli vaikea lausuu ilmi sitä, jonka hän tiesi olevan vastenmielistä isälle, joka näytti olevan niin varma asiastaan.

"Ei, minä en tahdo tulla papiksi."

Kirkkoherran kasvojen ilme muuttui äkkiä.

"Minkätähden et? Viimeksi kun puhuimme siitä, et sinä tehnyt mitään vastaväitteitä!"

"Minä olin silloin lapsi", lausui Kurt jo paljon vakavammalla äänellä, nyt kun jää jo oli murtunut.

"Ja mikä on tehnyt sinusta miehen vajaassa vuodessa?"

"Useat seikat", vastasi Kurt lyhyesti ja kesti niin hyvin kuin voi isänsä läpitunkevan katseen.

"Minkätähden et tahdo ruveta papiksi?"

"Minulla ei ole sitä mieltä, mikä vaaditaan, enkä minä ole teeskentelijä", vastasi Kurt ylpeästi. "Isällä pitäisi olla sen verran ymmärrystä, ettei pakoittaisi minua sellaiselle uralle vasten tahtoani."

Hehkuva puna kirkkoherran poskilla osoitti, että pojan sanat olivat loukanneet häntä, mutta hän hillitsi itsensä.

"En hetkeäkään ole ajatellut pakoittaa sinua, mutta lienee kai anteeksiannettavaa, että kysyn sinulta syytä kieltoosi", sanoi hän hieman loukkaantuneella äänellä. "Mille alalle olet sinä sen sijaan aikonut antautua?"

"Tahtoisin suorittaa tutkinnon."

"Tullaksesi miksi?"

"En tiedä niin tarkkaan. Sitä ehtii miettiä tuonnempana", vastasi Kurt kierrellen.

"Kyllä sinä tiedät", sanoi isä, katse terävänä.

"Jos tietäisinkin, tahdon pitää sen toistaiseksi omana tietonani", sanoi Kurt uhmaillen.

"Minulla ei varmaankaan sinun mielestäsi ole oikeutta kysyä sitä sinulta, mutta sinä erehdyt; minulla on oikeus, sillä minun täytyy kustantaa sinun opintosi. Minä vaadin saada tietää sinun suunnitelmasi", sanoi kirkkoherra ankarasti.

"Tahdon tulla kirjailijaksi", sanoi Kurt.

"Sellaista roskaa!" huudahti isä tyytymättömänä.

Kurt puri huultaan ja vaikeni.

"Valitse jotakin muuta."

"Se on ainoa ala, joka minua miellyttää, enkä minä voi antautua millekään muulle alalle, tappamatta yksilöllisyyttäni", vastasi Kurt tylysti ja hänen katseessaan oli jotakin kovaa, joka melkein peljästytti isää.

Tämä istui vaieten. Häntä suretti nähdessään poikansa nousevan häntä vastaan. Hän oli suuttunut itseensä tuon lyhyen, tylyn tavan tähden, jolla hän oli kohdellut poikaansa suruissaan tämän odottamattoman pettymyksen tähden.

"Sinulla on pitkä ura edessäsi", sanoi hän hetkisen kuluttua lempeämmällä äänellä.

"Minä tiedän sen. Eikö teillä ole varaa pitää minua Upsalassa niin kauan aikaa?" kysyi Kurt, hänkin pehmentyneenä.

"No kyllä. Mutta sinun tulee tietää, että muutaman vuoden perästä on myöskin Erik täysikasvuinen ja tytöt tarvitsevat myöskin oppia jotakin voidakseen ansaita toimeentulonsa."

"Mutta emmehän me läheskään ole varattomia."

"Totta kyllä, mutta minun seurakuntani on köyhä, ja silläkin on jonkunmoinen oikeus minun kukkarooni."

"Mitä siihen tulee, niin on kai lapsillasi lähin oikeus siihen."

Kirkkoherran tulinen luonto oli vähällä taas kuohahtaa näiden vaativien sanojen johdosta, mutta hän hillitsi itsensä.

"Monet vuodet ovat seurakuntalaiseni tottuneet kääntymään minun puoleeni, ei ainoastaan hengellisessä, vaan myöskin ruumiillisessa hädässään. Auttamalla heitä viimemainitussa, voittaa usein heidän luottamuksensa ja myötätuntoisuutensa. Ruumiilliset lahjat aukaisevat sydämen ja tekevät mielen vastaanottavaiseksi sanalle, jota julistamme. Minä olin seurakunnan paimen ennenkuin tulin isäksi, enkä saa jälkimäisen tähden laiminlyödä ainoatakaan velvollisuutta, joka seuraa ensimmäistä!"

"Mutta emmekö sitten mekin ole seurakuntalaisia?" huudahti Kurt katkerasti. "Ja on liikuttavaa, että sinä tahdot pakoittaa minua valitsemaan elämänuraa, johon ei minulla ole pienintäkään kutsumusta!"

"Rauhoitu! Olenhan sanonut, etten tahdo pakoittaa sinua. Saat täyttää tahtosi, vaikka se onkin järjetön. Minä kustannan elantosi Upsalassa. Lue mitä haluat, mutta ole ahkera ja varo tuhlaavaisuutta ja kevytmielistä elämää."

"Enhän minä ole tuhlannut tähänkään asti, enkä käsitä miksi nyt tekisin sitä enemmän kuin ennenkään."

"Ylioppilaselämässä on paljon kiusauksia. Kouluajalla olit sinä monenlaisen huolenpidon alaisena, mutta nyt joudut maailmaan omin päin, ja siinä on suuri ero. Sitäpaitsi pelkään minä, tämän keskustelumme ja sinun väitteittesi johdosta, ettei sinun sisällinen elämäsi enää ole sitä, mitä se on ollut, ja sen kautta kadotat sinä parhaan tukesi ulkonaisia kiusauksia vastaan."

"Sisällinen elämäni ei ole huonompi nyt kuin ennenkään. Siinä on vaan se ero, että se nyt on minun omaani. Minä elän sitä nyt itsenäisesti, sen sijaan että ennen kuljin talutusnuorassa."

"Poika parkani, ottakoon Jumala sinut omaan talutusnuoraansa", sanoi kirkkoherra ja nousi ylös. "En luullut, että tämä keskustelu kävisi näin kiivaaksi", lisäsi hän surullisesta.

"Ei se ole yksin minun syyni", mutisi Kurt, joka kuitenkin tunsi mielessään katumusta. Jos hänen isänsä vaan olisi puolella sanallakin tunnustanut, että hänkin oli tulistunut, olisi tuo ylpeä, mutta vaikutteille altis nuorukainen kokonaan taipunut; mutta kirkkoherra ei sitä tehnyt.

"Ole varoillasi, ett'et kulje harhateillä, ja pane mieleesi, että hartain toivoni on, että jättäisit järjettömät tulevaisuuden suunnitelmasi", sanoi hän vaan ja laski kätensä pojan olkapäälle, aavistamatta, että tämä hyvää tarkoittava varoitus teki nuorukaisen uhmailevaan mieleen aivan päinvastaisen vaikutuksen, kuin hän luuli.

5.

"Mutta Erik, onko nyt sopivaa maata keskellä valoisaa päivää!" huudahti vanha Maija, mentyään lastenkamariin ja nähtyään perheen nuorimman miespuolisen jäsenen loikovan tyynyjen välissä sohvalla täydessä unessa.

Hän ähki ja teki kärsimättömän liikkeen kädellään. "Antakaa minun olla rauhassa!" Mutta Maija ei helpottanut.

"Eikö hän kuule? Eikö voileipä kelpaa? Pöytä seisoo katettuna alhaalla ja kaikki toiset ovat aterioineet", sanoi hän ja ravisteli poikaa.

"Minä en huoli voileivistä. Eikö Maija voi antaa minun olla rauhassa?"

"Onko hän sairas?"

"En minä sairas ole."

Ja Erik kääntyi toiselle kylelleen nukkuakseen uudelleen.

"En eläissäni ole nähnyt tuonlaista poikaa. Ei tässä nyt asiat ole oikealla tolalla", mutisi vanha palvelija.

Eikä asiat olleetkaan hyvästi. Erik sairastui ankarasti. Uneliaisuus eneni ja hän rupesi valittamaan kipua päässä. Kun vaivat enenivät, täytyi hänen paneutua vuoteeseen.

Seurasi tuskallisia päiviä ja öitä. Pojan vuoteen vieressä valvottiin ja toisinaan oli häntä väkisin pidettävä siinä, kun hän kuumeen houreessa huusi ja pyrki ulos. Lääkäri sanoi, että aivot olivat vioittuneet.

Yötä ja päivää istui äiti rakastettunsa vuoteen vieressä. Mahdotonta oli saada häntä poistumaan huoneesta. Korkeintaan lepäsi hän hetkisen sohvalla, kun poika joskus oli levollisempi. Mutta kun vaikeat kohtaukset tulivat, oli hän aina pitelemässä kuumeesta polttavaa kättä omassaan, lievittäen ja tyynnyttäen. Hän tuli niin kalpeaksi ja kärsi kenties enemmän kuin sairas, nähdessään hänen kasvojensa vääristyvän ja kuullessaan hänen tuskaisia huutojaan.

Erikin sisaruksia ei laskettu sisään. Heidän äitinsä ei antanut heidän nähdä sairaan vaikeita kohtauksia. Mutta Annaa ei voitu estää pääsemästä sairashuoneeseen. Hän hiipi aina niin lähelle ovea kuin mahdollista, nähdäkseen edes vilahdukselta veljeään, kun joku kulki ulos tai sisään. Kerran, kun Maija oli jättänyt oven auki, näki Anna yhden vaikeimmista taudin puuskista. Kun se oli ohi ja Erik lepäsi muutaman hetken verrattain rauhallisena, huomasi äiti, joka istui vuoteen vieressä, tyttärensä, tämän seisoessa ovessa kädet lujasti yhteen puristettuina, kasvot kalpeina, tuskallinen ilme silmissä. Äiti pudisti päätään ja viittasi häntä poistumaan, mutta Anna ei totellut. Sen sijaan hiipi hän äitinsä luo, meni aivan hänen viereensä ja pyysi vapisevin äänin saada jäädä hänen luokseen auttamaan häntä.

"Ei, tämä ei sovellu sinulle. Tee minulle mieliksi ja mene, rakkaani", sanoi äiti lempeästi. "Ei ole myöskään hyvä Erkille, että hänellä on useampia ympärillään. Maija auttaa minua. Mene sen sijaan leikkimään Evan kanssa."

Annan täytyi totella. Hän loi vielä pitkän katseen Erikkiin, ennen kuin meni. Kuinka tämä oli muuttunut! Oliko tuo todellakin Erik? Hän, joka aina oli näyttänyt niin iloiselta ja ystävälliseltä, makasi nyt tuossa otsa rypyssä, tuskainen ilme suun ympärillä ja katse tuijottavana. Hän näytti melkein vihaiselta.

Anna meni alakuloisena tiehensä. Minkä tähden oli hän aina tarpeeton? Ei hänen apuaan koskaan tarvittu, kun hän sitä tarjosi. Ei johtunut hänen mieleensäkään mennä leikkimään Evan kanssa, niinkuin äiti oli pyytänyt. Hän istui viereisen huoneen nurkkaan. Siitä löysi Maija hänet illalla ja pakoitti hänet menemään nukkumaan.

Hän vaipui rauhattomaan uneen ja näki paljon unia.

Seuraavana aamuna heräsi hän varhain. Kaikkialla vallitsi hiljaisuus. Evan vuoteelta kuului tasaista hengitystä. Hän makasi, tylleröinen käsi pyöreän posken alla. Silkinhienot vaaleat hiukset lepäsivät kevyinä valloillaan valkoisella yöpaidalla, jonka hihat olivat kohonneet ylös, paljastaen parin pieniä kauniita, pyöreitä lapsenkäsivarsia. Anna katseli hetkisen sisartaan, miettien voisiko tuska ehkä vääntää tämänkin kasvoja kuten Erikin eilen. Hän värisi. Ei koskaan voisi hän unhottaa tuota kamalaa näkyä.

Kuinka hiljaista oli kaikkialla! Hän kuunteli eikö kuuluisi mitään tuskan huudahdusta, kuten niin usein ennenkin näinä päivinä; mutta ei mitään ääntä kuulunut. Voisiko Erik olla parempi? Ehkä hän nukkui? Kyllä kai hän nukkui, sillä ei suinkaan hän kuole? Ei kukaan ennenkään ollut kuollut perheestä, eikä sitä tultaisikaan toimeen ilman Erikkiä! Anna tunsi sydämensä täyttyvän toivolla. Hän meni ikkunan luo ja katsoi uutimen lomasta ulos. Oi, kuinka kaunista! Kesäkuun aamu säteili raittiina ja toivehikkaana. Järvi oli tyyni ja kirkas. Saaret kuvastuivat niin selvästi, että ne näyttivät seisovan ylösalasin vedessä. Siellä täällä leijaili kevyttä sumua, ja hämähäkin verkot puissa ja pensaissa kimaltelivat kasteesta ja auringonpaisteesta.

"Kyllä Erikin täytyy tulla terveeksi, kun kaikkialla on niin kaunista", ajatteli Anna lapsellisesti.

Liian virkeä kun oli, voidakseen enää nukkua, puki hän hiljaa päälleen, ettei herättäisi Evaa, ja hiipi sitten sairashuoneeseen. Mutta kuta lähemmäksi hän tuli, sitä selvemmin esiintyi hänen mieleensä muisto eilispäivän surullisesta todellisuudesta.

Sairashuoneen ovi oli suljettu. Anna kuunteli. Sieltä ei kuulunut mitään ääntä. Mitä merkitseekään tämä kauhea hiljaisuus?

Hän aukasi varovasti oven. Raitis tuulenhenki leyhähti häntä vastaan ja valkoiset ikkunaverhot liehuivat. Ikkunat olivat auki.

Anna astui sisään epäröivänä ja arkaillen. Siellä ei ollut ketään, mutta Erik makasi vuoteella; hän näki hänen kätensä liikkumattomina peitteellä. Kasvojen yli oli levitetty valkea liina. Nyt ymmärsi hän kaikki. Erik oli kuollut.

Kuollut! Oliko se mahdollista? Erik kuollut? Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli juosta tiehensä. Oli niin kolkkoa ja synkkää täällä sisällä, tuon liikkumattoman olennon maatessa vuoteella; mutta hän hillitsi itsensä ja jäi paikalleen. Hänen täytyi nähdä hänet. Varpaisillaan, aivan kuin pelkäisi hän hänen heräävän, meni Anna vuoteen luo ja tarttui varovaisesti liinaan nostaakseen sitä. Hän näki osan niskasta. Pää oli käännetty vähän sivulle päin. Kuinka käsittämättömän hiljaa hän makasi. Annan sydän sykki kiivaasti. Uskaltaisiko hän kohottaa enemmän liinaa? Kyllä. Lujalla päättäväisyydellä poisti hän sen kokonaan.

Hän oli uskonut näkevänsä nuo kasvot samanlaisina kuin eilenkin: kulmakarvat kokoon vedettyinä ja suu tuskasta vääristyneenä, ja tuli senvuoksi omituisesti liikutetuksi näkemästään. Hän hämmästyi. Veli makasi siinä niin hiljaa. Otsalla ei ollut mitään ryppyjä, se oli tasainen ja kirkas, ja vaalea tukka oli huolellisesti järjestetty sen ympärille. Silmät olivat rauhallisesti suljetut, niissä ei enää näkynyt mitään tuijottavaa katsetta. Ja suu — se melkein hymyili. Nuo tyynet, rauhalliset kasvot, laihtuneet kädet, jotka olivat vajonneet pehmeään peitteeseen, ja koko tuo liikkumaton olento näytti sanovan: "Oi kuinka minä lepään suloisesti!"

Ja Anna katsoi ja katsoi. Hän ei voinut irroittaa katsettaan veljestään. Oli niin rauhoittavaa nähdä hänen lepäävän noin. Vaistomaisesti tunsi hän kuolemassa olevan jotakin sovittavaa, kuolemassa, joka äsken oli kauhistuttanut häntä paljaalla läsnäolollaan. Kauhistuksen kuningas ei ollutkaan niin läpeensä peljättävä. Ainakaan ei Erikillä näyttänyt olevan sitä kokemusta. Hän ei näyttänyt haluavan herätä. Anna ei voinut irroittaa silmiään hänen kasvoistaan. Ne sekä työnsivät häntä luotaan että vetivät häntä puoleensa. Hänen edessään oli kuin ihmeellinen, käsittämätön arvoitus, jota hänen kuitenkin täytyi miettiä.

Kevättuuli löyhytteli ikkunasta sisään ja leikki kuolleen pojan vaaleissa hiuksissa. Auringonsäteet tanssivat hänen suljetuilla silmäluomillaan. Ilma, joka ulkoa täytti huoneen, oli täynnä kevättä ja valoa; mutta poika makasi siinä, liikkumattomana, kylmänä ja kalpeana. Elämä ja kuolema olivat siinä vastakkain tänä ihanana kevätaamuna, ja neljäntoista vuotias tyttö, joka seisoi kuolleen veljensä vuoteen vieressä, mietti sitä arvoitusta, jota ei kukaan haudan tällä puolen ole arvannut.

Anna oli juuri tulemaisillaan siihen ikään, jolloin me ikäänkuin heräämme elämään, jo jolloin jokainen uusi kokemus tunkeutuu mieleemme erinomaisella voimalla. Hän ei ajatellut selvin ajatuksin — hänen ajatuksensa olivat vaan katkelmia, jotka risteilivät hänen sielussaan. Se oli Erik, joka makasi tuossa, eikä se sentään ollut hän. Ei se sentään ollut kukaan muukaan, vaikka se oli hänelle vieraampi kuin muukalainen. Arasti kosketti hän hänen kättään. Se oli kylmempi kuin kylmin, mihin hän ennen oli koskenut. Kuinka voi hän olla niin kylmä ja niin hiljaa? Oliko tämä Erik? Ei. Mutta missä oli hän sitten? Oliko hän ennen ollut tässä huoneessa? Hän tunsi itsensä ikään kuin muutetuksi kauas pois tavallisesta maailmastaan vieraaseen, tuntemattomaan, salaperäiseen, jota hän ei ymmärtänyt, mutta joka kuitenkin lumosi hänet.

Kuinka kauan hän oli kuolinhuoneessa, ei hän itsekään tiennyt. Hänen mietteensä keskeytyivät, kun Kurt astui sisään.

"Anna, sinä täällä?" kuiskasi hän hämmästyneenä.

Anna kääntyi ja tarttui sanaakaan sanomatta hänen käteensä, ja Kurt veti hiljaa hänet huoneesta.

"Erik kuoli niin äkkiä ja odottamatta yöllä, ettei meille ehditty antaa tietoa", sanoi hän, "minut herätettiin heti sen jälkeen, mutta meidän kaikkien mielestä oli parasta antaa sinun ja Evan maata. Kuinka kalpea sinä olet! Kuinka kauan olet sinä ollut siellä sisällä?"

"En minä tiedä", kuiskasi hän hiljaa.

"Mitä sinä siellä teit?"

"Minä ajattelin."

"Mitä?"

"Kuolema on niin ihmeellinen."

Kurt katseli häntä tarkasti. Hänen silmänsä olivat aivan kuivat.

"Kuinka voit sinä seisoa veljesi kuolinvuoteen vieressä ja miettiä kuolemaa ilman ainoatakaan kaipauksen kyyneltä silmissäsi? Se on luonnotonta. Etkö sinä sure häntä?"

Anna katsoi hämmästyneenä ylös, ikäänkuin olisi hänet herätetty unesta.

"Sure", toisti hän koneellisesti, "tietysti minä suren!"

Mutta asia oli se, ettei hän vielä käsittänyt, mitä oli tapahtunut.

6.

Eräänä kauniina, auringonpaisteisena kevätpäivänä laskettiin Erikin kirstu hautaan, lehtevän hautausmaan kulmaan, lähelle Långsjön rantaa.

Se oli liikuttava hetki, eikä kenenkään silmä jäänyt kuivaksi, paitsi Annan. Hän ei käsittänyt miksi toiset itkivät. Itse ei hän ollut vuodattanut kyyneltäkään veljen kuoleman jälkeen. Hän oli käynyt kuin unessa, kykenemättä tajuamaan sitä todellisuudeksi. Se aamuhetki, jonka hän oli viettänyt yksin kuolleen veljensä kanssa, oli tehnyt unohtumattoman vaikutuksen hänen tunteelliseen sieluunsa. Hänestä tuntui, kuin olisi hän seurannut veljeään kappaleen matkaa toiseen maailmaan ja että hänellä sen vuoksi vielä oli jotakin yhteistä hänen kanssaan, jota muilta puuttui. Hänen mielessään säilyi niin elävänä onnellinen ilme, joka oli veljen kasvoilla, kuten heijastus siitä valosta, joka nyt häntä ympäröi. Se ei ollut Erik, joka nyt laskettiin multaan, sen hän tunsi niin selvästi. Hän eli ja oli niin onnellinen, niin onnellinen Jumalan luona, minkätähden sitten itkettäisiin hänen tähtensä?

Mutta Anna sai kuitenkin oppia senkin ja aivan pikkuseikasta. Ei kalpeat kasvot, kuoleman juhlallisen majesteetin leimaamina, ei toisten suru, ei mullan kolkko kumahdus kirstua vasten, houkutellut kyyneleitä hänen silmiinsä. Ei, se oli vaan pieni, valkoinen palttinalakki, rikkinäisine reunoineen, joka ensin opetti hänet käsittämään, että Erik todellakin oli poissa, eikä koskaan enää palaa.

Kun Maija siivosi vinttiä, tuli muiden muassa tämä lakkikin esille.

"Tätä ei enää tarvita", sanoi Maija vaan ja asetti sen varovaisesti syrjään, ikäänkuin se olisi ollut lasista.

Anna seisoi vieressä. Hän otti lakin käteensä. Se johti niin selvästi hänen mieleensä Erikin sellaisena, kun hän oli ennen sairastumistaan. Sitä oli hän käyttänyt koko viime kesän. Kerran oli hän poiminut siihen marjoja ja häntä oli toruttu. Tahrat näkyivät vielä.

Eikö hän koskaan enää käyttäisi sitä, ei koskaan enää juoksisi ympäri, kuten ennen? Ei koskaan enää! Äkkiä heitti Anna lakin kädestään ja koetti tukahuttaa voimakasta nyyhkytystä. Mutta se ei onnistunut. Hän istuutui vinnin nurkkaan ja antautui kyynelten valtaan, kun hän ei voinut estää niitä vuotamasta. Itku tuotti huojennusta. Jännitys, jota hän nämä viime päivät oli tuntenut, poistui. Hän palasi tavalliseen maailmaansa siitä ihmeellisestä ja salaperäisestä, joka oli ollut hänelle liian korkealla.

Maija näki Annan itkevän ja katseli pientä, valkoista lakkia, kunnes hänkään ei voinut katsella sitä kauempaa pyyhkimättä käsillään silmiään.

7.

Kesti kauan, ennenkuin Annan kyyneleet lakkasivat vuotamasta. Kun ne vihdoin loppuivat, olivat ne jättäneet niin selvät jäljet, että hän peljästyi, katsellessaan itseään peilissä. Hän hiipi ulos syrjätietä, päästäkseen kenenkään huomaamatta, sillä tuskin mitään häpesi hän enemmän, kuin tunteittensa ilmaisemista, varsinkin hellempien.

Mutta hän ei päässyt näkemättä pois. Kurt istui polvillaan ruohikossa ja koetti saada tikkua pois Prissen jalasta. Koira ulisi ja nuoli nuoren isäntänsä kättä.

"Oli hyvä, että tulit, Anna. Piteleppäs Prisseä ja estä sitä nuolemasta minua ja tuuppimasta kuonollaan", pyysi Kurt.

Mieluummin olisi Anna hiipinyt tiehensä, mutta Prisse oli hänen suosikkinsa ja sen kipeää jalkaa täytyi auttaa. Hän koetti kääntää pois kasvonsa, ettei veli näkisi, että hän itki, sillä kyyneleet olivat lakanneet vuotamasta vaan hetkeksi. Kun veli puhutteli häntä ja hänen täytyi vastata, koetti hän tehdä äänensä vakavaksi. Kyynel tipahti hänen silmästään Kurtin kädelle; silloin katsoi tämä hänen kasvoihinsa ja näki, mitä tyttö niin huolellisesti koetti salata.

"Siis vihdoinkin voit sinä itkeä, se on hyvä", sanoi hän, ja nähtyään kuinka tyttö koetti hillitä tunteitaan, lisäsi hän ystävällisesti: "Älä häpee, anna kyyneleiden vuotaa, ne ovat sinulle kunniaksi ja tekevät sinulle hyvää."

"Kas niin, nyt on tikku poissa. Emmekö mene vähän metsään kävelemään?"

Anna suostui siihen. Prisse seurasi heitä, tuon tuostakin nuollen jalkaansa. Sisarukset kävelivät hetkisen ääneti, ja kun Anna oli voittanut liikutuksensa, rupesivat he puhumaan jokapäiväisistä asioista, huolellisesti karttaen kaikkea, joka voisi viitata Erikkiin. Nuori kevät henki kaikkialla heidän ympärillään uutta, pulppuavaa elämää. Ilma oli täynnä tuoreen havun ja kielojen tuoksua ja elähyttävää valoa ja lämpöä.

Kun sisarukset palasivat kävelyltään, kohtasivat he äitinsä, joka juuri tuli ulos pihaveräjästä.

"Äiti hoi! Minne matka?" huusi Kurt.

Hän kääntyi ja näytti tuoreista, vaaleanvihreistä kuusen oksista sidottua seppelettä.

"Vai niin, haudalle", sanoi Kurt hillityllä äänellä, "saammeko seurata sinua?"

"Tietysti te saatte", sanoi hän, luoden sydämellisen katseen pitkään, vaaleatukkaiseen poikaansa, joka tarjosi käsivartensa tukeakseen häntä. Anna otti kantaakseen seppeleen. "Oletko, äiti, itse sitonut sen?" kysyi hän. "Olen. Minun täytyi tehdä jotakin Erikille. Ajatukseni eivät voi irtautua hänestä. Hän lepää nyt niin turvallisesti Herransa sylissä, eihän minun pitäisi surra. Mutta, nähkääs, jokainen lapsistani on osa omasta sydämestäni."

"Onhan sinulla vielä kolme jälellä", sanoi Kurt, koettaen lohduttaa.

Äiti katsoi ylös ja hymyili kyynelten läpi.

"On, ja minä kiitän niistä Jumalaa. Mutta", lisäsi hän vakavasti, "minä tunnen itseni levottomammaksi niiden tähden, jotka minulla on jälellä, kuin sen tähden, jonka Jumala otti. Äiti voi vuodattaa katkerampia kyyneleitä lastensa tähden, kuin ne jotka vuotavat heidän haudoillaan."

"Jumalan avulla ei sinun koskaan tarvitse itkeä sellaisia kyyneleitä minun tähteni", sanoi Kurt ja puristi voimakkaasti äidin kättä, joka lepäsi hänen käsivarrellaan.

Tämä kädenpuristus ja melkein ankaran päättäväinen ilme hänen kasvoillaan, lausuessaan näitä sanoja, ilmaisivat äidille, että poika jo todenteolla oli alkanut taistelunsa elämän kiusauksissa ja ristiriitaisuuksissa.

"Kurt, kun sinä tunnet kiusausta pahaan, niin muista sellaisina hetkinä, että äitisi rukoilee Jumalaa puolestasi", sanoi hän lämpimästi.