Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
HIRVENHOVIN ELISA
Kirj.
Runa [Elisabeth Beskow]
Mukaeltu suomennos
Helsingissä, Kustannusliike Minerva Oy, 1922.
ENSIMMÄINEN LUKU.
Oli varhainen syysaamu Hirvenhovin tilalla. Kartanon pitkän päärakennuksen kaikki ikkunat hohtivat nousevan auringon valoa heijastaen.
Elisa Spitzenholdt tuli veräjälle ja alkoi ripotella leivänmurusia varpusille, jotka heti lensivät parviin hänen ympärilleen. Hänen ryhdissään samoin kuin kasvonpiirteissäänkin ilmeni jotakin voimakasta, joka muistutti muinais-skandinavilaista naista, jotain, joka herätti sekä luottamusta että kunnioitusta. Häntä katsellessa ei tullut panneeksi erityistä huomiota hänen ikäänsä. Elisa Spitzenholdt'in olennossa oli jotain nuorekasta, mutta samalla kypsynyttä ja sellaisena hän viehätti.
Linnut ahtautuivat yhä tiheämmin hänen ympärilleen, ne melkein rohkenivat syödä hänen käsistään.
Kun kaikki oli jaettu, katselivat lintuset häntä päät kallellaan helmimäisillä silmillään, ikäänkuin ihmetellen, että kemut jo olivat lopussa. Silloin hän hymyili ja sanoi lempeästi toruen:
"Eikö vieläkään ole kylliksi? Kaikkialla näkyy siis olevan laita samoin: Kuta enemmän saadaan, sitä enemmän halutaan."
Hän hieroskeli vielä käsiään, kenties oli niihin jotakin tarttunut. Aivan oikein: leivänmurunen putosi hänen jalalleen, josta pieni varpunen sen heti ahmien sieppasi.
Elisa seisoi alallaan odottaen, kunnes varpunen itsestään lentäisi tiehensä, hän ei olisi mielellään säikyttänyt. Sitten lähti hän edelleen toiselle puolelle pihaa. Suurimman alan Hirvenhovin tilasta anastavat korkeat, tiheät metsät, rikkaina riistasta ja runollisuudesta, mutta lähellä jokea, joka uurtaa seudun läpi, on metsä saanut väistyä ja tehdä tilaa viljelysmaille. Täällä juoksee joki hiljaa ja huoletonna, se ei ensinkään kiirehdi laskemaan järveen, niin ylen onnellinen on se siinä taivasta heijastellen, lasten kaarnavenheitä pinnallaan keinutellen ja säyseästä kaislikossa sohisten. Mutta maltappa! Kun joki joutuu kappaleen matkaa metsään, niin jopa muuttuu se ihan toisenlaiseksi. Tuuli, joka humisee metsän puissa, synnyttää kaihoa sen mieleen, puut, sekä suuret että pienet, jotka tungeksivat sen rannoille, opettavat sen tajuamaan, että maailmassa on mentävä eteenpäin. Ja joessa alkaa käydä virta.
Etäämmällä sen rannat kohoavat, jyrkkenevät ja lähentelevät toisiansa. Joen uoma alkaa käydä ahtaaksi, mutta mikäli vaikeudet lisääntyvät, yltyy eteenpäin pyrkimisen halu, ja pian tapahtuu kummia: entinen tyyni joki pauhaa äänekkäästi. Vähitellen sen kaihoisa laulu kohoaa vesiputouksen pauhinaksi, kilpaillen voimassa metsän kohinan kanssa.
Elisa kulki porrasta pitkin yli joen, joka, Hirvenhovin puutarhan ohi ennätettyään, oli alkanut kiiruhtaa vauhtiaan. Rannan toisella puolella oli metsä. Sen helmaan astui Elisa.
Siellä oli puolihämärä; äsken noussut päivä ei ollut vielä päässyt täyteen valtaansa. Tuuli, puhaltaessaan puitten lehvistössä, pudotteli kastehelmiä Elisan hiuksille, hän näet, tapansa mukaan, kulki avopäin. Milloinkaan ei hän ajatellut ihonsa hoitamista, ei suojellut sitä harsoilla eikä päivänvarjoilla. Se oli päivettynyt, terveyttä uhkuva ja puhdas kuin lähteen vesi, jossa hän peseytyi.
Kuljettuaan puolen tuntia metsässä saapui hän pienen töllin luokse. Sen katolla rehoitti ruoho täydessä kasvussaan, ja karkeita seinähirsiä ei ollut milloinkaan maalarin sivellin pyyhkäissyt.
Töllin ainoa huone oli täysin asuttu; siinä näet majaili kaksi porsasta, kolme lammasta, kissa, neljä kanaa ja näiden kaikkien emäntä, vanha mummo. Viimeksimainittu makasi vuoteella, joka oli koottu kaikenlaisista ryysyistä.
Elisa pujotteli tämän lauman lävitse mummon luokse.
"Kuinka nyt voitte, Inga mummo?" kysyi hän.
"Häh", murahti sairas vastaukseksi ja katsoi tylsästi Elisaan.
Elisa kysyi uudelleen. Hänen matala, mutta selvä äänensä toinnutti vähitellen mummon taas tajuihinsa ja palautti hänet houreitten harhamailta tosielämään takaisin. Hän tunsi Elisan ja alkoi kertoa hänelle tilastaan.
Elisa katseli ympärilleen. Kaikesta päättäen olivat eläimet jo päiväkausia saaneet häiritsemättä hallita tuvan lattiaa, jossa ei luudan eikä pesuharjan jälkiä näkynyt. Ilma oli niin pilautunutta, että todellakin kysyttiin rohkeutta siltä, joka uskalsi tupaan astua. Sepä vasta oli sairashuone!
Ingalla oli jo vuosikausia ollut tapana pitää kotieläimet asuinhuoneessaan. Vanhana ja yksinäisenä elellen hän mielellään halusi seuraa ja viihtyi paremmin eläinten kuin ihmisten parissa, sillä edelliset olivat uskollisempia eivätkä milloinkaan vastustelleet, jota viimeksimainittua seikkaa mummo erittäinkin piti suuressa arvossa. Ennen terveenä ollessaan oli hän käyttänyt karjaansa laitumella metsässä, mutta nyt kun hän ei enää jaksanut sitä tehdä, pääsivät eläimet tuskin milloinkaan ulos. Hän tahtoi pitää ne luonaan osaksi sentähden, ettei niitä varastettaisi, mutta pääasiallisesti sentähden, että ne pitivät tuvan lämpimänä; mummo oli tullut niin kylmänaraksi siitä asti kun tuo ilkeä tauti oli päässyt hänen ruumistaan jäytämään.
Vasta edellisenä iltana oli Elisa saanut kuulla Ingan sairaudesta. Hän oli nyt tullut katsomaan, minkä verran kuulemissaan huhuissa oli perää ja huomasi asiat huonommiksi kuin olisi saattanut aavistaakaan.
Mummon mieltä kysymättä hän heti avasi oven selki selälleen eläimille, jotka hyvillä mielin alkoivat lähteä avomaalle. Mutta nytpä mummo, joka äsken näytti puolikuolleena, pääsi kerrassaan eloon. Hän kavahti istualleen ja alkoi vastustella, mutta turhaan. Vasta sitte kun kaikki porsaat ja lampaat tyytyväisenä röhkien ja määkien kirmasivat ulkona, ja viimeinen kana siipiään räpytellen oli lentänyt seuraan, sulki Elisa oven. Sitten hän alkoi lepytellä vimmastunutta mummoa. Se ei ollut suinkaan mikään helppo tehtävä, mutta Elisalla oli ihmeellinen kyky hillitä sekä ihmisten että eläinten suuttumusta. Kartanon alustalaiset tiesivät kertoa hänen kerran puolikasvuisena tyttönä kenenkään avutta taltuttaneen vihaisen härän, joka laitumelta palatessaan oli niin vimmastunut, ettei tallirengille eikä karjakoillekaan jäänyt muuta neuvoksi kuin hyökätä ulos ja lukita navetan ovi. Silloin oli Elisa tullut paikalle ja kaikkien kauhuksi mennyt yksin navettaan, sulkenut oven ja kytkenyt härän. Mitään asetta hänellä ei ollut, ainoastaan suolanpala kädessä. Siitä lähtien luuli kansa hänen omistavan erityisen kesyttämiskyvyn. Ja tuli se tässäkin näkyviin. Vanha Inga vaikeni ja rauhoittui, ei suinkaan sentähden, että olisi hyväksynyt yhtäkään Elisan esittämistä syistä, mutta hänen oli vallan mahdoton vastustaa tytön hellää katsetta, joka samalla ilmaisi mitä suurinta tahdonlujuutta; samoin vaikutti häneen Elisan äänen vakuuttava sävy. Mummo ymmärsi, että Elisa-neidin täytyi saada pitää oma päänsä, ainakin niin kauan kuin hän tuvassa oli. Kärsipä hän vielä vaieten senkin, että Elisa avasi ikkunan, otti luudan ja alkoi lakaista lattiaa. Tuli sytytettiin ja kahvipannu pantiin kiehumaan. Kaapista Elisa löysi vähän ruuanpuolta. Näin sai mummo aterian, osaksi vastoin tahtoaan, osaksi mielensä mukaan. Kahvi virkisti hänen voimiansa, jotta hän Elisa-neidin lähdettyä ainakin johonkin määrin kykeni tekemään tämän työt tyhjiksi. Hän nousi vuoteelta ja kömpi oven luo, jonka hänen onnistui saada auki. Rauenneella äänellä huuteli hän lemmikkejänsä tupaan takaisin. Ne tottelivat häntä ja alkoivat vähitellen tulla. Mummo sulki sekä oven että ikkunan ja laahusti takasin vuoteelle. Mutta silloin jo olivatkin voimat lopussa. Hän ei enää jaksanut ääntäkään hiiskahtaa porsaalle, joka sängyn laitaan hankasi selkäänsä, jotta sänky tärisi. Kovin kipeästi koski täräys mummon raihnaiseen ruumiiseen, mutta vähätpä siitä, olivathan rakkaat eläimet taas tuvassa hänen ympärillään. Hän ei enää jaksanut päätänsäkään kohottaa, mutta tunsi, miten siisti tupa nyt oli. Huh, hänen oli vilu!
TOINEN LUKU.
Heti Elisan kotiin tultua kokoontuivat perheenjäsenet aamiaiselle.
Majuri Spitzenholdt oli komean näköinen mies, vaikka hiukset ja parta jo vivahtivat hopealta. Tuuheat kulmakarvat ja suuri nenä loivat hänen kasvoihinsa ankaran piirteen, joka jyrkästi erosi hänen muotonsa muuten suopeasta sävystä. Majuri oli aina hyvällä tuulella, milloin ei vaan kukaan häntä suututtanut. Kaiho- ja raskasmielisyys oli hänen luonteelleen vierasta. Virastaan eronneena eleli hän nyt Hirvenhovin tilalla ja oli yleensä tunnettu lystikkääksi ja hyväntahtoiseksi mieheksi.
Aamiaiskellon soitua hän astui saliin, itseensä ja koko maailmaan tyytyväisenä. Leikillään teki hän Elisalle mitä siroimman kumarruksen ja kysyi, miten Hirvenhovin kuningatar suvaitsi voida.
Elisa irroitti hiljaa kätensä. Häntä kiusasi se, ettei isä vieraan läsnäollessakaan ymmärtänyt esiintyä arvolleen sopivasti. Hänen vieressään seisoi näet nuori maisteri, Sven Riise, joka muutamia päiviä sitten oli tullut Hirvenhoviin opettajaksi majurin nuorimmille, neljän- ja kahdentoista vuotiaille lapsille, Irenelle ja Torvaldille.
Vähääkään välittämättä tyttärensä äänettömästä paheksumisesta kääntyi majuri maisterin puoleen ja puhutteli häntä yhä samalla rakastettavalla tavalla:
"Tyttäreni on vähän ankarantapainen", sanoi hän osoittaen Elisaa, "hän pitää meidät kaikki pelon ja vavistuksen vallassa, olemalla itse hyvä kuin enkeli".
Veitikkamaisesti, mutta samalla anteeksiantavaisen näköisenä katsahti hän Elisaan ja suuteli häntä sitten hellästi. Suudeltuaan vielä Ireneä ja Torvaldiakin asettui hän perheineen pöytään.
"Silla-täti ja Kristian ovat tapansa mukaan täsmällisiä", huomautti majuri silmäillen kahta tyhjää paikkaa pöydän ääressä.
"Isä", sanoi Elisa, "minun luullakseni ei Andersson sovellu työnjohtajaksi".
"Vastako sen nyt oivallat, lemmikkini? Minä sen olen jo aikoja sitten huomannut", vastasi majuri huolettomasti.
Maisteri näytti olevan ihmeissään. Sen huomattuaan majuri puhkesi nauramaan ja jatkoi:
"Sillä miehellä on ansionsa myöskin. Hänen laillaan ei kukaan laskettele laivurikaskuja. Hän oli ollut merimiehenä ennenkuin tuli tähän; minä otin hänet palvelukseeni siinä luulossa, että hän kyntelisi maita yhtä taitavasti kuin meriä. Mutta 'eipä tepsinyt se temppu', kuten sattuvasti sanotaan."
"Mutta, ellei hän hoida tehtäviänsä, pitäisi kai hänen saada ero", arveli maisteri.
"Pitäisi kai", myönsi majuri, "mutta, koira vieköön, kuka hänet erottaa? Minä ainakaan en voi. Kerran siitä jo hänelle puhuinkin ja silloin puhkesi hän niin pahanpäiväisiin parkuihin, että heti peruutin uhkani. Kaiketi hän Hirvenhovissa pysyy, kunnes jompikumpi meistä kuolee, ja pysyköön, en minä sitä pahoittele. Meillä on toisinaan hyvin hupaista yhdessä; usein menen työmaille vaan kuulemaan hänen kaskujaan. 'Ei niin pahaa, ettei hieman hyvää', sanoo sananlasku, ja ainakin on voudillani se hyvä puoli, että hän houkuttelee minut tavallista tiheämmin työmailla käymään."
"Mutta ei sellainen silmälläpito suinkaan paljon maksa, kun isä istuu koko ajan vain hänen kaskujaan kuunnellen", huomautti Torvald nauraen.
"Kas poikaa, alatko viisastella?" sanoi majuri, tekeytyen pelottavan näköiseksi.
Torvald ei ollut millänsäkään.
"Mutta, isä", sanoi Elisa, "mahdotonta on sallia Anderssonin jatkaa nykyistä elämäntapaansa".
"Ja miksi ei se kävisi laatuun?" kysyi majuri hiukan kärtyisesti. Häntä vaivasi yleensä kaikenlaiset muutokset, varsinkin silloin, kun häntä itseänsä vaadittiin ryhtymään uudistusten toimeenpanemiseen.
"Hän on alkanut juoda, Isä. Ehkä olisi apua siitä, jos asettaisit raittiuden hänelle toimessa pysymisen ehdoksi."
"Saarnaa sinä hänelle ehdotonta raittiutta, ystäväiseni. Jos minä siihen rupeaisin, saattaisi hän minulle vastata: 'Lakaise ensin oma kynnyksesi, ukkoseni'."
"Tänään hän myöhästyi pellolta siitä syystä, että eilen oli juopotellut."
"No, eikö väki silti tehnyt työtä?"
"Teki kyllä."
"No, mitäs siitä sitten? Etkö soisi ukolle pientä unenhiukkaa aamusella?"
"Mutta työ ei suju täyttä vauhtia silloin, kun päällysmies on poissa."
"Joutavia; vauhti on hyvä kyllä. Puhukaamme jostain muusta."
"Neiti oli varhain ulkona tänään", sanoi maisteri Elisalle.
"Niin olin, ihan aamunkoitteessa."
"Hui, miten saatoitkaan nousta keskellä yötä?" kuului ääni Elisan takaa. Puhuja oli Kristian-veli, joka nyt vihdoin viimeinkin ilmaantui joukkoon. Hän oli luutnanttina maaseudulle sijoitetussa rykmentissä ja siksi hänellä oli niin hyvää aikaa ajelehtia laiskana Hirvenhovissa. Elisa puolestaan iloitsi siitä, että hän suvaitsi viettää joutenolonsa siellä eikä muualla.
"Kävin katsomassa Inga-muoria Hanninkylän metsämökissä. Hän makaa sairaana."
"Voit viedä hänelle pullon portviiniä", sanoi majuri hyväntahtoisesti.
"Kiitos, se virkistää häntä. Mutta vielä enemmän hän on puhtauden ja raittiin ilman tarpeessa", sanoi Elisa ja kertoi, millaisessa tilassa hän oli tavannut mummon.
Kaikki alkoivat päivitellä, paitsi majuri, joka ymmärsi vanhuksen.
"Ihminen mieltyy siihen, mihin hän on tottunut", sanoi hän, "rakkaasta eroaminen tuntuu aina haikealta, koskekoon tämä sitten joko kultaa ja kunniaa tai lokaa ja porsaita".
"Mutta jos hänen nyt pitää kuolla, on hänen niistä kaikissa tapauksissa eroaminen", sanoi Elisa.
"Anna sen vaivaisen toki pitää karjansa luonaan, kunnes kuolee", sanoi majuri ja heitteli muutamia makupaloja lempikissoilleen, jotka istuivat kärkkymässä kummallakin puolella pöytää.
"Toivon voivani pelastaa mummon hengen sillä, että puhdistan hänen tupansa", vastasi Elisa. "Sellaisessa siivossa on hänen mahdoton elää."
"Pikemmin hän kuolee, jos riistät rakkaaksi käyneen likaisuuden häneltä", arveli majuri. "Anna sinä hänen pitää siivonsa."
"Rakastaa likaisuutta! Onhan se vallan hirvittävää. Kansa tarvitsee kasvatusta. Täällä pitäisi jonkun luennoida terveydenhoidosta", lausui Kristian, jonka tarmo yht'äkkiä heräsi.
Hän saattoi toisinaan olla hyvin suuripuheinen, varsinkin milloin asia koski sellaista, jossa hänen itsensä ei tarvinnut toimia.
"Ala sinä, Riise, miettiä sellaista luentoa", lisäsi hän.
"Elisa-neiti, luullakseni, onnistuisi siinä paremmin."
"Elisa? Ei, kiitoksia! Minun sisareni ei saa puheita pitää. Siinä kohdin olen raamatun kannalla, että: nainen vaietkoon!"
"Luullakseni eivät mitkään maailman terveysluennot riitä puhdistamaan Inga-mummon tupaa. Sen tekee paremmin toimelias nainen luutineen ja juuriharjoineen. Hän vaikuttaa paljon enemmän kuin koskaan herrojen kaunopuheiset luennot", sanoi Elisa.
"Sepä oli totinen sana", virkkoi maisteri hymyillen. "Ylen paljon puhetta ja vähän toimintaa on maailmassa."
Samassa avattiin ovi ja sisälle astui Silla-täti marttyyrin näköisenä.
"Teidän armonne suonee anteeksi, että jo istumme", sanoi majuri. "Mutta sinun aamu-unesi ja meidän varhainen ruokahalumme ovat kumpikin liian hyviä. Ne sopivat yhtä huonosti yhteen kuin seurakuntamme papit."
"Minun aamu-uneni!" huudahti Silla-täti tuskautuneena. "Hyvä se tosiaankaan ei ole. Katsokaa, maisteri Riise, minä en juuri koskaan nuku, mutta kukaan ei ota sitä uskoakseen."
Silla-täti oli majurin sisar. Hän oli rouvan kuoltua muuttanut perheeseen hoitamaan majurin taloutta ja lapsia, mutta Elisa se itse asiassa kaikesta huolen piti, jopa itse Silla-tädistäkin.
Mutta vanhan neidin mielestä ei hänen tautiansa milloinkaan kohdeltu niin suurella myötätuntoisuudella kuin hän luuli voivansa vaatia. Sentähden hän aina, uusia toiveita täynnä, esitti kaikki kipunsa jokaiselle uudelle henkilölle, joka hänen tielleen sattui. Maisterille hän nyt oikein seikkaperäisesti kertoi kaikista kivuista, jotka hänen ruumisraukkaansa runtelivat. Ja maisteri kuunteli häntä ihan todenteolla säälien. Nytkös oli Silla-täti ylen onnellinen! Hän vuodatti oikein liikutuksen kyyneleitä sen johdosta, että vihdoinkin oli tavannut henkilön, joka häntä käsitti. Maisterin osanotto vasta oikein saattoi Silla-tädin tajuamaan säälittävän tilansa.
"Surkuttelen sinua, Riise", sanoi luutnantti aamiaiselta päästyä, "nyt sait Silla-tädin niskoillesi! Usko minua, tämän jälkeen et enää tule saamaan rauhaa häneltä. Olet nyt hänen suosikkinsa, mutta katso vaan, että siitä virasta pääset mitä pikemmin, sillä ei siinä ajan oloon kukaan kestä."
Maisteri hymyili:
"Minua säälittää neiti Spitzenholdt erittäinkin hänen unettomuutensa tähden."
"Äh, kyllä hän nukkuu", vakuutti Kristian, "hän on kaikista meistä tervein, vaikka luulee kuolintautia potevansa".
"Luulotellut kärsimykset ovat usein paljon vaikeammat kuin todelliset", vastasi maisteri astuen ylös portaita, jotka johtivat kouluhuoneeseen.
Luutnantti katsoi hänen jälkeensä. Riisen laiha haamu ulkonevine olkapäineen erosi jyrkästi hänen omasta voimakkaasta ruumiinrakenteestaan.
"Riise!"
Maisteri kääntyi ja katsahti kysyen häneen. Kristian huomasi nyt, että hänen naisellisen lempeitä, sinisiä silmiään varjosti tumma kehä, ja ohuilla huulilla lepäsi hiljaisen kärsimyksen leima.
"Sinä se olet viettänyt unettoman yön, eikä Silla-täti", hän sanoi.
"Kaiketi minä vaan kuvittelin valvoneeni", vastasi maisteri hymyillen.
"Tule kalaan minun kanssani ja anna tenaville lupa tänään", ehdotti
Kristian.
"En voi."
"Miks'et voi? Tenavat siitä ilostuisivat. Eikä kukaan täällä pyydä sekaantua sinun opetusasioihisi."
"Mutta minun periaatteeni pyytävät sekaantua niihin", vastasi maisteri.
"Ei ole kenelläkään tässä talossa periaatteita, pane sinäkin ne kiireimmiten pois!"
Maisteri pudisti naurahtaen päätänsä ja joudutti askeleitaan portaita ylös, sillä kello löi jo ja säntillisyys kuului myös tämän nuoren miehen periaatteisiin.
KOLMAS LUKU.
Päivän kuluessa tuli Hanninkylän metsästä sanantuoja, joka selitti, että Inga oli ollut ihan mahdoton. Hän ei millään ehdolla eronnut rakkaista eläimistään, eikä kukaan voinut häntä hoitaa, niin häijy hän oli.
Elisa tuumi itsekseen asiaa. Viestintuoja viipyi odottamassa hänen päätöstään.
"En millään keinolla saanut eläimiä ulos tuvasta", sanoi hän. "Hän houkutteli ne luokseen takaisin niin pian kuin huomasi minun yrittävän viedä ne pois. Eläimet viimein aivan hurjistuivat, jopa porsaat olivat purra minua."
"Sitten hän kaiketi saanee pitää eläimensä. Kiitos vaan avusta", vastasi Elisa lyhyeen.
Ottaen mukaansa ruokaa ja viiniä lähti hän hetkeä myöhemmin Inga-mummon mökille. Kappaleen matkan päässä hän tapasi voudin Riitan.
"Joko lähdette pois sairaan luota?" kysyi Elisa.
"Ei minulla ole aikaa kauemmin viipyä. Leena-muori sattui käymään ohi ja lupasi istua hetkisen siellä", vastasi Riitta.
"Entä kuka sitten?"
"Minä en ainakaan voi tulla takaisin", vastasi Riitta epäröiden.
Selvä oli, ettei palaaminen Riittaa miellyttänyt, mutta toisaalta oli hänestä vaikeata kieltää Elisa-neidiltä mitään.
"Minä olen pessyt lattian ja siistinyt siellä minkä suinkin olen voinut", sanoi hän.
Elisa muisti luvanneensa vähän vaivanpalkkaa ja otti kukkaron taskustaan. Mutta Riitta ei suostunut ottamaan mitään. Elisa loi häneen lempeämmän silmäyksen, sillä nyt hän huomasi, ettei Riitta ollut vastahakoinen auttamaan, vaan että hänellä ei todellakaan ollut siihen aikaa. Niin he erosivat ja Elisa meni edelleen.
Heti hänet nähdessään valmistautui Inga-mummo pontevaan vastarintaan. Mutta se oli tarpeetonta, sillä Elisa alkoi heti vakuuttaa, ettei eläimiä vietäisi pois.
"Hankin tänne jonkun hoitamaan sekä teitä että niitä", sanoi hän lempeästi.
Nyt vanhus ei ollut enää vihoissaan, vaan sen sijaan hän siunaili ja itki. Ja Elisa mietti, että varmaankin oli mummon äskeinen vihastus hänen syynsä, hänen, joka sekaantumalla mummon asioihin oli sen herättänyt.
"Mutta hyväähän tarkoitin", puolusteli Elisa itseänsä omantunnonsyytöksiä vastaan.
Nyt piti saada joku hoitamaan Inga-mummoa ja hänen lemmikkejään.
Kun Elisa oli asiaa miettinyt, johtui hyvä tuuma hänen mieleensä.
Hyvästijättäessään hän lupasi hetken kuluttua lähettää Mäentuvan Signen
mummolle avuksi.
Ja Mäentuvan Signe tuli sädehtien ilosta, kun sai tehdä rakkaalle
Elisa-neidillensä palveluksen.
Takavuosina oli Elisa täysin voittanut Signen sydämen erään äkillisen teon kautta, jonka Elisa itse heti senjälkeen unohti. Kerran olivat jotkut tytöt pilkanneet Signen kehnoja vaatteita ja rumaa muotoa, jota sillä kertaa lisäksi paha rohtuma rumensi. Silloin oli Elisa sattunut kulkemaan ohi ja kuullut tunnottomat pilapuheet. Katsahtamattakaan muihin tyttöihin oli hän silloin tullut suoraan Signen luokse ja suudellut häntä, rohtumasta huolimatta. Siitä hetkestä alkaen oli Signe Elisan uskollisin ystävä.
Tästä seikasta koitui nyt Inga-mummolle hyötyä. Sillä mummoa autellessaan ajatteli Signe-tyttönen aina, että hän sen ohessa myöskin toimi Elisa-neidin mieliksi ja silloinpa työ sujui ja tuli hyvin tehdyksi.
Kauan ei Signen palvelusta toki tarvittukaan, sillä Inga-mummon tila huononi huononemistaan. Elisa lähetti noutamaan sekä lääkäriä että pappia, mutta kumpainenkaan ei saattanut mitään tehdä. Edellinen kohotti säälien olkapäitään ja selitti, että mummosta pian tulee loppu, jonka jälkeen hän heti lähti pois. Jälkimmäinen koetti parhaansa mukaan puhua kuolevalle hänen synneistään, Vapahtajasta ja iankaikkisuudesta, mutta turhaan! Varsin vieraat olivat nämä asiat vanhukselle, ja kun hänen järkensä lisäksi oli hämärän sekava, niin ei hän voinut puheesta mitään tajuta.
Viimeisenä iltana, kun mummo eli, viipyi Elisa kauan tuvassa. Signen oli nyt siellä valvottava toinen yö. Elisa tarjoutui valvomaan hänen puolestaan, mutta siihen Signe ei suostunut, hän oli sentään viime yönä saanut jotenkuten nukutuksi, eikä ollut ensinkään väsynyt.
"Kun vaan noista porsaista pääsisin", sanoi hän. "Ne löyhkäävät niin pahalta."
"Laske ne ulos. Ei se niille vahingoksi ole ja ne varmaankaan eivät karkaa", sanoi Elisa.
Mutta Signe ei uskaltanut. Entä jos mummo suuttuisi.
"Mutta onhan mummo jo kuolemaisillaan", sanoi Elisa katsellen sääliväisesti kuolevaa. "Mahdotonta on, että hän enää tajuaisi, mitä ympärillä tapahtuu."
Porsaat jo makasivat. Elisa herätti ne ja koetti saada ulos. Mutta ne eivät tahtoneetkaan lähteä ja ilmaisivat vastahakoisuutensa vihaisesti röhkien. Samassa kuului vuoteelta rauennut ääni: "Antakaa elukkain olla!"
Elisa ja Signe katsahtivat toisiinsa. Tuskin he olisivat enempää hämmästyneet, jos olisivat kuulleet kuolleen puhuvan. Sanomattakin on selvä, että elukat tämän jälkeen jäivät rauhaan.
Elisa koetti puhua vanhukselle, mutta tämä ei ottanut kuullakseen hänen ääntänsä.
Eriskummalliselta tuntui Elisan mieli hänen kotia lähtiessään. Näin kiinteästi saattaa siis sydän takertua vähäiseenkin maalliseen hyvään, niin ettei se enää voi eikä tahdo ajatella tulevaisuuttaan haudan tuolla puolen. Mutta toisaalta häntä liikutti vanhuksen hellä huolenpito eläimistä. Ingalla ei ollut ollut ketään muuta olentoa, jolle olisi voinut rakkautta osoittaa. Ja onhan rakkaus aina rakkautta, kohdistukoon se sitten vaikka porsaaseen.
Yön kuluessa Inga-mummo kuoli. "Antakaa elukkain olla!" siinä hänen viimeiset sanansa ja viimeiset itsetietoiset ajatuksensa maan päällä.
NELJÄS LUKU.
Seuraavana päivänä iltapuhteella palasi Elisa Inga-mummon mökiltä, jossa hän oli ollut yhtä ja toista järjestelemässä.
Metsässä, joen yli vieväin portaitten kohdalla, hän tapasi maisteri Riisen. He liittyivät toistensa seuraan ja alkoivat keskustella vainajasta.
Portaille tultua maisteri ehdotti, että mentäisiin joen poikki siltaa myöten, joka sijaitsi vähän etäämpänä, vaan Elisalla ei ollut aikaa tehdä kierrosta.
"Mutta porras on kapea ja joki sekä syvä että vuolas", sanoi Riise.
"Olen kulkenut tästä lukemattomia kertoja, enkä ole jokeen suistumisesta edes ymmärtänyt uneksiakaan", selitti Elisa vähääkään ajattelematta, että toinen omasta puolestaan pelkäsi.
Mutta joen toiselle puolelle päästyään hän huomasi, että niin oli asian laita. Takaisin katsoessaan hän näki Riisen seisovan paikallaan, toinen jalka portaalla, kalpean ja empivän näköisenä veden pintaan katsellen. Pelkäsikö hän? Elisa ei uskonut silmiänsä. Hän oli tottunut reippaihin veljiinsä, jotka eivät milloinkaan mitään pelänneet, siksi oli hänestä hyvin kummallista, että maisteri, joka oli mies, saattoi täten empiä.
Hän kääntyi kuitenkin takaisin, ojensi maisterille kätensä ja auttoi hänet puron ylitse.
Kalpeus katosi Riisen kasvoilta, sen sijaan hän tuskallisesti punastui. Elisa huomasi hänen olevan häpeissänsä ja etsiskeli sanoja päästääkseen hänet pulmasta, mutta ei keksinyt mitään sopivaa sanottavaksi.
"Olen heikko raukka", virkahti viimein maisteri äänellä, josta huomasi hänen jo tointuneen. "Minua vaivaa, että te sen tulitte huomaamaan niin selvään."
Elisan mieli keveni.
"Eipä lienekään helppo olla sen, jolla on taipumusta pyörrytykseen", sanoi hän otaksuen sellaisia syitä maisterin äskeiseen epäröimiseen.
"Silläkään en valitettavasti voi itseäni puolustella, minua ei ole milloinkaan pyörryttänyt."
Elisa oli vähällä suuttua häneen. Tällaiset tunnustukset pakottivat hänet suorastaan halveksimaan maisteria. He kulkivat vaieten puutarhan läpi.
"Väitättekö todella pelänneenne?" kysyi Elisa veräjälle tultua.
"Minulla ei ole paljon ruumiillista rohkeutta", vastasi maisteri.
Elisa ihmetteli. Oliko hän pelkuri vai erinomaisen urhoollinen? Hän ei rohjennut astua porrasta myöten joen yli, mutta rohkeni kyllä näyttäytyä oikeassa valossaan, vaikka sen johdosta joutuikin halveksimisen alaiseksi.
"En ymmärrä teitä, maisteri Riise", sanoi Elisa päätään pudistaen ja herttainen, hänelle ominainen, hymy kirkasti kokonaan hänen kasvonsa. Siinä hän viehkeänä ilta-auringon rusohohteen valaisemana oli kuin valon ilmiö ylhäältä.
Riisen katse kävi haaveilevan kaihoisaksi. Hän unhotti mitään vastata, mutta Elisan mennessä sisään hän kunnioittaen kohotti hattuansa ja läksi puutarhan poikki kulkemaan toiselle suunnalle.
Sven Riise rakasti yksinäisyyttä ja etsi usein hiljaisia hetkiä. Eikä hän tällöin huoliaan, vastoinkäymisiään ja pettymyksiään paljoa mietiskellyt, vaikka hänellä siihen olisi ollut syytäkin enemmän kuin monella muulla.
Hän oli aikaisin jäänyt orvoksi ja siis ihan nuorena saanut yksin ryhtyä elämän taisteluun. Näennäisesti hänellä ei ollut muuta omaisuutta kuin pieni rahasumma ja heikko terveys, mutta syvemmällä piileksi muille näkymätön ylläpitävä voima. Hänellä oli aikomus tulla lääkäriksi, ja hän luuli pienen perinnöksi jääneen pääoman riittävän koko opinto-ajaksi, kun vaan olisi ahkera ja säästäväinen. Mutta nämä hyvät avut riuduttivat häntä, kunnes hänen terveytensä muutaman vuoden raskaan, vaikka hyvällä menestyksellä toimitetun työn painosta, oli lopussa. Hän sairastui kovaan tautiin. Pitkälliseksi kääntyi sairaus ja vielä kauemmin kesti toipumisaika. Kun hänet sitten vihdoin katsottiin kyllin terveeksi lukuja jatkamaan, olivat varat jo melkein loppuneet. Hän yritti kyllä lukea, mutta huomasi kohta voimansa riittämättömiksi opintojen harjoittamiseen, varsinkin, kun luvut vaativat suurta kiirettä. Lääkäri arveli, että hänen parantuakseen pitäisi viettää muutamia vuosia jossakin terveellisessä metsäseudussa kohtuullisesti harjoitellen jotakin helpompaa tointa, joka samalla häntä huvittaisi. Se oli syynä, miksi hän oli pyrkinyt kotiopettajaksi Hirvenhoviin.
Täällä salasi hän niin huolellisesti kaikilta sen tuskan, minkä kesken jäänyt elämänura hänelle tuotti, että hän melkein itsekin sen unohti.
Tilapäisessä toimessaan hän noudatti tarkkaa tunnollisuutta, vaikkakin hän kohta huomasi, ettei häneltä kukaan sitä vaatinut.
Oppilaihinsa hän jo ensi näkemältä kiintyi. Nämä olivat miellyttäviä ja luontevia lapsia, ehkä juuri sentähden, että olivat saaneet melkein kesyttöminä kasvaa. Elisa oli ainoa, joka edes vähänkin voi pitää heitä silmällä, mutta hänelläkin oli niin paljon muuta tehtävää, ja se aika, jonka hän sisaruksilleen saattoi omistaa, oli niin täpärä, ettei minkäänlainen perusteellinen kasvatus hänen puoleltaan saattanut tulla kysymykseenkään. Silla-tädin kasvatus rajoittui siihen, että hän käski heidän olemaan hiljaa ja pysyttelemään etäällä, hänen hermojensa tähden. Vähän väliä he saivat kuulla, mikä ihmelapsi hän aikoinaan oli ollut ja miten maailma viime aikoina oli mennyt nurin narin. Majuri hemmoitteli kovin lapsiaan; milloin he eivät vaan häntä häirinneet, salli hän heidän olla ihan omissa valloissaan. Itse hän ei ollut koskaan tottunut tositoimella työtä tekemään, eikä sitä siis muiltakaan vaatinut. Kyllä lapset hänen puolestansa olisivat saaneet päivät päästään laiskotella, jos vaan olisivat halunneet.
Ei hän siis myöskään mikään ankara isäntä ollut. Täyttikö kukin velvollisuudet tai ei, mitäpä hän siitä! Sen huomattuaan olisi moni heittäytynyt huolimattomaksi. Sven Riiselläkin olisi nyt ollut hyvä tilaisuus hoitaa omia lukujaan lasten opetuksen kustannuksella kenenkään sitä huomaamatta tai moittimatta. Mutta hän voitti viettelykset, sillä hän teki työnsä Jumalan silmien edessä.
VIIDES LUKU.
"Mutta Irene, etkö vieläkään ole pukeutunut? Tuokion kuluttua ovat vieraat täällä", nuhteli Elisa illan hämärässä arkihuoneeseen tullessaan, kun tapasi Irenen kirja kädessä kavunneena ikkunakomeroon, ahmien hyväkseen päivän viimeisetkin vilahdukset.
"Heti paikalla", vastasi Irene päätään kirjasta kohottamatta.
Mutta Elisa, joka huomasi, etteivät tässä yksin sanat riittäneet, otti pois kirjan Irenen kädestä, vaikka tämä epätoivoisesti piteli kiinni aarteestaan.
"Anna minun vaan lopettaa tämä luku", pyysi hän. "Juuri ovat kannibaalit syömäisillänsä sir Reginaldin."
"Sen saavat jättää huomiseksi", sanoi Elisa. "Joudu nyt vaan! Kuulen jo vaunujen jyristen vierivän sillan yli. Ota helakanpunainen pukusi!"
"Mutta luuletko, että ne syövät hänet?" kysyi Irene huolestuneena.
Kristian, joka filosofoiden istui nojatuolissa, purskahti nauramaan.
"Ole vaan huoleti, Irene", sanoi hän, "ethän ole vielä puolitiehenkään ennättänyt, eikä milloinkaan romaanisankari heti alkuluvuissa tule syödyksi. Jos välttämättömästi niin pitää käydä, tapahtunee se kaiketi vasta viimeisellä sivulla."
"Anna minun hiukan silmäillä viimeistä sivua, kulta rakas Elisa", pyysi
Irene.
Ja "kulta, rakas Elisa" taipui; ei kuitenkaan siihen määrään, että olisi antanut kirjan takaisin, sillä hän tunsi hyvin pikku sisarensa. Mutta hän avasi sen viimeisen sivun kohdalta ja antoi Irenen lukea kappaleen siitä. Ja siinä sir Reginald vietti häitänsä. Sehän rauhoitti. Mutta ei Irene sittenkään siitä oikein vakuutetuksi tullut, sillä sir Reginald oli jo kirjan alkuosassa sattunut niin kammottavaan tilaan, ettei pelastusta enää olisi saattanut toivoakaan.
Majuri oli tänä iltana tyytyväinen ja iloinen. Hän oli hyvin huvitettu vierailuista.
Vieraat saapuivat pitkien matkojen takaa; millä oli ollut peninkulma ajettavana, millä enemmän. Kartanon pitkä päärakennus näytti varsin viehättävältä, kun kynttilänvalot sen kaikista ikkunoista ikäänkuin tervetulleeksi kutsuen tuikkailivat tulijoita vastaan syysillan hämärässä. Hirvenhovin vieraspitoja pidettiin suuressa arvossa. Isäntäväki oli ystävällistä, seurustelu kävi vapaasti, ruoka oli hyvää ja viinit hienoa lajia; mitäpä sitten puuttuikaan.
Silla-täti vakuutteli aina juhlan edellisinä päivinä, ettei hän suinkaan jaksaisi olla joukossa, mutta juhlaillan tultua ilmestyi hän kuitenkin sinne hienona ja somana entisen kauneuden kajastus kasvoillaan. Hän koetti kyllä parastansa näyttääkseen kärsineeltä, mutta hauskuuttansa hänen ei sittenkään onnistunut oikein salata. Jos joku sattui kehumaan häntä terveennäköiseksi, muuttui hänen muotonsa heti niin, että se sanoittakin ilmaisi: "Ei kukaan tiedä kuinka sairas olen, ainoastaan itse sen tunnen."
Ensi kerran näki Sven Riise Elisan liikkuvan seuraelämässä ja olisi tuskin saattanut tuntea häntä. Yksinkertaisessa, aistikkaassa puvussaan hän näytti vielä entistäänkin ylevämmältä. Hän oli kaikille ystävällinen ja kohtelias, mutta näytti sittenkin luoksepääsemättömältä. Riise ei tietänyt itsekään, tokko häntä tämä muutos miellytti vai ei. Harmikseen hän huomasi, ettei tämä seurapiiri kyennyt antamaan kylliksi arvoa Elisan hyville avuille, mutta toisaalta tuntui Elisan käytöksen herttaisuus häntä kohtaan kahta kalliimmalta nyt, kun hän huomasi, ettei Elisa sellaista tarjonnut kenelle hyvänsä.
Irene kuljeskeli ympäri tietäen olevansa viehättävä helakanpunaisessa empiiripuvussaan hiukset valloillaan olkapäille valuen. Hän oli jo kokonaan unhottanut huolehtia sir Reginaldin kohtalosta kannibaalien parissa ja viihtyi erinomaisen hyvin tätien häntä hyväillessä ja mairitellessa.
Torvaldin oli sitävastoin varsin ikävä olla. Hän olikin vielä siinä iässä, jolloin hienona ja vakavana olo käy rasittavaksi. Suuri lohdutus oli toki se, että sai makeisia mielensä mukaan ja vähiin ei Torvald tyytynytkään, varsinkin kun ei kukaan yrittänytkään estellä hänen ahmimistaan.
Elisa keksi Sven Riisessä erinomaisia ominaisuuksia. Hän ei olisi saattanut kuvaillakaan maisteria seuraelämässä muuten kuin kömpelöksi ja ikäväksi, Sven Riisellä kun oli niin hiljainen ja ujo luonto. Mutta kömpelö hän ei suinkaan ollut. Päinvastoin oli hänellä hyvä kyky saada ihmiset puhelemaan, sillä hän ymmärsi ottaa osaa heidän harrastuksiinsa. Ja aina oli hänen omissa puheissaan pontta. Hän näytti niin virkistyneeltä ja oli sellaisena oikein kaunis. Silmät loistivat ja heleämpi puna oli kohonnut poskille. Tämä oli Elisasta niin outoa, että hän alkoi ajatella, olisiko maisteri juonut. Mutta hän ei ollut kertaakaan huomannut maisterin poistuvan yläkerrasta majurin huoneeseen, missä punssia tarjoiltiin. Sinne herrat tuon tuostakin katosivat ja palasivat takaisin mikä enemmän mikä vähemmän punakkana.
Maisterin posken puna oli ihan toista kuin muitten Siinä, niin sanoakseni, oli jotakin sielukasta.
Tähdet tuikkivat vielä taivaalla, vaan yö alkoi jo valjeta, ennustaen pian alkavaa aamun sarastusta, kun viimeiset vaunut vihdoin vierivät Hirvenhovista pois ja kynttilät siellä sammutettiin.
KUUDES LUKU.
Syys vaihtui talveen, päivät lyhenivät, ja joulu läheni. Kun Hirvenhovissa saatiin tietää, ettei maisteri Riisellä ollut kotia, missä loma-aikansa viettäisi, pyydettiin häntä luonnollisesti jäämään sinne. Se tuuma miellytti kaikkia.
Majurista oli sitä parempi, kuta suuremman piirin hän sai kootuksi ympärilleen. Kristiankin viihtyi hyvin tuon hyvänsävyisen nuoren miehen seurassa, ja Silla-tädin suosiossa hän oli yhä. Elisa, joka oli huomannut hänen hyvän vaikutuksensa oppilaihinsa, soi mielellään hänen jäävän. Hän iloitsi siitä itse puolestaankin, sillä hän viihtyi hyvin Riisen seurassa. Toisinaan olivat he kenenkään häiritsemättä saaneet puhella kahden kesken ja Elisasta tuntui ikäänkuin hän näinä hetkinä olisi oppinut syvällisemmin katsahtamaan elämään. Yhä suurempaan arvoon nousi hänen silmissään tuo mies, jota hän ensin oli milt'ei halveksinut.
Eräänä joulukuun päivänä tapaamme Elisan kotona suuressa valoisassa huoneessa, jonka ikkunat antavat etelään päin. Elisa katselee ulos odottaen auringon pian hajottavan pilvet. Varmaan oli päivän silmä pian tuleva näkyviin, sillä Kustaa Aadolfia odotettiin kotiin. Kustaa Aadolf oli veljistä se, jota Elisa enin rakasti ja hän oli syntynyt elämän päiväpuolella. Sentähden piti hänen aina asuakin päiväpuolella.
Pitkään aikaan ei Kustaa Aadolf ollut kotona käynyt, sillä toverit olivat kilvan tahtoneet omistaa hänet. Viime keväänä oli hän viipynyt viikon Hirvenhovissa vastahankittua ylioppilaslakkiaan näyttämässä. Mutta ei hän siellä kauan viipynyt, iloinen maailma häntä houkutellen kutsui. Elisalle oli tuon tuostakin päivän vilahduksina saapunut pieniä kirjeitä, milloin huokuen raittiita merituulahduksia, milloin kuvaillen nuoren, haaveellisen ihmissydämen kesäisiä unelmia. Marstrandista oli hän suoraan lähtenyt Upsalaan alkamaan ensimäistä opintokauttansa. Eivät opinnot paljoakaan häntä painaneet ja ylioppilaselämä tarjosi niin paljon uutta ja huvittavaa. Kirjeet, joissa hän ei milloinkaan mitään salannut, huolestuttivat aluksi Elisaa, mutta lopulta hän lohduttautui ajatellen, että Kustaa Aadolfin laisella nuorella miehellä pitänee olla aikansa hukkakauran kylvöönkin. Niin kauan kuin hän piti totuudesta kiinni ja vilpittömän suoraan kertoeli kaikesta, ei ollut aihetta pelkoon.
Kuitenkin tuotti Elisalle huolenaihetta Kustaa Aadolfin viimeinen kirje, jossa hän ilmoitti tulostaan. Kieli ei ollut siinä niin selväsanaista kuin edellisissä, muun muassa oli siinä lause, jota ei Elisa ensinkään käsittänyt: — — — "Minulla on uusi kokemus, suuri ja rikas, joka tulee luomaan uudeksi koko vastaisen elämäni. Haluan hartaasti puhella siitä sinun kanssasi, vaan tällä kertaa on sydämeni niin täynnä, etten saata enempää kirjoittaa."
"Mitä hän oikein ajatellee", mietti Elisa itsekseen ikkunan luona käännellen kukka-astioita, jotta lehdet saisivat vapaamman tilan. "Lieneekö jo joku paremmalla oikeudella omistanut hänen luottamuksensa ja rakkautensa?" Elisa vaatisi siltä nuorelta tuntemattomalta tytöltä paljon. Kenpä voisikaan olla kylliksi hyvä hänen jalolle, iloiselle veljelleen!
Kustaa Aadolf! Suotta ei hän ollut saanut sankarikuninkaan nimeä, hänessä oli paljon sankaruutta ja kerran hänestä oli tuleva suuri ja etevä mies. Sen Elisa tuolle tuntemattomalle kertoisi. Mutta entä jos tämä ei ymmärtäisi häntä? Elisan sydäntä ahdisti ja hän tunsi jonkunlaista vastenmielisyyttä ajatellessaan tuota mielikuvituksensa luomaa nuorta tyttöä, joka kenties todellisuudessakin saattoi olla olemassa.
Mutta samassa päivän kilo halkasi pilvet ja valaisi häikäisevästi nuorta lunta. Ja ulkoa metsästä alkoi kuulua kulkusten kilinä. Hyvä enne!
Elisa riensi vihurina ulos lausumaan veljensä tervetulleeksi. Lumi jäähdytti jalkoja ja puku ei kylliksi suojellut raittiin talvisään kylmältä, mutta vähätpä siitä! Pian saapui hän reelle ja hypähti yhdellä harppauksella veljensä viereen istumaan. Kustaa Aadolf tervehti häntä veitikkamaisella riemulla. Pihalla olivat Irene ja Torvald vastassa, jotta kuorma oli vallan täyteen ahdattuna, kun hevonen viimein seisautettiin kodin oven eteen. Etehisessä oli Kristian vastassa. Siihen siskot sitten pysähtyivät pakinoimaan, kunnes jyskyvä koputus salin ovelle ilmaisi, että majuri siellä sisällä vartoi vuoroansa, eikä jaksanut enempää odottaa. Majuri oli siihen määrään kylmänarka, ettei tohtinut liikkua etehisessä ilman päällystakkia ja lakkia eikä uskaltanut istua tuolille, missä oli hatara rottinkiselkämys. Avainreiät hän tukki pumpulitulpilla.
"Joudu jo saliin, isä odottaa", kehoitti Elisa, ja Kustaa Aadolf lähti temmasten kuin mikäkin vallaton koulupoika ohimennessään tulpan avaimenreiästä.
"Huh, täällähän vetää, etkö tunne, isä?" kysyi hän hetken perästä.
"Vetää? Mistä vetää? Sulje paikalla!" huudahti majuri kiihkeästi.
"Avainreikä on tukkimattomana", sanoi Kustaa Aadolf, näyttäen puuvillatulppaa kädessään. "Pane se kohta paikalleen, veitikka! Aina sinä olet laisesi", sanoi majuri suopeasti nauraen pojan pilanteolle. Hän ei milloinkaan välittänyt isällisestä arvostaan ja salli mielellään, että hänen kustannuksellansa toisinaan hiukan kujeiltiin.
Vasta kun perheen jäsenet hyvää yötä sanottuaan erosivat ja Elisa ja Kustaa Aadolf ikäänkuin äänettömän sopimuksen mukaan jäivät kahdenkesken saliin, sai Elisa tilaisuuden kysyä veljeltään jotakin hänen viimeisen omituisen kirjeensä johdosta.
"Minua aavistuttaa, että olet saanut uuden rakkauden, ja ettei minun lempeni nyt enää merkitse mitään", sanoi hän.
"Oikein arvasit, olen todellakin löytänyt uuden rakkauden, mutta sinä et siltä jää syrjään."
Näin puhuen Kustaa Aadolf silmäsi Elisaan ja entistään kirkkaammaksi ja lämpöisemmäksi kävi hänen katseensa. Elisa sitä toki ei kirkastanut, vaan se toinen, uuden rakkauden tuntematon esine; sen Elisa surulla huomasi.
"Mikä on tytön nimi?" kysyi hän.
"Tytön? Eihän ole mistään tytöstä puhe."
"Eikö?"
Elisa hämmentyi:
"Mutta mitä sitten kaikella tällä tarkoitat? Sano toki suoraan! —
Miksi saatat minut tällaiseen jännitystilaan?"
"Olen saanut rauhan Jumalassa, olen oppinut tuntemaan Vapahtajani Jesuksen Kristuksen ja Häntä rakastamaan", vastasi Kustaa Aadolf juhlallisesti ja näytti riemuitsevan siitä, että sai tehdä näin selvän tunnustuksen.
Elisan mieli keveni, mutta samalla hän tunsi itsensä noloksi. Pois haipui se uusi ja ihmeellinen, joka äsken oli häntä peloittanut, mutta samalla myös tenhonnut, se, joka tulisi luomaan uudeksi koko Kustaa Aadolfin elämän.
Mutta kohdatessaan Kustaa Aadolfin kirkkaan, vilpittömän katseen, huomasi hän, että siinä sittenkin säteili jotakin uutta, jotakin kieltämättä todellista.
"Miten se tapahtui?" kysyi hän vasten tahtoansa kylmänsävyisellä äänellä.
"Kerran sattumalta — ei suinkaan, vaan Jumalan Hengen vaikutuksesta, vaikk'en sitä silloin oivaltanut — menin kirkkoon ja siellä kuulin saarnan, joka iski sydämeeni sellaisella voimalla, ett'en senjälkeen saanut lepoa missään, ennenkuin pääsin rauhaan Jumalassa. Elisa, onko sinulla rauha Jumalassa?"
"En ainakaan ole kapinassa Häntä vastaan."
"Mutta rakastatko Häntä?"
"Kunnioitan Häntä ja pyrin paraimpani mukaan tekemään, mitä Hän tahtoo."
"Mutta se ei riitä? Sinun pitää oppia rakastamaan Häntä. Sinun pitää tulla Hänen omakseen, ja Hänen sinun omaksesi."
"En hyväksy uskonnon ja pyhien asiain alentamista jokapäiväisiksi."
"Jos me rakastamalla Jumalaa alennamme Hänet jokapäiväiseksi, niin luulen tämäntapaisen alentamisen olevan Jumalalle hyvin mieleen", sanoi Kustaa Aadolf vakuuttavalla äänellä.
Elisa ei siihen vastannut mitään, mutta hänen mielessään tuntui niin tukalalta. Hän ajatteli kaikkia niitä hengellisiä, joiden pariin hän oli elämässään sattunut. Muita epämiellyttävämmiltä he hänestä tuntuivat, lienevätkö sitten todellakin muita huonompia, vai vaatiko hän heiltä enemmän. Seurakunnan rovasti oli jäykistynyt korkea-kirkollisuuden kaavoihin siihen määrään, ettei voinut erottaa kirkkoa Jumalasta. Hänen mielestään tuotti lahkolaisuus seurakunnalle suurempia vaurioita kuin juoppous ja julkeat paheet. Eikä hän seurakuntalaisiltaan paljon muuta vaatinutkaan, kuin että he säännöllisesti kävivät kirkossa pappiaan kuuntelemassa. Apulainen oli hyväntahtoinen, mutta varsin heikko mies, ihmispelon orja. "Mitä sanonevat ihmiset?" siinä se, mitä hän toimiessaan aina ensi sijassa ajatteli, ja sentähden ei hänellä ollutkaan mitään voimaa. Nämä molemmat papit koettivat kyllä näennäisesti säilyttää sopua, mutta siitä huolimatta tiesi jok'ainoa seurakuntalainen, miten työläs heidän itse teossa oli sopia yhteen. Vielä vähemmän miellyttivät vapaakirkolliset Elisaa. Hän oli kuunnellut useita heidän saarnaajiansa. Joku heistä oli hänen mielestään ollut kyllä hyvä, mutta yleensä piti hän heitä jonkunlaisina hengellisinä matkasaksoina, jotka kilvan kaupustelivat pelastusta polkuhinnasta. Sellainenko Kustaa Aadolfistakin tulisi?
"Oletko pahoillasi minun mieleni muutoksesta?" kysyi Kustaa Aadolf.
"Pelkään, että tulet joutumaan sairaaloiselle suunnalle, sinä, joka näihin asti olet ollut niin terve ja luonteva", vastasi Elisa.
"Perin sairas olen ollut, vaikka itse tietämättäni", sanoi Kustaa
Aadolf. "Vasta nyt olen terve."
Elisaan ei hänen innostuksensa tarttunut.
"Luulen, että ihmiset usein käsittävät pelastuksen liian pintapuolisesti", sanoi hän. "On saarnaajia, jotka sanelevat jonkun rukouskaavan syntien anteeksisaamisesta; ken sitten osaa lukea laverrella samat sanat hänen jälkeensä, se on jo saanut kylliksi sekä ajan että iankaikkisuuden varalle."
"He eivät tarkoita yksin huulten tunnustusta, sydämen täytyy olla mukana", puolusteli Kustaa Aadolf.
"Mutta monet saattavat ymmärtää heidän tarkoituksensa väärin, sen olen huomannut, ja joutuvat siten itsepetoksen vaaralliseen tilaan", sanoi Elisa.
"Minä puolestani en usko olevani siinä tilassa", vastasi veli.
"Ja jos siinä olisitkin, niin toivon, että siitä pian pääset. Älä suutu, rakkaimpani, mutta olen levoton sinun puolestasi, sillä minä en paljon luota uskonnolliseen innostukseen."
"Sinä et ymmärrä erottaa innostusta intoilemisesta. Jälkimmäinen johtaa usein harhaan, mutta innostus on voimaa", vastasi Kustaa Aadolf.
Elisa katsoi hellästi häneen. Häntä vaivasi tämä keskustelu sentähden, että se ilmaisi erimielisyyttä heidän välillään. Eikä hän enää jaksanut sietää tätä syvää vakavuutta, vaikkakin hän itse oli vakaamielinen luonne.
"Kunpa ei vaan", sanoi Elisa, yrittäen laskea leikkiä, "intoilusi johtaisi sellaisiin hullutuksiin, joita muuan kuljeksiva saarnaaja täällä kesällä jakeli. Hänelle oli muka ylhäältä ilmoitettu, että maailman pitäisi loppuman määrättynä päivänä, muistaakseni oli se heinäkuun 27:tenä. Kansa hätääntyi. Toiset olivat menehtyä pelosta, toiset heittivät kaikki askareet sikseen, sillä mitä hyödytti enää työnteko, kun lopunaika oli niin likellä. Jotkut taas joutuivat sairaloiseen hurmaustilaan ja asettuivat odottamaan Kristuksen tuloa. Tällaisiin houreihin voi se lopulta viedä."
"Voi kyllä, jos unhotamme Jeesuksen sanat: siitä päivästä ja hetkestä ei tiedä kukaan, ei enkelitkään, vaan ainoastaan Isäni, joka on taivaassa", vastasi Kustaa Aadolf ja kietoen käsivartensa sisaren kaulaan hän lisäsi: "Minua surettaa, ettemme tässä asiassa täysin ymmärrä toisiamme."
Elisa suuteli veljeään. Hän ei ollut milloinkaan intoisa hellyydenosoituksissaan, eikä hän tuhlaillut niitä kenellekään, mutta he olivat aina sydämellisiä ja luotettavia.
"Tunnen itseni hiukan pettyneeksi, veikko", sanoi hän. "Olen uneksinut sinusta niin suurta, ajatellut, että sinusta tulisi sankari."
"Ja senkö estäisi se, että olen vannonut uskollisuutta Voitonruhtinaalle", vastasi Kustaa Aadolf silmät hehkuen. Oi, miten olisikaan Elisa iloinnut, jos tuo innostus olisi kohdistunut johonkin suurempaan ja arvokkaampaan kuin herännäisyyteen, jota kaikki halveksivat.
SEITSEMÄS LUKU.
Muutamana iltana Kustaa Aadolfin kotiintulon jälkeen tapaamme ihmeeksemme majurin yksin huoneessaan pasianssia panemassa. Tavallisesti hän tähän aikaan päivästä oleskeli omaistensa piirissä, joko heidän kanssaan whistiä pelaten tai itsekseen "diplomaattia" asetellen.
Ulkoa väliköstä kuului askeleita. Majuri kuunteli arasti kuin lapsi, joka pelkää tulla yllätetyksi luvattomissa töissä. Tulija olikin vain Kristian.
"Vai sinäkö se olit, poikaseni", sanoi hän. "Tule katsomaan, miten diplomaattini sujuu!"
"Miksi istut täällä, isä, etkä kuten tavallisesti yläkerrassa?" kysyi Kristian istuutuen mukavasti sohvannurkkaan, josta ei ainakaan ensi hopussa näyttänyt aikovan nousta.
Majuri tuli hyvälle tuulelle.
"Aina uusi hempeämpi, ehkä entinen parempi", vastasi hän vältellen.
Hän nähtävästi ei halunnut ilmaista oikeata syytä.
"Luulenpa, isä, että sinun yleensä ei ole helppo taipua uudistuksiin", vastasi Kristian. "Korttia esimerkiksi lyöt aina samaan vanhaan tapaasi. Tätä diplomaattiakin olet asetellut vuodet umpeen ainakin niin kauan kuin minulla on ollut ilo tuntea sinut."
Majuri ei vastannut mitään. Juuri nyt oli diplomaatti joutunut jännittävään kohtaan. Kristian puhaltaa pölähytti ensin muutamia sankkoja savukiemuroita sikaristaan ja alentui sitten antamaan muutamia neuvoja, jotka majuri ensin hylkäsi, mutta lopulta hyväksyi.
"Kumma mies tuo Kustaa Aadolf, joka on saanut päähänsä, että kaikki on syntiä", sanoi Kristian hetken kuluttua.
Majuri kohotti silmänsä korteista. Tuota hänkin oli ajatellut, vaikkei ollut saanut lausutuksi.
"Vai niin, sinustakin?" kysyi hän ja lisäsi ikäänkuin menettelynsä selitykseksi: "Katsos, totta puhuen, juuri siitä syystä minäkin istun korttineni täällä."
"Sen heti ymmärsin. Onko Kustaa Aadolf kortinlyöntiisikin kajonnut?"
"Onpa niinkin; hän väittää, että kortit ovat olleet kiroukseksi monelle, senvuoksi muka ei niihin pitäisi koskeakaan. Pasianssin panoa hän sanoo ajanhukaksi. Noh, mitä pahaa nyt siinäkin olisi, milläpä muuten tässä pitkät talvi-iltansa kuluttaisi?"
"Ja hänen mieltään noudattaen sinä siis täällä panet pasianssiasi kaikessa salaisuudessa", sanoi Kristian naurahtaen.
"Niin", puolusteli majuri, "en tahdo kiusata häntä. Täten ei hänen tarvitse nähdä korttejani. Mutta minä puolestani en saata pasianssiani heittää sikseen."
"Kas, mitä?" huudahti Kristian vilkkaasti nähdessään pullon lasineen pistävän esiin pienellä pöydällä. "Punssiako sinulla on näin ihan arkipäiväiltana?"
"Niin, ymmärräthän, että täällä on outoa ja yksitoikkoista istua tähän aikaan päivästä. Jotakin pitää tehdä täällä kotiutuakseen", puolusteli majuri yhä.
Ja täysin tyyntyi ukko, kun Kristian paheksumisen asemesta täytti itselleen lasin ja alkoi hyvillä mielin maistella.
"Minullekin vähän!" pyysi hän.
Siinä he sitten maistelivat kahden, mutta majurin mieli vaan ei ottanut oikein elpyäkseen.
"Kustaa Aadolf hokee, että pitää ajatella sieluansa", sanoi hän.
"Minusta se ei ainakaan ole suuren ajattelemisen arvoinen", vastasi
Kristian.
"Niinpä kyllä, raukkoja olemme kaikki, mutta kullakin meistä on sittenkin sielu, jonka Jumala pitää kallisarvoisena, väittää Kustaa Aadolf."
"Kuolinhetkellä ehtii kyllä ajatella sieluansa", arveli Kristian.
"Hanninkylän Ingalla ei ainakaan ollut aikaa siihen. Elukoissa pyörivät hänen ajatuksensa vielä viimeisessä hengenvedossakin", sanoi majuri. Hänen mielensä oli hetkeksi painunut lamaan, mutta pian hän lohduttautui taas: "Sanoohan Kustaa Aadolf, että Jumala on armollinen ja laupias, eikä tee meille meidän tekojemme jälkeen; saaneehan siis hiukan oman mielensäkin mukaan menetellä, vai kuinka luulet? Sillä, missä synti on suureksi todettu, siinä on armo ylenpalttinen, niin on Kustaa Aadolf itse sanonut."
"Ja, missä armo on ylenpalttiseksi tunnettu, siinä on synti ylen suuri, siltä ainakin näyttää", virkkoi Kristian kuivasti.
"Mitä sanoitkaan? Eipä kuulunut hullummalta puheesi. Sinulla on älyä, Kristian. Äly kuuluu meillä sukuun, äly ja luuvalo. Sinä sait osaksesi älyn, minä luuvalon. Mutta pahalta kuului kaikissa tapauksissa se, minkä sanoit. Saatanallakin, näet, oli älyä."
"Hänen vertaisekseen toki en vielä ole tullut, en älyssä enkä ilkeydessä", vastasi Kristian rauhoittaen.
"Etkä tulekaan. Sinun pitää päästä Kustaa Aadolfin kannalle ja niin minunkin. Hänen asiansa ovat kyllä paremmasti asetetut kuin meidän. Mutta työlästä se on, kun täytyy luopua niin paljosta, kaikesta, mikä huvittaa, ja mihinkä sitä sitten osaa ryhtyä?"
"Niin, sanohan muuta!"
Samassa tuli Kustaa Aadolf huoneeseen. Kristian katsahti häneen naurettavan surullisesti:
"Tässä näet, miten käy, kun alotat puhdistamalla tynnyriä ulkopuolelta.
Muuta ensin sydämemme, ennenkuin huvejamme tuomitset!"
KAHDEKSAS LUKU.
Sunnuntaina Kustaa Aadolf halusi ajaa kirkkoon. Elisa, Irene ja maisteri lähtivät mukaan. Viimemainittua tämä matka erittäinkin ilahutti. Ani harvoin Hirvenhovin haltijat kävivät kirkossa, eikä heidän johtunut mieleen tiedustellakaan, haluaisiko kukaan sinne. Maisteri taas ei tahtonut pyytää hevosta itseään varten ja jalan kuljettavaksi oli matka liian pitkä. Kerran oli hän kyllä tehnyt niin, mutta ei mielinyt uudelleen yrittää.
Päivä oli kirkas ja keli erinomaisen hyvä. Ajettiin isossa kuomureessä. Irene oli haltioissaan, kun sai istua etuistuimella Elisan vieressä, kuten täysi-ikäinen neiti ainakin; tuossa vastapäätä istui Kustaa Aadolf vilkkaasti jutellen ja leikkiä lasketellen, ja hänen vieressään maisteri, jolle voi vähän keimailla; se vasta jotakin oli!
Ilma oli raitis näin aamusella. Aurinko valaisi kimallellen huurteista metsää. Hevoset juoksivat tasaista ravia ja kulkuset kilahtelivat samassa tahdissa. Hyvissä ajoin oli lähdetty matkalle.
Vilkkaasti keskustellen kului aika hupaisasti reessä. Maisterikin oli alussa virkeällä tuulella, mutta matkan joutuessa hän vähitellen herkesi puhumasta. Elisa huomasi tämän ja katsahti tavan takaa kysyvästi häneen saadakseen selville syyn muutokseen. Silloin yritti maisteri taas tekeytyä iloiseksi, mutta onnistumatta. Mikä hänen oli?
"Maisteri, ette varmaankaan siedä ajella selkä edellä", sanoi Elisa yht'äkkiä nousten seisoalleen reessä. "Vaihtakaamme paikkaa!"
"Emme mitenkään, voinhan nousta kuskipenkille", vastasi maisteri hienon punan kohotessa kalpeille kasvoille.
"Ei se käy päinsä, siinä on kylmä istua ja te olette jo ennestään vilustunut, sen päätän eilisestä yskästänne", sanoi Elisa. "Vaihtakaamme nyt vaan! Irenekään ei siedä ajella selkä edellä, mutta minä kyllä. Istun siinä yhtä hyvästi kuin tässä, sen takaan teille."
Näin Elisa yhä pyysi ja koetti saada maisterin taipumaan, nähtävästi oli hän päättänyt saada tahtonsa läpi. Kustaa Aadolf kannatti häntä. Sven Riise olikin siihen määrään sairas, ettei voinut heitä vastustaa, ja tuskin olisi hän jaksanut kuskipenkille siirtyäkään. Mutta tuntui nöyryyttävältä tuo paikan-muutto! Ruumiillinen heikkous oli Riisellä raskaana ristinä, sen tunsi hän tällä hetkellä vielä katkerammin kuin jättäessään opinuransa puolitiehen. Se ei ollut sääliä, jota hän halusi nähdä Elisan katseessa!
Kustaa Aadolf oli iltapäiväksi kuuluttanut hartaushetken vietettäväksi Hirvenhovissa. Alakerran salissa oli sitä varten tehty tilaa, sinne oli kannettu penkkejä ja tuoleja.
"En tiedä, tokko voin kuulemaankaan mennä, poika saattaisi puheissaan sekaantua", arveli majuri ja maistoi viiniä hermojensa rauhoittamiseksi.
Silla-täti oli yhtä levoton, mutta hän nautti bromkaaliumia rauhansa palauttamiseksi.
Kristian oli etupäässä hyvin utelias, mutta tavallaan asiaan innostunutkin. Hän vaan naureskeli muitten hätää.
"Entä mitä, jos sekaantuisikin", sanoi hän. "Kotiväelleenhän hän vain puhuu, joka kyllä suo anteeksi, ja muutamalle talonpojalle. Mitäpä tuosta sitten!"
Mutta kun määräajan lähetessä sali tuli täyteen ihmisiä, joiden kasvoissa kuvastui sekä hartaus että utelias odotus, alkoi viimein Kristianinkin sydän sykähdellä veljen puolesta. Hyvä vaan, ettei hän, Kristian, ollut koonnut näitä ihmisiä heille puhuakseen. Miksikä ne noin joukolla tulivatkin? Uteliaisuudesta kai. Entäpä, jos Kustaa Aadolf ei suoriutuisikaan! Hän oli vielä nuori, eikä ollut milloinkaan ennen julkisesti puhunut. Ja Kristian nousi lähteäkseen omalla tavallaan veljeänsä rohkaisemaan. Kuvailkoon noita kuuntelijoitaan vaan elottomiksi puunukeiksi!
Mutta tultuaan Kustaa Aadolfin huoneeseen tapasi hän hänet polvillaan.
Kristian sulki kiireisesti oven pitäen neuvonsa omana hyvänään. Kustaa
Aadolfilla näytti olevan toisia rankaisukeinoja.
Kello löi jo kuusi ja Kustaa Aadolf nousi rukoilemasta.
"Nyt, Herra", huoahti hän, "älä hylkää minua".
Senjälkeen astui hän valaistuun saliin. Pöydän ääreen asetuttuaan hän kalpeni, sillä hän tunsi kaikkien silmät itseensä kiinnitettyinä. Syvän avuttomuutensa tunnossa sulki hän silmänsä ja alkoi ääneen rukoilla, mitä sydämen pohjassa liikkui. Ja apua tuli. Milloinkaan ennen ei hän ollut uskon silmin niin ilmi elävänä nähnyt rakasta Mestariansa kuin tällä hetkellä. Hän ei itse ollut uhkarohkeana tunkeutunut tähän toimeen, vaan tiesi tässä seuranneensa Jumalan Hengen johdatusta, ja se tietoisuus tuotti hänelle voimaa. Ainoastaan yhtä hän puhui, mutta se oli suurinta, mistä ikänänsä saattoi puhua, Jumalan rakkaudesta ilmenneenä Jeesuksessa Kristuksessa. Hänen puheensa uhkui nuoruuden intoa sekä rakkautta Jumalaan ja ihmisiin. Kaikki kuuntelivat hartaina. Esitelmä oli vapaa vaikutuksen tavoittelemisesta ja tunki sellaisena harvinaisen syvästi ihmisten sydämiin. Puhtaaksi totuudeksi sen tunsi jokainen.
Saarna ei ollut pitkä, aamen tuli ihan äkkiarvaamatta. Lopuksi tahtoi jokainen tervehtiä Kustaa Aadolfia. Monet karkeat kädet puristivat hänen kättään, ja kiitollisuuden kyynel kiilsi monen silmissä.
Majurikin oli liikutettu, mutta samalla ylen ylpeä pojastaan.
"Rakas poikani", sanoi hän sulkien Kustaa Aadolfin syliinsä, "sinä olet ensi luokan kaunopuhuja, voit yletä vaikka piispaksi, jos tahdot. Tästä saarnasta koituu minullekin hyvää varmaan koko vuodeksi."
"Kiire sinulla olikin", arveli Kristian, "sanat liukuivat ihan luiskahtaen huuliltasi. Jos vaan olisit hiukan vielä jatkanut, niin olisit kohta minutkin kääntänyt."
"Ja niin kaunis olit, innostus sinua niin somisti", sanoi Silla-täti päätään pudistaen.
"Sinua voisin minäkin kuunnella, sinä osaat saarnata", sanoi Torvald.
"Minä ymmärsin jok'ainoan sanan", sanoi Irene ja läheni hyväilemään veljeänsä.
Kustaa Aadolf kumartui suutelemaan häntä. Irenen arvostelu oli hänestä paras.
Elisa oli ääneti. Kustaa Aadolfia kuunnellessaan oli hänestä tuntunut, ikäänkuin olisi veli äkkiä noussut kirkastetuille ylängöille, jonne hän ei voinut häntä seurata. Se rakkaus, joka Kustaa Aadolfia elähytti, oli Elisalle vieras. Mutta silti ei heidän tarvinnut loittoutua toisistaan enemmän, kuin minkä välttämättömyys vaati. Sydämen osanotolla hän tästä lähtienkin tulisi seuraamaan veljensä vaiheita.
"Miten ihmeelliseltä tuntuneekaan saada noin julki puhua sydämensä kyllyyden", sanoi hän veljelleen senjälkeen, kun muut olivat hajautuneet kukin taholleen, ja he molemmat sekä maisteri Riise olivat jääneet kolmisin saliin.
"Niin, se on suurta", sanoi Kustaa Aadolf silmät säteillen. "Ja ihaninta kaikista on tuntea itsensä Jumalan aseeksi. Tunnen itseni tämän jälkeen ihan toisenlaiseksi kuin ennen, niin kummalta kuin tuo ehkä kuuluneekin. On ikäänkuin olisivat huuleni pyhitetyt sen sulosanoman kautta, jonka ne äsken saivat julistaa."
"On ihanaa olla Jumalan mies", sanoi Sven Riise. Kustaa Aadolf kääntyi äkkiä.
"Te olette?" kysyi hän sydämellisesti. "Sen jo ensi näkemältä oivalsin."
Ja lujasti kättä lyöden tekivät he ystävyysliiton. On olemassa ystävyysliittoja, jotka Jumala on taivaassa suunnitellut jo aikoja ennen kuin ne maan päällä rakennetaan. Sellaiset ovat aina siunaukseksi ja kasvattavat hengellistä voimaa. Niin tämäkin.
Joulu joutui Hirvenhoviin, vietettiin siellä rauhassa ja vieri taas ohitse. Uudet vaikutukset eivät synnyttäneet mitään hajaannusta perheessä. Tosin sekä majuri että Kristian toisinaan tuskautuivat, kun Kustaa Aadolf muka tunkeutui liian syvälle heidän sisimpäänsä, mutta he rakastivat häntä niin paljon, etteivät voineet hänelle suuttua. Mutta Kustaa Aadolfin lähtiessä Upsalaan sanottiin jäähyväiset entistä tyynemmin mielin.
Elisa sitävastoin tunsi tyhjyyttä. Enemmän kuin ennen ikävöi hän rakkainta veljeään, varsinkin painoi häntä se seikka, että tämä lähti matkaan ennenkuin hän, Elisa, ennätti perinpohjaisemmin tutustua tuohon uuteen ainekseen veikon olennossa.
Sven Riise seisoi hänen vieressään pihamaalla katsellen yhä etäämmällä kiitävää rekeä.
"Teidän veljenne kulkee valoisaa tulevaisuutta kohti", sanoi hän.
"Olen aina mielessäni kuvitellut, että Kustaa Aadolfista tulisi jotain suurta", vastasi Elisa.
"Suuruudenunelmat ovat vaarallisia", sanoi Sven Riise kaiholla ajatellen, miten hänkin ennen oli tuntenut ja vieläkin tunsi sekä halua että voimia hoitamaan jotakin suurempaa kutsumusta kuin missä nyt toimi.
"Mutta suurta on jo nuorella iällään antautua Jumalan valtakunnan palvelukseen", lisäsi hän Kustaa Aadolfia ajatellen.
"Niin, siinä toimessa ei saa kunniasijoja tavoitella", sanoi Elisa.
"Siinä saa tulla kaikkien palvelijaksi. Minun mielestäni on kaikkein suurinta saada tunnustaa uskonsa julki suuren kansanjoukon edessä, ja sen saa hän tehdä."
Sven Riiseä masensi hänen syrjäinen asemansa ja itse tietämättään hän näillä sanoilla ilmaisi salatun kaihonsa. Ja Elisa ymmärsi hänet niin hyvin; käsitti vasta nyt hänen vastoinkäymisensä kaikessa laajuudessaan. Syvimmällä sydämen myötätuntoisuudella oli hän huomannut, miten maisteri nöyrästi alistuen kantoi murheensa taakkaa, kantoi nurkumatta ja niitä kadehtimatta, joiden elämänuran kohtalo oli johtanut suurempaan menestykseen.