Produced by Tapio Riikonen

HELENAN PERHE

Kertomus Romasta ensimäiseltä vuosisadalta

Kirj.

ELIZABETH CHARLES

Englannin kielestä suomentanut Waldemar Churberg

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa. 1875.

SISÄLLYS:

I. Juutalainen, joka oli vetonut Caesariin
II. Nuori Athenalainen
III. Isaak
IV. Poika ja hänen imettäjänsä
V. Caesarin ministeri
VI. Upseeri, joka purjehti Paavalin kanssa
VII. Syrialainen saa nuhteita
VIII. "Opettaja".
IX. Takaisin-tulo
X. Juutalaisen toivo
XI. Kartanonhoitaja rangaistu
XII. Amfiteateri
XIII. Cineas ja Helena
XIV. Neron hovi
XV. Centurio
XVI. Kristityin kokous
XVII. Ennustuksen tarkoitus
XVIII. Britannialainen
XIX. Hovissa
XX. Tuhlaajapoika palajaa
XXXI. Päätös
XXII. Isä ja poika
XXIII. Roman palo
XXIV. Ensimäinen vainomus
XXV. Kapinaliitto
XXVI. Vankeus
XXVII. Kostaja
XXVIII. Vapaus
XXIX. Muutoksia
XXX. Etevin Martyri
XXXI. Tuonelle menneet
XXXII. Pois sotaan
XXXIII. Nero Kreikassa
XXXIV. Neron loppu
XXXV. Judea
XXXVI. Jotapata
XXXVII. Surun virka
XXXVIII. Jerusalemin hävitys
XXXIX. Loppu

I.

Juutalainen, joka oli vetonut Caesariin.

Roma — kaupungin vuonna 814; armon vuonna 61; Nero valta-istuimella; Apostolit Kristin uskon saarnaajina, vanha maailma korkeimman sivistyksensä aikakaudella, jolloin nuot vähäiset riidat olivat ratkaistut, ja kaikki kansakunnat nöyristyivät ainoisen pääkaupungin alamaisiksi; — semmoinen on tämän kertomuksen aika.

Oli vireä, rikas ja tiheään asuttu valtakunta. Ikäänkuin säteet levisivät tämän suuresta keskikohdasta sotatiet, jakaantuen sen kaukaisimmille rajoille. Välimeri oli kansakuntain valtatienä, jota joukko vä'ekkäitä kaupungeita ympäröitsi; jota suunnattoman suuret laivastot viiltelivät, ja jonka maailma kaupallansa täytti.

Roman laki oli muodostanut kaikki voittomaat yhden-kaltaisiksi, heihin kaikkiin painanut saman kuvan; ja nämät valtakunnat, joita sodat ja merirosvot muinoin olivat autioiksi saattaneet, vaurastuivat nyt yleisen rauhan kestäessä tähän asti tuntemattomalla nopeudella.

Kun laajemmalta luomme silmämme tähän maailmaan, näemme ensiksi Hispanian, joka lyhyellä aikaa Roman provinsina oli niin rauhallisesti voimistunut, ettei historiakaan voi kuin vähäisen siitä mainita. Maa oli sivistynyt, ja täältä sai Roma Lucanonsa, Senecansa ja Trajanonsa. Rannikkoa reunustivat useat kaupungit, joista Gades oli etevin, joka vielä nytkin, niinkuin entisinä aikoina, lähettää kaikkiin maailman ääriin hedelmiänsä, viiniänsä ja öljyänsä. Kenties Hispania oli äveriäämpi kuin nyt. Oli kumminkin Afrika monta vertaa onnellisempi, pitkin koko pohjoisrantaa asui kansakuntia, joilla oli suuri sivistys ja varallisuus ja paljon kaupungeita, jotka kuljettivat Romaan parhaat viljavaransa. Karthago oli raunioittensa helmasta kohonnut toisella paikalla, ja monta pääkaupunkia oli syntynyt semmoisilla seuduilla, jotka vähää ennen olivat raakalaisparvien vainotanterina. Alexandria oli jo saavuttanut itsellensä ylhäisen aseman sekä taiteen ja kirjallisuuden että myöskin kauppaliikkeen puolesta, ja edistyi edistymistään. Kaikkialta kulki karavaneja halki hiekka-aavikon, saattaen sivistystä barbarikansoille, ja koko Afrika oli päässyt kukoistukseen, joka monen onnen vaihdellessa kesti ihmispolvia, kunnes vaipuvan keisarikunnan vauriot sitä ehkäisivät ja Muhamettilaisten voitot sen toisaalle käänsivät.

Alexandriasta tulivat isoimmat alukset ja suurimmat laivastot; sillä romalainen ylpeys kuljetti paraillaan pääkaupunkiin noita vankkoja Egyptin obeliskeja, jotka vielä tänään löytyvät uuden-aikuisessa Romassa; eikä se itämainen kauppa ollut aivan vähäinen, joka poikkesi Punaiselle Merelle ja toi sen satamoista höysteitä, kultaa, kalliita kiviä, silkkiä ja hopeisia kankaita, joita romalainen hekuma suuresti himoitsi.

Emmekä saa unohtaa Palestinaa. Aikaa sitten johonkin määrin kreikkalaistuneena ja nyt Roman sivistyksen alaisena näki kansa Lännen tiedetten ja taidetten tuotteita maassansa; mutta kreikkalaisten puhetaiteiliain ja romalaisten soturien läsnä ollessa kyti yhä kansassa se hurja uskon vimma, joka viimein leimahti ilmikapinaan ja kukistui Jerusalemin ikimuistettavan valloituksen nimettömiin hirmu-tapauksiin.

Tuolla puolen Palestinaa olivat Syrian ja Vähän Asian runsaasti kansoittuneet maakunnat, joissa löytyi semmoisia kaupungeita, kuin Efesus, Antiochia, Smyrna ja Damaskus, ynnä monta muuta, jotka uhkeuden ja komeuden puolesta veivät voiton itse Romastakin, ja joitten rauniot hämmästyttävät nyky-ajan matkustajia. Näitten kautta kävi se suuri kauppa perimmäisen Idän kanssa, jonka toimessa karavaneja yhteen jaksoon hyöri Roman ja Kiinan provinsien välillä.

Mitä oli niitten läheisinten erämaitten takana, joitten poikki karavanit kulkivat, sitä eivät Romalaiset ensinkään tietäneet. Heidän aseensa eivät olleet koskaan saattaneet Persiaa minkään ikeen alle; eikä ollut milloinkaan mikään romalainen kenraali nähnyt Indus joen tasangoita eikä liioin legioneinensa Persian lahta purjehtinut. Parthit pelottivat Romalaisia enemmän kuin Persialaiset muinoin Kreikkalaisia; eivätkä latinalaiset historioitsiat ikinä antaneet Alexander suurelle anteeksi, että hän oli käyttäyttänyt sotajoukkoja tuolle puolen Roman kotkien lentoa.

Ne Kreikkalaiset, jotka niin tavoin olivat ennen Romalaisia ehtineet kaukaisimpaan Itään, elivät, ikäänkuin nuortuneina jälkeisissään, jotenkin hilpeää elämää vanhassa kotimaassaan. Athenassa oli enemmän asukkaita kuin koskaan ennen, ja koko maa vihannoitsi. Mutta kreikkalaisten maine oli kadonnut ja heidän entinen neronsa riutunut. Kuitenkin suuresti erehtyisi, jos luulisi, että Kreikkalaiset olivat vaipuneet muitten kansojen tasalle, jotka Roman rautavaltikkaa tottelivat; päin vastoin olivat he kaikkia muita etevämmät.

Kreikkalaisten tila tähän aikaan on osaksi opettavainen, osaksi huvittava. He olivat samalla kertaa oppineita, kokkapuheisia ja pettureita. Heidän kirjallisuuttansa luettiin kaikkialla; heidän taidettansa ihmeteltiin koko maailmassa. Jokainen, joka tahtoi jommoisestakin käydä, osasi heidän kieltänsä. Tämä kieli oli yleinen kieli ja oli kaikkiin maihin tunkeunut. Kaikki, missä kysyttiin taitoa, kuntoa ja keksiväisyyttä, kaikki jalommat keinot olivat joka paikassa Kreikkalaisten omaksi joutuneet. He olivat parhaita maalareita, kuvanveistäjiä, rakennus- ja soittolaiteen harjoittajia. Ne taiteen oivatuotteet, jotka vielä säilyvät Romassa, kantavat, jos niillä mitään nimeä on, kreikkalaisten taiteiliain nimiä. Rikkaat Romalaiset lähettivät poikansa Athenaan hankkiakseen heille kasvatusta heidän säätynsä mukaan, taikka palkkasivat kreikkalaisia opettajia kotoihinsa Romaan. Romassa oli Kreikkalainen kaikki kaikissa. Pilkkaavan satiri-runoilian sanojen mukaan:

"Mittari, grammaticus, sekä lääkäri, taituri on hän,
Nuoralla-byppijä myös, magi, parturi — kaikki hän osaa."

Pohjassapäin pidettiin barbarikansat kurissa, vaikka he kyllä rajusti raja-varustuksia ahdistivat. Pannonit ja Dacit vartoivat otollista hetkeä. Germanit eivät ottaneet lannistuaksensa. Näitten takana asuivat nuot lukemattomat Gothit, ja vielä edempänä elivät Sarmatit ja Skythat, joita muut kansat heidän vuorestaan hätyyttivät. Näissä kansoissa näkivät Romalaiset paremman hengen asuvan kuin ttsessään.

Gallit olivat asettuneet varsinaiseen romalaiseen provinsiin, jossa kaikki Roman sivistyksen tavalliset merkit ilmaantuivat. Etelärannikko oli jo ajat ja erät ollut sivistyneenä; ja Massilia, jonka Kreikkalaiset vuosisatoja takaperin perustivat, oli kuuluisa kulturinsa puolesta; samalla kuin lähi-seuduilla löytyi mahdikkaita kaupungeita, jotka ovat jättäneet perinnöksi meidän ajoille isoja muistopatsaita ja majesteetillisia raunioita.

Toisella puolella merta oli Britannia, nyt täynnänsä sotaa ja verenvuodatusta. Sillä tänä vuonna tapahtui Boadicean kosto, kun Suetonius lähti sotaan Druideja vastaan, jättäen saaren turvattomaksi. Silloin oli Britannian kuningatar tyttärinensä mennyt barbarilais-heimokuntien luo, kostoon heitä kiihoittaaksensa. Maa joutui jälleen heidän valtaansa. Suetonius oli kadonnut heidän näkyvistään, ja, katsoen Britanniaa kohden, näkivät Romalaiset kaikki palavien kaupunkien savuun kätketyksi.

Vaan mimmoinen oli Italia itse, tämä vanhan maailman keskipalkka? Äärettömän suuri ryhmä kaupungeita, verkko oivallisia valtateitä; maa viljeltynä kuin puutarha, kansasta uhkuva. Pohjassa lautuivat Alppein juurella Padus joen viljavat lakeat komein, kansakkain kaupunkinensa. Lähinnä näitä oli Etruria, jossa öljy- ja viinipuut kasvoivat kaikin paikoin tyvenissä laaksoissa ja vuorten käytävillä. Kampania silloin tulvasi asukkaista; Pontinon suot olivat kuivina ja raadettuina; ja maailman ihanimmat seudut olivat silloin, niinkuin nytkin, Neapolin lahden äärillä, jossa romalainen hekumallisuus käytti kaikkia keinojansa uusia huveja ja uusia nautintoja keksiäkseen.

Mistäpä aloitamme? Paestumistako, jossa nuot viisi temppeliä kohosi, jo siihen aikaan ihmeteltyinä harmaan muinaisuuden perikuvana, mutta määrättyinä vielä kunniakkaampaan ikään, koska ne ovat kummastuttavan eheinä kestäneet nyky-aikoihin saakka; vai Sorrentumista, jonka ihanissa laaksoissa ikuinen kevät vallitsee; vai Capreasta, johon Tiberius oli peräytynyt kamalassa salaisuudessaan yhä julmempia juonia miettiäkseen; vai Pompejista ja Herkulanumista, jotka Vesuvion hirmuiset tulihornat ennen pitkää nielaisivat ja pitivät vuosisatojen kuluessa haudattuina, että ne meidän aikoina esiin kaivettuina ilmaantuisivat ja näyttäisivät meille vanhan ajan lahonneen sivistyksen semmoisena kuin se niitten kolkoilla kaduilla silmiin astuu? Vai käännymmekö Baiaesen, johon moneksi ihmispolveksi oli kokoontunut kaikki, mitä Romassa oli nerollista, rikasta, urhoollista, hekumallista, veltostunutta, jopa turmeltunuttakin, että syntyi kummallinen kudelma, jossa aistillisuus ja järjellisyys, kaunotunteisuus ja turmelus eri säikeinä säilyivät; jossa vielä nytkin nuot vankat patsaat löytyvät, jotka Caligula meren pohjaan pystytti voidakseen välttää rannan kaartoa ja kulkea suoraa tietä valtameren esteistä huolimatta; vai Misenumiin, jossa romalainen sotalaivasto oli ankkurissa, ja sen kolmisoutoiset airolaivat häärivät edestakaisin; vai Lucrinon järvelle ja Elysiumin kentille ja Cumaen luolaan, jonka kautta Virgilius laskee uroonsa manalaan; vai Posilipon jyrkkien kallioin kattamaan onkaloon, jonka sama runoilia määräsi haudaksensa, niinkuin tuo tunnettu hautakirjoitus kertoilee;

"Mantua synnytti mun, Kalabria henkeni otti,
Hautani Naapoliss' sain; sodat, pellot ja paimenet lauloin."

Vai saattaako kristillinen mielemme meidän kääntymään näistä pois Puteoliin, katsoaksemme Pyhän Paavalin maalle nousemista ja seurataksemme häntä Caesarin valta-istuimen juurelle?

Keväinen päivä alkoi jo iltaantua, kun lukuisa seurue matkusti Neapolin tietä Romaa kohden. Ensinnä ratsasti joukko sotureita, joitten päällikkönä oli joku decurio; ja aivan läheltä seurasi heitä yksi centurio, kaksi miestä kummallakin puolella. Muut seurueen jäsenet eivät olleet sotamiehen luokkaa; moniaat olivat Roman kansalaisia, toiset muukalaisia; moniaat korkeata säätyä, toiset alhaista väkeä. Kaikki kulkivat hilpeästi eteenpäin, vilkkaasti keskustellen, hymyillen ja nauraen. Ylimalkain näkyi kuitenkin, että heissä oli vakava ja totinen luonto, joka ainoastaan satunnaisista syistä oli hetkeksi ilahtunut.

Ne molemmat miehet, jotka ratsastivat centurion vieressä, olivat eri kansakuntaa ja heidän muotonsa koski enemmän huomiota. Heidän kasvonsa ja asunsa todisti heitä Juutalaisiksi. Centurio kohteli heitä suurimmalla kunnioituksella. Toisella, joka matkusti lähinnä centuriota, oli nerokkaat kasvot ja kirkkaat, terävät silmät, joita hän virkeästi loi jokaiseen uuteen esineesen, joka heidän tiellänsä ilmestyi, ja hän teki paljon kysymyksiä, joihin upseeri kohteliaasti vastasi. Toisella oli eri muoto. Hän oli varreltansa vähänläntäinen; hänen hivuksensa olivat lyhyet ja kähärät; hänen kasvonsa olivat kovat säät muuttaneet mustan ruskeiksi; hänen otsansa oli leveä, vaikkei aivan korkea; hänen huulensa ohuet; hänen suunsa tiivisti ummistettuna ja pielistä alaspäin kaareutuneena; hänen poskipäänsä olivat nelikulmaiset ja jämeät ja peitetyt tuuhealla parralla; hänen silmänsä harmaat ja ihmeellisen terävät. Ratsastaessaan katseli hän kiinteästi kaupunkia, joka nyt täydelleen levisi heidän silmiensä eteen, eikä hän näyttänyt ollenkaan huomaavan, mitä hänen ympärillänsä tapahtui. Hänen kasvonsa olivat niitä, joita mielellään tahtoo toistamiseen katsella — rohkeat, vankat, voimakkaat kasvot, joissa joka juonne todisti levotonta jäntevyyttä, intoa ja voimaa ja joissa kuitenkin ihmeellinen mielen tyyneys kuvautui. Hänen otsansa rypyt ja kasvojensa juovat kertoivat pitkistä taisteloista ja ahkerasta työstä; vaan kuitenkin voi tylsinkin tarkastaja helposti havaita, että tämä mies oli kaikista vastuksista voittajana päässyt.

Tämmöinen Paavali, apostoli, oli. Hänen kumppaninsa oli Lukas, tuo rakastettu lääkäri. Upseeri oli centurio Julius. Heidän ystävänsä olivat Roman kristityt, jotka olivat lähteneet Apostolia vastaan Tres Tabernaesen ja Forum Appiihin asti. Näitten lempeästä tervehdyksestä molemmat ystävät "kiittivät Jumalata ja saivat uskalluksen".

Ja nyt kuului kaukaa kaupungista humajava kohina, Roman miljonain asukasten astunta ja kivikaduilla liikkuvien rattaiden ratina. Komeita monikertaisia kivimuureja kohosi korkealle ja näitä ylempänä nousi temppeleitä ja torneja ja muistopatsaita. Keskeltä kaupunkia häämötti keisarin mahtama linna; ja kaikkien ylinnä siinsi Kapitolion temppelein seppelöitsemä kunnas.

Väentunko tiellä karttui joka askeleelta, kuin he lähenivät, kunnes heidän viimein täytyi hitaammin kulkea. Maantie muuttui nyt enemmän kadun kaltaiseksi; huoneita oli yltympäri, ja vaikea oli sanoa, mistä maaseutu alkoi ja mihin kaupunki päättyi; sillä liiaksi kansoitettu pääkaupunki oli paisunut muuriensa ylitse ja penikulman määriä lakealle lähettänyt esikaupungeitaan. Enenemistään eneni liike tiellä, joka viimein tuli aivan täyteen. Tuolla vieri aatelisten vaunuja, mennen heidän etäisiin huviloihinsa; täällä jyrisi raskaat vankkurit täynnänsä kiviä rakennustöitä varten; toiselta taholta tuli joukko sotureita, toiselta orjaparvi. Tuolla astuskeli härkälauma, uljas, pitkäsarvinen, kermankarvainen — jommoisesta Italia aina on ylpeillyt — ja läheltä seurasi joukko paimenia taikka ukittajia. Vaan yhä enemmän karttui väentunko; aaseja kantokoreinensa; muuleja taakkoineen; kaivajia, hiekkakuormia katakombeista kuljettaen; keisarillisia sananlennättäjiä; kahletettuja vankeja; kerjäläisiä, paljastaen inhottavia haavojansa; pappeja matkalla temppeleihin; vedenkantajia; viininmyyjiä; kaikenlaiset taiteet ja keinot; — tämmöinen oli se kirjava joukko, joka kuohui heidän ympärillänsä, kun he olivat ulkopuolella kaupungin portteja.

Kummallakin puolella tietä näkyi nyt hautakiviä, joitten välitse ratsastaessaan he sivusivat Caecilia Metellan suunnattoman suuren ympyriäisen tornin, tuon hautapatsaan, joka niin kuin Egyptin pyramidit oli ijäisyyttä varten rakennettu. Tästä kohdasta ulottui eteenpäin pitkä sarja hautoja, jotka tallettivat Roman jaloimpien miesten jäännöksiä. Matkustajamme jatkoivat matkaansa, kaupunkia lähestyen. He kulkivat Egerian luolan ohitse, jonka vehmasto oli Juutalaisille vourattu. He kulkivat sen paikan sivutse, jossa kansantarun mukaan Hannibal seisoi, kun hän heitti keihäänsä vallein ylitse, ja likenivät Porta Capenaa, jonka päältä yksi vedenjohto kävi.

Mutta mitkäpä ajatukset olivat niin valloittaneet suuren Apostolin mielen, ettei hän näyttänyt mitään kaikista näistä huomaavan? Ajatteliko hän pääkaupungin suuruutta ja komeutta, vai pikemmin pakanuuden valtaa, jota vastaan hän taisteli?

Minkälainen se kansa oli, jolle hän nyt oli Vapahtajan evankeliumia saarnaava, tiesi hän hyvin; ja myöskin me saamme siitä tiedon, jos luemme ne kuvaelmat tästä ajasta, jotka kirjoitettiin muutamia vuosia Neron hallituksen perästä. Silloin eli Roman suurin historioitsia ja sen etevin satirista. Kumpikin on maailmalle jättänyt muistelmansa. Jos nämät muistelmat eivät olisi yhdessä säilyneet, voisimme luulla niitä liioitetuiksi; mutta molemmat vahvistavat toistensa todenperäisyyttä. Jos ainoastaan Juvenalis olisi meidän edessämme, sopisi arvella, että hän runoiliana ja satiristana on liikoja laskenut; mutta Taciton kauhea vakavuus tulee ja todistaa kaikki, mitä Juvenalis kertoo; Tacitossa ei ole mitään kiihkoa, vaan tasapuolisesti kuvaelee hän noita hirmu-hallituksia, hän, jonka oma sydän tämän ajan tähden oli katkeruudella täyttynyt. Vaan mimmoinen on se kuva, jonka nämät kirjailiat tuovat eteemme?

Vanhan tasavallan yksinkertaiset tavat olivat aikaa sitten kadonneet. Vapaus oli iki-päiviksi paennut. Kansa oli alentunut ja katseli äänetönnä, kuinka julmimpia rikoksia tehtiin. Neroa ei tuo hirveä menetys omaa äitiä vastaan keisarin istuimelta luovuttanut. Uskonnon nimeä käytettiin perin lahonnutta opinrakennusta varten. Ei kukaan, joka luuli itsensä jotakin ymmärtävän, sitä uskonut. Julkisesta kunnian tunnosta ja rehellisyydestä tuskin tiedettiin mitään; valloitetut maakunnat olivat sorrolle alttiiksi annetut. Yksityisten hyvät avut olivat miltei sammuneet; kunniaa, totuutta ja sääliväisyyttä ei löytynyt kuin nimeksi. Yksin siivouskin oli poistunut; julkisesti harjotettiin moninaista riettautta, jota ei meidän aikoina sovi mainitakaan, eikä yleinen mieli-ala sitä häätänyt. Tämä oli yhteiskunta, jossa pahuus oli tunkeunut pianpa jokaiseen perheesen ja missä vallitsevat käsitteet olivat kaikkein saastaisimmat. Miehet olivat menettäneet kunniansa, naiset kainoutensa ja lapset viattoman mielensä.

Vaan mikä vastakkaisuus ilmestyi heille tämän yhteiskunnan helmassa! He näkivät toisen keisarin leikkaavan pois koko vuoren keisarillista linnaa rakentaaksensa; toisen kutsuvan kokoon valtioneuvostonsa jonkun kalan keittämisestä päättämään. He näkivät entisen tasavallan sankarein nimen, maineen ja kunnian joutuneen unhotuksiin näitten turmeltuneilta jälkeisiltä, jotka eivät ylpeilleet mistään niin suuresti, kuin että he ainoastaan mausta voivat tesmälleen tietää jonkun simpsukan taikka meritakiaisen syntymäkarin. Veltostuneet ylimykset käyttivät keveitä taikka raskaita sormuksia sen mukaan kuin ilmat talvisin ja kesäisin vaihtelivat, vaan nämät kuitenkin antoivat iltapuoliseksi huviksensa ristiin naulita kymmenkuntia orjia. Tämä oli se aika, jolloin verenhimoiset kansalaiset kymmenin tuhansin katselivat gladiatoran kuoleman kamppausta, gladiatorein, joitten kostonhaluiset heimolaiset riehuivat pitkin keisarikunnan rajoja; jolloin Roman soturit olivat Dacialaisia torjumassa taikka Monan saarella Druideja sodittamassa, sillä välin kuin Boadicea johti barbarilaisheimoja Camaldunumia kostamaan; ja jolloin Roman kansalaiset kotona mahtavien porteilla tappelivat jokapäiväisestä ruokamäärästänsä; jolloin suurin pahantekiä oli kaikkein onnellisin ja ne saavuttivat itselleen rikkautta ja arvoa, jotka testamenttein salavaihdolla olivat leskiä ja orpolapsia pettäneet; jolloin hurja alhaiso, vasta amfiteaterista tultuansa, aatelisto nimettömillä rikoksilla saastutettuna ja äitinsä murhaaja keisari pilkaten katselivat, kuinka martyyrit, tunica molesta'an puettuina, kuolivat liekkeihin; jolloin vuodesta vuoteen, polvesta polveen kaikki nämät vammat vähenivät, kunnes, Taciton kauheain sanojen mukaan, "he olisivat kadottaneet muistinsa samalla kuin äänensäkin, jos olisi käynyt yhtä hyvin unohtaa kuin olla äänetönnä".

Tulee kuitenkin myöntää, että paljon kelvollisuutta löytyi keskellä tätä yleistä tapain turmelusta. Todellakin löytyi hyviä avuja, jopa jalojakin. Löytyi nimiä, jotka hohtavat sitä kirkkaammin, mitä synkempi pimeys muutoin on. He valaisevat Taciton kertomusten varjoja; ja saattavat meidän iloitsemaan, koska näemme, kuinka pahuuden on vaikea poistaa miehuullista taikka ylevää mielialaa. Paetus Thracea, Aurulenus Rusticus, Helvidius Priscus kaunistaisivat mitä aikakautta hyvänsä. Lucanus olisi yksinään voinut tämän ajan mainioksi kohottaa. Senecan elämän laatu olkoon epäiltävä, mutta ken voisi heltymättä hänen kuolemaansa katsella? Myöhemmin Tacitus ja Plinius vireillä pitivät ylevää ystävyyttänsä ja löysivät muita vertaisiansa — samankaltaisia henkiä — jotka eivät tehneet elämää ainoastaan kärsittäväksi, vaan myöskin suloiseksi. Tällä ja seuraavalla vuosisadalla löytyi hyviä ja jalomielisiä miehiä; sillä eivätkö "hyvät keisarit" tulleet "huonojen keisarein" perästä? Trajanosta olisi ollut maailman jaloimmalla ihmispolvella kunnia. Markus Aurelius oli mitä etevimpiä hallitsioita. Paitsi näitä historian suuria löytyi epäilemättä useita alhaissäätyisiä, jotka hiljaisuudessa elelivät aikansa, vaan kuitenkin olivat rehellistä ja ylevämielisiä kansalaisia. Löytyi epäilemättä paljon semmoisia kuin Juvenalin Umbricius, jotka surkuttelivat ajan pahuutta ja luulivat, niinkuin hän, ettei Romassa ollut rehellisillä mitään sijaa; mutta jotka koettivat olla rehellisinä heidän tavallansa. Varmaan löytyi paljon senkaltaisia, joista Umbricius on ainoastaan esimerkki; liian suorapuheisia menestyäksensä tässä imartelevassa sukupolvessa ja liian jalomielisiä taipuaksensa siihen nöyryyteen, joka oli ainoa edistymisen keino.

Paitsi sitä ei Roma ollut maailma. Löytyipä maakuntakin. Siellä sai, niinkuin Umbricius kertoo, nähdä yksinkertaisuutta, hyviä avuja ja rehellisyyttä. Noille suorasukaisille, vilpittömille ja kohtuullisille talonpojille olivat pääkaupungin paheet oudot. Maaseuduilla tuo suuri joukko epäilemättä pysyi semmoisena kuin se aina oli ollut — ei parempana eikä huonompana.

Myöntäkäämme kaikki nämät — että pääkaupungissa oli muutamissa siveys ja maakunnassa maalaisten yksinkertaisuus. Mitä on jälellä?

Suoraan sanoen: että lopulta Roma oli maailman pää, sydän ja aivo. Se johti. Se kävi etupäässä. Mikäpä apu kaikista muista, kun se oli pääsemättömästi pilaantunut? Sen hyvän-avuiset kansalaiset havaitsivat itsensä toivottomaksi vähemmistöksi. He eivät voineet mitään kaikinpuoliseen rasittavaan sortoon. He taistelivat, he kuolivat; ja toisia sukupolvia nousi, joitten asema kääntyi yhä huonommaksi. Koko pää oli kipeä, koko sydän oli nääntynyt. Sydämeen yhtyneenä valtion ruumis imi turmiota, joka levisi sen hienoimpiin suoniin. Yhteiskunta oli hajoamaisillaan ja ainoastaan yksi asia voi maailman pelastaa.

Tämän pelastuskeinon toi se mies, jota olemme kuvailleet.

Mutta nyt on matkaseurueemme kulkenut Porta Capenan tiukkuvan holvikäytävän läpitse; ja centurio saattaa Juutalaisen, joka oli vetonut Caesariin, määrättyyn asuntopaikkaan.

II.

Nuori Athenalainen.

Lähellä Tiburin kaupunkia seisoi Apenninein rinteillä Lucius Sulpicius Labeon huvila. Tämän etupuolelta näki kauvas avaraa Kampaniaa ja kaukaista pääkaupunkia päin. Jotensakin pieni muihin läheisiin huviloihin verrattuna oli se kuitenkin mitä sievin rakennustapansa puolesta. Sen etupuolta kaunisti leveä pylväskäytävä, jonka edessä oli kukilla ja pensailla peitetty penger; tämän käytäviä reunustivat puksipuut, joitten latvat paikottain olivat leikatut kukka-astiain ja eläinten muotoisiksi. Valtatie oli noin neljänneksen penikulman päässä; ja avara platanikujamo, niin polveillen, että kulkeminen alaspäin kävi helposti laatuun, yhdisti sen kartanon kanssa ja juuri yhdistyskohdassa sijaitsi portinvartian soma huone. Huvilan takana oli ulkohuoneita ja aittoja; oikealla kädellä oli laaja kryytimaa; vasemmalla puolella ympäröitsivät puutarha ja viinamäki kartanon hoitajan asuntoa.

Läheltä ja loittoa näkyi vuorten vietoksilta useampia muita huviloita. Mainioin näistä oli kaikkein läheisin, jalon komea asunto, joka laveutensa ja koreutensa puolesta oli Labeon huvilaa paljon etevämpi. Silloinen kaupungin prefekti Pedanius Secundus oli sen omistaja. Labeon penkereltä sopi nähdä suurin osa tästä kartanosta; mutta inhoittava näky sen porteilla kiinnitti kaiken huomion, sillä siellä riippui isolla ristillä kaksi orjaa, joitten hiljainen vaikeroitseminen todisti, että he vielä olivat hengissä.

Päivä oli koittanut varhain. Aurinko ei ollut vielä noussut, mutta ihmisäänet likeisestä huvilasta ilmoittivat, että orjat olivat ulkona päivän töissä. Labeon huvilassa sen sijaan oli kaikki hiljallaan eikä ketään ollut näkyvissä paitsi yksi henkilö pylväskäytävässä.

Tämä oli huvilan emäntä, erinomaisen kaunis nainen vielä hempeimmällä iällänsä. Hänen käytöksensä osotti suurinta mielen kiihtymystä ja malttamattomuutta. Tuon tuostakin astuskeli hän vähäisen aikaa edestakaisin pylväskäytävässä ja sitten kiiruhti hän portaita alaspäin penkerelle, ahkerasti katsellen maantietä kohden, ikäänkuin olisi hän jotakin odottanut.

Viimein hän pääsi epätiedostansa. Etäältä kuului hevoskavioin kopina ja ennen pitkää ilmestyi yksinäinen ratsastaja laskien täyttä laukkaa edelleen. Hän poikkesi ajoportin kautta, lennätti kujamoa myöten ja saapui vähän ajan perästä huoneen luo. Nainen oli rientänyt alas. Heti hänet nähtyänsä, ja seisoi häntä odottaen ja kohtasi häntä kujamossa. Ratsastaja hyppäsi hevosen selästä ja heitti sen sikseen. Lujaan, kiivaasti tarttui nainen hänen molempiin käsiinsä ja kysyi suurinta mielen liikutusta osottavalla äänellä:

"No, mitä uusia?"

Hän puhui kreikkaa, Hetkeen aikaan toinen ei vastannut mitään, vaan katseli häntä levottomin kasvoin, joita hän turhaan koetti asettaa tyynen näköisiksi.

Oli suuri yhtäläisyys näitten molempain välillä, kun he seisoivat näin, toisiaan katsoen — veljen ja sisaren yhtäläisyys. Molemmilla oli samat hientyneet ja nerokkaat kasvojen juonteet puhtainta kreikkalaista kaavaa, samat henkevät silmät ja kirkas otsa. Mutta naisen lempeä luonto oli saattanut tämän lienteämmäksi; miehessä oli se laajentunut mitä mahtavimmaksi todistukseksi hänen järkensä voimasta.

"Armas sisareni", lausui hän viimein, puhuen hänkin kreikkaa, niin puhtaasti, kuin ainoastaan Athenan Akropolin varjossa voi oppia — "armas sisareni, ei ole mitään syytä tämmöiseen tuskaan. Minä en ole kuullut mitään varsinaista; vaan luulen varmaan, että Labeo on hyvässä turvassa."

"Sinä et ole kuullut mitään", toisti nainen hengähtämättä. "Mitä minun on tekeminen?"

"Niin, rakas sisareni; olen kuullut hyviä uutisia ja pahoja uutisia, mutta en Labeosta mitään. Mutta sinä olet niin alakuloinen, etten tohdi sanoa mitään. Tule", ja hellästi tarttuen hänen käteensä astui hän pylväskäytävää kohden.

"Helena, luuletko, että jaksat kuulla, mitä minulla on kerrottavaa?" kysyi hän, kun he seisoivat siellä yhdessä.

Hän katsoi ylös veljen huolestuneisin kasvoihin, ja painoi äkisti kätensä sydäntänsä vastaan. Sitten vastasi hän tyveneksi pakoitetulla äänellä:

"Cineas, epätieto on pahempi kuin mikään muu. Kerro minulle tarkkaan, mitä olet kuullut. Älä salaa mitään. Tahdon tietää pahimmatkin, olkoonpa sitten mitä laatua hyvänsä."

Vähän ajan kuluttua sanoi Cineas:

"Helena, sinä olet oikeassa. Epätieto on kaikista pahin. Minulla ei ole mitään kertomista sinulle, jota et saa kuulla. Minä tunnen paitsi sitä sinun voimakkaan luontosi ja lupaan vakaasti olla mitään sinulta salaamatta. Mutta samalla vaadin, että katsot asioita semmoisiksi, kuin ne todella ovat etkä kokonaan epätoivoon heittäy. Muistuta hetkeksi mieleesi viimeinen kirje, jonka Labeo lähetti sinulle. Paljonko aikaa siitä on kuin sen sait?"

"Siitä on kolmatta kuukautta kuin viimein kuulin Luciosta mitään", vastasi Helena; "se oli siihen aikaan, kuin he lähtivät Londonista Camaldunumiin tuota onnetonta Monan retkeä hankkiaksensa. Lucius haasteli hyvin iloisesti, kertoi Druideista ja heidän julmista uskonmenoistansa, kiitti Suetonion kykyä ja täytti kirjeensä ylistyspuheilla jalosta ystävästänsä Agricolasta, joka oli hänen teltakumppaninsa."

"Sinä tiedät, että Suetonius on armeijan parhaita kenraaleja — kukaties kaikkein etevin Corbulon jälkeen."

"Kyllä", vastasi Helena huoaten.

"Sinä tiedät myöskin, että kaikki hänen upseerinsa ovat jänteviä ja urhoollisia miehiä; ja hänen terävä järkensä ja havaintonsa ilmestyvät siinä, että hän on valinnut avuksensa semmoisia miehiä kuin Agricolan ja Lucion."

"Se on tosi, Cineas."

"No hyvä, ajattele nyt tätä", lausui Cineas semmoisella äänellä, jota hän aikoi iloiseksi. "Ainoa vaara, jota sinun tarvitsee peljätä, on armeijan tappio. Ei ole kappaleen aikaan tullut mitään sanomia siitä. Mutta semmoinen kenraali kuin Suetonius tuskin joutunee vaaraan. Syy, jonka vuoksi emme ole kuulleet hänestä mitään, on se, että Britannialaiset ovat ruvenneet kapinaan hänen takanansa ja katkaisseet hänen yhteytensä Romalaisten kanssa."

Helena ei virkkanut mitään, vaan katseli murheellisna kuin ennenkin veljeänsä.

"Meidän täytyy siis uskoa, että Suetonius pian pääsee hämärästä näkyviin ja kukistaa barbarilaisparvien vallan."

"Niin oikein; mutta sinä et ole vielä kertonut minulle viimeisiä uutisia Britanniasta, ja kuinka minä tiedän mitä uskoa taikka ajatella?" lausui Helena surullisesti.

"Minä tahdoin, että muistaisit, jotta, kävi kuinka kävi, armeija ja Labeo ovat turvassa. Suetonius ilmestyy legioneinensa kaikkia kostaakseen."

"Voi Cineas, älä pidä minua kauemmin epätiedossa!" lausui Helena vapisevalla äänellä. "Kerro kaikki — kaikki. Tämä epätieto kuolettaa minun. Sano minun kuullakseni pahimmatkin."

"Kallis sisareni", sanoi Cineas äänellä, jota hän turhaan koetti saada levolliseksi, "koko Britannia on tarttunut aseisin Romalaisia vastaan."

Kalmankalpeana Helena hoipertui muutaman askelen taaksepäin; mutta
Cineas tapasi hänen kätensä ja piti ne omiensa välissä.

"Jaksatko kuulla enemmän?" kysyi hän huolestuneena.

"Kaikki", vastasi toinen hiljaisesti.

"Koko saari on heidän vallassaan. Boadicea on heidän johtajansa!"

"Boadicea!"

"Juuri hän."

"Sekö, joka on kärsinyt niin hirveää vääryyttä! Hurskaat jumalat!"

"Juuri se. Hän on vimmastuttanut kaikki kansalahkot ja ne seuraavat häntä, mihin ikinä hän tahtoo."

"Oi!" huudahti Helena, "mikä kosto palkinnee sitä vääryyttä, jonka hän on kärsinyt!" Hän hykersi käsiänsä tuskissaan. "Ei mikään vastarinta — ei — ei mikään — ole mahdollinen ja Suetonius on Monassa! Ja koko provinsi on Boadicean vihan alaisena!"

Cineas ei vastannut mitään, vaan hänen vaiti-olonsa osotti, että hän myöntyi toisen sanoihin.

"Kerro kaikki", sanoi Helena astuen likemmäksi häntä. "Kaikki — mitä kuuluu kolonioista?"

"Camaldunum on valloitettu."

"Entäpä asukasten laita?"

"Joka henki on loppunsa nähnyt."

Helena oihkasi ja nojausi Cineaasen tukea saadaksensa. Tämä tarttui häneen, estäen häntä maahan vaipumasta.

"Boadicea ei tunne mitään sääliä eikä mitään osotakaan", lisäsi hän vielä; "molempain tyttärtensä keralla sytyttää hän seuralaistensa sydämen kaikenlaiseen väkivaltaan. Sinä voit arvata kaikki. Mutta minä tahdon mainita kaikki yksityiset seikat, jotka olen kuullut. Muista vaan, että, vaikka mitä kertoisin, Labeo on turvassa."

"Näyttää siltä, kuin olisi Britannialaisten kosto etupäässä Camaldunumia tarkoittanut. Veteranein käytös maan asujaimia vastaan oli tämän aikaan saanut. Minun ei tarvitse muistuttaa sinulle, mimmoinen tämä käytös oli. Roman soturit eivät ole missään pahempaa vallattomuutta harjoittaneet. Kaupungissa oli ainoastaan joku kymmenkunta sotamiehiä, kun asukkaat nousivat kapinaan. Hämmästys ja kauhu levisi kaikkialle kaupunkiin, kun tämä uutinen kuultiin. Tänne tulleessa kertomuksessa kuvaillaan kaikenlaisia kummallisia tapauksia, jotka tahdon jutella sinulle, että saat kuulla ne semmoisina, kuin itse olen kuullut. Ne olivat nämät: — Victorian kuvapatsas kaatui itsestänsä maahan. Hurjapäisiä naisia juoksi sen ympärillä ennustaen pian tapahtuvaa onnettomuutta. Neuvoskunnassa kuultiin Britannian kielen ääniä; teateri kaikui hirmuisista ulinoista; hävinneen kolonian kuva kangasti veden pinnalla lähellä Tamesin suuta; meri oli ruskeana verestä; ja vuoksen aikana nähtiin ihmiskuvia hiekassa."

"Kaikki nämät pahat enteet ja monet muut liioitelmat kerrottiin kumpaisessakin kansakunnassa. Kolonistat olivat epätoivoa täynnä, mutta Britannialaiset riemuitsivat. Camaldunumin asujaimet panivat prokuratorilta Catus Decianolta apua pyytämään. Tämä lähetti noin kaksi sataa huonosti varustettua soturia. Camaldunumin veteranit käyttivät itsensä kehnosti. Kansa joutui äkilliseen pelkoon; ja juuri tällöin ryntäsivät Britannialaiset kaupunkiin, surmasivat kaikki miekalla ja valloittivat viimein temppelin, josta vastarinta oli tehty. Harva pääsi pakenemaan; nämät pakolaiset toivat kamalan sanoman Londoniin."

Veljen kertoessa oli Helena pysynyt aivan äänetönnä, hartaasti ja hengähtämättä häntä kuunnellen.

"Minä en voi ymmärtää", lausui hän viimein, "kuinka meidän soturimme olivat niin huonosti johdetut. Minulla ci ole paljon toivoa", lisäsi hän heikolla äänellä.

"Petilius Cerealis lähti yhdeksännen legionan kanssa kaupunkia auttamaan", jatkoi Cineas; "mutta hän syöstiin pakoon, jalkaväki kaadettiin kokonaan ja ainoastaan hevosväki muassaan pakeni kenraali."

Helena katseli kauvan ja suruisesti veljeänsä.

"Voi Cineas!"

Tämä oli kaikkein pahin uutinen. Se oli ikäänkuin kuoleman-isku hänen toiveisinsa; sillä nyt ei ollut mikään vähäinen armeijan osasto hävinnyt, vaan kokonainen legiona.

"Tyhmän rohkeata — varsin hullua oli", vastasi Cineas, arvaten sisarensa ajatukset, "käydä yhden ainoan legionan kanssa kymmenien tuhansien villein kimppuun. Suetonius on ihan toisenlainen päällikkö. Hän on kaikki kostava; jopa juurta-jaksain."

"Ei, ei; hän suljetaan Monaan!" lausui Helena, itsepäisenä surussaan.
Häntä värisytti, kun hän ajatteli, kuinka Labeon voisi käydä.

"Jos niin tapahtuisi", sanoi Cineas tyynesti, "löytyy siellä viisikymmentä kenraalia, jotka ilomielin ryhtyisivät hänen auttamiseensa. Mutta ajattele silmänräpäys, mimmoinen mies Suetonius on. No, vaikka hän olisi saarrettu Ultima Thule'hen, avaisi hän tien itselleen ja armeijallensa. Ei minkään romalaisen kenraalin tarvitse pelätä tappiota. Kaikki, jotka ovat joutuneet jonkunlaiseen onnettomuuteen, ovat varomattomuudellaan itse olleet siihen syypäät. Mutta minä jatkan ja kerron kaikki loppuun. Cerealiin voitettuansa Britannialaiset vyöryivät eteenpäin, ikäänkuin vuoren virta upottaen kaikki. He lähestymät nyt Verulamia ja Londonia. Decianus on paennut Britanniasta ja oleksii nyt Galliassa."

"Paennutko! prokuratoriko paennut!" huudahti Helena hämmästyneenä. ^

"Niin; suurin osa armeijasta on, kuten tiedät, Suetonion luona."

"Miksei hän voi koota niitä sotureita, jotka vartioivat linnoituksia! Voi sitä pelkuria! sitä kurjaa pelkuria! Ensiksi yllyttää hän noita viheliäisiä barbareja hurjuuteen ja sitten pelkää hän heidän kostoansa. Ensiksi rosvo, sitten pelkuri," Ja levottomana ja liikutettuna astuskeli Helena edestakaisin riehuen, raivoten ja jonkunlaista lievitystä saaden vihastansa Cerealista vastaan.

Vähän ajan perästä palasi hän Cineaan luo ja lausui:

"Cineas, jos prokuratori on paennut, Suetoniolla ei ole mitään toivoa."

"Toivoa — no, sitä on varmaan", vastasi Cineas niin tyynesti kuin hän voi.

"Ajattele hiukka: melkoinen osa meidän vartiopaikoistamme on vielä valloittamatta. Niihin eivät Britannialaiset ole koskeneet. Niitten sotamiehistön voi koota suureksi armeijaksi. Britannialaiset eivät pysty mihinkään piiritykseen. He ovat liian hätäisiä. Jolleivät he ensi rynnäköllä saa jotakuta paikkaa käsiinsä, kääntyvät he toisen heikomman puoleen. Suetonion tarvitsee vaan lähteä takaisin, kerätä näitten linnoitusten soturit lippunsa ympärille ja sitten mennä kapinoitsioita vastaan. Ja lausuppas minulle, mikä voiton toivo olisi heillä, kun kerran joku Roman armeija, tämmöinen kenraali etupäässä, käy heidän kimppuunsa? Minä takaan sinulle" — ja hänen äänensä muuttui vakavammaksi, kun hän puhettansa jatkoi — "minä takaan sinulle, että ainoastaan tämmöinen päätös on mahdollinen — häviö kapinan nostajille. Häviö — perinpohjainen, kokonainen, täydellinen!"

Pitkään aikaan ei puhuttu mitään. Veli ja sisar seisoivat lähellä toisiansa. Helena oli vaipunut omiin mietteisin, Cineas ei häirinnyt niitä. Hän oli lausunut kaikki, mitä hän voi.

Aurinko oli noussut ja valaisi tuota jalon kaunista näkyalaa. Tässä levisi Kampania — avara tasanko, tuoreen vihantana, lehtoja ja puutarhoja täynnä, koristettu lukemattomilla kartanoilla, jotka yhä lisääntyivät, siksi kuin kaupunkiin yhtyivät. Tuossa suikerteli Tybris lakean halki, vierien, kunnes se kaukana katosi. Täältä näkyi

"Lation ranta, tuttu vanhastaan
'Aseista, miehistä', jonk' uudestaan
Nous' onnen tähti valtaa ennustain;
Tuoll' lepopaikka oli Tullion, vaan
Takana noiden vuorten korkeain
Maapaikka runoniekan armiain."

Vähän ajan päästä alkoi Helena levottomana ja kiihtyneenä kävellä pylväskäytävässä, niinkuin ennen. Cineas yhtyi häneen ja astui hänen vieressänsä. Molemmat liikkuivat tuokion äänettöminä.

Kun he kävivät oven editse, heittäysi joku taaksepäin, ikäänkuin olisi hän tahtonut välttää, että hänen läsnä-olonsa havaittaisiin. Hän meni nyt atriumiin; ja, kun Cineas ja Helena kävelivät edestakaisin, sovitti hän niin, että hän voi kuulla melkein kaikki, mitä he puhuivat. Hänen kasvojensa pinta oli tumman ruskea; hänen silmänsä mustat, terävät ja ilkeät; hänen muodossaan ilmestyi häijyys ja kavaluus. Hän oli hyvin kookas varreltansa; hänellä oli jämeät jäsenet ja hänen pukunsa ilmoitti hänen kartanon hoitajaksi. Tämmöinen oli se mies, joka heitä väijyi.

Pitkän väli-ajan päästä lausui Cineas: "no, minä arvaan, ettei minun tarvitse kysyä, mitä mietiskelet."

"Ajattelen Luciota", vastasi Helena syvästi huokaillen, sitten alkoi hän puoleksi lausua ja puoleksi laulaa itseksensä muutamia surullisia säkeitä eräästä kreikkalaisesta kööristä:

"Jota varroten ainiaan
Käyn silmissä kyynelkaste;
Mun mieltäni murheen taakka
I'äti painavi vaan."

"Muista Helena", sanoi Cineas, "mitä seuraa samassa laulussa; lohduttakoon edes tämä sinua, jollet tahdo uskoa, mitä minä olen vakuuttanut; sinä tunnet nämät sanat yhtä hyvin kuin minä:

"Oi lapsi, pelkosi poista!
Zeus valvovi korkealla,
Jumalallisin silmin nähden
Ja halliten taivaan ja maan."

"Zeus!" lausui Helena surullisesti; "voi! siinäpä vastus onkin. Minun Zeusini on filosofian Zeus, korkein, käsittämätön olento, jota ei kukaan voi lähestyä. Kaiken ikäni olen oppinut palvelemaan häntä, pelolla häntä kunnioittamaan. Mutta etkö näe, mikä äärettömän suuri juopa on minun ja hänen välillään. Oi Cineas, tuossa yhteisessä rahvaan uskossa on kuitenkin jotain, joka saattaa minun kadehtimaan sen tunnustajia. Katso kuinka köyhä ja oppimaton kansa ottaa jumalansa luokseen, rukoilee häntä ja saa lohdutuksen häntä palvellessaan. Myrskyn tullen tekee merimies lupauksiansa suojelusjumalalleen ja rauhoittuu; hän uskoo, että hän viimein pelastuu ja panee tabula votiva'nsa temppeliin riippumaan. Mutta tässä minä olen pahemmassa myrskyssä eikä ole ketään, johon kääntyisin, taikka jolle lupauksia tekisin."

"Jo nyt unhotat itsesi", lausui Cineas. "Kuinka! tahtoisitko heittää omat ylevät käsitteesi ainoasta totisesta jumalasta ja turvata noihin yhteisen uskonnon yksinkertaisiin taruihin? Pitäkööt he epäpuhtaat jumalalansa, Apollonsa, Neptunonsa, Marsinsa ja Herkuleensa. Meitä on paremmin opetettu ja me voimme palvella koko maailman suurta jumalaa.

"Voi, mutta surussa, surussa, Cineas. Kuinka voimme päästä hänen luokseen? Voimmeko uskoa, että hän todella tahtoo pitää huolta meistä? Halvan sotamiehen vaimo toimittaa uhrinsa ja rukoilee jumalaansa, jolta hän toivoo apua itselleen. Mutta kuinka rohkenisin minä ilmoittaa vähäpätöiset huoleni ijankaikkiselle olennolle, taikka toivoa, että hän tahtoisi kuulla minun rukoukseni? Ei! ei! Etkös muista näitä sanoja:

"Etkö, ystävä, huomaa,
Kuinka heikkona hiljalleen
Unelman lailla kulkevi tää
Suku ihmisten harhaten pois tolaltaan,
Vaan ei kina, taistelo kuolevaisten
Zeun sopusointua häiritä voi?"

"Helenaseni", lausui Cineas lempeästi, "sinun nykyiset surusi saattavat sinun unohtamaan kaikki nuoruutesi opinnot. Mistä syystä valitset runoillan synkimmät lauseet? Oletkos unohtanut koko meidän lapsuutemme ja nuoruutemme ja meidän oivallisen Theofilomme ylevät opit? Etkö muista tämän kunnioitetun opettajan korkeita mietteitä jumalan luonnosta, sielun kuolemattomuudesta, pyhyydestä ja rukouksesta? Kallis sisareni, minä en ole koskaan herjennyt olemasta kiitollisena nuoruuteni ajalle, jolloin minulla oli semmoinen opettaja mieltäni semmoisilla ajatuksilla täyttämässä, jolloin sinä olit minun seuralaiseni ja kumppalini. Kun Labeo vei sinun pois, tunsin, että olin menettänyt toisen puolen luonnostani; sen jälkeen olen koettanut säilyttää tuota hehkuvaa nuoruuden intoa, tuota luottamusta jumalaan, jonka me molemmat tunsimme. Kuinka sinun laitasi on? Onko se sinulta kadonnut?"

"Oi Cineas, minä olen elänyt aivan toisin kuin se innokas tyttö, jonka sinä tavallisesti teit osalliseksi omiin harrastuksiisi ja unelmiisi. Olen elänyt aivan toisin kuin ennen Athenassa."

"Unelmiksiko sinä, Helena, näitä nimität?" kysyi Cineas leppeästi nuhtelevalla äänellä — "näitä kaikkia hyvyyden ja kauneuden ahkeroimisia, tätä pitkää jumalan olennon tutkistelemista?"

"Suo minulle anteeksi, rakas veljeni", vastasi Helena, lempeästi laskien kätensä hänen olkapäällensä ja katsellen häntä kirkkain silmin; "minä en ensinkään tuota tarkoittanut; tarkoitin sitä, ettei minulla, naimisissani, ole ollut mitään aikaa filosofian harjotukseen. Romalaisen puolisona on minun tullut voimassa pitää Sulpicius Labeon perheen arvoa. Minä olen matkustanut paljon. Olen monta vuotta oleskellut Galliassa ja erittäin Britanniassa. Minulla on poika, jota minun täytyy kasvattaa. Jääkö siis, armas veljeni, näiltä kaikilta minulle paljon aikaa filosofiallisiin mietintöihin? Mutta enpä kuitenkaan ole koskaan unohtanut nuoruuteni opetuksia. Minä kunnioitan ja rakastan tuota jaloa Theofiloa. Ken voisi 'opettajaa' unohtaa? Minä en sitä koskaan voi, vaan ainiaan muistan niitä yleviä tunteita, jotka hän meissä synnytti. Minä rakastan Platoa ja Pindaroa ja Aiskhyloa ja Sofoklesta enemmän kuin milloinkaan, ja pidän yhä suuremmassa arvossa nuo oivalliset kohdat heidän teoksissansa, joihin hän aina etupäässä käänsi meidän huomiotamme. Osaanpa vielä melkoiset jaksot niistä ulkoa yhtä hyvin kuin ennen Athenassa. Eivätkä kuitenkaan, kallis veljeni, minun elämässäni, minun toimissani nämät opit minulle mitään lohdutusta tuo. Minä en tiedä, mitenkä voin lähestyä tuota korkeinta olentoa, ja elämäni päämäärä on päästä selville siitä. Voitko sanoa minulle sen? Kukaties saat minun suurimman suruni poistetuksi. Jos voit, niin sano, sinä olet edistynyt, sillä välin kuin minä olen pysynyt ennallani; sinä olet säilyttänyt koko voimakkaan rakkautesi kaikkiin, mitä on jumalallista ja pyhää. Mikä siis neuvoksi? Sano se minulle."

"Sinä teet minun voimani liian suureksi, rakas Helena", vastasi Cineas syvästi mietiskellen. "Tämmöisessä asiassa on vaikea saavuttaa mitäkään varmuuden kaltaista. Mutta minä tahdon kertoa sinulle kaikki, mitä tiedän."

"Sinä uskot, eikö niin, että jumala on viisas ja hyväntahtoinen? Hän loi koko maailman. Eikö ole luonnollista, että hän kumminkin tahtoo pitää vaaria luontokappaleittensa hyvästä ja hyödystä?"

"Kukaties", arveli Helena ajatellen; "ylimalkain hän niin tekee. Eikä tämä kuitenkaan tuota mitään lohdutusta yksityiselle ihmiselle."

"Jos hän kerta on hurskas ja hyväntahtoinen, etkö luule, että hän tahtoo edistyttää myöskin yksityisen hyvää ja hyötyä?"

"No, ehkä niin lienee."

"Hän on läsnä kaikkialla ja tietää kaikki. Muista mitä Sokrates sanoo Xenofonissa: jumala on niin suuri ja luonnoltansa semmoinen, että hän yhtaikaa näkee kaikki ja kuulee kaikki, on kaikkialla läsnä ja pitää huolta kaikista asioista samalla haavaa!"

"Niin; se en tosi."

"Hän siis näkee ja kuulee meitä tänä hetkenä. Juuri tällä silmänräpäyksellä, rakas sisareni, katsoo hän sinua täällä Italiassa ja Labeota Britanniassa."

"Tuossa ajatuksessa on jotain lohduttavaa", lausui Helena vähän ajan päästä.

"Hän on meidän luojamme, meidän synnyttäjämme; hänestä me olemme siinneet, me olemme hänen lapsensa. Miksei siis tämä olento tänä hetkenä tahtoisi kuulla meitä molempia taikka jompaakumpaa meistä? Voitko rahvaan uskossa tavata mitään parempaa kuin tämän? Emmekö voi luottaa tämmöiseen olentoon ja sydämessämme lausua hänelle: 'sinä minun loit. Surussani käännyn sinun puoleesi ja anon sinulta apua!' Eikö tämä ole parempi kuin joku lupaus Neptunolle taikka Mercuriolle?"

"Mutta taitamaton ja taikauskoinen kansa saa lohdutusta myöskin lupausten tekemisestä", väitti Helena.

"Tähän vastaan vaan Platon sanoilla: 'jumalaa ei käy lahjominen. Hän pitää ainoastaan väliä sielullamme eikä laisinkaan uhreillamme ja juhlasaatoillamme!'"

"Uskotko siis, että me saamme pyytää häneltä kaikkia?"

"Ei suinkaan. Hän on periviisas eikä katsoisi sopivaksi suostua siihen. Hänellä on omat tarkoitukset. Hänen tahtonsa noudattaminen on jokaisen ensimäinen ja tärkein velvollisuus, joka häntä rukoilee. Etkö muista mitä Sokrates sanoo samassa dialogissa, johon vasta viittasin: 'jos jumala, jota aiot rukoilla, yhtäkkiä ilmaantuisi sinulle ja kysyisi sinulta, ennenkuin olisit rukouksesi aloittanut, tyytyisitkö sinä siihen, että hän antaisi sinulle jotakin semmoista, josta äsken puhuimme, vai tahtoisitko, että hän sallisi sinun itse pyytää jotain; mitä luulisit parhaaksi ja etuisimmaksi itsellesi — joko ottaa vastaan, mitä hän antaisi, vai saada, mitä häneltä pyytäisit?'"

"Ei ole kuin yksi vastaus tähän kysymykseen. Periviisas tietää parhaiten:

"Älköön heikko tahtoni koskaan
Nousko kaikkien valtiasta,
Maailman haltiaa vastustamaan!"

"Sentähden", lausui Cineas, "jos hyväksyt tämän Aiskhylon juhlallisen rukouksen, niin vielä mieluisammin suostut tähän, johon Sokrates neuvoo. Se on totisin ja meille sopivin rukous. Sinä muistat kaiketi sen: 'suuri jumala! Anna meille, mitä on meille hyvää ja tarpeellista, joko pyydämme sitä taikka ei; ja pidätä meistä, mikä pahaa on, silloinkin kuin semmoista sinulta pyydämme!'"

"Mutta, Cineas, eikö tässä ole mitään vastuksia? Pääsemätkö kaikki jumalan luokse? Eikö tarvita mitään vahvistusta? Kuuleeko hän kaikkia ihmisiä ilman eroituksetta?"

"Minun luullakseni", vastasi Cineas miettiväisesti, "vaaditaan valmistusta."

"Epäilemättä; mutta minkälaista?"

"Syvä sielun aateksiminen, ja täydellinen mielen irroittaminen sinä hetkenä kaikista ulkonaisista esineistä, ynnä suurin kunnioittaminen ja mitä nöyrin alamaisuus."

"Niin", vastasi Helena; "ja sinä tiedät, mitä Sokrates tässä sanoo, koska niin suuresti luotat häneen, sillä hän sanoo, että sielun puhdistaminen on siinä: — että se tottuu peräytymään ja sulkeumaan itseensä, luopuen kaikesta yhteydestä ruumiin kanssa, niin paljon kuin suinkin mahdollista, sekä elämään itsekseen ruumiin siteissä pysymättä. Aivan niin, Sokrateelta ja Platolta ja tuolta totiselta Theofilolta tämä kävi päinsä. Jos minä olisin sinun kaltaisesi, rakas Cineas, taitaisi se olla mahdollista minullekin. Jos minä olisin suuri filosofi, niinkuin Seneca, menettelisin tällä tavalla sieluani hoitaakseni ja pitääkseni sitä puhtaana jumalan edessä. Mutta; minä olen heikko nainen keskellä äidin huolia. Jos näistä herkeisin ja eläisin aateksivaisen filosofin elämää, tekisin väärin — väärin lastani, väärin puolisoani vastaan. Etkö havaitse sitä tuskalloista ristikohtaa, johon olen joutunut?"

"Minä näen sen", vastasi Cineas; "mutta sinä voit tehdä sen kumminkin osaksi ja näin estää ajatuksiasi kokonaan niihin kiertymästä. 'Sielu kaikkein ensinnä, sitten kaikki muut asiat.' Niin sanoi 'opettaja.'"

"Voi! sinä et voi ymmärtää minun elämääni. Kaikki nämät käyvät sinulta laatuun, vaan ei minulta. Filosofiallinen tutkisteleminen — minäkö romalainen vallasnainen semmoiseen rupeisin? — mahdotonta!"

"Ei juuri niin", lausui Cineas. "Hyvän-avuinen elämä, niinkuin sinun elämäsi, vietettynä parhaitten ja korkeinten velvollisuuksien täyttämisessä, on jo itsestään elinaikainen sielun puhdistaminen."

"Minä koetan tehdä parastani", vastasi Helena lempeästi. "Mutta kuitenkin havaitsen, että luja rakkauteni lastani ja puolisoani kohtaan saattaa minun unohtamaan jumalan. Hän pysyy minun silmissäni majesteetillisena mielen kuvana, ylevänä tunteena. Kuinka voin lähestyä häntä? oi, jospa löytäisin jonkun tien hänen luoksensa! Elämäni muuttuisi mielestäni kahta suloisemmaksi, jos keksisin jonkun yhteyden hänen ja minun raukan välilläni. Minä palvelen jumalaa, mutta minä pelkään häntä. En tiedä kuinka kääntyä hänen puoleensa, enkä edes millä nimelläkään."

Hän herkesi hetkeksi ja jatkoi sitten suloisella, hiljaisella laululla, hyräillen sanoja noista majesteetillisistä kööreistä, jotka olivat niin mieluisat hänelle:

"Oi Zeus! — ken lienetkin — jos kuulet
Mielelläs näin sua rukoiltavan,
Sun puolehes käännyn!
Sillä kun kaikki ma mietin tarkoin,
Jos tosiaankin tahtoisin heittää
Taakan pois, joka mieltäni painaa,
Missä ois auttaja muu kuin Zeus?"

"Jatka sitä", lausui Cineas, "ja kuule mitä samassa laulussa sanotaan", — ja hän itse aloitti värsyn:

"Ainoa hän, joka kuolevaista
Viisauden tielle johdattaapi,
Kärsimisissä tiedon antaa."

"Oi! Helenaseni, olen usein ajatellut, että jumala sillä tapaa johtaa meitä viisauden tiellä ja saattaa meille 'tiedon kärsimisestä.' Vakaasti uskon, että se halu, jolla pyrimme häntä tuntemaan, on hänelle otollinen; ja kaikista asioista, jotka sielua puhdistavat, on jumalan tavoittaminen etevin. Jos halajamme häntä, osottaa se itsestään, että olemme valmistuneet häneen kääntymään. Ystävä liittyy ystävään, kun molempain tunteet yhteen soveltuvat. Se tahto, jolla pyydämme lähestyä jumalaa, todistaa, että me tavallaan olemme hänen kaltaisensa. Niin, samanlaatuiset yhdistyvät toisiinsa ja ken vaan etsii jumalaa, se lähestyykin häntä."

"Kyllä; mutta tahtooko jumala tulla meidän luoksemme? Mitäpä siitä, vaikka me kuinka paljon häntä haluaisimme? Emme voi koskaan saavuttaa häntä. Hänen yhteyteensä ei kukaan pääse."

"Lähestymisessä on kuitenkin jotain."

"Mutta minun tilassani ei se mitään auta. Voi! Cineas, minä varon, ettei sieluni kaipaus milloinkaan saa tyydytystä. Jos vaan tuntisin hänen, menisin hänen luokseen; mutta kuinka voi mennä hänen luokseen — kuinka puhutella häntä?"

"Minun entinen elämäni", lausui hän vähän ajan perästä, "ja sinun kumppanuutesi, ja 'opettajan' opit synnyttivät minun sielussani hillittömän halun — aatteita ja ajatuksia joita ei koskaan saa tukehtumaan. Sinä, armas veljeni, menet minun sivuitseni", lisäsi hän suruisella äänellä; "minun sivuitseni. Sielusi siivillä sinä lennät tuonnemmaksi, sillä välin kuin minä alkukohdalla viivyn. Sinä jo näet jumaluuden hohteen, sillä välin kuin minä turhaan häntä etsiskelen. Minä en tiedä, mitenkä häntä puhutella; ja jos tietäisin sen, olisivat ensimäiset sanani, 'suuri jumala! opeta minua, kuinka minun tulee sinua rukoilla.'"

Ja nyt, kun hän lausui nämät sanat, tapahtui kummallinen seikka. Pylväskäytävässä astuessaan he usein kävivät edestakaisin, ja juuri tällä hetkellä saapuivat he sen läntiseen päähän, jossa oli vähäinen huone, ovi rakennuksen etupuolella. Tästä huoneesta kuului suloinen lapsen ääni, mutta tavattoman vitkaisena ja juhlallisena.

"Hiljaa!" lausui Helena laskien kätensä veljensä olkapäälle. Silloin kuului vitkaan ja juhlallisesti tämän suloisen lapsen-äänen lausumat sanat, ikäänkuin suoraan vastaukseksi äidin kaipailevaan huudahukseen:

"Isä meidän, joka olet taivaissa! Pyhitetty olkoon sinun nimesi. Lähestyköön sinun valtakuntasi. Olkoon sinun tahosi niin maassa kuin taivaassa. Anna meille tänäpäivänä meidän jokapäiväinen leipämme; ja anna meille meidän velkamme anteeksi, niinkuin mekin anteeksi annamme meidän velvollistemme. Älä johdata meitä kiusaukseen, mutta päästä meitä pahasta: sillä sinun on valtakunta, ja voima, ja kunnia, ijankaikkisesti. Amen."

Kyynelet kiilsivät Helenan silmissä.

"Mitä sanoja nämät ovat?" hän huudahti. "Isä meidän;" ja, pannen kätensä ristiin, seisoi hän kuunnellen, samalla katsoen ylöspäin, ikäänkuin olisi hän himmeästi ajatellut, että hän saisi sillä tavoin nähdä "Isän."

III.

Isaak.

Kun rukous päättyi, odottivat he äänettöminä jotakin vielä. Mutta muita rukouksen sanoja ei kuultu. Iloisesti nauravan lapsen ääni kaikui pian ja Cineas katseli ylös huoaten.

"Voi, Helena", lausui hän, "tässä olen kuullut jotain, joka on parempi kuin kaikki minun toteennäyttöni. Mistä Markus tuon on oppinut?"

"Minä en tiedä, jollei imettäjältä."

"Imettäjältäkö?"

Cineas laski käsivartensa ristiin ja seisoi ajatuksiinsa kiintyneenä.
Helena jätti hänen hiljalleen ja meni sisään.

Vähän ajan päästä nosti Cineas silmänsä häntä etsien ja havaitsi, että hän oli poissa.

"Niin", virkki hän itsekseen; "äiti on varmaan mennyt lohduttamaan mieltänsä tuolla suloisella pojalla. Mutta imettäjä — mistä hän tuon on oppinut?"

Tuokion käveli hän edestakaisin, sitten astui hän hitaisesti huoneesen ja istuutui sohvalle peristyliumissa. Kotvasen kuluttua tuli Helena sinne, Markus ja imettäjä muassaan. Pojan kasvoissa, jotka olivat ihan äidinkaltaiset, kuvautui taivaallinen lempeys. Hänellä oli tämän tunkevat silmät ja suloinen, mielekäs suu. Hän ei ollut kuin seitsemän vuoden vanha ja jotenkin varteva iäksensä. Hän riensi enonsa luo; hänen muodostansa näkyi, että hän luuli itsensä mielivieraaksi. Cineas otti hänen syliinsä, likisti häntä vasten poveansa, katsoi hellästi hänen kauniisin kasvoihinsa ja lausui tuhansia hyväilyssanoja. Hiukan ajan perästä poika juoksi ulos huoneesta ja hyppeli lauleskellen pylväskäytävässä.

Imettäjä jäi jälelle. Cineas oli ennenkin ottanut vaaria hänestä, mutta nyt hän katseli häntä tavallista suuremmalla tarkkuudella. "Mistä", arveli hän, "on tuo rukous alkunsa saanut? Hänkö on opettanut nämät ihmeelliset sanat? Mistä hän ne oli oppinut? Ymmärsikö hän niitten syvän merkityksen?" Hän päätti ottaa selkoa siitä häneltä itseltä.

Imettäjä oli ilmeisesti Kreikkalainen; kenties joltakulta saarelta. Hänen kasvojensa juonteet olivat jaloksi hientyneet ja hänen hiuksensa olivat lumivalkoiset. Nuoruudessaan lienee hän ollut erinomaisen kaunis, sillä nytkin, hänen iäkkäänä ollessansa, asui hänen kasvoissaan ihmeellinen suloisuus. Hänen muotonsa vaikutti mitä voimakkaimmalla tavalla Cineaasen. Se oli niitä, jotka ilmoittavat kovia, suuria kärsimyksiä; Cineas ei ollut koskaan nähnyt mitään kasvoja, joihin suru oli suuremmat jäljet jättänyt eikä hänen mieleensä kuitenkaan tullut, että toinen oli murheissaan. Se oli enemmän; ohitse menneen surun kuvaus, semmoisen surun, jonka järkähtämätön, melkein jumalallinen kärsivällisyys oli voittanut. Se oli Nioben muoto, tyytyväinen osaansa, taipuen taivaan tahtoon. "Eiköhän tuo liene", ajatteli hän, "puhdistunut sielu'" Viimeisen keskustelun esine joutui hänen ajatuksiinsa ja hän arveli, että tässä oli sielu, joka oli irroittanut itsensä kaikista aineellisista kappaleista; sielu, joka ehkä oli yhteydessä korkeimman olennon kanssa; joka ehkä käänsi hänen puoleensa niin ylevän rukouksen kuin sen, jonka Markus oli lausunut. Hän kummasteli, mikä oli synnyttänyt nuot kauheat, nyt kokonaan laantuneet surut ja mikä salainen voima oli saanut hänen kääntämään katkeruuden suloiseksi rauhaksi. Nämät silmät — tyynet kuin Egyptin Sfinxin muuttumaton katsanto — eivät osottaneet mitään nykyistä mielen liikutusta eikä kiivautta. Hän ajatteli, ettei se suinkaan ollut filosofia, joka näin oli häntä voimistuttanut, sillä ei hän koskaan ollut tuntenut ketään naista — eikä semmoisesta kuullut — joka olisi päässyt semmoiseen filosofialliseen mielen tyyneyteen, johon ainoastaan muutamat runsaslahjaiset miehet olivat ehtineet.

Mutta hänen mieltymyksensä tähän naiseen ei saattanut häntä laimin lyömään mitä tärkeitä velvollisuuksia hänellä paraillaan oli. Tosin hän oli Helenaa lohduttanut, mutta hän tiesi hyvin, että asiat Britanniassa olivat mitä täpärimmällä kannalla. Armeija kukaties ei koskaan ollut hämärästänsä näkyviin pääsevä, Labeo kukaties ei koskaan palaava.

Noin vuosi takaperin, kun oli päätetty hävittää Druidein uskonto, oli Labeo lähettänyt puolisonsa ja lapsensa Britanniasta Romaan. Kun hän sen teki, tiesi hän hyvin, että ratkaiseva taistelo oli tulossa. Hän ymmärsi Britannialaisten tuiman, uljaan luonnon ja oli varma siitä, että he rupeisivat kauheaan vastarintaan. Hän menetteli niinkuin vaara olisi ollut käsissä. Hän teki testamenttinsa ja määräsi Cineaan poikansa holhojaksi siinä tapauksessa, että hän itse kuolisi. Hän antoi asiakirjat Helenalle, käskien hänen jättää ne Cineaalle. Tämän Helena tekikin, niitten sisältöä tuntematta.

Kun Suetonius viipyi jotenkin kauan poissa, oli Helena kirjoittanut Cineaalle levottomuudestaan ja tämä oli kohta lähtenyt Athenasta Romaan. Muutkin asiat kehoittivat häntä lähtemään, mutta tämä oli pääsyy. Veli ja sisar olivat aina olleet kirjeenvaihdossa siitä saakka kuin jälkimäinen naitiin; mutta he eivät koskaan sen jälkeen olleet toisiaan tavanneet.

Se ilo, jonka Helena tunsi, kun hän rakastetun veljensä tapasi, lievitti ajaksi hänen surunsa; ja Cineaan mielen rohkaisevat sanat saattoivat hänen parhaita toivomaan. Mitä Cineaasen tuli, oli hän kohta päättänyt hankkia itselleen tiedon, kuinka kartanon talous oli hoidettu ja tehdä mitä hän voi sitä edistääkseen. Hän ei ollut oleskellut kuin kaksi viikkoa siellä, kun he saivat ne surulliset sanomat, joista edellisessä luvussa mainittiin.

Muuan mies oli kohta alusta herättänyt hänen suurinta epäluuloansa. Tämä oli kartanon hoitaja Hegio. Hän oli syntyänsä Syrialainen, oli alhaista sukua ja orja, kun hän ensiksi tuli Romaan. Jonkunlaisilla keinoilla oli hän kohottanut itsensä parempaan tilaan ja häntä oli kiitetty hyväksi Labeon edessä, joka jätti kartanon hoidon kokonaan hänen haltuunsa. Tuskin sai Cineas häntä nähneeksi, kuin hän jo havaitsi, että hän oli ilmetty konna. Hänen kamala, karsastava katsantonsa inhoitti nuorta Athenalaista. Paitsi sitä Hegio ei ollut erittäin kohtelias Cineaalle. Edellisen käytöksessä ilmestyi puoleksi salattu ynseys, jota Cineas päätti rangaista. Kuinka lieneekään ollut, Cineas näki selvään, ettei Hegiossa ollut miestä näin tärkeitä asioita hoitamaan.

Cineas oli päättänyt kutsua kartanon hoitajan puheillensa ja luovuttaa hänen suorastaan hänen virastansa. Tänä aamuna oli hän pannut hänelle sanan, että hän tulisi hänen luoksensa; mutta kummastukseksensa oli hän havainnut, että toinen oli lähtenyt Romaan. Kun ei hän tahtonut Helenaa häiritä, meni hän tapaamaan kirjaston hoitajaa, jota hän piti suuressa arvossa, vaikka tämä ei ollut muuta kuin orja.

Tämä mies oli Juutalainen, nimeltä Isaak, jonka Labeo muutamain omituisten seikkojen kautta oli Syriassa haltuun saanut. Hän oli ottanut osaa yhteen maanmiestensä kiivaasen kapinaan ja oli sentähden kuolemaan tuomittu. Syystä taikka toisesta oli Labeo säälinyt tätä onnetonta ja pelastanut hänen ristiin naulitsemisen tuskista. Sen perästä liittyi Juutalainen isäntäänsä ja tämän perheesen suurimmalla rakkaudella ja uskollisuudella. Kuusi vuotta seurasi hän heitä eri maissa; ja joka vuosi oli saattanut heidän yhä enemmän häntä kunnioittamaan. Kun perhe saapui Romaan, oli Isaakkin muassa ja oli ihan alusta Hegiota epäillyt. Ei hän kuitenkaan ilmoittanut tunteitansa kenellekään; eikä hän ennen Cineaan tuloa puhunut asiasta mitään.

Hän oli kookas, varreltansa majesteetillinen mies, Juutalaisen vahvasti esiytyvät juonteet kasvoissa. Hänen partansa oli pitkä, hänen silmänsä kirkkaat ja terävät, ja hänen otsansa täynnä syviä vakoja. Hänen kasvatuksensa oli ollut mitä monipuolisinta laatua ja suurten luonnonlahjainsa vuoksi oli hänen mahdollista hyväksensä käyttää kaikkia etujansa. Hän oli perehtynyt Kreikan ja niin ikään Latinan kirjallisuuteen; hän oli taitava kirjoittaja ja tarkka luvunlaskia. Tämmöinen oli se mies, johon Cineas etupäässä nyt pani luottamuksensa.

Kun hän astui sisään, lientyivät Juutalaisen vakavat kasvot lempeään tervehdyksen hymyilyyn. Hän oli virkaansa toimittamassa kirjastossa. Tämä oli soma huone, seinät täynnä hyllyjä, nämät jaetut eri komeroihin, joihin itsekuhunkin oli paperikääryjä pistetty. Hyllyjen päällä seisoi kirjailiain marmorista veistetyitä rintakuvia ja isolla pöydällä keskellä huonetta olivat tavalliset kirjoittamisen, sitomisen, kiillottamisen ja kirjojen koristamisen koneet.

Cineas silmäili hänen työtänsä ja havaitsi, että hän juuri kopioitsi
Homeroa.

"Isaak", lausui hän ystävällisellä äänellä, "mikä ihmeellinen kirja tämä on! Sillä minä en tiedä, kuinka monta vuosisataa se on Kreikkalaisia innostuttanut ja elähyttänyt. Me tunnemme kaikki sen. Filosofit ja talonpojat, soturit ja esivaltalaiset, kaikki kertovat sen lauseita. Romalaisilla ei ole mitään sen veroista. Mutta meillä se on pääkirja. Me ajattelemme Homeron ajatuksia, me elämme Homeron elämää. Tunnetko sinä ketään muuta kansakuntaa, jolla on kirja, joka täyttäisi tämmöisen sijan kuin tämä?"

Näin lausuen nojausi hän huoneen toisessa päässä olevaan sohvaan ja katseli Juutalaista.

"Meillä Juutalaisilla", vastasi Isaak häveliäästi, "on yksi pääkirja. Mutta tässä on kaikki meidän kirjailiamme yhdessä koossa. Se on todestikin meidän kirjallisuutemme. Me kaikki tunnemme sen. Me viittaamme aina sen sisältöön. Se sytyttää meidän sydämemme ja johtaa meitä elämän vaiheissa. Me elämme sen elämää, me kerromme sen lauseita monta vertaa enemmin kuin te, mitä Homeroon tulee."

Cineas kummastui, kun hän kuuli tämän, mutta silmänräpäyksen ajatteleminen sai hänen havaitsemaan, ettei se ollutkaan mitään ihmettä, että jollakulla kansakunnalla oli kirjallisuus, jota se piti suuressa arvossa.

"Mitä kirjoja ne ovat?" hän kysyi.

"Meidän pyhät kirjamme", vastasi Isaak.

"Ovatko ne runollisia?"

"Ne ovat sekä runollisia että suorasanaisia."

"Löytyykö niitten joukossa mitään epillistä runoelmaa?" kysyi Cineas, jota vähäisen nauratti, kun hän ajatteli barbarilaista eposta ja kuvaili itsekseen kuinka kauheasti tämmöinen tuote tavallisia sääntöjä loukkaisi.

"Ei", vastasi Isaak. "Meillä ei ole mitään epillistä runoelmaa. Meidän vanhin historiamme ei kuitenkaan: aineensa puolesta eriä suuresta epoksesta. Sen sisältö on mitä korkeinta ja tärkeintä voi käsittää. Se kertoo, kuinka kaikkivaltias loi maailman; ja kuinka ihmiset syntyivät. Se kuvailee aikaisinten vuosisatojen tapauksia ja näyttää, kuinka kaikki ihmiset juontavat alkunsa samasta lähteestä. Se laatii kansakuntamme kummallisen sukuperän ja ihmeellisen historian. Kukaties sinun mielesi joskus tekee lukea tätä historiaa. Minä voin vakuuttaa sinulle, että siinä on paljon opin ja kummastuksen aihetta myöskin semmoiselle mielelle kuin sinulla on. Äläkä pidä sitä ainoastaan kansallisylpeytenä, jos sanon, että se mies, joka tämän historian kirjoitti, on nerokkaampi kuin Homeros ja tämä kirja suuren-arvoisempi meille kuin Iliadi Kreikkalaisille."

"Hänessä lienee kyllä ollut suuri nero", lausui Cineas sävyisesti, "mutta ei hän ole kirjoittanut mitään epillistä runoelmaa, eikä niin muodoin juuri sovi verrata häntä Homeroon. Tahtoisin kuitenkin mielellään nähdä kirjan, josta sinä puhut. Minä olen kuullut siitä jotain. Eikö sitä käännetty kreikaksi Alexandriassa?"

"Kyllä. Mutta minun ei tarvitse sanoa, että käännös on meistä, jotka alkukirjan tunnemme, tämän kauneuksia vailla."

"Tietysti; semminkin mitä runoelmiin tulee. Niitä ei saa käännetyksi. Katso Ciceroa, kun hän Aiskhyloa kääntää. Onko koskaan surkeampaa yritystä nähty? Ei Catullonkaan onnistunut suorittaa muutamia Sapphon värssyjä."

"Vaan hän vääristeli niitä", lisäsi Isaak. "Ei; runoelmia ei voi kääntää. Niitten hieno haju haihtuu, kun ne toisenkielisiksi muutetaan."

"Sinä puhuit suorasanaisista kirjoituksista", sanoi Cineas, äskeiseen puheesen palaten. "Mitä runouden lajia teillä on? Löytyykö mitään dramallista? Jos niin on, mitä sinä tuosta kolmenlaatuisesta yhteydestä arvelet? Sinä et suinkaan liene noita sääntöjä havainnut."

"Meillä on kumminkin yksi dramallinen runoelma", vastasi Isaak. "Se ei kuitenkaan sovi julkiselle näkymölle, vaan ainoastaan totisimman mielen hiljaiselle mietinnölle. Sen sisältö on mitä syvintä ihmisen mieli voi käsittää. Sen suhteen on se enemmän 'Prometheyn' ja 'Oedipon' kaltainen, kuin minkään muun Kreikkalaisten näytelmän. Se esittelee jumalan hallinnon suurta salaisuutta. Semmoinen on, niinkuin tiedät, Prometheyn sisältö. Sinä tiedät myöskin, kuinka Aiskhylolta on hänen äärettömän suuri yrityksensä huonosti menestynyt. Kreikkalaisten ylevimmässä runoelmassa kuvaillaan korkeinta olentoa hirmuvaltiaaksi, joka itse on heltymätönten Vaiheettarien alainen; eikä 'Vapautettu Promethey' voi valaista 'Kahletetun Prometheyn' salaluontoisuutta ja hämäryyttä. Jumala antaa hyväntahtoisen olennon kärsiä kidutuksen hirmuja juuri hänen hyvien avujensa vuoksi. Mikä on hirmuisempaa kuin tämä? Aiskhylos yrittelee liian suuria. Hän ei voinut todistaa taivasten haltian hurskautta, kun hän ensiksi oli niin voimakkaasti hänen kauheaa hirmuvaltaansa kuvaillut. Ei 'Oedipossa' ole paremmin laita. Varsin viaton mies johdatetaan pääsemättömäksi ilkeinten rikosten teentöön ja heittää viimein henkensä koviin tuskiin. Tässä on myöskin tuo suuri kysymys viritetty, mutta vastausta siihen ei saada. Tämmöiset teokset täyttävät mielen epätoivolla ja elämän synkkä salaisuus muuttuu yhä synkemmäksi."

"Mutta meidän runoelmassamme on toisin. Kysymys on esitelty samalla tavalla. Aivan hurskas ja rehellinen mies kietoontuu yhtäkkiä sanomattoman suureen onnettomuuteen. Tässä on sama ansaitsematon vääryys ja kärsintä, joka näyttää mielivaltaiselta ja kohtuuttomalta; samat seikat, jotka saattavat ihmiset syyttämään jumalaa julmuudesta — ajattelemaan kaikkivaltiasta häijyksi ja pahansuovaksi. Mutta tässä on vastattu kaikkiin — vastattu kaikkiin. Sillä vastaus on jumala! Kaikki jätetään hänen haltuunsa. Hän puhuu ja osottaa itsensä ja työnsä oikeaksi. Tämä on ainoa vastaus ja on ijäti oleva ainoa", jatkoi Isaak tavallista suruisemmalla äänellä; "ainoa vastaus sille, joka kysyy: miksi minä kärsin?

"Herra antoi ja Herra otti:
Herran nimi olkoon kiitetty."

"Kuinka! otammeko vastaan hyvää Herralta, emmekä pahaa?"

Cineas oli kuunnellut suurimmalla tarkkuudella. Isaak nojasi päätänsä kättänsä vastaan ja oli muutaman silmänräpäyksen äänetönnä.

Cineas viittasi nyt siihen, että hänestä oli näissä tunteissa jotain stoalaisuuden kaltaista.

"Stoalaisuuttako?" lausui Isaak, katsoen ylös hämmästyneenä. "Kaukana siitä. Juuri päinvastoin. Sillä stoalaiset puhuvat ihmisistä, jättäen jumalan siksensä; mutta me katsomme kokonaan jumalan puoleen ja häneen katoomme. Sillä mitä me ilman hänettä olemme? Jos hän kerta poistuu näkyvistämme, mitä jääpi meille muuta kuin epätoivo? Hänessä kaikki asiat selkonsa saavat. Hän on ääretön, pyhä ja kaikkiviisas. Häneen minä turvaan."

Sillä välin kuin Isaak lausui nämät sanat, oli hänen käytöksensä muuttunut. Hänen äänensä kuului syvemmältä. Hän näytti enemmän ajattelevan itsekseen, kuin puhuttelevan Cineasta. Ja tässä mietinnön-tapaisessa tilassa nosti hän sanomattomalla kunnioituksella ja hartaudella silmänsä ja, katsoen ylöspäin, aloitti jonkunlaista rhytmillistä laulua:

"Herra, sinä olet meidän turvamme suvusta sukuun. Ennen kuin vuoret olit syntyneet ja sinä loit maan ja mailman; olet sinä Jumala ijankaikkisesta ijankaikkiseen."

Hän herkesi; ja, pannen kätensä ristiin, katsoi hän taas äänetönnä maahan.

Olisi mahdotonta kuvailla sitä ihmetystä ja kunnioitusta, jolla Cineas kuunteli näitä sanoja. Kaikki mitä hän milloinkaan oli kuullut Egyptiläisten ja Asialaisten mystillisistä tiedoista, joutui hänen mieleensä. Olikohan paljonkin tämänkaltaista noissa pyhissä runoelmissa, joista Isaak puhui? Siinä tapauksessa eivät hänen hartaat ylistyksensä todellakaan olleet perättömät.

"Tämän", lausui Cineas, "on varmaan joku teidän runoilioistanne sepittänyt. Onko teillä montakin tämmöistä runoelmaa?"

"Monta", vastasi Isaak innokkaasti; "mutta ei dramallista. Ne ovat parhaasta päästä lyyrillisiä. Aivan niinkuin teidän dramallisissa teoksissanne ylevimmät tunteet ilmaantuvat lyyrillisissä kappaleissa, löydämme mekin niistä jaloimmat käsitteemme jumalasta. Me olemme jumalista kansaa ja meidän runoiliamme olivat jumalan profeetat. Meillä, niinkuin muinoin Romalaisilla, olivat runoiliat ja profeetat samat."

"Millä kummaisella tavalla sopii toisiinsa verrata meidän ja teidän lyyrillisiä kirjailioita?" kysyi Cineas uuteliaasti. "Onko teillä mitään meidän runomittamme kaltaista?"

"Meillä on rhytmillinen systemi, jonka itse olemme keksineet. Entisinä aikoina, jolloin nämät runoelmat sepitettiin ja laulettiin, oli meidän soittotaitomme epäilemättä paras maailmassa."

"Mikä niitten aine on?"

"Niissä on kaikissa vaan yksi aine", sanoi Isaak; "mutta koska tämä aine on ääretön, on laulujemme sisältö alati vaihtelevaa."

"Mikä tämä ääretön sisältö on?" kysyi Cineas, ainoastaan puoleksi häntä ymmärtäen.

"Jumala!" vastasi pitkäänsä Isaak kavahtavalla kunnioituksella. "Meidän kielessä ei ole sallittu lausua tätä ylevää nimeä."

"Teidän runoutenne olisi siis nöyrää kunnioitusta täynnä", sanoi Cineas hämmästyneenä Isaakin käytöksestä ja taipuen noihin syviin tunteisin, jotka ilmestyivät Juutalaisessa joka kerta, kuin vaan jumalaa tarkoitettiin.

"Minun tietääkseni ei ole missään muualla tämmöisiä ajatuksia lausuttu", sanoi Isaak, "ja sinä tiedät, että minä olen jotenkin opastunut Kreikkalaisten runouteen. Mutta en ole koskaan lukenut mitään, joka vetäisi vertoja tälle kaikissa ilmestyvälle ylevyydelle, joka on meidän runoudellemme omainen. Sinä tiedät hyvin, kuinka minä ihastelen kreikkalaisen hengen ihmeellisiä tuotteita; ne ovat ihmisneron täydellisimpiä luomia. Kuitenkin on teidän runoutenne ymmärryksen kirjallisuus; meidän on sielun. Se on hengellinen, jumalinen. Jos Pindaros loistavimmalla kuvailu-keinollansa lyyrillisen intonsa kuohulla esittelisi Platon ylevimpiä ajatuksia, sinä ymmärtäisit, mitä meidän runoelmamme ovat."

Cineaan oli vähän vaikea olla nauramatta tuota, jota hän katsoi kiihkeimmäksi kansallis-ylpeydeksi. Nuot juhlalliset värsyt, jotka hän oli kuullut vähäistä ennen, todistivat, että löytyi joku syy Isaakin ylistykseen; vaan kuitenkin tuntui hänestä liialliselta, kun Isaak piti kotimaansa runoilioita etevämpänä, kuin itse Pindarota. "Lopulta", ajatteli hän, "ei tämä Asialainen voi milloinkaan kreikkalaista henkeä ymmärtää. Vaikka hän on sivistynyt, asuu kuitenkin barbarin luonto hänessä."

Jos hän olisi tarkemmin katsonut Isaakia, olisi hän havainnut, että tämä oli keskustelun aikana suuresti muuttunut. Joka hetki saatti hänen silmänsä tulisemmin hehkumaan; hän pusersi lujaan kätensä kiinni; hän hengitti rajummin. Hänen käytöksensä tuli myöskin toisenlaiseksi. Hän puhui katkonaisemmin ja usein enemmin itsekseen kuin Cineaalle. Hänen äänensä oli välisti melkein käskeväinen. Hänen vankka vartalonsa olisi sopinut Moseksen kuvan kaavaksi. Hän muisti kansakuntaansa, sen kunniaa ja Israelin jumalan koko voimaa — tämä muisto paloi hänen sydämessänsä ja muutti hänen muotonsa. Hänkö orja? Päinvastoin hän oli niitten Hebrean sankarien kaltainen, jotka tuomarein hallitessa olivat eri aikoina johtaneet kansaa, kun se katkaisi kahleensa ja kukisti sortajansa — hän oli niinkuin Ehud taikka Gideon taikka Jephtah.

"Minun tekee suuresti mieleni kuulla enemmän teidän runoudestanne", sanoi Cineas. "Osaatko kääntää minulle jotakin, jonka kautta saisin jonkunlaista käsitystä siitä? Jos osaat, lausu jotain samantapaista, kuin äsken, minä tahtoisin kuulla sitä."

Isaak ei vastannut mitään. Hän nousi verkalleen istuimeltansa ja seisahtui Cineaan eteen. Nyt havaitsi Athenalainen ensi kerran, kuinka Juutalainen oli muuttunut. Hänen jalon komea päänsä, säihkyvin silminensä, parta aaltoina ja hiukset kiehkuroissa, koko hänen vakava katsantonsa tekivät hänen mitä ylevimmäksi olennoksi Cineas ikinä oli nähnyt. Hän ajatteli, että tämmöinen pää olisi sopinut Olympon Jupiterille. Hän kummasteli muutosta eikä voinut sitä ymmärtää.

Isaak mietiskeli hetken ja alkoi sitten äänellä, joka alusta oli tyyni, mutta jälestäpäin muuttui yhä hartaammaksi:

"Minä rakastan sydämestäni sinua Herra, minun voimani, Herra minun kallioni, linnani ja vapahtajani, Jumalani, vuoreni johon minä turvaan, kilpeni, ja autuuteni sarvi, ja varjelukseni.

Minä kiitän ja avukseni huudan Herraa; niin minä vapahdetaan
vihollisistani.

Sillä kuoleman siteet ovat käärineet minun ympäri; ja Belialin ojat
peljätit minun.

Tuonelan siteet kiedoit minun; kuoleman paulat ennätit minun.

Ahdistuksessa minä avukseni huudan Herraa, ja Jumalalle minä huudan: niin hän kuulee ääneni templistänsä, ja huutoni hänen edessänsä tulee hänen korviinsa.

Maa liikkui ja vapisi, ja vuorten perustukset liikuit: he värisit,
koska hän vihastui.

Savu suitsi hänen sieramistansa, ja kuluttava tuli hänen suustansa,
niin että hiilet siitä sytyit.

Hän notkisti taivaat ja astui alas; ja synkiä pimeys oli hänen
jalkainsa alla.

Hän istui kerubimin päällä ja lensi; ja hän lensi tuulen sulkain
päällä.

Hän pani pimeyden peitoksensa, ympärinsä majaksensa mustat paksut
pilvet.

Kirkkaudesta hänen edessänsä hajosit hänen pilvensä rakeilla ja
leimauksilla.

Ja Herra jylisti taivaissa, Ylimmäinen antoi pauhinansa, rakeilla
ja leimauksilla.

Hän ampui nuolensa ja hajotti heitä: hän iski kovat leimaukset,
ja peljätti heitä.

Ja niin ilmestyit vetten kuljut, ja maan perustukset ilmaannuit,
Herra sinun kovasta nuhtelemisestas, ja sierames hengen
puhalluksesta.

Hän lähetti korkeudesta ja otti minun ja veti minun ulos suurista
vesistä.

Hän vapahti minun voimallisista vihollisistani, vainollisistani,
jotka olit minua väkevämmät.

Ne ennätit minun tuskapäivänäni; mutta Herra tuli turvakseni.

Ja hän vei minun lakealle: hän tempasi minun ulos, sillä hän mielistyi minuun."

Näitten sanojen lausuminen teki tämän kohtauksen Cineaalle muistettavaksi. Ensimäisten säitten perästä kiihtyi Isaak kiihtymistään, kunnes hän joutui hehkuvan innon ylevään mielen liikutukseen. Hänen kirkas, väkevä äänensä vieri juhlallisesti säkeestä säkeesen, että se Cineaan mielestä kuului niinkuin sotatorven jyminä ja valloitti koko hänen sielunsa. Nämät sanat mukaantuivat itsestänsä Markon rukoukseen. "Mistä kaikki nämät sanat tulivat?" hän ajatteli. Viehättyneenä kuunneskellen hän oivalsi runoillan ylevän aatteen, vaikkei hän voinut kaikkia hänen lauseitansa ymmärtää. Sillä ensiksi tämä runoilia lauloi omaa rakkauttansa luojaan, jonka perästä hän kävi kertomaan kaikkia välikappaleita, joita Ääretön koki pelastaakseen häntä — ihmistä. Tämä oli ikäänkuin uusi ilmestys Cineaalle. Tässä oli korkea vakuutus siitä, mitä hän tuskin rohkeni toivoa. Hän saatti sanoa itsellensä, että se oli todenmukaista, toivottavaa; mutta tässä oli semmoinen, joka julisti, että todella niin oli ollut. Toisella oli luulo; toisella kokemus. Tämä kokemus oli tässä kerrottu; ja mimmoisilla sanoilla! Kuinka kylmältä tuntuivat Platon ylevimmät puheet näihin jumalallisiin verrattuina!

"Jatka! jatka!" huudahti hän, kun Isaak taukosi; "taikka ei — herkeä — ala uudestaan ja lausu monta kertaa kaikki päästä päähän, kunnes olen kiinnittänyt nämät kummalliset sanat mieleeni."

"Kyllä, Cineas", lausui Isaak; "mutta nämät virret ovat ainoastaan vähäinen osa noista useista muista, jotka ovat elämäni tuki ja lohdutus; eikä ainoastaan minun elämäni, vaan koko poljetun kansakuntani."

Hän katkaisi puheensa; huokaus kohosi hänen rinnastansa; ja hän näytti taistelevan ankaraa mielen liikutusta vastaan. "Ei, ei", virkki hän itseksensä: "minä en saa ajatella sitä;" ja nyt kääntyen Athenalaisen puoleen: "jalo Cineas, suo minulle anteeksi heikkouteni; mutta se voittaa minun aina, kun vaan isänmaatani muistelen."

Taas heltyi hänen sydämensä; kyyneliä kumpui hänen silmistänsä:

"Kuinka veisaisimme Herran virttä vieraalla maalla? Jos unohdan sinua Jerusalem, niin olkoon oikia käteni unohdettu. Tarttukoon kieleni suuni lakeen: ellen sinua muista: ellen tee Jerusalemia ylimmäiseksi ilokseni."

Hän herkesi jälleen, koettaen asettaa tuimaa suruansa. Cineas otti suuresti osaa tämän eriskummaisen miehen liikutukseen. — Tuo kalvava koti-ikävä, ilmaantuen Isaakin sanoissa ja äänessä, salvasi syvältä hänen mieleensä. Hän arveli tätä keskustelua liian tuskalloiseksi tälle sydämestä sortuneelle maan-pakolaiselle. Hän nousi seisaalleen ja astui hänen luokseen.

"Isaak", lausui hän, puhuen äänellä, joka oli täynnä hellintä ja jalointa osan-ottoa ja laskien kätensä Juutalaisen olkapäälle: "Älköön minun tähteni tämmöinen mielen liikutus syntykö. Suo minulle anteeksi, että olen herättänyt surullisia muistoja. Älä ajattele enään näitä asioita."

Isaak kokosi heti mielensä. Kiitollisuudella ja rakkaudella katseli hän
Cineasta.

"Voi", sanoi hän suruisesti hymyillen, "minä ajattelen näitä asioita joka hetki ja yöllä niistä uneksin. Anna minulle anteeksi. Minä en saa itseäni hillityksi. Sinun lempeä osan-ottosi houkutteli minun unohtamaan itseni. Puhutaan toiste näistä asioista. Mutta minä kirjoitan sinulle muutamia näistä värsyistä, joita sinä pidät niin suuressa arvossa, koska en voi luottaa siihen, että kykenisin niitä ulkoa lausumaan."

Kynäänsä tarttuen piirsi hän nuot värsyt papyrus-arkkiin, jonka hän antoi Cineaalle.

"Ja nyt", lausui Cineas, halullisesti kääntäen keskustelua toiselle uralle, "tahdon lyhykäisesti jutella sinulle asian jonka vuoksi tänään tulin tänne."

Tuosta kertoi hän, kuinka Labeo oli tehnyt ja kuinka hän itse oli määrätty holhojaksi siinä tapauksessa, että tämä kuolisi.

"Nyt, Isaak", jatkoi hän, "sen johdosta, mitä olen sinusta nähnyt ja kuullut, luotan sekä sinun rehellisyyteesi että taitoosi. Minä tarvitsen kelpo apumiestä siinä työssä, joka on tullut minun tehtäväkseni; sillä minä mielin kohta ryhtyä tämän perheen ja tilan hoitamiseen."

Kun Cineas lausui nämät sanat, lensivät Isaakin kauniit kasvot todellisesta ja teeskentelemättömästä ilosta punaisiksi.

"Sinäkö itse, Cineas?" hän huudahti. "Minä olen siis vapaa suuresta ja raskaasta huolesta. Minä olen kuullut, että sinun tiluksesi ovat äärettömän suuret ja että sinulla on rikkautta saman verran kuin Roman äveriäimmilläkin. Sinä voit helpommin ymmärtää tämän kartanon asiat ja mikä parempi on, sinä havaitset, onko jollakin tavalla tuhlattu täällä."

"Juuri tämän asian perille tahdon minä päästä. Sinä tiedät, että minä jo olen suuttunut Hegioon ja epäilen häntä. Hän on kolme vuotta ollut tämän talon päällysmiehenä ja hoitajana; ja hän menettelee kaikissa mieltänsä myöten. Minun täytyy katsoa, mitä hän on saanut aikaan. Minä soisin, että sinä nyt kerrot kaikki, mitä hänestä tiedät. Oleskeleeko Hegio paljonkin Romassa?"

"Paljon."

"Minkä vuoksi?"

"Hän askaroitsee kauppatuumissa."

"Minkälaisissa?"

"Alusta myi hän harvoin nähtyjä ruokia keisarin pöytää varten — erittäinkin afrikalaisia multasieniä. Nyt on hän jonkun ajan lainaskellut rahoja muille."

"Rahojako lainaskellut?"

"Niin."

"Onko hän rikas?"

"Ei; mutta hänen hallussansa on paljon rahoja", lausui Isaak salaisella viittauksella.

"Sinä tarkoitat kaiketi Labeon rahoja, arvaan minä", sanoi Cineas.

"Niin".

"Kenties panee hän rahat lainaan kartanon hyväksi, isäntäänsä rikastuttaakseen."

"Rahat kyllä ovat Labeon. Hyötyykö hän niistä vai ei, se on ihan toinen asia. Hegion tuttavuus suurten kanssa on hänen pilannut", jatkoi Isaak jotensakin kuivankiskoisesti. "Seneca, tuo kummallinen filosofi ja moralisti on näyttänyt hänelle, kuinka hän viisaalla lainanannolta saa yhtenä vuonna tulonsa kahdenkertaisiksi. Tigellinus opettaa nyt häntä, kuinka ne tuhlata."

"Tigellinus!"

"Niin. Hegio ei toisinaan eroita Tigellinoa Labeosta, ja tuskin tietää hän, kumpi hänen isäntänsä on."

"Kuinka?" kysyi Cineas, joka ei oikein selvästi ymmärtänyt häntä.

"Sillä tapaa, että hän maksaa Labeon rahat Tigellinolle ja näyttää tilikirjat hänelle."

"Suuri Zeus!" huudahti Cineas kavahtaen seisaalleen. "Kuinka sinä sen tiedät?"

"Minun kiitollisuuteni Labeota kohtaan ja rakkauteni hänen jaloon puolisoonsa ja lapseensa ovat saattaneet minut pitämään aina tarkkaa huolta tästä perheestä. Kun me tulimme tänne, kääntyi minun huomioni tähän mieheen. Minä tiesin, ettei mikään rehellinen sydän voinut olla semmoisen ulkomuodon takana. Minä tiesin, että hän oli kamala konna ja päätin tarkoin pitää häntä silmällä. Asianhaarat olivat minulle sangen etuisat. Sinä tiedät, kuinka kansalaiseni ovat keskinäisessä yhteydessä, mihin hyvänsä heitä hajoitetaan ja kuinka me kaikki olemme toisiimme liittyneet. Me olemme eri yhteiskuntana, mihin tahansa lähdemme. Me tunnemme kaikki toinen toisemme, me seisomme toistemme vieressä ja autamme toistamme niin paljon kuin mahdollista on. Minä tunnen kaikki Juutalaiset Romassa. Moni heistä on sangen rikas ja tietää kaikki suuren maailman salaisuudet."

"Heti kuin päätin pitää vaaria tästä miehestä, havaitsin, että tarvitsin useamman silmän kuin minulla itsellä on. Hän vietti paljon aikaa Romassa, mutta mitä hän siellä toimitti, se jäi minulta salaan. Minä tiesin kuitenkin, etteivät kaikki tämän kartanon tulot joutuneet Labeon hyväksi eivätkä muulla tavalla häntä hyödyttäneet. Mihin ne siis menivät? Johonkuhun tarpeesen kaupungissa. Päästäkseni selvilleen siitä, rupesin yhteyteen omien maanmiesteni kanssa. Kohta oli heidän tietonsa minun käytettävänäni; ja minä orja-raukka, sain tietoihini Hegion koko käytöksen ja kuinka hän oli viettänyt joka hetken, joka päivän elämästänsä."

"Tigellinus on perin kunniaton ihminen ja vaikuttaa jo suuresti Caesariin. Hän pyrkii valtion korkeimpaan virkaan, keisarillisen henkivartioston päälliköksi, mutta siihen hän ei suinkaan pääse, niin kauvan kuin Burrhus elää. Hän on kuitenkin saaliinhimoinen ja tunnoton, ja Nero on jonkun ajan suuresti häntä suositellut. Hän on pannut toimeen muutamia noista julmimmista rikoksista, jotka taannoin ovat tapahtuneet. Erittäin on hän taipusa ryöstämään iällisiä, heikkoja ja turvattomia; ja kaikista näistä syistä on hänen nimensä nykyjään yksi Roman kauhuista."

"Labeon lähdettyä Britanniaan, Hegio jäi enemmän kuin ennen itsekseen ja laveammalta ryhtyi hän omiin kauppatoimiinsa, isäntänsä rahoja niitten hyväksi käyttäen. Kun me ensiksi tulimme tänne, ajoi hän näitä asioita suuressa määrässä ja oli pannut isot summat korkoa kasvamaan. Takaisin tulomme ensi aikoina joutui hän Tigellinon pariin. Hän luuli tässä näkevänsä arvoon nousevan lemmityn ja sentähden teki hän hänelle kunnian-osoituksensa."

"Britanniassa tapahtuneitten kommelusten perästä on hän uusia tuumia keksinyt. Hän luulee, ettei Labeo enää palaa ja niin tavoin jäänee kartano alttiiksi tunnottomalle miehelle, jota Tigellinon voima tukee."

"Mutta kuinka he voivat tämmöisiä tehdä?" kysyi Cineas. "Suurin vääryys perustuu tavallisesti johonkin tekosyyhyn; mutta Labeo ei ole koskaan edes kateutta herättänyt. Hän ei ole kylläksi mahtava siksi."

"Ei mikään asia voi suojella ihmisiä keisarin vallasta. Jos Labeo nyt olisi Romassa ja Hegio olisi hankkinut itselleen Tigellinon avun, olisi tuiki mahdoton kartanonhoitajan menestymistä ehkäistä. Tämmöistä on usein tapahtunut. Huolimattomasti suostuu Nero Tigellinon tuumaan. Joku hovi-upseeri käy Labeon luona ja neuvoo häntä päivänsä päättämään. Hän tottelee kovemmasta kohtalosta pelastuakseen. Hän kaatuu miekkaansa. Hänen perheenä ajetaan pois häviön ja nälän käsiin. Päällekantaja jakaa kartanon Tigellinon kanssa, uhriensa kurjuudesta riemuiten. Näin tehdään joka päivä."

Kylmä väristys vavautti Cineasta, kun hän ajatteli, että niin suittaisi käydä. Vaara oli todella tarjona. Tigellinon nimi, sen hän hyvin tiesi, oli kaikenlaisten hirmujen veroinen ja harva häneltä turvassa oli.

"Kaikki nämät minä tunnen", lausui Isaak, "mutta en tiedä tarkemmin, mitä erityistä käytöstapaa Hegio on päättänyt noudattaa. Kenties lykkää hän yrityksen toimeenpano siksi kuin hän varmaan tietää, että Labeo on kuollut ja hän ja hänen suojeliansa voivat holhojina ottaa omaisuuden haltuunsa. Tämä on, arvatakseni, hänen nykyinen tarkoituksensa. Mutta minä luulen, että, jos tänään tulisi sanoma, että Suetonius on hukassa ja Labeo kuollut, kartano kerrallaan anastettaisiin ja minun kallis emäntäni ja hänen lapsensa ajettaisiin pois nälkään nääntymään."

"Toiselta puolen", sanoi Isaak, "löytyy paljon, joka pidättää Tigellinoa semmoisesta menetyksestä. Burrhus on vielä korkein arvon puolesta ja hänellä on suuri valta. Viimeistä lukua on hän juuri nyt Tigellinoa mahtavampi. Minä tiedän, että hän on sinun harras ystäväsi ja myöskin suuresti Labeoon mieltynyt. Seneca on niinikään hänelle hyvä ystävä. Labeon vanha perhe; Sulpiciot, joitten päämies hän on; sinun jalon sisaresi, hänen puolisonsa, korkea syntyperä — hän on, niinkuin kaikki tietävät, siinnyt Megakleidein ja Herakleidein suvusta — tekevät hänen nimensä mainioksi ja estänevät noita ennen aikojaan työhön kajoomasta taikka hurjimpiin keinoihin rupeamasta."

"Hegio lähti varmaan tänä aamuna Tigellinoa tapaamaan. Minä en luule, että nykyiset uutiset Britanniasta vaikuttavat mitään muutosta heidän käytöksessänsä. He vartovat."

"Mitä kartanon rahoihin tulee, ne ovat kaikki Hegion takana. Noin puolen niistä antaa hän perheen elatukseksi, mutta toisen käyttää hän kauppavehkeisin. Minulla on todistuksia, jotka voin näyttää sinulle. Yksi kartanon orjista on hänen kirjanpitäjänsä. Tämä on Juutalainen ja vihaa Hegiota. Minun oli vähäisen vaikea taivuttaa häntä näyttämään itselleni tilikirjoja ja minä tarkastelen myöskin paraikaa niitä joka päivä."

"Kuinka saat sinä niin sovitetuksi?"

"Kirjanpitäjä tuopi ne minulle, milloin hyvänsä hän vaan tietää, että Hegio on lähtenyt Romaan. Silloin me tutkimme niitä. Kaksi, kolme kuukautta mennee ennenkuin työmme päättyy. Minä olen havainnut äärettömän suuria petoksia ja voin milloin tahansa näyttää sen sinulle todeksi. Asianhaarat ovat varsin paljon auttaneet minua ja Hegio tietää niin vähän tästä, ettei hän voisi uneksiakaan, että minä olen muuta kuin viaton kirjastonhoitaja, joka olen kirjoihini kokonaan kiintynyt."

Innokkaimmalla tavalla lausui Cineas suurta kiitollisuuttansa Isaakin hyvistä toimista; kehoitti häntä jatkamaan tutkimustansa ja sanoi aikovansa sillä välin mietiskellä, kuinka hän parhaiten menettelisi noin vaarallisen konnan suhteen. Sitten erkani hän Isaakista, täynnänsä ajatuksia ja kovasti tuskautuneena.

IV.

Poika ja hänen imettäjänsä.