Produced by Tapio Riikonen

KITTYN PÄIVÄKIRJA

Kuvauksia hengellisistä liikkeistä Englannissa viime vuosisadan keski-ajoilla

Kirj.

ELIZABETH CHARLES

"Helenan perheen" tekiä.

Suomentanut Edv. Tarkki

Tampereella,
Emil Hagelberg'in ja Kumpp. kirjapainossa, 1879.
Emil Hagelberg'in kustannuksella.

I.

Keskiviikkona toukokuun 1 p. 1745.

Äitini oli aina tapa sanoa, että hän sinä päivänä, jona minä täyttäisin kuusitoista vuotta, antaisi minulle kirjan; johon päivästä päivään saisin kirjoittaa muistoon, mitä tapahtui. Kymmenennestä vuodestani saakka tämä oli ollut hartaana toivonani; sillä äitini piti itse päiväkirjaa, ja kun jotakin kodissamme oli mennyt nurinpäin, kun esim. veljeni Jack oli ollut puoleton ja isäni oli suuttunut häneen, taikka kun meidän molemmat palveliamme olivat äitini kärsivällisyyttä koetelleet, niinkuin koska Betty oli ollut tavallista itsepintaisempi ja Roger tavallista tyhmempi, silloin äitini oli tapa paeta omaan pieneen kammioonsa ja jonkun ajan perästä palata sieltä, tyyneys semmoinen kasvoissaan, joka koko kotimme ylitse levitti päivänpaistetta ja rauhaa.

Tuossa pienessä kammiossa ei ole muita huonekaluja kuin vanha keinutuoli, jossa meitä lapsia niin usein tuuditettiin nukuksiin, sekä valkea liina päällä, jossa nähdään viisi kirjaa: raamattu, Herbertin virret, piispa Taylerin "Pyhä elämä ja autuas kuolema," Tuomas Kempistä sekä äitini oma päiväkirja.

Noita neljää painettua kirjaa minun oli lupa lukea, mutta, paitsi raamattua, ne kaikki minusta näyttivät kovin ikäviltä ja kolkoilta eikä ollenkaan semmoisilta, että niitten johdolla taisi tulla sen suloisen lempeyden perille, joka äitini kasvoissa ja äänessä ilmestyi.

Minä päätin sentähden mielessäni, että salaisuutena raamatun ohessa oli päiväkirja, jota minä en koskaan tohtinut avata, niin suurta halua kuin siihen välisti tunsinkin, erinomattain sitten kuin siinä kerta, koska se oli jäänyt auki, olin nähnyt isäni ja Jack'in nimen. Siinä oli näet merkkejä samanlaisia kuin omassa käytöskirjassani niiltä päiviltä, joina läksy oli ollut erittäin kankea, ja koko mailma, tuulet, laululinnut ja mehiläiset, jopa omat sormenikin näyttivät olevan minulle esteeksi, ja minä en voinut kyyneliäni hillitä. Semmoisia merkkejä äitini oli tapa sanoa "haltiatar Faineanten jäljiksi."

Äitini äidin-äiti oli näet franskalainen, joka hugenottina Nantesin säännön julman peruuttamisen tähden oli paennut Englantiin, ja äitimme osasi itse ja opetti meille lapsillekin esivanhempiensa kieltä.

Noita merkkejä nähdessäni tuumailin itsekseni, oliko äidillänikin kankeita läksyjä opittavana, ja minun teki mieli silmäillä lehtiä ja ottaa asiasta selko. Aivan oikein, niissä oli kyyneliä, ja minun juohlahti mieleeni, tulisiko minunkin päiväkirjaani samanlaisia merkkejä.

Lehdet ovat nyt niin valkoiset ja puhtaat, ja kannet niin kiiltävät ja sileät! Uusi, kaunis kirjani on yhtä heleä kuin se elämä, joka on minun edessäni, ja se mailma, jonka hymyilevä näkö-ala avaantuu minulle.

Kuinka vaikea minun on uskoa, että mailma on niin vanha ja niin kauan on seisonut! Kun tänä aamuna kallioin ylitse tuolla puolen taloamme astuin laaksoon päin aitausta kohden, missä lehmämme ovat laitumella, lypsämään Daysya, jonka hyvää maitoa aina otan äitini aamujuomaksi, kosteinen pieni haka makasi sinisenvihreänä edessäni, joka ruohonkorsi kiilsi ja kaukaa kuului aaltojen hiljainen pulina rannan hiekkaa vastaan, muistuttaen äidillisen olennon tyytyväisyyden ilmoituksista pienille lemmityille suojaavan siiven alla. Vielä kauempana kallioryhmän pitkien varjojen keskellä nouseva aurinko suudelmillansa havautti aallon toisensa perästä, ja minusta näytti niinkuin aurinko, meri, vihertävä maa ja minä itse, kaikki tyyni olisimme nuoret, ja niinkuin Jumala isänrakkaudella hymyilisi meille.

Ja eikö tavallaan niin ole? Eikö joka auringonnousu ole niinkuin uusi luominen? Eikö joka aamu ole niinkuin uusi elämä? Eikö joka ilta ole niinkuin kätketty nuoruuden lähde, johon kaikki olennot sukeltavat, ja josta ne sitten uudesti-syntyneinä nousevat? minusta? Niin minusta usein on tuntunut.

Minua iloittaa, että äitini antaa minun auttaa Bettyä lypsämisessä. Alusta hän katsoi tämmöisen toimen minulle sopimattomaksi, koska isäni on vanhaa ja suurta sukua; mutta kun meillä ainoastaan on kaksi palveliaa, Betty ja Roger, ja meidän sentähden tavalla tai toisella tarvitsee olla avuksi, hän nyt on suostunut, että minä saan tehdä, niinkuin tahdon. Hän sanoo, että kun isäni kerta ennemmin valitsi köyhyyden hänen kanssansa kuin rikkauden ylhäisen sukunsa kanssa, meidän tulee tehdä kaikki, mitä suinkin voimme, hänen huoliansa huojentaaksemme. Hän katsoo sen suureksi uhraukseksi nuorelta aatelis-mieheltä, että hän tahtoi naida köyhän papintyttären, mutta minä puolestani en millään tavalla voi käsittää, että kukaan, olipa tuo sitten mikä tahansa, olisi tehnyt mitään uhrausta äitiäni naidessansa.

Kuinka ihastuttavaa oli istua Daysyn vieressä näitä kaikkia ajattelemassa sekä mieleeni johdattamassa, kuinka tervetullut minä tänä syntymäpäivä-aamunani olisin, kun vastalypsetty maito muassani tulisin sisään äitini luo, ja minä ajattelin ajattelemistani, sillä välin kuin ystävällinen lehmä tavan-takaa katseli taaksensa, isoilla äidillisillä silmillänsä kiittäen minua vaivastani taikka karhealla pitkällä kielellänsä nuoleskellen hamettani.

Luontokappaletten mykässä kiitollisuudessa on useasti jotain, joka enemmän kuin sanat tunkee sydämeemme. Lauleskellen palasin takaisin maito-ämpärit kädessä, mutta tiellä kohtasin Toby Treffryn, joka tulla ratsasti äitinsä aasilla — mrs Treffry parka on leski. Seipäällä poika armottomasti hutki aasia, purkaen suustansa noita inhimillisiä kurkku-ääniä, joita pidetään ainoana kielenä, jota aasit ymmärtävät. Tämä keskeytti kerrassaan lauluni; minä toruin Tobya hänen julmuudestansa nälkäistä eläintä vastaan. "Aasi on saanut paremman suuruksen kuin minä, mrs Kitty," vastasi Toby äkäisesti, "ja jos minä olisin niin laiska kuin hän, isäntä hakkaisi minua vielä pahanpäiväisemmin. Ja äiti sitten, jolla ei ole ruuan einettä, ennenkuin minä tulen kotia". Toby on laiha ja hoikka, hän näyttää itse niin nälkäiseltä, että minua pahoitti, että olin unhoittanut, kuinka suurena kiusana köyhyys lienee mielelle semmoiselle kuin hänen. Omia sanojani vähän palkitakseni minä tarjosin hänelle maitoa ja palasen leipää, joka minulla oli taskussani, pyytäen häntä ystävällisimmällä tavalla aasi parkaa armahtamaan.

Minusta näytti kuitenkin, kuin poika ei olisi ollut juuri niin kiitollinen, kuin hänen olisi pitänyt olla, enkä ollut varsin varma siitäkään, eikö hän katsonut lahjaani ainoastaan jonkunlaiseksi lahjomisen keinoksi.

Oli kuinka oli, tiemme erosivat nyt, ja ajatukseni rupesivat käymään varsin toista suuntaa kuin ennen. Samalla näyttivät myöskin esineet, jotka ympäröitsivät minua, tykkänään muuttuneilta.

Edessäni merenlahdelman valkoisella hiekalla loikui särkynyt laivavene, joka edellisenä talvena oli käynyt karille, ja päivänpaisteiset aallot, jotka ystävällisesti huhtoivat rantaa, eivät vielä olleet sen hävityksen jälkiä poistaneet, jonka itse olivat matkaan-saattaneet.

Tobyn aasi oli kääntänyt ajatukseni niihin äänettömiin, rankaisemattomiin vaivoihin, joita luontokappaletten kurja suku ihmiseltä saa kärsiä; ja ajatellessani Tobyn äitiä, joka sairaana ja hyljättynä viruu matalassa majassaan, tungin vielä syvemmälle mailman surkeuteen köyhyyden, kärsimyksen ja kuoleman perille. Kaikkein syvimmälle mieleni kuitenkin vaipui ajatellessani, kuinka Toby itse mykälle juhdalle kosti omat huolensa; sillä jos kaiken tämän kurjuuden lopuksi ei tule muuta, kuin että se pikemmin kiihdyttää kuin taivuttaa, pikemmin paaduttaa kuin parantaa, mikä kauhea sekamelska mailma ja tämä elämä sitten onkaan! Niin tapahtuikin, että luodut kappaleet, jotka vast'ikään olivat olleet valon tikapuina, joita myöten henkeni nousi korkeutta kohden, rakkaudesta iloon, ilosta rakkauteen, nyt kääntyivät kiertorapuiksi, jotka veivät syvyyteen, surusta syntiin ja synnistä suruun.

Pulma kävi minulle liian vaikeaksi selvittää; minä päätin kysyä johtoa äidiltäni, ja kaikissa tapauksissa ensimmäiseksi viedä hiukan maitoa ja leipää leski Treffrylle.

Minä laskin sentähden ämpärini maitohuoneesen, jättäen ne Bettyn haltuun, leikkasin hyvän kappaleen isosta ohrakakosta, otin sen maitotuopin ohessa mukaani sairaan luo, ja olin taas takaisin äitini tykönä hänen aamujuomaansa viemässä, niinkuin luulen, tuskin myöhemmin kuin tavallista. Äitini oli kuitenkin jo odottanut minua, sen taisin ymmärtää, sillä hän tuli minua vastaan tämä kaunis päiväkirja kädessänsä.

Sitä ihaillessani hän hymyili mielihyvällä. Rikkaita kun emme olekkaan, meillä harvoin tapahtuu mitään erinomaista taikka uutta; pienimmilläkin asioilla on minusta sentähden uutisuuden viehätys, ja minä en voi olla uutta hametta, uutta hattua eipä uutta pientä rihmaakaan iloitsematta, aivan niinkuin antaisi tuo itse päivällekin, joka tuottaa jotakin semmoista, erinäisen merkityksen ja juhlallisuuden, samalla tavalla kuin koska vielä olin lapsi. Kuitenkaan minä en enää ole lapsi, ja minun tulee, niinkuin pastori Spencer sanoo, arvostella asiat niitten oikean arvonsa mukaan sillä vakuudella, joka minun ikääni sopii. Uusi kallis tavarani tunki kaikki tämän mailman huolet ja vaivat sydämeni komeroihin, kunnes äitini laski kätensä pääni päälle, tuossa kun olin polvillani hänen vieressänsä, ja lausui: "Poskesi, Kitty, on niinkuin äsken puhjennut ruusu, ja aamun kaste on yhtä terveellinen sinulle kuin vastalypsetty maito minulle," lisäten sitten, kulunutta päiväkirjaa kellastuneilla lehdillänsä osoittaen: "Sinä ja sinun kirjasi sovitte toinen toisellenne yhtä hyvin, kuin minä ja minun kirjani olemme toinen toisemme kaltaisia ja sovimme yhteen."

Kiihkeä vastaväite oli huuliltani lähtemällään, mutta kuin katsoin hänen kalliisin, milt'ei läpikuultaviin kasvoihinsa, minä en saanut mitään lausutuksi; sanat istuivat suuhuni, ja minä taisin ainoastaan katsoa maahan ja kallistaa poskeni hänen kättänsä vastaan.

"Älä kuitenkaan usko," sanoi hän nyt tavallisella hiljaisella ja suloisella hymyllänsä, "että vertaus on sinulle eduksi! Eiköhän tämän kuluneen kirjan sisäpuolella voi löytyä jotakin yhtä arvollista kuin kultaus ja tyhjät valkoiset lehdet sinun kirjassasi? Minun kirjani on minulle nyt kalliimpi kuin silloin, koska se vielä oli yhtä uusi ja yhtä kiiltävä kuin sinun."

Ne puolikuluneet rivit, jotka avoimella lehdellä kerta tulin nähneeksi, muistuivat nyt mieleeni, ja minä sanoin:

"Entä jos kirjaani tulisi kyynelillä kasteltuja lehtiä?"

"Lapseni, lehdet jotka kantavat kyynelten jälkiä, eivät aina ole synkimpiä niistä, joihin silmämme katsovat takaisin," vastasi hän lempeästi, ja tämä johdatti mieleeni, että sama kenties on historiankin lehtien laita. Kyynelillä kastellut, jopa vereenkin tahritut lehdet, eivät liene synkimpiä, minä ajattelin ja puhuin nyt äidilleni Tobysta ja hänen aasistansa sekä leski Treffrystä.

Hän viipyi hetken aikaa ikäänkuin silmissäni ajatustani loppuun asti lukeaksensa, ja lausui sitten hillityllä äänellä:

"Yksi historian lehti, ja juuri se, joka on kasteltu puhtaimmalla verellä ja kuumimmilla kyynelillä, ei kumminkaan ole synkimpiä lukea. Lapseni, sen veren ja niitten kyynelten valossa sinun täytyy oppia katselemaan kaikkea kuolemaa ja kaikkea hätää. Kaikki katkerat kysymykset ja kaikki kovat pulmat saavat siinä eikä missään muualla selvityksensä. Se sydän, joka oli nöyrä ja lempeä, vastaa jokaiseen kysymykseen, mutta kunkin täytyy itse etsiä vastaus."

"Tuota minä en voi sinulle opettaa, lapseni, eikä Jumala itsekään yhdellä erällä, yhtä haavaa. Mutta hän ei koskaan väsy opettamasta; älä sinä vaan väsy oppimasta! Kun sitten kaikki läksyt ovat opitut, ja me heräämme hänen kuvaansa, silloin sinä ja minä yhdessä saamme veisata sitä 'Amenta' ja sitä 'Hallelujaa,' jota meidän täällä täytyi niin kauan opetella, ja silloin, silloin emme tarvitse mitään muuta!"

Tuorstaina, toukokuun 2 p. 1745.

Aikomukseni oli eilen illalla kirjoittaa paljon enemmän, mutta kun itsekseni punnitsin äitini sanoja, lienenpä nukahtanut enkä tietänyt mistään, ennenkuin kuulin valkoisen tarhapöllön äänen, joka on tehnyt pesänsä hävinneesen osaan huoneuksestamme, ja siitä sain muistutuksen kiiruusti panna maata.

Ja sitten en herännyt, ennenkuin suuruksen aikaan. Varsin kummallista on, että tarkoituksena ei voi olla, että päiväkirja käsittäisi päivän kaikki tapaukset — mitä tunnista tuntiin tapahtuu — sillä niin koko päivä menisi ainoastaan asiain kertomiseen.

Mutta kuka voikaan ennakolta, ennenkuin rupee kirjoittamaan, ajatella, kuinka paljon tapahtuu, kuinka monta sanaa puhutaan, ja kuinka paljon toimitetaan kunakin noista päivistä, jotka kaikki näyttäivät niin samanlaisilta kuin yhden oksan marjat, ja jotka katoovat melkein ennen, kuin huomaa niitten alkaneenkaan.

Kuluessaan päivä tuntuu lyhykäiseltä kuin silmänräpäys, mutta kuin perästäpäin muistelee, mitä se on tuonut muassaan, yksi ainoa päivä useasti näyttää pitkältä kuin koko elinkausi. Minä olen kuullut vanhain sanovan, että elämä, kun siihen katselee takaisin, on kesäpäivään verrattava. Ja kuitenkin, kun meidän täytyy seisoa Jumalan tuomio-istuimen edessä, ja kaikki päivämme levitetään meidän eteemme, eikö silloin joka päivä ole niinkuin pitkä elinkausi, aikaisin rikottuja lupauksia, auttamattomasti kadotettuja armotilaisuuksia, anteeksi-antamattomia syntejä, tuhlattuja siunauksia täynnä? Havainto, jonka vast'ikään olen tehnyt rakkaasta päiväkirjastani, on johdattanut minua näihin yksivakaisiin ajatuksiin.

Päiväkirjan viimeiselle lehdelle äitini omalla kädellään on kirjoittanut seuraavan otteen piispa Taylerin "Kultaisesta lehdosta:"

"Agenda eli vaarin-otettavia." "Päiväjärjestys eli ohjeita, joka päivän jumaliseen viettämiseen."

1. Pidä joka päivä työpäivänä; sillä koko elämäsi ei ole kuin kilpajuoksu ja taistelu, puuha ja matka. Joka päivä on ruusu-kehä eli rukous-nauha hyvistä töistä, joita sinun tulee joka ilta kantaa Jumalan eteen.

2. Nouse niinpian kuin terveytesi ja muut asianhaarat sallivat; mutta hyvä on nousta niin säännöllisesti ja niin varhain kuin mahdollista. Muista, että joka ensin nousee rukoilemaan, on ensimmäinen saamaan siunausta. Mutta joka muuttaa yön päiväksi, työn laiskuudeksi, valppauden torkkumiseksi, muuttaa myöskin siunauksen toivon unelmaksi.

3. Älköön kukaan jääkö vuoteellensa siinä mielessä, että hänellä ei ole mitään tekemistä; sillä jokaisella, jolla on sielu ja tahtoo saada sen sielun pelastetuksi, on kylliksi toimittamista kutsumuksensa ja valitsemuksensa vahvistamiseksi, kylliksi Jumalan palvelemista ja rukoilemista, lukemista ja ajattelemista, katumista ja sovittamista, lähimmäisten auttamista ja syntien karttamista. Ja jos sinulla on vähän tekemistä, käytä sitä enemmän aikaa kokoomiseen ja kartuttamiseen korkeamman kunniankruunun voittamiseksi.

4. Niin pian kuin avaat silmäsi, ala päivä jollakin jumalisuudenharjoituksella, esimerkiksi:

a) Kiitoksella edellisenä yönä nautitusta suojeluksesta.

b) Jumalan ylistämisellä luomisen töistä taikka muulla kunnioittamisella.

5. Niin pian kuin olet noussut, kumarra nöyrästi ja hartaasti pääsi pyhän kolminaisuuden, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen edessä.

6. Kun puet päällesi, ole niin hiljaa kuin mahdollista ja käytä aikaa pyhiin ajatuksiin; sillä muulla tavalla ei saa takaisin ostetuksi, mitä siliä välin menee hukkaan, kuin ajattelemisella ja lyhykäisillä sydämen huokauksilla. Jos tahdot puhua, puhu jotakin Jumalan kunniaksi, hänen hyvyydestänsä, laupeudestansa, suuruudestansa, päättäen kantaa järkesi ja kaikkien avujesi esikoisen Jumalan eteen, niin että koko kanssakäymisesi ja puheesi laiho tulee pyhitetyksi.

7. Älä ole liian tarkka eikä liian huolimaton vaatettesi suhteen, vaan noudata aina seuraavia sääntöjä:

a) Älä vaivaa itseäsi eikä muita törkeillä taikka likaisilla vaatteilla.

d) Sovita pukusi säätysi ja varasi jälkeen.

c) Anna uskonnon määrätä vaatteesi, niin että pyhä- ja juhlapäivinä käytät parhaita verhojasi.

8. Kun vaatetat, anna henkesi jokaisen eri toimen johdosta huo'ata sopivalla tavalla; niinkuin esim. kun peset kasvosi ja kätesi, rukoile Jumalaa puhdistamaan sielusi synnistä; kun panet vaatteet päällesi, pyydä häntä pukemaan sielusi Poikansa vanhurskauteen j.n.e. Sillä uskonnon ei tule olla ainoastaan sielusi verhona, joka kokonaan varjoo ja peittää sitä, vaan sen tulee myöskin olla kaikkien töittesi kultaisena reunuksena, niin että niissä viattomuuden ja puhtauden ohessa näkyy myöskin jumalisuuden merkkiä.

9. Niinpian kuin olet sen verran vaatteissa, että sitä saatat säädyllisesti tehdä, laske polvillesi ja lue "Isä meidän" rukous; nouse sitten ylös, toimita mitä muuta vaatetukseesi kuuluu sekä semmoisia asioita, joita ei käy tuonnemmaksi lykkääminen, ja lopeta sen jälkeen vaatetuksesi.

10. Kun olet täysissä vaatteissa, pakene yksinäisyyteen ja toimita jokapäiväiset jumalisuudenharjoituksesi, jotka sinun sopii jakaa seitsemään eri toimeen:

a) Kunnioitukseen.

b) Kiitokseen.

c) Uhriin.

d) Tunnustukseen.

e) Avuksi-huutoon.

f) Esirukoukseen.

g) Tutkistelemukseen eli vakavaan, miettivään ja sovittavaan pyhien kirjojen lukemiseen.

11. Minä kehoittaisin sinua järjestämään lukemistasi seuraavalla tavalla:

a) Älä lue raamattua lehdestä lehteen, vaan käytä rakennukseksesi Uutta Testamenttia ja semmoisia osia Vanhasta, jotka käsittävät neuvoja pyhään elämään.

b) Historialliset ja vähemmän tarpeelliset osat sinun sopii lukea semmoisina aikoina, joina sinulla on vapautta jokapäiväisistä toimistasi.

c) Älä käytä pitkiä raamatun-kappaleita hartaudenharjoituksiisi, äläkä koskaan lue muuta kuin yksi luku erältään. Mutta pane niin paljon aikaa kuin mahdollista niitten pyhien neuvojen tutkimiseen ja punnitsemiseen, jotka olet lukenut.

d) Koeta tutkia luettua kappaletta niin kauan, kunnes sen johdosta tulet jonkun pyhän työn harjoitukseen, jos sitten saat jonkun uuden todistuksen jotakin syntiä vastaan taikka jonkun uuden kehoituksen johonkin hyvään avuun; jonkun hengellisen voiman taikka lahjan taikkapa muutoin jonkun eri keinon Jumalaa rukoilemaan tahi hänen nimeänsä ylistämään.

e) Minä kehoittaisin sinua lukemaan raamatunkappaleesi kesken aamurukouksiasi, jos nämät ovat niin jaetut, kuin ylempänä on neuvottu; tämmöisestä pienestä keskeytyksestä rukouksesi käyvät vähemmän yksitoikkoisiksi ja sinä itse enemmän tarkalliseksi. Mutta jos tiedät jotakin toista järjestystä, joka paremmin sopii eri mielenlaadullesi, noudata sitä vapaasti, ilman tunnonvaivaa.

12. Ennenkuin heität yksinäisyytesi, ja sitten kuin olet rukouksesi rukoillut, istu hetkeksi ajattelemaan, mitä sinulla sinä päivänä on toimitettavana, mikä asia näyttää tulevan sinulle työksi taikka kiusaukseksi, ja vahvista itseäsi jälkimmäisessä tapauksessa sitä vastaan, uhatkoon sinua sitten kiusaus riitaan, vihaan, ahneuteen, turhiin korupuheisin taikka kerskailemiseen, ja kun niiksi tulee, ajattele, mitä yksinäisyydessäsi olet päättänyt. Jollei löydy syytä odottaa mitään outoa sinä päivänä, sulje päivän vaiheet yleensä Jumalan huomaan; mutta jos jotakin erinomaista on tarjona, koeta varustaa itseäsi sitä vastaan voimallisella, jospa lyhykäiselläkin rukouksella sekä viisaalla ja vakavalla päätöksellä siitä, mitä sinun tulee noudattaa, ja ole sitten valveilla, kun kiusaus sattuu.

* * * * *

22. Kuu päivä rupee loppumaan, koeta paeta yksinäistä hartautta harjoittamaan. Lue, tutki ja rukoile.

23. Älä lue paljon yhtä haavaa, mutta tutki luettua, niin paljon kuin aikasi, voimasi ja järkesi suinkin sallivat, aina muistaen, että vähäinen lukeminen ja suuri tutkiminen, vähäinen uupuminen ja suuri kuuleminen, tiheät ja lyhykäiset sekä suurella hartaudella lausutut rukoukset ovat parhaana tienä viisauteen, jumalisuuteen ja pyhyyteen.

24. Ennenkuin panet maata, tutki tarkasti kulunutta päivää. Jos mitään erinomaista ei ole tapahtunut, omantunnon koettelemuksesi on sitä helpompi; jos sinulla on ollut riitaa jonkun ihmisen kanssa taikka et muutoin ole sopinut hänen kanssansa, jos olet käynyt isoissa pidoissa, ollut isossa seurassa, tuntenut suurta iloa taikka suurta surua, kokoo silloin sitä tyystemmin ajatuksesi ja tutki itseäsi kaikella ahkeruudella; rukoile anteeksi siitä, mitä on ollut pahaa, ja anna Jumalalle kunnia siitä, mitä kenties on ollut hyvää. Jos sinä päivänä olet jonkun velvollisuuden laiminlyönyt, palkitse toisena, mitä sinulta jäi täyttämättä; ja vaikk'ei mitään pahaa olisikaan tapahtunut, nöyryytä itsesi kuitenkin, ole kiitollinen ja rukoile Jumalalta anteeksi siitä, mistä et itse tiedä. Koeta myöskin ottaa vaari kaikesta siunauksesta ja kaikista armon-osoituksista, joita sinä ja sinun omaisesi sinä päivänä olette saaneet vastaan-ottaa.

25. Juuri kuu panet maata ja muutoinkin, niin usein kuin suinkin voit, ajattele kuolemaa ja valmistusta siihen. Kun olet mennyt levolle, sulje silmäsi lyhykäisellä rukouksella; anna itsesi kokonaan uskollisen Luojan käteen, ja sen tehtyäsi luota häneen, niinkuin sinun täytyy tehdä kuolinhetkelläsi.

26. Jos yöllä heräät, käytä valvontasi pyhillä ajatuksilla ja pyhällä ikävöimisellä; muista nuoruutesi synnit sekä että sinun kerta täytyy kuolla, ja viimeiseksi rukoile Jumalaa tuomiopäivänä olemaan sinulle ja kaikille ihmisille armollinen.

Minulta on mennyt niin paljon aikaa näitä pyhiä sääntöjä lukiessani, niitä sekä äitini hyvyyttä ajatellessani, hän kun omalla rakkaalla kädellään on ne minulle kopioinnut, etten ehdi mitään sen enempää lisätä. Huomenna tahdon ruveta niitä täydellä, todella noudattamaan.

Mitä viimeisiin niistä tulee, minä luultavasti en saa niitä täytetyksi; sillä minä en muista yöllä koskaan valvoneeni kauemman aikaa, kuin että juuri olen kerinnyt kuulemaan tuulenpuuskan kohinan vanhoissa, korkeissa jalavissa taikka vareksen rääkyvän vastalauseen poistuulemista vastaan lämpimästä pesästä taikkapa sateen rätinän akkunaruutuja vastaan, sekä kiittämään Jumalaa vuoteestani, jossa minun on niin hyvä maata, ja uudestaan nukkumaan patjalleni.

Eikä minulla myöskään ole ketään rakasta vainajaa muistettavana. Ei ketään! Kaikki rakastettuni elävät — isä, äiti, veli Jack ja Hugh Spencer; ja jos valvoisin kukon laulantaan asti, kuinka voisinkaan kylliksi kiittää Jumalaa tästä onnesta?

Perjantaina, toukokuun 3 p.

Niin varhain aamulla kuin heräsinkin, linnut kuitenkin olivat ennen minua liikkeellä. Ensin kaikui aamuvirkkujen varesten rääkynä jalavain latvoihin tehdyistä pesistä korkealta ylipuolelta kattoa; sitten varpusten liverrys valkoisista orapihlaja-pensaista akkunani alta. Nämät äänet olivat minusta niinkuin esisoitto alkuvirren edellä kirkossa, jonka jälkeen heleä laulu itse kohta seuraa; tässä oli rastasten ja muitten sulallisten laulajien suusta ihana aamuvirsi jatkoksi liittyvä.

Niin, laulukunta oli minulle jo järjestettynä, ja kun avasin akkunani, minua vastaan, toisenlaisina ääni-aaltoina, astui orapihlaja-kukkien ja syrenien suloinen tuoksu.

Minä tunsin itseni niin onnelliseksi, kun katselin ulos ja näin kaikki nuot nöyrät olennot, jotka nyt kantoivat kiitosuhriansa Jumalalle; silmäni tulivat täyteen kyyneliä, minä notkistin polveni ja rukoilin ääneeni: "Isä meidän." sitten minä sanoin hiljaa sydämessäni:

"Oi teitä, te rakkaat Jumalan luomat, jotka ette saa ilmoitetuksi kaikkia, mitä hänen ylistykseksensä tahtoisitte lausua, ja kuitenkaan ette tunne puoltakaan hänen hyvyydestänsä — ei puoltakaan siitä, mitä me ihmiset tunnemme! Te päivittelette hänen hymynsä valossa, mutta me tunnemme sen rakkauden, joka hänen sydämessänsä asuu. Te ylistätte häntä hänen ylenpalttisesta rikkaudestansa, joka ei ole maksanut hänelle mitään; me ylistämme häntä hänen uhraavasta rakkaudestansa, joka on maksanut hänelle hänen ainoan Poikansa. Maa on täynnänsä sinun rikkauttasi; mutta me yksin, kallis Vapahtaja, tunnemme sinun köyhyytesi ja sinun ristisi rikkaan rakkauden."

Ne sanat, jotka äitini syntymäpäivä-aamunani lausui minulle, ovat siitä saakka olleet sydämessäni ja mielessäni. Niin minusta nyt näytti kuin jokainen elämämme toimi olisi jotain semmoista kuin katkismuksemme sanoo pyhistä sakramenteistä, nimittäin näkyväisiä merkkejä sisällisestä ja hengellisestä armosta, ja kun avasin akkunani, minä ajattelin: "Jesus aurinkoni, sinulle minä avaan sydämeni! Anna valosi ja henkesi tunkea sieluuni niinkuin luonnollinen valo ja ihana aamu-ilma tunkee huoneeseni." Ja eikö puhdas, kirkas vesi ollut hänen omia pyhiä vertauskuviansa? Eikö vaatteet, jotka minä pu'in päälleni, muistuttaneet minua niistä valkoisista vaatteista, jotka ovat pestyt puhtaammiksi kuin yksikään ihminen voisi sitä tehdä, lähteessä, jota ei mikään ihmis-käsi voi avata eikä sulkea?

"Turhiin juttuihin" minulla ei ollut mitään halua, sillä Betty oli juuri lähtenyt kammiostansa minun huoneeni takaa, ja hän on ilman sitä harvoin juuri monisanainen. Mikään muu olento ei vielä ollut liikkeellä — lintuja lukematta.

Kun sain vaatteet päälleni, minä tuumailin itsekseni, kuinka parhaiten voisin noudattaa tuon hyvän piispan neuvoa, että pakenisin yksinäisyyteen. Minä ai'oin ensin pyytää äidiltäni, että saisin siivota itselleni kammion pienessä tornissa omenahuoneen päällä, mutta sitten johtui mieleeni, että sillä tavalla tulisin tekemään melkein niinkuin fariseukset, jotka rukoilivat kadunkulmissa; sillä minä en voinut mennä sinne ilman että kaikki näkivät ja tiesivät sen, ja minä kadottaisin sillä tavalla sen suloisen tunnon, että mitä minä tein, oli ainoastaan Jumalalle tuttu.

Minä tulin sentähden siihen päätökseen, että mikään paikka ei ole hartaudenharjoituksille vapaampi ja sopivampi kuin nuoren tytön kammio semmoinen kuin minun, jonka akkunasta ihana näky-ala ja hyvä haju tulee minua vastaan.

Mutta kun tämä tuumailu otti hyvän hetken, minulla ei ollut paljon aikaa jälellä noihin "seitsemään hartaudenharjoitukseen." Todellakin, minusta näytti kaksi ensimmäistä, kunnioitus ja kiitos, vaativan isomman ajan, koska minulla on niin paljon, josta minun tulee kiittää, mutta niin vähän, jota minun on syytä toivoa ja pyytää. Minun tarvitsee kuitenkin kysyä äidiltäni, onko tämä oikein, niinkuin myöskin, mitä "uhrilla" ymmärretään. Enkä myöskään ole varma, oliko raamatunlukemiseni oikeaa hartaudenharjoitusta. Luettavanani oli Math. 1:en luku, mutta minä en päässyt 21:en värsyn ylitse, koska minusta on niin suuri ja ihmeellinen sana, että Herra Jesus todella tahtoo pelastaa meitä synneistämme, tuskasta, epätoivosta ja kaikesta siitä, joka tekee meidät onnettomiksi. Ennenkuin luin edemmäksi, minun kuitenkin oli täpärä aika lähteä lypsämään. Minä päätin sentähden, sen siaan että olisin istunut ajattelemaan, mitä kiusauksia päivän kuluessa voisi kohdata minua, miettiä tuota tiellä lehmähakaan mennessäni. Niin tapahtui, että kiusaukset tulivat päälleni, ennenkuin olin kerinnyt valmistaa itseäni niitä vastaan, vaikka minusta näyttää vähän siltä, kuin se juuri olisi kiusausten oikea luonto, että tulevat silloin ja siinä, missä niitä ei tiedä odottaa. Kun menin maitoämpäriä maitohuoneesta noutamaan, minä katsoin hyllylle, oliko rintasiirappi, jonka olin keittänyt leski Treffryä varten ja pannut yöksi hyllylle, käynyt sakeaksi. Bettyltä kysyttyäni, mihin siirappi oli joutunut, (joka kysymys kyllä oli varomaton, koska sattui olemaan pyykkipäivä ja hänen luontonsa terävät piikit silloin tavallisesti nousevat pystyyn), hän vastasi, että hän ei millään tavalla voisi kärsiä, että tuommoista suttua seisoo kerman vieressä kärpästen syöttinä. Hän oli laskenut kupin kyökin akkunalle, ja kissa oli kaatanut sen kumoon. Olipa onni, ettei kuppikin mennyt rikki, ja kissa tullut myrkytetyksi. Tuommoista rohjaa ei hän suinkaan sallisi maitohuoneessa. Tähän minä kiivaasti vastasin, että minulla oli yhtä suuri oikeus maitohuoneesen kuin hänellä, ja että hänen olisi pitänyt tietää, että kissa, auringon paistaessa, pitää juuri tuota paikkaa tyyssianansa.

Betty vastasi, ettei hän suinkaan aikonut ottaa neuvoja semmoisilta, joita hän oli kehdosta saakka kasvattanut, ja minä peräännyin voitettuna, niinkuin minun olisi pitänyt ennakolta arvata. Kammiooni suuruksen edellä palatessani tapasin kaikki laatikkoni epäjärjestyksessä. Kuu suuruspöydässä sitä valitin, Jack nauroi ja sanoi, että hän ainoastaan oli hakenut nuoranpalasta, kysyen, hankinko kirjoittaa senkin päiväkirjaani.

Minä punastuin ja sanoin, että hänellä ei ollut oikeutta muljata laatikkojani eikä edes ilman lupaa käydä huoneessani.

Äitini rupesi nyt välittäjäksi ja sanoi, ettei minun pitäisi tehdä niin suurta melua pikku-asioista.

Isäni hymyili ja kysyi, tuleeko päiväkirjani samanlaiseksi kuin se,
josta eräässä sanomalehdessä puhutaan, ja johon oli kirjoitettu:
"Maanantaina: nousin ylös, panin päälleni ja pesin käteni ja kasvoni.
Tiistaina pesin ainoastaan käteni."

Minun olisi pitänyt nauraa, mutta minä en voinut. Kova koskenta näytti ryöstäneen uudelta kalleudeltani nuoren viehätyksensä, ja niin kului päivä — jotenkin raskaasti.

Kuinkapa kaikki tämän päivän aamusta saakka on muuttunut! Tänä iltana minun ei suinkaan ole vaikea "tunnustuksen" ja "avuksi-huudon" aiheita löytää. Mutta totiseen tunnustukseen kuuluu, niin minusta näyttää, että olen yhtä tunnollinen itseäni kohtaan kuin muitakin vastaan. Minä olen välisti nähnyt ihmisiä, jotka lankeevat jonkunlaiseen intohimoiseen itsesyytökseen, joka mielestäni osoittaa yhtä vähän totista katumusta, kuin koska yhtä kiihkeästi soimataan muita. Minä ajattelen, ettei saa kantaa väärää todistusta itseänsä vastaan, enempää kuin muitakaan. Ilman sitä minusta näyttää paljon huokeammalta puhjeta itkuun ja niiskuttaa: "Minä olen kurja raukka, vaivainen syntinen, viheliäisin kaikista," kuin hiljaisella häpeällä täydestä sydämestä tunnustaa: "Minä olen tänäpänä tehnyt väärin Bettyä vastaan; minä olen ollut itsekäs ja tyly Jackia vastaan; minä olen ollut kärsimätön kallista äitiänikin kohtaan." Mielipaha ja ärtymys ei kuulu totiseen katumukseen. Puoleton itsesyytös ei kuulu oikeaan synnintunnutukseen. Kesken kyyneltemme iloitsemme salaisesti tunteellisuudestamme. Tapahtuupa myöskin, että sydän nousee omaa itsesyytöstänsä vastaan ja lopulta pitää synnin aivan vähäisenä, mutta katumuksen varsin suurena. Ei, ennen kaikkia tahdon olla totinen itseäni ja kaikkia muita kohtaan. Mitä minä todella tarvitsen, on voittaa syntini — eikä ainoastaan vuodattaa kyyneltulvaa niitten päälle, ja siihen vaaditaan, että opin niitä tuntemaan, semmoisina kuin ne ovat. Pikainen luontoni vietteli minua tänäpänä. Mutta mikä se on, joka tekee sen semmoiseksi? Mitä se oli, jota Betty niin äkkiä ja niin kovasti minussa loukkasi, kun hän sanoi, ettei minulla ole mitään valtaa hänen ylitsensä? Minä arvaan, että se oli ylpeyttäni.

Mikä kiivastutti minua Jackia vastaan?

Hänellä tosin ei ollut mitään oikeutta minun kalujani omistaa, mutta minulla ei liioin ollut mitään oikeutta suuttua. Kenties olen liian tyyskä kaluilleni. Mitä vikaa tämä ollee? Lieneekö se ahneutta?

Lopuksi: mikä se oli, joka teki minun niin kärsimättömäksi äitiäni kohtaan? Minusta näytti, että hän ei tarpeeksi puollustanut oikeuksiani.

Minun arvoni, minun kaluni, minun oikeuteni! Kuinka itsekkäältä ja turhan-aikaiselta se kuuluu!

Mikä olisi auttanut minua omaa itseäni voittamaan? Mikä muu, kuin jos olisin ajatellut Bettyn karkeaa, mutta itsekieltävää meidän kaikkien hyväksi tämän pitkän ajan kuluessa; jos olisin rakastanut Jackia enemmän kuin omia kurjia kapineitani; jos olisin rakastanut ja kunnioittanut äitiäni, niin että olisin muistanut, kuinka hellät ja uskolliset hänen nuhteensa ovat, ja kuinka hyvin minä niitä tarvitsen. Mikä minulta puuttuu, on sentähden rakkautta, enemmän rakkautta.

Niin, tänä iltana minulta ei suinkaan puutu tunnustuksen ja anteeksi-anomuksen aiheita.

Lauvantaina, toukokuun 4 p.

Tänä aamuna oli kovin kylmä ja tuulinen ilma; ja kun tulin alas maitohuoneesen, Betty jo seisoi täydet maito-ämpärit kädessä.

"Luulitteko, että minä antaisin tuommoisen raiskan mennä kallioin ylitse tämmöisellä tuulella?" hän sanoi, laskien tukevista käsistään ämpärit laattialle. "Tuuli olisi paiskannut kumoon tusinan semmoisia vaivaisia kuin te."

Ja yhtä kaikki Bettyä vaivaa luuvalo, ja vaatteet ovat hänelle suuremmasta arvosta kuin minulle sekä myöskin vaikeammat palkita.

"Betty," sanoin minä kiitollisuuden innossa, "minun ei koskaan olisi pitänyt puhutella teitä, niinkuin eilen puhuttelin!"

"Nuorilla ihmisillä on välisti oikkujansa," vastasi Betty, nähtävästi siinä mielessä, että hänen tuli käyttää tilaisuutta kasvatustani edistääksensä. Katumukseni laimeni melkoisesti, kun Betty lisäsi:

"Yksikään olento ei tule missis'in läheisyyteen, jota hän ei kaikin tavoin koeta saada rikkipassatuksi. Ilman minua olisi järjestyksen tässä talossa jotenkin huonosti laita. Master Jack'ista alkaen meidän kissaamme asti ei kukaan tietäisi, mitä se on, että joka kalun tarvitsee saada olla paikallansa."

Kurituksen yleisyys vähensi sen kovuutta, ja minä en voinut olla hyvään nauruun hetkahtamatta, joka melkoisesti kevensi sydäntäni.

Minun tuli mieleeni, ettei haittaisi, vaikka hyvissä kirjoissa puhuttaisiin siitä, kuinka hyvältä joskus tuntuu omaa itseänsä nauraa. Eikö siitä välisti olisi enemmän hyötyä kuin itkemisestä?

Minä luulen todellakin, että jumaliset ihmiset useasti kietovat itsensä vaikeuksiin juuri sen kautta, että vioillensa antavat liian suuria nimiä. Tärkeää on epäilemättä kaivaa syntiemme ympäri ja tunkea niitten juureen, mutta välisti olisi luullakseni yhtä hyvä keveällä kädellä noukkia kukat pois. Sillä kukat tekevät siemeniä, ja siemenistä kasvaa rikkaruohoja, yhtä hyvin kuin juuristakin.

Sunnuntaina, kesäkuun 9 p.

Pyhäpäivät ovat ihania päiviä. Jo kirkkovaatetten käsille-ottaminen arkusta, missä ne koko viikon ovat maanneet lavendelin joukossa; jo ruokasalin vasta-pestyn, kiiltävän laattian näkeminen synnyttää niin raikasta, iloista ja juhlallista mieltä!

Meillä ei ole juuri monta hartauskirjaa. Välisti äitini ottaa kirjahyllyltä kirjan nimeltä: "Pyhien sielujen elämä ja autuas kuolema," ja kuu minä istun hänen jalkojensa juuressa ja kuuntelen, mitä hän lukee, onpa juuri kuin vaeltaisin pyhimyksen parissa, kukkien ja hedelmien keskellä kuninkaan puutarhassa, oudonlaisiin vaatteisiin puettujen, ulkomaan kasveilla seppelöittyjen sankarien ja pyhimysten vartalokuvia ympärilläni, sillä välin kuin ilma on täynnänsä päivänpaistetta ja tuoksua sekä lirisevien suihkulähdetten suloista ääntä. Se ihastuttaa minua suuresti!

Ja sitten, kuun viimeiseksi saan lukea kappaleen raamatusta, tuntuupa niinkuin tuosta kuninkaallisesta puutarhasta, haravoituilla hiekkakäytävillänsä, nousisin sammaleiselle kalliolle asuntomme taaksi ja jalkojeni alla näkisin raikkaan, mehevän ruohoston ja pääni ympärillä tuntisin puhtaan, terveellisen meri-ilman puuskausta. Kuinkapa minua ihastuttaa katsellessani tanteria pitkin, missä karjalaumat käyvät ja kaikenlaiset muut Jumalan luomat olennot riemastelevat, ääretöntä merta myöten, purpurahohtaavilla smaragdi-aalloillansa, sekä korkeaa, valoisaa taivasta kohden, jolle ei myöskään näy mitään rajaa. Ja kun samalla kuulen äänen, inhimillisen niinkuin meidän, joka puhuu yksinkertaisimmista asioista ja koskee sydämemme sisimmäisimpään; kun tiedän, että tämä inhimillinen ääni samalla on jumalallinen, ja että kaikki, mitä se puhuu, on totuutta, ijankaikkista totuutta, oi kuinka suloista tämä on!

Sitten meillä myöskin on eräs postilla sekä rukouskirjamme tietysti. Minä puolestani en useampia hengellisiä kirjoja havittelekaan. Paitsi sitä Bettyllä on Fox'in "Martyyrien kirja," sisältävä kauheita kuvia ja kertomuksia hirveistä vaivoista ja kidutuksista, joita pyhät ihmiset suurella kärsivällisyydellä ja ilolla totuuden tähden vapaaehtoisesti ovat kestäneet. Tätä kirjaa minä mielelläni luen, erittäin sitten kuin olen tullut niin vanhaksi, että tiedän erottaa, mitä piinakertomuksista ja hirmukuvista sopii käydä ohitse.

Maanantaina kesäkuun 10 p.

Jospa vaan voisin olla levollinen Jackin puolesta! Ei niin, kuin hänessä olisi mitään isoja vikoja. Hän on rehellinen ja suora, niinkuin isäni pojan sopiikin, ja hänellä on vilpitön, hyväntahtoinen ja miellyttävä olento, joka vähän muistuttaa äidistämme ja useasti saa Bettyn sydämen heltymään, juuri kun hänellä olisi mitä enimmin syytä suuttua. Minä en tiedä, mikä hänessä on, joka tekee minun levottomaksi, jos ei juuri se, että hän niin harvoin tahtoo tehdä mitään, joka ei miellytä häntä. Hän tekee elon-aikana työtä yhtä raskaasti ja yhtä paljon kuin joku muu; mutta mitä ikinä minä taikka Betty koetammekin, emme saa häntä aikanansa aamuisin liikkeelle, vaikka hän kyllä tietää, kuinka se pahoittaa isäämme, että hän ei tahdo nousta, ja kuinka me kaikki saamme puuhata laiminlyötyä täyttääksemme. Ja sitten hän joku kaunis päivä heittää kaikki tyyni ja lähtee metsälle taikka kalaan, kesken kiireimmän työ-ajankin; kun hän sitten palaa takaisin, lintuja ja kaloja kosolta muassaan, Betty kyliä leppyy, mutta ei isämme, ja äitimme on yhtä huolestunut kuin ennen. Niin hän hukkaa ja hävittää omat kalunsa ja tulee sitten meidän muitten luo, vaatien meitä kapineillamme palkitsemaan, mitä hän on hävittänyt. Jos koetamme estellä, hän sanoo meitä kitsaiksi ja turhantarkoiksi ja saa useasti meidät itsekin samaan mieleen, kysyessään, onko hän koskaan kieltänyt jakamasta meidän kanssamme, mitä hänellä on. Mutta onko se anteliaisuutta, kun omastansa jakaa toisille, mutta samalla pitää toisten omaisuutta tyhjentymättömänä aarteena, jota yhä ammentaa takaisin?

Hän ei koskaan tule valmiiksi oikealla ajalla kirkkoon lähtemään, vaikka hän tietää, että äitimme ei suo mitään ennemmin, kuin että kaikki yhdessä seurassa lähdemme sinne, ja kirkkoherrakin näyttää varsin tyytymättömältä, kun huomaa hänen, jumalanpalveluksen aljettua, astuvan käytävää pitkin; tapahtuipa tuo kerta kesken virttäkin, niin että koko seurakunnan silmät kääntyivät häneen. Saarnassa viitataan välisti tämmöisiin pahohin tapoihin, ja silloin Jack sanoo: "Kuinka voidaankaan tehdä niin suuri asia pikkuseikasta, pienestä ajattelemattomuudesta?" Mutta mitä se on, joka piilee tämän ajattelemattomuuden takana, joka läheisiämme ja rakkaitamme huolettaa?

Minua ei mikään iloittaisi niin paljon, kuin jos näkisin Jack'in tekevän jotakin, joka ei miellytä häntä, taikka panevan alttiiksi jotakin, joka on oikein rakasta hänelle, koska hän sillä tavalla tekisi, mitä hänen tulee tehdä; minä olen varma, että äitimme useasti suree häntä, erittäin sitten kuin täti Beauchampin mies, joka on korkea herra Lontoossa, on luvannut hankkia hänelle paikan sotaväessä. Siellä on niin monta kiusausta, äitini sanoo, niille, jotka menevät muitten mukiin. Minä en voi uskoa, että Jack koskaan tekisi mitään halpaa taikka häpeällistä; mutta oikean vastakohta on kuitenkin väärä, eikä koskaan voi tietää, mihin väärä tie saattaa viedä.

Lapsina ollessamme minä en koskaan havainnut mitään tämmöistä. Jack oli paras leikkikumppani mailmassa. Jos hän oli vetänyt minua kanssansa johonkin pulaan, hän aina tiesi pelastaa minua siitä, ja jos tämä ei onnistunut häneltä, minua ei pahoittanut ottamasta osaa vastuksiin hänen kanssansa. Jos häntä huvitti olla johdattajana, minua huvitti seurata perässä, ja onnellisempia lapsia, kuin me olimme, minä en voi ajatellakaan. Millä ruhtinaan lapsilla olisi voinutkaan olla parempi leikkipaikka kuin rakas vanha piha kaadettuin, vanhoin puunrunkoinensa, hävinnyt vanha vaja ja kyyhkyislakka, tuo ennen muinoin komea pieni torni kiertorappuinensa? Koiramme Trusty, kissa, kanat, kalkkunat, ankat ja kyyhkyset kävelivät kaikki luonnollisessa vapaudessa, jonka Bettyn suuri rakkaus eläimiä kohtaan valmisti heille, yltä-ympäri, missä heitä halutti, ja tekivät, juuri mitä tahtoivat, ja mitä parhaaksi näkivät. Taikajuttu, hauskempi kuin Aisopon sadut, oli meillä katsellessamme kukon uljaita liikuntoja edestakaisin, emäkanojen ja ankka-äitien kasvatusjärjestystä, heidän huoliansa ja murheitansa, sekä nähdessämme Trustyn juhlallista, patriarkan-tapaista käytöstä, hänen vakavaa, järkähtämätöntä etujensa valvomista kissan suhteen. Piha oli meille koko suuri mailma. Lapset, jotka monia aikoja sitten elivät täällä, silloin kuin asuin- ja ulkohuoneet ja kaikki tyyni vielä oli täydessä kunnossa, komeaa ja kaunista, eivät suinkaan voineet rakastaa tätä niin paljon, kuin me rappiotilassaan sitä rakastimme. Sitten oli meillä myöskin tuolla laaksomme toisessa päässä kaunis merenlahti, valkoisella hiekallaan, johon meri nousuveden aikana tunki, välisti pieninä kareina suikertaen, mutta useammin vyöryen suurina, valkoisina aaltoina, jotka, paljon korkeampina kuin me, ja pauhaten niinkuin ystävälliset jättiläiset, ainoastaan olettelivat meitä nielläksensä hyvin tietäen, että me tunsimme heidät emmekä pelänneet heitä. Mikä taikapaikka tämä meille oli! Joka päivä viskasi meri jotakin uutta ilmiin, hohtaavia simpsukkoja taikka raakunkuoria, ja sitten oli meillä vielä pienen pieni leikkilahdelma, valkoinen hiekkavuori perällä ja pieni salmi suussa, jonka ylitse rakensimme sillan, "niinkuin Aleksanteri suuri Tyron kaupunkiin," Hugh Spencer sanoi.

Onnellisimmat päivämme olivat ne, jolloin Hugh Spencer, kirkkoherran poika, tuli leikkimään meidän kanssamme. Hän on kolme vuotta minua vanhempi ja oli jo silloin niin oppinut historiassa, että hän aina osasi yhdistää leikkimme entisten aikojen mainioin miesten ja naisten sekä suurien tapausten kanssa, niin että leikissä, johon hän otti osaa, aina oli jotakin todennäköistä ja suurta. Ja sitten hänellä oli ihmeellinen kirja miehestä, nimeltä Robinson Crusoe, jonka herra Defoe Lontoosta on kirjoittanut; ja vaikka Jack ei mielellään tahtonut vaivata itseänsä lukemisella, hän aina oli valmis lukemaan noita merkillisiä kertomuksia saaresta ja merenlahdesta ja villi-ihmisistä.

Ja minun Hugh aina pani jonkunlaiseksi kuningattareksi, koska olin ainoa tyttö, eikä hän näyttänyt voivan koskaan tehdä tarpeeksi vaivojani säätääksensä ja minulle huvia hankkiaksensa. Hän se oli, joka vuoreen hakkasi nuot pienet sievät astimet, joita myöten minun oli niin mukava kiivetä kun nousuvesi tuli. Eikä hän milloinkaan tahtonut antaa Jack'in komentaa minua, niinkuin tämä toisinaan teki, vaikka minä en juuri koskaan paheksinut sitä.

Minä arvaan, että pojat tulevat vähän toisenlaisiksi, kun heillä ei ole mitään omaa sisarta, ja Hughin ainoa pieni sisar kuoli ainoastaan seitsemän vuoden vanhana. Muutamana sunnuntaina otti Hugh minut kanssansa isänsä lukukamariin katsomaan sisarensa pienoiskuvaa, joka oli siellä seinällä. Se oli niin kaunis, vakavan-näköinen pieni kuva suurilla, avoimilla, syvämietteisillä silmillä — juuri semmoisilla, mimmoisiksi minä ajattelen enkelin silmät. Siltä ei puuttunut kuin siivet ollaksensa enemmän kerubin muotoinen kuin kaikki kerubit kirkossamme, jotka lukkari on maalannut punaisilla poskilla ja sinisillä silmillä, ja joista hän on niin ylpeä. Minä arvaan, että se on tuon taivaasen siirtyneen pienen sisaren muisto, joka antaa Hughille tuommoisen leppeyden keskuudessaan pienten tyttöjen ja muitten naisten — yksin Bettynkin kanssa.

Tähän muistoon liittyy hänen äitinsä, joka kuoli vähää jälkeen pienen tytön. Äidilleni hän on niin kohtelias ja osoittaa niin suurta kunnioitusta, kuin olisi hän joku pyhimys — niinkuin minä todella luulen hänen olevankin.

Varmaan näyttää kaikki hyvin pyhältä, kun se, joka on meitä kaikkein lähimpänä, jo on tuolla ylhäällä taivaassa.

Onpa sentähden, kuin tämä mailma Hugh Spenceristä olisi paljon pyhempi paikka kuin useammista muista ihmisistä. Hän katselee monta asiaa toisella tavalla kuin muut. Sen kuulin esimerkiksi sunnuntaina, kun palasimme kirkosta, ja Hugh oli meidän kanssamme. Kun lähenimme vuorityömiesten kylää, joka on notkossa kirkkotien varrella, juopuneitten hurja melu sattui korvaamme. Jack sanoi silloin: "Vuorityöläiset näyttävät olevan hyvällä tuulella tänäpänä," mutta Hugh kuiskasi minulle, tuolla kun tulimme toisten perässä: "onnetonta paikkaa! Usein en saa unta noita ihmis-raukkoja ajatellessani."

"Kuinka niin?" minä kysyin. "Betty sanoo, että he eivät ole köyhiä." "Ei, mutta he ovat kuolemattomia," hän vastasi, "ja minä luulen, että Jumalan nimeä ei mainita heidän keskellänsä paitsi kirouksissa. Muutama viikko sitten minä siellä näin kuolevan vaimon, joka ei tietänyt niin mitään meidän Herra Herrastamme ja Vapahtajastamme Jesuksesta Kristuksesta."

"Eivätkö koskaan käy kirkossa?" minä kysyin.

"Ainoastaan pariskuntiansa vihkiyttämässä ja ruumiitansa siunauttamassa," hän vastasi; "ja jos kävisivätkin, mitä hyötyä heillä noista kalliista sanoista olisi, raakoja ja tietämättömiä kuin hengellisissä asioissa ovatkin. Yhtä hyvin sopisi puhua lapselle kreikkaa."

"Kirkkoherra puhuu paljon semmoista, joka minullekin on kreikkaa," minä sanoin; (sillä meidän kirkkoherramme on hyvin oppinut mies, ja häntä ei pidettäisi niin suuressa kunniassa, kuin pidetään, jos hänen ajatuksensa aina liikkuisivat seurakunnan käsitysten tasalla). "Hän tietää niin paljon," minä lisäsin, peläten lausuneeni jotakin loukkaavaa, "sentähden ei aina sovi pyytää häntä ymmärtää. Hänen saarnansa johdattavat aina mieleeni, kuinka tietämätön minä olen. Ne opettavat, kuinka monta viisasta miestä on elänyt mailmassa: Sokrates, Aristoteles ja Krysostomo ja niin monta muuta, joitten nimeä minä en osaa edes lausua; se ylentää ja samalla nöyryyttää mieltä, kun ajattelee, kuinka paljon on oppimista ja kuinka vähän tietää. On sentähden suuri siunaus saada muistutusta siitä." "Mutta löytyy ihmisiä, jotka tietävät yhtä vähän Kristuksesta, kuin sinä tiedät Sokratesta," jatkoi Hugh, "ja minä en pääse siitä ajatuksesta, että jos Krysostomo taikka P. Paavali itse olisi ollut täällä, he kyllä olisivat keksineet jonkun keinon saattaaksensa semmoisiakin kuin nämät vuorityömiehet totuuden tuntoon." Se oli uusi ajatus minulle, että saarna voisi olla yhtä yksinkertainen kuin raamattu; sillä äitini ei koskaan sallinut, että mitä kirkossa puhuttiin taikka tapahtui, perästäpäin tuli meidän välillämme keskusteltavaksi. Minä pelkäsin sentähden, että nyt olimme kielletyllä alalla.

Mutta Hugh jatkoi omaa ajatuksenjuoksuansa, lausuen: "Minä olen kohta valmis lähtemään Oxfordiin, ja kun olen tullut maisteriksi ja oppinut, kuinka kreikkalaiset ja roomalaiset puhuivat, minun tekisi mieli, ennenkuin pääsen papiksi, jatkaa lukujani toisessa paikassa, oppiakseni, kuinka ihmiset, jotka reutoovat ruumiillisella työllä, miehet ja vaimot meidän ympärillämme, ajattelevat ja puhuvat. Minä tahtoisin oleskella kalastajien keskellä meidän rannoillamme, käydä merellä heidän kanssansa, ottaa osaa heidän vaaroihinsa ja kieltämyksiinsä, niin että kerta saarnallani löytäisin tietä heidän sydämiinsä. Sitten tahtoisin alati elää semmoisten ihmisten joukossa kuin nämät vuorityömies-raukat, käydä heidän kanssansa kaivoksissa, olla heidän perettensä luona, kun isä kannetaan kotia haavoitettuna taikka runneltuna, ja puhua heidän kanssansa Jumalasta ja Vapahtajasta — ei ainoastaan pyhäpäivinä ja muina elämän rauhallisina hetkinä, vaan aina kun heidän sydämensä on sortunut tuskasta, särkynyt murheesta taikka heltynyt taudista ja pelastumisesta uhkaavasta vaarasta. Miehiä, jotka rohkenevat alati panna henkensä altttiksi vaimoansa ja lapsiansa elättääksensä, ei pitäisi jättää kuulemaan yltä-pmpärillemme tietämättöminä kuin pakanat."

"Mutta, Hugh," minä sanoin, "tunnethan sinä kaikki kalastajat ja kaikki vuorityömiehet koko paikkakunnalla, ja kun tulemme heitä vastaan, he kaikki tervehtävät sinua niinkuin vanhaa ystävää; enkä minä ole koskaan kuullut puhuttavan papista, joka on päättänyt opintonsa vuorikaivoksissa taikka kalastajapaikoissa."

"Etkö ole kuullut puhuttavan saarnoista, jotka pidettiin merenrannalla kalastajille?" kysyi hän matalalla, kunnioittavalla äänellä, "taikka elämästä, joka vietettiin köyhien majoissa? Minusta tuntuu välisi," jatkoi hän, "kuin olisi se hyvä sääntö, jos jokaisen papin täytyisi alkaa jonakin muuna, niin että hän oppisi tuntemaan, mitä koetuksia ja kiusauksia muilla ihmisillä on; niin että saarnat tulisivat enemmän toisen sydämen ystävälliseksi puheeksi toiselle kuin kylmäksi, heliseväksi kai'uksi inhimillisistä äänistä, kerran elävistä, mutta aikaa sitten kuolemaan vai'enneista."

Minä olin hetken aikaa vaiti, sillä Hughin sanat antoivat minulle uusia asioita ajatellakseni. Mutta sitten minä muistin äitiäni ja sanoin:

"Äitini ei koskaan ole elänyt kalastajien majoissa eikä vuorityömiesten joukossa. Vuosikausiin hän ei ole ollut niin terve, että olisi uskaltanut lähteä pidemmälle kuin kirkkoon; nuoruutensa ajan vietti hän rauhallisessa pappilassa, ja yhtä kaikki hän näyttää niin hyvin käsittävän, mitä kukin tarvitsee. Kaikenmoiset ihmiset uskovat hänelle murheensa, ja hänellä on lohduttavia sanoja heille kaikille."

"Niin," vastasi Hugh syvämielisesti. "Kenties tekee kaikenlainen murhe sydämen sääliväksi ja helläksi niinkuin äitisi, niin että se aukenee kaikkien muitten sydänten syvyydelle. Kenties oppivat muutamat, niinkuin hän, tuntemaan kaikki miehet ja kaikki naiset suorastaan sen kautta, että oikein ovat oppineet tuntemaan Hänet, joka itse tuntee ja tietää kaikki. Mutta joka mies voi tuskin tulla semmoiseksi kuin äitisi."

Kun iltapäivällä tulin kyökkiin, sanoi Betty:

"Minkä mahdottoman kauniin saarnan kirkkoherramme meille tänäpänä piti!
Hänen puheensa tulvasi niinkuin kuohuvat meren-aallot."

"Mikä se on, joka teitä siinä niin miellytti," minä kysyin.

"Mitä puhuittekaan, lapsi," Betty huusi, "luuletteko, että minä olisin niin rohkea, että sanoisin kirkkoherraamme ymmärtäväni? Niin oppinutta miestä ei löydy koko maassa, kehutaan. Mutta se oli ihmeellisen kaunis saarna, sen minä sanon. Se tulvasi niinkuin meren-aallot, niin, ihan niin."

Tuorstaina, heinäkuun 11 p.

Kun olimme illallisella ja Hugh Spencer oli meillä, Betty tuli sisään kovasti säikähtyneenä ja kertoi, että alhaiso Falmouthissa oli karannut erään papin päälle ja milt'ei tappanut hänet.

Hän oli saarnannut kansalle ulkona taivas-alla ja oleskeli sitten kaikessa hiljaisuudessa Falmouthissa, kun alhaiso, satamasta tulleen merisissi-joukon yllytyksestä ja johdolla, hyökkäsi huonetta vastaan, missä hän asui, kiroten ja vannoen tahtovansa tappaa papin. Perhe, jonka tykönä hän oli sisällä, pakeni kauhistuksissa, heittäen hänet yksinään rohkean ja rotevan palvelustytön kanssa. Alhaiso särki portin, syöksi sisään, tunki porstuaan ja rupesi rikkomaan seinää sitä huonetta vastaan, missä pappi oleskeli, kirkuen ja ärjyen: "Pappi ulos! Missä hän on?" Palvelustyttö, jolta Betty oli kuullut tätä kerrottavan, huusi: "Voi, herra pastori, mitä meidän tulee tehdä?" "Rukoilla," oli papin tyven vastaus. Hän jäi sitten alallensa; mutta nähtyänsä, että seinässä, jota vastaan hyökättiin, oli peili, hän varovasti otti sen alas, ettei lasi särkyisi. Juuri silloin syöksivät sissit, joitten mielestä rahvas ei menetellyt tarpeeksi rajusti, huoneustoon, repivät seinän maahan ja piirittivät papin, joka rohkeasti astui heidän keskellensä ja sanoi: "Tässä minä olen! Kenellä teistä on minulle jotakin sanomista? Ketä vastaan olen rikkonut?" ja kääntyen milloin sinne milloin tänne, hän lisäsi: "Teitäkö vastaan — vai teitäkö? Sanokaat se minulle!" näin hän yhä ystävällisesti puhutteli heitä, siksi kuin hän oli päässyt väkijoukon lävitse ulos kadulle. Siellä hän seisahtui ja sanoi: "Naapurit, maanmiehet! tahdotteko kuulla minun puhuvan teille?" Empien ja häpeissään seisoi rahvas, ja ääniä kuului, jotka huusivat: "Niin, niin! antakaat hänen puhua, antakaat hänen puhua! Kukaan ei estäkö häntä!" Ja kaksi rahvaan johdattajista katsoi ympärillensä ja vannoi, ettei kukaan saisi mieheen kajota. Sitten veivät he hänen turvallisesti toiseen taloon, ja kohta sen jälkeen hän venheellä lähti kaupungista.

"Sillä papilla mahtaa olla rohkea sydän," sanoi isäni. "Minä tahtoisin ennemmin seisoa koko armeijaa vastaan kuin olla alhaison kynsissä. Mutta minkä tähden he karkasivat hänen päällensä?"

"Sentähden, master," vastasi Betty, "että hän tahtoo saarnata aukealla kadulla taikka muissa vapaissa paikoissa, johon kansa tulvaa häntä kuulemaan; ja sepä ei ole muitten pappien mieleen, ja maistraati oli edellisenä päivänä antanut lukea hänelle kapinasäännön."

"Papit ja merisissit eivät tavallisesti vedä yhtä köyttä", säisti isäni, "ja kapinasääntö näyttää sopivan paremmin alhaisolle kuin papille."

"Minä olen kuullut puhuttavan," sanoi Jack, "että tämän papin luullaan olevan pretendentin lähettiläisiä. Kansa lankee joukottain häntä kuulemaan, ja hän saarnaa aidoilta, portailta ja mistä milloinkin sattuu. Naiset itkevät ja tulevat puistutuksiin."

"Ei ainoastaan naiset, master Jack," keskeytti Betty. "Lankoni, joka oli niin hurja veitikka kuin joku muu, sai viimis kesänä niin kovan kohtauksen, että hän kaatui maahan ja siitä asti on ollut lakea kuin lammas."

"Mikä se oli, joka kaasi hänet maahan," kysyi äitini hämillään. —
"Kuinka se tapahtui?"

"Sanat, jotka puhuttiin," vastasi Betty; "ne olivat niin mahtavat ja ihmeelliset; ja sanotaanpa, että ne parhaasta päästä ovat raamatun omia sanoja; ja pappi on oikea pappi, kirkon omia pappeja eikä ollenkaan noita kurjia eri-uskolaisia. — Jos hän tulee tänne meidän paikoillemme, minä menen häntä kuulemaan, se on varma."

"Betty," sanoi äitini, "teidän tulee ajatella, mitä teette. Löytyy susia lammasten vaatteissa, enkä minä voi käsittää, kuinka naiset tulevat puistutuksiin ja miehet antavat kaataa itsensä maahan. Semmoisista ei puhuta Apostolien Teoissa. Hyvä vaan, ellei tuo ole jesuittain vehkeitä."

Mutta Betty piti puoltansa. "Minä en ole paljon oppinut, missi," sanoi hän; "mutta minä tahtoisin kuulla papin joka osasi lauhduttaa lankoni."

"Ja minä," sanoi isäni, "tahtoisin nähdä miehen joka tuolla tavalla voi hillitä rahvasjoukon."

"Ja minä," sanoi Hugh Spencer hiljaa minulle, "minä tahtoisin kuulla saarnoja, jotka voivat koota tuhansia kuulioita."

Minä puolestani en tiedä, olisinko tuota sen enempää ajatellut, ellei kirkkoherramme seuraavana sunnuntaina olisi siitä saarnannut. Mitä hän muutoin puhuu, näyttää yleensä koskevan ammoin aikoja sitten olleita asioita, niin että meitä kummastutti, kun nyt kuulimme hänen sanovan, että äskettäin oli ilmaantunut uusi haira-usko, hurjien ja vaarallisten henkilöin johdolla, jotka nimittävät itseänsä englantilaisen kirkon papeiksi. Niitä, jotka kuuluvat tähän uuteen lahkoon, hän sanoi, puhutellaan metodistoiksi, vaikka juuri kaikkea metodia ja kaikkea järjestystä polkevatkin. He ovat sytyttäneet koko Englannin ja Wales'in uskonvimmaan ja uhkaavat nyt, hän sanoi, meidänkin rauhallista paikkakuntaamme. Lopuksi hän viittasi, kuten luulen, Hieronymon sanoihin, joissa sen-aikuisia haira-uskoisia verrataan susiin, shakaaleihin ja moniin muihin ulkomaan peto-eläimiin. Hän luetteli haira-uskot neljännestä vuosisadasta saakka näihin asti ja sanoi, että hän puolestaan nyt oli tehnyt velvollisuutensa uskollisena sielunpaimenena, ja että meidän myöskin tuli tehdä velvollisuutemme kirkon uljaina sotureina.

Betty käsitti asian niin, että meidän tulisi olla uljaita samalla tavalla kuin Falmouthissa, mutta minä selitin hänelle, mitä minä luulin kirkkoherramme tarkoittaneen.

Iltapäivällä kun lu'in Apostolien Teoista neuvoston ja kansan yksimielisyydestä apostoleja vainotessa sekä Efeson kapinasta ja P. Paavalin mielentyyneydestä, minä ajattelin itsekseni, olivatko apostolit samannäköisiä ja puhuivatko samalla tavalla, kuin tuo rohkea pappi Falmouthissa.

Ja uneni sinä yönä olivat kummallista sekasotkua Efeson vanhasta kapinasta, tästä uudesta melskeestä Falmouthissa sekä Fox'in "Martyyrien kirjasta."

Hugh sanoo, että pappismiehen nimi on John Wesley, sekä että hän on oikea pappi ja erään Oxfordin oppilaitoksen stipendiolainen.

II.

Tänäpänä on tullut kirje täti Hendersonilta, jossa hän pyytää isääni ja minua käymään hänen ja täti Beauchampin luona Lontoossa. Hän sanoo suureksi vahingoksi, jos jätämme tämän tilaisuuden käyttämättä; onpa aika, että saan vähän mailmaa nähdä, ja täti Beauchamp, joka parhaallaan oleskelee Bath'in kylpypaikassa, tulee meitä vaunuillansa Bristolista noutamaan, jos itse kustannamme itsemme sinne.

Isäni ei itse puolestaan tahtonut kuulla koko asiasta; hän oli nähnyt mailmaa tarpeeksensa, hän sanoi, eikä pitänyt enemmällä väliä; mutta mitä minuun tuli, hän halusta tahtoi antaa minun lähteä. Minä en saisi tuhlata elämääni tässä kaukaisessa sopukassa, hän sanoi.

Äitini poski vaaleni, ja hän puhui maailman vaaroista, jotka uhkaavat lasta semmoista kuin minä.

Mutta isäni ei tahtonut ottaa sitä korviinsa; hän tiesi laivan, joka on valmis lähtemään Falmouthista Bristoliin, ja hän tahtoi itse saattaa minut sinne. Niin on siis kaikki päätetty, ja äitini sanoo, että se varmaankin on paras. Paha olisi, jos mieleni ja käsitykseni kävisivät ahtaiksi, hän sanoo, ja minä rupeisin katsomaan pikku mailmaamme mailman suureksi kokonaisuudeksi. Mutta minä en pääse siitä ajatuksesta, että metsän esikölle mailma ei ole ahdas; se näkee yhtä kauas ympärillensä kuin ruusut kuninkaan puutarhassa; se katselee päiväkaudet viheriän lehväristikon lävitse aurinkoa kohden ja öisin Jumalan suureen, äärettömään tähtisaliin.

Minä en käsitä, kuinka mailmamme voi tulla avarammaksi kuin juuri semmoiseksi, miksi Jumala sen meille laajentaa osoittaessaan meille tien, jota meidän on vaeltaminen ja tehdessään tämän meille tasaiseksi. Ja minä en ollenkaan ymmärrä, että se voi tulla isommaksi kuin koti ja taivaan valtakunta.

Isäni ja Jack sanovat molemmat, että juuri se osottaa, kuinka suuresti minä olen vaihetuksen tarpeessa, että minun ei tee mieli lähteä. Ja äitini on koko päivän hakenut kätköistänsä, löytyykö niissä vanhoista ajoista jotakin sievää, joka sopii minulle vaatteeksi. Minä arvaan sentähden, että juuri tämä on se tie, joka minulle on eteen pantu — ja jota minun tulee vaeltaa.

Sunnuntai-iltana.

Arkkuni on täyteen pakattu, paitsi juuri siitä kulmasta, johon ai'on pistää päiväkirjani — olkoon sitten vaikka ainoastaan niitten kalliitten sanojen tähden, jotka äitini siihen on kirjoittanut.

Minua oikein iloittaa, että, kun matka kerta on päätetty, se nyt on niin lähellä tulossa. Minä en kestä katsoa äitini silmiin eikä nähdä, kuinka hän koettaa hymyillä kääntäen silmänsä pois, ja sen ohessa tuntea, kuinka kauan ne ovat olleet minussa kiinni. Ja minä en liioin jaksa nähdä, kuinka murheellisna Trusty pitää minusta vaarin, eikä kuulla, kuinka hän lyö häntäänsä laattiaan joka kerta, kun minä katson häneen. Koira parka tietää varsin hyvin, että minä lähden pois, mutta minä en voi sanoa hänelle, minkätähden minä lähden, eikä kuinka pian minä palaan. Ja minä tunnen mielessäni, kuinka hän huomen-illalla kulkee ympäri ja nuuskii kaikkia kalujani, viipyy tuolin vieressä, missä minun on tapa istua, ja sitten menee äitini luo ja panee maata inisten ja yksivakaisella katsannolla, ikäänkuin valittaen, että olen hyljännyt hänet ja tehnyt hänen vanhalle uskolliselle sydämellensä pahaa. Eikä yksikään ihminen voi asiaa hänelle selittää!

Oi, että saisin jäädä kotia, ja että kaikki aina pysyisi muuttumatta! Kauhistava ajatus tuli minun päälleni tän'iltana, kun kaikki istuimme ääneti isossa salin-akkunassa iltavirttämme veisattuamme.

Minun tuli mieleeni, että syy, minkä vuoksi tätä eroa pelkään, on joku hämärä, epämääräinen tunto kauheista, mutta varmoista muutoksista, joitten kerta täytyy tapahtua, ja että jok'ainoana noista onnellisen yksijonoisista päivistä käsi kättä, sydän sydäntä vastaan yhä lähenemme sitä päämäärää, jossa kättemme täytyy eritä.

Eroamiset ovat kauheat sen puolesta, että ne kuvaavat kuolemaa. Mutta elämä, elämä itse, hilpeä, alati kehittyvä elämä se on, joka johdattaa meitä kuolemaa kohden!

Tuo epämääräinen surumielisyys, tuo ikävyydentunto ja nuot pahat aavistukset asioista, jotka kenties eivät koskaan tapahdu, ne eivät kuitenkaan ole tyhjiä, eksyttäviä; ne kyllä ovat varjoja ja kaikuja; mutta ne ovat varjoja kuoleman varjon laaksosta, joka on ainoa varmuus, jonka elämä meille tuottaa; ne ovat kaikuja "jäähyväisistä," joita viimein täytyy sanoa, mutta joihin ei mitään vastausta saa.

Äitini tuli sisään, kun sain nämät sanat kirjoitetuksi tuoden muassaan muutamia pieniä laventelipusseja liinavaatetteni väliin pantavaksi. Hän oli itse valmistanut ne minulle. Nähtyänsä, että olin itkenyt, käski hän minun kohta mennä maata ja aamulla lopettaa kalujeni pakkaamisen.

Sitten lankesi hän polvillensa minun kanssani vuoteeni viereen, niinkuin hänen tapansa oli, kun vielä olin pikku lapsi, luki ääneensä minun kanssani "Isä meidän," viipyi sitten luonani, siksi kuin olin pannut maata, kääri peiton ympärilleni juuri kuin pienenä ollessani, suuteli minua ja sanoi omituisella, suloisella äänellänsä minulle "hyvää yötä."

Mutta kun hän oli mennyt, minä itkin ja olisin melkein suonut, ettei hän olisi tullutkaan. Enkö kaikkina päivinä ja kaikkina öinä, joina minun täytyy olla erotettuna hänestä, tunne itseäni pimeyteen heitetyksi lapseksi?

Mutta sitten kuulin taas hänen suloisen äänensä kajahtavan: "Isä meidän, joka olet taivaissa," ja jos ainoastaan voin pitää tuosta kiinni sydämessäni, minä en tunnekaan itseäni hyljätyksi, pimeyteen heitetyksi lapseksi.

Minä luulen, että se oli siinä mielessä, kuin kallis Vapahtajamme opetti meille tämän rukouksen, eikä ainoastaan opettanut sitä, vaan rukoili sen meidän kanssamme. Hän tahtoi, että rukoillessamme ikäänkuin tuntisimme kätemme hänen kädessänsä ja itsemme niinmuodoin kokonaan hänen rakkauteensa suljetuiksi.

Hackneyssa, toukokuun 22 p.

Äitini oli oikeassa. Ensimmäiset päivät olivat kauheat. Minä tunsin itseni niinkuin henki toisessa mailmassa — minä tarkoitan jonkunlaista pakanallista henkeä varjojen mailmassa, johon se ei kuulu. Mutta nyt rupee mailma taas näyttämään todenperäiseltä silmissäni, varsinkin koska kahdeksan päivää todellakin jo on kulunut, ja minä sentähden olen yhtä monta päivää kotia lähempänä.

Kun ratsastin pois, seisoi äitini liikahtamatta kuin valkoinen kuvapatsas katsellen minua, tuolla kun istuin satulassa isäni takana. Jack nauroi ja ilveili, osaksi minua huvittaaksensa, osaksi miehuuttansa osoittaaksensa. Betty lausui sen toivon, että onnellisesti palaisin takaisin ja kohtaisin heidät kaikki elossa, "jota ei kuitenkaan kukaan voi tietää," hän sanoi; ja sitten hän rupesi itkemään, ja hänen synkät aavistuksensa ja rehelliset kyynelensä olivat tavallaan parhaana lohdutuksenani; sillä Bettyn itku ikäänkuin avasi sulvun minunkin kyyneliltäni, jotka nyt valuivat vahvana virtana. Ja mitä hänen aavistuksiinsa tuli, ne kiihoittivat minua pakenemaan tuskaa ja epävakuutta, jonka olivat synnyttäneet, ja turvaamaan Häneen, joka on sulaa vakuutta ja valoa, tapauksista ja mahdollisuuksista niitten kaikkien jumalalliseen vallitsiaan, lausuen:

"Sinä tiedät kaikki. Sinä pidät huolta kaikista. Suojele omaisiani ja minua!"

Tämä teki minut taas levolliseksi, niin että ratsastaessamme taisin puhua isäni kanssa sekä johdattaa mieleeni, mitä minulla vielä oli sanomista eläinten ja kukkasten suhteen, jotka poissa-ollessani jäivät muitten katsottaviksi.

Rannalla tuli Hugh Spencer meitä vastaan ja auttoi kapineitani laivaan. Minä en muista, että hän puhui mitään erinäistä mieltäni rohkaistaksensa, mutta minusta tuntui hyvältä häntä nähdä, ja minä pyysin että hän usein kävisi äitini luona. Ja minua lohdutti ajatellessani, että hän tekee sen nyt ensi aikana, siksi kuin hän itse tulevalla kuulla lähtee pois.

Hän alkaa silloin opintonsa Oxfordissa.

Onnekseni laivassa oli kipeä vaimo pienen lapsensa kanssa, jota minun täytyi ottaa hoitaakseni, koska vaimo oli liian heikko sitä itse tehdäksensä. Minä näin tässä suloisen todistuksen siitä, että Jumala nytkään ei kieltänyt suojelustansa minulta, vaan oli löytänyt jotakin hyödyllistä minun toimittaakseni. Ja ilman sitä tuntuu aina hyvältä olla pienten lasten parissa, ja mahdotonta on olla niitä iloitsematta.

Bristoliin päästyämme oli vähän samanlaista kuin kotoa lähtiessäni. Pieni lapsi tarttui niin rakkaasti minuun kiinni, ja äiti parka oli niin kiitollinen ja sanoi, että hän ei kylliksi voinut kiittää alentuvaisuudestani. Hän piti minua näet ylhäisenä rouvana, varmaankin isäni tähden, hänen muotonsa ja ryhtinsä vuoksi. Minä oikein ylpeilin nähdessäni, kuinka jalolta isäni yksinkertaisissa, vanhoissa vaatteissansa näytti. Joka mies taisi havaita, että hän oli "aateliseksi syntynyt" ja kun orpanat kalliissa, sametista ja pitseistä tehdyissä puvuissansa tulivat meitä vastaan, minusta tuntui kuin hän, tuolla kun seisoi heidän keskellänsä, olisi ollut valepukuun vaatetettu ruhtinas.

Kannattaapa lähteä vähän ulos mailmaan ainoastaan nähdäksensä, kuinka isääni siellä katsotaan ja arvotaan. Orpanain kävi niinkuin minunkin. Ensimmäisiä sanoja, jotka orpana Harry, kun kaikki istuimme vaunuissa tehden matkaa Lontoosen, puhui minulle, olivat nämät: "Isäsi, Kitty, on vanhan kenraalin näköinen. Sitä ei koskaan uskoisi, että hän neljänneksen vuosisataa on oleskellut kaukaisessa sopukassa mailla."

"Kapteini Trevylyan ei voi muuta kuin näyttää gentlemanilta ja soturilta," sanoi Harryn isä sir Beauchamp.

Sir John'in olento miellyttää minua paljon enemmän kuin Harryn. Hän on niin yksivakainen ja kohtelias ja ottaa kuullaksensa kaikkia, mitä minä lausun, niinkuin olisin joku prinsessa, juuri kuin vanhat kavalierit, joista isäni puhuu, ja hän ei koskaan kiroile, paitsi joskus palveliaan taikka ajajaan suuttuessaan. Harry sitä vastaan höystöttää puhettansa kaikenmoisilla, jotenkin törkeillä kirouksilla ja keskeyttää useasti ei ainoastaan minun, vaan myöskin orpana Ewelynin puhetta. Hän on ilman sitä niin vallaton ja rohkea minun parissani, kuin olisimme nähneet toinen toisemme lapsuudesta asti. Minä luulen kuitenkin, että hänellä on hyvä sydän, siliä kerta kun hän oli sanonut jotakin, joka pani minut punastumaan, hän sitten otti hyvin vaarin itsestänsä ja oli parin tunnin kuluessa varsin tyyskä puheillensa.

Matkalla hän ja orpana Ewelyn parhaasta päästä pitivät haasteloa vireillä, vaikka Ewelyn puolestaan ei ollut juuri monisanainen. Kun katsoin häneen, minä usein huomasin, kuinka hänen isot, mustat silmänsä olivat kiinni minussa; ikäänkuin olisi hän lukenut kasvoissani niinkuin kirjasta. Täti Beauchamp istui turkiksissa, jotka lemahtivat haju-aineita, ja näytti tavan-takaa, kun hevoset käänsivät jonkun kulman ympäri taikka vaunut hetkahtivat kuoppaisilla teillä, olevan puistutuksiin tulemallaan.

Yhdessä paikassa lähellä Bristolia hän kovasti säikähtyi. Meidän täytyi vähän pysäyttää, siksi kuin meille avattiin tietä melkoisen väkijoukon lävitse, joka oli kokoontunut kuulemaan saarnaajaa, joka puhui vähän matkan päässä meistä. Häntä nimitettiin Whitefieldiksi. Setä Beauchamp sanoo, että hän on hurja yltiö, ja että maistraati itse on antava vedelle ja leivälle, jos se ei saa häntä vaikenemaan. Täti arvelee, että yhtä hyvin olisimme voineet matkustaa villien ja raakalaisten maassa kuin kuninkaan maantiellä, kun siinä ei pääse kulkemaan mustilta vuorityömiehiltä, jotka saastuttavat ilmankin missä liikkuvat.

Mutta sillä välin kuin odotimme, minä en voinut olla huomaamatta, kuinka säyseänä kansa pysyi. Tuhannet ja taas tuhannet, kaikki kuuntelivat yhtä ainoata miestä, niin ääneti, että olisi voinut selittää oman hengenvetonsa. Kaikki oli niin hiljaa, niin hiljaa, mutta tyyskemmin tarkasteltuani kuulin hillittyjä niiskutuksia sekä miehiltä että naisilta, ja minä näin kyyneliä, jotka tekivät valkeita juomuja noihin karkeisiin, nokisiin kasvoihin.

Saarnaajalla oli niin kirkas ja ihmeellinen ääni, ja hän näytti puhuvan ilman vähintäkään vaivaa. Koko hänen ruumiinsa eikä ainoastaan hänen kielensä näytti olevan liikkeellä sisällisen tunteen voimasta; vahva, heleä ääni sujui niinkuin ystävällisessä haastelossa, ja ihana, syvä sointu kajautti puheen ulkosyrjään asti, missä me viivyimme, yhtä selkeästi, kuin jos olisimme kuulleet kuiskauksen korvaamme. Hän näytti olevan pappi, ja hänen sanansa olivat oivalliset. Hän puhui Jumalan suuresta rakkaudesta meitä kaikkia kohtaan sekä Herramme ja Vapahtajamme suuresta kärsimisestä meidän kaikkien tähtemme.

Kuinka mielelläni minä olisin jäänyt kansan joukkoon kuuntelemaan! Kauniimpaa musiikia kuin tämä ääni en koskaan ole kuullut, ja yhtä kaikki sanat olivat enemmän kuin ääni, ja totuus, jota ne julistivat, paljon enemmän kuin sanat. Ne synnyttivät minussa kotitunteen semmoisen kuin äitini viimeisen rukouksen jälkeen minun kanssani en mistään sanoista ollut tuntenut. Kuinka mielelläni minä olisin suonut, että Hugh olisi ollut siellä!

Kun taas jatkoimme matkaamme, kysyi setä Beauchamp, minkä tähden minä näytin niin yksivakaiselta.

Minä sanoin miettiväni, olivatko nuot ihmiset samanlaisia kuin ne, jotka Cornwallissa nimitetään metodistoiksi, ja jotka tuhatlukuisina kokoontuvat kuulemaan pappia nimeltä Wesley.

"Onko niitä jo sielläkin?" lausui setä Beauchamp. "Ne ovat niinkuin heinäsirkat, jotka leviävät yli koko maan; mutta jos rohkenevat astua jalkansa Beauchampin seuduille, minä kyllä tiedän heitä kyydittää, siihen voivat luottaa."

"Heitä on enemmän kuin yhden kerran kyyditetty," virkahti Harry ja jutteli sitten koko joukon kertomuksia metodistalais-saarnaajista, joita oli ahdistettu, lyöty, laahattu vesirapakoissa ja kaikella tavalla rääkätty, joka näytti häntä suuresti huvittavan.

Mutta minua nämät kertomukset muistuttivat Fox'in "Martyyrien kirjasta."

Äkkiä orpana Harry keskeytti puheensa ja lausui:

"Orpana Kitty näyttää niin totiselta, kuin hän itse olisi metodista, ja niin uljaalta, kuin hänen tekisi mieli noudattaa sen metodistalais-vaimon esimerkkiä, joka löi kolme miestä puollustaaksensa saarnaajaa, jota nämät rääkkäsivät."

"Minusta se ei ole mikään naurun asia, että satoja hurjia ihmisiä hyökkää turvattoman miehen päälle ja rääkkäävät häntä," minä sanoin.

"Oikein vastattu, ja niinkuin Englannin tyttären sopii," huusi setä Beauchamp. "Mutta jos Kitty ei ole lyönytkään pahantekiöitä maahan, hän ainakin olisi kiiruhtanut saarnaajan luo ja alhaison nokan edessä hoitanut hänen haavojansa, vai kuinka?"

"Minä toivon, setä Beauchamp, että olisin sen tehnyt," minä vastasin.
Siitä asti setä tavallisesti nimittää minua pikku samarialaiseksensa.

Täti Beauchamp keskeytti nyt puheenjuoksun sillä uneliaalla muistutuksella, että kylliksi kauan oli haastettu vuorityömiehistä, alhaisosta, metodisteista ja kaikenlaisista halvoista ja siistittömistä ihmisistä.

"John Wesley ei kumminkaan ole siistitön," säisti Harry, "hän on sievä ja pulska kuin hovisaarnaaja".

"Onko mies teikari?" huudahti setä Beauchamp, "sitten hän on vielä kurjempi kuin luulinkaan."

"Teikari vai eikö," sanoi Harry riidanhimoisena, "gentlemani hän ainakin on."

"Kaikissa tapauksissa," virkahti orpana Ewelyn, "hän ei ole teikari siinä suhteessa kuin teikarit Harryn koulussa, jotka näyttävät ottaneen esikuvaksensa tallipojan, joka tulee suoraa päätä askareistansa."

Näin kääntyi puhe toisesta asiasta toiseen; oli nyt tultu vaatetten määrättömälle alalle, ja minun kotikutoinen matkahameeni ei päässyt olemasta monen suopean pilkkasanan esineenä, vaikka äitini oli tuottanut miss Pawseyn Trurosta paki-parastaan vaatteitani laittelemaan, ja tämän on tapa kumminkin joka kolmas vuosi käydä Lontoossa uusia muoteja oppimassa.

Kun kolmipäiväisen matkan perästä pääsimme Lontoosen, minä en hämmästynyt niin suuresti, kuin orpanani odottivat ja toivoivat. Kadut olivat kyllä leveämmät, huoneet korkeammat, kauppapuodit uljaammat, ja tunnin kuluessa minä näin useampia kantotuoleja, komeita vaunuja ja muhkeasti vaatetettuja ajajia ja palvelioita, kuin sitä ennen koko elin-aikanani; mutta siinä olikin mielestäni koko erotus. Kaikki mitä ihmiset työllään toimeen-panevat, on minusta jotenkin yhdenlaista, ainoastaan vähän isompaa taikka vähän vähempää, vähän rikkaampaa taikka vähän köyhempää. Muuta väliä niillä ei ole.

Suurena ihmeenä, jopa mieltä hurmauttavanakin, ovat ainoastaan ihmiset. Yhtä vähän kuin joki taikka meri tuolla kotonani pysähtyy juoksussaan, yhtä vähän lakkaa täällä ääretön ihmistulva eteenpäin kulkemasta. Hauskaa olisi tietää, onko tämä ihmistulva enemmän niinkuin joki vai niinkuin meri — minä tarkoitan, onko se ainoastaan yhä saman virran juoksua alati uusilla pisaroilla, vai eikö se pikemmin ole meren aaltojen tyrskyä rantaa vastaan: aallot yhä erilaiset, mutta vesi alati yhtä, raskasta, kuohuvaa ja eteenpäin pyrkivää, mutta takaisin työnnettyä, uudestaan esiin-tunkevaa, tietä itselleen raivaavaa, yhä uudestaan eteenpäin — eteenpäin.

Minä luulen, että se on enemmän niinkuin meri. Monet noista kasvoista näyttävät niin kalveilta, niin riutuneilta, niin hävinneiltä, ikäänkuin tuo köyhä, uurastava kansa yhä uudestaan olisi tullut pois-sysätyksi, takaisin-tungetuksi ja rääkätyksi. Jumala kuitenkaan ei anna luotuin olentoinsa turhaan ponnistella, lopullisesti rääkkääntyä. Siitä olen varma.

Mikä siunaus se on, että kaikki, mikä meistä näyttää epätietoiselta ja ikäänkuin sumuun peitetyltä, ainoastaan on matkalla päämäärää kohden, ja että matkan perällä, loppupäässä kaikki on täyttä kirkkautta ja heloittavaa valoa.

Sillä siellä on Jumala, joka on meidän isämme, siellä on hänen Poikansa, joka myöskin on ihmisten poika, Herra Jesus Kristus, meidän veljemme, ja — "Jumala on rakkaus."

Niin, ijankaikkisten kukkulain huipuilla ei ole ijankaikkinen lumi, siellä ei ole ääretön tyhjyys, vaan taivas ja Jumala. Ja missä hän on, siellä mekin saamme olla, siellä kaikki meillekin tulee niin selkeäksi, kuin se hänelle itselle on.

Ja sillä välin kuin tätä odotamme, sinä, kallis Vapahtajamme, olet meidän kanssamme täällä maan päällä; ja sinä, joka rakastat meitä enemmän kuin veli, enemmän kuin äiti, joka tiedät kaikki, jopa Jumalan hyvyydenkin, tiedät myöskin, että kaikki on hyvin ja siihen sinä tyydyt.

Minäkin tahdon tyytyä siihen.

Yhtä minä kuitenkin suuresti soisin — minä soisin että saarnaaja, jonka kuulin Bristolissa, mr Whitefield tulisi tänne näille ihmisraukoille, tälle äärettömälle kansan paljoudelle puhumaan! Minä luulen, että heillä siitä olisi lohdutusta. Kenties hän jo on puhunutkin heille auttaen niitä, jotka ovat kuulleet häntä.

Hackney, lähellä Lontoota.

Seutu, missä setä ja täti Henderson asuvat, sanotaan Hackneyksi. Minä en olisi uskonut, että kauppamiehen asunto voi olla niin soma ja kaunis. Isäni sanoo aina Henderson sisartansa "Patientia paraksi" tarkoittaen sillä, että hän on peräti alentanut itsensä mennessään naimisiin "porvarin" kanssa; mutta minä kuulen nyt täti Hendersonin sanovan isääni "veli paraksensa," koska hän pitää Cornwallia jonkunlaisena kolkkona kellarinholvina maan päällä, jossa vietämme ainoastaan aaveen-tapaista olemusta, joka tuskin ansaitsee elämän nimeä.

Niin, jos kaikki olisi rikkaudella, loistolla, komeilla huonekaluilla ja kalliilla vaatteilla, silloin täti Henderson eittämättä olisi oikeassa; mutta löytyyhän muitakin tavaroita kuin nämät!

Jumalan armorikkaudet, hänen hyvyytensä ja laupeutensa, joita, niinkuin raamattu sanoo, maa on täynänsä, ja jotka alati vuotavat tyhjentymättömästä lähteestä, ovat onneksi yhteiset kaikille niille, jotka uskossa tahtovat niitä omistaa.

Minua kummaksuttaa, että muutamat ihmiset täällä Lontoossa ajattelevat koko muuta mailmaa ainoastaan synkeäksi, enemmän taikka vähemmän, tähdelliseksi ulkosyrjäksi tähän suureen kaupunkiin.

Kohteliaalla tavalla osoittivat sekä täti Beauchamp että orpanani hämmästystänsä ja mielihyväänsä siitä, että minä en syö sormillani enkä puhu niinkuin maatolvana. He ovat alentaneet itsensä ihmettelemään, että minä voin käyttää itseni, niinkuin käytän, vaikka tähän asti olen niin vähän mailmaa nähnyt.

Täti Henderson näyttää kiittävän Jumalaa, että minulla ei ole kyttyrää selässä taikka aasinkorvia taikka jotakin muuta vammaa, jota inhimillisessä olennossa, joka on syntynyt ulkopuolella "kaupunkia", sopisi odottaa.

Mutta kun Lontoo ei ole taivaan kuninkaan kaupunki eikä edes maan keskipaikka, ihme lopulta ei liene peräti suuri.

Asunhuoneen takana on kaunis puutarha, ja makuukammiostani minä puutarhan ylitse voin katsella maisemaa, joka on täynnä samanlaisia sinertäviä kukkuloita kuin kotonani. Varmaan tuolla on kaikenlaisia luonnon kasveja, ja minun oli ruvennut tekemään mieli taas astua jalkani nurmikolle ja hengittää kehon kukkaistuoksua. Eräänä aamuna minä nousin varhain liikkeelle sinne mennäkseni. Mutta mitä näinkään, kun olin avata puutarhan portti, ellei setä Hendersonia itse, joka yönuttu yllä ja yömyssy päässä, hengästyneenä, täyttä juoksua tuli alas huoneestansa ja huusi: "Lapsi, mihin ai'otkaan tähän aikaan päivää? Onhan vielä varsin aamupuhde."

"Minua haluttaa mennä tuonne kukkuloille, setä," minä sanoin. "Ne ovat juuri saman-näköisiä kuin kotonani. Minä olen tottunut pitkiin kävelymatkoihin ja toivon ennättäväni takaisin suurukseksi."

Hän katseli minua surkutellen, niinkuin tavallisesti katsotaan sitä, joka ei ole varsin suunnillansa, pani käsivarteni kainaloonsa ja vei minut takaisin asunhuoneesen.

Suuruspöydässä täti Henderson varoitti minua koskaan lähtemästä puutarhan muuria ulommaksi. "Ja mitä Hampsteadiin tulee," hän sanoi, "ei setäsi enkä minä eikä kukaan muu parempi ihminen tahdo siellä liikkua sitten kuin sinne tehtiin tuo paha paikka, missä kansa tanssii ja melskaa. Ilman sitä tiet ovat täynnä rosvoja, ja minua oikein väristyttää ajatellessani, kuinka sinun olisi voinut käydä, lapsi."

Minua virkistääksensä setä suuruksen jälkeen otti minut kanssansa puutarhaan, vei minut yltä-ympäri ja näytti minulle joukon pieniä, heikkoja puita, joitten nimiä en ole koskaan kuullut, ja jotka hän oli kaikista mailman ääristä tuottanut. Niitten joukossa oli yksi, jonka hän sanoi olevan lajinsa ainoa koko Englannissa.

Siitä saakka minä en voi muuta kuin kunnioituksella ja jonkunlaisella hellällä säälillä katsella noita maanpakolaisuuteen riistettyjä pieniä puita, vaikka minun on mahdoton kokonaan yhdistyä täti Hendersonin kanssa, joka ei sano käsittävänsä, kuinka ihminen, jolla on sivistystä ja kauneuden tuntoa, voisi pyytää mitään parempaa kuin puutarhaa semmoista kuin setä Hendersonin.

Ennen olen aina aamurukouksiani pitäessäni kääntänyt kasvoni sinertäviä kukkuloita kohden. Mihinkähän minä nyt katselen? Ylös, ylös taivasta kohden, sillä toinen akkunani antaa Lontoota päin, missä sen savu, sen ikävä huonemailma ja ennen kaikkea sen suuri kansantulva astuu silmääni.

Mutta kenties tämä kuitenkin lopulta on juuri oikea suunta. Sillä raamattu sanoo, että Jumala maan päällä "ainoastaan katsoo ihmisten lapsia." Kukkulat, niinikään kuin kaupunkikin, ovat ainoastaan tomua, mutta noissa huoneissa ja noilla kaduilla on kuolemattomia ihmis-sieluja, ja kaikki nuot mies- ja vaimo-raiskat ovat Jumalan kuvaksi luodut, mutta niin ei kaunis ja vihertävä maa.

Kenties ovat loistavat tähdetkin tuolla ylhäällä ainoastaan tomua uurastavien ihmis-lasten verralla tässä suuressa kaupungissa.

Jos täällä ahtaalla olisi ainoataan yksi kärsivä sydän, Vapahtajamme siitä yhdestä sydämestä pitäisi enemmän huolta kuin kaikista muista kappaleista maan päällä, ja nyt niitä, minä pelkään, on lukemattomia!

Ja jos täällä olisi ainoastaan yksi rukoileva sydän — ja niitä on kyllä tuhansia — se sydän olisi Jumalaa lähempänä ja hänelle kalliimpi kuin kaikkein loistavin tähti korkealla taivaanlaella!

Minun tekisi juuri mieli tietää, tahtoiko Jumala matkallani Lontoosen saattaa minut tuota oppimaan.

Meri, kukkulat ja taivaanlaki ovat kaikki niin herttaisia. Mutta Jumala pitää kuitenkin paljon enemmän huolta yhdestä ainoasta langenneesta, kärsivästä ihmis-raiskasta kuin koko mailman metsistä, meristä ja vuorista. Sen Hugh Spencer usein on sanonut, mutta minä en koskaan ole sitä niin käsittänyt kuin nyt, sitten kuin kuulin saarnaajan Bristolissa, ja hänen sanansa puhuivat kiiltäviä itkupisaroita mustien vuorityömiesten silmistä, kun hän puhui heille heidän Jumalatansa, Vapahtajatansa.

Setä Henderson on eri-uskolainen. Äitini varoi minua siitä vähäisen; mutta minä näen, että heillä on omat hyvät kirjansa aivan niinkuin meilläkin, vaikk'ei kuitenkaan samat.

Varsin toisia nimiä seisoo kirjahyllyllä parhaassa vierashuoneessa. Barter, Howe ja Owen sekä joukko korkeita vanhoja kirjoja vasikan-nahkaisissa kansissa, joita ei näytä paljon luetun, ja jotka minusta alusta loppuun asti sisältävät hyvin paljon samoja asioita melkoisen pitkissä pykäleissä.

Joku näistä kirjoista se lieneekin, josta setä Henderson pyhä-iltoina lukee saarnaa, koska siinä yhä käydään ympäri eteen-päin pääsemättä, niin ettei koskaan tiedä, koska loppu tulee, joka minusta tuntuu ikävältä. On paljon helpompi kantaa jotakin kärsivällisyydellä, kun ainoastaan voi nähdä lopun, vaikka tuo vielä saattaa olla kyllä kaukanakin. Muutamat näistä kirjoista näyttävät minusta kuitenkin yhtä hyviltä ja paljon huokeammilta käsittää kuin piispa Tayler, varsinkin mr Barterin kaunis kirja: "Pyhien lepo" ja mr Howen kirjanen: "Vapahtajan kyynelet kadonneitten syntisten tähden".

Muun ohella siellä myöskin löytyy muutamia mr Watts'in ja tri Doddridgen kirjoittamia uusia virsiä, jotka minusta ovat varsin kauniita.

Tuskin luulenkaan, että äitini tuntee kaikki nämät hyvät kirjat. Häntä varmaan iloittaa, kun saa niistä hänelle jutella. On niin suloista ajatella, kuinka paljon enemmän hyviä kirjoja ja hyviä ihmisiä on löytynyt ja vielä löytyy mailmassa, kuin ollenkaan tiedämmekään.

Setä Henderson ei kuitenkaan näytä äitini kirjoja ensinkään hyväksyvän. Kun hän joku päivä kysyi minulta, mitä tuolla kotonamme sapattina luemme, ja minä sanoin sen hänelle (vaikka äitini ei lue ainoastaan pyhisin), hän pudisti päätänsä piispa Taylerille ja sanoi, että Tayler on kovin epäselvä ja sen lisäksi arminilainen taikka pelagilainen, sekä että hän, niinkuin kaikki piispat, ei voi muuta kuin erehtyä. Siihen minä sanoin, että raamattu on äitini paras kirja, ja että minäkin puolestani pidän sen kaikkia muita kirjoja etevämpänä.

"Tietysti; siitä ei voi olla kuin yksi mieli," vastasivat setä ja täti
Henderson yhteen suuhun.

Setä sanoo aina sunnuntaita "sapatiksi". Se kyllä on oikein, mutta minua se ei juuri miellytä. Minun korvissani se kuuluu niinkuin loppu alun siasta. Herran päivä on nyt viikon ensimmäinen päivä eikä viimeinen niinkuin Israelin kansan aikana, enkä minä voi käsittää, että sunnuntai on pakanallinen nimi, niinkuin setä Henderson väittää. Aurinko ei ole mikään pakana, ja minä ajattelen mielelläni sunnuntaita jonkunlaiseksi uuden viikon auringonnousuksi ja aamukoitteeksi, päiväin päiväksi.

Kotonani saarna usein meni paljon yli minun käsitykseni, mutta meillä oli sen ohessa aina rukoukset, virret ja tekstit. Täällä rukous on melkein yhtä vaikea ymmärtää kuin saarna ja miltei yhtä pitkäkin sekä sen lisäksi yhteen ainoaan, katkaisemattomaan jaksoon koottu. Ja kun päästään loppuun, minusta tuntuu, kuin ainoastaan olisin kuullut pyhistä asioista puhuttavan enkä itse puhunut Jumalan kanssa (vaikka se tietysti on oma vikani). Saarnaaja ei puhu Sokrateesta ja Hieronymosta niinkuin meidän pastorimme; mutta kuinka lieneekään, hän puhuu Jumalasta ja Herrasta Jesuksesta, niinkuin nämät olisivat eläneet kaukaisessa muinaisuudessa ja ammoin, ammoin aikoja sitten antaneet lakeja ja tehneet ihmetöitä.

Mutta minä en juuri usko, että muut ihmiset tästä pitävät paljon enemmän kuin minäkään. Sanankuuliat näyttävät olevan hyvillään, kun vaan pääsevät pois, ja jo ennenkuin siunaus on luettu, silkit kahisevat ja vaatteita järjestetään levottomuuden merkkinä, ja tuskin on viimeinen sana kajahtanut, ennenkuin useammat nousevat liikkeelle; herrat kiiruhtavat panemaan hatut päähänsä ja näyttävät kilvan koettavan päästä ulos kirkosta.

Setä Henderson sanoo, että hatut pannaan päähän osoitukseksi, ettei mitään paikkaa saa pitää taika-uskoisessa kunniassa.

Saarnat ovat kovin pitkät. Sunnuntain saarnassa oli neljäkolmatta pää-osaa, ja jokainen osa melkein yhtä pitkä kuin meidän pastorimme joulusaarna, joka kuitenkin on tavallista lyhempi, putinkien tähden. [Ruokia, joita Englannissa syödään jouluna, niinkuin meillä puuroa. Suoment. muist.]

Ja ihmiset eivät osoita mitään vilkkaampaa tarkastusta. He ovat kaikki kovin hyvissä vaatteissa. Täti Henderson sanoo kirkon portilla lukeneensa viidet vaunut eli melkein yhtä monta kuin sillä Westendin kirkolla, missä lady Beauchampin on tapa käydä.

Minä arvaan, että köyhä kansa käy jossakin toisessa paikassa, ja minun tekisi mieli tietää missä. Setä Henderson sanoo, että heidän kirkkonsa vanhojen puritanien aikana oli aivan kuuluisa. Henkensä kaupoilla saarnaajat silloin saarnasivat ja sanankuuliat kokoontuivat.

Minä olisin mielelläni tahtonut nähdä sanankuuliat siihen aikaan. Luultavasti ei kenenkään silloin ollut tapa nukahtaa, ja kenties köyhät silloin kävivät täällä ja vaunut menivät toisaalle.

Kirkosta tänäpänä palatessamme, minä näin, missä köyhän kansan on tapa käydä.

Oli suuri, avoin paikka, joka sanotaan Moorfields'iksi. Tuhansia miehiä ja naisia huonoissa, osittain likaisissa ja ryysyisissä vaatteissa oli kokoontunut kuulemaan miestä papillisessa pu'ussa. Meidän täytyi seisahtaa, sillä välin kuin kansa teki tilaa meille. Alusta minä luulin saarnaajan samaksi mieheksi, jonka olin kuullut Bristolin luona, mutta lähemmäksi tultuamme minä näin, etteivät ollenkaan olleet toinen toisensa muotoiset. Tämä oli vähäinen, hoikanpuolinen soma, pieni valetukka päässä, kauniit, lujat ja hyvin muodostuneet piirteet, suu niin vankannäköinen, että se olisi sopinut vaikka kenraalille, ja kirkas ja vakaa katse semmoinen, jossa näytti olevan voimaa ihmis-joukkoja hallita. Setä Henderson sanoi:

"Se on John Wesley."

Hänen olentonsa oli hyvin tyven eikä ollenkaan kiihkeä niinkuin
Whitefieldin, mutta liikutus kansassa ei sen puolesta ollut vähempi.

Mr Whitefield näytti tahtovan houkutella ihmisiä pakenemaan vaaraa, jonka hän yksin huomasi, jopa vasten heidän omaa tahtoansakin saattaa heitä taivaasen; mr Wesley sitä vaataan ei näyttänyt niin paljon houkuttelevan kuin pikemmin vaativan; mr Whitefield näytti kaikin sieluinensa tunkeuvan ja ottavan osaa sanankuuliainsa vaaraan; mr Wesley sitä vastaan näytti kaikin sieluinensa nojaavan siihen totuuteen, jota hän julisti, ja oman tyvenen vakuutuksensa voimalla saattavan joka miehen tuntemaan ja käsittämään, että, mitä hän puhui, oli totta, täyttä, järkähtämätöntä totta.

Jos hänen sanankuuliansa taipuivat, se ei ollut saarnaajan liikutus, joka heissä synnytti liikutusta, vaan niitten asiain suora totuus, joita hän julisti.

Mutta he taipuivat, ja heidän liikutuksensa oli suuri. Ei mitään lentäviä katseita; ei yksikään silmä viipynyt muissa esineissä. Monet itkivät, muutamat niiskuttivat, niinkuin heidän sydämensä olisi ollut pakahtumallaan, ja vielä useammat ainoastaan tuijottivat saarnaajaa, ikäänkuin eivät olisi tahtoneet itkeä, liikkua eikä hengittää, ettei joku sana hänen puheestansa menisi heiltä hukkaan.

Minun olisi tehnyt mieli jäädä kuulemaan, mutta setä Henderson vaati meitä jatkamaan matkaamme.

"Miehellä on epäilemättä hyvä tarkoitus," setä sanoi, "mutta hän on arminilainen. Hän on julkaissut vaarallisia, jopa herjallisiakin kirjoja järkähtämätöntä, jumalallista armovalitsemusta vastaan."

Ja täti sanoi:

"Tuo voi olla aivan sopivaa semmoisille kadonneille ihmis-raukoille kuin alhainen kansa; mutta mitä meihin tulee, jotka viljelemme armo-välikappaleita, me emme mokomaa saarnaa kaipaa."

Saarnaaja ei kuitenkaan puhunut toisesta tai toisesta inhimillisestä käsityksestä, vaan elävästä Jumalasta, kuolemattomasta sielusta, Vapahtajasta, joka on vuodattanut verensä syntisien tähden, sekä "hyvästä Paimenesta, joka antaa henkensä lampaitten edestä."

Ja minua iloittaa suuresti, että juuri eksyneitä ja kadonneita lampaita oli häntä kuulemassa!

Minusta näyttää niinkuin ne, jotka kokoontuvat setä Hendersonin kirkkoon, parhaasta päästä olisivat semmoisia, jotka pitävät itsensä jo löydettyinä ja voitettuina; he eivät sentähden luule lunastuksen iloista sanomaa tarvitsevansa eivätkä siitä liioin paljon huolikaan.

Olisi hauska tietää, uskoivatko fariseukset, jotka sanoivat, että Vapahtajallamme oli perkele, että hänen sanansa kuitenkin voivat olla hyödyksi niille, jotka eivät, niinkuin he, "viljelleet armo-välikappaleita." — — —

Minä olen tavannut ystävän.

Puutarhan toiseen päähän setä Henderson on antanut rakentaa pienen, soman huoneuksen sukulaisellensa, eräälle vanhalle rouvalle, joka yksinään palveliattaren kanssa asuu siellä. Kaikki ihmiset sanovat häntä "täti Jeanieksi".

Hän on leski ja kahdeksannella vuosikymmenennellä. Hänen miehensä surmattiin, kun molemmat vielä olivat nuoria, kuningas Jaakobin sotamiehiltä, joita oli pantu hajottamaan kansajoukkoa, jolle hän Skottlannin kukkuloilla paljaan taivaan alla saarnasi — luultavasti melkein samalla tavalla kuin mr Whitefield ja mr Wesley näinä aikoina.

Täti Jeanie ei kuitenkaan näytä kantavan mitään katkeraa mieltä sen johdosta. Kuinka hän sitä tekisikään, nyt kun hän surunensa päivinensä on niin lähellä elämän rajaa? Alusta häntä kyllä karvasteli, mutta mitä hyödyttäisikään, että Jumala lähettää meille murhetta, jos se ei voisi katkeruutta sydämestämme poistaa? Ja nyt on eron-aika kohta ohitse, ja hänen miehensä, joka noina monena vuotena on kehittynyt tuolla ylhäällä Herran luona, odottaa häntä jo tervetulleeksi kotia.

"Mutta, täti," minä eräänä päivänä sanoin, "eikö olisi ollut suloisempi yhdessä täällä alaalla valmistua ijankaikkisuutta varten? Yksi vuosi taivaassa siirtää varmaankin sen, joka on siellä ylhäällä, niin kauas meistä, jotka olemme jääneet tänne alas, että siellä tuskin enää oikein toinen toistamme ymmärrämme."

"Lapsi parkani," sanoi hän surkutellen, "mikä käsitys sinulla on autuaitten pyhyydestä? Se on ylpeys eikä hurskaus, tyttö, joka täällä erottaa meidät toisistamme. Minä uskon varmaan, että olisi huokeampi puhutella taivaan suurinta pyhää, kuin monta syntis-raukkaa maan päällä. Etkös muista, kuinka Herra itse antoi syntisen vaimon suudella ja kyynelillä kastaa jalkojansa?"

Täti Jeanie sanoo minua aina joko "lapseksi" taikka "tytöksi". Hänen skottlantilaista murrettansa minä en saa osoitelluksi, mutta se miellyttää minua suuresti. Hänen äänessään on sointu niin suloinen ja niin hellä, etten koskaan ole mointa kuullut. Se liikuttaa minua niinkuin rakkaan, kaukaa kuuluvan äänen kaiku.

Hänellä on suuri vara kauniita kertomuksia hurskaista ja hyvistä ihmisistä, jotka hän isoksi osaksi itse on tuntenut. Kaikkein mielukkaimmin minä kuulen hänen puhuvan mr Filip Henrystä Broad-Dakissa Flintshiressä. Yksinkertaisen kodin varallisuus ja hauskuus, yhdistettynä semmoisen opin ja hurskauden kanssa kuin mr Henryn, viehättää minua suuresti. Yhteinen rukoushetki isossa kyökissä, veli ja neljä sisarta, kaikki kasvaneet Jumalan ja vanhempien rakkauden kahtamo-valossa; isä lukukammiossaan, opettamassa, saarnaamassa taikka vankien ja sairaitten luona käymässä; äiti semmoinen kuin vaimo Salomonin sananlaskuissa, joka "nousee jo yöllä, ja antaa perheellensä ruokaa ja pii'oillensa heidän osansa ja kohottaa kätensä köyhille, ja ojentaa kätensä tarvitseville" — tämä kaikki näyttää minusta niin suloiselta, niin pyhältä ja suurelta kuin itse raamatusta otettu kertomus.

Ja sitten mr Henryllä oli niin kauniita sananlaskuja. Yhden niistä: "Rukous on aamun avain ja illan lukko," minä olen kirjoittanut päiväkirjaani äitini otteen jälkeen "Kultaisesta metsälehdosta".

Koko tämä hurskas perhe kuului presbyteriläisiin. Täti Jeanie ei tunne äitini kirjoja paljon enemmän kuin setä Henderson, mutta hän ei pudista päätänsä, kun minä puhun. Hän sanoo:

"Mahdotonta on tietää kaikkia niitä ihmeellisiä teitä, joilla ihmiset tulevat taivaasen; mutta jos vaan rakastavat Herraa Jesusta ja sen valistuksen jälkeen, jonka saaneet ovat, ahkeroitsevat häntä seurata, he eivät ole väärällä uralla. Eikö kerta pappis-vallan pahimpina aikoina ollut englantilainen pappi, joka sanoi itsensä Glasgowin arkkipiispaksi, mutta joka on kirjoittanut niin hyvän selityksen apostoli Pietarin lähetyskirjoista, että John Knox ei olisi voinut parempaa tehdä?"

Kun sentähden joku asia setä Hendersonin luona taikka hänen kirkossansa väsyttää taikka häiritsee minua, minä pujahdan täti Jeanien luo, ja hän auttaa minua kaikesta pulasta. Välisti hän hymyilee kuivakiskoisesti ja sanoo: "Sinä olet epäilemättä lapsi, juuri yhtä viisas kuin se mies, joka teki kirjan: 'Ihmisen velvollisuudet' pilkkakirjaksi sen kautta, että hän kirjoitti naapuriensa nimet jokaisen eri synnin kohdalle." Toisella erällä hän hymyilee suloisesti ja sanoo: "Sinä olet eksynyt lapsi parka, ja minä pelkään, että erämaa juuri nyt on epätasaisempi ja kuivempi kuin ennen, koska se tahtoo harhauttaa niitäkin, jotka kauan aikaa ovat siellä kinanneet; mutta hyvä paimen", hän lisää, "tuntee epäilemättä tien ja tahtoo, juuri sentähden että se on vaikea, sitä hellemmin ja huolellisemmin omaisiansa johdattaa."

Täti Jeanie on kuitenkin presbyteriläinen ja luullakseni puritanikin, aivan niin kuin setä Henderson, ja tämä on, mitä isäni ennen kaikkia kammoo. Hänen miehensä oli kumminkin konvenantti, ja mitä tuo merkinneekään, minä ainakin tiedän, että se on jotain kovin hirmuista, koska muistan pastorimme kerran, samalla kuin hän kiitti onneamme, että elämme niin kristillisessä maassa, puhuneen "veisaavista, kapinoitsevista konvenanteista" sen alennuksen syvimpänä kuiluna, johon presbyteriläisyys on Skottlannin vaivuttanut.

Minusta kuollut puritanisuus on kauhistava asia. Se on ruumis ilman voiteita, ryytejä ja hautakiveä. Paras lienee kuitenkin, että kuollut kantaa kuoleman merkkiäkin, niin että ihmiset niin pian kuin mahdollista huomaisivat erhetyksensä, kääntyisivät pois ja etsisivät elämää, missä sitä on olemassa.

Mutta oi kuinka ihanalta kristillinen elämä jokaisessa eri muodossaan nyt näyttää, ja kuinkapa helppo sitä yhdenlaisuutensa vuoksi onkin tuntea, äidissäni niinkuin täti Jeaniessakin! Se on yhdenlaista siinä, että se on elämää, mutta kuinka erilaisena, suloisen erilaisena se kuitenkin heissä molemmissa ilmaantuu!

Orpana Tom Henderson on tullut kotia. Hänessä ei ole orpana Harry Beauchampin vapaata ja liukasta olentoa. Alusta hän näytti vähän saamattomalta ja kainolta, mutta nyt hän on tottunut minuun ja minä häneen, ja me olemme tulleet oikein hyviksi ystäviksi. Hänen suuret, kysyväiset silmänsä, jotka alusta takkuisten kulmakarvojen alta iskivät niin epäluuloisia silmäyksiä, katsovat nyt täydellä luottamuksella minun silmiini.

Kun tänäpänä jumalanpalveluksen jälkeen olimme yhtenä puutarhassa kävelemässä, hän sanoi minulle:

"Kitty orpana, voitko koskaan muistaa saarnan pää-osia?"

"Kotonani", minä sanoin, "saarnassa ei koskaan ollut mitään osia; se oli aina yhtenä jaksona alusta loppuun asti."

"Minä arvaan, ettet sitten pitänyt väliä käydä kirkossa?" hän kysyi.

"Minä kävin aina halusta Herran huoneessa," minä vastasin.

"Kuinka niin?" hän kysyi.

"Se oli äidilleni mieleen," minä sanoin, "ja sitten oli sunnuntai, kun siellä kävimme, päivä, joka on paras kaikista. Tantereet eivät koskaan näyttäneet niin vihannilta eikä pellot niin kullankarvaisilta taikka meri niin kirkkaalta, kuin koska äitini kanssa menin kirkkoon pitäen hänen kädestänsä kiinni. Kotimatkalla hän aina antoi minun noukkia metsän kukkasia, ja nämät ja kaikki muut esineet mailmassa näyttivät minusta silloin raikkaammalta ja kauniimmalta ja ikäänkuin pyhävaatteisin puetulta — aivan niin kuin me itse. Lapsena minä käsitin asian ainoastaan tältä puolelta, mutta nyt minä mielelläni käyn kirkossa muistakin syistä."

"Kitty orpana, saitkos noukkia kukkasia sunnuntaina? Oliko sunnuntai sinusta todellakin parempi ja etevämpi kuin muut päivät?" kysyi hän kummastellen. "Minusta," hän jatkoi, "se aina oli paljon ikävämpi. Minä en silloin koskaan saanut lukea niitä kirjoja, jotka minua miellyttivät, eikä tehdä, mitä minua huvitti. Varmaan kirkkomatkalla semmoisella, josta sinä puhut, ja saarnalla ilman yli- ja ali-osia olisi ollut joku ero, sen minä kyllä uskon. Mutta minulle sanottiin aina, että minä tietysti en voinut pitää sapatista, koska en ollut kääntynyt. Kitty orpana," hän äkkiä lisäsi, katsoen tarkasti silmiini, "sano minulle, oletko sinä kääntynyt?"

Kysymys hämmästytti minua suuresti, enkä minä tietänyt mitä vastata.