Produced by Tapio Riikonen
SCHÖNBERG-COTTA PERHEEN AIKAKIRJAT
Luonne- ja tapakuvaelma uskonpuhdistuksen ajoilta
Kirj.
ELIZABETH CHARLES
Englannin kielestä suomentanut Waldemar Churberg
Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa. 1877.
SISÄLLYS:
I. Elsan kertomus
II. Otteita Fredrikin aikakirjasta
III. Elsan aikakirja
IV. Otteita Fredrikin aikakirjasta
V. Elsan aikakirja
VI. Fredrikin kertomus
VII. Elsan kertomus
VIII. Fritzin kertomus
IX. Elsan kertomus
X. Fritzin kertomus
XI. Evan kertomus
XII. Elsan kertomus
XIII. Evan kertomus
XIV. Elsan kertomus
XV. Fritzin kertomus
XVI. Elsan kertomus
XVII. Evan kertomus
XVIII. Theklan kertomus
XIX. Fritzin kertomus
XX. Theklan kertomus
XXI. Evan kertomus
XXII. Elsan kertomus
XXIII. Atlantin kertomus
XXIV. Evan kertomus
XXV. Theklan kertomus
XXVI. Fritzin kertomus
XXVII. Evan kertomus
XXVIII. Elsan kertomus
XXIX. Evan kertomus
XXX. Elsan kertomus
XXXI. Theklan kertomus
XXXII. Elsan kertomus
XXXIII. Theklan kertomus
XXXIV. Äidin kertomus
XXXV. Evan Agnesin kertomus
XXXVI. Theklan kertomus
XXXVII. Fritzin kertomus
XXXVIII. Elsan kertomus
Ne näitten aikakirjojen osat, jotka koskevat Lutheriin Melancthoniin, Sachsin Fredrikiin ja muihin historiallisiin henkilöihin, saavat todistuksensa seuraavista teoksista: Lutberin "Tischreden"; Lutherin "Briefe, Sendschreiben und Bedenken", ulosantanut de Wette; "Geist und Luthers Schriften" ulosantaneet F. W. Lomler, C. T. Lucius, T:ri Ruft, L. Sackreuter ja T:ri Ernst Zimmermann; Tutschmann'in "Friedrich der Weise"; Uskonpuhdistuksen Historia Rankelta ja D'Aubigné'lta; ynnä muut historialliset teokset.
Alkuteoksen ilmoitus.
Suomennoksessa löytyvät runomittaiset paikat on Filosofian
Maisteri P. Cajander suosiollisesti kääntänyt.
Suomentaja.
I.
Elsan kertomus.
Fredrik tahtoo, että minä kirjoitan elämäni aikakirjan. Fredrik on minun vanhin veljeni. Minä olen kuusitoista- ja hän seitsemäntoista-vuotinen, ja minun on aina ollut tapa tehdä, mitä hän tahtoo; ja sentähden teen nytkin niin, vaikka tämä tuuma tuntuu minusta varsin kummalliselta. Fredrikin on hyvin helppo kirjoittaa aikakirjoja taikka mitä tahansa, sillä hänellä on ajatuksia. Mutta minulla on niin vähän ajatuksia, minä voin vaan kirjoittaa, mitä näen ja kuulen ihmisistä ja asioista. Eikä siitä ole tosiaankaan paljon kirjoittamista, sillä meillä käy aina kaikki asiat jokseenkin samaa menoa. Ihmiset ympärilläni ovat samat kuin olen tuntenut siitä asti, kuin olin pikkuinen lapsi, eikä esineetkään ole suuresti muuttuneet; se vaan, että väki on karttunut, sillä kodissamme on nyt niin monta vähäistä lasta, ja esineet näyttävät minusta hupenevan, kun ei isäni käy rikkaammaksi, vaan on useampia, joita hänen tulee vaatettaa ja elättää. Kuitenkin aion koettaa, koska Fritz pyytää; semminkin kuin läkki ja paperi ovat ne molemmat tavarat, joita meillä on yltäkyllin, koska isäni on kirjan-painaja.
Fritz ja minä emme ole eläissämme olleet eroitettuina toisistamme, ennenkuin nyt. Hän lähti eilen Erfurtin yliopistoon. Juuri kuin itkien ajattelin, että minun täytyi luopua hänestä, kertoi hän minulle nämät aikakirjan tuumansa. Hänen on määrä kirjoittaa toinen, ja minun toinen. Hän sanoi, että hänellä olisi apua siitä, niinkuin meidän hämy-ajan jutuistammekin — kun me molemmat aina, siitä saakka kuin minä voin muistaa, pistäysimme kesäisin puutarhaan ison perunapuun alle ja talvisin akkunan-komeroon sälyhuoneesen, joka on sisäpuolella isäni kirjapainoa ja jossa paperikimppuja säilytetään ja vanhoja kirjoja on koottu läjiin, joitten keskelle me tavallisesti istuimme.
Kenties siitä on apua ja lohdutusta Fritzille, mutta minä en ymmärrä, kuinka milloinkaan minulle. Hänen olivat kaikki ajatukset ja hänen ne ovat vielä. Mutta minä — mitä minulle jää hänen äänensä ja hänen kalliitten kasvojensa sijaan muuta kuin paljas paperi eikä mitään ajatuksia ollenkaan! Paitsi sitä minulla on niin paljon tekemistä, koska olen vanhin; eikä äiti ole ensinkään hyvissä voimissa ja isä vaatii minua niin usein auttamaan itseään kirjainten ääreen taikka lukemaan hänelle, kun hän latoo niitä. Oli kuinka hyvänsä, Fritz tahtoo sitä, ja minä suostun siihen. Olisi hupaista tietää, kummoiseksi hänen aikakirjansa tulee!
Mutta mistä minä aloitan? Mitä aikakirja on? Kahta raamatun kirjaa nimitetään "aikakirjaksi" latinan kielellä — kumminkin Fritz sanoo, että tuo toinen pitkä sana [Paralipomenon] merkitsee sitä — ja ensimäinen kirja aikaa "Adamilla"; minä tiedän sen, sillä minä luin sen eräänä päivänä isälleni painettavaksi. Mutta ei suinkaan tarvita, että minä näin kaukaisista ajoista aloittaisin. Tietysti minä en muistaisikaan. Minun luullakseni olisi paras, kun aloittaisin vanhimmasta henkilöstä, jonka tunnen, sillä hän on etäisin, kun lähtee takaperin Adamia päin; ja se on äidin-äitimme von Schönberg. Hän on kovin vanha — seitsemännellä kymmenellä — mutta hänen vartalonsa on niin suora, ja hänen mustat silmänsä ovat niin terävät, että hän toisinaan näyttää melkein nuoremmalta kuin hänen tyttärensä, meidän armas äitimme, jota kivulloisuus ja huolet usein painavat alas.
Äidin-äitimme isä oli jaloa bömiläistä sukua, ja juuri tämä liittää meidät aatelisiin, vaikka isäni perhe kuuluu porvarinsäätyyn. Fritz ja minä katselemme mielellään äidin-isämme von Schönbergin vanhaa sinettiä kaikin neliöinensä ja kuulemme halukkaasti kertomuksia ritarillisista ja jokaisista esi-isistämme — ristiretkeläisistä ja paroneista. Äitini tosin vakuuttaa meille, että tämä on huono ylpeys ja että isäni kirjapaino on todellisemman aatelisuuden kuva kuin mikään kilpi miekkoineen tapparoineen; mutta äidin-äitimme, minä tiedän sen, arvelee, että Schönbergin kaltainen suuresti alensi arvoansa, kun meni naimisiin porvarinsäätyisen kanssa. Fritz pitää samaa mieltä kuin äiti ja sanoo, että totinen ristiretki tehdään paljoa paremmin isämme mustilla kirjaimilla kuin äitimme iso-isän keihäillä. Mutta tuo vanha sodankäynti oli niin ihana uljastelevin hevoisineen ja häilyvin lippuinensa! Enkä minä pääse siitä ajatuksesta, että olisi ollut hupaisempi istua jonkun ison, vanhan linnan ikkunassa, esimerkiksi Wartburgin, joka kohoaa kaupunkimme ylitse, ja viitata kädelläni kun hän hohtavissa haarniskoissa ratsastaisi sotahevollaan jyrkkää vuorenrinnettä alaspäin, sen sijaan, että minä nyt kiipeen ylös tomuisten kirjaroukkioin päälle sälyhuoneen ikkunaan ja seuraan häntä silmilläni, kun hän halvassa porvarinpuvussaan ja laukku selässä (joka ei ole juuri aivan täynnä) astuu katua alaspäin eikä kukaan käänny häntä katselemaan. No! ero olisi ollut yhtä haikea eikä itse Fritz suinkaan olisi ollut jalompi. Mutta sanokoot äiti ja Fritz mitä hyvänsä, minä en saata olla sitä havaitsematta, että ihmiset kunnioittavat kansia ja kullatuita nimiä; ja minä soisin, että minun rakkaat kirjani olisivat niin sidotut, että ne, jotka eivät osaisi sisäpuolta lukea, kuitenkin seisahtuisivat niitten kultaisia hakoja ja kalliskivistä selkää ihmettelemään. Niitten, jotka osaavat lukea sisäpuolta, se kenties tekisi yhtä. Sillä minä tiedän hyvin, ettei yksikään kaikista niistä vanhoista paroneista ja ristiretkeläisistä, joista äidin-äiti kertoo meille, ollut jalompi eikä edes näyttänyt jalommalta kuin meidän Fritzimme. Heidän silmänsä eivät ole siniset niinkuin minun — jotka ovat ainoastaan saksalaiset Cottan silmät — vaan mustat ja leimuavat. Minun silmäni ovat sangen hyvät, jollei tarvitse kuin ommella taikka auttaa painotyössä; mutta hänen silmänsä, minä luulen, voisivat tunkea ihmisten sydänten lävitse ja hallita heitä, taikka kerrassaan tappelutanteria käsittää.
Kuitenkin, kun minä viime viikolla sanoin hänelle jatakin tämmöistä, hän hymyili ja lausui, että löytyy parempia sotakenttiä kuin ne, joilla miesten luut vaalenevat; ja silloin ilmestyi hänen silmissään tuo syvä katse, kun hän näyttää katsovan semmoiseen mailmaan, jota minä en voi saavuttaa.
Mutta aloitinhan minä äidin-äidistämme, ja tässä ajattelen Fredrikiä taas. Minä varon, että hän on oleva aikakirjani alku ja loppu. Fritz on ollut melkein koko minun mailmani. Minua haluttaisi tietää, tästäkö syystä hänen pitää jättää minut. Munkit sanovat, ettemme saa rakastaa ketään liian paljon; ja minä muistan, kun eräänä päivänä lähdimme tervehtimään täti Agnesia, äitini ainoata sisarta, joka on nunnana Nimptschen'in luostarissa, kuinka tämä sanoi kun olin ihastellut luostarin puutarhan kukkia: "Elsaseni, tahdotko tulla meille ja elää meidän luonamme ja ruveta onnelliseksi, pyhäksi sisareksi täällä?"
Minä vastasin: "kenenkä sisareksi, täti Agnes? Minä olen Fritzin sisar! Saako Fritz'kin tulla?"
"Fritzin sopisi mennä Eisenachin luostariin", hän lausui.
"Siinä tapauksessa minä käyn hänen kanssaan", minä arvelin. "Minä olen
Fritzin sisar enkä minä menisi mihinkään mailmassa ilman häntä."
Hän katseli minua kylmällä, vakavalla sääliväisyydellä ja lausui hiljaisesti: "pikku raukkanen tulee äitiinsä; sydän oppii pian pitämään epäjumalia. Hänen täytyy unhottaa paljon, mitä hän on oppinut. Jumala ei salli epäjumalia."
Tämä tapahtui monta vuotta takaperin; mutta minä muistan, niinkuin se olisi ollut eilen, kuinka näitten sanojen ja totisten katsetten tähden luostarin kaunis puutarha näytti minusta yhtäkkiä käyvän kolkoksi ja ilottomaksi, ja tuntui kostealta ja kylmältä kuin hautausmaa; ja kukat muuttuivat tekokukkien kaltaisiksi; ja muurit kohosivat niinkuin luolan seinät, ja minä tuskin hengitin, ennenkuin pääsin taas niitten ulkopuolelle ja pidin kiinni Fritzin kädestä.
Sillä minä en ole ollenkaan jumalinen. Minä pelkään, etten tahdo ruvetakaan semmoiseksi. Ei yksikään jumalinen mies eikä nainen, minkä minä milloinkaan olen nähnyt, näytä minusta puoleksikaan niin suloiselta kuin minun rakas äitikultani; eikä niin lempeältä, viisaalta ja iloiselta kuin minun isäni; eikä puoleksikaan niin jalolta ja hyvältä kuin Fritz. Ja pyhimysten elämä saattaa minut suuresti hämille, sillä minusta tuntuu siltä kuin kaikki asiat joutuisivat niin väärälle ja sekavalle kannalle, jos jokaisen tulisi noudattaa St. Katarinan taikka vieläpä meidän Pyhän Unkarin Elisabetin esimerkkiä ja kieltäytyä vanhempiansa tottelemasta ja hyljätä pikkuiset lapsensa. Olisi hauska tietää, onko kukaan muu huomannut saman, sillä näitä ajatuksia minä en ole ilmoittanut edes Fritzille; koska hän on jumalinen, ja minä pelkään, että se pahoittaisi häntä.
Meidän äidin-äitimme puoliso pakeni Bömistä uskontonsa tähden; mutta minua aavistaa, ettei se ollut oikea uskonto, koska ei kukaan näytä mielellään puhuvan siitä; ja mitä Fritz ja minä tiedämme hänestä, on ainoastaan, mitä me olemme ajan kuluessa sattumalta kuulleet ja itseksemme sommitelleet yhteen.
Melkein sata vuotta takaperin kaksi pappia saarnasi Bömissä, nimittäin Johan Huss ja Pragin Hieronymus. Näyttää siltä kuin heitä olisi hellästi rakastettu ja pidetty kunnon miehinä, niin kauan kuin he elivät; mutta ihmiset nähtävästi erehtyivät heidän suhteensa, sillä molemmat poltettiin elävältä harha-uskolaisina Kostnitzissa kahtena perätysten seuraavana vuonna, 1415 ja 1416; joka tietysti todistaa, etteivät he suinkaan olleet hyviä vaan erinomaisen pahoja.
Heidän ystävänsä Bömissä eivät kuitenkaan tahtoneet herjetä uskomasta, mitä he olivat oppineet näiltä miehiltä, vaikka he olivat nähneet, mikä lopuksi tuli. Minusta tämä ei ollut kummallista, sillä varsin työläs on todellakin uskoa, mitä pitää uskoa, enkä minä ymmärrä, että edes polttamisen pelko auttaisi siinä mitään; vaikka se kyllä voisi saada ihmiset vaikenemaan. Mutta Johan Hussin ystävien joukossa oli paljon aatelisia ja korkeita miehiä, jotka eivät olleet tottuneet salaamaan ajatuksiansa eivätkä tahtoneet peittää, mitä Huss oli opettanut heille. Mikä tämä oppi oli, siitä Fritz ja minä emme koskaan voineet saada selkoa, koska äidin-äitimme, joka vastaa kaikkiin meidän muihin kysymyksiimme, ei milloinkaan tahtonut puhua sanaakaan tästä. Me luulemme sentähden, että se oli kovin jumalatoin. Vaan kuitenkin, kun minä eräänä päivänä kysyin, oliko äidin-isämme (joka tietääkseni oli seurannut Hussia) mikään jumalatoin mies, hänen silmänsä leimahtivat niinkuin salama ja hän vastasi kiivaasti:
"Ei yhtäkään parempaa ole elänyt eikä kuollut!"
Tämä kummastutti meitä, mutta kenties me ymmärrämme sen, niinkuin monen muunkin asian, kun tulemme vanhemmaksi.
Suuria häiriöitä syntyi Hussin kuoleman perästä. Bömi jakaantui kolmeen puolueesen, jotka kävivät sotaa toisiansa vastaan. Linnoja ryöstettiin ja aatelis-naisia ja vähäisiä lapsia ajettiin luoliin ja metsiin. Meidän esi-isämme olivat vainottujen joukossa. Vuonna 1458 yltyi taistelo ankarimmilleen. Monta teloitettiin, hirtettiin, poltettiin elävältä taikka kidutettiin. Äidin-isäni surmattiin, kun hän pakeni, ja äidin-äitini joutui suuriin vaaroihin ja kadotti koko vähäisen omaisuutensa, joka oli hänelle jäänyt. Hän saapui Eisenachiin nuorena leskenä, jolla oli kaksi pikkuista lasta, äitini ja täti Agnes.
Mitä väärää uskoa minun äidin isäni lieneekään pitänyt, hänen puolisonsa ei näytä ottaneen siihen osaa. Hän etsi turvaa Augustinin-luostarissa, jossa hän oleskeli, siksi kuin täti Agnes, pukeusi huntuun ja äitini naitiin, jolloin hän muutti meille asumaan. Hän pitää yhtä paljon Fritzistä kuin minäkin — omalla tavallansa, vaikka hän toruu meitä kaikkia järjestänsä, joka ehkä on hyvä asia, koska, niinkuin hän sanoo, ei kukaan muu sitä tee. Ja hän on opettanut minulle melkein kaikki, mitä minä tiedän, paitsi Apostolisen Uskontunnustuksen ja Jumalan Kymmenet Käskyt, jotka isämme opetti meille, ja Paternosterin ja Avemarian, jotka me opimme äitimme sylissä. Fritz taitaa tietysti monta vertaa enemmän kuin minä. Hän osaa Cisio Janus'en (kirkkokalenterin) päästä päähän aivan erhettymättä, ja myöskin, luulen minä, Latinan kieliopin; ja hän on lukenut latinaisia kirjoja, joitten nimiä minun on mahdoton muistaa; ja hän ymmärtää kaikki, mitä pappi lukee ja veisaa, ja veisaa itse yhtä hyvin kuin kukaan heistä.
Mutta pyhimysten legendat ja kertotaulun ja kasvien ja kukkien nimet ja kuvauksen pyhästä haudasta ja pilgrimimatkasta Romaan — kaikki nämät äidin-äitimme on opettanut meille. Hän näyttää niin kauniilta, meidän kallis, vanha äidin-äitimme, kun hän istuu pesän edessä, ompelutyö käsissään. Hänen ihanat, valkoiset hiuksensa ja mustat, kirkkaat silmänsä, jotka ovat niin täynnänsä vilkkautta ja nuoruutta, muistuttavat lieden tulesta, kun lumi peittää katon, mutta sisällä kaikki on lämmintä, taikka niinkuin Fritz sanoo:
"Näyttää siltä kuin hänen sydämensä eläisi ikuisessa kesässä ja ison iän talvi koskisi ainoastaan hänen ruumistansa."
Mutta minä luulen, että se kesä, josta äidin-äitimme sielu elää, pikemmin on paahtava kesä, jossa on salamoita yhtä hyvin kuin auringonpaistetta. Fritz luulee, että me tunnemme hänet ylösnousemisen päivänä hänen silmäinsä katseesta, joka silloin kenties vaan on käynyt vähän lempeämmäksi. Mutta tämä näyttää minusta kauhealta ja kovin kaukaiselta, enkä minä mielelläni ajattele sitä. Me väittelemme usein, minkä pyhimyksen näköinen hän on. Minusta hän tulee St. Annaan, Jumalan äidin Marian äitiin, mutta Fritzistä Egyptin St. Katarinaan, koska hän on niin kuningattaren kaltainen.
Paitsi kaikkia näitä, melkeinpä olin unhottaa sitä mainitsemasta, tunnen minä useitten tätien nimet, jotka Fritz on opettanut minulle. Ja minä osaan kutoa sukkaa ja kehrätä ja neuloa ja kirjailla. Minä aion opettaa nämät kaikki lapsille. Meidän kodissamme on suuri joukko lapsia, ja lisää tulee joka vuosi. Jos ei niitä olisi niin paljon, minulla olisi kenties ollut aikaa oppia enemmän, niinkuin myöskin olla jumalisempi; mutta minä en ymmärrä, kuinka he tulisivat toimeen kotona, jos minä saisin jonkun hengellisen kutsumuksen. Kenties joku näistä nuoremmista säästetään pyhimyksen virkaan. Tekisi oikein mieleni tietää, käykö niin ja saanko minä, jos autan heitä, saako kukaan koskaan jotakin pikkuista halpaa paikkaa taivaassa, kun on auttanut toista jumaliseksi pääsemään! Sillä siinä tapauksessa kenties minullakin olisi toivoa.
Isämme on viisain mies Eisenachissa. Äitini arvelee, ehkäpä koko mailmassa. Tätä äidin-äitimme kuitenkin epäilee. Hän on nähnyt muita paikkoja kuin Eisenachin, joka kenties on syy. Mutta varma on, että hän on viisain mies, minkä minä ikinä olen nähnyt. Enemmän kuin kukaan muu minun tuttavistani puhuu hän semmoisista asioista, joita minä en käsitä. Hän on myöskin suuri keksijä. Hän kaikkein ensimäiseksi ajatteli, että kävisi kirjoja painaminen, ja oli melkein pannut toimeen tämän keksinnön, ennenkuin mikään kirjapaino oli perustettu. Ja hän luuli aina, että oli toinen mailma tuolla puolen valtamerta, aikaa ennen kuin amirali Kristofer Kolumbus löysi Amerikan. Se on ollut ainoa onnettomuus, että joku muu on joka kerta pistäynyt väliin juuri ennen, kuin hän on päässyt keksintönsä perille eikä mitään muuta kuin joku pikku seikka puuttunut, että kaikki olisi ollut täydellistä, ja vei koko kunnian ja voiton. Tämä se on, joka on estänyt meitä rikkaaksi tulemasta — tämä ja lapset. Mutta isälläni on niin lempeä ja tasainen mieli-ala, ei mikään katkeroita sitä koskaan. Ja tästä syystä me kaikki ihmettelemme ja rakastamme häntä niin paljon, vieläpä enemmän kuin hänen suurta taitoansa. Hän näyttää riemuitsevan muitten menestyksestä aivan yhtä paljon, kuin jos hän itse olisi kaikin puolin menestynyt. Jos äiti vähäisen valittaa sitä mainetta, jonka hän olisi kenties saavuttanut, hän hymyilee ja sanoo:
"Älä huoli, äitiseni. Sadan vuoden perästä se on kokonaan yhdentekevä. Älkäämme kadehtiko keneltäkään hänen palkintoansa. Mailmalle se on edullista, jos kohta ei meille."
Jos äiti sitten huokailee vähävaraisen ruokakammion ja vaatehuoneen vuoksi, hän vastaa:
"Älä sure, äitiseni, voihan vielä löytää muita Amerikoita, ja paljon uutta sopii vastakin keksiä. Totta puhuen", hän lisää tuolla syvällä, kauas tunkevalla katseellansa, "toinen asia on juuri johtunut mieleeni, joka, kun minä olen pannut sen toimeen, himmentää kaikki tämän ja edellisten aikakausien keksinnöt."
Ja hän suutelee äitiäni ja lähtee painoonsa. Ja äiti katsoo kummastellen hänen jälkeensä ja sanoo:
"Me emme saa, lapset, häiritä isää vähäisillä huolillamme. Hän mietiskelee suuria asioita, joittenka hedelmiä me varmaan kaikki jonakin päivänä joudumme nauttimaan."
Niin hän menee paikkaamaan jotakin vähäistä vaatteusta ja koettaa sovittaa niin, että yhden päivän puoliset riittävät kahdeksi päiväksi.
Mitä isäni suuri keksintö tätä nykyä tarkoittaa, sitä Fritz ja minä emme täydellisesti tiedä. Mutta me luulemme, että se on jossakin yhteydessä joko planetien ja tähtien taikka tuon kummallisen kiven kanssa, jota filosofit niin kauan aikaa ovat etsineet. Kaikissa tapauksissa se epäilemättä kerrassaan saattaa meidät kaikki äärettömän rikkaaksi; ja sillä aikaa meidän kyllä sopii koettaa tulla toimeen niin hyvin kuin jaksamme.
Äidistä minä en tiedä, mitä sanoa. Hän on juuri äitimme — meidän oma kallis, kärsivällinen, lempeä äitisemme — aivan toisenlainen kuin kaikki muut mailmassa; vaan kuitenkin tuntuu siltä, kuin ei voisi sanoa hänestä mitään, jonka kautta joku ymmärtäisi, mimmoinen hän on. Näyttää siltä kuin hän olisi muitten ihmisten suhteen (kunnioituksella olkoon tämä lausuttu) juuri mitä Jumalan Pyhä Äiti on muitten pyhimysten suhteen. St. Katarinalla on rattaansa ja kruununsa, Agnes'illa karitsansa ja palmun-oksansa, ja Ursulalla on yksitoista tuhatta neitsyttänsä; mutta Marialla, iki-hurskaalla, on ainoastaan Pyhä Lapsensa. Hän on tuo siunattu nainen, Pyhä Äiti, eikä mitään muuta. Tämänlainen juuri äiti on. Hän on kallis pikku äitimme ja paras nainen mailmassa, ja siinä kaikki. Minä osaisin kuvata häntä paremmin, jos sanoisin, mimmoinen hän ei ole. Hän ei koskaan lausu ankaraa sanaa kenellekään eikä kenestäkään. Hän ei koskaan ole kärty isälle, niinkuin hän ei koskaan tuskaannu lapsille, niinkuin minä. Hän ei koskaan valita eikä moiti. Hän ei koskaan ole joutilaana. Hän ei koskaan katsele meitä tylysti eikä karsaasti, niinkuin täti Agnes. Mutta minä en saa verrata häntä täti Agnesiin, sillä hän itse nuhteli minua kerta, kun minä tein sitä; hän sanoi, että täti Agnes oli jumalinen, puhdas ja pyhä nainen, paljoa, paljoa ylhäisempi kuin hän taikka me; ja meidän tulee olla kiitolliset, jos hän, siinä tapauksessa että me kerta pääsemme taivaasen, antaa meidän suudella vaatteittensa liepeitä.
Niin, täti Agnes on pyhä nainen — nunna; minun täytyy puhua varovaisesti hänestä. Hän lukee pitkiä, pitkiä rukouksia, he sanovat — niin pitkiä, että hän on löydetty aamulla tainnoksista luostarin kirkon kylmältä permannolta. Hän syö niin vähän, että isä Kristofer, joka on luostarin ja meidän rippi-isämme, sanoo välisti luulevansa, että enkelit varmaan elättävät häntä. Mutta Fritz ja minä arvelemme, että, jos siinä on perää, enkelein ruoka ei aivan paljon ravitse, sillä kun viime kerralla näimme hänet luostarin ristikon takaa, hän oli kuin varjo mustassa hameessansa taikka kuin se kauhea kuoleman kuva, jonka näimme luostarin kappelissa. Hän on puettu karkeaan piikkokankaasen ja makaa usein, niin sanotaan, tuhassa. Joku nunna kertoi äidille, että kun täti eräänä päivänä oli pyörtynyt ja he päästivät auki hänen vaatteensa, he huomasivat hänen valkoisessa kaulassaan ja käsivarsissaan arpia ja juomuja, jotka tuskin olivat umpeutuneet ja jotka hän ilmeisesti itse oli iskenyt ruumiisensa. Kaikki sanovat, että hän saa hyvin korkean sijan taivaassa; mutta minusta tuntuu, että, jollei ole aivan suuri eroitus korkeilla ja matalilla sijoilla taivaassa, täti vaivaa itseänsä liiaksi. Vaan enhän minä olekaan jumalinen; ja minun on niin peräti vaikea ymmärtää taivaan asioita. Pitääkö kaikkien taivaassa aina kilvoitella korkeista sijoista? Sillä, kun suurina juhlapäivinä jokainen tekee niin kirkossa, se ei ole ollenkaan hupaista; ne, joitten onnistuu, näyttävät ylpeältä, ja ne, joitten ei onnistu, näyttävät suuttuneelta. Mutta tietysti ei kukaan suutu taivaassa eikä ylpeile. Miltä siis tuntuneekaan niistä pyhimyksistä, jotka eivät pääse korkeimmille sijoille? Ovatko he mielissään vai pahoillaan? Jos ovat mielissään, miksi taistelevat niin paljon kiivetäkseen vähän korkeammalle? Vaan jos eivät ole mielissään, olisiko se soveliasta pyhimyksille? Sillä äiti opettaa meitä aina valitsemaan halvimpia sijoja, ja vanhimpia tekemään tilaa pienokaisille. Eivätkö siis taivaassa suurimmat tee tilaa pienokaisille? Yhdestä asiasta minä olen varma: jos äidillä olisi korkea sija taivaassa, hän kumartuisi aina alaspäin auttaaksensa toista ylös taikka siirtyisi paikaltansa muitten edestä. Mutta missähän korkeimmat sijat taivaassa lienevät? Keisarin hovissa ovat ne tietääkseni ne paikat, jotka ovat lähinnä häntä; seitsemän vaaliruhtinastamme seisovat aivan ympäri valta-istuinta. Mutta onko mahdollista, että kukaan koskaan tuntee itsensä levolliseksi ja onnelliseksi niin lähellä kaikkivaltiasta? Näyttää niin kauhean vaikealta olla Hänelle otollinen täällä ja niin helpolta loukata Häntä, että minun luullakseni olisi parempi pysyä vähäisen kauempana Hänestä jossakin pikkuisessa hiljaisessa nurkassa lähellä porttia ja koko joukko pyhimyksiä välillä. Tuonain isä Kristofer määräsi minulle niin ankaran rangaistuksen sen vuoksi, että pudotin palasen pyhästä hostiasta; vaikka minä en päässyt siitä ajatuksesta, että se oli yhtä paljon papin vika kuin minun. Mutta hän sanoi, että Jumala kovin paheksuisi sitä; ja Fritz kertoi minulle, että papit paastoavat ja kiduttavat itseään toisinaan kovasti, kun ovat unhottaneet vaan yhden ainoan sanan pois messusta.
Entä tuo kauhea taulu, jossa Herra Kristus pitää ukon-nuolia kädessään! Se on aivan toisenlainen kuin se kuvapiirros, jossa Hän riippuu ristinpuussa. Miksi hän kärsi niin? Siksikö, niinkuin täti Agnes, että Hän saisi korkeamman sijan taivaassa? Vai siksikö, että Hänen olisi oikeus olla tyly meitä vastaan, niinkuin tätimme on? Aivan kummalliset asiat näyttävät loukkaavan ja miellyttävän Jumalaa, minä en saata sitä ensinkään ymmärtää; mutta se tulee siitä, ettei minulla ole mitään taipumusta uskontoon. Luostarissa, äiti sanoo, he käyvät Jumalan kaltaisiksi ja niin muodoin ymmärtävät häntä paremmin.
Onko täti Agnes siis enemmän Jumalan kaltainen kuin äitimme? Nuot kasvot, vakavat ja vaaleat, kuin kuolema; nuot kylmät, tylyt silmät, tuo ääni, niin kolea ja yksitoikkoinen, kuin se lähtisi metalli-torvesta taikka hautaholvista eikä sydämestä! Tämmöiselläkö katseella Jumala vastaan-ottaa meitä, tämmöiselläkö äänellä Hän puhuttelee meitä? Tuomionpäivää on todellakin kovin kamala ajatella; ja saa varmaan elää monta vuotta luostarissa, jos mielii pelotonna mennä taivaasen.
Voi, jospa vaan äitimme olisi pyhimys — niitä hyviä naisia, joihin Jumala on mieltynyt — täti Agnesin sijasta, kuinka suloista olisi silloin pyrkiä pyhimykseksi; ja kuinka varmaan voisi toivoa, että tulisi taivaasen ja sinne tultuansa olisi siellä onnellinen!
Täti Ursula Cotta on myöskin niitä naisia, joitten soisin kuuluvan oikeitten pyhimysten joukkoon. Hän on isäni ensimäisen orpanan vaimo; mutta me olemme aina sanoneet häntä tädiksi, koska melkein kaikki pienet lapset, jotka tuntevat hänet, tekevät niin — hän pitää niin paljon lapsista, ja on niin hyvä kaikille. Hän ei ole köyhä, niinkuin me, vaikkei orpana Cotta ole milloinkaan keksinyt mitään eikä edes ollut keksimällänsä. Pitäjän kirkossamme löytyy Thüringin St. Elisabetin, meidän pyhän maakreivinnamme, kuva, joka aina muistuttaa minua täti Ursulasta. Komean linnan — melkein kuin Wartburgin linnan — portilla seisoo St. Elisabet, ja hänen ympärillänsä on joukko köyhää väkeä polvillansa — raajarikkoja, sokeita, laihoja äitiparkoja, nälkäisen-näköisiä lapsia — kaikki kurottaen käsiänsä naista kohden, joka katselee heitä leppeillä, sääliväisillä silmillä, aivan niinkuin täti Ursula; paitsi että St. Elisabet on kovin laiha ja vaalea ja näyttää melkein yhtä nälkään nääntyvältä kuin kerjäläiset hänen ympärillänsä, mutta täti Ursula on verevä ja lihava, mitä sievimmät kuopat pyöreissä poskissaan. Mutta silmän luonti on sama — niin lempeä ja sydämellinen ja totinen ja sääliväinen. Laihuus ja vaaleus ovat tietysti ainoastaan se eroitus, joka täytyy olla pyhimyksellä, joka paastoaa ja harjoittaa katumusta niin paljon ja valvoo yökaudet rukouksissa, niinkuin St. Elisabet, ja varallisen porvarin vaimona, joka syö ja nukkuu, niinkuin muut ihmiset, ja on maakreivinnan tapainen ainoastaan siinä, että hän on niin hellä kaikille.
Toinen puoli siitä kertomuksesta, jota taulu esittelee, ei kuitenkaan sovi täti Ursulaan. Pyhimyksen esiliinassa näkyy leipien sijasta kauniita punaisia ruusuja. Äidin-äitimme selitti meille näitten merkityksen. Hyvän maakreivinnan puoliso ei oikein pitänyt siitä, että hän antoi niin paljon köyhille; sillä kreivinna oli niin armelias, että hän olisi voinut tyhjentää koko hänen aarre-aittansa. Sentähden kreivinnan oli tapa antaa almujansa puolisonsa tietämättä. Mutta kun hän sinä päivänä jakeli leipää linnan portilla seisoville kerjäläisille, maakreivi sattui äkki-arvaamatta palaamaan kotiin ja, tavaten hänet tätä tekemästä, kysyi häneltä tylynpuolisesti, mitä hänellä oli esiliinassa. Hän vastasi: "ruusuja!"
"Anna, minä katson", lausui maakreivi.
Ja Jumala rakasti St. Elisabetia niin paljon, että Hän pelastaaksensa häntä nuhteista teki ihmetyön. Kun hän avasi esiliinansa, oli siinä ihania kukkia niitten leipien asemesta, joita hän oli jaellut. Ja tätä taulu kuvailee. Minua halutti aina kuulla kertomuksen loppua. Minä toivon, että Jumala teki toisen ihmetyön, kun maakreivi meni pois, ja muutti ruusut jälleen leiväksi. Minä arvaan, että hän teki niin, koska nälkääntynyt väki näyttää niin tyytyväiseltä. Mutta äidin-äitimme ei tiedä siitä. Ainoastaan tässä asiassa täti Ursula ei olisi, minun luullakseni, tehnyt niinkuin maakreivinna. Minä luulen, että jos orpana Cotta olisi kysynyt häneltä, hän olisi vastannut uljaasti: "minulla on leipää esiliinassani, ja minä jakelin sitä näille sinun ja minun nälkään nääntyville alamais-raukoillemme", eikä olisi suinkaan epäillyt vastatessaan. Ja silloin kenties orpana Cottan — minä tarkoitan maakreivin — olisi niin heltynyt, että hän olisi antanut hänelle anteeksi, vieläpä kiittänyt häntä ja tuonut hänelle enemmän leipää. Eikä silloin leivät olisi muuttuneet kukiksi, vaan maakreivin sydän kivestä lihaksi, joka näyttää minusta olevan parempi asia. Mutta kun minä kerta sanoin tämän äidin-äidille, hän vastasi, että tein hyvin väärin siinä, kuin koetin sovittaa toisia loppuja pyhimysten legendoihin, aivan kuin ne olisivat jonkunlaisia satuja; ettei siitä ole kuin kolme sataa vuotta, kuin St. Elisabet todella eli tässä Wartburgin vanhassa linnassa, astui juuri näitä Eisenachin katuja, antoi almuja köyhille, kävi sairashuoneissa, sitoi mitä ilkeimpiä haavoja, joihin ei kukaan muu tahtonut koskea, ja lausui helliä sanoja viheliäisille hylkiöille, joita ei kukaan muu juljennut katsella. Tämä näyttää minusta varsin hyvältä ja laupiaalta hänen puoleltaan; mutta tämä se ei ollut, joka teki hänet pyhimykseksi, koska täti Ursula ja äitimme tekevät samanlaisia töitä, ja äitimme on tuon tuostakin sanonut minulle, että täti Agnes on pyhimysten kaltainen eikä hän.
Hänen kärsimisensä, se minun luullakseni on saattanut heidät panemaan hänen nimensä kalenteriin; eikä kuitenkaan kärsiminen yksistänsä tee ihmisiä pyhimyksiksi, koska minä en luule, että St. Elisabet itse on kärsinyt enemmän kuin äitimme. Tosin kyllä nousi hän usein puolisonsa vierestä ja oli polvillansa koko yön kylmällä permannolla, sillä välin kuin tämä nukkui. Mutta äiti on tehnyt samoin monta monituista kertaa. Kun joku pikku lapsista on ollut kipeä, kuinka usein hän on tuntikaudet kävellyt edestakaisin, sairas sylissään, pysytellen ja hyväillen sitä ja asettaen sen näreätä itkua väsymättömällä, hellällä kärsivällisyydellä. St. Elisabet paastosi, kunnes hän oli melkein niinkuin varjo; mutta kuinka usein minä olen nähnyt, että äiti on arvelematta jaellut isälle ja lapsille kaikki, mitä oli maukasta ja hyvää meidän niukoissa atrioissamme, ja tuskin jättänyt itselleen palastakaan, vaan kätkenyt lautastansa jonkun vadin taa, ettei isä näkisi. Ja Fritz ja minä puhumme usein siitä, kuinka riutuneelta ja väsyneeltä hän näyttää; ei ollenkaan muodoltaan kuin Armon Äiti, jommoiseksi me muistamme hänet, vaan liian paljon niinkuin tuo voipunut, vaalea Surujen Äiti lävistetyllä sydämellänsä. Mitä kipuihin taas tulee, enkä minä ole nähnyt äitimme kärsivän semmoisia kipuja, joihin verrattuina täti Agnesin taikka St. Elisabetin itse-kuritus on vähäinen kuin nuppineulan pistämä.
Vaan kaikki nämät eivät kuitenkaan ole niitä oikeita kärsimisiä, jotka saattavat pyhimykseksi. Meidän kallis äitimme kävelee edestakaisin koko yön, ei sentähden, että hän pääsisi pyhimykseksi, vaan ainoastaan potevaa lasta viihdyttääkseen. Hän on päivällistä syömättä, ei sentähden, että hän aikoo paastota, vaan sentähden, että me olemme köyhät ja leipä on kallista. Hän kärsii sentähden, että Jumala koettelee häntä kärsimisellä, ei sentähden, että hän itse tarvitsee sitä. Eivätkä kaikki nämät voi saattaa häntä pyhimykseksi. Kun minä sanon jotakin häntä sääliäkseni taikka kunnioittaakseni, hän hymyilee ja sanoo:
"Elsaseni, minä valitsin tämän alhaisimman elämän tätimme Agnesin korkean kutsumuksen sijasta, ja minun täytyy tyytyä seurauksiin. Meillä ei voi olla osa sekä tässä mailmassa että tulevassa."
Jos äitimme osan suuruus tulevassa mailmassa olisi samansuhteinen kuin sen vähyys täällä, luulen minä, että hänelle tulee yltäkyllin säästöjä; mutta tätä minä en tohdi sanoa hänelle.
On yksi asia, jonka St. Elisabet teki, vaan jota ei äitimme todellakaan tekisi. Hän jätti vähäiset, isättömät lapsensa, luostariin mennäksensä. Kenties juuri tämä miellytti Jumalaa ja Herraa Jesusta Kristusta niin paljon, että antoivat hänelle noin korkean sijan taivaassa. Jos näin on laita, se on suuri onni isällemme ja meille, ettei äitimme pyri pyhimykseksi. Me ajattelemme kuitenkin toisinaan, että, vaikka Hän kenties ei voi tehdä häntä pyhimykseksi niitten sääntöjen vuoksi, joita heillä tämän suhteen taivaassa on, Jumala sentään suonee äidillemme jonkun rahdun hyvää tai jonkun lempeän sanan, koska hän on niin erittäin hyvä meitä kohtaan. Äiti sanoo kuitenkin, ettei tämä ole mikään ansio, koska hän rakastaa meitä niin paljon. Jos hän rakastaisi meitä vähemmän, ja niin muodoin askaroitseminen meitä varten tuntuisi vaivaloisemmalta, taikka jos me olisimme vähäisiä, outoja kerjäläislapsia ja hän ottaisi rakastaaksensa meitä omiensa asemesta, minä luulen, että Jumala pitäisi siitä enemmän.
On vielä toinenkin seikka St. Elisabetin kertomuksessa, joka kerta saatti Fritzin ja minut suureen huoleen ja hämmästykseen. Kun olimme pikkuiset lapset emmekä ymmärtäneet asioita, niinkuin nyt, vaan ajattelimme, että meidän tuli koettaa noudattaa pyhimysten esimerkkiä ja että mikä oli oikea heille, se oli myöskin oikea meille, ja kun äitin-äitimme oli kertonut meille, kuinka hurskas maakreivinna salaa myi juvelinsa ja tyhjensi puolisonsa aarreaitan köyhiä elättääkseen, päätimme eräänä päivänä tehdä samaten. Me tunsimme kovin köyhän, vanhan vaimon, joka asui lähimmäisen kadun varrella ja jolla oli suuri joukko turvattomia lapsenlapsia, ja neuvottelimme kauan aikaa yhdessä, ennenkuin keksimme keinon St. Elisabetin tavalla auttaa häntä. Viimein ilmestyi sopiva tilaisuus. Oli Joulun aatto ja, kumma kyllä, meillä oli vähäisen lihaa, omenoita ja pastejeja vara-aitassamme. Me hiivimme hämyssä huoneesen, täytimme esiliinani pastejeilla, lihalla ja leivoksilla, ja pistäysimme salaa eukkomme luo antamaan hänelle saalistamme.
Seuraavana aamuna kaivattiin ruokakamarista puolet siitä, mitä oli joulupäivän päivällisiksi aiottu. Lapset itkivät ja äiti näytti melkein yhtä murheelliselta kuin he. Jopa isänkin hiljainen mieli kerran kiihtyi, ja hän kirosi kissaa ja hiiriä, ja toivoi, että hän olisi saanut uuden, pettämättömän hiirenlautansa. Äidin-äitimme lausui varsin tyvenesti:
"Taitavammat varkaat kuin hiiret ja rotat ovat käyneet täällä. Ei näy mitään muruja, ja kaikki kapineet ovat paikallansa. Paitsi sitä minä en ole koskaan kuullut, että rotat ja hiiret syövät pasteji-vateja."
Fritz ja minä katselimme toisiamme ja aloimme pelätä, että olimme tehneet väärin, kun pikku Kristofer sanoi:
"Minä näin, kun Fritz ja Elsa eilen illalla kantoivat ulos pastejit."
"Elsa! Fritz!" lausui isämme, "mitä tämä tietää?"
Minä olin tunnustamaisillani, mutta muistin St. Elisabetin ja hänen ruusunsa ja vastasin vapisevalla äänellä:
"Pastejeja sinä et nähnyt, Kristofer, vaan ruusuja."
"Ruusuja" sanoi äiti hyvin totisesti, "joulun-aikana!"
Minä melkein toivoin, että pastejit tulisivat takaisin hyllyille. Juuri tässä paikassa ne legendassa tulivat; mutta nyt niitä ei näkynyt. Päintoisin kaikki tuntui kääntyvän meitä vastaan.
"Fritz", lausui isä ankarasti, "puhu totta, taikka minä pieksen sinut."
Tämä oli semmoinen kohta, jossa meillä ei ollut mitään johtoa St. Elisabetin esimerkistä. Minä en tietänyt, mitä hän olisi tehnyt, jos jotakuta muuta olisi rangaistu hänen anteliaisuutensa tähden; mutta minä en epäillyt ollenkaan, mitä minun tuli tehdä.
"Voi isäni!" minä sanoin, "se on minun vikani — se oli minun tuumani! Me kannoimme ne köyhälle vanhalle vaimolle, joka asuu lähimmäisellä kadulla, hänen lapsenlapsiansa varten."
"Siinä tapauksessa hän ei ole parempi kuin varas", vastasi isämme, "koska hän otti vastaan ne. Fritz ja Elsa, järjettömät lapset, saavat rangaistukseksi jäädä päivällistä paitsi; ja lisäksi suljetaan Elsa omaan huoneesensa, koska hän valehteli."
Minä istuin väristen huoneessani ja ihmettelin, mitenkä voi tapahtua, että asiat niin eri tavalla päättyivät St. Elisabetilta ja minulta, kun täti Ursulan raikas, miellyttävä ääni kuului portailta, ja kohta sen jälkeen piti minua nauraen sylissänsä.
"Pikku Elsa-parkani! Meidän täytyy odottaa vähäsen, ennenkuin noudatamme haltia-pyhimystemme tekoja, taikka emme saa aloittaa väärästä päästä. Se ei esimerkiksi mitenkään sopisi, että minä matkustaisin Romaan yhdentoista tuhannen neitsyen kanssa, niinkuin St. Ursula."
Äidin-äitimme oli arvannut ryöstöretkemme tarkoituksen, ja täti Ursula, joka samalla tuli sisään ja kuuli kertomuksen, pyysi, että kuitenkin joulupäivälliset lähetettäisiin meille. Fritz ja minä uskoimme salaisesti, että St. Elisabetilla oli ollut paljon tekemistä joulupäivällistemme hankkimisessa; mutta tämän perästä me ymmärsimme, että täytyi varovasti menetellä, kun sovitti pyhimysten hurskaat esimerkit omaan elämäänsä, ja ettemme tätä nykyä saisi liikkua ulkopuolella kymmeniä käskyjä.
Kun kuitenkin ajattelee, että St. Elisabet, todellinen kanoniseerattu pyhimys — jonka kuva riippuu ylipuolella kirkkojen alttareita — jonka hyvät teot ovat maalatut kirkkojen akkunoihin ja valaistut auringon kautta, joka paistaa niitten lävitse — jonka luita säilytetään reliki-rasioissa, joita minä aina kannan yhtä lähellä sydäntäni — todesti eli ja rukoili tuossa kolkossa, vanhassa linnassa tuolla ylhäällä ja astui juuri näitä katuja myöten — kenties vielä nähtiin tästä Fritzin ja minun rakkaan sälyhuoneeni akkunasta.
Ainoastaan kolme sataa vuotta takaperin! Jospa vaan minä olisin elänyt kolme sataa vuotta aikaisemmin taikka hän kolme sataa vuotta myöhemmin, minä olisin ehkä nähnyt ja puhutellut häntä ja kysynyt häneltä, mikä se oli, joka teki hänet pyhimykseksi. Minun olisi tehnyt mieli kysyä häneltä niin monta asiaa. Minä olisin sanonut: "kallis St. Elisabet, kertokaat minulle, mikä se on, joka tekee teidät pyhimykseksi? Teidän armeliaisuutenne se ei suinkaan ole, koska ei kukaan liene armeliaampi kuin täti Ursula eikä hän ole mikään pyhimys; eikä se liene teidän vaivanne, teidän kärsivällisyytenne, teidän rakkautenne tahi teidän itsekieltämisenne muitten hyväksi, sillä äitimme on teidän kaltaisenne kaikissa näissä eikä hän ole mikään pyhimys. Senkö tähden, että jätitte pienet lapsenne, Jumala rakastaa teitä niin paljon? vai senkö tähden, ett'ette tyytyneet ainoastaan siihen, jotta teitte ja kärsitte, mitä Jumala määräsi teille, niinkuin äitimme tekee, vaan valitsitte itsellenne muita asioita, joita katsoitte vaikeammiksi?" Ja jos hän olisi ollut hyvänsävyinen (niinkuin luulen hänen olleen) ja kuunnellut minua, minä olisin kysynyt: "hurskas maakreivinna, kuinka semmoiset asiat, jotka teille olivat niin oikeat ja pyhät, ovat Fritzille ja minulle niin väärät?" Ja minä olisin myöskin kysynyt häneltä: "kallis St. Elisabet, suojeliattareni, mikä se on, joka taivaassa saattaa teidät niin onnelliseksi?"
Mutta minä unhotin — hän ei olisi ollutkaan koko taivaassa. Häntä ei olisi vielä pyhimykseksi julistettukaan, sillä vasta hänen kuolemansa jälkeen, kun sairaat ja raajarikot paranivat siitä, että koskivat hänen ruumiisensa, huomattiin, mikä pyhimys hän oli ollut. Ehkä hän ei itsekään olisi tietänyt, että hän oli mikään pyhimys. Ja jos niin on laita, olisi hauska tietää, lieneekö mahdollista, että viimeistä lukua äitimmekin on joku pyhimys, vaikka hän ei tiedä siitä!
Fritz ja minä olemme neljä tai viisi vuotta vanhemmat kuin toiset lapset. Kaksi vähäistä sisarta kuoli ruttoon, ennenkuin useampia syntyi. Toinen kastettiin, vaan kuoli, kun oli vuoden vanha, ristinvaatteet vielä puhtaana. Sentähden me olemme varmat siitä, että hän on paradiisissa. Minä ajattelen häntä joka kerta, kuin katselen kirkasta sädepilveä Pyhän Neitsyen ympärillä St. Yrjön kirkossa. Pilvestä kurkistelee joukko onnellisia lapsenkasvoja — muutamat nojaten pulleita, pehmeitä poskiansa sieviin, lihaviin käsiinsä, ja kaikki katsoen ylös sydämellisellä luottamuksella Jumalan kalliisen äitiin. Minä arvaan, että pienet lapset taivaassa kuuluvat erittäin hänelle. Epäilemättä on siis varsin onnellista, kun saa nuorena kuolla.
Mutta tuosta toisesta, nimettömästä pikku lapsesta, joka kuoli samaan aikaan, ei kukaan meistä tohdi koskaan puhua. Sitä ei kastettu, ja sanotaan, että vähäisten kastamatonten lasten sielut häärivät ijäti pimeydessä taivaan ja helvetin välillä. Ajattele, kuinka kauheata, kun vaipuu äitimme hellästä sylistä pimeään ja kylmään, ja saa siellä alati väristä ja vaikeroida eikä ole kenenkään oma. Eisenachissa meillä on löytölasten-huone. Se on yhden St. Elisabetin perustaman nunnaluostarin lisälaitos ja ottaa huostaansa turvattomia pienokaisia. Jospa vaan St. Elisabet voisi asettaa jonkun orpohuoneen johonkin paikkaan lähelle paradiisin portteja tämmöisiä vähäisiä, nimettömiä, hyljättyjä lapsensieluja varten! Mutta minä varon, että hän on liian korkealla taivaassa ja liian kaukana porteista, ettei hän kuule tämmöisten yksin jääneitten pienten valitushuutoja. Taikka kenties Jumala, joka mieltyi niin paljon häneen, kun hän luopui omista vähäisistä lapsistaan, ei sallisi sitä. Minä arvaan, että taivaan pyhimykset, jotka ovat olleet äitejä taikka myöskin vanhempia sisaria niinkuin minä, jättävät äidinsydämensä tänne maan päälle ja että he paradiisissa ovat kaikki vaan munkkeja ja nunnia, niinkuin täti Agnes ja isä Kristofer.
Lähinnä tätä pikkuista nimetöntä seurasi kaksoistytöt Chriemhild (nimitetty äidin-äitimme mukaan) ja Atlantis, joksi isä on ristinyt hänet siitä syystä, että se suuri merentakainen manner löydettiin, jota hän oli niin usein ajatellut ja johon kuuluisa amirali Kristofer Kolumbus oli niihin aikoihin päässyt. Sitten kaksois-pojat Bonifacius Pollux ja Kristofer Castor. Heidän nimestänsä ovat isä ja äiti keskenänsä sopineet, koska isää hämmästytti joku heidän syntymätähtiensä omituinen yhtyminen, ja äiti katsoi aivan luonnolliseksi, että näitten pakanallisten nimien vastapainoksi pantaisiin pari taivaan kirjaan piirrettyä nimeä. Vieläpä toinenkin poika, joka ei elänyt kuin muutamia viikkoja; ja sitten nykyinen sylilapsi, Thekla, joka on kaikkien meidän kukkanamme ja lemmikkinämme.
Tässä on melkein kaikki, jotka minä tunnen hyvin; lisäksi sentään Martin Luther, vuorimiehen poika, jolle täti Ursula Cotta on ollut niin hyvä. Hän on kallis meille kaikille, niinkuin hän olisi omaa perhettämme. Hän on likimain saman-ikäinen kuin Fritz, joka arvelee, ettei toista hänen kaltaistansa löydy. Ja hänellä on semmoinen ääni, ja hän on niin jumalinen ja kuitenkin niin iloinen yhtä haavaa; ainakin toisinaan. Hänen äänensä ja hartautensa ensiksi kiinnittivät täti Ursulan huomion häneen. Täti oli nähnyt hänet usein jokapäiväisissä rukouksissa kirkossa. Hänen oli tapana laulaa St. Yrjön seurakunnan latinankoulun oppilaisköörissä, saman seurakunnan, jossa Fritz ja hän harjottivat lukuansa. Hänen heleän ja vakavan äänensä kaikkuvat sävelet vetivät usein täti Ursulan puoleensa; ja hän näytti aina niin hartaalta. Mutta me tiesimme varsin vähän hänestä. Hän oli kovin köyhä ja näytti sortuneelta ja puoleksi nälkään nääntyneeltä, kun me ensi kerran näimme hänet. Minä olen nähnyt hänen usein kylminä talvi-iltoina laulavan kaduilla almuja varten ja kiitollisuudella vastaan-ottavan muutamia jälkeen jääneitä leipä- ja lihapalasia asukasten ovilla; sillä hän ei ollut koskaan mikään ylpeä eikä häpeämätön kerjäläinen, niinkuin muutamat oppilaat ovat. Meidän tuttavuutemme hänen kanssaan alkoi eräänä päivänä, jonka aivan hyvästi muistan. Minä olin täti Ursulan luona, joka asuu Yrjönkadulla lähellä kirkkoa ja koulua. Minä olin katsellut poikien kööriä, kun he laulaen kulkivat ovesta oveen pitkin katua. Ei kukaan ollut antanut heille mitään: he näyttivät nuloilta ja nälkäisiltä. Lopulta he seisahtuivat sen akkunan alle, jossa täti Ursula ja minä istuimme hänen pienen poikansa kanssa. Tuossa oli taas tuo heleä, korkea, kaikkuva ääni. Täti Ursula meni oven luo ja käski Martin'in sisään; sitten hän lähti kyökkiin, ja kun hän oli antanut hänelle hyvän atrian ja täyttänyt hänen laukkunsa, laski hän hänet pois ja käski hänen tulla hyvin pian takaisin. Tämän perästä hän nähtävästi neuvotteli orpana Konrad Cottan kanssa ja seuraus oli, että Martin Luther muutti asumaan meille ja on sen jälkeen elänyt meidän parissamme likeisen tuttavan tavalla, aivan niinkuin hän olisi oma orpanamme.
Hän on kummallisella tavalla muuttunut tästä ajasta. Tuskin kukaan olisi voinut edeltäpäin arvata, mikä iloinen luonto hänellä on. Ainoa lähde, jonka kautta se silloin ilmestyi, oli hänen kirkas, vakava äänensä. Hän oli alakuloinen ja arka, niinkuin semmoinen olento, joka on kasvatettu ilman rakkautta. Erittäin hän kainosteli nuoria tyttöjä eikä näyttänyt uskaltavan katsoa naisia kasvoihin. Minä luulen, että ovat pitäneet häntä varsin kovalla kotona. Totta puhuen hän tunnusti Fritzille, että häntä lapsena usein lyötiin niin, että veri juoksi, aivan vähäisistä syistä, esimerkiksi, jos hän oli ottanut pähkinän, ja ettei tämä haluttanut leikitellä vanhempainsa läsnä ollessa. Eikä hän kuitenkaan sallinut, että sanallakaan moitittiin hänen vanhempiansa. Hän sanoo, että hänen äitinsä on hurskas nainen Mansfeldissa, jossa hänen kotinsa on, ja että hänen isänsä kieltää itseltään kaikki, jotta hän voisi elättää ja kasvattaa lapsiansa, erittäin Martin'ia, jota aiotaan perheen oppineeksi mieheksi. Hänen vanhempansa ovat itse tottuneet vaivoja näkemään ja arvelevat, että se on paras alkukoulu pojille. Martin raukka oli tosiaankin saanut kokea kyllin vastuksia täällä. Mutta tähän lienevät hänen äitinsä sukulaiset Eisenachissa syypäät. Toivottiin, että nämät olisivat hyvät häntä kohtaan, mutta nähtävästi he eivät huolineet hänestä yhtäkään. Hän on jutellut Fritzille, että hän kerta oli niin masentunut ja suruissaan kauhean köyhyytensä vuoksi, että hän epätoivossaan aikoi heittää lukunsa sikseen ja palata Mansfeldiin tekemään työtä isänsä sulatus-uunissa taikka kaivoksissa vuorten alla. Mielimurteesta kyynelet kuitenkin tulevat hänen silmiinsä, jos joku rohkenee viitata siihen, että hänen isänsä olisi voinut tehdä enemmän hänen hyväksensä. Isä oli vaan köyhä vuorenkaivaja, sanoi hän Fritzille, ja hän oli usein nähnyt äitinsä hartioillaan kantavan polttopuita Mansfeldin hongikoista.
Mutta luostarikouluissa hän epäilemättä oppi niin ujoksi ja totiseksi. Häntä oli neuvottu katsomaan avioelämää alhaiseksi ja pahaksi asiaksi; ja tiedämmehän kaikki, ettei se voi olla niin ylevää ja puhdasta kuin luostarielämä. Minä muistan, kuinka hän näytti kummastuneelta, kun täti Ursula, joka ei ole munkkeihin mieltynyt, sanoi hänelle eräänä päivänä: "ei maan päällä löydy mitään suloisempaa kuin aviomiehen ja vaimon rakkaus, kun se on Jumalan pelossa."
Täti Ursulan kirkkaan, päivänpaisteisen sydämen lämpimässä koko hänen luontonsa näytti puhkeavan, ikäänkuin kukat kesällä. Eikä nyt löydy ketään koko meidän keskuudessamme, joka olisi niin kaikkien mieleinen ja leppeä kuin hän. Hän soittaa luuttua ja laulaa niin, ettei luullaksemme hänen vertaistansa ole. Ja kaikki meidän lapsemme rakastavat häntä, hän kertoo heille niin ihmeellisen ihania tarinoita loihdituista puutarhoista, ristiretkistä ja omasta lapsuudestansa honkametsissä ja vuorikaivoksissa.
Martin Lutherilta minäkin tosiaankin olen kuullut enemmän kuin keneltäkään muulta, paitsi äidin-äidiltämme, tuosta suuresta mailmasta, joka on ulkopuolella Eisenachia. Hän on jo asunut kolmessa muussa kaupungissa, että hän on kokonainen matkustaja ja tuntee tarkoin mailman, vaikka hän ei ole vielä kahtakymmentäkään täyttänyt. Isämme on kyllä kertonut meille kummallisia seikkoja noista isoista saarista merten takana, jotka amirali Kolumbus löysi ja jotka, hän on varma siitä, joskus huomataan olevan vaan Indiain ja Tokay'in ja Arabian toinen puoli. Espanjalaiset ovat jo tavanneet kultaa näistä saarista, ja isämme arvelee, että ne ovat se Ophir, josta kuningas Salomonin laivat toivat kultaa temppeliä varten. Hän on myöskin jutellut meille oudoista maista etelässä, jossa kääpiöt elävät, ja mustista jättiläisistä, isoista, karvaisista ihmisistä, jotka kiipeevät puihin ja tekevät asuntonsa niihin, ja hirmuisista ihmissyöjistä ja semmoisesta kansasta, jonka on pää hartiain välissä. Mutta me emme ole vielä tavanneet ketään, joka on nähnyt kaikki nämät ihmeet, niin että Martin Luther ja äidin-äitimme ovat suurimmat matkustajat, mitä Fritz ja minä tunnemme.
Martin syntyi Eislebenissä. Hänen äitinsä on porvarissukua. Kolme tämän veljistä asuu täällä Eisenachissa, ja täältä hän naitiin. Mutta Martin'in isä oli talonpoikainen mies. Isän-isällä oli vähäinen maatila Morassa Thüringin honkametsien keskellä; mutta Martin'in isä oli toinen poika järjestyksessä; heidän vähäinen omaisuutensa joutui vanhimmalle, ja hän rupesi vuorenkaivajaksi, lähti Eislebeniin ja asettui sitten Mansfeldiin lähelle Harzin vuoria, jossa hopeaa ja vaskea on maan sisässä kätkettynä.
Mansfeldissa Martin oli, siksi kun hän oli kolmetoista-vuotias. Minun tekisi mieli nähdä tämä paikka. Lienee hyvin omituista, kun katselee, kuinka nuot suuret uunit, jossa sulatetaan vaskea ja kallista hopeata, välkkyvät honkametsien lävitse, sillä niitä lämmitetään koko yö metsän-aukoissa. Kun Martin oli pikkuinen poika, hän ehkä valvoi niitten luona isänsä kanssa, jolla nyt on omat uunit ja valinpaja. Paitsi sitä löytyy siellä syviä kaivoksia vuorten alla, joista tuon tuostakin joukko julmannäköisiä vuorenkaivajia tulee esiin. Martin pitää paljon vuorenkaivajista; he ovat niin reipasta ja tukevaa väkeä, ja heillä on omat uljaat laulunsa ja köörinsä, joita hän osaa laulaa, ja hurjat omituiset huvituksensa. Shakki on heidän mielipelinsä. He ovat myöskin totisia niinkuin semmoisten sopii, jotka sukeltavat alas maan uumeniin. Lapsena Martin usein meni heidän kanssaan noihin mustiin, salamyhkäisiin kaivoksiin ja monimutkaisiin onkaloihin, jossa hän näki kalliin malmin suonet. Hän on myöskin usein nähnyt muukalaisia eri kansakunnista. He tulevat kaikista mailman ääristä Mansfeldiin hopeata noutamaan — Bayerista, Schweitsistä ja myöskin ihanasta Venetiasta, joka on palatsien kaupunki, jossa kadut ovat kanavia täynnänsä sinistä merta, ja vaunujen sijasta heillä on venheet, joista he nousevat palatsien marmoriportaille. Kaikkia näitä Martin on kuullut semmoisten kertovan, jotka ovat todella nähneet ne, paitsi mitä hän on itse nähnyt. Hänen isänsä kutsui myöskin usein koulumestarit ja oppineita miehiä luoksensa, että hänen poikansa hyötyisivät heidän viisaasta puheestansa. Mutta minä epäilen, miellyttikö tämä Martin'ia aivan paljon. Hänen oli ehkä vaikea unhottaa sitä vitsaa, jolla häntä kerta piestiin neljätoista erää yhtenä aamuna, eikä liene tuntenut itseänsä kyllin levolliseksi, kun kuunteli heidän keskusteluitaan. Vanha Mansfeldin kreivi Günther pitää Martin'in isää suuressa arvossa ja käskee hänet usein luokseen neuvotellaksensa hänen kanssaan kaivoksista.
Heidän talonsa Mansfeldissa oli vähän matkan päässä kouluhuoneesta, joka seisoi mäellä, että, kun hän oli pikkuinen, joku vamhempi poika oli kiltti häntä kohtaan ja kantoi hänet sylissänsä kouluun. Luullakseni tämä tapahtui talvella, jolloin hänen pienet jalkansa olivat turvoksissa pakkasenpuremista ja hänen äiti-parkansa oli tapa lähteä metsään keräämään risukimppuja pesää varten.
Hänen äitinsä on varmaan sangen hyvä ja hurskas nainen, mutta ei, luullakseni, juuri niinkuin meidän äitimme; pikemmin niinkuin täti Agnes. Minä varon, että olisin ennemmin pelännyt häntä. Martin sanoo, että hän on hyvin jumalinen. Hän rakastaa ja kunnioittaa äitiänsä suuresti, vaikka tämä oli kovin tyly häntä vastaan ja kerran, hän jutteli sen Fritzille, löi häntä, kun hän oli ottanut pähkinän heidän vara-huoneestaan, siksi kuin veri tuli. Hän on epäilemättä kelvollinen ja suora nainen, joka ei suinkaan säästä itseään eikä muita; mutta minä luulen, että olisin tutustunut pikemmin hänen isänsä kanssa, joka valvoi niin usein öisin polvillansa Martin'in vuoteen vieressä, rukoillen Jumalaa, että Hän tekisi hänestä hyvän ja hyödyllisen miehen. Martin'in isä ei kuitenkaan näytä panevan arvoa munkkeihin ja nunniin eikä ole sentähden, minun arvatakseni, niin jumalinen kuin hänen äitinsä. Hän ei soisi ollenkaan, että Martin rupeisi papiksi taikka munkiksi, vaan tahtoisi, että hänestä tulisi suuri lakimies taikka tohtori taikka professori jossakin yliopistossa.
Mansfeld on kuitenkin hyvin pyhä paikka. Siellä löytyy monta mies- ja naisluostaria, ja yhdessä tämmöisessä kaksi kreivinnaamme oli nunnana. Siellä on myöskin linna, ja St. Elisabetimme toimitti ihmetöitä siellä samoin kuin täälläkin. Ei paholainenkaan ole joutilaana Mansfeldissa. Häijy noita-akka asui lähellä Martin'in kotia. Tämän oli tapa kovasti säikäyttää ja tuskauttaa hänen äitiänsä ja kirosi lapset, että he melkein itkivät itsensä kuoliaaksi. Jopa sanotaan, että paholainen itse nousi saarnastuoliin ja saarnasi, tietysti valhepuvussa. Mutta kaikissa legendoissa sitä kerrotaan samalla tavalla. Paholainen ei näytä olevan milloinkaan niin ahkera kuin missä pyhimyksiä on; tämä on toinen syy, miksi minä tunnen, kuinka olisi vaikea olla jumalinen.
Martin'illa oli kaunis ääni. Hän rakasti jo lapsena soittoa ja lauloi usein ihmisten ovilla, niinkuin täälläkin. Kun hän eräänä jouluna muitten poikien kanssa kulki kylästä kylään metsissä, veisaten ylistysvirsiä, astui joku talonpoika majansa oven luo, jonka ulkopuolella he paraikaa lauloivat, ja kysyi lujalla, karkealla äänellä: "missä olette, pojat?" Lapset pelästyivät niin, että kiiruimman kautta kiitivät pakoon ja vasta jälestäpäin saivat tietää, että tylyäänisellä miehellä oli hyvä sydän ja että hän oli aikonut tuoda heille muutamia makkaroita. Martin raukka oli siihen aikaan tottunut muitten lyömiin ja pelkäsi niitä syystä. Lienee kuitenkin ollut hauska kuulla, kun pojat ääneen metsissä lauloivat ylistyksiänsä, että Jesus oli syntynyt Bethlehemissä. Äänet kaikkuvat niin kummalliselta hiljaisissa honkametsissä.
Kun Martin oli kolmetoista-vuotinen, hän jätti Mansfeldin ja lähti Magdeburgiin, jossa arkkipiispa Ernesti, vaaliruhtinaamme veli, asuu. Tällä on komea palatsi ja kaksitoista torvensoittajaa, jotka aina puhaltavat, kun hän syö päivällistä. Magdeburg on varmaan uhkea kaupunki, melkein yhtä suurenlainen kuin itse Roma, luulemme me. Siellä on suuri tuomiokirkko, ritareita, ruhtinaita ja paljon sotamiehiä, jotka heiskaroitsevat pitkin katuja; ja turnajaisia ja loistavia pitoja. Mutta kaikista näistä Martin kuuli enemmän kuin hän näki. Hän ja Johan Reineck Mansfeldista (yksi häntä vanhempi poika, joka on hänen parhaita ystäviänsä) kävivät koulua luostarissa, ja heidän täytyi oleskella munkkien joukossa taikka laulaa kaduilla leipäänsä saadakseen taikka kirkkomaalla, kun Fransiskanit harmaissa kaavuissansa lähtivät sinne kuolleita hautaamaan. Mutta hänen, vuorimiehen pojan, ei sopinut valittaa, koska, niinkuin hän sanoo, hän usein näki Anhaltin prinssin, munkinkaapu yllään, kulkevan kaduilla, kerjäten leipää ja kantaen säkkiä selässään, ikäänkuin juhta, että hän oli maahan painumallaan. Prinssi parka oli paastonnut ja valvonut ja kurittanut lihaansa, siksi kuin hän oli muodoltaan niinkuin kuoleman kuva, ei muuta kuin luu ja nahka. Hän kuolikin vähän ajan perästä.
Magdeburgissa Martin näki myöskin sen taulun, josta hän on usein kertonut meille. "Oli maalattu iso laiva, joka kuvasi kirkkoa; siinä ei ollut yhtään maallikkoa, ei edes kuningasta eikä ruhtinasta. Siinä ei näkynyt kuin paavi kardinaleinensa pispoinensa keulassa; Pyhä Henki väikkyi heidän ylitsensä, papit ja munkit sousivat molemmin puolin; ja näin kuljettiin taivasta kohden. Maallikot uiskentelivat meressä laivan ympärillä. Mitkä olivat hukkumaisillansa; mitkä hinasivat itseänsä ylös laivaan köysien avulla, joita munkit, säälien heitä ja niin tehden liikoja hyviä töitä, heittivät heille, että estäisivät heitä hukkumasta ja antaisivat heille tilaisuutta pysyä kiinni laivassa ja päästä muitten kanssa taivaasen. Vedessä ei ollut yhtään paavia eikä kardinalia, ei pispaa eikä pappia eikä munkkia, vaan ainoastaan maallikoita."
Olipa se kamala taulu ja pelotti kyllä kaikkia jumalattomuudesta taikka muutoin osoitti, kuinka turha on kaikkien, paitsi munkkien ja nunnien, ensinkään koettaa olla jumalisia. Sillä oli jonkun ansio kuinka vähäinen tahansa, aina löytynee hyvänluontoinen munkki, joka heittää köyden laivasta ja vetää hänet ylös; ja tehköön maallikko kuinka paljon hyviä töitä ikänänsä, ne eivät voi pelastaa häntä aalloista eikä edes estää häntä hukkumasta, jollei hänellä ole ystävää jossakin luostarissa.
Minä sanoin, että Martin oli iloinen; ja niin hän onkin lasten joukossa taikka kun laulu ja soitto viehättävät häntä. Vaan kuitenkin minä luulen, että hän ylimalkain on ennemmin totinen, ja hän näyttää usein varsin miettivältä, jopa synkkämieliseltäkin. Hänen ilonsa ei näy lähtevän niin paljon huolettomuudesta kuin sydämen hartaudesta, että joko hän juttelee jotakin satua lapsille taikka laulaa jotakin hilpeätä laulua, koko hänen sydämensä on siinä — hänen leikissään niinkuin työnteossaankin.
Mitä lukuun tulee, Fritz kertoo, ei ole Eisenachissa ketään, joka voi kilpailla hänen kanssaan, olipa deklamoimisessa, prosan ja runon kirjoittamisessa, kääntämisessä taikka kirkkosoitossa.
Opettaja Trebonius, St. Yrjön koulun johdattaja, on erittäin taitava ja kohtelias mies. Hän ottaa lakkinsa päästään, Fritz on jutellut, ja kumartaa oppilaitansa, kun hän astuu kouluun, "sillä", sanoo hän, "näistä pojista tulee vielä monesta pormestareita, kanslereita, tohtoreita ja majistratin jäseniä." Hän mahtaa olla aivan toisenlainen kuin Mansfeldin opettajat. Opettaja Trebonius pitää Martin'ia suuressa arvossa. Olisi hupaista tietää, pääsevätkö hän ja Fritz joskus pormestariksi taikka tohtoriksi.
Martin on todellakin hyvin jumalinen pojaksi, ja niin on Fritz myöskin. He käyvät hyvin säännöllisesti messussa ja ripillä ja pitävät vaaria paastosta.
Martin'in sanoista päättäen minä kuitenkin luulen, että hän yhtä paljon, kuin minä, pelkää Jumalaa ja Kristusta ja tuota kauheata vihan ja tuomion päivää. Minä olen todesti varma, että hän luulee, niinkuin jokaisen täytyy tuntea, ettei meillä olisi mitään toivoa, jollei olisi Jumalan Pyhä Äiti, joka kenties muistuttaa Poikaansa, kuinka hän hoiti ja vaali häntä, ja herättää hänessä jonkunlaista sääliä.
Mutta Martin on ollut melkein kaksi vuotta Erfurtin yliopistossa, ja Fritz on nyt jättänyt meidät opiskellakseen siellä hänen kanssansa; emmekä saa kuulla mitään kertomuksia, ennenkuin ei kukaan tiedä milloin.
Nämät ovat ne ihmiset, jotka minä tunnen. Minulla ei ole mitään muuta puhumista paitsi omasta tavarastani ja asuntopaikastamme.
Tavarani on helposti lueteltu. Minulla on hopeinen relikki-rasia, jossa on yksi St. Elisabetin hius-suortuva. Tämä on kalliin omaisuuteni. Minulla on musta rukousnauha ja siinä iso rautaristi, jonka täti Agnes antoi minulle. Minulla on messukirja ja osa yhdestä Nibelungenlied'in vihkosta; ja paitsi jokapäiväistä pukuani on minulla musta silkkitröijy ja karmosiinipunainen hame, ja kaksi kultaista korvarengasta, ja hopeiset vitjat juhlapäiviä varten, jotka täti Ursula antoi minulle. Fritzillä ja minulla on yhteen myöskin kopia muutamista vanhoista latinaisista hymneistä, joka on koristettu puupiirroksilla ja painettu Nürnbergissä. Puutarhassa minulla on kaksi ruusupensasta; ja minulla on puinen krucifixi, leikattu Romassa semmoisesta puusta, joka on tuotu Bethlehemistä, ja nahkakukkarossa yksi kultaraha, jonka äitikummini antoi minulle ristiäisissäni; ja siinä kaikki.
Paikka, jossa asumme, on Eisenach, ja minun mielestäni se on kaunis paikka. Mutta kun en ole nähnyt mitään muuta kaupunkia, minä en voi sitä varsin sanoa. Täällä löytyy yhdeksän mies- ja naisluostaria; St. Elisabet on perustanut useat niistä. Ja täällä on minä en tiedä kuinka monta pappia. Kirkoissa on muutamia kauniita tauluja, jotka kuvaavat pyhimysten kärsimisiä ja kunniaa, ja maalattuja akkunoita, ja alttareilla isot kultaiset ja hopeiset astiat ja suuri joukko ihmeellisiä relikejä, joita me kävimme palvelemassa suurina pyhimysten juhlina.
Kaupunki on laaksossa, ja korkealle rakennusten ylitse kohoaa se vuori, jossa Wartburg seisoo — sama linna, jossa St. Elisabet eli. Minä olin siellä kerta isäni kanssa viemässä muutamia kirjoja vaaliruhtinaalle. Huoneet olivat kauniisti varustetut matoilla ja samettipäällisillä tuoleilla. Yksi rouva, joka oli puettu silkkiin ja juveleihin, niinkuin St. Elisabet tauluissa, antoi minulle makeisia. Mutta linna näytti minusta pimeältä ja kolkolta. Minun oli halu tietää, mikä huone se oli, jossa se ylpeä maakreivinna eli, joka oli niin epäkohtelias St. Elisabetia kohtaan, kun tämä nuorena tyttönä tuli kuninkaallisesta kodistaan kaukaa Unkarista; ja mikä se kylmä muuri oli, jota vastaan St. Elisabet painoi polttavaa otsaansa, kun hän odottamatta oli kuullut puolisonsa kuolemasta ja epätoivossaan syöksi huoneesta huoneesen linnassa.
Minä olin iloinen, kun taas pääsin väljään metsään, sillä joka paikassa lähellä linnaa ja yltympäri niin pitkältä Eisenachista, kuin silmä kantaa, ei ole kuin metsää. Korkeat tummat hongat peittävät vuoria; mutta laaksoissa niityt ovat hyvin viheriät jokien reunoilla. Parempi on olla laaksoissa kukkien kanssa, kuin tuossa vakavassa, vanhassa linnassa, eikä minua ihmeyttänyt niin paljon, kun olin käynyt siellä, että St. Elisabet rakennutti itsellensä mökin yksinäiseen laaksoon metsään ja tahtoi mieluisammin elää ja kuolla siellä.
Ihanat ovat kesällä niityt honkametsien liepeillä, kun aurinko tuoksuttaa puista suloista, aromatillista hajua, ja linnut laulavat ja peltovarekset vaakuvat. Minä rakastan sitä enemmän kuin suitsutuksia St. Yrjön kirkossa, ja melkein enemmän kuin köörilauluja, ja aivan varmaan enemmän kuin saarnoja, joissa puhutaan niin paljon kauheista tulista ja tuomiopäivästä, taikka ripistä, jossa meille määrätään niin ankara rangaistus. Lampaat ja linnut ja myöskin hyönteiset näyttävät niin onnellisilta, kun on jokaisella oma pikkuinen tyytyväisyyden määkynä tai viserrys tai kuherrus tai hyrinä.
Tuntuu melkein silloin, kuin jos Maria, Jumalan kallis äiti, hallitsisi mailmaa, eikä Kristus — Tuomari, eikä Kaikkivaltias salamoineen. Joka luontokappale näyttää olevan niin lempeästi ja niin hellästi hoidettuna; minä en voi estää, että menestyn paremmin siellä kuin kirkossa. Mutta tämä lienee siitä, että minä en ole jumalinen.
II.
Otteita Fredrikin aikakirjasta.
Erfurtissa 1503.
Vihdoin minä seison sen mailman kynnyksellä, johon minun on niin kauan aikaa tehnyt mieli päästä. Elsan mailma ei ole enää minun; en ole kuitenkaan koskaan, ennenkuin tällä viikkoa, tuntenut, kuinka kallis tuo vähäinen koti-mailma on minulle. Jumala varjelkoon, että olisin jättänyt sen iäksi. Minä toivon saavani palata siihen jälleen, ei sentään milloinkaan enää vanhempieni vaivaksi, vaan heidän tuekseen ja turvakseen, että äitini pääsisi niistä huolista, jotka vähitellen hivuttavat hänen kallista elämäänsä, että isäni saisi tilaisuutta toteuttaa suuria tuumiansa ja pikku Elsastamme tulisi yhtä arvoisa nainen kuin kukaan hyvänsä noista paronessoista, joista äidin-äitimme kertoo meille. Vaikka tosiaan, niinkuin nyt on, kun juhlapäivinä astuu minun vieressäni kirkolle, puettuna karmosiinipunaiseen hameesensa, musta tröiiy pyöreällä, sievällä vartalollaan, valkoinen esiliina edessä, hopeakäädyt kaulassa, vaalea tukka somasti palmikoittuna, ja siniset silmät aivan täynnänsä päivänpaistetta — kukapa näyttää kauniimmalta kuin hän? Minä olen kyllä nähnyt, etten ole ainoa Eisenachissa, joka niin ajattelee. Minä soisin vaan, että saattaisin tehdä kaikki päivät juhlapäiviksi hänelle ja ettei pikku siskoni tarvitsisi, kun juhla on mennyt, niin huolellisesti panna pois kaikkia koristuksiansa isoon arkkuun ja pukea jälleen päällensä Tuhkimuksen vaatteitansa, jotta, jos se kuninkaanpoika, josta satu puhuu, tulisi, hän tuskin tuntisi sitä kaunista pikkuista prinsessaa, jonka hän on kirkossa nähnyt. Ei kuitenkaan kenenkään kuninkaanpojan tarvitse hävetä Elsaamme edes hänen arki- tai työvaatteissansa; hän ei suinkaan olisi tuo oikea, jos hän niin tekisi. Hämyssä, kun päivän työt ovat tehdyt ja lapset nukkuvat, ja hän tulee, kudin kädessään, istumaan minun viereeni sälyhuoneesen taikka puutarhaan perunapuun alle, mikä prinsessa näyttää virkeämmältä tai sievemmältä kuin Elsa hienolla, keltaisella tukallaan, joka on seppeleenkaltaiseksi palmikoittu? Kukapa arvaisi, että hän on askaroinnut koko päivän, keittänyt ruokaa, pessyt vaatteita ja hoitanut lapsia. Jollei juuri siitä verevästä muodosta, jonka hänen toimeliaisuutensa on synnyttänyt, ja siitä hänen suloisesta, hiljaisesta äänestänsä, johon naiset, luullakseni, parhaiten tottuvat pienten lasten kehtojen luona.
Arvattavasti minä en ole vielä keneenkään tyttöön rakastunut sen vuoksi, etten koskaan ole nähnyt ketään, jota sopisi verrata meidän Elsaamme. Minä en kuitenkaan näe unta semmoisista kasvoista kuin Elsalla on, kun unet tulevat, eikä edes aivan semmoisista kuin äidillä on. Äitini silmät ovat himmentyneet monesta huolesta; eikö juuri tuo lakastunut ja kuihtunut otsa tee häntä niin pyhäksi minulle? Pyhemmäksi kuin mikään pyhimysten sädekehä! Ja Elsa, hyvä, taitava, pikkuinen Elsa; hän on kallis kodinhaltiatar; mutta niillä kasvoilla, joista minä näen unta, niillä on toisenlainen katsanto. Elsan silmät ovat hyvät, niinkuin hän sanoo, näkemään ja auttamaan; ja suloiset ne todella ovat rakkaudessa — kalliit, lempeät, uskolliset silmät. Mutta niissä silmissä, joista minä näen unta, on toisenlainen katse, on tulta, niinkuin äidin-äitimmekin silmissä, ikäänkuin etelän auringon alta; tummat, uneksivat, kauas näkevät, sydäntä polttavat silmät, niinkuin romanssien naisten, vaan kuitenkin tähystellen taivaasen, niinkuin St. Cecilian, kun hän ihastuneena seisoo urkujensa vieressä. Hänen pitäisi olla pyhimys, että minä saisin istua hänen jalkainsa juuressa ja katsoa hänen puhtaan sydämensä kautta taivaasen, vaan kuitenkin rakastaa minua yksinään, tulisesti, pelottomasti, innokkaasti, ikäänkuin koko hänen taivaansa olisi minun rakkaudessani. Minun rakkaudessani! mutta mikä minä olen, että minä semmoisia uneksin? porvarinpoika Eisenachista, rahaton ylioppilas, joka on viikon päivät oleskellut Erfurtissa! Puutetta näkevän perheen vanhin poika, joka ei saa ajatellakaan, että hän rakastaisi oivallisinta tyttöä koko mailmassa, ennenkuin minä tapaan hänet ennenkuin olen pelastanut isäni, äitini ja kuusi veljeä ja sisarta kovan köyhyyden kynsistä. Sitä tuntuu melkein petokselta, kun pidän toista olentoa parempana kuin Elsaa, vaikkapa vaan unissakin. Minusta on kuin näkisin, kuinka hänen lempeät, siniset silmänsä täyttyvät moittivilla kyynelillä. Sitä ei tarvitse epäilläkään, että minulla on mitään kilpailiaa Elsan sydämessä, ei edes unissakaan. Armas, pikkuinen Elsa parka!
Elsan täytyy päästä noitten jokapäiväisten, kalvavien huolten taakasta, siitä köyhyyden ja pettyneitten toiveitten painosta, joka on saattanut äitimme niin varhain vanhaksi. Jos minä olisin ollut isäni sijassa, minä en suinkaan olisi jaksanut katsoa, kuinka talvi niin pian peitti hänen elämänsä kesän. Mutta hän ei näe sitä. Taikka jos tuokioksi äidin vaaleat kasvot ja nuot harmaat hiukset, jotka alkavat ilmestyä, näyttävät huolestuttavan häntä, hän suutelee hänen otsaansa ja sanoo:
"Äitiseni, tästä päästään pian; nyt ei puutu muuta kuin viimeinen temppu, ennenkuin uusin keksintöni on täydellinen, ja sitten —"
Ja sitten hän menee painoonsa; mutta tähän päivään saakka tuota puuttuvaa temppua ei ole koskaan tehty. Elsa ja äitimme luulevat kuitenkin aina, että se onnistuu häneltä joskus. Äidin-äitimme epäilee. Ja minulla on tuskin toivoa ollenkaan; mutta vaikkapa saisin koko mailman, minä en tahtoisi hiiskua sanaakaan siitä kenellekään kotona. Minusta isäni laboratoriumi uuneinensa, malleinensa ja kummallisin koneinensa on kolkoin paikka koko mailmassa. Se on niinkuin aavetten asunto, jossa niitten lasten kurjat, nimettömät haamut liikkuvat, jotka kuolivat kohta, kun syntyivät — turhien ja hedelmättömien tuumien haamut; niinkuin semmoisen kaupungin rauniot, jonka maanjäristys on kukistanut, ennenkuin se oli rakennettu valmiiksi, niinkuin hävinneet linnat, joita ei koskaan katettu, hävinneet huoneet, joissa ei koskaan asuttu, hävinneet kirkot, joissa ei koskaan mitään jumalanpalvelusta pidetty. Pyhimykset varjelkoot, että minun elämäni tulisi tämän kaltaiseksi! vaan mikähän se lienee, joka on tehnyt, ett'eivät isäni yritykset luonnistu, siitä minä en saa koskaan oikein selkoa. Hän ei ole mikään uneksija. Hän ei ole mikään laiskuri. Hän ei istu joutilaana kädet ristissä mietiskellen tuumiansa. Hän laskee lukunsa perinjuurisella tarkkuudella; hän kysyy neuvoa kaikilta oppineilta miehiltä ja kirjoilta, jotka ovat hänen saatavillaan. Hän punnitsee ja mittaa ja rakentelee mitä sievimpiä malleja. Hänen huoneensa on täynnä erinomaisia kaavoja, jotka näyttävät siltä kuin niitten pitäisi kelvata, vaan eivät kuitenkaan kelpaa. Professorit ja myöskin vaaliruhtinaan sihteeri, joka on käynyt monta kertaa keskustelemassa hänen kanssaan, ovat vakuuttaneet minulle, että hän on erittäin nerollinen mies.
Mikä se siis on, joka tekee, että hänen elämänsä on mennyt näin hukkaan? Minä en voi sitä ymmärtää; jollei se ole se, että toiset suuret keksijät ja löytäjät näyttävät tehneen keksintönsä ja löytönsä ikäänkuin sivumennen, tavallisen elämänsä varrella. Kun merimies purjehtii määrätyllä matkallansa johonkuhun tiettyyn satamaan, hän huomaa ajo-puita taikka ruohoja, jotka varmaan ovat tulleet tuntemattomista maista merten takaa. Kun hän virassansa purjehtii satamasta satamaan, tämä ajatus on aina mielessään; kaikki, mitä hän kuulee, liittyy luonnollisesti tähän ajatukseen; hän tarkastaa tuulia ja virtoja; hän kokoo tietoja kulkioilta, jotka ovat hairaantuneet tieltään siihen suuntaan, jossa hän luulee tämän tuntemattoman maan löytyvän. Ja viimein hän saa jonkun ruhtinaan uskomaan, ettei hänen luulonsa ole pelkkä unelma, ja niinkuin suuri Kristofer Kolumbus hän rohkenee laskea halki jäljettömän, tuntemattoman Atlantin ja löytää Länsi-Indian. Mutta ennenkuin hän oli keksijä, hän oli merimies.
Taikka joku puunpiirtäjä koettaa käyttää puupalasiaan kirjaimiksi, ja kirjapainon taito on keksitty. Mutta se kuuluu hänen ammattiinsa. Hän ei ole poikennut tieltänsä etsimään keksintöjä. Hän on löytänyt ne matkallansa, jokapäiväisen työnsä ohessa. Minusta tuntuu siltä kuin ei ihmisistä tulisi suuria miehiä eikä löytäjiä eikä keksijöitä sillä että koettavat semmoisiksi päästä; vaan sillä, että parhaitten voimiensa mukaan harjoittavat, mitä ovat toimeksensa saaneet. Näin parannukset syntyvät itsestänsä, toinen toisensa perästä, askel askelelta; jokaista tehtyä parannusta koetetaan käytännön kautta, siksi kuin viimein osattu aate tulee, ei niinkuin mikään synkkien salojen henki, vaan niinkuin enkeli jokapäiväisen elämän uralle; ja nuot vähäiset parannukset muuttuvat suureksi keksinnöksi. Tässä menetystavassa on vielä toinenkin suuri etu, jota isämme on paitsi. Jos ei keksintö synnykään, meillä on kaikissa tapauksissa parannukset jälellä, jotka aina ovat jonkunarvoiset. Ei jokainen voi kirjapainoja keksiä eikä Uusia Indioita löytää; mutta jokainen puunpiirtäjä saattaa tehdä piirroksensa vähäisen paremmaksi, ja jokainen merenkulkia saattaa tunkea vähäisen kauemmaksi kuin hänen edelläkäviänsä.
Tuntuu kuitenkin melkein rikokselta, kun kirjoitan tällä tapaa isästämme. Mitä Elsa ja äitimme sanoisivat, jotka luulevat, ettei mikään mun kuin sattumus taikka ihmiskunnan sokeus estä meitä suuruuteen pääsemästä? Ei niin, että he olisivat isältämme oppineet ajattelemaan näin. Minä en ole eläissäni kuullut hänen laskevan kadehtivaa tai halveksivaa sanaa kenestäkään niistä, jotka ovat parhaiten menestyneet, missä hän ei ole menestynyt. Hän näyttää pitävän kaikkia semmoisia ihmisiä suuren veljeskunnan jäseninä ja iloitsee, kun toinen saavuttaa sen päämäärän, johon hän ei ennättänyt, juuri niinkuin hän iloitsisi, jos häneltä itseltä tänään joku hanke onnistuisi, joka ei onnistunut eilen. Tämä luonnon jalous se on, joka saattaa minut kunnioittamaan häntä enemmän kuin mikään menestys hyvänsä. Siitä syystä, että minä pelkään, ettei minun luontoni tämmöisten pettyneitten toiveitten elämässä pysyisi niin jalona, vaan huono onni katkeroittaisi sydäntäni ja köyhyys masentaisi miehuuttani, jota eivät koskaan ole tehneet hänen suhteensa — siitä syystä minä olen uskaltanut lähteä etsimään niitä riuttoja, joihin hän joutui haaksirikoksi, jotta voisin niitä välttää. Ei kaikki ihmiset voi palata haaksirikkoisina, ryysyisinä ja puutteen-alaisina onnettomalta retkeltä ja kuitenkin säilyttää yhtä toivokasta sydäntä, yhtä hilpeätä luontoa ja yhtä tyytyväistä ja leppeätä mieltä, kuin jos he olisivat tuoneet "kultaisen taljan" muassaan. Näin isämme tekee lakkaamatta; ja sentähden minä luulen, että hänen aarteensa, samoin kuin niitten, jotka noudattavat evankelisen täydellisyyden sääntöjä, ovat tallella siellä, jossa ei koi syö eikä ruoste raiskaa. Minä en kykenisi siihen. Minä en suinkaan palaisi, ennenkuin tuottaisin muassani, mitä etsin, taikka minä palaisin viheliäisenä raukkana, semmoisena, joka on joutunut haaksirikkoon yhtä paljon sydämen kuin omaisuuden puolesta. Ja sentähden minun täytyy tutkia karttojani ja huolella valita satamani ja laivani, ennenkuin vesille lähden.
Kaikki nämät ajatukset johtuivat mieleeni, kun seisoin metsän viimeisellä ylängöllä, josta sopi katsoa takaisin Eisenachiin, joka sijaitsi laaksossa Wartburgin varjossa. Suojelkoon Jumalan kallis äiti, St. Elisabet ja kaikki pyhimykset sitä ainiaan!
Mutta minulla ei ollut pitkää aikaa luoda silmäyksiä Eisenachiin. Talvipäivät ovat lyhyet; edellisenä yönä oli satanut vähäisen lunta. Eisenachin huonetten katot olivat käyneet valkoisiksi, ja kirkontornin leikkaukset hohtivat alabasterilta. Ohut peite oli laskennut niityille ja mäelle, ja hongissa riippui hienoja härmäverkkoja. Minun tuli astua melkein kolmekymmentä peninkulmaa [Englannin] metsiä ja laaksoja, ennenkuin pääsin Erfurtiin. Päivä oli kirkas, ja ilma yhtä kevyt kuin sydämenikin. Honkien varjot kallistuivat jäätyneen lumen ylitse, joka iloisesti ratisi jalkojeni alla. Aukoilla tummat oksat kuvautuivat mustiksi ja selviksi talvisen taivaan vaaleansiniselle pohjalle. Esinetten reunat ilmestyivät jyrkkinä ja tarkkoina, niinkuin minä päätin, että oman elämäni määrä olisi. Minä tiesin, että aikomukseni olivat puhtaat ja ylevät, ja kuului siltä kuin taivas varmaan suosisi minua.
Mutta kun päivä vähitellen kului, minua alkoi kummastuttaa, ettei metsä loppunut, siksi kuin auringon yhä aletessa minä pelkäsin, että olin joutunut eksyksiin; ja kun viimein nousin jollekin törmälle, että näkisin avarammalle, havaitsin aivan selvästi, että olin lumessa poikennut väärälle tielle. Isot metsämaat ymyäröitsivät minua; toinen honkakukkula kohosi toisen takaa; ja ainoastaan kaukaisesta aukosta minä vilaukselta näin alipuolella olevan tasangon, jossa tiesin Erfurtin varmaan löytyvän. Päivänvalo väheni joutuin; matkalaukkuni oli tyhjä. Minä tiesin, että siellä täällä laaksojen kätkössä löytyi kyliä, mutta en nähnyt mitään savukiehkuraa nousevan mistään eikä mitään ihmisjälkiä, paitsi tuon tuostakin muutamia risuläjiä jossakin uudessa metsän-aukossa. Yhtä tämmöistä metsän-aukkoa kohden minä suunnittelin matkaani sillä aikeella, että seuraisin puunhakkaajan polkua, joka, arvelin minä, epäilemättä johdattaisi minut jonkun sysimiehen kodalle, jossa saisin lämmintä ja suojaa. Kuitenkin ennenkuin pääsin tälle paikalle, yö oli tullut. Alkoi uudestaan sataa lunta, ja minusta tuntui liian uskaliaalta jättää isompi tie ja astua jotakin tuntematonta tolaa. Minä koetin sentähden tulla toimeen niin hyvin kuin suinkin mahdollista. Eikä tilani ollutkaan perin vaikea. Minulla oli limsiö ja taulaa muassani, minä keräsin kuivia puita ja oksia, ja sain, vaikka vaivalla, tulen syttymään. Minun oli kyllä vilu ja nälkä, mutta siitä en paljon huolinut. Tämä oli vaan ylimääräinen paasto, ja minusta tuntui aivan luonnolliselta, että minun elämäni matka alkaisi vastuksella ja vaaralla. Niin oli aina laita pyhimysten legendoissa, romansseissa taikka saduissa taikka muutoin, kuin jotakin suurta oli tekeillä.
Mutta yöllä, kun tuuli vonkui lukemattomissa hongissa, ei sillä lempeällä, monenlaisella äänellä kuin kesäisissä tammimetsissä, vaan pitkällä, yksitoikkoisella vaikeroimisella, ikäänkuin hautavirsi, syntyi sydämessäni semmoinen ahdistus, jonka vertaista minä en ollut milloinkaan ennen tuntenut. Minä tiesin, että rosvojoukkoja liikkui metsissä, minä kuulin kaukaa susien ulvonnan; mutta pelko se ei ollut, joka lennätti ajatukseni niin rajusti edestakaisin, ei ainakaan se pelko, että minulle tulisi minkäänlainen ruumiillinen vahinko. Minä muistin kaikkia noita kertomuksia hurjista metsästäjistä, onnettomista syntisistä ihmisistä, joita pahat henget ajoivat; vaan nämä kertomukset, jotka olivat herättäneet vallatonta iloa Elsassa ja minussa, kun äidin-äitimme kertoi niitä meille kotitulen ääressä, näyttivät nyt jäädyttävän sieluani kauhulla. Sillä enkö minä ollut syntinen olento ja eivätkö myöskin pahat henget todella ympäröinneet minua? — ja mikä estäisi heitä minua käsiinsä saamasta? Kuka koko mailmassa auttaisi minua! Voinko minä luottamuksella katsoa ylös Jumalan puoleen? Hän rakastaa ainoastaan hurskaita. Taikka Kristuksen puoleen? Hän on tuomari; ja hirveämpi kuin tuhansien perkeletten huudot on syntisen kuulla hänen äänensä tuomion kauhealta, lumivalkoiselta valta-istuimelta. Silloin syntini ilmestyivät minun eteeni — laiminlyödyt rukoukseni, vaillinaisesti harjoitettu katumukseni, puolinaiset tunnustukseni. Enkö minä vielä tänä aamuna ollut täynnä ylpeitä ja kunnianhimoisia tuumia — enkö minä kenties myöskin turhanpuolisesti vertaillut itseäni hyvään isääni ja ajatellut itseäni kaikkien mailman ilojen saavuttajaksi ja nauttijaksi? Tosin se ei juuri liene ollut synti, kun toivoin saavani pelastaa omaiseni köyhyydestä ja huolista; mutta se oli varmaan synti, kun halasin maallista kunniaa, niinkuin isä Kristofer niin usein on minulle selittänyt. Kuinka vaikea siis eroittaa nämät molemmat toisistaan! Missä velvollisuus päättyy, ja missä kunnianhimo ja ylpeys alkavat? Minä päätin mennä jonkun rippi-isän luo, kohta kuin tulisin Erfurtiin, jos milloinkaan pääsisin sinne. Vaan kuitenkin, mitä viisainkaan rippi-isä voi tehdä minun hyväkseni tämmöisessä vaikeassa tilassa? Kuinka minä koskaan voin olla varma, etten ollut pettänyt itseäni, kun tutkin menetyksieni syitä, ja siis myöskin häntä, ja näin saanut väärillä perusteilla synninpäästön, joka ei voinut ensinkään auttaa minua? Ja jos näin lienee tulevien synnintunnustusteni laita, miks'ei myöskään kaikkien entisten?
Tämä ajatus kauhistutti minua, ja pohjaton kurjuuden syvänne näytti aukenevan jalkojeni eteen. Minä en osannut pois tukalain ajatusteni kiedoksista, yhtä vähän kuin metsästäkään.
Sillä jos näissä epäilyksissä oli perää, eivät ainoastaan ne synnit, joita minä en ollut tunnustanut, olleet anteeksi antamatta, vaan myöskin ne synnit, jotka olin tunnustanut ja joista olin väärällä perusteilla saanut päästön. Niin muodoin ehkä ei mikään tällä hetkellä suojellut sieluani Jumalan Kristuksen tuomiolta ja riemuitsevien perkeleitten julmuudelta, yhtä vähän kuin mikään suojeli ruumistanikaan lumelta.
Näytti siliä kuin vaan yksi keino voisi pelastaa minut, eikä sekään ollut saatavilla. Jos löytäisin erehtymättömän rippi-isän, joka voisi katsoa alas sydämeni syvyyteen ja takaperin jokaiseen elämäni soppeen, joka voisi paljastaa koko olentoni minun itse eteeni, tarkasti nähdä kaikki aikomukseni ja määrätä minulle sen katumus-harjoituksen, jonka todella ansaitsen, minä matkustaisin mailman ääriin saakka, häntä tavatakseni. Vaikka hän ensin kaikkien pyhien eremitein ja martyrein elämästä etsisi itse-kidutuksen esimerkkejä ja sitten käskisi minua mitä ankarimpiin katumus-harjoituksiin, tuntuisivat nämät minusta huokealta, kun vaan olisin varma, että ne olisivat oikeat ja että todellinen synninpäästö lähtisi niistä.
Mutta tämmöinen rippi-isä minun oli mahdoton milloinkaan löytää.
Mikä taattu toivo minulla siis olikaan, että saisin syntini anteeksi? Mikä papin tai munkin sana, oli hän vaikka pyhin maan päällä, voisi milloinkaan vakuuttaa minulle, että olin ollut rehellinen itse suhteeni? Mikä synnin päästö koskaan oikeuttaisi minua uskomaan, että ristinvaatteeni, jotka olin saastuttanut, niinkuin sanottiin, "ennenkuin jätin lapsenkenkäni", voisivat kerran vielä käydä valkoisiksi ja puhtaiksi?
Silloin tulin ensi kerran eläissäni ajatelleeksi munkinlupausta, luostaria ja kaapua. Minä tiesin, että luostarielämällä oli ansio, jota useat vertasivat toiseksi kasteeksi. Olikohan mahdollista, että kaikkien minun pyrintöjeni päätös lopulta olisi munkinkaapu? Minne sitten isä ja äiti, kallis Elsa ja pienet lapset kotona joutuisivat? Näitten rakkaitten kasvojen muisto näytti tuokioksi karkottavan synkän pelkoni, niinkuin takanvalkea sanotaan torjuvan susia. Mutta nytpä kolea ääni kuului kuiskaavan: "jos Jumala on sinua vastaan ja pyhimykset ja omatuntosi, millä lailla voit omaisiasi taikka ketäkään muuta auttaa?" Minun oli aivan mahdoton eroittaa, mitkä mieleen-johtumukset tulivat perkeleeltä, mitkä Jumalalta, mitkä omasta syntisestä sydämestäni; vaan kuitenkin se lienee anteeksi antamaton synti, kun sekoittaa niitä toisiinsa. Josta syystä minä koetin loppupuolen yötä olla kokonaan ajattelematta enkä tehnyt muuta kuin astuin edestakaisin, lausuen Jumalan Kymmeniä Käskyjä, Uskontunnustusta, Paternosteria, Ave Mariaa, pyhimysten litaniaa ja kaikkia kollektoja ja hartaita huokauksia, jotka suinkin muistin. Tämä näytti vähitellen rauhoittavan minua, varsinkin Uskontunnustus ja Paternoster, joko sentähden, että ne ovat manauksia, joita pahat henget erittäin pelkäävät, vai sentähdenkö, että on jotakin aivan lohdullista yksistänsä sanoissa "Isä meidän" ja "syntien anteeksi-antamus" — sitä minä en tiedä. Arvattavasti molemmista syistä.
Ja niin aamu koitti, ja auringonsäteet pujahtivat matalalta esiin punertavien honkien välitse; ja minä lausuin Ave Marian ja muistin Jumalan suloisen äidin ja rohkaisin vähän mieltäni.
Mutta koko seuraavana päivänä minä en tointunut tämän yksinäisen yön kauhuista. Näytti siltä kuin joku pilvi olisi peittänyt toiveeni ja tuumani. Kuinka minä voin tietää, eikö kaikki, jota olin katsonut elämäni pyhimmäksi tarkoitukseksi, ollut vaan mailman, lihan ja perkeleen kiusauksia; ja eikö, vaikka kuinka näkisin vaivaa rakkaitten omaisieni tähden, syntini tuottaisi heille enemmän murhetta kuin kaikki minun menestykseni voisi poistaa?
Kuitenkin, kun jätin taakseni metsän varjon, tuntui sydämeni käyvän keveämmäksi. Tästälähin minä aina uskon, että kauheimmat metsätarinat ovat todenperäisiä, ja että paholaiset öisin asuskelevat yksinäisillä saloilla.
Oli hauska nähdä Erfurtin kirkontornien kohoavan eteeni lakealta.
Minulla on vaan yksi ystävä yliopistossa; mutta tämä on Martin Luther, ja hän on yksistänsä minulle samanveroinen kuin kokonainen parvi muita. Häntä katsotaan jo eteväksi ylioppilaitten joukossa; ja professorit toivovat hänestä paljon.
Hän lukee parhaasta päästä lakitiedettä, koska hänen isänsä tahtoo, että hänestä tulee taitava lakimies. Siksi minäkin aion, ja hänen neuvonsa, jotka hän aina sydämellisesti antaa, ovat varsin tärkeät minulle.
Hänen elämänsä on todella muuttunut siitä ajasta, jolloin ensin tutustuimme hänen kanssansa Eisenachissa, kun täti Ursulan kävi häntä sääliksi, tuota avutonta oppilasta, joka leipäpalasta varten lauloi ovien edessä St. Yrjön kadulla. Hänen isänsä on lujasti ponnistellut perheensä elatusta ja vaurastumista varten. Tämä on häneltä viimein onnistunut; hänellä on nyt oma valinpaja ja pari sulatus-uunia, ja Martin saa yliopistossa runsaasti apua häneltä. Martin'in taisteloin jäinen aamu näyttää nyt menneen, ja kaikki on valoisana hänen edessänsä.
Erfurtin yliopisto on etevin Saksassa. Siihen verrattuina muut yliopistot ovat, niinkuin Martin Luther sanoo, vaan yksityis-akademioita. Meitä on täällä ylioppilaita nykyään tuhannen tai kolmentoista sadan vaiheilla. Muutamat meidän professoreistamme ovat tutkineet klassikoita Italiassa muinaisten Kreikkalaisten ja Romalaisten jälkeisten johdolla. Vaaliruhtinas Fredrik on kyllä hiljakkoin perustanut uuden yliopiston Wittenbergiin, mutta me täällä Erfurtissa emme suuresti pelkää, että Wittenberg voittaisi vanhan laitoksemme.
Humanistat elikkä muinaisen pakanallisen viisauden harrastajat ovat hyvin mahtavat täällä. Mutianus Rufus on heidän päämiehensä. He tulevat usein kokoon, etenkin hänen luonansa, ja hän esittelee aineita, joita heidän tulee runomitalla latinaksi selittää, esimerkiksi "köyhyyden ylistys." Martin Lutherin ystävä Spalatin on ollut läsnä näissä kokouksissa; mutta hän itse ei ole käynyt niissä, ei ainakaan jäsenenä. Kerrotaankin heidän keskusteluistaan kummallisia seikkoja, jotka saattavat runoilian ja filosofin nimen, josta he kerskaavat, kovasti pahanmaineiseksi oikeauskoisten joukossa. Nämät aatteet Mutianus ja hänen ystävänsä sanotaan tuoneen klassillisen kirjallisuuden muassa Italiasta. Hän on myöskin lausunut ja kirjoittanut eräälle ystävälle, että "ei löydy kuin yksi jumala ja yksi jumalatar, vaikka eri muodoilla ja eri nimillä, niinkuin Jupiter, Sol, Apollo, Moses, Kristus; Luna, Ceres, Proserpina, Tellus, Maria." Mutta hän varoittaa oppilaitansa julkisesti näistä asioista puhumasta. "Ne ovat salassa pidettävät", hän sanoo, "niinkuin Eleusin mysterit. Uskon asioissa meidän tulee käyttää satujen ja arvoitusten peittoa. Ylenkatsokaamme Jupiterin, se on parhaan ja korkeimman jumalan, armon kautta alhaisempia jumalia. Kun sanon Jupiterin, minä tarkoitan Kristusta ja totista Jumalaa."
Mutianus ja hänen ystävänsä puhuvat myöskin tuttavien kesken varsin halveksivalla tavalla kirkonmenoista nimitellen messua komediaksi ja pyhiä relikejä korpin luiksi [se on hirsipuussa riippuviksi luurangoiksi, joita korpit nokkivat]; puhuen alttaripalveluksesta niinkuin hukatusta ajasta; ja soimaten kanonisten tuntien rukouksia pelkäksi koiran haukunnaksi taikka yrinäksi, ei kuitenkaan työntekiä- vaan laiskurimehiläisten.
Jos joku nuhtelisi heitä tämmöisistä häväisevistä puheista, he arvattavasti vastaisivat, että olivat lausuneet niitä ainoastaan salaisessa merkityksessä eikä tarkoittaneet sillä mitään. Mutta kun katsoo oikeaksi, että näin peittää todelliset ajatuksensa ja ajaa tyhjäksi erhetyksensä, on vaikea eroittaa, mikä on teko-väite, mikä totta heidän mielestänsä. Minusta näyttää myös kuin he aivan syvistä ja juhlallisista kysymyksistä tekisivät pelkkiä järkeä teroittavia leikkejä elikkä arvoituksia.
Tämä nähtävästi pidättää Martin Lutheria paljoa enemmän kuin heidän tutkimustensa rohkeus lukemasta itseänsä heidän joukkoonsa. Hänen luontonsa on niin kunnioittavainen, vaikka kohta hänen mielensä on niin uljas. Minä luulen, että hän uskaltaisi tehdä taikka kärsisi mitä hyvänsä sitä puollustaakseen, mitä hän katsoo oikeaksi; mutta hän ei siedä, että vähintäkään rahtua siitä, mitä hän pitää pyhänä, pilkataan taikka käytetään vaan järjen harjoituksen esineeksi.
Etupäässä hän tätä nykyä isänsä erityisestä tahdosta tutkii Roman kirjallisuutta ja lakia, niinkuin myöskin Aristoteleen allegorioita ja filosofiaa. Hän työskentelee mielellään totisissa ja tukevissa opin-aineissa; runoutta ja soittoa harjoittaa hän huviksensa ja virvoituksekseen. Mutta väittelyssä hän vasta oikein mainio on. Muutamia iltoja takaperin hän vei minut yhteen ylioppilas-seuraan, jossa uusia ja vanhoja kysymyksiä keskustellaan. Olipa tuota komea nähdä, kuinka meidän Martin aina pääsi voitolle; milloin hän iski kiinni vastustajiinsa, ikäänkuin kotka pikku lintujen parveen, taikka laski alas leijonan-kämmenensä ja levollisesti kukisti kokonaisen lauman vasta-väitteitä, ilmeisesti itse mitään tietämättä siitä häviöstä, jonka hän oli aikaan saanut, siksi kuin joku heikko maahan kaadetun vihollisen vaikeroiminen huomautti häntä, ja hän vetäytyi takaperin, hyvänsävyisesti pyytäen anteeksi, että oli loukannut jonkun tunteita. Välisti hän poltti jonkun sopimattoman perusteen taikka sekavan selityksen poroksi jollakin leikillisyyden taikka ivan leimauksella. Minä en luule, että hän usein hämmentyy siitä, että liian paljon katsoo riita-asiaa vastustajan silmillä. Hän pitää kiinni siitä yhdestä totuudesta, jota hän puollustaa, ja katsoo vaan sitä yhtä kohtaa, jota hän tarkoittaa, ja tällä välin hän karkaa päälle ankaralla voimalla, johon hänen ponteva tahtonsa ja kiitävä ajatuksensa ovat yhtyneet, musertaen kaikki, mitä sattuu hänen tiellensä, hajottaen pakenevat oikealle tai vasemmalle eikä milloinkaan huolien, onnistuuko niitten kokoontua jälleen ja järjestyä hänen takanansa. Hän tietää, että jos hän vaan kääntyy heitä vastaan, he samalla hälvenevät taas.
Minä en tiedä oikein sanoa, kuinka tämmöinen sodankäynti sopisi asianajajalle, jonka tulee katsoa jokaisen asian menestystä, jota hän on ottanut valvoaksensa. Minä en saata ajatella, että Martin Luther levollisesti kokoisi todistuksia pahimman puolen eduksi siinä tarkoituksessa, että myöskin pahin puoli voittaisi, joka on, luullakseni, usein asianajajan toimi.
Epäilemättä hän kuitenkin löytää taikka hankkii itselleen leipänsä mailmassa. Professorit ja oppineet miehet toivovat aivan suuria hänen elämästään. Ja mikä harvinaista on (he sanovat), hän näyttää olevan yhtä paljon ylioppilaitten kuin professoreinkin lemmitty. Hänen luontonsa on niin ystävällinen; hänen soittotaitonsa ja hänen ihmeellinen keskustelu-kykynsä tekevät hänet aivan mieluisaksi kaikille.
Vaan näitten kaikkien ohessa voimme kuitenkin me, jotka tunnemme hänet tarkoin, välisti huomata sen miettivän synkkämielisyyden tulvan, joka näyttää nousevan kaikkien semmoisten sydänten pohjalle, jotka ovat katsoneet syvältä itseensä taikka elämään.
Hän ottaa yhtä paljon vaaria uskon asioista kuin ennenkin eikä koskaan laiminlyö jokapäiväistä messua. Mutta kahdenkeskeisistä puheistamme minä näen, ettei hänen omatuntonsa ollenkaan ole levollinen. Onko hän ollut semmoisissa taisteloissa kuin minä tuona kauheana yönä metsässä? Kenties taisteloissa, jotka olivat samassa määrässä tulisemmat ja hirveämmät kuin hänen luontonsa on voimallisempi ja hänen mielensä syvempi kuin minun. Mutta ken voi kertoa? Miksi ilmoittaa toisilleen huolia, joista nähtävästi ei mikään maanpäällinen järki voi päästää? Sydämen sisimmät loukot jäävät aina, arvaan minä, erakoiksi, ikäänkuin tuo kolkko ja kammottava pyhyys entisen Juutalaisten temppelin esiripun takana, johon mennään vaan kerta vuoteensa ja jota päivä heikosti valaisi pyhän esiripun paksujen poimujen lomista.
Jospa vaan tämä erakko todellakin olisi kaikkein pyhin — taikka, oli se mikä on, jospa meidän ei tarvitsisi astua siihen kuin kerta vuoteensa eikä kuljettaa muassamme joka paikassa sen synkkien salaisuuksien tietoa. Mutta voi! kun kerran olemme astuneet sen sisään, emme milloinkaan unhota sitä. Se on niinkuin nuot kylmät, pimeät kryptat kirkkojemme alla, joissa pidetään messua kuolleita varten ja joissa kryptoissa muutamissa luostarikirkoissa palsamoitut ruumiit makaavat muumioiksi kuivettuneina ja näkyvät ristikkojen lävitse. Kaikkia ylipuolella vietettäviä juhlia häiritsee tieto näistä kolkoista maan-alaisista kuoleman kammioista; samoin kuin holvien kosteus sekaantuu suitsutuksiin, samoin kuin hauta-virsien kolea valitus yhtyy ylistyshymneihin.
Erfurtissa, Huhtikuulla 1503.
Me olemme juuri palanneet retkeltä, jossa Martin Lutherin oli käydä varsin onnettomasti. Varhain aamulla kolme päivää takaperin lähdimme astumaan Mansfeldiin hänen omaisiansa tervehtimään, sydämet yhtä täynnä toivoa kuin metsät laulua. Meidän oli miekka vyöllä; matkalaukkumme olivat täynnä; ja mielemme keveä kuin ilma. Meidän tuli kulkea ketoja ja kunnaita ja sitten pitkin Holm joen rantoja Kultaisen Niityn halki, jossa on niin paljon komeita luostareita ja keisarillisia palatseja.
Mutta me olimme tuskin tunnin aikaa olleet matkalla, kun Martin tapaturmasta syöksi miekkansa jalkaansa. Kauhukseni veri aikoi vahvasti vuotaa. Hän oli satuttanut valtasuonta. Minä jätin hänet muutamien talonpoikien hoitoon ja juoksin takaisin Erfurtiin lääkäriä noutamaan. Kun tämä saapui paikalle, oli kuitenkin kovin vaikea saada haava sidotuksi. Minä kaipasin Elsaa taikka äitini sukevia sormia. Meidän onnistui kuljettaa hänet takaisin kaupunkiin. Minä valvoin hänen luonansa. Mutta sydän-yönä hänen haavansa meni auki, ja veri alkoi uudestaan juosta. Vaara oli suuri, ja Martin itse, joka oli heittänyt kaikki toivonsa ja luuli kuolemansa lähestyvän, uskoi sielunsa Jumalan Pyhän Äidin haltuun, hänen, joka on laupias ja sääliväinen, joka tuntee surut, vaikka hän on kunniakkaasti kohotettu yli kaikkien surujen, jolla on äidin sydän kaikkia kohtaan ja äidin oikeus Hänen suhteensa, joka on kaikkien tuomari. Kenenkä suojaan voimme todella niin turvallisesti paeta kuin Marian? Oli ylentävää nähdä, kuinka Martin kääntyi häneen, ja epäilemättä saamme suureksi osaksi kiittää tätä asiaa siitä, että lääkkeet vihdoin vaikuttivat, että kääreet jälleen kiinnittivät haavan ja veri seisattui.
Monta Ave'a aion tämän johdosta lukea Armon suloiselle äidille. Kenties hän säälii myöskin minua. Oi suloisin neitsyt, "ijankaikkisen Isän ijankaikkinen tytär, jakamattoman Kolme-yhteyden sydän", sinä näet, että minä halaan auttaa omaa surun-alaista äitiäni; tue minua ja armahda minua, sinun syntistä lastasi.
Erfurtissa, Kesäkuulla 1503.
Martin Luther on suorittanut ensimäisen tutkintonsa. Hän on innokas ylioppilas, harras siinä niinkuin kaikissa. Cicero ja Virgilius ovat hänen suuret kumppaninsa latinan kirjailiain joukossa. Hän on nyt kokonaan päässyt köyhyyden masentavista murheista eikä suinkaan kokene niitä koskaan enään. Hänen isänsä on jo varakas porvari Mansfeldissa ja taitaa pian tulla pormestariksi. Minä soisin, että minun kotini näkö-alat olisivat yhtä iloiset. Se ei tekisi mitään, vaikka minä kärsisin kovaa köyhyyttä muutamia vuosia enemmän, mutta äitini ja Elsan huolet painavat minua usein raskaasti. Siihen menee vielä pitkä aika, ennenkuin minä voin tehokkaasti auttaa heitä, ja sillä välin pikku Elsani valoisa nuoruus ja meidän uupuneen kärsivällisen äitimme parhaat voimat kuluvat vähitellen pois.
Itse puolestani hyväksyn kokonaan Martin'in ajatusta, että "nuorten tulee erittäin oppia kestämään vaivoja ja puutetta; sillä semmoiset kärsimiset eivät vahingoita heitä ollenkaan. Se vahingoittaa paljoa enemmän, jos joku menestyy ilman vastuksitta, kuin jos hän näkee vaivoja." Hän sanoo myöskin: "Jumalan on tapa tehdä kerjäläisistä mahtavia miehiä, niinkuin Hän loi mailman tyhjästä. Katsokaat kuninkaitten ja ruhtinaitten hoveja, kaupunkeja ja pitäjiä. Te näette niissä lakimiehiä, tohtoreita, neuvonantajia, sihteereitä ja pappeja, jotka tavallisesti ovat olleet köyhiä, ja aina näette semmoisia, jotka ovat olleet ylioppilaita ja kynän avulla nousneet niin korkealle, että nyt ovat ylhäisiä miehiä."
Mutta tie rikkauteen kynän kautta tuntuu pitkältä ja niitten olentoin elämä, jotka ovat minulle ylen kalliit, surkastuu, sillä välin kuin kiipeen sille portaalle, josta voi heitä auttaa! Toisinaan arvelen, että minun olisi pitänyt ruveta kauppamieheksi, ihmiset näyttävät hyötyvän niin paljoa nopeammin kauppatointen kuin lukemisen kautta; ei mikään mailmassa ansaitse mielestäni niin hyvin vaivannäköä kuin taakan huojentaminen kotona olevien hartioilta. Mutta se on liian myöhäistä. Ei vierevä kivi sammaloidu. Minun täytyy nyt astua eteenpäin sitä tietä, jonka olen valinnut. Vaan toisinaan tunnen vielä saman pelon, joka valloitti minut tuona yönä metsässä. Näyttää siltä kuin taivas sotisi minua vastaan ja kuin minunlaiseni olisi turha edes toivoa saavansa hyödyttää ketään.
Se alakuloisuus, joka köyhyydestä lähtee, tuottaa epäilemättä osaksi nämät ajatukset. Martin Luther sanoi niin minulle kerta, kun hän tapasi minut epätoivoisena. Hän sanoi, että hän hyvin tiesi, mikä se oli. Hän oli köyhyyden vuoksi kärsinyt aivan paljon Magdeburgissa, vieläpä Eisenachissa todenteolla aikonut kokonaan heittää lukemisensa silleen ja palata isänsä ammattiin. Hän on hyvä minua ja kaikkia kohtaan, jotka ovat puutteessa, mutta hänen varansa eivät vielä salli, että hän tekee muuta kuin elättää itiensä. Taikka pikemmin, ne eivät ole hänen omat varansa, vaan hänen isänsä, ja hän tietää, ettei hänen ole oikeus olla antelias isänsä säästäväisyyden ja työn nojalla.
Minusta näyttää elämä toisenlaiselta, minun täytyy myöntää se, kun olen syönyt kunnollisen aterian. Mutta silloin minä en voi olla ajattelematta niitä harvoja semmoisia aterioita, joita heillä on siellä kotona. Ei sentähden, että Elsan kirjeet olisivat surulliset. Hän ei milloinkaan mainitse mitään, joka saattaisi minut murheelliseksi. Ja tällä viikkoa hän lähetti minulle gulden'in, jonka hän sanoi olevan kokonaan hänen omansa, ja hän oli luvannut, ettei hän koskaan käyttäisi sitä, jollen minä sitä ottaisi. Mutta muuan ylioppilas, joka taannoin näki heidät, kertoi, että äitimme näytti kalvealta ja kivulloiselta. Ja muitten huolten lisäksi on meidän isämme kuukausi takaperin perheesemme ottanut pikkuisen orpotytön, erään äitimme serkun, jonka nimi on Eva von Schönberg. Jumala varjelkoon, että minä kadehtisin orvon leipäpalaa, mutta kun tämä taas vie äidiltä ja lapsilta yhden leipäpalan, on vaikea olla iloinen semmoisesta armeliaisuuden työstä.
Erfurtissa, Heinäkuulla 1503.
Minulle on juuri määrätty apuraha eräässä laitoksessa, joka, toivoakseni, ainakin tätä nykyä tekee, ettei minun tarvitse toimeen tuloni vuoksi rasittaa omaisiani. Säännöt ovat kovin ankarat ja niitä on teroitettu useilla kammottavilla lupauksilla ja valoilla, jotka suuresti kiusaavat omaatuntoani, sillä, jos vähinkin seikka näistä säännöistä, joita olen vannonut seuratakseni, edes huomaamatta laiminlyödään, minä joudun valan rikkojaksi. Se on kuitenkin askel eteenpäin itsevaraisuuden tiellä; ja semmoinen päämäärä edessä sopii helposti kantaa paljon vaikeampaakin iestä.
Me (tämän laitoksen holholaiset) olemme juhlallisesti luvanneet ottaa vaaria noista seitsemästä kanonisesta tunnista sekä aina lukea ne rukoukset, jotka niihin itsekuhunkin kuuluvat. Tämän tähden täytyy nousta varhain, joka on hyvä asia ylioppilaalle. Kaikkein vaikein on pitää keskiyön tuntia, kun on päiväkauden tehnyt ahkerasti työtä; mutta tässä ei ole enemmän, kuin mitä sotamiehet, jotka ovat vartiolla, ehtimiseen saavat tehdä. Meidän täytyy myöskin veisata Miserere'ä hautajaisissa ja usein kuunnella Pyhän Neitsyt Marian ylistyspuhetta. Tätä viimeistä tointa ei kuitenkaan sovi miksikään vaivaksi sanoa, varsinkaan minulle, joka halaan aina tästälähin erittäin palvella Neitsyttämme, rukoilla joka päivä helminauhani päästä päähän, muistaa Marian riemut, enkelein tervehdyksen, matkustuksen vuorten poikki, kivuttoman synnytyksen, Jesuksen löytämisen temppelistä, ja taivaasen astumisen. Lupaukset ne tämän raskaaksi tekevät. Mutta kaikkien näitten ohessa on tämä apuraha todestikin suuri lahja. Minun sopii nyt hyvällä omalla tunnolla kirjoittaa Elsalle, etten tarvitse sen enempää rahaa heidän vähistä varoistaan, ja voin vielä ensi tilaisuudessa toimittaa takaisin, mitä hän lähetti, johon, onneksi, en vielä ole kajonnut.
Elokuulla 1503.
Martin Luther on kovin sairaana; useat ylioppilaat ja professorit ovat hyvin huolissansa hänen tähtensä. Hänellä on niin paljon ystäviä. Eikä kumma! Hän ei ole itse mikään kylmäkiskoinen ystävä, ja kaikki odottavat suurta kunniaa yliopistolle hänen taidoistaan. Minä tuskin tohdin ajatellakaan, kuinka paljon minä kadottaisin, jos hän kuolisi. Mutta tänä aamuna eräs iäkäs pappi, joka kävi hänen luonansa, herätti meissä jonkunlaista toivoa. Kun Martin makasi, nähtävästi hengenheitoillansa, ja itse varoi loppunsa lähenevän, tämä vanha pappi tuli hänen vuoteensa äärelle ja lausui lempeästi, mutta vakuuden varmalla äänellä:
"Ole hyvässä turvassa, veljeni, sinä et kuole tällä ajalla; Jumala tekee sinusta vielä suuren miehen, joka on monta muuta lohduttava. Jota Herra rakastaa ja aikoo tehdä siunaukseksi, hänen päällensä hän aikaisin sälyttää ristin, ja sen koulussa ne oppivat paljon, jotka suuttumatta kärsivät."
Näillä sanoilla oli kummallinen voima enkä minä saata olla ajattelematta, että sairas on vähäistä parempi siitä saakka, kuin nämät lausuttiin. Hyvät sanat ovat todella niinkuin ruoka ja rohdot ruumiille ja sielulle.
Erfurtissa, Elokuulla 1503.
Martin Luther on parannut! Kaikkivaltias Jumala, ja kaikki pyhimykset olkoot ylistetyt.
Hyvän vanhan papin sanat ovat myöskin tuottaneet jonkunlaisen erityisen lohdutuksen minulle. Jospa vaan olisi mahdollista, että ne surut ja huolet, jotka ovat niin raskaasti painaneet Elsan ja minun nuoruuttamme, eivät ole vihan vitsa, vaan se risti, joka on laskettu niitten päälle, joita Jumala rakastaa! Mutta ken voi sanoa? Kumminkin, mitä Elsaan tulee, minä koetan sitä uskoa.
Mailma on avara näihin aikoihin. Meillä on suuri Uusi Mailma tuolla puolen Atlantis, avattuna espanjalaisten purjehtijain kautta, ja jalo Vanha Mailma täällä, avattuna tutkijoille pyhien lähteitten — muinaisten klassikkojen — kautta, joita vanhojen kielten virkistynyt harrastus on vielä kerran saattanut kaikkien nautittavaksi; lisäksi uusi kirjapainon keksintö, joka, isäni luullen, on levittävä muinaisen viisauden äsken löydetyt aarteet lukemattomilla teillä sekä ylhäisiin että alhaisiin.
Niin, me elämme nyt kunniakkaita aikoja. Kuinka paljon on jo saatettu ilmi meille! Ja kuka tietää, mitä vielä on jälillä? Sillä nyt näyttää siltä, kuin ihmisten sydän joka paikassa sykkisi vahvasti odotuksesta, ikäänkuin ei mikään näihin aikoihin olisi liian suurta toivottavaksi eikä liian hyvää uskottavaksi.
Hyvä on, kun tapaamme lohikäärmeemme elämän kynnyksellä eikä kilpakentän päässä — kuoleman kynnyksellä; sentähden minä syystä olen tyytyväinen. Tässä vähässä, yhä vähenevässä mailmassa ilmestyy varmaan joku virka minulle ja omaisilleni. Mimmoinen se on oleva?
Ja mimmoinen Martin Lutherin virka on oleva? Kaikki odottavat paljon häneltä. Jokainen yliopistossa sanoo, että hän epäilemättä tulee kuuluisaksi. Millä tanterella hän laakerinsa voittanee? Voittaako hän laakereita vai palmun-oksia?
Kun kuuntelen häntä ylioppilaitten väittelyissä, sillä välin kuin kaikki vartovat hänen ajatuksiansa ja osoittavat mieltymystänsä hänen sujuvista sanoistansa, minä näen jo laakerin hänen mustissa hiuksissaan seppelöitsevän hänen korkeata, vakavaa otsaansa. Mutta kun muistan sen väittelyn, jonka tiedän olevan hänen rinnassaan, hänen hartautensa tuskaisen hehkun, hänen omantuntonsa taistelon, hänen huolensa jostakin laiminlyödystä velvollisuudesta, ja näen sen syvän, surullisen katseen, joka välisti asuu hänen tummissa silmissään, minä en ajattele sankarisatuja, vaan pyhimysten legendoja, ja minun tekisi mieli tietää, missä voitossa vanhan lohikäärmeen yli hän saavuttanee palmunsa.
Mutta kellot soivat iltarukoukseen enkä minä saa laiminlyödä pyhää hetkeä.
III.
Elsan aikakirja.
Eisenachissa 1504.
Minä en saata sanoa, että tilamme on juuri käynyt paremmaksi siitä ajasta, kuin Fritz lähti. Sälyhuone itse on muuttunut. Vanhojen kirjojen kasat ovat kovasti supistuneet, sillä meidän on täytynyt panna monta kirjaa pantiksi vuokraa vastaan. Meidän on ollut myöskin pakko myydä muutamia isän kauniita kaavoja. Se koski kauheasti hänen sydämeensä. Mutta velkamme saatiin maksoon.
Äidin-äitimme on tähän aikaan toisinaan käynyt vähän äreäksi. Ja minunkin tekisi niin mieli välisti suuttua. Pojat syövät niin paljon ja kuluttavat vaatteensa niin pian. Minä en saata todellakaan huomata, että köyhyys tekee ketäkään meistä paremmaksi, paitsi äitimme, joka kaikkein vähimmin parannusta kaipaa.
Syyskuulla 1504.
Isä on todella tuottanut uuden asukkaan meille, vähäisen tytön, nimeltä
Eva von Schönberg, yhden äitimme kaukaisen serkun.
Menneellä viikkoa kertoi hän meille aivan lyhyesti, että tämä tulisi. Minä luulen, että hän hiukan pelkäsi, mitä äidin-äitimme sanoisi, sillä me tiedämme kaikki, ettei se vähintäkään auta, jos koettaa lumota häntä kauniilla puheilla. Hän huomaa aina, mitä tarkoitat, ja hänen terävät silmänsä tunkevat kohta kaikkein kiertojesi läpi ja näin hän pakoittaa sinut suuremmalla kiireellä kuin somuudella palaamaan suorastaan asiaasi.
Niinmuodoin isä taannoin lausui ihan äkkiä, kun paraikaa söimme päivällisiä:
"Minä en muistanut kertoa sinulle, eukkoseni, että minulle juuri on tullut kirje sukulaisiltasi Bömistä. Sinun iso-setäsi on kuollut. Hänen poikansa kuoli, niinkuin tiedät, ennen häntä ja on jättänyt jälkeensä pikkuisen orpotytön, jolla ei ole ketään, joka häntä hoitaisi. Minä olen käskenyt heidän lähettää hänet meille. Minä en voinut tehdä muuta. Se ei ollut mikään armeliaisuuden, vaan suoran velvollisuuden teko. Ja paitsi sitä", hän lisäsi puollustaen itseään, "se ehkä lopulta saattaa meidät rikkaiksi. Suvussa löytyy omaisuutta jossakin paikassa, kun vaan voisimme saada sen käsiimme; ja tämä pikkuinen Eva on vanhimman sarjan jälkeisiä. Minä en tiedä tosiaan muuta, kuin että hän kenties tuo monta kallista perikalua muassansa."
Nämät viimeiset muistutukset hän lausui erittäin äidin-äidille, toivoen siten selvästi osoittavansa hänelle, että tehdyssä työssä oli syvä, mailmallinen viisaus. Sitten puhutellen äitiä hän päätti:
"Eukkoseni, sinä saat kyllä sijaa tälle orvolle sydämessäsi, ja taivas siunaa sinua varmaan siitä."
"Sitä ei tarvitse epäillä, että hänellä on sija tyttäreni sydämessä!" sanoi äidin-äitimme nuristen; "mutta nyt minun ymmärtääkseni ei ole puhe sydämistä, vaan ruokakammarista ja vaatehuoneista. Ja niissä on kyllä", hän lisäsi vähän äkäisesti, "sijaa kaikille perhe-juveleille, joita nuori perintöläisemme tuonee muassaan."
Tavallisuuden mukaan äiti ehti avuksi.
"Kallis äidin-äiti", hän sanoi, "taivas palkitsee meidät epäilemättä; ja paitsi sitä, te tiedätte, me saamme nyt ruveta elämään vähän isommasti, kun olemme pääsneet veloistamme."
"Ei ole, luullakseni, epäilemistäkään", vastasi äitimme, "että taivas maksaa teidät; vaan sitä käy mielestäni hyvin epäileminen, tuleeko makso käyvässä rahassa."
Mutta luultavasti hän pelkäsi, mitä tämmöinen epäilevä arvelu vaikuttaisi lapsissa, ja lisäsi vähän näreästi, mutta lempeällä äänellä:
"Anna tuo pikku raukan tulla. Saaneehan hänelle sijaa ennen pitkää tavalla taikka toisella. Vanhat hiipivät ulos kirkkomaahan, sillä välin kuin nuoret hyppivät porstuan ovesta sisään."
Ja muutamien päivien perästä pikku Eva tuli; vaikka, paha kyllä, ilman mitään perhe-juveleja. Mutta pyhimykset varjelkoot, että minä joutuisin ahneeksi taikka saidaksi ja kadehtisin orvon leipää!
Ja kuka olisi hennonut olla pikku Evaa tervetulleeksi toivottamatta? Kun hän nukkuu minun vuoteessani, kultaiset hiukset pään-alaisella, pitkät silmänripset varjoten poskea, joka on punainen unesta ja nojautuu hänen pyöreään, valkoiseen käteensä, kuka raskisi toivoa häntä pois? Ja kun sammutan lampun (niinkuin minun pian täytyy tehdä) ja laskeun hänen viereensä, hän puoleksi herää sydäntäni lähentyäksensä ja kuiskaisee unissansa: "oma Elsa, kultani!" Enkä minä voi toivoa häntä pois enemmän kuin haltia-enkeliänikään. Mutta todella luulen, että hän on joku sen kaltainen olento.
Hän ei ole täyteen kymmentä vuotta; mutta kun hän on ainoa lapsi ja yhä on kasvanut vanhempien seurassa, on hänellä tyven, varovainen käytöstapa ja omituinen, ajattelevainen yksitotisuus, joka ihmeellisellä sulolla ilmaantuu hänen kirkkaissa, viattomissa lapsen kasvoissaan.
Ensiksi hän näytti vähän vieraksuvan meidän lapsia, erittäin poikia, ja liikkui ympäri joka paikassa äitini vieressä, johon hän kohta alusta turvasi. Hän ei lähestynyt yhtä suoraan äidin-äitiämme, joka ei erittäin sydämellisesti ottanut häntä vastaan; mutta toisena iltana tulonsa jälkeen hän uskaliaasti nosti vähäisen tuolinsa äidin-äitini luo ja istuutuen hänen jalkainsa juureen laski molemmat pikkuiset, hienot kätensä tämän rakkaille, ohuille, vanhoille käsille ja sanoi:
"Teidän täytyy pitää minusta, sillä minä aion pitää teistä oikein paljon. Te olette iso-tätini näköinen."
Ja, kumma kyllä, äidin-äitimme näytti tulevan aivan hyvillensä, ja siitä asti he ovat olleet hartaat ystävät. Hän todella hallitsee meitä kaikkia eikä löydy ketään perheessämme, joka ei näytä katsovan hänen huomiotansa suosion osoitukseksi. Olisi hupaista tietää, tuntuisiko Fritzistä samalta!
Isämme sallii hänen istua kirjapainossansa, kun hän askaroitsee kokeissansa. Siihen hän ei ole milloinkaan meille antanut lupaa. Hän kiipee ylös akkunalavitsalle ja katselee isää, niinkuin ymmärtäisi hän kaikki, ja isä puolestaan puhuttelee niinkuin hän luulisi hänen ymmärtävän.
Lisäksi hänellä on kummallinen tapa kertoa pyhimysten legendoja lapsille. Kun äidin-äitimme kertoo niitä, minä ajattelen pyhimyksiä sankareiksi ja sotureiksi. Kun itse koetan jutella niitä, minä varon, että teen ne liiaksi satujen kaltaisiksi. Mutta kun pikku Eva puhuu St. Agnesista tai St. Katarinasta, hänen äänensä muuttuu lempeäksi ja syväksi kuin kirkkosoitto; ja hänen kasvonsa käyvät vakaviksi ja ihaniksi, niinkuin lapsi-enkelein tauluissa; ja hänen silmänsä ikäänkuin katsovat taivaasen. Soisin, että Fritz saisi kuunnella häntä. Minä luulen, että Eva on juuri, mitä pyhimykset olivat, kun olivat pieninä lapsina, paitsi sen kummallisen, tyvenen tavan puolesta, jolla hän saa kaikki tekemään, mitä hän tahtoo. Jos St. Elisabet olisi ollut pikku Evan kaltainen tässä kohden, minä tuskin luulen, että vanha maakreivinna olisi rohjennut olla niin tyly häntä vastaan. Kukaties pikku Evan on määrä olla pyhimys meidän joukossamme; ja sillä, että autamme häntä, me ehkä parhaiten miellytämme Jumalaa ja pääsemme viimein johonkin halpaan paikkaan taivaasen.
Eisenachissa, Joulukuulla.
Se lohduttaa suuresti, kun Fritz kirjoittaa niin reippaasti. Hän näyttää olevan täynnänsä toiveita tulevaisuuden suhteen ja on jo saanut paikan jossakin oivallisessa laitoksessa, jossa hän sanoo elävänsä niinkuin kardinali eikä ollenkaan tarvitsevansa muitten apua. Tämä on hyvin ilahuttavaa. Martin Luther on myöskin tulemallansa oikein suureksi mieheksi; niin Fritz kertoo. Vaikea on ymmärtää tätä; hän näytti olevan aivan muitten kaltainen; me olemme kaikki keskenämme niin tutut ja hän puhuu meidän kanssamme varsin yksinkertaisella, ystävällisellä tavalla — ei oppineilla sanoilla eikä syvistä, pimeistä asioista, niinkuin muut viisaat miehet, jotka minä tunnen. Tosin meitä aina viehättää, kun kuuntelemme häntä, mutta jokainen voi käsittää kaikki, mitä hän sanoo — minäkin; niin ettei ole mikään helppo asia ajatella häntä filosofiksi ja suureksi mieheksi. Minä luulen, että viisaat miehet ovat niinkuin pyhimykset: ei sitä oikein ymmärrä, mitä ne ovat, ennenkuin ovat vähän kauempana meistä.
Olisi hauska tietää, minkälainen suuri mies Martin Lutherista tulee. Yhtäkö suuri kuin meidän pormestarimme taikka mestari Trebonius? Kukaties vielä suurempi kuin he; vieläpä niinkin suuri kuin vaaliruhtinaan sihteeri, joka kävi isämme luona hänen keksintöjänsä katsomassa. Mutta mielihyvällä sitä ajattelee, erittäin Fritzin tähden; sillä minä olen vakuutettu siitä, ettei Martin koskaan unhota vanhoja ystäviä.
Minä en saata oikein ymmärtää Evan uskontoa. Se näyttää tekevän hänet onnelliseksi. Minä en luule, että hän pelkää Jumalaa eikä edes rippiä. Hän näyttää ihastelevan kirkonkäyntiä niinkuin joutopäivää metsässä; eikä Jesuksen nimi näytä kauhealta, vaan kalliilta hänelle, niinkuin Jumalan suloisen äidin nimi on minulle. Mitä on kovin vaikea ymmärtää. Minä luulen, ettei hän juuri paljon pelkää viimeistä tuomiotakaan; ja tässä on syy, miksi niin luulen: — kun pari yötä takaperin molemmat heräsimme rajusta ukkosen ilmasta, minä kätkin kasvoni vaatteisin, etten näkisi salamoita, kunnes kuulin lasten itkevän lähihuoneessa ja tietysti nousin heitä rauhoittamaan, sillä äitimme oli ollut kovin väsynyt sinä päivänä ja minä toivoin hänen paraikaa nukkuvan. Kun olin laulanut ja puhutellut pikkusia ja istunut heidän vieressään, siksi kuin olivat nukkuneet, palasin minä huoneesemme, vavisten koko ruumiissani; mutta minä tapasin Evan polvillansa vuoteen vieressä. Hän oli painanut krucifixin rintaansa vastaan ja näytti yhtä tyveneltä ja onnelliselta, kuin jos ukontulet olisivat olleet aamuisen auringon säteet.
Hän nousi seisaallensa, kun minä astuin sisään; ja kun taas olin turvallisesti päässyt vuoteeseni ja kiertänyt käsivarteni hänen ympärillensä ja myrsky oli laantunut vähäisen, minä sanoin:
"Eva, etkö sinä pelkää salamoita?"
"Minä ajattelin, että se ehkä vahingoittaisi meitä, Elsa serkkuni", hän vastasi; "ja siitä syystä minä rukoilin Jumalaa."
"Mutta Eva", minä lausuin, "jos ukkonen olisi yli-enkelin ääni! Minä aina pelkään, että jokainen ukkosen ilma on ehkä vihan päivän alku — tuo kauhea tuomion päivä. Mitä sinä silloin tekisit?"
Hän oli tuokion ääneti, mutta sanoi sitten:
"Minä luulen, että ottaisin krucifixin ja rukoilisin ja koettaisin pyytää Herraa Kristusta muistamaan, että hän kerta kuoli ristinpuussa meidän tähtemme. Minä luulen, että hän armahtaisi meitä, jos niin tekisimme. Paitsi sitä, Elsa serkkuni", hän lisäsi vähän ajan perästä, "minulla on eräs lause, joka aina lohduttaa minua. Isäni opetti sen minulle, kun olin aivan pikkuinen tyttö, vankihuoneessa, ennenkuin hän kuoli. Minä en muista koko lausetta, mutta näitä sanoja minä en ole milloinkaan unhottanut: Niin on Jumala mailmaa rakastanut, että Hän antoi ainoan Poikansa. Sitä oli enemmän, vaikka olen unhottanut sen; mutta tämän osan minä aina muistin, koska olin isäni ainoa lapsi, ja hän rakasti minua sydämestään. Minä en tiedä tarkoilleen, mitä kaikkia se merkitsee, mutta sen minä tiedän, että ne ovat Jumalan sanat, ja minä uskon vakaasti niitten merkitsevän, että Jumala rakastaa meitä hyvin paljon ja että hän on jollakin lailla isäni kaltainen.
"Minä tiedän", vastasin minä, "että Uskontunnustus sanoo: 'minä uskon Jumalaan, Isään kaikkivaltiaasen', mutta minä en koskaan ajatellut, että Kaikkivaltias Isä tarkoittaisi jotakin meidän oman isämme kaltaista. Minun mielestäni se tarkoitti vaan, että Jumala on hyvin suuri, että me kaikki kuulumme Hänelle ja että meidän tulee rakastaa Häntä. Oletko varma siitä, Eva, jotta se tarkoittaa, että Hän rakastaa meitä?"
"Minä luulen niin, Elsa", vastasi Eva.
"Kukaties se tarkoittaa, että Hän rakastaa sinua, Eva", minä kysyin. "Mutta sinä olet hyvä lapsi ja olet, luullakseni, aina niin ollut; ja me tiedämme kaikki, että Jumala rakastaa semmoisia ihmisiä, jotka ovat hyvät. Tuo lause, näetkö, ei sano mitään siitä, että Jumala rakastaa semmoisia, jotka eivät ole hyvät. Juuri sen vuoksi, etten tosiaan varmaan tiedä, teenkö sitä, mikä Hänelle on otollinen, pelkään minä Jumalaa ja tuomion päivää."
Eva oli hetken ääneti, ja sitten hän lausui:
"Minä soisin muistavani lauseen loppupuolen. Kenties siinä olisi selitys."
"Mistä se lause on saatu, Eva?" minä kysyin. "Kukaties me löydämme sen. Luuletko, että Jumala sanoi sen isällesi taivaassa jossakin näyssä taikka unissa, niinkuin hän puhuu pyhimyksille?"
"Sitä minä en luule, serkku", hän vastasi miettien; "sillä isäni sanoi, että se seisoi eräässä kirjassa, josta hän ilmoitti minulle, missä se oli löydettävä, kun hän oli kuollut. Mutta kun minä löysin kirjan, yksi pappi vei sen minulta ja sanoi, ettei se ollut mikään hyvä kirja vähäisille tytöille; enkä minä koskaan saanut sitä takaisin. Niin minulla ei ole muuta kuin tämä lauseeni, Elsa serkku. Minä soisin, että se tekisi sinut onnelliseksi, niinkuin se tekee minut."
Minä suutelin suosikkiamme ja toivotin hänelle hyvää yötä; mutta minä en saanut nukutuksi. Minua halutti nähdä tuo kirja. Mutta kenties se ei kuitenkaan ole mikään hyvä kirja; sillä (vaikka ei Eva sitä tiedä) minä kuulin äidin-äitini sanovan, että hänen isänsä oli Hussiti ja kuoli mestauslavalla, sen vuoksi että hänellä oli väärä usko.
Aamulla Eva oli hereillä ennen minua. Hänen suuret, tummat silmänsä katselivat minua, ja samalla, kuin minä heräsin, hän lausui:
"Elsa serkkuni, minä luulen, että tuon lauseen loppupuoli jollakin tapaa koskee krucifixiä; sillä minä ajattelen aina niitä yhtä haavaa. Sinä tiedät, että Herra Jesus Kristus on Jumalan ainoa Poika ja että hän kuoli ristin puussa meidän tähtemme."
Ja hän nousi ylös, puki päällensä ja sanoi menevänsä aamumessuun rukoilemaan minun puolestani, että minä en olisi peloissani, kun vasta ukkonen käy. Se on epäilemättä totta, minä olen varma siitä, että risti ja Kristuksen kärsiminen ovat aiotut joksikin hyväksi meille; mutta siinä tapauksessa ne voivat ainoastaan hyödyttää niitä, jotka ovat Jumalan mieleen, mutta kuinka voi olla Hänen mieleensä, sitä juuri on kovin vaikea ymmärtää.
Minä en kuitenkaan saata ajatella, että Evan usko jollakin lailla on väärä, sillä hän on niin jumalinen ja niin hyvä. Hän menee aina säännöllisesti ripittämään itseään ja käy kirkossa aamumessussa ja monesti muutoinkin. Minä olen myöskin usein tavannut hänet rukoilemasta krucifixin taikka Pyhän Neitsyen ja Lapsen kuvan edessä kotonamme. Jumalisuus näyttää todella olevan hänen varsinainen ilonsa, niinkuin St. Elisabetistakin sanotaan.
Mitä minuun itseen tulee, on minulla kovin paljon tekemistä kirjapainon, talouden, kalliin äitimme kivulloisuuden, pikku lapsen ja poikien tähden, jotka repivät vaatteensa niin julmasti, että minä yhä enemmän tunnen, kuin minun on kokonaan turha koskaan pyrkiä minkään pyhimyksen kaltaiseksi — jollei juuri St. Kristoferin, jonka legenda aivan usein on lohduttanut minua, kun äidin-äitimme kertoi sitä meille, joka tapahtui tällä lailla:
Offerus oli sotamies ja pakana, joka eli Kanaan maalla. Hän oli kaksitoista kyynärää pitkä. Hänen ei tehnyt mieli totella, vaan käskeä. Hän ei katsonut, mitä vahinkoa hän teki muille, vaan eli rajusti, ahdistaen ja ryöstäen kaikkia, jotka sattuivat yhteen hänen kanssaan. Hän halusi ainoastaan yhtä asiaa — että hän saisi tarjota palvelustansa kaikkein voimallisimmalle; ja kun hän kuuli, että keisari siihen aikaan oli kristikunnan päämies, lausui hän: "herra keisari, tahdotko minut? Minä en myy kenellekään halvemmalla sydänvertani."
Keisari, joka näki hänen Simsonin-voimansa, hänen vankan rintansa ja tukevat nyrkkinsä, vastasi: "jos suostut palvelemaan minua ijäti, Offerus, minä vastaan-otan sinut."
Heti jättiläinen vastasi: "vaikea on luvata ijäti palvella sinua; mutta niin kauan kuin minä olen sinun soturinasi, ei kukaan idässä eikä lännessä ole sinua häiritsevä."
Tämän jälkeen hän vaelsi keisarin kanssa ympäri koko maata, ja keisari oli hyvin mieltynyt häneen. Sotamiehet olivat, niin tappelussa kuin viinan ääressä, viheliäisiä, saamattomia raukkoja Offeruksen rinnalla.
Oli nyt keisarilla harpun-soittaja, joka lauloi aamusta maata-panon aikaan asti; ja milloin hyvänsä vaan keisari oli väsynyt marssista, tämän runoilian täytyi liikuttaa harppunsa kieliä. Eräänä iltana he asettivat leirinsä lähelle jotakin metsää. Keisari söi ja joi iloisesti; harpun-soittaja lauloi hupaisen laulun. Mutta kun hän laulussansa puhui pahasta hengestä, keisari risti silmiänsä. Sanoi Offerus korkealla äänellä kumppanillensa: "mitä tuo on? Mitä leikkiä ruhtinas nyt laskee?" Silloin keisari vastasi: "kuule, Offerus, minä tein tämän sen häijyn paholaisen tähden, jonka sanotaan usein mellastavan tässä metsässä suurella väellä ja voimalla." Tämä näytti kummalliselta Offeruksen mielestä, ja hän sanoi halveksien keisarille: "minun tekee suuresti mieli metsä-sikaa ja hirveä. Mennään tähän metsään ajamaan niitä." Keisari vastasi lempeästi: "ei, Offerus! Älä pyydä niitä tässä metsässä, sillä samalla kuin täytät ruoka-aittasi, ehkä vahingoitat sieluasi." Silloin Offerus niuristeli kasvojansa ja lausui: "Ne ovat happaimia, sanoi kettu pihlajanmarjoja; jos teidän Korkeutenne pelkää paholaista, minä rupean tämän herran palvelukseen, koska hän on mahtavampi kuin te." Tämän perästä hän kylmäkiskoisesti vaati palkkansa, lähti pois ilman mitään erittäin pitkiä jäähyväismenoja ja painoi iloisesti taajimpaan metsään.
Eräässä kolkossa metsän aukossa löysi hän paholaisen alttarin, joka oli rakennettu mustista kekäleistä, ja tämän päältä välkkyi kuutamassa ihmisten ja hevosten luurangot. Offerus ei tästä millään tavalla hämmästynyt, vaan katseli tyvenesti kalloja ja luita; tuosta hän huusi kolme kertaa korkealla äänellä paholaisen nimeä, istui maahan, meni nukuksiin ja alkoi pian kuorsailla. Sydänyön aikana maa näytti jyskeellä aukenevan, ja noenkarvaisella hevosella näki hän pikimustan ratsastajan, joka ajoi tuimasti häntä kohden ja koetti sitoa häntä juhlallisilla lupauksilla. Mutta Offerus sanoi: "saadaan nähdä." Sitten he kulkivat yhdessä pitkin mailman kuningaskuntia, Offerus huomasi, että hän oli parempi isäntä kuin keisari, harvoin hänen tarvitsi puhdistaa hänen aseitansa, mutta kemuja ja kujeita oli yltäkyllin. Kuitenkin kun he jonakuna päivänä astuivat maantietä, kolme korkeata ristiä seisoi heidän edessään. Silloin Mustaa Ruhtinasta yht'äkkiä värisytti ja hän lausui: "kiertäkäämme ympäri syrjätietä myöten." Sanoi Offerus: "minusta näyttää kuin sinä pelkäisit noita hirsipuita", ja joustansa jännitettyään ampui hän nuolen keskimäiseen ristiin. "Kuinka sopimattomasti tehty!" sanoi saatana sävyisesti; "etkö tiedä, että hän, joka palvelian muodossaan oli Marian poika, nyt harjoittaa suurta valtaa?" "Jos niin on laita", lausui Offerus, "ei mikään lupaus sitonut minua, kun tulin sinun luokses; nyt minua haluttaa taas etsiä kaikkein voimallisinta, jota yksistänsä suostun palvelemaan." Silloin saatana meni pois, pilkallisesti nauraen, vaan Offerus jatkoi matkaansa tiedustellen kaikilta kulkioilta, joita hän tapasi, Marian poikaa. Mutta voi! harvat kantoivat häntä sydämessänsä; eikä kukaan voinut kertoa jättiläiselle missä Herra oleskeli, siksi kuin Offerus jonakin aamuna yhtyi vanhaan, hurskaasen erimitiin, joka antoi hänelle yösijaa kammiossansa ja lähetti hänet seuraavana aamuna Karthusianin-luostariin. Siellä priori kuunteli Offerusta, näytti hänelle suoraan uskon tien ja sanoi hänelle, että hänen tuli paastota ja rukoilla, niinkuin Johannes Kastaja muinoin erämaassa. Mutta Offerus vastasi: "heinäsirkat ja metsähunaja, herrani, ovat kokonaan vastoin luontoani enkä minä osaa mitään rukouksia. Minulta menisi kaikki voimat, ja minä olisin pikemmin taivaasta poissa, kuin joutuisin tällä tavalla sinne." "Suruton mies!" vastasi priori. "Sinun sopii kuitenkin koettaa jollakin muulla lailla: rupea sydämestäsi toimittamaan jotakin hyvää tekoa." "Voi! sallikaat minun kuulla", pyysi Offerus; "semmoiseen minulla on voimia." "Katso, tuossa juoksee ankara virta, joka estää pilgrimejä heidän matkallansa Romaan. Siinä ei löydy mitään lauttaa eikä siltaa. Kanna uskovaiset selässäsi tämän yli." "Jos tällä tapaa kelpaan Vapahtajalle, minä tahdon halulla kantaa matkustajia edestakaisin", vastasi jättiläinen. Ja samaa päätä hän rakensi ruovoista majan ja asui siitä asti vesihiirien ja majavien joukossa virran reunalla, iloisesti kuljettaen pilgrimejä joen poikki, ikäänkuin kameli taikka elefantti. Mutta jos ken tarjosi hänelle lauttarahaa, hän sanoi: "minä teen työtä ijankaikkista elämää varten." Ja kun nyt useitten vuosien perästä Offeruksen hiukset olivat käyneet valkoisiksi, eräänä myrskyisenä yönä vieno, valittava ääni huusi häntä: "rakas, hyvä, pitkä Offerus, kana minut yli." Offerus oli väsynyt ja uninen, mutta hän ajatteli uskollisesti Jesusta Kristusta ja tarttuen uupunein käsin siihen kuusenrankaan, jota hän piti sauvanansa, kun virta oli tulvillaan, kahlasi hän veden lävitse ja melkein pääsi vastaiseen rantaan; mutta kun hän ei nähnyt mitään pilgrimiä siellä, arveli hän: "minä näin unta", ja palasi takaisin ja pani uudestaan maata. Mutta tuskin hän oli ennättänyt nukkua, kuin sama vieno ääni jälleen kuului, tällä kertaa enemmän vaikeroivana ja kiikuttavana: "Offerus, hyvä, rakas, iso, pitkä Offerus, kanna minut yli." Kärsivällisesti iäkäs jättiläinen astui joen poikki, mutta ei ketäkään näkynyt, ja hän meni takaisin ja pani taas maata ja vaipui ennen pitkää sitkeään uneen, kun kerran vielä tuo vieno ääni kuului, selvänä, voivottavana ja rukoilevana: "hyvä, rakas jättiläinen Offerus, kanna minut yli". Kolmannen kerran hän tarttui kuusi-sauvaansa ja kulki kylmän virran poikki. Tällä kertaa hän näki hennon, kauniin, vähäisen pojan, jolla oli kultaiset hiukset. Vasemmassa kädessään hän piti Karitsan lippua, oikeassa maanpalloa. Hän katseli jättiläistä, silmät täynnänsä rakkautta ja luottamusta, ja Offerus nosti hänet ylös kahdella sormella; mutta kun hän astui veteen, painoi pieni lapsi niinkuin kivi. Yhä raskaammalta taakka tuntui, kunnes vesi melkein ylettyi hänen leukaansa asti; isot hiki-pisarat vierivät hänen otsastansa, ja hän oli miltei uppoamallansa virtaan vähäisen pojan kanssa. Hän ponnisti kuitenkin voimiansa, pyrki horjuen toiselle puolelle, laski lempeästi lapsen rannalle ja sanoi: "herraseni, minä pyydän, älä vasta kulje tätä tietä, sillä töintuskin pääsin tällä kertaa hengissäni yli." Mutta kaunis lapsi kasti Offeruksen paikalla ja lausui hänelle: "tiedä, kaikki sinun syntisi ovat anteeksi annetut; ja vaikka sinun jäsenesi horjuivat, älä pelkää äläkä kummastele, vaan riemuitse; sinä olet kantanut mailman Vapahtajan! Merkiksi istuta maahan kuusen-rankasi, joka niin kauan on ollut kuolleena ja lehdetönnä; huomenna se kasvaa viheriöitä oksia. Ja tästä lähin sinun nimesi ei ole Offerus, vaan Kristofer." Silloin Kristofer pani kätensä ristiin, rukoili ja sanoi: "minä tunnen loppuni lähestyvän. Jäseneni vapisevat; voimani raukeavat; Jumala on antanut kaikki minun syntini anteeksi." Tuosta lapsi katosi valkeuteen; vaan Kristofer istutti sauvansa maahan. Ja niin se aamulla kasvoi viheriöitä lehtiä ja punaisia kukkia, ikäänkuin mantelipuu. Kolme päivää sen jälkeen enkelit kantoivat Kristoferin paratiisiin.
Tämä on se legenda, joka tuottaa minulle enemmän toivoa kuin mikään muu. Kuinka suloista olisi, kun olisin jollakin nöyrällä tavalla koettanut auttaa muita heidän matkallansa pyhään kaupunkiin ja kun viimeinen taakka olisi kannettu ja voimani raukeisivat, jos silloin pyhä lapsi ilmestyisi minulle ja sanoisi: "pikku Elsa, sinä olet tehnyt sen työn, jonka aioin sinun tehtäväksesi — sinun syntisi ovat anteeksi annetut"; ja nyt enkelit tulisivat ja nostaisivat minut syliinsä ja kantaisivat minut mustan virran ylitse, ja elämäni nuortuisi ja kukkisi jälleen paratiisissa, niinkuin Kristoferin kuihtunut sauva!
Mutta kun täytyy koko pitkä elin-aikansa vartioita virran luona ja kantaa taakat eikä tietää, teemmekö kuitenkaan oikein — se se on, joka on niin vaikeata!
Suloista olisi havaita, kun virran yli on pääsnyt, että jonkun vähäisen, nöyrän, jokapäiväisen velvollisuuden täyttämisellä on todella palvellut ja miellyttänyt Kaikkein Mahtavinta, mailman Vapahtajaa! Kun vaan havaitsisi tämän sillä aikaa, kuin pyrkii joen yli, kuinka iloista se olisi! Kuinka vähäisen muistaisi jäistä vettä taikka pakottavia hartioitaan tai horjuvia, hermottomia jäseniänsä!
Eisenachissa, Tammikuulla 1505.
Fritz on kotona meidän tykönämme jälleen. Hän näyttää nyt, kun hänellä on tuuliparta ja miekka, yhtä miehuulliselta kuin isämme. Kuinka iloiseksi hänen vakava astuntansa ja hänen syvä äänensä tekevät koko perheen! Välisti kun katselen häntä, kun hän hypittää lapsia ja kaappaa heidät syliinsä taikka nakkaa palloa Kristoferin ja Polluxin kanssa taikka ampuu joutsella iltaisin kaupunkilaisten leikeissä, soisin niinkuin ennen, että hän olisi elänyt niinä aikoina, jolloin esi-isämme asuivat linnoissa, ja että Fritz olisi ollut ritari ja ratsastanut seuralaistensa etupäässä taisteloon jonkun hyvän asian puolesta — esimerkiksi Turkkilaisia vastaan, joitten nyt sanotaan uhkaavan keisarikuntaa ja koko kristikuntaa. Minun pikkuinen mailmani on todella avara ja kylläksi runsas minulle, mutta tämä porvari-elämä näyttää ahtaalta ja halvalta hänelle. Minä tahtoisin, että hän saisi askaroida miesten eikä kirjojen kanssa. Naiset saattavat lukea, oppia ja ajatella, jos heillä on aikaa (mutta tietysti ei niin hyvin kuin miehet); minä olen myöskin kuullut, että naiset kirjoittavat kirjoja. St. Barbara ja St. Katarina ymmärsivät astronomiaa, astrologiaa ja filosofiaa ja osasivat puhua minä en tiedä kuinka monta kieltä. Mutta he eivät olisi pystyneet lähtemään kilvellä ja keihäällä, niinkuin Kappadokian St. Yrjö, vapauttamaan kahletettua prinsessaa ja tappamaan isoa Afrikan lohikäärmettä. Minä tahtoisin, että Fritz tekisi, mitä naiset eivät pysty tekemään. Hänen leveässä, notkeassa ruumiissansa on semmoinen ryhti ja hänen mustissa silmissään semmoinen voima; vaikka todella kaiken sen johdosta, mitä hän on kirjoittanut meille ruhtinaallisesta elannostansa Erfurtin laitoksessa, jossa hän on vapaa-oppilas, äitimme ja minä emme odottaneet, että hänen kasvonsa näyttäisivät niin laihalta ja ohuelta.
Hän on tuonut minulle takaisin äitinkummini guldenin. Hän sanoo, että hän on itsenäinen mies, joka tulee omillansa toimeen ja jonka ei ollenkaan sovi vastaan-ottaa tämmöisiä lahjoja. Koska kuitenkin kerran olen antanut sen Fritzille, tuntuu minusta kuin minun olisi oikeus käyttää sitä hänen hyväksensä, joka on suuri lohdutus, sillä minä voin näinä muutamina päivinä, kuin hän viipyy meidän luonamme, laittaa paremmat atriat, kuin tavallisesti voimme tarjota, ettei hän saata ensinkään arvata, missä pulassa me usein olemme.
Minä häpeän vähän itseäni, mutta Fritzin takaisin-tulossa on jotakin, joka ei vastaa minun toiveitani. Minä olen yöt päivät näinä molempina vuosina odottanut häntä suurella kaipuulla. Minä luulin, että me aloittaisimme uudestaan juuri siitä, mihin päätimme. Minä kuvailin itselleni, kuinka tuo entinen jokapäiväinen elämä hänen kanssansa jatkaantuisi taas, niinkuin muinoin. Minä ajattelin, että me istuisimme sälyhuoneessa ja juttelisimme kaikista huolistamme sekä itsemme että perheen puolesta ja varomatta tai pelkäämättä vuodattaisimme sydämen sydämeen, että se tuskin olisi puhumista ollenkaan, vaan ääneen ajattelemista.
Nyt ei enää jokainen pikku asia keskinäisessä, jokapäiväisessä elämässämme ole tuttu meille, niin että ymmärtäisimme toistemme tunteet, niistä puhumatta; nyt on kokonainen sarja uusia kokemuksia, joista täytyy askel askelelta kertoa, emmekä näytä keksivän, mistä aloittaa. Ei kukaan muu voi tuntea sitä niinkuin minä. Lapsille ja vanhemmillemme on hän kaikki, mitä hän ennen oli, ja miksi minä odottaisin enempää? Minä todella tuskin tiedän, mitä odotin taikka mitä minä kaipaan. Miksi Fritz olisi enemmän minulle kuin kenellekään muulle? On itsekästä toivoa sitä ja lapsellista ajatella, ettei kaksi vuotta tuottaisi mitään muutosta. Sopiko minun edes toivoa sitä? Enkö minä riemuitse hänen voimastansa, ja hänen uljaasta, miehuullisesta käytöksestänsä? Ja sopiko minun toivoa, että suuren Erfurtin akademian ylioppilas, joka pian pääsee baccalaureoksi, tulisi istumaan vanhoille, läjään ajetuille kirjoille sälyhuoneesen ja viettäisi aikaansa jaarituksissa minun kanssani. Paitsi sitä, mitä minulla on juttelemista? Vaan kuitenkin, kun tänä iltana hämärän hetki tuli kolmannen kerran siitä, kuin hän palasi, ja hän näytti kokonaan unohtavan sen, minä en voinut auttaa, että se tuntui haikealta, ja niin minä pakenin tänne yksinäisyyteen.
Fritz on istunut tämän viimeisen tunnin arkituvassa, kaikki lapset ympärillänsä, kertoen heille, mitä oppilaat tekevät Erfurtissa; heidän runous-yhdistyksestänsä, jossa he kokoontuvat ja toistensa kuullen lausuvat omia värssyjänsä taikka käännöksiä vanhoista kirjoista, jotka nykysin ovat kaivetut ilmi maasta, vaan kuitenkin hänen puhettansa myöten ovat tuoreemmat kuin mitkään uuden-aikaiset teokset ja antavat kyllin kaikille ajatuksen aihetta; väitöskokouksista ja noista suurista lauluseuroista, joihin sadoittain ääniä ottaa osaa ja soitto syntyy semmoinen, joka voittaa kaikki urut — molemmissa jälkimäisissä harjoituksissa Martin Luther näyttää olevan johdattaja ja päämies, ja sitten ylioppilaitten miekkailuista, joihin minä en luule Martin Lutherin ruvenneen, mutta jotka varmaan huvittavat Kristoferia ja Polluxia enemmän kuin mikään muu. Pojat seisoivat kummallakin puolella Fritziä kuunnellen avosilmin; Chriemhild ja Atlantis olivat pistäyneet aivan hänen taaksensa, ompelutyö käsissään; pikku Thekla istui hänen polvillansa ja leikitsi hänen miekan-kannikkeensa kanssa; ja pikku Eva oli kiivennyt mielipaikallensa akkunanrinnalle vastapäätä Fritziä. Aluksi Eva pysyi vähän erinänsä Fritzistä eikä sanonut mitään; ei, luullakseni, ujoudesta, sillä tämä lapsi ei näytä pelkäävän ketään eikä mitään, vaan sen omituisen tavan vuoksi, jolla hän tarkastaa ihmisiä, ikäänkuin hän tahtoisi oppia tuntemaan heitä kokonaan, niinkuin opitaan uutta kieltä, taikka niinkuin hallitsia tekee, joka tutkii uuden alamaisensa luonnetta, ennen kuin hän ottaa hänet palvelukseensa. Ajatteleppas tuota pikkuista olentoa, kun hän kohtelee Fritziämme tällä ylhäisellä tavalla! Mutta tässä ei auta mitään vastustaminen Fritzinkin on täytynyt käydä tämä tutkinto, niinkuin me muut, ja hän on yhtä paljon, kuin äidin-äitimme taikka kukaan meistä, hyvillään siitä, että hän on saavuttanut Evan luottamuksen. Kun minä lähdin pois, oli Eva, vähän aikaa Fritzin ylioppilas-juttuja suurella tarkkuudella kuunneltuaan, itse ruvennut pääpuhujaksi, ja viehättyneenä koko seura nyt kuunteli häntä, kun hän kertoili heille mielilegendaansa St. Katarinasta. He olivat kaikki kuulleet sen ennen, mutta kun Eva kertoo näitä tarinoita, ne näyttävät aina jollakin lailla uusilta. Minä luulen tämän tulevan siitä, että hän niin hartaasti uskoo niitä; näyttää siltä kuin hän ei toistaisi, mitä hän on kuullut, vaan tyvenesti juttelisi jotakin semmoista, jota hän itse on nähnyt, melkein niinkuin mielestämme joku enkeli tekisi, joka näkymätönnä on katsellut, kun kaikki tapahtui. Ja tällä välin näyttävät hänen pitkäripsiset silmänsä, kun hän nostaa niitä, katsovan yhtä haavaa kuuntelian sydämeen ja taivaasen.
Ei mikään kumma, että Fritz unhottaa hämärän hetken. Mutta se on omituista, ettei hän ole kertaakaan kysynyt aikakirjaamme. Tästä olen kuitenkin iloinen, sillä minä en tahtoisi milläkään muotoa näyttää hänelle kertomusta vastuksistamme.
Onkohan mahdollista, että minä kadehdin pikku Evaa — rakasta, pikkuista, lempeää, turvatonta Evaa? Minua ilahuttaisi, jos koko mailma rakastaisi Fritziä. Kuitenkin tuntui varsin onnelliselta, kun olin hänen ainoa ystävänsä; ja miksi vähäinen vieras lapsi varasti minulta kalliit hämärän-hetkeni?
No niin, minä luulen, että täti Agnes oli oikeassa: minä tein Fritzistä epäjumalan, Jumala suuttui, ja minua rangaistaan. Tosin pyhimykset näyttävät tunteneen jonkunlaista hurskasta huvitusta, kun heitä rangaistiin, mutta niin ei ole minun laitani; rangaistukset eivät näytä ollenkaan parantavan minua, vaan päinvastoin pahentavan — joka on uusi todistus siitä, kuinka minun on turha koettaa päästä pyhimykseksi.
Eisenachissa, Helmikuulla.
Kun minä kirjoitin nämät viimeiset sanat enenemässä hämärässä, kaksi vahvaa kättä verkan laskettiin olkapäilleni, ja joku ääni sanoi:
"Siskoseni, miks'et voi näyttää minulle aikakirjaasi?"
Minun oli mahdoton vastata.
"Sinä olet joutunut kiinni", lisäsi sama ääni. "Luuletko, että minä en tiedä, mistä tuo guldeni tuli? Näytä minulle äitikummisi rahakukkaro."
Minä tunsin, kuinka kyynelet alkoivat tukehuttaa minua; mutta Fritz ei näyttänyt huomaavan niitä.
"Elsa", hän sanoi, "sinä saat harjoitella pikku temppujasi kaikkia muita perheen-jäseniä kohtaan, mutta minun suhteeni ne eivät menesty. Luuletko koskaan voivasi uskotella minua, että olet käynyt laihaksi siitä, että olet joka päivä elämässäsi syönyt makkaroita, kakkuja ja oivallisia juhlapäivän putinkeja? Luuletto, että tuo nälkäinen ihastus poikien silmissä tuli heidän jokapäiväisestä, tavallisesta ruo'astaan? Luuletko", hän jatkoi, ottaen minun molemmat käteni omaan käteensä, "että minä en nähnyt, kuinka siniset ja kylmät ja pakkasenpuremia täynnä ne pikkuiset kädet olivat, jotka latoivat isoja halkoja takkaan, kun tänä aamuna tulin sisään?"
Tietysti minä en voinut tehdä muuta kuin nojata päätäni hänen rintaansa ja hiljaisesti itkeä. Ei auttanut kieltää mitään. Sitten hän lisäsi nopeasti matalalla, syvällä äänellä:
"Luuletko, että minä olisin voinut olla huomaamatta äitimme vanhoja keinoja, kun hän vakuutti, ettei ruoka maittanut häntä ja ettei hän pitänyt mistään niin paljon kuin jänteistä ja luista?"
"Oi Fritz", minä nyyhkytin, "minä en voi sitä auttaa. Mitä minä teen?"
"Ainakin", hän sanoi "lupaa minulle, pikku neiti, ettet vasta tee omasta veljestäsi varsinaista vierasta ja ettet kaikenlaisilla turhilla ja petollisilla tuumilla koeta sälyttää koko perheen huolten painoa omille hartioillesi."
"Luuletto, että tämä on synti, jota minun tulee tunnustaa, Fritz?" minä kysyin; "en minä tarkoittanut mitään petollista; mutta minä erhetyn aina oikean ja väärän suhteen. Mitä minä voin tehdä?"
"Tietääkö täti Ursula tämän?" hän kysyi kiivaanpuolisesti.
"Ei, äiti ei salli, että minä kerron sitä kenellekään. Hän luulee, että he moittisivat isäämme; ja vasta on viikko kulunut siitä, kuin isä kertoi hänelle, että hän oli keksinyt uuden tavan sulattaa lyijyä, jonka kautta voi muuttaa sitä kokonaan hopeaksi. Se olisi todella kummallinen keksintö; ja hän on vakuutettu siitä, että vaaliruhtinas heti ostaisi sen, ja me saisimme arvattavasti jättää Eisenachin ja asua lähellä vaaliruhtinaan hovia. Kukaties keisarikin vaatisi, että ilmoittaisimme salaisuuden hänelle, ja silloin meidän täytyisi jättää koko maa; sillä sinä tiedät, että löytyy isoja lyijy-kaivoksia Espanjassa; ja jos kerran ihmiset voisivat tehdä hopeata lyijystä, se olisi paljoa helpompi ja turvallisempi menetys, kuin purjehtia ison valtameren poikki hankkimaan luonnollista hopeata villeiltä Indianeilta."
Fritz huokasi raskaasti.
"Entä sillä välin?" hän kysyi.
"Sillä välin?" minä vastasin, "tietysti saattaa välisti olla vähän vaikea tulla toimeen."
Hän mietti tuokion aikaa, ja sitten hän sanoi:
"Elsaseni, minä olen ajatellut yhtä tuumaa, joka luullakseni tuottaa meille muutamia guldenia, siksi kuin tuo lyijyn muuttamisen hanke on toteutettu."
"Silloin emme tietysti", sanoin minä, "kaipaa mitään, vaan jaksamme antaa niille, jotka ovat ilman. Ja voi, Fritz, kuinka hyvin me tietäisimme, millä tapaa auttaa niitä, jotka ovat köyhät. Etkö luule, että Jumala tämän vuoksi antaa meidän itse olla niin kauan köyhinä eikä näytä koskaan kuulevan rukouksiamme?"
"Olisi suloista ajatella niin, Elsa", sanoi Fritz totisesti; "mutta on kovin vaikea ymmärtää, kuinka miellyttää Jumalaa taikka kuinka menetellä, että meidän rukouksemme edes tapaavat häntä — varsinkin kun me niin usein tunnemme ja teemme, mikä väärää on."
Se ilahutti minua, kun näin, ettei Fritz epäillyt, että tuo suuri keksintö joskus onnistuisi. Hän ei kertonut minulle, mikä hänen oma tuumansa on.
Tunteeko siis Fritz'kin itsensä niin syntiseksi ja niin epätietoiseksi, kuinka hänen tulee kelvata Jumalalle? Ehkä useissa ihmisissä on sama tunne. Se on hyvin kummallista. Jospa vaan Jumala olisi katsonut hyväksi tehdä asian meille vähän selvemmäksi! Minua haluttaisi tietää kertooko se kirja, joka Evalta katosi, meille jotakin siitä!
Tämän illan perästä aita tietysti oli kokonaan poistunut minun ja Fritzin väliltä, ja me näytimme olevan paremmat ystävät kuin koskaan ennen. Meillä oli hupaisia hämärän keskusteluita sälyhuoneessa, ja minä rakastan häntä enemmän kuin milloinkaan ennen. Niin että täti Agnes, luullakseni, katsoisi minua entistä suuremmaksi epäjumalan palveliaksi. Mutta se on hyvin merkillistä, että epäjumalan palvelus näyttää tekevän minun niin erittäin hyvää. Minusta tuntuu kuin rakastaisin koko mailmaa paremmin sentähden, että rakastan Fritziä, ja kuin kantaisin kaikki asiat helpommin, kun saan uskoa hänelle kaikki, niin ettei minulla koskaan ole ollut niin vähän pikku syntejä tunnustettavana kuin näinä molempina viikkoina, jolloin Fritz oli kotona. Kun vaan Jumala olisi säätänyt niin, että kelpaamme hänelle sillä, että rakastamme veljiämme, sisariamme ja omaisiamme, eikä sillä, että olemme heitä rakastamatta taikka jätämme heidät ja hautaamme itsemme kylmään luostariin, niinkuin täti Agnes!
Pikku Eva sai todellakin Fritzin opettamaan itselleen Latinan kieli-oppia! Minä luulen, että hän tahtoo olla rakastetun St. Katarinansa kaltainen, joka oli hyvin oppinut. Ja hän sanoo, että kaikki pyhät kirjat, rukoukset ja virret ovat Latinan kielellä, että hänen luullaksensa se epäilemättä on se kieli, jota Jumala erittäin rakastaa. Hän kysyi minulta muutamia päiviä sitten, puhuvatko he Latinaa taivaassa.
Minä en tietysti voinut vastata. Minä sanoin hänelle, että luulin raamatun olevan alkuperäisesti kirjoitetun kahdella muulla kielellä, Kreikkalaisten ja Juutalaisten, ja että olin kuullut jonkun sanovan, että Adam ja Eva paratiisissa puhuivat Juutalaisten kieltä, jonka luulen Jumalan opettaneen heille.
Mutta minä olen ajatellut sitä jälestäpäin eikä minua kummastuttaisi, jos Eva olisi oikeassa.
Sillä, jollei Latina ole taivaan pyhimysten ja pyhien enkelien kieli, miksi Jumala tahtoisi, että papit puhuvat sitä kaikkialla ja että kansa sillä lausuu Ave'nsa ja Paternoster'insa? Me ymmärtäisimme ne kaikki paljon paremmin Saksan kielellä; mutta jos Latina on autuaitten pyhimysten ja enkelien kieli, on tämä tietysti syy, jonka vuoksi sitä näin käytetään. Vaikka me emme aina ymmärrä, he ymmärtävät, joka on suuri lohdutus. Minä arvelen, että Latinan kielen oppiminen on erittäin viisas tuuma pikku Evalta; ja kun minulla on enemmän aikaa olla jumalinen, kukaties minäkin koetan oppia.
IV.
Otteita Fredrikin aikakirjasta.
Yliopisto tuntuu jotenkin kylmältä mailmalta, kun olen käynyt rakkaassa vanhassa kodissani Eisenachissa. Mutta se koski sydämeeni, kun näin, kuinka äitimme ja Elsa tekevät työtä, ja kuinka väsyneiltä ja laihtuneilta he näyttävät. Onneksi on heillä vielä toivoa tuosta suuresta keksinnöstä enkä minä tahtoisi millään lailla ryöstää sitä heiltä. Mutta tällä välin minun täytyy heti tehdä jotakin heitä auttaakseni. Minun käy toisinaan säästää muutamia liharuokia aterioistani, jotka jaetaan meille runsaasti tässä laitoksessa, ja myydä niitä; ja minä voin joskus ansaita vähäisen sillä, että kopioitsen themoja rikkaammille ylioppilaille taikka saarnoja ja postilloja munkeille. Kirjapainon taito on tosin kyllä tehnyt tämän elatuskeinon epävarmaksi; mutta painetut kirjat ovat vielä kovin kalliit ja lisäksi peräti kookkaat, ja papit ovat usein hyvin mielissään, kun heillä on vähäisiä kopioita muutamista postillain lu'uista taikka kirkko-isäin puheista, erittäin kun ne ovat kirjoitetut vähäisellä, selvällä käsi-alalla, että heidän sopii ottaa niitä mukaansa matkoillensa kyliin. Tarjona on myöskin kirjoitustyötä lakimiehiltä, etten minä epäile voivani ansaita jotakin; ja vaikka minun lukemiseni vähäisen viivästyykin, se ei tee niin suurta haittaa. Minun ei käy suuria asioita tavottaminen, jollei niitä todella voi saavuttaa vähäisillä ja kärsivällisillä askelilla. Minun tulee tehdä työtä omaisiani varten. Nuoruuteni on pantava alttiiksi, että kykenen auttamaan heitä, olipa millä keinoilla hyvänsä. Jos se onnistuu minulta, ehkä Kristoferin taikka Polluxin on tilaisuus pyrkiä korkeammalle, kuin minä olen voinut, taikka kenties minulla elämäni keskivaiheilla ja loppupuolella on aikaa jatkaa noitten suurten klassikkojen tutkimista, jotka näyttävät tekevän ajatuksiemme alan niin avaraksi, mailman niin kunniakkaaksi ja isoksi ja elämän niin syväksi. Olisi todella sangen suloista, jos saisi antautua kirjallisuuteen ja filosofiaan, niinkuin Martin Lutherin nyt on mahdollinen. Hänen elämän-juoksunsa alkaa jalosti. Hän on tänä keväänä saavuttanut maisterin arvon ja on pitänyt luentoja Aristoteleen fysikissä ja logikissa. Hän osaa erittäin tehdä himmeitä asioita selkeiksi, ja vanhoja asioita tuoreiksi. Hänen luennoissansa on väkeä niin paljon kuin mahtuu. Hän lukee myöskin lakia, että hän pystyisi hakemaan jotakin valtion virkaa. Hänen vanhempansa (isän kirjeistä päättäen) näyttävät yhdistävän häneen kaikki toiveensa; ja sama on melkein laita täällä yliopistossa. Suuria toivotaan hänestä; näyttää todesti tuskin yhtäkään elämän-rataa täyttyvän, joka ei olisi avoinna hänelle. Hän on yhtä sydämellinen kuin järkevä, jonka vuoksi koko yliopisto, sekä professorit että ylioppilaat, pitävät häntä jonkunlaisena omaisuutenaan. Kaikki näyttävät tuntevan itsensä osalliseksi hänen menestyksessään. Aivan niinkuin oli pikkuisessa keskuudessamme Eisenachissa, on nyt suuressa keskuudessamme yliopistossa. Hän on meidän mestari Martin; ja joka portaalta, jolle hän nousee, tunnemme itsemme vähän kohonneeksi. Jos todella hänen maineensa kasvaa, niinkuin me edeltäpäin arvaamme, olisi hauska tietää, tuntuuko joskus samoin koko Saksan mielestä? sanooko kaikki kansa riemuiten ennen pitkää meidän Martin Luther?
Ei niin, ettei hänellä olisi vihamiehiä; hänen luontonsa on liian kiivas ja hänen sydämensä liian lämmin, ettei hän saata hillitä itseään, niinkuin hitaat, maltilliset luonnot.
Kesäkuulla 1505.
Martin Luther tuli minun luokseni muutamia päiviä sitten, näyttäen kovin huolestuneelta. Hänen ystävänsä Alerius on murhattu, ja se on erittäin koskenut häneen; ei ainoastaan, luullakseni, siitä syystä, että hän on kadottanut rakkaan kumppanin, vaan siitä syystä, että se saattaa kuoleman niin hirmuisen likelle ja herättää uudestaan noita kysymyksiä, joitten minä tiedän piilevän hänen sydämessänsä, yhtä hyvin kuin minunkin, ja jotka tarkoittavat Jumalaa, tuomiota ja tuota synkkää, kauheata tulevaisuutta, joka on meidän edessämme, jonka käsittämiseen emme pysty ja jota emme kuitenkaan voi paeta eikä unhottaa.
Tänä päivänä tapasimme toisemme jälleen, ja hänen ajatuksensa olivat kiintyneet yhteen kirjaan, jonka hän oli löytänyt yliopiston kirjastosta, jossa hän enimmiten viettää joutohetkensä. Se oli latinankielinen raamattu, jota hän ei ollut milloinkaan ennen eläissänsä nähnyt. Häntä kummastutti suuresti, kun hän näki niin paljon enemmän siinä kuin evankeliumeissa, joita luetaan kirkoissa, taikka saarnakokoelmissa. Hän kutsuttiin pois luentoon; muutoin, hän sanoi, olisi hän tuntikausia jatkanut lukemistansa. Yksi kertomus näyttää erittäin syvästi vaikuttaneen häneen. Se oli Vanhasta Testamentista. Se oli kertomus lapsesta Samuelista ja hänen äidistänsä Hannasta. "Hän luki sen nopeasti", hän sanoi, "hartaalla ilolla ja riemulla; ja koska kaikki tuntui hänestä uudelta, alkoi hän sydämensä pohjasta halata, että Jumala kerta antaisi hänelle tämmöisen kirjan omaksi."
Minä luulen, että se on hänen oman hurskaan äitinsä muisto, joka tekee, että tämä kertomus viehättää häntä niin erinomaisesti. Se onkin ihana kertomus, niinkuin hän jutteli sen minulle, ja saattaa jokaisen melkein toivomaan, että olisi saanut syntyä vanhan Hebrean valtakunnan aikoina. Näyttää siltä kuin Jumala olisi aivan armollisesti ja mieluisasti kuunnellut tuon murheellisen naisen rukouksia. Ja jos me vaan saisimme jokainen meistä kuulla äänen taivaasta, kuinka iloista olisi vastata, niinkuin hurskas lapsi: "puhu, Herra, sillä sinun palveliasi kuulee;" ja sitten täydellisesti oppia, mitä Jumala todesti meiltä kaikilta vaatii. Minä luulen kuitenkin, että munkit ovat yhtä varmat kutsumuksestansa kuin muinoin hurskas lapsi, kun luopuvat kodistaan ja mailmasta kirkkoa palvellaksensa. Siitä lähtisi suuri apu, jos muutkin ihmiset kutsuttaisiin erityisiin elämänsä töihin, niinkuin profeetta Samuel ja (luullakseni) munkit, että me kaikki pelottomasti ja lujilla askelilla astuisimme eteenpäin, jokainen määrättyä polkuansa, ja olisimme varmat, että teemme oikein, sen sijaan, että me erhetyksiemme ja syntiemme kautta ehkä tuotamme rangaistusta niille, joitten puolesta olisimme valmiit kuolemaan. Tuskinpa lienee semmoinen tarkoitus, että kaikki ihmiset rupeisivat munkeiksi ja nunniksi. Soisi vaan Jumala, että maallikoillakin olisi oma kutsumuksensa tuon kauhean epätiedon ja epäilyksen sijasta, joka toisinaan luo varjonsa sydämeemme ja saattaa meidät epäilemään, että olemme ehkä eksyneet pois tieltämme (niinkuin minä tuona yönä lumisessa metsässä) ja, niinkuin Kain, pakenemme Jumalan läsnä-oloa ja tartutamme itsellemme ja omaisillemme Hänen kiroustansa.
Heinäkuun 12 p. 1505.
Synkkä suru on kohdannut yliopistoa. Rutto liikkuu meidän joukossamme. Moni makaa kuolleena, joka vaan viikko sitten oli täynnänsä nuoruutta ja toivoa. Useat professorit, maisterit ja ylioppilaat ovat paenneet kotopaikoillensa taikka läheisiin kyliin Thüringin metsään. Kirkot ovat täpösen täynnä kaikissa jumalanpalveluksissa. Papit ja munkit (ne, jotka ovat jääneet taudin-alaiseen kaupunkiin) käyttävät sitä kauhua, jonka rutto synnyttää, muistuttaaksensa kansalle sen julman tuomion ja vihan päivän vielä hirmuisempia kauhuja, jota ei kukaan voi paeta. Taintuneita naisia ja välisti miehiäkin kannetaan kirkoista, jolloin rutto usein samaa päätä iskee heihin eikä heitä milloinkaan enää nähdä. Martin Luther näyttää olevan kovin levoton. Tämä kulkutauti, joka seuraa niin läheltä hänen ystävänsä murhaa, nähtävästi sortaa hänen mieltänsä. Mutta hän ei aio lähteä kaupungista. Kenties ne kauhut, jotka rasittavat häntä kaikkein enimmin, ovat juuri ne, joita papit tähän aikaan niin elävästi johdattavat mieleemme ja joista ei käy pakeneminen sillä, että muuttaa asuntoansa, vaan ainoastaan sillä, että muuttaa elämänsä. Tänä viimeisenä viikkona, erittäin sen jälkeen, kuin raju ukkosen ilma yllätti hänet valtatiellä likellä Erfurtia, näyttää hän kummallisesti muuttuneen. Syvä alakuloisuus asuu hänen kasvoissansa, ja hän karttaa ilmeisesti vanhoja ystäviänsä. Minä olen tuskin puhutellut häntä.
Heinäkuun 14 p.
Suureksi kummastuksekseni on Martin Luther tänä päivänä käskenyt minua ja useita muita ystäviänsä kokoontumaan hänen luonansa ylihuomenna ja viettämään hupaista iltaa laululla ja muulla juhlallisuudella. Rutto on heikentynyt; ihmettelen minä sentään, että kukaan nyt ajattelee ilon-tekoa. He sanovat kuitenkin, että iloinen sydän on paras varjeluskeino.
Heinäkuun 17 p.
Mitä Martin Lutherin pidot tarkoittivat, on nyt kaikkien tiedossa. Koko yliopisto on hämmästyksissä. Hän on päättänyt ruveta munkiksi. Useat luulevat, että se on joku äkkinen mieli-johde, joka ehkä vielä haihtuu. Minä en sitä usko. Minä luulen, että se on seuraus vuosien taisteloista ja että hän tässä vaan on myöntynyt niihin ajatuksiin, jotka ovat alinomaa palanneet häneen koko hänen mainiona yliopiston aikanansa.
Hän ei ole koskaan näyttänyt niin iloiselta kuin eilen iltana. Tunnit lensivät pois vilkkaassa, hauskassa keskustelussa. Tuntui siltä kuin olisimme päässeet jostakin taakasta. Rutto oli herkeämällänsä; professorit ja ylioppilaat tulivat paraikaa takaisin. Me tunsimme elämän uudestaan aloittavan entistä kulkuansa ja rohkenimme kerran vielä toivolla katsoa eteenpäin. Me olimme useat päättäneet lukumme yliopistossa ja astuimme jo sen takana olevaan avarampaan mailmaan — elämän yliopistoon. Meille oli muutamille jo luvattu paikka, ja useimmat meistä toivoivat suuria tulevaisuudelta; näky-ala oli sitä loistavampi, mitä vähemmän rajoitettu. Martin Luther ei ottanut arvellaksensa mitään tulevasta toimenlaadustansa; mutta se ei ihmeyttänyt meitä ketään. Hänen menestyksensä, me sanoimme, oli jo varma; ja monta leikkisää anomusta lausuttiin, että hän vasta suojelisi meitä, kun hänestä oli tullut suuri mies.
Meillä oli myöskin oivallinen soitto, niinkuin aina kaikissa seuroissa, joissa Martin Luther on läsnä. Hänen heleä, vakava äänensä kuultiin suosionosoituksilla monessa hyvin tunnetussa laulussa ja kajahteli takaisin iloisissa kööreissä, joihin kaikki yhdistyivät. Näin ilta kului, siksi kuin määrätty yliopiston lepohetki oli melkein tullut, jolloin yhtäkkiä, kun viimeisen köörin viimeiset sävelet olivat kuolleet pois, hän jätti meidät hyvästi, sanoen, että hän toisena aamuna aikoi mennä Augustinin-luostariin munkiksi! Ensiksi muutamat pitivät tätä pilanlaskuna; mutta hänen katsantonsa ja käytöksensä karkoittivat pian tämän ajatuksen. Silloin koettivat kaikki lujasti evätä häntä lähtemästä. Moniaat puhuivat niistä toiveista, joita yliopisto oli pannut häneen — toiset siitä elämän-juoksusta mailmassa, joka odotti häntä; mutta kaikkiin näihin hän vaan hymyili.
Kuitenkin kun joku meistä muistutti häntä hänen isästänsä ja niistä pettyneistä toiveista, joita tämä menetys synnyttäisi hänen kodissaan, minä huomasin, että hänen muotonsa muuttui, ja näytti siltä, kuin hänen huulensa olisivat vähäisen värähtäneet. Mutta kaikki — ystävälliset muistutukset, levolliset nuhteet, kiihkeät, sydämelliset rukoukset — kaikki oli turhaa.
"Tänään", hän sanoi, "te näette minut; tämän perästä te ette näe minua enää."
Niin erosimme toisistamme. Mutta kun muutamat hänen likeisimmät ystävänsä varhain tänä aamuna lähtivät hänen luoksensa siinä heikossa toivossa, että he vielä voisivat saada häntä kuulemaan niitä tuhansia kumoamattomia syitä, jotka olivat joutuneet meidän mieleemme siitä, kuin erosimme hänestä, hänen huoneensa olivat tyhjät eikä häntä löydetty mistään. Me emme mihinkään kysymykseemme saaneet muuta vastausta kuin että mestari Martin oli tänä aamuna ennen päivän valjettua mennyt Augustinin-luostariin.
Sinne me seurasimme häntä ja koputimme kovasti jykeitä luostarin portteja. Vähän ajan perään ne aukenivat vähäisen ja uninen portinvartia ilmestyi.
"Onko Martin Luther täällä?" me kysyimme.
"Kyllä!" kuului vastaus; ja ääni osoitti meidän korvissamme jonkunlaista voitonriemua.
"Me tahtoisimme puhutella häntä", lausui joku meistä.
"Häntä ei saa kukaan puhutella", oli tyly vastaus.
"Kuinka pitkäksi aikaa?" me kysyimme.
Sisäpuolella kuiskuteltiin vähän, ja nyt tuli ratkaiseva vastaus: "ei kuukauteen aikaan kumminkaan."
Me olisimme viipyneet ja puhuneet enemmän, mutta raskaat, vahvasti nauloitetut ovet suljettiin meidän edestämme, me kuulimme, kuinka tukevat teljet ratisivat, kun ne vedettiin kiinni, ja vaikka nyrkeillä ja rautapää sauvoilla jyskytimme luostarin portteja, ei siitä hetkestä hiiskaustakaan kuultu.
"Kuollut mailmalta, todellakin!" mutisi joku viimein; "hauta ei olisi niin äänetön."
Alakuloisina ja ääni käheänä huutamisesta palasimme jälleen Martin Lutherin huoneisin. Nuot vanhat tutut huoneet, joissa me niin nykyisin olimme viettäneet tuntikausia hänen kanssaan ystävällisissä väittelyissä; joissa minä ja useat meistä olimme kuluttaneet niin monta hetkeä sydämellisessä, rakkaassa keskuudessa — hän ei ollut niihin enään tuleva; ja mykkien, hengetönten kappalten entisellään olo teki vaan vastakohdan kautta tyhjyyden ja muutoksen vielä tuskalloisemmaksi.