Produced by Tapio Riikonen

PYHÄ SONTIAINEN

Kuvaus porttola-elämästä

Kirj.

ELSE JERUSALEM

Suomentanut

E. W.-E. [Elviira Willman-Eloranta]

Helsingissä, Työväen Sanomalehti Osakeyhtiö, 1910.

"Aikamme kuvia voi nähdä myös rikotun peilin palasista."

(Lenau.)

Teille!

Tanssiville tytöille, — hymyileville morsiamille, — leikkiville äideille, — teille on tämä kirja omistettu.

Tarkatkaa olemuksen korkeudesta sen syvyyksiä.

Tähystäkää elämän valosta sen synkeyteen.

Olkaa myötätuntoisia sille, — mitä olette kauan tuominneet.

Miettikää sitä, — mitä olette liika kauan sivuuttaneet.

Ja tuntekaa hellää sääliä niitä kohtaan, — jotka ovat teidän onnenne uhreja. — — —

SISÄLLYS:

1. Musta Katariina. 2. Goldscheiderin salonki. 3. Viisaustieteilijä. 4. Millerin salonki. 5. Kokemuksia. 6. Yksinäisyydessä. 7. Spizzarin järjestelmä. 8.

Ensimäinen osa.

Musta Katariina.

Johdesana:

Öisin jos kotoinen vaimo kyllyyden tyydyttämänä, iloinen olisin, uskollisena miestäni suudellen, niin lauloi keskellä renkutuksiaan portto Veneziassa. Koskaan en kuullut hurskaampaa rukousta.

(Goethe.)

Aivan sen loistavan kadun takana, joka muodostaa suurkaupungin yhteiskuntaelämän keskustan, — jonka leveillä, puhtailla asfalttikäytävillä liikkuu päivittäin monia satoja hienosti puettuja herroja ja koristettuja naisia, — aikansa kuluksi vetelehtiviä kävelijöitä, — missä hymyillään ja tervehditään, alkaa suoraan ja välittömästi, — melkein liika räikeällä erolla — pimeyden valtakunta. Kun kiertää Louvre de Luxe-nimisen liikkeen sivu, joka sijaitsee korkealle kohouvassa, selvää nykyaikaista mallia olevassa rakennuksessa, ja kulkee muutamia askeleita sen sivustan hienojen koruttomien piirteitten ohi, niin käännyttyään vielä kerran, näkee kohta edessään erään pienen päättömän kujan suun. Kujan toisen pään sulkee nimittäin korkea puistomuuri. Iltahämärän laskeutuessa miellyttävän viehkeästi suurkaupungin katoille, vaipuu tuo pieni kuja ilman mitään toivottomaan yöhön. Talopahaset näyttävät luhistuvan, — porttiholvit hukkuvat varjoon, — ja kun pääkatu komeilee iltaloistossaan, — tuikkaa täällä yksi ainoa punanen lyhty, — joka vaippaa lähinnä olevat esineet veriseen valoonsa… Näppärät kädet asettelevat alakerrosten ikkunoihin savuavia öljylamppuja.

Tuuli, tunkeutuen seinien rakosten ja lahojen paikkojen läpi, velloo levottomasti sinne tänne noitten pilliheikkien himmeitä liekkejä. Ne vilkuttavat ja niiaavat. — Ne ovat mykkiä oppaita…

Pääkadun elämä hiljenee hiljenemistään. Liikkeet suljetaan. Hienot katusankarit ovat jonnekin kotiutuneet. Vähitellen sammuvat kirkkaan pistävät sähkölamput. Ja ikkunoitten uutimet suojaavat tarkasti kaiken loiston, ylellisyyden ja komeuden. Silloin herää vuorostaan sivukujalla elämä. Joukko päivännukkujia avaa uniset, nälkää heijastavat silmänsä. Ikkunoita aukaistaan, ruostuneet oven saranat ritisevät. Ilmassa kiehuu levotonta kyselyä, lörpötystä ja naurua. Hajuvesi lemuaa, silkki kahisee, hopeaketjut säläjävät, kun kirjavapukuiset olennot nostetuin hameenhelmoin kiirehtivät pois nimettömän kadun pimeydestä.

Siinä he ovat!

Maalatuilta huulilta kuuluvat kevyeet laulujen hyräilyt. Lanteet huojuvat. Vyötäisten pingoitus lisää niitten muodotonta pyöreyttä. Silmien vaaniva loiste ei kestä kyllin valoa. Ja teeskennelty hymy lähentelee kuolleen irvistystä. Sellaisena kulkee näiden naisten jono ihanilla pääkadun puhtailla asfalttikäytävillä. Rakkauden markkinat alkavat.

Onnen myymälät ovat kauppakunnossa. Myyjättäret vartovat ostajia. Eikä heidän tarvitse kauan odottaa. Tuolla heitä tulee äitien liepeiltä, — morsiamien syleistä, — viinipöytien äärestä, tanssisaleista, vakavien kirjojen luota, kirkoista — yhdentekevää, mistä he tulevat. — Kaikki he löytävät täällä etsimänsä lainehtivassa pyörteessä… Yön tuuli heiluttaa heidän mustia takkejaan. Kuuluu tervehdyksiä, kikatusta ja äkkinäisiä vihjauksia. Supatuksen ja kihinän seasta lausutaan kuivia numeroita, ilettävä kaupanteko kaikuu huokausten keskellä. Ilotytön kylmä harkinta vallitsee himokkaitten miesten valloilleen päässyttä kiimaa. Päällystakkinsa kaulukseen kätkeytynein kasvoin seuraavat miehet opastajiaan, — jotka kiireesti rientävät takaisin nimettömälle kujalle. Kerran räiskyy lyhdyn verinen valo vieraille kasvoille. Sitten pimeys sulkee helmaansa ne, jotka sen vallassa parittelevat.

Päiväkauden on tämä mailman kolkka hiljainen ja hylätty. Uutimet verhoavat ikkunia, ovet ovat säpissä, harvoin kuulee lasten ääniä eikä naapurien keskustelua ollenkaan. Tässä korttelissa ei kasva iloisesti leikkiviä lapsia. Täällä pesii pahe ja sen asukkaina on muuttolintujen lailla vapaita naisia, — täällä piilee rikos ja sen suojelijoita. Kaikki voi tänne sukeltaa kätköön, joka arvottomana on lupsahtanut pois yhteiskuntaelämän säädyllisyyden mittavaa'alta. Kellarikerrosten savuttuneisiin kahviloihin kokoontuu varkaita ja varastettujen esineiden kauppaajia, maaltatulleiden petkuttajia, parittajia, koko "hulikaanisakki", niinkuin niitä yleisesti nimitetään. Yhden kuuluisimman kahvilan omistaa mamma Zimmermann. Sinne kerääntyy sakkipoikia täytetyin taskuin. He antavat tyttöjen hyväillä itseään, töllistelevät ihmisiin, kujeilevat ja rehentelevät rahoillaan. He nakkelevat koristeita pöydille ja laskettelevat kokkapuheitaan, — kunnes poliisin koura iskee heidän hartioihinsa herättäen heidät huumeesta.

Poliisin kirjoihin merkattuja naisia tulvii näihin pieniin, kosteisiin, huonosti rakennettuihin hökkeleihin, sillä seutu on sopiva, "kundirikas" ja piilossa poliisilta.

Lukuunottamatta muutamia tarkastuksia, jotka tapahtuvat emäntien tieten, ei täällä tapahdu mitään rauhatonta. Ei kukaan ilkeämielinen häiritse yleistä tyyneyttä. Merkattuja miehiä kyllä passitetaan nopeasti pois, mutta "hyville tytöille" ei poliisi ole koskaan ankara. Tarkastus on muoto-asia. Kun jotain epäilyttävää ilmenee tytöissä, osaa emäntä ne heti tehdä vaarattomiksi…

"Likkapahanen on ihan klaari, teidän armonne, keisarillinen neuvosherra. — Kai ne paperit ovat vähän slarvattuja, mutta kyllä se itse vaan on kaikesta frii. Jos teidän armonne jotain tietää tahtoo, niin olkaa hyvä ja kysykää pois vaan."

Huoneet ja vuoteet eivät tässä korttelissa ole koskaan tyhjiä. Aina löytyy "priimaa, nuorta" tavaraa. Tyttöjä kovin vaihdetaan, siksi liike tuottaa paljon "puhdasta" emännille.

Korkeitten, vanhojen vaahtereitten tiiheänmukuraiset oksat huojuvat sotilassairaalan paksun puistomuurin yläpuolella sulkien näkö-alan kokonaan kujan peräpuolelle päin. Tuulten vihurit repivät puista lakastuneita lehtiä ja hennompia, kuivuneita oksia peittäen niillä kujan kokonaan. Muuten täyttävät kujan käytäviä kaikenlaiset roskat ja romut. Siinä on rikkinäisiä astioita, ja kelvottomia rääsyjä, ruuanjätteitä ja likaisia papereita. Epätasaisesti kivitetyllä kadulla juoksee likaveden muodostamia puroja, joita syntyy siten, että astioita tyhjennetään suoraan talojen ikkunoista. Nämä löyhkäävät likapurot laajenevat usein lammikoiksi, jotka vaikeuttavat kulun, ja joiden yli naiset hameet korkealle nostettuina hyppelevät kiroten, kun ne juoksevat hiukset pörröllään ja ruokottomasti koreihin risoihin puettuina, kopat ja pilkumit kainalossa lähimpiin lafkoihin, ohimennen yrittäen kiemaillen tipsuttaa passissa olevan poliisin edessä.

Kaikki, minkä tällä alueella näkee, on siivotonta, kehnoa ja mädännyttä. Yksi ainoa talo näyttää hyvin hoidetulta. Se on monikerroksinen. Siinä on paljon kirkkaita ikkunoita. Se eroittuu silmiinpistävän komeana tuosta ympäröivästä ränsistymisestä. Siinä riippuu tuo punainen lyhty, joka on kujan ainoa valaistus ja sen lyhdyn kylkeen on maalattu suurilla mustilla kirjaimilla "Punatalo." Rakentaja oli sen siksi ristinyt, koska se oli heleän tiilenpunervan värinen, jätettynä rappaamatta. Punatalo on kujan keskus ja sen asujainten ylpeys. Siinä asuu paikkakunnan kerma, ne neidit, jotka ovat kauneimmat ja jotka ovat parhain edistyneet. Asuminen Punatalossa todistaa ei ainoastaan etevyyttä, vaan se merkitsee onnistumista parempien tulojen hankinnassa ja säännöllistä toimeentuloa. Täällä saattoi elää mukavasti, jos teki "ahkeraan työtä" eikä juopotellut liikaa —. Täällä kävi herroja, — oikein hienoja, — saattoi sanoa, että ne olivat "ylhäisiä", sillä Punatalon asukkailla oli luottoa suljetuissakin piireissä. Kaikki kävi täällä hyvin ja oikein mainiosti, jos ei olisi ollut olemassa rouva Lorinser, joka vuokrasi huoneita täysihoidolla ja liinavaatteilla. Rouva Lorinser oli talon porttivahti, taloudenhoitaja ja korkein tuomari. Mitä hän sääti, sitä ei voitu mitenkään enää kumota. Punatalon omisti virasta eronnut majuuri, joka ei koskaan puuttunut talon sisäisiin asioihin. Hän luotti täydellisesti rouva Lorinseriin, joka säännöllisesti maksoi hänelle kuukausivuokransa. Ja se oli rouvan vahvin puoli, yhtä vahva kuin se voima, millä hän kiskoi vuokralaisiltaan päivärahoja, jotka väliin nousivat 20 [vastaa noin 42 Smkaa. (Käänt. huom.)] guldeniin… — Kaksikymmentä guldenia päivässä! — Se oli nätti summa. — Usein saattoi sen ansaita. — Mutta kaikkein kauniimmillekin sattuu liikepula. Mistä sen summan silloin sieppasi?! Rouva Lorinser ei hyväksynyt luottojärjestelmää, kun oli kysymys vuokramaksusta hänelle. — Hän otti mieluummin velkaantuneen yksityisomaisuuden takavarikkoon ja heitti uppiniskaisen velallisen kadulle. —

… Hän ei ollut tunteilija, tuo rouva Lorinser… Mutta hänen huoneustonsa oli hyvässä kunnossa… Ikkunat olivat eheät ja välkkyivät kuin peilit. Uutimet olivat englantilaiseen tapaan järjestetyt ja virheettömän valkoiset. Ikkunoissa oli koristekasveja, jotka päivällä kyllä näyttivät hiukan surkastuneilta, mutta iltavalaistuksessa ne olivat hyvinkin hauskat ja kodikkaat. Hän oli säännöllinen ja kunnon nainen, tuo rouva. Työtä hän teki kuin hevonen.

Jos vaan kauppa olisi aina hyvin käynyt,… ei olisi vuokralaisilla ollut surun kaunaa… Mutta kengät maksoivat, puvut tulivat kalleiksi ja… paidat y.m. liikkeeseen kuuluvat esineet. Ja muutamilla oli lisäksi "elättejä", pieniä siskoja, muoreja, jotka pari kertaa viikossa kerjäsivät apua tuolla kujalla.

Ei voinut olla kovasydäminen.

Millä vielä lisäksi osti itselleen "oikean" rakastajan?

Ruoka oli Lorinserilla jotenkin hyvä, mutta siihen ei kuulunut ryyppy, — eikä viinatta jaksanut tällaista elämää kestää. — Rouva kyllä antoi konjakkia ja viiniäkin eri maksua vastaan, eikä päinvastoin pitänytkään siitä, että jokin hankki sitä ulkoa päin. Mutta tämä nieli rahaa, kuin sika piimää… Hyvä Jumala! Ja vaikka piti kuinka ankaraa kirjanpitoa, ei tulopuoli vastannut lähimainkaan menopuolta. Ja mamma Lorinser kiusasi velkaantuneita tyttöjään kuin piru Jobia…

Siksi talossa kaikki olivat aina matkustavalla kannalla. Aina pantiin tavaroita lähtökuntoon, aina oli matkasäkkejä eteisessä, aina kuljetettiin jotain ulos ja sisään, sadateltiin ja makeiltiin tuossa punasessa talossa. Tämä riiteleminen oli naapuriston henkinen keskus ja ainoa huvitus, joka soi virkistystä kujan asujainten yksitoikkoiseen elämään. Rouva Lorinser ei pitänytkään "vakituisista neideistä." Ne kehittyivät liian itsenäisiksi, niillä oli ystäviä ja suojelijoita, jotka pitivät joka vääryydestä jumalatonta melua. Ne saivat aikaan "skandaalia", pirstasivat ja jättivät joskus velkansa korvaamatta.

Ei. Parasta oli pitää aina nuorta, viatonta "tavaraa." — Ne toivat rahaa rouvan taskuihin… Nuoret ja vastatulleet kokemattomat olivat jalomielisiä. Ne elivät iloisesti, eivätkä ymmärtäneet havaita, että joka "oikeutettu ja välttämätön" vaatimus oli nylkemistä ja väkivaltaa. — Rouva L. oleskelikin paljon rautatie-asemilla ja kaduilla. — Hän lyöttäytyi kauniitten maalta tulleiden tyttöjen seuraan. Väliin hän sai ne luokseen asumaan — väliin ei. — Joka tapauksessa ei liike tuottanut tappiota. Hänen huoneustonsa sijaitsi kyllin lähellä kaupungin keskustaa. Se oli hyvällä liikepaikalla ja Punatalon tavara oli hyvässä maineessa… Niin, niin, mehevillä ja vastatulleilla oli aina hyvä menekki… ja siitä iloitsi rouva Lorinser. Hän oli hyvissä väleissä poliisiviranomaisten kanssa, liikkeen vakinaiset käyttäjät tunsivat turvallisuutta hänen suojassaan. Ne noudattivat hänen vähimpiä viittauksiaan, tukivat häntä tarmokkaasti hänen yrityksissään ja olivat hänelle avullisia yllätysten ja ikävyyksien varalta…

Kellarikerroksen rihkamakaupassa, mitä täytyi valaista koko päivän keinotekoisesti, oli pieni tuikkulamppu käryämässä. Siellä istui rouva Lorinserin jääharmaa äiti kattoon asti tapuloittujen tavararasioitten keskellä. Täydessä epäjärjestyksessä oli siellä nähtävinä naisten puseroita, — — miesten alushousuja, — — hattuja ja patinoita, saippuaa ja rikkinäisissä kansissa olevaa romaanikirjallisuutta, silkkisiä alushameita ja kummitavaroita, hajuvesiä ja tupakkaa, sikamaisia kuvia ja rukousnauhoja, — konvehtia ja poskimaalia, — sellaista tavaraa, jota tällaisessa liikekeskuksessa välttämättömästi tarvitaan. Suurin osa oli tytöiltä ryöstettyä tavaraa, jonka maminka oli ottanut heidän vuokristaan. Keskellä tätä kaikkea pikitti kanarialintu häkissä, sekin vuokraryöstötavaraa. Kun ei se tässä valottomuudessa enää voinut laulaa, ei sitä kukaan ostanut. Ja lintuparka sai sentähden kuulla rouva Lorinserin pitämän pitkän nuhdesaarnan tuhlaavaisuudesta joka ikinen kerta, kun tämä kulki häkin ohi. Mutta lintu ei sittenkään laulanut, eikä rouva raskinut sitä tappaa toivossa, että jos sittenkin joku sen ostaisi.

Tämän pikkulinnun säälittävä tila herätti ainoastaan kahden silmän huomiota tässä tungokseen asti asutussa Punatalossa. Nämät olivat suuret, tummanharmaat ja tarkkaavaiset. Ne olivat pienen tuskin kuuden vuotiaan tyttösen.

Kesäisin, kun lintuhäkki ripustettiin talon seinään puodin kohdalla, seisoi tämä pikkutyttö kummallisen kirjavissa ja epämukavissa vaatteissa sen edessä ja katseli lintua, joka pelokkaana hyppeli häkkinsä orsinappuloilla. — —

Aivan visusti pisti tyttö pienen ruskettuneen sormensa rautalankojen lomasta… "Laula nyt, laula!" kuului epätoivoinen ääni. Mutta lintu kyyristyi ruoka-astiaansa ja ainoastaan pikitti heikosti…

"Kulttiseni, pelkäätkö", — ajatteli pienokainen, — "äiti, tiedätkö, hän laulaa aina, mutta hän ei pelkääkkään tuota."..

Tämä lause tuotti pienokaiselle monta kovaa läimäystä, ensin rouva Lorinserilta itse, joka vihasi tuota "bööhmiläistä kakaraa" kuin verivihollistaan. Sitten tyttöä löylytti oma äitinsä "musta Katariina", joka lastansa tahtoi kerran vakavasti kasvattaa, vaikka hän samassa nauraa hölötti punaisin, täyteläisin huulin… Aivan varta vasten hän kumartui ikkunasta ulos ja antoi honotuksensa kuulua raivoavan rouva Lorinserin korviin… Sitten hän kääntyi ystävättärensä Jankan puoleen, joka vaieten hommasi kyökissä.

— Tuo vekara! Se on aika elävä, hyppää jo silmille.

— Itseesi on tullut, vastasi Janka huoaten…

— Ei ole hullummaksi, vastasi töykeästi musta Katariina oikoen solakkaa joustavajänteistä ruhoaan, — pitää katsoa eteensä, raato, ett'ei joka tuhrus sylje silmille. Niin minäkin olen tehnyt.

Toinen katsahti rukoillen häneen… Katariinan uhkaavan katseen välähdyksestä kilpistyi katse alas. — Katariina pudisti itseään kuin kissa kiukussa ja meni huoneeseensa… Hän tiesi, että kun Jankan päälle tuli "pyhä henki", oli paras jättää hänet yksin…

… Musta Katariina oli ainoa talossa, jolla rouva Lorinserin alueella oli jonkinlainen itsehallitusoikeus. Ystävättärensä Jankan ja tyttärensä, Miladan, kanssa hän asui erityisessä huoneustossa, johon kuului keittiö, makuuhuone ja ruokasali. Vuokransa hän maksoi vuosineljänneksittäin ja suoraan isännälle, jonka kanssa hän oli kerran ollut huhujen mukaan hyvin herttaisissa suhteissa. — Porttivahdinkin oli pakko sietää tätä kiusottavaa valtansa rajoitusta. Kaikki rynnäköt tuota heleästi nauravaa naista vastaan olivat tehottomat.

Katariina oli sulavan hemaseva nainen. Hänellä oli ehjät slaavilaiset piirteet, harmaat, iltakissan kirkkaat silmät, ja suloinen, aistillisen kaareva, voimakas suu, jota ympäröi vieno surumielisyys sulattaen kasvojen piirteet vastustamattoman hurmaaviksi… Hän rakasti yksinäisyyttä vetäytyen mielellään syrjään. — Hän karttoi ystävättäriä, julkisia iloja ja naistoraa… Häntä sanottiin ylpeäksi. Mutta syytös oli väärä… Hän oli vaan väsynyt, — hän ei enää mihinkään innostunut… Hohtokivet ja silkkipuvutkin olivat hänelle vähä-arvoisia. Hän oli kaunis, häntä himoittiin, hän sai paljon rahaa, mutta antoi niitten luistaa…

Kun Janka kysyi. "Mihin rahat oikein joutuvat?" sanoi Katariina: "Minä luulen, että ne hukkuvat. Kyllä kai minä ne pistän taskuuni, mutta siinä on, — jo nyt jotakin, katsos, siinä on selvä reikä."

Ja hän nauroi täyttä kurkkua, niin heleästi kuin kulkusten kilinää.
"Mutta mitä se tekee? Meillä on ruokaa, juomaa, me nukumme lämpimässä.
Mitä sinä muuta kaipaat, kulttiseni?"

Illansuuhun asti hän venyi laiskana ja välinpitämättömänä vuoteellaan… katsellen ystävätärtään, joka touhusi ja keitti ja hän puhui usein kiiluvin silmin odottamatta vastausta, pyytämättäkään vastausta.

— Parasta olisi vaan maata eikä tehdä yhtään mitään, ei syödä, eikä juoda. — Pitäisi kuolla sulaan uneliaisuuteen. Jumaliste, Jan — ei kannattaisi sormea nostaa tällaisessa roskaelämässä… On aivan yhdentekevää, minusta tuntuu, ettei meikäläinen enää todella eläkkään… Etkö sinä elä siksi, että sinun täytyy? — Katso, sinä hetkenä, jolloin ihminen ei enää tahdo elää, on hän kuin kuollut. — Hän on vaan. — — —

Janka kuori perunoita ja pudotti palaset lopsahtaen kuumaan veteen. —
Hyvän kahvin tuoksu täytti kyökin.

Viereisestä huoneesta, missä Katariina tuuletutti hienoja sänkyvaatteitaan, tunkeutui puhdas, kylmä syysilma…

— Älä nyt raada, Janka, katso kätesi ovat ihan punaset ja kopertuneet… Tuo viiniä, kulttiseni!… nauretaan välillä…

Katariina tyhjensi täyden lasinsa, kirposi vuoteeltaan ja asettui peilin eteen…

— Näin minä nauran, kuuletkos!

Hän heitti kätensä selälleen, kaaristi vartalonsa taaksepäin ja nauroi…

— Tuolla ne ihmiset lentävät alhaalla kuin päättömät kanat! — Mutta minä voin muuta tehdä. — Kuule Jan. — Noin. — Ja hänen kasvonsa vääntyivät hitaasti, suunpielet kiristyivät, silmissä kiilui ilkeys ja toivo, ja hän nauroi itselleen hiljaa, siinä naurussa oli verenpunaa, — siinä oli vihan ja onnen kaikua.

— Miellyttääkö se sinua? — Noita miehiä se miellyttää. — Hän osoitti makuuhuonetta. — Minä muistan sen hyvin, — heidän silmänsä veristyvät, heidän katseensa kipenöi, — heidän otsallaan on hikikarpaloita. —

— Kuuma heidän on… Mutta minua se ei liikuta! Ajattelen vaan… Narreja olette! Sen opin peilistä. — Se on järkevin ystäväni. — Hän nyökäytti päätään katsellen kuvaansa peilissä. — Eikö totta — sinä kuvaat minulle elämän todellisuuden? Osoitat ylpeitä naisia, jotka janoovat mielistelyä — hienoja, rikkaita perheäitejä, jotka istuvat talvi-iltasin lampun ääressä tehden silkkisiä käsitöitä, ehkä näytät minulle pyhän nunnan. — Kuvittele Jan pyhää sisarta Ceciliaa! — Yks' kaks' otti Katariina pyyhinliinan ja teki siitä päähänsä nunnavaatteen, silmät hän kohotti taivaaseen käyttäen yöpaitansa sinistä silkkinauhaa rukousnauhana… Mitä sanot?!

Janka nauroi. — Olet mainio ilveilijä.

Katariina tuli synkän näköiseksi. — Se on ainoa huvini. — Muuten nääntyisin ikävästä. — Väliin kuvittelen olevani yhtä, väliin toista… Yhtä vaan en tahdo olla!… Se on liian kylmä, hiljainen, — kuollut. — Hän kallisti päätänsä siristäen silmiänsä ja katseli ripsiensä alta kuvaansa peilissä. — Katariina parka… mitä sinä enää jaksat ajatella?… Kuolleitten aivot eivät enää toimi, ja se todellinen Katariina on aikoja sitten kuollut…

Janka toi kahvin ja Katariina nielasi sen ihan kuumana niin ahnaasti, että suu höyrysi. —

Sitten hän palasi vuoteeseensa ja veti peitteen vilusta tutisten päähänsä…

— Kuule, Jan! Se pikku ylioppilas oli eilen taas siellä, se vaaleatukkainen, joka kävi silloin iltapäivällä meillä kahvilla. Lystikäs poika… Me kävelimme koko ajan edestakaisin, eikä kukaan uskaltanut minua kiinni ottaa. — Hän nauroi. — Noh, kultti! — Nyt tiedät miksi meillä ei ole rahaa. Ja sinä, kun et enää käy kiinni ottamassa ollenkaan, — lopetti Katariina moittien puheensa ja veti komean omenan pulsterin alta esiin.

Hän purasi siihen innokkaasti ja jatkoi: … Kun me kävelimme siellä, kuvittelin, että olin hänen äitinsä, joka piti häntä kädestä kiinni ja sanoi, varo Katariinan kaltaisia naisia, — ja samassa hänelle olin hellä kuin todellinen äiti. —

Jankan nousi veri kasvoihin ja päätään kääntämättä mutisi hän. —
Pitäisit yhtä hellää huolta omasta lapsestasi!

— Anna minun olla kuulematta. — Tyttö on liian paljon omaa vertani. Se ei ketään kaipaa, voisi mennä jo itse kiinni ottamaan. En siedä häntä. Kaipaan jotakin hentoa vaaleaa, joka minuakin kaipaa. —

— Sus' siunatkoon! Sinä puhut niin syntisesti!

— Mitä?!

— Ei mitään.

— Voiko hänestä tulla sen parempi, kuin mikä hänen äitinsä on ollut!? — Eikö totta? Tänne hän kuuluu!… Kadulla on hänen oikea paikkansa… Pidä kerrankin suusi kiinni, Jan!… Se on minun asiani, ja sillä hyvä!… Herran Kiesus, jos ei tuota vekaraa olisi, niin viime vuonnakin olisin päässyt täältä pois sen berliiniläisen juutalaisen kanssa… Ja, jumaliste, minä olisin sen tehnyt. Minä olen jo saanut kylläkseni kometiian näyttelemisestä, kun ne tulevat tänne ne äijänkaakit! — Oi voi! Jos saisin ennen kuolemaani luitani kerran lepuuttaa! — Hän sylkäsi omenan siemenet suustaan, kääntyi selälleen ja katseli kattoa… Olen vielä nuori, vielä on minussa elämänhalun kipinä… Mutta ne ryönät, ne saatanan ryönät, ne imevät minusta veren, tippa tipalta. Minä en viitsisi mennä kadulle kiinni ottamaan. Mutta ne tulevat ilman sitä, ne siat… Raivoni nousee, kun kuulen niitten koputtavan… Minä tiedän… Nyt hän tulee ostamaan itselleen nautinto-osuutensa. Ja minun täytyy mukautua; silmät hänellä pian moljottaisi päässä kuin kalalla, jos minä hänelle jalkapotkun antaisin… Ja usein minulla on siihen kova halu, kun sisus on niin täynnään kyyneleitä kuin vettä on ammeessa ja kuitenkin täytyy niellä. — Silloin tuollaisen tyhmän kiltin ylioppilaan kahjuaminenkin tekee niin äärettömän hyvää…

— Missä on tyttö? — Tuohon se on leipänsä jättänyt, mutta pitäisi sen jo tulla päivällisekseen sitä hakemaan. — Minä en siedä tätä ijankaikkista tillastamista tuon pirulaisen kanssa tuolla alhaalla. Siksi minä tahtoisin päästä sen parista, vastasi Katarina myrtyneenä.

— Sinä et tahdokkaan hänen kanssaan sopia, huokasi Janka ja avasi käytävän oven huutaen Milada — Milada —. Sitten hän palasi huoneeseen ja hänen suunsa mutistui surkeaan itkumuhjuun…

Janka oli pieni, hinterä ja etukoukkuinen. Hänen olennossaan oli jotain puoltekoista ja epäkypsää, niinkuin jokin äkkinäinen loukkaus olisi keskeyttänyt hänen kehityksensä. Mahdollisesti hänellä oli vika keuhkoissa. Hän köhisti silloin tällöin, vaikk'ei hän valittanut koskaan kipua. Poskimaalin ja puuterin röhöttämällä kasvojen pinnalla näkyi vielä otsassa, kaulassa ja ohimoilla lukemattomia suuria teirenpilkkuja, joita oli lisäksi tukuttain käsivarsissa ja käsissä.

Katariina katsahti hermostuneena patjojen seasta.

— Mitä se sinuun aina koskee, se vesa! — Niinkuin vähintään koipensa katkaisisi tahi varastelisi ihmisten tavaroita. —

Jankan ääni vapisi ja tutisi — —. Sellainen vaivainen lapsi, — me saatamme hänet ijankaikkiseen kadotukseen. Totta todella Katariina, sen me teemme.

Katariina ponnahti pystyyn. Hän puhisi ja silmät iskivät tulta. Hän oli tätä jo odottanut siitä päivästä asti, kun Janka oli tuon kirjeen saanut. — Janka oli koettanut sitä lymyttää, mutta Katariina oli sen sittenkin löytänyt. Senkin uskohullujen salakähmimistä! — Mutta häntä ne eivät nenästä vedä, — vaikka niitä olisi koko roikka juonessa.

— Hoida leukas! — Lapsi on minun. — Ja minä pidän sen, vaikka minä kuolisin maantien ojaan, — niin lapsi saa kuolla minun alleni — noh, en minä nyt vielä kuole. —

— Mikä sinun on?

— Ole hiljaa, Jan. Sinä olet yksi Jumalan lammas. Sinulta ei voi paljon vaatia. Jos minä olisin viime vuonna lähtenyt tuon juutalaisen kanssa, niin sinä olisit kauniisti pannut pillit pussiisi, ja vienyt tytön isän polvelle. Eikö totta?

Katariina hyppäsi vuoteeltaan ja pudisti tummanruskeaa tukkaansa. — Ja luuletko, että minä olisin siihen suostunut! E-en. Niin ei niitä pidä kohdella, noita talonjusseja. Viekkaita ne ovat, mutta Katariina on ovela! Köyhiä me olemme, me kutojatyöläiset, mutta mitä me kiinni saamme, sen me pidämme. — Härkämäisiä me olemme. — Katariina polki lattiaa.

— Älä puhu noin jumalattomasti ja villisti, etkö tiedä…

— Kylläpä nyt olet hurskas, senkin kuvatus! — — Kyllä minä näen, mihin sinä tähtäät. — E-ei. Se on niinkuin minä sanon. Hän saa luvan mennä kadulle ja ottaa kiinni, justi niinkuin minäkin. Minun sieluani te ette muista. Enkö minä ole ollut lapsi minäkin? Vai enkö? — Riittää jo. Sen pitää vielä nousta viimeisenä päivänä ja nauraa kaikkia vasten höskiä. —

Hän nosti jalkansa sängyn laidalle ja nojasi leukansa polviin. Vihan ja pilkan tunne sai hänen kasvonsa vääntymään.

— Kun tytön isä saa kuulla, että se käy kiinni ottamassa kaduilla ja antaa kahdesta ja kolmesta guldenista — tyttö, joka on hänen omaa lihaansa ja vertaan, aatteles, — jota hän kuljettaisi nelivaljakolla ja samettipatjaisissa vainuissa, koska hänen laillinen rikas vaimonsa ei voi saada lapsia… Jos sinä minulta turmelet tämän koston tuuman, jos sinä petät minut, niin — Katariina hyökkäsi Jankaa kohden nyrkki koholla. — — Sitten hän laski sen tyyntyneenä alas, nyökäytti päätään kuvalleen peilissä ja sanoi:

— Mutta minä tiedän kulttiseni, ett'et sitä tee, sinä et henno olla niin julma Katariina raukalle. — Milada — Milada-da — huusi hän kyökin ikkunasta.

— Tuolla se leikkii kissan kanssa. Kiireesti Katariina kampasi hiuksensa ja alkoi laulaa:

Kde domov muj?
Kde vlast je mä?
Kde voda hûci po lucinàch —

Äkkiä hän keskeytti laulunsa ja kääntyi. — — Hän näytti tyytyväiseltä ja sovinnolliselta.

— Janka, kultanuppu. Lakkaa keittämästä ja kuuraamasta, säästä toki käsiraukkojasi. Ota apulainen, — tänään saamme rahaa, sen vannon. Tänään Katariina on järkevä. Odotas. — Mutta miksi'et sinä laita itseäsi nätiksi kuin ennen? Siitä on neljätoista päivää, kultaseni, kun sinä olit viimeksi kävelemässä. Siksi sinä olet niin tympääntynyt.

Hän hyväili hienoilla sormillaan Jankaa ja puhui mairitellen, kunnes tämä nosti päänsä ja katseli häntä valjuin silmin.

Samassa tuli Milada ovesta. — Tule pian tänne? Me teemme tädin kauniiksi. Sitten tädin pitää nauraa, sano se hänelle!

— Jos et täti naura, niin et sinä saa ketään kiinni, vastasi Milada kovin vakavana.

Katinka tuuppasi Jankaa kylkeen ja purskahti nauruun.

— No, katsos nyt, tuleeko tytöstä pyhä maalaistyttö! — Mutta, Janka, sinun hiuksesi ovat ihan rasvaiset. — Milada tuo pian lanoliinia ja puuteria, kininivettä ja kölniläistä, pian, pian.

Hän painoi iloisesti Jankan tuolille, lykkäsi selkään omat hiuksensa, jotka vallehtivat niskassa paksuissa villeissä takkuloissa ja puhuen hyväilysanoin sekaisin böhminkielellä ja saksaksi — voiteli hän kaikenlaisilla hullunkurisilla tempuilla Jankan kasvoja lanoliinilla, sitten ripotti hän niille vaaleanpunaista puuteria. Niskaan, korviin ja hiuksiin hän pirskotti orvokkihajuvettä. Hiushaivenia hän veti otsalle ja kähersi ne utumaisiksi kiehkuroiksi. Viimeiseksi hän sitoi Jankan kaulaan mustan loisto-ompeluksilla koristetun samettinauhan. Astuen muutamia askelia taaksepäin ja tarkastettuaan työtään, taputti Katariina käsiään.

— Katsos nyt, minkä näköinen täti on.

— Täti on kaunis, sanoi Milada nyökäyttäen päätään ja korjasi näppärästi rasiat ja pullot pois.

— Tuo se punainen puku!

— Ei, ei, sanoi Janka torjuten ja katseli kuvaansa peilissä. — Se on kuin naamiopuku keskellä kirkasta päivää.

Mutta Milada laahasi sitä jo perässään.

Puku oli silmiin pistävän helakanpunainen koristettu kaikenlaisilla helyillä. Ja vaikka Janka kuinka pani vastaan, täytyi hänen pukeutua siihen. Milada hääräsi kovin innokkaana hänen ympärillään, napitti hameen ja järjesti rimsuja ja hetaleita. Sitten hän meni äitinsä viereen ihailemaan tätä koreutta.

— Tänään saat kreivin kiinni, Jan täti, sanoi Katariina ystävällisesti, mutta meneppäs myös sinne, missä sinut nähdään.

Milada veti tätiä hameesta.

— Jos saat paljon rahaa, niin osta kanarialintu Lorinserilta, täti kulta, kuiskasi hän; nyt se ei tule meille kalliiksi, — se ei syö enää paljoa mitään. —

Janka käänteli itseään peilin edessä ja ihmetteli itseään. Todella, hän oli muuttunut. Ei uskonut omia silmiään… Nyt saattoi taas mennä kadulle.

Hajasäärin, jäykkänä ja varovaisena, pyyheliina leuan alla istui Janka tuolin syrjälle juomaan kahvia.

— Perunoita on kaapissa ja vähän voita, sanoi hän Miladalle.

— Ei nyt ole aikaa, vastasi lapsi salaperäisesti ja sipatti mennä huoneesta huoneeseen aina käsivarret ja kädet täynnä uusia tavaroita. Hän toi lemuavia alusvaatteita, kilpikonnahiusneuloja, kampoja, helminauhoja. Hän kurottui vaatesäiliöihin, aukoi niitä, järjesti kahisevat, huolimattomasti sinne viskatut hameet.

— Tahdotko sen keltaisen, hän kysyi.

— Ei, vaan valkoisen, komensi Katariina.

— Mutta se on likainen.

— Kyllä se vielä välttää.

Katariina riisui aamunuttunsa ja seisoi paitasillaan. — Hänen paljaat käsivartensa ja niskansa olivat kellertävän valkoiset kuin norsunluu. Hän viuhtoi lyhyitä paksuja tuppuraisia suortuviaan, tempoi ne päälaelle ja kiersi ne leveälle ja korkealle kuin kruunun. Sitten hän pukeutui puhtaisiin alusvaatteisiin ja otti päälleen valkoisen hyvin ohueesta kankaasta tehdyn pitkän hameen. Paitansa punaiset silkkinauhat hän solmi ja peitti päänsä mustalla kudotulla huivilla, jonka tähden hän oli saanut kadulla haukkumanimen "mustan." Hänen silmänsä välähtivät ja hän sanoi Jankalle:

— Tule!

Milada katseli moittien äitiä. — Miksi äiti kävi noin huolimattomasti puettuna, kun kaapissa oli kauniita silkkisiä pukuja.

— Tee tulta, huusi Katariina.

— Syö myös lapsi, varoitti Janka, — sitten molemmat naiset astuivat jyrkkiä portaita alas.

Kotvasen kuunteli lapsi… sitten kuului Katariinan korkea laulunliverrys, tyttö nyökäytti päätään vakavasti, niinkuin se, joka kuulee kaiken käyvän toivottuun suuntaan. Sitten hän rupesi kuumeentapaisella kiireellä touhuamaan. — Huiskin, haiskin viskatut puvut, likaiset alusvaatteet, kammat ja nauhat tulivat paikoilleen. Hän nousi tuolille ja järjesti pöydän. Likaiset kupit ja lasit hän vei pesupöydälle. Rypistyneet sänkyvaatteet hän laahasi ruokasaliin ja pani makuukamarissa niitten tilalle puhtaita silkkisiä, hajuvedelle tuoksuvia Katariinan juhlavuoteesta, sillävälin hän ehti niitä vielä silitellä laihoilla ruskettuneilla sormillaan. Uskomattomalla taidolla ja johdonmukaisessa järjestyksessä hän kulki huonekalusta toiseen ja poisti sekasotkun. Kuin pieni tonttu hän teki tulta pesään. Sitten hän haki esiin omenoita Katariinan sängystä ja viinipullon ja asetti ne kuntoon. Janka ei sitä niin kaivannut kuin äiti. — Lopuksi hän katseli tyytyväisenä työtään. Hän ei ollut mitään unohtanut. —

Puoleksi alas kierrettyjen punapeitteisten lamppujen valo teki huoneet viehättävän salaperäisiksi. Kuinka ihanaa. Mutta piti kiirehtiä, sillä jos äiti tulee kotiin, piti olla käytävässä tulta näyttämässä. Milada pisti taskuunsa hiukan haaleita perunoita, vahakynttilän ja tulitikut ja hiipi ulos. Piti tuntea Punatalon hyvin voidakseen yöllä siellä liikkua. Pitkin puisia käytäviä ja jyrkkiä portaita, käänteitten ja solien kautta, joissa lattia oli märkä, sillä sillä kuljettiin paljon, täytyi osata kellariholviseen alikäytävään. Siellä seisoivat neidit vaaleisiin puettuina, liehuvat pitkät röyhelöt kaulassa ja valkoiset harsot kasvoilla ja lausuivat mielipiteensä sangen rohkeasti ja äänekkäästi… Muutamat tahtoivat mennä tarjoiluihin, toiset menivät ottamaan kiinni kaduilta, toiset menivät "kundien" kotiin. — Tarjoiluissa menee markkoja. Sitten on vielä riskeeraus, sanoi muuan neitonen kiperästi ja kaivoi ohueella kävelykepillä kiiltokenkänsä kärkeä. — Kyypparit ovat kitupiikkejä, — pitää syödä illallinen, väliin pistouvata enemmänkin.

— Hyi saakeli, sylkäsi joku. —

— Älä mene sinne, lähde unkarilaisiin paikkoihin.

— Siellä on pakko antaa olutpullosta.

— Olut maistuu hyvältä, vastasi nauraen unkaritar.

— Joko tulee tilauksia, kysyi nuori kiiltokenkäneitonen kahdelta, jotka palasivat kujalle.

— Kyllä. Tänään on siellä eräs hirveä kameli.

— Ovatko kaikki tällaisia täällä? Budapestissa. —

— Siunaa, kuinka mahani kurisee ja kylmä on lisäksi.

— Tahdotko pastilleja?

— Olut maistuisi nyt hyvältä, virnisti unkaritar tiilenvärisine kasvoineen ja rohkeine konkkanenineen. — Katsos nyt!

— Unkarilainen porsas.

— Kuka on sinusta porsas?

— Sinä.

— Hän on oikeassa. Joka vähästä antaa, on —

— Suu kiinni, tulee ihmisiä.

— Jesus, ainoastaan tuo italialainen asioitsija.

Janka palasi ylpeänä. — Siellä on jo "kundeja" ulkona. — Tytöt läksivät lykkäämään. Kaikista ovista ja nurkista ne läksivät meluten ja kiersivät rallatellen poliisia, joka halveksien tarkasti heitä. — Sitten he livahtivat räikeästi valaistulle vilkkaalle pääkadulle.

— Täti, sanoi Milada tärkeän näköisenä, ja hiipi Jankan luo, joka komeilevin askelin kulki kahisevan pukunsa jarruttamana, — sinä et saa antaa kahdesta guldenista niinkuin viime kerralla, jolloin tytöt tuolla ylhäällä sinua pilkkasivat.

Janka viittasi raskasmielisenä… Minä tiedän sen kyllä, sanoi hän kiusaantuneesti ja kiiti edemmäksi…

Ihka mustaan huiviinsa peittyneenä, solakkana ja kimmoisana kuin korkea, nuori kuusi, omituisesti polttavin katsein, jotka välähtivät kujan puolipimeydessä kuin liekit, seisoi Katariina tähtikirkkaan taivaan alla… Hän antoi toisten kulkea ohitsensa kiinnittämättä heihin vähintäkään huomiota. Häntä katseltiin pilkallisesti, kuin vahingossa töyttäsi joku häneen kyynäspäällä, väliin kuului äänekäs raaka kokkasana, — kuin kivi olisi häneen viskattu. Mutta hän ei kääntänyt edes päätään. Syvään ja voimakkaasti hän hengitti raitista yöilmaa. Hajuvesilemun, kyökkihajun ja yölöyhkän kuristamat keuhkot laajenivat. Hän kulki talojen ohi sirosti huojuvin lantein, kiirehtimättä, kiemailematta. Hänen valkoisen pukunsa pitkät helmat laahasivat käytävän likaa. Toiset kääntyivät nurkan taa ja vilkkuilivat siellä. Hän jäi kujalle. Hänen ei tarvinnut loitommalle mennä. Miehet hakivat häntä kyllä itse…

Hyvin harvoissa tapauksissa Katariina meni kaupungille. Kun talossa oli kova rahanpuute, silloin hän pukeutui hienoihin ja kahiseviin vaatteisiin kuin ylhäinen rouva. Töyhtöhattu päässä valkoiseen harsoon peittyneenä hän kulki keskellä kirkkainta päivää pääkadun käytävillä. Kun hän tahtoi palata omalle kujalleen, tarvitsi hänen vaan vienolla hymyllä suostua tarjouksiin. Hän otti kotonaan niin paljon maksua, kuin mitä hän kulloinkin tarvitsi… kymmenen guldenia, väliin sata ja enemmänkin. Katariinan kanssa ei kukaan tinginnyt. Illalla tulivat miehet itsestään. Niitä oli monenlaisia, sellaisia, joita Katariina kuljetti perässään kuin matkalaukun kantajia, kääntämättä päätään heitä kohden, tekemättä niille verhotulla käsivarrellaan yhtään ainoata kehoittavaa liikettä. Hän aukasi käytävän oven, vihelsi hiljaa. Milada hiipi hänen luokseen tulitikkuineen ja kynttilöineen ja valaisi äitinsä tietä, joka jäykkänä ja vaieten kulki tuon herrasmiehen seuraamana. Mutta oli niitä sellaisia, joiden kanssa Katariina laski leikkiä ja nauroi, joille hän kertoi jotain tahi joita hän kuunteli tarkkaavana, kunnes hän lopulta rupesi kiihkeästi ja ääneen puhumaan, hellästi ja hyväillen lähestyen heitä viehkeästi suostuen heidän lähenemiseensä. Silloin kuului laulunhyräilyä hänen rinnastaan, yhtyen räikeänä vastakohtana käytävä-oven ilkeään ritinään ja vanhojen puuportaiden narinaan. Milada juoksi edellä ja vaistomaisesti takertui äidin innostus lapseenkin.

— Tuosta äiti pitää, ajatteli pienokainen, hyräili samaa säveltä kuin äiti ja juoksi kadulle sanomaan Jankalle, että äidillä on sellainen vieras, jota he eivät saa häiritä. Milada oli ylpeä siitä, että hänen äitiään noin seurattiin… Tarkasti hän laski ihan sormillaan, kuinka monta herraa kävi äidin luona yössä ja oli kovin riemuissaan, kun kaikki sormet eivät enää riittäneet kerralla.

Katariinassa oli sitä hurjan tenhoovaa viehätysvoimaa, joka ilman ponnistuksia teki hänestä valloittajan pitäen tenhonsa kahleissa miehet, — — hänessä oli jokin viehkeä hempeys, joka hurmasi lapsenkin alakuloisen mielen. Katariina oli niitä olentoja, jotka olkoot missä asemassa tahansa aina hallitsevat ympäristöään ja joiden hallitsemiseen jokainen nurkumatta alistuu voidakseen heidän iloisesta tunnelmastaan lämmetä unohtaen pahimmatkin mielenapeudet. Joka Katariinaan rakastui, se kiintyi pitkiksi ajoiksi ja palasi eronkin jälkeen yhä uudelleen. Tämä katunainen saattoi ostettujenkin hyväilyjen temmellyksiin ja teeskenneltyihin syleilyihin valaa jotain yksilöllistä, joka pakoitti miesten kunnioittamaan häntä harvinaisen sielukkaana naisena. Häntä ei mies helposti unohtanut. Ja usein pimeänä yönä jokin muisto hänen heleästä naurustaan, hänen kysyvästä katseestaan tahi hänen ruumiinsa kimmahduksesta sai miehet kiihoittumaan ja voimakkaasti haaveksimaan.

Väliin hän kutsui muutamia miehiä luokseen asumaan ja piti niitä luonaan päiviä jopa viikkojakin. Hän hommasi silloin heidän mielikseen kuin nuori aviovaimo. Oli herkkä ja taipuisa… Hän sulki ovensa järkähtämättömänä muille sisäänpyrkijöille, ei välittänyt hituistakaan Jankan ropotuksesta, ja möi mieluummin silkkipukunsa, kun rahat loppuivat antautuen uskollisena vaan yhdelle ainoalle miehelle.

Väliin hän teki niin jollekin nuorelle ylioppilaalle, väliin muutamalle taiteilijalle, joka oli eksynyt kujalle hakemaan kauniita malleja ja ihastunut Katariinan suloiseen ruumiiseen. Väliin hän suosi näyttelijöitä ja työttömiä raukkoja, jotka iloisesti ottivat vastaan hänen naisellisuutensa rikkaita lahjoja. Hän innostui näihin ihmisiin, kyseli heidän perheoloistaan ja elämänkohtaloltaan, neuvotteli heidän kanssaan, teki tulevaisuutta varten suunnitelmia, selitti lohduttavalla kielellä, miten heidän asiansa voivat parantua, rauhoitti mairesuin heidän levotonta mieltänsä ja herätti uudelleen eloon särkyneitä toiveita. Hän teki elämän sileäksi, ja pelasti heidät epätoivosta hellillä suudelmilla ja lämpöisillä katseilla kuin rakkauden jumalatar…

Moni niistä tuli vakavaksi ja pyysi hänet vaimokseen saattaakseen hänet säännöllisiin elämänoloihin, mutta hän hylkäsi nämät ehdotukset empimättä ja lujasti. Syvän alennustilansa toivottomuus antoi hänelle voimaa oivaltaa oikein väärinkäytettyä, rääkättyä luonnettaan. — Mitä minä tahdon — se tapahtukoon. — Usein oli Janka kuullut ne sanat ystävättärensä punahuulilta ja luottavana siihen yhtynyt. — Ja vielä nyt sama ajatus liukui yli noitten hienojen jo lievillä viivoilla punattujen huulien kuin purppuravaatteen revittyjen liuskojen yli. Janka nyökäytti yhä yhtä uskovaisena niille päätänsä. Kun Katariina nukkui, tahi oli ostoksilla ulkona, istuivat Janka ja Milada puukasalla hellin ääressä hyvin lähellä toisiaan ja puhuivat kuiskien hänestä, miten hyvin uusi puku vaatetti häntä, ja mitä osaisivat hänelle päivälliseksi laittaa, jotta hän tulisi oikein iloiseksi… ja siitä rahanpaljoudesta, jonka he taas tänään aamulla löysivät kätköistä. Tuo hieno silinterihattuinen herra oli ne jättänyt osoitteensa ja nimensä kera. Sen oli Milada löytänyt rypistyneenä lattialla, mutta hän otti sen ylös, oikasi sen ja säilytti sen tulevaisuuden varalta hopea- ja silkkipaperin välissä laatikossa.

— Hän voi sen vielä tarvita, — mietti hän pikkuvanhana.

— Mitä pitkiä puheita hänellä on tuon pitkän maistraatin virkailijan kanssa, — huomautti Janka surullisen vakavana.

— Ne aivan nauravat, — tuumi Milada. — Hänestä ei ole mihinkään, — tuo marsnerilainen sanoo, — että hän ei maksa koskaan.

Janka pudisti päätään. Kun hän jotain harkitsi, muodostui hänen otsaansa kaksi syvää poikkijuovaa ja hänen silmänsä painuivat puoleksi kiinni.

— Täältä pitää päästä pois, — sanoi hän hitaasti ja raskaasti.

Miladan silmät säihkyivät. — Rakas täti, se ei käy laatuun, se ei käy.
Äiti ei lähde pois täältä, tuollaisen tähden.

— Etkö tahtoisi päästä sinäkin pois täältä —?

— Minä? En… Koko elämän ijäkseni jään minä tänne sellaiseksi, kuin äiti on.

— Oi lapsi! Mailmassa on niin paljon kauniimpaa, niin paljon valoisampaa ja parempaa kuin täällä… Näkisit sellaisen laakson, missä ei ole ahdistavia taloja, vaan niittyjä, peltoja, taivaan sineä — ja reunalla metsää. — — Nyyhkytys nousi Jankan sisimmästä sielusta.

— Onhan meilläkin kukkia, täti. Ja kanarialintu meillä on, odota vaan vähäsen, kyllä se vielä laulaa, — sanoi Milada kiihkeän moittivana. — Kuule petoa — se kutsuu minuakin! Milada taputti käsiään, mietti kotvasen ja meni viereiseen huoneeseen, istui kumaraan ja vaikeni. — Jahka verenpisara alkaa kukkia, saat nähdä, kuinka ihanaa on täällä elämä, — kuiskasi hän vielä kerran vakuuttaakseen Jankalle, joka tuijotti synkkänä ja liikkumattomana eteensä.

Maistraatin virkamies Raffel eli "italialainen asioitsija", joksi tytöt häntä takana haukkuivat, koska hänellä oli rakastettuna muuan italialainen tyttö kotoisin Toscanasta, — kuului kujapahasen innokkaitten vieraitten joukkoon.

Hän oli aina tyttöjen kintereillä, käyskenteli heidän kanssaan, toi heille hedelmiä ja vihanneksia, — katseli heitä kun he pukeutuivat, korjasi heidän tukkalaitteensa muodon, antoi heille opetusta "tyylissä" — ja muita hyviä neuvoja, — mutta vetäytyi heti syrjään, kun "vakavampi" ihailija saapui. Hän lausui siinä tusinan merkillisiä lauseita, oli väliin vakava kuin lähetyssaarnaaja, väliin hullunkurinen kuin sirkusilveilijä. Tytöt nauroivat hänelle ja olivat harmissaankin, koska hän ei antanut koskaan muuta kuin hedelmiä ja vihanneksia, joita hän sai ilmaiseksi, koska hän oli toritavaroitten tarkastaja — eikä itaruudessaan edes korvannut niitä hellyyksiä, joita sai osakseen tunteellisina hetkinä, edes pienillä tilapäiskohteliaisuuksilla. Nyt hän oli käynyt Katariinan kimppuun. Tähän asti hän ei ollut uskaltanut sitä tehdä, koska pelkäsi hänen ylpeätä, voimakasta luonnettaan. Mutta Katariina oli ainoa, joka huomasi, että noissa "hassutuksissa" piili tässä miehessä halu iloita ja nauttia elämästä, johon hänellä olivat vaan yllämainitut mahdollisuudet. Samassa hän ymmärsi, että noissa äärimmäisissä mielikuvituksen hyppäyksissä oli jotain hänen hengenheimolaisuuttaan. Ja kiitollisena kaikesta uudesta ja vaihtelun mahdollisuudesta tässä olemassa olonsa ahtaudessa, antoi hän anteeksi miehen luonteen hiomattomuuden ja kohteli häntä hienotunteisella ymmärryksellä. Joka ilta hän käveli tämän miehen kanssa ja nauroi, kun hän kutsui häntä "armolliseksi neidiksi" ja oli vähällä tervehtiessään suudella hänen sormenpäitään. — Miks'ei, sanoi mies innostuneena, hän tahtoi käyttäytyä eri tavalla Katariinan kanssa kuin noitten "hienojen tyttöjen" kanssa, jotka hän tunsi omasta seurapiiristään, jotka eivät tahdo osata pysyä miehestä koskaan erillään. Kun joku vaan lähenee heitä, niin ne ihan sulavat kiimasta niin, että vesi kieleen herahtaa. Hän lisäsi myöhemmin, että naisissa on hyvin vaikea löytää todellista naisellisuutta. — En tarkoita tuota tyhmää kajoomatonta, vaan sellaista, jossa ei ole mitään teennäistä eikä itsekästä, vaan rehellistä luonnon viettiä. Porvarillisten naisten suhteen hän oli aivan toivoton. Niinkauan, kun he ovat naimatta ovat heidän sukupuolivaistonsa avioliikemiesten tunteita. Ei mitään turmeltumattomia sielunilmauksia. — Ja rouvista minua taivas varjelkoon. Ne ovat nukkeja, sjiraffeja. — Mies näyttelee avioliitossa leivän hankkijan tahi korkeintaan komedian kulissien osaa, parhaimmassa tapauksessa on hän siitossonnin asemassa. — Jos he uskaltavat seurata vaistojaan, — niin he tahtovat vaan himojaan tyydyttää välittämättä sen enempää rakastajastaan. Sellaiseen hän ei voinut taipua. Hän tahtoi, että hänet piti tuntea, aivan perinpohjin, ei rakastajana eikä "kundina", vaan uroksena Huugo Raffel, toritavaroitten tarkastaja, jolla on pihtikintut sekä Aataminomena, ihan alastomana ja sellaista rakkautta osoittaen, jota hän tuntee omalla tavallaan. — Hän ei rupea nukkumaan naisen kanssa, joka ei hänelle sovi ja joka ei häntä tarvitse, kuin hän naista. — Sellaista naista saa kauan odottaa, mutta hänellä on siihen aikaa. Toki ei hänkään ole ijankaikkisesti nuori. — Katariina tunsi sanoissa vakaumuksen, joka häntä miellytti.

— Tiedättekö hyvä neiti, minun seurapiirini säädylliset tytöt eivät tahdo tietää muista kuin laillisista suhteista kysymättä, ovatko ne luonnollisia tahi miellyttäviä. Ja jos ne uskaltavat rikkoa seura-elämän tapoja, niin on heillä vaatimuksia, joita minun kaltaiseni mies ei voi täyttää — tahi jos ne vihdoin johonkin suostuvat, ei saa viittä minuuttia myöhemmin siitä vihjaista eikä saa koskaan sanoa, että he ovat sen itse tiedostaan tehneet. Se ei olisi kyllin hienotunteista. Ja ennenkuin ne saa siihen temppuun suostumaan, pitää rukoilla ja perästäpäin pitää olla kuin katuvainen syntinen ja sääliä heitä. Hyvä Jumala, koko tuo yksinkertainen juttu tehdään niin monimutkaiseksi, että mies sillä aikaa menettää koko siitoskykynsä. — Hän otti nenäliinan taskustaan ja pyyhki hien otsastaan. —

— Viimeiseen hetkeen asti ja vielä perästäkinpäin pitää heilua kuutamotunnelmallisessa runoudessa, jossa menettää malttinsa ja vannoo ensikerralla iskevänsä epätoivossaan ensimmäiseen naarakseen, joka kadulla vastaan tulee. — Ei missään heidän maailmassaan ole yksilöllistä, rehellistä kiimaa —. Täytyy saada rehellisesti tutkia toinen toistaan, tunkeutua toistensa sisimpään, niin sanoakseni ruumiillisesti oppia tuntemaan toisiaan… Sillä sukupuolielämässä kuin yhteiskuntataistelussa pitää tunteitten olla yhteiset voidakseen vähänkin toimia yhdessä —. Minä esimerkiksi, jatkoi hän tarttuen takkinsa huojuvaan nappiin, voin lukea sanomalehteä rakastettuni luona. Minä en pidä ututunnelmista. Minä olen todella paatunut ja raaka, jos vaaditte minun puhumaan pötyä. On miehiä, joiden pitää lymytä sukupuolisuhteissa jonkinlaisessa henkisessä suruharsossa, joille ei saa puhua silloin ääneen, ei mitenkään vetää suutaan hymyyn, muuten ei tule koko jutusta mitään… ja jotka vähimmästäkin leikkipuheesta pakenevat. On miehiä, jotka pitävät ainoastaan naisista, joita pitää viimeiseen asti mankua ja maklakoida, jotka vannovat, että ainoastaan kunnottomat naiset suostuvat vähemmällä. Senkin sohlot! Luulevat luonnon kaipaavan korjausta. He tekevät kuin lapset, jotka aina tahtovat itse panna sokuria makeaan soppaan, luullen sen vasta silloin maistuvan paremmalta. Minä voin rakastaa sanomalehden ääressä. Minä en kaipaa mitään valmistuksia, en mitään jännitettyjä yllätyksiä, en päivän pitkää vanuttamista… Antakaa minun itsenäisesti toimia, ja minä olen parhain silloin voimissani. —

Hän huitoi innostuneena käsillään, niin että ohi kulkevat tytöt kääntyivät häntä nauramaan. Hän väänsi kasvojaan kuin olisi hänen luontoaan kääntänyt.

— Teidän toverinne ovat säädyllisiä kanoja. — Se on heillä yhteistä "siveellisten tyttöjen" kanssa. — Kun joku heihin sitten kajoo, ovat he herkät kuin pommit…

— Teille ei siis tarvitse näytellä, ei tehdä kommervenkkeja, tahi jotain muuta hullua, — vastasi Katariina hitaasti ja miettien. Te annatte myös naiselle itsenäisyyden — te mukaannutte hänen mukaansa.

— Tietysti, vastasi hän kiireesti ja iloisena — näen, että Te olette minut käsittänyt… mutta toista oli neiti Rosan laita viimeviikolla. Se oli kauheaa.

Katariina siristi harmaita silmiään. — Sellaista harjoitetaan peilin ääressä, — todisti hän halveksien.

— Kauheaa! — Sellaisessa rakkaudessa on jotain raakaa ja ahnasta, jotain joka kiehuu ja kuohuu ja räjähtää. Sellaisia naisia voi heti sinutella ja kutittaa ja ne palkitsevat sen sikamaisilla tempuilla. — Vieköön minut itse pääherra — mutta se on vastoin luontoa ja järkeä… Minä en voi sitä sietää… Kaikkien pyhien nimessä vannon — se riistää minulta miehuuteni, se tekee minut hermostuneeksi, ankarasti arvostelevaksi, araksi… Minä näen tahraa ja likaa kaikkialla — näen poskimaalin jäljet… Naiset haiskahtavat — hutsuille… Älä näyttele itseäsi minulle toiseksi, kuin mitä olet tyttö! — Älä minun tähteni teeskentele!… Älä riistä minulta jokapäiväistä järkevää iloani… anna minun tuntea rehellistä, todella aviollista makuukammion lämpeyttä… Älä ole liian pikkumaisen tarkka — älä käytä hajuvesiä… Lörpöttele, ole kuin tahdot, mutta puhu totta… Kun syön, en kaipaa mitään varpailla tanssimista, kun minulle ruoka tarjotaan… Minä pureskelen mielelläni vahvasti ja kauan… minä syön paljon leipää… minä luen artikkelin joka ruuanlajin jälkeen… — Taas hän keskeytti puheensa, kun Katariina kääntyi tahi, kun joku tahtoi tätä puhutella. Silloin hän laski irti hänen käsivartensa, sytytti sikarinsa ja odotti tyynenä, kunnes hän taas saapui ja ales painunein päin häntä kuunteli.

Katariina puhui hyvin mielellään Raffel'in kanssa… Kun hän ei tullut, näkyi hänen kasvoillaan ikävystymisen heijastus, hän oli pisteliäs toisille ja pahalla tuulella. — Häntä harmitti, kun tytöt nauroivat Raffelille. — Aasit, sanoi hän halveksien.

Miehet uhkasivat häntä leikkisästi. — Onko tuo sinun henttusi, musta?

Hän kielsi sen. — Hänelle minä olen liian nuori. — Hän kaipaa jotain viluisempaa — —

Ja kuitenkaan Raffel ei ollut vaan hänen toverinsa. Katariina tunsi, että hänen sanansa peittivät outoa polttavaa kuohuvaa kiimaa ja se nousi hänen vereensä. Hän ei tahtonutkaan sitä vastustaa. Se oli jotain suloista…

Ja lupasihan hän odottaa.

Ja tuo odotus rakkaudenkuumeessa, oli Katariinasta jotain mieluista.

Usein hän kulki vieraana ja jäykkänä Raffel'in ohitse, mutta silmillään hän seurasi häntä kiihoittuneena ja levottomana, kun tämä yksinäisenä kulki pitkä viitta yllä kuja pahasella.

Jos joku toinen tyttö liittyi häneen, niin iski Katariina kuin tuulispää häneen ja kysyi moittien, mitä yhteistä hänellä on noitten ihmisten kanssa…

He riitaantuivat usein lujasti, tappelivatkin, seikka, joka kovin huvitti ympäristöä vaan ei Jankaa. Hän vihasi tuota miestä kuin mustasukkainen rakastaja. Hän pelkäsi, että Katariina saa huonon maineen tuon "likaisen honkin" tähden. Ei aikaakaan, niin Katariina tuo hemmoiteltu nainen tunsi omituisen, ahdistavan ikävän tuon pitkän pakinoitsijan perään, joka katseli häntä vinoon ja äreästi, kun hän tätä lähennellen antoi kireälle vedetyn mustan kudotun huivinsa läpi näkyä paljaan valkoisen rintansa. — Mutta hän ei voinut sanoa "tule mukaani." Mitä kuumempana veri kuohahti päähän, mitä polttavampana halu kiusasi, sen kylmemmäksi ja ivallisemmaksi muuttui Katariina tehden pilaa miehistä, jotka olivat kuin takkiaiset.

Poltettuaan sikarinsa loppuun eräänä iltana sanoi Raffel tulevansa Katariinan luo… Tämä kalpeni mielenliikutuksesta. Sydän läpätti kovin, mutta hän mutisi jotain, ja sitten hän kulki vaijeten hänen vieressään karkoittaen muut lähentelijät pään pudistuksella.

— On jo aika mennä sisälle, sanoi hän Katariinalle, kun eräs vanha "kundi" läheni häntä, — tuo on kovin innokas. — Hän kopisti sikariaan punaisilla laihoilla sormillaan.

— Mutta minä en tahdo, ärähti Katariina ja polki jalkaansa, seisoen paikallaan.

— Vai — vai niin — sanoi Raffel vitkaan ja välinpitämättömästi ja katseli häntä ylhäältäpäin…

Katariina puri alahuultaan, ja vaikeni uhmailevana kuin paljastettu rikoksellinen…

Äkkiä Katariina tuskaantui. Tuo ihminen voisi kiertää ensimäisen kadunkulman ohi, yksinkertaisesti hälvetä sanomatta hyvästi, antamatta selitystä, — eikä koskaan enää palajaisi…

Tuo ei tahtonutkaan tietää mitään Katariinasta… juuri siitä syystä, että hän näki toisen olevan hullaantuneena häneen… sitä hän ei kärsinyt! Ja tuo ällipäinen mies voi todella tehdä sen, minkä hän lupaa… hän ei tarvinnut Katariinaa… yleensä ei ketään… Tuo voisi tehdä leikistä toden… ja jättää hänet siihen… se oli hänelle helppoa, tuolle takkiheikille… Mutta jos hän nyt kerran tuhansien joukosta — jotain miestä — halusi, niin ei se vaan noin saanut häntä viskata…

Jukuliste, ei! — Hän nielasi vaikeasti, ennenkuin hän kykeni tavallisella äänellään jatkamaan:

— Koska minä aina olen kanivinissä koko maailman kanssa, niin palttua minä annan kaikille!

— Miksi niin?

— Jesus, kyllä meikäläiselläkin on suruja — nyyhki Katariina — uskotte kai, että me nauramme ja velmuamme koko Jumalan kauniin päivän… — mutta kun meistä joku rupeaa ajattelemaan, — niin, hyvästi: — Meidänkaltaisen elämä päättyy aina suureen kurjuuteen… Siksi juomme vaan!

— Haluatko viiniä? — kysyi Raffel anteliaana — vuotappas, likkarukka, minä hankin viiniä…

Hän haki rahaa taskustaan, kokoili pikkurahojaan ja laski niitä kiintyneenä…

— Anna olla! — sanoi Katariina hätääntyneenä ja otti taskustaan hopearahan, — tällä saa jo korkattua viiniä.

— Jo riittää, sanoi mies ja pisti rahan housuntaskuunsa… Epäröiden ja hämillään seisoi Katariina hänen edessään, leikkien hänen pitkillä punasilla sormillaan… Mies piti sikaria vinosti suussa ja pureskeli imuketta. Katariina pelkäsi hänen livistävän. Ja mitä enemmän häntä ahdisti, sitä voimakkaammin kiehui hänen himonsa ja hämmensi hänen muuten niin selvän järkensä.

Hän hengitti syvään. — Ja äkkinäisen kepeällä liikkeellä laski hän toisen käsivartensa alas, huivi aukeni, avokaula ja rinta siinsi kuin lumivalkea silkki hämärässä.

Nainen, sanoi mies ja samalla hän kurotti molemmat kätensä… Katariina kuljetti hänen sormiaan pitkin rintaansa…

— Tahdotko minut? supatti hän pyytäen.

— Odota, ostan ensin viiniä, vastasi mies matalasti. Katariina nyökäytti päätään, värähtäen hänen kosketuksestaan.

— Odotan sinua tuolla ylhäällä, — kuiskasi hän — tyttö näyttää sinulle tien, kun vihellät ja sanot: Katariinan luo… ja hän juoksi pois… Hän sanoi Miladalle pari lyhyttä sanaa, lykkäsi selityksettä Jankan ulos, joka istui iltapuhdetta viettäen kyökissä, sammutti lampun ja heittäytyi kädet pään yli vuoteeseensa… Ressorimatrassi taipui kumaten melkein pohjaan asti ja vaatteista levisi hajuveden lemu…

— Tuo vasta oli oikea mies!…

Hänen oma, erityinen naisellisuutensa heräsi taas pitkän lamauksen jälkeen ja antoi voimaa kuumille, miellyttäville haaveille… Hän, Katariina, halusi kerran vielä miestä — —

Ei hän tuota miestä siksi himoinnut, että hän miellytti, ei siksi, että hänellä oli varaa, eikä siksikään, että viinihöyryt olivat panneet hänen kiimansa kuohumaan, ei, vaan siksi, että hän tahtoi tuntea hieman onnea saaden nauttia suudelmista, joita hän itsekin antoi vapaasti ilman tuota ilettävää tunnetta, että tuossa oli ostaja, eikä sukupuoliolento, mies.

— Ei, hänellä oli oikeus saada syleillä miestä, jonka oli itse valinnut — ja tuo sopi hänelle. —

Ei tarvitsisi teeskennellä, — ei edes kiimaa paritellessa… oi, hyvä isä, tuohon kannatti antautua… Ja hän oikasi itsensä hyvinvoipana ja loioten silkkipeitteen alla, matrassit ritisivät ja huojuivat hänen liikahdellessa ja niitten orvokkilemu huumasi hänet…

Äkkiä hän kuuli kompuroivia askeleita kepeitten tipsuttavien ohella… Ne olivat jonkun miehen ja Miladan, joka oli oppaana. Mies kömpi oven takana, — nauroi ja ovi aukeni — kylmä ilma tunkeutui sisään… Se aika, jolloin tulokas haki taskustaan pikkulantteja, tuntui Katariinasta ijankaikkisuudelta… Tulokas virnahti ja nipisti Miladaa poskeen. — Sinä, pikku veijarinaama! — Sitten hän etsi jotain huoneesta. Pehmeä käsi veti hänet luokseen…

Keskellä yötä hiipi Janka unesta turvonnein ja ärein silmin portaita alas etsimään lasta. Lopuksi hän löysi pienokaisen, joka nukkui portaitten oven nurkassa, vilusta sinisenä…

— Tule, sanoi hän ja nosti lapsen seisomaan.

— Älä, älä, — sopersi Milada pelästyneenä — tänään ei uskalla mennä äidin luo, — rakas täti — äidillä on… Janka huokasi syvään. Hän otti laihan nukkuvan lapsiraukan syliinsä, painoi sen kouristuksen tapaisella hellyydellä rintaansa vastaan ja kuiskasi:

— Jumala suokoon kaikki rikoksemme sinua vastaan anteeksi, lapsi parka. —

* * * * *

Seuraavina päivinä ei Katariina enää viisastellut. Laulaen ja pakinoiden kuljeskeli hän tuossa pienessä huoneustossa, kuori suuria punasia omenia, auttoi Jankaakin taloushommissa ja kertoili merkillisiä yksityisseikkoja viimeisestä rakkausjutustaan. Hän kaivoi esiin liina- ja pitovaatteita ja puki itseään kovin hienoksi vuoteensa ääressä varovaisin juostavin sormin sekä sanoi: — Tänään pitää mennä oikein päiväkävelylle niinkuin muutkin hyvin puetut säädylliset naiset. Ensin käsketään: keittäjätär, laittakaa jotain hyvää päivälliseksi — sitten mennään kaduilla kuljeskelemaan ostoksilla… Sitten tullaan kotiin ja popotetaan oikein koso-o-olta. Oho, on tuokin viisasta, ett'ei mitään muuta koko Jumalan pitkään päivään, kuin tuhnaa sängyssä. — Hän oikoi käsivarsiaan. — Minun pitää tänään tehdä jotain, Jan — jotain hyödyllistä, ett'ei voi sulan touhun takia mitään päässään hautoa. — Ja kun sitten lepää, muistaa vaan onneaan ja ryhtyy taas hommaamaan. Minun pitäisi olla opettajatar. Jos kaikki vaan olisi käynyt muorini tahdon mukaan, niin kuka ties! Tämä ropotti aina: — Jos tuo ihminen olisi osannut pysyä järkevänä, Herra Jumala!… Mutta hänen kävi huonosti, — jatkoi Katariina pureskellen omenan sisustaa ja sylkäisten siemeniä suustaan. Hän rupesi hitaasti pukeutumaan. Koetti ensin erästä valkoista, pitsitettyä iltapukua. Viskasi sen nurkkaan ja pukeutui vakavaan mustaan kävelypukuun, joka mainiosti sopi hänen kauniille solakalle vartalolleen.

— Oh, Jan, jos saisi istua ikkunan ääressä, jonka uutimet ovat koristetut silkkilangalla ja kultahelmillä. Se sopisi minulle. Jukukliut, minä menen ostamaan jotain sellaista. Tiedätkö, kuinka komeaa olen nähnyt luostarissa! — Totta vie, minä jätän koko tämän liikkeen ja rupean elättämään itseäni jumalisuudellani. — Hän nauroi ja suoristi selkänsä.

— Synnillistä puhetta, — mutisi Janka ja perkasi sallaattilehtiä.

— Oh, kuinka ihanaa nyt on, jatkoi Katariina — saada öisin heitellä itseään vuoteessaan pelkäämättä, että kolhasee johonkin miesriiviöön! — Tuntea ihmisen, joka kaikissa sopii. Sellaiselta ihmiseltä ei voi ottaa rahaa vastaan, vaikka ne olisivat paljaita kultakolikolta. — —

Janka ei vastannut.

Hänen keltaisenharmaissa, käpertyneissä kasvoissaan oli tänään vihan ja surun ilme. Hän liikutti hiljaa huuliaan, niinkuin hän olisi rukoillut. Levottomana Katariina katseli häntä. — Mitä nyt taas oli? Kaikkikin oli hyvässä kunnossa. Rahaa heillä oli. Hän ei voinut sietää tätä vonkumista; se turmeli hänen paraankin ilon tunnelmansa, kun Janka kipristi naamaansa.

— Haluatko omenan? — hän sanoi, — syöden poistuvat surulliset ajatukset. Se sopii sinulle. — Katariinan valkoiset hampaat ritisivät.

— Keitä meille tänään jotain hyvää. Tahdon koko päivän olla iloinen, kunnes hän tulee yöksi, Janka. — Mikä sinun nyt taas on? — Noh, mikä? — Häh!

Katariina siristi silmiään, ylähuuli kaartui korkeammalle, paljastaen korallipunaisen ikenen. Otsaan ilmestyi lieviä juovia.

— Oletko todellakin vihoissasi? — Mitä? Tuleeko sinulta sana suusta vai eikö, mörökölli?

Omituinen, hermostunut ärtyisyys ilmeni näissä sanoissa. — Pitääkö sinun aina turmella iloni, kultaseni?

— Minulla on sen verran vielä ihmistä sielussani, ett'en jaksa tätä kauemmin katsella, — vikisi Janka kärtyisänä. — — Mitä? Katariina puisti ruumistaan, täyteliäs, herttainen ylähuuli kiristyi. Poskipäät ulkonivat kulmikkaina leukojen pusertuessa vastakkain.

— Sinä, äiti, lapsen oma äiti, jonka pitää vastata siitä Jumalan ja ihmisten edessä, sinä vaan naurat, kun mies kutsuu sitä synninrangaistukseksi ja pikku riiviöksi, — pientä lasta hän kutsuu niin ja sinä naurat sille vaan. Alhaalla lapsen täytyy odottaa miehiä sanoakseen: äidillä on jo joku. Se on — Janka heilutti ruokakauhaa — se on vastoin Jumalan käskyjä, — se on paholaisen palvelusta, se on samaa kuin lapsen murha.

Syntyi hetken hiljaisuus, jolloin Janka tunsi sydämensä tykytyksen kurkussaan.

Toinen alkoi vihdoin puhua hitaasti, veltosti harhailevin katsein, jotka lehyttelivät kuin väsyneet lepakot hikisillä ikkunaruuduilla.

— Paras olisi, että lapsi kuolisi!…

— Anna se ennemmin jollekin pois, anna se kasvatiksi, — vaikeroi
Janka.

— En ikinä. — En anna Teidän papittaa sitä. — Te tunnette Katariinan huonosti… Noh! Mistä se sinulle taas päähän pälkähti? Oletko jälleen saanut kirjeen rouva tädiltäsi? Minusta tuntuu, että täällä haisee kirkolta… Ennen lapseni kuolkoon rapakkoon, ennenkuin tuo nainen sitä sormillaan kajoo. Mitä uutisia olet saanut häneltä? — Suu puhtaaksi! Mitä sinä vehkeilet? — Katariina puristi Jankan kättä. — Te olette kaikki samaa ketunsukua, — hän sylkäsi. — Janka katsahti hänen vihaisiin silmiinsä.

— Mikä sinun on? — En petä sinua, minun elämäni on jo kokonaan mennyttä, — olen sinun vallassasi. Jos olisin tahtonut palata kotiini, — olisi minulla ollut siihen aina tilaisuutta… ja elinijäkseni…

— Kadutko, ett'et ole kotonasi — ivasi Katariina raivoissaan. Olisihan sinun siellä hyvä olla enon luona, joka on jalomielinen kuin prinssi konsanaan. — Lähde kotiin ja rupea tätisi — karjapiiaksi…

Janka katsahti häneen kerran… puhaltaen tulta helliin, sen loimu valasi heikosti hänen kasvojaan.

— Älä välitä minusta, — minusta ei ole enää taikaa, — sanoi hän kieltäytyvästi, — mutta pidä huolta lapsestasi. Sen sielu joutuu ijankaikkiseen ja ajalliseen kadotukseen, jos se jää tänne. Se on jo turmeltunut, Katariina, ja me katselemme sitä kädet ristissä. — Se on kuin näkisit linnun tuossa kuolevan janoon, etkä antaisi sille tippaa vettä. Se kuolee, jos ei tänään, niin huomenna ja sinä vaan naurat tuolle viattomalle luontokappaleelle, — kun se vikisee ja siipiään räpyttää epätoivossaan… Sinä rupeat kai huutamaan — huuda, miten lystäät — mutta minä puhun sittenkin totta… Ja hirveä on synti, se kostetaan kolmanteen ja neljänteen polveen… Katariina, kuule kerran minuakin. Pue lapsesi! Vie se luostariin! — Lupaa se Pyhälle Anna-äidille, — pelasta pienokaisesi… Pane se ainakin luostarikouluun, siellä se oppii työtä tekemään ja Jumalaa pelkäämään, tahi sitten se voi sinne ehkä jäädä elinijäkseen…

— Niin totta kuin että Jumala taivaassa on, en petä sinua. Siellä kotona ne eivät ole saaneet tietää hiiskahdustakaan siitä — … mutta minun omatunto raukkani ei saa enää rauhaa. Minä kävin tänään rippi-isäni luona…

Hän polvistui lattialle ja nyyhkytti kasvot kätkettyinä käsiinsä.

Katariina ei voinut enää sääliä ihmisiä, vaikkapa nuo olisivat kuinka kärsineet ja joutuneet turmioon… Mutta Jankan laita oli toisin. — Hänen tähtensä täytyi Katariinan hillitä huulille pyrkiviä raakoja, julmia sanojaan.

He olivat kuitenkin kasvaneet yhdessä — käyneet samaan aikaan luostarikoulua, tuo rikas rusthollarin tytär ja hän, — työmiehen tytär… Polttavina painuivat hänen silmälautansa alas peittäen mielenliikutuksesta luonnottomasti kiiltävät silmät. Rikkirevitty sydän paisui yli äyräittensä entisyyttä muistellen… Herpautuneena hän vaipui Jankan viereen lattialle. Tulvehtien valui kyyneleitä hänen kalpeille, surun kovertamille poskilleen. Kyyneleet tippuivat Jankan käsille, joka turhaan koetti itseään rauhoittaa.

— Janka, kultaseni, — ole kiltti. — Naura, rakkaani… Katso minuun — katso nyt! Tiedäthän, ett'ei Katariinalla ole muuta ystävää maailmassa kuin sinut. Kaikki loiste ei voi korvata sinun hyvää sydäntäsi. Minä teen kaiken, minkä sinä tahdot. Milada saa mennä luostarikouluun. Niin, niin, laupeiden sisarien luo! — Ehkä se jää sinne ja rukoilee siellä sielujemme pelastukseksi. — Ei — ei, ainoastaan minun sieluni puolesta täytyy rukoilla. — Sinähän olet viaton kuin lapsi — se sinä olet.

Ja Katariina kiikutti hyväillen Jankan päätä rinnoillaan, ja tuon ylpeän sielun tenho voitti taas kaiken, se tuuditti uneen toisen surut ja mielipahat. Katariina lupasi luopua tuosta Raffelista, olla näkemättä häntä kadulla, jos vaan Janka sen vaatii.

— Tiedätkö kultti, — kuiskasi hän — tänä yönä me emme laske ketään mieshenkilöä sisään, me nukumme yhdessä kuin luostarissa, jossa sinä seisoit kylmällä lattialla hampaat kalisten suussa, koska pelkäsit kummitusta, joka olikin kirjeenkannatin… muistatko. Ja hän tuuppasi Jankaa kylkeen ja katsoi niin kauan häntä kasvoihin suurin, harmain silmin, että Jankan sydän suli ja hän rupesi lörpöttelemään. Ja kun Milada tuli pihalta pyytääkseen päivällistä, oli se puoleksi keittämättä ja jäähtynyt kylmällä hellillä. Siitä nousi yleinen ilo, sitten juoksi Milada puotiin ja toi päivälliseksi makkaraa ja kurkkuja, suklaata ja viiniä sekä paljon omenia, rusinoita ja itselleen pastilleja. Kun he olivat syöneet, kaiveli Janka laatikoistaan esiin sinisen silkkinauhan ja rupesi ensi kerran palmikoimaan tuota takkuista, paksua lapsentukkaa.

— Herra Jess, laitatko minulle hienon kampauksen, kysyi Milada uteliaana.

— Me menemme luostarikouluun. Siellä on paljon kilttejä lapsia, joilla on palmikoitu tukka ja jotka oppivat rukoilemaan.

— Minä en tahdo rukoilla.

— Miks'et!? Siellä saat nähdä koreita kuvia ja ommella hienoilla langoilla kauniille kankaalle.

— Pääseekö kissu ja tipu mukaan?

— Mihin? — Ei, lapsi kulta, ei eläimiä viedä kouluun.

Janka katseli tyytyväisenä niitä kahta paksua lettiä, jotka kiertyivät tummana kehyksenä lapsellisten kasvojen ympäri…

— Sinusta voisi itsestäsikin tulla hurskas sisar! Jos sinä olet kiltti ja rukoilet ahkerasti, saat elämän ikäsi asua ihanassa luostarissa.

Milada pudisti kovin päättäväisesti päätään. — En tahdo. — Minä tahdon olla aina Punatalossa.

Katariina vilkutti naurusuin Jankalle silmiään. — Siinä on teidän pyhiinvaelluksenne, — sanoi hän haukotellen ja pani pitkäkseen vuoteelleen — minä tahdon hetken nukkua.

* * * * *

Luostarikoulussa kuunteli maallikkosisar kärsivällisenä Jankan juttua, pudisti lopussa epäröivänä päätään, ei katsellut juuri rohkaisevasti pientä kurjaa olentoa, joka pikkuvanhoilla katseilla tarkasti ympäristöään, hieroen vähän välistä nenäänsä. — Sisar arveli, että tätä asiaa ei voinut päättää kysymättä neuvoa johtajattarelta, mutta koska johtajattarella on monta puhuteltavaa tänään, ei uskaltanut häntä vaivata. Muuten hän ei luullut olevan paljon toivoa asian onnistumisesta. — Vieras voisi odottaa. — Jankan katsellessa epätoivoisan rukoilevana, heltyi sisaren mieli ja hän lisäsi ystävällisemmin — he auttaisivat kyllä mielellään kaikkia tarvitsevia, mutta koulussa on jo liikaoppilaita, jotka ovat kunnollisten vanhempien lapsia. Sillä tiedonannolla sisar hävisi…

Herkeämättä ja hermostuneena hypisteli Janka Miladaa mutisten. — Ystävällisiä ne eivät juuri ole — paljon juhlallisempia vielä kuin papit kirkossa… Katsos, Milada — Janka osoitti puutarhaa, jossa sinisiin esiliinoihin puettuja lapsia tungeskeli uteliaina ikkunalle tirkistämään. — Rukoile, kultti, rukoile! — Saat myöhemmin leikkiä noitten lasten kanssa…

— En tahdo, minä tahdon tulla kotiin sinun kanssasi, — vastasi Milada varmasti vaan ei töykeästi.

Samassa palasi maallikkosisar nunnan seuraamana. Nunna oli vanhemmanpuolinen lihava nainen, jonka kasvojen piirteet olivat velton hyvännahkaiset. Vyötäisillään hän kantoi suurta avainkimppua.

Janka tuuppasi Miladaa sisarta kohden aikoen ruveta jotain kertomaan, mutta sisar teki estelevän liikkeen, sanoen tuntevansa jo koko jutun. — Luostarikouluun ei voida tyttöpoloista ottaa, hän voisi turmella muut lapset… Lisäksi hän on ainoastaan kuuden vuotias… liian nuori käymään koulua täällä…

Maallikkosisar virkkoi jotain, nunna nyökäytti päätään myöntäväisesti… Se kävisi laatuun… Voi, sinua pikkuraukkaa, keskeytti hän puheensa, ottaen suopeana Miladaa leuan alta…

Sitten hän teki hyvin täsmällisesti ja laajasti selkoa Jankalle, että Oberhoff-kadulla… — Mikä numero, Regina? — — Regina selaili erästä kirjaa ja kirjoitti talon osoitteen paperille. — Siellä oli kolmiluokkainen alempi kansakoulu turvattomia lapsia varten, tietysti pappien valvonnan alaisena… Joka vuosi otetaan sen ylimmältä luokalta jokin tyttö luostarikouluun. — Jos lapsi on ahkera ja siivo, voi se päästä — siis tänne tahi muuhun kirkolliseen oppilaitokseen. — Toivokaamme siis!

Janka viivytteli, hänen katseensa oli rukoileva… Ehkä hän saisi toivoa suositusta… Ei, ei. Sitä ei tarvita. Jos rouva Celestine hyväksyy, niin tyttö pääsee sinne, sanokaa vaan, että teidät on lähetetty pyhän Annan luostarista.

— Suutele kättä, käski Janka ja heittäytyi suutelemaan hyvien sisarten kättä.

— Hyvä, hyvä!

Mutta Milada ei tahtonut kättä suudella, hän hyppäsi ovelle, vetäen
Jankaa takin liepeestä.

— Pelkäätkö peräti, rakkaani, mustia naisia, — sanoi Janka jäähyväiseksi ja kiiruhti ottamaan Miladaa kiinni.

* * * * *

Oberhoff-kadulla oli matala, pitkä valkoiseksi rapattu talo rautaristikko-ikkunoineen ja kapeine valkoisella ristillä koristettuine käytävä-ovineen.

Sinne Milada pääsi kouluun… Jankan täytyi rukoilla ja houkutella, uhata ja rangaista ja piiloutua ulkopuolelle kouluhuonetta, ennenkuin hänen onnistui saada tuo itsepäinen kaikkeen komentelemiseen tottumaton lapsi jäämään vieraaseen paikkaan.

Mutta "täti Celestine" oli kokenut rouva. Hän otti nyyhkivän pikku olennon kädestä kiinni ja vei hänet suureen huoneeseen, joka oli lattiasta kattoon asti täynnään kirjoja ja täytettyjä eläimiä ja jossa oli kieriviä palloja. — Siellä kykki oikein elävä apina poikkipuullaan, kilpikonnia ryömi lattialla hitaasti ja vaikeasti kiiveten sammalekasalle. Sitte siellä oli eläviä valkoisia hiiriä mustine häntineen ja verenpunaisine pienine silmineen, jotka heidän astuessaan huoneeseen heti livahtivat kirjahyllyjen alle.

Rouva Celestine antoi maapallon kieriä jalustallaan, pani taivaankappaleetkin liikkumaan, kutsui apinan alas puusta, näytti kädessään pikku hiirtä, antoi Miladalle avatun kirjan, missä oli paljon koreita kuvia, sanoen: — Tämän kaiken opit vielä tuntemaan, kaikesta tästä osaat kerran lukea, — ja kaiken voit varmasti ymmärtää, mitä on taivaassa tuolla ylhäällä ja maan päällä, jolla seisot. — Mutta sinun täytyy jäädä tänne ja olla tottelevainen. — Tahdotko olla tottelevainen?

Lapsi katseli ympärilleen kuin lumottu. — Sen harmaat silmät aukenivat selkoselälleen ja antautuvasti ehkä ensi kerran eläissään. Loistavin, ahmivin katsein hän tutki ympäristöään. — Tyytyväisyyden ilme levisi laihoille ruskeille pienille kasvoille, niitten pinta pingottui innostuksesta, tehden ne terveemmän ja lapsellisen herttaisemman näköisiksi. Hän pusersi kirjaa rintaansa vastaan, nyökäyttäen päätään ahnaalla tiedonhalulla.

— Alammeko me heti, — sanoi hän rouvalle, joka hymyili tälle hyvälle tulokselle.

— Sano ensin minulle, mikä on sinun nimesi ja missä asut.

— Nimeni on Milada Rezek ja minä asun Punatalossa.

— Pidätkö sinä minusta?

Milada pudisti vakavana päätään. — Minä en pidä kenestäkään muusta kuin äidistä, tädistä, kissusta ja tipusta.

— Noh, siitä saamme sitten puhua, — sanoi rouva Celestine suopeasti vieden lapsen koulusaliin, mihin se jäi rauhallisena. — Tästä hetkestä alkoi Miladan elämässä uusi jakso.

Hän ei enää mellastanut kadulla tahi pihoilla hyppien yli välimuurien; hän ei enää kulkenut ovelta ovelle kuljettaen kirjeitä postiin ja toimittaen kunkin asioita panttikonttoriin tahi muuanne. Eikä hän enää kytännyt hartain silmin tuliko kujalla miehiä vai eikö. Hänen pikku sielunsa oli tykkänään muuttunut, sen täytti nyt oppimishalu. Kovalla kiireellä koetti hän poistaa ne esteet, jotka vielä vaikeuttivat hänen täydellistä tutustumistaan kirjainten merkitykseen ja niihin ajatuksiin, joita ne kuvasivat…

Hän yritti saada selkoa sanomalehtipalasista, roskaromaanien yksityisvihoista, joita kirjasaksat pistelivät näytenumeroiksi ovesta sisään. Paksuista, kellastuneista kalentereista yhdisteli hän tuntimääriä kirjaimia vaikeasti tavuiksi ja piinasi Jankaa niin kauan, että tämän täytyi lopulta auttaa häntä yhdistämään tavut sanoiksi ja sanat lauseiksi.

Ja hän oppi sitkeän uutteruutensa avulla tuota hätää. Hänen pikku toverinsa olivat tuskin oppineet aakkoset, silloin kun hän jo rappukäytävässä tunasi paksua romaanireuhkaa, jonka hän oli saanut kerjäämällä rouva Lorinser'in rihkamakaupasta. Lukiessaan hän kuljetti pientä sormeaan rivien mukaan, jolloin harmaat silmät vakavina koettivat saada selkoa tuosta mustasta sekasotkusta… Vähän väliä hän nyppi Jankan esiliinanauhoja… Täti, mitä on "korvaus"? Täti, mitä on "synnillinen rak-ka-us"? — ja niin edespäin. Ja Janka koetti selitellä näitä arvoituksia, mikäli hän niitä osasi, lapselle. Myös Katariina huomasi tämän ja hän purskahti nauruun, kun yht'äkkiä tapasi tuon pikku tutkijan nenä suuressa kirjassa kiinni. — Lukutaidon saavuttaminen olikin Miladan lapsuuden ensimäinen tärkeä tapahtuma, se rajapyykki, jonka kummallekin puolen hän jakoi muistojaan, sanoen:

— Se tapahtui ennen, kuin minä opin lukemaan…

Kotikorttelikunnan liike ja kaikki mikä siihen kuului, menetti hänestä vähitellen merkityksensä. — Hän eli lukutaidollaan uudessa maailmassa.

Väsyneenä tottumattomasta ajatuksen vaivaamisesta ja pitkästä koulumatkasta, jota hänen täytyi kulkea kaksi kertaa päivässä, tuli hän ilta-uniseksi ja nukkui usein hellan ääreen lattialle leivänpala käteen. Janka korjasi hänet siitä kiireesti pois johonkin nurkkaseen, sillä Katariinan iltavieraat eivät kärsineet lapsia.

Kun "rouva opettajatar" eräässä kirjeellisessä huomautuksessa vaati lapselle "yöllistä eristämistä", sijoitti Janka Miladan vuoteen — se oli olkisäkki — asumattomaan kellarikamariin, jossa vuosia oli oleskellut vaan rottia, eräs laji, joka oli mustan ja valkoisen kirjava. Nämät tulivat hyvin uteliaina haistamaan, kuka oli tuo hiljainen, outo tulokas. Milada tavoitteli niitä leikkiäkseen niitten kanssa, — hän lämmitteli niitä öisin peitteensä alla, ripotti niille ruuaksi valkoisia leivänmurusia, kutsui ne esiin reijistään viheltäen. Hän näytteli niille kirjojaan ja kuviaan, opetti heitä, kohteli heitä arvokkaana ja ankarana, jäljitellen "rouva opettajatarta", kertoi niille Herra Jeesuksesta ja hänen opetuslapsistaan. Ja Vapahtajan ihmetyöt kaikuivat uskottavilta näitten tyhjien seinien sisällä, missä pieni tyttö saarnasi kesyille rotille, jotka ihmetellen nuuskivat toistensa kuonoja.

Kerran kuunteli Janka oven takana, — hän ristitsi itseään kolme kertaa kuin ilmestyksen nähdessään.

Katariina kuunteli välinpitämättömänä Jankan kertomusta. Häntä harmitti tämän innostus ja ihailu, se oli kuin salaista, kiduttavaa kateutta.

— Sinä hassuttelet tuon letukan kanssa. — Siitä tulee samallainen kohelo kuin sinusta — kirjatoukka ja lisäksi uskonnonhullu.

Katariinan ilonhehku oli nopeasti sammunut. Raffel'in suhde oli jo viikon jälkeen loppunut. Hän oli sanonut, että hänen kantansa ja toimintatapansa oli vain järjestelmä, jonka mukaan hän vähästä maksusta tahi ilmaiseksi hankki itselleen rahtusen harvinaista, persoonallista naisrakkautta — ostettavilta naisilta. Muuta nautintoa ei tällainen rappeutunut raukka uskaltanut vaatia. — Hän käytti tätä tapaa eri naisten kanssa — ja onnistui aina, tunnusti hän. — Tämä jäähdytti Katariinan tunnelmaa. — Kun Raffel vielä luki iltapäivät pääksytysten runojaan ja odotti ihastusta tähän "verenpunervaan kirjallisuuteen", joksi hän sitä kutsui, niin hän raivostui, kun Katariina kuunteli hajamielisesti, jopa peräti haukotellen.

Heille tuli ero. — Raffel etsi toisen ja Katariina jatkoi entistä ammattiaan.

Katariina, joka oli alkujaan kylmä itseensä sulkeutunut eikä sanottavasti aistillinen luonteeltaan, sopi sangen huonosti tälle alalle. Lörpöttely, hepeneet, väärennetyt, jopa oikeatkin loistokalut, ne kurjat ilonlähteet, joita varten hänen toverinsa hankkivat rahaa, eivät huvittaneet, eivät edes liikuttaneet häntä. Vaikka hän oli ylpeä ruumiinsa kauneudesta, oli hän kyllästynyt siihen, että sitä piti toisia hänelle vastenmielisiä miehiä varten koristaa ja hoidella. Myöskin hänen mielikuvituksensa oli herpautunut, jolla hän tähän asti oli vaimentanut voimakkaan itsenäisen sielunsa tuskia ja tuudittanut sen unelmiin.

Vähitellen rupesi hän aavistamaan sitä kurjuutta ja toivottomuutta, joka uhkasi häntä niinä vuosina, mitkä ahnaiden, nälkäisten, voittamattomien susien lailla ajoivat häntä takaa kuin otusta. —

Hän peitti silmänsä kädellään eikä tahtonut tulevaisuutta kuvitella, — elää vaan nykyhetkessä, — kuin ennen… Mutta se ei enää onnistunut.

Yhä useammin ahdisti häntä ajatus: Kahden vuoden perästä täytyy minun itse mennä miehiä hakemaan, hymyillä heille ja rakastaa heitä tavalla, mikä heitä kulloinkin miellyttää.

Viiden vuoden perästä ne eivät tahdo enää mielellään tulla kanssani. Ne tunkeilevat epäkohteliaasti ihan suuhuni ja viheltävät. Minun täytyy heitä rukoilla, tavoitellen tyhjää ilmaa, niinkuin nyt monet muut.

Ja kymmenen vuoden perästä? Siiloin olen minä vanha ja luuvaloinen. Kasvoni ovat kurttuiset ja minulla on värjätty tukka. Minä asun laitakaupungilla. Minä tunkeilen itse miesten syliin istumaan, minä saan ryypyn heiltä, jos he ovat hyvällä tuulella. Ja illallistani saan hakea kapakasta kapakkaan.

Hän hautautui äärimmäistä surua ahnehtivana näihin kuvitteluihin. Hän näki itsensä jo rappeutuneena ja hävyttömänä kuljeksimassa kujilla niinkuin unkaritar tahi Kukkas-Liisa, joka asui mamma Zimmermannln luona.