PYHÄ SONTIAINEN

Kuvaus porttola-elämästä

Kirj.

ELSE JERUSALEM

Suomentanut

E. W.-E. [Elviira Willman-Eloranta]

Helsingissä, Työväen Sanomalehti Osakeyhtiö, 1910.

"Aikamme kuvia voi nähdä myös rikotun peilin palasista."

(Lenau.)

Teille!

Tanssiville tytöille, — hymyileville morsiamille, — leikkiville äideille, — teille on tämä kirja omistettu.

Tarkatkaa olemuksen korkeudesta sen syvyyksiä.

Tähystäkää elämän valosta sen synkeyteen.

Olkaa myötätuntoisia sille, — mitä olette kauan tuominneet.

Miettikää sitä, — mitä olette liika kauan sivuuttaneet.

Ja tuntekaa hellää sääliä niitä kohtaan, — jotka ovat teidän onnenne uhreja. — — —

SISÄLLYS:

1. Musta Katariina. 2. Goldscheiderin salonki. 3. Viisaustieteilijä. 4. Millerin salonki. 5. Kokemuksia. 6. Yksinäisyydessä. 7. Spizzarin järjestelmä. 8.

Ensimäinen osa.

Musta Katariina.

Johdesana:

Öisin jos kotoinen vaimo kyllyyden tyydyttämänä, iloinen olisin, uskollisena miestäni suudellen, niin lauloi keskellä renkutuksiaan portto Veneziassa. Koskaan en kuullut hurskaampaa rukousta.

(Goethe.)

Aivan sen loistavan kadun takana, joka muodostaa suurkaupungin yhteiskuntaelämän keskustan, — jonka leveillä, puhtailla asfalttikäytävillä liikkuu päivittäin monia satoja hienosti puettuja herroja ja koristettuja naisia, — aikansa kuluksi vetelehtiviä kävelijöitä, — missä hymyillään ja tervehditään, alkaa suoraan ja välittömästi, — melkein liika räikeällä erolla — pimeyden valtakunta. Kun kiertää Louvre de Luxe-nimisen liikkeen sivu, joka sijaitsee korkealle kohouvassa, selvää nykyaikaista mallia olevassa rakennuksessa, ja kulkee muutamia askeleita sen sivustan hienojen koruttomien piirteitten ohi, niin käännyttyään vielä kerran, näkee kohta edessään erään pienen päättömän kujan suun. Kujan toisen pään sulkee nimittäin korkea puistomuuri. Iltahämärän laskeutuessa miellyttävän viehkeästi suurkaupungin katoille, vaipuu tuo pieni kuja ilman mitään toivottomaan yöhön. Talopahaset näyttävät luhistuvan, — porttiholvit hukkuvat varjoon, — ja kun pääkatu komeilee iltaloistossaan, — tuikkaa täällä yksi ainoa punanen lyhty, — joka vaippaa lähinnä olevat esineet veriseen valoonsa… Näppärät kädet asettelevat alakerrosten ikkunoihin savuavia öljylamppuja.

Tuuli, tunkeutuen seinien rakosten ja lahojen paikkojen läpi, velloo levottomasti sinne tänne noitten pilliheikkien himmeitä liekkejä. Ne vilkuttavat ja niiaavat. — Ne ovat mykkiä oppaita…

Pääkadun elämä hiljenee hiljenemistään. Liikkeet suljetaan. Hienot katusankarit ovat jonnekin kotiutuneet. Vähitellen sammuvat kirkkaan pistävät sähkölamput. Ja ikkunoitten uutimet suojaavat tarkasti kaiken loiston, ylellisyyden ja komeuden. Silloin herää vuorostaan sivukujalla elämä. Joukko päivännukkujia avaa uniset, nälkää heijastavat silmänsä. Ikkunoita aukaistaan, ruostuneet oven saranat ritisevät. Ilmassa kiehuu levotonta kyselyä, lörpötystä ja naurua. Hajuvesi lemuaa, silkki kahisee, hopeaketjut säläjävät, kun kirjavapukuiset olennot nostetuin hameenhelmoin kiirehtivät pois nimettömän kadun pimeydestä.

Siinä he ovat!

Maalatuilta huulilta kuuluvat kevyeet laulujen hyräilyt. Lanteet huojuvat. Vyötäisten pingoitus lisää niitten muodotonta pyöreyttä. Silmien vaaniva loiste ei kestä kyllin valoa. Ja teeskennelty hymy lähentelee kuolleen irvistystä. Sellaisena kulkee näiden naisten jono ihanilla pääkadun puhtailla asfalttikäytävillä. Rakkauden markkinat alkavat.

Onnen myymälät ovat kauppakunnossa. Myyjättäret vartovat ostajia. Eikä heidän tarvitse kauan odottaa. Tuolla heitä tulee äitien liepeiltä, — morsiamien syleistä, — viinipöytien äärestä, tanssisaleista, vakavien kirjojen luota, kirkoista — yhdentekevää, mistä he tulevat. — Kaikki he löytävät täällä etsimänsä lainehtivassa pyörteessä… Yön tuuli heiluttaa heidän mustia takkejaan. Kuuluu tervehdyksiä, kikatusta ja äkkinäisiä vihjauksia. Supatuksen ja kihinän seasta lausutaan kuivia numeroita, ilettävä kaupanteko kaikuu huokausten keskellä. Ilotytön kylmä harkinta vallitsee himokkaitten miesten valloilleen päässyttä kiimaa. Päällystakkinsa kaulukseen kätkeytynein kasvoin seuraavat miehet opastajiaan, — jotka kiireesti rientävät takaisin nimettömälle kujalle. Kerran räiskyy lyhdyn verinen valo vieraille kasvoille. Sitten pimeys sulkee helmaansa ne, jotka sen vallassa parittelevat.

Päiväkauden on tämä mailman kolkka hiljainen ja hylätty. Uutimet verhoavat ikkunia, ovet ovat säpissä, harvoin kuulee lasten ääniä eikä naapurien keskustelua ollenkaan. Tässä korttelissa ei kasva iloisesti leikkiviä lapsia. Täällä pesii pahe ja sen asukkaina on muuttolintujen lailla vapaita naisia, — täällä piilee rikos ja sen suojelijoita. Kaikki voi tänne sukeltaa kätköön, joka arvottomana on lupsahtanut pois yhteiskuntaelämän säädyllisyyden mittavaa'alta. Kellarikerrosten savuttuneisiin kahviloihin kokoontuu varkaita ja varastettujen esineiden kauppaajia, maaltatulleiden petkuttajia, parittajia, koko "hulikaanisakki", niinkuin niitä yleisesti nimitetään. Yhden kuuluisimman kahvilan omistaa mamma Zimmermann. Sinne kerääntyy sakkipoikia täytetyin taskuin. He antavat tyttöjen hyväillä itseään, töllistelevät ihmisiin, kujeilevat ja rehentelevät rahoillaan. He nakkelevat koristeita pöydille ja laskettelevat kokkapuheitaan, — kunnes poliisin koura iskee heidän hartioihinsa herättäen heidät huumeesta.

Poliisin kirjoihin merkattuja naisia tulvii näihin pieniin, kosteisiin, huonosti rakennettuihin hökkeleihin, sillä seutu on sopiva, "kundirikas" ja piilossa poliisilta.

Lukuunottamatta muutamia tarkastuksia, jotka tapahtuvat emäntien tieten, ei täällä tapahdu mitään rauhatonta. Ei kukaan ilkeämielinen häiritse yleistä tyyneyttä. Merkattuja miehiä kyllä passitetaan nopeasti pois, mutta "hyville tytöille" ei poliisi ole koskaan ankara. Tarkastus on muoto-asia. Kun jotain epäilyttävää ilmenee tytöissä, osaa emäntä ne heti tehdä vaarattomiksi…

"Likkapahanen on ihan klaari, teidän armonne, keisarillinen neuvosherra. — Kai ne paperit ovat vähän slarvattuja, mutta kyllä se itse vaan on kaikesta frii. Jos teidän armonne jotain tietää tahtoo, niin olkaa hyvä ja kysykää pois vaan."

Huoneet ja vuoteet eivät tässä korttelissa ole koskaan tyhjiä. Aina löytyy "priimaa, nuorta" tavaraa. Tyttöjä kovin vaihdetaan, siksi liike tuottaa paljon "puhdasta" emännille.

Korkeitten, vanhojen vaahtereitten tiiheänmukuraiset oksat huojuvat sotilassairaalan paksun puistomuurin yläpuolella sulkien näkö-alan kokonaan kujan peräpuolelle päin. Tuulten vihurit repivät puista lakastuneita lehtiä ja hennompia, kuivuneita oksia peittäen niillä kujan kokonaan. Muuten täyttävät kujan käytäviä kaikenlaiset roskat ja romut. Siinä on rikkinäisiä astioita, ja kelvottomia rääsyjä, ruuanjätteitä ja likaisia papereita. Epätasaisesti kivitetyllä kadulla juoksee likaveden muodostamia puroja, joita syntyy siten, että astioita tyhjennetään suoraan talojen ikkunoista. Nämä löyhkäävät likapurot laajenevat usein lammikoiksi, jotka vaikeuttavat kulun, ja joiden yli naiset hameet korkealle nostettuina hyppelevät kiroten, kun ne juoksevat hiukset pörröllään ja ruokottomasti koreihin risoihin puettuina, kopat ja pilkumit kainalossa lähimpiin lafkoihin, ohimennen yrittäen kiemaillen tipsuttaa passissa olevan poliisin edessä.

Kaikki, minkä tällä alueella näkee, on siivotonta, kehnoa ja mädännyttä. Yksi ainoa talo näyttää hyvin hoidetulta. Se on monikerroksinen. Siinä on paljon kirkkaita ikkunoita. Se eroittuu silmiinpistävän komeana tuosta ympäröivästä ränsistymisestä. Siinä riippuu tuo punainen lyhty, joka on kujan ainoa valaistus ja sen lyhdyn kylkeen on maalattu suurilla mustilla kirjaimilla "Punatalo." Rakentaja oli sen siksi ristinyt, koska se oli heleän tiilenpunervan värinen, jätettynä rappaamatta. Punatalo on kujan keskus ja sen asujainten ylpeys. Siinä asuu paikkakunnan kerma, ne neidit, jotka ovat kauneimmat ja jotka ovat parhain edistyneet. Asuminen Punatalossa todistaa ei ainoastaan etevyyttä, vaan se merkitsee onnistumista parempien tulojen hankinnassa ja säännöllistä toimeentuloa. Täällä saattoi elää mukavasti, jos teki "ahkeraan työtä" eikä juopotellut liikaa —. Täällä kävi herroja, — oikein hienoja, — saattoi sanoa, että ne olivat "ylhäisiä", sillä Punatalon asukkailla oli luottoa suljetuissakin piireissä. Kaikki kävi täällä hyvin ja oikein mainiosti, jos ei olisi ollut olemassa rouva Lorinser, joka vuokrasi huoneita täysihoidolla ja liinavaatteilla. Rouva Lorinser oli talon porttivahti, taloudenhoitaja ja korkein tuomari. Mitä hän sääti, sitä ei voitu mitenkään enää kumota. Punatalon omisti virasta eronnut majuuri, joka ei koskaan puuttunut talon sisäisiin asioihin. Hän luotti täydellisesti rouva Lorinseriin, joka säännöllisesti maksoi hänelle kuukausivuokransa. Ja se oli rouvan vahvin puoli, yhtä vahva kuin se voima, millä hän kiskoi vuokralaisiltaan päivärahoja, jotka väliin nousivat 20 [vastaa noin 42 Smkaa. (Käänt. huom.)] guldeniin… — Kaksikymmentä guldenia päivässä! — Se oli nätti summa. — Usein saattoi sen ansaita. — Mutta kaikkein kauniimmillekin sattuu liikepula. Mistä sen summan silloin sieppasi?! Rouva Lorinser ei hyväksynyt luottojärjestelmää, kun oli kysymys vuokramaksusta hänelle. — Hän otti mieluummin velkaantuneen yksityisomaisuuden takavarikkoon ja heitti uppiniskaisen velallisen kadulle. —

… Hän ei ollut tunteilija, tuo rouva Lorinser… Mutta hänen huoneustonsa oli hyvässä kunnossa… Ikkunat olivat eheät ja välkkyivät kuin peilit. Uutimet olivat englantilaiseen tapaan järjestetyt ja virheettömän valkoiset. Ikkunoissa oli koristekasveja, jotka päivällä kyllä näyttivät hiukan surkastuneilta, mutta iltavalaistuksessa ne olivat hyvinkin hauskat ja kodikkaat. Hän oli säännöllinen ja kunnon nainen, tuo rouva. Työtä hän teki kuin hevonen.

Jos vaan kauppa olisi aina hyvin käynyt,… ei olisi vuokralaisilla ollut surun kaunaa… Mutta kengät maksoivat, puvut tulivat kalleiksi ja… paidat y.m. liikkeeseen kuuluvat esineet. Ja muutamilla oli lisäksi "elättejä", pieniä siskoja, muoreja, jotka pari kertaa viikossa kerjäsivät apua tuolla kujalla.

Ei voinut olla kovasydäminen.

Millä vielä lisäksi osti itselleen "oikean" rakastajan?

Ruoka oli Lorinserilla jotenkin hyvä, mutta siihen ei kuulunut ryyppy, — eikä viinatta jaksanut tällaista elämää kestää. — Rouva kyllä antoi konjakkia ja viiniäkin eri maksua vastaan, eikä päinvastoin pitänytkään siitä, että jokin hankki sitä ulkoa päin. Mutta tämä nieli rahaa, kuin sika piimää… Hyvä Jumala! Ja vaikka piti kuinka ankaraa kirjanpitoa, ei tulopuoli vastannut lähimainkaan menopuolta. Ja mamma Lorinser kiusasi velkaantuneita tyttöjään kuin piru Jobia…

Siksi talossa kaikki olivat aina matkustavalla kannalla. Aina pantiin tavaroita lähtökuntoon, aina oli matkasäkkejä eteisessä, aina kuljetettiin jotain ulos ja sisään, sadateltiin ja makeiltiin tuossa punasessa talossa. Tämä riiteleminen oli naapuriston henkinen keskus ja ainoa huvitus, joka soi virkistystä kujan asujainten yksitoikkoiseen elämään. Rouva Lorinser ei pitänytkään "vakituisista neideistä." Ne kehittyivät liian itsenäisiksi, niillä oli ystäviä ja suojelijoita, jotka pitivät joka vääryydestä jumalatonta melua. Ne saivat aikaan "skandaalia", pirstasivat ja jättivät joskus velkansa korvaamatta.

Ei. Parasta oli pitää aina nuorta, viatonta "tavaraa." — Ne toivat rahaa rouvan taskuihin… Nuoret ja vastatulleet kokemattomat olivat jalomielisiä. Ne elivät iloisesti, eivätkä ymmärtäneet havaita, että joka "oikeutettu ja välttämätön" vaatimus oli nylkemistä ja väkivaltaa. — Rouva L. oleskelikin paljon rautatie-asemilla ja kaduilla. — Hän lyöttäytyi kauniitten maalta tulleiden tyttöjen seuraan. Väliin hän sai ne luokseen asumaan — väliin ei. — Joka tapauksessa ei liike tuottanut tappiota. Hänen huoneustonsa sijaitsi kyllin lähellä kaupungin keskustaa. Se oli hyvällä liikepaikalla ja Punatalon tavara oli hyvässä maineessa… Niin, niin, mehevillä ja vastatulleilla oli aina hyvä menekki… ja siitä iloitsi rouva Lorinser. Hän oli hyvissä väleissä poliisiviranomaisten kanssa, liikkeen vakinaiset käyttäjät tunsivat turvallisuutta hänen suojassaan. Ne noudattivat hänen vähimpiä viittauksiaan, tukivat häntä tarmokkaasti hänen yrityksissään ja olivat hänelle avullisia yllätysten ja ikävyyksien varalta…

Kellarikerroksen rihkamakaupassa, mitä täytyi valaista koko päivän keinotekoisesti, oli pieni tuikkulamppu käryämässä. Siellä istui rouva Lorinserin jääharmaa äiti kattoon asti tapuloittujen tavararasioitten keskellä. Täydessä epäjärjestyksessä oli siellä nähtävinä naisten puseroita, — — miesten alushousuja, — — hattuja ja patinoita, saippuaa ja rikkinäisissä kansissa olevaa romaanikirjallisuutta, silkkisiä alushameita ja kummitavaroita, hajuvesiä ja tupakkaa, sikamaisia kuvia ja rukousnauhoja, — konvehtia ja poskimaalia, — sellaista tavaraa, jota tällaisessa liikekeskuksessa välttämättömästi tarvitaan. Suurin osa oli tytöiltä ryöstettyä tavaraa, jonka maminka oli ottanut heidän vuokristaan. Keskellä tätä kaikkea pikitti kanarialintu häkissä, sekin vuokraryöstötavaraa. Kun ei se tässä valottomuudessa enää voinut laulaa, ei sitä kukaan ostanut. Ja lintuparka sai sentähden kuulla rouva Lorinserin pitämän pitkän nuhdesaarnan tuhlaavaisuudesta joka ikinen kerta, kun tämä kulki häkin ohi. Mutta lintu ei sittenkään laulanut, eikä rouva raskinut sitä tappaa toivossa, että jos sittenkin joku sen ostaisi.

Tämän pikkulinnun säälittävä tila herätti ainoastaan kahden silmän huomiota tässä tungokseen asti asutussa Punatalossa. Nämät olivat suuret, tummanharmaat ja tarkkaavaiset. Ne olivat pienen tuskin kuuden vuotiaan tyttösen.

Kesäisin, kun lintuhäkki ripustettiin talon seinään puodin kohdalla, seisoi tämä pikkutyttö kummallisen kirjavissa ja epämukavissa vaatteissa sen edessä ja katseli lintua, joka pelokkaana hyppeli häkkinsä orsinappuloilla. — —

Aivan visusti pisti tyttö pienen ruskettuneen sormensa rautalankojen lomasta… "Laula nyt, laula!" kuului epätoivoinen ääni. Mutta lintu kyyristyi ruoka-astiaansa ja ainoastaan pikitti heikosti…

"Kulttiseni, pelkäätkö", — ajatteli pienokainen, — "äiti, tiedätkö, hän laulaa aina, mutta hän ei pelkääkkään tuota."..

Tämä lause tuotti pienokaiselle monta kovaa läimäystä, ensin rouva Lorinserilta itse, joka vihasi tuota "bööhmiläistä kakaraa" kuin verivihollistaan. Sitten tyttöä löylytti oma äitinsä "musta Katariina", joka lastansa tahtoi kerran vakavasti kasvattaa, vaikka hän samassa nauraa hölötti punaisin, täyteläisin huulin… Aivan varta vasten hän kumartui ikkunasta ulos ja antoi honotuksensa kuulua raivoavan rouva Lorinserin korviin… Sitten hän kääntyi ystävättärensä Jankan puoleen, joka vaieten hommasi kyökissä.

— Tuo vekara! Se on aika elävä, hyppää jo silmille.

— Itseesi on tullut, vastasi Janka huoaten…

— Ei ole hullummaksi, vastasi töykeästi musta Katariina oikoen solakkaa joustavajänteistä ruhoaan, — pitää katsoa eteensä, raato, ett'ei joka tuhrus sylje silmille. Niin minäkin olen tehnyt.

Toinen katsahti rukoillen häneen… Katariinan uhkaavan katseen välähdyksestä kilpistyi katse alas. — Katariina pudisti itseään kuin kissa kiukussa ja meni huoneeseensa… Hän tiesi, että kun Jankan päälle tuli "pyhä henki", oli paras jättää hänet yksin…

… Musta Katariina oli ainoa talossa, jolla rouva Lorinserin alueella oli jonkinlainen itsehallitusoikeus. Ystävättärensä Jankan ja tyttärensä, Miladan, kanssa hän asui erityisessä huoneustossa, johon kuului keittiö, makuuhuone ja ruokasali. Vuokransa hän maksoi vuosineljänneksittäin ja suoraan isännälle, jonka kanssa hän oli kerran ollut huhujen mukaan hyvin herttaisissa suhteissa. — Porttivahdinkin oli pakko sietää tätä kiusottavaa valtansa rajoitusta. Kaikki rynnäköt tuota heleästi nauravaa naista vastaan olivat tehottomat.

Katariina oli sulavan hemaseva nainen. Hänellä oli ehjät slaavilaiset piirteet, harmaat, iltakissan kirkkaat silmät, ja suloinen, aistillisen kaareva, voimakas suu, jota ympäröi vieno surumielisyys sulattaen kasvojen piirteet vastustamattoman hurmaaviksi… Hän rakasti yksinäisyyttä vetäytyen mielellään syrjään. — Hän karttoi ystävättäriä, julkisia iloja ja naistoraa… Häntä sanottiin ylpeäksi. Mutta syytös oli väärä… Hän oli vaan väsynyt, — hän ei enää mihinkään innostunut… Hohtokivet ja silkkipuvutkin olivat hänelle vähä-arvoisia. Hän oli kaunis, häntä himoittiin, hän sai paljon rahaa, mutta antoi niitten luistaa…

Kun Janka kysyi. "Mihin rahat oikein joutuvat?" sanoi Katariina: "Minä luulen, että ne hukkuvat. Kyllä kai minä ne pistän taskuuni, mutta siinä on, — jo nyt jotakin, katsos, siinä on selvä reikä."

Ja hän nauroi täyttä kurkkua, niin heleästi kuin kulkusten kilinää. "Mutta mitä se tekee? Meillä on ruokaa, juomaa, me nukumme lämpimässä. Mitä sinä muuta kaipaat, kulttiseni?"

Illansuuhun asti hän venyi laiskana ja välinpitämättömänä vuoteellaan… katsellen ystävätärtään, joka touhusi ja keitti ja hän puhui usein kiiluvin silmin odottamatta vastausta, pyytämättäkään vastausta.

— Parasta olisi vaan maata eikä tehdä yhtään mitään, ei syödä, eikä juoda. — Pitäisi kuolla sulaan uneliaisuuteen. Jumaliste, Jan — ei kannattaisi sormea nostaa tällaisessa roskaelämässä… On aivan yhdentekevää, minusta tuntuu, ettei meikäläinen enää todella eläkkään… Etkö sinä elä siksi, että sinun täytyy? — Katso, sinä hetkenä, jolloin ihminen ei enää tahdo elää, on hän kuin kuollut. — Hän on vaan. — — —

Janka kuori perunoita ja pudotti palaset lopsahtaen kuumaan veteen. — Hyvän kahvin tuoksu täytti kyökin.

Viereisestä huoneesta, missä Katariina tuuletutti hienoja sänkyvaatteitaan, tunkeutui puhdas, kylmä syysilma…

— Älä nyt raada, Janka, katso kätesi ovat ihan punaset ja kopertuneet… Tuo viiniä, kulttiseni!… nauretaan välillä…

Katariina tyhjensi täyden lasinsa, kirposi vuoteeltaan ja asettui peilin eteen…

— Näin minä nauran, kuuletkos!

Hän heitti kätensä selälleen, kaaristi vartalonsa taaksepäin ja nauroi…

— Tuolla ne ihmiset lentävät alhaalla kuin päättömät kanat! — Mutta minä voin muuta tehdä. — Kuule Jan. — Noin. — Ja hänen kasvonsa vääntyivät hitaasti, suunpielet kiristyivät, silmissä kiilui ilkeys ja toivo, ja hän nauroi itselleen hiljaa, siinä naurussa oli verenpunaa, — siinä oli vihan ja onnen kaikua.

— Miellyttääkö se sinua? — Noita miehiä se miellyttää. — Hän osoitti makuuhuonetta. — Minä muistan sen hyvin, — heidän silmänsä veristyvät, heidän katseensa kipenöi, — heidän otsallaan on hikikarpaloita. —

— Kuuma heidän on… Mutta minua se ei liikuta! Ajattelen vaan… Narreja olette! Sen opin peilistä. — Se on järkevin ystäväni. — Hän nyökäytti päätään katsellen kuvaansa peilissä. — Eikö totta — sinä kuvaat minulle elämän todellisuuden? Osoitat ylpeitä naisia, jotka janoovat mielistelyä — hienoja, rikkaita perheäitejä, jotka istuvat talvi-iltasin lampun ääressä tehden silkkisiä käsitöitä, ehkä näytät minulle pyhän nunnan. — Kuvittele Jan pyhää sisarta Ceciliaa! — Yks' kaks' otti Katariina pyyhinliinan ja teki siitä päähänsä nunnavaatteen, silmät hän kohotti taivaaseen käyttäen yöpaitansa sinistä silkkinauhaa rukousnauhana… Mitä sanot?!

Janka nauroi. — Olet mainio ilveilijä.

Katariina tuli synkän näköiseksi. — Se on ainoa huvini. — Muuten nääntyisin ikävästä. — Väliin kuvittelen olevani yhtä, väliin toista… Yhtä vaan en tahdo olla!… Se on liian kylmä, hiljainen, — kuollut. — Hän kallisti päätänsä siristäen silmiänsä ja katseli ripsiensä alta kuvaansa peilissä. — Katariina parka… mitä sinä enää jaksat ajatella?… Kuolleitten aivot eivät enää toimi, ja se todellinen Katariina on aikoja sitten kuollut…

Janka toi kahvin ja Katariina nielasi sen ihan kuumana niin ahnaasti, että suu höyrysi. —

Sitten hän palasi vuoteeseensa ja veti peitteen vilusta tutisten päähänsä…

— Kuule, Jan! Se pikku ylioppilas oli eilen taas siellä, se vaaleatukkainen, joka kävi silloin iltapäivällä meillä kahvilla. Lystikäs poika… Me kävelimme koko ajan edestakaisin, eikä kukaan uskaltanut minua kiinni ottaa. — Hän nauroi. — Noh, kultti! — Nyt tiedät miksi meillä ei ole rahaa. Ja sinä, kun et enää käy kiinni ottamassa ollenkaan, — lopetti Katariina moittien puheensa ja veti komean omenan pulsterin alta esiin.

Hän purasi siihen innokkaasti ja jatkoi: … Kun me kävelimme siellä, kuvittelin, että olin hänen äitinsä, joka piti häntä kädestä kiinni ja sanoi, varo Katariinan kaltaisia naisia, — ja samassa hänelle olin hellä kuin todellinen äiti. —

Jankan nousi veri kasvoihin ja päätään kääntämättä mutisi hän. — Pitäisit yhtä hellää huolta omasta lapsestasi!

— Anna minun olla kuulematta. — Tyttö on liian paljon omaa vertani. Se ei ketään kaipaa, voisi mennä jo itse kiinni ottamaan. En siedä häntä. Kaipaan jotakin hentoa vaaleaa, joka minuakin kaipaa. —

— Sus' siunatkoon! Sinä puhut niin syntisesti!

— Mitä?!

— Ei mitään.

— Voiko hänestä tulla sen parempi, kuin mikä hänen äitinsä on ollut!? — Eikö totta? Tänne hän kuuluu!… Kadulla on hänen oikea paikkansa… Pidä kerrankin suusi kiinni, Jan!… Se on minun asiani, ja sillä hyvä!… Herran Kiesus, jos ei tuota vekaraa olisi, niin viime vuonnakin olisin päässyt täältä pois sen berliiniläisen juutalaisen kanssa… Ja, jumaliste, minä olisin sen tehnyt. Minä olen jo saanut kylläkseni kometiian näyttelemisestä, kun ne tulevat tänne ne äijänkaakit! — Oi voi! Jos saisin ennen kuolemaani luitani kerran lepuuttaa! — Hän sylkäsi omenan siemenet suustaan, kääntyi selälleen ja katseli kattoa… Olen vielä nuori, vielä on minussa elämänhalun kipinä… Mutta ne ryönät, ne saatanan ryönät, ne imevät minusta veren, tippa tipalta. Minä en viitsisi mennä kadulle kiinni ottamaan. Mutta ne tulevat ilman sitä, ne siat… Raivoni nousee, kun kuulen niitten koputtavan… Minä tiedän… Nyt hän tulee ostamaan itselleen nautinto-osuutensa. Ja minun täytyy mukautua; silmät hänellä pian moljottaisi päässä kuin kalalla, jos minä hänelle jalkapotkun antaisin… Ja usein minulla on siihen kova halu, kun sisus on niin täynnään kyyneleitä kuin vettä on ammeessa ja kuitenkin täytyy niellä. — Silloin tuollaisen tyhmän kiltin ylioppilaan kahjuaminenkin tekee niin äärettömän hyvää…

— Missä on tyttö? — Tuohon se on leipänsä jättänyt, mutta pitäisi sen jo tulla päivällisekseen sitä hakemaan. — Minä en siedä tätä ijankaikkista tillastamista tuon pirulaisen kanssa tuolla alhaalla. Siksi minä tahtoisin päästä sen parista, vastasi Katarina myrtyneenä.

— Sinä et tahdokkaan hänen kanssaan sopia, huokasi Janka ja avasi käytävän oven huutaen Milada — Milada —. Sitten hän palasi huoneeseen ja hänen suunsa mutistui surkeaan itkumuhjuun…

Janka oli pieni, hinterä ja etukoukkuinen. Hänen olennossaan oli jotain puoltekoista ja epäkypsää, niinkuin jokin äkkinäinen loukkaus olisi keskeyttänyt hänen kehityksensä. Mahdollisesti hänellä oli vika keuhkoissa. Hän köhisti silloin tällöin, vaikk'ei hän valittanut koskaan kipua. Poskimaalin ja puuterin röhöttämällä kasvojen pinnalla näkyi vielä otsassa, kaulassa ja ohimoilla lukemattomia suuria teirenpilkkuja, joita oli lisäksi tukuttain käsivarsissa ja käsissä.

Katariina katsahti hermostuneena patjojen seasta.

— Mitä se sinuun aina koskee, se vesa! — Niinkuin vähintään koipensa katkaisisi tahi varastelisi ihmisten tavaroita. —

Jankan ääni vapisi ja tutisi — —. Sellainen vaivainen lapsi, — me saatamme hänet ijankaikkiseen kadotukseen. Totta todella Katariina, sen me teemme.

Katariina ponnahti pystyyn. Hän puhisi ja silmät iskivät tulta. Hän oli tätä jo odottanut siitä päivästä asti, kun Janka oli tuon kirjeen saanut. — Janka oli koettanut sitä lymyttää, mutta Katariina oli sen sittenkin löytänyt. Senkin uskohullujen salakähmimistä! — Mutta häntä ne eivät nenästä vedä, — vaikka niitä olisi koko roikka juonessa.

— Hoida leukas! — Lapsi on minun. — Ja minä pidän sen, vaikka minä kuolisin maantien ojaan, — niin lapsi saa kuolla minun alleni — noh, en minä nyt vielä kuole. —

— Mikä sinun on?

— Ole hiljaa, Jan. Sinä olet yksi Jumalan lammas. Sinulta ei voi paljon vaatia. Jos minä olisin viime vuonna lähtenyt tuon juutalaisen kanssa, niin sinä olisit kauniisti pannut pillit pussiisi, ja vienyt tytön isän polvelle. Eikö totta?

Katariina hyppäsi vuoteeltaan ja pudisti tummanruskeaa tukkaansa. — Ja luuletko, että minä olisin siihen suostunut! E-en. Niin ei niitä pidä kohdella, noita talonjusseja. Viekkaita ne ovat, mutta Katariina on ovela! Köyhiä me olemme, me kutojatyöläiset, mutta mitä me kiinni saamme, sen me pidämme. — Härkämäisiä me olemme. — Katariina polki lattiaa.

— Älä puhu noin jumalattomasti ja villisti, etkö tiedä…

— Kylläpä nyt olet hurskas, senkin kuvatus! — — Kyllä minä näen, mihin sinä tähtäät. — E-ei. Se on niinkuin minä sanon. Hän saa luvan mennä kadulle ja ottaa kiinni, justi niinkuin minäkin. Minun sieluani te ette muista. Enkö minä ole ollut lapsi minäkin? Vai enkö? — Riittää jo. Sen pitää vielä nousta viimeisenä päivänä ja nauraa kaikkia vasten höskiä. —

Hän nosti jalkansa sängyn laidalle ja nojasi leukansa polviin. Vihan ja pilkan tunne sai hänen kasvonsa vääntymään.

— Kun tytön isä saa kuulla, että se käy kiinni ottamassa kaduilla ja antaa kahdesta ja kolmesta guldenista — tyttö, joka on hänen omaa lihaansa ja vertaan, aatteles, — jota hän kuljettaisi nelivaljakolla ja samettipatjaisissa vainuissa, koska hänen laillinen rikas vaimonsa ei voi saada lapsia… Jos sinä minulta turmelet tämän koston tuuman, jos sinä petät minut, niin — Katariina hyökkäsi Jankaa kohden nyrkki koholla. — — Sitten hän laski sen tyyntyneenä alas, nyökäytti päätään kuvalleen peilissä ja sanoi:

— Mutta minä tiedän kulttiseni, ett'et sitä tee, sinä et henno olla niin julma Katariina raukalle. — Milada — Milada-da — huusi hän kyökin ikkunasta.

— Tuolla se leikkii kissan kanssa. Kiireesti Katariina kampasi hiuksensa ja alkoi laulaa:

Kde domov muj? Kde vlast je mä? Kde voda hûci po lucinàch —

Äkkiä hän keskeytti laulunsa ja kääntyi. — — Hän näytti tyytyväiseltä ja sovinnolliselta.

— Janka, kultanuppu. Lakkaa keittämästä ja kuuraamasta, säästä toki käsiraukkojasi. Ota apulainen, — tänään saamme rahaa, sen vannon. Tänään Katariina on järkevä. Odotas. — Mutta miksi'et sinä laita itseäsi nätiksi kuin ennen? Siitä on neljätoista päivää, kultaseni, kun sinä olit viimeksi kävelemässä. Siksi sinä olet niin tympääntynyt.

Hän hyväili hienoilla sormillaan Jankaa ja puhui mairitellen, kunnes tämä nosti päänsä ja katseli häntä valjuin silmin.

Samassa tuli Milada ovesta. — Tule pian tänne? Me teemme tädin kauniiksi. Sitten tädin pitää nauraa, sano se hänelle!

— Jos et täti naura, niin et sinä saa ketään kiinni, vastasi Milada kovin vakavana.

Katinka tuuppasi Jankaa kylkeen ja purskahti nauruun.

— No, katsos nyt, tuleeko tytöstä pyhä maalaistyttö! — Mutta, Janka, sinun hiuksesi ovat ihan rasvaiset. — Milada tuo pian lanoliinia ja puuteria, kininivettä ja kölniläistä, pian, pian.

Hän painoi iloisesti Jankan tuolille, lykkäsi selkään omat hiuksensa, jotka vallehtivat niskassa paksuissa villeissä takkuloissa ja puhuen hyväilysanoin sekaisin böhminkielellä ja saksaksi — voiteli hän kaikenlaisilla hullunkurisilla tempuilla Jankan kasvoja lanoliinilla, sitten ripotti hän niille vaaleanpunaista puuteria. Niskaan, korviin ja hiuksiin hän pirskotti orvokkihajuvettä. Hiushaivenia hän veti otsalle ja kähersi ne utumaisiksi kiehkuroiksi. Viimeiseksi hän sitoi Jankan kaulaan mustan loisto-ompeluksilla koristetun samettinauhan. Astuen muutamia askelia taaksepäin ja tarkastettuaan työtään, taputti Katariina käsiään.

— Katsos nyt, minkä näköinen täti on.

— Täti on kaunis, sanoi Milada nyökäyttäen päätään ja korjasi näppärästi rasiat ja pullot pois.

— Tuo se punainen puku!

— Ei, ei, sanoi Janka torjuten ja katseli kuvaansa peilissä. — Se on kuin naamiopuku keskellä kirkasta päivää.

Mutta Milada laahasi sitä jo perässään.

Puku oli silmiin pistävän helakanpunainen koristettu kaikenlaisilla helyillä. Ja vaikka Janka kuinka pani vastaan, täytyi hänen pukeutua siihen. Milada hääräsi kovin innokkaana hänen ympärillään, napitti hameen ja järjesti rimsuja ja hetaleita. Sitten hän meni äitinsä viereen ihailemaan tätä koreutta.

— Tänään saat kreivin kiinni, Jan täti, sanoi Katariina ystävällisesti, mutta meneppäs myös sinne, missä sinut nähdään.

Milada veti tätiä hameesta.

— Jos saat paljon rahaa, niin osta kanarialintu Lorinserilta, täti kulta, kuiskasi hän; nyt se ei tule meille kalliiksi, — se ei syö enää paljoa mitään. —

Janka käänteli itseään peilin edessä ja ihmetteli itseään. Todella, hän oli muuttunut. Ei uskonut omia silmiään… Nyt saattoi taas mennä kadulle.

Hajasäärin, jäykkänä ja varovaisena, pyyheliina leuan alla istui Janka tuolin syrjälle juomaan kahvia.

— Perunoita on kaapissa ja vähän voita, sanoi hän Miladalle.

— Ei nyt ole aikaa, vastasi lapsi salaperäisesti ja sipatti mennä huoneesta huoneeseen aina käsivarret ja kädet täynnä uusia tavaroita. Hän toi lemuavia alusvaatteita, kilpikonnahiusneuloja, kampoja, helminauhoja. Hän kurottui vaatesäiliöihin, aukoi niitä, järjesti kahisevat, huolimattomasti sinne viskatut hameet.

— Tahdotko sen keltaisen, hän kysyi.

— Ei, vaan valkoisen, komensi Katariina.

— Mutta se on likainen.

— Kyllä se vielä välttää.

Katariina riisui aamunuttunsa ja seisoi paitasillaan. — Hänen paljaat käsivartensa ja niskansa olivat kellertävän valkoiset kuin norsunluu. Hän viuhtoi lyhyitä paksuja tuppuraisia suortuviaan, tempoi ne päälaelle ja kiersi ne leveälle ja korkealle kuin kruunun. Sitten hän pukeutui puhtaisiin alusvaatteisiin ja otti päälleen valkoisen hyvin ohueesta kankaasta tehdyn pitkän hameen. Paitansa punaiset silkkinauhat hän solmi ja peitti päänsä mustalla kudotulla huivilla, jonka tähden hän oli saanut kadulla haukkumanimen "mustan." Hänen silmänsä välähtivät ja hän sanoi Jankalle:

— Tule!

Milada katseli moittien äitiä. — Miksi äiti kävi noin huolimattomasti puettuna, kun kaapissa oli kauniita silkkisiä pukuja.

— Tee tulta, huusi Katariina.

— Syö myös lapsi, varoitti Janka, — sitten molemmat naiset astuivat jyrkkiä portaita alas.

Kotvasen kuunteli lapsi… sitten kuului Katariinan korkea laulunliverrys, tyttö nyökäytti päätään vakavasti, niinkuin se, joka kuulee kaiken käyvän toivottuun suuntaan. Sitten hän rupesi kuumeentapaisella kiireellä touhuamaan. — Huiskin, haiskin viskatut puvut, likaiset alusvaatteet, kammat ja nauhat tulivat paikoilleen. Hän nousi tuolille ja järjesti pöydän. Likaiset kupit ja lasit hän vei pesupöydälle. Rypistyneet sänkyvaatteet hän laahasi ruokasaliin ja pani makuukamarissa niitten tilalle puhtaita silkkisiä, hajuvedelle tuoksuvia Katariinan juhlavuoteesta, sillävälin hän ehti niitä vielä silitellä laihoilla ruskettuneilla sormillaan. Uskomattomalla taidolla ja johdonmukaisessa järjestyksessä hän kulki huonekalusta toiseen ja poisti sekasotkun. Kuin pieni tonttu hän teki tulta pesään. Sitten hän haki esiin omenoita Katariinan sängystä ja viinipullon ja asetti ne kuntoon. Janka ei sitä niin kaivannut kuin äiti. — Lopuksi hän katseli tyytyväisenä työtään. Hän ei ollut mitään unohtanut. —

Puoleksi alas kierrettyjen punapeitteisten lamppujen valo teki huoneet viehättävän salaperäisiksi. Kuinka ihanaa. Mutta piti kiirehtiä, sillä jos äiti tulee kotiin, piti olla käytävässä tulta näyttämässä. Milada pisti taskuunsa hiukan haaleita perunoita, vahakynttilän ja tulitikut ja hiipi ulos. Piti tuntea Punatalon hyvin voidakseen yöllä siellä liikkua. Pitkin puisia käytäviä ja jyrkkiä portaita, käänteitten ja solien kautta, joissa lattia oli märkä, sillä sillä kuljettiin paljon, täytyi osata kellariholviseen alikäytävään. Siellä seisoivat neidit vaaleisiin puettuina, liehuvat pitkät röyhelöt kaulassa ja valkoiset harsot kasvoilla ja lausuivat mielipiteensä sangen rohkeasti ja äänekkäästi… Muutamat tahtoivat mennä tarjoiluihin, toiset menivät ottamaan kiinni kaduilta, toiset menivät "kundien" kotiin. — Tarjoiluissa menee markkoja. Sitten on vielä riskeeraus, sanoi muuan neitonen kiperästi ja kaivoi ohueella kävelykepillä kiiltokenkänsä kärkeä. — Kyypparit ovat kitupiikkejä, — pitää syödä illallinen, väliin pistouvata enemmänkin.

— Hyi saakeli, sylkäsi joku. —

— Älä mene sinne, lähde unkarilaisiin paikkoihin.

— Siellä on pakko antaa olutpullosta.

— Olut maistuu hyvältä, vastasi nauraen unkaritar.

— Joko tulee tilauksia, kysyi nuori kiiltokenkäneitonen kahdelta, jotka palasivat kujalle.

— Kyllä. Tänään on siellä eräs hirveä kameli.

— Ovatko kaikki tällaisia täällä? Budapestissa. —

— Siunaa, kuinka mahani kurisee ja kylmä on lisäksi.

— Tahdotko pastilleja?

— Olut maistuisi nyt hyvältä, virnisti unkaritar tiilenvärisine kasvoineen ja rohkeine konkkanenineen. — Katsos nyt!

— Unkarilainen porsas.

— Kuka on sinusta porsas?

— Sinä.

— Hän on oikeassa. Joka vähästä antaa, on —

— Suu kiinni, tulee ihmisiä.

— Jesus, ainoastaan tuo italialainen asioitsija.

Janka palasi ylpeänä. — Siellä on jo "kundeja" ulkona. — Tytöt läksivät lykkäämään. Kaikista ovista ja nurkista ne läksivät meluten ja kiersivät rallatellen poliisia, joka halveksien tarkasti heitä. — Sitten he livahtivat räikeästi valaistulle vilkkaalle pääkadulle.

— Täti, sanoi Milada tärkeän näköisenä, ja hiipi Jankan luo, joka komeilevin askelin kulki kahisevan pukunsa jarruttamana, — sinä et saa antaa kahdesta guldenista niinkuin viime kerralla, jolloin tytöt tuolla ylhäällä sinua pilkkasivat.

Janka viittasi raskasmielisenä… Minä tiedän sen kyllä, sanoi hän kiusaantuneesti ja kiiti edemmäksi…

Ihka mustaan huiviinsa peittyneenä, solakkana ja kimmoisana kuin korkea, nuori kuusi, omituisesti polttavin katsein, jotka välähtivät kujan puolipimeydessä kuin liekit, seisoi Katariina tähtikirkkaan taivaan alla… Hän antoi toisten kulkea ohitsensa kiinnittämättä heihin vähintäkään huomiota. Häntä katseltiin pilkallisesti, kuin vahingossa töyttäsi joku häneen kyynäspäällä, väliin kuului äänekäs raaka kokkasana, — kuin kivi olisi häneen viskattu. Mutta hän ei kääntänyt edes päätään. Syvään ja voimakkaasti hän hengitti raitista yöilmaa. Hajuvesilemun, kyökkihajun ja yölöyhkän kuristamat keuhkot laajenivat. Hän kulki talojen ohi sirosti huojuvin lantein, kiirehtimättä, kiemailematta. Hänen valkoisen pukunsa pitkät helmat laahasivat käytävän likaa. Toiset kääntyivät nurkan taa ja vilkkuilivat siellä. Hän jäi kujalle. Hänen ei tarvinnut loitommalle mennä. Miehet hakivat häntä kyllä itse…

Hyvin harvoissa tapauksissa Katariina meni kaupungille. Kun talossa oli kova rahanpuute, silloin hän pukeutui hienoihin ja kahiseviin vaatteisiin kuin ylhäinen rouva. Töyhtöhattu päässä valkoiseen harsoon peittyneenä hän kulki keskellä kirkkainta päivää pääkadun käytävillä. Kun hän tahtoi palata omalle kujalleen, tarvitsi hänen vaan vienolla hymyllä suostua tarjouksiin. Hän otti kotonaan niin paljon maksua, kuin mitä hän kulloinkin tarvitsi… kymmenen guldenia, väliin sata ja enemmänkin. Katariinan kanssa ei kukaan tinginnyt. Illalla tulivat miehet itsestään. Niitä oli monenlaisia, sellaisia, joita Katariina kuljetti perässään kuin matkalaukun kantajia, kääntämättä päätään heitä kohden, tekemättä niille verhotulla käsivarrellaan yhtään ainoata kehoittavaa liikettä. Hän aukasi käytävän oven, vihelsi hiljaa. Milada hiipi hänen luokseen tulitikkuineen ja kynttilöineen ja valaisi äitinsä tietä, joka jäykkänä ja vaieten kulki tuon herrasmiehen seuraamana. Mutta oli niitä sellaisia, joiden kanssa Katariina laski leikkiä ja nauroi, joille hän kertoi jotain tahi joita hän kuunteli tarkkaavana, kunnes hän lopulta rupesi kiihkeästi ja ääneen puhumaan, hellästi ja hyväillen lähestyen heitä viehkeästi suostuen heidän lähenemiseensä. Silloin kuului laulunhyräilyä hänen rinnastaan, yhtyen räikeänä vastakohtana käytävä-oven ilkeään ritinään ja vanhojen puuportaiden narinaan. Milada juoksi edellä ja vaistomaisesti takertui äidin innostus lapseenkin.

— Tuosta äiti pitää, ajatteli pienokainen, hyräili samaa säveltä kuin äiti ja juoksi kadulle sanomaan Jankalle, että äidillä on sellainen vieras, jota he eivät saa häiritä. Milada oli ylpeä siitä, että hänen äitiään noin seurattiin… Tarkasti hän laski ihan sormillaan, kuinka monta herraa kävi äidin luona yössä ja oli kovin riemuissaan, kun kaikki sormet eivät enää riittäneet kerralla.

Katariinassa oli sitä hurjan tenhoovaa viehätysvoimaa, joka ilman ponnistuksia teki hänestä valloittajan pitäen tenhonsa kahleissa miehet, — — hänessä oli jokin viehkeä hempeys, joka hurmasi lapsenkin alakuloisen mielen. Katariina oli niitä olentoja, jotka olkoot missä asemassa tahansa aina hallitsevat ympäristöään ja joiden hallitsemiseen jokainen nurkumatta alistuu voidakseen heidän iloisesta tunnelmastaan lämmetä unohtaen pahimmatkin mielenapeudet. Joka Katariinaan rakastui, se kiintyi pitkiksi ajoiksi ja palasi eronkin jälkeen yhä uudelleen. Tämä katunainen saattoi ostettujenkin hyväilyjen temmellyksiin ja teeskenneltyihin syleilyihin valaa jotain yksilöllistä, joka pakoitti miesten kunnioittamaan häntä harvinaisen sielukkaana naisena. Häntä ei mies helposti unohtanut. Ja usein pimeänä yönä jokin muisto hänen heleästä naurustaan, hänen kysyvästä katseestaan tahi hänen ruumiinsa kimmahduksesta sai miehet kiihoittumaan ja voimakkaasti haaveksimaan.

Väliin hän kutsui muutamia miehiä luokseen asumaan ja piti niitä luonaan päiviä jopa viikkojakin. Hän hommasi silloin heidän mielikseen kuin nuori aviovaimo. Oli herkkä ja taipuisa… Hän sulki ovensa järkähtämättömänä muille sisäänpyrkijöille, ei välittänyt hituistakaan Jankan ropotuksesta, ja möi mieluummin silkkipukunsa, kun rahat loppuivat antautuen uskollisena vaan yhdelle ainoalle miehelle.

Väliin hän teki niin jollekin nuorelle ylioppilaalle, väliin muutamalle taiteilijalle, joka oli eksynyt kujalle hakemaan kauniita malleja ja ihastunut Katariinan suloiseen ruumiiseen. Väliin hän suosi näyttelijöitä ja työttömiä raukkoja, jotka iloisesti ottivat vastaan hänen naisellisuutensa rikkaita lahjoja. Hän innostui näihin ihmisiin, kyseli heidän perheoloistaan ja elämänkohtaloltaan, neuvotteli heidän kanssaan, teki tulevaisuutta varten suunnitelmia, selitti lohduttavalla kielellä, miten heidän asiansa voivat parantua, rauhoitti mairesuin heidän levotonta mieltänsä ja herätti uudelleen eloon särkyneitä toiveita. Hän teki elämän sileäksi, ja pelasti heidät epätoivosta hellillä suudelmilla ja lämpöisillä katseilla kuin rakkauden jumalatar…

Moni niistä tuli vakavaksi ja pyysi hänet vaimokseen saattaakseen hänet säännöllisiin elämänoloihin, mutta hän hylkäsi nämät ehdotukset empimättä ja lujasti. Syvän alennustilansa toivottomuus antoi hänelle voimaa oivaltaa oikein väärinkäytettyä, rääkättyä luonnettaan. — Mitä minä tahdon — se tapahtukoon. — Usein oli Janka kuullut ne sanat ystävättärensä punahuulilta ja luottavana siihen yhtynyt. — Ja vielä nyt sama ajatus liukui yli noitten hienojen jo lievillä viivoilla punattujen huulien kuin purppuravaatteen revittyjen liuskojen yli. Janka nyökäytti yhä yhtä uskovaisena niille päätänsä. Kun Katariina nukkui, tahi oli ostoksilla ulkona, istuivat Janka ja Milada puukasalla hellin ääressä hyvin lähellä toisiaan ja puhuivat kuiskien hänestä, miten hyvin uusi puku vaatetti häntä, ja mitä osaisivat hänelle päivälliseksi laittaa, jotta hän tulisi oikein iloiseksi… ja siitä rahanpaljoudesta, jonka he taas tänään aamulla löysivät kätköistä. Tuo hieno silinterihattuinen herra oli ne jättänyt osoitteensa ja nimensä kera. Sen oli Milada löytänyt rypistyneenä lattialla, mutta hän otti sen ylös, oikasi sen ja säilytti sen tulevaisuuden varalta hopea- ja silkkipaperin välissä laatikossa.

— Hän voi sen vielä tarvita, — mietti hän pikkuvanhana.

— Mitä pitkiä puheita hänellä on tuon pitkän maistraatin virkailijan kanssa, — huomautti Janka surullisen vakavana.

— Ne aivan nauravat, — tuumi Milada. — Hänestä ei ole mihinkään, — tuo marsnerilainen sanoo, — että hän ei maksa koskaan.

Janka pudisti päätään. Kun hän jotain harkitsi, muodostui hänen otsaansa kaksi syvää poikkijuovaa ja hänen silmänsä painuivat puoleksi kiinni.

— Täältä pitää päästä pois, — sanoi hän hitaasti ja raskaasti.

Miladan silmät säihkyivät. — Rakas täti, se ei käy laatuun, se ei käy. Äiti ei lähde pois täältä, tuollaisen tähden.

— Etkö tahtoisi päästä sinäkin pois täältä —?

— Minä? En… Koko elämän ijäkseni jään minä tänne sellaiseksi, kuin äiti on.

— Oi lapsi! Mailmassa on niin paljon kauniimpaa, niin paljon valoisampaa ja parempaa kuin täällä… Näkisit sellaisen laakson, missä ei ole ahdistavia taloja, vaan niittyjä, peltoja, taivaan sineä — ja reunalla metsää. — — Nyyhkytys nousi Jankan sisimmästä sielusta.

— Onhan meilläkin kukkia, täti. Ja kanarialintu meillä on, odota vaan vähäsen, kyllä se vielä laulaa, — sanoi Milada kiihkeän moittivana. — Kuule petoa — se kutsuu minuakin! Milada taputti käsiään, mietti kotvasen ja meni viereiseen huoneeseen, istui kumaraan ja vaikeni. — Jahka verenpisara alkaa kukkia, saat nähdä, kuinka ihanaa on täällä elämä, — kuiskasi hän vielä kerran vakuuttaakseen Jankalle, joka tuijotti synkkänä ja liikkumattomana eteensä.

Maistraatin virkamies Raffel eli "italialainen asioitsija", joksi tytöt häntä takana haukkuivat, koska hänellä oli rakastettuna muuan italialainen tyttö kotoisin Toscanasta, — kuului kujapahasen innokkaitten vieraitten joukkoon.

Hän oli aina tyttöjen kintereillä, käyskenteli heidän kanssaan, toi heille hedelmiä ja vihanneksia, — katseli heitä kun he pukeutuivat, korjasi heidän tukkalaitteensa muodon, antoi heille opetusta "tyylissä" — ja muita hyviä neuvoja, — mutta vetäytyi heti syrjään, kun "vakavampi" ihailija saapui. Hän lausui siinä tusinan merkillisiä lauseita, oli väliin vakava kuin lähetyssaarnaaja, väliin hullunkurinen kuin sirkusilveilijä. Tytöt nauroivat hänelle ja olivat harmissaankin, koska hän ei antanut koskaan muuta kuin hedelmiä ja vihanneksia, joita hän sai ilmaiseksi, koska hän oli toritavaroitten tarkastaja — eikä itaruudessaan edes korvannut niitä hellyyksiä, joita sai osakseen tunteellisina hetkinä, edes pienillä tilapäiskohteliaisuuksilla. Nyt hän oli käynyt Katariinan kimppuun. Tähän asti hän ei ollut uskaltanut sitä tehdä, koska pelkäsi hänen ylpeätä, voimakasta luonnettaan. Mutta Katariina oli ainoa, joka huomasi, että noissa "hassutuksissa" piili tässä miehessä halu iloita ja nauttia elämästä, johon hänellä olivat vaan yllämainitut mahdollisuudet. Samassa hän ymmärsi, että noissa äärimmäisissä mielikuvituksen hyppäyksissä oli jotain hänen hengenheimolaisuuttaan. Ja kiitollisena kaikesta uudesta ja vaihtelun mahdollisuudesta tässä olemassa olonsa ahtaudessa, antoi hän anteeksi miehen luonteen hiomattomuuden ja kohteli häntä hienotunteisella ymmärryksellä. Joka ilta hän käveli tämän miehen kanssa ja nauroi, kun hän kutsui häntä "armolliseksi neidiksi" ja oli vähällä tervehtiessään suudella hänen sormenpäitään. — Miks'ei, sanoi mies innostuneena, hän tahtoi käyttäytyä eri tavalla Katariinan kanssa kuin noitten "hienojen tyttöjen" kanssa, jotka hän tunsi omasta seurapiiristään, jotka eivät tahdo osata pysyä miehestä koskaan erillään. Kun joku vaan lähenee heitä, niin ne ihan sulavat kiimasta niin, että vesi kieleen herahtaa. Hän lisäsi myöhemmin, että naisissa on hyvin vaikea löytää todellista naisellisuutta. — En tarkoita tuota tyhmää kajoomatonta, vaan sellaista, jossa ei ole mitään teennäistä eikä itsekästä, vaan rehellistä luonnon viettiä. Porvarillisten naisten suhteen hän oli aivan toivoton. Niinkauan, kun he ovat naimatta ovat heidän sukupuolivaistonsa avioliikemiesten tunteita. Ei mitään turmeltumattomia sielunilmauksia. — Ja rouvista minua taivas varjelkoon. Ne ovat nukkeja, sjiraffeja. — Mies näyttelee avioliitossa leivän hankkijan tahi korkeintaan komedian kulissien osaa, parhaimmassa tapauksessa on hän siitossonnin asemassa. — Jos he uskaltavat seurata vaistojaan, — niin he tahtovat vaan himojaan tyydyttää välittämättä sen enempää rakastajastaan. Sellaiseen hän ei voinut taipua. Hän tahtoi, että hänet piti tuntea, aivan perinpohjin, ei rakastajana eikä "kundina", vaan uroksena Huugo Raffel, toritavaroitten tarkastaja, jolla on pihtikintut sekä Aataminomena, ihan alastomana ja sellaista rakkautta osoittaen, jota hän tuntee omalla tavallaan. — Hän ei rupea nukkumaan naisen kanssa, joka ei hänelle sovi ja joka ei häntä tarvitse, kuin hän naista. — Sellaista naista saa kauan odottaa, mutta hänellä on siihen aikaa. Toki ei hänkään ole ijankaikkisesti nuori. — Katariina tunsi sanoissa vakaumuksen, joka häntä miellytti.

— Tiedättekö hyvä neiti, minun seurapiirini säädylliset tytöt eivät tahdo tietää muista kuin laillisista suhteista kysymättä, ovatko ne luonnollisia tahi miellyttäviä. Ja jos ne uskaltavat rikkoa seura-elämän tapoja, niin on heillä vaatimuksia, joita minun kaltaiseni mies ei voi täyttää — tahi jos ne vihdoin johonkin suostuvat, ei saa viittä minuuttia myöhemmin siitä vihjaista eikä saa koskaan sanoa, että he ovat sen itse tiedostaan tehneet. Se ei olisi kyllin hienotunteista. Ja ennenkuin ne saa siihen temppuun suostumaan, pitää rukoilla ja perästäpäin pitää olla kuin katuvainen syntinen ja sääliä heitä. Hyvä Jumala, koko tuo yksinkertainen juttu tehdään niin monimutkaiseksi, että mies sillä aikaa menettää koko siitoskykynsä. — Hän otti nenäliinan taskustaan ja pyyhki hien otsastaan. —

— Viimeiseen hetkeen asti ja vielä perästäkinpäin pitää heilua kuutamotunnelmallisessa runoudessa, jossa menettää malttinsa ja vannoo ensikerralla iskevänsä epätoivossaan ensimmäiseen naarakseen, joka kadulla vastaan tulee. — Ei missään heidän maailmassaan ole yksilöllistä, rehellistä kiimaa —. Täytyy saada rehellisesti tutkia toinen toistaan, tunkeutua toistensa sisimpään, niin sanoakseni ruumiillisesti oppia tuntemaan toisiaan… Sillä sukupuolielämässä kuin yhteiskuntataistelussa pitää tunteitten olla yhteiset voidakseen vähänkin toimia yhdessä —. Minä esimerkiksi, jatkoi hän tarttuen takkinsa huojuvaan nappiin, voin lukea sanomalehteä rakastettuni luona. Minä en pidä ututunnelmista. Minä olen todella paatunut ja raaka, jos vaaditte minun puhumaan pötyä. On miehiä, joiden pitää lymytä sukupuolisuhteissa jonkinlaisessa henkisessä suruharsossa, joille ei saa puhua silloin ääneen, ei mitenkään vetää suutaan hymyyn, muuten ei tule koko jutusta mitään… ja jotka vähimmästäkin leikkipuheesta pakenevat. On miehiä, jotka pitävät ainoastaan naisista, joita pitää viimeiseen asti mankua ja maklakoida, jotka vannovat, että ainoastaan kunnottomat naiset suostuvat vähemmällä. Senkin sohlot! Luulevat luonnon kaipaavan korjausta. He tekevät kuin lapset, jotka aina tahtovat itse panna sokuria makeaan soppaan, luullen sen vasta silloin maistuvan paremmalta. Minä voin rakastaa sanomalehden ääressä. Minä en kaipaa mitään valmistuksia, en mitään jännitettyjä yllätyksiä, en päivän pitkää vanuttamista… Antakaa minun itsenäisesti toimia, ja minä olen parhain silloin voimissani. —

Hän huitoi innostuneena käsillään, niin että ohi kulkevat tytöt kääntyivät häntä nauramaan. Hän väänsi kasvojaan kuin olisi hänen luontoaan kääntänyt.

— Teidän toverinne ovat säädyllisiä kanoja. — Se on heillä yhteistä "siveellisten tyttöjen" kanssa. — Kun joku heihin sitten kajoo, ovat he herkät kuin pommit…

— Teille ei siis tarvitse näytellä, ei tehdä kommervenkkeja, tahi jotain muuta hullua, — vastasi Katariina hitaasti ja miettien. Te annatte myös naiselle itsenäisyyden — te mukaannutte hänen mukaansa.

— Tietysti, vastasi hän kiireesti ja iloisena — näen, että Te olette minut käsittänyt… mutta toista oli neiti Rosan laita viimeviikolla. Se oli kauheaa.

Katariina siristi harmaita silmiään. — Sellaista harjoitetaan peilin ääressä, — todisti hän halveksien.

— Kauheaa! — Sellaisessa rakkaudessa on jotain raakaa ja ahnasta, jotain joka kiehuu ja kuohuu ja räjähtää. Sellaisia naisia voi heti sinutella ja kutittaa ja ne palkitsevat sen sikamaisilla tempuilla. — Vieköön minut itse pääherra — mutta se on vastoin luontoa ja järkeä… Minä en voi sitä sietää… Kaikkien pyhien nimessä vannon — se riistää minulta miehuuteni, se tekee minut hermostuneeksi, ankarasti arvostelevaksi, araksi… Minä näen tahraa ja likaa kaikkialla — näen poskimaalin jäljet… Naiset haiskahtavat — hutsuille… Älä näyttele itseäsi minulle toiseksi, kuin mitä olet tyttö! — Älä minun tähteni teeskentele!… Älä riistä minulta jokapäiväistä järkevää iloani… anna minun tuntea rehellistä, todella aviollista makuukammion lämpeyttä… Älä ole liian pikkumaisen tarkka — älä käytä hajuvesiä… Lörpöttele, ole kuin tahdot, mutta puhu totta… Kun syön, en kaipaa mitään varpailla tanssimista, kun minulle ruoka tarjotaan… Minä pureskelen mielelläni vahvasti ja kauan… minä syön paljon leipää… minä luen artikkelin joka ruuanlajin jälkeen… — Taas hän keskeytti puheensa, kun Katariina kääntyi tahi, kun joku tahtoi tätä puhutella. Silloin hän laski irti hänen käsivartensa, sytytti sikarinsa ja odotti tyynenä, kunnes hän taas saapui ja ales painunein päin häntä kuunteli.

Katariina puhui hyvin mielellään Raffel'in kanssa… Kun hän ei tullut, näkyi hänen kasvoillaan ikävystymisen heijastus, hän oli pisteliäs toisille ja pahalla tuulella. — Häntä harmitti, kun tytöt nauroivat Raffelille. — Aasit, sanoi hän halveksien.

Miehet uhkasivat häntä leikkisästi. — Onko tuo sinun henttusi, musta?

Hän kielsi sen. — Hänelle minä olen liian nuori. — Hän kaipaa jotain viluisempaa — —

Ja kuitenkaan Raffel ei ollut vaan hänen toverinsa. Katariina tunsi, että hänen sanansa peittivät outoa polttavaa kuohuvaa kiimaa ja se nousi hänen vereensä. Hän ei tahtonutkaan sitä vastustaa. Se oli jotain suloista…

Ja lupasihan hän odottaa.

Ja tuo odotus rakkaudenkuumeessa, oli Katariinasta jotain mieluista.

Usein hän kulki vieraana ja jäykkänä Raffel'in ohitse, mutta silmillään hän seurasi häntä kiihoittuneena ja levottomana, kun tämä yksinäisenä kulki pitkä viitta yllä kuja pahasella.

Jos joku toinen tyttö liittyi häneen, niin iski Katariina kuin tuulispää häneen ja kysyi moittien, mitä yhteistä hänellä on noitten ihmisten kanssa…

He riitaantuivat usein lujasti, tappelivatkin, seikka, joka kovin huvitti ympäristöä vaan ei Jankaa. Hän vihasi tuota miestä kuin mustasukkainen rakastaja. Hän pelkäsi, että Katariina saa huonon maineen tuon "likaisen honkin" tähden. Ei aikaakaan, niin Katariina tuo hemmoiteltu nainen tunsi omituisen, ahdistavan ikävän tuon pitkän pakinoitsijan perään, joka katseli häntä vinoon ja äreästi, kun hän tätä lähennellen antoi kireälle vedetyn mustan kudotun huivinsa läpi näkyä paljaan valkoisen rintansa. — Mutta hän ei voinut sanoa "tule mukaani." Mitä kuumempana veri kuohahti päähän, mitä polttavampana halu kiusasi, sen kylmemmäksi ja ivallisemmaksi muuttui Katariina tehden pilaa miehistä, jotka olivat kuin takkiaiset.

Poltettuaan sikarinsa loppuun eräänä iltana sanoi Raffel tulevansa Katariinan luo… Tämä kalpeni mielenliikutuksesta. Sydän läpätti kovin, mutta hän mutisi jotain, ja sitten hän kulki vaijeten hänen vieressään karkoittaen muut lähentelijät pään pudistuksella.

— On jo aika mennä sisälle, sanoi hän Katariinalle, kun eräs vanha "kundi" läheni häntä, — tuo on kovin innokas. — Hän kopisti sikariaan punaisilla laihoilla sormillaan.

— Mutta minä en tahdo, ärähti Katariina ja polki jalkaansa, seisoen paikallaan.

— Vai — vai niin — sanoi Raffel vitkaan ja välinpitämättömästi ja katseli häntä ylhäältäpäin…

Katariina puri alahuultaan, ja vaikeni uhmailevana kuin paljastettu rikoksellinen…

Äkkiä Katariina tuskaantui. Tuo ihminen voisi kiertää ensimäisen kadunkulman ohi, yksinkertaisesti hälvetä sanomatta hyvästi, antamatta selitystä, — eikä koskaan enää palajaisi…

Tuo ei tahtonutkaan tietää mitään Katariinasta… juuri siitä syystä, että hän näki toisen olevan hullaantuneena häneen… sitä hän ei kärsinyt! Ja tuo ällipäinen mies voi todella tehdä sen, minkä hän lupaa… hän ei tarvinnut Katariinaa… yleensä ei ketään… Tuo voisi tehdä leikistä toden… ja jättää hänet siihen… se oli hänelle helppoa, tuolle takkiheikille… Mutta jos hän nyt kerran tuhansien joukosta — jotain miestä — halusi, niin ei se vaan noin saanut häntä viskata…

Jukuliste, ei! — Hän nielasi vaikeasti, ennenkuin hän kykeni tavallisella äänellään jatkamaan:

— Koska minä aina olen kanivinissä koko maailman kanssa, niin palttua minä annan kaikille!

— Miksi niin?

— Jesus, kyllä meikäläiselläkin on suruja — nyyhki Katariina — uskotte kai, että me nauramme ja velmuamme koko Jumalan kauniin päivän… — mutta kun meistä joku rupeaa ajattelemaan, — niin, hyvästi: — Meidänkaltaisen elämä päättyy aina suureen kurjuuteen… Siksi juomme vaan!

— Haluatko viiniä? — kysyi Raffel anteliaana — vuotappas, likkarukka, minä hankin viiniä…

Hän haki rahaa taskustaan, kokoili pikkurahojaan ja laski niitä kiintyneenä…

— Anna olla! — sanoi Katariina hätääntyneenä ja otti taskustaan hopearahan, — tällä saa jo korkattua viiniä.

— Jo riittää, sanoi mies ja pisti rahan housuntaskuunsa… Epäröiden ja hämillään seisoi Katariina hänen edessään, leikkien hänen pitkillä punasilla sormillaan… Mies piti sikaria vinosti suussa ja pureskeli imuketta. Katariina pelkäsi hänen livistävän. Ja mitä enemmän häntä ahdisti, sitä voimakkaammin kiehui hänen himonsa ja hämmensi hänen muuten niin selvän järkensä.

Hän hengitti syvään. — Ja äkkinäisen kepeällä liikkeellä laski hän toisen käsivartensa alas, huivi aukeni, avokaula ja rinta siinsi kuin lumivalkea silkki hämärässä.

Nainen, sanoi mies ja samalla hän kurotti molemmat kätensä… Katariina kuljetti hänen sormiaan pitkin rintaansa…

— Tahdotko minut? supatti hän pyytäen.

— Odota, ostan ensin viiniä, vastasi mies matalasti. Katariina nyökäytti päätään, värähtäen hänen kosketuksestaan.

— Odotan sinua tuolla ylhäällä, — kuiskasi hän — tyttö näyttää sinulle tien, kun vihellät ja sanot: Katariinan luo… ja hän juoksi pois… Hän sanoi Miladalle pari lyhyttä sanaa, lykkäsi selityksettä Jankan ulos, joka istui iltapuhdetta viettäen kyökissä, sammutti lampun ja heittäytyi kädet pään yli vuoteeseensa… Ressorimatrassi taipui kumaten melkein pohjaan asti ja vaatteista levisi hajuveden lemu…

— Tuo vasta oli oikea mies!…

Hänen oma, erityinen naisellisuutensa heräsi taas pitkän lamauksen jälkeen ja antoi voimaa kuumille, miellyttäville haaveille… Hän, Katariina, halusi kerran vielä miestä — —

Ei hän tuota miestä siksi himoinnut, että hän miellytti, ei siksi, että hänellä oli varaa, eikä siksikään, että viinihöyryt olivat panneet hänen kiimansa kuohumaan, ei, vaan siksi, että hän tahtoi tuntea hieman onnea saaden nauttia suudelmista, joita hän itsekin antoi vapaasti ilman tuota ilettävää tunnetta, että tuossa oli ostaja, eikä sukupuoliolento, mies.

— Ei, hänellä oli oikeus saada syleillä miestä, jonka oli itse valinnut — ja tuo sopi hänelle. —

Ei tarvitsisi teeskennellä, — ei edes kiimaa paritellessa… oi, hyvä isä, tuohon kannatti antautua… Ja hän oikasi itsensä hyvinvoipana ja loioten silkkipeitteen alla, matrassit ritisivät ja huojuivat hänen liikahdellessa ja niitten orvokkilemu huumasi hänet…

Äkkiä hän kuuli kompuroivia askeleita kepeitten tipsuttavien ohella… Ne olivat jonkun miehen ja Miladan, joka oli oppaana. Mies kömpi oven takana, — nauroi ja ovi aukeni — kylmä ilma tunkeutui sisään… Se aika, jolloin tulokas haki taskustaan pikkulantteja, tuntui Katariinasta ijankaikkisuudelta… Tulokas virnahti ja nipisti Miladaa poskeen. — Sinä, pikku veijarinaama! — Sitten hän etsi jotain huoneesta. Pehmeä käsi veti hänet luokseen…

Keskellä yötä hiipi Janka unesta turvonnein ja ärein silmin portaita alas etsimään lasta. Lopuksi hän löysi pienokaisen, joka nukkui portaitten oven nurkassa, vilusta sinisenä…

— Tule, sanoi hän ja nosti lapsen seisomaan.

— Älä, älä, — sopersi Milada pelästyneenä — tänään ei uskalla mennä äidin luo, — rakas täti — äidillä on… Janka huokasi syvään. Hän otti laihan nukkuvan lapsiraukan syliinsä, painoi sen kouristuksen tapaisella hellyydellä rintaansa vastaan ja kuiskasi:

— Jumala suokoon kaikki rikoksemme sinua vastaan anteeksi, lapsi parka. —

* * * * *

Seuraavina päivinä ei Katariina enää viisastellut. Laulaen ja pakinoiden kuljeskeli hän tuossa pienessä huoneustossa, kuori suuria punasia omenia, auttoi Jankaakin taloushommissa ja kertoili merkillisiä yksityisseikkoja viimeisestä rakkausjutustaan. Hän kaivoi esiin liina- ja pitovaatteita ja puki itseään kovin hienoksi vuoteensa ääressä varovaisin juostavin sormin sekä sanoi: — Tänään pitää mennä oikein päiväkävelylle niinkuin muutkin hyvin puetut säädylliset naiset. Ensin käsketään: keittäjätär, laittakaa jotain hyvää päivälliseksi — sitten mennään kaduilla kuljeskelemaan ostoksilla… Sitten tullaan kotiin ja popotetaan oikein koso-o-olta. Oho, on tuokin viisasta, ett'ei mitään muuta koko Jumalan pitkään päivään, kuin tuhnaa sängyssä. — Hän oikoi käsivarsiaan. — Minun pitää tänään tehdä jotain, Jan — jotain hyödyllistä, ett'ei voi sulan touhun takia mitään päässään hautoa. — Ja kun sitten lepää, muistaa vaan onneaan ja ryhtyy taas hommaamaan. Minun pitäisi olla opettajatar. Jos kaikki vaan olisi käynyt muorini tahdon mukaan, niin kuka ties! Tämä ropotti aina: — Jos tuo ihminen olisi osannut pysyä järkevänä, Herra Jumala!… Mutta hänen kävi huonosti, — jatkoi Katariina pureskellen omenan sisustaa ja sylkäisten siemeniä suustaan. Hän rupesi hitaasti pukeutumaan. Koetti ensin erästä valkoista, pitsitettyä iltapukua. Viskasi sen nurkkaan ja pukeutui vakavaan mustaan kävelypukuun, joka mainiosti sopi hänen kauniille solakalle vartalolleen.

— Oh, Jan, jos saisi istua ikkunan ääressä, jonka uutimet ovat koristetut silkkilangalla ja kultahelmillä. Se sopisi minulle. Jukukliut, minä menen ostamaan jotain sellaista. Tiedätkö, kuinka komeaa olen nähnyt luostarissa! — Totta vie, minä jätän koko tämän liikkeen ja rupean elättämään itseäni jumalisuudellani. — Hän nauroi ja suoristi selkänsä.

— Synnillistä puhetta, — mutisi Janka ja perkasi sallaattilehtiä.

— Oh, kuinka ihanaa nyt on, jatkoi Katariina — saada öisin heitellä itseään vuoteessaan pelkäämättä, että kolhasee johonkin miesriiviöön! — Tuntea ihmisen, joka kaikissa sopii. Sellaiselta ihmiseltä ei voi ottaa rahaa vastaan, vaikka ne olisivat paljaita kultakolikolta. — —

Janka ei vastannut.

Hänen keltaisenharmaissa, käpertyneissä kasvoissaan oli tänään vihan ja surun ilme. Hän liikutti hiljaa huuliaan, niinkuin hän olisi rukoillut. Levottomana Katariina katseli häntä. — Mitä nyt taas oli? Kaikkikin oli hyvässä kunnossa. Rahaa heillä oli. Hän ei voinut sietää tätä vonkumista; se turmeli hänen paraankin ilon tunnelmansa, kun Janka kipristi naamaansa.

— Haluatko omenan? — hän sanoi, — syöden poistuvat surulliset ajatukset. Se sopii sinulle. — Katariinan valkoiset hampaat ritisivät.

— Keitä meille tänään jotain hyvää. Tahdon koko päivän olla iloinen, kunnes hän tulee yöksi, Janka. — Mikä sinun nyt taas on? — Noh, mikä? — Häh!

Katariina siristi silmiään, ylähuuli kaartui korkeammalle, paljastaen korallipunaisen ikenen. Otsaan ilmestyi lieviä juovia.

— Oletko todellakin vihoissasi? — Mitä? Tuleeko sinulta sana suusta vai eikö, mörökölli?

Omituinen, hermostunut ärtyisyys ilmeni näissä sanoissa. — Pitääkö sinun aina turmella iloni, kultaseni?

— Minulla on sen verran vielä ihmistä sielussani, ett'en jaksa tätä kauemmin katsella, — vikisi Janka kärtyisänä. — — Mitä? Katariina puisti ruumistaan, täyteliäs, herttainen ylähuuli kiristyi. Poskipäät ulkonivat kulmikkaina leukojen pusertuessa vastakkain.

— Sinä, äiti, lapsen oma äiti, jonka pitää vastata siitä Jumalan ja ihmisten edessä, sinä vaan naurat, kun mies kutsuu sitä synninrangaistukseksi ja pikku riiviöksi, — pientä lasta hän kutsuu niin ja sinä naurat sille vaan. Alhaalla lapsen täytyy odottaa miehiä sanoakseen: äidillä on jo joku. Se on — Janka heilutti ruokakauhaa — se on vastoin Jumalan käskyjä, — se on paholaisen palvelusta, se on samaa kuin lapsen murha.

Syntyi hetken hiljaisuus, jolloin Janka tunsi sydämensä tykytyksen kurkussaan.

Toinen alkoi vihdoin puhua hitaasti, veltosti harhailevin katsein, jotka lehyttelivät kuin väsyneet lepakot hikisillä ikkunaruuduilla.

— Paras olisi, että lapsi kuolisi!…

— Anna se ennemmin jollekin pois, anna se kasvatiksi, — vaikeroi Janka.

— En ikinä. — En anna Teidän papittaa sitä. — Te tunnette Katariinan huonosti… Noh! Mistä se sinulle taas päähän pälkähti? Oletko jälleen saanut kirjeen rouva tädiltäsi? Minusta tuntuu, että täällä haisee kirkolta… Ennen lapseni kuolkoon rapakkoon, ennenkuin tuo nainen sitä sormillaan kajoo. Mitä uutisia olet saanut häneltä? — Suu puhtaaksi! Mitä sinä vehkeilet? — Katariina puristi Jankan kättä. — Te olette kaikki samaa ketunsukua, — hän sylkäsi. — Janka katsahti hänen vihaisiin silmiinsä.

— Mikä sinun on? — En petä sinua, minun elämäni on jo kokonaan mennyttä, — olen sinun vallassasi. Jos olisin tahtonut palata kotiini, — olisi minulla ollut siihen aina tilaisuutta… ja elinijäkseni…

— Kadutko, ett'et ole kotonasi — ivasi Katariina raivoissaan. Olisihan sinun siellä hyvä olla enon luona, joka on jalomielinen kuin prinssi konsanaan. — Lähde kotiin ja rupea tätisi — karjapiiaksi…

Janka katsahti häneen kerran… puhaltaen tulta helliin, sen loimu valasi heikosti hänen kasvojaan.

— Älä välitä minusta, — minusta ei ole enää taikaa, — sanoi hän kieltäytyvästi, — mutta pidä huolta lapsestasi. Sen sielu joutuu ijankaikkiseen ja ajalliseen kadotukseen, jos se jää tänne. Se on jo turmeltunut, Katariina, ja me katselemme sitä kädet ristissä. — Se on kuin näkisit linnun tuossa kuolevan janoon, etkä antaisi sille tippaa vettä. Se kuolee, jos ei tänään, niin huomenna ja sinä vaan naurat tuolle viattomalle luontokappaleelle, — kun se vikisee ja siipiään räpyttää epätoivossaan… Sinä rupeat kai huutamaan — huuda, miten lystäät — mutta minä puhun sittenkin totta… Ja hirveä on synti, se kostetaan kolmanteen ja neljänteen polveen… Katariina, kuule kerran minuakin. Pue lapsesi! Vie se luostariin! — Lupaa se Pyhälle Anna-äidille, — pelasta pienokaisesi… Pane se ainakin luostarikouluun, siellä se oppii työtä tekemään ja Jumalaa pelkäämään, tahi sitten se voi sinne ehkä jäädä elinijäkseen…

— Niin totta kuin että Jumala taivaassa on, en petä sinua. Siellä kotona ne eivät ole saaneet tietää hiiskahdustakaan siitä — … mutta minun omatunto raukkani ei saa enää rauhaa. Minä kävin tänään rippi-isäni luona…

Hän polvistui lattialle ja nyyhkytti kasvot kätkettyinä käsiinsä.

Katariina ei voinut enää sääliä ihmisiä, vaikkapa nuo olisivat kuinka kärsineet ja joutuneet turmioon… Mutta Jankan laita oli toisin. — Hänen tähtensä täytyi Katariinan hillitä huulille pyrkiviä raakoja, julmia sanojaan.

He olivat kuitenkin kasvaneet yhdessä — käyneet samaan aikaan luostarikoulua, tuo rikas rusthollarin tytär ja hän, — työmiehen tytär… Polttavina painuivat hänen silmälautansa alas peittäen mielenliikutuksesta luonnottomasti kiiltävät silmät. Rikkirevitty sydän paisui yli äyräittensä entisyyttä muistellen… Herpautuneena hän vaipui Jankan viereen lattialle. Tulvehtien valui kyyneleitä hänen kalpeille, surun kovertamille poskilleen. Kyyneleet tippuivat Jankan käsille, joka turhaan koetti itseään rauhoittaa.

— Janka, kultaseni, — ole kiltti. — Naura, rakkaani… Katso minuun — katso nyt! Tiedäthän, ett'ei Katariinalla ole muuta ystävää maailmassa kuin sinut. Kaikki loiste ei voi korvata sinun hyvää sydäntäsi. Minä teen kaiken, minkä sinä tahdot. Milada saa mennä luostarikouluun. Niin, niin, laupeiden sisarien luo! — Ehkä se jää sinne ja rukoilee siellä sielujemme pelastukseksi. — Ei — ei, ainoastaan minun sieluni puolesta täytyy rukoilla. — Sinähän olet viaton kuin lapsi — se sinä olet.

Ja Katariina kiikutti hyväillen Jankan päätä rinnoillaan, ja tuon ylpeän sielun tenho voitti taas kaiken, se tuuditti uneen toisen surut ja mielipahat. Katariina lupasi luopua tuosta Raffelista, olla näkemättä häntä kadulla, jos vaan Janka sen vaatii.

— Tiedätkö kultti, — kuiskasi hän — tänä yönä me emme laske ketään mieshenkilöä sisään, me nukumme yhdessä kuin luostarissa, jossa sinä seisoit kylmällä lattialla hampaat kalisten suussa, koska pelkäsit kummitusta, joka olikin kirjeenkannatin… muistatko. Ja hän tuuppasi Jankaa kylkeen ja katsoi niin kauan häntä kasvoihin suurin, harmain silmin, että Jankan sydän suli ja hän rupesi lörpöttelemään. Ja kun Milada tuli pihalta pyytääkseen päivällistä, oli se puoleksi keittämättä ja jäähtynyt kylmällä hellillä. Siitä nousi yleinen ilo, sitten juoksi Milada puotiin ja toi päivälliseksi makkaraa ja kurkkuja, suklaata ja viiniä sekä paljon omenia, rusinoita ja itselleen pastilleja. Kun he olivat syöneet, kaiveli Janka laatikoistaan esiin sinisen silkkinauhan ja rupesi ensi kerran palmikoimaan tuota takkuista, paksua lapsentukkaa.

— Herra Jess, laitatko minulle hienon kampauksen, kysyi Milada uteliaana.

— Me menemme luostarikouluun. Siellä on paljon kilttejä lapsia, joilla on palmikoitu tukka ja jotka oppivat rukoilemaan.

— Minä en tahdo rukoilla.

— Miks'et!? Siellä saat nähdä koreita kuvia ja ommella hienoilla langoilla kauniille kankaalle.

— Pääseekö kissu ja tipu mukaan?

— Mihin? — Ei, lapsi kulta, ei eläimiä viedä kouluun.

Janka katseli tyytyväisenä niitä kahta paksua lettiä, jotka kiertyivät tummana kehyksenä lapsellisten kasvojen ympäri…

— Sinusta voisi itsestäsikin tulla hurskas sisar! Jos sinä olet kiltti ja rukoilet ahkerasti, saat elämän ikäsi asua ihanassa luostarissa.

Milada pudisti kovin päättäväisesti päätään. — En tahdo. — Minä tahdon olla aina Punatalossa.

Katariina vilkutti naurusuin Jankalle silmiään. — Siinä on teidän pyhiinvaelluksenne, — sanoi hän haukotellen ja pani pitkäkseen vuoteelleen — minä tahdon hetken nukkua.

* * * * *

Luostarikoulussa kuunteli maallikkosisar kärsivällisenä Jankan juttua, pudisti lopussa epäröivänä päätään, ei katsellut juuri rohkaisevasti pientä kurjaa olentoa, joka pikkuvanhoilla katseilla tarkasti ympäristöään, hieroen vähän välistä nenäänsä. — Sisar arveli, että tätä asiaa ei voinut päättää kysymättä neuvoa johtajattarelta, mutta koska johtajattarella on monta puhuteltavaa tänään, ei uskaltanut häntä vaivata. Muuten hän ei luullut olevan paljon toivoa asian onnistumisesta. — Vieras voisi odottaa. — Jankan katsellessa epätoivoisan rukoilevana, heltyi sisaren mieli ja hän lisäsi ystävällisemmin — he auttaisivat kyllä mielellään kaikkia tarvitsevia, mutta koulussa on jo liikaoppilaita, jotka ovat kunnollisten vanhempien lapsia. Sillä tiedonannolla sisar hävisi…

Herkeämättä ja hermostuneena hypisteli Janka Miladaa mutisten. — Ystävällisiä ne eivät juuri ole — paljon juhlallisempia vielä kuin papit kirkossa… Katsos, Milada — Janka osoitti puutarhaa, jossa sinisiin esiliinoihin puettuja lapsia tungeskeli uteliaina ikkunalle tirkistämään. — Rukoile, kultti, rukoile! — Saat myöhemmin leikkiä noitten lasten kanssa…

— En tahdo, minä tahdon tulla kotiin sinun kanssasi, — vastasi Milada varmasti vaan ei töykeästi.

Samassa palasi maallikkosisar nunnan seuraamana. Nunna oli vanhemmanpuolinen lihava nainen, jonka kasvojen piirteet olivat velton hyvännahkaiset. Vyötäisillään hän kantoi suurta avainkimppua.

Janka tuuppasi Miladaa sisarta kohden aikoen ruveta jotain kertomaan, mutta sisar teki estelevän liikkeen, sanoen tuntevansa jo koko jutun. — Luostarikouluun ei voida tyttöpoloista ottaa, hän voisi turmella muut lapset… Lisäksi hän on ainoastaan kuuden vuotias… liian nuori käymään koulua täällä…

Maallikkosisar virkkoi jotain, nunna nyökäytti päätään myöntäväisesti… Se kävisi laatuun… Voi, sinua pikkuraukkaa, keskeytti hän puheensa, ottaen suopeana Miladaa leuan alta…

Sitten hän teki hyvin täsmällisesti ja laajasti selkoa Jankalle, että Oberhoff-kadulla… — Mikä numero, Regina? — — Regina selaili erästä kirjaa ja kirjoitti talon osoitteen paperille. — Siellä oli kolmiluokkainen alempi kansakoulu turvattomia lapsia varten, tietysti pappien valvonnan alaisena… Joka vuosi otetaan sen ylimmältä luokalta jokin tyttö luostarikouluun. — Jos lapsi on ahkera ja siivo, voi se päästä — siis tänne tahi muuhun kirkolliseen oppilaitokseen. — Toivokaamme siis!

Janka viivytteli, hänen katseensa oli rukoileva… Ehkä hän saisi toivoa suositusta… Ei, ei. Sitä ei tarvita. Jos rouva Celestine hyväksyy, niin tyttö pääsee sinne, sanokaa vaan, että teidät on lähetetty pyhän Annan luostarista.

— Suutele kättä, käski Janka ja heittäytyi suutelemaan hyvien sisarten kättä.

— Hyvä, hyvä!

Mutta Milada ei tahtonut kättä suudella, hän hyppäsi ovelle, vetäen Jankaa takin liepeestä.

— Pelkäätkö peräti, rakkaani, mustia naisia, — sanoi Janka jäähyväiseksi ja kiiruhti ottamaan Miladaa kiinni.

* * * * *

Oberhoff-kadulla oli matala, pitkä valkoiseksi rapattu talo rautaristikko-ikkunoineen ja kapeine valkoisella ristillä koristettuine käytävä-ovineen.

Sinne Milada pääsi kouluun… Jankan täytyi rukoilla ja houkutella, uhata ja rangaista ja piiloutua ulkopuolelle kouluhuonetta, ennenkuin hänen onnistui saada tuo itsepäinen kaikkeen komentelemiseen tottumaton lapsi jäämään vieraaseen paikkaan.

Mutta "täti Celestine" oli kokenut rouva. Hän otti nyyhkivän pikku olennon kädestä kiinni ja vei hänet suureen huoneeseen, joka oli lattiasta kattoon asti täynnään kirjoja ja täytettyjä eläimiä ja jossa oli kieriviä palloja. — Siellä kykki oikein elävä apina poikkipuullaan, kilpikonnia ryömi lattialla hitaasti ja vaikeasti kiiveten sammalekasalle. Sitte siellä oli eläviä valkoisia hiiriä mustine häntineen ja verenpunaisine pienine silmineen, jotka heidän astuessaan huoneeseen heti livahtivat kirjahyllyjen alle.

Rouva Celestine antoi maapallon kieriä jalustallaan, pani taivaankappaleetkin liikkumaan, kutsui apinan alas puusta, näytti kädessään pikku hiirtä, antoi Miladalle avatun kirjan, missä oli paljon koreita kuvia, sanoen: — Tämän kaiken opit vielä tuntemaan, kaikesta tästä osaat kerran lukea, — ja kaiken voit varmasti ymmärtää, mitä on taivaassa tuolla ylhäällä ja maan päällä, jolla seisot. — Mutta sinun täytyy jäädä tänne ja olla tottelevainen. — Tahdotko olla tottelevainen?

Lapsi katseli ympärilleen kuin lumottu. — Sen harmaat silmät aukenivat selkoselälleen ja antautuvasti ehkä ensi kerran eläissään. Loistavin, ahmivin katsein hän tutki ympäristöään. — Tyytyväisyyden ilme levisi laihoille ruskeille pienille kasvoille, niitten pinta pingottui innostuksesta, tehden ne terveemmän ja lapsellisen herttaisemman näköisiksi. Hän pusersi kirjaa rintaansa vastaan, nyökäyttäen päätään ahnaalla tiedonhalulla.

— Alammeko me heti, — sanoi hän rouvalle, joka hymyili tälle hyvälle tulokselle.

— Sano ensin minulle, mikä on sinun nimesi ja missä asut.

— Nimeni on Milada Rezek ja minä asun Punatalossa.

— Pidätkö sinä minusta?

Milada pudisti vakavana päätään. — Minä en pidä kenestäkään muusta kuin äidistä, tädistä, kissusta ja tipusta.

— Noh, siitä saamme sitten puhua, — sanoi rouva Celestine suopeasti vieden lapsen koulusaliin, mihin se jäi rauhallisena. — Tästä hetkestä alkoi Miladan elämässä uusi jakso.

Hän ei enää mellastanut kadulla tahi pihoilla hyppien yli välimuurien; hän ei enää kulkenut ovelta ovelle kuljettaen kirjeitä postiin ja toimittaen kunkin asioita panttikonttoriin tahi muuanne. Eikä hän enää kytännyt hartain silmin tuliko kujalla miehiä vai eikö. Hänen pikku sielunsa oli tykkänään muuttunut, sen täytti nyt oppimishalu. Kovalla kiireellä koetti hän poistaa ne esteet, jotka vielä vaikeuttivat hänen täydellistä tutustumistaan kirjainten merkitykseen ja niihin ajatuksiin, joita ne kuvasivat…

Hän yritti saada selkoa sanomalehtipalasista, roskaromaanien yksityisvihoista, joita kirjasaksat pistelivät näytenumeroiksi ovesta sisään. Paksuista, kellastuneista kalentereista yhdisteli hän tuntimääriä kirjaimia vaikeasti tavuiksi ja piinasi Jankaa niin kauan, että tämän täytyi lopulta auttaa häntä yhdistämään tavut sanoiksi ja sanat lauseiksi.

Ja hän oppi sitkeän uutteruutensa avulla tuota hätää. Hänen pikku toverinsa olivat tuskin oppineet aakkoset, silloin kun hän jo rappukäytävässä tunasi paksua romaanireuhkaa, jonka hän oli saanut kerjäämällä rouva Lorinser'in rihkamakaupasta. Lukiessaan hän kuljetti pientä sormeaan rivien mukaan, jolloin harmaat silmät vakavina koettivat saada selkoa tuosta mustasta sekasotkusta… Vähän väliä hän nyppi Jankan esiliinanauhoja… Täti, mitä on "korvaus"? Täti, mitä on "synnillinen rak-ka-us"? — ja niin edespäin. Ja Janka koetti selitellä näitä arvoituksia, mikäli hän niitä osasi, lapselle. Myös Katariina huomasi tämän ja hän purskahti nauruun, kun yht'äkkiä tapasi tuon pikku tutkijan nenä suuressa kirjassa kiinni. — Lukutaidon saavuttaminen olikin Miladan lapsuuden ensimäinen tärkeä tapahtuma, se rajapyykki, jonka kummallekin puolen hän jakoi muistojaan, sanoen:

— Se tapahtui ennen, kuin minä opin lukemaan…

Kotikorttelikunnan liike ja kaikki mikä siihen kuului, menetti hänestä vähitellen merkityksensä. — Hän eli lukutaidollaan uudessa maailmassa.

Väsyneenä tottumattomasta ajatuksen vaivaamisesta ja pitkästä koulumatkasta, jota hänen täytyi kulkea kaksi kertaa päivässä, tuli hän ilta-uniseksi ja nukkui usein hellan ääreen lattialle leivänpala käteen. Janka korjasi hänet siitä kiireesti pois johonkin nurkkaseen, sillä Katariinan iltavieraat eivät kärsineet lapsia.

Kun "rouva opettajatar" eräässä kirjeellisessä huomautuksessa vaati lapselle "yöllistä eristämistä", sijoitti Janka Miladan vuoteen — se oli olkisäkki — asumattomaan kellarikamariin, jossa vuosia oli oleskellut vaan rottia, eräs laji, joka oli mustan ja valkoisen kirjava. Nämät tulivat hyvin uteliaina haistamaan, kuka oli tuo hiljainen, outo tulokas. Milada tavoitteli niitä leikkiäkseen niitten kanssa, — hän lämmitteli niitä öisin peitteensä alla, ripotti niille ruuaksi valkoisia leivänmurusia, kutsui ne esiin reijistään viheltäen. Hän näytteli niille kirjojaan ja kuviaan, opetti heitä, kohteli heitä arvokkaana ja ankarana, jäljitellen "rouva opettajatarta", kertoi niille Herra Jeesuksesta ja hänen opetuslapsistaan. Ja Vapahtajan ihmetyöt kaikuivat uskottavilta näitten tyhjien seinien sisällä, missä pieni tyttö saarnasi kesyille rotille, jotka ihmetellen nuuskivat toistensa kuonoja.

Kerran kuunteli Janka oven takana, — hän ristitsi itseään kolme kertaa kuin ilmestyksen nähdessään.

Katariina kuunteli välinpitämättömänä Jankan kertomusta. Häntä harmitti tämän innostus ja ihailu, se oli kuin salaista, kiduttavaa kateutta.

— Sinä hassuttelet tuon letukan kanssa. — Siitä tulee samallainen kohelo kuin sinusta — kirjatoukka ja lisäksi uskonnonhullu.

Katariinan ilonhehku oli nopeasti sammunut. Raffel'in suhde oli jo viikon jälkeen loppunut. Hän oli sanonut, että hänen kantansa ja toimintatapansa oli vain järjestelmä, jonka mukaan hän vähästä maksusta tahi ilmaiseksi hankki itselleen rahtusen harvinaista, persoonallista naisrakkautta — ostettavilta naisilta. Muuta nautintoa ei tällainen rappeutunut raukka uskaltanut vaatia. — Hän käytti tätä tapaa eri naisten kanssa — ja onnistui aina, tunnusti hän. — Tämä jäähdytti Katariinan tunnelmaa. — Kun Raffel vielä luki iltapäivät pääksytysten runojaan ja odotti ihastusta tähän "verenpunervaan kirjallisuuteen", joksi hän sitä kutsui, niin hän raivostui, kun Katariina kuunteli hajamielisesti, jopa peräti haukotellen.

Heille tuli ero. — Raffel etsi toisen ja Katariina jatkoi entistä ammattiaan.

Katariina, joka oli alkujaan kylmä itseensä sulkeutunut eikä sanottavasti aistillinen luonteeltaan, sopi sangen huonosti tälle alalle. Lörpöttely, hepeneet, väärennetyt, jopa oikeatkin loistokalut, ne kurjat ilonlähteet, joita varten hänen toverinsa hankkivat rahaa, eivät huvittaneet, eivät edes liikuttaneet häntä. Vaikka hän oli ylpeä ruumiinsa kauneudesta, oli hän kyllästynyt siihen, että sitä piti toisia hänelle vastenmielisiä miehiä varten koristaa ja hoidella. Myöskin hänen mielikuvituksensa oli herpautunut, jolla hän tähän asti oli vaimentanut voimakkaan itsenäisen sielunsa tuskia ja tuudittanut sen unelmiin.

Vähitellen rupesi hän aavistamaan sitä kurjuutta ja toivottomuutta, joka uhkasi häntä niinä vuosina, mitkä ahnaiden, nälkäisten, voittamattomien susien lailla ajoivat häntä takaa kuin otusta. —

Hän peitti silmänsä kädellään eikä tahtonut tulevaisuutta kuvitella, — elää vaan nykyhetkessä, — kuin ennen… Mutta se ei enää onnistunut.

Yhä useammin ahdisti häntä ajatus: Kahden vuoden perästä täytyy minun itse mennä miehiä hakemaan, hymyillä heille ja rakastaa heitä tavalla, mikä heitä kulloinkin miellyttää.

Viiden vuoden perästä ne eivät tahdo enää mielellään tulla kanssani. Ne tunkeilevat epäkohteliaasti ihan suuhuni ja viheltävät. Minun täytyy heitä rukoilla, tavoitellen tyhjää ilmaa, niinkuin nyt monet muut.

Ja kymmenen vuoden perästä? Siiloin olen minä vanha ja luuvaloinen. Kasvoni ovat kurttuiset ja minulla on värjätty tukka. Minä asun laitakaupungilla. Minä tunkeilen itse miesten syliin istumaan, minä saan ryypyn heiltä, jos he ovat hyvällä tuulella. Ja illallistani saan hakea kapakasta kapakkaan.

Hän hautautui äärimmäistä surua ahnehtivana näihin kuvitteluihin. Hän näki itsensä jo rappeutuneena ja hävyttömänä kuljeksimassa kujilla niinkuin unkaritar tahi Kukkas-Liisa, joka asui mamma Zimmermannln luona.

Salaa hän tarkasteli ruumistaan ja kasvojaan, oliko niissä jo rappeutumisen oireita tahi löytyikö hänen tukassaan harmaita karvoja tahi oliko poskissa niitä hirveitä sinertäviä äkämiä, joita saa huonosta poskimaalista ja mädästä verestä ja jotka eivät koskaan parane eivätkä siliä. — Hän hieroi kiinteitä punervia poskipäitään, koettaen olivatko ne jo veltostuneet ja rosoiset.

Kuolemantunne heräsi hänessä usein.

Ei hän pelännyt itse kuolemaa, — vaan sitä elämää, joka hitaasti ja tuottaen odotuksen hirveätä kiusaantumista vuosi vuodelta rautaisin kynsin alituiseen ja säälimättä repi hänen ruumistaan. — Ennenkuin kuolema tulee, täytyy minun elää ja katsella, miten loppu lähenee…

Milloin se tulee? Hänessä oli vielä niin paljon elinvoimaa… Toisinaan hän oli aivan kuin vimmattu, puhui pilaa, nauroi, joi, tanssi, koristi itseään ja etsi seuraa. Ja tuo kaikki oli kerran katoova, toinen tunne toisensa jälkeen lamautuisi — loppuisi… Halu juoda, peilata itseään, pukeutua silkkiin, hakkailla miehiä ja kostaa viettelijälleen — oliko se häviävä, ennenkuin hän kuoli. — Käänny Katariina, käänny, kuului ääni hänessä… Luovu tästä elämästä, tee luja päätös. Sinä hukut muuten…

Hän pusersi ohimoitaan käsillään, koetti karkottaa niitä ajatuksia, — jotka kuin kirotut muistuttivat hänelle kurjuutta ja kuolemaa, — haki uutta seuraa, jutteli tuttaviensa kanssa viikottain Jumalasta ja sielunsa autuudesta, koetti tehdä parannusta ja kuvitteli olevansa katuva ja herännyt.

Se miellytti häntä vähän aikaa. Miesten hommat tuottivat hänelle lohdutusta. Muuan ylioppilas hankki hänelle kirjoja ja tiedonantoja parannuskodista Berliinissä. Katariina lähetti jo sinne kirjallisen hakemuksenkin. Mutta ollessaan hetkellisesti kauhean epätoivoisalla päällä, heitti hän koko tuuman sikseen ja meni sellaisiin huvittelupaikkoihin, joihin paremmat prostitueeratutkaan eivät kehdanneet mennä.

Sieltä hän sai paljon rahaa. Esiintyi myös kerran eräässä pörssihuijarien seurassa, vaan juuri kun hän oli näyttämöllä, sai hän kouristuskohtauksen. Tapaus herätti suurta huomiota. Asia olisi joutunut viranomaisten käsiin, ell'ei muuan mahtava osaanottaja olisi painanut asiaa villasella.

Katariina palasi entiseen elämäänsä, — aina ja auttamattomasti vaivasi häntä jokin mielen levottomuus, joka saattoi hänen tekemään kaikenlaisia äärimäisyyksiä ja panemaan toimeen kauheita kohtauksia. — Syynä tähän oli se, että Katariina oli menettänyt uskonsa siihen, että voisi kerran katkerasti kostaa elämänsä murskaajalle.

Kaukana, monien peninkulmien matkan päässä komealla tilallaan asui hän — viettelijä — yhteiskunnallisesti varmassa asemassa ja hyvissä varoissa, nauraen heleästi, niinkuin ainoastaan huoleton ja vahva ihminen voi nauraa. Ja Katariinan syvä, tappava lankeemus ei pimittänyt sitä auringonkirkasta ilmaa, jota tuo konna hengitti. Harkitsevana, kylmäjärkisenä ja voitonvarmana oli Katariina kuvitellut voivansa hänet masentaa. Se älli oli häneen iskenyt kuin rautakourin… Huku, vaan vie mukaasi niin paljon kuin voit, siten loukkaat pahimmin tuon ylpeän manttalimiehen mielen, — tuon hoviherran, — "prinssin", joksi häntä hänen alustalaisensa kutsuvat… Luisukoon rapakkoon hänen lapsensa, sisarentyttärensä ja rakastettunsa. — Sellaisilla lyönneillä isketään hänenkin suontaan.

Ohoo, — Katariina muisti tuon jääkylmän vihan, joka tuiski viettelijän sinisistä silmistä. Yöt ja päivät hän kai kurotti pimeässä yksinäisyydessään käsivartensa Jankan ja pienen lapsensa perään, — mutta päivin hänen otsansa oli sileä ja kasvot ilmaisivat ylpeyttä ja kylläistä tyytyväisyyttä, ja ne ihmiselukat siellä tervehtivät nöyrinä, kun hän kulki ohi. Ja kuitenkin oli hän kerran nähnyt tuon miehen masentuneena. Se tapahtui silloin, kun hän oli lähettänyt pois sanantuojan, joka vaati isälle tyttären. Hänen lapsensa, — sanoi Jumalan asianajaja röyhkeänä ja mulkoili silmillään taivasta kohden.

Lähettiläällä oli jotain kilisevää kädessään… Ha, ha, ha, rahaa hän tarjosi — tuo koira. Paljon rahaa hän tarjosi sekä mökinkin tuolla Böhmissä Jankalle, — kuuluisi siihen vähän peltoa ja puutarhaakin… Pappi maiskutti suutaan ylen tyytyväisenä. Mutta Katariina vastasi: En suostu — joka tapauksessa — en. Lapsi on minun ja sillä hyvä! Ilman toraa ja ivaa hän osotti hänelle oven. Janka rukoili silmillään kuin kipeä kissa. — Ei, sanoi Katariina uudelleen ja siihen se asia päättyi. — Oliko tuo sattunut viettelijän sydämeen? Oliko se? Hän koetti udella sieltä kotoapäin… Hän urkki sen Jankan kasvoista… Hän aukasi kirjeet, joita Janka sai sieltä ja joita hän sinne lähetti. Rakastiko isä lastaan veren voimalla? Rakasti. — Hyvä! — Nyt sen piti vaipua kurjuuteen. Tuhansin suruin piti isän kärsiä lapsensa tähden, niinkuin Katariina oli saanut kärsiä sen isän tähden.

Varroppas, talonpoikaissuuruus, kun sisarentyttäresi tuodaan kotiin ruununkyydillä. Odota, prinssi, kunnes kylänpojat ja veijarit juoksentelevat vangitun irtolaisen jälestä aina kartanosi portille asti! Silloin sinä etsit revolveriasi, joka sinulla on aina vyötäisilläsi! "Ammu hänet, koira!" Katariinan silmät säkenöivät. "Tapa se, mikä sinulla enää on jälellä!"

Tuntikaupalla saattoi Katariina näin haaveilla ja pikkuseikkoihin asti kuvitella tätä kotiinpalaamista. Pää painuneena patjaan hän näki ihan kuin ilmielävänä nämät jännittävät kohtaukset ja koko hänen ruumiinsa vapisi.

Hän iloitsi siitä, että hänen vihansa oli vielä näin vahva ja ihan kuin mielikuvituksen liekillä poltti kostonsa uhrin.

Mutta vähitellen sammui tämä hehku siinä epäsiveellisyyden liejussa, jossa hän eli.

Taistelu leivästä, jota hänen täytyi kadulta etsiä teeskennellysti nauraen, ja rakastaen, jota teennäisyyttä seurasi avuton velttous, jota hänen täytyi valhekuvilla poistaa, tämä kaikki turmeli tämän jalon luonteen viimeiset hyveen jäännökset. Yhä mahdottomammaksi kävi hänen toimintansa — yhä arvottomammaksi muuttui kostonhalu ja viha, — menneisyys hukkui sakeaan usvaan, — se särkyi kuin kehys, joka ympäröi epäselvää kuvaa, missä näkyi vaan räikeitä täpliä pettäen värisokean silmät.

Kun Milada täytti yksitoista vuotta päästyään kolmannen luokan alempaan osastoon, alkoi kujalla uudistusten ja mullistusten aika, joka uhkasi tulla etupäässä Punatalon asukkaille vaikeaksi. Suuria seurauksia johtui vähistä syistä. Katu laskettiin kivillä, oikein sileillä laatoilla. Kadun molemmin puolin laitettiin hyvä käytävä ja lopuksi sille pystytettiin katulyhty, joka valoisana ja uutena ihan himmensi Punatalon lyhdyn valon, mikä tähän saakka oli yksin tuikkinut ympäröivässä pimeydessä. Ja vihdoin! Mustaan kiilloitettuun tauluun maalattiin valkoisilla kirjaimilla "Punatalokatu." Siksi tämä nimetön kuja näkyi lopuksi ristityn virallisesti. Tämä kaikki oli järjestyksenmukaista ja herätti yleensä asujaimissa tyytyväisyyttä päivän tapahtumiin. Rouva Lorinser sammutti heti sauhuavan petroleumilamppunsa, kun uusi katulyhty oli pystytetty, sillä se oli juuri hänen puotinsa kohdalla. — Tätä hän piti vielä viranomaisten hyväksymisenä siitä, että hän oli kujan pääjehu.

Mutta näitten hyvien uudistusten kera tuli huonojakin. Näytti siltä, kuin olisivat kaikki siveyspoliisit ja terveyslautakunnan jäsenet tehneet salaliiton tätä kujaa vastaan, sillä joka paikkaan ja soppeen ilmestyi säädöksiä, tiedonantoja, sakkomääräyksiä ja lakipykäliä. Niitten kintereillä tuli työmiehiä lapiot ja kuokat kourassa. Maat kaivettiin, silitettiin, sille levitettiin valkoista hiekkaa, vesi- ja likaviemäriputket tarkastettiin, katuojat laitettiin kuntoon. Ja tämä viranomaisten nuuskiminen ja naputtaminen, joka ulottui pihojen salaisimpiin kolkkiin ja kellareihin, ei näyttänyt koskaan loppuvan. Talonomistajat ja talonmiehet saivat tarkkoja ohjeita. Kaikenlaiset johdot piti pitää hyvässä kunnossa. Jätteitä ei saanut enää heittää kadulle. Joka aamu tulivat kolisten pääkadulta suuret kansipäälliset kopparattaat, — ja suurella vaivalla saatiin nuo laiskat ja huolimattomat naiset suosiolla tuomaan täysinäiset likaämpärinsä tahi kuotokeppunsa virnistävälle ajurille, joka hypisteli heidän avohiuksiaan. Rouva Lorinserin hieno nenä haistoi ruutia ja hän rupesi mutisemaan takaapäin äänekkäästi selitellen asioitaan.

Nuo monet oudot silmät eivät ennustaneet hyvää punatalokujalaisille. Hän aavisti, että nyt oli ilmestynyt sinne mahti, joka oli suurempi kuin hänen oma valtansa ja jota ei voinut yksityistä tietä masentaa.

Kerran hän sai sangen töykeän muistutuksen siitä, että hän purki roskalaatikkonsa sairaalamuurin taa. Senjälkeen hän vakuutti, sille joka kuulla halusi, että nämät uudenaikaiset "jutut ja kommervenkit" ovat keksityt köyhien ihmisten kiusaksi, jotta heidän kiperä elämänsä tulisi yhä kiperämmäksi. — Muuten — hän pani kätensä puuskaan — kyllä hän tietää keinon, millä nämät "marakatinkonstit" kujalla loppuvat: Me voisimme tehdä niin tahi näin — kyllä livistäisivät. — Totta on, sanoivat aina kaikki kunnioituksella yleisen rauhan säilyttämiseksi. — Mutta Lorinser sai pian kokea, että maallisella mahdilla on rajansa.

"Hänen poliisinsa" kohotti olkapäitään ja sanoi, että se kuului yleiseen kaupungin järjestykseen eikä kuulu siviilipoliisille.

Mutta jos se olisi päättynyt tähän! Nyt ruvettiin tekemään suursiivousta asujainten kesken. Talonisännät, vuokralaiset ja huonevieraat kutsuttiin peloksi poliisikamariin. Niiltä kysyttiin passia, työkirjaa, poliisilappuja, lääkärintodistusta, sanalla sanoen tämä oli perinpohjainen selvittelypakko.

Melkein joka emäntä sai sakkoa.

— Piru teidät periköön! Kuka on antanut teille tähän asti luvan pitää luonanne laitonta tavaraa?! — Zimmermann, Elisabeth, oletteko ilmoittaneet poliisikamariin vuokralaisenne? Maksatteko niistä veroja?

— Hyvä herra komisarius, korkea oikeus — ulvoi syytetty naikkonen.

— Kita kiinni! Järjestystä pitää olla. — Kyllä minä teitä opetan, senkin hutsut, pitämään kuusi kappaletta yhdessä lävessä!

Yleinen villi vinkuna ja lentäminen alkoi tyttöjen kesken.

— He eivät muuta pois, — he maksoivat henkirahansa säännöllisesti. — Ja miksi nyt muutettiin säännöt? — Missä he ennen olivat asuneet, oli heitä ollut vähintään näin monta yhdessä huoneessa. Toinen tuli, toinen meni, emännät kiskoivat niin paljo kuin vaan voivat. — Eikö enää ole olemassa oikeudentuntoa maailmassa? — muristiin.

Mutta kaikki vaikenivat kuin muurit, kun heille näytettiin muuan rikoslainpykälä ja asia selitettiin puhtaalla äidinkielellä.

Joukkokortteeraaminen kiellettiin ja tytöt ajettiin kadulle.

— Mihin me pääsemme asumaan, itkivät tytöt.

Viranomaiset kohottivat olkapäitään.

— Hankkikaa itsellenne passi kotipaikoiltanne. Ilmoittautukaa sitten uudelleen poliisikamariin! — Se on lain vaatimus, — toisin emme saa toimia.

Tytöille annettiin kahdenkymmenenneljän tunnin armahdusaika — se oli sangen niukka, — ja kun se oli päättynyt, alkoi sama itku ja rukoileminen.

Suurin osa tytöistä oli velkaa emännilleen, jotta heidän täytyi jättää tavaransa pantiksi.

Jumala siunatkoon! Sai lähteä kadulle melkein alastomana. Parasta oli mennä mereen.

Ei auttanut. Muuttolinnut olivat joutuneet verkkoon. Niitä oli tarpeeksi höyhennetty. Nyt ne ajettiin ulos kylmään avaruuteen, vapisevin siivin ja tutisevin nokin. Kolkko oli talven aurinko.

Monet tytöistä eivät lähteneet suosiolla. Kolme poliisia tarvittiin ennenkuin kukin lähti kadulle.

Poliisit toimittivat tehtävänsä aivan tyynesti, ilman turhaa raakuutta, koko virkansa itseymmärrettävällä ylivallalla.

Siitä huolimatta sukeutui hurjia kohtauksia tyttöjen kanssa, haukuttiin ja ihmisiä kasaantui. Melu laajeni aina pääkadulle asti.

Punatalokadulle jäi yksi poliisi passiin. Hän valvoi tavaroitten kuljettamista Lorinserin rihkamakaupasta. Siihen kertyi sakki katupoikia hypistellen esineitä arveluttavalla tarkoituksella. Ostajat, kaksi harmaata, kuivaa juutalaista rähisivät niitten kanssa. Lorinser katseli tylsin kasvoin tätä kamaa, joka säkeissä kuljetettiin ikiajoiksi pois.

— Teillä ei ole maistraatin lupaa pitää rihkamakauppaa, — oli poliisikamarissa sanottu, ja sen sanoessaan oli komisarius ollut niin villin näköinen ja takonut niin hurjasti pöytää, että rouva Lorinser kauhuissaan tunnusti syntinsä.

Hänen täytyi sulkea liikkeensä ja se myytiin viranomaisten pakosta polkuhinnasta huutokaupalla.

— Laupias Jumala, taivaallinen isä! — Rouva Lorinser katsahti talon ikkunoihin, jotka olivat täynnään naisten naamoja, jotka puoleksi säälien, puoleksi vahingoniloisina kurkistivat alas.

— Tämäpä on vasta ollut — saakelin sähläämistä tämä, — sanoi toinen poliisi toiselle puol'ääneen mutta niin kovaan, että Lorinser sen kuuli ja kääntyi heitä kohden.

— Se on synti ja häpeä, että te näin saatatte konkurssiin köyhän ihmisen. Mitä kunnon kansalainen on rehellisesti koonnut…

— Mitäs tekee, — väitti poliisi hyvänsuopeasti, — pitää noudattaa järjestystä! — Tätä porsaanpahnaa on jo kyllin kauan siedetty, — mitä merkitsisi kaupunginhallitus, jos ei se nurkkia puhdistaisi! — Ja turhaa on teidän kapinoida.

Myöskin Punataloa nuuskittiin.

Mutta sen kimppuun ei päästy niin hyvin kuin muitten talojen laita oli ollut. — Lorinserin "ystävät" olivat häntä varoittaneet. Hän oli ehtinyt hankkia itselleen tyttöjä, joilla oli virheettömät paperit. Kaikissa tapauksissa karkoitettiin unkaritar, Helena Marsner ja nuo kaksi vajavaltaista sisarta Ressel, koska heillä oli vaillinaiset, vieläpä epäilyttävät paperit. Unkaritar tuli juoppohulluksi, sai kouristuskohtauksen kadulla ja vietiin kunnan rattailla työhuoneeseen.

Katariinalla ja Jankalla olivat oikeat paperit. He saivat jäädä asumaan. Katariina näytti kunnollisuutensa todisteeksi viikkoisen lääkärintarkastuksen todistukset, seikka, jota ei poliisi enää toivonut näkevänsä tällä kujapahasella.

Virkailija taputti Katariinaa suopeasti tissuille ja sanoi:

— Te olette hyvä tyttö.

Sitten alkoi taas rauhan aikakausi. Tyhjiksi puhdistetut kraalit täytettiin taas tuoreella uudella tavaralla. Nuoria, elämänhaluisia tyttöjä paperit paremmassa kunnossa tuli taas emäntien luo asumaan huolettomina ja iloisina. Se saattoi tapahtua siksi, että emännät nyt olivat suostuneet maksamaan kunnalle jonkinlaista veroa siitä, että saivat pitää "kortterilaisia."

Lyhyesti sanoen, kujan elämässä ei tapahtunut muuta muutosta kuin se, että siinä riippui nimitaulu, sitä valaisi uusi katulyhty ja että rouva Lorinserin lafka oli kiinni — sekä että tyttöjen täytyi maksaa "köyhtyneille, vanhoille emännille" 40 prosenttia enemmän kortteeristaan ja ruuastaan kuin ennen. — Se johtui "kirottujen kunnallisverojen ja kansalaisvelvollisuuksien lisätystä taakasta", jota emännät eivät voineet enää kantaa samoilla tuloilla kuin ennen, niinkuin he asian selittivät neideilleen.

Mutta he lisäsivät lohduttaen. — Nyt ei tarvitse enää pelätä luonnotonta kilpailua. Rikkaat naiset eivät enää voineet lymytä täällä ja turmella markkinoita… Turhanpäinen huvittelu on tehty poliisin tarkastuksen kautta mahdottomaksi… Täällä ei voi asua muita kuin kunnollisia prostitueerattuja…

Näin olivat olosuhteet kypsät viimeiselle hyökkäykselle, joka tapahtui kuin pommi olisi räjähtänyt tällä rauhallisella kujalla. Punatalo myytiin ja se muutettiin hienoksi uudenaikaiseksi porttolaksi oikein suurliikkeen kannalle. Sen sai aikaan talon uusi omistaja, eräs rouva Goldscheider.

Koko kuja leimahti ilmikapinaan. Se koski koko asutuksen olemassaoloa. — Levottomuus ja epätoivo oli vallannut kaikkien mielet. — Jessus! Punatalokujalle perustetaan bordelli! — Noh, nyt saivat kaikki luvan livistää. Nyt oli yksityisen pikkuliikkeen aika loppunut… Tämä suuripiirteinen porttolayritys teki kaiken kilpailun mahdottomaksi… Kenellä oli onni päästä palvelukseen porttolaan, se kyllä pelasti nahkansa. Mutta muut…

Lorinser osasi kertoa yliluonnollisia asioita tuosta tapahtumasta. Uusi armollinen talonomistajarouva oli kutsunut hänet luokseen ja antanut ohjeita, joista hän ei uskalla puhua. — Ei, ei mitenkään…

Kyllä se vielä kerran selvenee kaikille. — Yhden päätotuuden hän tiesi julistaa vastalausetta paneville tytöille:

— Kauppasopimus purkaa entiset vuokrasopimukset.

Taas oli siis pakko lähteä kilometritehtaalle!… Taas oli ruununsarka edessä… nyt kun liike kävi parhain! Olihan juuri ollut pakko maksaa runsaat käsirahat porttivahtirouvalle saadakseen vuokrata huoneen Punatalosta. Oi hyvä Jumala! Sinne ne menivät! Eikä keskellä kuukautta löydä huoneita! Kaupungissa oli huoneitten puute. Ei nurkkaustakaan saanut edes käteisellä rahalla. Kun juuri oli hankkinut itselleen hyvät makuuvaatteet ja muita kalliita liikevälineitä, täytyi muuttaa laitakaupungille vuokralaisilla täytettyyn kahden guldenin huonekolkkaan kuollakseen nälkään ja kurjuuteen. — Huuh!

Entinen iloinen löpötys ja naurunholotus vaikeni talossa. Tytöt kuljeskelivat siellä apein mielin ja itkien ja valittivat öisille ystävilleen vaivojaan.

Katariinankin valkoisessa otsassa oli uurre. Pitikö hänenkin lähteä vaeltamaan, nyt juuri, kun elämä oli vakiintunut! Hyi saatana!

— Ja mihin hän menisi? Hän ei sietänyt huonekumppaneita, ei vieraita huonekaluja… Hän ei tahtonut jälleen mukautua uusiin oloihin, eikä taas itseään kaunistaa valloittaakseen uusia kundeja! —

Janka istui puukasalla veistellen tikkuja. Se oli hänen lempityönsä. Hän teki tikut kovin hennoiksi ja Milada, joka istui kyykyssä lattialla, kokosi ne tasaisiksi kimpuiksi, — sammuvan hellanhiilloksen valaistessa heidän kasvojaan kodikkaalla punertavalla valollaan.

— Niin, — mihin me muutamme, — huokasi Janka. He tahtovat ajaa kaikki ihmiset kadulle, Jo mamma Zimmermannin luona saavat tytöt maksaa 15 guldenia päivässä vaan yösijasta. Yksityisessä huoneessa ei enää kannata liikettä harjoittaa tällä kujalla.

— Tällä kujalla — vastasi Katariina myrtyneenä ja hyljeksien. Hetken kuluttua hän sanoi ripeästi:

— Pitäisi nostaa päänsä, yrittää jotain. — Mutta mitäs meikäläinen voi…

— Pitäisi keksiä jotain uutta.

— Ja missä kuljet, on sinulla entinen kurjuutesi kintereillä. — Jos voisi heittää sen pois kuin vaatteensa. — Katariina kohotti käsivartensa, kuin hän olisi tahtonut lentää, — — mutta se on mahdotonta… Mutta ruveta ponnistamaan uudelleen, vaeltaa ja etsiä ja kiemailla, — ei kiitos —

Hän sylkäsi. — Ennen menen minä mamka Fritschen luo — asun kuuden kanssa samassa huoneessa…

— Miksi emme muuta tuohon suureen valkoiseen taloon, missä on tuuliviiri ja suuri puutarha täynnään rosmariinia ja neilikkakukkia, täti? — Nyt meidän olisi paras lähteä sinne, — sanoi Milada hiljaa.

Katariinan ylähuuli kaartui. Tämä kummallinen virnistävä liike paljasti hänen punaset ikeneensä.

— Oho — tuo tahtoo myös päästä "prinssin" luo! Janka katseli syyllisenä häntä.

Hän odotti, että Katariinan piti hypähtää pystyyn, kiristää häntä käsivarresta, heittää jotain rikki lattiaan tahi huutaa ja rääkkyä vihasta. — Miksi Katariina ei sitä tehnyt? Miksi hän putosi jäykkänä istumaan, ajatellen itsekseen. Tuossa istui Janka kyykistyen pelokkaana ja syyllisenä. Lapsi tunsi vaistomaisesti, että tässä ruvettiin riitelemään. Se painui kokoon kuin myrskyn edellä pesänsä menettänyt lintunen. — Nuo kaksi pelkäsivät häntä… Jessus siunatkoon! Narrit, ettekö näe, jokin tuuppautui hänen kurkkuunsa, — ettekö näe, että Katariina ei voi sormeaan nostaa. Häntä ahdistaa, ahdistaa, ahdistaa eikä hän tiedä, mitä hän pelkää. — Hän pelkää sitä, jota te niin kauniiksi kuvittelette, josta te puhutte kuiskien, kun luulette Katariinan nukkuvan… — Katariina kääntyi seinään päin ja vaipui patjoihin muistellen menneisyyttä ja uneksien tulevaisuutta epäselvästi, tarkoituksettomasti, sekavasti. Ne unelmat täytti myötätunnonhaluinen vieno huume. — Sinä olet oikeassa, Janka. — Me palaamme kotiin. — Niin, niin. — Siellä on kaikki kaunista. Kuin näky väikkyi hänen silmissään talonpoikaiskartano, — joka valkoisena, yksinäisenä kohosi korkealla vuoren rinteellä, — jonka portit olivat yöt päivät pelottomina selkoselällään auki. — Jumaliste hän muisti sen niin hyvin — tuon talonpoikaislinnan.

Hän oli tahtonut tuon linnan omistaa. Villillä mielettömällä raivolla hän sitä himoitsi…

Tuntikausin hän kulki Jankan seurassa sen ympäri, ihaili sitä, laskien, mitä se maksoi, arvioiden mahdollisuuksiaan…

Hän pelasi korkeaa peliä, mutta se villitsi hänet kuin väkiviina.

Hallita tuossa kartanossa! Asua siellä, missä joka maan tilkka uhkui rikkautta!

Silloin hän oli seurannut ylpeytensä ääntä ja sokeasti rynnännyt… Hänen täytyi onnistua… Hän oli kylän kaunein, ylevin tyttö. Hän sopi linnan hallitsijattareksi.

Sitten oli hän voittanut linnan omistajan, prinssin rakkauden. — Milloin? — Parina kuumana kesäyönä.

— Miten se oli käynyt laatuun? — Naurulla, kiemailulla, ärsyttämisellä… Suun täydeltä rakkaussanoja otti hänet tuo mies, hänet, jonka neitsyeellisyyttä kukaan ei ollut vielä rikkonut…

— Luostarissa ei saa antaa miesten suudella itseään.

— Mutta minä opetan sinulle, kuinka makea suutelo on… —

Oi noita jälkikesän päiviä, jonka leudossa ilmassa saattoi viettää niin monta halajoimisen ja nautinnon hetkeä, jolloin katse vaipui katseeseen, kädet pudistivat käsiä, huulet painuivat huulia vastaan talon viileissä, salaisissa, puolihämärissä käytävissä! —

Ei hän tuota talonpoikais-prinssiä kovinkaan rakastanut, siksi tuo oli liian lihava ja karkeapiirteinen. Totta tosiaan!

Mutta ylpeillä hän saattoi vallotuksellaan, sillä olihan hän kartanon herra, ympäristön mahtavin mies…

Kun Katariina tunsi sikiön liikkuvan kohdussaan, oli hän tulla pyörälle päästään ilosta. Nyt täytyi prinssin naida hänet, nyt jos koskaan…

Rustitilallinen ei mielellään laita aviottomia lapsia maailmaan. Vähäsen Katariina oli levoton. Ei hän voinut palata luostariinkaan. — Eikö jo ruvettu puhumaan häistä?…

Pikku Janka ompeli jo hääpukua… Punaset korallit kuuluvat talonpoikaismorsiamelle. — Hän sai koettaa niitä. Koriste oli vanha, mutta kaunis. Se siinsi kuin veri, mutta hän sitoi sen valkoiselle kaulalleen. Eri korallit välähtelivät siinä kuin veren viivat. — Hirveätä! — Sitten — sitten tapahtui jotain kauheaa… Hän ei jaksa muistella, mitä se oli, — se vaan kuohuu hänen tajunnassaan, hän ei vaan uskalla sitä itselleen selvittää… Se on kamalaa, kun pitää ajatella loppuun asti — mutisee hän vaikeroiden ja vääntelee itseään vuoteellaan. — Huoneessa on lyijynraskas iltapäiväilma.

— Saatanan totkoja olette kaikki! — Rouva Lorinser työntää oven auki ja ryntää huoneeseen.

Aivan ymmällään, silmät pyöreinä päässä kohouu Katariina vuoteeltaan.

Kuin kirveellä iskee kirkuva ääni hänen unelmiensa kirkkaaseen tunnekudelmaan…

— Minä en kärsi enää, että lika-ämpäri on jaloissani! Korjatkaa rättinne tuolta pihalta pois. — Nyt ei ole enää ekstrapaikkoja teidän lumppujanne varten!

Lorinser heitti oven jälestään paukkinalla kiinni! — Vielä käytävästä hän huusi myrkyllisesti:

— Viisi markkaa annan sille, joka ensiksi korjaa nuo rontot tuolta pihalta…

Janka sieppasi kiireesti vaatekopan ja juoksi pihalle. — Milada aukasi kyökin ikkunan huutaen:

— Voi, voi ne ovat heittäneet puhtaat vaatteemme pihalle rapakkoon!

— Mitä sitte on tapahtunut, — kysyi Katariina kummallisen kumealla äänellä.

— Siksi, että me levitimme pyykin pihalle kuivamaan, niin sen yhtäkkiä pisti vihaksi. Ja lika-astia myös. — Odota, minä menen auttamaan tätiä.

Milada jätti ikkunan auki ja juoksi portaita alas. — Ikkunasta virtasi kostea, viimainen ilma, joka karkoitti Katariinan haaveilut.

— Minä tahdon rauhaa — kiljui hän ja hyppäsi pois sängystään.

Hän puristi ohimoitaan nyrkeillään, hänen katseensa harhailivat hitaasti ja vaikeasti pitkin rikkinäisiä seiniä kuin etsien jotain. Hän kuljetti ne poikki ruskeankeltaisen, sauhtuneen katon, joka oli täynnään kärpäsenlikaa ja hämähäkin verkkoja. Hänen silmänsä laajentuivat peloittavina muuttuen hullun epätoivoisiksi. Ensi kerran hän näki selvin silmin, kuinka inhoittavassa ympäristössä hän eli.

Äsken hän oli vielä nähnyt muistossaan kukkivia niittyjä, korkeita vihreitä puita ja niitten keskellä talo, joka siinsi sinisenvalkoisena kuutamossa.

Eläimellisen vaanivaksi, ilkeäksi muuttui hänen kasvojensa ilme. Hän näki mustia, rumia sisältä likaisia patoja hellillä, kaikki rasvanruskeat ja nokiset. — Likaämpärin ympärillä oli tahmeata… Tuolla oli rapakoisia kenkiä. — Helvetti, eikö kukaan viitsinyt huonetta korjata! — Tuollaisellako sakilla piti hänen yrittää kohota!

Keikkuvan, typerän ruuniksi maalatun pöytäkaapin alla oli ryvettyneitä papereita. Kaappi meni nurin, kun sitä vähän kovemmin vaan kosketti. Pitikö hänen kulettaa tuo romu pitkin katua!?… Ja huoneessa haisi yöastian hapan saippuan ja virtsan sekainen vesi, — sekä ruokahaju… Piru periköön!… Täällä oli likaista kuin renkituvassa… On jo iltapäivä, eikä kukaan yrittänyt lakaista roskaa lattialta pois…

Kuin varjokuva ilmestyi hänen silmiinsä kaukaa — tasankojen takaa… aurinkoisia huoneita, valkoisiksi kuurattuine lattioineen, jolla oli ihan välkkyvät tammenkellertävät huonekalut. Kaappien lasiovien läpi hohti kirkkaita tina-astioita — joista auringonvalo ihan säteili.

— Ikkunoita verhosivat vaaleankeltaiset kirjaellut puhtaat liinaiset uutimet…

Kaikki oli niissä huoneissa hyvin tehtyä ja vahvaa.

— Mihin häipyivät hänen muistonsa? Lokaan, ihan kuin liejuvyöry olisi niitten yli käynyt. — Tämä oli nyt enää jälellä ja se oli totta.

Erehtymättömästi hän näki kaiken raihnan ympärillään. Näki täplät ja tomun, sormenjäljet ja naarmut. Ja tämä näky syöpyi elämänijäksi hänen mieleensä… Hillitsemättömän riidan ja ropotuksen ääni kuului rappusilta… ovi aukeni vaikealla työntämisellä ja Janka retusti märillä vaatteilla täytetyn kopan kyökkiin. Milada kantoi toisella kädellään pyttyä, joka oli täynnään kirjavia vaatteita, toisessa kädessä hänellä oli vyyhti mustunutta, solmullista pyykkinuoraa. Jäyhänä tuijotti Katariina heihin.

— Nuoran minä kumminkin nappasin pois, — sanoi Milada voitonriemuisena.

— Joudu pian panemaan vaatteet kuivamaan, ennenkuin työmme menee ihan hukkaan — on sääli kaunista pyykkiäni — huokasi nyyhkien Janka nostaen korista pesuvaatteet, joissa oli mullan räiskeitä… Janka ja Milada rupesivat kiinnittämään nuoran kyökkiin katon alle, ristiin ja rastiin ikkunanpielistä oven pieliin, mutta vaatteet painuivat kuitenkin niin alas, että Miladankin täytyi kumartuen kulkea niitten alta. — Kenkään ei ehtinyt tarkata Katariinaa. — Tämä istui tyynenä vuoteensa reunalla pureskellen kynsiään ja vilahtaen vihoissaan sivulleen…

— Sormeni ovat ihan jäykät.

— Odota hetkinen, täti, — huusi Milada, joka loikkasi kuin kissa lattialta tuolille.

Äkkiä alkoi Katariina raivota. Milada katseli häntä tuijottavin ihmettelevin silmin. Janka koetti häntä hillitä heikkoine voiminensa…

— Raadot, — kiljahti Katariina raskaasti vetäen henkeään, — — korjatkaa luunne, — sanon minä, — pidätte sellaista perkeleen elämää yhdestä pyykkikopasta! — Antakaa minun olla rauhassa, — noista saatanan paskoista, — piru periköön — Jumal'auta! — Hän nykäsi mätää nuoraa, niin että se katkesi ja puhtaat märät vaatteet lensivät läjittäin kyökin lattialle.

— Täällä saa hukkua ihan tunkioon! — Pitääkö ihmissielun voida tätä kestää! — On jo iltapäivä, — ja kaikki on sekaisin kuin sikolätissä. — Jumaliste, minä lyön kaikki säpäleiksi, jos ette laita noita pois silmistäni, lutkarujaksit! — Hän kirkui ja ritisti hampaitaan, takoen nyrkillään pöytäkaappia, niin että se retkahti paikaltaan ja luisui syrjälleen. Kaikki mitä kaapissa oli, putosi kilahtaen ja kolisten lattialle. Kuohuvin rinnoin seisoi Katariina vieressä.

Ahdistavalla kauhulla hän vetäytyi huoneeseensa. — Raivo oli vaimentunut. Kaikki mielikuvitus oli hävinnyt. Nyt hänen oli hyvä olla. — Hän katseli tekoaan. Hän katseli sitä hymyillen, koska hänen jännityksensä oli helpoittautunut. — Ikävä vaan oli, että ne olivat menneet rikki nuo kyökkikapistukset. — Turhaa! — Mutta miksi piti hänen suuttua tuosta liasta?… Miksi vaatia, ettei sitä olisi… Onhan tunkiossakin lämmin olla, kun lanta palaa…

Ja pyykki… se oli kovin surkean näköinen. Punaisten alushousujen lahkeet lojottivat tuossa kuin miehen sääret, kun se on saanut naista kyllikseen… Hän nauraa hohotti ääneen ja rajusti mielikuvalleen.

— Yksi ihminen ei jaksa kaikkea tehdä, valitti Janka kyyneleet silmissä, — minä teen niin paljon työtä kuin ihminen voi.

— Älä vikise Jan! — Heitä pyykki nurkkaan ja vie se sitten pesuakalle! — Anna minulle kumminkin sitä ennen viiniä!

Katariina seisoi kyökissä, vilahtaen äkkiä ympärilleen tarkkaavasti ja lisäsi töykeästi puolustautuakseen.

— Ihminen ei enää kestä tätä reuhtomista. — Sitten hän palasi huoneeseensa.

— Ei tehnyt mitään! — Sai kerran aikaan puhdistuksen, — piti kunnollisesti räjähtää. — Hän istahti leveään nojatuoliin, joka oli vuoteen ääressä, laskien paljaat jalkansa sänkymaton kellahtavanvalkoiselle nahalle.

— Mistä hitosta tuo paha veri nousi minun päähäni?! — Kuinka kauan olen tätä hulluutta mielessäni hautonutkaan?!… Ajatellut kuolemaa, kuihtumista, tuskaa!… Peljännyt uudistusta!… Hyvä oli, että tämä vanha lato myytiin ja minä myös! — Jumalan onni! — Iloista ja huoletonta on bordelli-elämä!… Mitä pirua minä itseäni kidutan ennen aikaan! — Teen itseni vaan vähän makeaksi uudelle emännälle, käytän ketunhäntää, istun lekotan ja annan itseäni passata kuin mitäkin fröökynää! Tämä sopiikin vasta minulle! —

Joku pisti hänelle ovenraosta viinipullon. — Hän kävi sen kimppuun…

— Se on mainio tuuma tuo… Läksisin hakemaan uutta liikealaa… Mitä saakelia… Jään tänne… Pidän hemmetin hauskaa elämää, että tuo juutalaisämmä minut äkkää… Ja sitä ennen juon niin jeevelisti… — Hän jatkoi entistä ajatusjuoksuaan… Minä en voi sinua auttaa, Janka! Minulle on kaikissa tapauksissa sija valmistettu Punatalossa…

Sus' sentään tuota uskovaista Jankaa… Sen piti päästä sinne maalle. — Menköön helvettiin! Saakoon hänet nyt tuo "prinssi"… Kuolee se pakanakin kerran sentään!

Hän kaasi viiniä hajuvedelle tuntuvaan lasiin ja joi sen tyhjäksi… Kaikkien pitää väistyä minun tieltäni… Mitä pentelettä minä pidän noita kahta kintereilläni!… Siksi en minä pääse puuhun pitkäänkään… Ylöspäin pitää minun päästä… Tässä pitää tulla toinen ääni kelloon!… Vieköön Janka vekaran mukaansa ja paistakoon sitä kotipankolla! Minusta se on soromnoo! — Ja ijankaikkiseksi! — Piruako enää viitsin vihata! Vihaanko minä vielä sitä raatoa? — — —

Hän ähkyi kuin sinä harmaan hämäränä aamuna, jolloin hän oli epätoivoissaan paennut viettelijänsä kartanosta.

Jos hän olisi ottanut minut aviovaimokseen — tehnyt minusta emännän — Jumala on todistajani, että minusta olisi tullut luja huoneenhaltija, sellainen — jota hänen talonsa tarvitsi. Sen minä tiedän, sen tunnen vieläkin tässä elämäni haaksirikossa. Minä olisin kyllä ollut tarkka rouva. Ja vieraita olisin suvainnut talossa ja minä olisin ne hyvin osannut kestitä. Vaatekaapit ja kellarit olisin osannut pitää kunnossa — ja hallita hänen piikojaan ja renkejään vaan silmäyksellä. Ja lapseni, lapseni,… jos se olisi syntynyt laillisessa avioliitossa matschakerhovissa, hänen ylpeytenään, herttaisen kodin auringon valossa, oh, miten minä olisin sitä jumaloinut! — Olisin ollut kunnianhimoisin äiti ja puoliso! — Paras ei olisi ollut minulle liian hyvää!…

Ei hän surrut lastansa, — omaa pirstoutunutta äidinylpeyttään hän suri… Mitä hän teki tuolla kerjäläiskakaralla? Äpärä se oli, — kurjana kurjuuteen syntynyt. Auttoiko sitä rakkaus?… Hyvään aikaan sen piti oppia juomaan, se oli sille hyödyllisintä… Ja sitte mailman rannalle!

Uhri uhrista!… Hän ja hänen ylpeytensä oli myös teurastettu… Hän sen oli tehnyt!… Tytön lihallinen isä!… Mahtavana ja koppavana oli hän ristinyt käsivartensa rinnoilleen ja nauranut makeasti.

— Vai sinä meinasit päästä rouvakseni… Katariina, älä ole noin suurellinen!… Jos meidän kartanon esimies sinua miellyttää, voisin tuupata teidät yhteen… Kyllä se sinulle mielellään vaun laittajaksi tulee…

Tuntien voimansa oli Katariina kimmonnut hänen silmilleen ja takonut hänen rintaansa… ja kynsinyt hänen kasvojaan… Mutta mies, joka oli vahvempi, oli vaan nauranut.

— Kissa — sanoi hän virkkamatta muuta. Silloin Katariina helpoitti ja meni epätoivoisena sisään.

Varhain seuraavana aamuna hiipi hän Jankan luo ja kertoi kaikki… Ja tuo raukka polvistui lattialle ja väänteli vaan käsiään. Katariina vaikeroi ja vannotti. — Kultaseni tule mukaan! — Jos minä lähden yksin, niin menen veteen. Älä hylkää minua ja lastani! — Kulta Janka, jos sinä tulet mukaani, tulee hän meitä etsimään, meitä kolmea jo sinunkin takiasi. —

Onneton olento suuteli vaaleatukkaisen Jankan sormia, joita hirvittävä pelko kouristi.

Molemmat tytöt pakenivat ennen auringonnousua Katariinan viettelijän talosta. He pakenivat peräti paikkakunnalta. Eräänä iltana he vihdoin saapuivat melkein ilman rahaa väsyneinä ja umpimähkään outoon suurkaupunkiin. Katariina kirjoitti ensi työkseen viettelijälleen, että hän palaa heti Jankan kanssa, jos mies tahtoo naida hänet velvollisuuden tunteesta. Hän ei pyydä armonosoitusta, vaan hän vaatii oikeutta. Miehen pitäisi tietää, mikä Katariina oli luonteeltaan. Eikä hän tulisi vaivaamaan häntä rakkaudellaan.

"Meidän kesäinen ilomme ei ole loppunut, Andreas, — kirjoitti Katariina, — se liikkuu elävänä ja ihanana kohdussani, vaatien, että minä turvautuisin sinuun. Mieti mies tekoasi, äläkkä syökse sitä kurjuuteen, joka voisi sinulle onnea tuottaa."

Heti tämän kirjeen perästä saapui suuttunut vastaus. Viettelijä selitti, että hän ei anna kaikkien karanneiden naikkosten tehdä ehdotuksia itselleen. Jankan on palaaminen kotiin heti paikalla. Hän on ottava hänen ruumiistaan halun lähteä maita kiertämään kaikkien vierasten lutkien kanssa. Mitä syntyvään lapseen tuli, aikoo hän siitä huolehtia, jahka aika kuluu. Kunnon miehenä ei hän aio kieltäytyä isän velvollisuuksista, ja sillä hyvä.

Hienossa vihmasateessa istuivat molemmat tytöt aivan toisiinsa nojautuneina ja vilusta värjöttäen märällä puistopenkillä. Jankan vaaleatukkainen pää lapsellisen mitättömine piirteineen kätkeytyi masentuneena Katariinan povelle. Katariina istui suorana tuijottaen ilmeettömin silmin yhä synkkenevään ilta-ilmaan.

Sellainenko tuo mies oli?… Kuin koiran oli hän potkaissut lemmittynsä kadulle. Itse istui hän lämpöisen lietensä ääressä, silloin kun hänen lapsensa ja sen äidin täytyi lähteä maantielle vaeltamaan.

— Mutta Janka on minun panttivankinani. — Ensi kerran se juolahti hänen mieleensä ja hänen katseensa leimahti kuin salama vaalealle päälaelle, joka oli painunut aivan ales hänen rinnoilleen. — Tule Jan, tule, kuiskasi hän käheästi. Lämmitelläkseen istuutuivat he kellarikerroksessa sijaitsevaan kahvilaan. Siellä antautui heidän seuraansa vieras rouvasihminen. Tämä oli kovin ystävällinen ja lohduttava, kyseli viekkaasti ja imarrellen ja sai lopulta kuulla koko Katariinan jutun, jonka tämä kertoi vihasta ja halveksumistunteesta käyristynein huulin.

— Kyllä tuo mies vielä nöyrtyy — selitteli rouva. — Hän ei voi hyljätä tykkänään noin kaunista naisolentoa eikä noin herttaista tyttöstä. Totta totisesti, miehen täytyy alistua. Mutta siihen asti oli pakko malttaa mielensä ja kestää paljon ajaakseen asiansa läpi. — Rouva pakinoi vielä yhtä ja toista, kertoi hauskoja kaskuja, antoi salaperäisiä viittauksia rahasta ja silkkipuvuista, maksoi laskun ja otti tytöt vierasvaraisena luokseen yöksi.

Matschakerkartanon herra ja viettelijä oli kahdeksan päivän kuluttua sen verran lauhduttanut vihansa ja vainonhalunsa, että ajoi nelivaljakollaan kaupunkiin sopiakseen asioista rakastettunsa kanssa sekä ottaakseen sisarentyttärensä kotiin.

Hän saapui liian myöhään. Tytöt olivat molemmat jo poliisin valvonnan alaisia ammattihaureusnaisia sekä asuivat huonomaineisessa talossa. Ihanalta ja kovalta oli tämä kostonhetki tuntunut. Ja vaikka Katariinan olisi ollut pakko heittää henkensä tuon miehen tappamana, ei hän olisi sitä häikäillyt saadessaan nauttia näöstä, mistä kukaan ei vielä ollut saanut tässä maailmassa nauttia, nimittäin tuon ylpeän talonpojan mielen ruhjoutumisesta. — Siinä hän sai seisoa Katariinan edessä kalpeana kuin liinainen vaate. Kaikki veri näkyi virranneen pois hänen härkämäisestä niskastaan. Hänen paksu keltaisenharmaa naamansa oli kamalan näköinen. Ihan se näytti kuin kuolleelta…

— Perkeleen perkeleitä, sihisi hän voimatta sanoa muuta.

Hän potkasi itkevää Jankaa — sylkäsi hänen päällensä — ja poistui.

— Perkele! — Siinä silmänräpäyksessä tunsi Katarina saatanallista nautintoa, helvetiniloa!

Ja hän istui Jankan viereen, otti hänen kätensä kasvoilta ja nauroi — nauroi niin sydämmellisesti, että emäntä tuli huoneeseen ja käski hänen pitää vähempää ääntä.

Tämä nauru sai Katarinan unohtamaan sen naurun, joka tuon miehen huulilta oli helähtänyt, ja joka ei siihen asti ollut hälvennyt Katarinan aivoista.

— Perkelettä — ja hänen toimiaan ei vaan niin rankaisematta pilkata, rakas talonjussi! — Ja nyt piti Jankan palata kotiin, — miks'ei — olihan Jankalla siihen kova halu. — Tyynny, Janka, — äläkä itke! Herra antaa sinulle erehdyksesi anteeksi, ehkä hänellä onkin jalo sydän todellisia katuvaisia kohtaan… Onhan hänellä sinua varten jokin mökkirähjä korvessa… Onhan hänellä renkejä, jotka pitävät kunnianaan saada paikata kartanoherran naissukulaisen kunniaa… Hänen muijansa olisi sentään aina manttaalimiesverta… Pastori siunaa koko jutun — hyvästä palkasta — ja valmistaa asiallisille asuinsijan taivaassa. —

Ja niin ovat kaikki autuaat…

Janka ei kelvannut enään kauvemmin täällä. — Hän ei osannut muuta kuin vinkua ja marista… Ei sellainen tapa enää vedä liikkeessä mitään. —

Liikkeessä tarvitaan tuoretta ihmislihaa…

Katariina nosti pullon huulilleen ja joi… Ja mitä hittoa häntä liikutti kenenkään muun ihmisraadon kohtalo kuin oma… Kuolema… on pötyä… Kuka tietää, minkä onnen potkun Katarina vielä saa tuntea… Ehkä jokin kreivi häneen hullaantuu ja Katariina saa ajella höyhenpatjoilla sisustetuissa vaunuissa…

Katariinan aivoissa velloivat ajatukset tyyneinä ja mieluisina…

Tuntien epäselvästi tehneensä jollekin vääryyttä — ja humalan hempeyttämänä — läksi hän kävelemään —

Auaistuaan oven laulaa lirutellen, näki hän… Herran poika, tuossa ne olivat polvillaan molemmat viruttaen ryvettynyttä pyykkiä… Siunatkoon, miten he kiirehtivät… Kaikki astiat olivat esillä ja vesi läikehti heidän viruttaessaan… He eivät ehtineet sivulleen vilaista, niin kiintyneitä he olivat työhönsä…

— Janka, kuiskasi Katariina…

Kaikki pilanteon halu oli kadonnut hänen mielestään. Humalasta kiiluva katse ei voinut irtaantua noista kumartuneista olennoista… Kahdenkymmenen kahdeksan vuotias Janka kumartui tuossa koukistuneena kuin vanha akka… Hän oli kuitenkin rusthollarin tytär… oli ollut vaaleakutrinen — — Todellako? — — Miksi kykki hän tuossa lattialla ja huuhtoi?… Miksi huhki siinä lapsi pienillä käsillään? — — Katariinanko tähden?… Rääkkäsivät itseään… hänenkö tähtensä? … Ja mikä oli hän,… että he sen tekivät… hänen… tähtensä?

Nämät käsitteet olivat hänelle uusia. Ne selvenivät ensi kerran hänen aivoissaan.

Mutta nämä käsitteet eivät johtuneet katumuksen tunteesta, vaan siitä, että hän kauhistui omaa itseään, jonka ilmiön voi havaita suurissa neroissa tahi rikollisissa luonteissa, jotka yht'äkkiä sekaantuvat luonteensa voimain punnitsemisessa ja vavahtavat.

Sanaa sanomatta meni Katariina kyökin poikki poistuen käytävään. Hänen silmilleen laskeutui kuin verinen verkko. Hän nojautui seinään — tuntien pään pyörrytystä. —

Tämän jälestä kuuli Punatalossa joka päivä jotakin uutta, jotain merkitsevää tapahtuneen. Lorinser sai jonkun kerran kutsun armollisen rouva Goldscheider'in luo palaten sieltä aina hätääntyneenä korviaan myöten täynnään varmoja uutisia…

Siellä hän oli tavannut useimmin vaan neiti Olympian. Tämä oli hieno henkilö, tummahiuksinen ja kauniisti maalattu sekä osasi kertoa mitä erinomaisimpia asioita, — sillä rouva Goldscheider itse, — oho, se ei monta sanaa lausunut. Se teki vaan tällaisen liikkeen, — tervehti tuolla lailla, — ja hävisi sitte huoneesta. Mutta ylhäinen nainen hän oli, arkipäivinäkin puettuna silkkiin ja suuriin vihreisiin hohtokiviin, näkee kohta, että hän on todella parempia ihmisiä… Hän oli kauvan omistanut tuon hienon kapakan tuolla Ring'in kadulla, vaan nyt hän oli sen luovuttanut hyvillä ehdoilla "italiattarelle" — poliisikomisarius Sucher'in vanhalle kaverille. Siitä hyvästä oli "etsivä" toimittanut hänelle tämän porttolan… Aivan Pariisin malliin kehui Olympia täällä kaiken sisustettavan, ylhäisesti — eikä missään aiottavan kitsailla. Tytöt nyökäyttivät päätään alistuneina. — Jos vaan "etsivä" oli tämän yrityksen alkuunpanijana, silloin oli kai paras hyväksyä kaikki eikä yrittääkään tehdä vastarintaa. Kovan hädän herätti kuitenkin armollisen rouvan tiedonanto, että hän jonakin päivänä tulee itse neitejä katsomaan, kenties ottaakseen liikkeeseensä kauniimmat heistä ja nuorimmat.

Lorinser antoi luonnollisesti kertomuksissaan viittauksia siitä, että hänellä oli suuri vaikutusvalta, sillä hänen suosituksestaan ja selonteostaan saattoi muka paljon riippua. Punatalon naisasujainten mieltä painosti pelon ja toivon sekainen jännitys.

He hiipivät toinen toisensa turviin kuin lapset koulun sisäänpääsötutkintoon valmistautuessaan. He puhuivat keskenään vilkkaasti toiveistaan ja otaksumisistaan. Usealla oli jo lähemmät tiedot edellämainituista yrityksistä, muutamat olivat jo kokeneetkin niitten eri puolia. Nämät olivat hieman epäilevällä jopa vastustavallakin kannalla.

— E-en, minä en rupea porttolatytöksi, — sanoi komea solakka Rosa päättävästi pudistaen vaaleaa hurripäätään, — minua ei narrata. Dresdenissä sain asiasta vihin ollessani Aschermannilla. Ei ole siellä edesvastuuta, totta kyllä, mutta ei voi myös mitään itselleen kokoon saada. Ja kun sairastut, niin emäntä heittää sinut kadulle… Itse voit ehkä vielä jotain yrittää, mutta porttolasta ei apua lähde…

— Ole vaiti, ihmisellä on aina "mahdollisuuksia" — Sen sanan oli Lorinser oppinut Olympialta ja se herätti huomiota. — Porttolaan ei enää haalittu miehiä kadulta… ainoastaan hyvin puettuja, varakkaita miehiä kävi siellä… Hyvää muonaa sai vetää nahkaansa… Mahdollisesti saattoi päästä ylöspäinkin. —

Fritzerl, — pieni pörröpäinen tyttö-epana pyörein punasin huulin, joita suuri haavanarpi rumisti, — tiesi kertoa eräästä puolalaisesta juutalaistytöstä, jonka muuan kreivi oli pelastanut porttolasta ja peräti laillisesi nainut… Yleensä kävi tällaisissa laitoksissa vaan ylhäisiä herroja. Nämät olivat mukavampia kuin katukundit, jotka tinkivät joka guldenista… Eikä noista yksityisistä kundeista ollut mihinkään. Väliin panivat toimeen rettelöitä, ja pakenivat yleisessä sekasotkussa jättäen laskunsa maksamatta. Ja ajatelkaa tätä ikuista kinastelua vuokramatamin kanssa… Aina piti avata pussinsa ja hyvittää noita emäkurvia… Muuten oli niitten suu senkin seitsemässä viurussa… Ja sitte oli pakko käydä poliisia hellyttelemässä… Oi Herra Jeesus, kaiken päätteeksi sai sittenkin muistutuksen… Mutta tällainen ylhäinen porttola-rouva se osaa järjestää asiat hyvin.

— Tällainen ylhäinen porttola-rouva, — sanoi ivaten Hatschekse — vaatii teiltä sellaisia asioita, että hiuksennekin nousevat pystyyn sen kuullessanne.

Joka päivä valmistautuivat tytöt huolellisesti omistajan tuloa varten. Koko talon täytti kova jännitys. Lorinser puhdisti vuosikausia tomuttamatta ja pesemättä olleet käytävät ja rappuset. Tytöt kähersivät tukkaansa ja maalasivat poskiaan ja aamupäivällä pukeutuen mahdollisimman siististi he alimman käytävän ulko-oven kellon soidessa juoksivat kuin sähkö-iskusta ikkunaan ja oviin tirkistelemään. Katariina yksin oli välinpitämätön ja kylmä, pysyen tyynenä tässä yleisessä hopussa.

Hän näpäytti sormiaan, ajatellen tätä hassunkurisuutta. Ei maksa vaivaa hosua tässä ryönäisessä elämässä. Yhdentekevää oli, missä rypi, täällä tahi muualla. Hän oli nähnyt senverran maailmaa, että tiesi tänlaista leipää olevan saatavissa muuallakin. Kyllä hän tännekkin jäi, mutta jos tuo juutalaismuori ei huoli hänestä — niin soromnoo!

Taitavasti hän vältti Jankan tunteen purkaukset ja levottomat kyselyt… Jankan mielen oli vallannut haaveilu ja synkkä raskasmielisyys.

Katariina ei ollut tätä huomaavinaan. — Juo — sanoi hän, — jos pelko on nahkaasi mennyt, lökäpöksy! Se oli Katariinan ainoa neuvo.

Eräänä varhaisena sateisena sunnuntaijälkipuolenpäivänä saapui rouva Goldscheider ihan kenenkään aavistamatta. Ei kukaan edes tiennyt, miten hän oli sisään päässyt ja kuka oli hänet laskenut; yhtäkkiä hän vaan astui erääseen huoneeseen alkaen tarkastuksensa. Hän mittasi silmillään huoneitten korkeutta, tutki ovia ja ikkunoita, kosketteli sormillaan kosteita kiviseiniä, ja kaivoi silkkisen sateenvarjonsa päällä rikkinäisen lattian palasia. Neidit olivat suurimmaksi osaksi unen pöppörässä, pörrötukkaisia ja puettuna likaisiin alusvaatteisiin. He nousivat hätääntyneinä vuoteiltaan kiirehtien tervehtimään tuota solakkaa tulokasta, jolla oli aaltomuotoinen punainen tukka, hienosti koukistunut juutalaisnenä ja kultasankaiset rillit, joidenka läpi hän tutki heitä.

Lorinser tunkeutui esiin pokkaillen ja maklakoiden. Rouva Goldscheider teki poistavan liikkeen, aukasi päällystakkinsa istuen tuolille ja antoi tyttöjen yksitellen esittää itsensä.

Toinen toisensa jälkeen hän tarkasti heidän papereitaan. Hän luki tutkivasti, vitkaan, hätääntymättä, lateli silloin tällöin kysymyksiä erityisesti innostumatta ja varmalla äänellä, nyökäytti päätään, kun piti vastaukset uskottavina, vilahti hymyillen vastaajaan, kun epäili sen sanojen luotettavaisuutta. Hän ei puhunut liikaa, hymähti vaan ja katsahti. Tytöt, joiden oli eläissään täytynyt sietää yhtä ja toista, muuttuivat hänen kohteluaan kokien tulipunaisiksi.

Huone yhä täyttyi. Lorinser kierteli ja väänteli itseään mitä vimmatuimmin herättääkseen rouva Goldscheider'in huomiota. Muutamat tytöistä olivat jo ehtineet maalata kasvonsa, kaunistaa tukkansa ja pukeutua silkkiin. Mutta se ei soaissut Goldscheider'in silmää. Ainoastaan verinuoret ja tosikauniit löysivät armon hänen silmiensä edessä. Mutta räikeä päivänvalo teki nuortenkin muodon elähtäneeksi ja riutuneeksi. Enemmän kuin kaksi kolmatta osaa hyljättiin.

— Sinua en voi käyttää, — sanoi Goldscheider Olinka Blecher'ille, mutta kauniille Gisille, jolla oli suuret, kirkkaat, siniset silmät, hymyili hän suopeasti. Gisi punastui taputtaen iloisena kuin lapsi käsiään.

Goldscheider tahtoi pitää Rosa Hatschek'in. Mutta Rosa vastasi äreästi: — Minä en tule porttolaan. —

— Kuten haluat, — vastasi rouva tyynesti.

Janka oli pukeutunut punaiseen kaulukseen, mutta oli kiirehtinyt esiin paljain jaloin värjöttäen vilusta.

— Sinä olet vanha, — sanoi Goldscheider viitaten poistavasti kultaisella kynävarrellaan ja kääntyi Katarinan puoleen, joka katsoi häntä suoraan silmiin välkkyvin, pelottomin katsein.

— Miten minun käy — virkkoi Katariina pistävästi.

Goldscheider kohotti katseensa, tarkasti tuota komeata naista tuntijan katseella. Sellaisestahan naisesta hän saattoi hyötyä. Se oli ehkä sitä oikeata lajia, jota hän kaipasi. — Sinä jäät tänne, — sanoi hän kohteliaalla kädenliikkeellä. Katariina oli viides järjestyksessä. Kaikkien muitten täytyi lähteä talosta.

— Kahdeksan päivän kuluttua siis on kaikki oleva selvä, — sanoi Goldscheider kiemurtelevalle portinvahtirouvalle. — Teillä on ollut jo liikaa järjestämistilaisuutta. — Teidät — sanoi hän hyväksytyille tytöille, — hommaan minä muualle asumaan. Jos olette järkevät, käy teidän hyvin. Jokaiselle teistä annan minä hyvät kapiot, hienoja liinavaatteita ja kyllin pukuja. Minun luonani voitte ansaita melkoisesti ja elää rattoisasti. Minä en tahdo ketään petkuttaa. —

Goldscheider nousi seisomaan. — Katariinan silmät säikkyivät. Hän astui askeleen edemmä. Sill'aikaa sanoi Rosa Hatschek uhkaavana: — Me emme myös ole koiria, jotka ajetaan milloin tahansa pihalle. — Meillä on vuokrasopimus, — sanoi muuan toinen.

— Myydessä purkautuivat entiset vuokrasopimukset tässä talossa.

— Olen sen heille selittänyt — armollinen rouva, supisi Lorinser, — mutta puhu koirille asiallisesti, ei auta. — Hän nyökäytti päätään innostuneesti.

— Muussa olemme siis sopineet asiasta, vai miten? — Goldscheider napitti takkinsa. — Te viisi seuraatte minua jo tällä viikolla tarkastettaviksi tohtori Lambergin luo. Jokainen tuo sitte heti minulle hänen allekirjoittamansa paperin. — Siis…

Katariina astui hänen eteensä. — Minulla olisi vielä jotain puhuttavaa. — Hän kiinnitti puhuessaan huivin kupariruskeaan päähänsä. — Minulla on lapsi. — Hänen katseensa kohtasi Jankan kiintyneitä katseita, — ja tuo kuuluu myös minun seuraani, — lisäsi hän kotvan kuluttua hiljaa.

— Tuon täytyy hakea elatuksensa muualta. — Mutta kuinka vanha lapsesi on?

— Yhdentoista ja kahdentoista vuoden välillä. — On tyyni lapsi — ei häiritse ketään. — Osaa jo askareita tehdä. — Eikö ole totta? — Katariina katsahti ympärilleen. Ei kukaan ottanut osaa hänen asiaansa. Ainoastaan Janka nyökäytti myöntyvänä päätään. Hän astui askeleen eteenpäin sanoen ääneen ja varmasti:

— Tyttö on hyödyllinen olento, osaa jo täydelleen palvella ja jaksaa tehdä työtä. —

Katariina tuijotti Jankaan. — Mitä tuo tarkoitti?

— Poliisi ei hyväksy, että — koululapsia pidetään tällaisissa taloissa — lausui Goldscheider sanojaan punniten.

— Syksyllä, vastasi Janka, — on tyttö vapaa koulusta. Silloin hän voi ottaa palveluspaikan täällä.

— Noh, saatte ottaa hänet silloin, — sanoi Goldscheider lyhyesti ja nopeaan. Poistuessaan hän tokasi sivumennen Lorinserille katsahtaen häneen.

— Selvää on, että tekin saatte muuttaa toiseen paikkaan viidentenätoista päivänä. — Ennenkuin ehdittiin hyvästi jättää, oli Goldscheider poistunut.

Lorinser seisoi kuin salaman iskemänä. — Punatukkainen ruoja! — kidahti hän polkien lattiaa. Senjälkeen syntyi talossa kova meteli ja kiljunta. Naapuritkin kokoontuivat uteliaina ottamaan selvää tapahtumista. Haukuttiin, kiitettiin, itkettiin, riemuittiin. Lorinserin kohtalo herätti yleistä vahingoniloa. Pois ajettuja tyttöjä surkuteltiin, mutta nämät eivät myöntäneet hävinneensä, antaen ymmärtää, etteivät olisi halunneetkaan jäädä taloon.

Siitä syntyi jumalaton ilkkuminen ja pistospuheilu jonka yli kuului Gisin ääni kuin trumpeetti. — Mitäs hullua! Saada pukuja, merkattuja liinavaatteita, silkkipaitoja — jotka eivät maksa kantajalle ei guldenia, ei groschenia, — kyllä sen kärsii.

— Niinkö luulet, — pisti vahingoniloisena Viktoriina, jolla oli "toppatissit" ja joka oli haljeta kateudesta, — saatpa nähdä, mitä ne maksavat, nuo koreudet, nauta!

— Enkö minä sanonut, vaikka olisitte antaneet sata guldenia, en olisi sittenkään mennyt porttolaan, — ylvästeli Rosa. — Yölinnuiksi meitä haukutaan. Antakoot meidän elää vapaina kuin linnut. Porttolassa elät kuin vankina, kuin lintu häkissä. Jos tahdot mennä kävelemään, et sitä saa tehdä. Vaikka tahtoisit mennä kerran kirkkoon, ei sinua sinnekkään lasketa. —

Katariina pysytteli erillään aivan huumauksissa siitä, mitä oli tapahtunut. Se oli suhahtanut hänen ohitsensa kuin tuulen vihuri. Oliko hän voittanut pääarvan vai eikö? — Hän ei oivaltanut mitään. — Ja entäs Janka — mihin hän nyt häviäisi? — Mihin hän lopulta joutuu? Katariinan valtasi ikävä johonkin ystävään. Hän lähestyi kiihkeästi toisia.

— Tietysti meidät heitetään ulos ovesta, jos siksi tulee, — sanoi Fritzerl allapäin, tuimana. Fritzerl oli ollut remahtelevin sakissa.

— Menkää sovussa kukin kohdallenne, älkää toisia noin pelotelko, — yhtyi Katariina puheeseen. Eikö totta, meillä ei ole mitään pelättävää rakkaat ystävät?

— Ei todella — myönsi Fritzerl'kin taas hyvänahkaisena — hyvä ruokahalu — riiviöt — minä menen.

— Ostamaan vanhoja vaatteita narinkkajuutalaiselta — huusi Olinka hänen jälkeensä myrkyllisesti.

— Saa luvan tottua siihenkin, väitti Rosa viisastelevana seuraten häntä — liikkeessä saa panna suuta säkkiä myöten.

— Kas, että sinä saat pitää tytön luonasi, — sanoi Gisi Katariinalle. — Tavallisesti Gisi ei ollut tälle lempeä, — mutta nyt täytyi "valittujen" olla samaa puoluetta toisia vastaan.

Gisin puheen kuultuaan heräsi Katarina mietteistään. — Tytön! Tietysti! — Enhän minä voi sitä vittuunikaan panna, — vastasi Katariina raa'asti ja poistui.

Hänen täytyi päästä selvyyteen. — Mitä nyt taas oli tekeillä? — Mitä Janka oikein mielessään hautoi?

— Eivätkö sukulaiset enää halunneetkaan tyttöä luokseen? Oliko se heidän mielestään liian turmeltunut, ja pahankurinen? Nyt kun saattoivat saada tytön kotiin maalle, nyt he eivät siitä välittäneet! — Monta päivää oli hän odottanut sanaa Jankan suusta. — Mutta Janka ei tätä asiaa koskettanut — ei vihjauksellakaan. — Minkätähden ei?

Sill'aikaa, kun tuo yllämainittu juttu tapahtui, istui Janka tapansa mukaan puukasalla hellin edessä. Kyyneleitä valui viljalti hänen poskilleen, kun hän, pitäen Miladaa polviensa välissä, kuiskasi tälle puhuen kovin vilkkaasti vakuuttaakseen tyttöä. — Tyttö kuunteli tarkkaavana, nyökäyttäen päätään vakavasti ja ymmärtäväisen näköisenä. — … Kyllä täti, minä tiedän. —

— Sinun täytyy häntä totella — muistutti Janka painavalla äänellä, — ja jos hän sinua sättii, — raivostuen, pirstaten — niin lapsi… Janka tuijotti eteensä pyyhkäisten hiukset otsaltaan — älä ota sitä pahaksesi, — hän on hyvä, — sinä et saa muistella hänen pahoja sanojaan, palvele vaan häntä ja korjaa hänen kotiaan, hän ei jaksa tehdä raskasta työtä… Hän ei pidä makeista ruuista. Ainoastaan viiniä sinä ostat hänelle joka päivä ja omenia, sillä hän pitää niistä… Stiegen-Greisler'illä on läpi vuoden hyviä omenia. — Ja lapsi — rukka…

— Mene ulos, — sanoi kuivasti Miladalle Katariina, joka äkkiarvaamatta oli astunut huoneeseen. Hän pani kätensä puuskaan katsellen noita kahta ja naurahti ilkkuen.

— Mitä sinä vikiset! Me panemme pillit pussiin ja lähdemme matkalle. Yhdessä olemme tänne tulleet, livistetään yhdessä pois. Sinä olet kai valmis siihen?

Pelästyneenä katsoa tollotti Janka ylöspäin. Sitten hän levitti käsiään. — En, — en. Sinä jäät tänne Katariina, sinun paikkasi on tällaisessa talossa. Sinä olet kaunein täällä, etkä tiedä, minkä onnen vielä saavutat…

— Älä puhu roskaa, — sanoi Katariina mustana laskien käsivartensa ristiin rinnoilleen. — Minä annan palttua juutalaisämmälle ja hänen likkapaikalleen. Me lähdemme pois yhdessä, sanon minä. —

— Älä puhu noin! Älä ota vettä pääsi yli, Katariina! Sinä saat elää täällä kuin varakkain nainen, eikä sinun tarvitse guldenin suhteen kitsastella. Sinunkaltaisilla on menestys tällaisissa yrityksissä. Älä viskaa onneasi kujalle, Katariina! —

— Ja sinä, — ivasi toinen, — kuolet lokaan ilman minua. Tahi — Katariinan katse muuttui urkkivaksi, — sinä aiot kai mennä luostariin?

Janka pudisti päätään. Hänen silmissään vaan oli välke, joka selitti asian sanomatta. Noissa surullisissa, uskollisissa koiransilmissä hehkui salainen tuli. —

— Noh, sen minä saatoin arvata. Matschakertalonpojan sikiö ei voi olla uskollinen…

— Minä olen ollut sinulle uskollinen, Katariina… Olen asunut kanssasi näin kauan, kuin minua tarvitsit. Nyt alkaa sinulle uusi elämä. Nyt et kaipaa minua enää. Sen aavistat Katariina itsekin jo. Minä en ole vaatinut työstäni palkkaa vuosien kuluessa… Älä sinäkään rupea laskuja kirjoittamaan… Mitä sukulaiseni on sinulle velkaa, sen tahdon suorittaa… En ole pyytänyt maksua vuosien kuluessa… Ja pikkurahoista koituu vähitellen suuriakin summia. Kenties matschakertalonpojat eivät ole sinulle enää mitään velkaa, Katariina…

Janka oli tulipunainen kasvoiltaan. Hänen ruumiinsa vapisi.

Katariinan vartalo kyyristyi. Käheästi valittaen sanoi hän: — Mihin tyttö joutuu? — Pitääkö hänen syöstä perikatoon tässä talossa? On sinullakin sydän! Tiedätkö, mitä tytöstä tulee tällaisessa elämässä?!

Janka vastasi: — Usein olen sitä ajatellut. Teenkö oikein? Olen itsekseni päättänyt — siten, — että tytön pitäisi päästä täältä pois! Jumalan tähden olen sieluni kaikella voimalla koettanut hänet onnettomuudesta pelastaa! — Mutta minä olen väsynyt vuosien kuluessa. — Hän silitti vapisevin käsin hiuksiaan. — Sinunkaltaisesi naiset ovat sitkeämpiä, ne eivät mistään hinnasta päätöstään riko, eivätkä aikeestaan luovu. — Sellainen on sinunkin tapasi, Katariina. — Sellaiset ihmiset kuuluvat yhteen myötä- ja vastoinkäymisessä. — Älä työnnä luotasi lastasi. Pidä siitä kiini, kuuletko!

Katariina oli puoleksi kääntänyt hänelle selkänsä. Nyt hän teki kädellään jyrkän liikkeen, Janka tarttui lujasti tuohon käteen toistaen tavattoman vannottavalla äänellä:

— Älä karkoita lastasi luotasi, sanon minä. Älä sitä hyljeksi! Se on sinun lapsesi… Se on kiintynyt sinuun. Kuule, minä olen sitä lasta tutkinut, minä aavistan, mitä siitä tulee! Ota siitä vaaria Katariina! Sinä tarvitset vielä lastasi, kun pahat päiväsi koittavat! —

Toinen Osa.

Goldscheiderin salonki.

Johdesana:

Haluta vapauteen, se on vapauden oikea oppi.

Nieztsche.

Edellisten tapausten jälkeisessä syyskuussa avattiin Punatalonliike uudelleen herättäen heti kovaa kysyntä. Rouva Goldscheider havaitsi jo muutaman viikon kuluttua, että hänen liikkeensä tulisi edistymään varmentaen hänen toimeentulonsa. Vanhat liiketuttavat toivat mukanansa uusia vieraita, talon ystävät kerääntyivät taas sinne ja uteliaita virtasi kosolta paikalle. Kaikki julistivat, että Punatalon tavara ja sikäläinen kohtelu oli ensiluokkaista.

Hinnatkin olivat siellä sen verran kalliit, että eräät huonommat halulliset eivät uskaltaneet pyrkiä rouva Goldscheiderin huoneustoon. Seurauksena tästä oli se, että sikäläinen seurustelupiiri muodostui tavallaan yhtenäiseksi. Toiseksi ei siellä ketään suorastaan nyljetty, eikä ketään pelästytetty odottamattoman suurilla laskuilla — eikä rouva eivätkä edes neidit koskaan katsoneet pahasti, jos vaan joi lasin portteria tahi viiniä, jonka maksettuaan poistui. Tämä seikka miellytti paljon vieraita, jotka kuitenkaan eivät usein halunneetkaan supistaa siellä käyntiänsä niin vähäiseen, sillä neidit olivat nuoret, kauniit sekä erityisesti perehtyneet ammattiinsa.

Neidit olivat todella hyvin kasvatettuja. Heissä ei ollut mitään kömpelön meluavaa eikä tyhmänröyhkeän itsetietoista, jota yleensä tapaa seikkailijanaisissa. Vieraat väittivät päinvastoin, että Goldscheiderin talossa vallitsi jonkinlainen erikois-esiintymistapa. Koko kaupunki puhui siitä. Toiset kiittivät, toiset moittivat. Mutta sekä puolustajat että vastustajat olivat yksimielisiä siitä, että illanvietto Goldcheiderissa oli "mieltä jännittävä"… Sanalla sanoen, liikkeen avajaiset merkitsivät pääkaupungissa saman, kuin jonkin taideilmiön ensi esiintyminen yleisön nautittavaksi… Se herätti huomiota… ja edellytti tällaisissa tapauksissa menestystä.

Alkujaan oli rouva Goldscheider ryhtynyt tähän hommaan salaisella vastenmielisyydellä, myöhemmin hän ajoi sen perille ulkonaisesta pakosta… Rouva Goldscheiderin oli aikoinaan täytynyt, voidakseen saada korvatuksi muutaman vaillingin, joka oli syntynyt maksamatta jääneen saatavan johdosta, ottaa rahan sijasta velallisen omistama tunnetumpi naispalvelijoilla varustettu viinitarjoilupaikka. Tämä tapahtui myöskin siksi, että hän yhä laajenevassa entisessä liikeyrityksessään voitti mielestään sangen vähäsen vaikkakin varmalla tavalla. Koska hän ei ollut perehtynyt tällaiseen ravintolaliikkeeseen, jätti hän sen entisen tarjoilujohtajattaren huostaan. Tämä oli syntyjään italialainen sekä sangen "taitava" ammatissaan. Tämän lisäksi oli italiattarella se ansio, että hän oli kaikkialla läsnäolevan, kaikkien vihollisen, pelottavan siveyspoliisikomisariuksen Teobald Sucher'in rakastettu. Komisarius auttoi ja tuki häntä hänen kaikissa liike-edesottamisissaan erittäin tehokkaasti… Viinitarjoilu edistyi, tulot olivat hyvät, ja vajan vuoden kuluttua oli ahnas italiatar kyllästynyt kokoomaan toiselle rahaa sekä palvelemaan toisen harrastuksia. Hän kehoitti siis Sucheria hommaamaan hänelle tämä liike vuokralle. Sucher innostui kyllä Carlotansa tuumaan, sillä oma yritys oli aina mukavampi kuin vieraan työ, — mutta hän pelkäsi, että rouva Goldscheider olisi yhtä perehtynyt liike-asioihin kuin he molemmat itse, sekä jyrkästi kieltäytyisi luovuttamasta liikettänsä vuokralle.

— Lisäksi oli Carlotalle ja Sucherille sangen vastenmielistä, että Goldscheider tahi oikeammin hänen asianajajansa, entinen kimnaasin apu-opettaja, nykyinen yksityisopettaja Horner usein tuli iltasin viinitarjoiluun tarkastamaan sikäläistä elämää. Horner seurusteli vieraitten ja tarjoilijatarten kanssa, tutki viinilajeja, arvosteli ja hylkäsi niitä sekä yhä itsepäisemmin vaati, että rouva itse ottaisi osaa liikkeen sisäisiin asioihin.

Erityisimmin oli Horner kiintynyt tarjoilijatarten kahinaan. Aika ajoittain hävisi jokin heistä hetkiseksi italiattaren suosiollisella avulla, — vaikka heillä ei ollut oikeutta yhtyä liikevieraisiin luvattomasti. Tämä oli sekä yleinen mielipide, että poliisiviranomaisten vaatimus. Tyttöjen asema oli jotenkin riippuvainen. Aamulla heidän piti suorittaa raskaat puhdistustyöt. Ulosmennessään joutuivat he ankarimman tarkastuksen alaisiksi. Italiatar otti heiltä joka kreuzerin taskusta, väliin hän tutki heitä ruumista myöten etsien muka salattuja juomarahoja… Nuo tytöt olivat kolme laihaa elähtänyttä ja olemassa oloonsa kyllästynyttä olentoa. Ne eivät olleet vielä ijältään vanhat. Mutta kiertelevä elämä, ainaisten surujen paino oli heidät kuihduttanut ennen aikaansa. Heidän hymynsä oli puserrettu niinkuin heidän poskensa olivat maalatut. Heidän käytöksessään oli jotain liioitellun kiemailevaa ja armastelevaa. He tottelivat nurkumatta kaikkien käskyjä, he antoivat kohdella itseään, miten kukin mieli, sillä he tiesivät, että tämä lämmin huone oli vain ensi askel siihen kurjuuteen, jota he kaikin keinoin koettivat välttää. — Horner teki kerran selvän viittauksen siihen suuntaan, että miten noitten "nuoruuden jumalattarien" työ ulkopuolella ravintolahuonetta merkittiin kirjoihin, koska tuo osasto näytti tarvitsevan paljon tilaa, vastasi Carlotta lyhyesti ja äkämystyneenä:

— Ne merkitään, juomarahoina — ei muuna… Liike ei sillä paljo ansaitse.

Horner pudisti päätään pyytäen saada tarkastaa "kirjanpitoa", mutta silloin muuttui Carlotta hyvin epäkohteliaaksi luvaten valittaa "esivallalle" tästä asioihin sekaantumisesta. Carlotan pantua tästä toimeen komisariukselle kohtauksen, keksi tämä Carlotan eduksi mainion syötin Goldscheiderille.

Hän istui eräänä iltana Hornerin viereen, tilasi pullon "yksityistä" viiniä ja irroitti kielensä. Hän vaati kymmenvuotisen vuokrasopimuksen, tarjoten kaksitoista prosenttia pääomasta sekä, — "etsivä" silitti tyytyväisenä kiiltävän mustaa keisaripartaansa, — "maksutta oikeuden saada pitää kaikkein edullisimmilla edellytyksillä varustettua porttolaa."

— Herra tohtori, minä en sano liikaa, jos sanon, että siellä viruu raha kadulla.

Horner istui kuin kivipatsas tuijottaen lasiinsa. — Sucher täytti sen uudelleen jatkaen juonikkaasti keskustelua.

— Selvää on, että armollinen rouva innostuisi tuollaiseen liike-yritykseen, tietysti laajassa muodossa, sillä tällaisella nurkkapuodilla kuin, mikä tämä on, ei voita paljo. Siitä kai herra tohtori lie samaa mieltä kuin hän.

Horner mörisi jotain.

Toinen yhtyi siihen taitavasti lausuen: hyvä, hyvä. Ensi tilassa olisi huomioon otettava tyttöpaikan erinomainen asema ihan kaupungin liikekeskustassa. Lisäksi oli seutu erittäin rauhallinen ja hyvin järjestetty häiritsemättömäksi käynti-alueeksi, — olihan se kuuluisa, polvi polvelta huomiota herättänyt porttokorttelikunta… Suoraan sanoen, nykyään oli se hänen myytävänään, — tähän asti oli se ollut hyvissä käsissä, — ainoastaan pieni kiinnityslaina on talossa, joka jää ylössanomatta, — kaikki ehdot ovat siis loistavat.

— Mutta mitä sekään merkitsee, verrattuna paikan asemaan, maineeseen, sekä yrittelijän asiantuntemiseen. Rahaa on siellä tekemättä hyvä herra, ihan katuojassa.

— Rehellisesti on joka katukivi thalerin arvoinen.

— Noh, tuleeko siis sopimuksesta tosi, arvoisa herra? Se tapahtuu kai teidän nimessänne, vai miten?

— Te solvaatte minua, herra tohtori! Itsestään on selvää, että sopimus tehdään armollisen rouvan nimellä… Minä olen virkamies, — etsivä löi loukattuna rintaansa. — Minä voin antaa neuvoja, lausua mielipiteeni, herra tohtori. Ja minun kantani on tämä: me puhdistamme niin monta huonetta kuin vaan voimme. Siveetöntä elämää siellä pidetään kyllin — kadulla, tarkoitan, — siellä on joukottain tyttöjä, jotka eivät ole poliisin kirjoissa. Se on juuri hyvä. Minä lähetän niitten kimppuun pari nuorta konstaapelia, me teemme tilaa, karistamme, pudistamme, tyhjennämme, kanavoimme seudun kaikenlaisilla määräyksillä. Siten vaikeutamme heidän liikettään ja elämismahdollisuuksiaan. Se kohottaa hinnat… Me määräämme hinnat. — Ymmärrätte kai.

— Kyllä, jalo mies.

— He, he, poltetaan tyttöjä pois pesistä pienellä tulella… Se on minun asiani, herra tohtori. Mikä ei meitä etsiviä miellytä, sen ajamme huuthelkkariin. Sitten otamme liikkeen omiin käsiimme. Eikö tapa ole oiva?

— Goldscheider on haaveilija, — mutisi Horner kumartuen lasinsa yli.

— Vielä pullo, — huusi Sucher nyökäyttäen päätään Carlotalle. Sitten hän istui lähemmäksi Horneria. — Katsokaa, herra tohtori, minä voisin pitää itsekin tuon ihanuuden, mutta meidän päällikkömme eivät sentään sitä myönnä, että minä sitoudun liian paljon ulkopuolella virastoa. Ja jokaisella on virkamieskunniahimonsa. Tämä liikehän on pikkuporvarillinen. — Jo jälkeen kello kahdentoista yöllä täytyy sulkea. Mutta yleinen porttola tuolla paikalla, sellainen tyttöpaikka, jota minä kuvittelen, — hän takoi rintaansa, — sille kannattaa uhrata elämän työnsä. Minä lupaan että se tuottaa taitavalla hoidolla satakaksikymmentä prosenttia puhdasta… Huoneustossa on kaksitoista eli viisitoista yksityishuonetta. Jos ne sisustettaisiin hienosti ja niihin yhdistettäisiin pieni ravintola, jossa tarjottaisiin kahvia, leikkele- ja voileipäruokaa — viiniä hommattaisiin kellarissa — laitettaisiin komea vastaanottosali, jossa soitettaisiin sekä olisi salaisia pelihuoneita, joissa otettaisiin kaksikymmentä kolikkoa miestä kohden, niin laskekaa, herra tohtori, sikäläisellä kysynnällä, mitä se tuottaisi! — Eikö se olisi suuremmoista, mitäh!? —

Horner kohotti paksut, sairaalloisen kalpeat kasvonsa. — Häh!? — Missä on pukin sorkka, — kysyi hän halveksivalla äänellä.

Sucher hätkähti. — Hän vainusi ansaa. — Horner oli liian liukas ankeriainen.

— No, on siellä nyt tapahtunut sopimattomuuksia. Mutta hieno, kodikas salonki olisi jotain toista. Saisi lämmitellä lieden ääressä ja jutella tyttöjen kanssa mielin määrin, — sellaisten nuorten kanssa, — herra tohtori, jotka vielä johonkin kykenevät.

— Hyvä kesti-isäntä, epäilen, tokkopa tuo talo löytyy muualla kuin teidän arvoisissa pikku-aivoissanne? Sikamaisuudet siellä sikiävät, arvoisa herra.

— Herra tohtori, — Sucher teki rakkaan rintatakomisliikkeensä. — Minä en pane virkamieskunniaani pantiksi. —

— Se voisi vahingoittaa teitä, sanoi Horner myrkyllisesti.

— Siis selvä peli, — tässä on kysymys Punatalosta. —

Hän noudatti taiteellista vaitioloa, — katsoi Horneriin merkillisen tärkeänä. Hornerin kasvoissa näkyi virnistys. — Sucher otti esiin pinkan papereita levittäen ne pöydälle. Lyhyillä ja paksuilla sormillaan hän järjesti näitä ehdotuksia, laskelmia, asiapapereita esittäen ne yksitellen.

— Katsokaa, herra professori.

— Puhukaa suunne puhtaaksi, ärähti Horner.

— Minulla on asia ihan selvänä. Hakemus on tässä. Laskelmat ovat valmiit ja piirustukset, — tunnetteko arkkitehti Goldammerin, ettekö? — Tässä ovat lisärakennuksen piirustukset, — Katselkaa rohkeasti näitä. — Kun vaan mainitsen nimen — Punatalo, — eikö se ole lupaava keinotteluväline.

Horner pani rillit nenälleen ruveten tutkimaan papereita.

— Ei pitäisi viskata kaivoon, sanoi hän.

— E-ei! Tämä ehdotus on niin hyvä, ett'ei veljenne olisi parempaa voinut tehdä. Punatalo on nykyään yksi kaupungin merkillisyyksiä ja kun vanhaa paikataan uudella — niin sanoakseni tuoreella lihalla, niin luulisi kelpaavan.

Horner pisti paperit taskuunsa.

— Rouva Goldscheideria on vaikea valloittaa. Hänen liikkeensä on jo hyvässä kunnossa, valitettavasti liian hyvässä kunnossa. —

Päätään pudistaen hän kiintyi taas uuteen viinipulloon. Sucher nousi paikaltaan jättääkseen hienotunteisesti miehen yksin asiaa punnitsemaan. Mutta ennenkuin Horner ehti saada hattunsa päähän poistuakseen kapakasta, kuiskasi Sucher kiirehtien hänen korvaansa: — Mitä noihin 3 1/2 prosenttiin tulee, — olen virkamies enkä kauppias, — minä tyydyn puoleen.

Rouva Goldscheider kuunteli ystävänsä esitystä lyhytnäköisin vilkkuvin silmin.

— Älä suutu Horner, mutta se, minkä sinä nyt esität, ei sovi ollenkaan minulle — ei millään muodolla. — En antaudu enää moisiin seikkailuihin.

— Sinä olet rappiolla, ihan rappiolla, — sen olen jo monta kertaa sanonut. Se johtuu sinun kirotusta kirjatoukkamaisuudestasi, David-vainajasi ihanteellisuudesta… Horner kulki huoneessa kolisten edestakaisin. Hän nosti kulmakarvojaan uhkaavan näköisenä.

— Neiti Elisenä et olisi antanut tuollaista tilaisuutta mennä sivu suun. Silloin sinussa oli vielä edistyksen mahdollisuutta.

— Älä ymmärrä minua väärin Horner! Minä pelkään yksinkertaisesti, ett'en siihen pysty… Minä olen hyvin tavallinen liikenainen. Ja jos näen ansaitsevani jollain tavoin, en hyljeksi sitä. En minä suinkaan toimi katkismus kädessä! — Mutta tässä on ensi sijassa kysymys siitä, että pitää kokemuksilla saada korkoja, eikä minulla ole käytännöllistä kokemusta tuollaiseen… Tiedättehän miten olen elänyt jo kahdeksantoista vuotta, — mitkä ovat luonteeni omaisuudet…

— Rakas ystävä, siveys on vaan innostuttava este tuollaisella kilpajuoksuradalla. — Hypätään yli! —

— Olen siksi liian vanha Horner, — en opi enää temppuja. — Jos minulla vielä sittenkin sisimmässäni on vastenmielinen tunne tuollaisia yrityksiä vastaan, tapahtuu se myös lapseni Alma Lucien tähden. — Hän lausui nimen hiljaa ja suppeasti.

— Suo anteeksi. Tuolla Dresdenin koulussa olevalle pitkälettiselle neidille lienee yhdentekevää, teetkö vanhojen vaatteiden vaiko tuoreen ihmislihan kauppaa. Kuule — minä en ymmärrä paljon mammonasta ja sen koronkasvusta, mutta ne numerot, jotka tuo aatelismies minulle esitti, herättivät minussa kunnioitusta.

Goldscheider tutki papereita, kirjoitti muutamia numeroita muistiin pudistaen taas avuttomana päätään.

— Kyllä liike on hyvä, mutta mistä hankin itselleni siihen kokemusta! Miten opin itse sen ammattitaidon niksit? Mies, ajattele, että tuota täytyy tuntea kuin viidellä sormellaan.

— Sinulta puuttuu joustavuutta, mielikuvitusta ja sielun lentoa. Sinä olet perinpohjainen ja tarkka ihminen mutta ihan poroporvarillinen… Sinä et ymmärrä suurliikettä, olenhan sitä joka päivä sinulle hokenut. Nyt sen näen, ett'ei auta puhua. — Istu ja pala! Mieti tätä oivaa tuumaa! — Sinusta tulisi rakkauden nautinnon vallitsija. — Sinun valtasi on siinä, että osaat hankkia joka miehelle sille sopivan naisen ja siitä itse kantaa aineellista voittoa! Koeta toki ymmärtää tätä keksintöä! — Käytäntö, pikkuseikat selviävät itsestään. Rohkea yrittelijä keksii oudompaankin seikkaan oman menettelytapansa… Tämä on shakkipeliä, oivallatko!

Hän naksautti sormillaan.

— Kuule, — lähdeppäs tutkintomatkalle! Kas, ett'en heti sitä äkännyt! Ota selvä, miten muut toimivat! Urki naapureittesi liikesalaisuuksia, jos sinulla nyt ei muka ole ammattitaitoa!

Goldscheider viivytteli näyttäen epäilevän. Mutta tarkemmin nähtyään oli tuuma hänet sittenkin innostuttanut, jopa vallannut hänen mielensä. Siitä huolimatta hän epäsi puhuen siitä liikepääomasta, jota oli tässä välttämätöntä omistaa, jonka tähden oli pakko vaihtaa liian äkkiä entinen pääoma rahoiksi. Tämä vaikuttaisi myöntiin epäedullisesti. Sanalla sanoen uuden liikkeen alkuunpano kysyisi verrattain liian paljon puhdasta rahaa, siihen otettuna rakennus.

— Minä näen — sanoi Horner ivallisesti — että Taavetti Goldscheider'in leski tahtoo elämänsä ijän kaikkine liikemiesominaisuuksineen istua vanhojen housujen parissa. Jumalan nimeen siis, jää sinä vaan puhdistamaan ylhäisten aatelisten täihousuja ja korista niillä sitten alhaisempia. — Hän meni.

Mutta hän lähetti Sucherin Goldscheider'in kimppuun. Tämä herrasmies ei yrittänyt vakuuttaa periaatteilla vaan todellisilla numerolaskelmilla.

Hän saattoi varmasti mennä takuuseen sataprosenttisesta liikevoitosta. — Tämän hän lupasi ensi aluksi. — Hyvä rouva, voiton täytyi myöhemmin lisääntyä. Hän tiesi löytyvän tyttöpaikkoja, missä emännät korjasivat sataviisikymmentä — jopa kaksisataa prosenttia liikevoittoa. — Mutta mustalla valkoisella hän sen osoitti. Pikkuliikettä harjoittavan rouvan ahneus kasvoi. Hänen mielensä ihan kiehui. Nollia ja numeroita tanssi hänen silmiensä edessä paperilla.

— Mutta minä en sittenkään osaa liikettä hoitaa, — vaikeroi hän jälleen levottomana, — olen viettänyt tähän asti liian yksitoikkoista elämää.

Sucher karkoitti kokonaan moiset ajatukset. — Sehän on naurettavaa, että te ette itseenne voi luottaa, — väitti hän. — Eihän tällaiseen ammattiin tarvita erityistä koulutusta, ei jatko-opistoa, se lankee luonnosta. Maalaisakat tulevat kaupunkiin, kylänämmät, ja edistyvät mainiosti "mamkoina."

— Pitää vaan osata, armollinen rouva, pitää suitset kireällä kuin virma-hevosia ajaessaan. Saada ne hyvin aisoihin, lyödä piiskalla! Senjälkeen ne likkaheilakat tekevät kaikki itsestään, kuin hollihevoset. — Ja kun kerran minä olen teidän turvananne — minä, joka itse olen siveyspoliisipäällikkö! Jahka yleisö saa sen haistaa, saatte nähdä, miten asiat luistavat! Ja jos joku tyttö vaan vihjaisee vastaan, kutsukaa minut! — Kyllä se pysyy sitte visusti kuin lude päivällä seinänraossa!…

Kun rouva Goldscheider lopussa oli puoleksi taipuvainen, rupesi Sucher esittämään tutkimusmatkaa. — Herra tohtori Hornerilla oli siinäkin asiassa oikea kanta. Se oli loistavan nerokas tuuma. Herra tohtori oli yleensä luotettava ystävä sekä järkevä, rehellinen ihminen. — Mitä Budweis'iin, Olmütziin, Znaim'iin, Aussig'iin tulee, voisi hän itsekin antaa sinne paraat suosituksensa… Siellä ovat tällaiset liikkeet hyvässä kunnossa… Tarmokkaita yrittelijöitä on siellä… Mutta näitten kaupunkien läpi kuljettuaan, voisi pistäytyä yli rajan, Dresdeniin, Hampuriin. Saksalaiset liikeveikot ovat viekkaat. Jos vaan voisi saada vihiä heidän vehkeistään, olisi siitä suuri hyöty. Edullista olisi myös tehdä liikesopimuksia niitten kanssa — sekä antautua tekemisiin ulkomaalaisten tyttökauppa-asioitsijoitten kanssa, — jotka tähän asti eivät ole tohtineet antautua tekemisiin liian pikkuporvarillissäädyllisten kansalaistemme kanssa. Siis — Sucher ojensi kätensä. — Vaikk'ei rouva Goldscheider'in mielestä vielä viimeinen epäilys ollut hävinnyt, löi hän urhokkaasti "etsivän" kanssa kättä.

Horner oli haltioissaan. — No vihdoin ymmärrät minun periaatteeni, — huudahti hän prameilevana. — Etkö aavista, mikä edesvastuu…

Rouva Goldscheider peitti korvansa. — Älä hermostuta minua pötypuheillasi, Horner. Sinun yrityksesi ja niihin johtavat seikat ovat minulle hyvin hämäriä käsitteitä. Yksi asia on vaan selvä, että minulla on paljon tehtävää. Minun pitää vaihtaa kiinteimistöni rahaksi, hankkia laina, — sillä te kai uskotte, että minulla on sitä säkittäin. Ja minun, joka en ymmärrä mitään väreistä ja tyylistä, pitää nyt sisustaa neljätoista huonetta. Minun pitää hommata hienoja alusvaatteita sekä komeita pukuja joukolle nuoria naisia. Kaikki tuo on minulle aivan outoa. Olen siihen ihan harjaantumaton. — Kyllä minun sittenkin täytyy ensin lähteä tutkintomatkalle. Ja Dresdenissä saan suudella rakasta tyttöäni. — Kuule, Horner — hän vilkutti lyhytnäköisiä silmiään sanoen — jos puhun rehellisesti, olen minä suostunut tähän tyhmään yritykseen ainoastaan saadakseni viettää pari päivää lapseni seurassa. —

Horner vihasi Goldscheideria silloin, kun tämä tuli tunteelliseksi. Hän väänsi naamaansa kääntyen pois… Kun rouva Goldscheider oli järjestänyt raha-asiansa, läksi hän matkalleen. Sinä aikana Sucher pani toimeen tässä kirjassa jo kerrotun puhdistuksen Punatalokujalla. Se tapahtui rautaisella luudalla, kuten Sucher sanoi.

Goldscheider kävi Itävallan sotilasmajoituskaupunkien kuuluisissa tyttöpaikoissa upseereita varten, ylhäisten seurapiirien sekä keskisäädynkin porttoloissa koettaen saada mahdollisimman selvän käsityksen niitten liikevoitoista ja toimintatavoista. Tämä tarmokas ja antelias rouva, jolla lisäksi oli Sucher'in ja hänen suojelijoittensa kirjeelliset suositukset paikasta toiseen, otettiin kaikkialla kohteliaasti ja epäilyksittä vastaan, joka ei suinkaan tällaisilla toimialoilla tule monenkaan sivullisen osaksi. Lisäksi olivat porttolanomistajat kovasti ylpeät siitä, että pääkaupungista saapui henkilö, joka tahtoi katsella heidän laitoksiaan ollen innostunut heidän liiketapaansa, ehkä vielä otti oppia siitä. Siksi he ihan tuhlaamalla antoivat hänelle neuvoja ilmaisten periaatteitaan.

Rouva Goldscheider'illa oli tarkat silmät, ja selvä, luonnollinen järki. Hän terävästi älysi heti, mitä tänlaisissa yrityksissä oli tarpeellista ja ensiarvoista. Jo ennenkuin hän oli päässyt matkansa päähän, oli hän tullut siihen horjumattomaan vakaumukseen, että varmimmat tulot antoi sellainen liike, joka pääasiassa muistutti porvarillisperheellistä kotitaloutta. Kyllä sellainen porttola veti uteliaita vieraita luokseen, joka muistutti olutkapakoita, tanssipaikkoja tahi katuiloa. Mutta sen yleisön saattoi menettää yhtä helpolla, kuin sen voitti. Ja yleisön vaihdos aiheuttaisi alituista epävarmuutta, nousua ja laskua liikkeessä. Tämän hän näki parhain Hampurissa, missä saattoi verrata eri liiketapoja toisiinsa.

Esim. hän kävi kuuluisissa kansainvälisissä merimieskodeissa ja niitten vieressä olevissa tyttöpaikoissa. Täällä hän näki mitä mielettömintä ja turhinta hulluttelemista, joka tuotti tappiota paikkojen ja kotien omistajille.

Nämät myönsivätkin huoaten, että tällaiset rajattomat sikamaisuudet, joita yö toisensa sivu heidän omistamissaan huoneustoissa harjoitettiin, herättivät vaan viranomaisten halun tuhota ne, eivätkä tuottaneet sanottavaa voittoa. Mutta asiaa ei voitu enää parantaa. Heidän liikkeensä perustui juuri siihen maineeseen, joka oli syntynyt moisesta viileydestä, siksi täytyi liikkeen menestyksen tähden pysyä entisellään.

Usein tytöt houkuttelivat matruuseja huoneustoon, juottivat humalaan ja ärsyttivät sitte heidät tekemään kaikenlaisia hullujen töitä.

Mutta tässä samassa Hampurissa, siinä huvilakorttelikunnassa, missä Alsterlampi lainehti, — ihan lähellä noita näöltään yksinkertaisia, mutta kyllin kallisarvoisia kauppiaiden ja laivavarustajien yksityistaloja, oli rouva Georgette de Villiers'in huvila. Rouva Georgette oli vanha, ylhäisen näköinen, hieman puuteroitu, kovin miellyttävä rouva, — jonka taloon eräs Lübeckistä oleva tyttöasioitsija oli suositellut rouva Goldscheideria erittäin lämpimästi. Goldscheider, joka tähän asti oli tehnyt paljo havaintoja sekä muuttunut jotensakin paksunahkaiseksi, joutui ihan ymmälle nähdessään sen liiketavan ja kuullessaan ne keskustelut, jotka iltasin olivat tavalliset "Georgetten salongissa." Kolme kertaa viikossa oli vaan vastaanotto. Rouva de Villiers sanoi, äidillisesti hymyillen — että öinen seurustelu on liika jännittävä, siksi pikku ystävät halusivat mielellään nukkua joka toisena päivänä.

Ensimäisenä puolena tuntina, jonka Goldscheider vietti Georgetten vastaanottosalissa, täytyi hänen ehdottomasti kiusottavalla tunteella pysyä sillä kannalla, että hän todella oli oikeassa paikassa. Hänen täytyi ponnistaa kaikkia sielunvoimiaan voidakseen pysyä siinä vakaumuksessa, että tämä ympäristö todella oli olemassa, muuten hän olisi menettänyt malttinsa. — Nämät herttaiset, hyvin kasvatetut, valkoisiin tahi vaaleanpunasiin pukuihin puetut neidit, joiden kaula oli mitä säädyllisimmällä tavalla peitossa, ottivat vieraita vastaan pakinoiden ja nauraen, puhuen usein mitä onnettominta ranskan kieltä, — jota rouva Georgette väsymättä oikasi. Ja "ma tante" (rakas täti) Georgette kiinnitti yhden neidin nauhoja, järjesti toisen vähän pörrööntyneitä kiharoita, — eikä kukaan huomannut, että illan kuluessa muutamat parit vähäksi aikaa hävisivät, niin että vaan neljä neitiä seitsemän sijasta seurusteli vieraitten kanssa salissa. — Goldscheider huomasikin, että salista ei hävinnyt koskaan useampi kuin kolme paria. — Sill'aikaa, kun nuo kolme olivat kadoksissa, tarjottiin salissa teetä ja kaakkuja, — "meidän omat leipouksemme sattuivat palamaan uunissa", selitti joku tytöistä, jolloin "täti" uhkaavasti vaikka hymyillen nosti hänelle sormensa.

Mitään rahavaihtoja ei näkynyt, eikä laskuja. Kaikki tarjoilu oli näöltään vapaata, niin vierasvaraista kuin konsanaan rikkaan luokan keskinäisessä vierailussa on tapana. Aika ajoittain kuului kehoitus: " Parlez français, mes dames!" (Puhukaa ranskaa, hyvät naiset!)

Joku soitti pianolla hauskoja laulunsäveliä, tytöt lauloivat väliin kaksin, väliin useammin. Joskus ottivat vieraatkin osaa lauluihin. Kun eräänä iltana muuan tytöistä, eräs ihmeen kaunis berliinitär kieltäytyi laulamasta, sanoi rouva de Villiers hyvin ystävällisesti ja suuremmoisella liikkeellä:

— Mutta rakas lapsi, meidän ystävämme eivät meitä arvostele, he nauttivat vaan meistä. —

Senjälkeen tyttö lauloi jonkinlaisen romanssin, jolla oli hyvin yksinkertainen paimenlauluntapainen sävel ja joka alkoi sanoilla:

— Aina sanoi äiti, korista itseäsi — — —.

Kun tyttö oli lakannut laulamasta, taputti Georgette ensimäisenä innostuneesti käsiänsä kääntyen erään herran puoleen loistavin silmin.

— Eikö totta, konsuli Wychers, kadummeko sitä, että olemme antaneet tuon lapsukaisen kehittyä? Siitä kiittää meitä vielä kerran Pariisi — hein! (Vaiko mitä). — Herra kumarsi näille sanoille.

Ja juuri tässä talossa tapahtui sellaista, joka saattoi sivullisen katsojan ajatukset ihan sekaisin.

Rouva de Villiers kohosi seisoalle ja astui erään herran luo tarjoten hänelle mitä viattomimmalla kasvonilmeellä hohtokivinapin sanoilla:

— Herra von Palestra, meidän ajattelematon Susannamme on kai leikillä pyytänyt teiltä tämän ihanan esineen… Ennenkuin te sen todella unohdatte, voila! (ottakaa se).

Herra lensi tummanpunaseksi ottaessaan hohtokiven takaisin pistääkseen sen taskuunsa. Hän oli lahjoittanut sen Susannalle, eräälle sirolle elsassilaiselle tytölle, joka halusta oli sen kanssa kujeillut, mutta rouva de Villiers piti että tällainen lahjoittaminen julkisesti oli shocking (sopimatonta). Siksi hän antoi sen takaisin. Kun tyttö muutama päivä sen jälkeen salaa kantoi hohtokiveä rintaneulanaan, ei kukaan virkkanut sanaakaan.

Goldscheider mietti itsekseen sata kertaa, ansaitseeko tällaisella järjestelmällä mitään… Hän ei uskonut silmiään. Salissa oli aina paljon vieraita. Ne olivat hienosti puettuja, hyvinvoipia miehiä, joilla oli komeat sukunimet. Vieraat esiintyivät mitä kohteliaimmin ja siivoimmin. Georgette koristi itseään oikeilla hohtokivillä, ja oli puettu mallikelpoisesti. Hänellä oli oma aitionsa teatterissa, hän ajoi omissa vaunuissaan — ja hänen suurin intohimonsa — omien sanojensa mukaan — oli kilpa-ajohevosien pitäminen. Hyvästellessään Goldscheider'ia ja nähdessään järjestelmänsä tekemää vaikutusta tuossa muukalaisessa purki hän viisautensa tälle.

— Onko välttämätöntä, että lemmennautinnon belle usance'sta (ihanasta tarpeesta) tehdään likainen liike? Mistään hinnasta en möisi tyttöjäni raaoille ja siivottomille miehille. Minun sieluani painostaisi tietoisuus, että minä kevytmielisyydessäni olisin syössyt nuo syyttömät olennot turmioon, — sillä ne ovat syyttömät sentähden, — että he ovat syntyneet miesten nautinnoksi. Päinvastoin minä tahdon auttaa heitä eteenpäin. Katsokaa, hyvä rouva, minun periaatteeni on se, että koko elämä on suuri kauppaliike. Jos ei osaa myydä, niin sitten täytyy ostaa. Voyons! (Nähkääs!) Mitä mailman markkinoilla kaupataan, sen viisaat kauppiaat ottavat haltuunsa. Siten muodostuu sääty tahi ammatti. Rakkaudenkin laita on samoin. Älkäämme enää itseämme pettäkö. Rakkaus on sama ilmiö ihmisessä kuin nälkä. Ja se täytyy tyydyttää. Miten? Leipä-, kala- ja lihakauppiaat ovat arvossa pidettyjä henkilöitä! He tuntevat arvonsa siksi, että yhteiskunta heitä kaipaa. Mutta naisesta, joka suo miehelle onnea, joka antaa hänen elää ilon ja viihdytyksen korvaamattomat hetket, lahja, joka on ihmeellisin, paras ja kuolemattomin mailmassa, tästä naisesta tehdään nykyään kaikkein raadeltuin myöntikalu, mikä torilla kaupataan. Löytyykö mitään ihanampaa kuin nuoren naisen sulautuminen nuorukaiseen! Ja kuitenkin näitä naisia halveksitaan! Tämä halveksiminen, ihmiskunnan uusin spleen (pernatauti), on selittämätön.

— Uusinko, hyvä rouva, — epäröi Goldscheider päätään pudistaen.

— Totta tosiaan, se tauti on vaivannut meitä kaksi tuhatta vuotta, aina siitä asti, kun kristinusko on saanut alkunsa. Mutta mitä tuo ajanjakso merkitsee mailman historiassa? Se ei ole sen pidempi kuin suuren herran minutin kestävä oikkuileminen. Mutta minun piti sanoa teille, että me yrittelijät tai paremmin sanoen kapitalistit olemme pääsyylliset tällä liikealalla kuin muillakin. Me ryöstämme tytöiltä heidän ihmisyytensä ja siten teemme heistä tahdottomia ja haluttomia orjattaria. Mutta vapaus yksinomaan tuottaa onnea, rouvaseni.

Rouva Goldscheider väitti innokkaasti vastaan, myöntäen kyllä, että nuo periaatteet olivat kyllä harvinaiset — jopa ihailtavatkin, — mutta että sellaisia voi toteuttaa ainoastaan parhaimmassa tapauksessa niin rikkaassa, kansainvälisessä ja aatelisyliherruudesta vapaassa kaupungissa kuin mitä Hampuri oli, jossa liike lisäksi nautti hyväntahtoisen ja — anteeksi — kapitalistien vallan suojelusta. Pienemmissä kaupungeissa, myös muissa uudenaikaisissa suurkaupungeissa laati nälkä lakia.

Rouva Georgette keskeytti rouva Goldscheider'in puheen hymyillen niin selvän halveksuvasti, ettei sitä voinut käsittää väärin.

— Oh, madame, tranchons le mot! (Hyvä rouva, jättäkäämme sananhelinä pois). Minä tunnen tuon helinän. Excusez, madame, je suis une femme bien agée et je me suis vue quelque fois en face d'affaires différentes … (Suokaa anteeksi, rouva, minä olen vanha nainen ja minua on monessa liemessä kastettu). Teidän sananne ovat paljastaan yksilöllisen itsekkyyden verukkeita… älkää suinkaan pitäkö minua minään puoluekiihottajana, — pleine d'altruisme (täynnään uhrautuvaisuutta). Jai mis mon bien à couvert … (Minä olen kyllä pannut omaisuuttani talteen). Mutta minä en todella ole toiminut teidän tavallanne, hyvä rouva. Mitenkä puhuttiin sata vuotta sitten?… Työläiset ja kansa eivät kaipaa sivistystä, eivätkä aatteen vapautta, — olisi päinvastoin vaarallista suoda nuo oikeudet kansalle… He tarvitsevat vaan Jumalan, katkismuksen ja le roman obscène (sikamaista kertomusta). Mutta tänään, miten on sen seikan laita? Miten sadan vuoden kuluttua! — Mutta me tarraamme kiinni itsepäisesti ja lujasti vanhoihin periaatteisiin. Jos todella tarvitaan ilotyttöjä, — yhteiskuntaelämän välttämättömänä virkistyksenä, — niin he voisivat sangen hyvin elää puhtaissa oloissa, ja kunnioitusta herättävässä asemassa, eivätkä niinkuin nyt on asian laita — tuskin siedettävissä olosuhteissa. Ilotytön ei ole luonnosta pakko olla kevytmielinen, ahnas, valheellinen, laiska ja tuiki sairas… Niin pikku- kuin suurkaupungeissa, niin sellaisissa tapauksissa, jolloin maksetaan tuhannen markkaa yössä, kuin mäkipeura-oloissa saattaisi noudattaa oikeudenmukaisuuden, terveyshoidon ja ihmisrakkauden perussääntöjä.

Rouva de Villiers nousi seisoalle lopettaen tämän puheilun seuraavilla sanoilla:

— Minun tyttöjeni silmät lentäisivät selkoselälleen, jos jokin julma ihminen sanoisi, että heidän elämäntapansa on rikoksellinen… Te näitte heidät, hyvä rouva… Eivätkö he ole miellyttäviä, viisaita ja hurmaavia?… He uskovat, että heitä rakastetaan siksi, että he ovat lahjakkaita, he luulevat, että heitä halutaan siksi, että he ovat nuoria ja kauniita… Luonto on antanut ilotytölle kauniin muodon, elämän ilon ja voimakkaan naisellisuuden. — Minä, hyvä rouva, — minä opetan heidät tuntemaan ihmisarvonsa. — — —

Paluumatkalla Hampurista kertoi lübeckiläinen asioitsija rouva Goldscheider'ille ihmeellisiä asioita "Georgettesta", joksi rouva de Villiers lyhyesti kutsuttiin suljetussa seurassa. Hän ansaitsi asioitsijan sanojen mukaan runsaat tuhannet kolikkonsa vuodessa, sekä oli kyllin rikas voidakseen elää ilman liikehommaansa.

Mutta Georgette piti liikkeestään, eikä suonut sitä kellekään…

Holhottinsa puolesta hän tuhlasi satumaisia summia. — Sen johdosta hän ei myöskään tyytynyt huonompiin kuin rotunaisiin, eikä kellekkään ollut vaikeampaa toimittaa tavaraa kuin juuri rouva Georgettelle. Kaksikymmentä kertaa hän palautti lähetykset, ennenkuin jokin kelpasi. Hän tahtoi kasvattaa, — omien lausuntojensa mukaan, — huvittelevan maailman aatelisrotua. Kaupungissa tiedettiin, että Georgette ei laskenut taloonsa huonomaineisia miehiä, olkootpa he kuinka rikkaita ja mahtavia tahansa. Kerrottiin erästä hämmästyttävää juttua, jonka mukaan eräältä monta miljoonaa omistavalta ylhäisen miehen pojalta vaadittiin lääkäritodistus sen tuhatmarkkasen lisäksi, jonka sisäänpääsöpiletti maksoi Georgetten taloon. Ilman lääkäritodistusta ei Georgette antanut hänen joutua tekemisiin tyttöjensä kanssa.

Tämä Hampurijärjestelmä teki kovan vaikutuksen Horner'iin, jolle Goldscheider teki palattuaan selkoa matkastaan. Sellaista oli Hornerkin kuvitellut! Tosiaan, että nykyajan Europassa löytyi jotain niin järkevää! Onni oli, ett'ei Hornerilla ollut matkarahoja lähteäkseen heti Georgetten luo polvistuakseen hänen jalkojensa juureen. Kaikissa tapauksissa hän aina mainitsi hänen nimensä suurimmalla kunnioituksella. Hän sanoi:

— Tämä nainen on yksin ymmärtänyt sen, mitä pitää tehdä tällaisena nautinnon rappeutumisen ja roskajoukon tapaisen raaistumisen aikakautena; — naissielun hienoimman viisauden hän saattaa voitolle. Sillä ranskattarella on kreikkalainen luonne, sen minä sanon. — Horner takoi pöytää nyrkillään. — Ole sinä samallainen! Etsi jokin terve, nuori nainen, — jatkoi hän hieroen käsiään, — hae sellainen, joka kestää taistelua, toimivana ja kunnianhimoisena! — Kasvata portto, jolla on hallitsijan ominaisuudet, joka omaa ruumiin viehättäväisyyden, ja järjestävän poliitillisen järjen! Silloin hyvästi sinä mahtava miessuku! — Sinä, joka lakia laadit, joka itsekkäänä kumousta jarrutat, sinä luonnon herra, kavahda! Sinä Elise ja minä, me kaksi väännämme vitsat kuolevan ihmiskunnan rajatonta hallitushaluista suuruuden hulluutta vitsoaksemme! — Johda luokseni nuori nainen! Hänelle opetan menettelytapaa. Sitten teemme porttosiveydestä mailman katsantokannan! Vuottakaa, tyhmäkallot, sillä mitalla millä te mittaatte, pitää teillekin mitattaman. Niin toteutuu todella raamatun oppi! — Kiihtyneenä lensi Horner edestakaisin huoneessa. — Hyvä, hyvä, rakastettava rouva, teidän kätenne valmistavat pommin, — nuo kädet, joita tahtoisin jumaloiden suudella… Hän maiskautti paksuin huulinensa tyhjää ilmaa.

— Älä hulluttele, Horner, minun huoneessani, — vastasi Goldscheider kuivasti.

— Tahdotko estää minua toimimasta omalla tavallani sinun hyväksesi, — sanoi Horner terävästi.

— Tee, mitä tahdot! — Mutta muista, että Georgette seurueineen ei sovi meidän oloihimme… Meillä ei löydy herra de Palestroja, ei Bingensiä, eikä Johnstonesia, jotka sammuttavat porttoloissa rakkaudenjanonsa tuhannen markan edestä kerralla. Georgettella on, mitä sain kuulla Lübeckiläiseltä, oikea porttokoulu. Hänen luokseen mennään siis nauttimaan, niinkuin ensi luokan keittokouluun mennään syömään. Minun ei kannata yrittää niin komeasti. Muuten kokeile mielesi mukaan Punatalossa, lopetti hän puheensa välttääkseen riitaa Horner'in kanssa, sillä tämä oli hänelle vielä tarpeellinen.

Loppukesästä avattiin liike uudelleen Punatalossa. Tuo tulenvärinen remontteerattu talo näytti erittäin siistiltä etusivun kahdeksanrivisine ikkunoineen ja vinttikerroksineen, jonka yli liehui viiri turhaan koettaen saada välkettä itselleen auringottomana jälkikesän päivänä. Sinisen ja keltasen kirjavassa kiilloitetussa käytävä-ovessa oli messinkinen kello, jonka kilahdus kuului koko talossa. Tyttöjä saapui ovelle kolmissa ajurivaunuissa. Alimman käytävän lattiaa ja ensi rappusia peitti matto. Eteisessä oli efenjalustoja ja marmorinen lapsenkuva, joka kannatti lamppua. Kaikki oli niin valoisaa, siistiä ja komeaa kuin teatterissa. Ne neidit, jotka olivat asuneet vanhaan aikaan Punatalossa, katselivat toinen toisiaan merkitsevästi… Nyt näki, mitä oli tekeillä. Uusi porttivahtirouva, Polifka, tuli asunnostaan tervehtimään ystävällisesti neitejä. Rouva Polifka oli jäykkä pyöreä nainen.

— Totta vie, se vanha raato on poissa, — mutisi Fritzel tuupaten Katariinaa kylkeen.

Goldscheider'in luottohenkilö, neiti Olympia, oli vyötäisiltä kireälle nyörätty neitonen tumma ja teräväpiirteinen, otsa peitettynä käherrettyihin hiuskäkkäröihin. Hän otti vastaan neidit hyvin kohteliaana. Hän aukasi heille salin. Salissa oli tummanpunaset samettipäällyksiset huonekalut, valkoiset pitsi-uutimet, marmorijalustoja, joilla oli maljoja ja patsaita. Maljoissa oli tekokukkavihkoja ja riikinkukkohöyheniä, kaikki aivan uutta ja aistikkaasti järjestetty. Ikkunoitten välissä oli katosta lattiaan ulottuva peili kullatuissa puitteissa. Katariina taputti käsiään.

— Sussiunatkoon, tuossa näkee kuvansa ihan kiireestä kantapäähän asti, — huudahti hän. Tällä väliajalla, joka oli keväästä kulunut, olivat hänen kasvonsa muuttuneet. Hän oli oppinut kiertämään tukkansa ihmeellisiin kiemuroihin ja maalaamaan kasvojaan, sekä täyttämään kasvoihin ilmestyneitä ryppyjä ja uurteita. Mutta poskimaali teki hänen kasvonsa jäykiksi, se riisti niitten piirteiltä kaiken yksilöllisen viehättäväisyyden, koska niissä nykyään näkyi alituinen itserakas ja kevytmielinen hymy.

Punatalon entiset asukkaat eivät tahtoneet voida lopettaa ihmettelemistään ja kurkistamistaan.

Toiset neidit olivat jo tällaiseen tottuneet tahi teeskentelivät välinpitämättömyyttä kohottaen olkapäitään. He olivat jo kylläkseen asuneet tällaisissa laitoksissa. Olympia antoi ymmärtää, että tämä sisustus oli kyllä sievä, mutta se, joka oli elänyt Pariisissa niinkuin hän, ei pitänyt sitä minään ihmeenä. Goldscheider kutsui tytöt konttorihuoneeseensa antaen joka tytölle täyteen kirjoitetun paperi-arkin allekirjoitettavaksi. Kaikki kirjoittivat siihen nimensä empimättä. Suurin osa ei edes tiennyt, mitä paperi sisälsi. Muutamat väittivät sen olleen kontrahdin, "jotta he eivät pääsisi täältä livistämään." — Mutta sitä he eivät halunneetkaan tehdä. Ainoastaan muuan solakka, vaaleanverinen itävaltalainen tyttö, joka oli ollut Sweitsissä ravintolasiivojattarena ja joka esiintyi kuin ruhtinatar, selitti, että paperilla oli "meetterin pitkiä numeroita", oliko se lasku tahi jokin sentapainen, sitä hän ei voinut varmasti sanoa, mutta kyllin sitova se kaikissa tapauksissa lie ollut. Vaan mitä se teki! Siitä pahasta oli heillä käytettävinä hienot alusvaatteet ja komeat puvut. Ja kun kerran juttu alkoi, niin herui heillekin rahaa. Sillä he lohduttivat toisiaan.

Kaikesta huolimatta vaikutti niihinkin tyttöihin, jotka olivat jo ennen eläneet porttoloissa, se puhetapa, jota rouva heti käytti. Noita tylsistyneitä mieliä virkistyttikin kovin rouva Goldscheiderin sanat:

— Olkaa reippaita, niin kukaan teistä ei joudu rappiolle. Älkää tuhlatko tavaroitanne, älkääkä juopotelko kotonanne. Minun luonani on teillä mahdollisuus kohota. Jokainen teistä voi vielä saada elää ylhäisessä ja kunnioitusta nauttivassa asemassa, jos hän on järkevä. —

Tällä tavoin hän saattoi menestyksellä taistella sitä usein esiinpistävää kaiken tahdon ja pyrkimyksen täydellistä hyödyttömyyttä uskovaa tunnetta vastaan, joka suurimmaksi osaksi aiheuttaa langenneitten naisten siveellisen heikkouden ja rappeutumisen. Mutta tällaiset sanat helähtivät rohkaisevina mielikuvina tyttöjen korvissa:

— Te olette kaikki nuoria ja vahvoja, teidän täytyy onnistua nousta!

— Hän on kanalja, mutta hän ymmärtää hyvin asiansa. Hän ei huuda aina rahat pois, taikka… eikä hän maklakoi eikä hännittele vieraita, se on totta. — Hän on aina yhtä tyyni, se kanalja.

Tytöt sanoivat myös, että huonommin saattoi elää kuin Goldscheiderilla. Kuitenkin olivat puvut tyttöjen mielestä liian kehnot. Eivät ne olleet vanhanaikaisia, eivätkä vanhoja. Kaikki olivat uudesta silkistä, mutta malli oli niin yksinkertainen kuin "sisäpiioilla", kuin Bibi sanoi. Bibi oli ollut Aussigissa ja Teplitz'issä; esimerkiksi "Exeelsiorissa" oli tytöillä yllään vain pitsipaita ja sen päällä silkkinen avonainen "Koltti" eikä mitään "muuta." Sellaista ei saanut täällä käyttää, ei edes keski-yönä. Yksi ja toinen oli yrittänyt tulla puolialastomana vastaanottosaliin, mutta Goldscheider karkoitti ne heti sieltä. Sellaisissa seikoissa ei hän suvainnut pienintäkään leikintekoa.

Yleensä rouva piti säännöllistä ja aivan tasapuolisen ankaraa kuria. Samaan aikaan, nimittäin yhdeltätoista aamupäivällä, tarjottiin jokaiselle hyvä kannullinen kahvia ja palanen kaakkua. — Tämä maistui "hyvältä kuin äidin kotileivottu" leipä. Läpeensä Goldscheider hankki tytöille hyvää ruokaa pitäen siitä, että hänen talossaan syötiin säännöllisesti. Makeisia ja jälkiruokia vaan ei saanut hommata itselleen niinkuin muissa porttoloissa. — Ne täyttävät vaan vatsan eivätkä anna ravintoa, — sanoi Goldscheider. — Se on totta, — myönsivät tytöt syöden hyvällä ruokahalulla niitä lihapullia, joita talosta tarjottiin.

Goldscheider käytti koko kauppiastarkkuutensa ja täsmällisyytensä tämänlaisen yrityksen sekamelskeessä. Hän piti etupäässä huolta siitä, että tytöt "tekivät tehtävänsä" hyvällä tuulella. Kaikenlaiset juorut ja juonittelut, joita syntyi heidän keskuudessaan ja jotka aina saatettiin rouvan korviin tänlaisten laitosten tapojen mukaan, menivät aivan hukkaan, sillä rouva noudatti mitä järkähtämättömintä oikeudenmukaisuutta niiden suhteen. Hänellä oli yhtä vähän suosikkeja kuin keppejä. Se, joka oli itsepäinen ja jukurimainen, eikä osannut soveltua talon tapoihin, lähetettiin aivan yksinkertaisesti pois. Goldscheider teki säännöllisesti kauppaa maaseutulaitosten kanssa. — Hän piti vilkkaista ja järkiperäisistä liikeoloista. Hän elähytti tyttöjä ystävällisillä puhutteluilla ja kehoituksilla sekä piti vieraita iloisella päällä miellyttävällä ja hienotunteisella kohtelulla.

— Täällä pitää huvitella, ymmärrättekö! Muuta saadaan missä talossa hyvänsä. — Mutta meistä — täytyy herrojen sanoa: ne tytöt ovat harvinaisen herttaiset. —

Goldscheider'in rohkaisemina, tasaisen, hyväntahtoisen kohtelun tyynnyttäminä, sillä heitä ei kohdeltu kovuudella eikä oikullisesti, niin tytöt helposti jaksoivat olla iloisia, jota heidän nuoruutensa ja kepeämielisyytensäkin lisäksi edisti. Goldscheider ei pitänyt itseään liian hyvänä ottamaan tyttöjä erikseen ja opastamaan heitä heidän oman yksilöllisyytensä mukaan.

— Kuuleppas, — sanoi hän Helena Nippich'ille, eräälle komealle mutta ylhäisentapaiselle juutalaistytölle, joka aina veti mitä itkunsekaisinta valitusvirttä puhuessaan ja kesken naurua puhkesi voivotuksiin ja vinkumisiin, — sinun ikuinen romaanikertomisesi on tyhmää, sillä kukaan ei sitä usko. Päinvastoin sille nauretaan. Puhu totta, jos joku kysyy kohtaloasi, ja jos et tahdo puhua elämäsi seikkailuista, niin naura niille. Mutta älä aina ruikuta, että olet onneton.

— Tahtooko kukaan teistä tanssia, — kysyi rouva kerran.

— Minä tahdon, minä myös, — kuului kaikilta puolilta. Mutta Irma, eräs rivakka unkaritar, ei puhunut mitään, vaan nosti hameensa ja tanssi oikein vinhan czardaksen, niin että lattia tärisi ja porsliinimaljat alustoillaan kalisivat. Rouva Goldscheider antoi Irman oppia musiikkitirehtööri James Stoll'in kanssa muutamia tansseja, joita hän esitti iltaisin vieraitten suureksi nautinnoksi. Hän miellytti heitä kovin ja esiintyi useat illat suurenmoisella menestyksellä.

Toiset yrittivät myös samaa, mutta kun he olivat kömpelöitä, eivät ne ketään huvittaneet.

Bibi, josta muutenkin pidettiin paljon, osasi kuitenkin tehdä pienen taikatempun, jonka ranskalainen ylikyyppari oli näyttänyt hänelle "Excelsiorissa" niin monta kertaa, että hän lopulta äkkäsi sen itsekin. Hän asetti kahdeksan ohutta eri suuruista ja erilailla täytettyä viinilasia riviin pöydälle, ja soitti niillä kauniimpia säveliä pitäen suussaan norsunluusta tehtyä pilliä. Hänen loistonumeronsa oli marseljääsi. Sitä soittaessaan loistivat hänen silmänsä sotaisina ja oikea jalkansa polki uljaasti tahtia, — ja pilli heilui aivankuin hän oli nähnyt herra Charles'in tekevän.

Senjälkeen yritti jokainen keksiä jotain pikkuhauskaa. — Aivan uusi ja rehellinen kainous heissä kehittyi heidän kilpaillessaan näissä taide-yrityksissä, heissä heräsi nuorekas, hyvää synnyttävä innostus, joka sai silmät säihkymään, — mielet melkein riemastumaan, ja puheet vilkastumaan. Sitä mitä he esittivät, ei voitu kutsua etevyyden osoitukseksi, mutta ponnistaessaan he unohtivat sen tarkoituksen, jonka tähden he yrittivät. Sitä tarkoitti keinotteleva Goldscheiderkin ja hymyili aikeensa onnistumiselle.

Eräänä iltana Katariina seisoen pianonsoittajan vieressä, tokasi hänelle jotain alkaen pää taaksepäin painuneena ja haaveksivan näköisenä laulaa surunvoittoisia böhmiläisiä rakkaudenlauluja, jotka tekivät tyttöihin syvän vaikutuksen. Ensiksi herrat joutuivat hämminkiin, sitten he rääkkyivät ihastuksesta. Tästä äkkinäisestä huomion herättämisestä, jota osoitti yleinen vaikeneminen Katariinan ympärillä, tuli tämä rohkeaksi, ruveten laulamaan kirkuvasti ja kiristyneellä äänellä, sen sijaan, että hän ensin oli laulanut hempeämmin väritetyllä ja täyteliäämmällä joskin heikommalla äänellä. Nuo tunnelmalliset, kaihkovat säveleet pusersi hän kitalakeen kiertäen katseensa kattoon. Myöhemmin hän oli ylpeä tästä luullotellusta loistavasta onnistumisestaan uskoen Olympialie, että hänen laulunsa oli jotain ylevämpää kuin Bibin tyhmä lasien helisteleminen.

Katariina oli jo jättänyt kolmannenkymmenennen ikävuotensa aikoja sitten jälkeensä. Hänen olentonsa entinen tenhoova yksilöllisyys oli vähitellen haihtunut tässä konemaisessa ympäristössä. Hän oli muuttunut nälkäiseksi elämän eduista kamppailevaksi hutsuksi, joka halvoilla virkistysvälineillä koettaa huumata itseään ilettävinä kurjuuden aikoina. Jankan poislähdön kautta oli viimeinen hellä side, joka yhdisti hänen sielunsa nuoruutensa muistoihin, täydelleen katkennut. — Hän oli nyt irti kaikesta. — Hänellä ei ollut enää minkäänlaista menneisyyttä. — Hänen unelmansa hälvenivät kuin tuhka tuuleen. — Hänen kostonhalunsa oli kuollut. — Hän eli vaan jymyävää yötä ja niitä juomarahoja varten, jotka hänen täytyi sillä ansaita. — Hän tahtoi näytellä kauniimman ja ihailluimman naisen osaa ja käytti mitä alhaisimpia temppuja ja keinoja onnistuakseen. Vastoin entisiä tapojaan hän lyöttäytyi rakastavaisena jopa uskollisena Olympian seuraan. — Tämä havaitsi kohta Katariinan liikeheikkoudet, kertoi hänelle huvikseen erästä hyvin eriskummallista tarinaa, jotka hän kertoi kaikille, jotka viitsivät sitä kuunnella, höystäen puheensa ai ja voi huudahduksilla. Tämän tarinan huomasi tarkka henkilö olevan tavallinen porttosatu. Siinä oli äitipuoli, vanha kreivi viettelijänä, ja ihmeen kaunis ja jalo ylioppilas, josta Katariina oli erittäin ylpeä ja josta hän ensi sijassa aina puhui ylistäen, uskoen hänen olemassa oloonsa niin varmasti, että rupesi pirstaamaan, jos joku uskalsi epäillä tuon ylioppilaan ehdotonta jalomielisyyttä. Se Katariina, joka ei koskaan saanut rauhaa, jota pienet ilot eivät huvittaneet, joka kaipasi remuavia ja tulisia sieluntäristyksiä voidakseen hukuttaa yhä enentyvää epätoivoaan huumeen pyörteeseen, tämä sama Katariina oli nyt mieltynyt naisväen seurusteluun, yhteiseen istumiseen uunin ääressä, lörpöttelyyn ja panetteluun. Hän muuttui luottavaisuutta janoovaksi ja valtaa haluavaksi, hän piti salaisuuksista ja kertoi mielellään itsekkin juorujuttuja, ja kaikessa, mitä hän toimi, huomasi, että hänen luonteensa oli tullut kylmemmäksi. — Hänen kaunis, hienojänteinen ruumiinsa hurmasi vielä miehet. — Ja hänellä oli täällä, — niinkuin ennen kadulla, — alituisia, melkein uskollisia ostajia.

Olympian kehoituksesta värjäsi hän villin punasenruskean tukkansa pellavanväriseksi kutsuen itseään Carmeniksi.

Hän kantoi kaulassaan pelirahaa ja rotanhammasta levittäen merkillisiä juttuja salaperäisen ylhäisestä alkuperästään ja miten hänet olivat mustalaiset lapsena ryöstäneet hänen vanhempiensa luota. — Hän katsoi hyvin mielellään kortteihin Olympian kanssa, valoi hänen seurassaan tinaa veteen kaikkina päivätunteina ja luki hänen kerallaan tusinaromaaneja, joita he molemmat leikkasivat hyvin tarkkaan lehdistä ja säilyttivät yhteen ommeltuina.

Yhä uudistuvaa hengenahdistustaan ja sydäntautiaan hän koetti auttaa rohdoilla, vaan kun ne eivät auttaneet, rupesi hän juomaan, tietysti salavihkaa, siten että hän käski Miladan kuljettaa arveluttavan määrän viiniä huoneeseensa.

Viini karkoitti väsymyksen hänen jäsenistään, "verenseisahduksen", joksi hän kutsui tuota selvää jäykistymistä, joka vaivasi hänen jalkojaan ja vatsanpohjaansa.

Milada eli kaiket päivät porttivahtirouvan luona nukkuen yöt pienessä ullakkokamarissa, jonka ikkunaluukku oli katon rajalla ja jossa hän tapasi vanhat tuttavansa, nuo mustan ja valkoisen kirjavat rotat. Häntä käytettiin talossa kaikenlaisissa hommissa ja asioita toimittamassa. Hän saattoi rouvaa kaikenlaisille liikeasioille, kun oli jotain kuljetettava pois kotoa tahi kannettava kotiin. Hänen täytyi asettaa tukkansa päälaelle, pitää muodottoman pitkiä hameita, sekä kääriytyä suureen kudottuun huiviin, joka ihan teki kömpelöksi hänen hennon lapsiruumiinsa.

Kun Katariina astui ensi kerran tähän uuteen Punataloon, seisoi Milada silmät suurina ja jännitettyinä portilla odottaen, että hänen äitinsä puhuttelisi häntä. Kuukausia oli hänen täytynyt elää erillään äidistään, viettäen aikansa vieraitten äreitten ihmisten keskuudessa, jotka olivat kohdelleet häntä kuin kulkurikoiraa. — Lapsi oli arkana sulkeutunut yksinäisyyteensä muistellen äitiään hellimmän rakkauden pyhimyskehällä ympäröitynä. Kaikki äidin ystävälliset katseet ja hymyt yhtyivät hänen pienessä ikävystyneessä sydämessään lämpöiseksi elämäksi. Nyt hän kyyristyi muuria vastaan ja levoton kaipaus näkyi tummissa, liikkuvissa kasvoissa… Äidillä oli yllään silkkinen puku, komea sulkahattu ja hansikkaat. Hän piti erään toisen neidin käsivarresta kiinni katsellen nauraen ympärilleen… Tuskin hän olisi huomannut Miladan… Mutta Fritzerl pidätti Katariinaa, joka juoksi rappusia ylös, sanoen:

— Kattos, tuossa on likkasi…

Katariina kääntyi hitaasti ja nosti kulmakarvojaan korkealle sanoen kotvasen kuluttua:

— Siunatkoon, se on senkin pitkä roikale. — Sitten hän kokosi kahisevat hameensa käteensä ja riensi Olympian perään… Enempää hän ei virkkanut Miladalle.

Lapsi painoi päänsä syvälle rinnalleen. Kun tuolla ylhäällä kuului naurua ja puhetta, riensi hän pimeälle pihalle.

Sillä rahalla jonka hyvä rouva Celestine oli hänelle jäähyväiseksi lahjoittanut oli hän ostanut omenan ja lymyttänyt sen äitinsä patjan alle… Hän oli pitänyt huolta, että Katariina oli saanut kauniimman huoneen, vaikka portinvahdin rouva väitti, että kaikki huoneet olisivat hänelle yhtä hyviä.

— Te erehdytte, rouva Polifka, — niissä on kyllä ero, — vastasi Milada pikkuvanhana ja varmana… Portinvahdin rouva, joka piti tuosta näppärästä tytöstä, antoi hänen laahata koreimmat pulsterit ja maljat äitinsä huoneeseen.

Kun ensi tapaaminen oli ohi, sai lapsi tuntea ensimäiset ja järkyttävimmät pettymyksensä. Äiti ei ollut suuremman arvoinen kuin muutkaan ilotytöt. Äiti liehakoi niitä, nauroi niiden puheille ja lörpötteli Fritzerlin ja Olinkan kanssa. — Hänellä oli peräti tapana hiipiä sellaisten tyttöjen sänkyyn, joita hän ei ennen olisi viitsinyt tervehtiäkään. — Aina, kun Milada tuli Katariinan huoneeseen, istui pari heitä papattamassa ja Katariina kuunteli heitä molemmat kädet heleänkeltaisessa korkealle kammatussa tukassaan. Hameitten alla oli jokaisella viinilasi, mutta Katariina joi pullon suusta piiloittaen sen tarkasti pulstereihin. Hän pelkäsi siis rouvaa. Toista oli ollut ennen Lorinser'in aikana.

Lapsi näki tuon ja suri sitä. — Hänen syvästi juurtunut suuri ylpeytensä äidistä hupeni vähitellen. Hän ei voinut tarkkaan määritellä, miksi niin tapahtui, sillä pidettiinhän äitiä vielä kauniina, ja miehet seurustelivat hänen kanssaan mielellään. Mutta se musta Katariina, joka piti päätään korkealla Punatalossa, nauraen ylenpalttisesti, se ei ollut enää olemassa. Lapsi käsitti vaistomaisesti, että Katariina oli astunut alas vapauden korkeudesta ja että kaikki eroavaisuudet hänen ja muitten tyttöjen välillä olivat jostain syystä poistetut. Katariina ei enää kulkenut rallatellen eikä olkapäitään kohauttaen toisten ohi. Kun he tulivat röyhkeiksi, rähisivät ja riitelivät, sanoi Katariina väsyneen herkästi:

— Jumala siunatkoon, ihmiset, antakaa olla, minusta on yhdentekevää. —

Tahi sitten hän otti Gisiltä, jonka kanssa hän kilpaili jopa joskus tappelikin, viinilasin pois ja sanoi:

— Raato, koskas rikeeraat kanssani, älä juo minun viiniäni! —

Jos hän riitaantui kovin, käytti hän talon tavan mukaan hävyttömiä haukkumasanoja ja halpamielisiä viittauksia, joita sateli hänelle yhtä runsaasti takaisin.

Viikkoja ja kuukausia elettiin Punatalossa yksitoikkoisuudessa. Liike menestyi ja laajentui. Tytöt olivat tyytyväiset. Katariina kulki vieraana ja huolettomana tyttönsä ohi tämän korjatessa huoneita tahi pestessä käytäviä, kuin hänellä ei olisi ollut koskaan mitään yhteistä tuon olennon kanssa. Tämä johtui itsetiedottomasta tyhjyyden tunteesta, jota ei viha eikä katkeruus synnyttänyt, vaan se seikka, että Katariinan sielu oli lamautunut, eikä tahtonut enää — voinut mitenkään saada sitä toimimaan, vaikka Katariinan korska luonto koetti itsepettävänä luulotella tulevaisuuden onnea.

Katariinaa ei liikuttanut hivettäkään se, että Milada hiipi hänen huoneeseen joka kerta kun näki, ett'ei siellä ollut vieraita. Milada meni silloin vaieten istumaan johonkin nurkkaan tahi järjesti huonetta ja väliin hän odotti kärsivällisenä, kunnes se nainen, joka istui peilin edessä tahi loikoi vuoteellaan, suvaitsi puhutella häntä. — Se puhuttelu oli kovin töykeää, ärjyvää ja lyhyttä. Usein hän sanoi:

— Minä en tarvitse sinua!

Lapsi poimi puolimätiä omenia lattialta piiloittaen ne esiliinaansa. Joskus hän pyysi niitä puodista tarjotakseen äidilleen. Katariina ei sietänyt sitä. Kun hän myöhemmin sai ahdistus- ja sydäntykytyskohtauksia kierrellen vuoteellaan ja yrittäen hengittää sinisin huulin, ajoi hän pelästyneen Miladan pois huoneestaan syytäen suustaan haukkumasanoja ja heristellen nyrkkiään. Hän tahtoi olla yksin. Hän ei tarvinnut passaajaa, joka panetteli häntä rouvalle. Hän ei ollut sairas, kyllä tämä pian meni ohi ja hän saattoi nousta tuonne ylös.

Hän salpasi ovensa laskematta ketään luoksensa, kun tauti taas häntä kiusasi. — Miladan täytyi pistää viinipullo oven raosta kuin ennen vanhaan — ja heti paeta. — Muuten äiti haukkui. — Yksin, ajatteli Katariina, uskalsi mielin määrin voivottaa ja ähkyä, kukaan ei kytännyt uteliaana ja vahingoniloisena kitaan.

Katariina ei nähnyt kahden harmaan lapsensilmän kaihoa saada auttaa, saada lohduttaa…

Se on oikea korppisikiö — sanoi hän Miladasta Olympialle — se myy minut ja pari muutakin kreuzeristä, sen minä sanon…

Hyvin vaikeasti ja hitaasti saattoi Miladan mielikuvitus vapautua muistojen mailmasta. Vanha Punatalo, Janka ja entinen Katariina, joka osasi miellyttävästi hymyillä ja hyväillä, jolla oli kummallisia toiveita ja haaveellisia oikkuja, jonka kuohuva viha oli jotain suurta, se kutistui nyt pieneksi. Se Katariina liikkui nyt laiskana ja turvonneena, kutsuen itseään Carmeniksi, ajelehtien huoneesta huoneeseen, haiskahtaen aina viinille, madellen nöyränä rouvan edessä ja puolustaen kissamaisella itsepäisyydellä lämpöistä loukkoansa tässä talossa.

Puolikasvaneessa tytössä, joka hyljättynä asui "rottakamarissa", höllentyi vähitellen yhteen kuulumisen side tuohon naiseen ja se jäinen viima, joka tunkeutui Katariinan sisimmästä, syöksi Miladan tuohon niin lapselle outoon ainoastaan todellisuuden räikeyden valaisemaan yksinäisyyteen.

Ja kuitenkin. Rakkauden siemenet ovat vahvat ja kestävät. Äiti — jäi lapselle kuitenkin lämpimäksi, ystävälliseksi sanaksi, jonka kaikuun liittyi pienen laihan naisen kuva, joka punasin kopertunein käsin peitti hänet unessa ja silitti hänen päätään.

Koko elämänsä ajan nukahtaessaan ja tuntiessaan patjojen lämpöisyyden virkistävän väsyneitä raajojaan, tunsi Milada mielikuvituksessaan kuvaamattoman ihanana tällaista äidinkäsien hyväilyä. Tämä tunne ei koskaan päässyt hänen mieleensä levottomina päivän tunteina.

Eräänä yönä sai Katariina salissa kohtauksen. Hän tunsi kuin hengityksensä olisi tahtonut seisahtua rinnassa hirveän sydämentykytyksen ohella. Vatsaa ja jalkoja painosti lyijynraskas jäykistyminen. Etsien ovea lasituijottavin silmin vaipui hän tuolinsa viereen. Heti iskettiin häneen tarmokkaasti ja hän vietiin huoneeseensa, — johon seuraavana aamupäivänä ilmestyi rouva Goldscheider tarkastaakseen häntä. Rouva julisti olevan paljon edullisempaa, että Katariina ottaisi vähemmän raskaan paikan jonkun pikkukaupungin tarjoilijaneitinä tai kassanhoitajana. Kyllä hän toimittaisi hänelle sellaisen paikan. Katariina katseli Goldscheideria ja hänen kalpeat huulensa vapisivat pelosta. — Oliko hän laimiinlyönyt jotain? — Eikö hän kelpaa, kuin jokin muu? Miksi rouva Goldscheider saattaa hänet sellaiseen häpeään?…

— Miksi hän niin tarrasi kiinni tähän paikkaan, — kysyi rouva, — hänhän on ollut täällä jo kyllin kauan. — Vai oliko hänen tytön takia vaikea erota täältä? —

— Ei ollenkaan tytön tähden, — mutta hän oli niin kauan tottunut tämän paikkakunnan elämään, tunsi kaikki. Ja totta tosiaan! — Ei häntä mikään vaivaa. — Hänhän on ollut terve koko elämänsä ijän. — Katariina pani kätensä puuskaan rallattaen.

— Ehkä, sanoi Goldscheider välinpitämättömästi, — ikuiseksi ei hän kuitenkaan voi tänne jäädä. Liikkeemme kaipaa vaihtelua. Se on pääasia. Sen sinä kai tiedät. —

— Mutta miksi juuri minun täytyy muuttaa, — mutisi Katariina tuntien tappionsa syvyyden.

— Minusta on yhdentekevää, — vieraat kaipaavat vaihtelua täällä kuin muualla. Toisessa paikassa miellytät taas. — Uudessa paikassa ansaitsee teikäläinen parhain rahaa. — Nämät sanat sanottuaan poistui Goldscheider huoneesta.

Muutamia päiviä sen jälkeen tuli tohtori Lamberg taloon tutkiakseen tarkasti Katariinaa. Katariina seisoi huoneessaan sojottaen sääriään suu naurussa. Tohtori oli myös hyvällä päällä, löi häntä selkään sanoen Katariinan elävän jälkeen hänen ja kahden kissan… Katariina suuteli tohtorin molempia käsiä luullen uhkaavan vaaran olevan ohi… Siitä huolimatta selitti tohtori Goldscheiderille, että Katariinalla oli jotenkin ankara, vanha munuaistauti siihen kuuluvine sydänvikoineen, neuvoen puolestaan rouvaa hommaamaan tuo paha — pian talosta. — Sehän syö ja juo, jota Jumala ja minä lääkärinä estäisin, ja siten teillä on aina odotettavissa ryöppyä… Pois vahingoittamasta…

Goldscheiderilla oli parempi otus ajossa. Hänelle tämä neuvo oli kovin tervetullut, sillä luonnollisesti Katariinan viehätysvoima oli aikojen kuluessa vähentynyt…

Talon tavan mukaan ilmoitti hän poismynsträtyille neideille, että heidän oli pantava matkalaukkunsa kuntoon ja illalla lähdettävä matkalle… Fritzerl lähetettiin Pilseniin, kaksi muuta neitiä joutui Troppauhun. Katariinan oli mentävä Braunauhin.

Hänelle julisti Goldscheider suurella huolenpidolla hankkineen sopivan paikan. Siellä on ameriikkalainen kapakka ainoastaan sivilihenkilöitä varten, joilta saa kyllin juomarahoja…

Siihen nyökäytti matkakaappuun ja pitkävartisiin saappaisiin puettu mies, joka istui konttorissa odottamassa Katariinaa. Katse maahan luotuna kuunteli Katariina. Hänen kasvonsa olivat turvoksissa ja punasen poskimaalin alta näkyi keltainen turmeltunut kasvojen pinta. Ennen niin solakanpyöreä oli muuttunut valkoisen rasvaiseksi.

Goldscheider sovitti kultasankaisia rillejään.

— Tyttösi minä pidän täällä. Vapautan sinut siitä surusta… Sinun pitää saada lepoa, sanoi lääkäri… etkä saisi juopotella, muista se!…

Katariina viittasi väsyneesti kädellään… Portinvahdinrouva haalasi mustiksi maalattuja matkakirstuja huoneisiin. Olympia kulki lörpötellen ja voitokkaana ympäri taloa istuutuen lopuksi Katariinan luo. Kun Katariina viskasi alusvaatteita ja pukuja sekaisin matkakirstuun, sanoi Olympia:

— Seis, hajuvedet ja hiuskoristeet me pidämme. Katariinan suupielissä oli kouristunut, masentunut, toivoton piirre. — Hän ei salannut enää kurjuuttaan. Hän ähkyi istuen usein.

— Braunau, Braunau! Missä Herran nimessä se paikka lie, oikea kalakylä! —

— Minä olisin iloinen, jos saisin sellaisen paikan. Mutta minua ei se laske ikinä irti, — sanoi Olympia huonosti salatulla tyytyväisyydellä heittäen toisen säärensä toisen yli.

Punasena ja unen pöppörössä pisti Gisi hämmästyneen naamansa ovesta sisään. — Jessus, onko se totta, että sinä lähdet lykkäämään? — Sus sentään! — Hän astui lähemmäksi, — katsoi Katariinaan sanoen hyvännahkaisesti ja kiltisti. — Sinä saat tästä lähtien istua kauniin pöydän takana, missä on tekokukkavihkoja ja jolla tarjotaan samppanjaa. Hei, se on fiiniä.

— Mutta ei sitä ole Braunaussa, — ilkkui Olympia. Katariina kuuli tuskin mitä muut puhuivat; hän löi matkakirstun kannen pauhulla kiinni istuen hajasäärin kannelle pullo suussa ja huusi:

— Nyt ajetaan pyövelinrattailla! — Mutta hänen naurunsa oli ruma, jäykkä irvistys. Toiset hiipivät ilkeällä tunteella huoneesta.

Lähtöhetkeen asti Katariina nukkui sikeästi. Kello kymmenen illalla herätti portinvahdinrouva hänet. Soittoa ja puhetta kuului jo salista. Katariina koetti kääriytyneenä pitsishaaliin päästä huomaamatta tulevien vieraitten ohi. Hän haki konttorista hattulippaansa ja sateenvarjonsa. Ulkona sade virtasi tulvana. Käytävässä ei ollut ristinsielua, jolle hän olisi voinut sanoa jäähyväiset… Ainoastaan neljäntoista vuoden muistot ympäröivät häntä kuin nälkäiset, synkät, rääkkyvät petolinnut.

Hän ei katsonut ympärilleen, hän ei puhunut sanaakaan… Portinvahdin rouva vaan huusi:

— Missä se tyttösi on? Milada! — huusi hän kyökin ovesta ja kiiruhti siitä takapihalle.

Kun hän palasi Miladan seurassa, kuului piiskan läimäys ja vaunut läksivät liikkeelle.

— Aivan kuin kissa — ajatteli portinvahdin rouva päätään pudistaen antaen Miladalle kömpelön suuttuneen töytäyksen ja sulkien oven.

Katariinan kohtalo päättyi arvaamattoman kiireesti. Yrittelevä varietéen ja lauluiltojen toimeenpanija sekä kapakoitsija Markus Schleicher huomasi pian, että se suurkaupungin ilmiö, jonka hän oli kunnioitetuille vierailleen luvannut, ei toteuttanutkaan hänen toiveitaan. Hän luovutti siksi Katariinan eräälle "yksityispiirille", jossa tämän täytyi kolme kertaa viikossa antautua ala-arvoisimpien ja kauheimpien paheitten palvelijaksi. — — Hän lohdutti Katariinaa komppasanoilla.

— Joka toinen päivä voit itseäsi hoitaa — ja luovutti hänelle piharakennuksessa pienen kolkan asunnoksi, jossa ei ollut edes tulisijaa. — Ruokaa Katariinan tuli ostaa omilla juomarahoilla.

— Vaatteita hän ei tarvinnut esiintyessään, — selitti hänelle piirin omistaja.

Katariina teki tylsänä ja välinpitämättömänä kaikki, mitä häneltä vaadittiin. Koko väliajan hän makasi vuoteellaan puettuna paikattuihin rääsyihin, jolloin äreä päiväläisnainen häntä hoiti hankkien hänelle välttämättömimpiä tarpeita. Kun nälkä pakoitti Katariinan erikoista ansaitsemaan, puki hän itsensä hiipiäkseen ovien taa tahi riippuakseen ikkunassa, sillä hän ei saanut mennä kadulle. Hänen terveytensä meni alaspäin vielä pikemmin kuin hänen mielialansa. Hänen vatsansa ei voinut enää sulattaa sitä kehnoa ruokaa, jota tuo akka hänelle hankki; hän sai kovia hengenahdistuskohtauksia ja virkisti ravintoa kaipaavaa ruumistaan alkohoolilla, jota hän nautti suurissa määrissä. Viiniä hänellä ei enää ollut varaa lunastaa. Hänen täytyi tyytyä paloviinaan. Vähän ajan kuluttua saapui isännälle valituksia. "Yksityispiiri" oli joutunut epätoivoon.

— Ei tällaisesta naisesta ole mihinkään. Se on aina täysi kuin sika…

— Ajakaa hänet pois, — sanoi muuan herra alakuloisena — hän ei saa aikaan minkäänlaista kiihoitusta. Seisoo vaan ja töllistää. Mies vaatii, että nainen auttaa häntä parittelussa.

Schleicher meni raivossaan Katariinan "loukkoon", repi unen horroksessa loikovan vuoteeltaan jotenkin selvällä huudolla:

— Saatanan sika, laita luusi ylös?

Uhaten häntä "pampulla", käski hän Katariinan olemaan tästä lähtien avuliaampi miehille ja tekemään tarkemmin tehtävänsä, muuten hän pitäisi huolta, sanoi hän uhaten, ett'ei tippaakaan viinaa saisi liukua hänen kurkkutorvestaan alas. — Saa pitää kissanpäiviä, toisten pitää kantaa kivihiiliä väliajoillaan. — Haukkuen ja huutaen paiskasi hän oven kiinni.

Katariina teki lujan päätöksen. Niinä kolmena viikon päivinä jolloin hänen piti "esiintyä", ei hän juonut koko edelläpuolenpäivään viinaa. Otti ainoastaan aika kulauksen ennen toimensa alkamista, josta hän hetkeksi virkistyi ja voimistui, että saattoi puolipohmeloisella itsetietoisuudella seurata limaisia tekoja ympärillään. Mutta kohtalon kova koura iski täälläkin häneen. Eräänä iltana hän oli tehnyt liian ankarasti tehtäväänsä. Alastomana, kynttilä kädessä hän kaatui mieslauman keskelle — haisevan oksennuksen valuessa hänen onnettoman kaatuneen suusta valkoiselle karvamatolle, joka ylellisenä peitti tämän nautintojen pesän lattiaa.

Schleicher piti sanansa. Hän löi Katariinaa pari kertaa tuntuvasti päähän, sitoi hänen vähäiset vaateriekaleensa nyyttiin, antoi hänelle matkapiletin ja kolikon käteen ja lähetti hänet eräänä yönä takaisin pääkaupunkiin, josta hänet oli kolme kuukautta sitten pois ajettu. — Kärsityn vahinkonsa korvaukseksi piti kapakoitsija suurimman osan Katariinan vaatteista, jonka hän oli tuonut mukaansa Goldscheiderista.

Katariina saapui jälkikesänä pääkaupunkiin. Ansioaika oli kurjimpia… Rääsyihin puettu möhkälemäinen, tiilikivenpunaiseksi maalattu nainen lisäsi niitten joukkoa, joka laitakaupungin kaduilla tungetteli miesten luo kerjäten nälkäisin silmin ja avosuin.

Paheitten surunäytelmä on aina samallainen. Niinkuin Katariina oli kuvitellut nuoruutensa kukoistuksessa, niin kauheaksi muodostui hänen kohtalonsa. Hänen ruumiinsa oli liian heikko, jotta hän olisi jaksanut vaeltaa kapakasta kapakkaan väsymättä, kunnes saisi jonkun liittymään seuraansa… Tällaiset prostitueeratut saavat maksunsa vain oluessa ja leivässä. Ne vähäiset kreuzerit, mitkä saa miehiltä kerjäämällä, on pakko antaa vuokraajamatamille, joka ahnaana niitä illalla vaatii yösijasta.

Vanha, ilettävä laitakaupungin mamka kirosi pian sitä ruotulaista, jonka piru oli hänelle toimittanut. Mutta hän ei voinut kieltää, että Katariina, sinisen renkaan ympäröimine silmineen ja villinpunaisine tukkineen oli vielä mukiin menevä, jos vähän ruokkoi sitä.

— Kuluttaa se riiviö enemmän kenkiä, kuin mitä tienaa… sanoi hän halveksuen.

Ämmä pani Katariinan nukkumaan epäilyttävän näköiseen vuoteeseen, joka haisi huonolle saippualle ja pulverille. Hän antoi hänelle paperiviuhkan käteen, ja pirskottaen hänen päähänsä halpahintaista hajuvettä hankki hän hänelle yömiehiä, — sotilaita, — työläisiä — puolikasvuisia poikia — ja juopuneita kisällejä, joita muija houkutteli salaperäisillä viittauksilla ylhäisestä naisesta, joka tahtoi maistella vahvojen miesten herkkua, — nainen antoi tietysti ilmaiseksi, — mutta muoriraiska tarvitsi vähän juomarahoja.

Yö yön sivuun, ja monet illat makasi Katariina vuoteellaan ahtain hengityksin silmät ja kädet kouristuksissa odottaen — miehiä.

Haiseva öljylamppu paloi kakluunin syrjällä ja rautasuupellien hehku valui vaarallisena saippuanvärisille kasvoille, kun Katariina rakastettavana kohousi vuoteellaan ja viinasta autuaana hymyili sisäänastuvalle kaverille. Katariina muuttui yhä veltommaksi. Yhä vaikeammaksi kävi muorille hänen ruokkomisensa ja vuoteen siivoominen ostajia varten. Eräänä iltana eivät ämmän hurjimmatkaan kiroukset, eivätkä lyönnit auttaneet, hän tuuppasi ja hakkasi nyrkillään tuota makaavaa, hän valoi häntä vedellä ja rukoili, hän kaatoi hänen suuhunsa viinaa ja löyhytti vimmatusti hänen päätään, jossa hampaat suussa olivat erkaantumattomasti yhteen kiristyneet. Vaan mikään ei auttanut. Katariina makasi tuossa liikkumattomana. Kauhea korahdus kuului vaan tuon tuostakin rinnassa — — —.

Nyt rupesi akkaakin peloittamaan. Hän ulvoi ja rääkkyi kutsuen kokoon naapurinsa vannoakseen jokaiselle, joka kuulla halusi, että hän oli pitänyt "Katria" niinkuin omaa lastaan, ruikutti poliisille, joka hyvin epäilevänä katseli koko tätä menoa, kysellen kuolevan papereita saamatta minkäänlaista vastausta, ja lankesi vihdoin muka epätoivossaan vaan samalla kevennetyin mielin polvilleen oven sulkeutuessa niitten miesten perään, jotka raskain tömisevin askelin kantoivat Katariinan paareilla pois. — Katariina joutui kunnan sairaalaan Luisenkadulle. Turhaan koetettiin ottaa hänen nimestään selvä, mutta kun vuorossa oleva lääkäri sanoi taudin olevan parantumattoman ja sairaan lopun pian tulevan, niin ei potilasta enää kiusattu utelemisilla ja kysymyksillä. Enimmäkseen tiedottomana pyysi Katariina vähäsen selvittyään saada juoda, vaan kun hoitajatar kaatoi hänen suuhunsa maitoa tahi marjamehua, ähkyi hän vastustaen…

Muutamien päivien perästä tunsi hänet eräs tyttö, joka äskeisin oli tuotu sairaalaan ja joka oli vähän aikaa elänyt Katariinan kanssa Goldscheiderilla.

— Hänellä on lapsi siellä, — kertoi tyttö, — se on piikana Goldscheiderilla. Kyllä olet kaiken näköinen, Carmen. — Kauhusta vavahtaen kääntyi vielä nuori ja verevä olento pois tuosta turvonneesta ruumiista, jolla oli siniset huulet ja jossa hengitys kävi villinkorahtaen rinnassa.

Goldscheiderille lähetettiin sana. Ja jo seuraavana päivänä ilmestyi rouva Polifka Miladan kera, joka kalpeana ja pyörällä päästä katseli ympärilleen.

— He ovat tulleet Punatalosta teitä katsomaan, — huusi hoitajatar. Katariina veti vaikeasti henkeään aukaisten hitaasti silmiään… Tulkaa lähemmäksi, hän on nyt selvällä järjellä, — selitti hoitajatar viitaten molempia lähestymään.

— Tässä me olemme, — me tässä olemme, — noh, etkö katso meihin, — sanoi Polifka tuupaten Miladaa sairaan luo.

Katariina aukoi vähän suutaan kuiskaten kysyvästi,

— Jan? —

Milada katsoi kalmankalpeisiin kasvoihin sormet harallaan peitteellä. — Oliko tuo äiti? — Ei, se oli vaan neiti Carmen, — ajatteli hän kepeänkohteliaasti, — minkä näköinen tuo on! Hirvittävä!

Portinvahdin rouva kehoitti. — Sano hänelle jotain.

Miladan ajatukset pyörivät vimmatusti päässä… Punatalo. — Jan-ka. — Äiti. — Oliko tuo tuossa — hänen äitinsä? Yhä vaan heräsi hänessä käsittämätön vieraksumisen tunne, joka voitti hirmun. Miladan kurkkua kuristi pelko ja kauhu. Äiti kuoli tuossa, musta Katariina. Tämä oli sairaala, tuossa oli rautasänkyjä, tuo ruumis ähkyi tuossa, äiti siinä kuoli…

— Äiti, — kuiskasi Milada. Aivan hiljaa, salavihkaa, kaihonsa vallassa, kauhusta jähmettyneenä kurottaen ruskettuneen työstä kopertuneen kätensä yrittäen kajota noihin kouristuneisiin sormiin, josta jäinen viima tunki hänen nuoreen vereensä. Hänen takanaan kuiski Polifka innokkaasti hoitajattaren kanssa. Nyt lykkäsi Polifka tytön syrjään kumartuakseen vuoteen yli.

— Nyt se ei ole tunnoissaan. — Sanon sen sille, jahka virkoo… Pian se käy laatuun, — Polifka istui sängyn laidalle. — No, no! — huusi hän äänekkäästi, — höristä vähän korviasi, — no, no, no — ethän sinä vielä ole kuollut. Eikö sinua huvita nähdä punatalolaisia?… Vai eikö… Sanokaa tuolle saatanan nahalle, että se saa viinaa, kyllä korvaläpi aukee!

Katariina aukasi silmänsä katsoen ympärilleen.

— He ovat Punatalosta, — huusi hoitajatar laskien käsivartensa patjan alle ja nostaen sairaan pystyyn.

— Janka, kuiskasi kuoleva jälleen. —

— Hulluttelee… muuta ei siis saa sen suusta ulos.

— Siis Herran riemuun allekirjoita, että tyttösi täytyy jäädä Punataloon. — Allekirjoita, — etkös kuule! — Polifka laski paperin hänen eteensä pistäen kynän käteen. — Olisi pitänyt saada sana varhemmin, sillä ei tuo nyt enää mitään ymmärrä — mutisi Polifka katsahtaen pelokkaana ympärilleen.

Katariinan silmissä välähti ymmärryksen pilke. — Jan, — ähkyi hän, — ei, — ei, — se on pahasti tehty.

Hoitajatar pisti kynän hänen käteensä iskien siihen kourallaan. — Allekirjoita, — komensi hän, — niin Janka on tyytyväinen.

Katariina teki vastarintaa, töyttäen paperin pois ja hoitajattaren käsivarren, joka pusersi häntä lujasti.

— Tulkaa tänne, — kuusi hoitajatar, — näyttäkää hänelle likka!

Polifka tuli lähemmäksi. — Neiti Carmen, — huusi tämä — minä se olen, Polifka, tietysti — Polifka. — Ja rakkaani, me tahtoisimme pitää tytön luonamme…

— Tytön — kuiskasi Katariina — tytön. — Kepeä hymy valaisi hänen kasvonsa, alttiina hän antoi kuljettaa sormensa allekirjoitukseen.

— Menkää nyt pian pois, — sanoi hoitajatar, — tohtori tulee… Liikkumattomana makasi Katariina.

Tuo äskeinen kummallinen ilme suun ympärillä, joka oli kuin hymy, oli siinä vielä hänen kuolinhetkellään.

Hoitajatar löpisi käytävässä toisen hoitajattaren kanssa.

Oli keskiyö. — Muut seitsemän potilasta makasivat vuoteellaan, Katariina väänteli kuolintuskissaan… Hiki valui tahmeana hänen otsallaan, ja kieli liikkui vaikeasti lausuen epäselviä, hulluja sanoja… Ovia auottiin ja sulettiin, toisinaan kulki lääkäri huoneessa vilahtaen kuolevan vuoteeseen käskien hommaavasti luokserientävälle hoitajattarelle antaa kuolevalle maitoa. Välittämättä lääkärin määräyksestä, livahti hoitajatar taas sopivalla hetkellä käytävään jatkaakseen entistä lörpötystään… Kello yhdeltä saapui vahtimestari kysyen:

— Onko vuode numero XXV vapaa, tohtori Rössel lähetti kysymään. — On telefoneerattu, — heti tuodaan uusi potilas. — Pitäisihän hänen tietää, että siinä on sairas. Kaiken maailman vaatii. Rössel painaa päälle — sanoen, että täällä pitäisi olla vuode vapaana. — Minä hoidan sairaita, te vaan istutte kansliassa, mutta te luulette tuntevanne asiat paremmin kuin minä. — Kuitenkin hoitajatar päätti mennä sairasta katsomaan. Katariina rupesi jo silloin kylmenemään. Kuoleman kamppailussa olivat hänen suunsa ja silmänsä jääneet selkoselälleen kuin aaveella, mutta ruumis oli rauhallisen liikkumaton. — Riidellen ja pauhaten käärivät hoitajat ruumiin kankaaseen ja kantoivat sen siihen huoneeseen, missä tohtori Rössel tarkasti kuolleita. — Hän käski panna vapaaksi jääneen vuoteen kuntoon, sillä uusi tulokas oli ilmoitettu.

Katariina vietiin ruumishuoneeseen.

* * * * *

Sill'aikaa elettiin Goldscheiderilla hauskasti. Jälleen oli tänä kautena toimittu loistavalla menestyksellä. Talossa oli koko joukko nuoria, vereviä, siroja tyttöjä, täynnään elämän voimaa ja sukkeluutta. — Talossa kävi antelijaita herroja, jotka olivat innostuneita ja iloisia, kellarista myötiin kalliita viinejä, salissa oli hopeanhelähtävä ääninen hieno piano, jolla eräs musiikkiprofessori soitti mestarillisesti. Hyvällä tuulella ja loistavien tulojen sattuessa soitti hän ylimääräisesti vielä oikein "hyvää" klassillista musiikkia, niinkuin hän itsekin ylpeänä väitti. — Niin, nyt sai kuulla soitettavan tässä likkapaikassa "Neidon rukousta" ja "Isolden rakkaudenkuolemaa." Ja se oli jonkin arvoista se!

Kaksi kertaa viikossa kävi lääkäri talossa tarkastamassa tyttöjä. Sairaat lähetettiin säälimättä heti pois. Ja vaikka herra tohtorinkin naama joskus venyi pitkäksi, niin Goldscheider järkähtämättä vetosi oikeuteensa saada lähettää sairaat vaikka minne huolimatta tohtorin vakuuttamisesta, että sairaus oli viatonta laatua, joka paranisi kotihoidolla. Jos tytöt paranivat sairaalassa, saivat he lähteä toisiin taloihin, enimmäkseen maaseudulle, jonka kanssa Goldscheider teki vilkasta vaihtokauppaa. Rouva ei koskaan ottanut taloonsa tyttöä, joka oli ollut A II:ssa, joksi klinikan kuppatautiosastoa kutsuttiin.

Harvoin saattoi Goldscheider kuitenkin käyttää sellaisia tyttöjä, joita hänelle lähetettiin tyttökauppiaitten välityksellä. Mutta tässä "etsivä" herra Teobald Sucher ja hänen Carlottansa olivat erinomaisena apuna. Carlotasta oli tullut Goldscheiderin nöyrin palvelija ja paras neuvonantaja. Hänellä sekä "etsivällä" oli tavattoman laaja tuttavapiiri, johon kuului kaikenlaisten silmänkääntäjäteatterien, kapakoitten, näyttämöjen ja sekä julkisten että salaisten huorapaikkojen omistajia. Näitten kanssa "etsivä" ja Carlotta kävivät vilkasta ihmislihakauppaa nylkien lopuksi kuihtuneita ja prostitutsioonin turmelemia olentoja. — Carlotta haali niitä Goldscheiderilta hommaten Punataloon vastalahjaksi nuoria tyttöjä, jotka mielellään kävivät pikkuammattilaisten tanssiaisissa ja heidän kahviloissaan. Hänen apulaisensa oli muuan pieni, hirvittävän ruma, mutta kaikkeen käytettävissä oleva ompelijatar, Moosmann, jonka Goldscheider oli kuljettanut mukanaan entisiltä yrityspaikoiltaan. Luonnollisesti ei näitä tyttöjä, jotka tahdottiin houkutella ja voittaa, voinut heti saada ammattiportoiksi. Mutta näitä raukkoja, jotka pitkät päivät huonosta palkasta raatoivat eri aloilla kuin koti-opettajattaret, seuranaiset, hattuompelijattaret, paremmat puotineidit ja kassanhoitajattaret, sekä kehittymättömät työläisnaiset, näitä rouva Goldscheider kutsui illaksi Punataloon jakaen heille osan puhtaasta voitostaan… Carlotta suositteli myös sellaisia rouvia, joitten miehet toimissaan olivat alituiseen matkoilla, mutta Goldscheider hylkäsi poikkeuksitta tällaiset tarjoukset. — Toisia, yksinäisiä naisia, hän käytti mieluummin salissaan antaen niitten maksaa virvoitusaineista vieraitten tapaan, mutta ne voittivat sittenkin melkoisesti yrityksillään siellä. — He eivät toki saaneet saapua, milloin halusivat, vaan Goldscheider tilasi heidät erityisiä tilaisuuksia varten, jolloin ei tarvinnut pelätä yllätystä. Siitä huolimatta tuo viisas rouva kävi "etsivän" luona, joka ystävällisesti antoi hänelle valmiita poliisintodistuksia tusinottain, joita saattoi tarkastuksen tullen tarpeen mukaan näyttää.

Viimeisen varmin "tavarain" hankintakeino oli Goldscheider keksinyt, jonka avulla hän saattoi hommata ilman vaaraa tyttöjä oppiinsa, jossa hän ne kasvatti mielensä mukaan nyljettävikseen. Hän oli nimittäin ruvennut ystävällisiin suhteisiin julkisten synnytyslaitosten, sairaaloitten hoitajattarien ja vahtimestarien kanssa, joille hän maksoi hyvät rahat ollakseen varma siitä, että nämät antoivat hänelle viittauksia sopivan tilaisuuden sattuessa ihmislihan ostoon.

Synnytyslaitoksissa löytyi yllinkyllin "langenneita" yhteiskunnallisesti sorrettuja olentoja, jotka olivat saaneet kokea mitä kamalimpia kohtaloita. Näiden elämä oli yleisen mielipiteen mukaan mennyttä ja pilalla, siksi he kuuntelivat ahnaasti ja onnenkaihoovina niitä huolettoman olemassa olon kuvitteluja ja lupauksia, joita heille ladeltiin. Hoitajattarien huulilta valuivat sanat kuin makea hunaja, kuinka ihanaa olisi elää Punatalossa. Kuinka ihmeenhienolla ja rauhallisella tavalla siellä päivät kuluivat! Kun tie oli raivattu, ilmestyi rouva Goldscheider itse murskaten voimakkaalla kädellä kaiken vastuksen, se on, hän hommasi aviottoman lapsen maalaisakan luo, joita joka päivä kävi hänen luonaan ja selvää on, että useimmat tytöt olivat iloiset päästessään painavimmasta taakastaan. Heille kaikille oli äiteys ollut hirvittävä herääminen nautinnonriemuisasta kepeänhuolettomasta vaistojen unelmasta. Siinä heitä makasi karkeilla harmailla raideilla rautasängyissä tunti-opettajattareita, ja palvelustyttöjä, työläisnaisia ja perhetyttäreitä, jotka olivat maaseudulta tänne paenneet häpeissään. Siellä makasi kehittymättömiä, neljäntoista ja kuudentoista vuotiaita kurjuuden lapsia, jotka harmaankalpeina olivat iloissaan siitä, että heillä hetkeksi oli katto pään päällä. Tällaisiin paikkoihin täytyi Miladan seurata armollista rouvaa. Hän istui ajajan vieressä hoitaen sitä pienoista matkanyyttiä, jonka valloitettu toi mukanaan. Vaunun sisustasta hän kuuli aluksi itkua ja valitusta, johon Goldscheider vastasi ystävällisellä tyyneydellä, niin että kun lopulta saavuttiin Carlotan luo tahi Punataloon, säihkyivät jo tämän "eheän" tulokkaan silmät. Tämä Goldscheiderin suora ja ohjelmallinen taipumus etsiä tavaransa keskisäädystä, jossa naiset olivat vielä kunnon tytön ja porton rajalla, löi hänen "saliinsa" erityisen leimansa ja hankki siihen hauskoja erikoisilmiöitä, jotka herättivät mieseläjien piirissä erityistä huomiota.

Goldscheiderin rakkaudenlaitoksessa ei tavannutkaan tavallisia katunaisia.

Peloittavalla tarkoituksenmukaisuudella ryösti rouva Goldscheider "tavaraansa" säädyllisistä piireistä, aina ollen valmis iskemään siihen, missä ilmeni aukkoja tahi heikkouksia yhteiskunta-järjestelmässä. Ja tosiaankin tapaa paljon heikkoja "säädyllisten" joukossa.

Kun Punatalon omistaja ei voinut itse käyttää tätä rikasta ihmislihavarastoaan, eikä edes Carlotta voinut kaikkea saada kaupaksi, keksi hän keinon, jolla saattoi vielä ansaita ja tämä onnistui mainiosti niinkuin tuon nerokkaan rouvan kaikki yritykset.

Hänen alotteestaan kehittyi laajapiirteinen tyttökauppa, jonka pian koko Euroopan asianharrastavat tunsivat käyttäen sitä hyväkseen. Tämä viimeinen keinottelu tuli siksi kultalähteeksi, josta johtui Goldscheider'in äkkiä kasvava rikkaus. Tämän tyttökaupan avulla hän saattoi järjestää Punatalon ylhäiseen harvinaiseen tapaan, joka aina maksoi niin paljon, ett'ei sitä voinut sanoa "erittäin" tuottavaksi kapitalistiseksi tulolähteeksi.

Mutta sen sijasta Goldscheider saattoi ylpeillä sillä, että Punatalon vakituisten vieraitten lisäksi kuului siihen aatelisia, ulkomaalaisia, mailmanmiehiä ja kuuluisia kirjailijoita, jotka pitivät hänen saliaan erikoisuutena. Monet heistä antautuivat pitkiin keskusteluihin Goldscheiderin kanssa kuunnellen harrastuksella käytännöllisen rouvan selityksiä. Tähän aikaan suunnitteli Goldscheider suuria asioita, jotka kutkuttivat hänen kunnianhimoaan. Hän tahtoi laajentaa talonsa järjestääkseen pari yksityistä kokoussalintapaista huonetta, jossa olisi kirjallisuutta ja biljaardipelipöytä. Lisäksi hänen piti perustaa uudenaikainen kapakka, mutta paljon puuhaavalla rouvalla, jolla oli liian monenlaisia tehtäviä, ei riittänyt enää aikaa. Huolimatta yllämainituista uudistuksista olivat Punatalon asukkaat tyytyväiset. Heidän keskuudessaan ei enää riidelty eikä valitettu. Rahaa liikkui, hetken sai sitä käsitellä ja nauttia nuoruudestaan. Niinkauan kuin tytöt olivat nuoret ja kauniit, terveet ja tuhlaavaiset, ympäröi Goldscheider heitä kaikennäköisillä mukavuuksilla ja nautinnoilla. Goldscheiderin viisain, hyödyllisin ja suurenmoisin menettelytapa oli se, että hän ei koskaan pikkuseikoissa ja yksityistapauksissa käyttänyt valtaansa uhriensa imemiseksi. Hän liittoutui suureen yhteiskunnallisen vääryyden valtaan, joka mustana siipipiruna vainoi ihmiselämää. — Sen avulla hän vallitsi voitokkaana.

* * * * *

Tämän yllämainitun tapahtuessa kasvoi Milada, tuo pieni sisäkkö, pitkäksi tytöksi. Hänen solakka ja norja vartalonsa olisi paremmin päässyt näkyviin, jos eivät sitä olisi peittäneet ne epämukavat ja mauttomat vaatteet, jotka Moosmann ompeli hänelle toisten vanhoista. Paksut, tummanruskeat palmikkonsa, jotka suuresti erosivat äidin hillitsemättömästä punasesta pörrötukasta, olivat sileänkiiltävinä kierretyt suureksi kömpelöksi kiemuraksi takaraivoon. Mutta hänen silmänsä elivät. Ne olivat tarkkaan säihkyvät kiinnittäen huomionsa ympäröiviin ihmisiin ja tapahtumiin ihmeellisellä tietoisuudella, ollen loistossaan sen väikkyvän autereen kaltaisia, jota aamuaurinko koitollaan valaisee. Tyttö juoksi ylös ja ales portaissa, livahti ulos ja sisään huoneissa, siivoi ja passasi, kuunteli juttuja muuttuen siksi puhetorveksi, jonka kautta kulkivat ne salaisuudet, panettelut ja pikkumaisen ilkeät juonet, jotka näyttelivät tässä yhteiselämässä suurempaa osaa kuin muualla mailmassa, eivät suinkaan ylentääkseen ihmisten sieluja. Tällä lailla Milada eli kuin pieni harmaa toukka, jota kukaan ei huomannut, josta kukaan ei huolehtinut, kaikkien näitten liitelevien, kirjavien naisperhosten keskuudessa.

Näppärästi ja kiireesti täytti hän palvelijan tehtävät salissa, pitäen huolta vieraitten vaatimuksista jo etukäteen arvaten heidän halujaan ja erityisiä mielitekojaan. Hän kähersi neitejä, auttoi heitä pukemisessa, — keitti kahvin, hoiti porsliiniastiat ja hopeakalut ja tiesi aina, missä kukin esine oli tässä monisokkeloisessa talossa. Hän osasi järjestää leipäkorit erityisen aistikkaalla tavalla, niin että ruoka maistui kaikille. Hän tiesi sanalla sanoen kaikkea, mitä Punatalossa tarvittiin. Ja tämä oli kaikkien mielestä luonnollista. Sentähden hänet oli taloon pestattu. Kuka toki parhain havaitsi Miladan se oli Goldscheider itse. Hän ei kertaakaan tervehtinyt tyttöä, ei kertaakaan häntä kiittänyt, mutta ei hän silti laskenut tyttöä näkyvistään tässä meluavassa, hyörivässä sekamelskassa. Goldscheider näki aina tytön. Ja Miladan elämän kohtaloa varjosti tämän viekkaan rouvan yritteliäisyys.

Kun Milada siivoi huoneita, kuuli hän neitien puhuvan kummallisia asioita yhdessä istuessaan lörpöttelemässä.

— En voi kuvitellakaan, miten minun lopulta käy. Aina minä liuvun alaspäin, — toinen lisäsi, — olkoon asiat niin tahi näin, roskakasaan tässä ihminen joutuu. Hauskuuden jälestä tulee — — suru. — Milada ihmetteli kovin tuollaista puhetta. — Heidän sanottiin olevan onnelliset siksi, että asuivat Goldscheiderilla. — Olihan rouvalla tapana puhua aivan toisin tulokkaille. — Sen ei tarvitse masennettuna ja pennitönnä elää, joka minun talostani lähtee. Säästäkää ja olkaa viekkaita! Siten edistytte. — Uudelleen ja uudelleen Milada kuuli nuo sanat, ja tarkistettuaan ne omien kovettavien havaintojensa valossa, muodosti hän niistä perusperiaatteensa nuoren sekasotkuisen elämänsä pääohjeeksi. Mutta tämän lisäksi hänen sieluunsa painui vahva vakaumus siitä, että se, joka pääsee Punataloon, on jotain, ja että se, joka täällä osaa rahaa kaapata, sille on mailma avoin. — Ja niinkuin sielu varttuu ja imee voimaa niistä katsantokannoista, joihin me sielumme sisimmästä uskomme, niin korvasi Miladan ylpeä luotto Punataloon, sen maineeseen ja merkitykseen sen yhteiskuntavarmuuden ja perhetunteen, josta toisten lasten eri vivahtava luonteenlaatu kehittyy. Mutta voimakas ja lahjakas oli se sielu, joka saattoi palvelustytön kurjasta ja riittämättömästä ravinnosta saada voimaa ja lämpöä. Milada oli ylpeänä vakuutettu siitä, että Punatalo, jossa hän oli syntynyt ja kasvanut, oli laatuaan ensimäisiä. Ei missään ympäristössä, ei missään muussa tään kaltaisessa liikkeessä, sen oli hän usein kuullut vieraitten ja tyttö-asioitsijoitten sanovan, löytynyt niin kauniita ja herttaisia tyttöjä, eikä niin mainiota vastaanottotapaa kuin Punatalossa.

— Kannattaa jo tulla tänne vaan rouvankin luo, — sanoi kerran muuan herra toiselle.

Goldscheider! Sillä nimellä oli kaunis kaiku täänlaisissa piireissä. Usein tuli vieraita ja asioitsijoita ostamaan itselleen tyttöjä Goldscheiderilta. Mitä hän tarjosi, se oli "virheetöntä." "Virheetöntä ja onnekasta" — huokasi Olympia. Mutta mitä se auttoi. Useimmat tytöt joutuivat sittenkin "Excelsioriin" tahi "La belle Françaiseen" kuin Musta Katariina, muutamien täytyi ryömiä mamma Zimmermann'in kellarihuoneisiin. Tytöt muka elivät sikamaisesti, eivät osanneet käsitellä rahojaan, haaskaten sitä kaikenlaisiin hassutuksiin. He joivat, polttivat tupakkaa, löivät korttia, hankkivat koko kasan kalliita vaatteita, jotka sitten saivat myödä polkuhinnasta. Ja Moosman houkutteli ja narrasi heitä niitä ostamaan. Siten tuli heidän velkansa yhä suuremmaksi, ja tie nousi pahemmin pystyyn. Miladan äiti oli myös juopotellut ja tuhlannut. Mutta sitä Milada ei tekisi! — Hän ei tahtonut kuolla kurjuuteen. Hän tahtoi tulla järkeväksi ja eteväksi, niin että kaikki Punatalossa, itse rouva Goldscheider saattaisivat ylpeillä hänestä. Kun hän oikein mietti, — niin hän huomasi, miten Punatalosta voi päästä kunnialla. Tuossa oli Anka Balling, jonka nuori kreivi Laurin vei mukanaan. Hän oli antanut Ankan kehittyä tanssijattareksi. Nyt Anka tanssi puettuna hopeapukuihin satojen sähkölamppujen valossa. Sanomalehdissä hänestä kirjoitettiin. Oi, jospa Miladan kävisi niin onnellisesti! Tosiaan Anka oli kaunis, kun sitä vastoin Milada oli ruma… Yöt päivät mietti pikku sisäpiika tulevaisuuttaan, vaikka hänellä oli liika paljon työtä. Mutta hän piti työn teosta. Toisesta tehtävästä toiseen sai hän siirtää yksinäisyyden synnyttämiä mietiskelyjään. Hän ei jaksanut istua paikallaan. Aina liikkeellä, se oli hänen luonteenominaisuutensa, poistaa paljon epäjärjestystä, hihat käärittynä tarttua likaan ja asettaa jokainen esine puhtaana ja kiiltävänä paikalleen, — se tuotti hänelle tyydytystä. Maata kuin neidit tuntikausia sängyssä silmät auki tuijottaen kärpäsiin, jotka surisivat katossa, sitä hän ei käsittänyt. Tosiaan neidit olivat "yöllä toimessa", silloin kun Milada nukkui — se väsyttää kai heitä noin, ajatteli hän. — Kun minä itse joudun saliin, käy minun samoin… Milada tiesi, että hän ehdottomasti joutuu sinne, Goldscheider oli luvannut sen hänen äitinsä kuoltua, eikä Goldscheider koskaan syönyt sanaansa. Miladan unelmat, hänen yrityksensä kuvitella tulevaisuuttaan ja seurata tunteitaan ei ollut sama kuin muitten lasten. Hänen toiveillaan ei ollut siipiä, ne olivat kiinnitetyt ankaraan, oudon karkeaan todellisuuteen, eikä hänen mielikuvitukseensa tullut muita kuvia kuin sen elämän tosiasiat, joka ympäröi häntä. Tämän lapsen kokemukset perustuivat kurjuuden murjomiin, kuolleisiin ja ruhjoutuneisiin ihmisilmiöihin, väsyneisiin ruumiisiin ja rääkättyihin sieluihin, ne muodostivat sen aarreaitan, josta Milada loi tulevaisuudenkuviaan. Että joukkojen halveksuminen uhkasi hänen nuorta elämäänsä kuin riippuva vuorenmöhkäle, kerran hänet musertaakseen, jos hän yrittäisi pelastua, sitä hän ei vielä aavistanut. Tuntematta vielä tuota hirmuvaaraa, kehittyi Katariinan lapsesta nuori impi. Hän säästi kitsaasti joka kreuzerin, lukitsi ne pieneen lippaaseen, iloitsi rahan helinästä, ja hyväili, — oi, hyvin usein, pari pientä hopeakolikkoa, jotka välkkyivät likaisen kuparin seasta. — Hän ei tahtonut sortua! — Hän ei aikonut luisua, sairaana ja rääsyisenä mennä Zimmermann'in luo tahi "Excelsioriin"! Siksi Milada rakasti rahaa. Se oli oleva hänen tukensa. Selväpiirteinen kadun lapsi ei unelmissaan turhaan kiukutellut elämänsä esteille. Se yritti käsittää niitten alkuperää ja keinoa, millä ne voisi poistaa. Sitä miettiessään sulki hän kireästi suunsa, huulet muuttuivat miettivän ohueiksi, ja silmien eloisaan säihkyyn ilmeni punnitsevan varovaisuuden kiilto, joka vainuaa jo etäältä vaaraa osatakseen sen ajoissa välttää. —

— Rouva Polifka, — kysyi Milada eräänä sunnuntai-iltapäivänä molempien istuessa siivotussa kyökissä, koko talon ollessa vajonneena unen hiljaisuuteen katu-elämänkin hiljettyä, — rouva Polifka, millä te sitten elätätte itsenne, kun kerran lähdette täältä pois? —

Portinvahdinrouva lensi pystyyn. — Minä? — Pois täältä? — Ainaiseksiko? — Oletko kuullut jotain?

— En, vakuutti Milada, — en sanaakaan. — Mutta ikuisesti ette tänne kai voi jäädä! — Eikö totta? —

— Ikävä minun olisikin aina oleskella täällä! Ukkoni toivoo saavansa ovenvartijan paikan Eger'in rautatie-asemalla, missä hän nyt on konevahti. — Sen jälkeen, — huokasi Polifka, — olen minäkin rehkinyt kyllin vieraan palveluksessa. —

— Entäs sitten?

Polifka katsahti ihmetellen Miladaan.

— Kun te kumpikaan ette jaksa enää palvella, — selitti Milada, — missä saatte "rauhassa" viettää vanhuutenne päiviä? — Neljätoista vuotinen tyttö näytti hyvin huolestuneelta lausuessaan nuo sanat, joita neiti Olympia aina mielellään käytti.

Polifka vastasi. — Me lähdemme vanhojen kotiin, ehk'emme sentään joudu vaivastaloon, sillä me saatamme hieman maksaa. — Jos sinä elät kunnon tyttönä, saat tulla meitä tervehtimään kodin suureen puistoon.

Milada katseli suoraan eteensä… Puisto, — toisti hän epäillen, — oletteko aivan varma siitä, että vanhojen kodissa on puisto?

— Luonnollisesti, — esimerkiksi ukkoni täti on sellaisessa ja elää aivan herroiksi. — Hänellä on oma ikkuna-osuutensa. — Niillä, joilla on vara maksaa, on tietysti enimmän mukavuuksia. — Ukkoni täti on lisäksi huoneenvalvoja. Kaikki suutelevat häntä kädelle ja ovat hänelle nöyriä. Kaikissa tapauksissa hän ansaitsee sillä ylimääräisesti. Ja tietysti minäkin pääsen samaan paikkaan.

Polifka laski kätensä syliinsä kuvitellen vilkkuvin katsein tulevaisuuttaan.

— Pääseekö jokainen siihen kotiin? — kysyi Milada.

— Sepä vielä puuttuisi! — Polifka oikasi selkänsä. — Rahaa täytyy olla ihmisellä, siksi sitä sanotaankin maksavien kodiksi ja soveliaan hänen pitää olla, ennenkuin sinne pääsee. — Ne ovat ensimmäiset sääntöpykälät. — Ja sitte hänen pitää olla maineeltaan puhdas, — Polifka osoitti yläkerroksen salia. — Tuollaiset hutsut joutuvat vaivaistaloon. — Polifka vaikeni, eikä Miladakaan puhunut mitään… Äkkiä Milada löysi tien, jolle saattoi tästä ahtaasta kujasta paeta. Hän näki mielikuvituksessaan itsensä suuressa puistossa huvikävelyllä… Puisto oli laaja ja ilmaisa, täynnään tuuheita kastanjapuita, joiden juurella oli lepopenkkejä ihan kuin sotilassairaalan puistossa, jonka Milada näki aina vilahdukselta rappu-ikkunasta. Pääsisikö kerran sellaiseen!

— Silloin olisi kyllä vanha ja väsynyt eikä haluaisi enää mitään, ei edes olla kauniimpi, hauskempi ja hienommin puettu kuin muut naiset. Ehkä se ikkunaosuus oli sellainen, joka on neideillä tuolla ylhäällä. Ehkä siellä on hienot valkoiset uutimet ja huoneessa on lämpöisessä auringonvalossa siintävä vuode. Sellainen siis oli se "autuas elämän loppu." Parempaa ei voinut edes neiti Olympia vaatia. Lapsi mietti ja mietti uudelleen. Saattaisiko hän saavuttaa tuon päämaalin? Sovelias piti olla. Miladahan oli kovin nöyrä. — Entäs kun piti omistaa rahaa — Milada huokasi. — Sitä tarvittiin joka alalla. Jos tahtoi "pysyä" pinnalla, jos tahtoi alkaa hyvin ja autuaasti lopettaa, kaikkeen tarvitsi rahaa. Siksi piti koota rahaa niinkauan kun ihminen oli nuori ja terve ja hänellä oli mahdollisuuksia. —

Mutta maineeltaan puhdas! — Oliko Milada maineeltaan puhdas? Mitä se oikeastaan merkitsi? — Milada tarkkasi joka tavuuta "mai-neel-taan puh-das", vaan ei sitä sittenkään käsittänyt ja luopui huoaten mietiskelyistään. Ennen maata menoaan samana iltana, syleili hän hyväillen Polifkaa katsoen suurin harmain säihkyvin silminsä hänen kasvoihinsa.

— Polifka! — Saanko minä tulla kanssanne sinne tätinne luo? Minä tahtoisin mielelläni nähdä, miltä vanhojen koti näyttää. Pääsenkö? — Ja uskaltamatta vastausta odottaa, livisti hän kasvot, otsa ja silmät säkenöivän tunteensa vavahtamina.

— Kas tuota likkaa, — mutisi Polifka, vaipuen hyvitettynä ystävällisiin mietteisiin.

* * * * *

Punatalossa asui nykyään kymmenen kaunista neitiä. Rouva Goldscheiderin hallinto miellytti heitä kovin. He saivat runsaasti juomarahaa ja sen lisäksi osingon sisäänpääsömaksuista, joista Goldscheider piti huolellisesti kirjaa ja jota hän ei edes pidättänyt niiltä, jotka läksivät talosta. Täytyi myöntää, että Punatalossa ei eletty likaisen pikkumaisesti. Huviajoa, teatteri- ja sirkuspilettejä ei tarvinnut itse maksaa. Tämä oli harvinaista muihin tällaisiin laitoksiin verraten. Angela, eräs ihmeen kaunis seitsentoistavuotias italiatar, oli kahden päivän oleskelun perästä jo karannut Zimmermann'ilta, jossa oli pidätetty koko hänen irtaimistonsa. Hän kertoi hirmujuttuja tuosta nurkkaliikkeestä. Aamiainen maksoi guldenin, aamukylpy, siivous, kampaaminen ja käsien hoito kaksi guldenia. Laatikko, jossa oli saippuaa, hajuvettä, puuteria ja poskimaalia, maksoi kaksikymmentä guldenia j.n.e. Parempi oli sittenkin asua itsekseen.

— Niin, — huokasi toinen, — yksin ansaitsee kyllä parhain, vaan ei saa vuokrata huonetta. Ja jos sen saa, heti alkaa metsästys; talonmiehen emäntä, taloudenhoitaja, poliisit, naapurit nuuskivat, kunnes täytyy heti paeta ollen velvoitettu maksamaan ylimääräinen vuokra ylössanomisajasta.

Lulu Wollner, solakka, mustatukkainen, haaveilevan madonnakatseinen tyttö kertoi nauraen, että hänen täytyi kerran muuttaa kymmenen kertaa kuukaudessa, syystä, että muuan evankeelinen pastori urkki häntä aina, kiusasi ja manasi. Hän teki sen siitä syystä, niinkuin hän poliisille selitti, "että hän voisi suojella tyttö-oppilaitaan, jotka kulkevat kadulla koulusta." — Sellaista se elämä on. — Paras on päästä kahvilaan kuin ystävättäreni Poldl. Tämän kävi Berlinissä mainiosti. Hän oli muutamassa kapakassa yhden miehen käytettävänä, joka on hänen lapselleen pannut 30,000 markkaa pankkiin. [Saksan markkaa, vastaa noin 37,500 Suomen markkaa. (Käänt. huom.)]

Angela kohotti käsiään taivasta kohden sanoen hassulla saksan kielellä. — Minä olen sitäkin koettanut. Kapakka-elämä ei ole pennin arvoista. Vietävän poliisit eivät laske sielläkään rauhaan.

Kaikki olivat samaa mieltä. Poliisi oli heidän kintereillään kuin piru ja pisti nenänsä joka soppeen… Jos joku kundi oli tytöille velkaa ja pani toimeen lisäksi kohtauksen kadulla, niin poliisi iski heti tyttöön, ja jos tämä puolusti itseään, niin otti poliisi hänet käsikynkästä kiinni, vei kotiin ja kielsi enää kulkemasta kadulla. Jos riitaantui vuokraajarouvan kanssa, niin tämä voitti joka asiassa, sillä hän oli "etsivien" kanssa hyvissä väleissä, voidellen niitä sillä rahalla, jonka oli tyttöjen selästä kiskonut ja niin edespäin. — Ei! Yksinolo ei ollut hääviä. Aina piti juosta ilmoittamassa itseään. Joka hetki piti käydä komisariuksen kuulusteltavana; ja kuinka se sihtasi ja kiusasi! Piti viedä hänelle lahjoja, — mitä "kundeilta" irki sai, kuten sormuksia, rannerenkaita ja puseroita. Sitte taas sai kuulla kundien haukkumisia. Ei tiennyt, ketä piti kuulla. Kuka oli niin onnellinen, että pääsi anteliaan ja vankan miehen turviin, joka ei urkkinut ja tinkinyt, vaan vuokrasi tytölleen kamarin ja piti sen lämpimänä. Se oli onnen myyrä se! — Lulu kertoi välkkyvin silmin eräästä nuoresta upseerista, jonka kanssa hän oli lysteillyt viime vuonna Bruckissa. — Asuin pienessä talossa aivan vihreitten vainioitten reunassa. Siellä odotin häntä ikkunan ääressä joka ilta. — Oh, se oli ihanaa! Sellainen kultapoika!

Angela nosti kätensä korkeuteen… Upseereita! — Roskaa! — Jumala varjelkoon niistä! — Minä en menisi upseerin kanssa noin paljosta rahasta. Hän osoitti kymmenen sormeaan. — Angela oli kotoisin Triestin kaupungista. Neljäntoista vuotiaana oli hänet muuan viini-asioitsija vietellyt pois kotoaan. Hän saapui sitten pääkaupunkiin, jossa viettelijä hylkäsi hänet. Oltuaan lapsenpiikana ja piirustajien mallina, täytyi hänen ruveta ilotytöksi yökahviloihin. Siellä hän tuli tekemisiin upseerien kanssa ja säilytti siltä ajalta kauheat muistonsa. Lopuksi hän joutui tingel-tangeli teatteriin, missä hän lauloi heikolla kirkuvalla äänellään siveettömiä lauluja tehden sikamaisia liikkeitä. Kun hän täällä kahden miehen käskystä narrasi kokemattomia vieraita onnenpeliä pelaamaan, otti hänet Sucher kiinni, ja huolimatta hänen viattomuusvakuutuksistaan pisti komsarius hänet neljäksitoista päiväksi vankilaan. Kun hän pääsi sieltä pois, otti Carlotta hänet jalomielisesti huostaansa. Tämän viekkaan italiattaren liikkeessä oli vuosien kuluessa tapahtunut muutoksia. Huoneustoon oli lisätty muutamia hienosti sisustettuja yksityishuoneita, salissa soitti soittokunta ja tarjoiluhuoneen pöydällä oli mitä herkullisimpia ruokia. Kolme maukkaasti mustaan silkkipukuun puettua neitiä tarjoili yleisessä vierashuoneessa. Neljä muuta neitiä, joilla oli mitä eriskummallisimmat hiuslaitteet ja komeimmat puvut passasi yksityishuoneissa, missä tarjottiin pää-asiassa samppanjaa. — Angela ei ollut erittäin fiksu eikä vilkas. Mutta hän miellytti siksi, että hän laski vielä luonnollisesti silmälautansa alas vetäytyen hiljaa ja naisellisesti pois, kun jokin asia tuntui hänestä epämiellyttävältä. — Hänellä oli vielä toinenkin luonteenominaisuus joka ei lyönyt yhteen Carlotan laskuihin. Ei rahalla eikä nälkää kiusaamisella saatu häntä menemään upseerien kanssa. Kun häntä siihen pakoitettiin, niin hän pakeni itkien johonkin talon kolkkaan ja näytti niin pelokkaalta ja villiltä, että Carlotta ei surmikseen voinut häntä enää raastaa sieltä pois.

Muuan nuori, antelias porvaripoika innostui tuohon kauniiseen avuttomaan tyttöön, joka oli noin kaino. Kun poika lisäksi kuului liikkeen kunnioitusta nauttiviin vakituisiin vieraisiin, niin hän sai muutamien perinpohjaisten samppanjajuominkien perästä viedä tytön mukaansa. Carlotta suostui siihen sitä mieluummin, koska hän tiesi, että Angela palaisi hyvinkin pian. Neljäntoista päiväisen retken jälestä Berliinissä toi poika hänet takaisin Goldscheiderille, sillä tyttö oli rukoillut hänen tekemään sen kieltäytyen itkien lähtemästä Carlotan liikkeeseen.

Goldscheiderilla mieltyi Angela toveriensa tyyneen ja laiskan kevytmieliseen elämäntapaan muistellen kauhulla muutamia elämänsä entisiä tapahtumia. — Ei joutua tekemisiin upseerien kanssa, — ei mitenkään, — se oli hänen elämänkokemusten kautta saavutettu pääpontensa.

Raha on heille kuin paloviina, — sanoi Goldscheider Hornerille. — Tytöt eivät ole koskaan niin vaikeat johtaa kuin silloin, jolloin heillä on rahaa kädessä. He tuntevat olevansa voimakkaita silloin ja se voimakkuus huumaa heidät.

— Noh, sinä, — ja sinun yöpöllösi Olympia, — kaikissa tapauksissa "Goldscheider — viisausjumalattarena" ei ole hassu aate, — te pidätte kyllin huolta siitä, ett'ei raha jää tyttöjen käsiin.

— He eivät voisi sitä käyttääkään. — Minä en tahdo tehdä heistä koiria, sillä koirilla on pitkät hampaat. Mutta nuo nuoret herrat pelastajahommineen tekevät usein loistavia tuhmuuksia.

— Sinun nylkemiseen perustuva ihmisrakkautesi on aina tehnyt minuun syvän vaikutuksen. Sinä olet ensi olento, jossa havaitsen löytyvän jonkinlaista tunteellista järkevyyttä…

— Minä sanon sinulle Horner, että jos minä olisin päättänyt pitää tätä liikettä koko elämäni, se on niinkauan kuin vain jaksaisin, niin voisin siitä jotain tehdä, mutta nyt, — annan sen romahtaa minun poistuttuani.

Hornerin huulilla oli röyhkeä hymy. — Sinä eläminesi, — mitä sinä vielä aiot toimia tuon nuoren tyttöihanuutesi kanssa, kun olet tämän jättänyt, — kysyi hän udellen.

Goldscheider hymähti hänelle huvitettuna. — Siitä asti, kun et enää juo, ovat kaikki pahat henget päässeet sinussa valloilleen, ja ne lentävät aivoista kielellesi. Juovuksissa olit todella mukavampi.

— Tiedän, pisti Horner, — että sinä olet tunteellinen juutalaisnainen, joka pitää siitä, että näkee toisten sydämet musertuneina. Samalla sinä rakastat satakielenlaulua ja alakertaromaaneja, missä kärsivä hyve lopulta saa palkkionsa ja pahe sortuu. — Tämä on kaikki sellaista, joka ei ollenkaan sovellu sinun liikkeeseesi. — Ehkä päälle päätteeksi olet uskonnollinen?

Goldscheider vainusi tuossa ivallisuudessa vanhan, aaveentapaisen levottomuuden, joka aina heräsi Hornerissa, kun hän aavisti, että jollain hänen läheisyydessään oli yhtä vahva tahto kuin hänellä.

— Liikkeeni on eri asia, yksilöni on toinen, — sanoi Goldscheider nauraen, — ja minä aion vielä nauttia elämästä.

— Se olisi minun jo pitänyt aavistaa! — Hän remusi ärtyneenä. Minun ei olisi pitänyt kehoittaa sinua tähän. Olisi ollut paras jättää sinut vanhojen vaatteitten narinkkaan. Juutalainen sinussa pistää lopulta esiin, sinussa ei ole kreikkalaisuuden rehellisyyttä! — Turhaa on selittää sinulle! Juudan maa voittaa ja Taavetti vainajasi oli tietysti oikeassa. Selvää on, että se joka on pureksinut Spinozan ja Fichten filosofiaa, sen aivot ovat vääntyneet vinoon.

Goldscheider kahisti hetken paperiaan, antoi käskyn sisäänastuvalle Olympialie, tarkasti erästä kirkkaansinistä kangasta, josta Moosmannin piti ommella yönuttuja, — merkkasi kynnellä muotilehdessä sen mallin, jonka hän hyväksyi ja kääntyi uudelleen Hornerin puoleen, joka lasimaisin silmin tuijotti eteensä.

— Kiitän sinua Horner, että olen lopulta päässyt sanojesi perille. Sinä olet sanonut minua aina itsekkääksi. En ole sitä uskonut, olen luullut, että arvostelusi on ollut väärä. Olen kuitenkin mielestäni uhrautunut kuin koira eläissäni, äiti-vainajalleni, siskoilleni, isälleni — koko sille joukkiolle, jota avustin kodissamme. Sitten menin naimisiin, ja taas uhrauduin. Ensin sain palvella häijyä anoppiani, — sitten palvelin liikettä, lastani, — ja muita tuttaviani. Mieheni sairasti. Häntä ei ollut helppo hoitaa. Hän läheni kuolemaa, ja minun piti aina olla iloisen näköinen… Se ei ollut helppoa, Horner. — Silloin pidin itseäni kovin hyvänä ja epäitsekkäänä. — Sinä ymmärsit minut kuitenkin, selostelit luonteeni. — Sanoit minua tunteellisen itsekkääksi. Nyt tiedän, että se on totta. Minä olen hoitanut nuo kuolemaan asti, kaikki — oman tunteeni tyydytykseksi. Olen tehnyt heille hyvää, perinpohjin, vaan todellista osaanottoa, sydämentuskaa, sääliä en ole heitä kohtaan tuntenut — en autuaasti nukkuvaa äitiänikään kohtaan. Ne olivat minulle kaikki vieraita. Käsilläni tein heille työtä, palvelin heitä, mutta todellista tunnetta tunnen vaan lastani ja itseäni kohtaan. Alma Luciaani varten elän enää. En voi toisia rakastaa. — Ja mitä olen koonnut, se kuuluu lapselleni! — Hän nousi seisomaan. — Älä virnistele, Horner! Olet jo aikoja sitten suuttunut minuun. — Sinun oikeutesi, noiden oikeudet, mitä ne minua hyödyttävät? Kun taistelen itseni puolesta, — kestän läpi rapakon.

— Rakas Elise, — että olet tähän joutunut, on kai minun ansioni; että pääset pois, — — Horner hymyili myrkyllisenä.

— Älä huolehdi, Horner. Kyllä minä autan itseni… Se on tapahtunut kerran ennenkin, tuon toisen eläissä. — Eikö totta?

— Roisto, — juutalainen, — vastasi Horner tehden halveksivan liikkeen.

— Mahdollisesti! Meidän rotumme ei luota tulevaisuuteen. Se on kai juutalaisuutta. Mutta meitä on myös usein petetty. — Älä ihmettele, Horner, jos me emme luota muuhun kuin itseemme. Me rakastamme itseämme ja heimoamme! Muut ovat meidän vihollisiamme maailmassa! — —

* * * * *

Ihmeellisen monimutkainen oli tämän kavalan rouvan elämän tie ollut, ennenkuin se oli johtanut hänen nykyiseen korkeuteensa.

Lapsuutensa oli hän viettänyt toivottomimmassa kurjuudessa. Laihaposkisesta, risaisesta juutalaislapsesta oli hän kehittynyt täyteliääksi, rikastunteiseksi neidoksi, jonka rintaa miesten rakkauden kaipuu ja lemmenunelmat saivat aaltoilemaan. Kellarikerroshuoneustossa, johon kuului kaksi pientä huonetta eli hän äitinsä, isänsä, kuuden siskonsa ja yhtä monen vuodevuokralaisen kanssa. Keuhkotautisen äidin hoito, siskojen ruokkoominen ja koko muu taloudenpito lepäsi kuudentoista vuotiaan Elisen hartioilla. Siksi nuoren kirjanoppineen ja temppelikirjurin David Goldscheiderin ilmestyminen hänen siihen asti niin valottomaan ja hivuttavaan elämäänsä, tuntui melkein ansiottomalta onnelta, koska tämä puhutteli häntä lempein sanoin ja ystävällisellä osanotolla. Goldscheider näytti Elisesta paremmalta ja jalompaa rotua olevalta olennolta kuin ne miehet, jotka olivat ympäröineet häntä tähän asti. Isä ja vuokralaiset, — yleensä galizialaisia, — makasivat huoneessa pitkät päivät pesemättöminä ja huolimattomasti puettuina olkisäkeillä ja puukirstuilla. He pureskelivat sipulia ja suolaista leipää, rukoilivat laulavin äänin tahi viskelivät toisilleen murrekielellä merkillisiä kysymyksiä, joihin toiset iskivät kuin nälkäiset korpit lihanviipaleeseen. Ei kukaan noista terveistä vahvoista miehistä tehnyt työtä. Kun talossa loppui viimeinen kreuzer, silloin jokin nousi unisena ja harmistuneena vuoteeltaan kömpiäkseen kellarinrappusia ylös. Kuin pöllö hän pudisti itseään katuvalossa hiipiäkseen työansioon. Mieluimmin hän olisi kykkinyt toisten kanssa odottaen päivät pääksytysten ihmettä. Tähän Joonas Chaim Küchen perheeseen ilmestyi David Goldscheider oppineena, joka oli kuuluisa Talmudin [Juutalainen piplia. (Käänt. huom.)] tuntija ja siksi erittäin kunnioitettava vieras. Hän oli pieni ja vähäpätöisen näköinen mies, jonka kasvojen väri oli kellahtava. Leuasta ohimoille ulottui harva, vaalea parta. Hän ei ollut sitä lajia miesurosta, jota solakka, vaaleatukkainen Elise oli hehkuen halannut. — Hänen ajatuksiinsa tuli useimmin ne hienot, korkeakasvuiset "uskottomat", jotka tulivat häntä vastaan hänen kulkiessaan asioilla kaupungissa. Sellainen olisi hänelle sopinut. Mutta köyhän juutalaistytön täytyi ottaa sen, ken sai. David oli ensimäinen, joka soi hänen raatavalle elämälleen rakkauden viehkeyden.

Varhain kehittynyt Elise käsitti Davidin sangen hyvin, — hän antoi hänen siksi tuntea mielihyvää ja rohkaisua. Häntä ilahdutti ja hänelle tuotti erityisen kutittavaa tyydytystä se, että näki veren nousevan David'in kasvoihin, kun nojasi ruumistaan hänen ruumistaan vastaan. — Elise tarttui hänen kylmiin sormiinsa, jotka arastellen nypistelivät hänen puseronsa pinnalla, ja sulki ne hyväillen omiin käsiinsä, — kunnes lausui epävarmoja änkyttäviä sanoja, jotka hukkuivat huokaukseen. Että David oli tytön mielestä jotain erityistä, kohoutuen ympäristön miehien yli, johtui hänen paremmasta yhteiskunnallisesta alkuperästään ja varmoista tuloistaan.

Davidin äidin, — Judes Goldscheiderin, — tunsi koko seutu. Hän oli kehittänyt pienestä rihkamakaupastaan laajan ja hyvässä kunnossa olevan vaatteenlainaus- ja myyntiliikkeen. Sen hän oli aikaansaanut rautaisella uutteruudellaan ja sitkeällä kestävyydellään. Hän oli roteva, kestävä ja kaikkiin oikeauskoisiin ennakkoluuloihin piintynyt nainen, joka piti kotiväkeään tuimassa kurissa jumaloiden ainoaa poikaansa, sydämensä surmaajaa. Että David ei kelvannut liikemieheksi, sillä hän oli siksi liian hempeämielinen, liian herkkä ja liian sivistynyt, se oli äidin ylpeyden ja murheen aihe.

— Kun hän kerran tuo minulle miniän, sanoi Judes huoaten tuttavilleen, — niin se saa hänet ja valmiin liikkeen, — siinä on edesvastuuta.

Vaikka tuo vanha rouva rakasti poikaansa ylenmäärin, ei hän kuitenkaan sietänyt sitä, että poika olisi kuluttanut aikaansa laiskotellen. Kun David saapui heikkona liikarasituksesta kolmenvuotisen koulunkäynnin jälkeen Merene Row Wolf Schlojme Aschkenasyssa Pressburgissa, oli äiti hommannut hänelle heti kirjurinpaikan, jonka vähäiset tulot helisivät joka sunnuntai Davidin pitkän mustan takin taskuissa tehden mahtavan vaikutuksen Kücheperheeseen. Küchet tunsivat itseään kovin kunnioitettavan sillä, että tuollainen "varma" mies seurusteli heidän kanssaan ja muutamien Kücheläisten harmaanruskeat silmät vääntyivät alamaisina ylöspäin joka kerta, kun he tulivat äiti Goldscheideria vastaan, joka tarkasti poikansa ystäviä jotensakin selvällä halveksimisella. Elise oli kerran käynyt Goldscheiderilla ottamassa vanhoja vaatteita lahjana siskoilleen. Hän oli suurin silmin tirkistänyt tähän uuteen, hienoon, hiljaiseen mailmaan, jossa ei kuulunut huokauksia, eikä näkynyt löytyvän surua, jota ei häirinnyt sairaan vaikerrukset, eikä lasten rähinä, ja jossa ei haissut pistävä sipulinhaju. Täällä oli ihanan kaunista! Raskaita tammihuonekaluja oli täällä, ruskean sametin päällyksisiä tuoleja, hopeakynttiläjalkoja, jotka olivat painavia, — eivätkä onttoja, ja ennen kaikkea tuo salaperäinen kultakangasuutimilla varustettu kirstukaappi, jossa säilytettiin pyhähopeita ja Davidin kalliit kirjat.

Vanha rouva tarkasti Eliseä hetken ihmeellisen jäykin silmin. Sitten hän sanoi: — Tupanne on täynnään terveitä ihmisiä, eikä kukaan tee työtä. Kahdesta kreuzerista, jotka itse ansaitset, on enemmän siunausta, kuin kahdesta kerjätystä kultarahasta. Huomaa, että onnelliset ovat ne kädet, jotka itse itseänsä elättävät… Ota äidillesi tämä viini, heimolainen.

Se, minkä Davidin äiti lausui, se ei kaikunut kuuroille korville. — Elise huomasi vihamielisen, melkein häijyn sävyn noissa sanoissa, mutta vanhuksen voimakas, käytännöllinen luonne sopi hyvin hänen omaan sisimpään sielunelämäänsä. Kun Elise palasi kotiin, näytti hänestä kaikki siellä vielä synkemmältä, rumemmalta ja sietämättömältä. Äiti ähkyi pitäen rinnoillaan pientä Jainkefia, joka aika aijottain parahti vihaisena luopuen tyhjästä nännistä… Neljätoista vuotias pikku sisko keitti jauhopuuroa pirstaten pikkuveljien kanssa, jotka pistivät likaiset sormensa makeaan, tahmeaan ruokaan. Vieressä kykkivät miehet lörpötellen ja pureskellen sipulia, kertoen juttuja tahi lauleskellen heprealaisia lauluja.

Isä oli asemalla hakemassa vuokralaisia ja niille, jotka eivät mahtuneet hänen luokseen parhaimmallakaan yhteen sullomisella, hommasi hän halpoja korttereita samallaisiin yömajoihin, jota hänkin piti… Sellaisesta opastuksesta pitivät kovin puolalaiset ja venäläiset siirtolaiset ja sillä vähäsellä juomarahalla, minkä he maksoivat, ylläpiti Chajm Küche perhettään. Tämä pieni liikkuva mies loistavine silmineen ja ruskeanhopeaharmahtavine partoineen esiintyi mitä innokkaimpana, kuunteli siirtolaisten kohtaloa, toiveita ja suunnitelmia, antoi avuliaana neuvoja ja vihjauksia, ilmoitti osoitteita luetellen hyväätekevien ihmisten nimiä, joilta saattoi odottaa pientä lahjaa ja kutsui muitten korttelipaikkojen yövieraita luokseen "pakinoimaan." Hänen suunsa ja säärensä liikkuivat alituiseen, vaan hän ei kuitenkaan voinut päästä siihen, että olisi ottanut paikan jonakin ammattilaisena. Kaikkein yksinkertaisimmatkin yritykset hankkia hänelle tointa, jota hänen monet suojelijansa ja auttajansa olivat koettaneet, menivät myttyyn, siksi että Chajm Küche oli saivarteluun asti uskonnollisinnostunut noudattamaan säädettyjä lauantaipyhiä, rukoushetkiä ja ravinto-tunteja ja kun hän kasvatti yövieraitaan ja tuttaviaan samaan suuntaan, tehden heistä mitä alkuperäisimpiä tyhjäntoimittajia, — niin ei koko tuolle terveelle miessakille tullut muu eteen kuin elää niistä lahjoista ja almuista, joita jotkut hyväntekijät lähettivät tuonne kellarikerrokseen.

Kun David alkoi liittyä hyvin lämpimästi Küchen perheeseen, valaisi se vähäsen tämän elämän synkkää puutetta. Seurustellessaan hänen kanssaan saapui Elise äkkiä hienon, mielikuvituksellisen, ihanteellisen luonnon alueelle, joissa heräsi hänelle tähän saakka tuntemattomia ja vieraita aatteita ja kysymyksiä, yhtä kaukaisia hänelle ennen, kuin tähtitaivas. David oli huoleton ja sopusuhtainen henkilö, joka ei ollut suuresti kunnianhimoinen eikä halunnut mahdottomuuksia. Mitä hän toivoi, sen hänen elämänsä hänelle soi. — Siksi hän saattoi olla hyvä.

Kun Elise joskus valitti, puhuen elämänsä järkkymättömästä kurjuudesta, kysyi David tyynesti: — Onko se mahdollista? — Kuinka voi olla noin onneton? — Miten noin voi elää? — Tahi sitten hän otti kirjan taskustaan alkaen lukea Eliselle jotain. — Hän luki kertomuksen, joissa vapaat, uljaat ihmiset tekivät sankaritöitä, tahi hän lausui ihania runoja kuutamosta ja kukkientuoksusta, tahi hän syventyi itämaalaiseen salaperäiseen viisaustieteeseen, joka suloisella nautinnolla vaipuu toivottomuuden periaatteeseen. — Silloin nousi puna Elisenkin poskille, hänen kasvojensa ilme muuttui, niitten piirteet muodostuivat pehmeimmiksi, lapsellisemmiksi ja lähentäen kasvojaan Davidin kasvoja, niin että hänen hengityksensä sai Davidin vaalean kiharan parran huojumaan, tunsi hän, kuinka miehen ruumis vapisi tarttuessaan laihoin käsin hänen käteensä. — Sellaisina hetkinä Elise riemuitsi valtansa vaikutuksesta eikä enää hillinnyt hyvätunnettaan unohtaen kurjuutensa. Mutta perheen tila yhä kurjistui kurjistumistaan. Talossa puuttui usein sekä lapsilta että sairaalta äidiltä maitoa — toiset söivät kuivaa leipää. — Pulsterit myytiin — sekä Chajmin isältä peritty hopeakello. David ei voinut auttaa. Hänen äitinsä oli lausunut ankarat sanat. Oikein arvosteltuaan, täytyi Davidin yhtyä äitiinsä.

— Kerjätty raha menee pohjattomaan taskuun, — sanoi äiti.

David sanoi. — Elise, eikö isäsi voisi palvella jossain liikkeessä? Teidän taloudellinen asemanne olisi silloin paljon parempi. — Ja poistaaksensa sanainsa tuottaman katkeruuden, sanoi hän pikaisesti: — Äiti lähettää teille makkaroita. — Arkaillen lykkäsi hän syvästi surullisen syliin käärön.

Lopulta tytön kurjuuden ja ympäristön toimettomuuden tähden masentunut tahto nousi vastarintaan. Hän lykkäsi kirjan pois, jota David huoaten selaili, ja sanoi.

— Älä lue, David, tänään neuvottelemme. Sano äidillesi, että meidän ei tarvitse enää kerjätä, emme häneltä emmekä keltään muulta. Meillä pitää tapahtua muutos, — Elise hengitti syvään — muuten tapahtuu onnettomuus.

Nyt tapahtuikin käänne Küche perheen elämässä.

Yhdellä iskulla nostatti tyttö ihmisympäristönsä tylsästä toimettomuudestaan. Hänestä tuli heidän johtajansa ja valtiattarensa. — Hän käski. — Hän jakoi kullekin tehtävän. — Rytistävällä pakolla hän ajoi ne työhön. — Hän juoksi vielä kerran rukoillen ja pyytäen armoa Chajmin suojelijoiden luona, ja sai nekin lupautumaan apuun, jotka kyllästyneinä entisiin turhiin avustusyrityksiin, olivat vetäytyneet kokonaan pois. Elise ei nimittäin enää pyytänyt rahaa tahi vanhoja vaatteita, hän vaati työtä, työtä sekä miehille että kasvaville siskoilleen. — Kaikki entiset liike-yritykset otettiin taas puheeksi uudella innolla. Kastanja-paistinuuni, joka oli maannut romukasassa ruostumassa, pantiin kuntoon ja paistettujen kastanjoitten myynti annettiin vanhimman pojan käsiin. [Ulkomailla on katukulmissa sellaisia paistinuuneja, joista saa ostaa lämpöisiä paistetuita kastanjoita, erästä lajia puupähkinää. (Suom. huom.)] Toiset ottivat hankkiakseen palvelijoille aamiaista pariin parempaan liikkeeseen, kolmas myöskenteli "vuodenajantabelleja" ja muistikirjoja, jotka olivat aikoja sitten tomuttuneet kirstunpohjalla. — Sairasta äitiä ja taloutta hoiti Elisestä jälkimäinen sisko, — Elise kulki talosta taloon, liikkeestä liikkeeseen hakemassa työtä.

— Rakas herra, meidän perheessämme osataan tehdä kaikkea, me jaamme ilmoituslappuja, — kannamme paketteja, — kuljetamme laskuja, kirjoitamme osoitteita, mitä vaan haluatte… Älkää meitä unohtako tarpeen tullen. — Me olemme työn puutteessa. — Rahasta hän ei välittänyt. — Ei, ei, arvoisa herra, antakaa meille tointa! — Hän lausui uudelleen osoitteensa ja perheensä työpuutteen ja ihmiset innostuivat tuntien sääliä tuota punatukkaista juutalaistyttöä kohtaan, jonka suun ympärillä oli katkera, kova piirre. Hän pani liikkeelle veljensä polkien lattiaa ja sihisten kuin kissa, jos joku pani vastaan. Hän teki kotona istumisen ja laiskottelemisen heille sietämättömäksi, hän karkoitti heidän velton saamattomuutensa pistävillä puheillaan. — Mutta kun he illalla palasivat kotiin viskaten ansaitut rahansa pöydälle, passasi hän heitä, nauroi heidän kanssaan kysellen kiintyneenä mitä heille oli päivällä aina tapahtunut… Ja rahan hän kokosi käteensä, jonka nyrkki ei turhan tähden auennut.

— Hän tappaa minut, — valitti sata kertaa päivässä vanha Chajm, sillä hänelle Elise oli hommannut tiedonantajan paikan. — Hän täytyi oleskella pörssin edustalla merkaten rahakurssin kirjaansa juostakseen sitten ostajien luo ilmoittamassa. Pohjaltaan tämä toimi sopi hänen rauhattomalle luonteelleen, sillä hän vihasi kaikkea paikallaan oloa. — Mutta — toimessa kului aikaa. Junat tulivat Kijeffista, Warschausta, Tarnopolista tuoden Juutalaisia juutalaisten jälkeen, sill'aikaa kuin Chajmin täytyi seisoa pörssin edustalla. Mutta Elise rauhoitti häntä lempein sanoin ja makein ruuin.

— Kun muut näkevät, että sinä teet työtä, tekevät he myös. Ja sitten Elise kiitti sitä hyvää sipulikastiketta ja niitä kaakkuja, joita sen kautta illalla tuli pöydälle. — Ja voi miten maistuu hyvältä, kun itsekin on hituisen sitä hommannut. — Tällaisilla nikseillä houkutteli hän poikia vireämmiksi… Sitten saadaan pala lihaa ja valkokalaa öljyssä ja hyvää makeaa pyhäksi. Oikeita kortteja saatte pelataksenne. — Kun tulot paranivat, osti hän eräälle pojalle urheilulakin, jota tämä kauan oli toivonut, toiselle hän osti lyhyen piipun, kolmannelle vihreästä silkistä tehdyn laukun rukousriimejä varten. Hän herätti tarpeita ja toiveita niissä, joiden aivot olivat epäkäytännöllisissä turhuuksissa tyhjentyneet, opettaen heille ihmiselle välttämättömän taidon tyytyä siihen, jota todella voi saavuttaa, vaikka se onkin pientä.

Aina kilisi säästetty kolikko Elisen kovan työn tuskin kuitenkaan turmelemissa käsissä. Hän ei tahtonut avuttomana ottaa vastaan vastoinkäymisen päiviä. Eikä aikaakaan, niin suurin hätä hälveni kellarikerroksesta. Siellä vallitsi pian kodikkuus, josta joka talon asukas oli luovana osakkaana. Ihanteellinen ei elämä siellä ollut. Hoidon puutteesta surkastui keuhkotautinen äiti yhä. Ei auringon pilke päässyt paistamaan pienten olentojen kasvoihin heidän ryömiessään lattialla, mutta heillä oli nyt leipää kyllin, saivat joskus makeata maitoakin. Siten pehmenivät kapeat, teräväkulmaiset posket loistaen siitä onnesta ja tyytyväisyydestä, jonka täysi vatsa synnyttää.

Sen sijasta että Elise ennen turhanpäiten haaveili Davidin kertomusta kuullessaan tahi kirjoja lukiessaan, vaati hän tältä nyt opetusta saksan kielessä, laskemisessa ja kirjanpidossa. Omaksi ikäväkseen täytyi Davidin antaa myöden tälle itsepintaiselle tyttöselle. — Siitä on minulle kerran oleva hyöty, David. Kun kerran saa paikan, on myöhäistä oppia, — sanoi hän painavasti. Monet illat toisten syödessä ja maiskutellessa viereisessä huoneessa, he istuivat valkoisen paperin peittämän kirstun ääressä opiskellen äidin huokausten kuuluessa kun tämä hengitti vaikeasti ontoilla keuhkoillaan. — Elise ei ollut ahnas eikä utelias oppilas, joka aineensa lukee hotkasemalla etsien uusia aiheita. Hän koetti lukea vähän, mutta hyvin perinpohjin. Hän oli kiusottavan tarkka ja mitä hän oppi, se ei koskaan unohtunut.

— Tuon ja tuon ja tuon täytyy minun tietää, — sanoi hän jakaen jokapäiväisen oppiaineensa järkiperäisesti kuin muitakin talousaskareitaan. — Vähäsen pitää minun oppia kirjeitä kirjoittamaan, — sanoi hän, — mutta etupäässä pitää osata laskea, hyvin tarkkaan laskea.

Noitten molempien välillä oli salainen, lausumaton sopimus, vaikk'ei David vielä ollut antanut sitovaa viittausta.

Usein, kun David tahtoi lopettaa hermostuneena ja ärtyneenä oppitunnin, pidätti Elise häntä: — David lasketaan vielä pari laskua, sitten tunnen laskutavan. Sunnuntaina menemme sitten teatteriin. — Mutta minä maksan itse puolestani, — lisäsi hän lujana.

Elise oli saanut suuren vallan Davidin yli ja niin tämän sydän oli kiintynyt Eliseen, että hänen äitinsä huolimatta kaikista estämisyrityksistään, lopulta oli voitettu. David ei pyytänyt mitään, ei vaatinut mitään. Hän vaan ei syönyt enää, nukkui huonosti, heräsi ihan hiestä märkänä, nukkuen päivän potien päänkivistystä.

Tohtori Robitschek pudisti päätään. — Keksikää keino, Judes, — sanoi hän vakavana.

— Rakas tohtori, — vaikeroi Judes, — minulla on vaan yksi poika, mallikelpoinen nuorukainen ja noin hän lankee. — Onko tyttö niin korvaamaton? Jos minä tunnen Davidin oikein. —

Äiti-vanhus kohautti olkapäitään. — Puhuuko poikani? Sanooko hän jotain äidilleen? Minä tiedän, että tytön vanhemmat ovat kerjureita ja tyhjäntoimittajajoukkoa. — Hyvä tohtori, ruisjauhoista leivotaan vaan mustaa leipää. Kuinka se sopii meidän perheeseemme!? — Mutta äidinsilmä näki, että apu oli tarpeen. — Myrskyisen kohtauksen jälkeen äidin ja pojan välillä, jolloin äiti itkien vannoi, ett'ei kuuna kullan valkeana antaisi perään, pukeutui Judes mustaan silkkipukuunsa ja ikivanhaan zobelinahkatakkiinsa — ja nouti Elisen kellarikerroksesta taloonsa. Hän tarkasti tuijottavin, veristynein silmin melkein mustasukkaisen kiihtyneesti ja ihmetellen tytön kapeita, kalpeita kasvoja, hänen punasta tukkaansa ja ohuthuulista kireää suutaan.

Sokealle ystävättärelleen Esther Schwarzerille sanoi hän myöhemmin: — Jos te voisitte nähdä hänet, Esther, kymmenentuhannen guldenin maksusta ette olisi hommanneet sellaista Davidille. — Mutta minä vedän viivan laskujeni yli myöntyen.

— Te teette oikein lapseni, — vastasi sokea varovaisesti. Kuitenkin Judes pani kovan ehdon aviolupaukseensa. Küchenperheen täytyi palata Galiziaan. Ja kun muutkin Küchen tuttavat olivat samaa mieltä, niin Chajm perheineen lähetettiin jo ennen häitä rahat taskussa ja sangen selvillä jäähyväissanoilla kotipaikoilleen. — Sitten vietettiin Elisen ja Davidin häät.

"Harjoittelija" ja "neiti" sanottiin ylös puodista. Heidän sijaansa astui nuori aviovaimo.

Judes huomasi pian, että miniä oli käytännöllinen. Tätä ominaisuutta hän käytti perusteellisesti liikkeen hyväksi. Elise taipui kaikkeen. Ei siksi, että hänen kehityksensä olisi pysähtynyt tai että hänen tuskin herännyt itsetietoisuutensa olisi taas lamautunut, ei, mutta tämä itsenäisen hyvinvoinnin maaperä kiinnitti hänen sielunsa lujasti itseensä. Täällä löytyi esineitä, hänelle kuuluvia esineitä, joita hän katseli pelokkaalla kunnioituksella, ennenkuin uskalsi niitä käyttää, täällä oli liinavaatteita, — puhtaita, hienoja pitsillä koristettuja paitoja, joihin oli ommeltu hänen nimensä punasella langalla. Hänellä oli yksi puku puotia varten, toinen kävelyä varten ja musta silkkipuku pyhiä varten. Davidin kanssa, joka hehkui onnesta, asui hän alkoovissa. Äitimuori nukkui viereisessä vierashuoneessa kapealla, kovalla, jyrkkäkumpuisella samettisohvalla. Ja kun David ja Elise rukoilivat, ett'ei hän nukkuisi niin epämukavasti, vastasi vanhus jukuripäisesti Davidille: — Muistitko naidessasi, missä äitisi nukkuisi? —

Hitaasti hälveni onneensa uskomattomuus Elisen mielestä antaen tilaa tottumuksen voimalle. — Mutta aina hänessä kyti kunnioitus ja alistuvainen kiitollisuudentunne tätä anoppia kohtaan, joka kovilla ruskettuneilla käsillään oli kaiken tämän varakkuuden perustanut ja kasannut. Elise raastoi ja repi työtä nurkumatta ja hoiti anoppiaan, kun tämä kovan vatsakalvotulehduksen perästä sai vesitaudin. Hän kärsi kaikki oikut, soimaukset ja ilkeydet, joita tämä tyytymätön, koskaan ei tätä avioliittoa anteeksi antanut muori lateli.

— Hän myrkyttää minut, poikani, hän tahtoo päästä minusta, — en pety, ei pidä koskaan uskoa punatukkaisia, — kuiskasi hän Davidille. Elise hymyili miehelleen valmistaessaan rohtoja, sill'aikaa kun tämä kyyneleet silmissä tuki sairasta äitiään.

— Minä olen nostanut hänet loasta, olen antanut hänelle paidan ylle, kun hän on taloon tullut, — valitteli sairas vierailleen. Ja kun nämät puhuivat miniän ahkerasta ja velvollisuuttaan noudattavasta elämäntavasta, huitoi anoppi turvonneilla käsillään: — Minä sanon teille jotain. — Hän tekee kyllä työtä, — hyvä, mutta ketä varten hän rehkii? — Minuako varten? — Mitä minä enää siitä hyödyn? — Mitä minä tarvitsen, sen olen omilla käsilläni koonnut. Ruumisarkkuvaatteisiin asti olen kaikki itse hommannut. — Siitä asti, kun tuo on ollut talossa, onko hän kertaakaan syleillyt minua, sanoen "rakas äiti!" — Kysykää häneltä! — Ja poikaani! — Rakastaako tuo häntä? — Oletteko te tarkastaneet hänen silmiään, ovatko ne aviovaimon silmät!? — Ja sellainen hyvä aviomies kun David on!… Jumala on oikeutta rakastava, uskokaa, Jumala ei anna hänelle lasta!

Pian häitten jälkeen oli Elise tuntenut olevansa raskauden tilassa, mutta kun hänen täytyi kerran raastaa raskasta vaatekirstua makasiinista puotiin, sai hän keskoiset. Hän sairasti jälestäpäin kovin itkien salaisesti monta katkeraa kyyneltä. Havaitessaan tämän mielen masennuksen oli David tullut ajatelleeksi, että he rupeaisivat uudelleen opiskelemaan. Mutta Eliseä ei enää huvittanut laskeminen. Algebrasta hän ei voinut ollenkaan päästä alkuunkaan. Hänen teki mieli oppia saksankieltä ja luonnontiedettä.

Ja vaikka anoppimuori pauhasi näitten "hullutusten" johdosta, niin David ajoi vaimonsa sivistysharrastukset lävitse. Eliselle hankittiin opettaja, joka antoi hänelle kaksi tuntia viikossa. Tämä opettaja oli Goldscheiderissa vanha liiketuttava. Vanha rouva kutsui häntä "jumalankieltäjäksi ja tanssimestariksi", halveksien häntä perinpohjin. Tämä oli filosofian maisteri ja kolleegan arvolla varustettu kimnaasin opettaja Arnold Egidy Horner. — Ottaen asian hyvin ylhäältä päin paljon kokeneen miehen luonteen sielukkuudella, niin hän ryhtyi tämän punatukkaisen — ja hänen mielipiteensä mukaan — tyydyttämättä olevan juutalaisrouvan opettamiseen.

Horner löi itseään usein rintaansa sanoen "me germaanit" [Saksalaiset pitävät itseään puhdasrotuisimpina germaaneina. (Suom. muistutus)], käytti normaaliliinavaatteita ja väisti pelokkaana pitkäkarvaista talonkoiraa… Myös rouva Judeeta hän vältti mielellään. — Hänellä on kirottu tapa, — sanoi Horner, — katsoa läpi paksuimpienkin housujen, miten paljon kullakin on rahaa tahi muuta kamaa taskussa.

— Ihmeellistä, — sanoi hän Elisestä, — hän ei ole lahjakas, hänen on hyvin vaikea oppia. Mutta jos hän kerran saa jotain päähän, niin se kehittyy itsestään edelleen hänen aivoissaan, ulottuen kaikkiin elämän kysymyksiin. Yhdestä ajatuksesta, yhdestä mielteestä kasvaa satoja. — Vaikeasti kylvettävä, mutta kasvaa hyvin.

Hän tuuppasi Davidia kylkeen nauraen ylenpalttisena. David vaan ei tätä ymmärtänyt, mutta nauroi kohteliaisuudesta mukaan.

Kahdesta tunnista viikossa ensi sopimuksen mukaan sukeutui jokapäiväinen oppitunti. Tämä oppitunti otettiin salaa ja kuiskimalla alkoovissa, jota David urhoollisesti puolusti, kun anoppimuori rupesi pitämään siitä elämää. — Kun muori myöhemmin tuli vuoteen omaksi, täytyi hänen voimattomana kuulla tuota "kometiaa." Mutta Elise koetti vielä paremmin kuin David välttää vanhuksen kiukkua ja urkkimista, eikä mitenkään tahtonut ärsyttää häntä eikä saattaa hänelle mielipahaa. — Hän piiloitti huolellisesti kirjansa muorin tutkivilta silmäyksiltä, hän ei puhunut koskaan oppitunneistaan, Hornerin täytyi kulkea sukkasillaan ja opettaminen oli vaan kuisketta, kunnes muorin kova kuorsaaminen osotti, että hän oli nukkunut.

— Orjan luonne, — ärisi Horner, joka aina oli täynnään kumouksen henkeä, kun toivoi saavansa toisen sitä toteuttamaan.

Mutta Elise katsoi häneen kylmillä, harmailla silmillään. — Tämä koti on vanhuksen. Hän on hallitsija. Kuolemaansa asti pitää hänen tahtoansa noudattaman.

Silloin katsahti David kirjastaan kiittäen vaimoaan hellällä hymyilyllä.

Elisen suupielissä näkyvä ivallinen piirre, joka oli myötäsyntynyt eikä itsetietoinen, petti Hornerin pitkän aikaa. Hän luuli voivansa saattaa Elisen alkohoolin synnyttämiin aatelentoihinsa, ja moneen muuhun yltiöpäisyyteen. — Hän tahtoi vapauttaa hänet ulkonaisesti ja sisällisesti, pois numeroiden ja varovaisuuden mailmasta; sitten vasta heistä voisi tulla oikeita oppitovereita, silloin hän voisi tuntea samaa ihastusta kuin hänkin päästessään sille kehitysasteelle, jolla uuden ja yksilöllisen onnen lippu liehuu. Elisen täytyisi ponnistaa kovin henkisesti, voidakseen seurata Hornerin viisausoppia, joka kuin lennossa kiiti mielikuvituksen siivillä usein poiketen johdonmukaisuuden tieltä. — Tämä väsytti Eliseä.

Muutamissa kohdin Elise jäi jälelle härkäpäisesti vaieten. Horner ei heti huomannut tätä vastarintaa. Hän oli haltioissaan siitä, että oli saanut oppilaan, ja antoi vapaasti ja iloisesti tavallisuudesta poikkeavien vaistojensa synnyttämien aatevirtojen vyöryä. Kovin paljon myöhemmin hän huomasi vasta, että Elisen järkevä, kylmä luonne ei koskaan hyväksynyt noita eriskummallisia aateratsastuksia. Kun Horner tämän huomasi, ei se häntä enää suututtanut. Elisen solakka, maidonvalkea pehmeä ruumiskaan, joka heidän tuttavuutensa alussa häntä hieman kiihotti, ei enää tehnyt minkäänlaista vaikutusta häneen.

Samana vuonna, jolloin Judes Goldscheider makasi kuolinvuoteellaan, synnytti Elise tytön, jolle vanhus antoi nimeksi Mirjam'in sekä kalliin helmikaulanauhan, sillä ehdolla, että kukaan muu ei saisi sitä käyttää eikä tyttökään ennenkuin sinä päivänä, jolloin hän seisoisi juutalaisten vihkimävaatteen alla tulevine puolisoineen. — Vanhus piti lasta vapisevissa käsissään ja vanhan itsepäisyydellä hän sanoi hyväellen katsellen sen valkoisia kapeita kasvoja ja punaista tukkaa: — Se on aivan Davidin näköinen. — Elise hymyili: Hän antoi tytölle nimeksi Alma Lucie, eikä vanhuksen kuoltua antanut kutsua sitä toisin.

Hän ympäröi sitä kaikella sillä loistolla ja mukavuudella, jota hän ei itse koskaan ollut nauttinut. Sille hommattiin vaaleansininen huone, valkoiset huonekalut ja kristitty hoitajatar. Elise ei tahtonut, että sen piti saada kuulla juutalaisten synkkiä satuja ja rukouksia. David, tuo heikko ja tahdoton mies, näki tämän kaiken voimatta vastustaa. Tullen yhä sairaloisemmaksi ja väsyneemmäksi, hän oli luopunut kirjuritoimestaan istuen päivät pääksytysten kirjojensa ääressä tahi hoitaen vaimonsa liikekirjeenvaihtoa, jota tämä ei enää ehtinyt tehdä. — Kaikki kävi muuten hyvin. Liike edistyi mainiosti nuoren rouvan johdolla. — David oli melkein kokonaan onnellinen. Yksi ainoa seikka häiritsi häntä saattaen usein kauhua hänen hurskaaseen ja lempeään sieluunsa. — Hänen lapsensa oli hänelle vieras. — —

— Oliko se ollenkaan hänen lapsensa? — Varpaillaan hän meni lapsenkamariin, missä valkoiseen esiliinaan puettu kristitty palvelijatar katsoi lapsen perään… Isä, — sanoi pienokainen kohteliaasti tarjoten pikku kätöstään. Kun Davidin piti puhutella lastaan, ei hän saanut noita vieraskielisiä, siroja tavuja huuliltaan irti:

— Alma Lucie! — Hän melkein pelkäsi lastaan.

— Mitä tästä koituu, — ajatteli hän usein ahdistunein mielin, — ehkä tyttö vielä kerran häpeää vanhaa juutalaisisäänsä? — Hän oli puettu pitkään mustaan juutalaistakkiin tukka pitkänä… Oliko hyvä tehdä lapsensa ylhäiseksi? Olisiko siitä siunausta? Mutta hän ei puhunut siitä sanaakaan Eliselle, vaikka se häntä suretti enemmän kuin mikään muu mailmassa.

Elise juoksi makasiinista ja puodista, joissa hän nyt oleskeli alituiseen, lapsenkamariin hiukset lentäen ja kasvot punaisina. Hän nosti lapsensa korkealle ilmaan, ilakoi sen kanssa ja juoksi onnesta säihkyvänä pois. Hän riemuitsi Alma Lucien lapsenkauneudesta. Hän oli haltioissaan nähdessään hänen vaaleanpunaisen, pyöreän, puhdasverisen ruumiinsa. Hän tahtoi ympäröidä tyttöänsä kaikella sillä valoisuudella ja elämänilolla, jota hän ei koskaan ollut saanut itse nauttia.

Kohtalo pelasti Davidin tulevaisuuden onnettomuudesta.

Alma Lucie käveli vielä lapsen kengissä, kun David sairastui lenssuun, josta hän ei koskaan enää toipunut. Hän makasi kuukausia sairaana. Elise hoiti häntä uskollisena ja omantunnon mukaisesti. Hän ei kärsinyt, vaikka vanha tohtori Robitschek kehoitti ottamaan sairaanhoitajattaren, että vieraat kädet koskettivat Davidin ruumista.

Lapsi ei saanut enää tulla isänsä huoneeseen, sillä äiti pelkäsi tartuntaa. Siihenkin David tyytyi.

Eräänä kevätpäivänä hän kuoli. Vielä aamulla hän oli tapansa mukaan rukoillut. Elise tuli huoneeseen tuoksuen hyvälle mantelisaippualle, hänen mustassa esiliinassaan oli riisijauhoja ja juhannuskukkia.

— Me olemme pesseet Alma Lucien tukan juhannuskukkavedellä, ettei siitä tulisi niin punanen, kuin mikä minulla on, — kertoi Elise iloisesti.

— Sinä vaivaat itseäsi liikaa tuon lapsen tähden, — David huokasi. Älä tee siitä pakanaa!

— Noh, mutta David, — uhkasi Elise hymyillen siristettyään silmiään.

— Miten haluat, — mutisi hän lisäten, — hyvä on, että se on tyttö.

Elise kääri peitteen hänen ympärilleen, antoi soittokellon hänen taskuunsa ja palasi puotiin. Kello yhdeltätoista hän juoksi takaisin katsomaan, sillä sähkökello alkoi soida kovin äkkiä ja soi kauan, soi vielä silloinkin, kun hän seisoi vuoteen ääressä. Tässä hän näki Davidin kyyristyneenä kuolemantuskan hiestä kosteana. Kello soi yhä hänen kouristuneessa kädessään ollen tehdä Elisen hulluksi. Veren vuodatus keuhkoissa oli lopettanut Davidin elämän.

Kuusi kuukautta sen jälkeen kastettiin Alma Lucie luterilaiseen uskoon ja rouva Goldscheider teki lujan päätöksen lähettäen kuusivuotisen tyttärensä kuuluisaan täysihoitolaitokseen Dresdeniin. Laitoksen täydelleen englantilainen loisto oli melkein liian kallis hänen tuloihinsa nähden. Mutta kun hän oli saanut nähdä tuon Goethe-kadulla vallitsevan hienouden päätti hän sittenkin, että Alma Lucien piti saada elää siellä lapsuutensa päivät. Ei koskaan hän saisi palata siihen vanhaan ja likaiseen vaatekauppaan, missä hänen äitinsä hyöri ja pyöri. Hänestä ei saisi tulla yhteiskuntasääntöjen kahlehtimaa vaan Ghetossa elävää juutalaistyttöä, joka kuljetettiin suurella vaivalla "talosta taloon nähtäväksi" kunnes sai miehen, joka parhaimmassa tapauksessa tarjosi hänelle pikkuporvarin kurjuuden. Äidillä ei ollut muu neuvo tätä torjuakseen, kuin raastaa, raastaa lapsensa edestä. Dresdenissä ei kukaan tuntenut Goldscheideriä, ei kukaan tiennyt, missä hän oli syntynyt ja miten hän eli — siellä hän oli vaan Alma Lucien little mother (äiti kulta). Kaksi kertaa vuodessa kävi Goldscheider siellä palaten aina riemuissaan tyttärensä kauneudesta ja miellyttäväisyydestä. Tyttö oli solakka, siro olento, joka oli perinyt isänsä koko ihanteellisen haaveellisuuden ja äitinsä koreat harmaat silmät. Tämä lapsi sopi vaan Goethekadun hiljaiseen, ylhäiseen elämään ja asumaan talossa, joka oli täynnään taideteoksia, joiden keskellä liikkui yhtä siroruumiisia, herttaisia ja iloisia ihmisiä kuin Alma Lucie itse.

Punatalo tuotti Goldscheiderille enemmän rahaa kuin mitä hän monina parhaimpina vuosina oli yhteensä jaksanut koota entisillä liikeyrityksillään.

Ja kun hän möisi liikkeensä, niin siitä heltiäisi kaunis summa. Siksi hän rupesi miettimään. Tulevaisuuden tuskin kuviteltu loiste tiivistyi loistavaksi auringoksi, joka hitaasti nousi taivaan rannalle. Horner ivasi ja valoi komppasanojensa tulvan tämän tulevaisuusunelman yli. Mutta hänestä oli väärin ivata sitä. Goldscheider tunsi itsessään vielä elämänvoimaa tietäen olevansa vielä kyllin nuortea nauttimaan sydämensä syvyydestä ja puhtaasti. Hän tahtoi nähdä taidetta, kuulla soittoa, elää uutta tyyneempää elämää.

Usein — usein naurun hohotusten, melun ja viinihöyryjen täyttämässä salissaan hän näki nuo haavekuvat sielunsa silmillä. Hänen tarkkaavat, kylmät silmänsä kostuivat, niin että hän hulluttelevien neitiensä päässä näki sädekehiä. — Mutta hän säilytti tarkasti salaisuutensa, kätki sen poveensa jokaiselta, etenkin Hornerilta, joka oli hänen menneisyytensä päätodistaja. — Tähän tulevaisuuden haavemaailmaan ei hänen ilkkuva ystävänsä saisi iskeä, vaikka hän sitä koetti sielunsa tuntosarvilla, nuuskien ja nipistäen. Goldscheiderin täytyi tällä kertaa toimia yksin, irti kaikesta.

Aina raastaen, aina kieltäytyen hän rakensi sen sillan, joka ulottui hurjistelun mailmasta lapsen puhtaaseen ympäristöön. Sitä siltaa saisi ainoastaan hän — äiti — kulkea.

Kolmas osa.

Viisaustieteilijä.

Johdesana:

Kukin voipi elää hyvin, jos ei petä itseään. Lankeemuskin silloin syvin saattaa kaikki kestämään.

Goethe.

Milada kolkutti aamulla neiti Dubben ovella. Tämä istui vielä peliinsä ääressä pyyhkien kiihkeästi nahan palasella poskimaalin kasvoiltaan. — Vai niin, sinäkö se oletkin! — sanoi hän kääntäen tarkastaen päätään sinne tänne. — Tule sisään ja katso, onko tuo punamaali jo poistunut poskilta?

— Te voitte maalata itsenne jo uudelleen, — vastasi Milada asiantuntijan tavoin…

Dubbe nauroi huvitettuna. — Niinkö arvelet, mutta jos minä yrittäisin jälleen olla luonnollinen! Tahdon olla kalpea, mutta kaunis! Morbidezza [Viehkeyttä. (Suom. muist.)], sanoo espanjalainen. — Dubbe tarkasti peilissä vienoja, kapeita, soikeakasvojaan, joita ympäröivät vallehtivat vaaleantuhanväriset hiukset. — Kas kyyneliin sammuvi silmien loiste, — mutisi hän nyökäyttäen päätä kuvalleen. — Ei tee mitään!

Laskien huoaten käsivartensa Miladan kaulalle kuiskasi hän siniset silmät suurina. — Minä teen sen, Milada, minä teen sen. — Hän hyppäsi pystyyn ja juoksi alas heittäen oven jälessään kiinni.

Päätään pudistaen katseli Milada hänen peräänsä. — Mutta miettimättä sen enempää neiti Dubben merkillistä luonnetta, rupesi hän korjaamaan huonetta, — jossa kaikki oli täydellisessä aamun epäsiivossa. — Yleensä neiti Dubbe jätti jälkeensä senkin kirjavan sekasotkun. Kaunis keltainen silkkipuku lukuisine röyhelöineen, joiden ompelemiseen Moosmann oli tarvinnut peräti kaksi päivää, se oli tuossa lattialla ihan kuin Dubbe oli antanut sen päältään pudota ja tohvelin kärki oli tarttunut kauluspitseihin. — — — Sellaista porsasmaisuutta! — Milada kiristi huuliaan, nostaen puvun lattialta, pudisti sitä oikoakseen sen rypyt ja yritti asettaa sen leposohvalle. — Mutta siitä täytyi ensin suoria pois kaikki liinavaatteet ja muita vaatekappaleita, jotka neiti Martha oli siihen mätännyt ihan kasaan. — Ihan kuin minun olisi silloin helpompi järjestää ne, — ajatteli Milada. — Kaikkialla oli sikarinpätkiä, sikarintuhkaa, tyhjiä viinipulloja ja laseja. — Huoneessa! Vuotappas! — Että Dubbe on hiukan hassu, sen tiesivät kaikki talossa, mutta panna toimeen tällaista siivoa Jumalan kirkkaana päivänä? — Sen jos rouva tietäisi! — Aurinko paistoi kirkkaan räikeänä sivultapäin ikkunan läpi valaisten pesukaappia ja likavesiastiaa. Pesukaapin syrjillä välkkyivät vesiräiskeet kuin hopeapilkut. Siis piti tarttua kiinni. — Milada kiversi hihansa ollen täydessä touhussa, kun ovi aukeni rajusti ja Dubbe ryntäsi sisään kalmankalpeana, sekapäisen näköisenä, silmät luonnottoman pyöreinä ja koko ruumis vapisevana. Hän kulki Miladan ohi risteillen huoneessa juoksuaskelin ja mutisten: — Mitä minä nyt teen? — Kaikki on mennyttä. — Nyt — — nyt siis olen täysin rappiolla. — Taivaan Jumala! — — Miks'ei hän laske minua irti? — Minä tulen täällä hulluksi, — eikä hän usko sitä, että tämä elämä tekee minut hulluksi, hulluksi!

— Mutta hyvä neiti Martha, teidän on täällä hyvä olla, — vakuutti viisitoista vuotias tyynnyttävästi, astuen neitiä kohden puhdistusvehkeet kädessä. — Hän tunsi nuo epätoivonpurkaukset, mutta tiesi samalla, että ne hyvin varmasti ja hyvin pian vaihtuivat. Mutta tämä oli pahempaa laatua.

Dubbe tuijotti Miladaan aivan kuin ollen pois suunniltaan. Sitten hän hengitti syvään iskien Miladan käsivarteen rajulla liikkeellä. — Sinä, sinä tiedät, ihmisolento, kuinka hän minua tänne vietteli, tuo pyöveli! — Dubbe heristi nyrkkiään. — Ja hänellä oli apulaisia ja niitten kätyreitä. Hän sanoi minun tulleeni tänne vapaaehtoisesti. — Suuri Jumala, voitko sinäkin sanoa sitä tuloa vapaaehtoiseksi! — — —

— Te ette saa ottaa kaikkea niin synkältä kannalta, hyvä neiti Martha, — paljon täytyy ihmisen kärsiä, kyllä elämä sitten väliin taas on valoisampaa. Ja kaikissa tapauksissa, — teidän pitää se nähdä, — on täällä paras olo. — Muista tällaisista sanoovat toiset…

— Toiset, siinä sitä ollaan! — He kuuluvat tällaisiin. Mutta minä en kuulu teikäläisiin. — Minä tulen toisenlaisista yhteiskuntapiireistä. — — Minä haluan päästä niihin takaisin. — Sen hän kirkui ottaen kiinni kaulastaan ja nyyhki viskaten sataguldeninsetelin lattiaan. — Neljä sataa guldenia olen velkaa! — Ja miksi! — Senkin peto, sielunkiristäjä, hirviö! — Neljä sataa guldenia olen tuolle matamille muka velkaa… Ja hän sanoo pelastaneensa minut! — Mistä? — Miten! — Minä tahdon korvata kaikki. — Tässä on sitoumus velastani. — Öinen ystäväni tahtoo sen maksaa. Hän on sen luvannut. — Dubbe lensi taas epätoivossaan edes takaisin huoneessa. — Nyt on kaikki liian myöhäistä. — Siihenkin on aika umpi mennyt. —

— Lupauksilla ja velkakirjoilla, — sanoi Milada hymyillen ja opettavana, — ei rouva Goldscheideriä taivuteta.

— Hänen täytyy laskea minut pois! Sitten voin maksaa velkani! Tuon minun ystäväni lahjoitti minulle viime yönä. Hän oli englantilainen ja hän uskoi minuun. Hän näki, että minä en teeskentele. Me puhuimme englannin kieltä. — Hän lupasi odottaa minua konsulivirastolla kello puoli kahdeltatoista. Nyt on aika mennyt ohi. — Tuo ei laske minua pois täältä. — Hän tahtoo tappaa minut! —

Ovelle kolkutettiin lujasti.

— Koettakaa nukkua, — kehoitti Milada asetettuaan sängyn ikkunan luo ja silittäen Dubben puvun rypistyneitä röyhelöitä.

— Mutta minä koetan. Minä saatan hänet perikatoon. — Minä kirjoitan hovineuvokselle. — Tänään minä sen teen. Kolme vuotta olin siellä opettajana. Minua pidettiin kuin omaa lasta talossa… Minä olen siisti, säädyllinen tyttö, ymmärrätkö, minä en kestä tätä elämää…

— Hyvä neiti, tämä on kaupungin siistein ja varmaan säädyllisin porttola, väitti Milada.

Dubbe töllisti tyttöön hetkisen. Sitten hän purskahti hillitsemättömän hermostuneeseen nauruun.

— Todella! — Sinä olet mainio! — Todella ihmeellisin olento, minkä minä olen nähnyt! — Sinulla on tosi vakaumus. — Sinulla ja ehkä noilla muilla. — Te kuulutte tänne! — Mutta minä olen toista maata. — Minä olen opettajatar, minulla on palkintokirja englannin kielen taidosta. — Tuossa ovat todistukseni. — Olen opettanut hyvissä, ylhäisissä perheissä! — Montholon — Lucie. — Oh, mutta minä en voi mainita noita rakkaita nimiä tässä talossa! Minun entiset hyvät emäntäni, minun herttaiset oppilaani! Kaikki on mennyttä!

Hän istui peilikaappinsa ääreen purskahtaen raivoisaan itkuun.

— Kuulkaa, hyvä neiti Martha, — Milada harjasi ja pyyhki nojatuoleja. — Sadalla guldenilla ja huutamisella ette vaikuta ollenkaan rouva Goldscheideriin. Se keino ei siis auta. Mutta jos te aiotte päästä vapaaksi, niin säästäkää rahojanne. — Teidän luoksenne tulevat hienoimmat herrat. — Ne maksavat hyvin. — Kootkaa niiltä nuo neljäsataa. — Ja vaikka teillä olisi vaan kolmesataa guldenia, sekä pyydätte kauniisti, niin kyllä Goldscheider laskee teidät vapaaksi, vaikka olettekin kauniimpia. —

Samassa Dubbe kääntyi. Hän oli peilissä nähnyt erään naaman, joka näytti kuuntelevan. Rouva Goldscheider oli huomaamatta astunut sisään ja nojautuen ovenpieleen hän katseli ympärilleen hienosti ja terävästi hymyillen.

Mitään aavistamatta jatkoi Milada selitystään. — Älkää häntä ärsyttäkö. Hänen kanssaan sopii parhain, jos pysyy tyynenä, sen sanon teille. —

… Tuossa se on! — kihahti Dubbe raivosta kuohuen rouvan tulon johdosta, — jatka vaan, tuossa on rahaa, — hän potkasi jalallaan seteliä. — Meikäläisellä on Jumalan kiitos toki tuttavia. Minä autan itseäni omalla tavallani. — Hän pani uhmaten kätensä puuskaan katsahtaen sivu Goldscheiderin.

Milada aukasi peloissaan äänetönnä suunsa.

Rouva viittasi hänelle. — Mene alas, Moosmann antaa sinulle vihreän silkkipuvun. — Samalla rouva kumartui lattiaan ottaen ylös rahan. — Tämä kuuluu sinulle, Milada, minä säilytän sen luonani sinua varten. — Ja sinä, — sanoi hän Dubbelle, — rakkaani, laita itsesi kuntoon! — Kahden tunnin kuluttua saat lähteä talosta. — Minä vaadin kaikilta säädyllistä käytöstä kodissani. On surullista, että sinä sivistyneenä ja oppineena ihmisenä et osaa paremmin käyttäytyä. — Sinä tiedät, että minä olen pitänyt huolta lapsestasi, — — ja että olen maksanut suurimmat velkasi. — — Olen myös tehnyt sinut terveeksi, — senkö johdosta sinä panet toimeen mellakan. Ei, ei, lapsi rukka! — Pese itsesi, järjestä tukkasi! Hyvästä sydämestä annan sinulle vihreän silkkipuvun lahjana matkaasi varten. — Tee itsesi mahdollisimman viehättäväksi. Kahden tunnin kuluessa on ostajasi täällä.

Tuijottavin silmin katseli Dubbe Goldscheideria. — Lähetätte minut pois, — kirkui hän. — Myytte minut taas vuorostani!? — —

— Mitä sille voi? Kyllä muuten sopisit minulle. — Sen kuitenkin pitäisi sinun tietää, että Punatalo ei ole mikään mielenosotuspaikka.

Goldscheider poistui. Neiti Dubbe juoksi hänen jälkeensä. Käytävässä tuli Moosmann häntä vastaan yrittäen tyynnyttää häntä silmien vilkuttamisella johtaen hänet takaisin huoneeseen. Moosmannilla oli käärö käsivarrella. — Hiljaa, — olkaa nyt järkevä. — Koettakaa rauhoittua. — Me saatamme taas koko jutun oikealle tolalle.

Moosmann aukasi käärön. — Nyt teemme kauniin neiti Dubben vielä kahta vertaa ihanammaksi. Ja herrojen paroonien silmät ne vasta lentävät selkoselälleen! — —- — Kiirehtikää nyt!

Milada auttoi Moosmannia hänen vetäessään Dubben päälle vihreän paksusta silkistä tehdyn puvun, joka oli täyteen ommeltu välkkyvillä mustilla kivihiilihelmillä. Dubben niska ja käsivarret ihan huikaisivat silmiä vihreällä silkkivälkkeellään, jolla auringonsäteet tanssivat kuin kultaiset sudenkorennot.

— Istu ja pala, istu ja pala, — huuteli Moosmann ihastuneena hyppien Dubben ympärillä… Istuu kuin valettu ja niin komea! — — Mutta kyllä neidillä on kaunis povi ja käsivarret. Nyt ymmärrän varsin hyvin, että se on totta, mitä rouva Goldscheider kertoi.

Dubbe katseli jäykän epätoivoisena ympäri huonetta. — Mutta hän ajaa minut pois, — purki hän tuskissaan tunteensa, — hän ei anna minun asua enää täällä. —

— Missä sitten? — Karkoittaisiko hän komeimman neitinsä! Se ei ole mahdollista. — — Menkää kiireesti alas, neiti, näyttämään, kuinka kaunis te olette! — Sen jälkeen hän ei voi ajaa teitä pois talosta! — Vie sun peto, kuinka te olette hurmaava! — Milada järjesti nopeasti Dubben hiukset, virkisti hänen itkeneet kasvonsa orvokkihajuvedellä ja Dubbe antoi kaiken tyynesti tapahtua, niin nöyräksi, niin murtuneeksi ja masentuneeksi teki hänet tuo loistava silkkipuku, jota hän katseli peilissä silmiään räpyttäen.

— Kunhan hän vaan pitäisi minua vielä täällä, — valitti hän kiirehtäen kohinalla ulos.

— Tuo on vasta hassu epana — sanoi Moosmann ilkeänä. — Sitten hän otti mittanauhan esiin mitaten Miladan pituuden.

— Jesus, — teettekö minulle puvun, — sanoi Milada hämillään yrittäen astua askeleen taaemmaksi.

— Aiotko esiintyä tuollaisessa tantussa salissa!

— Sa — sa —

— Noh, missä sitten, — murahti Moosmann kääntäen mittanauhansa kokoon.

— Hän pitää minut, hän pitää minut, — huusi Dubbe käytävässä riemuiten. — Hän katseli minua, ja tiedättekö, miten hän katseli… Minä sanoin, että minun olisi kovin hyvä olla täällä, armollinen rouva. Ja hän vastasi: ei minullakaan ole mitään sitä vastaan.

— Katsokaa nyt että sellaisella tavalla ihminen aina voittaa, — imarteli Moosmann.

Milada puristi luutaa kädessään katsellen surullisin silmin ikkunan kautta kadulle. Mitä tämä oli? Hänen täytyi mennä saliin? Miksi näin äkkiarvaamatta? — Tiesikö portinvahdinrouva jo siitä? — Tahi komensiko Goldscheider hänet illalla pukeutumaan tuupatakseen hänet sitten saliin? Sitten hänen piti tanssia, laulaa ja palvella herroja… Ehkä hänet puettiin tuollaiseen vihreään silkkiseen pukuun. Ehkä hänen poskensa maalattiin punasiksi. Silloin — niin silloin hänen onnistuisi paremmin palvella, — hän katsahti peiliin, — kaunis — — kaunis — hän ei ollut. — — Ei hänellä ollut niin viehättävää muotoa kuin Gisillä tahi juutalais-Lauralla tahi neiti Dubbella. Kun tämä nauroi, täytyi toistenkin ruveta nauramaan, sillä hänellä oli niin herttaiset pienet kuopat poskissa ja leuassa. Mutta Milada — — oli liian vakavan näköinen. Ehkä hän läpäsi niinkin. Hän koetti hymyillä viehkeästi Dubben rinnalla peilissä. Mutta silloin hänen kasvonsa olivat vielä vähemmän viehättävät. Vaikka hän kuinka olisi väännellyt itseään, samallaisiksi surullisiksi jäivät hänen tummat kasvonsa, hänen leveä ohuthuulinen suunsa ja hänen silmänsä. Hän huokasi toivottomana. Ei Goldscheider häntä kauan tulisi suosimaan. Noh, jos hän lopuksi ei kelvannut saliin, jaksoihan hän tehdä työtä. Siihen hän saattoi kuitenkin aina turvautua. Hän punastui äkkiä, veri syöksyi kuumana läpi ruumiin. — Miksi hän tuhlasi aikaansa haaveisiin? — Piti ryhtyä ankarasti luudan varteen ja toimittaa askareensa tehdyiksi.

Dubbe maalasi juuri poskiaan punalla, sitten hän värjäsi pensselillä mustiksi ohuita korkeakaareisia kulmakarvojaan. — — — Neljäsataa guldenia, — se tekee vihreän silkkipuvun kanssa viisisataa kahdeksankymmentä. Se raha pitää säästää kokoon… Saanko minä ne hänelle kokoon? — — Etkö usko? — Kun on sellainenkin ulkomuoto ihmisellä, kuin minulla on, ja osaa puhua, — ja luonnollisesti itkeä. — Miehet näkevät heti, kuka on alkujaan säädyllisistä piireistä… Tuollaisia — hän osotti päällään sivuhuoneita — menee kolmetoista tusinaan. — — Mutta sellaisia kuin minä ei eksy joka päivä tänne, niin eksymiseksi, eksymiseksi on paras nimittää tänne tuloani. — Sillä minä elän täällä kuin kuninkaantytär peikkojen luolassa.

Hän aukasi tukkansa järjestääkseen vaaleita suortuviaan ohimoilla. — Pukeeko tämä kampaus minua? Vanhentaako se minua? Eikö? — Näinkö pukee paremmin? — Hän siirsi suortuviaan sinne ja tänne, pörrötti niitä, kokeili ja kiemaili peilin ääressä… Nyt minun pitää lähteä kaupungille kävelemään. Mene alas ja kysy Olylta, uskallammeko!

Dubbe pukeutui pikaisesti, laulaen heleällä, mutta hiukan heikolla ja epävarmalla äänellä:

My heart is in highland, My heart is not here.

[Sydämeni on vuoristossa, se ei ole täällä. (Suom. huom.)]

Polifka ei tiennyt Miladan tulevaisuudesta mitään. Tämä päivä kului loppuun samallaisena kuin kaikki edellisetkin. Keski-yöhön asti palveli Milada salissa, kunnes toinen sisäkkö vapautti hänet. Sitten Milada istui unisena ja perinpohjin väsyneenä kyökissä, Polifkan keittäissä vieraille kahvia.

Kahvi tuoksui hyvältä. Milada sulki silmänsä, muistellen päivän tapahtumia yksitellen ja järjestään. Muistellen tuota aamupäiväistä hetkeä, poltti kuin haava hänen sielussaan. — Rouva oli tietysti kuullut sen, minkä hän oli sanonut Dubbelle. Rouva on korjannut hänelle säilytettäväksi sata guldenia. Sellainen suuri raha-erä!

Sitten otettiin hänestä mitta. Kuuluiko tämä tuohon edelliseen? Ja miten? — Milada ei kuitenkaan kiusannut mieltään luuloilla ja arvaamisilla. Elämässä tapahtui liian paljon sellaista, jota hän ei käsittänyt, siksi hän oli oppinut, ett'ei hänen kannattanut tuhlata voimiaan sen selvittelemiseen… Kaikki selkenee ajan kuluessa, sanoi hän itsekseen. Kun ovikello soi, juoksi hän käytävään avaamaan oven, antoi siitä tiedon sisäkölle ja kiiruhti takaisin keittiöön, istuen puukasalla lämmittämässä jalkojaan hellin tulen ääressä. Pianonsoittoa kuului yläkerroksesta, puhe-ääntä ja naurua. Varsinkin melu kuului kovemmin, kun salin ovi aukeni tyttöjen kuljettaissa vieraitaan luokseen.

Polifka kaatoi kiehuvaa vettä kahvipannupussiin, harmaa höyry nousi siitä…

— Tänään ei kahvissanne ole lisäkettä, huusi sisäkkö keittiön ovella.

— Huomenna panen kahviin kihvelin täydeltä tuhkaa, — murisi Polifka, joka ylpeili kahvin keittämistaidollaan.

Milada puhdisti koko patterin laseja, asettaen ne järjestyksessä riviin. — Äkkiä hän kääntyi, sanoen: — Polifka, sanokaa minulle kerran, — mitä on olla — säädyllinen nainen?

Polifka piti vesikuppia kädessä. — — Mitä sinä kysyt, likka, — hän huusi, — sinä voit tehdä ihmisen hassuksi!

— Minä tahtoisin tietää, — jatkoi Milada vitkaan, laskien kätensä otsalleen. Tämä liike todisti, että hänen oli täytynyt kauan mutta turhaan miettiä tätä asiaa. — Onko meidän talossamme säädyllisiä naisia? — Tahi ovatko — tarkoitan porttolanaiset — koskaan säädyllisiä?

— Jätä minut rauhaan hulluine kysymyksinesi!

Milada astui Polifkan taa, kietoen kätensä hänen kaulaansa. Hänen kysyvissä silmissään oli niin syvän mielenliikutuksen ilme, että Polifkankin karkea sydän heltyi ja hänen äänensä tuli itsestään hiljaisemmaksi. Tuntien jonkinlaista sääliä, sanoi Polifka kiirehtivästi:

— Säädyllinen on meikäläinen nainen, jos hän vaan sunnuntaisin seurustelee miesten kanssa. — Nyt saat mennä nukkumaan! — Hiukan epämieluisan herkkyneenä kolisti Polifka patojaan ja kauhojaan.

— Tytön pitäisi päästä kirkon turviin, — ajatteli Polifka häpeissään. — Se on sellainen viaton karitsa, oikea kyyhkynen.

Milada hengitti syvään. Minä — vaan — ajattelin, — olenko —

— Mene nukkumaan, senkin heilakka, — tuiski Polifka kuin pyry, — en tahdo kuulla enää sanaakaan! —

Hän lykkäsi Miladan kyökin ovesta ulos, vielä hetken perästäpäin räyhäten itsekseen tämän maailman menosta.

* * * * *

Muutamia päiviä tämän jälkeen astuessaan konttoristaan, tapasi rouva Goldscheider Miladan, joka oli kykkysillään lattialla kuuraten lattoja. — Goldscheider tarkasti noita tummia soikeita kasvoja, jotka olivat kiintyneet häneen.

— Tällainen työ ei sovi sinulle, — sanoi Goldscheider, jääden seisomaan, — meillä on sitä varten palvelijatar. —

— Suokaa anteeksi, rouva, palvelijatar on tänään pesutuvassa pesemässä, eikä minulla ollut muutakaan tehtävää.

— Sinä olet äitisi näköinen, — sanoi rouva äkkiä harkitsematta, — ole viisaampi kuin äitisi. — Miten vanha olet?

— Kuudentoista, — kuiskasi Milada.

— Yhtä vanha kuin Alma Lucie, — välähti Goldscheiderin aivoissa. Lämmön heijastus väikkyi hänen kylmissä, harmaissa silmissään.

— Rouva Polifka, — huusi hän. Portinvahdin rouva tuli kiireesti.

— Tämä tyttö ei saa enää tehdä karkeaa työtä. — Minkänäköiset ovat hänen kätensä! — Missä hän nukkuu?

— Pienessä kamarissa, teidän armonne, — hm! — Rottakama —

— Onko meillä toinen huone vapaana? Tuo kapea Serafinen huoneen vieressä, asuuko siellä kukaan?

— Ei, mutta se tarvitaan joskus iltasin, muistutti portinvahdinrouva.

— Mitä iltaan tulee, — sanoi rouva terävästi tarkastaen Miladan kasvoja. — Todella hänellä olivat mustan Katharinen pelottomat silmät.

Goldscheider näki, että tuota tavaraa saattoi käyttää. Hän nyökäytti päätään ja poistui.

— Noh, neiti, minä onnittelen. Nyt olette saavuttanut menestystä, — maklakoi Polifka ivallisesti. Äänessä kuului pieni kateuden lisäsävy.

Milada nojautui vaieten käsipuuhun, tähystäen eteensä.

— Jos heräänkin yöllä ja havaitsen, että kaikki unikuvat ovat hälvenneet, — ajatteli hän apein mielin. — — Jono uusia mielikuvia syntyi ja tuli kuin tanssien häntä vastaan. Hän näki huoneen, jossa oli lukittuja kaappeja, kynttilöitä mielin määrin, kirjoja, sanomalehtiä, vieraita, aina uusia, aina vaihtuvia, — ainoastaan lomaa, ei työn rasitusta,… rahaa, — ja jotain sen johdosta, jotain sanomatonta, suurta, valtaavaa. —

Mailma, toinen mailma, noitten muitten mailma. Kuin lankavyyhdissä kerääntyivät hänen aivoissaan mielikuvat toinen toisensa ympäri… Hän huokasi syvään, nosti päänsä, katsellen hämillään ympärilleen… Hänen jalkojensa juurella oli harmaa, tomuinen rappukäytävä. Lattialla erottuivat räikeästi sen likaiset latat niistä kiiltävän kosteista, jotka hän äsken oli pessyt…

Vapisevat kätensä hän pisti vesiastiaan ja väänsi kuiviin rätit, jatkaakseen työtänsä, — huomaamatta, että portinvahdinrouva katseli häntä päätään pudistaen.

— Tuosta ei tule ikinä todellinen ilotyttö, — tunsi tämä alkuperäinen olento sielussaan.

Jokin hyvä taipumus oli johdattanut tämän lapsen noudattamaan sitä viisasta terveyssääntöä, että syvien sielullisten täristysten tapahtuessa on parasta ryhtyä täyttämään lähinnä olevaa välttämätöntä tehtäväänsä.

Herätessään aamulla uudessa huoneessaan, löysi Milada sänkynsä vierestä kirkkaan punasen hameen, valkoisen ohuen puseron punaisine viiruineen ja punasen lettinauhan.

Moosmann oli huoneessa, auttaakseen häntä kampauksessa. Huudahtaen ihastuksesta hän palmikoi Miladan paksun tummanruskean tukan ja kiersi palmikot lujasti niskaan.

— Noh kattoppas, kattoppas vaan, nyt varpusen poikaset tulevat syömään sokeriherneitä. — Saavat jotain katseltavakseen, kun sinut näkevät! —

Sydän hieman pamppailevana astui Milada Goldscheider'in konttoriin. Tämä vilahti kerran Miladaan, sanoen: — Odota! — ja jatkoi kirjotustaan.

Milada odotti kymmenen minuuttia. Sillä aikaa oli hänellä hyvä tilaisuus tarkastaa itseään peilissä… Hyvin istuvat vaatteet tekivät hänet kovin solakaksi. Hän oli siis pitkä… Hiukset olivat luonnosta kiharat. Hienoissa aalloissa ne valuivat ohimoille, pukien noita teräväpiirteisiä kasvoja harmaine, rauhallisine silmineen, joissa ei kuvastunut nuoren mielen kaihoa. — Syvä ja varova epäilyksen ilme väikkyi niissä, kuin sellaisella henkilöllä, joka kulkee vaarallista polkua, punniten henkensä pelastukseksi joka askeltaan.

Kymmenen minuuttia täytyi hänen odottaa. — Hän ehti tarkastaa Goldscheider'in kasvoja, joita hän ei vielä kertaakaan ollut näin läheltä saanut katsella. — Punasessa tukkalaitteessa siinsi hänellä harmaita juovia. — Hänen ihonsa oli rosoinen, teirenpilkkuja oli nenänharjalla ja poskisyrjillä nenän kohdalla. — Eriskummallinen pehmeä piirre oli suunpielissä hänen kirjoittaessaan. — Goldscheiderilla oli sinikivillä koristetut korvahelyt, joissa riippuivat kultaiset nupit. Hän kirjotti kovin tarkkaavana, liikuttaen huuliaan ja naputtaen herkeämättä vasemman käden pikkusormella pöytään. — Äkkiä hän puhdisti kynänsä. — — Tule tänne, — sanoi hän, tarkastaen tyttöä. Sitten hän nyökäytti päätään.

— Minä otan sinut saliini. Sinä olet Kathariinan lapsi. Äidistäsi oli minulla suuri hyöty täällä. — Vaatteet, jotka annan sinulle, saat lahjaksi. — Se merkitsee, minä pyhin pois velkasi, jahka lopetan toimeni — tässä liikkeessä. — Minulle sinä vaan olet velkaa — et muille. — Ymmärrätkö? —

— Kyllä, armollinen rouva.

— Olet palvellut täällä neljä vuotta palkatta. Vaatteet ovat siis palkkasi. — — Pääasia on, että kun minä poistun talosta, et ole kelleen nappia velkaa. Voit mennä vapaasti, minne haluat… Allekirjoita! — Goldscheider lykkäsi Miladalle kirjoitetun paperiarkin.

Milada otti sen käteensä ja rupesi sitä lukemaan.

Hämmästyneenä, mutta vaieten katseli Goldscheider häntä. — Nuori tyttö nyökäytti päätään ja kirjoitti jäykin, tottumattomin käsin nimensä paperiin. Rouva taittoi paperin hitaasti laskoksiin.

— Elä järkevästi ja sinun käy hyvin. Olet syntynyt ja kasvanut täällä, tunnet tämänlaisen elämän. Se etu on sinulla muitten ensikertalaisten rinnalla. Olet nähnyt ja kuullut kyllin. Järjestä elämäsi sen mukaan. — — Ihminen ei saa hukkua, hänen ei tarvitse kuolla rapakkoon. — Jos kokoat rahaa ja pääset täältä pois, — on mailma oleva sinulle avoinna.

Rouva Goldscheider vaikeni. — Hän oli puhunut enemmän, kuin mitä hän oli aikonut. — Hän oli puhunut omia havaintojaan, nyt hän ihmetteli omaa varomattomuuttaan. — Hän oli puhunut näin, muistellen sitä hiljaista, puhdasta Dresdenin katua, Goethe-katua, jolla hänen oma tyttärensä asui haaveillen yhdessä-oloa äitinsä kanssa.

Kaikki tämä yhtyi selittämättömään, tuntemattomaan edesvastuun tunteeseen, joka hetkeksi sai Goldscheiderin unohtamaan omaa jyrkkää itsevaltiusoikeuttaan.

— Toivon toimivani Teidän mieliksenne, armollinen rouva, — vastasi Milada, suudellen Goldscheider'in kurottunutta kättä.

— Jää huoneeseesi odottamaan. Iltapäivällä Sucher vie sinut viinitarjoiluunsa. Siellä saat oppia kohtelemaan vieraita. Juomarahoja ei sinun tarvitse siellä ansaita, — ymmärrätkö? — Sano Sucherille, että minä olen niin käskenyt. — Kuuden viikon kuluttua palaat tänne! Hyvästi! —

Milada kuului nyt neitien joukkoon. — Hänellä oli oma huoneensa italiattaren vuokraamassa huoneustossa. Sinne hän sai viedä koko päivän vieraita.

Illalla hän palveli kolmen muun tytön kanssa erikoishuoneissa. Hänen tehtävänsä oli toimia niin, että vieraat joivat mahdollisimman paljon samppanjaa, josta hänelle tuli osinko. Sen kuitenkin Carlotan antamat laskut veivät.

Ne kuusi viikkoa, jotka Miladan piti viettää viinitarjoilussa, pitentyivät kuudeksi kuukaudeksi, sillä Miladalla oli ollut hyvä onni. Hänen kohtalonsa olisi muodostunut vielä suotuisammaksi, jos ei paha sattuma olisi sitä turmellut.

Muutamia viikkoja Milada oli vanhan aatelismiehen leikkinukkena. Tästä hän ansaitsi ylimääräisesti viisisataa kruunua, mitkä tuo vanha herra lahjoitti hänelle postisäästökassakirjan muodossa. Tämän jälkeen Milada joutui korkeamman upseerin käsiin, kunnes lopulta eräs rikas berliiniläinen pankinomistaja hänet anasti. Tämä oli kovin tyytyväinen Miladaan, luvaten pitää hänet erikoisenaan kaupungissa olo-aikansa. — Milada sai kaikkea, mitä hän halusi, vaatteita, kukkia, makeisia, pikku lahjoja, — smaragdi-rintaneulan. [Vihreä jalokivi. (Suom. huom.)] Sai hän lupauksen saada hohtokivi-kaulakoristeen, jos vaan pysyisi kilttinä loppuun asti. Yleensä pankinomistaja oleskeli kaikkina vapaa-aikoinaan Miladan huoneessa, söi, mitä Carlotta vaan eteen asetti, joi ja maksoi kalliimmat viinit, siten hankkien rakastetulleen kunnioitetun aseman.

— Kaunis et ole, etkä myös ole roistomainen, mutta minä pidän sinusta siksi, ett'et ole toisten kaltainen. Vanha heilakkani siellä kotona, kiitoksia paljon, ett'en tarvitse tuota nähdä. — Sinun luonasi, hempukkani, virkistän itseäni hänen suloisten syleilyjensä jälkeen.

Hän näytti Miladalle Berliinissä asuvan lemmittynsä, paksun, vaaleaverisen, komentavan näköisen naisen kuvan, joka kovin miellytti Miladaa. — Kun Milada sitten tarkasti itseään peilissä, ei hänestä tuo helakanpunanen poskimaali sopinut kasvojen tummuuteen. Hän pyyhki siksi maalin pois, mistä vaan saattoi. Yleensä hän huomasi, että täälläkin olivat muut tytöt vilkkaammat ja meluavammat kuin hän koskaan voisi olla.

Ne kyllä kehuivat jälestäpäin, että elämä oli "roskaa", että he vaan pelasivat "kometiiaa" tässä elämässään, mutta Fritzin lystikkäät kokkapuheet, — Paulan säihkyvät silmät, kun upseereja tuli, heidän molempien hehkuvat posket ja otsa eivät voineet olla vaan näyttelemistä.

Carlotan viinitarjoilussa Milada teki ensi kerran havaintoja, jotka jäähdyttivät hänen nuoren sielunsa jäisen viimaiseksi. Yhdellä ainoalla selvällä katseella hän näki sen yhteiskuntaluokituksen, joka vallitsi hänenkin vähäpätöisessä piirissään. Tarkalla vaistolla hän huomasi luokka-eriäväisyyden koko kurjuuden, suvaitsevaisuuden ja nöyrtymisen eri hienot ja monenlaiset vivahdukset, — hän arvosteli omaa asemaansa mailman katsantokannan mukaan, joka kuin ahnas tuuli ensi kerran häneen iski, niinkuin tuli kiertää ja heiluttaa risua, ennenkuin se sen hävittää.

Hyvin hienolla vaistolla vaikka arastellen viilsi hänen terävä katseensa läpi ympäröiväin ihmisainesten tylsän massan, — se eroitti siitä valot ja varjot. Unessakävijän varmuudella hän kiipesi ammattikuntansa eri arvoasteita ylös ja alas. Hänen tietään eivät valaisseet auringon kirkkaat säteet, vaan keinotekoinen valaistus, joka leyhytti sillä limaisella polulla, jota myöten hän liukui yhteiskunnan kurimon kuiluun, kuunnellen siellä elämän alhaisimpia sykähdyksiä… Järkevä hyvyys johtuu siitä, että ymmärtää elämän eri asteita. Carlotan laitoksessa Milada saavutti tämän hyvyyden. — Hän näki sen suuren juovan, joka oli hänen, mustaan silkkiin puetun tarjoilijattaren ja niiden tyttöjen välillä, jotka toimivat ruokajakohuoneessa. Niitä lyötiin korvalle, jos ne uskalsivat sanoa jotain vastaan. Heidän täytyi elämänsä pitimeksi kerjätä vierailta leivänjäännöksiä ja juoda heidän ruokaryyppylaseistaan lopputilkan. —

Vielä suurempi oli luokka-eriäväisyys näitten "mustiin puettujen" tarjoilijaneitien ja niitten vieraitten naisten välillä, jotka ilta toisensa jälkeen tulivat yksityishuoneisiin. Ne olivat sorjia, koristeilla pyntättyjä tyttöjä, jotka seurustelivat tuhlaavien miesten kanssa, hymyillen liittoutuneitten tavoin Carlotalle ja tervehtien aamuaurinkoa vielä samppanjapullojen ääressä.

Ne nauroivat ja melskasivat kaikkien seuraan kuuluvien miesten kanssa, mutta elivät vaan yhden miehen — rakastettuna.

Ne olivat kaikki päässeet varmoihin käsiin. — Hyvin harvoin he vaihtoivat rakastajoita. Carlotan luona oli muuten rakkauden arvopaperien myyntihuone. Täällä hoidettiin huvittelevan suurmailman rakkauden-luetteloa, täällä sen maksukanta tarkastettiin ja arvioitiin.

Kun yllämainittuja "suhteita" oli erikoishuoneissa, eivät tarjoilijattaret uskaltaneet kutsumatta mennä sisään pöytiensä luo. Miladakaan ei siis uskaltanut. Oli myös kielletty silloin herrojen puhutteleminen, paperossien pyytäminen ja viinilasista hörppiminen.

— Meitä ne eivät ole laisinkaan kauniimpia, — muistutti jälestäpäin Paula kateisena, — ei ole puhettakaan siitä, että ne olisivat meitä parempia, mutta niillä on hitonmoinen onni. —

Milada ei tyytynyt tuollaisiin selityksiin. Syy siihen eroon, joka oli olemassa hänenlaistensa ja noitten neitien välillä, jotka käyttivät ylhäisten rakastajoittensa sukunimeä omien ristimä- tahi hyväilynimiensä jälestä, johtui kai syvemmistä syistä, laajempaa selitystä kaipaavista olosuhteista, kuin miksi hänen pikkumaisen kateellinen toverinsa tahtoi sen tehdä. Mutta mitkä syyt tuon eroavaisuuden aiheuttivat, sitä ei Miladakaan olisi voinut sanoihin pukea. Hän heitti siksi kaiken hautomisen, pääasiallisesti takertuen ahnaasti joustavalla havaintokyvyllään tositapahtumiin. Muu oli hänelle tällä haavaa vähä-arvoisempaa.

Miten halveksivasti esimerkiksi kohdeltiin niitä tyttöjä, jotka puettuina köyhän hienosti, hiipivät viinitarjoiluun, silmiään räpyttäen tottumattomina kirkkaaseen valaistukseen ja hämillään yrittivät pelastua liika röyhkeydellä jonkun vapaan pöydän luo! Carlotta näytti niille tuimana oven, sillä hän ei sietänyt niitä muulloin, kuin silloin kun he toivat miehiä mukanaan.

"Herraslaakareiksi" niitä sanottiin katukielellä… Väliin usea niistä nosti uhmaten hameensa, näyttäen väikkyvää silkkistä alushamettaan…

Nämät naiset olivat aivan rehelliset ja oikoset. Nälissään ne söivät kaikkea, mitä saivat, olivat taipuvaisia, melkein tahdottomia tarjoilijattarien käsissä, helliä ja kiitollisia niille miehille, jotka antoivat heille rahaa…

Väliin tulivat italiattaren viinitarjoiluun ne "synkät naiset." Silloin tarjoiluhuoneen valtasi hiljaisuus. Ne naiset olivat hunnuissa ja puettuina tummiin pukuihin, tullen kaksin ja kolmin herroineen, jotka olivat hyvin juhlallisen näköisiä ja ostivat viiniä vaan lasittain. Carlotta selitti tytöille, että nämät olivat "säädyllisiä naisia." Hän antaa piun paun tuollaisille naisille. Kun ne tulevat, niin kaikki ihmisen ilo menee p… läpeen. Carlotta tekeytyi niille kovin makeaksi, mutta varastohuoneessa hän jäärytteli heitä, vääntäen naamaansa. — Pysyisivät kotonaan pesemässä lastensa rättejä, etteivät kävisi täällä töllistelemässä kuin teatterissa. —

Miladaa nämä naiset miellyttivät. Ne kumartuivat toisiansa kohden kuiskien, ja Milada huomasi, että nämät "säädylliset" olivat aina hyvin vakavat, melkein surullisen näköisiä. Ne joivat vaan hiukan lasin syrjästä, eivätkä nauraneet millekään pilapuheelle. Väliin Carlotta istui heidän pöytänsä ääreen puhumaan vastoinkäymisistään ja ruoka-aineitten kallistumisesta. Väliin sentään jokin herra kutsui tytöt luokseen, tarjosi viiniä laskien vähän leikkiä. Mutta keskustelu ei luistanut. Hyvännahkainen Paulakin, joka heti nosti hamettaan, kun joku ehdotti lystiä, istui sellaisissa tapauksissa jäykkänä, paeten ensi tilaisuudessa.

— "Milloin menette nukkumaan?" — jäljitteli Paula heidän selkänsä takana, harmistuneena heidän kyselystään: — "Mihin menette kävelemään?" — "Onko Teillä vanhemmat elossa?" — Senkin viuruleuat! Mitä tuollainen kysyminen hyödyttää?

Kun Milada kerran tarjoili, näki hän, miten eräs nainen osotti häntä, sanoen: — "Hyvä Jumala, miten tuokin raukka on nuori!" —

— Mitä pahaa siinä on, — ajatteli Milada. — Sehän on minun ainoa onneni, että olen nuori ja vasta taloon tullut. —

Muuan herra kutsui hänet sittemmin pöytänsä ääreen, nipisti häntä poskeen, puhellen, että hänestä oli hauska nähdä, ett'ei Milada ollut niin maalattu kuin muut.

— Haluatteko viiniä? — sanoi eräs naisista… Milada ei heti huomannut kysymyksen koskevan itseään. — Ensi kerran eläissään häntä teititeltiin. — Omituinen tunne jäykistytti hänet silloin. Naisääni tuntui niin suloiselta, melkein pelokkaalta. Miksi nainen oli peloissaan? —

— Viiniä ne heilakat kyllä juovat, — sanoi herra ryypätessään — no, haluatko?

— Parempi olisi kääntää selkänsä — ja sylästä se suustaan, — huusi Paula toiselta puolelta. — Yleensä meillä on hyvä sylkemisen halu. — Naiset katsahtivat toisiinsa.

Milada kuuli nimeänsä huudettavan sivuhuoneesta. Hän riensi kiireesti sinne.

— Tuo näyttää hyvin yksinkertaiselta, — sanoi muuan nainen, huokaillen hänen jälestään.

Paula kertoi tämän vahingoniloisella naurulla Miladalle. Sen erän perästä Milada tuli entistään varovaisemmaksi, aina silmäten tutkivana tarjoiluhuoneen yleisöä, ennenkuin astui sisään.

Ensimäisen siveyssaarnan kuuleminen ei tehnyt häneen edullista vaikutusta.

Iltapäivällä saivat tytöt luvan lähteä kävelylle. He läksivät tavallisesti Prater-seutuun, juoden siellä kahvia Meijerissä. He katselivat seisahtelevia ajurivaunuja, hevosillaan ponnahtelevia ratsastajoita, ohi piriseviä automobiileja, ja joka kerta kun näkivät tutun, hyppäsi Paula pystyyn, taputtaen huomiota herättävästi käsiään.

Täällä Milada näki ensi kerran suurkaupungin hienoston elämän… Hän istui kuin kuumeessa, katsellen tuota nauravaa ihmismerta, jossa vaihdettiin tervehdyksiä, nyökäytellen päätä, tavattiin toisiaan ja turistiin.

Konemaisesti hän kiersi lusikkaa kahvikupissaan, kuunnellen hajamielisenä Paulan huudahduksia ja huomautuksia. Hänen aivoissaan kihisi kysymyksiä, joihin hän ei keksinyt vastausta. — Nuo ihmiset, — keitä he olivat? — Miten he elivät? — Miksi ne aina nauroivat? — He eivät olleet maalattuja. Heidän ei tarvinnut paljastaa rintojaan, — ei viitata herroille eikä maklakoida. Ne istuivat tuossa tyynesti. Herrat kumartavat heille syvään, mennen varovaisesti ja hitaasti heitä kohden. — Katsos, — sanoi hän ihmetellen Paulalle, joka piti häntä käsivarresta kiinni, — herrat kävelevät varpaillaan noitten naisten edessä.

Kerran kaksi kovin solakkaa, vaaleaa naista herätti hänen erityisen huomionsa. Ne olivat näöltään sisarukset, puettuina valkoisiin pitsipukuihin, täynnään hohtokiviä. Kun ne astuivat vaunuistaan, ryntäsi koko lauma ratsastavia herroja heitä tervehtimään. Kumartuneitten päitten ja kuiskeitten läpi he koettivat raivata itselleen tietä istumapaikalleen.

— Keitä nuo ovat, — sanoi Milada painostunein mielin tuijottaen heihin.

— Nuo naiset ovat sellaisia, jotka pettävät miehiään. Siksi heillä on hohtokiviä ja pitsipukuja, — sanoi Paula halveksien.

— Sinä elät kymmenen kertaa siivommin kuin he, — ärähti kaunis Fritzi, viinitarjoilun tähti. Fritzi oli ihmeen suloinen, vaalea nainen, jolla oli säännölliset, hienot kasvonpiirteet. Kävelyretkillään hän kiintyi pääasiallisesti pieniin lapsiin, nauraen ja tarttuen heidän pikku kätösiinsä, kun he kulkivat ohi, yrittäen aina salaa herättää heidän huomionsa.

Fritzillä oli itse kuudenvuotias lapsi kotona hoidettavana äidin luona. Tätä lasta hän rakasti aina jumaloimishaluun asti, ja kaikki minkä hän näki, sai hänet kaiholla muistamaan "Sissi-kissaansa"… Katso tuollaista nättiä leninkiä! — Sellainen pitää minun ommella Sissilleni. — — Katsos, — Miia! — Leningissä on kuusi rimsua hameessa ja kolme hihoissa. — Kuule, Sissille minä laitan samallaisen puvun, mutta taivaan sinisen värisestä kankaasta. —

Tähän aikaan tapahtui jotain, joka oli erittäin paikallaan äkkiä kirkkaasti valaisemaan sitä epäselvyyttä, joka vielä vallitsi Miladan havainnoissa ja epäilyksissä.

Tytöt saapuivat taas kerran kolmisin Meijeriin. Kun he ihmisillä täyteen ahdetussa puistossa eivät löytäneet vapaata pöytää, istuivat he samaan pöytään vanhan avioparin kanssa, joka suopeana nyökäytti heille päätään suostumuksen merkiksi. Rouvalla oli ystävällinen, kellertävä naama, jolla hän mustan pitsiröyhelöpäähineensä alta hymyillen ja hyväntahtoisena katseli noitten kolmen kauniin tytön kasvoja.

Paula käänsi itseään sinne tänne, huoahtaen avomielisesti. — Ei ole yhtään upseeria taas täällä! — Lopulta hän rupesi heittämään silmäyksiä polkupyöräilijäjoukolle.

Kotvasen kuluttua vieressä istuvat vanhukset pistivät päänsä yhteen.

Sairaalloisella tarkkuudella tutki Milada vanhan rouvan hätääntyneitä kasvonilmeitä, hänen urkkiessaan tyystin pöytänaapureitaan.

— Kuule Fritzi, he puhuvat meistä, — huomautti Milada hermostuneena toverilleen, joka selaili pilalehteä.

Fritzin vaaleansiniset silmät vilahtivat kerran täydellä säihkyllään vanhaan aviopariin. — Anna heidän olla. — Hän oli tällaisiin selkkauksiin tottunut.

— Mitä tuo rouva ajattelee meistä? — Hän arvaa, että olemme ilotyttöjä. — Hyi, heidän seuraansa tahtoisin mieluimmin välttää, — sitä rouva miettii, — tämmöistä Milada jauhoi päässään. Herkeämättä hänen ajatuksensa pakottivat häntä vilkaisemaan vanhan rouvan liikkumattomiin kasvonpiirteisiin.

Samassa eräs poikamaisen nuori upseeri kulki pöydän ohi. Paula kääntyi kuin sähköiskusta, huudahtaen upseerille, joka halukkaana katseli tyttöjen pöytään päin:

— Hei, hei, tuo poika olisi minun maatani. — Vanha herra tuuppasi tuolinsa taaksepäin, huutaen:

— Vahtimestari! — — Vanha rouva jätti heti Meijerin. Suurin, levottomin silmin, joissa välke värisi ja kipenöi, seurasi Milada tapahtumaa.

— Sellaisia pöllöjä, — sanoi Paula.

— Olisit pysynyt hiljaa, — sihahti Milada vihoissaan. — Miksi herätit huomiota! —

Aivan odottamatta tuo tavallisesti hyvin järkevä Fritzikin puolusti Paulaa. — Miksi tulevat tänne ollenkaan, jos ei kaikki seura ole heidän hienojen neniensä mukaan! — vastasi hän ylenkatseellisesti, jatkaen lehtien selailemista.

— Senkin vanha katti tuo äijä, suuttui, kun en viitsinyt ruveta hänen kanssaan tjangsaamaan — huusi Paula niin kovaan, että puhe kuului läheisiin pöytiin. Puoli nauru paisui siellä honotukseksi, olkapäitä kohautettiin, osaksi käännyttiin vastenmielisyyden merkiksi selin. —

Nyt tapahtui jotain, joka oli Miladan mielestä kummallista. — Fritzin lukiessa ja Paulan käännyttyä selin ohikulkevia tarkastamaan, sai Milada nähdä pää pystyssä kaikki ne halveksivat katseet, joita sinkoili häntä kohden salaa ja julki joka taholta. Ensi kerran eläissään hän sai itsetietoisena vilahtaa siihen kuiluun, joka erotti hänen mailmansa toisesta mailmasta.

Uteliaita, kylmiä, julmia katsahduksia välähti yhä häneen. — Liikkumattomana hän istui, ottaen ne vastaan — kuin jotain, joka hänelle kuului. —

— He katselevat tännepäin ajatellen… tuo nuori on myös sellainen, — hyi sentään. —

Sehän oli totta, — ilotyttöjä he olivat kaikki kolme. — — Milada kohotti päätään… Hän oli kasvanut Punatalossa!… Hänen täytyi palata sinne… Herrat tuossa ympärillä tiesivät varsin hyvin, mitä se merkitsi!… Ja naiset… Myös he sen tiesivät. He nauroivat pilkallisesti… Tuossa muuan oli ihan kumartunut kokoon, tirkistellen häneen päin. Miladalle oli aivan yhdentekevää, mitä he rupattivat. Pää-asia oli, että hän itse oli terve ja nuori. Illalla häntä rakastettiin. — Kun herrat tulivat Carlotan huoneustoon, olivat he hiljaa kuin hiiret, eivätkä uskaltaneet käpäläänsä kohottaa. Kaikki he olivat kiimasta harmaat naamaltaan. — — Mutta vaikka Milada olisi kuinkakin päätään vaivannut, yrittäen pelastua, niin hän ei päässyt selvyyteen, ei päässyt katseita pakoon. Raskas, hirvittävä yksinäisyyden tunne valtasi hänet. Noista katseista, noista salaisista kuiskeista, noista hyvin kuvaavista viittauksista ja hänen omien levottomien mietteittensä synnyttämästä kiihkosta syntyi lohkare lohkareelta se muuri, jonka takana elivät "toiset naiset", joilla oli oma ylpeytensä, oma halveksumisvaltansa, oma onnensa, omat huolensa, omat yhteiskuntalaitoksensa ja lainsäädöksensä, ijankaikkisesti Miladan kaltaisilta naisilta suljetussa mailmassa.

Kun Milada vanhempana yritti luoda todellisen kuvan suhteestaan tuohon "toisten naisten" maailmaan, — ilmestyi äkkiä hänen mielikuvitukseensa joukko ihmisnaamoja, jotka kuin tuona hetkenä Meijerissä katsoivat häneen kovasydämisen näköisenä ja ilkkuvin silmin kuin velhoimalla lamauttaen hänen vapaita liikkeitään.

Mutta silloin syntyi myös Miladan sielussa ensi kerran yksilöllisen olemassa olon lain tietoisuus, joka oli riippumaton toisten tahdosta voiden säilyttää oman ikuisen laatunsa kaikkein muitten ihmisten itsekkäistä pyyteistä huolimatta. —

— — Puolen vuoden kuluttua jätti berliiniläinen pankinomistaja kaupungin. Milada palasi Carlotan liikkeestä Punataloon.

Sateisen tammikuun iltana astui Rouva Goldscheider äkkiarvaamatta Miladan luo tarttuen hänen käteensä ja tuupaten hänet Horner'in luo, joka tapansa mukaan istui tulipesän ääressä.

— Tässä on sinulle mies jotain, ett'et ihan nuku kynsiin… Tämä on nuori. On Katinkan tytär. Sinähän tunsit äidin. Silloin me olimme molemmat nuoremmat, — ja tämä oli — näin matala. —

Horner kohotti sairaankalpeat kasvonsa.

— Katinkanko, — heh! — vai todella! — Katinka oli vasta kissa. — Ja tämä, mikä se on? — Nuori on hän, — kovin nuori. — Horner pisti pureksitun sikarinpätkänsä vasempaan suupieleensä… Häh, likka, maistuuko tämä soppa sinulle? — Rasvaista makkaraako se on? — Horner teki rivon liikkeen… Tarvitsetko viinaa voidaksesi sen sulattaa? — Saamaan pitää, odota vaan! — Horner veti Miladan aivan kiinni itseensä kiertäen käsivartensa hänen lonkkiensa ympäri.

Milada tunsi parhaimmallakin hillitsemishalullaan heräävää vastenmielisyyden tunnetta tuntiessaan tuon miehen pehmeitten lihavien sormien pusertamista.

— Jää, — mutisi Horner, — minulta saat viinaa, väkevää viinaa, joka kaikki makkarat panee sietämään, puhdistaa sisälmyksistä niitten jättämän liika — rasvan! — Sen hän kuiskasi ihan korvaan.

Aika ajottain hän pakotti Miladan juomaan siitä lasista, josta hän alituiseen itsekin ryyppäsi.

Toiset tytöt tekivät julkista pilaa heistä huudahtaen äänekkäästi heille purevia haukkumasanoja. Mutta Milada jäi Hornerin luo istumaan. Jotain uutta, jotain harvinaisen kiihoittavaa oli noissa katkonaisissa lauseissa, jotka Horner lausui yksitoikkoisella veltolla äänellä.

Hänen puheensa varovainen paino melkein herpautti hänet ruumiillisesti, mutta samassa hän tunsi, kuinka hänen olosuhteiden jäykistyttämään sieluunsa tuli jotain hempeää, jotain suloista.

— Anna toisten nauraa, tanssia mellastaa. Pysy sinä tyynenä, selkäranka suorana ja katsele heitä sivulta päin! — Luuletko, että hekään näyttävät toisille ankaraa, hikihelmejä nostattavaa elämäänsä? — Sellainen lapsellisuus olisi naurettava, tyttöseni! Ei kenenkään elämä ole koskaan täydellistä. Jokainen meistä elää jakson jonkunlaisen tuntemattoman kamppailevan aineksen sykähdyksiä, joiden perus on kuolemattoman varmuuden jano… Pitää siis kohdistaa huomiokykynsä ainekseen, eikä hetken aasimaiseen ilmiömuotoon… Ihminen voi alkaa elämänsä keisarinnana ja kuitenkin vaipua portoksi… Ja portosta voit kehittyä mailman valtiattare… Aina pitää pyrkiä eteenpäin jotain päämaalia kohden. Kuka on sen muka pian saavuttanut? Kuka oli niin täydellinen, ett'ei hänessä ollut kehittymisen varaa? Kuka tunsi, kuka hallitsi kohtaloaan? Kuka johti toisten kohtaloita? — Goethekö? — Kristusko? — Asia on kysymyksen alainen. — Kuolemattomuus meissä on toivonhalumme, — se on se elämän sopusointuisuuteen pyrkivä toiminnan aaltoileminen, joka meidän tekojamme aiheuttaa, se elämä joka tekona meissä ilmenee, se vajoo takaisin alkuperäisyyteensä taasen palatakseen uudelleen elämään. Sinä olet aina ollut olemassa, sinä tulet yhä ilmestymään ilotyttö Phryne. Miksikä sinä kärsisit tämän olemassaolosi muodosta, vaikkapa hieman eläisitkin sikamaisesti? Kyllä ikuisuuden sopusoinnun laki rikkomisesi tasoittaa? — Siis elä vaistojesi mukaan, naura, remua, laula, ole epätoivoinen — vaan älä usko, että tämä elämäsi muoto on ainoa luontosi suuressa aallokossa. Tiedätkö, mikä on sinulle tärkeintä? — Tärkeintä on saapua päämaaliisi… Siis elä anna luontosi luistaa, suo aineesi vaihtua, älä sitä estä liika suurella arvokkuutesi tunteella.

Vähän välistä täytyi Miladan mennä vieraita palvelemaan tahi tarjoilemaan — Goldscheiderin tahi Olympian viitattua hänelle. Hän hävisikin hetkeksi salista, mutta palasi aina kuitenkin konemaisesti Hornerin luo kiduttaen sieluaan noitten outojen arvoitusten selittämisellä, noitten sanojen tajuamisella, jotka jyskyttivät yhteiskunnan jättiläismuuria vastaan kuin suuret jättiläisen viskaamat kivet.

— Vuosituhansia olet ollut olemassa, vuosituhansia sinä tulet elämään, sillä välillä eläen aikasi aasimaista olemassa oloasi. Sinä olet osa periaatetta, osa, joka arvaamattoman sattuman johdosta on viskattu lantaläjään. Ota kohtalosi itsetietoisena tosi-asiana ja sinä olet onnistuva. — Puno juuresi syvälle siihen maaperään, josta olet alkujasi, ime siitä voimaa ja mehua. Silloin saavutat selvän päämaalisi.

Sontiainen esimerkiksi on järkevä eläin. — Sillä on elämisen taito. Se iloitsee oman kuorensa viheriästä loistosta, eikä välitä siitä, että se haisee toisen olennon nenässä.

Oletko nähnyt oikeata sontiaista, — jota sanotaan Skarabaeus koprophagukseksi? — Sinä onneton et ole nähnyt sellaista hyönteistä, — toisti Horner tulkiten Miladan vastausta ja opettaen. — Sontiainen on pieni sangen hauska koppakuoriainen. Se on kullanvihreän välkkyvä. Se on itse asiassa loistokas eläin — luonnontutkija nauttii kovin sen väristä. Kun sen otat käteesi, silloin se laskee mustanruskeaa vettä vihreänkultaisesta takapuolensa lävestä ja sinun uteliaaseen nenääsi pistää sangen tuntuva löyhkä… Ymmärrätkö? — Tämä on sontakasan periaatteen aineellinen muoto.

Sontiainen sanoo, minä olen tällainen, rakkaat ystävät, he, he, siksi että teillä on lantakasoja, mihin olette viskanneet kaikenlaista mätänevää rikkaa ja moskaa. He, he, he, minä viihdyn siellä erinomaisesti, lihon ja pullistun. — … Jos teidän nurkkapielenne olisivat aina puhtaat, arvoisat kansalaiset, niin minunlaiseni ei menestyisi. Minulla on vihreänsilkkiset alushousut, — Horner kahmasi Miladan hameen alta, — minulla on kultanahkakengät ja koristeita kaulassa ja rinnoilla. — Yhteiskunnassamme on lantalättejä. — Ne olisivat terveydelle vaarallisia ilman minua… Katsokaa, mitenkä minä heloitan siellä…

Asetu hetken miettien tapahtumain yläpuolelle, ja sinä saatat periaatteesi voittoon. — Miljooneja ilmiöitä vaivaantuu, kuluu, kiitää hyödyttöminä ja liikanaisina eteenpäin kuin olemassa olon ulostukset. — Lantaa, lantaa, olemme me kaikki, me nautintohimojemme orjat. —

Syvämietteisenä tuijotti Horner tyhjennettyyn lasiinsa.

Sitten hän heilutti sitä.

— Tuo hienoa sokeria, vettä ja kaksi sitruunapuolikasta, josta siemenet ovat poisperatut. Minä sekotan itse, autan sinua. — Sinä pääset yhdestä tehtävästäsi vapaaksi. — Voisit siksi miellyttää minua.

Totellen otti Milada tarjottimen ja teki työtä käskettyä…

— Sus' sentään, Horner kulta, maksatteko minulle suotta eläkettä, — huusi Olympia, joka ylpeili taloudenhoitajattarena avainkimppuineen ja rahalaukkuineen.

— Vanhuksille maksetaan aina eläkettä, — vastasi Horner raa'asti. Olympia mulahti häneen raivoissaan kulkien kohisten ohi.

Hyvillään oikoili Horner sääriään. — He, he, elämässä on tilaisuus sentään sanoa pieniä miellyttäviä pistopuheitakin.

Tuossa hän on kääntänyt yhden sontiaisen selälleen ja suutuksissaan se koukeroi koipiaan niin vimmatusti… Ja tuo toinen sittiäinen?… Se nuori? Se kömpi kaikin voimin kuuliaisena hänen ympärillään nostaen tuntosarviaan ilmaan. — Niin, niin, pikku kiihoitus teki hänelle erittäin hyvää. Hänen Elisensä tiesi sen ja toimitti hänelle tällaista huvia vähän perästä. Tytöt antautuivat hänelle; toiset siitä syystä, että toivoivat saada häneltä perinnön, toiset siksi, että luulivat hänen naivan heidät, vetäen heidät siten niskasta pois tästä rämeestä. — Siveellisiä syitä heillä oli aina. Mutta kun pari kertaa rakastettuaan rakkaus tuli happamaksi, kaikessa jalomielisyydessään he kiersivät ivallisina Hornerin ympärillä. Mutta se ei häneen koskenut. Hänen oli sikamaisen hyvä olla ja sillä hyvä. Eikö hän sittenkään kerran löydä tuosta ryöminästä ja hyörinästä pyhää sontiaista?7 Hän nauroi ääneti itsekseen. Ennen hän teki tuhmuuksia… Nyt hän ei enää sitäkään viitsinyt. Häntä huvittivat vaan ensikertalaisen tyhmän suuttuneet kasvot, kun hän lykkäsi tämän pois sylistään, eikä tehnyt kuuluisaa "housuntaskutemppua." Tulvana sai hän silloin kuulla haukkumasanoja. Hänestä oli autuaallisen virkistävää kuulla noita häijyyksiä ja poistua nauraen ilman mielenliikutusta, ilman sisäistä taistelua, tuntematta tuota tavanmukaista välttämätöntä paritteluhalua.

Milada palasi ja Horner sekotti itse juomansa, — puhuen laveasti ja tarkkuudella. — Sinun pitää valmistaa tällaista joka päivä. Sinun tähtesi olen suututtanut Olympian. Minä en aio sille enää kiivetä. — Ymmärrätkö minua?

Milada nyökäytti päätään.

— Sinä näytät tunnerikkaalta tytöltä. — Mikä on nimesi? —

Milada. — Kuuluu kauniilta. — Kuuluu väärentämättömältä. — Kuinka vanha olet? — Seitsemäntoista vuoden vanha. —

Hornerilla oli eriskummallinen tapa puhua ihmisten kanssa. Hän istui toiseen sivuttain, taivuttaen oikeaa pumpulilla täytettyä korvaansa puhuteltua kohden, puhuen kuiskien lasimaisten silmämunien kiertyessä levottomasti ja kiireesti, kun hän tarkasti muita huoneessa olijoita.

Vaikka Milada katseli häntä tarkkaan kirkkailla, harmailla silmillään, ei hän voinut sittenkään saada Hornerin levotonta katsetta itseensä kohdistumaan.

— Tahtoisitko päästä täältä pois, — puhui Horner sohlaten niellessään sahtiansa. — Mene! Sinulle ei ole parasta jäädä tänne. Mene ulos, häviä ikuisiksi ajoiksi!

Milada pudisti vakavana päätään. — Se ei käy laatuun, — sanoi hän, — olen armolliselle rouvalle satoja velkaa.

— Mainiota, kerrassaan verratonta, — purskahti Horner sanomaan, niin että hänen sylkensä suitsui Miladan kurottuneille kasvoille. — Aasi, sylkäsi hän, — sinä olet vapaa. Etkö sitä tiedä! Ei kukaan voi sinua vangita… Ovet ovat tuossa auki… Käytävä on vapaa…

Ulkona on kaupunki yöhiljaisuudessaan. — Tyhjäntoimittajat vaan liikkuvat pääkadulla, hullutellen haudan partaalla. Mene, hälvene heidän joukkoonsa. Kukaan ei sinua pidätä, kukaan ei sinua hae. Mikä arvo sinulla on tuon ihmisen silmissä? — Horner osotti Goldscheideria. — Sinä olet maksamaton lasku, et muuta. Tuossa on ovi, mene, sanon minä! —

Niin kovin saattoi Horner vaikuttaa sanoillaan tuon tytön sieluraukkaan, — että tyttö nousi ja astui ovelle päin. Mutta samassa hän näki Hornerin katseen, joka hitaasti kohdistui häneen, kutsuen takaisin. Ahnaalla uteliaisuudella tarkasti Horner Miladaa, kuin näkisi hän tämän ensi kerran.

— Ihmeellistä, — mutisi hän melkein peloissaan, — muut kaikki ovat nauraneet. Tuo ainoa tuossa, tuo ainoa meni. —

* * * * *

Tällä lailla syntyi toveruuden suhde Miladan ja Hornerin välillä. Heidän ystävyytensä oli sellainen, ett'ei hengen mailmassa voinut kuvitella merkillisempää ja harvinaisempaa.

Horner oli porvarillinen rappeutumisilmiö. Hänessä kyti siksi vihaa kaikkia lakeja ja säädöksiä vastaan, yleensä koko yhteiskunnallista järjestysperiaatetta vastaan. Tämä hänen taipumuksensa johtui etupäässä ruumiillisista vajavaisuuksista. Hän inhosi "menestyksen kukonaskeleita" sekä "tuota aasimaista hulluutta, että vaihtoi taipumuksiansa ja työvoimiansa arvo-asemaan, virkoihin, maineekkuuteen ja säätyihin."

— He ovat musertaneet minut, — sanoi hän Miladalle, — ja hänen pistävät silmäyksensä kaivertuivat tämän kasvoihin, — ja miten he ovat sen tehneet, — erään luutnanttivinttiön avulla, joka sanoi inhoani hevosen selässä istumista ja sapelin kalistamista vastaan — pelkuruudeksi ja siksi asetti minut koulupoikien ja mailman silmissä pilkan mestauslavalle kutsuen minut humpuukimestariksi. Ja herra tirehtööri jatkoi alettua uraa kaikessa halpamaisessa siveysinnossaan, sanoen erinäisiä halujeni tyydyttämiskeinoja ja olemassa oloani välttämättömiä ruumiillisia sukupuoli-ärsytyksiä, joita en tahdo tässä mainita, "sopimattomiksi sikamaisuuksiksi." Sellaisten miesten ansaan olen vajonnut kuin sudenkitaan. Ja kyllin he ovat minut saaneet vajoomaan lokaan aina kurkkuun asti… Siksi pysynkin siinä.

Kun Horner oli vuosien kuluessa menettänyt viimeiset arvonimensä ja etunsa, jotka hänelle olivat olleet kimnaasin opettajana ja yliopisto-kansalaisena, liittyi hän osaksi luonnollisista taipumuksista, osaksi kostosta voittoisaa yhteiskuntaa vastaan, joka antoi hänen aina tuntea valtaansa, "kaikkiin sairaaloisiin, orjuutettuihin ja osattomiin" olentoihin, joiden joukossa hän saattoi näytellä jotain rollia.

Horner kuului noihin lahjakkaisiin, mutta heikkoluontoisiin yksilöihin, jotka voivat tyyntyä ja siveellisesti viihtyä ainoastaan rappeutuneen mailman hermostuttavassa ilmapiirissä, — sillä sen rajalla loppuu yhteiskunnan vaatimusvalta. Tähän ilmapiiriin voi ihminen tulla vapautuneena kaikesta sivistyksen vaatimasta häveliäisyydestä, ennakkoluuloista ja säädyllisyydestä. Tämä on ihmisen lainvastustamishalun, vaistoelämän ja sen tyydyttämisen ainoa suojapaikka.

Horner ei voinut mukautua minkäänlaiseen yhteiskunta-elämään, — ei sellaiseenkaan, jonka muodostivat ammattihaureutta harjoittavat naiset ja heidän käyttäjänsä. Mutta eräs seikka tässä elämän komeroissa miellytti häntä, se oli se hävityksen hirvittävä temmellys, joka kehkeymättä kaikkia täällä ruhjoi.

— Pyyteitten pääleireiksi — kutsui hän porttoloita. Siellä ei kukaan voinut kohota, nousta yli toisten omaamatta ehdottoman rappeutumisen itua.

Tämä ympäristö sopi hänen kostonhaluiselle luonteelleen.

Hän tunsi nämät olijot, — heidän kohtalonsa nousut ja laskut, ne sieluntäristykset, ne mielen kouristukset, sen hitaisen väsymisen, sen henkisen toiminnan veltostumisen, joka päättyi kaiken itsensä säälimisen loppumiseen, sen itsensä säälimisen, joka on alkuperäisin itsensä säilyttämisvaiston ilme.

Hän tunsi sen kauhistuttavan inhon, jota nämät yhteiskunnan hylkäämät olennot tunsivat omaa itseään kohtaan, hän kuuli ainoastaan miten nämät onnettomat kuolevan sielunsa viimeisillä kouristuksilla kirosivat sitä, että heidän ruumistaankin tämä elämä pala palalta mädännytti.

Siveellinen mailma oli siihen määrään jaksanut näitä ihmisiä kolhia, että juuri he itse, jotka tiesivät olevansa ainoastaan tuon siveellisen mailmanjärjestyksen tuottamia ilmiöitä, lopulta kuitenkin uskoivat omaan syyllisyyteensä ja ammattinsa rikollisuuteen. Ja Horner tulkitsi sen seikan, sanoen, että hyveen ja oikeudenmukaisuuden kiitettävä intoilu oli todella aikaansaanut niin paljon, että se saattoi oman yhteiskunnan uhreja kehittää niin pitkälle, että ne pitivät itsensä halveksimista ja itsensä turmelemista yhteiskunnallisena velvollisuutenaan.

Kaikkien heidän täytyi siis sortua!

Ja paljon sortuneita oli Horner nähnyt. Hän oli nähnyt tyttöjä, joilla oli suuremmoinen ja kiihkeä luonne, tyttöjä joilla oli toimiva lahjakkaisuus ja ponteva tahdonvoima, jotka pyydystettyjen kärpästen lailla potkivat siinä myrkyllisessä liima-aineessa, johon olivat joutuneet. Hän oli nähnyt tyttöjä, jotka vielä nautinnon loassa olivat naisellisen kainoja, — mutta kaikki — niin vahvat kuin heikot joutuivat täällä häviöön, heidän täytyi armotta syöstä perikatoon.

Kaikki, mitä saattoi elämäksi sanoa, täytyi täällä mädätä ja kuolla.

Oi elämää, tätä elämää, jota hän niin sammumatta vihasi ja kuitenkin ahnaana ja kyllästymättä ajoi takaa.

Elämä, tuo voittoisa, aina uudistuva, aina kaikkea masentava valtiatar, jossa ei ole halpamaisuuden eikä virheellisyyden täplää, joka hallitsee niin korkealla yli meidän jokapäiväisen hyörinämme, — ett'ei kenenkään viha eikä rakkaus voi häntä häiritä, tämä keisarillinen hallitsijatar kärsi täällä porttolan piilopaikassa lyöntejä lyöntien jälkeen, tappion tappion perästä. Kuin valkoisen hohtavalla liekillä poltettiin elämän pyhimmässä uhripalveluksessa viimeinen inhimillisyyden jäännös sen temppelin papittareista. Ja sill'aikaa toisten hyveekkyydellä viskattiin heidän ylitsensä tuhkaa ja hiekkaa. Oi, ikuisti hedelmätöntä hävitystä! — Oi, sinä siveyden Saharan hieta-aavikko, sinä ammattihaureus! Osoittakaa minulle, onko olemassa olossanne laillisuutta, sopusointua, matemaatillista järjestystä ja edistyksellistä uudistusta! — Minä sanon sinulle, hyvä neiti, kaikki on kuohuntaa, määräämätöntä arvoitusta, ja säännöttömyyttä. — Minä kiellän, kiellän kolmasti, että muka jalostuisimme, kohoisimme. — Portto on paras luonnon kuva. Mitä me sanomme elämäksi, ei ole muuta, kuin että imemme kuiviin luonnon rikasta, mehua pursuvaa, vaistomaista, ylenpalttista ruumista, joka kaikkialla pyrkii sukua jatkamaan. Viisaustiede on läpipääsemätöntä pensastoa, sen joka selvitteleminen on puunhakkaajan taidetta. Kuin apinat niin ihmisetkin hyppelevät pensastossa pureskellen kuivia pähkinöitä.

Tällä lailla puhui Horner. Ihmeellisintä hänessä oli kuitenkin se seikka, että hän huolimatta kieltämättömästä rappeutumisestaan ja viileydestään ja vellinvetelästä luonteen heikkoudestaan, kuitenkin määräsi härkämäisellä, itaralla, kaikissa vivahduksissa esiinpistävällä toimintahalulla. Hän oli sellainen kuin nuo lihavat, liikkumattomat petokasvit, jotka tukehuttavat nesteellään niitten lehdille lentäneet hyönteiset. Kun noitten petokasvienkin niin Hornerin ainoa luova halu oli houkutella ihmisiä seuraansa voidakseen valaa ne ihan täyteen omia periaatteitaan. Jo varhaisimmasta nuoruudestaan hän vainusi sellaisia ihmisiä, riippuen niistä kiinni sitkeällä, usein sopimattomalla itsepäisyydellä joka kerta etsien kitkerämpänä ja pettyneempänä uhriaan.

Kaikki halunsa sykähdykset oli hän koettanut purkaa nurjiin mielikuvituksen lentoihin. Mutta hän etsi ihmistä, joka olisi voinut aineellistuttaa ne kuohut, jotka uusina persoonallisuusilmiöinä kangastivat hänen aivoissaan. — — Hän tahtoi valaa henkensä muihin voidakseen näyttää vihasta räiskyvälle mailmalle, minkä voiman se oli hylännyt, minkä neron se oli poisheittänyt.

Hän etsi tahtonsa toimeenpanijaa, ihmisen, joka jaksoi "toimia."

Hän tahtoi tyydyttää janoovaa kunniahimoaan, hän halusi virkistää luomiskykyään nähdessään kasvattavansa olion kehityksen mailman mylläkässä…

Tätä halua hän kutsui verensä "kirotuksi henkiseksi aineeksi", joka ei suonut hänelle rauhaa, — ei antanut hänelle tilaisuutta istua kiinni johonkin. Aina hänessä jokin pakotti ja poltti, työntäen hänen personansa johonkin eri suuntaan, ja hänen paksu, sienimäisen pehmeä ruumiinsa, — joka oli aikoja sitten ollut kauneimpien paheitten orja, — totteli vastustuksetta.

Tämä levottomuus oli eräs muoto ihmisen halusta saada omistaa jotain varmasti. Se oli katoovaisuuden pelkoa, kuoleman kauhun aineellistumista. Kun Horner ei voinut luonnollisella tavalla, muitten kuolevaisten kanssa nähdä itseään kuolemattomana siten, että siitti lapsia, niin hän kauhistui nähdessään itsensä kuolevan ilman jälkeläisten siittämismahdollisuutta. Ja kun hän ei tahtonut turhan vuoksi elää, kuvitteli hän voivansa jatkaa sukuaan tuolla henkisellä monimutkaisella tavalla. Siksi tämä hävytön mies, tämä aate-anarkisti, joka ei pelännyt minkäänlaista alasrepimistä, oli sairaaloisen arka kaikkein hienoimmallekin halveksumisviittaukselle, joka häneen sattui. Hän oli niitäkin ihmisiä, jotka sanovat halveksivansa toisten ihmisten tuomiota ja kuitenkin joka moittivasta sanasta, joka hylkäävän liikkeen johdosta ponnahtavat tuskia kärsien pystyyn. Hän oli noita kerjureita, jotka mailman tuomio murtaa, sillä heillä ei ole siveellistä eikä ruumiillista voimaa voidakseen asiaansa tositeolla puolustaa. Siksi Horner poikkeuksetta muljautti ympäristöönsä ivallisen ylevillä mutta samalla loukkaantumisen tuskaa osoittavilla katseilla, epäillen kaikkien toisten lauseitten sisältävän salapistoksia ja viittauksia, samalla kuohahtaen jo edeltäpäin joka lähestyvää vastaan, sillä hän pelkäsi, että se voisi hyökätä sittemmin hänen niskaansa voittaen hänet heikomman.

Täällä Goldscheider'in salissa oli hänen helppo noudattaa julmaa vainoomishaluaan. Hän istui täällä aivan kuin salaväijyksissä, riemuiten siitä raihnaistumisesta, jonka hän vahingoniloisena tarvitsi yhteiskuntaruumiissa. Täällä oli edustettuna joka kansanluokka, kurjalisto, vaurastuneempi työväenluokka, pikkuporvaristoa, hienostoakin, joka lajia naarasta hiipi takaportaita pitkin tänne henkipattojen maahan porvarillisen järjestelmän vahvasta linnasta. Ja herrat aseenkantajat, ritarit ja kavaljeerit tanssivat ahkerasti näissä makuukamareissa, unohtaen tehtävänsä yhteiskunnan suojelusmuureille. Ja herrat ritarit laskivat nykyisiä taudin siemeniä kaikkein puhtaimpienkin kukkien terhiöihin… Saatanallista rakkaudenleikkiä! Ha! Ha! Ha!…

Goldscheiderin salista Horner pistäysi vaihtelun vuoksi Carlotan viinitarjoiluun, sieltä hän meni nuuskimaan mamma Zimmermann'in kellarikerrokseen. Väliin hän kuljeskeli kuuluisassa "Agular" salissa, eräässä ihan salaisessa seurassa, missä aatelismiehet parittelivat alhaison tyttärien kanssa, ja yhteiskunnan ylhäisimmät naiset makasivat issikkarenkien kanssa.

Mutta aina hän lopulta palasi Elisensä luo, eikä hän viihtynyt missään niin hyvin kuin vanhan ystävättärensä talossa, jossa saattoi vielä nähdä tapahtumain ja kohtaloiden yksityisseikkojen yhtyvän suureen yhtenäisyyteen. Tällä naisella oli älyä, toisilla oli vain vainu. Toiset kalastivat, mitä sattui, söivät ja antoivat raadon jäädä maahan makaamaan. Elise kutoi verkkonsa taiteellisella näppäryydellä, ja luovalla ylellisyydellä hän nyppi verkostaan vaan loistavimmat hyönteiset, todella hyödylliset. Toiset hän laski menemään. Eikä hän tappanut otuksiaan — hän vaan huumasi ne. Hän antoi ihmistahdolle vielä toiminta- ja temmellystilaa. Siksi Goldscheiderin salissa järjettömin hurjistelu näytti sielukkaalta. Toisissa porttoloissa sitä vastoin oli elämä sisällyksettömintä nukketanssia.

Kerran Horner sanoi rouva Goldscheiderille: — Jokaista esinettä joka täydellisesti täyttää tehtävänsä, jota tavallaan ei voi kuvitella paremmaksi kuin mikä se on, joka on oman aatteensa virheetön ilmiö, kuvittelen pyöreäksi. Se on joka taholta suljettu, rajoitettu, mutta vapaasti pyörivä… Ihannemuoto on tämä pallo-ilmiö… Olen nähnyt vähäsen sellaisia ilmiöitä mutta sinun liikkeesi Elise, on jotain pyöreätä ja se herättää minussa kunnioitusta. Alussa pidin sinua liian laihana sellaiseen luonnekuvaajan osaan, mutta se oli vanhaa teatteriennakkoluuloa. Sinä voisit järjestää porttolaköyhälistön yhteiskunnalliseksi voimaksi, jos katsot kannattavan rakentaa, — lisäsi Horner väijyvällä katseella, — mestauslavan yhteiskunnalle. Sinä kohtelet tyttöjäsi kuin palkollisiasi. — Se on hyvä! Mutta herätä heissä käsite "vaihtotavara" yhteiskunnallinen tarvekalu. Seuraava kehitysaste heissä on — itsesäilyttämistaito taloudellisilla vaatimuksilla: järjestäytyminen, osuustoiminta, palkkatariffi, yhteenliittyminen. Ja yksi kaksi voit ottaa johdon käsiisi laatien heille puolueohjelman. Häh, rouva Elise, mitä pitäisit sellaisesta asemasta!? Ryhdy asiaan, ennenkuin muut ehtivät. Siinä on jotain suurta tehtävänä, sellainen kiihoittaa naisia. Me miehet emme ole enää suurenkaan arvoiset, olemme osamme jo näytelleet, siksi väistymme. Meillä on tyhjennetyt, kyvyttömät, herkät aivot. Teidän naisten, joilla on kyllin levänneitä hermoja, Teidän on tulevaisuus!

Ollessaan parhaimmalla tuulellaan, istuen salissa seuraamassa sikäläistä pyörinää näennäisesti tylsin lasimaisin silmin, valtasi hänet suloinen aatehuumaushalu. Hän veti silloin jonkun äskentulleen "tuoreen" tytön polvilleen, sillä tytön tuntematon sielunelämä kiihoitti häntä salaperäisyydellään.

— Uudenaikainen pakanallinen rakastajajärjestelmä, — sanoi hän, — voi syntyä kristillisen mailman ihmislantakasoillakin, jos se vaan hyvin järjestettäisiin, tehtäisiin henkeväksi, saatettaisiin tietoiseksi valtaavasta yhteiskunnallisesta voimastaan. Se olisi oiva korvapuusti, — sanoi hän riemuiten, — yhteiskunnan hullunkuriselle säännöllisyydelle, joka säätää lakeja joka ripulikohtauksen johdosta! Juoksevat lokaviemäriin heidän ulostuksensa. Antakaa aika potku kuonokoppasiveys-opille! Tytöt, tytöt, te jotka uhraatte kauniit ruumiinne, nuoruutenne ja tulevaisuutenne ventovieraitten iloksi, teillä on oikeus vaatia sata kertaa enemmän tunnustusta, oikeuksia ja kunnianosotuksia, kuin nuo kalvetustautia potevat naikkoset, jotka houkuttelevat säädyllisyyden rautaristikon läpi miehet kristillisen avioliiton vankeuteen. Mitä ne naikkoset ovat! Ovatko ne muka luonnon palvelijoita! Ehei! Ne ovat vaan rumia siitoselukoita! Mutta, te ilotytöt, te ette ole miellyttäviä vain jotain etuja saavuttaaksenne. Ihanuutenne vuoksi olette olemassa, ja'atte rakkautta tuhlaavin sydämmin kaikille kaihoa tunteville!

Horneria ärsytti kuitenkin kaikkein enimmin se seikka, että hän näki Goldscheiderin kyllästyneen hänen mielikuvituksiinsa ja pistopuheisiinsa, sillä Goldscheider ei entiseen tapaansa niitä enää tahtonut kuunnella. Kun Horner etsi hänen seuraansa hänen yksityishuoneessaan, selittääkseen yhtä tahi toista, nyökäytti tämä vain hajamielisenä päätään tahi teki merkityksettömiä leikillisiä vastaväitteitä. Hornerin ehdotuksiin ja parannuspuuhiin hän vastasi avoimesti epäilevänä ja kieltävästi. Horner aavisti, että tuon välinpitämättömyyden takana piili päätelmiä, toiveita ja tarkoitusperiä, jotka olivat aivan ristiriitaiset hänen katsantokannoilleen sekä uhkasivat tulla vaarallisiksi hänen jokapäiväisille pyrinnöilleen. Goldscheider suojeli itseään ja hommiaan erittäin suopealla ja tyynellä kohteliaisuudella, ollen hermostumatta, jännittymällä, mutta vaieten järkähtämättömästi. Mitä kauemmin Goldscheiderin vaikeneminen kesti, sitä levottomammaksi ja kiihtyneemmäksi tuli Horner. Hän ilmestyi Goldscheiderin puheille sapesta kiehuvilla vihjauksilla, pistopuheilla ja ivasanoilla, pani toimeen kinailua ja julkista toraa, jotka päättyivät räikeillä, äänekkäillä riitelemiskohtauksilla, joissa hän syytti Goldscheideria yhteisen ystävyyden pettämisestä, väärästä pelistä ja suuruudenhulluuden houreista. Nämät syytökset kuuluivat sangen räikeiltä Hornerin ilkeyksillä ja haukkumasanoilla pippuroidulla kielellä.

Itse asiassa Horner oli nyt vihdoin oppinut tuntemaan Goldscheiderin. Goldscheider oli toiminut kyllä moitteettomana Punataloemäntänä, oli kulkenut suunniteltua rataansa katsomatta taaksepäin eikä sivulle, oli toiminut rautaisella säännöllisyydellä kuin hyvin järjestetty kone. — Kun hän oli hommannut itsensä unohtaen väsymättä yhdeksän vuotta, ilman muuta elähyttävää iloa kuin tyttärensä Alma Lucien koulukirjeet ja lyhyt jokavuotinen matka hänen luokseen Dresdeniin, kun hän oli koonnut tyydyttävän pää-oman, heräsi hänen väsyneessä sielussaan herkän kaihon synnyttämä kysymys, mikä ilo oli hänellä rahastaan. Miksi hän kokosi rikkautta, jos hän oli pakotettu loppupuolta vielä elämänhaluista ikäänsä viettämään tässä rapakossa? Hän päätti siksi rajoittaa liikehommiaan, hän ei tahtonut tehdä Alma Luciestaan kultaista prinsessaa, mutta hän aikoi laskea tämän jalkojen juureen lopun sitä ihmisyyttään, mikä hänellä oli vielä jälellä. Jos hän jäisi tänne ei hänen tyttärensä, rakas auringonsilmäinen lapsensa, oppisikaan enää tuntemaan hänessä äitiään — vaan Punatalon matamin.

Ja vaikka Goldscheider aikoja sitten jo oli paikkaan tottunut — karmi hänen selkäpiitänsä kuitenkin tätä kuvitellessaan. Hän ei ollut ehtinyt ajatella tätä ajatusta loppuun ja tuskin saanut tahtoansa ohjatuksi tälle uudelle uralle, kuin hänen pelästynyt, tuhansien katsantojen huojuttama persoonansa ryhtyi toimeen melkein räjähtävällä voimalla jouduttaen häntä kaikki suorittamaan. Äkkiä hänet valtasi täysin kyllästyneen vastenmielisyys siihen liike-elämään ja ansiokeinotteluun, jota tässä keskuksessa harjoitettiin. Aina hän kysyi itseltään tuskaantuneena: mihin tarkoitukseen, mihin! Hän oli nyt tyystin unohtanut sen, että yrityksen päätekijä oli ollut hänen halunsa koota sitä rahaa, joka hänellä nyt oli talletettuna varmoissa paikoissa.

Hänessä heräsi julkinen vastustamishalu, hän tahtoi lukea kauniita kirjoja, joissa puhuttiin kunniakkaista sankariteoista ja hellistä tunteista ihanasti sointuvalla kielellä.

Näytti siltä, kuin hänen miesvainajansa runollinen henki olisi häntä uudelleen hallinnut.

Läheisenä seurauksena tästä mielenmuutoksesta oli se, että hän hyräili taas heprealaisia laulunsäveliä ja hymyili itsekseen, muistellen niitä vitsejä, jotka hänen isänsä ryysyiset yövieraat laskettelivat pyhäpäivinä. Hän vähensi juoksevat liikeasiansa, möi pörssipapereitaan, vaati saataviaan maksuun, muutti hypoteekkilainansa ja vähäiset kiinteimistönsä rahoiksi. Hän ei enää ryhtynyt suurempiin kauppoihin, otti mistä saattoi nimensä pois ja purki uskottavilla verukkeilla yksityiset sopimuksensa. — Ainoastaan Sucherille, — parhaalle uskotulleen, — kertoi hän aikovansa myödä porttolansa.

Tämä tapahtui talven lopussa. Sucher neuvoi siksi Goldscheiderin, jos tämä aikoi hyötyä kaupastaan, odottamaan yli kesän, jotta uuden talvikauden alkaessa olisi parempia tarjouksia. Esimerkiksi syksyisin kyseltiin Sucherilta usein maaseudulta päin, olisiko kaupungissa porttoloita myytävinä. Nyt täytyi tehdä tarjouksia, sen kautta ei hinta nousisi kovinkaan korkealle. —

Goldscheider päätti sentähden odottaa. Juuri tähän aikaan rupesi Horner tuntumaan hänen aikeilleen epämukavalta ja urkkivalta. Se ei Eliseä ollenkaan miellyttänyt. Hän ei suinkaan aikonut viedä Horneria mukaan uuteen elämäpiiriinsä, eikä tehdä hänelle minkäänlaisia myönnytyksiä, vaikka! — Siinä sitä oltiin! Juuri Hornerin suhteen tuntui hänestä julmimmalta olla kohtuuton jättäessään hänet ilman selityksiä seisomaan. Elise tiesi, miten syvästi Horner oli häneen kiintynyt, miten vaikeata tämän oli itselleen myöntää että Elise oli täydelleen pettänyt hänen toiveitaan ja tarkoitusperiään. Elise oli yksinkertaisesti kulkenut sen tien, jonka Horner oli hänelle kehitykselle edullisimpana osoittanut, ja tämä itsepetoksiin ja sovitteluihin taipuvainen mies oli pitänyt sitä rauhoittavana myöntymyksenä tunteensa esineitä halajoivalle persoonalleen. Tämän Goldscheider nyt näki selvästi, ja koska hän oli tälle miehelle monesta tosivoitostaan kiitollisuuden velassa tunsi hän jonkinlaisia omantunnonvaivoja. Hän katsoi siis olevansa velvoitettu vaihteeksi hakemaan tälle miehelle vastaavan ystävyyden esineen pakenevan sijasta. Aivan tahallaan pitkän harkinnan jälkeen täysin järkiperäisesti sysäsi hän Miladan tuona sateisena talvi-iltana Horner'in syliin.

Kun tyttö samana iltana poistui toimiinsa, astui Goldscheider kiireellä Hornerin luo sanoen pikaisesti: — Tarkasta tyttöä, hän sopii sinulle. Hän luki tarkoin antamani laskun ennenkuin sen allekirjoitti. — Hornerin sisässä kuohui salainen, pureva viha huomatessaan tuon "lahjoittamisen." Hän mörähti jotain painuen syvemmälle tuolilleen, tahtoen pelastaa Elisen juhlamenoista. Tämä juttu oli taas sitä "Juutalaisuutta", sen Horner selvästi käsitti. Se oli säännönmukaista perinnönjakoa. Tositeossa hän oli jo kauan odottanut tätä lainmukaista viralta pois panemista ja taipui siksi siihen vastaanottaen Miladan.

Mutta erästä seikkaa nämät molemmat itsekkäitä tarkoitusperiään seuraavat ihmiset eivät huomanneet viskaten tuon ihmisolennon onnensa pelipöydälle. Sen he saivat nähdä vasta pelinsä loputtua.

Milada ei ollut mikään pelimerkki, joka ammattimaisena kilisi ja välkkyi, hän oli ehtaa, kovaa, sekoittamatonta metallia, — hienoin ihmisaines, joka milloinkaan oli joutunut Hornerin käsiin. Nyt se oli saapa vähitellen oikean muotonsa, oikean leimansa ja täyden arvonsa. Milada oli oppilas, jota kasvattaessa Horner sai viimeisen kerran käyttää kaikki voimansa.

Siitä asti kun Milada oli jaksanut ajatella, oli hän väsyttävän epäjohdonmukaisten ihanteellisten periaatteiden pyörteen uhri, joka ei missään todellisuuden mailmassa saanut vastakaikua, ei missään nähnyt ihanteitaan heijastavaa kuvaa, ja jota tekivät onnettomaksi ja sekavaksi ne sisällyksettömät, varjomaisen järjettömät muodot, johon nämät ihanteet olivat valetut. — Kun hän sitten joutui Carlotan viinitarjoiluun, tuntui todellisuus niin jyrkän toiselta, niin jäätävän räikeältä että hän tajusi elämänsä tehtävän heti koko sen kamalassa alastomuudessa.

Kaikki käsitykset mitkä hänessä ennen pursuivat hänen omasta vapaasta tahdostaan, mitkä vastasivat hänen toiveitaan ja hänen unelmiaan, — kuihtuivat nyt mehuttomina ja verettöminä. — Punatalonlaisten elämässä, — sanoi hän, — ei ole mitään, jota voi harrastaa… Kuljetaan askel askeleelta kuolemaa kohden. — Me tulemme rumiksi, vanhoiksi, sairaiksi. Nämät ovat ammattihaureuden hirveät viholliset, jotka aina meitä jossain väijyvät.

Meidän on vaan valittava kolmen lepokammion: kadun, kunnansairaalan tahi työhuoneen välillä.

Onnellisimmat meistä ovat ne, jotka joutuvat työhuoneelle.

Näennäinen menestys, hetken onnenpotku, riemuisuus loistossa ja kullassa ei ollut kestävää, eikä luotettavaa. Se oli vaan sivutie, joka kuitenkin johti lopulta kurjuuteen.

Ensi alussa Milada toivoi, että jokin herra, jokin "kundi" olisi hänet pelastanut. Herrathan näyttivät usein hyvin lempeämielisiltä tytöille… Mutta vaikka häntä liikkeessä kovin käytettiin, ei kukaan häntä silti armahtanut. Kun herrat kysyivät hänen kohtaloaan, vastasi hän yksinkertaisesti, — olen syntynyt ja kasvanut Punatalossa, äitini toimi jo aikoinaan täällä. Tämä tuntui herroista liian jokapäiväiseltä. Sellainen kohtalo ei voinut ketään huvittaa… Toiset tytöt osasivat kertoa paljon hauskempia juttuja. — Camilla esim. oli kotoisin Genfistä. Gisi oli oleskellut peräti erään turkin haaremissa. — Heissä oli jotain jännittävää.

Lopulta ei Milada pyrkinytkään tekemään muuta kuin sen, minkä emäntä ja herrat vaativat hänen tekemään. — Sen hän jaksoikin vielä hyvin tehdä, sillä hän oli nuori, sovittava luonteeltaan ja säntillinen.

Eräs seikka häntä kuitenkin kiusasi. Hänellä ei ollut kunnollista työtä. Tottumaton vetelehtimiseen, kärsi hän kovin porttola-elämän sisällyksettömyydestä, kunnes hän eräänä aamuna meni saliin alkaen siivota, ennenkuin sisäkkö saapui… Tämä katseli häntä pyörein silmin. — No, no, Anna, elkää vaan pyörtykö! Ennenkuin te tulitte taloon, tein minä yksin tämän kaiken. Jos olette juoruamatta, autan teitä joka päivä niin yli- kuin alakerroksessa. Se tuottaa minulle nautintoa. Työssä ollessani on minun helppo olla.

Siten asia jatkui. Väliin Milada herkesi touhuamasta ja iloitsemasta vaipuen mietteisiin. Hänestä tuntui kuin moni seikka olisi jäänyt taas huomioon ottamatta. — Mutta kun hänen ajatuksensa jälleen saivat liikkua vapaasti, silloin näkyivät kaukaa kunnansairaalan harmahtavat seinät, pitkä käytävä, rupattava hoitajatar ja rillinenäinen tohtori. — Se on sallittu, sellainen on kaikkien meidän loppumme, — ajatteli hän hengittäen syvästi, tyynenä, teeskentelemättä. Niin väsyttävä ja kuluttava on Punatalon elämä!… Väliin hän heräsi kuin iskusta Hornerin usvaisessa ajatuspiirissä ja Horner "tuo toivoton narri" hyökkäsi leiskuvalla innolla tämän ihmissielun kimppuun. Hän repi sen irti henkisestä erämaasta asettaen sen yhdellä heitolla mailmankatsomuksensa välkkyvälle tornihuippunupille.

— Kuvittele, tyttö, kiipeäväsi korkeata tornia ylös sen äärimäiselle mollille, kunnes näet maan jalkojesi alla teineen ja katuineen, joilla ihmisjonot ovat kuin mustat viirut. Siellä ne kiertävät kuin vaivaiset mateliaiset. Ne juoksevat sinne, juoksevat tänne, koukistuvat, kompuroivat, puikkivat, hyppelevät, yhtyen kaikki tuolle lavealle kadulle. Katu on ihan musta, sysisynkkä, sillä tungos on sillä suuri ja ihmiset kiitävät mielettöminä eteenpäin, kunnes häviävät suureen aukkoon. Korkealla tornihuippunupilla aiot jotain sanoa, tuomita ja arvostella, — tuo kulki oikeaan, tuo väärään suuntaan. Tornista katsoen, mikä lie oikea, mikä väärä suunta, mikä tie lie suora, mikä mutkainen? — Teidän Tiltanne, joka juo itsensä joka ilta sikahumalaan ja se espanjalainen kuningatar, joka muinoin voitti siveydenruusun, meistä molemmista, sinusta ja minusta ne kulkivat saman tien, riippuen siitä mistä katsoo.

— Jos ne voisivat kohota yli aineellisuuden, niin voisi heitä korkeuden mukaan arvostella, — mutta maan päällä he ovat kaikki samanarvoisia.

Milada peitti silmänsä, sillä Hornerin periaatteitten kirkas valo häikäisi häntä, niin että teki kipeää. Hän tunsi, kuinka hänen sielunsa oli elänyt ahtaudessa. Hän tunsi, että jotain tunki väkivoimalla häneen, jotain, joka oli suurenmoisempaa ja tärkeämpää kuin hän ja kaikki ne elävät olennot, jotka hän tunsi. Se oli — ajatuskyky. Ja ensi vavahtava kysymys, jonka hän teki Hornerille, oli, — täytyykö meidän ilotyttöjen aina joutua perikatoon. Ja Horner vastasi kansanpuhujan terävyydellä: — Kuvittele istuvasi Afrikan aarniometsässä. Sinun on nälkä ja jano. Pääsi päällä riippuu hedelmiä käden ulottuvilla. Ne ovat pulleat, makeat, kullan värisiä taateleita ja banaaneja. Ei mikään eläin pelkää niitä syödä, et sinäkään. Aarniometsä on kaikkien omaisuus. Sinulla ei tarvitse olla talonkirjat. Sinä voit sylkeä kaikkien lakimiesten silmille. Hyvä! —

Mutta, lapsi, meneppäs huomenna keisarilliseen Kansanpuistoon. Siellä kukkii tulikivikeltaisia ruusuja. Ota yksi! Hei! Hei! Herra vahtimestari iskee kyntensä sinuun. Ymmärrätkö! Ruusu kuihtuu ehkä huomenna, mutta siihen ei tänään saa kajota. Aarniometsästä sait kuljettaa vielä mukanasi matkakirstut täynnään mitä ihanimpia hedelmiä. Häh! Miten tämä on selvitettävissä?

— Mitä merkitsee laki ja oikeus? Miks'et saanut kajota Keisarillisen kansanpuiston ruusunuppuun!?

— Se on kielletty sakon uhalla ja siellä on tarkka vahti, — vastasi Milada tuumien.

— Kas, kuinka olet viisas! — Korkea oikeus on julistanut: Joka tästä ottaa, hän varastaa. Sellaista sanotaan parakraafiksi. — Sen ohella seisoo virkapukuinen mies, ett'ei se parakraafi joutuisi huonoon huutoon! — Hyvä. — Mutta mitä puistovahtiin tulee, etkö hänelle voi mitään! — Annatko viedä itsesi noin vaan putkaan!? — Olethan vahva ja nuori… Onhan sinulla ketterät sääret.

— Vahti viheltää. Saapuu poliisi ja ihmisiä.

— Kattos nyt, — sanoi Horner tyytyväisenä nojautuen taaksepäin. — Hänen silmissään pilkisti välke. — Nyt olet saanut asian oikean pään käteesi: Tulee yksi, ja toinen ja kolmas poliisi, lakia suojellaan joka taholta ja sinä, varas, joka otit keltaisen ruusun, koska sinulla oli taiteellinen maku, — sinä jäät yksin… Kaikki muut hyppelevät sen rautalangan tällä puolella, jota sanotaan laiksi, jota yhteiskunta on jännittänyt ristiin ja rastiin alueelleen. Ja se, joka ei osaa kääntyä rautalankaa myöten, se kompastuu siihen. Ja se, joka kompastuu, pannaan koreasti ristikon taa… Ja sille, joka huutaa, pannaan suun eteen kuonokoppa. — Niin se on… Sinun kahta nyrkkiäsi vastaan on poliisilla käytettävänä viisikymmentä apunaan, sinun kahden jalkasi eteen asettuu satoja… Joukko sen tekee. — Sotilaallinen maantierosvovalta! — Se, joka yksin uskaltaa vastustaa, se saa elää onnettomuuden erämaassa, siinä, missä aina tuntee rautalangan jaloissaan, missä laki määrää painopisteen…

Näin Miladan sielua kehittäessään leyhytti Horner viimeisen kerran salaisimman ja syvimmän mielikuvituksensa siipiä.

— Sinä olet se olento, — joka voi aatteeni toteuttaa, — riemuitsi Horner. — Sinun alkuperäsi, sinun kehityksesi viittaa siihen suuntaan, että voit toteuttaa harvinaisimmatkin periaatteet.

Sinä olet porton lapsi, koston sikiö… Sinua on vihalla ruokittu, hylkimisellä kasvatettu… Sinä olet aineellisin ilmiö vahvemman oikeuden väärinkäytöstä heikomman sortamiseksi… Voi sun Jumala, kostosta raivoova nainen synnyttää hyljätyn sikiönsä paheitten pesässä!… Ihanaa! — Äitisi oli profeetta, älykkäämpi sanon minä, kuin kaikki muut… Toisia tuupataan tänne, lykätään, toiset tulevat tanssien, hiipien. Mutta sinä lapsukainen makasit jo loassa, ennenkuin saatoit jäsentäkään liikuttaa… Kuka ei muista sitä pientä juutalaista, joka tallissa syntyi. Odottakaa, luudanmyyjät… Tämä käenpoikanen tuottaa teille vielä kirottua päävaivaa!

Järjestelmällisesti, johdonmukaisesti, kiihoittumatta, kuin tottunut opettaja, ryhtyi Horner seulomaan ja järjestämään sitä muistojen, kokemusten ja epäselvien käsitteiden sekamelskaa, joka Miladan sielussa oli. Hän muokkasi hänen kehityksensä maaperän ihan uudelleen, tehden sen otolliseksi vapaammalle henkiselle kylvölle. — Hän paransi hyvin harkitun ja laajan suunnitelman mukaan hänen perussivistyksensä, selvitti hänelle luonnon salaisuudet, maantieteen ja ihmishistorian. Antoi hänelle oikean käsityksen taiteesta ja kauneuden maailmasta kitkien häikäilemättömän kovasti hänen mielipiteistään kaikki ne ennakkoluulot, koko sen ylenmääräisen taikauskon ja uskonnollisen tunteilemisen, johon heikot sielut helposti vajoovat nähdessään tämän elämän.

Ja parhaana puolena hänen opetustavassaan oli se, ett'ei hän asettanut oppilaansa hengelle mitään seisahduspaikkoja, ei mitään rajoituksia…

Hän sanoi Miladalle: — Kaikki, jota me ajattelemme, opimme, luomme, on ihmisten aivojen siilaamaa luontoa. Muutamat ihmiset ottavat välillisesti kaikki vastaan, sekoittaen sen ruumiillisuutensa kuonaan. — Nerokkaat ihmiset näkevät asiat välittömimmin. — Siksi he selittävät luonnon täydellisimmin, keksivät menestyksellisimmät totuudet. — Joka totuus on henkistä luontoa.

Tähän aikaan Hornerin elämä oli onnellisin ja tunnerikkain. Hänen aivonsa, jotka vihattuina virallisina oppitunteina, — Horner oli opettajana eräässä yksityislaitoksessa pahankurisia poikia varten, — tuskin pysyivät toisinaan toiminnassa, päivän kuluessa lopulta ihan tylsistyen, ne jännittyivät erinomaisesti niiksi tunneiksi, jotka hän vietti Miladan huoneessa. — Hän oli siellä puhelias ja innostunut, hänen ivansa oli lempeämpää, hänen persoonansa muuttui miellyttävämmäksi ja lämpöisemmäksi…

Rouva Goldscheider katseli tätä hymyillen.

Tälle sanoi Horner kerran: Te porvarillisesti kasvatetut naiset, tunteilevine muistoinenne ja toimintatapoinenne mailman suhteen, olette orjia, kaikkeen kelpaamattomia. — Teillä ei ole juuria, teidän parhaat voimanne jäivät siihen porvarilliseen maaperään, josta teidät on irtireväisty. Siksi olette hedelmättömiä… Tällä tytöllä sitä vastoin ei ole mitään menetettävänä. — Hän ei aseta mitään kapitaalia kasvamaan, hän ei ole äiti, hänellä ei ole äitiä, eikä yhteiskunnallista asemaa. Hän ei pelkää luisuvansa alaspäin. — Minä sanon, se kasvi, joka voi aavikon kallionrotkossa versoa, se kantaa ihmeellisiä hedelmiä.

— Ehkä pommeja, — pisti Goldscheider.

— Ei. Se kantaa minun kokemusteni sappihedelmiä, — vastasi Horner käsiään hieroen.

* * * * *

Arvokkainta ja tärkeintä Hornerin opetuksessa oli se, että hän opetti Miladan itsetietoisesti käsittämään omaa yksilöllistä ja erinäistä luonneoliotaan. Siihen asti oli Milada pitänyt itseään ympäristönsä omaisuutena, Goldscheiderin käytettävänä välikappaleena, jolla oli paljon velvollisuuksia, ja jonka täytyi nurkumatta ja vastustamatta totella välttämättömyyden sallimusta. Hän oli ollut sanan todellisessa merkityksessä — epäitsekäs. Luonteenomaisella uskollisuudella säilytti hänen sielunsa ainoana todellisena ominaisuutena ylpeytensä Punatalosta ja sen kasvavasta luotosta suurkaupungissa.

Samalla hurskaalla uskolla noudatti hän talon järjestelmää. Eikä hän ollut koskaan rikkonut yhtään noista kahdeksasta ohjesäännöstä, jotka kehyksissä riippuivat talon joka huoneessa.

Meidän rinnassamme on syvälle juurtunut tarve jotain kunnioittaa ja palvella. Kaikkein ahtaimmissakin oloissa ihminen rakentaa itselleen alttarin asettaakseen siihen Jumalan, jonka hän tekee itsensä kuvaksi.

Horner riisti Miladalta tämän uskonnollisen hartauden Punataloon, sen tärkeyteen ja merkitykseen, antaen hänelle sen sijaan perususkon vapauteen ja oman yksilöllisen minänsä loukkaamattomuuteen.

Milada kuunteli Horneria suurin, miettivin silmin katsellen herkeämättä häntä…

— Minä sanon, — neuvoi Horner, — että sinä — voit lähteä ovesta ulos, — olethan vapaa. — Milada Rezek, sellainen käsite, ja nimi, on kai jossain kirjoissa. — Mutta sinun olemuksesi, se mikä sinussa on selittämätöntä, ikuista, jota säilytät manttaliluetteloon liitetyssä ja Punataloon vangitussa ruumiissasi, se voi lähteä liitelemään, palaamatta, se on vapaa. Etkö ole koskaan sellaista kuvitellut?

— En, vastasi Milada, ääni sameana mielenliikutuksesta.

— Minä ja sinä, — me emme ole samaa. Käsitätkö? Sinä, — sinä syöt, juot, nukut ja parittelet silloin kun rouva käskee, — ja minä, — ajattelen, tahdon, toimin, miten minun taas täytyy. Puhuttelen sinua, sinun minäsi vastaa. Älä siis usko, että mikään laki voi säätää ja pakottaa, miten sinun minäsi ajattelee. — Se minä voi katkota kahleita, mutt'ei määrätä omaa ajatustapaansa. Mitä sisälläsi tapahtuu, se on tärkeintä. — Ei suinkaan ulkonainen sattuma ole se. Joka askeleesi, joka kädenliikkeesi voi vaikuttaa ulkonaisiin tapahtumiin.

— Onko tämä mailma, — Horner osotti kädellään ympäristöä, — "sinun olemuksesi?" Alatko, lopetatko sikäläisenä? Kuoletko, olematta ollut muuta kuin portto?

— Hulluutta! — Horner kajosi Miladan otsaan. — Tämä on olemuksesi keskus. Mitä siinä tapahtuu, muodostuu, päättyy, se kuuluu renkaana vuosisatojen olemassa olon ketjuun. Ruumiisi on sielusi palvelija. Hoida sitä! Olet tehnyt silloin velvollisuutesi, eläös sitten porttona tahi keisarinnana! — Saman tekevä. — Tahdotko uuden kuvan? Hyvä! Vaihdetaan kulisseja. — Horner asetti tuumien paksun sormensa nenälleen.

— Tunnetko lakean niittymaan keisarin pääkaupungin ulkopuolella? Etkö ole nähnyt sitä koskaan hameittesi alla? Mitäh? Siellä on keltaisia ja vihreitä vainioita, ja pitkiä jonoja puita, jotka keväällä ovat täynnään kukkia. Niittyjen takana kohouu vuoria vuorten jälestä. — Loitompana ne tulevat tummemmiksi, jyrkemmiksi, valtaavammiksi. Havumetsä kiipee vuoren seinää ylös aina pilviin asti. Tässä vuoristossa, näissä metsissä, laaksorotkoissa, ja syvänteissä elää myös ihmisiä. Tyttöjä ja poikia, yhtä nuoria kuin sinä, kulkee elukoineen tässä yksinäisyydessä. Kuumina kesäpäivinä et kuule muuta kuin hyönteisten surinaa, lehmänkellojen kilkettä, ja loilotuksia alpilta alpille. Kun matkustavaisia saapuu, piiloutuvat tytöt ja pojat. He ovat ihmisarkoja. He eivät pidä teidän mailmastanne ja teidän ilostanne, teidän lakinne ei siellä vallitse eikä teidän paheenne. Voit koota siellä kahmaten kukkia, haistella niitä ja sitten viskata ne pois. Voit poimia esiliinasi täyteen metsämarjoja ja juoda suusi täydeltä viileää vuoripuron vettä. Voit juosta kilpaa eläinten kanssa, pureskella olkia ja tirkistää aurinkoon. Pane vaatteesi kuntoon, lähde sinne, asetu sinne elämään. Joka emäntä ottaa palvelukseensa niin vahvan tytön kuin sinä olet. Tiedät, että ovi on auki tuolla alhaalla. Miksi pelkäät lähteä? Häh!

Milada painoi kapean ruskean kätensä hienoine joustavine sormineen otsalleen. — En voi kuvitella että se olisi minulle sen parempi, — hän valitti ahdistuneena.

— Ei haittaa. Mailma on laaja ja monenkarvainen. Vaihdetaan taas kulisseja! — Sinä otat shaalin päähäsi ja tumman puvun yllesi ja sen sijaan, että tulisit saliin, menetkin ulos kaupungille. Mutta ota sitä ennen poskimaali kasvoistasi, — sanoi Horner jyrkkänä. — Sinun täytyy lähteä pois Punatalokujalta. Kuljet pää pystyssä kirkkaassa päivän valossa. Sinä kyllä totut siihen. Elämä on muodostumista. — Horner kurotti kätensä. — Tuletko mukaan? Häh! Tulet rakkaan kaupunkimme keskustaan?

— Tulen, — vastasi Milada katse piintyneenä.

— Nopeasti pitää sinun kiiruhtaa sivukatuja pitkin. Tutkit vuokratarjouksia talojen ovilla. Tämä ei sovi sinulle, eikä tuokaan, mutta tämä, seis. "Vuokralle tarjotaan halpa huone täysihoidolla siivolle naimattomalle naiselle." — Tämä on ihmeen mainiota! — Tarkasta sitä! Saat huonekumppaniksi kalvetustautia potevan hattuompelijattaren. Aivan paikallaan. Emäntä on jonkun alemman virkamiehen leski puettuna pitsipäähineeseen, sarvikehyksiset silmälasit nenällä, ja hyvä suustaan. Ikkunalla on ruukkukasveja, pöydällä kellastuneita valokuvia. Rouva utelee sinua, kuulee sinun olevan orvon, itkee tillittää mukanasi ja taittaa sinulle voileivän lohdukkeeksi. Kalvetustautinen sinuttelee sinua heti uskoen sinulle, että hänen orpanansa on kauppamatkustaja ja että häntä on turhaa toivoa. Hauskaa keskustelua. Sinä lähdet työn hakuuseen. Työtä voit kyllä saada rakkaassa kaupungissamme, apu-ompelijattarena, päiväläispalvelijattarena, kutojattarena, pesijättärenä, paikkaajattarena j.n.e., j.n.e. Yöt sinä nukut siveänä, yksin tuon kalvetustautisen kanssa. Joka ilta istutte lesken kanssa, joka aina puhuu rauhassa nukkuneesta miesvainajastaan. Kun on oikein hauskaa, kiehauttaa hän teetä. Houkutteleeko tämä tulevaisuus sinua? Lähde. Tuollaisiin kolkkiin pääsee aina, kun vaan jalkansa liikuttaa. — Horner jatkoi hymyillen katkerasti, melkein surunvoittoisasti. — Nyt alkaa elämäsi kehitys. Sinä odotat, että jotain tapahtuisi. Sinä aavistat, että jotain tulee tapahtumaan, sinä ja tuo kalvetustautinen toivotte, että jokin mies häiritsisi nunnarauhaanne. — Oletko tuntenut kevään leutoutta keisarillisessa kansanpuistossa? — Sinä et ole sitä koskaan tuntenut. — Silloin puut ja pensaat kukkivat siellä tuoksuen ja linnut niissä livertelevät. Lämmin kuiske kohisee ilmassa, se kuiskaa jotain joka nuoren ihmisen korvaan, — sinulle myös. — Sinun silmäsi etsivät kaihoovina, sinun, kuin muittenkin kalvetustautisten työläistyttöjen — katseesi etsivät jotain. Tuuli repii ja viskelee hattuasi, villi kevätvihuri kiertää suortuvasi kasvoille. Sinä pidät molemmin käsin hatustasi kiinni ja hameesi pingoittuvat kuin kiitävät purjeet. Sellainen on kevättunnelma kansanpuistossa.

Horner keskeytti puheensa tirkistäen eteensä.

Sitten hän kiihtyi. — Joka aamu ajattelet; tämä on se päivä, varmaan tänään jotakin tapahtuu. — Muuan pieni herrasmies, joka haisee parturisaippualle ja hajuvedelle, jolla on hyvä paikka ja kunniallinen nimi, puhuttelee sinua. — Et kuuntele. — Sinulla ovat toisenlaiset suunnitelmat. —

Horner puhdisti kurkkunsa. Hänen hymynsä muuttui virnistykseksi.

— Nyt tulee rakkauden onni. Mutta se on aivan toisellainen, kuin miksi sen olet kuvitellut. — Kaikki entiset etusi eivät enää mitään maksa. — Et saa vaatia liika puhtautta, se on epäillyttävä merkki. He, he, he, ensin hakkaillaan, sitten simaillaan, sitten kinataan, sitten vingutaan, joskus itketäänkin. Nyt alat vähitellen oppia tuntemaan koko ihanuuden. — Horner asetti sormenpäänsä vastakkain levittäen käsiään.

— Sinä menet avioliittoon, saat lapsia, keität ruokaa, peset lapsenrättejä. Taas elämänura. Miellyttääkö se sinua?

Milada vastasi: Ensiksikin en usko sinuun täysin. Minä en ole vapaa. Poliisi voi saada minut kiinni ja tuoda minut tänne takaisin, jos Goldscheider sen vaan vaatii. Enkä osaa ommella, en kutoa, yleensä en omaa mitään ammattitaitoa. — Hän koski käsillään nuorta ruumistaan — enkä voi edes synnyttää enää lapsiakaan. Kuvasi oli kaunis, — vaan minä en voi sitä enää toivoa.

— Ei tee mitään. Piru näytti sinulle mailman ihanuudet, — sanoi Horner painolla. Kaikkea voit saavuttaa, mitä järkesi esittää. Huvittele, leiki kohtalosi kanssa! Heitä noppaa! Mutta huomaa! Toinen elämän osasi ei ole sen arvokkaampi kuin toinenkaan. Kaikkialla saat nähdä ahdistusta, taistelua, hapuilemista ja eteenpäin ryömimistä pohjattomuudessa. Se on elämän salaisuus. Ihmiset tekevät itsensä tärkeiksi, näyttelevät ylpeyttä, pokkuroivat ja raatavat, ja lopuksi yks' kaks' heitetään ne kuin nuket — viimeiseen ahtaaseen kammioonsa.

Jokaiseen elämän keskustaan voit tunkeutua. Joka osaa voit näytellä. Kaikissa olet sama, sillä sinuun ei voi koskaan tulla sen enempää, kuin mitä sinussa on ja voi olla.

Ei missään ole seisahdusta, ei missään ole varmoja rajoja. Kaikkialla tapahtuu ylimenoja, kaikki aaltoilee, kuin muuan vanha kreikkalainen sanoi ja tämän Goldscheider panee käytäntöön kuljettamalla alueelleen yhtä hyvin pikku työläistyttöjä kuin komeita puotineitejä, opettajattareita kuin muita enkeleitä…

Nyt onnistui vaikein leikkaus. Miladan sielu irtaantui vähitellen alkuperäisyydestään. Hänen läheisimpään ympäristöön kahlehditut ajatuksensa viilettivät rajattomaan avaruuteen palaten hedelmöitynä uudella, ihmeellisellä siitepölyllä. Hänen entisen luonnottomasti puristuneen käsityskykynsä sijaan tuli riemuisan rohkea näkökanta, niin että siinäkin paikassa, missä hän toimi, hän saattoi tuntea yhtenäisyytensä koko ympärillä sykkivään elämään. Hän tiesi nyt, ett'ei mikään mailmassa ole toisistaan riippumatonta, eristettyä, kuollutta. Kaikki johtuu toisesta ja sulaa toiseen.

Ne vaaleisiin puetut punaisiksi maalatut neidit Goldscheiderin salissa, joiden seurassa hän eli, ja ne, jotka yön suojassa kuljeskelivat Punatalokujalla, ne ylhäiset rouvat, jotka kaupungin käytävillä katselivat halveksuen hänenlaisiin ja ne onnelliset tytöt, jotka äitinsä suojassa kulkivat käsikädessä, ne kuuluivat kaikki yhteen, ne muodostivat yhteisen eroittumattoman massan ilmiöitten mailmassa, jonka alkuperäisessä ja ikuisessa yhteydessä ei mikään laki eikä oikku voi asettaa rajoituksia.

* * * * *

Loppupuoli talvikautta oli tuottanut kauniille Kamilla neidille onnea. Muuan venäläinen insinööri, joka sattumalta oli joutunut hauskassa seurassa yökenkään, näki Kamillan ja rakastui kuin salaman iskemänä tuohon kauniiseen vaaleatukkaiseen tyttöön. Suoritettuaan Kamillan velat mitä runsaskätisimmin otti hän tämän mukaansa matkoilleen.

Kamilla oli ollut Punatalon vanhin vetovoima, mutta siitä huolimatta laski Goldscheider hänet irti ilman erityistä vastustusta. Kamilla otti perinpohjaiset jäähyväiset kaikilta näyttäen melkein onnelliselta vastanaineelta rouvalta komeassa matkapuvussaan kun hän hymyillen kättä puristaen ja läheisimpiä ystävättäriään rakkaasti suudellen jätti Punatalon.

Dubbe oli tietysti soittanut lähtöhetkenä. Hän lensi sitten Kamillan kaulaan ja huutaen ja nyyhkien oli hän tätä niin pusertanut, että tämä rakastettu ystävä peloissaan lensi mustaksi ja rupesi henkeään vaikeasti vetämään.

Vasilj Mileivitsch, joka näytti juutalaiselta tahi mustalaiselta, löi häntä peräpuoliskaan.

Silloin Dubbe taas rupesi nauramaan ja juoksi ovesta ulos. Tuo oli ihan kuin kissa. Sitten hän taas makasi ulvoen huoneessaan, ja "nunna", joksi Rampa-Anna pilkallisesti kutsui Miladaa, heitti Dubbelle "juhannuskukkateetä", että se auttaisi saamaan "insinöörin" — kikatti Anna.

— Niin, niin, — huokaili Olympia, — ihanaa on matkustaa. Saa asua komeissa hotelleissa, olla puettuna silkkiin, eikä tarvitse rakastaa muuta kuin yhtä miestä.

Koko seurakunta oli muuten utelias näkemään, kenen Goldscheider hankkisi tilalle, sillä vähemmällä kuin kahdeksalla tytöllä ei ehtinyt mitenkään talossa "kävijöitä" tyydyttää.

— Ehkä hän ottaa Fritzin Carlotan luota, — tuumittiin.

Olympia pudisti päätään. Hän ainoastaan tiesi vähän rouvansa hommista.

— Fritzi sanoi jo viime vuonna tohtori Isersteinille, että hän ei halua tulla Punataloon. Hän saa paikan Berliinissä, — selitti Olympia.

Oltiin siis odottavalla kannalla. Tämä seikka on sen jännittävämpi, koska oli kyseessä korvata lempineiti, niin kutsuttu samppanjavaltijatar.

Ei ollut ihme, että kaikkien naamat venyivät, kun kaksi päivää myöhemmin roteva, luiseva likka, pellavanväriset hiukset sileiksi kammattuina ja posket tiilikivenpunaisina ravasi Kamillan komeaan pilkullisilla batistiverhoilla ja keltaisilla huonekaluilla sisustettuun huoneeseen. Tämä ei ollut kokeneen rouvan makua vastaava tulokas. Tytössä on jotain talonpoikaisrohkeaa. Hän kurotti käpälänsä joka neidille sanoen nimensä olevan Bine Michal ja että hänen oli hauskaa tehdä heille tuttavuutta.

Tytöt purskahtivat nauramaan niin että ne olivat vähällä pakahtua, kun Laura veti huonosti sidotusta kääröstä leipiä ja makkaranpään.

Mutta vastatullut kääntyi reippaasti selitellen uhkarohkealle juutalaisnaiselle, että hänellä on tapana suuttuessa olla hyvin kovakätinen, ja joka tahtoi häntä koetella, niin… hän pani kätensä puuskaan.

Rokonarpinen Roosa, jolle tällaiset väittelytavat olivat liiankin tuttuja, kääntyi tympääntyneenä mutisten nenästään, että kaupungissa ei eletä "moukkien viisiin"… Mistä asianomainen oli tapansa saanut, sitä hän ei tiennyt, mutta ne tuntuivat kuitenkin kovin "hollituvalta"… Ja Roosa mennä kohautti arvokkaana ulos vieden muut mukaansa.

Kylmäverisenä uhmaileva ilme verevissä kasvoissaan asettui vastatullut huoneeseensa asumaan.

Goldscheider oli liittänyt tämän uutuuden liikkeeseensä ihan huolettomasti. Hän istui edelläpuolenpäivällä konttorissaan. Portinvahdinrouva saattoi sisään siististi puetun maalaistytön joka talonpoikaisnaisten hyvännahkaisen fiksulla itsetietoisuudella näytti lapun, jolle ei ollut kirjoitettu muuta kuin omistajan osoite suurilla epäsäännöllisillä kirjaimilla. Kokeneena ei Goldscheider tehnyt turhia kysymyksiä. Tyttö oli nuori, vahvannäköinen, hyvin käytettävissä, sekä osotti asiantuntemusta tällaisessa ammatissa. Michal puhui oleskelunsa ensi aikoina hyvin vähän, mutta oli sen sijasta harvinaisen vilkkaan utelias ottamaan selvää kaikesta siitä mitä hänen ympärillään tapahtui. Lisäksi hän oli hyvin innostunut työhönsä, jota hän harrasti siihen määrään, että nousi ottamaan hymyillen ja tarjoutuen jokaista herraa vastaan, joka vaan salin ovesta sisään astui, näitten suureksi huviksi. Hän luopui tuosta tavastaan heti, kun Goldscheider siitä muistutti pitäen sitä kömpelyytenä. Tuskimpa Goldscheider olisi normaali-aikoina koko tyttöä saliinsa laskenut. Mutta Bine oli kovin mukaantuva tehden tehtävänsä perusteellisesti.

— Sopisi paremmin Zimmermannille, — ajatteli Milada. Mutta Goldscheiderinkin pilaantuneille vieraille tuntui tämä palanen luontoa makealta.

Ainoastaan Miladaan luotti Bine vähäsen aikojen kuluessa… Rezek, — sanoi hän, — on meidänkin rajaväen nimi… Oletko kotoisin böhmiläis-saksalaiselta paikalta, mitäh?

— En tiedä, — vastasi Milada. — Ehkä äiti on Böhmistä päin. Hän lauloi usein böhmiläisiä lauluja.

Bine uskoi Miladalle myöhemmin rahojaankin. Se oli tämän alhaisella kehitysasteella olevan ja epäilevän olennon lujin ystävyyden merkki.

Binen ilkeimmät ja juonikkaimmat vastustajat olivat Juutalais-Laura kultahiuksineen, joilla hän erityisesti ylpeili, sekä Rampa-Anna, jota nimitettiin siten, koska hän oli saanut lievän halvauksen käsivarteensa, jonka kyynäspää aina oli lerpallaan ruumiista. Tämän nimen hän oli saanut eroittuakseen Annerle Meitnerista, eräästä aivan hyvännahkaisesta, korkeapovisesta Olmütziläisestä tytöstä, joka kertoi ylpeänä, että hän jo yksitoista vuotiaasta ei kelvannut muuksi kuin ilotytöksi.

— Olisitte nähneet minun rintani, ne olivat komeat ja kovat kuin kaartilaisella, — kehui hän.

Laura ja Anna kiusasivat aina tätä "päälleen tahtovaa Binea" ja jäljittelivät hänen käyntiään ja esiintymistään, toistaen Binen alituista pääpontta, kertoiko tämä sitten hauskaa tahi riitelikö: Mitä näistä maallisista, onhan minulla Cyrill. —

Kuka tämä Cyrill oli, siitä ei kukaan saanut vihiä. Kaikki houkuttelut, uhkaukset ja tiedustelut Cyrillistä olivat tehottomat. Cyrillistä puhuen pudisti Bine vaan hymyillen päätään — ja vaikeni.

Michal päätti ensi päivästä noudattaa järjestystä ja työjakoa porttolaelämänsä epäsäännöllisyydessä. Ihmeteltävän säntillisesti hän astui joka päivä kello kahdeltatoista päivällä hyvin nukkuneena, puettuna ja kammattuna saliin kädessä pala paksua harmaata kotitekoista palttinaa, jolle hän ompeli tiheään kuvioita kirkkaansinisellä ja punasella langalla. Hänen käsistään syntyi uskomattoman lyhyessä ajassa joukottain esiliinoja, peitteitä ja uutimia. Päivällisen jälkeen hän nukkui, ja heräämisestään iltaan saakka penkoi hän kaappejaan ja laatikoitaan, pesi ja puhdisti, harjasi ja ompeli vaatevarastoaan ja järjesti joka päivä uudelleen kapistuksiaan. Ja täynnä voimaa ja toimintakiihkoa ilmestyi hän kello seitsemältä salonkiin ottaen osaa kaikkiin hullutuksiin, osoittamatta milloinkaan hapanta naamaa. Ikävimmät ja vastenmielisimmät herrat tyrkytettiin hänelle, ja hän otti ne vastaan nupisematta myöskin silloin, kun hän äkkäsi, että se tapahtui järjestelmällisesti.

— Herrasneitoset eivät viitsi sitä tehdä, tokasi hän vaan Miladalle.

Koska hän yleensä oli vakuutettu siitä, että tähän taloon otettiin vaan miellyttävimmät ja komeimmat tytöt, piti hän elämäänsä edistyneempänä kuin niitten "rohjojen", joiden täytyi käydä kaupungilla pesemässä, kuuraamassa ja siivoomassa. Hän ei enää siihen voisi tottua, vakuutti hän. Tämänlaisen ansion helppous ja verrattain suuri tuottavaisuus, jota Punatalon elämä tarjosi, hurmasi maalaistytön mielen, vaikkakin hänellä oli vaistomainen tunne siitä, että jokin tuntematon vaara aina häntä siellä uhkasi, vaara, joka epäilemättä kerran tulisi. Sentähden hän mietti erittäin tarkkaan ja punnitsevasti joka askeltaan. Ja kuitenkin hän mukautui hämmästyttävän pian ja joustavana neitien joukkoon, joissa vallitsi suurkaupunkilaishienoston esiintymistapa, saattoi sanoa, että neidit olivat viehättäviä ja säädyllisiä, sillä Goldscheider kehitti juuri sitä ominaisuutta ja koetti sitä ilmi tuoda sangen viisaalla tavalla.

Punatalossa oli kaksi "eroittamatonta" ystävää, Fannerl Schwabe ja Putzi Bleier. Ensimäisen nimi oli oikeastaan Fanchon ja hän oli monessa liemessä rypönyt ennenkuin hän tähän taloon tuli. Goldscheider oli taloonsa ottanut tämän kuihtuneen hennon kurjuudenlapsen, jonka posket ilmaisivat että hänellä oli keuhkotauti, vaikka silmät sinisine kiiltoineen osoittivat elämään kiintymistä, ainoastaan siitä syystä, että muuan kovin vaikutusvaltainen talossakäviä sitä vaati säälien tyttörukkaa. Fanchon oli lapsellinen ja ajattelemattoman iloinen, herttaisen meluava ja leikkisän hupakkomainen huvittaen vanhoja, väsyneitä, elämän kuluttamia miehiä houkutellen heitä salaisiin tunnelmallisuushullutuksiin. Jumala ties, mitä tuo hänen vanha rakastajansakin oli hänen tähtensä tehnyt! Hän oli ostanut tytölle peräti huvilan yrittäen parantaa tuon kuolemansairaan olennon auringon avulla luonnon helmassa, — mutta likka oli sittenkin hänen luotaan livistänyt, hän ei tahtonut elää ukon seurassa, ei mitenkään. Hän kaipasi elämää, naurua, tovereita, uusia miestuttavuuksia, hän kaipasi sellaista piiriä, jossa remutaan, kiihkoillaan, lauletaan ja haaveillaan saavuttamattomia. Fanchon'in laihojen, verettömien ruumiinjäsenten liikkeissä oli paljo sopusuhtaisuutta, jopa kauneuttakin, vaikka ne kulkivat suorinta ja jyrkintä tietä kuolemaan. Tyttö tanssi ja hullutteli saaden toisetkin hulluttelemaan. Mutta sitten hän istui tuntikausin paikallaan polvet pystyssä lukien rukouksia ja kulettaen laihoilla verettömillä käsillään rukousnauhaa hirveässä kuoleman pelossa.

Fanchon oli synnyltään erään muurarin lapsi, hän kertoi sangen mielellään, että ne muut viisi vekaraa siellä kotona olivat Schwabe-ukon omia. Ennen häitään oli äitimuori pitänyt yhtä erään rakennusmestarin kanssa, joka oli kovin elämänhaluinen ja lystikäs herra, vaikka hän rakenteli kirkkoja.

— Minä luulen, että hän oli vähän uskonnollinenkin… ja äiti sanoi aina, että hänellä jossain oli jotain eriskummallista. —

— Sitten hän varmaankin oli ympärileikattu juutalainen, — sanoi Ramppa-Anna.

— Ei se haittaa mitään, koska hänessä oli niin paljo, että hän sai tehtyä minut — sanoi Fanni hyvännahkaisesti. Minä elän niin mielelläni.

Fanni osasi uskomattoman paljo lörpöttää, eikä kukaan häntä kuunnellut niin innokkaana ja luottavaisena kuin Putzi, muuan kovin kaunis, mutta typerä ja himokas olento, jolla ei ollut mitään mielikuvitusta vaan karkeita sukupuolihaluja. Hän oli arvossa pidetyn kaupunkilaiskauppiaan tytär, joka jo neljätoistavuotiaana antoi kenen tahansa kaikissa salasokkeloissa itseään käyttää. Kun hän lisäksi kehittyi rahanahneeksi ja koristehaluiseksi eikä tiennyt, mitenkä saattoi kiini joutumatta ruumistaan myydä, joutui hän tekemisiin erään ammattiparittelijan kanssa, joka ei kuitenkaan uskaltanut tyttöä kokonaan viedä pois kotoaan, vaan hankki hänelle salaa parittelutilaisuuksia, kulkien suurkaupungin pääkaduilla, käyden ohikulkevien herrojen kimppuun tehden tarjoomuksia sanoen: "haluatteko nuorta kaunista tyttöä?" Vähän aikaa kävi liike häiriöttä, mutta sitten pisti poliisi nokkansa siihen, molemmat otettiin kiini ja pantiin lukkojen taa. Kun asia oli oikeudessa, selitti tyttö itkevälle isälleen hyvin kuivasti ja toprakasti vasten naamaa, että hänen, ikävä kyllä täytyy tunnustaa ei voivansa elää ilman miestä. Ja jos isä tahtoo olla oikein hyvä, niin hän antaa hänelle siihen tilaisuutta. Hän kyllä muuttaisi kotoaan pois eikä vaivaisi siellä ketään sen koommin läsnäolollaan. — Koska Putzi oli hidasajatuksinen ja laiska, kuunteli hän mielellään, ruumis patjoihin painuneena, silmät kiiluvina ja puoleksi ummessa, kuinka tuo vilkas, mielikuvitusta täynnä oleva Fanchon väritteli mitä loistavammin pikkuisia elämänsä kokemuksia, mitä hän osasikaan kertoa niiltä ajoilta, jolloin hän oli taiteilijoiden mallina, miten ne olivat eläneet villiniloisesti, mitä päähänpistoja ja kokkapuheisia kohtauksia heillä oli ollut. Keskellä kertomustaan hyppäsi Fanchon pystyyn juosten peilin eteen kääriytyen huiveihin ja harsoihin, pistellen kukkasutia tukkaansa näyttääksensä toisille tytöille, mimmoisena maalarit hänestä olivat kuvan tehneet. Laihan, sivistyneen ruumiinsa väänsi hän kaikenlaisiin keikaileviin ja jäykiksi jähmettyneihin asennoihin. Hän heittäytyi pitkäkseen lattialle kuvatakseen uinuvaa luonnotarta, tekopalmu oli muka metsä ja pesuastia oli olevinaan lähteensilmä. Mallina olo oli epäilemättä ollut tytön hauskin ja sisältörikkain aika. Kyllä hänestä perästäpäin oli tullut "viinimpi", mutta niin lämpöistä ja herttaista ei elämä ollut missään Fannin mielestä kuin nuorten taiteilijoiden parissa, missä hän oli hallinnut ainoana naisena. Taiteilijat olivat iloista ja vierasvaraista väkeä, silloin kun heillä vaan oli jotain antaa. Ne eivät koskaan rähisseet, eivätkä pakottaneet naisia taipumaan raakamaisuuteen, ollen kiitollisia vähimmästäkin suopeudenosoituksesta. "Fanchon, sinä sydämen lohduttaja", oli Froh aina sanonut. Froh'in [Froh (iloinen). (Käänt. huom.)] oikea nimi oli Temple, mutta häntä sanottiin Froh'iksi. Hän oli oikea kultaihminen! Jos hänellä oli jotain itsellään, niin sitä riitti myös toisille. Makkaroita, olutta, juustoa, papyrosseja, vaikka ne olivat hänen omiaan, niin niitä täytyi hänelle takaisin tyrkyttää. Itse hän vaan soitteli jonkinlaisella läpytyskoneella, naurettavan pienellä leikkipianolla, valssikappaleita ja lauluja, myös oikeita oopperaosia, niin ihanasti ja myötätempaavasti, että häntä täytyi tuntikaupalla kuunnella. Frohia rakasti Fanni kovasti, jukemaut rakasti, vaikka hänellä oli väärä jalka, eikä ollutkaan taiteilija vaan jonkinlainen tohtorismies.

— Te ette voi kuvitella, mikä Froh oli miehiään! Aina hän oli valmis tanssiin ja temmellyksiin, ja osasi näytellä niin vakavia asioita, että kuuntelijoiden selkäpiitä karmi ja kyyneleet tulivat silmiin. — Ja sitte Fanni kehuskeli — käteni, jalkani, selkäni, kaikki he käyttivät mallina piirtäessään ja valaessaan pronssia. Froh oli hänet kerran pukenut kietoen harmaita harsoja hänen alastoman ruumiinsa ympäri ja mustia ja valkoisia harsoja valloilleen hänen päähänsä, jota ympäröi tummanpunaisista ruusuista tehty seppele. Fannin piti niin puettuna suljetuin silmin kurottaa eteenpäin käsivartensa kuin tietä etsien. Kaikki taiteilijat maalasivat hänen kuvansa siten. Eräs niistä teetti sellaisen kuvan ympäri ihmeen kauniin hopeisen kehyksen ja lähetti sen taidenäyttelyyn, antaen sille nimeksi "Hämärä" ja pani sille hinnaksi viisisataa guldenia.

— Nyt sinut kuitenkin saa halvemmasta, viisasteli Rampa-Anna.

Fanni jatkoi: — Senjälkeen pidettiin kekkerit, jossa minä istuin ylimpänä puettuna harmaisiin harsoihin.

— Mutta sinä et kai tarjennut ilman mustia villahousuja?

Mutta Fanni ei suuttunut koskaan pistopuheista. Hämmentymättä hän jatkoi. Tietysti joka ilolla on loppunsa, taiteilijat eivät aina häntä voineet käyttää. Professori viskasi kerran raivoissaan pensselin pois ja sanoi: — ei aina voi samaa naamaa sutia. — Froh toi silloin toisen mallin.

Uusi tulokas oli paksu ja punatukkanen, ja sanoi ylpeästi: — Ainoastaan pään saatte maalata. — Kun olikin koppava! Ei antanut taiteilijoiden muka maalata roppaansa sellaisten taiteilijoiden, joita hienoimmat naiset kiittivät siitä nöyrän koreasti ja joille vielä maksavat lisäksi paljon rahaa. Mutta Froh ei häikäillyt, hän käskikin sen punatukkasen riisuutua varjostimen takana ja näyttää vaan päätä, sillä kasvoilla on aivan toinen väri, kun ihminen on alaston… Punatukkanen teki työtä käskettyä. Silloin Froh veti varjostimen hänen edestään pois. Nyt kävikin selville, miksi tuo kuopus oli ollut niin siveellinen… Froh kysyi, eikö olisi ollut parempi, että hän olisi lähettänyt tänne vanhimman tyttärensä… Sus'siunatkoon kuinka naikkonen räjähti.

Erittäin leveästi kertoi Fanni taiteilijain ja hänen eronhetkensä. Bine Michal, tuo tyyni, leveä maalaistyttö, joka kuunteli näitä kertomuksia kuin ilmaista teatteria, ei voinut ymmärtää, mitenkä joku saattoi niin suurta suuta pitää menneisyydestään. Fanni raukka piti kaikkea vanhaa vielä vaan kuin elettävänä ja eli itse edelleen siinä mukana, kuin taiteilijat yhä häntä rakastaisivat ja maalaisivat hänen kuvaansa.

— Ero tapahtui nähkääs täten: Froh sanoi: "Sinusta ei ole enää malliksi, mutta ei ole pakkokaan. Ota kirja ja lue, kun me maalaamme. Muutakaan et jaksa sairaine keuhkoinesi tehdä. Juo myöskin paljon maitoa", — niin hän sanoi. Niin tapahtuikin. Taiteilijat antoivat minulle kuvia huoneeni seinäkoristeiksi, kuvanveistäjät tekivät minulle punasen tuhka-astian. Kaiken vei minulta sitten tuo raato, ensimäinen vuokraajamatamini niin, ja iltaisin muistan hyvin, että läksimme huvittelemaan Alhambraan. Minä maksoin kaikkien, sen punatukkasenkin puolesta. Mutta tämä sanoi muka, että hän puhui silloin viimeisen kerran minun kanssani. Senkin raato! Minä tarjosin heille kahvia, viiniä, kaakkuja ja muuta hyvää suuhun pantavaa. Ja minä tarjosin heille niin mielelläni… Sitten he saattoivat minut kotia. Kello yhdeltätoista odotin nimittäin vieraita… Frohin enoa, oikeata maalaisäijää, joka oli ostamassa kaupungissa nautakarjaa. Eikös Froh ollut hyvä ihminen? Heti hän lähetti minulle enonsa. Mutta kyllä siinä oli myös työtä saada enon liikkeelle.

Liekö enollakin ollut puujalka, tokasi Putzi heleästi nauraen.

Niillä näkyy olevan sukuvika, sanoi Rampa-Anna.

Ei mitenkään, puolusteli Fanni innokkaasti… Frohin oli täytynyt selittää enolleen saattavansa hänet ihan koskemattoman neitsyeen luokse… mutta se maksoikin sata guldenia. Viisikymmentä piti antaa Frohille, tytön äidin varalle.

— Joka myöskin oli neitsyt, pisti Rampa-Anna nauraen…

— Viisikymmentä guldenia piti antaa tytölle… Sen enon piti itse maksaa. Noh, ja sitten hän oli kertonut tytöstä ihmeellisiä asioita, kunnes eno oli ihan hullaantunut siihen —.

— Sinuun, karjasi Rampa-Anna.

Yhdentekevä! Minuun silloin, toisinaan muihin… Rautakovakin neitsyt olisi jo lähtenyt siitä liisteristä… Mutta minä en voinut aavistaakaan… Jukuliste en! — vakuutti Fanni kun kuului epäilevä huuto "todellako" — muuten minä olisin vähä katsonut eteeni enkä laskenut tuollaista lähettyvilleni… Ja sen minä sanon… se vasta melua piti… Ja alhaalla oli Froh sakkineen, joka lauloi:

Sininen, sininen sormustin — on enolle kyllin syvä ja enon paksu kukkaro se on neidille varsin hyvä.

Minä sanon teille, se oli kamala juttu. Ensin minä luulin, että vanhus ei sietänyt laulua ja siitä niin raivostui. Mutta tämä vaan huusi: minä tahdon neitseen. Missä se neitsyt on?

— Minun vuokramatamini oli oikeata lajia, kyllä sillä oli kita ammollaan… Ensin se kaasi kokonaisen ämpärillisen vettä hänen päälleen, sitte hän sanoi: "Tässä oli nyt lumivyöry, ei kai Jungfrau [Vvuori Sweitsissä, jonka nimi on Jungfrau (neitsyt). (Käänt. huom.)] ole kaukana." — Sitten tuli poliisi… Frohin eno otti tämän niskasta kiini ja sanoi, — oliko tämä se neitsyt ja saisiko sitä koettaa! Kuvitelkaa…

Ja minä koitin enoa rauhoittaa sanoen: olkaa hyvä ja rauhoittukaa! Mutta tämä vaan huusi, — viisikymmentä guldenia on mennyt hukkaan. Matami sanoi… "viidelläkymmenellä guldenilla hän aikoo saada neitsyeen… Sellainen kollon poski! Viidelläkymmenellä guldenilla ei saa imisäsikaakaan, joka vielä olisi 'neitsyt'."

Senjälkeen ukko maksoi kympin ja hävisi pois kuin sauhu.

Kertomus herätti yleistä naurua.

— Miksei Froh sinua nainut, kysyi Bine käytännöllisenä ihmisenä.

— Hänen piti jatkaa lukujaan, puolusteli Fanni kiihkeästi.

— Ja sitten se puujalka teki esteitä avioliitolle, kikatti Putzi.

— Koska hän sinua rakasti, sanoi Bine painolla, — niin todellisena rakastajana hänen olisi pitänyt sinut naida.

— Niin kuin Cyrill, sanoi Rampa-Anna juhlallisesti.

— Pidä suusi kiini sika!

— Kyllä minä sinulle näytän!

— Te maan moukat olette mahdottomat!

— Kyllähän vielä hijoutuu täällä kaupungissa, lohdutteli Rampa-Anna kuvaamattomalla ivalla, tuupaten Bineä kylkeen…

Silloin aukasi Olympia hitaasti oven, tarkasti huoneessa olijoita ja sanoi, astuen lähemmäksi arvokkaan näköisenä: — Täällä puhutte pötyä, ettekä tiedä — että rouva myöpi meidät.

Pau! Puh! Se iski kuin pommi… Tytöt hyppäsivät pystyyn. Kysymyksiä ja huudahduksia sinkoili ristiin rastiin…

Bine yksinään jäi vaijeten istumaan ja Milada kuunteli silmät suurina nojaten ovenpieleen.

— Minä tiesin jo kauvan, mitä oli tekeillä, sanoi Olympia, rouva antoi myös siitä viittauksen. Mutta hän ei koskaan puhu mitään suoraan. Mutta eilen juuri kun me järjestimme paitoja — Olympia kääntyi Miladan puoleen, joka nyökäytti päätään — tuli etsivä herra Sucher… rouvan luo… Pois lähtiessään sanoi "etsivä" ovensuussa — "hyvin joustava ihminen, vaatimaton, joka ymmärtää liikettä." — Rouva vastasi, "sepä hyvä, olisi vahinko jos liike rappeutuisi."

Herra siunatkoon, jos se on mies, niin saamme selkäämme, vakuutti Putzi toki salatulla ilolla.

Gisi Geyger pureskeli huolellisesti hoidettuja kynsijään.

— Minä kokoon kampsuni, Fredl tahtoo saada minut pois täältä ja…

— Se ei käy laatuun, sanoi Olympia, huitoen kiihkeästi käsillään. — Koska talo myydään, ei ketään lasketa vapaaksi, — inventaariot pitää olla oikeat.,

— Jos tämä ei sovellu minulle, rupean taas elämään säädyllisesti. Rouva paroonitar St. Pöltenistä ottaa mielellään palvelukseensa Roserlin.

Suunniteltiin vimmatusti, kaikissa heräsi toiveita, levottomuutta, tyytymättömyyttä. — Bine yksin vaan ei liikahtanut. Putzi sanoi: — Amshelin veli — se ontuva — se hakkasi meitä myös, totta vie hakkasikin. — Kaikkialla oli loppumaton järjetön sekamelska. Keskellä kaikkea, niinkuin aina tällaisissa mylläköissä, kertoi Olympia Pariisin elämästä, hokien itsekseen sen ihanuuksista. Milada sulki oven… Myöskin hänen sielussaan raivosi myrsky. — Myyty! Meitä myydään kuin nautakarjaa! — Varhaisimpia lapsuuden muistoja nousi hänen sieluunsa.

Hän muisti äitinsä ruskeanpunaisine hiuksineen, joka kulki laulaen huoneessa… karttuunisessa puvussa… Kuitenkin tuntui Miladasta kuin olisi äidissä ilmennyt vielä villimpi ja kauheampi ahdistus kuin noiden toisten naisten suulaassa kirkumisessa.

— Entäs missä oli Janka?… Erään kalpean naisen valkonen haamu liukui Miladan ohi menneisyyden muistojen usvassa… missä he olivat kaikki… Tänään, tänään — oli Miladan vuoro… Mutta hänhän oli vapaa —… kuitenkin toisella tapaa kuin Horner oli hänelle luulotellut. Hän ei ollut vapaa ainoastaan mielikuvituksissa… vaan todella… Hän muisti Goldscheiderin sanat… "Kun minä jätän tämän liikkeen, ei sinulla ole mitään velvollisuuksia tässä talossa. Ainoastaan minulle olet sinä velkapää"… Milada sulki silmänsä tuntien pyörrytystä niinkuin se, joka kulkee hitaasti syvänteen reunaa. Mihin saattoi hän mennä? Mailma oli niin suuri… Mihin?… Pitikö hänen lähteä tästä lämpimästä pesästä?… Hän meni huoneeseensa. — Suljettuaan oven, hän painoi otsansa ikkunaruutua vastaan… Väkivallalla hänen täytyi tuupata pois luotaan Dubben, joka epätoivoisena oli häneen tarrannut kiini. — Luuleeko Milada että hänen asemansa tästä paranee? — Kerran täytyy hänen päästä täältä pois… eikö totta?… Hänen piti kerran kuitenkin ottaa lapsensa luoksensa ja palata kotimaahansa Saksaan. — Voi tuota Dubbea, joka päivisin oli kuin hullu, aina rähisi, aina riiteli ja aina kertoi samaa elämäntarinaansa, samoja surujaan, jotka eivät ketään enään viehättäneet. Öisin oli hän niin meluavan villi, niin ylenpalttinen ja räikeä että Goldscheiderin täytyi häntä usein muistuttaa. — — Pois kaikki hullut, ajatteli Milada. Nyt täytyi hänen saada rauhassa ajatuksiaan järjestää, — ajatella omaa tulevaisuuttaan… "järjestäytyä" niinkuin Horner sanoi…

Vähän hänellä oli rahaa, neljä sataa guldenia, mutta hyvät vaatteet… Niillä hän saattoi tulla vähän aikaa toimeen, kunnes saisi työtä, jotain varmaa ja hyvää työtä. — Hänhän oli terve… Toiset luonnollisesti… esimerkiksi Fanchon… ne pelkäsivät… Milada tiesi, että Fanni sylki verta. Kun Olympia toi tuon tiedon äsken, kalpeni Fanni liituvalkeaksi, niin että se näkyi poskimaalinkin alta. Goldscheider piti häntä siksi, että tuo vanha Kröger oli sitä pyytänyt… Kerrottiinpa että ukko maksoi Fannin puolesta… Vaan jos joku toinen ostaisi talon, täytyisi Fannin livistää… Varmasti… ja Fanni oli kuitenkin niin herttainen olento… Hän oli viaton ja avuton kuin lapsi. Niin, kylläpä Fannikin rupeaisi itkemään.

Mutta mitä se Miladaa liikutti. Hän olisi jo silloin kaukana täältä… ehkä peräti Pariisissa!…

Mutta vaikka Milada kuinka koetti kiusata itseään, irroittaen käsitteensä ympäristön vaikutuksesta, aina ne kiertyivät itsepäisinä sinne takaisin, muistuttaen hänelle toisten kiihtyneitä, pelästyneitä kasvoja, karkoittaen hänen mielestään kauniit tulevaisuuden kuvat, joita hän koetti uudelleen kaapata kiini äkkiä ilman järjestystä, epäjohdonmukaisesti. Siten täytyi täällä aina elää. — Aina täytyi uudistusta pelätä… Tulevaisuus tuotti aina vaaroja… Ainoastaan nykyhetkessä saattoi jotenkuten elää. Peljätä tyttöjen täytyi, aina vaan peljätä. Heissä ei ollut elämänuskon eikä rohkeuden kipinää… Herra jumala jos voisi lujasti uskoa itseensä, tuntea sitä varmuutta — "että sinulle ei tule mitään pahaa tapahtumaan… sinun persoonasi on loukkaamaton…" Kenpä voisi valaa heihin tuota uskoa! Herkeämättä kulki Milada huoneessa edestakaisin… Hänen aikomuksensa oli hyvä, mutta eikö se ollut kokoonpantu kirjaimista kuin sanat: kahlehdittu — toivoton — masennettu? — Ja oliko hänenkään asemansa todellisuudessa sen parempi kuin muitten? Mitä hän jaksoi tehdä tällä ruumiillaan, mitä hän kesti kaikesta huolimatta sairaaloisella sielullaan?… Alaspäin menoa olisi hänenkin tulevaisuutensa. Kyllä Goldscheider saattoi helposti sanoa: Mailma on laaja… Horner saattoi saarnata: "Henkesi on vapaa"… Mutta hän tunsi kahleensa paremmin kuin he. Kyllä hänellä oli rohkeutta avata ovi… Mutta rohkeutta katsoa ihmisiä silmiin toverina, saadaksensa heiltä ystävällisen sanan, hyväntahtoisen kohtelun, se häneltä puuttui… Hänen olisi täytynyt valehdella sekä omasta itsestään että menneisyydestään. Hänessä nousi veri tätä valhepakkoa vastaan. — Se ei ollut vihaa eikä vastenmielisyyttä mailmaa vastaan. Se oli jotain selittämättömän arkaa ja outoa, joka hänessä kiehui. Oliko se myötätuntoa, sääliä vaiko yhteisen pelon synnyttämää yhteistunnetta, — sitä hän ei voinut ratkaista, hän tunsi vaan irroittumattoman sisäisen yhteenliittymisvaiston niihin, joiden täytyi tänne jäädä, vaikkakin hän mahdollisesti olisi voinut täältä paeta. Hän tiesi ettei hän voi irtautua niiden tyttöjen mailmasta, joidenka elämä oli alkanut yön pimeydessä, jonka syvyydestä kohtalo heidät viskasi tanssimaan nautintojen rikollisessa, räikeässä valossa, josta se sama kohtalo syöksi heidät samaan kuiluun takaisin, kun synnin valo sammuu. Hän oivalsi.

Hänen kurja rahavelkansa Goldscheiderille, joka häntä tähän asti oli pidättänyt talossa, ei häntä enää kytkenyt, pikemmin hänet kahlehti murtumaton tahto, joka johtui hänen sisimmästä sielustaan, kohdistuen kaikkeen siihen, joka turvaa etsien häntä läheni. Tätä tunnetta hän ei voinut sanoihin pukea. Se oli näkymätön, kaikkialla vallitseva, häntä ohjaava tunne, josta hän tiesi, ettei se hänestä poistuisi, vaan pakottaisi palaamaan tänne, lähtisi hän minne tahansa. Se painoi leimansa koko hänen kehitykseensä, se kumosi hänen yksilöllisen tahdonvoimansa, hänen itsenäisyytensä, se teki perinpohjin tyhjäksi Hornerin siunatun "miinus" periaatteen.

Niin sekavat olivat hänen tunteensa, että kun Horner aukasi oven, ryntäsi hän tätä vastaan sanoen: "Horner, liike myydään ja minun täytyy lähteä mailmalle. Pariisiin minä lähden, siellä toivon saavani elää ihmisiksi lopun ikääni…"

Horner asetti paksun likaisen etusormensa nenälleen.

— Pariisi on kyllä oiva paikka. Mainio. Kuka on pannut tämän aikeen päähäsi?

— Luulen, että se on ollut Olympia, vastasi Milada miettiväisenä, muuttuen vilkkaasta odottamattoman jäykäksi, — etkö sinä hyväksykään poislähtöäni? —

— Vai niin, Olympiako on nyt neuvonantajasi? Tunnen hänet varsin hyvin. Oli kerran kovin ylpeä likka. Hänen ensimäinen rakastajansa oli ylioppilas. Kaikki tapahtui kuin olisivat pojan aikeet olleet rehelliset. Rakkaudenkohtaukset olivat runollisen siivot, sitten poika vei tytön hotelleihin, teki hänestä langenneen, y.m. Sen jälkeen muuan sirkustaiteilija hävitti lopun, mitä hävitettävää oli. Sirkustaiteilijan kanssa kulki tie Pariisiin, — hei vaan, — kaikki kävi kuin rasvatuilla rattailla. Siellä Olympia tapasi hyvin runsaskätisen ostajapiirin, saksalaisen taiteilijasiirtokunnan. Kun hän vähän oli kotiutunut, niin hän takertui etäisten maitten miehiin. Muuan jaapanilainen taikatemppuilija otti hänet taidekumppanikseen ja temppuili hänen kanssaan läpi koko eläintarhan, kunnes tämä "metsänriista" herätti korkean aatelispiirin huomiota. Luonnollisesti näiden joukossa oli eräs ruununperillinenkin, — pyöreäkartion huippu! Nyt Olympia sai taas kauniisti laskeutua ales päin. — Hän ei ollut niitä ihmisiä, jotka osaavat kiivetä vaikka sileitä seiniä ylös. Oikea rekordiberra tuosta nautintojen kultaisesta nuorisosta ylläpiti Olympiaa kyllä vielä pidemmän aikaa ostaen hänelle väärentämättömiä hohtokiviä ja ihanan pienen linnan; mies oli enemmän espanjalaista alkuperää. Siinä linnassaan Olympia seurusteli saksalaisen prinssin kanssa, joka jätti hänelle ystävyyden osoitteeksi sellaisen muiston, että hänen täytyi maata puolen vuotta sairaalan sukupuolitautiosastossa. — Tavallinen seuraus oli se, että Olympia rupesi siveelliseksi, haki ja sai paikan kotiopettajattarena Beauvaisissa. Kahden kuukauden perästä antoi armollinen rouva hänelle jalkapotkun ja armollinen herra matkarahat takasin Saksaan. Täällä Olympia luisui kaikki asteet alas, mitä luisua saattaa, kunnes hän saapui Goldscheiderin valkamaan. Tee nyt tästä tilinpäätös. Olympian loistokkaasta retkeilystä on loppusaalis seuraava: joukko keskinkertaisia valokuvia, tusina värjättyjä selluloossapalloja, kaksi irtonaista hohtokiveä, kuppatauti ja armollisen herran perhekuva. Miksi siis matkustaisit Pariisiin, miksi sinä kuljettaisit kauneutta, nuoruutta ja voimaa yli maan rajan — täällä sinä voit saavuttaa samat tulokset, vai etkö luule?

Milada ajatteli: miksi minä teeskentelisin hänelle. Siksi hän sanoi avomielisesti: mitä sinä neuvot minun tekemään? Jäisinkö tänne?

— Katso ympärillesi, sanoi Horner. — Opi näkemään! Opi tuntemaan! Opi sielukkuutta tosiasioista! Sulata! Kokoa uutta!

— Mutta Horner, tunnenhan minä kaikkea, mitä täällä tapahtuu.

— Tunnet, — räjähti Horner — sinä et tunne mitään, et osaa arvostella mitään. Haista paska! Raatoja sinä sormin kykenet pitelemään, et muuta! Ota selvää seurausten syistä! Eroita tähdellinen ja yleinen sivuseikoista ja vivahduksista! Mikä on sinussa ja sinunlaisissa erikoista, mikä esiintyy joka tilaisuudessa, se pane muistiisi! Elämän erikoisuudet, jotka ovat kuin punaiset suonet valkoisella pohjalla, ne sinä löydät pian. Opi yhdistämään jokapäiväisyyden ja tavallisuuden eri seikat, rakasta sitä, jota ehkä nyt ylpeänä sivuutat! Mene puserra inhimillisyyttä lyijynharmaista naamoista! Osoita minulle ihmiselämän salaisuudet, ennenkuin kerskailet sen ymmärtämisellä!

— Ymmärrän, — sanoi Milada hitaasti — minä tunnen vaistomaisesti sen, minkä sinä sanoillasi tarkoitat. Sinulla on periaatteita, suunnitelmia, niin. Mutta minä — minä olen liian itsekäs, Horner, kuului Miladan kiihkeä vastaus, minä en ole ollenkaan hyvä, niinkuin sinä luulet, minä muistan vaan itseäni.

— Pure hampaitasi yhteen, likkaseni! Joka luulee voivansa tutkia aurinkoa, lentämällä suoraan sen sisään, se polttaa itsensä. Jos me emme pääse pois omista sulatuselimistämme, silloin olisikin itsetuntemustaito kovin helppo. Hanki itsellesi taiteellinen taito katsella kaikkia etäisyydestä, ponnista voimiasi tutkiaksesi ulkonaisia ilmiöitä; anna älysi tehdä opintomatkoja sen sijaan, että se nyt tuloksetta omia sisäisiä ilmiöitäsi hautoo; älä joka päivä tarkasta rahakassaasi kuin pikkuporvari; vaihda, anna sen luistaa, lainaa sitä pois, osta ja myy! Kun lopulta palaat kotiin, tee tilinpäätös, yliarvoja jää sinulle. Se on sinun persoonasi. Joka teko on yksilöllisyytemme mittapuu. Elämämme selvittelemiseen ei tarvita mitään hiushalkaisemistaitoa. Vaikka viisaustiede olisi kuinka hienostunutta, vaikka se olisi kuinkakin monimutkaista, ei se voi antaa senkään vertaa selitystä kuin sinun tahtosi pienin, kaikkein vähäpätöisin aineellinen ilmiö. Mene, antaudu tositoimintaan, silloin on sinun pakko oppia itseäsi arvostelemaan. Olenko minä sinut tyttö todella löytänyt ja kiihottanut nousemaan, jotta sinusta tulisi vaan ranskalaisvintiön huvittelun väline?!

Horner katsoi Miladan kasvoihin pistävine silmineen. — Tässä sinun pitää kestää taistelu. Tästä paikasta pitää sinun valloittaa mailma. — Juo, tyhjennä ainoastaan se malja, jonka itsellesi olet valmistanut, et kaipaa muuta. Sinun sielusi on kyllin rikas. Sinä olet kyllin oppinut ajattelemaan, sinussa on rohkeutta ja uhkamielisyyttä, erikoisuutta ja sielukkuutta. Rikas sinä olet. Ja kaiken tuon tahtoisit sinä mailmalla tuhlata, jossa se hukkuu liikatarjontaan. Menisitkö ihmisten luo! Toivoisit apua niiltä, joilla on kyllin, katso ympärillesi, järjestä omaa joukkoasi! Tee ammattihaureuden kurjalistosta itsetietoinen joukko! Kokoa ne järjestöihin, opeta ne taistelemaan etujensa puolesta! Sitä varten olen sinua kehittänyt. Pitää toimia tyttö ennen kuin itsensä voi maailmassa pelastaa, pitää pistää ja lyödä, pitää olla rohkea, aina naurettavaisuuteen asti. Tunnetko sinä kertomuksen Don Quichotesta? Sinun pitää se lukea. Hän on todella sankari, johon voi uskoa. Kaikki muut ovat sitävastoin poropeukaloita, joiden elämä on pantu asiapapereihin, joiden mukaan he puolustavat vaan omia etujaan.

— Minä kerron sinulle jotain, tule lähemmäksi!

— Porttolanaiset ovat viattoman hupakkomaiset kuin pienet tytöt.

— Ne ovat kuin kuningattaret, jotka nukkuvat likavuoteilla.

— Ne ovat todellisen äitiyden tunteen seuraajia, joiden täytyy itkeä. —

— Löytyy vähäpätöisen kaltaisia sanoja, joista tuntuu verenhalu. — Löytyy riettaita sanoja, jotka eivät tuota sen enempää vahinkoa, kuin kellojen kilinä ilmassa. Tieto on yksinään aatelisuuden merkki. — Aateloi tiedollasi sinun mailmasi!

— Käytä voimasi antamiseen! — Missä paljo on annettu, siellä on myös innostusta. — Se on vanhaa viisautta! Sinä opit vielä kerran rakastamaan, sen minä sanon, rakastat noita pirstoutuneita, pois potkituita, kurjia olentoja. Ja ehkäpä tämä rakkaus on oleva se liekki, joka polttaa vanhojen jumalien alttarin tuhaksi. — Tällainen uhrautuminen ei hukuta uhrautunutta. — Kuule! Vaikka ihmisrakkauden meri kuohuisi kuinka voimakkaasti ja valtaavana tahansa, niin on sen sisin olemus sittenkin pieni lähteen silmä ropakossa ja sen lähteensilmän nimi on itsekkyys.

* * * * *

Seuraavana harmaan hämäränä aamuna astui Milada salista puettuna heleään pukuun, käherrettynä ja maalattuna… Se kiihtymys, joka edellisenä päivänä oli tärisyttänyt koko talon, kiehui myös hänessä, sillä myös hän oli elämänsä tien risteyksessä. Goldscheider oli myynyt talonsa. Hän oli siitä jo kertonut vierailleen. Hän oli kulkenut myöhään yöllä Miladan ohi ja hymyillen sanonut — tee nyt varma päätös. — Rouva Goldscheider oli riidellyt kiihkeästi ja äänekkäästi Hornerin kanssa ja ensi kerran koko käyntiajallaan ei Horner tullut saliin illan kuluessa.

Paljon vieraita oli ollut salissa. Fanchon, Gisi, Dubbe olivat hassutelleet aina mahdottomuuksiin saakka. Jotain luonnotonta kiihtynyttä ja sairaalloista ilmeni heidän meluavassa ilossaan. Dubbe kantoi herransa, erään pienen vaaleatukkaisen kreivin, kammariinsa ja tämä karisti istuessaan sylissä kukkaronsa sisällön Dubben päälle. Bine makasi mahallaan lattialla ja kokosi roskia…

Yön hurjat kuvat kieppuivat vielä Miladan aivoissa. Ja kaikkien näiden kuvien taustana oli Miladan selvä tietoisuus, joka räikeästi valaisi unelmat, mitkä mieleen johtuivat. Hän ymmärsi, että kaikkien näiden yli vyöryi lieju, jota hänkään ei voinut estää… Hänen jälkeensä tulisi uusia ja kukkeimpia… Nämät samat tanssivaiset liitelevät olennot vaipuisivat samaan kurjuuteen, samaan paheeseen kuin edelliset. Joukkoja tulee, joukkoja menee, tulevat ovat nuoria, elämänhaluisia ja iloisia, menevät ovat kalpeita, rikkirevittyjä, ja heidän silmissä on kuolemantuska. — He kohottavat kätensä ihmisiä kohden huutaen: — auttakaa meitä, auta sinä meitä, anna meille edes sielusi. —

Milada istui ikkunan luo, ja nojasi päänsä seinään. Hänen oli uni… Äkkiä joku kuin ilmeni hänen eteensä tarraten häneen rukoillen… — En voi tehdä mitään, — yritti Milada huutaa. Kylmät sormet takertuivat hänen paljaisiin olkapäihinsä…

— Milada, minä se olen — … Dubbe seisoi Miladan edessä yöpaidassa ja paljain jaloin… Hänen kasvonsa olivat ilman poskimaalia ja kovin uurteiset kuin haahmolla… — Jumalan kiitos, että sinä olet valveilla. Minun täytyy puhua kanssasi. Hän nukkuu, tuo kreivi nimittäin. — Herttainen poika… Koko yöksi hän jäi luokseni… kultakämmeneni… Jumalan kiitos! Nyt tulee minunkin kurjuudelleni loppu… Oletko kuullut, että Goldscheider myy? Oi, minusta ei ole enää mihinkään!

Dubbe heittäytyi Miladan vuoteeseen ja lyyhistyi sen syrjälle.

— Mene nukkumaan Martta!

Kynttilöiden muodostamat varjot peittivät haamun tapaisina Dubben, joka ojenteli paljaita kauniita käsivarsiaan. — Enkö minä vielä ole kaunis!? Eihän pari vuotta, jumala siunatkoon, tee ihmisestä loppua! Olenhan minä opettajatar, onhan minulla todistuksia, täällä oloni — oli vaan tyhmä erehdys. — Dubbe kääntyi pudottaen käsivartensa alas. — Nyt minä palaan omaan mailmaani.

— Niin helpolla se palaaminen ei vaan käy — Milada pirskoitti vettä kasvoihinsa. — Ja milläs sinä aijot itseäsi elättää? Kuinka sinä luulet saavasi tuntiopettajan paikkoja?

— Kaikkialta voin saada suosituksia, — sanomalehdissä, — oppilaitoksestani, — lähetystöstä, — olenhan minä opettanut lähettilään rouvan luona, — I speak a realy english (minä puhun virheetöntä englantia) — — minä en pelkää työnhakua. —

— Martta, oletko puhunut Goldscheiderin kanssa?

— Senkö kanssa! — Korkealle kohotettujen kulmakarvojen alta välähti sininen katse kuin salama… — Se on kiusannut minua kuin rakkari pannatointa koiraa. Tiedätkö sinä, minkä tähden se ei ole laskenut minua pois?… Ei edes Carlotan luo! Hän pelkää, että minä puhun liikoja ja ne pelkäävät myös, jotka ovat olleet hänen kätyrinsä… Lapsivuoteelta he ovat raastaneet minut tänne porttolaan, — lapseni he veivät minun rinnoiltani, — ensiksi minä tahdon lapseni takaisin…

— Onko sinulla sen hoitajan osoite? — kysyi Milada väsyneesti ja soinnuttomasti. Hän oli kuullut tämän saman jutun niin monasti, että oli siihen kyllästynyt… Mutta Dubben tuskaa heijastavat silmät janosivat aina vastausta.

— Goldscheider tietää sen. Hän sen toimitti hoidettavaksi. Sen pitäisi olla jossain kaukana maalla vieraitten ihmisten… sellaisten naisten luona, näes, jotka elävät pienten lasten hoidolla. Nyt minä otan sen sieltä pois. — Milada kulta, minä en pelkää. — Kaksi vuotta Kristuksen nimessä ei ole mikään ijankaikkisuus, joka pelastuksetta ja ehdottomasti hukuttaa. — Minä rupean tunteja antamaan ja lastani kasvattamaan. Eikö totta Milada, kaksi vuotta ei merkitse mitään!? Minä tunsin erään tytön, joka sairasti neljä vuotta luumätää, ja kun hän pääsi sairaalasta, nai hänet eräs nuori kaunis mies. No mutta sano sinäkin jotain Milada!

Milada teki toivottoman liikkeen. "Hullu" sanoivat muut, kun Dubbe houri lapsestaan… Joku oli kuullut, että se oli kuollut heti synnyttyään.

Milada tarttui Dubben käteen: — Sinun pitää kuitenkin puhua ensin Goldscheiderin kanssa! Ymmärrätkö? Jos pyydät jotain siltä, joka tämän talon on ostanut, niin se sanoo, että asia ei koske häntä. Sinä olet kauppatavara, etkä muuta.

— Niin, niin — vastasi Dubbe lapsellisen parkuvalla äänellä —, mutta hän ei voi pidättää minua, sen sanon sinulle… Hänen täytyy tuntea omantunnonvaivoja.

Dubbe hyppäsi pystyyn ja karahti Miladan kaulaan.

— Ah, Milada, sinä olet hyvä, sinä olet jalo. Minä puhun hänen kanssaan rauhallisesti. Minulla on sata tehtävää. Mitä sinä arvelet? Pitääkö minun ensin vuokrata huone ja sitten vasta ottaa lapsi luokseni, vaiko päinvastoin? Lapsi ei saisi olla hetkeäkään enää vieraitten ihmisten hoidossa. — Dubbe katseli Miladaa kasvoihin tuijottavin silmin. Lukemattomien tuntien tuska kuvastui niissä.

— Mutta ajattele, jos en saakaan enää lastani takaisin! En koskaan, — kuiskasi Dubbe.

— Tule huomenna luokseni, Martta kulta! Silloin saatamme puhua tästä asiasta tarkemmin. Portinvahtirouvan lähetämme lastenlöytökotiin, jotta hän voisi ottaa parempaa selvää asiasta. Nyt pitää sinun mennä nukkumaan.

— Nukkumaan! Mitä? Minäkö? Ei rakas nunna! Minä luulen, että minä yleensä en nuku enää koskaan.

— Dubbe, Dubbe! — Milada tarttui Dubben velttoina riippuviin käsiin — mitenkä sinä luulet jaksavasi puhua huomenna tyynesti Goldscheiderin kanssa! Sinä kaipaat rauhaa. Mene nukkumaan.

— Vuoteellani nukkuu jo toinen, — sanoi Dubbe äkkiä oudosti kaikuvalla äänellä. — Se ei tee mitään. Minä olen hirveästi väsynyt.

Milada irroitti kouristuneet kädet hyväillen niitä hellästi.

— Voi nunna kulta, sinun on lämmin, mutta minun on vilu, huuh… Kun suljen silmäni, niin näen aina edessäni lapseni, joka huutaa minun perääni… Usko minua, minä kuulen sen huutavan joka yö…

Alhaalla pärähti kellonsoitto. Samassa silmänräpäyksessä koputettiin kiihkeästi ovelle. — Onko neiti Dubbe teidän luonanne neiti Milada?

Sisäpiika puhui suuttuneesti ovelta — kas sitä, kas sitä, kun ihminen jättää kreivin yksin. Tietäisipä vaan rouva tämän!…

Dubbe hyppäsi pystyyn. — Jeesus siunatkoon! Minä en ole maalattu. Auta minua, Milada! On jo kirkas päivä! Katsos, ei tuota herttaista poikaa saa pois. — Dubbe seisoi peilipöydän ääressä maalaten itseään kiireesti, ja kastellen huuliaan ja korvalehtiään punavedellä sekä piirtäen kulmakarvojaan mustalla. Väsyneet surua ilmaisevat kasvojenuurteet olivat hävinneet, silmät säihkyivät taas. Hän pirskoitti hajuvettä hiuksiinsa, niin että niistä tippui. Paitansa pitsit hän järjesti mielistelyhaluisena kaulan ympäri. Pam, niin ovi paukahti kiini…

Mitä tämä oli? Vakavaako laatua, pilaako, teeskentelyäkö, hulluuttako, epätoivoako?… Kaikkea ehkä hiukan, — ajatteli Milada alakuloisena, riisuutuen. Hän laskeutui vuoteelle ja nukkui keskipäivään asti.

Herättyään sai hän kuulla uutisia siitä, mitä talossa sillä aikaa oli tapahtunut.

Edellä puolenpäivän oli herra Sucher erään toisen herran kanssa käynyt talossa ja neuvotellut kauvan ja vakavasti Goldscheiderin kanssa.

— He näyttivät kaikki kolme perin tyytyväisiltä, kun he astuivat pois konttorista, tiesi Olympia kertoa.

Portinvahdin rouva oli pessyt viinilasit, ja Fanchon vakuutti, että ne eivät lemuneet pompalle, sillä hän oli perehtynyt tällaisiin asioihin.

Sen jälkeen oli Goldscheiderillä ja Dubbella ollut yhteenotto. Kun molemmat miehet olivat menneet pois, oli Dubbe mennyt Goldscheiderin huoneustoon, vaikka portinvahdin rouva oli koettanut häntä estää. Ensin kuului Dubben äänekäs, kiihkeä ja hermostunut puhe ja sitten puhui Goldscheider. Sen jälkeen rupesi Dubbe kirkumaan ja parkumaan. Kun tuoli kuului menevän kumoon, ryntäsi portinvahdin rouva sisään. Silloin Dubbe ryntäsi ulos Goldscheiderin huutaessa: "se tarvitsee piiskaa!"

Nyt oli rouva tunti sitten lähtenyt pois hevosella puettuna silkkiin ja vihreisiin "helyihinsä."..

Bine kertoi tämän Miladalle tyynesti ja tasaisesti kutoen kertoessaan sohvakoristetta, nostaen aika ajoittain tuota epätaiteellista kudelmaa ilmaan ihaillakseen. Fanchonin huoneessa, jonka seiniä peitti alastomain ihmisten kuvat, istui joukko tyttöjä keskustelemassa viime tapahtumista.

— Ei tiedä mitä tulee tapahtumaan, hän ei ollut pahimpia, huokaili Rosa, jota Punatalon elämä oli kovin miellyttänyt.

— Roisto hän on — ärähti Mizzi, joka edellisenä päivänä oli päässyt sairaalasta, — jospa tässä voisi pitää puoliaan häntä vastaan!…

— Kaikki tässä nyt moittivat! piikitti Laura myrkyllisenä, — joko olet nuollut umpeen ne haavat, jotka se Amschel huiskale sinuun hutki? Kaikki tässä myöskin uskaltavat!

— Mitä? Kuka on minua hutkinut? Senkin mätäläpi, smyygihuora!

— Anna takaisin se sormus, jonka minulta siellä varastit!

— Jos sinua pyörittäisi kuinka, sinä tyhjä yöpottu, ja koko tunnin syynäisi Amschel Lulefiansa, niin ei sinusta löytäisi yhtään ehta sormusta, korkeintaan sinusta putoisivat tekohampaat suusta, heitti hänelle Mizzi päin naamaa.

— Kyllä sinä osaat, sanoi Rampa-Anna hohottaen. Fanchon huusi melun seasta kimakalla äänellä: — olkaa siivolla, täällä ei kuule enää omaa ääntään.

Sisäkkö ryntäsi kiihtyneenä sisään: — Neidit, neidit, pukeutukaa pian! Uusi omistaja on alhaalla. Tuolla se on kadulla meidän rouvan kanssa. Sisäkkö kiiti eteenpäin, aukasi ovia ja ilmoitti saman uutisen useihin kamareihin. Kaikki ryntäsivät ikkunoihin. Mutta Dubbe ei hievahtanut paikaltaan. Hän makasi silmät sulettuna vuoteellaan ja ähkyi.

Kadun toisella puolella näkyi todellakin kotvasen aikaa Goldscheider, keskikokoisen harmaisiin puetun naisen seurassa, jolla oli silmiin pistävän pieni pää, mikä viipahteli sinne tänne hätääntyneesti kun joku kohdisti häneen katseensa. Kapea harmaa höyhenkoriste, joka ulettui ainoastaan kaulan ympäri, lisäsi hänen lintumaisuuttaan, jota vielä lisäsi vanhanaikuisen kauhtananliepeet liepsahdellessa tuulessa kuin siivet.

— Hänen nimensä on varmaankin Lotta, — sanoi Rampa-Anna kikattaen. Mutta kenenkään mieli ei tehnyt nauraa. Odotuksen synnyttämä jännitys oli liian kova.

Goldscheider kosketti heti sen jälkeen vieraan kättä tehden kehoittavan liikkeen. Harmaa nainen sipasi näkyvästi hämillään ohimoitaan silittäen hiuksiaan. Sen jälkeen hän tarttui päättävänä pukuunsa sipsuttaen Goldscheiderin seurassa yli kadun. Ovikello helähti… Väristys kävi läpi talon ja tytöt kiitivät vaieten joka taholle.

Totta tosiaan! Punatalo oli myyty. Sen otti huostaansa jalosukuinen neiti Josefiina Aglaia von Miller, — vanha, laiha, ansiokas nainen, joka oli hoitanut runsaasti kaksikymmentäviisi vuotta erään kirkonmiehen taloutta rikkaassa Steiermarkissa… Ah, mikä satoisa lihava virka-alue. Siellä löytyi peltoja, niittyjä, nautakarjaa, vihanneksia ja puutarhahedelmiä, ja kaikkea oli yltäkyllin. Yleensä elämä oli siellä ihanaa! — Neiti Miller pyyhki kyyneleitä joka kerta kun puhui menneistä ajoista. Muutamia päiviä jälkeen helluntain otti hän virallisesti Punatalon haltuunsa. Goldscheider istui konttorissaan ottaen vastaan. Ihmisiä tuli ja meni, niitten joukossa oli likkakauppiaita, tyttöasioitsijoita, myös muutamat talon läheisiksi ystäviksi muuttuneet salissa kävijät pistäytyivät hetkeksi ottamaan jäähyväiset poislähtevältä rouvalta. Oli yleisesti tietty, että rouva jättäisi kokonaan kaupungin.

— Lähden johonkin Saksaan, — vastasi Goldscheider antamatta varmempaa selitystä kysyttäissä, mihin hän muuttaa. Myös neidit tulivat hänen luokseen, jokaisella heistä oli selittämättä olevia seikkoja, toivomuksia ja liikeasioita. Heidän piti ratkaista riitoja, sovittaa vääryydentekoja ja neuvotella. — Goldscheider selitti, että heidän on nyt kääntyminen uuden rouvan puoleen ja että entisyyttä ei voi enää muuttaa. Piti tyytyä kohtaloonsa. Olympia yksin sai matkarahat, sillä uusi omistajatar ei halunnut taloudenhoitajatarta, sanoi hoitaneensa kyllin itse taloutta, jotta ei tarvinnut palkkalaista, osasi itse hoitaa parhain…

— Lisäksi tuo on jo liian kulunut — sanoi. — Siis täytyi tuon sukupuolielämän kuluttaman naisen taas lähteä vaeltamaan… tällä kertaa Galiziaan asti suuren anniskelun palvelukseen missä kävi vaan sotilaita… Olympia väänsi kasvojaan sen kuullessaan, mutta Sucher lohdutti häntä: — Siellä juodaan vaan maitoa. Herroilla on toiset palvelijat.

Päivällisen aikaan oli Goldscheider järjestänyt kaikki liikeasiansa ja odotti nyt vaan seuraajaansa… Seuraajaa! Poismuuttavan rouvan huulet vetäytyivät hymyyn… Miten oli tuo laiha olento, jolla oli verettömät ahnaannäköiset kädet ja joka aina oli pelon vallassa, eksyä tänne G——g'in seurakunnasta, missä hän oli ollut kaksikymmentäviisi vuotta pappilan hoitajana!

— Minä tahdon päästä hautaan kunnianarvoisan herrani viereen —, oli uusi tulokas sanonut. Sellainen aikoi siis vallita täällä?

Kun Sucher mainitsi summan, jonka saattoi ansaita tällaisella liikkeellä, niin välähti noissa lempeännäköisissä ruskeissa silmissä ilon ja ahneuden välke.

— Mutta riski, riski — toisti hän aina. — Eikö tänkaltaisissa yrityksissä tapahdu usein onnettomuutta. Kuolevat, sairastuvatko? —

— Mutta tämä ei ole sentään karjanhoitoa, jossa täytyy omalla kustannuksellaan niitä hoitaa, armollinen neiti, — sanoi Sucher, — jos ne sairastuvat. Täältä ne viedään ilmaiseksi hoidettaviksi ja parannuttuaan ne palaavat ilman työhönsä, että teidän on ollut pakko maksaa niistä penniäkään… Ja jos ne eivät enää sovi teille, niin voitte lähettää muitta mutkitta ne mailmalle… Te voitte myös myydä ne ensiluokan paikkoihin… Naisia ostaa Fischer Budveisissa, Kohlmann Teplitzissä, Meyer Brünnissä… Eikö totta?

Goldscheider nyökäytti päätään.

— Sitten teiltä voi ostaa tyttöjä Jonathan Czernovitzissa, — minkä tytön olette taas saanut Jonathanilta joka on tuottanut teille paljon rahaa, sanokaa — Sucher näpsäytti sormillaan.

— Rosamundan, — vastasi Goldscheider umpimähkään.

— Tosiaan Rosamundan… Se vasta osasi pitää hauskaa. Joka päivä oli samppanjakekkerit. Juotiin hänen seurassaan kolmesataa pullollista samppanjaa. — Mitä te ansaitsitte niistä?

— Sataviisitoista markkaa, vastasi Goldscheider.

— Vuottakaa, — Sucher heittäytyi taaksepäin. — Siis ansaitsette niin paljo ainoastaan samppanjan myynnillä… Miten paljo saatte ruuan myynnillä? Entäs kuinka paljon tulee tyttöjen käyttämisen kautta?… Olkaa hyvä ja sanokaa, kuinka paljo maksaa kahviannos!

— Guldenin ja viisikymmentä kreuzeria. [Tekee noin 3 S:mkaa. (Käänt. huom.)]

— Mitä se maksaa teille itsellenne?

— Viisitoista kreuzeria.

— Katsokaa nyt, — Sucher heittäytyi taaksepäin tehden käsiliikkeen.

Goldscheider muisti nämät pitkät, ikävät liikekeskustelut, väittelyt ja selvittelyt, ennenkuin vanhapiika oli ottanut onkeen kuin nälkäinen ahven.

Nyt sai liike mennä syteen tahi saveen — hän oli päässyt siitä irti.

Goldscheider oli päättänyt lähteä talosta sanomatta kenellekään jäähyväisiä, herättämättä huomiota.

— Jäähyväiset, — lähtöpuheet — kukkia, — … Brrr… Tänlaisissa seuroissa… ei tiennyt, mitä vielä saisi kuulla! Voisivat vielä haukkua häntä jäähyväiseksi hyvänpäiväisesti… Heittäisivät vaikka yöastian hänen päähänsä… Jospa vaan saisi kääntää selkänsä tälle talolle niin pian kuin mahdollista! — Aina kylmäverinen rouva oli hiukan hermostunut, täynnään mielettömiä epäilyksiä. Hän heitti avainkimpun laatikkoon, veti avaimen pois suulta, kätki sen kirjekuoreen, painoi siihen sinettinsä kirjoittaen siihen: — Neiti von Millerille. —

Sitten hän otti matkalaukustaan pienet sakset alkaen puhdistaa hyvin hoidettuja kynsiään. Sitten hän soitti: Portinvahtirouva, onko sähkösanomia tullut minulle? — Ei. — Hyvä! — Seis! Sanokaa Miladalle, että hän tulee konttoriin!

Hän ja Horner, — ne olivat nyt sopivalla tavalla yhteen saatetut. — Goldscheider hymyili pilkallisesti. — Horner oli valanut myrkkyä ja sappea hänen ylitsensä, kiusaten häntä tuhansilla pikku ilkeyksillä, — arvottomilla, turhanpäiväisillä kohtauksilla ja niin vastoin heidän entisiä sopimuksiaan. Mistä tämä johtui?

Horner oli nyt pikiintynyt Miladaan, jopa julki ylpeili sillä. Ehkä tyttö tosiaan oli sen arvoinen…

Goldscheider koetti muistella entisiä ajatuksiaan.

Ihmeellistä, että hän astuessaan tämän talon kynnyksen yli jo kiinnitti huomionsa tähän tyttöön… ja sittemmin seurasi hänen kehitystään melkein uteliaana.

Ensi päätös, jonka hänen piti tehdä rouvana, koski tätä tyttöä. Ja näinä kaikkina vuosina, jolloin hän vaan puhutteli Miladaa, — niin ilmeni tytössä aina jotain persoonallista, kun hänen kanssaan tuli tekemisiin. — Tyttö oli aina varma kannastaan. — Sellaisista ihmisistä Goldscheider piti. Miksei siis saattanut antaa hänen vastaanottaa viimeisiä käskyjä?

Milada astui sisään.

— Minä toivon, että sinä osaat vaieta… Lähden täältä tunnin kuluttua. — Jos myöhemmin saapuu sähkösanomia minulle, niin lähetä ne Royal hotelliin! Sekä pidä tuo mieletön Dubbe aisoissa, kunnes minä olen poistunut! —

Goldscheider tarkasti miettivänä kynsiään, joita hän kihnasi nahanpalasella.

— Sinulle tahdon vielä sanoa: Älä anna Hornerin sekoittaa järkeäsi! — Elämä on kovin yksinkertaista, eikä niin mutkaista ja merkillistä kuin Horner saarnaa. Kulje suoraan tietäsi! Liikanainen miettiminen ja hautominen, niinkuin Hornerin tapa on, heikentää ihmisen. Neuvon sinun asettamaan asiasi niin, — Goldscheider osoitti kirjoituspöytää, — että voisit päästä uuden rouvasi avuksi. Hän tarvitsee apulaisen, sillä hän on tyhmä raukka. Jos sinä olet järkevä, niin — kas — neiti Miller!

Goldscheider nyökäytti päätään sisäänastuvalle neiti Millerille katsahtaen Miladaan nopeasti ja ankarasti.

— Hyvin tehty, neiti Miller, te olette täsmällinen. Kaikki on myös kunnossa. Tuossa ovat kirjat, kassa ja tässä on avain. Ja… Ja, tuossa on talon paras neiti! Hän ymmärtää koko taloudenpidon alusta loppuun! Hänen nimensä on Milada. — Miller nosti rillit nenälleen ja nyökäytti päätään kouristuksentapaisesti.

— Hyvä, hyvä, mutta kuka noin metelöi talossa?

— Tavallinen ilmiö —, vastasi Goldscheider välinpitämättömästi. Täällä mellastetaan usein.

Milada astui huolestuneena ovelle päin.

— Minä en saa laskea teitä sisään — te — — Herra siunatkoon, — — raskas ruumis töyttäysi sisään heittäen oven auki ja Duhbe ryntäsi esiin puettuna kävelypukuun, shakettiin ja sateenvarjoon, mutta ilman hattua.

— Rouva Goldscheider, te ette lähde pois. Ehei, niin se ei vaan käy. Kukaan ei saa kajota minuun, huusi hän Miladalle, joka astui askeleen lähemmäksi — ja hän jatkoi uhaten ja matalalla äänellä — minulla on ase.

Goldscheider katsahti hallitsevana Dubben säkenöiviin silmiin ja sanoi: — Tässä on uusi rouva, jos jotain haluat, käänny hänen puoleensa! Minulla ei ole teidän kanssanne enää mitään tekemistä.

Dubbe heristi nyrkkiään… Kuulkaa, minun kanssani teillä on tekemistä, te — eikä kukaan muu. — — Uutta rouvaa en tarvitse, — hän ei tunne minua. — — Te olette minut tänne saattanut. — — Dubbe pui nyrkkiään aivan hillitsemättä… Te olette minut tänne kytkennyt. — — Vastatkaa rouva! Pitääkö minun jäädä vai eikö? — Pitääkö?

Goldscheider nousi seisomaan. — Sinä olet uudelle omistajallesi, neiti Millerille, joka on tuossa, velkaa muutamia satoja… Epäilen, tokkopa hän laskee sinut talosta, sinä kelpaat vielä hyvin herroille.

Miller katseli töllistäen molempia ymmärtämättä mitään… En käsitä, hän sammalsi… en suinkaan laske ketään vapaaksi.

— Nylkijä, pyöveli! — — Minä, — minä karkaan, ymmärrättekö, Te ja se uusikin, minä hyppään ikkunasta katuun. — Niin, niin minä olen saanut kylläkseni siitä, että pitää teidän kukkaroanne täyttää. Seis, sanon, te ette astu askeltakaan! — — Tänään en enää pyörry, ehen, — — tahdon tietää, missä on lapseni, — — käsitättekö? Ei nyt auta raha, eikä rukous, — — antakaa minulle lapseni osoite!…

— Neiti Miller, sanoi Goldscheider tehdyn tyynesti, — — tohtori Kahane on asianajajani. Olen valmis maksamaan heti kaksikolmasosaa Dubben velasta. — — Antakaa hänen mennä!

— Mitä? Älkää livistäkö vanha konna! — Tahdon tietää lapseni osoitteen ja sen hoitajan nimen… Se oli noin pieni, kun te sen riistitte rinnoiltani…

Nyt rupesi Goldscheiderkin hätääntymään.

Hän oli aikonut livistää, jättää kaikki sikseen kajoomatta, selvittelemättä ja lähteä pakoon, mutta vilaistuaan kerran Dubbeen, joka oli kuin hyökkäysasennossa, seisahtui hän…

— Kovinpa myöhään tunne herääkin sinussa, sanoi Goldscheider yrittäen puhua ylevän pistävästi… Mene synnytyslaitokseen! Siellä tiedetään, missä lapsesi on.

— Olen ollut siellä kolme kertaa… Rakas Milada, Eikö se ole totta! Sano se tuolle roistolle, tiedetäänkö laitoksella mitään! Missä on lapseni? Minä saatan sinut hirteen, murhaaja, jos en saa lastani takaisin!

Goldscheider oikasi selkänsä.

— Katsokaa! — Goldscheider kääntyi läsnäolevien puoleen, portinvahdinrouvan, Miladan ja neiti Milleriin päin, joka seisoi siinä silmät suurina ja vetäen henkeään. Oven takana näkyi muitakin naamoja. — Katsokaa! Minä olen löytänyt tuon ihmisen velkaantuneena kiireestä kantapäähän… rehellisesti sanoen hänellä ei ollut rääsyä ruumiillaan, matkakirstun oli entinen vuokraajarouva pitänyt, — Dubbe oli velkaa sairaalaankin, — olisi joutunut sieltä kadulle. — Eikö se ole totta?

Goldscheider kohotti äänensä. — Säälistä otin hänet luokseni lapsineen, joka oli taakka, onnettomuus onnettomuudessa. Sen minä toimitin hoidettavaksi — — niin hoidettavaksi niinkuin — — huusi hän kiihtyneenä, — — löytölapsia voidaan hoitaa; — sen äiti rukoili, että hän saisi ruokansa porttolassa, sen isää ei tunnettu. Ehkä lapsi kuoli kohta, ehkä kahdeksan päivän perästä. — Onko äiti kysynyt sen perään? Välittikö hän synnyttäessään siitä? Siitä on nyt kolme vuotta… Nyt, kun äiti on tuossa kylläisenä, vahvana, omistaen pitovaatteita ja liinavaatteita, nyt hän vaatii vielä lapsensakin.

— Jesus Kristus, Maaria! — Dubbe horjahti… Hän ei enää äännähtänyt, rikkirevityssä olennossa ei näkynyt enää vastustushalua eikä raivon merkkiäkään. — Nyt totuus hänelle ilmeni kaikessa alastomuudessaan… Ei Goldscheiderkaan enää tiedä lapsesta, hän mutisi, — pienen lapsen on hän heittänyt maailman jalkoihin, — — kuin leikkipallon! — Alastomana on hän sen repinyt äidin rinnoilta! — Se ei voi olla totta… Te olette nyt suuttunut minuun! — Jumalan armon nimessä… Se on niin kauheaa, ettei sille voi muuta kuin nauraa… Eikö totta? Eihän ihmislapsi noin vaan voi hävitä… kristittyjen maassa, jossa se on pantu kirjoihin? Eikö sen nimi pidä löytyä kirkonkirjoista?

Dubbe astui pöydän ääreen.

— Teillä on tuossa paljon liuskoja, kaikki laatikot ovat täynnään papereita… jossain pitää löytyä osoite… Kuulkaa… Dubbe väänsi käsiään. — Jos olen puhunut pahasti, — antakaa anteeksi, — minä olen kuin hullu, en saa öisin unta — minä — hän kääntyi toisten puoleen. Te nauratte minulle kaikki — —, mutta se on totta — — minun on niin ikävä lastani,… kuulen sen huudon yöt päivät korvissani.

Portinvahdinrouva, jolla oli itsellään neljä lasta, astui Dubben viereen, vaikka oli kovin korkealuontoinen.

— Neiti, me menemme poliisikamariin! — — Me löydämme lapsenne. Täytyy etsiä kirjoista… Tehän tiedätte, milloin se on syntynyt, mikä sen nimi oli.

Dubbe kääntyi ja laski vapisevat kätensä rouvan olalle. — En tiedä edes, minkä näköinen oli lapseni. — En ole koskaan saanut nähdä sen kasvoja. Sielua kylmää, kun sitä ajattelee… Kätilö ja Goldscheider ovat kaiken hommanneet. He sanovat, että siitä maksetaan rahaa joka kuukausi, aina kuuteen vuoteen. Sitten olen täältä vapaa, tästä kurjuudesta, he sanoivat… Millainen olinkaan lapsivuoteessa… melkein nälkähullu… surun ja kuljeksimisen näännyttämä… He ovat minua kehoittaneet… anna lapsi pois… Ventovieras sen otti, — minun pienen lapseni, — miten se lie kärsinyt!… Nälkää, lyöntejä, vilua. — Nyt se on kuollut. En ole koskaan saanut nähdä sen kasvoja…

Onneton nyyhkytti horjuen edes takaisin, kunnes kaatui Miladan syliin, joka oli astunut häntä tukemaan.

— Hän on hullu, mutisi Goldseheider, tarttuen kuin kouristuksessa laukkuunsa ja sateenvarjoonsa.

— Paras on sulkea hänet hulluinhuoneeseen, sanoi hän Millerille, joka vaan osasi aukoa ja sulkea suutansa.

— Älkää minulle suuttuko, — äännähti tämä kauhuissaan.

— Sulkekaa ovi jälestäni, sihahti Goldseheider portinvahdinrouvalle ja yhdellä iskulla oli hän hävinnyt hämmästyneen ihmisjoukon keskeltä.

Sulkeutuneen oven pamahdus herätti Dubben houreista…

— Älkää laskeko häntä pois! Älkää, kirkui hän yrittäen juosta jälestä…

Miladan vahva käsivarsi kiertyi hänen ympärilleen.

— Rauhoitu, Martta, rauhoitu! — Tule mukaani — kaikki selvenee vielä, jos olet oikein luja ja järkevä.

Ja puhutellen hellin sanoin vei Milada kalpean mielipuolen tavoin ympärilleen tuijottavan Dubben ulos.

— Kylläpä oli koko kanalja tuo Goldscheider, mutisi portinvahdinrouva sylkäisten; sitten hän astui kadulle. Mutta vanhasta rouvasta hän ei nähnyt vilahdustakaan. Ilman hattua oli tämä livahtanut.

Konttorihuoneessa seisoi neiti Miller silmät selkoselällään. Niissä ei näkynyt järjen kipunaa… Pikku pää pyöreine, muorimaisine samettihattuineen vaipui rinnalle.

Hänen kätensä hypistelivät Goldscheiderin unohdettua kynsiviilaa. Äkkiä hän viskasi sen pois villisti, hurjan pelästyneenä kuin olisi hän leikkinyt käärmeellä.

— Kylläpä olen joutunut läpeen, sanoi hän vaikeroiden, tämä on vasta kaunista, — alku ei ole juuri lupaava, sen täytyy myöntää…

Neljäs osa.

Millerin salonki.

Johdesana:

Meidän aikamme häpeän muistomerkki.

(Schiller.)

Uusi rouva, joka nyt ryhtyi Punataloa hallitsemaan, ei ollut sitä sitkeää, tuulta ja vettä kestävää lajia, jota hänen edeltäjänsä oli ollut. — Hän ei missään tapauksessa ollut tehtävänsä tasalla.

G——gin pappilassa oli hän ollut mainio taloudenhoitaja, oli ollut hurskas ja altis kirkon ja herransa palvelija, — "uskollisin olento" kuten arvoisa kirkkoherra ylistäen hänestä sanoi, iltaisin istuen paikkakunnan herrakerman seurassa pelipöydän ääressä.

— Kyllä, hänelle vastattiin, — käytännöllinen ja säästäväinen on neiti Josefiina — mutta Jumala varjelkoon joutumasta sellaisen pirun kanssa tekemisiin! — ajatteli moni hengessään… Kukaan ei kestänyt yhteistoiminnassaan hänen kanssaan. Kun viljankorjuuaikana neiti Fiinan oli pakko ottaa palkkalaisia avuksi, niin nämät valittivat, että kohtelu oli hävytöntä ja ruoka kehnoa. Kaksi vanhaa koturia, kahdeksankymmenen vuoden vanha Kaisa ja pian satavuotias Ursula moukuttivat hampaattomilla leuoillaan kiertäen tihrusilmänsä taivasta kohden; se on, "Kiero-Kaisa" niin teki, — "Ursula viiro" sanoi neiti Fiina, "oli siksi liian höpsö."

Neiti Fiina keitti kyllin laihaa soppaa, vaikka pitäjä oli kylläkin lihaisa; hän säästi joka voigrammasta, vahtasi joka kanaa, ettei se vaan laskisi toisen maalle; hän kitkutti joka pakollista menoa ja maksua, hän teki kauppaa kuin juutalainen joka messusta, vihkiäistapauksesta, kastetoimituksesta, laskien, kuinka monta sanaa kirkkoherra sanoi kuolleen haudalla, melkein hän luki rahassa arvoisan herra kirkkoherran äänen soinnut saarnatessaan ja ne kädenpuristukset, jotka hän antoi synninvaivoissa oleville. Kirkkoherra lihoi ylenmäärin potaatti- ja papuruuista, — sillä neiti Fiina sanoi niitten olevan terveellisemmät kuin liharuuat, jotka kiihoittivat ihmisen syntiä tekemään ja elämään epäkristillisesti. Tämän sijasta ylläpiti neiti Fiina pappilassa veljentytärtään. Tämä oli solakka, huokaava neitonen, joka oli ihmeellisesti täti Fiinan näköinen. Erittäin heillä oli molemmilla hurskaan-alamainen katse ja ohueet, täysin kauniit huulet, jotka kuvasivat vanhemmassa naisessa kouristunutta pakollista hyväsydämisyyttä, mutta ilmaisivat, että nuoremmassa oli hyvä joukko salaisia himoja ja sangen suuri tahdonlujuus ajaessaan halujaan perille. Veljentyttären kalpea epäpuhdas iho ja mitättömän mitätön pystynokka muistuttivat "pappia", "joka oli kovin kiintynyt pienokaiseen lapsesta saakka." Neiti Fiina vanhempi oli ympäristön kauhu. Joka yksinäinen nainen, joka sai lapsen, sai kuulla neiti Fiinalta kunniansa. — Sääli on pyhää kastevettä, jolla tuo äpärä kastetaan, oli hänellä tapana sanoa.

Neiti Fiina pesi pyykkiä, ompeli ja kehräsi, tehden kaikki askareet itse ja jos joku puhui siitä, vastasi hän nöyränä ja vaatimattomana: Koska hyvä herra kirkkoherra elättää meitä kahta vierasta ihmistä, niin täytyy minun tällä lailla tienata.

Ja kyllä pappilassa tienattiinkin. Kahdessa pankkikirjassa oli kyllä numeroita. Toinen niistä oli "veljentyttären" nimissä, toinen oli papin omissa nimissä. Vaan kukaan ei tiennyt, kuinka paljo oli laatikoissa arvopapereissa ja osakkaissa. —

Nuori neiti oleskeli talvet enimmäkseen Wienissä parooni von Waldeckin palatsissa. Paroonilla oli suuret tilat G——gin pitäjässä ja olikin siksi sen kirkkopatruuna. — Neidin siellä olo johtui siitä, että paroonin taloudenhoitajatar, neiti Petronella, oli aivan "hassastunut" pappilan Fiinaan.

Fiinan täytettyä kaksikymmentäkaksi vuotta, tapahtui pappilassa sellaista, että sen koko ihanteellinen rakkaus ja sopu kerrallaan katkesi.

Myrskyisen kohtauksen jälkeen tätinsä kanssa, jonka yksityisseikat jäivät ikuiseksi maailmalta salatuiksi, laittoi veljentytär eräänä aamuna matkalaukkunsa kuntoon ja matkusti hotelliomnibussilla asemalle ilman, että kukaan pappilan asukkaista oli häntä saattamassa. Täti kertoi myöhemmin vähän lauhduttuaan, että Fiina oli lähtenyt Pariisiin onnistuen siellä mainiosti, sillä itse parooni kustansi hänen kasvatuksensa; mutta sen tapauksen jälkeen hän näytti vielä vanhemmalta, häijymmältä ja äreämmältä kuin ennen.

Kaksi vuotta myöhemmin kuolla kupsahti autuaallinen herra kirkkoherra jättäen "uskollisimmalle sielulle" neiti Fiinalle molemmat pankkikirjat sekä kaiken muun kiinteän ja irtaimen omaisuutensa.

Kun Fiina oli jättänyt ammattiseuraajalleen pappilan talon ja tarhan, aitat ja kellarit raskaasti huoaten, niin vetäytyi hän pieneen taloon, joka oli rakennettu vuoririnteelle, jossa hän aikoi viettää aikaansa syvimmässä yksinäisyydessä tukkimetsien ja lehmälaitumien keskellä. Taloa kutsuttiin "päiväkummun taloksi."

Mutta elellen toimetonna Kaisan ja vihreäharmaan Ursulan seurassa, heräsi hänessä taas polttava huoli olemassa olostaan. Eikö olisi paras heittäytyä pappilaelämän tyyneydestä elämäntaisteluun?! —

Mitä piti hänen tehdä? — Pankkirahat sulaisivat syödessään… Piti siis alkaa niillä keinotella… niin kuin hänen isänsä oli tehnyt — ratsumestari. — Mutta isä oli tehnyt vararikon. Mitä piti hänen tehdä? —

Toimetonna hän ei voinut elää.

Ja hylkiötytär eleli vaan Pariisissa.

Hänen ajatuksensa harhailivat menneisyydessä ja äkkiä hän muisti miehen, joka oli ollut juopon ratsumestarin paras apu ja jolle vähitellen koko Millerin perheen aarrevarasto oli liukunut, talot, hevoset, hohtokivet ja taideteokset —, vaikka hän ei ollut mikään "Juutalainen" — niinkuin hän selitti jokaiselle, joka ryhtyi hänen kanssaan liikeasioihin. Se mies oli J. Kessler, asioitsija ja koronkiskuri. Sama mies oli kaksikymmentäviisi vuotta sitten, kun Millerin perhe oli ollut suurimmassa rahapulassa, hommannut ja saanut neiti Fiinalle taloudenhoitajan paikan pappilaan.

Nytkin neiti kirjoitti eräänä kauniina päivänä Joachim Kesslerille, millainen oli hänen taloudellinen asemansa ja mikä tulisi neuvoksi. Heti mies vastasi. Nyt hänellä oli hienot liikepaperit, joiden otsikkoon oli painettu: välittää kiinteimistöjä, kauppoja, myöntejä, tavaranvaihtoja, ottaa ulos saatavia, järjestää vararikkoja, selvittää epävarmoja saatavia j.n.e.

Kessler kirjoitti Millerille, että häntä riemastutti tieto siitä, että hänen pieni huolenpitonsa oli saattanut neiti Millerin niin varakkaaseen asemaan ja että hän tekisi kaikkensa, jotta tuo nätti kapitaali tulisi sijoitetuksi tuottavaan yritykseen.

Jo oli kevät eikä Millerin ja Kesslerin välillä ollut vaihdettu kuin joitakuita vähäpätöisiä kirjeitä, kunnes G——gilaisen vuoristohiljaisuuden katkasi sähkösanoma… "Loistava tulevaisuus — harvinainen tilaisuus — persoonallinen läsnäolo välttämätön — tulkaa heti." — —

Suin päin pantiin tavaroita kuntoon, "päiväkummun talo" vuokrattiin muualle talonpojalle, ja koleana maaliskuunaamuna seisoi neiti Miller nenänpää mielenliikutuksesta punaisena suuressa, vaaleassa pihanpuoleisessa huoneessa, jonka piti olla herra Kesslerin yksityisvastaanottohuone. — Hän oli sama liikehtivä mies, naamassa sama hyvänsuopeus teeskennellen epäitsekästä välittäjää, — ainoastaan sillä eroituksella, että hänellä oli nyt kupuvatsa, jolla heiluivat paksut, kultaiset kellonperät. Ja sekä kellonperät että vatsa pullistuivat, kun herra Kessler sanoi entisyytensä tavan vastakohtana: "vaikka olenkin juutalainen, — mainitaan ja tunnetaan minut korkeimmissa piireissä… Ja minä olen ylpeä siitä, että en ole uskoani kieltänyt kuin monet muut nykyään." Kessler ei puhunut paljoa ehdotuksestaan. Hän asetti Goldscheiderin kirjat Millerin eteen ja hänen paksu peukalonsa hyppi kuin kiihkeä kirjasaksa numerosta toiseen. Ensin kuului kauhun, sitten pelon, lopuksi hämmennyksen huuto, — sitten kaikki sulautui henkeäahdistavaan ahneuteen, jota ensikertalainen tuntee asettuessaan onnenpelipöydän ääreen ja nähdessään niitä suunnattomia rahakasoja, joita pelissä käsitellään.

— Herran haltuun siis — äännähti lopuksi Miller allekirjoittaen kauppakirjan. Se kiinnitys, jonka Goldscheider vaati, ne prosentit, jotka hän asetti, ja se seikka, että talo, liike ja tulot toki kuuluivat hänelle, vaikka hän luovutti kaikki sangen pienestä rahasummasta, ei juolahtanut Millerin mieleen. — Kessler antoi kunniasanansa, että hän oli tehnyt paraimman kaupan niinä neljänäkymmenenä vuotena, jotka oli kauppa-alalla ollut. Millerillä oli kyllä vastustuskykyä. Hän jaksoi kestää, odottaa, olla sitkeä ja siten ajaa tahtonsa läpi… Rukoillen, vinkuen, uhaten koetti hän voittaa ja jos se ei auttanut, niin hän itki, sadatteli ja pani toimeen kohtauksia. Hän osasi mainiosti yhtämittaisella lempeällä, imelällä, matoisella vastustuksella murtaa toisen voimat ja tahdon, mutta hänellä ei ollut se ahkera, selväpiirteinen toimintataito, se syvälle tunkeuva tarkkuus, ja se ylenmääräinen tyyneys, jolla Goldscheider oli saanut liikkeensä menestymään. Ja etupäässä häneltä puuttui se ominaisuus, joka oli ollut Goldscheiderilla erittäin suuressa mitassa: käsitys siitä, mikä miellytti näitä rappiolle joutuneita olentoja, mitä ne toivoivat ja kaipasivat, se läheinen kosketus, joka oli ollut olemassa Goldscheiderin ja joka yksilön välillä, jonka kanssa hän tuli tekemisiin.

Niinkauan kuin Miller oli talossa, tunsivat tytöt jotain outoa, jotain tuntematonta, — jotain, joka aina yritti heitä hallita. Ja sen he tunsivat niin selvästi, että koko heidän olemuksensa oli ala-arvoinen, jotta kaikki heidän röyhkeytensä ja sisäinen viileytensä, parhaassa tapauksessa pilkantekohalunsa kuohahti — mutt'ei koskaan heidän säälintunteensa. Goldscheiderin kanssa oli jokainen tuntenut yhteistunnetta. Hänen viittauksensa käsitti, hänen käskynsä, hänen kovuutensa, jopa oikkunsakin oli perusteltu. — "Hän on roisto, mutta hän ymmärtää ammattinsa", sanoivat tytöt hänestä.

Niinpian kuin Miller otti liikkeen haltuunsa, muodostui kaksi puoluetta, — toisen muodostivat tyytymättömät, nyljetyt orjattaret, jotka toimivat vierasta vastustavalla mielellä. Heitä harmitti Millerin pikkumaisuuteen asti menevä ahneus, hänen saituutensa, — hänen epävarmuutensa ja matelemisensa kohdellessaan vieraita, lyhyt, karkea tapansa komennellessaan tyttöjä, ja siksi heistä kehittyi hänen panettelijoitaan. He ivasivat ja virnistelivät hänen räkättävää esiintymistään salongissa, kun siellä tapahtui jotain "sopimatonta", mutta joka tänlaisessa ympäristössä ja tunnelmassa oli luonnollista. Kaikkein enimmin heitä harmitti Millerin suoraan mahdoton uteliaisuus ja epäileminen, joka kohdistui kaikkeen ja kaikkiin.

Kaikkialla hän vainusi vihollisia ja vastustusta… Jokaista hän koetti saada urkkijakseen ja ärsyttää toista vastaan.

Mutta tällainen järjestelmä ei kauan onnistu. — Kun hän oli kissantapaisella makeudella saanut jonkun puolelleen, niin tämä juoksi kertomaan muille niitä epäilyjä ja syytöksiä, jotka hän oli kuullut ja täten oli talossa joka päivä riitaa, pahaa mieltä, valitteluja ja illalla happamia, itkusta rumentuneita naamoja. Puhdasta tuotannollista, koneellistaloudellista puolta tässä liikkeessä ei Miller luonnollisesti tuntenut. Vaistomaisella saaliin halulla hän kyllä aavisti, että tässä saattoi ansaita paljon ja nopeasti. — Mutta miten piti alkaa? — Mistä piti kahmaista? — Miller ei osannut laskea, että hetkelliset lisämenot saattoivat tulevaisuudessa tuottaa monenkertaisesti, vaan hän tinki ja kihnasi maksusta kuin pahin toriakka ollessaan joka päivä tekemisissä tyttökauppiaiden ja hankkijoiden kanssa, jotka tottuneina Goldscheiderin verrattomaan runsaskätisyyteen antoivat Millerille huonompaa tavaraa kalliimmasta hinnasta. Hän taas oli onnellinen luullessaan täten säästäneensä pari guldenia ja huudahti riemuissaan: Vuottakaa, luulette noin vaan narraavanne Milleriä!

Goldscheiderilla oli ollut tiedonhankkijoita, ja jätti jälkeensä juomarahoistaan hyvän huudon, — sairaaloihin, synnytyslaitoksiin, poliisin ystäville, pienten salaisten hotelleiden ja matkustajakotien vahtimestareille ja siksi hänellä oli ollut käytettävänään loppumaton tyttövarasto, jolla hän oli keinotellut kaapaten siten varmimman ja runsaimman saaliin. Miller pani kynsin hampain sellaista tapaa vastaan. Ne olivat hänen mielestään paljaita "varkaita" ja "rosvoja", jotka veivät hänen "hiellä kootut pennosensa." — Kaikki senkaltaiset pyynnöt, hakuut ja kyselyt jätettiin empimättä huomioon ottamatta. — Hän ei tarvinnut, hänellä oli kyllin, hän ei suosinut tyttöjen uusimista ja muutoksia. — Tytöille annettiin halvempia pukuja, mauttomia alusvaatteita, joista heidän tuli maksaa samat kalliit hinnat kuin Goldscheiderin aikana. — Kun Miller ei tahtonut antaa talon puolesta tytöille kynttilöitä, saippuaa, hajuvesiä ja poskimaalitarpeita, nousi siitä sellainen myrsky, että hän peruutti käskynsä, mutta supisti nämät kalliit tavara-annoksensa aina mahdollisimman vähiin, ja kipristi naamaansa joka kerta, kun täytyi niistä luopua. Myös salongissa tarjotut ruoka- ja juoma-annokset vähennettiin tahi niitten hinnat korotettiin.

Tytöt ärsyttivät vakituiset vieraat suutuksiin näitten uudistusten vuoksi. — Ei ollut harvinaista, että jokin herra kieltäytyi maksamasta vaadittua hintaa ja muistutti, mikä oli ollut Goldscheiderin aikuinen maksutaksa.

Tällaiset selkkaukset eivät tietysti lisänneet vieraitten hilpeyttä eikä ylläpitänyt sitä kepeää kaikkia elämänhuolia karkoittavaa mielialaa, jonka synnyttäminen on tämän ammatin salaisuus.

Pian sanottiin suljetuissa piireissä: "Punatalo ei ole enää entisessä kunnossa, — oh, siellä on ikävä olla. — Ei siellä ole muita kuin hautajaisnaamoja. — Rouva on ilettävä vanha muori."

Tahi sanottiin: "Ennen Goldscheiderin aikana oli siellä lustia elämää! Mutta nyt… on siellä pakanan veurua. — Aivan talo on deekiksellä." — Ja niin edespäin.

Neljännesvuoden kuluttua huomasi Miller, joka ei käyttänyt niin säännöllistä kirjanpitoa kuin Goldscheider, ainoastaan merkkasi kiusottavan tarkkaan päivän tulot ja menot, että se summa, jonka hän sai kokoon ei lähimainkaan vastannut sitä, jonka Goldscheider kokoon haali.

— Tiesinhän minä, räjähti hän sanomaan, — minä en pysty tänlaiseen yritykseen. — Olen siihen liian hyvä. — Leväperäinen olen.

Sitten hän huusi portinvahtirouvalle, että tämä tulisi hänen luokseen ja haukkui tämän ihan pahanpäiväiseksi liikkeen huonojen tulojen vuoksi, niin että tämä jo ennen ärtynyt henkilö päätti muuttaa toiseen kilpailevaan paikkaan.

— Luonnollisesti juonittelette jo heti, kun joku vieras astuu jalallaan taloon. Ja luonnollisesti teette kaikki ylös ja kannatte juorupussia rakkaalle rouva Zimmermannille — häh!

Kun haukkumisen esine poistui kohottaen olkapäitään, puhkesi talossa hirmumyrsky. Miller haukkui, sadatteli ja metelöi niin, että sitä ei olisi saattanut edellyttää henkilöltä, joka oli elänyt papillisissa ja aatelisissa piireissä. — Kuin hullu, kasvot raivosta käppyrässä lensi hän huoneesta toiseen, repi auki laatikot ja kaapit, penkoi kirstuja, viskasi vuoteet huiskin haiskin voidakseen ottaa kiinni "varkaat verekseltä", uhkasi lähettää kaikki poliisikamariin ja tiuski jokaiselle, että hän oli syypää hänen onnettomuuteensa. Todellisuudessa hän oli menettänyt viimeisen järjen kipinän. — Hän näki ottaneensa vastaan tehtävän, — johon hän ei vähäisine henkisine voimineen pystynyt, hän näki pelastuksetta heikkoutensa niitä hallitsemaan. Kuin kaikki kurjat olennot, hän ei osannut ymmärtää, että piti taistella voittaakseen…

Kaikkein raivostuttavinta tässä asiassa hänen matalan järkensä mukaan oli se tosiasia, että hän eli kaikkein loistavimpien ansiomahdollisuuksien keskellä eikä tarvinnut muuta kuin silmät, millä saattoi nähdä kultakasat, joita oli ympärillä — ja kynnet, joilla voisi repiä ne irki harmaasta kivestä, joissa ne hohtivat. — Siinä oli kultaa, niin kultaa! — Goldscheider oli kasannut sitä rojosti. — — Hän vaan ei ollut, Miller parka, niin viekas, niin häikäilemätön, niin ovela kuin tuo toinen… Hän oli liian hienotunteinen. — Hän epäröi liikaa.

Hän kirosi omaa hyväsydämisyyttään ja luottavaisuuttaan, Kessleriä, joka oli saattanut hänet tällaiseen satimeen, Goldscheideria, joka oli narrannut hänet ostamaan koko liikkeen ja autuaallisesti kuollutta kirkkoherraa, jonka manallemeno oli tämän kaiken alku. — Ja ne kirotut neidit! Saakelin naikkoset! Hän pui nyrkkejään. Olivat täysi kapinassa, nuo naasakat! — Olivat tehneet ohjelmallisen salaliiton.

Gisi tuli saliin milloin ja missä puvussa vaan suvaitsi. — Ei aikaakaan niin tuo käytti herroja vastaanottaessaan korkeakauluksista mustaa verkapukua! Sellaisessa asussa ei voinut häntä laskea toimeen. — Hän — nainen, — joka pisti suuhunsa Millerin leipää, lihaa ja torttuja, laiskaan suuhunsa, ei viitsinyt edes paljastaa nahkaansa! — Mizzi oli kyllä elävä hänkin, mutta hän oli kuitenkin ottanut osaa Millerin valituksiin ja kärsivällisenä kuunnellut hänen tunnepurkauksiaan. — Hänessä oli vielä hituisen inhimillisyyttä. — Mutta kas Dubbea! — Miller läähätti nousevalla kiukulla. — Kolme kuukautta tuo on jo maannut sängyssä hoitaen hermojaan kuin mikäkin kreivinna… "Maitoa" — komensi tohtori juottamaan hänelle — ja "antamaan hänen olla rauhassa!" Ja yleensä tuo tohtori! — "Hänen kaltaista ei voi viedä sairaalaan", sanoi tuo. — Luonnollisesti, sillä juuri samana päivänä tuo kävi salongissa, kuin Dubbe oli siellä hassuttelemassa.

— Tuon — pitääkö sellaisen panna sairaalaan makaamaan, — ha, ha — nauroi vaan tohtori.

He olivat tietysti kaikki samassa juonessa! Kaikki ne söisivät hänet! Tuossa se kana jo oli maannut puolen kuukautta eikä viitsinyt liikkua paikaltaan. — "Mutta varroppas, kyllä minä saan sinut tanssimaan!"

Miller meni ensi kerrokseen kuunnellakseen oven takana. — — Luonnollisesti istui siellä kaksi muuta kanaa kaakattamassa! — Hän laski korvansa oveen kiinni. — Luonnollisesti oli siellä Milada! — —

Miladan suhteen Miller tunsi jonkinlaista kummaa kunnioituksensekaista luottoa; hän antoi Hornerin käydä esteettä hänen luonaan, aluksi luullen hänen hyvin maksavan, myöhemmin, koska Horner ei yksinkertaisesti ollut tietävinään muorin epäsuorasta ulosheittämisestä ja pistopuheista. — Kuin ennenkin Horner kulki Miladan luona milloin häntä lystäsi, ainoastaan salissa oloansa hän supisti mahdollisimman vähiin. — Sen järjestelmä oli hänestä muuttunut liian oikoseksi.

Muuan neiti kulki Millerin ohi, pierren kovasti kulkiessaan ja ennenkuin Miller ehti nostaa siitä metakan, — aukasi Milada oven… Vai niin neiti, — sanoi Milada. —

— Niin, minä se olen. — Mitä tämä on!? Vieläkö tuo vaan loikoo sängyssään? — Ylös paikalla! — Sen kuskaan pois. —

Miller veti vaaleanpunaset uutimet syrjään, niin että päivänvalo valaisi räikeänä Dubben laihat kasvot, jotka Millerin räkätessä vääntyivät ivalliseen virnistelyyn. Dubbe pusersi käärettä, joka haisi väkeville rohdoille, otsaansa ja ohimoilleen.

— Ei, ei, en anna tuota enää tapahtua. — Olen jo puhunut Sucherin kanssa… Te joudutte pois — Ymmärrättekö? —

Dubbe istahti vuoteessaan katsahtaen tiukkana uhkaavan neidin ruhoon. — Pois, ilmapallollako vaiko ruununkyydillä? — Yhdentekevää. Nyt olen onnellinen, sillä ei minulle voi sen pahempaa tapahtua kuin tämä jo on. —

— Putkaan teidät toimitan, jos ette hyvällä lähde. Ulos talostani pitää teidän joutua. — En kärsi enää tällaista menoa!

— Pitääkö minun pukeutua paikalla? — Tahi maalata poskeni, nauraa — rakas rouva? — Dubbe sai vaivalla kätensä nostettua puuskaan heiluttaen päätään.

— En jaksa pukeutua sinun eikä kenenkään mieleen, — hän ähkyi pudoten patjalleen. Sitten hän kääntyi seinään päin eikä välittänyt Milleristä, joka kutsui Jumalan kostajaksi tälle helvetin ansainneelle syntiselle. Mutta Miller huomasi pian olevansa ihan voimaton tässä sekamelskassa ja se tunne tuli hänessä niin voimakkaaksi, että hän rupesi nyyhkimään kuin pikku lapsi, joka poraa, kun ei saa ajettua tahtoansa läpi.

Milada seisoi vuoteen päänaluksen kohdalla ja hänen harmaat silmänsä muuttuivat yhä pistävämmiksi ja halveksivammiksi, mitä enemmän Miller pauhasi.

— Lähettäkää Dubbe sairaalaan, — sanoi hän kotvasen kuluttua.

— Sairaalaan! — toisti Miller. — Häntä ei oteta sinne; hän on terve, sanoo tohtori Lamberg. — Ja terve hän onkin, — terveempi kuin minä, kirkui taas Miller — hän vaan makailee, velmuu ja juopottelee. — Miller hyppäsi vuoteen ääreen.

Tyyneesti Milada tarttui hänen käsivarteensa. — Te ette kajoo häneen! sanoi hän jatkaen: "Meidän rouva Goldscheider ei olisi pitänyt tällaista naista talossa makaamassa. — Jos kuuntelette Lambergia, — se ei lähetä ketään sairaalaan. Se pistää mieluummin kaksi guldenia itse taskuunsa joka käynnistä täällä." —

— Kaksi guldenia, — puhkui Miller vääntäen käsiään.

— Noh, senhän me saamme itse maksaa. Mutta neidin olisi pitänyt vähän voidella Lambergia. Silloin hän tekee, mitä vaan haluatte. — Sitten neidin pitää päästä hyviin väleihin Luisenkadun sairaalan vahtimestarin kanssa. — Eikä saa unohtaa kanslian henkilökuntaa. — Silloin otetaan vastaan vaikka miten ja milloin ilman tohtori Lamberginkaan säädöksiä. Eikä koira perästä hauku. — Dubben olisi pitänyt päästä kolme kuukautta sitten sairaalaan. — Hänen hermostonsa ei ole ainoastaan epäkunnossa. Ei ole pitkääkään aikaa siitä, kuin hän sai kouristuskohtauksen parittelun kestäissä.

— Siitä leviää huhuja. Ja se vahingoittaa liikettä. Ja sitten voitte antaa Dubben kauniin huoneen Gisille; hän haluaa sitä. — Sen saatuaan pysyy hän paremmassa mielentilassa. —

Miladan sanat osoittivat sellaista varmuutta, että Millerin koko hermoärtymys ja epäröivä oikullisuus jäi sikseen kuin kärpänen liisteriin.

Unohtaen arvonsa ja innostuneena sanoi hän:

— Hyvä, se käy laatuun. Mutta kannattaako tällainen taloudenpito? Vai Gisillekö hienoin huone. Ihanan pitsiverhon hän repi äskeisin kappaleiksi. Ja nyt hän oleskelee reekelin takana. — Onko se kohteliasta minulle? Kaikkea saa tehdä minulle, mutta hävyttömyyksiä en kärsi. — Ajatelkaa Mizziä! Aina hän metkuilee. Teidänkin täytyy riidellä hänen kanssaan. Minä en jaksa enää sitä kuunnella.

— Hyvä Jumala, Mizzin vertaisia on tusinoittain. Hänen poistumisensa ei olisi korvaamaton vahinko.

Milada otti Dubben päästä kääreen uudistaakseen sen.

— Paras olisi, ettei suututtaisi Gisiä tuon verhojutun tähden. Se olisi edullisinta liikkeelle.

— Loruja, verhon repiminen maksaa rahaa, ja hän voi milloin tahansa taas ruveta pirstaamaan.

— Mutta jos te härnäätte häntä, niin vieraat vähenevät ja se merkitsee myös rahan menoa, — vastasi Milada päättäväisesti. — Schöller, joka ennen osti Gisin tähden aina noin viidensadan guldenin edestä samppanjaa, — ja se tuotti enemmän kuin puolet voittoa, — oli eilen niin pahalla tuulella, että hän ei ostanut edes paperosseja vaan poltti omiaan. —

Kotvasen kuluttua sanoi Milada kuin itsekseen peittäen Dubben: — Liikkeen tunnen kuin viisi sormeani. — Niin sivumennen kuin hän sen lausui, ei se ollut vaikuttamatta Milleriin. Tämän naama siliintyi, saaden terveemmän värin ja kissamaisen ystävällisen ilmeen.

— Nyt hän nukkuu, siksi lähden. — Milada aukasi oven laskien Millerin kulkemaan edellään ja katsellen välinpitämättömänä käytävää. — Mutta tämä oli vaan näennäistä. — Itse asiassa hän tarkasti hyvin terävästi Millerin muka hillittyjä mutta sangen puhuvia kasvonpiirteitä. Silmiinpistävästi riehui Millerissä taistelu, hän ojensi kätensä kuin pidättääkseen Miladaa. — Vihdoin aukenivat hänen kiinni puserretut huulensa: — Kuulkaa, Rezek! —

— Mitä?

— Oletteko jo ollut kauan täällä? —

— Kaksikymmentäkaksi vuotta, se on koko elämäni ijän.

Nyt Milada katsoi neitiä suoraan uhkaavana ja ylimielisenä kasvoihin.

— Siten tämän ammatin jo on oppinut tuntemaan. Millerin vihreässä villapuserossa raivosi kamppailu erilaisten tunteitten välillä, jota hän hehkuvin poskin ja räpyttävin silmin ei voinut enää peittää. Mutta vielä oli hänessä epäily vahvempi kuin avuttomuus. Puoleksi aukinainen suu meni huoaten kiinni ja sanaa lausumatta hän käänsi Miladalle selkänsä. Kulkien käytävää pitkin mennäkseen Gisin huoneeseen huokasi hän yhä raskaammin:

— Jumalani, Jumalani! Kaksikymmentä vuotta tällaisessa ammatissa, kyllä kai sen sitte jo tuntee! —

Pappilanelämän ihanuus kuvastui hänen silmiinsä kuin paha uni.

— Voiko täällä oppia mitään säädyllistä — ajatteli hän aukaisten Gisin oven, joka onneksi oli auki.

Gisi makasi poikkipäin vuoteellaan puettuna vaan mustaan silkkiseen paitaan ja polttaen lyhyitä Havannasikareita. Hänellä oli konjakkipullo, jonka hän Millerin sisään astuessa piiloitti peitteen alle. "Bertl" oli sen salaa kuljettanut taloon. —

Gisi makasi juuri aatteissaan, pitikö hänen "Bertlin" kehoituksesta lähteä kesäksi Müncheniin maalarien malliksi vai eikö. Bertl oli ennustanut etuja koituvan tästä matkasta, mutta Gisi ei pitänyt melusta ja ponnistuksista. Hän oli siksi liian mukavuutta harrastava, hän tiesi, että olisi täten pakoitettu kulkemaan halki koko valtakunnan ja olla maalarien kylttinä, aivan kuin silloin sen juutalaisen kauppamatkustajan kanssa, joka taulukokoelmineen kuljetti häntä kaupungista kaupunkiin. Kylläpä siten ansaitsi vaatteita, koristeita ja muuta romua, mutta jos Bertl kyllästyisi häneen, niin hän saisi jäädä Münchenin kadulle "ihkasen yksin."

Näin pitkälle hän oli päässyt mietteissään, kun Miller astui ovesta sisään.

— Hei, ajatteli Gisi, — nyt on lepo kaukana, kun tuo ruisrääkkä rupeaa rääkkymään! —

Miller mennä sipatti sinne tänne, piteli revittyä verhoa, mörisi "he, he" ja "hm, hm" eikä osannut sanalla ratkaista kysymystä.

— Juo vielä vierasta konjakkia, — ajatteli hän raivoissaan, — ja nainen kehtaa polttaa sikareita ja tuhlata siihen enemmän kuin pari guldenia. Eikä osta niitä minulta, että saisin voiton, — lopetti hän mietteensä.

Gisi polttaa tuprutti häikäilemättä, vaikka hänkin toivoi, että asia olisi ratkaistu suuremmitta kolinoitta, sillä ei hänenkään mielensä tehnyt lähteä tästä lämpimästä sängystä Münchenin taiteilijaelämän levottomuuteen.

Gisi nousi haukotellen vuoteeltaan sylkäisten hehkuvaan sikarinpätkään ja heitti sen sitte pesuastiaan. Sitten hän istui vuoteensa reunalle alkaen napittaa korkeavartisia kiiltävän mustia kenkiään. Tätä tehdessään hän nosti jalkansa niin korkealle, että Miller sinnepäin vilahtain aina näki valkoisen jäntevän säären ihka haaroihin asti. — Se harmitti häntä kovin.

— Minun täytyy kai hankkia uusi verho, — puhkesi Miller vihdoin sanomaan sillä nöyrryttävällä jälkitunteella, että oli alkanut ajaa asiaansa väärällä tavalla.

Vastaus oli myös pikainen. — Olisin sen myös maksanut! — Mutta Bertl kielsi sen ankarasti.

Kengännapittaja lensi samaan paikkaan kuin sikari. Ja Gisi nousi sangen toprakkana seisomaan kauniilla kengissä välkkyvillä jaloillaan. Hänen katsettaan ei voinut väärin tulkita.

Millerin selkäpiitä karmi. — Hän aavisti vaaraa. — Hänellä oli lamauttava tietoisuus siitä, että hän ei voinut tälle asialle mitään eikä voinut yleensä vaikuttaa rahtuakaan talon järjestyksen muuttamiseen tahi siinä tapahtuvien epäsäännöllisyyksien estämiseen, — hän ei voinut edes välttää sitä kohtaloa, joka häntä itseään uhkasi, vaan oli pakoitettu näkemään, kuinka se päivä päivältä tuli lähemmäksi. — Siksi hän nosti kaksi sormea ilmaan huutaen äärimmäisyyteen asti kiihoittuneena:

— Jumalan käsi iskee ylpeihin ja saastaisiin! Voi teitä kaikkia! —

Sillä sai hän enemmän aikaan, kuin mitä hän saavutti suunnitelluilla häijyyksillään ja petoksellisuudellaan.

Gisi jäi sanattomaksi. — Korvapuustin — Herra Jumala, sen hän olisi käsittänyt. — Mutta tuollaista hän ei ollut ikinä kuullut. — Hän veti helpotuksen huokauksen Millerin hävittyä, ihmeellinen hyvinvointi täytti hänen ruumiinsa kiireestä kantapäähän saakka. Hän heittäytyi pitkäkseen vuoteelleen miettien tuota äskeistä tapahtumaa.

Täällä ilmeni ihmeellisiä seikkoja. — Hän päätti lopullisesti luopua Bertlin ehdotuksesta.

Seuraavana päivänä lähetti Miller portinvahdinrouvan Miladan luo vaatien hänen heti pukeutumaan toimittaakseen sen asian, — jonka rouva — oli eilen alkuun pannut.

Koko sairaalan matkan ajan kulkivat molemmat naiset vaieten vierekkäin. Miller katseli Miladaa sivultapäin epäilevän ja tutkivan näköisenä. Mutta Miladan tummissa, vakavissa kasvoissa ei näkynyt mielenliikutuksen värettä. —

Sairaalan vahtimestari tunsi hyvin Miladan. Miller oli sisimmässään raivossaan siitä huolettomuudesta, jolla vahtimestari pisti taskuunsa ne kaksi guldenia, mitkä Milada lykkäsi hänen kouraansa.

— Hänen puolestaan sai heti kuljettaa sairaan sinne, ja ylhäällä olevien suhteen — tiesi neiti itse parhain…

Miller ja Milada menivät ensi kerrokseen.

— Olkaa hyvä ja antakaa rahaa, — sanoi Milada. — Huoaten kourasi Miller vihreätä laukkuaan. — Milada pudisti päätään.

— Liian vähän, — hän sanoi, — ei mikään virkamies tyydy vähempään kuin viiteen guldeniin. — Ja kun Miller harhailevin katsein empi, jatkoi Milada:

— Rouva Goldscheider antoi yhtä paljon. —

Se naula piti. Sitten Miller maksoi sairaspaarien vuokran ja juomarahat. — Ja kun Miller oli suorittanut kaikki nämät maksut kuuluvasti aina huokaillen, ei Dubben ottoa sairaalaan tarvinnut enää epäillä…

— Kuka korvaa minulle nämät kustannukset? — vikisi Miller, kun he pääsivät kadulle, — eikö tämä ole ihan kaivoon viskattua rahaa? Eikö? Kenen puoleen minä saan kääntyä hädän hetkenä? Kuka antaa minulle kreuzeriakaan?

— Uusi neiti — vastasi Milada lyhyesti. Miller töllötti häneen mitään käsittämättä.

— Nyt neidin pitää muistaa, kuka voisi astua Dubben tilalle. — Pitää hankkia halvalla jotain halpaa. —

— Sucher on suutuksissa, tunnusti Miller puoliääneen.

— Sucher on myös liian kallis herrasmies, — vastasi Milada lyhyesti.

He vaikenivat hetkisen. — Milada kulki rivakasti edellä ja Miller kapusi hänen jälestään. Miller oli kurjalla tuulella.

Yhä hän kurotteli kättään, yhä hän veti sen takaisin. Hän suunnitteli sata asiaa, hän kuvitteli sata sanontatapaa, — mutta hän hylkäsi jokaisen.

Pääkadun käänteessä hän sanoi vaikeroiden nyppien Miladan hihasta:

— Pitäisi mennä sinne, — tuonne, — jossa saisi jotain sopivaa, — jotain erityisen mukavaa, — ehkä ilmaiseen — hm — ehkä — —

— Ei ilmaiseen, — sanoi Milada, — mutta halvalla. Sitten hän kääntyi palaten jo ennen kulkemaansa tietä takaisin Millerin kulkiessa hänen jälessään melkein jäätävä raivontunne ja itsensä halveksuminen mielessään.

— Tuolla rantakadulla sen saa, — sanoi Milada näyttäen paikan sateenvarjollaan.

— Varmaankin joku asioitsija mokoma! — Kyllä niistä olen saanut tarpeekseni, vastasi Miller tiukkana.

— Riippuu siitä, minkälaisia ne ovat, — sanoi Milada hylkien, — kaikenlaisten luona emme aio käydä.

"Me" sana loukkasi Milleria. — Mutta siitä huolimatta hän kävi lujasti asiaan käsiksi: — Noista hotellivahtimestareista ei ole mihinkään. —

— Hän ei ole hotellivahtimestari — oikasi Milada.

Millerillä oli lyhyt hetki se rohkea tuuma, että sanoisi mahtisanan ratkaisten siten selkkauksen, joka häntä yhä kovemmin kiusasi. — Hänellä oli sittenkin valta. — Mutta hän tunsi itsensä taas onnettomaksi ja avuttomaksi.

Paras olisi olla huomaamatta koko olentoa. Ei lausuisi sanaakaan! Kohtelen häntä kuin palvelijaani. Vuottakaa, — annan hänelle kruunun juomarahaksi… "Se on tien löytämisen palkkioksi", sanon, siten pääsen koko jutusta.

Täynnään itsetyytyväisyyttä hän läksi päättävänä kulkemaan koettaen seurata solakkaa tyttöä.

Kun he saapuivat rantakadulle, jäi Milada seisomaan epäröivän näköisenä. Hän tarkasti ensin pitkää, hienoa taloriviä, joka kohosi virran rannalla uutena kaupunginosana. Sitten hän pudisti päätään.

— Noh, nyt te ette kaiken lopuksi tiedä, mistä pitää hakea mies! Miller heitti sanat myrkyllisellä äänellä. — Tämä on vasta kaunis juttu. Olemme tulleet tällaisen matkan! Olisin yhtä hyvin voinut ottaa mukaani Goldscheiderin osoiteluettelon!

Kuvaamattomalla katseella katsahti Milada alas häneen.

— Jos neiti luulee löytävänsä tuon nimen, — Milada osoitti synkkää koloa, missä kivihiilivarastojen ja rakennuksen alaisina olevien talojen keskellä oli pari vinoista hylätyn näköistä rakennusta, — osoitekalenterista — hän laski häveliäänä silmänsä alas, — niin on kai parasta, että menette huomenna yksin sinne. —

— Sellainen hävytön heiskale! — suorastaan sihahtaen aukasi Miller suunsa kasatun vihansa purkausluukkuna. — Mitä te oikeastaan rohkenette, todella, mitä luulette olevanne…? —

— Tyyntykää, neiti! — Milada kosketti Millerin käsivartta, jonka tämä veti pois, kuin olisi käärme pistänyt häneen. — Asian laita on niin, että minä epäröin vaan sitä, ottaisinko teidät ollenkaan tuonne mukaani. Tuolla ylhäällä — Milada vaikeni, piirtäen auringonvarjollaan hiekkaa — tuolla ylhäällä ei ole vieraitten aina hyvä olla. Kyllä siellä saa ihmeellisiä "tavaroita." Ja jos "pörrö-Edi" — siksi talon herraa kutsutaan — on hyvällä tuulella, niin — saa vaikka ilmaiseen. Mutta joka kerta on siinä vähän pelon aihetta. Zimmermannin eukko sai siellä kerran oikein aika selkäsaunan. Minut Edi tuntee varsin hyvin, luulen, että hän ei minua kovinkaan pahoin pitele, jos hän onnettomuudeksi olisi selvällä päällä; silloin nimittäin hän on kovin kiukuissaan, ja silloin minä en voi mitään aikaansaada. —

— Kuinka te kehtaisitte saattaa minut sellaisen ihmisen tuttavuuteen? Tämä juttu tulee yhä kirjavammaksi. Minä voin tehdä kauppaa kunnollisempienkin ihmisten kanssa, en tarvitse tappelijoita. Tuollaisiin rosvonpesiin ette minua — Miller osoitti vinotaloja — koskaan saa.

— Hyvä neiti — kuiskasi Milada — melkein peloissaan astuen askeleen edemmäksi — älkää huutako noin! Älkää usuttako tuota kintereillemme! —

Poliisi kulki suorana ja ankaran näköisenä heidän ohitsensa; Milada näki kirkkaan tarkoituksenmukaisen katseen kohdistuvan heihin.

Miller kalpeni… Tämä on, tämä on, — hän sopersi — kuinka teillä on sydäntä saattaa minut — minut tällaiseen…

— Meidän liikkeessämme täytyy tutustua tuollaisiinkin sokkeloihin — vastasi Milada ylhäältä päin. — Toiset voivat hommata ainoastaan kaupungissa tunnettua tavaraa, — vanhaa kulunutta! — Mutta Edillä on uutuuksia! Harvinaisuuksia! Hänellä on sellaisia, joista jo viikon kuluttua koko kaupunki puhuu. — Kerran kun meillä oli liikepula — ei toki niin paha kuin nyt, mutta kuitenkin, — toi Goldscheider sieltä tytön, joka —

— Mutta jos te menette sinne, katkasi Miller kärsimättömänä hänen puheensa — enhän minä voi tähän jäädä Jumala siunatkoon — minä vajoon häpeissäni maan alle. Mitä pitää minun tehdä? —

Vähitellen oli Miladan ääni muuttunut, se sai suojelevan kumppanuuden voimakkaan sävyn… Näettekö tuon hienon kaupunginosan, tuolla, missä on noita komeita rakennuksia! — Näettekö? Kulkekaa siinä edes takasin kuin hakien huoneustoa, kunnes palaan. Siellä olette turvassa. —

Kiireesti, odottamatta vastausta, kulki Milada poikki kadun hälveten lahonneitten talojen varjoon.

Puolen tunnin kuluttua hän palasi kimmoisin askelin iloisen näköisenä jo kaukaa viitaten yksinään kävelijälle. Tämä oli rohkea teko, jonka Miller tunti sitten olisi kieltäen hyljännyt, mutta kulettuaan neljännestunnin yksin rannalla pahamaineisen korttelikunnan lähellä kuljeksivien ulosheittäjien ja poliisiviranomaisten keskellä, turvautui hän mielellään Miladan voimakkaaseen persoonaan, alistuen täydelleen hänen ohjattavakseen, saadakseen tukea ja suojaa.

— Noh? — kysyi hän siitä huolimatta äreästi. — Kauan kuhnailittekin. —

— Mutta kylläpä tein hyvän kaupan — vastasi Milada — tulkaa!

Hänen tummanruskeat silmänsä loistivat kuin aurinko sulasta innosta ja tyytyväisyydestä. Hänestä kävi kevyt viinin ja hajuveden haju.

— Minun täytyi juoda mukana, — kertoi hän, — suunnaton onni oli, että Edi oli niin päihtynyt. — Katsokaa, koko hame on täynnään täpliä. Niin me joimme. —

Hän nauroi, puhdistaen hamettaan. — Niin, neiti, me saamme kahdeksaksi päiväksi, ensimäisestä laskien, tytön, jonka aviomies pian — hirtetään! —

— Mitäh? —!!! Jeesuksen Kristuksen nimessä — sanoi Miller seisahtuen.

— Niin, niin, hän on murhannut asianajajan. — Rouva istui myös vähän aikaa kiinni, mutta on nyt laskettu irti ja koko kaupunki puhuu hänestä. Edin rouva otti hänet heti turviinsa, talonkortteeriinsa tietysti, heti kun toinen pääsi putkasta. Edin rouva on hieno henkilö, neiti, hänellä on suuria hohtokiviä ja silkkipukuja. — Ylhäistä väkeä! Hän oli juuri tuolla liikkeessä, ja minä sovin asiasta hänen kanssaan. Hän saa myös ne viisisataa guldenia. — Edi ei saa kreuzeriakaan, sen on hänen rouvansa vannonut. Tämä tapahtuu kaikki siksi, että hän ja Edi ovat riidelleet vimmatusti. Sentähden minä saatoin tehdä hyvän kaupan rouvan kanssa.

— Viisisataa guldenia! — Jumala siunatkoon! — Sehän on jättiläissumma! — — Kuinka Te saatoitte luvata jotain sellaista? —

— Minä teen kaupan omalla rahallani, hyvä neiti, jos niin haluatte, ja minä voitan sillä. — — —

— Loruja! Teidän omalla rahallanne! Maksakaa sitte mieluummin omat veikanne! Yleensä puhutte pötyä. —

Miller oikasi arvokkaana pitkän selkänsä. Lopun tietä kulkivat molemmat vaieten kuin hauta.

Seuraavana päivänä läksi Dubbe talosta. Hän oli ihmeellisen rauhallinen, vastustuksetta, melutta hän alistui toisten komennettavaksi.

Kahden sairaalarengin tukemana hän liukui portaita alas. —

— Kyllä vielä palaan, palaan todella, — lohdutteli hän jokaiselle, joka sanoi jäähyväiset hänelle.

Astuttuaan kadulle tuntui hän äkkiä kovin heikolta. Hän seisahtui, näyttäen miettivän jotain, etsien katseellaan Miladaa, joka maksoi ajurille. Milada näki hänen kasvoissaan jotain tavattoman surullista ja toivotonta. Mutta ennenkuin hän ehti huolehtia hänestä, olivat miehet lykänneet hänet ajopeleihin, sulkien sairasvuoteen kannen. — — —

Odottamatta Millerin erikoisia määräyksiä, tyhjensi Milada portinvahdinrouvan avulla Dubben huoneen, puhdisti ja pesi lattian, kiilloitti huonekalut, kiinnitti uudet vaaleanpunaset uutimet, koristaen ne silkkiruseteilla; sitten hän toi kukka-astioita ja ruukkuja, otti varastosta hienoja silkkisiä sänkyvaatteita, asetti peilipöydälle ja pesukaappiin ylenmäärin hajuvesiä, ruiskuja, kristallisia pulloja nesteineen, norsunluisia lippaita, joita Goldscheider oli hankkinut joukoissa. Päivällisen aikana hän kutsui Millerin katsomaan huonetta.

— Tämä on Birknerille, — sanoi hän, — eikö ole hienoa — vaiko mitä?

— Minä annan tämän Gisille, — ärähti Miller itsepäisesti.

— Gisi on ilman tätä korea, — häntä ei tarvitse koristaa. — Eikö niin? Herrat olivat eilen hyvin innostuneet! Eikö tehty hyviä kauppoja? —

Miller ei suvainnut vastata.

Milada silitti vaaleanpunaista silkkipeitettä.

— Olisi parasta, — sanoi hän viattoman näköisenä, — että me tarjoaisimme taas samanlaista kahvia kuin Goldscheiderin aikana. Vanhat tavat ovat parhaat. Kaikki virkistyisivät, jos ne otettaisiin taas käytäntöön.

— Tänään teemme voileipiä. — Me myymme ne kahdestakymmenestäviidestä kreuzerista, vaikka ne maksavat meille vaan viisi, — eikö kannata myydä, vaiko mitä?

— Teidän esiintymisenne sopisi — torikauppiaalle, — vastasi Miller pilkallisena. Mutta hän ei tehnyt vastarintaa, vaan kierrähti ovesta ulos.

Milada meni kyökkiin. —

— Rouva Riedl, tuokaa, olkaa hyvä, makkaraa ja kaviaaria kellarista, minä teen voileipiä. — Ja kun Miller tulee nuuskimaan, sanokaa, että Goldscheider tarjosi myös sardiineja, mutta Milada säästää ja levittää leivälle koviksi keitettyjä hienoksi survottuja munia! — Niin, niin!

— Sus siunatkoon, neiti, — huudahti päättävän Polifkan aina masentunut seuraaja, — kun teitä katselee! — Voitteko vielä nauraa tässä huushollissa!

— Kuulkaa, rouva Riedl, — sanoi Milada. — Minä en ole enää riippuvainen tästä taloudesta. Minä, — Milada vaikeni hetken salaperäisenä ja lisäsi sitten kuiskaten, — minä olen saanut perinnön — isältäni.

— Hän oli oikea manttaalipomo! — Nyt on hän kuollut ja saa kaiken maksaa. Älkää huoliko kertoa sitä kaikille, rouva Riedl, minä yritän päästä tästä vapauteen.

Rouva Riedl löi kämmenensä yhteen… Mikä onni…! — Mutta minä olen sitä aina aavistanut. Neiti ei tähän kolkkaan jää happanemaan. — Ja nyt aavistukseni on käynyt toteen…

* * * * *

Hornerin saapuessa penkosi Milada Dubben kirjapakkoja, jotka tämä oli piilottanut sänkyynsä matrassin ja listojen väliin.

— Neiti sihteeri — hyvää päivää, — sanoi hän. Milada heitti kaikki pois hymyillen.

— Kuulkaa Horner, minä kuljetan neitiä sarvista. — Hän kiertää ja vääntää, eikä pääse irti. — Minä juttelen merkillisiä asioita — sehän on ihan hassua, — ja jahka onnistun, uskovat he minun puhuneeni totta. — Tuo perintöjuttu kiertää ympäri koko taloa. Kaikki kyselevät siitä. Marxin teokset, jotka lähetit eilen minulle, pitävät he asiakirjoina. — Kaikki onnistuu minulle, kaikki mitä vaan toivon. —

Milada levitti käsivartensa. Hänen nuori, solakka vartalonsa kimmahti.

— Luulen voivani nyt —

— Syöstä porttolamamma valtaistuimeltaan ja painaa Punatalon kuningattaren kruunu päähäsi, — sanoi Horner ivaten.

— Niin! Ja lentää sinun aatteittesi mukaan kuin perhoset, — lopetti Milada lauseen.

— Niin pitkälle et toki ole mennyt, — sanoi Horner tyytyväisenä, — noh, sano pian, mitä osaa aiot näytellä, mitä arvo-asteita aiot saavuttaa? Lumppukokoojien pehtoorinko? — Luittenkokoojien tarkastajattarenko? Mikä noista seitsemästäkymmenestä kuudesta ylpeydenpiruista on ottanut sinussa asuntonsa? Siitähän tulisi kauniita äpäriä! — Huono ristisiitos teille!

— Kehnoa avioliittoa! — Minulle se soveltuu! — Minä seuraan kehitystäsi! —

Horner kiinnitti rillit nenälleen pengotakseen papereita.

— Vai sinä olet ryöstänyt Dubben kuolemattoman osan? —

Milada punnitsi papereita kädellään.

— Niin, tässä on Dubben koko pienoinen omaisuus. — Mainetodistus, tarkastuskortti, muita todistuksia, — kirjeitä, — runoja. — Löysin ne piilostaan hänen vuoteestaan. — Dubbe rukka! — Hän oli kiinnittänyt kaiken toivonsa näihin! —

— Onko hän paljonkin menettänyt tuolle vanhalle raadolle? —

Milada kohotti olkapäitään. — Hän on kaiken velkansa jo itse asiassa suorittanut. — Mutta Miller pitää kiinni vaan numeroista ja hautoo rahojaan. —

— Mihin Dubbe kuoli? —

— Mutta hänhän ei olekkaan vielä kuollut! —

— Loruja! Ole hyvä ja käsitä minut, — ärähti Horner Miladalle. — Jos joku lähetetään tänne, on hän jo elämälle kuollut.

— Hänen elämäkertansa on todellinen tarina, — sanoi Milada, laskien kätensä pienelle käärölle… Dubbe oli hyvästä perheestä, — englannin kielen opettajatar. Eräässä perheessä hän opetti ylioppilasta. — Hän oli silloin nuori ja kuvankaunis.

— Seis! Kohtaus nousee… rakkautta, kunniantuntoa, viattomuutta, — valitusta, epätoivoa ja avutonta yksinäisyyttä, — kaikki ohitse, ohitse! — puuttui Horner Miladan puheeseen.

— Kuule, Horner, on ihan luonnotonta, — huudahti Milada, — enkä ole saanut siihen vastausta mistään kirjoista: Nainen on ruumiillisesti niin luotu, että hänen pitää synnyttää lapsia. Miksi yhteiskunta halveksii ja rankaisee olentoja, jotka täyttävät tämän luonnon pyhän velvollisuuden? — Eikö se ole epäjohdonmukaista? — Selitä se seikka!

— Kysymyksesi, — sanoi Horner ivaten, — on suuri kunnia sille, joka sen tekee. Minä teen saman ankaran kysymyksen poliisille ja hänen vastauksensa on yhteiskunnan kanta asiassa.

— Ehei, Horner, nyt et pääse livistämään. Tahdon saada selvän asiasta. Ovatko lait olemassa vaan varmassa asemassa olevia ja onnellisia varten? Onko jokainen avuton ilman lain suojaa? Eikö kukaan muista heikompia? Pitääkö sen auttamattomasti sortua?

— Täytyy. Sitä pitää vielä alemmaksi työntää. Se on kunnialain ensi pykälä, — vastasi Horner leikkaavalla ivalla. — Mutta mitä sinä puhut säälistä. Aviottoman lapsen äiti jälkeläisineen ei ole mikään saamaton, ei mikään hukkaan mennyt olento. He eivät kaipaa sinun suositustasi. He kostavat itse yhteiskunnalle, kostavat verisesti. Katso ympärillesi. Äpärälapsilla on hirveä elinvoima. Hyväänkö — pahaanko, ken voi sen arvostaa! — Horner pui nyrkkiään. — Meissä on vahva valta. — Jos ihmiset olisivat viisaita, — niin ne varoisivat itseään paremmin isättömiltä lapsilta. He eivät antaisi niitten kasvaa näin voimakkaiksi katuojassa kuin sinut ja minut. He kasvattaisivat niitä mieluummin lain puustavin mukaan elämään, he panisivat niille pykäliä kuonokopaksi. Mutta katso maailmaa! Tutki rikoksellisten tilastoja! Ota selvä valtion valloittajista ja portoista! Kaikki ne ovat äpäriä, isättömiä lapsia! — Valtio on fuskaaja. Kuin tori-ämmä se tinkii äyrejä, kun tulevaisuudessa tuhansia markkoja luisuu käsistä! Päivän etuja se muistaa, kun vuoskymmenet vievät sen taaksepäin. — Horner nosti etusormensa. — Ainoastaan avioliiton käsimyllyssä jauhetaan muka ainoa käytettävä ihmisaines, ne hurskaat, lempeät ja "käytännölliset" yhteiskuntapylväät. Joka luonnonvapaa kasvatus on kielletty — ihmispatentin jäljitteleminen on rikoslain alainen, — se on elinkeino-oikeuden rajoittamista. Mitä haluat vielä tietää, ihmisolento?

— Niin, elinkeinolain rikkominen on rangaistuksen alaista, — jatkoi Milada, otsa uurteisena. — Niin, yhdellä iskulla menetti Dubbe kaikki oppituntinsa; lähetystön päällikkö potki hänet ulos ovesta. Viettelijä läksi ulkomaille. Viettelijän isä oli lyödä raivossaan Dubbea. Viettelijän äiti kertoi koko mailmalle asian, väännellen viattomana käsiään. Ainoastaan pesu-akka otti hänet luokseen, antaen hänelle ruokaa. Kun Dubben piti synnyttää lapsensa, ei hän ollut voinut hommata kätilöä eikä vuodetta. Kuule, Horner, vuorokauden hän kulki synnytyslaitoksesta toiseen, pelastuskodista pelastuskotiin. Hän ei saanut mistään paikkaa. Aviottoman lapsen äitinä olisi hänen pitänyt tulla työhön jo kolme kuukautta sitten. Hän seisoi kadulla hirveitä synnytystuskia tuntien, häpeissään ja peloissaan. Silloin muuan hoitajatar tuli kadulle, ottaen häneltä kunniasanan, että hän synnytettyään lapsensa, rupeaisi yleiseksi portoksi. Silloin hoitajatar hommasi hänelle paikan laitokseen orpananaan.

— Katso nyt miten järkevästi ihmiset toimivat, — pisti Horner.

— Kaikki Dubben vaatteet riistettiin häneltä, — sanoi Milada, silmät kauhusta suurina kuin näyn nähdessään ja ääni vavisten, kuin näkisi hän juuri tapahtuman. — Dubbe tunsi, kuin häntä olisi lyöty aseella ylihoitajattaren huutaessa: "Anna olla heilakka!" kun Dubbe yritti ottaa päällensä oman paitansa. — "Täällä ei saa käyttää omia vaatteitaan!" — Sitten tuli lääkäri, joka kysyi: — Vaimo, vaiko tyttö? — Ylikätilö vastasi: — tyttö! — Lääkäri vihelsi, sanoen: — paita päähän! — Kuule, Horner, kyllä Dubbekin on saanut kokea yhtä ja toista. — Mutta kaikkein suurimmassa kurjuudessaan ei hän ole voinut unohtaa tuota synnytyslaitokseen vastaanottoa. — Yhä uudelleen hän kuvasi sen. — Ja miten lasta siellä hoidettiin. — Milada vaikeni hetken.

— Asianlaita on nimittäin tällainen. — Lapsi pannaan nukkumaan matalaan vuoteeseen lattialle. — Dubbe oli kovin heikko. Hän ei voinut kurottautua niin alas, eikä hän uskaltanut pyytää, että lapsi olisi nostettu hänen rinnoilleen. — Hän häpesi sitä haluaan. — Eihän hän ollut vihitty vaimo! — Koko yön lapsi itki. — Dubbe hätääntyi lapsen tähden ja toisti sanaa: tahtoo juoda. — Hoitajatar antoi Dubbelle vettä, mutta Dubbe tarkoitti, että hän antaisi lapsensa juoda sitä maitoa, joka pakkautui rintoihin, vaan jota hän ei uskaltanut pyytää saada antaa lapselleen.

— Mitä Dubbe on täällä saanut kokea, sen tiedät itse, Horner! — Joka kolmas kuukausi hän pani toimeen kauhean kohtauksen. — Ja hän säästi kuin hullu. — Mutta tuhlasi kaikki taas silkkiin ja samppanjaan. — Ja aina sama juttu. — Joka yritys menee täällä myttyyn. Ei täällä voi kulkea suoraa tietä. Ei täällä tunne varmuutta. — Meidät voi kohdata mikä onnettomuus tahansa, sairaus, raihnaus, velkaantuminen. Kaikki vastoinkäymiset vievät meidät auttamattomasti alaspäin. — Joka pelastusyritys viskaa meikäläisen syvänteestä syvänteeseen.

Horner katsahti Miladaan. Hänen silmänsä säihkyivät pirullisina. — Minä tunnen erään, joka on itse itsensä vetänyt loasta pois! —

Milada jatkoi: — Siksi on meistä yhdentekevä, miten elämämme kehittyy. Tiedätkö, Horner, se joka omistaa jotain omaa elämässä, olkoon se vaan toiveita ja päämaalin, se voi tarmolla toimia. Se tarkkaa tekojaan, se on itsetietoinen, se rakentaa. — Me emme voi rakentaa. Me hävitämme. Meidät täytyy ensin…

— Siksi annetaan teille paljon anteeksi, tytöt! — Miten korkealle ovat osakkeenne nousseet taivaassa, jalo rouva? —

— Eivät merkitse mitään! Helvetinoppi ei ole koskaan estänyt porttolanemäntää kiskomasta saataviaan tytöiltä, eikä taivaanosuudella ole vielä koskaan saanut vuokraansa maksuun. Varma omaisuus tekee ihmisen vahvaksi. Ei pilvissä jaksa kukaan pysytellä. En ole ennen kuin nyt ymmärtänyt, että elämisen varmuus kehittää hyviä puoliamme. Jolla ei ole varmaa todellisuutta, se hukkuu. Sen sanon sinulle, Horner, minä en anna enää johdattaa itseäni! Mitä tapahtuneekaan, en antaudu tahdottomana siihen. Sen tiedän. En tahdo hukkua kuin nämä toiset! —

Horner hieroi kikattaen käsiään.

— Tämä on se paha karma! — Todella! — Mitä teet eläimellisyydellesi?

— Sen otan sarvista kiinni ja käännän tahtoni mukaan. Ja olkoon, että seuraan eläimellisiä vaistojani! Vaikka häviäisinkin, häviän vapaana. En anna itseäni tappaa kuin hirttonuoralla.

Horner lensi pystyyn. Hänen kasvonsa elivät ja vavahtivat, ja sylki räiskyi hänen suupielistään.

— Voita, tyttö — hän kirkasi. — Turhaan ei vanha Horner ole istunut lantaläjässä otusta vaanimassa. Pyhä Sontiainen on löydetty. — Se haisee… Horner astui askeleen taaemmaksi ja kumartui niin, että rasvainen hattu kosketti lattiaa. —

* * * * *

Eräänä iltapuolenpäivänä, varsin harvinaiseen aikaan saapui Horner Punataloon. — Hän tapasi Miladan konttorihuoneessa innokkaasti neuvotellen Moosmannin kanssa, joka äkkiä oli päässyt taas Millerin armolliseen suosioon.

— Tänään olemme tiedustelleet Birknerin vuoksi, — sanoi Milada, — kolme lehteä ei ole ottanut vastaan ilmoitusta, — neljä lehteä käyttää sitä uutista huomenna hyväkseen. — Kolmen päivän kuluttua on meidän talossamme liikettä. — Hei! — Ompelemme vallan ihka uusia pukuja. Katso! Kaikki muut ovat samallaiset. Birkner saa valkoisen puvun. —.

Miladan huoneessa hyppi Horner vuoroin toisella, vuoroin toisella jalalla.

— En tiedä, vaan sinä puhut liikaa, Milada, — sinä ajattelet ylenmäärin, olet ottanut tehtäväsi hyvin tärkeältä kannalta. — Sinulla on ollut uskomaton menestys — eikö totta? — Tahtoisin vaan tietää, tiedätkö yhtä varmasti, mihin sinun kunnioitettava ruumisraatosi kerran haudataan.

— Peijakas! — sanoi Milada. — En ole tullut vielä sitä ajatelleeksi.

— Niin siksi, että olet kana. Miten luulet voivasi mitään elämässäsi saavuttaa, mistä arvosta on sinulle jokin kaukaisempi tahi läheisempikin tarkoitusperä, jos et tiedä, mikä on elämäsi päämaali? — Miten voit heittäytyä seikkailuihin, antautua keinotteluyrityksiin, miten voit heittäytyä olemassaolon kuohuvaan mahdollisuuksien mereen, jos et ole varma siitä, että sinun yritysten ja keinottelujen kuluttama ruumiisi — kaatuu — ja saa varman tyyssijan?! Et tunne vielä, mikä merkitys on yksilölle hautuumaapaikan asema, minkä arvoinen on ylhäisten sukujen perhehautakammio, — miten yksityisten toivo saada komea arkku, saa heidät yrittämään sankaritöitä! — Se antaa elämälle voimaa ja lentoa. — Sinä, jolla on mielikuvitusta, joka tahdot käydä mailmanmullistajasta, hae itsellesi ensin vankka maa-alue, jos ei muuta, niin kolme kyynärää! — Jos sinulla ei ole edes se oma, ei sinun tahdollasi ole tarmoa, — sinun kunnianhimollasi ei ole uskaliaisuutta, — sinun päätelmilläsi ei ole — selkärankaa. Paras tehtävä, minkä olen voinut sinulle keksiä… totta tosiaan, en jaksa seurata kehitystäsi, — olen väsynyt. — Milada katsahti Horneriin. — Hornerin kasvot olivat entistään turvonneemmat, kalpeammat ja levottomammat. — Hänen tuuheat kulmakarvansa, joita hän rypisti ankarasti, peittivät puoleksi tuijottavat kovin pienentyneet silmäterät. — Milada tunsi tuon ilmeen.

— Sinä juopottelet taas, Horner, — sanoi hän.

Katsahtamatta Miladaan kaiveli hän takintaskujaan ja veti lopulta esiin povitaskustaan suuren kirjekuoren.

— Siinä on, — sanoi hän pikaisesti, — ota se, — maksuvapaana ja verottomana, — sinusta tulee ihana ruumis.

Milada katsahti sanatonna Horneriin.

— Tiedätkö, että olen usein ja tositunteella ajatellut kuollutta ruumistasi. Se on minulle mieluinen ajatus — minä melkein rakastaisin sinua kuolleena. — Ketään ei sinun tarvitse sitte enää mielistellä, kenkään ei saa sinua enää himoita, — kellekään ei sinun tarvitse antaa hyväilyjäsi — rahasta. Älä luule, että olen mustasukkainen tahi teatterimainen! — Onko tämä seikka naurettava? — Horner naksautti sormillaan.

— Minua kalvaa se harmi, että minun täytyy joka päivä uudelleen teroittaa sitä asetta, jota heilutan ja heristän murhatakseni elämän. — Ainoa toiminta, joka nyt minua huvittaa, on ottaa selvä siitä olemassaolosta — joka elää — toisen kuolemasta.

— Kuule tyttö, — olla kuoleman ystävä, saattaa sinut siihen hienoon ilmapiiriin, jossa nyky-elämän into hälvenee ja tahdonlujuus häviää tuhaksi. — Joka päivä sukellan tuohon ilmapiiriin, noustakseni siitä vahvana kuin voittaja. — Hei, katso minua! Enkö näytä sellaiselta mieheltä, joka lopulta on voittanut?

Horner oikasi vartalonsa. Hänen silmänsä pyörivät päässä, hänen viiksiensä päät vapisivat.

— Etkö ole kertaakaan kuvitellut, — alkoi Horner äkkiä hiljaa uudelleen puhua, — etkö ole vielä miettinyt, että elämäsi kerran kokonaan taukoo? Kerrallaan on kaikki — päättynyt! — Vielä näet tuon kouhtuneen seinän, voit laskea piikkikuviot katossa, kuulet katumelun, puhut jotain vielä, puhut illallisesta, haluat retiisejä, punasia, maukkaita, — ha, ha, ja sitten kerran — bum! — Kaikki on lopussa!

— Kuvittele, mitä sitte seuraa, aivan selvästi ja yksityisseikkoja myöten. Älä puhu kehityksestä, biologiiasta, rappeutumisesta ja uudelleen syntymisestä, — huusi Horner kiivaana, — säästä minua kuulemasta historiaa, sivistys- ja sielun kuolemattomuus-periaatetta. — Se on poliisivaltaista hulluutta, sen minä sanon. — Sinä et kuoltuasi mitään ajattele, et tunne, — peninkulmia olet kaikkonut — illallisesta, tuosta lämpöisestä, makeasta illallisesta, jota et enää voi sulattaa, koska kuolit kahvin juotuasi.

Horner veti Miladan käsivarresta luoksensa, puhuen hänelle hiljaa, niin että hänen käheä äänensä kuului kuiskeelta.

— Kuvittele seuraavaa hetkeä, ajattele sitä muurahaismaista pikkukonttaamista, josta elämä on kokoonpantu hommineen, tapahtumineen, tosi-oloineen. Muista katulyhtyjä, jotka sytytetään kauniin kirkkaina toinen toisensa jälkeen röyhkeän punasina marraskuun iltausvassa. Näitä et enää näe, kun sinut on laskettu lyijynharmaana syysiltapäivänä maan poveen. — Tämä on se kauhistus, se totuus, jota elävä ruumiimme ei tahdo muistaa, jota vastaan harmaanaineksinen pikku-aivohisto taistelee ja pinnistää. — Tämä aivosto, joka voi kuvitella tulevien vuosisatojen sivistystehtävän, kutistuu tomuksi, kun on kysymys kuvitella sitä, joka tapahtuu sen seisahduttua. Heittäydy sinä tuon kuolemankuvittelun kuiluun. — Raudoitettuna, todellisen sarvinahan ympäröimänä palaa hento sielusi sieltä.

Milada oli nojannut kasvonsa käsiinsä, kuunnellen kiintyneenä Hornerin puhetta.

Hornerin puhe oli kuin käheää kuiskimista; vaikeata oli seurata hänen ajatusjuoksuaan.

— Eikö niin?! — Sinä makaat huoneessasi, kärpäset ja muut hyönteiset imeytyvät otsapintaasi. — Aamukoitto valaisee harmaan taivaan, auringonsäteet väräjöivät nenälläsi… Maitokuski ja leipäpoika saapuu… He tulevat juuri sillä hetkellä, jolloin sinä unisena käänsit kylkeäsi lämpimällä vuoteellasi. — Kyökissä kuuluu iloinen ääni… Neitillä ei ole enää herraa luonaan, tarvitaan kahta kaakkua vähemmän.

Huoneeseesi viskataan kaikenlaista romua, silityslauta tahi märkiä pesuvaatteita, — sellaisia tavaroita, joita et elämässäsi olisi voinut sietää ajelehtimassa huonekaluillasi… Mustetta ja kyniä varastetaan huolettomasti kirjoituspöydältäsi… he huutavat ja lörpöttelevät ympärilläsi. Sinä makaat siinä paareilla ja kärpäset likaavat kasvojasi… mitä? Sitten sinä tunnet niskassasi rystöisen käden! — Mitä merkitsevät sinulle vuosituhansien ihanteet, joiden toteutuminen on vaan luvattu, kun kerran koittaa aamu, jonka ruskoa et enää näe!? — Mitä auttavat sinua kaikki ne aivot, jotka tuolla ylhäällä liikkuvat, kun et enää näe punaisia katulyhtyjä, — koska päivällä jo kuolet?!

Tämä on kuoleman pelon ihmevoima, — se ihmevoima, joka tekee meistä ihmisistä kerjäläisiä, narreja ja pyhimyksiä. Ja se tapahtuu siksi, että kellään ei ole rohkeutta tarkastaa kuoleman käsitettä kirkkaalla päivällä, tehdä se vähäarvoiseksi, pitäen kuoleman pelkoa mielettömänä. — Me apinat, me hyppäämme mieluummin pelkurimaisina suinpäin loppumattomaan ijankaikkisuuteen, — kuin että uskallamme siihen valmistautua… minä sanon sinulle, hyvä neiti, siihen tarvitaan rohkeutta! .. Kun minä ensi kerran tunsin kuoleman pelkoa, niin minä porasin ja vikisin kuin pieni poika. — Ja minä olin silloin pieni poika, minä pyysin apua isä-aivoilta ja äiti-viisaudelta, jotta he olisivat lastansa tulleet lohduttamaan… mutta ne vaikenivat. — Silloin muodostin oman kantani — etsien, kompastuen, ymmärrätkö? Mutta saavutin sen kumminkin. Horner takoi nyrkillään pöytää, huutaen: — Nautinto auttaa — sikamaisin hävyttömyys! — Ei mikään muu auta niinkuin se! Ei mikään ole niin poikkeukseton kuin se. — Lihan himoa, — huomaappas se, likkaseni, — pitää sinun seurata niin paljon kuin sinä vaan voit! Lihan himo on ainoa tunne, joka meissä tappaa kuoleman pelon. Vain nautinnon ilon vallassa uskallamme tehdä kuolemalle tenän. Meidän ruumiimme ja sielumme pelastuu silloin ränsistymästä .. Kaikki hymyilee silloin… Maan paino ei meitä masenna… Kuin poikaset me makaamme ruohikossa, pikertäen riemusta… Me luulemme olevamme luojia ja luomakunnan voima kuohuu meissä… Näemme uusia polvia syntyvän… Silmiimme kangastaa uusi maailma… Mutta… Poikaset jäivät yksin… Liian — yksin. — Poikaset leikkivät vaan, hah, hahhaa!… Hän nauroi käheästi… Taas vedettiin Herraa nenästä!

Hornerin kasvojen ilme oli kaamea tätä sanoessaan… Hänen piirteensä olivat käivertyneet. Hänen suunsa oli veurullaan ja niitten pielissä pursui sylkikuohua… Koko hänen pöhöttynyt ruumiinsa vapisi omien sanojensa innostamana. Milada veti päänsä taaksepäin.

— Mutta juuri siksi — alkoi Horner puhua uudelleen — on minut potkittu pois sakista… Minä näen herra kanssaveljeni hyvinkin läheltä… Minä kosketan häntä hyvin usein kyynäryspäilläni… Minä kuulen hänen ontot teatterimaiset komppasanansa… Lopputulos on siis seuraava:

Minä en kiinny mihinkään, en rakasta mitään, en totuta itseäni mihinkään, jotta minä arvostelevalla silmälläni voisin entisyyttäni kylmästi punnita. Te kaikki, kaikki, — sanoi hän ja piirsi kädellään suuren kaaren — olette minulle kerrassaan kuolleita esineitä… Minua ei mikään enää hämmästytä… Elämä on minusta sangen mukava laitos. — Se on minulle niin selvä ja tuttu kuin minun vanha saappaani.

Horner hieroi käsiään, palaten entiseen tunnelmaansa ja kääntyi suoraan kuulijainsa puoleen, sanoen:

— Siis, neiti Milada Rezek, Teidän kunnioitetulle ja rakastavalle raadollenne, — ja sitte Horner kumartui syvään, — muistaen, että pian on pääsiäislahjain aika, — olen rohjennut — hän kumarsi taas — lähestyä teitä pienellä muistolahjalla.

Milada otti vastaan kirjekuoren, aukaisten sen utelijaana.

— Eikös vain toisen luokan hautaus ole sangen hieno, komeili Horner. Ja ihmeellisen halpakin se on, kun muistaa, mitä kaikkea silloin saa:

Saa kauniin mustan verkapeitteen, neljä kynttilää, huomaappas, neljä paksua kynttilää! — Minä olen ne itse valikoinnut… Ja pellinsiluseppeleen olen vielä lisäksi hommannut haudallesi… Jos ei muunlaisiakaan satuttaisi laskemaan, niin onhan sekin jotain olevinaan… Sinunlaisillesi vainajille ei juuri eläviä ruusuja haudalle tuhlata.

— Annappas, kun otan sinusta kirstunmittaa! — Arkku — on keskipituinen, se sinulle on parahiksi… Ihmiset laittavat arkun viisitoista senttiä ruumista pitemmäksi. Kuoltuaan näet ihminen suurenee!

Milada kääntyi poispäin ja sanoi: kuuleppas, kyllä sinä olet vähän sairaloinen, ja samalla hänen sisällään vihloi kammo…

— Kuuleppas sinä olet kiittämätön. — Minä olen hommannut sinulle paikan, jotta voisit kuolla missä tahdot ja milloin tahdot. — Enkö ole tehnyt silloin hyvin? Etkö nyt voi olla rauhallinen varmasta tulevaisuudestasi? Eikö tästä lähtien kaikki, mikä ympärilläsi tapahtuu, ole roskan arvoinen? Mitä sinulla on enää surtavaa, pelättävää? Nyt voit asettaa elämäsi ihanteelliselle kannalle. — Minä en huolehdi enää tulevaisuudestasi.

— Noh, mutta toivotko kaikin tavoin kuolemaani?

Horner räjähti:

— Tyhmä hanhi! Kaikki ovet ovat sinulle auki. Nyt voit vasta alkaa elää! — Vasta silloin, kun ihminen on voittanut kuolemanpelon, niin perinpohjin, että sitä voi kohdella veljenään, silloin vasta voi nauttia vapaasti elämästä! Nyt voit toimia! Tee mitä haluat, heitä hiiteen Punatalon emäntä, rupea siveyssaarnaajaksi, ompelijattareksi tahi markkinoiden nuorallatanssijaksi! Osta itsellesi kolme uutta paitaa ja ryhdy pitämään omaa tyttöliikettä, yhdentekevää! Nyt on sinulla onnen lipas kädessä. — Avaa se! —

Horner työnsi Miladalle kirjekuoren suljettuna.

— Sulje visusti laatikkoon säädyllinen hautausmahdollisuus — ota se!

Vastaamatta kiihtyneelle miehelle otti Milada sen sulkien laatikkoonsa…

Horner sytytti Virginiasikarin.

— Onko siinä luettelonumero?

— Tietysti! Se on pantu kirjoihin. — Osaston nimi, ryhmä, rivi ja hauta on tarkkaan merkitty! Voit mennä katsomaan paikkaasi, — jatkoi Horner suopeana. — Se on kaunis! Ei ole paljon hautoja läheisyydessä. Hautuumaan kolkka on juuri täytetty. Ilma on siellä erinomaisen puhdas. — Kolmannen luokan multa oli minusta liian huono. — — Se on ihan aidan vieressä, ihmiset ovat sinne mätätyt kuin sillit tynnyriin. Se on roskakansan kohtalo. — On!

Sikari letkui Hornerin suunpielessä. — Hänen kasvonsa lopsahtivat väsyneisiin, tylsiin laskoksiin.

Milada tunsi nuo tylsän herpautumisen kohtaukset, jotka aina ilmenivät, kun Horner oli juonut tahi kovin kiihtynyt ruumiillisesti. Ne tapahtuivat kesken hänen innostuneinta puhettaan tehden hänet ihan vastaanottamattomaksi sille, mikä hänen ympärillään tapahtui…

— Ja, ja, — kaikki on hyvin, — usko minua! — sammalsi hän. — Kaikki on turhuus ja — hengen vaiva…

Milada seisoi ikkunan ääressä. Hänestä tuntui, kuin olisi tuo kapea Punatalokatu laajennut vihreäksi aukeaksi nurmeksi. Kalpean, kaarevan taivaan alla näki hän rivin mustia kumpuja. Yksi niistä oli hänen oma hautansa.

Musta, mykkä maa vartoi häntä. — Se oli hänen ensimäinen omaisuutensa, hänen ainoa varma tulevaisuutensa. — Ihmeellistä! Mitenkä hän käsitti tämän nyt vasta? — Jotain nuorta, hurjaa, taisteluhaluista kuohahti hänessä, sellaista, jota hän ei ollut vielä koskaan ennen tuntenut. Se teki hänen uurteiset kasvonsa — hyvän — ja nuorekkaan näköisiksi.

— Ajattele, mitä haluat, Horner! Minä tahdon elää, — elää, elää! — Olen utelias näkemään tulevaisuuteni, tervehdin sitä ilolla. — Ja lopuksi — — — Milada kierrähti korollaan virkkaen:

— Erään seikan tunnen olevan varman: Mitä tapahtunee, lopulta olen sanova: — Ihana oli toki elämäni vaellus! —

* * * * *

Miller istui konttoorihuoneessaan lukien "Kaikkien saksalaisten katoolilaisen sanansaattajaa." — Hirvittävä tapaus!

Hän istui siinä musta pitsimyssy harmahtavalla päälakiaisella. Hänen kalpeitten kasvojensa sadat viuruiset viirunsa olivat nyt juhlallisina silinneet… Oli Palmusunnuntai-aamu! Hän oli juuri tullut kirkosta ja laskenut heti ne rahat, jotka olivat tulleet viime yön "toimista." Hänen vielä kirkko-uhrisavulle tuoksuvat sormensa sulkivat ne mielihyvällä kassalaatikkoon. — Viime päivinä oli kertynyt hyvin rahaa! — Birkner oli ne kasannut! Ei voinut aavistaa, mitä tuo aikaan sai! Hänellä olivat vaan pyöreät, sileät kasvot, joita ympäröi vaalea lettilaite… Yllä hänellä oli valkoinen puku, punainen nauha kaulassa… Mutta hän osasi kertoa! Aina vaan murhaajasta! Ensin se Milleriä vähän pöyristytti. — Mutta hän tottui siihen vähitellen. — Joka ilta kuuli saman jutun. — Nyt hän ei pannut sitä enää merkille. Birkner oli ollut suhteissa asianajajan kanssa, omien sanojensa mukaan, mutta siitä tietysti ei Robbu tiennyt mitään… Tämä tahtoi aina, että hänen piti elää hyvin, syödä hyvin, olla hienosti puettu! Ajatelkaa, miten se olisi voinut käydä laatuun, kun miehellä on vaan kolmekymmentäviisi guldenia kuussa tuloja, sihteerin palkka! Ja tuo ukkovainajani oli niin kitsas…

Tämähän kuulosti ihan kapinalliselta! Miehet kävivät Birkneriin kiinni kuin sika leipään. Ja aina niitä tuli uusia ja innostuneempia. Puolen yötä niitä tuli kunnes portinvahdin rouvan täytyi sulkea talo, sillä se oli jo liian täysi. Luonnollisesti ne olivat vallan hienoja herroja! Joka ei maksanut viisikymmentä guldenia, oli pakotettu tyytymään tavallisiin likkoihin. Ja myös ne olivat nyt, Jumala ties, kuin pirun riivaamia. — Miller teki tottuneena ja kiireesti ristinmerkin. — Herra Jumala, mitä elämää ne pitivät! Lensivät huoneesta huoneeseen, läpi ullakkojen ja käytävien; toinen toisensa jälkeen, miehet kintereillä; — ja miten ne kiljuivat…

He olivat kaiken samppanjan juoneet, mitä oli talossa. — — Vaikka Milada oli ostanut sitä sellaisien summien edestä, — jotka Millerin mielestä olivat mahdottomia saada kaupaksi, — niin se kaikki oli loppunut. — Aamulla kello kahdeksalta oli tänään Rezek lähtenyt kaupungille tekemään ostoksiaan, hankkimaan hanhenmaksaleivoksia, piirakoita, kaviaaria. — — Ja tätä oli kestänyt jo viisi päivää! — Jumalan kiitos! Nämät Pääsiäispyhät olivat olleet ihania! Herraa sai siitä kiittää. —

Miller syventyi taas alettuun "Sanansaattajaansa", jossa oli kirjoitus: "Orpolasten katoolilaishengellisestä hoidosta" ja otti vastaan katsahtamatta lehdestä sen paksun postipinkan, jonka portinvahdin rouva laski kirjoituspöydälle. — Miller luki kirjoituksen loppuun, tunsi sydämessään syvää myötätuntoisuutta hyvää kirjailijaa kohtaan nojautuen hyväntuntoisesti huoaten tuolin selkänojaan. Milada saa hoitaa postin. — Miladahan oli alkanut tämän leikin, lopettakoon sen myös! Tuossa oli nyt pinkka hakemuksia, tarjoumuksia ja ilmoituksia. —

Kyllähän Miller perästäpäin osaisi jakaa käskyjään. Paljon huolettomampi ja helpompi oli nyt hänen elämänsä. — Tämä Rezekin käyttäminen liikkeessä, oli hänestä mainio keksintö. — Luonnollisesti ei sopinut näyttää Rezekille että hän oli tarpeellinen, vaikka kylläkin hän hoiti liikettä hyvin. Miller oli mielestään keksinyt ehdottoman viekkaan keinon. Hän päätti antaa kaiken työn Miladalle, itse vaan ahkerasti kulkien hänen kintereillään, tarkkaan urkkien, panna kaikki tulot muistiin ja pitäen rahat itse, ja sitten — hm, — kun kaikki oli tehty, potkisi hän Miladan ulos ovesta! Milada voisi helposti tehdä itsensä korvaamattomaksi ja kasvaa emäntänsä yli pään. Paras olisi pitää häntä kovassa kurissa. — Jos vielä jatkuisi tällaista tuloa puolen vuotta, silloin voisi hän jotain toivoa. — Sillä mahdotonta oli kuolla — tällaisen paikan emäntänä!

Mutta itse asiassa oli Miller kokonaan joutunut Miladan johdon alaiseksi, kadottaen näkyvistään koko liikkeen sisäisen koneiston. — Milada teki sopimuksia asioitsijoiden, hankkijoiden, tyttöjen ja kundien kanssa, hän hoiti kyökin, vaaterahaston ja kirjanpidon, ainoastaan rahat piti Miller itse… Puhtaaseen rahaan ei saanut kukaan kajota. Millerin vahva aikomus oli se, että tulojen vastaanotto teki hänestä talon valtijattaren. —

Milada oli liian viisas, jotta hän ei ottanut vastaan ulkonaista edustamisvelvollisuutta; kaikkialle hän työnsi silloin "neidin", mutta ei yhtään liikeyritystä päätetty tehdä, jota ei Milada ollut tarkastanut ja hyväksynyt. Milada järjesti kuitenkin asian niin, että Miller luuli itse tehneensä ja järjestäneensä päätökset. Se taikasana, jolla Milada kaikissa ristiriitaisissa tapauksissa voitti, oli aina: "näin tehtiin Goldsheiderin aikana." Tämä tukki Millerin suun, kun hän joutui ahneutensa, ilkeytensä ja tyhmän itserakkautensa uhriksi ja silloin oikutteli itsetyytyväisenä ja ällipäisenä kuin huonosti kasvatettu lapsi. —

Asioitsijoitten ja tyttöjen seurassa koetti Miller aina niin kauvan kiertää ja vääntää asiaa ja pelastua puhetavoilla ja verukkeilla, kunnes hän sai kuulla Miladan arvostelun. Hän huusi silloin "Rezek, Rezek — minulla on niin paljon tehtävää, sopikaa te herran kanssa siten asiasta, kuin minä jo eilen säädin."

Myöhemmin kyllä asioitsijat huomasivat tämän tempun. He kääntyivät suoraan Miladan puoleen, jonka kanssa sopimus tehtiin pikemmin ja mukavammin kuin tuon aina epävarman ja hapuroivan Millerin kanssa. Nyt vihdoin siitä asti, kun hän oli vastaanottanut liikkeen, sai Miller tuntea miellyttävän levon tunteen ja sivultakatsojan mukavuuden.

Kyökissä oli kaikki kunnossa, — Riedl järjesti kaikki, tytöt eivät riidelleet eivätkä rähisseet. —

Milada oli sanonut heille: — "Neidit puhuvat yleensä liikaa palvelijattarien kanssa. Se ei sovellu, se poistaa kunnioituksen. Puhukaa vaan välttämättömimpiä asioita."

Milada noudatti itse tarkkaan tätä sääntöä. Myöskin hänen suhteensa toisiin tyttöihin oli vähitellen, huomaamatta ja hitaasti, paljon muuttunut. Ja tuo perintöjuttu, jota Milada ei tahtonut lähemmin selostaa, päinvastoin alleviivasi lyhyillä vastauksillaan, oli antanut hänelle erityisen arvoaseman, jota hän kaikissa tapauksissa viisaana ja taitavana käytti hyväkseen. Hän teki kosolta viittauksia siitä, ettei Millerin liike onnistunut hyvin, koska se oli kiinnitetty ja Miller oli liikaa pikkumaisen ahne, ja miten Miller oli iloinen ja onnellinen saaden Miladan avukseen. Mutta siinä tapauksessa täytyi liikettä hoitaa kuin omaansa ja jäädä siihen, jotta oma säästö ei menisi hukkaan. Täten hän laski vahvan perustan sille tulevaisuudelle, jonka hän aikoi itselleen valloittaa. Yleisesti oli myös tunnettu, että Milada ei ollut kokonaan riippuvainen Goldscheideristä; mustan Katariinan juttu ylhäisestä alkuperästä ja Miladan rikkaasta isästä johtui taas ihmisten mieliin ja myöskin se seikka, että kai vanha rouva sen tiesi, koska hän niin hoivasi tyttöä. Alussa kyllä muutamat tytöt yrittivät tehdä kiusaa, siten syntyen välttämättömiä yhteenottoja ja väärinkäsityksiä ja tyytymättömyyden purkauksia… Erittäinkin Mizzi teki parhaansa mustataksensa Miladaa ja härnätäkseen toisia tyttöjä häntä vastaan. Mutta tarkemmat huomasivat pian, että Miladan toiminta ei johtunut kätyrimäisyydestä eikä vallanhimosta. Lapsesta asti oli hänen nähty työtä tekevän ja ottaen osaa taloudenhoitoon; hänen laajennettu työalansa ei tuntunut vanhempana luonnottomalta. Tytöt huomasivat pian, että oli edullisempaa puhua asioista Miladan kanssa. Tämän lyhyt, sitova selitys ei niin suututtanut kuin Millerin pitkät ropotukset, joiden kautta ei päästy mihinkään tuloksiin. Joskus sanoi muuan Miladalle, "sinä teet turhaa työtä. — — — Hommaat Millerin asioita ansaitsematta siitä niin paljo, kuin herrojen kautta."

Gisi, jonka kanssa Milada oli avomielisempi kuin toisille, ehdotti hänelle kerran, että he voisivat joskus alkaa yhteisen liikkeen, ehkä perustaa hienon kapakan — Bertl heitä kyllä myös avustaisi, — eihän tässä saa piinastaan ruokaansa suolaa.

Silloin vastasi Milada. — Katsos minä olen syntynyt täällä… Minä säälin Punataloa. Minä en tahdo nähdä sen joutuvan rappiolle. Siksi jään tänne.

Tämän selvän kannan ymmärsivät hänen toverinsa ja kunnioittivat sitä tavallaan.

Kaikki muut he olivat tässä talossa vieraita, tänne ajelehtineita; miten heitä miellytti tahi miten onni potkasi, niin he käänsivät selkänsä Punatalolle. Mutta Milada jäi sinne. Hän oli tämän kadun lapsi.

Konttorin ovella koputettiin. Se oli Miladan kova koputus ja odottamatta vastausta hän astui huoneeseen. Hänellä oli hattu päässä ja takki yllä ja hänen kasvonsa olivat raikkaan kevättuulen punaamat.

— Kyllä nyt olen saanut leuhkoa, sanoi hän vähän kiivastuneena, ennen kuin sain asiat kuntoon. Ei kukaan tahdo sunnuntaina tehdä kauppaa,… sain uhrata koko joukon juomarahoja.

Milada asetti Millerin eteen laskut, joita tämä kovasti happamalla naamalla tutki… Riisumatta hattuaan ja takkiaan seisoi Milada kirjoituspöydän ääressä aukaisten kirjeitä.

— Neiti, huomiseksi on tilattu illallinen kuudelle henkilölle. Birkner on tilattu, — hevossiitosyhdistyksen jäsenille. Ylimääräinen tarjoilu on pyydetty kello kahdeltatoista kahteen. Se tuottaa jotain se. — Milada luki edelleen nauraen.

— Ovatko ihmiset ihan hassastuneet? Tässä on pinkka maaseututilauksia. Aivan kuin me olisimme Birknerin omistajia. Hänhän on Edin omaisuutta… Tuossa ovat laskut. Suutarin laskua vastaa hänen oma laskunsa meiltä. Tarvitsee vaan pyhkäistä pois!… Ascherilla on muuan tyttö myytävänä… Jos haluatte, voinhan mennä katsomaan. Hän tarjoo lesken St. Pöltenistä, kirjoittaa hän. Kovin… herra jumala miten olen väsynyt. — Milada istahti.

Riisuttuaan hattunsa ja korjattuaan epäjärjestykseen joutunutta tukkaansa alkoi hänen ja kuvapatsaana istuvan Millerin välillä ratkaiseva selvittely, jonka ohella Milada sai tuntea selvän sivutunnelman siitä, että kaikkeen siihen, mitä hän sanoi ja toimi, oli hän itse oikeastaan osaton, saaden ainoastaan kuin harrastaja sivultapäin katsella vieraita kohtaloja. — Miller sitävastoin oli Miladan tähänastisen esiintymisen kautta vaipunut varmuuden uneen, että hän täydelleen oli valmistumaton kaikkeen muutokseen ja päätöksessään, niin kuin hän vasta myöhemmin huomasi, sekaantui kokonaan yllätettynä.

— Minulla on jotain puhuttavaa neidille itsestäni, — alkoi Milada puhua. Mitä sitten kimitti Miller epäluuloisena. — Milada jatkoi kylmän rauhoittavasti. — Ei mitään erityistä… minä aijon lähteä talosta.

Neiti von Millerin silmät vilkkuivat hetkisen. Hänen mieleensä muistui vihreitä vuorenrinteitä ja juhlallisen hiljaisia metsiä sekä punainen uhmaileva suu, joka vuosia sitte oli lausunut samat sanat… Mutta hän karkoitti sen pian mielestään huutaen kiukussaan: — Mikä teidän päähänne on pistänyt? Sepä olisi ovela teko, ja — turvautuen yhtäkkiä lakitietoihinsa, sihisi hän: — Te olette pantu porttolan luetteloon, teidän nimenne on merkitty kirjoihin. Te olette vasta lintuja! Joka päivä voisi joku teistä tulla sanomaan: — Nyt minä lähden… Mitä te luulette minun sitte tekevän? —

— En tiedä, mitä neiti tekee toisille — vastasi Milada. — Minun laitani on toisin. Minua ei ole merkitty kirjoihin, sillä minä en ollut Goldscheiderille kreuzeriakaan velkaa. Nyt on parissa kuukaudessa tullut vähän velkaa vaatteista ja kengistä. Tahtoisin tietää, kuinka paljo minä olen neidille velkaa.

— Minulle! Velkaa! Herra Jumala! — Miller nauroi kuin hullu. — Te olette minulle velkaa kolmekymmentä viisituhatta guldenia, jotka minä olen maksanut käteisesti tästä liikkeestä, — ja lisäksi se, mikä Kessler pisti taskuihinsa. Ja kaikki ne laskut, jotka minä olen maksanut! Velkaa! Te saatte maksaa kaiken sen rahan, jonka arvoisa kirkkoherrani minulle antoi kahdenkymmenenviiden vuoden uskollisesta palveluksesta. Oi herra Jeesus, jos hän näkisi minun ahdistukseni! — Hän varoitti minua aina. — Josefiina, sanoi hän, tyhmyyksiä teette vielä kerran, mutta hävyttömyyksiä ette koskaan. — Hän oli oikeassa, tuhat kertaa oikeassa! Olen jo tehnyt suuren tyhmyyden.

Miller kiersi silmiään taivasta kohden ikään kuin syyttääkseen itseään.

— Katsokaa neiti, minun tulevaisuuteni voisi olla yhtä onneton, — jatkoi Milada. — Minulla ei ole ketään joka minusta huolehtisi, jos sattuisin avun tarpeeseen. Minun täytyy ajoissa katsoa eteeni, jotta minusta tulisi jotain. Tulisi jotain! — Mitä tämä taasen merkitsee? Ettekö te siis ole jotain? — Mitä minä siis olen neiti? — Miladalle tuotti neidin kiusaaminen ja sanoilla solmiminen erityistä hupia, ennenkuin hän antoi ratkaisevan iskun.

— Mitä se minua liikuttaa, — sammalsi Miller. Se on toki — äkkiä hän muutti äänensävynsä. Hän puhui kiireesti ja hotikoiden:

— Onko teillä mitään valitettavaa minun suhteeni? — Onko juuri erikoisesti teillä valitettavaa? Enkö ole pitänyt teitä parempana kuin muita, — huolimatta siitä, että toiset ovat olleet vähällä syödä minut siitä. Teidän omatuntonne vaatii teidän jäämään luokseni, Rezek, eikö niin…

Milada pudisti päätään… Niin kauvan saan olla neidin luona kuin neiti tarvitsee minua. Mihinkä sitten joudun, kun sairastun?…

— Sairastun, sairastun, pitääkö teidän nyt vielä välttämättömästi sairastua?…

— Me sairastumme toisemme jälkeen tällaisessa elämässä ja kuolemme varhain.

— Herra Jumala! — huudahti Miller todella kauhuissaan. Mikä nyt tulee minulle eteen, miten käy tämän liikkeen?! Sehän häviää silminnähtävästi.

— Liike ei häviä, tytöt vaan siinä häviävät, — vastasi Milada ivallisesti. — Pitää aina varata uutta tuoretta lihaa siihen… Pitää hankkia nuorta verta, se on tällaisen liikkeen salaisuus.

Miller painoi päänsä alas. Tämähän oli loppumatonta taistelua. Ei saanut koskaan mihinkään kiintyä. — Tuskin oli sovittanut ja silittänyt ne särmät ja lovet, joita jokainen uusi tulokas toi mukanaan, ennen kuin taas äkkiä erottiin ja uusia kasvoja ilmestyi, joita uudelleen piti oppia käyttämään! Tämä meni yli Millerin ymmärryksen, hänellä ei riittänyt voimia tällaiseen elämään.

— Neidin täytyy nyt nimittäin kovin pian päättää, uudistetaanko talon henkilökunta vai eikö, sanoi Milada nyt. — Aina olla samalla asteella ei ole hyvä. Ja jos asian laita jää sellaiseksi, pakenen minäkin. Minun täytyy katsoa eteeni, niin kauan kuin olen nuori ja elinvoimainen.

Kun Miller ei osannut siihen mitään vastata, jatkoi Milada:

— Tässä liikkeessä olen pian kulunut, niin etten jaksa yrittää enää muualla. Ja lisäksi minua säälittää tämän liikkeen nolous, että tahdon ryhtyä johonkin toiseen toimeen… Onhan minulla rahaa… Syntyi vaitiolo jolloin Millerin silmät kauhusta mustenivat… Osaanhan minä hoitaa taloutta, jatkoi Milada. Joko minä perustan itse tällaisen liikkeen tai menen minä teatteriin, — niinkuin Gisi. Ja pääsenhän minä naimisiinkin, kunhan olen täältä vapaa.

Miller istui mykkänä tuijottaen avaruuteen. — Nyt oli siis kaikki kuitti, loistava kapitalistinen yritys joutuisi tuuliajolle, keksivän älyn puutteessa. Tämä olisi ihanaa! Toinen menee naimisiin, toinen kuolee, toinen rupeaa tanssijattareksi. Kaikkien muiden on mukava olla, mitenkä hänen sitte käy?

Hänen täytyi maksaa, antaa rahaa, ylläpitää asijoitsijoita, kustantaa ilmoituksia lehtiin, kierrellä, udella, lahjoa salapoliiseja, muuten viranomaiset ottaisivat hänen kiinni ja vieden hänen kootut tavaransa ihan hänen käsistään. — Ja jos kaikki, jotka vaan miehen saisivat, olisivat niin päättäväisiä kuin tämä. Niin mikä sitten tulisi hänelle neuvoksi?

Miller ponnisti voimiaan ja astuen äkkiä juhlalliselle kannalle huudahti hän: —

— Miksi te siis olette ollenkaan tullut tänne!? — Kukaan ei ole teitä tänne käskenyt. — Itsehän te olette tänne tuuppautunut.

— Ensiksi on äitini jättänyt minut tänne pienenä Goldscheiderille, — sanoi Milada, jatkaen sillä selvällä tavalla, jolla hän puhutteli niitä, jotka asuivat Punatalossa. — Mutta olkoon ihminen tullut tänne mistä syystä tahansa, ei hänen silti tarvitse täällä hukkua, hyvä neiti. Jos joku tekee työtä tehtaassa, niin ei suinkaan hänen täydy seistä ja odottaa, että vetohihna vääntäisi hänen kätensä sioiltaan. — Pakon ja vapauden välillä on täällä ovi, jonka voi aukaista. — Sen, joka pelkää tuota suljettua ovea, sen on pakko jäädä. Mutta minä en sitä pelkää. En pelkää teidänkään valtaanne. Te ette voi minua pidättää. — — Eikä kukaan voi minua tässä talossa pidättää.

Maa halkesi Millerin jalkojen alla. Säälimättä jatkoi Milada: En puhukkaan niistä kirkollisista pelastuskodeista, joihin ei tarvitse muuta kuin kirjoittaa, päästäkseen irti täältä.

— Se nyt vielä puuttui, vaikeroi Miller sielussaan. Liittoutuu vielä kirkollisiin ihmisiin! — Äkkiä välähti hänen sielussaan ajatus.

— Milada, — sanoi hän. Niin totta kuin jumala on taivaassa, nyt puhun teille rehellisesti. — Jääkää minun luokseni niiksi harvoiksi vuosiksi, ehkä kolmeksi, kahdeksi, jotka vielä olen tässä talossa — sitten, jos saan koottua rahoja niin paljo, kuin olen kuvitellut, — niin saatte ostaa liikkeen minulta. Niin totta kuin Jumala minua auttaa, sanoi Miller juhlallisesti, minä olen lupautunut luostariin. Mutta se maksaa paljo rahaa siellä, mihin minä tahdon mennä. — Jesuksen ristisisarien luo haluan Steiermarkiin. Sitte saatte periä tämän liikkeen minulta. Halvalla te sen saatte, tahi — ihan — ilmaiseen.

Miller kätki kasvonsa käsiinsä. — Nyt hän oli luopunut kaikesta maallisesta. Hän ei sietänyt kuulla enää mitään vastusteluja. —

Mutta Milada jatkoi: ehkä te tarkoitatte hyvääkin, neiti Miller. Mutta teidän hyvyytenne toteutuminen on perin epävarmaa. Kuka tietää, mitä meikäläiselle voi parissa vuodessa tapahtua? Paras on, että me teemme varmat sopimukset heti.

— Minä en tahdo tuottaa neidille mitään liike-esteitä, ei varsinkaan tässä tapauksessa, — päinvastoin minä tahtoisin liikettä edistää, jos neiti niin haluaa. Minä olen rehellinen, säästäväinen ja käytännöllinen, — minä olen perehtynyt tällaisiin yrityksiin. Ilman sellaista apua ei neiti menesty. Jos ottaisitte tähän ventovieraan, niin se tulisi paljo kalliimmaksi. Jos neiti tahtoo pitää minut taloudenhoitajattarena ja antaa minulle viidennen osan voitosta ilman velvollisuutta antautua miehille, niin minä jään tänne mielelläni.

Miller lensi pystyyn: Viidennen osanko!? Kysyi hän kauhuissaan.

Milada oli varustautunut vastaanottamaan myrskyä. Osan voitosta!? toisti Miller vielä itsekseen. — Niin arvokas toki on työni, neiti, — sanoi Milada lujasti, — ja luonnollisesti kun te eroatte liikkeestä, on minulla etuoikeus ostaa se teiltä, sillä, kuten te ehkä tiedätte on minulla rahaa. — Yrityksemme voisi taasen elpyä entiselleen — Milada kumartui tuttavallisesti kirjotuspöydän yli. — Sovitaanko kaupoista neiti? Sitte saatte nähdä kuinka Rezek osaa tehdä työtä.

— Viidennen osan vaaditte, — toisti Miller kolmannen kerran, mutta tälläkertaa oli hänen äänessään myöntyvä harkitseva, melkein riemukas sävy. Sitten empimättä tarttui hän Miladan vahvaan, ruskettuneeseen käteen, joka oli siinä hänen edessään ja puristi sitä kovaa. — Niin, niin, pääasia on että minä vapaudun tästä, ja pian! Jumalan nimeen siis! Saatte viidennen osan. Mutta Rezek, nyt olette minun ruumiinenne ja sieluinenne, — ymmärrättekö?

— Tietysti, koska meillä on laillinen sopimus, — vastasi Milada iloisesti heiluttaen kättään. — Nyt rupee liike luistamaan! Ensiksi me teemme puhdasta talossa, neiti! Laura ajetaan pois ja Anna, se rampa nimittäin. — Tänään laitetaan punssia, se on halvempaa ja sitä juodaan mieluummin. — Kun keskiyönä myydään sitä, saadaan kolmekymmentäviisi kreuzeria lasista. Minä luulen, että saamme neljäkymmentä tilausta. Spizzarilta täytyy meidän lainata ensi yönä pari tyttöä. Me emme muuten tule toimeen. Ja, — ovikello soi, — kas ruokatavarat tulevat jo.

Milada aukasi oven kääntyen vielä puhumaan: Olkaa hyvä, neiti Miller, ja selittäkää tämä seikka toisille ihmisille. — He tiesivät, että minun piti erota talosta. — Hän nyökäytti päätään ja hävisi kyökkiin.

* * * * *

Pääsiäisen edellisenä torstaina pyysi Bine Michal lomaa päiväksi. Hän tahtoi lähteä kotiin katsomaan vanhempiaan ja siskojaan ja samalla tapaamaan Cyrilliä, joka saisi "lomaa kasarmista." —

— Sen voisi hyvin luvata, tuumi Milada ja Miller oli samaa mieltä…

— Minulla olisi vielä muuan pyyntö, sanoi Bine ottaen taskustaan kultarahan pitäen sitä kahden sormen välissä ilmassa.

— Aijotko sen taasen lähettää kotiin? — Se vielä nyt puuttuu.

Michal pudisti päätään. — En lähetä. Osta sinä jotain kaunista Cyrillille. En tahdo lähteä kaupungille enkä luota toisiin. Kun pääsiäissunnuntaina lähden kotiin, tahdon viedä jotain kaunista Cyrillille… Onko tässä kyllin rahaa? Vai mitä?

— Riittää, riittää… Mitä pitää minun ostaa? Kepinkö, kirjepitimenkö, sikarikotelonko? — Yleensä kerro minulle kerran, mikä on Cyrill? Onko hän sukulaisesi?

Bine oikasi ylpeänä selkäänsä. — Eihän toki! Hän on sulhaseni.

Ja kun Milada näytti kovin hämmästyneeltä, jatkoi Bine luottavana: — Nythän on hän jo vuoden palvellut sotaväessä ja koska hän on äitinsä ainoa poika sekä isätön, — pääsee hän pian vapaaksi. En osaa sitä saksaksi selittää. — Syksyllä on hän vapaa, minun omani, ja sitten! Mutta kyllä Bine on sen varalta säästänyt. Etkö usko, että Cyrill hämmästyy?

— Totta on kyllä, että sinä olet säästänyt pennosiasi; siksikö sinä olet säästänyt, että voisit mennä naimisiin?

— Niin, Cyrillin äiti on ostanut sillä mökin. Siellä on lehmäkin navetassa. — Vuodessa olen lähettänyt kahdeksansataa guldenia kotiini. Enkä nytkään rahoitta sinne lähde. Minä en pane niitä säästölaatikkoon enkä postisäästöpankkiin. Annan kaikki Cyrillin äidille, joka on hyvin käytännöllinen.

— Voi olla. — Mutta kuule Bine, — tietääkö Cyrillin äiti, — oikeastaan — tietääkö Cyrill itsekään, mitä sinä täällä hommaat?

— Luulen. Pari vuotta sitten, kun Cyrill läksi sotaväkeen Unkariin, sanoi hänen äitinsä minun äidilleni, — joka on oikeastaan minun äitipuoleni: — lähetä likka kaupunkiin! Hän on kaunis ja komea ihminen. Hänen pitää ansaita meille mökki ja sarvikas…

— Mitä sinä puhut? Sulhasesi äitikö on sinut lähettänyt tänne Goldscheiderille?

Bine pudisti päätänsä. — Ei, osoitteen minä sain rihkamakauppiaalta, joka sunnuntaisin kävi kylässä. Ja minun äitipuoleni, joka palveli nuorempana keittäjättärenä kaupungissa, tiesi sanoa, että se oli hienoin talo, ja minun piti mennä sinne. Ja kun minä viimeksi lähetin rahakirjeen sinne, vastasi hän, miten Cyrill iloitsi avioliitostamme… Mutta Cyrill parka on kaukana Unkarin metsien takana eikä voi saapua minua tapaamaan. Mutta joka kirjeessä kirjoittaa äiti, että Cyrill kirjoittaa, "tervehdi minun rakasta morsiantani."

— Ehkä sinun käy hyvinkin, sanoi Milada miettivänä. — Minä ostan kepin sulhasellesi. Mutta kuuleppas Bine, ole vähän varovaisempi rahojesi suhteen! Eläpäs anna enempää, kuin mistä sinulla on laillinen velkakirja, vaikkapa olisikin kysymys Cyrillin äidistä. Raha-asioissa pitää olla ihmisen varovainen.

— Herrajestan, minähän olen käynyt koulua Cyrillin kanssa yhdessä. Kun äitini kuoli, — Bine teki ristinmerkin, — ei kukaan ollut minulle niin ystävällinen, niin sydämellinen kuin Cyrill ja hänen äitinsä. Siksi rakastan heitä enemmän kuin keitään toisia ihmisiä mailmassa.

Kun jää kerran oli murtunut, rupesi Bine avomieliseksi, puheliaaksi ja suopeaksi. — Isä on kyllä hyvä mies, mutta hän ei luota minuun. Syynä on siihen äitipuoli. Isä tekee aina sen, minkä äiti komentaa. Minusta äitipuoli ei pidä, koska minä aina kylässä olin ensimmäinen tanssissa ja muissa hommissa. Siitä hänen molemmat tyttärensä eivät voineet kerskata. —

— Niin, ja pääsiäiseksi aijotten siis mennä kihloihin.

— Mitäs se kannattaa! Emme maalla sellaisiin konsteihin rupea. Me menemme heti papin eteen ja sillä hyvä. —

Milada pudisti päätään. — Kummallinen ilmiö. Tyttö lupautuu eräälle pojalle maalla, ja lähtee sitten porttolaan kuin palvelukseen, josta aivan virheettömänä ja iloisena voi palata kotiinsa. Porttolassa hän elää niin iloisena kuin olisi hän rehellisessä ja luvallisessa tehtävässä, jonka hän täyttää velvollisuudentuntoisena ja ansiokkaasti, kuin olisi kysymys siitä, että saisi mahdollisimman kauniit paperit kotiin. — Tyttö noudattaa ammattihaureudessa säännöllisyyttä, järjestystä, koko joukon perheellisiä hyveitä. Porttolan sekasotkussa hän odottaa sulhastaan uneksien kotia, pientä taloutta, pellontilkkua, syrjäistä, hiljaista maalaisonnea. Hän uneksii tietysti lapsia, luonnollisesti hän ei voi kuvitella avioliittoa ilman lapsen kirkunaa ja kehtolaulua. — Ja tämän kaiken hän aikoo hankkia katuelämän ropakon kautta, ammattihaureudella hän aikoi elämänsä hopeoita, saavuttaa ihanteensa ja elämänsä onnen. — Tämä on mahdotonta sivullisen ymmärtää ja kuitenkin tuo on totta. Mutta elämä oli tällaista. Lukemattomat miehet ostavat rahalla hänen hyväilynsä ja hänen ruumiinsa lämmön, — he heikentävät monin kerroin hänen voimansa ja terveytensä. Yhtä kylmäverisenä kuin miehet raatelevat ja rääkkäävät häntä, antaa hän itseään raadella. Tämä tapahtuu kaikki siksi, että tytön sielun on vallannut tulevan aviovaimon onnen unelma, johon ei mikään tahra voi pystyä.

— Jospa vaan nuo maalaiset olisivat yhtä rehellisiä häntä kohtaan, — ajatteli Milada omituisen tunteen vallassa. — Hän ei luottanut anoppiin ja siihen Cyrilliin, joka ei koskaan kirjoittanut.

— Loruja, talonpoikain nahka on paksu, ja lopulla on heille keltanen kulta rakkaampi, kuin useinkin epäluotettava impeys.

Pikku Fanchon makasi vuoteellaan. — Ei häntä mikään vaivannut, — ei kerrassaan mikään. — Pikku seikka vaan. — Hänellä oli ajos kainalokuopassa. — Hän ei näyttänyt sitä kellekään ja kielsi kaikkien tyttöjen sitä sanomasta Millerille. Hän kielsi heidän myös Miladalle mitään sanomasta. — Milada voisi kaiken lopuksi kieltää hänet menemästä salonkiin. Ja hän tahtoi niin mielellään, — niin mielellään kaikissa tapauksissa olla mukana. —

— Aina minulla kesällä on tällaisia ajoksia. — Ja kun minä olin aivan pieni tyttö, sanoi lääkäri, että huhtikuu on minun pahin kuukauteni. Jos minä jaksan kestää sen kuukauden, niin minä kestän taas koko vuoden. —

Bine Michal, joka pirteällä mielellä oli palannut lomaltaan, istui Fannin vuoteen ääressä, kuunnellen kärsivällisenä tämän mielikuvituksellisia kertomuksia. Fanni raukka kertoi joka tilaisuudessa ja sille, joka vaan kuunnella jaksoi, menneisyydestään. — Vastalahjaksi antoi Fanny Binen kuvata suuremmoista menestystään siellä maalla. Cyrill ei ollut kumminkaan saapunut kotiin, mutta sehän olikin luonnollista, sillä olihan Unkarista niin pitkä matka kotiin.

— Isä oli ollut kovin iloinen, oli kulkenut Binen ympärillä, pidellyt silkkipukua, hattua ja laukkua, missä oli ollut hajuvettä. — Vahinko että Cyrillin äiti oli ollut Dobranin vuosimarkkinoilla. Hän oli kyllä kirjoittanut kauniin kirjeen, jossa oli kuiva lemmen kukka Cyrilliltä.

— Ajatteles, kuinka äitipuoli ja hänen tyttärensä olivat vihasta haleta, kun he näkivät minut, — jatkoi Bine voitokkaana. — Minun äitipuoleni nimittäin huusi heti:

— Saat selkäsaunan, jos lähdet kylään kuin mikäkin marakatti hattu päässä ja hansikkaat kädessä! — Mutta silloin isä nousi vastaan ja sanoi: Ole siivolla, tyttö on neiti, mätki sinä omia karjakkojasi vaan! —

Tähän mennessä oli Punataloon otettu kaksi uutta tyttöä. Ilman valmisteluja ja sanatta, Goldcheiderin tapaan, oli röyhkeä ja oikullinen Mizzi paksun Annerlin kanssa lähetetty pois. — Mikä oli tilalle tullut, oli jotain nähtävää.

Ensimäisestä tytöstä Honka Arrigazzista oli varmasti tuleva Punatalon taivaan tähti. — Hän osasi myöskin esiintyä asemansa mukaisesti. — Hänellä oli satumaisen komeita pukuja, silmiin pistävät mailmannaisen tavat ja erään lihavan europalaisen hallitsijan omakätisesti allekirjoittama valokuva.

Honka oli ollut saunottajana Marienbadissa. — Ja jouduttuaan pieneen kinaan johtokunnan kanssa, pääsi hän asumaan erään ihmisystävällisen tädin luo, joka oli eräs paksu rouva Breslauer. Tämä rouva esitti Honkan kahden veljensä tyttären seurassa kansainvälisen kylpypaikan huvittelevalle seurapiirille. Kesän loputtua hän kuletettiin Aussigin kautta pääkaupunkiin. — Madre mia (äitikulta) Tyrolissa iloitsi, että hänen tyttärensä, jolla oli unkarilainen nimi, ainoa muisto isältä, eli niin hyvästi "Mondo frettossa" (tässä kolkossa mailmassa) ja kirjoitti hänelle, että hän joka päivä rukoili laupiasta jumal'äitiä, jotta hänen tyttärellensä kävisi paremmin kuin hänen äidilleen Giusta Arrigazzi raukalle.

Vähempää huomiota herätti toisen tytön tulo. Karia Neuern kyllä oli verevä vaaleatukkainen tyttölapsi, mutta nyt olivat hänen kasvonsa kalpeat ja pelästyneen näköiset ja hänen peloittavasti tulehtuneet silmänsä eivät kestäneet auringon valoa.

Miller oli nähnyt, että lääkärit olivat huolimattomia tarkastaissaan. Hän oli kokenut ja pelkäsi siksi.

— Ei tarvitse pelätä, sanoi Milada. Pragin Neuberger on kyllä tarkka. —

Pian selvisikin, että tulehdus oli aivan vaaratonta laatua. Tytön täytyi ensin voittaa ujoustaipumuksensa tässä ympäristössä, sillä hän oli, niinkuin Neuberger kirjoitti, "kovin siivo tyttö, joka tähän asti oli ollut vain tarjoilijattarena."

Yksityisasioittensa suhteen tyttö vaikeni sanoen olevansa yksin mailmassa, ja että hän ei sitä vaikeroinut.

Joka hetki kilahti tänä iltana Punatalon ovikello. Fanchon ei jaksanut enää pysyä vuoteellaan. Uteliaana hän kurkisti käytävään, kyyristyi ikkunalaudalle, yrittäen saada nähdä vähän "lämmintä aurinkoa." Hän paleli sääret paljaina kärsien tuskia, joita hän koetti salata.

— Neiti Honka, olkaa hyvä ja tulkaa saliin, — huusi Miller kimakalla äänellä.

— Katsokaa, aina hänestä tapellaan, — huomautti Fanchon surullisena.

— Neiti Bine, olkaa hyvä ja tulkaa saliin! —

— Sussiunatkoon, salissa kelpaavat kaikki tänään, huudahti Fanchon pelästyneenä katsahtaen itseensä.

— On lauantai, selitti Bine filosofisella tyyneydellä pannen työnsä kasaan.

Silloin Fannikin kiihtyneenä puki yllensä punasesta silkistä tehdyn iltapukunsa. Kuulkaa! Jo soitetaan! Näin varhain! Liike edistyi vähitellen. Birknerin villitys oli taas herättänyt muiston Punatalosta mailmanmiesten piirissä.

Miladaa tervehdittiin mielellään liikkeen taloudenhoitajattarena.

— Hän on Goldscheiderin kouluttama, — sanottiin suosiollisesti.

Puettuna korkeakauluksiseen mustaan silkkipukuun, edessä valkoinen pitsi-esiliina, vastaanotti Milada vieraat salissa. — Hänellä oli kuuluisa vaisto arvaamaan eri mieslajien halut.

Hän ei tehnyt sopimattomia kysymyksiä, hän ei tungeskellut seuraan, hän ei teeskennellyt vakituisille vieraille.

Eikä hän hyväksynyt koskaan, että tytöt lähentelivät ja yrittivät hyväillä miestä, ennenkuin tämä ensin sanoi sitä haluavansa.

— Te olette kaikki nuoria, kauniita tyttöjä, — sanoi Milada neideille, — sopiiko teidän lentää miesten kaulaan? Saadaksenneko ehkä joskus rukkaset! — Antakaa miesten etsiä teitä! Teitä vartenhan he tulevatkin tänne. — Ja jos ette halua miehiä, — tahi ette ole sillä tuulella, — niin lapset, — jääkää huoneisiinne! — Ei teidän ole aina pakko elämöidä.

Tämä pieni vapaus, jonka Milada soi tytöille ihmisinä, tuotti hänelle hyvin harvoin kiusaa sopimattoman oikullisuuden tahi itsepäisyyden muodossa.

Pahimmassa tapauksessa Milada karkoitti tytön salista eikä antanut hänen enää tulla alas huoneestaan. Silloin tällöin hän liikkeen hyväksi irroitti tytöt miehistä, jotka juttelivat liian kauvan ja turhaan, johtaen heidät sukupuolisesti kiihtyneempien luo. Tämän hän teki taitavasti, jotta tytöt eivät sitä huomanneet, eikä hän koskaan urkkinut ja raa'asti hätiköinyt kuin tavalliset porttolaemännät.

Hän ei sietänyt sellaista melua, rumaa toreilemista, haukkumista ja syyttämistä, joka olisi alentanut talon maineen näyttäen hämmästyneille rakastajoille porttolaelämän sen kammottavassa alastomuudessa.

Siinäkin hän oli Hornerin oppilas.

Näinä kevätiltoina oli sali jo illalla täysi. Tytöt tulivat huoneistaan, katsahtivat ovesta, palasivat hienotunteisina, mutta ensi kellon kilahdus sai heidät uteliaina käytävään kuulostelemaan.

Erään pöydän ääressä istui Arrigazzi puettuna kirsikkapunaseen samettipukuun, kukkeana ja iloisena paljon himotussa naisellisuudessaan.

Arrigazzi jutteli ylhäisen näköisen herran kanssa, jolla oli hieman harmahtava suippoparta ja joka kuunteli Arrigazzin pakinaa niin kohteliaana ja innostuneena, kuin olisi hän istunut mailmannaisen vastaanottohuoneessa. Heidän pöydällään oli samppanjapulloja. — Mutta kumpikaan ei ollut vielä tahtonut niihin kajota. Ikkunannurkassa puoleksi peittyneenä kukkiin ja kasveihin antoi Gisi erään varakkaan ja kuuluisan matkustavaisen, joka alituiseen pisti kätensä housuntaskuun kilistellen kultarahojaan, lohduttaa itseään sen johdosta, että hänen Bertlinsä oli äkkiä lähtenyt matkoille. Paksu pohatta ei Gisiä suurestikaan miellyttänyt; Gisin kauniisti kammattu pää kääntyi usein sisäänkäytävää päin udellen, eikö tulisi uusia vieraita, jotka vapauttaisivat hänet tästä epämukavasta herrasmiehestä.

Tuskin oli Fanchon astunut saliin, kun Gisi hyppäsi pystyyn vetäen Fannin vieraansa luo sanoen: — Katsokaa, tässä on meidän pikku Fannimme. — Ja samassa hän hävisi.

Erään kolmannen pöydän luona istui kaksi nuorta miestä jutellen innokkaasti ja juoden mustaa kahvia poltellen paperosseja; Gisi seisahtui niiden pöydän ääreen, silittäen hyväillen vanhemman ruskeakutrisen älykästä otsaa. — Jää tänään tänne, — sanoi Gisi hellästi.

— Ei, Mizzilikkaseni, me olemme jo kerran pettyneet. —

— Minä olen Gisi, — vastasi Gisi pahastuneena ja heitellen päätään.

Miehet nauroivat. — Oletko sinä sen kummempi kuin Mizzi, että kannattaa sinuun tutustua ja erityisesti mainita sinun nimeäsi poikkeuksena yleisestä naissakista!?

— Minä voisin olla uskollinen, — vastasi Gisi merkitsevällä äänenpainolla.

— Siitä saat huonon palkan, — pisti toinen miehistä.

— Jos rakastan jotain miestä, ei hänen tarvitse maksaa minulle, — mutta te, te, — Gisi mittaili äskeistä puhujaa salamoivalla katseella, — te ette kuulu niihin.

Tumma nuori mies siristi vahvoilla rilleillä varustetut silmänsä.

— Miksi en kuuluisi niihin, — kysyi hän.

— Te olette minusta liian nahjusmainen, — sanoi Gisi mennen pois.

— Hyvää, likkaseni! — Mitä sanot siitä ennustuksesta?!

— Naisten tapa puhua! — Ehkä hän tarkoittikin minua, kun hän hyväili sinua. — Musta mies nauroi lähtien Gisin jälkeen.

Ovessa hän tapasi lääketieteen ylioppilaan Gust. Brennerin, joka tarttui hänen olkapäihinsä ja kierrähti hänet ympäri.

— Ei saa Seidner liioitella! — sanoi hän iloisesti.

— Viisaustieteilijämme, — huusi hänelle ruskeakutrinen, — katsokaa hän seisoo kuin luentosalin ovella — kuin olisivat hänen ainoat elävät ja viehättävät lemmittynsä — fysiikka ja matematiikka, — Gustel kulta! —

Seidner istahti kohottaen olkapäitään. — Pitää osata mukautua asianhaarojen mukaan, — huomautti hän kuivasti.

— Mailmanmiehinä, ystävä Gust, olemme esiintyneet kömpelösti: Olemme erehtyneet. Birkner ei ole enää täällä. Mitä tarkoittaa arvoisa kohtalon impi? Minä puolestani sanon, että kahvi on hyvä, tuo tyttö ei ole hassuimpia ja viisaustieteilijämme on täydessä sähkössään.

Gisi oli ovella; vaalean tukkansa hän oli palmikoinut, pukeuduttuaan heleän siniseen suoraan pukuun. Hän keikaili pöydän ääressä oleville.

— Noh, Seidner, yhdistä langat!

— Mutta minä haluankin lyhytyhdistystä, pitää ehtiä tänään vielä muuanne.

— Luvallanne, se on oikeutemme luomakunnan herroina, — jatkoi toinen.

Musta mies hyppäsi innostuneena pystyyn… Kuului Gisin heleä nauru.

— Miten minä asian tunnen ja miehen, Gust, — nauroi Joszi, — saamme nyt järjestää iltamme kaksin.

— Haluatteko tekin kahvia, — kysyi Milada Brenneriltä korjaten edellisten tyhjät kupit.

— Jos teillä on olutta, niin olkaa hyvä ja tuokaa.

Milada nyökäytti päätään. — Pullon Pilsnerin oluttako?

— Panitko huomiota hänen silmiinsä?

— Hän on yleensä komea, — intoili Gust, joka tirkisti Arrigazziin.

— Tarkoitan tuota tummaa taloudenhoitajatarta.

— Tuota — eihän hän ole enää nuorikaan.

— Olkoon, mutta hänellä ovat koreat silmät, — ne kuuluvat Egyptin taivaan alle, — uneksivan sfinxin kivisen patsaan kasvoihin. —

— Se vielä puuttuisi! — Gust katsahti Miladaan, joka tarjoili olutta virallisesti hymyillen. — Minä en pidä hänen katseestaan — vastasi hän syventyen yhä enemmän ihailemaan tyroliattaren viehätyksiä, joka yhä houkuttelevampana loijotti nojatuolissaan.

Sill'aikaa tulvi saliin vieraita ja tyttöjä. Pianonsoittaja rummutti jotain marssia. Paksu, liikkumaton herra soitti mestarillisilla lirutuksilla huilua.

— Tunnen hänet. Hän on saanut musiikki-opiston palkinnon, — sanoi Joszi.

— Miksi hän siis on täällä?

— Hän ansaitsee täällä enemmän kuin kreivitär sen ja sen heimon päiväsoitolla.

Fanchon oli sill'aikaa ollut kadoksissa tuon paksun matkustavaispohatan kanssa. Nyt hän palasi yhtyen joukkoon hienosti puettuja tuskin poikaijän jättäneitä viikareita, jotka meluten astuivat saliin huutaen, käskien ja oikkuillen anastaen paikkoja ja tyttöjä.

— Nuo ovat salonkisakkipoikia, — sanoi Joszi pahoillaan, — niiden tieltä livistän, Gust. Sellaisten nuuskien kanssa en jaksa olla samassa huoneessa. —

Gust joi oluensa koettaen tyynenä seurata menoa ympärillään näyttäen halveksivalta, seikka, joka heti ilmaisi, että hän oli ensikertalainen tällaisessa paikassa. Joszi viskeli ympärilleen puoliääneen kirouksia ja sadatteluja, lasketellen välillä ivasanoja ympäristöstään sekä antaen kokonaisen tulvan komppalauseita sadella poikaviikareille, jotka alkoivat runsaasti hullutella ja sikamaisen raa'alla tavalla metelöidä ja irstailla tyttöjen kanssa. Eritoten oli yksi heistä sangen arveluttava; poika oli vaalea ja solakka, silmät kiiluen alkohoolista, suunpielet vavisten ärtyneinä. Tilatessaan viskasi hän heti rahat pöydälle. Huonosti kasvatetun poikanulikan tavoin hän ärisi ja polki jalkoja, kun Puzzi, jonka rinnoille hän oli laskenut päänsä, tahtoi vapautua hänestä.

— Antakaa minun asettaa kiiltokenkäjalkani jonnekkin. Lattia on rapakoinen, — huusi hän. — Eikö minulla ole kauniit kiiltonahkakengät?! — Hän nosti jalkansa ilmaan keikaillen kapeilla jaloillaan. —

Rampa-Anna levitti käsivartensa. — Tähän sopii kai panna. —

— Saakeli soikoon! Sinun rinnoillesi panenkin jalkani. — Minä maksan siitä, flikka!

— Mutta minun pukuni on puhtaampi kuin sinun jalkasi — ja kangas on hienompaa kuin nahka. — Rampa-Anna silitti keltaista silkkipukuaan.

Bine sitävastoin sitoi pyyhinliinan kaulaansa ottaen vakavana pojan jalat käsiinsä…

— Sinusta en huoli, — kiljui poika, — senkin tolvana! Asetat ihanat kenkäni pyyhinliinalle! Tulkaa tänne, likat, minä maksan. Enkä pidä tuosta böhmiläisestä vuoritissuineen. Niillä voisi jalkojani ruveta pyörryttämään…

Taasen Gisi lähestyi pöytää, missä nuo ensin mainitut ylioppilaat istuivat. Hänen hiuksensa olivat avatut. Päässä hänellä oli seppele.

— Onko teillä kuokka talossa, — kysyi Joszi kylmän pisteliäästi vilahtaen kuvaavalla kasvon ilmeellä vastapäätä elämöivälle joukkiolle.

— Miks'et sinä tullut mieluummin, — sanoi Gisi kumartuen Joszin puoleen. — Ehkä sinulla on lemmitty? Onkohan? — Gisi osotti Joszin sormessa olevaa sormusta, missä oli sydämenmuotoinen punanen kivi.

— Hm! — Ehkä minun isoäitivainajani olisi antanut sen minulle anteeksi, sillä hän oli vapaamielinen. Mutta näethän, että minä olen raivossani ja silloin minusta ei ole mihinkään… Heitä tuon poikanulikan kasvoille vihtrilliä ja minä kirjoitan runon sinun kauniista silmistäsi…

— Silloin neiti Miller rupeaisi ropottamaan, sillä tuo Menzel riiviö on hänen sydänkäpynsä. Mutta runon voisit minusta kirjoittaa ja oikein liikuttavan.

— Onko tuo neiti Miller?

— Ei. Neiti Miller on vanha. Tuo on Milada.

— Onko se hänen nimensä? — Hyvä! Minä pidän ihmisistä, joiden luonne sopii heidän nimeensä. Kun minä näen hänen silmänsä ja kuulen hänen nimensä tuntuu minusta kuin näkisin: — revityn purppuravaatteen, näen valta-istuimen, joka hitaasti vajoo lokaan. — Kuulehan, Gust!…

Gust nauroi tahtomattaan katsellen poikien elämää, joka vähitellen tuli yhä sikamaisemmaksi ja ilettävämmäksi.

— Hän on porsas, — sanoi Gust, — mutta kyllä hänessä on humoria…

Menzel oli jostain saanut hopeapaperiruunun asettaen sen päähänsä. Soittaja soitti cakewalkia. Fanchon nosti punasen silkkipukunsa helmat tehden heiluvia tanssiliikkeitä. Fanni oli huonosti maalattu, poskipäissä ja otsalla oli suuria punasia läiskeitä. Ne tekivät hänen nauravat kasvonsa hassunkurisen jäykiksi.

— Katsos kuvaasi minun kengissäni, Salome. Ihaile itseäsi niiden välkkeessä, — lausui Menzel juhlallisesti nostellen vuorotellen jalkojaan.

— Oikea ryönä!

— Tanssi, tanssi vanhalle isällesi iloksi! Minä maksan kaikki. Minä olen Herodes. Minä olen ollut suhteissa kanssasi!

— Hän on sikahumalassa, — huusi Joszi.

— Hiljaa, Johannes-Kastaja, — rääkkyi Menzel Joszille.

Pojat hirnuivat ilosta. — Menzel, tänään olet ansainnut selkäsaunan.

Menzel heitti päänsä Puzzin rinnoille ja jalkansa Fanchonin olkapäille.

— Laskuni! Minä menen.

— Hyvästi Johannes! Sitten sinulta leikataan pää poikki.

— Katso hän menee myös, — sanoi Gust katsoen kauniin Arrigazzin jälestä, joka hävisi herroineen.

— Fanchon, tule ulos! — kuului äkkiä Millerin kiprakka ääni. Miller oli saanut asiasta vihin Miladan kautta. — Fanchon!

— Laske minut! — Hän ei laske! — Laske minut! Fanni irroitti yhden jalan kaulasta, mutta Menzel potki itsepäisenä ja raakana sen takaisin. Äkkiä kuului vihlova huuto, joka helähti yli salin melun.

— Hei, — sanoi Gust, — jotain on hullusti siellä.

— Minä tapan sen saatanan — rääkkyi Joszi ryntäen paikalle.

Aivan typeränä ja tollottaen seisoi Menzel lattialla.

— Mitä nyt, — sammalsi hän äärimäisen juopuneella äänellä katsellen vaikeroivaa Fannia. — Silmänräpäyksessä olivat eri seurat hajallaan rientäen onnettomuuspaikalle.

— Hei, Joszi, auta, kiireesti! — Gustin ääni raikui selvänä ja kirkkaana kuumassa, vaikenevassa huoneessa.

Mutta Milada oli jo kumartunut Fanchonin yli nostaen hänen päänsä ylös. Miten Fanni oli kalpea! — Suu oli kouristuksentapaisesti pusertunut kiinni.

Nuori lääketieteen ylioppilas polvistui painaen vaalean, lyhyeksi leikatun pörröpäänsä heikosti hengittävän tytön rinnalle.

— Onko tyttö ollut sairas, — kysyi hän katsahtaen ylös.

— Mitä vielä. On sikahumalassa, — sanoi Miller raivoovalla katseella. —

Milada kysyi tytöiltä, jotka puoliääneen kuiskivat keskenään.

— Tiedättekö te jotain?

— Fannilla on jo koko viikon ollut ajos kainalokuopassa, — selitti muuan äreästi. — Ja kun herra Menzel potkasi, niin se kai puhkesi.

— Vai niin! — Gustin siniset silmät leimusivat. — Ottakaa kiinni! sanoi hän lyhyesti Miladalle. — Minä luen lääketiedettä, — lisäsi hän, ottaen pyörtyneen rinnoilleen Miladan kantaessa jaloista. Joszi jäi saliin. Hän näpäytti kovasti sormiaan kuin sotamarssia soittaessaan.

— Mitä tämä on! — Mitä hän sanoi? Olenko kauniilla kengilläni tehnyt pahaa? sanoi Menzel nauraen tyhmänä katsellen kenkiään.

Kun Menzel katsahti ylös, seisoi Joszi ihan hänen edessään käsivarret ristissä. Hän oli pari minuuttia sitten aprikoinut, antaisiko hän aika korvapuustin tahi skottlantilaisen nyrkki-iskun tuolle junkkarille, joka silmänräpäyksessä olisi maannut katuojassa. Se olisi ollut ansaittu rangaistus siitä, minkä tuo renttu oli aikaan saanut.

— Mutta onhan hän lapsi ja juovuksissa, mietti Joszi halveksien. Hän rypisti vaan kulmakarvojaan, niin että ne muodostivat suoran viivan, ja kiusasi poikaa katseellaan kuin käärme siipirikkolintua.

— Vai — niin, — hän sanoi kovin omituisen ystävällisellä äänellä, — teillä on ihanat kengät, kiiltonahkakengät. — Syntyi vaitiolo. — Menzel vilkutti tyhmänä silmiään…

— Sontasaappaita ne ovat, — rähähti Joszi — likaisia tallukoita, — vanhat rajat, jotka pitäisi heittää tunkiolle, — ja raskaasti hengittäen astui hän pari kertaa jättiläiskiskoisilla vuorisaappaillaan toisen hienosti puetulle jalalle, jotta tämä vinkuen kaatui taaksepäin.

— Jos herralla on jotain lisättävää, niin nimeni on Joszi Wallner, istun joka päivä ylioppilastalolla kello 12-2 viidennen ikkunan ääressä oikealle. —

Joszi oli jo hävinnyt ovesta, kun pikku Menzel istui lattialla avuttomalla vihalla aukaisten ryvettyneitä kenkiään, jotka kiusasivat ja puristivat hirveästi turvonneita jalkoja.

* * * * *

Sill'aikaa tuli Fanchon tuntoihinsa. Gust oli pitänyt hänen kasvoillaan etikkaan kastettua kangasta. Kauhistuneilla silmillä katseli Fanchon ympärilleen.

Kaikkiin Gustin kysymyksiin vastasi hän: — ei mitään, ei mitään, — minua ei vaivaa mikään.

Fanchonia näytti kovin peloittavan. Joka silmänräpäys hän oli valmis puhkeamaan äänekkääseen itkuun.

Milada puhutteli häntä: — Kuule Fanni, tohtori on hyvä, hän tarkoittaa sinun parastasi. — Katso, Lamberg lähettää sinut heti sairaalaan, — hän on raaka sinulle…

— Hän pelkää nimittäin, — sanoi Milada kääntyen Gustin puoleen, — että hän menettää paikkansa, jos hän on vakavasti sairastunut. — Jos olet kiltti, Fanni, ei kukaan saa tietää sinusta mitään. —

Silloin Fanni nosti käsivartensa näyttäen haavansa. Gust näki vasemmassa kainalokuopassa pähkinänkokoisen, puoleksi ruhjotun, likaisen, paidanpitsien tulipunaiseksi ärsyttämän paahkan, vasen käsivarsi oli turvonnut ja arka aina rantimeen saakka.

Gust pesi haavan, aukasi sen täydelleen, puhdisti siitä mädän, jolloin hän selitti, että "Fanni oli uljas nainen", koska hän ei huutanut eikä vaikeroinut.

— Ennen kärsin enemmän vielä, — kuiskasi Fanni hiljaa.

Miladalta Gust pyysi lysoolia, jodoformikangasta ja siteitä. Viimeksi mainittuja ei ollut. Milada teki liuskoja ohueista puhtaista nenäliinoista ommellen ne nopeasti yhteen ja Gust tarkasti häntä hyväksyen pään nyökkäyksellä.

Vahva lysoolin ja jodoformin haju levisi pian huoneesta käytävään. — Vaieten avusti Milada Gustia. — Nopeasti ja taitavasti, hermostumatta ja hätkähtämättä noudatti hän Gustin kiireellisiä määräyksiä, hän tuki Fanchonia, piti käsivarresta kiini, korjasi mädän ja veren ja nyt hän seisoi vuoteen pääpuolessa hymyillen tytölle, jonka kalpeissa, kiihtyneissä kasvoissa näkyi hyvinvoinnin välke sen jälkeen kuin Gust oli kireälle sitonut käsivarren. Milada koetti rohkaista.

Äkkiä Fanchon huomasi, että hän oli alaston. — Melkein loukaten kipeätä käsivarttaan, teki hän liikkeen, jolla veti silkkipeitteen päällensä, — Tämä oli harvinainen, tässä ympäristössä kaksinkerroin ihmeteltävä liike ja nuori mies katsahti hämmästyneenä ja epävarmana Miladan silmiin, joitten harmaata syvyyttä tuskaisen kysymyksen tunne synkensi.

— Mitä? Nauratko sinä meille? Nauratko sinä tuolle tytölle? Pilkkaatko sitä, että hän itsensä peitti?

Tietämättä miksi, lensi Gust tummanpunaseksi, irroittaen miltei väkipakolla katseensa Miladan katseista, joka oli hänet melkein lumonnut ja astui pitkin, kömpelöin askelin pesukaapin ääreen.

Pyhkien käsiään hän antoi aivan kuin hän oli nähnyt professorienkin tekevän klinikassa, viimeisiä määräyksiään.

— Te ette saa liikuttaa käsivarttanne, te ette saa häiritä sitä, — ymmärrättekö? Varmemmaksi vakuudeksi jäätte vuoteeseen muutamaksi päiväksi. Jos te perinpohjin lepäätte, on tauti mennyt ohi. Muuten saatte kauvan siitä kärsiä. — Hän ei saa syödä mitään kiihoittavaa, sanoi Gust kääntyen Miladan puoleen, ja hänen pitää saada olla rauhassa. — Gust oli niin täydelleen kiintynyt tehtävänsä tärkeyteen, että hän täydelleen unohti todellisuuden ja sen paikan, jossa hän oli. Antaen Miladalle takaisin käsiliinan, sanoi hän hyväksyen: — Te olette kovin hyvä — avustaja, tahtoi hän jatkaa, mutta nähden samalla Miladan silmissä välkkeen, joka osoitti ujoa kiitollisuutta ja samalla rohkaisua ja toivoa, niin hän huomasi heti menneensä harhaan, jolloin hän menetti tasapainonsa ja vaikeni.

— En uskalla mennä siis salonkiin, — sanoi Fanni arasti ja allapäin.

Milada painoi päänsä alas ja sanoi vahvasti alleviivatulla kohteliaisuudella:

— Haluaako herra tohtori takaisin salonkiin? Me kiitämme teitä vaivoista.

Äkkiä Gust huomasi olevansa hyvin naurettavassa asemassa. Julkisessa tyttöpaikassa antoi hän neuvoja, määräsi lääkkeitä, käskien noudattaa tyyneyttä, — sellaista tyhmyyttä! Gust ei osannut koskaan ottaa asioita ylhäältä päin, niinkuin asema vaatisi. Hän vilkasi arasti Fanniin, joka kovin harmissaan ja pahoilla mielin oli kuunnellut hänen määräyksiään, sitten hän vilautti Miladan rahalaukkuun, mutisi pari sanaa ja hävisi. Hän oli tyytymätön itseensä ja pahalla päällä, jumala tiesi mistä, hakien hattuaan ja päälystakkiaan. Milada antoi ne hänelle. — Miladakaan ei huomannut omaa kiihtymystään, että hänen verensä kiehui, hänen ruskeat poskensa hehkuivat, että hänen kätensä vapisivat ja kouristuivat, kun hän piti Gustin takkia kädessään.

Silläaikaa Gusti ajatteli harmistuneena itsekseen: Joszi ja Seidner nauravat katketakseen minun uutta hyväntekeväisyysyritystäni.

Gust oli jo kerran ottanut pienen palelevan pojan kotiinsa, jonka oli tavannut koditonna kadulla. Seuraavana aamuna poika oli kadonnut, vieden Gustin kellon ja lompakon.

Gust vihasi kaikenlaisten entisten tyhmyyksiensä uudistumisia ja kaikkea, joka teki hänen rakkaan minänsä naurettavaksi toisten silmissä. Siksi sanoi hän Miladalle sangen kuivasti:

— Näyttäkää tämä omalle lääkärillenne! Tauti on mennyt liikaa pitkälle, se vaatii tarkkaa hoitoa. —

Milada sanoi: Te ette tule siis enää takaisin taloon? Miladan sanoissa piilevä hillitty pyyntö sai Gustin heltymään.

— Minä en tahdo sekaantua Lambergin tehtäviin, sano Gust vältellen.

— Lamberg ei sitä sure. Täällä on niin paljon autettavaa. — Ehkä, — tulette toki kerran vielä tänne.

Hattu kädessä meni Gust käytävästä kadulle. Päätään pudistaen ja sisällään miettien ja hautoen äskeistä tapahtumaa, joka hänelle ei usein sattunut, kulki hän tietään tavanmukaisesti kahvilansa ovelle, viivähtäen, sillä hän ei sinne olisi mielellään sisään tahtonut astua. Häntä inhoitti toverit, etenkin Joszi, joka nyt utelisi häneltä kaikkia, viskaten hänen ylitsensä komppasanoja niputtain. Totta totisesti hän ei olisi nyt sillä vastaanottopäällä. — Ei hän tätä asiaa niin tunteelliseltakaan kannalta ottanut, mutta ei hän sietänyt, että sitä pilkattiinkaan! —

Gust painoi kätensä syvälle päällystakkinsa taskuihin. — Hm, — voisihan hänkin kylmäverisesti pistellä, jos ne alkaisivat. Mutta senkin ne ymmärtäisivät väärin tulkitsemattomalla tavallaan ja urkkisivat hänen tekojansa. — Tahi kertoisiko hän yksinkertaisesti niin, kuin asia oli tapahtunut. — Kaikkea muuta saattoi kertoa, mutta tunnustaa tuo juttu, miten tyttö oli itsensä peittänyt, miten Milada oli katsahtanut häneen ja miten hän, Gust, oli siitä punastunut, se on mahdotonta. Se oli yksinkertaisesti tyhmästi tehty! Eikä hän voinut kellenkään myöntää, ei edes Joszille, joka oli hänen paras ystävänsä ja jota hän kovasti kunnioitti, että tämä juttu oli kovasti painunut hänen mieleensä. Mutta hän tapasikin ystävänsä väittelemässä erästä viisaustieteellistä kysymystä. — Joszi istui katsellen julman tyytyväisenä sojottavia sääriään tervehtien Gustia sivumennen, vaikka tämä istahti kovin vakavan näköisenä.

Helpotuksen huokauksella ajatteli Gust: hän ei olekkaan lörpötellyt asiasta, siis hänkin ottaa asian inhimillisen vakavalta kannalta. Tämä lisäsi Gustin pelottavaa kiintymystä asiaan.

Kotimatkalla kertoi Gust ystävälleen Fannin onnettomuuden yksityiskohdat.

Joszi nyökäytti päätään ja puhalteli sikaaristaan savuja ja sanoi: — Parasta on pitää kaikkia naisia loitolla itsestään. Tuonlaisia pitää varsinkin varoa, sen neuvon annan sinulle.

Gust tunsi taas, kuinka hän punastui… Toisen kerran hän punastui samasta asiasta tänään… Heikkoutta! — Kuule Joszi, miten sinä olet tuohon lopputulokseen johtunut?

— Noin mailmanrannalla! Tämäkin asia on herättänyt minussa vanhoja muistoja. Minä olen kyllä itsekin rappiolla… Joszi oli hyvin harvapuheinen, kun oli kysymys hänen menneisyydestään. Mutta tässä tunnelmassaan antoi Gust niille kahdenkertaisen merkityksen.

— Oletko sinä ollut ennen tekemisissä näiden tyttöjen kanssa? kysyi Gust jännitettynä.

— Heidän? — Jumala nähköön! — Mutta olen nähnyt melkein samanlaisen kauniin elämäntarinan. Long long ago! (kauvan aikaa sitten!) siksi, jos tahdot kuulla kertomuksen… Joszi viskasi sikaarin pätkän kadulle. — Minä olin silloin nuorempi kuin sinä nyt… olin täydellinen ritari moitteeton ja vaeltava rakkausonnen etsijä. Eräänä iltana, niinkuin tänäänkin, pelastin tytön erään sikamaisen miehen käsistä. Se tapahtui kahvilassa. Mies antoi tytölle kymmenen guldenia, — siksi piti tytön tehdä, — hyi saakeli, — katkasi Joszi puheensa… sattui, että minä rakastuin silmittömästi tyttöön. Minä uskoin, piru vieköön, — että tämä nainen oli koko laajasta mailmasta juuri minun tähteni syntynyt ja kasvanut, enkä minä saisi sitä onnea antaa luisua millään käsistäni. Hän sai minut niin mielettömän vakavaksi, ettei kukaan nainen ole voinut enää sitä tehdä eläissäni. Minä rupesin kärsivälliseksi, hyväksi ja ahkeraksi ja kunnianhimoiseksi, — mitä vaan haluat. Joszi sytytti paperossin, jatkaen: — Paljon rahaa maksoi minulle, poikaparka, eroittaa tyttö imijöistä. Kiitin Jumalaa, kun hän pääsi niistä irti. Kun tyttö astui uuteen huoneeseen, itki hän… Minä en tahtonut hänen kanssaan asua — sillä, — elä naura minulle! — minä aijoin hänet naida. Ja rääkätty, poljettu nainen, ajattelin minä, viihtyy parhain yksinäisyydessä. Minä kuvittelin nimittäin, että kaikki, mikä oli miestä, inhoitti häntä. Ja jos minä en häneen itse koskisi, tulisi hänestä taasen puhdas nainen.

— Lorun loppu oli se, — Joszi heitti pois puoleksi poltetun paperossinsa, — että hän rupesi suhteisiin leipurin kanssa, — Joszi nielasi jotain ja yski. — Tämän kertoi postinkuljettaja minulle vihastuneena siitä, kun tyttö ei suostunut hänen kanssaan suhteisiin. — Tyttö ei kieltänytkään syytöksiä. — Hän sanoi, ettei hän voinut elää ilman miehiä, — ja kun, — minä en tahtonut, — sanoi hän, — otti hän leipurinsällin vuoteeseensa. Syntyi vaitiolo, — Sinun ei tarvitse hakea selitystä eikä puhua mitään. — Tässä laulussa ei ole mitään loppusointua. Se on jokapäiväinen ruma asia, väritön niinkuin minun koko elämäni on oleva. Se on yksi niitä kertomuksia, jonka jälkeen kuulijakunta katselee mielipahalla ympärilleen kysellen: suokaa anteeksi, onko tämä leikkiä?

— Sehän oli anteeksiantamattoman hävytöntä. — räjähti Gust sanomaan.

— Anteeksiantamattoman hävytöntä? — Sen sanoin itsekin alussa. Ja tapahtuman herättämä mielenliikutus piti minua kuukausia jännityksessä. Minun vanhalle Aatamilleni oli erittäin hieno kuvailla, että olin saanut kärsiä tavattoman hävytöntä kohtelua, se karkoitti ankarimman tuskan, vaikka se kidutti hermojani ja jäykistytti toimintakykyni. Mutta myöhemmin kuultuani, että toverini, tavalliset poropeukalot, olivat saaneet kokea ihan samaa ja kertoivat sen olutpöydän ääressä (sulkumerkkien sisässä selitettynä, niitten kertomusten sankarit olivat olleet vielä paljon taitavammat kuin minä), silloin vedin paksun viivan yli koko jutun ja yritin unohtaa sen perinjuurin. Silloin hirtin vanhan siveysopin ja rauhoituttuani kuiskin omaan korvaani: Miten sinulla oli oikeus vaatia, vanha ystävä, että tuo olento voisi niin irtaantua entisistä tavoistaan, että häneltä saattoi vaatia, jotta hän rupeaisi elämään sinun tarkkaan viivoitetun sääntösi mukaan. Sinun miehuullinen luomisvoimasi sinut petti. Lapsellesi voit antaa kasvojesi piirteet, mutta toiselle yksilölle et voi pakoittaa sinulle mieluisaa uutta luonnetta. Se oli korkeinta suuruuden hulluutta, uskoa, että saatoit omin röyhkein voimin asettaa naisen piiloon paheilta, joita hän vuosia oli harjoittanut, joilla hän oli myrkytetty kuin alkohoolilla ja vaatia, että tuo nainen hyväksyisi sinun itsekieltäymyksesi kiusottavia kouristuksia. Ja sille kannalle olen jäänyt. Minä en ota mitenkään veljellisesti osaa kohtaloosi. Jonkin syyn seurausten lain johdosta olen tullut muistaneeksi tämän jutun. Siinä kaikki. Hyvää yötä! — Olet jo kotona.

— Tule luokseni, Joszi. Juokaamme lasi asian johdosta. Se tekee sinulle hyvää.

— Piru vieköön, poika. Älä kohtele minua kuin tyttö, jolla on sisätauti! Mutta esityksesi ei ole hassu. Juokaamme asian muistoksi, virkistäkäämme velttoja suoliamme roomalaisella nesteellä! Minä kaipaan kaipaamista. Toista se sana, Gust! Sillä on syvä merkitys!

Joszi seisahtui Gustin kotipihalla levittäen käsivartensa.

— Oi, Olly Polly! Sinua kaipaamme tänä yönä, jotta voisimme viettää iltamme kunnon kreikkalaisella tavalla. Sinä olet puotimamselli, jolla ovat kaikkein siroimmat lanteet ja jaloimmat rinnat… Minun pakanallinen kauneusaistini juhlisi, jos sinä ilmestyisit tuon pilarin taa… Joszi tuijotti Brennerin talon pihan synkeyteen, — ja huutaisit jäljittelemättömällä pikkuvanhalla äänelläsi: Älkää puhuko vedestä. Minun on nälkä, että näköä haittaa. — —

Gust hymyili. Hän oli oudon haaveksivassa mielentilassa ja ystävän juhlallisenhassut purkaukset antoivat hänen syvemmin tuntea haaveittensa ihanuutta. Joskus järki osoitti hänelle selvästi: porttoja, — ammattikiemailua — likkapaikka-rahanhimoa. Mutta samassa kuohui hänen nuoresta sydämmestään kuuma verivirta, joka pyyhkäsi vastenmielisen varottajan pois mielestä.

Ensi kerroksessa seisahtui Joszi. — Tässä puhuen, millainen on suhteesi Brenner vanhempaan? Gust kohautti olkapäitään. Noustessaan portaita sanoi hän: Ukko urkkii tekojani — kuten aina, — vastaa tuskin tervehdykseeni, mutta on sangen kohtelias, kun pyydän rahaa. Ikävystyttävä on! — Kaikki on niinkuin ennenkin. —

* * * * *

Seuraavana päivänä Gust Brenner soitti jälleen Punatalon kelloa. Älkää toki luulko, että — —! Hänen kasvoissaan oli velvollisuuden tunteen, hillitsemisen ja päättäväisyyden ilme. Kun hän varhain aamulla oli arvostellut omaa itseään, hymyili hän vähän iltaselle haaveilulleen kuitenkin tuntien jonkinlaista mielihyvää. Hän tunsi itsessään erityistä lämmön ylenpalttiutta. Yö oli ollut pitkä ja kuuma. Hän näki Joszin, joka kuorsaten makasi sohvalla vaatteet yllä ja huolimattoman näköisenä, kaulaliina oli noussut niskaan saakka, kaulus oli hiestä ja viinistä pehmennyt ja ryvettynyt.

— Hm, — hän on toki — huolimatta suurista ansioistaan hieman liian paljon luhvariluonnetta, tuo rakas Joszi, — hiukan déraciné (kannaton). —

Gust käytti usein ranskalaisia sananparsia. Se oli jäännös siltä ajalta, jolloin hänen ja hänen äitinsä välinen kieli oli ollut ranska, mielenosotukseksi poroporvarilliselle isälle… Joszia ei saanut lausumaan sanaakaan. Hän ryöhäsi vaan kääntyen seinään päin.

— Hm, — yö on ollut kummallinen. Olin juonut vähän liikaa viiniä, — hyvä Jumala, — pitää kunnolleen levätä sen jälkeen ja järjestää asioitaan.

Gust otti Joszin hopeakellon lattialta. Se näytti mykkänä ja syyttävänä kolmatta tuntia.

— Oi, — sanoi Gust häpeissään.

Hetken kuluttua hän meni kylpemään, ajoi partansa. Ja puhtaalla ihollaan tuntien puhtaitten vaatteiden viileyden synnyttävän hyvinvoinnin, meni hän aamulla kahvilaansa — Sill'aikaa hänen toverinsa raappi vastenmielisesti räkää kurkustaan, kiertyen nukkumaan nukkumasta päästyään.

Gust ei ollut vielä muistanut Punataloa. Ehkä sen kuva hetkeksi välähti hänen mielessään, mutta periaatteen miehenä lykkäsi hän sen sopivampaan aikaan. Kun hän joi aamu-trabukoansa, rupesi hän laajemmin muistelemaan eilispäivän tapahtumia. Hän seurasi niitä ajallisessa järjestyksessä aivan kuin sivultakatsoja, arvostelija, aivan kylmäjärkisesti.

Ensin hän muisti käyntinsä tyttöpaikassa, sen taloudenhoitajattaren ja hänen suuren rahalaukkunsa, erään tyttöparan onnettomuuden, ensi avunantinsa… Kaikki tuo oli hyvin joka-aikaista. Ehkä Fanchonin tuli kylmä, kun hän peitti itsensä. Toinen tyttö, joka oli valesivistynyt ehkä, tahtoi säästää lääkärinmaksut Lambergilta. Oli käytännön ihminen…

Edelläpuolenpäivän Gust vietti tapansa mukaan sairaalassa, sitten hän söi aamiaisen Joszin seurassa talolla, livisti kumminkin kahvilaseurastaan, sanoi olevan itsellään muita hyvin tärkeitä tehtäviä, — ammattitöitä — lisäsi hän, ja painoi puolen tuntia myöhemmin Punatalon oven messinkistä kellonnappia.

Portinvahdinrouva aukasi, sisäkkö ryntäsi paikalle tervehtien kohteliaasti, ja kysyen, tahtooko hän tavata jotain erikoista neitiä.

Gust vastasi karkeasti, että hän tuli katsomaan, miten se neiti jaksaa, jonka hän eilen leikkasi ja sitoi.

Sisäkön kasvot venyivät vakaviksi. Hän sanoi: Odottakaa hetkinen — ja naputti Millerin huoneen ovelle.

Gust jäi epätietoisena seisomaan kiroten noloa asemaansa, johon oli antautunut. Silloin ovi aukesi ja Miller astui ulos suu messingissä.

Miller oli saanut tietää, että tuo vaaleatukkainen lääketieteen ylioppilas Gust Brenner oli upporikkaan rautakauppiaan Brennerin ainoa poika ja perillinen ja Miller oli sen verran liikenainen, että hän tahtoi mitä lämpöisemmin kannattaa sellaisen miehen lähestymistä Punatalon asukkaita.

— Oi, herra tohtori, me olemme äärettömän kiitollisia… te olette liian ystävällinen!… Miller painoi nappulaa vetäytyen huoneeseensa. — Neiti Miladalla on oleva kunnia pitää teille seuraa. —

Gust nousi portaita ylös. Ensi kerroksen portaissa tuli Milada puolitiestä häntä vastaan.

— Voi, kuinka olette hyvä, — sanoi Milada hengittäen syvään.

— Miten hän voi, — kysyi Gust.

— Koko yön on hän vaikeroinut, — vastasi Milada ottaen takin Gustin yltä, — hänellä on myös kuumetta.

— Onko Lamberg käynyt täällä, — kysyi Gust hiukan pahoillaan.

— Ooh, — sanoi Milada, — ei hän niin vaan tule. — Minä mittasin kuumeen.

— Tekö? Vai niin. — Gust hämmästyi, eikä voinut sanoa mitään. — Myös häntä hämmästytti tänään Miladan ihmeelliset kasvot…

Noitten suurten, harmaitten silmien ohi ei tahtonut voida kulkea käytävässä.

— Missä hän nyt on, — kysyi Gust kärsimättömänä.

Milada kulki edellä, aukasi Fanchonin huoneen oven…

Tällä kertaa koetti Gust saavuttaa opettajansa auktoriteetin, hän yritti jäljitellä vanhempien lääkärien liikkeitä, katseita ja häikäilemätöntä hyvänsuopeutta.

Fanni makasi kalpeana ja apeamielisenä vuoteellaan. Paksu vaalea letti oli valunut siististi palmikoituna pääalukselta lattialle.

Vuoteen vieressä istui tyttö, joka teki käsitöitä. Tyttö oli komean ja rohkean näköinen, ja nousi heti poistuakseen! —

— Jää, — sanoi Fanni itkevällä äänellä.

— Minä palaan pian.

— Hän tekee minulle pahaa.

Bine silitti hyväillen kättä, joka häntä pidätti…

— Minä menen, herra on hyvä sinulle, — ja tyttö kumarsi kömpelösti.

Se kunnioitus, joka hänelle suotiin, karkoitti Gustin mielen ärtyisyyden. — Miten voitte, — kysyi hän ystävällisesti.

— En niin hyvin kuin te.

Gust nauroi: — Mitä te minusta tiedätte? — Siis! — Hän nosti käsivarren. — Kaikkialla puhkee paahkoja, — mutta ne eivät ole enää niin pahoja. — Ne me tukahutamme jo alussa. — Hänellä ei ole enää kuumetta, — kuulkaa, herra professori.

— Se on siksi, ettei hän ole saanut syödä muuta kuin maitoa, — väitti Milada.

Gust aukasi siteen, puristi mädän haavasta, pesi sen ja sitoi sen uudelleen… Hän teki sen jotensakin varmasti ja niin nopeaan, että Fanni ei ehtinyt huutaa eikä vikistä.

— Te ymmärrätte paljon, neiti Milada, sanoi Gust huvitettuna, — minä olen pian liikaa.

— Ette suinkaan, — huudahti Milada lämpöisesti, katsahtaen Gustiin, jonka katse liukui epävarmana hänen ohitsensa.

— Särkee, alkoi Fanni puhua, sillä hänestä tuntui kuin molemmat eivät olisi huomanneet häntä kyllin, — miten pitää nukkua? — Tuota — ja tuota — joka paikkaa pakottaa… Ja syhyy niin kovin.

— Sitten pitää teidän ripottaa siihen paikkaan lääkejauhoja, — sanoi Gust lohduttaen. Hänen jöröytensä hälveni, kun hän oli ruvennut osaamaan näytellä osaansa lääkärinä, pienet paahkat voitelette salisyylilaastarilla. Tiedättekö, miten se käy?

— Rikotaan vähän pintaa… sanoi Milada.

— Kas vaan ajatteli Gust, — hän on kai ollut sairashoitajatar ja muistaa vähän entisestään, mutta älykäs hän on kaikissa tapauksissa. —

Ja Gust tunsi, kuin olisi kiusottava paino pudonnut hänestä tämän havainnon jälkeen.

— Voiko kirjoittaa reseptin täällä?

— Teidän täytyy tulla minun huoneeseeni.

— Tulkaa vielä takaisin tänne tänään, rakkaani, — rukoili Fanni. — Mitä saan syödä? Milada ei anna minulle kerrassaan mitään.

— Se on oikein. Te saatte syödä vaan soppaa, maitoa, valkoista lihaa, ei mitään ryyditettyä — eikä väkijuomia.

— Ennen olen syömättä.

— Niin, Fanni, nyt et saa enää kerjätä konjakkia.

— Onko sekin väkijuomaa?

Gust meni kiireesti käytävään. Milada tuli perästä kasvot kouristuksen tapaisesti hillityt. Sitten he antoivat tunteilleen vallan. Milada laski kätensä helmaansa taivuttaen yläruumiinsa eteenpäin ja nauroi. Gust laski kätensä selän taa nojautuen seinään yhtyen nuorekkaan Miladan iloon.

— Mitä se on? — huusi Fanni loukkaantuneena. Milada veti Gustia hihasta, johtaen hänet loitommalle ja sanoi. — Minä selitän hänelle asian.

— Ei se ole tarpeellista, — vastasi Gust seuraten Miladaa hänen huoneeseensa.

Huoneessa oli pieni pöytä asetettu ikkunoitten väliin kirjoituspöydäksi. Huoneessa ei ollut nimeksikään sitä väkevää, kuvaamatonta hajua, joka vallitsi Fannin huoneessa ja joka oli Gustia hiukan liikaa vaivannut. Ikkuna oli auki, ja raaka, kostea ilma virtasi huoneeseen. Huone oli jokapäiväisen käytännöllisesti järjestetty kuin ylioppilaskamari. Siitä puuttui vaan se epäjärjestys, joka vallitsi ylioppilaan huoneessa, missä oli viskattu sinne tänne alusvaatteita, kirjoja ja tupakkavehkeitä. Täällä vallitsi ankara järjestys.

Milada antoi Gustille mustetta ja kynän aukasten paperilaukun. Hän korjasi omat paperinsa nopeasti pois ja Gust istui pöydän ääreen. —

— Tätä kirjoituspöytää näytään käytettävän, — ajatteli Gust kirjoittaessaan. — Siis pitää kolme kertaa päivässä pestä syhyvät paikat haalealla vedellä ja ripottaa niihin jauhoa. — Paahkat voi voidella laastarilla; kyllä ne vielä uudistuvat, mutta ne ovat vähemmän vaaralliset.

Gust puhui kääntyen taaksepäin. Hänen silmänsä sattuivat silloin huoneen kirjavarastoon, joka oli piirongilla. Niitten kultakirjaimiset selät saivat hänet pahemmin ymmälle, kuin lukuisat maalipöntöt Fannin huoneessa. Hän luki kirjojen nimet: Marxin Kapitaali… Yksityinen ja hänen omaisuutensa, — Parerga ja paralipomena, — Voima ja aines, — Bebel, — Fournier — häntä pyörrytti. Hänen päässään pyöri ajatuksia, jotka pakottivat aivoissa. Mikä oli tämä nainen ja miten hän oli tällaisessa paikassa? Oliko tämä uusi, harvinainen keino vietellä miehiä? Hän nousi äkkiä seisomaan. Silloin hänet kohtasi surullinen katse, joka oli vakava, ymmärtävä, — arvoituksen kaltainen Gustille.

Milada oli puoleksi auaissut huulensa, mutta hän vaikeni… hän painoi lisäksi päänsä alas, niin että Gust näki paksut ruskeanpunervat palmikot, jotka kiertyivät pään ympäri.

Gust haki sanaa, jolla olisi voinut sovitella lyhyen, selittävän lauseen…

Milada kohotti päänsä ja sanoi hitaasti, vaatimattomana, sanojaan punniten.

— Te olette kovin hyvä.

— Hyvä mies, tahi toisin sanoin, tyhmä, — ärähti Gust karkeasti harmitellen, että oli joutunut näin likeisistä asioista keskustelemaan.

— Oletteko ollut sairaanhoitajatar? — sanoi hän heti sen jälkeen.

— En ole koskaan sitä ollut.

— Oletteko käynyt ylioppilaskamareissa?

— En ole asunut tätä katua loitommalla, — sanoi Milada, — olen syntynyt täällä, — en tunne paljoa muuta maailmaa.

— Miten tämä on selitettävissä, — sanoi Gust lyötynä, katse harhaillen kirjojen yli.

— Minulla on ollut muutamia vuosia ystävä, — ihmeellinen opettaja, joka on lämpimästi minua holhonnut. — Minä, — Milada sivalsi otsaansa ja puhui hyvin nopeaan seuraavan, — olin jo kovin rappiolla. Olin menettänyt kaiken itsekunnioitukseni, — kun Horner tuli. — Tunnetteko apu-opettaja Hornerin?

Vastaamatta kysymykseen räjähti Gust sanomaan: — Miten teidänkaltaisenne nainen voi elää tällaisessa talossa? Miten voi ihminen, jolla on ollut älyä oppia tuo kaikki, kestää tässä ympäristössä!

— Minua tarvitaan, vastasi Milada hiljaa.

— Oletteko osakas?

— En.

— Onko teidän pakko, — Gust yski, — tarkoitan, täytyykö teidän täyttää tämän talon tehtäviä, — tarkoitan sellaisia. —

— Ei enää.

Äkillinen raivo valtasi Gustin. — Se on häpeällistä, — mutisi hän itsekseen, —… Ei, ei, ei, se on tuhatvertaa häpeällistä! — Vaistomaisesti paeten etsi hän oven.

— Tuletteko huomenna, kysyi Milada liikahtamatta paikaltaan.

Gustin siniset silmät tummenivat, hän hypisteli hermostuneena englantilaiseen malliin leikattuja viiksiään.

— Olenhan alkanut tämän hulluuden, pitää kai se lopettaa, sanoi hän karkeasti.

Miladan kasvot jännittyivät mielenkiinnosta. Noin hän ei saanut poistua. Ei saanut. Hänen piti katsoa Miladaa silmiin viimeisen kerran, ennenkuin katosi ainiaaksi.

— Saako Fanni nousta vuoteeltaan, — kysyi Milada äkkiä tietämättä, mitä kysyisi.

Hän saavutti maalinsa. Gust kääntyi katsoen Miladaan pistävästi.

— Te olette tarkka liikkeen harjoittaja, — sanoi hän.

— Onko teillä mitään liikettä vastaan? — antoi hän takaisin.

— Minä halveksin sitä, että kokoatte kultaa noitten kurjien olentojen kustannuksella.

— Tiedättekö, että useat noista olennoista, esimerkiksi Fanni, olivat niin tyystin huonon ravinnon kuihduttamia, että heidän oli pakko ryhtyä tähän ammattiin. He olisivat muuten täydelleen sortuneet. Tämä talo antaa heille toki välttämättömimmät elintarpeet.

— Ja he eivät täällä sitten sorru — Fanni myös, — Gust jäljitteli Miladan puhetapaa.

— Olette oikeassa, — myönsi Milada kovin vakavana, — heidän täytyy sortua kaikissa tapauksissa.

— Minun mielestäni on sangen surullinen liike se, joka heitä auttaa sortumisessansa.

— Te syytätte liikettä siitä, — vastasi Milada lyötynä pudistaen päätään. — Liike on vaan järjestynyt taloudellinen ilmiö, joka on syntynyt siksi, että sen tarve on laajalle ja voimakkaana levinnyt, esiintyen kaikilla kaduilla.

— Elämä vaatii uhreja. Mutta tässä on kysymys yksilön kunniantunteesta, — sanoi Gust rikkiviisaana vetäen päällystakin yllensä.

— Vahinko vaan, että nälkä ja epätoivo on usein voimakkaampi kuin kunniantunto, vastasi Milada puoliääneen.

— Nälkä ja epätoivo! — Ijankaikkinen vanha laulu, jota vedetään joka tapauksessa! — Miks'eivät nämät kylläiset heitä pois kahleitaan? — Gust teki tyttöjä osoittavan liikkeen. — Nuo monet, kaikki, — — tekin!

— Muutamat ihmiset ovat tuomitut kantamaan kahleita.

— Niin, koska ne ovat hopeasta, — nauroi Gust astuen portaita alas…

Koko päivän kesti tätä samaa tunnelmaa Gustissa; häntä repivät mitä ristiriitaisimmat mietteet. Yön tullessa ja laskeuduttuaan levolle, kokoontui hänessä kaikki, joka häntä kiihoitti ja se kiertyi hyvästi erään salaperäisen, hengitystä tyristyttävän odotuksen keskustaan, joka teki joka lähentelevän harkinnan ja mielenlujuuden tyhjäksi, sulautuen rohkeisiin unelmiin.

Viimeinen ajatus, joka jäi nukkuessa hänen mieleensä, oli tämä:

— Huomenna näen hänet jälleen!

* * * * *

Seuraavana aikana tuli nuori lääketieteen ylioppilas joka päivä Punataloon. Fanchonin haava parani häiriöttä, ja Gust hoiti häntä vielä sittenkin, kun hän aikoja sitten jo esiintyi salissa. Fanni meni vuoteeseensa juuri vähää ennen, kuin "tohtori" — siksi Gust kutsuttiin lyhyesti talossa — tuli. Hän vikisi ja ähkyi vähän, antoi mitata kuumeensa, määrätä ruokalajeja, vähän itseään sääliä, vähän lohduttaa ja hyvitellä.

Se vieroittava tunne, joka alussa oli syntynyt Gustiin tässä ympäristössä, hävisi, sittekun hän oli saanut katsastaa talon asujainten jokapäiväiseen elämään. Hän hylkäsi siksi sen ivallisuuden ja ylimielisyyden, jolla hän panssaroi joka ilmestyvän epävarmuuden ja hämillejoutumisen tunteen itsessään. Hän esiintyi jo päättävänä ja vapaana, ja hänen todellinen rakastettava luonteensa pääsi hänessä voitolle.

Gustin lapsuus oli ollut kovin yksinäinen. Häntä vieroittivat ihmisistä naisten oikut ja kaikenlaiset vihollismieliset vaikutukset. Ylioppilaana häntä hallitsivat vanhemmat toverit; etenkin Joszin ylimielinen maailmantuntemus ja Seidnerin juutalainen väittelytaito, joten hän, äitinsä hemmoittelema poika, aseetonna ja avuttomana aina näitten seurassa joutui alakynteen.

Kuitenkin oli hänessäkin taistelu-intoisia ja itsenäisiä haluja, jotka vaan vuottivat tilaisuutta päästäkseen irralleen hallitsemaan asemaa.

Täällä Punatalossa oli hänellä siihen tilaisuutta. Riittäisi hyvinkin käyttää tutkintoväliaikansa näitten tyttöjen tutkimiseen ja lääkitsemiseen.

Gust antoi varovaisesti lääkemääräyksiä, antoi vaan heidän käyttää sellaisia pulvereita ja salvoja, joita sivistyneet maallikotkin tuntevat ja vaaratta käyttävät ilman lääkärin neuvoa. Mutta ei voinut kieltää, että hän Milleristä portinvahdin rouvaan asti oli tehnyt auktoriteetin vaikutuksen tässä talossa. Se kutitti hänen itserakkauttaan ja tyydytti hänen sisäistä suuruuden haluansa, josta ei puuttunut vakava taipumus auttaa siellä, missä apua kaivattiin. Hän sanoi itsekseen, että hänen Punatalo-käynnillään oli vakava ja syvä syy. — Se aate häntä elähytti, että hän, ylhäisön jälkeläinen, oli kohtalon määräämänä tullut näitten rappiolle joutuneitten ja lain suojaa vailla olevien auttajaksi niin ihmisenä kuin lääkärinä.

Koska kristinuskon lähetyssaarnaajat, ajatteli Gust itsekseen, — lähtevät mustimpaan Afrikaan, antautuen varmaan vaaraan tietämättä, menestyvätkö ja sen ottavat tehtäväksi vaan tehdäkseen parista neekerisielusta katoolilaisia, — miks'ei jokin ylioppilas uskaltaisi tunkeutua porvarillisen yhteiskunnan turvista ammattihaureuden erämaahan ja korpeen?!

Hän kulki siksi joka päivä kasvanein itsetuntoin hyvin laitettua, mukavaa kärsimyksen tietä kertomatta siitä kuitenkaan rahtuakaan ystävilleen.

Hänen sankarimoinen, päättävä luonteensa ei pitkiin aikoihin olisi jaksanut vielä kestää Joszin pitkäveteistä "Kas vaan" lausetta tahi Seidnerin purevaa ivahyökkäystä.

Tuskin hän oli astunut Punatalon ovesta sisään, ennenkuin kaikki, jotka vaan eivät nukkuneet, jättivät huoneensa kiirehtien häntä vastaan. — Häneltä kysyttiin yhtä ja toista, toivottiin apua, pyydettiin lohtua, neuvoja, lääkettä, parempaa ruokaa, tahi ennen kaikkea, että Miller-eukko kustantaisi heille viiniä, — ainakin kerran päivässä. — Gustin käynnit saivat vaihtelua Punatalon muuten yksitoikkoiseen elämään.

Huomaamatta itsekkään oli Gust muuttunut tyttöjen läheiseksi ystäväksi. Hän kertoi heille sairaalajuttuja, ylioppilasvitsejä, matkakaskuja. Hän tunsi kaikki uutuudet siinä korttelikunnassa, missä Punatalo ja sotilassairaala sijaitsivat ja jutteli niistä viattomalla tavalla. Tytöt ottivat kiitollisina ja halukkaina joka huvituksen vastaan, arvostelivat joka yksityisseikan joka taholta, toistivat vanhoja juttuja, joita hän kertoi, kuin olisivat ne olleet uusia, jännittäviä ja hauskoja.

Gust toi elämänhengähdyksen taloon. Oli aivan ihmeellistä, miten paljon saattoi herättää vähitellen eloon ahdistetun ja murjotun naisellisuuden alta vekkulimaisuutta, iloa ja kompasanojen latelemistaitoa. — Tytöt eivät ollenkaan olleet röyhkeitä ja irstaita. — He keksivät mitä viattomimpia lapsenleikkejä, mitä veitikkamaisimpia temppuja nauraen katketakseen, kun saivat Gustinkin yhtymään tähän koulutyttöylenpalttisuuteen.

Gust tunsi Goethen runoja liian vähän muistaakseen tähän tilaisuuteen sopivan runosäkeen, jonka olisi voinut sata kertaa todeksi vannoa.

— Porton ensi viettelykset muuttuvatkin puhtaiksi. —

Gust ei likimainkaan osannut ottaa sitä nuorten voimalla leiskuvaa tunnelmaa, joka tästä lähtien talossa vallitsi, omaksi ansiokseen.

— Vaan kuitenkin ainoastaan hän, tuo nuori, herttainen mies, jolla oli välkkyvän siniset silmät ja lujat, lämpöiset kädet, jotka suuressa innossaan aina auttivat, missä apu oli tarpeellinen, oli se, joka tämän kevät-ihmeen aikaan sai.

Gust oli jotensakin vähän aistillinen, harkitseva luonne niinkuin hänen kovin hienotunteinen, sairaalloisen herkkä äitinsäkin oli ollut. Kuin äiti hän piti kaikesta siitä, joka oli siroa, valoisaa ja kaunista, kaikesta, joka aisteille oli mieluisaa. Hän ei ryhtynyt kuitenkaan nauttimaan kovin kourin; hän ei pitänyt karkeista nautinnoista eikä lihanhimon hurjisteluista.

Hän ihaili kovin kaunista Arrigazzia, mutta hän ei ärtynyt sukupuolisesti, kun tämä, valittaen luuvaloa, makasi alastomana, tuoksuen hyville voiteille, vuoteellaan. Gust hieroi kipeät olkapäät ja peitti hänet sitten huolellisesti, — "sillä kipeät olkapäät eivät kestä vetoa", sanoi Gust. Tämän nuorukaisen sisäinen sielun puhtaus ja koskemattomuus teki nämät liassa ryvettyneet naissielut vielä kerran lapsellisen viattomiksi ja pyhiksi.

Gust puhui Arrigazzin kanssa hauskaa ja virheetöntä ranskaa, — kieltä, joka sai hänet muistamaan lapsuutensa ja äitinsä.

Vaitelias Karia elpyi, niin että hänen silmänsä säteilivät huomattavan kiiltävinä, kun Gust kehui hänen kotiseutunsa vuoriston ihanuutta. — Yhäti yritti Fanchon udella, tunsiko Gust Froh'in, ja kun Gust kielsi, ei hän voinut sitä oikein käsittää. — Gustin pitäisi mennä valtuustoon ja tervehtiä Frohia Fannin puolesta, neuvoi Fanni, niin hän oppisi tuntemaan oikean toverin.

Se henkinen välittäjä, joka sai Gustin unohtamaan räikeän itserakkautensa, joka häntä alussa vaivasi, ja kiintymään näihin "ilmiöihin", jotka hänen porvarilliset periaatteensa tuomitsivat kunniattomaan häviöön, oli ihmeellinen ja hänelle vielä käsittämätön talon "taloudenhoitajatar", tuo Milada Rezek, jolla oli egyptiläisen patsaan muotoiset silmät, jotka näyttivät uneksivan eteläisen yötaivaan alaisia ihmeellisiä salaisuuksia…

Miladan kylmä, näkyvästi itseensä sulkeutunut älykkäisyys, joka oli vapaa kaikesta naiskiemailusta, veti Gustin tunteet puoleensa vastustamattomalla voimalla, mutta Miladan personan kovuus, jota ei voinut mitenkään väärin käsittää, ne karkeat luonteen piirteet, joilla hän kahlehti ympäristönsä puolustaen sitä mailmalta, se loukkasi Gustin porvarillisia ennakkoluuloja. Ja kuitenkin vähitellen, askel askeleelta lähestyi Gust häntä. — Milada herätti hänessä uteliaisuutta, hän synnytti Gustissa osanottoa, hän osoitti Gustille yksilön kohtalon, antoi hänelle persoonassaan liikuttavien kuvien ja vastenmielisyysilmiöitten kokonaisuuden, ja näytti hänelle näkymättöminä toimivat yhteiskunnalliset syyt, jotka synnyttävät paheitten murhenäytelmän. Lopuksi antoi Milada Gustin tuntea itserakkauden ilon siitä, että Gust oli uskaltanut astua tähän ihmiskohtaloiden korpeen tienraivaajana ja löytöretkeilijänä.

— Hän herättää voimakasta mielenkiintoa — hän ihan kahlehtii tunteeni, — sanoi Gust itseksensä Miladasta. — Sellaista mielenkiintoa lienevät herättäneet ne naiset, jotka saivat Zolankin luomaan "Germainen" ja "Nanan." Minä olen vakuutettu siitä, että Joszi hullaantuisi häneen. —

Tämä viimeinen lause oli muka jonkinlainen sisäinen selitys siitä kieltämättömästä pakosta, joka saattoi Gustin kerran päivässä ainakin halajamaan tilaisuutta saada katsahtaa Miladan loistaviin, syviin silmiin.

— Hän ei ärsytä minua sukupuolisesti, minä unohdan melkein, että hän on nainen, minusta hän on ratkaisematon arvoitus, — toisti Gust itseksensä joka päivä omantunnonmukaisena ja varovaisena, niinkuin sairas tiputtaa katkeraa lääkettä sokeripalaseen.

Ei koskaan juolahtanut tyttöjen mieliinkään vaatia Gustia tulemaan illalla salonkiin tai muutenkaan antautumaan sukupuolisuhteisiin heidän kanssaan; ei koskaan seurustellessaan kevytmielisinten ja paheisiin vaipuneimpien kanssa kukaan lähestynyt Gustia loukkaavalla irstailulla, eikä röyhkeällä häikäilemättömyydellä.

Milada sanoi Gustille kerran suoraan, että hänelle olisi vastenmielistä nähdä Gustin tapaavan täällä Hornerin. Itse asiassa hän oli salannut tohtorin Punatalossa käynnit kokonaan Hornerilta. Milada selitti tekonsa siten itsekseen, että Gustin kiintymys taloon ei kohdistunut erityisesti häneen ja että Horner epäilemättä käsittäisi Gustin harrastukset väärin. Oi, voi. Näinä kaikiksi ajoiksi rusoisen valon kirkastamina onnen päivinä, — mietti Milada liian usein, — onko tämä "oikein vaiko väärin", harkitsi ja sovitteli tavalla, jota ei olisi uskonut tuosta selväpiirteisestä, järkevästä olennosta.

Gust vastasi Miladan esitykseen: — Olisiko kohtaamiseni Hornerin kanssa yleiseen vastenmielinen tapaus? — Toivoakseni se olisi vaan Hornerille. Hän pelkää julmasti vahvoja lihaksia. Ettekö te sitä tiedä. Se seikka on maan kuulu. — Lausukaa vain Joszin nimi en passant (ohimennen).

— Niin hullu en toki ole, — vastasi Milada hymyillen. — Mutta sisimmässään hän iloitsi tämän salaisuuden kuultuaan.

Kuin usein ennen, oli Horner taas alituisessa levottomassa ja selittämättömän oikullisessa mielentilassa, jolloin hänelle ei uskaltanut esittää mitään uutta ja odottamatonta. Miladan mielestä oli huvittavaa säilyttää mielessään kaikki ne ihmeelliset seikat, joita hän nyt oppi tuntemaan, joita hän hautoi sielussaan ja toivoi, sen sijasta, että olisi esittänyt ne tuolle aina rähisevälle miehelle kylmin sanoin ja lausein, jotka ehk'eivät olisi ajatuksia tyhjentäneet. —

Silloin nousi hirmumyrsky tässä luonnon hiljaisuudessa. Äkkiä sairastui muuan tyttö, joka kauan oli Gustille näytellyt kipeän ja pahoinvoivan osaa.

Se tyttö oli Putzi Bleier, joka sai kovan kuumeen, jota Putzin oma luonteen iloisuus, eivät Gustin säätämät "inpackningit" eivätkä Millerin raivonpuuskat saaneet poistumaan. Miller sanoi saaneensa jo viikkoja sitten kyllin "tohtoroimisesta" talossa.

— Putzi on yleensä veretön, heikko — kehnosti ravittu, — sanoi Gust neljäntenä päivänä, — en näe erityistä tautia, — antakaa hänelle paljon maitoa, — ja jos kuume vähenee, niin antakaa paistettua lihaa ja mietoa punaviiniä. — Hän ei mitenkään saa nousta vuoteeltaan.

Tämän Gust sanoi neiti Millerille itselle, joka hymyili kovin ystävällisenä hänelle.

Mutta tuskin Gust oli päässyt talon näkyvistä, ennenkuin Miller ryntäsi raivopäänä Putzin huoneeseen haukkuen häntä aasiksi, raadoksi, juonittelijaksi… Ja jos hänellä oli vielä aikomus pelata sairaan osaa, niin menköön kunnan sairaalaan… Miller oli saanut kyllin tohtoroimisesta… Jos tohtori vielä kerran pistää nenänsä taloon, niin kadulta itsensä jälleen löytää… Jos joku sairastuu, niin kutsutaan Lamberg ja Miller maksaa! Hänestä näyttää, kuin tuo miesriiviö ylioppilaaksi toisi mukanaan tauteja taloon… Kokeilee ihmisillä kuin nautakarjalla… Heti paikalla kutsutaan Lamberg taloon… Niin… Sitten saa kyllä asian oikean ladun…

Putzi itki ja valitti, — nousi kuumeisena vuoteeltaan ja kompuroi saliin… Neiti Miller sai nähdä, että hän ei oikeastaan ollut sairas… Miksi kutsuttiin tohtori Lamberg?

Milada lähetti hänet tietysti takaisin vuoteelle kuunnellen olkaa nostaen hallitsijattarensa haukkumisia ja pistopuheita.

Seuraavana päivänä tuli tohtori Lamberg taloon. Hän näki heti, että Putzilla oli lavantauti, sadatteli, että hänet niin myöhään haettiin sairaan luo, määräsi Putzin heti kunnansairaalaan ja että hänen huoneensa ja tavaransa piti sauhuttaa.

— Noh niin, — tämä on kaunis juttu, — noh, nyt sen tietää, mistä se on alkunsa saanut — sanoi Miller sapekkaana ja purevan syyttävänä.

Miladan täytyi juosta sairaalan vastaanottokansliaan, eikä hänellä ollut aikaa avustaa mielipuolena itseään puolustelevaa Fannia, jota Millerin käskystä tohtori Lamberg syynäsi. —

Lamberg sanoi tuntevansa Fannin jo Goldscheiderin ajoilta saakka,… silloin hän jo epäili häntä… Nyt olisi toki paras… että tuo "pieni vaarallinen otus", — Lamberg kutitti Fannia kaulasta, — "toimitettaisiin talosta." Keuhkotautibasillit eivät ole hauskoja asukkaita pitää huoneissaan. —

Tuskin oli Lamberg hävinnyt talon ovesta, kun Miller rupesi raivoomaan. — Noh nyt kannattaisi suudella rakkaan herra Gustin käsiä! — sanoi hän Fannille, joka ihan höperönä istua tuijotti puolialastomana. — Toinen sai lavantaudin, toinen keuhkotaudin häneltä. — Kyllä se oli senkin tohtori! — Tuli suoraan leikkaushuoneesta; ja maleksi sitten täällä… Hän siitä nyt sai vahingon kärsiä, mutta sen hän mielellään kesti, kunhan vaan hän itse ja muut tästä lähtien säästyisivät herran tohtoroimiselta…

Fanni kuuli vain yhden ajatuksen… Hänen täytyi lähteä talosta. Tänne hän oli jo kotiutunut, täällä olivat ihmiset toki ystävällisiä, täällä hän oli "pikku Fanchon."

Hän nojasi päänsä käsiinsä… Niin paljon hän jaksoi itseään hillitä, ett'ei näyttänyt epätoivoaan toisille.

— Onko minun laitani siis niin toivoton, — kysyi hän sormiensa lomista.

— Josko! Lamberg sanoi ett'ei hän ole nähnyt useinkaan noin toivotonta taudinlaatua. Aivan kuin joku olisi varta vasten hänet yltäänsä saastuttanut. —

— Sitten täytyy minun ihan pian kuolla, — sanoi Fanni äkkiä pudottaen kädet kasvoiltaan. Jäytyneet laihat lapsen kasvot, silmät kauhusta mustina, tulivat käsien välistä näkyviin.

Miller tuli levottomaksi. — Kuolla, — sanoi hän lopulta. — Eihän heti kuole, — tyhmää lorua. — — Eihän Dubbekaan kuollut. Hän on "toimessa" Ungernilla ja ansaitsee jälleen. — Minä vaan en saanut penniäkään, — lopetti Miller myrkyllisenä puheensa.

Mutta kun Fanni ei äännähtänyt, rupesi Milleriä peloittamaan. Hän kohautti olkapäitään ja meni ulos. Oven takana hän kuunteli hetken, — vaan hän ei kuullut sinnekään äännähdystä. — Huoneessa vallitsi kuolon hiljaisuus.

— Ei voi aina toisia säästää ja maksaa kaikki omalla selkänahallaan, — sanoi Miller. — Puhuu muka kuolemasta ja hyppelee silkkipuvuissa viikon perästä ympäri taloa. —

Kun Milada palasi sairaalasta, ilmoitti Miller ensi työkseen, että Fanninkin täytyy ajaa talosta. — Zimmermann oli antanut viittauksia, että jos Miller lähettäisi pois henkilöitä, niin hän ottaisi niistä pari kolme. — Fanni saisi olla yhtenä, Putzi sopiessa toisena. —

Miladan kysyttyä, tiesikö Fanni tämän vastasi Miller:

— Totta kai, Lamberg sanoi sen heti. —

Milada meni Fannin huoneen oven taa, mutta se oli lukossa. Toiset kertoivat, että Fanni sanoi jokaiselle, joka yritti häntä puhutella:

— Minä kuolen, — minun täytyy kuolla, — Fannin elämä on kuitti. —

— Nyt hän rukoilee, — selitti Bine katsoen avaimenreiästä.

— Jumalan kiitos, ett'en minä antanut mokoman riiviön itseäni puoskaroida, — sanoi Arrigazzi töykeästi. Lopuksi hän olisi pomiloinut minuunkin jotain saastaa —.

— Kuka puhuu tuollaisia hullutuksia? — kyseli Milada.

— Minä annan sinulle hullutuksistasi, tuon paskakintun tähden, — kuule sinä vaan!… huusi Arrigazzi raivoissaan kädet lanteilla… Ja minä sanon sinulle, sinun räkäinen ylioppilaskloppisi on juuri nuo taudit taloon tuonutkin.

Mitä tämä soimaus oli? Kuka levitti nuo myrkylliset epäilykset?… Milada aikoi kysellä lähemmin asiaa Arrigazzilta, joka koreassa alushameessaan oli livistänyt tyhmänä ja suurisuisena, mutta hän hillitsi itsensä.

— Siis Gust auttavine, yrittelevine käsineen oli viskattu lokaan, oli valettu juorujen samealla likavedellä, kuin kaikki muukin tässä elämässä. Tämä oli tullut niin äkkiarvaamatta, ett'ei Miladalla ollut aikaa järjestää ajatuksiansa, — hillitä sitä kiihoitusta, jonka se hänessä aikaan sai.

— Parasta oli olla kuulematta.

Hän kääntyi mennäkseen konttorihuoneeseen. Silloin juoksi Gisi hänen luokseen, tuo vaalea, herttainen Gisi, joka oli Miladan rakkain ystävä. Gisi kuiskasi:

— Milada, minä pelkään kovin! — Miksi hän teki tuon?! — —

Miladan sisintä vihlasi tuska, — Gisi, uskotko sinäkin — voitko sinäkin puhua tuollaista?

— Oi, voi, Mila, täytyy uskoa… Kun äitini oli sairaalassa Krakaussa, ruiskuttivat lääkärit häneen jotain, ja hänelle nousi punasia pilkkuja ruumiiseen ihan kuin Putzille… Se on totta.

Milada tyrmistyi. — Menkää hiiteen, oletteko kaikki hullut… Lääkärikö, Gustiko toisi taudinsiemeniä taloon. — Tahtoisin tietää, kuka tuonkin häijyyden on keksinyt? —

— Noh, tiedätkö, — hänhän on vaan puoleksi vasta lääkäri, hänen täytyy vielä harjoitella, ja hän ajattelee, että katunaisten kanssa voi kokeilla. —

— Sitä hän ei ajattele. Minä tunnen hänet. Hän on kovin hyvä! Hän tahtoo vaan auttaa.

— Niin, kai hän aikoi perästäpäin auttaa, mutta ensin hän kokeili, — väitti itsepäisenä Gisi.

Aivan kalpeana pois suunniltaan istui Milada kirjoituspöytänsä ääreen… Tämä oli siis hänen työnsä palkka! — Sen hän sai vastaanottaa siksi, että hän oli tunkeutunut näihin kurjuuden pesiin ottaakseen osaa niitten asujainten elämän taisteluun. — Ja näin he kohtelivat häntä… Nuo naikkoset!… Nuo ajattelemattomat, tyhmät olennot!… Kuin pöllöt ne kykkivät kasassa huutaen, kun saivat nähdä auringon valon. — Gust oli antanut Putzille ruiskeen, siksi että tällä oli hurjat emätuskat. — — Nyt he sanoivat Gustin aikoneen tappaa Putzin! — — Hänhän voisi tälle ihan nauraa… Ei suinkaan hän pane painoa tällaisten ihmisten sanoihin! — — Siksi hän oli liian vahva, liian varma, liian ylevä…

Milada katseli eteensä, hänestä tuntui, kuin olisi hän nähnyt Gustin iloiset silmät, jotka hohtivat lämpöä, rauhaa ja tyynnytystä niiden katsojaan.

— Emmekö yritä tehdä sen, mikä on välttämätöntä, — — emmekö?

— Me! — Äkkiä Miladan unelmat sekaantuivat… Missä, missä hänen ajatuksensa harhailivat! — Mikä viehätti häntä, mikä johti hänet haaveksimaan Gustista?

— Mitä hänessä tapahtui?… Gusthan oli vieras mies, vieras, tuhat kerroin vieras. — Hän ei aavista, mitä Milada halajaa, miten itserakkaana ja röyhkeänä sinä uskallat tulkita hänen hyvyytensä perussyyn. Hän voisi jäädä pois eikä ikinä enää palata. — Onko siis kaikkien ihmisolennon pyrkimysten päämaali itsekäs eläimellinen pyyte?… Oliko Horner oikeassa, kun hän vastasi tähän kysymykseen ehdottomasti myöntäen. Miladan ajatukset pusertuivat aivoissa, tulivat luonnottomiksi. Hänen sielussaan heräsi vastenmielisyys, vihainen halveksumisen tunne sitä vaistoa vastaan, jota hän ei uskaltanut myöntää oikeaksi, mutta joiden valtaan hänen kaikin voimin täytyi kuitenkin antautua. Me molemmat… Kasvavalla kiihtymisellä hän huomasi, että tuo käsite oli hänet täysin vallannut. Hän havaitsi, että hän kaikissa yrityksissään ja toimissaan, pyrkien kaukausimpiin päämaaleihin kuvitteli Gustin miehenä rinnallaan. Voimattomana hänen oli pakko antautua unelmiinsa.

— Meidän täytyy tehdä jotain Fanchonin hyväksi, — sanoi Milada mielikuvituksessaan Gustille. — Fanchon on pieni, sairas tyttölapsi, jonka perhossielun kauhu ja murhe on jäytänyt. —

— Tiedättekö, Gust, me emme saa antaa häntä mamma Zimmermannin käsiin, jotta Miller saisi 75 prosenttia, eikö totta, emme voi sitä myöntää? — Ja Milada kertoi haaveissaan Gustille Fannin elämäntarinan, tuon kurjalistolapsen, joka ensi kerran eläissään sai lihaa syödäkseen, silloin kun antautui rakennuksella vasta kolmentoista vuotiaana rapparille…

— Me söimme kaksi Frankfurtimakkaraa kastikkeen kanssa, — selitti Fanni äidilleen.

Äiti kuunteli nyyhkien innostunutta kertomusta siitä, miten hyvältä tuo hieno ruoka oli maistunut, jonka hänen esikoisensa hänelle kertoi.

— Niin, niin, sellaista minäkin kerran sain syödäkseni nuorena ollessani, — lisäsi äiti kateellisena.

Ulko-oven kello kilahti. — Milada katsoi kelloaan. Oli Gustin tunti! — Hän oli siis talon edustalla… Nopeasti riensi Milada ulos, aukasi talonoven vetäen hänet melkein tervehtimättä konttorihuoneeseen… Milada huomasi nyt vasta, että hän ei ollut riisunut päällystakkiaan ja hattuaan, ollen puettu niinkuin oli sairaalasta saapunut kotiin.

— Aatelkaa herra tohtori! — sanoi Milada ilman selitystä. — Putzilla on lavantauti, on ollut pakko viedä hänet sairaalaan.

— Siis kuten epäilin, — vastasi Gusti päätään nyökyttäen.

— Hän houri koko yön. Miller kutsutti Lambergin, joka käski viedä hänet sairaalaan.

— Tietysti pois talosta. — Desinfisioidaanko tuolla ylhäällä?

— Kyllä, nyökäytti Milada päätään vastaukseksi. — Mutta aatelkaa, herra tohtori, Fanni raukan täytyy myös lähteä talosta. Hänellä on keuhkotauti, sanoi Lamberg, ja Miller ajaa hänet pois talosta.

— Vai niin, — vastasi Gust näkyvästi pahoillaan siitä kömpelöstä hätääntymisestä, joka ilmeni Miladan tiedonannossa.

— Lamberg on tuntenut Fannin kauan Goldscheiderin ajoilta asti, kiiruhti Milada selittämään.

Gust oli hämillään kiertäen viiksiään.

— Tahtoisin mielelläni auttaa Fannia, — sanoi Milada hiljaa ja ujostellen, joutuen myös hieman suunniltaan pois. — Hänelle on sanottu, miten hänen laitansa on, että hänen täytyy pian kuolla. —

— Kuka sen on sanonut? — keskeytti Gust.

— Tohtori Lamberg ja neiti Miller.

— Sehän oli ilkeä teko, — puhkesi Gust sanomaan pahoillaan, purkaen sanoillaan molempien kiihoituksen, — miten he ovat sen uskaltaneet tehdä! Lääkärimies on voinut olla noin tunteeton! — Sitä en voi uskoa. —

— Fanni itkee ja rukoilee huoneessaan. En tiedä, mitä pitää hänelle tehdä.

— Olihan selvää, että hänellä oli keuhkotauti, ihan sen näki ensi silmäyksellä, mutta että jokin kehtasi sen sanoa hänelle vasten silmiä, heikolle naiselle, sehän on anteeksiantamatonta, — sanoi Gust kulkien huoneessa edestakaisin. — — Noh, miten ne aikovat hänet parantaa?

Milada sanoi:

— Katsokaa tuonne kujan toiselle puolelle! Siellä maan alla melkein, missä ikkunat ovat kaiket päivät verhotut, asuu muuan rouva Zimmermann. Hän ostaa sellaisia tava… tyttöjä luokseen — pitää niitä omissa hommissaan tahi myöpi niitä. Ei hänen luonaan ole pahinta asua, vaikka nuo tyttöraukat pitkään vuoteen eivät saa hengittää raitista ilmaa muulloin kuin kerran kuukaudessa ajaen issikalla. Mutta Zimmerman on tekemisissä kaikenlaisten pesien omistajien kanssa, sellaisten pesien, mihin sairaat tytöt, sellaiset kuin Fanni häviävät ijäksi, — ihmisten tietämättä. — Sellaisista tahtoisin hänet pelastaa.

Gust kulki herkeämättä edestakaisin lattialla.

— Sanoa se tyttöraukalle ihan vasten kasvoja! Se on melkein liikaa — tällaisilta ihmisiltä. Fanni rukka! Onko hän Millerille paljonkin velkaa?…

— Laskujen mukaan, tiedättekö, on hän Millerille…

Tänä hetkenä häiritsi joku heidän puheensa. Miller lykkäsi laihan ruhonsa varovaisena huoneeseen. Kylmän jäykästi kumartaen tervehti hän "ylioppilaskloppia", joka puolestaan tuskin katsahti häneen.

— Neiti Milada, — sanoi Miller arvokkaasti, — rouva Zimmermann tahtoo saada Fannin laskun jäljennöksen. Sitte pitää Fannin…

Gust asettui, päättäväisenä ja varsin leveäsäärisenä Millerin nenän eteen.

— Fannin, — sanoi hän kiihtyen ensi sanalla — pitää päästä sairaalaan, mutta ei tuon naisen luo tuolla kujalla! —

— Kenen kustannuksella, — saanko luvan kysyä, pisti Miller. — Se maksaa rahaa, käsitättekö! Minä — en mitenkään — pidä häntä talossani.

Miller vilkutti silmiään kuin vihainen kissa, joka miettii, pitääkö hänen heti hyökätä vihollisensa kimppuun tahi juonitella hetken.

— Tyttö voi sairaalasta palata vanhempiensa luo. Onhan hänellä kai jonkinlaisia sukulaisiakin. Eihän tuollaista lasta saata heittää kadulle. —

— Hänellä ei ole minkäänlaista kotia, — huomautti Milada.

Miller lisäsi: — Hän on minulle suuren joukon velkaa, — minä en saata menettää rahojani, — koska tyttö vielä kelpaa käytettäväksi. — Eikö niin, neiti Milada? — Mutta jos herra tohtorilla on erityiset aikeet hänen suhteensa, niin…

Gust pyhkäsi kädellään ohimoonsa niinkuin oli nähnyt professorinsakin tekevän hyvin vaarallisissa tautitapauksissa.

— Nulikka, — olisi Joszi sanonut. Mutta Gustia miellytti se asema, mihin hän oli täten joutunut… Nyt piti vaan säilyttää se. Lujana iski hän Milleriin, jonka saamattomuuden ja horjuvaisuuden hän oli heti äkännyt.

— Kyllä kai joku vapauttaa Fannin hänen velastaan. —

Milada katsahti Gustiin suurin, lämpöisin silmin. Tämän katseen elvyttämänä kääntyi Gust Miladaan. Vaieten tahtoi hän tälle vakuuttaa: — Olkaa levollinen, minä teen sen. —

Miller väänteli itseään epätietoisena ja levottomana. — Kyllä, mutta tarjous pitää olla luotettava, herra tohtori, jotta saatan siihen suostua. — Fanni on vielä hyvin haluttu henkilö. Zimmermann on sen myöntänyt. Milada voi sen todistaa, ett'en voi luovuttaa Fannia vähemmällä kuin — 500 guldenilla…

Koska Gust hätkähtäen vaikeni, kun kuuli tuon suuren raha-erän, jatkoi Miller äreänä:

— Minä en ole enää nuori, enkä tervekkään, minä olen myös kovin sairas… Milada sanokaa, olenko terve…

— Neiti on vähän hermostunut, — sanoi Milada liikahtamatta.

— Sairas minä olen, perin heikko, — vaikeroi Miller. — Hän aavisti hämärästi, että tässä aiottiin häntä vastustaa ja että Goldscheider olisi tässä tapauksessa ajanut Gustin ulos ovesta, jos hän olisi näin kutsumatta sekaantunut hänen liikeasioihinsa. Mutta Millerillä ei ollut siihen kyllin rohkeutta ja tahdonlujuutta.

— Minä kaipaan kodin rauhaa — ja hoitoa, — eikä Fanni. —… Minä menetän rahani, leponi, hermoni. Kuka säälii minua?! —

— Ottakaa joka aamu, 18-21 asteen kylpyjä ja inpackninkeja, — määräsi Gust reippaasti…

Miller oikasi käsivartensa. — Minuun te ette saa kajota! — kiljui hän ilkeänä paeten ovesta ulos.

Miladan täytyi hymyillä muistellen, kuinka varovaisena neiti Miller pisti joka aamu pitkän nenänsä lämpöiseen saippuaveteen…

— Kuulkaa, tämä on kamala liike… Tuo ihminen on pähkähullu!

— Ei hänen kanssaan voi helpolla puhua järkeä, — sanoi Milada kohteliaasti.

— Noh, miten nyt käy. Milada, saammeko Fannin tästä pesästä pois, vai emmekö? —

Ensi kerran Gust mainitsi Miladan nimeltä… Tuon syvästisulkeutuneen naisen silmiin nousi kyyneleitä.

— Eikö Fannilla ole jokin kaukainen täti maalla? — jatkoi Gust, — vuoden maalla olo, metsäilma, maito, hiljaisuus, pelastaisi hänet — ainakin muutamiksi vuosiksi. —

— Hän ei ole vielä täyttänyt seitsemäätoista vuotta, — sanoi Milada hiljaa kuin uupunut.

— Herra Jumala, ei seitsemäätoista! Sellaisia alaikäisiä varten ei ole siis mitään suojaa… Ne työnnetään kadulle! Hyi helvettiä! —

Joszi oli väärässä, — Gust ei ollut nulikkamainen, ei häntä saattanut tähän ikävystyneen "siveyshuvitteluhalu." Mieluummin hänen aivoissaan kangasti se suunnaton rikos, jonka teki se yhteiskunta, johon hän itse kuului ja joka vyörytti äärettömän edesvastuun väsyneille, kurjuuden raatelemille lasten hartioille.

Milada astui varmana Gustin eteen.

— Herra Brenner, tässä ei ole kysymys rahasta, minä voin sen summan kokoon saada, — en ole ihan köyhä, — tässä tarvitaan henkilö, joka voi raivata tien, auttaa meitä… Mihin minä vaan käännyn, minä julkisen haureuslaitoksen taloudenhoitajatar, ajetaan minut pois. — Meillä on toiset sairaala-osastot, toiset lääkärit, toiset poliisit kuin muilla ja tulomme, — muuta emme uskalla pyytää. Jos tahdon jotain aikaansaada, pelastaa Fannin vaikka pariksi vuodeksi, tarvitsen saada hänet laitokseen, nauttimaan hyväntekeväisyydestä ja lain turvasta, — jota ainoastaan teidän maailmanne saa nauttia! —

Gust katsahti Miladaan. — Mikä ihmeellinen olento te olette!… Kohtalotar… sanoitte kerran… kuului Gustin hillitsemätön ääni… Miksi täytyy teidän elää tällaisessa maailmassa?! — Selittäkää se minulle! —

Gust tarttui Miladan käsivarteen. — Värähdys kävi läpi Miladan ruumiin. — Hän jäykistyi jääden seisomaan.

— Ettekö voi harrastaa muuta, Milada, kuin tätä sysisynkkää kurjuutta, — kysyi Gust uudelleen karkeasti.

Ensi kerran eläissään vavahti Milada miehen kosketuksesta. — Outo, tuntematon tunne valtasi huumaten hänen aistimuksensa, saattaen hurjasti kuohumaan kaikki voimat, kaikki halut, jotka hän tähän asti oli pitänyt tahtonsa alaisina. Ne hyörivät kuin akanat tuulenpuuskassa. Se hyörinä täytti niin hänen sisäisen olemuksensa, että hän menetti todellisuuden tajunnan. — — Kuja ja Punatalo, Fanni ja hänen omat entiset harrastuksensa häipyivät kauas — kauas…

Gust seisoi siinä pitäen hänen käsivarrestaan kiinni… Elämä oli tyrehtyä Miladan rinnassa…

— Minä olen tuomittu tähän kurjuuteen, — sanoi Milada vaikeasti, tukehtuneella äänellä.

— Noh niin, minä tahdon auttaa teitä, sanoi Gust karkeasti vetäytyen taaksepäin. — Fanni ei saa joutua tuohon taloon. Hänet täytyy pelastaa, — mikäli se on tieteen vallassa… Minun isäni on ottanut osaa keuhkotautiparantolan perustamiseen. — Siellä on vapaapaikkoja… Hankin Fannille vapaapaikan… Oletteko nyt tyytyväinen?

Milada hengitti vapaana… Mutta hänen harmaat katseensa harhailivat arasti ja neuvottomina Gustin ohi Punatalokadulle päin.

— Fanchonin täytyy myös saada itse haluamaan täältä pois… Hän on vähän kummallinen, hiukan pelästyksissään.

— Kyllä kai hän luullakseni luottaa minuun. Minä taivutan hänet. Hoitakaa te mieluummin Milleriä.

Gust naurahti, mutta hänen naurunsa ei ollut enää poikamaisen huoleton ja heleä. — Ensin pitää tappaa lohikäärme, sitte pelastaa impi sen kynsistä… Pyhä Yrjänä ja miekkani minua auttakoon! — Leikkipuhe ei tuntunut olevan nyt paikallaan, sen hän tunsi itsekin; apein mielin aukasi hän oven laskien Miladan kulkemaan edellään.

Fanni istui patjat tukena sängyssään järjestäen kultakutrejaan, jotka paksuina ja lavealti peittivät hänen otsaansa ja ohimoitaan… Hänen silmälautansa olivat itkusta hieman turvonneet ja punertavat, mutta huulilla oli taas mielikuvitusten synnyttämä, kepeä hymy, joka niillä aina ilmeni, kun Fanni oli iloisessa mielentilassa…

Kun Fanni näki Miladan ja Gustin astuvan ovesta sisään, pudotti hän käsivartensa alas. Hänen kasvoilleen ilmeni arasteleva, vakava ilme.

— Noh, Fanni, miten voitte, sanoi Gust nostaen tuolin vuoteen ääreen…

— Meidän tohtorimme, — sanoi Fanni hieman ärtyneenä, — ei ollut kovin tyytyväinen minuun.

— Katsokaa nyt, — alkoi Gust puhua sillä äänellä, millä hänen opettajansa tavallisesti lausui tärkeimmät sanat sairasvuoteen ääressä. Se merkitsi sitä, että nyt ei löytynyt muuta neuvoa kuin seurata lääkärin määräyksiä, muuten on kaikki hukassa.

— Kuulkaa, Fanni, — tehän tiedätte varmaan, että teidän keuhkonne ovat teille kiusana. —

— Mitä vielä, — keskeytti Fanni kiihkoisena, — Zimmermann sanoi, että minunlaiseni voi elää kahdeksankymmenen vuotiaaksi. —

— Kävikö Zimmermann täällä, — sekaantui Milada puheeseen.

— Kävi kai! Ja hän sanoi…

— Zimmermann on vanha akka, jonka sanoille annamme niitten oman arvon, — sanoi Gust, — mutta olette oikeassa… Jos rupeatte elämään järkevästi, saatte elää iloisena miten kauan vaan. Neiti Milada ja minä hommaamme teille vapauden ja viemme teidät parantolaan hyvien ihmisten luo…

— Minut viette täältä pois, — kysyi Fanni jäykistyneenä nousten istumaan.

— Maalla te paranette pian… Saatte maata tuntikaupalla luonnon helmassa lääkärin hoidon alaisena. —

— Jeesus Kristus, Herra Jumala, oletteko jo panetelleet minua herroille, että olen niin sairas ja kelpaamaton, — huudahti Fanni heittäen peitteen päältään. — Hävetkää, hävetkää, jos olette ilmoittaneet sen Zimmermannille, ett'ei hän huolikkaan enää minusta… Sellainen hulttio te olette.

Fanni pui nyrkkiään purskahtaen itkemään vihasta kuin lapsi.

Gust työnsi Miladan sivuun, kun tämä aikoi puuttua keskusteluun, sanoen ankarasti:

— Älkää olko houkkio, Fanni! Täällä te menette rappiolle. Me tarkoitamme teidän parastanne. Jos mieluummin haluatte ilmoittaa vanhemmillenne, niin tehkää se, — ne voivat ottaa teidät luokseen ja te saatte sinne apua…

— Sitä te ette saa koskaan nähdä, te puoskari, te! Lähetätte minut kotiin!… Minä en tahdo mennä kotiin, enkä mene!… Ymmärrättekö? Ensin olette pahentaneet maineeni, juoruamalla, että olen sairas, ja sitten toimitatte minut pois ihmisten joukosta, ett'en pääse enää koskaan nousemaan. Mutta te ette tunne minua… Minä menen poliisikamariin… Minä olen merkattu kirjoihin, te ette saa viedä minua pois täältä.

Fanni hyppäsi tasajaloin vuoteestaan heittäen yönutun hartioiltaan. — Hänen silmänsä paloivat ilkeinä, vihan kyynelten valuessa laihoille, kalpeille poskille.

Aivan ryhtinsä menettäneenä seisoi Gust keskellä huonetta. Fannin alkaessa herjauksiaan oli hän hypännyt seisoalle, katsellen kuin pois suunniltaan pientä raivotarta, joka syyti haukkumasanoja hänelle.

Milada, joka oli aavistanut, että jotain täänkaltaista tapahtuisi, tarttui Fanchonin käsivarteen sanoen ankarasti:

— Pidä suusi kiinni! Selkääsi tarvitsisit, kana, jotta aivosi selkenisivät… Heti paikalla menet sänkyyn! Sinun pitää tulla terveeksi maalla!

— Terveeksi, — huusi Fanchon ollen suunniltaan, — pitääkö minun elää siellä lehmänsonnalla ja ruoholla!? Mitä! Kiitos kaunis, että tuo on minut maalannut… Mutta minua ei niin kukisteta kuin Putzi… Minä olen kovin sitkeä. —

— Roistot, — sanoi Milada kyllästyneenä töyttäen vuodetta.

— Kuulkaa, minä puhun poliisille, miten te täällä puoskaroitte. Lamberg käski tehdä sen. Lamberg on jo täysioppinut tohtori, mutta te olette vaan ylioppilasnulikka. —

— Hiljaa, — huusi raivossaan Milada kurottaen kätensä.

Fanni kiipesi sänkyyn kuin äkäinen piski…

— Säälitkö helmasi, — huusi hän patjojen välistä…

Huoneen ovi aukesi mennen paukahtaen kiinni…

Milada ei kääntynyt. Hän tiesi, mitä oli tapahtunut… Hän ei uskaltanut katsahtaa Gustiin… Ei… Äkkiä hänen jalkansa rupesivat vapisemaan, niin että hänen täytyi tukea itseään pöydällä…

Gust ei voinut ehtiä vielä kauas… Ehkä hän oli juuri ehtinyt eteisestä käytävään.

Hänen täytyi saavuttaa Gust… lausua pari selittävää sanaa… saada Gustin ymmärtämään… Mutta kuin unessa oli hän pitkiksi sekunneiksi menettänyt liikuntamahdollisuutensa… Gust meni… eikä Milada voinut häntä seurata. Hänen täytyi seisoa tässä. Oli kuin ilma olisi kumeana värissyt… Kaikki oli ohi! — Katsahtamatta Fanchoniin poistui Milada huoneesta.

Kuin unessa kävijä kulki hän läpi käytävän katsahtaakseen konttorihuoneeseen. Gustin hattu ja takki oli poissa. Ainoastaan keppi valkoisine ylioppilasnuppineen oli jälellä nojautuen unohtuneena nurkkaan. Paeten oli Gust siis jättänyt talon.

* * * * *

Herra tohtori! Viikon kiusasin itseäni, ennenkuin päätin ryhtyä kirjoittamaan tätä kirjettä.

Joka kerta, kun kello soi tuona tunnettuna päivän tuntina, ajattelin, hän palaa kuitenkin… Jo kului viikko, — silloin tiesin, että te ette palaisi, ja tässä olen nyt avuton… Onko mahdollista? Oletteko todella suuttunut tuohon peloitettuun, ärtyneeseen lapseen, joka tarraa tuohon kurjaan elämään innokkaammin kiinni, siksi että hän sen jo tuntee, ennenkuin antautuu tuhansiin iloisiin mahdollisuuksiin, jotka ovat hänelle tuntemattomia ja jotka siksi häntä peloittavat?

Vaikka olisitte voinut kirjallisesti luvata Fannille onnea ja terveyttä, ei hän olisi siihen luottanut. Niin peräti ihminen menettää tulevaisuuden uskonsa ja uskaliaisuutensa Punatalossa.

Minä kysyin itseltäni usein näinä kahtena viikkona: Voiko tämä kokemus riistää herra Brenneriltä halun olla hyvä?

Herra tohtori! Minä koetin vähän aikaa sitten näpäyttää säveliä Gisin sitralla. Melkein sain ne jo kokoon, kun peukalonpäätäni rupesi aristelemaan, joka säveliä kokeilee. Minä tunsin lopulta kovaa, kiusottavaa pakotusta peukalossani, niin että minun täytyi luopua soittoyrityksestäni. Vähän ajan kuluttua siihen syntyi punanen rakkula. Silloin sanoi Gisi, joka tuntee soittokoneen ja soiton:

— Nyt juuri pitää sinun jatkaa soitto-opintojasi, muuten ei synny sormeesi se paksu nahka, joka on välttämätön, jos mielit oppia soittamaan kauniisti. Aran ihon pitää hävitä! — Aatteles, mitä tuo vanha puulaatikkokin vaatii minulta, — mietin itsekseni.

Paljon vaikeampaa kai lie voittaa ihmissielun kieliä, jotka jo ovat saaneet turmeltuakin. Meidän hempeän, arastelevan lähimmäisenrakkauden tunteen täytyy muodostua kovanahkaisemmaksi, jotta emme tuntisi pikkumaista itserakkauden loukkausta. Suokaa anteeksi. Luettuani edellisen lauseen, tuntuu, kuin tahtoisin neuvoa teitä. Sitä en tahdo. Tosiasia on, että minä itsekin entistä kipeämmin kaipaan johtavaa kättä, joka minut saattaisi todelliseen elämään. Kaikki lupsahtaa käsistäni. Olen mahditon. Myös Fanni hukkuu lähettyviltäni. En voi mihinkään ryhtyä. En jaksa mitään pidättää. —

Horner on opettavainen. Hän on periaatteessaan täydellinen. Mutta jos tartun hänen käteensä, sanoen: osoita minulle tositoiminta — niin tuo komea mies — livistää.

Fanni joutuu Zimmermannille. Ainoa, minkä saatoin häneltä pusertaa, oli lupaus, että hän ei läksisi tältä kadulta, ennenkuin hän ilmoittaisi sen minulle. Hänen viimeinen elinvoimansa häviää siellä. Ehkä minun täytyy vielä kerran pyytää teiltä apua Fannille. En voi uskoa, että meidän ja teidän välinen suhteemme on ihan rikki.

Hyvästi sanoo teidän

Milada Rezekinne.

Lähettäen tämän kirjeen vapautui Milada siitä jännityksestä, joka oli häntä tähän asti kiduttanut ja joukko herkkiä toiveita syntyi hänen sielussaan.

Jo kolmantena aamuna pikemmin, kuin Milada osasi odottaa, ennenkuin edes salaisin lähetyskuume oli lauhtunut, saapui Gustin vastaus.

Ruskea, nahankeltainen pieni kirjekuori oli tarjoumusten, alastomien naisten valokuvien ja laskujen joukossa. Milada otti sen varovaisin sormin käsiinsä, pitäen sen kotvasen hyppysissään, ennenkuin sen aukasi. Hänestä kirjeen pienet, hienot, varjottoman kepeät kirjaimet olivat kuin kultakirjaimia. Hänestä kirjeestä levisi vieno tuoksu. — Gust kirjoitti:

Me voilà (kas niin) hyvä neiti, — en ole teihin suuttunut. Teidän kirjeenne vastaa teidän luonnettanne. Se on vakava, järkevä ja hiukan salaperäinen. Kiitos siitä! Pikku kiukkupussille en ole suuttunut. Suokoon luoja, että hänen kevytmielisyydellään olisi rajansa, muuten on joka apu liian myöhäinen. Sillä merkkaan, että esitykseni ottaa hänet "Humanitas"-laitokseen yhä vielä pitää paikkansa. Olen aina täyttävä lupaukseni. Neiti Milada, kunnioitan suuresti teidän salaperäisen uhrautumisenne käsittämättömät syyt. Minä — älkää minulle vihoitelko, — en halua ollenkaan tulla paksunahkaiseksi, enkä antautua noin epäkiitollisiin tehtäviin. Että muuten olen vapaa ennakkoluuloista, — selviää kai siitä, että kirjoitan teille. — Eikö totta?

Olen käväissyt tällä aikaa Berliinissä, ehkä vietän kesälomani siellä päin. Sitä ennen tulee kai helluntai lintujen lauluineen, kevätvehreyksineen ja metsätuoksuineen, ja satoine muine ihanuuksineen. Kun palaan, saamme lähemmin keskustella tästä asiasta. Saanko minä käydä teidän luonanne, — vai tuletteko te minun luokseni?

Päätöstänne odottaa

Gust Brenner.

Milada laski kirjeen pois ja aukasi taloustilikirjan. Konemaisesti hän kirjoitti sinne numeroita, laski ne yhteen ja kirjoitti ne sivun loppuun. Hänen jännityksensä oli hälvennyt jättäen jälkeensä onttouden, joka teki melkein ruumiillisesti kipeää.

— Mutta miksi varron häneltä jotain yli-inhimillistä? — ajatteli Milada. Mitä minä olenkaan kuvitellut? Olen ajatellut hyvin alkuperäisesti, että hän voisi astua kaikkien juopien yli, — auttaa minua, — ja kaikkia! Sehän on naurettavaa! Hänestä on helluntai vuoden tärkein tapaus, ilon juhla, jolloin pitää nauttia. — Gust oli ollut Berliinissä, suunnitteli tulevaisuuttaan. Sehän oli luonnollista, kun asettui Gustin tilalle. Todella, jos Milada oli itselleen rehellinen,… niin Gustin käynnit Punatalossa olivat olleet hänelle paljoa painavat merkkitapaukset, hänen poissaolonsa synnytti kamppailun, joka oli painaa hänen sielunsa lutoon.

Mitä tämä tapaus oli Gustille?! Miehestä tämä oli merkityksetön hetki, joita hälveni hänen ylenpalttisessa elämässään sadottain. Laskuvirhe oli siis Miladan oma, hänen sommittelunsa ei ollenkaan vastannut asiain todellista kantaa. Se oli tämän ristiriidan syy. Gust oli tavallaan hyvä ja auttavainen. Mutta ympäristö johti hänet pois Miladan luota, Miladan mailmasta toiseen mailmaan, johon hänen voimansa kuuluivat, joissa niitä tuli käyttää… Mikä saikin Miladan uskomaan, että Gust olisi innostunut Miladan harrastuksiin kulkien sitä elämänrataa, jonka Milada oli valinnut? Gustin hyvyys ja vapaamielisyys oli vapaan ihmisen huvittelua, joka valaisi Punataloa kuin aurinko kylmää avaruutta. Kun Milada ja Horner laativat suunnitelmia, etsivät periaatteita ja ponsia, järjestivät ohjelmia, — oli Gustista asia heti ratkaistu. Hän sanoi lujan myöntymisen tahi kiellonsanan raivaten sillä kaikki esteet tieltänsä.

Vielä kerran Milada aukasi Gustin kirjeen tutkien hänen selvää, korutonta käsi-alaansa.

— Saanko minä käydä teidän luonanne, — vai tuletteko te minun luokseni?

Täten oli jo laitettu porras hänen ja Gustin välillä. Oliko hänellä oikeus kulkea sitä pitkin? Mutta Milada luki puoleksi konemaisesti, puoleksi miettien edelleen.

— Minä, — älkää minulle vihoitelko, — en tunne halua ollenkaan tulla paksunahkaiseksi, enkä antautua noin epäkiitolliseen tehtävään. —

Mutta Gusthan seisoikin tuolla puolen juopaa varmana, huolettomana, eksymättömänä, luottaen omaan tahtoonsa.

— Minä en halua ollenkaan. — Milada näki mielikuvituksessaan, millä kasvonilmeellä Gust sen kirjoitti.

* * * * *

Hornerilla oli paha aikansa. Gustin käynnit sekä muutkin niitten yhteydessä tapahtuneet pikkuseikat olivat Millerin suun kautta tulleet Hornerin tietoon. Ja Horner aavisti Miladan härkämäisen vaiti-olon johdosta, että Milada oli pikiintynyt "tuohon nuoreen kloppiin", jota Horner valeli ilkeillä syytöksillä, myrkyllisillä kokkapuheilla ja ylevämielisillä arvosteluilla.

— Olen kuullut, että sinä harjoitat maallista onnenkauppaa! Huonoja papereita sillä on! Humpuukiyritys! Minä en sillä mitään menetä. Enkö ole eroitettu pois yhtiöstä? — Vaiko mitäh?

— En tiedä, mitä sinulle on juoruttu, totta vaan et puhu, Horner.

Horner teki poistavan liikkeen.

— Se on oma asiasi. Olen aikoja sitten antanut sinulle prokura-oikeuden. Oli vain naurettava, että uskoin löytyvän nainen, joka oli suuripiirteinen ja johdonmukainen! Minä katselen taas sivusta. Mene sinä virran mukaan, nainen, sukupuolesi ei pysty muuhun.

— Horner, sinähän olet itse kehoittanut minua: Älä mitään pelkää, ryhdy kaikkeen! Tartu ennen kuulumattomaan ja pysy kiinni päätöksissäsi! Mistä voit nauttia, nauti siitä!…

— Mutta joka kuuseen kurottaa, se katajaan kapsahtaa. Älä turmele ruokahaluasi ansarihedelmillä ja makeisilla! Sinun täytyy jaksaa sulattaa karkeampaakin ravintoa. Älä myö itseäsi ylellisyystuottajille persoonallisen onnen kauppahuijauspörssissä. Sen olen aina lisännyt puhuessani nautinnoista, hyvä neiti. Mutta suo anteeksi. Sinä olet rakastunut, sinä olet tietysti onnellinen. Mutta minä sanon sinulle, jalosukuinen neitsyt, että se ilmiö on toisluokkainen. Rappeutumisilmiö! Taudin syy on syvemmällä. Vaiko mitäh! — Ah sinä käännät minulle selkäsi, sinun ihana onnesi on siis kuin helisevä vaski. Luonnollisesti, sillä minä unohdin, että sinä olet rakastunut… Silloin on kaikki täydellistä, jonka rakastetussaan omistaa. Asiain syvien syntyjen etsiminen on rikkiviisaasti hylätty kanta.

Äkkinäinen vastenmielisyys valtasi Miladan hänen kuullessaan tuontapaisia puhetapoja. Miksi Horner puhuu noin, ja mitä se hyödytti? Mitä sillä voitti? Ajatteli hän tuskaantuneena.

Horner kurotti likaiset sormensa häntä kohden.

— Puhu vaan, — vastasi Milada hiljaa mutta pelottomana katsoen Hornerin ivallisina pistäviin silmiin.

Horner löi nyrkkinsä pöytään. Mitäh! — Eikö se todista, että olet sukupuolisesti sairas ja kituuntunut, koska antaut sokeasti ja vastustuksetta ensimäiselle vastaansattuvalle poikaviikarille, kiihkeästi halajoiden tuota märkäkorvaista nulikkaa, jonka suu on kostea makeista sanoista ja suudelmahalusta… joka ei voi muuta kuin kiertää silmänsä pilviä päin ja häälyttää — — kaluaan.

Hornerin sikamaisuus sai Miladan mielen kuohuksiin. Hän kalpeni sangen näkyvästi.

— Sinä panettelet, — sanoi Milada itsensä hilliten.

— Luonnollisesti, — tiuski Horner, — neiti tuntee itsensä tuon pojan jalon tunteen kunnioittamaksi, niin sanotun rakkauden pyhittämäksi, synnittömäksi, mitäh? Nyt sinä olet kuin uudesti syntynyt, arvoisa ihminen, viskaat kylmäjärkisyytesi pois kuin likaisen paidan, revit rikki kaiken sen, joka on ollut ja olisi ollut sinussa olemassa, häh!? Tuon poroporvarillisen vekkulin ansaan siis lankeat? Ja se tapahtuu siksi, että hän osaa luulotella sinulle ihailevansa sinun neitsyeellistä luonnettasi. Minua ilettää, hyi saakeli! Etkö käsitä asemaasi. Koko tuhmuus on se, että sen sijasta, että hän rehellisesti maksaisi sinulle, niin hän ottaa sinut ilmaiseen, säästäen kolikkojaan…

Synkkänä, huulet lujasti yhteen puserrettuina, seisoi Milada raivoovan miehen edessä.

— Sinä käytät väärin vanhaa suhdettasi minuun, Horner, — sanoi Milada raskaasti hengittäen…

Kotvasen kuluttua hän jatkoi. — Ajattele, mitä haluat! Gustia et tunne. Ja mikä on selittämättömintä tässä jutussa on se, ett'et tunne minuakaan. Ja kaikesta huolimatta on puheesi likaista panettelua. Se ei koske meihin kumpaiseenkaan…

Horner hätkähti. — Nuo teräksenkovat, selvät sanat ilman kuuluvaa kovuutta, ilman kärkeä, iskivät häneen kuin nuijalla.

— Enkö tunne Gustia, — hyvä, hyvä! — Enkö tunne häntä, — virnisti Horner. — Neljä vuotta on hän istunut koulunpenkillä silmieni edessä, ja minulla oli onni nähdä hänen lyhytnenäistä maitonaamaansa. Enkö siis tunne häntä. — — Hänen ranskankielinen itsekirjoittama elämäkertansa alkaa täten: — Mon père est le troisième plus riche de la ville. (Isäni on kolmas järjestyksessä kaupungin pohatoista.) Hän oli minusta jo naurettava polvihousuissaan, riistäjäluokan perikuva. — — Loiseksi sanoin hänet jo silloin. Kirjastani saat sen nähdä, — Horner löi povitaskuunsa, — siihen on kirjoitettu loinen hänen nimensä perästä.

Milada ei enää vastannut. —

Horner vilahti häneen sivulta päin. Hän huomasi joutuneensa liian pitkälle hyökätessään, ja yritti nyt peräytyä hyvässä järjestyksessä.

— Et sinä ole siihen syypää, — sanoi Horner, — mitä kenkään voi heikkouksilleen. Näytin sinulle perussyyt, koska ne halusit tietää. Sanon sinulle, ruumiissamme on ikuinen taistelu. — Ikuisesti meitä vainoovat loiseläimet, meissä on miljoonittain näkymättömiä vihollisia. Mitä, etkö sinäkin ansaitsisi — rehenteli Horner, — ruhtinas olisi sinulle liian halpa. — Sellainen rotu-ihminen kun olet! — Kun sinua katselee, tulee sinua nyt sääli.

Hornerin ääni vavahti. — Miladan vaiti-olo ja jäykkä hylkivä asento painostivat häntä. Hän kääntyi Miladan puoleen kerjäten, naurettavasti, väärällä äänellä…

— Luuletko minun kaipaavan sinua? Kyllä sinäkin vielä muutut, — sen sanon, — ole varma! — Eikä tee pahempaa tuollainen kompastus. Ympäristö ottaa uhrinsa, ottaa, ottaa… No, mikset puhu, — mikset? — Horner veti Miladaa hihasta. — Ole vaan hyvä, äläkä juorua! Eikö totta? — Minä olen oikeastaan rauhaa rakastava ihminen… Ja mikä oikeus minulla on sekaantuakaan sinun asioihisi!? — Minä en kestä enää mielentäristyksiä, tiedätkö! — Enkä vaivaa sinua enää läsnäolollani, — kähisi Horner, — mitä minua tämä elämä liikuttaa? Piru periköön sinut ja henttusi! Tulkaa minusta onnellisiksi. Onnellisiksi, käsitätkö? — En estä teitä… Terveyteni ei sitä kestä… Toivotan onnea — sinulle, — ja yhdeksän lasta teille…

— Ole vaiti, — sanoi Milada torjuten, — tehden kyllästyneen konemaisen liikkeen ovelle päin.

Horner otti häntä pyytäen hameesta kiinni. — Kuule, — sihisi hän kasvot tuskasta vääntyneinä, — elä pane toimeen kohtauksia minulle! — Älä panettele minua selän takana. — Olen sairas mies! — Sellainen mielenliikutus voisi viedä minulta hengen. — Puhu mitä haluat, — sovi hänen kanssaan, — pakene, vaan älä lausu sanaakaan minusta! — Jos näet minut vielä kerran täällä, saat sylkeä minua vasten naamaa! — Kuuletko? — Sylkeä saat vasten läsiä! Sylje…

Milada seisoi suorana katsahtaen noihin kouristuneisiin kasvoihin. —

— Häntä pidin miehekkäänä miehenä, — ajatteli hän itsekseen, — jonka piti auttaa minuakin. — Hän siveli kädellä otsaansa…

— Kyllä, kyllä minä menen. — Anna minulle ensin kunniasana, että pidät suusi visusti kiinni! — Kas niin. — Olen ollut liian vanhuuden höperö, olen lörpötellyt liikaa. — Jaa, jaa… Siis hyvästi! Horner otti hattunsa ja painaen sen päähänsä hiipi hän ovesta ulos…

Milada antoi kuin kivettyneenä tarjotun kätensä vaipua alas.

— Sitä en sentään voinut aavistaa! — Olen pitänyt häntä rohkeana ihmisenä… Pidin häntä sellaisena miehenä, joka voisi elämänsä uhrata aatteensa puolesta… joka voisi periaatteensa puolesta kuollakin. — Kaikki oli valhetta! — Kaikki oli mielikuvitusta! — — Enkö koskaan opi tuntemaan totuutta? — — Kaikki on toisin, kuin mitä aivoni kuvittelevat… Elänkö alituisesti erehdyksissä?

Ja Gustin sanat kaikuivat hänen korviinsa: — Laskemalla paarman Hornerin päälle, saimme me poikaviikarit hänet juoksemaan pitkin luokkahuonetta. Täällä porttolassa hän kai näyttelee suurta herraa, — se on hänen tapaistaan, tuon hulikaanin.

Koululapset ymmärsivät paremmin, mikä Horner oli, kuin hän, Milada! — Milada oli pitänyt Horneria vapahtajanaan. — Hän painoi miettien otsansa ikkunaan… Pitikö hänet hylätä kaikki, minkä Horner oli opettanut?… Pitikö hänen vaipua takaisin lapsuutensa aikaiseen onttoon, hyödyttömään, tahdottomaan epätoivoon? Hän tunsi sen yksinäisyystunteen rautaisen renkaan itseään pusertavan, joka yhä tiukemmin oli häntä kiristävä hänen loppuijällään.

Helluntaipyhät olivat keväisen ihanat ja juhlalliset. Ne olivat kevään riemupitoja. Lauantaina sitä ennen tuli postissa näköalakortti vuoristosta. — Kortissa oli kaksi allekirjoitusta: Gust ja Joszi. — Gust oli vielä kirjoittanut siihen kepeät, lennokkaat sanat: ihanaa, ihanaa on elää täällä! —

Milada tutki värikästä kuvaa. Siinä oli lumihuippuisia alppeja, pieniä, sinne tänne sirotettuja taloja vihreillä rinteillä ja valkovaahtoisia, kiemurtelevia puroja… Mutta hänen mielikuvituksensa liikkui laimeasti ja vastenmielisesti.

Elämä ei ollut aina sellaista.

Päivällisen aikana ryntäsi Bine tummanpunaisena ja mieli kuohuksissa Miladan huoneeseen:

— Milada, — huusi hän, — antaako hän — minulle lupaa matkustaa päiväksi kotiin? — Vaan päiväksi, — ja sen jätän sisään, mitä se tuottaa liikkeelle vahinkoa. — Katso, minä olen saanut tietää, että Cyrill tulee kotiin juhliksi.

— Hänkö kirjoittaa sen sinulle?

— Ei, vaan Toni Stadler. — Toni on toverini. — Toni kirjoittaa, — katso, — että kylässä pidetään suuri juhla tanssineen ja että Cyrilliä odotetaan kotiin vierailemaan… Minun täytyy lähteä kotiin. Kuule, — Milada, — minä annan sinulle mitä vaan, jos laitat, että pääsen lomalle.

— Minäkö kieltäisin sinulta sen? — En suinkaan. Milada otti kirjeen käteensä, lukien sen kertaseen läpi. Olisiko oikein häiritä Binen lapsellista iloa epäilyksenviittauksilla? — Kuuleppas, — miks'eivät omaisesi kirjoita sinulle?

— He kai luulevat, että kun olin kotona pääsiäiseksi, — niin ei akka täältä nyt laske minua. — Eivätkä he tahdo herättää minussa kaipuuta. Mutta kun tulen näin odottamatta, — aatteles, miten ne jäävät suu selällään seisomaan…

— Minä ilmoitan asian Millerille… Huomennako tahdot lähteä?

— Illalla palaan ja… Sano akalle, että äitini on sairas… Hänestä valehtelen mielelläni vaikka mitä.

Odottamatta myöntävää vastausta, jonka Milada sai vasta kovan taistelun jälkeen Milleriltä, oli Bine jo pannut täynnään intoa ja toivoa matkatarpeensa kuntoon. — Hän järjesti ne pieneen käsilaukkuun, — johon hän sijoitti — punasilkkisen — kotipukunsa, ja äskeisin suureksi läjäksi kasaantuneet käsityönsä.

Yö, niinkuin aina pyhien aattoina, oli Punatalossa meluisa ja äänekäs.

St. Pöltenin leski, jonka Ascher oli sinne välittänyt, oli myös ollut osallisena. Leski oli lyhyt, vaalea, pyöreähkö nainen, hänellä oli helmikirkkaat silmät ja helmeilevä naurutapa. Hän jutteli kovin, ja nauroi väliin niin heleästi, että se kuului yli koko salin, niin että Miller jo mulautti häneen sangen kärttyisänä, antaen selviä viittauksia, että tuo meno häntä suututti. Miller ei pitänyt siitä, että miesten ja naisten seurustelu rajoittui vaan turhanpäiväiseen hakkailuun ja että yhdessä olon tuottava ja todellinen tarkoitus unohtui tyhjään juttelemisen ja hauskuuden tähden. Tämän huonon tavan oli leski tuonut mukaansa säännöllisemmistä piireistä.

Muuten herra Albrechtkin oli samana iltana salissa ja lesken olisi pitänyt olla hänen käytettävänään, jotta hän olisi saatu poistumaan ja toinen sijaan. Herra Albrecht oli kenkäkaupan omistaja ja Goldscheiderin entisiä avustajia. — Millerille hän suostui hommaamaan vaan kenkiä, — sillä herra Albrechtin mielestä ei Millerille kannattanut hankkia "muuta tavaraa", hän ei sitä käsittänyt. Herra Albrecht oli vastenmielinen vieras, hän ei koskaan maksanut rahassa, eikä antanut edes juomarahoja. Hän vaati, että kaikki hänen kulunsa suoritettaisiin kengillä. Miller ei voinut häntä sietää. Hän olisi mielellään lyhentänyt herra Albrechtin käynnin Punatalossa välttämättömimpiin minuutteihin ja sitte nähnyt hänen häviävän. Herra Albrechtin karkeat, punaset kädet, kömpelöt liikkeet, ja pystysuora tulenvärinen tukka ei kohottanut ympäristön mainetta. Miller ei voinut sietää hänen pitkiä selityksiään ja sammaltavaa puhetapaansa. Eikä leski voinut häntä sietää. Hän koetti mitä epätoivoisimmalla tavalla livistää hänen seurastaan. Kaksi kertaa viikossa leski pääsi tulemaan St. Pöltenistä kaupunkiin, ja joka kerta oli tuo suutarinroikale talossa yrittäen häntä hellästi hyväillä.

— Hän olisi onnellinen, selitti tämä leskelle, jos pääsisi no-no-ll-osta Ka-ka-karlastaan.

— Jo-jos ke-ken-k-känne ah-dis-ta-vat, sa-no-kaa v-vaan Mi-millerille… Mutta mi-mi-tä mi-minä sa-saan siitä — sammalsi suutari nauraen typerästi…

Leski muuten saavutti huomiota herättävän aseman. Hänen porvarillinen menneisyytensä, josta hän aina räkätti kuin räkättirastas, tuotti hänelle kunnioitusta.

Sali tyhjentyi vasta silloin, kun idän koin kirkkaat juovat välähtäen laajenivat kuin avoimet sädekimput.

Kevätjuhlallisina alkoivat helluntaipyhät. Aamu oli raikas. Päällystakkeihinsa kääriytyneet olennot jättivät Punatalon rientäen katuja pitkin kotiin. Valo toisensa jälkeen sammui yön huvittelupaikkojen ikkunoista.

Puoli kuudelta Bine läksi talosta. Hänen kasvonsa hukkuivat suuren sulkahatun varjoon. Se käsi, jonka hän antoi Miladalle jäähyväiseksi, oli kylmä, ja se vapisi.

— Iloitsen äärettömästi, kuiskasi hän.

— Tule täsmällisesti takaisin, sanoi Milada seisoen ulko-ovessa, sinähän tiedät, miten tärkeää se on.

— Tiedän, tiedän, sanoi Bine lentäen pois…

Milada oli väsynyt ja loppuun ajettu. Jo varhaisesta aamusta oli hän saanut kuunnella Millerin haukkumisia ja valitusvirsiä, — täytyen tyttöjen suhteen tyynnyttää, sovittaa ja tehdä muistutuksia… Heti, kun jokin herrasvieras poistui talosta, piti Miladan juosta tytön huoneeseen vaatimaan taloon kuuluvaa maksu-osuutta, urkkien, jättikö vieras juomarahoja yli luvallisen määrän… Ja lopuksi hän tunsi aina selässään urkkijan ja saiturin silmät, jotka vaanivat, ottiko hän muka itselleen talon rahoja.

Auttaen portinvahdinrouvaa sekaisin olevan salin ensi ruokkomisella, tuli hänen mieleensä kohtaus Hornerin kanssa kaikkine likaisine vastenmielisine pikkuseikkoineen. Selvemmin kuin koskaan Milada oivalsi, että Hornerilta ei ollut enää mitään elämää pysyttelevää toivottavana.

— Mihin mies pystyi, sen hän oli kokenut. Horner oli kuitti, — nyt hänessä kyti vain viha ja pelko.

Hän pelkäsi, — Milada näki hänen sielunsa köykäisyyden, hän osasi vaan vihata sitä, joka oli vahvempi ja tunnerikkaampi kuin hän. — Hän vihasi sitä, joka oli häntä nuorempi ja elinvoimaisempi! —

Milada aukasi salin ikkunan. Aamuvalo virtasi huoneeseen, se lävisti kuin tulikeihäillä sen harmaan paksun yöhöyrykerroksen.

— Äläkä anna Hornerin sekoittaa katsantokantaasi. Kulje suoraan tietäsi! — Onni on tunteista yksinkertaisin.

Niin oli Goldscheider hänelle puhunut. Silloin oli Milada uskonut mailmanparantajan tehtäväänsä, Horneriin, tulevaisuuteensa. Toinen toisensa perään olivat nuo uskonnontunteet lauhtuneet, hälvenneet. Kuin tähdet auringon noustessa taivaanrannalle ne hävisivät — totuuden valossa!…

Milada lähetti portinvahdinrouvan nukkumaan. Kotvasen hän kuuli tuon naisen raskasten kompuroivien askelten äänen käytävissä. Hän kuuli ovien aukenevan ja sulkeutuvan. Sitten vallitsi talossa syvä hiljaisuus. — Kaikki nukkuvat, ajatteli Milada, — ihmiset ovat väsyneet, siksi he nukkuvat. Minä yksin talossa valvon. Ja kun tuo viimeinen ajatus välähti Miladan sielussa, tuntui hänestä äkkiä, kuin olisi tuolla tosi-asialla syvempi merkitys, kuin mitä sille ensi hetkellä osasi antaa… Nukkua! — Niin kaikki muut nukkuivat vapautuen unen hämärässä elämän kirjavasta, kuvarikkaasta vaihtosarjasta. Sielun komerot olivat suljetut, todellisuuden portti oli kiinni ja unettaren kepeät sormet olivat painaneet silmäluomet umpeen. — Hämärä on rauhoittava, nukkuminen ja uni on hyväteko, älkää herättäkö onnettomia ihmislapsia nukkuessaan. Uni on heidän ainoa onnensa. — Mutta Milada oli katsonut aurinkoon. Sen vahva loimu oli tunkeutunut hänen silmiinsä, sen valo oli viiltänyt hänen sisimpänsä läpi, niin että kaikki, mikä hänessä oli tomuista ja valoarkaa nyt kimmahti ja siroontui tuhansiin hiukkasiin.

Hänen tietoisuutensa irroitti hänet ympäristön teennäisyydestä. Hän tunsi kaikki metkut ja ansat, ja sen raa'an häikäilemättömyyden, jota kapitalistiset yrittelijät käyttivät vaanien uhrejaan, jotka he pyydystivät taitavaan apajaan johtaakseen heidät sitte turmioon. Hän tunsi tällä liikealalla vallitsevan riistojärjestelmän, jolta mikään esivalta ei suojellut uhreja, hän oli selvillä siitä laittomasta, kaikkien yhteiskunnallisten säädösten ulkopuolella olevasta asemasta, johon ammattiportto on sysätty sivistysmaissa, missä hän saa kärsiä väkivaltaa niin omaisuuteensa, kuin vapauteensa ja ruumiinsa terveyteen nähden.

Milada tunsi rouva Zimmermannin laitoksen, missä tytöt pidettiin kuin vankeina, — kotona niitten täytyi olla puoli alastomina, sillä emäntä pelkäsi niitten puettuina pakenevan. Poliisien tarkastuksetkin suoritettiin siinä laitoksessa koko kadulla kuuluisalla tavalla. Koko toimituksen aikana täytyi tyttöjen olla poliisien käytettävinä. Kauneimpien oli pakko ihka-alastomina kulkea herrojen perästä konjakkipullo kädessä. Milada tiesi, että sellaiset tytöt, jotka eivät voineet eivätkä enää jaksaneet miellyttää, lähetettiin läpi yöpimeyden tuntemattomuutta kohden, hän muisti sen salaperäisyyden, jolla koskemattomat tytöt kiedottiin, hänen mieleensä tulivat ne juonet, millä naisten neitsyeellisyys revittiin rikki, kaiken hän tunsi kylläkseen, — aivan tympääntymiseen, inhoon asti, kunnes hänen tunteensa olivat tylsistyneet jokapäiväisen tottumuksen voimasta. Siksi hän ei jaksanut enää itkeä, ei mitään onnea toivoa. — Ei mikään hymy poistanut sitä tuskaa, ei mitkään sanat parantaneet niitä haavoja, ei mikään pelastuksen pilkka valaissut sitä surkeutta, mihin hän ja hänen kurjuustoverinsa olivat vajonneet.

Milada astui ikkunan luo, hänen katseensa painui häikäistymättä hehkuvaan päivän silmään. — Hän puhui auringolle. — — Kuin rautaisilla pihteillä kuristaa minut kurjuus, — sanoi hän, — en voi liikahtaa. En jaksa hengittää tässä ilmapiirissä. — — Tahdon auttaa, tahdon kumota…

— Elän, hoidan taloutta, johdan tätä taloa vanhaan tapaan… Kohoan hitaasti täältä, mutta kuljen raatojen yli… En tahdo enää sitä tehdä… En tahdo… toisti hän ajatuksissaan vihaisena.

— Mitä sinä tuntisit aurinko ollessasi loppuun palanut, tyhjä ja autio, ollessasi musta möhkäle, jossa ei olisi valoa, eikä lämpöä elvyttääksesi mailmaa, helliäksesi ihmisiä?… Sinun täytyisi… Olisit pakotettu… Halu rakastaa olisi jäänyt kuolleeseen sydämeesi, siksi sinun täytyisi itkeä…

Aamuilman viileyden läpi tunkeutui lämmin valoaalto, — se hyväili Miladan kasvoja, se hiipi jäykiksi pusertuneille nyrkeille, jotka painuivat ikkunalautaa vastaan, se aukasi ne kääntäen loistollaan käsipohjat lempeinä aukenemaan. —

Ja tässä hiljaisuudessa kuului kuin ääni: — Lapsellinen olet… Jos sydämesi olisi kuollut, eihän se voisi enää lemmestä värähdellä… Loppuun palanut aurinko kuolee mailmansa kera… Ei ihminen voi kuoltuaan mitään tuntea… Lempi, lempi on elämän ikuinen tunnusmerkki. Sillä, joka lempii, on itsessään myös lemmen voima, sillä on valo omassa itsessään, jota ei mikään voi sammuttaa. Sillä on lämmin sana, avulias käsi ja pelastava keino kaikille. — Sillä on auttajansa. — Myös sinulla on se, Milada…

Milada poistui hitaasti ikkunasta. Oliko hänelläkin apu tarjolla?… Vastakohtana kaikkiin sanoihin, mielikuviin ja periaatteisiin, jotka olivat tehneet hänestä selvänäköisen ja toivottoman ihmisen, joka ennen oli hurmaantunut ja häikäistynyt ihanteista, voisiko olla mahdollista muuttaa tosi-asioita, luoda uusia tositapauksia? Se ajatus oli suurenmoinen täyttäen Miladan sielun ihmeen kauhistuksella. Pitikö hänen ryhtyä sellaiseen tehtävään, toimien, työskennellen? Onnellisena ja innokkaana kuin leikkivä lapsi rupesi hän seulomaan muistojaan, määritellen tosi-asioita ja perustuen pikkuseikkoihin. Hän muisteli kaikenlaisia eri tapahtumia, kokonaisen joukon tosi-oloja, jotka miellyttävinä hänen sielussaan kumpuivat heittäen painon sen yltä pois. Milada huomasi, että usein oli jo niin tapahtunut, kuin hän oli halunnut, aika aijottain oli hän jo voinut omin voimin toimia, väliin oli teko auttanut, epätoivoisille oli hänen tarmokas asiaanryhtymisensä pelastustien raivannut. —

Hän muisti Dubben, Fannin, Kamillan sekä useita muita kodittomia vieraita tyttöjä, joille hän oli hankkinut hetken levon; hänen oli onnistunut taitavalla tempulla nostaa ne sisällisen epätoivon kurimon kuilun yli. Hän ei ollut antanut heidän nähdä rappiotilaansa, toivottomuuttaan. Hän osotti, että heillä oli silmät, silloin kun toiset vaelsivat pimeydessä, että heillä oli toki ruokaa, kun vielä onnettomammat näkivät nälkää, että he saivat toki elää, silloin kun toiset olivat maan mullassa. Siksi hän saattoi aina ylläpitää tytöissä kipinän rohkeutta. Aurinko ei ihmisessä sammu, niinkauan kuin ihminen hengittää! — Mitä tämä kaikki oli?

Se äkkinäinen onnentunne, joka äsken oli vallannut Miladan mielen, kuoli, synkkiä varjoja ilmestyi hänen silmiinsä. Mitä merkitsi yksilön lankeemus, yksilön kohoamien? Mitä maksoi Gisin usko, Fannin kepeämielinen hymy kaikkien yhteisen kauhean, rajattoman kurjuuden rinnalla? Tuhansia huokaa sorron ikeen alla, kirouksen painamina. Kuka saa mailman huokaukset vaikenemaan, kuka rakentaa ihmisille sillan yli rannattoman kärsimysten rämeen? Ettekö voi antaa siihen vastausta te mailman viisaat? Teidän vaiti-olonne tappaa meidät kaikki, kaikki! — Milada kohotti käsivartensa kurottaen ne heräävän kaupungin yli, jonka katoilla elämän ensi haaverikas hymy helmeili.

— Mitä te muut tiedätte meidän elämästämme? Mitä te rouvat ymmärrätte, kun kokootte hameenne helmat kohdatessanne meidät, jotta ette saastuisi meidän kosketuksestamme… Ja mitä te käsitätte, te miehet, jotka yöksi tulette luoksemme kärsien meitä vaan silloin, kun poskemme ovat punaisiksi maalatut ja kun me jaksamme teille hymyillä? Te nautitte ruumiimme lämmöstä, meidän ilakoimisemme vapauttaa teidät elämän painavista huolista, mutta kun olette saaneet halunne tyydyttää, paiskaatte kylminä oven jälkeenne kiinni ja pakenette.

Te miehet, te ette tahdo nähdä, miten me naiset teidän tähtenne vanhenemme, miten me kuihdumme, miten sairas ruumiimme meitä kiduttaa, miten sielumme eläimellistyy, koska olemassaolomme on mennyt sirpaleiksi elämän joutavassa sirinässä ja särinässä, koska meitä kauhistuttavat menneisyyden muistot ja tulevaisuuden musta hauta.

Kenellä teistä on sydän koputtaa päivänvalossa huoneemme ovelle, aukaistakseen suljetun sielumme komeron kysymällä: Miten sinä himojemme orja, päivisin elät? —

Milada hengitti syvään. Sillä miehellä täytyi olla luja tahto, hänen täytyi olla voimakas ja iloinen kuin kevät, joka puhaltaa piiloon syksyiset mädänneet lehdet ja herättää eloon kaiken sen, jossa elämisen mahdollisuuden tuike on. — Sen tahdon täytyi ilmestyä. — Mies oli tuleva! — Hän nousisi ja sanoisi: Tulkaa, ja seuratkaa minua!

Milada istui avoimen ikkunan ääressä taaksepäin nojautuneena verhoten punasilla uutimilla paljaat käsivartensa. Auringon loimu nousi korkealle leiskuen ja värähtäen. Mitä tämä oli? Milada aukasi silmänsä selkoselälleen.

Eikö joku ilmestynyt hänen silmiinsä? — Eikö jokin olento lausunut noita sanoja? —

— Tulkaa ja seuratkaa minua!… Ken hän oli? — Gust? Hänkö se oli? Gust!

Milada näki orpolastenkodin kuin unessa. Sen harmaalla seinällä riippui ruma, verinen, raihnas mies. Kädessään hän piti sydäntä, joka liekehti.

Hiljaa oli kaikki, hiljaa. Rouva Celestine puhui Vapahtajasta, Jeesus Nazarealaisesta, joka kuoli ristinpuussa.

Gust oli kaunis, Gust oli onnellinen, Gust oli elävä ihminen.

Milada hymyili hellästi nukkuen rauhallisesti…

Kun hän heräsi, valoi aurinko häikäisevän lieskansa huoneen joka soppeen. Sisäkkö tomutti ja puhdisti huonetta huutaen heräävälle.

— Tänään on vasta oikea helluntai-aamu, eikö totta, neiti Milada! —

* * * * *

Kaikki oli hiljaa helluntaisunnuntaina. Miller oli antanut perään Miladan hartaille pyynnöille saada hommata tytöille muuan aitio käytettäväksi sirkuksessa tänä pyhänä. Kaksissa vuokra-ajuriajopeleissä olivat neidit lähteneet matkalle pirteinä ja toimintahaluisina. Tätä ei voitu odottaa vanhalta "kitupiikiltä."

Putzi vaan nyrpisti nenäänsä väittäen, että missä hän ennen oli ollut, siellä annettiin pilettejä iltanäytäntöön eikä tuollaisiin helppohintaisiin, johon eivät ottaneet osaa muut kuin lapset ja korkeintaan ylioppilaat. Kaikki oli täällä ala-arvoisempaa. Tämä ei estänyt Putzia ottamasta päällensä, mitä hänellä koreinta oli. Päähänsä hän pani niin laajan sulkahatun, että se herätti toisissa kateutta ja sai Gisin huomauttamaan:

— Hävettää lähteä tuollaisen seurassa. On puettu kuin mikäkin komeljantska. —

Milada jäi Karlan kanssa kotiin. Myös Pöltenin leski pikku Rosinan kanssa oli talossa, niin että sitä ei voitu sanoa "orpotaloksi", niinkuin Miller pelkäsi.

Rosina soitti pianoa, leski kaiveli käsilaukkunsa tuntemattomasta syvyydestä makeisia. Karla nukkui huoneessaan. — Rukouskirja rinnalla hän oli uinahtanut ja kauniissa, hiukan pullistuneissa kasvoissa näkyi syviä kyyneljuovia poskimaalissa.

Milada istui huoneessaan antaen ajatustensa lentää etäisyyteen — Rosinan takoessa yksitoikkoista säveltä pianolla. Milada muisti vaalean Kamillan miettien, lähettikö tuo yhä joka kuukausi rahaa sveitsiläiseen nunnaluostariin.

Milada muisti Bineä, — joka nyt kai istui omaistensa seurassa Cyrillin vieressä kunniapaikalla — onnellisena ja ylpeänä. Ja Arrigazzin komean kauneuden ohella, joka nyt kai kuihtui Abbaziassa, johon hän muutama päivä sitten oli viety, näki Milada Fanchonin kapeat kasvot, sellaisina jommoisina hän oli ne nähnyt sairaalan punatäplikkäällä päänaluksella, missä Fanchon katseli häntä silmillä, jotka pelokkaina ja vihamielisinä olivat kummallisen kellertävän hehkuvat. Fanchon oli kovin kipeä, mutta hoitajatar sanoi:

— Kyllä se raato vielä haluaisi jatkaa entistä elämäänsä.

Milada vei Fannille hedelmiä ja suklaata, mutta vastoin tapaansa ei tämä niihin katsahtanutkaan, vaan kuiskasi itkun vääntämine kasvoineen:

— Harmittaa, — harmittaa. —

— Oletko vihainen minullekin.

— Harmittaa, toisti sairas itsepäisesti hampaitaan kiristäen, — sen järkevämpää sanaa ei saanut hänen suustaan, helluntai-auringon valaistessa hänen kalpeita sormiaan…

Milada ajatteli: — Sinua suututtavat kaikki ne ihmiset, jotka helluntaina iloitsevat ja nauravat silloin, kun sinun silmissäsi on vaan suruni katkeria kyyneleitä… Sinua suututtavat ne onnelliset ja terveet, jotka eivät viru sairasvuoteilla toivottomina ja hyljättyinä, sen uskon Fanni raukka…

Sitten hän karkoitti nuo ikävät kuvat mielestään ja ilman ylimenoa, kuumeen kiireellä, ilmeni hänen silmiinsä Gustin kuva… Aivan sulautuneena sisäisiin tunnelmiin, kuunteli hän vaan Gustin äänen sointua, näki Gustin katseen tyyneenä vaipuvan omaansa, tunsi hänen ruumiinsa tuoksun niin voimakkaasti, että hän sävähti.

— Tiedättekö, — lakki toisessa, pullo toisessa kädessä tervehdin minä luontoa korkeimmalla vuoren jyrkänteellä.

Sellainen mies oli Gust, niin nuori, aina ryhtyen toimeen nauravin silmin. — Se oli sen toisen maailman ilmiö, sen maailman lihaa ja verta, joka tahtoo elää kouraisten itselleen onnea ja nautintoa…

Kadun kirkkaan näköalan tummensi äkkiä varjo. Vastaisella puolella seisoi Horner viuhtoen mukuraisella kepillään ilmassa.

Milada tervehti mennen alas avaamaan. Horner katseli häntä kysyväisenä korkealle kaareutuneitten kulmakarvojensa alta, mutta kun Miladan kasvojen ilme oli tyyni, jopa iloinenkin, astui Horner pari sanaa mutistuaan taloon.

— Nämät pyhäpäivät, — ärähti hän, — saavat ihmisen pahemmin kuin muut pois suunniltaan. — Jos ei niitä olisi, voisi helposti kuvitella olevansa kuollut… Yht'äkkiä valkenee punasenheleä päivä, joka pistää sisimpääsi. Siivoojatar nousee kello kahdeksalta, sen sijasta, että hän arkeoina on jo kuudelta valveilla. Siksi jäävät vaatteesi korjaamatta… Kellot kilisevät, naapurisi vonkuvat: Oi suven suloisuutta. — — Hyi saakeli, koko talo haisee kärynneelle rasvalle. Teeppäs, mitä haluat, sinunkin silmiisi pistää tuo punainen auringon valo. Yht'äkkiä huomaat kaikki… Näet takkisi ruokapilkut… kenkäsi ruskeuden… vuosien tomun ja lian vilttihatussasi.

Horner tuijotti synkkänä vanhaan hattuunsa kiertäen sitä…

— Joka nurkassa ja käänteessä törmäät yhteen maailman kanssa, tapaat kanssaihmisiäsi, pää-asiallisia ja todellisia olosuhteita. Lyhyeen sanottu, sinä huomaat, että sinun täytyy elää. On rakkaan kristikunnan juhlapäivä! Minusta tuntuu, kuin se olisi pystynenäisen Liisun kireäksi palmikoitu, rasvainen, räikeän sinisillä nauhoilla kiedottu lyhyt sunnuntailetti. Minä istun siinä kuin täi tervassa kiukutellen. — Horner läimähytti kepillään.

— Niin Horner, yhdyselämä ihmisten kanssa on joltisen vaikea taide.

— — — Ei teidän kanssanne eläminen, — sanoi hän, — siksi se vetää minua aina säärestä tänne teidän luoksenne… Täällä on arkitunnelma ainainen. Horner istahti mukavaan asemaan sytyttäen sikarinsa…

Näin oli kaikki hyvin… Kaikki heidän väliset kinansa olivat unohdetut.

Ja naurettavaa olisi riidellä tuollaisen poikaklopin tähden — hänen, — hänen! Hänhän, Horner, oli tehnyt Miladan siksi, — minä hän tuossa oli ja eli…

— Sanon sinulle, likka, ja seuraa sinä minun neuvojani… sillä mitä enemmän olet vapaa aatteista ja tahdonpurkauksista, sen korkeammalle sinun sisäinen olemuksesi sinut nostattaa. Sinä voit vaan tahdollasi saavuttaa pikkuseikkoja, sinun aineesi etsii maalinsa. — Sinun pitää elää alkuheilurin voimalla ja tarkkuudella, pitää syntymistäsi sen ensi heilumisen alkuna, ei tarvita muuta ponnistusta. Sinä kuulet elämänvaellukseni hienoimman sykähdyksen. Annan sen sinulle. — Horner puhui juhlallisesti ja liioitellen kun aina, jolloin hän oli luonnoton yrittäen saavuttaa puheellaan määrättyä päätelmää.

— Sanon sinulle enemmän. Ihmiselämä on kuin pullo jaloa nestettä, joka valetaan lika-astiaan. — Ken tuntee tuosta harmaasta ropakosta juoman jumaluuden? — Lokaviemäri sen pian nielee ja hajottaa sen satoihin pieniin ripsuihin. Sen alku-aines häviää, sen tuoksu katoaa… Sen voima hälvenee. Niin, niin. Niin, niin. — Horner haukotteli pyyhkäisten kätensä yläpuolella suunsa…

— Mitä ovat meidän periaatteemme, meidän kiihkoilumme, meidän tahtomme mielenosotukset, meidän suurtekomme muuta kuin värillisiä kuplia, jotka kohoavat olemassa olomme likakuilun yli rikkoutuen ensi kosketuksesta. Ulkopuolella omaa näköpiiriämme ne menettävät merkityksensä, tarkoituksensa — myös — sen että me näkisimme ne enää. Vielä merkillisempää on, ett'emme tiedä niistä enää mitään. Se on joka yksilöllisen onnen petollisuus ja naurettavaisuus.

Milada oli taas palannut entiseen asemaansa ikkunan ääreen, jahka oli tuonut Hornerille virvokejuoman. Puoleksi hän kuunteli Hornerin sanoja, puoleksi hän yhdisti ne omaan ajatusjuoksuunsa.

— Tuo viisaustiede ja Fanchonin vihaiset kyyneleet, Rosinan yksitoikkoinen soitto ja Arrigazzin lemuavien silkkivaatteiden kahiseminen, — kummallista, — ajatteli hän, — kaikki tuo on samaa alkujuurta, on läheisessä yhteydessä, on samaa vivahdusta, levittää saman voimattoman makean tunnelman. Jokainen näistä ilmiöistä näyttää ensi katseella erilaisilta, ja kuitenkin tunnen tässä silmänräpäyksessä — melkein ruumiissani — että ne kuuluvat kaikki yhteen.

Horner puhui yhä yrittäen aina temmata Miladan mukaansa, vallata hänen mielensä. Hänen puheensa tuli yhä teennäisemmän yleväksi. Häntä ärsytti tuo tumma vaikeneva olento, jota jo ympäröi myöhäisen iltapäivän hämärä.

— — — Aurinkoinen lepohetki, — — korkeat vuoret, — — Gust, — — naisia, jotka nauravat. Milada kouristi kätensä. He kuuluivat yhteen. Hän muisti iltapäivät Meijerissä, jossa hän näki nuo naiset kasvoista kasvoihin. Joku noista oli kai Gustin oma. Varmasti löytyi tyttö, jolle hän kirjoitti pitkiä kirjeitä matkoiltaan, jolle hän uskoi sen kauneuden riemun, jonka hän tunsi, jonka käteen hän tarttui tällaisena hämäränhetkenä, jolloin saapuva ilta vaippaa kaikki esineet, kaikki mielet viehkeänharmaaseen verkkoonsa. Ah! Katkera huuto kaikui Miladan huulilta.

Hän pudisti päätään… Pois, pois…

Horner jatkoi puhettaan… Rosinan soitto mateli kuin uninen käärme kantojen ja risujen lomitse.

Se sai ajan kuin seisomaan… Tämä iltapäivä tuntui ijankaikkiselta… Eivätkö muutkaan jo palaa?… Milada pusersi huulensa lujasti yhteen…

Horner kurotti peukalonsa häntä kohden. — Sinulle, juuri sinulle sanon, sinun kuolinkamppailusi on oleva pitkällöinen. Sinä olet liian sitkeä.

Ikkunasta kuului Miladan ääni vastaukseksi. — Erehdyt, minä kuolen kerran helposti, koska lisäksi kuolen mielelläni. Minä olen silloin niin väsynyt.

Milada läheni Horneria nojautuen pöytään.

— Luulen joka ihmisen saaneen luonnosta voimaosuutensa, jonka hänen pitää työhön käyttää. Jokainen välttämättömään toimintaan — — —

— Puhu asiaa, asiaa! Äläkä nypi ajatuksiasi, kuin vuohi ruohoa, haukkui Horner, joka ei koskaan jaksanut kuulla toisen puhetta.

— Katso, jos jokin vaikea teko on suoritettava, niin siihen ryhtyy punnitsematta, muistamatta vastuksia ja vaikeuksia, vaan muistaen päämaalia. Katso, silloin meillä on voimia aikeemme toteuttamiseen. Usein tapahtui minulle siten elämässä, kun tein tiliä Goldscheiderille, — — ennenkuin puhuin Millerin kanssa, kun vielä olin pakotettu antautumaan joka miehelle salissa ja janosin vapautta. Sitte vasta perästäpäin harkitsin sitä voimaponnistusta, sitä hyppäystä, jonka olin tehnyt, jokaista uutta voittoa pidin väsymykseni korvauksena. Nyt olen kuitti. Tänään, näin kuin seison, en voisi enää tuollaista yrittää vaadittaissa. Vielä pahempi. En voi enää tahtoakkaan yrittää. Elämä ei ole enää ihmeellistä, päämaali on myös tietä. Toinen jää tien tuolle, toinen tälle kohdalle. Jokainen pääsee niin pitkälle, kun hänelle riittää voimia. Nyt ymmärrän, mitä voimattomampia olemme, sen helpommin kuolemme. Loppuun kulunut olento ei tunne kuolintuskaa. Se, joka todella on elämää rakastanut, joka pelotta on siihen uhrannut voimansa, joka on tyhjentynyt kestävyydessä, jonka kuivunut sielu on kielteinen, — joka haluaa lepoa, se kuolee ilolla. Itsestään on selvä, että ihminen nukkuu ijankaikkisesti kuin syksyn kellastunut lehti putoaa maahan ilman kaipuuta, tuskin huomaten, että hänessä jotain ihanaa hukkuu.

Aivan matalasti ja yksitoikkoisesti jatkoi Horner:

— Mutta käyttämätön, hyödyttämätön, kasattu voima kuohuu ja kihisee vanhenevassa ruumiissa vaatien käyttö- ja vaihtotilaisuutta. Se kostaa sopimattoman hoitajansa velttoutta, se ajaa häntä pyyteestä pyyteeseen, päämaalista päämaaliin, se laahaa häntä kaikkien tuskien alueitten läpi, joka himojen kadulle sulkien hänet kaihon ulospääsemättömään käytäväsikermään, rääkäten häntä.

— Lopuksi se repii häntä kuolinkauhulla… tuolla sokealla, pohjattomalla tuskalla, jota hän tuntee muistaen suurta tilintekoa uskovaisten kanssa, tuskalla, joka särkee kuin lyijy elävien suonissa. Eikö niin?

Horner hyppäsi pystyyn. — Oikeassa olet, riiviö, villi! Sinä pidit hyvän puheen. Pam!… Kratsj!… Olet lyönyt kuoliaaksi kärpäsen, joka rohkean tuomiosi johdosta hörisi? — Eikö niin? — Hornerin silmät kieppuivat, hänen huulensa vapisivat luonnottoman kiihkeinä, sylki räiskyi hänen suustaan. — Hyvin pohdittu, portto. Viisaustieteilijä ei olisi voinut sitä paremmin selittää. Ja lauseittesi muoto oli tarkka. Ja piru periköön, se oli totta! Noh, nyt saat viisautesi voimalla ottaa nuoran ja hirttää vanhan Hornerin… Tässä on myös tuota mätänevää voimaa. — Horner repi takkinsa auki ja raastoi harmaata villapaitaansa. — Ja täällä, — hän löi otsaansa, — on sen pesäpaikka, täältä se johtaa ryönää ja haisevaa moskaa ruumiiseeni, saastuttaen elämäni… Se nostattaa myrkkypaahkoja, helvetinkuvia, kuolemaa ja perkeleellisyyttä ja unelmia, unelmia… unelmia. Ah, jospa olisinkin väsynyt, jospa olisin. — Hän kumartui eteenpäin. — Tule tänne, minä sanon sinulle jotain, — minulla on ahnas sielu. Se on himokas, häpeämätön, alaston, inhottava kuin vanha, lihava nainen, jossa on raivoisa mieskipu… Sillä minä petän uskovaisiani. He, he, minä menen onnettomimpien, köyhimpien luo ostamaan sieluja. Ne otan omakseni. He, he, etkö huomaa jotain? Sinut olen siten ostanut. Halvalla sain. Ja hyvä olit otus! Olen suorittanut vanhoja velkojani sinun avullasi niin paljon kuin en koskaan ennen. Silloin sain olla rauhassa.

— Käskitkö minun tarkata entisyyttäni? Katsoa taaksepäin, — alkoi Horner uudelleen kuiskien, mutta kauhistuksen sävy äänessä, — katso, sitä en rohkene tehdä. En, en, rakas painajainen, — rakas pelkoni, en voi seisahtua, en tarkastaa olevia oloja…

Milada näki vaan Hornerin syvälle painuneen pään harmahtavat hiukset ja niskan lihavuuskummun likaisenharmaine ihopintoineen. Se inho, joka oli vallannut Hornerin, tarttui Miladaan.

Äkkiä Horner kihahti pystyyn. — Tahdotko jo hirttää vanhan kaverisi? Joko hän hoipertaa? Joko hänen kielensä riippuu ulos suusta? Ei se tee mitään. Ei se tuota ontolle pääkallolle mitään tuskaa. Tunnen asian. Olet suorittanut loppuun riistosi, minä olen vanha ja elähtänyt, kuin tyhjä karamelli. — Horner osotti liikkeellään hirttämistä.

— Horner, huudahti Milada kauhuissaan.

— En minä itseäni tapa. Kuule, ei sitä silloin tee, kun siitä puhuu. Tällaisten melskeitten jälkeen paneutuu vuoteelleen lepäämään. Minä olen vanha sika. Kun ruumis ei tahdo, saa sielu vaieta. He, he, eikö se ole hassua? Mitäh?

— Pikkuinen itsesaastutus — — ei koskaan pahenna mielentilaa. — Horner näpäytti ilettävän hulluna sormiaan, kohottaen tyhjän lasinsa.

Selkä edellä voimatta kääntää katsettaan Hornerin käpertyneistä, pilkallisesti hymyilevistä kasvoista kulki Milada ovea kohden.

Hän tahtoi paeta, paeta päästäkseen koskaan tapaamasta tuota miestä, kuulemasta häntä… Hän on kuin raato, — kuollut raato, — ajatteli hän jähmettyneenä, — pois hänen luotaan. Täytyy pelastua, hänhän tappaa ihmisen.

Tietämättä, mitä teki, meni Milada saliin, istuen Rosinan viereen, ollen onnellinen tuntiessaan elämän tuoksun, joka lemusi tuosta tiiheästä keltatukasta. Hän söi makeisia lesken pussista, juoksi Karlan huoneeseen, herätti hänet neuvoen häntä pukeutumaan kauniiksi, sillä tänään tuli hienoja vieraita. Sitten hän meni kyökkiin, maisteli illallista, antoi asettaa lautasellisen itselleen ja kaiken tämän ohessa hän ajatteli: — Huoneessani on kuollut raato.

Milada seisoi portinvahtirouvan kanssa käytävässä tirkistäen, saapuivatko jo vaunut neiteineen ja katsahtaen taaksensa hän näki Hornerin — astuvan portaita alas. Milada painui seinää vastaan tarttuen molemmin käsin porttivahtirouvan esiliinaan puhuen tälle herkeämättä.

Horner seisahtui Miladan eteen. — Noh, sanoi hän hymyillen murhaavasti, — nyt eroamme, kuten soveltuu, molemminpuolisesti toisiamme halveksuen.

Horner astui ovelle. — Milada kurotti konemaisesti kätensä. Mutta hän ei saanut sanaa suustaan, sillä hän tiesi, että se oli turhaa.

Kun sulkeutuvan oven pauke tunki hänen korviinsa, hengitti hän äkkiä syvästi onnellisena, ja lämmin elämänvirta vieri hänen sydämeensä. Hänestä tuntui, kuin olisi hänen sielunsa vapautunut kuolleen kuristuksesta.

Niin hävisi Horner onnettomien talosta omaan maailmaansa. Kavalana kuin varas vei hän mukaansa Miladan viimeisen omaisuuden, hänen säälintunteensa.

Mutta sinä silmänräpäyksenä pääsi Milada — vapauteen.

Rajaton, sovitteleva kiitollisuudentunne, joka kaikkeudesta syntyi ja kaikkeen kohdistui soi pitkiksi hetkiksi siunausta hänen pelastuneelle ruumiilleen.

Viides osa.

Kokemuksia.

Johdesana:

Itsenäinen omatunto on siveyspäiväsi aurinko.

(Goethe.)

Toisena helluntaipäivänä varhain aamulla palasi Bine odottamatta Punataloon… Kukaan ei ollut huomannut hänen saapumistaan, ei kukaan muistanut, kuka oli aukaissut hänelle oven.

Kun Milada kulki hänen huoneensa ohi, kuuli hän heikon kohinan, hän avasi oven ja näki Binen. Bine istui täysissä pukimissa, niinkuin hän edellisen päivän aamuna oli lähtenyt talosta mustalla puisella matkalaukullaan. Ja kuitenkin hänen vaatteittensa sekasotkussa oli jotain, joka herätti Miladan huomion. Hame oli kuin kiireessä vinosti kiinnitetty, pitsiröyhelö oli liukunut poikki olan, musta sulkahattu oli huolimattomasti päähän pantu, se oli russaantunut, ja letit, jotka olivat ennen siististi pään ympäri kierretyt, olivat valuneet niskaan hatun mukana.

— Bine, mikä sinun on? —

Kun tyttö katsahti hitaasti ja raskasmielisenä häneen, huomasi Milada, että jotain pahaa oli tälle tapahtunut… — Mitä sinulle on tapahtunut? Nouse ylös, sanon! Noh, mutta nouse toki seisomaan, likka!

Värähdys, joka nyt jäykkänä ja kouristaen välähti Binen kasvoissa, liikutti istuvan jäseniä, kuin olisi tämä herännyt lyijyraskaasta unesta.

Tämä värähdys oli hirvittävän tunnepurkauksen enne. Bine heittäytyi pitkälleen lattialle, huusi ja ulvoi, viskaten päätänsä niin hurjasti sinne tänne, että se joka kerta kolahti lattialautoihin.

Silmänräpäyksessä oli huone täyttynyt… Useimmat tytöt olivat puetut — paitaan — seisoen ja puhellen keskenään tuon raivoovan ympärillä… Mikä hänelle on tullut? — Eikö hän käynytkään kotonaan? — Pitääkö hakea lääkäri? — Onko hän ottanut myrkkyä. — Herra Jumala siunatkoon!

Turhaan yritti Milada saada Bineä pystyyn… Toiset auttoivat häntä. — Putzi valoi päättäväisenä kannullisen kylmää vettä hänen päähänsä, sillä aikaa, kun Rampa-Anna räiskytti hullunkurisella tavalla hänen päähänsä hajuvettä. Mutta kouristuksentapaisesti ja rautalujana tarrasi Bine lattiaan. Hän lausui parkuessaan sanoja, joita kukaan ei käsittänyt, hän tappeli villinä avustajiensa kanssa, hän löi Miladan käteen, kun tämä yritti nostaa hänen päänsä lattialta.

— Ei mikään auta, — sanoi Rampa-Anna lopussa laskien hajuvesipullon pois, — koska täällä ei ole miesvoimaa, annetaan kirkua…

Portinvahtirouva saapui ja sanoi: — Neiti Miller soittaa yhtenänsä kysyen, mitä on tapahtunut… Mutta hyi häpeä, neiti Bine, — pidätte tuollaista menoa talossa. Katsokaa ikkunasta! Väkeä on jo kadulla kuulemassa. Pian tulee poliisi… Sitten käy kuin Zimmermannilla jälestäpäin.

Ne sanat tepsivät… Bine makasi liikkumatta… Nyt Milada veti hänet ylös.

— Mikä sinun on? — Mitä on sinulle tapahtunut? Tytöt huusivat sekaisin. — Noh, puhu toki ihminen!

— En tiedä, minä olen minä… Kuin hullu Bine seisoi töllistäen toisiin. — Hänen poskensa olivat kuopassa, silmälaudat olivat turvonneet ja punaset. — Istuin pellolla koko yön, — sanoi hän hiljaa Miladalle.

— Etkö siis käynytkään kotona?

— Kävitkö kotona, Bine?

— Kyllä minä sen tiedän, — nyyhkytti Bine raskaasti ja väsyneenä… kaikki, kaikki muistan… hän katseli hitaasti ympärilleen vihaisena, kunnes hänen katseensa kiintyi Miladaan. Miladan harmaitten silmien hyvyyden loisto poisti hänen surunsa.

— Olen tyyni, — kuiskasi hän Miladalle nyökäyttäen päätänsä. Sitten hän istui uudelleen puukirstulleen, laski käsivartensa polvien poikki ja painoi siihen päänsä eikä liikahtanut enää.

Aivan ymmällään ja avuttomina katselivat toiset tytöt toisiaan.

— Hän on humalassa, väitti Anna.

— Hullu, sanoi Putzi.

Ainoastaan Miladassa heräsi synkkä aavistus.

— Menkää nukkumaan, — komensi hän tyttöjä. Yrittämättä enää Bineä liikuttaa, otti Milada hänen päästään märän hatun ja kääri peitteen hänen palelevan ruumiinsa ympäri. — Sitten hän ajoi muut pois huoneesta.

Tunnin perästä Bine makasi riisuttuna vuoteessaan vetäen hartaasti unta. — Kuin surkastuneet olivat hänen karkeat ennen terveet ja avomieliset kasvonsa. Sormensa hän sojotti kuin kauhusta ja itsesuojeluksesta. Hengitys oli kuin levotonta vetämistä. Näytti kuin hän pakenisi yhä, pakenisi juoksujalkaa.

— Likkarukka, sanoi Gisi, joka seisoi päänaluksen kohdalla Miladan astuessa Binen huoneeseen. — Mitä sinä uskot hänestä? —

Gisi oli hurmaavan herttainen vaaleanvihreässä kotipuvussaan ja äidillisen hellällä hyväntahtoisella liikkeellä hän järjesti Binen sänkyvaatteita.

— Häntä on solvattu hävyttömällä tavalla, sanoi Milada lyhyesti.

— Hänkö on sen tehnyt?

— Niin, Cyrill.

— Aina on jokin mieshunsvotti syypää, kun me sorrumme, — ärähti Gisi vihaisena, — ole sitten ylevä ja puolla muka oikeutta.

Gisi potkasi hatun jalallaan ja hänen suloiset kasvonsa kivettyivät.

— Luuletko, että hän nyt nukkuu hyvin?

— Miten minä sen tiedän?

— Eikö Cyrill huoli hänestä?

— Onko se sinusta ihmeellistä?

— En — oikein — tiedä, sanoi Gisi epäröiden… Sitten hän huokasi ja meni pois.

Päivällisen aikana ilmoittivat neidit, että Michal oli sulkenut ovensa ja että hän kuului elämöivän huoneessaan.

Mutta aivan viivähtelemättä aukasi Bine oven, kun Milada huusi hänelle. Bine oli siivonnut huoneensa, siistinyt vuoteensa, kammannut tukkansa ja pukeutunut… Hän oli jo iltaakin varten somistanut itsensä. Milada huomasi sen jonkinlaisella sisäisellä rauhoitustunteella. Binen kasvot vaan olivat laihat ja vihasta uurteiset, veristyneet silmälaudat eroittuivat räikeinä paksulta puuteroidusta kasvojen pinnasta.

— Noh, sano toki, Bine, mitä viime yönä siis on tapahtunut?

— Viime yönä? — Tulin hulluksi, kun istuin pellolla koko yön.

— Etkö käynytkään kotona?

Bine kääntyi katsoen painolla Miladaan. Nyyhkytys nousi hänen kurkustaan, tukehtuneella äänellä hän sanoi: — Kaikki on loppu. — Sitten hän astui vanhalla, raskaalla tavallaan Miladan luo tarttuen hänen käteensä.

— Sinähän tunsit asian. — Miks'et varoittanut minua: — houkkio, mitä sinä heiltä toivot? Olethan huono nainen, Bine, turmeltunut, — et sovi kunnon miehen vaimoksi. — Olet hylkiö, rappiolla… Miks'et selittänyt? — Miks'et? —

— Kuka on tuon kaiken sinulle sanonut?

— Kuka? — Kaikki. — Kaikki. — Sen sanoi pastori, isä, äiti, Bozenka myös ja — Bine nyyhki — Cyrill. — Kun puhut rehellisesti Milada, — eikö tuo ole totta, — eikö totta Milada? — Bine ei malttanut odottaa vastausta, vaan jatkoi: — Vai niin, kaikki on mennyt, kaikki… rahat, mökki, lehmä, — sulhanen, kaikki… Mutta että ne kehtasivat niin hävyttömästi minua kohdella, ajaa minut kuin mustalaisen äitini talosta! Ja papin he usuttivat kintereilleni virsikirja kourassa, hyi, hyi!

— Minä seison kun koira rankkasateessa enkä tiedä, mitä he minulle aikoivat tehdä. — Kaikki lyövät ja haukkuvat minua. Sitten he sulkevat ovensa ja minä likka-raukka saan lähteä. Nyt sen kuulit.

— Kerro toki Bine kerran kaikki järjestään, sanoi Milada silittäen Binen kylmää kättä.

Milada käsitti Binen seuraavasta, sekavasta, vihankyynelten katkaisemasta kertomuksesta, että kuviteltuaan tapaavansa omaisensa odottamattoman iloisina hänen arvaamattoman saapumisensa johdosta, oli hän tavannut ne sangen nolostuneina siitä. Koti oli ollut koristettu, pöytä oli ollut helluntaiksi katettu, mutta vieraita ei saapunut ja kaikkiin hänen kysymyksiinsä vastattiin kylmästi ja kuivasti, jotta jo heti tulonsa jälkeen hän kovisti isäänsä kysyen, mitä oli tapahtunut.

Isä vastasi hämillään: äitisi on kuullut jotain sinusta, ja riensi heti pois. Cyrilliä hän ei nähnyt ollenkaan. Bine meni Cyrillin äidin luo, — ovi oli siellä sulettu, palvelijatar sanoi, että kaikki olivat menneet böömiläiseen kirkkoon. Koko koti oli levoton, äiti katseli häntä vihaisin katsein nauraen ivallisesti ja kun nuorin sisko Bozenka kajosi hänen — Binen — hattuun, niin äiti kidahti hänelle. Binen mieltä se oli niin ahdistanut, että hän ei uskaltanut enää mitään kysäistä. Siskojen kanssa eukko aina pisti päänsä yhteen kuiskuttaen. Kerran Bine kuuli kuinka palvelijatar huusi ylhäältä ikkunasta: — Hän odottaa jo pihalla. — Kun tyttö näki Binen, poistui hän pelästyneenä ja äiti haukkui. Silloin hänelle seikka selvisi.

— Kuka odottaa pihalla, kysyi hän.

— Mitä se sinua liikuttaa, riiviö, mene, kyllä saat sen häneltä itseltään kuulla.

— Bine oli mennyt pihalle. Siellä ei ollut ketään. Mutta hän kuuli koiran vinkuvan, sillä se tunsi hänet. Kun Bine menee koiran ääntä kohden, seisoo joku mökin ovella pitäen koiraa kuonosta kiinni. Se on Cyrill sotamiespuvussa…

Bine vaikeni hetkeksi tuijottaen eteensä. Sitten hän jatkaa selosteluaan: Kun Bine tahtoo tervehtiä Cyrilliä, tuuppaa tuo hänen kätensä pois sanoen kuulleensa, että Bine on kaupunkilaishutsu, niin että Cyrillin on täytynyt hävetä hänen tähtensä koko suvun edessä. Ja hänen äitinsä on luvannut lyödä häneltä pään puhki, jos hän ottaa Binen mukaansa kotiinsa. Eikä hän tahdo sormenpäilläänkään kajota synnillä saatuun rahaan, aikoja sitten on pastori ottanut sen huostaansa. Ja nyt Bine saa korjata luunsa ja lähteä takaisin huorapaikkaansa, missä saadaan silkkirisoja ja kultaketjuja.

Kun Bine kauhussaan yrittää puolustautua, ympäröivät hänet isä ja äiti ja kaikki haukkuvat, Bozenka pitää lyhtyä kädessään ja toinen sisar — ottaa Cyrillin kaulasta kiinni hymyillen hänelle. Silloin Bine käsittää kaiken. Cyrill kalistaa sapeliaan sanoen haluavansa tappaa Binen. Ja Andulka sanoo Cyrillille:

— Älä huoli, ei kannata tuollaisen takia saattaa itselleen ikävyyttä. —

Bine lentää äitinsä kurkkuun huutaen: Tämän sinä olet aikaan saanut.

— Niin, — vastaa tuo, — suututtaako se sinua, että Cyrill ottaa kunnollisen tytön mieluimmin vaimokseen?

— Missä ovat rahani, sanon isälle.

— Äiti kirkuu: Me emme tarvitse sinun rahojasi, lutka, kona! Kysy arvoisalta herra pastorilta, missä ne ovat.

— Pappikin jo saapuu, sellainen pitkä, musta kauhistus böömiläisestä seurakunnasta, jota hän ei ollenkaan tuntenutkaan. Tämä sanoo, että hän on harkinnut käyttää rahat alttarikuvaan pyhästä Mataleenasta.

— Papin puhuessa näen, että Andulka nauraa ja Cyrill nauraa kiertäen viiksiään. — Bine hyppäsi pystyyn. — Silloin lennän Andulkan päälle ja puristan häntä nyrkeilläni kuin hullu, revin häntä ja kuristan kaulasta kunnes he tempaavat minut hänestä irti. Mitä sitten tapahtui — Bine pudisti päätään, — en tiedä. Pappi vaan jäi luokseni kuin raato ja rukoili. Eräs heitti matkalaukkuni pihalle, toinen viskasi hatun ikkunasta. — Cyrill kirosi jälestäni ja sitten oli kaikki loppu.

— Miten saavuin asemalle, — ja minkä kautta, — en muista. Yön läpi saavuin tänne, istuttuani aikani pellolla. Nukuinko, valvoinko, sitä en tiedä. Tiedän vaan, että tahtoisin kuolla. — Bine nojasi päänsä seinään nyökäyttäen hitaasti päätään. Milada polki lattiaa.

— Näin ei asia saa päättyä. Anna minulle postiosoituskuitit, minä menen heti lakitieteen tohtorin Morgenstern'in luo, heti. Hän voi auttaa meitä. —

Bine katseli Miladaa tylsänä turvonnein silmin.

— Me menemme asianajajan luo! He saavat muiston tästä häväistysjutusta… Minä huomaan jo, miksi koko juttu on punottu.

Bine teki liikkeen… Et sinä etkä asianajaja voi saada — Cyrilliä rakastamaan minua!

Ovella seisoi Gisi kuuntelemassa.

Myös Putzi kurkisti huoneeseen syvin, loistavin sinisin silmin.

— He tiesivät koko ajan, miten sinä elit, kaikki siveysinto oli peli, rahanpuijausta… Sinun sotilaasi on myös veijari…

— Ei, vastasi Bine lujana, — hän rakasti minua jo koulussa, — mutta — ja Binen suun ympäri ilmestyi synkkä piirre, — he ovat itse asiassa oikeassa,… Minunkaltaiseni — on huono nainen, — ei sovi maalaiselämään…

Hitaasti, hitaasti syntyi siveysopin käsitteet noissa kömpelöissä aivoissa… Binen kasvot värähtivät ja liikkuivat, näki miten tuo suora luonne kärsi tuskia, selviten käsittämään hirveää todellisuutta.

— Minä ajattelin ensi aikoina, minä ajattelin, noin paljon rahaa ja hyvinvointia ja kauneutta ei voi saada muulla kuin synnillä ja saastalla. Ja joka kuukausi kun vein rahat postiin, ajattelin: Noin paljon olen ansainnut laiskottelemalla. Mutta kun alussa ei mitään erikoista sattunut, mietin, saattaahan ihminen elää mukavasti saamatta rangaistusta. Nyt tiedän. Kun olin yksinkertainen maalaistyttö huivi päässä, niin isä piti minusta, Bozenka ja Cyrill, kaikki kotona rakastivat minua. Ja nyt, kun minulla ovat kultavitjat, ajavat ne minut pois kylästä. Se on synnin rangaistus.

Putzi sanoi: Ne ovat paljon huonompia siellä kotona.

— Saat vielä paremman miehen, kuin mitä tuo miesroikale oli, sanoi Gisi.

— Heidän pitää antaa sinulle rahat takaisin, sanoi Milada vihasta säihkyvin silmin.

— Etkö sinä voidellut sitä miestä kertaakaan, uteli Rampa-Anna kiihkeästi.

— Olisit heittänyt vitrilliä naamaan tuollaiselle böömiläiselle raharosvolle.

Bine ei ehtinyt enää jatkaa, sillä portinvahtirouvan putkasta soitettiin jo kerran. Tytöt kiirehtivät käytävään.

— Kuule nyt sentään, Bine, sanoi Milada nopeasti. Pidä pääsi korkealla ja elä tyynesti edelleen… Minä autan sinua… Unohda kaikki muu! — Muista vaan tulevaisuuttasi! Milada ei rohjennut kutoa sen enemmän valheverkkoa tuolle rääkätylle olennolle… Hän lopetti puheensa melkein rukoillen: Etkö sinä viihtynyt täällä Bine? Etkö ollut onnellinen?

Bine nyökäytti päätään. Olin onnellinen siksi, että muistelin kotoani, siksi että iloitsin uneksien Cyrillistä — omasta mökistä — ja puutarhasta… Kaikki näin jo hengessäni, miten ne olisin järjestänyt.

Hän nousi seisomaan. Huulten ympärillä oleva synkkä uurre syveni, äänen vanhaan harkinnan sävyyn tuli jotain särkynyttä ja valittavaa.

— Tiedätkö, raskaan raadannan kautta saatu raha on hyvä ja oikea,… silloin unelma käy toteen… Silloin on ilokin siitä oikea… Tiedätkö… Mutta se raha, jonka saa näin synnillisen helposti ja pian, — ei tuota onnea. — — Kotvasen kuluttua lisäsi hän varmana kuin olisi hän päässyt lopulliseen tulokseen: — He olivat sittenkin oikeassa… Kunnon mies ei voi naida tällaista ihmistä… Se olisi säälittävää.

— Kunnon mies ei toimi niinkuin Cyrill.

— Oi, sanoi Bine vetäen Miladaa käsivarresta… Cyrill on kunnon mies… Muuten hän olisi hylännyt minut silloin, — kun läksin vasta ansaitsemaan rahaa… Äiti — mokoma — eukko, — vihanvälke välähti Miladan katseessa, — on minut tänne narrannut. Olisi pitänyt aikoja sitten karata kotoa — kuin — kuin tänä yönä isäni talosta… Mutta — piru riivasi minua silloin…

— Heidän pitää antaa rahasi takaisin, toisti Milada, vaikka hän tiesi, että raha ei voinut merkitä nyt mitään Binelle. — Mutta hän iski tuohon kiinni kiihkoisalla voimalla, — ja se katkeruus, joka hänessä alkoi kyteä voimatta tosi-oloja muuttaa, purkautui yhä tuohon vihaiseen vaatimukseen…

Jokin kouristui hänessä, kun Bine sanoi: Tyhmä, nuori tyttö olin, kun läksin kaupunkiin. Äiti antoi minulle tämän osoitteen, poliisit laskivat komppasanoja, noh, pidin tätä kaikkea hyvänä…

— Jospa joku olisi minua neuvonut. Älä tee, likkarukka, tuota. Pysy erilläsi moisista laitoksista! — Raskas työ on sinulle edullisempi ala, — olisi ollut hyvä työ tuo neuvominen, — Bine kohautti olkapäitään. — Kukaan ei minua suojellut… Molemmat tytöt vaikenivat. — Sähkökello kilahti. — Molemmat kuuntelivat. Alhaalta huudettiin: — Neiti Bine, tulkaa! — Kuului askeleita. Jostain konemaisesta pakontunteesta aukasi Bine oven ja astui ulos… Milada seurasi häntä… Hän näki Binen täyteliään, raskaan naisvartalon hitaasti kulkevan miestä kohden, kurottaen hänelle kätensä — vastaten tervehdykseen ja puhuvan… Nyt kulki pari Miladan ohi… Bine katseli eteensä… Mies puristi häntä käsivarrellaan lähelle ruumistaan nauraen irstaasti, kunnes he hälvenivät Binen oven taa.

* * * * *

Kesä alkoi myrskyisenä ja sateisena. Myrskysäällä kulki Milada Luisen sairaalaan. Hän oli saanut kirjeen Fannilta, jossa tämä ilmoitti, että hän nyt pääsi sairaalasta ja mieluimmin menisi mereen kuin Zimmermannille takaisin, joka oli vienyt hänen kaikki vaatteensa, jotta hänen olisi ollut pakko palata… Milada tunsi porttola-emäntien tavat, hän oli ottanut mukaansa alusvaatteita ja puvun voidakseen pelastaa tyttöraiskan pahimmasta pulasta.

Miladan rinnalla kulki "pikku Rosina", solakka vaalea tyttö suloisine kasvonpiirteineen, jonka St. Pöltenin leski oli juuri tuonut mukanaan taloon… Rosina kantoi suurta lipasta, vasemmalla kädellä hän suurella vaivalla piti kiinni suuresta, pehmeästä hatustaan, tuulen vihurien puskiessa.

— Hyvä, että otin lyhyet hameet, huomautti Rosina katsahtaen vesilätäkköihin.

Ollen säädyllisestä perheestä oli muuan upseeri vietellyt hänet viisitoista vuotiaana… Kun tästä oli pahoja seurauksia, ja vanhemmat ajoivat hänet raa'asti pois kotoaan, vei upseeri hänet St. Pölteniin erään lesken luo; leskellä oli paha onni, sikiön karkoittaminen epäonnistui. Syntyi jättiläishäväistysjuttu, upseeri lähetettiin rangaistuspataljoonaan ja vanhempien talon ovi sulkeutui tytölle ikipäiviksi. Kun tyttö oli vähäsen paikattu sairaalassa, otti leski hänet hoteisiinsa. Luulotellen hankkivansa tytölle paikan pääkaupunkiin, johdatti leski hänet monen mutkan kautta Millerin saliin, — ensiksi lainaksi, koska hänen täytyi näön vuoksi aina ilmestyä taas St. Pölteniin. —

Seuraten selittämätöntä vaistoa oli Milada ottanut tytön mukaansa sairaalaan. Hän oli jo tottumuksen pakosta niin tylsistynyt, että hän ei jaksanut enää sääliä eikä tuntea omantunnon vaivoja, mutta hän kuvitteli, että oli hyvä, jos tyttö saisi ajoissa nähdä, miten hänen nykyinen mukava elämänsä epäilemättä päättyisi. Se olisi kuin sanaton varoitus, joka järkyttäisi tuon ihanissa haaveissa uneksivan lapsen mielen. Matkalla Rosinchen lörpötti herkeämättä; hän kertoi tanssikoulutunneistaan, ystävistään ja ensi tanssipuvustaan, jonka hän oli saanut koulun päättäjäisjuhlaan; hän kertoi lasikaapista, mihin äiti sulki aina leikkikalut ja jossa oli nukke, joka osasi kävellä.

— Mutta äiti oli niin hassu. Eikö olisi ollut parempi leikkiä sillä, kuin pitää se kaapissa. Kaikki piti olla lukon takana ja me saimme itkeä. — Harvoin Rosina puhui kohtalonsa surunäytelmästä eikä koskaan kysymättä. — Upseeria hän kutsui "nuoreksi herraksi", vastakohtana siihen aatelismieheen, joka oli häntä sitten käyttänyt ja jota hän kutsui "vanhaksi herraksi."

Milada oli utelias tietämään, minkä vaikutuksen Punatalon toimet ja tehtävät tekivät tuon kuudentoista vuotiaan tytön mieleen. Mutta se ei ollut monisäikeinen se vaikutus: Gisi oli kaunein, hän osasi niin herttaisesti kohdella herroja, Putzi hääräsi kuin höpsö, ja Milleriä hän pelkäsi. — Hän olisi mieluimmin tahtonut olla vaan yhden, — tahi korkeintaan kahden herran käytettävänä… ja vapautua leskestä, joka aina vaati rahaa. Siinä oli kaikki.

— Mutta, kysyi Milada, mitä isä ja äiti siitä arvelevat.

Rosina kaiversi suunsa. — Äiti olisi saanut olla toisenlainen. Aina hän oli ankara. Nuken oli hän kyllä antanut, — mutta kun joku tahtoi sillä leikkiä, niin se sai selkäänsä. Sellaista typeryyttä. Eivätkö nuket ole leikkimistä varten!… Ja siten jatkui lörpötys aina sairaalaan asti.

Fanni tuli heitä vastaan puettuna harmaaseen sairaalakaappuun. Hän oli kovin kalpea ja laihtunut, mutta "terve kuin pukki" omien väitteittänsä mukaan.

Fanni oli iloisella päällä, oikein ylenpalttinen, aivan toisellainen, kuin mitä Milada olisi saattanut hänen kirjeestään päättää. Hän kuittasi Miladan tuomat vaatteet kiittämisellä, mutta näytti molemmille, Miladalle ja Rosinalle, salaperäisesti hymyillen tummanruskean samettipuvun joutsenhöyhenkoristeilla. Puku oli hieman kulunut ja kauhtunut, mutta Fanni sanoi ylpeänä sen olevan omansa. Sitten hän haukkui hoitajatarta, Zimmermannia, joka oli varastanut hänet putipuhtaaksi, mutta nyt hän ei muistanut sitä enää, sillä hän saavuttaisi onnen, — oh, minkälaisen onnen!… On oikein pitkä juttu, — sillä Olympia, Goldscheiderin ensi taloudenhoitajatar, oli myös sairaalassa, ja hän oli lahjoittanut Fannille tämän puvun ja esittänyt hänelle "tilaisuuden" liike-yritykseen… vapaassa luonnossa…

— Olympia?!

— Niin, mutta hän on kovin kurjassa kunnossa. Tuolla toisella puolella hän makaa. Näetkö tuolla, — jossa vaan aina kaksi makaa yhdessä… Tiesitkö sinä, että hänellä oli samanlainen tauti kuin minulla?…

Fanni tiesi sen. Me menemme puistoravintola-isännän palvelukseen. Siellä on ulkoravintolassa joka ilta soittoa. Olympia soittaa harppua ja minä laulan. Me saamme valkoiset puvut ja unkarilaiset vyötärenauhat… Ravintolaa sanotaan pusstamajaksi [pussta = aro]. — Eikö ole komeaa?

— Onko Olympia sairas? Fanni kipristi naamaansa.

— On, hän ei elä enää kauan, on lääkäri sanonut. — Joka kerran on tuossa osastossa, ei parane. — Siksi hän on antanut minulle ruskean pukunsa. Hän ei aio enää kiinni ottaa.

Milada hankki luvan saada käydä Olympiaa katsomassa ja hoitajatar vei hänet tuonne toiselle puolelle. Siinä kaunis Olympia makasi vuoteellaan kuin aave tuhkanharmaine, lutoine kasvonpiirteineen, vapisevine käsineen ja peloittavan soinnuttomine, heikkoine äänineen. Kului vähän aikaa ennenkuin sairas tunsi nuo oudot, tummavarjoiset kasvot, jotka kumartuivat hänen ylitsensä. Sairas pyöritti silmiään yrittäen kiinnittää katseensa häneen… Ah, Olympia tuli kaukaa, kaukaa!

— Noh, Oly, miten sinun on?

— Tuossa, tuossa, sairas tarttui kaulaansa, — olen hengittänyt liian paljon kosteaa yö-ilmaa, liian kosteaa.

— Sinä paranet taas, kuiskasi Milada masentuneena.

Olympian ennen niin sirot "otsakiharat" riippuivat nyt harmaina ja kosteina, hiestä tahmeina suoraan poskilla.

— Ääneni on poissa, — kähisi Olympia, — nyt — aion… hän teki vaikeasti harpunsoittajan liikkeen.

— Ja Fannin pitää laulaa sinun säestämänäsi, — jaksaako tuo niinkuin sinä? — Milada kumartui alas.

— Hän sanoi, — ei — paljo — — mutta hiukkasen, — mutta — mutta, — Olympia kohautti olkapäitään tarttuen vaikenevaan kurkkuunsa. — — Sitten hän pyysi taulun, joka oli vuoteen vieressä ja kirjoitti sille: Fanni on kovin, kovin sairas. — Lääkäri sanoi, — ett'ei hän kestä mitään.

— Sanoin sen isännälle, kähisi Olympia vaikeasti.

— Onko hän hyvä sinulle?

Olympia laski taulun pois kohauttaen olkapäitään. Sitten hän nyökäytti nopeaan päätään sulkien silmänsä. Milada tarttui hänen käteensä.

— Sairas! — kuiskasi Olympia; — ja vastuksien pohjattomuus kuvastui noissa sanoissa. — Kyynel tihkui silmäluomien alta vierien paidan karkeaan poimuun.

— Ehkä sinä lähdetkin takaisin Pariisiin, siellä on sinun parempi elää, yritti Milada leikillä sanoa.

Olympia pudisti päätään, ja kuitenkin haaveksiva hymy liukui hänen huuliensa yli.

— Tervehdi kaikkia, huoahti hän, — ihanaa oli elämä Punatalossa.

Mitkä kuvasarjat lienevätkään kiitäneet verettömissä aivoissa! Goldscheiderin sali, taloudenhoitajattaren musta silkkipuku, rahalaukku, soittoa… Ehkä kaukaisempia kuvia, — — Pariisi, — naurua ja elämää, — humisevia juhlia, — aurinkoisia ratsastusretkiä metsässä, — ja tanssiaisia, joissa paljastettu, välkkyvä naisliha vallitsi… Ja rakkautta, jota oli ollut sydämen kyllyydeksi!

— Ihanaa oli elämä ollut! — Liha oli juhlahumussa maksanut osuutensa kohtalolle… Joka kouristus oli mennyt ohi… nyt vallitsi rauha!

— Suu kiinni, keskeytti karkeasti hoitajatar, — entäs, — kun hänen täytyy, — tohtori on käskenyt…

Milada kumartui pikaisesti suudellen sairaan otsaa ja painoi vaanivan hoitajattaren käteen kultarahan.

— Meidän täytyy olla ankarat, meidän täytyy heistä vastata, puolusteleikse hoitajatar kiireesti.

Toisella puolella oli Fanni täydessä touhussa kuvaten niitä ihanuuksia, jotka häntä odottivat. Pää-osan kuvauksessa näytteli se valkoisenvihreä nauha, jonka hänen piti saada pukuunsa ja kokardi, joka pistettiin tukkaan ja ne unkarilaiset aatelismiehet, jotka tulisivat ravintolaan…

— Niitä sanotaan magnaateiksi, ja ne ajavat kultavaunuissa vihreät sulkaviuhkat takanaan…

Ja Rosina katseli suurin ihailevin sinisin silmin kertojaa…

"Esiintymisen" jälkeen kutsuivat herrat vieraat "taiteilijat" juomaan samppanjaa ja syömään austereita ja mitä ruokalajiluettelossa kalleinta oli. Ja sunnuntaisin tulivat sitten oikeat mustalaiset soittamaan, — ne olivat tummia miehiä, silmät palaen päässä kuin kekäleet… Oh, niitä kannatti rakastaa! Ja puhuen keikaili Fanni pesukaapin yläpuolella olevan puolimustan peilin edessä sylkien runsaasti nenäliinaansa, jättäen huulille hienon vaaleanpunasen veriviivan.

Lopuksi hän lupasi Rosinalle, että hän muistaisi häntä, jos "esiintymiseen" tarvittaisiin avustajia…

— Kun isäntä on hyvällä päällä, niin minä sanon sen hänelle… Minä olisin kyllä mieluummin mallina — noin — esimerkiksi "kaihona" — eli "hämäränä" harsoissa… Kyllä minä vielä pääsen teatteriin.

— Tuollainen taipumus on ihana, sanoi Rosina raskaasti hengittäen ja aivan huumaantuneena.

— Nopeasti ei meikäläinen saavuta mainetta, — lohdutti häntä Fanni suuresti tyytyväisenä siihen vaikutukseen, jonka hän oli kertomuksellaan tehnyt. — — Sitten hän saattoi molemmat vieraansa käytävään yhä vilkkaasti lörpötellen, kysellen ja lähettäen kaikille terveisensä.

— Kuule, Mila, tohtorin, — tuon sinun, — tiedäthän, — Gustin näin minä toissapäivänä… Hän kävi meidän osastossamme… Minä tervehdin häntä, vaikka hän on tehnyt minut näin vaivaiseksi, se hulttio… Vieläkö sinä viitsit pitää hänestä?

Fanni sai yskäkohtauksen. Hento vartalonsa hoippui sinne tänne hänen vetäissään epätoivoisasti henkeään, jonka tyrehti kirkas veri, joka pakkautui henkitorveen. —

— Laitatko luusi paikallesi, senkin riiviö, haukkui hoitajatar, joka kulki ohi kantaen pumpulitukkuja, — vuotappas, kun Schiffer saa sinut nähdä. — Nopeaan hävisi verinen nenäliina Fannin kaapun taskuun. Hän nyökäytti päätään jäähyväisiksi juosten takaisin osastoonsa hoitajattaren kulkiessa haukkuen jälestä. — Lentää sen keuhkorääpäleen kanssa, joka sillä vielä on sisässään, sanoi hoitajatar Miladalle, pudistaen suuttuneena päätään.

— Näittekö — veren, kysyi Rosina Miladalta kauhistuneena.

— Niin me elämme, niin me kuolemme, ajatteli Milada.

— Eikö totta, tuo ei voi elää kauan, tiedusteli Rosina pitäen molemmin käsin hatustaan kiinni, jota rajuilma retosteli. — Ja odottamatta syviin mietteisiin vaipuneen kumppaninsa vastausta, lisäsi hän säälien:

— Juuri kun häntä sellainen onni vartoo. Eikö se ole surkeaa?

Milada ei vastannut. Hänen sielussaan temmelsi pelästettyjä muistoja, — kuin yölintuja valon ympärillä…

Gust on täällä, — Gust oli ollut sairaalassa, — Fanni oli nähnyt hänet. — Siis hän ei ollutkaan Berlinissä. — Hän oli järjestänyt kaikki tuon tosi-asian perusteella, että Gust olisi poissa. Mutta nyt, kun Gust oli täällä… kun hän oli lähellä Miladaa, — jolloin Milada saattoi hänet nähdä, — huomenna, ehkä ylihuomenna viimeistään… Se selvyyden tunne, joka nyt hänet valtasi, oli pelokas ja onneton… Gust palaisi kyllä… Mutta hän oli nyt herra, talon "kundi"… Kun hän käski, täytyi Miladan viedä hänet kauniimman tytön makuukamariin.

— En voi, — huusi hänessä tuska, — en voi… Jätän Punatalon, — kadun, kaiken, — kaiken unohdan, — voin lisäksi…

Hän seisahtui hetkeksi kootakseen ajatuksensa… Rosina katseli halukkaana erään leipomopuodin ikkunaa. Milada nyökäytti päätään… Puoti oli tyhjä, — Rosina otti ananassosetta hymyillen tyytyväisenä myyjättärelle, joka tarkasti häntä epäilevän näköisenä.

— Minun täytyy tehdä loppupäätös tästä asiasta, ajatteli Milada, pian, pian, ennenkuin palaan kotiin, ehkä tapaan Gustin istumassa pöydän ääressä… Gisin tahi Thean seurassa… silloin ei kukaan huomaa mitään… en tahdo… en tahdo, että kaikki tulee ilmi. Ja kuitenkin hänestä tuntui melkein mahdottomalta seurustella Gustin kanssa niinkuin ennen. Milada oli miettinyt liian paljon; hän oli liittänyt hänen kuvansa liian lähelle sisintä elämäänsä… Hän ei voinut hänestä enää irtaantua. — Gustin käden puserrus, hänen hymynsä, hänen katseensa, hänen tahtonsa, hänen voimansa ei tehnyt hänen silmissään enää Gust Brenneristä vierasta herraa. Se oli Miladan omaisuutta, hänen hiljaisinten hetkiensä rikas sisältö. Helluntai-aamu lukemattomine lupauksineen tuli viettelevänä hänen mieleensä. Jaksoiko hän toteuttaa ne kaikki? Usein hän oli ennen sanonut Hornerille: — Mitä minä tahdon, sen saavutan, sen tunnen. Minulla on se varmuus, joka toteuttaa aikeensa.

Mutta tässä hänen voimansa lamautui. — Hänen uskonsa heikkeni, tässä tapauksessa, jolloin tahdontoteuttaminen oli olemassaolon täyttymistä…

— Mutta te ette syökkään… Katsokaa, jos ette heti syö sosettanne, niin sen kuohu sulaa. Sitten se maistuu pahalta… Rosinan ääni kaikui arkana tässä hiljaisuudessa…

Milada nousi seisomaan maksaakseen, — sill'aikaa Rosina tyhjensi kiireesti hänelle siirretyn lautasellisen hedelmäsosetta.

Sitten Milada alkoi vilkkaasti jutella tytön kanssa eikä herjennyt keskustelemasta, ennenkuin he saapuivat Punatalokujalle. — Nousten matoilla peitettyjä käytävärappuja Miladaa vavistutti varmuus Gustin läheisyydestä niin kovasti, että hänen täytyi turvautua käsipuihin. Hän astui saliin niin ihmeen loistavin kasvoin, että kaksi vierasta herraa, jotka istuivat syrjässä juoden mustaa kahvia, tarkastivat häntä uteliaina ja hämmästyneinä.

Tuo Gustin läsnä-olon varmuus oli Miladassa niin elävä, että hän meni suoraa päätä pieneen saliin kiitäen sen poikki. Siellä istui Gisi vieraineen nyökäyttäen hänelle päätään.

Toisen pöydän ääressä istui Bine puettuna uuteen siniseen kiiltosilkkipukuun, koristettu pitseillä; Bine istui yksinään, mutta hänen edessään oli pullo rheiniläistä viiniä, josta hän alituisesti kaatoi lasiinsa kohottaen sen tervehtien naapuripöydän ääressä istuville, nauraville miehille.

Kun Milada aikoi mennä huoneeseensa, kuunnellen sielunsa selittämätöntä aavistusta, seisautti hänet Miller…

— Mitä te sanotte Binestä? Miten on hän muuttunut?! Hän on juonut viidenkymmenen guldenin edestä viiniä vaan yhden miehen seurassa. — Ajatelkaa kirkkaana iltapäivänä? Se on minun ansioni, rakas ystävä. —

— Miten niin?

— Noh, kun te olitte poissa, kuiskasi Miller ovelana, menen minä ja asetan kiiltosilkkisen iltapuvun hänen huoneeseensa, — enkä sano mitään. — Viiden minuutin perästä katselen avaimenreijästä, — Bine kompuroi sisällä puiden nyrkkiään. — Mutta iloisella päällä hän on. — Ja yhden herran kukkaron hän on jo tyhjentänyt. — Tämä on vasta liikettä! Siinä täytyy käyttää tuhannen juonta ihan kuin sodassa.

Milada palasi heti Millerin seurassa saliin.

Hän tiesi, että hän oli pettynyt. — Hän ei etsinyt enää Gustia. — — Yö läheni. Vieraita tuli ja meni. Täytyi jo lainata tyttöjä Zimmermannilta, herttainen Rosina kulki miehen sylistä toiseen ja Milada unohti öisen toimintansa touhussa pelkonsa ja odotuksensa, joka iltapäivällä oli hänet vallannut. — Vaan yhden kerran kiintyi hänen huomionsa saliin.

Hän näki Binen helakanpunaiset kasvot keskellä nauravien miesten joukkoa, kuuli hänen kiihtyneen äänekkäästi kirkuvan äänensä, näki hänen raivoovat liikkeensä ja heristelevät nyrkkinsä, — tyttöjen kovasti rääkkyessä ja miesten kuunnellessa innokkaina henkeään pidättäen. — Tällaisia salaisuuksia ei kuullut joka päivä. —

— Noh, mutta maalaiset ovat sikamaisia. Tietysti pappi on pelin alkuunpanija. —

Milada astui lähemmäksi kuullakseen, miten Bine kertoi. Minä syöksen sen roiston kaulaan, noin, noin —

— Mene sinne, Schniagl, hän tarvitsee mallin.

— — — Minä sanon: Kuole!

— Sitä tämä oli! Bine kertoi onnettomuutensa kaikille.

Juopuneena hän huumasi itseään vielä vihallaan, niin että veri tummana syöksyi hänen silmiinsä. — Ja näitten hirnuvien miesten kuullen — tuo harkitseva, epäilevä, sulkeutunut Bine!… Oi, kyllä hän oli mennyt alaspäin!

— Älä huuda noin, ajattele hiukan, sanoi Milada, tarttuen Binen käsivarteen.

— Kuolema Cyrillille! Bine löi nyrkkinsä pöytään.

— Henki pois, huusi hän.

— Oikein. Hyvä, ett'et ottaisi muuta. Milada kohautti olkapäitään. Suuressa salissa hyökkäsi Miller hänen kimppuunsa:

— Mitä sanotte! Taas hän on juottanut kaksitoista pulloa rheiniläistä viiniä! Mitä sanotte siitä, rakkaani?

Rappu ylös, rappu alas, huonosti valaistuja käytäviä täytyi Miladan hiipiä, kuunnella ovien takana, vaatia rahaa vastahakoisilta tytöiltä — rauhoittaa niitä, — taasen kiihoittaa niitä menemään saliin ja tehdä tiliä Millerille, — kaikessa kiireessä piti näyttää tekonsa toteen, selittää, väitellä asioista tahi vastaanottaa olkaansa kohauttaen epäilyksen purkauksia, — se oli Miladan hivuttava, ei koskaan rauhaa suova yötyö. Sillä välillä piti hänen ottaa tilauksia vastaan, järjestää kyökkiasiat, tehdä voileipiä ja palvella ja saattaa ulos vakituisia vieraita.

Hänen täytyi avata pukunappeja, kiinnittää ne, järjestää hiuslaitteita, — vahtia sisäkköä, että hän pian korjaisi pois lemmen hurjistelujen jäljet, aina tuntien sitä sisäistä hermostuttavaa pelkoa, joka kiduttaa kaikkia tällaisten laitosten omistajia ja taloudenhoitajattaria ja pitää ne alituisessa ärsyttävässä jännityksessä, nimittäin pelko siitä, että arvaamaton poliisitutkinto pääsisi talossa sellaisten asianhaarojen perille, jotka eivät ole luvallisia ja synnyttäisi sellaisen häväistysjutun, jonka seurauksia ei voinut arvioida.

Kello kaksi aamulla syntyi talossa metakka. Milada ei ollut edes salissa, kun Miller juoksi sieltä ulos pois suunniltaan ja epätoivoisena huutaen taloudenhoitajattarensa perään.

Kun tämä tuli alas saliin huoneista, oli metakka jo täydessä käynnissä…

Bine oli keskellä huonetta puolialastomana, pitäen tuolia korkealla ilmassa, huutaen kuin järjetön. Miehet olivat pelossaan paenneet hänen läheisyydestään.

Mutta pahin oli se, että Miller oli lyyhistynyt, käsiään vääntäen, mykässä toivottomuudessa erään herran eteen, joka oli näyttänyt poliisimerkkinsä ja joka kirein kysymyksin toimitti tutkintoa.

Mitä oli tuon tytön kertomus? — Oliko hän sääntöjen mukaisesti ilmoitettu poliisivirastolle? — Millainen oli talossa vallitseva laskujärjestelmä? — Pidätettiinkö tyttö väkisin? — Selvää oli, ett'ei tyttö suosiolla täällä pysynyt. — Ja yleensä, millaista elämää talossa vietettiin? — Oliko Millerillä täällä rikoksellisia ja laissa kiellettyjä huveja tarjolla?

Ja muita täänkaltaisia epämukavia kyselyjä sateli.

Vavisten, sanattomana kuin teossa kiinni saatu suuri pahantekijä, seisoi Miller tutkintoa pitävän edessä.

— Tiesinhän sen, — ajatteli Miller, — kaikki raukee ylitseni, nyt se on tapahtunut, — nyt se on tapahtunut! Poliisit, — oikeudenkäynti, — sanomalehti-kirjoitukset, — vankila, — ja ikuinen yö… Nämät mielikuvat pyörivät Millerin päässä, kun Milada saapui äkäten heti, millainen oli asema.

Ennen kaikkea pistettiin Rosina ja eräs heiluvalettinen Anna, joka oli lainattu Zimmermannilta, hiilisäiliöön. Leski taas hävisi keittäjättären apulaisena kellarikerroshuoneustoon. Sitten Binen yhä raivotessa juopon käheällä äänellä, viskaten tuolin viinipulloille ja laseille, läksi Milada pelastamaan Millerin, joka sammuvin katsein vilkutti hänelle. Äänellä, jossa kaikui täysin horjumaton varmuus nöyryyden sävyssä, selitti Milada kaikki Bineä koskevat asianhaarat.

Hän lupasi heti paikalla tuoda kaikkien tyttöjen todistukset, näytti Binen virheettömässä kunnossa olevien asiapapereitten ohella muitakin poliisikamarista saatuja kirjoja, — sekä talossa pidettyjen viimeisten tarkastusten pöytäkirja-otteet ja ilmoitustensa vakuudeksi hän turvautui herra Teobald Sucherin nimeen, joka perustamisesta saakka oli ollut salin asioitten valvoja.

Itsestään oli selvä, että armollinen rouva oli valmis heti sulkemaan salinsa herra komisariuksen käskystä, kunnes seikkaperäisempi tutkimus olisi selvittänyt liikkeen säännönmukaisuuden.

Komisarius vastasi kyllä luopuvansa siitä, koska oli saanut riittävät selitykset. Ainoastaan tuo juopunut olento tuossa näkyi ansaitsevan putkaan viemisen. Muuten täyttääkseen tunnollisesti tehtävänsä, saapuisi hän läheisinä päivinä…

Sitten hän pujahti varalla pidettyyn päällystakkiinsa…

Milada vaihtoi silmäyksen Millerin kanssa jättäen tuolle huokaavalle velvollisuuden suorittaa viimeiset muodollisuudet.

Porttivahdinrouvan avulla heitti hän raivoavan Binen päähän peitteen, laahaten hänet pois huoneesta.

Hurjasti pyörivin silmin istui Bine huoneensa lattialla.

— Mene sänkyyn, kiljui Milada, sulkien oven käytävän puolelta.

Vasta myöhäisenä aamuna rauhoittui sali. Kun Milada astui huoneeseensa, saavutti hänet Gisi yöpuvussa. — Kuule, Milada, Seidner oli myös eilen salissa… Siitä pitkästä ei ole mihinkään, ei huoli enää tytöistä… Ei kestään, sanoi Seidner… Mutta tohtori, Gust-kulta lähetti meille kaikille tervehdyksensä. Sinun pitää mennä hänen luokseen! — Oletko iloinen, kysyi Gisi uteliaana katsoen Miladaa…

— Voi sinua, hupakkoa, mitä se minua koskisi, sanoi Milada liikkumatta ja hiljaa.

— Minä luulin aivan vissisti, vastasi Gisi puoliääneen ja kuin loukattuna.

Mutta heti hän heltyi taas ja sanoi: Katsoppas! — Käsissään hän piti suuren suurta omenaa, joka oli kullankeltainen, granaattipunaisine suonineen. — Tämän antoi Seidner minulle. — Hän on oikea viisaustieteilijä… Mutta se pitkä ylioppilas ei kelpaa mihinkään. — Hänen nimensä on Joszi. Mutta sitä — katso sitä voisin rakastaa. Jos hän vaan — — Äkkiä Gisi pudisti päätään ja kiertäen molemmat käsivartensa Miladan kaulaan, suuteli hän häntä hurjasti suulle.

— Sinulle omena kuuluu, kuiskasi hän haikeasti ja hävisi…

Milada painoi sileän, viileän hedelmän lämpöisiä poskiaan vastaan. Vaikka tuo lähetti oli outo, niin olihan tuo ilosanoma toki tänään saapunut.

Kaksi päivää tämän jälkeen, jolloin päivällinen oli jo aikoja sitten syöty, astui Michal Miladan huoneeseen. —

Koska Milada kirjoitti, istui Bine kotvasen pää alaspainuneena liikkumattomana.

— Onko sinulla jokin asia, kysyi Milada katsahtaen vilahdukselta häneen.

— On, — sanoi Bine syyllisenä, — olisi minulla jokin tärkeä asia.

— Mikä siis?

Bine katsahti ylös, hänen katseensa harhailivat levottomina. — Oletko suuttunut, kysyi hän epävarmalla äänellä toistaen kiihkeästi ja syyttäen. — Oletko sinäkin suuttunut?

Milada pudisti vitkaan päätänsä. En ole suuttunut, vaan minä säälin sinua… Miten sinä saatoit tuon tehdä?

Bine teki kieltävän liikkeen. — Tiedän kaikki… Minä en siis saa jäädä tänne… Lähden tietysti pois!

— Onko sinulla rahaa?

— Ei, enkä tarvitsekaan… Vaihda minut johonkin toiseen paikkaan, kauas, kauas toiseen kaupunkiin… Täällä olen kaikkien naurettavana ja oman itseni pilkkana… Jos jään tänne, tiedän, että tuossa, tuossa olen istunut ajatellen kaikkea ja iloiten… Silloin viha nousee minuun… Minun täytyy riidellä ja tapella… Kun olen poissa, on kaikki hyvä… Ei kukaan tunne minun juttuani… Ei kukaan tuuppaa minua sanoen: tyhmä naikkonen olet!…

— Mutta…

— Katso, olen saanut jo vastauksen kirjeeseeni. Bine veti kirjeen esille aukaisten sen… Se on saksaksi, sanoi hän Miladalle, joka epäröiden katseli sitä.

— Hyvä Jumala, — Spizzariko on hommannut sinulle paikan, — miten sinä sellaiseen suostuit… Mutta sisimmässään hän tuumi: tuo on taas sama varovainen, itsetietoinen, tarmokas olento… Hän ei vitkastele, ei anna sysätä itseään mihin vaan… Etsii oman tiensä… oman tiensä! Vahinko, että se rajoittui tällaiseen ahtaaseen alaan!

— Yhdentekeväähän se on, vastasi Bine tyynesti Miladan empiessä.

Tuo vaatimaton lause, joka ilmaisi täydellistä alistumista ja toivottomuutta, koski Miladaan. Hän sanoi lämpimästi sivellen työn kovettamilla käsillään Binen sileitä, paksuja käsiä… Bine, sinä olet tehnyt monta tuhmuutta… Mutta ole tällä kertaa — viisaampi! Älä mene noin ajattelemattomasti Punatalosta!… Täältä meno merkitsee alemmaksi vajoamista.

Michal tuijotti eteensä… Kaikki tekevät pilkkaa onnettomuudestani. Hän teki poistavan liikkeen Miladaa kohden… Tiedän… se oli oma syyni… Mutta jokin pakkautuu kurkkuun — lopetti Bine matalalla äänellä, — minun täytyy rääkkyä kuin hullu eläin.

— Sinä et saa juopotella.

— Minä olen aina juovuksissa,… sanoi Bine hiljaa itsekseen veren lentäessä hänen kasvoihinsa… Hän häpesi.

Milada käänsi päänsä pois.

— Miten paljon eikö ollut vieläkin inhimillisyyttä tuossa naisessa!… Miten paljon eikö ammattihaureudella olisi vielä hänessä hävittämistä!

Ja kuin ennustaja näki Milada lankeemuksen seuraavan lankeemusta, kuilu kuilulta, — jonka pimeyteen Binen minän täytyi pelastuksetta hukkua.

— Auta! Auta! Ääni huusi hänen sisästään.

Tässä eivät auttaneet Hornerin saivartelut eivätkä hänen kaulaa katkovat ajatushyppynsä. Hänen omat toiveensa — olivat sairaat, harhailivat ilman päämaalia… Milada hengitti syvään. — Etäisyydestä kaikui Gustin rauhoittava ääni: Fanni saa vapaapaikan keuhkotautiparantolassa… Tänne hän ei saa enää palata. Hänet tahdomme pelastaa.

Nämät muutamat sanat olivat voimakkaammat kuin kaikki tunnehoureet, jotka kohosivat kuin värikkäät kuplat suosta… Siten apu lähestyi, koruttomana, näkymättömänä, mutta soveltuen todellisuuteen ja tehden liiton elämän kanssa. Hän jaksoi tuon tehdä… Gust — tuo vapaa mies! — Kaikki muut olivat orjia hänen rinnallaan.

Hetken kuluttua sanoi Milada tyynesti: Minä antaisin sinulle neuvon Bine, mene palvelemaan!… Sinä olet vahvarakenteinen, et pelkää tehdä työtä… Anna kirjasi poliisilaitokseen takaisin, minä tulen kanssasi paikanvälitystoimistoon.

— En voi enää tehdä työtä, vastasi Bine lyhyesti ja uhmaten.

— Miten et voi? Olethan tehnyt vuosikausia raskasta työtä kotonasi.

— Kotonani? Silloin olin iloinen, työ oli leikkiä. Nyt minun täytyy juoda, nauraa, huutaa, nyt minun täytyy unohtaa paljon suruja, jotka pakottavat päässäni. Yöt päivät ne rasittavat minua… Sellaiset ihmiset jaksavat tehdä työtä, joiden ei tarvitse mitään mielessään hautoa… Enkä — en tiedä mistä syystä, — mutta minä en jaksa enää tehdä työtä. Olen aina väsynyt.

Taasen hän tuijotti välinpitämättömänä kiinnittämättä katsettaan mihinkään varmaan paikkaan, tämä teki hänen kasvonsa melkein eläimellisen tylsiksi. Ja Milada tiesi, että Bine puhui totta. — Sekö oli juuri tämän elämän hävittävä voima? Kuin ohuilla silkkilangoilla kietoivat sen joutilaat pitkät tunnit, tahdon, tarmon, ne lamauttivat elämän voimat, pirstoen kaikki vaistot veltostuneissa jäsenissä. Se, että nämät naiset pelkäsivät ihmisiä, ja lyyhistyivät valottomiin kolkkiin, ei johtunut sielullisista, — vaan suorastaan ruumiillisista syistä, sillä nuo öisten hurjastelujen kuluttamat naisruumiit, jotka päivät viruivat puolihorroksissa, eivät jaksaneet enää elpyä, eivät parata, eivätkä alkaa uudelleen ponnistaa.

Nyt yhteiskunta vaatii, että noitten olentojen pitää jaksaa iloita, yrittää, kohota, toimia ja toivoa… Vaatikaa, — että tulehtunut, pahaksi paahkaksi turvonnut sormi taipuisi sirona ja notkeana, että se jaksaisi johonkin tarttua ja pitää siitä kiinni. — Menkää, menkää, hornaan vaatimuksinenne!

— Nämä naiset eivät ole itse tahtoneet rappeutua, se rappeutuminen on iskenyt heihin kuin tauti murtaen ne.

— Syy heidän turmioonsa on se maaperä, jossa heidän olemuksensa juuret ovat, josta heidän olisi pitänyt saada imeä voimaa ja eloa, mutta jolta teidän ihmisten ylpeys, viha, teidän kuvaamattoman julma siveysoppinne on täydelleen riistänyt lämmön, siunauksen ja elämisen mahdollisuudet.

Siksi Milada sanoi puristaen lujilla työn uurtamilla kourillaan Binen kättä, joka oli pöydällä:

— Ehkä on parasta, Bine, että itse valitset tulevaisuutesi. Ehkä muualla harkitset kohtaloasi tyynemmin. — Minä menen itse Spizzarin luo… Mutta yhden seikan painan mieleesi… jäänetkö tänne tahi poistunetko, älä menetä itseäsi!

— Niinkauan kuin et itse joudu epätoivoon, ei elämä mahda sinulle mitään. Se on varma tosi.

Spizzarin toimisto oli kaikkein mutkikkaimmassa juutalaiskorttelikunnassa, kapea, tuskin päänkorkeudelle kohouva ovi johti tulijan mustaan, savuttuneeseen, matalaan, mutta sangen laajaan huonepahaseen, joka samalla oli kyökki ja makuuhuone. Keskellä kirstuja, koreja ja nyyttejä, joissa oli pito- ja liinavaatteita, istui kuivettunut kuin keltaisessa usvassa uiva Margot, jonka vasemmanpuolinen väärä lonkka ihan hävisi suureen, ruskeanahkaiseen eukkotuoliin ja joka innokkaana syventyi suureen palkollisluetteloonsa, heti kun ovi vaan narahti. Sen ohessa hänen pelokkaat, veristyneet silmälautansa vilkkuivat sisäänastuvaa kohden, ja hän laski kuuluvan helpotuksen huokauksen tuntien Miladan — Miladan kysyttyä jotain, viittasi Margot vaieten selkänsä taa ja Milada astui tapeettioven kautta pihalle. Sieltä johtivat kapeat, mutkeltavat rappuset liikkeen kaikkein pyhimpään, vanhemman sisaren toimistoon, jonka liikekyltti oli sangen viaton ilmoittaen hänen harjoittavan "kaunistustarpeitten ja terveysesineiden" kauppaa.

Milada kolkutti ovelle; kun rouva Spizzari oli katsonut "luukun" läpi ottaakseen tarkasti ja sangen monipuolisesti selvän, millaiselle asialle vieras tuli, ripusti hän mustan esiliinansa naulaan ja aukasi.

Hän oli joltisen leveälonkkainen nainen kaksoisleukoineen. Hänellä oli väritön, joskus vaaleaksi värjättynä ollut tukka, joka sileäksi kammattuna oli mustien ja valkoisten haivenien raidottama. Hänen toinen silmänsä oli petomaisen teräväkatseinen, toinen oli sammunut ja sokea, painuneena raskaan silmälaudan alta syvälle kuoppaan. Tämä rouva oli erilaisimmissa piireissä tunnettu ja pelätty tyttökauppias, sikiönkarkoittaja ja salaperäisten tapahtumien avustaja madame Nelly Spizzari — oikeastaan Spitzer, — entinen tanssijatar, kuin hän aina itse ylpeänä esiintoi ja viiniasioitsija Jochele Spitzerin laillinen aviovaimo, — joka oli elämällään saattanut tämän aviokumppaninsa hulluinhuoneeseen.

Rouva Spizzari istui tavallisesti toimistossaan kunnioitusta herättävän sanomalehtien ja painotuotteitten peittämän kirjoituspöydän ääressä, mieskorkuisten hyllykaappien keskellä, joita oli huoneen kaikilla seinillä ja joiden edessä oli vihreät uutimet. Kaapeissa oli suuria ja pieniä postipaketteja, valmiiksi sidottuja ja suljettuja tukkuja, malleja, laatikoita, joissa oli itämaalaisia harvinaisuuksia tehtyinä vahasta tahi kummista, salaisia apukeinoja ja muita kaluja. Lisäksi siellä oli kirjoja ja valokuvia, joiden näkyvä osa oli viaton puutarhakuva. Kaikkea tätä oli mitä parhain ja täydellisimmin lajiteltu varasto, — kuvaamaton esineitten ja pikkulippaitten kokoelma, joita myytiin asiantuntijoille korkeasta hinnasta. Mutta hyvin kunnioitettavan "kolikkojoukkonsa" ei Spizzari ollut koonnut tämän liikkeen yhtä vähän kuin sisarensa Margotin hoitaman paikanvälitystoimiston avulla, vaan ainoastaan sikiönkarkoittamisella ja hommaamalla tyttöjä julkisiin porttoloihin, — mutta hänen liikkeensä oli ankaran "tunnollinen" niinkuin hän itse kehui: Ei lihankiloakaan viedä minun kaupastani "noille." — Sanalla nuot hän käsitti kaikki ulkopuolella Itävaltaa olevat parituslaitokset.

Rouva Spizzari oli noissa kolminaisissa liikeyrityksissään kehittynyt ylen säännölliseksi. Hän ei sietänyt, että asia, jonka käsittely kuului toiseen huoneeseen, ratkaistiin toisessa.

Siksi hän nyökäytti nytkin heti Miladalle ystävällisesti päätään vetäen eräältä kohdalta vihreän uutimen syrjään, josta ilmestyi ruskeaksi kiilloitettu sangen taitavasti kaappiin tehty salaovi. Se huone, mihin hän vei Miladan, oli aivan pimeä. Spizzari väänsi nappulaa, silloin tuli näkyviin pieni, paljas huone, joka oli eteisen tapainen. Sen kaluston muodostivat meriruokotuolit ja pitkä pöytä, jolla oli kaikenlaisia kuppeja, erilaisine sikarineen ja paperosseineen. Konjakkipullo kuuden lasin ympäröimänä ja jotensakin kulunut korttipakka, joka kai oli joutunut sinne tilapäisesti, täydensivät huoneen sisustuksen. Huone näytti olevan ilman ikkunaa.

Yhdessä nurkassa oli suuri, laatikonmuotoinen, leveä musta laukku, jonka sulki englantilainen lukko. Rouva Spizzari teki suosiollisen liikkeen. — Hyvä, että te tulitte, eikö teidän emäntänne — Spizzari lausui viime sanan kovin halveksivasti vitkastellen. — Pikku asioista se kääntää perseennsä ihmiselle.

Rouva tunsi hyvin Miladan. Hän oli seurannut Miladan kehitystä "liikkeessä", ollen aina valmis myöntämään hänen olevan toimeliaan ja etevän… Meillä ei kai Jumalan kiitos ole keskinäisiä selvittämättä olevia asioita? Eikö niin?

— En usko, että on, rouva Spizzari. Mutta te tiedätte kai hyvin, että Michal tahtoo muuttaa.

— Hän on vielä sangen sovelias teille ja hänelle itselleen on teillä olo edullinen… Onko hän viisas?

— Noh, mitä paikkoja teillä on tarjottavana? Yhden minä heti jätän huomioonottamatta, Nelly — Galizian.

— Oletteko kuullut jotain? Olisinko hullu! Entisestä E. Goldscheiderin liikkeestä lähetettäisiin tyttö Galitziaan!… Se olisi ravunkulkua… Te olette jo oppinut puhumaan vähän Millerin tapaan, hyvä lapsi. — Mutta hän oli siitä huolimatta hyvällä tuulella, asetti sarvisankaiset rillinsä nenälleen ja aukasi avaimella, joka roikkui hänen kellonvitjoissaan, salaperäisen mustan laukun. Selaillen kirjoituksiaan ja muistiinpanojaan ja kastaen sormenpäitään aukasi hän kirjeitään lempeällä kädellä silitellen pieniä kokoonkäärittyjä paperiliuskoja ja kysyi kuin sivumennen: 530, miten paljon hän on teille velkaa? Mitkä prosentit lupaatte antaa, neiti Milada?

— Hän on 350 guldenia velkaa, rouva Spizzari ja tehän tiedätte, että me vaadimme 30 prosenttia. Mutta me tekisimme tällä kertaa mieluimmin vaihtokauppaa. Me tarvitsemme uusia tyttöjä. Me tarvitsemme syksykautta varten, — sanokaamme elokuusta alkaen, — tuoretta väkeä.

— Elokuussa Redisch lopettaa liikkeensä Agramissa. — Silloin saatte 25 prosenttia. Nautalihasta täytyy teidän maksaa enemmän… Mitä sanotte? sanoi hän vetäen kirjeen esille, — jostain täytyy teidänkin luopua kaupanteossa — te mustalainen! — Nyt kun on kylpyaika, on naiskysyntä suuri.

— En anna groscheniakaan perään, rouva Spizzari… Te tunnette periaatteemme… Mutta onko teillä varmoja tarjouksia nykyään?

— Odottakaa, lapseni, enhän voi esittää teille lantakinttuja; mitä Lehmann Kaschausta lähettää, ei teikäläisiä herroja innostuta — — se kuuluu mäelle. Noh, katsotaan!… Olmützista, Ostrausta, Znaimista, Brünnista tulee vaan roskaa… Aussigissa, Aussigissa, siellä ovat Weberiläiset. Ah, ne maksavat huonosti, — rouva tuuppasi rillit otsalleen. — Weberillä on hyvää tavaraa, mutta naiset tulevat melkein alastomina talosta… Vanhanaikainen porttolanpitotapa… Siksi ei sieltä voi paljoa vaatia — 45 prosenttia saatte.

— Ei puhettakaan sellaisista!

— Neiti Milada, te kelpasitte liikkeeseenne kuudeksi vuodeksi, ettekä totta vie ollut mikään kaunotar.

— Olin liikkeessä vaan neljä vuotta, Nelly. — Enkä voi sitä aikaa kiittää. Eikö teillä ole muuta tarjottavana?

— Mitä merkitsee "muuta"? Pannaan Aussig pois. Minulla on tässä, — rouva laski kätensä paperille. — Tahdotteko tehdä hyvän ja vakavan kaupan? — Minä puhun teille avomielisesti. Te ette ole hullu, ja te suostutte Aussigiin silloin 45 prosentista, kun saatte kuranttitavarasta muualla vain 25 prosenttia. Me olemme jo voidelleet toisiamme molemmin puolin. Mutta minä sovin vielä kaupoissa kanssanne ja hyvän kaupan teenkin. Te ymmärrätte minut. — Mitä sanotte Budweisista, — Fischerin laitoksesta?

— Noh?

— Mitä "noh"! Jos se kelpaa herroille, niin korvaa se kaikki teidän neidillenne kaksin verroin… Uskokaa, ne ihmiset, joilla on rahaa, haisevat ihan eri lailla. Miller on kuin vanha virsikirja. — Mutta Fischer! — Hän on ruhtinaitten ja kreivien oikea käsi. Tarvitseeko hän naisia? — Hänellä on antaa teille tyttöjä… Ja hän saa niitä vaikka Punaselta mereltä asti… Mutta hän haluaa päästä eräästä tytöstä.

— Päästä, rouva Spizzari ja vaan Budweisista. Mitä tämä on?

— Olkaa höpisemättä. Te ymmärrätte omaa liikettänne hoitaa, mutta ylimalkaista tyttöliikettä ette ymmärrä, ette nimeksikään, vastasi Spizzari ylen tuiskivana. — En ole ottanut tyttöä myytäväksi en teitä, enkä muitakaan varten. — Tyttö on harvinainen tilaisuus… Jos Fischerille ei olisi tapahtunut onnettomuus, ei häntä olisi saanut nähdä tässä kaupungissa ollenkaan… Hänellä on ollut häväistysjuttu luutnantin tähden, — poliisi luulee tytön jo kadonneen… Velkoja hänellä ei ole ja Fischer maksaa 40 prosenttia. — Noh! — Eikö tämä ole oivallinen kauppa?

— Onko teillä valokuva?

— Totta kai! — Hän otti kirjeestä valokuvan tarjoten sen Miladalle.

— Noh? — Eikö se ole erinomainen ilmiö? — Eikö? — Sovitaanko kaupoissa? Hyvää? — Fischer on oikea ritari. — Hän kirjoittaa, — ja miten! — Hän menettää tällä kaupalla. — Niin, olkaa hyvä, upseerien kanssa on tyttö ollut tekemisissä, se on hitonmoisen harvinainen juttu… Ehkä hänen ei tarvitse maksaa muuta kuin 30 prosenttia…

— 40, Nelly!

— 40-30 même chose! (samaa se). Kun Budweisin Fischer tekee kauppaa nykyään Millerin kanssa, niin hän sylkäsee kirjeeseensä… Mutta minulla on täysi vapaus sopia itsenäisesti. Tavanmukaiset prosentit kirjoitatte Millerin saataviin,… lopun otan minä välityksestä.

— Tämä on hyvä kauppa teille, — vaan ei meille. Jos tytöllä ei ole velkoja, ei hänellä ole vaatteita. Sen seikan tunnemme jo tyystin… Meidän Binemme voi hyvin näyttäytyä. Fischerin pitää antaa tytölle hyvät vaatteet tahi maksaa 75 prosenttia käteisesti. Mitä poislaskemiseen tulee, hyvä Nelly, on paras tehdä se laillisessa muodossa, muuten se on veteen viskattua rahaa.

— Jääräpää, mutisi Spizzari kiukkuisena.

— Käyttäkää hyväksenne Fischerin asemaa, jos hän kerran on pinteissä. Minä tunnen tällaiset jutut. Kyllä silloin saa rahoja heltiämään.

— Hyvä ihme, millainen te olette!

— Noh, rouva Spizzari, kyllä minuakin vähän arveluttaa ottaa taloon tyttö, jolla on poliiseja kintereillä. Niin, niin, olkaamme rehelliset. Fischer ei ole muuten mikään jänishousu. Hän on kyllin hyvissä kirjoissa "etsivien" kanssa. Mutta kuten sanottu, en aio enää kinata. Joko hän maksaa 75 prosenttia, — 50 meille, — 25 teille, tahi hän antaa tytölle täydelliset kapiot… Kaikissa tapauksissa, me pidätämme Binen matkakirstun, kunnes uusi tyttö saapuu… Se on oikeudenmukainen valtamme, kuten tiedätte. Minua surettaa lähettää Bine tuollaiseen taloon. — Vanha punataloylpeys sävähti nuoressa taloudenhoitajattaressa…

— Mitä Bine on! Sama onko omena mätä sisältä vaiko päältä… Maksakaa 12 1/2 prosenttia käteisesti minulle ja te saatte tavarani.

— En voi. Täytyisi maksaa omasta taskustani. Kuulkaa, rouva Spizzari, älkää kaupitelko! Me emme anna käteistä rahaa, jollei meillä ole varmaa takuuta. —

Spizzari heilutti päätään. — Kaikki riippuu Fischeristä. Se riiviö tappaa minut. — Miten järjestämme suoranaiset kulunkini?

— Ne me suoritamme, se on itsestään selvää.

— Pitääkö minun mankua ne teidän neidiltänne…

— Minä maksan ne, kun tavaran jätätte, omasta lompakostani… Siis kauppa on varma kuin pankissa, lopetti Milada puheensa tarjoten kohoutuen kätensä.

Spizzari piti siitä kiinni.

— Minä pidän teistä. — Teillä on pää kuin partaveitsi. — Minä pidän teistä enemmän kuin koskaan ennen. Teillä on, totta vie, hyvin käytetyt kädet! — Kaiken teette siis vaan emäntänne hyväksi?

— Oh, vastasi Milada kevyesti, — ansaitseehan siinä itsekin.

— Mitä vielä te ansaitsisitte! Jätätte kaiken sille pitkälle vanhalle piialle. —

Spizzari seisoi hetken miettivänä, sitten hän otti rillit nenältään, pisti Fischerin kirjeen syvään rintojensa väliseen kuiluun, sulki huolellisesti mustan asiapaperilaukkunsa ja viittasi Miladalle…

Milada ei uskonut silmiään. Äkkiä salaperäisen koneiston kulettamana hävisi harmaa seinä näyttäen valkoisen kultanupuilla koristetun oven. Myös se aukeni ja Milada näki ihanimman ja komeimman kylpyhuoneen, minkä eläissään oli nähnyt. Hänen ammattinsa oli antanut hänelle tilaisuutta nähdä mitä erilaisimpia hotelleja, yksityishuoneustoja ja yökorttereita, mutta hän ei ollut koskaan voinut kuvitella näkevänsä hämmästynein silmin tällaista hienostunutta loistoa, missä välkkyi vaaleanpunainen marmori, valkosäteilevä kristalli ja vedensiintävä atlassilkki, jonka yli riippui kukka ja kirsikkamarjaoksia. — Täällä oli satoja valonliekkejä, satoja välähdyksiä… Hyvien hajuvesien pilviä lemusi huumaten… Ja kun vesi valui simpukankuoren muotoiseen vesivannaan, kuului hiljaista salaista soittoa…

— Sus' siunatkoon, sanoi Milada.

— Sen uskon, vastasi Spizzari, jonka sokeakin silmä tyytyväisenä liikahti…

— Mutta miksi teillä on tuollainen laitos?

— Katsokaa! — Koska tuossa vieressä… Vedensiintävä silkkiuudin huojui syrjään ja yhtä harkitun ylellinen makuuhuone tuli näkyviin…

Mykkänä seisoi vieras.

— Täällä voisi keisari huvitella, sanoi Milada kunnioituksensekaisella äänellä.

— Lienee käynytkin täällä lurjustelemassa, vastasi Spizzari.

— Nyt näette, miten Nelly kuvittelee voivansa asiansa järjestää, sanoi Spizzari, kun he palasivat takaisin. — Järjestäisin kaksikymmentä tällaista huonetta, oven kohdalla on valoton, sitten on pelihuone, talvipuutarha… Hän kehasi… Lapseni, minä olen tutkinut Nizzaa. Siellä ansaitaan miljooneja… Eikö totta, neiti Milada, tuota ei kustanna hurskas neiti Miller.

— Sehän on kuin unta, sanoi Milada tuijottaen ruskeisiin, likaisennäköisiin kaappeihin, joiden taa loistava ihanuus oli salattu.

Spizzari tarttui Miladan käteen sanoen merkitsevästi:… Kuulkaa, lapsi, eikö hän aio myödä.

— Myö-dä! — Milada hätkähti vähäsen. Hän ei ollut ottanut tuota mahdollisuutta vielä ollenkaan huomioon… Miller möisi liikkeensä! — Vieraat ryhtyisivät siihen. — Milada — olisi liikanainen, — hänet ajettaisiin pois. — Hän ei ollut valmistautunut tuohon. Se tuli liian äkkiä, liian varhain hänen suunnitelmiinsa. — Mutta se ajatus tuli. — Hän ei ollut sitä tahtonut, — eikä tahtonut. — Se tuli kuin kohtalon iskusta.

Ja hän tunsi kulkevansa kohtaloaan kohti vastatessaan. — Jos vaan saadaan sopiva hinta. Liikkeessä on paljon työn ja kapitaalin arvoa.

— Kapitaali on sivuseikka, lapseni. — Ja mitä työhön tulee! — Meidän kesken sanottu, Miller ei osaa lakanaa levittää… Kyllä me tiedämme, kuka liikettä hoitaa. Pitää tietää, kuka kauppaa tekee. Voi miettiä. — Mutta kysymys ei maksa rahaa. — On kysymys vaan siitä, — Spizzari lausui tavut painolla, — jos te, jos te tahdotte, että se myydään. —

— Noh, — heitti Milada sanat väliin, — lopuksi, täytyy minun sanoa, että minulla on sopimuskirjan perusteella lähin oikeus siihen. — Lopuksi en minäkään ole ilman pääomaa.

— Oh! Luuletteko, että meikäläisten kesken ei puhuttaisi teistä! huudahti Spizzari kuin sähkön iskemänä. Muutamille ihmisille on asemanne selvä kuin kymmenen sormea.

— Asian laita on se, sanoi Milada, — että minä olen ottanut nimiini Goldscheiderille olevan kiinnitysvelan. — Myös on minun käsissäni Kesslerin kanssa toinen pienempi velka. — On siis vaan muotoasia, olenko tänään osakas vai enkö. — Millerin kanssa pitää kauan sovittaa, hän epäilee kaikkia. Hänet täytyy valmistaa tähän kauppaan. — Jos te tänään sen esitätte, vaatii hän mahdottomia summia. Mutta jos minä esitän sen liikepulan aikana, kun hänen vatsansa on kipeä, jolloin tulevaisuus tuntuu hänestä mustalta, jos minä käytän vaillinkia hyväkseni tahi panen sellaisen toimeen, — Milada yskähti, — niin silloin voi jotain asiaa lävitse ajaa hänen suhteensa.

— Minähän sanoin, että teillä on hyvä pää, neiti Milada, — huusi Spizzari innossaan, teidän kanssanne on ihana tehdä työtä. — Jos Jumala meille päiviä suo, niin… hän katkasi puheensa. Myös Milada astui ovea kohden — molemmat huomasivat, — että oli tarinoitu kyllin.

Nyt seurasi harvinainen suosionosotus, joka vaan tuli liikesalaisuuksien tuntijain osalle. Nelly saattoi vieraansa portaille asti ja taipuen alas hän huusi: Älkää loukatko itseänne portaissa, lapsukaiseni! —

Milada pääsi lopulta kadulle. Hän tunsi vaistomaisesti ja erityisellä mielihyvällä, että hän ensi kerran oli toiminut itsetietoisen itsenäisesti olematta pakotettu taipumaan toisten keinottelujen välikappaleeksi, ja että samalla tuo vaarallinen, mutta hurmaava arvojen taistelu oli alkanut, joka perustui tosiasioihin. Hän ei enää leikkinyt mielikuvilla, hän tunkeutui hitaasti eteenpäin tavoitellen olevia oloja. — Nyt piti vaan uskaltaa alkaa. — Voitto tahi tappio! — Kesken kuohuvien ajatusten pyörrettä kiiti hänen vapautettu tahtonsa tulevaisuutta kohden. —

Nyt saattoi melkein lähteä Gust Brennerin luo, ajatteli hän äkkiä kulkiessaan. Lukemattomia kertoja oli hän yrittänyt kirjoittaa hänelle kirjeen, oli repinyt jo alkamansa kirjeet ilman syytä, vaan itsetiedottoman pelon vallassa ett'ei heräisi haaveistaan, jahka taas tapaisi Gustin. Nyt hän seisahtui melkein pelästyneenä, kun tunsi rinnassaan odotuksen synnyttämän suuren riemun, joka hänen mielensä täytti.

Käydä hänen luonaan! — Miks'ei? — Olihan hänellä aikaa kiertää virranrantakadulle. Eikä hän tahtonut luulotella, että tämä käynti oli jotain erikoista. Gust oli hänet kutsunut… ja lähettänyt terveiset Seidnerin kautta. Kun otti siitä kaiken liioittelun pois, ei se ollut mikään erityinen suosion osoitus. Ja yhä kiihkeämmin, koettaen kylmällä järjellä ratkaista tuon vastakohtaisen tapauksen, Milada kiiti eteenpäin…

Tuossa oli rantakatu. Siinä vyöryivät virran mustat aallot. Köyhälistön lapset latkuttivat siinä jalkojaan. Sotilaita käyskenteli helluineen sen kivisellä käytävällä. Aurinko valoi kaiken kultaloistonsa rantakadun talojen katoille ja niitten ikkunoihin. Milada oli saapunut päämaaliinsa. Epäystävällisinä tuijottivat vanhojen mustuneitten varastohuoneitten ristikkoikkunat häneen. Niitten yläpuolella oli kyltti, joka ilmoitti: "David Brenner, raudan, teräksen, ja metallilangan tukkuliike." Rautalevyjä, tankoja, renkaita, ketjuja ja ristikkoa oli läjittäin kadulla; ihan sisäänkäytävän edessä oli valtaava romuröykkiö, missä oli ruostuneita nauloja, lisuja, taipuneita levyjä, ja teräviä välkkyviä läkkipalasia, kaksi puolikasvuista poikaa polvistui sen ääressä nyppien uutterasti kelpokuntoiset esineet lisujen ja sirujen seasta.

Kotvasen Milada seisoi epäröivänä sen ääressä katsellen poikia. Sitten tulivat vankkurit kolisten rautalevykuormineen porttikäytävän kautta, ajaen hänet syrjään. Ajaja auttoi huutaen ja lyöden hevosta, joka ponnisti kovin vetäessään.

Uteliaitten poikien silmien seuraamana tunkeutui Milada kiiruhtaen porttiholviin. Siitä hän astui neliömuotoiseen hämärään pihaan, joka oli täynnään laatikoita, astioita ja käsirattaita.

— Älkää menkö pitemmälle, neuvoi mies, joka työskenteli siinä, — vanha herra asuu tuolla edessä.

— Entäs nuori herra, tohtori?

— Vai niin, hän asuu tuolla uudella puolella.

Milada palasi aukaisten pikaisesti oven. Kello kilahti.

Päällystetystä konttorihuoneovesta tuli vanha mies, joka oli pitkä ja laiha ja jolla oli pienet, pystysuorat valkoisenvivahtavat viikset.

— Ketä haette?

— Herra Brenneriä.

— Vanhaa vaiko nuorta?

— Tohtoria, selitti Milada rohkeana.

Mies siristi silmiään. — Ei te mitään, sanoi hän, teidän pitäisi tässä tapauksessa tutustua ensin vanhempaan. Herra tohtori, armollisen suosionne esine, asuu kerros ylempänä, seuraava ovi oikeelle. Minulla on kunnia.

Aivan ymmällään astui Milada rautaisia, kiusallisen puhtaita kiertoportaita ylös. Oliko äskeinen vanhus jokin talon palveluskunnasta? Tahi oliko se peräti Gustin isä?… Ei. Hän ei ollut rahtuakaan Gustin näköinen. — Se rauhoitti Miladan. Valkoisella ovella, ainoalla koko talossa, joka näytti kodikkaalta ja miellyttävältä, oli Gustin nimikortti. Nyt vasta selvisi Miladalle tyyntyen kerrallaan tunnelmansa. Hän harkitsi asemansa. Hän kokosi mieleensä ensi sanat, jotka hän aikoi sanoa Gustille. Jäähyväissanatkin hän jo laati edeltäkäsin. Tuskin hän tunsi jonkinlaista uteliaisuuden väristystä soittaessaan ovikelloa. Heleästi se kajahti talossa. Milada kuunteli. Hän soitti toisen kerran. Ei kukaan liikahtanut. Ei kukaan. — — Nyt vasta Miladassa viimeisen tunnin mielenkiinto purkaantui, häntä rupesi vilustuttamaan vieraassa talossa, pelon tunne, kuin kauan pidätetty nyyhkytys nousi hänen kurkkuunsa. Halu nähdä Gustin poltti hänen sisimmässään. Se kaihontunne tuntui — vastustamattomalta. Kaikki vastalauseet, joka muu perustelu, joka harkinta puolelta ja toiselta — oli ollut valheellisuutta… Tosi oli vaan se, että Milada halusi nähdä Gustin. Ja nyt Gustin ovi olikin suljettu! Se yksinkertainen tosiasia järkytti Miladan haaveilut, että ylioppilas ei tietysti pysynyt kotosalla tällaisena ihmeenihanana keväisenä edelläpuolenpäivänä. Milada tuijotti lasioven kuolleeseen ruutuun, kuin olisi hän luullut sen itsestään aukenevan ja laskevan hänet sisään. — Hän naputti kovasti tietäen varsin hyvin, että se yritys oli turha.

Ei onnistunut, — ajatteli hän lopussa alistuvana. — En voi toivoa hänestä mitään, — kaikki on loppunut.

Ja kuitenkin äkkinäisen mielijohteen voimasta kirjoitti hän mustalle taululle, joka riippui seinässä oven kohdalla nimensä lisäten:

— Kävin täällä…

Selittämättä tekojaan koetti hän mahdollisimman huomaamatta päästä talosta pois.

* * * * *

Gust Brenner käveli heilutellen itseään hitaasti kotiinsa kohden leutona kevätiltana. — Hän oli ostanut illallisensa matkalla päättäen varmasti viettää iltansa lukemalla huoneessaan. Jopa hän oli vihoissaan hypähtänyt pystyyn, kun Joszi oli epäillen puhunut tuollaisen ohjelman täydellisestä seuraamisesta, Seidnerin kuvaavasti virnistellessä.

— Hulluutta! — ajatteli Gust, niinkuin ei voisi viettää iltaansa muualla kuin tukahduttavassa kahvilailmassa tahi naisten seurassa… Niinkuin ei maailmassa löytyisi muuta huvia… Yleensä kevät teki Seidnerille pahaa, hän juoksi alinomaa kaduilla kuin kiimainen "koiraskissa"… Se oli yksinkertaisesti ilettävää. Ja lopuksi, — niin hän, Gust, eikä tämä ollut hänen huonoin puolensa, — ei voinut ajan pitkään salata "pikkuporvarillisuuttaan", — "hovineuvosperinnöllisyyttään." Joszi saattoi nauraa sille, hyvä, — Joszi oli ilman sukulaissuhteita. Mutta Gustin selän takana oli perhekunniantunto. — Ja saakeli soikoon! Miten ihminen kiertänee ja kuljeskellee, — perheelläkin on jonkinlaisia velvollisuusvaatimuksen oikeuksia.

Joszi oli yksilöllinen luonne, — todella. — Mutta hän oli halju. — Hän ei tahtonut rajoittaa olemustaan. — Kyllä hyvin sanottu. Hän ei keinotellut. Ei missään tapauksessa. — Mutta hän oli "hamppariluonne", niinkuin hän itse sanoi, eikä hän jaksanut enää mitään luoda.

Ja Seidner! — Hyvä Jumala, Gustilla ei ollut minkäänlaisia ennakkoluuloja, totisesti ei, mutta Seidner oli sittenkin juutalainen. Seidner oli "hurjanluontoinen kiihkoilija ja samalla hyvin järjestetyn laskujärjestelmän kannattaja." Se oli paras luonteen kuvaus hänestä. Hän oli nousukas, pyrkijätyyppi, yhteiskunnallisella alalla seikkaileva mies. — Hän oli kotoisin Unkarista, eli vaan lahjarahoilla, kirjoitti sanomalehtiin, oli kaikkien merkillisten ilmiöitten sinätuttava ja oli jo saavuttanut maineen suurkaupungissa. — Hän oli niitä, jotka yrittivät tehdä mahdollisimman erilaisia tehtäviä. — Ja hän oli kai kyllin lahjakas toteuttamaan aikeitaan.

Mutta hän, Gust. — Hyvä isä, ilman liioittelua. Hänen jalosukuinen verensä ei sietänyt järjestymättömyyttä, ei millään alalla… Hän halusi rauhaa, selväpiirteisyyttä… ehkä vähän pikkumaista tarkkuuttakin… Hänen äitinsä eno Benno, — äidin sukua tietysti, oli ollut kansan valitsema ministeri, — ja kuitenkin pikkuporvari, kuin hän ylpeänä kirjoitti valokuvaansa…

Saattoi kyllä olkapäitään kohauttaen nauraa noille ihmisille, — hovineuvoksille, hallitusneuvoksille, presidenteille, — hyvä isä, kyllä hänkin tunsi sukulaistensa heikkoudet ja hullutukset, eikä heitä säästänyt… Mutta ne olivat hienoja, selväpiirteisiä ihmisiä, jotka eivät hiuskarvaakaan tahtoneet poiketa viisauden, eli oikeammin järjestyksen tieltä. —

Ja siihen tarvittiin taitoa. — — Noh, kaikkea saattoi ivata, lopulta mitä vaan.

Välttämättömintä oli pysytellä sisimmälle luonteelleen uskollisena. Hän — Gust… Ja siihen tarvittiin kunnioitettavan paljon voimaa, jos vertasi sen siihen intoon, millä häntä vedettiin vastapuolelle. Aivan oikein, mutta tänään hänen piti lukea ahkerasti!

Kulkiessaan porrasaskeleita ylös heilutti hän hyväntuulisena valkonuppista keppiään hyräillen: Gaudeamus igitur. (Iloitkaamme siis)!

Ovensa kohdalla hän seisahtui kuin ammuttu kuula. — — Milada oli käynyt täällä! — Mitä se oli! — Oli ollut tässä. — — Milada — — taloudenhoitajatar!… Ja miksi oikeastaan?

Gust oli kokonaan unohtanut, että hän kirjeessään oli melkein käskenyt Miladan tulla luokseen, että hän viime kerralla, kun Seidner sanoi menevänsä Punataloon, puoleksi leikillä, puoleksi kehaistakseen lähetti terveiset Miladalle, kysyen, "saisiko häntä pian tavata." Tämä kaikki hälveni hämmentyneeseen suuttumukseen, joka hänet valtasi, kun hän kuivalla sienellä pyyhkäsi nimen ja lisäyksen pois.

Gust piti sopimattomana, — shocking (loukkaavana), että Milada noin vaan tuli hänen luokseen. — "Päällehyökkäämiseksi" hän sitä sanoi.

Lopuksi ei se seura soveltunut hänelle. Hän huomasi sen jo silloin ja väisti siksi koko Punataloa. — Ja tuota tapaa tunkeutua hänen luokseen hän ei voinut hyväksyä.

Gust oli syönyt illallisensa, ja kaatoi nyt itselleen lasiin hienoa, keltaista viiniä, sytytti papyrossinsa, aukasi ikkunan yliruudun ja veti kirjoitustuolinsa paikalleen ruvetakseen lukemaan.

— Milada — oli ollut täällä! — Sepä oli oivallista! — Vanhus oli tietysti ollut urkkimassa, kuten aina. — Ja ukko oli tietysti mahdottomasta sulkahatusta ja väärennetyistä hohtokivistä arvannut, mitä Milada oli väkeään. — Kyllä se äijä tällaisia tunsi. — — — Ja ensi tilassa saa taas osakseen katseita, pilkkalauseita, pistosanoja. Koko isällisen huolenpidon koneisto oli siis taas liikkeellä.

— Milada oli siis käynyt täällä. Hän oli ilmoittanut sen omituisella tavalla… Ja hän näkyi jaksavan odottaa jotensakin itsepäisesti… Ei, tuo lausetapa ei sopinut Miladalle… Jotain erikoista oli sittenkin aina tuossa taloudenhoitajattaressa… Hänessä ei löytynyt hivettäkään huoramaisuutta… Sen Joszi heti huomasi. Hänellä olivat sfinxin silmät, jotka uneksivat ihmetöitä… Oh niin, jotain niissä piili, paljonkin ne ilmaisivat.

Gust nojautui taaksepäin, vetäen papyrossin tuoksua sieraimiinsa, yrittäen muistosta muodostaa Miladan kasvot. — Ainoastaan noitten suurten harmaitten silmien katse ilmestyi hänen eteensä. Kuin siltaa pitkin liehuivat muistot sen kautta menneisyyteen. Sanoja heräsi taas hänen sielussaan, jotka Milada oli lausunut. Ne olivat kuin salaiset ensin näkymättömät paperille laaditut kirjaimet, jotka lämmön vaikutuksesta taas tulevat näkyviin.

— Minä kaipaan sitä, joka minut elämään taas yhdistää, paljon on täällä, jota pitäisi parantaa, auttaa. — — Taasen tuon tytön käsittämätön sielu häntä kiihoitti, se ihmelumous, joka häntä ympäröi.

— Oliko tuo väärinkäsitettyä haaveksivaisuutta, — elämään kyllästymistä, — tahi mitä se oli? Jumala ties! Nyt tytössä ilmeni luonnollinen pelastuksen ja vapautuksen kaipuu. Nyt hän tarrasi kiinni Gustiin.

— Tämä oli kirotun sosialidemokraattisen opin tulos, — sadatteli Gust, — se täyttää päät ja panee ne pyörälle. Se johdattaa ihmiset hullun tekoihin. Milada olikin anarkistin, vallankumouksellisen näköinen — ihan — kuin Charlotte Corday! — Ei! — Ihan kuin Louise Michel.

… Ja onnellisena siitä, että oli osunut oikeaan, rupesi Gust haaveksimaan.

Hänen äidillään oli vanha kivipainokuva tuosta kuuluisasta vapauden naistaistelijasta ja jo poikana viehätti ja kutsui häntä ihmeellisesti luokseen tuon naisen syvä, uhkaava, etäisyyteen kohdistunut katse ja hänen ylpeinä kaartuvat huulensa.

— Gust, rakasta vain iloa! — Tämä oli ollut hänen äitinsä usein kuultu kehoitus.

Mutta miten saattoi tukahduttaa sielun hämärät vaistot ja ne mielensä mukaan johtaa, kun ne salaperäisesti ja voimakkaasti aina imeytyivät siihen kiinni, joka oli synkkää, syvää ja salaista?!

Saattoivatko Gustin pikku serkut Franzi, Betty ja Loni häntä tyydyttää? Heissä oli kyllin tyttö-ilakoimista, heidän seurassaan saattoi leikkiä panttileikkejä ja näytellä seuranäytelmiä. Ei Joszi häntä yksin saanut tuohon tympääntymään ja kyllästymään, ei, oma sisin luonne nousi tuota liian vaaleenpunaista ja makeaa vastaan haluten metallia — jaloa metallia. Sillä oli oikea sointu.

Ja nyt tajusi hän tuon yksinkertaisen, kysymättäkin siveellisesti ihan moitteettoman toimintansa Punatalossa. Hän tiesi, että tokkopa kukaan hänen ystävistään olisi voinut tehdä tuon teon niin epäitsekkäästi ilman erityistä tarkoitusta, ilman sivuharrastuksia, niin ilman vähintäkään itsetyydytystä kuin hän. Ei suinkaan Joszikaan. Mitä Joszi teki, sen hän teki oikusta, ihmishalveksumistunteesta… Mutta hän, — Gust, teki sen täysin itsetietoisena, selväjärkisestä…

— Hän tahtoi pelastaa Fannin, saattaa valoa ja elämänhalua vankilaan.

Käsivarret pään alla mukavassa asennossa antoi hän ajatustensa vapaasti lentää illan hämärässä. — Hän irroitti paidankauluksensa sulkien silmänsä. Salaisuus yhä läheni häntä, se kumartui hänen ylitsensä suudellen hänen sinisiä poikasilmiään. — Hän aukasi ne selkoselälleen, ne olivat kuumat ja kiimasta turvonneet.

Tuota tyttöä!… Hänessä oli jotain erityistä — jotain voimakasta, vapaata ja luonnon pursuvaa. — — Sen oli Joszi myös havainnut. — Sellaista naislajia, sanoi hän silloin, pitää kavahtaa. Gust rypisti otsaansa. Tätä laulua oli laulettu hänen varhaisimmasta nuoruudestaan asti. Tuo vakulaulu oli kuulunut nukuttavana koko hänen elämänsä ajan… Kavahtaa, — kavahtaa, — olla varovainen eikä koskaan uskaltaa tarttua mihinkään. — — Älä satuta itseäsi!… Älä loukkaa itseäsi!… Älä ota mitään sydämellesi! Ole iloinen!

Niinkauan kuin äitimuori eli, suojeli tämä häntä kuin kalleinta kalleuttaan. Hän oli äitinsä ainoa lapsi ja äidin yksinäisen sydämen kaikki tunteet kiintyivät lapseen. Myös poika rakasti äitiään. Todella. — Melkein narrimaisuuteen asti. — Mutta hänen poika-ikänsä ilo hukkui siten. — Hän ei uskaltanut edes kertaakaan mennä yksin kadun yli eikä lähteä toverien kanssa maalle.

Sydän kaihoovana niellen salaisia kyyneleitä istui hän huoneessaan kaakkuja ja suklaatia syöden, kun toiset pojat laittoivat ikkunan alla lumiukkoja, potkivat palloa tahi uittivat veneitä.

— Poju, se on vaarallista, varo itseäsi! — Ja hän pysyi äitinsä hameen helmoissa antaen lellitellä itseään.

Sitten äiti kuoli. Äidin sijaan tuli kolme: isoäiti tuhansine eukkosuruineen, vapisevine, norsunluuvalkoisine käsineen, jotka tehden ristinmerkin hänen rinnalleen ja otsalleen aina kuin loihtivat häntä, täti, hovineuvoksetar, joka ennusti hänelle korkeimmat valtionvirat heiluttaen Benno-enon esimerkkiä kuin vitsaa — ja hän, isä-äijä, — joka aina urkki…

Sen hän tunsi melkein niskassaan. — Mistä se johtui, sitä hän ei voinut selittää. — Hän tiesi varmasti, että äijä tunsi kaikki hänen tekonsa, — pani kaikki muistiin ja kulki hänen kintereillään vaanien.

— Mene mihin tahdot, minä tiedän kaikki kuin itse Jumala! —

Ovella hän kuunteli, aukasi kirjeet. — Hyi helvettiä tuota urkkimisverkkoa, johon hän kiedottiin…

Eikö hän lopulta ollut itse mies? Eikö hän jo saanut tehdä, mitä itse lystäsi? Täti hovineuvoksetar pyörtyisi, jos hän saisi tietää, että tyttö — tuli hänen luokseen käymään — sellaisesta talosta.

— Onni on järjestystä, — oli Benno-eno sanonut. — Se oli ollut Gustin elämän johtavana lankana — tähän asti. Nyt hänen täytyi tuosta irtaantua ainakin sisäisesti.

— Hakkailla, — naida, — iso-äidin ijankaikkisen tutisevan pelon aihe! — Lorua! — Gust tahtoi kerran elää, elää lopulta kuin muut muitten kera. — Hän nolon arastelevine luonteineen tahtoi kerran olla rohkea, — sillä arka hän oli, syvimmässä sisimmässään pelkuri ja nahjus. — Ja siihen olivat naiset syypäät, ne, jotka olivat hänet kasvattaneet.

Hänellä ei ollut ollut vielä sitä uskallusta, että olisi naisia lähestynyt.

— Varo juutalaisnaisia! — Vältä ompelijattaria! — Musiikkiopistolainen on turmeltunein naisilmiö! — Ja niin edespäin oli hänelle saarnattu! Voiko ihminen kehittyä siinä pelottomaksi?

Se oli noille tädeille aivan oikein, että Gust joutui oikein ammattiporton käsiin. Sellaisen ne olivat peräti unohtaneet ottaa lukuun. Heidän kaino sydämensä ei olisi voinut sellaista aavistaakaan. Kuinka kadehdittavan vapaa ja varma oli sitävastoin Joszi! Mitä eikö hän ollut kokenut! Ja miten Joszi sitten esiintyi! Siksi hän saattoi kohdella Gustiakin leikkisällä ylimielisyydellä, jossa oli pieni halveksimisen sävy, — suojelijanaamalla. Gust lensi vihaisena pystyyn alkaen kulkea huoneessa pitkin askelin.

Nyt hän oli saanut kylläkseen perhesuojeluksesta. Nyt hän tahtoi elää niinkuin häntä miellytti. — Hän ei välittäisi enää tätinsä arvonimestä ja Benno-enon esimerkistä! Piru periköön kaikki arvoisat esi-isät! Ja yleensä eihän hän lukenutkaan lakitiedettä! Mitä pirua häneen koski rautatiehovineuvoksen arvonimi!?

Nyt hän tahtoi heille näyttää osaavansa itsekin jotain päättää ja ajaa sen perille ilman isämeitää ja synnintunnustusta. Hän istui kirjoituspöytänsä ääreen ja asetti kirjepaperin eteensä.

— Minkä päällekirjoituksen hän siihen laatisi? — "Rakas neiti." — Ei kelvannut. — "Rakkaani". — Ei. — Se oli niin tehtyä. Paras oli olla luonnollinen ja kirjoittaa: Milada! Tahdotteko te palata maanantai-illalla? En kehoita teitä silti olemaan kahden kesken kanssani.

Gust pudisti päätään, — tuohan oli kuin ivaa. — Siis piti kirjoittaa toisin. — Hän otti uuden paperin esille ja kirjoitti siihen nopeasti ja kepeästi:

Milada, haluatteko te palata ensi maanantaina? Se onneton sattuma, että me viime kerralla emme tavanneet toinen toistamme, ei kai ikipäiviksi ratkaise välistä suhdettamme, eikö totta? Minua ilahduttaa nähdä teidät näin pitkän eron jälkeen. Au revoir! (Näkemiin).

Gust Brenner.

Näin kuului parhaalta. — Ja nyt piti joutua viemään se postiin! Jos ei sitä itse veisi, niin palvelijatar voisi viedä sen liikekirjepinkkaan ja silloin Gust joutuisi taas satimeen. Näitten eri ajatusten kiihoittamana, mutta tyytyväisenä itseensä, niinkuin hän ei ollut ollut koskaan ennen, painoi Gust hatun lyhyeksi leikatuille, suorille, vaaleille hiuksilleen ja astui ulos talosta.

Tämä kirje saapui Punataloon. Milada piilotti sen yöksi, niinkuin kaikki rakastuneet tytöt, päänaluksensa alle ja päivällä kantoi hän sitä salattuna mustassa rahalaukussaan, joka oli kiinni napitettu hänen vyötäisiinsä. Tietäen, ettei kukaan kiinnittäisi hänen huomiotaan, otti hän kirjeen sormenpäillään rahalaukusta katsellen pieniä, kepeitä kirjaimia, joilla hänen nimensä oli siihen piirretty, melkein hartaasti ihaillen. Elämä kulki nyt häntä kohden tarjoten hänelle kätensä. — Hän saisi nähdä Gustin uudelleen! Hän saisi kuulla hänen äänensä! Hän saisi sanoa: Gust! Hänen onnellaan ei olisi oleva rajoja.

* * * * *

Herra Teobold Sucher, poliisiagentti, etsivä ja herra hallitusneuvoksen oikea käsi istui kuninkaallis-keisarillisen poliisilaitoksen toisessa osastossa ollen erittäin tuimalla päällä.

Tällä suurella miehellä, jolla oli yhä vielä pikimusta, laillisesti leikattu parta, oli tänään erityisesti kaikki syyt olla tyytymätön mailman järjestykseen. Niinä kahtenakymmenenä vuotena, jolloin hän oli hallinnut "lokaviemärissä", siksi sanottiin poliisi-aseman toista eli siveysosastoa, ei hänelle ollut moista tapahtunut.

Hän, Sucher, oli saanut nenälleen! — Ja ihan ohimennen!

"Pieni letkaus" se vaan oli niinkuin Treulich sanoi, ensi luokan komisarius ja virkailija samallaisella arvoasteella. Olihan vaan saanut tuollaisen jäisen muistutuksen herra poliisipäälliköltä ja hallitusneuvokselta, — että hän, Sucher, liikkuisi tästä lähtien vähän rajoitetummalla alalla, muuten täytyisi ryhtyä toimenpiteisiin jotta häntä ei käytettäisi enää sisäisten asioitten hoidossa. Sepä oivaa!… Kerrallaan! Kerrallaan erosivat heidän tiensä ja harrastuksensa, — hänen ja herra hallitusneuvoksen… Suurenmoista!

Herra hallitusneuvoshan suosi itse porttoloita, yleisiä likkapaikkoja ja numerojärjestelmää, sen tiesi koko mailma. — Porvarillisen yhteiskuntajärjestelmän puolustajana piti hän noita ihania laitoksia kovin tarkoitustaan vastaavina, eikä hänen puoleensa turhaan koskaan käännytty ammattipiireissä, kun oli kysymys siitä, mitenkä saattoi kiertää vaaratta parittelemista koskevia lainpykäliä.

Ja hän, Sucher, hänen niinsanottu luottamusmiehensä, hengenheimolaisensa ja opetuslapsensa, toimeenpaneva valta, hän, joka niin pitkälle kuin muisti, ei ollut koskaan kapinoinut herra poliisipäällikön periaatteita eikä toiveita vastaan, päinvastoin pannut ne käytäntöön ja edistänyt niitä, missä vaan saattoi, — hän, joka molemmille herroille komisariuksille palvelusintoisena joka päivä nosti ihan nenän eteen tämän keiton kaikkine aineksineen ja lateli virka-asiat kuin kortteja sormillaan, hän sai virkavirhemuistutuksen siitä, nokalleen, aivan tavallisen, kumoamattoman päiväkäskymuistutuksen, — ja miksi, miksi?

— Tuollaisen naasakan tähden, tuon Gersonin, jonka hän oli temmannut kätilön käsistä, jonka hyväntekijä hän, oikein sanottuna oli, ja jonka hän oli toimittanut Jonaschin luo asumaan niin komeasti kuin prinsessan.

— Hyvät ihmiset ajatelkaa, hän sai asua siellä yksityisessä huoneessa ja omissa laskuissaan. — Missä saa siten elää, ei suinkaan Amschelin eikä Klepetarin luona!

— Ja tämä kaikki tapahtui vaan siksi, että hän, Sucher, oli mennyt tytön puolesta takuuseen.

— Hänellä oli jo valloitettu asema, hän oli luottomies… Hän piti luetteloa… Hän sai panna toimeen tarkastuksia… Kuka muu täällä siihen pystyisi?… Treulichkö, tuo vinttikoira, vaiko peräti rakas herra paroonimme — Landskroona!?… Välittävätkö ne mistään? — Treulich oli suuri juoppo ja laiska, eikä hänelle riittänyt aikaa muuhun kuin paperossien polttoon ja naisväen tiskaamiseen.

— "Rakas paroonimme" — käytti viiksenkähertäjää virkatoimissaankin ja haisi puuterille ja hajuvesille kuin tanssijatar… Hän ajoi kiroten sellaisia asianomaisia, joita Sucher ohjasi, yksinkertaisesti ovesta ulos… Hän oli suoraan sanonut poliisipäällikölle, että jos hänen on pakko lähteä porttoloihin tarkastamaan, rupeaa häntä oksennuttamaan ja vatsaa vääntämään. Kuka oli siis poliisilaitoksessa mies paikallaan?

— Kuka itse asiassa hoiti toista osastoa? Herra hallitusneuvosko sen teki, joka toisella kädellä piti yläilmoista kiinni ja toisella kädellään antoi viittauksia alaspäin niin sanotusti yhdisti ylä- ja alavirkakoneiston rattaat? Tahi pystyikö Treulich virkaansa, hän, jolle "Sinisen tähden" ravintolan aamiaisruokaluettelo oli tärkeämpi kuin kaikki virkakysymykset yhteensä?

— Hän oli oikea mies, hän, Sucher!

— Missä ikinä jotain tapahtui poliisilaitoksessa, likkapaikoissa tahi sairaalassa, missä kaikki neuvot olivat loppuneet, siellä huudettiin: Haetaan Sucher! Ja Sucher tuli pelastaen naiset pälkähästä. Hän ei raappinut korvantaustaansa, eikä kursaillut… Pian, pian pantiin tyttö joko poliisiluetteloon tahi putkaan.

— Ja tällainen etevä virkamies potkittiin pois. Hän sai yksinkertaisesti nokalleen nartun tähden. Tämä ansiokas virkailija tehtiin virkaheitoksi kuristamalla. Mutta hyvä, hyvä, saavat kerran nähdä, kehenkä olivat pistäneet.

Sucher levitti heittäen ylimääräisen lehden pöydälle ja syventyi ärtyneenä uutisten lukemiseen.

Hyvän ajan Milada seisoi hänen kirjoituspöytänsä ääressä yrittäen esittää asiansa. — Sucher tunsi Miladan varsin hyvin, mutta koska häntä kohdeltiin häpäisemällä, tahtoi hänkin häväistä toisia.

Möristen vilkasi hän vinosti Miladan asiapapereihin.

— Ei koske minua. — Tämä on tohtori Treulichin asia. — Minä en ole mikään puoluekoni. — Menkää toisten luo tahi helvettiin, se on aivan saman tekevää — tässä laitoksessa.

— Herra Sucher, mehän olemme aina saaneet turvautua teihin, sanoi Milada pyytäen, lykäten Sucherin eteen pari asiapaperia ja vierittäen hopearahan kirjoituspöydälle Sucherin käteen. — Tämä täytyy olla pian laillistettu, tyttö saapuu viikon perästä.

Sucher pisti rahan liivintaskuunsa tuupaten paperit luotaan. — Ei käy enää laatuun, ilman naikkosen omaa läsnäoloa ei häntä saa ilmoittaa.

— Mutta minähän tuon hänet sitten nähtäväksenne, herra Sucher.

— Ovatko hänen asiansa kunnossa? Mistä hän saapuu, kysyi Sucher vilkaisten papereihin päin.

— Hän tulee Budweisista, vastasi Milada itsetietoisesti.

Nyt katsahti Sucher Miladaan ja hänen oikea silmänsä vilkkui hävyttömästi.

— Fischeriltako saatte tavaraa?! sanoi hän halveksien… Kylläpä lie ensiluokkaista!

— Hän oli ilmoitettu siellä tarjoilijattareksi.

— Ei auta, tiuskasi Sucher raa'asti tyrkäten paperit pois luotaan, — hän ei saa kirjoja täältä. Ei ainakaan minulta. Kääntykää herra hallitusneuvoksen puoleen.

— Mutta herra Sucher…

— Ei auta, kiljahti hän vielä kerran… Koettakaa päästä hänen suosioonsa, jos hän nyt on sillä tuulella, että se onnistuu… Hän on sanonut, että hänen allekirjoituksettaan ei mikään huora saa enää olla ammatissaan… Ja olkoon minun puolestani! Menkää hänen luokseen, sanoi Sucher myrkyllisesti. — Nyt puhaltaa tuuli siten meillä. Teikäläiset vaimoihmiset saavat pian matkapassin. Minä en uskalla paperilappuakaan allekirjoittaa.

— Älkää olko ankara minulle, herra Sucher, ehkä asia taas selvenee. Tehän tunnette liikkeemme tavat. Tahdon järjestää kaikki, ennenkuin tyttö saapuu.

— Niin, niin, aina luullaan, että Sucher voi kaikki järjestää. Sucher on kaikkivaltias muka kuin Taivaallinen Isä! Ja minä, aasi, teen tietysti kaikki!… Ja tuo tuolla sisällä vetää minua korvista!… Treulich on tietysti hyvä kaveri, parooni mallikelpoinen nuori mies, minä se olen tämän talon piru. Hän tuolla on hyvissä väleissä kaikkien puolueitten kanssa, hän hallitusneuvos ja teidän armonne. Hän saa kunniamerkit ja minä hirttonuoran. Eikä koira perästä hauku. — Mutta Gersonin, totta vie, laitan vielä kadulle kulkemaan.

— Mitä hän on siis tehnyt, kysyi Milada kohteliaana.

— Emäsika hän on, tekopyhä! — Jo neljätoista vuotiaana se alkoi pelata herrojen kanssa. Silloin Thomasin taloudenhoitajatar, Strebler vei hänet Lambergin luo, — Lamberg lähetti hänet takaisin, koska tuo aasimainen heilakka oli vielä kajoomaton. Tunnin perästä vei Strebler hänet takaisin, — ruumiin vika oli silloin jo poistettu. Tyttö sai poliisikirjan ja auttoi Thomasta, tuota enkelintekijää, rahoja kasaamaan. Vuoden perästä tyttö sai keskoiset, — puoli kuolleena… Mitä se ryönä teki? Antoi kirjansa pois… Hän ei Jumalan nimeen tahdo enää olla mukana tuollaisessa… Noh, mitä me saatoimme tehdä?… Pitikö antaa hänen mennä? — Ei suinkaan! Olisi tuottanut meille tappiota. — Mutta sillä ihmisellä on sydän kivestä… Ja minä onneton, joka pistin nenäni siihen sakkaan!… Minä pidin tuota Roosaa kuin omaa tytärtäni… Ei ollut halua häijynkään tehdä meille minkäänlaisia palvelustehtäviä… Mitä me nyt teemme hänelle, sanoin Carlotalle… Teemme hänestä hierojan. — Hyvä! — Minä vien hänet Jonaschin luo tuonne Prinssikadulle. Minä maksan huonevuokran, takaan Roosan, — sanon sen Jonaschille.

— Me ilmoitamme lehdessä. — Hän saa työtä. — Hän saa hyvinkin työtä… Jonasch ei ole saita, mutta elää hänenkin täytyy… Roosa tarvitsee hyvää ruokaa, yövaatteita, alusvaatteita. — Herra Jumala, enhän minä voinut väkisin viedä tuollaista tuottavaa otusta porttolaan, kun tuo ei mennyt hyvällä. — Ei sellaista saa onnistumaan, vaikka itse poliisimestari tyttöä pakottaisi… Kyllä minä tunnen siksi hyvin lainpykälät.

— Luonnollisesti ette häntä pannutkaan porttolaan, sillä teillä ei olisi silloin ollut siitä yksin kaikki tulot, ajatteli Milada.

— Noh, nähkääs; vero on raskas suorittaa ja Jonasch otti silloin tällöin vähän rahaa. Niin oli kaikki hyvin.

— Mutta sitte tuli taloon pöllöpäinen kynäilijä, — tietysti juutalainen, tyhjäntoimittaja, kysyy Jonaschilta koppavasti, miten tämä voi tytöltä kiskoa maksua, — hän ei ole poliisin kirjoissa, hän ei ole, sanoo hän, eikä tahdo olla julkinen portto. Ja mies uhkaa kirjoittaa lehtiin, mennä lakiin ja antaa Jonaschin kuulla tuhannen sarvipäätä päällekkäin. Ja Jonasch, tuo aasi, lykkää syyn minun niskoilleni! Minun!

— Kun tuo kynäherra kuulee minun nimeni, niin hän lähtee juoksemaan ympäri mailmaa… Luonnollisesti hän on nyt tytön uskottu mies ja asioitsija… Kylläpä oli juoruamista… Sitten hän lentää tänne ja pitää sellaista helvetinmoista menoa, ett'ei sitä voi kertoakaan. Eikä hän aio muka lakata, ennenkuin kaikki on mailmalle paljastettu.

— Ja hän haukkuu mitä sikamaisimmin! — Mutta meidän herra hallitusneuvoksemme, sanottakoon hänestä mitä tahansa, niin tällaisissa asioissa hän on mestarillisen ovela. Ja kyllä hän saa kaikki kiikkiin, olkootpa vaikka juutalaisiakin. Tiedättekö, mitä hän vastasi?

— Niin, sanoi hän, tytön pitää ottaa pois Jonaschilta ja maksaa hänen velkansa… Mutta silloin täytyy hänet stante pede (heti paikalla) panna porttolaan, koska hän on laillisesti todistettavasti harjoittanut ruumiillista epäsiveellisyyttä ansaitakseen, — tahi, — herra asioitsijan, juutalaisen, — täytyy hänet naida, — se on samantekevää… Ha, ha, ha! Sellainen on lakikirjan pykälä… Te ette voi kuvitella sitä sappea, jonka israelilainen sylki… Miten niin? — Mitä tämä on?! — Mitä se merkitsee?! Poliisimestari vastaa, laki säätää ja määrää, että koska tytöllä ei ole ammattia jolla elää ja on poliisin valvonnan alainen, niin salaisen ammattihaureuden välttämiseksi ja lainvastaisen toiminnan vastustamiseksi on hän oleva joko julkinen portto tahi laillisesti vihitty aviovaimo. — Jos siihen suostutaan, on tyttö vapaa… Loppupäätös on se, että se, joka sekaantuu poliisiviranomaisten toimintaan, saa vastata sekaantumisensa seurauksista…

— Mitä vastasi pelastaja?

— Ei mitään; meni kai tilaamaan kristittyjen portolle morsiusseppeleen tuo juutalainen, nauroi Sucher pirullisesti.

Ovi aukeni. Päivystävä komisarius, tohtori Treulich astui sisään pinkka asiapapereita kainalossa. — Milada tunsi hänetkin.

Häntä sanottiin yleisesti paksuksi herraksi, hän johti persoonallisesti Sucherin kanssa tarkastuksia, ja oli silloin sangen myötäantavainen ja hyvännahkainen herrasmies…

Tänään hän oli kiukkuisen näköinen, sillä hän oli juuri ollut neuvosherran puheilla, joka tahtoi muutamia vuosiselostuksia parannettaviksi. Tuo hierojajuttu, joka oli kierrellyt lehdissä, oli herättänyt ylemmissä virkamiespiireissä tunnokasta oikeudenmukaisuusintoilua… Mitä hän tahtoo, kysyi hän lyhyesti.

— Hän ilmoittaa uuden ammattihuoran saapumisen, herra komisarius — — Goldscheiderilta, herra komisarius. Hänen paperinsa ovat muuten kunnossa.

— Älkää laskeko ihmisiä huoneeseeni, sanoi Treulich kuivasti ja heitti oven jälkeensä kiinni.

Sucher myönsi: kyllä, herra komisarius! — sitten hän sanoi Miladalle, menkää ennenkuin äijä tulee! Tänään herrat eivät latele kohteliaisuuksia!

Milada tahtoi vielä sanoa jotain… Mutta Sucher tuuppasi hänet olkapäistä ulos ja sulki oven. Taas tuo ihminen oli raaka!

Mutta syksyllä, kun hänellä oli tarjouksia, — kylläpäs oli sovinnollisempi tuo vanha roisto!…

Mutta nyt Milada oli vapaa… Nyt Gust odotti häntä. —

Milada kulki kesäilman piristämänä koettaen pudistaa pois mielestään äskeiset rumat muistot, jotka peittivät kuin mustalla suruharsolla hänen täänaamuiset rusoiset unelmansa. — Turhaa oli kaikki! — Salaisesti viehättävä ilontunne, jonka hän oli koko ajatustarmollaan yrittänyt säilyttää koko viimeisen viikon ajan ei tahtonut enää palata. — Tyhmää oli mennäkin juuri ennen Gustin luona käyntiäni tuollaiselle asialle, mietti hän alakuloisena. Miksi sekoitin tunnelmat, ja turmelin ne! — Kyllä hän yleensä karkoitti helposti viranomaisten hävyttömyyden ja halveksimisen mielestään, — jos hänen asiansa lopulta onnistui. — Mutta tällä kertaa! — Hän oli ollut liian herkkynyt ja hempeä, ne tuhannen hellät ajatukset, jotka sillaikaa olivat syntyneet hänen mieleensä, olivat tehneet hänet tunteellisemmaksi, ja vastustuskyvyttömäksi. Hän olisi tahtonut tänään olla hyvissä väleissä kaikkien ihmisten kanssa, hän olisi tahtonut pitää aivonsa puhtaina ja vapaina kaikista vastenmielisistä mietteistä.

— Miten tuo mies sai ajaa hänet pois ja kohdella kuin koiraa, milloin häntä vaan lystäsi? Eikö Miladalla ollut minkäänlaisia ihmisoikeuksia? Eikö hän saanut edes säilyttää sielunrauhaansa? Saiko jokainen loukata raa'asti hänen mielensä ja turmella hänen juhlatunnelmansa?

Vahva, hurja raivonpuuska kuohahti hänessä. — Hän pui nyrkkejään. — Hän läksi kiihkeänä kävelemään. — Miksi hän antoi itseänsä rusikoida? Ja yhä uudelleen. Miks'ei hän hyökännyt tuon miehen kimppuun ja takonut häntä nyrkillään rintaan, tuota roistoa, niin että se pelosta vikisi?…

Milada tunsi vihan kiertävän kuin sähkövirran hermoissaan. Ah, nyt oli hänen hyvä olla… Näin, hän ihan kuin puhdistui.

Hän oli mennyt poliisilaitokseen pyytämään oikeutta, noudattaen laillista järjestystä, ja siellä häntä kohdeltiin kuin rikoksentekijää, kuin kulkurikoiraa, jota armosta ei jätetty rakkarille… Ja kiitokseksi siitä täytyi nuolla poliisien käsiä. Hehän olivat itse suuria konnia, jotka harjoittivat parittamista ja ihmislihakauppaa pahemmin kuin yksikään porttolanemäntä! Ja entäs tuota paksua komisariusta, joka tarkastusten tapahtuessa joi itsensä samppanjalla ja konjakilla sikahumalaan ja vaati, että tytöt alastomina marssivat hänen ohitsensa! Lämpimällä kesäsäällä Miladaa palelutti. Kun oli täytynyt näin orjana alistua, muuttua näin araksi koiraolennoksi, ei jaksa voittaa rakkautta, ei saavuttaa onnea, ei uneksia ihania unelmia. Toinen mies heitti hänet kuin raadon ulos ovesta, toinen otti hänet luokseen nauttiakseen hänestä.

Gust parka! Ei hänkään tätä käsittänyt! Hän näki ammattiporton kauniina olentona, joka aina jaksaa antaa. Hän oli nähnyt hänet vaan salissa nauravana, nuorena. — Porton syvintä kurjuutta, hänen ruminta häväistystään, hänen ihmisyytensä hivuttavaa kuoleentumistaan, sitä hän ei voinut aavistaa… Että etsivä sai häntä jalallaan potkaista, että Treulich piti koiraansa parempana olentona kuin tyttöä, joka istui poliisilaitoksen eteisessä odottamassa, että rappeutuneimmalla kulkurilla, jolla oli pari kolikkoa taskussa, oli oikeus pyytää häntä sukupuolisuhteisiin, kuin tavaraa, jota kadulla kaupataan! — Ja äkkiä kauhistutti häntä rakkauskohtaus Gustin kanssa.

Hän näki, että heidän suhteensa synnyttäisi ikäviä ja tyhjiä hetkiä, jotka yhä uudistuisivat onttoina ja teennäisinä, hän tiesi Gustin odottavan häntä kuumeentapaisena, mutta hänellä ei olisi mitään virkeyttä tarjottavana. Hän tunsi sen selvenemisen, joka kaartuisi hänen toiveittensa yli kuin jääkylmä, harmaa talvitaivas ja sitä seuraavan epätoivon, joka kiertäisi hänen sieluaan kuin erämaan hiekka, lopulta sen haudaten.

Hän yritti paeta kuin kirottu omia ajatuksiaan, hän koetti kiinnittää huomionsa ympäristöönsä, kuunteli innokkaana kahden koulutytön keskustelua, jotka käsikädessä kävellä sipsuttivat hänen edessään ja huomasi lopulta saapuneensa porttikäytävään, missä putoovien rautapeltien töminä kokonaan sai hänen askeliensa äänen hukkumaan. Hän käänsi salavihkaa päänsä ja näki tuon vanhan miehen taas pihalla jotain muistiin kirjoittavan ympärilleen katsomatta. Täysin huomaamatta Milada pääsi pujahtamaan sisäänkäytävän ovesta. Kiertoportaat olivat jo hämärät. Ne haisivat kostealle ja tuoreelle ruukille. Silloin kuului Gustin ääni ihan kuin valaisten käsipuita. Milada seisahtui. —

— Hyvää päivää, Milada! — Tulette peräti kuin etana luokseni! Minä kurotan jo tuntosarviani!

— Hyvää päivää, herra tohtori, vastasi Milada. — Hänen oma äänensä pelästytti hänet melkein. — Ensi kerran eläissään hän kuunteli omaa ääntään. — Hänestä tuntui, kuin olisi se ollut karkea, epäkohtelias, teennäinen.

— Miten tämä suhde taas kehittyy, ajatteli hän tuskalla. — En osaa olla hänelle mieliksi…

Gust ojensi kätensä. — Ahnaasti Milada tarrasi siihen kiinni. — Gustin käsi tuntui lämpöiseltä ja vahvalta.

— Salve! (Terve), sanoi Gust iloisena ja laski Miladan edellään kulkemaan.

— Olisitte toki voinut kustantaa eteiseen kynttilän, sanoi Milada kepeästi yrittäen selviytyä pimeässä huoneessa.

Gust laski hänen auringonvarjonsa nurkkaan. — Miksi? Minä tunnen täällä joka sopen ja ystävieni pitää oppia ne tuntemaan. — Miellyttääkö tämä teitä, hyvä neiti?

Gust aukasi huoneensa oven. Virtana tulvi heidän silmiinsä punainen iltavalo. Leveitten, valkoisten tylliuudinten varjostamien ikkunoitten läpi näki Milada auringonpaisteisen kimaltelevan virran laajana ja hitaana kulkevan ohi. Taustassa kohosi loivia, kesävihreitä vuorenrinteitä…

Ja tämän kaiken yläpuolella hohti päivä korkeana, kuin ottaen maasta jäähyväiset kuninkaallisessa purppurapuvussaan. — Verenpunervia viivoja viilsi läpi avaruuden.

— Ihanaa!

— Eikö totta? Eteisessä palava himmeä kynttilä olisi riistänyt meiltä tämän nautinnon. Täytyy astua yön pimeydestä voidakseen täysin iloita auringosta… Mutta ottakaa päällysvaatteenne yltänne!

Milada riisui hattunsa ja shakettinsa, kiinnittäen hiusneulat lujemmin paksuun, ruskeaan tukkaansa.

Gust kantoi hänen tavaransa viereiseen huoneeseen. Takaapäin tullen laski hän kepeästi kätensä hänen ympärilleen.

— Haluatteko peilin?

— En, kiitoksia.

Gust kulki poikki huoneen viheltäen. — Syntyi hetken äänettömyys.

— Ei mutta täällä eletään ylellisesti, sanoi Milada katsahtaen valkoisella pöytäliinalla peitetylle pöydälle, millä oli lautanen täynnään leikkeleitä, malja hedelmiä ja kolme viinipulloa.

— Odotan muutakin seuraa, vastasi Gust lyhyesti.

Milada ei ollut vielä katsonut Gustia silmiin. Aivan vähitellen kuin säästäen nautti hän Gustin läsnä-olosta. — Hän tunsi olevansa hänen luonaan, saaden kuulla hänen äänensä. Gustin olemus vaikutti häneen kuin hellä loppumaton hyväily.

— Sanokaa, alkoi Gust puhua epävarmasti ja käyden epävarmuudessaan äkkinäiseksi, eikö teitä hämmästyttänyt se, että kirjoitin teille uudelleen?

— Minä ajattelin vaan, että te halusitte tavata minut, vastasi Milada hiljaa, ihmetellen oman äänensä pehmeää sointua. Aivan hitaasti hän nosti harmaat usvaiset silmänsä, joissa välkkyi ja värähti ruskeita pilkkuja, ja katsoi Gustiin…

— Miten te olette nuori, miten kaunis, lausuivat riemuiten Miladan silmät…

— Neiti Milada, — Gust läheni häntä. — Selvittäkäämme asema. Minä en pidä epämääräisistä puheista, sen te kai tiedätte. Te, Milada, herätätte minussa mielenkiintoa. Minä — minä — melkein pidän teistä, — minä kunnioitan — kaikesta huolimatta — teitä, — kuin olisitte ylhäinen nainen. Mutta minä vihaan sitä taloa, missä te asutte ja sen asujamia halveksin.

— Minun ei tarvitse elää siellä, vastasi Milada jäytyneenä, joka hetki olen vapaa jättämään se — kerskaamatta.

— Noh, mutta päättäkää sitten! Miksi te jäätte sinne? Vaikkakin onneton sattuma, tietämättömyys, petos, mitä minä tiedän, on teidät sinne saattanut, — niin älkää tulojen tähden jääkö sellaiseen paikkaan, Milada! Ettekö tunne, miten tuo asema teidät alentaa?

— En asu siellä tulojenkaan tähden, herra tohtori. — Minä teen sen siksi, että rakastan noita ihmisiä. — Nuo sairaat, rappeutuneet, rikkinäiset olennot muodostavat sen perheen, — johon minä kuulun.

— Enkö sitä ajatellut, räjähti Gust katkerasti, se on harhaan johtunutta ihmisyysintoilua, tyhmää tunteellisuutta! — Minä sanon teille, — Gust löi itseään rintaansa, — nuo naikkoset eivät ansaitse sääliä, eivätkä uhrautuvaisuutta. Heidän elämänsä on irstautta, röyhkeyttä ja näyttelemistä.

— Te puhutte niistä niin, kuin te ne tunnette, — nuo maalatut, tunkeilevat, nälkäiset naiset, jotka öisin käyvät kiinni käsivarteenne, tehden rahasta, mitä vaan haluatte. Ab, ne ovat olentoja, jotka kurkkuun asti ovat kahlanneet kurjuuden rämeessä ja nyt viskataan rannalle… Ne ovat eläimen viimeiset värähdykset, joka tahtoo syödä nälkäänsä… Ja — Milada hengitti syvään, — ne ovat sellaisia, joiksi te kuvasitte heidät… Mutta minä, herra Brenner, olen nähnyt, miten tämä on alkunsa saanut. Minä näen ihmisten ensimäisen villin, aran, epätoivoisen taistelun loassa… Minä näen ne rinnallani, kun ne tanssivat paheen liukkaalla, välkkyvällä tiellä, kuinka he luiskahtavat ja kaatuvat, kuinka he yrittävät nousta, katsellen hirmustuen eteensä, miten he toivottomina astuvat askeleen taaksepäin, jääden yhden kauhean hetken seisomaan, — miten he kurottavat käsivartensa ja sitten, sitten hitaasti — hitaasti vajoovat, pelastumatta, katse hirvittävänä nähden kuoleman heille virnistelevän. Minä näen heidän astuvan sille tielle, joka päättyy sellaisena, millaiseksi te äsken sitä kuvasitte.

Lujasti ja päättäväisesti Milada jatkoi:

— Kun nämät tytöt alkavat elämänsä, ovat he viattomat ja herttaiset, he vaan ilakoivat. He iloitsevat kaikesta. He tekevät teidän ja teikäläisten elämän rattoisaksi. He eivät ymmärrä, mikä on viha ja pilkka. Ei koskaan heidän päähänsä pälkähdä ruveta valheellisiksi ja alhaismielisiksi, ruveta epärehellisiksi, turmeltuneiksi ja taipuvaisiksi kaikkeen irstauteen. — Ja he tulevat juuri huonoiksi teidän ja rakkautensa tähden teihin. Te miehet jätätte heidät, kun olette saaneet kylläksenne. Ja ensimäistä miestä, joka on vielä rukoillut rakkautta, seuraa toinen, seuraa kolmas; näitten suhteen ei säily enää antavana, vaan kerjäävänä. Siksi, että nainen kerran oli rehellisesti sukupuoliolento, tekee yhteiskunta hänestä porton.

Gustin otsa uurtui. — Eikö niitä ole sellaisiakin, jotka ovat synnynnäisiä porttoja? Mitä te niistä haaveilette? He turmeltuvat mieluummin, kuin että tekisivät työtä! Te ette kai tahdo minulle uskotella että ne, jotka haluavat elää kunnollisesti, eivät voisi paheesta pelastua nykymailmassa? Sehän olisi naurettavaa!

— Oi, hyvä herra Brenner! Eikö niitä ole sellaisiakin, jotka ovat synnynnäisiä porttoja, — Milada herkesi hetkeksi puhumasta, — sellaisia on; mutta heille tehdään julmaa vääryyttä siinä, että yhteiskunta laatii niille alttiina ja keskeytymättä tilaisuutta paheeseen. Vahvemmat ja siveydessään varmemmat käyttävät heikkojen ja erehtyvien kompastusta liian paljon hyväkseen.

— Tuo on mukavaa viisausoppia, sanoi Gust ylvästellen.

— Sen olen saavuttanut katkeran vuosikausien kokemuksen perästä, miettien totuutta. — Milada katsoi eteensä otsa kokoonvedettynä ja rasittuneena kuin hakien ajatuksilleen muodon. Löytyy ihmisiä, joilla on himo kiduttaa ja murhata toisia. Ne murhaisivat yhtä huolettomina kuin miten muut ihmiset nauttivat elämästä, jos ei tuota synkkää vaistoa lain kahleilla hillittäisi. Älä tapa, on uskonnon pääkäskyjä. Hulluinhuoneet ja mestauslava ylläpitävät sitä lujasti. Siten ihminen pakoitetaan itseään hillitsemään. Hyvän lain tunnusmerkki on se, että sitä ei tarvitse enää pakosta noudattaa. — Laki ihmismurhan estämiseksi on hyvin lähellä tuota tosiasiaa. Mutta näyttäkää minulle laki, joka sukupuolielämän alalla saisi mitään aikaan! Osoittakaa minulle siveyssääntö, jota ei toinen heti kumoa?! Ja noin horjuvien laillisten olojen vallitessa uskaltaa hallitus rakentaa mestauspölkyn, jolla ihmisiä pakoitetaan vertaan vuodattamaan!

— Älkää toki uskoko, että olen itse tuon kaiken keksinyt? En ole niin etevä. Paljon olen oppinut kirjoista, enimmän osan on opettajani — Horner minulle selittänyt.

Pelkäämättä katseli häntä Gust uhmailevine poikasilmineen. — Kas siinä on huonosti sulatettujen sosialististen periaatteittemme johtopäätös! alkoi hän meluten. — Siinä ei ole mitään uutta, eikä valtaavaa. Horner, noh jaa, se nyt aina viskeli suuria sanoja ympärilleen. Te ette voi kieltää tosiasioita, joita alinomaa tapahtuu ympärillänne. Suunnaton määrä jotensakin hyvissä oloissa eläviä nuoria tyttöjä, jotka kyllä voisivat sopivalla tavalla tyydyttää sukupuoliviettiään, antautuvat ammattihaureuteen, ja unohtavat kaikki yhteiskunnalliset edut pyrkien tyydyttämään miten vaan taipumustaan ylellisyyteen ja nautintoon, jota perheenäidin toimi ahtaassa kodin piirissä ei nykyisissä porvarillisissa oloissa voi heille tarjota. Se on heidän luonteensa, sanon teille, se ei johdu ympäristön vaikutuksesta. — Portolla ei ole äidillisyyden tunnetta, — hän ei tahdo saada lapsia, hän päinvastoin vihaa niitä. — Oikea nainen on aina ja etupäässä äidillinen. — Gust taukosi jatkaen voitonriemuisena: — Löytyy luostareita, laitoksia, Marttakoteja, pelastusarmeija ja kaikenlaisia apukomiteeoja. — Lukekaa toki muita kirjoja, kuin niitä, joihin Horner painaa hyväksymisensä leiman. Englannissa ei yksikään jalosukuinen nainen häpeä tehdä prostitueeratuille hyvää. — Mutta tahtovatko portot pelastua?! Ei missään ole pahe sen hirvittävämpi ja hurjempi kuin hyväntekeväisyyden päämajassa, Lontoossa. — Se on totta, Milada. — Minä huomasin heti, että te liioittelitte. Olitte päässyt luostarikoulusta, kun Hornerin hyödytön viisaustiede näytti teille uuden siveysopin luvatun maan. Piru vieköön nuo suunsoittajat! — Milada, minä sanoin sen jo silloin ja toistan sen, älkäämme väitelkö siitä emmekä tästä. — Älkää pakottako minua antamaan selityksiä, tekemään muistutuksia ja ponsia! Ja ennen kaikkea, älkää koettako minun päätäni kääntää! — — Kunnioitan teitä siksi liian paljon. En edes kysy, miten voi nainen, joka on noin sivistynyt, noin älykäs, noin — naisellinen kuin te viihtyä moisessa ympäristössä?! — En tahdo tietää, ken on teidät sinne saattanut!… En tahdo… Gust polki lattiaa. — Kauhistus jähmetytti Miladan sielun. — Riittää, että käsitän, että jokin ihminen jossain mailmassa on tehnyt rikoksen! Ja nyt emme puhu enää tästä! — En hukkaa tähän sanaakaan! — Milada tahtoi puhua, mutta Gust peitti kädellään hänen suunsa.

— Älkää puhuko, Milada, minä varoitan teitä. — Minä tunnen, ett'en kestä sitä nyt. — En tahdo — nyt — tietää mitään… Tahdon nauttia — päivästäni. Olen niin iloinnut jo edeltäkäsin, tätä päivää aatellen.

Milada pudisti päätään kuin yrittäen väkisin heittää luotaan ajatuksen. Hän tunsi suunnatonta onnea Gustin häntä kosketessa… Ja kuitenkin hän ajatteli: Miten vieras on tuo rakas olento sisimmälle olemukselleni… Horner, kiihkon käivertämine kasvoineen on häntä lähempänä. Tuo haluaa vain viettää kesäpäivänsä hauskasti loppuun asti. — Milada pudisti taas päätään kuin karkoittaakseen ajatuksensa. Tahdon avustaa häntä — hauskuuttelemisessaan.

— Milada, — sanoi Gust äkkiä hellästi ja Milada tunsi hänen lämpöisen hengityksensä otsallaan. Hän pelästyi — äkkiä hänen ajatuksensa seisahtuivat… hänen sielunsa vaan kuunteli… tuo ääni painoi kaiken kumoushalun alas.

— Pelkään, että te otatte kaikki asiat tässä elämässä liian synkältä kannalta. Siten ei jaksa elää… Te olette minusta henkilö, joka tahtoo kulettaa kaikki hukkuneet tavarat kadulta oikeaan paikkaan.

Milada katsahti Gustiin hymyillen väsyneesti.

— Eikö totta, Milada? — Teidän täytyy jättää tuo homma kerta kerraltaan. — Ottakaa elämä kepeämmin, edes tällä hetkellä! — Teillä on niin surumieliset silmät. — Ne ovat harmaat kuin usva… Minä kuvittelin saada ne iloisemmiksi. Silloin ruskeat pilkut välkkyivät niissä kuin auringonsäteet, jotka kuivaavat usvan pois… Se teko houkutteli minua. — Mitä meitä liikuttavat muitten asiat!? — Gust veti Miladan luokseen sohvalle. — Ei minunkaan elämäni ole ollut aina hauska. Olen saanut vaappua hirmuvaltiaan, isäni, ja sairaan äiti-raukkani välillä… Hän rakasti minua, sitten ei ole kukaan minua niin rakastanut. Kerron hänestä toisella kerralla. — Hän levitti Miladan molemmat kädet.

— Siis olkaamme nyt iloiset — me kaksi, — eikö niin?

— Heittää kokonaan taakkansa pois, ajatteli Milada. Jospa voisin sen tehdä! — Ehkä voin hetkeksi levähtää matkalla kulkeakseni taas eteenpäin… Hyvää se tekisi. — Hän antoi Gustille kätensä.

Gust silitteli hämillään hänen hiuksiaan punastuen kuin pikku poika.

— Miten minä jaksan yksin selviytyä, kun kukaan ei auta minua, eikä tee minulle seuraa, ajatteli Milada ahdistuneena. — — Anna veroittaa impeyttäsi, — kuului kuin Hornerin muriseva ääni jostain.

Gustin käsi painui hänen poskelleen. Se poisti hänen ajatustensa tuskan ja vihlomisen. Kun olen loppuun ajettu — kotona, — tunsi hän, — niin nukun näin.

— Tulkaa viereiseen huoneeseen, Milada… Se on ollut äitini huone… Gust aukasi viereisen huoneen oven… Se oli valkoinen, valoisa huone. Huonekalut olivat vaaleat, kaikkialla oli valkoisia, käsin ommeltuja liinoja, myös pianolla; — huonekaluilla oli ohueita, maitovärisiä lasi-esineitä, joissa oli naisen hiuksia; kaikkialla oli maljoja ja sirokoristeita. Joka tuolilla oli silkkipatjoja ja rautasänky oli runsaasti koristettu nauhoilla ja pitsipeitteillä.

— Eikö tämä ole siistiä? Äidillä oli taiteellinen maku. Hän ylpeili siitä. Milada yritti kuunnella häntä. — Gust puhui ystävistään, ylioppilaselämästään…

— En voi mitään koskaan sanoa, joka häntä huvittaa ja kietoo. Hän ei tahdo tietää mitään minun mailmastani, minua ei miellytä mikään hänen mailmassaan. Kaikki nämät harrastukset ovat minulle ventovieraita.

Gust jutteli rattoisasti. — Oly on mainio likka. — Hän varmaan miellyttää teitä. Hän on aina lystikäs, aina virkeä, — aina hän kaipaa temmeltämistä, — mutta samalla hän on täydellinen liikenero. — Katsoo omaa etuaan kuin kissa… Hän on kesy peto-eläin, niinkuin Joszi sanoo… Muuten hän soveltuu teille seuraksi. — Hän hyväksyy kaikki aatteenne. Hän on myös kansanvillitsijä. Hän oli jo koulussa anarkisti. — Tulkaa Milada, nyt näytän teille jotain. — Gust aukasi ikkunan ja Milada näki laatikoissa noin yli kaksikymmentä pientä kukka-astiaa, joissa kasvoi kaktuskukkia. — Minä itse hoidan niitä. Ne olivat äitini lempikukkia. Ne eivät kaipaa hoitoa, sanoi hän aina ja ne kukkivat siitä huolimatta. — Minä en ole saanut yhtäkään kukkimaan, mutta minä odotan sitä kuin lapsi. — Kun olin pieni, niin äiti lupasi, jos olin oikein kiltti, että saisin yhden noista tulipunasista kukista. Joka aamu juoksin tänne, aukasin ikkunan ja iloitsin kuvitellessani sitä ihmettä. — Ei tämänkään lehdet ole kauniit, mutta toivo saada se kukkimaan, elähyttää minua sitä hoitamaan… Herra Jumala, minä olen hommannut teillekin jotain.

Gust sulki ikkunan juostakseen huoneesta… Kotvasen kuluttua hän palasi kätkien jotain selän taa… Nämät olisi pitänyt antaa heti saavuttuanne. — Hän tarjosi Miladalle kukkia.

Milada ihan punastui, hänen silmänsä välkkyivät. — Minulleko?

— Hm. — Kamelikukkia ostin… Mietin kauan… Kuvittelin luonnettanne, mitkä kukat teitä muistuttaisivat, ja valitsin sitte kamelioita. Se on ylpein kukka. Se tuntuu minusta, kuin haluaisi se sanoa: Joka on minun näköiseni, sen ei ole pakko tuoksua.

— Jos te tietäisitte, — sammalsi Milada vapisevin huulin, — miten — tämä — kaikki — minua —

— Ei saa itkeä, sanoi Gust hellästi — ei saa. — —

Hän otti lujasti Miladasta kiinni.

Hänen silmänsä säkenöivät. — Te olette kovin kaunis nyt.

Milada seisoi ihan suorana liikkumatta. Pelko, joka hempeänä ja ihanana valui hänen suoniinsa, jäykistytti hänen kaikki liikkeensä. Tapahtuman tavattomuus ja poikkeuksellisuus yhtyneenä hänen tunteisiinsa, jotka ihmeellisen sopusuhtaisina soveltuivat tähän ilmiöön, sai hänen mielensä huumeeseen kuin väkevä viini. Hän ajatteli ja puhui ilman tavanmukaista tarkkaa itsearvosteluaan. Jokin hänessä painoi silmälaudat kiinni, — kuin uuvuttaen hänet syvään, syvään uneen. — Se olento, — joka valvoi, — joka nauroi ja puhui hehkuvia sanoja, joka kohotti käsivartensa kiertäen sen rakastettunsa kaulaan, joka pisti kukkia tukkaansa ja ylenpalttisella liikkeellä irroitti raskaan lettinsä, niin että se putosi suorana selkää pitkin käsiin kuin tumma käärme, joka nauroi hiljaa ja hopeanhelähtävästi, vaan samalla muistutti: ei saa nauraa, eikä oikeastaan tiennyt, miksi hän niin sanoi, — se oli onnellinen, herännyt lapsi, jolla oli kuumat posket, ja jonka ruumis vavahteli, — olento, joka kutoi unelmiensa harson tummaksi punastuen aavistavan ruumiinsa ympäri.

Hän oli yksi niitä tuhansia, tuhansia riemuitsevia, jotka näkevät oman olemuksensa täydellistyvän yhtyen toiseen.

He istuivat kauan lujassa syleilyssä sohvalla. Ja Gust puhui Miladalle paljon, jossa kuuluivat usein sanat onni, aurinko, — vapaus, vuoristo, ja yksinäisyys.

Milada tunsi hänen suunsa lämpimän hengähdyksen ja hän hyväili Gustin käsiä, jotka ympäröivät hänen kasvojaan.

Sitten hän kuuli itsensä puhuvan… Hänestä tuntui, kuin olisi se ollut vierain ääni, minkä koskaan oli kuullut nousevan rinnastaan… Se ääni nousi siitä salatusta lokerosta, jonka olemassa oloa hän ei ollut voinut aavistaakkaan, joka nyt mielihyvällä aukeni vapauttaen synkkiä, kahlehdittuja sykähdyksiä.

Ja puhuessaan, nähden sielunsa räikeän alastomuuden, punastui hän ja kyyneleitä tulvi hänen silmiinsä; salaamatta ja peittelemättä tunteitaan, antoi hän kyyneltensä pudota Gustin käsille, jotka Gust oli ristineinä painanut hänen syliinsä.

— Katsos, tämä on luonnollinen seuraus, rakkaani. Ymmärrän sen, minkä kerrot… Ympäristösi on tehnyt sinut sairaaksi; sinä muutut, jahka vapaudut sieltä… Jahka seuraat minua vuoristoon, sanoi Gust mielenkiihkolla ja herkkyneenä… Milada pudisti päätään.

— Älä puhu! Et tunne itseäsi; ei tämä ole minulle uutta, sanon sinulle. Sinä uskot, kenties, että saat vaikka mitä aikaan uhrautuen… Esimerkiksi tohtori Forkaksen tytär, — tunnetko hänet. — Et. — Siis kuule! Hän lähtee kotoaan, ja saa päähänsä ruveta sairashoitajattareksi, sairaalasisareksi. Nyt hän on Pahlenin osastossa, — tiedätkö. Ajattele sivistynyttä naista sellaisessa ympäristössä! Sinä olet ihan samallainen. Hän kärsii tietysti kovasti. Hän ei kestä sitä. Naisena hän menee rikki. Kuule, kenen luulet jaksavan tuollaista kestää? Ei yhdenkään ihmisen. Jokainen ei ole noin vapaa ennakkoluuloista. Ei auta, täytyy tyytyä omaan toimintapiiriinsä. — Tällainen ihmisystävällisyys, jos yleensä hyväksyn tuollaisen uhrautuvaisuuden, kuuluu toiseen aikakauteen… Ehkä sellainen aika kerran koittaa… Mutta silloin täytyy ihmisten olla aivan toisenlaisten. Nykyaikana on intoni ihan turha, usko minua!

Milada käsitti Gustin sanat vaan puoleksi. Ne hävisivät siihen riemusoittoon, joka oli vallannut hänen olemuksensa. Yksi seikka oli vaan selvä. Gust piti hänestä, Gust rakasti häntä.

Ja hän tiesi, että se oli suurin armo, josta hän kurjalla elämänradallaan oli saanut nauttia.

Gust sanoi: Minä kerron sinulle vielä paljon, paljon… Olen minäkin jotain kokenut elämässäni, jota kukaan ei aavistakkaan.

Milada nyökäytti hänelle päätään. En osaa puhua, kuin sinä. Ajatukseni eivät jousta; eivät ole niin vapaita kuin sinun. Kaikki on niin kireällä… Tunne tätä! — Hän nosti Gustin käden sykkivän sydämensä kohdalle jatkaen… Ajatteleminen on ihaninta… On niin hyvää tietää, ettei tarvitse mitään kertoa, ei selittää, ei käyttää pitkiä, kylmiä sanoja, ja kuitenkin tuntee, että toinen tietää kaikki, tuntee elämäni, ajatukseni, kaihoni ja ainoastaan siksi, että hän minua rakastaa… Ei niin… Hän rakastaa minua vaan siksi, että hän ne tuntee… Tahi miten se on? Minä olen kömpelö, Gust… Mikä on oikein?

Milada katsoi Gustiin… Ja Miladan loistavan katseen vaikutuksesta, nähden hänen silmissään säkenöiviä punaisia välkkeitä, täyttyivät Gustin siniset, helposti kostuvat poikasilmät kyynelillä… Näin kokonaan ei yksikään olento ollut vielä koskaan hänelle kuulunut. —

— Oikein on se, alkoi hän puhua — —

Silloin kuului askelien kaiku rappusilta, äänekkäitten, nauravien sanojen helähtäessä niitten kera.

Gust nousi kiihtyneenä seisomaan; — ole hiljaa, ne ovat Joszi ja O — —, odota, tyynny, — pyyhi silmäsi kuiviksi — —

— Poika hoi, tässä olemme… Solakka, pitkä tyttö ryntäsi remuten ovesta sisään, mutta siristi samalla epäilevän näköisenä mantelimuotoisia kiiltävän mustia silmiään, kun hän näki Miladan ja kääntyi juhlallisena ovelta takaisin. — Joszi, älä tee mitään tuhmuuksia, — sanoi hän haetusti kirjakielellä, — tule, täällä on jokin neiti.

— Nyt hän on taas hankkinut itselleen tulipunasen juutalaisnenän, — ihan sai hävetä hänen tähtensä kadulla. — Ja sitten hän puhui koko ajan hepreaa. Sellaista hulluutta! — Nainen otti päästään laajan sulkahattunsa ja lyhyen takkinsa, seisoen korkeakauluksisessa tummansinisessä pellavaisessa puvussa. Hänen siroja, pyöreitä olkapäitään peitti leveä pitsikaulus. — Matalalle otsalle kiertyvä poikatukka, pieni, rohkea nenä sekä sen alapuolella oleva leveä, aistillisen elämänhaluinen suu, teki hänet viehättäväksi. — Ja se tapa, millä hän toista tervehti, oli kuvaamaton…

— Katso, Milada, tämä on Olly — Polly — meidän —

— Minä pyydän, nimeni on Olga Pollini kaikille muille. Isäni oli italialainen…

— Joka teki nukkeja, kuten näette… Hyvää iltaa. Tänään ei hänen sininen veren tippansa suostu mihinkään vapauteen. Hän selitti elävänsä minun kanssani vaan "vasemmalla puolella." — —

— Ole siivosti, lörppä.

— Kuule Olly, anna näppini pois. — Joszi piteli peukalollaan paidan rintaansa.

— Ei minulla sitä ole, vastasi Olly nenäkkäästi, — kautta sieluni ei, ja jätä minut rauhaan!

— Minä pyydän siksi kaikilta hyviltä ihmisiltä anteeksi, — sanoi Joszi vilkkuen lyhytnäköisillä silmillään ympärilleen, — tällä naisella oli se hullunkurinen halu, että hän käytti erästä pientä punasta granaattinappia puuttuvan sukkanauhansa tilalla, vaikka minä käytän sitä näin ylhäisessä paikassa. Sanon vaan yhden seikan… Olly Polly tuli tänään päivällisille — ilman sukkanauhoja — siis noin puoleksi puettuna luokseni… Sillä mitä vielä puuttui tuon siipipuvun alta…

— Sinä olet taas sietämätön, pidä kerran suusi kiinni.

— Oho! — Sano, että se on syntiä, mutta älä sano, että se on väärin. — Joszi kääntyi loukkaantuneena pois. — Huomaa, ystävä Gust, naiset eivät ole koskaan meille hävyttömämpiä, kuin juuri silloin, jolloin he ovat meidät pettäneet. — Kun Olly tuli tänään päivällä kamariini, — kasvot käiverässä, suu täynnään pistosanoja, silloin tiesin aivan tarkkaan, mitä oli tapahtunut — Ainoastaan viattomat muinoiset äidit kohtelivat lempeinä, hellinä ja hyväillen miestään, kun olivat hänet pettäneet… Tämä sukupolvi on tekniikassa edistynyt. Sinun ei tarvitse mitään tunnustaa — Olly! Sinun raivosi, että minun vähäpätöinen yksilöni oli olemassa, todisti parhain tekosi.

— Noh, kaikkea kuulee! Mitä minä olen tunnustanut? — Sano — kerran! Ja mitä minä olen kertonut!?

— Kaikki! — Että sinä et ollut toimessasi, sillä tätisi oli muka kipeä. — Että tätisi kävi kanssasi Praterin puistossa. Että tätisi on niin hyvä mutta köyhä, että sinun täytyi viedä hänelle eilen illallinen. — Sinähän olet täydellinen Punahilkka! — Ja että sinä sait nuo kultavitjat tädiltäsi, etkä herra Wolfilta. — Että osaat tanssia czardasta… Ja että tätisi vaatii, koska hänkin on vilustunut, että sinä pukeudut korkeakauluksiseen pukuun. Ja lisäksi, että minua pitäisi lyödä korvalle, koska puhun tällaisia mielettömyyksiä. Kaikki kerroit yhdellä hengähdyksellä, ilman, että minä sain tehdä kysymystäkään. — Todisteita on siis kyllin. — Vaikk'en minä vaadi sinua edesvastuulle.

— Kylläpä täti on ollut sinulle hyvä! Kun sinä tyydyt korkeakauluksiseen pukuun, niin se on ihme ja enne, sanoi Gust nauraen.

— Espanjalainen seinä vedetään eteen, lähtekäämme pois naisemme makuukammiosta, sanoi Joszi viisastellen.

Hän kaasi viiniä lasiin tarjoten molemmille tytöille lasin. — Hyvä Gust, — räjähti hän, — nyt olet oikealla tolalla. Sitä sopii seurata!

— Kaikkea teillä on varastossa! Isälläsi mahtaa olla rajusti rahaa, eikö niin?

— Tule tänne, aukase ja auta, mörisi Joszi.

Gust nauroi: Olkaa hyvä ja syökää leikkeleitä, olkaa hyvä, ottakaa hedelmiä. — Olkaa kuin kotonanne! — Syöpäs sinäkin, kuiskasi hän Miladalle, — ota ja maista!

Milada oli ensi kerran tänlaisessa seurassa. Ollyn tapaiset naiset olivat hänelle outoja ilmiöitä. Hän tunsi vaan oman seurapiirinsä naisluonteet, jotka, olkootpa nuoria tahi vanhoja, kauniita tahi rumia, viisaita tahi tyhmiä, kuitenkin kaikilla väli-asteilla suurisuisuutta tahi röyhkeyttä säilyttivät miehiä kohtaan alistumistavan ollen aina valmis sovittelemaan omat halunsa miesten tahdon mukaan.

Mutta tämä tyttö, jonka otsasta saattoi nähdä hänen huvitteluhalunsa ja kevytmielisyytensä, käytti rakastajaansa kohtaan sellaista itsetietoista puhetapaa, puoleksi keikailevaa, puoleksi käskevää kieltä, joka hankki hänelle kieltämättömän etusijan ja ylivallan tämänkin pöydän ääressä ja se ihmetytti kummana ilmiönä Miladaa. Gisi oli kauniimpi kuin tämä tyttö, Fanni osasi yhtä hauskasti kertoa ja esittää asioita… Ja kuitenkin… Näin ei Miladan piirissä uskallettu koskaan herroille vastata.

Olly penkoi hedelmämaljaa, rikkoi manteleita, pistäen ne pureskelevan Joszin suuhun. Hän kertoi "muotiliike Brucknerin" ikuisista kinailuista. Hän oli siellä koetteluneitinä. Hän jäljitteli lihavia naisia, jotka ostivat sieltä takkinsa katsellen häntä riihensä läpi ja sanoen:

— Toivoakseni se takki sopii täyteliäällekin vartalolle!

Ja tämän kertoessaan Ollyn koko olennossa ja esiintymisessä, hänen mustasta sulkahatustaan alkaen hänen harsosukkiinsa saakka, hänen huoleton naurun kikahduksensa ja uhmaileva jalan polkemisensa, kun Joszi häntä piikitti, oli jotain niin luonnollista ja täysiteräisen naisellista, — jotain alkuperäisen vahvaa ja tahdonvoimaista, että se aivan helposti sai kaiken arvostelun ja ilkeän tutkimishalun loppumaan.

— Minä olen, mikä minä olen, — ja ken ei minusta pidä, sille minä vihellän! — Minä olen Olly! — Siten puhuivat selvästi Ollyn silmät, joilla hän usein katsahti vastapäätä istuvaan vaikenevaan naistoveriinsa.

— Luuleeko tuo olevansa minua parempi siksi, että on Gustin napannut? Olly oli todella pahalla päällä. — Hän oli aina tottunut hallitsemaan tällaisissa pienissä salaseuroissa, saaden toisesta naispuolisesta osanottajasta toverin, joka aina alttiina ja ihailevana alistui hänen määrättäväkseen ja joka tyytyi niihin miehiin ja juhlaruokiin — jotka hän, — Olly, — suvaitsi hyljätä ja jalomielisesti työntää toiselle.

Mutta tämä "neiti" ei luonut häneen katsettakaan. Hän vaan istui ja katseli "Gustin hyvää makeaa" myllynkivisuuruisilla silmillään ja ihan se katseli noilla ihmisen läpi. Ja omenankin tuo kuori, ennenkuin sen söi.

Olly katsoi pöydän alle. Ei sielläkään tapahtunut mitään, joka olisi selittänyt pöydän yläpuolella ilmestyvän vaiti-olon, — miksi siis tuo nainen oli täällä? Tuo oli täydellinen kekkana. — Olly nojautui taaksepäin.

— Harmaa usva nousee maasta, — sanoi Gust kumartuen eteenpäin ja katsahtaen Miladan silmiin… Kun usva nousee vuorenrinteelle, saamme pian sateen, — sen tiedämme varmaan.

— Eihän nouse usva, olen ylen onnellinen, kuiskasi Milada innostuneesti ja hiljaa, — mutta usko minua, Gust, en voi onneani esiintuoda, se on tänne kätketty, liian syvälle tänne sisään…

— Noh, nyt ne kuiskivat vielä! — Olly oli saanut heistä tarpeekseen.

— Minun on nälkä, niin että näköä haittaa, — selitti hän äkkiä tiukkana, — suvaitsetteko, neiti?

— Olkaa hyvä, vastasi Milada tarjoten hedelmämaljan Ollylle.

— Hyvät ihmiset, teillähän on tukka hyvin säädyllisesti kierrettynä päähän… Mitenkä tämä hiusneula on pudonnut, kysyi Olly viattomasti muka hämmästyen, kun asettui Miladan selän taa. — Katsokaa, kun nojaudutte taaksepäin, voitte satuttaa itsenne näillä, jotka ovat hiuksista irti. — Olly näytti mitä rehellisintä naamaa repien liikuttavan auliina hiusneulat Miladan tukasta… Olisipa minulla tuollainen tukka. — Minulla on vaan tällainen rotanhäntä. Senpä sanon, olisipa minulla tuollainen tukka! —

— Olisit aikoja sitten keinotellut sillä kapitalistisesti.

— Pidä suusi kiinni! — En olisi silloin enää täällä. — Olisin Amerikassa — aivan varmaan. — Tällainen tukka pukee. — Tietää olevansa silloin jonkinarvoinen. Tämä tukka on aarre. — Mutta te ette tahdo sitä käyttää eduksenne. Teidän pitää antaa sen olla irtonaisempana. — Tahi aukinaisena se olisi kaunein…

Osoittaakseen toiselle, miten kuninkaallisen varma ja jalo hän oli naisellisena olentona, aukasi Olly kiirein nykähdyksin Miladan paksun, ruskeanpunervan letin, joka levisi selälle kuin kiiltävä kuparinen haarniska.

— Katsokaa!

Joszi taukosi syömästä. — Komeata, — sanoi hän painaen rillit nenälleen…

Olly vastasi. — Ei se vielä ole kunnossa. Hän sieppasi vyötäisiltään narsissikukkia, jotka talon isäntä oli hänelle tarjonnut hänen sisään astuttuaan, ja pisti ne kireälle kiinni Miladan tukkaan. — — Noh, nyt saatte katsella!

— Sinä olet ihana, sanoi Gust suudellen Miladan olkapäitä.

Ylen tyytyväisenä Olly palasi paikalleen… Nyt piti Miladan nähdä, miten suuri luonne — Olly — oli…

— Sydämeni ei ole ollut koskaan näin kepeä, sanoi Milada ihmetyksen punertamin silmin, kaikki ajatukseni ihan kuin lentävät. — Ei mikään niitä paina. — Tämä on kummallista.

— Minä sanon suoraan, alastomana ei ihmisellä ole enää suruja.

— Mainio kokemus, huomautti Joszi.

— Koettakaapas kerran, väitti Olly ja hänen äänessään oli yhä tuo äidillisen suojeleva sävy, — minä olen aina sanonut. — Ihmisen suru johtuu vaatteista.

— Sillä ei tiedä aina, — kenen saa ne maksamaan — — niin, niin. —

Olly ei ollut kuulevinaan Joszia. — Kun kerran on viskannut kaiken yltänsä, kaiken kaiken, — — silloin ei osaa enää välittää maailmasta! — Minä hyppelen joka päivä ihka alastomana.

— Pitää nähdä, eikö vastapäätä ole huone vuokrattavana.

— Ole hiljaa, Olly on tänään helvetillisen viisas.

— Seura tekee kaltaisensa.

— Minäkö teitä painostan, kysyi Milada jännitettynä. — Minähän tunnen huvia kuullessani teidän puhuvan. En suinkaan minä vaan tee teitä raskasmielisiksi? — Tahtoisin nyt olla iloinen kuin lapsi… Jospa vaan tietäisin, miten lapset ilakoivat.

— Jokainen tavallaan. Minun suurin nautintoni lapsena oli antaa nenäni honista ja ryöhätä.

— Ja minun, sanoi Olly hätiköiden, — suurin nautintoni, — eh, en voi sitä kertoa, — katkasi hän puheensa.

— Ihania asioita kerrot!

— Se ei ole totta!

— Sinähän olet sen kertonut minulle itse…

Olly laski viinilasin pois. — Kertonutko, sanoi hän epävarmalla äänellä.

— Luonnollisesti. — Mutta minua surettaa syvästi, Olly, että se temppu ei tee ihmistä vanhaksi ja viisaaksi.

— Sano, hävytön, ettei se ole totta, härisi Olly, se ei ollut ollenkaan sitä, jota sinä tarkoitat. — Vaan se oli —.

Äkkiä kuului tuima ääni käytävästä. — Talonmies, sammuttakaa! Minä menen nukkumaan.

— Nyt se käski sammuttaa varhemmin kuin tavallisesti, sanoi Joszi katsoen kelloaan.

— Sehän oli luonnollista, koska minulla on vieraita.

— Kuulkaa, pojat, minä en kulje enää jälkeen kahdentoista yksin tämän talon pihan poikki. Täällähän on suoraan kamalaa olla. — Joku juoksee siellä aina kuin aave kintereilläni ja katsahtaa kasvoihini sähkölyhtyvalossa. — Viime kerralla minä ihan huusin.

— Ja aave huusi vielä kovemmin kuin sinä.

— Täällä saa ihan hermotäristyksen. — Yleensä minun täytyy sanoa, että niin häikäilemättömiä ihmisiä, kuin mitä te olette, en ole tavannut — sinä tiedät sen, Joszi, eikä sinulla ole minkäänlaisia selityksen oikeuksia.

— Enkö sitä sinulle sanonut, Gust. Me olimme sittenkin aaseja, molemmat. Hän ei osaa käsittää kaunotuntoisuuttamme.

— Anna hänen olla, — et aavista, miten mieluisa on monen järjelle aasimaisuus, sanoi Gust hymähtäen Miladalle.

— Kautta suojelusjumalani, Panin! Me olimme molemmat humalassa, — ja viimeisen järjenkipunamme avulla me lähetimme hänet pois huoneestamme. — Eikö se ollut germaanilaista kylmäverisyyttä. — Aivan atleettimaista. — Voi Gust, paksussa kallossani herää synkkä aavistus. Me olimme silloin pässinpäitä!

Joszi tuijotti synkkänä lasiinsa. — Olly takoi hänen selkäänsä.

— Hävytön, — roisto, pidä suusi kiinni!

— Kysy herra Wolfilta, — sanoi Joszi nielaisten viiniä, — hän tietää, miksi me olimme pässinpäitä.

— Hän on taas juovuksissa, selitti Olly alistuvaisesti. — Hänen pitäisi osata hillitä itseään, kun hän niin hyvin tietää, että hän ei siedä paljoa.

Joszi kohotti lasinsa Miladaa kohden. Arvoisa neiti miesparka rukoilee teiltä armoa. — Olly, sinä Käärmes, — sinä teet selitysasiakirjat kaiken tulevan ja mahdollisen varalle. Revi rikki protokollasi! — Tänään en juo itseäni humalaan. — Tänään minä elän järkevästi… Takuuna siitä on oleva se, että tyhjennettyäni tämän viinilasin sanon puolta kreuzeria erehtymättä, miten paljon sinulla on rahaa postisäästöpankissa.

— Sinä valehtelet!

— En koskaan. Koska minä en huonosti uskovaisena miehenä luota ihmeisiin, niin olkoon sanottu, että perustan väitteeni nyt tosikokemukseen. Minä tutkin tänään asiakirjalaukkuasi, sinun ollessasi poissa. — Pankin vastakirja oli laukussa. — Voi Olly — Polly — voi voi, voi! Ja tämän sinä olet tehnyt sen jälkeen, kun pidimme sinulle tunnin kestävän esitelmän.

— Pierrette on kuollut, toisti Joszi kaameasti tehden käsiliikkeen. Hän on auttamattomasti hukassa. — Hän ei oivalla olemassa oloaan. — Hän ei ole ollut olemukselleen uskollinen. — Perhosesta on tullut muurahainen. — Sirkka ei enää laula, — hän kokoo tavaraa. Mimi Pinson kutoo sukkia… Hän kuolee rasvanmuodostukseen sydämen ympäri…

Olly oli lyöty, hän piteli hedelmämaljaa molemmin käsin pistäen suuhunsa makeisia ja marjoja toinen toisensa jälkeen, viskaten toki parhaat marjat Joszin lautaselle… Nyt se rupee taas hulluttelemaan. — sanoi hän halveksivalla äänellä, — ja sitten se kuorsaa…

— Kuka jaksaa väsymättä ylläpitää rikkomatonta ihanteellista lemmensuhdetta naisen kanssa, jolla on numeron mukaan määrättävä varma vuositulo? — Asia on tällä kertaa vielä pahempi, sillä naisella on säästöpankkikirja omalla nimellään. — Kuka tahtoo säästää nuoruutensa voimat laskeakseen ne kuin kultaiset askeleet alttarin ympäri, jonka jumalatar aikoo käyttää niitä elinkorkolaitokseen! — Oi, Olly — Polly, rauhassa nukkunut henkeni hymy huulilla näkee sinun kulkevan Tuonelan matkaa… Sinussa näen kaikkein sydäntä särkevimmän naiskohtalon… Sinä olet perikadon partaalla!… Sinä lihot. — Sinun ruumiisi kaikki särmät pyöristyvät, sinun olentosi kimmoisuus kuluu pois… Poistu luotani, Olly!… Sinä haiset jo sipulille ja sumppikahville… Sinä olit minusta kevätuhrin papitar, — olisit korkeintaan saanut kuolla vienon säälittävän keuhkotautisena, — sinä ihana, — sinä kepeä, sinä uneksiva, sinä antautuva, kukkea, villinhurmaava hempukka! —

— Sinä otit minulta ijäksi elämän uskon siitä, että sukupuolielämä voi olla vapaata aineellisuudesta. — Se oli sinun suurin rikoksesi. — En voi enää rakastaa… Osaan ainoastaan keinotella rahoja rakkaudellani. Kuule, — Gust, menetän miehekkyyteni jouduttuani rikkaisiin naimisiin…

Olly vimmastui todella, kun oli kysymys hänen säästöpankkikirjastaan. Hän säilytti rahansa kahdessa, jopa kolmessa eri paikassa ja osti usein arpajaisseteleitä, pitäen salaisuutensa kalliina aarteena, ja rupesi sylkemään ja raappimaan kissan tavalla, kun nämät miehiset ystävät kyselivät, mistä hän oli koonnut kapitaalinsa, miten suuret ne ovat ja mihin hän aikoi niitä käyttää.

Tämä kapitaalikysymys oli muodostunut Joszin ja Gustin loppumattomaksi ilon lähteeksi. — Olly rupesi nytkin pippurimaiseksi, siristäen halveksivana komeasti kaartuvia silmiään: — Noh, möhömaha, ole iloinen! Ei sinulla tarvitse olla omantunnonvaivoja siitä, että sinä olet niitä kapitaaleja kasannut.

— Se nyt vielä puuttuisi. Minua hävettäisi olla sinun luonteesi väkivaltainen rasvoittaja. Sinä olet syntynyt anteliaana viskaamaan rinnan täydeltä kukkia tuuleen, niin että paksut porvarirouvat kääntyisivät päiväkävelyllään raivostuen sinun yli-inhimillisen hupakkomaisuutesi tuhlaavaisuudesta.

— Oi, Olly, miltä sinä tulet näyttämään kolmihuoneisessa huoneustossa! Sinun pikku perhosielusi istuu siellä sitten aina takapuolellaan. — Sinä saat rakkuloita sulasta säädyllisyydestä… Ja miten sinä sitten osaat haukkua toisten nuorempien epäsiveellisyyttä, heidän kukkahullutteluaan ja keväthempsutustaan! Ei mikään muu ole tärkeää kuin heinäkuun sade, sillä silloin sipulit kasvavat! — Oi, oi, oi!

— Oi, oi, oi, toisti Gust.

— Se huoleton ilo, jota tunsit aamusta iltaan saakka, naurusi, hyräilysi, se teki sinut herttaiseksi, siroksi, verrattomaksi, se kehitti luonteesi lennokkaimmat taipumukset, se teki pienet petomaiset aivosi tarkoiksi ja valtioviisaiksi, — oi, — Olly, se muodosti vivahduksia sieluusi, se väritti elämäsi. — Missä ovat ne huolet, jotka seitsentoista vuotiaana ollessasi olivat polttavimmat, saisitko nimittäin sulkahatun, silkkiröyhelöt ja harsovantut? Itke, Pierrette, et osaa oikein sääliä itseäsi tällaisena! Talvella olit tenhoova, hyvä ja lämmin, saadaksesi kesällä ylpeillä paljain kauloin ja käsivarsin, kesällä lauloit, sirkka, tanssiaksesi saman säveleen mukaan talvella… Huolettomuutesi, lapsellisuutesi, se, ett'et osannut panna arvoa eduille, se teki sinut joustavaksi ja elähyttäväksi. Sinä et harkinnut, sinä halusit, sinä et pyytänyt, sinä vaan otit, sinä et kitkuttanut, sinä nielasit… Sinä olit jumalatar!… Pierrette, missä on tenhosi? Ihanne on rikki, Pierrette ei jaksa tanssia paksut rahakukkarot taskussa.

Joszin lasi oli tyhjä. — Yhdellä hyppäyksellä kävi Gust eteisessä tuoden mukaansa uuden annoksen syötävää ja juotavaa.

— Jaa-a! Mitä te olisitte ihmisestä tahtoneet tehdä, sanoi Olly hiljaa itsekseen…

Molemmat käsivarret pöydällä istui Milada kuunnellen. Kädet hän oli kätkennyt syvälle paksuun, kiiltävään tukkaansa, seuraten keskustelua haaveksivin katsein ja puoli-auennein kuumin huulin.

Gust nojasi päänsä Miladan ohimoihin ja Miladan hiusten kiemurat ympäröivät hänen vereviä poskiaan.

— Eikö Joszi puhu loistavasti, kysyi Gust hiljaa, mutta se puhe on vakavampaa laatua, kuin mitä hän itse tahtoo myöntää.

— Minä huomaan sen, vastasi Milada samalla tavalla.

Joszi katsoi taas syvämielisenä täytettyyn lasiinsa.

— Mihin sinun suloinen tenhosi on hävinnyt, kysyn? Mihin hukkui nuoren ruumiisi seikkailuhalu? Etkö edes tiedä? Sinä tuhlasit kuninkaallisesti hehkua, rakkautta, intohimoa yhtenä iltana saadaksesi varhain aamulla kupin lämmintä suklaatia leivoksien kanssa. Suklaatia ja tuulihattuja… Muistatko niitä enää?

— Oi te naiset, naiset! Kuka on teidän herttaisessa sekamelskassa hyörivään luontoonne saattanut näivettävää järjestystä ja kiduttavaa kuria? Kuka on teistä tehnyt jokapäiväisiä, järkeviä poroporvareita, teistä puotineideistä, pesijättäreistä, ompelijattareista — elämämme perhosista? Kuka on saanut teidän elämänne suistumaan riemun kimaltelevasta radasta? Kuka on opettanut teitä rahoja laskemaan? — Olly — Polly, kaikkein utumaisin viinihaavekuva päättää päivänsä lihakaupan omistajana! — Oi, oi, oi!

Olly veti kaikilla kymmenellä sormellaan kevyeesti järjestetyn tukkalaitteensa eteenpäin. — Paljasta pötyä, — sanoi hän puoliääneen Miladalle. — Sellaisia ovat herrat miehet. Itsensä puolesta eivät tahdo huolehtia niin ala-arvoisista asioista, kuin mitä raha-asiat ovat tahi perheen ylläpito.

— He tahtovat vaan rakastaa ja lentää sinipilviin haaveissaan!… Ei mistään todellisuudesta saa puhua! Se turmelee heidän ruokahalunsa lämpöisen vadin ääressä. — Mutta sitte, kun vati on jäähtynyt, hyvästi! Silloin me naiset jäämme siihen yksin seisomaan ihanine tunteinemme. Kiitos kaunis siitä lystistä! Mutta minä en aio jäädä teidän armoillenne. Minä järjestän itse elämäni ja kylläkin järkevästi.

Olly nousi seisomaan ja meni pianon luo nostaen sen kannen. — Tule tänne, möhömaha, ja säestä mieluummin minua!

Joszi nousi seisomaan… — Olly, — sanoi hän nielaisten jotain, — sinä riistät minulta viimeisen uskon naisiin. Minä olin toivonut, että pysyisitte aina noin herttaisen tietämättöminä liikeryöstöstä, olin luottanut siihen ja järjestänyt asiani tuon ainoan naisviehätyksen peruslähteen mukaan. Ei auta… Merineidot, metsänimmet, jumalattaret — kaikki olivat tyhjää mielikuvitusta… sinihouretta, — roskaa. —

Joszi heilui hiukan katsellen turvonnein pienin silmin Miladaa… Katsokaappas Ollya! Hän oli kuin luotu ja tehty miehen iloksi ja nautinnoksi… Ja hän on saita. Hän kokoo pää-omaa! — Hän keinottelee ja politikoi. — Hän meni Ollyn luo, laski käsivartensa hänen vyötäisilleen ja lauloi vahvalla basso-äänellä.

— Tällä leposohvalla ma tahdon kuolla!

— Mene, sinä olet ja jäät pölkkypääksi!

— Mutta minä olen niin kuoleman vakava, että kun minut kerran laskettaisiin hautaan, en siitä ylös pyrkisi. — Olly pikkuiseni, minä vannon. — Oih! Enhän minä ole juovuksissa. — Tänään on sinulla oleva täysi työ saada minut kumoon, velho! — Ja Joszi oikasi vartalonsa kierrähtäen pari kertaa korollaan, laulaen.

— Ja leposohvan voi myös kerran periä, — — mutt' vasta varsin kuoltuaan.

— Tiedätkö, hän tuntee naiset, sanoi Gust loistavin silmin. — Mutta kyllä ne häntä myös pistävät takaisin…

— Hän on pohjaltaan hyvä ihminen.

— Hän on ihanne-ihminen! Huomaappas, hän on vannonut olevansa kajoomatta Ollyyn, ennenkuin Olly itse sen tahtoo. Se on ankara lupaus. —

— Oi, vanhapoika-ihanuus. Sa minne häivyit meiltä?… lauloi Gust hiljaa Ollyn kirkkaan sangen miellyttävän sopraanon kaikuessa…

— Kaikki on täällä niin kummallisen yli-inhimillistä, — niin kaunista, niin kaunista, ajatteli Milada. — Nämät herttaiset ihmiset…

— Mutta juoppas hiukkasen, sinä katselet kuin Sfinxin silmillä, sinä hymyilet, — mutta samalla kertyy usvaa silmiisi, uhaten kyyneltyä… Armaani, sinä olet niin vaiti. — — Miten nimesi lyhennetään? — Miladaa on raskasta lausua.

— Niin raskasta kuin rakastaa minua, sanoi Milada nousten seisomaan…

— Eipäs. — Tuli välähti Gustin silmissä. — Sinä olet solakka ja vahva kuin poika. Minä pidän sinusta. — Ja Gust painoi vaalean päänsä Miladan lanteille.

Joszi huusi pianon luota. — Hän näyttää minusta pakenevalta vuorikauriilta, joka hyppää suurten, suurten kuilujen yli — hei — hopp —

— Minä kutsun sinua Milaksi! Enkö saa kutsua — — —

— Siis veljenmalja!

Olly istui pianon ääressä heiluttaen jalkojaan. — — Soita jotain Wagnerilta, pyysi hän, vääntäen silmiään ylöspäin. — Soita miten Tristan joi lemmenjuoman, soita!

Joszi alkoi voimakkaasti:

— Askalonin mustassa valaassa asui miekkonen kolme päivää, siks' kunnes ihan jäykkänä…

Olly heitti pari nuottivihkoa Joszin päähän. Nauraen nousi Joszi seisomaan astuen täysinäinen viinilasi kädessä Miladan ja Gustin luo.

— Katsokaa, Milada, sanoi hän, — tuo meidän Gustimme tuossa on onnen myyrä! — Katsokaa häntä tarkoin, — hän on ikuisesti nuori ihminen — — Hei veli veikkonen! Eläkööt sinun kaltaisesi!

Hän tyhjensi lasinsa ja veti sitten Ollyn syliinsä. — Nyt runoillaan… Seuraa tarkkaan, nyt alkaa ensi säe. — Hän löi parilla sormella alkutahtia.

— Ruskeat, kauniit sotilaat — — kaupunkihin — matkaavat, jossa kauneimmat naiset mailmassa asuvat.

Ylpeät, suorat, vienot, paksut, herttaiset, hienot, ne naiset — asuvat, naiset asuvat.

Olly takoi pianolla kyynäryspäällään basso-ääniä.

— Minun täytyy lähteä, sanoi Milada äkkiä kooten hiuksiaan…

— Ehei! Et sinä niin vaan lähde kultaseni! Tahdot livistää, siihen ei suostuta. — Gust hyväili Miladan poskia.

— Mila, anna minulle nyt suudelma, sanoi hän hiljaa…

— Siis Olly, nyt sinä alat. — Älä sekaannu loppusäveleessä. —

— Ruskeat, kauniit sotilaat, kaupungista matkaavat.

— Pysy tahdissa, huusi Olly heittäen säärensä ilmaan.

— Kuule Olly, me emme ole vielä yksityishuoneessa. — Jos haluat, sähkötän langattomalla linjalla.

— Tule pois, Mila, — he meluavat liikaa. Kun Olly rupeaa iloiseksi, on paras jättää hänet yksin. Tule tänne minun huoneeseeni, minä sanon sinulle jotain.

Milada katsoi Gustiin pitkään, mutta seurasi häntä kuitenkin. — Virnistäen tuuppasi Olly soittotoveriinsa. Mustasukkainen harmin tunne valtasi hänet hetkeksi. — Kunhan vaan tuo möhömaha ei nukkuisi sill'aikaa! — Tiukkana hän otti Joszin kädestä lasin pois.

— Ei tippaakaan, sanoi hän siihen surumielisesti tirkistävään Josziin.

Gustin makuukamarin valaisi kirkas kuutamo. Yön tuuli heilutti valkoisia tylliuutimia. Gust taputti käsiään.

— Eikö täällä ole raikas hengittää? — Ei ole tupakansavua, eikä melua. — Täällä meidän on hyvä olla, eikö niin, rakkaani?

Milada seisoi akkunan ääressä palmikoiden kuun valossa kiiltävää tukkaansa.

— Miks'et anna hiuksiesi vallehtia vapaina, sanoi Gust loukkaantuneena.

— Se ei sovi minulle, vastasi Milada hiljaa.

— Ole toki iloinen, armaani, sanoi Gust hellästi, — odota, minä tuon uutta viiniä.

Gust otti kaapista tumman, leveälitteän pullon. — Tämä on sinua varten, se on parasta.

— Kiitos, mutta minä en juo enää.

Milada pelästyi. Hänen omat sanansa kuuluivat kaavamaisilta. Mitä hän täällä oikeastaan teki! Gust oli hellä, oli lämmin. — Mutta häntä, Miladaa, — pusersi selittämätön pakko, joka kiertyi kuin rautainen rengas hänen aistimuksiensa ympäri.

— En voi auttaa, en tunne itsessäni mitään hehkua, — ajatteli hän kauhistuen, en voi antaa hänelle mitään takaisin, minä olen jo liian paljon saanut kokea.

Äkkiä Milada tarttui Gustin käsiin. — — Tahtoisin olla sellainen, millainen Olly on, sanoi hän kiusaantuneena, — tahtoisin olla iloineen, kepeäluontoinen ja taipuisa kuin Olly. — Mutta minä en voi olla sellainen, — sinä saat sen vielä kokea. — Sinä tulet kauhistumaan minua. En ikinä maailmassa voi olla niin viehättävä kuin Olly.

Gust polki lattiaa. — Sinun ei tarvitsekkaan olla Ollyn kaltainen. Minä pidän sinusta sellaisena kuin olet. Sinä olet katkera kuin metsän hedelmä. — Etkö sitä käsitä? Sinun olentosi huumaa minut. — Ensi hetkestä se vaikutti minuun. Minä asetan sinut ja sinun vaikenemisesi korkeammalle kuin kaikki mailman Ollyt. Minä en ole mikään poikanulikka, joka pikiintyy ensimmäiseen tyttöepanaan. — Milada, sano minulle, mikä ominaisuutesi minut kietoo sinuun! En tunne enää omaa itseäni! Minähän olen ihminen, joka en lakkaa itseäni koskaan tarkkaamasta. En rakasta sinua aistillisesti, enkä yksinomaan himoitsekaan sinua, vaikka sinä olet kylläkin kaunis. Mila, en ole ketään naista sillälailla katsellut kuin sinua. —

Gust vaipui Miladan eteen kätkien päänsä hänen hameisiinsa. Viereisestä huoneesta kuului hiljainen soitto, ja Ollyn kimakka ääni raikui sen ohessa.

— Minä tahtoisin hukkua sinuun, kuiskasi Gust kiihkeänä.

— Gust, Gust. Milada tarttui molemmilla kylmillä käsillään Gustin päähän etsien hänen huuliaan.

— Se ei ollut oikea suudelma, kuiskasi Gust jännittyneenä — vetäen Miladan viereensä vuoteen reunalle…

Milada tarttui Gustin molempiin käsiin — tyrkätäksensä ne luotaan. — Hänen puheensa oli valju ja vitkallinen. —

— Kuule Gust, — se on —, minä tiedän sen, — se on naurettavaa, että nyt lähden luotasi, sinä naurat itsekin minulle jälestäpäin, toiset nauravat myös. Te tiedätte, — mihin minä menen. — Minulla ei tietysti ole enää mitään menetettävää, ei siis mitään pelättävää eikä anteeksi annettavaa, — Tiedän sen. — Ja kuitenkaan — en tahdo olla vaan täksi hetkeksi rakastajattaresi, — en tahdo…

Milada puhui hiljaa ja kuitenkin hänen joka sanansa tuntui painavalta ja leikkaavalta pimeässä huoneessa.

— Tiedän, ett'et kunnioita minua sen vuoksi rahtuakaan enemmän.

— Ole hiljaa, sanoi Gust raivoisasti pudistaen Miladan käsivartta. — Miten rohkenet puhua minulle noin!

— Sinä et aavista, miten vaikeasti, — miten pitkän taistelun kautta olen vasta jaksanut kohottaa inhimillisen itsetuntoni, yksilöllisyyteni, — ne menetän nyt kaikki yhtenä hetkenä. En omista niitä sitte enää. — Ja sinä — — et huomisaamulla enää muista, olinko minä vaiko jokin muu nainen luonasi!

— Se ei ole totta, sähähti Gust pusertaen Miladan käsivartta, — älä puhu noin! Enhän ole toki juovuksissa. Kysyppäs, olenko ottanut Ollyn makuutilalleni… Minä en näetkös tahdo hussata tällaisissa asioissa. — — — Minun täytyy oppia tuntemaan sinut ihan sellaisena kuin olet, sulauttaa sinut itseeni, jotta oppisin sinut tuntemaan.

Milada ei jaksanut työntää Gustia luotaan. Gust veti hänet viereensä. Milada tunsi, miten lujasti hänen käsivartensa kiertyivät hänen ruumiinsa ympäri.

— En vaadi sinulta mitään, kuiskasi Gust Miladan korvan juurella, mutta vaikene, vaikene juuri tällä hetkellä.

Olly ei enää laulanut. Pianolta kuului vienoja ääniä… Gustin hengitys kuului raskaalta, Milada tunsi, miten ne leyhyttivät hiussuortuvia ohimoilla. Gust nukkui, tuo onnellinen olento. —

Taas kului hetkiä… Miladan pää painui vitkaan alas…

Äkkiä hän havahtui… Jokin ääni kutsui häntä,… aivan varmaan… joku huusi hänelle… Se huuto oli äänekäs, karkea, suuttunut… Oli varmaan hyvin myöhäinen aika…

Levottomana kavahti Milada pystyyn. — Silloin hän tunsi, miten joku viskasi hänet vuoteelle.

— Älä kiduta minua kauemmin, kuiskasi Gust… Hänen kuuma hengityksensä huokui Miladan ihoon. — Mihin sinä saatat minut? Mihin?

Milada tunsi Gustin kiihkeät, ähkyvät huokaukset korvassaan… Miten usein hän oli ennenkin kuullut nuo äänet!

Samassa silmänräpäyksessä muistui Miladan mieleen jono kamalia kuvia ja pöyristyttäviä muistoja, tukahduttaen joka lemmensykähdyksen. Hän oli satoja kertoja kuullut samat kiihkeät himonhuokaukset!… Eikä kukaan ollut niissä muistanut häntä, Miladaa, hänen sieluaan, hänen harrastuksiaan… Ainoastaan hänen lihaansa ne himoitsivat, tuota orjuutettua, tahdottomaksi pakotettua ruumista raastaakseen he ähkyivät kiemurrellen… He halusivat vaan yhtä, Gust niinkuin kaikki muutkin miehet… Laske, laske! — Milada työnsi Gustin hapuroivat, himoitsevat kädet luotaan… Hirvittävän selvästi hän muisti ennen muita… tuon vanhan, laihan herrasmiehen, jonka syliin Goldscheider hänet komensi viidentoista vuotiaana. Miladan rinnoilla oli silloin ollut vaaleanpunainen ruusu. Tuo vanha hänet ensin raiskasi. Ja tuon jälkeen oli heitä ollut lukemattomia, koko jono miehiä, nuoria, vanhoja, — ystävällisiä ja ilettävän rivoja. Kauhun huuto kuului Miladan huulilta. Hän kurotti käsivartensa suojellakseen itseään Gustilta… Vaitelias kamppailu alkoi heidän välillään pimeydessä. — Milada kamppaili himon, miehen rääkkäämisoikeuden kanssa… Ei Gust yksin häntä tällä hetkellä repinyt, koko miessuvun irstailu häntä raateli. — Lukemattomien nuorten ja vanhojen ihmiskoirasten kiima, jonka he kaikki olivat Miladaan purkaneet, tahrasi nyt hänen väsyneen haluttoman ruumiinsa.

Laske! — Milada pusersi Gustin rantimia. Minä sanon sinulle, Gust, — Milada kohotti äänensä, — se oli kova, melkein uhkaava, — sinulla ei ole oleva mitään nautintoa minusta. Silloin Gust hellitti.

— Älä huuda, — sihahti hän, — he kuulevat.

Milada juoksi pystyyn ja järjesti hiuksensa ja vaatteensa. Hän tunsi Gustin suuttumuksessa miesylpeyden, jota hänen kieltonsa oli loukannut ja syvästi nöyryyttänyt… Eihän kukaan usko muuta, kuin että olen antautunut sinulle, sanoi Milada kuvaamattoman surullisena katsoen Gustiin, joka oli kätkenyt päänsä patjoihin, — — anna minun mennä! En voi — en osaa edes selittää sinulle, miks'en voi taipua tahtoosi. Gust ei vastannut.

Silloin Milada aukasi viereisen huoneen lukon katsahtaen sinne. Joszi istui pianontuolilla nojautuen pitkälle taaksepäin, ihan niinkuin Milada oli hänen poistuessaan nähnyt istuvan. Hän soitti kepein, huolettomin sormin säveleen toisensa jälkeen, hiljaisia, suloisia vaihteluja, ihmeellisiä sointuja, jotka hajaantuivat ja yhdistyivät sulautuen kaihoisina yhteen. Hänen pienet silmänsä katselivat autuaina ja mailman unohtavina ympäri huoneen koristekattoa.

Naama viidessä viurussa oli Olly kyyristynyt nojatuoliin, töllistellen väsymättömään soittajaan. Kuin pelastuneena hän hypähti pystyyn Miladau astuessa huoneeseen… Tuossa oli kilpakosija! — Tuo oli saanut tahtonsa tyydyttää.

— Sellainen mölhö, haukkui Olly, tuolla aasimaisella pianontakomisella se turmelee koko iltamme. — Noh, mutta lakkaa toki, kiljui Olly.

Joszi sulki kannen. — Ystävällisesti hän vilkutti silmiään Ollylle.

— Näetkö, että minä en ole tänään juovuksissa.

— Senkin tolvana!

— Kuule, minä en aio blaijata tänään.

Milada otti hattunsa.

— Tuletteko mukaan, neiti Olly? On jo myöhäinen nähdäkseni.

— Kello on jo yli kaksitoista.

Ihmetellen katsahti Milada toiseen. Hänestä tuntui, kuin olisi tuntimääriä jo kulunut.

— En voinut aavistaa, että tämäkin ilta meni hukkaan, sanoi Olly haukotellen.

— Vai niin, Olly. — Joszi otti hänen kasvonsa molempiin käsiinsä. — Sinähän saat kaiken omasi takaisin.

— Siihen et voi toki laskea granaattinappiani. — — Mutta minä lahjoitan sen siitä huolimatta sinulle.

— Gust, anna valoa!

Tytöt pukeutuivat nopeasti. — Gust valaisi portaita. — Hän oli kalpea ja hermostunut, pureskellen ylähuultaan. —

Milada tarttui hänen käteensä katsahtaen hellänä häneen. Gust pudisti tuskin huomattavasti päätään…

— Kirjoitan sinulle, sanoi Milada. — Gust nyökäytti päätään kiihkeästi ja vaieten.

— Tuletko huomenna noutamaan minut, möhömaha?

— Minulla on oleva kunnia. — Mutta Olly — pese itsesi, — pe-e-se, huusi Joszi rappusiin.

Olly näytti hänelle pitkän nenän.

— Hiljaa, sanoi Gust vetäen Joszin ovesta sisään.

Pihalla aukasi uninen, virnistelevä talonmies portin, laskien tytöt kuutamossa välkkyvälle, aivan tyhjälle kadulle.

— Eikö kaverini ole minua kohtaan huomaavainen? Sen täytyy tunnustaa… Mutta muuta hyötyä hänestä ei ole, alkoi Olly keskustella kadulla.

— Mitä te oikeastaan hommaatte, neiti Olly?

— Minäkö? — Olen oikeastaan koetteluneiti muotiliikkeessä, vastasi Olly lyhyesti. — Se ei ole juuri hauska tehtävä. Kyllä minä teen hiukan työtä ompelu-osastollakin. — Järjestän korjaukset, sovitan koristeet, määrään mallit. — Mutta mitä minä sillä ansaitsen? En enempää, kuin mitä kesähattuni ja kunnon puku maksaa.

Tytöt kulkivat kotvasen vaieten.

— Mitä tietä on teidän kuljettava, kyseli Milada.

— Minä asun Haudankaivajakadulla. — Mennään keskikaupungin kautta. Minä kuljen sieltä mieluimmin näin yöllä.

— Sitten voitte saattaa minut kappaleen matkaa kotiani päin. — Minä asun, — syntyi hetken vaiti-olo, — tuolla Louvre de luxen tuolla puolella.

— Sepä vasta on kortteeripaikka, nauroi Olly. — Tunnen seudun hyvin. Brucknerilla oli siellä ennen liike. — Nyt meidän liikkeemme on muutettu hienoon lasipalatsiin.

— Uskallatteko mennä sitten yksin kotiin — tuosta minun asuinpaikastani.

— Minäkö! — Enkö uskaltaisi! — Herra Jess! Minä olen syntynyt yölinnuksi. Jos joku minua puhuttelee, ja jos mies on siistin näköinen, otan hänet saattajakseni matkan verran. Jos hän on ikävä, annan hänelle sen penteleen löylytyksen… Uskotteko ehkä, — Olly herkesi puhumasta. — Sitä, minkä Joszi tänään löpisi, ei nyt ole otettava ihan peloittavana totena… Noh niin — minä en ole mikään nunna, — mutta en minä ole mikään huonokaan nainen. —

Ja samalla hopulla Olly teki selkoa elämänkatsantokannastaan.

— Katsokaa, meikäläisellä ei ole mitään kiinteimistöä, ei pääomaa, eikä muita elämän valtteja kuin nuoruus, kauneus ja iloinen mieli… Mutta meikäläiset miehet ovat tottuneet, että he saavat kaikki ilmaiseen, noin vaan kauniitten silmiensä ja kommervenkkiensa avulla. — He pelaavat kanssamme aikansa ja sitten me tytöt olemme kiikissä. — Ja kun nyt, asiain näin ollen, — Olly seisahtui pannen oikean kätensä puuskaan antaen Miladan katsella itseään — joku vanha ukkorähjä tulee pyytämään saada nauttia minussa siitä, joka ei minulle mitään maksa, vaan päinvastoin ukon kautta tuottaa rahaa, niin olisinko niin hullu, ett'en ottaisi rahaa vastaan. Pitäisikö minun luopua tuloistani Joszin ja hänen tyhjien haaveittensa tähden?

— Minä tunnustan rehellisesti, minä mynttään rahaa rakkaudellani. — Ja siten en vahingoita ketään Ja jos en olisi sittenkään viisaasti käyttänyt ajoissa tilaisuutta hyväkseni, — ja minä olisin ollut melkein niin hullu, etten olisi sitä tehnyt tuon ihmisen Joszin tähden, — kyllä meillä on ollut härkimenkauppa käymässä Joszilla ja minulla, — jos en olisi ajoissa siitä luopunut niin olisivat huolet tehneet minusta — tällaisen. — Olly imi poskensa ontoiksi.

— Voisiko teilläkin olla suruja, kysyi Milada

— Oi laivalastittain! Minulla on kuudentoista vuotias sisar, — joka on aivan pilalla, hirveän kevytmielinen! Elää upseerien kanssa! — Hän on kuin pahin mäkijuntti! Pitää tietysti viimeisiä risoja aina yllään Maksaa shaketista 250 guldenia, — se on selvää, mutta ei pane kreuzeriakaan säästöön. — Vie vielä paitansakin panttiin. Kun minä tuon näen, on sydän pakahtua. Mutta äiti pitää vähän siskon puolta. Joka päivä on meillä toraa. — Ja sitte on minulla omat onnettomuuteni. — Olly huokasi syvään. — Olen minäkin jotain kokenut eläissäni. — Olen kärsinyt Joszinkin tähden. Tänään hän nauroi ja lauloi, mutta olisitte nähnyt hänet joku kuukausi takaperin. Sepä vasta elämöi — — Jesus Maaria! Olin vähällä mennä mereen — Sanoi ett'ei kestä enää, — minun pitää olla vaan hänelle uskollinen. — Joka päivä oli meillä pirstninkia… Mutta minä en voi elää toisin. — Kahdeksantoista guldenia on minulla palkkaa kuussa, siihen lisäksi aamiainen ja päivällinen. Joszilla ei ole mitään. — Kyllä hän antaa tunteja, tahi jotain sellaista. Mutta minä en ole saanut häneltä lanttiakaan, en koskaan, jukukliut en! Mutta ajatelkaa, mitä minulle on tapahtunut? Joszi on rakastunut minua, mutta nyt hän ei ole minulle koskaan hyvä, ei koskaan… Nyt hänessä piilee aina vaan viha. — Mutta hän ei koskaan kysy, mikä sinut tyttö sitten perii, kun minä jätän sinut. — Ja vaikka hän kuinka minua rakastaisi, niin kerran hän kuitenkin kyllästyy minuun. — Ja jos olisin ruvennut elämään jonkun aviomiehen kanssa, olisi se voinut tehdä vekaran tahi saattaa minut sairaaloiseksi. Herra ties! — Mitä tällainen ihminen sitte ottaa eteensä! Kyllä te sen muutenkin arvaatte! — Enkä tahdo joutua rappiolle, en! — En tahdo. — Minä olen nähnyt liian paljon meikäläisten avio-elämääkin ja muutakin, ett'ei se minua houkuttele. — Minä palvelen hienossa liikkeessä, näen joka päivä tuhansia kauniita esineitä. Ja minä pidän niistä. Pitäisikö minun aina olla puettu kauhtuneeseen pesupuseroon ja kovettuneeseen vilttihattuun? E-ei! — Olly katsoi Miladaan niin vakavana kuin olisi ollut kysymys hänen elämänsä ainoasta onnesta.

— Kyllä käsittää hyvinkin toimintatapanne, kun teidät vaan näkee, sanoi Milada myöntyvänä.

— Siis nähkääs, minä käytän hyvää tilaisuutta edukseni. — Se herra, joka — Olly vaikeni taas hetkeksi, — ei tämä kai huvitakkaan teitä.

— Päinvastoin se huvittaa kovin, vastasi Milada, kertokaa enemmän!

— Minä luulin, että olette liian ylevä minulle, neiti, mutta te ette olekkaan ylpeä.

— Miksi minä olisin ylpeä?

— Noh, koska Gust teitä rakastaa. — Onnihan on saada tuollainen herttainen, rikas poika omakseen. — Minun rakastajani Lohnert on vanha ja ilkeä, mutta en minä silti valita. Kyllä, totta vie, joku toinen olisi hauskempi, mutta…

— Mitä te aijotte rahoilla tehdä, uteli Milada kovin huvitettuna.

— Hm! Olly murahti kovin merkitsevänä, minulla on monta tuumaa päässäni. Ensin minun pitää selvittää perhe-asiani. Pitää saada äiti ja veli hyville jaloille ja maksaa velkani. Sitten rupeen harjoittamaan sopivaa liikettä. Ettekö usko? Minä myyn käytetyitä silkkisiä tanssipukuja ja naamiopukuja. Minä tunnen rouvan, joka hankkii mitä hienoimpia pukuja ruhtinattareilta. Hehän käyttävät pukunsa vaan yhden kerran. Sitten minä elän, miten minua itseäni lystittää, luonnollisesti rupeen elämään Joszin kanssa, jos hän sitten enään huolii minusta. — Syntyi hiljaisuus.

Sitten Olly alkoi taas puhua vilkkaasti: Te ette tarvitse ketään muuta kuin Gustin. Hänellä on voima yksin ylläpitää teitä.

— Minulla ei ole siihen aikaa. — Olen työssäni kiinni koko päivän.

— Noh, yöt olette kai vapaa, sanoi Olly nauraen, pannen päänsä kallelleen.

— Silloin vasta olenkin työssä.

— Noh, hei! Millaisessa liikkeessä te sitten palvelettekaan?

— Vuottakaa, kun käännymme katukulmassa, voin osottaa sen teille.

Olly katsahti kiireesti ympärilleen. — Hän tunsi seudun. — Sitten hän vilahti Miladan tyyneihin kasvoihin. —

He kulkivat Kärtnerkadun poikki ja sivuuttivat Louvre de Luxen. Yksinäisen kujan suuhun Milada seisahtui. Yksi ainoa punanen lyhty paloi kujan toisessa päässä valaisten kauaksi näkyvän kaksikerroksisen talon etupuolen, joka ylpeänä ja vaativana kohousi rappeutuneen ympäristönsä yläpuolelle.

— Tuolla, neiti Olly, on minun liikkeeni. Olly peräytyi! — Jumala siunatkoon! — Mutta sehän — — tehän vaan laskette leikkiä. — — —

— Puhun ankaraa totta. Minä olen tuon talon taloudenhoitajatar.

— Sehän on Punatalo, sai Olly äännähdettyä — —

— Aivan niin! Minä olen Punatalon taloudenhoitajatar.

Olly katseli Miladaa kasvavalla kauhulla. Todellako, saattoi lukea hänen laajenevista silmistään.

— Niin, niin, — vastasi Milada katseellaan.

— Siis hyvää yötä, neiti Olly, minun täytyy joutua! —

Konemaisesti kurotti Olly sormenpäänsä Miladan tarjottua kättä kohden. — Hyvää —, hän ei uskaltanut lopettaa lausettaan.

Äkkiä hän veti kätensä pois paeten.

* * * * *

Kolme päivää sen jälkeen Milada saapui iltahämärässä Gustin huoneeseen — ruveten esteettä hänen lemmitykseen.

Hän oli saanut seuraavan kirjeen.

Rakas Mila!

Tulen juuri kahvilasta, missä ensi kerran ottelimme Joszin kanssa. Kuten arvata saattoi, on Joszi kauhean järkevä, kunnioittaa kyllä sinua, ei ole ennakkoluuloinen j.n.e., j.n.e. Eikö se ole pikku seikka, — vaiko mitä?

Muistaessani eilisiltaa ristitsen käteni kiittäen siima. Joszi otti minulta sen katkeruuden kamun, joka vielä poltti sydämmessäni muistellessani kieltoasi. Mutta sinä et saa enää jättää minua sellaiseen kurjuuteen, eikä tehdä minua niin toivottomien tunnelmien uhriksi, kuin miksi teit minut viime maanantaisena yönä. Ei se johtunut siitä, ett'en saanut omistaa sinua kokonaan, se päinvastoin kiihotti minua enemmän. Kieltäydy usein, minä kaipaan vastustusta naisen puolesta. — Mutta yön pimeydessä kuuluu pahoja ääniä, ne toistavat myrkyllisinä omat tunnustuksesi. — Ei siis sanaa enää niistä!

Rakas Mila, en kysy menneisyyttäsi, en tahdo koskaan oppia sitä tuntemaan, en toisten, enkä sinun suusi kautta. Yhden seikan tiedän varmaan: meidän onnemme versoo vaan yksinäisimmässä kaksinolossa. Minä pyydän siis hartaasti: älä puhu kenellekään yksityisestä elämästäsi, ole hyvin varovainen niitten ihmisten suhteen, jotka voivat tietää, kuka minä olen. Minä huolehdin siitä, että saamme tästä lähtien olla aina vaan kahden kesken. Sinun avomielisyytesi Ollylle oli harmillinen kompastus. Olly on ihan päästään pyörällä ja hänen täytyi vannoa meille pyhästi, että hän pitää tästä asiasta suunsa kiinni kaikkien muitten suhteen. Minä olen aikonut vuokrata meille kaupungista yksityisen huoneen välttääksemme ikävyyksiä. Luonnollisesti otan sinne pianon Joszia varten.

Tulet siis perjantaina? Elä terveenä! Vastaa heti!

Gust.

Rakas Gust!

Kaikessa kiireessä putkipostissa. Miller on sairas ja ihan vuoteen oma — en voi tulla luoksesi. Eikö se ole kauheaa? — Ole hyvä, Gust, ja tule minun luokseni! Kun juoksen edestakasin saan nähdä sinut aina välillä ja minun huoneessani saamme olla rauhassa — ainakin varttitunnin. Kuule, armas, meillä on vielä paljon puhuttavaa. Kirjeellinen selityksesi tuntuu oudolta. Näin ei Gust puhuisi, ajattelin lukiessani, kun hän katsoo minua silmiin. Tällaisia sanoja syntyy vain paperille, vaan ei aivoissasi, — mies. Minä tunnen sinut paremmin ja toivon siksi, että opit itsetietoiseksi persoonallisuudeksi minun käsissäni ja että luonteesi kauneus minun seurassani ilmenee ja vaikuttaa kaikkeen mihin ryhdyt ja mitä käsittelet. — Se pakenee julkisuutta, joka on kuolevaa.

Sinä päinvastoin — rakastat kai elämää

Miladassasi.

Gust joutui sangen tuntuvasti ymmälle.

— Milada ei voikaan tulla, sanoi hän Joszille, joka makasi sohvalla poltellen tupakkaa, hän tahtoo että me menisimme hänen luokseen. — Mitä sinä arvelet?

— Mennään sitten.

— Mutta minua ei tämä juttu, — Herra ties, — ollenkaan miellytä näin. Se on toki, — etkö myönnä? — Se on vähän kiusallista, että menisin sinne — taloon.

Savupilven takaa luki Joszi: — Sa kutsuit pirun, pelkäät liekkiänsä.

Gust punastui hiusmartoon asti. — Sinä et kai uskone, että — hän — —

— Mutta minä pyydän, nenästä vedettävä rakastunut mies, älä heti päälle lennä. Ja älä tee asioita mutkallisemmiksi, kuin mitä ne ovat! Milada ei voi tulla sinun luoksesi, ergo (siis) sinä menet hänen luokseen.

— Ole hyvä, Joszi, ja ota minun asemani kerrankin vakavalta kannalta!

Joszi nousi istumaan vääntäen kasvonsa seitsemään mutkaan. Hän puri hampaitaan lujasti ja suoraan yhteen, aivan kuin joka kerta, jolloin jokin seikka tuntui hänestä kuoleman vakavalta. — Näin siis!

— Pölkkypää! — Gust kulki pitkin askelin huoneessa edestakaisin. Äkkiä, kotvan epäröityään, otti hän Miladan kirjeen lompakostaan, tarjoten sen sanaa sanomatta ystävälleen.

Joszi kiersi lehteä sormiensa välissä, sitten hän nousi seisomaan, astui ikkunan ääreen lukemaan kirjeen alusta loppuun.

Hetken kuluttua sanoi hän varovaisena: Asian laita on siten, kuin kuvittelin. Nuo naiset ovat vaarallisia, jos ei sitä nautintoa, jonka heiltä saa, sovi heille maksaa rahassa. — Vai niin, rakastaja, älä nyt lennä pystyyn! Minä en ajattelekkaan rahaa. Tämä maksaa enemmän kuin rahassa voidaan arvostella. — Tämä nimittäin — Joszi huuhtoi kädellään, laskeutui sohvalle ja sytytti uuden paperossin.

— Noh, mitä sinä taas haistat merkillistä, sanoi Gust sisällisesti tyytyneenä sanainsa vaikutuksesta. Sinä ihan hermostutat ihmisen elävältä, leikkaajan naamallasi.

— Gusti poikaseni, tule tänne ja ole järkevä! Lupaa eräs asia! Älä anna käyttää itseäsi mihinkään, älä lupaa mitään ja älä sitoudu mihinkään neuvottelematta minun kanssani. Näitten puitteiden sisässä saat tehdä mitä tuhmuuksia tahansa! — Joszi tarjosi hänelle kätensä.

Nämät sanat kaikuivat niin pakottavan vakavilta, että Gust, entisen kasvatuksensa perusteella suostui täyttämään Joszin vaatimuksen.

— Bene! (Hyvää). Ja lopuksi voi sentään ottaa huomioon sinun terveen, siunatun itsekkyytesi, Gust — sillä sinä et ole suotta rautakauppias David Brennerin poika.

* * * * *

Liike oli taas ollut kesäkuukausina huomattavasti lamassa kuin tavallisesti. Miller vikisi aikansa mukaisesti, yrittäen kaikenlaisilla kitkutuksilla ja säästöillä menoja supistaa. Tyttöjen lukua vähennettiin. — Ne, jotka vaan olivat tilaisuudessa poistumaan, pääsivät lomalle ja läksivät kylpylaitoksiin. Näitten joukossa hävisi Putzi, joka oli saanut jostain rahoja, ja hän hävisi maailmaan eräänä varhaisena aamuhetkenä yhtä salaperäisellä tavalla kuin millä oli saapunutkin. Myös Rampa-Anna joutui maalaisjoukkioon. Hän oli aikojen kuluessa muuttunut niin pisteliääksi ja sapekkaaksi, niin että häntä eivät hyvänahkaisimmatkaan talon ystävät jaksaneet kestää. — — Annan tilalla kompuroi talossa paksu puolalainen Lola-niminen tyttö, — oikea lellun ihanne, joka antoi toisten menetellä kanssaan, miten vaan halusivat. Sitävastoin oli Zimmermannilta saatu eräs läpiliipatun, pienen röyhkeän vaaleatukkaisen riiviön ihanneilmiö, jonka nimi oli Mizzi Chvojka ja joka oli ollut aikoinaan mamma Zimmermannin laitoksen tähti ja suosikki; Mizzi oli hyvin tuottava, kohteliaasti lörpöttelevä olento, joka jäykän otsaisessa lukuisten kiharoiden ympäröimässä kallossaan keksi mitä arvaamattomimpia sikamaisuuksia.

Nyt joutui jo Binenkin eron aika. Hän vastaanotti tiedonannon siitä, että hän joutui Budweisiin, vaan päännyökkäyksellä, hän ei kysellyt edes sikäläisiä olosuhteita eikä toimintaehtoja. Ja kun Milada kysyi hämmästyneenä, miten hän saattoi ottaa tiedon tuolla lailla vastaan, vastasi Bine!

— Sehän on yhdentekevää…

— Jos he tekevät sinulle vääryyttä, niin väisty Bine! Älä metelöi, älä pirstaa, mutta lähde tyynesti pois! Se vaikuttaa sinun eduksesi.

Bine pudisti päätään. Minuun ei mikään enää koske, vastasi hän tylsänä.

Eräänä jälkikesäkuun iltana hän läksi. Spizzari oli häntä noutamassa ajurilla. Spizzari nuuski talossa ja vilkutti merkitsevästi silmiään Miladalle. — Parin päivän kuluttua saapuu Budweisiläinen tyttö, — Fischer kirjoittaa, että tyttö pelkää kovin poliiseja.

— Sepä ihanaa. Lopuksi hän laahaa kaikki etsivät talooni, sanoi Miller.

— Rakas rouvaseni, te luulottelette liikaa liikkeestänne, nauroi Spizzari ivallisesti, suositellen itsensä.

Käytävässä suudeltiin ja syleiltiin loppumattomiin. Bine kulki kädestä käteen.

— Tässä on silkkihuivi, nyyhki Gisi, sitoen jotain Binen kaulaan. — Junassa vetää.

Milada sanoi viimeisenä sananaan: — Pää pystyyn Bine! Väisty ylivaltaa!

Sitten roskat läksivät liikkeelle kolisten kadulla. Kerran vielä Bine käänsi päänsä nähdäkseen entisen olinpaikkansa. — Mutta Milada ei seisonut, kuten Bine toivoi, portilla nyökäyttäen päätään… Luukut olivat kiinni; sokeana ja vaiti törrötti siinä Punatalo.

Bine huokasi… "Tohtori" oli kai tuolla ylhäällä. Ja tuo viimeinen katkera pettymys kiertyi hänen mielensä ympäri kuin kivikuori.

* * * * *

Miladan suhde "Tohtoriin", joksi Gust yleisesti kutsuttiin talossa, oli jo muutamien päivien kuluttua tunnustettu salamannopeudella luonnolliseksi. Kaikenlainen panettelu, juoruaminen ja urkinta oli näille ihmisille outo, vaikka ne porvarillisissa piireissä olisivat sekottaneet joka-ikisen tällaisen suhteen miehen ja naisen välillä. — Punatalon maailmassa ollaan sittenkin paljon vähemmän kateellisia, paljon hyvänluontoisempia ja suvaitsevampia elämän luonnollisimmissa kysymyksissä kuin muualla yhteiskunnassa.

— Heidän on hyvä olla, huokaa kai jokunen. Mutta ei kukaan tee rivoja, omaa itserakkauttaan kutkuttavia viittauksia, ei kukaan ennusta pahinta, ei puno likaisia juonia nuuskien ja penkoen tapahtumain syitä kateellisena voivottaen, miten tuo juttu selvinnee ja kuinka voi yleensä ymmärtää, että tuo mieskin pitää tuosta naisesta y.m., y.m. — Gust, joka oli juuri syntyään ahdasmielisestä poroporvarimailmasta, viihtyi hyvin tällaisten ihmisten parissa, jotka antoivat hänen persoonalleen asianmukaisesti tilaa kunnioittaen toisten ihmisten taipumuksia. Se teki häneen terveellisen ja rauhoittavan vaikutuksen.

Otettiin ylimalkaan tosi-asiana vastaan se, että Gust ja Milada olivat pari, Millerkään ei pannut tätä vastaan eikä vikissyt.

Hän tervehti päinvastoin Gustia sangen kunnioitettavasti kumartaen joka kerta, kun tapasi hänet käytävässä eikä jättänyt koskaan kiittäen esiintuomasta, miten tuo herra Brenner oli vakaantunut.

Gust olikin pitkän kinailun jälkeen Miladan kanssa ajanut tahtonsa läpi, että hän maksoi itse Millerille kaiken minkä talossa kulutti. Usein Gust viskasi Millerille suuren kultakasan, jättäen pikkurahat jälelle pöydälle. Neideille Gustin jokapäiväiset käynnit tuottivat onnellistuttavamman vaihtelun kuin ennen.

Ja kuin ennenkin, tuskin kynnyksen yli astuttuaan, joutui Gust innostuneen naisjoukon keskuuteen, josta hän suurella vaivalla pääsi irti. Hän koetti irtaantua tahallaan jotensakin tuntuvalla miehisellä ylimielisyydellä, hiljaisuudessaan odottaen, että Milada sen johdosta tekisi muistutuksia ja viittauksia. —

Mutta Milada vaikeni. — Ehkä onnekas vaisto hänet siihen johdatti tahi rakastuneen naisen luontainen itsekkyys, joka ei osoita tarkoitusperäisyyden, eikä järjestelmällisen kiehtomisen merkkiäkään.

Milada oli tullut nuoreksi, hän eli huolettomana. Hän eli uutta, autuaallisen lennokasta lapsuuden aikaa, hän puhui merkityksettömiä, haaveellisia sanoja, hän nauroi heleästi näkyvästi vähäpätöisten ilon aiheitten elähyttämänä, ja hän nauroi, milloin ja missä vaan.

Hän versoi. — Ja luonteensa tuhannet myöhästyneet kukkaset hän levitti ajattelematta ja onnensa herpauttamana sille harmaalle elämänmatkalle, jonka Gust ja hän yhdessä vaelsivat.

Hän nauroi, kun tytöt kiersivät piirissä Gustin ympärillä, hän nauroi Gustin suuttumuksesta rypistyneelle otsalle, miten hän liiotellen työnsi tytöt luotaan. Hän jäljitteli Gustin vihan purkauksia Millerin suhteen, ja hänelle tuotti lapsellista nautintoa saada toistaa ne harvat kiittävät sanat, jotka Miller lausui Gustista happamin naamoin.

— Miller sanoi, että sinä olet kuin markiisi — vuota nyt — Posa. — Mikä mies se oli?

— Tuhmuuksia, murahti Gust.

— Sinä et ansaitse Millerin rakkautta.

Gust virnisti. — Milada kietoi käsivartensa Gustin kaulaan rukoillen; minä en siedä tyynenä kuulla sinusta pahaa sanaa. Siksi Gust kulta, ole varovainen tyttöjen suhteen. Varsinkin Mizzi on aika riiviö!

— Mutta hän on hauska.

— Minä en siedä häntä.

— Ole hyvä, — en minäkään häntä siedä. — Yleensä brr, brr! — En välitä koko sakista.

Milada vaikeni.

Siten Gust saattoi rehellisesti ja itsetietoisesti sanoa Joszille: Minä vannon, että irroitan hänet päivä päivältä ympäristöstään. — Me emme puhu enää hänen elämästään. — Ja minä tunnen, että minä vapautan hänet. Jos hänellä oli aikeita suhteeni, niin nyt hän on niistä luopunut täydellisesti.

All right (hyvää), vastasi Joszi, jonka ikuinen mutta saavuttamaton ihanne oli englantilaisen kylmäverisyys.

Ja kuitenkin se oli Gust, joka täysin ja esteettä hukkui Punatalon ilmanalaan. Hänen hemmoiteltu ja merkillisiä sattumia etsivä hiukan kunnianhaluinen luonteensa huojui mielihyvällä ja viehkeänä niillä päistäreitä vailla olevilla ihailun ja arvostelun patjoilla, jotka hänen olemukselleen täällä asetettiin. Hänen tunteensa Miladaa kohtaan olivat naishimoitsemisen ja itseihailun sekoitusta; hänestä oli suurenmoista uskaltaa rakastaa tällaista naista.

Hän tuli jo vähä ennen puolipäivää kirjat ja vihot kainalossa Miladan huoneeseen, istuen hänen kirjoituspöytänsä ääreen, sillä hän väitti, että Punatalossa oli mukavampi lukea kuin kotona, missä rautatavaroiden lastauksen ja purkamisen synnyttämä kolina ja virran välke ja kimaltelu häntä häiritsi. Pian hän kuljetti mukaansa paperosseja ja pitkän piippunsa ja ripusti sen Miladan avainkimpun viereen. Kotitakkinsa hän yhdisti Miladan harmaaseen siivousesiliinaan, käyttäen sitä täällä työtä tehdessään.

Hänen raikuva, lämmin äänensä ja egyptiläisen tupakkansa haju täytti huoneen. Ja kuin pieni lellipoika hän pyysi aina Miladan luoksensa. Ja jos Milada ei ehtinyt aina tulla, niin hän vihelsi kuin signaalitorvi, joka veti Miladaa hänen luokseen, Miladan omien puheitten mukaan, kuin hinausköysi.

Sitten Gust otti Miladan syliinsä alkaen ladella. — Aa — kun Gustin saat — niin ee, älä pakene! — Ja hän piti Miladasta kiini, kunnes tämä oppi virheettömästi pitkän jaarituksen.

Miladan mielen ihan täyttivät ne tuhannet hellät ajatukset ja lemmen yllätykset, jotka heidän rakkaudenkohtauksissaan syntyi, jolloin he puhuivat ja väittelivät pikku tapauksista. Hänen päässään pyöri runoja ja riimejä, joita Gust lausui hänelle koulupojan innolla. Tämä uusi raikas terve mailma aukeni Miladalle kuin vapautetulle vangille laaksojen laaja vihreys, niin että hän kulki kuin unessakävijä niissä suojissa, jotka hän tunsi lapsesta saakka. — Hän suoritti konemaisesti vanhat tehtävänsä ja kuitenkin hän pyrki kuin velhottu uuteen ilmapiiriin, — niin että hän, tuo aina itseään hallitseva ihminen jäi hermostuneena sanattomaksi, kun hänen äkkiä ja odottamatta piti puhutella jotain ympäristöönsä kuuluvaa. Kesken tointaan leikatessaan palttinaa, siivoessaan, kehoittaessaan ja moittiessaan tyttöjä, niin tietoisuus Gustin läsnä-olosta kehittyi niin voimakkaaksi onnellisuudentunteeksi, että hänen täytyi muutamiksi sekunneiksi herjetä tehtävästään ja pusertaa rintaa kädellään, sillä hänen silmilleen laskeutui mielenliikutuksen harso. Hän ei enää seurannut levottomana ja jännittyneenä ympäristönsä tapahtumia. Hän lepäsi.

Mutta tässä onnenhuumauksessa poltti Miladan sisässä tumma verinen haava, joka särkevin hienoin säikein uhkasi hävittää sen terveen ja elinvoimaisen kudonnan, minkä rakkaus hyvääsaattavana oli synnyttänyt hänen keventyneeseen olentoonsa. Milada tunsi alituista kaameaa, kasvavaa kauhua muistellessaan menneisyyttä ja sen selväpiirteisiä kuvia. Ne tulivat räikeinä ja aavemaisina hänen silmiinsä pyrkien päivänvaloon. Milada ei voinut kuvitella, että hänen rakastettunsa nauravine poikasilmineen voisi koskaan katsella tyynenä hänen varhaisimman lapsuutensa surkeutta. Milada ei tahtonut paljastua lemmitylleen vailla kaikkea runollista viehätystä, vailla sääliä herättävää kohtalokkuutta, hyljeksittynä ja potkittuna katutyttönä.

Hänen tietoisuuttaan kaiveli aina ja vitkaan tuska, joka pelkäsi, että rakastetun lempi kylmenisi, että hänen hellyytensä hävisi, kun hän oppisi tuntemaan ne tuhannet irstailut, joihin Miladan oli täytynyt heittäytyä, ne loppumattomat nöyryytykset ja iskut, jotka hänen sielunsa ja ruumiinsa olivat saaneet kestää, ennenkuin hän oli jaksanut nousta selvyyteen. Tämä taistelu elämän selvyydestä alkoi jo silloin, jolloin hänen muistojensa haave, kalpea nainen, jota sanottiin Jankaksi, häntä hoivasi, suojellen häntä usein hänen äitinsä ja tämän rakastajien lyönneiltä ja rivoilta haukkumasanoilta.

Jokainen olento oli joskus saanut vähän aikaa elää puhtaassa, rivouksilta suojatussa ilmapiirissä. — Kaikkein pahekkaimmillakin oli ollut suloinen lapsuuden aika. Miladan lapsuus vaan oli ollut ruma.

Kerran lempensä huumauksessa oli Gust painanut häntä lujasti rintaansa vastaan sammaltaen: — Jospa olisin tuntenut sinut ennen, Milada, olisin tuntenut ja pelastanut sinut noilta kauhistuksilta.

Siitä Milada päätti, että Gust muisteli noita kauhuja, ja kaikesta huolimatta puistatuksella käsitti, millaisessa ympäristössä Milada eli. Ja niin elävältä tuli Miladan mieleen kuva siitä, että Gust hänet pettäisi, että heidän onnensa oli vaarassa, vaikka hän ei voinut sen vaaran suuruutta määritellä, niin että hän mieli kuohuksissa ryntäsi huoneeseensa, missä Gust juuri oleskeli ja katseli Gustia kuin mielenvikainen. Niin syvällä kalvoivat häntä menneisyyden muistot.

Kiinni menneen oven pauke oli hänet pelästyttänyt.

Gust istui onneksi paikallaan huutaen remahtain: No vihdoin, Mila, minä kaipasin sinua kuin reisusälli.

Milada pusersi Gustin päätä ruumistaan vastaan. — Kuule, — sanoi hän mielenliikutuksesta samealla äänellä, älä mene koskaan luotani sanomatta: huomenna palaan, Mila, — tahi —

— Tahi?

Milada hymyili vaikeasti nostaen sormensa:

— Tahi sano, ett'et yleensä enää palaa.

Gust katsoi hämmästyneenä häneen: Mikä sinun päähäsi pälkähtää?

— Minä olen nolo, mutisi Milada puistaen päältään monien tuntien tuskat lyhyenä lemmen hetkenä.

Milada oli onnellisin ja tyynein silloin, jolloin hänellä oli vapaa aika. Silloin hän istui Gustin vieressä kuunnellen hieman etukumarassa tämän kertomisia. Gust tunsi palavan halun avata sydämensä jollekin elävälle olennolle. Hän osasi hyvin kertoa ja kuvata elävästi. Sillä ominaisuudella hän hieman ylpeilikin. Gust puhui mieluimmin äidistään, jota hän oli rakastanut kuin epäjumalaa, hän puhui siitä hiljaisesta ylimysperheestä, jossa äiti oli syntynyt, niistä pienoiskuvista, porsliineista, ja vanhanaikuisista wieniläisistä huonekaluista, jotka iso-äiti oli omistanut. — Iso-äiti itse oli entisen ajan viimeisiä ilmiöitä. Vuosikausiin ei iso-äiti ollut astunut jalallaan suurkaupungin kaduille, hän ei lukenut lehtiä eikä kaikenlaisia muotikirjoja. Hänen harrastuksensa kohdistuivat vaan hänen kotiinsa. — Iso-isä oli ollut vanha, laiha herra, sinisilmäinen, aina puettu ruskeaan arkitakkiin. — Mutta hän ihaili kauneutta yli kaiken! Kaikkialta hän etsi sitä ja hankki, minkä saattoi. — Hänellä oli museo. — Vaan norsunluusta veistettyjä pienoiskuvia oli hänellä 300 kappaletta, kun hän kuoli. — Kuvittele, millainen mies hän oli! Hän ei sietänyt rumaa eikä sairasta ihmistä. — Se ei saanut astua hänen kynnyksensä yli. — Parasta ystäväänsä hän ei voinut nähdä, kun tämä sai mädättävän kasvin nenäänsä, — Ja siitä huolimatta hän oli kuin hyvä lapsi. Alma täti sanoo, että minä olen tullut häneen. — Vaan en usko sitä. — Minulla ei ole niin vahvaa kauneudenaistia — niin perinpohjaista. — Ja paljon minussa on sekoittunut, — hänen, isäni perintönä. En erehdy siinä suhteessa. — Isä on raaka nousukas ilman sellaisten ihmisten tavallista yksinkertaisuutta ja luonnollisuutta. Hänessä pistää rikkaan miehen ylpeys aina esiin, tuntemattomien voimien hallitsija. Kuvittele, miten äiti on kärsinyt yhdyselämästä tuollaisen pohatan kanssa. Tiedätkö, miltä tuntuu alituinen vaiti-olo isän ja äidin välillä, miten se painosti minua lapsena!

Milada hyväili Gustin käsiä. — Nyt on kaikki ohi, mutisi hän suudellen Gustia.

— Ja kun tietää, että äiti myötiin avioliittoon, — tuo hellä suloinen nainen, mieli täynnä unelmia, haavekas kuin konsanaan nainen voi olla. — Jospa olisit lukenut ne runot, ne sadut, ne kertomukset, mitkä hän minulle saneli! Koko luonto eli hänestä. Kaikki kuolleet esineet, kaapista alkaen pienimpään villatukkoon saattoivat antaa aihetta keskusteluun. Ja me keksimme leikkejä, me teimme ihmeellisiä, kummastuttavia löytöretkiä noissa kahdessa huoneessa, jotka muodostivat meidän mailmamme. Sillä alakerroksessa asui isä, vaan elämänsä tärkeimpinä hetkinä meni äiti alas isän luo. — — Kerran äiti kannettiin isän luota — pyörtyneenä tänne. — Gust ponnahti pystyyn. — Sen ajan, sen hetken perästä vihaan sitä miestä, jota sanotaan isäkseni. Gust oli täynnä intoilua, täynnä sankarimaisuutta. Ja Milada ihaili tuota nuhteetonta, pelotonta ritaria, — joka sai joka kuukausi 500 guldenia siltä mieheltä, jota "sanottiin hänen isäkseen", ja jolle hän tuon tuostakin lähetti laskuja, jonka suorittamista hän sydän kurkussa toivoi.

— Mutta äitisi oli onnellinen omistaessaan sinut.

— Mutta ennenkuin minä synnyin, niin hän eli kuusi vuotta yksin tuon miehen rinnalla. Hän eli tuossa kamalassa, kumisevassa talossa, missä on vaan rautaplootuja kellarikerroksesta vinnille asti. — Hän, joka oli syntynyt kauneuden paratiisissa. — En ymmärrä miksi isä oikeastaan oli nainut äitini! Hän ei soveltunut hituistakaan isäni maailmaan, isäni seurapiiriin. Äiti ei myös näyttänyt olentonsa aarteita isälle. Hänen kasvonsa ihan muuttuivat isän läheisyydessä. Kun äiti sairastui, huusi hän, jos isä lähestyi häntä. Minä en laskenut lopulla isää äitini lähettyvillekään, ja minä luulen, Mila, että isä sen erän perästä vihaa minua.

— Oi, ei kukaan sinua vihaa, Gust, ei hänkään. — Kuka voisi vihata sinua, sanoi Milada päätään pudistaen ja päättävänä.

— Vaan — mitä minua hänen vihansa oikeastaan liikuttaa! Se on muuten sopivin suhde välillämme. Hänen vihansa minä käsitän. Hänen rakkautensa ilettäisi minua. Minulla on sama tunne kuin mikä oli äidilläni. Lopuksi, niin hän on raha-asioissa kuitenkin mukiin menevä. En vaadi häneltä enempää.

— Ja kun sinä olet valmis lääkäri, ei sinun tarvitse enää pyytää penniäkään häneltä.

— Siihen kuluu aikaa, — usko pois. — Ja mitä lukemiseen tulee, niin… en tiedä, oliko viisainta ruveta lääkäriksi. Äiti kuvitteli minusta suurta. Sen sanoi iso-äiti. Mutta he kuolivat ja kaikki muu kuoli heidän kuollessaan, myös minunkin tulevaisuuteni toivo.

Milada painoi kätensä Gustin huulille. — Älä puhu noin, Gust! Sinulla pitää olla vaan luja tahto. Sinun hyvillä taipumuksillasi voi edistyä, — aivan höyhenen keveästi.

— Tiedätkö tyttöseni, mitä minä usein mietin. — Minä olen liian lähellä luontoa. — Minä tunnen sen. Minusta olisi pitänyt tulla maanviljelijä, — tahi metsäherra, jotain tuollaista. Et voi kuvitella, miten nautin vuoristossa. Kaikki pikkumaisuus ja ilkeys häviää, jota on minussa kuin muissakin kuolevaisissa. Heittäydyn maahan ja imen itseeni maa-emon voimaa. Mutta pane se ajatus isäni pääkalloon! Jospa edes voisin pakottaa itseäni vaihtamaan sanan hänen kanssaan! Totta vie, Mila, minun pitäisi vaihtaa ura! Herra jumala, kartanoa on helppo hoitaa jossain Kärntenissä, Tiroolissa. Ja sitten! — Hyvä jumala!

Gust syleili lujasti Miladaa. — Siellä me eläisimme yhdessä ilman säädöksiä, ilman säädyllisiä rajoituksia. Ei tarvitsisi aina huolehtia siitä, mitä toiset sanovat. Silloin voisin heti saada sinut omakseni, armaani, ja pitää sinua luonani aina, aina ja olla autuas. Silloin koko keisarillis-kuninkaallinen hovi- ja virkamieskalenteri saisi hyppiä ilmassa. Minä soittaisin sille tanssisäveleen.

— Älä minun takiani ajattele noin, Gust. — Se olisi — sano, minunko tähden vaan tuon tekisit? — Milada astui askeleen taa'emmaksi katsoen vakavana Gustiin. — Kuule, lue sinä vaan täällä. Se on järkevintä.

— Entäs! Koko iltapäivän olen lukenut, mutta ihanampaa olisi — — suudella sinua otsasta alas — —

Milada heittäytyi Gustin syliin. — Ei saa hussata aikaa! Minulla on jo paha omatunto siitä, mitä olet minun tähteni hukannut. Onko se hyvää?

— Suloista se on, tyttö, ihanan makeaa. — Mitä sinä vaadit minulta?! Pitääkö minun olla kunnianhimoinen? En ole. — En ainakaan nyt. — Anna minun nauttia onnea! Anna minun vajota sinuun! Eikö sinussa ole kyllin tutkimista, sinä syvä sielu? — Gust suuteli Miladaa kiihkeästi.

Milada keskeytti hänet. — Se ei ole oikein. Sinä et saa minun tähteni hutiloida, mies! Minä en voisi silloin ylpeillä lemmestäsi, jos…

— En kestäisi koettelemuksia! Älä saarnaa moraalia, kultaseni! Sen tekevät muut ihmiset jo kyllin. Huomenna on täti hovineuvoksettarella perhejuhla. Tiedätkö, mitä siellä tarjotaan huvitteluna? Vaalealettisiä tyttökoululaisia, kalpeita kuin maitokahvi ja huonosti kypsennettyjä kuin heidän leipomansa kaakut. — Ja karamelleja, jotka ovat kovia ja imeliä kuin tädin kasvatus! — Ja kaiken paras on Asti spuamante (kuohuviiniä) pikkulaseissa. — Brr! Siksi täytyy minun tumma ihanteeni jäädä huomiseksi yksin.

Milada kuunteli häntä haaveillen. — — Gust, sanoi hän kotvasen kuluttua, minä tahtoisin pyytää jotain sinulta.

Gust aukasi Miladan ristityt kädet, vastaten suuremmoisena: Nouskaa, jalo rouva! Se luvataan.

— Ota minut kerran mukaasi maalle! Anna minun nukkua kerran koko päivän metsässä, jossa en näe muuta kuin rippusen taivaan sinilakea ja sinut. — Miller raivostuu, kun pyydän lomaa. Mutta minä halajan niin kiihkeästä vehreyteen.

— Millerin masennan milloin vaan, vastasi Gust vakavana.

Milada nauroi painaen poskensa häneen. — Minä tiedän varmaan, että sinä olet synnyttänyt minussa tämän halun —

— Tappaa Miller, sen uskon varsin hyvin.

— En ole koskaan kuvitellut, millainen on laaja maisema, en halunnut pois tältä kadulta. — Nyt tunnen, miten kaihoon täältä pois. — Ihan kuin maalla olisi jotain kerrottavaa minulle.

— Usko pois, kyllä se voi kertoa sinulle paljon.

— Kuule, kun sinä olet näin likellä minua, kuin nyt, jolloin tunnen sinua miehenä — lämpimänä, elävänä, silloin tuntuu minusta ihan, kuin olisin kulkenut kanssasi pitkän matkan, — kuin olisin sinun kauttasi päässyt maa-emoa lähemmäksi. Olen aina ollut kuin jonkun kirouksen alainen, joka on minut luonnosta erottanut.

Gust pudisti päätään. — En voi kuvitella jotain tuollaista. — Siitä asti, jolloin osasin ajatella selvästi, olen aina luonnosta saanut voimaa ja vastustuskykyä. Minua hermostuttaa jokapäiväisen elämän yksitoikkoisuus. Minä tarvitsen kiihoitusta. Minä kaipaan virkeyttä, vaikutelmien vaihtelua, jota ei helpolla saa tuntea. — Mutta luonnon helmassa en tarvitse tuotakaan enää. Kaikki on siellä sopusuhtaista ja hyvää. En ole koskaan voinut käsittää, miksi ihmiset kaipaavat noita elämän eri mukavuuksia. Kun seison vuorenjyrkäänteellä oivallan kaikki, — mitä ympärilläni on. — Siten olen seisonut Matterhornilla, jääpuikkojen kalistessa puroissa. Lumivyöryjen kuohussa koetin unohtaa surun äitini kuoleman johdosta. Vasta vuosi koko tapahtuman jälkeen saatoin itkeä siellä. — Gustin kirkas ääni sameni.

— Oi Gust, minulta puuttuu tuo suuren luonnon sisäinen ymmärtäminen, tuon puhtauden. — On hyvää voida rakastaa sellaista, — joka on yläpuolella meitä ihmisiä, joka ei ole oikkujen eikä väkivallan alainen, joka pysyy muuttumattomana. — Sen vallan alla kärsii katkerimmatkin vastukset nurkumatta.

Gust lausui:

Jos tyttö sinut pettävi, rakasta pian toinen! — Tahi jätä seutu peräti; reppus on kainaloinen.

— Siihenkin luonto hankkii lohdun, nyökäytti Milada päätään vakavasti. — Mutta nyt pitää minun mennä askareisiini!

— Siitä ei tule mitään, nyt tahdon pitää lystiä.

— Ole hyvä ja anna minun mennä!

— Mutta minun on sill'aikaa mahdoton olla, — sanoi Gust vaikeroiden, — en voi auttaa, että olen raaka.

Ja hän kiersi molemmat käsivartensa Miladan vartalon ympäri ja suuteli hänen silmiään, jotka painuivat kiinni Gustin kuuman hengityksen huousta. Gust painoi huulensa Miladan huulia vastaan, niin että niitten vieno hymy hälveni.

— Pidä minusta, pidä sinäkin minusta, kuiskasi hän tuolle liikkumattomalle olennolle.

Silloin Milada huoahti, vetäen Gustin ylitsensä ja painaen päänsä hänen olkapäihinsä, jotta Gust ei olisi nähnyt sitä kalmanjäykkää kylmää kaameutta, joka hitaasti laskeutui hänen kasvoilleen. — Milada tunsi vain hirvittävää jääkylmyyttä. — Ja Gustin nuori, villi rakkaus viskautui hehkuen tuolle vaikenevalle ruumiille.

Hiljaa antoi Milada Gustin purkaa kiihkonsa ylenpalttiuden hänen ruumiiseensa, painaen rauhoittavasti rinnoilleen hänen lujasti kalpenevat kasvonsa ja suudellen hänen jäykistyneitä silmiään, joissa paloi kiduttava kiima saada omistaa tuo kauhistusten uuvuttama naisruumis.

— Rakasta minua, halaja minua, kuin minä sinua!

Uurteinen, jännittynyt piirre ilmeni Miladan kasvoihin. Gustin rakkaudenpyynnön ohella hän näki sen tyhjyyden, mikä täyttyi likaisilla kuvilla ja rivoilla sanoilla, jotka riistivät hänen elämältään sen onnen ja välkkeen. — Rikkiraastavalla selvyydellä hän muisti häpeällisiä sukupuolisuhteita, joissa ärtynyt vietti vielä saattoi voittaa tavan synnyttämän pakollisuuden jäyhyyden.

Liian paljon, liian paljon oli häntä rääkätty. — Hehkuvimman nuorukaisen sylissä häntä palelsi.

Milada näki Gustin rakkaat kasvot muuttuneina vieraiksi, tyhjiksi, tuntemattomiksi. Hurja tuska painoi tällöin Miladaa tällaisina hetkinä. — Hän tahtoi kohota, puhutella häntä, — saada hänet entiselleen, mutta Gustin ruumiin paino pusersi hänet alleen voimalla. —

— Mitä tämä on? Hän mietti kauhusta vavahtain. — Enkö jaksakkaan häntä rakastaa. — Sehän on toki Gust, — Gusthan se on.

Ja ammattihaureuden kauhistuksen tunne raateli häntä juuri niinä hetkinä, jolloin hänellä, — jonka oli täytynyt kuluttaa loppuun niin paljon pyhää nautintoa, — ei ollut antaa rakastetulle ja valitulle sulholleen ei hehkua nimeksikään.

Kun Gust vähän ajan kuluttua painoi päänsä hiljaa ja tyydytettynä Miladan povelle, kietoen hellästi käsivartensa hänen ympärilleen, silloin Miladan hellyys taas pulpahti kukkuroilleen ja hän kumartui lämpöisenä Gustin yli.

Silloin selvisi hänen rikkirevityssä sielussaan lemmen salaisuus.

— Jotain hän naisena olisi voinut rakastaa, jotain joka olisi täydellisempää kuin Gust, — jota hän muistaisi entisyytensä unohtaen jotain, joka olisi pieni, ja heikko ja joka avuttomana hukkuisi ilman Miladan rakkautta… Lasta!

Ja hurjan raivon vallassa katseli hän nuorta ruumistaan, joka vain jaksoi vastaanottaa elämän siemenen hävittääkseen sen säälittä kohdussaan.

* * * * *

Bine Michal oli ollut neljätoista päivää uudessa paikassaan, kun Punataloon tuli sähkösanoma:

— Sairas täti tulee tänä iltana noin kello 10. Olkaa hevosella vastassa. — Hecht. Budweis.

Se oli Budweisin Fischerin liikkeen liike-asioitten sähkösanomakieli asianomaisille.

Milada vuokrasi illalla ajurin ja läksi asemalle.

Sill'aikaa Gust istui Joszin kanssa viinitarjoilussa. He olivat molemmat olleet Ollya vastassa ja sitten saattaneet hänet kotiin.

Joszi istui viinilasinsa ääressä sojottaen pitkälle säärensä hyräillen herkeämättä, aina käyttäen Gustin avonaista paperossikoteloa hyväkseen. Gust jutteli innokkaasti kokemuksiaan.

— Et usko, miten kauniita kirjeitä Milada on saanut Hornerilta; oikeita ylistyslauluja. Horner kirjoittaa hyvin.

— Yhden ainoan hyvän teoksen on hän kirjoittanut: Vastenmielisyyden ja nautinnon keskusperäisistä mielteistä, — merkillinen teos, ja hyvin kokoon pantu.

— Epäilemättä hän on lahjakas mies. Ja hän oli tietysti hullaantunut Miladaan. — Nyt on se juttu päättynyt. Minua Horner ei voita.

Gustin nuorissa, verevissä kasvoissa oli kylläisyyden tyyni viehätys. Hän veti englantilaiseen tapaan väännetyt viiksensä suuhun ja nojautui mukavasti ja tutunomaisesti pöydälle.

— Tule kerran mukaan, Joszi, lukemaan Miladan kirjoituksia! Hän on sulattanut mainiosti viisaustieteilijäinsä opit! Aivan satumaisen eheästi! — Hänellä on eriskummallinen tapa käsittää asiat tervejärkisesti ja omaperäisesti, joka muistuttaa ihmelapsen taitoa. — Miladan pitäisi antaa lukea! — Mutta, veikkonen, minun pisti päähäni tuuma! Me lähdemme kaikki kolme Berliiniin. Siten tämä asema selvenee.

— Kallista lystiä, sanoi Joszi kuivasti.

— Sivuasia! — — Gust oli täynnä tulta ja intoa. — Minä myyn pienoiskuvakokoelmani, siitä saan jonkun markan — eikö niin?

Joszi vihelsi. — Mitä osaa minä saan näytellä?

— Sinä teet hänestä ylioppilaan. — Hän suorittaa sen leikillä. Ja meidän kesken, tähän kylään olen jo kyllästynyt. — Noh, veli hopea! Mitäs tähän virkat? Sinä saat siellä oppitunteja kuin täälläkin. Ja lopuksi elät meidän kanssamme.

Joszi ravisti tuhan paperossistaan. — Sinä et kai usko, että Milada noin vaan lähtee mukaan, sanoi hän vilkuttaen kiivaasti silmiään.

Gust katsahti häneen ihmetellen! — Eikö Milada läksisi minun kanssani? — Paikalla. — Sinä et tunne häntä, — näen, että sinä et aavista, miten hän on muuttunut. Vaikka ehdottaisin jo tänään, että lähdettäisiin Afrikkaan, niin hän olisi jo huomenna siihen valmis.

— No, no! —

— Lyödäänkö vetoa, sanoi Gust ärtyneenä. —

— Minun puolestani kyllä! Hän kurotti iloisasti leveän kämmenensä. — Hei!

Gust yhtyi siihen. Minusta tuntuu, että sinun käy vielä ohraisesti ennustuksinesi Joszi! — Sinä kuvasit tyttöä, Herra ties, miksi valtiopettäjäpiruksi! — Annan kunniasanani, ett'ei hän ole vielä yrittänyt tehdä ainoatakaan kolttosta minulle.

— Se todistaa, että hän on monta vertaa viekkaampi, kuin mitä uskoin naikkosesta. — Hän tietää, miten sinut pitää petkuttaa.

Gust tiuskasi: — Kiitos! Hän pitää minua kai kyllin tyhmänä! Voihan se, veli hyvä, olla tottakin. — Gust nojautui taaksepäin hypistellen hermostuneesti kellonperiään.

Joszin silmät pyöristyivät. — Noissa pienissä, tavallisesti turvonneissa laiskasti liikkuvissa silmissä pilkisti lasimainen, laajeneva katse.

— Vai niin, herra on loukkautunut, sanoi hän. — Pitääkö meidänkin kesken makeilla, pässinpää! — Tiedäthän varsin hyvin — saakeli soikoon, mitä siitä kannattaa puhua!

— Rakas Joszi, minä tiedän varsin hyvin, että sinä ja Seidner olette pitäneet minua pohjaltani typeränä. Ja minä en pane sitä vastaan. Mutta Milada ei ole samaa mieltä kuin te! — Hänellä on oma kantansa minusta.

Hetken kuluttua sanoi Gust kuin sovittaen ja hymyillen ystävän ryppyiselle, tuhansiin uurteisiin käivertyneelle naamalle: Emmehän me silti pilaa iltaamme, veli veikkonen! — Odota, minä tilaan tokaieria ja me juomme Länsi-Berliiniläisten kolmen toverusten maljan.

— Latet anguis in herba (käärme on ruohikossa), mutisi Joszi ilkeänä Gustin jälestä, syventyen päätä pudistaen viinilasiinsa.

Sill'aikaa ajuri ajoi Punatalon ovelle.

Ensin astui Milada ajopeleistä, hänen jälestään ravasi hyvin syötetty juutalaispoikaroikale puettuna pitkävartisiin saappaisiin ja matkakaappuun, jonka kauluspussia hän tuuppaili alinomaa sinne tänne mustakäkkäreiseen päähänsä. — Viimeiseksi astua kömpi paksuun siniseen harsoon ja vanhanaikuiseen intialaiseen shaaliin kääriytynyt Oimützilaistyttö.

— Tämä on — vaan pikkuseikka! — Me teemme kauppaa aina Turkin maahan asti, — kertoi poika Miladalle, — älkää uskoko, että sulttaanilla on monta naista, joka ei olisi ensin kulkenut isäni käden kautta! —

Tytöltä ei saanut sanaa suusta. Kahdesta mustasta silmästä lenteli harhaileva katse soikeissa, kalpeissa hennoissa kasvoissa.

— Onko tuo pelokas tyttö jaksanut elää upseerilauman keskellä?! Milada ajatteli. — Sitä ei voisi uskoa. —

— Hänen täytyy ensin tottua päivän valoon, eikö niin Lolo, sanoi Fischer nuorempi, töyttäen tyttöön, — kyllä hänellä on sitten teille kerrottavaa, eikö totta, Lolo?

Tyttö hengitti huomattavasti vapaammin, kun hänen seuralaisensa läksi. — Milada kuletti tytön huoneeseen, toi hänelle kahvia ja leipää ja auttoi häntä järjestämään kaappiaan.

Tytöllä oli huolellinen vaatevarasto.

Hetken kuluttua Lolo istui vuoteensa äärelle katsellen tylsänä Miladaa.

— Nyt on kyllin hommattu, sanoi Milada, minun pitää mennä alas. — Tänään saat nukkua. Mutta huomenna pitää sinun olla kunnossa.

— Oletko sinä taloudenhoitajatar, sanoi tyttö äkkiä matalalla, käheällä äänellä, joka oli kuin rikottu ja koleutunut.

— Kyllä, — mutta minulle sanotaan "te", vastasi Milada lyhyesti.

— Onko tuolla alhaalla upseereita?

— Upseereita — ei käy meillä. Tytön mustat silmät aukenivat kauhusta. — Eikö? — Eikö täällä käy upseereita! Eikö täällä ole ketään?

Tyttö otti päästään kiinni heiluen edes takaisin. Jesus siunatkoon! Jesus siunatkoon! Hän nyyhki.

— Minusta voisit iloita, kun olet päässyt niistä.

— Ennemmin kuolen, vikisi Lolo, — mieluimmin kuolen heti paikalla. — Ja tuossa istualta alkoi hän villisti ja katkerasti ulvoa.

Milada kohautti olkapäitään. — No, no, kyllä täälläkin voi elää, sanoi hän rauhoittavasti; varo vaan, ettei neiti kuule sinun veuruvan, siitä syntyy polska, sillä neiti ei siedä tillastamista. — —

* * * * *

Kello kahdelta iltapäivällä alkoivat Punatalon kuolleet hetket. Neidit nukkuivat sikeästi, portinvahdin rouva korjasi käytetyt päivällisastiat, manaten pesuakkaa, ett'ei vaan kalistelisi ja koputtaisi kyökissä. Lopuksi hän pani itsensä pitkäkseen yön valvomisesta nääntyneenä kyökin permannolle.

Miller torkkui konttorihuoneessaan. Milada istui huoneessaan kirjoittaen kirjeitä tahi selaillen sanomalehtiä, joita Gust toi mukanaan joka päivä. Heinäkuun aurinko paahtoi ulkona painostavana ja sen lieska poltti läpi ikkunaverhojen. Milada oli puettu hyvin kepeään vaalean vihreään aamupukuun, joka paljasti hänen ruskean, hyvin muodostuneen niskansa. — Katso nyt, sanoi Milada Gustille. Gust makasi vuoteessa poltellen paperosseja. Hänen otsalleen tihkui hikihelmiä. Hän oli pahalla päällä ja suuttunut itseensä.

Kolme päivää oli sitte kulunut, kun hän oli lyönyt vetoa Joszin kanssa, eikä hän ollut vielä päässyt tilaisuuteen tahi tunnelmaan, jotta olisi voinut esittää Berliinin matkasuunnitelmansa, joka yhä enemmän rupesi häntä viehättämään. Se oli alussa tuntunut kovin luonnolliselta ja lapsellisen helpolta, mutta nyt siihen ilmestyi kaikenkarvaisia vaikeuksia ja esteitä.

Milada oli kiinni liikkeessä! Persoonallisesti! Hänen tunteensa ja velvollisuutensa ja sata muuta seikkaa sitoivat hänet. Hyvä Jumala, Gust ei tahtonut koskaan puhua siitä, mutta hän tunsi sen vaistomaisesti. Aina Milada oli liikkeellä, aina täysin innostunut tehtäväänsä. — Itse asiassa, niin Gust oli sivuseikka, hän oli vaan Miladan huvin välikappale työn lomassa. —

Milada voisi kieltäytyä Gustin ehdotuksesta, tahi kääntää hänen mielensä, ihan tehden hänen suunnitelmansa turhiksi; saattoi olla, ett'ei Miladalla ollut vähintäkään halua kulkea toista tietä, kuin tähän asti, ihan kuin Joszi oli epäillyt. Silloin Gust olisi lyöty. Yksinkertaisesti tehty noloksi — huolimatta rakkaudestaan ja innostaan. Se edellytys kidutti häntä. — Milada oli peloittavan itsenäinen. Hän oli aivan kiusottavan itsetietoinen ja selväpiirteinen. — Ja pitikö Gustin hävitä, syödä sanansa Joszille? Tämä oli melkein kunniakysymys.

Milada istui Gustin viereen avaten kirjeen. —

— Se on Fannilta, selitti hän.

"Rakas miladha!

Minä pelan ulkona sitralla sitä sanotan Kolmeksa maurilaiseksi minun käy hyvin minä osan pelata sitra, ja tanssia, isäntä on hiukan Kiukkune ja rähise aina, ja sitte se ryyppä, Olimpia on viellä sielä Sairashuonesa ja minun rintani on kans kipijä tule tänne minä pelkän nii. Ja jos se zimmerman raato antais sinulle se punase silkkise hame Sano paljo terveyksi kaikill ja myös Binell. Älä vaa sano sill fröökynä pirull.

Iankaikkisesti sinua rakastava sillä minä en pääse pois.

Fanni."

— Tämä on hermostuttavaa, sanoi Gust suunpielet alaspäin kiristyneinä.

— Tahdotko, että menemme alas?

Gust pudisti päätään. — Ei viitsi ajatella.

— Gust, sinä olet laiska.

— Sanomattomasti. — Hän nousi kyynäryspäälleen.

— Isä-ukko on oikeassa, — sanoi hän haukotellen, — minun pitää päästä täältä pois.

— Tahtooko hän sen? —

Gust nyökäytti päätään. — Kyllä. Tänään jälkeen aamiaisen oli minulla kunnia puhutella häntä. — Noh, hän oli sangen siivo. Miten on kesäviettosi laita, kysyi hän kissan ystävyydellä. — Lähdetkö Berliiniin? — Tiedätkö!? — Gust työnsi Miladan hiukan luotaan. — Isä on päässyt rakkausjuttumme perille.

Milada puri hampaitaan. — Mistä sen päätät?

— Enkö tunne häntä! — Hän tietää kaikki. Ollessani vielä lyseolaisena oli hän kuin näkymätön urkkija. Miten ja kenen avulla hän urkkii, en tiedä. — Mutta hän tietää kaikki. Ehkä hän on lahjonnut tällä kertaa Ollyn.

— Mutta mene nyt!

Gust kohautti olkapäitään. — Yhdentekevää. Isä voi ruveta kovaksi ja saattaa meille paljon hankaluuksia.

— Mitä sinä aiot tehdä, Gust?

— Matkustaa tietysti. — Gust heittäytyi taas pitkäkseen. Nyt alkaisi kohtaus, jonka huipussa voisi sanoa: Sinä tulet tietysti mukaan. — Vederemo! (Saammepa nähdä!)

Milada astui akkunan ääreen katsellen vilkkuvin silmin verhojen läpi kirkkaan huikaisevalle kadulle. Aivan kuin räikeän valon nukuttamana, ajattelematta katseli hän hetken kadulle. Sitten rupesi hänen päätään pyörryttämään ja hän istui lukemaan kirjeitään. Hyvin tarkkaan ja vaikeasti täytyi hänen koota sanat, voidakseen käsittää kirjeitten sisällön. —

Tohtori Lamberg karhusi Mizziä siitä, että tämä oli jäänyt kolmannen kerran velkaa. Hän ei aio häntä enää tarkastaa. —

Milada viskasi kirjeen pois. — Katso Lambergia! Ansaitsee tuhansia meiltä ja kitkuttaa muutamia markkoja…

— Kuule, sanoi Gust pistävästi ja värähtävällä äänellä, eikö meillä ole muuta keskustelu-ainetta kuin tohtori Lamberg?

Milada katsoi häneen oudoksuen. Gust oli ristinnyt käsivartensa, hänen silmänsä säihkyivät hillitsemättömästä vihasta.

— Onko sinusta siis yhdentekevää, lähdenkö vai jäänkö!? Suvaitsetko sinä olla kivestä?

— Mutta Gust! Sinähän lähdet kai pariksi viikoksi, siihen olen valmistautunut jo suhteemme alusta, sanoi Milada katsellen pelokkaana Gustia.

— Kun minä nyt lähden, jään vuosiksi, vastasi Gust, enkä tiedä, palaanko koskaan.

— Gust! — Milada ei huutanut, hän liikahti vaan vähän käsivarttansa.

Gust juoksi vuoteeltaan ja heittäytyi Miladan eteen. Miladan kasvoissa oli jotain, joka häntä pelästytti, ne olivat lyijyn harmaat ja jäykät, — oli kuin kaikki veri olisi niistä virrannut pois.

— Näetkö, Mila, minähän tiesin. — Gust hengitti voitonriemusta raskaasti.

— Näkisi vaan Joszi, ajatteli hän ensi työkseen. Hän syleili Miladaa hellästi. — Sinun ei pidä aina olla noin kova.

(Nyt Joszi se aasi häviää vedonlyönnissä.)

— Enhän minä tiennyt, mutisi Milada avuttomana, — minä luulin sinun lähtevän vaan lyhyeksi ajaksi.

— Sinä et nyt saa kuvitella, etkä luulla mitään, rakas Mila, kuuntele vaan minua ja luota minuun. — Gust veti hänet luokseen.

— Kuule nyt, rakas, kolme päivää olen miettinyt, miten me järjestäisimme asiamme. Sinä et ole sitä vaan huomannut, enkä minä tahtonut saattaa sinulle ikävyyksiä. — Tahdoin ratkaista kaikki yksin. Isä-ukko on saanut tietää kaikki. Hän vihaa minua, eikä soisi minulle minkäänlaista ilonkipinää maailmassa. Hän osaa eroittaa meidät, Mila! Hänellä on rahavalta, minä tiedän sen. Hän ei nyrkillään iske ensi kertaa onneani rikki. Minun täytyy siis varustautua kaiken varalle. Pitää olla asestettu kun ukko hyökkää. Lisäksi hänellä on useampia muita valtteja. — Kuule, sinun asemassasi Mila on kansalaisena aivan turvaton. Isän tarvitsee antaa vaan viranomaisille viittaus ja sinun täytyy hävitä kaupungista. Kaikki nuo tiedot, nuo mielikuvat, nuo mahdollisuudet repivät sisälmyksiäni. — En voi enää rauhassa jatkaa lukujani. Alituinen huoli sinusta ei suo minulle rauhaa. — Mila, minä olen mies, minä kärsin kovin nähdessäni sinut tällaisessa ympäristössä. Gust nojasi päänsä Miladan olkapäähän nyyhkien.

— Mitä tämä merkitsi, — ajatteli Milada — onko rakkautemme lopussa? Meneekö nyt haaveitten harso rikki, onko onneni hälvennyt? — Ja hän tuijotti epätoivoisena sielunsa synkeyteen. Kaikki oli kuin hävinnyt, hänellä ei ollut lohdutuksen sanaa Gustille ei yhtään hyväilevää sanaa, ei ymmärrystä. — Kaiken tuon olisi Gustin pitänyt osata edellyttää. — Mitä minä vastaan, ajatteli Milada, hän vartoo vastausta. — Mutta Milada halveksi itse onnensa romahduksessakin valheen pelastusköyttä.

— Minä tiedän, että minä menen rappiolle rakkautemme tähden.

— Sinä elät täällä Milada, minä elän toisessa mailmassa. Vaikka välillämme ei olisi muuta kuin yö se kauhea yö, jonka toimit täällä, on sieluni kuin kidutuspenkillä.

— Minä olen koettanut unohtaa, mutta kun olen yksin kotona ja painan yöllä pääni patjoihin, tulevat kuvat mieleeni. — Minä näen… Hirveää! — Gust juoksi pystyyn. — Milada, jos et tahdo tehdä minua hulluksi, niin tee tästä loppu… Älä katso noin minuun. Enhän minä halua erota. Ennemmin voisin itseni surmata. Sinähän tiedät, Mila, ett'en voi koskaan ketään naista rakastaa niinkuin sinua. — En voi koskaan niin itseäni unohtaa.

— Unohtaa — —? mutisi Milada.

Gust siveli otsaansa. — Koeta, miten päätäni polttaa, sanoi hän nauttien hetken Miladan sormien viileydestä. — Sitten hän hyökkäsi edelleen.

— Kuule, Mila! Minä olen puhunut tästä Joszin kanssa. Hän tietää kaikki. Hän tuntee mielentilani. Me olemme yhdessä laatineet suunnitelman. — Se ei ole hetken tunnelman tulos. Sitä on joka taholta punnittu. Me lähdemme kaupungista pois kolmisin ja lähdemme Berliiniin. — Kaikki kolme. — Gust katsoi Miladaan, — joka nojasi kasvonsa käsiinsä kuunnellen tarkasti. — Syvä uurre syntyi Miladan kulmakarvojen väliin. — Hän punnitsi sanojaan. — Gustin tuli vaikea olla.

— Me matkustamme kaikki kolme Berliiniin. Minä tunnen olevani siellä kotonani. Elämä on siellä toisenlaista, suurpiirteisempää, vapaampaa, virkeämpää. Siellä eletään uudessa ajassa. Täällä siitä vaan soitetaan suuta. Siellä saa miljoonien keskellä elää omaa elämäänsä.

— Sinä et tiedä, ketkä täällä riippuvat niskassani! Täällä on tätejä, setiä, orpania, ja kaikki ovat mahtavia miehiä. Ne tunkeutuvat yksityisimpiin elämänoloihini kuin hollitupaan matkustavaiset. — Täällä elän aina en famille. (Perheessä).

— Ja minun pitää tulla kanssasi Berliiniin?

— Eikö sinulla ole siihen syytä, Mila? Minun kehitykseni on…

— Sitä juuri mietin. — Milada peitti silmänsä kädellään.

Gust repi viiksiään.

— Me emme koskaan mene lailliseen avioliittoon, minä ja Joszi, se on varmaa, sanoi hän hermostuneena. — Tuntuu, kuin me haluisimme sinua itsekkäistä syistä… Se ei ole totta, Joszi kunnioittaa sinua kovin. — Hän tietää varsin hyvin, kenelle kerran jätän…

Gust taukosi puhumasta vetäen levottomana käden Miladan silmiltä. — Katso toki minuun, kun puhun. Sinun itseesi sulkeutumisesi hermostuttaa minua. Me olemme aikoneet ehdottaa, että lukisit lääketiedettä Berliinissä. Sinä olet lahjakas, täällä menee sinussa kaikki, kaikki rappiolle. — — Sellainen tulevaisuus, — minä aion antautua lapsentautien lääkäriksi. — Sinä tulet kovin innostumaan sellaiseen tehtävään.

— Voi, mitä sinä haaveksit, Gust, sanoi Milada surullisena hymyillen.

— Epäiletkö? Eikö se ole mahdollista? Eikö sitä jaksa toteuttaa?

— Minä olen siksi liian vanha, vastasi Milada, sama liikutuksen ilme kasvoissa, jonka näkee vanhemmilla ihmisillä heidän puhutellessaan lempilastaan…

— Kuudessa, seitsemässä vuodessa olet valmis.

— Kuule, sanoi Milada niin painavasti kuin ihmisääni saattaa, sinä et aavista, miten vanha ja väsynyt minä olen — alkamaan uutta elämää. Milada hengitti syvään. — Olisit tullut viisi vuotta sitten, nyt on kaikki myöhäistä.

— Sinä et siis tule mukaan, sinä kieltäydyt, sanoi Gust nousten seisomaan.

— Minä olen sidottu välikirjalla Milleriin. Niin kauan kun hän pitää liikettä, täytyy minun olla täällä. Mutta ei kieltoni riipu sittenkään siitä. — Miller voi mennä vaikka heti luostariin. — Ja sitten olen vapaa. — Vapaa? — Vapaako?

Milada pudisti kepeästi päätään.

Gust polki lattiaa. — Sinä et rakasta minua! Sinä olet valehdellut minulle. Rakkautesi oli oikku! Ja Gust heittäytyi tuoliin kätkien kasvonsa sen nojapuupatjaan.

Joszi oli oikeassa. Häntä Gustia oli vedetty nenästä. Mutta miksi? — Mikä pidätti Miladaa? Ei hän itse asiassa itsekään pitänyt Berliinistä. Mutta nyt hän ei voinut matkaltaan peräytyä. — Nyt hänen täytyi matkustaa.

— Pelkäätkö menettäväsi rahasi? — Kyllä minä… Tuo lause oli raaka. Ja ennenkuin Gust oli ehtinyt lopettaa, ehkäsi Milada häntä käsivarrellaan.

— Älä puhu noin, sanoi hän hiljaa.

— Noh, älä siis ole kuin mikäkin arvoitus! Sinä kätkeyt arvoitusten varustusten taa. Minä menetän malttini.

Milada oli asettunut lempiasentoonsa ikkunan ääreen. Gust kiersi hermostuneena paperossia sormillaan rikkoen sen.

— Sinä, Gust, olet onnellisempi kuin minä, sanoi lopuksi Milada hengittäen syvään, sinä löydät sanoja, — minä haen niitä turhaan. Minä kaihoon niin sanomattomasti, minä kaivertelen ja myllerrän sielunilmiöitäni, mutta kaikki jäävät minulle harmaiksi, varjomaisiksi ja käsittämättömiksi. — Minä tiedän, ett'en voi sitä sinulle selittää.

Milada astui Gustin luo vaipuen hänen tuolinsa viereen. — Kuule, minä en ole vapaa. En saata olla sanomattoman onnellinen silloin, — en syödä itseäni kylläiseksi, kun muut näkevät nälkää.

— Sen ymmärrän varsin hyvin, sanoi Gust ylevämielisesti, samalla päässen painostavasta mielentilastaan, sillä hänen aivoissaan sarasti uusi onnistuneempi asiain käänne. — Sinulla on katutyttöjä hoidettavina. Ne luottavat sinuun, sinusta on tullut heidän n.s. Messiaksensa.

— Eikö asiain laita ole vähän niin? He pitäisivät tämänlaista poistumista, — pakoa, joksi sinä sitä sanot, — petoksena tahi jonain sinnepäin. Tämähän on yleensä luonnollista. — Mutta minä vakuutan, että noita olentoja voidaan toisella tavalla yhteiskunnallisesti turvata.

— Minä olen erään pelastuskodin johtajattaren hyvä ystävä. Anna minulle holhokkiesi osoite! Ehkä Fannikin saattaisi kuulua niihin. Yleisessä kodissa heitä voidaan suojella paljoa paremmin, kuin mitä sinä saatat. Noh, etkö sinä sitten ole vapaa ja esteetön?

— Voi, Gust, miten ihmeen yksinkertaista ja vastustuksetonta on sinusta asioitten järjestäminen pahimmassa kuilussa, kun vaan sormesi ojennat. — Minäkö olisin vapaa!? — Horner sanoi minulle kerran:

— Jospa aavistaisit tyttö, mitä merkitsee käsite: vapaa. — Jokainen voi ehkä olla vapaa ulkonaisesta pakosta ja taidosta, tehdä mahdottomia, mutta olla vapaa haluistaan ja sisäisistä sielun sysäyksistään, — se kuuluu Jumalan ominaisuuksiin. Jumalan korkein oikeus on olla — täysin vapaa. — Sinä, sanoi hän minulle, voit kyllä aukaista sen kohtalon lankavyyhdin, johon olet kiinnitetty, ihan kuin lapsi irroittaa paperileijansa kääreestä, — mutta pitemmälle ei vapautesi ulotu, kuin mitä nuora myöntää. — Ja sinä voit jo alussa huomata, miten lyhyen matkan saat ponnistella. — Kohtalon köysi kiskasee sinut onnettomuuteesi takaisin, olisitpa lentänyt miten korkealle tahansa sini-avaruuteen. — Niin puhui Horner… Ja minä tunnen, miten köysi kiskoo… Ja köydessä on vaan määrätty mitta.

— Sinä jätät minut vaan ällipäisen periaatteen vuoksi, sanoi Gust halveksivasti, vaikkakin tyynenä.

Milada katsoi häneen rukoillen suurin, vakavin silmin: — Voitko sinä tehdä tehtyä tekemättömäksi, Gust? Voitko tehdä olemattomiksi kaikki sen, minkä olen nähnyt ja kokenut varhaisimmista lapsuuden muistoistani alkaen, voitko tehdä tyhjiksi kalkki ne surkeuden kuvat siihen asti, siihen siunattuun hetkeen asti, jolloin opin sinut tuntemaan? Voitko puhaltaa sammuksiin kaikki elämäni menneet vuodet kuin häilyvät liekit? — Gust, minä olen teeskennellyt silloin, kun olen seurassasi nauranut, leikkiä laskenut ja suudellut sinua! Minä en olisi saanut antautua lempeesi. Minulla ei ollut enää oikeutta antaa itseäni miehelle. — Minä en ole vapaa. — Minunkaltaisteni ihmisten täytyy jäädä yksinäisiksi. Minulla vaan ei ollut voimaa kulkea suoraan tietäni. — Minä menin harhaan. Rakastuin sinuun.

Aivan mielikuohujen vallassa kumartui Gust Miladan yli. Hänen tunteensa vääntyivät epätoivoisina kuin kahden rautakovan puserrusruuvin välissä. Miksi piti puhua tästä repivästä seikasta, miksi hänen täytyi kuulla siitä puhuttavan? Hän ei jätä sittenkään Miladaa. Matkustakoon hän sitte Berliiniin tahi ei! Juuri siksi, että hänet pakotettiin luopumaan Miladasta, ei hän hänestä luopunut. —

— Toinen rautaruuvi pusertui tuskaa tuottaen hänen pehmenneeseen tahtoonsa. — Hän oli menettänyt vedonlyöntinsä! — Hänen täytyi taipua Miladan tahtoon, langeta hänen kaulaansa rukoillen, senkin hölmö! Ja Joszi jumalallisessa itsetyytyväisyydessään oli taas ollut oikeassa.

Milada jatkoi: Vaikka kulkisin minne tahansa, seuraavat minua elettyjen päivieni tulokset. Ne ovat muodostaneet luonteeni. Uusi elämä voisi ruveta kiduttamaan minua. — Minä en voisi mitään siinä toimia, sillä entiset avuni olisivat tehottomat. — Minä en olisi sitte enää Milada!… Pysy tyynenä! Minä tahdon, että sinäkin kerran kuuntelet minua!

Milada pyyhkäsi otsaansa kädellään: Kerran halusin ottaa selvän meikäläisten olemassa olon merkityksestä. Tahdoin ymmärtää, mitä meikäläiset oikeastaan ovat. Miksi meidän täytyy piileskellä sokkeloissa, miksi meiltä riistetään tahtomisen mahdollisuus, miksi meidän täytyy hukkua lokaan? Ja kun pääsin siitä selville, hänen, Hornerin johdolla, — Milada nousi seisomaan kuin ajatustensa kiihoittamana, — silloin rupesin vallankumoukselliseksi. Me tahdoimme lyödä alas vanhan maailman. Me tahdoimme rakentaa uuden. Älä naura! Tuo kumouksen aate oli hurmaava. Se oli nuoruuteni aate. Minä olen elämäni ijän kiitollinen siitä, että olen oppinut tuntemaan sen. Koko elämäni muuttui toisenlaiseksi tajunnassani. Opin paljon. Luin kirjoja, joissa oli vakavia, vaikenevia ajatuksia, numeroita ja rautalujia tieteellisiä sääntöjä, ne tekivät entisyyteni katsantokannoille tenän. Ne ajatukset palauttivat haluni, — ne kiihoittivat toisia pyrkimyksiä, ne soivat sielulleni lepoa, kuin ottaen sen helmaansa. Silloin muuttui vihani kovaksi ja jäiseksi! Hetken minun sisäinen elämäni kuin taukosi. Sitten siitä versoi tuhansia hentoja oraita. Nyt en voi muuta kuin rakastaa. Mutta minun täytyy rakkaudessani auttaa tarvitsevia, Gust. En tunne elämää enää pintapuolisesti, en tirkistä siihen ulkoapäin vaan uteliaisuudesta. Nyt tiedän, miltä kannalta se on otettava. Siihen tarvitaan paljon rahaa. Siihen tarvitaan vielä enemmän alttiutta. Minä tiedän jotain, Gust, jota kaikki sinun pelastuskotiesi johtajatarystävättäret eivät tiedä. Nämät tytöt eivät tarvitse kuin vähäsen iskun, jotta ne taas vajoovat takaisin, ne eivät kaipaa muuta kuin kehoittavan hymyn noustakseen. Meikäläisiä täytyy kohdella loppumattomalla, vaihtumattomalla anteeksiantamisella, meitä täytyy taluttaa kädellä, jota ei koskaan puida vihasta nyrkkinä. Oikein sanoit, ett'en ole voinut vielä ketään pelastaa täältä. Pelastaa? Jo onnen, levon ja luoton hetki on pelastusta. Oi Gust, vaikkapa antaisit leivänpalasen vaan nälkiintyneelle, niin voisit sillä kertaa pelastaa hänet varkaudesta ja rikoksellisuuden tieltä. Hän on saanut vatsansa kylläiseksi, hän on lauhtunut. Häntä on avustettu eikä rikoksellisuuden kiusaus ole hänessä enää niin kova kuin ennen. Sinä olet tehnyt teon, olet rakentanut varustuksen, jonka takana hän on suojassa. Minkä teen yksilölle, tuottaa jo menestystä ja se hetki olkoon siunattu. Minun täytyy auttaa, Gust! Rintaani polttaa säälin tunne vertaisiani kohtaan, se polttaa kuin haava. Koko elämäni ajalla on eräs tosi-asia selvinnyt: — Rakastan noita kurjia naisia.

Miladan puhuessa oli Gustin kasvoihin ilmennyt kovuuden piirre, hänen tavallisesti naisellisen herttaisesti hymyilevän suunsa ympäri ilmestyi terävä pusertunut piirre. Jos Milada nyt olisi tarkannut häntä, olisi hän nähnyt hänen kasvoissaan yhdennäköisyyttä David Brennerin rautalujien kasvonpiirteiden kanssa. Mutta Milada seisoi ikkunan ääressä katsellen kesävaloa ulkona, kunnes hänen silmiinsä sattui niin, että hänen täytyi niitä siristää, kääntää poispäin ja kätkeä suojelevien silmälautojensa alle.

— Isäni on rikas talonpoika, alkoi hän hiljaa uudelleen kuin puhuen itsekseen, vaikka joka sanassa värisi viiltävä mielenliikutus.

— Kuin ruhtinas hän vallitsee kartanoaan. Äiti oli syntynyt vuoristossa köyhäin kutojatyöntekijäin kylässä. Äiti oli ihana ja suloinen! Hän osasi nauraa ja laulaa. Kaikki miehet jumaloivat häntä. Mutta viettelijä ei tahtonut häntä ottaa lailliseksi aviovaimokseen, hän ajoi äitini pois talostaan. Silloin äitini vaelsi pois kotiseudultaan kantaen minua syntymätöntä kohdussansa, ja hän sai suojan tässä talossa. Hän ei laskenut ketään omaista enää lähettyvilleen. Hän ristiinnaulitsi perheylpeytensä. Täällä hän synnytti minut. Tätä ilmaa olen kehdossani hengittänyt. Tämä taivas opetti minulle ensimäiset satuni. Sateella olivat vedenpisarat minun juomani. Kellastuneet lehdet olivat ainoat leikkitoverini, niitten perästä juoksin, niitä puhuttelin suuttuneena, kun en niitä saavuttanut tuulella. — Kun minun oli vilu, vastattiin minulle, hanki itse itsellesi suoja.

— Silloin menin kadulle ja lämmittelin itseäni auringon valossa. — Jos minun oli nälkä, sanottiin, hanki itse ruokasi. — Silloin menin kadulle kerjäämään, ja katu yksin antoi minulle leipää. Aina vaan sain etsiä kadulta onneani. — Kukaan elävä olento ei minua hellinnyt. — Katu oli kotini. — Katu oli äitini. — Eikö minulla siellä ole tuhansia siskoja!

Miladan ääni sammui. — Gustin ruumiissa sykähti kuin sähkövirta. —

Tässä täytyi käyttää väkivaltaa, — muu ei auttanut; ja Gust päätti käyttää väkivaltaa. Muuten Milada luisuisi hänen käsistään.

Hurjana hän veti Miladan syliinsä sulkien suudelmillaan nyyhkivän suun.

— Rakastan sinua, Mila! Ei yksikään ihminen ole voinut minua näin kiihoittaa. En rakasta sinua ainoastaan sukupuoliolentona — vaan ihmisenä. Usko pois, ihmeellinen olentosi minut kietoo.

Hän taivutti Miladan pään lähelle itseään, katsoen häntä silmiin… Voitko sinä elää ilman minua? Uskotko — voivasi elää ilman minua?

Gust pusersi Miladan pään rintaansa vastaan kovasti, raivoisasti, niin että sille teki kipeää.

— Minun täytyy nyt lähteä. — Etkö käsitä? Minulla ei ole valitsemisen mahdollisuutta. Etkö ymmärrä? — Minä tahdoin säästää sinua, miksi teet minut raakalaiseksi? — Gust laski Miladan irti kääntäen päänsä pois. Hänen otsassaan oli syviä juovia.

— Minä olen antanut kunniasanani.

Milada katseli häntä käsittämättä mitään. — Miten niin? — Kunniasanasi —

Gust polki lattiaa. — Miten niin? Miksi? Älä kiusaa minua kysyen pikkuseikkoja! Minä olen upseeri. Suhteeni sinuun on tullut laajoissa piireissä tunnetuksi, on levitetty nimettömiä kirjeitä seuraan, joka näissä asioissa on kiduttavan ankara. — Rykmenttini eversti on antanut kutsua minut luokseen vaatien kunniasanani, että läksisin ulkomaille, kosk'en tahtonut luopua sinusta.

Milada kätki kasvonsa käsiinsä.

— Sinä et voi aavistaa, miten mailma tällaisia asioita arvostelee. Sinä olet onnellisessa houreessa. — Kaikki, minkä sanot ja ajattelet, valtaa minut, sillä se tulee suoraan sielustasi. Mutta mailma tuomitsee sinut toisella lailla, vaikka pyrit miten jaloon päämaaliin tahansa. Sinulla ei ole aavistusta, miten paljon lokaa on jo viskattu meidän lempemme päälle. Sinähän olet taloudenhoitajatar, minä olen "ulosheittäjä", joka hulikaaniseeraa julkisessa likkapaikassa. Se on mailman hyvää tarkoittava katsantokanta. — Mutta löytyy piirejä, jossa osataan tulkita asiaa vielä kuvaavammin, niitten mielestä minä, — ei huolita enää keskustella siitä.

— Mutta mitä merkitsevät nuo likaiset sielut sinun rinnallasi, sinun, jos jäät luokseni, Mila! Minulla ei ole mailmassa muuta onnea kuin sinut!

Gustin sydän hehkui. — Hänen oikea luonteensa sai nyt vapaasti riehua. — Se epämukava jännitys, joka häntä kiusasi, hänen sanoessaan ensi sanat, koko tuo välttämätön pakko-yritys yleensä, joka häntä painosti, hälveni nyt näytelmällisen ylevän varmuuden rinnalla, joka sai hänen silmänsä kyyneltymään ja äänensä paisumaan halveksumisen ja kaipuun tunteesta.

— Mila, minulla ei ole mailmassa muuta onnea, kuin sinä!

Milada kuunteli kalpeana, silmät suljettuina. Hänen tyynet, lujat kätensä vapisivat hermostuneina ilmassa, kuin olisi hän tahtonut itseään joltain suojella, sysätä jotain luotaan.

— Silloin sinun täytyy lähteä minun tähteni, silloin tietysti — ja minä — älä, Gust, rukoile! — Kauheata on ajatella, että tuo kaikki tapahtuu minun tähteni. — Älä toki rukoile minua! Jos halajat minua, jos tahdot, että minun täytyy tulla mukaasi, jos annat kaikki menneisyyteni anteeksi, rakas kulta. — Milada kiersi sormensa yhteen, painaen ne otsalleen. —

Hänen sanoissaan piili niin paljon äänetöntä tuskaa, että se koski Gustiin syvästi, tuosta tarkoitustensa perille pääsemisestä tyytyneestä urosmaisuudesta huolimatta. Hän yritti puhua entisellä kevytmielisellä poikaäänellään. Se oli aina ollut paras temppu, sen piti kai nytkin hyvin tepsiä.

— Hih, hei, Mila, älä usko, että minä itken tästä kaupungista lähtiessäni! — Päinvastoin, olen sinulle kiitollinen koko jupakasta. — Minä en olisi itse siihen pystynyt. — Mutta nyt, nyt — olen niin turkasen iloinen, saadessani alkaa toista elämää sinun ja Joszin seurassa. — Sinäkin saat sitte oppia vetelehtimään. Pitää tutustua Berliiniin. — Gust otti Miladan syliin.

— Mitä sanoo isäsi?

— Ole hiljaa, sanon… En tahdo tietää mitään siitä miehestä! Opettele sinä vaan tanssimaan piiritanssia ja syömään munajuustoa, jotta voimme esiintyä siellä siivosti. — Pois tuo musta naama, — pois, sanon minä!

Milada hymyili.

— Eläköön! — Kaiken kiitokseksi ei sinun tarvitse enää koskaan hautoa surullisia ajatuksia! Ja ensimäisten kuuden tunnin ohjelman minä laadin. Smirnaa, Mila! Nyt sinä menet alas ja tuot jääkylmää samppankaljaa tänne! Mutta ota parasta lajia, demi sec. Ja sitten me ryyppäämme yhden pullollisen yhdessä ja opettelemme hurraamaan ihan preussilaisella tavalla. Sitten minä menen kotiin ja sinä tulet minun kamariini kello kahdeksalta. Joszi on siellä silloin myös. Mutta älä Jumalan nimeen hiisku Joszille, että sinä jo tiedät tuumistani jotain. Näitä asioita pitää säilyttää ankarana salaisuutena. Allez demoiselle! (Mars matkaan, neiti!)

Huoaten helpoituksesta heittäytyi Gust vuoteelle, Miladan kulkiessa käytävässä hitaasti, horjuen kuin horrostilassa, josta hän turhaan koetti vapautua tavallisella tarkalla selväjärkisyydellään ja tuntien, että tämä hetki ihan kuin seisoi, sillä siinä löivät menneisyyden ja sinisessä sauhussa huojuvan tulevaisuuden aallot yhteen, silloin raikui Gustin heleä laulunääni voittoisana ja herättävänä läpi koko talon:

— Rientää täytyy, rientää kauas — kodistani, ja armaiseni myös…

Milada seisahtui hetkeksi kuuntelemaan, neidit kääntyivät levottomina unessa ja Miller taukosi äkkiä torkkumasta pää huojuvana.

Kuudes Osa.

Yksinäisyydessä.

Johdesana:

Kuolemattomat synnyttävät hukkaan joutuvia lapsia.

(Goethe.)

Lolosta, tuosta uudesta Budweisiläisestä tytöstä oli Miller saanut maavaivan. — Että hänen pitikin saada tuon siivon Bine Michalin, tuon herttaisen olennon tilalle tällaisen! Ja Milada sai kuulla Milleriltä millainen huolimaton ja vastaanhangotteleva tuhrumaija tuo tyttö oli, ihan vailla ihmistapoja ja käytöstä. — — Hän ei ollut hituistakaan innostunut tehtäväänsä, istui jossain salin nurkassa, eikä osannut suutaan avata kun joku jotain kyseli; ja tietysti olivat tulokset asianmukaiset. Häntä saattoi sietää näin kesälomalla, jolloin talossa pääasiallisesti kävi vain ulkomaalaisia ja matkustavaisia, jotka tahtoivat nähdä merkillisyyksiä. Mutta eiväthän nekään voineet tyytyä kivenkappaleeseen. Ja Miller kulki ympäri ruikuttaen ja veuluten kuten aina, jolloin pelkäsi tulojensa vähenevän.

Tuon Lolon itkupuuskan jälkeen, jonka Milada oli saanut kuulla heti hänen saavuttuaan taloon, ei Lolon suusta saanut enää monta sanaa. Lolo pysyi luoksepääsemättömänä, vastaten jöllimäisenä kaikkiin kehotuksiin ja käskyihin. — Teenhän minä sen, — tiedänhän minä sen sanomattakin!

Lolo oli kyllin kaunis, miellyttääkseen miehiä. Hänen sysimustat silmänsä ihan paloivat, kun hän joskus pelotta ja suoraan katsoi toista ihmistä silmiin. Mutta hän kyyristyi enimmäkseen velttona tuoliinsa, hypistellen hiussuortuviaan ja heräsi kuin unesta, jonkun puhutellessa häntä. Ihmeellistä kyllä, niin hänen kumppaninsa kiintyivät häneen pian. Hän oli antelias ja kiltti, lainasi muille hajuvettä, kampoja ja paitojaan ja teki yleensä vastustelematta kaikkea, mitä häneltä vaan pyydettiin.

Niitten miesten mielestä, jotka tahtoivat metelöidä, ei hän luonnollisesti kelvannut mihinkään. He hylkäsivätkin hänet pian, sanottuaan pari huonoa vitsiä. Ja sitten hän taas sai istua Millerin kiukuksi yksin salin nurkassa, hypistellen tuijottavin tylsin katsein hiushaiveniaan.

— Mitä hän teidän kanssanne puhuu, uteli Milada toisilta tytöiltä.

— Häneltä on ryöstetty rahaa Fischerillä, — eikä hän ylimalkaan puhu paljoa kanssamme.

— Hän on kovin peloissaan, vapisee kaikesta. Muuta emme tiedä. — Kaikesta hän sävähtää, miksi ja miten niin vähästä, en tiedä, sanoi toinen tyttö.

Silloin Milada meni suoraan Lolon luo. — Mikä sinulla on? — Eilen eräs herroista valitti sinun johdostasi suoraan neiti Millerille. — Rakas ystävä, näin ei asia saa jatkua, sinä et saa käyttäytyä tuolla lailla.

— Enhän ole ollut kenellekään hävytön.

— Siitä nyt ei tässä ole puhettakaan. — Mutta sinä työnnät ne luotasi. — Et vastaa kunnolleen. — Mökötät. — Aivan niin mökötät vieraille kuin nyt minulle. Noh, mutta katso toki minua silmiin. Enhän minä purase. — Ole avosydäminen. Mikä sinua painostaa?

Aivan kepeästi Milada silitti Lolon sinisenmustaa, aaltomaista tukkaa. Hellästi ja hiljalleen siveli Milada hänen otsaansa, joka uhmailevana oli painunut alas. — Noh, mikä sinua vaivaa?

— Neiti rakas! — Lolo vaipui polvilleen. — Laskekaa minut pois täältä! Jesuksen Kristuksen tähden, laskekaa minut, muuten minä kuolen! Enhän minä pystykkään tällaiseen elämään.

— Noh, mutta tyttö kulta, älä nyt puhu noin! Olithan sinä kaksi vuotta Fischerillä. — Siellä tottuu tällaiseen tehtävään. Älä nyt näyttele minulle kometiiaa.

— Voi, hyvä neiti, minullahan oli siellä vaan yksi sulho! — Eihän kukaan muu käynyt luonani kuin Karl. Minä vannon sen äitini sielun autuuden nimessä, en muuta miestä pitänyt luonani. Ja juuri koska Karlin päällikkö minua myös halasi, niin tapahtui tämä suuri onnettomuus. Minä rukoilin Karlia: Anna hänen saada tahtonsa täytetyksi, enhän tee sitä rakkaudesta. — Kuka ties, sinä saat vielä kärsiä tästä kiellosta ikävyyksiä. Anna perään. Mutta Karl ei myöntynyt, ei missään tapauksessa. Silloin se onnettomuus tuli. Ja Steger, Karlin lähetti, antoi minulle rahaa ja matkalipun. — Sitten David Fischer pani minut lukon taa. — Ja kaikki meni. — Matkapiletinkin hän vei.

Pyöreät, hennot kasvot saivat taas tuon pelokkaan, aran ilmeensä.

— Neiti, tämä on puhdas totuus! Sen vannon Jumalan ja sieluni autuuden kautta!

— Älä nyt itke! Olisit aikoja sitten tämän sanonut! Kerro nyt juurtajaksoin ja tyynenä! Miten sinä yleensä olet joutunut Fischerin kanssa selkkauksiin? Etkö ole kotoisin Pragista, vaiko miten?

Tyttö nyökäytti päätään. — Minun nimeni ei ole ollenkaan Lolo. Poldi Schwartza on nimeni ja minä olen syntynyt Pragissa. Isäni… tyttö keskeytti puheensa hätkähtävin katsein.

— Kerro, kerro, kehoitti Milada.

— Voi, hyvä neiti, älkää kertoko tätä ihmisille! Se saisi aikaan, että isäni menettäisi työpaikkansa ja se tappaisi hänet.

Ja Lolo kertoi kaikki. Hän oli alkuaan kunnon perheestä. Isä oli kreivillisen suvun Czerninin linnan talonmies sivurakennuksen puolella. — Poldi ei saanut koskaan yksin astua pois pihalta. Mutta hovineuvoksetar Winter, joka oli kävelemässä Czerninin palatsin puistossa, tahtoi väkisin saada hänet palvelukseensa. Silloin nuori Karl herra kävi vielä sotakoulua ja neiti Aglaia oli viidentoista vuotias. He olivat olleet molemmat kuin ystävättäret. Ja sitten rouva oli ollut kovin hyvä! Hän sanoi, että jos hän, Poldi, tekisi askareensa taitavasti, niin hänen kävisi hyvin maailmassa. Häntä pidettiin kuin talon tytärtä. Kun Karl herra tuli luutnantiksi ja saapui kotiin, lähetti hovineuvoksetar Agan Sweitsiin kouluun. — Poldi itki silloin kovin, mutta armollinen rouva sanoi, että nyt heillä on Karl herra hellittävänä. — Poldi sai Aga neidin vanhat liinavaatteet, puserot ja koriste-esiliinat. Hän oli niin hieno ja hänen oli hyvä olla.

Illalla, kun vanha herrasväki meni teatteriin, piti Poldin keittää teetä, leipoa kaakkuja ja järjestää leikkeleitä herra luutnantille, joka ylipäätään söi yksin. Ainoastaan Poldi teki hänelle seuraa, sillä herra sanoi, ett'ei ruoka muuten maistunut hyvältä. Usein herra puhui, että hänet kai siirretään toiseen rykmenttiin, silloin hän ottaa Poldin taloudenhoitajattarekseen…

Lolon silmät säihkyivät kuin tähdet. Hänen soikeat kasvonsa pyöristyivät, suu suppeni iloiseen nauruun.

Mutta kerrallaan! — Kerralla oli kaikki lopussa. Jos hän olisi aavistanut, mikä siitä syntyi, niin hän olisi vaiennut. Mutta hän sanoi sen vaan Karl herralle, sillä häntä peloitti niin ja hän voi usein niin hirveän pahoin. Ja Karl meni suoraan äitinsä luo ja tunnusti hänen tilansa laadun. — Hyvä Jumala, millainen päivä! Kaikki huusivat, hovineuvoksetar, keittäjätär huusivat, mutta Karl huusi enimmin. — Poldi suljettiin palvelijattarien kamariin. Myöhään illalla tuli Karl, hyväili häntä ja sanoi, että Poldin piti olla tyyni, sillä Poldin vanhemmat eivät tulisi koskaan saamaan vihiä asiasta eikä hän jättäisi Poldia koskaan pulaan. Kaksi päivää sen jälkeen pani Karl hänet roskiin ja vei rouva Kratochwilin luo. Rouva oli halpautunut ja häntä kuljetettiin sairastuolissa. Mutta hän oli taitava, ja vaikka se tuotti kipuja, niin onnistui sikiön karkoittamistemppu hyvin.

— Rouva Kratochwilin luona Poldi asui viisi kuukautta. Osan menoista Karl maksoi. Mutta osaksi Poldi sai elantonsa siten, että siivosi ja keitti ruokaa rouvalle, jonka luona kävi paljon, paljon hienoja naisia. Niitä tuli omissa ajoneuvoissakin.

Silloin Karl siirrettiin Budweisiin. — Mutta siellä ei Poldi uskaltanut asua — hänen julkisena lemmittynään. — Se olisi suututtanut sikäläisiä Karlin tuttavia. — Siksi hänen täytyi ottaa paikka Fischerin laitoksessa tarjoilijattarena. Karl antoi hänelle ainoastaan oikeuden tarjoilla viiniä. Hän ilmoitti sen isännälle, joka pyhästi vannoi noudattavansa herra luutnantin tahtoa.

— Näin oli kaikki hyvin. — Mutta sitten tuli tuo kamala juttu Karlin päällikön kanssa. — Keskellä tarjoilua tahtoi päällikkö syleillä Poldia, sanoen ääneen, että kaikki tytöt ovat kaikkien vieraitten yhteisiä. Ja koska tyttö ei elänyt Karlin kanssa, miksi hän ei antaunut muille miehille, ja paljon muuta päällikkö rähisi. Oi miten hän oli rukoillut, että Karl ei nostaisi siitä melua. Mutta Karl oli itsepäinen, lupasi lyödä päällikkönsä kuoliaaksi. — Noh, ja kerran ne sitte törmäsivät yhteen. Karl löi päällikköään korvalle ja päällikkö ampui revolverilla. Poldi kaatui lattialle, eikä muista sen enempää. Kaikki meni ylösalaisin. Eversti tuli Fischerille ja piti hirveätä ääntä. Laitos piti suljettaman ja se oli kamalaa.

David piilotti hänet johonkin huoneeseen, johon ei näkynyt ulkoapäin mitään ovea. Siellä pelasivat upseerit tavallisesti rahasta onnenpeliä. Illalla tuli Karlin lähetti Poldin luo, tuoden pari lyijykynällä kirjoitettua kirjeriviä Karlilta sekä rahaa ja matkapiletin. Hän käski Poldin lähteä heti talosta, maksaa Fischerille, mitä tämä vaati ja matkustaa Pragiin rouva Kratochwilin luo. Sitten hän saisi lähempiä tietoja. Hän, Karl, joutuu luultavasti Galiziaan, jos ei asia pääty vielä pahemmin. — Koko yön Poldi oli itkenyt.

— David sanoi, että poliisit nuuskivat ympäri taloa, hakien häntä. Myös Karl oli vangittu. Poliisit hakivat Poldia, koska tämä oli jutun alkuunpannut ja tehnyt jotain muuta Pragissa Kratochwilin luona.

— Ja Poldin täytyi huoneesta siirtyä keskellä sysimustaa yötä pimeään kellariin. Siellä hän valvoi kauan, kauan, kunnes hän vaipui uneen väsyneenä itkusta.

Vähän ajan kuluttua tuli David noutamaan hänet, sanoen poliisien luulevan, että Poldi oli aikoja sitten livistänyt ja että Davidin isän oli täytynyt maksaa suuria, suuria sakkorahoja Poldin tähden — sataviisikymmentä guldenia. Ja sen Poldin täytyi maksaa Fischerille. Karl oli Galiziaan komennettu ja oli antanut kunniasanansa, ett'ei koskaan seurustelisi Poldin kanssa. Vastaisessa tapauksessa olisi hän erotettu sotapalveluksesta.

— Niin, neiti! Ja kun David nouti minut kellarista, niin hän varasti kaikki rahani, sen vannon kaikkien pyhimysten nimessä. Karlin kirje, matkalippu ja rahat olivat poissa. — Minä sanoin sen Davidille heti, mutta hän rupesi haukkumaan, että puhuin vielä kovalla äänellä. Ja sitte hän piti minua vielä neljätoista päivää lukon takana. — Kun rupesin itkemään, vei hän minut taas kellariin ja antoi minun istua pimeydessä ilman ruokaa, kunnes pyysin anteeksi. — Lolo nyyhki. — Hän toi minulle lehden, missä seisoi, että Karl oli Galiziassa ja että hän oli tuomittu kolmeksi kuukaudeksi linnaan.

— Sitten David vei minut asemalle. Sitä edellisen yön vietin vielä kellarissa. Kello viideltä aamulla me matkustimme tänne, neiti, ja David sanoi, että minun täytyi jäädä tänne, muuten minut vietäisiin vanginkyydillä Pragiin.

Lolo väänsi käsiään. — Oi minun isäraukkaani! Eikä Karl tiedä yhtään, missä minä nyt olen. Jos hän sen tietäisi, millaiseen paikkaan olen joutunut! Jos hän saisi kuulla, miten hänen Poldinsa on käynyt, — niin hänelle tapahtuisi onnettomuus. — Mutta hänen tähtensä olen vaiti, vaikenen aina ja kaikista asioista, vaikenen.

— Mutta sinä olet tyhmä, Lolo, sanoi Milada, joka oli kuunnellut tarkasti, rahat tuo juutalaisroikale varmasti varasti ja kaikki, minkä hän kertoi poliiseista ja rangaistuksesta, oli paksuinta valhetta. — Oi sinua pöllöpäätä, olisit huutanut kovasti, olisit livistänyt hänen käsistään rautatie-asemalla.

— Mutta Karlin olisi täytynyt kaikissa tapauksissa luopua minusta tahi sota-urastaan, vaikeroi tyttö. Fischer tunsi myös Kretochwilin jutun.

Milada vaikeni. — Hän pusersi huulensa yhteen ja nyökäytti päätään. —

— Tietysti sinun täytyi pelastaa rakastettusi kunnia, sanoi Milada lyhyesti.

— Kuule, Lolo! — Kyllä sinä olet kirotussa satimessa. — Mutta ei haittaa. — Davidin sormille me kerran näpäytämme. Ehkä voimme peloittaa tuota juutalaisriiviötä, niin että se hellittää vähän rahaa. — Sitten sinä olet täältä vapaa. — Älä itke, tyttö! — Milada vaikeni hetkeksi, uurruttaen syvälle otsansa. — Muista Karlia, jonka kunnian uhrautumisesi on pelastanut! — Ja onhan sinulla omakin vielä jälellä! Nyt pitää kirjoittaa Kratochwilille, olisiko tämä saanut kirjeen Karlilta. — Niin? Pysy nyt tyynenä! Ehkä minä autan sinua.

— Oi, rakas, hyvä neiti! —

Lolo tarttui Miladan käteen ja Miladan lujat sormet liukuivat rauhoittavina yli Lolon kuumentuneen otsan…

David Fischeriltä Budweisissa tuli pian raaka kirje. Hän ei tiedä mitään koko roskasta, eikä hän ole nähnytkään rahoja. Rahaa! Jospa hän olisi sitä saanut millä keinolla tahansa, niin olisi hänen pitänyt oikeastaan sillä maksaa herra luutnantin rojot pelivelat. Lolo on yleensä läpiriivattu valehtelija, joka jo kymmenvuotisena kakarana huorasi kotonaan poikaretkaleitten kanssa, sen tietää rouva Kratochwil kertoa j.n.e… Ja jos Lolo ei tyyrää lerviään, niin hän, Fischer, antaa hänelle useampia sittoppeja.

Milada viskasi kirjeen pois. — Minä sanon sinulle, että Fischer on varastanut tytön rahat. Ja hän on tehnyt muutakin. Isän suostuminen, jonka hän on meille ilmoittanut, on kauniisti sulaa valhetta. — Kyllä hänen niskansa vielä kerran punottaa. —

— Voi, Mila kulta! Sinähän kasaat herra ties mitä tehtäviä näiden kahden viikon ajaksi, sanoi Gust, vääntäen käsiään. — Sinä hankit Millerille nunna-oikeuden, myyt liikkeen, pelastat Fannin, ja puutut vielä tuohon kirjavaan juttuun! Saat nähdä, että meidän matkastamme ei tule mitään ja Joszi hakee jo huoneustoa.

Milada vastasi: Kyllä kaikki vielä selvenee, Gust. Vaikein on jo voitettu. Miller on mennyt tänään syntejään tunnustamaan. Huomenna allekirjoittaa hän lahjakirjan. Mutta minun täytyy se ensin laatia. En voi jättää sitä omalletunnolleni. Etkö sinä ole minulle kiltti? Jospa voisin tietää, miten tuon miehen musertaisin. — Jos hän vaan on jotain väärentänyt, ja se voidaan todistaa, niin paha hänet perii.

— Onko se nyt todistettua, että tyttö puhuu totta?

— Aivan. Minä takaan. — Ehkä Sucher voitaisiin viisaasti saada satimeen. — Jos Treulich tahi parooni saa asian ajettavakseen, niin ne jo antaisivat muistutuksen yksityisestä kunnianhimosta. — Ja entäs! Nyt kun olen vapaa liikkeestä, ei minun tarvitse enää pelätä poliisivirkamiesten suuttumusta.

— Mitenkä Sucheria täytyy välttää?

— Sucher on liitossa Fischerin kanssa.

— Kauniita veljiä! Mitenkä kauppa sujuu Spizzarin kanssa?

— Mainiosti! Hän maksaa käteisesti — minulle, Kesslerille ja neidille.

Vaiti-olo.

— Gust, etkö tahtoisi kuunnella tyttöä.

Gust puhdisti kurkkuaan… Voisinhan tuota! Minä luulen, että olet vähän puolueellinen.

Milada katsoi rukoillen Gustiin.

— Mutta jos sinä selvittäisit asian, sanoi Milada arastellen…

Gust hymyili ivallisesti. Taas hän saattoi näyttää pitkää nenää Joszille. —

Hän nyppi englantilaiseen kuosiin leikattuja viiksiään ja sanoi ääneen: — Jumala varjelkoon! En voi tehdä mitään. — Juttu on pöyristyttävä, mutta en minä siihen liisteriin sormiani pistä.

Milada rypisti hiukan otsaansa. — Onko sinulla syytä kieltäytyä?

— Muun muassa olen luvannut sen Joszille, tunnusti Gust vitkastellen.

— Hänelle? Hän näytti minusta toisenlaiselta. Hän tuntui kovin vapaamieliseltä ja vailla ennakkoluuloja.

Gust hymyili ivallisesti. — Erehdyt. — Joszi on hallitusmielisin ihminen, minkä tunnen. Muuten tunnustan, että Joszilla on oma kokemuksensa.

— Vai tekevätkö kokemukset meidät ahdasmielisiksi? Eivätkö juuri kokemukset revi niitä rajoituksia rikki, jotka eroittavat ihmisen ihmisestä? Minulle on ainakin niin tapahtunut. Eikö se ole sinusta, Gust, vähän itserakas teko asettua kokemustensa tuomariksi?

Gust nipisti rikki paperossinpätkänsä, sanoen: Kuule, Miia, sinä olet liian haavekas. Me emme ole syntyneet sankareiksi.

— Voi, Gust, sanoi Milada lämpimästi, läheten Gustia, näin sinut Fannin vuoteen ääressä, minä näin, miten sidoit haavan ja hoidit sitä inhoomatta.

— Olenhan lääkäri, väitti Gust nopeasti.

— Mutta sinä iloitsit siitä, että se parani. — Eikö totta? Sinä tahdoit auttaa. Älä ota lääkäritehtävääsi, Gust, liian ahtaalta kannalta!

Gust tarttui Miladan käsiin, pidättäen häntä. — Jos en tietäisi, että me kuuden viikon kuluttua emme enää ole näillä mailla halmeilla, en suostuisi pyyntöösi.

Milada katsoi Gustiin loistavin silmin. — Ja kun me kerran olemme siellä, voimmeko me unohtaa nämät onnettomat olennot? Voimmeko, kuules? — Sinä ja minäkö?

— Jospa kerran vaan olisimme siellä, sanoi hän apealla mielellä, nousten seisomaan.

Gust ei ollut toiminnan mies. Mutta koska Milada nykyään antoi niin paljon perään, oli hänenkin velvollisuutensa suostua johonkin.

— Tahdotko kuunnella Loloa?

— Voisinhan tuota. — Ja Gust istui tuolilleen, naamassa surkean kärsivä ilme.

Hetken kuluttua tuli Lolo huoneeseen, katseli harhailevin, itkevin silmin ympärilleen ja kertoi vielä juurtajaksoin elämäntarinansa, — jolloin Milada keskeytti hänet lyhyillä, tiukoilla kysymyksillä, joihinka vastaten Lolo sai paremman tilaisuuden selvittämään asemansa. Hyvin tarkkaan Milada kyseli hänen vanhempiensa kannasta tässä asiassa. Voisiko Lolo kuvitella, että vanhemmat olisivat tänlaiseen suostuneet. —

Silloin Lolo nosti käsivartensa, huutaen: Ei suinkaan, ennen isä ampuisi itsensä.

Milada ja Gust vaihtoivat katseen. Ennenkuin he molemmat ehtivät sitä estää, polvistui Lolo Gustin eteen rukoillen kyynelten valuessa poskille, niin että Gust äkkinäisessä mielenliikutuksessa sanoi: — Hänen täytyy päästä vapaaksi kaikissa tapauksissa, Mila. Me lähetämme hänet takaisin Pragiin. — Mutta tuon Fischer koiran pitää saada selkäänsä, — niin että hän muistaa sen kaikkina aikoinaan.

Ja Gust vaipui syvään hiljaisuuteen, polttaen uhkaavan uurteisella otsalla paperossin paperossin perästä.

* * * * *

Virheettömästi puettuna, kaikkein kepein panamahattu otsaan painettuna tuli Gust eräänä edelläpuolenpäivän tuntina keisarillis-kuninkaallisen poliisiviraston toiseen osastoon pyytäen jotensakin ylevämielisellä äänellä saada puhutella poliisikomisariusta tohtori Treulichia.

Itse pohjaltaan hän oli kovin tyyni ja hyvällä tuulella. — Ennen kaikkea Joszi oli aasi. Tehdä asia tällaisesta tahi tämäntapaisesta seikasta! Sehän oli naurettavaa! Hän ilmoittaisi vaan yksinkertaisesti asian asianomaisille viranomaisille — ei muuta. — Hyvää oli, että hän yleensä jo toimi vähän Joszin selän takana. — Silloin saattoi aivan yrittämättä hänet masentaa ja hiushienosti todistaa asiansa oikeaksi. — Tuo ja tuo ja tuo sinun väitteesi, rakas veli, ei pidä oikein paikkaansa. — Ja piti hänen nyt turvautua oikeudenmukaisuuteenkin. — Kaikkein lainkuuliaisimman alamaisen velvollisuus on nousta mielivaltaa ja tiranniutta vastaan, oli Benno enokin sanonut. — Nyt siis perhe-aatteet saivat hänestä tänään tukea.

Sill'aikaa söi Sucher päivällistä. — Minkä laatuinen oli herran asia? — Hän ei ollut utelias, varjelkoon Luoja! Mutta on ollut tapana, että herra hallitusneuvos mielellään ottaa asiat jo valmiiksi lajiteltuina käsiteltävikseen…

Gust katseli Sucheria kiireestä kantapäähän. — Kuulkaa, herra Sucher, saanko puhutella herra komisariusta — vai enkö? Antakaa tämä hänelle! — Gust veti esiin nimikorttinsa.

Pirullisesti nauraen otti Sucher sen vastaan. Lyhyin virka-askelin meni hän läpi kanslian aukaisten varovaisesti sivu-oven, minkä takana tohtori Treulich istui haukotellen lehti kourassa. Sucher kutsui Gustia silmäiniskulla. — Tuntemattomassa asiassa, ilmoitti Sucher komisariukselle katsoen hakijan ohi sellaisella katseella, että tämä löi oven kiinni ihan hänen nenänsä edessä.

— Nimeni on Gust Brenner.

— Millä voin teitä palvella?

— Suonette kai, että minä ryhdyn kertomaan näin in medias res (heti ilman johdantoa), sanoi Gust, kumartuen hieman, ruveten viipymättä hyvin järjestetyssä puheessa tekemään paremmin selkoa Lolon sekavasta elämän tarinasta, kuin Lolo oli osannut tehdä sen itse, välttäen viisaasti väsyttäviä yksityiskohtia aina iskien vaan asian ytimeen.

Komisarius kuunteli tarkkana, keskeyttäen silloin tällöin ja merkitsi kaikki vastaukset edessään oleville paperiliuskoille.

Gust tunsi tyydyttävän itsetietoisesti, että hänen asiansa otettiin täällä vakavalta kannalta ja huomasi, että hän rupesi puhumaan yhä sujuvammin ja vakuuttavammin. — Vihdoin hän pääsi loppuun.

— Suokaa anteeksi, herra Brenner, kuinka pitkä aika on kulunut epäillyn varkauden jälkeen, tarkoitan sen huomaamisesta omistajattaren puolesta tähän päivään saakka?

— Noin — en voi täsmälleen määritellä, — mutta luulen siitä kuluneen noin neljä, ehkä kuusi viikkoa.

— Jaha! Se on aivan edullista. Se miellyttää minua. Olkaa hyvä ja vartokaa vielä. Tuo asiakirjaväärennysasia — komisarius raappi kynävarrellaan korvantaustaan. — Se on itse asiassa herra hallitusneuvoksen käsittelyn alainen. — Meillä on ankara säädäntö siitä, että pitää ilmoittaa sellaiset asiat heti tuonne ylös. Minä laadin siitä vaan pöytäkirjan ja pyydän saada tietää teidän nimenne, säätynne, —

— Minunko?

— Niin se on vaan muoto-asia, sanoi tohtori Treulich kirjoittaen paperille vastaukset tehtyihin kysymyksiinsä laatien puoliääneen pöytäkirjan. — Olkaa hyvä ja allekirjoittakaa. — Noin. Kiitos, tyttöä minä kuulustelen näinä päivinä. — Minähän tunnen talon tarkastusmatkoiltani, Goldscheiderin salissa ei ole vielä mitään sopimatonta tapahtunut. — Mutta kyllä kaikissa tuollaisissa laitoksissa valehdellaan ja vaikeroidaan.

— Mutta minusta tässä tuntuu ilmenevän tosi-epäkohta, sanoi Gust kylmäkiskoisesti.

— Tietysti, tietysti, kiirehti lihava komisarius sanomaan, joka oli tälle luonaan kävijälle kiitollinen siitä, että hän soi vähän vaihtelua tähän tukahuttavan kuolettavaan heinäkuun helteeseen, muuten herra Brenner ei olisi asiaan puuttunut. — Minusta tekonne on meidän kesken sanottu, — komisarius hillitsi äänensä, — aivan paikallaan, — kun vielä lisäksi sellaiset henkilöt, kuin te, ryhtyvät siihen pelotta, — koska laki ei voi aina suoda riittävää suojaa tällaisissa asioissa. — Järjestelmässä on vikoja, sitä emme voi kieltää.

— Eikö totta, herra komisarius, sanoi Gust säihkyvänä. Jospa vaan kaikki valitukset tulisivat teidän huostaanne! Teissä on inhimillisyyttä.

— Ei ole, minä vaan tulen huomanneeksi, sanoi Treulich väistäen.

— Ei, herra tohtori, ilman mairittelua, minä kuvittelin vastaanottonne aivan toisenlaiseksi. — Mutta onneksi! — Poistun täältä vapautuneena yhdestäkin ennakkoluulosta. — Te olette ihminen! — Kun on omannut kyllin rohkeutta astua noitten kynnysten yli… Gust heitti merkitsevän silmäyksen kansliaan päin.

Tohtori vastasi luoden samallaisen kuvaavan katseen ylöspäin kaikkein pyhimpään paikkaan päin.

— Niin nähkääs, oppiveli, alkoi hän hyvänsuopeasti, joka viralla on varjo- ja valopuolensa. Oi onnekas se, joka vielä istuu oppipöydän ääressä, kuin Te. — Komisarius siveli ohutta tukkaansa.

— Minä en pyri sieltä kiireellä pois, herra komisarius, nauroi Gust iloisesti, — minä en ole hituistakaan kunnianhimoinen.

Ja nyt kävi selville, että tohtori Treulich oikeastaan tunsi Gustav Brennerin. Hänhän oli keisarillisen neuvoksen rautakauppias Brennerin poika, — niin — todellakin! — Hän, — Treulich, oli Frankilaisen osakunnan jäsen, ja eräässä Teutoburger osakunnan juhlassa oli Gust, — oh, hän muisti sen vielä hyvin, pitänyt jyrisevän puheen. — Se puhe oli ollut innostava ja jyrkkä.

Molemmat herrat pudistivat vielä kerran kättä. Gust aukasi kultaisen paperossikotelonsa… Kylläpä Miladan silmät nyt suurenisivat, ajatteli hän, tällaista hän ei olisi voinut kuvitellakkaan. — — Ja nyt hän iloitsi sisimmässään tästä pelastushommastaan.

Puhuttiin yhtä ja toista hyvin laimeasta osaanotosta osakunta-elämään, korkean "Lotringian" kolmesta jäsenestä, jotka hyväksyivät juutalaisia — sellaista takaperoisuutta! — ja Gust rupesi tekemään lähtöä.

— Olen teille hyvin kiitollinen, herra komisarius.

— Minä täytän vaan virkatehtäväni…

— Minulla on kunnia. — Minulla on kunnia.

Gust astui kanslian poikki suomatta Sucherille katsettakaan. Sucher nousi puolestaan huolimattomasti mennäkseen ottamaan komisariukselta koko homman haltuunsa.

Nimi, jonka hän luki nimikortista, oli hänelle tuttu. — — Ja tämän miehen käynti poliisilaitoksessa kiinnitti hänenkin erityisen huomionsa.

* * * * *

Sill'aikaa kävi Milada Emausluostarissa. Se oli suuri valkoiseksi rapattu, kaunistamaton rakennus, joka kuului kunnioitettavien Jeesuksen ristisisarien liitolle. Ja se soveltui hyvin monine ristikko-ikkunoineen ja lujasti suljettuine ruskeine portteineen yksinäisen kadun muuhun ulkoasuun.

Valjuja, epäselviä muistoja johtui Miladan mieleen. — Hän näki hengessään Jankan, joka melkein väkisin veti pienen, vastahakoisen, hajuvesisaippualle tuoksuvan tytön luostariportista sisään. — Hän tunsi harmaahiuksisen naisen kylmän, laihan käden ohimoillaan, jota se kepeästi siveli ja äänen, joka säälien sanoi: lapsi raukka!… Miten tuosta oli vierinyt pitkä aika! Miladasta tuntui käsittämättömältä, miten hän oli voinut tuota kaikkea kokea. — Ja kuitenkin! Tuon lapsuuden ajan ensimäisen luostarikäynnin muisto oli syvässä sielun sopukassa säilyttänyt voimakkaan tuoksun, joka täytti Miladan sadoilla salaperäisillä vivahduksilla hänen kulkiessaan kylmähköä, kapeaa käytävää pitkin, joka johti luostarin kansliahuoneeseen.

— Te tahdotte kai puhutella sisar taloudenhoitajatarta, huomautti nuori nunna, joka oli aukaissut oven ja viivähtäen tarkasti hänen nimikorttiaan.

— Minä tahtoisin puhutella rouva johtajatarta.

Hymyn varjo valui yli toisen naisen vakavien huulien. — Rouva johtajatarta ei saa puhutella, sanoi hän poistuen äänettömästi. Puolikasvaneita tyttöjä, yllään siniset palttinaesiliinat ja hiukset lujissa leteissä, kulki parittain ikkunan ohi katsellen uteliaina Miladaa. — Mutta vanhan nunnan käskevä kädenliike ajoi ne pihan toiselle puolelle, jossa kasvoi taajaan istutettuja kastanjapuita.

— Me olemme saaneet lahjakirjanne, sanoi äkkiä Miladan takana heikko, soinnuton ääni, — me olemme taipuvaisia suostumaan toivottuihin sopimuksiin muutamilla sitovilla edellytyksillä.

Milada kääntyi. Vanhahko, laiha nunna ankarin, haluttomin, valjennein kasvonpiirtein seisoi hänen edessään.

— Suotteko minun sulkea ikkunan?

— Olkaa hyvä! Milada tunsi mielensä apeaksi ja järjestäytyi istumaan mustan nahkasohvan kovalle istuimelle.

— Minua sanotaan sisar taloudenhoitajattareksi, huomautti nunna tuijottaen luostarin pihalle. — Sitten hän veti vihreät uutimet ikkunoiden eteen. — Joka auringonsäde oli täten karkoitettu kammiosta.

— Te olette katumuksen tekijän valtuuttama henkilö, joka voi tehdä kaikki sopimukset. Ovatko teillä tarvittavat asiapaperit?

Milada nyökäytti päätään myöntävästi.

Nunna otti kirjoituslaukusta kaavakkeen levittäen sen pöydälle.

— Tässä on säännönmukainen vastaanottokirja. Sitä tehdään kaksi kappaletta, jotka molemmat asianomaiset allekirjoittavat. — Tohtori Heinrich von Görz kuten näette — on jo allekirjoittanut nimensä. — Olkaa hyvä ja sanelkaa! — Mikä on katumuksen tekijän nimi?

Milada suoristi ruhonsa nojautuen pöytään. — Neiti Josefiina von Miller-Gerold.

— Miten vanha hän on?

— Viisikymmentäkaksi vuotta.

— Ammatti?

Milada epäröi. — En tiedä, sanoi hän vitkastellen.

— Pitää ilmoittaa, mitä ammattia hän on harjoittanut niinä viimeisinä vuosina, jotka hän vielä eli mailmallisena ihmisenä.

— Hän omistaa tyttöpaikan Punatalokujassa n:o 2:ssa, sanoi Milada hätäillen.

Nunna mutisi: — Kaupungin hallituksen laillistuttaman täysihoitolan omistaja. — — Mitä hän haluaa? — Nunna katsoi Miladaan.

— Vetäytyä rauhaan, jatkoi Milada kuivasti.

Nunna mutisi kirjoittaen sanat: … Toivoo katuvaisena ja havaittuaan entisen elämänsä synnilliseksi, sovittaa sen kirkollisilla töillä ja katumuksella viettäen loppu-ikänsä luostarielämän yksinäisyydessä. — Milada nyökäytti päätään. — Syntyi vaiti-olo. — Milada katsahti leudon kesätuulen leyhyttämään uutimeen tuntien varmasti, että heidän molempien silmänsä tapasivat toisensa siinä eräässä sirkkelipyöreässä mustassa ympyrässä, jonka olemassa olon syyn he käsittivät molemmat. Vaan yhden sekunnin tätä kesti. — Sitten nunnan katse kiintyi taas paperiin.

— Mitä katumuksen tekijätär omistaa?

— Neljäkymmentäviisi tuhatta guldenia puhtaassa rahassa ja arvopapereissa ja neljäntuhannen markan kiinteimistön sen ohessa, ollen Wienin lähellä sijaitseva huvila.

— Anoja tarjoo koko kiinteän ja irtaimen omaisuutensa, kaiken, mitä hän nyt hallitsee ja määrää, äidilliselle laitokselle, anoen nöyränä armoa saada ehdottomasti ja tahdottomana alistua liiton sääntöjen alle nauttien sen pyhää suojelusta. — Allekirjoittakaa!

Milada teki sen.

— Meillä on valta järjestää hakemuksenne asianomaisella tavalla. — Triestingtalissa on äitilaitoksemme haara-osasto "Marian pyhän sydämen" luostari, jossa vielä on kaksi paikkaa avoinna elämään väsyneille. — Riippuu meidän johtajattarestamme, miten ne paikat jaetaan ansion, — nunna huoahti, — ja tarpeellisuuden mukaan. Neljäntoista päivän kuluttua saatte kirjallisen vastauksen. — Sinä päivänä, jolloin saatte lupauksen, täytyy teidän heti jättää lupaamanne raha-erä asianajajallemme, herra tohtori Heinrich von Görzille. — Kolme päivää sopimuksen virallisesti saatuaan on katumuksentekijättärellä oikeus astua suojeluslaitokseen. — Minulla ei ole muuta lisättävänä.

— Me toivomme saada tulla huomioon otetuiksi, sanoi Milada syvästi kumartuen ihan jäykkänä ja osaaottamatta istuvalle nunnalle. Sitten hän meni käytävään, josta häntä saatteli pieni harmaaseen puettu porttivahtinainen.

— Kiitetty olkoon Jesus Kristus, tervehti nunna poiskiirehtivää Miladaa.

Ja kun Milada ei vastannut, lopetti hän itse: Ijankaikkisesta ijankaikkiseen! Amen!

Ja tuossa nunnan epä-inhimillisessä äänessä kaikui kuvaamaton moite.

* * * * *

Kaksi päivää sen jälkeen, kun Gust oli käynyt poliisilaitoksessa, kutsuttiin Lolo sinne Millerin suureksi mieliharmiksi, joka näki näissä juoksemisissa vaan kiusaa ja sekasotkua ja selitti kaikella tarmollaan, että hän oli jo saanut kylläkseen näistä maallisista hommista. Sillä sen jälkeen, kun Punatalon myönti oli päätetty, oli hänen olemuksensa ja harrastuspiirinsä vaihtunut perin pohjin. Hänen luulevaisuutensa, rahanhimonsa ja luonteenomainen ärisevä ilkeämielisyytensä olivat hävinneet.

Joka kolmas päivä kävi hän kirkossa rippi-isän luona, sitten hän sulkeutui paastoten huoneeseensa välttäen huolestuneesti kanssakäymistä neitien kanssa, jotka pitivät alituista lystiä hänen kustannuksellaan.

Lolo palasi loistavin kasvoin poliisikamarista kertoen ihmeitä, miten ystävälliset ja hyvät herrat olivat olleet hänelle siellä.

Jo etuhuoneessa oli jokin häntä lohduttanut ja sanonut, että hänelle ei tule mitään tapahtumaan, jos hän vaan puhuu totta.

Sitten hän vietiin itse hallitusneuvoksen puheille. Tämä oli vasta hänelle herttainen. Antoi apelsiinista, jota juuri söi, Lolollekin viipaleen. — Ajatelkaa! —

Ja Lolo oli kertonut hänelle kaikki avomielisesti, — mitä konsanaan oli hänelle tapahtunut. Näkyvästi elpyneenä kulki hän nauravin katsein huoneessaan, suuteli Miladaa kädelle ja antoi todellisen, lapsipuhtaan luonteensa pursua esiin.

24 p. elokuuta varhain aamulla sai Miller haasteen tulla poliisikamariin. — Paperi rupesi tutisemaan hänen kädessään. — Hän vaaleni mielenkiihkosta ja purki suustaan koko hassun ennustustulvan, jonka loppulause oli: sen hän oli aina tiennyt. — Niin helposti ja eheänä ei hän vaan tästä talosta saisi erota. — Hän tunsi jäävänsä osattomaksi taivaan ilosta j.n.e., j.n.e.

Milada yritti tyynnyttää häntä miten saattoi. — Mutta neiti, mitä kamalaa nyt siis on kyseessä? Kaikki on meillä laillisessa kunnossa. Ehkä tässä on kysymys jostain muoto-asiasta?

— Ei, ei se voi olla sitä, vaikeroi Miller. Nyt kun kaikki on mainiossa kunnossa, — on varmaan jokin hirvittävä asia kyseessä. — Nyt kun Lolonkin asia on järjestynyt, — — niin yhtäkkiä kutsutaan poliisikamariin. Mitä se merkinneekään?

Milada teki jyrkän liikkeen. — Oliko tässä taas kysymys Lolosta? — Oliko jokin erikoinen temppu tekeillä?

— Saatte nähdä Moosmann, sanoi Miller tuolle vanhallepiialle, joka ompeli ikkunan ääressä, — jotain on tapahtunut! Autuas herrani sanoi aina: Josefiina, teidän elämällänne on oleva toinenkin puoli.

Aamupäivän kuluessa hän kiihtyi kiihtymistään. Levottomana, kuin hullun ajatuksen vimmaamana hän kulki huoneessaan mutisten rukouksia. — Hän oli lopulta niin mielenvikaisen näköinen, ja puhui niin kamalan pelottavia asioita, että Milada pelkäsi hänen menettävänsä järkensä ja käski kylmäverisen Karlan seurata neitiä poliisikamariin. Kun Miller sitoi hattunauhansa vapisevin käsin, lupasi hän pyhästi heti jättää Punatalon, jos tämä asia vaan tulisi onnellisesti ratkaistuksi ja elää aivan syrjäisimmässä yksinäisyydessä jossain synnittömässä paikassa, kunnes hänen "mailmallisuuden poisriisumisensa" tapahtuisi.

Milada ajatteli sen olevankin viisaimman teon, muuten neiti joutuisi lopulta aivan vastakkaiseen paikkaan.

Päivällisen aikaan Miller palasi. — Hänen silmänsä olivat kuumeenhoureen kiiltävät, hänen laihtuneilla poskilla hohti pelottava puna! — Minulle ei ole mitään tapahtunut, kirkasi hän voitokkaana Miladalle. Mutta teidät kohtaa lain kova koura. Minä menen kapineineni heti. Minä menen Herran rauhaan.

— Mutta, mitä siis on tapahtunut, kysyi Milada. — Hyvä neiti, sanokaa käsitettävä sana, sanoi hän suuttuneena. Tehän ette voi noin vaan suin päin lähteä talosta.

— Kuka minua pidättää, rääkkyi Miller, ei kukaan. Minä olen uhrautunut teille sieluineni, ruumiineni. Mitä on tapahtunut, kysytte. Niin kyselivät kai sodomalaiset, kun Herra antoi heidän kaupunkiinsa sataa tulta ja tulikiveä.

Milada luopui kaikista kysely-yrityksistä tältä taholta. Hän kääntyi Karlan puoleen. — Karia oli istunut Sucherin huoneessa, joka vaan puhui pilaa, silloin kun neiti oli ollut paroonin puheilla. — Sucher oli sanonut, ett'ei mitään merkillistä ollut kyseessä, ehkä se oli jokin virkaintopuuska herra hallitusneuvoksen puolelta. — Kun neiti tuli paroonin luota, puhui hän yhtä sekavasti kuin nyt. Ja hän puhui koko ajan samalla tavalla. —

Sitten neiti kävi Spizzarin luona, ja Karla odotti ajurinroskassa. Mitä poliisilaitoksessa oli tapahtunut, sitä hän ei tiennyt.

Kun Gust tuli kello 3 Punataloon, oli koko talo ihan ylösalasin. — Neiti von Miller oli kadonnut teille tietämättömille. Gust löi nauraen kätensä yhteen.

— Nyt, Mila, uskon tulevaisuuteni onneen. Jumala tietää, että aina sitä vähän salaa epäilin. — Mutta nyt uskon siihen. — — Miller on hävinnyt. Hän on jättänyt rahalaatikkonsa, talouskirjansa, rakkaan ruokasäilytyskamarinsa. — Kaikki on jäänyt tarkastuksetta — tytöt, makeiset, vieraat ja ruokapurkit! — Suuremmoista! Etkä tiedä edes, mihin hän on livistänyt!

— Ei ole siitä hajuakaan. Hän teki vaan suuren ristinmerkin ilmaan. Se oli hänen jäähyväispuheensa. Mutta usko pois, hän lähettää vielä tänään noutamaan minut. Etkö sitä luule, Gust?

Miladan ääni oli hieman painostunut ja epävarma. — Spizzari oli iltapäivällä lähettänyt Punataloon neiti Irman. Neiti Irma oli solakka, hieno henkilö, vaalein tekopyhine kasvonilmeineen, joka näytti saaneen tehtäväkseen ottaa talon johto käsiinsä ja sekaantua Miladan muutamiin tehtäviin. Alusta pitäen oli arvoisa Nelly huomannut suurella surulla Punatalon entisen arvokkaan taloudenhoitajattaren matkahommat ja hänen täytyi luopua hienosti punotusta juonestaan saada kiinnittää tämä yrityksiinsä käyttääkseen hänen taitoaan edukseen; mutta hän ei silti säästellyt ystävällisiä sanojaan ja merkitseviä viittauksia, että tuollaiset suhteet eivät elämän aikaa kestä ja että Milada olisi "tervetullut" jos haluaisi "palata."

— Nuoruus ja hulluus, sanoi hän vilkuttaen silmiään Gustille, joka kiehui vihasta.

Neiti Irma vaati makealla, melkein alamaisella äänellä avaimet Miladalta, asettuen asumaan Millerin jättämään huoneeseen ja otti vastaan taloudenhoidon sangen suurella varmuudella.

— Minä elän kuin huumeessa, Gust:, sanoi Milada Gustille, minulla on täysi työ, ett'en vaan huku sekamelskaan, tuohon arvaamattomaan auteuteen. — Miller on poissa, — kukaan ei minua enää tarvitse. — Olenko vapaa? — Olen tutkinut käsitettä — olla vapaa — joka puolelta. — Nyt se on tosiasia. — Enkä minä siitä oikein nauti. — Minä olen vapaa — vapaa! Se oli Hornerin taika-sana. Sinä et voi kuvitella, mitä tämä hetki on minulle. — Milada painoi molemmat kätensä ohimoilleen kuin aina ristiriitaisina hetkinä. — — Jos ei sinua olisi, hukkuisin näin yksinäisenä.

Gust veti hänet syliinsä jalomielisen suojelijan naamalla. — Tyhmä tyttö! Sinä tulet lopulta onnettomaksi, kun et saa vetää tuota lantakuormaa perässäsi. Minä hengitän vapaasti puolestasi.

— Yhden seikan käsitän. Tähän hetkeen asti en ole sitä tuntenut, tuota uutta, tuota toista, tuota sinun mailmaasi. Olin aina kotona, otin vastaan mitä minulle suotiin. Nyt täytyy tunkeutua eteenpäin kaikkialla vieraana.

— Onko eläminen minun mailmassani sinulle vieroittavaa, huudahti Gust herkkänä loukkaantuen.

— Ja sitten, jatkoi Milada, kiinnittämättä huomiota Gustin sanoihin, sinä et vaan naurane minulle, olin niin tottunut tähän olinpaikkaani. Yhdessä istuminen, neuvotteleminen, kinaaminen, joka väittely puoleen ja toiseen ihka hullutuksista, se antoi elämälleni sen olemuksen.

— Koetan korvata sen seikan, sanoi Gust ivallisesti.

— Ah Gust! — Milada laski käsivartensa pöydälle katsellen suoraan eteensä. — Siinä oli paljon muutakin. Noitten satojen pienten toimien ja huolien lukuisina tunteina kehittyi jotain suurta ja eheää, johon nuo tytöt kuuluivat vaikkapa sivuseikkoina. Minä tunsin sen koko ajan.

— Jos ero tästä toimesta sinua surettaa, alkoi Gust puhuen hiukan teatterimaisesti, odottaessaan että Milada keskeyttäisi hänet. —

— Mutta odota, en lausu mitään johtopäätöksiä, ennenkuin taas saan ryhtyä järkiperäiseen tehtävään, sanoi Milada nousten seisomaan, — sitten on minun hauskempi olla. Tuo neiti tuolla riistää minulta taloudenhoitajattaren tehtävän, Miller tulee minutta toimeen, Fanni ui myötävirtaa, Lolo on iloinen, — mitä Milada voisi tehdä, jos hänellä ei ole suruja? Minusta tuntuu, kuin en osaisi muuta kuin surra surevien seurassa.

Gust astui Miladan taa vetäen asiakirjan liivintaskustaan ja alkoi lukea saarnaavalla äänellä. — Herra tohtori Gustav Brenner on vuokrannut leskirouva Ludmila Köpkeltä, Berlinin L:ssä sijaitsevasta talosta Meineckekadulla numero 8 a ensi kerroksessa olevan huoneuston, joka käsittää kolme huonetta alkovilla, kyökin, kylpyhuoneen, ruokasalin y.m. — — Tuhma likka! Sinulla on oleva paljon tehtävää. Köpke-rouva on kovin tarkka ja hän antaa sinulle pian näppimille, jos ei kaikki ole kunnossa, lukuunottamatta minua, jota täytyy passata kuin herrojen lellua. Ja sinun pitää jaksaa hoitaa tuota kaikkea! — Osaatko parsia sukkia? — Jospa näkisit, millaiset aukot on minun sukissani. Osaatko laittaa kuohukkeita? — Etkö? — Se on jotain kupukasta, — pehmeää ja makeaa — kuin sinä itse — Gust painoi Miladan pään rinnoilleen, katsellen häntä rakastunein, välähtävin silmin.

Milada hyväili hänen otsaansa. Minun täytyy todella oppia keittämään ruokaa, sanoi hän miettivänä ja raskasmielisenä, Gustin syleillessä häntä ja temmelöidessä hänen kanssaan.

Ovelle kolkutettiin varovaisesti. Neiti Irma valkoiseksi jauhotetulla naamallaan yskähti seisoen kynnyksellä. — Suokaa anteeksi, neiti Milada, olkaa hyvä ja tulkaa alas, kaksi herraa poliisikamarista etsii teitä.

— Onko se tarkastusta varten, sanoi Milada epäuskoisena, seuraten neitiä ihmetellen.

— He kyselivät Milleriä, mutta minä sanoin, että hän ei ole enää täällä, niin — — Molemmat salapoliisit olivat jo ensi kerroksessa. Milada tunsi ne.

— Meillä on vangitsemiskäsky. — Leopoldine Schwarza Pragista, — jonka porttolanimi on Lolo — on otettava kiinni. Onko hän teidän laitoksessanne?

— Mitä hän sitte on tehnyt, kysyi Milada.

— En tiedä. — Ei tiedetä. — Hänen tavaransa ovat lähetettävät Pragiin. Aivan välttämättömimpiä hän vaan tarvitsee, neiti Lolo.

Miesten äänten kaiku houkutteli neidit huoneistaan; ne tunkeutuivat poliisien luo, kyselivät, huudahtelivat, — ja juoksivat ristiin rastiin. — — Missä Lolo on? — Rosinan huoneessa. — Ei, hän on kyökissä. — Hänestäkö on kysymys?

Sill'aikaa Mizzi nouti Lolon, joka saapui kalpeana, silmät tuijottaen pelosta.

— Mitä nyt? Mitä te minusta tahdotte, kysyi hän hiljaa.

— Tuossahan hän siis on. Hyvä. Pukeutukaa, slecno, sanoi toinen poliisi leveästi ja iloisena — — pari pientä vaatekappaletta kääröön, — olkaa hyvä, neiti taloudenhoitajatar. Vaunut vartovat meitä alhaalla.

— Paljoa hän ei tarvitse, sanoi toinen raa'asti, saa pian ruununpaidan päälleen fröökynä.

Ketään ei naurattanut. Tytöt tuijottivat hämmästyneinä liituvalkeaan toveriin, joka jo kiinnitti katseensa Miladaan.

— Jesus Maaria, mihin te viette minut taas? Ehkä, — hän otti askeleen taaksepäin, — Fischerille takaisin.

Milada astui nopeasti hänen luokseen. — Pysy tyynenä, Lolo ja alistu! Ei sinulle mitään tapahdu. Minä — menkää te huoneisiinne, — komensi hän karkeasti tunkeilevia tyttöjä.

— No, no, älkää noin enää rehennelkö, pisteli Mizzi ja muut murisivat.

— Minä pyydän, herra Jewonka, olkaa hyvä ja vartokaa minun huoneessani, minä hankin teille kaikki, mitä haluatte. — Tule! — Milada likisti jäykistyneen Lolon itseensä. — Älä nyt pelkää, vaikka saatkin vangitsemiskäskyn! Pää pystyyn!

Kummastellen näki Gust kahden miehen tulevan Miladan huoneeseen.

— Ajattele, Gust, Lolo vangitaan.

— Vangitaan! Miten niin? — Onko teillä laillinen oikeus, hyvät herrat?

— Herra Jess, sanoi toinen nauraen.

— Minä tunnen hyvin herra Jewonkan, sanoi Milada sovittaen.

— Onko tohtori Treulich antanut teille vangitsemiskäskyn?

— Se nyt on virkasalaisuus, eikä koske ketään. Toiseksi olemme saaneet käskyn itse herra hallitusneuvokselta.

Nyt rupesi Lolo itkemään ja vaikeroimaan, tarraten kiinni Miladaan. Neiti kulta, neiti kulta, mitä minusta nyt tulee? Enhän minä ole mitään tehnyt.

— Sinulle ei tapahdu mitään, Lolo, sanoi Milada tyynnyttäen. Minä tulen huomenna varmasti katsomaan sinua. — Tottele, Lolo! — Puhu hänelle, Gust! Minä juoksen noutamaan hänen tavaroitaan.

Gust, joka oli joutunut ihan hämilleen tällaisesta asian käänteestä, kohdisti sangen komean puheen molempiin poliiseihin: Se on viranomaisten ylivaltaa! Ymmärrättekö!? Se on valitettavaa ylivaltaa. — Sanokaa se herra komisariukselle! Huomenna minä otan selon asiasta. Älkää itkekö, Lolo, se on johtunut väärinkäsityksestä, jonka saavat maksaa.

Milada toi kiireesti Lolon hatun ja päällystakin. — Tyynny, Gust, sanoi hän hiljaa.

— Emmehän me häntä syö, sanoi Jewonka, joka käytti Gustin kultaista paperossinkoteloa hyväkseen, ehkä tuo kauniisti pääsee aamulla pois tuo slecno.

— Näetkö, seuraa siis siivosti herroja.

Vavisten tarrasi Lolo Gustiin: Älkää hyljätkö minua!

— Menkää, menkää nyt vaan, sanoi Gust, viuhtoen kättään ja astuen ikkunan ääreen. — Hänen oli paha ja ahdistava olla. — Hänen myötätuntoisuuteensa sekaantui jonkinlainen vihainen vastenmielisyys tällaisia seikkailuja vastaan. Hän olisi tahtonut livistää talosta, juosta pakoon, eikä koskaan enää nähdä ketään täkäläistä, — se oli hänen ensi mielijohteensa. Äh! — Eihän kukaan ihminen pysynyt tasapainossa tällaisessa ympäristössä! Mitä kaikkea eikö saanut kokea parissa minuutissa! — Tämä ympäristö rikkoi joka tunnelman, turmeli joka mielikuvituksen, riisti ihmiseltä halun tehdä jotain.

Täällä muuttui ihminen alakuloiseksi, vihreänsapekkaaksi ja äkäiseksi. — ihan kuin Miller.

Tästä täytyi tehdä loppu! Levottomana otsa rypyssä, huulet pingoitettuina hän risteili huoneessa. — Itse asiassa hän turvautui tuohon temppuun peittääkseen turhamaisen luonteensa todellisen surkean tilan. Tällainen oli hänen toimintansa! Tämän hän vaan sai aikaan! Tämä oli tulos siitä, että hän pani yksilöllisyytensä alttiiksi! Huh! — Nyt täytyi seletä sotkusta. Nyt piti iskeä kiinni, tarttua aseisiin saadakseen oikeutta. — —

Hän ei ollut mikään rytistäjä. — Hän halusi rauhaa, rauhaa ja elämänhauskuutta. — Hän häpesi Miladan edessä, joka uskoi hänen voimaansa, hän häpesi tyttöjä, aina portinvahdinrouvaakin, jonka mielipiteestä hän oli riippuvainen niinkuin hän oli riippuvainen joka maallisen naapurin mielipiteestä ja kannasta, kun se koski häntä.

Vastenmielisyyden tunne paisui, se hävitti jokaisen hellän ajatuksen. — Nyt oli kysymys hänen itsekkyydestään, miehen itsesäilyttämisvaistosta. Miten ne saattoivat sälyttää hänen selkäänsä moisia velvollisuuksia ja tehtäviä? Milada tiesi, miten herkästi häntä saattoi loukata. Oliko tämä tarkoituksella punottu? Aikoiko Milada kasvattaa häntä? — Pitikö hänestä tehtämän apostoli ja ihmiskunnan pelastaja? Oliko Joszi kaikesta huolimatta käsittänyt aseman selvemmin ja syvemmin kuin hän itse? Ja tämä tapahtui kaikki vähä ennen Berliinin matkaa.

— Voi tyttö rukkaa, sanoi Milada astuen sisään, — aavistatko, mitä tuo merkitsi?

— Kaikki on Sucherin pirullisuutta. Ei kukaan voi olla sellainen koira! —

Milada pudisti päätään. — En usko. Minä uskon, että ne aikovat tyttöä kiristää tuon vanhan Pragissa tapahtuneen jutun tähden. — Sääliksi käy, voi raukkaa, onnetonta! — Milada huokasi.

— Minä menen huomenna Treulichin luo, sanoi Gust pahalla päällä.

Milada ei vastannut ja Gust katseli häntä kiukkuisena.

Luonnollisesti Milada piti sitä itsestään selvänä velvollisuutena, jonka piti täyttää. — Nuo teot, jotka tehdessään hän tarvitsi koko yhteiskunnallisen miehisen tarmokkuutensa, eivät Miladalle mitään merkinneet. — Luultavasti hän aikoi valjastaa Gustinkin vetämään yhteiskunnan likakuormaa, — jota hän itse veti. —

Syvä juova ilmestyi hänen kulmakarvojensa väliin. Suo anteeksi, — päätäni kivistää, sanoi hän äkkiä, minun täytyy mennä ulos, — tuletko mukaan?

Milada vastasi vilkkaasti. — En voi, täytyy odottaa tietoja Milleriltä. — Ja minua tarvitaan vielä talossakin. — Sinä olet kovin kalpea, — huomautti hän hellästi nojautuen Gustin olkapäihin. — Minä rupean jo haluamaan täältä pois rouva Köpken parantolaan.

Milada sulki silmänsä. — Gust seisoi hiljaa ja jäykkänä katsellen yli Miladan pään.

— Gust, tiedätkö jotain? — Nyt näen läpi usvan uuden elämän alkavan! — Minä tartun onneeni. Syvällä rinnassani sen sävel kaikuu.

Gust ei löytänyt sanoja vastaukseksi. Vanhaan hellyyden tapaansa hän suuteli Miladaa otsalle.

* * * * *

Herra Teobald Sucher istui juuri lämpöisen aamiaisensa ääressä, mutta pyyhkäsi, kun hän näki Gustin astuvan kansliaan, rasvaiset kätensä kiireisellä salaisella liikkeellä paperiliuskan päähän. Silminnähtävästi hän oli hyvällä tuulella, koska hän hymyili.

— Miten voin teitä palvella, herra tohtori?

— Minä haluaisin puhutella komisarius Treulichia. Sucher nosti otsansa korkealle. — Ikävä seikka on, että herra tohtori on lomallaan. — Haluatteko ehkä hänen osoitteensa — —?

— Koska hän matkusti?

— 14 p. elok.

— Mitenkä tämä paperi, jonka eilen sain, on hänen allekirjoittamansa? Gust heitti paperin pöydälle.

Kiirehtimättä kiinnitti Sucher sarvirillinsä nenälleen alkaen lukea tarkkaavasti.

— Se sopii. Herra tohtori jätti sen lähtiessään pöydälleen. — Oli vähällä unohtua, — yksityiskirje, sanoi Sucher osaaottavana.

— Vai niin. Gust aavisti asian menon. Oli saatava hänet vaikenemaan ja siten vaarattomaksi. Siksi herrassakki juonitteli.

Gust katsoi Sucheriin, nähden tämän huulilla röyhkeän hymyn.

— Tässä on nimikorttini, ärähti Gust, ilmoittakaa minut herra hallitusneuvokselle.

— Tässäkö asiassa?

— Niin.

Sucher heilutti päätään. — Minä neuvon teitä luopumaan aikeestanne, herra tohtori. Minä neuvon mitä vakavimmin.

— Pitäkää te omat neuvonne itse, herra, minä teen, mikä minua huvittaa.

Sucher otti nimikortin kohauttaen olkapäitään. — Ensi kerros, kanslia numero I, vasemmalle. — Seuratkaa minua, sanoi hän virallisella äänellä kulkien Gustin edellä… Kas vaan, mutisi hän palaten kotvasen kuluttua alas, senkin kuumaverinen kavaljeeri. — Hän ryyppäsi kosolta lasistaan… Nyt piti pitää varalla, millä naamalla tuo kloppi sieltä palasi… Tämähän on kolmen markan lysti! Ha! Ha! Hän hieroi käsiään. — Tämän hän, Sucher, oli taas syöttänyt heille. — Päivä jälkeen Gustin käynnin poliisikamarissa oli herra Salomon Fischer saapunut Budweisista persoonallisesti käydäkseen oikeuslaitoksessa. — Ja yhdessä vanhan liiketoverinsa, Sucherin kanssa, ja herra hallitusneuvoksen järkähtämättömän virkamieskatsantokannan pönkittämänä tällaisissa asioissa, oli hän osannut selvittää tämän epäilyksen alaisen seikan sellaisella tavalla, että kaikki siihen sekaantuneet henkilöt saivat tyydytystä. — — — Muutamia silmänräpäyksiä sen jälkeen, kun Sucher oli jättänyt Gustin nimikortin herra hallitusneuvoksen virkahuoneen eteisessä päivystävälle virkailijalle, sai Gust luvan koputtaa kaikkein pyhimmän ovea ja astua kovasti honisevan "sisään" huudon jälkeen kansliaan… Hän kumarsi syvään… Päivää! — Odottakaa. — Niin. Hallitusneuvos oli vinoon pöytänsä ääressä ja kirjoitti…

Kun rivi oli päättynyt, huusi hän lyhyesti: — Mitä te tahdotte?

— Herra hallitusneuvos, minä rohkenen tulla puhumaan Poldi Schwartzan asiasta. — Minä rohkenen sen tehdä, koska olen edellisen käyntini jälkeen tässä asiassa saanut kieltävän vastauksen yksityistä tietä…

Hallitusneuvos keskeytti. — Aivan oikein, mitä teillä on siihen vielä lisättävää, sanoi hän raa'asti.

— En ole selvillä siitä, herra hallitusneuvos, onko tuo kieltävä vastaus jossain yhteydessä tytön äkkinäisen ja arvaamattoman vangitsemisen kanssa. — Inhimillisyyden nimessä toimin…

— Kuulkaa, herra Brenner, ennenkuin te jatkatte puhettanne, tahdon tehdä teille kysymyksen? — Hallitusneuvos kohotti ihan suoraan Gustia päin koleat, korppikotkan näköiset kasvonsa, jotka liikkuivat lyhyellä, paksulla kaulalla… Rillien takaa välähti vihainen leiskahdus.

— Miten te olette tullut tekemään näin raskaita syytöksiä erään ammattihaureutta harjoittavan naisen puolustukseksi? — Miten te olette sellaiseen ryhtynyt? — Nyt mustat rillit otettiin nenältä pois, ja kaksi ilkeää, vihreää silmää pisti päästä esiin, — te olette tehnyt mitä julkeimman syytöksen tunnettua, nuhteetonta miestä vastaan, syytöksen, jonka perusteet eräs katunainen on ladellut? Herraseni! Tekonne on jotensakin töykeä, se saattaa teidät tekemisiin rikoslain kanssa.

Gustin otsa oli tummanpunainen. Hän sammalsi:

— Herra hallitusneuvos, minun velvollisuuteni ihmisenä — — —.

— Loruja! Teidän velvollisuutenne nuorukaisena on ennen kaikkea olla pistämättä arvoisaa nokkaanne joka likalätäkköön. Ymmärrättekö? — Onko teillä mitään suhteita mainittuun naikkoseen? Onko hän sisarenne? Orpananneko?

Gust hätkähti. — Suvaitkaa. —

— Noh niin. Se yksin selittäisi tekonne lain edessä. Jos ei teillä ole laillista oikeutta ajaa katunaisen asiaa, miksi te sitten vaivaatte meitä käynneillänne? — Teidän ajattelemattomuutenne tulee vielä maksamaan teille kalliisti, sen takaan. — Tiedättekö te, että minulla on oikeus vangita teidät aiheettomasta sekaantumisesta viranomaisten toimintaan? Te uskallatte laatia ilmasta temmattujen, kovin epäilyttävistä lähteistä lähteneitten epäluulojen perusteella, joita ainoastaan käytetään porttoloissa, virallisen syytöksen? Te sekaannutte porttolakävijän sangen arveluttavalla oikeudella virkamiesten tehtäviin ja rohkenette puhua poliisilaitoksessa tapahtuneista väärinkäytöksistä ja mielivaltaisista teoista, joita pitäisi saattaa lain rangaistuksen alaisiksi… Hm! Te olette jotensakin rohkea! — Hallitusneuvos takoi nenäänsä ja huiski kädellään. —

— Herra hallitusneuvos, minä olen yliopistollinen kansalainen — — —

— Minä vakuutan, että te tällaisten temppujen jälkeen ette siksi enää jää, — sanoi byrokraatti kuivasti. — Istukaa te siivosti koulupenkillänne, herra, se on teidän tehtävänne! Ja älkää vetelehtikö porttoloissa! Älkääkä sekaantuko kaikenlaisiin naikkosiin, ja älkää pistäkö itseänne kaikkiin läpiin, jos teidän yliopistollinen arvonne on jostain merkityksestä.

— Herra hallitusneuvos…

— Noh, pitäkää suunne kiinni! — Asianomainen naikkonen joutuu tämän luontoisia asioita käsittelevien viranomaisten kuritettavaksi. Tiedättekö, mitä merkitsee asettua tuollaisten olijoitten ilmeiseksi suojelijaksi? — Kiittäkää nuoruuttanne ja siitä johtuvaa poikamaisuuttanne, ett'en pistätä teitä heti lukkojen taa rikokseen osallisena! — — — Ei sanaakaan tästä enää. Minä en kaipaa laajempia selvittelyjä. —

Pieni nipistys sormilla ja rillit vilkkuivat taas nenällä. — Herra hallitusneuvoksen pää oli taas linussa pöydän yli.

Kuin punaisten usvien poikki löysi Gust oven. — Hän veti vaikeasti henkeään. Sanoja, sanoja tunki hänen kurkkuunsa, mutta eivät päässeet sieltä ulos. — Toisessa huoneessa hän törmäsi tuolia vastaan, niin että pöytäkirjuri lensi pelästyneenä pystyyn. — Kulkiessaan johti häntä vaan yksi ajatus, näyttää mahdollisimman välinpitämättömältä, jotta tuo mies tuolla alhaalla ei saisi tilaisuutta nauraa hänelle vasten silmiä, — se ei saisi tapahtua. Hän kokosi kaikki voimansa ja nyökäytti päätänsä, kun Sucher tuli häntä vastaan.

— Palvelijanne, herra tohtori! Saiko herra tohtori puhutella herra hallitusneuvosta?

Kadulla Gust ihan kuin putosi. Hänen kasvonsa olivat hehkuvan punaset, kuin niihin olisi isketty nyrkillä. Hänen huulensa vapisivat, vaikka hän kuinka koetti hillitä itseään.

Hänen aivoissaan kiersivät ne myrkylliset, sikamaiset muistutukset, sättimiset ja uhkaukset, jotka olivat äsken vinkuneet hänen päänsä ympärillä kuin piiskanläimäykset. — Oliko hän sietänyt jotain tuollaista? Hän oli pysynyt tyynenä, eikä ollut lyönyt miestä, joka oli ollut kyllin röyhkeä tekemään tuon kaiken, ei ollut lyönyt sitä vasten naamaa? Hän oli seisonut tyynenä puiden nyrkkiä, niin että kynnet tunkeutuivat käsipohjan nahkaan.

Oliko hänestä nyt tehty täydellinen roisto? Herra Jumala, mihin nuo naiset olivat hänet saattaneet! Minkä kuopan hän oli itselleen kaivanut?

Hän ravasi elokuun iltapäiväpaahteessa vailla päämäärää ja suuntaa kaupungin laitakujilla kuin hullu. — Hän syöksyi vastaantulijain silmille, hän seisoa töpäytti käsi otsalla ja pudisteli hurjasti päätään kuin jotain karkoittaen, niin että ohikulkijat jäivät häneen töllistämään.

Kyllä ne, jotka olivat tämän aikaansaaneet, jotka olivat saattaneet hänet häpeäpaaluun, ne saavat tämän kalliisti maksaa! — Kyllä hän oli itsensä jo kyllin pirstottanut. — — Ei, ei, ei auttanut, hänen täytyi, hänen täytyi taas nousta kasvot lujina ja ottaa vastaan iskut.

— Kyllä ne olivat häntä ahdistaneet ja agiteeranneet! — Nuo kurjat olennot! — "Onko hän teidän sisarenne? Orpananneko?"

Oi taivaallinen isä. Hän näki mielikuvituksessaan tuon kauhean häväistyksen äärimmäisimmät seuraukset. Hän muisti iso-äitinsä, tätinsä — tyttö-serkkunsa! Herra Jumala, jos vielä joku kuuli koko kohtauksen! Eihän hän muistanut enää vilaista, oliko muita samassa huoneessa. Ja vielä, jos se tulisi sanomalehteen… Hän ei jaksanut ajatella sitä ajatusta pitemmälle.

Mielenliikutuksesta melkein vailla tajua hän heittäytyi ajurivaunuihin. — Hänen täytyi ajaa Joszin luo! Hänen täytyi nöyrtyä tämän edessä, tunnustaa kaikki, pyytää anteeksi, alistua kaikkeen ja mitä kaikkea hänen vielä täytyisi niellä. — Tässä mielentilassa olisi paras tehdä itsemurha.

Itsemurha. — — — Hän lausui sanan pari kertaa puoliääneen itsekseen, ja painautui vilusta värjöttäen vaunun nurkkaan. —

Vihdoin vaunut seisahtuivat. Gust ryntäsi neljä rappusta ylös kuolettavassa tuskassa, ett'ei hän saisi tavata ystäväänsä.

— Itsemurha, itsemurha, napoi ja pamputti hänen aivoissaan. — Herra Jumala, miten tämä päivä vielä päättyy!

Joszi ajoi juuri partaansa. — Kun hän näki Gustin ryntäävän sisään hengästyneenä ja hikisenä, virnahti hän peiliin nostaen partasutiaan. Mutta pian hän viskasi parranajovehkeensä pois hypäten Gustin luo. Gust oli heittäytynyt sanaa sanomatta poikittain auki olevalle vuoteelle ja puhkesi hillittömään itkuun: koko nuori voimakas miesruho hytki kuin kouristuksessa.

— Herra Jumala, oliko isäukko antanut hänelle oikein ruumiillisen kurituksen, ajatteli Joszi hämmästyneenä. — Miesparka, mitä on tapahtunut? Noh, puhu toki! Saakeli soikoon, älä nyt ulvo kuin hermosairas akka! Ethän toki ole tehnyt miesmurhaa, etkä polttanut taloasi, vai mitä?

Joszi tarttui Gustin käteen. Tämä puristi sitä — kovasti.

Silloin Joszi istui vuoteen reunalle sanoen:

— Noh, ulvo sitten kylläksesi, miesparka, jos se auttaa.

— Mitä ihmettä lie tapahtunut, tuumi Joszi. — Olisiko Milada jotain tehnyt? — Tahi isä-ukko? Eikö suhde isä-ukkoon lie jo ollut jotensakin selvä? Eikä tuo sentään toiminut punnitsematta. — — — Entäs Milada? Kun ei se vaan olisi tehnyt jotain mestarileikkausta? Rupesiko se nyt itse pahnoja pöyhimään. Vederemo (tarkataampas).

Saippuoitu poski hytkähteli. Varovaisesti Joszi hieroi yöpaitansa kulmalla märkiä kasvojaan. — Ja sitten hän rupesi kuin aina miettivänä hyräilemään ja rallattamaan.

Silloin Gust nousi yhdellä hetkahduksella istumaan, pyyhki kyyneleet silmistään, tarttui Joszin käsiin, alkaen kertoa mieli vihasta ja inhosta kuohuksissa. — Laveasti, alusta loppuun ja räikein värein hän kuvasi tapahtuman. — Hän maalasi vangitsemisen, Miladan epätoivoisen pyytelemisen, hänen oman hämmennyksensä, — hänen säälintunteensa murtunutta Loloa kohtaan, — — Sucherin hävyttömyyden, joka häntä kiukutti. Ja sitten hän teki selkoa yhteentörmäyksestään hallitusneuvoksen kanssa. Mitään salaamatta ja silittämättä hän saattoi koko tapahtuman ystävänsä kuuluviin. Sitten hän tunnusti oman mielentilansa ja lopetti puheensa huomattavasti keventynein mielin synkällä viittauksella: — Itsemurha!

— Onko tämä kaikki, kysyi Joszi hetken kuluttua hengittäen helpommin.

— Eikö tämä jo riitä, huomautti Gust katkerana. — Eikö tämä ole kyllin myrkyttääkseen koko olemassa oloni?

— Minä tarkoitan, uhkasiko tuo konna vaan sinua vai puhuiko hän todella vastasyytöksestä?

— Vastasyytöksestä, — miten niin?

— Tietysti, tällaisissa tapauksissa todistamattomasti syytetty nostaa kanteen väärästä ilmiannosta. Se on vielä raskauttavampi asianhaara, että annoit haasteen itsekohtaisesti. Hyi saatana! liettävää se on paraassa tapauksessa. Inhottavaa! Mikä päähäsi pälkähti, miesparka, ryhtyä tuollaisiin hommiin?

— Älä nyt lisäksi moiti, vaikeroi Gust.

— Enkö ole varoittanut sinua? Mutta mitä se auttaa? Vanitas vanitatum (turhan turhaa!)

— Tällä kertaa käsität minut väärin. Se johtui…

— Suuruudenhulluudesta, veliseni. Miten usein olet luvannut, että minä saan tutkia tekojesi syitä ja arvostella sinua. — Kuin pillastunut hevonen katkoit ohjakset ja läksit laukkaamaan. Nyt näet, mihin johti, miesparka! Etkö tunne, että sinulla on taakka kädessä ja selässä. Sinä menet taaksepäin.

— Mitä minä nyt teen, ruikutti Gust mieli kuohuksissa.

— Sinun pitää lähteä pois niin pian kuin suinkin. — Ja veljeytesi noitten naisten kanssa on päättyvä. Siihen taloon et saa enää astua jalallasi. Sinä menetät maineesi, tulevaisuuden menestysmahdollisuutesi, kaiken, mikä nyt on sinulla vielä ollut tarjolla. Miesparka, sinun nimesi kuultuaan kohautetaan jo olkapäitä.

— Kuka kohauttaa?

— Ihmetyttääkö se sinua? Sinä olet maleksinut kuukausmäärin porttolassa, sinä kuljeskelet naisen seurassa…

— Kuule Joszi, älä säti häntä!

— Sinä olet narri! — Naiset teeskentelevät aina olevansa toista, kuin mitä he ovat. Hän on kasvanut porttolassa. Kuudentoista vuotiaasta on hänen nimensä ollut siveyspoliisin kirjoissa. — Älä innostu, minä tiedän sen varmaan. Neljä vuotta on hän ollut taloudenhoitajattarena, sillä hänen emäntänsä on pehmeäjärkinen. Hän hallitsee joukon huoria, ja tekee vittukauppaa joka härkätallimiehen kanssa. — Ja sinä elät siinä hurskaassa uskossa, että sinä olit ainoa.

— Se ei ole totta, mitä sinä syydät suustasi, Joszi, kirisi Gust, sinä saat penkoa hänen suruisaa menneisyyttään, miten haluat, mutta että hän olisi ollut sikamainen ja pettänyt minua, sitä sinä et saata sanoa…

Joszi tarttui Gustin olkapäihin. Mitä siinä on sen kummempaa enää pengottavana, Gust? Hänen koko toimintansa on yhteiskunnan häpeäpilkku. Ja vaikka hänellä olisi Aspasian [etevä kreikkalainen nainen pakanuuden ajoilta] äly ja sielukkuus, niin tosiasioita ei voi sillä muuttaa.

Hämillään ja tyhmäntunteellisena Gust puolusti itseään. — En suoraan tiennyt, että hän oli merkitty poliisikirjoihin. Minä pidin häntä — minä luulin — Joszi, minä tiedän kuitenkin sen, että hän rakastaa minua. Siitä sinä, Joszi, et pääse yli etkä ympäri.

— Minun puolestani olkoon asian laita miten vaan! Sinä olet komea, kiltti poika, hän pitää tietysti sinusta. Mutta sopiiko hän sinulle, ylimyksen pojalle, Gust Brennerille, — sinulle, elämän sopusoinnun ihailijalle? Rakas veliseni Gust, älä tao itsellesi elämänikuisia kahleita! Älä polta joka siltaa takanasi! Yhteiskunnassa on etujakin, jotka ovat sinulle yhtä tähdellisiä kuin vesi ja ilma.

Gust tarttui päähänsä. — Kaikki, kaikki on mennyttä, ähkyi hän synkkänä tuskissaan. Tuhannen lämmintä, hyvää sanaa rakastettunsa kiitokseksi muistui hänen mieleensä, mutta hän karkoitti ne, kirosi ne ja väänteli itseään katumuksen ja vihreän raivon vallassa.

— Minä pidin häntä uhrina! — — En voi häntä jättää! — En voi, Joszi, en voi, toisti hän epätoivolla.

— Mitä sinä aiot siis tehdä?

— Minä matkustan, ähkyi Gust.

— Ja otat Miladan mukaasi?

— Älä kysy! Minkä täytyy tapahtua, se tapahtukoon!

— Noh, istu sitte kolmijalalle, arvoisa Pythia [ennustava papitar Kreikassa], sanoi Joszi, mennen peilipöydän luo.

Gust heittäytyi tuolille.

— Sinä näet tuskani, Joszi, ja sinä voit siitä puhua pilanteolla!… Se on suuruudenhulluutta se! Tuo tapa, jos tahdot sen tietää, lamauttaa minut, ehkäisee minua saapumasta luoksesi neuvoa saamaan ratkaisevina hetkinä. Jos et olisi noin yli-ihmismielinen, olisi paljon voinut olla toisin.

Joszi katseli kynsiään. — Sepä ikävää. Minä luulin sinun tottuneesi minunlaisiin otuksiin. Siis lyhyesti puhuen, minä en tahdo näytellä pyövelin epäkiitollista osaa tässä surunäytelmässä. Minä teen siis vaan työtä käskettyä. Mutta päätä sitten kaikki itse! —

— Minä ammun itseni!

Joszi kääntyi aivan sanoin määräämättömällä tavalla virnahdellen… Kaunis työjako, ajatteli hän; hän käskee ja minun pitää ampua hänet.

— Eräs seikka täytyy sinun sanoa todeksi, alkoi Gust puhua kiihkeästi. — Jos hän onkin salannut minulta asioita, on hän sen tehnyt rakkaudesta minuun. En tiedä mitään hänen entisestä elämästään. En ole sitä koskaan udellutkaan. — Se on ollut heikkoutta, turhamaisuutta. — Niin. Mutta minä näen ja tiedän, että Milada on viisaampi, parempi, jalompi kuin kaikki ne perhetytöt yhteensä, jotka meidän täytyy naida. — Kun on kysymys tunnokkuudesta, — ei kukaan nainen ansaitse paremmin olla aviovaimoni — kuin hän!

Joszi kuohutti liikuttavan kärsivällisenä saippuavettänsä.

— Ennenkuin tuo asia on saanut lain vahvistuksen, pitää saada hänen tekemään joku harhaan vievä päätös, ajatteli Joszi. — Nyt pitää vaan koota ajatuksensa. Hm! Hm! Hm! hyräili hän "Figaron häät" nimisestä laulukappaleesta.

Sill'aikaa Gust istui otsa käsien peittämänä hautoen tuumia päässään. —

— Siihen taloon en enää jalallani astu, se on selvää, sen olin päättänyt tehdä jo aikoja ennen tätä. Miladan pitää heti erota sieltä. — Hänen täytyy polttaa kaikki sillat takanaan. — Nyt asetan viimeisen vaatimuksen.

— Hm! Hm! Hm! Joszi pikersi kuin metsälintu.

— Kunpa vaan en olisi näin hirveän hermostunut! En kestä enää mitään kohtauksia. En siedä kuulla pyyntöjä enkä mielenkääntämispuheita… Siihen on syynä, että olen tottumattomana asunut kesän kaupungissa. Kaikki yhteensä murtaa minut.

— Hm, hm, hm, rääkkyi Joszi, alkaen laulaa Wotan'in jäähyväislaulua.

— Minä lähden pois. Minun täytyy päästä vuoristoon, aivan uusiin oloihin. — Se parantaa hermoni. Lähdemmekö jalkamatkalle yli Harzin tahi Brockenin? Lähdemmekö? — Tuletko mukaan?

— En voi antaa kättäni, se on liian saippuainen. Hyvä, veliseni, mutta järjestä ensin maanpäälliset asiasi. —

Gust katsoi häneen. — Berliinin matkatuumasta en luovu. — Hän nosti rukoillen silmänsä. — Anna minun toteuttaa se, Joszi, minä pyydän. — Minä lähden jo tänään kello 5 ja 55 Müncheniin, näkemättä Miladaa. Sen uhrauksen teen, mutta älä riistä Miladaa ainiaaksi minulta! Kirjoita hänelle, kerro kaikki, selitä lähtöni mielentilani perusteella, sano hänelle, että olen antanut kunniasanani siitä, ett'en astu Punatalon kynnyksen yli.

— Minä annan sen täten vielä kerran sinulle. — Sano hänelle, että odotan häntä Berliinissä, — odotan ehdottomasti. — Ja sano hänelle, miten vaikea minun oli tehdä tämä päätös, — mutta — mutta — —

— Käsitän, sanoi Joszi naama saippuaisena, pitää lukea Schillerin "Rosvoista" ensi näytöksen ensi kohtaus: "Mutta älä saata poikaani epätoivoon!"

Gustin täytyi tahtomattaan nauraa. Joka painostava ja vastenmielinen tunne oli hänestä hälvennyt. Lopullinen päätösmahdollisuus teki hänelle hyvää. Kello 5 ja 55 läksi Münchenin pikajuna. Münchenissä hänellä oli hyviä ystäviä. Siellä asui hänen kaunis Niederheim-niminen tyttöorpanansa. Tuossa hauskassa seurapiirissä hän aikoi perinpohjin parantaa itsensä. Hän oli jättänyt kaikki rumat muistot peninkulmia peräänsä ja hän oli esiintynyt sittenkin kunnon miehen lailla. Jo hänen hyvä puolensa tuli näkyviin.

— Minä pyydän sinut nostamaan matkarahat konttoorista, Joszi. Isä-ukko on siinä suhteessa hyvin antelias.

— Moitteeton, vakuutti Joszi.

— Koska luulet voivasi itse lähteä täältä?

— Neljän, viiden päivän kuluttua.

Gustin silmät loistivat taas kuin aurinko. Hän oli taas herttaisimmalla päällä.

— Kuule, toveri, minä en tahdo olla itsekäs. Ota Olly myös Berliiniin.

Joszi teki kädenliikkeen. — Oletko hassu? Huomenna eroomme ilman kaipausta. Hyvä Jumala, älä nyt huolehdi minusta. Tyttöjä on joka paikassa.

Gust pisti päänsä pesuvatiin. — Jumalan kiitos, sanoi hän pursuttaen, — usko minua, kuukausiin on tämä ensi vapaa, helppo silmänräpäys. — Hän harjasi viiksensä, vaalean, pystysuoran tukkansa ja otti panamahatun päähänsä.

— Nyt menen kotiin. Selitä sinä isä-ukolle kaikki raha-asiat ja sitten me tapaamme toinen toisemme ruokapaikassa. — Terve siis! — Tuletko asemalle?

— Luultavasti. Mutta mene nyt! — Muuten leikkaan naamani rikki. — Partaa ajaessaan oli Joszi aina vastoin tapaansa hermostunut. — —

Monien virnistelyjen ja käsivarsiretkausten jälkeen valmistuttuaan istui Joszi pöydän ääreen ja rupesi kirjoittamaan, huolimatta, että aamiaisaika oli hyvin lähellä, seuraavaa kirjettä:

Korkeasti kunnioitettu herra Brenner!

Niistä toimenpiteistä, joihin me päätimme viime neuvottelussamme ryhtyä, täytyy meidän nyt sillä välillä tapahtuneiden, erittäin huomioon otettavien olosuhteiden johdosta sangen oleellisesti luopua. — Minä jätän joukon asianhaaroja mainitsematta, jonka tahdon vasta selostaa suullisessa keskustelussa, vaan sivumennen huomauttaen, että Gust on joutunut mitä arveluttavimpaan asemaan ja on siksi päättänyt matkustaa jo tänä iltapäivänä Müncheniin, johon minä lähden hänen jälkeensä neljän tahi viiden päivän kuluttua. Seuraavan tosiasian saatan ilmoittaa: On lähtenyt sanomatta hyvästi, mutta lujalla ja vakaalla aikomuksella ja päätöksellä. — Syyskuun lopussa on tarkoitus asettua asumaan Berliiniin ja ihan elämään perhe-elämää. V. pysyy aina vaan ohjelman ensi numerona.

Minusta on suoraan vaarallista antaa Berliinijutun toteutua. Tuo V., joka on aivan rehellinen luonne, joka ei juonittele ja jota vielä ympäröi häväistyn kohtalon sääliä synnyttämä marttyyriruunu, ei pitäisi koskaan saada tilaisuutta vaikuttaa Gustin herkkään, uskolliseen ja luottavaiseen luonteeseen kotielämän piirissä. Tällainen juttu päättyisi epä-onnistuneella avioliitolla. — Erehtymättä voin sen ennustaa. Meidän täytyy toimia empimättä, ennenkuin ketjun ensi rengas taotaan kiinni, jota me molemmat emme jaksa enää murtaa.

Nykyinen asema on erittäin edullinen tarmokkaalle estämisyritykselle, joten taukoomatta toistan, että asian ratkaisu täytyy tapahtua V:n käden kautta.

Minä pyydän, että Te heti annatte käytettäväkseni ehdottamanne rahasumman. V. on varakas, joka on painava asianhaara Teidän tarjoumuksellenne! Otan oikeuden antaa Teille tiedon tunnettua tietä siitä tunnista, jona voin odottaa Teitä sakkiklubissa antaakseni seikkaperäisemmät tiedot asemasta.

Ystävällisellä alttiudella suosittelen itseäni.

Teidän luotettava

Joszi Wallnerinne.

Mila! Joszi antaa tämän kirjeen sinulle, liittäen siihen tuhannen lämmintä jäähyväissanaa, sillä minun on täytynyt kirjoittaa tämä kiihtyneessä mielentilassa ja lyijykynällä kahvilassa. —

— Miia, minun täytyy lähteä pois, näkemättä sinua sitä ennen kertaakaan, armaani. — En saanut enää tavata sinua. — Hermoni ovat pilalla, minun mielentilani on kurjin, minkä kuvitella saattaa. Kysy Joszilta, hän voi kertoa kaiken. Älä kuvittele turhia, se on viisainta. Se tapaus, joka oli sietämättömän raaka, on paljon selittänyt minulle, joka oli minusta epäselvää. — Sinä saat aina tietää osoitteeni. Toistaiseksi on osoitteeni: München, Residenssi-hotelli. — Joszi sanoo sinulle, mitä minä toivon ja tahdon sinun tekeväsi.

Minä vaadin vieläkin, ja se on hartain toivoni, että täytät vaatimukseni. Se on: jätä heti Punatalo ja hae itsellesi uudelle elämällesi soveltuva ympäristö.

— Miia, minä olen tehnyt sinulle suuren siveellisen uhrauksen! Joszi selittää sinulle kaiken, miksi matkustin sanomatta sinulle jäähyväiset ja missä mielentilassa. Minun täytyy kovin ponnistaa, ennenkuin pääsen tasapainoon. — Hyvästi! Ulkona taivas menee pilviin ja tuulee. — Ja sinä, armaani, mitä sinä tunnet? — Älä valita, tyttöseni! Kestäkäämme kaikki, tuota ihanaa Berliinissä olo-aikaa kuvitellen; se on tuleva ja sen täytyy tulla. — Jää hyvästi, rakas Mila, minä suutelen tummanharmaita silmiäsi, joissa hehkui niin usein lempi.

— Minä odotan heti vastausta Müncheniin.

Sinulle aina uskollinen Gustisi.

— Hyvä neiti! — Meidän molempien ystävämme, Gustin, tahdosta pyydän hartaasti Teidän käymään luonani huomenna aamupäivällä. Jos ette saata silloin saapua, jään koko iltapäiväksi vartomaan Teitä huoneessani.

Näkemiin

Joszi.

Päivä oli kolea ja kostea. Ilkeä vihmasade tunkeutui Miladan ohueitten vaatteiden läpi, kostuttaen ne kokonaan. Milada oli kalpea yön valvomisesta ja häntä vilutti silminnähtävästi. Hänen astuessaan huoneeseen, seisoi Joszi selin häntä, sulkien heti ikkunan.

Hän katsahti moittivana Miladaan. — Miks'ette ottanut sateenvarjoa mukaanne?

— En muistanut, läksin niin kiireesti kotoani. — Mikä on tapahtunut? Missä Gust on?

— Ennenkuin vastaan tuohon ja samankaltaisiin kysymyksiin, — annan Teidän lukea tämän kirjeen.

Milada sanoi alas painuvin äänin: — Onko Gust lähtenyt pois? Hän katsoi Josziin muutamia sekunteja läpitunkevasti, sitten hän otti kirjeen ja aukasi sen. Hänen kulmakarvansa rypistyivät lukiessa niin, että musta varjo lankesi kasvoille. — Tuskin hän oli lukenut kirjeestä puolen, ennenkuin hän käänsi sen ja alkoi lukea sitä uudelleen hyvin tarkkaavasti ja vitkalleen. — En käsitä tätä kirjettä, sanoi hän katsoen ylös, sama ankara sävy äänessä ja pilke katseessa kuin kasvojenkin ilmeessä.

— Se on kirjoitettu kovalla kiireellä ja mielenkiihkolla. Teidän tähtenne on ollut häväistyskohtaus poliisikamarissa. — Ja Joszi antoi mahdollisimman asiallisen kuvan tapahtumasta, niinkuin hän oli sen kuullut Gustilta päivän ennemmin.

Milada kuunteli sisäänpäin kohdistunein katsein. — Siitäkö se johtui? hän sanoi hetken kuluttua. Siksikö hän matkusti? Mutta miksi hän ei käynyt minun luonani ensin? — Miks'ei hän kertonut sitä juttua minulle? Sehän olisi ollut luonnollisinta. — Häpesikö hän myös minua?

— Neiti Milada, Teidän täytyy vakavasti koettaa ymmärtää, millaiset ovat hienostuneet hermot. Gust oli tuollaisen tapauksen jälkeen peloittavasti alakuloinen. Eilen iltapäivällä, vähä ennen lähtöään hän ei suorastaan voinut, — minä ihan hätkähdin, — hän ei voinut niellä tavanmukaista liha-annostaan. Kaksi lusikallista hän söi vaan soppaakin. Sellaista hän ei kestä ajan pitkään.

Milada katsoi ihmeellisen näköisenä Josziin. — Te laskette vaan leikkiä, sanoi hän pidätetysti.

— Minä luulen, — ei. Hyvä neiti, ettekö tahdo ensin istua? Te olette kurjan näköinen. Haluatteko kupin teetä? — Poltatteko paperossin? Ettekö? Noh niin, mihin lopetimme? — Meikäläiselle, minulle ja Teille ei turmeltunut päivällisruokahalu merkitse mitään. — Eikö niin? — Mutta Gustin suhteen se on peloittava ilmiö. — Minä itse neuvoin häntä matkustamaan. — Se oli parasta minulle ja teille. — Hän olisi pian tullut sietämättömäksi. Ja se olisi tapahtunut vaan sentähden, että hänen kaikki iloiset tunteensa olisivat tehneet suurlakon, minun tietääkseni. — Kun nyt taas saan hänet nähdä, on hän oleva sama vilkas, mukava poika kuin ennenkin. Te teitte siinä vähän ajattelemattomasti, neiti Milada, että sekoititte hänet tuollaisiin juttuihin. Mitä aijotte hänestä oikeastaan sorvata? — Aiotteko tehdä hänestä yhteiskunnallisen tavarankantajan? Sopiiko sellainen tehtävä hänen herkälle luonteelleen. — Oikeinko te toimitte tosissanne?

Milada katsoi vakavana eteensä. — Minä luulin, että hän saattoi miehenä kestää jotain tuolla — poliisikamarissa. Hänen ei olisi pitänyt lentää sieltä pois, kuten hän nyt teki ja itkeä. — Mitä itku auttaa? — Useinhan minulle on tapahtunut samallaista! — Mutta minä en uskalla tuolla mitään äännähtää, enhän ole vapaa. — Mutta Gust on vapaa mies! Miksi hän häpesi hallitusneuvosta, josta tiedämme joka likkapaikassa, että hän on suuri konna ja toimii liitossa pahimpien riistäjäparittajien kanssa. En ymmärrä, miksi Gust ei tullut luokseni. Minä olisin heti sanonut: Gust, tytön voi rahalla ostaa vapaaksi. Meidän täytyy lahjota poliisimestari. — Eihän tässä ole kysymys pahoitetusta mielestä vaan tosi-asiasta. Tässä on kysymys yhden ihmisen elämästä.

— Mutta, rakas lapsi, kun me käymme sotaa, täytyy meidän voittaaksemme asettaa miehet oikealle paikalleen. Purskuvia luonteita ei käytetä valtiopoliitillisiin neuvotteluihin. Ja hentoja herroja, jotka vaan osaavat hymyillä ja säädyllisesti lausua mairesanoja, ei käytetä etuvartioina. — Luuletteko yhä vielä, neiti Milada, että lähetitte oikean miehen poliisilaitokseen? — Ei, ei. Kysymykseni on ihan vakava. — Täydellisesti vakava, en laske leikkiä. — Istukaa, minä pyydän. Keskustellaan tänään oikein perinpohjin.

— Ystävämme Gust, joka ehkä nyt juo kannullisen ruskeaa olutta ja syö samallaista vasikanreittä, on herttainen poika, kavaljeeri ja kauneuden ihailija, nautinnon hienostelija, — hän on kaikkea muuta vaan ei sellainen ihminen, jolle saa antaa ilkeitä ja vaikeita tehtäviä, jonka saa jyrkkänä asettaa tämän maapallon varjopuolelle. Minä olen usein suuttunut teihin, Milada. Te tunnette hänen mieli-alansa. — Nuo kaikki pyrkimyksenne hävittivät hänen hyvänahkaisuutensa. Ne tekivät hänestä raa'an ja ilottoman olennon. Hän oli kuin noiduttu alituisine itse-uhrautumisineen. Hän, tuo ihannetoveri, riitaantui kaikkien kumppaniensa kanssa, jopa epäili minuakin. Ja tämä tapahtui siksi, että te olitte saattanut hänet pois oikealta tolalta.

— Gust antaa teille kyllä tuhannen guldenia kuin turhaa. Mutta tunnelmaansa hän ei anna mielellään rikkoa. Sillä tuontapaisten ihmisten hyvyys ja luonteentasaisuus sekä jalomielisyys riippuu eroittumattomasti heidän tunnelmistaan. Joka rikkoo Gustin tunnelman, tekee hänet aivan mahdottomaksi saamaan aikaan mitään hyvää. — Minun täytyy teille sanoa, että olen pitänyt ennen Gustia liian huonona, uskoin lujasti, että hänen piti pikemmin, paljoa pikemmin väsymän teidän hommiinne. Mutta rakkaus teihin, teidän valtaava naistenhonne kiihoitti häntä lujasti. Kuten sanottu, sain salassa pyytää häneltä monta väärää syytöstä anteeksi.

— Mitä te sillä tarkoitatte, herra —

— Joszi, olkaa hyvä. Toista nimeäni käytettäköön vaan kaupunkiseurustelussa.

— Siis herra Joszi, mitä pahaa Gust siis on tehnyt? Mitä hän on hommannut, joka olisi hänelle epä-edullista? Mihin minä olen häntä kiihoittanut?

Joszi löi kätensä yhteen: — Pyhä yksinkertaisuus! Ettekö te tiennyt, että oli jo väärin kiihoittaa hänen hermojaan osottamalla teikäläisten rakkauden alastoman todellisuuden ja näyttämällä, joka päivä, joka hetki, mitä nuo herttaiset tytöt saivat todella kokea teikäläisten laitoksissa? Ettekö voi kuvitella, että jo yhteiskunnallisesti poljettujen kurjuuskohtaloon innostuminen oli Gustin puolesta suuri itsensä uhrautuminen? Hyvä Jumala, sellainen innostuminen ei ole yleensä tarpeellinen. — Olisi maksanut vaan ja poistunut niinkuin muutkin miehet. — Mutta Gust syventyi tutkimaan ihmiselämän kohtaloa ja ihmisluonteita, tuhlaten sielunsa vastaanottamiskyvyn, tutustuakseen yhteiskunnan hyljättyihin ja langenneisiin olijoihin. Sitä eivät muut hänen vertaisensa tee. Ettekö sitä käsitä? — Gust on tunteellisin ihminen, minkä tunnen! Hän on varmaankin kärsinyt ruumiillisesti nähdessään kaiken teikäläisten elämän rumuuden. Eikä teillä näy olleen aavistustakaan siitä.

— Epäilemätön totuus on, se, että onnettomat ihmiset eivät ole sopusuhtaisen kauniita.

— Äitinsä suunnattomaksi iloksi selitti Gust jo kolmevuotisena, että hän ei tahdo leikkiä samanikäisen tytön kanssa, siksi että tuo tyttö ontui. — Gust on yhtä ylenaistillinen kauneudenjanooja kuin hänen äitinsäkin oli. — "Minä annan hänelle kyllä hevoseni", sanoi Gust ontuvalle, "mutta viekää hänet pois talosta." Tämä lause syötettiin hänelle niin usein ihaillen, että siitä muodostui hänen elämänsä johde. Kuten sanottu, Gust on juuri sitä, mitä hänestä aijottiin tehdä. Hän on miellyttävä ihminen, josta puhutaan todellisella ihastuksella, kun on puhe komiteoista ja teejuomingeista ja samannäköisistä viattomista yrityksistä. Hän on syntynyt seuranäytelmien järjestäjäksi, hän sopii vieraaksi kihlajaisiin, kummiksi ristiäisiin ja kantamaan ihmisiä hautaan hautajaisissa, hän on arbiter elegantorum (soveliaisuuden arvostelija), kuten vanhat roomalaiset sattuvasti sanoivat tuonkaltaisista yhteiskunta-ilmiöistä. Taatto taivahinen, tuollainen olijo ei ole suinkaan niitä, joiden selkään saattaa sälyttää kiusallisia velvollisuuksia, jonka tunteita vieraitten olentojen kurjuus saattaa vahingottaa, kiduttaa. Ja mitä pirua vielä sanoisin?! Älkää vaatiko, että ruusulla on sipulin silmiä kyyneltävät ravitsevajuuriset ominaisuudet! — Joszi lykkäsi tuolin sääriensä väliin. — Kuulkaa, minä olen tuntenut Gustin jo kaksitoista vuotta. Kolmentoista vuotiaana hän sai pienen vamman keuhkoihinsa ja siksi hän lähetettiin minun seurassani Rievieraan [kylpypaikka Italiassa]. — Myöhemmin minusta tehtiin hänen seuralaisensa, minä valmistin hänet ylioppilastutkintoon, minusta tuli hänen maître de plaisirinsä (huvimestarinsa) — se sola, jonka kautta hänen tuli kulkea mailman ilopaikkoihin.

— Me elämme niinsanottu seinä vaan välissä. Minä olen aina häntä kunnioittanut käytettävänä aikalaisenani. Mutta minä olen varonut tarttumasta hänen mielihyväntunne-elämänsä taidokkaasti kudottuun verkkoonsa. — Hänen lauhkeaa mielentilaansa ei saa häiritä lenseänä kesä-iltapäivänä kertomalla esimerkiksi räikeää itsemurhatapausta. — Se suututtaisi häntä — ja hyvällä syyllä. Sellaisilla varomattomilla teoilla voisi kadottaa hänen tuttavuutensa. — No, no, älkää hymyilkö katkerasti, neiti, hänellä on tuohon täysi oikeus, niinkuin te olette oikeutettu virkistämään ja kostuttamaan sieluanne ottamalla osaa ympäristönne kärsimyksiin — Me pyrimme kaikki noudattamaan omaa yksilöllistä luonnonlakiamme. Älkää vaatiko, että suora viiva on yhtä kuvaava kuin ympyriäinen. — Sammakko hyppii ja lintu laulaa. Älkää pistäkö sormeanne välttämättömien lakien koneistoon, joka ei sitä kärsi!

Joszi sytytti paperossin.

— Sanalla sanoen, Gust kuuluu sellaiseen ihmislajiin, joka näkyy olevan meidän aikamme yleisin, ja johon teillä on ollut niukin tilaisuus tutustua. — Hän on, mitä me kapakkakielellä tarkoitamme sanalla — nurkkaporvari.

— Gust Brennerillä on ehdoton taipumus vaeltaa läpi maailmansa tarkkuuskello kädessä. — Hän laskee hetket, hän pitää kirjanpitoa nautinnoistaan ja kokemuksistaan ja hänen tilinpäätöksensä elämänliikkeessä on aina virheetön. — — Hän on niitä miehiä, jotka päättävät: minä en mene sinne, sillä siellä näen pienen juutalaistytön, jonka tenho voisi käydä minulle vaaralliseksi. — Tahi: Minun pitäisi harjoittaa hyväntekeväisyyttäkin. Hän ottaa osoitekalenterista selvän, mihin yhdistykseen pitäisi kirjoittautua jäseneksi ja hän katsoo viisaimmaksi kirjoittautua puoliseen tusinaan, joihin hän suorittaa säännöllisesti noin kymmenen guldenin vuosimaksun kuhunkin. Hän voi ohjelmallisesti rakastua. Sellaiset ihmiset löytävät silmät ummessa joka aamu kultaiset paidannappinsa ja vetävät kelloaan pahimpienkin juomaretkien jälkeen erehtymättä aina ennen maatapanoaan — ne eivät koskaan unohda keppiään eivätkä penkoa koskaan laatikkojaan etsien pikkukapineitaan, sillä joka esineellä on niin sisällä kuin ulkopuolella edeltäpäin määritelty, vaihtumaton paikkansa. — Yhteenvedettynä voi lopuksi sanoa, että sellaiset ihmiset kuin Gust mittaavat mahdollisuuksiaan kyynärpuulla, ne hallitsevat halujaan ja laskevat, kuinka pitkälle heidän taipumuksensa saattavat kehittyä, — sellaiset ihmiset ovat aina asestetut erityisiä ja odottamattomia hyökkäyksiä vastaan, sillä he valaisevat aina tietään selvän järkensä valonheittäjälyhdyllä. Siksi sanon teille lopuksi. — Tämän puheen jälestä, olkaa hyvä, — ja lukekaa hänen, — Gustin, — kirje vielä kerran läpi! — Ehkä te ymmärrätte hänet nyt paremmin. — Minä pyydän, olkaa hyvä ja lukekaa!

Totellen otti Milada kirjeen laukustaan lukien sen alusta loppuun. —

— Entäs, mitä arvelette?

— Käsitän, vastasi Milada hetken kuluttua hiljaa ja ääni sameana, — tiedän, että olen erehtynyt. Minä siis erehdyin. Erehdyin kuten tavallisesti ja yksinomaan vaan minä. — Antakaa minulle vain miettimisaikaa! — Hänen äänensä heikkeni, hän peitti silmänsä käsillään ja antoi päänsä vaipua polvilleen.

— Neiti, minä uskon, että teillä on hyviä taipumuksia. Te jaksatte vielä korjata ja vaihtaa monta kiinnikasvanutta käsitystänne ja uskonoppianne. Koskaan eivät todelliset tapahtumat vastaa ihmisen sisäisiä harrastuksia. — Minä varoitan teitä. Älkää taas puolestanne sokeasti tuomitko nurkkaporvareita. Te opitte eläissänne ja toimiessanne antamaan niille arvoa.

— En tunne suunnitelmaanne, en tiedä, mihin päämaaliin te pyritte, mutta pankaa se tulevaisuuden varalle muistiin, että jos aijotte käyttää ihmis-olentoja yritystenne avustajina, niin ottakaa huomioon koko liuta ristiriitaisia tunteita, ottakaa aina laskuun, että heillä ovat ihmisaivot ja eläinvaistot, sillä kaksipäisyys on kahdenjaksoisen toimintamme kuva.

— Teidän pitää, ottamatta tätä moitteena vastaan, kerran kokonaisuudessa oppia näkemään miten nerokkaan itsenäisesti Gust, tuo herttaisen luonnollinen poika järjestää meille mieltäkiinnittävän näytelmän. — Katselkaa vaan, miten näppärästi Berliinissä olo-aika on sommiteltu!

— Teidän pitää matkustaa Berliniin, — hän aikoo ylläpitää teitä, — hän aikoo ylläpitää minua ja Ollya, — me saamme huoneuston ilmaiseksi, ruuan ja pianonkin. — Olly löytää kai pian siellä kaartin luutnantin. — Ja tämä kaikki on vaan sirotekoinen kudelma, joka tuottaa Gustille nautintoa, — tämä on hänen onnellisen rakastajapääosansa kulissit. Hän viskaa meidät kolme miellyttävällä heitolla seuraten luonnollista haluaan saattaa meidät ilmapiiriin, joka vastaa hänen taipumuksiaan. — Hän ei kysy, hän ei ajattele, miten meidän, hänen vastanäyttelijöittensä kohtalo kehittyy.

— Minä raskasluonteinen aasi harkitsen kolme kertaa, ennenkuin ehdotan jollekin, että hän tulisi pitämään minulle seuraa johonkin kahvilaan. — Mutta Gust! — Hih, hei! — Joka esteen ja tapahtuman hän työntää tieltään, kuin viinilasin, jonka viinissä oli pohjamaku. Hän käskee avata uuden tynnyrin ja täyttää sen viinillä lasinsa. —

— Kuin olette lukenut kirjeestä, niin Gust rakastaa teitä. — Hän ei jätä teitä. — Mitä meidän on tekeminen? Matkustammeko Berliiniin?

Milada nosti päänsä katsoen Joszia silmiin. Kehittyneen ihmistuntijan katse kohdistui tyynenä Miladan sulkeutuneisiin kasvojenpiirteisiin.

— Te voitte matkustaa Berliiniin, — sanoi Milada, — mutta minulla, — minulla ei ole siellä mitään tekemistä.

— Ai, ai! Miettikää, mitä teette! Te riistätte ystävältänne rakkaan varmuuden. Berliini on aijottu hänen elämänsä määrätyksi kehityspaikaksi. Yleensä teidän kieltonne ei ole mikään uhraus. Minä pyydän, että harkitsette tarkkaan, ennenkuin luovutte Gustista.

— Miksi te leikitte kanssani, herra Joszi, — sanoi Milada surusta murtuneella äänellä. — Tehän olette paljo kokeneempi kuin minä. — Te tiedätte minun puhuneeni totuudenmukaisesti, vaikk'en tiedä, miten voin tätä kaikkea — omaa itseäni, — myöhemmin sietää.

Joszi katseli hätkähdyttyään eteensä. En olisi voinut kuvitella, että tekisitte asianajoni näin helpoksi. Hän kulki muutamia kertoja edestakasin huoneessa.

— Rehellisyys rehellisyydestä, sanoi hän seisahtuen. — Suoraan sanoen, niin Gust on hullaantunut teihin. Hän ei voi kuvitellakaan, että te eroaisitte hänestä. — Hän uneksii yhdessäelämää kanssanne. — Mutta me emme katso sitä suopein silmin. Me tahdomme turvata hänen luonnollisia taipumuksiaan. — Tietysti. — Vaikka te puoleksikin vaan käsittäisitte minut, te näette, että minä en peitä mitään, — niin huomaisitte pian, että Gust voi joutua hyvin helposti teidän päätöstenne ja halujenne alaiseksi. — Onko tuo Gustin kehitykselle edullista vai eikö, siitä ei nyt puhuta, en tahdo nimittäin sillä vaikuttaa päätökseenne.

— Kyllin on, että te tiedätte Gustin rakastavan teitä. Punnitkaa kaikkia mahdollisuuksia ja vastatkaa minulle vielä kerran.

Milada vaikeni. — Joszi astui pöydän ääreen ja sytytti paperossin.

Tahdon tehdä kysymyksen, sanoi Milada äkkiä, astuen Joszin liki. — Mutta minä pyydän, että sanotte suoran totuuden. — Miksi Gustin täytyy välttämättömästi matkustaa Berliniin?

— Miksi? Minä kuvittelin, etupäässä miellyttääkseen teitä. Teidänhän piti ruveta lukemaan lääketiedettä tahi jotain sellaista. Minä kuulin hänen sanovan, että olonne siinä talossa, missä nyt asutte, on käynyt teille sietämättömäksi.

— Eikö hänellä ollut muuta pakottavaa syytä jättää kaupunki? Minä pyydän herra Joszi ottakaa tarkkaan kysymykseni huomioon, älkääkä salatko mitään. Minä tiedän kaikki. Eikö Gustin ollut pakko jättää tämä kaupunki?

— Pakko, pakkoko? — Mikäli minä tiedän, ei hänellä ollut pakko. — Mutta, seis, te saatatte muistiini erään tapahtuman. Me löimme kerran tyhmän vedon. — Hän väitti, että te seuraisitte meitä vastaanhangoittelematta, ja minä vastasin oikullisena tahi vakaumuksesta, — ett'ette seuraa.

— Löitte vetoa, sanoi Milada pidättäen hengitystään. Ja se oli veto, jonka hänen piti voittaa.

— Piti?! Minkätähden hänen piti voittaa?

— Koska hän oli antanut upseerikunniasanansa pantiksi.

— Gustiko? — Hänkö? — Upseerikunniasanansako? — Mutta — —

Milada lisäsi nopeasti: Gust on antanut everstilleen kunniasanansa siitä, että hän matkustaa ulkomaille, sillä hän ei tahdo luopua minusta.

Joszi iski siihen. Everstilleenkö? — Hassutuksia! Gust ei ole koskaan palvellut sotaväessä, eikä voi siis mitenkään olla upseeri.

— Ei mitenkään olla upseeri, toisti Milada käsittämättömänä. —

— Minähän kerroin teille, että hänessä oli keuhkotauti — mutta hei, mikä teille tuli?

— Ei mikään, sanoi Milada istuen. — Kohtaus on jo ohi!

— Onko Gust sanonut itse — huusi Joszi, äkkiä aavistaen jotain ja hänen silmänsä lensivät aivan sepposen selälleen.

Milada nyökäytti päätään.

— Oi sinä kirottu turhamaisuus, sadatteli Joszi tuntien samalla, että hänen poskensa kuumenivat. Hän ajoi tässä senlaisen miehen asiaa, joka oli valehdellut ja rehennellyt. — Hyi!

— Noh, nyt minä uskon teitä, — kuului Joszin ääni pehmeänä ja lohduttavana Miladan pään yli, — nyt te olette kai niin pitkälle päässyt, että voitte antaa minulle rehellisen vastauksen. — Noh, nyt minullakin on teille paljon kerrottavaa, joka voisi teitä innostuttaa. Ennen kaikkea on meillä pieni ehdotus tehtävänä teille.

— Puhutteko vielä Gustista? — Ettekö? — Miksi sanotte siis me?

— Minä puhun luonnollisesti Gustin isästä.

— Gustin isästä, sanoi Milada, suokaa anteeksi, kaikki ryntäävät niin äkkiarvaamatta päälleni. Minun on vaikea iskeä kiinni tosi-asioihin. Gustin isästä, puhutte, mitä hänellä on teidän ja minun asiani kanssa tekemistä?

— Teidän ja minun? Sehän on kyllin läpinäkyvää. — Hänhän on kai vähäsen myös innostunut poikansa menestykseen. — Ja minun kanssaniko? Me toimimme jo kauan yhdessä liitossa, minä ja hän. Ehkä te nyt pidätte minua suurena roistona! — Ei se tee mitään, Milada. — Te ajattelette kai Jumalan nimeen, että ukko piti minua rahasta urkkijana! Gust puskee isäänsä kuin härkä. — Ja ukko pitää pojastaan. — Se tunne on kaikesta huolimatta selittämätön ilmiö tuossa rautaisessa ihmiskoneessa. — Uskokaa minua tahi olkaa uskomatta, Gustin isä on mies, on jotain eheää; pojassa ei ole kymmenettä osaa sitä voimaa, mitä on isässä. —

— Hänen rinnallaan me olemme kaikki vaan ressuja. — Siis tietäkää, että meillä on teille ehdotus. Mutta ennenkuin me alamme keskustella siitä jotain, juokaa kupillinen teetä, Milada! Tiedättekö, että olette sinisen vihreä kuin luumu kasvoiltanne ja että kuuluu, miten hampaanne suussa kalisevat. — Ilman vastapuheita on teidän juotava teetä. — Siihen saakka ei keskustella tästä asiasta.

Joszi sytytti pirtukeittiön, pani vettä kiehumaan, järjesti lasia ja lautasia, toi laatikoista muutamia tomuisia kaakkuja syötäviksi, hyräillen yhä äänekkäämmin ja innostuneemmin itsekseen.

— Istukaa sohvalle, olkaa hyvä! — Ottakaa yönuttuni hartioillenne! — Noh, mutta ottakaa toki! Herra Jumala, puseronnehan on ihan märkä. — Onko teidän näin lämpöisempi olla?

Milada istui aivan ääneti kääriytyneenä Joszin kameelikarvaiseen yönuttuun eikä liikahtanutkaan. Lämmetessä hänet valtasi uuvuttava väsymys. Kolmeenkymmeneen kuuteen tuntiin ei hän ollut silmiänsä ummistanut. — Hän ei ollut edes saanut hetkeäkään istahtaa. Hän oli juossut tapaamassa Milleriä, — käynyt poliisikamarissa Lolon asian vuoksi ja kaiken tämän ohessa oli häntä kiusannut polttava pelko siitä, mikä Gustille oli tapahtunut, koska häntä ei näkynyt. — Oliko Lolo viety kaupungista vaiko ei, — siitä hän ei ollut päässyt selville. Hänet oli lisäksi töykeästi ajettu ulos poliisikamarin kansliasta.

Sitten tuli hirvittävä uutinen siitä, että Horner oli tullut hulluksi… Joszin kirje… Kaikki painoi toisensa päällä… syösten hänen ylitsensä… Nyt hän tunsi äkkiä ihanaa tyyneyttä… Joka levottomuuden oire oli hälvennyt… Mikään ei voinut häntä enää kiduttaa. Joszin yksitoikkoinen hyräily täytti huoneen yltyen ja hiljeten, surisi ja kohisi kuin kiehuva vesi.

— Noh, tuossa on tee! Onko hiukan pimeää olla? Mutta eihän se haittaa, vaiko mitä?

— Olette hyvä, sanoi Milada kiitollisena.

— Noh tietysti, uskoitteko, että minä olen Pontius Pilatus? Te teette minuun syvän vaikutuksen, — ei siksi, että taivutte tahtooni, — vaan siksi, — että meidän kesken sanottu, asia ei olisi koskaan voinut päättyä niin edullisesti teille kuin nyt. Se ilahduttaa minua. Minä muistan väliin teitä. Uskokaa pois!

Joszi sytytti paperossinsa ja tarjosi Miladalle kaakut.

… Teidän olisi pitänyt tuntea Gustin äiti ja se ympäristö, missä Gust on lapsena kasvanut. Herra Jumala, silloin käsittää ja antaa paljon hänessä anteeksi. Minä kysyin alussa sataa kertaa itseltäni: miten David Brenner, tuo seikkailumaisen keinotteleva älyniekka, jonka tieteitten tiede, matematiikka, oli kehittänyt viisaaksi mieheksi, joka osasi käyttää aikaansa hyväkseen, kuinka tuo valittujen kokemusten teroittama sielu yhtyi hassuttelevaan, sairaalloiseen naiseen. — Hän sanoi välttäneensä naisia monta vuotta ennen avioliittoaan. Siksi hän hullaantui kuullessaan vain hameitten kahinan ja se teki hänet kömpelöksi. Hänen vaimonsa oli tyhmä, sopimaton, pilan esine hänen rinnallaan.

— Hänen liehuvat, suorat vaatteensa, hänen ruumiinsa, jonka hassut itsekieltäymykset olivat tehneet kapeaksi kuin viiva, hänen halunsa, houreensa, käskynsä ja mieletön ällipäisyytensä, hänen veretön hellyytensä, ja ruumiillisen tilansa ja toimintansa hengistyttäminen — tuo kaikki oli luonnotonta, — rappiolle joutunutta, harhaan mennyttä, mädännyttä inhimillisyyttä.

— Ja tuo olento luulotteli olevansa ihme-ilmiö, tunsi olevansa liian ylevä ollakseen David Brennerin "himojen välikappale".

— Jumala tietää, että minä vedin jo silloin todellisella nautinnolla kahden kreuzerin mahorkkasavuja.

— Kuuden vuotisena täytyi eristää aika aijottain poika hänestä, sillä hän olisi ihan rikkonut poikansa luonteen aavenäkyineen, korkeampine hengenviittauksineen ja yliluonnollisen mailman käskyineen.

— Poika oli tikkulaiha ja yhtä huonosti ravittu kuin äiti, joka inhosi lihaa ja rasvaa sielun "aineellisena kahleena." Ja niin edespäin. Hän juoksi spiritistisissä kokouksissa, piti istuntoja, missä puhuttiin henkimaailman kanssa, paastosi, toi kaikenkarvaista väkeä taloon, ja vakuutti, että Gustilla oli taipumus nähdä henkiä, ja voisi ruveta uuden opin julistajaksi ja kehittäjäksi, kunnes David Brennerin rautaluja käsi iski häneen, uhaten panna pojan vapaamuurarien kouluun, jos nuo hullutukset eivät taukoisi… Silloin rouva kaatui pitkäkseen lattiaan ja poika kimmahti isänsä päälle, kun tämä koetti auttaa vaimoaan.

— Kaikki siteet olivat sen jälkeen katkenneet. David Brenner oli pelastanut poikansa hullujenhuoneesta, mutta hän oli menettänyt ikipäiviksi hänen rakkautensa. Pojassa kehittyi sellainen viha ja inho isäänsä vastaan, että hän ajoi isänsä surullisella liikkeellä äitinsä kuolinvuoteen äärestä pois. — "Älä myrkytä hänen viimeisiä elinhetkiään", oli pojan kova lause karkoittaessaan isänsä. — Pitää tuntea David Brennerin kuin minä, silloin tietää, että siinä miehessä kituu ja kuihtuu laajaan ihmistuntemiseen perustuva rakkaus. — — — Joko olette virkistyneempi? Olette? — Te näytätte elokkaammalta. Haluatteko paperossin? Ettekö? — Minä olen hirveä tupakkamies!

Me tarjoomme teille 20,000 kruunua puhtaassa rahassa, joka maksetaan sinä hetkenä, jolloin me saamme käsiimme teidän kirjoittamanne kirjeen, missä luovutte Gustista ikipäiviksi.

Miladan kasvot muuttuivat hämmästyksestä tummanpunasiksi. — Minulle annatte 20,000 kruunua, toisti hän pois suunniltaan.

— Tehän kuulitte sen! Teillähän on kai jonkinlaisia harrastuksia elämässä? Te voitte toteuttaa ne paremmin, kun teillä on rahaa. Eikö totta? — — Ottakaa vastaan tämä rahatulva kysymättä, putoaako se pilvistä vai eikö.

— 20,000 kruunua, se on paljon rahaa ja sen annatte — minulle!

— Voi noita naisia! — Ne hurmaantuvat rahasta unohtaen heti rakastettunsa. — Me emme ole, kuin näette, kitsaita, mutta me otimme huomioon teidät arvioidessamme myös Gustin luonteen. David Brenner arveli, että hänen poikansa ei uskoisi teidän luopuneen vähemmästä summasta. Hän on tottunut liikuttamaan liian suuria summia. Hän olisi muuten pitänyt koko juttua naurettavana pilantekona. Ja sen hän olisi uskonut sitä suuremmalla syyllä, koska hän tietää, että tekään ette ole ihan köyhä.

— En ymmärrä taas teitä. Minähän jo sanoin teille, ett'en lähde Berliiniin. Tuo vapauttaa teidät maksamasta tuota jättiläissummaa.

Joszi pudisti päätään. — Te annatte huonon neuvon! Te sanotte ja tarkoitatte tietysti totta sanoessanne, ett'ette lähde Berliiniin. — Mutta jos Gust ei sittenkään herkiä teitä rakastamasta, — jos hän pitää teistä kiinni, rukoillen ja käskien, mitä sitte teemme? — Te ette tunne häntä niinkuin minä. Hän on kovaluontoinen ja itsepäinen. Ja vaikka hänen yrityksensä olisi kuinkakin mahdoton ja kysymyksen alainen, ei millään keinolla voi häntä saada siitä luopumaan. — Ja vielä sanottu, älkää pettäkö itseänne. — Tekin piditte paljon Gustista. Tämä kaikki peloittaa meitä. Me tahdomme täyden takuun. — Siksi tarjoamme rahaa. Se tekee erolupauksen sitovaksi myös Gustille.

Milada sanoi kiihkeästi: — Kuinka te uskotte minua? Minä voisin ottaa rahat ja kuitenkin seurustella Gustin kanssa —

— Noh, Milada, sitä en uskoisi teistä. — Mutta kaiken varalle pyydämme kirjallisen sopimuksen. Gustin turhamaisuus pitää iki-ajoiksi tappaa, sitten hän laskee teidät irti. — Me pyydämme teidän ilmituomaan tunteenne seuraavalla tavalla: Omasta pyynnöstäni sain minä isältäsi, David Brenneriltä, 20,000 kruunua käteismaksulla; sen johdosta velvoittaudun nyt ja tulevaisuudessa rikkomaan kaikki välit kanssasi, sillä kaikki asianomaiset pitävät suhdettamme sinun elämänmahdollisuuksiesi vahingoittamisaiheena. Siis — Te käsitätte, että me emme anna teidän kuolla kurjuuteen kuin Marguerite Gautiern? Eikö niin? — Teillä on vielä aikaa miettiä asiaa.

Joszi meni kirjoituspöytänsä luo ja levitti sille puhtaan paperi-arkin. Sitten hän alkoi vaieten kierrellä huoneessa.

— Herra Joszi!

— Olkaa hyvä.

— Lupaatteko minulle jotain?

— Olkaa hyvä ja sanokaa!

— Minä tunnen masentuneena, että Te olisitte kaikissa tapauksissa saanut minut tähän umpisokkeloon, — että Teidän tehtävänne on sitten loppunut, teidän velvollisuutenne ystävänä täytetty. Teidän harrastuksenne minuun nähden ovat loppuneet. — Ennenkuin kymmenen minuuttia on kulunut, — hän osoitti kirjoituspöytää, — on minun lähdettävä pois täältä. — Herra Joszi. — En ole vielä eläissäni tuntenut niin syvää kurjuutta kuin nyt. Eikö se ole naurettavaa? Vaikka saan noin paljon rahaa… niin. — Sitten eilispäivän ja tänään menee sisäinen elämäni pirstoihin. Paljon sattui samaan aikaan. Talon sisäiset asiat, jotka tietysti eivät liikuta teitä… Punatalo joutuu vieraisiin käsiin, minulla ei ole enää mitään tointa. — Minua — minua tietysti tytöt vastustavat. — Luultavasti he ryömivät uuden taloudenhoitajattaren edessä. — Hornerista sain tiedon. — Hän on mielenvikaisten sairaalassa. Ettekä aavista, mitä tuo tapaus minulle merkitsee. — Ja sitten on tämä juttu Gustin kanssa! En sure itse hänen poistumistaan, mutta minä menetin hänen kauttaan uskon — miehuullisuuteen ja miehen voimaan, — ja vapauteen. — Minä näen, en osaa mitään ottaa oikealta kannalta elämässä. Olen tyhmempi kuin lapsi! Minulla ei ole oikeaa mittapuuta. En jaksa enää ryhtyä mihinkään, en luottaa kehenkään. Herra Joszi! Te olette antanut minulle monta hyvää neuvoa, ja lausunut monta totuutta. Minä pyydän, älkää heti karkoittako minua, kun olette saanut selitykseni Gustille. Minä haluaisin kysellä, — pyydän, antakaa minulle vielä varma selitys, tahdon jotain pelastaa itselleni. Ehkä — Te voitte auttaa minua. Kun Te sanotte: tuo on totta, tuohon voi perustella jotain, tuo pitää paikkaansa, niin uskon teitä. — Sitten häviän ikipäiviksi teidän näköpiiristänne. Olkaa minulle suosiollinen!

Joszi oli vääntänyt naamansa kaikkein viuruimmilleen. Naama tuhansissa rypyissä ja uurteissa tirkisti hän Miladaan. Levottomana hän heilutti ruumistaan edestakaisin.

— Luonnollisesti saatte jäädä tänne — miten kauan vaan haluatte. Minun puolestani saatte olla vaikka koko yön. Minulla ei ole mitään sitä vastaan. Te voitte nukkua tuossa. — — Hän veti peitteen vuoteeltaan. — — Minä nukun tuossa. — Hän koputti sohvaa.

Milada kumartui ja tarttui Joszin käteen. — Hän veti kätensä pois. — Lapsellinen tyttö, murisi hän.

— Nyt kirjoitan heti, sanoi Milada nousten. Joszi nyökäytti päätään.

Milada kirjoitti:

Olen omasta pyynnöstäni saanut isältäsi 20,000 kruunua. Sen johdosta sitoudun tulevaisuudessa torjumaan kaikki sinun lähenemisyrityksesi ja pyydän siksi sinua, Gust, noudattamaan tätä sitoumusta meidän molempien eduksi.

Teen tämän kahdesta syystä: ensiksi voin tällä rahalla toteuttaa osan periaatteistani, jotka ovat minua lähempinä, jotka tyydyttävät minua ja määräävät toimintani voimakkaammin kuin sinä ja sinun rakkautesi koskaan olisivat voineet sen tehdä. — Toiseksi muistan tulevaisuuttasi, joka on oleva onnekkaampi ja esteettömämpi, jos minä häviän ijäksi siitä.

Milada.

Joszi otti kirjeen ja nyökäytti päätään. — Se ei ole deklamoiva, eikä kuiva, se on ihan paikallaan. —

Hän sulki kirjeen kuoreeseen, sulki kuoren, painoi siihen sinetin ja Milada kirjoitti sille Gustin osoitteen. — Sitten Joszi antoi lompakostaan shekin, jonka Milada otti vastaan siihen vilkasematta ja lymytti kiireesti taskuunsa.

Joszi katsoi kelloaan. Nyt on minun pakko lähteä syömään päivällistä. — Minä menen ruokalaani. Te voitte pyytää kunnon talonrouvani tuomaan teille ruokaa tuolta alhaalta. Sitten te voitte paneutua pitkäksenne ja nukkua makeasti tuolla sängyssä. — Kun palaan, ovat kai silmänne kirkastuneet.

Joszi otti hattunsa ja kaappunsa.

— Jos te haluatte lukea, löydätte kirjastoni sänkypatjojeni alta.

Sitten hän heitti hyvästit.

Iltahämärä vallitsi jo pienessä ylioppilaskamarissa. Miladan ääni oli jo aikoja sitten vaiennut, kun Joszi nousi seisomaan, — ja kömpelöine, hapuroivine liikkeineen sytytti petroolilampun…

Sitten hän otti kuluneen kirjan taskustaan ojentaen sen Miladalle…

— Ottakaa se, Milada: Menkää yksinäisyyteenne tuo kirja ystävänänne… "Tähtitaivas pääni päällä ja siveyslaki rinnassani" — ne ovat Kantin ikuiset sanat, — niitten avulla jaksaa elää elämänsä loppuun — —

Joszi seisahtui Miladan tuolin ääreen…

— Te tahdotte käsittää ammattihaureuden paheen olemassa-olon. Hm! — — —

— Teidän ruumiinne, Milada, on itsessään jo pieni mailma. Teillä on päänkivistystä ja te menette kokeneen lääkärin luo. Hän ei kuuntele kärsimyskertomustanne. "Onko teillä ruuansulatus kunnossa?" Sitä hän kysyy… "Miten on kuukautistenne laita?"

— Te valitatte, että rinnan alla kalvaa. "Ovatko hampaanne huonot", kysyy hän… Katsokaa, tuolla tavoin luonnontutkija käsittelee tauteja…

— Yhteiskunnan jättiläisruumis on samallainen koneisto kuin pienoiskoossa oma ruumiinne, se taistelee alituiseen taudinsiemeniä ja loiseläjiä vastaan, joita sen onnistuu vastustaa, tahi jonka uhriksi se aika ajottain joutuu.

— Yksi sen sairastumisilmiöitä on ammattihaureus, ja tuo tauti-ilmiö johtuu koko jonosta yhteiskunnallisia luonnottomuuksia, jotka turmelevat sen täysikuntoisen elimistön… Ammattihaureus on välttämätön meidän elämässämme ja se tulee jatkumaan niin kauan, kunnes ihmiskunta on kohonnut puhtauden huippuun, — joka tekee rahallisen ammattihaureuden tarpeettomaksi.

— Minä uskon tuollaisiin mahdollisuuksiin.

— Mutta te tahdotte sitä vastustaa yksilöllistä tietä, te tahdotte harjoittaa hyväntekeväisyyttä — pelastaa. Rakas neiti, minun täytyy lainata sanoja kirjailijalta: Tehdä hyvää on samaa kuin kiertää maallisen oikeuden kaapun itsensä ympäri ja lämmitellä itseään siinä. — Jos te tahdotte tehdä jotain hyvää ympäristönne kurjuuden poistamiseksi, älkää tuhlatko aivojenne voimaa ryhtyen liian suuriin, laajoihin hommiin, yrittäen mullistaa yhteiskuntaa tahi panna toimeen vallankumous! Se murskaa yksilön toimintamahdollisuudet, niinkuin se särki Hornerin järjen.

— Horner ei ollut terveellinen opastaja teille! — Voi turmella vatsansa syömällä erikoisia ruokia; voi turmella aivonsa erityisillä aatteilla. Pienet sielut eivät saa unohtaa kaikkeuden suhdetta yksityisseikkoihin. Taivaan ja maan välillä voivat ainoastaan sankarit liikkua. Te ette voi poistaa porttoloita nykymailmasta; te voitte yhtä vähän pelastaa prostitueeratut naiset, kuin laatia yksin lakeja, jotka ovat heille suotuisia tahi ylläpitävät heidän ihmisarvonsa.

— Te kerroitte minulle paljon lapsuutenne ajasta. Te kuvasitte minulle portonlapsen hirvittävän yksinäisyyden maksavien miesten ja maalattujen naisten keskuudessa, joista yksi kutsui itseään hänen äidikseen. — Sellaisia lapsia on paljon. — Menkää ja pelastakaa lapset porttoelämästä! Riistäkää ne jo elämän aamuna yhteiskuntapaheen ahnaista kynsistä! Ottakaa suojaanne turvattomat tyttölapset, jotka — niinkuin te, kulkevat kaduilla, katsellen sen elämää suurin, tarkkaavin silmin, kerjäten ravintoa ruumiilleen ja sielulleen. Langenneita naisia ei voi enää pelastaa.

— Mutta lapsia voitte suojella. Ne voitte kääriä kaapuunne. Teillä on kyllin rahaa. Tämä ei ole toteuttamaton haave, se ei hajoita voimianne, se ei kysy teiltä yliluonnollisia ponnistuksia. Perustakaa lapsikoti! Joka lapsen kautta, jonka otatte turviinne ja jonka kasvatatte elinvoimaiseksi ihmiseksi, olette kantanut nöyremmän uhrin sille Jumalalle, joka asuu teissä itsessänne, kuin jos teidän onnistuisi toteuttaa jokin Hornerin hullutuksista! Ettekö usko sitä itsekin?

Joszi vaikeni. Petroolilamppu, joka sauhusi pöydällä, sulki molemmat punertavaan, usvaiseen piiriinsä. — Tuhansia tähtiä tuikki ikkunasta sisään. Taivas näytti niin läheiseltä, että olisi voinut sitä käsin koskettaa.

Siitä nurkasta, jossa Milada istui liikkumatta, käsi otsalla, kuului hänen sävyisä äänensä hiljaa kuin itsekseen.

— Nyt käsitän elämäni oikein. En olisi voinut elääkään niin helposti monta surullista vuotta ja kestää niin monta tuntia, jotka olivat raskaat ja sisällyksettömät, jolloin minä hieroin rakkauden kauppaa rahasta, palvelin ja kumarsin herroja, jos en olisi sisimmässäni tuntenut, että tuo kaikki, vaikka se näytti elävältä, ei ollut muuta kuin kevyt piirros, jonka saattoi märin sormin pois pyyhkäistä. — Nyt vasta huomaan, miten pintapuolinen ja varjontapainen koko kokemussarjani oli.

— Ja kuitenkin. Siinä muodostui jo tämä alku, se uusi varma viiva, jota myöten minun piti kulkea. — Löytääkseni sen ja oivaltaakseni sen, täytyi ensin tapahtua näin paljon. — Kaikki tapahtumat, nuoruuteni ja Miller, Horner, Gust ja nämät tunnit teidän seurassanne olivat välttämättömiä, jotta saatoin löytää uuden urani alun. — — Ensi kerran käsitän tämän. — Kiitos!

Milada nousi seisomaan ja tarttui hattuunsa. — Juhlallinen päättäväisyys näkyi hänen ankarissa kasvoissaan.

— On yö, sanoi Joszi, ja te menette. Noh niin, tällainen kamari ei houkuttele jäämään. — Hän kiersi sauhuvan lampunsydämen alas.

Milada sanoi: Päinvastoin oli oloni täällä ihmeellinen. — Kaikki oli kummallista. Mutta minun täytyy järjestää paljon. Talossa tarvitaan minut. Minua odotetaan sinne.

Hän ojensi Joszille molemmat kätensä.

— Hyvästi!

Joszi tarttui Miladan molempiin käsiin oikealla kämmenellään ja pusersi niitä. —

— Hyvää yötä siis! — Vahvoin askelin astui Joszi ovea kohden.

— On pimeää, varokaa, huusi hän Miladan jälkeen.

— Kyllä minä näen mennä, kuului Miladan ääni vastaukseksi.

* * * * *

Pyhän Sontiaisen kunniaksi laadittu lähetyskirje ja laulu.

Miladae, reginae prostibulorum (Miladalle, prostitueerattujen valtiattarelle), kuuluisalle oppilaalleni ikuiseksi muistoksi sen omistamana, jonka kymmenen karvaista pirua vetää alas helvettiin.

Oi, terve, sinä Pyhä Sontiainen! Nyt istut ylhäällä ja versot rapakossa. On kruunu päässäsi, ja lasket kultavettä… Ha, sen teimme hyvin, teimme molemmat. Vaan älä naura minulle sun lantalinnassasi! Silloin halkeat varmaan! Varo, Sontiainen! Sa likalemmittyni sa öisen elämäni ainoinen kultatäplä. Mit' oisin ilman sinua? Elähtänyt ja kuollut ja narri… Kun kahlehtivat käteni, sitoen minut kapaloihin, niin nauran ha, ha, ha! Ma mietin, olen Luoja. Ma tuhansien, haisevien joukosta tuon löysin terveen, kallihin, ja makean kuin makein marja: Sun!

Oi, terve, Pyhä Sontiainen! Sa aurinkoinen maan mullassa oot itse päivä, elon loassa… — Vaan varo! Ma, Luojasi, olen vaan narri… Kaikki on puolinaista, siis kuule neuvoni: Älä poistuos linnasi kammiosta! Löytyy pahoja konnia, heille sama on kaikki, perhonen tahi sontiainen, He polkevat jalallaan! Mun hulttioeloni päivä on sammunut, musta! Varo, mun Sontiaisein!

Opettajasi, johtajasi ja salatoimija Arnold Egydy Horner. kutsuttu "Lökäpöksyksi."

* * * * *

Neiti Miller oli sijoutunut asumaan pieneen vuokrahuoneeseen laitakaupungilla kuuromykän työläispariskunnan luo. Aamusta varhain iltamyöhäseen istui hän ikkunan ääressä lukien "Katoolilaisen vuorisaarnan" vanhoja vuosikertoja. Tahi sitten hän oleskeli keittiössä kurkaten kirjeentuojan perään ja yrittäen huutaen ja viuhtoen saada kuuromykän akan käsittämään, että häntä odotti jokin ihmeellinen ylennys. Miladaa, joka kävi hänen luonaan joka päivä, kiusasi hän epäilyksillä, kyselyillä ja kärsimättömillä ärähdyksillä.

— Minä olen aina sanonut, minulle ei onni koita, — saattepa nähdä, Milada, en pääse koskaan rauhaan. — Ja miten minua kiusaaja vaivaa. — Kun minun pitää rukoilla, muistuvat nuo kirotut Punatalon ihmiset mieleeni.

Vaikka hän sieluntuskissaan oli unohtanut menneisyytensä, oli hänellä salaa kiduttavia mielikuvia siitä miten paljon Spizzari voitti liikkeessä, mitä rahasummia hän päivittäin kokosi ja miten paljon hän kulutti turhaan, nyt kun Miller ei voinut liikettä valvoa omin silmin. — Hän tiesi niistä uutisrakennuksista ja uudistuksista, joita Spizzari suunnitteli, ja vapisi levottomana kun ei saanut niistä lähempiä tietoja, mutta salasi sen kouristuksentapaisesti tekopyhään kauhuun ja tuomitsemiseen.

Se vaaleanpunanen puuteri, joka Punatalossa oli peittänyt hänen kasvojensa kellertävyyden, oli nyt poissa, ja hänen nahkakuiva, ruskeantäplikäs ihonsa näkyi taas. — Hän piti hiuksiaan sileästi kammattuina, hänen laihaa ruumistaan ei verhonnut enää silkki. Hän oli puettu mustaan, kiillottomaan villapukuun, jonka valkoiset kalvosimet ja kaulukset muistuttivat nunnapukua.

— Jos tietäisitte, miten sieluni on autuas, sanoi hän Miladalle, — minä elän rauhallisena, pelkäämättä yötä, kuulematta melua, noitten roistojen synnillistä elämää! — Jumala minua varjelkoon! En enää koskaan muistele heitä.

Jos Milada ei saapunut joka päivä, niin Miller lähetti kaupunginlähetin hänen luokseen, jonka piti kohta komentaa hänet mukaansa, ja silloin hän otti Miladan uhaten ja soimaten vastaan.

— Riittämättömyys on mailman palkkio! Minähän olen tehnyt teistä hienon naisen, prinsessan! Ja nyt hylkäätte minut elämäni vaikeina hetkinä. Nyt te maklakoitte tietysti tuota juutalaisnaista… Minun luonani saitte vaan noudattaa rakkaushalujanne. Mutta kyllä tuo osaa liikkeestä rahaa "pusertaa." — Eikö niin sanoi Miller kateellisena ja ahneena.

— Tehän olette kai myös jotain ansainnut liikkeellä?

— Sekä Te myös! Te olette osannut ajaa omaa asiaanne, Milada. — Mistä Te olette kaapannut itsellenne noin paljon rahaa? — Teidän omaisuutenne on kasaantunut kolmikertaisesti, neiti!

— Älkää aina puhuko rahasta! — Se hermostuttaa minua. — Minulla on nyt muita iloja. — Jeesus on minun sulhaseni.

Pohjaltaan hän pelkäsi kuin houkkio, että Milada jättäisi hänet, ennenkuin hän pääsisi luostariin; hän rukoili ja vannotti Miladaa puhumaan avoimesti suunnitelmistaan ja tulevaisuuden tuumistaan; "hänhän piti Miladasta kuin äiti tyttärestään."

— Enhän tiedä itsekkään, hyvä neiti, mihin lähden. Berliiniin en ainakaan matkusta. Enkä voi oleskella Punatalossakaan, koska se on korjauksen alainen. — Ehkä lähden jonnekin maalle, mieluimmin vuoristoon — lepäämään.

— Vuoristoon? Jos te huolehditte minusta, Milada, kunnes pääsen Jumalan armosta osalliseksi, niin voitte saada taloni, jonka perin kunnianarvoisalta isännältäni. Sen piti olla vanhojen päivieni asuntona, kuin autuaasti kuollut huolenpidossaan päätti. — Minä vuokraan sen teille halvalla, en tahdo kiskoa rahaa teiltä.

— Minun pitäisi ostaa, neiti, sanoi Milada äkkiä, — sellainen pieni talo!

— Se oli viisas päätös. Siinä on neljä huonetta alhaalla, neljä ylhäällä. Voitte vuokrata osan kesävieraille. Meillä asui siellä kerran kenraali… Siinä on puutarha, jossa on vihreä aita ja kukkia. Sitten on siinä potaattimaa ja vähän vihannesmaata ja ihana ilma on siellä. — Saatte kuulla, miten ihmiset siellä kiittävät neiti Fiinaa.

— Jos neiti ei vaadi liian suurta hintaa, sanoi Milada kylmästi, sillä hän tiesi, että jos hän näyttäisi innostuneelta, nousisi hinta.

— Ostakaa se, Milada! Katsokaa, sanoi Miller äkkinäisen tunteilemisen vallassa, te olette elänyt samassa kidutuksessa kuin minä lapsesta saakka. Jos minä autan teitä, ja tuo talo on ollut kirkollista omaisuutta, niin pyhä Neitsyt antaa syntinne anteeksi. Se jää kuin perheeseen, sillä minä olen aina kuvitellut, että tekin tulette luostariin…

Milada rupesi tekemisiin L——zin asianajajien kanssa kirjeellisesti, eikä aikaakaan, niin tuon talon omistaminen painui hänen mieleensä. Olisi ihanaa elää tuolla ylhäällä, kaukana entisestä seurapiiristään. Siellä hän voisi alkaa toimintansa. — Sinne voisi rakentaa lastenkodin. — Miksi ei?

Se ajatus viehätti häntä yhä enemmän. Ei Millerin olisi tarvinnut tarjota taloaan ylistyksillä.

— Teillä on sieltä ihana näköala yli vuorten. "Päiväkummuksi" sitä kutsutaankin. Ja siellä onkin vaan taivasta ja aurinkoa. Korkea Matternhuippu on kuin vanha mies, ja hänen vieressään katsovat talonne ikkunasta sisään — "Punahilkkanaiset", joiksi talonpojat kutsuvat alppiruusuja, joita vuorenrinne on punasenaan. Ja puutarhastanne pääsette suoraan pappilan metsään. — Katsokaa, teillä on noin kunnioitettava naapuristo.

Kysymättä mihin ja mitä varten hän tämän teki, ryhtyi Milada kauppaan ja Päiväkummun talo joutui hänen huostaansa.

1 p. lokak. sai Miller kutsun luostariin. — Se tuli varhain aamulla. Hän nukkui vielä sängyssään.

— Ajatellen suurta ansiottomuuttani, olkoon Herra kiitetty, rukoili hän, sammaltaen, pusertaen kirjekuorta sydämelleen.

Siitä hetkestä alkaen maallisesta puvustaan luopumiseen saakka karttoi hän Miladaa. — Hän ei laskenut häntä, joka sulasta tottumuksesta saapui joka päivä, luokseen, valittaen päänkivistystä, — kunnes tuo kaikkeen tottunut Milada eräänä päivänä sai kirjekortin, minkä Miller oli käskenyt antaa hänelle.

"Riennän taivaalliseen elämään. Eläkää kristillisesti.

Hyvästi!

Sisar Josefiina."

Monta minuuttia tietämättä, mitä luki, tuijotti Milada kirjekorttiin. — Hän aukasi Millerin huoneen oven. Se oli tyhjä. Laatikot ja kirstut olivat auki. Ja ainoastaan lavendelilehtien makea tuoksu, jota aina oli runsaasti Millerin liinavaatteissa, yhtyi tomuhajuun.

Kuuromykkä suutarinvaimo seisoi kynnyksellä antaen Miladalle viittauksia; sitten hän toi naapurin vaimon paikalle. Tämä kertoi, että Miller oli jo kolme päivää valmistanut lähtöään ja että hän oli tänään lähtenyt erään tohtorin seurassa ajurilla.

Kadulla täytyi Miladan seisahtua kootakseen ajatuksensa, jotka syöksyivät kuin vesitulvan aallot hänen ylitsensä. Hän huomasi hämmästyksensä naurettavaisuuden. Mutta neidin katoaminen jätti sittenkin aukon hänen elämäänsä.

Spizzari oli jättänyt Miladalle välitysmaksuna huoneen Punatalossa täysine ravintoineen yhden vuoden ajaksi, sillä Milada ei voinut hänen mielestään noin suin päin jättää Punataloa… Nyt Spizzari koetti makeasti hymyillen, ei ilman itsekkäitä sivusyitä, saada hänet "ijäksi" siihen suostumaan…

Salaamatta iloaan oli hän vastaanottanut Miladan eronuutisen Gustista. Mutta hän varoi puhumasta siitä Miladan kanssa.

Hän sanoi vaan: Aivan niin, kuin olette tottunut elämään tuon hullun Millerin aikana, saatte ainakin elää minun liikkeessäni. Minun taskuni on teidän taskunne. Milada kieltäytyi. Hän varoi sekaantumasta rouva Spizzarin huusholliin. Se oli jotensakin polttavaa maaperää. Milada sanoi aikovansa levätä kerran perinpohjin, eläen vähän aikaa yksinäisyydessä.

— Se on viisaasti tehty, lapseni, vastasi Spizzari sovinnollisesti.

Nyt piti Miladan järjestää vielä kaksi asiaa. Hänen piti ottaa varma selko Lolon kohtalosta ja hän aikoi käydä katsomassa Horneria, joka oli ollut hulluinhuoneessa kesästä alkaen. Sanottiin Hornerin viihtyvän hyvin siellä sekä itkevän, kun hänet uhattiin ajaa sieltä pois. — — Mutta yhä valtaavammin ja kiinteämmin hänen mielensä halusi päästä pieneen taloon asumaan ja sitomaan ensi siteen, jonka piti yhdistää vanhan kodin laaksossa "Päiväkumpuun."

* * * * *

Päiväkummulla.

Viimeisiä syksyn auringonsäteitä välähteli sillä tiellä, jota myöten Milada matkusti Steiermarkin vuoristoon. — Korkealla vuoren huipuilla siinsi lumi. Metsät olivat monenkirjavan punaset. Kylissä yksinäisyys valmistautui talvilepoon.

L——zin rautatienasemalla odotti häntä asianajaja, tohtori Stüber, joka monin mairesanoin vakuutti olevansa "hänen rehellisin asioitsijansa." — — — Mutta hän pudisti päätään nähdessään Miladan puvun, keltaiset venäläiset nahkakengät, ohueen hameen ja leveälierisen hatun.

— Minä en neuvoisi teitä, hyvä neiti, matkustamaan edemmäksi tuossa kaupunkilaispuvussa. Teidän täytyy vielä kulkea kaksi runsasta tuntia ylänkövuoristoon! G——gissa meillä on jo täysi talvi ja lumituisku. Minä olen antanut sanan Katrille, että hän lämmittää hyvin huoneenne. — Kuule Oderlachin poika, oletko lähettänyt sanan, että kaupunginneiti tulee tänään sinne ylös.

— Kyllä, kyllä, nyökäytti poika päätään.

— Noh, sitte saatte varmaan lämmitellä siellä. Mutta, miten aiotte kulkea sinne. Maa on kivikova, tahi jäästä lasiliukas. — — Minä neuvoisin teidän hankkimaan piikkikengät, sellaisia, joita maalla käytetään ja lammasnahkatakin sekä — he — he, — hän raappi kurkkuaan — niin sanottuja housuja, joiksi niitä siellä ylhäällä nimitetään.

Milada katseli pukuaan. — Luulen tulevani näillä ensi aikoina toimeen ja myöhemmin, jos suvaitsette, käännyn teidän puoleenne. — Saanko luvan?

Tohtori laski vakuuttaen kätensä sydämelleen.

— Teidän apuanne, herra tohtori, täytyy minun usein vielä käyttää. Aion rakentaa talon sinne.

— Rakentaa? Päiväkummulle laittaa talon, sanoi tohtori ihmetellen, peräti luostarinko?

— En, aion sinne laittaa pienen, mukavan, tilavan talon, herra tohtori — maallista tarkoitusta varten. Voisiko alkaa maaliskuussa?

— Noh, miksi sellaisella hopulla! Silloin ei auringolla ole vielä täällä mitään voimaa. Toukokuussa, hyvä neiti, kuivaa maa vasta…

Milada hengitti syvään, katsoen suurin ihmettelevin silmin ilta-auringon loisteen kultaamaa vuorimaisemaa.

— Miten ihana tuo on, sanoi hän.

— Ei sovi valittaa. Myös talvella on täällä viehätyksensä, kuten on tapana sanoa.

Tohtori Stüber oli ijäkäs vanhapoika, joka piti naisista. Hänen mielikuvituksensa oli kuiva ja helposti syttyvä kuin rasahtava risu. Tuo yksin matkustava kaupunginnainen harmaine vakavine silmineen, joka hymyili noin sydämellisesti oli runollisin ilmiö, jonka tohtori oli nähnyt moneen vuoteen.

Oderlachin hevonen ja ajopoika tulivat sill'aikaa levottomiksi…

— Olisi paras aika lähteä, sanoi poika läimäyttäen piiskallaan.

Ennenkuin Milada astui vanhoille raskaille metsästysrattaille, sanoi hän: — Kiitoksia paljon, herra tohtori, älkääkä hiiskuko hommistamme mitään!

— Minä vaikenen kuin hauta, hyvä neiti.

— Meidän hommistamme, kuiskasi tohtori itsekseen. — Viehättävä olento!

Uskomattoman pian rupesi hämärtämään. Aurinko sammui kuin liekki, vieden kateellisena mukanaan kaiken valon. — — — Kuin jättiläisvarjot lähenivät vuoret ja taivas kapeni, — tähtiä alkoi vilkkua avaruudessa. Hevonen veti rattaita nytkimällä, hitaasti vierivät niitten pyörät. — — Koirat haukkuivat. — Sieltä täältä kuului huutoja, joihin oderlachilainen poika vastasi… Tuli musta yö.

— Näetkö tien, huusi Milada kurottautuen rattailta.

— En minä, mutta hevonen, vastasi poika kadehdittavan varmasti.

Adringer-emännän luona Matternin juurella seisahdutettiin.

— Hevosellani ei pääse pidemmälle, selitti ajopoika.

— Kaupunkilaisneitikö on tullut? kysyi Rosel uteliaana. Kaksi kertaa on Katel jo käynyt sitä tiedustelemassa, kertoi hän, tarttuen palvelusintoisena Miladan matkalaukkuun, aivan hulluja ne ovat, ne höpsöt, kun luulevat, että kaupunkilaisneiti noin vaan tulee tänne.

— Onko sinne pitkä matka? uteli Milada.

— Neljännestunnin matka, vastattiin.

Milada joi lasin kuumennettua viiniä, kääriytyi pläädishaaliinsa, joka ei juuri suojellut ruumista jäistä viimaa vastaan ja alkoi lörpöttelevän Roselin kanssa nousta vuoren rinnettä. — Oderlachilais-poika kulki edellä lyhty kädessä.

— Tämä on kuin joisi aina jäistä vettä, ajatteli Milada yrittäen pitää itseään toprakkana.

— Näettekö valontuikkeen tuolla ylhäällä, siellä olette jo sitte perillä.

— Vanhojen ämmien luona, murisi poika.

— Ole siivosti, avosuu!

— Olkaa kuin kotonanne, olkaa kuin kotonanne, oli ensimäinen tervehdys, joka kohtasi Miladaa Päiväkummulla.

Katel oli melkein yhdeksänkymmenen vuotias ja tervehti isäin vanhalla tavalla vieraita. Se käsi, joka tarttui Miladan käteen, oli kova ja kopertunut.

— Olette ihan vilustunut… tietysti… Olisitte lainannut Adringerin emännältä takin! Jessus, Jessus, te olette läpijäätynyt.

Ruoka-öljyn ja kalkin haju täytti huoneen, joka oli Miladaa varten valmistettu.

Mutta pelti-uuni hohti kuumana, levittäen hyvää tekevää lämpöä kohmettuneeseen kaupunkilaiseen. — Pöydällä oli maitoa, vuohenjuustoviipaleita, mustaa leipää ja viuhka villiä kanervaa. Katel pyysi anteeksi, ettei ollut lämmintä keittoa, mutta kun ei ollut varma neidin tulo-ajasta… Mutta huomenna saa keittoa.

Milada rauhoitti Katelin. — Kaikki oli tällä parempaa, kuin mihin hän oli tottunut, sanoi Milada juoden maidon loppuun. Oi tuota ihanaa paksua höyhenvuodetta! Kenen se oli? Se oli hänen oma morsiuskapiovuoteensa, selitti Katel ihastuneena, itse hän oli kehrännyt ja kutonut palttinan ja riipinyt höyhenet. — Ne pitävät ijankaikkisesti, sanoi hän silitellen patjoja.

Sitten Katel varoitti, ett'ei "fröökynä" vaan pelkäisi tuulta, vaikka se kolistelikin katolla eikä yölepakkoja, jotka ikkunaa vastaan "paukkasivat" ja jätti vieraansa ystävällisellä kehoituksella "olla kuin kotonaan"… Tietysti hän vei kynttilän säästäväisenä pois. Vuoristossa ei tarvittu syöden ja maaten valoa.

Syvä hiljaisuus vallitsi, äänetön yksinäisyys. — Tuhannen tähteä tuikki läpi yön pimeyden. Milada yritti avata ikkunan, mutta se oli jäätynyt kiinni. Hän riisuutui, mursi palasen mustaa leipää ja sukelsi nopeasti metrinpaksuiseen pulsteriin.

— Onko totta, onko totta, ajatteli hän ihmetellen. Tänään aamulla himmeässä valossa olin Punatalossa, — otin jäähyväiset Gisiltä ja Karlalta. —

— Miten tulemme toimeen ilman sinua, oli Gisi nyyhkien sanonut Karlan tuijottaessa Miladaan kuivin, vihaisin silmin. — —

— Olisi parempi, että pysyttelisit täällä kanssamme.

— Jos tahdot, Karla, vapautan sinut. Tule mukaani!

Usein Milada oli vastannut siten Karlan moitteeseen. Karla pudisti päätään. — Minä kuulun tänne, mutta sinä kuulut myös, vastasi hän jääräpäisesti.

Miten Milada saattoi selittää hänelle, millainen oli se uusi käänne, jonka Milada oli nyt elämässään tehnyt!? — Kaikki muu oli jäänyt kauas syrjään… Mutta tämä uutuus! Onnistuiko hänen se toteuttaa? — Olisiko hänellä voimaa kulkea todellisuuden tietä?

Tuhansia epäilyksiä syntyi hänessä. Hänen sisäinen tunnelmansa oli ahdas ja arka tämän vieraan katon alla. Onnistuisiko tämä elämä?

Hänen silmänsä sulkeutuivat… Mustan leivän palanen putosi permannolle… Voiko hän voittaa kaikki vastukset ja vaarat, kunnes vieras katto kaartui ystävällisenä hänen päänsä yli… Voiko hän?

— Olkaa kuin kotonanne, olkaa kuin kotonanne, kuului vapisevan vanhuksen rauhoittava ääni… Olla kuin kotonaan, olla kuin kotonaan Päiväkummulla!

* * * * *

Ylänkö oli laaja ja aukea. Joka puolelta sitä ympäröi korpimetsä. Metsän puitten kohina oli se ikuinen soitto, joka täytti tämän seudun.

Talon takana oli pieni portti, joka johti suoraan jyrkkään, kuvaamattoman synkkään pappilametsään. Mistään ei kuulunut ääntä, ei ihmispuhetta. — Karja oli jo ometassa, alppimajat olivat suljetut, metsästykselle ja kävelylle olivat metsät liian märät. Kun aurinko nousi, välkkyi lumi hopeaisena jyrkänteillä. Laaksoissa ja vierteillä alkoi se leiskua vaihtuen värihuumauksena.

Hämärä alkoi äkkiä ja ilman ylimenoa. — — Moneen päivään ei Milada voinut tottua vielä siihen, että hän juuri näki auringon palavan kuin liekin, mutta seuraavassa tuokiossa näki sysimustan yön putoovan laaksoihin. Koska häntä silloin aina rupesi viluttamaan, neuvoivat naiset hänen heti menemään sisään, kun aurinko oli laskenut. — Hän totteli myös heitä.

Neiti Fiinaa ei oltu myös unohdettu täällä ylhäällä. — Voi, voi, huokasi Katel, joka oli palvellut neljää kirkkoherraa, eikä voinut muuta käsittää, kuin että Miller oli kuollut, koska oli luopunut omaisuudestaan… Jumala suokoon hänelle ikuisen autuuden! Omituinen hän oli, ärisi ja vikisi aina.

Katelin vanhoissa hyvännahkaisissa kasvoissa oli tuhansia ryppyjä, mutta vapisevilla, leinin mukuroimilla luonnottomilla sormillaan hän kehräsi vielä varhaisesta aamusta saakka myöhään iltaan asti. —

— Etkö koskaan väsy työtä tekemään, kysyi Milada.

— Niinkauan kun syödä täytyy, kuului vakava vastaus, pitää työtäkin tehdä. — Koska suu käy, pitää käsienkin liikkuman.

— Onko Katel ollut naimisissa?

Kirkas puna nousi ryppyisiin kasvoihin. Katel jätti hetkeksi rukkinsa lepäämään, ja teki käsin kieltävän liikkeen.

— Ei, ei, — hän oli vanha piika, sen tiesi koko naapuristo. Neiti voi kysyä keltä tahansa… Jos hän vaan tahtoisi, saisi hän astua liljat kädessä hautajaisissa… Pappilan palvelian ei sovi ajatella avioliittoa. Mutta nyt, jatkoi vanha Kaisa alakuloisena, tulee tännekin kaikenlaisia uudenaikaisia tapoja.

Usein torkahti tuo vanhus rukkinsa ääreen ja nukkui samassa asemassa koko yön, työn painamassa kumara-asemassa suuressa harmaassa kirkkoherran tuolissa, jonka tämä nykyinen arvoisa herra oli hänelle antanut ja jossa istuessaan hän piti itseään ylpeänä ja onnellisena kuin kuningatar.

— Nyt minulle käy hyvin, kehuskeli hän, saan syödä, istua ja nukkua ja nyt hyvä Jumala on lähettänyt minulle kiltin neidinkin.

Vanha, käppyräinen, sokea "kantaja", — maanvuokraajan äiti, joka sisarensa Vronelen kanssa myös asui täällä ylhäällä, pidätti kerran Miladan arvellen, että on kai kovin vaikea "jutustella" tuon "haperon Kaisan" kanssa. — Ei hän enää mihinkään pysty, Kaisa-rukka. Ja suurellinen hän on piikuudestaan, meinasi eukko piikittävästi.

Muuan talonpoikaisvaimo oli myynyt Miladalle karkean pälsytakin ja korkeavartiset nahkasaappaat; näihin puettuna kuljeskeli Milada metsässä, jossa tuima tuuli puri hänen ihoonsa, niin että siihen tuli kuumia läiskeitä.

— Olkaa varovainen, olkaa varovainen, manasi Katel, metsissämme tuuli porhaltaa ja tuivertaa.

Mutta ei Milada voinut istua kuumassa huoneessakaan. — Tuuli jyskytti ikkunoita. Joka auringonsäde houkutteli luoksensa.

Ja kun satoi lunta, niin Milada juoksi ylängölle, ottaen käteensä suuria hiutaleita.

Hänen katseensa, joka oli vaan tottunut Punatalokujan ahtaaseen solaan, ihan ahmi sinisen taivaanrannan laajuuden aurinkoisina päivinä, jolloin se oli niin kirkas, että Miladan huikaistuna täytyi poiketa metsän varjoon.

Nähdä vuorihuippu vuorihuipun perästä, nauttia vuoristoseudun ihmeellisistä muodostuksista, — antaa katseensa liukua pappilan metsän synkkien puitten runkojen välitse alas kylään, missä savupatsaita kohosi ilmaan, kunnes saattoi vilahduksella nauttia koko Päiväkummun ihanuudesta, ja tuttavallisesti tirkistää ikkunaan, jonka takana kaksi vanhaa pientä eukkoa hääräsi, tämä kaikki tuotti jokapäivä uudistuvaa, suloista, ehtymätöntä nautintoa Miladalle.

Mutta kaikkien näiden miellyttävien vaikutelmien halki, joita paraneva sielu itselleen kahmasi, tunkeutuivat menneisyyden kuvat, — kykkivät elettyjen päivien haahmut muistutellen… Nämät ilmiöt tulivat niin elävinä Miladan silmiin, että hänen täytyi seisahtua kulkiessaan, ja mutista: En unohda, en unohda mitään. — Fanchon — Horner — Lolo — Horner! Tämä on kauheaa!

Milada oli käynyt Hornerin luona. — Hän oli ollut lähellä häntä, kuullut hänen hullun itsekylläisen naurunsa nähden kauhistuksella, hirvittävällä kauhistuksella hullun paksut, likaiset sormet, jotka vierittivät kirjavia kuulia.

— Tänään näette hänet joltisen tyynenä, sanoi hoitaja, mutta hän voi olla hurja, itsepäinen, hillitön.

Sairas puhui mieletöntä, rivoa, sekavaa pötyä. Hän sanoi kuulien olevan oppilaita. Niitä hän opetti, haukkui, kirosi. Ja hänen entinen, tuttu deklamoiva puhetapansa kuului aavemaisen ontolta.

Hän ei kiinnittänyt mitään huomiota vieraaseensa. Sinne tänne, ovelana ja salakähmäisenä sylki hän Miladan päälle. — Ja kun hoitaja koetti sitä estää, nauroi hän.

Kymmenen minuutin kuluttua mieli kauhuissa Milada läksi sairaalasta. Tällainen loppu oli kaamea.

Mitä taas Loloon tuli, oli kaikki tiedusteleminen hänen suhteensa menestyksetön. Ainoa, minkä Milada sai tietää, oli se, että Lolo oli viety Pragun.

* * * * *

Kolme päivää oli jo satanut lunta. Syntyi korkea suojusmuuri talon ympäri ja Kantaja-Mirl, joka toi sinne ruokaa, oli pakotettu aina luomaan tietä itselleen. Milada oli palelluttanut kätensä ja hän hautoi niitä lämpimässä ruokaöljyn ja maidonsekaisessa jauhotaikinassa. —

— Jauhot tekevät hyvää, sanoi Kaisa, kovin huolissaan nuoresta vieraastaan, joka myös yski pahasti. — Sitä vastaan keitettiin kivenkimalaisjuuren maustamaa kaljaa.

Milada istui huoneessaan lukien Wertherin kärsimyksiä. Myötätunnon kyyneleitä kiilsi hänen silmissään, joiden katse oli levoton, ilmaisten sielun autuaallista levottomuutta.

— Käsityöläiset kantoivat hänet hautaan, — pappi ei hänen ruumistaan siunannut.

— Niin toivon itsekin, että minut hautaan lasketaan, ajatteli Milada mielenliikutuksella, lukien nuo rivit ääneen itsekseen.

Nuo kolme vanhaa eukkoa istuivat lähelle liettä. He puhuivat sairaudesta ja kuolemasta, hautajaisista, ja kuka sinne käskettäisiin. Kantaja-Mirl teki pistäviä muistutuksia arvoisasta kirkkoherrasta, joka aina silloin lähetti apulaisen, kun jokin "hunsyygari" kuoli, ja miten rikas rusthollin emäntä, joka aina ottaisi kirpultakin koivet, oli kuolleelle antanut vaan seppelepahasen, joka oli tehty kuusenhavuista ja petäjänkävyistä. Niin, niin, kantaja-Mirl höysti puheensa panettelun kitkerällä yrtillä. Kun oli oikein kova lumituisku, eikä uunikaan jaksanut huonetta hyväksi lämmittää, keitti Milada tavallista maalaisteetä kuivista mansikka- ja vadelmalehdistä, ja höysti sen sitruunalla ja hiukkasen itse tuomallaan hyvällä konjakilla. Silloin eukot tulivat iloiselle humöörille, unohtivat kipunsa ja surunsa, maistelivat, rupattivat ja nyökäyttivät toisilleen päätä.

Kerran tuollaisena iltapuhteena melkein tietämättä, kenelle puhui, alkoi Milada selvitellä suunnitelmiaan. Hän puhui tarkkaaville vanhuksille, miten moni pieni lapsi kärsii julmaa puutetta suuressa kaupungissa, eikä näe muuta kuin rumaa ja pahaa, eläen nuoren elämänsä ilman auringon valoa.

Hän kertoi heille, miten hän itse kerran oli kärsinyt kovaa henkistä nälkää ja että hänen mielensä oli siitä tullut herkemmäksi ja avuliaammaksi poistamaan tuollaista kärsimystä, kuin muitten. Itse asiassa hän olikin tullut tänne maalle hautoakseen hiljaisuudessa tuumiaan ja hän olikin havainnut, että ne kypsyivät paremmin kuin kaupungin hyörinässä, tällaisessa syrjäisessä talossa, sellaisten ihmisten keskuudessa, jotka olivat myös saaneet tuntea kohtalon kovia iskuja ja siksi olivat turmeltumattomammat ja myötätuntoisemmat kuin ainaisessa pyörteessä hyörivät kaupunkilaiset.

Milada esitti tuon kaiken hyvin harkituilla sanoilla, melkein nopeasti oppimallansa vuoristolaismurteella.

Vanhan Kaisan mieli oli heti ilmiliekissä. Hänen mustat, aurinkoiset silmänsä lensivät ympäri seuraa hakien myöntymistä.

— Voi, Herran poika, sanoi hän, voi noita pikkupalleroparkoja! — Mutta tuokaa yksikin tänne Päiväkummulle! Ei siitä olisi mitään vaivaa! Ei kukaan meistä sitä vastaan panisi! Sen pitää oppia nauramaan ja mellastamaan! Niinhän, niinhän, neiti tuo tuollaisen pikkuraukan käsivarrelleni, — ja minä voin vielä laulaa sille lullalauluja, niin että se nukkuu — se tupukka!

Kantaja sanoi hiljaa: — Pitääkö meidän sitte muuttaa talosta? —

Milada rauhoitti, sanoen, ett'ei siitä voi olla puhettakaan. Ne vanhukset, jotka ovat aina talossa asuneet, saavat huoneen lastenkodossakin. Ja paremmat olot saavatkin kuin nyt. Vaan siksi ajaksi, jolloin rakennetaan, hommataan ne asumaan hyvien naapurien luo.

Puhuttiin vielä yhtä ja toista. Hotwitzer Maridl voisi ommella vaatteet, ja nikkari-Jussi voisi sisustaa huoneet. Ja hyvin voisi ottaa Fattingerin Roselin vanhimmat tytöt palvelukseensa.

Täynnä koko kasan käytännöllisiä tietoja ja ystävällisiä toiveita, palasi Milada sinä päivänä huoneeseensa. Hänen otsansa ja poskensa paloivat innostuksesta. Ihmeellistä! Mitä oli tapahtunut, joka hänen sielunsa täytti syvällä onnella? Hänen kätensä vapisivat käännellen Goethen runokirjan lehtiä.

Oli kylmä, kirkas talvipäivä. Lumi oli lakannut putoamasta. Se peitti puhtaan valkoisena laaksot ja kukkulat. Tällaisena aamupäivänä saapui taloon tohtori Stüber. Hän oli ollut Ober-Reutlingissä "pesäkirjoitusta" laatimassa, ja pistäysi nyt paluumatkallaan nuoren, mieltä kiinnittävän neidin luona. Tohtori tapasi neidin syömässä kolmen vuokralaisensa seurassa potaattipuuroa, jossa oli öljyä ja voinsulaa tulvana. Tohtori otti myös mielellään siihen osaa, lasketellen ukkomaisia kokkapuheita. Sitten puhuttiin paljon vakavia asioita kehruutuvassa. Tohtori Stüber otti kynän ja paperin esiin, eukot istuivat kasassa vaieten kuin myyrät, kuin olisi itse kirkkoherra ollut jakamassa pyhää ehtoollista. Kantajan-Rosl toi ylös huojuvan tuolin ja molemmat kaupunkilaiset keskustelivat sitten hiljaa keskenään. Siten nähtiin, miten tuollainen "jumalattoman suuri edesottaminen" syntyi. Laskettiin, miten paljon rakennus sisustuksineen tulisi maksamaan, — eikä tohtori Stüber voinut salata ihmettelyään siitä, miten asiallisia muistutuksia tuo rakastettava nuori nainen teki.

— Minä olen vanha tottunut, vastasi Milada, kieltäytyen ottamasta vastaan kiitoslauselman, näytänkö minä niin vihreältä, herra tohtori?

— Ei, ei, mutta on ihme saada nähdä noin kevätkesällä hedelmiä — eikö totta, kukkeimpana aikana!

Tohtori pisti paperiarkin taskuunsa luvaten jättää koko homman vanhan sinätuttavansa, rakennusmestari Stadlingerin huostaan Oberdorfista. Rakennusmestari oli rakentanut sinne suuren lastenkodin ja sairaalan.

— Siihen mieheen voi luottaa, vakuutti hän, jos hän suosittelee väkeään, niin voimme olla huoletta, rakas neiti. — Silloin me asetumme Adingeriin vaan katselemaan, miten talomme nousee.

— Mitä sanotte, vanhukset, tuo variksenpelätti Fiina on jättänyt meille kauniin "perinnön."

Kaisa teki ristinmerkin. Kuollut ei saa, herra tohtori, lähettää ihmisille tavaraa.

— Ei hänelle siksi helvetti kuumene, nauroi tohtori, vilkuttaen silmiään Miladalle.

— Ei se kai voi tulla hänelle sen pahemmaksi kuin mikä se jo on, lopetti Kantaja heidän ylösrakentavan keskustelunsa.

* * * * *

Aivan äänettömässä vihmasateessa tuli poika juosten Päiväkummulle. — Hän sanoi, että herra pormestari käski sanoa terveisiä "ryökkynälle", että hän tulisi alas. Siellä on tärkeä kirje.

Milada ei olisi tahtonut vaivata itseään niin kauas. Eikö poika noutaisi kirjettä kuutosesta?

— Kyllä sopii, sanoi poika kurottaen ruskean kätensä. — Mutta pormestari ei anna sitä minulle, sanoi hän vikkelästi ja pisti rahat housuntaskuunsa.

— Jos se on tärkeä kirje, huomautti Kantaja, niin ei auta, täytyy itse lähteä lykkäämään alas.

Siten Milada läksi pojan seurassa matkalle. Poika oli Fattingerin Roslin pojanpoika. Fattingerin Roslilla oli kaksitoista äpärälasta, joista jokaisella oli "eri isä", palanen tosi-elämää, joka oli poismenneelle neiti Fiinalle tuottanut monta vihan huokausta ja suuttumuksen puuskaa. Vanhin tyttö, Jula, ei ollut enää tullut äitiinsä. Hän oli päässyt naimisiin. — Ja hänen kolmas lapsensa oli jo aviomiehen. — Se oli nenäkäs vekara, joka ei ylpeillyt mistään niin paljon, kuin "omasta isästään."

— Hän on vaan minun — minun isäni, toisti hän itsetietoisena.

— Etkö lainaisi häntä vähän minulle, sanoi Milada ärsytellen.

— Kyllä, mutta hän tulee taas takaisin, kuului väistävä vastaus.

Milada kulki lumista kylätietä, ei kuulunut muuta kuin lehmäkellojen vilkas kilinä ja ajomiesten ääniä, jotka huutelivat, hei, no, — juhdilleen. — Ikkunoihin pakkautui uteliaita naamoja, siellä täällä tuli vanha eukko ovesta ulos tervehtien.

— Kuka minulle kirjoittaa, mietiskeli Milada.

Ensin hän arveli sen olevan Kesslerin, jolle hän oli jättänyt tarkan osoitteensa. — Fanchon ja Gisi eivät kirjoita noin vaan syyttä. Eikä kai Punatalossa sen erikoisempaa ole tapahtunut?

Lyhyen katkeran hetken hän muisti Gustin, mutta karkoittaakseen sen ajatuksen pudisti hän kiihkeästi päätään alkaen jutella pienen seuralaisensa kanssa.

Poikanen juoksi pihalle ja palasi pormestarin seurassa. Tämä kutsui Miladan tukehduttavan kuumaan kamariinsa, tarjosi hänelle lasin Wacholderviiniä, ottaen sitten hyvin säntillisesti kuluneesta asiakirjalaukusta sisäänkirjoitetun kirjeen.

— Se on saapunut jo kolme päivää sitten, mutta en ole kuullut ketään mainittavan tuolla nimellä, ennenkuin Grüssingerin tyttärentytär arveli, että se kuului sille vieraalle neidille, joka asuu Pappilan-Fiinan talossa. — Onko se siis aivan varmaa?

Milada vakuutti sen olevan varman, vapautui huivistaan ja kurotti kätensä kirjeen perään.

— No, no, ei se nyt vaan käy tuollaisella himp'hampulla. — Ensin pitää kirjoittaa kuitti!

Pormestari asetti Miladan eteen kuitin, sekä kömpelön kynävarren.

— Omakätisesti vastaanotettu, saneli hän.

Sitten Milada otti kirjeen vastaan. Sen kuoreen, takapuolelle oli kirjoitettu poikittain punasella musteella: Karla Zechmeister, — Kolme maurilaista — Praterpuisto. — Kovin tärkijä ja kiiru, itse käteen. — Tämä oli saattanut pormestarin olemaan varovainen. —

Vasta huoneeseen saavuttuaan aukasi Milada kirjeen. Siinä oli kahdeksan seuraavansisältöistä sivua:

Rakas miladha.

Sinä kai ihmittelet kovasti mistä minä sinulle kirjoitan, minä kirjoitan Kolmen maurilaisen ravintolasta misä minä olen fannin paikalla.

Rakas miladha meillä ei ole enä paljo kertomista se on helvetti ja Kiirastuli. Sen sanon sinulle, mitä se pane toime ja uusi muorei seura, ei voi kirjoitta. Se voi va käyttä sellaisia ku se on itte, niinku se katala neiti irma, Joka pane lukon taa ja hakka, mutta se ei ole pahinta, Mitä siellä tapahtu. voi, voi ettäs sinä olet poisa! kaikki meirän vanhat likat ovat lähetetty pois, Ne ova liian kuhmu, sano se, — oikea markkina ova sielä, hyi sentä! gisi on jo poisa schöllerin bertin Kanssa, siitä on kahreksan päivä, vaa Mizzi on hyvässä kirjoisa sielä ylhälä kui neiti irma, Ja viettele pikku likkoja taloo ja opetta ne herroje kansa kiejäämä, mizzi pelaa nuorta rouva, pitä hattua ja harsoa pääsä Ja sillä se saa satoja ja enemmä perässän. meirän rosinasta olet kai lukenu lehrisä, Hän on kuolu. jessus se hyppäsi pihalle Ja kohta se tapahtui, kaikki veri oli juossu pois kasvoista, minut bertl hinasi pois ja Hän. 100 kolikkoa jätti hän (pertl) kerra pelii ja sentähre nelli oli hänelle Hyvä. se tuli luokseni ja heitti vaatte ja pairat ulos akkunasta ja sitte minä sjappasi häne halatissan. rakas Miladha, kiitos siitä, Mitä punatalosa tapahtu. mizzi on kovin smöörisä, taloudenhoitaja ja häne kanssan nukkuu 12 vuoden vanha likka, joka anta vaa 100 Guldenista herroile. mutta häntäki hakata, kuules, Vaatteita ei saa sielä, vaa paljas paita on ylä ja avonainen koltti, niin et'ei kukan voisi livistä iha kui zimmermannila, Hän lymyttä lapset ja rouvat kirstuihin, Jotka tulevat taloon harsot pääsä. kun "nuuskijat" tule, ei ole mitää. sucher käy meilä ja se paksu komisarjus. Sillo juoraa, sila se o viäkas, ei oteta raha ei kreuziäkä. ei ole rauha hetkiäkä, tapella ja revitä, nyt yksi taas itke ja huuta sielä ylhäälä, mutta ei se auta. en voi tästä kirjoita, kaikkia se kirutta eikä päästä pois. rakas milahha, minä kiitän jumala polvillani, että olen päässy, muute minu kävisi kuin rosinan, rakas miladha, sen minu täyty sanoa, että tierät.

Rakas miladha, fannista on aina vastus ja risti eikä hän tahro Sairaala, voi jos olisit täälä, Ajattelen tuhanne kerta, meilä on täälä joka sunnuntai tanssia ja laulua, hän on ilkijä, mutta hän ei töhri koskea minu. Karl ja pertl pitävä häntä silmälä, rakas miladha, minu täyty kirjoitta ja sanoa sinule paljo, toivon, Että olet terve ja ajattelen sata kertaa Sinua. Kirjoita: Karla zechmeister 3 maurilaista praterpuisto. toivon, että kirje tule sinule sinun

rakas Karlasi,

fanni tervettä ja suutele Sinua, hän on "elävänä kuvana" pollinin puodissa, toivon, että vastat minule pijan.

Sen paikan, missä Rosina oli mainittu, luki Milada kolme, neljä kertaa, ymmärtämättä. — Mitä oli tapahtunut Rosinalle? — Rosina ei ollut arka, eikä herkkätuntoinen. Mitä Punatalossa oikein tapahtui, silloin kun hän maleksi vuoristossa päivät haaveksien?

Ja äkkinäisen kiihkon vallassa hän hyppäsi pystyyn, tarttuen otsaansa. Oliko hänellä ollut oikeus juosta tehtäväänsä pakoon, antaen sen tapahtua, mikä vaan tapahtui? — Eikö hän kuulunut enää Punatalon asukkaitten joukkoon? — Eikö hän ollut vakuuttanut sata kertaa päinvastoin ja niin tuntenutkin?

Ja vaikka Joszi sanoi, että hän ei voinut ketään pelastaa, ja sen todisti tuhansilla esimerkeillä, vaikka hänen väsyneet aivonsa olivat hetkeksi hervahtaneet, — niin hänen sydämensä huusi heidän peräänsä, hänen sydämensä ei voinut heitä unohtaa.

Hänen toiminnassaan oli vielä paljon itsekkyyttä, ja se itsekkyys ilmeni aina voitokkaana!

Hän ajoi vaan omia peri-aatteitaan takaa, imarteli omia taipumuksiaan, ja jätti pienet toivottomat kohtalot huomioon ottamatta.

Älä taivu! — Tämän kirotun turhamaisuuden oli Horner ilkeänä häneen istuttanut. Varo, sontiainen! Se oli hänen ijankaikkinen viisunsa.

Miks'ei hän ollut ottanut Rosinaa mukaansa? — Rosina oli lapsi, pieni tyttö rukka, joka itki ja nauroi samaan hengähdykseen, joka leikki vaaroilla, luonnottomuudella ja paheella kuin nukellaan.

Hän muisti Rosinan kertomuksen suuresta nukestaan. Ei. Rosinan kuolema ei ollut näyttelemistä. Se oli epätoivon tulos, kiinni tarraaminen oljenkorteen. Hän heittäytyi kuolemaan pelastaakseen viimeisen hyveen välkkeen, viimeisen lapsellisuuden hituisen, joka hänessä vielä oli. Rosina oli itsensä tuominnut käsittämättömän ajattelemattomasti, tahtomatta muuta käsittää, muuta valita kuin oman tiensä.

Horner saattoi nauraa! — Pyhä Sontiainen oli mainiosti puolustanut itseään.

Milada työnsi ikkunan auki kuin haluten välttää tuota ivallista houkkion naurua, joka näytti ympäröivän häntä joka taholta. Kaikki hyvä, minkä hän tähän asti oli tehnyt, joka vähäisinkin askel, joka suuri päätös oli vain sisäisen halun ilmiö edistää omaa nousuaan.

Tämä oli totta. Siinä kellertävässä valossa, joka huojui korkean Matternin valkoisenlumisen huipun ympärillä, kuvastui hänen kylmän hyveensä kuva käsitettävän selvästi:

"Nyt jokin taas huutaa tuolla ylhäällä. Mutta se ei auta." Herkeämättä kaikuivat Karlan kirjeen sanat hänen korvissaan. — Tämä oli kehoitushuuto! Se huuto tunkeutui yli vuorten hänen luokseen. Hänen täytyi seurata sen ääntä.

* * * * *

Vanhukset löivät kätensä yhteen, kun Milada puhui heille poislähdöstään.

— No, voi sun! Nyt kun lumi on pahimmillaan! — Ja nyt kun teillä on yskä! — Ja "junakin voi jäädä lumikinokseen."

Mutta Milada pani matkatavaransa kuntoon ja lähetti Oderlachipojan viemään siitä viestin tohtori Stüberille L——ziin.

Painostavana lokakuun aamuna, joka peitti Päiväkummun ja sen asujaimet harmaaseen usvaan matkusti Milada jyrkkien vuoririnteiden lomitse, pienelle, syrjäiselle asemalle, jolla hänen ystävänsä rehellisesti alakuloiset kasvot olivat häntä vastassa.

— Tämä on ikävä juttu, sanoi hän hieman moittivasti, me vanhat emme mielellämme irtaudu rakkaiksi käyneistä henkilöistä.

Mutta Milada rauhoitti häntä. — Kyllä minä vielä tulen takaisin, sanoi hän lujasti ja päättävästi. — Sitten hän antoi Stüberin tehtäväksi antaa sovituilla ehdoilla rakennuksen sellaisen miehen tehtäväksi, johon hän luotti; siihen mieheen Miladakin luotti mielellään.

Käsiä pudistettiin. — Tohtorin suuri punanen pumpulinenäliina heilui sitten monta minuuttia ilmassa kuin punanen lintu. —

Milada seisoi ikkunan ääressä. Hänen katseensa liukui metsää ylös, etsien taivasta.

Hän kulki kohtalonsa toteuttamista kohden.

Seitsemäs osa.

Spizzarin järjestelmä.

Johdesana:

Kastepisara hälvenee uudelleen valomereen.

(Buddhalainen lause.)

Rouva Nelly Spizzari oli lujimman ja tunnottomimman parittajan ruumiillisin yleisilmiö, joka milloinkaan oli Punataloa hallinnut. Hän tunsi ne lukemattomat metkut ja mutkat, joita tarvittiin hänen ammatissaan ja joita hän käytti ihmettelyä ansaitsevalla kylmäverisyydellä, joka edeltäkäsin jo sulki kaiken häikäilemisen ajatuspiirinsä ulkopuolelle. — Liikkeen hoito kävi kuin "kymmenellä sormella", kuten hän itse tapasi kehaista. — Kylmän tahtonsa avulla hän painoi alas kaikki erilaatuisimmatkin luonteet, jotka joutuivat hänen käskynsä alaisiksi.

Ensin hän voitti tyttöjen luoton hyväntahtoiselta näyttävällä toveruudellaan, sitten hän piti ne lujasti järjestelmänsä uhreina. Se järjestelmä oli ne luokseen houkutellut ja sitten ne kietonut kuin hyvin taipuva ja vahva rautaverkko.

Hänellä oli alituisesti yksi tahi kaksi hyvin palveltua suosikkia, joilla oli rajaton valta. Tätä suosikkijärjestelmäänsä hän kutsui, Herra tiesi, mistä syystä, "turkkilaiseksi järjestelmäksi."

Spizzari oli hävytön ja raaka; hän ei häikäillyt käyttää peloittavassa määrässä emäntävaltaansa. Hän riisti taloon tulleilta tytöiltä tavarat ja arvo-esineet, pani kaikki välttämättömimmätkin vaatekappaleet lukon taa, estäen siten täydelleen tyttöjä pääsemästä ulkopuolella elävien ihmisten kanssa tekemisiin.

Hän tuki ja edisti kaikenlaisia juoruja, riitoja ja juonitteluja, hän noudatti säännöllistä urkkijajärjestelmää ja hänen onnistui aina hyvällä menestyksellä häiritä ja estää tyttöjen kesken syntyvää liian suurta sopua. Nelly oli harjoittanut monta vuotta valkoista naisorjakauppaa ja siten hän oli oppinut, että tuolta elävältä kauppatavaralta piti ensin ryöstää tahdonvapaus, jotta siitä voisi saada mahdollisimman suuren yli-arvon ja voiton.

Spizzarin hallituksen aikana kadotti Punatalo erikoisasemansa tällä alalla.

Se vajosi yhdellä iskulla.

Nelly ei voinut käyttää mitään, joka jollain tavalla vastasi yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden peri-aatetta. Siksi hän harkitsematta kokosi ympärilleen kaikki ne, jotka nälkiintyneinä ja ilman pään suojaa mailmalla vaelsivat, kaikki, mitkä hänen kätyrinsä, vanha, käyristynyt, Nellyn murjooma juutalaisnainen, rouva Bacher hänelle luetteli tahi joita muutamat sakkipojat houkuttelivat Punataloon kahdesta guldenista pekkaan. Nämät olennot hän piti tavallisesti niin kauan luonaan, kuin hänellä oli tilaisuutta lyödä heistä rahaa, sillä ne olivat valmiit antautumaan vaikka mihin, mutta jos hän ei voinut niistä enää kultaa pusertaa, niin hän potkasi ne kadulle nyljettyinä ja alastomina. Spizzari oli huvittelevan mailman huonomaineisimpien ainesten ja sikamaisimman joukkion ystävä. Hän pakotti tyttönsä tekemään sellaista, jota nähdessään kurjimmatkin mäkimaijat inholla pakenivat.

Inhimillisyyden "höpsötyksistä" piti tietysti heti luopua Spizzarin laitokseen saavuttuaan.

Yllämainitun perusteella oli nykyinen Punatalon "neitijoukko" kokoonpantu mitä monenkarvaisimmista aineksista.

Siellä oli hierojia ja sirkusnaisia, alaltaan pois syöstyjä varietéenäyttelijättäreitä ja raiskattuja palvelustyttöjä, tylsiä porttoja ja mielenvikaisia perheen tyttöjä, jotka suutelivat "äitikultaansa" Spizzaria kädelle, ollen onnellisia, kunhan vaan saivat porttolassa tyydyttää rajattomia himojaan.

Näitä kaikkia Spizzari hallitsi rautaisella kouralla valjastaen ne väsymättömän ahneutensa valjaitten eteen.

Mutta tuskinpa rahanhimo oli ainoa pyyte, miksi hän antautui arveluttavimpiin rikoksellisuuksiin tällä alalla.

Hän tunsi vielä suurempaa seikkailuhalua antautuessaan vaarallisiin rikoksiin. Tämä vaaranalaisuus houkutteli ja kiihoitti tuota rasvaista, muuten niin poropeukalomaista naista. Häntä innostutti tietoisuus siitä, että rikkoi kovin pahasti lakia ja sitä valvovia laitoksia vastaan. Hän ei koskaan nauttinut niin sanomattomasti kuin sellaisten tarkastusten aikana, jolloin hän piilotti pelosta tutisevia ala-ikäisiä porttolatyttöjä ja n.s. "siveitä rouvia" vaatesäiliöihin ja kellareihin, pakottaen käskevällä silmäyksellä muut tytöt vaikenemaan.

Kun viranomaiset tarkastajat olivat poistuneet, hyppeli hän ilosta, lyöden käsillään lanteitaan ja hänen toinen terve silmänsä kiilui silloin helvetinmoisen riemukkaana.

Erityisellä innolla Spizzari osteli ala-ikäisiä lapsia niitten epäinhimillisiltä vanhemmiltaan, joille hän maksoi niistä kuukausittain prosenttia; hän teki niitten lasten sukupuoli-elimiin kaikenlaisia julmia leikkauksia, laajensi niitä ja ompeli — ne kiinni, kun ne olivat rikki raastetut. Hän oli saavuttanut erityisen taidon koskemattomien valmistuksessa himoitsijain tyydytykseksi. Hän puoskaroi itse tyttöjensä sukupuolitauteja, salaten ne tarkastavalta lääkäriltä, hän riisti kasarmiinsa teljetyiltä tytöiltä tällä verukkeella kaikki rahat, aina viitaten lääkemaksujen suorittamispakkoon hänelle. Ne rahat hän antoi suosikkiensa tahi veljenpoikansa erään nuoren hulttion, jota hän melkein jumaloi, varastaa laukusta, jonka hän usein unohti, minne sattui.

Jos Spizzari oli hyvällä tuulella, ripusti hän puolialastomina talossa kuljeksivien tyttöjensä ylle kaikenlaisia koristeita, juottaen ne täyteen kahvilla, konjakilla ja makeisilla. — Tämän järjestelmän seuraus oli se, että nekin tytöt, jotka olivat olleet talossa Miladan aikana, nyt kehittyivät täydellisiksi lutkiksi ja hunsvoteiksi.

Vaikkakin neiti Miller oli ollut saita, niin pidettiin talossa tyttöjen kanssa säännöllistä kirjanpitoa, jonka kautta he tunsivat olevansa oikeutetut säännöllisesti nostamaan palkkansa, vaikkakin tuo luisui heti kaiken näköisten velkojen ja laskujen kautta uudelleen emännän taskuihin.

Spizzari riisti tytöiltä kaiken, jopa pienimmänkin juomarahan. Jos tytöt eivät suosiolla antaneet rahoja pois, pantiin toimeen ruumiintarkastus, huone- ja vuodetutkimus, kunnes raha löytyi.

Ne tytöt, jotka olivat tottuneet Miladan inhimilliseen kohteluun, tekivät vastarintaa, ärsyttivät uusia tulokkaita emäntää vastaan, ja yrittivät paeta, jota valpas talonmies ja vielä valppaampi rouva Bacher aina estivät. Kuitenkin rouva Spizzari katsoi olevansa pakoitettu lähettämään moiset "sopimattomat" ainekset valtansa rajan yli. Tällaisissa tapauksissa ilmestyi herra Stratti. Mikä oli hänen suhteensa Spizzariin, ei kukaan arvannut eikä kukaan uskaltanut yrittää ottaa siitä selkoa tahi vihjaistakaan ääneen. Häntä kutsuttiin talossa vain "luottamusmieheksi."

Herra Stratin ulkomuoto, napitettu, synkkä olemus, mustat, ohuet, kierretyt viikset, läpipistävät, pienet silmät ja ennen kaikkea virheetön seurustelupuku, jonka takin napinreijässä oli pieni silkkinauha, edellytti jotain yllä viitattua.

Usein iltapäivisin juoden tapansa mukaan kahvia tyttöjensä seurassa sanoi Spizzari viattomasti:

— Minä luulen, että herra Stratti tulee tänään taloon.

Silloin moni tyttö laski kauhussaan kahvikupin pois vaihtaen toisten kanssa kysyviä silmäyksiä… Kenenkä vuoro nyt tuli?

Useimmiten tuo arvoisa herra ilmestyi keskellä yötä taloon, jolloin vieraat melusivat ja ilakoivat. Hän hiipi tuomitun tytön luo, vei hänet huoneeseen, ollen muka tavallinen maksava vieras, ja kun tyttö oli pakosta pukeutunut, vei hän vapisevan tytön läpitunkemattomalla kasvojen ilmeellä pois talosta. —

Tosi asia oli, että hän tavallisesti kuljetti tyttöä ristiin rastiin kaupungilla, jonka kautta hän saattoi uhrinsa levottomaksi ja pyörälle päästään, sitten hän vei hänet asemalle, sanoi olevansa pakoitettu poistumaan tärkeitten tehtävien vuoksi, osti piletin, painoi tytön käteen jonkun markan, lähetti hänet toiseen kaupunkiin ja hävisi. — Punatalossa herätti tytön häviäminen kauhua. Sitä Spizzari käytti edukseen masentaakseen tyttöjen mielet.

Muutamia viikkoja sen jälkeen, kun Spizzari oli ostanut Punatalon, tapahtui siellä ikävä juttu, josta olisi ollut pahempia seurauksia, jos ei Spizzari olisi toiminut niin taitavasti. Rosinchen, tuo viaton seitsemäntoista vuotias Rosinchen, jonka St. Pöltenin leski oli virallisesti luovuttanut Spizzarille, oli viimeisiä Millerin aikuisia tyttöjä.

Menetettyään viimeisen toiveensa Mizziin, entiseen ystäväänsä, joka pian kohosi valtaan uuden järjestelmän vallitessa, rupesi Rosinchen sairaalloisen äkäisellä tavalla vastustamaan emäntänsä nöyrryttämisyrityksiä ja kidutuksia. Vielä vimmatummin hän raivosi, huomatessaan entisen ystävänsä, nykyisen rouvan kätyrin noita sikamaisuuksia edistävän. Tuo hiljainen maalaistyttö kiihoitti muutkin tytöt kapinaan, sanoen, että rouvalla ei ollut oikeutta teljetä heitä lukkojen taa tahi lyödä heitä, teki huutaen ja purren vastarintaa, kun neiti Irma kidutti häntä sydämettömine, pitkine sormineen. Siksi nopeasti pois karkoitettavan kohtalo rupesi häntä vähitellen lähenemään siveyspoliisin numero 311 haahmossa, — jota Stratti todellisuudessa oli, — ja jota Spizzari, kuin yllä on mainittu, käytti talonsa piruna.

Eräänä iltapäivänä ilmoitti Mizzi ilkkuvanärsyttävällä tavalla Rosinalle, että "luottamusmies" saapuisi illalla. Rosinan ei ollut kai vaikea arvata, kenen hän veisi mukanaan. — Tuon ennen jo hermostuneen, hirveitten mielikuvien vallassa olevan olennon aivoissa vakiintui ajatus, että Stratti veisi hänet kauheaan paikkaan ja heittäytyi hetkenä, jolloin kukaan ei sattunut häntä vahtimaan, tyttöjen "kasarmin" käytävä-ikkunasta pihalle.

Spizzari juoksi heti poliisikamariin. Hän ilmoitti asian itkien ja vannoen, vakuutti olevansa syytön ja että jo Miller oli häntä varoittanut "hullun Rosinan" suhteen, mutta hänellä ei ollut ollut, Herra nähköön, "sisua" ajaa tyttö pois. — Tänään piti tytön lähteä talosta. Rahaa hän oli saanut ja hyvän vaatevaraston: kuusi paitaa, kuusi paria alushousuja, kolme korsettia ja kaksi silkkipukua. — Herrat olkoot hyvät ja kysykööt konstaapelilta numero 311, joka oli ollut läsnä ja hämmästynyt, kun tyttö oli ihan hullu, kun piti matkustaa… Hänen tytöillään ei ollut syytä epätoivoon.

Kun vuosia talossa käynyt lääkäri antoi kovin pitkälle kehittyneen hermostumisen todistuksen, niin asia painettiin hiljaisuuteen.

Spizzari oli sydämessään oikein iloinen, että tuo "Millerin aikuinen" viimeinen kapinoitsija oli nyt poistettu hänen niskoiltaan. Uusia sai kyllin.

Kuuluisa rouva Bacher hiiviskeli paikanvälitystoimistoissa ja rautatienasemilla, tuoden ryöstöretkiltään enemmän saalista, kuin mitä talossa voitiin käyttää. —

Kun rouva Bacher oli "kovin" väsynyt, istui hän tuolille kutomaan sukkaa, toisen kerroksen tyttökasarmin käytävän ovelle. Siten hän saattoi vahtia, ett'ei yksikään tyttö päässyt mihinkään yksin kulkemaan ja saamaan ulkona selkkauksia aikaan.

Oh, rouva Bacher oli käytännöllinen nainen! Kun Milada saapui Punataloon, vallitsi siellä tavanmukainen iltapäivähiljaisuus.

Syötyään oli rouva Bacher teljennyt tytöt "kasarmiin." Siellä ne nyt nukkuivat.

Talossa oli kymmenen tyttöä palveluksessa. Ne nukkuivat kahdessa huoneessa, joissa oli viisi vuodetta kummassakin. Ikkunat olivat suljetut. Ikkunalukot olivat kovin ylhäällä.

Tyttöjen nukkuessa sikeästi, oli Bacherilla ainoa tilaisuus tuuletuttaa huoneet siten, että aukasi ovet vaan käytävään ja käytävän ylä-ikkunan laskeakseen "raitista ilmaa."

Nytkin Bacher tuuletutti huoneita. Sen lisäksi tuo aina varovainen vahti oli tilannut käytävään talonmiehen, joka muka siinä hommasi jotain, kunnes tuuletus oli toimitettu.

Spizzari itse kuljetti Miladan häntä varten varattuun suojaan, joka oli kasarmin vieressä ja jossa olivat Miladan ennen käyttämät huonekalut.

— Olkaa kuin kotonanne, sanoi Spizzari äidillisellä äänellä.

Sitten hän näytti ylpeänä entiselle taloudenhoitajattarelle taloaan.

Ensi kerroksessa oli salin vieressä kaksi tavallisen hienosti sisustettua turkkilaista huonetta. Sen yhteydessä oli pieni suoja, johon johti öljymaalaukseen peitetty sala-ovi.

Spizzari painoi koneiston nappulaa salaperäisesti vilkuttaen tervettä silmäänsä ja Milada näki pian ihmeekseen erikoisen komean huoneen, jossa neiti Irma istui valkaten innokkaana kynsiään ja heti kumartui sirosti sisään astuvalle.

Sohvalla makasi laiha ehkä kaksitoista vuotias tyttö vaaleanpunanen paita vaan yllä…

— Kuka tuo on, kysyi Milada korottaen kulmakarvojaan…

— Se on Lisl… Te ette usko, miten tuolla tytöllä saa rahaa… Ei kukaan hätyytä minua hänen tähtensä. Isä kyllä joskus hakee rahaa. — Ja sitte se krenaa — joka kerta, kun tulee taloon — se hamppari! — Onko tyttö nyt siivompi, kysyi Spizzari kääntyen suosikkinsa puoleen.

— Hävytön se on, senkin heiskale, vastasi suosikki sättien.

— Pitää käyttää kuria kasvattaessaan, mutisi Spizzari vilaisten pikku Lisliin, jonka punaisiksi maalatut lapsenkasvot vavahtivat unessa tuon katseen vaikutuksesta.

— Huone on oikeastaan pelihuone, selitti Spizzari, mutta nyt pidän tyttöä siinä, — ensiksi herrat pitävät salaperäisyydestä, toiseksi, ei isä saa häntä käsiinsä, kun taloon tulee, tuo juopporenttu. Tappelevat ne kumminkin keskenään. Kysykää te, mitä tuo roskakansa oikein haluaa.

Spizzari kuljetti Miladaa edelleen.

Ensi kerroksessa oli kaikella mielikuvituksen keksimällä loistolla sisustettu nukkuma- sekä kylpyhuone, jonka vieressä oli jono huoneita, joita sisustuksen mukaan sanottiin punaseksi, keltaseksi tahi siniseksi saliksi.

Näissä huoneissa ei asuttu. Niissä otettiin vaan miehiä vastaan. Alhaalla Spizzari itse asui. Hänen huoneensa vieressä oli kaksi vaatesäiliötä, jonka suuriin kaappeihin "neitien" vaatteet olivat piiloitetut. Neideillä oli vaan hallussa se, joka ruumista peitti, silkkipaita ja suora esiliina, joka kylminä vuodenaikoina oli yötakin tapainen. Vaieten pani Milada tuon seikan mieleensä.

— Ovatko tytöt tyytyväisiä oloonsa noissa yläkerroksen kahdessa huoneessa, kysyi Milada, — eivätkö ne tee vastusta?

— Mitäh? — Eikö heidän ole hyvä olla? He mellastavat, nauravat ja puhuvat keskenään pötyä. Onhan se parempi kuin, että jokaisella olisi oma huoneensa, kun mikäkin loukko. He tulevat tänne alas syömään ja juomaan kahvia, — heidän elämänsä on kuin silkkiä.

— Kerjäläisinä! — Miks'ei! — Tehdä vastarintaa! Uskokaa, lapseni, kyllä minä otan heistä kapinahalun pois. —

Kyllä Milada sai seuraavassa nähdä tuon lauseen totuudenmukaisuuden.

Kaksi tuntia myöhemmin Bacher pudisteli neidit heräksiin, sitten hän toi noille haukotteleville vettä ja pesusienen, joudutti ja hoputti heitä kiirehtimään, sillä tuo rikas "neiti taloudenhoitaja" oli alhaalla juomassa kahvia.

— Menkää hiiteen ylistyksinenne! — Minä tunnen hänet paremmin kuin te, sanoi Mizzi, — minä en häneen innostu. Hän pitää yhtä vanhan Brennerin kanssa, tuon sian, joka on mätä kuin vanha raato.

— Hänellä on rahaa, toisti Bacher heiluttaen päätään.

Salissa Spizzari istui kuuman kaminan ääressä, jonka edessä oli pöytä kahvivehkeineen.

Rouva valmisti itse juotavan hyvin huolellisesti, vetäen kuppeihin kaataessaan hienon, huumaavan kahvin tuoksun sieraimiinsa.

Milada istui ikkunan ääressä katsellen surumielisenä vihmovaa sadetta…

Häntä vastapäätä melkein alastomana sääret sinisinä istui Lisl nojatuolissa nakertaen kaakunpalasta.

Puoleksi tuttavallisesti, melkein röyhkeänä tarkasti Lisl "tuota pitkää hongankolistajaa", joksi hän heti nimitti Miladan ajatuksissaan. Kuuluiko tuokin tähän ammattiin, tuo? — Tahi mitäh? — Noh, eihän hänestä mitään sen pahempaa voinut sanoa. — Spizzari oli kai iloinen saatuaan hänet taloonsa; — jos vaan tarvittiin, — voisi hän olla — yhdeksikkönä!! [Tarkoittaa sukupuolisuhdetta, jossa nainen antautuu miehelle suulla.] — Ja se tuotti jotain se.

Neidit tulivat saliin. — Ne olivat kehnosti maalatut, unen pöppörässä ja vapisivat. Hiukset olivat kierretyt käherryslaitteisiin, siivomatta ja järjestämättömät, nauhalla osaksi kasatut.

Johanna oli suunnattoman suuri, pellavatukkainen olijo, joka oli käärinyt paitansa ympäri turkkilaisen shaalin, jonka kulman hän painoi poskeensa. Hänellä oli hermosärky päässä ja hän polki tuskissaan jalkaa lattiaan.

— Hillitse itseäsi, lapsi, sanoi Spizzari kylmäkiskoisena. Milada tarkasti tuntijan katseella ovesta saapuvia.

Ne olivat loppuun ajettuja, rääkättyjä naisia, jotka tarkastivat jokaista vierasta epäilevin röyhkein katsein ja sitten välinpitämättöminä istuivat huoaten.

Sellaisia olentoja ei Punatalossa ollut vielä koskaan nähty. Ehkä jokin niistä näytti keinotekoisessa valossa hyvin koristettuna ja tukka käherrettynä, nuoremmalta, virkeämmältä, ehkä viehättävältäkin, mutta sellaisina kuin ne nyt istuivat siinä haukotellen ja äreinä, kinaten keskenään pistopuhein, nauraen kimakasti ja kiusotellen pilkaten Lisiin laihoja, sinisiä sääriä, joka vastasi rivoilla sanoilla — tuossa ympäristössä, joka oli niin toivottoman kolkko, he tekivät ilottomimman ja kurjimman vaikutuksen minkä kuvitella saattoi.

Todella miellyttävä oli tuossa joukossa ainoastaan neiti Irma, joka oli puettu vihreään silkkiseen aamupukuun, hiukset suurina aaltoina, kasvot hienosti puuteroidut ja vilkkaat, niin ett'ei niissä näkynyt väsymyksen tuottamaa velttouden merkkiä.

Hän ja Winkler, suuri, mustalaisnaamainen, viekkaan näköinen tyttö, jonka pää oli täynnään mustia, villejä kiharoita, olivat kahdentoistavuotiaan Lisiin kanssa talon vetovoima.

Lisl hangotteli kuitenkin usein vastaan, siksi häntä täytyi saada tottumaan talon tapoihin lyönneillä ja töyttäyksillä.

Mutta Winkler ja Irma osasivat jo pitää tuota heiskaletta kurissa.

Jos herroja tuli saliin, niin Lisl iski mitä häikäilemättömimmällä tavalla heihin ja melkein puri, jos herrat halusivat toisia. Hän tahtoi elää kaikkien kanssa — hän tahtoi yksin täyttää heidän tarpeensa.

— Sellainen heiskale se on, kertoi Irma huokaillen Miladalle.

Rouva tarjosi kahvia kahdelle tytölle, joilla oli turvonneet kasvot ja punatukka. He kiittivät kahvista suudellen Spizzarin käsivartta. — — Nuo molemmat olennot olivat kauan eläneet ilman katon suojaa. — Ne olivat vanhat, kaupungissa tunnetut katutytöt, jotka eivät kelvanneet edes Praterpuiston "työhön" eivätkä tienneet, rupeaisivatko torimyyjättäreiksi tahi julkisten hyyskien vahdeiksi. Ne värjäsivät viimeisillä kolikoillaan tukkansa tulipunaseksi ja lupasivat, kun Bacher sai heidät käsiinsä, suostua suorittamaan mitä sikamaisuuksia vaan herrat vaativat.

Spizzari käytti heitä peilihuoneessa niin kutsutuissa "näytännöissä", paheitten ja luonnottomuuksien ilettävimpiä ilmiöitä, joita ei kukaan kauan kestänyt.

Noitten tyttöjen nimi oli Anatola ja Kora, olivat muka kreolilaisia [neekerien ja espanjalaisten sekarotua]. He värjäsivät kyntensä punasiksi ja istuivat lattiamatolle jalat ristiin ruumiinsa alla.

— Missä on Jultsch; kysyi Spizzari, — minua ihan peloittaa, jos jokin ei ole näkyvissä.

— Hän nukkuu kai, sanoi Keller, jonka ruumis oli vialloinen ja jolla olivat kapeat lapsenkasvot.

Keller oli tuskin nousseena lapsivuoteeltaan jo antautunut porttola-elämään, hän yski sekä kärsi kouristustautia, mutta siitä huolimatta hän yritti parhaitten voimiensa mukaan tyydyttää herroja, sillä Spizzari maksoi kuukausimaksun hänen pienestä Milistään.

Niin sairas, kuin hän nyt oli, ei hän olisi mitenkään saanut antautua miehille.

— Tänään ei ole saanut minuuttiakaan nukkua, sanoi Johanna äkäisenä… Hän hyökkäsi raa'asti kreolilaisnaisten kimppuun heidän voidellessaan jalkojaan hajuvedellä — antavatko nuo naudat kenellekkään rauhaa, — tanssivat koko yön niitten unkarilaishonkkien kanssa, jotka olivat heidän kimpussaan.

— Suututtaako, kun eivät välitä sinusta, — ärsytteli kreolilainen virnistellen.

Vihasta vihreänä sähähti Johanna:

— En välittäisi unkarilaisista rosvoista!

— Mutta minusta he pitäisivät, eikö niin? — Vaan minusta! — Mutta minä olen sanonut, ett'en välittäisi heistä, vaikk'en ikinä miestä saisi — rakas mamma? Lisl viskasi nuo lauseet ärsyttääkseen kreolilaisia.

— Juo sinä kahvia, äläkä aina pirstaa, sanoi Spizzari suopeana.

— Se on ennemmin totta, kuin että sanotte isälle, että minä annan vähemmästä kuin sadasta guldenista, intti Lisl.

— Suus kiinni, heilakka, sanoi Irma, iskien häneen nyrkillään.

— Herra Jumala siunatkoon — kuinka repii päästä, vaikeroi Johanna kääriytyen shaaliinsa.

— Koko talo haisee kamfertille, sanoi Anatola viuhtoen vimmatusti.

— Noh, mutta missä on Jultsch, — sen minä sanon. — Rakas rouva Bacher, missä on Jultsch?

— Minä menen noutamaan hänet. Saanko hänen huoneensa avaimen, — sanoi Kora palvelusintoisena.

— Minä menen sinne itse, esti Bacher epäluuloisena, — hän nukkuu tietysti, armollinen rouva, kuin selkäänsä saanut ja kuollut.

— Hän ei ole tottunut tähän järkiperäiseen elämään, sanoi Spizzari vilaisten majesteetillisena seuraansa — lämmittäkää kahvi hänelle!

Bacher meni ovesta ulos. Ovella hän sattui laihan, kalpean henkilön kanssa yhteen, jonka lasimaiset silmät lensivät ympäri salia.

— Eikö kukaan herra ole vielä saapunut, kysyi tulija käheällä äänellä.

Kukaan ei vastannut. Vastatullut istui hajamielisenä riisumatta vilttihattuaan värittömän rusahtavan tukan peittämästä päästään.

Samassa talonmies soitti.

Irma nousi seisomaan vastaanottaakseen vieraita, huutaen sitte tytöt yksitellen luokseen.

— Lisl — Johanna — Winkler —

— Armollinen rouva, peilihuoneeseen tarvitaan neitejä.

Spizzari nousi itse seisomaan viitaten kreolilaisille ja hävisi niitten seurassa. Näkyi, että liike menestyi. Koko talo elpyi. Ovissa kuljettiin, lasit ja lautaset helisivät, paljain jaloin juostiin käytävissä.

Keuhkotautisen näköinen sisäkkö, piirteet lakastuneet ja silmät tuijottavan ulkonevat toi saliin kantamuksen puhtaita silkkipaitoja.

Kainostelematta riisuutuivat naiset vaihtaakseen paidan rouva Bacherin avustamina, aukasivat käherryssiteensä, kiinnittivät hiuksensa kiemuroihin, maalasivat poskensa punasiksi sminkillä, jota oli ikkunan laudalla ja iltavaatetus oli täysikuntoinen.

Kora palasi teirenpilkkuisen pitkän pojan seurassa, jota sanottiin "Pystan serkuksi", ja joka tervehti Spizzaria kovin tuttavallisesti ja laskeutui loikomaan matolle hyvin mukavaan asemaan.

— Minä olen tilannut oike kultalinun, yhdekseltä hen tulee tekemään konstejaan, Betyari, sanoi hän kaikkein kamalimmalla saksan murteella, nipistäen Lislin paljaita sääriä, niin että tämä kirkui kiukusta.

Lisl oli saapunut saliin nuoren hienosti puetun jaappanilaisen seurassa, ja hän puolusti ylpeänä saalistaan toisten tyttöjen lähetessä tuttavallisesti, sillä ne haistivat miehestä koituvan kaikkien kultalähde.

Jaappanilainen tilasi samppanjaa ja Lisl lensi ihastuneena hänen kaulaansa ja hyväili häntä sanoen… Aime (rakastan) sinua, — aimer (rakastaa) — tälle jaappanilainen hymyili surullisesti silitellen tytön pyöreää pikku naamaa.

Äskeinen sairaalta näyttävä nainen, jolla oli vilttihattu ja katupuku yllään, lykkäsi tuolin, jolla hän istui Pystan serkun viereen merkillisillä houkuttelevilla liikkeillä, tarttui hänen käteensä, suuteli sitä kuiskaten hänelle vähän perästä jotain, hymyillen ruskeine hampaineen.

Suomatta naiselle silmäystäkään poltteli Pystan hänen paperossejaan, joita nainen anteliaasti hänelle tarjosi.

Aivan taudin runtelemana oli tämä niitä syvästi säälittäviä naisia, joita sammumaton, likainen himo ajaa porttolaan.

Koska nainen oli varakas, ei poliisi kiinnittänyt häneen huomiotansa, koska vielä suurkaupungin roskaväkikään ei hänestä huolinut. Joku alaikäinen poika tahi matkustavainen lankesi joskus hänen pyydyksiinsä.

Nyt hän kävi, maksaen korkeaa sisäänpääsymaksua, Spizzarin salissa, vaikka tarkka emäntä ei häntä juuri suosinut, karkoittaen hänet usein pois.

Joka kerta kun "kreolilaiset" palasivat, asettui onneton olento odotus-asentoon.

— Eikö kukaan kysy minun perääni, sanoi hän rukoillen käheällä äänellä Spizzarin kulkiessa ohi.

Jaappanilainen mässäsi erään pöydän ääressä Lisiin kanssa, joka alituiseen penkoi hänen taskujaan etsien kultarahoja…

— Katsokaa, näin meillä nyt eletään, ylvästeli Mizzi Miladalle, joka oli istunut kaksi tuntia ikkunan ääressä liikkumatta minnekään. — Mutta tämä ei ole vielä mitään… Vartokaa, kunnes Rudi saapuu ja sali on täynnään väkeä.

— Kyllä neiti Milada on nähnyt tällaista, sanoi Spizzari vaatimattomasti.

— Sellaista kulttimammaa ei ole kellään kuin on meillä.

— Katsokaa, tuo keltainen sarvikuono, uskoo sen todeksi, huusi äkkiä Lisl taputtaen käsiään…

Sitten hän hyökkäsi jaappanilaisen kimppuun yrittäen vetää häntä tuolilta… Mutta jaappanilaisen kasvot olivat ihan kivettyneet.

Yhdellä heitolla työnsi hän tytön luotaan. — Kuulkaa, Nelly, sanoi hän puhtaalla saksan kielellä, ajakaa tuo naasakka talostanne. — Hän ei huvita ketään. — Minua ette saa enää nähdä täällä ettekä Xaniroffia… Hän heitti sadan markan setelin pöydälle ja meni ulos ovesta Irman seuratessaan häntä hämmästyneenä.

Hän oli talon paraampia vieraita.

— Enkö ole käskenyt sinun tyyrätä sakramenskattua lerviäsi, sai Spizzari sanotuksi. Jahka isäsi tulee, sinä emäsika! — — — Nyt ei kukaan enää välitä peilihuoneen "näytännöistä", sanoi Irma, joka palasi toivottomalla kasvojenilmeellä, hän ei tule takaisin. — Kora ja Anatola rupesivat ulvomaan raivosta, sillä heidän tulevaisuuden toiveensa olivat murskautuneet. —

— En tiennyt, että hän — osasi — saksaa, rääkkyi Lisl polvistuneena…

— Mene, heiskale, — sinä tiesit sen hyvin, sätti Irma iskien Lisliin.

— Vie se pois, kähisi Spizzari raivossaan, muuten tapan sen saatanan…

Taloudenhoitaja tarttui vonkuvaan lapseen, laahaten ulos ovesta hänet, joka potki ja puri toisten nauraessa.

Siitä sydäntä särkevästä vaikeroimisesta, joka sitten kuului, saattoi arvata, että tuomion toimeenpaneminen oli perinpohjainen.

Lempeällä neiti Irmalla olivat pitkät, laihat, julmat sormet.

Kello oli yhdeksän illalla. — Rouva Bacher hiipi pahoillaan poikki käytävän avaten kasarmin oven…

— Neiti Julia, Juu-li-a, huusi hän sinne.

— Oi herra jess, se nukkuu kuin pölkky kahdesta tähän asti. — Hän kiersi valonappulan ja meni ihmetellen vuoteen ääreen.

— Luonnollisesti se kuorsaa poikittain sängyssä, kädet peitteen alla, — ei saa millään heräämään, — todisti hän. — Julian suu oli auki, myöhästynyt kärpänen istui helakanpunasella, terveellä poskella, se veti koipeensa sitä maalia, joka sulaneena oli kasaantunut valkoisiin viivoihin nenän juureen.

Bacher löi kätensä yhteen, alkaen suljetuin huulin nauraa. Ivallinen kavala ilme oli hänen kasvoissaan.

— Sellainen lihamöhkäle, ajatteli hän.

— Julia, Julia, neiti Juu-li-aa. —

Ja laihoilla nyrkeillään rupesi hän takomaan nukkuvan rintaa…

— Oli sekin Spizzarin päähänpisto, ajatteli hän vihdoin itsekseen, että hakee ihmisen maalta! — Oli senkin karjapiika paljasta lihaa…

Jultsch rupesi haukotellen heräämään. Autuaana ja aavistamatta pahaa, kuin ollen kotonaan ja kuin kuullessaan kukon kiekuvan aamuhämärässä ja tuntiessaan viileän aamuilman hengähdyksen, levitti hän käsivartensa haudaten pörröisen kultakutripäänsä syvään pehmeisiin patjoihin.

Se syvä haukotus, joka ihan porisi rinnassa, ei tahtonut päättyä.

Bacherin kuiva nyrkki tarttui hänen rantimeensa ja repi hänet ylös.

Jultsch lopetti haukotuksensa ja kärsivä ilme välähti verevissä kasvoissa… Raskaina ja sameina alkoivat aivot toimia.

— Odottakaa, kun rouva saa tietää tämän! — Minä olen valehdellut, että te olette jo aikoja sitten ollut sinisessä salissa… Tiedättekö, että tuollaista unikekoa en ole nähnyt eläissäni.

— Jessus, en minä voi sitä enää tehdä, sanoi Julia nousten istumaan, — minusta on niin hassua tehdä sellaista…

Julia nojasi päätään käsiinsä, vaaleanpunanen silkkipaita liukui olkapäiltä paljastaen valkoisen nuorekkaasti täyteliään vartalon.

Hänen maalaisilman ruskettama kaulansa oli vahva ja kireä, johon liittyi pyöreä talonpoikaistytön pää lasikirkkaine silmineen. Hänen vaalea, lyhyt, ei juuri paksu tukkansa kiertyi päässä villeinä kakkaroina, jotka eivät soveltuneet ollenkaan kasvojen terveenluonnolliseen ilmeeseen. Tuo tukka oli vähä aika sitten ollut palmikoitu sileään, piukkaan lettiin, joka oli ollut kierretty pään ympäri kuin kunniaseppele…

— Nouskaa, minä sanon, että rouva on jo muutenkin raivossaan. Juuri äsken he ottivat kiinni ja hakkasivat Lisliä…

Bacherin silmät välähtivät.

— Tuolla alhaalla istuu vieras neiti, joka on rikas. Niin on minulle kerrottu, sen jälkeen minä… Bacher katkasi puheensa. — Peskää itsenne, Julia, suorikaa tukkanne, tuossa ovat puhtaat vaatteet. Sinisessä salissa minä odotan teitä. Joutukaa, talo on täynnään vieraita.

Bacher poistui. Pää raskaana tuijotti Jultsch hänen peräänsä.

Bacherin sanat olivat surisseet hänen korvissaan kuin suuret pörräävät kärpäset. Hän koetti vapautua niitten vaikutuksesta, hän kurotti kätensä, hän painoi päänsä seinää vastaan. Mutta ei auttanut, ne surisivat vielä tuossa, ne lähestyivät joka taholta, pakkautuivat puremaan… Hänen piti nousta vuoteeltaan, siivoa se, kaunistaa itsensä, pukeutua, mennä alas ja siellä… Sinisessä salissa odotti vanha herra… Se oli hirveätä se, johon hänen piti siellä suostua… Oven takana seisoi Irma, ja jos Jultsch pani herran vaatimuksia vastaan, niin hänen kävi kuin silloin, jolloin he pieksivät häntä, Irma ja Winkler…

Oi, hyvä Jumala, hyvä Jumala, parempi olisi olla kuollut, virua hukkuneena jääkylmässä myllyjoessa, ja joutua myllyn rattaisiin!…

Jultsch nousi seisomaan, pesi kasvonsa ja kätensä, jääden istumaan poskimaalivehkeet kädessä ja kasvot avuttoman onnettomina peilin eteen.

— Hyvä Jumala! Hyvä Jumala! — Rakas taivaallinen isä! — Nyt alkoi taas tuo loppumattomalta tuntuva yö, levottomuus, melu, kirkunta, nauru, rouvan kurinpito. Rouva huusi ja tuuppasi, vaati tekemään yhtä ja toista, opetti sanomaan asioita, joita hänen piti sanoa herroille, vaikka olivat sulaa valhetta… Aina aamukoittoon asti tapahtui jotain kiusallista, josta hän turmeltumattomine maalaisluonteineen yritti kaikin tarmoin vapautua.

— Hän käsitti kyllä, miksi hänet tahdottiin täällä kehittää.

— Hänen piti oppia miellyttämään tuollaista miesraatoa, joka odotti tuossa saadakseen… Hän ei jaksanut ajatella enempää. Inho kuristi hänen kurkkuaan.

— Hän oli ollut talossa ainoastaan kahdeksan päivää, ja ne päivät olivat tuntuneet pitkiltä kuin vuodet… Jos hän tekisi suoraa vastarintaa kuin alussa, niin toiset hyökkäisivät hänen kimppuunsa, lyöden kuin silloin, jolloin hän yritti paeta.

— Oi, Herra taivaallinen isä, hän ei voinut millään mailman keinolla pelastua tästä… Kaikki nauroivat hänelle ja laskivat pilaa hänen kustannuksellaan. Ja isä! Isäkin oli hänet tänne sysännyt… Isä himoitsi rahaa… Olihan Jultsch ollut aina herttainen kotona, varsinkin silloin kun oli tarjoilijattarena "Jumalan silmän" kapakassa. Mutta isä ei tyytynyt "Jumalan silmän" juomarahoihin. Kaupunkiin piti hänen tyttärensä lähteä; noin komea ihminen, kuin mikä tytär oli, se ansaitsee siellä enemmän, — niin puhui isä aina… Vanhalle isällesi pitää sinun hankkia paremmat päivät!

— Niin! — Kerran tuli Bacherin tytär, joka kulki myömässä esiliinoja ja puseroita kylään, ja tämä kertoi merkillisiä asioita hienosta paikasta, mihin hän voisi heti toimittaa kauniin Jultschin…

Jultsch peitti silmänsä oikealla käsivarrellaan ja kyyneleitä valui hänen kasvoilleen.

— Voi bbb, — voi bbb, hän yritti väkisin niellä sen kouristuksen, joka tukki hänen kurkkunsa. — Voi bbb, — voi bbb, mutta se ei onnistunut, tunne pursui ylivaltaisena ja täydellisen epätoivon vallassa, avuttomana, välittämättä enää seurauksesta istui hän sänkyynsä parkuen hillittömästi.

Käytävän ovi narahti… Bacher kai tuli, — tahi peräti rouva. — Julia ei katsahtanut ylöspäin.

— Taivaallinen isä laupias, nyyhki hän sisimmässään, armahda minua, anna maan minut niellä…

Kauhusta hänen käsivartensa hervahtivat alas. — Jeesus Maaria, laupias Vapahtaja, — kuka tuo vielä oli? — Hän ei ollut tuota vielä nähnyt… Mitä se taas vaati?… Julia oli niin peloissaan, että joka tuntematon tapaus sai hänet hirmun valtaan.

Vieras nainen seisoi tuossa tarkastaen häntä.

— Herrajee tällaista komentoa! — Noh niin, ja keskellä kaikkea istuu yksi ja parkuu. — Milada katsahti päätään pudistaen ympäri huonetta.

— Siivokaa ensin vuoteenne, käski Milada osoittaen peitettä, joka oli lattialla.

— Yritinhän sitä jo, sanot Julia nousten seisomaan.

Milada katsoi kelloaan. — Kello on jo yhdeksän illalla, ja te ette ole edes puettu! Näinkö täällä nyt eletään?

— Joudu, tyttö, tee jotain, parkuminen ei auta.

Miladan äänen painossa oli jotain, joka pelotti uudelleen Julian.

Vastaamatta purskahti hän taas itkuun.

— Voi bbb, — voi bbb, — voi…

— Noh, mutta ole nyt hiljaa! Kokoa hynttyysi ja paitasi! — Onko teillä etikkaa? — Kasvosi ovat ihan turvoksissa, — näin et voi mennä alas. Odota!

Milada meni ulos palaten matkalaukkuineen. Pullosta hän pudotti muutamia pisaroita pesuveteen, jonka Jultsch oli sillä aikaa vaihtanut.

— Noh, ja nyt sinä pukeudut nopeasti… Kampaa tukkasi… Aina pitää täyttää tärkein tehtävä ensin elämässä… Älä tee noin! Älä kierrä tukkaasi kiemuroihin. — Letitä tukkasi kuin tavallisesti ja järjestä se entiseen tapaasi. — Noitten harmaitten silmien vaikutuksesta Joltsch pukeutui pian. Hän korjasi tukkansa, palmikoi sen ja kiersi palmikon pyöreän päänsä ympäri. Ensi kerran Punatalossa ollessaan oli Jultsch kammattu: kuin kotonaan. — Mutta enhän voi olla näin talonpoikaisen näköinen, kuiskasi hän puoliääneen kyynelten tihkuessa esiin.

— Hyvä on näin, vastasi Milada lyhyesti.

— Pitää vielä maalata poskiaan.

— Mitä vielä! Olet punanen kuin rapu… Maalaistyttökö olet, — rakkaani?

— Gross-Ödingin metsäkulmalta, vastasi Jultsch ilon tuikkeen välähdellessä alakuloisissa kasvoissa.

— Onko sinulla vanhemmat elossa?

— Isä on vaan.

— Vai niin… Mikä sinut on tänne johtanut?

Tuo komea likka painoi päänsä alas ja muutti jalkojaan…

— Minulle voit olla avomielinen. Minä olen elänyt kauan tällaisessa paikassa… Tunnen kaikki, mitä sellaisissa tapahtuu… Oletko täällä suosiolla, niinkö?

Julian silmät täyttyivät taas, mutta hän yritti uljaana vastata neidille.

— Minä pelkään täällä.

— Eikö elämä täällä miellytä?

Siniset silmät tekivät kiihkeän kieltävän liikkeen.

— Onko sinulla ikävä kotiin?

— Ei sitäkään…

— Noh, mikä sinua ahdistaa?

— Minä pelkään, kuiski Jultsch vääntäen käsiään, Minä tunnen kauhua ja kammoa! —

— Et sinä siitä kuole!… Hillitse vaan itseäsi! Pitää tottua kaikkeen. Onko rouva tiukka?

— Ei sitäkään…

— Kiusaavatko neidit sinua?

— Ei niin pahasti…

— Miksi siis pelkäät niin kovasti? Oletko tehnyt jotain pahaa?

Jultsch oli niin totinen, kuin seisoisi hän rippi-isänsä edessä. — Minä kauhistun kaikkea, — minä kauhistun niin! — sanoi Jultsch pois suunniltaan. — Ei tämä ole oikea teko, että minusta tehdään tällainen… Mitä he minusta tahtovat? — Miten minun lopuksi käy? — Hänen äänensä kiristyi pelosta ja samalla hän pelkäsi niin kovin, että oli sanonut liikaa, jotta hän rupesi vapisemaan. — Älkää tehkö minulle pahaa, rukoili hän, astuen pari askelta taaksepäin.

Kummallinen ilme kuvastui Miladan kasvoissa. Silmien alla oleva kalpea, pingoittunut iho, jonka näkee vain sellaisilla ihmisillä, jotka ovat kärsineet paljon ja kauan, rupesi hiljaa väräjämään uurtuen. Julian punakat, tuskaantuneen näköiset kasvot kaikkoontuivat hänen silmistään. Sijaan tulivat paljon tutummat, jotka syrjäyttivät nämät vieraammat. Ne olivat Binen, Bine Michalin kasvot! —

Ole hyvä tälle avuttomalle tytölle, kolkutti Miladan omaatuntoa… Hän ei kelpaa toteuttamaan sinun omia suunnitelmiasi, mutta hän voi täyttää hyvin oman elämänsä tarkoituksen. Korvaa se, mikä on häntä vastaan rikottu.

— Nyt minun täytyy mennä alas, muuten rouva ihan tulee hulluksi vihasta. —

Neiti ei kuullut mitään; hän seisoi tuossa vaan töllistäen eteensä.

— Kello kymmeneltä tulee herra siniseen saliin, — sanoi Jultsch äänekkäämmin, — minun täytyy mennä alas.

Milada sanoi nopeasti mutta hillitysti:

— Kuule, Julia… Sinun ei tarvitse huolehtia enää itsestäsi… — Sinulle ei tule tapahtumaan mitään pahaa. Minä lupaan sen sinulle. Sinä pääset pois täältä…

Jultsch vaipui melkein polvilleen.

— Voi, neiti kulta, neiti kulta!… Heti sen jälkeen hän huusi: — Mutta mitä isä sanoi? — Rouva maksaa hänelle… Lopulta isä lähettää minut takaisin…

— Sinä pääset palvelemaan minun luokseni. Siitä rahasta voit lähettää isälle… Mutta pysy hiljaa äläkä lörpöttele siitä mitään…

Kirkas onnenvälke heijastui Julian sinisenkiiltävistä silmistä.

— Oliko tuo tyttö — portto?

— Lapsihan hän oli, joka nauroi ja itki. Hän ei ollut vielä turmeltunut…

— Noh, eteenpäin! Mene alas saliin…

Milada työnsi hänet hiljaa ovesta kuunnellen hetken hänen lujia, tömisevien askeleittensa ääntä.

Sitten hän poistui nopeasti ja aivan huomaamatta "tyttökasarmista."

* * * * *

Viikko kului. Milada oleskeli yhä Punatalossa sivultakatsojana.

Hän haki Karlan käsiinsä ja sai Karlalta kuulla Rosinan kauhean kuoleman aina yksityisseikkoja myöten. Hän oli myös nähnyt pikku Fanchonin.

Se tapahtui myöhään illalla. Fanchon seisoi puettuna vaaleanpunaisiin trikoihin ja helyhameisiin jonkinlaisen kojun edustalla reklaamina houkutellen yleisöä. Hän teki liikkeitä, pitäen käsivarrellaan pientä harmaata kyyhkystä, joka oli höyhennetty ja laiha kuin Fanni itsekin. Milada pyysi hänen tulemaan mukaansa vuoristoon, mutta Fanni pani kauhulla sitä vastaan. — Oli lauantaipäivä jolloin Punatalon elämä oli tavallisesti meluavampaa ja villimpää kuin muulloin. —

Mutta tänään tuntui siltä kuin ei olisi päästy oikeaan tunnelmaan; edeltäpuolenpäivän vihmoi mieltä painostava syksysade, joka ajoi tytöt "kasarmiin" vilusta kyhjöttämään yhdessä kasassa. Irmalla oli ankara päänkivistys, jonka takia hän makasi avuttomana "pelihuoneessa" voimatta itseään liikahtaa, voimatta pitää edes ulvovaa Lisliä kurissa. Lisl oli taas saanut juopuneelta isältään julman selkäsaunan eri vastaanharaamisista. Nyt Lisl vannoi äkämystyneensä, että hänet saa ennen lahdata, ennenkuin hän enää menee salonkiin. —

Spizzarin sappi kiehui erästä naapuria vastaan, joka Lislin rääkkäämisen johdosta oli huutanut rappukäytävästään, että Spizzarin talosta kuuluva ainainen voivottaminen ei tunnu niin tyytyväisyyden ilmiöltä kuin Spizzarin oma persoona, — ja että tullaan pitämään huolta siitä, — että tuo "lihapuoti" kerran kunnollisesti savustetaan. — Lyhyesti, näytti hyvin mahdottomalta saada talossa vallitsevan alakuloisuuden synkistyttämät tyttöjen mielet ammattimaisen hilpeiksi ja innokkaiksi.

Kello kolmelta selkeni taivas, ja Spizzarikin sai uutta intoa; hän käski portinvahdinrouvan tilata kaksi ajuria, kutsui tytöt luokseen, ripusti niitten ylle helyjä ja läksi niitten kanssa leivoskauppaan kuten aina, jolloin hän luuli menettelynsä niitten suhteen synnyttäneen naapuristossa pahaa verta.

Koska Lisliä ei uskallettu ottaa mukaan, sillä hänen ala-ikäisyytensä olisi herättänyt huomiota, täytyi hänen jäädä kotiin. Sulkeutumisensa korvattiin laatikollisella suklaatia, jonka hän voitonriemuisena vei mukaansa.

Kaksi tuntia myöhemmin oli yleinen tunnelma talossa eloisampi; neidit joivat kahvia, Milada oli Spizzarin hartaasta pyynnöstä ottanut hoitaakseen rahalaukkua salissa sairastuneen neiti Irman tilalla.

Miladan piti siis taas vähitellen tottua liikkeeseen.

Talossa oli jo vieraita. Lauhtunut aasialainenkin ilmestyi saliin ystävineen kunnioittaen läsnä-olollaan kreoolilaisten "esityksiä."

— Kuule, Julia, — sanoi Spizzari Julialle, joka jäykkänä ja vakavana piti kahvikuppia kädessään, — ylioppilaasi tulee tänään taas… Työskentele nyt hieman itsenäisemmin.

Ja nyt rouva piti Julialle luennon ammattiin kuuluvista työskentelymuodoista, joita ei voi sanoin kirjoittaa, mutta jotka olivat vieraitten ja muitten neitien päähauskuutus. Julialle ne tuottivat loppumattomia tuskia.

Huoaten laski Julia kupin kädestään.

Keskusteltuaan Miladan kanssa, oli hänen sisäinen olemuksensa paljon muuttunut.

Saatuaan varman kannan tulevaisuuteensa nähden, oli maalaistytössä herännyt itsetiedoton viekkaus ja rahanhalu. — Neiti oli luvannut varmasti viedä hänet täältä pois; mutta koska hänen oli pakko elää vielä Punatalossa, eikö olisi viisainta käyttää tilaisuutta hyväkseen kahmaistakseen rahaa? Kirjoittihan rouva kaikki muistiin ja täytyihän tuon lopulta tehdä jonkinlainen lopputili, — sen sanoivat kaikki neidit.

Winklerillä oli muistikirja, johon hän kirjoitti kaikki saatavansa muistiin.

Hänellä oli noin neljätuhatta saatavina — ehkä enemmän.

Kultakasan saaminen huumasi maalaistytön mielen.

Hänen suurin harrastuksensa oli saada joku rikas herra luokseen, joka tulisi säännöllisesti kuin Irman tahi Lislin luo.

Julia ei nukkunut enää iltamyöhään. Joka iltapäivä hän istui maalattuna ja tuoksuen hajuvesille salissa tarkastaen jännitetyin katsein ovea ja huoaten kaikkien iloksi kovin syvästi, kun hänelle ei saapunut ostajaa. Hän seurasi toisten toimintaa hiljaisella kiintymyksellä; hänen raikkaat, verevät kasvonsa synkistyivät vähitellen, — hänen kirkkaat silmänsä samenivat, alahuuli rupesi riippumaan, kädellään hän jäljitteli vaistomaisesti, itsensä unohtaen, sen liikkeen, millä rouva pisti taskuunsa sen rahan, jonka työstä palaavat neidit helähtäen heittivät hänen helmaansa. —

Nyt kilahti alhaalta kellon ääni. Mizzi juoksi ulos ja ilmoitti sieltä: Julia halutaan…

Julia hypähti pystyyn. — Älä vaan anna itseäsi raiskata, — huusi Spizzari ilkkuen hänen jälestään neitien nauraessa vimmatusti…

Tämä pilkka ei häirinnyt Juliaa… Joku oli toki kysellyt häntäkin. —

— Minusta tuntuu, kuin alkaisi uudelleen sataa, — sanoi Milada sisäänastuen… Miladalla oli rahalaukku vyötäisillä kuin ennenkin. Mustan silkkipukunsa suojaksi hän oli sitonut taloudenhoitajattarelle kuuluvan valkoisen koriste-esiliinan.

— Tuleeko sade! Olen iloinen, että olette kotona. Teidän tilassanne ei pitäisi yleensä kuljeskella kaduilla. —

Spizzari kokosi hameensa antaakseen patjaisella penkillä Miladalle istumasijan, mutta Milada pudisti päätään asettuen ikkunan ääreen. Työnnettyään ikkunaverhot syrjään, otti hän taskustaan silkkikankaan palasen ruveten umpimähkään ompelemaan siihen helmiä.

— Mitä te ompelette, kysyi Johanne piipittävällä äänellä, lähennellen Miladaa.

— Ompelen laukun, — vastasi Milada kuivankiskoisesti.

— Ehkä nuuskarasioita varten, — nauraa hölötti Mizzi tuupaten naapuriaan kylkeen. Naapuri oli paksu unelias naikkonen, joka vastasi kaikkeen "Jessus juu", ja "Jessus ei", ihaillen röykkeää toveriaan.

— Sinulla on hyvä hajuaistin, — vastasi Milada katsahtamatta ylös.

Mizzi vilahti toiseen…

— Minä vaan arvelen, — eivätkö vanhat herrat yleensä käytä nuuskaa.

Milada katsahti ylös. Hänen silmissään välähti punasia pilkkuja, jotka yhtyivät leimahdukseksi, mikä räikeästi valaisi hänen yksivakaat, kalpeat kasvonsa. — Tuollainen viittaus Gustin isään ei ollut hänelle outo ilmiö. Jo Karlakin oli kohta hänen tulonsa jälkeen kysellyt, oliko oikein totta, että vanha Brenner oli nyt hänen ylläpitäjänsä antaen hänelle niin paljon rahaa, kuin hän vaan halusi. Milada ei ollut suoraan kieltänytkään, sillä hänestä oli edullista antaa ihmisten uskoa tuohon huhuun, joka myös kummitteli Spizzarin aivoissa.

— Hoida vaan omia asioitasi — rikkiviisas, — vastasi Milada lyhyesti, levittäen silkkikankaan palasen polvelleen ja silittäen sen pintaa.

— Mutta tämä on —

Spizzari laski kiikkeänä kahvikupin kädestään.

— Minä pyydän, — sanoi hän onnettomuutta ennustavalla äänellä Mizzille, joka seisoi kädet nyrkissä valmiina taisteluun… Hyvä, jos sinä kerran pääset niinkin hyviin oloihin kuin missä neiti Milada elää. Ja lähde heti paikalla siniseen saliin Jultschin luo… Soh, mars.

Mizzin puhjetessa myrkyllisesti nauramaan, otti Spizzari omakätisesti viedäkseen kahvikupin Miladan eteen ikkunanlaudalle.

— Täällä vetää lapseni, — sanoi hän huolestuneella äänellä.

— Se ei tee mitään…

— Kas kuinka te olette ajattelemattomat, te nuoret…

Spizzari kahmi laajaperäisiä rintojaan, vetäen lopulta varmuuden neulan esiin ja pisti sen suuhunsa. Koottuaan käteensä uutimen syrjät kiinnitti hän ne yhteen siitä paikasta, missä Milada istui. —

Kylmä hymy aukasi Miladan ohuet huulet. Samassa Milada veti tuolinsa eteenpäin, nähtävästi lähennelläkseen valoa, mutta todellisuudessa päästäkseen niin paljon loitommalle, että rouva Spizzarin käden täytyi pudota hänen olaltaan.

Heti sen jälkeen saapui vieraita. Ne istuivat salin pöytien ääreen tehden tilauksia. Milada merkkasi ne kuten ennenkin kirjaan, valvoen tarkoin silmin sisäkköä, joka kantoi virvokkeita hienoilla hopeatarjottimilla.

Paul Menzel, Rudi ja unkarilainen orpana astuivat meluten saliin. Unkarilainen oli ylen hienosti viimeisen kuosin mukaan puettu. Spizzari suuteli unkarilaista poskelle, jonka tämä otti hyvin tyynesti vastaan.

— Hän on oikea kultapoika, — vakuutti Spizzari ääneen, vilkuttaen hurmaantuneena tervettä silmäänsä. Vanhanpuoleinen mies istui pitkän Johannan kanssa juoden viiniä. Vähän välistä hän kääntyi heiluttaen viinilasiaan ja huusi käskevällä äänellä: Lisl…

Mutta Lisliä ei näkynyt, viisas Spizzari tiesi varsin hyvin, että Lislin esiintyminen salissa vieraitten nähden olisi vähentänyt hänen vetovoimaansa.

Dolly toi sardiineja ja pasteijoita, englantilaisia kaakkuja ja ostroneita järjestellen niitä tarjoilupöydälle. Spizzari juoksi toisen pöydän äärestä toiseen elähyttääkseen vieraitaan sanoilla ja liikkeillä. Herkeämättä hän lääppi ja maklakoi "ystäviään" luonnollisesti välittämättä, olivatko ne tunnettuja tahi tuntemattomia miehiä. Hän kehui niille tyttöjään, omin käsin hellien miehiä, kun ne eivät välittäneet hänen suosittelemistaan tytöistä.

Kun kreoolittaret palasivat jotenkin väsyneinä "esiintymisensä" jälkeen, syntyi kiivas äänetön kahakka heidän ja tuon sairaalloisen hermostuneen tytön välillä, joka verettömänä, laihana ja kiihoittuneena istui nojattomalla tuolilla…

Unkarilaista raastettiin sinne ja tänne, mutta hän otti naisten hyväilyt järkähtämättömän kylmänä vastaan. Sen luo hän jäi, joka innokkaimmin tarrasi häneen kiinni.

Lopulta tuo hermostunut sai hänet riistetyksi luokseen villillä voimalla. Hermostunut muljotti silmiään sellaisella vimmalla kreolittareille, että ne muristen väistyivät hänen tieltään.

— Häpeä, Pystan, huusi Nelly ankarana unkarilaiselle…

— Pitäähän hänenkin saada, likka pahan, vastasi unkarilainen raa'asti heiluttaen naisen käsilaukkua naismaisesti sormuksilla pyntätyllä kädellään.

Jylisevällä äänellä huusi äskeinen vanhahko mies: — Lisl… Jukravita, minä tahdon Lislin. —

— Lapseni, Orelille ei saa enää antaa väkijuomia. Hänellä näyttää olevan heikko pää, sanoi Spizzari Miladalle ohimennen.

Keskiyön aikana tuli kaksi herraa saliin. Spizzari otti heidät itse vastaan syvästi kumartaen.

Vanhempi herra kurotti Spizzarille sormenpäänsä sillä harvinaisella toveruudella, jota ylhäisöön kuuluvat henkilöt osottavat tällaisissa paikoissa. Äkkiä kasvanut, pitkä nuorukainen kapeine, ohuine kasvoineen, jotka ilmaisivat vanhaa aatelirotua, liikkui hämillään vanhemman toverinsa seurassa nojatuolien, pöytien ja ilotyttöjen ohi, heiluen kuin tanssikoulussa.

— Olkaa hyvä ja istukaa ikkunan ääreen, ohjasi heitä Nelly katsellen nuorukaista äidillisen tarkkaavilla silmäyksillä. — Olkaa hyvä, lapseni, palvelkaa herroja hyvin, — sanoi hän Miladalle ja merkitsevällä katseella tokasi hän nuorukaiselle, joka heti lensi punaiseksi:

— Minulla on paljon hyvää varastossani, — viiniä — luonnollisesti — ja samalla Spizzari hävisi.

— Katso, tuo nainen tuolla vilttihatussa on neiti Gellner. — Hyvät ihmiset, miten hän on vajonnut alas.

— Hänen isänsä oli hovineuvos…

— Haluavatko herrat viiniä?

— Kaksi pulloa Moselia. Sinä kai haluat makeata viiniä?

— Ehkä saa olla tokaijeria?

— Kyllä. — Moselia ja tokaijeria.

— Katso, tuo näyttää huvittavalta. — Nuorukainen osotti St. Pöltenin leskeä, joka oli ääneti tullut huoneeseen istuen kädet ristissä rinnan alla nojatuolissa.

— Voisi vannoa, että hän on paremmista piireistä…

— Hm — hän näyttää kyllin viattomalta, — vastasi vanha herra hienosti hymyillen. — Mitä pidät rouvasta?

— Hän on ruma kuin synti!

— Oi, jospa olisit nähnyt, miten kaunis hän oli! — Hän oli ihana kuin synti, niin Otto. Vanha herra katsoi Spizzarin jälkeen, joka juuri lykkäsi suunnattoman takapuolensa oven läpi.

Milada tarjosi juomat.

— Kuka tuo on?

— Taloudenhoitajatar! Hyvin tavallinen ilmiö, vastasi vanhempi herra.

Se vieras rupesi taas kovasti ärisemään, joka oli tähän asti juopotellut Johannen kanssa…

— Mene hiiteen, minä tahdon Lislin… Kuulkaa rouva, minä tahdon pi — pi — pikku Lislin… Vieras takoi pöytää nyrkillään.

— Pikku, pikku likan, — pikku, pikku likan, — kovin pienen, pienen, pienen — kovin pienen likan!

lauloi Rudi kauniilla äänellään.

— Saanko tahi en? —

Juopunut rupesi uhkailemaan Spizzaria, joka palasi Jultschin seurassa… Jos minä tahdon, niin minun pitää saada, muuten liikkeenne suljetaan — niin säätää laki.

— Viekää tuo pois, sihahti Spizzari.

— Niin, niin! Katsokaa minua, minä olen arvossa pidetty mies, hyvät herrat… olen valtion virkamies… Ja kun minä tahdon Lislin… niin…

Spizzari käski järkevän Winklerin järjestää asian.

— Mutta rakas setä, tule mukaan… Sinä saat, mitä sinä tahdot… Sinähän olet oikea kulta-setä — älä nyt riitele tyttöjesi kanssa.

Winkler syleili juopunutta kuljettaen häntä ovelle päin.

— Vanha roivari, sanoi Spizzari Miladalle, joka lähti miehen perään — perimään talon saatavia, — minä lyön vetoa, ett'ei tuolla ole kaiken lisäksi rahaa maksaa laskuansa.

Hän vilahti siihen pöytään, jonka ääressä kreoolittaret ahnaasti koettivat vietellä äskeisiä herroja, näyttäen heille tatueerattuja [piirrettyjä värikkään kuviollisia] sääriään.

Spizzari kuljetti Jultschia pöytien ohi.

— Oi terve Julia, — terve, Julia… Kutsummeko hänet tähän pöytään?

— Ei! En minä enää viitsi maksaa.

— Eikös mitä! Pullo Rüdesheimeria, Mizzi likkaseni!

— Eläköön neiti Julia! — Eläköön Punatalon neitsyt! —

Spizzari saapui Jultschin kanssa sen pöydän ääreen, missä nuo äskeiset herrat istuivat… Kyynäryspäällään hän tuuppasi Anatolan pois.

Jultsch oli tulipunanen, silmät itkusta turvonneina. Hän piti lujasti Spizzarin kädestä kiinni.

— Hän ei ole vielä tottunut tällaiseen ammattiin, — sanoi Spizzari Otolle, vilkuillen vanhemmalle…

— Turmeltumatonta luonnontavaraa, on vielä koskematon.

— Me emme tarvitse, rakas Nelly, — emme toistaiseksi. — Herra tiesi hyvin, miten piti tällaisissa tapauksissa esiintyä.

— Noh, juo sitten, jos herrat suvaitsevat kutsua sinut, sanoi Spizzari, salaten pettymyksen huokauksen.

Rudi ja Ferdl ottivat Jultschin metelöiden seuraansa.

— Pikku lilli-Julttiseni, vanno rakkauden vala, sinä valittuni!

— Juo, huusi Mizzi, nostaen viinilasin Julian nenän alle…

— Minusta tuntuu, kuin tuo kaunis nuori herra tuolla hermostuttaisi Juliaa, sanoi Spizzari, maiskauttaen suutaan. Hän ei ollut luopunut kaikista toiveistaan.

— Vekarat, minä laitan teille oikein hemmetin lystin näytöksen, sanoi Rudi hiljaa. —

— Julttiseni, tule tänne, sokurinuppuseni… Nyt pitää sinun polttaa tupakkaa… Hienon neidin, joka sinä nyt olet, pitää osata polttaa tupakkaa…

Rudi pisti Jultschin suuhun paperossin ja sytytti sen… Julia pullisti poskiaan ja puhalsi kovalla touhulla sen ulos suustaan, niin että se lensi laajassa kaaressa pöydän yli. Hölmistyneenä, pyörein silmin tuijotti hän eteensä.

— Mitä minä tein, nauraa hörötti hän leveästi… Hän yhtyi hyvännahkaisena siihen yleiseen nauruhohotukseen, joka nyt alkoi, etenkin sitte kun hän huomasi Spizzarin hymyilevän hänelle suopeasti.

Nyt pääsi Ferdl vauhtiin. Hän hypisteli Jultschin typykkäitä rintoja, sanoen:

— Katsos, Julttiseni, minä opetan sinua…

— Oikea tupakanpoltto on hieno taide… Ferdl sytytti paperossin, veti sauhun sisäänsä vilahtaen Rudiin…

Tämä sekoitti konjakkia viiniin ja ojensi lasin Ferdlille…

— Katso nyt, Julli, ensin pitää sinun vetää sauhu sisääsi, — oikein syvästi, — näin, — ja sitte pitää heti ryypätä päälle. — Katsos, se estää sauhun pääsemästä ulos suusta ja siksi se valuu niin ihanasti vatsaan. — Ferdl siveli vatsaansa. Ja nyt — ffff. — Ferdl puhalsi sauhun suustaan.

— Jos ei juo viiniä, vakuutti Rudi, — niin sauhu räjähtää vatsassa — se on totinen tosi.

— Siis, kissi-mirrini,… Vedä sauhu suuhusi… Älä yhdistä hampaitasi… sinähän olet uljas likka… Yks', kaks', kolme, — noh, hyvä, — nyt pitää sinun juoda, — pidä päälle…

Kaikki lensivät rääkkyen pystyyn.

Julia yski ja ähkyi, viini räiskyi hänen suustaan ja sieramistaan joka taholle; ensin hän muuttui tummanpunaseksi, sitten siniseksi kasvoiltaan, hän kahmasi kurkkuaan ja viuhtoi käsillään ilmassa, tyrkäten kumoon vääntyvällä ruumiillaan sekä pulloja että laseja, joka yhä lisäsi toisten hullua naurunhalua.

— Tämä on oikein helkkunamaisen lystiä, huusi Rudi innostuneena lyöden lonkkiaan…

Nyt syntyi hurja elämä… Mielettömän naurun ja kiljunnan yli kuului Mizzin kimakka ääni, joka lausui hiuksia pystyyn nostavia rivouksia; tuttuja sikamaisuuksia ja likaisia juttuja huudettiin Jultschille, joille miehet nauroivat katketakseen. Tämän kaiken tapahtuessa väänteli Jultsch itseään, yskien avuttomana näitten rääkkyvien olentojen keskellä.

Tämä lisäsi ympäröivien julmaa kiusotteluhalua.

Tytöt kilpailivat keskenään irstailussaan näyttäen naurusta tukehtumaisillaan oleville miehille tuon maalaistytön karkean alastomuuden, jota tämä ei voinut estää…

Jultsch ei käsittänyt enää mitään. Hän oli kuin tulen ja myrskyn keskellä… Hän haki silmillään Spizzaria…

Spizzari oli hävinnyt… Mutta mitä tämä merkitsi?… Jeesus Maaria, mitä ne vaativat hänen tekemään… Hän ei jaksanut enää ajatella…

Mizzi makasi pitkällään lattialla, huutaen Rudille, joka yritti nostaa hänet ylös: — älä, älä, — minä en jaksa enää nauraa.

Kreolittaret laskivat esiliinansa houkutteleviin laskoksiin, tanssien paljain säärin czardasta, jolle unkarilainen kiljuen taputti käsiään.

— Hopp, hopp, tanssikaa! Laiska leskikin tuli esiin tuupatakseen Jultschia kylkeen.

— Mitä siinä töllistät, tallukka… vedä esiliina pois edestä ja tanssi… Herrat vaativat sen. Tanssi!

Jultschin silmät yhä pyöristyivät…

— Mitä he tänään meinaavat! — Tällaista hän ei ollut koskaan ennen nähnyt edes Punatalossa.

Leski taputti kiihtyneenä käsiään.

— Nosta helmasi ylös, ihmismölhö… Pitääkö sinua rukoilla, — sinä huo — —

Julia vetäytyi takaisin. Hän iski niihin käsiin, jotka tarttuivat häneen. Hänen aivoissaan heräsi aavistus.

Tämä ei ollut enää "lystiä." Tätä hän ei enää kärsinyt. Olihan hän sentään Jumalan kuvaksi luotu olento. Hän ei ollut mikään siitoslehmä noille…

Kuin ilkeä kissa hiipi leski Jultschin ympärillä, kumartui, hyökkäsi tämän kimppuun, vetäen molemmin käsin edustan pois hänen lanteiltaan.

— Tanssi, huusi leski hulluna, muuten saat tuntea…

Samana hetkenä sieppasi Jultsch putoovan edustan käteensä, toisella kädellään läimäyttäen laajassa kaaressa lesken poskea.

Tämä kidahti.

Mutta kukaan ei näyttänyt enää välittävän koko asiasta.

Joukot hajaantuivat, koko seuran iloisuus oli hävinnyt, kaikkien kasvoihin ilmestyi selvenemisen merkki. Se oli kuin iljettävä, inhottava häpeä olisi levinnyt toisesta toiseen, purkautuen hajanaisiin lauseisiin, umpimähkään viskattuihin hm — ja huh — sanoihin…

— Katsokaa tuota, yritti Ferdl vielä sanoa komppasanana, töllistäen Jultschiin, joka kiinnitti esiliinansa värisevin sormin.

Ihmeellistä kyllä, niin Mizzi riensi hänen avukseen, kiinnittäen haat, hurjana käyden ulvovan lesken kimppuun. Spizzari astui ankaran näköisin kasvoin saliin, sanoen juhlallisena: Tyyntykää, — olkaa hyvä. Hän astui suoraan Jultschin luo.

Julia istahti epätoivoisen herpoutumisen liikkeellä… Hän oli voittanut, mutta hän oli myös samassa kuitti.

Hänessä ei ollut enää tahdonvoimaa, jos ei pelkoakaan eikä toivoa. Vaikka Miladakin hänet hylkäisi, se olisi hänestä nyt yhdentekevää.

Silloin hän tunsi rouvan äidillisesti laskevan kätensä hänen olkapäilleen.

— Rauhoitu, lapseni, äläkä anna valtaa hulluille oikuillesi… Sinulla on vilkas luonne! — Jos olet tyyni, niin mene alas siniseen saliin. Siellä sinua odottaa herra, johon äskeinen esiintymisesi teki juhlallisen vaikutuksen. Sinulla oli hyvä ryhti, sanoi hän, — kuin Orleansin neitsyeellä! Ja tämän lähettää se ritari sinulle, joka istuu sinisessä salissa, sinun asentosi johdosta…

Kultaraha kimalsi Julian kädessä… Mitä tämä oli? — Näin ei rouva ollut koskaan hänelle puhunut… Ja Julia oli odottanut, että rouva…

Nyyhkytys tunki Julian sisästään… Hän kopeloi rouvan kättä.

— Mene alas, sanoi rouva vielä kerran äidillisesti katsahtaen Miladaan epävarmalla silmäyksellä. Milada antoi juuri kolmelle upseerille laskun, jotka kävivät porttoloissa salanimillä Rudi, Ferdl ja Karl…

* * * * *

Aamupuolella oli sali melkein tyhjentynyt: yön ylenpalttisesti kiihtynyt ilokkuus oli hälvennyt, pari tyttöä kulki ympäri pahalla päällä kyyristyneinä. Dolly sammutti suuren lasiruunun sähkölamput…

Milada istui Spizzarin kanssa uunin ääressä laskien rahoja. Mutta rouva tuntui olevan tänään kovin hajamielinen tässä hänelle muuten niin tärkeässä tehtävässä… Hän pisti ylijääneeksi lasketun rahan huolimattomasti taskuunsa, tarkaten jännittyneesti joka rasahdusta, joka kuului käytävältä. Harvinaisen ahnas levoton mielentila kuvastui Spizzarin lihaisissa kasvoissa. Äkkiä hän kohosi seisomaan, nostaen sormensa ja hänen terveessä silmässään välähti perkeleellinen pilke. Jultsch seisoi oven kynnyksellä. Hän oli puettu vaaleanpunaseen korkeakauluksiseen kotipukuun, koristettu silkkinauhoilla ja pitseillä. Julian tukka oli kunnollisesti laitettu. Hän näytti säihkyvän onnesta… Hänen jälkeensä tuli herra joka pidätti häntä sisäänastuessaan, kuiskaten jotain hänen korvaansa. Julia pudisti nauraen päätään.

Mizzi seisoi tarjoilupöydän ääressä. — Nähdessään sisäänastuvat, kidahti hän, lyöden yhteen kätensä.

— Jeesus Maria, — tohtori. — Sieluni ja Jumalani kautta, — Brennerin Gust!…

Lyötynä katseli hän ympärilleen… Hänen värittömissä kasvoissa välähti samallainen virnistys kuin Spizzarilla. Miladan katseet kohdistuivat pitkäksi hetkeksi kahteen sisäänastuvaan; sitten ne harhailivat, tehden kierroksen, peläten uudelleen kiintyä mihinkään, kohoutuivat kotvaseksi ylös, kuin etsien sieltä vielä turvapaikan… Sitten katseet kohdistuivat suoraa päätä ja päättäväisinä sen miehen kasvoihin, joka uhaten otti ne vastaan. Gust uhmasi niitä katseita, jotka yhä kyselivät… Sinä, — mitä sinä täällä etsit. — Hänen kasvoissaan oli kylmä piirre.

Miladaa vastaan välkkyi hampaitten kiilto, niin ahnaana ja kiiltävänä kuin peto-eläinten. Gust nauroi ääneen. Kuin rautaristikkoa vastaan särkyivät Miladan katseet. — Hän tunsi, — että kaikki selvittely oli turha. —

Käärmemäisen salavihkaa hiipi Milada Gustin luo.

— Rakas tohtori, Gust, en luullut saavani nähdä teitä enää, — mutta voi Herranen aika, — sanoi Mizzi imarrellen, — miten te olette pulskistunut. Suippoparta pukee teitä ihmeellisen hyvin. —

Gust vastasi: Sinä olet myös muuttunut! —

— Enkö sitte… ja heti sen jälkeen, kun tuo vanha virsikirja läksi täältä pois! Nyt meillä on kultaisen kiltti mamma.

Jultsch kaatoi kahvia herralleen, pani sokuria sekaan, sanoen huolestuneena: mene Mizzi, — ja juo sinä, — juo nyt.

Lapsellisen iloisena Julia ristitsi kätensä, katsellen Gustia.

Tuo kaunis tohtori rakasti häntä… Joka päivä oli hän luvannut tulla Julian luo, — ainoastaan Julian luo…

Julia oli ylen onnellinen…

Onnekkaalla ylpeydellä veti Julia Gustin Mizzin luota pois, alkaen puoliääneen puhua hänen kanssaan leveällä, rääkätyllä saksalaisella kirjakielellään: Minä olen kovin mieltynyt kaupunkiin. Maalla oli elämä niin jokapäiväistä. — Meitä sanotaan ylpeiksi tässä talossa, sillä me olemme sivistyneitä. — Täten jatkui keskustelu kuiskivalla äänellä, — Gustin leikkiessä Julian puvun pitseillä ja naurahtaen aika aijottain mukaantuvasti. —

Äkkiä Gust työnsi puoleksi tyhjennetyn kahvikupin luotaan…

— Mitä tämä on? — Enkö saa juoda mitään kunnollista?… Eikö teillä ole enää talossa entistä hyvää Moselviiniä? —

— Moselia. — Spizzari taputti käsiään.

— Minä noudan sitä heti paikalla, — sanoi Julia, kiirehtien tarjoilupöydän luo.

Gust kaatoi viiniä lasiin, kilisti lasia Julian kanssa sanoen: Kippis, rakkaani. —

Takaapäin hiipi Mizzi Gustin luo, laskien imarrellen kätensä hänen olalleen. —

— Eikö totta? — Te tulette tänne kai joka päivä?

— Tulen, — mutta tuon tytön luo… Hänestä pidän, — en kenestäkään muusta. —

Gust kiersi käsivartensa Julian vyötäisille. Mizzi alkoi nauraa holottaa. Mutta Gustin katsahtaissa häneen, hän vaikeni. Mizzi poistui.

Gust kaatoi viiniä taas lasiin ja joi sitten ahmien… Sen ohella hän ajatteli: Mitä pirua minä todella teen? — Istun täällä näyttelemässä.

Mutta hänet pakotti siinä olemaan se tumma olento, joka kumartui kirjoittaen muistikirjaansa; hän kiemurteli niitten katseitten loihdusta, jotka hänen päänsä yli johtivat sisäkköä.

— Juo toki, juo, — sanoi Gust levottomasti nostaen viinillä täytetyn lasin Julian huulille.

— Minä en kaipaa viiniä, — sanoi Jultsch levottomasti; — minä kestän liian vähän.

— Iloitse sydämeni, elämä on kevyttä… sanoi Gust pois suunniltaan tuijottaen eteensä, — täytyy vaan — täytyy ehdottomasti, — ensin vaappua niin kauan sinne ja tänne, kunnes oppii tuntemaan tukipisteensä. Sitten ei mitään voi enää ihmiselle tapahtua.

Jultschin silmät kävivät ympyriäisiksi. Hän siveli Gustin vatsaa. — Vääntääkö sitä, kysyi hän säälivänä.

— Hän on vähän hiomaton — maalta kotoisin, herra tohtori… Vähän lapsellinen, — mutta terve hän on, lauhkea, eikä osaa vehkeillä, sanoi Spizzari lähennellen.

Gust suuteli Juliaa… Amen, sanoi hän pakotetun iloisasti, luvattu ja yhdistetty… Hääpuheesi oli hyvä, Nelly. — Hei, tuokaa samppanjaa. Tässä kannattaa jo vuodattaa uhriviiniä.

Korkki paukahti. — Tule, armaani, juokaamme itsemme kuninkaalliseen humalaan… Eläkööt kaikki ne, jotka ovat löytäneet tukipisteensä. — Tämä on mainiota, suloinen juoma valuu suloisen tyttöni kaulasta alas! — Olet oikeassa, — alas kaikki, joka on hapanta, pisteliästä ja rohjoista, olkoon se sitte viiniä, laulua, tahi nainen… Alas!

Gust pyyhki otsaansa…

— Nolo olet, nolo, sinä jäljittelet vaan Joszia… Teet itsestäsi talon narrin… Sen sijasta, että tahdot olla pureva, näytät hänelle, miten kärsit!

Siinä heiluvassa humalaisessa ajatustilassa, joka vähitellen hänet valtasi, tunsi Gust tuon selvästi.

Ja Milada istui yhä vaan tuolla, hän laski, tahi oli laskevinaan, jakeli käskyjä ja pamautti hänen samppanjapullonsa korkin auki, — ha, ha, ha! Ja Gust nauroi ajattelemattomasti, töytäyksissä — liioitellusti… Milada pamautti auki hänen hääsamppanjapullojensa korkit!!

— Pamauttaa auki, — on tyhmä sana, sanoi Gust äkkiä ääneen, ja sanoessaan nämät sanat, malttoi hän mielensä. Hän oikasi itsensä jäykäksi.

— Mikä on nimesi, tyttö?

— Julia Hintersberger.

Gust pyyhkäsi otsansa.

— Julli on kyllin… Siis Julli, huomaappas… Minun on tänään kova uni, olen matkastani väsynyt. Huomenna minä… Te olette kai saanut siitä tilauksen, sanoi Gust hermostuneesti kääntyen Spizzariin päin…

— Aivan oikein, herra tohtori, hän saa haltuunsa sinisen salin. Bacherille on annettu siitä määräys…

— Minä lähetän huomenna paperosseja ja kirjoja luoksesi. Minun pitää vielä vähän lueskella… Minä voin — lueskella — ainoastaan… —

Milada jätti paikkansa, kulkien poikki salin… Hän aikoi jättää salin, mutta Gustin värähtämätön katse pidätti hänet…

— Kuin sanottu, Juliaseni, minä palaan huomenna… Siihen mennen maksan laskuni…

Hän viskasi rahasetelin sille pöydälle, jonka ääressä Milada seisoi. Sitten hän tarjosi Julialle käsivartensa. Gustin kuljettamana kulki Julia poikki salin, ensi kerran eläissään tuntien sanomatonta voitonriemua.

— Löisin hänet ennemmin alas maahan, huusi Mizzi raivossaan polkien lattiaa.

Katse kohdistui Miladaan. — Olisi tuo herra saanut ottaa paremman eron jälkeen.

— Rakkaani, lapsellisuus ja viattomuus saavat myös ostajansa, — Jumalan kiitos, vastasi Spizzari arvokkaana, pannen setelin laskoksiin. Sitten hän lähti, kaikille tahoille sanottuaan "toivotan hyvää yötä", asuinhuoneeseensa.

Lamput sammutettiin. Aamuvalo tunki sisään avattujen ikkunaluukkujen halki. Dolly pusersi haukotellen kylkiään.

— Oi Jeesus, miten täällä pistää, vaikeroi hän vihlovalla äänellä.

Ylhäällä narahti ovi. Lukko sälähti.

Bacher sulki tytöt "kasarmiin."

Pahaa kaasua, viinihöyryä, lakastuneitten kukkien katkua oli salissa. Silkkipatjoja virui lattialla, pöydillä oli tupakan jätteitä, leivänpalasia, osterikuoria…

Konemaisesti astui Milada ikkunan ääreen. Sotilassairaalan kirkonkello helähti ilmassa.

Sen ääni teki hänelle hyvää. Hän jaksoi koota ajatuksensa. Miksi tuo öinen ilveily kiusaa minua? — Mitä minä pelkään? — Miksi minä vapisen? — Siksikö olen arka, että olin Jo osunut kulkemaan varmaa päämaalia kohtaan? — Voinko minä sen uudelleen menettää? — Milada pudisti päätään, hyläten tuon aatoksen. —

Ja kuitenkin!

Erään haavan sisintä, haavan, joka ei vielä ollut mennyt umpeen, poltti tuska, joka uhkasi hukuttaa sen varmuuden, jonka Milada oli sieluntaisteluillaan saavuttanut.

* * * * *

Kuvaamattoman hyväntunteen vallassa heräsi Julia seuraavan päivän keskivaiheilla vuoteellaan.

Hän lepäsi kauniissa, sinisillä matoilla ja sinisillä uutimilla varustetussa huoneessa. Hän oikasi itseään tilavassa messinkisängyssä, tuntien häiritsemättömällä mielihyvällä ensi kerran Punatalossa peitteensä pehmeyttä, liinavaatteiden raikkasta sileyttä, pulsterin kireää kimmoavaisuutta. Hän vaipui, tarkastettuaan itseään sangen runsasaikaisesti vastapäätään riippuvassa seinäpeilissä, siihen ihanaan mielikuvaan, miltäpä tuntuisi, jos joku hänen kyläkumppaneistaan nyt saisi kurkistaa ovesta sisään.

Hän oli aina tiennyt olevansa komea ja siisti, ja joka kylätanssissa hän oli ollut ensimäinen: mutta että hänelle tällainen onni sattuisi, sitä hän ei ollut voinut uneksiakaan. Kaupunginherra! Tohtorimies! — Sellainen rakastettava kaunis mies piti hänestä!

Autuaana hän sulki silmänsä.

— Aah, ooh, uuh, hän haukotteli, hengittäen hajuveden tuoksulla täytettyä ilmaa.

Sitten hän soitti lujasti. Hetken kuluttua toi sisäkkö hänelle kahvia ja maitoa sekä rusinakaakkua…

— Tämä on kuin onnen maassa, ajatteli Julia vilkkaasti.

Tuolilla oli ruusunpunanen, pitseillä koristettu puku, uudet pehmeät yökengät ja koristesukat.

Kas! — Kas! Häntä pidettiin jo niin hienosti, melkein kuin neiti Irmaa ja Irma oli kuitenkin ylinnä kaikkia täällä. Julia hyppäsi ovelle, — koetti lukkoa. —

— Herra Jumala, ovi oli auki! — Julia sai siis mennä vapaasti ulos ja sisään, mihin vaan halusi. Nopeasti hän puki itsensä, unohtaen poskimaalit ja puuterit ja juoksi suoraan alas Spizzarin konttoriin.

— Kas, kas, meidän Juliamme, sanoi Spizzari suopeasti.

— Tahtoisin vaan pyytää, sanoi Julia nöyränä, — saanko tänään mennä kirkkoon?

Spizzari ja Irma vaihtoivat silmäyksen…

— Saatko? Tietysti saat mennä rukoilemaan… Se kuuluu nyt oikeuksiisi. Irma antaa sinulle tarvittavan puvun.

Jultsch otti esiin valkoisilla luukansilla varustetun rukouskirjansa, jossa oli lukematon joukko "kuvia" ja "kiiltopapereita" ja josta levisi kitkerä lahonneen puulaatikon haju. Pää alas painuneena kulki hän ikävystyneeltä näyttävän Irman seurassa talon rappusia alas.

— Nyt hän kiittää Jumalaa taivaallisesta onnestaan, tuo maallinen heilakka, sanoi Mizzi pisteliäästi Julian mentyä. Mutta Spizzari kohotti uhkaavana sormensa, sanoen sellaisella äänellä, joka ei kuulunut suotuisalta hänen suosikkinsa korviin:

— Katso, että pidät häijyytesi omana omaisuutenasi. Minä pyydän saada olla niiltä rauhassa. En tahdo enää kuulla sanaakaan tuosta vanhasta jaarituksesta, — ja jos minä saan jotain kuulla, ajan teidät kaikki ulos ovesta…

Julialle koituivat nyt todella kultaiset päivät.

Hän määräsi nyt talon suunnan; mikä häntä miellytti, se sai kelvata toisille; hän jakeli makeisia ja hyviä juomia, hän antoi lellitellä ja imarrella itseään, kertoen herkeämättä, mitä Gust sanoi hänelle ja hän Gustille, ja miten ihanaa oli olla Gustin kanssa rakkaussuhteessa… Ja vaikka hän puhuikin kovin teennäistä kirjakieltä, joka hävitti hänestä hänen herttaisen pikkuvanhuutensa, niin Gustista puhuen, sävähti hänen puheessaan syvyyttä, jopa hartauttakin…

— Minä olen sanonut hänelle, ett'ei hän toisi minulle niin paljon hienoja tavaroita. Mutta hän on niin hyvä ja herttainen ja se mikä minua ilahduttaa, se ilahduttaa häntä myös…

Julian selän takana pitivät muut neidit hauskaa hänen kustannuksellaan keskustellessaan ystäviensä kanssa salissa. He jäljittelivät hänen leveää, rääkättyä puhetapaansa, mutta Spizzarin uhkaus ja kunnioitus rikasta tohtoria kohtaan muodostivat varman rajoituksen, joka esti tavalliset liikanaiset villeydet toteutumasta. —

Joka päivä tuli Gust Punataloon kello kuudelta. —

Jultsch odotteli häntä käytävässä jo kauan ennen hänen tuloaan kuunnellen, kuuluiko askeleitten ääniä ulkoa. Kuullessaan Gustin äänen, juoksi Julia häntä vastaan. Kerran hän oli vähällä juosta kumoon Miladan, niin hän lensi rappusia alas tunnettuaan Gustin askeleet…

Sitten he istuivat molemmat erityisessä huoneessa, jossa Gust aukasi hienojen lahjojensa kääreet sanoen, että Julia sai jaella niitä kaikille talon asukkaille; kun loppuvat, niin hän tuo uusia…

Gust kyseli, oliko Julia tyytyväinen, oliko rouva hänelle hyvä, johon Julia vastasi innokkaasti myöntäen… Gust kyseli kuulumisia erinäisistä tytöistä, ja neiti Miladasta Gust puhui kerran. Jultsch vastasi hitaasti, laveasti, miettivänä, aina yrittäen pukea ajatuksensa kaikkein parhaimpaan ja sivistyneimpään muotoon.

Mutta ensimäisten päivien kuluttua olivat nämät laihat keskusteluaineet loppuneet; he istuivat vierekkäin vaieten, — Gustin polttaessa tupakkaa ja kuljettaessa keppiään maton kukkakuvioitten ääriviivoja myöten…

Julia katseli Gustia ajatellen, että hänen silmänsä olivat kirkkaat kuin taivas ihanana aurinkoisena päivänä. Hänestä Gust oli viisaampi ja parempi kuin kaikki muut miehet, jotka kävivät Punatalossa…

Niinä neljänä lyhyenä päivänä, joina Julia tunsi Gustin, oli Julia peloittavan syvästi rakastunut Gustiin… Vaikka häntä piiskattaisiin, — lyötäisiin kuoliaaksi, — niin hän ei voisi enää elää sillä lailla kuin ennen. Hän ei voisi keikailla tässä samassa sinisessä huoneessa toisille miehille, — ei, voi ei!… Sen tunsi Julia niin ihmeen syvästi sydämessään istuen vaieten Gustin vieressä…

Mutta hän ei uskaltanut puhua siitä, — hän ei uskaltanut kajota Gustin käteen, tuohon hienoon, valkoiseen, sormuksilla koristettuun käteen…

Vähän väliä Gust otti kirjan käteensä, selaili sitä kulkien huoneessa edestakaisin lukien…

Julia juoksi ulos, kehoitti tyttöjä olemaan hiljaa "kasarmissa", pyysi, ett'ei talonmies läiskyttäisi ovia, sillä tohtori "lueskeli"… Mieluimmin hän olisi hillinnyt kelloa, jos se olisi ollut hänen vallassaan… Hän uskalsi tuskin hengittää, istuen kädet ristissä Gustin vieressä huomaamatta yksinkertaisuudessaan, ett'ei Gust kääntänytkään lehteä, vaan tuijotti turhanpäiten ja tajuttomana painettuun sivuun…

Kello kymmeneltä he menivät saliin… Gust söi siellä illallisensa. Julia ei poistunut koko aikaan hänen vierestään, hän ei kärsinyt, että joku puhui Gustille tahi tuli hänen huomionsa esineeksi. Julia seisoi Gustin tuolin vieressä, kunnes Gustin ruoka oli tuotu, kunnes Gust söi kaiken, minkä hän vaan halusi.

Gustin täytyi itsekin hymyillä sille vakavuudelle, millä Julia valkkasi hänen lasinsa hohtavan puhtaaksi, taittoi ruokaliinan, haarukalla iski ruokapalaan hyväntahtoisesti päätään nyökäten tarjotessaan sen Gustille, pyyhkäsi leivänmuruset ja tupakantuhkan hänen takkinsa rintamuksesta ja sille sydämellisyydelle, millä Julia teki hänelle muitakin palveluksia, kunnes Gust käski Julian istahtaa ja syödä myös, jota Juliakin teki loistavin kasvoin ja hyvällä ruokahalulla.

Kello yhdeltätoista jätti Gust talon.

Julia seurasi Gustia käytävän ulko-ovelle saakka, siellä yön pimeydessä, sydän täynnään huolta, miten hänen rakastettunsa käynee, puhui hän taas kotoista maalaismurrettaan kuiskaten Gustin korvaan: — Jumala suojelkoon sinua, heilini, muista aina minua…

Tarvitsematta enää mennä saliin, sai Julia palata omaan huoneeseensa; hän istui siellä kauan, kauan valveilla muistellen kaikkia niitä asioita, joista he olivat puhuneet, muistellen joka Gustin sanaa, joka hymyä, joka katsetta.

Julia siveli Gustin kirjoja, kokosi hänen paperossiensa kultaisia pätkiä, otti niistä tupakan ja kasasi sen yhteen.

Tässä haavetyössään äkkäsi hän nyt vasta selvästi ja varmasti, mitä hänen olisi pitänyt sanoa Gustille…

Hän olisi tahtonut selittää Gustille, miten häntä iletti elää Punatalossa, — miten hän pelkäsi täällä,… että hän ei tahtoisi olla mukana siinä elämässä, jota täällä vietettiin…

— Milada neiti oli kyllä luvannut ottaa hänet mukaansa… Mutta Julia ei tahtonut enää lähteä Miladan seuraan… Hän ei tahtonut elää muun ihmisen kuin Gustin kanssa. Hän tahtoi elää — koko elämänsä ijän ainoastaan Gustin kanssa! —

Ja Julia päätti lujasti puhua Gustille seuraavana päivänä tästä asiasta; kyllä Gust hänet käsittäisi, vaikka Julia ei osaisi sitä ilmi tuoda kyllin sivistyneesti ja ylhäisesti.

Mutta kun Gust saapui seuraavana päivänä Punataloon, alkoivat Julian mykät hellyyden osoitukset taas. Julia osasi vaan näyttää, kuinka kallis Gust oli hänelle, — mutta hän ei rohjennut.

Hänen kurkkunsa oli kuin kuristunut sulasta pyhästä kunnioituksesta. Hän ristitsi hiljaisella nöyryydellä kätensä hymyillen Gustille kyynelten samentaessa hänen katsettaan…

Mutta ihan huomiotaan kiinnittämättä liukui Gustin kiihtynyt, levoton katse tuon yksinkertaisen olennon ohi. Gust hylkäsi Julian lemmen lahjan niinkuin hän hylkäsi hänen kukkean ruumiinsa, joka kuitenkin Gustin vähimmästä kosketuksesta kiihkosta värähti..

* * * * *

Kaikki, minkä Milada näinä äärimmäisimmän kiihtymisen päivinä oli saanut tietää Joachim Kesslerin kautta Gustin kaupungissa oleskelusta, rajoittui seuraaviin seikkoihin:

Gust oli saapunut kiertoteitse Berliinistä kaupunkiin kolme päivää Miladan saapumisen jälkeen Punataloon. Gust oli ottanut vaan vähän matkatavaroita mukaansa. Hän ei asunut isänsä talossa, vaan loitolla kaupungin keskustasta sijaitsevassa etukaupungin hotellissa nähtävästi pikaisen poislähdön aikomuksella, sillä hän maksoi joka päivä laskunsa…

Päivisin hän ei poistunut hotellista. Myöhään iltapäivällä kävi hän säännöllisesti Punatalossa, jossa hän oloskeli yöhön saakka, ja palasi sieltä kortteeriinsa… Joszista ei Milada saanut mitään tietoja. Hän oli jättänyt vanhan kortteerinsa ja oli ilmoittanut asuvansa Berliinissä.

Otaksuttavasti Joszi tunsi Gustin kostontuumat, — mutta voimatta tätä pidättää, antoi hän asioitten mennä menoaan niinkuin Miladakin. Milada hylkäsi aikomuksensa kääntyä kyselyillä Joszin puoleen.

Koska Gust hyökkäsi yksinomaan Miladan kimppuun, tahtoi Milada myös yksin taistella häntä vastaan. Ja että jotain sellaista tulisi tapahtumaan, sen Milada aavisti. Gust oli tänne saapunut kostaakseen ja muka paljastaakseen Miladan petoksen. —

— Hyvä. Mutta miksi hän heitti tuon yksinkertaisen tytön, Jultschin, tähän kiihkonsa pyörteeseen? — Miksi hän kiusasi tuota raiskaa? — Eikö hän osannut kostaa vähemmän mutkikkaalla ja nopeammalla tavalla?

— Miten hän luuli sillä kostavansa, että osotti pitävänsä ensin tielle sattuvasta maalaistylleröstä samalla lailla kuin Miladasta?…

— Voi, kurjinta turhamaisuutta, josta tuo teko oli johtunut!…

— Voidakseen muka masentaa Miladan, täytyi kolmannen olennon haavoittua kuolettavasti; sitten tuo turhamaisuus oli tyydytetty poistuen tyydytettynä. —

— Gustille jäi se ihana miehuullinen tietoisuus, että kenkään ei ollut saanut häntä rankaisematta loukata. Amen. — Sen piti toteutua. — Piti vaan olla sitkeä.

Mutta joka kerta, kun Milada hautoen ajatuksiaan pääsi näin pitkälle, palasi hän tyytymättömänä, kuin olisi hän jotain unohtanut, jotain jättänyt huomioon ottamatta, jota hänen vielä täytyi tarkastaa… Voi, tuota tyttöä, tuota tyttö houkkiota! — Miten saattoi hänet pelastaa Gustin käsistä? —

Milada tunsi rinnalla kärsivän naisen hienolla vaistolla, että Jultsch eli Gustin teeskennellyn tunteen armonosoituksista kiihkoisalla ja tahdottomalla tavalla ja että hän menisi siveellisesti rappiolle, jos tuo usko häneltä riistettäisiin.

— Binekin sortui havaitessaan niitten viekkauden, joita hän oli pitänyt parhaimpina ihmisten joukossa.

Milada tahtoi pelastaa tytön suistumasta Binen tavalla…

Pää kätkettynä käsiinsä hautoi Milada epätoivoisena ajatuksiaan… Mitä oli tapahtuva? — Miten tämä kurja ilveily päättyisi? —

Turhaan Milada yritti saavuttaa Julian luoton; Julia väisti häntä tuskallisen tarkkana ja epäilevänä… Varmasti hän oli saanut kuulla talossa ahkerasti levitettyjen juorujen kautta paljon, mikä koski Miladan ja Gustin entistä suhdetta…

— Tahi olisiko Gust itse tyttöä varoittanut? — Milada istui joka päivä salissa, kun neidit olivat koossa, — kuunnellen jännitettynä keskustelua, vaikka ilmassa lenteli hänen läsnä-olossaan ivallisia lauseita, viittauksia ja pistopuheita. Häntä epäiltiin talossa ja hänen seuraansa vältettiin. Rauhattomana ja apein mielin hän kulki talossa. Hänen koko ihana kokoelmansa oli hävinnyt, maa tuntui huojuvan hänen jalkojensa alla, sen jälkeen, kun Gust oli sille astunut. —

Milada meni aamuisin varhain saliin, auttoi Dollyä salin siivoamisessa saaden täten tietää, että Gust oli lahjoittanut Julialle sormuksen, luvaten ottaa hänet "emännöitsijäkseen" Berliiniin; kaikkia noita Gustin kosimisen salaisuuksia ajoi Milada takaa aavistaen pahaa, koska hän varsin hyvin arvasi niitten alastoman syyn. Gust lähetti Jultschille kirjeitä lähetillä, niinkuin hän oli lähettänyt Miladalle. Gust otti Julian kotiinsa kestiten häntä viinillä ja hedelmillä, — niinkuin hän oli kestinnyt Miladaakin.

Gust teki tuon kaiken, jotta Milada saisi sen tietää, — jotta Milada saisi verrata tapahtumien kiduttavasti naurettavat kaksinaisuudet toinen toiseensa… Raa'alla kädellä Gust poltti muistojen kukat ja hävitti niitten tuoksun menneistä ajoista. —

* * * * *

Sinisessä salissa istui Gust pari kirjaa edessään, joita hän hajamielisesti selaili. Vasemmalla kädellään hän rutisti rikki puoleksi poltetun, sammuneen paperossinsa.

Gustin piirteet olivat vanhentuneet, ne olivat muuttuneet kumikkaammiksi näyttäen harmaassa sade-ilmassa jännityksen kalvettamilta ja jäytämiltä. Hän oli tänä päivänä saapunut tavallista varhemmin Punataloon. Julia oli vielä silloin nukkunut, mutta täynnään autuaallista hämmästystä oli hän herännyt ja ottanut ylleen koreutensa. — Nyt Julia istui Gustin vieressä puettuna ruusunpunaseen pukuun uskaltamatta liikahtaa…

Julia näki Gustin pudottavan kirjan kädestään ja läheni siksi häntä. Gustin kädet aukenivat ja sulkeutuivat. Julia laski hiljaa kätensä Gustin levottomasti virvelteleville sormille… Gust ei enää lukenut, hän ei polttanut, eikä edes katsonut häneen… Mikä Gustia vaivasi? — Hänen vaiti-olonsa kesti kauan, — liian kauan jo…

Julia alkoi silloin puhua liikuttavan ahdistuneella äänellä. Ensin hän puhui Mizzistä, miten tuo tekeytyi hänelle kohteliaaksi, mutta aina puhui hänelle pisteliäästi kuitenkin…

Julia kertoi, miten "suuri suupaltti ja sivistymätön olento" Lisl oli, niin että eräs herra eilen löi häntä korvalle, — hän jutteli isästään, joka kirjoitti pian haluavansa käydä tytärtään katsomassa ja herra tohtoria. "Isä ei ole mikään poropeukalo, hän on kuin kaupunkilainen, — hän syökin —"

Äkkiä lensi Gust pystyyn. Pelästyneenä Julia keskeytti puheensa.

— Eikö häntä miellyttänyt, että Julia puhui omista asioistaan?… Aivan tulipunasena suu auki hän istui.

— Mene rouvan luo, — kysy, saatko lähteä minun kanssani kaupungille. Me lähdemme Praterpuistoon… Tämä sisäilma painostaa minua. Päätäni pakottaa… Gust siveli otsaansa… Julia riehahti ilosta. Sitten hän aukasi ikkunan, syleili Gustia hellästi kysyen, auttaisiko joku lääke. — Isäni neuvoi aina "lämmintä suolaa." — Halusiko Gust sitä? — Tahi tahtoiko hän haistaa tippaa Kölninvettä, joka tuoksui niin suloiselta?

Gust antoi kärsimättömänä kieltävän vastauksen tuupaten Julian luotaan, jotta hänen piti mennä alas rouvan luo kysymään lupaa ja sitte pian pukeutua.

Spizzari antoi armollisesti myöntymyksensä. — Amen, ajatteli Milada, — Praterpuistoon lähtö kuuluu siis myös asiaan, jotta ei mitään puuttuisi yhdenlaisuudessa.

— Minä en välitä kahvista. Me lystäilemme tuolla ulkona, sanoi hän. — Julia nyökäytti päätään tytöille, häviten Bacherin seuraamana ottamaan itselleen puvun.

— Pankaa merkille, että tuo ei kuole ilotyttönä, sanoi Johanna nostaen merkitsevästi sormensa.

— Etkä sinä, — vaikka eläisit kahdeksankymmenen vuoden vanhaksi, lisäsi Spizzari… Askeleita kuului käytävästä.

Milada tunsi nuo askeleet! — Hän kuunteli. Alhaalta avattiin ovi, — sitten kuului kumea kolahdus. Mizzi juoksi ikkunaan aukaisten sen.

— Luonnollisesti, he ottivat ajurivaunut… Mizzi veti ikkunapuolikkaan paukahtaen kiinni.

— Kahden kauppa ja kolmannen korvapuusti, sanoi Spizzari äidillisesti virnistellen.

— Kylläpä tulee minunkin vuoroni kerran, koska tuo on noin ilotyttöihin menevä, sanoa hohotti Johanna jääden tämän sanottuaan suu auki ihmettelemään, sillä siitä syntyi yleinen äänettömyys.

Lukuunottamatta noita kahta merentakaista kreolinaista, jotka osaaottamatta keskusteluun polttivat tupakkaa ja tarkastivat jalkojaan, kääntyivät kaikkien katseet vahingoniloisina ikkunapieleen päin, jossa Milada istui tehden työtä pää painuneena alas.

Vavahtamatta kesti hän kaikkien katseita, jotka imeytyivät häneen kuin ilkeät itikat.

— Minä menen Gustia vastaan, jo tänäpäivänä, heti, kun hän astuu saliin, ajatteli Milada kylmänä ja päättäväisenä. — Minä en alistu enää hänen tyhmään kostonhommaansa.

Huoneen valaisi vaan kalvakas, kylmä joulukuun päivä. Kolea kosteus täytti sen.

Ruumiillistunut raskasmielisyys oli painanut leimansa näihin nuoriin olentoihin. He olivat kietoutuneet sitkeän, painavan tahdottomuuden harmaaseen, hienosilmukkaiseen verkkoon. Kello naputti yksitoikkoisesti, sade rapisi ikkunanpuita vastaan, saattoi kuulua helmien risahdus, joita Milada pujotti helmastaan lankaan. Spizzari puhdisti hiusneulalla hampaitaan, vilahtaen vähän perästä tarkaten kiehuvaa kahvivettä kuvitettuun päivälehteen.

— Hyvä Jumala, tänään ei sade lakkaa ollenkaan. Voisi luulla, ettei se taukoa enää koskaan, sanoi Winkler nostaen silmänsä kirjastaan.

— Tuo ihminen ajaa huvikseen Praterpuistossa ja minä kuolen ikävyyteen, murisi Mizzi potkaisten yökenkänsä luotaan.

Winkler löi kirjansa kiinni pistäen sen allensa. — Romaanien lukemisesta menee pää ihan pyörälle.

— Parsi sukkiasi, sanoi rouva Spizzari, osottaen sormellaan Winklerin sukkaa.

— Rakas mamma, Jumala on todistajani, että olen niitäkin parsinut! Olen parsinut jo seitsemän eli kahdeksan paria. Eikö totta, Irma? Mutta ajatukseni eivät tee minua tyytyväiseksi… Kaikki muu menee mukiin! — Mutta ompeleminen tekee minut alakuloiseksi… Miten neiti Milada jaksaa aina ommella?… Winkler katsahti vinosti Miladaan, joka ei siitä välittänyt… Taasen valtasi vihamielinen vaikenemishalu nämät ihmiset.

Johanna asetteli kortteja… Vaikka asettaisin kortit miten tahansa tuosta ihmisestä, niin on kissa aina vasemmalla ja koira oikealla puolella, ja koira osaa kaikissa tapauksissa salata petollisuutensa.

— Minä astun hänen luokseen ja kysyn: Gust, mitä sinä aiot tehdä tytölle… En uhraa sinulle tyttöä, — toisti Milada itsepintaisesti ajatuksissaan. — Jo kauan, ennenkuin sinä tyhmine kostonpuuhinesi takerruit hänen kurjaan elämäänsä, olin minä päättänyt pelastaa hänet. Enkä minä luovuta häntä sinulle. — Milada laski työn kädestään katsahtaen ylös.

Häntä ympäröivät vaan kalpeat, runneltuneet, vihan ja häijyyden kaivertamat kasvot.

Ilkeitä katseita singahteli häneen häikäilemättömästi.

— Ne eivät osaa muuta kuin vihata, ajatteli Milada. Ja hengittäessään syvään kaikkosi hänestä viimeisten päivien ahdistus… Vapaa, elämänvoimainen päättäväisyys karkoitti sen tuskaisen painon, joka oli pusertanut hänen sieluaan.

Gust repi hänen sielustaan kaiken nöyryyden tunteen, — kaiken epäröimisen, kaiken katuvaisuustunteen. Nyt piti hänen toimia… Hän riemuitsi siitä hetkestä, jolloin hän sai kaikkien kuullen astua Gustia vastaan sanoen: Mitä sinä tahdot minusta? — Jätä tyttö rauhaan, mies. —

Milada tunsi veren virtaavan voimakkaasti ruumiissaan kuin odottaessaan iloista toimintaa.

* * * * *

Miladan päätös tuli liian myöhään. Tunti sen jälkeen, kun Gust oli lähtenyt Jultschin kanssa ajelemaan, toi hän hänet takaisin Punataloon.

Hilliten nyyhkytyksiään yritti Jultsch tarttua Gustin käteen. Gust ei sitä liikettä huomannut, hän huusi vaan ajurille ja vaipui piiskan läimähdettyä ähkyvästi hengähtäen vaunujen patjoille. — —

Salissa seurattiin jännityksellä vaunujen saapumista. — Noh, armollinen neiti saapuu, veurui Mizzi aukaisten salin oven.

Milada kokosi työnsä kohdistaen katseensa kylmänä ja ankarana sisään käytävään päin… Hänen kasvonsa olivat tyynet, ainoastaan silmien alla oleva iho värähti hieman…

Jultsch saapui portaita ylös, — yksin, kasvot itkusta turvonneina.

— Hän tulee yksin. Ja hän itkee, itkee, huusi Mizzi saliin kiihkeänä.

Tosiaan, Jultschin kirkkaat silmät olivat painuneet kuoppaan, poskilla oli kyynelten jälkiä ja kauhistuksentapaisesti hän piti turkiksilla koristetusta polkupyöräilijäkaapusta kiinni, jolla hän peitti vaaleanpunaisen silkkipukunsa.

Spizzari tirkisti häneen… Missä herrasi on, kysyi Spizzari.

Tyttöjen silmissä vilkkui paljon merkitseviä välähdyksiä ja katseita.

— Hän on mennyt, nyyhkytti Julia. Turkki liukui hänen hartioiltaan alas ja hän laski kätensä ristiin vatsalleen.

— Miten mennyt, kysyi Spizzari kylmästi. — Mihin hän on mennyt?

— Hän on mennyt, toisti Jultsch vaikeroiden, hänen täytyi lähteä Berliiniin, sanoi Julia purskahtaen itkemään, — mutta hän tulee takaisin, hän ei jätä minua tänne, hän vie minut täältä pois, vakuutti Julia vihollisilleen niin innokkaasti, että ne katsahtivat toisiinsa hämillään.

Spizzari kohosi seisomaan. — Mennyt, toisti hän ja hirvittävä ajatus syntyi hänen aivoissaan. — Hän on kai jättänyt sinulle rahaa?

— On, nyyhkytti Julia, kaivaen jotain esiin pukunsa neliömuotoisesta kaula-aukosta.

— Hän on käärinyt sen paperiin, minä pistin sen tänne, sanoi Julia rauhoittaen Spizzarille, luottavana huolimatta surustaan kyynelten valuessa hänen puhuessaan…

Näkyi palanen silkkipaperia, Julia aukasi sen, rouvan silmiin välähti iloisesti kultaraha. Rouva iski siihen… Kultaraha! —

— Mitäh? — Vaan yksi ainoa kultaraha? Rouva kyseli tiukkana.

Myös tuota rouva epäili.

Hän heitti sen kilahtaen pöydän marmorilevylle, sitten hän kiinnitti rillit nenällensä, katseli rahaa, muuttui sinerväksi kasvoiltaan, alkoi läkähtyä, hypähtäen yhdellä askeleella Julian eteen.

— Lehmä, änkytti hän, — miten sinä olet antanut vetää itseäsi nenästä, nauta? — Spizzari hosui raivossaan ilmaan.

— Hän on syönyt, juonut, elänyt komeasti, ja siitä hän antaa sinulle — vaan muistorahan, se ryönä, se riiviö!

Spizzarin ääni katkesi, raha kilahti lattiaan, hän nosti kätensä ja löi Jultschia raa'asti kasvoihin tämän peittäessä ne käsivarrellaan.

Moniääninen kiljahdus, johon sekaantui kyselyjä ja hämmästyksen huutoja, kuului yli sen parahduksen, joka tunkeutui Julian suusta.

Jännitettyjä, vahingonilosta säihkyviä naamoja tanssi itkevän olennon ympärillä.

— Minä lähetän hänet putkaan… Minä lähetän hänet kruunun kyydillä kotiin!

— Minulla on enemmän hyötyä vaikkapa mäkimaijasta, kirkui Spizzari repien Juliaa hihasta.

Julia oli niin masentunut surusta, että antoi toisen menetellä kanssansa, miten tämä lystäsi.

Milada oli kohonnut seisomaan…

Kultaraha oli tuossa lattialla. Hän oli heti sen tuntenut.

Nyt hän olisi saattanut tarttua siihen, ottaa sen siitä, lymyttää sen välttäen pahimman iskun lyönnin… Hän ei sitä halunnut. — Siis oli Gust tuohon tähdännyt? Tällaiseen kurjaan kostokeinoon oli hän turhamaisuudessaan ryhtynyt… Hyvä, hänen piti saada se toteuttaa.

Milada käänsi harmaat ankarat silmänsä Jultschia kohden. Niitten kovuus heltyi, niissä välkkyi ymmärtämisen ja säälin ilme.

Muuan tytöistä kumartui alas. — Tähän on kaiverrettu jotain… Katsokaa, se on… Jesus!… Tyttö vilahti Miladaan käsittäen kaiken.

Mutta Mizzi, joka haistoi jotain, repi rahan toisen kädestä… Voi sun, tämä on suuremmoista, nauraa hohotti hän, — käännellen rahaa: — Gustille Miladalta.

— Noh, mutta tuo on vasta uskollisuuden osoitus! Toinen huusi jotain toiselle. Tytöt selittivät asiaa liikkeillä ja sanoilla, he osoittivat Miladaa, joka seisoi tyynenä myrskyssä… Rouva tuijotti myös Miladaan tulipunasena… Irma, Winkler ja Mizzi kierivät naurusta tuskin jaksaen loitolla oleville tarkoin selittää tapahtumaa…

— Noh, nyt me käsitämme! Se on selvää, sanoi Keller tyrkäten Jultschia, sinä olet ollut todella aika tollikka.

— Sussiunatkoon, miten Rudi ja Ferdl saavat pitää lystiä, sanoi Mizzi maiskuttaen kieltään ihastuksesta, tästä syntyy metakka… Katsokaa tuota nautaa ruusunpunasessa silkkipuvussaan…

Milada sanoi itsekseen, että Gustin turhamaisuus oli ryhtynyt kaikkein vähäpätöisimpään keinoon.

Hän oli pelännyt pahempaa. Gust oli paljastanut lemmensurunsa noille, oli oikeudenmukaista, että he sen polkivat lokaan… Ehkä… tämäkin oli kehittävää? —

— Mitä se roisto sanoi sinulle, rähisi rouva yrittäen voimalla saada äänensä kuuluviin. Hänen pitää toki maksaa, sen raadon, — maksaa — pitää hänen…

— Hän sanoi, nyyhki Jultsch, uu-uu-uu, — hän suorittaa sitten, sillä hänen täytyy lähteä kiireesti Berliiniin — uu-uu — Julia pudotti herpautuneena käsivartensa alas vääntäen kasvojaan saadakseen sanat esiin kouristuksen tapaisesti yhteen kiristyneiden hampaittensa välistä.

— Ne-i-ti — tuossa, — sanoi tohtori, — Julia näytti Miladaa, — — vaihtaa — rahan — —

Uusi nauruhohotus keskeytti Julian puheen.

Mizzi heittäytyi pitkälleen ja röhötti kuin emäsika. Winkler nauroi töytäyksittäin ja raa'asti polkien jalallaan lattiaa.

Milada aukasi mustan rahalaukkunsa, katsahti siihen, pudisti pahoillaan päätään ja kiirehti niin pikaisesti salista, että hän jätti oven jälkeensä auki.

Kuuli, miten hän aukasi oven yläkerroksessa.

Aivan kuittina istahti Spizzari. Hän käsitti kaiken. Mutta mitä häntä moiset "rakkaudenromaanit" liikuttivat. Hän tahtoi saada rahaa. Jumalan kiitos, että tuo vintiö oli maksanut joka päivä ruokalaskunsa!

— Ja tuo lehmä oli saanut ajaa nahkaansa, mitä vaan lystäsi — ja mitä hänen vaatteensa sitten olivat maksaneet! — Tuollaista tiatteria! — Sellainen hylkiö! —

— Ei sinun sulhasesi ole liioin jalo, se täytyy tunnustaa. Hän vie sinut Berliiniin — varmaankin härkävaunuissa. —

— Olisin toki juottanut miesriiviölle pari pulloa miestä väkevämpää…

— Sen olisimme jokainen älynneet tehdä, — sanoi Keller vakavasti, — mutta mitäppäs tuo käsittää!

Milada palasi astuen Mizzin luo, joka ihan helli kultarahaa. — Anna pois, sanoi Milada lyhyesti.

— Anna nyt, sanoi Johanna häpeissään.

Mizzi antoi rahan liukua maahan pitkin hamettaan.

— Tuoss' on, — sanoi Mizzi hävyttömästi potkasten sitä jalallaan.

Milada kumartui, puhdisti rahan huolellisesti, asetti kaksi seteliä Spizzarin eteen sanoen kuivan asiallisesti: Se riittää kai.

Rouva oli haukansilmällään äkännyt setelien summan. Se rauhoitti hänet heti. Hän katsahti moittivana ympärilleen ja sanoi: Älkää joka asiasta elämää nostako; Kollot! — Mars ylös! Pukeutukaa — voi tulla vieraita.

Iloisella päällä läksivät tytöt kasarmiinsa. He nauttivat siitä, että heillä nyt oli aihetta juoruta. Tällaista ei saanut kuulla joka päivä.

Jäykkänä ja liikkumattomana kauniit kasvot polttavina, kulmakarvat yhteen vedettyinä täytyi Jultschin antaa toisten tyttöjen kulkea ohitsensa. Joka sana, jonka ne hänelle viskasivat, oli kuin kova isku hänen sydämeensä.

Hänen sisintään kuristi, se vapisi.

Hän ei jaksanut äännähtää…

Mitä hän osasi enää sanoa?… Kaikki toivo oli mennyt… Kumpa vaan pääsisi yksinäisyyteen, — huoneeseensa… Siellä hän sulkisi oven. — Hän tietää nyt, mikä on hänellä enää tehtävänä… Oh, kyllä.

Syvä nyyhkytys tärisytti hänen poveaan.

Spizzari pelasti asemansa näytellen onnistuneesti äidillistä loukkaantumista:

— Noh, — mitä me nyt sinusta teemme? Sinä et sovi juuri mihinkään. Paha on hylätäkin sinut. Vieraat pitävät sinua pilkkansa esineenä, tytöt narrina… Miladan puoleen käännyttyään jatkoi hän: Uskotteko, että kukaan enää hänestä huolii? — Hän ei sovi paremmille miehille, — hän ei kehity tässä ammatissa.

Kerran Spizzarikin tunsi olevansa pulassa.

Neljäntoista päiväisen oleskelunsa aikana Punatalossa oli Jultsch auttamattomasti epäonnistunut. Eikä häntä voinut kadullekaan ajaa; hän joutuisi poliisin käsiin, jonka kautta tulisi ilmi, miten Bacher oli hänet tänne houkutellut.

Häntä ei voinut edes lähettää muualle, — vaikka tuo olisi muuten ollut paras pelastuskeino. Spizzari oli sitoutunut isän kanssa; mitä tuo juopporatti sanoisi tullessaan kaupunkiin, kun hänen tyttärensä ei enää löytyisi. Lisäksi oli Spizzari iloissaan Julian kaappauksesta lupautunut säännölliseen rahanmaksuun isälle… Isä piti suunsa kiinni, niinkauan kuin sai rahat, mutta sitten… Nämät ajatukset risteilivät viekkaan rouvan aivoissa.

— Miten tästä selviydytään? kysyi rouva surullisena Miladalta.

— Kuulkaa, rouva Spizzari, sanoi Milada, — antakaa hänen tehdä työtä. Dolly ei jaksa enää tehdä kaikkea. Julia saa tehdä muut työt, kun Dolly tarjoilee. Te säästätte apu-ihmisen palkan. Juliahan on siisti ja vahva… Mitä tuumitte?

Rouva Spizzari heilutti päätään. Tehdä palvelustyttö Juliasta… Hm… Se oli hetkellisesti ainoa pelastuskeino… Ja se oli oiva pelastuskeino!… Melkein se oli erinomainen… Pariksi viikoksi… vaikkapa kuukaudeksi… mietti Spizzari, — silloin on juttu melkein unohtunut ja tyttöä voi jälleen käyttää.

— Bon, (hyvä) te olette aina järkevä, rakas lapsi…

— Mene, ota vähäset tavarasi ja lähde vinttikerrokseen… Siellä hän voi nukkua — ja jos tarvitaan, voi hänet hakea sieltä… Kiitä neitiä tuossa ja lakkaa hulluttelemasta. Spizzari soitti portinvahdinrouvan perään, joka paljoa merkitsevällä virnistelyllä kuljetti Julian pois.

— Mutta mitä sanotte tuosta miesriiviöstä, sanoi nyt rouva häikäilemättä, — hän pitää lystiä yhden viikon meidän kustannuksellamme! — Eikö niin? —

— Lapsellisuuksia, rouva Spizzari, vastasi Milada hymyillen, antaa asian hautaantua. Senjälkeen läksi Milada pois.

— Se oli sinulle oikein, ajatteli Spizzari ivallisesti Miladan mentyä.

Rouva hörppi hyvillään kupistaan jäähtyneen kahvinsa…

Hän otti setelit taskustaan, silitti niitä hyväillen ja pisti ne suureen rahakukkaroonsa, jonka välkkyvä nikkelikita oli ahnaasti auennut…

* * * * *

Ihmiset, ojentakaa kätenne, pelastakaa ne, jotka viimeisellä ponnistuksella kouristuksentapaisesti yrittävät pysyä pinnalla elämän aallokossa!

Ryhtykää käsittämään elämän syvyyttä!

Joka vähimmästäkin sysäyksestä ylöspäin langennut nousee, ja pelastuu teille. Se, joka saa tuntea rakkauden silmäyksen, jonka käteen lämpöinen käsi tarttuu, se muuttuu hyväksi ja onnekkaaksi.

Miten me tunnemme olemassa olon soinnut, jotka yhdistävät kaikki!

Me emme arvaa, mitenkä tärkeää yksilölle on se, että vapisevan epäilyn, tahdonheikkouden hetkenä ihminen astuu hänen rinnalleen luottaen hänen parempiin ominaisuuksiinsa tahtoen hehkuvalla innolla uskoa hänen nousuunsa. Sellaisina hetkinä Vapahtaja lähestyi ihmisiä.

Niin vähänkin, kuin käsitämme, niin näemme että on suuresta merkityksestä vapauttaa ihmisten yksilöllisyys luokkarajoituksen kahleista ja sorrosta. Siten osoitamme tien monelle voimansa turhaan tuhlaavalle ja johdamme hänet yhteistoiminnan helmaan. Siunattu olkoon se käsi, joka tuohon ryhtyy! — Emme vielä aavista, mitenkä lukuisasti tulee meitä vastaan noita sorrettuja, kunhan vaan osaamme luoda sillan heidän mailmaansa?… Aavistatteko! — Menestyksen epäilys, sen menestyksen, jolla ihmishyveitä nyt arvioidaan, ei saisi meitä pidättää toimimasta sorrettujen puolesta.

* * * * *

Joulun aikana sai Milada paksun, kaikenlaisilla liitteillä varustetun kirjeen L——zistä. Tohtori Stüber sulkeutui kunnioittaen rakkaan nuoren neidin suosioon mitä tärkeimmillä ja rehellisimmillä aikeilla. Hän toivotti onnellista uutta vuotta, ilmoittaen, että hänen ystävänsä rakennusmestari Stadlinger Oberdorfista oli luvannut ottaa rakentaakseen orpolasten kodin "Päiväkummulle." Tämän hän teki ihastuneena kauniin ja hellämielisen alkuunpanijan tulevaisuuden hommiin.

Mukana seurasi piirustukset, kustannusarvio, sekä sisustusluettelo, — "se joka nimittäin tehdään puusta." — Hän saattoi suositella maalaispuuseppää taloudellisista syistä, jonka oivallisuudesta ja luotettavaisuudesta hän meni takuuseen. — Hän pyysi neidin tarkastaa asiapaperit ja näyttää ne asiaatuntevalle luottohenkilölle, ennenkuin tekee sitoumuksen; toki hän saattoi vakuuttaa, että kustannusarvio oli mitä omantunnon mukaisimmin laadittu, — jotta hän saattoi rohkeasti puolustaa Oberdorfin rakennusmestaria. Jos säät olisivat edulliset, voitaisiin alkaa rakennustyöt jo maaliskuun alussa, jotta rakennus ehtisi kesällä "kuivua." Toivottiin, että neiti, joka täydelleen oli valloittanut vuoristolaisten sydämet, tulisi itse Steiermarkiin persoonallisesti väittelemään rakennuksen yksityisseikoista.

Kunnioittavimmin suositteli kirjeen lähettäjä itseään.

Milada levitti piirustukset eteensä; syvällä ilolla hän näki lempiaatteensa toteutumisen niissä.

Mustista viiruista syntyi taloja, sinisenväriset ikkunat hymyilivät hänelle, savupiiput välkkyivät, päätynupit olivat kuin kullatut. Niin herttaisen tarkasti olivat piirustukset maalatut… Ei Milada tiennyt, että tohtori oli ahkerasti värjännyt rakennusmestarin karkeat piirustukset. Pitihän tuon herttaisen neidin saada kuvaavammin selkoa talostaan. Siksi tohtori valoi maalilaatikostaan arkkitehdin kuivaan esitykseen värikästä — vilkasta elämää. Joka rakennuksen ympärillä oli pieniä kukkamaita ruusuineen ja puineen, — kukkaryhmineen ja pensaineen.

Milada päätti rakennuttaa sweitsiläisen talonpoikaismallisen kaksikerroksisen talon, jossa oli kolmi-osainen ikkunajärjestelmä etu-osassa, jyrkkä kattoharja ja käsipuilla varustetut puuportaat, jotka johtivat talon sisustaan. Etupuoleen piirrettyyn pieneen lauselmatauluun oli tohtori kirjoittanut punasella musteella:

"Omalla voimalla Jumalan kunniaksi."

Milada pyyhkäsi tuon pois ja kirjoitti varmana:

"Omalla voimalla — omaksi kunniakseen."

Tällä hän tahtoi painaa holhokkiensa mieleen, ett'eivät he olleet ylläpidostaan kenellekään mitään velkaa.

* * * * *

Yöllä nukkui Julia aina rauhallisesti ja sikeästi, niinkuin maalaiset nukkuvat, missä karjanhoito ja askareet vain ihmisen uuvuttavat.

Keski-yön aikana hän lopetti työnsä.

Loppumattomalta näyttävä jono patoja, kasareita, laseja ja lautasia oli pesty välkkyvän puhtoseksi, kyökin lattialaatat kiilsivät ihan kuin Julian omat hikiset kasvot ja tämän kaiken päätteeksi oli Julian niin nälkä, että näköä haittasi, syöden uunissa lämpöisenä säilytettyjä ruuanjäännöksiä.

Äänekkäästi sanottuaan "Kiitos Jumala ruuasta, — kiitos muille, olen ravittu", pyyhki hän suunpielensä puhtaiksi, veti huivinsa otsalleen, pisti puukengät nurkkaan ja hiipi meluavan ensi kerroksen läpi vinttikamariinsa.

Halpahintainen Pyhän Johannan väripainoskuva, jolla hän paimensi lammasta, oli lankastifteillä kiinnitetty seinään yläpuolelle makuusijaa. Ikkunalaudalla oli rikkinäisessä vesiruukussa palmukissaoksia ja talvivihreää. Kissat kukkivat. Oli jo helmikuun loppupuolikas käsissä… Auringolla oli jo voimaa… Ennen maatapanoaan alkoi Julia jutella laveasti ja avomielisesti suojeluspyhimyksensä kanssa, mutta säännöllisesti, ennenkuin hän ehti keskustelunsa lopettaa, vaipui hän pää raskaana patjoilleen. Siinä hän makasi sääret käppyrässä käsivarsi riippuen vuoteen reunalla kuin joka hetkenä valmis livahtamaan pois.

Melu ja soitto, nauru ja kirkunta täytti koko talon, ovien paukkina tärähti Juliankin kamarissa, heiluttaen lattialaattoja, niin että ruostunut rautasänky käheästi narahti, kuin tästä hyvintunnetusta yömelukuorosta ei saisi puuttua tämäkään yksinäinen ääni.

Silloin tosiaan Julia heitti ruumistaan levottomana sinne ja tänne ja potki peitettä ähkyen.

Pelko kasaantui hänen sieluunsa, painaen raskaasti hänen aivojaan ja mieltään.

Hän näki unta, että ihmisiä tuli hiljaa hiipien portaita ylös; ne seisahtuivat hänen ovensa taakse, kuiskivat, suhisivat.

Julia tahtoi hypähtää pystyyn, pitääkseen ovesta kiinni, piiloutua, mutta rautapainot pusersivat hänen käsivartensa ja jalkansa alas, hän ei voinut liikahtaa.

Jokin esti häntä; hän heitteli yläruumistaan, hän tahtoi paeta, mutta ilkeitä silmiä vilkkui pimeydessä,… Jesus — Maa —

Julia huokasi raskaasti ja istahti pystyyn hiestä märkänä vuoteellaan.

— Voi, ne hulluttelevat tuolla alhaalla, eivät ne tänne jouda, ajatteli hän selviydyttyään.

Tavallisesti hän nukkui sitten tyynenä, kuorsaavia kitalakiääniä raikui mukuroidun patjan sisästä.

Kun melu heikkeni talossa vihdoin hälvetäkseen, alkoi Julian autuaallinen levon hetki. Joka painajainen katosi hänen rinnoiltaan; näkymättömien kauhujen synnyttämä tuska vaimentui ja hänen ärtyneen sielunsa virkistivät iloiset unelmat.

Hän näki unta, että hän oli kotikylässään, hän oli lähtenyt käyskentelemään kirkkopihalla punanen sulkahattu päässä. Kaikki ihmiset tunkeilivat hänen ympärillään, tuuppasivat toinen toiseensa — kuiskien.

Isä oli sotilaspuvussaan, kunniamerkit rinnassa ja kuljetti hänet kirkkoon. Itse arvoisa herra pastori tuli saarnatuolista alas puhutellakseen Juliaa.

Ja sen hän teki koko kirkkoväen nähden.

Leveästi ja riemukkaana naurahti Julia unessa.

Vieno aamunkoi pilkisti kamarin kattoluukusta sisään. Hetken kuluttua oli kamari ihan valoisa.

Palmukissat kohosivat kaihoovina varsillaan.

Silloin kuului aika jyskytys vinttiovella.

— Julia, Julia, huusi portinvahdinrouva.

Kello oli kuusi aamulla, oli mentävä työhön.

Perinpohjin haukoteltuaan nousi Jultsch vuoteeltaan.

Talo oli ihan vaiti. Pikaisesti Julia pukeutui. Hameen ja hihat hän kiversi ylös, hän sitoi harmaan huivin päähänsä, otti avaimet, jotka portinvahdinrouva oli asettanut oven taakse ja kiiruhti sitten aamuhiljaisuudessa uinuvalle kujalle. Hän vaihtoi lihakauppiasrouvan kanssa aamutervehdyksen, alkoi pakinoida maitokuskin kanssa, joka seisautti rattaansa kadunkulmaan, taputti hänen hevostaan — pisti kätensä heinäsäkkiin, ripotti heiniä siitä, vastasi kaikkiin kyselyihin, velmusi ja nauroi, estellen kuskin rohkeita komppasanoja, kunnes hän äkkiä huudahti: — Pitää mennä työhön, siunatkoon, — ja juoksi takaisin Punataloon.

Hänessä oli taas maalaisluonne päässyt voitolle. Hän kaipasi kanssakäymistä ja tuttuja naapureita.

Hän oli luottavainen kuin tiainen. Jokaisen kanssa hän seisoi ja rupatti. Paljon hän ei saanut taipumustaan seurata, sillä heti kun talon remuava yöelämä päättyi, alkoi Julian päivätyö. Vesi läikehti ja virtasi likaisina puroina lattialaattojen yli ja Julia hankasi niitä rasulla ja harjalla, ihan niinkuin neiti Milada oli neuvonut ja säätänyt.

Kun käytävät ja rappuset olivat puhtaat, aukasi hän salin oven ja astui sisään. Salissa oli tupakansauhua, kukkalöyhkää ja hajuveden katkua, ilma oli kuin paksua pilveä. — Silloin Julia rupesi toimeen, alkaen järjestää tätä suunnatonta sekamelskaa, hän pölytti ja veti huonekalut paikoilleen ja ravisti iloisesti mattoja ja pöytäliinoja ikkunasta ulos. Mielellään hän olisi laulanut, mutta rouva oli kieltänyt sen.

Näin oli Jultsch kokonaan vieraantunut Punatalon hengestä… Hän oli nyt "piika" ja tällä oli neitien kiusanteonhalu saanut hyvitystä.

Eikä Juliassa ollut enää mitään naurettavaa. Kirjakielen hän oli heittänyt pois samassa kun hän lakkasi puuteroimasta kasvojaan ja kähertämästä tukkaansa.

Eräs seikka hänelle vielä muistutti hänen entistä oloaan talossa. Joka viikko toi Bacher rouvan käskystä hajuvesisaippuaa ja lemuvettä hänelle.

— Jotta hän ei ihan menettäisi makuaan, sanoi rouva uskotuilleen, jotka asiaa tuntevina hymyilivät.

Jultsch jätti nuo valtaavat lippaat ja pullot ihan kajoomatta ikkunalaudalle, kunnes Bacher korjasi ne siitä omaan taiteensa, sillä hänellä oli myös yksityisliikkeensä.

Rouva Nelly ei voinut kuitenkaan välttää salattua surua siitä, että "tuollainen tukeva kaunis naiskappale" kuin mitä Jultsch oli, jäi käyttämättä Punatalossa.

Keittäjätär kiitti kyllä apulaistaan ylenmäärin; talo ei ollut koskaan ennen ollut niin hyvin järjestetty ja puhdas kuin nyt, sen piti jokaisen huomata!

* * * * *

Milada oli matkustanut Steiermarkiin sopiakseen rakennuksestaan…

Heti kun Milada oli matkustanut, alkoi Bacher taas hätyyttää Juliaa, puhuen häpeällisistä asioista…

Myös rouva rupesi häntä vaanimaan…

Julia muuttui mykäksi, pelokkaaksi ihmisaraksi.

Eräänä aamuna hän kieltäytyi viemästä rouvalle aamukahvin. —

— Tyhmä naikkonen, sanoi keittäjätär raa'asti, — ei suinkaan hän saa teiltä ruunua päästä.

Julian täytyi mennä sisään… Spizzari makasi vielä. Hän tarkasti nopeasti palvelijattaren komeaa vartaloa. Nellyn piti aina takseerata. Äkkiä hän laski aamulehden pois, sanoen painavasti: — Bine Michal oli tuhmempi tollikko kuin sinä, — ja nyt hän juo vaan samppanjaa upseerien kanssa Budweisissa ja nousee yhä — sinulle opetukseksi.

Aivan kalpeana tuli Jultsch Spizzarin huoneesta.

— Voi, jos neiti palaisi, vaikeroi hän öisin, vilusta ja pelosta värjöttäen vuoteellaan. Hän pelkäsi salia pahemmin kuin ennen. Kun katto keikkui tahi rappuset narahtivat kyyristyi hän kokoon koukistaen kouristuksen tapaisesti kylmiä sormiaan.

Nukkuessaan hän uneksi usein Gustista. Hän oli istuvinaan Gustin vieressä sinisessä salissa pyytäen jotain, mutta Gust ei häntä kuunnellut.

Julia tunsi, että hänen elämänsä riippui siitä, että Gustin piti kuunnella häntä. Mutta Gust meni välinpitämättömänä hänen ohitsensa ulos ovesta. Omaa ääntään pelästyen heräsi Julia ihan hikisenä.

* * * * *

Muutaman ajan kuluttua palasi Milada Punataloon. Hän näki, että Jultsch oli kalpea, laihtunut ja herpoutuneen näköinen. Julian iloiset silmät olivat surulliset ja turvonneet. Niitten ympärillä oli ryppyjä.

— Mikä sinua vaivaa, Julia?

— Olen hiukan kipeä, sanoi Julia, onnellisena pitäen Miladan käsistä kiinni. Nyt on kuitenkin kaikki taas hyvin.

Päivä Miladan tulon jälkeen toi vanha rouva Keller pienen yhdeksänkuukautisen tyttärensä tyttären Punataloon. Ja kun Spizzari kirosi ja manasi, että hän ei anna penniäkään sellaisen avuksi, joka ei hänelle mitään tuota, jätti vanha Keller lapsen käytävään. Parkuen ja käsiään väännellen otti lapsen äiti käärön käsivarrelleen. Samassa Milada tuli rappusia alas, käsitti koko jutun ja lupasi auttaa lapsen äitiä.

Hän antoi vanhalle Kellerille lapsesta maksun, ja lupasi äidille, joka kiitti itkien, että se viedään tulevaisuudessa lastenkotoon kasvatettavaksi.

Äiti sanoi onnellisena: — Nyt pääsen työhön, kun tuo raukka on turvassa. Täällä en kelpaa. Eihän kukaan minusta välitä. — Lapsen nimi oli Christelchen. Se oli huonosti hoidettu kurjalistolapsiraukka vanhentunein, vakavin katsein. Mutta se oli ensimäinen pikku olento, jolle Milada saattoi lahjoittaa sydämensä ja viedä Päiväkummun turvapaikkaan. Talonhommasta oli tullut tosi.

Milada oli nyt tullut viimeisen kerran Punataloon, viedäkseen mukaansa sen, minkä hän saattoi sieltä pelastaa.

* * * * *

Oli synkkä yö. Julia heräsi vuoteellaan. Koko talo raikui ja helisi. Julia nousi istumaan, — hänen päätään pakotti ja oli kuin hän ei olisi voinut jalkojaan liikuttaa.

Mitä eilen illalla oli tapahtunut? — Hän oli taas tapansa mukaan voinut hiukan pahoin ja neiti Milada oli tahtonut kutsua lääkärin. Mutta Julian tähden ei — ei — ei.

Julia ei tiennyt, miksi hän häpesi muita.

Kun hänen piti antaa ylön, pakeni hän sokkeloonsa. Hän valehteli, antoi tuoda ruokaa, kuin hänellä olisi ollut kova ruokahalu. Ja sitten hän viskasi ruuan tulipesään. Mutta mitä se auttoi?

Miten paljon kello lie?

Talossa raikui melua ja naurua.

— Jospa jokin tulisi — Dolly tahi Keller! Pitikö hänen kärsiä yksin tuskia koko yö? — Voi, Herra Jeesus!

Julia haki patjan alta nenäliinansa. Yökkäys, pudistus ja hänen suustaan syöksyi jotain hapanta moskaa.

— Oliko se verta, ajatteli Julia kauhuissaan… Hän kuvitteli jo kuolevansa.

— Hyvä Jumal'äiti. Miksi hänen täytyi kuolla, mihinkä syntiin hän oli vikapää?

Hän liikutti huuliaan, yrittäen rukoilla.

Kuoleman tuska repi hänen sydäntään ja sekotti hänen ajatuksensa.

Hänellä oli varmaankin lavantauti… Keller oli kertonut, että se alkoi tällä lailla.

Julia väänteli itseään kuumeisena.

Jokin häntä vaivasi… Hänellä käänsi niin luontoa. Pitikö lähteä sairaalaan? Tai kotiin? — Niitten silmät pyöristyisivät… Pyhä Maria, rukoile meidän syntistemme puolesta nyt ja ijankaikkisesti… Aina hän oli ollut terve. "Kuin hevonen", niinkuin isä kerskaili, — hän ei sairastu mistään… vaan nyt!

Yhä tuolla alhaalla kello soi. Hän olisi halunnut vähän viiniä — hyvää, makeaa… Mutta Mizzi piti pullosta kiinni. Sellainen ilkiö! — Anna tänne! — Nyt Keller piiloitti sen… Aina he kiusaavat minua… ja minun on niin kova jano. Jesus Maaria, mitä tämä on? Viinipullo — Herra Jumala. Se kulkee itse huoneessa — ha, ha — mutta tämäpä on vasta. — Mutta se onkin — totta tosiaan, — se on hänen siskonsa tyttö, Rosel… Ja hän luuli sitä viinipulloksi…

— Tyttö on sellainen kultanuppu… Täti kulta, kuinka sinä olet kaunis silkkisessä puvussasi, — rakas täti! —

— Mutta se lapsi, — se onkin Mizzin! — Varokaa sitä! — Jessus, miten te sitä tyrkitte. — Sehän on pikku lapsi, lapsi raukkahan se on…

Jultsch heräsi, — istui taas pystyyn märkänä hiestä ja väristen. Hänen kuiva kurkkunsa kiristyi kuin kouristuksessa.

Tyhmää on nähdä unta!

Talo oli ihan hiljennyt.

Ulkona sarasti vieno aamuhämärä.

Julia oli kuin ruhjottu..

Yht'äkkiä hän heitti peitteen yltään, ottaen molemmin käsin kiinni vatsastaan, pusertaen sitä. Siellä sisällä — liikkui jokin, — liikkui toisen kerran. — Julia huudahti, vaipuen taaksepäin. — — Nyt hän käsitti… Nyt hän oivalsi tilansa. Pyhä äiti Anna taivaassa! Hän katseli kauhuissaan itseään ja hänen säärensä jäykistyivät… Mutta miten tämä oli mahdollista… Hän oli ehkä nostanut jotain liikaa… Hän oli nostellut salin raskaita huonekaluja.

Jultsch juoksi rappusia alas. Kasarmin edessä oli tuoli, jolla oli Bacherin sukankudin.

Julia juoksi ohi ja nojautui Miladan oveen — huutain neiti, neiti ja sulkien sitten silmänsä. Avain narahti, — ovi aukeni ja Julia lensi ovesta sisään. Milada nosti kynttilän.

— Mitä tämä on? — Sinäkö se olet — en huomannut unen pöppörässä. — Mutta sinähän olet paljain jaloin ja kipeänä. Mene nukkumaan…

Jultsch tuijotti Miladaan, joka tarttui hänen käteensä…

— Neiti, minua vaivaa jokin…

— Mene nyt nukkumaan. Tohtori…

Julia tarttui Miladan käteen.

— Ei tarvita tohtoria. Minua vaivaa jokin muu… Saan — lapsen. —

Hänen äänensä katkesi.

Milada vavahti… Hän vaikeni kuin kuunnellen kaukaisia ääniä. Mitä sinä puhut? —

Julia nyyhkytti.

— Minä tiedän — siskoni laita oli myös näin. Minä tiedän… Jesus, neiti, häpeä — minusta ei ole enää mihinkään —

— Se ei ole häpeä — sanoi Milada äkkiä kiihkeänä ja ääneen. Mutta, — hän kumartui kyyristyneen olennon yli, — oletko varma, Julia? Etkö erehdy?

— Se liikkuu jo, kuiskasi Julia ja hänen kalpeat kasvonsa lensivät tummanpunasiksi.

Miladasta tuntui, kuin tuossa ei olisi enää sama maalaistyttö kuin ennen, — uusien tunteitten virta värisytti hänen olemuksensa, aukaisten hänen suljetun sielunsa.

— Julia — lapsi on — Gustin, sanoi Milada.

Nyyhkytys kuului. Eihän kukaan muu ole minuun sittemmin kajonnut, vastasi tyttö väsyneenä.

— Älä sitä sure, — eihän tuo ole surullinen uutinen… Milada silitti Julian tukkaa.

— Neiti, mitä minä nyt teen? En kestä tällaista onnettomuutta!

Milada kumartui. — Mitä sinä sanot, tyhmä tyttö!

Ja silloin Miladan sydän suli… Onni se on, kuuletko, suuri onni, johon en tahdo tohtia uskoa. Sanat olivat hiljenemistään hiljenneet, päättyen kouristuneisiin nyyhkytyksiin.

Milada itki. —

Hetken kuluttua hän sanoi ihmetellen kuin lapsi ja nauraen ihmettelylleen: — En olisi voinut koskaan uneksia, että tuollaista voi tapahtua Punatalossa! Se on kuin ihme!

— Mitä rouva sanoo! Ja isä, jos joku sen hänelle kirjoittaa! —

— Ole hiljaa! Sinä ja lapsesi seuraatte minua. Ja lapsi saa hyvät päivät… Siksi olemme työskennelleet — me molemmat, täällä rakkaani!

— Olen köyhä — en voi maksaa, — helppo on toki nyt synnyttää lapsi. — Minä iloitsen siitä. —

Yön mielenkiihtymys oli ollut Julialle liian vahva. Hänen kasvonsa vääntyivät… Ja hän vapisi kovin.

— Mene nukkumaan vuoteelleni. — Älä ole hupsu! Nuku nyt! Kukaan ei voi sinulle enää tehdä pahaa. Me lähdemme pois tästä talosta, pian, pian… Me lähdemme ihanaan seutuun. — Milada rauhoitti Juliaa kuin kehtolasta.

Jultsch sulki silmänsä, vaan käsi, joka oli tarrannut Miladan käsivarteen kiinni, vavahti silloin tällöin. Hiljaa ja liikkumattomana katseli Milada nukkuvan kasvoja…

Hieno kärsivä piirre kulki Julian nenänjuuresta ylähuuleen ja poisti kasvojen karkeuden.

Oli kuin näkymätön käsi olisi tasoittanut nuo kehittymättömät, pulleat piirteet, suoden niille arvokkuutta ja yksilöllisyyttä. — Äidin sielu kuvastui niissä.

Milada mietti tämän hetken ihmeellisyyttä.

Hänen oma rakkaussuhteensa Gustiin hehkuineen ja kukkeuksineen — ennen hänestä niin turha ja toivoton — se jatkui täten, — tässä kypsyi elämän syvin sisällys.

Miladan oma kulunut ruumis ei voinut enää lasta synnyttää, silloin saapui tuo vahva, terve olento. Tämä otti vastaan ja antoi hänelle lapsen…

Kaikkien Miladan ylpeitten yritysten tulos oli tuon turvattoman lapsen pelastus. — Se eli hiljaa maalaistytön kohdussa, joka oli ollut Punatalon pilkan esineenä. Se lapsi liikkui. Se eli! —

Ja se rakkauden työ, johon Milada oli itseään ankaralla kurilla kasvattanut, — se saattoi nyt varmana johdattaa lasta elämän poluilla. — Niin selittämättömänä kuin Miladan kohtalo oli alkanut, päättyi hänen elinpäiviensä vaikutus lapsen ilmestymisellä.

* * * * *

Tutkimaton salaisuus, sinä kokoat kastepisaraan kaikki valon ihanuudet!

* * * * *

Milada kuuli portinvahdinrouvan tulevan rappusia ylös herättämään Jultschin. — Milada nousi ja meni häntä vastaan. —

— — Päivä koitti. — —

— — Sinä päivänä laski rakennusmestari uuden lastenkodin peruskiven.

LOPPU.