Vallankumouksen vyöryssä

Novelli

Elviira Willman-Eloranta

Ensimmäisen kerran julkaistu 1918.

OMISTETTU

MINNA CANTHILLE.

Sinulta, Minna Canth, olen elämäni ensi herätyksen saanut. Sinun nerosi on minut työhön kannustanut oikean ja kauniin palveluksessa. Sinä olet meidän nuorten tienviittoja, sinä, joka jo sivistyksemme aamusarastuksessa uskalsit kirjoittaa:

»Teidän lakinne ja oikeutenne, – ne piti minun juuri ampua!»

Elviira Willman-Eloranta.

Luutnantti Evgenj Lvovitsj Kohanski,

(Подпор. Евгень Лвовичъ Коханскій)

oli 19 vuotinen uneksija; joka jo aikaisin oli vihkiytynyt vallankumoukselle. Lähtiessään, kuten luuli, ystävällisille laivoille, joutui hän ansaan, ja sai antaa nuoren henkensä ihanteittensa puhtauden pantiksi Viaporin kapinassa 1906.

Luutnantti Arkadj Petrovitsj Jemeljanoff,

(Подпор. Аркадь Петровичъ Емеляновъ).

iloinen, eloisa toimenmies, joka ei ollut ennättänyt lailliseen ikään, ennen kun sai kaatua taantumuksen veristen paalujen ääreen Viaporin kapinassa 1906.

I.

Pienen rantakaupungin kirkkoa vastaan sijaitsi kaupungin rauhaisin ja kaunein tontti. Hiljaista, ruohon peittämää sivukatua päin oli rakennettu talo, joka sisälsi viisi huonetta, suuren, läpi rakennuksen ulottuvan kyökin vanhanaikuisine leivinuuneineen ja muuripatoineen. Päässä oli kaksi kamaria. Porstuata vastaan, kyökin toisella syrjällä, oli kamari ja rakennuksen perällä oli suuri sali kolmine ikkunoineen.

Tässä talossa asui Elma iso-äitinsä hoitamana.

Suku oli vanhaa talonpoikaisjuurta, jonka eräs jäsen, Elman iso-äidin isä oli saanut Talousseuran palkinnon suoviljelyksestään. Tämä iso-äidin isä oli ollut tarmokas mies, suuren talonsa hän oli pannut ensi luokan kuntoon, rahaa hän oli koonnut sekä avioliitollaan että maanviljelyksellään. Lapsilleen hän oli jättänyt melkoisen perinnön.

Iso-äidin vanhin veli oli ollut laivanvarustaja, tarmokas ja hommaava mies. Hän oli omistanut yli miljoonan. Mutta sitte tulivat huonot raha-ajat. Höyrylaivat rupesivat syrjäyttämään purjelaivat ja niin hupeni rantakaupunkien vanhanaikuisten purjelaivojen omistajien rahavarat vähiin.

Iso-äidin toinen veli oli ruvennut uudenaikaiseksi pankkimieheksi. Hän osasi kapitalistisella tavalla välittää muitten rahoja ja huolimatta feodaalisen tuotantomuodon häviämisestä, hän, purjehtien suurkapitalismin vanavedessä, pysyi äveriäänä miehenä.

Elman iso-äiti ei sopinut tuon uuden kapitalistisen ryöstösuunnan edustajan kanssa. Nuorimman veljensä perhettä hän piti joukkona, joka hyötyi pikkueläjien nylkemisellä. Se sukuhaara jäi siksi Elmalle ihan vieraaksi.

Vanhimman veljensä perheen kanssa iso-äiti sopi varsin hyvin.

Hänen vanhin veljenpoikansa oli taiteilijaluonne, hienosteleva ja herkkä olemukseltaan. Eläen aivan ihanteita vailla olevan poroporvarillisen mailman keskuudessa, tuo Kyösti-eno oli tehnyt henkisen ja yhteiskunnallisen haaksirikon.

Elma muisti hyvin tuon enon.

Hänellä oli kaunis, tumma, tuuhea ja kihara tukka, joka vanhempana oli harmaanläiskeinen. Lisäksi Elma muisti, että Kyösti-enolla olivat omituiset tummat silmät, joiden katse oli pelottavan läpitunkeva, silloin kuin Kyösti-eno puhui jotain syvää. Mutta enimmäkseen Kyösti-eno singahutti pistosanoja ja pilkkapuheita kaupungin säädyllisistä ylhäisistä porvareista. Hän nauroi pormestarille ja raatimiehelle ja pankinjohtaja-enolle ja hänen perheelleen. Kyösti-eno nauraa virnui Roobert-enon, pankinjohtajan, kauniille rouvalle ja hänen tanssiville koreille tyttärilleen ja silloin iso-äitikin nauroi. Elma käsitti puheesta, että pankinjohtajan rouva oli ollut hyvin kevytmielinen, jopa tehnyt yhtä ja toista – rahasta. Pormestarin Kyösti-eno sanoi tyhmän juopoksi ja raatimiehen viekkaaksi ja konsuli-enon roistoksi,

Takaapäin kuuli Elma sanottavan, että Kyösti-eno oli hassu. Se oli muka johtunut Kyösti-enon huonosta elämästä.

Kyösti-eno oli käynyt paljon koulua ja seurustellut aatelisissa piireissä koulussa ollessaan. Sitten Kyösti-eno oli lähetetty Tukholmaan kehittymään liikemieheksi. Mutta Kyösti-eno oli tuhlannut isänsä rahoja teattereihin ja konsertteihin ja halunnut ruveta taiteilijaksi. Siihen ei isä antanut varoja. Kyösti-eno kutsuttiin Suomeen – ja rupesi juomaan. – Sanottiin, että teatteri oli tehnyt tuosta nerokkaasta Kyösti-enosta rentun.

Kyösti-eno ei ollut eläissään työpäivää tehnyt. Hän tapasi aina sanoa, että rikas suku elättäköön häntä. koska se ei antanut hänen kunnostautua taiteilijana. Ja silloin Elma näki, miten Kyösti-enon suupielet vihasta värisivät.

Mistä suku siis syytti Kyösti-enoa? Hän oli muka juonut. Mutta suvun muut jäsenet joivat tuhat hullummin. Hän muka rakasteli liikaa, mutta itse asiassa Kyösti-eno oli rakastunut vain yhteen kunnon työläistyttöön. Sekö oli se Kyösti-enon "hulluus"?!

Ja kaikkein suurin "hulluus" oli se, että Kyösti-eno ei tahtonut liikekeinottelulla rikastua, vaan ennemmin verotti sukua, joka kyllä oli rikas, mutta jota harmitti tämän laiskurin verotus.

Elma antoi laiskuuden anteeksi. Kun Elma ajatteli muita sukulaisiaan, esimerkiksi konsuli-enoa, niin Elma kauhistui. Konsuli-enosta kertoi iso-äiti, että hän osti halvalla vanhoja laivoja ja lahjomalla asiamiehet sai ne merivakuutetuksi korkeaan hintaan. Sitten ne lähetettiin merille, joilla ne hukkuivat myrskyssä, usein koko miehistöineen. Hukkuneitten palkan konsuli-eno pidätti leskiltä ja orpolapsilta, itse jatkaen vakuutusyhtiöiltä nostamilla rahoilla "loistavaa" suurta laivanvarustajaliikettään. Leskien ja orpojen nimessä iso-äiti kirosi konsuli-enoa ja Kyösti-eno singahutteli purevia ivasanoja.

Toinen setä leivotutti laivaväelle leipää pilaantuneista jauhoista, joissa oli toukkia. Sitä pilkkasi Kyösti-eno ja sanoi, että kun toukkia on leivässä, ei tarvita sianlihaa. Ja loppumattomiin riitti iso-äidille ja Kyösti-enolle puheenainetta kaupungin porvariston konnamaisuuksista.

Ja Elma ihaili molempia. Naurettiinhan koulussa, että Elmasta tulee kuin Kyösti-eno ja että hän on tärkeän näköinen kuin iso-äiti.

Kukaan muu ei suosinut Kyösti-enoa kuin Elmaa iso-äiti. Kellekään muulle ei Kyösti-eno puhunut kauniisti, tyynesti ja lämpimästi kuin iso-äidille. Jos joku vieras tuli huoneeseen, heti Kyösti-eno tuli levottomaksi ja pisteliääksi. Sanottiin sen johtuvan Kyösti-enon pilaantuneista hermoista.

Elma kunnioitti kovin Kyösti-enoa ja ahmi joka sanan, joka sirona tulvi hänen huuliltaan. Sanottiin, että Kyösti-eno oli puhehullu, Kyösti-eno kuvasi, miten hän oli ollut Tukholmassa illallisella Suomen silloisen nuoren kuuluisan laulajattaren Ida Basiliern kanssa, kuinka Ruotsin hienostunut kuningas Oskar toinen puhui kauniisti Suomen sivistystehtävästä. Miten Elma rakasti Kyösti-enoa! Miten hän ihaili Kyösti-enon tummaa, kiharaa tukkaa, hänen hehkuvia tummia silmiään ja noita herkkiä väräjöiviä huulia tummien viiksien alta. Kyösti-eno puhui niin muotosointuisaa kieltä, hän loihti niin kirjavia mielikuvia silmien eteen, hänen sanansa olivat niin leiskuvan purevia noista muista typeristä sukulaisista! Elman mielestä Kyösti-eno oli nero, särkynyt suuruus. Sanottiinhan aina, että jos Kyösti olisi elänyt ihmisiksi, olisi hänestä tullut Suomen ylpeys ja ilo, – nyt hän oli Suomen ikisuru.

Tämä yhä lisäsi Elman kiintymistä Kyösti-enoon ja iso-äitiin. Ne olivat Elman mielestä periaatteen ihmisiä, muut olivat ahdasmielisiä poroporvareita.

Elma kuuli myös Kyösti-enon kaikki rakkauden surut. Kyösti-eno saattoi vilustua odotellessaan tuntimäärin sen talon edustalla, mihin hänen ihanteensa oli mennyt vieraisiin voidakseen tarjota hänelle viimeisillä penneillään ostamansa ruusukimpun keskellä talvea. Tämä ihailtu neitonen oli sitten pilkannut Kyösti-enoa ja se särki Kyösti-enon mieltä. Surunsa eno sitten purki iso-äidille, joka kärsivällisenä kuunteli.

Tuo oli Elmasta suuremmoista. Se oli kuin romaania. Uhrata viimeisensä voittaakseen lemmittynsä ja vaikka kuolla pakkaseen häntä odotellessa! – Mutta järkevät ihmiset nauroivat Kyösti-enon ritarillisuudelle, he pitivät häntä hulluna, vaikka kaikki myönsivät, ettei kukaan osannut niin ylevästi käyttäytyä kuin Kyösti-eno.

Kyösti-enolla oli kolme veljeä, kaikki iso-äidille mieluisia tavallaan. Anton-eno oli tullut ulkomailla eteväksi insinööriksi ja muutti Ameriikkaan. Toinen oli varatuomari, hiljainen ja siisti mies. Se oli Henrik-eno. Kolmas oli hyvä maanviljelijä, Oskar-eno, humoristinen, hauska vanhapoika.

Iso-äiti vetosi aina tähän sukuhaaraan. Muiden sukulaisten kanssa hän ei sopinut.

Toiset sukulaiset rikastuivat keinottelemalla, mikä leipomisella, mikä hattuompeluliikkeellä, mikä milläkin. Ne olivat kylmäsydämisiä, sivistymättömiä ihmisiä. jotka kesteissä söivät, joivat ja panettelivat toinen toisiaan. Iso-äiti oli kuuluisa siitä, että hän aina pilkkasi heidän lörpötyksiään.

Kyösti-enon kera oli iso-äiti Elman ihanne. Ja isoäidiltä lie Elma perinyt suuren osan luonnettaan ja oppinut elämänviisautta.

Iso-äiti oli tasavaltalainen sanan täydessä merkityksessä. Eno, tehtaanomistaja, iso-äiti, tädit ja Elma söivät aina samassa pöydässä työväen kanssa. Iso-äiti käytti kirkossakin vielä silkkiä, vaikka kaikki muut rouvat käyttivät hattua. Eikä iso-äiti kärsinyt mitään säätyeroa eikä arvonimityksiä.

Jos joku nousukkaana yritti näytellä ylevää osaa, niin ei kukaan osannut häntä paremmin pilkata kuin iso-äiti.

Iso-äiti olikin kaupungin pelon aihe moitteittensa ja suoruutensa vuoksi. Kälyjään hän julkisesti pilkkasi niitten väärennyksien ja liikepetosten vuoksi. Erään kälyn alhaista karuutta hän nauroi ihan ollessaan vieraana kälyn luona. Mutta kukaan ei uskaltanut hyökätä iso-äidin kimppuun, sillä oikeudenmukaisuutensa perusteella koko kansa häntä kunnioitti ja rakasti. Tuota Elma ihaili ja päätti tulla sellaiseksi, että kansa häntä samalla tavalla rakastaisi ja kunnioittaisi.

Siveysasioissa iso-äidillä oli ihan ihmeelliset periaatteet porvarirouvien mielestä. Aviottomain lasten äitejä ei iso-äiti koskaan soimannut, vaan auttoi niitä. Kerjäläisiä hän kohteli paremmin kuin konsuli-enoa. Sen Elma pani merkille.

Ja sitte iso-äidillä oli vielä toisiakin kummia periaatteita. Hän sanoi, että nainen voi olla yhtä etevä kuin mies, että naisella on muutakin tehtävää mailmassa kuin keimailla itselleen aviomiestä. Näin Elma sai toisista tytöistä eriävän kasvatuksen. Iso-äidin hommasta Elma pääsi Helsingin yhteiskouluun. Iso-äidin suojassa Elma sai aivan vapaasti kehittyä.

Ihmiset sanoivatkin, että iso-äiti tulkitsi piplian toisella lailla kuin itse kirkkoherra, ja että kirkkoherra aina hänen kanssaan raamatuntulkintakahakassa hävisi.

Elma olikin pikkuvanha ihmisten mielestä, siksi juuri, että hän seurasi iso-äidin opetusta.

Elma ei kiinnittänyt huomiota vaatteisiin eikä tukkansa laittamiseen, hän yritti olemaan koulussa etevä ja hyvä työkansalle.

Elma pääsikin hyvin nuorena ja hyvillä todistuksilla ylioppilaaksi.

Koulussa vanha sivistynyt opettajatar oli Elmaan ensin juurruttanut palavan isänmaanrakkauden ja vapauden janon. Elma oli ihaillut Kreikan itsenäisyyspuolustajia, Ranskan vallankumousmiehiä ja Suomen sodan sankareita v. 1808–1809. Ja enimmin kaikkea Elma oli jo silloin kiinnittänyt huomiota Suomen valtio-oppiin ja Aleksanteri II:n puheeseen Porvoon valtiopäivillä.

Se oli Suomen kansan onnen lähde – itsenäisyys ja toinen onnen ehto – oli naisten sivistys ja siveys. Niin Elma silloin ajatteli.

Lähteneenä ruotsalaisista porvaripiireistä ja kasvatettuna ruotsalaisen aatelisten ja korkeimpien virkamiesten keskuudessa, Elma kehittyi muotokauneutta ihailemaan ja kunnioittamaan sivistystä.

Ylioppilaaksi tultua kuvitteli hän Suomea köyhäksi, mutta ihanteelliseksi maaksi.

Suomesta piti tulla taiteen maa niinkuin oli Ranska, jonka maan kieltä Elma tutki. Suomalaisista piti tulla kreikkalaisia, joiden sankarvartaloita Elma rakasti museoiden taideveistoksissa. Suomessa piti saada versoa vapaus, naissivistys ja tasa-arvoisuus eri kansanluokkien kesken. Se oli Elman elämän periaate.

Mutta kuitenkin Elman sielussa oli jo soraääniä. Tuo sivistynyt ruotsalainen aatelisto käytti Suomen kansasta liian pilkkaavaa kieltä ja kuitenkin Elma oli lukenut, että Suomen kansa oli verellään vuossatoja suojellut Ruotsia Venäjää vastaan. Pilkka oli Elmasta rumaa. Ja siksi Elma vähitellen vetäytyi erikseen aatelisista ystävistään ja etsi seuraa kirjoistaan.

Mitä korkeampaan rahaporvaristoon tulee, niin Elma oli jo kotikaupungissaan oppinut halveksimaan sen pyrkimyksiä, joista päätekijä oli talonpoikain ja kansan petkutus sekä raakamainen syöminen, juominen, vaatettaminen ja sukupuolielämän irstailu. Jo iso-äiti oli ylemmän porvariston tuominnut häviöön.

Ruotsalainen sivistys Runebergineen, Topeliuksineen oli Elmasta ensin ihailtava. Tuo tietämättömän kansan pilkkaaminen oli ainoastaan sopimaton.

"Älkää vaatiko kansalta enempää, kuin mitä sille on annettu", sanoi Elma.

Tämän johdosta levisi Elmasta puheenparsi, että hän on omituinen.

Silloin Elma tapasi suomenkieliset talonpoikaisylioppilaat ja hänen elämänsä sai toisen suunnan.

Se sivistys, jonka Elma oli saanut ruotsinkielellä, oli nyt annettava suomenkieliselle kansalle.

Elma erosi ruotsalaisista ja yhtyi suomalaisiin professorien suruksi, sillä Elmasta toivottiin paljon.

Elma viskattiin näin ollen kiihkeimpään kielitaisteluun ja entisten koulutoveriensa kauhuksi hän rupesi vastustamaan ruotsalaisia, se on aatelisten ylimysmielisyyttä ja taisteli talonpoikaisylioppilaitten rintamassa.

Tulivat routavuodet jälkeen v. 1900. Elma oli ensimäisenä asevelvollisuusasiaa selvittelemässä talonpojille. Ja ihme tapahtui hänessä. Selittäessään maalaisrengeille perustuslakien tärkeyttä, hän näki suurta kylmäkiskoisuutta kuulijoissa. Ja miksi heitä ei liikuttanut perustuslaki? He eivät sitä tunteneet, he eivät olleet sitä laatineet, he eivät siitä välittäneet, sillä heillä ei ollut äänioikeutta!

Nyt Elman elämä sai sisällön!

Mitä merkitsi kansalle se, kävikö virastoissa keskustelu suomen tahi ruotsinkielellä, kun kummallakaan kielisellä yläluokalla ei ollut kaikupohjaa laajoissa työläispiireissä, ja mitä merkitsi kourallisen ylioppilaiden taisteleminen Suomen oikeuksien puolesta, – kun koko kansa ei ottanut siihen osaa!

Elma mietti, mietti, miten alkaa tuo jättiläistyö Venäjän hirmuhallitusta vastaan, joka oli riistänyt Suomelta vapauden, sen lait, ja uhkasi sen olemassaoloa kaikilla aloilla – taloudellisella rappiotilallakin!?

Ensi synkkä kokemus kansaa koskettaissa, oli väkiviina, joka tylsistytti aivot ja veti työläiset kurjuuden kuiluun. Ensi askel oli siis raittius ja Elma kiintyi siihen. Seuraava askel oli yksikamarinen parlamentti ja yleinen äänioikeus naisillekin, joka vetäisi koko kansan yhteisiin pyrkimyksiin. Mikä avara työmaa näin aukeni Elmalle hänen mielestään.

Ja mitä Elma saikaan kokea! Nuo suomenmieliset ylioppilaat pilkkasivat raittius- ja siveyskysymystä. He joivat itse ja elivät epäsiveellisesti. Elma erosi heistäkin – erosi nuoruutensa lemmitystä, joka oli suomenmielinen talonpoikaisylioppilas, vaan joka juopotteli kuin suurin osa ylioppilaista silloin.

Valmiina maisterina melkein taantumushallitus riisti Elmalta viran ja leivän saannin karkoittaen hänet yliopistosta hänen asevelvollisuusvastaisen kiihoituksensa vuoksi.

Silloin Elma antautui taiteelle.

Hän uskoi nyt löytäneensä ihanteensa vapaan mielikuvituksen valtakunnassa – mutta pettymys oli suuri. Taide ei vaalinut muuta kuin muotoa. Sisältö oli sivuseikka. Köyhien, sorrettujen huokauksia ja kyyneleitä ei saanut hummaavalle yläluokalle näyttää, vaan kutkuttavaa, sokaisevaa, pumpulipehmeää tunnelmaa, jossa ei ollut totuutta hiveniksikään, tahi paksua, aistillista, kevyttä pilaa, joka oli mautonta!

Elma pakeni taidemailmasta – murtuneena, väsyneenä.

Synkkänä lepäsi sateisen kesäpäivän taivas pikkuisen rantakaupungin yläpuolella. Saarnit iso-äidin puutarhassa kohisivat kaameasti ja sade piiskasi yksitoikkoisen kiduttavasti pienen pihapuolisen kamarin ikkunaruutuja, joiden ääressä Elma istui painaen päänsä ikkunan keskipuuta vastaan.

Bobrikoffin rautaluja käsi kouristi koko maata, kuin raakalainen raiskatun naisen kurkkua. Kansa virui väkiviinan huumeessa. Venäjän kansa ja armeija oli kuin helvetistä komennettu hirviöjoukko, joka tappoi kaiken, joka oli hyvää ja jaloa. Kuului viestejä vapausmarttyyrien kauheista kidutuksista, kansan riettaudesta, hovin hulluudesta ja kaiken turmiosta.

Oman maan virkamiehet vain lihoivat tässä Bobrikoffijärjestelmän mädännäisyydestä, kuin valkoiset lihavat lihamadot raadossa. Koko mailma ui kuin haisevassa lokaviemärissä. Ei uskaltanut avata suutaan huutaakseen. Silloin olisi likavesi hukuttanut ihmisen – lantaansa.

Silloin viskattiin lyhyt sähkösanoma ovesta sisään.

"Eugen Schaumann oli ampunut kenraalikuvernööri Bobrikoffin".

Ei milloinkaan ennen suurta vallankumouspäivää 17 p. maaliskuuta 1917, ole rinta noussut kunnon kansalaisella niin keveästi, kuin sinä päivänä, jolloin levisi tieto, että nuori kansalaissankari Eugen Schaumann oman henkensä hinnalla vapautti maan siitä hirviöstä, joka on sitä painostanut, kuin tuikea kuolema. Ei milloinkaan ennen ole Suomen kansa niin riemuinnut, kuin ihanan sankarin paarien ääressä. Usko vapauteen, luotto tulevaisuuteen, taistelu-into, edistyshalu levisi kuin kulovalkea uhaten taantumusta.

Ja suurlakossa syksyllä vuonna 1905 nousivat kumouksen aallot korkealle.

Vuonna 1905, eräänä kauniina heinäkuun aamuna, astui nuori venäläinen tykistöluutnantti Pietarista tulleesta rautatievaunusta Helsingin asemasillalle ja etsi silmillään kantajaa, jolle uskoisi matkalaukkunsa.

Hän näytti olevan aivan yksin. Virallisella kohteliaisuudella hän tervehti paria korkeampaa upseeria, jotka sivumennen tekivät kunniaa. Suomalainen kantaja otti hänen matkatavaransa, kuunnellen tyynenä venäläisen upseerin vilkkaita selityksiä.

Suomalainen katsoi nöyrän näköisenä, mutta peitetyllä halveksumisella hallituksen edustajaa. Ja tämä taas tunsi itsensä kuin noloksi tämän tyynen, varman katseen vaikutuksesta.

Nuori upseeri istui ajurin roskaan, kysyi venäjäksi hotellia ja ajuri läksi ajamaan poikki rautatientorin Mikonkatua ylös.

Upseeri katseli ympärilleen. Hän näki vilahdukselta Kansallisteatterin jykevän edustan harmaasta kivestä hakattuine koristeineen. Hän kiinnitti huomionsa Ateneumin puhtaisiin muotoihin. Hän vaipui mietteisiin. Tämän pienen maan pääkaupunki vaikutti häneen kunnioitusta herättävästi. Hän tunsi olevansa siistissä, sivistyneessä ympäristössä.

Ajuri seisahtui Kämpin eteen. Upseeri maksoi ja astui eteiseen. Siellä vallitsi sama siisteys, sama järjestys, mikä vallitsi kaduilla. Sama kohtelias, mutta halveksiva katse piili täälläkin palvelijoiden silmissä. Ohikulkevat muut, myöskin suomalaiset, matkustavaiset osoittivat selvemmin halveksumistaan.

Päästyään huoneeseensa Arkadj Petrovitsj Jemeljenoff viskasi päältään pukunsa, peseytyi ja vaipui uneen.

Hän olikin viime viikot valvonut paljon. Koulututkinnot Mihailoffskin tykistökoulussa oli hän suorittanut loistolla. Siihen hän oli hieman ponnistanut. Hänen isänsä oli everstiluutnantti. Vanhemmilla oli kyllä palkka ja aatelisasema, mutta se ei riittänyt ylen pitkälle. Arkadjin täytyi ajatella, että hänen oli kunnostautuminen koulussa noustakseen äkkiä arvossa. Se oli ollut äidin viimeinen sana. Ole kunnollinen upseeri!

Arkadj Petrovitsh oli ollut hyvä poika. Hän oli kovin hyvin kasvatettu, sen arvostelun antoi hänestä hänen kuolemansa jälkeen taantumuksellisinkin upseeri. Hän oli hyvin kasvatettu, ehkä siksi liian kokematon ja herkkä tunnelmille.

Keskikesän aurinko paistoi heleänä Esplanaadin kadun puoleisesta ikkunasta nukkuvan vuoteeseen. Alhaalta kuului issikkarattaiden kolinaa. Ja avonaisesta ikkunasta helähti lintujen viserrystä. Tämä tuntui melkein maalaiselta. Olihan Helsinki pietarilaisten mielestä kesähuvilakaupunki. Sen oli Arkadj Petrovitsjkin kuullut sukulaisiltaan, jotka olivat viettäneet kesänsä Kaivopuistossa.

Nukkuva heräsi. Hän loi raskasmielisen katseen pitkien slaavilaisten silmäripsiensä alta vastaiseen seinään, joka oli tyhjä. Hotellihuone on aina alaston. Hän etsi kellonsa ja katsoi sitä. Se oli kahdentoista korvilla. Iltapäivällä hänen vasta tarvitsi ilmoittautua rykmentin päällikölle.

Menisikö kävelemään? Tuskinpa kannattaisi mennä, muualle kuin syömään.

Arkadj Petrovitsj ei ollut vielä vieraantunut tykistökoulun ankarasta kurista. Ollen varaton ja umpimielisempi kuin muut, oli hän ottanut hyvin vähän osaa juominkeihin loma-aikoina. Ne hän oli viettänyt Sisä-Venäjän hiljaisuudessa ja yksitoikkoisuudessa sukulaistensa maatiloilla.

Suurimman osan elämästään oli hän uhrannut lukemiseen ja urheiluun. Näin ollen hänen elämäntapansa olivat hyvin yksinkertaiset.

Hän peseytyi äkkiä, veti uuden vaaleansinisen tykistö-upseerin univormun yllensä, sitten saappaat, sitoi hopeoidun vyön vyötäisilleen ja nosti sapelinremmin olkapäilleen.

Laskiessaan furaskan päähänsä hän vilahti peiliin, oliko se suorassa ja lähti ulos.

Hotellin eteisessä hän tunsi taas nuo halveksivat katseet ympärillään ja se painosti hänen mieltään. Hänhän kantoi sortajan univormua sorrettujen maassa.

Raskasmielinen ilme kasvoissa hän astui väentungoksessa kadulla. Jokunen venäjää puhuva nainen katsoi häneen tarkkaavasti. He näkivät kai, että hän oli uusi tulokas.

Vilahdukselta Arkadj Petrovitsj huomasi, että noissa naisissa ei ollut mitään huomiota herättävää. Ne näyttivät sangen keskisäätyisiltä – ehkä ne olivat jalkaväen upseerien rouvia. Toisinaan tuli joitakin kauniimpia tahi komeammin puettuja naisia vastaan. Mutta noitten naisten kasvot olivat kylmän näköiset. He eivät kiinnittäneet kadulla huomiotaan nuoreen tuntemattomaan luutnanttiin.

Kappeli oli täynnään yleisöä, suomalaisia naisineen, venäläisiä upseereita naisineen, ehkä muitakin kansalaisuuksia. Arkadj Petrovitsj teki havaintojaan. Rotuero venäläisten ja suomalaisten välillä oli voittamaton. Suomalaiset elivät niinkuin venäläisiä ei olisi olemassakaan. Suomalainen nainen ei koskaan katsahtanut venäläiseen.

Arkadj Petrovitsj katseli suomalaisia.

Hänen vieressään istui nauravia nais- ja miesylioppilaita valkoiset lakit päässä. Hän olisi tahtonut yhtyä heidän vapaaseen pakinaansa. Mutta hänhän kantoi sortajan univormua ja puhui vierasta kieltä.

Eräs naisylioppilas katseli sivultapäin häntä ja kohdisti häneen vihaisen ja halveksivan silmäyksen.

Se viilsi Arkadj Petrovitsjin mieltä kuin neulan pistos, veri kuohahti. Miten tuo tyttö tiesi, millainen hän oli. Se viha oli ennakkoluuloa, mutta – ei ihme, – olihan Bobrikoff ja kumppanit saattaneet venäläisen upseerin puvun oikeutetun vihan ja halveksumisen alaiseksi.

Arkadj Petrovitsj painoi katseensa lautaseensa alkaen syödä raikasta, hyvää aamiaista.

Sen hän havaitsi, että ruoka Suomessa oli parempaa ja halvempaa, kuin Pietarissa. Oli sekin ilahduttavaa. Hän tuli taas hyvälle päälle. Hänen slaavilainen luonteensa sisälsi niin paljon ja vaihtelevia tunnelmia. Häntä vain painosti yksinäisyys tässä iloisessa kesäisessä ympäristössä.

Orkesteri soitti kauniita, vieraita sävellyksiä. Ne olivat ehkä suomalaisia, vuoroin hivelevän suruisia, vuoroin puhtaan hilpeitä. Aistillisuutta ei niissä ollut.

Hän oli kuullut koulussa ja lukenut Novoje Vremjassa että Suomi oli Venäjän surun lapsi. Hän oli myös kuullut, että Suomella oli oma konstitutsiooni ja oma sivistys, hyvät raha-asiat ja suunnaton edistymishalu. Hän oli kuullut myös, että suomalaiset olivat hyvin viekkaita ja vaarallisia. Tyynen, tasaisen vaikutuksen tekivät ainakin suomalaiset. Naiset etupäässä olivat ylpeän ja tyttömäisen kulmikkaan näköisiä.

Arkadj Petrovitsj tilasi kahvia, sytytti paperossin ja tunsi mielensä keveäksi.

Konstitutsiooni tekee kansan tyyneksi ja järkeväksi, se aikaansaa sivistystä ja siisteyttä, järjestystä ja hyvinvointia.

Jumala paratkoon, sellaista ei nähnyt Venäjällä! Nuori luutnantti huokasi syvään ja rupesi muistelemaan venäläisten maanalaisten lentokirjasten sisältöä.

Oli häpeä, että suuri Venäjä oli niin kelvottomassa kunnossa! Millainen oli armeija! Jaappanin sodassa oli häpeällisesti hävitty. Täytyi saada duuma kokoon, parlamentaarinen hallitus kohottamaan kansan sivistystä. Mutta milloin se toteutuisi!?

Kaksi silmiinpistävästi puettua, sminkattua naista istui hieman loitompana, tähystellen Arkadj Petrovitsjia. Se nostatti suuttumuksen punan nuoren luutnantin poskille. Tuollaisetko naiset vain tähystelivät venäläisiä miehiä Suomessa?!

Iltapäivällä Arkadj Petrovitsj kulki pienellä laivalla Viaporin linnoitukseen, ilmoittautuakseen rykmenttinsä päällikölle. Ilma oli kuulakkaan kirkas. Satamassa höyrysi vaaleiksi maalattuja matkustajalaivoja. Ne olivat kuin suuret vesilinnut. Linnoituksen kirkon sininen katto ja kullatut pyörykät loistivat heleinä sinistä taivasta kohti. Elämä oli niin valoisaa, niin riemuisaa, kuin lemmen unelma.

Oikealle jäivät Kaivopuiston vihreät kummut ja sirot huvilat. Sinne häipyi iloinen Klippanin ravintola, mistä kuului veikeän operetin säveleet torviorkesterin soittamina.

Vasemmalle jäi purjehdusseuran paviljonki. Sen rannalla keinuivat purjeveneet kuin uivat sirot merenneidot! Kaikki uhkui huolellisuutta, varmuutta, taitoa! Ja tämä ihana maa oli tuon harmaan linnoituksen orja, sillä Viapori oli kuin peikkoluolasto!

Arkadj Petrovitsj hyppäsi laivasta Kirkkosaaren sillalle. Häntä vastaan lehahti hänen kotimaansa tunnelma. Hän tunsi nuo harmaat, nöyrän näköiset raskautetut sotilaat. Hän oli ennen nähnyt upseerien töykeät kasvot sotilaita tervehtäissä. Hänen mieltään ahdisti niin, että silmät vettyivät. Hän muisti lehmukset kotikylänsä peltojen takana, hän muisti niitten tuoksun ja balalaikan äänen ja hänen tuli niin kovin ikävä.

– Arkadj!

Rumannäköinen, punatukkainen nuori upseeri tuli käytävää pitkin alas rantaan.

– Hyvää päivää.

– Milloin saavuit?

– Tänään.

– Aiotko ilmoittautua?

– Heti.

– Seuraa minua.

Nuoret upseerit kulkivat epätasaista käytävää pitkin epäsiistien kasarmien ohi, mistä kuului harmonikan rämpytystä. Ikkunoista tirkisti harmaita, ikävystyneitä kasvoja. Ne olivat kasarmeihin teljettyjen sotilaitten surulliset naamat.

Upseerit kulkivat upseeriasuntojen ohi kansliaan, missä käyskenteli ja istuskeli häikäilemättömän ja tylyn näköisiä eri arvoisia upseereita. Toinen toistaan puhutellessa he hymyilivät hätäilevän makeankohteliaasti ylempiarvoisille, alemmille he olivat kylmäkiskoisempia.

Sotakuri oli painanut leimansa kaikkeen.

Sotilas teki kunniaa niin tärskävästi kuin ollen valmis lyömään päänsä kivilattiaan. Luutnantti teki ajoluokan muotoisen syvän kumarruksen. Kapteeni kumarsi kunnioittavasti. Eversti vain ohimennen suvaitsi nostaa kätensä lakin reunalle. Itsevaltias hän oli rykmentissään, kuin keisari itse valtaistuimella. Hänen suosiostaan riippui yksilön kohtalo. Linnoituksen komendantti vain harvoin näyttäytyi tavallisille kuolevaisille.

Arkadj Petrovitsjin astuttua kansliaan, kävi upseerien kesken nopea tarkkaava arvostelu.

Nuoret luutnantit laskivat yhdellä silmäyksellä, ilmestyikö kilpailija everstinnan suosiosta. Kapteeni tähysti, oliko tulokas kyllin tottelevainen ja hommaavan näköinen, jotta hän itse voisi paljon ottaa lomaa ja raskauttaa luutnanttia. Eversti tarkasti papereita, mitä sukua ja seurapiiriä tulokas oli. Kukaan ei välittänyt tulokkaan tietomäärästä tykistötieteessä.

Evgenj Lvovitsj Kohanski, se oli tuon äskeisen punatukkaisen luutnantin nimi, esitti tulokkaan muille. Arkadj; Petrovitsj Jemeljanoff Mihailoffskin tykistökoulusta.

Kumarruksia, kohteliaisuuksia.

Ja pian ystävykset, Evgenj ja Arkadj poistuivat Evgenjin asuntoon.

Se ei ollut liioin komea. Huoneessa oli telttavuode, muutama tuoli, pöytä, tupakkalaite, kirjahylly ja suunnaton määrä kirjoja ja sanomalehtiä.

Evgenj Lvovitsj Kohanski oli tarmokkaan näköinen nuori luutnantti, jonka suunpielissä piili sammumattoman vihan varjo. Se oli kuin hän, ollen puolalaista aatelia, olisi itseensä koonnut kaikki ne koston tunteet, jotka Venäjän hirmuhallituksen verityöt olivat synnyttäneet Puolan onnettomassa kansassa.

Evgenj Kohanski oli harvapuheinen ja juro seurassa. Hänestä eivät pitäneet liioin upseerit, eivätkä myös naiset.

Katsahtaessaan nuoreen toveriinsa Arkadj Petrovitsjiin, nuo jurot kasvot valaistuivat, kuin syksyinen maisema auringon tullessa äkkiä esiin pilvien takaa. Hän hymyili koko kasvoillaan ja laski käsivartensa Arkadjin olkapäille.

– Minun on ollut sinua ikävä, kuin olisin kaivannut morsiantani.

Evgenj veti Arkadjin telttavuoteen reunalle.

– Täällä on niin hirveän ikävä. Ei muuta kuin juopottelevia everstejä, jotka pelaavat kaiket illat kapteenien kanssa korttia. Idioottimaisia rouvia ja aasimaisia luutnantteja, jotka ottavat vastaan rahaa maalatuilta everstinnoilta – ja naimahaluisia tyttäriä.

– Entäs sotilaat?

– Hyvännahkaisia pelkureita!

Tuo arvostelu hieman loukkasi Arkadjia, sillä hän tiesi vanhastaan, että Kohanski halveksi venäläisiä; talonpoikia – puolalaisena. Hän sanoi siksi hyvin vakavana:

– Meillä on siis täällä paljon työtä.

– On.

Kohanski huusi sotilaalle, että tämä laittaisi teetä. Sitten hän otti esille valokuvan, joka esitti nuorta ylimyskoululaisen puvussa olevaa tyttöä.

– Neiti – – –

– Niin. Lue.

Arkadj luki:

Es ist eine alte Geschichte
doch wird sie immer neu!
Und wem sie just passieret,
dem bricht sie das Herzentzwei.

(Se on vanha juttu, joka aina uudistuu. Vaan se, jolle se tapahtuu – murtuu sydän).

– Unohdettu. – Kohanski veti syvästi henkeään. – Nyt en rakasta muuta, kuin vapautta ja – sotilasakitatsioonia!

Arkadj Petrovitsj hypisteli viiksenalkujaan. Hän haaveili rakkautta. Hänen ihanteensa oli nainen, mutta mistä sen löytäisi?

Sotilas laittoi teen kuntoon ja ystävykset rupesivat sotilaan mentyä kuiskaillen puhumaan politiikkaa.

Tarvitsisi järjestää hyvä akitatsiooni ja harjoittaa propagandaa. Oli linnoituksessa muutamia kapteeneja, jotka olivat vallankumouksellisia. Kohanski lupasi heti suositella Jemeljanoffia hyvänä propagandistina.

Ystävykset puhuivat kauvan linnoituksen upseereista. Komendantti oli kuvaava tyyppi. Hän varasti ja antoi varastaa. Kanuunat olivat ylen kehnot. Hankkija oli rasvannut upseerit. Muonasta varastettiin, arsenaalista, kaikesta. Linnoitus oli variksenpesä. Jos sota syttyisi, ei sillä sinään tekisi mitään. Patterikanuunat eivät kantaneet niin kauas, kuin laivatykit.

Jemeljanoff painoi päänsä alas. Oi, tätä kurjaa komentoa! Ja Pietarissa mellastivat papit, puoskarit ja haahmujen näyttäjät taikauskoisen, puolihöperön hallitsijan ympärillä.

Jemeljanoffilla ei ollut vielä asuntoa.

Ystävykset paneutuivat yhdessä nukkumaan rautasänkyyn.

Nukkuessaan laski Kohanski käsivartensa ystävänsä Kaulaan sanoen:

– Minun on niin ikävä, Arkadj, että voisin itkeä.

Arkadj Petrovitsj naurahti pimeässä.

– Kuvittele, että olen kaunis tyttölapsi!

Kohanski murahti nauraen:

– Silloin en voisi sinuun luottaa, enkä uskoa sinulle maanalaista sotilasakitatsioonia. Parempi, että olet mies!

II.

Suurlakko oli tullut kuin keväinen myrsky. Se rikkoi talven jäät. Se karisti viimeisen huurteen kuusien oksilta. Se kuivatti lätäköt ja loihti esiin lämpöisen iltasateen.

Ruoho alkoi päivällä viheriöidä. Muuttolinnut palasivat Etelästä.

Elma oli ensi kerran kuullut kymmentuhatlukuisen kansan laulavan marseljeesia ja kansainvälistä työväenmarssia julkisesti kadulla. Poliisit olivat tehneet lakon. Toreilla oli huudettu taantumus alas. Ilman verta oli senaatti pantu pois ja poliisikamari valloitettu.

Elma oli joutunut miestoveriensa mukana poliisilaitokseen. Siellä hän istui poliisimestarin pöydän ääressä ja seurasi mailman menoa.

Hänestä juttu kaikessa vakavuudessaan oli itse asiassa huvittava.

Suomen lippu vedettiin ylös ja vedettiin alas. Poliisilaitoksella sillä nukkui sos.dem. puolueen väsyneet tilanteen valvojat öisin.

Slava-laivalta kenraalikuvernöörin kekkereiltä tullut luotsihallituksen silloinen ylipäällikkö oli täydessä tuuterissa, mutta lupasi kannattaa kapakoiden sulkemista, sillä hän ei juonut koskaan – paloviinaa.

Voikassa oli vangittu nimismies ja pari muuta herraa. Yöllä soitettiin ainoalla käytettävällä telefoonilla poliisimestarin huoneeseen, voitaisiinko ne vapauttaa, johon Elma vastasi määräyksestä, – että voitiin vapauttaa.

Poliisiputkaan teljettiin kerran Suomen kaksi suurta taiteilijaa rauhan häiritsijöinä kaduilla.

Viaporista eräs hallitusmielinen upseeri pyysi suomalaisilta luvan saada tullista ottaa ulos valtiolle kuuluvia kaalinpäitä.

Sos.dem. komitea antoi maastalähtölipun Ameriikan kuuluisimmalle miljardöörille.

Hauskoja kaskuja voisi kertoa suurlakosta kokonaisen kirjan täydeltä. Mutta tapauksella olivat Venäjällä niin syvät juuret ja niin veriset seuraukset, että leikki ei huvita.

Venäläinen sotaväki ei ollut niin herännyt, kuin sen siviliväki; niinkuin suomalaiset. Toinnuttuaan hämmästyksestään taantumuksen hallitus saattoi sotaväen avulla panna toimeen ankaran koston. Ensimäinen duuma hajoitettiin, sen jäsenet vangittiin. Pietarissa pantiin toimeen verilöylyjä. Moskovan kapina epäonnistui. Sevastopolissa ammuttiin luutnantti Schmidt. Ken jaksaa luetella hirmuhallituksen kauhuntöitä jälkeen v. 1905 ja viime maalisk 13 päivään saakka. Kenties ajanjakso 1905–1917 on verisin Venäjän itsevaltiuden historiassa.

Mutta se myös teroitti mielet vastustamaan olevia oloja.

Bobrikoffin aika, suurlakko ja siitä johtuva mielenkuohu, ei laskenut ensi vastustuksella. Ryhdyttiin taisteluun.

Äänioikeustaistelu alkoi yhdeltä puolen kiivaine, räiskyvine väittelykokouksineen porvarien kanssa, Marx ja Bebel tulivat päiväjärjestykseen – ja venäläisten keskuudessa alkoi sotilasakitatsiooni.

Eräänä synkkänä, sateisena syyskuun iltana soi ovikello Elman äidin asunnossa. Hän aukasi. Eteiseen astui sos.dem. lehden Venäjän osaston toimittaja ja vieras.

Toimittaja oli ennestään Elmalle tuttu. Hän puhui lyhyesti Elmalle asiansa, että venäläiset vallankumoukselliset pyytävät hänen asunnossaan saada harjoittaa salaista akitatsioonia sotaväen keskuudessa.

Elma katsahti vieraaseen. Kaksi tummaa silmää kohdistui vakavina häneen. Hän tarjosi kätensä slaaville ja sanoi:

– Tulkaa!

Venäläinen pudisti lujasti Elman kättä ja sanoi kevyesti kumartaen:

– Kiitän.

Ja niin Elma joutui ihan lähelle vallankumouksen vyöryä.

Harva se yö saapui hänen asuntoonsa noin kymmenkunta venäläistä sotilasta – milloin tykistöväkeä, – milloin meriväkeä. Akitaattorit puhuivat heille ja he levittivät tietoa kasarmeihin.

Mitä he puhuivat, siitä ei Elma aina saanut selkoa, sillä hän ei osannut aivan hyvin venäjää.

Akitatsioonin päätyttyä vallankumoukselliset jäivät Elman luo saksaksi selittäen hänelle Marxin periaatteita ja Venäjän vallankumouksen eri vaiheita ja vivahduksia.

Suomalaisten kesken oli syntynyt aseellinen vallankumousliike – punakaarti. Elma joutui sen iltamiin puhumaan ja tutustui siten sen toimintaan.

Eräänä herttaisena kevätiltapäivänä Elma tupsahti tulla iloisena ja äkkiarvaamatta punasen kaartin päällikön yksityisasuntoon.

Hän kertoi jotain ilahduttavaa päällikölle – mutta kääntyi samassa ja näki sohvalla nuoren tykistöväen pukuun puetun upseerin.

Elma eroitti kaksi hymyilevää, teräsharmaata silmää, vaaleat viikset.

Solakka vartalo kohousi pöydän takaa.

Elma kuuli lausuttavan venäjäksi nimensä ja vieraan upseerin nimen.

Luutnantti Jemeljanoff, Viaporin tykistöstä.

Elma ei osannut venäjää, miehet jatkoivat äsken keskeytynyttä vakavaa keskusteluaan ja Elma meni päällikön rouvan luo ruokasaliin.

Myöhemmin Elma tutustui vallankumoukselliseen tykistökapteeniin, tämän rouvaan ja muihin vallankumouksellisiin. Kapteenin rouva oli Helsingissä syntynyt saksatar, joka puhui hyvin ruotsia.

Kapteenin perhe asui Sockenbackassa ja sinne kokoontui usein akitatsioonia harjoittavat.

Elma kehittyi heidän seurassaan nopeasti.

III.

Kallion reunalla istuu nuori tykistöväen upseeri. Hänen sininen, hyvin istuva verkapukunsa paljastaa sulavat olkapäät. Sinisten, pingoittuneitten housujen läpi näkyy säärilihasten soikeat muodot.

Hän istuu pää kumarassa, katse luotuna saappaisiin ja leikkii sapelinsa kahvalla puhuen osaksi venäjäksi – osaksi saksaksi.

– Minä en ole koskaan voinut kärsiä venäläisiä upseereita, – sanoo Elma viivytellen, mutta varmasti.

Nuori luutnantti nostaa päänsä ja nauraa heleästi, niin että koko hammasrivi paljastuu täyteliäitten huulien välistä.

– Sitten täytyy minun käännyttää teidät, – vastaa hän.

Elma katsoo nuoreen slaaviin epäilevin ilmein.

Venäläinen on hänelle kuvattu huikentelevaiseksi, aistilliseksi viettelijäksi. Hallituksen upseerit ovat koulutetut sortamaan pienempiä kansoja.

Elma katsoo tuskan tuike silmissä nuoreen upseeriin.

– Minä ymmärrän, – vastaa slaavi matalammalla äänellä.

Ja slaavi alkaa selittää Elmalle, että Bobrikoffin politiikka jo valloitusteoriankin perusteella oli erehdys; että keisari Aleksanteri I oli ollut viisaampi, joka suvaitsevaisuudellaan teki suomalaisista Venäjän uskollisimman rajamaakansan. Mutta hän lisää, että hovia ympäröivät kaikenlaiset saksalaiset nousukkaat, jotka itse panevat toimeen kapinoita tehdäkseen itsensä tärkeiksi ja välttämättömiksi niitten kapinoitten tukahuttamisen kautta.

– Tuo on inhoittavaa, – vastaa Elma tiukkana.

Slaavi kohottaa olkapäitään.

– Se on Venäjän alituinen hallitustaktiikka, harjoittaa provokatsioonia.

Elma alkaa kuunnella nuoren venäläisen esitystä.

Hän kuulee puhuttavan Donin kasakoiden orjuuttamisesta ja ohjelmallisesta siveellisestä turmelemisesta. Hän kuulee puhuttavan tjerkassien köyhdyttämisestä, Puolan hävittämisestä, tataarien kiihoittamisesta kristityltä armenialaisia vastaan. Hän kuulee historian suuresta Venäjästä, Moskovan tsaarien veritöistä ja bojaarien suistamisesta mongoolien avulla, jotka ensimäisinä strelitseinä ja viimeiseksi kirgiisiläisten kasakoiden haahmussa tukevat itsevaltiutta ja tukahuttavat Länsi-Euroopasta tulleet heikommatkin vapaustuulahdukset Venäjällä. – Nuori slaavi puhuu paljon ja kauniilla soinnukkaalla baritooniäänellä.

Elmasta on kuin istuisi hän hirvittävällä teloituspaikalla. Korpit rääkkyvät ihmishaaskojen ympärillä, yö levittää mustan vaippansa yli kyynelkostean maan. Tuuli valittaa ja itkee. Elmaa väristyttää. Silloin tulee tietä pitkin nuori bojaari, joka kietoo hänet lämpöiseen siniseen turkisvaippaansa ja sanoo:

– Me ratsastamme kotiini. Siellä kukkii kirsikkapuu ja tuoksuu punanen tattarakukka. Siellä balalaikat soivat illan suussa ja nuorikot tanssivat nurmella. Minä nostan sinut satulaan ja me kiidämme kuin tuulispää yli aron taivaan rantaa kohti.

Nuori slaavi unhoittaa saksan kielensä. Hän puhuu venäjää, hänen kummalliset suhahtelevat äänensä vaikuttavat kuin kuuma kesätuuli. Hänen silmäänsä verhottu säihky pakottaa Elman sulkemaan silmänsä ja Elmaa raukasee. Itku nousee kuumana silmiin ja hän kätkee kasvonsa käsiinsä.

– Mikä teidän on?

– Minun on niin kovin ikävä. En parane, ennenkuin koko Venäjä on vallankumouksen liekissä. – Elman ääni värähtää.

Ja nuoren slaavin silmistä välähtää liekki, kuin kuuman sulatusuunin aukosta. Elma sulkee taas silmänsä. Hän horjahtaa noustessaan seisomaan ja slaavi auttaa häntä kalliota alas.

Elma kulkee pari askelta, – irtaantuu ja kulkee ylpeänä yksin.

Katsahtaessaan kerran kumppaniinsa, hän huomaa tämän silmissä veitikkamaisen hymyn. Häntä huvittaa luultavasti suomalaisen naisen koppavuus. Se on niin outoa Venäjällä. Sen on Elma kuullut muilta akitaattoreilta.

He palaavat muitten luo. Keskustelu kiertyy venäjäksi Marxin ja Bebelin ympäri ja naiset eroavat herroista hetkeksi.

On ilta. Hyvännahkaisen näköiset, rokonarpiset venäläiset tykistösotilaat ovat saappaat kainalossa hiipineet portaita alas ja hävinneet yöhön. Nuori slaavi astuu ikkunan ääreen, katsoakseen poistuvia sotilaita. Elma sanoo:

– Varokaa, jos voisi löytyä kadulla urkkijoita. Minä sammutan tulen.

Nuori upseeri istuu sohvan kulmaan.

Elma ei eroita hänestä katulyhdyn valaisemassa huoneessa muuta kuin hienon profiilin ja tummat pitkät silmäripset.

Nuori slaavi ei puhu mitään. Hän uneksii vapaudesta ja onnellisesta suuresta Venäjästä. Hän on kai mielikuvituksissaan kotonaan ja unohtaa Suomen ja suomalaiset.

Elma on mustasukkainen Venäjälle.

Hän istuu sohvan toiseen kulmaan ja kätkee kasvonsa käsiinsä.

Slaavi kääntyy silmissä vielä unelmoiva samettitummuus.

Oi, miten Elma rakastaa tuota surullista samettitummuutta.

Hän tahtoisi hiipiä niitä lähelle ja unelmoida loppumattomista tulevaisuusihanteista, kuin aromaan rajattomuudesta.

– Mitä te mietitte, – sanoo Elma hiljaa.

– Kapinaa.

Elma hiipi vaistomaisesti nuoren slaavin luo.

– Mutta jos ei se onnistu, niin teidät vangitaan –

– Ammutaan, – korjaa slaavi.

Elma tarraa kiinni hänen käsivarteensa.

– Itkisittekö?

– Itkisin, – purskahtaa Elman huulilta.

Ja nuori muukalainen kuljettaa kätensä Elman otsalle.

– Muistaisitteko minua?

– Muistaisin. Me suomalaiset naiset emme osaa teitä rakastaa, mutta me muistamme teitä aina.

Ja nuori venäläinen painaa päänsä lähelle Elmaa ja sanoo:

– Minulla ei saa olla rakastettua. En tahdo, että kukaan minua jälkeen kuolemani kiroo.

Ja Elman tulee niin ahdistava olla. Hän kohottaa kätensä nuorta upseeria kohden, kuin tahtoisi hän kuolemaa torjua ja hänen päänsä vaipuu vavisten hänen rinnalleen.

– Älkää ennenaikoja surko, – sanoo upseeri.

– Minä pelkään niin.

– Nyt minä lähden, – sanoo nuori mies. – Kello on lähemmäs kaksi. Hyvää yötä.

– Hyvää yötä.

Oi, miten Elma olisi tahtonut hänet pidättää. Mutta hän ei voinut. Suuri Venäjä ja tykistösotilaat olivat propagandistille rakkaammat.

Elma tarjoo hänelle kätensä hymyillen.

Nuori mies painaa sille lämpöisen suudelman ja poistuu.

Vaan Elma heittäytyy täysissä pukimissa sohvalle ja itkee – itkee hillittömästi ja ääneti.

Haaksirikkoutuneitten juurella leyhyy lämmin kesäyö. Alhaalla sataman veteen heijastuu välkkyviä valoja, kuin tähtiä talvisella pakkastaivaalla.

Helsingin kaupunki on ihana tällä kohdalla.

Nuori upseeri nojautuu sohvan selkää vastaan leuka käsien varassa. Hänen oikea polvensa on sirosti taipunut sohvan ympäri, hänen solakka vasen säärensä saappaineen on joustavasti ojossa. Sapeli on poikittain hänen polviensa yli.

Tuossa asennossa on jotain julmaa ja kiehtovaa, kuin leopardin ruumiin asennossa väijymistilassa.

Se on oikein, että kenkään ei voi olla niin julma, kuin slaavilainen, ei kenkään niin siron pehmeä.

Nuori slaavi kääntyy suoraan istumaan, oikoo jalkansa, nostaa sapelin sivulleen ja ristii kätensä rinnoilleen, tuijottaen yön pimeään.

Elman mieleen johtuu kaunis sulttaani, joka samettikatseella voi tuomita lemmittynsä kuolemaan, jos tämän aatteet rikkovat hänen päätöksiänsä.

Elma katselee nuorta vallankumouksellista kauan. Otsa hänellä on jalo, kuin kaukaasian rodun puhtaimmalla heimolaisella ainakin. Furaskan alla, joka on suorana otsassa, ei näy muuta kuin sen ääriviivat ja kasvonkulma. Nenä on hienosti kaareva, kulmakarvat tummantuuheat ja kaartuvat, silmäripset pitkät ja mustanraskaat. Harvoin niitten takaa näkyy muuta kuin verhottu katse. Huulet ovat täyteliäät ja suu aistillisen kaareva, kuin slaavilaisilla.

Vartalo on solakan joustava, ehkei se kestäisi suomalaisen kanssa painissa. Mutta ratsun selässä se vartalo taipuu kuin kaisla rannan aallokossa. Sääristä näkyy, että hän on paljon voimistellut.

Vaitioloa kestää kauan. Muukalaisen ajatukset ovat kaukana täältä, rotuharrastukset erottavat venäläisen ja suomalaisen, upseeri on unohtanut kokonaan siviilihenkilön rinnallaan.

Elmassa herää pelko, että olento hänen rinnallaan katoaa ja hän jää yksin.

Silloin Elma hiipii uneksijan luo.

Tämä kääntyy äkkiä kuin heräten. He ovat yksin kukkulalla. Elma katsoo rukoillen nuoreen slaaviin ja kuin hallitsija tämä kepeästi hymyilee ja painaa huulensa Elman poskelle.

Elmasta tuntuu, kuin leviäisi muukalaisen ihosta mantelintuoksu. Se huumaa ja hän vetää syvälle henkeään. Nuori upseeri kietoo käsivartensa Elman ympäri. Elma nojaa poskensa pehmeää univormun verkaa vastaan ja niin he istuvat kauan vaieten.

– Eikö Helsinki ole kaunis iltavalossaan, – kuiskaa Elma.

Slaavi ei kuule.

Elma luulee loukanneensa hänet ja sanoo, pehmeästi kosketellen hänen kättään:

– Mitä te mietitte?

Venäläinen havahtuu äkkiä mietteistään, paljastaa valkoiset hampaansa ja ottaa hänen kätensä käsiinsä.

– Ajattelen, että jos asettaisin kuularuiskun tänne haaksirikkoutuneitten juurelle, niin voisi kai tuon rannan pitää kurissa.

Elma vavahtaa.

– Onko teidän vilu, – sanoo slaavi hyväilevällä äänellä.

– Ei, – vastaa Elma, vaikka hän hermojännityksestä ihan vapisee.

– Onpa, – sanoo nuori mies, ja sulkee hänet syliinsä. Sitten katselee muukalainen Elmaa hymyillen silmiin ja sanoo:

– Jälkeen kapinan minä sanon teille jotain.

Ja ihan suutelee Elmaa molemmille käsille, lämmittää niitä kuumilla kämmenillään ja kuljettaa Elmaa vähän matkaa käsivarsi vyötäisillä. He lähestyvät sitten valaistuja käytäviä ja kulkevat vierekkäin vaihtaen mitättömiä lauseita.

IV.

On suuri kansanjuhla Hesperian puistossa. Ensi kerran yhtyvät sortajain kansa ja sorretut. Sortajat huomaavat olevansa hekin sorrettuja ja yhtyvät sortamiinsa. Venäläisen sotilaspuvun näkee suomalaisen työläistäkin rinnalla.

On punakaartilaisten edustajakokouksen lopettajaisjuhla.

Puhujina esiintyy ensi duuman sos.dem. jäseniä. Mailmankuuluisa venäläinen kirjailija puhuu.

Duuman jäsenet ovat vaatimattomassa venäläisen talonpojan puvussa. He puhuvat tyynesti, lämpimästi. Venäläinen kirjailija puhuu hitaan satiirisesti. Hän on puettu talonpoikaispukuun hänkin. Hänen veren punasta tihkuvat teoksensa ovat juuri tehneet voittoretkensä yli mailman.

Kivihiilimustansilmäinen venäläinen sos.dem. agitaattori puhuu. Hänen sanansa ovat kuin räiskyvää lieskaa, hän sytyttää, hän polttaa, hän peloittaa, hän pieksee. Yleisö on kuin huumeessa, sotilaat tulevat levottomiksi, ilmassa on sähköä.

Sitten on Elman vuoro. Häntä ahdistaa. Hän tietää, mitä valmistellaan ja hän epäilee taisteluin voittoa.

Tuolla hyvin kaukana – Viaporissa istuu kai nuori upseeri mietteissään. Miljoonien vapaus kangastaa hänen mielessänsä. Hän näkee suuren Venäjän viljavat maat ja niillä tulevaisuudessa aaltoilevaa kultaista viljaa. Hän näkee kansan iloisia vereviä poskia, viisaat ilmeet heidän kasvoissaan ja rehelliset, avomieliset katseet. Hän kuvittelee laajaa rautatieverkkoa, joka kuljettaa viljaa muuttumaan kullaksi ja tuo kullalla takaisin kauneutta ja virkistystä. Hän näkee uljaat, hyvin puetut armeijat kansan rakastamana miliisinä, kunniavahteina, eikä harhaan johdettuina hirviöinä. Hän unelmoi ihania unelmia.