SAARELAISKUVIA II
Kirj.
EMIL ELENIUS
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1922.
SISÄLTÖ:
Hurjia hevosia. Liiva-Simo osti ja möi jollan. Sumussa. Susi saaressa. Kuollut vaalipappi. Kullakin oma kolyyminsa. Eräs hyljeretki. Sankari. Kuninkaan luotsi. Itan kuolema. Kielilläpuhuja.
HURJIA HEVOSIA.
Eivät ne ole jäät meressä enää sellaisia, mitä olivat ennen minun nuoruudessani ja vielä noin viitisenkymmentäkin ajastaikaa takaperin.
Ei sinnepäinkään!
Nyt sattuu joskus harvinaisuutena että ajetaan hevosella yli meren Suomesta Viroon ja päinvastoin. Enimmät talvet ovat niinsanottuja rikostalvia.
Toista oli ennen.
Niin kauas kuin minä muistan ja minkä muistan lapsena vanhoilta kuulleeni, kun ne juttelivat, mitä olivat kuulleet isiltään ja isoisiltään, olivat rikostalvet ennen niin harvinaisia, että suurena ihmeenä sellaisista kerrottiin ja niiden mukaan määrättiin muiden tapahtumain aika. — "Se oli niin ja niin monta vuotta ennen rikostalvea", tai: "niin ja niin monta vuotta jälkeen rikostalven", sanottiin aina.
Mutta entä nyt!
Joka talvi on rikostalvi.
Siitä syystähän niitä ei ole hevosiakaan koko Pitäjässä ollut viimeisinä aikoina, ja jo parin kolmen vuosikymmenen aikana, kuin yksi talvella tai ei sitäkään. Siihen aikaan oli hevonen jokaisessa vähänkin paremmassa talossa, toisissa kaksikin, niinkuin tässä meillä ja parissa muussa talossa.
Ja toista ne olivat ne sen ajan hevosetkin!
Eivät ne nämä nykyajan hevoset ole kuin lehmiä niiden rinnalla.
Paras hevonen, mitä tällä saarella on ollut, oli äitivainajani isällä — molemmat kadonneet jo vuosikymmeniä sitten.
Minkä ikäinen lienen siihen aikaan ollut, mutta jo niin vanttera kuitenkin, että olin mukana ajossa.
Ensimmäisen kerran istuin isoisävainajani hevosen reessä eräänä joulukuun iltana, myöhään syksyllä, — mereen alkoi jo tehdä jäätä — kun odotettiin sitä silkkilaivaa tulevaksi Saksasta ja koko kylän väki oli kokoontunut länsirannalle sitä odottamaan.
Mikä se silkkilaiva oli?
Annahan olla, kyllä kerron siitäkin, mutta kun nyt on puhe hevosista, niin antaa laivojen olla. Sen verran sanon vain, että se oli kuunari, jonka nimi oli "ANNA MARIA", ja että se oli Lyypekistä selvitetty pohjakuormassa, tyhjänä, Haminaan, ja että sillä oli sisässään suurempi määrä erilaista tavaraa, samppanjaa, konjakkia, likööriä ja varsinkin silkkiä — kaikenlaista silkkiä, varsinkin koreita naisten liinoja ja myssyjä — ja nämä tavarat sen piti jättää tänne saareen. Isoisäni oli sen silkkilaivan ja niiden tavaroiden pääomistaja ja ajoi hevosella maan taakse katsomaan sen tuloa.
Eihän ne sellaiset miehet jalkaisin kävelleet! Johan nyt!
Vaikkei maassa ollut lunta kuin vähäisen maa harmaanaan, antoi hän valjastaa hevosen ja ajoi sinne.
Siellä odotettiin pakkasessa koko päivä.
Kansaa oli niin hiton paljon!
Kaikki halusivat nähdä, kun silkkilaiva tulee, ja ehkä ajattelivat, että "karttuisa on kansan käsi" — vaikkeihän se tässä oikein sitä merkinnyt — tämä sananparsihan tässä on kuin vakka kantena pohjalleen, mutta olkoon nyt, kun kerran tuli sanotuksi.
Ehkä lienevät ajatelleet, että siitähän tuota ehkä sattuu saamaan silkkiä kuin jouluryyppyjäkin yksi missä toinenkin, eikä kukaan voi ryhtyä jälkikyselyihin.
Ei sitä silkkilaivaa sinä päivänä kuitenkaan tullut. Mistä syystä lie myöhästynyt.
Seuraavana yönä se nappasi kiinni tuohon Pohjoisriville ja makaa siellä pohjassa silkkeineen ja samppanjoineen tänäkin päivänä. Tuli lumipyry ja mitenkä lienevät niin huolimattomasti purjehtineet.
Ilta hämärsi, kun kansa alkoi hajaantua pois sieltä, missä sitä laivaa odotettiin.
Isoisävainaja, kadonnut, päästi hevosensa, oriin, irti puusta. Sitten sanoi hän minulle:
"No poika, tul' rekeen niin saat kerrankin kunnon kyydin — ja saa tänne tulla muitakin, kuka uskaltaa ja minkä rekeen mahtuu!"
Tuli meitä siihen viisi kuusi miestä paitsi isoisävainajaa, jolla oli ohjakset.
Kaksi miestä piti koko ajan, kun me astuttiin rekeen, kiinni sen hevosen suupielistä. Ei se olisi muuten pysynyt paikoillaan. Sittenkin se hyppi pystyyn, vaikka kaksi miestä riippui sen suupielissä. Ne olivat vahvoja miehiä! Kun isoisävainaja sanoi, että: "Päästäkää irti", hyppäsivät miehet sen suupielistä äkkiä irti, kahden puolen, ja sitten se läksi.
Paraikaa en minä vieläkään voi vannoa, lensikö se vai juoksi sieltä maan takaa tänne kylään, vaikka olen koko elämäni sitä asiaa miettinyt.
Se minulle vain on jäänyt mieleen, että oksia lenteli puista kahden puolen ja että kun minä hätäpäissäni vilkaisin taakseni, niin kaatui niitä yhtenä ryöppynä ja tuiskuna alas ja osa lensi mukana kuin maantiellä pölypilvi ajajan jälessä kesällä.
Lunta oli vain vähän nimeksi ja vihelsivät reenjalasraudat kiviin ja kallioihin kaiken aikaa. Tuli kuin viivaa!
Kuului vain kuin yksi ainoa pitkä siraus, joka alkoi länsirannalta ja loppui isoisävainajan tallin eteen. Kerkesinkö minä yhtään kertaa sillä aikaa vetää henkeä, sitä en muista. Tuo yksi pitkä reenjalasten siraus vaan jäi kaikumaan korvissani. Nytkin vielä, kun talvisin vetelen kelkalla puita kotiin ja alkutalvesta sirahtaa jalasrauta kiveen ja kelkka pysähtyy, muistuu minulle, että eipäs jäänyt jalas kiveen silloin, vaikka oli reessä puoli tusinaa miehiä kuormana — kaikki raavaita miehiä — ja lunta tuskin nimeksikään. Oikein minua aina naurattaa nyt perästä päin — ei naurattanut silloin — ja pitää aina ihan käydä kelkkakuormalle istumaan ja panna tupakaksi ja levätä ja sitten taas koettaa, lähteekö se kelkka kiveltä vai pitääkö heittää kolmas ranka tien viereen!
Jaaha!
Lasit jäähtyvät! Otetaanpas! Terveeksi
Terveeks!
Ei sitä pakanaa itse isoisävainajakaan olisi saanut seisattumaan, jos ei olisi tullut tallin seinä vastaan. Siihen se vielä hyppäsi pystyyn ja löi etukavionsa tallin seinään, että hokkien ja naulojen jäljet taitavat näkyä siellä vielä tänään.
Se oli jättiläinen voimiltaan, se hevonen, ja olivat sen kaviot kuin neljä suurta mustaa kahvikattilaa. Voimaa sillä oli kuin seitsemällä härällä ja nopeutta kuin ukkosen salamalla ja viisaampi se oli kuin tuhma ihminen.
Kerran isoisävainaja ajeli hiljakseen sumussa manteretta kohti. Reessä oli kaksi astiaa viinaa. Molemmat vetivät noin sata ja viisikymmentä litraa. Oli jo sisäpuolella Lupin, Pöllön luona. Tiedäthän Pöllön?
Tiedän.
No no! — Sumu oli niin sakea, että tuskin näki viittä aisanpituutta mihinkään päin.
Isoisävainaja ajelee ja ajelee puoliravia ja katselee kompassia ja ohjaa hevostaan sen mukaan.
Mitäs olla! Kerran, kun hän nostaa silmänsä kompassista, niin ajaa hevonen vastaan eikä kaukana enää olekaan.
Jo erotti tulijan silmät, ja kukas tuo piru muu oli kuin tullipäällysmies itse Haminasta, isoisävainajan vanha hyvä tuttava ja ystävä, yhden tullivartijan kanssa, ajaa täyttä ravia vastaan.
Ei siinä ollut aikaa arvella sitä eikä tätä, eikä edes huutaa hyvää päivääkään.
Mitäs muuta kuin isoisävainaja hiljakseen alkaa vetää vasenta ohjasta ja antaa hevosensa kääntyä kauniisti vastapäivää ympäri ja ei muuta kuin piiskalla kaks kolme kertaa hevosta selkään. Se oli enemmän kuin liikaa sille hevoselle! Tullimiehet olivat perästäpäin mantereella kertoneet, että he luulivat kaapanneensa jo hyvänkin saaliin, mutta yks kaks katosi hevonen kuormineen jäältä ihan heidän silmiensä alta, etteivät he pitkään aikaa tienneet, läksikö se lentämään ja katosi taivaaseen, vai noituiko se itsensä näkymättömäksi. Vasta sitten, kun näkivät jäällä isoisävainajan jäljet, antoivat hevostaan kahdella piiskalla minkä kerkesivät ja ajoivat perään.
Ukko oli jo aikoja ollut kotona, riisunut hevosen ja pannut sen talliin syömään ja istui parhaillaan tuvassa itsekin syömässä, kun äkkiä näki ikkunasta, että jo pahalaiset ajavat ylös rannasta. Pahinta oli, että ukko oli jättänyt liiterin ovet auki ja näkiväthän ne ja tunsivat heti pihaan ajaessaan, että ahaa, siinähän se kuorma onkin. No annas olla.
Ei olla millänsäkään, tuumivat tullimiehet ja kävivät sisään, tervehtivät ukkoa kädestä ja sanoivat terveisiä mantereelta.
Ukko ei ole tietääkseenkään mistään, kysyy vain, että mitä sinne mantereelle kuuluu, ja laittoi vieraille pöydän kauniiksi.
Ja sillä ukolla olikin sitten tavaraa, millä pöydän koristaa.
Vielä olivat tullimiehet vanhoilla päivillään kehuneet mantereella, että eivät he luulleet maailmassa sellaisia aineita olevankaan!
Juovat sitten minkä juovat, niin kysyy tullipäällysmies ukolta:
Sinä olit ajossa tänään? En! En minä missään ajossa ole ollut koko päivänä ja koko tällä viikolla. Älä narraa!
No se on totta se! Sen voi vaikka koko kylä vannoa! (Ja kyllä ne sen ukon hyväksi olisivat vannoneetkin!)
Eiköhän sinun hevosesi vaan pahasti höyryä. Ei se mikään kolmenmarkanhevonen ole tämä meidänkään, mutta niin se savusi kuin köyhän sauna, kun noustiin jäältä maalle äsken. Mentäisiköhän katsastamaan, mitenkä sinun oriisi jaksaa.
Se on minusta ihan sama. Mennään vaan. Saahan tätä nyt hevosta katsoa.
Mentiin ulos.
Minä olin siinä pihalla ja läksin miesten mukana hevosta katsomaan.
Tullimiesten musta hevonen seisoi valjaissa renkaaseen kiinnitettynä ja huurteesta ihan valkeana kuin palttina.
No jokos tullimiehillä on valkea hevonen, nauroi isoisävainaja, joka oli sellainen lystikäs ukko, oli ollut sellainen koko ikänsä. — Kyllä nyt saa jäällä pelätä, kun tullimiehillä on valkea hevonen — etenkin jos vielä maalaatte rekennekin valkeaksi ja panette papin messupaidat turkkienne päälle.
Mentiin talliin.
Tunsivathan ne tullimiehet hevosen. Siellä se tallissa syödä rouskutteli kauroja kuin torpan hevonen jouluaamuna ja karva ihan kuivana ja kiiltävänä — välkkyi kuin silkki niin karvat kuin jouhetkin!
Taputtelivat hevosta tullimiehet ja mutisivat. Jo avasi lopulta suunsa päällysmies ja sanoi ukkovainaalle:
Sinulla on hyvä hevonen, saakurin hyvä.
Hyvänähän se on hyvä ostettukin.
Etkö sinä myy tätä hevosta ja mitä sinä siitä tahdot?
Ennenhän minä myyn itseni kuin tämän hevosen. Vaikka toisitte kuorman kultaa, niin en antaisi.
Eikö rahakin ole hyvää?
Mitäs siitä, jos muut kuitenkin köyhtyisivät. Jos teillä olisi tämä hevonen, niin kurkinahan tässä sitten muiden olisi ruvettava lentelemään.
No mitäs sille, kun et myy, niin et myy. Täytynee sitten ottaa muuten.
Ottakaa vain, jos saatte, nauroi ukko.
Tullipäällysmies luimisti viekkaasti silmiään ja sanoi ukolle:
Mennäänpäs käymään liiterissäkin, katsomassa, mitä sinulla on reessäsi.
Mennään vaan, mennään vaan. Hyvä se on reki, jos on hevonenkin. Eikä minulla mitään huonoa olekaan. Sopii niitä katsella vaan, kaikkea mikä silmää ja mieltä miellyttää. Vieraat ovat hyvät ja katsovat vaan. Täällähän tämä reki on, mihin viimeksi jäi.
Ukko avasi tallin ovet selkosen selälleen ja selälleen ne olivat kaatua tullimiehetkin, sillä reki oli typösen tyhjä. Vähän heiniä ja loimi siinä taisi olla.
Tunsivathan ne tullimiehet kyllä, että se on sama reki, joka pyörsi ympäri heidän edessään Pöllössä — nimittäin tässä Loukeenpöllössä, ei Tervapöllössä — ja joka näkyi avonaisesta liiteristä, molemmat viina-astiat vielä sisässä, kun he ajoivat pihaan.
Tämähän se on sama reki, sanoi päällysmies.
Sama reki, sama reki, nauroi ukko.
Eikö tässä ole ollut mitään kuormaa tänään?
Ei sen enempää kuin nytkään. Tarkastakaa, mitä siellä on. Minä en ole pitkään aikaan, ainakaan tänään, käynyt koko reellä missään, enkä muista mitä siellä on. No, onhan siinä ainakin hyvä ryijy ja heiniä, nauroi ukko ja lisäsi minulle:
Viskaa heiniä vieraiden hevoselle, Anttu! Ja tuo kauroja aitasta!
Tullimiehet mutisivat taas jotakin ja päivittelivät, mutta eivät ilkeä vielä kysyä enempää? Reen jalakset ovat lumessa…? kysyy viimein tullimies.
Niinhän ne näin talvella usein ruukkaavat olla, mutta kyllähän sitten kesällä sulavat, nauroi taas ukko.
Tässä on ihan tuoreet reen jäljet tallin edessä ja tämä reki on noussut niiltä jäljiltä — tuossa noin näkyy kynnyksessä ja lattiassakin samat jäljet, raskaan kuorman jäljet. Missähän se kuorma on? Niin pakana on kuin onkin. — Olettekos te pojat olleet ajossa tänään? kysyy ukko ja kääntyy vihaisena meihin päin.
Ei me olla missään oltu, sanottiin me. Mitä lienevät eilisiä jälkiä.
Olikos se kuorma enää siinä! Tuhmiahan sitä sitten olisi oltukin! Olihan niitä muitakin miehiä, ja sillä aikaa kun ukko juotti tullimiehiä, katosi kuorma — Jumala tietää minne lienee kadonnutkin. Siinä sitä ei vaan ollut ja tullimiehet läksivät jälleen ukon kanssa sisään ja ryyppivät hyvinä ystävinä vielä vähän aikaa ja läksivät.
Hyviä hevosia ne viljelivät tullimiehetkin siihen aikaan! Totta vie, kun niillä oli toisinaan tuliset hevoset! Tiedäthän sinä, kuka niille hevoset ostaa ja ettei se markkinoilla hevostorilta sekään huonointa konia valikoi. Onhan se nähty. Onhan sitä joskus satuttu Viipurin ja Haminan hevosmarkkinoilla tullimiesten kanssa kilpaa ostamaan.
Hyvät niillä oli hevoset ylimalkaan, mutta ei niin hyvät kuin meillä.
Siihen aikaan oli isoisälläni renkinä mantereelta Pinta-Pekko, kadonnut jo hänkin…
Pinta-Pekko?
Niin.
Mistä sillä sellainen nimi oli?
Sitä vain takaapäin kutsuttiin Pinta-Pekoksi, eikä suuttunut, vaikka välistä sanoi edestäkin päin. — Vaikka se oli mantereesta kotoisin, oppi se käymään jäällä hylkeenpyynnissä, niinkuin muutkin miehet. Se ei syönyt hylkeenlihaa, ja kun hyleretkillä pysähdyttiin jäälle milloin hylkeitä ruokkimaan ja toiset miehet korjasivat hylkeistä parhaat paikat lihaakin, niin Pekko korjasi vain nahan ja rasvan ja lykkäsi lihat kaikki avantoon ja sanoi: "Pinta se on vain joka kelpaa!" — Tämä oli sillä sananpartena joki ikisen hylkeensä lihoja avantoon lykätessään! niin monta kuin heitä kulloinkin oli, ja toiset miehet rupesivat siitä sitä kutsumaan Pinta-Pekoksi.
Se osasi hoitaa hevosia ja niitä kengittää ja korjata valjaita ja rohkea mies se oli kuin itse pahalainen, siitä syystä sitä pidettiin täällä renkinä ja ajoissa mukana talvella. — Täältä se naikin ja täällä se eli ja kuoli ja tänne haudattiinkin ja täällä sen lapset vielä elävät.
Isoisävainaja oli niihin aikoihin jo vanhentunut ja Pinta-Pekko sitä hevosta enimmäkseen jäällä ajoikin ja ukko oleili kotona.
Toista ne olivat jäät siihen aikaan!
Oli sitten tuulta tai sadetta, eivät ne liikahtaneetkaan koko talvena. Kun ne siinä joulujen jälkeen tulivat ja paikalleen jäivät, niin usein vasta vappuna läksivät. Kerran vietiin ensimmäiset kuormat yli meren uudenvuodenpäivänä ja viimeiset vasta vappuna.
Melkein joka päivä oltiin ajossa.
Siinä kahdeksan ajoissa aamulla lähdettiin täältä kotoa. Oltiin Somerissa keskipäivällä ja syötettiin siellä hevosia, milloin sinne voi maihin mennä. Sitten ajettiin yhtä päätä Narvin loistolle, jota lähestyttiin iltapimeässä. Sen korkea loisto näkyy kauas, niinkuin tiedät. Sen hoitaja oli liitossa meidän kanssamme. Vaikka loistot talvella olivat sammutettuina, poltti hän lounaaseen päin näkyvää tulta meille. Siitä näimme, jos Narvissa paloi tuli, että väylä on puhdas ja anna mennä vain, mutta jos Narvi oli pimeä, tiesimme, että siellä on vilppi.
No se sai tietysti osan…?
Kuusikymmentä kannua.
Kerrastako?
Koko talvesta!
No se ei ollut paljon!
Se ryyppi sitä sitten koko vuoden. Ja vähänhän se olisi muuten ollutkin, mutta meillä oli aina muitakin liiketoimia hänen kanssaan.
Oltiin tavallisesti Narvissa yö ja sitten lähdettiin Koivistolle tai Humaljoelle tai Säkkijärvelle tai Vironlahdelle. Kun tullimiehet etsivät meitä Koiviston ja Humaljoen puolelta, oltiin me Säkkijärven ja Vironlahden puolella, ja niin edespäin.
Siellä oli nuottamiehiä Suomenlahden itäosan jäillä joka puolella. Nuotta-apajilla oli hevosmiehiä kalanostossa. Ne läksivät illan suussa ajamaan maihin päin, ja mitäs muuta kuin me mukaan. Oli siinä kuormaa kuorman perässä toinen jos toinenkin. Meilläkin tavallisesti oli kaloja päällimmäisenä, jäätyneitä haileja.
Kun alettiin nousta maihin Koivistolla, ajoi sieltä vastaan vanha laivanpäämies, ukko Hannula, joka tiesi, missä on vilppi, ja hänen kanssaan ajettiin sitten paikkaan, jossa sopi keventää rekeä.
Paluumatkalla poikettiin taas Narviin ja ostettiin Narvin ukolta liinaöljyä kuorma mieheen. Sitä poltettiin loistoilla siihen aikaan, kun ei vielä ollut tätä nykyistä lamppuöljyä. Hänen kannata myydä sitä halvasta. Eihän se hänelle itselleen mitään maksanut. Säästi sitä enemmän loiston poltossa. Eihän sen meitäkään varten tarvinnut sytyttää kuin pari kynttilää torniin.
Liinaöljy me myytiin hyvällä hinnalla Viipuriin…
Kas kun eivät kyselleet ja tutkineet, mistä te sitä tuotte.
Kyllä ne kyselivätkin, mutta me sanottiin, että tuodaan sitä kotoa ja että se on laivarikkotavaraa, ja jos eivät usko niin kutsukoot koko saarikunnan pappineen ja pippineen todistamaan ja vannomaan.
Tuotiin sitä välistä kotiinkin. Siitä sai keittämällä hyvää vernissaa. Sillä nämä talot maalatut ovat, niin monta kuin heitä onkin.
* * * * *
Ajettiin niin ikään kerran täältä Someria ja Narvia kohti eräänä kevättalven kirkkaana aamuna. Jäällä oli jonkunverran lunta, mutta kyllä ne sellaiset hevoset vetivät. Ei siinä ollut epäilystäkään! Etumaisena ajoi Pinta-Pekka sillä isoisävainajan oriilla.
Oltiin lähellä Someria, virstaa viisi kuusi maalta.
Sitten pysähdyttiin ja tuumittiin, että uskaltaakohan ajaa maihin.
Päätettiin lähettää Pinta-Pekko koettelemaan, onko maalla vilppi. Muut käänsivät hevosensa jo valmiiksi poispäin. Tuumittiin, että muille huonommille hevosille pitää antaa viiden kuuden virstan etumatka. Jos tullimiehet tulevatkin, ennättää Pinta-Pekko kyllä alta pois ja tapaa toiset.
Seisottiin siinä jäällä ja odotettiin. Pinta-Pekko on muutaman sylen päässä rannalta, kun maalta ajavat vastaan tullimiehet. No mitäs muuta, Pinta-Pekko hät'hätää hevosen ympäri ja piikin varrella hevosta selkään. Samassa hypättiin mekin rekeen ja ei muuta kuin täys höyry päälle. Kaksi ensimmäistä hätääntyi niin, että vieritti hullut reestä astiansa tienviereen ja jätti ne tullimiehille. Näin kevenneillä reillä ajoivat minun edelläni olijat kovemmin ja jättivät minut. Pinta-Pekko sai minut kiinni.
Minä sanoin sille, että aja sinä vaan minun ohitseni, mutta älä jätä. Jos tullimiehet alkavat päästä meitä lopen liki, niin minä jätän niille sekä kuorman että hevosen, jotta syntyy vähäksi aikaa tiensulku, ja hyppään sitten sinun rekeesi, josta viskataan kuorma tielle ja ajetaan matkoihimme, kuin enkelit. Oritta ja miehiä ei auta jättää!
Mutta tämän teemme vasta viime tingassa, kun muu mikään ei enää auta.
Pinta-Pekko suostui tähän, ja suostuttava olikin.
Ajetaan sillä tavalla virstan verran. Välillä Pinta-Pekko jättää minua, mutta sitten taas hiljentää, että minä tapaan kiinni.
Kerran, kun taas vilkaisin taakseni, näin minä, että tullimiehet lyövät hevostaan kahdella piiskalla. Molemmilla on piiska ja antavat hevosta kylkiin minkä ikinä ennättävät.
Silloin minä huusin Pinta-Pekolle: "Katsos, nyt ne lyövät jo kahdella piiskalla. Se on sen; merkki, että kohta on hevosesta loppu. Hyvä tulee!!"
Tuskin minä olin saanut sen sanotuksi, kun tullimiesten hevonen seisahtui, pani etujalkansa suorina kuin tulitikut viistoon eteen päin tönkkään ja luimisti korviaan, eikä tikahtanut paikaltaan, tekivät miehet sille mitä hyvänsä.
Silloin minä otin putelin turkintaskustani, heilutin sitä ylhäällä ilmassa ja huusin: "Tulkaa ryypyille, tullimiehet!"
Perästäpäin olivat tullimiehet mantereella nauraneet, että takaa-ajettavat heiluttivat heille viinaputelia ja huusivat pakanat vielä, että: "Tulkaa ryypyille, tullimiehet!"
Jaa'a, ne ajat ovat olleet ja menneet.
Tullimiehet tekivät tehtävänsä, mikä heille kuului, ja me tehtiin se mikä meille kuului.
Silloinhan maailmassa kaikki onkin niinkuin ollakin pitää, kun jokainen tekee tehtävänsä, papit omat tehtävänsä, lukkarit, suntiot, suutarit ja räätälit ja kaikki muut, kukin oman tehtävänsä.
Silloin on maailmassa järjestys ja hyvä olla jokaisella ja kukaan ei voi sanoa, että me olisimme tehneet tehtävämme huonommin kuin muut.
Siellä ne ovat nyt miehet niinkuin hevosetkin, eikä niin hyviä hevosia enää maailmaan synnykään.
Ei piru vie synnykään!
Ne olivat villejä hevosia!!
LIIVA-SIMO OSTI JA MÖI JOLLAN.
"Siitähän se oli niin hyvillään, ettei nähnyt nenäänsäkään", sanoivat ihmiset sinä iltapäivänä kuultuaan, miten Liiva-Simo oli myynyt jollansa.
Se ei ollutkaan mitään tyhjää puhetta, sillä Liiva-Simon turpea ja sinertävä nenä toki näkyi kauemmas kuin tavallisten ihmisten. Siltä matkalta, miltä ei vielä erota muiden ihmisten kasvojen yksityispiirteitä, näkyi kyllä Liiva-Simon nenä, valkea parta ja musta, nyt jo haalistunut, kova, pyöreä ja korkea ja kapealierinen hattu sunnuntaisin kirkkoon mennessä ja tavallinen merimieslakki arkisin, niin että tuon nenän piti kaikkien laskelmien mukaan olla sen kuljettajallekin alituiseen näkyvissä.
Huolimatta korkeasta iästään ("Kyllä minä olen jo likempänä kuolemaa kuin syntymää.") oli Liiva-Simo ensimmäinen mies siellä
Miss' ankarimmin luodit soi, Taajimmin tulta salamoi —
nimittäin laivarikkopaikoilla syysöinä kokoamassa haltuunsa sitä tavaraa, jota "varkaat kaivavat ja varastavat".
Eräänä joulukuun yönä, lounatmyrskyn ja lumipyryn raivotessa, kävi Laivaloven niemeen turskalastissa oleva kuunari.
Laivarikkopaikalla oli paljon väkeä. Oli kulunut jo edellinen yö ja sitä seurannut päivä, ja uusi yö oli mustana laskeutunut yli meren ja saaren.
Lumipyry oli lakannut miltei heti laivan kiinni käytyä. Laivan hätätulen oli nähnyt, ensin eräs Pohjoiskorkean loistonhoitajista, se, jolla oli vahti sillä kertaa. Heti herätti hän toverinsa, joka läksi ensin alas kylään ja sitten sieltä laivarikkopaikalle, jonne muutaman tunnin kuluessa ilmaantui molempien kylien kaikki ihmiset, paitsi sairaat ja kätkyessä makaavat lapset.
Pitkin ensimmäistä yötä ja sitä seuraavaa päivää oli otettu maalle laivan irtaimistoa ja turskia, päivällä yksinomaan turskia.
Ilta oli jo pitkällä.
Suuria nuotioita oli sytytetty rannalle laivankappaleista, jotka olivat tammea ja paloivat hyvin.
Naiset keittivät teetä nuotioilla. Lapset söivät leipää ja silakkaa ja paistettuja perunoita.
Alhaalla rannassa vilkkui kymmeniä lyhtyjä, jotka kiireesti liikkuivat edestakaisin. Laiva oli ruvennut ankarassa aallokossa hajoamaan ja miehet raastoivat sen kappaleita maalle. Päivällä oli jo tullut maalle kyllä "puun roinaa", mutta ne olivat laivan yläosista, jotka olivat kyllä tammea, jopa tukkiakin, mutta niiden mukana tulevat pultit olivat vain halpaa galvanoitua rautaa, "jonka päälle ei viitti kattoakaan". Jokainen tiesi, että tammilaivan jaloimmat osat ovat vesirajan alapuolella.
Siellä on vaskea. Vaskea!
Jo päivällä tuli maalle laivan irtoköli ja sen mukana pitkiä, miehen käsivarren paksuisia vaskipultteja.
"Sanoinhan minä, että tammilaiva on tehty vaskella alta", hihkaisi Liiva-Simo, joka onnistui ensin näkemään irtokölin ja löi siihen ensiksi keksillään. Omine voimineen ei hän sitä kuitenkaan saanut maalle. Toisia hyökkäsi apuun ja jaolle. Sahoilla ja kirveillä paloiteltiin köli ja pultit irroitettiin ja sitten riideltiin niistä koko päivä. Nyt ne toistaiseksi kuitenkin olivat Liiva-Simon teltissä.
Laivan purjeista, köysistä ja purjepuista oli rannalle päivän kuluessa muodostunut kokonainen kylä telttejä. Niissä säilytettiin kaikki parempi laivarikkotavara, lokit, köydet, purjeet, vaskipultit ja muu. Turskat kasattiin kallioille — niitä ei kukaan varastanut.
Maalle tulleista kajuutan seinistä ja katosta ja osaksi purjeista muodostettiin tullimiehille erikoinen loistomaja. Sen edessä paloi huolellisesti hoidettu rovio. Laivarikkomiehet tämän tekivät jo päivällä yhteisvoimin. "Onhan sääli ja surku nähdä herrojen (niin kunnioitti hän nyt tullimiehiä!) seisovan täällä tuulessa ja vilussa ja sateessa, johonka vain meikäläiset ovat tottuneet", oli Liiva-Simo sanonut, sillä hänpä se esittikin, että laitettaisiin "herroille vähän tuulen ja sateen suojaa, kun niidenkin täytyy kerran täällä olla". Laivasta maalle onnellisesti tulleet juomatavarat korjattiin kaikki visusti talteen herrojen telttiin. Kuinkas muuten! Tullimiehethän ne kuitenkin aina viinoja etsivätkin, ja nyt ei salattu ainoatakaan pulloa. Ei ainoatakaan! Kaikissa telteissä paloi lyhdyt, mutta "herrojen teltissä" neljä. Siellä tullimiehet ryyppäsivät viskiä ja lauloivat:
"Hurraa me nuoret meripoijat!"
Teltit loimottivat kuin jättiläislyhdyt.
Pikkulyhdyt vilkkuivat tuolla alhaalla rannassa, jossa joka hetki odotettiin päärynnäkköä, jossa ei kunnioiteta miehen ikää vaan voimaa.
Pimeä meri kumisi kuin ukkonen vyöryessään talon korkuisina aaltoina rannoille.
Välistä kuului tavallista suurempi jyrinä ja kolina rantakiviä vasten. Joku isompi laivankappale sieltä lähestyi. Ainakin kymmenen keksiä nappasi siihen kiinni ja toiset kymmenen paukuttivat niitä irti ja koettivat kiinnittää omiinsa. Kuului kiljumisia, kirouksia ja pauketta.
Nuotioiden ääressä pikkupojat työnsivät nokisiin naamoihinsa kuumaa paistinperunaa, silakkaa ja leipää, ja naiset joivat teetä ja huutelivat miehille, että "tulkaa sajulle", mutta kukaan ei tullut.
Myrskyn loputtua ja matalalla hiipivän päivän paistaessa kelmeänä ja keltaisena nähtiin laivarikkorannoilla kasa tavaroita, jotka eivät olleet kelvanneet kenellekään ja päätettiin ilmoittaa tullille. Liiva-Simo sai tehtäväkseen tämän ilmoituksen. Hän selitti, että se on tuhoutuneesta laivasta hänen johdollaan pelastettua omaisuutta, ja kun ei kukaan tahdo käyttää toisen hädänalaista tilaa hyväkseen ja hyödykseen (Kuka nyt niin jumalaton olisi!), ilmoitetaan ne viranomaisille ja pidätetään oikeus laillisen pelastuspalkkion vaatimiseen.
Kasan vieressä, siihen kuuluvana, nähtiin myös isohko siro jolla. Luultiin ensin, että se oli tammea. Se oli ulkoa valkeaksi ja sisältä; ylempää vaaleanvihreäksi ja pohjalta vaalean harmaaksi maalattu. Lyhtyjen valossa sitä tutkittiin ja väiteltiin sen suhteen. Enimmät äänet olivat sitä mieltä, että se on tammea, niinkuin laivakin. Toiset väittivät vastaan, että voisihan se olla — mahonkiakin. Riidan ratkaisuksi löi Liiva-Simo kirveellään erääseen epäilyttävään paikkaan pohjalla. Ruskea, mätä honkapuu tuli vastaan. "Mahonkia pakana on kuin onkin!" tuumi Simo ja koko joukko rähähti nauramaan. Tavallista suurempi aalto tuli jytisten, kumisten, sihisten ja vyöryi pauhaten ja laivan kappaleita viskellen miesryhmää kohti, ottaen osaa sen villiin nauruun ja nielaisten jollan — miesten väistäessä — vielä kerran käsiteltäväkseen. Kenelläkään ei ollut halua pelastaa noin ala-arvoista jollaa, kun arvokkaampaa saalista oli yllin kyllin otettavissa ja odotettavissa. Kun jolla kuitenkin myöhemmin jälleen viskautui aivan kuiville kiville, kaaret poikkinaisina ja laidat haljenneina, ja vettä puolillaan vetivät miehet senkin tullimiesten kasaan. — — —
* * * * *
Kun vuosi ja päivä oli kulunut ja kaikki lain määräämät kuulutukset ja muodollisuudet olivat täytetyt, myytiin huutokaupalla tullimiesten kasaan kerääntynyt tavara.
Erään pystyyn käännetyn tyhjän tynnyrin ääressä istui vahtimestari kirjoittamassa huutoja muistiin. Päällysmies itse seisoi toisen tynnyrin ääressä, jonka pohjaan hän kuokallaan rummutti huutoja.
Oli jolla parhaillaan menossa viimeisenä huutona.
"Hyvä jolla! Ensiluokkainen! Hyvässä maalissa. Vettäpitävä! Kuuluu olevan mahonkinen! (Naurua). Paljonko tarjotaan?! No miehet! Teissä ei liene kylliksi rikasta miestä tämänlaisen hienon jollan herraksi, vai mikä on kurkkuunne mennyt! Paljonko tarjotaan? Paljonko tarjotaan?!"
Kukaan ei tarjoa mitään.
Liiva-Simo kallistaa jollaa ja tarkastelee kuin näkisi sen ensi kerran.
"Paljonko tarjotaan! Paljonko tarjotaan!"
"Markka ja viisikymmentä!" hymähti Liiva-Simo ja potkaisi jollaa.
"Markka viisikymmentä, ensimmäinen huuto, markka viisikymmentä, ensimmäinen, markka viisikymmentä, ensimmäinen — — markka viisikymmentä, toinen — markka viisikymmentä — —" laklatti kurikkamies vauhtiin päästyään.
Sillä aikaa pisteli Liiva-Simo puukollaan jollaa sieltä täältä. Välistä upposi puukko päätään myöten.
"Lisätkää! Lisätkää! Markka viisikymmentä, toinen, markk — —"
"Voi häiskä ittiäs kuitenkin, kuinka olet huono. No markka lisää! Pitäähän tätä mahonkista jollaa sen verran kunnioittaa!" sanoi Liiva-Simo.
Miesjoukko rähähti nauramaan.
"Kaksi markkaa viisikymmentä, toinen, kaksi markkaa viisikymmentä, toinen, kaksi markkaa viisikymmentä (kurikka nousi), toinen — kaksi markkaa viisikymmentä penniä — kolmas kerta."
Kurikka pamahti tynnyrin pohjaan sellaisella voimalla, että pohja meni sisään. Päällysmies potkaisi tynnyrin jollaa kohti ja sanoi Liiva-Simolle:
"Tuossa on tuokin kaupanpäällisiksi, koska pohja meni sisään."
Tynnyri, joka oli toista vuotta odottanut tätä juhlallista toimitusta, oli sillä aikaa ravistunut. Nyt kun sen molemmat pohjat olivat pois ja kun sitä vielä päälle päätteeksi potkaistiin, hajosi se kimmiksi, jotka Liiva-Simo viskasi jollaansa. Rautavanteet olivat niin läpiruostuneet, ettei niitä kannattanut korjata.
Liiva-Simo, yleisönsä riemun yhä lisääntyessä, päivitteli, mitenkä hän saa jollan omaan rantaansa.
"Sitä ei voi panna veteen, eikä sitä voi kantaa selässään", päivitteli hän.
Kun juhla oli päättynyt — sillä kansanjuhliahan nuo peli-intoa kiihoittavat tullin aina silloin tällöin järjestämät romuhuutokaupat olivatkin, otti Liiva-Simo kotoaan haapion ja avukseen nuorempaa väkeä ja haki jollansa ja muut huutamansa aarteet kotiin. Jollan sijoitti hän rantasaraimeen.
Ensin oli aikomus polttaa jolla, mutta sittemmin muutti Simo päätöstään.
Hän päätti myydä sen.
Oli varhain keväällä se aika, jolloin jollat, haapiot, veneet, jaalat, jahdit ynnä muut, niin isot kuin pienetkin alukset raapattiin, paikattiin ja uudestaan tervattiin ja öljyttiin kaikkine tarpeineen ja irtaimistoineen.
Raapat lauloivat, tervapadat tuoksuivat, vasarat paukkuivat, koirat tappelivat, leikkivät ja haukkuivat työmailla. Aurinko paistoi koillisesta etelään ja luoteeseen herkeämättä. Kihisten painui kuuma terva laitoihin ja kansiin ja piki saumoihin.
Liiva-Simo kaikessa hiljaisuudessa rantasaraimessaan hommaili jollansa ääressä. Hän paikkasi kitillä kauniisti kaikki halkeamat, väänsi törröttävät katkenneiden kaarien päät paikoilleen ja löi kiinni ne nauloilla. Sitten hän maalasi jollan sisältä ja ulkoa ja teki siihen uudet airot.
Se oli valmis myytäväksi.
Ilokseen huomasi Liiva-Simo, että keulavahvikkeessa, pestin hankauspaikassa oli vaskea Samoin peräkasoissa ja lierutuspykälässä.
Vaskipaholainen kuiskasi jotakin Simon korvaan, että "kiskos mies vasket pois ja pane talteen omaa jollaasi varten", mutta Simo malttoi mielensä eikä käynyt huonontamaan jollan myyntiarvoa.
Hän päinvastoin hioi kirkkaaksi vasket.
Nyt välkkyi jolla uudessa maalissa ja kullan kiiltävissä vaskikoristeissa. Kuinka rumalta tuolla näyttikään hänen oman jahtinsa tervattu jolla saraimen toisella seinustalla. Mutta se olikin sisältä punertavaa tervashonkaa, kun tämän valkeaksi sivutun kuoren alla oli mätää puuta, honkaa tosin alkujaan sekin.
Kun Simo katseli uuden myyntivarsansa vaskisilauksia, johtui hänelle mieleen, olisiko tuo joutava kokonaan vaskinauloilla tehty. Ei ollut tullut sitä tähän asti tarkanneeksi.
Varovasti hän kaiversi muutamien laitanaulojen kannoista pois maalia sen verran, että metalli juuri paljastui.
Vaskea!
Vaskea oli kuin olikin joka naula!
"Olisi tuon pakanan puu vähänkään kovempaa, niin en möisi ensinkään", sanoi Simo itselleen.
Kului viikko ja pari.
Meriliike oli alkanut.
Simonkin jahti jo oli lähtenyt. Vanha mies antoi poikansa ja vävynsä mennä Viroon. Itse hän erinäisistä syistä ei uskaltanut sinne mennä.
Tuli ensimmäinen hirveä kevätmyrsky, joka raivosi lounaasta ja lännestä kaksi vuorokautta. Kolmannen vuorokauden lopulla purjehti maan suojaan, kylän eteen virolainen kaksimastoinen kaljaasi ja kävi ankkuriin sekä nosti hätälipun.
Tullimiehet sousivat laivalle.
"En minä ole pyytänyt tullia", ärähti laivan päämies ja viittasi peukalollaan perämastoon.
"Teillähän on lippu perämastossa…", mörähti tullipäällysmies haapionsa perältä ja muljautti silmillään ohi virkalakkinsa nokan ylös laivan perämastoon.
"Onhan siellä lippu, joskaan ei ole kärjessä, vaan puolitangossa. Mutta kun nyt olette tänne asti kerran soutaneet, niin ehkä viette minut mukananne maihin. Meiltä särki meri viime yönä kannelta jollan, ja minä haluaisin päästä maihin tiedustelemaan, voisiko sieltä millään hinnalla ostaa minkäänlaista jollaa."
Tullimiehet ottivat miehen mukaansa ja veivät maihin.
Jo matkalla kertoivat he virolaiselle, että ainakin on yksi ylimääräinen jolla Liiva-Simolla.
"Onkohan tuo kuinkakin uusi?"
"Sen ikää ei tiedetä. Se on laivarikkotavaraa eräästä norjalaisesta turskalaivasta. Malliltaan ja teoltaan se näyttää kappaleelta, jolla joskus, — missä lie ja milloin, — on ollut hyvätkin päivät", selitteli Sika-Hemma palvelushaluisena turpeista huulistaan ja räpytellen loppaluomisia silmiään, joita hän koskaan, ei vahingossakaan, luonut puhuteltavaan tai tervehdittävään. Hänellä oli erikoinen taito katsoa aina hiukan ohi toisen katseen. Tavallisimmin hän katsoi puhuteltavan olkapäätä tai korvaa. Esimiestään hän katsoi aina lakinnokkaan. —
Virolainen löysi Liiva-Simon rannasta haapiota tervaamasta.
"Teillä kuuluu olevan jolla myytävänä. Meillä särki meri viime yönä kannelta jollan. Tarvittaisiin edes jonkinlainen uusi", sanoi virolainen tervehdittyään.
Liiva-Simo veteli nysästään savuja ja vastasi:
"Kyllähän minulla on jolla, vaikkei se oli myytäväksi hankittu. Meillä on jahti itsellä ja oma jolla jo on vähän vanhanlainen, niin ostin tässä kerran uuden. Kun tämä on kuitenkin laivan jolla, niin se on vähän liian iso jahtiin — ja muutenkin sopisi se paremmin laivaan. Jahtijollaan viskotaan perunasäkkejä ja niistä se likaantuu ja menee helposti rikki. Tämä on liian iso ja liian kallis — ei sitä voi hoitaa pienessä aluksessa, niin että jos hinnasta sovitaan, niin kyllähän minä sen myynkin. Kaikkihan minä myyn rahasta", nauroi Simo, "vaikka ittenikin."
"Mikä sen jollan hinta olisi?"
"No ei osteta sikaa säkissä", vastasi Simo. "Käydään katsomaan. Tässähän se on saraimessa. On pidetty täällä, ettei päivä pääse haristuttamaan ja halkomaan laitoja… Kun Herra on koetellut teitä kovalla ilmalla ja vienyt teiltä jollaa ja olette joutuneet hätään ja puutteeseen, niin pitäähän ihmisen lähimmäistään auttaa. 'Mitä te teitte yhdelle näistä hätään joutuneista, sen te teitte minulle', luetaan sanassakin. En minä tätä nyt viitsi ihan lahjaksikaan antaa rikkaalle miehelle, mutta täytyyhän minun siitä ainakin omat rahani takaisin saada ja hiukan palkkaa hoitamisesta ja maalaamisesta. Menköön nyt vaikka viidestäkymmentä markasta", sanoi Simo painokkaasti ja läimäytti kämmenellään keulaan. "Eiköhän se ole vähän liikaa…"
"Liikaa! Etkö sinä näe, että tämä on kirkas kuin peili ja vaski hohtaa niin keulassa kuin perälläkin."
"Näen, näen. Näenhän minä sen toki."
"No niin! Ja joka naula on vaskea! Siitä minä panen kaksi sormea kirjalle milloin vain tarvitaan!"
(Simoa mainittiin miehenä, joka ei kelpaa lapsenkummiksi eikä vierasmieheksi.)
"Onkohan siinä mätää?"
"Mätää!"
Simo veti esille puukkonsa, peläten, että ostaja sen tekee, ja alkoi innokkaasti törkkiä niitä paikkoja, mitkä tiesi koviksi.
"Näethän! Pisti mihin hyvänsä niin aina on kova honka vastassa, tai vaskinaulan kanta, niinkuin tuossakin. Tiedäthän sinä, ettei vaskella tehty asu mätäne! Vaikka tämä olisi itsensä Noan jolla, ja Jumala hänen tietää vaikka olisikin, niin yhtä kova se on kuin vasta veistämöltä lähtenyt. Vielähän tämänlainen vanha vaskella tehty jolla on vahvempi kuin uusi. Se vasken home näet kovetuttaa puun niin kovaksi, että se on kuin piikiveä, ja naulat juuttuvat siihen puuhun kiinni, että se on kuin yhtä ainoaa vaskea koko asu, olkoon se sitten jolla tai laiva…"
"No sano nyt viimeinen hinta."
"Viimeinen hinta! — No en minä tuosta tule sen köyhemmäksi enkä rikkaammaksi, vaikka kenkkäisinkin koko jollan. Mutta mitä sinä sitten oikein haluaisit ja voisit antaa?"
"Neljäkymmentä."
"Anna viisiviidettä niin päästään tästä roskasta rauhaan…"
"Oli menneeksi! Tuleeko airoja muuta kuin yksi pari?"
"Ei tule."
"No hyvä sekin. Ota tästä rahat."
Virolainen tarjosi satamarkkasta, mutta kun Simolla ei ollut rahaa mukanaan, pyysi hän ostajaa tupaan, joka oli ylempänä rannassa, kivenheiton päässä.
Siellä tasattiin rahat ja tarjosi Simo vielä harjakaisryypytkin.
Sitten saattoi Simo vierastaan takaisin rantaan. Virolainen käveli ääneti, mutta hyväntuulisena pälpätti Simo koko matkan ja vielä jollaa vesille lykätessäkin, jolloinka piti varoa, ettei se kolhaisisi jotain arkaa kohtaansa teloihin.
"Ja minulla kun se luonto näet on sellainen, että se sitten ei anna perään, vaikka miten tekisi mieli pettää toista kaupoissa! En minä voi jättää auttamatta pulassa olevaa lähimmäistäni, oli se vaikka vihamieheni, vielä vähemmin voisin pettää häntä kaupoissa. Ooho! Sitähän minä nyt kaikkein vähimmin voisin tehdä. Mitäs arvoa ja virkaa sillä ihmisellä sitten enää onkaan, jos se pettää toisen kaupassa ja vielä sellaisen, joka on joutunut merihätään. Pitäähän sitä jokaisen sen verran ajatella, että voihan sitä joutua itsekin hätään ja pulaan ja tarvitsee toisen apua. Johan siitä saisi ikuiset omantunnonvaivat, jos pettäisi toista ja ottaisi väärällä kaupalla toiselta enemmän kuin ansaitsee ja rehellinen kauppa ja hätään joutuneen auttaminen vaatii. Mitenkäs sitä viimeiselle tuomiollekaan uskallettaisiin tulla väärän kaupan tekijänä ja jos kuolema kohtaisi — niin äkkiä, ettei ennättäisi kutsua pappia, ja onkos se pappi joka paikassa saatavissakaan! Hyvän, halvan jollanhan sinä saitkin. Kelpaa sillä soutaa sinun ja vielä poikasikin."
Virolainen istui jo valmiina piitalla, tarttui airoihin ja alkoi huovata.
Simo lähetti keulasta jollan menemään ja sanoi:
"No hyvää lykkyä nyt vaan!"
"Suur tänu ja Jumalaga!" hyvästeli virolainen ja souti pois.
Tienristeyksessä kohtasivat lähteeltä tulevat naiset toisensa illemmalla ja päivittelivät, kuultuaan Liiva-Simon jollankaupasta.
"Vai möi se joutava sen raakin virolaiselle! No voi sinä tunnotoinen itseäs jo toisenkin kerran! Että ihan minun täytyy istua tähän kivelle! No ota ja ompel kuitenkin! Sitäkös se olikin niin hyvillään, kun tuli äsken vastaani, ettei omaa nenäänsäkään nähnyt!"
SUMUSSA.
Vanha yhdeksäntoista rekisteritonnin jahti "YSTÄVÄ" mennä lopotteli täydessä kuormassa läpi pimeyden melkein tyyntä merta keinuen ummikkaissa. Taivaalla matelivat raskaat, mustat yöpilvet niin matalalla kuin olisivat olleet juuri maston nokkaan tapaamaisillaan. Pimeä syysyö tuntui tavallista mustemmalta.
Edessä loisti kirkkaana Pohjoiskorkean tuli. Pohjoisrivin tuli oli vielä niin alhaalla, ettei näkynyt. Takana vilkkui Manni. Kompassiin silmäämättä oli peränpitäjän helppo ohjata loistojen mukaan.
Heikko tuuli puhalteli länsilounaasta.
Kajuutassa paloi tuli lampussa ja toinen kamiinassa, jonka renkailla kiehui teekattila.
Kajuutan pöydällä höyrysi kolme teelasia. Neljäs ojennettiin ulos peränpitäjälle.
Kajuutan täytti tupakansavu, jota höysti miesten merisaappaista lähtevä hylkeenrasvan tuoksu ja haju, joka tuli aluksen pohjalta. Mutta nuo hajuthan olivat asiaankuuluvia, vieläpä välttämättömiäkin, sillä mitä olisi teenjuonti ja jutut ilman tupakkaa ja mitä merisaappaat ilman hylkeenrasvaa ja mitä jahti, jonka pohjalla olisi kirkas vesi.
Joku oli juuri lopettanut juttunsa siitä, kuinka Liiva-Simo kerran humalapäissään luovi myötätuulessa ja ajettuaan ohi saaren ja selvittyään Viron rannalla, johon ennätti toki panna ankkuriin, syytti kovaa vastatuulta, sumua ja kompassiaan, joka oli johtanut hänet harhaan, ja kelloaan, joka oli seisattunut, ja nyt kertoi miehistä vanhin seuraavan jutun:
Niin, kompassi.
Onhan se väliin tarpeellinen kapine sekin, vaikkei näin kirkkaina öinä, kun loistot näkyvät ja on helppo ohjata niiden mukaan, tule ajatelleeksi koko vehjettä.
Siitä on nyt jo lähes viisikymmentä vuotta, ylikin — johan tämä Juonaan Matin Lassikin täytti mikonpäivänä viisikymmentä, eikä sitä silloin vielä ollut olemassakaan.
Oli hyvä hyletalvi, ja eräänä maaliskuun aamuna läksin minä, joka siihen aikaan vielä olin sellainen lapsettava pojannallikka, jota ei vielä otettu mukaan pitkille hylematkoille, käymään jäätä Itäselälle päivän eväs selkäpussissa ja hyleraudat ja koira mukana.
Kävelin koko päivän ja sain hylkeenkin, ensimmäisen eläissäni, ja aloin sitä vetää illalla kotia kohti.
Taivas oli ollut selvä koko päivän. Auringon valo hohti huikaisevan valkeana jäällä ja silmiä kirveli. Isävainaa oli jo lähtiessä varoittanut, että "ota siniset silmälasit mukaasi, ettet tule sokeaksi", mutta mitäs minä niistä ylpeyksissäni välitin! Tuulta ei ollut siksi nimeksikään. Kun tupakoin välillä, nousi savu suoraan ylöspäin kuin ilmakuplat veden alta. Ääntä ei kuulunut minkäänlaista, kun seisatuin paikalleni.
Vetelin paulassa hylettä ja lepäilin välillä.
Pakkanen oli kova, ilma oli kylmää kuin rauta.
Illemmalla, vähää ennen auringonlaskua, alkoi ilma lämmetä, tuntui jo kostealta. Taivaan otti hikiseksi ja aurinko laski pilviin. Lännestä alkoi puhaltaa heikko tuuli ja sen mukana nousi sumu kuin seinä. Pian olin sen sisässä.
Kävelin vielä jonkun aikaa päin tuulta, koska maa oli sillä suunnalla, mutta kun näytti siltä, että tuuli kääntyy — ainakin niin minusta tuntui — en luottanut enää suuntaani, luulin käveleväni ihan poispäin, aloin etsiä kompassia. Ensiksi meni käsi oikeanpuoleiseen liivintaskuun, jossa minä tavallisesti sitä pidin, ja sitten vuoron perään kaikkiin muihin taskuihin. Kompassia ei ollutkaan missään.
No, mitäs nyt tehdään, kysyin minä itseltäni.
Tuulikin oli lakannut ja sumu tuntui vain tihenevän. Lisäksi tuli yöpimeä. Näin enää vain muutaman sylen kuhunkin suuntaan. Tulia ei näkynyt, näitä nykyaikaisia sumusireenejä ei ollut eikä Pohjoisrivin sumukello kuulunut kauas.
Ei siinä kuitenkaan auttanut lopen kauan seisoksia ja kuluttaa aikaa turhiin ajatuksiin.
Ensin en ollut oikein selvillä, mihin suuntaan lähteä, mutta päätin sitten jatkaa entistä rataa.
Lopulta jouduin jälille, jotka paranivat paranemistaan.
Jotkut muutkin olivat siitä vetäneet hylettä. Seurasin löytämääni tietä jälkien suuntaan, koska päätin niiden vievän omaan saareen.
Kävelin arviolta tunnin ja kävelin toisen. Maata vain ei ala tulla vastaan.
Se tuntui minusta vähän ihmeelliseltä.
Kun sumu illalla tuli, olin minä maalta vain noin kilometriä viisi kuusi. Vaikka minulla oli iso hyle vedettävänä ja matka kävi hitaasti, pitäisi minun olla jo maan sivussa, ajattelin itsekseni ja rupesinkin uskomaan, ettei tämä tie viekään omalle saarelle, vaan muualle. Kun ei enää tullut vastaani ahtojäätä — kävelin nimittäin nyt koko ajan lakealla, ohuen lumen peittämällä jäällä, jossa ei ollut edes isompia rakojakaan, — päättelin joutuneeni kiinteälle saaristojäälle Suomen puolella.
Minua väsytti jo ankarasti ja oli kova nälkä. Istuin hylkeen päälle lepäämään ja syömään. Kun syötin myöskin koiraa, loppuivat eväät siihen, enkä ihan tarpeeksenikaan saanut.
Koira istui edessäni ja kärkkyi lisää ruokaa. Näytin sille tyhjää eväspussia ja tyhjiä käsiäni ja piippuani ja sanoin: "Ei ole, Halliparka, enää mitään muuta kuin tupakkaa." Halli aivasti ja kävi maata. Minä istuin hylkeen päällä ja tupakoin. Jumalan onni, että oli edes tupakkaa, ettei käynyt kuin ennen Pinta-Pekolle.
No miten sille sitten kävi?
No mitenkä sille kävi! Läksi aamulla varhain ajoon, Viroon, Viroon viinaa hakemaan, ja kävi syöttämään hevostaan Saviossa ja söi itsekin ja syötyä yritti panna tupakaksi, mutta huomasikin, että tupakat olivat jääneet kotiin. No mitäs muuta kuin hevonen kiireesti valjaisiin, piiskaa selkään ja hakemaan kotoa tupakkaa. Niin ei käynyt minulle, ja mistä minä olisin sitä hakemaan mennyt, vaikka ei olisi ollutkaan! Sanotaan, ettei mikään ole niin tärkeää kuin tupakka, mutta on se kompassikin välistä tärkeä, sen minä silloin tulin kokemaan.
Siinä istuessani ja tupakoidessani alkoi minua armottomasti nukuttaa. Kävelyn jälkeen oli minulla lämmin olla, ja huolimatta sumusta ja kosteudesta ympärilläni teki mieleni vetäytyä pitkäkseni lumelle, vain vähäksi aikaa, ei kauaksi, jotten jäätyisi, jos pakkanen tulee. Onneksi muistin, kuinka oli käynyt sille ja sille, joka oli käynyt maata jäälle ja nukkunut siihen niiksi päivikseen. Täytin uudestaan piippuni — tätä tupakan polttoa minä olen nimittäin viljellyt jo hamasta lapsuudesta — ja nousin ylös ja aloin kävellä eteenpäin tietäni.
Ajattelin, että jonnekinhan asuttuun paikkaan tämän tien pitää viedä, ja kiittelin Jumalaa, ettei se antanut lumisateen tulla peittämään minulta tätä ainoaa pelastuksen kortta.
Ja hyvä tie se olikin. Se minua ensin kuitenkin ihmetytti, että jos tämä olisi maissa, niin miksi tässä on vain hylemiesten jälkiä, eikä tule yhtään hevostietä vastaan, ja jos tämä on meressä, niin mihin tämä oikein vie. Kyllä minä perästäpäin sain tietää, minne se vei, mutta en minä sitä silloin vielä tietänyt.
Olin kävellyt ehkä noin kolme virstaa siitä ruokapaikasta, kun huomasin, että koira on hävinnyt, eikä se enää näkyviin sinä yönä tullutkaan.
Ihmetytti minua vähän se ensin, mutta sitten ajattelin, että "kyllähän koira kotinsa löytää", ja jatkoin yksin matkaani vetäen perässäni kuollutta hylettä.
Minua väsytti niin, että en tahtonut jaksaa enää jalkaa toisen eteen nostaa. Uni tuppasi tulemaan väkisinkin ja puoliunessahan minä matkaa teinkin, silmät ummessa pitkät matkat Vasta sitten heräsin, kun tunsin käveleväni tiettömällä. Etsin tien ja nukuin jälleen.
Muistan vielä, että näin untakin siinä seisoallani ja kävellessäni.
Olin löytävinäni emähylkeen suuren pesän, jossa oli paljon kuutteja. Koira seisoi pesällä ja murahteli minulle, varoitti minua astumaan hiljemmin, kun välistä saapas rauskahti jääkarstassa. Hyppäsin keskelle pesää ja upposiin vyötäisiä myöten lumeen, juuri oikealle paikalle henkireiän kohdalle, ettei yksikään kuutti päässyt pakoon. Rupesin viskomaan kuutteja jäälle. Ja niitäkös riitti! Viskoin kuutteja minkä jaksoin. Olin läkähtyä siihen työn paljouteen. Selkää pakotti, käsivarret alkoivat hervota ja jalat vapisivat ja tunsin alkavani vajota syvemmälle avantoon, siihen hylkeen pesän henkireikään. Siinä olivat jalkani ahtaalla. En saanut niitä liikkumaan ja minun oli vain viskottava niitä kuutteja, jotka alkoivat tanssia hirvittävää piiritanssia siinä ympärilläni piirissä, joka suureni suurenemistaan sen mukaan, minkä minä viskoin jäälle niitä kuutteja. Tanssiessaan ne joutavat vielä lauloivatkin, niinkuin hylkeet kesäaamuina luodoilla laulavat. Minulle ne pakanat vilkuttivat viekkaasti silmiään, ja se minua vielä enemmän harmitti.
Piirin huima vauhti ja väsymykseni alkoivat huimata päätäni ja — tupsis! taas olin harpannut tien syrjään, johon kompastuin ja heräsin.
Aamu alkoi sarastaa. Jumalattoman paksun sumun vuoksi oli mahdoton erottaa, millä suunnalla päivä sikesi, mutta sen vain näki, että aamupuoli alkaa jo olla.
Pysähdyin.
Olin kuulevinani jotakin.
Jostakin kuin merenpohjasta tai maan alta kuului pari kolme koiran haukausta.
Sitten oli taas hiljaa.
Kuuntelin ja kuuntelin.
Minä otin ja huusin rojahutin, niin rupesi koira kovemmin haukkumaan.
Kuului, kun joku otti puita syliinsä, kun halot kolisivat ja kaatuivat pinon päästä.
Minä sanoin, että tämä ei ole mikään muu kuin Viron ranta.
Perästä selveni, että niin ei kuitenkaan ollut. Minä sain siitä uutta voimaa ja läksin kävelemään ääntä kohti ja hylkäsin sen tien, kun se vähän matkan päästä alkoi kääntyä liian paljon vasempaan päin.
Ei minun kauan tarvinnutkaan kävellä, kun alkoivat näkyä tulet kylästä. Oli jo niin aamu, että ihmiset olivat ylhäällä.
Tunsinhan minä sitten paikan.
Olin omassa rannassa ja äitivainaja, jolla oli leipomus sinä aamuna, oli rannasta pinosta ottamassa leivinpuita, ja oma koiranihan siellä haukkua luksutteli, ja kun tunsi minut, alkoi juosta vastaan syöneenä ja aamuyön levänneenä ja huiskutellen minulle iloisesti häntäänsä.