Saaren seikkailija: Romaani

SAAREN SEIKKAILIJA

Romaani

Kirj.

EMIL ELENIUS

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1924.

SISÄLTÖ:

I. Yö Uustalossa. II. Tullimies haluaa liittolaista. III. Jumala antaa saarelaisille viljaa. IV. Matsedän Jyri. V. Lumipyryssä. VI. Santra. VII. Esivalta ja salakuljetus. VIII. Euppe. IX. Laivaosakkeet. X. Onnen pojalla käy korkeita vieraita.

I luku.

YÖ UUSTALOSSA.

Korttipeli ja ryypiskely on Uustalossa jatkunut pitkin aamuyötä, jo viisi tuntia, kello kahdestatoista asti ja nyt lähenee kello jo viittä aamulla.

Kolme merimiestä ja talon isäntä istuvat ison pyöreän pöydän ääressä Uustalon isossa kammarissa.

Pöydällä palaa kolme kynttilää.

Siinä on myös iso, vaalean ruskea ruusi Riian palssamia ja pari isoa putelia hyvää Saksan viinaa, vasta Memelistä tuotua, ja kolme ryyppylasia.

Miehet pelaavat korttia, ryypiskelevät ja puhuvat kovaäänisesti.

Talo on mantereella, erään sokkeloisen merenlahden pohjukassa. Lahden edessä on laaja saaristo. Lahti itse muistuttaa enemmän järveä kaislistoineen, pilliheinikköineen, kiiskeineen ja salakoineen, sillä varsinaisesta saaristomerestä eroittaa sen kapea ja matala salmi, jonka yli helposti voi kivellä heittää. Salmi on matala ja kivinen. Vain jaalat ja kuutot ja sitä pienemmät alukset voivat uida siitä läpi täysin kuormattuina — kuutotkin vain nousumeren aikana. Lahden rannalla, lähellä Uusitaloa on laivaveistämö, jossa on rakennettu muutamia prikejä ja kuunareita, mutta ne on uitettava lahdesta ulos tyhjinä tai korkeintaan pohjakivikuormassa.

Salmen suuta on vaikea mereltä tullessa löytää pimeällä, eivätkä siihen muut öisin pyrikään kuin Eskon Mikko, Hinterikin Juuso ja Sepän Jere, juuri ne samat miehet, jotka Uustalon isännän luona pitävät iloa, viettävät hauskaa yötä kolmiviikkoisen merimatkan jälkeen syysmyrskyissä, sateissa ja lumipyryissä. Silloin näyttää tulta Uustalon isäntä salmen länsirannalla olevalla matalalla kalliolla. Jos tulijat ovat oikeita, näyttävät he aluksestaan merkkitulta, kaksi tai kolme leimausta peräkkäin kerran minuutissa, tai tulta, joka kerran minuutissa peittyy — aina kutakin retkeä varten erikseen tehdyn sopimuksen mukaan. Tätä sopimusta ei tunne kukaan muu kuin "Uustalon pappa", niinkuin mainitut saarelaiset Uustalon isäntää kutsuvat, ja tietysti myös nuo saarelaiset, Eskon Mikko, Hinterikin Juuso ja Sepän Jere. Jos tulijat ovat vääriä ja vilpillisiä, kuten esimerkiksi tullimiehiä ja näyttävät väärää tulta tai eivät osaa näyttää mitään tulta, sammuttaa Uustalon Pappa oman tulensa ja virittää hetken perästä uuden tulen paljo lännempänä, tai ei viritä ensinkään, riippuen siitä tunteeko hän pimeältä mereltä häämöittävän aluksen tullijaalaksi vai rauhalliseksi saaristolaiseksi tai rannikkolaiseksi. Tullimiehille, koska he ovat ruunun miehiä, ei Uustalon Pappa voi olla tulta näyttämättä, mutta juuri sen verran lännemmäksi, että tullijaala iskee keulapuunsa mainittuun kallioon, joka on jyrkkä ja jonka luo jaala ui kuivaan maahan, vaikka olisi täydessä kuormassa. Mainittu salmi on nimittäin pimeässä aivan näkymätön, koska lahti tekee levetessään jyrkän mutkan länteenpäin heti kun on salmesta päästy sisään. Mereltä katsoja näkee siis vain pelkkää metsää, eikä edes taivasta vasten nouse ainoatakaan korkeampaa puuta tai mäkeä, jonka mukaan voisi paikan suunnilleenkaan arvioida. Salmen länsirannalla oleva kalliokin on niin matala, ettei siitä ole yhtään apua. Molemmin puolin salmea ja sen takana kasvava metsä on paljon korkeampaa, kuin tuo kallio, ja metsän raja taivasta vasten on aivan suora. Päivälläkään, kirkkaalla auringon paisteella, ei salmensuuta näe matkan päähän, sillä kallio salmen länsirannalla punertaa aivan samanlaisena ja yhtä korkeana kuin kivikko pitkin rantaa länteen ja itään. Ranta on täynnä suuria, parin sylenkin korkuisia ja pienempiä, punertavia kiviä ja niitä on vedessäkin, joka on kauas matalaa. Jotkut kivistä pistävät päänsä ylös vedestä vielä kaukana rannasta. Lahteen sisään pääsy on siis sangen vaikeaa päivällä, mutta vielä vaikeampaa yöllä ja etelämyrskyillä taas jokainen mielellään tahtoisi päästä tuon salmen takana olevaan tyyneen ja ihanaan satamaan. Tämä on Eskon Mikolle, Hinterikin Juusolle ja Sepän Jerelle ei ainoastaan mieluista, vaan aivan välttämätöntä, sillä milloin he mereltä salmea lähestyvät, eivät he sitä lähesty hätäsatamaa etsiäkseen, vaan jättääkseen ennen aamua viina-ankkurinsa uustalon Papan hoitoon. Lahden rannalla, lähellä salmen suuta, länteenpäin, synkän metsän takana, on savipohjaisia soita. Niihin kaivetaan puolen sylen syvyisiä, saveen asti ulottuvia kuoppia ja viina-ankkurit peitetään turpeilla kauniisti niihin kuoppiin ja kaivetaan esille vasta talvella, rekikelin alettua, ja viedään vähittäismyyjille sisämaahan.

Milloin mereltä tulija näyttää oikeita merkkitulia, sytyttää Uustalon Pappa niin sanotut sihtitulet. Hänellä on mukanaan sitä varten kaksi tuulta sietävää lyhtyä, jotka hän asettaa salmen takana olevalle metsärannalle ja ohjaa niillä aluksen salmesta sisään, kunhan alus vain asettaa kulkusuuntansa siten, että lyhtyjen tulet näkyvät tarkasti päällekkäin. Jos taas asiat ovat niin hullusti, että salmen sisäpuolella on vilppi, se on, että siellä makaa ankkurissa tullijaala vaanimassa, asettaa Uustalon Pappa lyhtynsä rinnakkain salmen länsirannalle, eikä liikuta niitä, tai jos tullijaala on liian lähellä tai jos on pelkoa siitä, että lähistöllä, metsän suojassa hiiviskelee vilpillisiä olentoja, sammuttaa Uustalon Pappa molemmat lyhtynsä, hiipii äänettömästi jollaansa ja soutaa tiehensä. Silloin alkaa tulijoille ikävä ja vaikea luoviminen takaisin merelle ja uusi yritys tehdään vasta seuraavana iltapimeänä tai valitaan kokonaan toinen maihinnousupaikka Haminan tai Koiviston puolella. Uustalon Papan maat ja salmet ja talo on nimittäin Loviisan tullimiesten vaikutuspiirissä.

Jaala oli ankkurissa lahdella, lähellä Uustalon rantaa.

Kaikki purjeet olivat käärityt.

Tullin ilmaantumisesta lahdelle ei ollut mitään lukua, sillä aluksessa ei ollut tällä kertaa kieltotavaraa pisaraakaan.

Joskus sattui niin, että tulli nousi jaalaan sittenkin tarkastukselle. Ei löytänyt muuta kuin viinan hajua. Jaalan koko sisus haisi viinalle. Tullimiehet nuuskivat sieraimiaan ja sanovat Eskon Mikolle, joka on ilmoitettu laivan omistajaksi ja kuljettajaksi — vaikka hän onkin vain jonkinjoutava niin kutsuttu linnakippari, mies, joka tarvittaessa menee talvikuukausiksi istumaan ja vettäleipää syömään isäntänsä ja päämiehensä puolesta — että: "Täällä haisee joka paikka viinalle", ja nuuskivat ja nuuskivat että sieraimet sihisevät. Nuuskii ilmaa myös Mikko, joka on tullimiesten kanssa laskeutunut alas ruomaan: "No ihme ja kumma! Ei ainakaan minun sieraimiini ota muuta hajua, kuin minkä täällä tervalle ja silakansuolavedelle haisee!" — "Haisee haisee! Viinalle haisee joka paikka!" — "Jaa, sille en minä mahda mitään, jos herrojen sieraimissa viinalle haisee. Herrat ovat luultavasti ahkerasti ryypänneet ja oma henki vain se taitaa haista. En minä mitään viinan hajua tunne. Mutta minähän en olekaan kunnon ryyppyä saanut kun Matiksen Hemman häissä! — Ja tässähän tämä on jaala! Etsikää etsikää!"

Ja tullimiehet soutavat tiehensä.

Niin. Usein kävi sillä tavalla.

Nyt ei ollut ainakaan ankkuroimiseen saakka tullijaalaa näkynyt ei kuulunut missään, eikä Uustalon Pappakaan sanonut nähneensä niitä viikkokauteen niillä vesillä. "Paha merkki", sanoi siihen Hinterikin Juuso. "Sitä pikemmin nyt voivat tähän ilmaantua." Eivät ne kuitenkaan ilmaantuneet koko ajalla. Rauhassa saatiin iltayöstä purkaa jaala tyhjäksi ja korjata tavara talteen. Työ kävi nopeaan, sillä kaikki kolme jaalamiestä ja Uustalon Pappa poikineen panivat parastaan. Jaala ankkuroitiin Uustalon rantaan, purjeet käärittiin, kajuutasta otettiin pari tuopin vetävää viinaputelia ja palssamiruusi, kajuutan ovi kierrettiin lukkoon, loikittiin jollaan ja soudettiin maalle, Uustaloon, jossa ensin syötiin vahva ateria ja sitten alettiin kemut, jotka ovat nyt jatkuneet, kuten sanottu, kello viiden korville asti.

Huolimatta varhaisesta aamuhetkestä, on Hinterikin Juuson mieliala korkeimmillaan. Uustalon Pappa jo torkkuu ja Eskon Mikko, linnakippari, mukalaivuri, kiroilee tylsänä ja Sepän Jere hankkii riitaa Hinterikin Juuson kanssa hokemalla lakkaamatta: "Minä voitin sinut korttipelissä ja sinä jäit minulle sata markkaa velkaa."

Juuso luovii yli lattian takalle, jossa päretikulla penkoo hiillosta, jonka emäntä maata lähteissään illalla peitti tuhalla, ja kuulee kuin pilvistä ja hyvin kaukaa:

— Kuule Hinterikin Juuso! Sinä olet hävinnyt pelissä! Kuule Hinterikin Juuso! Sinä olet minulle sata markkaa velkaa. Kuuletko sinä vai et!? Näithän sinäkin Uustalon Pappa, että se hävisi ja jäi minulle sata markkaa velkaa?

— Näin, näin.

— Se ei meinaa maksaa minulle! Se on kelmi mies, vaikka on rikas!

— Kyllä se maksaa. Maksaahan se. Odota nyt, että se saa ensin piippuunsa tulen.

— Minä hakkaan sen tuhannen ruumeneksi, jos ei se maksa. Luulek'sä, etten minä jaksa, hä!

Jere ravistelee Uustalon Pappaa, jonka vieressä hän on istunut koko ajan, mutta on nyt tuppautunut yhä lähemmäksi, että muka Pappa paremmin hänen huutonsa kuulisi.

— Luulek'sä etten minä jaksa — hä!?

— Jaksat, jaksat, vaan anna miesraiska olla hakkaamatta! Hyvä mies se on Hinterikin Juuso. Kyllä,se maksaa kunhan ennättää saada tulen piippuunsa.

Hinterikin Juuso on löytänyt hehkuvan hiilen, jonka on nostanut hyppysissään piippunsa suulle, tupakan päälle ja imee parhaillaan ja saa tupakan palamaan, horjahtelee ja rääpästelee milloin vasemmalle jalalle, milloin oikealle, milloin eteenpäin milloin taapäin. Sitten viskaa hän hiilen takkaan ja kääntyy toisiin päin ja alkaa hoiperrellen palata. Keskilattialla hän pysähtyy ja kysyy Uustalon Papalta:

— Kuules Pappa! Minä kysyn sinulta yhtä asiaa.

— No — kysy vaan.

— Sinä olet ollut aina hyvä mies minua kohtaan…

— Entä sitte?

— Ja olet ollut minulle kuin oma veli, parempi kuin oma isä. Kuule mitä minä sanon sinulle!

— No?

— Minä luotan sinuun enemmän kuin tähän piippuuni ja kun sinusta aika jättää, niin sitte en minä yhtään tiedä, kuka minua auttaa tullisyökäreistä.

— Onhan minulla kaksi poikaa…

— Kaksi poikaa?! —

— Niin. —

— Ne ei ole mitään, sanon minä! Kuulek'sä nyt, mitä minä kysyn sinulta, Uustalon Pappa?

— Kuulen kuulen. Sitähän minä tässä odotankin, että mitä sinä kysyt.

Hinterikin Juuso hoipertelee, koettaen hoitaa tasapainoaan käsillään — vasemmassa kiikkuu savuava piippu — ja tulee aivan ukon eteen ja supattelee kovaäänisesti ukon korvaan.

— Mitäs tämä Sepän Jere sinulle sanoi taannoin?

— Että hänellä on sata markkaa saamista sinulta.

— Sanoikos se mitään muuta?

— Sanoi, että sinä hävisit korttipelissä ja jäit sata markkaa Jerelle velkaa.

— Sanoikos se, että minä olen hänelle sata markkaa velkaa?

— Sanoi.

Hinterikin Juuso peräytyi pari askelta, kolmekin, koetti pyörähtää ympäri kantapäällään, niinkuin hänellä tapana oli, ja onnistuikin ja hihkaisi:

— Sata markkaa velkaa tai saamista! Sata markkaa velkaa tai saamista! Se ei meinaa meikäläisen kukkarossa yhtään mitään. Poltti tämän nyt satamarkkasen tupakassa tai haistoi nuuskassa, se ei meinaa minun kukkarossani mitään! Eikä Uustalon Papankaan kukkarossa! Toista se olisi sinun kukkarossasi, Sepän Jere! Sinä olet köyhä mies!

Hinterikin Juuso pani piipun hampaisiinsa, kävi pöydän ääreen istumaan, kaivoi liivinsä povitaskusta kukkaronsa, josta otti esille setelitukon, jonka levitti pöydälle, löysi satamarkkasen ja viskasi sen Sepän Jeren eteen ja sanoi:

— Tämä yksi satamarkkanen ei tunnu minun kukkarossani yhtään mitään, oli se tuloa tai menoa! Siin' on! Kääri se nyt kauniisti ja vie nannallesi! — Mutta tiedätkö sinä, Sepän Jere, minkä tähden minä hävisin korttipelissä?

— Kun olet huonompi pelaaja…

— Niin niin. Niin sinä luulet ja niin luuli Eskon Mikko ja niin taitaa luulla Uustalon Pappakin, mutta minä itse luulen, että asia ei ole sillä tavalla kuin luullaan. Minä surin sinun köyhyyttäsi, Sepän Jere, ja olen aina surrut ja annoin sinun tahallani voittaa itseni, etten tarvitsisi rahaa sinulle lahjoittaa, sillä lahja on kuin almu ja tekee mielen alakuloiseksi. Toista se on, kun itse rahansa ansaitsee, kaupalla, työllä, taikka korttipelillä! Niinhän! Hi hi hi!

Hinterikin Juusoa sanottiin välistä väkäleuaksi ja toisinaan jäkkäniskaksi. "Sellain jäkkäniska! Just kun Hinterikin Juuso!", sanoivat vaimot Juuson kotisaarella pojistaan joskus, ylpeillen ja kuvitellen, että niistä tulee Hinterikin Juuson kaltaisia onnellisia merenkulkijoita, onnen poikia, rahan tuojia. Eikä Hinterikin Juuson leuka muulloin niin vahvalta näyttänytkään kuin nyt, julistaessaan Sepän Jerelle tuon musertavan sukkeluutensa.

Eikä Hinterikin Juuso ollut mikään huono mies ruumiiltaankaan. Hän oli päin vastoin voimakas, norja ja sukkela, vikkelä kuin kissa. Kovin teki mieli Sepän Jeren viskata satamarkkainen takaisin, mutta pelkäsi, humalissaankin, että siitä tulee tappelu ja hän saa selkäänsä.

— Mutta eiköhän käydä maata, yksi niinkuin toinenkin, sanoi viimein isäntä. — Tästä taitaa tulla aamu käsiin ja työt eteen. Työt minulle ja matka teille.

Vasta nyt havaitsivat miehet, että aika oli kulunut jo kello viiteen aamulla, että oli jo heräämisen aika tavallisina päivinä. Siitä huolimatta kävivät miehet maata, sillä he olivat sangen väsyneitä.

Oli jo aamiaisen aika, kello kahdeksan, kun Hinterikin Juuso tovereineen heräsi, tai oikeastaan herätettiin. Isäntä tuli nimittäin tuvan puolelta isoon kammariin, jossa yöllä oli ryypitty ja korttia pelattu ja jossa saarelaiset nukkuivat, heitä herättämään ja sanoi:

— No miehet! Käypääpäs tupaan vähän haukkaamaan leipää.

Miehet ottivat ruokaryypyt, jotka olivat samalla kohmeloryypytkin ja alkoivat syödä emännän keittämää hyvää ohrajauhopuuroa voisilmän ja vastalypsetyn maidon kanssa.

Syödessä sanoi isäntä:

— Lahdelle näyttää yön aikana ilmaantuneen toinenkin alus.

— Niin pakana on kuin onkin, sanoi Hinterikin Juuso, vilkaistuaan ulos ikkunasta, joka olikin siinä hänen vasemmalla puolellaan. Eikä tämä kukaan muu ole kuin Loviisan tullijaala. Tunteehan tämän nyt, vaikkei olisi silmiä päässä. Maltas, maltas Petterssonni! Kyllä minä sinut vielä opetan!

Syödessä juteltiin vielä yhtä ja toista. Muun muassa sanoi niille maamiehille Hinterikin Juuso: "Jokaisella ihmisellä on omat vastuksensa, niinkuin teilläkin maamiehillä hallat ja muut ja meillä saarelaisilla tullimiehet. Jokaisen kannettavaksi on Herra pannut oman ristinsä!" — Siitä oltiin yksimielisiä, vieläpä isäntä lisäsi, että ovat ne ristinä tullimiehet muutamille maamiehillekin, sillä: "Ei ole sanottu, etteivätkö tullimiehet mene ennenaikojaan penkomaan suota pahalta paikalta ja sitte olisi piru merrassa! Enemmän pahaa tuottaisi kuin halla halmeessa! Mutta toivotaan nyt, että niin ei ole sallittu tapahtuvan!"

Syötyä juotiin vielä kahvit, jota maustettiin viinalla ja tupakoitiin ja juteltiin hetken ja sitte saarelaiset läksivät rantaan, lykkäsivät jollansa mereen ja sousivat jaalalleen.

II luku.

TULLIMIES HALUAA LIITTOLAISTA.

Tullijaala oli ankkuroinut aivan Hinterikin Juuson jaalan viereen.

Jaalan nimi oli "VESA", sillä Juuson isä, rakentaessaan sen, toivoi "Vesan" kasvavan puuksi, se on, enentävän hänen varallisuuttaan, kunnes hän voi hankkia suuria laivoja. Ensin oli "Vesalla" purjehtinut isä itse, mutta huomattuaan pojallaan olevan paremman onnen, oli hän jättänyt aluksen kokonaan poikansa Juuson huostaan.

Ja se oli viisaasti tehty se!

Juuson vanhempi veli Anterus, Hinterikin Anterus, oli isän poika ja hän Juuso oli äidin poika. Isä oli nimittäin oikeastaan suosinut Anterusta, mutta kun hän nyt oli ulkomerillä — mennyt jo alaikäisenä, saanut avustusta kotoa ja käynyt merikoulua ja purjehti nyt kaukaisilla vesillä purjelaivan päämiehenä — osoitti isä suosiotaan Juusolle, kun tämän suuret kyvyt olivat tulleet näkyviin niillä retkillä, joita Juuso oli tehnyt isänsä kanssa, ja joilla aina voitettiin, jos tehtiin Juuson ohjeiden mukaan ja menetettiin, jos tehtiin Juuson ohjeita vastaan. Isää tämä ensin harmitti ja suututti, mutta sitten hän antoi meriasioissa kokonaan vallan Juusolle ja jäi itse kotimieheksi, puolustaen itseään ja kotiinjäämistään vanhuudellaan — ja se olikin pätevä syy! — ja leinisillä säärillään. Kylä ihmetteli sitä, että alus annettiin kokonaan Juuson huostaan, kun hän muka niin paljon juo, mutta ukko Hinterikki itse rantakäräjillä, kun joku siitä ystävällisesti ja suoraan huomautti, sanoi "Kyllä Juuso viinaa paljon juo, mutta vielä enemmän se taloon rahaa tuo."

* * * * *

Hinterikin Juuso tovereineen nousi jaalaan.

Viereisen tullijaalan kajuutan savutorosta tuprusi tervassavu. Siellä myös lietänee aamiaisella.

"Vesassa" alettiin päästää purjeita auki kääreistään. Juuri silloin nousi kolme miestä tullijaalan kajuutasta, päällysmies ja kaksi tullivartijaa.

Tullijaalan perällä oli jolla. Sen veti yksi tullivartijoista jaalan kupeelle. Päällysmies, ja tullivartijat astuivat siihen ja sousivat "Vesan" kupeelle, jossa pysähtyivät. Molemmat tullivartijat nousivat jollassa seisomaan ja pitelivät kiinni "Vesan" laidoista. Päällysmies istui jollan perällä ja tupakoi — poltti sikaria. Hän katseli ylös jaalaan ja kun jaalamiehet ilmaantuivat partaalle, kysyi:

— Mikä on tämän jaalan nimi?

— No ek'sä itse osaa lukea? Siinähän tuo on nimilauta nokkasi edessä jaalan peräkasassa ja toinen peräpeilissä! Lue, jos osaat! sanoi irvistäen Hinterikin Juuso.

— Ja kuka on tämän jaalan kippari?

— Tämähän se on Eskon Mikko meidän saarelta.

— Kuka siellä teistä on sitte Eskon Mikko?

— Minähän se olen ollut.

— No mikset sinä sitte heti sano?

— Hetihän minä sanoin kun kysyttiin.

— Älä pidä leukojasi liian leveinä, mies hoi! Mitä sinulla on siellä jaalassasi?

— Jaa että mitä on?

— Niin. Mitä sinulla on siellä?

— Pohjalla kiviä ja vähän vettä.

— En minä sitä tarkoita, vaan kontrapanttia.

— Se taas on salatavaraa! Sopii tulla etsimään!

— Mistä sinä tulet?

— Tultiin kotoa.

— Entä sitä ennen.

— Virosta.

— Mitä varten nyt täällä?

— Tultiin heinänostoon, mutta pyytävät niin korkeaa hintaa, ettei kaupoista tullut mitään.

— Mihinkä nyt menet?

— Kotiin.

— Vai niin. Ja sitte?

— Jumala hänen tietää! Voi olla, että vedetään jaala maalle talveksi.

— Minä tulen pitämään tarkastusta sinun jaalassasi. Sinä et nosta purjeita etkä ankkuria sillä aikaa. Ymmärrätkö sinä?

— No mikäs tuota selvää asiaa on ymmärtäessä.

— Sinä pilkkaat virkamiestä, mutta katso itseäsi, irvistelijä! Minä ammun kinttusi poikki, jos et pidä siistimpää suuta! Pane se mieleesi!

Tullimiehet nousivat jaalan, sitoivat jollansa pestin kiinni keulavanttiin ja tarkastus alkoi.

Se alkoi aivan tavallisella tavalla: Tullimiehet laskeutuivat ruomaan ja alkoivat vetää vahvasti ilmaa sieraimiinsa ja päällysmies ärjäisi viinan ja syysmyrskyjen tärvelemällä käheällä kurkullaan:

— Täällä — täällä haisee viinalle!

— Vielä mitä! Silakan suolavedelle ja tervalle siellä haisee, eikä viinalle.

— Minun nenässäni haisee viinalle!

— Jaa no — se onkin taas eri asia, millekä herra tullipäällysmiehen nenässä haisee ja mille ruomassa haisee!

— Minä en kysynyt sinulta mitään, sinä tervakourainen mies! Tullivartijat! Tehkää tehtävänne! Tarkastakaa joka loukko ja joka merimiesarkku ja joka kaappi ja koijat, ottakaa auki karneeri ja kajuutan permanto, penkokaa pohjapainokivet ja ketjukasat ja purjeet ja kaikki ja vetäkää köysinuotta ympäri jaalan!

Kun tarkastus oli näin perinpohjainen, vei se aikaa aina puoleen päivään asti. Enimmän vaivaa toi tullivartijoille niin sanotun köysinuotan veto jaalan ympäristöllä ja alla.

Oli nimittäin joskus sattunut, että isojen kivipainojen avulla painettiin lähelle pohjaa viina- tai viini-astioita, piiloon sinne, ja siltä varalta oli tullimiehillä nykyään niin sanottu köysinuotta, joka pikemminkin oli naara kuin nuotta. Sitä soutelivat tullivartijat hiki hatussa jaalan lähivesissä löytämättä mitään. Viimein antoi päällysmies vartioilleen käskyn lopettaa. Koko ajan oli hän itse seisonut tai kävellyt jaalan kannella ja polttanut sikarin toisensa jälkeen, sytyttäen uuden sikarin entisen pätkällä.

Tullivartijain palattua sanoi päällysmies Hinterikin Juusolle:

— Sinä Joosef Henrikinpoika, tule sinä tänne kajuuttaan. Minä tahdon puhua sinun kanssasi pari sanaa ja tarkastaa paperit.

Tarkastus oli tavallaan loppunut. Se oli käynyt kuin nuottien mukaan — ihan loppuun asti. "Paperien tarkastus" jaalan kajuutassa oli sikäli omituinen, ettei sitä tehty heti ja ettei sitä varten kutsuttu kajuuttaan Kuuton päämieheksi ilmoitettua Eskon Mikkoa, vaan Hinterikin Juuso.

Heti kajuuttaan tultua, ymmärtäen mitä "paperien tarkastus" merkitsi, otti Juuso kaapistaan esille kaksi ryyppylasia, konjakkipullon ja hienoimpia sikareja, mitä tällä puolen maailmaa saatavilla oli ja tarkastus alkoi.

Ensin otettiin konjakkiryypyt ja pantiin tupakaksi ja juteltiin syksyn omituisista ilmoista — pelkkiä länsimyrskyjä, sumuja ja sateita.

— Ei suinkaan sinulla mihinkään kiire ole?, sanoi kerran muun asian väliin Juuso.

— Mihinkäpä minulla, ellei itselläsi! Minulle on sama, missä aika kuluu ja paras siellä missä se hyvin kuluu. Sinulla tässä pikemminkin kiire lienee.

— Mitäs minulla. — Vielä tässä päivänvaloa riittää muutama tunti, että pääsee tästä lahdesta ja maista ulos mereen. Siellä taas on sama, oli yö tai päivä. — Kun sinulla kerran ei ole kiire, niin pannaan kamiinaan tuli ja laitetaan vähän lämmintä. Kylmä siellä ulkona olikin seisoa.

— Kylmä on ilma jo. Vilun se tahtoo tehdä. Päällysmies hieroi kämmeniään, osaksi siitä syystä, että niitä vielä paleli, mutta vielä enemmän siitä syystä, että näki Juuson rupeavan laittamaan tulta kamiinaan ja panevan vesikattilan tulelle.

— Mihinkäs sinä panit ne viina-ankkurit, jotka toit eilen illalla tällä jaalalla?

— Jaa että mihinkäkö panin?

— Niin.

Päällysmies karisti tuhkaa sikaristaan kamiinaan. Juuso hommaili tulensa kanssa. Lisäsi tervaksia kattilan alle ja vastasi harvakseen:

— No kaikkea sitä pälkähtää sinunkin päähäsi kysyä!

— Sano pois vain. Kyllä minä tiedän, että sinulla on tähän tullessasi ollut tavallista parempi viinakuorma jaalasi vatsassa. Siellä on niin jumalattoman kova viinan lemu vieläkin. Sano pois vain. Saat luottaa minuun kuin kompassiisi. Minä en sinun tavaroihisi koske, oli ne mitä hyvänsä! Minä vain haluaisin tietää, mitä keinoja salakuljettajat nykyään viljelevät. — Voitaisiin tehdä liitto. Minä en antaisi sinua oikeuden käsiin ja sinä antaisit minulle jonkun palkkion vaitiolostani ja sokeudestani. — Kyllä minä sinuun luotan.

— Paljoko sinä sitte tahtoisit?

— Voitaisiinhan siitä sitte sopia, kun nyt ensin sovittaisiin tästä pääasiasta.

— Mistä helvetin pääasiasta?

— Siitä, rupeatko sinä liittoon vai et.

— En. Liittoon tullimiehen kanssa! Mieluumminkin sitte pirun kanssa!

— Minä luotan sinuun…

— Mutta minä en luota sinuun!

— Kyllä sinä saat minuun luottaa kuin itseesi! Älä yhtään pelkää!

— Ei puhuta siitä asiasta mitään.

— Sinulle olisi siitä paljon etua. Minä vakuutan kunniasanallani, että en ainakaan minä nostaisi kannetta sinua vastaan…

— Mutta kielisit muille — toisille tullimiehille asiat ja pesisit itse kätesi. Ja enhän minä itse ole istumaan mennyt tähänkään asti. Tiedäthän sinä, että tämän jaalan omistaja ja kippari on Eskon Mikko. Hööö! Vai niin tuhmaksi sinä minua luulit! Ei! — Halvemmaksi minulle tulee se, että ollaan niinkuin ennenkin.

— Minulla on pieni palkka ja iso perhe…

— Jaa — se asia ei liikuta minua. Tuolla kannella on Eskon Mikko. Hänellä on äiti ja sairas sisar. Siellä on Sepän Jere, jonka isä on puujalka, tullimiesten ampuma raajarikko, joka ei kykene kalastamaan eikä purjehtimaan. Voi voi mitenkä paljon on maailmassa niitä, joilla on pieni palkka ja iso perhe!

— Sinulla on vallattoman hyvää konjakkia…

— Ota vaan itse lisään, jos maistuu! Minulla on tässä vähän vielä kiireitä tämän keittämisen kanssa.

Tullimies laittoi itselleen ryypyn ja toisenkin ja sitten olikin jo Juusolla kiehuvaa vettä kattilassa ja hän kaatoi sitä laseihin. Juotiin monta lasillista kuumaa teetä, johon sulatettiin paljon sokeria ja kaadettiin konjakkia mausteeksi.

Kun paperien selvitys päättyi, oli tullipäällysmies nostamalla autettava jollaansa, jossa hän retkahti perälle istumaan osaksi nojaten jollan peräpeiliin, osaksi partaaseen. Oikea kyynärpää riippui jollanpartaan ulkopuolella, vedessä. Molemmat tullivartijat olivat päämiehelleen niin suuttuneita, etteivät kohentaneet häntä paremmin istumaan, eivät edes nostaneet hänen kyynärpäätään ylös vedestä. He olivat sinisiä vilusta, eivätkä olleet saaneet ainoatakaan ryyppyä. Hoitakoon itse itsensä ja jos kyynärpäätä palelee, niin nostakoon sen ylös vedestä. Tullipäällysmiehen pää riippui rinnalla ja hän mongersi yhtenään epäselviä ja vihaisia lauseita joista muutamista sai selvänkin: "Hinterikin Juuso on saatanan ylpeä mies — ei rupea minun kanssani puulaakiin… Minä hirtätän sen Loviisan torilla niinkuin kapisen koiran!… Ylpeä kuin riivattu!… Minä ammun koivet poikki siltä, kun ensi kerran tavataan viinajaalan kannella… Ammun — — ammun — Antakaa pistooli tänne! Missä minun pistoolini on?! — — Kuka tuolta jaalasta töllistelee!? — — Oletko sinä Hinterikin Juuso — hä!? Minä hirtän sinut oman laivasi mastoon vielä tänä syksynä! — — Kuuletko sinä!… Hei tullivartijat! — Mihin te soudatte! Mennään Hinterikin Juuson jaalaan tekemään takavarikko! Otetaan siltä pois kaikki konjakkiputelit!"

Päällikkönsä komennuksesta huolimatta sousivat tullimiehet omaan jaalaansa ja nostivat humaltuneen päämiehensä yli jaalan partaan. Siinä oli kuitenkin käydä hullusti. Miehet horjahtivat ja jolla oli mennä nurin. Lopulta saivat he kuitenkin päällikkönsä jaalan kannelle ja veivät hänet kajuuttaan, johon itsekin jäivät.

Sillä välin oli "Vesan" ankkurikela alkanut kilkattaa. Ketjun tultua lyhyeksi nostettiin ylös peräpurje ja vokka avattiin. Lyyveri oli myös valmiina nousemaan. Kaksi miestä oli ankkurikelassa, Juuso itse peräsimessä. Lyyveri vedettiin ylös ja sopivan tuulen vihurin tultua vedettiin lyyverin ylihangan puoleinen jalusnuora kiini. Tuuli täytti lyyverin, joka alkoi painaa keulaa vasemmalle. Sillä hetkellä Mikko ja Jere neljällä viidellä nopealla ankkurikelan kankien painalluksella nostivat ankkurin irti pohjasta ja riensivät, Mikko taakivokan valliin ja Jere lyyverin jalusnuoriin. Tuuli painoi jo peräpurjeeseen ja vokkaan. Lyyveri laskettiin irti yläpuolelta, missä se tähän asti painoi vastaan, alapuolelle, jossa Jere ketteränä veti jalusnuoran kiinni ja samalla veti Mikko ylös taakivokan. Jere tuli häntä auttamaan vallin kiristämisessä ja kiinnittämisessä. Taakivokan kouti vedettiin myös kiinni ja lakkasi se paukkumasta. Jaala purjehti lahdesta ulospäin vastahankaista tuulta, joka kuitenkin vei hyvin. Tunnin perästä oltiin meren aavoilla ulapoilla harvan ja voimakkaan länsiummikkaan keinuttelemana. Vetämään oli avattu myös molemmat huippupurjeet. Täysin purjein mennä pauhahteli jaala viluisen syystuulen humistessa sen purjeissa.

— Länsituuli taitaa loppua ennen aamua, sanoi Juuso jättäessään Mikolle peränpidon. — Aurinko laskee niin umeaan taivaaseen ja tuuli vetää aina vain vastapäivää. Ennen aamua se taitaa olla jo idässä — kaakossa ainakin. Saa nähdä ennätetäänkö edes kotiin luovimatta. Nytkin jo pyrkii lyyveri lyömään tyhjää, eikä anna enään ohjata kuin piirun verran päälle suunnan ja jaala ojettuu ainakin sen verran näin keveässä pohjakuormassa.

Mikko oli samaa mieltä taivaan merkeistä ja lisäsi omana arvelunaan, että loppumatkalla se taitaa antaa luoviakin.

Turkit päällä, karvalakki päässä, paksut villakintaat ja rukkaset kädessä istui Mikko helmarin ääreen. Hän oli kuuluisa taitavasta peränpidostaan, mutta ei vetänyt vertoja Juusolle itselleen.

Hinterikin Juuso itse laskeutui alas kajuuttaan, riisui päältään turkin ja jaloistaan raskaat merisaappaat ja oikaisi itsensä koijaan peitteen alle ja nukkui heti.

Sepän Jere sahaili kannella tervashalon lyhyiksi pätkiksi jotka pilkkoi veistöpölkyn päällä pieniksi ja vei kajuuttaan, jossa laittoi tulen kamiinaan ja alkoi keittää rokkaa.

Kullakin oli oma työnsä, eikä muuta kuulunut kuin Juuson kuorsaus, aallon mäjähdykset jaalan leveään keulaan ja ylälaitaan, veden ja ilmakuplien kurahtelu laitojen alla, vaahdon sihinä ja kohina alalaidan puolella, saumojen narahtelu jaalan vääntäytyessä aallon pohjasta pitkään liikkuvaan ylämäkeen ja kiertäytyessä taas laineen harjalta vinosti alamäkeen, kahvelin ja pirkkelin jurnutus mastoja vasten ja tuulen hyminä purjeissa ja köysissä.

III luku.

JUMALA ANTAA SAARELAISILLE VILJAA.

I.

"Syksyinen yö ajaa yhdeksällä hevosella", sanoi Hinterikin Juuso aamulla kello kolmen tienoissa, kun jälleen tuli tyyni ja niin tuumasi Eskon Mikko ja Sepän Jere myös. Molemmat he kertasivat puoliääneen, mitä Juuso juuri oli lausunut. — "Niin, yhdeksällä hevosella se ajaa. Niin se ajaa."

Muuta ei sinä yönä oltu juteltukaan.

Pari tuntia oli luovittu etelätuulta. Juuso itse oli pitänyt silloin perää. Käännösten aikana oli Juuso aina sanonut: "Käännyttäsköhän taas", jolloinka Eskon Mikko ja Sepän Jere olivat kompuroineet pimeää kantta pitkin sanaa päästämättä paikoilleen, Mikko vokan jalustimeen ja Sepän Jere keulaan, hoitamaan keulapurjeiden jalusnuoria käännöksen aikana.

Ennen käännöstä antoi Juuso aluksensa hiukan aleta, jolloin sen vauhti lisääntyi, joka taas oli tarpeellista ja välttämätöntä kääntyessä, etenkin nyt, kun kävi vastaan voimakas ummikas.

Juuso itse istui kajuutan katolla jalat riippuen kannella ja piteli kiinni helmarista, ja ohjasi ja tarkkasi hetkeä, milloin aluksella on sopivan suuri vauhti ja milloin on sopiva aaltojen väli aluksen kääntyä. Silloin hän taitavalla liikkeellä, ensin vähitellen ja sitten rohkeammin, lykkäsi helmarin itsestään poispäin, jollain alus voimakkaassa kaaressa alkoi kääntyä ja kohota kallistuneesta luovima-asennostaan pystyyn. Silloin kuului läiskettä ja pauketta. Purjeet paloivat ja rievinauhat ja nuorat rapisivat ja rapsahtelivat vahvaa purjekangasta vasten, joka hulmusi tuulessa. Vokka oli vihainen pirkkelilleen, jolle se antoi läiskyvän korvapuustin toisensa jälkeen. Ensin vaikeni isopurje perällä. Se oli saanut tuulen uudelta puolelta, täyttyi, pingoittui, vaikeni ja alkoi lykätä alusta ylös tuuleen. Sillä välin olivat keulapurjeet saaneet myös tuulen uudelta suunnalta, mutta jäivät vastaan, painamaan keulaa alas, kääntämään alusta. Vokka oli paukkunut ja palanut koko ajan, mutta heti isonpurjeen täytyttyä tuulesta, vei Eskon Mikko vokan jalusnuoran alapuolelle, jossa hän Sepän Jeren avulla veti sen kireälle ja kiinnitti sen omaan linkkoonsa kannessa. Sitten he molemmin miehin menivät keulaan, Jere yläpuolelle päästämään harusvokan ja lyyverin jalustimet auki ja Mikko vetämään ne kiinni alapuolelle. Yhteisvoimin he tiukkasivat nekin kiinni. Alus kulki jälleen uutta suuntaa oikealle kupeelleen kallistuneena ja laistojen tulet, jotka äsken näkyivät oikealta, näkyivät nyt vasemmalta. Käännösten aikanakaan ei puhuttu enempää. Joskus jörähti Juuso: "Anna mennä!" tai "pane kiinni!", mutta eihän sekään mitään juttelua ollut. Vasta nyt, Juuson lauseesta: "Syksyinen yö ajaa yhdeksällä hevosella", kehittyi keskustelu, nimittäin tuo jo mainittu, jossa Eskon Mikko vastasi: "Niin, yhdeksällä hevosella se ajaa syksyinen yö. Niinhän ne sanoivat ennen vanhat, edesmenneet." Ja sanoilla: "Niin se ajaa, niin se ajaa", otti keskusteluun osaa Sepän Jere myös.

Tuuli oli nimittäin yön kuluessa käynyt kaikissa ilmansuunnissa ja välillä tyyntynyt. Nyt, noin puoli tuntia sitten oli alkanut puhaltaa etelästä, siis vastaan. Lännestä kävi myös voimakas ummikas, sillä eilen ja sen edellisinä päivinä, lähes viikon ajan, oli puhaltanut voimakas länsituuli. Käännöksen jälkeen pauhahteli ummikas alihangan puolelta vastaan.

Tuulen pyöriminen sinne tänne oli ollut kiusallista — paitsi milloin se puhalsi mukatuulena — ja vaikka nuo kolme miestä "Vesan" kannella eivät olleetkaan mitään maamiehiä, oli heidän mielensä apea ja pitempää keskustelua ei syntynyt, ennenkuin aamuhämärissä, jolloinka oltiin jo maan, nimittäin kotisaaren lähellä — sen korkeat vuoret siinsivät tummina yhä vaalenevaa taivasta vasten — kun tuuli kääntyi länteen ja saatiin lopettaa luoviminen. Onneksi oltiin silloin tuulen kääntyessä niin paljo sen päällä, että voitiin jalustimia höllentäen suunnata "Vesa" suoraan kotia kohti. Onnen kauppaa se ei kuitenkaan ollut tällä kertaa Eskon Mikon mielestä, eikä Sepän Jeren myös, sillä he muistivat kyllä, kuinka Juuso viimeisen luovin alkaessa oli sanonut: "Käännetääns pojat ja pyritään nyt helkkarin kyytiä niin ylös länteen kuin ennätetään, sillä tämä tuuli menee kohta sinne, jos vanhat merkit paikkansa pitävät!" — "Mistäs sä sen tiedät?" oli kysynyt Eskon Mikko ja Juuso oli vastannut: "No ek'sä itsekin näe ja huomaa, että laine lännestä alkaa käydä yhä virkeämmin. Siellä se jossain kauempana jo puhaltaa lännestä ja saattepas nähdä, niin pian se on länsituuli täälläkin." Eskon Mikko ja Sepän Jere olivat Juuson tovereita ja tiesivät, että osa lienee onnessakin Juuson menestykseen merimatkoilla, mutta suurin osa viisaudessa ja valppaudessa, jolla hän otti kaikki pienimmätkin seikat huomioon ja osasi niitä käyttää hyväkseen. Muu saarikansa luki kaikki Juuson hyvän onnen syyksi ja siksi häntä hoettiin, puoleksi leikillä, puoleksi tosissaan, "onnen pojaksi." — Matsedän Jyrin Anna-Liisa, tuo vanha, jumalisuudestaan kuuluisa vaimo, jolla oli jotain vanhaa kaunaa ja kateutta koko hinterikkiläisten sukukuntaa kohtaan, paapatti eräänä talvipäivänä naapurin emännille, jotka olivat puolitusinaisena joukkona kokoontuneet verkkoineen ja verkkoharkkeineen Anna-Liisan luo verkkojaan parsimaan, juttelemaan ja kahvia juomaan: "Hinterikin Juuso! Hö! Tuo juoppolalli! Sitä ei mikään muu merellä onnesta, kuin itse paholainen, joka sen ystävä on ja merehiset ja muut pahat henget, jotka sitä auttavat ja hoivaavat niinkuin oma omaansa ainakin!" Eskon Mikko ja Sepän Jere myös, jotka aina olivat Juuson matkatovereina, palkattuina matruuseina tosin, mutta tovereina siitä huolimatta, tiesivät, että onnella ja sattumalla ja vielä vähemmän pirulla ja veden väellä oli hyvin vähän osaa Juuson onneen merimatkoilla, jos oli osaa ensinkään. Tämäkin, että oltiin tuulen päällä lännen alkaessa puhaltaa, oli kyllä pieni tapaus, mutta kyllin suuri näyttämään, mikä osuus pirulla tai muilla sen maan miehillä on viisaan ihmisen teoissa. Päivän valjetessa oli tullut näkyviin toinenkin jaala, huonompikulkuinen kuin "Vesa", joka näytti pyrkivän samaan satamaan. Tuolla se nyt kyykkäili kaukana idän alla, jota nouseva aurinko kultaili, vähän purjeita vain näkyi tumman, miltei mustan meren takaa, eikä aika ajoin, jaalan vajotessa suurempien laineiden väliin, niitäkään. Se jäi kauas tuulen alle ja sai loppumatkan luovia ja pääsi satamaan neljä tuntia myöhemmin kuin "Vesa", ei siksi, että sen päämiehellä olisi ollut huonompi onni, vaan siksi, että siinä oli tuhmempi päämies. Se oli selvää Eskon Mikosta ja Sepän Jerestä myös ja siitä asiastapa sukeutuikin vilkas keskustelu "Vesan" kannella, sen kaataessa navakkaa länsituulta kohti kotisatamaa, niin että sen runko ihan innosta vapisi kun se vuoroin kiipesi viheltävin köysin jyrkkään ylämäkeen ja pauhaten läksi siitä viilettämään pitkää loivaa alamäkeä. Keskustelussa ei kyllä mainittu suoranaisella sanalla itse asiaa, koska Hinterikin Juuso, "onnen poika", "Vesan" päämies, itse istui siinä varsaansa ohjaamassa ja itse otti osaa keskusteluun, mutta ymmärsi sen Eskon Mikko sekä Sepän Jere, mistä on kysymys. Ei Hinterikin Juuso ollut tuhmia mukaansa ottanut!

Mikko: Sinne se jäi idän alle tuo meidän yöllinen kilpailijamme.

Jere: Sinne se jäi. Taisi olla miehillä vilu yöllä, koska jäivät sinne lähemmä päivän nousua lämmittelemään.

Juuso: Ei ne lämmittelemään jääneet!

Jere: No mitäs ne sinne olisivat jääneet. Kippari tietysti tuumasi, miehilleen, että "Kuulkasta pojat! (Se oli matkimista ja pilkkapuhetta, sillä Matsedän Jyri, Juuson tuleva appi, jonka jaalaksi kilpailija tunnettiin, alkoi aina, varsinkin päissään, puheensa sillä tavalla.) Eiköhän jäädä tänne vähän lämmittelemään, koska päivä nousee niin kirkkaana?" —

Juuso: Ol' nyt! Ek'sä hölmö ymmärrä, että ne jäivät sinne siitä syystä, kun se Matsedän Jyri on niin saita mies. Sen käsissä venyy pennikin syltä pitkäksi ja nyt se koettaa venyttää päivää — pelkässä saituudessaan — muutamia tunteja pitemmäksi sanoen: "Kuulkasta pojat! Minkä likempää päivännousua päivän alottaa, sen pitempi on päivä!"

"Vesan" kannella jyrisi voimakas "Hööö!"-nauru kilvan suuren kertalaineen kanssa, joka mennä meurusi juuri sillä hetkellä "Vesan" peräntakaa, suuri kuin kallio ja voimakas kuin sata sonnia ja olisi kyennyt silmänräpäyksessä musertamaan sirpaleiksi koko "Vesan", jos olisi sattunut yli pääsemään, mutta sehän ei ollutkaan mitään sattuman tai onnenkauppaa sekään, että se meni ohi perän takaa, vaan seurauksena Juuson taitavasta ohjauksesta. Toinen, vähemmän taitava olisi peljästynyt ja kääntänyt aluksensa päin tuulta jo hyvissä ajoin ja jäänyt odottamaan, milloin kaatuva kertalaine ennättää mennä ohi keulan editse. Toisinaan oli Juusonkin pakko tehdä niin, mutta tällä kertaa hän oli laskenut, että jouduttamalla "Vesan" vauhtia ennättää sen tieltä alitsekin ja säästää kokonaan sen ajan, mikä menee aluksen päinkääntämiseen, aallon ohimenon odottamiseen ja vauhdin ja suunnan saamiseen jälleen ennalleen. Juuso oli laskenut, että jos niin tekee, menettää vähintään yhden minuutin jokaista kertalainetta väistäessään ja että kuudenkymmen laineen perästä on tunti menetetty. Niin naljailtiin "Vesan" kannella naapurin huonosta onnesta sinä aamuna ja monissa muissa tiloissa.

Sepän Jere istui Juuson kanssa kajuutan katolla, sen etureunalla — Juuso siitä syystä, että hän itse piti perää ja peränpitäjän paikkahan jaaloissa oli siinä ja Jere siitä syystä, ettei hänellä nyt ollut mitään muuta tehtävää.

Molemmat tupakoivat.

Jerellä oli lyhytvartinen puinen piippu ja Juusolla valkea liitupiippu, jonka Mikko oli alhaalla kajuutassa täyttänyt ja sytyttänyt ja ojentanut valmiina isännälleen.

Mikolla oli "Vesassa" kokin virka yhdistettynä matruusin virkaan ja kajuutassa hän parhaillaan puuhaili aamuteen keittohommissa, samalla vedellen makeita savuja omasta piipustaan — ylpeydestään, sillä se oli vanha hopeahelainen kannellinen perintöpiippu. Väliin pisti Mikko päänsä kajuutan luukusta ulos ottaakseen osaa keskusteluun ja silmäilläkseen, missä ollaan ja missä naapuri, nimittäin Matsedän Jyrin jaala on ja mitä se milloinkin tekee. Se oli äskettäin kääntänyt ja puski nyt luodetta kohti ja näkyi vinosti perän takaa tuulen alla. "Vesa" sen sijaan meni kuuden solmun nopeudella kohti omaa saarta, jonka loistojen tulet sammuivat samalla, kun aurinko nousi. Joka hetki tuli saari lähemmäksi ja sen piirteet selvenivät selvenemistään. Erotti jo metsää ja kalliota ja valkeiksi kalkitut rakennukset ja loistotornin Pohjoiskorkealla. Saari kohosi kohoamistaan merestä ja laineiden harjulle noustessa näkyivät jo Pohjoisrivin loisto ja rakennukset, vaikka taas laineiden väliin laskeutuessa ne ja välistä koko saarikin jäi keulan kautta ohi vyöryvien aaltojen taa.

II.

"Vesan" kannella vallitsi hilpeä mieliala.

Kaikki kolme miestä olivat nuoria: Juuso itse täytti vasta tulevassa joulukuussa, siis muutaman viikon perästä kaksikymmentä, Jere oli kolmenkolmatta ja Mikko, kokkipoika, täytti vasta viime nimipäivänään yksikolmatta. Juuso, päämies, oli jaalan siis iältään nuorin, vaikka ymmärrykseltään ja kokemuksiltaan vanhin.

Mikäli saari läheni, sikäli puheliaisuuskin lisääntyi jaalassa. Hyvää tuulta lisäsi myös kuuma, väkevä tee, jota Mikko kaatoi mustasta kattilasta mukeihin ja ojensi kajuutan luukusta mukin ja sokeripalan Juusolle ja Sepän Jerelle niinikään ja sitten nousi itsekin, oma mukinsa kädessään, kajuutan luukulle, johon jäikin, kajuutan portailla seisten, juomaan omaa teetään ja juttelemaan toisten kanssa.

Pojat olivat olleet neljä viikkoa matkalla.

Nyt oli lokakuun viimeisen päivän kolea aamu kahdeksantoista sataa ja kolme seitsemättä.

Matkalle olivat pojat lähteneet lokakuun neljännen päivän iltana kauniin itätuulen puhaltaessa ja kuun paistaessa kiitävien pilvien raoista. Koko alkumatkan oli tuuli puhaltanut navakkana, mutta tasaisena ja jaalan vauhti pysynyt kuutena solmuna ja ilma kirkkaana, mutta seuraavana yönä, yhdenkolmatta tunnin purjehduksen perästä, muuttui tuuli äkkiä myrskyksi, pillamukseksi ja jo iltahämärissä idän saarteelta nousseet pilvet toivat lumipyryn, niin sakean, etteivät mitkään loistot näkyneet. Kaikki muut purjeet oli täytynyt kääriä, paitsi vokka, joka jätettiin vetämään. Siitä huolimatta ei aluksen vauhti ollut vähentynyt ja se heittelehti hurjassa aallokossa rajusti ja alkoi ajettua Suomenlahden suulta, jossa jo oltiin, kohti länttä, kun olisi pitänyt pyrkiä eteläänpäin. Vauhdin vähentämiseksi käärittiin vokkakin kokonaan ja vedettiin harusvokka päälle, joka veti vain sen verran, että alus totteli peräsintä ja se ohjattiin päin tuulta ja annettiin maata vastahangassa, eli piissä. Se ajautui kuitenkin hyvää kyytiä länteen päin. Aamuun päästessä ei oltu saatu selvää missä ollaan. Luoti osoitti koko ajan kuitenkin syvää vettä. Seuraavana yönä oli myrsky kiihtynyt ja muuttunut koilliseksi. Kun oltiin varmoja siitä, että Viron läntisestä saaristosta ei enää ole haittaa, oli jaala jälleen käännetty myötäiseen, jolloinka se pelkän harusvokan, joka jaaloissa oli peräti pieni, vetämänä sai kolmen solmun vauhdin. Seuraavana iltayönä, kello kymmenen tienoissa, oli lumipyry puoleksi tunniksi lakannut ja silloin oli saatu seisova punainen tuli näkyviin. Avattiin hiukan vokkaakin vetämään. Vauhti muuttui kuudeksi solmuksi ja puolentoista tunnin perästä, kello puoli kaksitoista yöllä tuli luoteesta vilkkuva valkea tuli näkyviin. Selvä on! Ollaan Voionmaan eteläpuolella! Otetaan pohjaan reivattu isopurjekin päälle ja luovitaan varovasti, vähän väliä luotia mereen viskaamalla, pohjoista kohti, lähemmä rannikkoa, joka jo häämöittää yön läpi. Saavutettua kolmen sylen laineeton vesi heitettiin molemmat ankkurit ja niiden ketjut ajettiin päätään myöden mereen, purjeet käärittiin, syötiin ja käytiin maata. — Aamuun mennessä oli myrsky muuttunut pohjoiseksi. Sitä menoa kesti neljä päivää. Joka ilta olivat pojat soutaneet maihin lähellä olevaan Hoborgin kalastajakylään, jonka korkean loistotornin vilkkuva valkea valo heidät oli hyvään hätäsatamaan opastanut, ja panivat toimeen tanssit. Juuso oli tapansa mukaan kustantanut joka ilta soittajat ja tanssittanut joka ilta Hoborgin ruotsalaisia kalastajatyttöjä. Juusolla oli ollut maihin mennessä aina konjakkiputeli mukanaan ja siitä hän oli illan kuluessa maistellut ja tarjoillut muillekin ja varsinkin itse myöhemmin illalla ollut tuntuvasti humalassa. Silloin hän, niinkuin hänen tapansa oli, oli pyörähtänyt kantapäällään, lyönyt kämmeniään yhteen ja kiljaissut: "Häärvaarit! Tulkaa tappelemaan jos uskallatte!" — Hän nimittäin kutsui ruotsalaisia aina "häärvaareiksi", kohtasi hän niitä sitten Suomen tai Viron saaristossa tai muualla. Koskaan ei hän niitä sanonut ruotsalaisiksi. — Joskus hänen toverinsa kysyivät, miksi hän niitä kutsuu häärvaareiksi, mutta saivat vastaukseksi: "Mitäs sä hölmö sitä kysyt! Sehän pitää ymmärtää ilmankin!" — Neljäntenä iltana oli tappelu syntyäkin Hoborgin kauneimmasta tytöstä, mutta saivat Eskon Mikko ja Sepän Jere Juuson viime hetkellä jollaan ja sillä soudettua jaalaan makaamaan ja selviämään. Eskon Mikko ja Sepän Jere eivät saaneet koskaan maissa ryypätä itseään humalaan. Niin oli Juuso säätänyt ja häntä oli toteltava ja huonosti sinä iltana olisi luultavasti käynyt heille jokaiselle, jos he kaikki olisivat olleet yhtä humalassa. Sinä yönä tyyntyi tuuli kokonaan. Aamulla läikkyi heidän edessään koko Valtiasmeri rasvatyynenä. Illalla myöhään alkoi puhaltaa lämmin, mutta navakka länsituuli. Silloin pojat avasivat kaikki purjeensa, mitä ikinä heillä oli, nostivat ankkurinsa, suuntasivat jaalansa kaakkoon, kohti Memeliä, matkan varsinaista päämäärää. Tuuli oli hyvältä puolelta ja sopi kaikkiin purjeisiin yhtä voimakkaasti ja vauhti oli paras, mitä jaalalla koskaan voi olla. Koko matkan osoitti loki yhdeksän solmun vauhtia. Hoborgin edustalta lähdettiin kello kymmenen illalla. Kello yksitoista seuraavana aamuna kohosi näkyviin Saksan rannikko: Ensin Memelin pohjoispuolella oleva mäki, Hollanninmyssy ja Memelin kirkkojen tornit. Kello kaksitoista päivällä laskettiin täyttä myötäistä Memelin Kattiin, kapeaan salmeen, joka johtaa matalaan Curische haffiin, ja jossa laine loppui täydellisesti. Jaala mennä kohisti laineetonta vettä, joka oli tuulen vihureista mustana. Purjeita vähennettiin ja ohjattiin ensin kaakkoon ja sitten koilliseen, jokeen, jonka suun kahden puolen kaupunki on rakennettu. Kello yksi lepäsi "Vesa" Memelin möljässä lähellä joen yli johtavaa ensimmäistä siltaa, joen kaakkoisrannalla. Vielä samana päivänä sai "Vesa" sisäänsä kaksitoista aamia viinaa, jotka nyt oli saatu Uustalon papan varmaan hoitoon.

III.

Pojat ovat vilkkaalla tuulella. Pitkän, vaivaloisen ja vaarallisen retken jälkeen tuntuu kotisaaren ja kodin lähestyminen sykähdyttävän jokaisen mieltä ja ryyppien teetään juttelevat pojat hypellen asiasta toiseen.

Juuso: Olivat ne Voionmaan tytöt koko eläviä!

Jere: Oli ne! Mutta oman saaren tytöt ovat vielä parempia!

Juuso: Matsedän Jyri taas kääntää tuolla.

Mikko: On se tämä "Vesa" koko lintu menijäksi.

Juuso: Hyvä se on ja muuttuu tällaisilla reisuilla kuin omahiseksi. Olisi hänellekin annettava osansa ryypyistä. Niin se lentää nytkin kotiin päin, että parta viuhkaa.

Jere: Illalla on luultavasti tanssit. Eihän nyt kukaan pääse verkoille. Tuulta lisää vain yhä!

Juttelujensa aikana olivat pojat ennättäneet jo maan varjoon, laineettomaan veteen.

Juuso ja Jere seisoivat keulakannella kädet taskuihin työnnettyinä ja tähystelevät.

Mikko pitää perää.

Juuso: Mutta täältähän purjehtii haapio toisensa perään meitä vastaan. Toisenkylän haapioita. Kaikki täydessä kuormassa, minkä suinkin sietävät. Mikko hoi! Ohjaapas vähän ylemmä, noita haapioita kohti, mennään katsomaan mitä niillä on.

Lähelle päästyä nähtiin, että haapiot ovat täynnä, minkä kantavat, säkkejä.

— Mitä teillä on säkeissä? huusi Juuso eräälle ja sai vastaukseksi:

— Mitä se sinuun kuuluu! Enhän minäkään kysy, mitä sinulla on jaalassa!

— Kitas kiinni! huusi Juuso vastaan, mutta kun molemmilla aluksilla oli hyvä vauhti viheltävissä maanalusvihureissa, olivat alukset jo silloin kaukana toisistaan, eikä haapion perämies kuullut kohteliaisuutta.

Haapioita tuli toinen toisensa perästä.

Pian selveni myös mistä ne tulivat.

Niemen takaa tuli näkyviin Ruokolahden kylä, poikien kotikylä, ja siellä, Koiran kallion takaa, siis Juuson kotitalon edestä tuli näkyviin ison purjelaivan mastot.

— Siellä on laivarikko! huudahtivat pojat melkein yhteen ääneen.

Neljännestunnin perästä oli "Vesakin" paikalla. Se ankkuroi aivan laivan perään taa. Laiva oli ajanut kovalla itätuulella sumussa pieneen kallioiden väliseen lahdenpoukamaan Juuson kotirantaan, miltei valkamaan ja niin lähelle kuivaa maata, että sen keulapuomista voi miltei kuivalle maalle hypätä. Kun ranta oli jyrkkä, oli laivan perä vajonnut veden alle, mutta keula oli korkealla. Meri huuhtoi sen kantta keulamastoa myöten.

Senkös ympärillä oli häärinää!

Siinä oli kaikki Ruokolahden kylän haapiot ja kirkonkylän haapioita lisäksi. Viimemainitut olivat paljo epäedullisemmassa asemassa, sillä heillä oli kuuden kilometrin soutu kotiinsa ja taas sieltä takaisin, mutta Ruoholahden kyläläisillä oli omat valkamansa lahden poukamissa laivasta etelään ja pohjoiseen, etäisimmillä viiden minuutin soutu. Juuson kotiväellä oli kaikkein mukavinta: muutama syli laivan keulasta omaan rantaan. Siellä häärivätkin Juuson isä, vanha Heikin Hinterikki ja hänen vaimonsa Hinterikin Anna-Sovia ja palvelustyttö Santra. Juusolla ja hänen tovereillaan ei ollut aikaa edes purjeita kääriä "Vesassa". — Ankkuri mereen ja kymmenkunta syltä kettiä perään ja purjeet alas ja sitten suurella läiskäyksellä jolla veteen ja jollaan loikkivat peräkkäin Juuso, Eskon Mikko ja Sepän Jere myös ja lieruttivat laivan kupeelle ja sanaa sanomatta hajaantuivat joukkoon, kukin oman väkensä avuksi. Ei siinä ollut aikaa sanoa hyvää päivää, ei terveisiä Memelistä, ei kysellä mitään, eikä liioin heiltä kukaan mitään kysynyt — heidän tuloaan tuskin huomattiin. Sanaa sanomatta tarttui Juuso isänsä kädessä olevan haavin varteen ja alkoi nostaa veden alta, laivan ruomasta, isostaluukusta, viljaa, ruista. Isäukko säpsähti hiukan ja mulautti pahasti silmiään ja yritti kirota, mutta kun tunsi ryöstäjän omaksi mieheksi, muutti ilmettään ja sanoi, käännellen mälliä suussaan: "No aja sinä sitten nuoremmaksesi! Jo tässä väsyttääkin, kun tätä menoa on jo jatkunut kolmatta vuorokautta. Minä pitelen säkin suuta, että mamma saa mennä maalle. Mene tuolla jollalla. Kyllä me nyt tullaan toimeen ilman sinuakin."

Juuso nosti viljaa. Sitä tuntui olevan laivan ruomassa vielä kosolti. Haavissa oli pitkä varsi, sen alapäässä vahva rautarengas ja siinä harvasta kankaasta tehty pussi. Ahnaammilla näkyi olevan haavipussina kokonainen puolentynnyrin säkki. Se toi kyllä paljo kerrallaan, mutta sillä haaviaminen oli hankalaa ja hidasta ja väsyttävää.

Vanha Hinterikki itse piti säkin suuta, kun Juuso haavisi. Säkki toisensa perään täyttyi ja ne viskattiin haapioon, jota Santra hoiteli laivankupeella, jossa hän oli joka silmänräpäys loukata sormensa, sillä tungos oli suuri eikä kellään ollut aikaa katsoa toistaan.

Ja siinäkös oli huutoa ja mähinää, kolinaa, läiskettä, riitaa ja tappeluakin.

Tyhjiä haapioita tuli maalta ja kirkonkylästä. Niitä seisoi vuoroaan odottamassa uloimpana, laivan kupeella olevien takana ja ne tungeskelivat ja koettivat päästä lähelle, ennenkuin täysinäiset edes pääsivät lähtemäänkään. Airon lapoja taittui paukkeella ja räiskeellä ja sen perästä sinkoili kokonaisina sadekuuroina sadatuksia ja kiroiluja.

Enimmän huusivat kirkonkyläläiset.

He syyttivät, että heille tehdään vääryyttä.

— Tässä olisi saatava sellainen järjestys, että vuoro kun vuoro kylien mukaan, eikä niinkuin nyt, että laivan kupeella on kymmenkuntakin Ruokolahden kyläläistä ja vain pari meikäläistä. Se ei ole oikein!

— Se ei ole oikein, se ei ole oikein! huusivat yhtä kurkkua kaikki kirkonkyläläiset.

— Tämähän on silkkaa merenryövärin työtä tämä tällainen. Juur justihins merenryövärin työtä! huusi kirkonkylän kylänvanhin.

— Se on oikein! Merenryövärin työtä tämä on eikä mitään muuta! huusivat siihen toiset.

— Tehkää valitus maaherralle! huusivat Ruokolahden kyläläiset ja sitä seurasi sellainen ivanaurun ryöppy, että kaikki muu hukkui siihen kuin maalle vyöryvään suureen kertalaineeseen.

Kuului äkkiä sen seasta laivan kannelta kova veden pauhaus ja valittava ähkäisy.

Vanha Moosan Juttaparka putosi haavineen isosta luukusta ruomaan, jossa oli upota.

Eräs kirkonkyläläinen hänet sinne tyrkkäsi, sillä Moosan Juttahan se juuri olikin huutanut että "Tehkää valitus maaherralle!" joka sana, ja sitä seurannut ivanauru, oli karvas nieltävä kirkonkyläläiselle. Tyrkkääjä lisäksi osoitti haavillaan Juttaa ja huusi: "Katsokaas tuota, joka on niin ahnas, ettei enää malta haavita viljaa ihmisiksi, vaan menee sulin kourin sitä kokoamaan ja syömään raakana ja märkänä!" mutta silloin tarttui kahden Ruokolahden kyläläisen nuoren merimiehen — ja toinen niistä oli Hinterikin Juuso itse — kädet tyrkkääjään ja sinkosivat sen suuressa lentokaaressa ulos laivasta ja putosi hän haapioiden väliin mereen. Pudotessaan hän repäisi erään haapion tulliin housunsa takapuolen halki ja sai pahan kuhmun otsaansa.

Huudettiin sieltä ja täältä:

— Eikö täällä ole yhtään ruunun miestä, tullisyökäriä, tai muuta? mutta siihen kysymykseen ei vastausta tullut.

Olihan toki tullimies Ruokolahden kylässä, niinkuin muissakin kylissä, mutta hän makasi tukkihumalassa Hinterikin kammarissa.

Siellä hänellä oli vakinainen asumus. Hinterikki oli vuokrannut yhden monista kammareistaan tullimiehelle, vanhalle yksinäiselle rapajuopolle merimiehelle, asunnoksi ja heti kun laiva oli käynyt kiinni ja tavaran ja kuorman pelastus alkoi, toimitti Hinterikki tullimiehelle ryypättävää, ensin parempaa, nimittäin rommia, ja sitten kun hän oli humaltunut, huonompaa, nimittäin tavallista viinaa. Koko ajan kun laivassa pelastustyö jatkui, asusti tullimies kammarissaan ryyppäämässä, syömässä ja makaamassa. Laivan miehistö oli otettu erääseen toiseen taloon saman hoidon alaiseksi ja vietiin jo eilen jaalalla lähimpään kaupunkiin, Haminaan, tekemään meriselitystä.

* * * * *

Kun äskeinen kirkonkyläläinen oli päässyt ylös haapioiden välistä, sieppasi hän lähimmästä haapiosta joutilaan airon ja — airon tyvi koholla — juoksi haapion partaalta partaalle hyppien äskeiselle tapahtumapaikalle ja yritti iskeä Juusoa takaapäin päähän, mutta onneksi hän, kuultuaan airon tyven suhinan ilmassa, ennätti väistää ja airo sattui luukun karveliin ja tärähti lyöjän käsistä pois.

Näin jatkui pelastustyö pienien tappelunjähinäin, riitojen ja kiroilujen ja pilkkapuheiden ja haukkumisten säestämänä pitkin sitä päivää ja lyhtyjen valossa vielä osan yötäkin, kunnes laiva oli tyhjä.

Laivan arvokkaimman irtaimiston, ketjut, ankkurit, purjeet, köydet, lokit, kajuutoista ovet, lukot, sarannot, kaapit, sohvat, peilit, kartat, kompassit, astiat, pöydät, tuolit ja muun korjasivat Ruokolahden kylän miehet saraimiinsa ja aittoihinsa rantaoikeuteensa nojaten ja parhain osa siitä joutui Hinterikin huostaan, sillä olihan laiva hänen rannassaan.

Rantaan, Hinterikin saraimen seinustalle koottiin sellainen huonompi tavara, joka ei oikein tahtonut kenellekään kelvata, tullille ilmoitettavaksi.

Seuraavana aamuna, päivän jo valjettua, menikin Hinterikki herättelemään tullimiestä ja pyysi tarkastamaan tavaraa, joka on pelastettu meren ahnaasta kidasta ja ilmoitetaan nyt tullille.

— Nous ylös, nous ylös ja tule tekemään takavarikko. Siellä olisi nyt saraimen seinustalla mikä suurella vaivalla ja hiellä ja hengen uhalla saatiin maalle. Paljo sitä ei ole, eikä niin hyvääkään, mutta muun vei kaiken meri, haasteli Hinterikki rauhallisena ja nyki tullimiestä olkapäästä.

Tullimies avasi lopulta silmänsä, nousi vuoteensa laidalle istumaan ja kysyi huonolla kielellään:

— No — Heikin Hinterikki! Mikä olla hätänä?

— Että tule tekemään takavarikko. Siellä olisi rannassa nyt se tavara mikä saatiin pelastetuksi laivarikosta.

— Mikä laivarikko?! Ei minä ymmärtä mikä laivarikko nyt on. Kaunis ilma! Kaunis ilma on nyt. Ei mikä laivarikko, ei mikä laivarikko.

— On on! Se mikä tuli tuohon omaan rantaan! Eksä muista?

— Jaa nyt minä muista. Se on kuunar "Messina", mut ei minä nyt tulla laivarikko. Minä olla kipuna. Mut antahan sinä minu yks hyvä romryyppy! Minä usko, mitä sinä vanha Hinterikki sano. Korja sinä tavara sinu saraime ja minä teke takavarikko yks toinen kerta. Nyt minä ei tulla — minä olla kipuna. No antahan sinä ryyppy, vai ei?

Rommiryypyn hän sai ja lisäksi uuden nimen: Kipuna Syökäri, jolla nimellä hän tunnettiin koko loppuelämänsä, lähes kaksikymmentä vuotta, sekä sillä saarella että koko Suomenlahdella.

IV.

Laivasta nostettu vilja vietiin saunoihin ja levitettiin niiden parville kuivamaan. Tätä tarkoitusta varten lämmitettiin yötä päivää kunnes kaikki vilja oli kuivattu — eri taloissa eri kauan, riippuen monista seikoista, mutta etupäässä siitä, mitenkä paljo viljaa kuhunkin taloon ennätettiin saada ja tämä taas riippui siitä, montako miestä sattui talossa olemaan kotona ja minkälaisia miehet olivat. Viimemainittu seikka merkitsi enemmän kuin miesten luku. Se nähtiin parhaiten Heikkilästä. Juuson kotiin tultua he veivät maihin useamman säkin ruista kuin monet talot, joista oli työssä kolme, neljä paraassa iässä olevaa miestä. — Vanha Hinterikki auttoi rannassa säkin aina poikansa selkään ja tämä kantoi sen keveästi saunaan, heitti sen kuin höyhentyynyn parvelle, avasi säkin suun ja hajoitti viljan kuivamaan. Kerralla sopi sinne vain pieni osa. Suurin osa täytyi levittää permannoille, tupaan ja kammareihin. Kapeat käytävät vain jätettiin välille. Puolikuiva vilja vietiin lopullisesti kuivamaan saunan parvelle, kun kuiva vilja sieltä oli korjattu vilja-aitan hinkaloihin.

Santra oli saanut huolekseen saunan lämmittämisen ja kuivamassa olevan viljan hämmentämisen.

Viljaa tuotiin laivasta maihin viimeistä iltaa.

Paljosta valvomisesta, työstä ja rasituksesta — ehkä vilustumisestakin — oli Juuson äiti niin väsynyt ja luultavasti sairaskin, että hänen oli mentävä vuoteeseen jo päivänvalkealla. Kaikki sisäaskareetkin jäivät Santran huoleksi.

Illalla myöhään, kun Juuso toi viimeistä ruissäkkiä saunaan, kyykki Santra palavissaan ja punakkana saunan kiukaan edessä kohentelemassa tulta ja lisäämässä puita.

Juuson sisään tullessa he tuskin huomasivat toisiaan: tyttö ei ollut tietävinäänkään Juuson tulosta ja menosta säkkeineen ohi ja Juuso yhtä vähän oli huomaavinaan tyttöä: Marssi vain nopein askelin ohi aina keskilattialle asti jossa nousi jakkaralle ja siitä penkille, josta yletti heittää seljästään ruissäkin saunanparvelle, joka jysähti ja rusahti ottaessaan vastaan märän ja raskaan taakan.

Juuso ei heti ryhtynyt kuitenkaan avaamaan säkkiä ja levittämään rukiita kuivamaan, vaan kääntyi parveen päin, nojasi sen reunaan ja alkoi katsella tyttöä ja hitaasti ladata piippuaan.

Hän katseli Santraa.

Santra oli työntänyt punaraitaisen liinansa alas niskaan.

Hänen vaaleat, pellavaiset hiuksensa olivat paljaina ja ne olivat Juusosta merkillisen kauniit, varsinkin korvallisilla riippuvat kiharat, jotka välkkyivät kiukaassa palavan tulen valossa. Kasvoista näkyi vain vasen poski, jossa oleva hymykuoppa hiukan liikahteli, mistä Juuso päätteli, että tyttöä pyrkii naurattamaan ja se Juusoa hiukan harmitti, jopa lopulta suututtikin.

Juuson teki mieli sanoa jotain viisasta, mutta ei nyt johtunut mitään asiaa mieleen. Lopulta hän keksi sopivan sanottavan:

— Tämä oli viimeinen säkki tästä laivarikosta.

— Minä kuulin sen jo.

— Kuulit! — venytteli Juuso matkien. — Keneltä sinä sen kuulit?

— Kävi tässä vain eräs nuorimies äsken ja sanoi minulle, että: "Nyt menen hakemaan viimeistä säkkiä ylös rannasta." — No, enkös tiennyt! Ilmankos minua sanotaan viisaaksi! Hahahahah!

Santran naurun jälkeen seurasi hiljaisuus.

— Tuo minulle piippuun tulta, Santra! sanoi Juuso.

— Tule itse ottamaan.

— Sinä olet ylpeä. — Tule nyt. Täällä on niin lämmin ja mukava ja tuo vilja lemuaa kuivaessaan kuin hunaja.

— Minulla on lämmin muutenkin ja viljan lemusta olen saanut tarpeekseni sitä pöyhötellessäni ja saan luultavasti vielä ainakin viikon niellä sen katkua. Hyi olkoon!

— No tuo nyt minulle kuitenkin tulta.

Santra otti tulta päretikkuun ja vei sen Juusolle.

— Nouse tänne minun viereeni seisomaan.

— Hullukos sinä olet vai humalassa.

— En kumpaakaan.

— No jompaa kumpaa, kun tuollaista puhut!

— No käydään sitten istumaan tähän penkille ja juttelemaan.

Juuso laskeutui istumaan.

— Minulla olisi paljon sanottavaa sinulle. Käy tähän istumaan.

— Kyllä minä kuulen seisaaltanikin. — No no — älä nyt noin julmasti katsele, kyllä minä voin istuakin. Sano nyt sitten asiasi. Minä kuuntelen. — No, eihän sinulla ole mitään sanottavaa.

— Etkö sinäkin ole näinä päivinä ajatellut, että meillä on nyt paljo viljaa. — Ja on entistäkin viljaa vielä. — Ja on paljo rahaa. — Kaikkea on yllinkyllin — Ja minä toin sinulle Memelistä silkkihuivin…

— Silkkihuivin!

— Niin.

— Voi voi! Sitä sinun ei olisi pitänyt tuoda!

Juuso istui ääneti ja tupakoi.

Santra hiipi pois penkiltä ja pois koko saunasta.

Juuso jäi sinä yönä hoitamaan rukiiden kuivattamista. Hän vaivasi paljon ajatuksiaan sillä, miksi Santra ei tahtonut ottaa vastaan hänen lahjaansa. Pitkän matkan rasituksista, ryypiskelystä ja viimeisien päivän ankarasta työstä olivat hänen aivonsa väsyksissä, eikä hän viitsinyt, eikä halunnutkaan koko asiaa sen enempää ajatella. Päin vastoin valahti hänen olentonsa läpi hyvän mielen tunne siitä, että Santra, jonka kanssa hän ei ollut aikaisemminkaan mitään puhunut, läksi ääneti pois saunasta, eikä ollut hänelle vihainen. Ei sanonut pahaa sanaa! Santran arvo Juuson silmissä kohosi paljon tämän kohtauksen jälkeen.

Seuraava päivä oli sunnuntai ja isä ja poika neuvottelivat aamiaista syödessään viljan käyttämisestä, koska kaikkea ei ennättäisi kuivata yhdessä saunassa. Päätökseksi tuli, että mitä ei ennätetä kuivata, keitetään viinaksi ja niin tehtiinkin. Talossa oli vaskiset viinapannut, joita säilytettiin niin sanotussa pannuhuoneessa. Vielä vuosikymmeniä senkin jälkeen, kun jo pannut olivat pois käytännöstä ja hävitetyt taotut keittoastioiksi, kutsuttiin sitä aittaa pannuhuoneeksi ja kutsutaan vielä tänäkin päivänä.

Sinä sunnuntai aamuna täytti ilo ja tyytyväisyys kaikkien mielet saaren molemmissa kylissä. Siellä iloittiin kuin saaliin jaossa iloitaan.

Sunnuntaiaamuina oli Juuson isällä tapana lukea Raamattua. Sinä aamuna hän luki:

"Sentähden ylistin minä iloa, ettei ihmisellä ole parempata auringon alla, kuin syödä ja juoda ja olla iloinen. Ja sen hän saa työstänsä kaikkena elinaikanansa, jonka Jumala hänelle auringon alla antaa," ja paljon muita samanlaisia lukuja ja sitten hän otti pienen ryypyn ja läksi rantaan.

Sunnuntaiaamu oli kirkas ja tyyni, vaikka vähän kolea.

Sieltä ja täältä kuului puun pilkkomista saunojen lämmittämistä varten, tai pinosta kaatuvien puiden kolinaa.

Saunoista nousi savut sakeina ylös kuulaaseen ilmaan.

Siellä ja täällä kanneltiin kujilla viljasäkkejä, kuivattua viljaa aittoihin.

Työssä häärittiin kuin arkena.

Aamiaisen jälkeen, siis yhdeksännellä tunnilla, kerääntyi rantaan tavalliselle käräjäpaikalle isäntämiehiä piiput hampaissa ja liivisillään keskustelemaan päivän tapahtumista.

Tuli niinikään puhetta siinä tuosta viime viikon suuresta viljansaaliista. Yleisenä mielipiteenä oli se, että viljantulo oli Jumalan erikoinen armolahja saarikansalle tämänlaisena huonona kalavuonna ja että olisi mentävä kirkonkylään ja pyydettävä pappia jo tänä pyhänä pitämään kirkossa erikoinen kiitosrukous siitä, että Hän kaikessa viisaudessaan ja armossaan antoi viljalaivan ajaa maalle ja säilyä ehjänä niin kauan että vilja ennätettiin korjata hylystä pois.

Tämän lisäyksen esitti Heikin Hinterikki, Juuson isävanhus, jota kunnioitettiin saaren kuninkaana, ja jonka sunnuntaisia, punertavia, hiukan lihavia vanhuksen kasvoja ympäröi valkea poski- ja leuanalusparta ja korvallisilla valkea tukka ja se lisäys oli viisas, sen huomasivat kyllä tuhmemmatkin, kun kova itäpohjamyrsky muutaman päivän perästä teki laivasta leivin- ja kahvipuita ja viskeli sirpaleet maalle. Silloin kuultiin sanottavan:

— Sinne se olisi viljakin mennyt meren hyväksi, jos tämä myrsky olisi tullut aikaisemmin.

IV luku.

MATSEDÄN JYRI.

Hän oli samanikäinen kuin Heikin Hinterikki, Juuson isä, siis siinä seitsemänkymmen korvissa.

Jyri jäi miltei osattomaksi ruissaaliista, sillä hänen ennättäessään paikalle, oli laiva jo miltei tyhjä. Jyrillä oli pari poikaa, mutta ne olivat olleet hänen kanssaan purjehtimassa ja kotona oli vain Jyrin vaimo Anna-Liisa ja tytär Euppe.

Euppe ei ollut hänellä nimenä kirkonkirjoissa. Siellä komeili Eupfemia. Äiti nimitti häntä pienenä Miiaksi, mutta isä, tuo lystikäs mies, nimitti häntä Eupeksi ja niin häntä on nyt kutsuttu jo monta vuotta, toistakymmentä vuotta, kolmivuotiaasta saakka.

Euppe on tullut äitiinsä, joka ei vähällä naura ja jos nauraa, niin nauraa pilkallisesti — paitsi joskus, hyvin harvoin, Eupen kanssa kotona oikeaa ilonauruakin.

Ruissaaliista osattomaksi jääminen Jyriä harmitti kovasti.

Sunnuntaiaamuna hän siitä valitteli vaimolleen ja saneli: "Ei näet tiedä, milloin pitäisi jäädä kotiin, milloin olisi oltava seilaamassa." Sitä sanoessaan hän istui vuoteensa reunalla.

Puheensa päälle hän haukotteli.

Se haukottelu olikin erikoista laatua Jyrillä.

Hän aloitti sen työntämällä harvapartaista leukaansa eteenpäin ja avasi sitten suunsa ammolleen, siristi kiinni silmänsä, veti henkeä sisään kohisten, antoi leukapieltensä napsua ja ratista, kumarsi uloshengityksen lopussa päätään ja ravisteli sitä kahdenpuolen ja irvisti nenällään kuin koira, huokasi sitten kimakalla äänellä: "Hohhoija", löi kämmenet polviinsa, nousi ylös, otti piippunsa, täytti sen tupakalla ja asteli sitten lieden luo, josta otti hiilen ja sytytti tupakan ja viskasi hiilen takaisin tuhkaan.

Näin teki hän aina haukotellessaan ja se tapahtui kotioloissa usein, sunnuntaisin noin kerran tunnissa.

Hän ei haukotellut koskaan muulla tavalla.

Pään ravistelun ja lyhyen huokaisun oli hän nuoruudessaan oppinut ensimäiseltä hyljekoiraltaan, joka myöskään ei osannut (tai ei tahtonut) haukotella muulla tavalla.

Tästä seikasta kerran, Kundaan kalamarkkinoilla Virossa, eräänä syksynä Kaera Jaanin kortsissa, jaalojen vaihdettua kuormansa silakoista ruissäkkeihin, perunoihin, kaaleihin, lanttuihin, lihaan ja voihin ja hyvän tuulen täyttäessä kaikkien mielet, paksussa tupakan savussa ja viinan hajussa ja kortsineiukesten liehuessa pöydästä pöytään ja säkkipillin soidessa, joku huomauttikin — Jyri nimittäin oli humaltuneena maailman leppein ja rauhallisin mies ja voi hänelle silloin sanoa mitä hyvänsä. Jyri itse väitti ettei siinä selityksessä, että hän koiraltaan olisi oppinut ravistelemaan päätään ja kimakasti huokaisemaan haukotellessaan, ollut perää nimeksikään, ei totta sitehiksikään, silkkaa valhetta ja vihapuhetta koko juttu, Raannin Hantsun kateudesta lähtenyttä.

Haukotellessaan huokasi Jyri "Hohhoijaa" iloisesti ja kimakasti, jos hän oli hyvällä tuulella — siis ajatellessaan kaikkea maallista ja ajallista hyvyyttä, jota hänellä oli yltä kyllin, ainakin yhtä paljon kuin Heikin Hinterikilläkin, ja vaikka jäikin osattomaksi viimeisestä laivarikosta, oli hänellä syytä olla iloinen ja haukotella ja huokailla iloisesti. Pahalla tuulella ollessaan Jyri haukotteli kyllä samalla tavalla kuin muulloinkin, paitsi että huoatessaan sanoi: "Äh!"

Jyri seisoi jo lieden ääressä ja etsi liedestä, tuhan alta, hehkuvaa hiiltä piippunsa sytykkeeksi ja haukotteli sitä tehdessään vielä kerran.

— Etkö sinä Jumalan luoma voisi opetella muulla tavalla haukottelemaan! pajatti Jyrin vaimo, Anna-Liisa, — tai olisit kokonaan haukottelematta! Johan tuolle nauraa koko kylä ja saa tässä muut hävetä suut silmät täyteen!

— Haukotteliko Raannin Hantsu paremmin? kysyi Jyri ja nauraa hörähti, mutta ei viitsinyt suuttuakaan, sillä silloin olisi hänen näin sunnuntaisin pitänyt suuttua kerran tunnissa, mutta aivan äänetikään hän ei tahtonut olla, ei tahtonut jättää Anna-Liisaa vastausta vaille, ettei tämä jäisi siihen uskoon, että hän alkaa muuttaa tapojaan ja haukotella toisella tavalla, siis osoittaa ilmeisiä heikkouden merkkejä. Lisäksi tämä kysymys oli sangen laajakantoinen, yli koko Jyrin ja Anna-Liisan elämäkerran ulottuva, sillä Raannin Hantsu oli se mies, jota Anna-Liisa silloin tarkoitti, kun hän pahalla päällä ollessaan alkoi puhua onnettomuudestaan, että oli joutunut yhteen sellaisen nahjuksen ja haukottelijan kanssa kuin Jyri, eikä sellaisen, joka ei ainakaan ravistele päätään haukotellessaan kuin koira ja huokaise "Hohhoija!"

Raannin Hantsu oli lähtenyt merille heti sen jälkeen kun oli saanut Anna-Liisalta rukkaset ja nämä taas Hantsulle eivät kenenkään muun vuoksi olleet tulleet, kuin Jyrin tähden. Vuosikymmenien kuluessa olivat meriltä palanneet tuoneet hänestä tietoja, olivat tavanneet hänet milloin milläkin puolella maapalloa ja milloin linjan tällä ja milloin tuolla puolen. Viimeisen vuosikymmenen kuluessa ei hänestä oltu kuultu mitään, josta pääteltiin, että häntä ei enää ole olemassa.

— Raannin Hantsu — veteli miehensä sanoja matkien Anna-Liisa. — Aina sinulla on hampaiden välissä Raannin Hantsu ja Raannin Hantsu, niinkuin ei vanhalla miehellä olisi muuta puhetta! Aina vetelee vanhoja asioita ja ottaa nokkaansa, kun vähänkään uskaltaa mainita miehen iänikuisesta haukotuksesta. Eihän tässä Raannin Hantsusta ollut puhetta, vaan siitä, että etkö sinä Jumalan luoma osaa haukotella millään muulla tavalla! Sinullehan nauravat jo kaikki! Kuulin tässä vasta pari päivää sitten rannassa pienten poikien osoittelevan yhtä koiraa ja sanovan: "Katsos, kun tuo Heku haukottelee ihan kuin Matsedän Jyri!" — Siitä tässä oli puhe eikä mistään Raannin Hantsusta! — Mokomakin! — Anna kuolleiden olla rauhassa!

— Olkoot minun puolestani, sanoi Jyri ja läksi piippu hampaissa ja kädet housuntaskussa rantaan ja liittyi toisiin miehiin.

Illalla tapasi hän kujalla Hinterikin Juuson. Molemmat tulivat yhteen kujan risteyksessä, jossa yhtyivät tiet rannasta. Molemmat olivat olleet jaaloissaan käärimässä päivällä kuivumaan levitettyjä purjeita ja olivat nyt menossa kumpikin kotiinsa. Puheen aloitti Jyri:

— No hyvää iltapäivää Juuso!

— Jumal'antakoon.

— Mitäs sille eiliselle kilpaseilurille nyt kuuluu?

— Mitäpäs tässä. Väsyttää vain se eilinen rukiin perjaus ja yön valvominen saunassa rukiiden kuivattamisessa. Nukuttaa — täytyy tässä mennä kotiin maata, että jaksaa taas aamuyöstä lähteä matkalle.

— Matkalle.

— Niin niin. Matkalle, matkalle. Kun ihminen on kerran luotu vesillä liikkumaan, niin ei auta muuta kuin matkalle vain aina matkan perästä. Se rupeaa puhaltamaan ennen päivän koittoa idästä ja silloin on hyvä olla kaikki rievut tuulessa ja keula kohti länsilounatta. Täytyy käydä aikaiseen maata, että jaksaa nousta varhain ylös.

— Sinun iälläsi ei puhuta mitään makaamisesta! Piru vie! Kun minä olin sinun ikäisesi, niin ei silloin puhuttu mitään makaamisesta. Ei tietty, onko mitään sellaista olemassakaan kuin joskus talvella! Tul' pois meille, niin otetaan pieni tuikku hyvässä sovussa sen eilisen tapauksen kunniaksi. Vaikka sinä olet nuori mies, olet sinä kova seilaamaan ja voitit minut eilen kuin paholainen. Minä sanoin eilen meidän pojille suoraan, että: "Teistä ei tule sellaista merimiestä kummastakaan!". — Eikä niistä tulekaan! Se on tosi se, vaikka itse sanon ja niin isä kuin olenkin. — Tul' pois vain! Minä en kanna vihaa sinua vastaan, vaikka sinua kaikessa onnestaakin paremmin kuin minua ja muita. Toisiin suuttuisin paikalla, mutta en sinuun! Minä suutun aina sellaisiin, jotka ovat vain hivenen parempia kuin minä itse, mutta en sellaiseen joka on niin paljon parempi, että minä en yletä sen kantapäihinkään. No! Älä ole ylpeä, vaan tule mukaan. Ryypyt minä annan miehelle, joka minut on voittanut merellä! Sinulla on myötätuulta huomenna ja ylihuomen ja saat maata jaalassasi kuinka paljon haluat!

Päivän kuluessa oli Jyri ottanut jo useita ryyppyjä:

Matiksen Martin kanssa jollakaupan harjakaisiksi.

Ison Villen kanssa ilman parempaa asiaa, vain siitä syystä että Iso Villekin oli jäänyt osattomaksi ruislaivasta, kun oli kolme viikkoa maannut sairaana, eikä vieläkään pystynyt kovempaan työhön — rannassa kävi jo kuitenkin kuuntelemassa mitä maailmalle kuuluu.

Reinon Jussin kanssa siitä syystä että olivat langoksia, eivätkä olleet pitkään aikaan tavanneet toisiaan.

Ja nyt halusi hän ottaa ryypyn Hinterikin Juosepin kanssa, joka oli ajanut hänen edelleen eilen merellä.

Se olikin pätevin ryypyn syy sinä päivänä, sillä ei sitä kuka hyvänsä Matsedän Jyriä merellä voittanutkaan.

— No, mitäs katselet! Minulla olisi vähän muutakin sanottavaa ja eihän tässä kujalla voi jutella ja kylmähän tässä tulee, seisoessa.

— No jos sinulla asiaa on, niin mennään sitten.

— On on! Asiaa on! Ja paljon onkin!

— No mennään sitten.

Matsedän Jyri vei Juosepin kotiinsa, joka olikin siinä kivenheiton päässä. Se oli pitkä keltaiseksi maalattu talo, suurin saarella niin huoneiden luvun kuin korkeudenkin puolesta. Alkuaan siinä oli iso nelisylinen tupa eikä mitään muuta. Useat saarelaiset saivat vieläkin asua senlaisessa talossa, jossa oli vain tupa — ja asuvat tänäkin päivänä. Jo Jyrin isä, Matsetä-vainaja, rakensi tuvan jatkoksi porstuan ja porstuan kammarin. Myöhemmällä iällään ennätti Matsetä muuttaa porstuakammarin keittiöksi ja rakentaa kaksi kammaria lisää. Sitten se oli yhtä suuri kuin pappila ja pysyi tässä kunnia-asemassa vuosikymmenen, kunnes pappilaa laajennettiin, jolloinka Jyri rakensi yhden kammarin ja niin sanotun uuden tuvan entisen jatkoksi. Näin ei pappila päässyt edelle Matsetälää, eikä tule koskaan pääsemäänkään — toivoi ja uskoi Jyri — Mistä köyhä saariseurakunta saisi varoja kilpailuun hänen kanssaan! Sitäpaitsi oli Jyri kuin perinnäinen ruhtinas kirkkoneuvostossa jäsenenä ja piti huolta neuvostossa ja kirkonkokouksissa, ettei seurakuntaa ja sen pieniä rakennuskassoja rasiteta yli voimain.

Jyri vei vieraansa keittiön viereiseen, eli niinsanottuun mammankammariin. Sen kalustona oli laivarikoista saatuja tuoleja eri mallisia, tiikkiä, tammea ja mahonkia — koivuinen, kotitekoinen, kiilloitettu, salalokeroilla varustettu kaappi, iso vuode — emännän ja isännän — yksi leposohva — kuulunut ennen johonkin laivaan, isännän muistin mukaan olisi laivan nimi ollut "Jempo" tai jotain sinne päin. Leposohva oli kiilloitettua mahonkia. Sen jalat olivat runsaskoristeiset, sorvatut, käsinojat ja selkämys somisteltu leikkauksilla. Siinä oli teräspontimet ja punainen plyysipäällys. Siinä oli mukava istua ja oli se samalla Eupen vuode. Tämän leposohvan yläpuolella, seinällä, riippui iso hiottu mahonkikehyksinen peili. Kaapin yläpuolella riippui jostain laivasta löydetty iso kuva: Väritetty kivipainos, joka esitti jotain englantilaista amiraalia. Kirjoitus sen alla oli himmentynyt epäselväksi, mutta muisteli Jyri kuulleensa lapsena isältään, että se esitti sitä englantilaista amiraalia, joka löi espanjalaiset suuressa meritaistelussa. Jyri ylpeili sillä, että hän oli "just sen näköinen", niinkuin Jyrin oli tapana sanoa kun oli hiukan päissään. Kun hän oli ryyppinyt niin paljon, ettei eroittanut kahta neljästä, eikä patarouvaa ruuturouvasta, hihkaisi hän: "Sanotaan että minä olisin tuon seinälle hirtetyn enkelismannin näköinen! Piru vie! Kuka teistä uskaltaa siliä tavalla sanoa! Noin rumaa miestä ei maailmassa ole ollutkaan, eikä tule olemaan! Kaitanaamainenkin — no joutava — kuin Vävy-Eeron ruuna!" Totuus lienee ollut keskivaiheilla, nimittäin ettei Jyri ollut niin ruma, mutta ei paljoa kauniimpikaan. — Leposohvasta vasemmalle oli ovi josta mentiin viereiseen kammariin. Oven yläosaan, silmänkorkeudelle, oli sijoitettu iso neliskulmainen paksu, himmeä lasi, johon oli maalattu punaisia ruusuja, jotka näyttivät kauniilta, kun päivä paistoi oven takana olevaan kammariin ja kuulsi sen lasin ja niiden ruusujen läpi. Lasi ruusuineen kuului "Batavia"-nimiseen kolmimastoon, joka tuhoutui Jyrin lapsena ollessa ja josta Jyrin isä, Matsetä, oli tuonut sen kotiin ja sijoittanut sen tuohon oveen. Laivassa se oli ollut päämiehen hytin ovessa. Päämiehen silmät olivat sattuneet aina herättyä noihin ruusuihin. Nyt niihin aamuin sattuivat Jyrin silmät — hänen vaimonsa Anna-Liisa ja tyttärensä Euppe eli Eupfemia, eivät välittäneet kukista, ei kuvissa eikä luonnossa. Sen jälkeen hän katseli tuota amiraalinkuvaa. Sitä katsoessa ei tarvinnutkaan kääntää päätään: Loikoili vain vuoteessaan ja katseli pitkin nenäänsä, niin heti seisoi amiraali siinä edessä. Sitä katseli mielellään myös Anna-Liisa, milloin hänellä aamuin siihen oli aikaa. Amiraaleja hän sekä Euppe katselivat mielellään sekä kuvissa että luonnossa. Ah kuinka mielellään! Ja niiden puutteessa vaikkapa tavallisia laivan pää- ja perämiehiä, niinkuin nytkin viikolla, kun ruislaivan miehet tulivat maihin ja sen päämies ja molemmat perämiehet majoittuivat Matsetälään. Anna-Liisa oli jo vanha, kymmenen vuotta nuorempi miestään, siis kuusissakymmenissä, mutta sangen mielellään hän katseli amiraaleja tai niiden puutteessa huonompia, kuten perämiehiä ja muita, tai ainakin nautti siitä, että huomasi Miijan — eli Eupen — niitä osaavan katsella ja että nekin osasivat katsella Miijaa. Oh mikä onni, että niistä saisi yhden vävypojakseen. Mutta eihän siihen ollut mitään mahdollisuutta, kun ei ymmärtänyt sanaakaan niiden puheesta. — Ovesta oikealle oli nurkassa uuni — kaakeliuuni, ensimäinen kaakeliuuni koko saaressa, pappilakin siihen luettuna — siitä oikealle ovi keittiöön, siitä oikealle, läntisellä seinustalla, yllämainittu vuode, siitä oikealle, niinikään läntisellä seinustalla, kammarin ainoa ikkuna, josta iltapäivisin paistoi aurinko. Siitä oikealle, pohjoisella seinustalla, heti nurkasta alkaen kaappi, jonka yläpuolella, siis vastapäätä vuodetta, komeili tuo amiraalin kuva. Siitä oikealle ovi, josta mentiin seuraavaan kammariin ja uuteen tupaan.

Ikkunan edessä oli vähäkankaalla päällystetty pöytä ja sillä öljylamppu. Vähäkangas oli pohjaväriltään keltainen ja ruudukas ja joka ruudussa oli kuva: Hollantilainen kanava ja siinä hevosen vetämä purjealus ja rannalla poika ja tyttö puukengissä ja tuulimyllyjä.

Kaapin päällä oli kirjoja: Nahkakantinen ruskeaksi käynyt vaskihakainen raamattu, postilla, "Huutavan ääni", "Kultala, Hyödyllinen ja Huvittava Historia Yhteiselle Kansalle" ja pari kolme muuta.

Isäntä itse, Jyri, luki raamattua ja "Kultalaa". Raamatun lehtien välistä riippui muutamia purjelangan päitä. Niillä oli merkitty ne kohdat, joita Jyri mieluimmin luki — oikeastaan ei hän muita paikkoja koskaan lukenutkaan — nimittäin monta hyvää lukua Jesus Sirachin Kirjasta (kuten: "Jos vaimo saattaa miehen rikkaxi, niin ei siitä seuraa muuta, kuin riita, tora ylenkaze ja suuri pilkka".) ja "Historia Susannasta" jonka hän luki aina uudestaan ja uudestaan alusta loppuun.

"Oli yxi mies Babelisa Jojakim nimeldä.

"Jolla oli emändä, ja sen nimi oli Susanna, Helkian tytär, joka oli sangen ihana ja jumalinen."

Lukiessaan muisti Jyri, että hänelläkin on emäntä, joka on kyllä jumalinen, mutta ei ihana.

Monta kortsineitosta Kundaassa, Rakveressa ja monessa muussa Viron satamassa ja kaupungissa ja merimieskapakoissa Memelissä, Riiassa ja muualla oli monta tyttöä ollut sangen ihania nähdä, mutta kuinka lienee ollut jumalisuuden laita. Oikeaa Susannaa ei Jyri pitkän elämänsä aikana ollut tavannut kuin raamatussaan.

"Ja hänen miehensä Jojakim oli sangen rikas, ja hänellä oli kaunis yrttitarha hänen huoneensa tykönä."

Jyri muisti, että hän oli rikas kuin Jojakim, mutta ettei hänen huoneensa tykönä ollut mitään yrttitarhaa. Olihan vain soraa ja hiekkaa ja kiviä, hiukan nurmea ja voikukkia ja korkea kallio talon takana. Vuosikymmenien, ehkä vuosisatojenkin kuluessa oli pihan eräälle kulmalle kerääntynyt multaakin ja siinä kasvoi vanha omenapuu, joka seisoi aittarivien ja asuinrakennuksen suojaamassa kulmauksessa.

Nyt vanhoilla päivillään Jyri joskus uneksi, että hänellä olisi huoneensa mantereella, tyynen, suojaisen meren lahden rannalla, paksumultaisessa maassa, johon voisi yrttitarhan istuttaa.

"Kultalaa" luki myös Jyri usein. Heti kirjan saatuaan oli hän innostunut kirjan seitsemänteentoista lukuun, jossa puhutaan "Ukon tulesta Pappilassa" ja siinä varsinkin sanoihin:

"Menkäät ja pankaat kukin kattonne harjalle puolen kyynärän pituinen rautapiikki. Liittäkäät siihen kynän paksuinen rautalanka, joka menee alas maahan johonkuhun märkään paikkaan. Niin on ukontulelle tie valmistettu."

Kun Jyri oli myöskin seppä, oli hän heti tuon luettuaan mennyt pajaansa ja valmistanut puolenkyynärän pituisen teräspiikin, jonka asetti majansa katolle ja siitä alas maahan, kosteaan paikkaan, kynän paksuisen rautalangan. Tästä hommastaan hän joutui naurun alaiseksi ja siihen aikaan oli Anna-Liisa häntä siitä haukuskellut enemmän kuin haukottelemisesta. Sinä kesänä tulikin Jyrin hartaasti odottama tavallista ankarampi ukonilma, joka poltti Jyrin niityltä heinäladon, heinineen päivineen. Kun kokemus oli osoittanut ettei ainakaan siinä saaressa koskaan ukonilma ollut polttanut asuinrakennuksia, mutta heinälatoja useinkin, ihmetteli Jyri huomaamattomuuttaan ja rakennettuaan seuraavana kevättalvena uuden heinäladon, vei hän teräspiikin asuinrakennuksen katolta lankoineen heinäladon katolle. Syyskesällä, öiden käytyä pimeämmiksi, olivat muutamat koirankuriset nuorukaiset vetäneet rautalangan alas ja vieneet sen ties minne, mutta piikki jäi yhä edelleen seisomaan ladon katolle, malkoon kiinnitettynä, ja seisoi siinä monet vuodet ja vuosikymmenet.

Postillaa ja "Huutavan ääntä" luki talon emäntä, Anna-Liisa.

Nuoret lukivat "Lasten parasta tavaraa" ja "Biblian historiaa", joita, samoin kuin virsikirjoja säilytettiin tuvan, nimittäin vanhan tuvan, nurkkakaapissa.

Kamarin kaapin päällä oli vielä korkea lasikupu, tuotu ulkomailta ja sen alla säilytettiin moniväristä välkkyvistä silkkilangoista hienoon vaskilankakehykseen taidokkaasti kudottua kukkavihkoa. Siinä näkyi vihreitä lehtiä, valkeita, sinisiä, orjaaninvärisiä ja ruusunpunaisia kukkia ja kirjavia perhosia.

Oi kuinka se oli kaunis Anna-Liisan ja Eupenkin mielestä! Monena pyhäaamuna seisoivat äiti ja tytär sen ääressä. Kuiskaillen lausuivat he vuosi vuodelta siitä samoja ihastuksen ilmaisujaan ja kääntelivät sitä varovaisesti. Kohtaus loppui tavallisesti siten, että Anna-Liisa näppäsi kammallaan Euppea hyppysille ja sähähti: "Annatkos olla sen paikoillaan — hä! Etkö sinä osaa kauempaa sitä katsella, hä!?" — "Enhän minä nyt tuota syö!" kiljahti silloin aina Euppe, sysäsi lasikuvun ihanine katettavineen kauemmaksi kaapin päälle, kääntyi äkkiä ja heilautti vihaisesti hameensa takahelmoja ja siirtyi ison peilin ääreen kampaamaan hiuksiaan. Tämä uudistui aina joka pyhäaamu kesät talvet ja jos tämä toimitus lasikuvun ääressä syystä tai toisesta jäi tekemättä, olivat äiti ja tytär huonolla tuulella koko seuraavan viikon.

Kamarin seiniä peittivät sinikirjaiset oikeat seinäpaperit. Kaapin yläpuolella, amiraalinkuvan vieressä, seinällä käydä raksutteli kuusikulmainen laivakello, jonka Jyri aina pyhäaamuin veti.

Kaikissa kamarien ja uudentuvan ovissa oli haaksirikkoutuneiden laivojen ovista saadut pronssiset lukot, joissa oli valkeat posliininupit ripoina. Saranat olivat myös kaikki vaskea, entisiä kajuuttojen ovien sarannoita.

Jyrki toi Juosepin sisään uudentuvan kautta. Kammariin tultua toimitti Jyri Juosepin istumaan pöydän ääreen, ikkunaa vastapäätä. Itse hän meni keittiön ovelle jonka avasi ja huusi sinne:

— Hoi piikaväki! Ohoi! Eikös täällä nyt ole ketään kotona!

Keittiöstä tupaan johtava ovi avautui ja vanha Anna-Liisa sieltä kysyi:

— Mitäs sinä sitten olet vajaa? Täyshän sinä olet jo muutenkin.

— Ehkä se on raahannut sinne taas jonkun vieraan, jonka kanssa rupeaa juomaan, kuului Euppe huutavan kauempaa tuvasta.

— Laittakaas vähän sajua tänne, pyyteli Jyri, Täällä on Hinterikin Juoseppi, joka minun edelleni seilasi eilen. No — joutuun, joutuun! Pitäkääpäs kiirettä!

Sitten hän vetäytyi jälleen ovelta pois, pani sen kiinni, käveli kaapille, josta otti esille rommipullon ja pari ryyppylasia.

Molemmat kilistivät äänettömästä päästä ja ottivat vielä toisetkin ryypyt. Sitten sanoi Jyrki puoliääneen:

— Anna-Liisa ei tykkää, että minä otan ryyppyjä, kun ei ole talossa hautajaiset, eikä ristiäiset, eikä häät eikä mitkään muutkaan, mutta minun mielestäni on nyt sellainen päivä, että ryypyn passaa ottaa ja kaksikin — nimittäin sen kunniaksi, että sinä, vaikka olet nuorempi minun nuorempaa poikaani ja vain viitisen vuotta vanhempi minun nuorinta lastani Euppea eli niinkuin pappi sanoo Euphemiaa ja niinkuin mamma sanoo Miiaa ja niinkuin minä itse sanon — Euppea — kuuletko sinä? — hyvä, hyvä — että vaikka sinä olet vain viittä vuotta vanhempi minun nuorinta lastani, olet sinä hiton varma mies merellä. Kun sinä eilen käänsit, naurahti minun jaalani kannella molemmat poikani sekä minä ja sanottiin me: "Kas kas Juoseppia, kun ei käykään kotona välillä, vaan kääntää suoraan päätä kohti Memeliä!" — Mutta sitten kun tuuli kääntyi länteen ja sinä sieltä tuulen päältä menemään höllin jalusnuorin kohti kotia, sanoin minä: "Kuulkasta pojat! Meille taisi käydä hullusti!" — Ja hullustihan meille kävi — paljon hullummin kuin silloin tiedettiinkään: Jäätiin kokonaan osattomiksi laivarikosta. Mistä sinä arvasitkin, että tuuli kääntyy myötäpäivää? Minä uskoin koko ajan, että se vetää vastapäivää aina itään asti ja koettelin pysyä niin idässä kuin suinkin.

Puheensa aikana oli Jyrki saanut pullon korkin kiinni ja ryyppylasit ja pullon jälleen kaappiin.

Sitten pysähtyi hän hetkiseksi kaapin eteen, otti Trafalgarin sankarin asennon, oikaisi oikean käsivartensa ja naputti oikean käden etusormen rystysellä amiraalinkuvan lasiin ja sanoi Juosepille:

— Mitäs sanot Juoseppi? Enkö minä ole tämän amiraalin näköinen?

— En näe oikein.

Jyrki nosti lampun kaapin päälle.

— Jokohan alat nähdä!

Juoseppi nyökytteli päätään.

— Sen näköinen minä voin olla, mutta en mitään muuta. Minusta ei olisi tullut amiraalia. Mutta toista on sinun, Juoseppi! Sinusta olisi tullut amiraali. Jos sinä olisit joutunut amiraalinkouluun, niin sinusta se vasta oikea pääamiraali olisi tullutkin ja sinä olisit lyönyt sekä espanjalaiset, että mahomettiläiset!

Samalla aukeni keittiön ovi selkoselälleen ja sisään purjehti Euppe isoine teetarjottimineen.

Jyrki kiirehti toimittamaan lamppua pöydälle.

Euppe kaarsi ohi Juosepin kuin ei olisi häntä nähnytkään ja asetti tarjottimen pöydälle.

— Siin' on! Lisää ei maksa toivoakaan — se tässä koko yötä passaamaan!

Sitten hän pyörähti selin Juoseppiin, huiskautti vihaisesti hameensa takahelmoja, käveli kiukkuisena yli lattian, paukautti keittiön oven jälestään kiinni ja katosi. — "Kukahan onneton tuonkin saa emännäkseen, ristikseen ja vaivakseen", ajatteli Juoseppi.

Sillä aikaa oli Jyri äänettömänä laitellut teepöydän järjestykseen, kaatanut teen ja istunut pöydän ääreen.

Siinä istuessaan hän kyllä yletti avata kaapin oven ja ottaa esille konjakkiputelin.

— Pane runsaasti sokeria sekaan, sanoi hän Juosepille.

Lasit oli hän jättänyt noin kolmatta osaa vaille ja ne täytettiin nyt konjakilla.

— No - terveeks!

— Terveeks vain!

— Näitkö sinä jo tuon kuvan?

— Olenhan minä nähnyt sen ennenkin. Johan se on siinä riippunut yli minun muistiaikani. Lapsena jo sitä katselin teillä käydessäni. Komea herra.

— Komea herra! He he! Just minun näköiseni!

— Ei minusta.

— Sinusta — ethän sinä ymmärrä kuvien päälle mitään, etkä minkään muunkaan päälle. Et edes seilauksen ja kaupanteon!

— Ja mitäs se näkö meinaa, kun ei kuitenkaan sitä ole, mitä luulee olevansa.

— Vai ei se meinaa mitään. Soo soo!

— No mitäs se meinaa?

— Se meinaa sitä, että ryypätään, eikä väitellä joutavista.

— Sitä minäkin.

— Kuulehan?

— No?

— Paljoko sinä maksoit viinasta Meemelissa viime kerralla?

— Aamistako vai kannusta?

— Kummasta hyvänsä.

— Sitähän ei ole tapana sanoa. Paljonko sinä itse maksoit?

— Minä pelkään maksaneeni enemmän kuin sinä. No, kun et sano, niin et sano. Se on sitten selvä sitä myöten.

— Ja se on sitten sitä, että sinulla ei muuta asiaa ollutkaan ja minä saan lähteä kotiin.

— Miten itse ymmärrät. Ja mene hyvän onnen kanssa Memeliin ja sieltä takaisin. Memeliin on pitkä matka ja nyt on jo myöhäinen syksy. Ymmärräthän sinä mitä minä tarkoitan. — Minä en lähde enään mihinkään.

— Kyllä minun on vielä mentävä.

— Minä en kiellä enkä käske. Jos hyvin käy, käärit sinä kokoon paljo rahaa. Jos huonosti, menetät henkesi, sekä oman henkesi että toisten. — Minun sääriäni kolottaa. — Siitä tulee kova ja pitkä myrsky. Parasta olisi ensin muutama päivä katsoa. Minä olen vanha mies ja paljo kokenut.

Juoseppi meni ensin rantaan, Koirankalliolle, katselemaan tuulta.

Meri oli pimeä ja taivas tähdessä.

Kuu ei ollut vielä noussut, mutta koillisessa, meren saarteella, näkyi jo sen kellertävä ruskoitus.

Tuuli puhalsi koleana ja virkeänä kaakosta.

Aalto kohahteli vihaisena rantaan.

Jaala keinui ankkurissaan tuolla haaksirikkoutuneen luona.

Kaakosta näytti kohoavan tummia pilviä. Yksityisiä hattaroita lenti jo yli taivaan siellä ja täällä.

Meri näytti viime tuntien aikana paljo paenneen. Kaikki merkit ennustivat kovan itätuulen tuloa.

Aamua ei kannattanut enää odottaa, sillä siihen mennessä voi tulla niin kova vastaranta, että jaala on vaarassa ajautua maalle.

Juoseppi päätti lähteä matkalle heti.

V luku.

LUMIPYRYSSÄ.

I.

Koirankalliolla seisoessa oli Juuson silmät ennättäneet täydellisesti tottua pimeään. Ensi töikseen hän päätti lähteä herättelemään apulaisiaan.

Sunnuntai-iltoina, milloin ilma oli sellainen kuin nyt, ettei päässyt verkoille, saaren molemmissa kylissä tanssittiin aamuyöhön asti, ja arki-iltoinakin, joka ilta, milloin vain ei verkoille päässyt. Nyt ei tanssittu, kun miltei joka talossa kuivattiin viljaa. Nyt pidettiin muuta iloa. Nuoret kulkivat saunalta saunalle pitämässä iloa ja juomassa kahvia, jota tytöt keittivät ja kestitsivät poikia. Pojat olivat ostaneet päivällä kaupasta vesirinkeleitä ja hauska oli. Monella pojalla oli myös taskussaan viinaputeli, josta kaatelivat kahvikuppeihinsa ja laittoivat puolikupposia. Muutamissa saunoissa poltettiin lekkoa. Sitä joivat tytötkin. Koko viljankuivaus oli muuttunut talkoiksi. Kuljettiin saunalta saunalle auttamassa toisia. Muutamia hoilaavia pareja tuli Juusoa vastaan heti kun hän pääsi kalliolta kylän kujalle. — "Kukas siinä tulee? Hei Juuso! Se on Hinterikin Juuso! Se ei välitä tytöistä! Se on ylpeä!" — Joku nykäisi ohimennessään Juusoa takin hihasta.

Juuso todellakaan ei ollut välittänyt tytöistä. Varhaisesta lapsuudesta oli hän purjehtinut merellä, eikä välittänyt muusta kuin jaaloista, laivoista ja hyvistä rahanansioista. Toinen, joka ei tytöistä mitään tiennyt, oli Juuson apulainen Eskon Mikko. Hänet löysi Juuso kotoaan makaamasta. Hän oli käynyt levolle jo illan hämärässä, koska tiesi pitkän matkan olevan edessä ennen päivän nousua. Juusolla oli koko työ saada hänet hereille. Lopulta hän vääntäytyi istumaan vuoteensa reunalle, haukotteli ja hieroi silmiään ja otti sitten tulen rasvalamppuun.

— No Juuso, mikäs on hätänä?

— Ei mitään hätää. Tulin vain sanomaan, että nyt lähdetään.

— Jaaha. Lähdetään vain. Siellä taitaa ruveta tuulemaan.

— Niin rupeaa, ja kun on vastaranta, täytyy päästä lähtemään, ennenkun ennättää nousta kova laine.

— Niin on. Lähdetään vain. Minulla on kaikki valmiina. Panen vain päälleni ja tulen rantaan heti.

Juuson toinen apulainen, Sepän Jere, välitti tytöistä, ja paljon välittikin ja häntä ei Juuso siis löytänyt kotoaan. Kotiväki ei edes tiennyt, missä hän on. — "Eiköhän tuo liene siellä, missä muutkin nuoret. Se nyt pysyisi kotona!" toimitti vuoteestaan Jeren vanha äiti. Juuso ei viitsinyt ruveta vanhuksilta lähemmin tiedustelemaan, mistä talosta päin Jereä olisi mentävä etsimään. Jeren kotona ei viljaa kuivattu, koska sitä heillä ei ollut. Jere oli talon ainoa pyyntiin pystyvä mies — rampa isä teki vain sepän töitä ja Jere taas itse oli ollut Juuson kanssa purjehtimassa ja ennätti kyllä laivarikkoon sen minkä Juusokin, mutta oli ollut auttamassa setäänsä. Ääneti päätteli Juuso, että jos Jere nytkin olisi setäänsä auttamassa, tietäisi sen kotiväki, mutta että kun kotiväki ei tiedä, missä Jere on, on hän jossain muualla, siellä missä on tyttöjä. Tyttöjä taas oli monessa talossa ja kenen kanssa Jere nykyään seurusteli, sitäpä ei Juuso tiennytkään.

Juuso oli niissä asioissa tuhma, niinkuin sanottiin.

Juusoa hiukan harmitti, mutta enempää kyselemättä hän poistui pimeästä talosta.

Jere oli hyvä laulumies ja kujalle jouduttuaan koetti Juuso korvillaan tarkata, mistä päin Jeren laulu alkaisi kuulua.

Ennenkuin lähtisi kylää enemmän kiertämään, otti Juuso suunnan kotiansa kohti, toimittaakseen siellä ensin Santran kantamaan eväät ja muut matkatavarat rantaan. Sen perästä vasta aikoi hän ruveta etsimään Jereä. — "Kun tuo joutava vain ei olisi juonut itseään siaksi", päivitteli itsekseen Juuso. — "Se vielä puuttuisi! No — oli humalassa tai selvänä, jaalaan minä hänet vien!"

Ollessaan noin sadan askeleen päässä kotoaan, kuulikin Juuso Jeren hoilauksen.

Se kuului Juuson kotisaunasta.

Humaltuneena oli Jerellä tapana laulaa omia sepittämiään lauluja.

Hän oli mestari sepittämään varsinkin pilkkalauluja, milloin Kenkä-Apin jaalasta:

"Joka tuhkanauloilla tehtiin",

milloin naapurikyläläisistä yleisesti, milloin lukkarista, milloin vallesmannista, milloin tullisyökäreistä, siitä Kipuna-Syökäristä erittäinkin, ja väliin itsestään. Tällä kertaa hoilasi Jere Santralle:

Älä sinä Santrani sitä sure, vaikka minä meriä seilaan!

Jeren laulu ei miellyttänyt Juusoa.

Siihen asti oli Juusosta kylläkin ollut yhdentekevää, kenen kanssa Jere seurusteli ja kenelle hän lauloi, mutta nyt ei.

Samoin oli hänelle ollut tähän asti yhdentekevää mitenkä Santra huvittelee, kunhan kotona tekee tehtävänsä, mutta nyt ei.

Juuso oli sinä iltana monta kertaa ajatellut Santraa — hänen oli vaikea ajatella muuta.

Matsedän Jyrin luona istuessaan oli hän vain pintapuolisesti kuunnellut vanhan Jyrin juttuja ja kaiken aikaa ajatellut Santraa, jonka oli kohdannut viimeistä viljasäkkiä saunaan tuodessaan ensi kertaa eläessään, niinkuin hänestä tuntui, ja ensi kertaa eläessään nähnyt tytön yleensä. Kun Matsedän Jyri haastoi amiraaleista ja muista, katsoi Juuso kyllä vanhaa Jyriä koko ajan silmiin ja jotain vastailikin Jyrille, mutta koko ajan oli ajatellut, mitä hän oli sanonut saunassa Santralle ja mitä Santra hänelle ja kun Euppe oli tuonut teetarjottimen pöytään ja vihaisesti heilauttanut hameitaan kiepsahtaessaan ympäri ylpeänä takaisin keittiöön lähtiessään, oli Juuso paikalla verrannut Euppea Santraan ja surkutellut itsekseen: "Kukahan onneton tuonkin saa ristikseen!" — tarkoittaen ristillä Euppea.

Juuson saappaat iskivät vihaisena rasahtelevaan kujan soraan hänen ajatellessaan: "Tästä lähin älköön kukaan laulako Santralle ja naurattako Santraa ja kaikkein vähimmin Sepän Jere, tuo tuollainen, kuin mikäkin lentokala!"

Askel askeleelta lujeni hänessä ajatus: "Kuules poika, sinä Sepän Jere, meistä taitaa tulla vihamiehiä!"

Saunassa oli kolme tyttöä, nimittäin Santra ja pari muuta ja kaksi poikaa, Sepän Jere ja Suuren Hantsun Juhani.

Juuson sisään astuessa hihkaisi Jere:

— Siinä paha, missä mainitaan! Tässä juuri sanottiin, että olisi Juuso kotona, niin olisi täydet parit. — Kenen saunassa sinä poika olet ollut? Santra tässä on itkenyt sinua koko illan, eikä keitä kahvia, vaikka pyydetään!

— Oho! Enpäs ole itkenyt! Erehdyit kerrankin!

Juuson muoto oli synkkä ja vihaisella äänellä hän puhutteli Jereä:

— Hyvä oli että sinut löysin näin pian.

— Minuakos sinä sitte etsit?

— Sinua, sinua.

— No?

— Sinä olet humalassa.

— Mitäs se sinulle kuuluu?!

— Kuuluu hiukan.

— No ei hiukan hiukkaakaan!

— Mene kotiisi ja laita itsesi lähtökuntoon — ja heti. Eskon Mikko tulee rantaan, ellei jo ole tullutkin.

— No mikäs hätä siellä rannassa on? Onko jaala ajautunut maalle?

— Jaalalla ei ole hätää, mutta meillä on hätä joutua matkalle, ennenkuin laine ennättää kasvaa. Nyt on hyvä tuuli lähteä.

— Anna olla. Lähdetään vasta aamulla, niinkuin oli puhe. Sunnuntai-ilta ja muuta…

— Nyt ei odoteta aamua. Kuulithan! Aamulla ollaan matkojen päässä.

— En minä lähde. Ota joku muu — vaikka tämä Juhani.

— Minä otan mukaani sinut. Älä puhu turhaa.

— Eskon Mikko ja minä, me vain kelvataan Hinterikin Juuson jaalan kannelle! Ei koko saaressa ole sellaisia poikia muita kuin Eskon Mikko, Hinterikin Juuso ja Sepän Jere!

— Älä hoilaa! Mene laittamaan itseäsi kuntoon ja pian rantaan — niinkuin olisit jo!

— Mennään mennään! kertaili Jere ovessa ja vielä ulkonakin matki hän mennessään: "Ja pian rannassa — niinkuin oisit jo!"

Suuren Hantsun Juhani ja vieraat tytöt menivät myös pois, miltei heti Sepän Jeren jälessä.

Juuso alkoi myös kävellä pihan yli tupaan päin ja Santra hänen jälessään.

— On varmaankin eväät laitettu kuntoon, sanoi Juuso taakseen kääntymättä ja kävellen kädet housun taskuihin työnnettyinä.

— On on. Eväät ja vaatteet ja kaikki on katsottu ja laitettu kuntoon, vastasi Santra. — Ei muuta kun vie rantaan.

Santra meni tupaan, jossa kaikki Juuson matkatavarat olivat: Maihin rasvattaviksi tuodut merisaappaat, mustaksi öljytetty merimiessäkki, jossa oli vaatteita ja sukkia, säkki, jossa oli turkit ja nahkapeite — syksy oli jo myöhä ja oli odotettavissa pakkasia —, säkki, jossa oli leipää, silakkapytty, voipytty ja pytty, jossa oli läskiä ja pussi, jossa oli herneitä ja toinen, jossa oli ryynejä. Santra sytytti lyhtyyn tulen ja alkoi kantaa tavaroita rantaan.

Juuso itse meni kammariin, jossa hänen isänsä ja äitinsä nukkuivat ja jossa oli kaappi, jossa muun muassa rahoja säilytettiin.

Juuso hiipi hiljaa kaapille, avasi varovaisesti sen yläosan ja otti esille kukkaron, jossa oli isän jo päivällä lukemat rahat tavarain ostoa varten Memelistä: Syksyn viimeinen ja kallein jaalankuorma oli haettavana, kymmenen aamia viinaa, kymmenkunta laatikkoa konjakkiputeleita ja muita parempia juomia ja lisäksi silkkiä. Paras ja kallein kuorma jätettiin aina syksyn viimeisimmäksi, koska tullimiehet myrskyjen ja lumipyryjen aljettua mieluummin pysyvät lämpöisissä kamareissaan maissa, tai jaaloineen satamissa, kuin risteilevät merellä henkensä kaupalla.

Saahan sen palkkansa helpommallakin!

Kun kaikki oli jo päivällä puhuttu ja laitettu kuntoon, ei Juuso olisi tahtonut herättää enää isäänsä, vielä vähemmin äitiänsä, joka ei ottanut osaa koskaan mihinkään neuvotteluun. Ei hän ollut puhelias muutenkaan. Kului päiviä Juuson kotonakin ollessa, ettei hän vaihtanut sanaakaan äitinsä kanssa. Äiti ei vihannut poikaansa — päin vastoin hän häntä rakasti, mutta hän oli muuten niin vaitelias, oli sellainen luonnoltaan, oli ollut sellainen koko ikänsä: Harvapuheinen ja hiljainen. Ääneti vain aamusta iltaan kulki askareillaan, ensimäisenä aamulla ja viimeisenä illalla.

Kynttilän valossa Juuso hommaili ja luuli heidän nukkuvan sikeässä unessa, kun ukko itse alkoikin sanella:

— Jokos sinä nyt lähdet, Juuso?

— Jo. Tuuli on kaakossa ja meri pakenee. Taitaa tulla kova itätuuli. Täytyy joutua sitä pakoon, ennenkuin laine ennättää kasvaa.

— Meri näytti olevan paennut, kun minäkin kävin illalla rannassa. Parastahan se on, että lähdet. Olette aamulla jo matkojen päässä ja joudutte hyvissä ajoin Meemeliin tällä tuulella — varsinkin jos se vetää tuulen itään ja koilliseen, ehkä pohjoiseenkin.

— Sinne se vetää ja sitten tulee lounat- ja länsituulia, joilla on hyvä tulla kotiinpäin.

— Mene nyt hyvällä onnella ja pidä Jumala silmäis edessä ja katso asun ja nuorien ja purjeiden ja muun kalun perään, ettet mitään seilaa rikki.

— Ole huoleta!

— Minäkin tulen tästä rantaan katsomaan ja ehkä minusta on apuakin.

— Makaa sinä vain. Kyllä me päästään muutenkin!

— Noo — ennättäähän tässä nyt vielä maatakin.

II.

Juuso, saatuaan rahakukkaron liivinsä povitaskuun, kiiruhti tupaan.

Siellä oli Santrakin. Hän oli ennättänyt kantaa rantaan jo kaikki ruokatavarat. Vaatesäkit ja saappaat olivat vielä tuvassa.

Juuso otti kainaloihinsa molemmat säkit ja Santra sai toiseen käteensä saappaat ja toiseen lyhdyn ja alkoi, lyhdyllä tietä valaisten, kävellä Juuson edellä.

Sepän Jere ja Eskon Mikko eivät vielä olleet rannassa.

Santran näyttäessä lyhtyä käänsi Juuso jollan teloilla keula-mereen-päin ja veti sen niin alas, että isoimmat kertalaineet kuohuivat jollan keulaan asti telojen alla. Sitten alkoi hän järjestää tavaroita jollaan. Pian oli se tehty, mutta ei vielä kuulunut toisia.

— Missähän nuo viipyvät, sanoi Juuso.

— Ei tiedä! — Kuulehan Juuso!

— No?

— Älä lähde nyt merelle.

— Miksi niin?

— Kun kaikki sanovat, että siitä tulee kova ilma ja sinä voit seilata hukkaan.

— Jeren puolestako sinä pelkäät. Hahhahh!

— Älä naura! — Minä pelkään sinun puolestasi! — Minä en tahtoisi että sinä nyt hukkuisit.

— Nyt?!

— Niin. Nyt, nyt. — Jää maalle. Ennätäthän sinä perästäkin ja onhan sinulla ja isälläsi rahaa ja viljaa ja vaatetta ja lämpöä ja muuta hyvyyttä ilmankin niin paljon, että riittäisi jo se entinenkin, eikä tarvitsisi henkeään panna alttiiksi, hakeakseen aina vaan lisään rikkautta. Tarvitseehan ihminen muutakin kuin rikkautta!

Juuso istui jollan piitalla ja Santra seisoi lyhty kädessä nojaten keulaan. He katselivat toisiaan.

— Pidätkö sinä niin paljon minusta huolta?

— Pidän.

— Etkä tahtoisi, että minä nyt lähtisin.

— En. Minä en tahtoisi, että sinulle tapahtuu mitään onnettomuutta.

— Sinä olet ainoa, joka pidät minusta huolta. Kukaan muu ei ole minulle tänä iltana niin sanonut: Ei isä, eikä äiti — eikä kukaan.

— Siitähän näet, etteivät muut pidä sinusta lukua!

— Onko se niin!

— On se. Isäsi ja äitisi tahtovat vain rikastua, eivätkä välitä sinusta itsestäsi, tai luottavat sinun hyvään onneesi.

— Kuulehan Santra!

— No?

— Minä narrasin sinua siellä saunassa silloin kun toin sitä viimeistä ruissäkkiä.

— Narrasit!?

— Niin. En minä ole tuonut sinulle mitään silkkihuivia!

— Et tuonut?! — Voi! Sehän on hauskaa! Minä kun jo niin pelkäsin, että sinä olet tuonut.

— Miksi sinä sitä niin pelkäsit. Odotatko sinä muilta?

— Keltä minä odottaisin!

— No — keltä hyvänsä. Arvaa itse.

— En keltään minä odottanut, en sinulta enkä muilta.

— Miksi sinä sitä niin pelkäät sitten, että minä toisin?

— Enhän minä sitä olisi voinut kuitenkaan käyttää. Johan siitä olisivat nauraneet ja pilkanneet minua kaikki. Minusta on nyt niin hyvä, kun tiedän ettet sinä tuonutkaan.

— Mutta tällä kerralla minä tuon.

— Niin, no — jos tahdot minulle pahaa mieltä niin tuo ja jos tuot niin ihan julkisesti minä sen annan takaisin ja sehän on samaa kuin rukkaset — ettäs tiedät, jos et ennestään tiedä.

— Rukkaset!?

— Niin niin. Oikeat silkkirukkaset!

— Mutta eihän minun kosia tarvitsisi —

— Silkkihuivin antaminen on kosimista ja jo siitä puhuminen on kosimista. Silkkihuivilla kaikki on kihlattu, maailman alusta niin tähän asti ja tästä eteenpäin niin maailman loppuun asti.

— Sinä olet ollut meillä niin kauan, eikä me ole koskaan haasteltu tällä tavalla!

Juuso nousi ylös piitalta ja meni Santran eteen, jota otti käsistä kiinni. Santra sanoi:

— Sitä minäkin ihmettelen. Jää nyt maalle. Älä mene merelle.

— Nyt en totisesti haluaisi mennä, mutta minun täytyy. — Minä olen ajatellut sinua koko päivän —

— Koko päivän!

— Niin.

— Mitä tuo nyt on — yksi päivä!

— Minä ajattelen nyt muinakin päivinä — aina.

— Ajattele vain, mutta älä ajattele silkkihuivia ja muita hullutuksia. Se on kerralla sanottu!

Santra ravisti Juuson käsiä ja jatkoi:

— Mene vain merelle, kun et halua totella minua ja mene minun onnellani — tai uppoa meren pohjaan!

Sitten hän riistäytyi kokonaan irti ja juoksi lyhtyineen sisään Juuson ennättämättä enää sanoa hänelle mitään.

Vähän ajan perästä tulla kompuroi rantaan lyhty kädessä vanha Hinterikki itsekin katsomaan poikansa lähtöä ja olemaan apuna, minkä voi.

Myös Eskon Mikko ja Sepän Jere tulivat miltei Hinterikin kintereillä.

Mikko ja Jere viskasivat tavaransa jollaan.

Vanhaa Hinterikkiä käteltiin jäähyväisiksi. Sitten odotettiin sopivaa laineiden väliaikaa ja kun se tuli, lykkäsivät nuoret miehet jollan luisumaan alas teloilta, hyppäsivät ketterästi itse samalla jollaan ja keinuivat jo monen sylen päässä aalloilla ja alkoivat soutaa kohti jaalaa.

Kuu nousi juuri silloin koillisesta ja peittyi vähän ajan perästä pilviin.

Jaalan ankkurikela alkoi kilkattaa ja purje toisensa perästä avautui ja jaala käänsi keulansa etelään, kiertääkseen ensin maan eteläkärjen ja ottaakseen sitten suunnan etelälounatta kohti.

III.

Eskon Mikko, joka oli levännein, istui helmarissa. Hänellä oli turkit päällä ja karvalakki päässä, sillä yö oli kolea.

Juuso ja Sepän-Jere valmistautuivat makuulle. Kajuutan pöydällä paloi rasvalamppu. Kamiinassa paloi tuli kajuutan lämmittämiseksi.

— Kylmää on jo tuuli, sanoi Juuso vetäessään saapasta jalastaan.

— Johan tuo on se aikakin, sanoi Jere.

— Kyllä siitä tulee vielä lämmintäkin. Maltahan kun tuuli menee lounaaseen.

Sepän Jerelle johtui mieleen saaren lämpöiset saunat, jotka hänen oli niin äkkiä ja parhaalla hetkellä täytynyt hyljätä ja niitä muistellessaan hän hymyili omalla tavallaan, joka muistutti enemmän irvistystä — hampaat, varsinkin ylähampaat näkyivät ensimmäisiin poskihampaisiin asti ja huulet painuivat kiinni ikeniin. Samalla hän nauraa sihisti hampaittensa välistä pahaa naurua, joka oli tarkoitettu Juusolle.

— Käy maata, äläkä naura tuolla tavalla, tai saat tästä saappaasta korvillesi!, ärähti Juuso hänelle.

— Minä taas meinaan, kuulehan Juuso, minä meinaan että meillä olisi vähän haastettavaa.

— Sitten kun selviät. Nyt ei mitään.

— Sinä et taida tietääkään mikä mies minä olen!

— Höö!

— Mitä höö!? Sanopas minulle vielä kerran sillä tavalla!

— Älä huuda!

Hän vääntäytyi kuitenkin koijaansa vasemmalle puolelle ja kääriytyi peitteeseen niin hyvin kuin voi ja se voiminen oli humalaiselle miehelle niin ja näin, sillä jaala heilui rajusti, kahden puolen ja nousi väliin ikäänkuin jyrkkään ylämäkeen, jolloinka jaalan runko narisi ja köydet viheltivät ja meri pauhasi kahden puolen ja heittäytyi jälleen rajusti vieläkin jyrkempään alamäkeen, sillä jaala purjehti täysin purjein kovaa sivumyötäistä. Hän torisi vielä peitteensä sisällä epäselvää puhetta, josta eroitti selvänä muutamia kiljahduksia — "Minä olenkin sellainen mies!", "Hinterikin Juuso luulee olevansa parempi kuin onkaan, vaikka on sika, eikä parempi kuin kapinen koira!", "Tulehan tänne, niin heitän sinut yli partaan kuin tunkion!" ja muuta, mutta vähitellen puhe hiljeni ja lopulta muuttui kuorsaukseksi. Juuso nukkui miltei heti koijaansa ojentauduttuaan, nimittäin siihen tapaan kuin merimies nukkuu: on sikeässä unessa ja samalla kaiken aikaa kuulee, mitenkä alus purjehtii. Näkipä hän untakin, sen unen, joka hänelle tuli silloin tällöin, kerran vuodessa tai harvemmin, mutta aina samalla tavalla. Uni oli alkupuoleltaan miellyttävä, mutta loppupuolella muuttui epämiellyttäväksi. Heti unen alkaessa oli Juuso unissaan selvillä, että "Ahaa, nyt se tulee taas!":

Hän oli olevinaan kotonaan.

Hän kulki huoneesta huoneeseen, jotka kaikki olivat tuttuja ja joissa oli paljon ihmisiä viettämässä jotain juhlaa, häitäkö, hautajaisia, vai ristiäisiä, se ei koskaan selvennyt. Ihmisiä oli paljon, ja huoneet täynnä tupakansavua ja pöydillä pulloja ja ryyppylaseja ja kaikki ryyppäsivät ja kaikki puhuivat yhteen ääneen ja nauroivat ja itkivät, niin naiset kuin miehetkin ja lapset ja alaikäiset myös. Viulun soittaja nousi seisomaan ja soitti, mutta kukaan ei tanssinut eikä kukaan kuunnellut soittajaa, joka soitti ja itki ja väliin nauroi. Juuso itse kulki ääneti läpi väkijoukkojen ja läpi huoneiden ja joutui aina ja joka kerta tyhjään huoneeseen, johon ei kuulunut mitään ja jossa oli peräseinällä iso kaappi. Siihen huoneeseen tullessaan Juuso aina pysähtyi keskelle lattiaa ihmettelemään, että "Se on merkillistä, etten minä tätä huonetta koskaan löydä valveilla ollessani!". Hänestä unessakin tuntui nimittäin siltä, että hän aina herättyään menee etsimään sitä huonetta, eikä koskaan löydä ja nytkin hän päätti heti herättyään ottaa selvän missä se huone on ja siltä varalta painaa visusti mieleensä, minkä ovien kautta siihen huoneeseen tullaan ja ettei taas kävisi niin hullusti, kuin edellisellä kerralla, hän varovasti raottaa ovea, josta juuri oli tullut, ottaa tupesta puukon ja leikkaa oven pihtipieleen merkkinsä: "J. Hp. H." joka luetaan: "Juuso Hinterikinpoika Heikkilä" ja heti häntä naurattaa sydämen pohjasta keksintö, jonka hän juuri sillä kertaa on tekevinään — keksintökin uusiintuu kirjaimelleen aina ja joka kerta samalla tavalla: Hän päättää vetää Unetarta nenästä, eikä käytä kirkonkirjojen mukaista merkkiään vaan leikkaakin: "J. Op. H." joka luetaan: "Juoseppi Onnenpoika Heikkilä" ja leikatessaan hän nauraa hihittää ihan sydämen pohjasta Unettarelle, joka tulee ainakin tällä kertaa narratuksi. On nimittäin peräti tärkeää, että hän löytäisi huoneen valveilla, ollessaan, sillä kaappi on täynnä pelkkiä kahdenkymmenen markan kultarahoja, joka laatikko ja lokero kukkurallaan, niin täpö täyteen ahdettu koottuja kultapyörylöitä, että sen kupeet, ovet, pohja ja päällyskin ovat vuosien kuluessa painuneet pullolleen ja sen huoneen permannossa, aivan keskellä huonetta, on luukku, jonka alla on kellari, täynnä viini-, samppanja- ja konjakkipulloja ihan loppumattomiin. Saatuaan merkkinsä kuntoon oven pihtipieleen ja juuri sillä hetkellä, kun hän on pistämäisillään puukkonsa takaisin tuppeen alkaa unen epämiellyttävä osa:

Hän oli seisovinaan jaalan keulakannella. Meri on musta ja yö pimeä ja tuuli kova. Isopurje on kokonaan kääritty. Päällä on ainoastaan vokka, harusvokka ja lyyveri. Yksi hänen apulaisistaan istuu perää pitämässä ja hän itse seisoo keulassa tähystämässä loistoa, jonka piti tulla näkyviin, mutta ei tullutkaan. Hän oli kuin yhtenä silmänä, mutta näki vain pimeyttä. Hän epäili peränpitäjän torkkuvan ja ohjaavan väärin ja siitä syystä hän vilkaisi perälle päin ja kysyi: "Mitä kohti se menee?" — "Länsi-itään", vastasi perämies, jonka partaisia kasvoja kompassilamppu valaisi. — "Eihän sen nimistä tuulta olekaan!", sanoi Juuso ja alkoi tuntea värisemistä, joko vilusta tai kuumasta. Hetken tähysteltyään keulaan päin hän toistamiseen vilkaisi perälle ja näki nyt noin sylen korkuisen lieskan nousevan kajuutan torosta. Hän ensin säpsähti ja aikoi huutaa perämiehelle, että: "Hei mies! Tuli on irti!", mutta viittasikin kädellään veltosti — kuin jotain vähäpätöistä halveksien — ja hymähti itsekseen: "Nokivalkea — kyllähän sammuu niinkuin on syttynytkin", ja jatkoi tähystämistään. Kun hän tähystyksen lomassa kolmannen kerran vilkaisi hätäisesti perälle, ei siellä näkynyt enään kompassilampun valossa istuvaa perämiestä, eikä lieska noussut enää taivaalle kajuutan torosta, vaan laiska, karpalonpunainen raskas savu, joka ei viitsinyt nousta ylöspäin, tai leijailla tuulen mukana, kuin muut savut, vaan tuprahteli ja tupsahteli toron suusta ja valui yli toron reunojen alas päin. Kiireesti juoksi Juuso perälle ja havaitsi, ettei se mitään oikeaa savua ollutkaan, niinkuin hän jo oli epäillytkin, vaan oli se karpalonpunaista sakeaa verta, jota virtasi toron täydeltä ja valui yli toron reunojen alas kajuutan katolle ja siitä kannelle ja kannelta lotisi se alas mereen, joka oli verestä punaisena jaalan peräntakaa ja vanavesi muodosti karpalonpunaisen hohtavan juovan aina meren saarteelle, johon se päättyi. — Jaala tuntui kulkevan ohjaamattomana pakoon punaista vanavettään kuin hullu hevonen varjoaan. Juuso laskeutui alas kajuuttaan, jossa kompassia valaiseva lamppu paloi ritisten, mutta ei siellä ainoatakaan ihmistä ollut, ei niin ristin sielua. Kajuutassa oli lämmin, mutta kamiinassa, johon Juuson silmät iskeytyivät jo portaissa alas laskeutuessaan ei palanut tuli. Kamiinan liesirenkaiden ja toron raoista vuoti ja tuprusi jotain karpalonpunaista niinkuin savua toisinaan, kun kamiinaan tehdään tulta ja veto on huono jostain syystä. Juuso havaitsi heti, että tuo karpalonpunainen on samaa verta, mitä vuotaa torosta ulos kajuutan katolle, jaalan kannelle ja mereen, mutta ei saanut selville, mistä sitä tulee, sillä vilkaistuaan kamiinan luukusta, havaitsi hän, että se oli typö tyhjä ja kylmä. Silloin tunsi Juuso kammon valtaavan mielensä ja hän olisi suonut, että jaalassa olisi ollut toisiakin ihmisiä. Hän ajatteli, että ehkä ne toiset kuitenkin olivat kannella, vaikkei hän sitä äsken huomannut ja kiireesti hän riensi jälleen kajuutan portaille, mutta kun hän sai päänsä ylös luukusta, näki hän, että jaala purjehtii veden alla, ohjaamattomana, hurjaa vauhtia, hiukan kallellaan ja keula vähän alempana. Päällä olivat samat purjeet, mitkä ennenkin. Hän katseli ympärilleen.

Taivasta ei näkynyt.

Aaltoja ei näkynyt.

Merivesi kuulsi harmaanviheriänä kaikkialla ja siinä ui kilpaa jaalan kanssa erilaisia kaloja: haileja loppumattomiin, simppuja, merihärkiä, turskia, lohia, siikoja ja kampeloita, jotka uivat lappeellaan ja vilkuttelivat molempia silmiään veitikkamaisesti Juusolle, samoin räpyttelivät ja vilkuttelivat silmiään kaikki muut kalat ja hylkeet ja pyöriäiset, joita suurin parvin pyllyili siinä mukana.

Yhtäkkiä kumahti läpi meren ja läpi maailman huuto kuin sadan pasuunan voimalla:

— Hoo! Johan sieltä Hinterikin Juusokin tulee!! Missä sinä olet viipynyt näin kauan?!, ja samassa huomaakin Juuso olevansa jaaloineen meren pohjassa, savensekaisella ruskean viheriällä hiekalla ja näkee ympärillään uponneita laivoja, joiden kansilta muinaismaailman merisankarit häntä toivottavat tervetulleeksi.

Tällä kohtaa Juuso aina herää puolivalveilleen ja käsittää uneksi vain tuon epämiellyttävän jälkiosan ja on hyvillään että se olikin vain unta. Mutta unen miellyttävä alkuosa ei tunnu unelta, vaan kaukaa kangastelevalta muistolta, että hänen kotonaan todellakin olisi tuntematon huone aarteineen ja että hän joskus olisi yrittänyt sitä etsiä.

Tälläkin kertaa Juuso on puolihereillä ollen noussut koijansa laidalle istumaan, ottanut tupakkavehkeensä esille, täyttää nyt piippuaan ja on tyytyväinen siitä, että Mikko istuu perää pitämässä ja että Jaala purjehtii oikeaa suuntaa ja että Ruuskerin tuli alkaa jäädä yhä enemmän peräntaa ja että isoimpien laineiden harjalle noustessa alkaa näkyä jo Vailuodon tuli ja että kaikki on oikein ja niinkuin pitääkin, eikä hän purjehdi missään meren pohjassa, eikä kajuutan torosta tuprua verta, vaan että kaikki tuo oli vain pahaa unta, samaa, joka hänet on niin usein peljästyttänyt hereille.

Juuso tunki tupakkaa piippuunsa ja ihmetteli samalla, mistä hänen päähänsä pälkähti taas tuo vanha hämärä muisto kotitalossa olevasta kammarista, jota hän ei ole vielä löytänyt. "Mistäs tuon piti taas juolahtaakin mieleeni?! Täytyypäs ottaa kerrankin selvä siitä huoneesta, kun pääsee tästä kotiin," tuumi Juuso, mutta kun hän oli vetänyt pari savua, heräsi hän täydellisesti ja kävi muistissaan läpi koko kotinsa, ulkoseiniä myöten ja läpi joka huoneen ja komeron ja havaitsi harmikseen, ettei hänen kotonaan vai olla ainoaakaan tuntematonta huonetta ja että kaikki oli vain unta.

Tämä unisarja seurasi häntä läpi elämän. Hän ei muistanut milloin hän sen näki ensi kerran — luultavasti jo lapsena tai hyvin nuorena.

Usein vielä vanhanakin miehenä hän oli siinä määrässä sen vallassa, että puolivalveille herättyään oli varma tuon aarrehuoneen löytämisestä, vieläpä joskus lähti unissaan sitä etsimään, kävelemään huoneesta huoneeseen, jolloinka lapset heräsivät ja nuorempi tytär kysyi peloissaan: "Kuka meillä kävelee yöllä?", johon Euppe vastasi: "Kukas se nyt muu olisi, kuin tuo papan tohros, joka unissaan kävelee." — "Mitäs isä unissaan kävelee?" — "Kukas sen tietää. Nuku sinä vain rauhassa!"

Vasta palattuaan vuoteensa reunalle ja vedettyään muutaman tupakan suuhun, heräsi Juuso täydellisesti, ja harmitteli, että tuo aarrekammio taitaakin olla sekin vain unta. — "Harmi ties!" — huokasi hän silloin aina itsekseen.

Niin tapahtui joka kerta.

Juuso pisti päänsä kajuutan luukusta ja kysyi Mikolta:

— No — missäs ollaan?

— Missäs tässä nyt vielä oltaisiin. Ruuskeri näkyy hyvin.

— No mutta johan Vailuodonkin pitäisi olla näkyvissä.

— Millä helkutin ajalla?!

— Jaalahan kulkee hyvää kyytiä.

— Vaikka kulkisi vieläkin parempaa, mutta mikä on mahdoton se on mahdoton. Vastahan tuota juuri alas menit, sen että makaamaan pääsit.

— Minä olen tainnut nähdä unta.

— No se on taas sinun asiasi. Taidatte olla humalassa molemmat, niin sinä kuin Jerekin.

Juuso ei välittänyt ryhtyä Mikon kanssa väittelemään humalaisuudestaan, vaikka tiesikin itsensä selväksi.

Jo heti luukulle noustuaan hän oli silmäillyt ylös purjeisiin ja tehnyt huomiota tuulen suhteen.

— Taitaa lisätä tuulta, sanoi hän.

— Tuulta lisää, tuulta lisää, vastasi Mikko.

— Se taitaa vetää itäänpäin.

— Niin tekee.

— Taitaa olla jo itäkaakossa?

— Piirun verran yli siitäkin. Kohta se on täydessä idässä. Puomi täytyisi saada toiselle puolelle. Pyrkii menemään yli omin valloin, kun alus laineessa kiirailee.

— Missä on Ruuskerin tuli.

— Tuossahan se näkyy vokan alitse.

— Jaaha. Tilaa on kyllä. Anna mennä vain lähemmä tulta niin pysyy puomi asemillaan.

Purjehdittiin nimittäin täyttä myötäistä ja purjeet olivat kahden puolen, vokka vasemmalla ja isopurje oikealla. Keulapurjeet eivät saaneet tuulta mistään ja löivät tyhjää kaiken aikaa, heilahtaen milloin vasemmalle, milloin oikealle kolistellen jolusnuoralokkejaan.

Mikko otti uuden suunnan ohjaten siten, että Ruuskerin tuli näkyi miltei keulasta, ohi keulamaston, vasemmalta puolelta.

— No niin, ei hän tässä mitään hätää ole, ja jos tuuli kääntyy ennen Ruuskeria enemmänkin, niin anna mennä eteläpuolelta tulta. Onhan siellä vettä ja tuulta meille kyllä.

— Viskoi jo tässä äsken muutamia lumihiutaleita. Minä luulen, että siitä tulee pian lumipyry ja sitten meille taitaa tulla tässä vielä huono yö. Siltä varalta olisi pysyttävä keskellä merta, eikä painuttava liian lähelle Viron rantaa, varsinkin jos lumipyry tuo mukanaan koillismyrskyn, niinkuin minä luulen.

— No se on taas sen ajan murhe. Anna painaa vain!

— Sen ajan murhehan se on, vaan minä olen sitä mieltä, että meidän olisi otettava isopurje kokonaan pois ja mentävä hiljemmin ja katseltava, mitä tulee. Saahan tuota päivän valjettua jälleen lisätä purjetta, jos niiksi näkee.

— Antaa olla purjeet kaikki työssä. Sitä vartenhan ne purjeet ovatkin: antamassa kyytiä alukselle. Sitä parempi, minkä pikemmin matka joutuu. Eihän me ole tultu tänne tuulien kääntymisiä ja lumipyryjä odottelemaan, vaan matkaa tekemään.

— Olkoon se nyt sinun mielipiteesi sellainen kuin on, mutta ainakin meidän pitäisi rievata isopurje, ottaa sisään rievi tai kaksi.

— Anna painaa vain täydellä.

— Niinhän sinä sanot siihen asti kun rojahtaa koko perämasto alas.

— Ei Heikkilän jaaloissa ole koskaan mastot rojahdelleet.

— Ja jos rojahtaisi, niin ei ne muissa kuin Heikkilän jaalassa rojahtaisi. Muut katsovat, minkä kalu kestää ja vähentävät purjeita ajoissa.

— Mastoissa ja muissa purjepuissa ei ole missään mätää. Vantit ovat vahvat. Keväällä pantiin kaikki juoksevat köydet uudet. Purjeet ovat kaikki vasta toista kesää. Pitäisihän niiden kestää!

— Annetaan olla niinkuin tahdot. Minä vain sanoin, mitä kaikki muut tekisivät: Ottaisivat isonpurjeen pohjareiviin, tai kokonaan pois. Useimmat ottaisivat kokonaan pois. — Annas tupakkaa!

Juuso toi tupakkakukkaronsa Mikolle, joka oli jo kaivanut piippunsa esille ja rupesi sitä täyttämään, hoitaen helmaria sillä aikaa kainalossaan. Täytettyään piippunsa, antoi hän kukkaron takaisin ja sanoi: "Suurkiitos!" ja sytytti piippunsa ja virkkoi sitten:

— Saamarin kylmä yö!

— Eipähän tämä enään mikään heinäkuun yö ole.

— Ei ole.

— Vilu tässä tulee. Täytyy mennä jälleen koijaan.

— Mene vain, kyllä täällä toimeen tullaan.

IV.

Täsmälleen kello puoli yksitoista oli lähdetty. Kello yksitoista oli sivuutettu Lounatrivi, joka ei vielä ollut kaukana. Vauhti on sen jälkeen parantunut parantumistaan.

"Vesa" ei ollutkaan mikään huono kulkija. Päinvastoin se oli saaren paras ja Juuson kokemusten mukaan paras koko Suomenlahdella, sillä hän ei ollut tavannut vielä alusta, joka olisi "Vesan" jättänyt. Se oli rakennettu miltei pelkästään nopeutta silmällä pitäen. Sen kantavuus oli sen ajan mittojen mukaan seitsemän lästiä. Se voi kuljettaa kantamuksenaan kaksituhatta yhdeksänsataa tiiltä, tai sata kuusikymmentä tynnyriä rukiita. Niitä tavaroita siinä kuitenkin hyvin harvoin kuljetettiin. Keskikesinä, valoisten öiden aikana, se joskus sai silakkakantamuksen Viroon, ja tiilikantamuksen Virosta, Loksalta, Suomeen, tai myös ruiskantamuksen Virosta Suomeen.

Tällä kertaa sillä oli vain pohjapainokivet, seitsemän jollankantamusta kiviä, jotka olivat tiiviisti ladotut pohjalle. Se oli hiukan liian kevyt pohjapaino kovassa aallokossa luoviessa, mutta näin myötäisessä eduksi. Viinaa ei juuri otettu koskaan koko jaalankantamusta, sillä silloinhan se olisi ollut peräti kömpelö luovimaan ja hätätilassa olisi täytynyt vierittää monta kallista astiaa viinaa yli partaan meren iloksi. Niin usein olikin täytynyt tehdä, mutta Hinterikin Juuson ei koskaan — eikä hänen isänsäkään.

Viinaa otettiin vain puoli kantamusta. Silloin oli jaala parhaassa luovimiskunnossa myrskyllä ja sehän oli pääasia, että suoriutui ahdistajistaan vastatuulessa ja ennätti tehdä useamman matkan.

"Vesaa" pidettiin Juuson itsensä näköisenä, vaikka jaala olikin hänen isänsä rakentama.

Oltiin nimittäin huomaavinaan, että molemmilla, niin Juusolla kuin "Vesallakin" olisi ollut samanlainen, tai ainakin samannäköinen nenä. Oli kummallista, kuinka ihmisten silmissä kaksi niin erinäköistä nenää voivat näyttää samannäköisiltä! "Vesan" nenähän taipui sisäänpäin ja Juuson oli suora. — Silmien sanottiin näillä veljeksillä, kuten heitä väliin pilkalla mainittiin, olleen samaa maata: molemmilla rautaa. Molemmat nämä katselivat myrskyävää merta ja pahintakin kaatuvaa kertalainetta yhtä kylmänä ja rauhallisena. Monet jaalat, saatuaan vihaisen kertalaineen silmilleen, tulivat pitkäksi aikaa sokaistuiksi, jäivät miltei paikoilleen ja räpyttelivät onnettomina siipiään ja vasta vähitellen, suolaisen veden tippuessa silmistä, niin jaalan kuin jaalamiehenkin, selvenivät ja alkoivat hitaasti kääntää kuvettaan mereen ja ottaa jälleen tuulta purjeisiinsa.

Toista oli "Vesan".

Sen silmät olivat aniharvoin liian lähellä merenpintaa.

Se katseli ylväänä korkealta kuin merenvaltiatar ainakin, valikoi uhrinsa nopeaan, syöksyi hurjaa vauhtia sen kimppuun vinkuvin köysin ja humisevin siivin, leikkasi sen poikki harjalta kuin partaveitsellä ja kiisi jo tuolla kaukana laaksossa, aaltojen välillä, uuteen hyökkäykseen yhtä päättävänä ja häikäilemättömänä. Ilmankos uskottiin, että Juuso jaaloineen oli Vetehisten suosiossa, vaikka lieneekin ollut päin vastoin, että Vetehiset etsivät Juuson ja hänen jaalansa suosiota.

Kajuuttaan alas tultuaan istui Juuso koijansa reunalle tupakoimaan ja miettimään.

Mikko oli esittänyt purjeiden vähentämistä.

Juuso mietiskeli, että se oli oikea esitys. Tuuli alkaa olla liian kova täysille purjeille, sen myönsi Juuso, vaikka olikin ollut toista mieltä Mikon kanssa, sillä Juuso ei kärsinyt sitä, että hänelle annettiin neuvoja purjehtimisessa ja että sen tekivät omat miehet. Hänen olisi tehnyt mieli antaa korvalle Mikkoa puheistaan, vaikka itse olikin noussut äsken kajuutan portaille, paitsi unensa hätyyttämänä, tarkastamaan tuulta, koska oli huomannut aluksen vapisevan ja värisevän liiasta kulusta.

Mikko tuntui olevan sitä mieltä, ajatteli Juuso, että tästä vielä saadaan oikea myrsky ja huono yö.

Voi olla niin.

Mutta voi se olla muutenkin.

Jos kaikki pelvot otettaisiin lukuun, ei koskaan lähdettäisi mihinkään.

Kajuutan katossa, sitä varten kiinnitetyn kahden nauhan varassa, oli merikarttoja rullille käärittyinä. Niistä otti Juuso esille Suomenlahden kartan jota tutki ja suunnitteli, mitä tekisi, jos myrsky alkaisi.

Jos lumipyry tulisi, olisi hyvä päästä johonkin hätäsatamaan.

Lähin sopivalta näyttävä saari tuntui olevan Mohni. Siellä on loisto ja sumukello ja hyvä varjo miltei kaikille tuulille.

Jos taas lumipyry alkaisi aivan lähituntien aikana olisi parasta luovia takaisin oman saaren varjoon, tai pienennettävä purjeet ja jäätävä mereen makaamaan piissä.

Juuso levitti kartan pöydälle, veti saappaat jalkaansa, turkkitakin päälleen ja karvalakin päähänsä ja nousi jälleen kannelle.

— No?, kysyi Mikko.

— Miltä täällä ilma näyttää. Hyvältä vain? Vai mitä? Tuuli puhaltaa niinkuin pitääkin.

— Tuuli puhaltaa, tuuli puhaltaa.

— Minä tässä olen tuuminut, että jos otettaisiin isopurje kuitenkin pohjarieviin.

— Se on sinun asiasi. Tee kuinka haluat. Kyllä tämä vielä menisi näinkin.

— Rievataan vain isopurje. Saahan sen auki jälleen, milloin haluttaa.

— Niin — saahan sen. Rievataan vain. Keveämpi on seilata.

— Jere! Nousehan ylös!, huusi Juuso alas.

Jere ei kuullut, eikä huudosta herännyt. Juuson täytyi mennä alas ja sai hän riuhtoa Jereä kauan, ennenkuin hän heräsi ja sammalsi: "No — mikäs on hätänä?!"

— Ei mitään — tule ylös niin pienennetään purjeita.

— Tullaan tullaan. Taitaa olla tormi.

— No ei mitään pahempaa. Nouse vikkelään ylös!

Kun Juuso käytti sanaa "vikkelään", merkitsi se, että on tosi kysymyksessä. Kukaan ei vähennä purjeita liian aikaiseen, Juuso kaikkein vähimmin.

Pian olivat kaikki kolme miestä kannella.

Jere tirkkasi puomin, höllitteli isonpurjeen piikki- ja juurivalleja, Juuso itse veteli reivinnuorasta renkaan toisensa perään kiinni puomiin, Mikko hoiti edelleen ohjausta ja veti kiinni isonjalusnuoran, että puomi tuli aluksen kohdalle ja Jere ja Juuso voivat solmeta reivin toisensa perään, aina pohjareiviin asti. Työ pimeässä ja ankarassa aallokossa oli hankalan puoleista, mutta suoriuduttiin siitä muutamassa minuutissa. Jalusnuora höllennettiin ja isonpurjeen annettiin mennä jälleen oikealle, entiselle puolelleen, ja alus kulki sen perästä entistä tasaisemmin, mutta miltei entistä vauhtia.

— Lämmin tuli, sanoi Juuso käsiään hieroen. — Kylläpäs osasi lykätä äkkiä aikamoisen vihurin! Peloitti jo, että purje repeää.

— No — olisi se vielä mennyt jonkun aikaa niinkin, mörähti Mikko, sylkäisi yli laidan ja istui entiselle ohjauspaikalleen. — Äkkiä se lisäsi tuulta tosiaankin.

— Tämä oli vain pieni varoitus, jutteli harvakseen Jere ja pani myös tupakaksi, mutta ei ollut saada tulta piippuunsa.

— Varoitus! — Mitä sinä sillä meinaat?, kysyi Juuso.

— Sitä vain, että tämä itätuuli on kaiken aikaa katsellut ja odotellut ja ihmetellyt, että "Tuossa laivassapas on saita kippari, kun ei anna miehilleen purjeryyppyjä, purjeisiin päästyä!", ja että "Annas olla — pitäisi miestä vähäisen muistuttaa ja ravistaa tyttöajatuksistaan hereille." He he he!

— Tyttöajatuksista! Suus kiinni, tai joudut yli partaan!

— Tyttöajatuksista tai muista — itsehän ajatuksesi tiedät. Tottahan sinä nyt sen verran leikkiä ymmärrät, ettet tuosta minua yli partaan lykkää! Meri ja tuuli vaatii pitämään muistissa kaikki lain pykälät ja yksi tärkeä pykälä on se purjeryyppy, joka on saamatta vielä.

— Saathan tuon nyt vähemmälläkin melulla. Humalassa olit alukseen tullessasi ja menit heti maata purjeisiin päästyä.

Juuso haki kaapistaan rommipullon ja tarjosi sen ensin Mikolle.

— Perämies ensin.

Mikko ryyppäsi pullon suusta pari hyvää siemausta, ja pyyhki suutaan.

— Tattis! Hyvää se tekeekin näin kylmällä. — Liikaa hätäilyä tämä rievaus oli! Ei tämä ole kuin ohimenevä kuuro. Alkaa jo tuuli helpottaa, jutteli Mikko ja sillä aikaa ryyppäsi Jere ja Juuso itse, joka pani pullon korkin kiinni ja vei pullon jälleen kaappiin. Hän oli äsken aikonut ottaa viinapullon, mutta uhallakin — kun häntä saituudesta syytettiin — otti hän rommipullon ja olisi ottanut vieläkin parempaa jos olisi sattunut olemaan.

— Seuraava ryyppy otetaan keskiviikkona Memelissä, sanoi hän jälleen kannelle noustuaan.

— Jokos meinaat olla keskiviikkona Memelissä? kysyi Mikko.

— No jos tätä tuulta riittää ja pysyy tältä suunnalta — tai vielä parempi, jos kääntyy koilliseen, niinkuin on luultavaa — saadaan ylihuomenillalla myöhään Memelin tuli näkyviin ja ankkuroidaan puolen yön tienoissa Memelkattiin, kuin aika pojat. Keskiviikkona otetaan tavara jaalaan sisään ja illalla otetaan ryypyt Memelissä ja lauantaiksi saunaan kotiin. Niin olen minä sen asian reknannut.

— Niin no — jos tuulien veivi olisi sinun käsissäsi, niin miks' ei se niinkin menisi, uskon minä, vastaili varovaisesti Mikko. Miksei sitä sitten ennätettäisi kotiin vaikka lauantaiksikin.

— Tunnetaanhan nämä Memelin matkat. On se tämäkin jaala toisenkin kerran tätä väliä juossut. Osaisi jo yksin sinne mennä. Ei muuta kuin Lounatpäästä kääntäisi keulan länsilounatta kohti ja sanoisi sille, että "Alapas laputtaa Memeliä kohti!" ja ihme olisi, ellei sitä kolmen päivän perästä löydettäisi Memelkatista. Siellä tuttavat miehet täyttäisivät jaalan hyvällä, kääntäisivät keulan kotiinpäin ja sanoisivat: "Mars kotiisi lauantaisaunaan!" ja niin tapahtuisi. Olisi se mukavaa!

— Olisihan se — puuttui puheeseen Jere, nauraa rähähdellen ivallisesti. Hän seisoi kajuutan luukusta tulevassa valossa, jossa Juuson oli hyvä tarkata hänen ilkeää nauruaan ja pahaa hymyään. — Sinä istuisit vain kotonasi ja silloin tällöin vääntäisit kellon mukaan tuuliveivilläsi sopivaa tuulta jaalalle ja muun ajan vahtisit Santraa silmiin ja harjoittaisit aikamoista peliä hänen kanssaan. — So so! Pidä kätesi kauempana. En minä pure! — Santra on hyvä tyttö ja ihananmuotoinen. Köyhä, mutta se ei ole vika. — Vanhemmat köyhtyneet — sehän ei ole Santran syy. — Tänään rikas, huomena köyhä, kenelle mitäkin on sallittu.

— Monettakohan kertaa tänä yönä sinä Sepän Jere alat puhua Santrasta?

— Minä puhun tästä alkaen hyvin usein sinulle Santrasta, koska tiedän sen sinua miellyttävän. Tänä iltana ovat avautuneet silmäni näkemään, että sinä olet ruvennut ahdistelemaan Santraa. En minä saunassa niin humalassa ollut, etten olisi mitään nähnyt — älä luulekaan — ja ranta-aittojen takana illalla ennen lähtöä minä salaa tarkastelin mitenkä sinä rannassa, jollan luona, häärit Santran ympärillä ja odottelin, milloinka sinä lasket sen tytön rauhaan. Rykäisin vähän ja Santra taisi sen kuulla, koska otti lyhdyn ja läksi juoksemaan ylös. Niin, niin! Kyllä täällä tiedetään! Ja enemmänkin tiedettäisiin!

— Mitäs tämä sinuun kuuluu!

— Ei kuulukaan mitään! Eihän Santra ole meillä palvelijana, vaan teillä. Sinuunhan tämä kuuluu. Sinuun totta vie kuuluukin! Kerrankos se on tapahtunut, että isäntä, tai isännän poika, on nainut piikansa!

— Lopeta jo, vähämielinen!

— Matruusi tekee mitenkä päämies käskee. — Mutta sen minä vielä sanon ja sen saat pitää tästä eteenpäin mielessäsi, vaikka en siitä uudestaan sinulle muistuttaisikaan, että Santran asioissa on muillakin sanottavaa, eikä vain sinulla!

— Santran asioissa?!

— Nii'in! Santran asioissa! Hyvä, että kuulit oikean sanan!

— Missä helvetin Santran asioissa?!, — huusi Juuso ja katseli Jereä vihaisena ylös ja alas, pitkin hänen koko pituuttaan.

— Jos sinä olet niin helkkarin tuhma mies, ettet itse loppua ymmärrä, niin sille en minä mahda mitään. Toisen ihmisen tuhmuudelle ei toinen ihminen mahda mitään!

— Taitaisi olla viisainta, että veisin sinut takaisin kotiin — valvomaan etujasi, nauroi Juuso.

— Ennätän minä valvoa niitä sittenkin, kun palataan Memelistä kotiin.

— Sinä näytät heiluvan enemmän, kuin mitä aallot ja jaala selvää miestä kannella heiluttavat — tuskin pysyt tolpillasi. Taitaa olla parasta, että menet maata koijaasi, että kykenet pitämään vahtia Mikon jälkeen.

— Tehdään vain mitenkä kapteeni käskee, mutta pidetään oma päämme myös.

Mikolla oli ajatus, jota hän oli hautonut jo kauan, mutta ei mielestään ollut vielä saanut sopivaa tilaisuutta sen julkilausumiseen. Milloin näytti Juuso olevan pahalla päällä, milloin mitäkin ja nyt taas oli ollut esteenä tuo joutava väittely Juuson ja Jeren välillä. Hetki ei nytkään tuntunut sopivalta, mutta koska parempaa hetkeä tuskin tulee ja tunnin perästä jo paraskin hetki on liian myöhäinen, päätti hän nyt lausua, kautta rantain, ettei menettäisi kunniaansa, ajatuksensa Juusolle, Jeren kuullessa, ennenkuin Jere ennättää makuulle. Mikko nimittäin toivoi Jerestä voimakasta tukea sille, mitä hän aikoo esittää. Tuntui siltä, ettei asiaa voi ottaa puheeksi Juuson kanssa kahden. Jere oli jo portaissa, kun Mikko, Jereen päin kääntyneenä ja ikäänkuin Jerelle haastellen alkoi puhua, vedettyään ensin piipustaan kolme hätäistä ja ahnasta tupakan savua, jolla aikaa hänen suunsa maiskahteli äänellä, joka voitti meren pauhun ja vinkumisen ja huminan takilassa:

— O-o-o-olis sillä miehellä ko-kohtalaisen märkä reisu, joka nyt lähtisi luovimaan tällä tuulella takaisin kotiinsa.

— No olis se piru vie kohtalaisen märkä, sanon minäkin, kuului Jeren ääni kajuutasta, — enkä siihen työhön hevillä suostuisi, paitsi jos vietäisiin kajuutalla kotiin. Sitten kyllä! Ohhoijaa! Täällä näin loikoisin herroiksi koijassani ja pyytäisin ilmoittamaan, milloin jolla on jaalan kupeella, soudattaisin itseni maihin ja köntisin omaan mökkiini ja sanoisin Santralle näin ikään: "Santra hoi! Tule vetämään saappaat jalastani!" — He he! On se tämä elämä mukavaa!!

Juuso otti piipun pois suustaan, katsoi tiukasti Mikkoon ja sanoi:

— Sinä tarkoitat siis sitä, että meidän olisi mentävä takaisin!

— No en nyt ihan sitä. Sanoin vain että — jos menisi — niin märkä matka siitä tulisi. — Mutta — tuota noin — että jos senkin tekisi, niin ei tästä tarvitsisi pitkältä purjehtia koilliseen päin, ja miltei sinne se veisi, jos keulan ylös tuuleen kääntäisi, kun maa alkaisi värjöttää ja loppumatka menisi aivan kuivin käsin. Alussa se vähän kastelisi, noin puolen tunnin ajan.

— Mitä hyötyä meille siitä olisi?…

— Hyötyä! Aina sinä puhut siitä hyödystä.

— No mistäs sitten! Hyötyä kai ajattelee jokainen, joka jotain tekee! Vai lähtisitkö sinä luovimaan hyödyttömästi? Ja leikinvuoksikos sinä teet kaiken, mitä teet?!

— Mitä hyötyä siitä olisi, selviäisi kyllä aikanaan.

— Jos tuuli äkkiä kääntyisi vastaan, niin paikalla mekin käännyttäisiin ja mentäisiin kotiin odottamaan sopivampaa tuulta ja sen hyödyn minäkin ymmärtäisin, mikä siitä olisi. Mutta jättää käyttämättä hyvä myötätuuli! Sen tuottamaa hyötyä en totisesti ymmärrä! Niin kauan kuin tuuli puhaltaa samaan suuntaan, mihin mekin mennään, seurataan me tuulen mukana. Jos tuulta lisää, vähennetään purjeita ja ajetaan lopulta vaikka mastisillaan, mutta takaisin ei käännytä! "Joka tuulen makaa, se tyynen seilaa." Tiedäthän sen!

— Tiedän tiedän. Miksei tuota nyt tietäisi.

— No — mitäs haastat sitten. Minäkin hiukan ajattelin, että mentäisiin Mohninsaareen tuulenpitoon, mutta sitten johtui heti mieleeni, että johan ne nauraisivat Mohninsaaren virolaiset koko lopun elämänsä ja vielä kolmanteen ja neljänteen polveen asti saarelaisille, jotka tulivat myötätuulen pitoon heidän satamaansa. Myötätuulen pitoon! Ajatteles! Pilkkalauluja tekisivät meistä ja joutuisimme kaikennäköisten mätäleukaisten mohnilaiseukkojen sananlaskuissa ivattaviksi aikojen loppuun asti! Mikä hätä meillä on! Kiitä, että on myötätuuli!

— Kyllähän se sellaista on, että Mohnissa meille naurettaisiin ja kotona vielä pahemmin.

— Siitähän näet, että meillä ei ole muuta neuvoa, kuin pysyä meressä, tuli mitä tuli. Kovahan tämä on ilma ja hukassa oltaisiin, jos mikään paikka aluksessa tai takilassa perään antaisi, mutta toivotaan että kestää ja katsotaan perään, ettei pääse mitään repimään. Tekisi mieli ottaa isopurje kokonaan pois, mutta antaahan nyt olla vielä vähän aikaa. Ehkä tuo kestää. — Sen parempi minkä nopeammin pääsemme eteenpäin. Jos Jumala antaa lumipyryn tulla vasta ensi yönä, niin on hyvä. — Silloin me pojat ollaan jo matkojen päässä. Jos tämä vauhti pysyy meillä, saamme huomenillalla yön hämärtyessä Osmussaaren tulen näkyviimme ja voimme kääntää keulan Hiiunmaan ja Saarenmaan Suursalmen kautta kohti Riianlahtea. Suursalmessa on paljo hyviä ankkuripaikkoja, joissa voimme pitää lumipyryä, jos niikseen on.

— Niin on, niin on.

— Ja kun sinne pääsemme, ei siellä hätäsatamaan jääminen ole meille miksikään häpeäksi — kunniaksi päin vastoin.

— Niin on, niin on.

— Ja kääntyi sitten tuuli pohjoiseen tai länteen, niin sieltä aina voimme jatkaa matkaamme eteenpäin. Täällä meillä ei saa olla kuin yksi mieli: päästä myrskyn alta pakoon niin vikkelään kuin suinkin. Virta käy länteen ja sekin auttaa paljo. Luulen että meillä nyt on ainakin seitsemän solmun vauhti, vaikka isopurje onkin pohjarievissä. Teki mieleni pitää se päällä täytenä vieläkin. Olisimme kai voittaneet ennen Suursalmeen pääsyä pari tuntia, tai kolmekin. Ja tiedäthän sinä, että usein asia riippuu muutamista minuuteista.

— Niin se riippuu. Miten kävi yks'kerta Eeron Jussille…

— Ja siitä syystä sinä istu siinä ja pidä perää ja anna kaataa vain! Sinulle sattuivat nyt nämä koiranvahdit menomatkalla, mutta jonkunhan nekin on pidettävä.

— Noo! Meneehän tämä. Eihän tässä ensikertaa istuta, helmarissa.

— Kello neljä sitten herätät Jeren vahtiin, jos minä en satu olemaan valveilla. Minua et tarvitse herättää, jos ei mitään erinäistä satu, niinkuin nurin purjehtimista, tai muuta sellaista. Jos lumipimeä sattuisi piankin tulemaan ja loistot lakkaavat näkymästä, niin herätä sitten minutkin ja pane tarkoin merkille, mistä tuulesta mikäkin loisto näkyi sillä hetkellä, kun pimeä tuli ja paljonko silloin oli kello.

— Hyvä on, hyvä on. Mene vain alas, kyllä täällä toimeen tullaan. Jos tupakkaa vielä annat, niin hyvä on.

— Tässä on pussi. Polta minkä haluat. Onko sinulla tulineuvoja?

— On on! Tattis vain!

Juuso laskeutui alas kajuuttaan, istui koijansa laidalle, pöydän ääreen ja poltti piippuaan. Vasen kyynäspää nojasi pöydänreunaan ja hän hoiteli piippuaan saman käden sormilla.

Hän poltti piippuaan ja mietiskeli, eikä uni tuntunut maittavan.

Hän ajatteli apulaistensa erilaista luonnetta, oli ajatellut sitä usein ennenkin.

Jereä hän tunsi tästä yöstä vihaavansa.

Sekä Juuso että Jere olivat molemmat pikavihaisia — tämä nyt noussut viha tuntui, ainakin Juusosta, sovittamattomalta.

Juuson näköpiiriin oli purjehtinut Santra kauniine silmineen, pellavaisine hiuksineen ja notkeine vartaloineen ja laulavine nauruineen.

Hän ei tiennyt, ei voinut edes kuvitella, kuinka kauan Santra oli ollut Jeren näköpiirissä, mutta levoton mies oli, sen tunsi Juuso.

Tuo raa'asti naurava Jere!

Santra on pelastettava sinun kynsistäsi!

Juuso ei ollut ennen huomannut Jeressä niin paljon huonoja ominaisuuksia kuin nyt.

Sinä Mikko olet hyvä mies!

Et sekaannu toisten asioihin ja taivut mihin hyvänsä!

Mikä toikaan päähäsi typerän ajatuksen palata takaisin.

Jeren sanatko.

Pelkäsit ehkä, että Jere nostaa tappelun ja ajaa minut mereen!

Turha pelko!

Ennen minä ajan Jeren mereen, kuin Jere minut!

Ja niin hänelle saisi käydäkin!

Saisi yön pimeydessä puomi tai aalto pyyhkäistä hänet kannelta, niin ei olisi hänen menoonsa kukaan syypää.

Toista maata on tuo Mikko, jatkoi Juuso mietteitään.

Hän ei sekaannu toisen asioihin ja taipuu kaikkeen ja on peränpitäjä sellainen, ettei monta hänen vertaistaan.

Jos minä sanoisin Mikolle — jos minun milloin tarvitsisi niin hullusti hänelle sanoa: "Pysy erillään Santrasta!", niin Mikko tottelisi paikalla.

Mikkokaan ei oikeastaan ole arka, mutta mistä lienee saanut päähänsä halun lähteä takaisin kotiin, sitä minä en käsitä. Jättää hyvä myötätuuli käyttämättä ja mennä oman saaren alle ankkuriin — tuulen pitoon!

Juuso ei tiennyt — ja mistä hän sen olisi voinut tietää — että Mikko oli nähnyt ennen lähtöä unen, joka ennusti lumipyryn tuloa. Mikolla oli sellainen lumipyryä ennustava uni ja se ei pettänyt koskaan. Jo lapsesta saakka oli hänelle näytetty lumipyryn tulo hylkeillä. Minkä enemmän Mikko näki hylkeitä unissaan, sitä ankarampi ja kestävämpi lumipyry tuli seuraavana päivänä, tai viimeistään kolmen päivän perästä. Jos hän näki sen unen aamulla herätessään alkoi lumipyry heti samana aamuna, ellei jo ollut alkanut ennen hänen heräämistään. Jos hän näki unensa tuntia tai paria ennen heräämistä, tai vielä aikaisemmin, alkoi pyrykin seuraavan päivän illalla, seuraavana yönä, tai vasta päivän parin perästä.

Illalla, ennen lähtöä, oli Mikko nähnyt unta suunnattomista hyljeparvista, mutta herättyään ei hänellä ollutkaan tietoa siitä, oliko hän nähnyt unensa jo illalla, heti nukuttuaan, vai juuri silloin, kun häntä lähtöön herättämässä käytiin, vai jolloinkin sillä välillä. Mikko ei voinut siis sanoa, alkaako lumipyry nyt jo koiranvahdin aikana, vai aamulla, vai huomenna, vai huomenillalla, vai vielä myöhemmin, mutta että se alkaa, siitä oli Mikko, unennäkijä, selvillä ja tästä kaikesta ei Juusolla ollut tietoa, ja hän ihmetteli.

Joka tapauksessa tuntui Juusosta, että Mikko, tuo hiljainen nahjus, oli hänen oikea ystävänsä, mutta tuo rajupäinen Sepän Jere, joka pyrkii kilpailemaan hänen kanssaan kaikessa ja on olevinaan viisaampi kaikessa, ei tule olemaan hänen oikea ystävänsä.

Vihamies pikemminkin!

Juuson piippu oli loppuun palanut.

Kajuutan katossa riippuva lamppu, joka himmeästi valaisi kajuuttaa, heilui kovasti.

Välistä kuului ankaroita mäjähdyksiä, kun joku isompi aalto löi jaalaa perän takaa.

Kaiken aikaa tuntui kajuutassa istuenkin jaalan kiivas kulku: Sen nopea luisuminen yli veden tuntui laidoissa, joiden alla kuului keulasta perälle kulkevien ilmakuplien kurahtelua.

Laivan runko ja kajuutta narahteli silloin tällöin, noustessa aallolle ja laskeutuessa siltä.

Takilasta kuului alituinen, vuoroin vaimeneva, vuoroin koveneva, vihellys ja humina.

Joskus kohahti vettä yli kannen. Sen huomasi hyvin, miten se huljui kannella ja lotisi jälleen alas mereen. Jere näyttää makaavan sikeässä unessa. Se on terveellistä pojalle, sillä ei ole enään pitkää aikaa hänen vahtinsa alkuun.

Juuso riisui saappaat jalastaan, veti taskukellonsa ja asetti sen kajuutan seinälle, siinä naksuttavan kahdeksankulmaisen seinäkellon viereen, naulaan riippumaan ja heittäytyi koijaansa ja nukkui.

V.

Paksussa villakintaassa ei ollut niinkään helppo hoitaa piippua kuin luulisi, mutta kävi se laatuun Mikolta jotenkuten. Ei häneltä piippu kannelle ole pudonnut vielä kertaakaan, mutta äsken kyllä yritti.

Pitkät ajat sai piippu hoitaa itse asiansa, sillä oikein isojen laineiden ja pahojen vihurien aikana tarvitsi Mikko molemmat kätensä peränpitoon.

Lujille se otti toisinaan sittenkin.

Välillä oli rauhallisempaa, kertalaineiden ohi mentyä ja silloin oli aikaa siepata piippu vasempaan käteen ja sylkäistä yli jaalanpartaan.

Ruuskerin vilkkuva tuli paistoi jo suoraan sivulta, etelästä. Vaikkei ollut kaukana, jäi se toisinaan vesivuorten taa. Toisinaan taas, jaalan noustessa korkealle aallolle näkyi tuli ja oli silmä pimeätä taivasta vasten eroittavinaan itse tornin ja luodon, jota vastaan meren vaahtoavat hyrskyt näyttivät sinkoilevan. Ainakin korva oli selvästi eroittavinaan aaltojen pauhinan sen kivikkorannoille.

Kello oli silloin puoli yksi.

Kello yksi alkoi kohota saarteen takaa lounaasta näkyviin Vailuodon vakaasilmäinen seisova tuli.

Sillä hetkellä muutti Mikko suunnan yhden piirun lännestä länsilounaaseen ja alkoi pitää sitä.

Niin kuluivat yön hetket hiljaisesti ja rauhallisesti.

Voimakkaan merenkäynnin ja kovan tuulen vuoksi oli peränpidosta niin paljon työtä, että siinä pysyi lämpöisenä.

Yö ei tuntunut enään ensinkään niin kylmältä, kuin alussa.

Jos Mikolta nyt olisi joku tullut kysymään, miltä yö tuntuu, olisi hän tunnustanut, että on lämmin ja herttainen yö.

Vähän vaille kaksi näkyi Vailuodon tuli suoraan etelästä.

Mikko tiesi leikkaavansa Vailuodon loiston valopiiriä sen pohjoisreunalta.

Vähän yli kello kolme heräsi Juuso ja rupesi laittamaan tulta kamiinaan.

Hän tahtoi keittää teen valmiiksi vahdinvaihtoon kello neljään, että uusi vahti saa kuumaa vatsaansa ennenkuin lähtee kannelle ja vanha vahti maata käydessään.

Juuso koetti hommailla hiljaa, ettei herättäisi Jereä ennen aikojaan.

Kello oli jo puoli neljä, kun tee oli valmis.

Juuso ryypiskeli sitä itse ensin pari mukillista, pani sitten tupakaksi, veti saappaat jalkaansa, puki ylleen turkkitakkinsa ja pani karvalakin päähänsä ja avasi luukun auki, kohottautui siihen, portailla seisoen, katselemaan tuulta ja taivasta ja purjeita.

Kello oli silloin vähän vaille neljä.

Pimeää oli kuin ennenkin.

Tuuli puhalsi kuten ennenkin ja jaala teki matkaa oikeaan suuntaan.

— No — mitäs kuuluu perämiehelle?

— Mitäpäs tässä. Hyvinhän tässä on menty. Ruuskeri on saatu hyvälle puolelle. Hävisi jo tunti takaperin näkyvistä tuonne itään, Mohnin tulikin on vilkutellut silmäänsä tuolla etelälounaassa jo hyvän aikaa. — Tästä ei taitaisi olla Mohniin kuin parin tunnin seilaus.

— No, pari tuntia. Ehkä joku minuutti ylikin.

— Niin varmaankin.

Juuso herätti Jeren, joka pukeutui vahtiin menoa varten ja rupesi juomaan kuumaa teetä. Sitten hän nousi kannelle ja vapautti Mikon vahdista. Mikko nousi seisoalleen, hakkasi käsiä harteisiinsa ja sanoi: "Kyllä se uni nyt maistuu!" ja laskeutui alas kajuuttaan, heitti rukkaset käsistään, lakin päästään ja turkit päältään ja ryhtyi juomaan teetä.

Juuso laskeutui myös alas, koeteltuaan ensin pumppua ja havaittuaan, että jaalassa ei ole vettä, ja istui Mikon kanssa teetä juomaan.

Oikeanpuolinen yläkoija oli Mikon ja sinne hän ryömi, heti teen juotuaan ja nukkui heti.

Juuso lisäsi vielä puita kamiinaan ja kävi sitten itsekin maata omaan koijaansa, vasemman puoleiseen alakoijaan.

Jere istui perää pitämässä, haukotteli parikin kertaa ja rupesi sitten haastelemaan jaalalle:

No "Vesa"-poika! Mitäs torkut!

Ravaappas nyt toista kyytiä.

Täällä on toinen mies helmarissa!

Älä helkutissa kaavi ja pengo joka kuoppaa meressä!

Onhan sinulla siivet ja osaathan sinä lentää!

Lennä!

Noin!

So so! Äläpäs potki ja riuhdo sillä tavalla.

Ei se kelpaa!

Aallon harjalta toiselle — lentäen vain ja kevyesti!

Sillä tavalla!

Ja näetkös kuinka Mohni vilkuttaa ainoaa silmäänsä?

Katsele vain — rautasilmälläsi sitä, vaikket voikaan vilkuttaa vastaan!

Isäntäsikin niin mielellään katselee, kuinka Santra vilkuttaa silmiään!

Se on paha se.

Sinun isäntäsi on sama kuin Santran isäntä ja minun isäntäni.

Se on paha se!

Niin ei pitäisi olla!

Tehkäämme liitto häntä vastaan.

Hutaise sinä leveällä kämmenelläsi hänet kannelta mereen — yön pimeydessä, sumussa ja sateessa ja lumipyryssä, jolloinka ei näe merta ulkopuolelta laivan partaan, jolloinka on niin sankka pimeys, että näkee merivettä vain sen, minkä sitä huljuu kannella kompassilampun valossa.

Huu — ei se taitaisi lyödä leiville — se peli!

Hei!

Hauko vain vettä kitasi täydeltä, mutta älä niele sitä vatsaasi, sillä silloin olisimme tuhon omia niin sinä rautasilmä lentäjä kuin kukin meistä muista!

Tulia nousee ja laskee!

Tämäpä on menoa!

Yö synkkä kumajaa ja humajaa ja Tuulettaret viheltävät!

Tulia nousee edestä ja laskee takana.

Nousevat lännestä ja laskevat itään — toisin kuin taivaan tulet.

Sinun isäntäsi tahtoo tietää, kun kannelle tulee, milloin mikäkin tuli etelästä paistoi!

Hiis hänestä!

Antaa tulien tulla ja mennä!

Niinkuin tuo Mohnikin, joka vähitellen alkaa paistaa etelästä kuin puolipäivä ja kohta painua kaakon alle ja sammuu aaltoihin.

Tulet nousevat ja syttyvät aalloista ja laskevat ja sammuvat aaltoihin.

Mutta maltashan!!

Maltashan poika!

Annahan ajan kulua, tunnin mennä ja tunnin tulla, niin nousee aalloista kirkas Osmussaari.

Yövartija Suomenlahden ja Suursalmen välillä.

Osmussaaren silmäniskuja saat sitten seurata vasemmalla rautasilmälläsi kauan, kun suuressa kaaressa sitä pohjoisen ja lännen kautta kierrämme ja otamme suunnan etelään.

Jere istui ohjauspaikallaan, vihelteli polkkia ja marsseja ja koputteli jaalan kanteen saappaankannoillaan tahtia.

Häntä riemastutti tämänlainen kulku.

Toisinaan vihellys taittui, kun hänen äkkiä täytyi kumartua, väistääkseen suurimpia hyökyjä, jotka huuhtoivat jaalaa perältä keulaan ja suuret vesikarpalot rapisivat silloin kuuroina hänen öljyvaatteilleen ja kajuutan seiniin ja kattoon.

Kello seitsemän pisti päätään ulos kajuutan luukusta Juuso.

— Tuulta on lisännyt?

— Tuulta lisännyt ja lainetta myös. Pöllyttää vettä yli melkein lakkaamatta. Tämä on jo melkein pillamus.

— Missä on Mohni?

— Mohni! Mitäs sinä nyt höpiset! Mohni jäi näkymättömiin jo ennen kuutta.

— No tuo on sitten Kokskerin tuli tuolla lounaassa?

— Eiköhän tuo se liene.

— Taitaisi olla parasta ottaa isopurje kokonaan pois?

— Tee kuinka haluat. Omasipahan ovat purjeet. Seilaa ne säpäleiksi, tai korjaa pois ajoissa. Mitenkä itse tahdot. Jos tämä olisi minun alukseni, niin sitten minä tietäisin, mitä tekisin isollepurjeelle, mutta nyt minä en tiedä mitään.

— Antaa olla, niinkuin nyt on vielä vähän aikaa. Kohtahan tästä rupeaa päivä valkenemaan — sittenpähän nähdään mitä tehdään. Tuolla itäisen saarteen päällä taitaa jo tuntua vähän päivänharmaata. Kun päivä on noussut, niin sittenhän se nähdään, mitä se tekee: Lisääkö tuulta vai vähentää. Jos tuuli jää entiselleen, niin purjeet saavat myös jäädä niin, niinkuin nyt ovat. Näkyvät nuo kestävän ja liika vauhti ei tee meille pahaa.

— Niinkuin jo sanoin: Tee mitenkä itse haluat.

Juuson pää painui jälleen alas kajuuttaan ja siellä hän rupesi tekemään tulta ja keittämään aamiaista. Se olisi oikeastaan ollut Mikon tehtävä, mutta kun tällä oli ollut tavallista pitempi ja vaikeampi vahti, ei hän tahtonut hänen untaan keskeyttää. Hän itse oli nukkunut jo kahden vahdin aikana ja käsitti velvollisuudekseen toimia kokkina.

Hän keitti perunoita. Isohko pata oli niitä täynnä. Perunoitten päälle hän levitti kerroksen silakoita sillä hetkellä, jolloinka kiehuminen oli parhaimmillaan ja perunat jo puoli kypsiä. Siinä perunain päällä kiehuivat silakat kypsiksi ja niiden suolavesi levisi perunain keittoveteen ja antoi niille hyvän sivumaun. Vielä paistoi hän pannullisen sianläskiä. Senkin valmistuttua asetti hän tulelle teekattilan.

Teen tulelle saatuaan kävi Juuso syömään. Söi vahvasti perunoita, joita kastoi sulaan sianrasvaan ja silakoita, joita uitettiin myös rasvassa — ah, kuinka hyvältä ne maistuivat! — käristynyttä läskiä ja leipää. Teetä joi hän päälle ja puki sitten ylleen lyhyen turkkinsa ja öljyvaatteet, jalkoihinsa hyvät merisaappaat ja päähänsä vahvalla villavuorilla varustetun lämpöisen öljyhatun, sydvestin.

Ennen kannelle menoaan hän herätti Mikon, "Nous' syömään Mikko!", pani tupakkaa piippuun, sytytti sen ja otti käsiinsä villakintaat ja rukkaset ja nousi kannelle vapauttamaan Jeren aamuvahdistaan.

Kello oli silloin kahdeksan.

Päivä oli jo valjennut.

Harmaat myrskypilvet ajoivat taivaalla samaan suuntaan kuin jaalakin merellä.

Meri itse myllersi mustanharmaana ja vihertävänä, valtavine valkeine aaltovyöryineen, joista tuuli tuiskuna lennätti vaahtoa ilmaan.

Tuuli oli kääntynyt pitkin aamua ja puhalsi nyt itäkoillisesta. Sillä näytti olevan halu kääntyä yhä vain vastapäivää.

Entistä suuntaa pitäen pyrki isopuomi heittämään omin valloin yli oikealta vasemmalle. Kun suuntaa ei voinut enää muuttaa lounaisemmaksi, oli isopurje otettava kokonaan pois tai laskettava yli perän vasemmalle.

Juuso päätti laskea puomin menemään yli ja kutsui kannelle sitä varten avukseen Jeren. Jere nousi kesken syöntinsä kannelle.

— Täytyy laskea menemään isopurje toiselle puolelle.

— Lasketaan vain.

Jere höllitti piikkivallia. Kalvelin nokka laskeutui alaspäin ja purje painui isolle pussille.

Juuso itse veti nopein liikkein sisään jalusnuoraa ja isopuomi läheni lähenemistään, aina keskijaalan kohdalle, josta se lykättiin yli käsivoimilla ja samalla retkahti isolla läiskäyksellä isopurje kalveleinen yli, jalusnuoran lokki lensi kytkinraudassaan perällä paukahtaen toiselle puolelle ja samalla päästeli Juuso oikealla kädellään jalusnuoraa menemään. Jere veti jälleen piikkivallilla kahvelin nokan ylös, purje kiristyi sileäksi pinnaksi ja kaikki oli taas kunnossa, ja Jere laskeutui alas syömään ja juomaan teetä ja sen perästä, vähän aikaa juteltuaan ja tupakoituaan kävivät he molemmat, sekä Jere että Mikko maata.

Päivälliseksi syötiin hernerokkaa, jossa oli isoja sianlihakimpaleita ja joka pantiin kiehumaan heti aamiaisen jälkeen.

Päivällinen syötiin kello kaksi iltapäivällä ja silloin oli jo kulumassa Mikon iltapäivävahti. Sillä aikaa, kuin Mikko söi, piti perää Juuso.

Juuson juuri tullessa ylös ja silmäillessä ympärilleen, nousi tuulen päältä, itäkoillisesta, tavallista mustempi taivas.

Mikko ei ollut sitä huomannut, koska hänellä ei ollut juuri aikaa silmäillä perälle päin.

— Jokohan antaa lunta tuo pilvi. Minä pelkään vähän sitä.

Mikko kääntyi myös katselemaan taivasta tuulen päällä.

— Nyt tässä on nopeasti päätettävä, mitä tehdään, sanoi Juuso. — Tuon pilven mukana tulee tuulta, usko pois Mikko.

— Ja lunta. Vettä ei se näin kylmällä ilmalla anna.

— Sen pahempi. Paltiski olisi paras ankkuripaikka ja hätäsatama meille. Muuta ei voida nyt tehdä ja sinne on päästävä mitä pikimmin. Sinne on tästä puolentoista tunnin matka, ja kun sinne päästään, sitten saa tuulla ja tuiskuta miten paljon hyvänsä.

Pilvi tuulen päällä likeni kummallisen nopeaan.

Se ei merkinnyt hyvää.

Tottunein ja kokenein silmin he huomasivat, että sitä ei voi ottaa vastaan kuin mastosillaan.

Jerekin kutsuttiin kannelle kesken syöntinsä ja nopea purjeiden korjaus alkoi.

Ensin otettiin pois isopurje ja käärittiin.

Sitten lyyveri.

Sitten vokka joka jiikattiin ja käärittiin.

Päälle jätettiin pieni ja vahva harusvokka, sillä sen poistaminen tässä hirvittävässä merenkäynnissä olisi ollut arveluttavaa: Alus ei sen perästä olisi ensinkään totellut peräsintä, se olisi kääntynyt syrjin aallokkoa ja koko aluksen tuho olisi ollut minuutin parin kysymys. Harusvokka kuljetti alusta niin paljon, että sitä voitiin ohjata ja käännettiin keula kohti etelää, jossa suunnassa lähin hätäsatama, johon oli päätetty pyrkiä, oli. Aluksella oli kuitenkin huono vauhti, lokaus osoitti sen kulkevan eteenpäin vain kolmen solmun vauhdilla ja sen mukaan saavuttaisiin hätäsatamaan vasta viiden tunnin perästä, siis seitsemän tienoissa illalla, jolloinka jo on pimeä. Miehet tiesivät myös, että virta ja aluksen sortuminen vie heitä länteen ainakin kolmen solmun nopeudella. Etelään ohjaamalla ei siis vastaan tule Paltiski, vaan asumaton ja satamaton matala rannikko, johon ei voi ankkuroida.

Juuso kävi alhaalla kajuutassa tutkimassa merikarttaa, ja laski, että jos voitaisiin ohjata kaakkoa kohti, saavuttaisiin oikeaan paikkaan. Harusvokan varassa taas ei voitu alusta saada nousemaan niin ylös. Hädin tuskin se kykeni nousemaan etelään, joskus, vihurien aikana, painui keula aina etelälounaaseen asti. Olisi välttämättä saatava auki vokka ja isopurje vaikka kolmikulmaisena ennenkuin voitaisiin alus saada nousemaan tuuleen ja ohjata kaakkoon. Sitä taas ei uskallettu tehdä, ennenkuin nähdään, kuinka paljon tuulta tuo tuo lähestyvä kuuro antaa ja se saatiinkin pian tietää.

Tuskin olivat he ennättäneet pariakymmentä kertaa vetää henkeään, kun hirmumyrsky, joka pilveä ajoi, sieppasi heidät kynsiinsä sellaisella voimalla, että pieni harusvokkakin tuntui liialta purjemäärältä, eikä alusta voitu sen jälkeen ohjata edes etelään, vaan täytyi heittäytyä kokonaan tuulen armoille ja mennä sinne, minne se halusi heitä viedä ja se määräsi heidän suunnakseen länsilounaan, siis ulos Valtiasmeren ulapoita kohti. Vaikka heillä oli tyhjät mastot ja köydet ja vaivainen harusvokka keulassa, vei myrsky heitä mukanaan neljän solmun vauhdilla eteenpäin.

Juuso itse jäi vahtiin, ja toiset laskeutuivat alas kajuuttaan jatkamaan syöntiään.

Hetken perästä peittyi kaikki tiheään lumipyryyn. Näköala supistui jaalan kanteen ja läheisimpiin aaltoihin. Näin jatkui iltahämärään asti, jolla aikaa miesten mielessä kyti toivo ainakin pyryn lakkaamisesta, että edes loistojen tulet näkyisi.

Syötyään oli Mikko noussut ylös jatkamaan vahtivuoroaan, mutta pysytteli Juuso itsekin kannella melkein koko ajan lausuen joskus: "Ei tämä pyry voi olla pitkäikäinen. Tämähän on vasta ensimmäinen pyry tänä syksynä. Ei se voi kestää kuin tunnin pari. Illan pimetessä se voi lakata. Tuuli voi kääntyä pohjoiseen ja selvittää ilman ja sittenhän saadaan loistot näkyviin ja päästään selville, missä ollaan." — "Niin, ei tämä pyry voi kestää kauan", vastasi aina Mikko. Kumpikaan eivät uskoneet toisiaan, eivätkä itseään. Puhuivathan vain itseään rauhoittaakseen. Neljältä alkoi Jeren vahti, mutta Juuso ja Mikko senkin jälkeen pistäytyivät vähän väliä kannella — Juuso tuskin malttoi alas mennäkään.

Ennen iltapimeää avattiin varovaisesti kansiluukkua ja otettiin jaalan ruomasta ylös tavallista runsaammin polttopuita kajuuttaan. Kylmä lisääntyi ja tulta alettiin pitää kamiinassa useammin kuin ennen.

Iltavahdin aikana muuttui ilma niin kylmäksi, että kannelle räiskynyt vesi alkoi jäätyä. Kaikki köydet jäätyivät, samoin purjeet, sillä vettä ja lunta ajoi niiden päälle. Myös kasvoi kasvamistaan jääkerros aluksen ulkolaitoihin, vesirajan yläpuolelle.

Tämä oli pahin asia, sillä korkea jaala ei kestä suurta ylipainoa, vaan kaatuu.

Jo ennen puolta yötä helpoitti tuuli, mutta lumipyry tiheni sitäkin sakeammaksi.

Koiranvahdin aikana, kello kolmen tienoissa aamulla, arvostelivat miehet sovussa ja ystävyydessä voitavan ottaa jo vokka auki, että voitaisiin ryhtyä pyrkimään ylös tuuleen, mutta vokka ja alaosa keulamastoa oli paksun jään sisässä.

Samoin oli jäätynyt kiinni isopurje. Varsinkin isonpuomin uloimpaan päähän oli kasvanut paksu jäämöhkäle, jonka peljättiin taittavan puomin poikki ja repivän purjeen.

Kannella liikkuminen oli vaikeaa ja vaarallista.

Juuso ja Jere olivat leppyneet toisiinsa.

Kun Jere meni keulakannelle yrittääkseen avata vokkaa auki, pelkäsi Juuso joka hetki, että Jere liukastuu ja kaatuu ja joutuu yli partaan.

Juuso oli kieltänyt Jereä lähtemästä keulaan, mutta hän läksi kuitenkin. "Helvettiinhän me muuten mennään, ellei saada purjeita auki!", oli Jere sanonut ja lähtenyt.

Juuso itse meni Jerelle avuksi, mutta kahden miehen voimillakaan, heidän ei onnistunut avata vokkaa. Se oli jäätynyt täydellisesti kiinni.

Kaikki oli jäässä: Köydet, purjeet, mastot, kansi ja kansiluukut.

Lähtiessään keulamaston luota paluumatkalle, valikoivat Juuso ja Jere sellaisen hetken, jolloinka jaala kiipesi ylöspäin aallon harjalle, jolloinka keula oli korkealla ja perä alhaalla. Silloin he miltei luisumalla luisuivat kajuutan turviin. Juusoa miltei värisytti se retki. — Toistamiseen en sinne ainakaan pimeällä lähde, enkä käske toisia, sanoi hän. Niin meni tiistai ja sen jälkeinen yö. Keskiviikkoaamuna, päivän sarastaessa, jolloinka heidän olisi pitänyt olla Memelissä jatkui lumipyry yhtä tiheänä kuin ennenkin ja koillinen raivosi entisellä voimallaan.

Kaikki kolme miestä istuivat kajuutassa.

Helmari oli köytetty kiinni ja aluksen annettiin mennä omia menojaan.

Jää oli kasvanut kasvamistaan ja muistutti jaala tällä hetkellä jäälauttaa, jossa on pari mastoa.

Nurinmenoa ei enää tarvittu peljätä sillä aluksen kupeisiin oli kasvanut leveät ja paksut jäälevyt, jotka estivät alusta varsin pahasti kallistelemasta aallokossakaan. Oli nykyään yhdentekevää, kulkiko alus keula, perä, vai kuve edeltäpäin. Harusvokka, keskiviikko aamun hämärissä katsellessa, oli enään ylöspäin suippeneva jääpatsas — vain sen ylin osa koetti vielä parhaansa mukaan oleilla purjeenakin: läpätti ja paukkui aluksen kääntyessä päin tuulta ja täyttyi taas tuulesta vähitellen, vakavana ja tärkeänä, unohtamatta viimeiseen asti velvollisuuttaan. Muu osa harusvokkaa pysyi paikallaan ja jäykkänä, puhalsi tuuli sieltä tai täältä. Milloin alus kääntyi päin tuulta ja sai ryöpyn yli nokkansa, sai siitä osansa myös harusvokka ja jäätyi aina yhä paksummaksi.

Miesten mielen täytti turvallisuuden tunne huomattuaan aluksensa vahvat jäävarusteet.

Vahdissa oleva istui valveilla ja katsoi silloin tällöin luukusta ulos ja piti kajuutan lämpimänä ja tupakoi. Vapaana olevat miehet makasivat turvallisina lämpöisissä koijissaan, kylläisinä vahvasta ruoasta ja teestä.

Jerellä oli aamuvahti.

Hänen oli kello kuudeksi keitettävä aamutee ja kello kahdeksaksi aamiainen.

Keskiviikkoaamu oli siis valjennut.

Miehet olivat kokoontuneet pöydän ympärille aamiaiselle ja syntyi heidän keskensä seuraava keskustelu:

Mikko: Tämä taitaa sitten oikeastaan olla keskiviikkoaamu.

Juuso: Eiköhän tämä se liene. Kolmas aamu siitä kun kotoa lähdettiin.

Jere: Ja tuli ehtoosta ja aamusta kolmas päivä.

Mikko: Nämä ovat kurjia päiviä, eikä näistä taida loppua tullakaan.

Jere: Kyllä näistä loppu tulee ja sitten on koko maailmasta loppu. — Ja Jumala sanoi: Hajaantukoot vedet jälleen niin, ettei kuivaa näy ja yhtykööt vedet maan päällä niihin, jotka taivaassa ja maan alla ovat, ja tapahtui niin ja tuli ehtoosta ja aamusta kolmas päivä. — Nyt on se päivä tullut.

Keskiviikon kuluessa kääntyi tuuli pohjoiseen, lumipyry lakkasi ja taivas alkoi selvetä. Pohjatuuli puhalsi navakkana vielä torstain ja perjantain, aina lauantaiaamuun. Silloin tyyntyi ja ilma alkoi lämmetä. Lauantai-iltana alkoi puhaltaa leuto ja hiljainen lounattuuli. Silloin ryhtyivät miehet toden teolla vapauttamaan purjeitaan jäistä. Se kävikin nyt verrattain helposti. Sulava jää irtaantui isoina kimpaleina märistä purjeista ja köysistä. Tunnin kuluessa oli pimennyt täydellisesti, mutta silloin olivat kaikki purjeetkin tuulessa. Kirveillä ja kangilla oli saatu rungon ulko-osistakin jää irtautumaan ja alus oli valmis tekemään matkaa.

Ei tiedetty missä ollaan, eikä siis myöskään, mihin suuntaan olisi lähdettävä.

Meressä kävi vielä harva ja voimakas ummikas pohjoisesta.

Jerellä oli vahtivuoro, mutta kaikki kolme miestä viipyivät kannella ja tähystelivät joka suuntaan.

Suunta otettiin itään. Vaikka ei tiedettykään, mikä maanpaikka vastaan sieltä tulisi, niin oltiin joka tapauksessa varmoja, että sieltä päin on etsittävä kiinnekohta.

Juuso luuli, ja niin luulivat hänen toverinsakin, että he lienevät jossain Voionmaan ja Memelin välipaikoilla.

He odottivat tuulen yön kuluessa virkistyvän ja toivoivat ennen aamua saavansa näkyviin joko Memelin tai Libaun loiston.

Juuso itse seisoi kajuutan katolla ja tähysteli sieltä joka suuntaan.

Hän oli tarkkasilmäisin mies siinä jaalassa ja koko saaressakin.

Jännittäessään silmiään luulee pimeässä yössä usein näkevänsä tulen sielläkin, missä sitä ei ole, etenkin jos silmät ovat väsyneet.

Niinpä Mikko ilmoitti näkevänsä tulen keulasta oikealla, mutta kun toiset siellä eivät mitään nähneet, julistettiin huomio mitättömäksi.

Sekä Jere että Mikko tähystelivät vain keulaan päin.

Ilma oli mitä suotuisin tähystykselle: Sumua ei ollut nimeksikään ja taivas aivan kirkas.

Taivas oli tähdessä ja näkyivät tähdet saarteelle asti kirkkaina. Usein idänsaarteella nouseva tähti toi turhaa iloa jaalan miehistölle. "Tuli!" huudahtivat he kerrankin miltei yhteen ääneen, kunnes tuli irtaantui meren saarteelta ja kohosi toisten tähtien parveen taivaalle.

Yö oli kaunis ja lämmin.

Täyskuu nousi itäkoillisesta, kultaili läikkyviä ummikkaita, joiden pinnalla väreili jo uusi lounattuulen nostama virkeä aallokko.

Jaala kulki yhä nopeammin.

Ketään muuta purjehtijaa ei näkynyt missään koko laajalla meren selällä.

— Mutta jos tuo ei ole loiston tuli, niin sitten ei mikään, sanoi lopulta Juuso ja viittasi piipullaan suoraan etelään.

— Mikäs helkkarin tuli siellä voisi olla!?, sanoi Jere. — Korkeintaan laivan tuli.

— No tunnenhan minä nyt toki mitkä ovat laivojen tulia ja mitkä loistojen. Katsokaa itse. Odottakaa, milloin jaala kohoaa ummikkaalle ja tarkatkaa silloin kaarien suuntaan.

Sekä Jere että Mikkokin nousivat kajuutan katolle seisomaan ja tähystelemään etelään. Helmaria hoiteli Jere sillä aikaa jaloillaan.

— No! Nyt se taas näkyy! Vai eikö teidän silmänne sitä tapaa? Kyllä minä näen aivan selvästi. Pannaanpas suunta vähäksi aikaa sinne päin. Täytyyhän meidän ottaa selvä mikä se on.

Jaala käännettiin niin ylös tuuleen, kuin minkä se ikinä nousi, jalusnuorat vedettiin kiinni ja jaala otti suunnaksi eteläkaakon, siis koko joukon vasemmalle Juuson löytämästä tulesta, joita toiset eivät vieläkään saaneet silmiinsä.

Jaalan vauhti oli silloin viisi solmua.

Tunnin purjehduksen perästä tuli näkyi aivan selvästi jokaisen silmään, mutta nyt lännestä.

Se oli seisova valkea tuli.

Samaan aikaan tuli näkyviin keulan edestä, aivan suoraan keulan edestä vilkkuloisto. Maa oli lähellä. Se oli varma.

— Mikähän paikka tämä on?, tuumi Juuso.

— Entä jos nämä ovat Voionmaan tulia, tuumi Jere.

— Voionmaan tulia ne eivät voi olla. Siitä minä olen varma. Tunnenhan minä nyt Voionmaan tulet. Eihän Voionmaa pohjoisesta katsoen ole niin leveä maa, että sen tulet voisivat olla noin kaukana toisistaan. Eikä Voionmaan pohjoispäässä, tai paremmin sanoen sen Hietasaaressa ensinkään ole tämänlaisia tulia. Näistä on toinen seisova, toinen vilkkuva. Siitä minä olen varma, että me olemme Saksan rannikolla, mutta missä kohti, sitä minä en ymmärrä paraikaa. Täällä päin ei ole tullut liikuttua.

Juuso ja Mikko laskeutuivat kajuuttaan tutkimaan asiaa kartalta.

Avattiin kajuutan pöydälle Valtiasmeren eteläosan kartta.

Siitä pian selvisi, että seisova tuli on Rixföftin loiston ja vilkkuva tuli kuuluu Helan loistolle, joka on Heisternestin niemen kärjessä, ulkopuolella Danzigia.

Juuso raapi korvallistaan tämän huomattuaan.

— Lähellä oli, ettei ajettu maalle myrskyn aikana ja se olisi ollut viimeinen retki sekä jaalalle että miehille. Neljä tuntia jos olisi se myrsky jatkunut niin sitte olisi ollut loppu käsissä ihan armotta.

Kannelle huusi Juuso:

— Kuulehan Jere! Mehän ollaan lähellä Danzigia!

— Lähellä Danzigia! Älä helkkarissa!

Juuso ja Mikko nousivat kannelle. Juuso sanoi:

— Niin niin. Meillä on aivan oikea kurssi! Nuo tulet johtavat Danzigiin.

— Tarkoitatko sinä, että Memeliin meno jää sikseen.

— Niin se näyttää olevan sallittu. Samahan tuo on missä minä teen ostokseni ja sittenhän näemme tuonkin paikan.

— Samahan tuo on minullekin mihin sinä menet, mutta saakurin lähellä tässä taisi olla hengen meno.

— Sitä minäkin jo sanoin Mikolle tuolla kajuutassa. Ja nyt otetaan hyvät ryypyt! Tämänlaista ei tapahdu joka pojalle edes kerran eläessään!! Ryypyt tämä totisesti ansaitsee!

Ja Juuso haki kajuutasta rommipullon, joka kiersi miehestä mieheen, tekipä vielä toisenkin kierron ja vasta sitten löi kämmenellään Juuso korkin kiinni.

— Kotiväellä ei taida olla aavistustakaan, missä "Vesa" tällä hetkellä purjehtii!, sanoi hän.

Ilta kului hauskasti jutellen.

Ei ollutkaan lähes viikon ajalla "Vesassa" kuultu montakaan sanaa.

Nyt tuli puhetta virtanaan. Juteltiin kaiken maailman asioista ja lopulta kotisaaren tytöistä. Niistä puhuminen tuntuikin ihanimmalta.

Santrasta ei vain maininnut koko iltana kukaan yhtä sanaa.

Puhuessaan esimerkiksi Eupesta, ajatteli Juuso koko ajan Santraa ja Jerekin puhui mielellään kenestä muusta tytöstä hyvänsä kuin Santrasta.

Mikko sensijaan ei puhunut kenestäkään. Mikko ei välittänyt tytöistä. Häntä torkutti, ja näyttääkseen kuuntelevansa toisten puhetta, hän toisinaan törähti ihmettelevällä äänellä: "Jaa! Vai niin!" ja nauroi kun toisetkin nauroivat. Vahvan illallisen ja teen jälkeen vääntäytyikin Mikko koijaansa ja sanoi: "Maata minä menen, seilatkaa sitten Memeliin tai Danzigiin ja mihin hyvänsä, kunhan ei vain pohjaan seilata ja kunhan ei tule ainakaan tällä matkalla sellaista lumipyryä ja pillamusta kuin mikä oli. — Herättäkää minut kun koiranvahti alkaa! — Haastakaa te tytöistä siellä kannella, kyllä minä vielä kuuntelen, kun jätätte luukun auki."

Mitään ei hän kuitenkaan enää kuunnellut, sillä kuorsaus tuli miltei hänen viimeisten sanojensa mukana ja herätettiin hänet vasta täsmälleen kello 12 yöllä, Danzigin satamassa, möljässä, johon aivan hiljaa ja ääneti oltiin saavuttu ja ennätetty jo purjeetkin kääriä.

Juuso huuti kajuutan luukusta alas Mikolle:

— Hei Mikko! Koiranvahti alkaa! Nousepas kannelle!

Mikko kapsahti äkkiä ylös mutta huomattuaan voimakkaiden valojen paistavan kajuutan luukusta, arvasi oltavan jo perillä.

Hetkistä myöhemmin kuorsasivat kaikki kolme miestä koijissaan, eivätkä he niin makeita unia olleet saaneetkaan jo viikkokauteen.

Seuraavana päivänä Juuso osti kymmenen aamia väkiviinaa, yhteensä neljäkymmentä laatikkoa konjakkia, samppanjaa, likööriä ja erilaisia saksalaisia viinejä ja suuren joukon silkkitavaraa: naisten myssyjä ja huiveja.

Hän sai kaiken halvemmalla täältä Danzigista kuin Memelistä. Onneton matka oli muuttunut hänen elämänsä onnellisimmaksi.

Hänellä oli aina loppujen lopuksi Onni mukanaan. Ilmankos häntä joskus mainittiinkin lisänimellä "Onnen poika".

Jere ja Mikko risteilivät myös kaupunkia koko päivän ja ostelivat tuomisia kotiin: erilaisia posliinikoruja ja värikkäitä silkkejä.

VI luku.

SANTRA.

On tyyni kesäinen sunnuntaiaamu.

Tuvassa istuu Juuson äiti ja kampaa peilin ääressä hiuksiaan.

Hänellä on kädessään iso puukko.

Sillä on hän jo monien vuosikymmenien ajat avannut jakauksen päähänsä.

Sitä sanotaan "mammanpuukoksi" ja siihen ei saa kukaan muu koskea.

Sitä säilytetään seinänraossa lähellä itäistä ikkunan pieltä, samalla puolella missä riippui peilikin.

Kerran poikasena Juuso oli ottanut mammanpuukon vuollakseen kaarnalaivaa.

Mutta siitäkös tuli melu ja etsiminen.

Koko talo oli mennä nurin ja kuuli puoli kylää sen, että Heikkilässä etsitään mammanpuukkoa. Lopulta löydettiin Juuso rannimmaisessa Koirankallion pykälässä sillä vuoleskelemassa.

Mamma itse hänet sieltä löysi ja oli miltei itkuun asti liikutettu:

— No täälläkös sinä Juuso istut ja kun äiti on etsinyt sinua joka paikasta. Arvasinhan minä, ettei sitä puukkoa kukaan muu vienyt kuin sinä. Anna pois paikalla se puukko — leikkaat vielä sormeesi! Ja muista, ettet ota enää koskaan toisen kerran tätä! Muistaakos Juuso nyt sen?

— Muistaa.

Juuson olikin helppo luopua puukosta, sillä laiva oli jo valmis, jopa niin valmis, että purjehti jo vesillä, kohti kaukaisia maita.

Juuson äiti kampaa kiireellä hiuksiaan, sillä kirkkoon lähtö on edessä.

Kirkko on naapurikylässä, tunnin soutumatkan päässä, ja siellä käy Juuson äiti joka pyhä, milloin on kaunis ilma, varsinkin nyt vanhana, kun talvella kirkonkäynti on hankalaa.

Juuson isä istuu kammarissaan ja lukee rahojaan.

Syksyinen Juuson Danzigin matka oli tuottanut paljon rahaa ja talvella oli oltu ajossa joka viikko ja nytkin, pitkin kevätkesää on Juuso ollut matkoilla, joilta jokaiselta on tuonut rahaa. Vanha Hinterikki on mielistynyt poikaansa Juusoon, joka tuo kotiin rahaa, huolimatta siitä, että isä huomasi poikansa juovan yhä enemmän ja enemmän. — Kerran mamman kanssa siitä jo puhelivatkin:

— Eikös sinustakin, pappa, tunnu liialta tuo Juuson juominen? Järkensähän se menettää.

— Sehän sitä viinaa viljelee, joka sitä kuljettaakin.

— Niin, mutta pitäisihän sitä katsoa terveytensäkin perään.

— Kyllä Juuson terveys ja järki kestää. Ei hän liikaa juo. "Riihtä tappavan härjän suuta ei sinun pidä kiinni sitoman."

— Minä uskon, että Juuson pää ja terveys ei kestä loppumattomiin ja onhan se hiukan minusta sellaista, kuin sinä kävisit kauppaa Juuson päästä ja terveydestä. Rajansa kullakin!

— Ole huoleta, mamma. Minä olen tyytyväinen Juusoon. Katsohan mamma, kuinka paljon rahaa! — Sen sijaan en ole minä tyytyväinen vanhempaan poikaamme Anterukseen, joka kulkee kaikenmaailman teitä ja vain vie rahaa.

— Mutta onhan Anteruksen rahat langenneet hyvään maahan: Merikoulussa kolme talvea — millä rahoilla hän ne olisi läpäissyt, ellei isänsä.

— Omillaan — niinkuin muutkin! Minä en välitä Anteruksesta, joka juo merimiessaaliinsa ja pyytää koulurahat kotoaan. Katsohan, mamma, esimerkiksi Markun Aapea: Hän läksi merille tyhjin taskuin, mutta säästi palkkansa ja suoriutui merimieskoulusta, samoina talvina kuin Anteruskin, omilla rahoillaan. Sellainen on oikea mies!

— Mutta onhan Anterus nyt ison laivan päämies ja ansaitsee hyvin ja maksaa takaisin velkansa sinulle minä päivänä hyvänsä! Älä moiti Anterusta! Onhan hänellä omat vastoinkäymisensä!

— Juuso on mies! Ja minä olen aina Juusolle sanonut: "Juo — omiashan juot, mutta katso eteesi, ettet pilaa itseäsi!" — Mennään kirkkoon!

— Mennään vain! Santra kävikin sanomassa, että toiset odottavat jo rannassa.

Hinterikki kokosi huolellisesti rahat, kultarahat erääseen isoon sikarilaatikkoon, hopearahat toiseen ja setelit isoon ruskeanahkaiseen kukkaroon, Ja pani ne jälleen kaappiin, varmaan salalokeroon ja heläytti oven lukkoon ja pisti avaimet taskuunsa.

Juuso itse oli jaalassa, joka viime matkan jälkeen makasi ankkurissa lähellä omaa valkamaa.

Meri oli peilikirkas ja poimuili hiukan vanhoissa, jo vuorokausi sitten lakanneen itätuulen ummikkaissa, jotka hiljaa kohahtelivat rannoille.

Päivä paistoi kirkkaana.

Kirkkaassa päivänpaisteessa ja tyynessä meressä näkyi pohja aina jaalan ankkuripaikalle asti ja sitäkin kauemmaksi.

Pohjassa näkyi isoja kiviä, joita peitti ruskea ja ruskean keltainen hatru, joka huojuili veden mukana, ummikasvirran käydessä maalle ja maalta pois.

Isoimmat kivet olivat kuin makaavia karhuja, pehmeine turkkeineen.

Lapsuudestaan asti muisti Juuso niitä ihailleensa.

Äsken, soutaessaan maalta jaalaan, oli Juuso koko ajan katsellut meren pohjaa.

Hän oli pysähtynyt pitkäksi aikaa katselemaan jaalansa ankkuria, joka maata retkotti joutilaana ja velttona parin kiven välissä täydessä sunnuntailevossa.

Hän seurasi jaalansa ruosteenväristä ketjua, joka suurissa laiskoissa mutkissa loikoili pohjassa, nauttien sekin vapaudestaan.

Joukko pieniä kaloja, kivinilkkoja, hääri ketjun, niinkuin ankkurinkin ympärillä: uivat varovaisesti sitä kohti, nuuskivat sitä ja taas yht'äkkiä ravistelivat pyrstöään ja uivat siitä vähän matkan päähän kuin olisi se polttanut niiden kuonoa ja heti sen jälkeen, rintaevät väristen, ne hiljaa ja varovaisesti lähestyivät ruosteista rautaa. — Se homma huvitti Juusoa niin, että häntä ääneen nauratti.

* * * * *

Jaalassa olivat kaikki purjeet auki. Edellisenä yönä oli satanut ja nyt täytyi kuivata purjeita. Lahdella oli ankkurissa kaikkiaan kuusi jaalaa ja jokainen niistä kuivaili purjeitaan tyynessä paahtavassa päivänpaisteessa.

Ranta hohti valkeanaan kalastusveneiden purjeita, jotka myös olivat avatut kuivaamaan.

Oli niin tyyni, että jaalojen keulat olivat kääntyneinä mikä minnekin päin.

Juuso on noussut jaalansa kannelle.

Hän ihailee jaalaansa.

Hän on kiintynyt siihen kuin oikeaan käteensä — molemmat tottelevat hänen aivojensa käskyjä yhtä uskollisesti.

Jaala on kuin hänen ruumiinsa jäsen, joka ajattelee hänen aivoillaan ja tottelee häntä kaikessa.

Juuso hyväilee käsillään purjeita. Ne ovat kuumat, kun kesäaurinko niitä täydellä voimalla paahtaa.

Juuso ravistelee tervalle tuoksuvia vantteja, jotka ovat ranteen paksuista liinaköyttä. Monien kesien terva kiiltää mustanruskeana niiden lämpöisellä pinnalla.

Kaikki kansiluukut ovat avatut ruuman tuulettamista ja kuivausta varten. Sieltä tulvii ilmoille voimakas tervan ja pohjaveden tuoksu.

Juuso käärii kokoon purjeet, ensin isonpurjeen, sitten vokan ja keulapurjeet ja peittää ne kaikki tervatuilla ressuilla. Sen jälkeen hän vielä kerran silmäilee jaalaansa keulasta perään, kannesta mastojen nuppeihin saakka ja huomattuaan kaiken olevan järjestyksessä, laskeutuu hän jollaan, joka on koko ajan ollut jaalan kupeella, pesti keulavantissa kiinni, ja soutaa sitten maihin.

Ranta-aittojen ja sarainten harmaat seinät hohtivat lämpöä, ja seinähirsien halkeamat olivat tavallista enemmän ammollaan, nekin näyttäen ikäänkuin koirat huohottavan kuumuudessa. Tuntui melkein siltä kuin olisivat seinät hiljakseen ritisseet, kun niiden raot kuumuudessa laajenivat ja uusia rakoja aukeili.

Juuso oli seisahtanut hetkiseksi ranta-aitan päivänpuoleiselle seinustalle ja katseli merelle, jossa ei näkynyt mitään, ja taivaalle, jossa ei ollut ainoatakaan pilveä, eikä muutakaan kuin aurinko yksin, johon ei voinut katsoa.

Ranta oli myös tyhjä.

Missä lienevät kaikki olleetkin? Suurin osa kai kirkossa naapurikylässä, toisten luultavasti makaillessa jossain vilpoisessa katveessa.

Lähimmästä talosta kuului avonaisten ovien kautta saarnamaista, laulavaa lukemista.

Markun Taati siellä luki postillaa. Se oli hänen tapansa niinä pyhinä, jolloin hän ei mennyt kirkkoon. Hänen lukiessaan täytyi kaikkien tuvassa istua hiljaa, ja hiljaa he istuivatkin, taistellen torkutusta vastaan.

Siinä istuivat muiden muassa hänen poikansa tyttäret Marketta ja Joosefiina, joiden silmät vähän väliä painuivat umpeen ja päät retkahtivat alas, miltei polville asti. Silloin he heräsivät, katsoivat toisiinsa ja hymyilivät. Marketella oli parsinneula kädessä. Sillä hän raapi kämmentään tai pisteli polveaan pysyäkseen paremmin valveilla, mutta ei siitä paljon apua ollut: ihan huomaamatta menivät silmät kiinni ja ajatukset muuttuivat paikalla uniksi ennenkuin hän sitä ennätti huomatakaan. Siinä samassa pääkin nyykähti lähes polviin asti, jolloin hän äkkiä kohottautui ja katsoi Joosefiinaan, jonka pää niinikään pienin nyykäyksin parhaillaan painui alaspäin, aina alemma ja alemma, tehden lopulta sekin pitkän nyykähdyksen, miltei polviin saakka. Silloin hänkin katsoi sisareensa, ja taas he hymyilivät.

Marketta kuiskasi kämmeniensä takaa Joosefiinalle:

— Katsos, Joosefiina, kun Taatin nenälle pyrkii kärpänen eikä saa olla siinä rauhassa, kun Taati hutii sitä kämmenellään.

— Niin tekee.

— On tuo kärpänenkin sentään viisas!

Tämän Taati kuuli, mulautti silmävalkuaisiaan yli vaskisankojen ja ärähti:

— Olettekos meluamatta siellä — hä! — Jumalan sanan aikana — hä! — "— — ja helvetin tuli pitää heidät perimän, niin monta kuin heitä onkin…"

Juuso ei tiennyt, että Markun Taatin tuvassa näin oli — hän vain kuvitteli tämmöistä, kuultuaan tänne rantaan asti Taatin saarnaavan ja laulavan lukuäänen.

Entisiin kokemuksiinsa perustaen Juuso niin ajatteli.

Hän oli kerran itsekin joutunut koko saarna-ajaksi Markun Taatin tupaan — kerran viime kesänä.

Hän oli jaaloineen silloinkin taas kotona ja joutilas sunnuntaiaamu kun oli, hän oli mennyt haastattelemaan ja katselemaan kaunista Markettaa ja Joosefiinaa. Päästyään juuri parhaiksi tyttöjen kanssa puheen alkuun, Markun Taati itse äkkiä lopetti tupakoimisen, otti esille nurkkakaapistaan ruskettuneen postillansa, asetti vaskisangat nenälleen, avasi kirjan auki siltä kohdalta missä kolme oikeanpuolista lehden kasaa oli yhdessä nipussa kulmalle käännetty, alkaen kovalla äänellä yskiä ja sitten vielä kovemmalla äänellä lukea. Silloin ei vielä ollut mikään kirkkoaika alkanutkaan, koska pohjoiseen päin soutavat kirkkohaapiotkin vielä näkyivät Koirankalliolle, josta Juuso vast'ikään oli tullut. Ei se mitään muuta ollut kuin kiusantekoa koko lukuhomma sillä kertaa, ja tuon tapauksen muisteleminen harmitti Juusoa vieläkin.

Kyllä hän muisti!

Hän voi hyvin kuvitella, miten Markun Taatin tuvassa taaskin Marketta ja Joosefiina haukottelevat ja torkkuvat, kissa loikoo jalat suorana permannolla päivänpaisteessa, ja Taati lukee pöydän päässä postillaa, itsekin toisinaan haukotellen ääneensä kiljahtaen. Lopulta hän saa saarnansa viimeisen lauseen luetuksi, panee kirjan kiinni ja takaisin kaappiin, pistää tupakaksi ja heittäytyy vuoteeseen loikomaan, sanoen sitä ennen: "No tytöt! Pankaas kirkkokahvi tulelle!"

Markun Taati teki kaiken aina samalla tavalla, siksipä Juuso voikin kuvitella mitä silläkin kertaa Markkulassa tapahtuu.

Juuson pitäisi lähteä jaalallaan matkalle heti kun rupeaa tuulemaan, mutta toistaiseksi ei tuulen tulosta näkynyt merkkiäkään. Aamulla varhain meri hiukan nousi, mikä seikka ennusti länsituulen lähestymistä, mutta päivän päästyä ylemmä rupesi meri jälleen alenemaan.

Juuso mietiskeli, mitenkä saisi keskipäivän kulumaan, ja hän katui, ettei ollut lähtenyt kirkkoon muiden kanssa. Mutta siihen, miksi hän ei mennyt, oli pari hänen mielestään pätevää syytä: hänen oli kuivattava purjeita, ja erään huhun mukaan pitäisi hänen ainoa veljensä Anterus olla kotimatkalla ulkomeriltä; kerrottiinpa hänen jo luotsien mukana saapuneen kirkonkylään, josta hän luultavasti kirkkomiesten mukana tulisi kotiin. Hänestä tuntui vastenmieliseltä tavata veljeään, sillä he olivat joutuneet epäsopuun keskenään silloin, kun Anterus viimeksi, jo neljä vuotta sitten, syksyllä myöhään, merikouluun mennessään, oli käväissyt kotona ottamassa rahaa. Hän halveksi veljeään kahdesta syystä: ensiksi siitä, että tämä oli herra ja laivan päällikkö sekä toiseksi siitä syystä, ettei tämä ollut näinä neljänä vuotena lähettänyt rahaa kotiin penniäkään, vaikka oli kotoa ottanut opintorahansa lainan nimellä. Juuso ei kunnioittanut miestä, joka kulutti hänen ansaitsemiaan rahoja, eikä ainoallakaan kirjelappusella ollut näiden neljän vuoden aikana muistanut edes selittää syitä maksujensa viipymiseen. Juuso toivoi, että alkaisi puhaltaa tuuli, mitä pikemmin sitä parempi ja mistä suunnasta hyvänsä, päästäkseen kohtaamasta veljeään. — Lisäksi häntä suututti se ilo, millä hän huomasi isänsä ja äitinsä ottaneen vastaan tiedon Anteruksen kotiinpaluusta. — Isäkin, jonka oikeastaan pitäisi varata kelpo hevosruoska ovenpieleen mokoman oinaan kotiinpaluuta varten, antaakseen siitä "Mitä kuuluu?"!, ensin toiselle poskelle ja sitten toiselle sekä niin edespäin. Sen sijaan nyt rientävät häntä vastaan kuin kuningasta!

Ranta oli harvinaisen tyhjä.

Ei ainoatakaan ihmistä liikkunut siellä. Missä kaikki lienevätkin! Aamulla oli saatu verkot kotiin mereltä miltei tyhjinä. Kellään ei siis nyt ollut työtä rannassa. Vain purjeet kuivattelivat itseään päivän paahteessa — ja olivatkin jo aikoja sitten kuivaneet samoin kuin verkotkin, jotka ruskeina ja harmaina riippuivat vapeissaan ainoankaan henkäyksen niitä heilauttamatta sinne tai tänne. Keveinä, kuivina ja untuvamaisina ne riippuivat paikoillaan liikkumattomina ikäänkuin olisivat teräslankaa. Voi katsoa niitä vaikka tunnin yhteen kohtaan, huomaamatta ainoatakaan värähdystä tai liikettä.

Missä mahtoivat olla ihmiset?

Osa arvatenkin kirkossa.

Osa kotonaan lukemassa postiltaa ja osa makuulla aitoissa, tuvissa, kamareissa ja saunan lauteilla.

Vasta kirkkoajan jälkeen heitä ilmestyy rantaan: miehiä, niin vanhoja kuin nuoriakin, rantakäräjiin tupakoimaan ja juttelemaan ja poikasia nappia heittämään.

Ei näkynyt liikkeellä koiriakaan.

Ne loikoilivat koivet suorina sarainten ja ranta-aittojen varjon puoleisilla seinustoilla tai rakennusten alla sikeässä unessa.

Vain yksinäinen rantavaris tuolla telojen välissä kyykkäili ja kumarteli etsien syötävää.

Ulompana merellä, ankkuroitujen alusten takana, pitkän matkan päässä niistä, keinuili harvalla ja uneliaalla ummikkaalla parvi valkeita kajaita, kuvastellen itseään peilikirkkaaseen veteen. Joku niistä silloin tällöin longotteli pitkiä suippoja valkeita siipiään, ja veden kuvajainen hänen allaan teki samoin. Missä taivas ja meri yhtyivät, sitä ei näkynyt. Kaikki näytti sulautuvan samaksi taivaaksi, joka hohti hopealle ja vihertävälle sinelle. Kajaat näyttivät sitäkin valkeammilta ja jaalojen rungot kuvastuksineen sitäkin mustemmilta, kun taas niiden mastot hohtivat kuin kultapuikot.

Tämä oli Juuson mielestä kaunein sunnuntaiaamu, minkä hän muisti, mutta siitä huolimatta hän olisi suonut, että raskaat pilvet olisivat vyöryneet yli saaren ja yli meren ja myrsky nostanut kuohuvia aaltoja kuin vuoria, joiden mukana hän olisi voinut purjehtia matkoihinsa, minne hyvänsä, pakoon, tarvitsematta olla veljensä tervetuliaisilla, kuuntelemassa tämän jaarituksia ja laverteluja suunnitelmistaan ja tuulentuvistaan, joista ei näyttänyt ikänä totta tulevan, mutta joihin isä myhäilevin naamoin uskoi ja joille äitimuori hymyili miltei kyyneleet silmissä.

Kun kalastajat tänä aamuna soutivat kotiin tyhjin verkoin, merkitsi se sitä, että kevätkesän kalastuskausi oli lopussa ja että tyyni joka nyt on alkanut, voi kestää monta päivää, viikonkin, niinkuin tavallisesti tähän aikaan kesästä.

Hän päätti lähteä kotiin, sulkeutua aittaan ja käydä sinne maata, eikä tulla koko aikana veljensä näkyviin, ei kiusallakaan. — Tietäköön, etten minä lainkaan kaipaa hänen viekasta kädenlyöntiään enkä hänen vilpillisiä "terve kunnon veli" — toivotuksiaan!

Pysy loitolla minusta, sillä nuoranpätkällä, vanhalla, kovaksi pikeytyneellä taljaköyden pätkällä minä sinut tervetulleeksi toivotan, niin totta kuin olen sinun nuorempi veljesi, ja pehmitän sinun hienot verkavaatteesi ja kopisevan hattusi ja luusi niin että muistat kotona käyneesi sekä viskaan viimein, hitto soikoon, vasten naamaasi viisisatasen, jotta saat sillä lyhentää kapakoissa juomavelkojasi! Tulehan vaan eteeni, roisto!

Siitä oli Juuso varma, että näin hän veljeään tervehtisi ja hän vapisi vihasta tätä kuvitellessaan.

Siitä koituisi tapaus, josta vielä vuosikymmenien perästä puhuttaisiin ja sananlaskuja ja ivalauluja sepitettäisiin, — mutta: "Sitä kunniaa älä, veli hyvä sentään luulekaan saavasi!" — Hänen oli sen sijaan tehtävä veljelleen sellainen kiusa, jonka hän, entisestä kokemuksesta tiesi häneen pahimmin pistävän: olla niinkuin ei miestä olisikaan! Ei nähdä häntä, ei kuulla häntä eikä yleensä tietää hänestä hyvää eikä pahaa!

Juuso läksi kävelemään kohti kotiansa. Pihamaalle päästyään hän tuumi vielä kerran mitä tekisi: asettuisiko aittaan makaamaan vai lähtisikö kylälle?

Hän valikoi edellisen.

Aitan ovi oli kuitenkin lukossa ja avain täytyi käydä noutamaan tuvasta.

Siellä istui Santra ja ompeli.

— Sunnuntainako sinä, syntinen, teet työtä! ärähti Juuso, koettaen lausua sanansa mahdollisimman leikillisellä äänellä.

— Eihän tämä työntekoa ole, vastasi Santra.

— Mitä tuo sitten on olevinaan?

— Ompelemista.

— Eikö ompelu ole yhtä hyvin työtä kuin mikä työ hyvänsä.

— Milloin on, milloin ei. Tällä kertaa on tämä vain sunnuntairattoa, niinkuin lukeminen tai muu senlainen.

Näin alkoi keskustelu Juuson ja Santran välillä.

Juuso oli istunut Santran lähelle ja he juttelivat ja aika kului ja Juuso unohti kokonaan sen asian, jota varten hän oli tupaan tullut.

Kului tunti ja toinenkin.

Juuso teki kiusaa Santralle, ensin puheillaan — talossa muka ei oltu koskaan ennen otettu pyhäpäivänä, saati vielä kirkkoaikana, neulaa käteen, yhtä vähän kuin oli toimitettu mitään muutakaan maallista askaretta, joten Santra nyt näin työnteollaan veisi talon onnen. Kaiken lisäksi ryhtyi hän tekemään kiusaa Santralle varsinaisessa ompelemisessakin: Juuso näet tahtoi näyttää osaavansa käyttää neulaa yhtä hyvin kuin Santrakin ja ryösti työn hänen käsistään ja alkoi itse ommella, seisoen keskipermannolla, tällä tavalla nyt melkein turmellen koko työn.

Santra hyökkäsi takaapäin Juuson luo ja sai siepatuksi ompeluksensa takaisin Juuson kömpelöistä käsistä ja oli olevinaan syvästi loukkaantunut.

— Hyi kun olet ilkeä!

— Niin niin. Ilkeän nimenhän sitä saa aina kun tahtoo toista auttaa.;

— Auttaa! Ei tämä mikään purje ole, ja muuta sinä et osaakaan ommella.

— Jaa jaa! Purjeen ompelijaksi ei kuka hyvänsä pystykään! Siinä sitä vasta taitoa tarvitaankin! — No mitäs siihen sanot?

— Sitä, ettei tämä ole purje! Tätä tällaista tekee vähemmänkin taitava.

Santra korosti lausettaan ylimielisellä äänensävyllä, heilautti päätään taaksepäin ja kääri ompeluksensa pois.

— Oletko sinä minulle paha?, kysyi Juuso.

— Olen.

— Niinkö paha, ettet enään lepykään?

— Niin. Enkä minä hyvä sinulle ole koskaan ollutkaan. Ei tässä mitään uutta ole tapahtunut.

— Oletko sinä aina ollut minulle paha?

— Olen.

— Sitähän minäkin olen ajatellut.

— Sinäkin! Milloin?

— Silloin, kun minä lupasin sinulle silkkihuivin ja sinä et sitä huolinut, vaan läksit karkuun saunasta.

— Se olikin tuhma teko.

— Mikä?

— Se että rupesit puhumaan minulle silkkihuivista. Se oli hyvin paha. Sinä alenit silloin minun silmissäni, niin paljon, ettet uskokaan — ihan maan tasalle, ja vielä alemma — aivan maan sisään. Et usko, kuinka minä sinä iltana sinua inhosin. Minua suretti ja itketti se, että minun täytyi sinua inhota — mutta eihän se ollut minun syyni. — Sinun syytäsi se oli kaikki tyyni.

— Olikos se sitten niin paha, että minä tarjosin sinulle silkkihuivia?

— Ajattele, että minä olen täällä sinun kotonasi palveluksessa. Ymmärrätkö sinä? Jos sinä vähänkään kunnioitat minua tai jos vähänkään minusta pitäisit, niin et puhuisi minulle mitään silkkihuiveista! Joko sinä et ymmärrä mitään tai sitten vain tahallasi teet minusta pilkkaa.

— Pilkkaa?!

— Niin juuri. Älä yhtään pyörittele silmiäsi. Pilkkaa, selvää pilkkaa! Vai mitä muuta sen luulet olevan? Mitä maailma olisikaan sanonut, jos minulla olisi nähty sinun tuomasi silkki?! Vai olisinko minä ehkä suoriutunut siitä hätävalheella? Minullahan ei ole veljeä eikä ketään muutakaan läheistä miessukulaista, jonka lahjoittamaksi olisin sen sanonut. Entä jos joskus joutuisin naimisiin, niin minun täytyisi kuitenkin selittää miehelleni kaikki, ja mikä elämä siitä nousisi!

— Minä pidän sinusta ja toivoisin ettet menisi meiltä koskaan pois.

— Jos sinä tyrkytät minulle silkkejäsi sekä lisäksi tuollaisia puheita, on minun lähdettävä tästä talosta vielä tänä päivänä. — Sinä olet hullu!

— Minä en ymmärrä — —

— Enkä minä ymmärrä! Luuletko sinä että — että minä olisin voinut käyttää kaikkien nähden sinun ostamaasi silkkiä? Jokaisen silkit tiedetään kuin omat sormet, ja sinä päivänä, jolloinka minä olisin ilmaantunut näkyviin sinun ostamasi silkki harteillani, olisi heti ensimmäinen vastaantulija tahtonut tietää, kuka sen on minulle ostanut. Silkki on melkein sama asia kuin kihlat — ja onkin sama asia — — ja jo sellainen puhekin, että minä ostan sinulle silkin, on ihan samaa kuin — kosiminen. No! Nyt sen kuulit! Mokomakin — löylynlyömä…!

— Mutta eihän sen tarvitse olla kosimista…

— Tarvitse! — Piian palkkaan kuuluu…

— Älä haasta piian palkasta! Enhän minä sitä tarkoita.

— No kosimistako sitten? Ha ha ha! — Piian palkkaan ei kuulu silkkiä ja jos vaan tahdot, niin kyllä ymmärrät, mitä minä tarkoitan. — Voi kuinka minulla on ollut sen jälkeen paha olla! Siitä hetkestä alkaen en ole voinut antaa sinulle mitään arvoa. On hyvä, että vihdoinkin sain sen sinulle sanotuksi. Jos se edes olisi ollut leikkiä, mutta kun sinä sanoit sen niin juhlallisesti. Olen todellakin monta kertaa ajatellut, että jos se olisi ollut leikkiä, niin siinä tapauksessa olisin voinut kunnioittaa sinua niinkuin ennenkin. Silloin myös olisin uskaltanut nauraa sille toisten tyttöjen kanssa ja minulla olisi ollut yhtä hauskaa kuin ennenkin.

— Oletko sinä sitten ottanut sen ihan todeksi?!

— Todeksipa kai, jos sinuun yleensä on yhtään luottamista.

— Mutta minähän vain narrasin sinua.

— Narrasit!? Oliko se siis valetta!

— Ei valetta, vaan narraamista.

— Se on ihan sama asia. Molemmat ovat yhtä rumia tapoja!

— Ei se ole ensinkään samaa…

— No!?

— Narraaminen on leikkiä ja valehteleminen on totta. Minäkään en tarkoittanut totta, vaan pelkkää leikkiä.

— Leikki on leikkiä, narraaminen narraamista ja valehteleminen valehtelemista. Se on selvä rätinki! Ne ovat kolme eri asiaa, ja leikinlasku on lystiä, mutta mitä siihen lisätään, se on pahasta.

— Minäpä en tarkoittanutkaan sillä totta, sulaa leikkiä vain.

— No, mitä tämä puhe sitten on olevinaan?

— Totta joka sana.

— Totta!?

— Niin. Minä puhuin sinulle silloin silkistä vain siksi, että näkisin, mitä sinä siitä tuumit…

— Entäpä jos olisin myöntänyt, niin mitä sitten…?

— Silloin minun olisi täytynyt sanoa, että tarkoitinkin vain leikkiä.

— Sepä vasta olisi ollut surullista!

— Sekinkö?!

— Niin.

— Pitäisikö minun sitten tuoda sinulle silkki?

— Älä jumalan nimessä tuo! Älä lupaa mitään minä kiellän sen!

— En minä sitten todellakaan ymmärrä, mikä on surullista, mikä ei.

— Kuules, Juuso?

— No?

— Voitko sinä vannoa minulle erään pienen asian?

— Riippuu siitä mikä se on.

— No hyvä. Vanno siis minulle, että sinun puheesi silkistä oli leikkiä!

— Sen olen valmis vannomaan vaikka lakituvassa!

— Et siis tuonut minulle mitään?

— En.

— Etkä kenellekään toisellekaan?

— Mitä?

— Ähä, joko pelästyit? Äitisi sanoi, että sinulla oli silloin kotiintulossasi kirstussasi hyvin kaunis silkki. Kenelle sinä sen toit?

— Eupelle.

— Eu-pel-le!

— Niin.

— Eupelle, jonka kanssa sinulla ei ole mitään tekemistä! — Joko sinä sen annoit?

— En, mutta annan tänään.

— Eupelle! Voi hyvä Jumala!!

— Mitäs kummaa siinä sitten on?

— Ei mitään, ei mitään.

Santran kasvojen ilme oli kokonaan muuttunut. Hän katseli nyt elottomasti eteensä.

Hänestä tuntui, kuin permanto olisi huojunut. Hänen oli etsittävä istuinta, ettei kaatuisi.

Käsi otsalla hän horjui itäikkunan viereiselle penkille, johon jäi istumaan, kyynäspää ikkunan kynnyksellä ja käsi poskella.

Ikkunaan näkyi rantaan vievä tie ja ranta-aittojen välitse oma valkama.

— Tulisivat kirkkomiehet kotiin, niin olisi hauskempaa ja turvallisempaa, sanoi Santra. — Minua peloittaa olla nyt sinun kanssasi.

— Peloittaa?!

— Niin. Tulisivat vanhukset kotiin. Tästä lähin minä en juttele sinun kanssasi enää mistään asiasta. Haluan vain tehdä työtä ja elää vanhusten seurassa sekä haastella heidän kanssaan enkä mene koskaan naimisiin.

— Niinhän sinä haastat kuin jo olisit itsekin jo vanha.

— Minäpä vanheninkin äkkiä — minä olen nyt monta vuosikymmentä vanhempi kuin tunti sitten.

— En minä ymmärrä tuollaista puhetta.

— Siinähän se paha vika juuri onkin, ettet sinä ymmärrä. Vanhusten kanssa juttelen vain sellaisista asioista, joita he ymmärtävät ja joita minä ymmärrän ja joista ei aiheudu surua kummallekaan puolelle. En ole rakastanut vanhuksia koskaan niin suuresti kuin nyt. Kun he ovat kotona, on kaikki niin turvallista ja minua haluttaa tehdä ahkerasti työtä. — Haapio kääntyykin jo tuolta Koirankallion takaa näkyviin. Tuleekohan Anterus? — Kuinkahan kauaksi hän jäänee kotiin?

— En tiedä.

— Et tiedä!

— Niin. En tiedä. Enhän olisi tiennyt koko miehen tulosta, ellen olisi sinulta kuullut. Vanhempani eivät hänestä puhuneet minulle mitään.

Juusokin tuli ikkunan viereen tähystelläkseen lähestyvää haapiota. Hän huomasi pian, ettei haapiossa ollut Anterusta. Suuri riemu valtasi hänet. Hän kosketti Santraa käsivarteen ja sanoi:

— Katsohan! Ei Anterus tullutkaan!

— Iloitsetko sinä siitä?

— Mistäs sitten. Siitähän minä vasta iloitsenkin! Olen ollut pahalla päällä koko tämän päivän senvuoksi että pelkäsin Anteruksen tulevan. Ja usko pois, hauskempaa on sinustakin, ettei hän tule. No voi sun pyhä Pietari, kuinka hauskaa todellakin, ettei herra veli tullutkaan! Selkään minä hänelle olisin antanut joka tapauksessa. Ei siitä muuten olisi selvitty!

— Mistä hyvästä?

— Siitä vain, että se mies on — no, enempää pahaa hänen ei tarvitse tehdäkään ja siinäkin on jo liikaa. Voi voi, kuinka hauskaa! Santra! Tanssitaanpas sen lystin päälle!

Hän sieppasi Santraa kädestä ja tempasi hänet permannolle kanssaan pyörimään.

Sitten hän pyöritti tyttöä pari kolme kertaa ympäri tupaa, kunnes pysähtyi läntiselle seinustalle, ovelta katsoen ison uunin varjoon, jääden siihen seisomaan, oikea käsi Santran vyötäisellä ja vasen Santran oikealla käsivarrella.

Hän katsoi Santraa silmiin ja sanoi:

— Sinä olet kaunis, Santra!

— Ha ha ha!

— Naura, naura vaan. Silloin olet vieläkin kauniimpi! — Santra!

— No?

— Sinä olet kokonaan kaunis!

— Kokonaan kaunis? Mitä se on?

— Semmoista, jota ei voi muuten sanoa.

— Mutta se minua surettaa, että sinä olet siihen Euppeen kiintynyt. Hyi!

— Enhän minä ole.

— Itsehän juuri äsken niin sanoit.

— Minä sanoin vain, että annan Eupelle sen silkin.

— Sehän se riittääkin.

— Ei se merkitse vielä mitään! Minä sanon Eupelle suorat sanat, sanon että "tämä silkki oli paremmille tarkoitettu, mutta kun paremmat eivät sitä huolineet, niin tässä on. Pidä hyvänäsi!" — Kuule, Santra, jos annat suuta, niin minä en anna sitä silkkiä enemmän Eupelle kuin sinullekaan!

— Tulkoon mitä tulee! Anna se minulle! Anna jo tänään! Anna heti.

Santran sanojen aikana oli vanha Hinterikki itse astunut avonaisesta ovesta sisään.

Hän kuuli Santran sanat ja näki Juuson peljästyneet kasvot.

Hän ei ollut mitään näkevinään, käveli vain vakavana läpi tuvan kaapille, jonka laudalle asetti virsikirjansa.

Kun hän jälleen kääntyi tupaan päin, seisoi Santra itäikkunan luona ja Juuso uunin edessä.

Mennessään sitten uudestaan läpi tuvan, viittasi vanha Hinterikki oikealla etusormellaan Juusolle, sanoen:

— Tulehan tänne kammariin, — Juuso.

Isä ja poika poistuivat tuvasta perätysten, minkä jälkeen tuli sisään Juuson äiti, vanha Anna-Sovia.

— No, Santra piikaseni, onko kirkkokahvi valmis?

— Voi hyvä emäntä, en ole muistanut sitä ensinkään keittää, mutta keittiössä on tuli ja kuumaa vettä, pian se joutuu.

— Mene sitten kiireesti keittämään! Kymmenen minuutin kuluttua pitää kahvi olla pöydällä. Laita se tänne tuvan pöydälle! Pappa on niin pahalla tuulella, marisee kaikesta. Milloin kirkosta tullessamme haapio oli kallellaan vasemmalle, milloin oikealle, tai milloin joku muka nosti airoaan liian korkealle ilmaan. "Eiks' sitä nyt vielä ylemmäksikin saisi nousemaan!", hän ärjyi. Milloin taas jonkun airo muka viipyi liian kauan meressä, milloin soudettiin liian harvaan, milloin liian tiheään. Kaikesta hän marisi. Pappa ei ole viiteenkymmeneen vuoteen ollut niin pahalla tuulella kuin tänään ja se on siitä kun ei Anterus tullutkaan. Saapui ainoastaan kirje, jota ei ole vielä avattu. Hohho-jaa! Mitä lieneekään tulossa! No no — liiku nyt kuin orava puussa! Jos papalla ei ole kirkkokahvi pöydässä, hänen tullessaan tupaan, niin siitäkös vasta myrsky nousee! Juokse kuin olisit jo!

Emännän viimeisten sanojen aikana hulmahtivat jo Santran hameen helmat keittiön ovella. Hän miltei juoksi keittiöön. Hänen sydämensä jyskytys kuului korvissa humahduksina ja häntä peloitti ajatella, että mitä nyt seuraakaan siitä, kun isäntä oli tavannut hänet kahden Juuson kanssa. Hän kuvitteli, kuinka Juuso parhaillaan seisoo tilillä ja tuomiolla tuosta äskeisestä.

Santra värisi pelosta ikäänkuin viluisena, ja hän ryhtyi kovalla kiireellä laittamaan kahvia kiehumaan sekä jäi järjestämään kahvipöytää kuntoon.

Juuso seurasi isäänsä porstuan läpi kammariin. Tuvan ja kammarin väli ei ollut pitkä, kymmenkunta askelta vain, mutta astuessaan sen ehti Juuso sinäkin aikana kuvitella suunnattoman määrän tapauksia, jotka häntä odottivat ja jotka kaikki häntä peloittivat. Hän odotti kammariin päästyään saavansa kuulla isältään: "Tämän jälkeen en minä ole sinun isäsi etkä sinä minun poikani!", tai: "Et tule perimään minun omaisuudestani penniäkään, sinä kelvoton narri!"

Mutta kävikin aivan toisin.

Tultuaan kammariin istui isäukko huokaisten tuolille ikkunan edessä olevan pöydän päähän sekä viittasi Juusoa istumaan pöydän vastakkaiselle puolelle.

Juuso istuutui ja isä kaivoi povitaskustaan kirjeen, jonka hän ojensi Juusolle, lausuen:

— Otahan ja lue tämä kirje, sillä sinä olet parempi kirjamies kuin minä.

Kirje oli Anteruksen pehmeätä ja kiemuroivaa käsialaa ja kuului näin.

Rakkaat vanhemmat!

Minun piti tänä kesänä tulla pistäytymään siellä kotona, mutta nyt se ei käykään laatuun.

Se parkkilaiva "Regina", jolla viimeksi purjehdin ja joka talvehti täällä Haminassa, läksi keväällä matkalle Hulliin sekä sieltä Välimerelle, mutta minä jäin maihin ja maamies minusta nyt tuleekin. Niinkuin tiedätte, kuoli tämän "Reginan" isäntä vuosi takaperin halvaukseen. Nyt talven kuluessa ovat asiat kehittyneet niin pitkälle, että minä menen naimisiin sen lesken kanssa. Häät ovat kolmen viikon perästä. Meidät on jo kuulutettu kerran. Pyydän tulemaan häihin. Tulkaa nyt sieltä kaikki omaiset!

Sitten on minulla erikoista asiaa rakkaalle isälleni. Veistämöllä on puolivalmiina kaksi kolmimastolaivaa. Leski, minun tuleva aviovaimoni, aikoi myydä ne huutokaupalla viime keväänä, mutta nyt kun minä olen ottanut pesän, johon ei kuulu ainoatakaan lasta, eikä muita perillisiä kuin tuo leski, olen saanut asian järjestymään siten, ettei niitä laivoja, jotka molemmat rikataan parkkilaivoiksi ja niistä tulee "Reginan" sisarlaivoja, myydäkään, sillä huutokaupassa nykyisinä huonoina aikoina ne olisivat menneet puoli ilmaiseksi. Tästä syystä minä nyt pyydän isäukkoa osakkaaksi kanssani toiseen tai molempiin laivoihin. Lainaa en pyydä, vaan tarjoan tilaisuuden päästä osakkaaksi hyvään laivayhtiöön. Ensin aluksi riittäisi viisi tai seitsemän tuhatta markkaa. Jos isä haluaa ruveta osakkaaksi molempiin laivoihin niin isän olisi lähetettävä tänne kymmenen tuhatta mikä summa tekee kaksi osaa kymmenestä. Toiseen laivaan voin näin omaisille luovuttaa yhden osuuden viidellätuhannella, joka on siis vähin määrä, minkä isä saattaisi nyt ensi tilassa minulle lähettää. Yritys on ehdottomasti varma ja tuottava, sillä ensi vuonna kohoavat laivojen ansiot moninkertaisiksi. Olen laskenut, että nämä laivat kahtena lähivuotena tuottavat koko hintansa, joten kykenen kahden vuoden perästä maksamaan osuuden takaisin, jos isä niin tahtoo, sekä lisäksi vielä viisituhatta voittoa. Salakuljetuksella ei nyt tulla ansaitsemaan niin hyvin, ja kaikki merkit muuten viittaavatkin siihen, että salakuljetus, tuo meriemme häpeä, kokonaan lakkaa ensi syksynä. Toivon ja olen varma, että isä ymmärtää asian sekä lähettää rahat tai voihan tuoda minulle ensi tilassa itse vähintäin viisituhatta. Ehkä se käy laatuun jo heti tämän kirjeen sinne saavuttua. Minä tiedän, kuinka paljon siellä kotona makaa rahaa joutilaana. Tämä on vain pieni osa siitä ja viisainta olisi sijoittaa kaikki liikenevät rahat tänne pyörimään sekä kasvamaan korkoa korolle. Nyt on taottava, kun rauta on kuuma. Rahamiehiä on tätä nykyä vähän, ja ne, joilla on rahaa, rakennuttavat itselleen laivoja, sillä parin vuoden perästä alkaa laivoille kulta-aika. Onnen poika on silloin se, ken pystyy purjeita levittämään. Isän on muistettava, mitä Jesus Sirakinpoika Raamatussa sanoo: "Laiska ihminen on niinkuin kivi, joka loassa makaa". Laiskalla ihmisellä tarkoitetaan tässä sellaista miestä, joka ei tee, niinkuin samassa kirjassa, vaikka toisessa paikassa neuvotaan, että: "Anna leipäs mennä veden ylitse, niin sinä sen pitkän ajan perästä löytävä olet", sekä: "Niin myös se tekee, joka purjehtia tahtoo ja on aikonut vaeltaa julmissa aalloissa: hän rukoilee puuta, joka heikompi sitä laivaa on, jonka päällä hän vaeltaa, sillä se on sentähden tehty, että sillä pitää ravintoa etsittämän ja tekijä on sen taidolla valmistanut". — Ja niin se onkin, että laivoilla, eikä suinkaan salakuljetuksella, se ravinto on saatava ensi keväästä asti, jolloinka luulen tämän innoittavan salakuljetuksen loppuvan. Kun sitten lähetät leipäsi, se on rahasi, menemään veden ylitse, niinkuin Herran sanassa sanotaan, palajaa se moninkertaisena takaisin sinun tykösi. Se on totinen tosi.

Herran rauhaa toivotan rakkaille vanhemmilleni ja kaikille omaisilleni siellä yksinäisellä merenluodolla ja jään odottamaan, ettei rakas isävanhukseni anna luisua ohitseen tällaista ainoanlaista hyvää tilaisuutta saadessaan ostaa halpoja laivaosuuksia. Sillä varmasti tämä tilaisuus luisuu ohi jo parin viikon kuluttua, koska täällä Haminassa, samoinkuin kaikissa muissakin mantereen paikoissa, rientävät rahamiehet kilvan hankkimaan itselleen laivaosuuksia. Minä olen nyt kuitenkin jättänyt ainakin nämä kaksi osuutta isän käytettäväksi, mutta kahden viikon kuluttua minä ne annan luisua vieraille paljon korkeammasta hinnasta.

Teidän nöyrä poikanne Anterus Heikkilä. Merikapteeni ja laivanvarustaja.

J.K.

Morsiameni Ellen Margareta lähettää myös rakkaat terveisensä tulevalle anopilleen ja apelleen sekä langolleen Juosepille, joita ketään hän ei vielä ole nähnyt, vaan jotka hän toivoo näkevänsä viimeistään häissämme yllämainittuna päivänä.

Sama.

Juuso oli lukenut kirjeen loppuun hitaasti ja selvällä äänellä ja lykkäsi sen sitten keskelle pöytää, kääntyen istumaan syrjin isäänsä päin.

Isä, vanha Hinterikki, oli lukemisen aikana myhäillen täyttänyt piippunsa ja ruvennut tupakoimaan.

Lukemisen jälkeen kului pitkä aika, jolloin ei kumpikaan heistä lausunut sanaakaan.

Kuului vain hiljainen ritinä vanhan Hinterikin piipusta, joka palaessaan piti pientä, ritisevää ääntä sekä tuprautteli savua vuoroin hopeaisen kantensa rei'istä, vuoroin Hinterikin suusta. Piipun hopeahelat ja pesän kellertävä merenvaha välähtelivät sinertävän savun alla keskipäivän paisteessa, joka virtaili sisään matalasta kuusiruutuisesta ikkunasta, valaisten pöytää ja siinä olevaa kirjettä ja muodostaen ruutujen muotoisia valoläikkiä keltaiseksi maalatulle permannolle ja kirjaville permantomatoille.

Viimein virkkoi vanha Hinterikki itse.

— Pahuksen poika, kun ei tullut kotiin, niinkuin lupasi. Olisi ollut komeata näyttää kyläläisille oikeata merikapteenia. Olisimme menneet jo tänään iltapäivällä rantaan kolmeen mieheen toisten miesten joukkoon juttelemaan.

Juuso ei siihenkään vielä sanonut mitään.

Hetken perästä taas lausui Hinterikki, isäukko:

— No, mitäs tuumaat Juuso?

— Mitäpäs minä tuumaan! Enhän minä tuumaa mitään.

Hinterikki itse nousi ylös, asetti vaskisankalasit silmilleen, avasi kaappinsa ja otti sieltä tukun seteleitä, joista hitaasti ja moneen kertaan peukaloon nuolaisten luki pöydälle päällekkäin kymmenen viidensadan seteliä sekä niiden viereen niinikään päällekäin toiset kymmenen samanlaista, sanoen sitten:

— Minä tuumaan, että on oikein se mitä Anterus kirjoittaa, että "anna mennä leipäs veden yli ja sieltä on se ajan kuluttua moninkertaisena palaava takaisin." — Kyllä se on niin, että nyt on sitä miestä autettava, jotta tulisi tässä itsekin autetuksi. Sinä, Juuso, otat nyt nämä rahat ja lähdet viemään niitä Haminaan Anterukselle, ennenkuin laivaosuudet ennättävät luisua vieraille. Lähde heti kun alkaa tuulla, tuulipa sitten mistä hyvänsä. Kaksi viikkoa on lyhyt aika ja mennä livahtaa pian ohi, jos tässä käydään liikoja miettimään ja hyviä tuulia odottamaan.

— Minä sanon suoraan, että minä en lähde.

— Et lähde!?

— En!

— Sanotko sinä minulle, että et lähde?!

— Sanon. Ja sanon senkin, että on parasta antaa rahojen olla siellä missä ovat tähänkin asti olleet, nimittäin kaapissa. Sieltähän sitten löytyvät, jos milloin itse sattuu tarvitsemaan.

— Vai et sinä lähde! Vai niin! Ja minä kun juuri sinun parastasi katsoen tuumasin ostaa ne laivaosuudet sinun nimellesi, ajatellen, että sinä rupeisit samaan yhtiöön Anteruksen kanssa, sillä niin se on kuten Anterus kirjoittaa, että jo ensi syksynä voi salakuljetuksesta tulla loppu. Entä millä sitten luulet eläväsi? Et suinkaan kalanpyynnillä? Kuivaksi käy sekin helpompaan elämään tottuneelle ja vallan kamalaa olisi jos tässä vielä ruvettaisiin entisiä saaliita syömään. Nopeasti tyhjenee sellainen jyvälaari, johon ei koskaan mitään lisätä. Täällä saaressa eläminen käy aina yhä ahtaammaksi ja ahtaammaksi. Kalastus ei enää elätä, loistoja ja sumukelloja parannellaan joka vuosi ja laivarikot vähenevät vähenemistään. Mantereelle olisi sinunkin yritettävä mitä pikemmin sitä parempi ja naitava siellä, kuten Anterus. Minä olen vanha mies ja päiväni lienevät luetut, samoinkuin mammankin. Meidän ajaksemme tässä vielä leipää riittänee, mutta sinun on katsottava eteesi ja lähdettävä mantereelle nyt kun siihen on näin hyvä tilaisuus.

— Oli miten oli, mutta Anteruksen kanssa yhtiömieheksi en rupea, enkä myöskään lähde hänelle rahoja viemään. — Se on sanottu.

— Jaaha — vai niin — vai on sanottu. No, olkoon vaan, mutta älä sitten kadu perästäpäin. No niin. Hyvä! Minä lähden sitten itse. Minä vien itse rahat. Jaaha. — Jaaha. — Mitä minun pitikään sinulle vielä sanoa. — Tuota noin — sitä vain, että minun isäni on elänyt tässä talossa syntymästä kuolemaansa asti ennen minua, ja ennen häntä hänen isänsä ja niin pois päin edesmenneisiin kantavanhempiin aina Aatamin aikoihin asti, mutta ei tähän taloon — tuota noin — minun tietääkseni ole — ole — tuota noin — tuotu yhtään emäntää ensin piikana harjoittelemaan ja perehtymään ja kokeilemaan, — vaan suoraa päätä emännäksi. — Ymmärrätkö sinä?

— Luulen ymmärtäväni.

— Luulet ymmärtäväsi! Koiranhäntää sinä ymmärrät!

— Kyllä minä älyän vähemmästäkin huutamisesta!

— No, hyvä on! Mene sitten matkoihisi ja käske Santra tänne. — Minun on tässä vähän ruvettava ymmärtämään sinunkin puolestasi! — Mene!!

Kului korkeintaan viiden henkäyksen aika, kun Santra jo seisoi ukon kammarissa oven edessä, kalpeana ja pelästyneenä.

— Jaaha. — Käyhän tänne pöydän päähän tuolille istumaan, Santra, niin jutellaan vähän.

Santran olikin jo aika päästä istumaan, sillä hänen päätään huimasi ja hän oli vähällä kaatua. Horjuen astui hän yli permannon ja istuutui tuolille, kädet sylissä ristissä.

Hinterikki lipoi kielellään viiksiään sivellen niitä sekä tuuheata partaansa oikealla kädellään, samalla kun hän keinutteli oikeata jalkaansa, jonka oli heittänyt yli vasemman polven ja jatkoi puhettaan Santralle seuraavasti:

— Minua ei ensinkään ihmetytä se, mitä näin äsken tuvassa. Teidät, sinut ja Juosepin, on viimeaikoina liian usein nähty yhdessä. — Mitä minä sinulle nyt puhun ja mitä tulen puhumaan, tapahtuu ystävyydestä sinua kohtaan, Santra. — Tarkoitan sinun parastasi. Sinun on nyt jätettävä tämä talo - heti — ja koko tämä kylä — ja vielä parempi jos lähdet koko saaresta. Kyllä sinä voit saada palveluspaikkoja mantereeltakin, ehkäpä oikein kaupungeista.

Hinterikki näki, ettei tytöltä ollut itku kaukana.

— No no — voi olla, että mieluimmin jäät kotiisi kirkonkylään. Hyvä se on sekin, kunhan takaat, ettet joudu tästä edes yksiin Juuson kanssa. — Minä maksan sinulle palkan etukäteen pestiajan loppuun saakka sekä lisäksi sata markkaa vaatteita varten. — Tässä on rahat.

Hinterikki luki rahat ja lykkäsi ne pöydän päähän Santran puoleiseen.

— No, mitäs sanot? — Puhu nyt jotakin! Minä toivoisin, että eroisimme ystävyydessä ja sovussa. — Vai olisiko sinulla ehkä jotain sellaista sanottavaa, jota on vaikea ilmaista. — Olisivatkohan asiat jo niin pitkällä? - Olisivatkohan asiat todellakin jo niin pitkällä?! - Vai niin, vai niin. —

Santra painoi kasvonsa käsiinsä, alkaen nyyhkyttää niin, jotta hartiat kohoilivat ja hänen olkapäänsä vavahtelivat. Kyyneleitä virtasi hänen kämmentensä alitse.

— Sitä minäkin olen epäillyt. — Vai on se pojan pakana päässyt niin pitkälle! — Älähän nyt itke! Koetetaan parantaa asiaa! Minulla on kyllä rahaa sinun ja — ja — auttamiseksi — ja minä tahdon sinua auttaa, ettei sinun tarvitse hätään joutua. Sano paljonko minun pitää sinulle antaa — että lähdet — en minä tingi. Sata markkaa siellä tai täällä, se on pieni asia! Lähdetkö viidellä sadalla — luuletko sen riittävän? — Mutta pidäkin sitten suusi kiinni — tarkoitan, ettet vihjaise kenellekään ainoallakaan sanalla mitään sellaista mikä viittaisi tähän asiaan — etkä siitäkään, että olet tästä talosta saanut rahoja.

Santra itki jo ääneen. Hän itki hillittömästi. Hän vei esiliinansa kasvoilleen ja pyyhki sillä kyyneleitään.

— Minä annan tästä tämän viissataa. Sano nyt, hyvä ihminen, riittääkö se! Määrää mitä tahansa, kunhan vain pääsen sinusta! Seitsemän sataa! Tuhat markkaa! No, tässä on tuhat markkaa! Ota se ja mene! Vai oletko sinä ihan pohjaton! Lopeta itkusi, en minä sitä ymmärrä! Sano selvin sanoin, mitä minun on sinulle maksettava! Minä maksan mitä hyvänsä, kunhan vain olet tyytyväinen.

— Voi hyvä isäntä, lähdenhän minä ilmankin! Voi hyvä Jumala, lähdenhän minä! Eikä minulla ole Juuson kanssa tekemistä yhtään mitään, enemmän kuin mitä isäntä äsken tuvassa näki. Minä vannon ja vakuutan, ettei ole mitään enempää! Voi hyvä Jumala, en minä teiltä tahdo mitään muuta kuin palkkani!

— No jos niin on asia, niin sitä parempi — sitä parempi. — Mutta lupaatko sinä minulle, että tästä hetkestä alkaen jätät sekä tämän talon, että Juuson.

— Lupaan, lupaan! Minä lupaan sen!

— Sinä siis lupaat sen?

— Minä lupaan sen ja lähden ilmankin. En penniäkään minä ota. Tulenhan minä toimeen maailmassa muuallakin. — Voi voi! — Voi voi, hyvä isäntä, lupaanhan minä ilmankin!

— No no, en minä pakoita sinua ottamaan rahaa, jos et sinä itse hyvällä mielellä ota. — No, ota nyt kuitenkin tuo satamarkkanen!

— Ei penniäkään enempää. — Voi voi, onhan tämäkin jo liikaa!

— Ota pois vaan! En minä siitä köyhdy. Sinä olisit vielä saapa kengät ja hamekankaan sekä yhtä ja toista muuta, joten saat ottaa niistä tuon satamarkkasen. En minä sitä lahjaksi tyrkytä, mutta ei meiltä tarvitse kenenkään tyhjin käsinkään lähteä. — Ymmärräthän sinä itsekin, ettei sinun enää sovi jäädä tänne meille.

Kului tuskin kahta tuntia, kun Santra jo käveli pitkin metsäpolkua kotiansa kohti kirkonkylään päin.

Kesän aikana käyttivät kylien välillä jalan astujat niin sanottua alatietä, joka kulkee osittain pitkin rantaa ja osittain yli niemien ja rantakallioiden.

Kun oli sunnuntaipäivä, pelkäsi Santra, että hän alatiellä kohtaisi vastaantulijoita. Joka sunnuntai nimittäin poikkesi osa kirkkomiehistä kirkonkylään sukulaisiinsa kirkkokahville, jääden niinollen pois haapioista ja palasi kotiin jalkaisin alatietä. He kulkivat yksitellen tai pienissä joukoissa. Näitä ei Santra nyt halunnut kohdata ja valikoi senvuoksi ylätien, joka kulki vuoriston kautta läpi keskimaan ja jota tietä käytettiin vain talvisin. Kesän aikana voi siellä kohdata vain marjamiehiä tai lehmänetsijöitä. Nyt ei ollut marja-aika eikä liioin lehmänetsijäin aikakaan, sillä viimemainitut liikkuivat vasta illalla myöhään, joten Santra siis tiesi sillä tiellä kaikkein vähimmin tapaavansa vastaantulijoita.

Niinä parina tuntina, joina hän kokoili tavaroitaan, hän vähitellen rauhoittui ja kulki nyytteineen kylän läpi aivan levollisen näköisenä, mutta päästyään metsään hän alkoi uudestaan itkeä. Hänen oli istuttava usein kivelle lepäämään.

Vähitellen hän kuitenkin tyyntyi ja noustuaan Havukkavuoren rinteelle, josta on laaja näköala itäänpäin merelle, etelään Tervamäelle, Liivalahdenjärvelle ja Lounatkorkealle sekä lounaaseen, ohi Havukkavuoren nokan, merelle, hän hengitti jo rauhallisesti.

Siinä hän istui lepäämään ja ihailemaan luonnon tyyntä sunnuntairauhaa ja silmien edessä leviäviä laajoja näköaloja. Hän tunsi vähitellen tulevansa milteipä iloiseksi. Kaikki viimeisten tuntien tapaukset ja koko Heikkilässä oloaika tuntui häipyvän kauas menneisyyteen, ikäänkuin siitä olisi jo kulunut monta ihmisikää.

Hänen huomionsa kiintyi suuriin, kauniisiin, valkeisiin punatäpläisiin apolloperhosiin, joita pari lenteli hänen läheisyydessään, ja kiitishaukkoihin, jotka liitelivät korkealla taivaalla Havukkavuoren nokan ympärillä ja vinkuivat.

Haukat liitelivät niin korkealla. Ne huusivat omaa huutoaan, jota ihminen ei ymmärtänyt.

Ne eivät tienneet mitään ihmisten huolista ja murheista. Niillä ei ole mitään tietoa ihmisistä, jotka ahdistavat toisiaan.

Ne etsivät ruokaa poikasilleen.

Santra iloitsi siitä, että on kiitishaukkoja, jotka eivät tiedä mitään ihmisistä, ja kauniita apolloperhosia, jotka asettuivat kanervan latvoille aivan hänen viereensä käden ulottuville, eivätkä välittäneet mitään hänen olemassaolostaan.

Santra tunsi mielensä kirkastuvan ja keventyvän.

Hän hengitti jo aivan tyynesti, eikä enää nikotellut.

Kaikki alkoi näyttää hänen silmissään kauniimmalta ja kirkkaammalta kuin koskaan ennen.

Apolloperhoset suurine valkeine siipineen ja punaisine täplineen, kanervat sinipunaisine kukkineen — ja harmaa jäkälä kalliossa — ne eivät koskaan ennen olleet niin kauniita kuin nyt.

Ja kiitishaukat!

Niiden kirkuna tuntui miltei riemunpurkaukselta.

Lounatkorkea siinti etelässä niin kauniina ja levollisena.

Alhaalla laaksossa lepäsi ruskeankeltaisine rämerantoineen järvi kuin iso soikea peili.

Tervamäen kukkula vasemmalla pyöristyneine reunoineen ja jyrkkine länsirinteineen tuntui hymyilevän ja nauravan: "Ole rohkea tyttöseni!"

Päivä vuodatti säteitään korkealla lounaassa ja sen alla meren saarteella paloi tulena kirkas, väreilevä juova. Samanlaisia tulijuovia väreili tyynen meren päällä päivän alla muuallakin.

Santrasta tuntui kuin olisi hän vasta nyt herännyt näkemään taivaan, maan ja meren.

Siinä istuessaan palasivat toisinaan hänen ajatuksensa takaisin ihmisten luo, Heikkilään, mutta ei hän enää niitä ajatuksia pelännyt eikä koettanut niitä poiskaan karkoittaa, sillä ne tulivat hänen luokseen lempeinä, varsin kaukaisina muistokuvina, ikäänkuin hyvin vanha uni. Ne eivät myöskään enää häntä rasittaneet, vaan päinvastoin virkistivät.

Hän lienee näin istunut tunnin, ehkä enemmänkin, kunnes jälleen alkoi jatkaa matkaansa.

Hän tunsi nyt voimaa jäsenissään.

Hän hypähteli kepeästi kiveltä kivelle ja hyräili.

Loppumatkalla hän kulki ohi niityn, josta hän poimi ison kimpun keltaisia ja valkoisia kukkia.

Hänen vanha äitinsä oli iloinen siitä, että hänen Santransa tuli kotiin terveenä ja reippaana ja toi muassaan paljon kukkia ja paljon rahaa.

* * * * *

Vielä samana iltana myöhään alkoi puhaltaa navakka länsituuli, ja sen kiidättämänä purjehti vanha Hinterikki pitkin yötä Haminaan, jonne hän saapui kello kolme aamulla, päivän nousun aikaan ja kävi muutamaksi tunniksi "Vesan" kajuuttaan maata, koska ei tahtonut vielä niin varhain mennä vaivaamaan poikaansa Anterusta.

Kello seitsemän aamulla hän sitten seisoi poikansa edessä, jolle hän jätti kymmenen tuhatta markkaa kymmenettä osuutta vastaan molemmissa valmistuvissa kolmimastoissa, joita hän päivän kuluessa, aamiaisen jälkeen, kävi poikansa kanssa tarkastamassa veistämöllä.

VII.

ESIVALTA JA SALAKULJETUS.

Muutamana sunnuntaina tämän jälkeen sattui eräs tapaus, joka kuohutti koko saaren kansan, etenkin miesväen mieliä.

Senlainen tapaus kuin Santran lähtö Heikkilästä ei herättänyt mitään huomiota — tapahtuihan Heikkilässä usein palvelijattarien vaihdoksia kesken vuotta. Pari päivää huhuiltiin asiasta sitä ja tätä, mutta sitten se painui unohduksiin. Niin kävi aina ja niin nyt Santrankin lähtiessä.

Mutta se mitä nyt tapahtui, antoi puheenaihetta vuosiksi — vielä seuraavankin sukupolven miehet siitä juttelivat, ja se tapaus vahvisti saarelaisten uskoa siihen, että esivalta vetää aina yhtä köyttä talonpoikia vastaan.

Asia oli tämänlainen:

Eräänä sunnuntaina saarnasi saaren pappi salakuljetuksesta, että se on rikoksellista ja häpeällistä, tuottaa kurjuutta ja pahennusta sekä johtaa salakuljettajat perheineen helvettiin, joskin se antaa maallista hyvää, joka on katoavaista. Hän lausui:

"Kun nyt pari vuotta sitten (vuonna kuusikymmentä kuusi) kiellettiin viinan kotipoltto ja viinapannut hävitettiin, lankesivat muutamat heikkoluontoiset miehet tässäkin saariseurakunnassa entistä runsaammassa ja yhä lisääntyvässä mitassa harjoittamaan tuota maallisen ja jumalallisen lain kieltämää häpeällistä salakuljetusta."

Lisäksi hän selvitti, että kun Korkea Esivalta kielsi viinan kotipolton, tarkoitti se synninpesien hävittämistä, tapojen parantamista ja yhteisen kansan onnea. — "Tämä on Jumalan tahto, ja tämä on Esivallan tahto. Mutta Perkeleen tahto on toinen; sen tahto on, että kansa elää synnissä ja hekumassa ja menee helvettiin. Niin tapahtui vanhan testamentin aikana Sodomassa ja Gomorassa. Siellä vallitsi Perkeleen tahto: Ihmiset siellä söivät, joivat ja naivat — mutta missä he nyt ovat? Heidän sijansa ei tunne heitä. Minä kysyn: kussa he nyt ovat? — ja vastaan: heitä ei enää ole maan päällä, eikä heitä ole saapunut taivaaseenkaan, vaan ovat he kaikki helvetissä. — Niin on käyvä tämänkin saaren, jonka kansan keskuudesta Perkele on löytänyt muutamia heikkoluontoisia himonorjia sijaisikseen, jotka nyt hänen kutsumustaan täyttäen eivät muuta tee kuin kokoavat itsellensä väärää rikkautta synnintiellä — salakuljetuksella, ja niin on synti soaissut näiden miesten ja koko heidän perhekuntansa mielet, ettei sellaista toimintaa enää häpeänäkään pidetä, vaan mies se, joka enimmän lakia rikkoo ja enimmän salakuljetuksella hyötyy!"

Kirkossa oli syntyä täydellinen hämminki ja häiriö, sillä papin huutaessa korkealla äänellä: "vaan mies se, joka enimmän lakia rikkoo ja enimmän salakuljetuksella hyötyy!", kiljaisi Sepän Jere, joka istui Juuson vieressä parvella: "Niin onkin! Sen sinä kerrankin oikein sanoit!", josta oli seurauksena seuraava sananvaihto:

Pappi: Kuka siellä parvella huutaa ja häiritsee jumalanpalvelusta?

Jere: Minä se olen!

Pappi: Kuka minä?

Jere: Sepän Jereksi minua sanotaan.

Pappi: No mitä sinä, Sepän Jere, sitten tahdot?

Jere: Sitä vaan, mitä tässä kaikki miehet tahtovat, että saarnaa sinä Jumalan sanasta, äläkä salakuljetuksesta, sillä hyvää se tekee sinullekin ja koko yhteiselle kansalle — se salakuljetus, ja miesten miehet siihen vain pystyvätkin.

Pappi: Rohkenetko sinä, koira, huutaa tässä kirkossa, että salakuljetus tekee minulle hyvää, ja sinultako minun on kysyttävä, mistä minä saan saarnata ja mistä en.

Jere: Ei sinun tarvitse minulta lupaa kysyä, mutta kiellon saat kun sattuu, ja nyt se sattui, ja tekee se salakuljetus hyvää sinulle, niinkuin muillekin juopoille!

Miesten puolelta kirkosta kuului useampia huudahduksia: "Oikein! Se on oikein, Jere!" — sillä seurakunta ei ollut tyytyväinen pappiinsa, koska hän sen mielestä liian usein kajosi ihmisten yksityiselämään: milloin kortinpeluuseen, milloin tanssiin, milloin yökulkuun, milloin juoppouteen, panetteluun, kateuteen ja milloin mihinkin, ja kun pappi lisäksi itsekin oli juoppo, oli jokaisesta selvää, ettei hänellä ollut oikeutta saarnata ainakaan juoppoutta ja siihen kuuluvia asioita vastaan.

Papin huutaessa: "Tästä tulee käräjäjuttu! Tästä tulee käräjäjuttu! Oikeuden edessä saatte vastata kirkkorauhan rikkomisesta!", alkoi kirkosta virrata ulos naisia ja arempia miehiäkin, päästäkseen joutumasta oikeuteen todistamaan.

Saarnan jatkumisesta ei enää tullut mitään ja siksi pappi heti käräjäjulistuksensa perästä lausui: "Amen!", siirtyen senjälkeen lukemaan rukouksia, kuulijakuntanaan vain muutamia miehiä sekä suntio ja lukkari.

Kirkonmenojen loputtua oli rantaan luotsisillan juureen kokoontunut noin nelisenkymmentä miestä rantakäräjiä pitämään.

Siinä oli nyt molempien kylien miehiä yhdessä ryhmässä.

Tämä seikka oli harvinaista, sillä kylät olivat alinomaisessa riidassa keskenään.

Vielä harvinaisempaa oli se, että keskustelu oli aivan yksimielistä, ja tämä yksimielisyys johtui siitä, että kylien välinen viha ei ollut niin suuri kuin viha niitä ajatuksia kohtaan, jotka tämänpäiväinen saarna oli synnyttänyt.

Keskustelu oli järjestymätöntä jupinaa siihen asti kun saapuville tuli saaren puujalkainen lukkari keppi kädessä ja ontuen. Hän oli menettänyt jalkansa jo nuoruudessaan eräässä laivarikossa, ja kun hän ei sittemmin enää kelvannut enemmän laivankannelle kuin kalahaapioonkaan, lähetettiin hänet kunnan kustannuksella opiskelemaan lukkariksi. — Köyhä kun hän oli, oltiin varmat siitä, että hän joka tapauksessa joutuisi kunnan elätiksi, jolloin, jos hän kauan eläisi, se koituisi kalliimmaksi kuin talven kestävä opiskelu hiippakunnan pääkaupungissa. Erikoisia laulajan lahjoja hänellä ei ollut, ja kun hänet ensikertaa vietiin kouluuttajansa eteen ja kun tämä ensi töikseen oli koettanut hänen laulutaitoaan ja julistanut saattomiehille että: "Eihän tämä osaa laulaa lainkaan!", olivat saattomiehet vastanneet: "Eihän sitä olisi tänne tuotukaan, jos se nyt jo osaisi! Siitä syystähän se juuri tänne tuotiinkin, kun ei se laulaa osaa ja kun me tarvitsemme lukkarin. Ja koska tältä on toinen jalka pois, eikä kykene merelle, jäisi se kunnan elätettäväksi — nuori mies — eksä ymmärrä?" — "Kyllä ymmärrän, kyllä ymmärrän, kyllä ymmärrän", oli vastannut se päälukkari, lukkarien kouluuttaja, "mutta minä luulen ettei tästä miehestä laulajaa tulekaan, vielä vähemmin soittajaa." — "No koettaa nyt vaan!" olivat saattomiehet sanoneet, ja niin hän jäi kuin jäikin "peluukouluun", kuten hän itse myöhemmin, etenkin humalapäissään, nimitti sitä laitosta hiippakunnan pääkaupungissa, missä hän oli yhden talvensa viettänyt.

Lukkaria nimittivät omaiset ja ystävät puusedäksi ja vihamiehet kämpäksi — johtuen molemmat nimet hänen puujalastaan — tai oikeastaan kahdesta puujalasta, sillä hänellä oli aina keppi välttämättömänä toverinaan — kun taas Kämpän nimi erikoisesti muistutti hänen omituista, "kämppäävää", joka toisella askelella nytkähtävää kävelyään.

Lukkari oli ollut pahoissa vihoissa papin kanssa jo toistakymmentä vuotta. Mistä lieneekään riita alkanut, mutta ainakin pappi puolestaan koetti pitää sitä yhä eteenkin päin vireillä, panemalla lukkarin laulettavaksi sellaisia virsiä, joita tämä ei osannut edes laulaa, saati sitten soittaa.

Tähän aikaan lukkari oli vanha mies, kuudenkymmenen korvilla. Hänellä oli iso perhe ja jonkin verran varallisuuttakin. Viimemainittu seikka on erittäin merkittävä, sillä useammin kuin yhden kerran on sanottu, ettei mennyt hukkaan se raha, mikä pantiin lukkarin koulutukseen: kunta säästyi yhdestä vaivaisesta ja sai mukiinmenevän — saarelaiskannalta katsoen mainionkin — lukkarin, ja lisäksi vaatesepänkin, sillä lukkariksi opiskellessaan oli hän koko talven käynyt väliaikoinaan erään kaupunkilaisen ompelijamestarin luona opiskelemassa ompelua ja saavuttanutkin siinä ammatissa sellaisen kätevyyden, että kykeni pitämään saaren sulhaset ja muun mieskansan vaatteissa. Lisäksi hän oli teräväpäinen ja luki ahkerasti lainopillisia kirjoja ja oli senvuoksi saarensa ainoa lakimies ja asiakirjojen kirjoittaja, sekä vielä kaiken kukkuraksi ainoa apu tapaturmissa, milloin sattui luun murtumisia, tai joltain meni jäsen sijoiltaan, saatiin haavoja, tapahtui käärmeenpuremia, pyörtymistä, tarvittiin virvoittaa hukkuneita tai mitä muuta hyvänsä. Toimipa hän myöskin jok'ainoan kuolinpesän selvitysmiehenä ja perunkirjoittajana. Vieläpä hän sai kokoonpanna yksityiskirjeitä, tyttöjen kirjeitä merimiehille, ja monenmoisia muita, ja koska hän jokaisesta pienimmästäkin työstään otti palkan, kerääntyi hänelle, ei ainoastaan iloisia ja terveitä lapsia ja lasten lapsia, vaan myöskin maallista mammonaa: tavaraa ja rahaa.

Hän oli keskikokoinen mies. Hänen kasvonsa olivat punakat vanhuksen kasvot. Parta oli valkea ja poskilta ajettu. Hiukset olivat myös valkeat — nimittäin siellä missä niitä vielä oli: pieni seppele korvasta korvaan takaraivon yli.

Laulumiehenä hänen oli oltava läsnä kaikissa häissä, hautajaisissa, ristiäisissä ja muissa juhlissa.

Ensimmäisen totilasin juotuaan hän sekoitti puheeseensa vironkieltä.

Toisen lasin juotuaan hän puhui pelkkää viroa ja kolmannen lasin lopulla sekä sitä seuraavan lasin aikana ranskaa, joksi nimitettiin hänen omituisia nenä-ääniään, joita ei kukaan ymmärtänyt. Viidennen lasin aikana hän itki sitä mikä hänestäkin olisi tullut, ellei olisi joutunut peluukouluun: "Kunnanvaivainen — uu uu — kunnanvaivainen!"

Yöllä, häistä kotiinpalatessaan, hän hukkasi keppinsä häätalon ulkoportaissa, ja kompastui suin päin lähimpään puroon, joka, alkaen ylhäältä vuoristosta, virtasi läpi kylän ja jonka yli aivan lukkarin talon lähellä johti kaiteeton kivisilta. Kompastuessaan hän pudotti puujalkansa puroon joko kivisillan ylä- tai alapuolelle, saaden sitten kulkea ryömimällä loppumatkan kotiinsa, jonka oven takana hän alkoi huutaa apua. Itkukohtauksensa jälkeen hän nimittäin varustautui lähtemään salaa yksin kotiinsa, sanomatta siitä mitään vaimolleen, tyttärelleen, pojalleen tai muille läsnäolijoille. Näin kävi aina. Se oli hänen tapansa. Lukkari siis tulla kamppaili pitkin rantakujaa kotoaan päin ja lähestyi miesjoukkoa.

— No. Mitäs tuumasitte papin saarnasta tänään? kysyi lukkari.

— Mitäs sinä itse siitä tuumasit?, kysyi joku joukosta.

— Mitäs minä tuumasin muuta kuin että taisi se ukkopaha sanoa vähän liikaa.

— No olikos mielestäs se sitten liikaa, mikä parvelta kuultiin? kysyi Sepän Jere nauraa höröttäen, ja toiset miehet, varsinkin nuoremmat, nauroivat samalla tavalla ja kovasti kiljahdellen kuten Jerekin. Kohteliaisuudesta Jereä kohtaan, joka oli päivänsankari, he sen tekivät.

Lukkari: No no! No no! Liika on aina liikaa!

Jere: Olinkos mielestäs väärässä?

Lukkari: Enhän minä sitä ole sanonut kumpiko oli väärässä sinä vai pappiko. Minä vain sanoin että liika on aina liikaa ja sanon sen vieläkin. Olkoon asian laita niin tai näin — enkä minä sitä väitäkään, että sinä väärässä olisit ja pappi oikeassa — mutta se on liikaa, että kuka hyvänsä avaa suunsa jumalanpalveluksen aikana. Minä ja pappi - se on toinen asia, mutta sinun pitäisi tietää pitää suusi kiinni kirkossa, paitsi virren aikana.

Ääniä joukosta: Jere oli oikeassa!

Lukkari: Oikeassa! Enhän minäkään sitä ole sanonut, ettei hän olisi oikeassa.

Matsedän Jyri: Kuulkasta pojat! Minä olen sitä mieltä, että meidän olisi kiellettävä pappi saarnaamasta salakuljetuksesta. Eihän ne sellaiset asiat kuulu papille eikä kirkkoon.

Lukkari: Ei kuulukaan. Siinä sinä olet oikeassa, mutta minkäs sille teet. Saarnaa mistä haluaa.

Matsedän Jyri: Onhan täällä kirkkoneuvosto ja onhan sitäpaitsi tuomiokapituli, johon voi valittaa.

Sepän Jere: Vallasväen metkuja kaikki! Saarnuuttavat papilla omaksi hyväkseen ja meillä maksattavat palkan! Kyllä tämä virsi jo osataan. Ja mitäs luulet lukkari sen lain olevan, jolla viinankeitto kiellettiin? Ei mitään muuta kuin herrojen metkuja. Koiranhäntää ne sillä kansaa tahtovat parantaa! Omaksi hyväkseen tekivät lain, jonka turvissa saavat laittaa olut- ja viinatehtaitaan joka kaupunkiin. Pelkkää vääryyttä! Vai mitä arvelet, lukkari?

Lukkari: Mitäs minä arvelen. Enhän minä mitään muuta arvele, kuin että eivät ne viina- ja oluttehtaat menestyisi, jos kansa saisi polttaa viinaa itse.

"Eivät menestyisi, eivät menestyisi"! huusi koko joukko.

Lukkari: Ja siitä syystä se on väärin, että pappi, jolle me maksamme palkan, saarnaa ja saarnaa salakuljetusta vastaan, siis vallasväen hyväksi. Eiköhän asia ole niin, että kun vallat yrittävät, niin talonpojan on myöskin yritettävä! Laki hävitti talonpojilta kotipolton, jotta sensijaan viinatehtaat eläisivät. Kun kotipoltto oli lainmukaista ja kun se meiltä vietiin vääryydellä pois, niin ei minun ymmärtääkseni salakuljetus ole kuin hyvä ja laillinen asia. Sillä tavalla minä sen lain ymmärrän.

"No, sinähän sen paremmin ymmärrät. Kukas tässä sitä paremmin ymmärtäisi", kuului taas joukosta.

Sepän Jere: No ja mitäs tämä pappi sitten menee saarnaamaan sillä tavalla, että se laki tahtoo parantaa kansaa!

Eräs ääni: Omia kukkaroitaan ne tahtovat parantaa — on ne niin viisaita.

Sepän Jere: Ja siitä syystä tämä salakuljetus on kansan asia. Tullisyökärit ja muut sellaiset ovat vain vallasväen juonia meitä vastaan!

"Se on oikein! Se on oikein", huusi koko miesjoukko kuin kuorossa.

Lukkari: Ja onkos tämäkin oikein, että pappi rettelöi ja sekaantuu asioihin, jotka eivät hänelle kuulu! Saarnatkoon mitä papin pitää saarnata, älköönkä sekaantuko tähän meidän asiaan. Kyllä minä vielä sanon sille kovat sanat. Maltahan, kun ensi kerran hänet tapaan, niin kyllä minä hänelle sanelen, että muistaa. Minullekin hän on tehnyt vääryyttä. Mitäs kun tänäänkin pani sellaiset virret, joita ei lauleta missään kirkossa! Ja monta muuta konnankoukkua — pelkkää kiusantekoa! Olen jo monta kertaa aikonut sille antaa sellaisen läksytyksen, että muistaisi ja tietäisi kenen kanssa on tekemisissä, mutta tähän asti olen sitä vielä armahtanut. Mutta on minunkin sydämeni jo niin täynnä kiukkua, etten enää voi sitä sietää. Minä en jätä sitä haukkumatta, ensi kerran tavatessamme — vaikka sitten sakastissa tai vaikka kaiken kansan kuullen avonaisen haudan partaalla tai häissä tai missä hyvänsä. Minä en sitä pappia enää armahda — en totta vie armahdakaan! Mutta mitäs tuumaat, Hinterikin Juuso, sinä itse pääluntreijari?! Sinähän olet ollut ääneti koko ajan?

Juuso: Minä olen tässä vain tyytyväisenä kuunnellut, että jopa alkavat muidenkin silmät aueta näkemään, että salakuljetus on kunniavirka. Minä olen sen tiennyt jo aikoja sitten! Jos tässä olisi puhuttu salakuljetusta vastaan, niin kyllä sitten minäkin olisin suuni aukaissut ja olisittepahan silloin kuulleet! Mutta mitäs minulla nyt on sanomista? Ei mitään. Minä olen tyytyväinen, ja tyytyväinen on vaiti. Mutta sinua, lukkari, minä vähän ihmettelen, kuinka sinä jaksat sietää tuota pappia vuodesta vuoteen ja annat hänen menetellä kanssasi miten hän vain ikinä haluaa. Sinä olet raukka! Kun pappi on kaukana niin silloin sinä kyllä olet mies uhkailemaan, mutta kun hän on edessäsi, olet sinä valmis vaikka suutelemaan hänen kengänkärkiään. Jos pappi sakastissa sanoisi: 'Lukkari! Ryömi nelinkontin täältä urkuparvelle!' niin sinä ryömisit. Niin, jumalaut' ryömisitkin! Sinä olet melko arka mies. On noita sinun uhkauksiasi ennenkin kuultu!

Lukkari: Arka mies. Arka mies! Ei se arkuutta ole, vaan kärsivällisyyttä. Minä olen hyväluontoinen mies, enkä hanki riitaa, mutta nyt on sydämeni niin täysi, etten enää voi vaieta. Minä menenkin nyt suoraa päätä pappilaan, ja jos haluatte lähteä kuuntelemaan mitä minä hänelle sanon, niin saatte kyllä tulla mukaan.

Lukkari oli niin kiukkua täynnä, että häneltä lopulta sanat tahtoivat salpaantua kurkkuun. Hän änkytti ja tavoitteli ja kertaili sanojaan sekä huitoi ilmaa käsillään ja kepillään.

Hänen viimeisten sanojensa aikana nähtiin papin tulevan pitkin rantakujaa samalta suunnalta mistä lukkarikin oli saapunut äsken. Hän oli tavallisella kirkkokahvin jälkeisellä virkistyskävelyllään ja lähestyi nyt miehiä. Usein hän teki niin. Hän olisi halunnut kuulla, mistä miehet rantakäräjillä juttelivat, mutta siinä yrityksessään hän ei koskaan onnistunut. Kun papin tulo huomattiin, sanoi joku lukkarille:

— No — muista nyt uhkauksesi ja pane se kerrankin täytäntöön!

— Kyllä mi…

Pappi pysähtyi miesten eteen.

Naapurikylän miehet olivat aikoja sitten hiipineet haapioihinsa ja soutivat jo poispäin satamasta. Osa kirkonkylän miehiä oli myöskin poistunut paikalta. He kävelivät kuka millekin suunnalle kotejaan kohti, kädet housuntaskuissa ja piippu hampaissa. Paikalle jäi vain lukkari ja neljä, viisi muuta vanhempaa miestä, kirkkoneuvoston jäseniä, joten eivät siis iljenneet paeta pappiaan.

Tämä aloitti puheen:

— Jaaha. Hyvää päivää, hyvää päivää! Mitäs ne miehet tässä tuumivat?

— Jumal'antakoon!

Seurasi pitkä vaitiolo. Sitten lukkari sanoi:

— Tässä vain katsellaan säätä, että tuleeko verkkoilma ensi yöksi. Mitä pastori luulee, tuleekohan siitä yöksi tormi?

— Tjaa! Minä en osaa siihen asiaan sanoa mitään. Niin tyhmä olen vielä näissä meriasioissa. Minun täytyy todellakin tunnustaa, etten osaa sanoa kerrassaan mitään.

— No — eihän se kuulu pastorin ammattiinkaan. Me tässä kyllä olemme katselleet ja tuumineet, että kun veti tuon taivaan noin hikiseksi ja umeaksi ja päiväkin paistaa kuin avannosta, ja kun merikin on noussut koko aamupäivän, niin ei siitä muu voi tulla kuin tormi. Tormia ja sadetta se nyt hakee, ei taida olla ihmisillä ensi yönä asiaa verkoille.

— Jaaha, jaaha. Voihan se niinkin olla. — Parhaitenhan sen ymmärrätte te, jotka olette koko elämänne olleet meren kanssa tekemisissä. — Minun tässä pitää vähän vielä terveydeksi kävellä ennen päivällistä, että ruoka maittaisi paremmin. — No niin. Hyvästi vaan ja Herran haltuun, Herran haltuun!

Hän kätteli kutakin erikseen ja alkoi sitten hitaasti kävellä eteenpäin pitkin rantatietä.

Miehet jäivät ääneti tupakoimaan ja katselemaan merelle päin.

* * * * *

Juuso tovereineen souti hyvää vauhtia kotiinpäin.

Heillä oli edessään runsas tunnin soutu.

Oli miltei tyyni ja täytyi siis soutaa koko matka.

He soutivat ääneti.

Heillä ei ollut mitään keskusteltavaa. Kukin hautoi omia ajatuksiaan. Alussa he nauroivat lukkarin kiihkoilulle ja uhkauksille. Se oli niin hänen tapaistaan ja täysin vaaratonta.

Sen jälkeen he luultavasti kaikki miettivät aivan samoja asioita, nimittäin kokemuksiaan ja kuulemiaan kirkossa sekä äskeistä keskustelua rannalla. Ne ainakin pyörivät Juuson aivoissa.

Hän ajatteli veljeään Anterusta ja sitä mitä pappi kirkossa oli puhunut salakuljetuksesta. Sattuivat niin hyvin yhteen se mitä pappi oli sanonut ja mitä veli oli kirjoittanut. Olihan velikin kirjeessään nimittänyt salakuljetusta 'meriemme häpeäksi' sekä lausunut: 'Ensi keväänä luulen tuon inhoittavan salakuljetuksen loppuvan'.

Helkkarin hyvin se todellakin kävi yhteen papin tämänpäiväisen saarnan kanssa, ajatteli Juuso. — Velimiehellä mahtaa jo olla osuuksia viinatehtaissakin, sillä mitäpä muutakaan varten hän niin kiivailisi salakuljetusta vastaan ja ennustelisi sen pikaista häviämistä. Hän on herra ja hänellä on herran ajatukset. Hänen etunsa eivät ole minun etujani, vaan ne ovat aivan samat kuin muidenkin herrojen!

Juusosta tuntui, että hän etääntyy veljestään yhä kauemmaksi ja että he jo nyt kuuluvat eri joukkoihin, jotka taistelevat keskenään. "Ja nytpä sitä vasta yritetäänkin!" hän vihdoin sähähti miltei ääneen.

Sitten sekaantui hänen ajatuksiinsa toisia kokemuksia ja mielikuvia, jotka saattoivat hänet alakuloiseksi.

Hän oli istunut koko kirkkoajan miesten parvella.

Santra oli istunut alhaalla kirkossa Juusoa vastapäätä.

He olivat katselleet toisiaan koko ajan.

Juusosta oli tuntunut, että Santra katseli häntä lempeänä ja surullisena ja näytti ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: "Minä ikävöin sinua ja minulla olisi sinulle paljon sanottavaa, ja sinullakin luultavasti on sanottavaa minulle."

Juuso tuli yhä enemmän vakuutetuksi siitä että Santra tulisi hyvin iloiseksi, jos saisi tilaisuuden puhella hänen kanssaan kahdenkesken. Senvuoksi Juuso piti tarkoin silmällä milloin Santra lähti kirkosta, ja hän riensi heti perässä, koettaen kohdata hänet kirkkotarhassa. Siellä Santra seisoikin ulkona, naisten puoleisen oven luona eräiden kirkonkylän tyttöjen seurassa. Juuso läheni tyttöjä ja yritti puhutella Santraa, mutta tämä kääntyi selin Juusoon ja alkoi nauraa tyttöjen kanssa. Sen vain ennätti Juuso kuulla, että muuan tytöistä kysyi: "Mutta tunsitteko, tytöt, sitä naapurikylän poikaa, joka yritti ruveta saarnaamaan kilpaa papin kanssa? Hahaha!" Ja sitten alkoivat tytöt kävellä poispäin nauraen minkä jaksoivat. Silloin oli Juuso päättänyt, ettei hän sinä ilmoisna ikinä enää tästä lähtien ole niin tuhma että pyrkisi Santran puheille. Tämän päätöksensä hän nyt vielä soutaessaan kertasi mielessään vannomalla vannoen, että niin se asia olkoon — ja souti jotta airot norjuivat.

VIII.

EUPPE.

Neljä vuotta on kulunut.

Tällä aikaa on Juuso menestynyt hyvin. Hän on ansainnut paljon rahaa, mutta on myöskin sitä runsaammin menettänyt, sillä hän on yltynyt entistä enemmän juomaan, jonka vuoksi hän on viime aikoina tuonut kotiin paljon vähemmän kuin ennen. Hän on liikkeellä varhaisesta keväästä myöhään syksyyn. Heinäkuun puolivälissä hän kuitenkin aina säännöllisesti on pari viikkoa kotona. Silloin vedetään jaala maalle, se raapataan sisältä ja ulkoa sekä tervataan ja maalataan uudestaan. Mastot ja muut purjepuut raapataan myös huolellisesti ja sivellään hylkeenrasvaöljyllä.

Keväällä Juuso lähtee jaaloineen jo jäiden sekaan. Ensimmäiset retket keväällä ovatkin tuottavampia kuin matkat keskikesän aikaan, jolloin valoisat yöt ja kauniit ilmat ovat haittana. Kaikkein tuottavimpia ovat kuitenkin loka- marras- ja joulukuu. Kerran, saavuttuaan jouluksi kotiin, Juuso puheli siitä seikasta miehille rannassa ja sanoi: "Muita kuukausia ei almanakassa tarvitsisi ollakaan!"

Syksyisin ei Juuso koskaan tullut kotiin ennenkuin juuri päivää tai useinkin vasta vain muutamia tunteja ennen meren jäätymistä. Monasti oli jo merenpinta täynnä lumisohjua, joka teki aallon raskaaksi ja voimakkaaksi. Viimeisen paluunsa kotiin hän tavallisesti teki koillistuulella, läpi hyytävän meripöllyn. Tavallisesti meni sitten meri jäähän jo seuraavana, tai ainakin sitä seuraavana päivänä.

Toiset jaalat olivat useimmiten jo silloin kaikki talviteloillaan, ja kun miehet jonain joulukuun aamuna seisoskelivat jonkin ranta-aitan tai saraimen varjossa, jolloin kylmä koillisviima puhalsi, meripölly liiteli sen mukana ja aaltojen hyrskyt jäädyttelivät alempia teloja, rantakiviä ja kallioita ja jolloin näköala merellepäin supistui enää vain muutamiin kymmeniin syliin, voi joku heistä lopettaa äänettömän jörötyksen lausahtamalla piippunsa ohi:

— Tämä on jo kolmas meripölly tänä syksynä. Eiköhän tuo jo ala jäädyttää merta?, johon toinen, viitsimättä hänkään ottaa piippua suustaan — kädet olivat niin mukavasti lyhyen turkin taskuissa — vastaa:

— Jokos Hinterikin Juuso sitten on tullut kotiin?

— Ei kuulu vielä tulleen.

— No, älä sitten puhu mitään jäätymisestä! Eivät ne enää tähän maailmanaikaan sellaiset vanhojen merkit kuin meripöllyt ja muut pidä kutiaan. Hinterikin Juosepista nyt kaikki riippuu! Sitä se nyt seuraa jääkin, eikä suinkaan meripöllyä. Luulek'sä, että meri jäätyy ennenkuin Hinterikin Juoseppi ennättää kotiin! Nyt ovat toiset merkit, ek'sä sitä ymmärrä! Kun jonain kauniina päivänä näet meripöllyn katoavan ja huomaat merellä jaalan, jota et vielä äsken meripöllyltä eroittanut, täysin purjein, keula vaahtoavana, tulevan kotiinpäin, niin voit arvata, että se on Hinterikin Juoseppi. Ja silloin vasta — ei ennen — sanotaan: "Nyt tyyntyy ja tulee talvi." — Eivätkä ne jäät keväälläkään taas ota oikein meressä sulaakseen, ennenkuin Hinterikin Juoseppi ennättää jaaloineen sinne sekaan. Mutta silloinpas heti ne alkavat sulaa ja hävitä. Sillä on hyvä onni, tällä Hinterikin Juosepilla. Harvoin se joutuu tullimiestenkään kanssa yhteen, ja jos sattuukin, niin aina hän selviää niistä ilman käräjiä.

— Se antaa rahaa tullimiehille.

— Sitä minä en usko.

— Usko tai ole uskomatta, ei se asiaa muuta. Minä tunnen sellaisen miehen, joka on itse nähnyt, kun Juoseppi kerran Viron reisun aikana antoi kaksi tuhatta Kipuna-Syökärille.

— Sinun luullaksesi Juoseppi varmaan antaa rahaa merellekin, sanoen: Älä hyvä meri jäädy vielä, ennenkuin saan tämän jaalankantamuksen turvaan! Hö-hö-hö!

Ja koko miesjoukko rannalla yhtyy nauruun.

— Entä jos antaakin! Hänen suvussaanhan, kuulemma, on edesmenneinä aikona ollut noitia, jotka luovuttivat merelle hopeaa tarvitessaan tuulta tai tyyntä tai halutessaan saada meren jotenkin muuten noudattamaan tahtoaan. En minä yhtään epäile, etteikö Juusokin jotain konstia meren kanssa pitäisi, koska hänelle aina käy niin hyvin sielläkin missä toisille sattuu huonosti. Jotainhan siinä täytyi olla!

* * * * *

Mikko purjehtii yhä edelleen Juuson kanssa yhdessä, pysyen Juuson uskollisena seuralaisena loppuun asti — nimittäin tämän kuolemaan saakka.

Sepän Jere sen sijaan on jättänyt "Vesan" — eikä ainoastaan "Vesaa", vaan koko saaren ja Suomen vedet. Hän purjehtii ulkomerillä ja hänet on viimeksi nähty San Franciscon merimieskapakassa. Siellä oli hänet tavannut puolen tusinaa suomalaista, kaikki tuttuja hänen edelliseltä merimiesajaltaan.

— Hoo! Täällähän on vanhoja tuttuja koko pöytäkunta! oli Jere huudahtanut ja sitten toisten pyynnöstä kertonut:

— Purjehdinhan minä jo siellä kotipuolessa muutamia vuosia luntreijarina ja ansaitsin koko hyvin, mutta muuten kävi elämä sietämättömäksi…

— No?!

— Täytyi asua kapteenin kanssa kajuutassa, kun siinä laivassa ei ollut skanssia, ja niinkuin tiedätte, en minä voi sietää sellaista seuraa.

— Hahahaha!

— Ja pahinta oli se, että siinä virassa joutui joskus seilaamaan jäälautalla monia vuorokausia — ja se oli vähän ikävänpuoleista hommaa, koska jäälauttaa ei voi ohjata. Kerrankin tehtiin luntreijausretki Suomenlahdelta Danzigiin jäälautalla myrskyssä, pakkasessa ja lumipyryssä. — Minä jätin sen homman tuhmemmille miehille. — Sitten olin puoli vuotta eräässä yksimastoisessa, mutta kun se kulki niin helkkarin huonosti ja kun minä en ole tottunut seilaamaan yksimastoisessa, ja kun — ajatelkaa! — kuuden kuukauden perästä oltiin siinä samassa paikassa kuin minun siihen lotjaan tullessani, niin minä kyllästyin olooni siinä, laskin veneen vesille ja karkasin. Nyt sitten olen tässä. — No, kippis pojat!

Yksimastoisella Jere tarkoitti Ruuskeria, kahdeksantoista kilometrin päässä hänen kotisaarestaan, sen länsipuolella olevaa pientä, soikeata karia, jossa on korkeatorninen loisto. Jere oli ollut siellä loistonvartijana kolmen muun miehen ja päällikön kanssa, mutta palveltuaan näin syksystä kevääseen, kuusi kuukautta, hän aikaiseen keväällä ensi avovedellä, eräänä sumuisena yönä karkasi. Myöhemmin elämässään ei Jere Ruuskeria koskaan maininnut muulla nimellä kuin "Yksmastoinen".

Eskon Mikko sen sijaan pysyi uskollisena Juusolle kesät talvet: kesät purjehtimassa ja talvet apulaisena metsässä hakkaamassa kotitarvehalkoja. Myöskin oli Mikko aina hänen yhtenä toverinaan hylkeen pyyntiretkillä, joihin Juuso otti osaa joka talvi samoin kuin Mikko auttoi häntä myöskin viinan ja silkin kuljetuksessa Heikkilän toisella hevosella jäisin yli meren.

* * * * *

On myöhä syksy, joulunalusviikko, vuonna kahdeksantoistasataa ja kaksi kahdeksatta.

Puhaltaa kylmä koillistuuli ja keskellä merta on jouduttu niin sakeaan meripöllyyn, että on pimeämpää kuin synkimmässä sumussa. On mahdotonta nähdä mitään. Jaalan keularyöhä, joka nopeasti kulkevan jaalan keulassa syntyy ja jakautuu vinosti ulospäin sen molemmille puolille, häipyy näkymättömiin meripöllyn taakse.

Juuso ja Mikko istuvat alhaalla kajuutassa. Juuso käy toisinaan pilkistämässä kajuutan luukusta tuulta, purjeita ja aluksen kulkua, jota ohjaa aluksen nuorin mies, Sepän Jeren seuraaja, Mikon veljenpoika, Eskon Api, yhdeksäntoistavuotias nuorukainen, jolle Juuso ennustaa loistavaa tulevaisuutta salakuljettajana, mutta joka itse uneksii mennä ulkomerille, päästä merikouluun ja saada laivan päämiehen lakki.

Alhaalla kajuutassa keskustelivat Juuso ja Mikko vakavista asioista. Juuso valitteli yksinäisyyttään ja odotettavissa olevaa ikävää talvea sekä että "ei tämä elämä ala olla minkään arvoista".

— Mitä tämä oikeastaan hyödyttää? Kuljetaan tällä tavalla kylmissä säissä, myrskyissä, sateissa ja sumuissa ihan kuin tyhjää takaa-ajamassa! Ihmisen elämä on sentään kummallista! Joudutaan tänne maan päälle eleskelemään mikä maamiehenä peltoa kyntämään, mikä kalastajana verkkoja vetämään, tai mikä minäkin tulemaan ja menemään. Sitten kuluu muutama vuosikymmen, ja maan päällä on taas kokonaan uudet kyntäjät ja uudet verkonvetäjät. On somaa pyörimistä tämä elämä! — Alamme jo tässä mekin vanheta, Mikko, ja se on pahinta!

— Mitäs pahaa siinä on! Eilen vanheni isäni, tänään vanhenen minä. Sinä ajattelet ja tuumit turhan paljo! Kuulehan! Minun mielestäni sinulle olisi hankittava eukko, ja nyt jo tänä talvena.

— Sehän ei ole niin yksinkertaista.

— Ovathan tuon osanneet muut tuhmemmatkin!

Tästä asiasta riitti sitten keskustelua koko loppumatkaksi.

Vähän väliä tokaisi Mikko, päätään ravistellen:

— Ei, mutta muija sinulle on etsittävä jo ensi talvena mistä hyvänsä! Katsohan, sinä, niinkuin sanottu, et enää ole varsin nuori, vaan alat jo vanheta. Sinä perit isäsi rikkaudet — mutta kuka ne sinulta perii, sitä et tiedä, ellei sinulla ole lapsia.

— Mitä sinä puhut isän perimisestä? Muistahan, että minulla on velikin, Anterus nimittäin.

— No, vaikka onkin, niin eihän Anterus kaikkea saa — osa se on sinullakin. Sitäpaitsi, jos isäsi on oikeudenmukainen, niin hän antaa kaiken omaisuutensa sinulle, sillä sinähän sen olet hankkinutkin. Anterus — mikä hän on? Hunsvotti ja lesken kapteeni! No no, älä pane pahaksesi, vaikka sanonkin veljestäsi sen, mikä hän todellisuudessa on! Pitäisi vaan sanoa enemmänkin. — Jos minä olisin isäsi, niin kirjoittaisin testamentin näin kuuluvaksi: "Koska poikani Anterus ei ole ollut kotona sitten kuin varhaisessa lapsuudessaan, eikä ole tuonut taloon muuta kuin harmia…"

— Soo! Mitä harmia?

— … "muuta kuin harmia, määrään minä poikani Juosepin, joka on kaiken ikänsä luonani asunut, nuhteettomasti minua palvellut ja kaiken rahan ja omaisuuden talooni hankkinut, yksinperijäkseni". — No niin. — Niin minä kirjoittaisin. — Jaa, että mitäkö harmia? Sitä en minäkään tiedä, mutta ne sanat pitäisi välttämättä testamentissa olla. Ja eiköhän hän vaan harmiakin liene tuottanut! Sinun äitisi ei koskaan valita. Ääneti hän kulkee askareillaan, keittiössä ja navetassa. Aamulla on ensimmäisenä ylhäällä ja illalla menee viimeisenä vuoteeseen. — Harmia! No niin. Kirjoitetaan sitten vaikka "surua", sillä kyllä kai äidilläsi on Anteruksesta surua ollut!

— Kyllähän sinä testamentteja kirjoittaisit — jos osaisit ja ne sinun tehtäviksesi jätettäisiin.

— Piru vie! Minä sinun sijassasi vaatisin juuri sellaisen testamentin.

— Älkäämme nyt puhuko siitä! Sen sijaan voisit jo vihdoin ilmoittaa, kun kerran olet minulle viimeaikoina niin kiivaasti eukkoa tyrkyttänyt, ketä sinä oikeastaan aiot minulle eukoksi tarjota. — No, annas kuulua!

— Olisihan tuo teidän entinen palveluspiikanne Santra komea ihminen ja hyvä työntekijä, ja iloiset sillä on silmätkin sekä ruumiiltaan terve ja norja…

— Ei kelpaa! Muita!

— Kerrotaan muuten, että sinä jo olet kosaissutkin sitä, mutta sait rukkaset, ja siitä syystä Santra teiltä läksi.

— Hahahahah! Johan sinä lörpötät kuin akat!

— Akat!?

— Niin niin.

— No — minä nyt annan sen sanan sinulle anteeksi. — Vai akat!

— Niin niin. Anna tulla muita vaalipappeja, niin äänestetään!

— No — onhan siinä sitten tuo naapurin Euppe.

— Naapurin Euppe! Olek'sä ihan hullu!

— Jaa — jos et sinä häntä nai, niin nain minä!

— Ha ha ha ha — älähän uhkaile! Ei se tässä auta mitään!

Tämän keskustelun aikana oli Juuso loikoillut koijassaan ja Mikko istunut lähellä kamiinaa keittämässä iltapäiväteetä. Juuso lopetti keskustelun sanomalla Mikolle:

— Lopeta jo nuo naimapuheesi, ja katso, eikö se tee jo ala valmistua!

— Valmista on. Nouse vain juomaan! — Kyllä minä puhemieheksi rupean. Sano vain, milloin on tarvis, niin kyllä tämä poika on valmis sinulle kosimaan vaikka omaa morsiantaan.

Mikko otti pöytäkaapista kolme mukia ja sokeriastian ja asetti ne pöydälle, kaataen höyryävää teetä kuhunkin mukiin.

Vaikka kello olikin vasta kolme, alkoi meripöllyn vuoksi jo niin hämärtää, että täytyi sytyttää rasvalamppu palamaan. Samoin sytytettiin kompassilamppu peränpitäjää varten.

Tuntia myöhemmin selveni meripölly niin paljon, että voitiin nähdä oman saaren loistot ja ohjata alus niiden johdolla satamaan.

Kosimisesta ei kuitenkaan tullut sinä talvena mitään.

Tansseissa Juuso kuitenkin kävi tavallista useammin ja tapasi niissä Eupen joka kerta.

Eräänä iltana maaliskuun lopulla läksi Juuso tanssien päätyttyä saattamaan Euppea kotiin.

Euppe sattui kävelemään yksin, joka oli harvinaista. Tavallisesti häntä seurasi joukko poikia ja tyttöjä.

Kuu paistoi korkealla taivaalla.

Juuso joudutti askeleitaan, mutta Euppe joudutti myös — hän jo miltei juoksi.

— Minne sinulla on kiire!, huusi Juuso.

— Sinua pakoon — hihihi, nauroi Euppe ja alkoikin tosissaan juosta.

Kilpajuoksu jatkui typö tyhjiä kujia pitkin Eupen kotiportille asti. Siinä sai Juuso siepatuksi hänet kiinni ja he jäivät portille seisomaan sylitysten.

Kovan juoksun vuoksi oli molempien hengitys nopeaa. Kului pitkä aika ennenkuin kumpikaan alkoi puhua. Lopulta sanoi Euppe:

— No?

— Mitä no? kysyi Juuso.

— Miltäs tuntuu?

— Mikä?

— No, tämä seisominen?

— Sei-so-minen?

— Niin niin. Tuntuuko mieleltäsi hyvältäkin?

— Mitäs tuntumista tässä olisi?

— Ihan turhan vuoksiko sinä sitten juoksitkin? Minä ajattelin, että sinä et tee mitään, josta et hyödy.

— Tuntumisen vuoksiko sinä itse sitten asetuit tähän seisomaan?

— En.

— No mitäs varten?

— Saadakseni sanoa sinulle erään asian kahden kesken. Kuulehan! Minä olen tänä talvena usein tavannut kirkonkylässä Santran.

— Santran!

— Niin. Taisit vähän hätkähtää! No, ei se ole mitään vaarallista. Olen käynyt usein tänä talvena kirkossa, saadakseni jutella Santran kanssa. Kun viimeksi, viikko tapakerin, puhelin hänen kanssaan — Santra saattoi minua lähes puoli matkaa — kerroin hänelle kuinka sinä viikko viikolta ikävöidessäsi häntä laihdut ja kuihdut niin, ettei sinua enää kohta tunne entisekseen. Silloin Santra, tuo pienokainen, rupesi sen johdosta niin kovasti itkemään, että minä pelkäsin hänen vallan taittavan niskansa. Sitten ei Santra enää jaksanut edes kävellä, vaan jäi istumaan kivelle tien viereen. Ei kättänsäkään antanut minulle jäähyväisiksi. Niin suuri on rakkaus — Juuso!

— Mutta eihän tuo voi olla totta! Minulla ja Santralla ei ole toistemme kanssa mitään tekemistä. — Ja minäkö ikävöisin! Oletko sinä ihan suunniltasi? Minullehan on ollut tämä talvi iloisin kaikista edellisistä.

— Puhutko totta?

— Puhun, puhun!

— Miehiin ei ole luottamista. Minustakin näyttää kuin sinä olisit tänä talvena muuttunut iloisemmaksi kuin ennen — minun ansiotaniko lie vai muiden! Kyllä minä sen näen, mutta minun täytyi narrata Santraa, saadakseni selville hänen suhteensa sinuun.

— Millä oikeudella?

— Elämisen ja olemisen oikeudella! — Hän tunnusti minulle kaikki.

— Kaikki?

— Niin — kaikki. No, taaskin sinä hätkähdit, ja kuitenkin sanoit äsken, ettei sinulla ole mitään tekemistä Santran kanssa.

— Mitä hän tunnusti? Sano!

— Hän itki.

— Eihän se ole mikään tunnustus.

— Vai ei ole! Hänellä siis sinun luullaksesi olisi kyllä ollut puhuttavaakin — soo'o! No, koska en saanut kuulla sitä Santralta, haluaisin nyt kaiken — kai-ken — kuuletko! — kai-ken!! — kuulla sinulta itseltäsi, muuten saa meidän väliltämme kaikki loppua tähän. — No?

Juuso tunsi Eupen lämpöisen vartalon nojaavan itseään vasten ja kuuli korvassaan Eupen kuiskauksen:

— Suutelitko sinä häntä?

— En.

— Suuteliko hän sinua?

— Ei.

— Onko se ihan varma?

— On.

— Vannotko sinä sen?

— Vannon.

— Te ette siis ole suudelleet toisianne?

— Emme.

— Hyvä on. Enempää en haluakaan tietää! Hyvää yötä! Hyvää yötä!

Eupen riistäytyessä äkkiä irti Juuso horjahti, ja ennenkuin Juuso ennätti kunnolla selviytyä hämmästyksestään, hän jo kuuli oven paukauksen ja samassa Euppe katosi Juuson näkyvistä.

Juuso seisoi vielä hetken aikaa odottelemassa, mutta kun ei enää mitään kuulunut eikä näkynyt läksi hän kävelemään kotiansa kohti. Siellä hän hiljaa hiipi vuoteeseensa, ja ennen nukkumistaan hänessä alkoi vakaantua ajatus, että juuri Euppe, eikä kukaan muu, on hänelle sopiva.

* * * * *

Varsinainen kosinta tapahtui vasta seuraavana kesänä, syyspuolella, elokuun loppupäivinä, eräänä myrskyisenä lauantai-iltana myöhään, sangen omituisissa oloissa ja omituisella tavalla.

Juuson jaala oli ankkurissa kylän edustalla lähtövalmiina pitkälle matkalle, Memeliin.

Länsimyrsky raivosi.

Vantit viheltelivät, vallit rapsuttelivat mastoa ja keulaan lotisi maanalusvihurien räve. Jaala keinui ummikkaissa, jotka kiersivät maan etelä- ja pohjoispään ympäri itäpuolelle.

Kajuutassa istui rasvalampun himmeässä valossa Juuso ja Mikko.

Kamiinassa paloi tuli, ja vettä kiehui kattilassa, josta mukit aika-ajoin täytettiin ja veteen sekotettiin runsaasti sokeria ja konjakkia.

Juuson oli vallannut ryyppytuuli, ja kun hän ei voinut ryypiskellä kotonaan, kutsui hän luotettavimman toverinsa Mikon jaalaan kanssaan ryypiskelemään.

Ilta oli jo kulunut kello yhteentoista.

Miehillä oli kolmannet mukit edessään. Silloin sanoi Mikko:

— Sinä olet siis ajatellut sitä Euppea —?

— Niin.

— Joko olet kosinut?

— En.

— Etkö vielä?

— En.

— Hm. Eiköhän olisi parasta, että pyytäisit minua puhemieheksesi, sillä ei siitä muuten mitään tule. Siltä se ainakin näyttää.

— Johan minä olen pyytänytkin.

— Niin, talvella, ja silloin kun menimme panemaan asiaa toimeen, sanoit sinä Matsedän Jyrin portilla: 'Kuulkasta pojat! Ei mennä vielä. Antaa asian ensin hautua!' — Sinä olet koko riuska poika merellä, mutta maalla niin saamarin nolo, etenkin naima-asioissa. Sinun pitäisi todellakin tavata sellainen tyttö, joka kosisi sinua.

— Niin sinunkin.

— Se on ihan toinen asia.

— No — joko sinä olet kosinut?

— Kyllä minä kosisin vaikka paikalla, mutta en ole löytänyt sopivaa tyttöä —

— … joka sinua kosisi! Ha ha ha!

— Älähän naura! Ei kosiminen ole leikin asia. Ennen minä teen mitä muuta hyvänsä kuin kosin.

— No — siinähän sitä ollaan.

— Mutta eri asia onkin kosia toisen puolesta. Ja juuri nyt tällä hetkellä minä olen niin rohkea, että uskaltaisin kosia vaikka keisarin tytärtä — itsellenikin.

— Nythän jo kaikki ovat makuulla.

— Ei se mitään haittaa. Tyttöä voi kosia mihin vuorokauden aikaan hyvänsä ja parhaiten juuri yöllä. Vanhuksia, tytön isää ja äitiä nimittäin, pitäisi puhutella päivällä, mieluummin aamupäivällä, ja katsoa, että nämä sattuvat olemaan hyvällä tuulella — muussa tapauksessa on asia lykättävä seuraavaan päivään.

— Sinähän puhut aivan kuin kosiminen olisi sinulla ammattina.

— Sehän se puhuu, joka ymmärtää. (Mikko koputti päätään sormellaan.) Katsos, täällä näin, täällä on paljon ymmärrystä, vaikka se ei aina kynttilän lailla loistakaan sen kansan valistamiseksi, joka sattuu huoneessa olemaan. — Jos tahdot että asiasta jotain kypsää koituu, niin panen sen toimeksi heti. Euppe makaa vaateaitassaan ja siellä voimme häntä tänä yönä puhutella niin, ettei kukaan muu siitä tiedä, ja jos rukkasetkin saat, ei siitäkään saa kukaan vihiä. Se mikä kerran on täällä minun päässäni, se siellä myös pysyy, tiedäthän sinä sen. Eikä Eupella minun käsittääkseni ole mitään syytä antaa sinulle rukkasia. Mistä hän paremmankaan saisi?, Saaren rikkain tyttö ja saaren rikkain poika! Teistä tulisi todellakin sopiva pari. Jos Euppea kosisi joku köyhä poika, vaikkapa nyt esimerkiksi Eskon Mikko, niin koko saari huutaisi: 'Hööö, Eupen rahoja se kärkkyi!' Tai jos Hinterikin Juoseppi kosisi jotain köyhää tyttöä, niin sanottaisiin: 'Hm, tyttö viekoitteli sen pojan päästäkseen rikkaisiin naimisiin ja huolettomille päiville!' — No, sinullahan ovat kihlatavaratkin tuolla merimiesarkussasi!

— Niin ovat.

— Ja olet niitä siellä kuljettanut jo keväästä asti. Kyllä minä olen hiukan katsellut sinun hommiasi, vaikka oletkin salaa häärinyt. — No — mitäs siinä enää on miettimistä? Lähdetään heti!

— Ei mennä vielä. Jätetään likemmä joulua.

— Mitä se lykkäämisestä paranee? Miehellä on kaksi kovaa koettavaa elämässään: kosiminen ja kuolema. Kuolemaa ei voi lykätä, kosimisen voi, mutta molemmat ne ovat koettavat, siitä ei päästä mihinkään. Ei se kosiminen siirtämisestä parane. Mitä aikaisemmin sen tekee, sitä parempi. Tehtyhän se kuitenkin on ja sittenhän siitä pääsee rauhaan.

— Ei mennä tänä iltana.

— Mennään. Minä olen sitä mieltä, että nyt sitä vasta mennäänkin. Minä olen tänä yönä niin saamarin hyvällä puhemiestuulella, etten taida enää koskaan näin hyvälle tuulelle tulla.

— No mennään sitten, mutta sinun vastuullasi ja jos pilaat asian, niin minä kuritan sinut!

— Kurita vaan!

— Juodaan nyt ensin mukit tyhjiksi!

— Juodaan vaan. — No hei, onneksi olkoon!

— Onnea tässä olisikin tarvis. Kippis!

Juuso otti arkustaan kaksi eriväristä silkkihuivia ja ison villaisen saalin, kultasormuksen ja helmet sekä kääri ne huolellisesti pakettiin. Sitten he läksivät maihin ja menivät Eupen aitan ovelle.

Kauan he saivat koputella ennenkuin aitasta kuului Eupen uninen ääni:

— Kuka siellä on?

— Me täällä — Eskon Mikko ja minä.

— Kuka minä. Juusoko?

— Niin.

— En minä laske teitä sisään. Ei teillä ole tänne mitään asiaa.

— Olisi meillä asiaa, sanoi Juuso. — Avaa nyt ovi! Meillä on tärkeää asiaa.

— Tärkeää!?

— Niin.

— No, tulkaa sitten huomenna. En minä nyt laske sisään, vaikka asia olisi miten tärkeää tahansa.

— Ei sitä voi jättää huomiseen.

— Oletteko te humalassa?

— Ei olla.

— Ette ole?

— Ei olla! Ei olla humalassa, ei olla, — vakuutteli Mikko.

— No odottakaa vähän aikaa, kunnes otan tulta.

— Älä ota tulta, sanoi Mikko, näkyy kylään, kun ovi avataan.

— Kuka nyt on näkemässä?

— Ei sitä tiedä.

— No, tulkaa sitten, mutta ette saa olla kauan. Toimittakaa asianne nopeaan, minua nukuttaa.

Miehet menivät aittaan, ja kun ovi saatiin jälleen kiinni, sytytti Euppe talikynttilän palamaan ja istuutui vuoteensa reunalle unisena, saali harteillaan.

Juuso ja Mikko istuutuivat Euppea vastapäätä, eri vaatekirstulle kumpainenkin.

Pitkään aikaan ei kukaan lausunut sanaakaan.

Kuului vain myrskyn tohina seinissä, nurkissa ja katossa sekä läheisissä saarneissa ja omenapuissa, vuoroin vaimeten, vuoroin koveten. Etäämpänä vonkui ja parahteli jokin tuuliviiri.

Juuso vilkaisi väliin Mikkoon, iskien vihaisena hänelle silmää, mutta Mikko vaan ei saanut sanaa suustaan.

Lopulta alkoi Euppe puhua hiljaa ja miltei kuiskaten:

— Mikä paketti tuolla Juusolla on kainalossaan?

— Jaa, että mikä pakettiko? kysyi Juuso.

— Niin. Sinullahan on siellä kainalossasi iso paketti.

— Se on kihlapaketti.

— Kihlapaketti!

— Niin.

— Kellekähän se on tarkoitettu?

— Ei tässä ole lähdetty kulkemaan aitasta aittaan!

— Siis minulleko?

— Niin — jos kelpaa.

— No annahan kun ensin katson!

Juuso antoi paketin Eupelle, joka alkoi sitä availla sylissään.

— Kaksi silkkiä! Voi kuinka kauniit! Voi kuinka kauniit!

Euppe koetteli molempia.

— Nämä on varmaan hyvin kalliit? — Ja saali! Niin lämmin ja kaunis! — Ja helmet! Voi hyvänen aika! Minulla ei tähän asti olekaan ollut kunnon helmiä. — Mistä sinä nämä kaikki olet ostanut?

— Memelistä.

— Sormus! Kultaa! — Voi kulta rakas — Juuso! Kultasormus! — — Mikko, mene sinä pois — ja paikalla — en minä voi kahta miestä ottaa!

Mikko meni, odottamatta toista käskyä. Tukala, hänen olikin ollut siinä istua. Juuso sanoi hänen jälkeensä:

— Tule aamulla meille, Mikko, niinkuin on puhuttu, ymmärrätkö?

— Ymmärrän, ymmärrän! Hyvästi vaan!

* * * * *

Kello kahdeksan seuraavana aamuna — silloin oli sunnuntai — saapui Mikko Heikkilään. Juuso oli yksin tuvassa.

— Hyvää huomenta taloon!

— Jumal'antakoon! — Sinä olit saamarin nolo puhemies viime yönä. Et saanut sanaa suustasi.

— Älähän moiti, ennenkuin kuulet! Minä olin juuri avaamaisillani suuni alkaakseni kosimisen, kun se Euppe rupesi itse lörpöttelemään ja pilasi koko asian.

— No, mikä on ollut, se on ollut. Nyt mennään heti vanhusten puheille. Siellä voit joko puhua tai olla puhumatta, se on samantekevä, kunhan vaan olet mukana. On ratevampaa mennä kahden.

Euppe oli aamulla varhain kertonut asian äidilleen ja vienyt hänet aittaan, jossa näytteli kihlojaan. Äiti oli ilosta liikutettu, syleili tytärtään ja toivotti Jumalan siunausta, rientäen sitten sisään kammariin, missä Jyri vielä veti unia. Anna-Liisa, Eupen äiti, herätti miehensä, joka vääntäytyi vuoteen reunalle ja haukotteli tunnetulla tavallaan, ravistellen päätään tavallista rajummin ja kiljahtaen haukotuksen lopulla tavallista kimakammin: "Hohhoijaa!" Sitten hän sanoi:

— Anna-Liisa, tuopas piippu, tupakkaa ja tulta!

Jyrin täyttäessä hitaasti piippuaan kertoi Anna-Liisa hänelle koko asian. Jyri nyykäytteli vain päätään ja sanoi silloin tällöin: "Jaaha, jaaha — vainiin, vainiin!" — lausuen lopuksi:

— Jaaha, jaaha. Vainiin, vainiin. Aikanaanhan sen on Eupenkin naitava. Kukin aikanaan, kukin aikanaan!

Juuso oli myöskin jo heti samana aamuna, ennen Mikon tuloa, kertonut kosinnastaan vanhemmilleen. Hänenkin äitinsä oli tullut kyyneliin asti liikutetuksi sekä sanellut: "Jo onkin aika saada miniä taloon, kun minä olen käynyt näin vanhaksi ja olen näin heikko ja kivulloinen." — Hänellä nimittäin oli vakava sydänvika — niin olivat sanoneet lääkärit sekä Haminassa että Loviisassa, samoin kuin Viron Rakveressakin. Hän oli lihava ja hengästyi vähästä, maaten usein sairaana, vallan vuoteen omana. — Juuson isä taas oli heti ruvennut laskemaan, paljonko Euppe toisi taloon rahaa — paitsi vaatetavaraa — sekä havainnut, ettei ainakaan vähempää kuin seitsemäntuhatta. "No, se on hyvä se! Ei tämän saaren tytöistä yksikään toinen toisi sitäkään. Parhaat ehkä tuhannen tai pari! Sinulla on hyvä silmä raha-asioissa, Juuso, — mutta Anteruksella on vielä parempi: hän nai kokonaisen laivaston kolmimastoja parkkilaivoja, kaupunkitalon ja maatilan! Siinä on poika, se Anterus! — No — Jumalan siunausta toivotan sinullekin, poikani Juoseppi!" — Juhlallisemmissa tapauksissa nimitti isäukko Juusoa aina Juosepiksi, ja siitä sai Juuso ymmärtää, että hän tällöin oli isälleen mieliksi.

Kellon käydessä yhdeksää saapuivat Juuso ja Mikko Eupen kotiin, ja heidät saatettiin heti itsensä Jyrin kammariin, jossa tämä istui raamattuaan lukien.

— Hyvää huomenta! lausuivat molemmat, niin Juuso kuin Mikko.

— Jumal'antakoon, vastasi Jyri, ollen olevinaan kuin ei tietäisi koko asiasta mitään. Jumal'antakoon, Jumal'antakoon! Mitäs sitä nuorille miehille kuuluu?

— Mitäpäs tässä, sanoi Juuso, — pitää vain niin kovia länsituulia, ettei laske meitä matkalle.

— Länsituulia pitää, länsituulia pitää. Mutta minä luulen, että vielä se ennen keskiviikkoa vetää tuulen myötäpäivää pohjoiseen, ja sehän se olisi teillekin sopiva tuuli, vai mitä?

— Niin olisi. Kunhan nyt vaan kääntyisi.

Jyrillä oli kaapissaan aina varastossa, paitsi hyviä juomia, myöskin hyviä sikareja. Hän kaivoi laatikon esille, asetti sen avonaisena pöydälle ja sanoi:

— Pankaapas tupakaksi, miehet! Siinä taitaa vielä olla muutama oikea havannalainen — sen 'Hilda'-laivan muistoa.

— 'Hildan!? — Sehän kävi tähän Alttarkallioon, muisteli Juuso sytyttäessään sikaria.

— Siihenhän se kävi, muistanhan tuon vielä minäkin, tuumi Mikko ja sytytti myös sikarin.

Sitten ei puhuttu vähään aikaan mitään.

Tupakoitiin vain.

Lopulta Juuso aloitti epävarmasti ja tavoitellen:

— Olishan meillä ollut asiaakin…

— Jaaha. Sano pois vain!

— Sellaista hyvin tärkeää — kerran elämässä sattuvaa. — Minä tuota noin — me tämän teidän Eupen kanssa olemme tuumanneet mennä yhteen — Euppe ja minä nimittäin.

— Sattuu se asia joillekin kolmekin kertaa elämässä. Te olette niin nuoria, että ette taida muistaa Moos-Kaape vainaata — —

Ja sitten hän kertoi pitkän tarinan Moos-Kaape vainajan kolmesta avioliitosta, hivellen vielä ruskeana säilynyttä partaansa ja puhallellen savuja sikaristaan. Välillä hän kuitenkin oli huutanut keittiön ovelta:

"Piikaväki hoi! Onkos siellä ketään? — Euppe, toimita tänne meille teetä — kolmelle miehelle!"

Tee tuotiin pöytään ja Jyri otti esille konjakkipullon, josta kaadettiin jokaiseen lasiin vahviketta.

Ensimmäisen lasin aikana, kun Moos-Kaape tarinan jälkeen oli syntynyt äänettömyys, virkkoi Jyri Juusolle:

— Niin, sinunhan se on asia ja Eupen. Tehkää kuinka haluatte.

Poltettiin vielä toiset sikarit ja niiden sekä toisen lasin aikana neuvoteltiin häistä. Jyri kysyi:

— Joko sinä Juuso olet Eupen kanssa keskustellut mitään siitä, milloin vietätte häitä?

— Niin olemme tuumineet, että jos kuulutukselle pannaan heti, joten ensimmäisen kerran kuulutettaisiin ensisunnuntaina, niin voidaan häät viettää neljän viikon perästä, tämä nyt alkanut viikko mukaan luettuna.

— Kyllä se sopii, kyllä se sopii, mutta mihinkään pitemmälle matkalle et sitten pääsekään lähtemään.

— Neljässä viikossa ennättää mitä hyvänsä.

— Ennättääpä kyllä — kyllä ennättää, mutta voisit joutua tullisyökärien kynsiin ja linnaan istumaan ja niin edespäin.

— Tämä Mikko taas pitää huolen siitä asiasta.

— No, tee miten haluat. Minä vain esitin oman ajatukseni.

— Ja voinhan minä jäädä kotiinkin. Ei tämä yksi reisu viskaa minua sinne eikä tänne. Onhan tässä pitkä syksy vielä edessä — paras purjehdusaika.

— Se on viisaampaa. Jää vaan kotiin!

* * * * *

Häiden valmisteluihin ryhdyttiin aivan heti, mutta viimeisellä viikolla ne vasta oikein pääsivät täyteen vauhtiinsa suursiivouksineen, leipomisineen ja paistamisineen. Juuso teetti itselleen myös sulhaspuvun; lukkari sai sen ommella. Verka oli varta vasten haettu Haminasta.

Euppe ja Juuso nähtiin miltei aina käsitysten juttelemassa ja supattelemassa ja käsitysten he kulkivat milloin sisään, milloin ulos. Erään kerran, heidän lähdettyään tuvasta, syntyi leipomaan kutsuttujen Eerolan Loviisan ja Mattilan Ievastiinan välillä seuraava keskustelu:

Loviisa: Aina noiden nuorten on suudeltava ja halailtava. Minua alkaa kylläännyttää jo niiden näkeminenkin.

Ievastiina: Niill'on niin suuri halu, kun eivät ole vielä tottuneet toisiinsa. Niin, eivät ole vielä tottuneet, eivätkä ennättäneet vielä kyllääntyä toisiinsa.

Loviisa: Ei se sitä ole! Ne pelkäävät kadottavansa toisensa, ja siitä syystä ne joka hetki suutelevat ja halailevat. Pelkoa se on, pelkoa se on! Muistanhan minä sen itsestäni! Pelkäävät, että toisen rakkaus sammuu. Sitä se on! Ai ai ai! Kyllähän ennättävät vielä tasaantua!

Kun morsianta tuotiin läksiäistalosta häätaloon, oli kujasten varsille ja läheisille katoillekin kerääntynyt niin paljon ihmisiä, ettei muistettu missään hääsaatossa niitä niin paljon olleen ja runsaasti sitä oli hääkansaakin.

Saaton etunenässä kulki soittaja, joka veti viulustaan "Porinmarssia". Hänen jälessään kulki käsitysten morsiuspari. Niin kaunista morsiusparia ei oltu nähty eikä kuultu, se oli yleinen mielipide katselijain joukossa.

Pyssyt ja pistoolit paukkuivat, koirat tappelivat ja varsinkin moni vanhempi emäntä katselijain joukossa pyyhki silmiään.

Myöhään iltaan saakka olivat häätalossa isännän kammarissa koolla saaren parhaat isännät, pappi, lukkari ja tullimiehistä Kipuna-Syökäri, koska hän asui talossa.

Kammarissa tarjoiltiin parempia juomia kuin tuvassa. Samaan aikaan kuin tuvassa tarjoiltiin viinaa ja Riian palssamia, tarjottiin kammarissa Jamaica-rommia.

Oli jo myöhäinen yö.

Lukkari puhui jo ranskaa, pappi antoi näytteitä kreikan- ja hebreankielistä, ja vanha Matsedän Jyri, Eupen isä, alkoi jorotella ja sammaltaa humalaisen äänellä:

— Niin, näin näitä häitä juodaan! Tänään yhden, huomenna toisen. Ilmankos sitä raamatussakin sanotaan, että "Ei pidä suvi ja talvi lakkaaman, eikä vilu eikä helle, eikä sade, eikä pouta, eikä kylväminen, eikä niittäminen, eikä naiminen eikä kuoleminen".

Pappi tahtoi oikaista tätä Matsedän Jyrin lausetta ja sanoi:

— Sinä muistat väärin raamattuasi, Matsedän Jyri!

— No, osaatkos sinä sitten paremmin? Sano, miten minä olen erehtynyt! Oikaise minua, ja heti minä myönnän erehtyneeni. Oikaise minua, pastoor!

— Sanohan uudestaan se sama raamatun kohta, niin minä oikaisen.

— Uudestaan! Olek'sä hölmö! Ethän sinä itsekään saarnaa saarnaasi uudestaan samana pyhänä, vaikka pyytäisin.

Toiset miehet eivät jaksaneet seurata tätä hengellistä keskustelua ja ryhmittyivät Kipuna-Syökärin puoleen, joka tosin puhui huonosti suomea, mutta sitä huolimatta häntä kuunneltiin mielellään. Hän ei tämänlaisessa seurassa koskaan kertonut mitään tullikokemuksistaan, vaan aina muita juttuja. Hän harjoitti sivuelinkeinonaan teurastajan ammattia. Hän sai syksyisin kulkea talosta taloon teurastamassa sikoja. Tämän sivuammattinsa alalta hän uskalsi kertoa kokemuksiaan. Miehet olivat juuri lausuneet arvelujaan, missä talossa tänä syksynä olisi saaren isoin sika, johon keskusteluun tarttui nyt Kipuna-Syökärikin, alkaen omat vilkkaat teurastajamuistelonsa viimeisten kymmenen vuoden ajalta sanoen näinikään:

— Suuri sika, mitä minä on nähty, on tämä pastori. Pastori olla yks suuri sika, mitä minä on nähty! — —

Seurasi ankara naurunrähäkkä, jonka päälle otettiin taas kulaus oivallista Jamaikaa.

Tuvasta kuului tanssin töminä ja viulujen vinkuna.

Siellä tanssittiin polkkaa ja sen jälkeen kuudeltahampuria, jota mentiin hiljaa hipsutellen, mutta vilkkaasti.

* * * * *

Santra asui äitivanhuksensa kanssa pienessä mökissä, jossa oli vain yksi huone, tupa, ja sen edessä kylmä porstua.

Tuvassa oli kaksi ikkunaa, toinen itäänpäin merelle antava, toinen etelään päin. Ikkunoilla kasvoi aina kukkia, turkinpalssameja y.m.

Santran isä oli kadonnut merimatkoillaan jo Santran pienenä ollessa. Isää pidettiin kuolleena, koska ei hänestä ollut kukaan tuonut mitään tietoja. Mutta kirkonkirjoissa hän kulki elävien joukossa, sillä hänen ruumistaan ei oltu missään nähty, eikä mitään muutakaan virallista tietoa hänen katoamisestaan elävien joukosta ollut saapunut.

Pienestä pitäen oli Santra tottunut ankaraan työhön.

Hän kävi verkoilla erään sukulaisen haapiossa.

Hänellä oli vähän verkkoja ja nekin jo vanhoja sekä niin moneen kertaan parsittuja että vanhimmissa verkoissa oli vaikea nähdä montakaan alkuperäistä silmää. Kesät ja talvet kuluivat pelkässä verkkojen parsimisessa. Äitikin jaksoi vielä kutoa ja parsia niin uusia verkkoja kuin sukkia sekä kehrätä. Lämpöisenä aikana kävi myöskin äiti rannassa auttamassa kalojen ruokkimisessa. Muun työn sai tehdä Santra: keinua läpi kesäiset yöt merellä verkoilla, soutaa kymmenen, parikymmentä kilometriä raskasta verkkohaapiota milloin oli tyyni tai aamuin suoria verkkoja, ruokkia ja suolata kaloja, virittää verkkonsa vapeille, parsia niitä kotona keskipäivisin, laittaa ruokaa, pestä vaatteita, hoitaa lehmää ja sikaa sekä tehdä kaksi kalamarkkinamatkaa Viroon, toisen keväällä ja toisen syksyllä. Virosta syysmarkkinoilta hän toi kaikki talvitarpeet: rukiita, perunoita, lanttuja, kaaleja ja vähän lampaanlihaa. Toisinaan sairasteli äiti ja silloin häntä oli hoidettava. —

Talvi oli istuttava tarkoin verkkoharkin ääressä. Santraa pidettiinkin koko saaren nopeimpana verkonkutojana. Ei kenenkään kädessä käpy juossut niin sukkelaan kuin hänen.

Ansaitakseen rahaa kutoi Santra vieraille neljä, viisikin verkkoa talvessa. Joskus hän kykeni ostamaan verkkorihmoja ja kutoi silloin uuden verkon itselleenkin. Rikkaammillaan oli Santra Heikkilästä tullessaan. Olihan hänellä silloin lähes kaksisataa markkaa rahaa!

Ruokana heillä oli maito, perunat, silakat ja leipä. Kahvia tai teetä he joivat vain sunnuntaiaamuin, eikä aina silloinkaan.

Puut oli metsästä kaadettava, itse pilkottava ja vedettävä kelkalla kotiin.

Se vasta oli työtä!

Usein Santra ajattelikin mennä jälleen palvelukseen, mutta ei voinut jättää äitiään.

Hän ei koskaan tästä halustaan maininnut äidilleen, mutta tämä lienee jotain aavistellut, koska kerrankin alkoi puhella Santralle näin:

— Työtä ja tuskaahan sinulla tyttöparalla on täällä kotona enemmän kuin jaksat tehdä, ja palkkana huono ruoka ja kuluneet vaatteet, mutta parempi on olla oman katon alla ja itse käskeä itseään kuin palvella toista ja olla toisen käskettävänä.

Santra oli ollut kirkossa, kun Euppe ja Juuso ensi kerran kuulutettiin. Vaikka hän oli tätä aavistanut ja joka pyhä niinä aikoina kirkkoon mennessään kuvitellut kuulevansa tuon kuulutuksen ja itselleen sanonut, ettei siinä mitään ihmettä ole sekä jo uskonutkin voivansa kuunnella sitä niinkuin mitä muita kuulutuksia hyvänsä, niin toisin kuitenkin kävi. Hän tuskin jaksoi kävellä kirkosta kotiin, eikä saanut rauhaa missään. Ensin hän lähti kotiin ja lepäsi siellä vähän aikaa. Sitten hän meni naapuriin kysymään, lähdetäänkö sinä iltana verkoille. Siellä hän yritti istua vähän aikaa, mutta kun ei saanut rauhaa, hän palasi jälleen kotiin. Sitten hän meni rantaan ja sieltä taas kotiinsa, lähtien vihdoin kävelemään hautuumaalle, jonne hän ohjasi askeleensa aina kun hänellä oli jokin hätä eikä hän muuten saanut ajatuksiaan tyyntymään. Hän kulki ristiltä ristille, tutki puumerkkejä ja ristien vuosilukuja sekä muisteli kutakin ennen elänyttä.

Santra kävi vuoteeseen aikaisin illalla ja pyysi äitiänsä menemään ilmoittamaan naapuriin, ettei hän voikaan lähteä verkoille, sillä hän oli sairas.

— Mikäs meidät sitten perii, jos sinäkin tulet sairaaksi!, sanoi hätääntyneenä äiti.

Tavallista sairasta hänestä ei kuitenkaan tullut, mutta ei tervettäkään.

Hän oli melkein aina liikkeellä, milloin kylällä tai hautuumaalla, milloin merenrannalla tai metsässä. Verkoille lähtijää eikä mihinkään muuhunkaan työhön ryhtyjää hänestä ollut.

Hän vain kulki ja ajatteli.

Kukaan ei häneltä kysynyt, mitä hän ajatteli tai mitä hän suri. Kukaan ei myöskään moittinut häntä.

Kaikki antoivat hänen kulkea rauhassa. Jokainen kunnioitti häntä kuin pyhimystä.

Hän itse pelkäsi omia ajatuksiaan. Hänen aivoissaan pyöri vain yksi ainoa ajatus — tai oikeastaan se ei ollut ajatus, vaan kauhea mielikuva, joka oli totta. Se puristi hänen päätään kuin jättiläisen koura, ja hän pelkäsi, että hänen päänsä menee rikki, että hänen aivoissaan jotain hajaantuu ja sekaantuu. Ja jotain siellä varmasti lieneekin hajaantunut ja sekaantunut, koska hän Eupen ja Juuson hääyönä hirtti itsensä oman porstuansa orteen.

Santran vanha äiti heräsi vasta päivän valjetessa. Huomattuaan ettei Santra ollut vuoteessaan läksi hän tätä etsimään. Äiti kävellä köpötteli vaivalloisesti kepin varassa — viime viikot olivat häntäkin paljon heikentäneet — ja päästyään porstuaan hän löysi tyttärensä jäykistyneen ruumiin riippumassa orresta. Tämä näky sai äidin kirkaisemaan pahasti, ja hän lyyhistyi tajuttomana permannolle.

Naapurit, etäiset sukulaiset, kuulivat kirkaisun ja riensivät apuun. Pari päivää he hoitivat äitiä, joka oli saanut halvauksen eikä enää palannut tajuntaansa, ja hautasivat sitten sekä äidin että tyttären seuraavana sunnuntaina samaan hautaan.

Santran kotimökki jäi autioksi ja tyhjäksi ja on sellaisena seisonut tähän päivään asti, läpi vuosikymmenien.

Siellä eivät sen perästä ole asuneet muut kuin pääskyset.

Polut pihalla ovat nurmettuneet. Minkäänlaista merkkiä ei enää näy siitä, että porstuan edestä olisi yli pihanurmen käynyt polku aittaan, kaivolle, portille ja navettaan.

Ikkunat ovat säilyneet ehjinä. Niiden lasit käyvät yhä värikkäämmäksi. Näyttää kuin ikkunan kynnyksellä kasvaisi ikuisia kukkia, joiden väri kuultaa läpi lasin mutta kehyksien puu lienee jo hyvin mätää. Tuvan malkokatto on malkojen mädäntyessä tasoittunut ja nurmettunut. Se kasvaa heinää ja voikukkia, mutta tuohet malkojen alla lienevät vielä vettäpitäviä.

IX.

LAIVAOSAKKEET.

Tieto Santran kuolemasta saapui Heikkilään maanantaina, iltapäivällä.

Häitä oli tarkoitus jatkaa vielä ainakin yli maanantain ja tiistain.

Molemmissa kylissä oli tapaus tehnyt järkyttävän vaikutuksen. Kaikki ymmärsivät, että hääilojen jatkaminen siinä mielentilassa, mikä nyt oli vallannut kaikki, kävi kerrassaan mahdottomaksi. Sen vuoksi ne läheisimmät sukulaiset, joita sillä kertaa oli koolla häätalossa, valittivat onnettomuutta ja lausuivat Juusolle ja Eupelle surkuttelunsa sen johdosta, että moisen tapauksen piti nyt häiritä heidän häitään. Monet naisista itkivät. Erittäinkin Eupelle oltiin helliä ja ystävällisiä. Pian oli talo aivan tyhjä vieraista. Koko saari oli surun ja pelon vallassa.

Euppe ja Juuso eivät vaihtaneet sanaakaan. He välttivät toisiaan. He pelkäsivät, että yksi ainoa sana saattaisi kaiken ilmituleen ja heidän onnensa palaisi näin heti alussa tuhkaläjäksi.

Juuso valmistautui heti aamuyöstä lähtemään. Tuuli oli vielä myrskyinen, mutta se oli nyt kääntynyt pohjoiseen, ollen siis mitä sopivin Memeliin purjehtijalle. Juuso toimitti tavaroitaan jaalaan pitkin iltapäivää. Hän hommaili enemmän kuin olisi ollut tarviskaan. Euppe ei ottanut osaa eväiden eikä minkään muunkaan laittamiseen. Juuson äiti teki kaiken sen. Euppe oli sulkeutunut huoneeseensa ja itki siellä. Hän tunsi itsensä yksinäisemmäksi kuin koskaan ennen. Hän oli varma siitä, ettei Santran kuolema sattumalta osunut heidän hääyökseen, vaikka kaikki naiset ennen lähtöään häätalosta olivatkin koettaneet häntä lohduttaa kertomuksella, kuinka kurjissa oloissa Santra oli viimeaikoina elänyt, ja ettei hän ollut tullut mielipuoleksi mistään muusta kuin paljosta valvomisesta, liiasta työstä ja — nälästä. Voi kuinka Euppe itsekin olisi mielellään halunnut uskoa, että niin oli. — Ja miks'ei se niin olisi! Työ ja puute olivat kukkuroilleen täyttäneet Santran kärsimysten maljan ja tarvittiin vain pienen pieni pisara sen yli vuotamiseen. Euppe olisi halunnut uskoa niin. Hän olisi tahtonut uskoa, että niin todellisuudessa oli. — Minkä sille mahtaa, että maailmassa on Santran tapaisia köyhiä, jotka saavat kärsiä enemmän kuin heidän heikot voimansa jaksavat kestää. Näin ajatellessaan hän oli rauhoittunut niin paljon, että saattoi mennä tupaan, jossa toiset, Juusokin, parhaillaan alkoivat asettua illallispöytään. Euppe asettui paikalleen Juuson viereen.

— Kyllä se oli kamala tapaus, sanoi Anna-Sovia, Juuson äiti. — Sanotaan että tyttöparka tuli köyhyydestä ja nälästä epätoivoiseksi ja senvuoksi lopetti itsensä. Voi surkeutta kuitenkin — ja sen vielä piti tapahtua juuri tällä hetkellä!

— Hän kuului olleen sekapäinen jo koko kesän, virkkoi Juuson isä, vanha Hinterikki. — Eihän se meidän syymme ole, että tämä loppu tapahtui viimeyönä, eikä vasta ensi yönä tai ensi viikolla tai viime viikolla tai jo juhannuksena tai vaikkapa vasta ensi jouluna. Se on hänen ja Jumalan keskeinen asia, miksi se tapahtui juuri viime yönä. Meillä ihmisillä ei ole oikeutta mennä sanomaan siihen asiaan mitään. Ei mitään. Meidän ihmisten on Hänen kädestään otettava kaikki sellaisena kuin hän tahtoo ne meille antaa, oli se hyvää tai pahaa. — No. Käykääpäs ruokaan kiinni! Me, Jumalan kiitos, vielä elämme, ja meidän on syötävä, koska meillä kerran on mitä syödä, ja niin kauan kuin meillä syötävää on.

Euppe huokasi helpoituksesta ja katsoi kiitollisena appeensa, ajatellen sydämessään: "Kunpa Juusokin osaisi haastaa noin — ja uskoisi noin!"

Illalla maatamenon aikana sanoi Euppe Juusolle:

— Juuso, älä lähde nyt mihinkään! Minua niin peloittaa kun sinä viivyt poissa ties kuinka kauan. En minä voi jäädä tänne yksin. Minä en voi jäädä tänne yksin! Menen vaikka takaisin kotiin, ellei muu auta!

— En minä voi olla lähtemättä.

— Sinä voit jos vaan tahdot! Sinä et välitä minusta.

— En voi. Ajattele, että minulta on kulunut neljä viikkoa hukkaan —

— Hukkaan!

— Älä nyt tahallasi väärennä asiaa. Minulle ovat nämä neljä viikkoa olleet yhtä kalliit kuin sinullekin, mutta ymmärräthän sinä, ettemme me voi elää, jos minä jään kaikiksi ajoiksi kotiin sinun luoksesi. Ja tuleehan pian pitkä talvikin. Silloin saamme olla enemmän yhdessä. Ja jos sinua minun poissaollessani peloittaa, tai sinun on ikävä, niin voithan muuttaa jo huomenna isän ja äidin kammariin makaamaan. Minä käyn puhumassa siitä äidille jo heti tänä iltana. Hän on vielä keittiössä. Tai menkäämme molemmat!

He menivät äidin puheille ja tämä ilmoitti ajatelleensa samaa asiaa.

— Enhän minä sinua yksin olisi jättänyt makaamaan, vaikka olisit itse niin tahtonut. Johan nyt! Niin kauan kuin Juuso on pois kotoa, saat sinä nukkua meidän kammarissamme.

Juuso läksi matkalle tiistaiaamuna ja palasi kotiin vasta myöhään syksyllä, joulukuussa, jolloin jaala vedettiin talviteloille.

* * * * *

Tiistai-iltana, Juuson lähtöpäivänä, tuli Eupen isä, vanha Matsedän Jyri, Heikkilään. Voi kuinka Euppe oli iloinen! Hän vakuutteli isälleen vakuuttamasta päästyäänkin, että hänestä tuntuu kuin ei hän olisi nähnyt isää vuosikausiin. — "He he he", nauroi isä ja taputti tytärtään hartioille, — "kyllä sinä vielä totut! Kyllä sinä vielä totut."

Jyrillä oli asiaa Hinterikille ja hänet johdatettiin kammariin.

Hän oli tullut tuomaan Eupen myötäjäisrahoja, joita oli seitsemäntuhatta markkaa.

— Minä annan nämä rahat sinun huostaasi, Hinterikki, joka olet talon isäntä, ja sinun vallassasi on sitten antaa ne joko Juusolle tai Eupelle, mitenkä itse haluat. Minulla ei nyt ole näitten rahojen suhteen enää sen enempää määräämisvaltaa.

Anna-Sovia ja Euppe olivat myös saapuvilla. Euppe halaili isäänsä ja sanoi:

— Kiitos, isä rakas! Oletko sinä niin rikas?

— Ellei sinulla olisi veljiä, olisin vieläkin rikkaampi.

— En minä tahdo, että veljet joutuvat kärsimään minun tähteni.

— Ole huoletta! Eivät he kärsimään joudu!

Tähän iloon käytiin kutsumassa myös Eupen äiti, Anna-Liisa.

Koko ilta istuttiin kammarissa.

Juotiin kahvia ja teetä. Miehet ryyppäsivät konjakkiakin, ja naiset maistelivat viiniä. Näitä tämän illan istujaisia nimitettiin pikkuhäiksi, eli häiden rääpiäisiksi. Valitettiin vain, ettei sulhanen ollut joukossa.

Illan kuluessa tuli puhe myöskin Santran kuolemasta, ja niin Eupen isä kuin äitikin oli asiasta samaa mieltä kuin Hinterikki.

Euppe tunsi nyt mielensä aivan kevyeksi, ja hän nukkui yönsä rauhassa.

* * * * *

Kului vuosi ja kului toinen. Kului kymmenen vuotta.

Sillä aikaa olivat kuolleet Eupen isä ja äiti — äiti vasta viime vuonna, isä kaksi vuotta aikaisemmin.

Eupelle oli sen ajan kuluessa syntynyt kaksi tytärtä. Vanhemman nimi on Vilhelmiina eli Miina. Hän on seitsemännellä. Nuoremman nimi on Selma. Hän on viidennellä.

Molemmat ovat isänsä näköisiä, mutta luonteeltaan lienee Miina enemmän äitinsä kaltainen.

Juuso on ruvennut yhä enemmän juomaan ja käy kotona vain kerran tai pari kesässä — menipä eräs kesä niin, ettei hän pistäytynyt kotona kertaakaan. Juuso tuo rahaakin kotiin entistä vähemmän. Viimeisten viiden vuoden aikana hän on tuonut vain sen verran, että se juuri on riittänyt perheen elatukseen. Tämä seikka on tuottanut vanhalle Hinterikille paljon huolta ja tuskaa. Hinterikki tietää, että Juuson ansioiden vähenemiseen on kaksi syytä, joita kumpaakaan ei voi auttaa: toinen on Juuson yhä lisääntyvä juopottelu hurjasteluineen ja kortinpeluineen kapakoissa sekä toinen se, että salakuljetus käy päivä päivältä yhä vaikeammaksi.

Juuson käynnit kotona kuluvat pelkkään riitaan ja toraan Eupen kanssa.

Nyt on jo joulukuu pitkällä.

Viimeksi oli Juuso ollut kotona heinäkuussa yhden viikon. Koko se aika riideltiin. Euppe valitti Juusolle, että hän on nyt kymmenen pitkää vuotta saanut palvella kuin orja. "Piiaksi Santran tilalleko minut tähän pesään tuotiinkin?" hän oli huutanut Juusolle.

Santran nimen mainitseminen lietsoi ilmi liekkiin tulen, joka oli uhannut heidän onneaan, ja siihen tuleen syydettiin nyt kaikki. Molemmin puolin käytettiin sanoja, jotka olivat odottaneet vuoroaan kymmenen pitkää vuotta. Molemmat tytöt kuuntelivat ja itkivät, varsinkin Selma.

"Lapsetkin vielä saavat nähdä ja kuulla tätä elämää ja surkeutta!" sanoi Euppe ja rupesi itsekin itkemään.

Silloin oli Juuso lähtenyt, eikä kukaan tiennyt, missä hän kulki.

* * * * *

On sunnuntaiaamu joulukuun puolivälissä.

Euppe istuu merenpuolisen ikkunan luona Selman kanssa.

Euppe on loruillut lapselle kaikenlaista ja rupeaa sitten opettamaan hänelle muuatta vanhaa runoa:

— Kuulehan, Selma!

— Mitä, äiti?

— Äiti opettaa sinulle kauniin luvun. Näin se kuuluu:

'Tule taati Tallinnasta, nanna Narvan kaupungista, Tuo saiat sarvelliset, mesileivät mielelliset, sepiköt sitäi paremmat!'

No, osaatko jo?

— En. Äiti opettaa! Mikä on taati?

— Tule taati Tallinnasta…

— Tule taati Tallinnasta. — Mikä on taati?

— Taati on äidin isä. Hän on jo kuollut. — No luepas nyt!

— Tule taati kuolemasta…

— Tule taati Tallinnasta…

— Tule taati Tallinnasta…

— Niin! Tallinnasta! Ja sitten: Nanna Narvan kaupungista.

— Nanna Narvan kaupungista. Mikä on nanna, äiti?

— Nanna on äidin äiti. Hän on jo kuollut. Ja sitten: Tuo saiat sarvelliset…

— Mitä saiat sarvelliset on?

— Sarvisaijaa se on. Eikös Selma muista? Sellaista pullaa, johon on leivottu sarvet. Sitähän enot aina tuovat Miinalle ja Selmalle Virosta.

— Tuokos isä Selmalle sarvisaijaa?

— Ei. Ei isä tuo Selmalle koskaan mitään. Ei välitä Selmasta eikä Miinasta eikä äidistä, mutta enot tuovat kun tulevat kotiin. Ne tuovat aina lapsille tuomisia.

— Eikös isällä ole rahaa?

— On sillä, mutta se ei välitä. Isä on paha.

— Anna äiti minulle sarvisaijaa! — Ei isä ole paha.

— Ei äidillä nyt ole sarvisaijaa.

— Selma tahtoo!

— Mutta äidillähän ei ole, etkö sinä kuule, hyvä lapsi!

— Mutta Selma tahtoo ja Miina tahtoo!

— Kun enot tulevat, niin ne tuovat Selmalle sarvisaijaa ja sepikköjä ja mesileipiä Virosta, ehkä jo huomena tulevatkin.

— Mutta Miina tahtoo nyt!

— Kuulehan, äiti opettaa toisen, paremman luvun. Kuuntele nyt tarkkaan, että opit:

'Niin minä kotona kasvoin, kuin putki palolla kasvaa: Orjat survoi, orjat jauhoi, palkolliset verkot suori, minä aitassa lepäsin alla viien villavaipan, päällä kuuen korvatyynin. Menin aittahan mäelle: Särjin siellä nisukakun sivalsin sian lihoja, siihen vielä voita päälle. Myytiin minä Myyrilähän, Myyrilän pojan puolisoksi. Pani anoppi jauhamahan. Tuli anoppi katsomahan halko haapanen käessä, jolla löi, ennenkuin käkesi.'

— Ei Selma tahdo sitä oppia.

— Voi, kunpa ei sinun, lapsi parka, koskaan tarvitsisikaan oppia sitä!

Euppe meni Selman kanssa keittiöön.

Siellä oli Miina kuorimassa perunoita päivälliseksi.

Perunain kuoriminen oli Miinasta aina vaikeaa työtä. Eupen tullessa sisään hän sanoi:

— Äiti, voi kun kasvaisi maassa kuorittuja perunoita!

Euppe: Niin. Täytyypä muistaa sanoa virolaiselle, että hän kylväisi maahan ensi keväänä kuorittuja perunoita.

Vielä samana iltana saapui Juuso kotiin. Molemmat lapset juoksivat riemuhuudoin häntä vastaan. Selma, isän tyttö, huusi:

— Isä, toitko sinä sarvisaijaa?

— Toin, toin lapseni! Isä tulikin nyt Virosta ja toi paljon hyvää, sarvisaijaa ja muuta.

Illalla oli taas koko perhe koolla tuvassa. Euppekin on paremmalla tuulella ja lapset ovat iloisia syöden sarvisaijaa. Miina istuu äitinsä sylissä, Selma isänsä.

Yht'äkkiä Selma alkaa itkeä.

— Mitä sinä itket, Selma?

— Kun kissa raapasi minua poskeen ja siitä tuli verta — uhuuu…!

— Tänäänkö?

— Ei. Siitä on jo kauan… uu uu —. Silloin oli vielä kesä — uu-uu…

— Itkitkö sinä silloinkin?

— En — uhuu uhuu…

— Mikset sinä silloin itkenyt?

— Kun ei — uhuu — isä ollut kuulemassa. — Oletko sinä nyt kauan kotona, isä?

— Olen. Koko talven.

— Sitten en minä itke koko talvena. — Entä ensi kesänä?

— Silloin on isän taas mentävä.

— Isä ei saa enää koskaan mennä pois. Selma ei tahdo.

— Isän täytyy.

— Mutta Selma ei tahdo.

— Mutta nythän on pitkä talvi — joulu — laskiainen ja pääsiäinen.

— Onko jouluun vielä kauan…?

— On — hyvin kauan.

— Ja laskiaiseen…?

— Vielä kauemmin. Ja pääsiäiseen vieläkin kauemmin.

Koko talvea ei Juuso kuitenkaan voinut olla kotona. Niinkuin muinakin talvina hän nytkin ajoi hevosella toisten salakuljettajain tavalla Viron väliä, varsinkin maaliskuussa.

Vuosi vuodelta salakuljetus väheni ja elämä kävi yhä ahtaammaksi.

Tullilaitos oli saanut käytettäväkseen nopeakulkuisia höyrylaivoja ja yksi ja toinen jaala kantamuksineen joutui niiden saaliiksi.

Kovat ajat koittivat saaren salakuljettajille, tuolle saaren aatelistolle. Se alkoi köyhtyä ja rappeutua. He olivat tottuneet koko elämänsä ajan, useat jo toisessa sukupolvessa, saamaan rahaa helpolla. Nyt kun heidän täytyi siitä luopua, eivät he tienneet, millä rupeaisivat itseään elättämään. Kalastajiksi heistä ei ollut. He pitivät sitä ammattia arvolleen sopimattomana. Useat alkoivat nyt jaaloillaan kuljettaa katukiviä kaupunkeihin, jauhoja ja perunoita Virosta Suomeen, silakoita Suomesta Viroon ja niin edespäin. Se oli raskasta työtä, ja alennuksensa aiheuttamaa katkeraa mieltään he koettivat ilahduttaa ryypiskelyllä. He joivat miltei kaikki ansionsa, ja lisäksi vielä entisetkin säästönsä. Se oli heidän loistoaikansa hurjaa paloa. Parinkymmenen vuoden kuluessa heistä suurin osa sortui, mikä juoppohulluuteen, mikä keuhkotautiin, mikä mihinkin. Kokonaisia perheitä kuoli sukupuuttoon, ja talot jäivät autioiksi. Sade ja tuuli on niistä syönyt kaiken maalin. Ne ovat harmaita. Entisestä loistoajasta on merkkinä rakennusten suuruus, huoneiden lukumäärä, koristeelliset ikkunavuorilaudat, seinien huolellinen vuoraus ja räystään kalliimpi rakenne sekä sisällä kammareissa kaakeliuunit. Ne tästä aatelistosta, jotka heti sortumisen alkaessa ryhtyivät tarmolla kalastajiksi, säilyivät sentään, pysyen parhaiten pystyssä juuri tämän ammatin sekä kaikenlaisten laivarikkojen varassa, etenkin jos osasivat säästää entisiä kultaisten aikojen ansioitaan.

Juuson onnistui parhaiten välttää tullialusten ajojahtia. Puoli vuosikymmentä hän jatkoi ammattiaan miltei yksin.

Kun hän eräänä vuonna, yhdeksäntenätoista hänen häistään, myöhään syksyllä saapui kotiinsa, oli hänen äitinsä vaarallisesti sairaana. Euppe riensi häntä vastaan portaille asti, ilmoittaen hätäisenä, että kuolema voi tulla jo ennen aamua.

— Mene heti äitisi puheille! Hän on sinusta haastanut yhtenään ja on sinua odottanut. Siellä on myös isäsi.

Kun Juuso tuli kammariin makasi äiti hiljaa, silmät kiinni, mutta kuullessaan oven käynnin hän avasi silmänsä ja käänsi katseensa suoraan Juusoa kohti. Tuskin kuuluvasti hän sanoi:

— Tulithan sinä, Juuso!

Juuso meni äitinsä vuoteen viereen polvilleen, tarttui hänen käteensä ja kysyi:

— Mihin sinua koskee, äiti?

— Selkään koskee välistä, mutta ei nyt. — Minä en jaksa paljon haastaa. Anteruksen minä myöskin tahtoisin nähdä tässä. — Ole sinä, Juuso, hyvä Anterukselle. Sinä olet meidän suvun Esau — pyyntimies, joka saa paljon saalista. Anterus on Jaakoppi. Hän ei liiku niin paljon. Hän asuu majoissa. — En jaksa nyt selittää sinulle kaikkea, Juuso. Minua niin väsyttää. Ole aina hyvä Anterukselle, vaikka mitä sattuisikin tiellesi. Vaikka mitä!

Äiti sulki silmänsä, mutta avasi ne jälleen.

Juuso: Äiti, mitä sinä katsot?

Äiti: En minä mitään katso.

Juuso: Sinä avasit silmäsi ja katsot. Tuntuuko paremmalta nyt?

Äiti: Minä avasin silmäni, mutta en minä näe mitään. — Rupesi taas koskemaan selkään niin kovasti. — En minä näe mitään muuta kuin mustaa…

Juuso: Etkö sinä äiti näe, että tässä on paljon ihmisiä: isä on tässä ja Euppe ja Miina ja Selma ja minä.

Äiti: En. — En minä näe muuta kuin mustaa… Sitten hän hengitti muutaman kerran ja kuoli.

* * * * *

Siihen aikaan kulki saaren ja mantereen välillä niin sanottu kihlakunnan posti pari kolme kertaa talvessa, kesällä useamminkin.

Sillä ei juuri koskaan ollut muuta kuljetettavaa kuin joku kirje.

Syyskelirikko oli ohi. Tammikuun puolivälissä läksi ensimmäinen posti yrittämään saaresta mantereelle. Sen mukaan toimitti vanha Hinterikki kirjeen pojalleen Anterukselle äidin kuolemasta.

Hinterikki oli siihen aikaan saaren vanhin mies. Hän lähenteli jo yhdeksääkymmentä. Hän ei osannut kirjoittaa. Kirjeen kirjoitti Juuso.

Siinä ilmoitettiin lyhyesti äidin kuolemasta.

— Ei tähän varmaankaan muuta tulekaan? kysyi Juuso.

— Ootahan! Älä pane sitä vielä kiinni. Jos kirjoittaisit vielä vähän niistä laivaosuuksista, kun se Anterus ei koskaan anna niistä mitään selviä tietoja, vaikka asia on jo parikymmentä vuotta vanha. Aina lupailee ja lupailee maksaa korot ja että hyvät ne maksetaankin, mutta sanoo vain: "Mitäs te siellä saaressa rahalla teette? Homehtuu vain kaapeissanne joutilaana. Antaa sen vaan täällä pyöriä ja kasvaa!" Lisäksi se aina puhuu että: "Mitä te täältä rahojanne pois tahdotte? Tuottaahan salakuljetus teille rahaa enemmän kuin tarvitsette!" — Täytyy nyt sille sanoa tosi eteen ja oikein kovat sanat, jotta ymmärtää. Minua jo alkaa vähän suututtaa se poika! Tekisi mieleni antaa sille korennolla selkään! Kaksikymmentä vuotta! Ja kahden vuoden perästä viimeistään lupasi isoja osinkoja! Ei, tämä menee jo liian pitkälle! Minä olen tätä asiaa siirtänyt vuodesta vuoteen, mutta nyt siitä tulkoon loppu! Saatanan poika! Mammavainajan kuolinilmoitushan tämä kirje oikeastaan on, eikä siinä tekisi mieli riitaa haastaa, mutta minä olen paljon ajatellut sitä asiaa näinä viimeisinä päivinä sekä tullut siihen päätökseen, että se mies vähän säpsähtää, kun kuulee äitinsä kuolleeksi ja rupeaa vähän ajattelemaan niitä raha-asioitakin. Kirjoita siis näin:

"Terveenä täällä, Jumalalle kiitos, ovat olleet kaikki muut, mutta elämä käy vaan saarelaisille yhä vaikeammaksi, kun salakuljetus on nyt miltei lopussa — ja onkin lopussa nyt, sillä Juusokin veti jo vanhan jaalahaiskansa kuolinteloille. Kyllä se nyt todella on lopussa, niin saa sanoa, ja huonoa se oli jo koko viimeisen vuosikymmenen ajan. Kurjuutta ja köyhyyttä alkaa näkyä saaren ennen varakkaimmissakin taloissa. Hevosiakaan ei ole koko saaressa enää muualla kuin meillä, ja täytyypä se meiltäkin myydä, viedä mantereelle, kun vaan sattuisi tulemaan hyvä jää. Viinanajoon ei ole enää tänäkään talvena yrittämistä — siltä se näyttää. Kaikki täällä rappeutuu ja mätänee ja luhistuu. Talvetkaan eivät enää ole entisten veroisia. Kunnon jäätä yli meren ei ole nähty neljään vuoteen. Pelkkiä rikostalvia vain. Sehän se muuten talviajon lopetti pikemminkin kuin tullimiehet. Näyttää kuin Jumalakin olisi meitä vastaan, koska rikkoo talvet ja jäät. — Niin, jos Jumala tänä talvena jäätä antaa, tulen minä Juuson kanssa hevosta myymään, mutta koska se matka voi lykkääntyä vaikka kuinka kauas, on minun nyt tässä kirjeessä toimitettava ja selvitettävä eräitä asioita. Kun täällä siis on tiukka elämä edessä, pyytäisin sinuakin sitä ajattelemaan ja selvittämään ne laivojen osuudet ja kaikki muut raha-asiat aivan paikalla. Ellet voi matkustaa tänne, niin lähetä tilitys ja rahaa seuraavan postin mukana. — Äiti on nyt poissa ja minäkin tästä myös pian hävinnen, sillä onhan ikäni jo korkea, joten siis kuolema voi tulla milloin hyvänsä. Nyt kun kuitenkin vielä olen terve ja täydellä järjellä, annan sinulle tiedoksi, että ne minun osakkeeni ja muut on muutettava tämän veljesi Juosepin nimiin. Minä määrään ne hänen perinnöksensä ja sitä mieltä oli äitivainajasikin, joten niin siis pitää tapahtua."

Posti kulki alkumatkan sulaa vettä veneellä, sitten muutaman kilometrin rikosjäätä, jossa oli siellä täällä suuria railoja ja sulia kohtia kunnes vihdoin pääsi kiinteälle saaristojäälle. Vene jätettiin erääseen uloimpaan luotoon, Tervapöllöön, ja matkaa jatkettiin hiihtäen.

Seuraava posti saapui helmikuun alussa ja sitä seuraava maaliskuun toisena päivänä. Mutta kummassakaan postissa ei Anterukselta tullut mitään. Silloin Hinterikki sanoi:

— Paholaisen oinas, mitä se poika onkaan tehnyt! Nyt ei auta enää odottaa eikä lykätä asiaa päivääkään. Anna hevoselle kauroja ja leipää runsaasti! Aamulla neljän aikana lähdetään. Kuulin postimiehiltä, että nyt pääsee. Ja viis' hänestä, vaikkei päästäisi takaisin ennenkuin kesällä ja vaikka kuolisin sille matkalle, kun vain pääsen sen joutavan puheille. Selvän minä silloin teen asiasta, ja siitä on tehtävä selvä. Tälle kannalle se asia ei saa jäädä minun kuollessani, sillä sen jälkeen ei ole ketään selväntekijää. Nyt sinne täytyy päästä.

— Minä luulen ettei päästä.

— Jää on ehjää.

— Minä olin kalliolla katselemassa jäätä. Olen käynyt siellä joka päivä. Niin pitkälle kuin näköputkella pohjoiseen päin eroittaa, on jäässä rakoja. Hevonen täytyisi panna veneeseen ja soutaa niiden yli. Sillä tavalla ehkä päästäisiin.

— Aina sinä viisastelet! En minä siedä tuonlaista puhetta. Pane hevoselle tänä iltana eteen kaksi kappaa kauroja ja leipää. Syötä sitä hyvin, sillä meidän ehkä täytyy suorittaa pitkä ja vaikea ajo. Täytynee kiertää pahemmat sulapaikat, ja se lisää matkaa.

— Vaikka panisimme hevosen kaurasalvoon yöksi, niin en usko päästävän sittenkään, mutta voidaanhan koettaa, koska sinä niin välttämättä tahdot.

— Nyt on kysymyksessä isot rahasummat, ja minä menen nyt sen roiston eteen, vaikka minun olisi kymmenen hevosta hukattava! Vai millä tavalla sinä luulet tässä ruvettavan elämään?

Illalla puhalteli kaakkoistuuli, joka tavallisesti lykkää jäät kokoon Suomen puolelle päin. Yöllä kuitenkin oli tuuli kääntynyt. Se puhalsi nyt jo itäkaakosta.

— Tuuli kääntyy pahalle puolelle, sanoi Juuso, isän ja pojan aamulla kello neljän aikaan valjastaessa hevosta.

— Se on vielä itäkaakossa. Kyllä se pitää raot kiinni.

— Se voi kääntyä itään.

— Sitä ennen me jo olemme salmen toisella puolella. Joudu vain rekeen! Meidän on nyt ajettava niin, että ennätämme salmen yli liikkuvalta merijäältä kiinteälle maajäälle, vaikka hevonen sen jälkeen kaatuisi ja meidän täytyisi kävellä loppumatka. Ottakaamme piiska kouraamme kumpainenkin! Lyö sinä hevosta siltä puolen, minä lyön tältä puolen!

Oli vielä yöpimeä kun he läksivät.

Taivas oli tähtikirkas.

Piiska läjähti hevosen kupeille vähän väliä, ja jos se vähänkin hiljensi vauhtiaan, sai se taas heti piiskan sivalluksen.

Jää oli lumetonta, ja reki kulki siinä keveästi suhisten sekä silloin tällöin kolahdellen.

Hevosen kavioiden terävät kengännaulat ja hokit rapsahtelivat kovaan jäähän.

Vähän väliä tuli vastaan rakoja, joiden yli hevonen hyppäsi keveästi ja vauhtiaan hiljentämättä.

Noin tunnin ajon jälkeen saavuttiin ison sulan reunalle, josta aamuhämärissä oli vaikea eroittaa vastakkaista rantaa ja arvostella sen pituutta länteen ja itään.

— No, — kumpaan suuntaan tästä nyt pitää ajaa, länteen vai itäänkö? kysyi Hinterikki.

— Minun mielestäni itään, sillä jos jää on liikkeellä, ja minä uskon sen olevan liikkeellä, koska näin suurta sulaa ei näkynyt täällä päin eilen, niin se liikkuu länteenpäin. Tuosta sulasta ovat jäät voineet purkautua länteen päin.

— Niin minäkin arvelen. Ajetaan vain itään päin! Eipä tuo taival sinnepäin niin mahdottoman pitkä liene!

— Kuka tietää, vaikka sen häntä olisi Koivistolla asti. Silloin tästä tulee matka Haminaan Koiviston ja Viipurin kautta!.

— Vaikka kuun kautta, se ei meinaa mitään! Kulkekaamme minkä kautta hyvänsä, kunhan vaan Haminaan pääsemme. Soo Pekko, pidäpäs kiirettä!

Ajettiin tunnin aika itäänpäin.

Aamu oli jo sillä välin valjennut ja päivä noussut yli saarteen suoraan hevosen korvien ohi.

Hevonen höyrysi kuin sauna, mutta ei sille annettu armoa. Sen ei annettu askeleeksikaan hiljentää vauhtiaan.

Kello läheni seitsemää, eikä vieläkään näyttänyt avautuvan tietä pohjoiseen päin. Sulan reuna suuntautui yhä itää kohti. Joskus sattui eteen pieni, milloin koilliseen, milloin pohjoiseen antava mutka. Jään reunassa oli niemiä, joiden yli oikaistiin suoraan aina vain itään. Varemmin aamulla jouduttiin tekemään turhia mutkia: kiertämään parikin pitkälle pohjoiseen pistävää nientä sen rantojen kautta.

Taaskin näytti jään reuna suuntautuvan itää kohti.

Juuso nousi reessä seisomaan nähdäkseen laajemmalle.

— No, mitäs näkyy? kysyi isä.

— Pahaa näkyy, vastasi poika.

— Yhäkö itäänpäin?

— Vielä pahemmin. Jään reuna kääntyy etelään — ooi oi — tuonne noin kaakon alle, ja minun silmissäni näyttää kuin se sieltä kääntyisi länteen. Piru vie! Me taidetaankin olla telillä, joka on tänä aamuna lohennut itäselän jäästä ja nyt liukuu virran mukana länteen. Käännä vain lounaaseen ja hiton pian!

— No no! Älähän hätäile! Käydään ensin tämän telin itäpäässä. Ehkä siellä kuitenkin sattuisi olemaan joku kohta vielä niin kapea, että hevonen jaksaa hypätä siitä yli.

— Turha vaiva!

— Ja vaikka ei hevonen pääsisikään, niin voimmehan hakata ison telin jolla soudamme yli raon, ellei se satu olemaan liian leveä.

— Hevosineen päivineenkö?

— No, katsotaanhan nyt. Kunhan ensin miehet pääsevät yli, niin sittenpähän nähdään. Voisimme ehkä hakata sieltä tuulen päältä toisenkin pitkän telin ja antaa sen tuulen mukana kääntyä raon yli sillaksi, jota pitkin ajaisimme hevosen. Sittenpähän sen tietää, kun ensin näkee. Miehet sieltä nyt aina yli pääsevät, ja hevonen saa jäädä tänne telille. Jatkamme matkaa jalkaisin joko Koivistolle tai Haminaan — mihin päin jää ehjempää on. Luulisin olevan varminta lähteä Koiviston suuntaan. Siellä on kaukana jäällä hevosmiehiä kalanostossa. Loppumatkan pääsisimme heidän mukanaan.

Juuso vihelsi pitkään.

— Mitä sinä vihellät?

— Sitä vain, että sinustako muka olisi kävelijäksi täältä mantereelle!

— Luuletkos ettei ole! Minä olen kävellyt jäällä pitempiäkin matkoja ja vetänyt vielä haapiota mukanani.

— Olethan sinä — kohta sata vuotta takaperin. Sinä olet kummallinen mies, kun et ensinkään näy saavan päähäsi, että sinä vanhenet ja loput niinkuin muutkin ihmiset. — Korkeintaan tunnin ajan jaksaisit kävellä, mutta sitten jo tulisi kuitti niin miehestä kuin matkanteostakin. Usko sinä se! Ja meillä olisikin ainakin kahdentoista tunnin kävely edessä. Tällä nykyisellä jäällä semmoinen taival vaatii miehen voimia. Ei! Kyllä sinun on turvattava hevoseen, muuten päätät päiväsi meren jäällä.

Juuso seisoi yhä ja tähysteli.

— Tuolla nyt tulee vastaan niin leveä sula, että sen yli olisi tekemistä haapiolla soutamisessakin näin kovalla vastatuulella. Käännä vaan pois hevonen kotiinpäin, ennenkuin sekin jo on myöhäistä.

Hinterikki pysähdytti hevosen, ensi kertaa koko matkalla.

— Sinuun ei ole oikein luottamista, kun ei sinulla tunnu olevan erikoista halua päästä Haminaan, kiukutteli ukko ja koetti nousta seisomaan reessä. Se ei kuitenkaan onnistunut ilman Juuson apua.

Hinterikin silmät näkivät vielä kauas hyvin.

— Jaa'a! Niin totta vie onkin. Sula siellä, vetelä täällä. Saaressa ollaan kuin ollaankin. — No, ei tässä vielä mitään pahempaa hätää ole niin kauan kuin ilma on kirkas. Meitä on tietysti seurattu näköputkilla kallioilta siitä asti kuin päivä nousi. Nytkin parhaillaan sanovat tähystäjät toisilleen: "Jo näkivät tuon itäsulan, koska eivät aja eteenpäin. Tuumivat että mitä tehdä. Kohta kääntyvät ajamaan takaisin päin!" — No niin. Mitä tässä siis muukaan neuvoksi kuin tehdä niinkuin ne toivovat. Istutaan sitten rekeen ja ajetaan kotiin! Eikä tässä nyt ole pahempaa kiirettäkään. Saamari kuitenkin, kun nyt piti näin käydä! Otahan eväspussi esiin, niin syödään edes välillä.

Syönnin aikana selitteli Hinterikki, että pahimmassa tapauksessa saapuu maalta haapio, jotta ainakin miehet pelastuvat, ellei tule lumipyry.

Teli kulki länteenpäin tuntemattomalla nopeudella, ja miehet ajoivat täyttä vauhtia lounaaseen, sitä telin kulmaa kohti, joka, heidän sinne saavuttuaan, pitäisi olla saaren pohjoispäätä, Pohjoisriviä lähinnä.

Perille tultuaan he havaitsivat, että kapein kohta oli noin sadan sylen laajuinen. He olivat nähtävästi jo aamupimeässä ajaneet raon yli ollenkaan sitä huomaamatta. Nyt oli rako ennättänyt kasvaa niin leveäksi.

Aukeaman toisella reunalla oli haapio ja kuusi miestä. Hevosen lähestyessä miehet lykkäsivät haapion sulaan ja soutivat yli.

Siinä hetkinen neuvoteltiin mitä tehdä. Lopulta toimittiin Juuson neuvon mukaan: Ensin uitettiin hevonen sulan yli ja vedettiin toisella rannalla jäälle. Sitten vietiin haapioissa reki ja valjaat. Hevonen valjastettiin uudelleen minkä jälkeen Juuso ja Hinterikki jatkoivat matkaansa, sanottuaan ensin suuret kiitokset auttajilleen, jotka eivät mitään pelastuspalkkiota tahtoneet, sillä tällaisessa tapauksessa ei järjetön palkkiontoivo koskaan kenenkään täysijärkisen saarelaisen päähän pälkähdä.

Lähempänä kotikylää alkoi Juuso kiukutella isälleen matkan epäonnistumista.

— Kun sinun aina pitääkin lykätä joka asia seuraavaan päivään! Niin sinä olet tehnyt koko ikäsi. Siksihän meillä ei purjehduskaan paljon tuottanut niin kauan kuin sinä olit jaalan helmarissa. Olisimmepa nytkin lähteneet viikkoa tai paria aikaisemmin, olisimme voineet ajaa Haminaan asti pitkin jäätä, joka oli kuin pöytä. Vaikka vielä eilen aamulla olisimme lähteneet, niin olisimme nyt paraikaa Haminassa, ja asiat olisivat selvät.

— No, älä hätäile! Päivä se on huominenkin! Yritetään uudestaan — vaikkei ennen niin sulaa vettä ainakin.

Seuraavan yrityksen — niinikään hevosella — he tekivätkin huhtikuun kolmantena päivänä, mutta kun äkkiä tuli sumu, oli heidän käännyttävä takaisin.

Ei vierinyt tämän jälkeen täyttä viikkoa, niin Hinterikki kuoli.

Hän oli syönyt muiden kanssa päivällistä ja jutellut Haminan matkasta, lausuen, että jäät lähtevät varmasti ennen vapunpäivää ja sitten lähdetään Haminaan haapiolla purjehtien. "Vesa" nimittäin oli tuomittu vanhuutensa vuoksi palveluskyvyttömäksi hylyksi jo syksyllä, kun se viimeksi vedettiin maalle.

Päivällisen jälkeen oli Hinterikki tapansa mukaan oikaissut itsensä kammarissa vuoteelle pienelle päivällislevolle. Mutta kun uni alkoi tuntua liian pitkältä, meni Juuso katsomaan häntä ja löysi hänet kuolleena.

Muutamia päiviä myöhemmin sanoi Juuso Eupelle:

— Meidän on pidettävä hyvin pienet hautajaiset…

— Pienet hautajaiset! Mitä sinä tarkoitat?

— Vähän vieraita eikä lopen ylellistä kestitystä.

— Sinun isällesikö sellaiset hautajaiset — kuin kerjäläiselle tai kunnan vaivaiselle! Ettes häpeä! Lienet humalassa, mutta rumaa tuo olisi tuollainen puhe kuulla humalaisenkin suusta.

— Ei auta muu. — Meillä ei ole rahaa…

— Eikö ole rahaa?

— Ei. Minä olen tarkastanut kaikki isävainajan kaapit ja laatikot enkä ole löytänyt enempää kuin kolmesataa markkaa. Ehkäpä isä lienee kuollutkin surusta ja huolesta, kun näki rahojen hupenevan käsistään, eikä uusista ollut tietoa?

— No, entä ne kuuluisat laivaosakkeet?

— Ei merkkiäkään mistään!

— Entä minun seitsemäntuhattani? Missä ne rahat ovat? Niihin minun tietääkseni ei ole koskettu — eikä kosketa.

— Ne eivät olleet minun hoidossani, enkä minä siis ole niistä vastuussa. Minä en edes tiedä, kenenkä hoidossa ne ovat olleet. Ei niitä ainakaan löytynyt isävainajan kätköistä, ei merkkiäkään, ei paperilappustakaan jäljellä niistä enemmän kuin muustakaan.

— Sinä kurja mies! Sinä juoppo sika! Olet hukannut ja juonut talon putipuhtaaksi — olet hävittänyt minunkin rahani, joiden kanssa sinulla ei ollut mitään tekemistä.

Euppe huusi ja itki.

— Johan sen saattoi aavistaakin, mihin se sellainen elämä vie! Kesä toisensa perästä pelkkää hurjastelua. Kyllä minä todellakin jouduin oikein rosvojen pesään!

— Älä huuda ja manaa, talossa on vainaja.

— Minä huudan missä tahdon! Anna minulle takaisin rahani! Anna minulle takaisin onnellinen elämäni isäni kotona, jossa minulta ei mitään puuttunut ja jossa minua ei kukaan komentanut! Sinä riiviö! Minä lakkaan huutamasta heti kun annat rahani takaisin.

— No siinä tapauksessa saat huutaa ikuisesti, mutta vaan jossain muussa paikassa. Tässä talossa et! Ellet heti paikalla lakkaa, niin luulen että sinua kohta lyödään hevosruoskalla jotta läiskää ja naukuu.

— Tapa minut — onhan sinun omallatunnollasi mitä hyvänsä ennestäänkin — nuoruudestasi asti!

— Tässä ei nyt auta mitään tuollainen puhe. Nyt olisi juteltava järkevästi hautajaisista. Isä on saatava ensin kunnialla hautaan, sitten voidaan riidellä niin paljon kuin haluat.

— Jos sinä häpeämättä voisitkin saattaa isäsi hautaan 'pienillä hautajaisilla', niin en voi minä. Sen verran minulla toki vielä on hävyn tuntoa jäljellä, etten ilkeä toimittaa appeani hautaan 'pienillä hautajaisilla'. Minulla on onneksi kaksi veljeä, joilta jo olen saanut apua, ja joiden edessä minun taaskin lienee nöyrryttävä, kuten kai on vastaisuudessa nöyrryttävä yhä useammin.

* * * * *

Kun talossa oli vielä hyvä varasto ruokatavaraa ja juomia, riittivät nuo kolmesataa markkaa hyviinkin hautajaisiin, ja Juusolla oli vielä toukokuun alussa sata markkaa niistä tähteenäkin.

Silloin oli meri jo täysin vapaa jäistä, ja Juuso käytti hyväkseen ensimmäistä avovettä. Hän avasi nopeakulkuisen haapionsa purjeet ja ohjasi sen voimakkaan lounaistuulen kiidättämänä kohti Haminaa.

Hän oli lähtenyt kotoa kello kolme aamulla ja saapui Haminaan kymmenen tienoissa samana aamupäivänä.

Sinä aikana minkä Anterus oli asunut Haminassa ei Juuso ollut siellä käynyt, sillä hän tahtoi karttaa veljeään, jota hän vihasi. Nyt oli hänen pakko etsiä Anterus käsiinsä. Veneessä istuessaan hän tätä pakkoa koetti selvitellä itselleen, ja muuta selvää siitä ei tullut, kuin että pakko se vaan on. Hänen täytyi valita kahdesta: joko vajota kotona kurjuuteen ja puutteeseen tai kääntyä Anteruksen puoleen. Jos hän olisi ollut yksinäinen mies, olisi edellinen mahdollisuus ollut helpompi, mutta hänellä oli vaimo ja kaksi tytärtä — Miina oli niihin aikoihin seitsemäntoista vuotias ja Selma viisitoista — ja näiden tulevaisuus koski hänen sydäntään. Kaiken tämän rinnalla hänestä sittenkin tuntui paremmalta kääntyä Anteruksen puoleen, etenkin kun hänen ei ollut tarvis lähestyä veljeään velallisena eikä armonpyytäjänä, vaan oikeuden vaatijana ja velkojana.

Juuso ei tiennyt veljensä asuntoa, mutta hän ajatteli: "Eipä tässä kiirettä. Onhan tässä kokonainen päivä ja monta muuta päivää sen lisäksi. Ennättääpä tuosta ottaa selvän!" Kaikkein ensin hän päätti tehdä muutamia ostoksia. Hän ei epäillytkään, ettei veljeltä lohkeaisi rahoja, ja hän ajatteli ostaa itselleen vähän paremman pöytälampun kuin mikä hänellä oli ennestään. Juuri tätä ajatellessaan hän saapui lamppukaupan ikkunan luo, jonka takana oli näytteillä lamppuja jos jonkinlaisia.

Hän meni sisään katselemaan lamppuja ja kyselemään hintoja.

Hän neuvotteli parhaillaan myyjän kanssa erään halvan, mutta miellyttävän lampun hinnasta, kun sisään astui kaksi rouvaa, toinen vanhahko ja ylen ylellisesti puettu, toinen nuorempi ja vaatimattomampi.

Eräs toinen myyjä riensi palvelemaan rouvia.

Juuson huomio kiintyi erikoisesti siihen vanhempaan rouvaan, sillä hän ei ollut koskaan ennen nähnyt niin hienoja turkiksia, niin komeita hatunsulkia eikä niin hienoja ruskeita nahkasormikkaita kuin tällä rouvalla oli. Näinä muutamina silmänräpäyksinä Juuso ennätti ajatella, että "kovin on kotitekoiset kasvot noin hienolla rouvalla!"

Puodin katossa riippui kristallikoristeisia kattosähkölamppuja, jotka Juuson mielestä olivat peräti ylellisiä, hänen kotisaarensa kirkkoonkin liian hienoja — vain kuninkaiden saleihin soveliaita.

Näitä samoja lamppuja viittasi sormellaan tuo turkiksiin puettu rouva, kysyen edessään kumartelevalta myyjältä:

— Onko teälä ristaliruunuja sähkölamppujen kanssa? — Jaa, onhan teälä! Paljoko ne maksaisivat?

— Tuo laji maksaa kaksituhatta neljäsataa, tuo toinen kaksituhatta kuusisataa.

— Eikö teälä sitten muullaisia olekaan?

— Ei ole nyt, hyvä rouva, mutta on tilattu. Ne ovat puolta halvempia kuin nämä. Maksavat kuudesta seitsemään sataan.

Hienosti hansikoidulla kädellään viittasi rouva halveksivasti ja suu suipistuneena, lausuen:

— Ööi niin halapoja, ööi niin pieniä! Eihän nuita kehtoo panna tampuriisakaan! Ukko mänöö kuitenkin ensi viikolla Hulliin, niin kahtoo sieltä.

Nuorempi rouva: Kyllä minusta tämä malli olisi hyvin sievä.

Vanhempi rouva: Ei minusta! Ja kun kerran kannattaa ostaa yhtä sievä kalliimpi, niin antaa tämän roikkua teälä ja kerätä lisää pölyä niskaasa. Mikäs pakko sitä on mättää rahojasa tuollaisiin pelätyksiin, kun on saatavissa oikeitakin ristaliruunuja! — Mikäs tuo sitten on?

Rouva viittasi ikkunan edessä pöydällä olevaan nikkeliseen esineeseen. Niitä oli siinä paljon, erilaisia ja erikokoisia.

— Se on kahvikeittimö.

— Onko se semmoinen, joka ilmoittaa, milloin kahvi on kystä?

— Minä en ymmärrä, mitä rouva nyt tarkoittaa.

— No sitä, hyvänen aika, että näkeekö tästä edes sen milloinka kahvi kiehuu?

— Näkeehän sen: höyry alkaa nousta — kannen raoista ja nokasta.

— Jaa — se ei vielä mitään ole. Sen tietää tavallinen vaskikattilakin. Mutta minulla on sellainen, mikä viheltää silloin kun kahvi on valmis, — pfiuuu, panee. Käykö tämä sähköllä?

— Ei, tämän alla palaa spriituli. Se ei nokea. — Ehkä rouva Heikkilälle saisi olla —

— Ööihän toki, öihän toki! Minä vaan muuten kyselen. — No niin. Ei sitten muuta kuin hyvästi!

* * * * *

Rouva Heikkilä!

Juuso arveli, että eiköhän vain siinä ollut velimiehen eukko ja päätti seurata häntä, poistuen myymälästä heti rouvien jälkeen.

Hän seurasi naisia kadulta kadulle.

Lopulta saavuttiin torin laidassa olevan kolmikerroksisen, palatsimaisen kivitalon eteen. Rouvat menivät pääovesta sisään, ja Juuso jäi ulos tutkimaan taloa lähemmin.

Koko alakerta näytti olevan konttorihuoneistoa. Ikkunoissa luettiin:

O/Y ETELÄSUOMEN PURJELAIVA A/B

Sama kirjoitus oli isoilla kullatuilla kirjaimilla myöskin pääoven yläpuolella. Sisään ja ulos virtasi kultanauhaisia laivojen päämiehiä ja perämiehiä, hienoja herroja, juoksupoikia ynnä muuta väkeä.

Juuso alkoi nousta portaita. Eräässä toisen kerroksen ovessa hän luki veljensä nimen: "Anterus Heikkilä". Hän soitti ovikelloa.

Äskeiset rouvat olivat vielä eteisessä ja vanhempi heistä virkkoi ovea avaamassaan:

— Teältä tulee joku kerjäläinen — Mitäs äijällä olisi asiaa?

— Tahtoisin päästä tämän talon isännän puheille.

— Onkos sinulla mitä asiaa?

— On — ja tärkeätä onkin.

— No, mänöö tuosta ovesta sisään.

Juuso joutui veljensä työhuoneeseen, joka oli upeasti sisustettu.

Anterus istui kirjoituspöytänsä ääressä tupakoiden. Nähtyään Juuson hän heti nousi tervehtimään.

— Ohoo! Tämäpä oli hauskaa, että sinäkin tulit kerran minua katsomaan! Hyvää päivää, hyvää päivää! Mitä sinne kotipuoleen kuuluu? Siellähän kuollaan oikein kilpaa — joulun tienoissa äiti ja nyt isä. Käyhän istumaan tänne, niin jutellaan asioista! Ei, ei sinne! Tänne vain, pöydän viereen. Pane siitä palamaan oikea havanna! Jaaha — Jaaha! Vai tulit sinäkin täällä käymään! Se oli perhanan hauskaa! Sattui vain niin saakurin paha päivä. Minulla nimittäin ei tänään olisi aikaa edes kunnolla sivulleni vilkaista. Mutta kun kerran velimies tulee meren takaa kaupunkiin, niin täytyyhän minun hänelle uhrata pari saatanan kallista viisiminuuttista. — Jaaha. Jaaha. Se isävainaja kirjoitti, että salakuljetus on nyt lopussa. Niin — mitäs minä sanoin jo kaksikymmentävuotta ennen! Höyrylaivat — uusiaika! Saarelaiset jaaloineen — huono kilpailla! Siellä taitaa mennä taloja nurin toinen toisensa perästä! He he he he! Oli se aikaa se salakuljetus! — Mutta se oli ikävä virhe — suo minun se sanoa sinulle suoraan — saatanan ikävä virhe, että sinä olet ollut minulle niin pirun ylpeä ja koppava ja oikeastaan vihamielinenkin. Siinä olet tehnyt tuhmasti, velimies! Sinun olisi pitänyt olla minua kohtaan höyli. Minä olisin voinut tehdä sinusta miehen. Olisin voinut antaa sinulle jonkin laivoistani — kolmimastoistani. Itse olisit saanut valikoida. — Paperitko! — vai mitä höpiset! — Merikoulu! — Rahalla niitä papereita saa! Minulla on monta kapteenia, joille olen hankkinut paperit rahalla! Näen miehen — aivan kuin luotu kapteeniksi — otan hänestä selvän — kulkenut merellä lapsesta asti — tuntee tien Englantiin kuin omaan saunaansa — vot — siinä oikea mies! Minä hankin hänelle Itämeren kipparin paperit, lyön miestä olalle ja sanon: Terve "Eläköön"-laivan päällikkö! — ja työnnän kapteeninkirjat hänen käteensä. Palkoista en tingi. Laki? Kissan häntä! Minä en kysy mitä koulua mies on käynyt, vaan minkälainen merimies hän on. — Oli totisesti paha, että en saanut tehdä sinusta miestä, sillä kyllä sinä, totta jukulaut, olisit pärjännyt siinä missä kuka muu hyvänsä! — Nyt on salakuljetus lopussa — (Anterus levitti käsiään ja kohotti harteitaan.) — tjaa, se on saamarin paha paikka!

Juusokin innostui.

Hän näki mielikuvituksessaan itsensä parkkilaivan päämiehenä. Myrsky Pohjanmerellä! Parkkilaivojen kilpapurjehdus linjalla Hamina-Hull! — Hän veteli ahnaasti sikariaan ja virkkoi:

— Kyllä minusta vieläkin jotain tulisi…

— Ei, rakas velimies! Me olemme nyt jo liian vanhoja! Niin, liian vanhoja jo olemme, piru vie! — Mutta kaksikymmentä vuotta takaperin! Tjaa! Silloin se olisi ollut toinen juttu! Sinua aikaa jo vaivata kohtapuoleen vanhuuden höperyyskin. Ja hampaat ovat lähteneet suusta, leuka törröttää ulkona, ja huulet ovat painuneet sisään. Mies on silloin kuin vanhuuttaan köyristynyt laiva. Se alkaa kypsyä valmiiksi kuolintelakalle. — Miten sinä oikeastaan tuumaat elää nyt kun salakuljetus on loppunut? Sinä vanha luntreijari? Eihän sinusta enää ole kalastajaksi — eikä kai luontosikaan siihen taipuisi — laivarikkoihin et enää kykene käymään käsiksi — etkä kohtapuoleen mihinkään. Lapsesikin ovat tyttäriä — no, verkoillahan hekin kyllä voivat käydä niinkuin pojatkin. Mutta asiasta toiseen: onko siellä kotona jo vanhusten jälkeen perunkirjoitus pidetty?

— Ei ole.

— No niin. No niin. Hoida sinä nyt sitä pesää sillä aikaa. Ehkä minä tässä kesällä saan tilaisuuden käväistä siellä, niin pannaan sitten kaikki selväksi. Ei suinkaan pesässä vanhusten jälkeen huomattavampaa summaa rahaa löytynyt?

— Kolmesataa.

— Jaaha. Kolmesataa. Ei ole paljon.

— Ei ole.

— Se kai kului hautajaiskustannuksiin?

— No, melkein.

— Löytyikö mitään testamenttia — vanhuksilta molemmilta tai jommalta kummalta heistä? Ei kai?

— Ei ole tähän asti ilmaantunut.

— Niin niin. Mitäpä se olisi hyödyttänytkään! No niin. Hoida sinä nyt siis sitä pesää, niin sitten järjestetään asiat ihan pikimmittäin. — Entä mitenkä sinun eukkosi jaksaa? Hyvin tietysti! Lihoo lihomistaan. Niin, niin. He he he! Ja tyttäret kai kasvavat ja pulskistuvat? Niinpä niin. Sinä olet onnen poika, kun sinulla on niin hyvä vaimo — taisi tuoda mukanaan rahaakin? No niin. Jaaha, no — hyvästi nyt sitten vain ja kerro terveisiä näkemistäsi ja kuulemistasi! Minulla olisi tässä helkkarin kiire alas konttoriin. Siellä parhaillaan odottaa minua parkkilaiva "ELLEN MARGARETAN" päämies. — Ellen Margareta — se on muuten minun muijanikin nimi — höhöhö, niin että tässä minäkin olen Ellen Margaretan päämies.

Anterus oli noussut seisomaan ja Juuso myös. Anterus ojensi kätensä jäähyväisiksi:

— No niin. Hyvästi nyt ja tule jolloinkin uudestaan paremmalla ajalla — talvella, silloin on minulla enemmän aikaa!

Juuso keihästi kotkansilmänsä veljensä Anteruksen pälyileviin silmiin ja julisti:

— Luuletko sinä, saatana, että minä tulin tänne sinun luoksesi kuin mikäkin kerjäläisäijä — ilman asiaa — katselemaan sinun palatsiasi ja kuuntelemaan sinun jaarituksiasi ja lähtemään silloin kun käsketään!

— No, no, hyvä mies, älä huuda! Jos sinulla on asiaa, niin esitä se tasaisesti ja kiihtymättä.

— Minä tulin vain kysymään, mitenkä on niiden isävainajan laivaosakkeiden laita. Minä tulin ottamaan ne nyt omaan haltuuni, sillä isäukkovainajan tahto oli niin, että ne ovat siirrettävät minun nimelleni, ja siitähän sitäpaitsi isäukko jo talvella sinulle kirjoittikin. Sen kirjeen kyllä näyt saaneen, vaikk'et ole siihen vastannut. Isäukko olisi tässä keväällä — kevättalvella — tullut tänne itse asiataan järjestämään, kun sinulta ei mitään vastausta saatu, ja kaksi kertaa me jo yritimmekin, mutta emme päässeet, ja sitten isäukko äkkiä kuoli. Sitä ennen hän kuitenkin ennätti neuvoa minua. "Jos minä kuolen", sanoi hän, "niin mene sinä tekemään selvää niistä osakkeista ja ota haltuusi koko minun siellä oleva omaisuuteni, kyllä sitä niin paljon on, että se sinulle ja perheellesi riittää, vaikka kauankin eläisitte." Ne olivat isävainajan viimeiset sanat. Ja nyt minä olen tullut tänne ja totta jumal'aut otankin sen omaisuuden haltuuni — vaikka sinun silmistäsi ja nahastasi!

Juuso värisi vihasta, ja hänen molemmat kouransa puristuivat nyrkkiin.

Anterus horjui takaisin tuoliinsa, kalpeni, mutta koetti hymyillä.

— Sinä puhuit joistakin laivaosakkeista. Olet siis täällä liikeasioissa. Liikeasioista puhutaan aina sävyisästi, hillityllä äänellä, tyynesti ja kylmäverisesti, eikä riehuen ja pauhaten. Tämä on puhdas liikeasia, puhdas liikeasia! Istu siis rauhallisena tuolille, sytytä toinen sikari ja juttele kauniisti ja hillitysti. Jos on kysymys osakkeista, olisi sellainen asia käsiteltävä oikeastaan yhtiömme konttorissa, notariaattiosastolla, mutta koska asiakas kerran on niinkin läheinen omainen kuin velimies, niin voin ottaa hänet vastaan täällä yksityisasunnossanikin. No niin. Sinulla on kait isävainajan osakkeet ja niihin kuuluvat talongit mukanasi. Esitä ne! — Sinä vaikenet. — Esitä joitakin muita papereita, joista käy selville sinun oikeutesi johonkin osaan O.Y. Eteläsuomen Purjelaiva A.B:n omaisuudesta. Esitä papereita! Päteviä, laillisia papereita! — Sinä vaikenet. — Liikeasiat käsitellään kaikki papereilla. Puhuttu sana — phyhh! — Tämä on puhdas liikeasia. Tällainen asia täytyy käsitellä paperien, laillisten, alkuperäisten, väärentämättömien paperien varassa. — Sinä mainitsit jotain isävainajan kirjeestä. Tunnustan sen saaneeni. Siinä ensin lyhyesti mainittiin äitiparan kuolemasta ja sitten puhuttiin erittäin laajasanaisesti joistakin osakkeista ja muusta sen kaltaisesta, mutta ikävä kyllä, O.Y. Eteläsuomen Purjelaiva A.B. ei tunne ketään Hinterikki Heikkilä- tai vielä vähemmin Juoseppi Heikkilä-nimistä osakkeenomistajaa. Kysyin tästä asiasta heti kirjeen saatuani nimenomaan yhtiömme prokuristilta ja hänen vastauksensa, kuten sanottu, oli kielteinen. — Se mainitsemani kirje oli sinun kirjoittamasi. Sellaisella paperilla ei ole mitään juriittista arvoa, ja sitä paitsi se on hävitetty. Jos sinulla on päteviä asiapapereita niin esitä ne, sillä sellaisten pohjalla kyllä voitaisiin ruveta keskustelemaan. Mielellänihän minä sinua auttaisin, jos sinä edes pyytäisit, vaikkapa esimerkiksi jollakin kuukautisella määrärahalla, siinä tapauksessa että sattuisit sairauden kautta joutumaan työkyvyttömäksi. Tosin sekin kävisi ajan pitkään minulle vaikeaksi jopa mahdottomaksikin, sillä minä olen vain palkkaa nauttiva O.Y. Eteläsuomen Purjelaiva A.B:n toimitusjohtaja, ja palkkani tuskin riittää omiin yksityismenoihini. Sinulla, velimies, on väärä käsitys minun omaisuudestani ja olet siellä saaren yksinäisyydessäsi — hyvin ymmärrettävistä joskin vähemmän hyväksyttävistä syistä — hautonut mielessäsi ovelasti järjestettyä kiristysyritystä, mutta ei se nyt vedellyt tässä muodossa — höhöhö — ei vedellyt! Eikä vetele!

— Väitätkö sinä siis, ettet ole saanut laivaosuuksia tai osakkeita — nimittele heitä mitenkä haluat — ettet niitä vastaan ole saanut isävainajalta penniäkään?

— Taas sinä kiihdyt! — Minä en väitä sitä enkä tätä. Minä en kiellä, enkä myönnä. Toisin sanoen, en keskustele siitä asiasta sinun kanssasi — kuinka sanoisin — juriittisessa mielessä. Jos edessäni istuisi isäukko — se olisi vallan toinen juttu! Tai edes hänen valtuutettunsa. — Esitä valtakirja!

Juuso sieppasi esille puukkonsa.

— Tässä minä esitän sinulle valtakirjani, sinä roisto! Sinä käärmeensikiö! Piru ihmishahmossa!

Juuso hyökkäsi Anteruksen kimppuun ja sohi häntä veitsellään, saaden sivalletuksi häneltä takin oikean olkapään auki sekä ison viillon oikeaan rintamukseen. Sitäpaitsi sai Anterus ison haavan vasempaan kämmeneensä, josta vuoti verta tulvinaan, ja veren näkeminen kiihdytti Juuson tappeluhimon täyteen raivoonsa.

Anteruksen onnistui painaa kirjoituspöytänsä reunassa olevaa nappia ja siinä samassa hyökkäsi Juuson kimppuun takaapäin kaksi Anteruksen palveluskuntaan kuuluvaa miestä, jotka väänsivät veitsen pois hänen kädestään ja saivat hänet vaivalla hillityksi.

— Viedäänkö tämä poliisilaitokseen? kysyi toinen miehistä.

— Ei. Heittäkää hänet kadulle ja pitäkää huoli siitä, ettei hän tästedes pääse sisälle tähän taloon minkään kautta, selittäköön asiakseen mitä hyvänsä. Sanokaa myös poliisille, että hän pitää tämännäköistä miestä silmällä, etenkin jos hän alkaisi hiiviskellä tämän talon lähettyvillä.

Kadulle jouduttuaan meni Juuso kapakkaan ja joi siellä kaikki rahansa.

Illalla myöhään hän joutui tekemisiin poliisin kanssa. Juuso nimittäin oli asettunut raatihuoneen eteen ja täydellä äänellä huutaen saarnasi siinä ja lauleli välillä. Siitä poliisi hänet sieppasi ja vei putkaan. Seuraavana aamuna hänet lähetettiin ulos poliisilaitoksesta lakittomin päin. Semmoisena hän toikkaroitsi rantaan ja lähti purjehtimaan kotisaarelleen päin — täysin purjein, vaikka oli myrsky. Tuuli ja merivesi piiskasivat hänen harmaita hiuksiaan, mutta kotkansilmin hän hallitsi merta, aaltoja, tuulta ja venettään — kaikkia yht'aikaa. Koko maailma — nimittäin Suomenlahden kaikkien saarien ja rantojen asukkaat ihmettelivät tätä Juuson purjehdusta enemmän kuin kaikkia hänen aikaisempia merisankaritekojaan yhteensä. Samaan aikaan kuin laivat etsivät hätäsatamia luovii merellä Haminasta kotiin vastamyrskyssä täysin purjein avonainen haapio! Se ei enää herättänyt tavallisissa ihmisissä ihailua, vaan suorastaan kammoa.

Kotona odotti Juusoa outo yllätys.

Ensiksikään hän ei päässyt sisään tavallista tietä. Ovi oli lukossa. Hän pilkisteli sisään ikkunoista ja havaitsi, ettei koko talossa ole kotona ketään.

Uudentuvan, rakennuksen länsipäässä olevan ison kammarin, jolla oli oma porstua ja oma sisäänkäytävä, ovet olivat auki.

Juuso astui sinne sisään. Huone oli hiukan oudossa asussa. Tuonne on tuotu hänen vuoteensa. Tänne on kannettu hänen vaatteensa, saappaansa, kenkänsä, sukkansa, piippunsa ja kirveensä, toisin sanoen yleensä kaikki mikä kuuluu hänelle, Juusolle. Eräällä tuolilla on kasa liinavaatteita, alushousuja ja paitoja, toisella lakanoita ja tyynynpäällisiä. Uunin edessä on keittiötarpeita: kahvikattila, pata, paistinpannu, vesiämpäri, yksi syvä lautanen ja yksi matala, yksi juomalasi, yksi kuppipari, yksi lusikka ja muuta. Kammareihin johtava ovi on suljettu, naulattu kiinni. Oven ripakin on poissa ja avaimen reikään suudettu puutulppa. Oveen on naulattu isohko paperi, johon oli Eupen käsialalla kirjoitettu näin:

Minä olen ryhtynyt kalastamaan veljieni kanssa ja saan heiltä apua, enkä rupea elättämään sinua. Työtä on itsessänikin ja tytöissä. Sinä et tule käymään koskaan minun ja tyttöjen puolella emmekä minä ja tytöt sinun puolellasi. Tämä on näin oleva kuolemaan asti.

Niin alkoi Juuso asua eroitettuna perheestään. Onneksi hän merimatkoillaan oli oppinut keittämään! Kaakeliuunin viereen muurasi Juuso vielä samana päivänä yksinkertaisen tiilisen lieden, jossa hän sitten keitti ruokansa, juomansa, vaatteenpesuvetensä ja yleensä kaiken mitä keittää tarvitsi, kuolemaansa asti.

Ero ja perheen hajaantuminen koski pahimmin "isän tyttöön", Selmaan, joka ennen pienenä aina isän saapuessa syksyllä kotiin itki tälle kaikki kesämurheensa, koska isä ei kuitenkaan kesällä olisi hänen itkujaan kuullut.

Nyt oli hänellä, viisitoistavuotiaalla, kyllin itkettävää, vaikka isä ei sitä kuullutkaan.

Hän itki yöt ja päivät, eikä antanut kenenkään itseään lohduttaa.

Hän kalpeni ja laihtui, sillä hän ei syönyt eikä nukkunut.

Hän kuoli, mutta sitä ennen hän kirjoitti lappusen, joka löytyi hänen tyynynsä alta.

Se oli "Isälle", ja siinä oli vain yksi rivi:

"Sovi rakas isä kulta äidin kanssa!"

X luku.

ONNENPOJALLA KÄY KORKEITA VIERAITA.

Oli lämmin, lauhkeatuulinen syyskesän aamu.

Heti aamulla tuli Juusolle, sille "onnen pojalle", vieraita — vaikkei vielä niitä korkeita — Mikkopa vain, Eskon Mikko, Juuson vanha kaveri.

Vaikka jo olikin aamu, oli Mikko pienessä hiprakassa, sillä hän oli istunut vanhan hyvän virolaisen tuttavansa kajuutassa ja siellä oli juotu muutama ryyppy entisen ja nykyisen ystävyyden vuoksi.

— No kas, varainhan sinä olet liikkeellä! ihmetteli Juuso.

— Tulin varoittamaan sinua. Näin viime yönä unta — kahtena yönä peräkkäin olen nähnyt unta, että iso musta purjelaiva täysin purjein ajoi ylös teloille tuohon sinun valkamaasi.

— Ol' nyt! Naisethan unia näkee!

Ikivanhoista ajoista asti on saarelaisille laivauni merkinnyt kuolemaa. Jos nähdään musta laiva tulevan maalle, kuolee mies siitä talosta minkä rantaan laiva laski. Jos taas laiva on valkea, kuolee nainen. Tämä uni ei petä koskaan.

— Sitä luotettavampaa on, kun sen nyt näki mies, sanoi Mikko.

— No, luulitkos sinä sitten, että minä olisin kuolematon? Ha ha — ha ha — oikein minua naurattaa! Lopen korkeat ajatukset sinulla minusta onkin!

— Tulin sinua varoittamaan, ettet kävisi maata illalla. Kuolema ottaa aina pikemmin sen, joka on makuulla, mutta pettyy sen suhteen, joka ripeänä liikkuu valveilla, ja menee sen ohi. — Kaikkein parasta olisi, että muuttaisit asumaan minun turviini, jos se alkaa sinua etsiä. Minä olen rohkea mies ja olen lisäksi rikas mies. Sinä olit ennen rikas mies ja minä köyhä. Kuulehan, Juuso! Ei pidetä vihaa, vaikka minä olenkin nyt rikkaampi kuin sinä.

— Mitäs vihan pitämistä tässä nyt olisi!

— Ettet sinä vain tule kateelliseksi?

— En tule, en tule! Ole huoletta!!

— No hyvä on. Minä menen taas. — Kuulehan!

— No?

— Sinä olit ennen ukkomies?

— Niin olin.

— Minä en ole ollut koskaan ukkomies, ja minun on näin hyvä olla. Sinä olit tuhma ja otit ristin vaimon hahmossa päällesi ja saat nyt katua. Sinä et ole nyt ukkomies etkä poikamies etkä leskimies. Mikä sinä olet? Sitä et sinä tiedä itsekään, mutta minä tiedän, mikä mies minä olen: Poikamies. He! Eikö käy kateeksesi!? Olisin minäkin muijan saanut, vaan en ottanut. Aina ennen kulki minulla pyhäiltoina tyttöjä kintereilläni — ja kulkee vieläkin — ja jokainen hoputtaa: "Mikko, ota minut! Mikko ota minut!" Se pistää oikein vihaksi. Mihinkäs Mikko ne olisi kaikki pannut? Ja vaikka olisinkin voinut ne kaikki elättää, niin eihän se passaa, että miehellä ori seitsemän muijaa — vai mitä? — No, ja jos olisin ottanut yhden, olisivat toiset jääneet pahoilleen, ja siksi minä en ottanut yhtäkään. Ymmärräk'sä? No! Annak'sä tupakkaa minulle! — Kiitos! — Nyt minä taas menen.

Mikko mennä kompuroitsi puukenkineen matkoihinsa.

Sekä Mikko että Juuso olivat tätä nykyä vanhuksia, yli seitsemänkymmenen vuotiaita.

He olivat saaren hylkyjä, joista ei kukaan mitään välittänyt.

Kukaan ei huolinut heitä mukaansa verkoille — Mikkoa siksi, että hän jo oli vanha ja saamaton ja hänen verkkonsa olivat huonot. Samoista syistä ei välitetty Juusostakaan sekä lisäksi siksi, ettei hän olisi kenenkään kanssa alistunut lähtemäänkään. Juusolla oli haapio, Mikolla ei edes sitäkään ja siitä syystä Mikko ei hellittänyt, ennenkun sai Juuson lähtemään kanssaan verkoille. Niin ovat he jo vuosikausia käyneet verkoilla yhdessä. Juuson verkkoja ei kukaan koskaan parsi. Ne ovat haalistuneita, kuluneita ja rikkinäisiä räsyjä, joita tuskin muut viitsisivät käyttää lattiariepuinakaan. Niillä tietysti ei saada kaloja milloinkaan, ja kun Mikko sitä valittaa, sanoo Juuso: "Luulek'sä tolvana, että minä verkoilla käyn kaloja saadakseni!"

Millä Juuso elää, se on jokaiselle käsittämätöntä.

Millä Mikko elää, se ymmärretään helpommin, sillä vaikkakin hän saa vähän kaloja, kulkee hän kesät talvet talosta taloon puita pilkkomassa ja ansaitsee siten ruokansa.

Mikko ja Juuso riitaantuvat keskenään usein verkoilla ollessaan, etenkin jos on kova tuuli, niinkuin esimerkiksi tässä viime viikollakin, torstaiaamuna. Molempien kylien kaikki haapiot olivat ajoverkoilla Itäselällä. Äkkiä, vähää ennen aamunkoittoa alkoi puhaltaa itämyrsky täydellä voimalla.

Kaikki rupesivat vetämään verkkojaan kiireen kaupalla pelastuakseen myrskyn kynsistä.

Vaikka Mikolla ja Juusolla oli vähän verkkoja ja niissä vähän kaloja, eivät he ennättäneet sen joutuisammin lähtövalmiiksi kuin muutkaan, sillä he olivat molemmat sangen heikkoja verkonvetäjiä, etenkin jyrkän ja korkean aallokon heitellessä haapiota. Niinpä heidän purjeensa avautui vasta samaan aikaan kuin toistenkin, ehkä vielä hiukan myöhemmin. Koko Itäselkä vilkkui kuohuvia valkeita aaltoja ja valkeita purjeita, jotka kilvan kiitivät maata kohti.

Maan lähellä alkoi hyökyaallokko käydä vaaralliseksi. Siitä syystä purje toisensa jälkeen höllentyi pirkkelistään, lepatti ja hulmusi hetken ja kääriytyi sitten mastoa vasten, jolloin haapioista pistettiin ulos airoja ja alettiin lähestyä rantaa viisaasti ja varovasti, huovaten ja soutaen — huovaten kaatuvien kertalaineiden, hyökyjen kohdalla, ja soutaen hampaat irvissä ja käsivarret jännittyneinä kaikin voimin kertalaineiden välillä.

Muiden purjeiden tehdessä kunniaa merelle ja myrskylle, kohottautui Mikkokin, joka istui keskipiitalla, seisaalleen ja tarttui pirkkelin kantaan, höllentääkseen sitä ja kootakseen ja kääriäkseen purjeen.

— Mitäs sä mies ajattelet? Pysy alallas!, huusi Juuso.

— Olek'sä hullu! Tottahan meidän on otettava seilit pois, niinkuin ovat tehneet toisetkin. Muuten uppoamme.

— Uppoamme! Sinusta ja minusta ei olisi mitään vahinkoa vaikka uppoisimmekin! Meistä ei kerrassaan olisi mitään vahinkoa.

— Mennään airoilla maalle kuten muutkin! Minä en halua upota.

Mikko yritti taas tarttua pirkkelin kantaan, mutta silloin Juuso sieppasi edestään jalanpuun, kohotti sen ilmaan ja huusi:

— Pohjalle istumaan — koira — tai lyön kallosi halki!

Seisaallaan perää pitäen Juuso ohjasi vasemmalla kädellään, jalanpuu kaiken aikaa lyömävalmiina oikeassa kädessä. Venhe kiiti natisten ja rusahdellen ja vältellen kuohuja sekä lensi täydessä vauhdissa enemmän kuin puoli pituuttaan teloille, pisarankaan vettä pääsemättä yli partaan. Kuivin jaloin harppasivat miehet maalle ja alkoivat vetää kelan ja taljojen avulla haapiota ylemmäksi. Sitä tehtäessä sanoi Juuso nauraen:

— Siinä oli nyt se sinun uppoamisesi!

— No, tällä kertaa nyt päästiin maalle kuin onnen kaupalla! Mutta ehkä jo seuraavalla tai sitä seuraavalla kerralla uppoaisimme, ja koska ihminen voi kuolla helpommallakin tavalla, niin minä en halua hukkua, joten siitä syystä tämä oli nyt viimeinen kerta kun minä läksin sinun, hullupäisen kanssa verkoille.

Mikko ennätti kuitenkin aina joka kerta leppyä jälleen ennen iltaa. Nytkin hän tuli jo siinä neljättä käydessä Juuson luo ja sanoi: "Lähtäänkös tänään verkkoja kivimään?" — johon Juuso vastasi, joka kerta hänkin samoilla sanoilla: "Lähtään vain, johan tuo on aikakin!" — Paitsi leppymistä oli Mikon tuloon toinenkin syy. Näitä kahta vanhusta nimittäin sitoi toisiinsa ankara pakko ja välttämättömyys: heillä ei ollut muuta valittavaa kuin joko käydä kahden verkoilla, tai olla käymättä kokonaan.

Näiden kahdenkymmenen vuoden kuluessa, jotka Juuso on asunut yksinään, on hän koristanut tupansa omalla tavallaan.

Permannon hän siveli ensin sinisen harmaaksi yliyltäänsä. Sitten hän jakoi sen kahteen osaan, sivellen ovensuunpuoleisen osan permantoa mustanharmaaksi, sinertäväksi. Tumman ja vaalean värin rajan hän muodosti voimakkaiksi aaltoviivoiksi. Tumma oli merta ja vaalea taivasta. Kun sitten kaikki muu oli kuivanut, hän kuvasi aalloille toista syltä pitkän jaalan, jonka runko oli musta ja purjeet punaisenruskeat. Se purjehti täysin purjein ja sen kahvelin alla sekä molemmissa mastonnokissa hulmusi lippu, keulan edessä kuohui valkea hyöky, ja peräkasassa näkyi jaalan nimi "Vesa".

Uuni oli koristeltu mustalla ja punaisella värillä, ikkunanpielet olivat punaiset, kehykset mustat ja seiniä peitti harmaa paperi.

Tuvassa oli, paitsi muita huonekaluja, kaksi ehjää vanhanaikaista keinutuolia. Ne olivat aina rinnakkain, selin merenpuoleisiin ikkunoihin. Toisessa istui Juuso usein pitkät ajat ja tupakoi, toisessa ei istunut kukaan koskaan. Ja jos vieras yritti kävellä sitä kohti, kiepsahti Juuso omastaan ylös, istutti vieraansa siihen ja istuutui itse muualle. Toisen keinutuolin piti olla tyhjänä, eli paremmin: siihen ei saanut istua.

Tästä salaperäisestä tyhjästä keinutuolista liikkui kylällä mitä erilaisimpia huhuja ja selityksiä. Eräät pojat vakuuttivat tietävänsä jotain: he olivat muka eräänä syksynä, pimeänä sunnuntai-iltana, hiipineet Juuson ikkunan taa ja kurkistelleet salaa sisään, jolloin olivat nähneet Juuson istuvan yksinään omassa keinutuolissaan, tupakoivan, puhelevan, naurahtelevan ja nyykäyttelevän päätään toiseen keinutuoliin päin, ikäänkuin hän olisi ollut jostain varsin hyvillään, mutta toinen tuoli Juuson vieressä oikealla olikin ollut tyhjä. Siinä ei istunut kukaan.

Peräseinällä, merenpuoleisten ikkunain välillä, on iso, korkea peili. Siinä on hiottu lasi ja kehykset mahonkia.

Pysähtyessään tämän peilin eteen, huomaa katsoja, ettei siitä voinut nähdä omia silmiään. Sille korkeudelle näet oli yli peilin naulattu lauta. Juuso ei tahtonut nähdä silmiään, mutta ajaessaan partaa kerran viikossa oli peili välttämätön. Hän on naulannut siihen tuon laudan senvuoksi, ettei hän näkisi peilissä silmiään. Se on entinen "Vesan" nimilauta. Jaalan nimen alle on siihen leikattu kirjoitus: "Jesus elää".

Nimilaudan otti Juuso irti jaalastaan jo kauan sitten, heti erakoksi ruvetessaan, lähes kaksikymmentä vuotta takaperin.

Joka kerta peilin eteen tullessaan hän muistaa koko "Vesan" elämäkerran, senkin, kuinka hän kerran meni sen kannelle kirves kädessä alkaakseen hajottaa sitä polttopuiksi. Hän istui ensin kauan aikaa kajuutan katolla, tupakoi ja mietti, mistä kohdalta hän hajoittamisen alkaisi.

No mastoista tietysti!

Hän lähestyi perämaston oikeanpuoleista vanttia ja oli juuri lyömäisillään vantin poikki, kun hän oli yht'äkkiä huomaavinaan että jaala eli vielä, eikä lyönytkään. Nimilaudan hän kuitenkin irroitti, toi sisään ja naulasi sen peilin yli. Erään kerran myöhemmin hän kaiversi siihen tuon lisäkirjoituksen.

Kului monta vuotta.

Aina silloin tällöin hän kävi koputtelemassa jaalaansa. Se pehmeni vuosi vuodelta pehmeämmäksi, ja kun hän taas eräänä syksynä, kun sitä koputteli, oli huomaavinaan, että nyt olivat jo henki ja sielu jättäneet jaalan niin rohkeasti hän silloin löi kirveensä ruumiiseen, pilkkoen sen viikossa polttopuikseen.

Se oli "Vesan" loppu.

Juuson kesähommiin kuului perunamaan hoito. Hän oli nimittäin itse raivannut pihamaan eteläreunalle, jyrkän kallion alle oman perunamaan. Se oli seitsemän syltä pitkä ja kolme syltä leveä. Sen aitana oli yhdellä sivulla tuo kallio, muilla sivuilla pylväiden varaan pingoitettuja terästankoja, joita sai yllin kyllin purkamalla laivarikkopaikoilta teräsköysiä. Perunamaa tuotti hänelle paljon hommaa: keväällä se oli kuokittava ja sonnitettava, sitten kylvettävä perunat, mullattava varsia ja niin poispäin. Siitä oli alituista huolta!

Erikoista iloa ja monta juhlallista hetkeä on Juusolle tuottanut sanotun perunamaan eteläpuolelta kohoavalle vuoren kukkulalle pystytetty masto, jossa on raakapuu lähellä huippua.

Vuorelta on hyvä näköala merelle, alas rantaan ja satamaan, joka kyllä on itäänpäin suojaton, mutta muilla tuulilla enemmän tai vähemmän suojattu.

Maston on Juuso itse pystyttänyt. Teräsvanttien avulla se seisoo vakavana missä myrskyssä hyvänsä.

Sen raa'an nokkiin menee lippuliina, molempiin erikseen. Juusolla on täydellinen kokoelma merkinantolippuja, jotka ovat peräisin jostain laivarikosta ja hän on järjestänyt niin, että kun hän veitsellä napsauttaa poikki hienon purjelangan, hulmahtavat merkkiliput molempiin raa'an nokkiin yhtäaikaa ja silmänräpäyksessä. Lippuliinassa on nimittäin lyijypaino, molemmissa erikseen. Nämä lyijypainot ovat ylhäällä raa'an nokissa milloin liput ovat alhaalla, ja purjelangalla ovat lippuliinat köytetyt alhaalla samaan kohtaan kiinni. Kun purjelanka napsautetaan veitsellä poikki, putoavat painot alas ja vetävät samalla liput ylös. Niin yksinkertaista se on! Jos kylän eteen ankkuroi sota- tai huvialus — mikä tapahtuu peräti harvoin — silloin leikkaa Juuso purjelangan poikki juuri sillä hetkellä, jolloin alus pudottaa ankkurinsa. Liput hulmahtavat ylös tuuleen ja samalla kuuluu kuusi revolverin laukausta tulijan kunniaksi.

Tänään, jolloin Mikko kävi puhumassa Juusolle unestaan ja häntä varoittamassa, hommailee Juuso Mikon mentyä illalla perunamaallaan, leikellen poikki perunanvarsia, koska hän on kuullut, että jos perunan varret leikataan, kasvaa enemmän juurta. Juuso tahtoo koettaa, onko siinä perää.

Oikaistessaan selkäänsä ja silmätessään merelle näkee hän ison, kauniin huvijahdin luovivan lahteen. "Hitto ties! Oli vähällä päästä varkain ankkuriin!" sähähtää Juuso puoliääneen, rientää tupaan ja ottaa sieltä suuren revolverin, jonka kuula on sakarisormen paksuinen. Tämä revolveri on hänellä säilynyt salakuljetusajoilta, ja oli hänellä myöskin kaikkiaan neljä laatikkoa tuon revolverinsa panoksia, joista vielä nytkin on toista laatikkoa jälellä.

Juuso koettaa, onko puukko tupessa ja lähtee sitten kiipeämään vuorelle, jossa kaikki muu on kunnossa. Hän asettuu maston juurelle veitsi valmiina purjelangan päällä ja revolveri laukaisuvalmiina.

Nyt!

Ketju helisee alhaalla lahdella, ja samassa hulmahtavat merkkiliput ylös raa'annokkiin kalliolla ja kuuluu kuusi revolverinlaukausta, jotka kaiuttavat vuoria, ja kaikki kylän koirat alkavat haukkua ja ulvoa. Niin tapahtuu aina joka kerta, milloin sotalaiva tai huvialus ankkuroi lahdelle.

Sen jälkeen virittää Juuso jälleen huolellisesti lipunnostolaitteensa, ja tarkastettuaan että kaikki on kunnossa hän laskeutuu alas, vie revolverin tupaan omaan naulaansa ja menee perunamaalle jatkamaan työtään.

Lieneekö Juuso tunnin vai puoli tuntia siinä aherrellut ja kyykkinyt, kun hän on kuulevinaan pihalta vierasta puhetta. Hän kääntyy, kohottautuu katsomaan ja näkee pihalla kaksi outoa nuorta herraa, jotka huomaavat myös Juuson, lähestyvät häntä, kättelevät, tervehtivät ja sanovat:

— Me etsimme Juoseppi Heikkilää. Voisitteko neuvoa meille, missä hänet tapaisimme.

— Minä se tässä juuri olen se jota etsitte.

— Niinkö! No, sepä sattui hyvin! Me olemme Haminasta teidän veljenne poikia. — Mitä sedälle kuuluu?

— Mitäpäs minulle! Pois olis vaan jo aika lähteä minunkin, mutta ei vielä oteta. Se jota olen odottanut, ei vaan kuulu. Kuolema viipyy ja viipyy — on muka niin paljon työtä muualla.

— Meidän isämmekin on kuollut. On kai setä siitä kuullut?

— Kuulinhan minä sen. Taisi saada huonon lopun?

— Paranteli pakottavaa hammastaan karbolihapolla ja sai myrkytyksen.

— Niin niin. Yksi otetaan yhdellä tavalla, toinen toisella.

— Isävainaja mainitsi loppuhetkinään, että meidän olisi joskus käytävä setää katsomassa ja ottamassa selvä, puuttuuko sedältä mitään sekä antamassa rahaa aina määräajoin niin paljon kuin setä tarvitsee. Sitä varten me nyt olemme tänne tulleet.

— Turha matka se sitten oli. Älkää sitä varten tulko koskaan. En minä ole minkään puutteessa. Minä tulen hyvin toimeen. Muilla asioilla voitte kyllä täällä käydä, jos teitä huvittaa, mutta älkää pitäkö surua rahasta tai muusta senkaltaisesta. Minulla on kaikkea yllin kyllin.

— Meillä on täällä mukanamme setää varten yksi viskipullo — tuomisiksi. Ainakin voi setä sen meiltä ottaa.

— No, se kyllä käy. Viskipullo ei ole mitään sellaista, mitä ei toinen voisi ottaa toiselta. Kiitos vaan!

Pojat katselivat pihaa eri puolilta. Nähdessään aitanovien päällä laivojen nimilautoja, huudahti nuorempi pojista: "Kuinka jännittävää olisi kuulla noiden kaikkien historiat!"

Tultiin eräänkin aitan luo, jonka päätyseinään oli tervalla piirretty noin puolen sylen korkuisilla kirjaimilla:

Piru.

Pojat kysyivät, mitä se merkitsee.

— Mitä lienee tullut kirjoitelluksi — ennen nuorempana. Kun vanhemmat ihmiset kertoivat, että siinä olisi joskus asunut piru, niin minä otin kerran ja tervasin siihen sen oman nimen, jotta osaisi mennä sinne minne pitääkin, eikä tulisi ihmisten asuntoon. He he! Uskoivat ennen, että on piru. — Pyytäisinhän minä teidät sisällekin matalaiseen majaani, mutta on jo näin myöhä, ja kun sattui vielä niin hullusti, ettei ole teetä eikä sokeria kotona, ja puotikin on jo kiinni.

— Ei sedän tarvitse mistään huolehtia. Ei meillä ole aikaakaan nyt tämän enempää. Me olemme matkalla Narvaan ja sieltä Viipuriin.

Juuso saattoi veljenpoikiaan rantaan ja meni sitten tupaansa. Siellä hän asettui näköputkellaan tähystelemään veljenpoikiensa lähtöä ja havaitsi ilokseen, että purjeet nousivat oikealla tavalla ylös ja lähtö tapahtui merimiesten tapaan. Siitä hän oli iloinen. Hän katseli niin kauan kuin purjeen kasaakaan näkyi. Silloin jo kesäillan hämärä peitti meren. Siinä istuessaan ja katsellessaan hän muisteli poikien käyntiä ja erikoisesti huvitti häntä se seikka, että pojat huomasivat sen "pirun". Juusolle tuli tätä ajatellessaan halu lähteä käymään siinä pirun aitassa. Hän kyllä tiesi, mitä siellä on, mutta meni kuitenkin, avasi oven ja katseli sisälle. Siinä oli eräällä laatikolla kolme kirjaa, jotka olivat kuuluneet hänen isälleen. Juuso otti niistä esille päällimmäisen, avasi sen auki. Sen välistä hän löysi kirjeen, Anterus-vainajan ruskettuneen kirjeen, joka kuului:

Rakkaat vanhemmat!

Toivotan Teille Jumalan rauhaa ja onnellista joulua sinne kaikille omaisille.

Täällä sitä kaupungissa on aina niin kiire, ettei jouda kirjoittamaankaan niin usein kuin haluttaisi.

Mitä isä meinaa niiden rahojen kanssa, joita siellä kotona lienee taas kymmenkunta tuhatta? Eikös se ole huono pankki se oma puinen kaappi. Palaa vielä jonain kauniina yönä tai päivänä, ja siinä menivät vuosien säästöt. Minä tiedän paljon viisaamman ja varmemman keinon. Minulla näet on täällä pankissa niin sanottu juokseva tili. Sinne saa panna rahaa kuinka paljon haluttaa ja siinähän tuota olisi tilaa isänkin rahoille. Pois saa milloin haluttaa, vaikka samana päivänä kuin on sinne tuonut! Isän olisi nyt viisainta heti tuoda tai lähettää tänne minun juoksevalle tililleni pankkiin kaikki liikenevät rahansa. Saa niistä korkoakin. Minä takaan, että kuusi prosenttia ainakin saa. Ja mitä ne veljeni vaimon Eupenkaan rahat tekevät joutilaina makaamassa siellä isän kaapin laatikossa. Sopisi panna vain nekin tulemaan samalle tilille, niin pääsisi isä rauhaan niidenkin hoitamisesta, ja Juusohan ne joskus kuitenkin juo.

Herran rauha olkoon kanssanne!

Anterus Heikkilä.

Juuson sormet vapisivat niin, että kirje putosi hänen käsistään pari kertaa peräkkäin. Hänen oikea käsivartensa nytkähteli ja heilahteli vastoin hänen tahtoansa.

— Siinä näet, velimiesvainaja! Vielä kuoltuasikin omat paperisi todistavat sinua vastaan!

Hän meni tupaan, sytytti lampun, peitti ikkunat huolellisesti, otti ryypyn viskipullosta, kävi keinutuoliin istumaan, nousi ylös, käveli sinne ja tänne ja huudahteli ääneen: "Voi sinä kurja petturi ja varas!"

Sitten hän rupesi kirjoittamaan kirjettä veljensä pojille. Siitä tuli pitkä kirje. Hän kirjoitti monta tuntia. Lainaamme tähän siitä vain muutamia lauseita:

"Rakkaat veljenpoikani!

Kun te tänään illan suulla olitte täällä, teki mieleni jutella koko sukumme historia teille, koska näytitte kelpo miehiltä ja hyviltä ihmisiltä. Se olisi kuitenkin vienyt aikaa, aamuun asti ainakin, eikä tullut silloin sanojakaan suuhuni, mutta nyt alkoivat kaikki entiset asiat päässäni elää ja minä tahdon piirtää näille paperiarkeille rehellisesti kuin Jumalan tuomioistuimen edessä kaikki asiat täydessä valkeudessa, salaamatta kamalimpiakaan tapauksia ja niitäkään, jotka koskevat teidän isävainajaanne — —?

Näin olen parisen vuosikymmentä elänyt kuin maallisessa helvetissä — ulkonaisesti katsoen. Veljeni ryösti minun osuuteni isän perinnöstä ja lisäksi vaimoni Eupen perintörahat, niinkuin näkyy velivainajan isälleni kirjoittamasta kirjeestä. Tämä kirje, ihme kyllä, löytyi vasta tänään, ja se on nyt tässä minun pöydälläni ja minä panen sen tähän mukaan teidänkin luettavaksenne. Minä en vaadi teiltä takaisin rahojani sillä enhän minä niillä rahoilla voisi ostaa menetettyä perheonneani, tehdä tytärtäni jälleen eläväksi, itseäni ja vaimoani nuoreksi. Te ette siis voisi rahallanne tehdä minua onnellisemmaksi kuin olen. Minä en ole ketään pettänyt, en keneltäkään ottanut vääryydellä mitään, en ketään murhannut enkä onnettomaksi saattanut, ja vaikka minulla ei ole nykyjään leipää eikä särvintä, ei teetä, ei kahvia, ei sokeria, ei muuta öljyä kuin mikä lampussa paraikaa vielä on, ei rahaa eikä tietoa mistään elämisen tarpeista — ei lapsia eikä vaimoa — niin tunnen minä niin syvää Onnea, etteivät kaiken maailman meret kykenisi sitä peittämään, ja siitä syystä en minä tarkoita pahaa velivainajalleni enkä teille hänen jälkeläisilleen, vaikka olenkin tämän testamenttini kirjoittanut. Minä olen oikea onnen poika!"

Sitten Juuso lopetti kirjoittamisen. Hän valmistautui makuulle, mutta muisti kirjoitukseninnossa unohtuneen viskipullonsa ja ryyppäsi siitä kerran ja toisen. Se tuntui tekevän hyvää ja hän nosti vuoteensa viereen tuolin, jolle asetti viskipullon niin, että se oli hänen loikoessaan käden ulottuvilla. Hän jätti lampun palamaan. Kaikki tuntui hyvältä.

* * * * *

Sinä yönä ei oltu verkoilla, ja Euppe ja Miinakin makasivat kotona.

Aamulla varhain heräsi Euppe. Hän tunsi huoneissa lampun savun hajua ja muisti, ettei ainakaan hänen ja Miinan lamppu ollut savunnut siinä lyhyessä ajassa, minkä he ennen makuulle menoaan tulta tarvitsivat.

Miina heräsi heti sen jälkeen ja tunsi niinikään lampunsavun hajua, meni keittiöön ja kysyi äidiltään:

— Mistähän tätä lampunsavua on tullut?

— Luultavasti isän puolelta.

Oli aamiaisen aika.

Ulkona liikkuessaan oli Miina huomannut, että isän huoneen ikkunat ovat yhä peitetyt, vaikka hän tavallisesti, vanhojen ihmisten tapaan nousi ylös varhain.

Miina päätteli, että isä varmaan on kovasti sairaana.

Hän meni äitinsä luo.

— Isä taitaa olla kipeä. Meidän on mentävä katsomaan.

— Mene yksinäsi!

— Äidin on tultava myös. Minua peloittaa.

Ovet Juuson puolelle eivät olleet koskaan lukossa. Euppe ja Miina pääsivät siis helposti sisään.

Kun ikkunat olivat peitetyt, oli huone hämärä. Lamppu paloi vielä pöydällä. Se savusi hiljakseen.

Juuso nähtiin makaavan vuoteessaan kädet ristissä yli rinnan. Hänen kasvoillaan oli autuas hymy.

Huoneessa oli viskinhajua.

Euppe huomasi viskipullon ja sanoi:

— Humalassa makaa joutava, ja on jättänyt lampun palamaan koko yöksi. Onpas sillä nyt rahaa!

Miina oli ennättänyt sillä aikaa isänsä vuoteelle. Hän ravisteli isää, mutta huomasi pian, ettei tämä enää elänyt.

— Herra Jumala! Isähän on kuollut!

Euppe tuli tarkastamaan miestään.

— Juonut on joutava itsensä kuoliaaksi. Voi sinä kurja!

— Älä rakas äiti sano isästä enää sillä tavalla! Isähän on kuollut.

— Sanon minä!

Euppe oli jo ennättänyt Juuson kaapille ja laatikoille ja tarkastanut kaikki kukkarot ja taskut eikä ollut löytänyt penniäkään rahaa. Sen huomion tehtyään hän alkoi valittaa kovalla äänellä:

— Voi rakas Miina tyttöseni! Mihin me nyt joudutaan tämän kanssa! Ei niin pennin pyöryläistä missään! Ei niin pennin pyöryläistä! Millä me hänet hautaamme? Pitääkö meidän nyt tähänkin pyytää enoilta rahaa! Olisi uponnut vaikka mereen, ettei olisi joutunut meidän harmiksemme!

Miina oli polvillaan isänsä vuoteen vieressä, pää painuneena isän liikkumattomalle rinnalle ja itki.

— Älä rakas äiti haasta sillä tavalla, rukoili Miina, isähän on kuollut!

— Älä haasta! Kelpaa niin sanoa sinun, jonka ei tarvitse tietää, millä rahoilla ruumis hautaan saadaan!

Euppe huiski sinne ja tänne. Hän oli avannut ikkunat ja sammuttanut lampun. Tupa oli valoisa.

Euppe säpsähti huomatessaan, ettei liedellä oltu keitetty pitkään aikaan. Hän muisti huomanneensakin, ettei pitkiin aikoihin ollut noussut savua Juuson puolelta.

Hän tarkasti kellarit ja aitat. Ei mitään missään, ei perunoita, ei silakoita, ei leipää, ei kerrassaan mitään.

Hän saapui hengästyneenä sisään. — Hän oli vanhetessaan lihonut ja hengästyi peräti vähästä, jo keittiön portaita noustessaankin, entä sitten näin paljosta juoksusta! Hän löysi Miinan yhä äänettömänä itkemässä ja purskahti nyt itkuun itsekin.

— Voi hyvä Jumala! Isällä ei ole ollut mitä syödä! Voi hyvä Jumala! Isä on kuollut nälkään!

Hänen huomionsa kiintyi pöydällä oleviin papereihin. Hän luki ne ahmien. Sitten hän kumartui pöytää vasten, itki ääneen ja huusi:

— Voi hyvä Jumala! Enhän minä sitä tiennyt! Voi hyvä Jumala! Voi hyvä Jumala!

Vähitellen hiljeni hänen äänensä ja sammui lopulta kokonaan.

Kun äkkiä tuli täydellinen hiljaisuus nousi Miina ja meni puhuttelemaan äitiään. Hän kysyi: "Äiti, mikä sinun on?" — mutta huomasi, ettei äiti ei enää hengittänyt — hän oli jättänyt tämän maailman.

LOPPU.