Silkkilaiva

SILKKILAIVA

Kertomus

Kirj.

EMIL ELENIUS

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1922.

SISÄLLYS:

I. Anna Marja. II. Vanhoja papereita. III. Hampuria. IV. Juudaksen epistola. V. Havukkavuoren ukko. VI. Laskiainen kirkkotarhassa. VII. Kosinta. VIII. Piki-Juosepin onnellinen laivarikko. IX. Saaren uusi puoti. X. Ylös herraa vastaan tuuliin. XI. "Anna-Marjan" tuho. XII. Hullu-Juoseppi. XIII. Sameli ja Havukanvuoren ukko. XIV. Jauhokuli rannalla. XV. Piki-Juosepin loppu.

I luku.

SUMUKELLO.

Laivan nimi ei alunperin ollut "Silkkilaiva", vaan Anna Marja.

Vasta kuoltuaan sai se nimen "Silkkilaiva".

Niinhän muuttuvat kaikkien tuhoutuneiden laivojen nimet. — "Turskalaiva", "Talilaiva", "Vaskilaiva", "Nahkalaiva" ja monet muut ovat veistämöiltä lähteneet toisen nimisinä.

Saarelaiset eivät uskalla käyttää näitä laivavainajien oikeita nimiä, sillä muuten ne kummittelisivat ja olisivat elävien laivojen ja saarelaisten alinomaisena kauhuna ja tuottaisivat paljo onnettomuutta.

Kummittelevathan niistä monet nytkin, mitä sitte jos niitä kutsuttaisiin omilla nimillään!

Yhdenkö kerran sitä on kuultu, kuinka niiden miehet pimeinä ja sumuisina myrskyävinä syysöinä nousevat maihin ja tekevät jos mitä!

"Silkkilaiva" on niistä pahin.

Monta kertaa on sen perämies käynyt Pohjoisrivillä, mennyt sumukellotapuliin, ajanut soittajan tiehensä ja johtanut väärällä soitolla laivoja harhaan ja tuhoon, toisen toisensa perästä.

Saari päättyy nimittäin pohjoisessa pitkään, matalaan ja vaaralliseen särkkään eli sääreen, jonka nimi on Pohjoisrivi, ja että laivat osaisivat sitä karttaa, on siihen rannalle rakennettu loisto ja sumukellotapuli. Molemmat tornit ovat erikseen. Ne ovat kivestä ja kalkitut valkeiksi ja niissä on molemmissa punainen rautakatto.

Kun on sumu tai lumipyry, jolloin ei loiston tuli tai maa itse näy, soittaa yksi loiston vartijoista, se, jolla sillä kertaa on vartiovuoro, sumukelloa.

Kun merellä soi muitakin sumukelloja, on Pohjoisrivin kellon soitava määrättyjen sääntöjen mukaan, kahdeksan lyöntiä minuutissa, että se tunnettaisiin ja että merenkulkijat tietäisivät, mitä paikkaa lähestyvät.

Mutta "Silkkilaivan" perämies viis välittää säännöistä — tahallaan se soittaa väärin tai ei soita ensinkään.

Jumala varjelkoon niitä laivoja, jotka silloin joutuvat Pohjoisrivin sumukellon piiriin!

Ne ottaa tuho omikseen armotta, säälimättä, eikä ole ketään tuhon näkijää eikä avun hankkijaa, sillä sitä loiston vartijaa ei ole vielä syntynytkään, eikä synny, joka pysyisi vahtipaikallaan sumukellon palan nuorassa, kun yön pimeydestä sumuiselta ja möyryävältä mereltä alkaa kuulua airon kolketta ja "Silkkilaivan" perämies sieltä maihin soutaa ja kysyy soittajalta: "Miksi sinä sumukelloa soitat?"

Ei semmoisena yönä kukaan pysy vahtipaikallaan!

Ei sitä kyennyt tekemään yksin Samelin Pennakaan!

Mitenkäs kävikään hänelle kerran. Senhän muistavat vielä kaikki minua vanhemmat.

* * * * *

Oli pimeä syysyö.

Kello lähenteli kahtatoista.

Penna oli Pohjoisrivillä loistonvartijana ja hänellä oli vartiovuoro.

Heikko tuuli puhalteli lännestä.

Sakea sumu peitti taivaan, meren ja saaren.

Niin sakea, että loiston tuli ei näkynyt kuin kivenheiton päähän, siis puolimatkaan rantaan, ja sinnekin kuin vanha vaskinappi.

Näki, kuinka sumu miljoonine pienine vesipisaroineen kiisi ohi loistotulen. Muualle katsoessa tuntui, kuin sumu makaisi paikallaan raskaana taakkana maan ja meren päällä ja tuuli vain lentäisi.

Meressä kävi vanha ummikas, joka mourusi rantaan.

Penna seisoi matalan sumukellotapulin vieressä maassa, tapulin tuulensuojaisella puolella.

Kellon palasta lähtevän nuoran pää oli hänellä kädessään.

Kello on suurempi kuin saaren isoin kirkonkello ja on siinä kumeampi ja kantavampi ääni kuin siinä.

Penna seisoi viluisena ja rasvattuihin hylkeennahkavaatteisiin puettuna — öljyvaatteita ei siihen aikaan vielä ollut — tapulin vieressä.

Hän piteli nuoraa käsissään ja veteli siitä molemmin käsin aika ajoin.

Hän löi palalla voimiensa takaa aina kahdeksan kertaa ja jätti sitten palan taas tyhjää heilumaan. Kun kellon ääni alkoi miltei kokonaan vaieta, löi hän taas kahdeksan kertaa. Lyönteihin ja kellon kuminan vähitellen hiljenemiseen ja sen kokonaan vaikenemiseen kului minuutti ja taas seurasi uuden minuutin kahdeksan harvaa, raskasta ja kauas vyöryvää kumeaa lyöntiä.

Näin oli Penna tehnyt jo vartionsa alusta, kello kahdeksasta illalla, sillä sumu oli tullut jo edellisen vartion aikana.

Syys oli jo pitkällä.

Oli jo marraskuun loppuviikko käsissä.

Ilma oli kostea ja kolea.

Pennan nahkavaatteissa vieri ja tippui suuria vesipisaroita.

Isoina karpaloina lenteli niitä myös tapulin rautaisesta räystäästä ja sattuivat useat niistä Pennan kasvoihin ja lisäsivät hänen viluaan.

Penna hakkasi käsiään hartioihinsa soiton väliajalla.

Hän ei ajatellut mitään — ei ainakaan tiennyt ajattelevansa, eikä tarkannut ajatuksiaan jos niitä olikin.

Hän kuunteli kellon kumeaa ja yhä hiljenevää hyrinää ja hakkasi käsiä hartioihinsa tai tupakoi.

Kellon hyrinä sammui sammumistaan ja juuri kun se kokonaan loppui, veti Penna taas nuorasta ja antoi palan iskeä kahdeksan lyöntiä.

Pala jäi taas vapaana heilumaan ja vingahteli ruostuneessa kantimessaan kerran — pari — kolme.

Kello soi itsekseen hyristen.

Tuuli lisääntyi ja puhalteli humisten tapulin holveissa.

Kellon ääni oli jälleen sammumaisillaan, kun pimeältä, sumuiselta ja möyryävältä mereltä alkoi kuulua lähenevää airon kolketta.

Ei saanut oikein selvää, soutiko se pitkin rantaa, vai lähestyikö se suoraan selältä.

Joka tapauksessa se läheni lähenemistään.

Penna, niin kuulu rohkeudestaan kuin olikin, pelkäsi kuulevansa sellaista, jota ei ole kuulumassakaan, että muka hänen omissa aivoissaan se vain sillä tavalla kolkkaa eikä missään merellä, ja herättääkseen itsensä ja karkoittaakseen nuo harhaäänet hän veti voimiensa takaa nuorasta kellon soimaan entistä kovemmin.

Kahdeksannen lyönnin perästä hän taas tarkkasi kuuloaan ja huomasi, että airojen kolke kuuluu yhä.

Se tuntuu olevan jo niin lähellä, että kuivain rantakivienkin pitäisi olla jo soutajaa kauempana.

Se soutaa jo kuivalla maalla!!

Se soutaa jo ihka tapulin juurella — kolke kuuluu tapulissa tai sen jalkakivissä!

— Hoi!, huusi Penna.

— Hoi, hoi!, vastasi ääni, nyt taas jo mereltä. Soutu lakkasi. Mitään ei voinut nähdä. Tuskin muuta näki kuin pimeän, mustan, raskaan sumun.

Penna kuunteli sydän kourassa ja suu ammollaan. Hänestä tuntui, kuin jo kuulisi sen tulijan hengityksen, mutta omaa hengitystään hän lienee vain peljännyt.

Penna huutaa rojautti taas hätäisenä: "Hei!" ja soutaja vastasi samalla tavalla: "Hei!"

— Kuka sinä olet? huusi Penna.

— Olenpahan vaan… Miksi sinä kelloa soitat?

— Soitanpahan vaan, etteivät laivat aja maalle…

— Eipäs soitettu silloin kun minä tähän Rivinsäärelle ajoin ja laivoineni upposin. Minä olen sen "Silkkilaivan" perämies ja tahdon tietää, miksi sinä nyt kelloa soitat…

Tuskin lienee Penna itse siinä hätäännyksissään omia jalkojaan liioin muistanut, mutta jalat muistivat itsensä ja tehtävänsä sitäkin selvemmin ja käsittivät heti, että nyt on paha nuotassa ja tästä on tavallista vikkelämmin pois jouduttava.

Päästyään sisään herätti Penna toiset loistonvartijat ja kertoi niille, mitä oli kuullut ja lisäsi: "Tuli laivoja maalle jos tuli ja meni leipä jos meni, mutta minä en tänä yönä vahtiin mene."

Kun tiedettiin "Silkkilaivan" perämiehen harva se syksy käyvän kummittelemassa Rivin kellotapulin luona, ei ollut kenelläkään halua lähteä vahtiin.

Jokaiselle muistui mieleen samanlainen tapaus kolme vuotta sitte, jolloin niinikään "Silkkilaivan" perämies nousi maalle sumukellotapulin luona, teki samat kysymykset ja vaati soittajaa tilille laivaan. Soittajana oli silloin Jyrin Tuomas vainaja, mies rohkea kuin tammitukki. Hän vitkasteli hetken ja vastasi röyhkeästi kysyjälle ja palasi niinikään sydänyön pahimmalla tunnilla kesken vartionsa vahtitupaan henkensä säilyttäneenä kuten Pennakin, mutta järkensä menettäneenä ikiajoiksi. — —

Pennan tullessa sisään palaa kärysi vahtituvan pöydällä vanha rasvalamppu. Ikkunat olivat visusti luukuilla suljetut, sillä merelle ei saanut näkyä mitään muuta valoa, kuin loiston.

Rasvalampun liekki lekutti rauhattomana sillä luukkujen ja harvan ikkunan läpi pääsi tuuli silloin tällöin puhaltamaan sisään.

Luukut kolahtelivat ja tuuli suhisi ja vongahteli uunin savupiipussa.

Miehet istuivat vuoteittensa reunoilla.

Kello löi kaksitoista.

— Kyllähän sinun Anttu on nyt lähdettävä. Ei siinä auta, sanoi vartiovanhin.

— Kyllähän minä menen. Mutta niinkuin pää on kallis maan matosellakin niin se on ihmiselläkin ja tietäkäät se, etten minä sinne sitä varten mene, että panisin pääni senkaltaiseen reikään, josta en sitä saisi takaisin. Sellainen mies minä olen ja se on minun käsitykseni ja tapani. Jokaisen on katsottava eteensä. Minä menen kotiini minä, enkä tälle loistolle enää tule.

Niin puheli Anttu ja alkoi pukeutua lähtöä varten. Jalkaansa veti hän vahvat rasvanahkaiset merisaappaat, puki ylleen lyhyen turkin ja painoi karvalakin päähänsä ja työntäytyi ulos ovesta.

Toiset panivat tupakaksi.

Tuskin olisi ennättänyt isämeitää lukea — ja totta puhuen sitä Penna yrittikin — kun Anttu palasi.

Syntyi väittelyä ja naurua Antun pikaisen paluun johdosta ja sen jälkeen vaitiolo, jolloin miesten kauhuksi ovi hiljaa aukeni ja sisään astui loistonpäällikkö — eikä "Silkkilaivan" perämies, niinkuin miehet ensin luulivat.

Päällikkö oli vanha kyyryharteinen, kaljupäinen valkopartainen herra, jonka omallatunnolla oli yhtä ja toista. Hän oli ahkera ryyppymies, ja kun palkka oli pieni oli hän lyöttäytynyt yhteen neuvoon monen sangen epäselvissä asioissa hommailevan kanssa.

— Mitä täällä riidellään ja miksi kaikki miehet ovat sisällä?, kysyi hän tupaan tultuaan.

— "Silkkilaivan" perämies soutelee Rivinsäärellä ja Penna tuli pakoon, eikä kukaan muukaan uskalla mennä vahtiin, selitti vartiovanhin.

— Höö — vai kummituksia, hörähti päällikkö virnistäen, vai kummituksia ne papat taas pelkäävät! Ei siellä ole vielä henki keltään mennyt…

— Ei henki. No ei juuri henki, mutta ymmärrys kyllä ja se on melkein sama kuin henki. Ne, jotka muistavat Jyrin Tuomaan aikoja — ja vastahan tuo oli kuin eilen, kolmas syksy takaperin — antavat kellon olla tänä yönä hiljaa. Minä sanon mitä tässä jo sanoivat Penna ja Anttu, että menköön leipä kunhan järki jää.

Päällikkö nauraa hörähti ivallisesti ja sanoi:

— Vai menninkäisiä ja kummituksia ne miehet taas pelkäävät! Tulkaahan kuuntelemaan kun minä soitan "Silkkilaivalle"!

Miehet saattoivat päällikköään ulos asti, porrasten eteen, sen etemmäksi ne eivät uskaltaneet seurata päämiestään, joka läksi rohkeasti harppomaan loistoa ja kellotapulia kohti.

Kuului kun kari sorahteli sen saappaiden alla ja alkoi se hyräillä jotain laulua, jolloin joku sanoi: "Nyt se pelkää, koska laulaa." — Lopulta lakkasi laulu. Sitten kuului vihellystä — jotain marssia se vihelsi. Sitten loppui sekin, sitten ei kuulunut askeleitakaan eikä mitään.

Lopulta alkoi jälleen kuulua lähestyviä askeleita. Ukko itse sieltä tuli peljästyneenä ja hiljaisena takaisin eikä kukaan ole tähän päivään asti saanut tietää, mitä se siellä oli nähnyt ja kuullut.

Äänettömänä kompuroi ukko omia portaitaan sisään kehoittamatta sinä yönä ketään vahtiin.

Mutta juuri sillä hetkellä, jolloin ukko heläytti oman ulko-ovensa lukkoon, kumahti sumukello.

Kumahti kerran.

Kumahti toisen ja kolmannen ja alkoi leivottaa minkä malmi sieti.

Oven kiersi päällikkö kahdesti lukkoon ja painoi vielä haankin kiinni. Miehet myös olivat tulleet sisälle, eikä kukaan puhunut sanaakaan.

Se oli kamala yö.

Kamalin, mitä Pohjoisrivillä on vietetty.

Se yö, jolloin Jyrin Tuomas menetti järkensä, ei ollut mitään tähän nähden.

Kukaan ei tiennyt kuka sumukelloa soitti, mutta kukaan ei myös epäillyt etteikö se olisi "Silkkilaivan" perämies.

Koko yön se soitti, herkeämättä.

Se ei pitänyt mitään säännön mukaisia väliaikoja, vaan leivotti yhtä mittaa aamunkoittoon asti, vaikka sumu hälveni jo kello kolmelta.

Kello ei soinut vaan se ulvoi.

Seinäkellon minuuttiennäyttäjä tuntui kiertävän niin hitaasti kuin tuntiennäyttäjä muulloin.

Koko vahtitupa, sen seinät, permanto, laipio, katto, ovet ja ikkunat, koko saari, pilvet, ilma, sumu ja koko maailma tuntui värisevän, hyrräävän ja ulvovan sumukellon mukana.

Se oli vasta soittoa!

Miehet lukivat ääneen mikä isämeitää, mitä Herran siunausta ja mitä mikäkin muisti. He polttivat tulta tuvassa koko yön.

Kukaan ei rohjennut käydä maata.

Eikä se kuulunut uni maistaneen loiston päälliköllekään.

Omassa kamarissaan oli istunut koko yön ja lukenut korkealla äänellä Uutta testamenttia.

Aamupuolella yötä oli sumukello alkanut rämistä kuin rikkinäinen pata, ja kun päivä valkeni ja miehet uskalsivat mennä sitä katsomaan, oli sen reunassa noin kolmen vaaksan pituinen halkeama.

Niin oli vihoissaan iskenyt, että kellon halkaisi!

Päivä paistoi kelmeänä ja viluisena kaukana ja alhaalla kaakossa.

Meri oli tyyntynyt. Heikko ummikas lotisi rantakiviin ja huuhtoi pitkää vihreää limakasvia, jota niiden kupeissa kasvoi ja joka alkoi jo siellä ja täällä muuttua valkeaksi, niinkuin syksyllä aina.

"Silkkilaivan" perämiehen yöllisestä maissakäynnistä ei ollut enää näkyvissä mitään ja ellei sumukellon laita olisi ollut halki, olisikin kuka hyvänsä ollut halukas uskomaan, että koko juttu hänen maissakäynnistään oli vain tavallinen loistonvartijain sepittämä kummitusjuttu.

Mutta siinähän sen nyt näki jokikinen, kenellä silmät päässä oli, että kellon se oli käynyt rikki soittamassa.

Nähtiin sinä aamuna vielä pahempaakin.

Vanha loistonpäällikkö nimittäin löydettiin kuoliaana huoneestaan.

Kului monta päivää, ennenkuin Pohjoisrivin loistonvartijat pääsivät entiselleen. Kammo asusti heidän mielessään monta aikaa.

He sitoivat sumukellon köyden jatkoksi niin pitkän ohuen nuoran, että se ulottui aina vahtituvalle asti.

Porstuan oveen kaivettiin reikä ja vartiovuorolla oleva seisoi valaistussa porstuassa, jossa veteli nuorasta aina kahdeksan lyöntiä ja piti väliä niin paljon että ennätti lukea isämeidän tai Herran siunauksen, johon kului viisi viidettä sekunttia, muu osa minuuttia meni kahdeksaan lyöntiin.

Niin, niin! Totta se on!

Muistaahan tämän jokainen, mitenkä Pohjoisrivin sumukelloa soitettiin pitkästä nuorasta ja kuinka kellon ääni rämisi surkeasti ja kuului tuskin puolen kilometrin päähän!

Kului kuukausia, ennenkuin olot pääsivät siellä ennalleen.

Talvella ei sumukelloa soitettu, paitsi pahimpina pyryinä ja sumuina, kun hylkeenpyytäjiä oli jäällä.

Sitte keväällä tuli uusi loistonpäällikkö, joka leikkasi nuoran poikki sylen päästä palaa, siis entisestäänkin lyhemmäksi ja komensi miehet tapuliin soittamaan eikä "Silkkilaivan" perämies sittemmin ole enää maissa käynytkään, lienee saanut, mitä toivoikin, saadessaan Jyrin Tuomaan ja vanhan loistonpäällikön, joilla molemmilla ja varsinkin viimemainitulla oli paljon selvitettävää "Silkkilaivan" peräkajuutassa. Heistä ja heidän osuudestaan "Silkkilaivan" tuhoon kierteli aikanaan juttuja, toinen toistaan kummempia, ja päästäksemme perille tapahtumain oikeista vaiheista on meidän siirryttävä asian alkuun, muutamia vuosikymmeniä takaperin, tarkemmin sanoen vuoteen kahdeksantoistasataa ja neljä neljättä.

II luku.

VANHOJA PAPEREITA.

Siihen aikaan oli Heikkilän Sameli, Pennan isä, parhaissa voimissaan.

Hänen talonsa oli kylän reunassa, pohjoisimpana, meren rannalla. Talosta pohjoiseen alkoi metsä ja kalliot. Idän ja etelänpuolella asuinrakennusta oli iso puutarha, isoin koko saaressa. Siinä oli viisikolmatta omenapuuta, kuusi luumupuuta, neljä päärynäpuuta ja puutarhan aitaa vasten kirsikkapuurivi, joka ympäröi muita. Puutarhan aidasta alkoi rantakarikko ja kivikko.

Puutarhan merenpuoleisesta aidasta johti kaunis portti ja kivikkoon raivattu tie, noin parikymmentä syltä pitkä, rantaan.

Talo oli ulkopuolella varsinaista saaren satamaa, jonka rannalla useimpien talojen valkamat olivat, mutta oli sen kohdalla pyöreä lammikko, pikku satama, läpimitaten noin kolmekymmentä syltä. Tämä pieni satama oli osaksi luonnon muodostama: sen etelä-, kaakko- ja itäsivua kaarsi kivisärkkä, joka toimi aallonmurtajana. Paljon rahaa oli Sameli uhrannut sen korottamiseksi ja tiivistämiseksi samoin kuin sataman raivaamiseksi kivistä. Särkkä päättyi isoon kiveen, jonka ohi kävi syvä sisääntuloportti, noin kaksi syltä leveä, tuskin sitäkään. Portin toisella puolella oli samoin iso kivi ja siihen päättyi maalta tuleva kallionkieleke, Venekallio, joka suojasi satamaa pohjoiseenpäin.

Tämä Samelin oma, hänelle yksinään kuuluva satama-allas oli siksi syvä, että meren matalimmillaankin ollessa voi soutaa valkamaan täyteen kuormatulla jollalla tai haapiolla. Sen kautta tuotiin kotiin kaikki kauppatavarat isommista aluksista, jotka kelluivat tyhjentämisen ajan ankkurissa sataman edessä.

Sameli oli nimittäin kauppias.

Jo hänen isänsä, Riko, oli hankkinut niin sanotut porvarioikeudet, vaikkei hän osannutkaan laskea eikä kirjoittaa. Hän oli hankkinut oikeutensa rahalla, oli ostanut siihen tarvittavat paperit ja laski tarvittavat laskunsa hyvässä päässään, jossa myös sijaitsi koko hänen kirjanpitonsa ja kaikki muistiinpanonsa. Siellä ei ollut ainoatakaan väärää vientiä tai hukkaantunutta muistiinpanoa.

Sameli sen sijaan oli hankkinut kauppias- eli porvarioikeutensa rehellisesti, nimittäin sillä tavalla rehellisesti, että osasi sekä laskea että kirjoittaa — rehellistä peliä Samelin mielestä oli ollut hänen isä-vainajansakin menettely, koska hän oli kunniallisesti hankkimillaan rahoilla paperinsa ostanut. Jos mitä epärehellistä oli tapahtunut, olivat siihen syypäitä paperin antajat, eikä ottaja. Niin päätteli Sameli.

Sameli istui puotikamarissaan.

Hänen edessään pienellä pöydällä oli avattu muistikirja, toista vaaksaa pitkä ja kämmenen levyinen "MATMORS HUSHÅLLSBOK" niinkuin sen kanteen oli painettu syvillä kullatuilla kirjaimilla. Kannet olivat tummanvihreät ja selkä musta. Siihen merkitsi Sameli laivojensa rahalliset tulot ja menot. Kannen sisäpuolelle hän oli mahdollisimman kauniilla kirjaimilla piirtänyt mietelmän:

"Kirjoittaa on minulla mieli tämän maailman surkeudesta."

Viivoittamattomalle ensi lehdelle oli kirjoitettu kirjan nimi "Laivojeni tilikirja" sitten omistajan nimi: Sameli Heikkilä ja viimeisenä — aakkoset, a, b, c, d j.n.e., kaikki, oikeassa järjestyksessä ja koristeltuina. Niillä tietysti ei ollut mitään suoranaista tekemistä laivatilien kanssa, olivathan siinä vain kuin suvun ensimäisen kirjoitustaitoisen riemulauluna, osoituksena taidon ylivuotavasta runsaudesta. Kaikki seuraavat lehdet, paitsi viimeinen, olivat kauniita, sinisellä ja punaisella viivattuja debet- ja kreditlehtiä.

Milloin hyvänsä Sameli ottikin esille tämän tilikirjansa oikealla olevan ison mustan kaapin rahakomerosta, pysähtyivät hänen silmänsä ensin hetkiseksi — ja tällä kertaa pitkäksi aikaa — noihin ensi lehdellä oleviin aakkosiin. Niiden silmäily oli muuttunut hänelle kuin tiedottomaksi rukoukseksi.

Niitä katsellessaan hän muisteli isäänsä.

Hänen suurta voimaansa.

Hänen viisauttaan.

Hänen jalomielisyyttään ja rehellisyyttään.

Hänen rikkauttaan, joka oli hankittu viisikymmenvuotisella kaupankäynnillä tässä samassa talossa. Ennen häntä, Samelia, oli isä tullut naapurikylästä vävyksi tähän taloon, joka siihen aikaan oli matala ja pieni kalastajamökki, pari omenapuuta pihalla, satama kiviä täynnä, valkama rappeutunut ja mätä, kaikki muu rumaa ja vanhettunutta paitsi talon nuori, kaunis, toimelias ja viisas tytär, Anna Marja, josta sittemmin tuli Samelin äiti ja joka nyt on kuollut, samoin kuin Samelin isäkin, ja ovat haudattuina saaren kirkkoa ympäröivään hautuumaahan, jossa koivut, pihlajat, kastanjat ja sireenit humisevat tuulessa.

Sitten johtui Samelille mieleen vielä isästään se kumma seikka, ettei hän osannut kirjoittaa, ei edes nimeään, vaikka oli nuorena tehnyt pitkiä merimatkoja ja hoitanut puoli vuosisataa isoa kauppapuotia.

No, auttelihan hän, Sameli, isäänsä loppuaikoina — noin kymmenenä viimeisenä vuotena, kirjoitteli muistiin isänsä sanelun mukaan "tämän maailman surkeudesta."

Juuri silloin, lapsettavana poikasena, hän oli piirrellyt tuon mietelmän ja aakkoset.

Siitä on siis kymmenen vuotta!

Kymmenen vuotta, jotka ovat huvenneet kuin kymmenen kirjoitusta rantahiekassa!

Paljon kauempana oli eräs tapaus Samelin lapsuudessa, silloin, jolloin talossa ei ollut ainuttakaan kirjoitusmiestä. Kirkkaimpana kangasteli sieltä tapaus, joka johtui aina mieleen katsellessa näitä isävainajan aikuisia muistiinpanoja ja isävainajan puuttuvaa kirjoitustaitoa, sillä se tapauspa muodosti isävainajan elämässä merkkikohdan, huippuhetken, joka osoitti, kuinka poikkeava hän oli aikalaisistaan ja kuinka hän oli kekseliäs ja sitä ihmeteltävämpi, kun hän ei koskaan opetellut oikeaa kirjoitustaitoa.

Sameli muisteli, että isävainaja oli siihen aikaan niin vanha, kuin Sameli itse oli nyt, siis noin viidenkolmatta. Minkä ikäinen Sameli itse lienee ollut, Jumala sen muistaa, ehkä kolmen tai neljän.

Pihalta muutettiin uusien suurien puotitavara-aittojen tieltä rantaan kahta vanhaa aittaa. Isävainaja itse oli alkanut numeroida seinähirsiä. Sen piti ensin käydä vanhaan tapaan siten, että kirveen kasalla lyötiin alimpaan hirteen yksi pykälä, seuraavaan kaksi, seuraavaan kolme ja niin edespäin. Isävainaja oli jo neljännessä hirressä ja iski siihen neljä pykälää. Seuraavaan piti tulla viisi, mutta sitten isävainaja keskeytti — antoi kirveensä levätä paikallaan hiljaa vasten seinää ja näytti jotain miettivän. Hän, Sameli, seisoi siinä nurmella valkeissa karkeissa liinaisissa housuissaan kädet aikamiesten tapaan housunkauluksen alla ja katseli.

Isävainaja asetti kirveensä nurkanrakoon ja läksi sisään.

Sameli perässä.

Sisällä isävainaja asettui ison kaappikellon eteen ja kysyi pojaltaan:

— Sameli, paljonko kello on.

— Kohta viisi.

— Näetkös, mitenkä viisi on merkitty kellon taulussa?

— Miksen minä näe — näenhän minä. Se on kuin kaatuva kirkon torni.

— Niin on poikaseni. Ja sen kanssa on tehty kuusi, seitsemän ja kahdeksan. Kymmenen on kapea vino risti ja sen kanssa on tehty yhdeksän, yksitoista ja kaksitoista ja luultavasti kolmekintoista ja ne muut, jos olisi tarvittu. No, mennääs taas merkkaamaan seinähirsiä. Sinä olet viisas poika, minä panen sinut kouluun.

Tultiin jälleen seinän luo ja rivakasti löi isä viidenteen hirteen kaksi piirua, jotka yläpäistään yhtyivät. Se oli kellon viitonen, ja oikeapa se siis lienee ollut. Kuudenteen hirteen lyötiin myös kellontaulun mukainen kuuden merkki: suippokärkinen viitonen, kärki ylöspäin, ja sen viereen vasemmalle ykkönen. Viidenteentoista hirteen lyötiin kapea pysty vinoristi ja sen oikealle puolelle suippokärkinen viitonen. Kaikki muut siihen asti löivät viidenteentoista hirteen viisitoista piirua. Näkeehän sen vielä missä vanhassa ranta-aitassa hyvänsä!

Seuraavana syksynä pantiin hänet, Sameli, Loviisaan erääseen ruotsalaiseen alkeiskouluun, jossa eräs vanha, laiha, vihainen herra opetti kirjoittamaan, laskemaan ja lukemaan. Niin tuli Samelista saaren ensimäinen kirjoitusmies ja ensimäinen kaikki lain vaatimat ehdot täyttävä porvari eli kauppamies, mutta isävainajan kirjoitusopinnot päättyivät noihin seinähirsien piirunumeroihin, jotka olivat ensimäiset laatuaan tällä saarella ja näkyvät vielä paraikaa tuolla vanhan tuohikattoisen ranta-aitan kussakin neljässä seinässä — niin — paremmin muistellessa vain kolmessa, sillä yhteen seinään oli isävainaja jo ennättänyt lyödä merkit vanhaan tapaan — ylin numero siellä on kolme vaaksaa pitkä rivi rinnakkaisia piiruja!

Näkeehän ne siellä kuka hyvänsä vielä tänäpäivänä, kun viitsii vain mennä katselemaan tuon harmaan, niin pehmeän harmaan, kuin ison ampiaispesän, tuon ikivanhan ristinurkkaisen, tuohikattoisen ranta-aitan seiniä! Kaikki on muuttunut siinä harmaaksi, nuo silloin kirkkaat piirtopykälätkin, mutta erottaahan ne toki selvästi pyöreässä seinähirressä.

Sameli siirtyi seuraavalle lehdelle. Siitä alkoivat puna- ja siniviivaiset tiliaukeamat. Koko kirja oli pyhitetty laivoille. Ensimäisen aukeaman päälle oli kirjoitettu:

Kuunari "Aina".

Debet-puolella näkyi, että se oli rakennettu Pyttisten pitäjän Lastensaaren veistämöllä sinä ja sinä vuonna ja tullut maksamaan kaksikymmentäseitsemän tuhatta kaksi sataa seitsemänkymmentä kaksi markkaa.

Kredit-puolella näkyivät kuunari "Ainan" tulot.

Näkyi, että se kolmessa vuodessa oli purjehtinut hintansa selväksi ja lisäksi kaikki muut menot ja myytiin neljäntenä kesänään Rotterdamissa tuhat markkaa kalliimmasta kuin minkä se veistämöltä lähtiessään maksoi.

Sitten seurasi kuunari "Lintu".

Sitten priki "Rakkaus".

Se purjehtii vieläkin.

Sitten kuunari "Anna-Marja", josta Sameli oli isävainajaltaan kuullut, että sen pohja olisi yli sata vuotta vanha, päältä rakennettu uudestaan kolme kertaa täydellisesti, lukuunottamatta monia pienempiä korjauksia.

Se oli rakennettu tammesta vaskipulteilla.

Se oli kaunein laiva, mitä Sameli oli elinikänään nähnyt. Sitä ihaili Sameli jo lapsesta alkaen. Omalle leikkilaivalleen, Ristian-enon valmistamalle, hän pani nimeksi "Anna-Marja".

"Anna-Marja" oli onnellinen alus. Se ei ollut tehnyt ainoatakaan laivarikkoa, eikä menettänyt ainoatakaan miestä, eikä ollut kulkenut ainoatakaan pitempää matkaa tyhjänä; se oli ennättänyt useamman matkan Valtiasmeren ja Pohjanmerenkin takaisiin maihin, kuin ainoakaan vertaisistaan. Se oli lisännyt Samelin isävainajan ja sitä tietä Samelin rikkautta enemmän kuin "Aina", "Lintu" ja "Rakkaus" yhteensä. Varsinkin "Lintu" niistä oli kovanonnen haaksi: jo ensi retkellään se menetti kansikuormansa ja purjeensa, toisella ajautui maihin Ristnaotsaan Virossa, kolmannella, palatessaan kivihiililastissa Englannista, rupesi kovassa aallokossa Pohjanmerellä vuotamaan päältä ja oli upota, ja kun se neljännellä retkellään joutui tekemään matkan tyhjänä, pohjakivikuormassa, oli se purjehtia kumoon ja myytiin sitten virolaisille polkuhinnasta.

Toista oli "Anna-Marja!"

Ostajia sillä olisi ollut kaikkialla, missä se vain näyttäytyi, mutta oli Samelin isävainaja sanonut jokaiselle kosijalle: "Ennenhän minä myyn itseni sikopaimeneksi, kuin luovun 'Anna-Marjasta'. Ei sitä rahaa ole vielä maailmaan lyötykään, eikä lyödä, jolla minä möisin 'Anna-Marjan'!"

Niihin sanoihin sisältyi vihjaus Samelin äitivainajaan, ja kukapa sen tietää, vaikka sanoja olisi tarkoittanut, että laiva on hänelle yhtä rakas kuin vaimo, jonka nimi myös oli Anna-Marja.

Saaren pappi oli eräillä joulukesteillä Samelin kotona ennen hyvinä aikoina, jolloin perhe oli vielä koossa ja kaikki elossa ja talossa oli paljon muitakin vieraita, sanonut juhla-aterian aikana: "Ei tämä hyvä isäntämme pidä emännästäänkään niin hyvää huolta kuin tuosta kauniista kauniin emäntänsä kaimasta, joka kelluu tuolla ulkona satamassa talvilepoon asettuneena!"

Vanha pastori, se oli vain jäänyt Samelille mieleen, oli istunut lasi koholla isä-vainajan vieressä pöydän yläpäässä ja puhunut muutakin, joka ei ollut jäänyt mieleen. Mitä lienevätkin olleet täysikäisten asioita!!

Siellä on nyt juhlijoista suurin osa, missä kaikki muutkin entisten aikojen ihmiset!

Hän itse on nyt täysikäinen ja hallitsee omaisuuttaan täysikäisten tavalla ja ymmärtää täysikäisten asioita.

Numerot ja merkinnät kirjassa kuunari "Ainan" ajoilta ovat nyt hänelle yhtä selviä kuin "Anna-Marjan" kuluneen kesän purjehdukset, jotka hän on tähän samaan kirjaan merkinnyt, mihin nuo isä-vainajansa sanelematkin.

Syksy on jo pitkällä.

Purjehduskausi on lopussa.

Sameli iloitsee silmäillessään laivojensa tilikirjaa. Rahaa on kerääntynyt hänen kaappiinsa.

Kauppapuoti on tuottanut vielä runsaammin.

Hän tuntee olevansa rikas, rikkain mies koko saarella.

Niin niin…

Mitenkä olikaan isä-vainajan laita, silloin kun hän aloitti oman elämänsä?

Usein oli isä-vainaja sanonut, että kun hän naapurikylästä tähän taloon vävyksi tuli, oli hänellä vanhan haapiohaiskan pohjalla muutama vanha hailiverkko, joita oli niin paljo parsittu, että lieneekö niissä alkuperäistä rihmaa ollut enää silmääkään, ja talo, johon hän tuli, oli yhtä tyhjä.

Isä-vainaja oli lisäksi, Samelille opetukseksi, usein sanonut, tuosta hailiverkostaan puhuessaan, että "joka sillä tavalla verkkonsa tai purjeensa hoitaa, hän ei kuole köyhänä".

Isä-vainajalla oli tapana häntä, Samelia, opettaa yhtenään, joka paikassa, joka asiassa ja huokaili vieraidenkin kuullen: "Tästä meidän Sameli-pojasta sitten ei taida miestä tullakaan!" ja että "Kun minusta aika jättää ja talo ja tavarat joutuvat tämän Samelin huostaan, menevät ne sitä tietään!"

Sameli näki päivän selvänä nuo harmittavat vuodet, jotka hän kasvoi isä-vainajansa huolen alaisena.

Ne vuodet olivat ajallaan täynnä harmia, mutta nyt taampaa kangastivat ne leppoisina ja kauniina kuin tyven kevätmeri, jonka yllä kirkas päivä täytenä paistaa.

Kuusivuotiaasta asti oli Sameli ollut mukana laivoissa, ensin isänsä mukana "Anna-Marjassa" huvikseen ja oppimassa, sitten samassa laivassa isänsä apulaisena ja kahdeksantoistavuotiaasta "Anna-Marjan" päämiehenä.

Hänen ensimäinen retkensä Memeliin kesti kuusi viikkoa.

Hän toimitti omasta mielestään kaikki asiat nuhteettomasti ja säntillisesti — omasta mielestään yhtä hyvin kuin isä-vainajakin, jopa hän paluumatkalla kuvitteli saavansa lopultakin isänsä kiitokset. Mutta siinä hän pettyi surkeasti. "Anna-Marjan" kannella ei ole riehunut koskaan niin vaikeaa myrskyä kuin silloin, kun hän siltä matkalta palattuaan oli laskenut ankkurin kotisaaren satamaan ja isäukko souti laivaan ja heti kupeelle päästyään silmäili tuikeasti ylös takilaan. Sinne menivät Samelinkin silmät, ja eikös ollutkin vokan piikvalli ristissä ja keulamaston huipussa liehui virkeässä tuulessa lippuliinan avonaiseksi jäänyt pää kuin mikäkin jättiläispitkä ohut viiri.

Harmitti se Sameliakin ja hän olisi suonut silloin olevansa toisella puolen maapalloa.

Mikä pitikin nyt juuri kotiin tullessa tuoda tuon onnettomuuden!

Ja hänhän oli erikoisen tarkasti luullut valvoneensa, että joka kohta on niin paikallaan ja järjestyksessä, ettei edes isäukon silmä näe pienintäkään vikaa ja vilppiä missään!

Kun hän oli juuri tällä kertaa tahtonut ansaita isältään tunnustukseksi edes vaikenevan hyväksymisen!

Mutta jo jollastaan saneli ukkovainaja puoliääneen: "Tuollako tavalla mies on seilannut koko matkan?!"

Sitten kannelle päästyään hän jatkoi: "Ethän sinä miesparka taida osata vielä piikvallia kiinni panna, vaikka olet olevinasi merimies!"

Päällepäätteeksi hän omakätisesti avasi piikvallin lokin auki, käänsi vallin oikeinpäin ja pani lokin jälleen kiinni kahveliin. Joku miehistä ennätti kiivetä ylös mastoon ja ottaa kiinni lippuliinan irtonaisen pään ja tuoda sen alas omaan kiinnityspaikkaansa.

Sameli itse seisoi kädet taskussa koko ajan laivan perällä ja katseli merelle. Hän miltei itki.

Koko ajan kulki ukko-vainaja ympäri laivaa etsien vikoja, ja niitä hän löysi toisen toisensa perästä: missä oli purje huolimattomasti kääritty, missä raaka vinossa, missä köysi liian tiukalla, missä liian höllällä tai väärässä paikassa.

Ukon puoliääniset ivalliset huomautukset ja naurun hörähdykset kuuluivat siellä ja täällä. Muun muassa hän sanoi, katsoessaan isostaluukusta ruumaan, kun se hänen mielestään oli likainen: "Niin on laiva sisältäkin likainen kuin olisivat maamiehet sillä purjehtineet koko kesän sontaa pelloilleen!"

Sitten hän pani miehet työhön ja laivaa pestiin koko sen päivän sisältä ja ulkoa.

Kyllä Sameli tiesi, mitkä vaatimukset laivan puhtauteen nähden hänen isällään oli.

Hän muisti senkin kerran, kun oltiin Loviisasta kotiin lähdössä ja laivaan tuli eräs kotisaarelainen, joka oli monta vuotta purjehtinut ulkovesillä ja oli nyt paluussa kotiinsa ja pyysi mukaan. Isä-vainaja alkoi puhua muista asioista pyrkijän kanssa ja tarjosi tupakkaa, kyseli ulkomaan kuulumisia ja muuta ja kun sitte pyrkijä sylkäisi laivan kannelle, sanoi isävainaja: "Niin — olisihan tässä meidänkin veneessä päässyt, olisihan tässä tilaa ollut ja ainahan merimiehestä apua on, mutta me ei itsekään vielä tiedetä, mihin mennään. Luultavasti ei tule matkaa kotiin vielä. Varmimmin sinä luotsien mukana pääset." — Mies meni, ja heti sen jälkeen nosti isä-ukko merestä viisi ämpärillistä vettä siihen syljen kohdalle, ja koko ajan sai hän, Sameli, joka siihen aikaan oli vielä pieni pojan nallikka, harjalla sysätä sitä kohtaa, jossa sylki oli ollut.

Niin!

Sellainen oli isä!

Samelilta jäi hänen kiitoksensa ja tunnustuksensa saamatta niiksi päiviksi.

Setä-vainaja oli ainoa, jonka hän kuuli kerran häntä puolustavan.

Se oli isä-vainajan viimeinen talvi.

Oli joulujen väliviikot.

Setä istui iltaa isä-vainajan luona.

Isä-vainaja taas alkoi tapansa mukaan soimata ainoaa poikaansa Samelia hokien tapansa mukaan: "Tämä meidän Sameli, se ei osaa hoitaa rahaa, eikä se osaa hoitaa tavaraa. Miten käyneekään, kun kerran kaikki joutuu sen hoitoon!" johon setä-vainaja oli painavasti sanonut: "Sameli on vielä nuori. Hän on varsa ja länget eivät ole vielä hänen kaulassaan. Annahan ajan kulua, ehkä hän hoitaa asiansa paremmin kuin sinä. Nyt hän tietää, että sinä pidät kaikesta huolta ja että valta on sinulla ja että kaikki mitä on, on sinun eikä hänen, mutta annahan olla kun kaikki jää hänen niskoilleen ja hänen omakseen ja hänen vallittavakseen, niin eiköhän Herra anna hänelle uutta sydäntä kuin ennen Iisraelin Taavetti-kuninkaalle." — Isä-vainajakin oli silloin hymähdellyt tyytyväisenä, täyttänyt lasit uudestaan kuumalla teellä, johon sekoitettiin molempiin laseihin pari isoa palaa sokeria ja hyvä kulaus konjakkia molempiin, ja kehoittanut setä-vainaata ryyppäämään ja sanellut: "Ei tästä Sameli-pojasta mitään tule! Kallesta olisi tullut mies, jos olisi elänyt! Sameli on tullut äitiinsä ja on liian ujo, hitainen ja saamaton — ei siitä miestä tule, älä luulekaan!"

Sameli istui yksin pienessä puotikamarissaan. Pöydällä sihisi pieni koreajalkainen ja valkeakupuinen öljylamppu ja seinällä naksahteli vanha kello. Avonaisesta laivojen tilikirjasta heijasteli kellertävänpunaista valoa Samelin hymyileville kasvoille. Hän painoi nyrkillään tilikirjaa, jonka juuri oli sulkenut, ja hymähti ääneen: "Samelista tulee kuin tuleekin mies ja on jo tullutkin", kun hänestä tuntui kuin isä-vainaja olisi seisonut siinä juuri hänen takanaan ja pudistanut epäilevästi harmaata päätään. Sameli kääntyi sitä katsomaan ja näki samassa oven aukenevan ja sisään astuvan naapurin pojan, ikätoverinsa, joka oli neljä vuotta ollut ulkomerillä, purjehtinut ympäri maapallon pariin kolmeen kertaan ja äskettäin tullut kotiin.

Hän oli Piki-Juoseppi, köyhä kalastajan poika.

— Iltaa Sameli.

— Iltaa, iltaa.

— Mitäs sinä täällä yksin istut kuin tonttu nurkassa.

— Enhän minä yksin ole. Keittiössä laittaa täti illallista ja…

— Mikä täti?

— Hele-täti, joka hoitaa täällä emännyyttä.

— Hele-täti?

— Niin niin. Entä sitte?

— Ei sitte niin mitään. Hoitakoon vain — jonkunhan täällä on emäntänä oltava, kun et sinä kykene akkaa ottamaan. Lähde tansseihin! Esulla on tanssit. Siellä on paljon tyttöjä ja poikia.

— En viitsi lähteä.

— Et viitsi!?

— Niin. Aamulla on noustava varhain ylös riisumaan "Anna-Marjaa" talviasuun, jos on kaunis ilma, että voi kuivata ja tuulettaa purjeita, ennenkuin korjaa ne pois.

— Niin sinä olet kuin isä-vainajasikin: aina vain "Anna-Marja" ja "Anna-Marja"! Ei mitään suussa ja mielessä kuin se ainainen ja iankaikkinen "Anna-Marja"! Joutaisi upota jo koko laiva, vai seuraako sitä kirous, että aina kolmanteen ja neljänteen polveen on sinun sitä palveltava! —

Sameli istui kämmenet otsalla ja sormet hiuksissa ja tuijotti lampun liekkiin, joka punaisena kuulsi kuvun läpi. Piki-Juoseppi ravisti Samelia olkapäästä ja sanoi:

— Kuule, mies. Esulla on tanssit ja siellä on ainakin yksi "Anna-Marja"! Tule pois! Saat sinä ainakin katsella sitäkin Anna-Marjaa! Kerkeät sinä istua puotikamarissa vanhanakin — älä sitä pelkää! Ehkä tarpeeksikin! Tule pois!

— Ketäs muita tyttöjä siellä on kuin Sipin Anna-Marja?

— Onhan siellä — kuka niitä suittaa luetella. Lukkarin Ranssiina, ja…

— Entä onko Anttilan Leena?

— On, on. Ja Jaakkolan Marjastiina, ja Kiiskin Loviisa, ja Tommilan Liisa ja…

— Tanssittaakos sitä Anna-Marjaa kuka?

— Kysy, että puhaltaako se tuuli koskaan sen sinun "Anna-Marjasi" purjeisiin!

— Kuka sitä tanssittaa?

— Kuka ennättää. Minä enimmäkseen — ei se kaikille menekään. Ylpeä kuin joutava, vaikka on köyhä kuin kirkon rotta.

— Mitä minä siellä. — Syön ja käyn maata niin olen aamulla virkeä.

— Oma asiasi! Oma asiasi. Ajattelin vaan, kun näin täältä sinun puotikamaristasi tulta, että siellä se mies lukee rahojaan ja raamustelee tilikirjojaan kuin mikäkin vanha kitupiikki koronkiskuri. Ajattelin, että täytyy mennä ja nykäistä miestä olkapäästä ja temmata muiden nuorten joukkoon, ettei ennen aikojaan pääse homeeseen käymään. — No — avaa mustakirja jälleen auki ja ala sinne raapustella ihmisten kurjuutta ja köyhyyttä ja omaa rikkauttasi! Piirtele sinne joka sivun päälle että: "Minun isä-vainajani kuritti tätä kansaa pehmeillä nuoran pätkillä, mutta minä kuritan heitä skorpioneilla", niinkuin pappi sanoi ennen rippikoulussa, jos muistat. — Ja eikä minulla ole aikaa sinua enempää narrata, eikä sinulla näytä olevan aikaa minua tämän enempää kuunnella. Mieti nyt kuitenkin asiaa, ennenkuin maata käyt.

Sameli, kyllästyneenä Piki-Juosepin laverteluihin, avasi kirjansa jälleen ja otti kynän käteensä.

Piki-Juoseppi oli jo ovella poismenossa, pysähtyi vielä käsi ovenrivassa ja silmäili pilkallisesti Samelia ja sanoi:

— Jaaha! — Nyt minä näen, että sinusta on tullut herra, joka et enää kelpaa toisten joukkoon! Ylpeä — teiskailija — sinusta — on tullut — kuin isäsi. — Höö — muistan minä, kun rannassa poikana Anttulan saraimen seinustalla nappia pelattiin ja isäsi tuli rantaan hartiat hiukan kumarassa, niska kenossa, leuka pitkällä ja pää vähän kallellaan ja kädet työnnettyinä takin taskuihin ja kun joku huudahti kuiskaten: "Herra tulee!", katosi jok'ainoa poika kipit kapit mikä minnekin. Isäsi oli herra ja saaren kuningas! No niin. Hyvää yötä vain!

Sameli viskasi kirjansa menemään ja nousi äkkiä.

— Älähän mene! Minä tulen!

Hän pani lyhyen kuutinnahkaturkin päällensä, karvalakin päähänsä, ja seurasi Piki-Juoseppia.

Parikymmentä askelta kävelivät miehet ääneti.

Kuu paistoi tummalla syystaivaalla, joka oli tähtiä täynnä. Kova itätuuli puhalsi. Meren jyminä, sihinä ja kohina kuului ja tuuli humahteli ja vongahteli nurkissa ja ryöpytti kujan pölyä ylös ilmaan ja miesten silmiin. Samelin kotitalon tuuliviiri, jonka he juuri sivuuttivat, vinkui ja parkui ja sen salko huojui. Maa oli kovassa roudassa ja rapsahtelivat siihen heidän saappaansa kuin kallioon. Kauempana kiilsi eräs syyssateista muodostunut jäätynyt lammikko kirkkaana kuun valossa. Meren tyrskyävillä aalloilla, niin kauas kuin silmä kantoi, välkkyivät kultaiset kuun läikät. Sieltä ja täältä taloista loisti tulet ikkunoista. He kulkivat juuri ohi vanhan Tapanin Ristianin mökin. Kuului ulos asti Ristianin pitkäveteinen, veisuumainen ja saarnaava ääni. Ristian luki Raamattua usein arki-iltoinakin saatikka nyt sunnuntai-iltana. Eroitti selvästi joka sanan. Ristian luki mielikohtaansa Raamatusta: "— — ettäs kuulit emändäs ääntä —— ööö-ööö — ettäs kuulit — — öö — — Ja Aadamille sanoi hän: ettäs kuulit emändäs ääntä — — ja söit — — kirottu olkoon — —". Ristian oli nimittäin sitä mieltä, ettei ihmisen ole hyvä olla yksinänsä, mutta myös, ettei mies saa kuulla emäntänsä ääntä, että se on Raamatussa ankarasti kielletty, että Jumala kiroaa sellaiset miehet. — — "Niin näes", selitteli keppiinsä nojaten kerran rantakäräjillä Ristian nuoremmille, "Jumala kirosi maailman ensimäisen miehen siitä syystä, että se oli totellut emäntänsä ääntä — tuot' noin — oli ollut kuuliainen tottelemaan emäntänsä ääntä. Ei se kelpaa, pojat! Ei se kelpaa, pojat!! Jos milloin emännän otatte, niin varokaa itseänne, sillä Jumala on kiivas Jumala, joka ei anna itseänsä pilkata!"

Kujalla tuli vastaan milloin supattelevia ja nauraa kikattelevia tyttöparvia, milloin hoilaavia ja meluavia poikajoukkoja.

Koirat tappelivat kujan risteyksellä ja täyttivät ilman haukkumisellaan ja ulvomisellaan.

Jossain paukahti pistooli.

Tanssipaikan luona joku iloikseen ja toisten iloksi ampui kerran ja ampui toisenkin.

Tuli leimahti ja laukaukset kaikuivat vuorissa kylän ympärillä.

Melkein kaikilta, paitsi meren puolelta, ympäröi kylää nimittäin lähes sata metriä korkeat vuoret.

Kylä oli itään ja etelään viettävän mäen rinteellä — satama oli viimemainitulla suunnalla.

Sameli ja Piki-Juoseppi, jotka olivat lähteneet Samelin kotoa, siis kylän pohjoisimmasta päästä ja miltei rannasta, olivat vähitellen kohonneet ylemmä ja ylemmä. He lähestyivät kylän korkeinta kohtaa, jossa tanssitalo oli. Sieltä oli laaja näköala yli tuulisen ja kuohuvan ja kuun loisteessa välkkyvän meren, joka näkyi reunimmaisten talojen kattojen yli.

Siinä pysähtyivät miehet katselemaan hetkiseksi merelle. He olivat kävelleet ääneti siihen asti. Sameli oli yrmeällä tuulella. Sikäli kuin kuun heikossa valossa voi nähdä vavahteli hänen leukansa, kun hän, kädet tiukasti lyhyen turkkitakkinsa taskuun työnnettyinä, hartiat ja niska eteenpäin ojennettuina, puoliääneen, miltei sähisten, sanoi Piki-Juosepille, kumppanilleen:

— Jumal'auta, jos sinä vielä kerran sanot minua herraksi, niin — —

— No mitä sitte!

— Sitä että silloin en takaa mitä teen. Varo sanojasi mies!

— No mikäs sinä muuta olet kuin herra! Sinulla on laivoja ja sinulla on puoti! Sinä olet kauppias ja kauppiaat ovat herroja! Toistahan tässä muut…

— Sinä olet kateellinen…

— Jos olenkin, niin on syytäkin!

— Minä en kärsi kateellisia — etenkin entisissä hyvissä ystävissäni. Sinun on tultava rikkaaksi. Minä autan sinua. Minä otan sinut "Anna Marjan" päämieheksi. Saat keväällä alottaa. Sinähän olet kokenut merimies.

— Sinun palvelukseesi?

— Niin.

— Kiitos paljon! Ohho! Vai sinun palveluksessasi minun pitäisi rikastua. Sanos, kuka rikastui isäsi palveluksessa. Isäsi laitokset ja viritökset olivat kuin hämähäkin kinoja ja hän itse iso hämähäkki, joka imi kuiviin sen onnettoman, joka hänen verkkoihinsa kiinni sotkeutui. Ensin otti rahat ja laivarikkosaaliit, sitte hopealusikat, sitte kultaiset tai hopeaiset kihla- ja vihkisormukset, sitte vaskikattilat ja niin edespäin, minkä irti sai ja viskasi kuivan miehen tunkiolle. Sellaisia te Heikkilät olette, niin monta kuin teitä onkin.

— No jos isäni on jonkun köyhdyttänyt, teen minä hänet jälleen rikkaaksi. Saat hyvän palkan. Pääasia on, että lopetat tuon herroittelemisesi, kun teen sinusta itsestäsi herran.

— Suostun kauppoihin sinun kanssasi vain yhdellä ehdolla.

— No!

— Lainaa minulle rahaa niin paljon, että saan oman jaalan.

— Oman jaalan!

— Niin.

— Paljollako sinä sen saisit?

— Minulla on tiedossa naapurikylässä hyvä jaala, jonka saan neljällä ja puolella. Kun itselläni on hiukan säästöä, riittää kun saan sinulta kolme.

— Hyvä on. Tule huomenna meille lukkarin kanssa, niin tehdään velkakirja. Ja nyt kait ollaan sitte selvät? Vai mitä?

— Selvä, selvä, — Et sinä sentään niin ylpeä ole kuin luulisi. Minä ensin ajattelin, että sinä tarjoat minulle puotiapulaisen paikkaa. Jos niin olisit tehnyt ja puheesi ei olisi maistunut leikille, niin sitte olisi kävelty vähän tuonne syrjemmä tästä valtakadulta ja sitte olisit saanut varmasti viimeisen selkäsaunasi.

Sameli nauroi.

— Jaa, jaa, ei se ole mitään naurettavaa! Sinä et ymmärrä! Sinä et olekaan saanut kokea sitä mitä minä.

— Minä nauran vain sitä, että olisikohan se jaala luionnut teloiltaan naapurikylästä tuon uhkaamasi selkäsaunan jälkeen — paremmin.

— Ei se luionnut ole vieläkään.

— Ei, ei, mutta minkä minä kerran olen tullut sanoneeksi, vaikka näin kylän raitillakin, niin se niin myös on. Kuulehan nyt mitä sanon: Jos huomenna on kirkas ilma, niin kuivataan ja riisutaan "Anna-Marjasta" purjeet. Siihen menee koko päivä. Minä tahtoisin olla itse mukana sitä jaalaa ostamassa, kun se kerran minun rahoillani ostetaan. Koputellaan ja tarkastetaan se miehissä. Täytyy katsoa, minkämoiseen asuun rahansa panee.

Piki-Juoseppi yritti puhua.

— Älähän nyt, jatkoi Sameli melkein kuiskaamalla ja hypisteli Juosepin takin lievettä. Annahan kun puhun loppuun, sano sitte vasta, mitä sinulla on vielä sanottavaa. — Niin — ja kun minä kerran annan rahat, niin minun on katsottava, että minä niistä rahoistani saan hiukan hyötyäkin. Sitä vartenhan niitä rahoja onkin, ja jokaisen on katsottava eteensä. Maksathan sinä niistä korkoa?

— No se on tietty. Sano vain mitä pyydät.

— Minä en pyydä enempää kuin muutkaan, päin vastoin vähemmän. Eihän sitä moni voi rahaa toiselle lainata, ja se, joka lainaa, ottaa puolet aluksen kesätuloista. Eikä se paljo olekaan. Niin teki isänikin ja köyhänä olisi kuollut, ellei rahoistaan huolta olisi pitänyt. "Täytyy katsoa kenelle antaa ja mitä siltä saa", sanoi isä-vainaja. Sinä olet alkava mies ja sinua pitää auttaa. Ei kukaan pääse alkuun, jos ei kukaan auta. Ei paraskaan. Mitä sinä meinaat, olisiko sinun mielestäsi liikaa, jos maksaisit joka kolmannen jaalakuorman tulot minulle niin kauan kuin minun rahani ovat kiinni sinun jaalassasi? Minä kyllä hommaan sinulle purjehdittavaa ja katson, ettei sun tarvitse purjehtia tyhjänä. Minä annan sinulle työtä ainakin ensi kesäksi ja jos Jumala suo, seuraaviksikin. Saat ensi keväästä heti meren auettua ruveta kuljettamaan romurautaa ja muuta laivarikkotavaraa, jotka huusin viimeisessä tullin panemassa huutokaupassa. Maksan minä sen minkä muillekin. Älä pelkää, että minä tahdon sinua orjuuttaa ja pakottaa ilmaiseksi purjehtimaan, mutta ymmärräthän sinä, että jos minun rahani lähtevät seilaamaan, on minun saatava niistä nauttiakin. Jokainenhan tekee omalleen mitä tahtoo. Kun jaala on maksettu, saat sille tehdä mitä tahdot, mutta niin kauan on minullakin sanottavaa.

— Joka kolmas reisu koroista?

— Niin. Huomaa, että Markun-Aape ottaa joka toisen ja muut eivät sinulle rahoja voi antaa. Kun pääset jaloillesi, tee sinä samalla tavalla. Sitä tietä on jokainen mennyt. — No, mitäs tuumaat?

— Mitä hittoa tässä oikein tekisi?!

— Se on sinun asiasi.

— Sinä olet — sanon sen niin että kuulet — susi!

— Sano, sano mitä sanot, mutta hiukan hiljemmin.

— Sinä olet susi! Niin piru vie oletkin! Isäsi penikka! Hän nylki isä-vainajani putipuhtaaksi. Auttoi niinikään häntä jaalan kaupassa ja seilautti koko kesän laivarikkoromujaan mantereelle koroista ja myytti jaalan syksyllä huutokaupalla!

— Mikä eläin minä olen ja mikä sinä, se olisi jonkun kolmannen sanottava, eivätkä minua muistelosi ensinkään liikuta. Kukin aikanaan! Sinun isäsi oli jaalan helmarista luovuttava — katso eteesi sinä paremmin! Minä en sinua pakota mihinkään! Kuule ja ymmärrä se. Eivätkä isä-vainajamme liene pakottaneet toisiaan tähän tai tuohon kauppaan. Minä en myös pakota sinua mihinkään — etkä liioin voi sinä pakottaa minua. Sinä muistat yhtä vähän kuin minäkään isä-vainajaimme kauppoja, tai oikeastaan me emme niistä mitään tiedä. Sinä olit silloin lapsi ja minä myös. Molemmilla meillä oli omat leikkilaivamme, ja kun kylän muut pojat olivat meidän matruusejamme ja kuormaus- ja purkaustyöväkeämme, lienet sinä luotu herraksi yhtä hyvin kuin minä — jos minä mikään herra olen enemmän kuin sinäkään. Se pitkä mustanvihreä kirja, joka oli edessäni pöydällä, muistaa niitä vanhoja asioita paremmin kuin me molemmat yhteensä — joka onkin varma kuin tyhjä — mitä isiemme silloisiin asioihin tulee. Kirja on minun katkismukseni. Siellä ovat minun huoneentauluni. Isä-vainajani kirjoitutti minulla sen kirjan etukanteen että: "Kirjoittaa on minulla mieli tämän maailman surkeudesta", ja paljon surkeutta sinne onkin kirjoitettu, muun muassa se, että isä-vainajani kärsi lähes kaksisataa markkaa tappiota siinä jaalahommassa sinun isä-vainajasi kanssa. Huutokaupassa ei nimittäin isä-vainajani saanut edes omiaan takaisin, mutta sinun isä-vainajasi ei siitä tullut sen köyhemmäksi, jos ei rikkaammaksikaan. Älä syytä minua ja sukuani, jos jaalan helmari ei pysynyt isä-vainajasi kourissa. Koeta sinä paremmalla onnella! Minun isä-vainajani aloitti myös velkajaalalla ja lopetti prikeillä, kuunareilla ja kauppapuodilla. Sanon vielä kerran, että tie on auki sinulla niinkuin muillakin!

— Lieneeköhän isä-vainajasi niinkään tyhjällä aloittanut!

— Oli hänellä ainakin muutama matala vanha hailiverkon haiska isän perintöä, ja lisäksi hyvä pää ja avonaiset silmät näkemään mitä mistäkin laivarikosta saa irti. Osti laivarikkohuutokaupoista halvalla ja möi laiskemmille kalliilla. Keräsi merestä milloin talia, milloin viinitynnyreitä, milloin öljytynnyreitä, milloin liinapaaleja, milloin mitäkin ja möi mantereella kaupungin kauppiaille. Näin hän teki jaalansa vapaaksi velasta ensi kesänä ja sitte pyöri markka toisen markan viereen ja jaala muuttui laivaksi ja laiva kutsui luokseen toisen laivan ja niin edespäin.

— Huhuillaan isäsi alkaneen äiti-vainajasi rahoilla…

— Se on turhaa puhetta. Ja jos niin olisi, voit sinä tehdä samalla tavalla. Ei mikään estä sinua naimasta rikasta tyttöä. Jos täältä omalta saarelta et luule saavasi tarpeeksi rikasta, niin hae mantereelta. Ja onhan tässä omalla saarellakin ainakin yksi, jolla on yhden jaalan hinta, ellei enemmän.

— Rahoja naimaan!

— Minä en käske enkä kiellä.

— Täällähän ei ole ainoaakaan rikasta tyttöä.

— Sinä olet pohjaton! Sinulla pitäisi olla heti säkillinen rahaa! Tiedäthän tuon sinä yhtä hyvin kuin minä, että Sipin Anna-Marjalla on ainakin yhden jaalan hinta. Nai hänet, niin sinun ei tarvitse lainata ja maksaa korkoja! No!? Jos pelottaa ryhtyä kauppoihin minun kanssani, niin oma asiasi. En minä tyrkytä eikä koko asia olisi johtunut mieleenikään, ellet olisi ruvennut veisaamaan tuota iäistä virttäsi herrasta! Minä sanoin jo ja sanon vielä, että jos sinä itse tahdot yrittää, niin minä autan. Ei tätä nykyä rahaa tarjota kenelle hyvänsä. On noita pyytäjiä enemmän kuin antajia. Täytyy katsoa kenelle antaa! Minä en ole vielä antanut kenellekään, ja kiitä siis sinä Jumalaa siitä, että minä pidän sinua niin suuressa arvossa, että autan sinua alkuun! Ainakin puolitusinaa miehiä on käynyt pyytämässä minulta rahaa saman jaalan ostoon, vanhoja ja nuoria, naineita ja naimattomia. Lupasivat puolet purjehdustuloistaan koroista, mutta en antanut. Lupaus ei ole vielä mitään. Sen verran tätä puhumista osaa jokainen, että voi lupailla ja lupailuilla ei ole mitään rajaa, sillä se ei maksa mitään.

— Ja minä taas olen sitä mieltä, että lupaus on pahempi kuin velka.

— Pahempi se on.

— Minä en ole luvannut vielä mitään. Mietitään nyt asiaa huomiseen. Kylmä tässä tulee seisoessa. Mennään sinne minne menossa ollaan.

— Mennään vain. Paljonhan tässä on tullut puhutuksi, mutta eihän tuota monta kertaa eläissä näin perin juurin jutellakaan.

— Ei. Enkä minä olisi luullut, että sinustakin on tullut tuollainen — susi — noin nuorella iällä!

— Susia tarvitaan, muuten lampaat kuolisivat nälkään! Sano sinä minua sudeksi tai lampaaksi! Minä olen se mikä olen, enkä muutu siitä siksi enkä täksi.

— Eiköhän se ole paremmin niin, että lampaita tarvitaan, etteivät sudet kuolisi nälkään…

— Oli miten oli. Minä en ole paimentanut enemmän lampaita kuin susiakaan, enkä tiedä miten päin asia on. — Kas kas kuinka kirkas kuunpaiste. Kyllä onkin satanut koko syksyn, ettei ole saanut purjeita kuivata ja panna talvikorjuuseen. Huomenna on varmasti pouta, ja minä taidankin mennä kotiin maata. Uni tässä alkaa tulla.

— Tule pois vain mukaan, ellet pelkää arvosi alenevan…

— Saahan tuonne vähäksi aikaa tulla — katsomaan. Kaikkeen sitä pitää lähteäkin — hulluttelemaan — täys'ikäisen miehen.

— Täys'ikäisen — venytteli Piki-Juoseppi, ja molemmat lähtivät kävelemään tanssitaloa kohti.

III luku.

HAMPURIA.

Kisatupa oli vanha ja iso — ainakin neljä syltä nurkkien väliä.

Permanto oli tehty leveistä palkeista. Palkit olivat — ja ovat vielä tänäänkin — kaikkialta naulan jälkiä täynnä, sillä hylkeennahat pingoitettiin aina siihen aikaan keväisin nauloilla kiinni permantoon, karvapuoli alaspäin, kuivamaan. Nahkojen päällä voitiin kävellä ja kului niistä siinä viimeinenkin rasva pois. Hyvinä hyljetalvina oli koko permanto nahkojen peitossa ja välistä kamarienkin ja keittiön permannot.

Nyt oli paljas, puhtaaksi pesty, punertava honka näkyvissä. Naulojen jäljet paistoivat tummempina. Niitä oli vieri vieressä, sillä tupa oli vanha ja vuosikymmenien kuluessa oli toinenkin hylkeennahka sen permannolla kuivanut kovaksi ja suoraksi.

Talossa oli aikanaan asunut suuri ja varakas perhe. Talon autioituminen oli jo hyvässä menossa, oli vain yksinäinen vanhapoika, Esa, sen ainoana asukkaana. Hänen kuoltuaan talo jäi vuosikymmeniksi kylmilleen, mätäni ja raunioitui — pystyssä oli enää sen läntisin osa, silloinen tanssitupa, luhistumistaan odottavana. Harmaat, pystyyn naulattujen leveiden vuorilautojen peittämät seinät vielä jotenkuten seisovat, mutta katto on niin harva, että linnut lentelevät siitä läpi. Ikkunalaudoissa näkyy vielä valkeaa maalia ja savupiipun tyngän muutamissa tiilissä kalkkia. Muu on kaikki harmaata. — Niin — olihan unohtua talon väririkkain osa: sen pienet ikkunaruudut, jotka ovat säilyneet ehjinä ulkonaisesti, mutta sisällisesti muuttuneet sikäli, että ovat himmenneet ja että niistä kiiltää ja hohtaa värejä kuin vesikaaresta toinen toistaan kummallisempia, vihreän, punertavan, sinertävän ja kellertävän sekoituksin.

Silloin, nimittäin kertomuksemme aikana, oli talo itse vielä täysin kunnossa, vaikka asukkaat "yksi toisensa perästä olivatkin lähteneet pitkälle matkalle", niinkuin Esa, talon yksinäinen vanhapoika, Samelin setä, entinen merimies, lähes kuusikymmenvuotias iloinen vanhus, sukulaistensa menoa nimitti ja hän vakuutti pian itsekin ottavansa "hyyryn pitkän matkan laivaan", mutta sitä ennen haluavansa nähdä hauskaa elämää ympärillään: nuoria ihmisiä, laulua, leikkiä, tanssia, hyvää tupakkaa ja Riian palsamia ja viinaa. Itse hän soitti viulua. Hän osasi soittaa kaikki purppurin osat, ulosajot, ja paljon muuta, mitä oli maailmalla oppinut ja koetti kotisaarelaisilleen nyt vanhoilla päivillään opettaa. Hän eli merimiessäästöillään, oli kirjoitustaitoinen ja kumma mies: kirjoitteli paljon, milloin musteella ja kynällä, milloin muulla, niinkuin teräväksi vuollulla hiilelläkin vihkoon, jonka hän oli itse ommellut valkeasta paperista. Kukaan ei koskaan saanut tietää mitä hän kirjoitti, sillä hän ei jättänyt vihkoaan muiden nähtäväksi — nimittäin niiden harvojen, jotka kirjoitusta osasivat lukea — eihän niitä koko saarella juuri muita ollutkaan kuin Sameli, lukuunottamatta pappia, loistonpäällikköä ja tullipäällysmiestä. Jotkut tytöt narrasivat Esaa ja pitivät lystiä hänen kanssaan ja kysäisivät että "Kuules Esa, mitä sinä oikein kirjoitat?", johon saivat vastaukseksi: "Juudas Iskariotin Epistolaa." — Esa sylkäisi aina ennen sitä vastaustaan kauas keskipermannolle asti ja otti sitä varten pitkävartisen valkean savipiippunsa pois hampaistaan. Niin teki Esa joka kerta, kysyivät tytöt vaikka kymmenen kertaa päivässä, ja yhtä monta kertaa päivässä tytöt ratkesivat nauruun niin rajuun että ihan katketa oli. Muutamat olivat saaneet niin rajuja naurunpuuskia Esan luona, etteivät uskaltaneet enää ottaa osaa pilaan, vaan juoksivat karkuun, kun joku kysyi Esalta, että "Mitäs sinä, Esa, oikein kirjoittelet? Kullallesi ulkomaille kirjettä, vai?"

Esaa sanottiin myös Kokiksi. Jumala sen tietää mistä kansa häntä Kokiksi rupesi hokemaan, sillä kokkina ei hän ollut palvellut ainoassakaan laivassa päivääkään. Oli kuusitoistavuotiaana mennyt merille ja oli alkanut suoraa päätä nuorempana matruusina ja kohonnut aste asteelta ja lopettanut aliperämiehenä laivoilla, jotka kulkivat kaukovesillä.

"Ek sä muista, kun Esan Kokki-vainaja aina ennen hampuria soitti?", sanovat vanhat miehet vielä nytkin toisinaan toisilleen, kun häissä syrjästä katselevat nykyisten nuorten tansseja.

"Muistaahan tuon nyt. Kukas sitä ei muistaisi, Esa-vainajan soittoa!" sanovat toiset vanhukset, keinutellen oikeaa jalkaansa, joka on heitetty vasemman polven yli. Sitte kilistetään lasia, silmät kiiluvat, toivotetaan onnea sanomalla: "Terveeksi", ryypätään ja taas sanoo joku: "Jaa-a! Sellaista soittajaa kuin Esa-vainaja ei tällä saarella ole ollutkaan — eikä tule olemaan!"

* * * * *

Tuvassa oli paljon tupakansavua ja miesten saappaista lähtevää hylkeenrasvanhajua ja lämpöä.

Tupa oli lämmin.

Liikaakin lämmin, ja siitä syystä ovi oli työnnetty auki.

Tupaan oli ripustettu kolme rasvalamppua, joissa palaa lekutti punertava tuli. Pöydällä paloi lisäksi kynttilä.

Esa, pelimanni, entinen "ulkovesien laivan aliperämies", niin piti häntä aina nimittää, istui peräpenkillä ja viritti viuluaan Samelin ja Piki-Juosepin astuessa sisään.

Esa pompotteli viulunsa kieliä, kierteli nappuloita ja veti jousella jonkun virityssoinnun.

Tytöt istuivat toisella ja pojat toisella puolen tupaa. Muutamat seisoivat.

Oli väliaika.

Näki että Piki-Juoseppi oli tanssituvan kuningas. Sen tunsi heti sisään tullessaan Samelikin, että täällä hän on keppikerjäläinen ja Juoseppi upporikas.

Heti sisään astuttuaan näkyi sen tuntevan Juoseppi itsekin, sillä kuin siivellä pyyhkäisten näkyivät hänen mielestään katoavan kaikki rahahuolet ja jaalamurheet, jotka häntä muuten kaikkialla olivat viime aikoina seuranneet.

Penkillä Esasta oikealle istui ensin Anna-Marja ja sitten muita tyttöjä. Esan vasemmalle puolelle istuutui Sameli.

Esa vilkaisi Sameliin ja sanoi:

— Mikäs tuuli nyt puhaltaa, kun sinäkin tänne tulit?!

— Itätuuli, itätuuli!, selitteli Piki-Juoseppi ennen Samelia, ja lisäsi: — Tämä Sameli seilaa itätuulta!

Sitten silmäili Piki-Juoseppi ympäri tupaa, nyrpisteli nenäänsä muka inhosta ja saneli:

— Mutta niinhän täällä istutaan totisina kuin mustilaisen hautajaisissa!

Sananpartta ei oltu ennen kuultu ja herätti se paljon naurua. Joku kysyi:

— Oletko sinä mustilaisen hautajaisia itkemässä ollut!?

— Olen olen. Vai luuletteko etten muka olisi! Kerran Montevideossa meillä oli laivassa kokki — älä katsele vihaisena tänne päin Esa, en minä sinua tarkoita, sillä ethän sinä, Jumala paratkoon, kokki ole, vaikka sinua Kokiksi kutsutaan — musta kuin neekeri, sillä neekeripä hän olikin, ja kun se oli musta niin se oli mustalainen. Sitte me lähdettiin Montevideosta Hampuriin ja tiellä otti meidät kiinni hurrikaani, joka nosti meren pilviä kohti ja painoi pilvet merta kohti. Tuli suuri kertalaine, joka huuhtoi koko laivan ja vei kokin, sen mustalaisen, mukanaan. Kun ilma sitten asettui, antoi kapteeni meille ryypyt ja sanoi, että "Nämä ovat nyt sen mustalaisen hautajaiset". Ja sitten meillä oli lysti, sillä luulettekos olleen niinkään hauskaa syödä pakanan keittämää rokkaa! Jaa-a! Menkääpäs koettamaan, älkääkä siinä tirskuko, kuin mitkäkin — västäräkit.

— Ole nyt!

— Narraa meitä!!

— Vaipa tämä nyt osais narrata!!

— Niin, en minä teitä narraa. — Ja sitte seuraavana aamuna nousi musta aurinko taivaalle…

— Musta aurinko — ole nyt!

— Niin, niin! Musta kuin pikipallo ja siitä läksi mustaa valoa.

— Tuota en oikein ota minäkään uskoakseni, sanoi Esa. En minä ole milloinkaan nähnyt mustaa aurinkoa.

— Vai et! Sitte sinä et ole ennättänytkään nähdä taivasta joka kantilta.

Liittyi puheeseen jo muitakin merimiehiä:

— Antaa Piki-Juosepin puhua! Ehkä se on nähnytkin mustan auringon. Kukas sen tietää. Kuullaan nyt ensin!

— Minä sanon nyt teille, jotka ette ole koskaan näitä omia meriä etempänä kulkeneet, että on kolme aurinkoa. Yksi, joka paistaa etelästä. Se näkyy tännekin. Toinen, joka paistaa päänlaelta. Se ei näy tänne. Ja kolmas, joka paistaa pohjoisesta. Se vielä vähemmin näkyy tänne. Eikö ole niin?! Sanokoot ne, jotka ovat ulkomerillä olleet!

— On, on! Oikein Juoseppi haastaa, kuului monelta suunnalta.

Tytöt nauroivat.

— Älkää naurako, sanon minä!

Tytöt ratkesivat vieläkin hurjempaan nauruun, ei sille, että Piki-Juoseppi olisi jotain erikoista tai naurettavaa sanonut, vaan sille, että hän puhui niin vihaisena ja tärkeän näköisenä, ihan kuin pappi kinkereillä.

— Niin. Ne, jotka ovat käyneet tarpeeksi kaukana, ovat nähneet nämä kolme aurinkoa — yhden kerrallaan — ja tässä tuvassa on vähän monta poikaa, joka ne on nähnyt, mutta kukaan teistä ei ole käynyt niin kaukana kuin minä kerran "Meretär"-nimisellä fregattilaivalla, nimittäin maailman reunan tuolla puolen. Siellä se musta aurinko paistaa. Nousee ja laskee kuin muutkin auringot. Nousee lännestä ja laskee itään…

— Ooo!

— Niin, niin, en minä erehtynyt. Tahallani minä niin sanoin, sillä asia on sillä tavalla. Mitä minä tässä selvää asiaa väärentäisin. Kun se taivaanvärkki nousee lännestä näkyviin, niin paikalla kaikki muuttuu mustaksi — taivas — ilma — pilvet — ihmiset — laiva — purjeet — tähdet — kuu —

— No mitenkä siinä voi hengittää?!…

— Hengittää! Niinkuin päivänkin valossa. Ei se mitään sakeaa ole. Vai meinaattekos te, että se on sakeaa! No kyllä olette tuhmia! Se on ihka samanlaista hengittää kuin tämä auringonkin valo.

— Se on sitte vain tavallinen yö.

— Eikä ole! Ei se yötä ole. Älkää luulkokaan, että se yötä on! Ei sinne päinkään. Eri asia se yö on. Päivä se on, vaikka on musta. Kaikki näkyy niinkuin päivälläkin, se ero vain että kaikki on mustaa, pikimustaa. — Oikeastaan mustempaa kuin piki, sillä kun minä kerran suotta panin pikipallon riippumaan luotilankaan sen mustan auringon eteen, niin näytti pikipallo vaaleammalta. — Näkee, näkee! Näkeehän sitä vaikka neula putoaisi laivankannelle, niin näkee sen koko ajan ja tarkkaan näkeekin. Putoaa neulanen hyppysistä kuin pikitikku. Välistä näkyy kuu ja musta aurinko yht'aikaa taivaalla — niinkuin välistä täälläkin, milloin niin on allakkaan kirjoitettu — ja — ja — silloin on kuukin musta, niinkuin sanoin. Siellä nimittäin näkyy sekä kuu että aurinko nurjalta puoleltaan.

— Nurjalta puoleltaan!! Se on kaskua se!

Nauru ja hälinä tuli niin suureksi, että kenenkään puheesta ei saanut selvää. Piki-Juosepin ympärillä tunkeili väittelevä ja naurava poikajoukko.

Kun Esa, viulunsoittaja ja ulkovesien aliperämies, oli illan kuluessa ahkeran puoleisesti ryypiskellyt, tuli hän vähitellen tunteelliseksi ja alkoi puhua kuolemastaan.

Niin hän aina sellaiseksi tultuaan teki.

Niin oli hän tehnyt jo poikavuosiltaan, ensi humalastaan asti. Puhe alkoi aina: "Kun Esasta aika jättää…"

Piki-Juosepin kertomus mustasta kokista oli jouduttanut hänen mielialansa kehittymistä tälle asteelle. "Kukas tietää, ehkä se sittenkin tarkoitti minua sillä kokilla, tarkoitti, että jo olet, vanha merimiehen raato liian kauan maalla maleksinut. Mereen sinut olisi heitettävä, meren syvyyteen ajettava katselemaan kuuta ja päivää nurjalta puolelta!"

Niin ajatteli Esa Piki-Juosepin puheen jälkeen ja saneli ääneen:

— Älkää huoliko! Kyllä tästä vanhasta Esa-raiskastakin aika jättää… Ja kun Esasta aika jättää, ei sitä saa haudata niinkuin muita ihmisiä. Ei sitä saa haudata maahan — kirkkomaahan — tai muuhun maahan. Se pitää haudata mereen. Niin niin. Mereen. Mereen!

— Älä nyt, kuiskasi Anna-Marja ja nyhkäisi Esaa hihasta ikäänkuin herättäen häntä — älä nyt noin ikäviä haasta! Soita sinä Esa! Vai väsynytkö sinä olet. Sano, kyllä me mennään pois, että pääset lepäämään!

— En minä ole väsynyt enkä ole humalassakaan. Kuule sinä, Sameli, mitä minä sanon sinulle!

— No!?

— Sinulla on se "Anna-Marja". Se on hyvä laiva. Se oli jo vanha laiva silloin kun minä olin kasvava poikanen. Mutta se on hyvä laiva! Isäsi ei olisi sitä myynyt, vaikka nurkkakivetkin olisivat menneet. Hän uskoi, että onni asuu siinä laivassa. No, no! Mitä minä sinulle nyt sanon, niin ota siitä vaari ja pane mieleesi: Kun minusta aika jättää, niin ota sinä minun ruumiini "Anna-Marjaan" ja avaa purjeet, nosta ankkuri ja purjehdi kauas merelle ja nosta sinä siellä minut luukunkannella alipuolen varppeenpartaalle, köytä iso tykin kuula jalkoihini, lue kirjasta mitä lukeman pitää ja komenna sitte miehiäsi: "Antaa mennä!" — jolloinka ne kohottavat luukunkannen ylipäätä. Laiva keinuu kallellaan, kiitää eteenpäin ja puskee laineita, purjeet ja köydet tuulessa humisevat ja vinkuvat ja pidä sinä aikamoiset hautajaiset "Anna-Marjan" kannella!! Lupaatko sinä?!

— Lupaan, lupaan!

— Lupaatko sinä?!

— Lupaan, lupaan!

— Vielä kolmannen kerran minä kysyn sinulta, että lupaatko sinä?!

— Johan minä olen sanonut että lupaan…

— No hyvä on. Ja sitte minä soitan taas. — — Ei! Kuulehan vielä!

— No?

— Sinulla on "Anna-Marja"?

— On, on…

— Tässä minun oikealla puolellani on toinen Anna-Marja. — Ota sinä se myös!

Kaikki lähellä olevat remahtivat nauramaan, Anna-Marja ja Samelikin.

— Älkää naurako, tuhmat! En minä mikään Piki-Juoseppi ole! Minä haastan oikeaa asiaa. Et sinä Sameli mistään sen parempaa emäntää saa!

— Ethän sinä vain liene puhemies, nauroi Anna-Marja.

— Kyllä, miks'ei. Mutta en nyt. Jos tämä Sameli vain tahtoo, tullaan me toisen kerran sinun kotiisi oikeina sulhasina. Ja nyt minä soitan teille hampuria ja sen päälle en mitään!

Esa asetti viritetyn viulunsa polvelleen — tai oikeastaan vasemmalle käsivarrelleen, joka nojasi polveen — ja alkoi soittaa hampuria. Notkeina juoksivat vanhat sormet ja heleästi lauloi vanha viulu!

Tanssijat alkoivat järjestäytyä.

Anna-Marja ja Sameli nousivat yht'aikaa soittajan molemmilta puolilta ja joutuivat he ilman muuta seisomaan rinnakkain ja ikäänkuin sattuman määräämänä pariksi.

Piki-Juoseppi tuli myös Anna-Marjaa kohti, mutta Samelin käsi oli jo löytänyt Anna-Marjan käden ja he olivat ennättäneet vaihtaa hyväksyvän silmäyksen.

Piki-Juoseppi valikoi toverikseen tytön, joka oli koko illan katsellut syrjässä: Anttu-Suutarin tylsämielisen, kierosilmän tyttären.

Pian oli tanssi täydessä käynnissä.

Tyttöjen laajat, viisilevyiset koreaväriset leningit liehuivat ja hulmusivat ja levisivät väliin pyörähtäessä komeaksi kuvuksi, jota peukalo ja pikkusormi hypistelivät ja ohjaelivat.

Keltaisen, sinisen, valkean ja vihreän kirjavat, kukalliset silkkiliinat huiskahtelivat ja heilahtelivat tyttöjen hartioilla ja silmät paloivat iloa ja kasvot hymyilivät.

Esa haltioitui soitostaan ja nuorten tanssista.

Hän nousi seisoalleen.

Viulu nousi leuan alle.

Viulu lauloi ja Esan kasvot loistivat innostuksesta.

Hänen silmiinsä ilmaantui kyyneleitä.

Hän tiesi soittavansa viimeistä tanssia sinä iltana.

Muuta hän ei ajatellut, eikä oikeastaan sitäkään.

Hän vain kuunteli tanssia ja viuluaan.

Hän ei ajatellut mitään, mutta tunsi mielessään liikutusta, sillä hän näki ohitseen kulkevan paljon elämän kauniita kuvia — elettyjä merimiestansseja ja kauniita tyttöjä — siellä ja täällä.

Hän soitti, antaen viululleen äänen, jota sillä ei aina ollut, eikä tanssikaan aina niin kaunista ollut kuin nyt.

Silloin ja tällöin kumahteli tupa raskaan merisaappaan lyödessä permantoa — muulloin oli ylinnä pehmeäpohjaisten kalastajalapikkaiden sutina ja mäiskinä ja tyttöjen kautokenkien kapina.

* * * * *

Yö oli jo pitkällä, kun Sameli käveli autiota kyläkujaa pitkin Anna-Marja vierellään.

He kävelivät käsitysten.

He eivät puhuneet mitään. Kuu paistoi kylmällä taivaalla, joka oli tähtiä täynnä, pilviä siellä täällä, joita myrsky kiidätti.

Tuuli ravisteli lehdettömiä omenapuita ja saarneja.

Jossain haukkui koira.

Meri jymisi ja pauhasi kylän edessä.

Sameli saattoi Anna-Marjaa kotiin.

Jossain kauempana kulki isompi parvi nuoria. Sieltä kuului naurua, joka oli yhtä raakaa kuin meren pauhu, ja kovaäänistä puhetta.

Sieltä kuului myös Piki-Juosepin ääni.

Hän lauloi:

Sant Tuomaasta hurrikaani lens kuohuissa Atlannin. Se turmaa laivan vaani — söi meiltä jo mesaanin. — Ohoi, ohoi, ohoi!

Viiskymmentä kynttä raastoi mersseiliä kokoon päin. "Ohoi!" — se nuorin haastoi — alas vierisi syrjittäin. — Ohoi, ohoi, ohoi!

IV luku.

JUUDAKSEN EPISTOLA.

Ennenkuin lopen pitkälle etäännymme Esasta, ulkovesien entisestä aliperämiehestä ja saaren parhaasta pelimannista, luomme silmäyksen hänen muistiinpanovihkoonsa, jota hän jostain syystä nimitti "Juudaksen epistolaksi".

Esa istuu pitkän pöytänsä päässä ja tutkii kirjaansa. Hän ei tällä kertaa kirjoita — hänellä ei ole ollut tänään siihen mitään kirjoitettavaa — tarkasteleehan vain, mitä siihen on ennen merkitty.

Vihko on toista vaaksaa pitkä ja saman verran leveä. Se on tehty kirjoituspaperista, jossa oli vesileimat ja vesiviivat, jotka näkyivät vain paperin läpi katsottaessa. Toisessa arkin puoliskossa, josta taivutettuna tuli kaksi vihon lehteä, oli vesileimana mehiläispesä, jota ympäröi alhaalla ja sivuilla laakerin ja palmun lehvät, alhaalla yhtyivät niiden kannat ristiin ja latvat taipuivat somasti kaareutuen molemmin puolin mehiläispesää, laakerinoksa oikealla ja palmunlehvä vasemmalla. Toisessa arkin puoliskossa oli vesileimana kirjaimet:

RALL VO

Viivoja kulki pitkin arkkia, yhdeksän yhdensuuntaista, toisistaan yhtä kaukana olevaa selvää vesileimaviivaa. Niiden kanssa ristiin, siis poikki arkin, kulki vieri vieressä toisia vesileimaviivoja. Niitä oli lukematon määrä. Näistä vesileimaviivoista ei ollut kirjoittajalle mitään apua, koska Esa ei niitä nähnyt kirjoittaessaan. Tästä johtui, että isokirjaimiset ja vahvaviivaiset rivit Esan vihossa olivat vinoja ja käyriä. Eri asiain väliin veti Esa aina vieläkin paksumman viivan, yli vihon lehden, reunasta reunaan, ja kun Esa ei käyttänyt viivoitinta, olivat nämäkin viivat käyriä ja epätasaisia — mutta selviä, ja sehän oli pääasia. Näin sopi yhdelle lehden sivulle vain seitsemäntoista riviä ja toisille vieläkin vähemmän, hiilellä kirjoittaen puolta vähemmän. Vihko oli lujasti kokoon ommeltu purjelangalla ja purjeneulalla, käyttäen apuna purjekinnasta eli pirunhanskaa, niinkuin purjeenompelussa ainakin. Vihossa oli kahdeksan lehteä, ja kanteen oli merkitty:

JUUDAKSEN EPISTOLA XXI LUKU

Vihko oli nimittäin yhdeskolmatta, ja kukin vihko muodosti yhden luvun.

Paperin oli Esa tuonut muutama vuosi takaperin ulkomailta merimiesarkussaan.

Vihot ja tähteenä oleva paperi säilytettiin kamarin kaapissa, missä rahatkin.

Paperin arveli Esa riittävän loppuelämäkseen ja me, jälkimaailma, tiedämme kyllä kuinka kävi, nimittäin että paperi riitti täsmälleen viimeiseen vihkoon asti, joka oli kolmaskolmatta, ja jäi siitä vihosta neljä lehteä tyhjäksikin. Viimeinen merkintä on tehty hiilellä ja niin epävarmalla ja vapisevalla kädellä, että lehden sivulle on sopinut vain yksitoista sanaa:

"Sepän Jaanille kolme nelikkoa rukiita velkaa. Vita-Martille puolikko ohria velkaa."

Esa oli nimittäin kuollut suuressa puutteessa ja köyhyydessä. Ennättikö hän virolaisille maksaa nuo viimeiset velkansa, sen yksin Jumala tietää, sillä sekä velalliset että velkojat ovat molemmat jo vuosikymmeniä sitten lähteneet "pitkälle reisulle", eikä Esa-vainajan muistiinpanot asiaa liioin selvitä, sillä Esalla ei ollut tapana merkitä kuka velkansa maksoi hänelle ja kenelle hän itse velan maksoi. Silmäillessään vihkojansa hän kyllä muisti, mikä saatava tai velka on suorittamatta mikä ei.

Asiat merkittiin vihkoon siinä järjestyksessä kuin ne tapahtuivat, velat ja saatavat sekaisin. Niinpä siinä vihossa, joka parhaillaan Esalla on edessään, hänen istuessaan pitkän pöytänsä päässä paitahihasillaan eräänä kelmeänä syyspäivänä, on merkitty:

"Vuonna 1836:

Moisan Jyrille annoin kax tynnyriä silakoita velkaa.

Reinon Hantsulle annoin nelikon silakoita velkaa ja yx pytty silakoita velkaa Eskon Mihkelille."

ja heti sen jälkeen, paksu viiva vain välillä:

"Piki-Juosepille annoin sata markkaa velkaa."

Asiansa virolaisten kanssa (ja niitä etupäässä vihot sisälsivät — jokakeväisten ja syksyisten markkinoiden muistiinpanoja) Esa merkitsi viroksi ja suomalaisten kanssa suomeksi, aina sillä kielellä, millä asia oli puhuttukin. Esasta tuntui niin luonnollisemmalta ja vahvemmalta.

Asiat suomalaisten kanssa olivat pelkästään raha-asioita, rahasaatavia, niinkuin Piki-Juosepille lainattu summa.

Esa oli pysähtynyt tuohon Piki-Juosepin asian kohdalle ja vaipunut mietteisiinsä. Hän ei katsonut enää mihinkään kirjaimeen erikseen, ja messinkisankaiset silmälasinsakin hän oli sysännyt ylös ryppyiselle otsalleen, lähelle harmaata hiusrajaansa ja istui vasen käsi silmillä ja oikea viholla ja mietti, lieneekö tuo Piki-Juosepille lainattu raha langennut ensinkään hyvään maahan. Tuskin!

Piki-Juoseppi oli Esan kaukaisen sukulaisen poika, ja Esa ei niin paljon välittänyt siitä kykeneekö Juoseppi maksamaan lainan takaisin, kuin siitä, onko Juoseppi osannut rahat käyttää viisaasti ja niin, että hänen taloutensa siitä edistyisi, vai onko hän kaivanut leiviskänsä maahan, se on juonut sen.

Juoseppi oli heti meriltä tultuaan tullut pyytämään Esalta, jota hän sellaisissa tapauksissa nimitti enokseen, apua, päästäkseen alkuun, hankkiakseen muka tarpeita — nuoraa, nauloja, rautoja ynnä muuta pieneen jaalaan, jota hän muka rupeaa rakentamaan ja johonka eivät muka omat merimiessäästöt riitä. Nyt oli kulunut jo lähes kymmenen vuotta ja Piki-Juoseppi näyttää olevan yhtä etäällä jaalanteosta kuin ennenkin. Esa oli viikko, pari takaperin käynyt Juoseppia siitä ahdistelemassa — ei velkomassa rahojaan takaisin, vaan vaatimassa selvää siitä jaalahommasta. Juoseppi oli ladellut pitkän sarjan suunnitelmiaan ja näyttänyt kuinka huono onni hänellä on kaikessa. Hän oli vakuuttanut, että kyllä siitä vielä tosi tulee, jolloinka Esa oli sanellut suorat kysymykset Piki-Juosepille: Paljonko hänellä oli säästöjä mereltä tultuaan ja paljonko niitä lainarahan kanssa yhteensä on nyt, ja kun Juoseppi oli annellut epätyydyttäviä vastauksia ja selittänyt, että ne asiat eivät kuulu syrjäisille, oli Esa sanonut: "Syrjäisille! Vai syrjäisille!! Vai olen minä syrjäinen senkin satamarkkasen suhteen, jonka sinulle hyvän hyvyyttäni lainasin! Kylläpäs olet kopea. En minä olisi kysynyt sitä enkä tätä, jos kaikki olisi mennyt niinkuin puhe oli, mutta nyt on asia toinen ja jo senkin vuoksi minä alkaisin tarvita rahani itse. Näethän ja ymmärrät, että en minäkään tyhjällä elä ja että ansiot alkavat pienetä. Luuletko sinä, että tämä on hauskaa, tämä uteleminen! Jo sainkin satoja kertoja lykätä tänne luoksesi tuloa huomisesta huomiseen ja syksystä syksyyn. Johan tuota olen sentään niinkin pitkälle päässyt usean kerran, että sain itseni liikkeelle ja tänne asti, mutta vasta yli kynnyksesi päästyäni ajattelin, että jääköön nyt vielä. Ei puhuta miehelle nyt vielä rahoista, ellei itse ota puheeksi. Jätetään vielä toiseen kertaan. — Nyt tänään päätin, että asiaa ei enää siirretä; ja nyt se on sanottu mikä sanottu ja mikä piti sanoa. Vai syrjäisille! On alettu kuiskia kylällä, että sinulla on velkaa melkein joka kolmanteen taloon, mihin minkäkin verran. Parasta olisi, ettet puhuisi mitään syrjäisistä! Kuka lieneekin sinulle velkaa antanut, on ajatellut luultavasti niinkuin minäkin, että onhan sillä talo. Tiedätkö sinä, paljoko tämän näköisen talon katto ja seinähirret jaksavat velkaa päällään kannattaa? Sitä et sinä ole tainnut laskea! Mutta minä olen laskenut ja luulen, että se taitaa pian romahtaa ja että jos asia sanotaan niinkuin se onkin, lienet sinä itse tässä tuvassa syrjäinen, ja ellet vielä olisi, niin voit jonain päivänä siksi tulla. Pidä siis vähän pienempää suuta ja kiitä, ettei sinua enemmän hätyytetä! Vai syrjäinen! No no — odotetaan nyt vain vielä tuleeko sinusta miestä vai ei."

Piki-Juoseppi ei ollut ainoa, jolle Esa oli lainannut. Niitä oli monta muuta. Esa oli hyvä mies, joka ei voinut olla auttamatta toista. Ilmankos hän humalapäissään kehuikin: "Kun Esasta aika jättää, niin mihin joutuvatkaan köyhät tälläkin saarella!"

Silloin tällöin Esa otti esille yhden tai useamman muistikirjoistaan silmäilläkseen niitä ja muistellakseen niiden varassa ihmisten monivaiheista elämää. Hän näki siellä velallisen kirjoissa useita niitäkin, joita pidettiin rikkaina!

Sangen usein oli myös otettava kirja esille uuden asian merkitsemistä varten. Tämä tapahtui useimmin Virosta tultua.

Esa oli leikillinen ja iloinen. Mistä lieneekään hänelle pistänyt päähän nimittää muistikirjojaan "Juudaksen epistolaksi!"

Kuka hänen tietää — eikä syrjäisen sitä tarvitse tietääkään.

Ehkä se johtui samasta syystä, mistä Samelin isä-vainaja kirjoitutti oman muistikirjansa kanteen:

"Kirjoittaa on minulla mieli tämän maailman surkeudesta."

Siihen aikaan osattiin katsella liikeasioita ja "tämän maailman surkeutta" leikilliseltä kannalta!

Seuraava sukupolvi, Sameli ja Piki-Juoseppi eivät sitä osanneet!

V luku.

HAVUKKAVUOREN UKKO.

Syksy oli jo ohi.

Satama oli jäässä, mutta meri vielä vapaana.

Satamassa oli vasta ensimmäinen jää. Tavallisesti laskettiin vasta kolmannen jäävän seisovaksi.

Jaalat ja muut pienemmät alukset olivat vedetyt maalle, tervatuille teloille. Lumi peitti niiden kantta, partaita, puomeja, luukkuja, kajuutan kantta ja kaikkea.

Viimeksi oli puhaltanut itätuuli ja sen mukana oli tullut lunta. Koko saari oli ollut viikon päivät kuin jauhosalvossa. Sylen korkuisia kinoksia oli kujilla. Rakennusten itäseinät olivat valkeat niihin tarttuneesta lumesta. Samoin laivojen mastot, niidenkin itäkylkiin oli tarttunut paksu lumikuori. Lumi oli tullut kosteana ja veden sekaisena ja nyt pakkasen tultua jäätynyt lujasti kiinni.

"Anna-Marja" yksin makasi satamassa, kiinni jäätyneenä.

Heti sataman suulta alkoi sula meri.

Lumen peittämän maan rinnalla ja lyijynharmaan matalan taivaan alla näytti meri synkältä, harmaan vihertävältä, miltei mustalta.

Meren aaltoilu oli vielä korkea, ja jäätyvät tyrskyt muodostivat saaren itärannoille korkeita ja sokkeloisia jäävuoria.

Kun molemmat kylät ovat saaren itärannalla, tapahtui kaikki liike kylien välillä maisin — koska niissä oloissa vesitse liikkuminen oli vaikeaa ja mahdotontakin — yli vuorien johtavaa niin kutsuttua ylitietä pitkin. Korkeimmillaan kulki tämä tie ohi Havukkavuoren nokan, noin sata metriä korkealla. Se sivuutti siinä kohdalla eräät suuret ja salaperäiset luolat ja louhikot, joita ei kukaan ihminen hamaan tähän päivään asti ole kyennyt eikä uskaltanut lähemmin tutkia. Niissä asui ja asuu vieläkin Havukkavuoren Ukko väkineen. Sateisina syysiltoina, jolloin niitäkään ei huvita liikkua ulkosalla, kuullaan luolista tielle asti, ja vieläkin kauemmaksi, omituista läiskettä ja lotinaa, joka muistuttaa kultaseppien työhuoneesta kuuluvaa kultavasarain pehmeäsointuisia iskuja, ja sitähän se onkin. Tuhansin vasaroin siellä Ukko apulaisineen takoo kultaa.

Mikä lätinä ja loiskina!!

Ukon kultapaja tuntuu olevan etäällä vuoren sisällä.

Tarinain mukaan siellä on paljon rikkauksia: kultaa ja kultarahoja kaikkien aikojen tuhansista laivarikoista.

Usein unelmoivat saarelaiset, että kuivuisipa meri tunniksikaan saaren ympäriltä, niin kelpaisi kulkea laivanraadolta laivanraadolle kultaa kokoamassa!

Turha toivo!

Unelma toivoton, joka toteutuessaan ei tuottaisi ihmisille kultaropoakaan, sillä ovatko ne kullat enää siellä meren pohjassa!

Heti laivan upottua tai tuhouduttua, jo samana myrsky-yönä lähtee Ukko apulaisineen sumun, lumipyryn tai sateen ja yön turvissa vaeltamaan turmapaikalle. Marssivat juhlallisesti kuin kuninkaat ja hyrisevät lauluaan, jonka jos ihminen kuulee on kuoleman oma. Kävelevät kuivalla maalla ja meren pohjassa yhtä helposti. Hengittävät ilmaa ja vettä yhtä virkeinä! Meren pohjalimassa ja hatuissa ja savessa eivät heidän jalkansa lipeä, sillä heille on yhdentekevää kävelevätkö auringonpaisteista rantahietikkoa, kallion rinteitä ja jyrkänteitä, soita, pohjattomia mutalampien liejuja, kanervakankaita, vedenpintaa tyynellä merellä tai myrskyn kuohuja ja ärjyaaltoja vai pelkkää ilmaa myöten ja onko pimeä yö vai kirkas päivä. Kaikki heille on yhdentekevää. Ei ainoakaan laiva uppoa heidän tietämättään. He ovat heti siellä, missä laiva pohjaan painuu tai särkyy ja murenee kappaleiksi rantakallioihin, ja ottavat kaiken kullan ja hopean. Muu ei heille kelpaa! He kääntävät nurin joka ainoan rahakukkaron ja taskun laivassa, kuului se sitten laivan päämiehelle tai kokille, tai kenelle hyvänsä siltä väliltä.

Mitkä aarteet ovatkaan näin kokoontuneet Havukkavuoren Ukon aarrekammioihin, vuoren sisimpiin onkaloihin, joihin ei ole kyennyt yksikään elävä ihminen tunkeutumaan, silmin näkemään, vaikka korvin saakin sitä, nimittäin takomisen läiskettä ja kulta- ja hopearahain lukemisesta syntyvää helinää kuunnella.

Yön pimeydessä ei kukaan uskalla kulkea ohi Havukkavuoren nokan, varsinkaan yksin.

Niin, yksin ei ensinkään.

Ukko tekee nimittäin usein ilkeitä kepposia ohikulkevalle yksinäiselle ihmiselle — toisinaan toisen kanssa kulkevallekin, niinkuin esimerkiksi Piki-Juosepille ja Samelille mainittuina jouluviikkoina heidän palatessaan naapurikylästä, jossa olivat käyneet tekemässä sen Piki-Juosepin jaalan oston.

Vanha joulu oli ohi, tapaninpäivineen ja muineen.

Oli joulujen väliin sattunut sunnuntai.

Jo aamulla oli Piki-Juoseppi tullut puhumaan siitä Samelin lupaamasta jaalarahasta, josta oli puhuttu silloin tanssi-iltana syksyllä.

Piki-Juoseppi toivoi, ettei Samelin silloinen puhe olisi ollut leikkiä ja että Sameli nyt antaisi lupaamansa rahat.

— Ei se leikkiä ollutkaan, kunhan sinä puolestasi vain täytät ehdot, jotka rahain saantiin sisältyivät.

Sameli antoi rahat Juosepille, ilman velkakirjaa, sillä he luottivat toisiinsa.

— Se on selvä se! Siitä on miehen sana takuussa!

— Mutta minulla olisi vielä eräitä lisäehtoja…

— No annahan kuulua.

— Minun on itseni saatava olla mukana sitä jaalaa ostettaessa.

— Tee kuinka tahdot. Tuo ei ole ehto eikä mikään. Päinvastoin minusta on hyvä, että tulet. Myyjällä on kuitenkin siellä varmasti kolme miestä, ja olisi yksin vähän turvatonta, varsinkin jaalan tarkastelu ja hinnan määrääminen. Kyllä se koettaa veivittää minulta niin suuren hinnan kuin ikinä osaa. Hyvä on, että tulet mukaan. Meinasin jo sinua niinkuin pyytääkin, kun sinä olet kauppias ja rohkeampi ostettavaa haukkumaan ja hintaa polkemaan kuin minä, mutta en kehdannut. Hyvä on. Milloin sinä joutaisit.

— Vaikka heti.

— Sitä parempi. Minäkin olen valmis.

— Mennään hevosella, kyllä kai nyt jo niin paljo lunta on että voi ajaa.

— Onhan tätä nyt lunta tänä talvena! Vaikk'ei muuta mitään olisikaan, niin onhan lunta. Lunta on — älä pelkää, että reen jalas missään kiveen kirahtaa.

— No ei muualla kuin jos Havukkavuoren nenän alla…

— Ajetaan hiljemmin siinä.

Samelilla oli hyvä hevonen.

Kesällä sillä ei ollut sanottavasti työtä. Talvella sitä enemmän, sillä Sameli harjoitti Virosta viinan ajoa niinkuin muutkin. Se oli tuottavaa!

Pian oli hevonen valjaissa ja miehet istumassa reessä heinäkulilla, jonka yli oli levitetty musta, punanukkainen loimi. Miehillä oli edessään kuuden kilometrin taival, josta suurin osa oli jyrkkiä ylä- ja alamäkiä yli vuorien. Täyteen juoksuun voi hevosen laskea vain parin järven jäällä, joita oli puolimatkan tienoilla saaren sisäosissa.

Juhlallista oli ajaa läpi lumisten metsien ja yli korkeiden vuorien.

Kului lähes tunti, ennenkuin oltiin naapurikylässä, Eerolan Markun pihalla, sillä suurin osa matkasta oli ajettava käyden ja varovasti, varsinkin tuo monessa suhteessa vaarallinen ja päivälläkin kammottava Havukkavuoren nokan alus.

Hevonen köytettiin tallin seinässä olevaan renkaaseen, heitettiin loimi selkään ja heiniä eteen ja käytiin sisään Markun opastellessa ja parin peräti äreän turrikarvaisen hyljekoiran haukkuessa, jopa näykkiessä vieraiden kantapäitä.

Markku potkaisi koiriaan ja ärjäisi niille: "Huuti, tuhmat! Ootteko hiljaa!" ja vieraille ystävällisesti: "Käykää sisään, käykää sisään!" ja sisään päästyä: "Heittäkää turkit naulaan", ja sen perästä: "Käykää peremmälle miehet, tänne näin pöydän luo istumaan ja juttelemaan!" ja sitten emännälleen: "Mamma hoi! Laitas vieraille kuumaa, että lämpiävät!" ja vieraille, näiden istuuduttua:

— Mitäs sitä nyt kuuluu sinne kirkonkylään, saaren pääkaupunkiin — he he! Oikeinhan tämä itse saaren kuningas, tämä Sameli on lähtenyt jaloittelemaan orittaan! Mitäs sitä nyt kuuluu? Terveenä ollaan?

— Terveenä, terveenä. Mitäpä tässä muuta kuuluu kuin että loppui tuo lumen tulo viimeinkin.

— Loppuihan se! Mutta kyllä sitä osasi tulla lunta täksi jouluksi!

— Paljon sitä tuli! Ei ole tiensivuun ajamista. Taitaa jäädä metsätyöt tekemättä tänä talvena, jos tätä jatkuu, etenkin niiltä, joilla ei ole hevosta, vaan täytyy vetää puut kotiin metsästä kelkalla.

— Liikaa on lunta, liikaa, puuttui puheeseen Juoseppi. Kyllä se tänä talvena sen tekee meille hevosettomille mitä sanoit: jättää puut metsään.

— Liikaa lunta — he he, sanoi Markku. Vai on liikaa lunta, he he! Minä olen tässä katsellut jo liki kuuttakymmentä sellaista talvea, mitkä muistan, mutta en ole nähnyt vielä sitä talvea, mitä ei olisi moitittu lumentulon suhteen. Milloin lunta liian paljon, milloin liian vähän! He he! Ei sitä ole parahiksi milloinkaan! En kertaakaan ole kuullut kenenkään sanovan: Vot! Nyt on hyvä talvi! Lunta ihan parahiksi, ei tuumaakaan liikaa eikä liian vähän. Sellaista se on — he he! Vanha Moos-Ville-vainaja — kadonnut jo minun nuoruudessani — sanoi aina, että "Jumala se kaikkein tuhmin maailmassa on: Antaa kesällä tuulta milloin liikaa ja milloin liian vähän eikä koskaan sellaista tuulta, joka olisi jokaisen myötätuuli ja talvella lunta milloin liikaa ja milloin liian vähän, mutta ei parhaiksi koskaan!" — Se oli viisas mies se Moos-Ville-vainaja! Kyllä se osasi sanoa! No — mitä minun pitikään sanoa — poltattehan te tupakkaa?

— Poltetaan, poltetaan ja pidetään suussa ja miten vain, vastasivat Sameli ja Juoseppi.

— No se on hyvä se!

Markku toi tupakkalaatikkonsa ja piippuja.

— Meillä on piiput!

— Sitä parempi — he he. Poikamiehinä sitä ollaan vielä pysytty?

— Poikamiehinä, poikamiehinä.

— Ja merille ei ole tehnyt enää mieli tällä Juosepilla, Piki-Juosepiksihan ne taitaa sinua kutsua — he he! — ja kutsun minäkin, jos et pahaa tykkää. Taidat ruveta akottumaan, koska et enää yritä merille?

— Sano, sano miksi hyvänsä! Akkahommista ei ole tietoa, eikä kannattaisi puhua tyttärettömässä talossa, mutta merelle kyllä on mieli, vaikk'ei tällä kertaa ulkovesille eikä toisen laivaan. Jaalan kosintareisuhan tämä olisi ja tämä Sameli tuli puhemieheksi, ja sillä olisi kihlat mukanaan, jos niinkuin sinulla se jaala enää on myytävänä.

— Ka, miks'ei olisi! Sinua varten olen säästänyt, kun kerran tulin sinulle luvanneeksi. On sillä kosijoita kulkenut sekä puhemiesten kanssa että ilman — he he — mutta minä olen aina sanonut, että "vasta sitten ruvetaan juttelemaan toisten kanssa, jos Piki-Juoseppi perii sanansa". — Teloillahan se on jaala rannassa, mihin ennen joulua vedettiin. Mihinkäs se sieltä on mennyt! Ja saahan sitä käydä nyt päivänvalossa katsomassa. Tämä joulunaikuinen päivä onkin niin lyhyt. Mennään katsomaan. Mennään katsomaan jaalaa sillä aikaa, kun mamma keittää kahvia.

Rantaan ei pitkältä ollutkaan. Markun piha liittyi välittömästi omaan valkamaan. Jaala oli vedetty melkein ikkunan alle. Sen keulapuomi oli vain muutaman sylen päässä ikkunasta. Kahden puolen valkamaa ja osaksi pihassa oli verkkovapeita. Ranta-aitta, sarain, vaatehuone ja muut aitat olivat kaikki miltei samassa rykelmässä asuinrakennuksen ja valkaman kanssa. Markun talo olikin rannimmainen talo koko kylässä.

Jaalan tarkastukseen läksi myös pari Markun täysikäistä poikaa.

Sameli ja Juoseppi olivat varustettuina puukolla ja vasaralla. Pisteltiin ja koputeltiin kaikki epäilyttävät paikat, etenkin sisällä ruomassa ja kajuutan lattian alla. Muutamissa kaarissa, kahdessa kaaressa keulassa ja perällä, upposi puukko mätään puuhun ja neljässä kaaressa ilmoittivat vasaran ontot iskut olevan mätää kaaren sisällä, laitaa vasten ja samoin sisusmätää perämastossa kannen rajassa ja vantinsilmissä ja keskipaikoilla keulapuuta.

Tarkastuksen jälkeen johdatti Markku vieraansa kamariinsa, jossa istutti heidät pöytänsä ääreen ja tarjosi ryypyt.

Ryypyistä oli seurauksena se, että Piki-Juoseppi lausui tuomionsa aluksen suhteen paljon lievemmässä muodossa kuin miksi hän sen valmiiksi mietti jo tarkastuksen aikana. Hän sanoi vain:

— Siinä on tavallisen paljo mätää!

— Se ei meinaa mitään! huudahti Markku, täyttäen ryyppylasit uudestaan viinalla ja Riian palssamilla. Joku mätä kaari siellä ja täällä, ei meinaa mitään. Tehdäänhän niitä kokonaan uusia aluksia, mitäs tämä nyt sitte on, jos muutaman kaaren paikkaa! He he! Ottakaapas toisellekin jalalle, ettette onnu — puoleen ja toiseen — vaan kävelette miesten tavalla. — Pahinta on — sanon sen suoraan ja peittelemättä niinkuin meillä tässä talossa ruukataan tehdä — että mätää on hiukan mastossakin. Minä en tahdo koreilla asiaa ja kiittää jaalassa sitä, mikä ei ole kiitoksen väärtti, mutta en minä anna moittiakaan sitä, missä ei moitittavaa ole. — No niin — kippis vaan ja terveeksi — Mastossa on mätää, ja se on paha asia. Hyvin paha, mutta juuri siitä syystä, että siinä on mätää, minä myynkin sen niin halvalla, kahdella ja puolella tuhannella, kaikkineen, jollakin tulee mukaan, ihan uusi jolla! Jos ei mastossa olisi mätää ja joka kaari olisi kova ja jos purjeet olisivat uudet ja köydet myös, ei jaala lähtisikään sillä hinnalla. Jaala maksaa sen sellaisena kuin se nyt on — ei sen hyvempänä, eikä sen parempana. Teillä on silmät päässänne yhtä suuret kuin minullakin ja itsehän tarkastitte joka paikan. Minä en käske enkä kiellä. Minä en kehoita enkä varoita! Niinkuin jo rannassa sanoin, ei minulla ole mitään pakkoa jaalan myyntiin. Kun viimeksi olin Pietarissa, ihantelivat ryssät tätä jaalaa ja tarjosivat huimia hintoja, mutta minä sanoin, että ennen oman saaren miehelle tuhannella kuin ryssälle viidellä! (Erikseen Samelille.) Tämä Juoseppi kun nimittäin jo tässä kerran kesällä kosiskeli tätä jaalaa, mutta valitti rahan puutetta, muuten olisikin jo silloin kaupat syntyneet.

— Liikaa minustakin kaksi ja puoli tuhatta on tästä jaalasta. Sillähän saa jo puolet uutta, ja tämä kun on jo kolmannellakymmenellä, ei vastaa enää neljättä osaa uudesta, vaikka kuinka korjaisi ja hoitaisi. Kahdessa tuhannessa minun mielestäni pitäisi olla hintaa ihan tarpeeksi asti!

Miehet tupakoivat ääneti jonkun aikaa katsellen saappaittensa kärkiin tai lattiaan. Viimein sanoi Markku:

— Mitäpäs siitä. Ei puhuta siitä sitte sen enempää. Antaa jaalan olla niinikään. Saa se vaikka mädätä niille teloilleen sitte. Enhän minä nyt siitä viidestä sadasta köyhtyisi, vaikka sen lahjoittaisinkin, mutta olkoon vain jaala niinikään teloillaan.

Juoseppi katsoi Sameliin.

Sameli katseli saappaansa kärkeen, jota hän keinutteli polvi heitettynä toisen polven päälle.

Taas pitkähkö vaitiolo.

Ulkona tavisteli hevonen aisanperiä. "Hevosella lienee vilu", ajatteli Sameli ja sanoi Juosepille:

— Kun kaupasta ei tainnut tulla mitään, niin jos sitte vaikka lähdettäisiin ajamaan kotiin, että ennätetään ennen pimeää.

— He he! Vaikka kauppa jäisi tekemättä, niin ei saa kahvi jäädä juomatta, sanoi Markku nauraen. — Missä se mamma viipyneekin. Johan nyt olisi ennättänyt kasvattaa sikurit ja kuivata ja paahtaa ja jauhaa ja keittää ja tehdä mitä hyvänsä.

Markku meni emäntää kiirehtimään.

Vai lieneekö vanhana ja viisaana ja viekkaana ja kokeneena kaupan hierojana tahallaan antanut nuorille miehille tilaisuuden keskustella kahden kesken.

Ne sitä tilaisuutta käyttivätkin ja päättivät, että pahimmassa tapauksessa sopii ukolle luvata kaksi ja puolikin tuhatta, mutta vasta keväämmällä, jos ei sitä ennen itse tule tarjoamaan jaalaansa kahdella.

Markku palasi.

— Ne akat ovat aina niin hitaita sen kahvin kanssa — vai tarkkuuttako se lienee — he he — pitää niin monet konstit tehdä, ennenkuin sen tuo pöytään. Toista se on kun miehet kajuutassa pyöräyttävät sajun. Yks kaks se höyryää miesten nokkien alla, ja kun siihen vielä tipauttaa suuruksen verran konjakkia tai viinaa, tai pirtua — niin — vot sulle kelpaa ryypätä! No sitä kahta ja puolta tuhattakos ne miehet surevat, kun ovat niin haikeita kuin haili verkon silmässä?! Älkää surko turhaa! Jättäkää pois mielestänne koko roska. Niin minäkin! Sanoin tuolla tuvassa meidän pojille, että "Keväällä pojat kirves käteen ja lyökää uutta kaarta 'Markettaan' sisään ja hakekaa uusi masto ja uusi keulapuomi metsästä — onhan näitä — niin seilataan vanhalla 'Marketalla' vielä toinen kolmaskymmenes vuosi niin että helisee!" He he — paljo helpompi on korjata ja paikkailla vanhaa kuin tehdä uusi!!

Emäntä toi kahvit pöytään.

— Niin isänsä näköinen on tämä Sameli!, sanoi vanha emäntä hymyillen. — Ja minkä vanhemmaksi tulee, sen enemmän tulee isävainajansa näköiseksi. Muistanhan minä sen vainaan. Ja vanhemmalla puolella ikäänsähän se naimaankin meni — sieltä toisesta kylästä ja perusti sen kauppapuodin ja rikastui rikastumistaan.

— Kuulehan, mamma, sanoi Markku, kun nämä vieraat ottaisivat ihan ilmaiseksi tuon meidän "Marketan". Tarjoavat kahta tuhatta.

— Minä antaisin kahdesta sadasta, että pääsisin jokasyksyisestä pelosta että upotat itsesi tuon vanhan lotkan kanssa! Ei unta saa silmiinsä koko ajalla, minkä jaala ei ole kotona. Viekööt minusta nähden vaikka ilmaiseksi!, päätti emäntä ja meni matkoihinsa.

— He he — nauroi Markku. Piikaväki se on aina piikaväki! Eivät ne ymmärrä muun kuin kahvin päälle! No juodaanpas sitte ennenkuin jäähtyy. Pankaa sokeria sekaan ja valakaa vähän rohtoa pullosta sekaan. Teillä on kylmä matka edessänne. Siellä pakastaa yhä ja tuuli vetää koilliseen ja vielä se on ennen iltaa pohjoisessa. Pakastaa ja selvittää taivasta ja tyyntyy. Rupeaa tekemään jäätä mereen…

— Ei se pysy vielä!, sanoivat Sameli ja Juoseppi.

— Niin, ei se pysyvää jäätä tee ennenkuin Matinpäiväksi — jos sittekään, että hyljemies pääsee pyytöön. Pankaa sekaan, pankaa sekaan. Palssamia ja, ei se muuten miltään maista! Piikaväen juomaahan se kahvi ja kerma on! Mies juo tahvia, pirtua ja palsamia ja muuta vähän vahvempaa, mitä milloinkin saa. Harvoinpa niitäkään joka miehen nenän alla on joka päivä, mutta näin jouluna passaa köyhänkin herrastella — he he!

— Jos sitte haastettaisiin vielä vähän siitä "Marketastakin", sanoi Juoseppi juonnin ajalla.

— Jaa — haastetaan vain! Haastetaan vain minun puolestani "Marketasta"!

— Se on nimittäin sillä tavalla sen jutun kanssa, että jos minä nyt sen kaksi ja puoli lupaisinkin, niin en minä ainakaan tällä kertaa voisi maksaa kuin tuhat. Mitäs siitä tuumaat?

— Jaa että mitä tuumaan! Minä tuumaan mistä hyvänsä aina niin päin, miten hyvä tulee! Pannaan velkakirjalle se loppu ja vähän prosentteja tykö.

— Paljoko sitä pitäisi?…

— No! Minkä nyt jaksat seilata! He he! Pannaan osan päälle! Mitäs sanot kolmannesta osasta?

— Se olisi vähän liian raskas vero, kun tässä on tullut luvatuksi jo yhtä ja toista muutakin…

Markku näki kuin lasissa nuo Juosepin "muut lupaukset". "Arvasinhan minä sen heti, kun näin Samelin samassa asiassa, että isänsä poika on Sameli: pistää nokkansa joka reikään." — Ääneen sanoi Markku:

— Niin sitä on täytynyt jokaisen alkaa. Maksa vain ja tee työtä että silmät tulta lyövät ja älä anna perään, niin kyllä lopulta markat heltiävät! Jos kovalla rahalla maksat koko summan, niin olkoon riitaraha puoleksi, mutta velkakauppaan en minä rupea mielelläni ensinkään kenenkään muun kanssa, mutta sinulle, Piki-Juoseppi, minä annan kahdella ja puolella, jos maksat tuhat nyt heti käteen rahassa ja teet velkakirjan lopusta ja maksat kolmannen osan purjehdustulostasi minulle niin kauan kuin velka on maksamatta. Tuoss' on käsi! Päätä kauppa kuin mies ja älä itke perästä! Sameli eroittaa! No — mitä mietit! Lyö kauppa kiinni!!

Juoseppi katsahti Sameliin.

Sameli sanoi:

— Tee ihan kuin itse tahdot. Oma asiasi. Päätä itse. Minä en käske enkä kiellä.

Piki-Juoseppi löi kätensä Markun käteen.

— Oli menneeksi! Pirulle tässä nyt sielunsa möi, mutta ei sille auta!

Sameli eroitti kädet ja sanoi: "Onneksi olkoon!"

Markku laittoi viinasta ja palssamista ryypyt kaupan päättäjäisiksi ja sanoi:

— No — lykkyä nyt vain sinulle ja "Marketalle"!

— Sitä olisi tarvis, sanoi Juoseppi ja miehet kilistivät ja kaatoivat ryypyt menemään.

Markku pyysi Samelia velkakirjan kirjoittajaksi, mutta tapansa mukaan katsoi tämä varovaisemmaksi pysyä siitä kunniasta erossa ja esitti:

— Täällähän taitaa olla kylässä koulumestari. Antaa sen kirjoittaa.

— Niin onkin, sanoi Markku. Kiertokoulunopettaja onkin ihan naapurissa. Maltas, minä käsken jonkun meidän pojista sitä hakemaan. Kyllä se mies kirjoittaa, eikä se ota maksua eikä mitään — hölmö miesparka siinä asiassa, vaikka tytöt täällä meidän kylässä kuuluvat laulavan että:

Viisas niinkuin ruusunnuppu, kaunis niinkuin koulumestar…

He he — ne tytöt osaavat aina laulaa!

Koulumestari haettiin, ja pian hän oli velkakirjan kirjoittanut, jonka jälkeen Juoseppi vierasmiesten läsnäollessa piirsi siihen puumerkkinsä. Vierasmiehet piirsivät myös puumerkkinsä, ja velkakirja oli valmis. Markku asetti sen ja Juosepilta saamansa rahat kaappiinsa, ja sitten otettiin vielä ryypyt. Koulumestarille ja vierasmiehille annettiin ryypyt myös, ja hetkisen miehet juttelivat ilmoista ja siitä sai Piki-Juoseppi aiheen sanoa näin:

— Vielä siitä tulee lounattuulet ja lämpöiset ilmat. Kunhan se ottaa tuulen tänne meren puolelle, lounaaseen, ja tulee iso meri ja käy ummikas, lohkoo se jäät vielä satamastakin ja vie putipuhtaaksi. Silloin minä tulen tänne ja lykkään "Marketan" mereen ja vien kotiin ja vedän omille teloille kotirantaan, jossa sitä saan kevätpuoleen ruveta korjaamaan ja putsaamaan, niin että kun sinä, Markku, ensi kesänä näet tämän jossain, niin et tunnekaan ja kysyt, että "Kenenkäs jaala tämä on, joka on näin komia ja vähän entisen meidän 'Marketan' näköinen, ja samanhan tämä näkyy olevan niminenkin?!" Jaa, jaa! Älkää epäilkökään, niin minä teen!

Vielä kerran mentiin miehissä, koulumestarikin mukana, tarkastamaan "Markettaa", jota Juoseppi nyt kiitteli kiittämästä päästyään niin, että jo alkoi vanhasta ja viekkaasta Markusta pahalta tuntua ja hän mietti: "Taisivat pojanpahalaiset minua pettää.", mutta kun hän muisti, kuinka pehmeitä kaikki nuorat ovat, kuinka harvoina ja harmaina purjeet, kuinka kulunut ankkuriketju ja että kaarissa on mätää enemmän kuin ostajat luulivat, tuli hän jälleen miltei entiselle tuulelle.

Alkoi jo hämärtää, ennenkuin Sameli ja Juoseppi pääsivät lähtemään. Useat ryypyt pitkin päivää olivat vaikuttaneet sen, että elleivät he olleetkaan sanottavasti humalassa, eivät he olleet aivan selviäkään. He olivat rikkaita, nuoria, voimakkaita ja älykkäitä kauppiaita ja merimiehiä, laivanpäämiehiä, jotka olivat eräässä köyhässä kalastajakylässä, jota kutsutaan Ruokolahdeksi, käyneet jaalanostossa ja läksivät nyt komealla orhilla ajamaan kotiinsa että kaviot vain kapsahtavat, reen partaat rusahtelevat tupien, aittojen tai saunojen nurkkiin ahtaissa kujasten käänteissä ja orhin harja vain hulmuaa ja rekiloimen liepeet liehuvat pohjatuulen puhaltaessa vastaan. Koiratkin ymmärtävät, että herroja lähtee kylästä, ja saattavat kilpaa haukkuen ja ulvoen parikymmenlukuisena laumana. "Tytöt — katsos Sameli — tirkistelevät ikkunoista!!" —

Hevonen juoksi rivakasti ylös kilometrin pitkää, loivaa ja mutkikasta ylämäkeä, rinnettä, joka vietti etelään ja kaakkoon ja jossa oli niittyjä — nyt lumilakeuksia. Sitten saavuttiin metsään. Sitten tuli taas niittyjä ja sen jälkeen Vetel-järvi, sitten niittyjä ja sitten painuttiin korpeen. Jylhiä honkia kasvoi kahden puolen tietä. Tie oli niin kapea — sehän ei paljon muuta ollut kuin karjanpolku — että oli vaara ajaa reki puuhun, sillä täällä syvällä metsän sisällä oli pimeämpi kuin lakealla. Ajettiin hiljemmin.

Siihen asti olivat molemmat istuneet reessä vaiti. Sitten sanoi Sameli, nykäisten jälleen hevosen parempaan juoksuun:

— Sen minä sanon sinulle, Juoseppi, että kun minä olen nyt sinua auttanut, niin minä vaadin, minä voin sinulta vaatia, että sinä pidät silmäsi auki etkä pyri tallaamaan minun varpailleni, muuttui sitten elämä miksi hyvänsä.

— Mitäs sinä oikein tarkoitat?

— Ymmärrä itse. Pidä silmäsi auki, sanon minä vielä kerran. Pidä silmäsi auki, ja kyllähän sitte näet milloin olet tallaamaisillasi minun varpailleni ja väistä silloin ajoissa. Jumal'auta, jos et niin tee!

— Sinä olet humalassa. Älä huuda!

— En minä huuda, enkä minä ole humalassa. Minä vain varoitan sinua ajoissa, ettei sinun tarvitse katua. Ymmärrätkö sinä?! Niin sinä olet tuhma kuin ryssän mahlikas, mutta sitä vartenhan minun sinua on varoitettavakin. Minun nokalleni älä yritäkään hypätä, mies! Pane se mieleesi!!

— Sinä haastat riitaa. Kuulehan! Minä viskaan sinut reestä, niin isäntä kuin oletkin, ellet ole hiljaa!

— Piki-Juoseppi! — Piki-Juoseppi! — Älä anna käsien valtaa — älä anna käsien valtaa! Ystäviähän me sentään ollaan! Eikös niin!

Saavuttiin äkkiä Liivalahdenjärven jäälle. Punakeltainen kuu nousi sinipunaisella, tähtikirkkaalla tummalla taivaalla näkyviin itäisten vuorten takaa. Edessä oli järven lakea jää. Sen takaa kohosi Havukkavuoren metsäinen rinne, ja jylhä, huimaavan korkea Havukkavuoren nenä, huippu, jonka ohi tie metsän läpi kulki. Lännessä kuulsi vielä yhä himmenevän ja sammuvan iltaruskon loisto.

Jäällä päästettiin hevonen täyteen raviin. Pian alettiin nousta rinnettä ylöspäin, läpi synkän metsän, jossa tie pujoitteleikse ohi ja välitse aitan suuruisten kivien ja suurten kuusten, joiden oksat tapasivat milloin ylhäällä hevosen luokkaan, joka kaatoi niistä lunta alas hevosen selkään ja miesten päälle, milloin aisoihin ja rekeenkin, kun sattuivat olemaan alempana. Hevosta täytyi ajaa kävellen yhä pahenevan nousun ja epätasaisuuksien vuoksi.

— Kuulehan, Juoseppi, sanoi Sameli ja pysäytti hevosen kokonaan.

— No?

— Meille tulee tästä hyvin paha kohta vastaan. Mitenkähän päästään siitä ohi.

— Jaa tämä Havukkavuoren pykälä?

— Niin.

— Mikäs siitä on mennessä, kun on näin paljon lunta ja kivet ovat peitossa.

— Ei se mitään…

— Ja voidaanhan pahimmassa paikassa nousta reestä pois ja…

— Mutta kun se pahin paikka on juuri siinä Ukon luolien suulla, siinä, mihin kuuluu se kultaseppien vasarain läiske ja miltä paikalta kesällä nähdään savun nousevan, kun tänne mereltä katselee — kun Havukkavuoren Ukko leipiä paistaa — ymmärrätkö sinä.

— Ole joutavoimatta!

— Ole itse!

— Ei se ole henkeä keitään vienyt.

— Vai ei! Etkö sinä ole kuullutkaan, miten kävi ennen sille suurelle tietäjälle — kuului olleen minun isä-vainajani äidin sukua — joka yritti loitsurunoillaan ja taioillaan manata aarteet itselleen Havukkavuoren Ukolta. Oli asettunut siihen vastakkaiselle vuorelle, Tervakalliolle, johon oli sytyttänyt pienen uhritulen ja sen ääressä luki lukujaan ja loihti loihtimisiaan. Luki niinikään että:

Luolehetar luonnon tyttö, Manun eukon palkkalainen, joka oot vuoren vartijana, rahapurnun paimenena,

ja sillä tavalla, ja kun ei sitte muistanutkaan koko lukua, järähti kallio, Havukkavuoren nenä suitsi savua, ja se ei enään ollutkaan mitään leivinuunin savua, ja tietäjä oli tukehtua ja kiitti onneaan, kun pääsi vähissä hengin ja juosten alas rantaan Liivalahteen omalle haapiolleen, jolla alkoi soutaa kotiin päin. Kaiken aikaa oli Havukkavuoren Ukko syytänyt savua hänen päällensä, että oli eksyä selvälle meren selälle, kun ei ollut kompassiakaan mukana — ja lieneekö noita ollut silloin vielä kompasseja olemassakaan. — Soutamalla niin likellä rantaa, että airot kolkki kaiken aikaa rantakallioihin, osasi hän tulla kotiin. Vasta lähellä kylää pääsi siitä savupilvestä kirkkaaseen ilmaan ja sai jälleen hengähtää. Kun sitte tuli kotiin, oli siellä ryskänyt ja reistaillut koko ajan joku näkymätön ja vienyt kaikki kullat ja hopeat — yksin tietäjän vaimon sormista kultasormukset ja korvista kultaiset korvarenkaat oli siepponut ja niin oli tietäjä entistäänkin tullut köyhemmäksi eikä uskaltanut enää toista kertaa yrittää Ukon aarteita etsimään. Isä-vainaja toi aina jouluaattoiltoina Ukolle siankinkun ja juhannusaattona maitoa uhriksi ja ohikulkiessaan aina vuoli tähän hopeaa ja sanoi:

Pysy siellä, kun pysytän! Ole siellä, kun oletan!

ja pysyi Ukon kanssa loppuun asti hyvänä miehenä. — So, Polle! Seisopas vähän!

Sameli pysäytti hevosen kokonaan.

Pahimpaan paikkaan oli enää tuskin viittäkymmentä syltä. Ohi suurten, oksaisten kuusten tyvien ja suurien kivien näkyi se kirkkaassa kuun paisteessa.

Kuului kultavasarain läiske.

— Sattuuko sinulla olemaan yhtään hopearahaa mukanasi?, kysyi Sameli.

— Eikä ole, ja pakanaako sinä sillä tekisit?

— Eikö sinulla ole yhtään hopearahaa?!

— No ei kun ei. Päästäneen tästä nyt ilman tulliakin!

Kuu pistäytyi välillä pohjatuulen ajamaan pilveen ja valaisi taas sen perästä sitäkin kirkkaammin.

Kammottavina seisoivat tummat kuuset ja aavemaisina lepäsivät niiden varjot lumella, ja vielä kammottavampana kohosi puiden takaa louhikko ja Havukkavuoren jyrkkä rinne ja huippu.

— No, koetetaan, sanoi Sameli ja ajoi hevosen jälleen kävelemään. — Ei tästä ilkeä takaisinkaan ajaa, eikä kiertää voi.

Äänettöminä alkoivat miehet jatkaa matkaansa.

Sameli tuskin uskalsi hengittää, kun olivat pahimmalla kohdalla, missä päivän aikana näkyvät vuoren sisään johtavien luolien kymmenet isommat ja pienemmät suut, joista ei tiedä kukaan, mikä niistä on oikea ja mikä valereikä, sillä kukaan ei ole uskaltanut niitä tutkia ja uuria, ja joista tie aukenee vuoren sisällä oleviin aarrekammioihin.

Piki-Juoseppia oli peloittanut koko ajan pahemmin kuin Samelia, vaikka hän sanoin koetti esiintyä rohkeana.

— Soo Polle, kävelepäs rivakammin!, sai Sameli hevoselleen juuri kuiskatuksi, kun hän tunsi, että joku vetää hänen altaan hevoslointa ja heinäkulia.

Se raastoi voimiensa perästä.

Sen huomasi Piki-Juoseppikin, ja taakseen katsomatta ja vaistomaisesti, kuten vaarassa aina, hän mitään ennättämättä harkita tai ajatella, sillä hänen ajatuksensa olivat kauhun vallassa, sieppasi reen keulapuolelta hevosruoskan ja löi sillä hevosta voimiensa takaa kerran, löi toisen, kolmannen ja neljännen ja viidennen että siima vinkui ja hevosen lautaset läiskyivät. Samaa teki Sameli oikealla puolella anteli ohjaksen perillä hevosta kupeisiin minkä jaksoi. Miehet olivat nousseet tätä varten polvilleen rekeen. Hevonen laukkasi, se miltei lensi ylös rinnettä ja reki heittelehti kuin jolla aallokossa. Töin tuskin pysyi reki pystyssä ja miehet reessä ja puiden oksat raapivat heidän kasvojaan.

Lopulta olivat he jälleen tasaisella maalla, eräällä suolla, joka on ylhäällä vuoristossa, Ylitiensuolla.

Hevonen juoksi tasaista ravia.

Näytti, kuin joku jalkamies tulisi vastaan.

Sameli pysäytti hevosen.

Mies näytti pysähtyneen.

Hevonen huohotti ja puhalsi höyryä sieraimistaan, kuin hopeapilvi se leijaili kuun kirkkaassa valossa.

Miehet istuivat tyhjän rekensä partailla ja katselivat, että mikäs mies sieltä oikein tulee.

Mies käveli jälleen ja sanoi kohdalle päästyään: "Hyvää iltaa", johon Sameli ja Juoseppi vastasivat.

Mies oli Jyrin Tuomas.

Tunsivathan he nyt jo miehen, vaikka ensin pelkäsivät, että tämä olisi Havukkavuoren Ukon metkuja.

— Mihinkäs Tuomas näin myöhään menee, kysyi Sameli varmuuden vuoksi.

— Naapurikylään ja sieltä Lounatriviin, loistolle, kahdeksalta alkaa minulla siellä vartiovuoro, loistolla nimittäin. Kun on näin kirkas kuunpaiste, niin en välittänyt lähteä aikaisemmin.

Jyrin Tuomas palveli siihen aikaan Lounatrivissä loistonvartijana.

Hän jatkoi matkaansa.

Sameli antoi hevosensa vielä seistä ja levätä.

Suon itäsivulla kohosi tasainen mänty- ja kuusimetsä ja länsisivulla korkea Havukkavuoren seljänne.

Suolla itsessään kasvoi mataloita vaivaismäntyjä ja varpukasvullisuutta, joka oli lumen peitossa.

— Jokos nyt uskot, sanoi Sameli Juosepille.

— Täytyyhän minun uskoa, kun omin silmin näin.

— Näitkö sinä sen itsensä?!

— No vaikken ihan sitä itseään, niin näen kuitenkin, että tässä ei ole lointa eikä heinäkulia. Ne se vei kuin veikin, paholainen! Vei ihan sulin käsin ja elävien miesten alta. Ei ole turhaa se puhe siitä Haukkavuoren Ukosta!

— Ei ole. Sen minä olen aina uskonut!

— Mitähän tuo tuolla heinäkulilla ja loimella on tekevinään?! —

— Älä luulekaan että se kulia ja lointa ajaa! Minua se pakana tarkoitti! Minut se olisi siepannut, koska täältä minun puoleltani kuli ja loimi ensin alkoivat kulkea. Se tietysti yritti siepata minua turkin liepeestä ja luuli sen jo saaneensa, hyvänkin saaliin, kun kouraisikin erehdyksessä kyntensä loimeen ja heinäkuliin. Pettyipäs kerran sekin, itse vanha pejuoni ja konstimestari! Pettyi kuin pettyikin, ja nyt tässä kokonaan toiset miehet nauravat partaansa. Mutta helkkarin varovainen saa tästä lähin olla tätä tietä kulkiessaan. Ei tiedä, mitä voi tapahtua, kun ei edes osaa loihtia.

Sameli veti ohjaksista.

— Soo hevonen! Alas taas ravata!

* * * * *

Seuraava päivä oli leuto, kirkas ja auringonpaisteinen.

Puhalteli lounattuuli.

Sameli ja Piki-Juoseppi olivat taas matkalla ylitietä. Juoseppi matkalla naapurikylään hakemaan jaalaansa, kun nyt on nousumeri ja ummikas lohkonut jäitä rannoilta ja satamasta ja on siis hyvä tilaisuus ajaa jaala mereen, panna siihen purjeet päälle ja tuoda se kotiin ja vetää omille teloille kotirantaan.

Sameli oli lähtenyt kyytiin, ainakin Havukkavuoren pykälään asti, nähdäkseen ja tarkastaakseen, onko eileniltaisesta tapauksesta jäänyt lumeen mitään merkkejä, Ukon jalanjälkiä, tai ainakin kulin ja loimen jälki, kun se niitä perässään luolaan raahasi ja — tärkein seikka kaikesta — mistä luolan suusta se on mennyt sisään.

Suuri oli molempien miesten ällistys, kun he paikalle saavuttuaan näkivät sekä loimen että kulin riippuvan aivan tien vieressä olevan kuusen oksassa.

Siinä oli kasvanut useissa kuusissa oksia, jotka olivat salvanneet tien, ja joku oli niitä kirveellä rapsinut poikki, raivannut niitä pois tieltä. Kuusten runkoihin, tien puolelle, oli näin jäänyt pitempiä ja lyhempiä teräväpäisiä oksantynkiä, niinkuin esimerkiksi tuokin, jossa riippui kuli ja loimi. Se oksa oli reen partaan korkuisella ja se kuusi aivan tiessä kiinni. Siinä oksassa oli kiinni kuli ja loimi.

— No tähänhän ne ovat tarttuneet!, huudahti Juoseppi.

— Älä sano vielä mitään, virkkoi Sameli. — Ajattele ensin mitä sanot! Olisihan me toki nähty ne, ja tuo kuusi ja huomattu, jos kuli ja loimi olisivat siihen tarttuneet. Älä luule, että asia niin yksinkertainen on! Ei ensinkään! Se oli vain niin viekas ukko, että kun se huomasi pettyneensä, ja siepanneensa väärästä liepeestä ja saaneensa toista kuin pyysi, tahtoo se johtaa meidät harhaan ja ripusti tavarat — kun huomasi ne arvottomiksi — tähän oksaan, meille silmän lumeiksi ja oman erehdyksensä peittämiseksi. Viisas olet olevinasi, mutta kyllä elkeesi älytään!

Sellainen oli Samelin ensimäinen omakohtainen kokemus Havukkavuoren Ukosta!

VI luku.

LASKIAINEN KIRKKOTARHASSA.

Talvi oli kulunut laskiaiseen.

Samelin elämään oli tullut kokonainen uusi maailma tänä talvena.

Se maailma piti hallussaan hänen ajatuksiaan aina.

Kun hän heräsi aamulla, oli se maailma hänen edessään: Anna-Marja hymyilevine kasvoineen.

Se seurasi häntä pitkin päivää kauppoja tehdessä, jutellessa ihmisten kanssa ja illalla rahoja lukiessa — venäläisissä paperirahoissa hän tarkasti erästä rouvan kuvaa nähdäkseen, olisiko siinä Anna-Marjan näköä: Ei ollut. Anna-Marja ei ole noin lihava ja noin vanha, eikä Anna-Marjalla ole noin monta leukaa, eikä hänen katseensa ole noin röyhkeä ja lihallinen — se sana ei Samelia miellyttänyt, mutta parempaa ei löytynyt — eikä Anna-Marjasta vanhetessaankaan tulle tuon näköistä leveää rouvasihmistä.

Rahoja laskiessaan ajatteli Sameli: "Jos olisi minun vallassani, toisin puotiin kerääntyneet rahat joka ilta sinulle, Anna-Marja, ja sanoisin: Nämä ovat sinun!" —

Kun puoti tyhjeni hetkiseksi ostajista ja apulainen oli mennyt hakemaan jauhosäkkiä, tupakkakulia, tai muuta alhaalta ranta-aitoista, jäi Sameli yksin puotiinsa tuijottamaan ulos ikkunasta merelle ja ajatteli Anna-Marjaa ja ihmetteli usein, miksi hän vasta viime syksynä löysi Anna-Marjan, jonka hän on nähnyt lapsesta asti.

Hän koetti etsiä muistinsa jo miltei sammuneista komeroista löytääkseen edes yhden tapauksen, jolloin — jo muka vuosia sitte, jo rippikoulussa — olisi huomannut Anna-Marjan ja sanonut hänelle hyvän sanan ja auttanut häntä ja ollut hänelle hyvä ja jolloin Anna-Marja olisi hymyillyt hänelle samalla tavalla kuin viime syksynä tansseissa Esalla, kun hän, Sameli, Jumala ties mistä onnenpotkauksesta, joutui viemään Anna-Marjaa tanssimaan hampuria. Sameli olisi toivonut, että sellaisia tapauksia olisi löytynyt paljon, loppumattomasti, että he ensi kerran taas kohdatessaan olisivat voineet toinen toisilleen niistä kertoa.

Ei ainoaakaan löytynyt!

Sameli koetti usein tekaista sellaisen jutun, jutun jossa ulkopiirteet olisivat totta ja johon hän, Sameli, puhaltaisi hengen.

— — Esimerkiksi — — keväällä monta vuotta sitte — — verkkorannalla — — hailinkutuaikana maan takana, länsirannalla Simonapajalla, nuotiolla, valoisan keskiyön aikaan, aamuapajan vetoa odotellessa, — — toiset pojat pilkkasivat sinua ja minä puolustin sinua ja sinä otit minua kädestä ja katsoit minua silmiin — — muistatko —. Minä olen sen aina muistanut ja olen pitänyt sinua aina mielessäni, enkä nyt vasta…

Sameli oli pitkin syksyä ja alkutalvea ja joulukisojen aikana ja niiden jälkeen aina tähän asti etsinyt tilaisuutta päästä Anna-Marjan kanssa kahdenkesken ja haastaa hänelle sillä tavalla ja vielä kysyä Anna-Marjalta, "ajatteleeko hänkin samalla tavalla minusta, eikä voi minua mielestään pois ajaa — eikä tahdokaan sitä tehdä." —

Sameli tahtoi päästä varmuuteen.

Viis siitä jos hänen omaisuutensa karttuu ja hänellä on varmuus siitä mitä syö ja juo ja millä itsensä vaatettaa, kun hänellä ei ole varmuutta, mitä Anna-Marja ajattelee ja ketä ajattelee — niin, niin — ketä ajattelee.

Hän katui tuhmuuttaan, ettei puhunut suutaan puhtaaksi silloin kun Anna-Marjan kanssa kahden joutui.

Joulunaikoina hän saattoi Anna-Marjaa kotiin kaksikin kertaa, eikä kummallakaan kerralla puhunut sanaakaan.

Tänään on laskiainen ja Esalla on laskiaistanssit.

Tänä iltana pitää kaiken tulla selväksi.

Näin ei saa jatkua!

Vuoden päästä on luultavasti kaikki jo ohi.

Jospa nyt jo tietäisin, mitä tiedän vasta vuoden päästä!!

Viime laskiaisena en tietänyt mitään siitä, mitä nyt tiedän.

Viime laskiaisena ja kaikkina aikoina ennen viime syksyä, oli minulle yhdentekevää, kenen kanssa Anna-Marja tanssii, kenen kanssa hän juttelee, kenelle hymyilee ja kuka häntä kotiin saattaa — vaikka se olisi sitte itse Piki-Juoseppi!

Niin, niin!

Piki-Juoseppi saisi pysyä loitolla Anna-Marjasta.

Hän saisi ruvetakin kulkemaan toisen kylän tansseissa ja kisoissa!

Parasta olisi, että hän purjehtisi meren pohjaan heti ensi matkallaan jaalalla, jonka hänelle ostin.

Sitävarten sen hänelle ostinkin!

Tänä iltana, se olkoon sanottu, minä kiellän Anna-Marjaa sanomasta sanaakaan enää Piki-Juosepille, hymyilemästä hänelle samalla tavalla kuin minulle, tanssimasta hänen kanssaan, vielä vähemmin suostumasta hänen saatettavakseen.

Tänä iltana minä käsken Anna-Marjan sanomaan Piki-Juosepille, mokomallekin naisten viettelijälle, että: "En tule sinun kanssasi! Sameli saattaa minut kotiin!"

Niin, siitä sait! — Mokomakin Piki-Juoseppi!

Ja Piki-Juosepille minä sanon myös selvät sanat!

Sille en sano muuta kuin: "Jumal'aut! Älä pyri varpailleni!!" — Ymmärtäköön siitä itse lopun!

* * * * *

Sameli katsoi niin tiukasti että ikkuna oli puhjeta ja siruset lentää kauas meren jäälle, ja hänen oikea kätensä kouraisi monta arkkia ruskeaa käärepaperia, joka ratisten rutistui yhdeksi palleroksi hänen nyrkkinsä sisään.

* * * * *

Siitä on sinun, Piki-Juoseppi, ymmärrettävä, että pysy loitolla!

Syytä itseäsi, ellet siitä ymmärrä mikä sinua odottaa!

Että sinua odottaa kuolema suolaiseen meriveteen, että sinusta tulee kilkkien ruokaa, jos kerrankaan, jos kerrankaan astut varpailleni, jos kerrankaan Anna-Marja hymyilee sinulle samalla tavalla kuin minulle!

Ymmärrä ja pidä varasi!

Minä ostin sinulle veijarille vanhan jaalahaiskan. Vielä minä annan sinulle romurautaakin jaalan täyden toisensa perästä ja vaanin merellä sumussa, milloin voin karata kimppuusi.

Näin se käy:

Jumala lähettää sumua meren päällyksen täyteen ja sinulle vastatuulen.

Sumu on niin sakea, ettet sinä näe edes jaalasi keulapurjeita.

Silloin minä olen "Anna-Marjoineni" saapuvilla.

Muista se, ettet sinä yksin seilaa, vaikk'ei sumutorvesi ääneen kukaan vastaakaan.

Muista se, että minä itse tähystelen silloin laivani keulamaston huipussa, siellä ylhäällä, missä sumua ei ole ja näen missä sinun jaalasi kaksi mustaa mastonnokkaa piirtelee sumun ylempiä harsoja.

Sieltä ylhäältä, ymmärrätkö, minä annan ohjeita perämiehelleni ja annan "Anna-Marjani" syöksyä täysin purjein sinun mastojesi väliin.

Kuuletko, miten ryskää ja rutisee, suhisee ja kohisee ja tunnetko vauhtia, jolla putoat jaaloinesi pohjaan ja kenties pullahdat vielä kerran veden pinnalle, etkä näe enää mitään ja haukot vettä suuhusi ja vedät sieraimiisi ja painut vihoviimeisen kertasi!

Tiedä ettei minun tarvitse edes odottaa syksyä!

Kevät on matalain ja sakeain sumujen aika!

Niin!

Tänä iltana en sano sinulle kuin pari kolme kovaa sanaa ja ymmärrä loput itse!!

Jumal'aut! Älä pyri varpailleni, jos henkesi on kallis!

* * * * *

Samassa tuli apulainen sisään. Reestä he nostivat yhdessä säkit ja kulin puotiin ja sen päätyttyä sanoi Sameli apulaiselleen:

— Kuules, Riko?

— No?

— Eik' se olisi mukavaa, jos ihminen tietäisi, mitä tuleva vuosi tuo mukanaan?

— Miks'ei olisi! Olishan se!

— Tietäisi, mitenkä asiat ovat ensi laskiaisena.

— Saahan sen tietää.

— Saako!?

— Miksikäs ei? Elää vain rauhassa vuoden kaikki päivät ja niin on taas laskiainen ja sittepähän tietää, mitä se on. Eikö vain liene niinkuin tämäkin laskiainen: Myydään tavaraa ja kootaan rahaa. Lunta on, ja pakkasta tai lämmintä, lumituiskua tai poutaa, tyyntä tai tuulta. Tietäähän tämän nyt. Jos taas sitä ennen kuollaan, niin ei tiedetä, eikä ole sitte tarvis tietääkään. No?

— Sinä olet lysti poika!

— Tiedän minä muutakin.

— No?

— Monet ovat ensi vuonna naimisissa, jotka nyt eivät ole. Monta vainajana, joka nyt parsii tai kutoo verkkoa, sahaa tai halkoo puita, kulkee jäällä hylkeenpyynnissä ja niin edespäin. Moni uusi ihminen on syntynyt, jota nyt ei ole. Monella rahaa enemmän kuin nyt. Kaikki viisaampia kuin nyt…

— Niinhän sinulta tulee kuin papilta! Tuon kuitenkin tietää joka mies. En minä sitä tahdo tietää.

— No mitäs sitte?!

— Sitähän minä juuri sanoinkin, ettei sitä voi kukaan tietää, eikä sitä voi keneltäkään kysyä.

— No sitte minä tiedän mitä ainakin tänä laskiaisena on!

— No?

— Sinä olet — hunningolle menossa!

— Kuinka niin?

— Sellaista, mitä ei kukaan tiedä, ei kukaan kysy muulloin kuin vähää ennen hulluutta, tai muuta tapaturmaa. Setä-vainaja sanoi niin ja ettei laivassa kysytä, että mihinkähän tästä oikein mennään, ennenkuin eksyksissä ja vähää ennen matalalle tärähtämistä. Ja se oli viisas mies. Ota siis tarkka peilaus, missä olet ja heitä luoti mereen ja hiljennä vauhtia, ettet aja matalalle.

— Et sinä ymmärrä, mistä on kysymys! Ehkä joskus ymmärrät, jos satut samaan hätään, missä minä nyt olen.

— Hätään!? Onko jotain varastettu?

— Ei mitään. Ole huoletta! Ei puhuta tästä enää. Tänään on laskiainen, ja kun nyt on jo hämärä ja kukaan ei tulle enää puotiin, saat sinä mennä minne haluat.

Sameli itse päätti mennä Anna-Marjan luo, nyt heti, hänen kotiinsa.

Kun ei tilaisuutta hänen tapaamiseensa ja puhumiseen näy odottaen tulevan, niin se on ottaen otettava, päätteli Sameli.

Vaikeinta oli keksiä asia.

Jos nimittäin Anna-Marjan isä ja äiti tai jompikumpi sattuu myös olemaan kotona, on hänellä oltava jokin oikea asia.

Hän päätti mennä Anna-Marjan isältä pyytämään lainaksi — niin mitä hän sitten lainaisi?

Kirves, näveri, purjekinnas, höylä (minkälainen hyvänsä), vasara, hohtimet…

Ei sovi!

Tätä mietti Sameli mennessään, ja aika loppui kesken, sillä hän oli jo Anna-Marjan kodin portilla. Siinä pälkähti hänelle päähän sepittää seuraava juttu:

Jo tänään hän, Sameli, oli aikonut ruveta paikkaamaan "Anna-Marjan" huippupurjetta, mutta ei löytänyt purjekinnastaan — ei niin mistään. Aamulla olisi työhön viimeistään käytävä ja täytyy nyt naapurista pyytää lainaksi tuo kinnas.

Hyvä on.

Rohkeasti vain sisään!

Onneksi oli Anna-Marja yksin sisällä.

Samelin suuret ja laajat aikomukset puhua Anna-Marjalle kaikki asiat selviksi supistuivat sangen vähiin.

Hän vain kysyi:

— Kuules, Anna-Marja?

— No?

— Lähdetkö sinä tänä iltana laskiaistansseihin Esalle?

— Menetkö sinä?

— Menen.

— Minä en voi mennä.

— Miksi et, eivätkö vanhempasi laske?

— Ehkä niinkin, mutta minua ei itseänikään haluta lähteä mihinkään.

— Lähde vain. Mennään nyt jo ulos kävelemään. Olisi niin paljo puhuttavaa.

— Ei. Ei. Ei. — Puhu nyt vain tässä. En minä lähde. En minä lähde mihinkään — kuuletko?

— Miksi?

— Siksi, että en lähde. — Minun on pää kipeä. En jaksa. Käyn maata aikaisin. En välitä koko laskiaisista. Olkoot ja pitäkööt. Tyttöjä on käynyt ja juossut tässä koko päivän pyytämässä mukaansa laskiaispannukakkuja paistamaan ja leikkimään ja selittäneet, että nyt pidetään laskiaista tänä talvena monta päivää. — Pitäkööt — "Pitäkööt minun puolestani", — sanoin heille. — Jo sunnuntaina kävivät ensimäiset pyytäjät. Kehuivat jo alkaneensa laskiaista pitää sunnuntaista asti ja jatkavansa ainakin tämän viikon. Minä sanoin, että pitäkää vaikka helluntaihin asti, ei se minua liikuta. — En minä mene mihinkään.

— Et mihinkään!?

— En. Pysyn kotona, ja kun saan tämän sukan parsituksi, käyn maata. Älä sinäkään mene mihinkään. Mene sinäkin kotiisi ja käy maata. Niin on parempi. Antaa toisten pitää lystiä!

— Mutta olethan sinä aina ennen ollut — joka laskiainen.

— Mutta nyt en. En, vaikka tekisit mitä!

— Ja kun minä ajattelin näinikään, että kun minä en ole sinun kanssasi ollut koskaan samoja laskiaisia viettämässä…

— Et ole ollut?!

— Niin. En ole ollut, niin mentäisiin nyt.

— Sinulla on huono muisti! Viime vuonna Esalla. Sen edellisenä Liiva-Simolla. Sen edellisenä meillä. — — Sehän on kiertänyt kuin kinkeri, vuosi ja talo. Esalla sentään useimmin. — Mene nyt vain kotiisi. Älä sinäkään mene tänä vuonna. Ollaan molemmat pois. Minun kivistää päätäni. — Mitä tuijotat! Totta se on — ja on niin vilu ja aivastuttaa. — Taidan tulla sairaaksi.

Anna-Marja katseli Samelia kuin vierasta, tai korkeintaan kuin talon palvelijaa.

Samelia kummastutti tuo soinnuton ääni, hymyttömät huulet ja hymykuopattomat posket.

Anna-Marja nauroi kyllä, mutta se oli tyhjää ja vierasta.

Anna-Marja näytti tällä kertaa siltä, miltä hän oli näyttänyt Samelille aikaisempinakin aikoina, ei siltä, miltä tässä välillä, ja niinpä ei Samelilla ollutkaan mitään erikoista sanottavaa enää Anna-Marjalle, ei mitään, ei mitään varoituksia — esimerkiksi Piki-Juosepin suhteen, niinkuin oli tarkoitus ja aikomus. —

Mokomakin!

Menköön kenen kanssa haluaa ja mihin haluaa!!

Samelia harmitti ja hävetti, että tuli pyytäneeksi sitä kanssaan kävelemään, koska hänellä, Samelilla, on muka tärkeää haastettavaa.

Luulee vielä, että olen rakastunut!

Ylpeilee vielä sillä, että minä olisin nyt joutunut hänen tähtensä ikävöimään koko pitkäksi laskiaisillaksi!

Tulin mokomallekin sanoneeksi, että olisi kahdenkeskistä puhuttavaa!

Luulee vielä, että olisin aikonut kosia ja mitä luullee!

Parempi olisi ollut, etten olisi tullut ensinkään!

"Ota sinä tämä Anna-Marja", sanoi Esa, se yksi hölmö ja tolvana, ja minäkös siitä ja koko illasta Anna-Marjaan niin ihastuin, että olin pilata koko elämäni rauhan.

Onni että pääsin näin helpolla eroon.

Hyvä se sentään oli, että tulin. Olisin muuten tehnyt mitä hyvänsä — ainakin vaivannut itseäni turhilla kuvitteluilla.

— Mitä sinä nyt niin tiukasti tuijotat tähän sukkaan ja mietit?, kysyi Anna-Marja.

— Mietinpähän vain, että taidat parsia omaa sukkaasi.

— Ha, ha, ha! Voi voi kuitenkin sinun mietteitäsi! No onpas siinä nyt ja asia, jota kannattaa noin miettiä!

— Ja sitä, että jos tästä sitte lähtisi kotiin — illalliselle — ja maata — ja aamulla taas varhain virkeänä työhön. — Hyvää yötä sitten! Väsyttää ja nukuttaa tässä minuakin — eikä minulla oikeastaan sen enempää sanottavaa ollutkaan — eikä se kävely ja laskiaistanssi niin välttämätöntä ole. Onhan tässä haastettu jo se mitä pitikin haastaa — turhaa juttua. Isällesi minulla oikeastaan asiaa olisi ollutkin, mutta kun ei sattunut olemaan kotona ja kun näin sinut laskiaistasi viettävän sukanparsimisella ja yksin, niin vähän ihmettelin ja tulin kysyneeksi…

— Niin — niinhän se on. Mene nyt vain sinäkin maata. Hyvää yötä, hyvää yötä.

Sameli palasi kotiinsa rauhallisena ja ikäänkuin tyhjenneenä. Hänellä oli tunne, niinkuin olisi kauan purjehtinut merellä sumussa kohti merimerkkiä, jota ei määräaikanaan tullutkaan näkyviin ja sitten peljännyt purjehtineensa virran viemänä harhaan ja joutuvansa tuhoon ja asettaneensa kaikki vapaana olevat miehet kahdenpuolen keulakannelle vahtiin ja itse tähystelleensä kuin koko ihminen olisi ollut yhtenä ainoana silmänä tahtoen tunkeutua ulos ruumiistaan läpi sumun näkemään missä on se merimerkki, johon piti tultaman ja josta piti otettaman uusi suunta ja kuin hän olisi antanut heittää luodin mereen laivan tuskin ennätettyä yhtä pituuttaan kulkea edellisestä luotauspaikasta ja antanut puhaltaa sumutorveen yhtenään, saamatta mistään vastausta ja sitten — mikä ilo saanut näkyviin tuon merimerkin lopultakin ja hetki sen jälkeen antanut ankkurin pudota luotettavan hätäsataman pohjaan, jossa jäi odottamaan ilman selvenemistä ja matkan jatkumista.

Sameli luuli nyt saavuttaneensa sataman ja voivansa levollisena silmäillä tulevaisuuteen, mutta hän erehtyi täydellisesti.

Pahin oli menemättä.

Hänen tietämättään kulki hänen elämänsä laiva täysin purjein ja täyttä vauhtia.

Tuskin oli Sameli nimittäin istunut viittä minuuttia mukavassa keinutuolissaan puotikamarissaan, kun ikäänkuin joku olisi hänen korvaansa huutanut: "Mene ulos! Sinua narrataan!"

Sameli läksi ulos.

Oli jo pimeä.

Ikkunoista paistoivat tulet.

Lapsia juoksenteli parvissa tai yksitellen mitä kummallisimmissa puvuissa ja kamalat paperinaamiot kasvoilla. Useimmat niistä olivat tytön puvuissa — siis poikia. Ne juoksivat ja kirkuivat ja koettivat siepata naamareita toisiltaan.

Esalle päin kulki vanhempaa nuorisoa, myöhästyneitä poikia ja tyttöjä. Sieltä kuului viulun ääni ja tanssin töminä.

Sameli käveli ohi tanssipaikan ja kääntyi takaisin ja aikoi palata kotiinsa päin, kun eräässä kujan mutkassa, erään talon valoisan ikkunan kohdalla hänen vastaansa törmäsi pari: Anna-Marja ja Piki-Juoseppi, nähtävästi laskiaistansseihin menossa.

Sameli tunsi aivoissaan huminaa. Hänen ajatuksensa kuohuivat ryöppynä.

Hänen oli mahdoton hillitä itseään.

Hän pysähtyi Anna-Marjan tielle, hänen eteensä ja sähisi kuiskaavalla, mutta vihaisella äänellä:

— Anna-Marja, sinä et saa mennä tänä iltana Esalle!

— Sinäkö minua komennat!, kiljahti Anna-Marja ja yritti jatkaa matkaansa ohi Samelin.

Sameli siirtyi askeleen sivulle, Anna-Marjan tielle ja lisäsi:

— Minä en komenna sinua! Minä vain tahdon sinulle sanoa, että jos sinä nyt et seuraa minua, niin en sinua vaivaa ikinä enää millään pyynnöllä.

Piki-Juoseppi sysäsi silloin Samelia rintaan ja ärjäisi:

— Pois tieltä! ja tarttui Anna-Marjaa käteen ja yritti häntä ohjata seinää vasten horjahtaneen Samelin ohi, mutta Anna-Marja riuhtaisi kätensä irti Piki-Juosepin kädestä, meni Samelin eteen ja sanoi hiljaa:

— Mihin minun on sinua seurattava?

— Mihin hyvänsä!

Sameli alkoi ääneti kävellä pitkin kujaa länteenpäin, pois tanssitalosta ja lopulta poispäin koko kylästä Anna-Marjan kävellessä yhtä äänettömänä hänen rinnallaan.

Kirkon portti tuli heitä vastaan.

Se oli auki.

He kävelivät kirkkotarhaan, ohi pimeässä kuumoittavien hautaristien.

Sakastin portaat tulivat vastaan.

He nousivat portaita ylös.

Sakastin lukittu ovi tuli vastaan.

Siinä ne pysähtyivät.

Tuuli rumisutti kirkon peltikattoa.

Tuuli käänteli joskus kirkkotarhan rautaista porttia, joka vongahteli saranoissaan.

Tuuli lennätteli lunta ja pyöritteli sitä lentäviksi patsaiksi.

Ne kiitivät pimeässä ohi heidän olinpaikkansa ja hautausmaan istutusten kuin laskiaiskisailuun heränneet kalpeat, kylmät vainajain haamut.

Ylempää — jostain avonaiseksi tai vaikka vain jonkun verran höllälle jääneestä ikkunasta kuului aika-ajoittain koputusta — kaksi kolme tai neljä koputusta ja taas hiljaa — vai kuuluiko se ylhäältä kellotapulista, jossa joku luukku pääsee heilahtelemaan, vai kuuluuko se kirkon sisästä, jossa kenties kirkon Haltija lyö nyrkkejään hartioihinsa — lämmetäkseen, tai muuten iloissaan. Jumala hänen tietää mistä se kuuluu!

— Miksi me tultiin näin kamalaan paikkaan, supatteli Anna-Marja liikutettuna ja nojautui lähemmä.

— Pakoon, vastasi Sameli tuskin kuuluvasti.

— Mitä pakoon, ketä pakoon, — rakas ystävä mitä pakoon?

— Itseämme.

— Itseämmekö? Miksi sinä haastat noin synkästi. Älä ole murheellinen — rakkaani.

— Enhän minä murheellinen olekaan.

— Sitte en ole minäkään. — Minä olen niin onnellinen.

— Niin minäkin. Eihän tämä ole kamala paikka?

— Ei. Tämä on niin rauhallinen!

— Niin on. Täällä on hyvä olla.

— Ja tänne ei tule ketään muita.

— Mistäs tiedät?

— Älä kysy! Voi kun täällä on hyvä olla!

— Oletko ennen ollut täällä?

— Olen. Tuhma, kun sitä kysyt!

— Milloin?

— Kesällä tietysti. Kun horsmat kukkivat, tai sireenit — tai kun täällä on kypsiä vattuja — lapsena — ennen vanhaan — istuttiin tässä portailla — laiteltiin kukkavihkoja tai syötiin marjoja tai annettiin päivän muuten vain paistaa lekotella…

— Entä näin talvella — yöllä — myrskyssä ja laskiaispyryssä tai muuten…

— E-e-en! Kuka tänne yöllä uskaltaa — ei kesäyönäkään! Herra Jumala, kun minä olen peljännyt jo ajatusta että kulkisin yöllä ohi kirkkotarhan — vielä vähemmin tulisin tänne ja nyt, kun tänne pääsin, olen kuin turvassa. — Katsos noita lumipilviä, kuinka ne tanssivat tuuliaispäissä!! Katso, miten ne pyörivät ja levittävät leninkejään! Ne tanssivat hampuria! —

VII luku.

KOSINTA.

Tuvassa oli kangaspuut.

Anna-Marja kutoi kangasta.

Oli keskipäivä ja kevät.

Aurinko paistoi sisään Anna-Marjan vasemmalla olevasta ikkunasta. Hän kutoi nimittäin ikkunan vieressä. Hänen oikealla puolellaan, läheisellä tuolilla, istui Sameli.

Sameli oli puheliaalla tuulella.

Häh tunsi olevansa onnellinen.

Hänen teki mielensä sanoa Anna-Marjalle, että hän on onnellinen.

Että hänellä ei ole nyt enää mitään peljättävää, eikä epäselvää asiaa.

Ettei mikään paha ajatus häntä vaivaa.

Että hän tuntee varmuutta kaikessa ja ennen kaikkea siinä että — että — että — Anna-Marja on hänen, eikä kenenkään muun — jos nimittäin ihminen voi toisesta ihmisestä niin sanoa — niinkuin laivasta, talosta, tavarasta, rahasta ynnä muusta jota koi syö ja ruoste raiskaa ja varkaat varastavat. Sama se! Mikä sanottu se sanottu! Anna-Marja, olet minun!

Sinä olet minun!

Sinä olet minun!

Ja jos pahaa tykkäät, niin sano sinä minusta samalla tavalla!

Ei sitä muutenkaan voi sanoa.

Ja asiahan onkin tärkeä, eikä sana.

Samelilta jäi kuitenkin tämä kaikki sanomatta ja koko hänen puheliaisuutensa olikin vain sisäistä laatua. Siellä, päänsä sisällä, hän haastaa paukutti Anna-Marjalle, ettei loppuakaan tullut.

Sameli pani tupakaksi.

Silmin hän seurasi Anna-Marjan sukkulan lentoa, käämin hyrinää, pirran pauketta, niisilokkien rasahtelua, niisien huisketta, jalkojen polkua suksilla, Anna-Marjan käsivarsien notkeita ja voimakkaita liikkeitä, kasvoja ja kullalle hohtavia hiuksia, joissa päivänpaiste välähteli ja Anna-Marjan sinikukkaista pukua ja punaruusuista silkkihuivia, joka oli hänen harteillaan ja jonka Sameli oli juuri tuonut tuliaisiksi Saksan matkaltaan vanhalla "Anna-Marjalla".

Samelillakos oli puhetta!

Töin tuskin kykeni hän itse seuraamaan sen vauhtia!

Sameli pani tupakaksi.

Hän latasi valkean savipiippunsa, sytytti sen ja veteli hyvätuoksuisia ihania savuja.

Anna-Marja kysyi:

— Miksi et sinä haasta, Sameli?

— Haastako?

— Niin.

— Minä vain ajattelen. Ensin ajattelen, mitä haastaisin.

— Mitä sinä sitte oikein ajattelet? Sinulla taitaa olla jotain pahaa mielessäsi, vaikka toitkin tämän silkkihuivin ja muuta. Sano, mitä sinä ajattelet!

— Sitä vain, että eipäs tuo sukkula lennä sinulta koskaan permannolle.

Ja Anna-Marjakos siitä nauramaan.

Hänen naurunsa soi ja helisi.

Se miltei pyörrytti Samelia.

Samassa helähti ja paukahti. Sukkula lensi ikkunaan ja kirposi siitä kolisten permannolle, josta Anna-Marja sen sieppasi käteensä niin että Sameli töintuskin ennätti nähdä mitä tapahtui.

— No meni se sinne nyt kuitenkin — lopultakin, sanoi Sameli.

— Oli onni, ettei särkynyt ikkuna!, huudahti Anna-Marja. — Se meni sinun toivotuksestasi! Kaikkea sinun pitää siinä odottaakin ja toivoa!

— Ei tuo mitään ollut!

— Vai ei mitään! Läpi ikkunanko minun olisi pitänyt viskata?!

— Niin, niinkuin se entinen morsian.

— Mikä morsian?

— Kerrotaan vain, että kerran jossain mantereella istui morsian niinikään kangasta kutomassa, kun tuli sulhaset taloon.

Emäntä istui ja kehräsi.

Tytär kutoi kangasta.

Kuului ulkoa koiran haukunta.

Kuului kulkusten helinä ja reen jalasten ratina ja narina pakkaslumessa.

Tulivat kosijat sisään, sulhanen ja puhemies.

Emäntä tunsi kyllä tulijat ja mitä varten ne tulivat.

Tytär arvasi myös ja pani parastaan, mutta sattui kuin sattuikin hänelle onnettomuus. Sukkula kirposi kädestä kauas permannolle, melkein sulhasten jalkoihin, yli tuvan.

Iski siitä silmää puhemies sulhaselle ja sanoi: "Katsos, katsos, miten kutoo!", jonka kuuli tytön äiti ja sanoi: "Mitäs tämä nyt on, mutta olisittepas nähneet eilen, kun tämä kutoi ja sukkula lensi ikkunasta aina tuonne noin sikopahnan katolle astikka! Vieläkin on ruutu rikki, niinkuin näette. Ei ole ennätetty sitä paikata."

— Voi voi! Sepä oli vasta morsian!, sanoi Anna-Marja nauraen.

— Oli se! Ja sinä et saanut edes ikkunaa rikki!

— Jaa jaa! Mutta minäpä en morsian olekaan, enkä morsiameksi pyri!

— Niin — no — enkä minäkään sulhanen, eikä tässä ole puhemiestäkään.

— Ottaisitko sinä puhemiehen, kun tulisit kosimaan?

— Kun tulisin kosimaan!

— Tulisit tai menisit?

— En.

— Et ottaisi!?

— En.

— No miten sitte?

— Ilman kosimista sanoisin sille vain, että koska minä olen sinut valinnut vaimokseni ja koska sinä olet valinnut minut mieheksesi, niin anna kätesi tänne niin pannaan sormus sormeen ja mennään pappilaan. Niin minä tekisin ja teen.

— Entä pitäähän puhua rakkaudesta ja sanoa rakastavansa, vannoa uskollisuutta ja luvata olla aina hyvä — jo ennen sitä.

— Se sisältyy jo kaikki siihen mitä sanoin.

— Ee-i! Ei ensinkään! Voi kuinka pitkä matka siitä on vielä rakastamiseen!

— Minä tarkoitan, että se pitkä matka on ensin mennyt menojaan, joko ääneti tai meluten, ja sitten vasta minä sanon niin. Ei sitä kenelle hyvänsä niin sanotakaan!

— Sinä olet kauppias. Sinä katsot vain tavaran, ja jos se sinua miellyttää, sanot sinä: "Hyvä. Minä ostan tämän. Tässä on rahat." — Hyi, mikä sinä olet!

— Olisiko minun pikemmin jätettävä kauppa tekemättä, vaikka tavara miellyttäisi ja vaikka kaupan hylkääminen tuottaisi minulle vahinkoa?

— Hyi, sanon minä vielä kerran!! Sinä et ymmärrä mitään!

— No — voinhan minä tuoda puhemiehenkin, jos niin tahdot.

— Tuoda!?

— Niin niin!

— Sinäpä olet varma, kun puhut jo puhemiehen tuomisesta!

— Itsehän kysyit, ottaisinko puhemiehen, jos tulisin kosimaan.

— Ai ai ai! Sinun kanssasi täytyy puhua varovasti!

He nauroivat molemmat.

Anna-Marjan äiti tuli tupaan.

He istuivat vielä kolmin ääneti, ja sitten Sameli läksi.

Kangaspuut paukkuivat säännöllisesti ja rauhallisesti. Sukkula lensi puoleen ja toiseen. Pirta löi kuteen toisensa jälkeen edelliseen kiinni, ja kangas kasvoi.

Anna-Marjan äiti parsi verkkoa.

Anna-Marjan isä oli Virossa.

Kissa istui lattialla Anna-Marjan äidin helmoissa.

Ikkunasta paistoi päivä lattialle ja äidin hameelle.

Kissalla oli siinä lämmin ja hyvä olla.

Anna-Marja keskeytti kutomisensa.

Hän katseli onnellisena ulos ikkunasta.

Ikkunalaudalla kukki punainen verenpisara.

Valkoiset matalat ikkunaverhot olivat syrjään lykätyt.

Ikkunan takana kukki omenapuu.

Anna-Marja työnsi ikkunan auki.

Lämmin kevättuuli henkäili sieltä sisään.

Ikkunan takana, miltei käden ulottuvilla keinui tuulessa auringon huikaisevasti valaisema valkean punertavia kukkia täynnä oleva omenapuun oksa, ja kauempana ja toinen toisiaan ylempänä ja edempänä toisia ja toisia, kaikki täynnä kukkia, joista silloin tällöin irtaantui iso terälehti, joka alkoi leijailla alas nurmelle, jossa niitä jo oli kirjavanaan.

Pihan takana oli rakennuksia. Niiden yli näkyi naapurin kukkivia omenapuita, kattoja ja savupiippuja ja niiden takana vihertävälle kimalteleva meri ja lakea, syvä taivas, jolla vaelsi idästä länteen kulkeva valkea yksinäinen pilvi.

VIII luku.

PIKI-JUOSEPIN ONNELLINEN LAIVARIKKO.

Keväällä teki Piki-Juoseppi jaalassaan vain välttämättömimmät korjaukset: Pani muutamia uusia kaaria, raappasi aluksen puhtaaksi ulkopuolelta ja tervasi. Talven kuluessa hän jo oli paikkaillut purjeet. Talvella oli hän ollut hylkeenpyynnissä, onnistunut hyvin ja hänellä oli siis runsaasti keitettyä hylkeenrasvaa, jolla voiteli purjepuut. Nekin hän ensin raappasi puhtaaksi.

Vapunpäivänä hän nosti ankkurin ja läksi ensimäiselle merimatkalle omalla aluksellaan.

Apulaisekseen palkkasi hän pari alaikäistä poikaa, joille lupasi palkaksi ruuan ja viisitoista markkaa rahaa kuussa.

Piki-Juosepin retket omalla jaalalla eivät menneet ohjelman mukaan.

Sen mukaan hänellä olisi ollut raskaita velvollisuuksia velanantajaansa Samelia kohtaan, mutta hänen puheilleen ei hän voinut mennä.

Kohtaus kylän kujalla laskiais-iltana oli ollut lyhyt, mutta sen seuraukset olivat vaikeat ja pitkäaikaiset.

Sen jälkeen ei nimittäin ollut Piki-Juoseppi puhutellut Samelia eikä Anna-Marjaa.

Piki-Juoseppi ei voinut mennä Samelin puheille.

Kun jaala alkoi olla lähtövalmiina ja meri vapautui jäistä, oli Juoseppi lykännyt menoaan Samelin luo huomisesta huomiseen.

Samoin lähtöään.

Lähtöä olikin helppo lykätä aamusta toiseen, koska koko viikon piti tyyniä.

Sen ajan vietti Juoseppi miltei joutilaana.

Kerran pari päivässä kävi Juoseppi jaalassaan, jossa kaikki oli valmiina, yksin eväätkin ja apulaisten vaatteet, merisaappaat ynnä muu.

Myös kävi hän ahkerasti kalliolla tähystelemässä tuulta.

Kun hän läksi kotoaan, läksi hän oikeastaan joka kerta mennäkseen Samelin puheille, kysymään niistä lainan ehtoina olevista purjehduksista Samelin hyväksi, mutta jalat veivätkin rantaan tai kalliolle.

Sydänalassa tuntui tyhjältä ja kipeältä, eikä koko jaala tuntunut omalta.

Hän ei saanut rauhaa missään.

Rannassa kysyivät miehet, että milloin ja mihin se Juoseppi aikoo lähteä ja hän vastasi kysymyksen ensimäiseen osaan, että "Näettehän, että on tyyni! Mihinkäs tällä pääsee!" ja toiseen osaan: "Enhän minäkään utele mihinkä muut menevät."

Eräänä iltapäivänä alkoi tuntua tuulen vilua lännestä ja meri nousi kello kahdesta alkaen pitkin iltapäivää.

Näytti tulevan länsituuli.

Piki-Juosepin sydän löi rauhattomasti.

Näytti siltä kuin Samelin luo puheille menoa ei voisi siirtää enää tuntiakaan.

Hän loikoili ja koetti miettiä, millä sanoilla Samelia puhuttelisi ja asian selvittäisi.

Ei tullut ajatuksia loikomalla.

Hän istui tunnin keinutuolissa.

Sama tulos.

Siihen kului pari tuntia.

Hän toivoi, että kun hän rutosti lähtee kävelemään Samelin taloa kohti, niin eiköhän pää selviä.

Hän teki niin, mutta minkä lähemmä hän pääsi, sen sekavammaksi kävi pää.

Hän palasi ja päätti armahtaa itseään vielä huomiseen, puhalsi sitten tänään ja huomenna mikä tuuli hyvänsä.

Jos romurautakuorman ottaa Samelilta, niin pianhan se on alukseen pantu, ennättää sen huomennakin.

Tämä armahtava päätös, ratkaisun siirto huomiseen, tuotti Juosepille vilpitöntä iloa.

Hän jopa viheltelikin lierutellessaan jollaansa vielä kerran sinä iltana jaalalle.

Laskiais-illan tapaus oli synnyttänyt Juosepissa Samelia kohtaan leppymättömän vihan ja kateuden (kateutta oikeastaan oli jo ennenkin) ja lisäksi häpeäntunteen, jota ei voinut pois puhaltaa, jos nuo toiset voisikin hillitä.

Samelin laita oli miltei sama — se ero vain, ettei hän tuntenut mitään velvollisuuksia lähetä Juoseppia.

Hänen ei ollut pakko mennä Juoseppia muistuttamaan romuraudan kuljettamisesta. Hän mieluummin uhrasi nuo tuhat markkaansa ja niiden korot, kuin meni — meni — puhuttelemaan — miestä joka oli ärjäissyt hänelle: "Pois tieltä!" ja sysännyt häntä nyrkillään sydänalaan, että henki oli mennä.

Ei!

Ei sinä ilmoisna ikinä!!

Lähettäköön Juoseppi hänelle sanan, että hän tahtoo sata markkaa kuussa hyvitystä siitä, ettei tule vastaan kujilla ja ettei tule toisen kauttakaan tarjoamaan palvelustaan jaalallaan tai muuten ja ettei tule tyrkyttämään rahaa velan maksuun ja yleensä antaa hänen, Samelin olla rauhassa, eli, ettei pyri tallaamaan hänen varpailleen.

Ja ellei sata riitä, ottakoon kaksi!

Sameli oli siis siinä onnellisessa asemassa, ettei tarvinnut tuntea velvollisuutta ja pakkoa mennä toisen luo.

Tämän ymmärsi kyllä hyvin Juoseppi, ja se harmitti, suututti ja hävetti häntä vielä enemmän.

Kokonaan eristettyjä toisistaan he eivät olleet. Heidän välilleen oli muodostunut omituinen ajatusten vaihtamismuoto.

Samelille käytiin miltei joka päivä puodissa kertomassa, mitä Juoseppi on sanonut Samelista ja Juoseppi taas tutustui Samelin lausuntoihin rantakäräjillä.

Se ei ollut rauhan hieromista vaan sodankäyntiä, sen ymmärsi etenkin Sameli, jolla oli synnynnäinen kauppiaan ja valtiomiehen äly käyttää hyväkseen tämänlaista asetta.

Tahallaan hän lennätti liikkeelle huhun toinen toistaan myrkyllisemmän.

Puotiin tuli kerran saaren paras hieroja ja kuppaaja, Eljaksen Ieva.

Hän osti hiukan sikuria, kahvia ja sokeria, ja kun sattui jäämään kahden kesken Samelin kanssa puotiin, alkoi hän jutella Samelille:

— On se Piki-Juoseppikin aika elävä! Että Herra hoija varjel, mitä se lurjus pitääkin suustaan päästää — toisista ihmisistä — niinkuin sinustakin — sinustakin, joka olet häntä auttanut rahalla ja neuvolla, neuvolla ja rahalla, kuin omaa veljeäsi! Ilmankos se jo nanna-vainaja sanoi että "Auta koiraa maalle: puree kinttuasi!" — Että kaikennäköisiä niitä pitää ihmisiäkin olla, että jo niiden kanssa saa pulassa olla ja hävetä, kuka niiden kanssa asioihin joutuu!

— No — mitä nyt sitten!?

— On näes sanonut — vaikkenhan minä sitä kuulemassa ole ollut — eikä näiden vanhojen tarvitse nuorten asioita tietääkään, mutta kuuleehan nämä vanhatkin paljon, mihinkäs ne korvansa panisi, kun Luoja on kaikessa laupeudessaan ja viisaudessaan tälle vanhallekin ihmiselle silmät, korvat ja kaikki muut jäsenet antanut, niin minkä sille tekee, että yhtä ja toista kuulee, mitä ei pitäisikään kuulla. — On näes sanonut rannassa toisille nuorille miehille, että jos sinä otat sen Anna-Marjan, niin hän ei maksa sinulle velkaansa — että pitää sen palkkana siitä, että on pidellyt sitä Anna-Marjaa ja koulinut sopivaksi aviosäädyn jäseneksi. — Hyi mikä onkaan! Lurjus se on eikä ihminen, joka niin sanoo! — Mutta älä sinä sano, keltä kuulit, ettei minulle mitään pahennusta tule… Eläähän minunkin täytyy niin kauan kuin Herra laupeudessaan ja ylenpalttisessa armossaan elonpäiviä antaa ja lahjoittaa. Kiitos vain Hänelle kaiken hyvän antajalle!

Sameli koetti nauraa.

— Sano sinä Piki-Juosepille, virkkoi Sameli Ievalle, että minulle onkin hauskempaa, ettei hän tule tuomaan vaivaisia rahojaan tänne. Pitäköön vain! Oma asiansahan se on, pitääkö hän ne palkkana vai lahjana vai kerjäläisapuna. Sano sille, että vielä minä maksan hänelle sata tai pari kuukaudessa niin kauan kuin pysyy minusta erillään ja kaukana.

— Niin! Mitäs tämä nyt sata tai pari on sinun rahoissasi. Poltit sinä nyt tämän yhden satamarkkasen tupakassa tai ryyppäsit viinassa tai haistoit nuuskassa, niin eihän se mitään ole! Mitä tämä nyt on sinun rahoissasi!

Sameli ymmärsi yskän ja antoi hierojan ostokset ilmaiseksi, mistä oli seurauksena se, että Sameli sai monet vakuutukset siitä, että hän on maailman rikkain ja parhain mies ja Anna-Marja ainakin saaren kaunein ja parhain tyttö ja että tähän päivään asti ei ole nähty niin kaunista paria, mikä heistä tulisi.

Samelin ja Piki-Juosepin keskustelu oli siis kehittynyt omituiseksi ilmaisukeinoiltaan.

Täysi sota oli heidän välillään käymässä, vaikka syrjäisen oli vaikea sitä älytä. Syrjäisethän olivat vain aseita ja mistä ase tietäisi, että sillä parhaillaan isketään sodassa!!

Sotaa oli ilman aselepoja laskiaisesta aina niihin keväisiin päiviin, jolloin Piki-Juoseppi siirsi päivästä päivään menoaan Samelin luo.

Piki-Juoseppi oli saanut Samelin viimeiset terveiset sinä iltana, jolloin hän viimeksi yritti mennä Samelin kotiin. Se ratkaisi asian.

Piki-Juoseppi souti apulaisineen illalla kello yhdeksän jaalaansa, nosti kaikki purjeet tuuleen — tai oikeastaan tyyneen — ja ankkurinsa ja antoi poikien ruveta hinaamaan alusta ulos satamasta ja ohjasi suoraan itään — ilman päämäärää.

Nähköön Sameli, että hän lähti, ajatteli Juoseppi. Ja miks'ei Sameli sitä olisi nähnyt! Olihan koko Suomenlahden Itäselkä avoinna hänen silmilleen mistä talonsa itäikkunasta hyvänsä.

Ulompana selällä tapasi Juosepin jaalan vilkas länsituuli, joka kiihtyi tunti tunnilta. Puolen yön tienoissa se jo oli myrsky. Meri kuohui korkeissa aalloissa. Jaala kulki hurjia ylä- ja alamäkiä. Vähän väliä oli purjeita vähennettävä, kello yksi aamuyöstä pantiin isopurje kokonaan kiinni. Jaala kulki nyt ainoastaan pohjaan reivatun nokan ja lyyverin vetämänä, mutta vauhti oli sittenkin suuri. Vesi ryöppysi ja sihisi keulan alla. Kansi oli veden vallassa miltei aina — vain laineen harjalle noustessa kohosi alus ylös vaahdosta ja yli syöksyvästä vedestä. Vantit vihelsivät lakkaamatta. Piki-Juoseppi itse piti perää koko ajan. Pojat nukkuivat lämpimässä ja kuivassa kajuutassa. Viimeksi oli heidän apuaan tarvittu isonpurjeen kokoonkäärimisessä. Siitä oli kulunut jo pari tuntia.

Erään valtavan aallon päältä alkoi jaala syöksyä alamäkeä vinottain. Itsepäisesti pyrki se kääntämään kylkensä juuri kaatuvalle kertalaineelle, joka olisi ollut tuhoisa liike koko alukselle. Juoseppi lykkäsi helmaria vasemmalle vastustaakseen peräsimellä aluksensa luvatonta liikettä.

Ihme ja kumma!

Helmari ei liiku!

Juoseppi pani liikkeelle kaikki voimansa.

Helmari liikkui jälleen, mutta nyt liian helposti.

Piki-Juoseppi käänsi päänsä hätäisenä perälle päin ja näki peräsimen kelluvan jo kaukana.

Pitkin matkaa oli Juoseppi tuntenut outoa vastustelua peräsimen liikkeissä, mutta ei osannut pelätä näin hullusti käyvän.

Alusta ei voitu enää ohjata.

Iso jaala kovassa aallokossa ei paljoa välittänyt airosta, jolla Juoseppi koetti ohjata.

Pojat olivat heränneet Juosepin kolistessa airoineen, ja nousseet kannelle.

Yö oli kulunut.

Päivä nousi kirvailevien aaltojen takaa.

Jaalan noustessa väliin tavallista korkeammalle aallolle nähtiin, että idässä alkaa kohota näkyviin maa — iso asuttu saari meren keskellä, Juosepin kotisaaren tavalla eristetty muusta maailmasta ja oikeastaan naapurisaari.

Hidastuttaakseen jaalansa ajettumista laski Juoseppi molemmat ankkurit mereen ja niiden jälkeen ankkuriketjut päätään myöden.

Se oli tarpeellista myös siksi, että alus asettuisi keula laineisiin ja tuuleen päin. Ankkurit eivät ylettäneet edes puoliväliin pohjaan, mutta ne vastustivat vedessäkin ketjuineen niin paljon vauhtia, että alus ei päässyt kääntymään syrjittäin laineisiin. Keulasta laskettiin alas nokka ja lyyveri ja käärittiin. Sitten nostettiin ylös pohjaan reivattu isopurje ja sen jalustin vedettiin kireälle. Näin menetellen alus tuskin yhtään ajettui myötätuuleen, sillä perällä oleva purje veti alusta joskus pitkän matkan ylös tuuleen. Miehille aluksessa alkoi joutilas aika. Keitettiin perunoita ja niiden päällä silakoita. Pannulla paistettiin sianlihaa. Rasvassa kastettiin keitetyitä silakoita, perunoita ja leipää ja hyvää oli ruoka. Sitten juotiin teetä ja käytiin maata.

Ulkona möyrysi myrsky ja suurina ropsauksina, rapinana, sihinänä ja kohinana pieksi meri alusta pitkin pituuttaan ja solisi laitojen alla lähellä makaavien miesten korvia. Yksi miehistä piti kajuutan luukulla vahtia, kaksi tuntia kerrallaan. Luukulla ei tarvinnut aina olla. Kerran pari puolessa tunnissa vain tähysteli, onko muita purjehtijoita näkyvissä — ettei yhteentörmäystä tulisi. Apua ei aijottu toistaiseksi pyytää. Alushan ei vuotanut, eikä rikki ollut mennyt muuta kuin peräsin.

Juosepilla olisi ollut nyt paljon aikaa miettiä, mutta hän oli väsynyt ja nukahti sikeään uneen heti, kun koijaansa ojentautui. Hän näki unta.

Hän oli auringonpaisteessa purjehtivinaan tuntemattomaan saareen ja laskevinaan ankkuriin sen ihanaan pyöreään satamaan, jota reunusti hohtava hiekkaranta. Hiekkarannan takaa nousi vihreä metsä ja vihreän metsän takaa korkeat vuoret.

Se oli kuin Juosepin oma kotisaari. Se se ei kuitenkaan ollut.

Paidanhihat ylös käärittyinä Piki-Juoseppi soudatti itsensä rantaan.

Jolla suhahti rantahiekkaan, joka oli ihmeen valkeaa.

Pojat, paljasjalat, hyppäsivät jollasta ja vetivät sen ylös maalle.

Juoseppi itsekin hyppäsi maalle ja vasta nyt hän näki, että hänellä oli kullanhuuhtojan vati kädessään.

Hän koukkasi vadin puolilleen hiekkaa siitä rannasta, vesirajasta, valikoimatta, ja alkoi huuhtoa.

Huuhtoi ja huuhtoi.

Vettä ja hiekkaa läikkyi ulos vadista.

Hiekka väheni vähenemistään ja Piki-Juosepin silmissä alkoi vadin pohjassa yhä enemmän ja enemmän hohtaa.

Vadissa oli kultaa!

Päivä paistoi.

Vesi oli lämmintä.

Päivä paistoi ja kulta kiilsi.

Juoseppi alkoi sormillaan kyntää sitä kultaa.

Minkä enemmän hän sitä pöyhötteli, sen enemmän se kirkastui, ja kun Juoseppi alkoi siihen hämmästyneenä tuijottaa, olikin se muuttunut.

Vadissa ei ollut enää kultaa.

Siinä oli jalokiviä.

Juoseppi heräsi.

Hän oli maannut ohi oman vahtivuoronsa.

Kumpikaan pojista ei uskaltanut herättää päämiestänsä ja isäntäänsä.

— Mitenkä on asiat ulkona?, oli Juosepin ensimäinen kysymys.

— Entisellään. Myrsky vain on kiihtynyt. On jo täysi pillamus.

— Onko näkynyt muita aluksia.

— Pari laivaa meni ohi. Toinen kulki hyvin likeltä ja sieltä jotain viittoivat.

Juoseppi nousi kannelle.

Tuuli oli niin kova, että oli kaataa hänet.

Peräpurje oli parista paikkaa revennyt.

Vanha ja mätä purje ei jaksanut kestää niin vaikeaa palvelusta, vaikka olikin pieneksi reivattu. Se otettiin kokonaan pois, ennenkuin ennätti mennä kelvottomaksi.

Saari idässä näkyi jo selvemmin. Erotti jo sen sataman ja mastoja siellä, talot ja metsät ja matalat rantakalliot. Oltiin arveluttavan lähellä ja ajetuttiin kohti alastonta kivikkorantaa. Mitään mahdollisuutta ei ollut ohjata alusta sen verran, että päästäisiin satamaan, joka jää vain muutamia satoja syliä pohjoisemmaksi.

Jaalan pelastumisesta ei ole enää mitään toivoa — välimatka rantaan on jo niin lyhyt, että myrsky ei ennätä vähääkään laimeta ennen maalle ajettumista — ja päinvastoin myrsky voi olla pitkällinen, koska se vasta viime yönä alkoi.

Jokainen ajatteli vain omaa pelastustaan.

Ankkurien pohjaan tarttumisesta ei olisi mitään hyötyä.

Päinvastoin voisi alus hajota aaltojen lyödessä sitä vastaan — vanha, puolimätä alus ruostuneine nauloineen — mitä se kestäisi!

Juoseppi kelasi siis apulaispoikineen ylös toisen ankkurin ja lyhensivät toistakin ketjua paljon. Sen verran jätettiin ketjua vain laahaamaan pienemmän ankkurin kanssa, että alus pysyi keuloittain laineisiin.

Kylästä ei näytty yritettävän lähteä luovimaan laivarikkoisia vastaan, sillä se yritys olisi ollut turha ja mahdoton, sen tiesi jokainen saarelainen. —

Sen myönsi Piki-Juoseppi.

Erään kerran, jossain laivalla, ulkovesillä, pasaadissa purjehdittaessa, jolloin miehillä on runsaasti vapaata aikaa istuskella kansiluukuilla ja väitellä maailman asioista, muisti Juoseppi jonkun sanoneen, että jonkinlaisia pelastamismahdollisuuksia on olemassa, jos yritetään pelastaa ja tehdään jotain, mutta että mitään pelastamismahdollisuuksia ei ole, jos ei yritetäkään pelastaa. Juosepista tämä tuntui silloin viisaalta ja siltä, ettei kolmatta mahdollisuutta olisi, mutta nyt hän näki sen kolmannenkin, nimittäin että tässä tapauksessa oli tulos sama, läksivät nuo saarelaiset veneillään tänne tai eivät.

Saarelaisia oli jo kauan nähty kerääntyvän sille paikalle, missä jaalan ja maan yhteentörmäys näytti tapahtuvan.

Heidät oli siis jo maalta huomattu.

Juoseppi nousi kajuutan katolle seisomaan, paremmin nähdäkseen, mitä rannalla hommaillaan.

Siellä muun muassa asetellaan rakettikonetta liinoineen kuntoon.

Hyvä on!

Vastaanotto näyttää olevan peräti juhlallinen.

Raketti tämänmoisen purtilon vuoksi, jonka laine viskaa kuiville kiville, ennenkuin se pohjaa!

Rannalla oli koolla monta sataa henkeä, sylilapsesta vanhuksiin asti. Useimmat olivat tulleet vain katsomaan.

Joku mies maalla näytti seisovan isolla kivellä ja viittovan. Sitten se huusi jotain torvella. Sanoja ei vielä erottanut.

Mies huusi uudestaan.

Erotti jo sanat:

— Kaatakaa mastot ja viskokaa pohjakivet mereen!

Kirves esille!

Juoseppi itse omakätisesti hakkasi vantit poikki ja antoi mastojen mennä. Toinen pojista meni ruomaan ja anteli kiviä ylös ja toinen otteli niitä vastaan ja viskeli mereen. Juoseppi, saatuaan mastot nurin, meni alas ruomaan. Hän yksin anteli kiviä ylös ja molemmat pojat saivat viskellä niitä mereen.

Kivet ennätettiin saada kaikki mereen ennen maalle törmäämistä, mutta jaala törmäsi sitä ennen eräille vedenalaisille kiville, joiden yli se ei kevenneenäkään uinut, pohja puhkesi ja vettä syöksyi koskena sisään.

Joka laine kohotti jaalaa, lennätti sitä muutaman sylen maalle päin ja paiskasi taas aika jysähdyksellä sen pohjakiviin. Useasta paikasta kupeista paistoi jo läpi. Vesi huljui aluksen sisällä kulkien avonaisista kupeista ja pohjasta sisään ja ulos, laineen mukaan.

Jaala jäi noin kymmenen sylen päähän rannasta.

Ei ollut ajattelemistakaan hypätä mereen ja kahlata tai uida maalle. Se olisi ollut varma kuolema, sillä niin rajusti riehui meri, syöksyen ylös kivikkorannalle ja sieltä takaisin. Jaala heilui näiden hyökyjen mukana vuoroin maallepäin ja vuoroin maalta poispäin.

Ryskettä ja räiskinää ja veden solinaa kuului jaalan sisästä ja alta. Pohjapuu oli jo irtautunut ja ajettunut kuivalle maalle, nyt taittuili kaaria ja laitalankkuja. Puun rojua ajettui isommissa ja pienemmissä kappaleissa maalle, jossa ketterät saarelaiskädet niitä viskoivat kuivalle, ensin ongittuaan ne kiinni keksillä. Siitä kerääntyi polttopuuta!

Jaala mataloitui mataloitumistaan, mikäli se alaosistaan hajosi.

Rannalta koetettiin ensin käsin viskaamalla heittää köysi jaalaan, mutta kun se kovan tuulen vuoksi ei onnistunut, ammuttiin liina raketin mukana ja liinan mukana veti Juoseppi jaalaan köyden, jonka kiinnitti lujasti ankkurikelan postiin. Köysi vedettiin maalle kireälle ja köytettiin kiinni. Kun matka oli lyhyt, ei erikoista pelastuskoria katsottu tarpeelliseksi. Piki-Juoseppi siitä huusi maalle, ja siellä se hyväksyttiin.

Köysi ei ollut paljon yläpuolella vettä — aika ajoin laineet kävivät siitä yli.

Ensin menivät maalle pojat, sitten Juoseppi.

Maallemeno oli miltei vaaratonta:

Köydestä vain lujasti kiinni molemmin kourin ja sitten jalat yli jaalan partaan mereen. Käsiä vuorottelemalla köyttä pitkin vedä vaan itsesi miltei läpi veden maalle — varmasti, jos kohta hitaasti, varsinkin silloin kun suuri hyöky syöksyi maalle ja sitten takaisin mereen. Se oli väkisinkin viedä mukanaan. Silloin ei päässyt maallepäin kämmenenleveyttäkään. Hyvä, kun jaksoi pitää kiinni ja pysyä paikallaan joutumatta laineen mukaan. Täytyi vain odottaa, kun hyöky taas syöksyy maata kohti. Silloin se vei mukanaan — ei muuta kuin ennätä muuttaa käsiäsi ja älä koppaa kiinni tyhjästä ilmasta, vaan köydestä!

Kun tuli Piki-Juosepin vuoro, ei hän näyttänyt pitävän liikaa kiirettä lähtönsä suhteen.

Maalta täytyi kiirehtiä.

Se ei auttanut.

Mitä hän siellä oikein hommaili

— Mitä sinä siellä kuhnailet!? Tule pois, taikka jäätkin!

Juoseppi ei vastaa. Hommailee vain jotakin.

Jo näkyy.

Hän on irroittanut pelastusköyden jaalastaan ja köyttää sitä ylös kelatun ankkurin haaraan! Sitten hän laskee kaiken ketjun aluksen keulan eteen pohjaan — yhden silmukan pelastusköydestä on hän pitänyt aluksessa ja heittäytyy nyt se kädessä mereen.

Piki-Juoseppi vedetään maalle.

Hän selittää maalle päästessään:

— Kun tässä nyt kerran on näin paljon väkeä, niin jos vedettäisiin tämä jaala miehissä maalle.

Sitä varten hän oli pannut köyden pään kiinni ankkurin haaraan. Kivikosta huolimatta vedettiin miesvoimalla ankkuri ja sen mukana ketju maalle.

Ketju, jonka toinen pää oli kiinni aluksen keulassa, alkoi kiristyä.

Alus oli heti rantaan tultua kääntynyt syrjittäin rantaa vasten. Väkeä tarttui ketjuun yhä enemmän ja enemmän ja saatiin keulaa hiukan laineiden auttamana kääntymään maalle päin, mutta nähtiin myös, että voimat eivät riitä aluksen maallevetoon. Ketju kierrettiin erään ison kiven ympärille. Ilman taljoja ei voi yrittääkään jaalaa maalle vetää, ja ennenkuin taljat ovat kylästä tuodut, on jaala jo kokonaan hajalla.

Piki-Juoseppi oli itsekin jo menettänyt kaiken toivonsa jaalan pelastumisesta.

Läpimärkänä ja viluisena hän seisoi ja katseli.

Väkijoukko — miehet, naiset ja lapset sekaisin ja kaikki yhtä innokkaina häärivät aivan rannassa, osaksi vedessäkin, ottamassa vastaan jaalan kappaleita, joita sieltä tuli ja tuli.

Kuului huutoja ja yli kaiken ne huudot, joilla aina joku kuulutti löytämänsä saaliin nimen.

— Kaaren tykky!

— Siin'on sinulle! Kokonainen kylkimuru! Laitoja ja kaaria!

— Vesitynnyri — maavettä vielä sisässä!

— Hei! Silakkapytty!

— Leipäpussi tulee täällä!

— Kajuutan katto!

— Koija, tyyny, peite…

— Kompassi — kas kun ei ole laskenut vettä sisäänsä!

— Peräpeili nimilautoineen!

Ja niin edespäin.

Piki-Juoseppi itki, itki, tyrski ääneen, vaikka olikin mies, nähdessään ainoan omaisuutensa tuhoutuvan. Kellään ei ollut aikaa kiinnittää huomiotaan häneen.

Laivarikko oli saarelaisille peräti laiha, ja jos saalis olisi ollut määräämässä toiminta-intoa, ei juuri mitään toimintaa olisi ollutkaan, mutta innostus tuli muista lähteistä: Ei iloittu saaliin vuoksi, vaan sen vuoksi, että tämä oli kuitenkin oikea laivarikko, vaikka mitätönkin ja laivarikko on laivarikko — se on enemmän kuin häät, enemmän kuin talkoot, laskiaiset tai mitkä pidot ja juhlat hyvänsä — "eikähän sitä ihminen elä vain hyödystä ja saaliista, tarvitseehan hän henkisempääkin nautintoa kuin leipä", selitti saaren viisain mies, kun joku, vakava aikaihminen hörähti siinä joutilaana, että: "On siinäkin tuhmaa hommaa! Tyhjän vuoksi ei kannattaisi tuossa hikihatussa hääriä, kastella itseään, loukata sormiaan ja sääriään ja väsyttää itseään. — Sitä enemmän vain syö taas kotonaan, eikä hyötyä mitään. Saahan tämän tyhjän pyytämättäkin, eikä sen vuoksi tarvitse tuolla tavalla rehkiä!" —

Eräs mies tuli puhuttelemaan Piki-Juoseppia.

Tarjosi hänelle tupakkaa ja sanoi:

— No sinähän tulit maalle sillä tavalla kuin et aikoisi takaisin mennäkään!, ja nauroi.

* * * * *

Kävikin niin kummallisesti, että tuo leikillä lausuttu ennustus toteutui täsmälleen.

Piki-Juosepista tuli sen saaren asukas.

Se tapahtui näin.

Noin parissakymmenessä minuutissa oli meri piessyt hänen jaalansa leivinpuiksi ja kahvipuiksi, jotka kasattiin pinoihin rantaan.

Ei niitä pinoja niin pienestä aluksesta paljoa tullut.

Eivätkä ne edes olleet oikeita pinoja, vaivaisia kasoja vain, moni vei sylissään koko saaliinsa, sillä kylään ei ollut pitkä matka.

Juosepin apulaispojat olivat olleet pelastustyössä koko ajan. Heidän ansiotaan oli, että purjeet, köydet, lokit, mastot ja muut purjepuut tulivat pelastetuiksi Juosepin itsensä nimiin. Loppupuolella Juoseppi itsekin otti osaa pelastustyöhön.

Kun meressä ei näyttänyt enää olevan mitään, hajautui väki rannalta kukin kotiinsa.

Piki-Juoseppi ja hänen apulaisensa johdatettiin saaren arvokkaimpaan ja varakkaimpaan taloon, kauppiaalle.

Kaupan omisti nuori, iloinen ja hiukan lihavahko leski, entinen kalastajan tytär samalta saarelta.

Kauppias-vainaja oli niinikään ollut saarelaisia, ensin kalastaja, sitten purjehtija, sitten kauppias.

Saaren köyhä pappi oli hänet kymmenestä olutpullosta opettanut kirjoittamaan ja hiukan laskemaan ja näiden taitojensa varassa hän oli aivan laillista tietä hankkinut porvarioikeudet ja harjoitti ensin kauppaa aitassaan, jossa möi kahvia, sokeria, sikuria, jauhoja, tupakkaa ja nuoraa. Vähä vähältä liike laajeni ja rakennuksia täytyi myös laajentaa. Viidessä vuodessa hänestä oli tullut täydellinen kauppias, jolla oli asuinrakennuksessaan oikea puoti ja pitkät aittarivit pihallaan. Kuudentena vuonna kuoli kauppias äkkiä, sairastelematta ja mitään valittelematta. "Kuoleman syy tuntematon", niin on merkitty hänestä kirkonkirjoihinkin. Hän jätti, paitsi yhtä kuunaria — tai oikeastaan se ei ollut täydellinen kuunari, vaan niinkutsuttu kuutto — suuren määrän omaa rahaa, velattoman puodin tavaroineen ja taloineen ja maineen ja nuoren lesken, joka suri kolme ja puoli viikkoa — tai oikeastaan vain kaksi päivää kovaa surua ("Sinä ihminenhän olisit arvokas kuin hyvä hyljekoira tai laiva, jos sinua kuoltuasi muistettaisiin vielä tulevanakin vuonna!", oli kauppias-vainajalla tapana huudahtaa ryyppytovereilleen iltaisin puotikamarissaan, kun joku sukulainen tai tuttava oli pari päivää sitten peitetty kirkkotarhan hietaan), viikon puolisurua ja loppuajan lievää ja yhä lieventyvää ja lopulta kokonaan haihtunutta surua — ja kaksi poikaa, jotka olivat jo isoja pojan kölkkejä ja auttoivat äitiään talon hoidossa ja kaupanpidossa.

Leski itse teki keväisin ja syksyin rannikkokaupunkeihin matkan tavaran ostoa varten. Hän osasi hyvin ostaa, ja kauppa menestyi ainakin yhtä hyvin kuin ennen mies-vainajan eläessä. Jotkin nuoremmat ja vanhemmat kosintaintoiset miehet — ymmärtäähän tuon! — sanoivat leskelle suoraan, ainakin suru-ajan loputtua, että: "Paljon paremmin — paljon paremmin!!" — unohtamatta sentään lisätä, että: "Miestä olisi sentään aina talossa tarvis ja kuluu vuosia, ennenkuin pojista tulee miehiä!", mihin leski lisäsi, että: "Pianhan ne vuodet menevät. Herra Jumala, kuinka ne menevät pian ja ihan tässä ennen aikojaan ja ihan käsiin vanhenee, eikä sille ruojaa mitään!"

Leski, jonka nimi oli Kauppiaan Manta, otti laivarikkoiset vastaan ystävällisesti, sillä hänellä oli hellä ja säälivä luonto, varsinkin tämänlaisia onnettomia kohtaan, jotka tulevat suoraa päätä kuin kuoleman kidasta ja ovat menettäneet kaikkensa, paitsi henkeään, terveyttään ja päällä olevia arkivaatteitaan.

Mantalla oli ennenkin ollut sellaisia vieraita. "Aina ne raahataan tänne meille!", sanoi hän hymyillen joka kerta kun senlaatuisia vieraita tuotiin ja niin nytkin.

Mantalla oli kamarinsa seinillä ja piironkinsa päällä kullatuissa pahvisissa soikeissa kehyksissä useita — voi kuinka monta! — norjalaisten tai muiden ulkomaalaisten pulskien meripoikien — perämiesten ja kapteenien — valokuvia.

Niistä ei kestään ollut pitempää iloa.

Yön tai kaksi viipyivät ja menivät.

Eikä niiden puhetta edes ymmärtänyt.

Toista oli Piki-Juosepin!

Hän tosin ei ollut kapteeni — ei edes perämies, mutta — oman laivansa päämies kuitenkin, joka komensi laivansa miehistöä — ja mikä oikeastaan pohjimmaltaan on kapteeni?

Mies.

Mies, joka komentaa laivaa, suurempaa tai pienempää — erotus vain laivan koossa.

Niin se on.

Kapteeni kuin kapteeni, oli sitten laiva suuri tai pieni, ja ajatuksissaan Manta nimittikin Juoseppia kapteeniksi ja kerran erehdyksessä jo julkisestikin, johon Juoseppi selitti, ettei hän ole kapteeni, vaikka onkin seilannut pitempiä reisuja kuin moni kapteenikaan, johon Manta selitti, että: "Se ei meinaa kerrassa mitään! Kapteeni kuin kapteeni, oli laiva suuri tai pieni!"

Ensi töikseen lämmitytti Manta saunan ja antoi laivarikkoisille konjakkiryypyt.

Saunassa oli onnettomille varattuna puolitusinaa olutpulloja ja kuivat vaatteet.

Juoseppi sai pukeutua kauppias-vainajan parhaisiin vaatteisiin, ja ne sopivat miltei kuin mitan mukaan tehdyt — housut ja takin hihat olisivat saaneet ehkä olla hiukan pitemmät.

Juosepin apulaisilla oli huonompi onni. Heille varatut vaatteet olivat liian isot — molemmat saivat ylleen täysikäisen vaatteet.

Kylvyn jälkeen oli vankka ateria — Juoseppi söi kamarissa ja pojat tuvassa.

Syönnin ajalla kysyi leski:

— Eihän ihmisen pitäisi kyllä udella toisen ihmisen asioita, mutta johtui tässä mieleeni vain, että mihinkä sinulla oli matka, joka päättyi näin onnettomasti?

— Pietariin, ostamaan tavaraa.

— Oletko sinäkin sitten kauppias?

— En vielä, mutta meinasin kauppiaaksi ruveta. Merillä ollessani säästin rahaa. Säästyyhän sitä, kun ei kapakoissa ja ilopaikoissa kulje. Kyllä sitä rahaa säästyy, ja oli minullekin kymmenessä vuodessa kerääntynyt tuhat jos toinenkin. Olen ollut nyt taas muutaman vuoden kotimiehenä ja katselin siellä omalla saarella vähän ympärilleni ja huomasin, että siellä on vain yksi kauppias. —

— Täällä meidän saarellahan niitä on kolme!

— Vai niin! — Siellä on vain yksi, ja minä katselin, että kun se saa yksin siellä heilua, saa se ottaa köyhiltä saarelaisilta kelvottomasta tavarastaan minkä hinnan vain ilkeää. Mätiä ja paakkuisia ruisjauhojakin möi pitkin viime talvea ja otti neljäkymmentä markkaa kulista. —

— Neljäkymmentä markkaa!!

Leski löi pehmeitä kämmeniään yhteen ja päätään kallistellen huudahti vieläkin kerran: — — Neljäkymmentä markkaa!!

— Niin. Ja sitä mukaa kaikki muu, niin minä olen tässä katsellut ja päässäni ajatellut, että etpä sinä enää saa mies noin menetellä, ja päätin ruveta köyhää kansaa auttamaan ja rupesin hommaamaan sinne toista puotia. On minulla siellä omat huoneet, ja talvella ostin tämän jaalan, ettei tarvitse olla toisista riippuvainen. —

— Se on oikein!

— Mutta näinhän se nyt piti käydä, että siinä meni sekä jaala että rahat.

— Rahatkinko?!

— Niin. Kun olin menossa tavaraa ostamaan, olin pannut kaikki rahat mukaani. Ne olivat siinä arkussa, joka kannettomana ajettui kajuutan kappaleiden mukana maihin. Eivät ne rahat olisi ennättäneet vielä piloille liota niin vähästä, mutta luultavasti joutuivat vääriin taskuihin. Omaani jäi vain muutama sata, jotka sattuivat olemaan kukkarossa. — Niin sitä tuli pojasta keppikerjäläinen vajaassa tunnissa! Täytyy tästä syötyä käväistä rannassa poikien kanssa etsimässä, ehkä kuitenkin sattuisi vielä jotain löytämään.

Loppuillan kuluttikin Juoseppi laivarikkorannalla — etsimässä olematonta, niinkuin hän tunnossaan tiesi.

Masentuneen näköisenä palasi hän kauppiaalle ja huokasi:

— Jaa-a! Ei se uni nyt maista ainakaan ensi yönä!

Toisin kuitenkin kävi.

Kylpeneenä, ryypiskelleenä ja hyvin syöneenä hän nukkui hyllyvällä höyhenvuoteellaan, johon hän vajosi kuin pilveen, odottamattoman hyvin.

Seuraavana aamuna Manta itse toi kamarin pöydälle kahvivehkeet hänen vielä loikoessa vuoteessaan.

Kahvipöydälle ilmaantui myös siro konjakkipullo ja sikarilaatikko ja tulineuvot.

— No, tulepas kahville kapteeni!

Myöhemmin Manta käytti kapteenin asemesta sanoja: koira, lurjus, sika, porsas, vihollinen, ynnä muuta ja kapteeniakin joskus, kun kaikki muut haukkumasanat tuntuivat liian laimeilta.

Mutta nyt!

Sana kapteeni soi kuin linnun liverrys.

Tarkoitus oli, että Juoseppi lähtisi miehineen saarelta ensiksi lähtevällä aluksella, mutta myrskyjä piisasi koko siksi viikoksi.

Maissaoloajaksi hommasi Manta Piki-Juosepille ja hänen apulaisilleen, "matruuseille", niinkuin Manta sanoi, työtä.

Juoseppi sai auttaa puodissa, ja hyvin hän siinä suoriutuikin. Kauppa kävi kuin heinänniitto. Varsinkin saaren tytöillä oli entistä enemmän asiaa puotiin — tahtoivat nähdä hauskaa ja komeaa laivarikkoista.

Manta supautti kerran puodissa ohi kulkiessaan Juosepille, joka oli juuri naurattanut paria lystikästä neitosta ja myynyt heille silkkinauhaa ja nappeja:

— Älä viitsi vehtailla mokomien letukoiden kanssa!, ja nyrpisti varoittavasti nenäänsä.

Pojat pantiin talon omien poikien kanssa kuokkimaan talon perunamaata, vanha Hermanni mukanaan ja komennon pitäjänä.

Kaikki meni hyvin.

Uusi vauhti oli tullut talon kaikkiin töihin.

Kun myrsky — joka oli lopulta tuonut mukanaan rankkasateen — meni ohi, sai Piki-Juoseppi toimekseen mennä poikien kanssa kuivaamaan purjeita kauppias-vainajan kuuttoon, jonka mastojen nupit olivat kullatut ja ruoriratti mahonkia ja jonka nimi oli "ONNETAR".

Se oli kuin ruhtinaan huvialus, kaikki puhtaana ja kunnossa ja kaikki mestarin kädestä lähtenyttä, eikä kuuton ikä Piki-Juosepin arvion mukaan ollut yhtään päälle kymmenen vuoden.

Perällä oli ulkoa valkeaksi ja vaaleanviheriäksi sivelty kajuutta. Sen portaissa kiilsi vaskea. Se oli sisältä hieno kuin kapteenin hytti!

Keulassa oli valkoinen skanssi miehistöä varten — hm — ikäväähän tuo onkin asua miesten kanssa samassa kajuutassa, etenkin kaupunkipaikoissa, kun kutsuu toisia kauppiaita luokseen iltaa istumaan.

Täällä kuutossa nimittäin alkoi selvetä — missä ja milloin lieneekin sitten herännyt ja syntynyt — ajatus, että tämä laiva taitaakin olla oma. Ja talo kuin herraspytinki!

Viisi kamaria — valkeat kaakeliuunit! — ja tupa.

Pitkät rivit aittoja tavaraa täynnä.

Navetta lehmineen.

Hevostalli ja siellä kuopiva ja korskuva liinaharja.

Kellarit.

Pellot.

Niityt.

Metsät.

Ja Manta itse!

Niin pyöreä, pehmeä, tuores, terve ja nuori että ihan pyörryttää!

Piki-Juosepin unet eivät sillä kertaa olleet turhia.

Myrskyn jälkeen tuli kauniita ilmoja.

Laivoja läksi ja tuli, mutta ei lähtenyt Piki-Juoseppi.

Juhannus oli jo kokkoineen ohi, ja yhä oli Juoseppi Mantalla "puotipoikana".

Syyskesällä Manta ja Piki-Juoseppi — "nuorimies, merimies Juoseppi Matinpoika Kurki ja kauppiaan leski Amanda Hömpötti", kuulutettiin kristilliseen avioliittoon.

Se oli tapaus, joka vei kaikki saaren kahvimummot kolmeksi päiväksi sanattomiksi.

Sitten kokoonnuttiin siellä ja täällä kalastajatuvissa kahville.

Oli tunne, että nyt olisi kahvi katettava permannolle ja siinä istuen juotava.

Voi voi!

— Mokomakin pojannulikka! — Josta ei tiedä onko se kala vai lintu! Kastamaton ja rokottamaton pakana, meren ajo, mikä kummitus ja kuvatus lieneekään, joka tuli vanhalla jaalanhaiskalla märkänä ja tyhjin taskuin maalle ja on nyt kohta kauppias! Ei sukkaparia, ei paitaa, ei vaatetta muuta kuin sen minkä päällä oli kun merestä maalle ryömi. Näkihän tuon nyt jokahinen!

Neljän viikon perästä olivat häät.

Niin oli Juosepista tullut kuin tullutkin kauppias. Usein hän ihmetteli kohtalon johtoa: Jos hänestä itsestään olisi riippunut, olisi hän parhaillaan köyhä ja velkainen jaalamies, joka kituu ja köyhtyy veloista ja koroista, mutta se toinen tiesi paremmin, se lykkäsi hänet jaaloineen tuhoon, ja ilman sitä ei hänestä olisi tullut kauppiasta.

Syksymmällä hän teki matkan kotisaarelleen kuutollaan, jonka mastojen nupit olivat kullatut ja jossa oli uuden uutukaiset ruskealle vivahtavat purjeet ja kajuutta perällä ja skanssi keulassa, mahonkinen ruoriratti ja kolme matruusia kannella, joka hohti punertavalle hongalle ja tervalle.

Kotisaarellaan ei hän viipynyt kauan. Maksoi velkansa ja purjehti jälleen itään, omalle maallensa.

Maksettuaan velkansa Samelille sanoi Juoseppi nauraen:

— Nyt minä sitten voisin joskus tallata vaikkapa varpaillesikin!, ja sytytti palamaan hienotuoksuisen sikarinsa ennenkuin lähti.

Rannassa oli miehiä rantakäräjillä.

Niille tarjosi Juoseppi sikarin mieheen ja sanoi:

— Kohta sitä on tälläkin saarella kaksi puotia.

Juoseppi antoi soutaa itsensä laivaansa ja pian aukeni siellä purje toisensa perästä ja ankkurikela alkoi kilkattaa ja sittenhän se ennen iltaa painui idän alle.

IX luku.

SAAREN UUSI PUOTI.

Piki-Juoseppi ei jättänyt uhkaustaan toteuttamatta.

Jo seuraavana keväänä hän toi kuutollisen tavaraa ja avasi kotisaarellaan uuden puodin, entisessä kotitalossaan, jonka hän yksin omisti.

Hänen vaimonsa Manta hyväksyi mielihyvin tämän yrityksen. Tottuneena hoiteli Manta nuoremman poikansa kanssa vanhaa puotiansa. Vanhempi vietiin hoitamaan uutta.

Piki-Juoseppi itse purjehti "Onnettarella" kaiken kesää, kuljettaen tavaraa molempiin puoteihin. Samalla hän osteli kaikilta ulkosaarilta hylkeennahkoja, kuutinnahkoja, hylkeenrasvaa ja silakoita ja vei niitä myytäväksi kaupunkeihin, Viroon ja Venäjälle silakoita, Suomeen nahkoja ja rasvaa.

Juoseppi oli synnynnäinen kauppias ja hän ennätti kaikkialle. Laivarikoissakaan ei enää laivanhylkyjen huutajana rehennellyt Sameli yksin, vaan oli siellä nyt toisena Piki-Juoseppi, joka teki aina korkeimmat tarjoukset ja hyötyi sittenkin.

Talvet vietti Juoseppi vaimonsa luona ja teki hevosella jäätä pitkin kerran tai pari kertaa kuussa matkan entiselle kotisaarelleen tarkastamaan puotiansa. Siihen aikaan nimittäin olivat jäät meressä pysyvämpiä kuin nyt. Kerran tai pari miesmuistissa oli niin sanottu rikostalvi, jolloin jää oli liikkeellä ja rikkinäistä tai ei ollut jäätä ensinkään. Syksyisin viipyi Juoseppi kotisaarellaan viikkokaupoilla. Tuli lokakuun puolivälissä tuoden puodin talvivaraston viimeisen täydennyksen "Onnettarella" ja jäi saareen jäiden tuloon asti, ei kuitenkaan koskaan ohi joulun, sillä sen hän aina vietti kotonaan.

Juosepin ilmaantuminen puoteineen kotisaarelle tuotti paljon huolta Samelille.

Kauppa hänen puodissaan hiljeni hiljenemistään, sillä tahallaankin halvensi Juoseppi hintojaan alemma Samelin hinnoista.

Kilpaveljet eivät kohdanneet toisiaan silmästä silmään missään, ja jos sattumalta kohtasivatkin, eivät edes tervehtineet toisiaan. Keskustelu heidän välillään oli kuitenkin vilkasta. Sitä käytiin jo aikaisemmin alkaneella tavalla: molemmat pommittivat toisiaan laskemalla kyliin liikkeelle juorujen kuljettamia pistopuheita ja loukkauksia toisistaan.

Sameli oli siinä etevämpi kilpailijaansa. Hänen lausuntonsa olivat jo lähtiessään pisteliäitä, mutta matkalla Samelin suusta Juosepin korviin oli niihin kerääntynyt hyvä annos suolaa kärkiin. Ne pistivät ja kirvelivät päämaaliin jouduttuaan. Juoseppi oli kuitenkin etevämpi tekojensa häikäilemättömyydessä ja vei surkeilematta päätökseen kaikki aikomuksensa. Juosepilla oli omantunnon asettamat tekojen rajat hämärät ja sangen liikkuvaiset laajuuteen nähden. Piki-Juoseppi tunsi heikommuutensa sanan käytössä ja käytteli sitäkin häikäilemättömämmin omia keinojaan.

Kerran kuitenkin sattuivat Sameli ja Piki-Juoseppi samaan huoneeseen.

Se tapahtui sinä syksynä, jolloin Piki-Juosepin kotisaarella oleva puoti oli toiminnassa ensimmäistä vuottaan.

Oli kuntakokous.

Kunnantuvalla oli jo useita miehiä odottamassa kokouksen alkua, kun sisään astui parvi naapurikyläläisiä, joukossa Piki-Juoseppi, joka irvisti pahasti nähdessään Samelin istuvan vastapuolella tupaa. Juoseppi istuutui penkille tovereineen. Tuvassa oltiin miltei vaiti. Lopulta alkoi Juoseppi sanomalla vierustoverilleen:

— Kuulin tuolla rannassa, että täällä kylässä ovat suolan hinnat lopultakin halvenneet.

Se oli tarkoitettu Samelille.

Sameli sanoi vierustoverilleen:

— Oletkos sinä kuullut, kuinka rotat naapurikylässä ovat viimeaikoina lihoneet?

— En. Mikäs siihen olisi syynä?

— No kun siellä jauhot ovat niin halpoja, niin ei köyhimmänkään tarvitse olla nälässä.

Se oli tarkoitettu Juosepille.

Koko tupa nauroi.

Juoseppi sanoi toverilleen:

— Minä tässä mennä yönä näin vähän kummallista unta. —

— No?!

— Olin olevinani eräällä pihalla. — Maltas — en taidakaan muistaa minkälainen se oli. — Siinä oli olevinaan vihreä portti — pihalla kivitystä kuin kaupungin kadulla. (Juoseppi kuvaili Samelin pihaa.) — Heti oikealla jauhoaitta ja sen molemmat ovenpielet jauhoissa siitä, että niihin oli lyöty tyhjennettyjä jauhosäkkejä. — Ovessa alhaalla kissanovi — ja minä katselin ja katselin, että mikäs sieltä kissanovesta itseään vetää ulos. Katsoin lähempää ja näin että se oli rotanluuranko, jolla oli nahka päällä ja vähän vielä henkeä sisässä. Se pääsi yli kynnyksen ja raahasi itseään portaille, eikä eteenpäin päässytkään. Kumarruin lähemmä ja kuulin, että se vikisi surkeasti. Niinkuin usein käy, että eläimet minulle unessa haastavat ja minä niille, niin nytkin. Minä kysyin: "Mikä sinulla on, kun olet noin laiha?" — "Nälkä", sanoi se, "en ole saanut enää en niin suurusta suuhuni sen jälkeen, kun sinne toiseen kylään tuli se uusi puoti." Heti ne läksivät sinne — kaikki toiset rotat. — Pyysivät minuakin. En tuhma osannut mennä. Sanoin toisille: "Kyllä tännekin vielä jauhoja tuodaan, kyllä tännekin vielä jauhoja tuodaan kunhan Juoseppi tännekin puotinsa laittaa! — En ole suurustakaan saanut kuuteen viikkoon." — Sitte se kuoli ja minä heräsin.

— Vai niin. Mitähän tuo merkinnee.

— Hitto hänen ties, mutta jotain se merkitsee — ihan varmasti. "Perästä kuuluu", sanoi torventekijä.

Sameli sanoi vieruskumppanilieen:

— Kuulehan!

— No?

— Saaren paras kuppaaja ja hieroja, tämä Eljaksen Ieva, kävi tässä eräänä päivänä meillä puodissa ja oli niin hyvillään. Kysyin Ievalta, että: "No?! Mitäs nyt, kun Ieva on noin hyvillään?!" — Ieva vastasi että: "Mikäs on olla hyvillään, kun saaressa on nyt toinenkin hieroja ja parempi kuin minä." — "Vai niin", sanoin minä, "vai on jo ilmaantunut toinen hieroja. No eihän siitä luulisi Ievalle iloa olevan", sanoin minä, "kun leipä menee." "Eipäs menekään", kehui Ieva, "kun se toinen hieroja ei hierokaan ihmisiä, vaan se hieroo kauppaa siellä puusniekan puodissa."

— Puusniekan puodissa? Missä se on?

— Ei suostunut ilmoittamaan Ieva, enkä minä häneltä sitä viitsinyt sen enempää udella.

Siitäkös seurasi naurun röhinä!

Monet läksivät oikein ulos nauramaan, kun kokouksen puheenjohtaja ja vallesmanni olivat saapuneet, eikä tuntunut oikein luvalliselta niin kovaääninen röhönauru sisällä. Ulkona monet vääntelehtivät naurussaan, niin että sydänalaan koski vielä seuraavana päivänä.

Siitä päivästä alkaen sanottiin Piki-Juosepin uutta puotia "puusniekan puodiksi".

Piki-Juoseppi ei voinut vastata Samelille samalla mitalla takaisin, mutta kun joka tapauksessa mitata piti, mittasi hän toisilla mitoilla ja myöhemmin. Mittaustilaisuutta hän sai vaania kauan, mutta sillä välillä tapahtui jotain muuta, ja hauskempaa, jota emme voi sivuuttaa.

X luku.

YLÖS HERRAA VASTAAN TUULIIN.

Oli kevät, toinen kevät siitä lukien, kun Piki Juosepin puoti ilmaantui naapurikylään.

Sameli oli tehnyt paljon haittaa Piki-Juosepin kaupankäynnille nimittämällä hänen puotiaan "puusniekan puodiksi". Se nimi jäi nimittäin käytäntöön molemmissa kylissä ja sitä nimeä seurasi vastenmielisyys koko Piki-Juosepin puotia kohtaan. Juoseppi alensi hintoja miltei joka viikko. Hän itse pysytteli paikalla koko kesän ja syksyn. Vain muutaman retken teki sinä kesänä "Onnetar", kuutto, jossa oli kullatut mastojen nupit.

Juhannuksen tienoissa olivat jauhojen ja suolojen hinnat pudonneet siihen, mitä Juoseppi itse oli niistä maksanut. Pari viikkoa myöhemmin hän alensi kaiken muunkin tavaran hinnat puotiinostohintoihin tai lähelle niitä.

Puoti alkoi tuottaa tappiota ja pysyi enää pystyssä sillä, mikä saatiin vanhasta paikasta naapurisaarelta.

Manta suostui tähän sillä kaupalla, että uusi puoti alkaa pysyä omilla jaloillaan juhannuksen jälkeen.

Kun näin ei käynyt, nimitettiin kotona Piki-Juoseppia ensi kerran kapteeniksi samalla äänellä kuin siaksi, eläimeksi, ihmiseksi ynnä muuksi.

Uudessa puodissaan seisoi Juoseppi itse myymässä. "Helpotetaan, helpotetaan!", sanoi hän ostajalle, jos ostaja oli haluton ostamaan tai kainostelematta sanoi: "Siellä naapurikylässä kuuluu saavan halvemmalla."

Piki-Juoseppi kehui ostajilleen, että kaikkea hän helpottaa, paitsi kilpailua Samelin kanssa, että sitä ei hän ennen helpota, ennenkuin vasara paukkuu Samelin huoneissa ja pihalla ja että vielä hän lupaa ryypyt ostajalle, jos Sameli alentaa siitä alemma, mitä hänen hintansa nyt ovat.

Ne olivat hyviä aikoja saarelaisille, koska he saivat halpaa tavaraa.

Halpaa oluttakin!

Sitä myytiin molemmissa puodeissa kilpailuhinnoilla.

Salaa myytiin molemmissa lisäksi rommia, riianpalssamia ja viinaa.

Samelin täytyi kuluttaa vanhoja varoja — hintoja hän alensi kuitenkin sangen varovaisesti ja käytti enemmän sanaa — teräviä pilalauseita naapuristaan. Se oli halpa ase. Se tuotti paljon tuhoa naapurille ja kiihdytti häntä kevytmielisiin tekoihin, jotka häntä kuluttivat kuluttamistaan henkisestikin.

Samelin isä-vainaja oli perustanut varallisuutensa salakuljetukseen. "Anna-Marja" oli rakennettu nopeakulkuiseksi. Sillä oli kapea ja terävä runko ja ylpeät, taaksepäin vinot mastot ja isommat purjeet kuin samankokoisissa varsinaisissa kuormalaivoissa. Huhuillaan, että se olisi alunperin ollut kotoisin Välimereltä, sikäläisiä merirosvojen pikakulkijoita. Sitä ei varmuudella tiedetä, varmaa on ainoastaan, että "Anna-Marja" oli rakennettu pikakulkijaksi, joko sotalaivaksi tai muuksi. Se oli siis kuin luotu syksyisiä retkiä varten Memeliin, Lyypekkiin ja muihin sikäläisiin satamiin, joista sillä tuotiin yhä vieläkin, nyt Samelin aikana, silkkiä, sokeria, tupakkaa, viinaa, rommia, erilaisia viinejä ynnä muuta.

Sameli, nuoruudestaan huolimatta, toimi itse "Anna-Marjan" päämiehenä.

Kun nyt kilpailu Piki-Juosepin kanssa nieli kaupan tuottamia varoja, täytyi "Anna-Marjan" ruveta entistä ahkerammin tekemään retkiä Valtiasmeren takaisiin satamiin, kesän valoisana aikana yhtä hyvin kuin syksyn pimeinä ja myrskyisinä öinä.

Juhannuksen tienoissa varustettiin "Anna-Marjaa" ensi kertaa pitemmälle matkalle ilman Samelia.

Sameli päätti jäädä kotiin.

Hänen mielensä oli niin kiintynyt nuoreen Anna-Marjaan, että vanha "Anna-Marja" sai lähteä vieraan päämiehen johtamana matkalle.

Sameli itse jäi kotiin.

Se herätti huomiota koko saarella ja kauempanakin.

Toiset selittivät, että Sameli rupeaa pitämään häitä, toiset että hän pelkää Piki-Juosepin juonia ja vehkeitä eikä uskalla siitä syystä jättää saarta sinä kesänä.

Pian nähtiin, että oikeassa olivat ne, jotka sanoivat syyn olevan siinä, että Sameli rupeaa pitämään häitä.

Niin se oli.

Hääpäivää tosin ei oltu vielä määrätty, ei pariskuntaa kertaakaan kuulutettu — ei edes julkista kosintaa ollut toimitettu.

Siitä asti, kun Sameli oli ollut istumassa ja katselemassa Anna-Marjan kankaankutomista, ei hän ollut puhunut hänelle edes kaukaisemmilla viittauksillakaan kosimisesta tai sellaisesta. Mutta Anna-Marja oli aina hänen mielessään.

Toisinaan tapahtui kummallisia asioita.

Eräänkin kerran, kun Sameli illalla kynttilän valossa kokoili päivän kuluessa kertyneitä rahoja puodissa rahalaatikosta, tuntui kuin Anna-Marja olisi seisonut siinä ja kurkistellut hänen olkansa yli ja sanonut: "Voi voi! Vähenee päivä päivältä!" — Ihan selvänä kuului Anna-Marjan oma ääni. Sameli kääntyi äkkiä hämmästyen, mutta ei nähnyt mitään, ei muuta kuin takanaan olevat tavaralaudat ja niillä lankavyyhtiä, nappilaatikoita, kangaspakkoja ja muuta.

Missään ei näkynyt Anna-Marjaa.

Sameli oli hajamielinen, toisinaan siinä määrässä, että hän näki asiainsa tulevan päivä päivältä yhä huonommin hoidetuksi.

Siitä oli hän itsekin selvillä. Eräänä iltana, kun hän mietti, lähteäkö vai ei merimatkalle, joka parhaassakin tapauksessa vie kolme viikkoa, hän ihmetellen kysyi itseltään, mikä mahtoi olla perimmäisenä syynä hänen vastenmielisyyteensä lähtöä kohtaan.

Vastaus kuului: Anna-Marja, mutta se vastaus ei tuntunut tyydyttävän.

Sameli tiesi, että vastaus on vaillinainen, että se sisältää asian kylläkin, mutta ei sano, millä tavalla Anna-Marja voi olla esteenä, ja kun hän rupesi muokkaamaan vastausta ehdottomasti rehelliseen muotoon, alkoi hänen silmissään pyöriä kuvia Anna-Marjasta, Piki-Juosepista, eräistä laskiaistansseista, luulotteluja — päteviä hänen mielestään — Juosepin löysistä aviosuhteista ja Juosepin venyvästä ja sangen rotevasta omastatunnosta rakkausasioissa — vieläpä nyt naineenakin miehenä. — Kuvat alkoivat ihan ryöpytä! Ne veivät hänen aivojaan kuin merenpyörre uppoavaa laivaa. Kuvissa näkyi yhä selvemmin mahdollisuus, että jos hän, Sameli, jättää saaren vaikkapa viikoksi, puoleksi viikoksi, päiväksi, on Piki-Juoseppi paikalla Anna-Marjan luona, ja ellei mitään pahempaa tekisikään, syöttäisi hän Anna-Marjalle juttuja, joilla pilaa heidän välinsä, kylmentää hänet ja erottaa heidät. "Anna-Marja on nainen!", huusi joku hänen mielikuvissaan. "Muista laskiaista, jolloin Anna-Marjan pää oli kipeä, kun sinä häntä pyysit! Voisihan käydä, että palatessasi matkalta löytäisit Anna-Marjan Piki-Juosepin seurassa! Pidä varasi! Pidä varasi! Pidä varasi!!"

Samelin nyrkit puristuivat. Hän olisi suonut, että Piki-Juoseppi olisi joutunut hänen kynsiinsä ja hän olisi voinut hänet tuhota, hävittää hänet elävien joukosta niin, ettei kuu kuule, eikä päivä näe!

Näin oli asiat ja Sameli päätti päästä entisiin säännöllisiin elintapoihinsa "pappilan kautta", niinkuin hän itselleen sanoi.

Häät, ja sitten pois kaikki huoli ja harmi ja levottomuus ja sitten tarmolla ruorirattiin, jalusnuoriin ja halseihin ja anna sitten tuulen soittaa, veden pauhata!

* * * * *

Oli lauantai-ilta kesäkuun puolivälissä.

Hailin kutu ja sen mukana kevätkalastus oli miltei lopussa.

Parhaana pyyntiaikana mentiin verkoille ja nuotille joka ilta, milloin ilmat sen sietivät.

Kalaa soudettiin kotiin, ruokittiin ja suolattiin pitkin päivää. Apajat tuottivat useina öinä enemmän kuin mitä ennätettiin korjata.

Pari viikkoa oli nytkin mennyt yhtämittaisessa soutamisessa — oli ollut pelkkää tyyntä — nuotan tai verkkojen vetämisessä, kalan ruokkimisessa ja verkon parsimisessa niin tarkkaan, että nukkumiseen ei riittänyt kuin tunti tai pari yösydännä rantakallioilla nuotion ääressä.

Nyt oli kalastus loppunut ja saapunut lauantai-ilta, ensimmäinen pitkistä ajoista, jolloin taas saa viettää yönsä rauhassa, omassa vuoteessaan.

Anna-Marjan isä oli purjehtija, laivuri, mutta parhaina pyyntiaikoina hän oli kalastaja, ja silloin sai Anna-Marja seurata isäänsä nuotalle, oli ilma mikä hyvänsä — ellei myrsky ollut.

Kirkontornissa soivat lauantaikellot.

Silloin juuri Sameli kävi sisään portista Anna-Marjan kodin pihalle.

Anna-Marja itse oli vaatehuonettaan siistimässä, järjestelemässä sitä kesäasunnokseen.

Hän pesi parhaillaan sen permantoa.

Sameli tervehti ja jäi seisomaan ovelle, nojaten ovenpieleen ja katsellen Anna-Marjan hommailua.

— Voi kun on hauskaa!, sanoi Anna-Marja.

— No mitenkä niin?, kysyi Sameli.

— Kun ei tarvitse mennä ensi yöksi verkoille! Saa käydä maata omaan vuoteeseensa! Mutta sen arvoahan et ymmärrä sinä, jonka ei ole tarvinnut venyttää käsivarsiaan nuottahaapion airontyvessä viikkoa toisensa jälkeen!

— Etkö sinä haluaisi tulla sitten meille, koska olet minulle kateellinen.

— Teille!?

— Niin.

— Hui hai! Onko tuo olevinaan kosimista!?

— On.

— Kosimista?!

— Niin, niin, kuulithan.

— Minun ymmärtääkseni se on asia, josta ei saa tehdä pilkkaa, ja kalastajan elämästä vielä vähemmän. Pane se mieleesi!

— Ei tämä sitä olekaan. Läksin varta vasten sinua kosimaan. Nyt se on päätettävä.

— Ettäkö me menisimme nyt yht'äkkiä naimisiin?!

— Niin.

— Mutta minä olen sitä mieltä, että siitä ei tule mitään.

— Ei mitään!

— Niin.

— Miksi?

— Siksi että ei tule. Ei sitä niin vain yhteen mennä — kenen kanssa hyvänsä, ja minä tahdon olla vielä nuori.

— Minulla ei ole muita. Ja kun ajattelen, mitä kaikkea meidän välillämme — on — tapahtunut — emme voi olla yhteenkään menemättä.

— Tapahtunut?! Herra Jumala! — Mitä sinä tarkoitat…?!

— Silloin laskiaisiltana — kirkon-sakastin portailla — ja monta kertaa — sinä talvena — ja seuraavana keväänä ja kesänä — sylissä istumisia — suutelemisia — ja hiukan puheitakin. —

— Voi, voi, — kuinka sinä olet lapsellinen, vaikka olet vanhempi minua!

— Lapsellinen?!

— Niin kun luulet, että kaikista sylissäoloista ja suutelemisista mennään naimisiin. Eihän sitä sitten muuta ennättäisikään!

— Niin minä luulen — enkä jätä sinua muille.

— Muille!?

— Niin.

— Eihän sinun ole tarviskaan jättää!

— Eikö!

— Ei — jos se minusta riippuu — enkä minäkään halua jäädä toisten vietäväksi. — Sinä teet pilkkaa minusta! Minua eivät vie muut, etkä sinä. Usko se!

— Minä en usko sitä. Joko minä vien sinut, tai muut.

— Minä en mene kenenkään kanssa. Minä en ole koskaan ajatellutkaan mennä kenenkään kanssa. Siinä sen kuulit. Nyt on lauantai-ilta. Viime yönä olin viimeksi nuotalla ja ajattelin, käydessäni tulen ääreen isän luo maata, että voi kun isä eläisi, ja äiti, minun kuolemaani asti, ettei minun tarvisi turvautua koskaan — vieraaseen ihmiseen.

— Olenko minä sinun mielestäsi niin vieras?

— Et — niin vieras kuin muut, mutta et niin omainen kuin isä ja äiti.

— Jos minä nyt siis läksisin viimeisen kerran, eikö sinun olisi ikävä?

— Ei. — Ei vähääkään.

— Sinun on nyt päätettävä. Minä en tule uudestaan kysymään.

— Nyt päätettävä!

— Niin.

— Mutta enhän minä ole osannut edes valmistaa vastaustani ja miettiä ja päättää.

— Kyllä sinä olet. — Sinun silmäsi puhuvat toista ja hymysi ja koko kasvosi — kaikki muu paitsi kielesi. "Naisen kieleen ei saa luottaa", sanoo aina Esa.

Anna-Marja istui vuoteensa laidalle permantoräsy kourassa ja nauroi ääneen.

— Esako sinun oppi-isäsi on kaikessa?!, sanoi hän.

— Esa on viisas mies!

— Esa! Joka läksi, sanoo isä, nuorena poikana kotoaan merille ja palasi vanhana suuripartaisena kaljupäänä ukkona kotiin takaisin. Esa ei tiedä niin mitään! Esa ei ole ollut kertaakaan naimisissa! Esa ei ole kertaakaan rakastanut! Esa ei tiedä kerrassa mitään! Esa osaa soittaa viulua ja suutaan ja ommella purjeita, mutta ei mitään muuta.

— Esa ei ole rakastanut?!

— Niin, niin — tai jos on, niin ei enää tiedä siitä mitään!

— Esa on viisas mies. Hän sanoi minulle: "Ota sinä tämä Anna-Marja!" — Etkö muka muista?

— Humalaisen juttuja! Jos Piki-Juoseppi olisi istunut sinun paikallasi, olisi hän sanonut sille samalla tavalla.

— Piki-Juoseppi!

— Niin, niin.

— Piki-Juoseppi!! Olisiko sinusta ollut parempi, että minun asemestani olisi siinä istunut Piki-Juoseppi!?

— Älä nyt turhasta suutu. Piki-Juoseppi tai Terva-Juoseppi — kuka hyvänsä, tarkoitan minä.

— Vai Piki-Juoseppia sinä odotit, ja kun se otti toisen, niin nyt et mene kellekään! Hyvä juttu! Nyt minä ymmärrän! Hyvä on, että sain kerrankin sen tietää! — Hyvästi sitten!

Sameli alkoi poistua.

— Älä nyt ainakaan vihoissasi lähde! — Tule sisään niin istutaan ja jutellaan rauhassa. Voi kun sinä olet narri…

Anna-Marja nauroi.

Sameli tuli hyvälle tuulelle jälleen.

Anna-Marja tuli ulos, otti Samelia kädestä ja saattoi hänet sisään.

— Sinähän olit ihan ruveta itkemään! Voi, voi — ei minua ole koskaan näin naurattanut. — Iso mies ja antaa leukansa mennä kurttuun ja räpyttelee silmiään! Voi rakas ystävä! Ihan minä nauran itseni kuoliaaksi! — No — haasta nyt.

— Minä haastoin jo.

— Haastoit! Mitä puhetta se on! Kyllä sinä haastoit — liikaakin. Ota vain takaisin ne piki-juoseppi-juttusi, niin saadaan alkaa oikea asia jälleen alusta. — No! Joko peruutat vai?!

— Sinähän Piki-Juosepista aloit.

— Minä sanoin vain että "kuka Terva- tai Piki-Juoseppi hyvänsä"! — En mitään muuta.

— Ja minä taas sanon, että Esa ei olisi niin sanonut, jos siinä olisi istunut joku muu, kuka hyvänsä.

— Sinä olet ylpeä ja itserakas!

— Olin se kuin olin.

— Etkä tunnusta olleesi väärässä?

— En.

— Ei puhuta sitten mitään.

— Ei puhuta.

— Sinua minä ajattelin jo vuosia sitten, kun isäni kanssa soutelin verkoille kasvavana tytön heitukkana pitkin tyyntä merta ohi sinun isäsi "Anna-Marjan", joka veltoin purjein seisoi Pohjoissalmella. Sousimme likeltä "Anna-Marjaa", sen perän takaa. Sinä seisoit laivan perällä hakkilautaa vasten ryntäilläsi ja tupakoit. Takanasi näkyi jonkun selkä, joka seisoi ruoriratissa. Minä katsoin sinua silmiin ja päätin, että minä, Anna-Marja Juhontytär — en koskaan — en koskaan — en koskaan…

— Mitä "en koskaan"! — Johan sinä taas haastat, vaikka päätettiin juuri että ei haasteta mitään.

— En minä haasta.

— Mitä sinä teet?

— Annan vain senaikuisen Anna-Marjan haastaa. — En koskaan katsele toista poikaa tällä tavalla enkä mene koskaan naimisiin. Minä unohdin soutaa. Isä myös, ja ne toisetkin unohtivat soutaa ja isä sanoi: "Siinä se on kaunis laiva!" ja ne muut sanoivat samalla tavalla, mutta silloisen Anna-Marjan sydän sanoi: "Voi kuinka kaunis on tuo poika!" — kuitenkaan ei se poika ollut sen kauniimpi kuin sinäkään ja — sinähän — olet — ruma — hah — hahhah. —

— Nykyinenkö Anna-Marja niin sanoo?

— Sanoo — sanoo! — Sehän se sanookin, että sinä et ole mikään kaunis!

— Kyllä muistan minäkin sen illan. — Minä katselin sitä tyttöä haapiossa…

— Katselit — katselithan sinä! Katselit ja puhalsit tupakan savua sieraimistasi, sylkäisit mereen, miltei meidän haapioomme asti, käännyit laiskasti sen peränpitäjän puoleen ja sanoit: "Saatana kun ei tule tuulta mistään!" — Hahhahhah — kyllä minä muistan — älä luulekaan…!

— Luuletko sinä sitten, etten minä olisi sinua ajatellut… En minä muita ole koskaan ajatellutkaan.

— Mutta täytyy sinun toki puhua minun isällenikin ja äidille. Eihän siitä muuten mitä tule. Minä olen alaikäinen! Sinun on puhuttava jo tänä iltana.

— Puhu sinä itse äidillesi.

— No puhun — mutta isälle en. Sille saat puhua sinä.

— Jätetään huomiseen.

— Eikä jätetä. Päivä on korkealla, ennättää vielä tehdä mitä hyvänsä. Mene nyt heti isän puheille. Hän on rannassa omassa valkamassa tervaamassa haapiota, jonka tänään raappasi.

— Minä menen.

Samelin vaikein matka alkoi.

Hän käveli hitaasti.

Hän tahtoi antaa itselleen mahdollisimman kauan aikaa valmistaa ja miettiä, miten ihmeen tavalla hän voi asian toimittaa Anna-Marjan isän edessä.

Hän pysähtyi tiellä usein hyvin turhan asian vuoksi, niinkuin nytkin juuri ottamaan tieltä erästä peukalonpään kokoista pyöreää ja tavallista punaisempaa kiveä, jota hän tarkasteli aivan aiheetta ja heitti jälleen, tai parin askeleen päässä erästä tien ohessa kasvavaa takiaispensasta, joka työnsi niin reheviä lehtiä varrestaan. Sameli olisi mielellään mennyt mihin muuhun suuntaan hyvänsä, mutta ei Anna-Marjan isän valkamaa kohti. Jalat kuitenkin kuljettivat häntä sinne, kuten palvelevaiset ja typerät orjat ainakin, jotka tekevät sokeasti käskyn mukaan, vaikka asia näyttäisi menevän päin honkia.

Anna-Marjan isällä oli kuumaa tervaa padassa. Sitä hän tervasutilla siveli haapion laitoihin, jotka olivat puhtaaksi raapatut.

Haapio oli kumoon käännetty. Vaikka olikin jo ilta, kello seitsemän tienoilla, paistoi päivä vielä lämpimänä ja kuumaksi keitetty terva painui puuhun miltei sitä mukaa kuin sitä siveltiin.

Anna-Marjan isä vilkaisi tulijaan ja jatkoi työtään.

— Joutua työlle, sanoi Sameli.

— Jumal'antakoon, vastasi isä.

— Nyt onkin hyvä tervausilma, sanoi Sameli.

— Onhan se tavallinen, sanoi isä.

Pitkä vaitiolo.

Sameli tupakoi.

Isä tupakoi ja tervaa.

Sameli pelkää vaitiolon pituutta, mutta ei saa kokoon lausetta, jolla ilmaisisi asiansa.

Kumpikaan ei virka mitään.

Tuli, jossa tervapataa oli kuumennettu, loimuaa ja risahtelee.

Jossain sataman ulkopuolella tirrailee tiira ja roksahtaa kovaäänisesti jossakin satamassa ankkurissa olevassa aluksessa, kun kuivamaan nostettu isopurje keveän tuulen puhaltaessa siirtyy toiselle puolelle ja vie mukaan jalusnuoran lokin kytkinraudassa.

Sameli alkaa puhua.

Hänestä tuntuu kuin ei hän oikeastaan itse puhuisi. Tuntuu kuin joku muu hänen kauttaan puhuisi ja käyttäisi hänen suutaan. Hän kuulee lausuvansa änkyttäen ja vavisten ja pakollisesti.

— Me on sen teidän Anna-Marjan kanssa puhuttu vähän — niinkuin yhteen — menosta. —

Siinä se nyt oli sanottu kuitenkin. Isä ei virka mitään. Tervaa vain haapiota ihan rauhallisena. Siirtää pataansa ja tervaa.

— Päätettiin mennä naimisiin…

Sillä hetkellä Anna-Marja hänestä tuntui hyvin etäiseltä ja vieraalta ja yritys kokonaan harkitsemattomalta. Hän pakotti itsensä vielä kuitenkin puhumaan.

— Anna-Marjan kanssa oli puhe, että mitähän sinä sanoisit tästä yrityksestä.

Isä puhuu tervatessaan:

— Mitäpä minä siihen sanoisin! Enhän minä mitä sano, kun kerran kauppa on jo tehty.

Koko jäljellä olevan tervauksen aikana, jota onneksi ei ollut enää paljon, ei puhuttu mitään.

Sitten sammutti isä tulen jolla tervaa oli kuumennettu, pani tervapadan saraimeen, saraimen oven lukkoon, avaimen otti pois ja sanoi:

— No olihan se hyvä asia, että tuli tuo haapio tervatuksi. Nyt sillä on siinä aikaa kuivata. Tein työtä sen raappaamisessa koko päivän, aamuvarhaisesta asti. — No, lähdetäänpäs sitten ylös.

Isä vei Samelin kamariinsa.

Siellä istuivat he pöydän ääreen, jolle hetkisen perästä Anna-Marja toi teetä.

Isä ja Sameli puhelivat yhtä ja toista, muun muassa:

Isä: No, Sameli. Otetaanpas teetä. — Ei mutta, pitihän minulla täällä kaapissa olla — vähän. — Enkös arvannutkin — vähän konjakkia pullon pohjassa vielä. — Kaadapas tästä vähän sekaan. Pane enemmän sokeria. — Kaada rohkeammin vain! Kyllä se meille täksi illaksi riittää. No, no — anna mennä vain!

Sameli: Kiitos! Riittää jo!

Isä: (Matkien leikillisenä.) Riittää! Kaada kaada vain runsaasti. — Kuinkahan kauan tuo pitää näitä itätuulia.

Sameli: Saa nyt nähdä.

Isä: Se voi ruveta sieltä tuulemaan kauemminkin — eikä se lakkaa, ennenkuin sataa.

Sameli: Niinhän sitä sanotaan.

Isä: Ja eilen meni sumu itään. Se ei jää koskaan sinne, vaan tulee sateena takaisin. (Isä koputteli ilmapuntariaan, joka oli ikkunalla.) Ilmapuntarikin laskee. Etkös ole aikonut Saksaan mennä?

Sameli: Kyllähän sinne pitäisi mennä.

Isä: Taitaa olla jo kuorma tiedossa tännepäin.

Sameli: Ainahan niistä selviää. Vanhat seprat. —

Isä: Taitaa olla jo ikää sillä "Anna-Marjallakin".

Sameli: Kyllähän sillä taitaa olla.

Niin kului ilta.

Iltainen syötiin keittiössä neljän kesken: Anna-Marjan äiti ja isä, Anna-Marja itse ja Sameli.

* * * * *

Myöhemmin illalla juttelivat Sameli ja Anna-Marja kauan aikaa aitan portailla istuen, mutta kun alkoi tulla vilu, siirtyivät he sisään.

* * * * *

Häät vietettiin samana kesänä, heti kuulutusten jälkeen.

Niin meni kesä.

Sameli jäi kotiin, joka kerta kun "Anna-Marja" sinä kesänä läksi matkalle.

Sijaisekseen laivaan oli hän saanut appensa, luotettavimman miehen, varmimman mitä ajatella voi.

Vielä puuttui laivasta perämies, sillä entinen oli edellisenä syksynä eronnut ja lähtenyt ulkomaille.

Asiaa pohdittiin Samelin puotikamarissa.

— Olisi minulla tiedossani eräs mies, sanoi isä, — mutta hän on ollut jo niin kauan maissa, että ei tiedä haluaako hän enää lähteäkään — on nainut ja asettunut venemestariksi.

— Tämä Simen Anttuko?

— Niin.

— Sehän on liian ryyppyihin menevä, epävarma.

— Hyvä merimies! Olen minä purjehtinut hänen kanssaan ennen.

Kun Anttu asui ihan naapurissa, antoi Sameli kutsua hänet puheilleen. Hetken perästä hän istui kolmantena pienessä matalassa kamarissa, joka oli kuin isonpuoleinen kajuutta. Anttu oli hienossa humalassa — tapansa mukaan.

Sameli sanoi:

— Mitäs sanot Anttu siihen, jos läksisit perämieheksi "Anna-Marjaan"?

— "Anna-Marjaan".

— Niin.

— Perämieheksi?

— Niin. Mutta ryyppimistä olisi sitten vähennettävä.

— No se taittuu kuin tupakka! Tämä sinun appiukkosiko se tulee kapteeniksi?

— Tämä.

— Hyvä on. Kyllä me pojat seilata osataan. Pitkiä matkoja tehtiin ennenkin yhdessä. — Molemmat kerran seilattiin samassa espanjalaisessa fregatissa Kalkutasta tyhjänä Melbourniin ja sieltä vehnäkuormassa Hampuriin. Muistatkos sitä Herran ilmaa Indian merellä? Se oli ilma! Kuulehan — sinä Sameli, sinä et tiedä sellaisesta ilmasta mitään: Se on sellainen ilma, oikea hurrikaani, joka sateen — ei se mitään oikeaa sadetta ole, se on ryöppy, vesisuihku koko taivaan täydeltä — sateen ja tuulen ja ukkosen kanssa näyttää hävittävän koko luonnon. Ukkonen jyrisee lakkaamatta, myötänsä. Valkeata iskee alinomaa ristiin rastiin joka puolella. Meri lykätään kauhealla voimalla ja pauhinalla eteenpäin ja ylöspäin ja alaspäin eikä synny oikeaa aaltoakaan: Meri vain hurjina vesiharjuina syöksyy ylös ja kaatuu tuulen mukana. Suurikin laiva on kuin mitätön lastu. Purjeet menivät sitä tietään, mitä ei ennätetty korjata. Sitten lakkasi tuuli, mutta jumalattoman korkeat aallot kävivät ja laiva, kun sitä ei voitu enää ohjata, kääntyi syrjin lainetta ja heilui puoleen ja toiseen niin, että vain raa'annokat vettä hipoivat. Laiva oli kaatua ja sen se olisi tehnytkin, jos kuorma laivan sisällä olisi siirtynyt ja jos ei mastoja olisi kaadettu. Niin niin! An' roikaa vain mastot alas! Viikon päivät sitten puhalsi uudelta suunnalta. Me laitettiin mastoista, raaoista ja mukana olevista varapuuhirsistä iso myrskyankkuri, johon laiva kiinnitettiin miehen käsivarren paksuisella teräsvaierilla. Jaa-a! Se oli aikaa ja elävänä siitäkin, Jumalan kiitos, päästiin! Siitä myrskyankkurista oli suuri etu. Laiva ei maannut enää syrjin lainetta ja heilunut niin pahasti, vaan otti laineen keulasta päin ja myrskyankkuri taas murti laineen voiman. Kerran laiva luisui aika kyytiä alamäkeä, nokka alhaalla, myrskyankkuria kohti. Vaieri hölleni. Sitten nosti taas laine selkäänsä laivan keulan alla, kohotti sen ylös ilmaan ja laiva alkoi luisua jälleen perä edeltä takaisinpäin huimaa vauhtia ja — piuuu! — katkesi vaieri! Miehen käsivarren paksuinen kaabeli meni poikki, että naukui — ja se oli ihka tuliuutta teräsvaieria!! Sinä Sameli, joka olet seilannut vain tällä "Anna-Marjalla", et tiedäkään niistä asioista mitään, mutta tämä appiukkosi tietää. Se on hyvä ukko! Minä olen sen kanssa paljon yhdessä ollut. Ja jos minä kelpaan…

— Kelpaamisesta ei kysymistä, kunhan vain suostut tulemaan. Palkasta kyllä sovitaan.

— Kyllä palkasta sovitaan. Kyllähän me sinun kanssasi aina palkasta sovitaan! No tuohon käteen. Minä lähden!

— Hyvä on. Se on sitten päätetty?

— Päätetty kuin päätetty. Kelpaakin taas lähteä! Olenkin jo maissa kuivanut ja haristunut yli kaksikymmentä vuotta. Kannattaa taas vähän katsella ympärilleen.

Anttu oli liikutettu omista puheistaan. Kotioloissaan, selvänä ollessaan, sunnuntaisin, hän harrasti Raamatun lukua ja saneli aina lauseita sieltä, milloin enemmän, milloin vähemmän toiseen muotoon muuttuneina. Niin nytkin. Lyötyään kättä kaupan päälle Samelin kanssa tarttui hän tulevan päämiehensä käteen ja sanoi:

— Ei me vielä vanhoja olla — vai mitä! Me ollaan oltu maissa parikymmentä vuotta ja nyt me taas lähdetään ylös Herraa vastaan tuuliin!! — Ylös Herraa vastaan tuuliin!! Niin!

XI luku.

"ANNA-MARJAN" TUHO.

Oli jo syysmyöhä, eräs joulukuun iltayö, yö joulukuun kolmatta vasten.

"Anna-Marja" seisoi ankkurissa Lyypekin satamassa lähtövalmiina.

Se oli selvitetty tullissa Suomeen, Haminan kaupunkiin lähteväksi tyhjänä, pohjakuormassa.

Tullipapereista ei kuitenkaan selvinnyt, mitä laatua se "pohjakuorma" oli.

Se näkyi laivan päämiehen povitaskussa olevasta erikoisluettelosta, jossa mainittiin minkä verran laivassa oli samppanjaa, minkä verran likööriä, ja minkä verran silkkiä — naisten silkkihuiveja ja silkkimyssyjä, joissa oli erivärisiä ja erimuotoisia kullalle ja hopealle, rubiineille ja smaragdeille hohtavia lasihelmiä. Sitä tavaraa oli paljon. Mikään tavaralaji ei ollut merkitty tavallisilla nimillään, vaan muuten. Luettelen lopussa oli muun muassa tämän näköinen merkintä:

"10 ankkuria märkää, 65 mk. ankkuri, yhtiö 650 mk."

Siten olivat muistiin merkityt kaikki tavarat, kukin laatu hintoineen erikseen, että voi tehdä niistä tiliä kotiin palattua laivan isännälle, Samelille, mutta ettei niistä mitään hyötyisi syrjäinen, nimittäin tullimies, jos paperi jollain edeltäpäin arvaamattomalla tavalla joutuisi jonkun heikäläisen käsiin. Tavara oli sijoitettu taitavasti pohjakuormahiekan alle, joten se ei ollut päivällä käyneen tullin nähtävissä. Hiekkaa oli tullin mielestä epäillyttävän runsaasti, mutta kun heille selitettiin, että alus on kapea ja teräväpohjainen, mastot korkeat ja purjeet isot, syksymyrskyt ja kumoon menemisen vaara suuri, olivat tullimiehet tyytyväisiä ja sanoivat: "Es kan schon sein", ja menivät matkaansa. — Kuormaus oli tapahtunut osaksi edellisenä yönä ja osaksi edellisenä päivänä.

Yö oli pimeä.

Leuto joulukuinen länsituuli puhalteli.

Taivas oli tähdetön, pilvessä.

Satamassa oli paljon laivoja, toisia vasta tulleita, kaukaakin, toisia lähtövalmiina kuin "Anna-Marja".

Laivojen ankkuritulia kiilui kaikkialla kuin tähtiä taivaalla. "Anna-Marjan" keulataakissa paloi myöskin kahdeksankulmainen vaskikehäinen ankkurilyhty, joka valaisi himmeästi keulakantta.

"Anna-Marja" oli ankkurissa lähellä laituria. Kaupungin iltayön humu kuului laivaan. Erilaisia ajoneuvoja oli vielä liikkeellä. Niiden pyörät tärisivät katukivitykseen. Rantakapakoista kuului laulua ja soittoa ja niiden ikkunoista loisti häikäisevä valo. Tulet lyhtypylväiden päistä loistivat rauhallisemmin, uneksuen.

"Anna-Marjan" miehistö oli kokonaan kannella ryhmittyneenä keulakannelle, paitsi päämiestä, joka istui kajuutassaan, jota lamppu valaisi, ja laski rahojaan, tutki muistiinpanojaan ja järjesteli omia pikku ostoksiaan: tuomisia kotiin, vaimolleen ja tyttärelleen.

Luotsi on jo laivassa. Hänen on määrä opastaa laiva aamunkoitossa ulos satamasta, Lyypekin lahdelle, josta väljemmät Valtiasmeren ulapat alkavat.

Luotsin vene on laivan kupeella.

Laivan omat veneet ovat jo illalla päivänvalossa nostetut ylös ja asetetut paikoilleen.

Luotsi makaa sikeässä unessa skanssissa.

Hän onkin ainoa, joka laivassa nukkuu.

Kaikki muut valvovat.

Päämies aikoo myös nukkua muutaman tunnin ennen laivan lähtöä.

Hän on juuri maata käymässä, heittänyt jo kaulastaan paksun villahuivin ja alkamassa riisua takkiaan, kun kajuuttaan laskeutuu laivan perämies, Anttu.

— Lähdöstä ei taidakaan tulla mitään — ainakaan huomenaamuna.

— No?

— Asia on sillä tavalla, että miehissä on kapinan henki ja ne ovat päättäneet, ettei lähdetä.

— Sano sinä miehille, että lähtö tapahtuu heti aamunkoitossa, ellei sumua tule.

— Ei se auta. Ne ovat kivenkovaan päättäneet, että nyt ei lähdetä. Laivan rotat uivat kaikki peräkanaa maalle, alkoivat juuri uida, ja se tietää tuhoa laivalle.

— Taikauskoa.

— Olkoon vain taikauskoa! Olkoon se sinun mielestäsi taikauskoa, mutta minun mielestäni ei! Minä tiedän, ja sen tietää jokainen, joka on maailmaa nähnyt, että jos rotat laivan jättävät satamassa, ei se laiva ikinä sen jälkeen ole ilmaantunut missään ihmisten ilmoille — eikä ainoakaan mies siitä.

— Uskotko sinäkin, ikämies, tuollaisia lapsellisia juttuja.

— Uskon. Ja minä olen myös sitä mieltä, että nyt olisi matka jätettävä sikseen tai otettava uusi päämaali, Voionmaalle tai Riikaan tai mihin hyvänsä. Parasta jäädä tähän. — Tulehan itse katsomaan niin näet, mitenkä rotat menevät.

Päämies sitaisi jälleen huivin kaulaansa, napitti takkinsa, pani lakin päähänsä ja molemmat miehet nousivat kannelle.

Keulassa olivat laivan kaikki miehet, kokkia myöten, kumartuneina yli laivan varpepartaan ja katselemassa kuinka rotat jättivät laivan. Läheisissä laivoissa ja laiturilla palavien lyhtyjen valossa näkyi tuo kaamea majanmuutto.

Ankkuriketjua pitkin laskeutuivat rotat mereen ja uivat yhtäjaksoisena peräkkäisenä virtana suoraan maalle. Niitä tuli aina uusia ja uusia. Se näytti aivan loppumattomalta. Viimein tuli ketjulyysistä ulos rotta, jota ei seurannut toista. Kului pitkä aika täydellisessä hiljaisuudessa, eikä enää ilmaantunut ainoaakaan uutta rottaa. Toiset olivat jo uineet näkymättömiin.

— No nyt se on laiva sitten tyhjä rotista kuin pullo.

— Paljon niitä olikin!

— Asia on selvä — sanoi joku miehistä, laiva on nyt kuolemaantuomittu väkineen.

— Näkisitte vielä Lentävän Hollantilaisen, niin sitten ei muuta kuin kädet ristiin ja aamen!, sanoi laivan päämies ja röhähti nauramaan ja pani tupakaksi.

Miehet katselivat synkeinä päämiestään.

— Leikki tästä on kaukana!, sanoi taas joku.

— Siltä näyttää, sanoi päämies. Mutta jos tästä leikistä tulee tosi, annan minä tästä — hän veti pistoolin taskustaan — ja tästä — vetäen pistoolin toisesta taskustaan — ensimmäiselle miehelle, joka yrittää lähteä maihin rottien jälkeen tai ei tottele. Oletteko te, partaiset miehet, ihan hupsuja kuin kummituksia näkevät akat, vai vieläkö maissa juomanne lähtöryypyt päätänne sekoittavat. Henki se on minullakin, yhtä kallis kuin teillä kenellä hyvänsä ja perhe kotona, mutta kyllä minä lähteä aion ja vien teidät jok'ikisen mukanani. Nyt on länsituuli. Sitä riittänee koko kotimatkaksi ja vie meidät tällä viikolla joka miehen kotiin lauantaisaunaan. Olkaa huoleti siitä! Ja jos myrsky tulee, niin onhan tässä hätäsatamia joka puolella merta ja paras hätäsatama on meren aava ulappa itse ja sitä jumalanlahjaahan on huomisesta alkaen sen minkä me tarvitsemme. Käykää maata vain, niin heräätte aamulla virkeinä.

Puhe teki vaikutuksensa.

Pian oli joka mies ryöminyt koijaansa. Tulet sammuivat kajuutasta ja skanssista ja kannella valvoi ainoastaan ankkurilyhty ja kansivahti.

* * * * *

Piki-Juoseppi seurasi Samelin kaikkia hommia. Hänellä oli tieto siitä, että "Anna-Marjaa" odotetaan tänään kotiin Lyypekistä ja että sillä on kallis kuorma mukanaan.

Molemmista kylistä oli kerääntynyt kansaa maan taakse odottamaan silkkilaivan tuloa. Sameli itse muutamien toisten kanssa oli ensin itse sinne mennyt ja oikein hevosella, sillä maassa oli jo vähän lunta, saaren järvet ja suot jäässä ja mereenkin alkoi jo jäätä tehdä.

Samelin laskujen mukaan olisi "Anna-Marjan" pitänyt tulla tänään näkyviin. Länsituulet olivat puhaltaneet jo monta päivää, eikä hänen laskujensa ja tietojensa mukaan "Anna-Marjalla" ole mitään asiaa viipyä Lyypekissä päivääkään sen jälkeen, kun sopiva tuuli oli alkanut puhaltaa.

Rannalla seisojien joukkoon ilmaantui myös Piki-Juoseppi.

Häntä harmitti se, että Sameli oli tullut hevosella, oriilla, jonka vertaa ei tunnettu. — "Mokomakin tyhmänylpeä herra! Odottaa luultavasti hyviä kauppoja tekevänsä laivallaan tulevilla tavaroilla, koska noin pöyhkeilee. Ei muka jalan päässyt, niinkuin muut, vaan piti hevonen valjastaa mokomaakin matkaa varten!", ajatteli Piki-Juoseppi. Jos hän olisi voinut ja jos ei muita ihmisiä olisi ollut, olisi hän ampunut Samelin hevosen ja Samelin itsensäkin.

Ilta hämärtyi.

Laivaa ei näkynyt.

Useilla oli näköputket mukanaan, mutta ei näkynyt merellä ainoaakaan purjetta.

Suuria lumihiutaleita alkoi lentää kiihtyvän länsituulen mukana.

Pian oli niin sakea lumipyry, että merelle päin näki tuskin pitemmälle kuin ensimmäiseen kaatuvaan hyökyaaltoon asti.

Piki-Juoseppi poistui muiden mukana kotiinsa, Ruokolahden kylään. Jo sitä ennen oli Sameli lähtenyt pois rannasta hevosellaan. Hän läksi heti, kun lumipyry tihentyi niin sakeaksi, ettei nähnyt enää näköpiiriin asti.

— Näkyikö mitään, kysyi Samelilta hänen vaimonsa.

— Ei näkynyt mitään.

— Herra Jumala kuitenkin, ja nyt tuli lumipyry! Mihin ne joutuvat, jos tulevat maan lähelle ennen aamua, kun loistojen tulet eivät pyryn läpi näy!

— Onhan Pohjoisrivillä sumukello ja Lounatrivissä puhaltaa sumutorvi. Niiden äänet peittävät koko länsiselän ja kyllä "Anna-Marja" sen mukaan tietää missä on ja osaa maata karttaa. Kun aamulla heräät, näet tästä omasta ikkunasta "Anna-Marjan" ankkurissa oman valkaman edessä.

Yöllä heräsi Sameli tavallista ankarampaan rytinään. Seinät rusahtelivat tuulen painosta ja ulkona vinkui tuuli nurkissa ja kohisi puutarhan puissa ja ulvotti tuuliviiriä. Itsekseen huokasi Sameli silloin: "Jumala armahda niitä, jotka ovat merellä!" —

* * * * *

Piki-Juoseppi tuli kylmään kotiinsa ja torui pojintimaansa, joka ei ollut lämmittänyt hänen kamariaan.

Juoseppi sytytti kynttilän palamaan pöydälleen, komensi pojintimansa keittämään ja tuomaan hänelle kuumaa vettä ja käski sitten pojan makaamaan tupaan.

Itse hän istui ryyppimään tavaksi tullutta iltajuomaansa: sekoitti kuumaan veteen runsaasti sokeria ja sitten konjakkia tai pirtua, tänä iltana konjakkia.

Hän istui keinutuolissa, antoi tuolin keinua, tupakoi ja välillä taas maisteli lasista.

Oli lämmin ja hyvä olla. "Kestäisi tätä vain loppumattomasti!", sanoi hän itselleen.

Piki-Juoseppi mietiskeli ja ryypiskeli.

Hän oli tottunut jo aikoja sitten tämänlaiseen yksikseen ryypiskelyyn.

Kerran hän otti luokseen erään naapurin miehen, Raannin Jutan, luokseen, että ilta kuluisi ratevammin, mutta kun hän sattui vähän torkahtamaan, otti Jutta kynttilän pöydältä, hiipi puotiin, josta ei oltu korjattu pois monien päivien kassaa, pani kynttilän tiskille ja veti rahalaatikon auki. Juoseppi heräsi pimeässä puotikamarissaan, hiipi salareiälleen, josta näki rahalaatikolle ja seurasi Jutan hommia. Jutta parhaillaan penkoi sormillaan laatikossa olevaa setelikasaa ja sähisi itsekseen: "Jutta! Jutta! Kuule Jutta, sinulla on paljon rahaa silmissäsi! Paljon sinulla on rahaa kotona omassa kaapissasikin, mutta ei näin paljon! Älä ota Jutta toisen rahaa! Olispas Simi-veikka tässä, niin kyllä se ottaisi! Mutt' Jutta ei ota toisen omaa! Ei muuta kuin sata markkaa!"

Piki-Juoseppi hiipi jälleen tuolilleen, mutta ei sen illan perästä ottanut luokseen ketään iltaa istumaan.

Kello läheni kymmentä.

Koko illan oli miettinyt Juoseppi vain yhtä asiaa: Jos Sameli saa nykyisen "Anna-Marjan" kuorman korjatuksi kätköihinsä talvella ajettavaksi hevosilla mantereelle myytäväksi, on hän turvattu ainakin vuodeksi.

"Turhaa tavaraa ei 'Anna-Marjalla' haeta meren takaa tähän aikaan vuotta", mietti hän.

Asia olisi saatava jotenkuten estetyksi.

Aika alkaa olla myöhä.

"Anna-Marja" voi olla jo turvassa ja talvella ei enää voi estää tavaran vientiä mantereelle, ja jos yhden kuorman saa ilmoitetuksi tullille, voi kymmenen jäädä. Ei! Yhdellä kertaa se on tuhottava koko määrä!

Juoseppi ei ollut tuhma!

Eihän toki!

Ei hän lähtenyt Pohjoisriville jo iltahämärissä, eikä myöhemminkään illan kuluessa niin kauan kuin yksikään ihminen kylässä valvoo. Se herättäisi huomiota. Ruvettaisiin urkkimaan ja muistelemaan, kuka mahtoi sinä iltana olla liikkeellä ja pianhan jäljet johtaisivat hänen luokseen.

"Ole viisas, Juoseppi! Menköön yritys tällä kertaa mieluummin myttyyn kuin että pistät pääsi sellaiseen reikään, mistä et saa sitä takaisin. Odota vain rauhassa kuin hämähäkki saalistasi!", puheli Juoseppi itsekseen.

Kello löi kymmenen.

Juoseppi pukeutui lyhyeen turkkiinsa ja karvalakkiinsa ja meni ulos.

Koko kylä nukkui.

Ei kuulunut mitään missään eikä näkynyt ainoaakaan tulta.

Länsimyrsky riehui ja lunta tuli taivaan täydeltä.

Juoseppi huomasi, että sopiva hetki oli lyönyt.

Toimeen!

Hän meni jälleen kamariinsa.

Hän otti konjakkipullon molempiin turkin taskuihinsa, sammutti kynttilän, hiipi hiljaa rantaansa, lykkäsi siellä pienen haapionsa, keveäsoutuisen, äänettömästi vesille ja alkoi soutaa pohjoista kohti saaren tyyntä itäsivua.

Hän souti aivan maan sivua pitkin, airot miltei rantakallioihin kolkki.

Ei näkynyt tulia kirkonkylässäkään, joka on myös saaren itärannalla. Ei ollut ainoaakaan ankkuroinutta alusta kylän edessä, eikä ainakaan "Anna-Marjaa" satamassakaan, jonka Juoseppi souteli äänettömästi ristiin rastiin.

"Hyvä on! En ole tullut liian myöhään" — riemuitsi Juoseppi, "mutta kiirettä tarvitaan että ennätän ennen 'Anna-Marjan' tuloa Pohjoisriville! — Lennäpäs nyt haapio, minkä jaksat! Voi sattua, että 'Anna-Marja' tulee vastaasi Pohjoisrivillä ja sitten on kaikki myöhäistä. Lennä, lennä, sillä vaikka en ennättäisi kuin kymmentä minuuttia ennen 'Anna-Marjaa', olen minä voittanut."

Niin hoputteli Juoseppi haapiotaan, joka meni keula ryöpyten, ja kuusiset airot notkuivat.

Koskaan ei ennen ollut Juoseppi tuntenut sellaista voimaa jänteissään.

Alkoi kuulua jo jytinä ja kumina.

Aallot, mahtavina kuin mäet vyöryivät Pohjoisrivin säärelle ja kaatuivat ukkosena jyristen sen yli. Juosepin jolla kiikkui jo ummikkaissa, joina aallot keinuivat saaren varjopuolella.

Aikaisemmin olivat Juosepin korviin jo kaikuneet sumukellon säännölliset kumahdukset.

"Saatanan sumukello! Annahan kun työnnän konjakkipullon kitaasi, niin etköhän vaikene!"

Juoseppi oli jo rannassa. Hän veti haapionsa maalle ja köytti pestin kiinni ja läksi sitten rauhallisena kuin ei mitään kiirettä maailmassa olisikaan astelemaan kellotapulia kohti.

Muutaman askeleen päässä kellotapulista on loisto. Molemmat seisovat vielä tänäkin päivänä.

Loiston voimakas tuli valaisi koko ympäristöään parin kolmenkymmenen askeleen laajuudelta. Siinä valopiirissä näkyi myös kellotapuli ja sen vieressä kellon soittaja, Jyrin Tuomas, joka pari viikkoa sitten oli muuttanut tänne Lounatrivin loistolta, jossa palveli aikaisemmin.

Juoseppi lähestyi Tuomasta reilusti, vasen käsi turkin taskussa ja oikea ojennettuna Tuomasta kohti, joka juuri oli saanut kahdeksan lyöntiänsä lyödyksi ja jätti kellon itsekseen hyrisemään.

— Joutua työlle, Tuomas, sanoi Juoseppi.

— Jumal'antakoon, vastasi Tuomas viluisena.

Hänellä oli suuret vartiomiehen turkit päällään, mutta hänellä oli sittenkin kylmä, sillä hänen vartiovuoronsa oli alkanut kello kahdeksan illalla ja nyt oli jo kello lähempänä kahtatoista, eikä hän ollut saanut käydä sisällä kertaakaan lämmittelemässä, kun lunta oli tullut koko ajan.

— Eikö sinulla ole kylmä, Tuomas?

— No mitäs tässä muuta on kuin kylmä, mutta kohtahan tästä taitaa päästä pois. Minulla ei ole kelloa mukana. Paljonkohan kauppiaan kello mahtaa olla? Taitaa jo tulla kaksitoista?

— Hoooo! Kello on vasta kymmenen paikkeilla! Et sinä vielä pois pääse. Ei tähän vielä toista miestä tule, ennenkuin parin tunnin perästä.

— Vai on se vasta niin vähän!

— Niin vähän se on.

— Hitaastihan se aika sitten on mennytkin. Minulla on kuusikymmentä kiveä taskussani ja minä muutan aina yhden kiven toiseen taskuun, kun olen soittanut. Siihen kuluu minuutti, kun kello on lakannut hyrisemästä ja täytyy uudestaan soittaa. Sitten muutan taas toisen kiven. Sillä tavalla kuluu aika paremmin, kun on jotain muutakin tekemistä, kuin tämä kellon soitto. Kun kaikki kivet on muutettu, on tunti kulunut. Tämän mukaan pitäisi viimeisen tunnin olla menossa iltavartiosta. Molemmissa taskuissa taitaa olla yhtä paljon kiviä, siis kello on puoli kaksitoista.

— Ei, hyvä Tuomas. Sinulla on huono ajanmittari! Ei se mihinkään kelpaa. Kyllä sinä saat seisoa tässä vielä pari tuntia ainakin.

— Sitten tässä tulee loppu väkisinkin, sillä minulla on vilu kuin saatanalla.

— Minulla on näin kylminä öinä kamiini mukanani, sanoi Juoseppi ja veti konjakkipullon taskustaan. — Maistas tästä, niin lämpenet!

— Kiitos. — No se teki hyvää!

— Ota, ota! Juo vain! Älä pelkää, että minut köyhäksi juot.

— Enhän minä sitä pelkää.

— No mitäs sitten! Ryyppää vain! Ja jos pullo rupeaa tyhjälle maistumaan, niin aletaan toinen!

— Kiitos vain. Hyvää se oli.

— Terveekses. Eikös ala jo vähän niinkuin lämmittää.

— No miks'ei se lämmitä. Ihmehän se on ettei sellainen aine lämmitä. Mitäs varten se kauppias nyt näin yöllä soutelee?

— Läksinhän vain ajankuluksi. Johtui mieleeni yht'äkkiä, että eiköhän vain siellä Pohjoisrivillä ole vanhalla Tuomaalla kylmä yö, niin heti pistin pari pulloa taskuuni ja läksin.

— No aina minä olen sitä sanonut, että Piki-Juoseppi on paras mies saarella ja että se mies kuolee suurena herrana ja rikkaana.

— Mitäs turhia haastat.

— Ja siinä ei sitten ole sanaakaan turhaa. Niin minä aina sanon meidän Ieva-Liisalle…

— No, jätä joutavat ja ota ryyppy.

— Maltahan — soitetaan välillä! On unohtunut koko soittaminen pitkäksi aikaa. Sitä täytyy aina uudestaan soittaa, ennenkuin entinen ääni ennättää ihan kokonaan loppua, tai juuri silloin lyödä uudestaan, kun vanha ääni loppuu.

Tuomas veteli nuorasta edellisen puheensa aikana, mutta unohti laskea lyöntien lukua. Niitä tuli vain viisi ja olivat ne niin laimeita, etteivät ne olisi kuuluneet sadan sylen päähän.

Sitten ryypättiin taas.

Pian tuli siihen uusi vahtimies.

— No, mitäs sinä näin aikaiseen tulit?!, sanoi Tuomas.

— Tulinkos mielestäsi liian aikaiseen!? Kello löi kaksitoista jo.

— Kaksitoista!

— Niin niin.

— Älkää riidelkö turhaa kelloista! sanoi Juoseppi ja tarjosi pulloa tulijalle. — Ota ryyppy viluusi sinäkin.

— Kiitos vain — kyllä tätä menee.

Ryypittiin ja keskusteltiin, ja kello oli unohtunut kokonaan, sillä Juosepin esityksestä oli siirrytty loistotornin porstuaan, jossa oli parempi olla, ei tuullut eikä tuiskunnut ja vähän tuli valoakin, kun loistoon menevien porrasten ovi avattiin auki. "Saahan sieltä käydä välillä soittamassa. Käydään vuorotellen", oli Juoseppi sanonut, esittäessään kellotapulin vieressä loistotornin porstuaan lähtöä.

Soittaminen unohtui kokonaan, ihan täydellisesti. Pian olivat molemmat miehet humalassa. He torailivat ensin, mutta alkoivat sitten torkkua. Etteivät ne nukkuisi ja ehkä jäätyisikin kylmään porstuaan, auttoi Juoseppi heidät molemmat ylös, sinne missä voimakas loistotuli paloi ja synnytti lämpöä. Siellä miehet kävivät istumaan ja pullo kiersi miehestä mieheen. Juoseppi itse näön vuoksi vei vuorollaan pullonsuun huulilleen, mutta ei juonut. Pian vaipuivat molemmat loistonvartijat syvään uneen. Piki-Juoseppi hiipi pois tornista ja pani ovet lukkoon ja läksi tarkastamaan loistonvartijain kasarmia. Miesten puolella ei näkynyt, ei kuulunut mitään liikettä. Juoseppi hiipi kissan tavalla porstuaan, raotti tuvan ovea ja huomasi, että siellä nukutaan. Tuli oli sammutettu. Kuului kuorsaamista. Juoseppi perääntyi yhtä äänettömästi, sulki ovet ja meni tähystelemään päällikön puolta.

Loiston päällikkö oli vanha, yksinäinen, lihava ukonköntti, jolla oli valkeita hiuksia korvallisilla ja vähän niskassa ja valkea parta, jota hän ajoi poskipäistä ja korvien edestä. Ukolla oli punakat kasvot. Nenässä ja poskipäissä nähtiin sinertävääkin vivahdusta, etenkin jos kylmä tuuli puhalsi. Otsa oli sileä ja silmät siniset, nauravat. Ukko koetti aina näyttää nuorekkaalta ja leikkisältä, ja sitä hän olikin enemmän kuin olisi odottanut. Hän oli vanhapoika. Hän oli virkansa juonut laivan päämies. Hänen ainoana huvinaan yksinäisellä meren saarella oli viina ja kortit. Seuraa oli kuitenkin vähän, ja paremman puutteessa otti hän toverikseen jonkun loistonvartijan, joka pelasi hänen kanssaan korttia ja joi teetä, mutta ei saanut panna viinaa teen sekaan. Ukolla oli pieni palkka, ja sitä parantaakseen oli hän lyöttäytynyt hämäräperäisiin liikesuhteisiin saaren laivurien kanssa: Hän möi heille valtion omistamaa liinaöljyä, jota poltettiin loistossa. Laivurit möivät taas öljyn kaupunkeihin mantereelle. Myöskin muut saarelaiset saivat ostaa samaa öljyä ja keittivät siitä maaliöljyä. Talvisin teki hän palveluksia Viron ajajille ja sai siitä palkakseen kuusikymmentä kannua viinaa. Harvoin hän sen parempaa saikaan.

Piki-Juoseppi havaitsi, että ukko valvoo vielä, ikkunaluukkujen raoista näkyi tulta.

Juoseppi hiipi hiljaa ukon oven taa ja koputti varovasti.

— Kuka siellä? kysyi ukko.

— Minä vain. — Avaa ovi.

Ukko avasi varovaisesti oven, pilkisti ulos ja kynttilän valossa tunsi tulijan.

— Aa!! Vanha tuttava, perhana!

— Vanha tuttava, vanha tuttava! Hyvää iltaa!

— Jumal'antakoon, käy sisään. — No mitä helkkaria sinä tähän aikaan yöstä ja tällaisella ilmalla kuljeksit ulkona!?

— Jaa-a! Kysys muuta! Mutta kun eukko on toisessa saaressa ja kun yksin istuin koko illan, niin tuppasi ihan itkettämään tämä yksinäisyys. Jo mietin itsemurhaakin! Sitten voitin itseni. Muistin, että onhan Pohjoisrivillä ystävä, joka ei ulos potki, vaikka yölläkin menisi. Sinä ymmärrät! Sinä ymmärrät! Nämä syysyöt vievät ymmärryksen, elleivät henkeäkin. — Sinä ymmärrät, etten minä turhan tähden lähtenyt soutamaan kahdeksaa kilometriä!

— Kyllä minä ymmärrän, kyllä minä ymmärrän, mitä on yksinäisyys täällä. Älä sano, velikulta! Kyllä minä ymmärrän, ja olipa hyväkin, että tulit. Minulla oli tässä myös niin kurja yö, että ei toista. Oli hyvä että tulit. Luulin jo etten aamua näe. Riisu päältä ja ole kuin kotonasi. Nyt lystäillään aamuun asti, mutta sen minä sanon, ettei minulla ole sen parempaa juomaa kuin viinaa, eikä sen parempia tupakoita kuin viiden pennin sikareita ja vinterkkaa, mutta hyvää vettä ja sokeria ja teetä ja juttua sitä enemmän! Minkäs tekee! Minkäs tekee! Köyhä mies, köyhä mies ja isäntä maksaa huonon palkan. Toistahan se on teidän kauppiaiden. Jos alkaa rahat loppua, niin ottaa!

— Minä tiesin sen, ettei sinulla ole kuin viinaa ja vinterkkaa, siitä syystä tulin eväiden kanssa. Luuletko sinä vanha tulenpalvelija, että minä rupeaisin latkimaan sinun viinaasi ja käryyttämään vinterkkojasi! Oho! Kyllä minä tiedän!

Piki-Juoseppi löi pöytään konjakkipullon ja kourallisen hyviä sikareja.

— He! Tuoss'on. Panehan palamaan jo siellä kokkaillessasi.

— Suuri kiitos! Mutta sillä aikaa, kun vesi kiehuu, minä pistäydyn katsomassa torkkuuko vahti loistolla. Ne juukelit usein tällaisina öinä kiipeävät ylös lämpöiseen loistoon ja käyvät maata ja jättävät kellon soittamatta ja usein tulen hoitamatta. Minä olen ruukannut näin puolen yön tienoissa käväistä vähän tarkastamassa…

— Anna olla! Mitä se sinua hyödyttää! Sitäpaitsi, minähän vastikään tulin ulkoa ja toimitin jo sinun edestäsi tarkastuksen. Siellä on kaikki niinkuin ollakin pitää. Saat vielä vaikka halvauksen, jos menet ulos tämänlaisella ilmalla. Loistoa voit silmäillä täältä ikkunastasi. Raotat vain vähän verhoa. No, eikös pala!

— He, he! Aina sinä osaat sanoa!

Hetken perästä höyrysivät kuumat lasit molempain edessä.

Juominkeja jatkettiin kello kolmeen asti aamuyöhön.

Silloin oli loistonpäällikkö saavuttanut sen tilan, jota kutsutaan sikahumalaksi. Piki-Juoseppi oli säilyttänyt itsensä miltei selvänä. Puoli tuntia myöhemmin hän poistui, jättäen loistonpäällikön kuorsaamaan ja korjaten mukaansa kaikki omat tavaransa. Hiljaa hän hiipi ulos. Kuunteli, kuuluuko miesten puolelta mitään. Ei muuta kuin kuorsausta. Loistolla olivat asiat entisellään. Pari miestä nukkui ylhäällä loistossa, jossa olikin lämmin humalaisen maata. Piki-Juoseppi kiersi tulen sammuksiin ja hiipi pois haapiolleen.

* * * * *

Aamunkoitossa selveni ilma. Lumipyry lakkasi. Ilma tyyntyi vähitellen.

Päivä ei ollut vielä noussut, mutta tuntui jo valoisammalta, kun vahtituvalla eräs miehistä heräsi ja ihmetteli, missä Jyrin Tuomas ja Topi ovat. Hän meni ulos ja hämmästyi vielä enemmän kun näki loiston sammutetuksi, vaikka päivä ei vielä ollut noussut. Hän riensi katsomaan, missä on vika.

Hän nousi loistotorniin ja löysi sieltä Jyrin Tuomaan ja Topin makaamasta ja herätti heidät.

Samassa kiintyi heidän katseensa pohjoiseen päin ja kauhistuneina osuivat heidän silmänsä uponneen laivan mastoihin. Mastot kohosivat vedestä Rivinsäären itäsivulla. Pian oli hereillä koko loiston miehistö, päällikköä myöten, jonka ensimmäiset sanat olivat "Paholaisen oinaat, mitä ovatkin tehneet!" ja kokoontuneina sumukellon luo katselemaan.

Mastot tunnettiin "Anna-Marjan" mastoiksi. Se oli törmännyt pimeässä ja lumipyryssä matalalle Rivinsäärelle, särkenyt pohjansa ja aaltojen heittelemänä luisunut yli särkän ja jäänyt siihen pohjaan makaamaan. Perämastoa oli näkyvissä pitemmältä kuin keulamastoa. Keulamasto oli miltei saalinkia myöten vedessä. Laivalla oli ollut käärittynä molemmat brammipurjeet. Vetämässä oli vieläkin ylempi märssypurje. Jos muita purjeita oli ollut päällä laivan upotessa, oli meri ne vienyt. Ainoaakaan laivaan kuulunutta ihmistä ei näkynyt missään, eikä heitä ole löydetty tähän päivään asti.

Päällysmies alkoi muistella, mitä hänelle yöllä oli tapahtunut.

Piki-Juosepin käynnin hän kyllä muisti, ja hänelle alkoi jotain selvetä.

Hän otti tutkittavakseen Tuomaan, jonka vartiovuoro oli iltayöstä, ja Topin, jonka vartiovuoro oli aamuyöstä. Miehet tunnustivat, että Piki-Juoseppi oli käynyt heitä juottamassa. Päällikkö oli heille vihainen, mutta sanoi sitten, että "jos itse kykenette hillitsemään kielenne, niin minä annan tämän yön anteeksi enkä puhu kenellekään".

Miehet vannoivat ja vakuuttivat, ja niin asia jäi toistaiseksi pimeyteen.

Pari päivää myöhemmin meni loistonpäällikkö Piki-Juosepin puheille.

Miehet istuivat Juosepin puotikamarissa.

Loistonpäällikkö pyyhki hikeä, jota oli saanut nopeasta kävelystä. Puhe ei tahtonut luistaa. Lopulta sanoi loistonpäällikkö:

— Minä olen päättänyt antaa sinut lain ja oikeuden kynsiin siitä "Anna-Marjan" laivarikosta, syyttää sinua koko laivan ja sen väestön tuhosta.

— Vai niin. Mutta ennenkuin minut voidaan tuomita täytyy sinulla olla todistajia.

— Minulla onkin. Pari vartijaa, jotka sinä juotit sikahumalaan vähää ennen laivan tuhoa. Sinä myös sammutit tulen loistosta. Laiva ei olisi luultavasti törmännyt maalle, jos sumukelloa olisi soitettu ja loisto olisi palanut.

Juoseppi hätääntyi, eikä hätäännyksissään osannut ajatella, että loiston vartijathan itse joutuvat siinä syytteeseen siitä, että olivat virantoimituksessa ruvenneet juopottelemaan.

Vanha viekas loistonpäällikkö käytti toisen pelästystä hyväkseen ja pommitti häntä ahdistuksillaan.

— Siitä tulee sinulle elinkautinen istuminen jokaisesta miehestä, minkä sinä viime yönä murhasit. — Sitten sinut tuomitaan maksamaan vahingonkorvaus ainakin laivasta — tavarasta hän ei voine korvausta vaatia. — Se käy sinulle sangen raskaaksi. — Se oli kallis yö sinulle.

Juoseppi ei jaksa virkkaa mitään.

— Arvaathan sen, mitenkä tämä kaikki on koskenut omaisiin: Samelin anoppi on kuin hulluna surusta, samoin Samelin vaimo. Simen Antun, sen laivan perämiehen, leski makaa heikkona sairaana, ellei jo tänään ole kuollut.

— Tietävätkö ne jo että minä — tuota epäilevätkö ne minua?

— Eivät vielä tiedä mitään muut kuin minä ja minun mieheni, mutta minä aion ilmoittaa… Mutta kun me on oltu aina hyviä miehiä, niin lupaan minä pitää suuni kiinni ja mieheni suut myös, jos hiukan maksat…

— Paljonko sinä tahdot?

— Tuhat markkaa.

— Kertakaikkiaanko?

— No, kuinka nyt sovitaan. Ehkä sinä voisit perästä maksaa lisää. Anna nyt ensin se tuhat.

— Tehdään vain ihan selvä kauppa.

— No anna tuhat nyt ensi kerralla ja sitten sata markkaa vuodessa.

— Sama se. Mutta jotain takeita minun täytyisi saada minunkin. — Minä maksan aina vasta vuoden lopussa sata markkaa, jos kuluneena vuonna ei sinussa ole vilppiä.

— Maksa miten vain, mutta tuhat nyt heti.

Piki-Juoseppi maksoi rahat, tuhat markkaa, ja tyytyväisenä läksi loistonpäällikkö tallustelemaan kotiinsa, Pohjoisriville, höpisten itsekseen: "Aika veitikka! Tulee yöllä ja juottaa vartijat ja minut humalaan ja ajaa laivat maalle! On se aika veitikka, aika veitikka!"

XII luku.

HULLU-JUOSEPPI.

Sinä syksynä tuli talvi tavallista aikaisemmin. Ennen joulua jo ajettiin hevosilla yli meren.

Piki-Juoseppi ei päässytkään kuuttoineen jouluksi vaimonsa luo, vaan jäi hoitamaan kauppaansa, johon onnistui ennen jäiden tuloa saamaan Mantan avulla vielä kerran tavaraa talven varalta.

Alkutalven vietti Piki-Juoseppi juopottelemalla Pohjoisrivin loistonpäällikön kanssa: milloin meni Juoseppi loistolle, milloin loistonpäällikkö Juosepin luo Ruokolahteen.

Loistonpäällikön vaatimukset lisääntyivät — hän otti nyt jo viisikymmentä markkaa kuussa vaitiolostaan, ja se piti maksaa täsmälleen jokaisen kuun viimeisenä päivänä.

Juoseppia alkoi vaivata synkkämielisyys ja unettomuus. Usein meni kokonainen yö raskaisiin ajatuksiin. Hän koetti päästä unesta kiinni sanomalla itselleen: "Ei mitään hätää! Nuku rauhassa!", mutta siitähän synkät mielialat vasta liekkiin nousivatkin!

Matinpäivän jälkeen hän läksi pitemmälle hylkeenpyyntiretkelle, päästäkseen kerran huolistaan irti. Hänellä oli iso haapio, johon kuului kuusi miestä ja saman verran koiria. Retki kesti toista kuukautta, ja saalis oli hyvä. Kävely jäällä, hylkeen pyytäminen, sen vetäminen pitkin lumista jäätä pitkät matkat leiripaikalle, säännöllinen elämä, voimakas ruoka, yönvietot teltassa pakkasessa ja iloinen seura — hauskat teenjuontihetket lyhdyn valossa illalla teltassa monine tarinoineen ennen maatapanoa, myrskyn pärisyttäessä kireälle pingoitettua telttavaatetta, nukkuminen nahkapeitteiseen kääriytyneenä, herääminen huurteisessa teltassa viluisena ja taas uudet pitkät kierrot pakkasessa paukkuvalla auringonpaisteisella jäällä koiran kanssa tekivät hänestä jälleen terveen miehen. Mutta kun hän palasi kotiin, alkoi entinen elämä ja sen mukana entinen levottomuus, unettomuus ja pelko, jonka syytä ja alkua hän ei yrittänytkään, ei rohjennut ruveta itselleen selittämään. Häntä peloitti aina. Hän rupesi vähitellen pelkäämään sitäkin, että muka pimeässä vaanii hänen henkeään joku, joka kuuluu silkkilaivaan. Eräänä yönä hän oli siinä määrässä kauhun vallassa, että vuodekin tuntui millä hetkellä hyvänsä vajoavan aukenevan maan kitaan. Ei auttanut muu kuin nousta ylös ja tehdä tuli hät'hätää ensin kynttilään ja sitten takkaan. Täytyi saada paljon valoa! Kun tuli kerran tuli tehdyksi, lämmitti hän vettä ja alkoi ryypiskellä — täytyi paljon ryypätä, ennenkuin alkoi tuntua lystiltä ja ennenkuin kuoleman pelko ja muut kauhistukset menivät tiehensä.

Jo ensimmäisenä iltana tuli loistonpäällikkö Pohjoisriviltä hänen luokseen.

— Hyvää iltaa, hyvää iltaa, herra kauppaneuvos.

— Iltaa iltaa.

— Olen saanut käydä täällä sinua etsimässä senkin seitsemän kerrat. — Aika veitikka, aika veitikka! Juottaa miehet humalaan, sammuttaa loiston ja antaa laivojen ajaa maalle, eikä maksa ajallaan siitä veroansa. Missä sinä olet ollut! He he! Helmikuun vero on maksamatta…

— Hylkeenpyynnissä minä olin.

— Niin niin. Kyllä tiedän, kyllä tiedän.

Piki-Juosepin teki mieli antaa aika selkäsauna ukolle ja ajaa hänet tiehensä, mutta hän malttoi sitten mielensä ja maksoi velkansa ja laittoi tavallista komeammat kemut: hankki soittajan, kutsui tyttöjä ja poikia ja koko yö tanssittiin ja juotiin. Kun aamuyöstä hajaannuttiin, olivat tytötkin humalassa.

* * * * *

Keväällä heti tuli Manta ensi kertaa katsomaan uutta puotiaan.

Hän oli talvella Viron-ajomiehien kautta kuullut, mitenkä Juoseppi elää. Hän tahtoi sen nähdä omin silmin ja sitä varten hän tuli salaa, odottamatta. Hän oli päättänyt järjestää ikävän yllätyksen miehelleen. Perille tultuaan hän kuitenkin sai pojaltaan kuulla, että Juoseppi oli jo viikko sitten vielä ajojäiden aikana, lähtenyt "Onnettarella", sanomatta minne. Hukkaan menivät Mantan haukkumasanat, kokonainen toraryöppy, jonka hän oli varannut Juosepille ja jota hän viimeisteli koko sen kuusituntisen matkan, minkä hän istui jaalan kajuutassa kotoaan tänne.

Manta kannatti kaikki tavarat, tyhjät säkit ja laatikotkin jaalaan, teki puodin aivan putipuhtaaksi ja aitat myös. Kaikki otettiin: hyllyt, tiskit, vaa'at, mitat, tuolit, pöydät ja mitä hyvänsä puotiin kuuluvaa oli. Sitten sulki Manta ovet, jätti avaimet eräälle naapurille ja meni poikineen ja tavaroineen omalle saarelleen.

Piki-Juoseppi oli lähtenyt tietämättä itsekään minne kääntyä, — läksihän vain minne tuuli parhaiten vei, pois maalta, niinkuin silloin ensimmäisellä jaalallaan.

Kesät pitkät hän purjehti satamasta satamaan. Joka satamassa hänen täytyi vaihtaa miehiä, sillä kukaan ei voinut purjehtia yhtä matkaa pitemmältä. Häntä alettiin yhtä usein nimittää Hulluksi-Juosepiksi kuin Piki-Juosepiksikin.

XIII luku.

SAMELI JA HAVUKKAVUOREN UKKO.

Lähes kymmenen vuotta on kulunut.

Sameli on vanhettunut. Hänellä on iso punertava parta, mutta hiuksissa on paljon harmaata ja päälaki kiiltää paljaana. Silmät ovat säilyneet parhaiten: ne hymyilevät yhä niinkuin ennenkin.

Samelilla on ollut asiaa naapurikylään.

Hän palaa sieltä hevosella ajaen talvi-iltana, kuutamossa.

Hän on saapunut Liivalahdenjärvelle ja hevonen ravaa jäätä pitkin.

Sameli muistelee iltaa, jolloin hän ajoi tästä kerran ennen, vuosia sitten, Piki-Juosepin kanssa ja Havukkavuoren Ukko oli siepannut heiltä heinäkulin ja hevosloimen tuolla ylempänä pykälässä.

Tämä johtui Samelille mieleen erikoisesti siitä syystä, että äsken päivällä, kun hän menomatkallaan juuri ajoi hiljakseen alas Havukkavuoren pykälästä, tuntui kuin joku olisi seisonut reen kannaksilla ja puhutellut häntä ja hän vielä siihen jotain vastannut, ja kun hän oli äkkiä vilkaissut, että kukas sinne reen kannaksille hyppäsi, jolla on niin outo ääni, oli se kadonnut heti ja keskustelu taittunut siihen.

Hevonen alkoi nousta ylämäkeä.

Havukkavuoren pykälä lähestyi.

No niin!

Siellä se taas tuntuu seisovan reen kannaksilla, mutta Sameli ei uskalla katsoa taakseen, ettei kävisi kuin päivällä, sillä hänellä on halu kuulla, mitä sillä Ukolla on sanottavaa.

Samelin onnistui olla katsomatta taakseen, ja keskustelu sujui esteettä.

Sameli: Sinäkös se oletkin, Piru itse?

Ukko: En minä Piru ole. Minua sanotaan Havukkavuoren Ukoksi, vaikka ei se minun oikea nimeni ole.

Sameli: Mietitkö sinä mitään pahaa minun suhteeni?

Ukko: En. Minä olen sinun ystäväsi. Minä laitan vielä sinulle joskus pidot. — Olen minä asunut ennen sinua lähempänäkin, vanhassa petäjässä puutarhassasi, lähellä rannanpuolista porttia, siinä petäjässä, jonka juurella on pöytä ja penkkejä kesäiltoja varten. Asuin siinä väliaikaisesti monta vuotta — jo isävainajasi aikana — vaikka tämä Havukkavuori olikin jo silloin vakinainen asuinpaikkani. Kun sitten alkoi se Piki-Juoseppi kuutamoisina syysiltoina hiipiä puutarhaasi ja siellä emäntäsi hänet kohtasi puiden varjossa ja alkoivat pitää sen sipinää ja sen supinaa myöhään yöhön asti, aloin minä karttaa pihaasi.

Varo Piki-Juoseppia!

Sameli: Piki-Juoseppia!

Ukko: Niin. Minä olen sinun ystäväsi ja hyvä oli, että rupesit kantamaan uhria minulle — anna kultaa paremminkin kuin hopeaa. Niin isäsi antoi ja toi siankintun jouluaattoiltana.

Minä laitan sinulle vielä kerran pidot!

Mutta Piki-Juoseppi ei ole sinun ystäväsi — ei ole koskaan ollutkaan, vaikka niin olet luullut.

Sanoit kerran emännällesi eräänä kesäisenä sunnuntai-iltana näin ikään: "Piki-Juoseppi ja minä olimme aina ennen hyviä ystäviä." Minä nauroin silloin ja emäntäsi nauroi kanssa.

Piki-Juoseppi syöttäisi sinut koiralleen milloin vain, kesällä tai talvella.

Piki-Juosepin ainoa rukous on, että hän saisi elää niin kauan että löytäisi sopivan tilaisuuden tappaa sinut.

Älä pelkää niin paljon vihamiehiäsi kuin kadehtijoitasi.

Ei viha pure eikä syö, vaan kateus!

Älä pelkää vihamiehiäsi, vaan kadehtijoitasi!

Ne sinut syöttäisivät koirilleen, vaikka jo tänä iltana. Piki-Juoseppi on sinun kadehtijasi!

Kateellinen ei lepää yöllä eikä päivällä. Hän toimii aina sinun vahingoksesi.

Unessakin hänen ajatuksensa repivät ja syövät sinua ja tahtovat tuhota sinun yrityksesi ja aikomuksesi.

Päivänsä hän kuluttaa viritellen ansoja sinun tiellesi, tuhotakseen sinun kotielämäsi noituakseen sinut keppikerjäläiseksi, polttaakseen sinun talosi, puutarhasi ja metsäsi, hävittääkseen sinun rahasi.

Mikään ei tuota hänelle suurempaa nautintoa kuin nähdä elonlankojen perheessäsi taittuilevan, yksi toisensa perästä, niin että talosi seisoisi lopulta apo autiona, typö tyhjänä, vuotavin katoin, särkynein ikkunaruuduin, lahovin seinin ja murenevin savupiipuin.

Hänen suurin hekumansa olisi nähdä sinut itsesi raatona rannalla, meren ajona aalloilla.

Hänelle on suurin ilo ja nautinto johtaa sinun laivasi harhaan ja meren pohjaan kaikkine miehineen ja kalleine kuormineen.

Piki-Juoseppi kadehtii sinun rikkauttasi ja yhä enenevää rikastumistasi, ja hänpä se upottikin "Silkkilaivan"…

Sameli: Piki-Juoseppi!

Näin huudahtaessaan katsahti Sameli taakseen, mutta eihän siellä ketään reen kannoilla seisonut, eikä mitään puhetta kuulunut.

Hevonen vain oli seisahtunut Havukkavuoren pykälän jyrkimmässä paikassa ja haukkoi lunta tien sivusta, ja hän, Sameli itse, oli hiukan torkahtanut.

Sameli sipaisi piiskalla hevosta ja ajoi kotiin täyttä laukkaa koko matkan.

XIV luku.

JAUHOKULI RANNALLA.

Oli lauantai-iltapäivä myöhään seuraavana syksynä.

Tuuli puhalsi koillisesta ja kuljetti mukanaan sakeaa meripöllyä.

Monta päivää oli ollut pakkanen, niinkuin koillistuulilla marraskuussa aina.

Rannoille syntyi aaltojen hyrskeistä jäävalli, jossa oli kiinni jäätyneenä hatrua. Sataman hiekkarannalle syntyvässä jääpenkereessä taas oli miltei yhtä paljon hiekkaa kuin jäätäkin. Joka laine viskasi ylös veden mukana hiekkaa, joka jäätyi kiinni penkereen jäälle.

Satamassa ankkuroitujen alusten keuloihin muodostui jääpartoja, ketjuissa kiikkui isoja jääkimpaleita.

Sameli istui lämpöisessä tuvassaan ja vuoleskeli nuorimmalle pojalleen, Pennalle, laivaa.

Penna istui jakkaralla ja katseli.

— Mikähän sille laivalle pantaisiin nimeksi?, kysyi Penna.

— Eipä tiedä, vaikka pantaisiin "Kotimatka".

— "Kotimatka" — eihän se mikään laivannimi ole! Pannaan "Ukoksi", niinkuin isänkin uusi laiva.

— Ei kahta "Ukkoa" saa olla samassa talossa.

— Sitten ei Penna muuta nimeä muistakaan!

Samelilla on kaikkiaan kolme poikaa. Vanhin on kymmenvuotias ja hänen nimensä on Johannes.

Keskimmäinen poika, joka on vuotta nuorempi Johannesta, on nimeltään Anterus.

Muut pojat ovat ulkona kylän poikain kanssa juoksemassa. Penna vain on kotona. Hänellä on yskää ja äiti ei laske ulos.

Äiti panee leipiä uuniin paistumaan ja palvelustyttö näyttää hänelle tulta päreellä. Vaikkei vielä olekaan hämärä, on päivä pilvinen ja ilta lähenee ja leivinuuni on jo pimeä.

Puotikello soi.

Sameli lähtee puotiin.

Palkattua puotiapulaista ei nimittäin heillä ole. Milloin Sameli on pois kotoa, hoitaa kauppaa Anna-Marja. Toisinaan käy myymässä Johanneskin. Kun ostajia ei ole, on puodin ovi lukossa ja puotiin pyrkijän on soitettava kelloa, nykäistävä eräästä nuorasta, joka panee kellon tuvassa soimaan.

Puotiin oli tullut Eljaksen Ieva, hieroja ja kuppari, jolla oikeastaan ei ollutkaan mitään ostettavaa, vaan kerrottavaa — tuotavana tärkeitä tietoja silkkilaivan uppoamisesta.

Ieva haastaa hätäisesti ja supatellen ja vähän väliä hokien: "Niin — enkös minä arvannut!" — tai: "Ilmankos minä näin sellaista unta sinä yönä, jolloin silkkilaiva upposi!"

— Olin eilen illalla hieromassa loistonpäällikköä Pohjoisrivillä, supattelee Ieva, ja kuppaamassa harteisiin. Sitä on ruvennut vaivaamaan hengenahdistus ja jäseniä on ruvennut särkemään. Sitä täytyy käydä kerran viikossa hieromassa, joka perjantai-ilta. Viinaa sillä on aina joka kerta mukanaan saunassa. Sanoo, että "jos ei viina ja sauna auta, niin tulee kuolema". Taisi olla jo vähän humalissaan, koska rupesi haastamaan, mitenkä Piki-Juoseppi juotti Jyrin Tuomaan ja hänet humalaan ja sitten sammutti tulen, ja kun ei ollut sumukellon soittajaa, eikä tuli palanut, niin siitä syystähän se "Silkkilaiva" ajoi Rivinsäärelle. Tätä minä vain tulin sinulle sanomaan. Että kaikkea sitä pitää kuullakin vielä vanhoilla päivillään! Mutta älä sinä Sameli sano kenellekään keltä sinä kuulit tämän! Olkoon niinkuin minä en tietäisi mitään. Ja jos minut käräjiin viet, niin et sinä minusta mitään hyödy. "Minä en tiedä siitä asiasta mitään", sanon minä tuomarille ja vannon myös. Sellaisista hullunpäistä, kuin Piki-Juoseppi, ei tiedä mitä ne tekevät kun pääsevät linnasta. Ja saathan sinä todistajaksi sen Jyrin Tuomaan ja loistonpäällikön. Mielellään päällikkö sanoi tulevansakin, kun ei muka Piki-Juoseppi hänelle enää maksa sovintorahoja, vai äänettömyyspalkkaa, vai mitä se lie. Niin se sanoi päällikkö, kun sitä illalla hieroin, että kolme miestä heitä ainakin tulee todistamaan ja mielellään tuleekin. — On tämäkin aikaa — että voi voi!

Ieva puhui paljon ja perinpohjin selväksi kaikki mitä oli sanonut se, ja mitä se, näiden pitkien vuosien kuluessa.

Ievan haastaessa oli ennättänyt ilta hämärtyä, oli jo miltei pimeä. Sameli seisoi jälleen yksin puodissaan, miettien mitä tekisi.

Hän muisti, että Piki-Juoseppi oli päivemmällä yrittänyt lähteä purjehtimaan, mutta meripöllyn vuoksi palannut takaisin satamaan.

Sameli käveli kotoaan rantakujaa pitkin. Hän meni katsomaan, onko Piki-Juoseppi aluksessaan.

Sameli tuli luotsisillalle, jolta oli hyvä näköala satamaan.

Rannassa ja luotsisillalla oli muitakin miehiä. Yleisenä puheenaiheena oli kysymys: Mihin Piki-Juoseppi mahtanee yritellä?

Piki-Juosepin alus oli ankkurissa sataman suulla. Sieltä kuului ketjun helinää ja puhetta. Pari miestä heitti ketjua lisää ankkurin jälkeen. Piki-Juoseppi jäi yöksi satamaan ja jäätävä olikin, vaikka meripöllyä ei olisi ollutkaan. Eihän kukaan lähde merelle syysyönä! Kiittää onneaan, että on satamassa!

Sameli jutteli hetkisen miesten kanssa ja palasi sitten kotiinsa.

Koko illan hän oli kuitenkin levoton.

Hänen piti välttämättä päästä Piki-Juosepin puheille!

Hän jo aikoi jättää asian huomiseen — ja jos hän sen huomiseen olisi jättänyt, olisi se jäänyt kokonaankin.

Sitä pelkäsi hän itsekin.

Hän ajatteli, että jos aamulla on tuuli sopivalta puolelta ja selvä ilma, lähtee Piki-Juoseppi liikkeelle jo ennen päivän valkenemista.

Samelin mieli oli niin kuohuksissa, ettei hän voinut lykätä asiaa tuonnemmaksi.

Hän meni keittiöön ja sanoi vaimolleen

— Kuules, Anna-Marja, minulla olisi vähän asiaa Piki-Juosepille. Minä ajattelin käydä nyt sen puheilla, koska se taitaa olla aluksessaan.

— Piki-Juosepille asiaa!

— Niin.

— Ei suinkaan se nyt niin tärkeää ole, ettet voi sitä toimittaa huomennakin.

— On se. Huomenna voi Piki-Juoseppi olla muualla.

— Mitä asiaa sinulla on niin tärkeää, ettet voi huomiseksi jättää.

— Kyllähän kuulet sitten perästä.

— Ota nyt ainakin joku muu kanssasi. Älä mene yksin. Mene pyytämään vaikka vanhaa Esu-setää mukaasi.

Noin puoli tuntia sen jälkeen sousi Sameli setänsä Esun kanssa Piki-Juosepin kuutolle.

Kuuton kannella oli sattumalta yksi laivamiehistä. Hän laski köysiportaat kuuton kupeelle, sillä kuutto oli tyhjä ja hyvin korkea.

Sameli ja Esu kiipesivät kannelle.

— Hyvää iltaa!

— Jumal'antakoon!

Miehet kättelivät toisiaan.

Sitten sanoi Esu laivamiehelle:

— Tuulta lisää, tuulta lisää.

— Niin lisää! Koko illan se on vaan sitä parantanut ja pakkasta lisännyt ja meri pöllyää ihan yhtä mittaa. Niin on nytkin sakea, ettei maalta tulet näy.

Sameli sanoi laivamiehelle:

— Onkohan kapteeni itse laivassa?

— On, on. Täällä se on kajuutassa. Käykää tänne vain!

Kajuutassa paloi lamppu. Piki-Juoseppi loikoili koijassa vasemmalla ja poltti sikaria. Vastakkaisella puolella loikoi koijassa toinen Juosepin laivamiehistä ja kuorsasi.

Kajuutta oli tupakan savua täynnä ja siellä oli hiostavan lämmin.

Siitä huolimatta paloi tuli kamiinassa, oikealla, ja kamiinalla porisi vesikattila.

Miehet olivat äskettäin syöneet iltasensa ja keittivät teetä.

Viimeiseksi laskeutui kajuuttaan kannella ollut mies ja veti luukun kiinni.

Kuutto huojui laineissa koko joukon.

Piki-Juoseppi katsoi tulijoihin pitkään ja hämmästyneenä, ikäänkuin epäselvillä siitä, näkeekö näkyjä vai oikeita ihmisiä. Lopulta hän kapsahti ylös, tekeytyi iloiseksi ja sanoi:

— No jopas tuli harvinaisia vieraita tähän taloon. Ei ole noita miehiä ennen nähty tässä kajuutassa! Laittakaapas pojat tee pöytään ja sukkelaan. Tulittekin paraaseen aikaan! Meillä oli tässä juuri iltateen aika.

Juotiin teetä ja pakinoitiin.

Juteltiin tämän ja muiden syksyjen tuulista ja ilmoista.

Jokainen koetti muistaa ilmojen puolesta mitä harvinaisimman syksyn.

Laivarikoistakin puhuttiin — kaikista muista paitsi "Silkkilaivan". Että se kuitenkin oli kaikkien mielessä, näkyi siitä, että niin useita sellaisia laivarikkoja johtui mieleen ja puheeksi, jotka tapahtuivat lumipyryssä ja joissa laiva tuhoutui kaikkine miehineen. "Silkkilaivan" muistaminen ilmeni myös siinä, että vältettiin kertoa niistä laivarikoista, jotka olivat tapahtuneet Pohjoisrivin tienoilla, etenkin Rivinsäärellä. Moneen teelasiin oli jo sekoitettu viinaakin ja keskustelu luisti yhä vilkkaammin.

Tunti kului kuin siivillä ja pian oli kello kymmenen.

Esu alkoi torkkua.

Hän ei enää kertonut mitään, kuunteli vain ja torkkui. Hän istui pöydän kulmalla, oikea käsi ja kyynärvarsi pöydällä ja käsi kuuman lasin ympärillä, josta hän joskus ryyppäsi. Vasen käsi oli polvella. Hän koetti kuunnella tai ainakin oli kuuntelevinaan — todellisuudessa hän ei tuosta toisinaan hyvinkin kovaäänisestä keskustelusta enää kuullut mitään, etenkin kun välistä kaikki puhuivat yhtaikaa. Hän ei edes nähnyt kunnolleen. Silmiä oli vaikea pitää auki ja vähän väliä pää painui alaspäin ja retkahti rintaa kohti. Silloin Esu taas ryyppäsi ja virkistyi hetkiseksi. Kun hänen lasinsa tyhjeni, sanoi hän:

— Jaa-a. Minä ainakin lähden kotiin makaamaan!

Piki-Juoseppi tyrkytti Esulle vielä ryyppyä, mutta tämä ei huolinut.

Sameli ihmetteli, että hän ei ollut koko illassa muistanut asiaansa. Nyt hän oli hiukan humaltunut ja leppynyt ja ajatteli jo lähteä Esun kanssa pois ja nousi sitä varten, kun Juoseppi sanoi ivallisesti hymyillen:

— Sinulla, Sameli, oli luultavasti asiaakin. Jää sinä vielä juttelemaan. Antaa Esun mennä yksin.

Samelin mieli kuohahti tuosta ilkeästä naamasta ja ivallisesta äänestä, ja hän päätti puhua suunsa puhtaaksi ennenkuin lähtee.

— Saahan näistä meidän pojista toinen mennä viemään Esua sinun jollallasi, sanoi Juoseppi Samelille. Tuohan se sen takaisin, että pääset omalla jollallasi maihin.

Molemmat laivamiehet läksivät auttamaan Esua alas jollaan, ja työtä olikin saada humalainen ja uninen vanhus heiluvasta laivasta köysiportaita pitkin alas vielä pahemmin kiikkuvaan ja hyppivään jollaan.

Sameli jäi hetkeksi Juosepin kanssa kahden kajuuttaan ja sanoi:

— Asia olisi sitä laatua, että se olisi kahden kesken puhuttava. Sinun miehesi voivat tulla takaisin heti, ainakin toinen.

— No se käy kyllä laatuun. Minä käsken miehet panemaan toista ankkuria eteen. Siinä on niillä työtä pitkäksi aikaa.

Esua saattaneen miehen soutu kuului auki jääneestä kajuutan luukusta. Mies tuntui palaavan. Pian hän nousi kannelle. Juoseppi nousi myös kannelle ja kuului antaneen seuraavia määräyksiä: "Pane sinä sen jollan pesti kiinni vanttiin ja anna jollan jäädä kupeelle. Kauppias lähtee kohta maihin. Ja nyt menkää keulaan molemmat ja pankaa toinenkin ankkuri eteen. Tuulta lisää, eikä tiedä mitä yö tuo tullessaan. Syksyinen yö ajaa yhdeksällä hevosella."

Miehet kävivät työhön ja pian alkoi ankkurikela kilkattaa.

Piki-Juoseppi laskeutui alas kajuuttaan.

— No — sanoi hän — annas kuulua sen asiasi.

— Asia on pian sanottu. Sinä upotit sen "Anna-Marjan."

— Ooho!! Ei vähä mitään! Johan sinä olet tullut hulluksi!! Ammu veikkonen vähän hiljemmin!

Hetken olivat molemmat vaiti. Sitten sanoi Juoseppi:

— Mistä sinulle sellaisia on päähän tullut! Heitä hiiteen jo koko laiva, tai tulet hulluksi!

— Ei sitä niin vain sovi heittää. Muista, että siinä meni vaimoni isä ja paljon muita ihmisiä, lukuunottamatta kalliita tavaroita. Minä vaadin sinua vastuuseen koko laivasta!

Sameli löi nyrkkiään pöytään, että lasit hyppivät.

— So, so! Sinä et ole nyt kotonasi. Puhupas vähän hiljemmin, en minä kuuro ole, enkä vielä niin hullukaan kuin luullaan!

Sameli nousi seisomaan nyrkit sojossa ja hyökkäysasennossa.

— Sinä saatanan liittolainen! Minä viskaan sinut mereen kuin koiran raadon!!

— Älä anna mies käsien valtaa! Puhu vain suulla, ei nyrkeillä, ja minulle, ei pöydälle!

Piki-Juoseppi veti koijasta päänsä aluksesta ladatun pistoolin ja väänsi hanan vireeseen ja saneli:

— Käy istumaan, sanon minä, ja puhu ihmisiksi! Minä olen pitänyt sinua — roistoa — koko illan vieraanani kuin vanhaa ystävää ainakin, ja kiitokseksi tämä rupeaa haukkumaan. — Humalainen — sika — mikä olet! Istu, sanon minä! No niin. — Tämän pistoolin nimessä vaadin minä sinulta selvitystä solvaavasta syytöksestäsi! Näytä toteen sanasi tai peruuta!

— Lähempiä selvityksiä saat talvikäräjillä, joihin sinut manuutan, ja syytän siellä sinua "Anna-Marjan" tuhosta. Juotit sioiksi loiston hoitajat ja loiston päälliköt ja sammutit loiston ja teit sumukellon mykäksi. Selvityksiä voit sitten käräjillä kysyä loistonpäälliköltä ja Jyrin Tuomaalta, jotka manaan todistajiksi. En minä niin paljon välitä laivasta ja tavaroista kuin ihmisistä. Sinähän tiedät, että perämiehen leski kuoli miltei mielisairaana surusta ja vuosi sen jälkeen anoppini samalla tavalla ja vaimoni ei ole vieläkään päässyt entiselleen. Joka hetki pelkään hänenkin menettävän järkensä. Näet siis, kuinka monien ihmisten henki ja terveys vaativat kostoa. — Sattumalta sain tänä iltana tietää asian ja tulin varoittamaan, ettet lähtisi mihinkään seilaamaan, varsinkin karkaamistarkoituksessa, sillä asiasi siitä vain pahenee. Ymmärräthän sinä, ettet sinä tästä enää mihinkään pääse!

Ase Piki-Juosepin kädessä oli jo aikoja sitten painunut alas.

Hän istui ja tuijotti permantoon. Hän tunsi olevansa mennyt mies. Keulanpuolelta kuului ankkurikelan kilkatus. Siellä yhä kelattiin entistä ketjua lyhyemmäksi, että toisen ankkurin voisi heittää mereen.

Tuuli tuntui yltyvän. Se humisi ja vihelsi kuuton mastoissa ja köysissä.

Kauan istuivat miehet vaiti.

Piki-Juoseppi tuijotti käsi otsalla.

Lopulta sanoi Sameli rauhallisena:

— Ei minulla muuta ollutkaan ja kun olen sanonut sanottavani, niin nyt lähden kotiini. Hyvästi vain!

Juoseppi ei vastannut siihenkään mitään.

Kun Sameli nousi lähteäkseen, nousi Piki-Juoseppikin ja seurasi Samelia kannelle.

Sameli pistäytyi vielä keulassakin katsomassa miesten hommaa ja sanomassa niille hyvästi. Keulakantta valaisi lyhty. Toinen ankkuri oli jo laskettu mereen ja parhaillaan heittivät miehet molempien ankkurien ketjuja ulos, toinen mies toista ketjua ja toinen toista. Aika roikina ja helinä kävi!

Sillä aikaa hommaili Piki-Juoseppi omia hommiaan.

Hän antoi Samelin jollan mennä menojaan. Tätä ei enää näkynyt, ei kuulunut. Juoseppi seisoi keulapartuunien luona ja piteli jotain köyttä käsissään. Näytti siltä kuin hänen käsissään olisi ollut auki päästetty jollan pesti ja hän kohteliaana ja palvelevaisena isäntänä siinä pitelee köysiportaiden kohdalla Samelin jollaa valmiina. "Hyvää yötä!", kuului Sameli sanoneen miehille keulassa ja lähestyi Piki-Juoseppia, joka sanoi:

— Päästin jo jollasi pestin auki. Astuhan alas jollaan, niin viskaan pestin jälkeesi. — No niin. Mene Herran nimessä!

Sameli heittäytyi tottuneen merimiehen liikkeellä yli laivan partaan ja alkoi laskeutua, ja kun hän oletti, että jolla on todellakin köysiportaiden kohdalla, pudottautui hän alas ja huomasi vajoavansa jääkylmään veteen, joka sieltä ja täältä hyökkäsi puremaan hänen ihoaan ja sitten virtasi vaatteiden läpi kaikkialle.

— Minä putosin mereen — tuohan jolla tännemmäs!, sanoi Sameli. — Tuo lyhty keulasta, että näen! Auta hyvä mies, minä uppoan!!

Sitten ei kuulunut enää mitään.

Keulassa työskennelleet miehet eivät tienneet asiasta mitään. Avunhuutoa eivät he kuulleet, sillä meri kohahteli keulan edessä ja ketju helisi. Toinen kuitenkin keskeytti työnsä ja sanoi: "Minä kuulin, niinkuin joku olisi huutanut apua!" — Sitten kuuntelivat he hetken, mutta kun ei mitään enää kuulunut, jatkoivat työtään. Työnsä jälkeen he kävelivät perälle, vetivät ohimennen köysiportaat sisään, sammuttivat lyhdyn ja menivät kajuuttaan. Siellä Piki-Juoseppi, heidän "kapteeninsa", jo oli makuulla, kasvot seinään päin. Unisena hän mörähti: "Sammuttakaa tuli ja käykää maata", ja niin tapahtuikin.

Niin sammui viimeinen tuli satamassa. Kylä oli ollut jo kauan pimeä.

Myrsky kiiti yli pimeän ja kuohuvan meren ja kiidätti mukanaan meripöllyä kuin jäätynyttä sumua, jonka läpi ei näkynyt ainoakaan tuli tai tähti. Se riehui yli jääsohjuisen meren, niinkuin oli vuosituhansia tehnyt ennen ja tekee vuosituhansia tämän jälkeen.

* * * * *

Toinen kuuton miehistä heräsi päivän koitossa ennen muita ja nousi kannelle.

Tuuli oli miltei kokonaan lakannut.

Meripölly oli hävinnyt.

Ei ollut pilviäkään.

Taivas oli kirkas.

Kaakossa alkoi päivä jo sarastaa.

Mutta mikä musta esine kuultaa tuolta rannalta, tuulen alta?! Sehän on jolla!

Meriajolla oleva jolla.

Mies meni sisään ja herätti toiset.

— Siellä näkyy olevan yksi jolla ajautuneena rannalle tuolla satamassa, suoraan tuulen alla tästä.

— Jolla!, säpsähti Piki-Juoseppi.

Pian olivat kaikki kolme jalkeilla ja kannella.

— Jolla pakana se on kuin onkin!, sanoi Piki-Juoseppi. — Mitäs helkkaria me nyt tehdään!, pääsi häneltä heti sen jälkeen.

— Mitäs se meihin kuuluu, oli se kenen jolla hyvänsä. Meillä ainakin on jolla tallella tässä kannella.

— Minä vain ajattelin, sanoi Piki-Juoseppi, — että jos se on sen Samelin jolla, että jos sille on käynyt joku vaara eilen täältä lähtiessään, kun se oli hutikassa ja oli niin kova aalto. Ei se voi mikään muu olla kuin Samelin jolla, ja nyt taitaa olla sen miehen asiat huonosti. Pankaas oma jolla mereen niin lähdetään ottamaan selvää asiasta.

Jolla oli pian meressä.

Pantuaan vähän vaatetta lisää päälleen, sousivat miehet maihin, luotsisiltaan.

— Ennenkuin mennään rantaan katselemaan, niin mennään ensin ottamaan selvää onko Sameli tullut yöllä kotiinsa vai ei, sanoi Piki-Juoseppi.

Hän toivomalla toivoi sisimmässään, että Sameli olisi pelastunut, että hän olisi jaksanut uida maalle. Hän katui eilistä tekoaan.

Piki-Juoseppi ei rohjennut eikä voinut mennä Samelin kotiin, vaan meni miehineen Esun luo, joka olikin jo valveilla ja keitti aamukahviaan.

— Onkohan Sameli päässyt yöllä kotiinsa? kysyi Piki-Juoseppi Esulta.

— Minä en tiedä. Miksi sinä sitä epäilet?

— Kun oli yöllä niin kova laine ja mies oli humalassa ja kun nyt näyttää, niinkuin jokin jolla olisi ajautunut maalle sataman rantaan. Lähdettiin heti tänne, kun nähtiin se jolla. Jos sinä kävisit siellä Samelin kotona.

— Minä käyn paikalla, sanoi Esu. — Odottakaa te täällä sen aikaa.

Esu meni, minkä vanhoilta jaloiltaan pääsi. Vähän ajan perästä hän palasi mukanaan Anna-Marja, joka sanoi itku kurkussa ja käsiään väännellen:

— Herra Jumala kuitenkin! Mitäs te oikein olette nähneet?! Sameli ei ole kotona, ja minä olen koko yön levottomana odottanut saamatta unta silmääni. Sanokaa, hyvät miehet, mitä Samelille on tapahtunut, vaikka se olisi mitenkä pahaa!?

— Me ei tiedetä yhtään enempää kuin sinäkään, sanoi Piki-Juoseppi. — Tullaan suoraan aluksesta ja nähtiin joku merenajojolla sataman rannalla ja nyt olisi lähdettävä sitä katsomaan, olisiko se sinun miehesi jolla. Ajateltiin, että ehkä tämä Esu lähtee mukaan, kun ei teillä tämän likeisempiä miessukulaisia taida elossa olla.

— Lähdetään paikalla katsomaan mitenkä asiat ovat, sanoi Esu.

— Ja minä lähden mukaan, sanoi Anna-Marja.

— Mene sinä vain kotiin, sanoi Esu — Rannassa voi olla sellaista nähtävää, joka ei sovi sinun silmillesi.

— Minä tahdon nähdä! Minä tahdon nähdä!! Minä en tiedä miten on käynyt Samelille, ja minä en mene kotiin, ennenkuin näen ja tiedän. Mennään pian, Herra Jumala, kuinka minua peloittaa!!

Anna-Marjaa ei voinut Esu estää lähtemästä. Anna-Marja miltei juoksi. Toiset tuskin mukana pysyivät, varsinkaan vanha Esu, joka jäi viimeiseksi ja paljon jälkeen toisista. Tuolla Anna-Marja jo juoksee lähellä jollaa, pysähtyy sen luo — tarkastelee sitä hetken, mutta sitten alkaa, oikea käsi otsallaan, tuijottaa ohi jollan, pitkin rantaa, johonkin pisteeseen muutama askel jollasta eteenpäin. Sitten syöksyy hän kohdalle, lysähtää kädet ristissä polvilleen jääpenkereelle ja tuijottaa alas veteen.

Pian ovat saapuvilla miehetkin.

He näkevät Anna-Marjan edessä harvan ummikkaan sinne tänne heilutteleman vatsallaan pohjahiekalla makaavan miehen ruumiin, jonka kädet ovat koukussa ja kämmenet kahden puolen päätä. Laine läikkyy siitä yli. Maihin tuleva laine lykkää sitä hiukan maihin päin ja ulos menevä ulos päin. Sen harteilla on iso mykeväpäällyksinen jäämöhkäle, yön kuluessa syntynyt. Sen reunojen alapinnasta riippuu kymmeniä nousevan auringon valossa kimaltelevia jääkynttilöitä, joista vesipisarat helminä tippuvat aina laineen paetessa.

Miehet paljastavat päänsä ja seisovat mykkinä kuin Anna-Marjakin, joka kumartuu yhä syvemmä ja syvemmä ja kädet polvilla puristuvat yhä lujemmin ja lujemmin ristiin.

Miehet näkevät, että vainajan lyhyt turkki on tuolla lähempänä jollaa, myös merenajona. Vainaja on siis meressä riisunut turkin päältään, voidakseen paremmin uida. Hän oli tunnettu parhaaksi uimariksi saaressa. Hän on uinut matalaan veteen saakka, sillä muutoinhan hän olisi uponnut syvemmälle ja jäänyt sinne. Hän on jäisessä vedessä niin kohmettunut, ettei ole jaksanut nousta tämän jääpenkereen yli kuivalle rannalle, vaan on väsynyt ja aallon lyömänä kaatunut takaisin veteen.

Esu on lähestynyt Anna-Marjaa, kumartunut hänen puoleensa, laskenut kätensä hänen olkapäälleen ja sanonut: "Anna-Marja — Sameli on jättänyt meidät" jolloin Anna-Marja kohottautuu suoraksi, nauraa hohottaa ja sanoo:

— Tuoko olisi Sameli! Ohho, vähänpä teillä on älyä! Eihän tuo ole kuin mikä lienee merenajona tullut jauhokuli, jota meri heiluttelee!

Sitten meni hän kotiinsa, lastensa luo, eikä antanut tuoda ruumista kotiin, ei pitää hautajaisia kotona, eikä itse ottanut osaa hautajaisiin.

Hän selitti, että Sameli on omalla kuunarillaan, "Anna-Marjalla" pitkällä reisulla ja tulee kotiin ja tuo paljon silkkiä.

XV luku.

PIKI-JUOSEPIN LOPPU.

Merelläkin on toisinaan tyyntä, keväin, syksyin ja kerran keskikesällä, ellei oteta lukuun talvityyntä, joka on maaliskuussa.

Keskikesän tyyni on heinä- ja elokuun vaiheessa ja kestää se useita päiviä, toisinaan viikonkin.

Silloin loppuu laine niin tarkoin, että vain rannoilla tarkkaan ja kauan katsottuna huomataan, että meri hiukan ja hitaasti nousee ja laskee. Se liikkuu niin vähän, että on aivan läheltä katsottava vesirajaa kiven tai kallion kupeessa, jotta liikkeen huomaa.

Sitä on sanottu meren hengitykseksi sen nukkuessa. Toisinaan tämä hengitys tunniksi tai pariksi vilkastuu — sanotaan sen johtuvan siitä, että jossain satojen kilometrien päässä tuulee ja aaltoilee. Meri uneksii silloin kaukaisista tuulista.

Yöt päivät on meri niinä aikoina kirkas kuin kuvastin.

Ei erota missä taivas ja meri yhtyvät. Kaikki on yhtä ja samaa taivasta, tai yhtä ja samaa merta. Purjelaivat ja -veneet seisovat paikallaan kristallikirkkaassa avaruudessa, johon ovat eksyneet, eivätkä enää löydä oikeaa suuntaansa. Vain auringon tai kuun noustessa ja laskiessa näkyy taivaan ja meren saarre, sekin vain sillä kohdalla, missä aurinko tai kuu nousevat.

Eräänä sellaisena keskikesän tyynenä nähdään Piki-Juosepin kuutto Suomenlahden laajimman ulapan keskellä mustine runkoineen, valkeine kajuuttoineen, tummanharmaine purjeineen, joista joka-ikinen on auki ja riippuu velttona. Vuorokausimääriin ei ole ainoakaan tuulenhenkäys puhaltanut sen purjeisiin. Laine on niin lopussa, ettei alus yhtään heilu. Reivinauhat riippuvat hiljaa. Ainoakaan ei niistä kertaakaan tapaa purjeeseen, vaikka riippuu niin lähellä purjekangasta, että tuskin tavallinen purjelanka sopisi väliin.

Laiva kuvastelee itseään veteen.

Se on kuin jättiläispeilin päällä.

Kuvastuva laiva näkyy yhtä kirkkaana kuin oikeakin. Runko kuvastuvassa laivassa näyttää olevan yhtä kovaa ja sileää kuin oikeassakin, samoin joka purje, joka nuora ja rungon yksityiskohdatkin, kuten piipattimet, laitasaumat pikiriiveineen, naulojen kannat ja purjeet niin tarkkaan, että erottaa kuvastavan laivan purjeissa paikkatilkut, liikkien kuluneet osat, kasatilkut ja kasarenkaat, reivinauhat ja kaikki ihan ylintä raakapurjetta myöten.

Ja mastojen kullatut nupit!

Nekin välkkyivät keskipäivän auringossa yhtä kirkkaina alhaalla kuin ylhäälläkin.

Tekisi mieli uskoa, ettei se mikään oikea laiva olekaan, ei enemmän tuo, jonka mastot ovat ylöspäin, kuin tuokaan, jonka mastot ovat alaspäin, vaan että jossain näköhermoissa kuvastelee peritty kuva muinaisajoilta laivasta, jota ei enää ole elävien joukossa, vaan joka kuuluu vainajien ja ammoin kuolleiden joukkoon, — etenkin kun äänettömyys sen ympärillä on niin syvä.

Ei kuulu mitään.

Lokit ja tiirat eivät lennä näin ulos ulapalle, jossa ei ole ainoaakaan karia, eikä niiden ääni kuulu tänne luodoilta ja saarilta, jotka ovat jossain tuon kristallikirkkaan tyhjyyden ja äänettömyyden takana ja josta ei mikään ääni kanna tänne.

Tuntuu kuin korvat olisivat jääneet kotiin.

Odottaisi, että edes tuo korkealla heloittava aurinko ei olisi noin ääneti.

Tuntuu siltä, että ainakin sen pitäisi kulkiessaan, vaikkapa miltei kuulumattoman hiljaa suhista ja palaessaan ritistä ja sihistä.

Kun korvilla ei ole mitään tekemistä, katselevat silmät sitä hartaammin, ja harhailtuaan ympäri pysähtyy katse erääseen pienen pienoiseen tummaan pisteeseen, auringon hohtavasta pyörästä suoraan alas.

Lähempää katsoen se on jaala, jonka kannella kolme nuorta miestä syö päivällistä, joka on katettu kajuutan katolle — keitettyjä perunoita, niiden päällä keitettyjä silakoita, paistinpannulla käristettyä sianläskiä ja leipää.

Tyyni on siellä yhtä raukea kuin kuutonkin luona, purjeet yhtä velttoina ja alus yhtä hiljaa ja kuvastelee veteen — jos se mitään oikeaa vettä tuollainen onkaan — yhtä tunnontarkasti itseään kuin kuuttokin, se erotus vain, että täällä toki kuuluu ääntäkin.

Miehet nimittäin keskustelevat syödessään.

Panevat ensin ruokaa suuhunsa ja sitten sanovat jotakin veltosti ja laiskasti, sillä tässä kuumuudessa ei viitsisi keskustella, eikä ole keskusteltavaakaan, sillä ajatukset eivät toimi. Sanoohan vain joku heistä jonkin yksinäisen huomion kuorimastaan perunasta, sulaan sianrasvaan kastamastaan keitetystä silakasta, leivästä tai läskinpalasta, joka putosi veitsenkärjestä kannelle, herättämättä toisissa sen suurempaa osanottoa pilkan tai naurun muodossa, sillä kukaan ei viitsi seurata tapauksia, jotka eivät tapahdu itselle, ja jos sen näkeekin, ei viitsi ajatella loppuun asti, mitä näki.

— Onkohan tuolla meressä halko, vai muuta merenajoa, sanoo vanhin joukosta. Jotain nimittäin kiiluu hänen silmäänsä mereltä hänen edestään.

Toiset eivät viitsi kääntää itseään, katsoakseen, mistä on kysymys, eikä edes ajatella sen enempää koko huomautuksesta.

Pitkään aikaan ei virka kukaan mitään.

Syönti on jo lopetettu aikoja sitten.

Vanhin loikoo kajuutan katolla selällään, kädet päänaluksena ja katselee tummansinistä taivaan korkeinta kupua ja oman aluksensa mastoja ja purjeita. Nuoremmat ryhtyvät korjaamaan pois astioita ja ruuan jätteitä. Siinä hommassa he hiukan vilkastuvat ja toinen sanoo vanhimman äskeiseen huomioon halosta tai muusta merenajosta:

— Jaa, että mikä halko? — Tuoko, jolla on kaksi mastoa ja purjeet?

Vanhin kuulee tämän, kohottaa päätään, tähystelee äskeistä löytöään ja sanoo:

— Kas pakana, kun minä äsken luulin, että se on jokin halko tai muu sellainen tuossa muutaman sylen päässä ja tämähän onkin matkojen päässä ja taitaa olla kuutto. — Mikähän sitäkin kuljettaa, kun ei sillä näy olevan tuulta enemmän kuin meilläkään, eikä sitä aamulla eikä syömäänkään käydessä vielä näkynyt.

— Virta. — Virta tuopi — vastasi toinen sangen veltosti.

Niin oli asia.

Näkymätön ja kuulumaton merivirta kuljetti aluksia toisiansa kohti.

Meressähän usein kulkee kaksi virtaa vastakkain ja yhdyttyään ottavat uuden, molemmille yhteisen suunnan.

Toinen virroista kuljetti jaalaa toiseen suuntaan kuin mihin sen olisi pitänyt mennä, poispäin kotoa.

Toinen vastaan tuleva virta kuljetti kuuttoa, jolla ei mitään omaa suuntaa nykyään ollutkaan, tavallaan oikeaan suuntaan, sen entistä kotia kohti, sillä se oli Piki-Juosepin kuutto "Onnetar", jonka jo tunsi kullatuista mastojen nupeistakin.

Jaalaa kuljetti länteen menevä itävirta.

Kuuttoa kuljetti itään menevä länsivirta.

Illalla, jo kauan ennen auringonlaskua olivat virrat kohdanneet toisensa ja kääntyivät suuressa kaaressa kohti etelää. Sillä hetkellä olivat alukset likimpänä toisiaan. Välimatka oli tuskin kahta meripenikulmaa.

Jaalassa olivat miehet silloin kaikki kannella seisomassa ja tähystelemässä kuuttoa, sillä mitä lähemmäksi se tuli, sitä tutummalta se alkoi näyttää.

He vaihtoivat ajatuksiaan siitä jo sangen vilkkaasti.

— Jos tämä ei ole meidän entinen "Onnetar", niin sitten ei mikään, sanoi vanhin.

— Sitä minäkin olen katsellut jo kauan, sanoi keskimmäinen.

— Mutta missä on Piki-Juoseppi ja hänen miehensä!?, huudahti kolmas, nuorin.

He nimittivät Piki-Juosepiksi isäpuoltaan, kuin mitäkin vierasta henkilöä, ja nykyään olikin yhdentekevää, nimitti häntä miksi hyvänsä. Hän ei ollut enää kenenkään ystävyyden ja osanoton tarpeessa!

— Siellä ei näy tosiaankaan olevan ainoaakaan elävää olentoa, ja jotain sieltäkin olisi jo pitänyt ennättää näkyä, sanoi keskimmäinen.

Miehet olivat tarkastelleet nimittäin kuuttoa jo ainakin tunnin.

Jostain syystä, nähtävästi virran hitaasta pyörteestä, kuutto parhaillaan kääntyi ympäri myötäpäivää — perä oli jo jaalaan päin — näkyi sen nimilauta, jota ei voinut lukea tänne asti, ja hakkilaudan yli melkein veteen asti riippuva jalusnuora kaikkine pohteineen — kuutto näyttää siis viimeksi purjehtineen myötätuulta, ja siitähän…

— Siitähän on jo viikko!!, huudahti nuorin.

Viikko takaperin oli puhaltanut länsituuli, joka eräänä yönä loppui, ja nyt ei näytä olevan tietoa tuleeko tuulta ennen tuomiopäivää.

Miehiä ihan kammotti nähdä lähellään purjealus, jossa ei edes peräpurjeen jalusnuoraan ole koskettu viikkokauteen!

Kuutto kääntyi yhä. Jo alkoi tulla näkyviin sen ylihangan puoli.

— Mitä helkkaria tuolla vokkaraa'an ylihangan puoleisessa nokassa riippuu?!, huudahti vanhin.

Se ei voinut olla mikään muu kuin hirtetty ihminen. Käsivarret riippuivat selvästi kahden puolen ja jalat ojentunein polvin ja pää, joka oli eteenpäin kumarassa — kaikki näkyi selvästi näinkin kauas.

Kiireen kaupalla panivat miehet jollansa vesille, ja vanhin ja keskimmäinen sousivat katsomaan, mitenkä asiat ovat kuutolla. Nuorin jäi vahtimaan jaalaa.

Lähemmä tultua nähtiin, että ei kukaan muu kuin Piki-Juoseppi itse siinä riippunut puolivälissä raa'an nokkaa ja laivan parraspuuta.

Ainoaakaan elävää olentoa ei laivalla näkynyt.

Huutoon ei sieltä kukaan vastannut.

Tirkistettiin yli laivan partaan kannelle. Siellä ei näkynyt laivan jollaa. Asia oli selvä: Piki-Juosepin toverit olivat jo jossain kaukana lännessä aluksen jättäneet ja soutaneet ties minne, mutta se asia ei Piki-Juosepin poikapuolista ollut ensinkään selvä, oliko heidän isäpuolensa itse itsensä hirttänyt, vai olivatko hänet sinne vetäneet hänen omat miehensä. Tämä asia ei selvennyt ikinä vainajan poikapuolille, jotka eivät koskaan tavanneet niitä miehiä, jotka olivat ottaneet osaa Piki-Juosepin viimeiseen retkeen. Nämä miehet tiesivät kyllä osan asiaa, nimittäin, että sinä yönä, jolloin tyyni tuli, olivat kuutossa muut makaamassa ja Piki-Juoseppi itse pitämässä vahtia ja että hänet päivännousun tienoissa, kun tultiin kannelle, nähtiin riippumassa raa'an nokassa ja että sillä hetkellä miehet kauhuissaan jättivät aluksen. Hekään eivät olleet nähneet itse tapausta: Kuinka Piki-Juoseppi puolenyön tienoissa vaaniskeli ja kuunteli kajuutan luukulla tullakseen vakuutetuksi, ettei kukaan muu koko laivassa valvo ja sitten päästi auki naakelistaan vokkaraa'an ylihangan prassin, kiipesi ylös vokkaraa'alle, jonka ylihangan nokkaan päästyään hän veti ylös prassin, laittoi siihen silmukan, sovitti sen kaulaansa, laskeutui riippumaan raa'an nokkaan, sitten molemmin käsin prassiin ja vuorotellen käsiään prassissa muutellen antoi itsensä käsivarassa hiljalleen ja äänettömästi valua alaspäin, kunnes nuora alkoi tiukata kurkkua, jolloin hän päästi kätensä irti ja jäi riippumaan puoliväliin raa'an nokkaa ja kuuton parrasta. Heikko ähkäisy, joka silloin syntyi hänen kurkussaan ja puhaltautui viimeisen ilman kanssa ulos keuhkoista, ei kuulunut kajuuttaan ja jos kuuluikin, oli se liian heikko herättääkseen sikeästi nukkuvat miehet.

Kauan eivät voineet Piki-Juosepin poikapuolet olla niin lähellä alusta, sillä riippujasta läksi epämiellyttävä löyhkä. He soutivat vähän matkan päähän kuutosta neuvotellakseen, mitä ruumiille ja kuutolle olisi tehtävä.

Nuorempi esitti, että heistä jompikumpi kiipeää raa'alle, leikkaa köyden poikki ja antaa ruumiin pudota mereen ja sitten viedään kuutto kotiin.

Vanhempi oli sitä mieltä että kuutto on ruumiineen päivineen upotettava.

— Sehän olisi suuri vahinko! Vielähän tuolla purjehtisi monta kesää, kun sitä korjailisi, sanoi toinen.

— Tämän jälkeenkö?! Ei ikinä!!, sanoi vanhin.

— No vaikka myisi sitten sen. Saisihan siitä rahaa.

— Tämä kuutto on meille ollut olematon jo vuosikymmenen, enemmänkin. Se saa sitä olla edelleenkin. Me ei tulla siitä sen rikkaammiksi eikä köyhemmiksi, vaikka annetaan sen pohjaan mennäkin.

— Antaa sitten mennä minunkin puolestani. Mitä tuumannee vain kolmas mies.

Soudettiin takaisin jaalalle, jossa jatkettiin neuvottelua, jonka tulos oli, että kuutto kauheine isäntineen on hävitettävä — polttamalla.

Jaalassa oli miehillä tuohia, joita mantereelta toivat kotiin kattotarpeiksi, sillä heidän saarellaan ei kasvanut tarpeeksi koivuja. Näitä tuohia otettiin jollaan ja tervapytty. Sitten soudettiin kuutolle takaisin.

Tervanhajun turvissa voitiin nousta kuuton kannelle, sillä nyt ei riippujasta lähtevä löyhkä niin pahasti tuntunut.

Tuohet asetettiin alas ruomaan, perälle kajuutan seinää vasten ja keulaan tupattiin toinen osa tiukalle keulapiikkiin, ahtaalle keulapuun ja kannen väliin ja eräs lankku vinosti pystyyn tueksi, etteivät syttyessään ja palaessaankaan tuohet vieriäisi sieltä alas. Molemmissa paikoissa voideltiin tuohia tervalla että sitäkin iloisemmin syttyisivät.

Sitten noustiin kannelle, jossa myös ryhdyttiin loppuvalmistuksiin. Riippuja oli vokkaraa'an nokasta lähtevässä prassissa, ja raa'an nokka, koska viimeksi oli purjehdittu myötätuulta ja raa'at olivat poikki laivan prassattuina, oli partaan ulkopuolella ja olisi riippuja pudonnut mereen, kun nuorat palaessaan taittuu. Irroitettiin siis vokan alihangan prassi ja annettiin sen juosta vapaaksi, jolloinka raaka kääntyi purjeineen, sillä Piki-Juoseppi itse viimeistä kertaa ruumiinsa painolla veti ylihangan prassista ja laskeutui samalla alas ja raaka kääntyessään toi hänet partaan sisäpuolelle, miltei ison luukun karvelin viereen. Niin alas laskeutui Piki-Juoseppi, että hänen jalkansa koskettivat jo kantta. Siihen se jäikin, hiukan etukumaraan asentoon, kädet kankeina riippuen, pää kumarassa, kuin katsellen alas ruomaan.

— Hyvä tulee, hyvä tulee, sanoi vanhin päästäessään alihangan prassia ja huomatessaan isäpuolivainajansa vetävän ylihangan prassia. — Eipä olekaan tähän asti meitä nähty näin yhteisessä työssä, samoissa prasseissa!

Alihangan prassi kiinnitettiin jälleen naakeliinsa ja laiva oli valmis poltettavaksi.

Molemmat miehet laskeutuivat vielä kerran alas ruomaan, sytyttivät toinen keulassa ja toinen perällä tuohet palamaan ja sitten kiireen kaupalla kannelle ja jollaan ja omaan jaalaan.

Kansiluukut oli jätetty auki.

Pian niistä alkoi nousta savua.

Ensin hienoja vaaleita kiemuroita, jotka kujeillen pyörivät ylös kiiriessään.

Sitten tuprahteli suurempia ja suurempia, ja mustempia ja mustempia savupilviä, lopulta hulmahti savun mukana liekki, toinen ja kolmas — yhä korkeampia ja korkeampia.

Yks kaks remahtivat tuleen kaikki purjeet. Koko laiva oli savun ja tulen sisässä.

Kuului liekkien huminaa, ritinää ja räiskettä. Lokkeja putoili paukkuen kannelle, kun nuorat paloivat, samoin kasarenkaita palavista purjeista. Roikinalla putosivat kahvelit alas. Liekit nousivat yhä korkeammalle.

Jo syöksyi liekki sieltä ja täältä läpi rungon. Isoja aukkoja ilmaantui aivan vesirajaan.

Vantit, jotka siihen aikaan olivat tervattua liinaköyttä, paloivat samaan aikaan kuin muutkin köydet, ja kun kansi ja kansipiitat alkoivat muuttua kekäleiksi ja karreksi, ei mastoille jäänyt mitään tukea. Ensin retkahti keulamasto alihangan puolelle raakoineen. Ei kaatunut kuitenkaan heti, mutta kallisti kuuttoa niin paljon, että vesi pääsi syöksymään laitoihin palaneista aukoista koskina sisään. Koko alus alkoi horjua. Savu muuttui höyrynsekaiseksi. Liekit hävisivät. Koko alus ja koko se paikka jäi valtavan höyrypilven sisään, ja kun se alkoi hälvetä ja seurata savupilviä ylös taivaalle, ei merenpinnalla enää nähty muuta kuin muutamia savuavia ja höyryäviä kekäleitä.

Savupilvet nousivat yhä korkeammalle ja korkeammalle ja alkoivat lopulta hiljakseen painua itää kohti. Ylhäällä näytti siis puhaltavan länsituuli.

Jolla oli jo aikoja sitten soutanut takaisin jaalalle. Kaikki kolme nuorta miestä seisoivat vaieten ja katselivat laivanpaloa ja sen häviämistä.

Kun kaikki oli ohi, sanoi vanhin, tupaten valkeaan savipiippuunsa tupakkaa:

— Ukko sai komean hautajaiskokon!

Niin se olikin!

Ei sitä kuka hyvänsä sen näköistä uhrisavua kuoltuaan saakaan!