Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed

Proofreaders Europe.

UOTILAN ISÄNTÄ

RIKOSJUTTU SUOMESTA

E. Nervander

Suomennos

Ensimmäisen kerran julkaissut
K. E. Holm 1870.
Digitalisoitu vuonna 1906
ilmestyneestä toisesta painoksesta.

ESIPUHE TOISEEN PAINOKSEEN.

Tähän kertomukseen on aiheen antanut eräs synkkä tapahtuma, joka tapahtui kuudettakymmentä vuotta sitten Etelä-Suomessa ja jonka pääpiirteet sittemmin tämän kirjan tekijälle suullisesti esitettiin. Kertomus syntyi ruotsiksi, mutta julkaistiin ensiksi suomeksi v. 1869, joihin aikoihin salanimenä käytin unkarinkielistä sanaa: *Emlékyl*, joka suomeksi merkitsee: muistoksi.

Suomennoksen toimitti hyväntahtoisesti eräs ystäväni. Sen tunnustivat meidän silloiset parhaimmat kielentuntijamme kuuluvaksi etevimpien teosten joukkoon, mitkä silloisella suomenkielen kehityskannalla voitiin aikaansaada. Kielen puhtaus, sujuvuus ja rikkaus hankkivat tälle pienelle kertomukselle sen kunnian, että sitä ruvettiin käyttämään suomenkielen opinnoissa Unkarin pääkaupungin yliopistossa. — "Uotilan isännän" osaksi on tullut sekin etu, että Kansanvalistusseura v. 1883 suositti sitä maamme kansankirjastoihin sopivana luettavana otettavaksi.

Tästä jo aikoja sitten loppuun myydystä kertomuksesta ilmestyy nyt uusi painos, jonka kieliasua ensimäisen painoksen suomentaja on korjaillut suomenkielen nykyisen kehityskannan vaatimusten mukaan. Minun velvollisuuteni on nyt julkilausua sulimman kiitokseni tälle nuoruuteni ystävälle, joka, suomentamalla "Uotilan isännän" sekä "Honkain tarinat" nimiset kuvaelmani, oli ensimäinen "sillanrakentaja", joka minun saattoi suomenkielisen kirjallisuuden alueelle.

*E. Nervander.*

I.

Uotilan isäntäväki.

Uotilaksi nimitetään erästä yksinäistä taloa lähellä valta-maantietä kaukana ylämaassa. Entisinä aikoina talo oli ollut herraskartanona, mutta kertomuksemme aikana eli joku kymmenkunta vuotta takaperin sitä hallitsi muuan sangen varakas ja arvossa pidetty talonpoika.

Maantien puolelta tuota vanhanaikaista, punaiseksi maalattua, kahdenkertaista rakennusta ympäröitsi tiheät, ei kuitenkaan järin korkeat männyt ja kuuset, joitten välitse oli suora maantielle johdattava tie laitettu. Tällä taholla olivat pirtin ikkunat, sekä moniaat aitat, jotka seisoivat ruohokentän ympärillä päärakennuksen edustalla. Vastaisella puolella oli tarharakennukset ja niiden alla talon avarat vainiot, joidenka takaa havumetsä kohosi synkkänä ja jylhänä. Tämän metsän halki kävi tie Uotilasta muutamille taloon kuuluville salopelloille, jotka olivat puolen peninkulman päässä siitä.

Nykyinen isäntäväki käytti ainoastaan alikertaa. Ylikerta oli aivan tyhjänä. Autiolta ja hiljaiselta tuntui usein suuressa talossa, sillä paitsi palkollisia siinä ei ollut monta asukasta. Uotilan isäntä, kolmekymmen-vuotias Lauri, oli perinyt talon isältänsä, joka kuoli kun poika vastikään oli täyttänyt kaksikymmentä vuotta. Joku vuosi myöhemmin kuoli häneltä äitikin, jonka tähden Lauri päätti hankkia suurelle talolle vireän ja toimeliaan emännän. Vähän aikaa sen jälkeen toi hän talonpojantyttären naapuripitäjästä vaimoksensa Uotilaan.

Tässä olivat he nyt eläneet kahdeksan vuotta hiljaa ja rauhaisesti. Niin kuin usein tapahtuu, eivät hekään olleet avioliittoon ruvenneet keskinäisestä rakkaudesta, vaan ulkonaisten ja satunnaisten asianhaarain vaikutuksesta. Mutta kun olivat tottuneet joka päivä olemaan yhdessä, kun aina täytyi jakaa toistensa huolet, myötä- ja vastoinkäymiset, kun arvossa pitivät toistensa oikeimmiten hyvää ja rehellistä luonnetta, olivat he hyvin pian likeisesti yhdistyneet toisiinsa, ja hellä ja ystävällinen väli oli heidän kesken syntynyt.

Emäntä, nyt kuusikolmatta-vuotias Leena oli alati työssä, osottaen palkollisille reipasta esimerkkiä. Ensimäisenä aamusilla ja viimeisenä iltasilla askaroitsi hän tuvassa, ja häntä pidettiinkin sen vuoksi syystä pitäjässä perheen-emännän esikuvana. Hänen karjansa oli parhaimmassa kunnossa. Ei pappilakaan lähettänyt niin kiiltäviä ja uhkeita lehmiä laitumelle kuin ne olivat, jotka joka aamu sorkottelivat Uotilan kujaa, ja tasaisempia kankaita sai etsiä kaukaa, kuin ne olivat, joita valkaistiin tämän kelpo talon nurmilla. Ahkerasta työstä oli hän tosin jotenkin aikaisin vanhentunut, ja mitä vähän kauneutta luonto oli hänelle nuoruudessa suonut, se oli jo aikaa kadonnut. Sen sijaan oli astunut tyven, vaikka vähän kylmäkiskoinen ja jäykkä ilme, joka ei koskaan jättänyt yksivakaisia kasvoja.

Kun näki hänen ja Laurin rinnatusten, kun he sunnuntaisin pyhävaatteissa ja komeissa kiesissään ajoivat kirkkoon, olisi luullut Lauria Leenan pojaksi, niin hilpeältä ja nuorelta näytti hän. Isän eläessä Lauri ei ollut suuresti huolinut työnteosta, vaan enimmiten noudattanut iloista mieltänsä ja seudun nuorison kanssa huvitellut, kun vain niin sovistui. Hän kävi rikkaan miehen pojasta, ja kauniiseen ja pulskaan poikaan oli moni pitäjän tytöistä luonut lempeitä silmäyksiä, kun hän teikaroitsi kirkonmäellä tai otti osaa kylän tanssihuvituksiin. Lauri puoleltaan ei näyttänyt suosivan toista enemmän kuin toistakaan, vaan laski rohkeasti leikkiänsä kaikkien kauniitten neitosten kanssa, ja kun hän viimein aikoi naimiseen, valitsi hän omaksensa naapuripitäjästä tytön, jota tuskin kukaan oli huomannut, eikä suinkaan erittäin kaunista. Tämä oli kyllä ensi alussa saattanut Uotilan uudelle emännälle vähän pitäjäläisten nurjuutta, mutta kateus unohtui pian, ja kaikki yhtyivät kiittämään hänen vilpasta ja kunnollista olentoansa. Vaan Lauri oli isänsä kuoltua suuresti muuttunut. Näytti kuin hänestä olisi toinen ihminen tullut, kun tiesi että hänen yksin tuli vastata talon hoidosta. Yhtäkkiä loppui häneltä sen tähden juoksu kylissä, ja emännän taloon hankittuansa kääntyi hän koko luonnoltansa niin totiseksi ja vakavaksi, ettei sitä olisi hänestä uskonutkaan, kun otti huomioon hänen nuoruutensa.

Ne, jotka tarkemmin tunsivat Uotilan isäntäväen, puhuivatkin paljon siitä, kuinka nämä sopivat hyvin toinen toiselleen, ja pitäjän herrasväetkin arvelivat heitä kaikin puolin onnelliseksi ja ymmärtäväiseksi pariskunnaksi.

Kuitenkin yhtä kaivattiin varakkaassa talossa ja isoissa huoneissa. Ei mikään lapsi leikitellyt ihanalla kedolla rakennuksen edessä, ei mitään iloista naurua kuulunut kujalta, eikä mikään kehto ollut tuvassa liikkunut. Lauri ajattelikin tätä usein ikävillä mielin, kun muisti, ettei hän saisi jättää huolekkaasti hoidettua taloansa ja muita runsaita varojansa pojalle, vaan kaukaisille ja ahnaille sukulaisille. Yksinäisillä hetkillä tämä ajatus raskaana taakkana painoi nuoren miehen mieltä, mutta vaimollensa hän ei milloinkaan surujaan ilmoittanut. Jos vaimo olisi hänelle perillisen lahjoittanut, niin ei olisi mitään puuttunut hänen rauhallisessa ja hiljaisessa koti-elämässään.

Pyhäinmiesten aika oli käsissä, ja palvelusväki hankki muuttoa. Syystyöt olivat viikoksi tauonneet, ja ainoastaan talon jokapäiväisiä askareita toimitettiin. Uotilastakin muutti osa palkollisia, mutta nekin, jotka jäivät taloon, olivat vanhan tavan mukaan saaneet joutoviikon. Sitä enemmän työtä oli siis isäntäväki saanut itsellensä. Vähitellen oli uusi palvelusväki tullut taloon, ja kaikki alkoi asettua entiselle kannalleen. Isäntä määräsi puoleltansa uusille rengeille heidän ulkotyönsä, ja emäntä koetti totuttaa uusia piikojansa talon askareisiin. Kun isäntäväki jäi kahden kesken, oli emännän tapa sanoa Laurille mitä hän arveli uusien palkollistensa kelvollisuudesta.

Näiden vastatulleitten joukossa oli eräs nuori tyttö emännän kotipitäjästä, yhdeksäntoista-vuotias Liisa, jonka vanhempia, jotka olivat köyhää torpanväkeä, Leena kauan oli tuntenut kunnollisiksi ja ahkeriksi ihmisiksi. Sen tähden olikin emäntä, koska nyt niin sopi, antanut puhutella Liisaa tulemaan hänen palvelukseensa Uotilaan. Liisa oli iloinen ja kaunis tyttö, aina valmis leikinlaskuun ja sukkela vastauksiin, ja työ häneltä kulki ripeämmin ja sievemmin kuin muilta piioilta. Hän saavuttikin ensi hetkeltä alkaen emännän suosion, ja se, joka tarkasti piti silmällä Uotilan jokapäiväistä menoa, olisi kenties huomannut, että ikään kuin uusi ja hupaisempi elämä oli alkanut ykstotisessa ja hiljaisessa talossa siitä ajasta asti kun nuori punaposkinen Liisa sinne muutti.

Emäntä havaitsi pian, että hän huoletta voi jättää osan toimistansa tälle nuorelle tytölle, ja sai nyt useammin kuin ennen istua tuvassa rukkinsa äärellä taikka kamarissa kangaspuissaan.

Isännälle hän silloin usein lausui tyytyväisyytensä uuteen palvelijaansa. Hän jutteli isännälle Liisan köyhästä, mutta siivosta kodista ja hänen ahkerista vanhemmistaan. Lauri poltteli silloin piippuansa ja loi vain silloin tällöin jonkun silmäyksen Liisaan, kun tämä notkeasti astuskeli pihan poikki, täytettyjä kiuluja kantaen. Välistä hän kuunteli Liisan iloista, heleää ääntä, kun Liisa laski pilapuheitansa yhdelle talon uusista rengeistä, nuorelle Hartulle, joka näytti häntä erinomaisella mielihyvällä katselevan. Mutta mitä ikänänsä isäntä näki taikka kuuli, ja mitä hyvänsä hän näissä tiloissa aatteli, ei hän mitään virkkanut, nyykäytti vain päätänsä emännälle, kun tämä kehui uutta palvelijaansa, köyhää ja kaunista Liisaa.

II.

Nuorten rakkaus.

Aika kului nyt tavallisissa syystöissä. Rengit harjoittivat ulkotöitä, vetäen pelloille lantaa talon tanhualta. Piiat kehräsivät lankaa kudottavia kankaita varten.

Näin olivat Liisa ja Harttu hyvin harvoin yhdessä. He kohtasivat toinen toistansa vain iltasilla ja aterian aikoina, jolloin monta iloista kompasanaa tokaistiin Liisalle siitä suosiosta, jolla hänen usein nähtiin kohtelevan hilpeää Harttua.

Liisa oli kyllä sukkela niihin vastaamaan, mutta eipä hän näyttänyt juuri valjuin silmin katselevan sitä, että Harttu kuuli kuinka häntä tällä ujosteltiin. Kun he joskus olivat kahden kesken, poisti hän taas naurullansa pojalta sen luulon, että hän pitäisi hänestä enemmän kuin muistakaan rengeistä.

Emännän mielestä oli tuo puhe, jota pöydässä lasketeltiin, vain liedon nuorison tavallista leikkiä, ja Lauri istui ääneti pöydän päässä eikä näyttänyt kuulevan nuorten leikillistä lörpötystä.

Eräänä aamuna, kun uudet palkolliset olivat lähes kuukauden olleet Uotilassa, alkoi työ kuin ainakin. Yöllä oli lunta satanut vähäisen, ja pakkanen oli jotenkin kova aamupuhteella.

Lauri oli mennyt katselemaan riihtänsä, joka oli vähän matkaa talosta maantielle päin, mikä vei myllykylään.

Vanhemmat rengit olivat jo täyttäneet kuormansa ja lähteneet tanhualta. Harttu, joka viimeiseksi oli tullut taloon, oli viimeinen työssäkin ja jäi vähäksi aikaa yksin pihalle. Mutta pian oli hänenkin kuormansa täytetty, ja kun oli pannut kintaat käteensä ajoi hän hiljaa kujasta myöten, heleällä äänellä laulellen erästä renkutusta, jota siihen aikaan niillä seuduin hyvin suosittiin ja jossa kerrotaan pojasta, joka kosi yhtä tyttöä ja kutsui hänet hyvään ja varakkaaseen taloonsa.

Hän pääsi maantielle, jonka vieressä tuo Uotilan eteinen havumetsä oli, laulaessaan seuraavat värssyt:

Kylä on täynnä
Tyttöjä, neitoja vaan.
Yks niistä onkin
Kuin kaunihin ruusu.

Kun mä sen näen,
Sykkii mun sydämein.
Tän' iltana jo
Taas kylähän lähden.

Kun minä sitten
Kultani armahan nään,
Niin hältä heti
Näin kysyä mielin:

Kun tähän kohtaan renkutustansa oli ehtinyt, herkesi hän yht'äkkiä laulamasta, nykäisi vähäisen ohjaksista ja hoputti laiskaa hevostansa, joka juuri oli poikkeemaisillaan sille tielle, joka metsän halki oli raivattu taloon.

Siinä seisoi Liisa, jonka emäntä oli lähettänyt jollekin asialle vähän enemmän kuin peninkulman päässä olevaan myllykylään.

Naurusuin odotti hän Hartun tuloa ja kysyi:

"No, mitäshän Harttu poika mielisikään kysyä häneltä?"

Harttu ajoi vain eteenpäin ja sanoi vähän ajan päästä, vakavasti katsellen tyttöä, joka astuskeli hänen takanansa, muutama askele hänestä.

"Ei mitään."

"No miksikäs niin? Harttu ei varmaankaan uskalla kysyä", vastasi Liisa pilkaten.

"Ei hän juuri pelkää", sanoi Harttu ja katseli tyttöä miehuullisesti, antaen hevosen astua hiljemmin, jotta hän tulisi Liisan rinnalle. "Ei hän pelkää", toisti hän, "mutta hän ei tarjoa tytölle mitä hänellä ei ole."

"Kyllä se niin on", sanoi Liisa totisemmin kuin ennen. "Parempi on rikkaus kuin köyhyys", lisäsi hän iloisemmin, vetäytyen tiepuolessa olevan pehmeän lumen tähden likemmäs rekeä, joka kulki ajetuissa jäljissä.

Naurusuin katseli Harttu tuota kaunista tyttöä ja sanoi:

"Mutta köyhän miehen sopii käskeä tyttönsä ajamaan, ettei hänen tarvitse kävellä." Sen sanottuansa, seisahdutti hän hevosen hetkeksi, Liisa nousi rekeen ja istui Hartun viereen kuorman yli levitetylle niinimatolle. Harttu läiskähytti hevosta ohjaksilla ja reki luisti sukkelaa menoansa, Hartun toistamiseen laulellessa:

Kylä on täynnä
Tyttöjä, neitoja vaan.
Yks niistä onkin
Kuin kaunihin ruusu.

Ja tällä kertaa lauloi hän laulunsa loppuun asti.

Kun hän nyt alkoi laulun uudestaan, ajoivat he juuri riihen ohitse, jossa Lauri oli. Ovi oli longallaan, ja Laurin tarkka korva oli tuon kirkkaan aamun hiljaisuudessa kuullut hyvän osan korkealla äänellä lausuttua puhetta.

Vaivuttuansa tavallista syvempiin ajatuksiin, sanoi hän itsekseen:

"Kylläpä hän kutsuisi tuon tytön Uotilaan, jos talo olisi hänen omansa."

Lauri katseli oven ra'osta kuinka Harttu ja Liisa aika vauhtia ajoivat eteenpäin, Hartun yhä lauluansa laulellessa, ja kuinka hän avatulla veräjällä, joka vei pellolle, seisahdutti hevosen. Siinä nousi Liisa re'estä ja jatkoi matkaansa myllykylään päin, mutta Harttu ajoi kuormansa lumen peittämälle pellolle.

Kun ei Liisaa enää näkynyt, läksi Lauri riihestä ja alkoi astua vastakkaista suuntaa kirkonkylään päin, joka oli jotenkin kaukana. Hän meni sinne neuvottelemaan erään talollisen kanssa muutamista yhteisistä ja sekavista asioista. Siellä viipyi hän hämärään asti ja palasi sen tähden vasta myöhemmin illalla Uotilaan.

III.

Emännän sairaus

Kotimatkalla kirkosta oli Hartun ja Liisan aamuinen puhe johtunut isännälle mieleen, ja paljon ajatteli hän, kuinka onnellisia nuoret kuitenkin ovat, vaikka ei heillä olekaan mitään maallista omaisuutta. Sitten tuli hän myös ajatelleeksi, kuinka tyhjältä ja kolkolta hänen oma iso talonsa usein kyllä tuntui hänestä. Vielä autiommalta ja halvemmaltahan se oli tuntuva hänen vanhoilla päivillään, kun ei enää ollut hänellä voimia tehdä työtä.

Ensimäistä kertaa tunsi hän tyytymättömyyttä osaansa ja melkeinpä tylyyttä vaimoaan kohtaan, ja raskaalla mielellä tuli hän vihdoin Uotilan taloon.

Kun hän astui tupaan, liikkuivat kaikki siellä tavallista hiljaisemmin ja varovammin.

Hän koputti lumen jaloistansa ja pani pois lakin luotansa.

Kun hän sitten katsahti ympärilleen lieden ja leimuavien päreitten
tulesta huonosti valaistuun tupaan, ei hän voinut nähdä emäntää.
Pöydälle oli jo kuitenkin kannettu iltaruoka ja lieden ääressä seisoi jo
Liisa huuruvaa puuroa padasta vatiin ajamaisillaan.

Oli kuin olisi outo ajatus nyt äkkiä noussut isännän päähän, ja liedestä kääntyneenä kysäsi hän masennetulla äänellä eräältä palvelijaltansa, missä emäntä oli.

Toimeliaasti astui silloin esille vanha Kaisa, joka oli ollut neljäkymmentä vuotta talossa, ja laihoja kuihtuneita käsivarsiansa silitellen kertoi hän kielevästi, kuinka alati hilpeä ja terve emäntä vähäistä ennen lounasta äkisti oli alkanut valittaa huonoa vointia, josta hänen pian täytyi vaipua vuoteelle. Sitten oli kova kuume hänet vallannut ja pannut hourailemaan. Houraillessaan oli emäntä usein kysynyt isäntää. Kun ei häntä kuulunut, sanoi emäntä hänen kuolleen. Sanoi että nyt oli toimitettava isot pidot, mutta että häneltä itseltään siihen voimia puuttui. Tahtoi että hänen vanhempansa kutsuttaisiin hautajaisiin, ja kun muistutettiin, että molemmat jo olivat kuolleet, sanoi hän, että hän itsekin oli kuollut, arvellen, kenhän nyt Uotilan emännäksi. — Talolaiset olivat kyllä ehdittäneet hänelle kylvyn ja vieneet sairaan emännän saunaan, parannusta siitä kuitenkaan ilmaantumatta. Illempana oli emäntä nukkunut ja nukkui nyt levotonta unta. Jumala yksin tiesi, oliko tämä tauti elämäksi vai kuolemaksi, sillä niin ankarasti oli se emäntään iskenyt. Liisa oli nyt Kaisan käskystä ja heti myllykylästä palattuaan ryhtynyt emännyyteen.

Kaisan laveasti kertoillessa emännän taudista, kuunteli Lauri, kuten näytti, tarkasti joka sanaa muijan suusta, vaan todellisesti oli hän niistä vain ymmärtänyt sen, että emäntä oli hyvin sairas ja suuri muutos Uotilan oloissa ehkä oli tapahtuva.

Kun Kaisa oli kertomuksensa lopettanut, otti isäntä pari kertaa miettiväisesti otsaansa ja meni sitten katsomaan vaimoansa, joka levottomassa unessa viskahtelihe vuoteellansa.

Se runsas puna, jonka kuume oli ajanut emännän poskille, sai hänet terveeltä näyttämään; hän ei ollut moneen vuoteen ollut niin nuoren näköinen, kuin nyt. Lauri seisoi hetken katsellen häntä, ja muisteli nyt kuinka vaimonsa aina oli ollut hänelle hyvä ja avulias ja uskollisesti hoitanut isoa taloutta. Ystävällisillä tunteilla häntä kohtaan palasi Lauri siis tupaan.

Hänen tullessansa kantoi Liisa juuri puurovatia pöydälle, ja kaikki istahtivat iltaselle.

Lauri söi kauan, mutta ei näyttänyt ruoka hänelle oikein maistuvan, vaikk'ei hän sitä tahtonut näyttää. Hän ei myöskään ottanut osaa muiden puheeseen, jotka kertoilivat mitä onnettomuuksia he elämässään olivat saaneet kärsiä, eikä ollut heissä yhtään, jolla ei jotakin kerrottavaa.

Tänä yönä ei tahtonut uni ummistaa Laurin silmiä. Hänestä tuntui kuin olisi emännällä ollut jostakin häntä nuhdella, mutta mitä se oli, siitä ei hän päässyt perille. Hän ajatteli koko sitä aikaa, jona olivat eläneet yhdessä aina siitä, kun hänet Uotilaan toi ja tähän hetkeen saakka. Tiesihän aina olleensa hyvä, malttava häntä kohtaan ja Leenan uskolliseksi ja toimevaksi vaimoksi. Kuinka ajattelikin, eivät voineet ajatuksensa muodostua syytökseksi häntä itseänsä vastaan. Jos vaimonsa nyt kuolisi, kyllä antaisi hän hänelle anteeksi mitä häntä vastaan ehkä oli rikkonut, sillä eihän sitä paljo ollut.

Vihdoin nukkui hän.

Unet ovat usein niiden ajatusten lapsia, jotka päivällä tahdomme sulkea sydämeemme. Ehdottomasti esiintyvät ne yöllä ivaillen ja kummallisina sielumme silmälle. Semmoisiako kuvia päivän ajatuksista olivat ne, jotka tänä yönä Laurin sielulle esiintyivät?

Hän näki unissaan vaimonsa kuolleena ja tuli nyt muun hautajaisväen kanssa pois hänen haudaltansa. Tullessa Uotilan pihaan, kuului sieltä soittoa vienosti kajahtelevan. Huoneen rappusilla seisoivatkin pitäjän tunnetut pelimannit, ja ne menivät häntä vastaan ja heidän kanssaan hänen oma vaimonsa, jonka hän äsken oli luullut haudanneensa. Hän oli morsiuspuvussaan, tarttui hänen käteensä, ja nyt menivät he papin eteen, joka uudelleen luki heille vihkimissanat.

Mutta etäällä suuressa salissa luuli Lauri näkevänsä kuinka Liisa seisoi itkien, vaikka ei sitä voinut nähdä muut, kuin hän. Hän ei enää kuunnellut papin sanoja, vaan katseli tuota itkevätä tyttöä, ihmetellen minkä vuoksi hän itki. Kuta kauemmin hän katseli, sitä raskaammaksi kävi hänen oma rintansa ja oli kuin olisi hänkin ollut itkeä.

Vihdoin hävisi tyttö hänestä yhä etemmäs, väliin hiljaa huutaen isäntää.

Silloin heräsi Lauri.

Aamukoitteen vienossa valossa näki hän todellakin Liisan vuoteensa vieressä. Hän oli hänet herättänyt.

Äkisti kavahti Lauri tilaltansa ja kysyi vielä melkein unen horroksissa:

"Onko hän kuollut?"

Liisa ei kuullut hänen sanojansa, vaan sanoi hiljalleen:

"Emäntä tahtoo teitä puhutella", jonka jälkeen hän meni pois.

Lauri astui siihen kamariin, jossa emäntä makasi.

Hän oli aamupuolella yötä herännyt unestansa ja herättänyt Liisan, joka makasi hänen luonansa, ja kysynyt isäntää. Hän näytti olevan päästään aivan selvä, vaikka muuten hyvin heikko.

Kun Lauri istahti vuoteen laidalle, sanoi Leena vienolla äänellä hänelle, että Jumala luultavasti oli lähettänyt hänelle kovan taudin, koska hän niin äkkiä oli käynyt niin heikoksi ja voimattomaksi. Kauan tullee hän olemaan kykenemätön emännyyttä pitämään. Paljon oli hän tahtonut lähestyviin joulupyhiin varustaa, mutta se täytyi muiden nyt toimittaa. Ja kun hänellä nyt oli terveempi hetki, tahtoi hän määrätä Liisan hoitamaan taloutta hänen sairautensa ajaksi. Hän sanoi kuinka se ja se oli tehtävä talon tavan mukaan.

Lauri istui äänetönnä ja vakaana, ja kuunteli tarkasti emännän sanoja. Hänkin katsoi soveliaaksi, että Liisa sai talon emännyyden huostaansa, ja oli mielissään, että emäntä itse niin sääsi. Emännän vaiettua, lupasi isäntä, että kaikissa oli meneteltävä niinkuin hän tahtoi.

Pitkän puhumisen perästä oli emäntä väsynyt ja pyysi nyt isäntää hänelle pyhästä raamatusta lukemaan.

Lauri otti kirjan esille, istuutui vähän etemmäs Leenasta ikkunan viereen, josta hämärä valo yhä enemmin vaaleten tuli, ja luki selvällä, vakaalla äänellänsä Luukkaan evankeliumin viidennentoista luvun, joka kertoo tuhlaaja-pojasta.

Kauan ennen kuin Lauri lopetti lukemisensa oli kuume taas yltyvällä voimalla vallannut emännän, joka ummistunein silmin makasi tilallansa.

Vaan Lauri ei sitä huomannut. Mitä pitemmältä hän luki pipliaa, sitä enemmin teki hänen alkuansa hellä, hurskas sielunsa hänet itsensä tuhlaajapojan kaltaiseksi, ja kuten tämä katuen palasi isänsä kotiin, niin olisi hänkin tahtonut pyytää emännältä pahat ajatuksensa anteeksi.

Lukemisen vielä kestäessä oli Liisa tullut kamariin. Ääneti istahti hän ja kuunteli mitä isäntä luki. Oli kuin ei olisi Lauri huomannut hänen läsnä-oloansa, vaan hänen äänensä muuttui kuitenkin ja hänen ajatuksensa näyttivät etenevän kauas tuosta hurskaasta vertauksesta, jota hän luki.

Kun hän oli lopettanut ja pannut pois piplian, katseli hän Liisaa, joka vielä istui siinä sormet ristissä. Hän ei vielä milloinkaan ollut Laurista niin kauniille näyttänyt kuin nyt, kun hän vielä ikäänkuin kuunteli noita vaienneita sanoja.

Liisa loi silmänsä isäntään, jonka kanssa hän ei ennen ollut puhellut monta sanaa, ja sanoi huolestuneena: "Voi, jos emäntä nyt kuolee!"

Lauri katsahti vaimoonsa ja alkoi sitten kertoa Liisalle kaikki, minkä emäntä oli määrännyt. Liisa sai siitä paljon miettimistä, kuinka saisi kaikki niin tehdyksi, kuin emäntä sen tahtoi.

Kohta sen jälkeen meni hän askareillensa tupaan, jättäen kamarin oven auki, että kuulisi, tarvitsisiko sairas hänen apuansa.

Laurikin läksi ulos katsomaan renkien töitä. Vaan kauan ei hän viipynyt poissa ennen kuin jälleen tuli tupaan, jossa kävi korjailemaan isoa ja kallista nuottaa, mikä syyskalastuksessa oli rikkunut.

Tässä työssä oli hän sitten kauan tuvassa.

Monta sanaa ei hän kuitenkaan puhunut Liisalle, joka ahkerasti askaroitsi talon monissa töissä. Ei rohjennut hänkään puhua monta tuolle yhä harvapuheiselle, vakaalle isännälle; väliin kyseli hän kumminkin talon tapoja, kun joku uusi työ oli tehtävä. Silloin vastasi Lauri hänelle aina leppeästi ja tavattoman hiljaisella äänellä, juuri kuin olisi hän tahtonut että Liisa vain kuulisi hänen äänensä.

Mutta vaikka hän ei Liisaa paljon puhutellut, katseli hän kuitenkin useasti nuorta tyttöä, kun ei tämä sitä huomannut.

Ja kuta enemmän hän katseli ja oppi häntä tuntemaan, sitä selvemmin hän älysi, että tyttö oli hänelle sangen rakas, ja ettei hän häntä koskaan voisi unhottaa. Lauri ei ollut ketään koskaan rakastanut, ei silloinkaan kun nuorena poikana oli tepastellut seudun nuorten ja iloisain neitosten kanssa. Hän nai, kuten sanottu, vain hankkiakseen talollensa emännän äitinsä kuoltua. Vaikka vaimonsa ei kauan voinut olla rakastumatta nuoreen, komeaan mieheensä, ei sallinut kuitenkaan hänen nöyrä, kaino luontonsa hänen lähetä miestänsä suuremmalla rakkaudella, kuin mitä hän huomasi Laurilla olevan häneen.

Lujasti ja vastustamattomasti valtasi nyt rakkauden tunteet Laurin, kun hän miehuutensa täydessä voimassa kohtasi naisen, jonka koko olento tunkeusi hänen sydämeensä.

Uhkaavana seisoi kyllä uskollisen vaimonsa kuva hänen omantuntonsa edessä, mutta kun hän Liisan näki tai kuuli hänen puhuvan, vaikeni nuo nuhtelevat äänet hänen sydämessään heti ja pakenivat hetkeksi hänen sielunsa pohjalle. Vaan siellä asuivat ne kuitenkin vaiti ja heikkoina, kuin kaipaavat muistot viattomista lapsista, jotka heidän äitinsä murhasi juuri kun he olivat syntyneet Jumalan kauniiseen maailmaan, mitkä muistot sitten elävät tämän äidin sydämessä kunnes hauta sen peittää. Niin eivät nämä Laurin tunteet itsessään olleet syntisiä, sillä sydämellinen rakkaus on aina pyhä, vaan syntisiksi tulivat ne, kun hän niiden tähden unhotti kunniansa ja sen uskollisuuden, jonka hän oli vaimollensa luvannut. Silloin oli rakkaus myrkytetty, ja se sulo ja hurskaus, jonka syttynyt rakkauden liekki antaa ihmiselle, oli hänessä pakolainen, väliin ivaileva, väliin itkevä hänen sielunsa autuutonta tilaa. Emmehän voi estää lintuja lentämästä päämme ylitse, vaan hyvin kyllä pysähtymästä luoksemme ja pesimästä luonamme.

Emännän tauti oli kovinta laatua. Kauan oli hän elämän ja kuoleman vaiheilla. Lääkäriä ei saatu, vaikkapa Uotilasta oli lähetetty sellaista hakemaan, ja vain ne luottamattomat lääkkeet, jotka pappilasta suosiollisesti tarjottiin kunnioitetulle emännälle, olivat hänelle saatavissa. Vihdoin sai kuitenkin hänen voimakas luontonsa taudista voiton, ja hän parantui, vaikka vähitellen.

Kun Lauri huomasi, että emäntä jäi henkiin, joutui hän raskaille ja synkille mielin, ja selvemmin käsitti hän sen pahan synnin, jota hän sydämessään kantoi eikä voinut siitä poistaa.

Vaikka emäntä vielä joulupyhinäkin oli vuoteen omana, tahtoi hän kuitenkin, että tätä maamiehen iloisinta ja huolista vapainta aikaa vietettäisiin Uotilassa kuin ennenkin. Ruokaa ja juomia oli runsaasti, ja nuoret huvittelivat iloisesti keskenänsä.

Hartulla, joka viime aikoina vain harvoin oli saanut sydämellisemmin puhua Liisan kanssa, oli siihen nyt usein tilaisuutta. Liisa näytti olevan hyvin iloissaan hyvän emäntänsä parantumisesta ja siitä, että emäntä oli tyytyväinen siihen tapaan, jolla taloutta oli hoidettu hänen sairaana ollessaan. Hän oli sen tähden joulupyhinä jos mahdollista iloisempi ja leikkisämpi kuin mitä hän ensin taloon tultuansa oli ollut, ja alati kuului naurua ja leikkipuheita kun Liisa ja Harttu joutuivat yhteen.

Silloin läksi Lauri useimmiten emännän huoneeseen. Siellä hän ei paljoa puhunut, vaan heittihe tavallisesti vuoteelle, ikäänkuin olisi aikonut nukkua.

Kun väki pyhänä läksi kirkkoon, ajoi Liisa ja toinen talon tytöistä yhdessä. Harttu istui heidän sylissänsä, ajaen. Hän ylpeili siitä kunniasta, jota nuo kaunokaiset hänelle osottivat.

Mutta yksin ajoi isäntä koreassa korjassaan kirkkoon, joka sytytettyjen kynttiläin valaisemana säteili kaukaa.

Siellä koetti hän rukoilla, mutta sydän oli vaiti eikä hänelle niitä oikeita sanoja sanonut, joita vailla rukous, kuin siivetön enkeli, ei koskaan kohoa taivaaseen. Sovitusta hän ei löytänyt siellä.

Uuden vuoden tultua pääsi emäntä taas jalkeille; naapurien kesken puhuttiin silloin usein kuinka hartaasti Lauri varmaankin olisi murehtinut, jos emäntänsä olisi muuttanut Tuonelan tuville, sillä niin kauan kuin emäntä sairasteli olihan tuskin ainoatakaan kertaa lähtenyt talosta; niin hellä oli hän emännällensä.

IV.

Leikkuu-aika.

Kun nyt emäntä taas oli ruvennut talouttansa hoitamaan, näytti elämä Uotilassa kaikissa kohdin asettuneen entisilleen. Syytä oli kyllä uskoa että näin oli laita.

Isäntä, joka taas ja kenties ahkerammin kuin koskaan ennen johti tuon suuren talon ulkotöitä, oli kodissansa ääneti ja umpimielinen kuin ainakin, mutta hänen käytöksessään emäntää kohtaan ei milloinkaan huomattu vähintäkään tylyyttä. Yhdessä he neuvottelivat talon asioista ja jakoivat keskenänsä ne huolet ja ilot, jotka vaihteleva aika toi Uotilan tuville.

Sen vain olisi tarkempi silmä kuin emännän voinut huomata muutokseksi isännän oloissa, että hän nyt, kun hän työstä oli vapaa, useammin kuin ennen otti raamattunsa hyllyltä ja luki siitä ääneti itsekseen. Niinikään oli hänen nyt tapa joka sunnuntai-aamu hoputtaa emäntäänsä valmistautumaan kirkkomatkalle. Kirkossa istui hän penkissään järkähtämättä saarnastuoliin katsellen ja tarkasti papin sanoja kuunnellen tai virsikirjastaan lukien. Ja kun virret veisattiin, lauloi Laurikin, eipä kuitenkaan niin kuin ennen, jolloin hänen voimakas äänensä rauhallisna ja heleänä ikäänkuin johti seurakunnan monisävelisiä ja vapisevia ääniä — nyt kuului Laurin ääni heikommalta ja vähän epäselvästi. Oli kuin hän olisi pelännyt, että oma äänensä liiankin selvästi ilmoittaisi Jumalalle kuinka hänen sydämensä oli laita.

Ja tähän sydämeen juurtui päivä päivältä yhä syvemmäs kamala ajatus, joka uhkasi vihdoin vallita hänet kokonaan. Yön unettomina hetkinä ja useinpa keskellä päivän vaivaloista työtäkin mietiskeli hän: milloinkahan se päivä viimeinkin ennättää, jolloin emäntä kuolee.

Olihan emännän kova sairaus Lauria totuttanut hänen kuolemaansa odottamaan. Nyt oli kuin ei hän enää olisi voinut jättää tätä ajatusta. joka monimuotoisena lähestyi häntä, vuodattaen hänen sieluunsa, hänen oman kurjuutensa ja heikkoutensa katkeria tunteita. Tätä tietäen ja tuntien hän taika-uskoisella hurskaudella ahkeroitsi käydä kirkossa ja tahtoi Jumalaa rukoilemalla saada syntiset ajatuksensa anteeksi. Mutta näitä ajatuksia hän kuitenkin rakasti, eikä niitä oikein katunutkaan, ja kun hän pitkällisistä rukouksista palasi työhönsä, kantoi hän aina kuin ennenkin noita vanhoja ajatuksia sydämessään, päivä päivältä yhä syvemmin siihen juurtuneina.

Kun nyt kevät oli ohitse, oleskeltiin yhä harvemmin huoneissa, ja kiireiset ulkotyöt vaativat useimmiten, että kaikki palkolliset ottivat niihin osaa. Emännän täytyi sen tähden usein luopua Liisasta, pellolla tehtävää työtä varten.

Siellä oli usein tapa jakaa työ niin, että Liisa ja Harttu joutuivat työskentelemään yhdessä. Isäntä sitä tuskin huomasi, kenties sen tähden, että ahkera työ hetkeksi poisti osan niitä ajatuksia, joita hän mielessään kantoi, kenties senkin tähden, että hän tosiaan oli liian ylpeä köyhää renkiä pelätäkseen. Kyllähän Lauri tiesi, että hän itsekin oli nuori ja yhtä pulska kuin Harttu. Ja olihan hänen tietäminen, että köyhä tyttö pitäisi enemmän hänen varakkaasta talostansa kuin Hartun tyhjistä kourista. Mutta mitäs arvoa tällä kaikella oli Liisalle ja isännälle niin kauan kuin emäntä eli? Vaimo parka, vielä hyvin nuori, vain kaksikymmentä ja pari vuotta, ja hän oli kuitenkin oman miehensä mielestä jo elänyt liiaksi. Lauri vihasi tuota yhä karttuvaa punaa vaimonsa kasvoilla, jotka äsken, kärsityn kovan taudin perästä, olivat sangen vaaleat ja laihat, ja joskus, kun nuo pahat ajatukset olivat hänessä liian suuren vallan saaneet, oli hän tahtonut jättää koko talon ja seudun, mitkä joka päivä muistuttivat häntä hänen sydämensä rauhattomuudesta.

Tulivat nyt kesän kiireiset työt, ensin heinänteko ja viimein rukiinleikkuu. Silloin oli isäntäväkikin niityillä ja pelloilla. Tuo hupaisa ja yhteinen työ houkutteli nuoria sekä vanhoja leikillisiin puheisiin. Eri saroilla kilpailivat kirjaviin vaatteisiin puetut joukot toistensa kanssa, mikähän sarka ensiksi joutuisi leikatuksi, ja useimmiten tapahtui, että siellä, missä Harttu ja Liisa leikata häärivät, ensiksi saatiin tehtävä tehdyksi. Silloin kävi väki pellon pientarelle istumaan, ja kun siinä levättiin ja odoteltiin, että muutkin valmistuisivat uusilla saroilla kilpailua jatkamaan, oli poikien tapa kerskailla ripeistä ja kauniista tytöistä, jotka olivat auttaneet heitä kilpatyössä voittamaan. Vanhat kiittivät ahkerimpia ja kokivat heidän voimastansa ja uutteruudestaan päättää, niistäkö vastaisuudessa pariskunta syntyisi. Silloinpa aina kuultiin Harttua ja Liisaa yhdessä mainittavan. Harttu yhtyi leikkiin, mutta Liisa nauroi vain ja otti sirppinsä, taas työhön ruvetakseen. Kuulihan Laurikin tuon puheen, ja hän hymyili kummallista hymyä, jota ei itsekään voinut oikein selittää.

Ruistalkoon loputtua oli Uotilan väki vanhan tavan mukaan käskenyt pelimannit taloon, ja pitkälle pimeään elokuun yöhön tanssia tepisteltiin tuvassa ja huviteltiin täydestä sydämestä.

Kerran kun tanssi juuri oli parhaillansa, lähti Lauri ulos pihalle ja astui vitkastellen sen poikki sitä tietä kohden, joka suurelle maantielle johdatti. Etsikö hän ketään, jota ei tuvassa ollut, vai eikö, sitä ei voitu tietää.

Näin kävellessään yön hiljaisuudessa, kuuli hän pian vain kaukaa tanssivain töminää tuvassa ja viulujen kimeitä ääniä, mutta lähellä taloa olevasta avonaisesta vajasta kuuli hän selvästi kahden ihmisen äänen, jotka hiljaa puhuivat keskenänsä.

Lauri seisahtui äkkiä, sillä toisen ääni oli hänelle hyvin tuttu. Se oli vieno naisääni. Se oli Liisan ääni. Kuka toinen oli, ei Lauri äänestä voinut päättää; sen hän vain kuuli, että se oli miehen ääni. Mutta selvästi kuuli hän mitä vajassa puhuttiin, kun siinä rauhatonna seisoi kuunnellen.

Ne, jotka siellä keskenään puhuivat, näyttivät istuvan vähän matkaa toisistaan, sillä he puhuivat aivan selvästi, vaikka kaiketi koettivat hiljentää ääntänsä.

Niihin sanoihin, jotka Liisa oli lausunut kun Lauri ensin kuuli hänen äänensä, vastasi toinen, hetken ääneti oltuansa: "Kyllähän se niin on, ettei meillä kummallakaan ole mitään, ja puutetta ja kurjuutta siitä syntyisi, jos nyt joutuisimme yhteen."

"Niin, kyllä se on parasta, ettemme nyt asiaa ajattele", vastasi Liisa tyynesti.

Taas vallitsi äänettömyys. Sitten kuului toinen ääni jatkavan:

"Kenties joku rikkaampi poika tulee ja kutsuu sinut luoksensa."

"Kyllähän se on mahdollista", vastasi Liisa, ikäänkuin tuntien oman arvonsa, mutta salainen suru värähteli hänen äänessänsä.

"Niin, se kyllä saattaa tapahtua — ja silloin pääset sinä omaan valtaasi", sanoi toinen vitkaan.

"Hyvä on köyhän tytön, jolla ei mitään maailmassa ole, tulla omaan valtaansa ja päästä palelemasta", vastasi Liisa.

Sen jälkeen oli hyvän aikaa aivan hiljaa vajassa. Laurikin oli vaiti, eikä uskaltanut hengähtääkään. Vihdoin sanoi toinen, joka sanan pontevasti lausuen, mutta ikäänkuin hän olisi tahtonut panna sanoihin jonkinlaista leikillistä mieltä:

"Jos mulla vain olisi rahaa, kyllä sinut silloin ottaisin."

"Sen kyllä uskon", sanoi Liisa vakavasti, "ja hyvä se olisi. Mutta
Jumala ei sitä salli."

Nyt puhe taas keskeytyi. Kuului vain kuinka tupakkapiipusta muutamat savut vedettiin ja sitä sitte pari kertaa hiljaa ja vakaasti koputettiin pölkyn päähän. Hetken kuluttua sanoi Liisa:

"Tuletkos nyt tanssimaan?"

"Tulen", vastasi toinen.

Lauri vetäytyi nyt hiljaa vajan taakse. Kaksi henkeä lähti vajasta ja astui käsityksin pihan poikki. Kun ovi valaistuun tupaan avattiin, näki Lauri selvästi ovesta lähtevässä kynttilänvalossa, että, niinkuin hän heti oli arvannutkin, toinen tupaan astuvista oli Harttu, jonka hän ylpeästä astunnasta jo silloin, kun tuo mies Liisan seurassa kävi pihan poikki, oli luullut tuntevansa.

Kun Lauri vähän ajan päästä tuli tupaan, näki hän, että Harttu ja Liisa vielä tanssivat toistensa kanssa, mutta hän käänsi pois silmänsä heidän puoleltaan ja rupesi korkealla äänellä puhuttelemaan vanhuksia ja laski, ollen kovin iloinen olevinansa, leikkiä muiden tanssivain tyttöjen kanssa. Sellaisena ei häntä oltu nähty siitä ajoin kun hän nai, ja sen tähden hymyilivät vanhukset ja kiittivät emännän väkevää juomaa ja sitä iloa, jonka oiva olut oli tuottanut isännälle ja kaikille vieraille Uotilan reimassa talkoossa.

Mutta Lauri näki illempana, kuinka ei ainoastaan Harttu, vaan muutamat nuoret ja varakkaat talonpojatkin, joita tanssi oli Uotilaan houkutellut, loistavin silmin katselivat kaunista Liisaa. Usein, kun hän kävi heidän ohitse, kuuli hän Liisan nimeä mainittavan ja näki kuinka milloin mikäkin tanssi hänen kanssaan. Ja Liisa nauroi ja laski leikkiä. Mutta Hartun luo meni hän itsestään ja vei hänet kerallansa tanssimaan. Lauri laski vain leikkiä, niinkuin pihalta tupaan tultuansa, ja milt'ei ylimielisesti pakinoitsi hän useamman tytön kanssa, sill'aikaa kun tanssin meluisa ilo vallitsi tuvassa ja emäntä kanteli kuohuvaa oluttaan, kunnes pelimannit väsyneinä viimeisen kerran viulujansa vinguttelivat ja tanssijat lähtivät tuvasta, kauan vielä pihalla jutellen.

Koko yön, sekä tuon hälisevän melun kestäessä että sitä seuraavassa syvässä hiljaisuudessa, soivat Laurin korvissa sanat: "Mutta Jumala ei sitä salli", samat sanat, jotka hän oli kuullut Liisan lausuvan ja jotka miltei lumoavalla voimalla olivat iskeneet hänen rauhattomaan sydämeensä, antaen hänen aaltoileville ajatuksilleen ikäänkuin tukevan ankkurisijan. Pimeydestä, joka silloin vallitsi tuvassa, hiipivät nämä sanat hänen vuoteellensa, sirkkujen kimeä laulu niitä toisteli, ja tuuli, joka kaukaa kuului havumetsässä tohisevan, lennätti ne tuvan ikkunoille ja sitte ulos ympäristöön. Hän vaipui puolinukuksiin, ja nyt näytti hänestä kuin olisi hän kirkossa ollut ja koko seurakunta laulanut samoja sanoja, jotka kuuluivat kuin riemuitseva jouluvirsi, kynttiläin messinkikruunuissa ja penkeillä rauhattomasti liekutellen tuulen viimassa, ja laulajain henki näytti kuin sumu nousevan kylmässä kirkossa, jonka ulkopuolella äksyjen hevosten kuultiin hirnuvan, kun ovet avattiin. Sitten nousi pappi saarnastuoliin ja kertoi vakavasti nuo sanat, jonka tehtyänsä hän astui kuoriin ja luki ne juhlallisesti, ruumista hautaessaan, jolloin seurakunta meluten nousi penkeissänsä laulaen: Jumala ei sitä salli. Mutta Lauri hymyili unissaan, ja ylimielisesti hymyili hän silloinkin kun hänestä viimein näytti kuin pappi olisi kääntynyt vaseti häneen ja kauan ja tiukasti häneen katsellen sanonut: Jumala ei sitä salli! Silloin sammuivat kynttilät, ja Laurista näytti kuin hän taas olisi seisonut yön pimeydessä vajan takana ja kuullut naisen itkevän vajassa; hän ei tietänyt oliko se emäntä vai toinenko, mutta hän olisi kuitenkin mielellään tahtonut kysyä, miksi nainen itki, kun hän oli iloinen, vaan hän ei löytänyt vajan ovea ja hänen täytyi jäädä ulkopuolelle.

Näin ajeli rauhattomat unelmat nuoren isännän sydämessä, kun muut tuvassa nukkuivat rauhaista ja sikeää unta talkoopäivän iloisesta ja väsyttävästä työstä.

V.

Ristimäen metsässä.

Rukiinleikkuu oli nyt tehty. Tiheät kuhilaat seisoivat vainioilla, ja muutamat riihet oli jo puitu. Toukovilja kellerti kaikkialla, ja sitäkin oli jo ruvettu leikkaamaan.

Uotilassa oli tapa lopettaa leikkuu jollakin talon kaukaisemmista pelloista. Niinkuin kertomuksemme alussa kerrottiin, kuului Uotilaan muutamia salopeltoja, jotka olivat noin puolen peninkulman päässä talosta. Ne olivat tänä vuonna kauralla, ja tavan mukaan oli nämä n. s. Järvenpääpellot jätetty kauimmin leikkaamatta.

Isäntä oli ruistalkoon jälkeen saanut ikäänkuin rauhaa sydämeensä. Ei niin että hän olisi tukahduttanut rakkautensa; päinvastoin oli se innokkaampi nyt kuin koskaan ennen. Hänen rauhansa tuli siitä, että se epävarma, salainen halu, joka tähän asti oli täyttänyt hänen sydämensä, halu saada tuo nuori tyttö omaksensa, nyt oli muuttunut hänestä kummalliseksi varmuudeksi siitä, että Jumala itse sitä salli ja oli auttava häntä hänen toivonsa perille. Tämä oli vain sattuman vaikutusta. Tyhjä, miltei miettimätön sana oli itävänä siemenenä pudonnut Laurin sydämeen, jonka myötäiseen maaperään se juurtui. Se taimi, joka siitä kasvoi, rehotti siellä, se kietoi oksiansa kaikkialle ja tukahdutti sen rauhattomuudenkin, joka siellä oli vallinnut.

Ja tämä sana, ja se ajatus, joka siinä oli, oli kuitenkin niin outo Laurin omalle sydämelle! Lauri tarttui siihen kuin hukkuvainen tarttuu korteen, sen heikkoutta huomaamatta.

Kun isäntä nyt hiljaisuudessa katseli nuorta kaunista Liisaa, katseli hän häntä sillä tyynellä, iloisella tunteella, että hän kerran oli sanova Liisaa omaksensa. Ja samalla tunsi hän vaimoansa kohtaan, jolla ei kaikesta tästä ollut haimiakaan, sitä hellyyttä, mikä on verrattava siihen tunteeseen, jota usein vastoin tahtoammekin tunnemme erotessamme jostakin paikasta, vaikkapa se meistä arvotonkin on. Eroaisihan Laurikin hänestä. Leenan oli lähteminen pois antaakseen sijaa Laurin nuorelle onnelle, joka ei voinut eikä saanut viihtyä tämän naisen nuhtelevain silmäin varjossa.

Käytöksessäänkin osotti Lauri selittämätöntä, milloin suoraa, milloin miltei arkaa ystävyyttä Leenaa kohtaan. Hän tosin ei katsonut Leenaan, kun häntä puhutteli, mutta äänensä oli sula ja hellä, kuin heikkoa ja kivuloista lasta puhutellessa. Uotilan yleensäkin tasainen ja rauhaisa jokapäiväinen elämä ei koskaan ollut kulunut rauhallisemmin kuin juuri tähän aikaan.

* * * * *

Syksy oli alkanut hyvin sateisena, mikä suuresti viivytti leikkuutyön loppua. Erittäin sateinen oli se päivä, jona isäntä oli määrännyt että kaura oli leikattava Järvenpääpelloilla, ja sen tähden täytyikin lykätä tämä työ vastaiseksi. Rajusti tulvaileva sade oli maantiehen kaivanut vakojen tapaisia ojia ja veteen upottanut noromaat.

Erittäin hävitellen oli raju-ilma kulkenut sen maantien-osan yli, jota Uotilan oli kunnossa pitäminen. Tätä tien-osaa oli yleensä vaikea pitää voimassa, se kun, osaksi malkasiltaa myöten, kulki hyvin rämeisen ja vetisen maan poikki.

Vähemmän osan tuota siltaa oli rankkasade ja vedentulva turmelleet, ja se vaati pikaista korjaamista. Mädänneet puut olivat painuneet ja tie oli sen tähden arveluttavalla tavalla laskeutunut.

Malkasillan korjaaminen ei tosin vaatinut kovin suuria työvoimia, mutta tämä työ oli nyt varsin vaivoiksi, kun kaikki väki hyvin tarvittiin salopelloilla, että tavan mukaan saataisiin yhdessä päivässä vilja siellä leikatuksi.

Isäntä otti korjaus-työn tehtäväkseen.

Se päivä, joka tuota ankaraa sade-ilmaa seurasi, oli selkeä ja suloinen syyspäivä. Sadepisarat kimaltelivat maassa, raitis tuuli lennätteli keveitä hattaroita taivaalla.

Isäntä valmisti kaikki huomispäiväksi, jolloin leikkuu Järvenpääpelloilla oikeastaan oli määrätty tapahtuvaksi. Väen piti kuitenkin jo tänään iltapäivällä lähteä sinne, illalla aloittaakseen ja seuraavana aamuna ani varhain jatkaakseen kiireistä työtä. Yö oli vietettävä ladoissa tuolla harvaan asutussa salossa.

Osa eväästä piti heidän nyt jo ottaa myötänsä; seuraavana päivänä iltapuolella oli emäntä itse tuleva sinne, tuoden ne juomat ja herkkuruo'at, jotka tavan mukaan annettiin leikkuun päätettyä. Itse oli Lauri jäävä kotiin turmeltunutta malkasiltaa korjaamaan. Näin oli toimelias isäntäväki kaikki valmistanut.

Iltapäivällä läksi Lauri vähän syrjässä olevaan ja synkkään Ristimäen metsään kaatamaan soveliaita puita malkasiltaa varten. Tästä metsästä oli Uotilan torpparit kielletty kaatamasta metsää tarpeisiinsa. Vain talo itse otti sieltä halkoja ja hirsiä.

Lauri ajoi vankkurissaan. Maantie ei pölynnyt eilisen sateen perästä, jonka syvät jälet aluksi melkein yksinomaisesti vetivät isännän huomiota puoleensa.

Hyvä matka eteenpäin poikkesi tie vasempaan. Se kaitainen, vähän ajettu metsätie, joka nyt alkoi, kulki pitkin puoleksi hajonnutta aitaa, minkä takana hoikkia ja heikkoja mäntyjä harvassa kasvoi jyrkällä mäenrinteellä, jonka alanne ei näkynyt metsätieltä.

Oikealla puolella siitä rehotti tuuheat, korkeat ja synkät kuuset, joiden alemmista, osaksi kuivettuneista oksista riippui pitkiä, harmaita hakanoita. Maa kellahti ja loisti valkoiselta jäkälistä ja suosammaleista. Rytöjä ja tähteitä puista, jotka oli kaadettu pärepuuta varten, retkotteli kaikkialla maassa lahonneiden kantojen ja sammaltuneitten kivien välillä.

Lauri tunsi hyvin tuota jylhää, vakavaa ja synkän ylevää metsää, ja luonto ikäänkuin käski häntä vaipumaan sisimpiin ajatuksiin. Hän ajatteli lemmittyä tyttöänsä, olivatko tämän ajatukset koskaan rakkaudella kääntyneet häneen ja eikös Liisakin odotellut sitä hetkeä, jolloin Lauri voisi kutsua hänet Uotilan emännäksi.

Näistä harhailevista ajatuksista heräsi hän kun hevonen oli poiketa tieltä eräässä kohden, missä aita viime vuodelta asti oli ollut maassa, sillä talvitie kirkkoon kulki siinä metsän läpi. Lauri hoputti taas vanhaa hevostansa. Kahden oravan kuultiin mäiskivän petäjissä, joiden notkuvilla oksilla ne ikäänkuin kiistellen toisiansa juoksuttivat. Variksen rääkkyvä ääni kuului kaukaa, ja sitten oli taas hiljaa metsässä; tuulen tasainen tohina havupuiden latvoissa vain ylensi hiljaisuutta siellä.

Luonnon viaton rauha levitti sovinnollista syliänsä rauhattomalle ihmissydämelle. Sen vakavuudessa leikitteli eräs ilon vivahdus, kun yksittäiset päivän välkähdykset valaisivat kanervikon, joka oli täydessä ihanuudessaan vaaleanpunaisine kukkasineen ja raittiilla vihreydellään. Puolat punoittivat, kärpässienet hohtivat ja kaadetut, kuivettuneet männyn ha'ot, jotka halkojen hakkuusta olivat jääneet, punertelivat päivän paisteessa, kunnes näiden takana kulovalkean polttama maa levisi kamalassa, synkässä, kolkossa muodossaan.

Kun nyt Lauri hiljaa ajoi eteenpäin, johtui mieleensä mitä pappi viime pyhänä oli saarnassaan sanonut, ettei varpunenkaan putoa maahan, ellei Jumala sitä salli, ja että kaikki mitä tapahtuu alkuansa on Jumalan tahdosta lähtenyt. Eiköhän siis sama Jumala ollut tuonut tuota nuorta tyttöä Uotilan rauhalliseen taloon? Kenties tahtoi Jumala sillä ilmoittaa Laurille, että Lauri oli vannonut väärän valan, jota hän ei voinut pitää, kun hän kerran lupasi rakastaa vaimoansa myötä- ja vastoinkäymisessä. Olihan sama Jumala nyt opettanut hänelle mitä rakkaus on ja kuinka rakkauden elämä aviopuolten kesken saattaa olla heille runsaaksi siunaukseksi, kun päinvastoin kylmä mieli tuottaa surua ja onnettomuutta. Eikös ollut Jumala juuri sen tähden kun oli ollut lapsilla siunaamatta heidän avioliittoansa tuominnut heitä lähestymään vanhuuden päiviä noiden yksinäisten honkain vertaisina, jotka kuivettuvat ja jotka rajutuuli viimein kaataa sille hietanummelle, missä ovat kasvaneet.

Tätä ajatellessaan oli hän joutunut syvälle metsään, joka nyt synkkänä ja tiheänä kasvoi kummallakin puolen juuri tuon kapean ja mutkaisen tien vieressä.

Oikealta tuli toinen tie hämärästä metsästä ja yhtyi siihen, jota Lauri ajoi. Korkea ja tuuhea kuusi seisoi siinä, jossa nämät tiet yhtyivät toisiinsa. Kuusesta lennähti kiivaasti rääkkyen muutamia variksia, pelästyen sitä hälinää, jota vankkurin pyörät nostivat erämaassa.

Nämät tiet kulkivat yhdessä, kunnes toinen poikkesi metsään, vieden hiekkakuoppaan, jossa nuoria kuusia ja mäntyjä nousi syvästä, joku kymmenkunta vuotta takaperin jätetystä kuopasta.

Missä metsä oli tihein kohtasi avattu veräjä, ja tie kulki siitä aidan toiselle puolelle.

Aitaa ei nyt enää näkynyt. Kaikki oli hiljaista ja kolkkoa. Vain nuo suuremmaksi osaksi nurmettuneet raitiot todistivat, että ihmiskäsi oli puuttunut luonnon ylevyyteen ja alkuperäiseen jylhyyteen.

Syyttömään sydämeen olisi tunkenut aavistus Jumalan korkeudesta ja kaikkivallasta, nähdessä sitä sanomattoman juhlallista näkyä, jota tuo ikivanha metsä tarjosi, kun tie suikerteli kuusten synkkäin tyvien välitse ja tiheät vihreät havulatvat olivat sen holvilakena ja hiljaisuus oli niin syvä ja rauhaisa. Lauri oli vaipunut hämärään sydämeensä eikä huomannut mitä hänen ympärillänsä oli.

Joskus tie vähän aukeni ja pieni aho alkoi. Siinä oli lätäköitä, jotka rankka sade oli tehnyt, ja sanajalkoja, joita syyshallat vähän olivat näpistelleet, ruskeina kohosi kaikkialla maasta. Sitten metsä taas miehen sulki synkkään varjoonsa.

Tie oli nyt vähitellen laskenut alas syvään laaksoon, jonka kummallakin puolen kohosi kankaita, joilla kasvoi havumetsää. Täällä laaksossa kävi tie vetiseksi ja tukalaksi kulkea, jonka tähden Laurin taas täytyi tarkemmin pitää silmällä, kuinka hevonen astui tuota koleaa, kivistä tietä.

Yht'äkkiä teki tie milt'ei ympyrän mutkan toista kangasviertä kohti, jossa raitiot luikertelivat kivien lomitse ja vihdoin päättyivät syvänteeseen, josta monta aikaa takaperin oli otettu hiekkaa ja jossa nyt kasvoi varsin hyvä metsä.

Tähän pysähtyi Lauri, riisui hevosen valjaista ja pani sen rauhassa syömään. Itse etsi hän malkasiltaan sopivia puita, jonka tehtyään hän rupesi työhön.

Mutta tänä iltana kävi työ huonosti nuorelta isännältä. Hän kaasi kyllä, rivakkaasti iskien kirveellänsä, puun toisensa perästä; mutta kun puut alkoivat notkua ja horjua ja viimein omituisella huokaavalla äänellä ryskyen putosivat maahan, seisahtui hän ja kuunteli tuota outoa ääntä erämaassa, vieläpä kauan sen vaiettuakin.

Kun hän sitte karsi puut ja hakkasi tyvet tarpeellisen mitan mukaan, keskeytti hän usein työnsä, istuutui kivelle ja vaipui syviin ajatuksiin, kunnes jonkun linnun lentoon lehahtaminen tai se ryminä, joka syntyi siitä, että joku kivi vieri hiekkakuoppaan, sai hänet taas työhön ryhtymään.

Se oli pitkä ja raskas ilta Laurille, joka ei koskaan ollut osaansa niin katkeraksi tuntenut, kuin tuolla synkässä salossa, missä hän vapaasti sai vaipua ajatuksiinsa. Jos emännän, joka hänkin oli yksinänsä tuolla hiljaisessa talossa, olisi ollut yhtä raskas, kyllähän Laurin olisi käynyt häntä sääliksi. Mutta mitäpä Leena tiesi Laurin murheista ja taisteluista ja mitäpä ne olisivatkaan huolestuttaneet tyyntä, aina muuttumatonta emäntää, vaikka hän olisikin tietänyt niistä! Milloinkahan koko tämä tuskallinen aika oli päättyvä koskei Jumala tahtonut kuulla häntä, vaikka hän joka hetki oli Jumalaa rukoillut.

Lauri oli taas käynyt istumaan ja istui kauan kädet otsalla ja kyynäspäät polviin nojaten. Ruskea, aaltoileva tukka valui käsille, jotka peittivät hänen tavattoman valkoisen ja tasaisen otsansa, mikä näytti olevan aiottu todellisen tunnonrauhan vallittavaksi. Huulensa olivat tiukasti umpeen pinnistetyt. Koko hänen asentonsa osotti yhtä paljon uskaliaisuutta kuin maltin puutetta.

Päivä oli jo aikoja mennyt maille. Tarpeellinen määrä puita oli jo maassa hakattuna. Vähitellen levisi hämärä synkkäin honkien välille kolkossa maisemassa.

Vihdoin nousi Lauri äkisti istualta, kun hän huomasi syysyön saavuttavan, ja iski voimalla kirveensä lähellä olevaan puuhun, johon se jäi seisomaan. Hän rupesi nyt vankkuriin kantamaan hakatuita malkapuita, kotimatkalle valmistautuakseen.

Mutta siitä räjäyksestä, jonka tuo voimakas isku oli synnyttänyt, lohkesi hyvin suuri kappale hiekkatöyrästä, jonka alusta syvältä oli syöty, vierien alas ja vieden myötänsä muutamia hoikkia mäntyjä, jotka melkein haudattiin hiekkaan ja someroon. Kauan sen jälkeen lohkeili vielä vähempiä kappaleita töyräästä ja varisi suhisten kuopan pohjaan. Oli kuin tämä hyvin tavallinen tapaus olisi herättänyt nukkuvaisen ajatuksen Laurin sydämessä. Hän katseli ympärilleen. Hän näki, kuinka ylempänä hänestä tuon syvän hiekkakuopan reunoja ympäröitsi honkien riippuvat juuret, joidenka alle mustat varjot kuvautuivat. Siellä kellerteli moni noista metsän ikivanhoista sankareista, jotka talven myrskyt olivat kaataneet. Niiden kiertyneet juuret, ikäänkuin kuolemantuskassa ollen, kohosivat haudastansa, missä kaikki näytti olevan vihitty kuolemalle, joka ääneti ja kamalana joka vuosi vaati uhriansa.

"Jos hän lepäisi noiden alla", virkahti Lauri hiljaa ja katseli kamalin silmin uutta vieremää, "ei hän silloin enää olisi tielläni."

Silloin tuntui hänestä äkkiä niinkuin joku olisi seisonut hänen takanansa kuusten välissä. Hän kuunteli. Hän kuuli ihmisen hengittävän tuolla syysillan hämärässä. Aaveita pelkäävä tunne hiipi hänen sydämeensä ja hän kääntyi äkisti.

Silloin painuivat oksat erillensä, hiljaa kahisten, ja emäntä seisoi Laurin edessä, joka tällä hetkellä ei voinut torjua sydämestään tuota kauhistuttavaa tunnetta, ettei se ollut elävä ihminen, joka näin ilmestyi hänen eteensä.

"Mitäs täällä teet?" kysähti Lauri jyrkästi Leenalta, joka nyt seisoi aivan hänen vieressään.

Emäntä pani huivinsa, joka hänellä oli ollut päässä, vankkuriin ja rupesi heti tyynesti auttamaan Lauria malkapuita vankkuriin latoessa, jota tehdessään hän tavallisella tasaisella äänellään sanoi:

"Kun lehmät jo aikoja olivat tulleet kotiin ja olin saanut karjatyöt tehdyiksi, ja kun ei isäntää eikä hevostakaan näkynyt kotosalla, vaikkei täällä olisi pitänyt olla monen tunnin työtä, tulin minä tänne tiedustelemaan. Eihän koskaan tiedä kuinka käy". Sitte lisäsi hän, puuta tarkasti kuormaan sovitellen, "ikävä tulikin minun ollessani yksin suuressa talossa, kun kaikki työ oli lopetettu."

"Kyllä se täälläkin pian loppuu", vastasi isäntä hiljaa.

Isännältä kysymättä, miksi hän niin kauan oli viipynyt, kertoi emäntä, Lauria yhä auttaen, kuinka väki hyvään aikaan miehissä oli lähtenyt Järvenpäälle, jotenka siellä kyllä saataisiin kaikki leikatuksi huomenna. Itse oli hän leiponut nuorta leipää ja valmistanut kaikki, mitä hänen huomenna oli vietävä vä'elle. Paljon oli hän tänä iltana saanut käsistänsä. Kun ei ketään elävää henkeä ollut Uotilassa näkynyt siitä asti kun väki lähti, oli työ nopeaan joutunut.

Emännän tätä kertoessa ei Lauri paljon puuttunut työhön.

Tuskallinen rauhattomuus valloitti hänet ja usein hän paidan hihalla pyyhkäisi hi'en otsaltansa, vaikkapa yö oli kylmä. Joskus astui hän askeleen syrjään, kuunteli päin haudanhiljaista, metsää, mutta ei mitään ääntä kuulunut, ei lintukaan liikahtanut, eikä mikään tuulenhenki huokunut havupuissa. Vain tuo vanha hevonen, joka kuultuansa puhelevain tutut äänet oli lähestynyt hiekkakuoppaa, kuului lähellä heinän korsia appaavan.

Hiljaa lähestyi Lauri emäntää ja kysyi aralla, matalalla äänellä:

"Kohtasitko ketään metsässä?"

Emäntä loi silmänsä häneen, mutta Lauri oli samalla kumartunut ja oli käsin toisessa vankkurin pyörässä. Emäntä vastasi samalla tyynellä äänellä kuin ainakin:

"Kuka täällä olisi pimeänä yönä. Ovathan torppariemme metsät tuolla lammen rannalla asti."

Nyt sieppasi Lauri kirveen, viittasi sillä uuteen vieremään päin ja sanoi oudolla, rohkealla äänellä:

"Tuo vieri kuoppaan tänä iltana. Ei suinkaan se enää milloinkaan nouse kuusten juurille."

Emäntä katsoi vieremään ja sanoi: "Hiekka on hyvää laatua ja olisi hyvä olemassa kodissamme."

Kun hän näki Laurin katselevan ympärillensä kirves kädessä, kysyi hän, aikoiko Lauri vieläkin hakata puita.

"Yhden vain vielä, mutta se on riittävä", vastasi Lauri ja lähestyi suurta honkaa, jonka vieressä vankkuri seisoi. Voimalla rupesi hän iskemään sen mahtavaan tyveen, niin että kaarnaa pirskui kaikkialle. Mihin kaarnan pirskat putosivat ei enää syvästä pimeydestä käynyt näkeminen. Vaikea oli nyt synkkäin puiden välistä nähdä kirveen kirkasta terääkään.

"Ei se malkapuuksi ole sopiva", sanoi emäntä vähän kummastuen, mutta hänen äänensä kuului kuin ainakin, kun hän miestänsä puhutteli, kunnioittavalta ja miltei nöyrältä.

"Kyllä se sopii", sanoi isäntä, purren hampaansa yhteen.

Samalla emäntä, joka juuri oli kyyristynyt puun vieressä seisovan vankkurin yli, tuskalla tunsi, että kirves oli käynyt hänen olkapäähänsä. Emäntä päästi hiljaisen tuskanhuudon ja sanoi puoleksi nuhtelevalla, puoleksi nöyrällä äänellä:

"Sinä iskit minuun!"

"Niin, sen minä teen", huusi Lauri, joka nyt hillittömästi raivoten iski raskaan kirveen maahan vaipuneen emäntänsä päähän. "Sen minä teen! Nyt on vihdoin aika sinun kuollakin."

Kirves kävi syvälle. Ei huutoa, vain vavahdus seurasi siitä. Emännän ruumis oli pitkänänsä hiekalla.

Ryminästä lennähti pienoinen lintu pyörryksissä oksaltaan, liipoitteli hetken siivillänsä, ja sitte oli taas vallan hiljaista kolkossa korvessa.

Lauri makasi maassa kumartuen murhatun yli, kuunnellakseen oliko hän todellakin kuollut.

Sydän ei sykkinyt enää. Ei vähintäkään liikuntoa näkynyt. Kuollut oli poloinen, hiljainen nainen, joka ei edes kuolemansakaan hetkenä tietänyt mitä pahaa hän oli tehnyt isännälle ja miehellensä, miksi hän rangaistukseksi oli ansainnut kuoleman. Ei kuullut Lauri vaimonsa kaipaavia, katkeroita jäähyväisiä hänelle. Kuolleitten äänet eläville kuuluvat hitaasti, mutta soivat sitte kauan, kauan sydämen äänettömissä majoissa.

Kun Lauri näki, että Leena oli kuollut, tunsi hän kamalaa iloa ja samalla tuskallista kauhua siitä työstä, jonka oli tehnyt.

Verestyneen murha-aseen piti hän vielä kädessä, kun äkkiä nousi maasta, kuunnellen kuuluisiko ääntä metsästä. Ei, kuoleman hiljaisuus vallitsi siellä. Hän oli yksin, yksin murhatun naisparan kanssa. Mutta yöstä ja pimeydestä ja hiljaisuudesta kuuli hän tuhansien äänten huutavan hänelle: "Mitäs olet sinä tehnyt?" ja milt'ei tunnotonna tupertui hän vankkuria vastaan.

Miemoksistaan ailahti hän, kun kuuli, kuinka hevonen päristäen haisteli emännän lämmintä verta. Lauri nousi varovasti, kuunteli taas, sillä nyt oli hänestä joka hetki kuin korpi olisi kaikunut ääniä ja tulevain askeleita. Sitte peitti hän tarkasti murha-aseen vankkurissa olevain puiden väliin ja valjasti hevosen, ikäänkuin pitääkseen kaikki varalla pakoa varten. Mieluimmin olisi hän yksin ja jalkasin tahtonut paeta metsästä, joka oli hänen verisen työnsä ainoa näkijä, mutta ensin täytyi hänen kuitenkin piilottaa emännän ruumis.

Vielä kerran katseli Lauri ympärilleen ja kuunteli tarkasti. Kun kaikki oli ääneti kuin ennenkin, nosti väkevä mies tuon hoikan naisen ruumiin helposti maasta, ja kantoi sen hiekkakuopan sisäreunalle. Siellä asetti hän sen syvälle noiden pitkälle ulkonevain juurien alle.

Kun hän näin oli kumarruksissaan puiden vääntyneitten juurien alla kauhea taakka sylissään, jäätyi hänen verensä, sillä hän kuuli selvästi syvän huokauksen, joka ikäänkuin korkeudesta tunkeutui hänen luoksensa pimeydestä.

VI.

Kallis vala.

Kauhusta tyrmistyneenä kuuli Lauri taas syvän huokauksen. Hän ei uskaltanut heittää ruumista sylistään, vaan kallistui vähän ulkopuolelle kuusten juuria nähdäkseen, kuka se olento oli, joka oli nähnyt hänen hirmuisen rikoksensa.

Silloin näki hän, että hiekkakuopan reunalla seisoi ylempänä hänestä synkkä ihmishaamu, jolle pimeä syysyö antoi melkein yliluonnollisen suuruuden. Haamu kumartui Lauriin päin. Lauri heitti ruumiin maahan, ja vihasta ja kauhusta vavisten huusi hän:

"Kukas olet sinä perkele?"

Vanhuksen ääni vastasi surullisesti: "Jumala armahtakoon, isäntä, mitäs olette tehnyt?"

Ääni oli Laurille hyvin tuttu. Mies, joka puhui, oli hänen vanha torpparinsa Olli, joka kenties oli käyttänyt sitä tilaisuutta, kun talonväki oli poissa Järvenpäällä, varastaakseen puita Ristimäen metsästä, mutta jonka Jumala nyt oli kutsunut murhatyön todistajaksi.

Samalla hetkellä kun Lauri tunsi vanhan Ollin, tarttui hän voimakkaalla kädellä korkeimpiin puunjuuriin ja hypätä heipahti tavattomalla voimalla hiekkakuopasta sen ylireunalle.

Päästyään Ollin viereen, karkasi hän raivosti vanhuksen niskaan, vanhus kun koetti paeta metsään.

Lauri, tuo nuori, väkevä mies, veti vanhan Ollin hiekkakuopan reunalle, syöstäkseen itsensä ja hänet alas kuoppaan, johon murha-ase oli piilotettu, sillä hengissä ei se vaarallinen mies, joka Laurin rikoksen oli nähnyt, saisi metsää jättää.

Tuska toi vanhukselle voimia tehdä vastarintaa Laurille, ja kauan ja hurjasti heittivät miehet painia yön pimeydessä. He milloin olivat hiekkakuoppaan putoamaisillaan, milloin tarttuivat käsin puiden juuriin ja oksiin. Ei kumpanenkaan sanaa sanonut. Tiesivät kyllä ettei kukaan heitä metsässä kuulisi, paitsi kuollut, jonka lähellä he taistelivat.

Kumeasti ryskähtäen lohkesi yht'äkkiä maa heidän altansa. Hyvin suuri kappale hiekkatöyrästä vieri kuoppaan, vieden myötänsä syvyyteen molemmat miehet ja peittäen murhatun naisen ruumiin varisevan hiekan ja kivien alle. Muutamat petäjät, jotka kasvoivat lähellä reunaa, horjuivat hetken ja kaatuivat sitte, toistensa juuriin kiedottuina, rytisevin ja murskahtunein oksin.

Lauri ei päästänyt Ollia käsistänsä; sorasta ja hänen päällensä pudonneitten puiden alta reutoihe hän ylös, vetäen myötänsä vanhuksen, joka langettuansa oli joutunut miltei miemoksiin ja jonka hän nyt voimalla nosti ilmaan ja sitte paiskasi maahan.

Mutta vanhus rukoili, maassa ryömien, armahdusta, sanoen:

"Mitähän minä sinulle olen tehnyt, koska henkeäni vainoot?"

Oli ikäänkuin vain nämät sanat olisi tarvittu, niin jo rupesi toinen aiottu murha Lauria inhottamaan. Hän pysähtyi ja katseli rauhatonna syrjään, lähestyi Ollia ja sanoi:

"Sinä näit mitä sinun ei olisi pitänyt nähdä?"

"Kyllä", vastasi Olli huoaten, "mutta Jumala näki sen myöskin."

"Sinun suusi tietää siis kertoa enemmän kuin mitä henkesi maksaa", vastasi Lauri uhaten. Sitte kääntyi hän pois ja lisäsi hiljaa ja häveten:

"Kuolleet eivät ole kenenkään tiellä."

"Niin oikein", vastasi Olli ja nousi juhlallisen muotoisena maasta, "mutta viattomain veri huutaa maasta. Yltäkyllin on emännän murha sydäntäsi painava; kahta salattavaa murhaa sinä et tarvitse onnen perille päästäksesi tässä kurjassa maailmassa."

Tuskan hiki herui Laurin otsasta. Hän ei olisi tahtonut yksin olla rikoksen alainen. Miksi sopi tämän vanhuksen panna rauhallinen omatuntonsa hänen syntisen muistonsa rinnalle?

Lauri istahti Ollin viereen, ja raskaita huokauksia lähti hänen povestaan. Pitkäänsä ja pelokkaasti kysyi hän sitte vanhukselta:

"Luulleekohan kansa minun murhanneen emäntäni?"

Olli hymyili katkeraa hymyä ja pudisti päätänsä: "Hyväpä sinä aina olet ollut häntä kohtaan."

Lauri nousi äkkiä seisoalle, ikäänkuin olisi hänen rintaansa tukehuttanut. Sitte uudisti hän entisen kysymyksensä:

"Luulevatkohan, että minä olen emännän murhannut?"

Olli vastasi surullisen vakavana:

"Kukapa sitä Uotilan isännästä uskoisi."

Silloin vimmastui Lauri, sieppasi kirveen, paiskasi taas vanhuksen maahan ja huusi hänelle:

"Mutta sinä kaiketi sanot heille mitä tiedät! Sinä vanhus!"

Hän pudisteli rajusti vasemmalla kädellänsä vanhuksen olkapäätä, samalla kun tuskissaan heitti kirveen kauas luotansa. "Vanno", miltei kuiskutti hän, "vanno pyhän Jumalan nimen ja hänen laupeutensa kautta viimeisen tuomion päivänä, ettet koskaan kellekään ihmiselle sano mitä tänä yönä olet kuullut ja nähnyt minun tekevän emännälle!"

Kun hän juuri vanhuksen korvan alla lausui nämät sanat, oli hän ikäänkuin tietämättänsä molemmilla käsin tarttunut Ollin kurkkuun ja piti häntä liikahtamatonna paikallansa.

Kuoleman tuska ahdisti Ollin rintaa ja hän huusi:

"Päästä minut — minä teen mitä tahdot!", ja hän työnsi kaulastansa
Laurin kädet, jotka nyt vallan hermottomina putosivat alas.

Ja kun Lauri voimatonna seisoi käsiin päätänsä peittäen, istui vanha Olli hänen vieressään. Hartaasti pani Olli kätensä ristiin ja lausui pyhän valan.

Metsä, yö ja Jumala kuulivat kalliit sanat. Lauri itse, seisoen vaimonsa ruumiin edessä, ei kuullut sanaakaan valasta.

Sitte vallitsi äänettömyys kolkossa korvessa. Aikaa kului ennen kuin kumpikaan elävistä liikahti.

Vihdoin sanoi Lauri matalalla ja vienolla äänellä:

"Peittäkäämme hänet paremmin!"

Olli nousi maasta; hän totteli nyt sanaakaan sanomatta.

Hiekkavieremä oli tykkänään täyttänyt sen syvän kuopan, johon Lauri oli heittänyt ruumiin, niin ettei mitään jälkeä näkynyt. Molemmat miehet kokosivat siihen kuitenkin vielä enemmän hiekkaa ja poistivat sitte ne veriset jälet, jotka maasta löysivät.

Tämän surullisen työn kestäessä ei Olli virkannut mitään. Mutta Lauri näytti pelkäävän äänettömyyttä ja kertoi luonnottoman kylmällä äänellä, vaikka hänen luontonsa ikäänkuin pakotti häntä siihen, ne sanat, jotka emäntä oli lausunut, kun Lauri hänet murhasi. Hän kertoi vielä, kuinka hänen oli täytynyt iskeä Leenaan kaksi kertaa ennen kuin tämä kuoli, ja kuinka vanha hevonen, joka hyvin usein oli vienyt isäntäväen kirkkoon, sitte oli tullut haistelemaan emännän lämmintä verta.

Kun murhan kaikki jälet oli poistettu, ei Lauri enää sanonut niin mitään.

Mutta vanha Olli otti lakin päästänsä, pani kädet ristiin ja luki ääneti rukouksen. Sitte painoi hän lakin päähänsä, katseli murhaajaan ja sanoi:

"Jumala sinua armahtakoon." Sen sanottuansa läksi hän kiviselle tielle päin ja katosi pimeyteen.

Lauri sanoi vain:

"Kiitos!"

Hän meni vielä kerran sille paikalle, johon ruumis oli peitetty. Sitte pani hän hevosen valjaisiin, kävi kuormalle istumaan ja ajoi metsään samaa tietä, jota hän oli tullut, jättäen taaksensa kammottavan hiekkakuopan, jossa emännän ruumis kylmeni kamalassa haudassaan.

Usein katsoi hän taaksensa, seisatti hevosen, nousi puoleksi kuormalla ja kuunteli tarkkaan. Kun kaikki oli ääneti, joudutti hän vanhaa hevosta miten suinkin saattoi. Mutta hänestä oli kuin hevonen olisi kivenraskailla askeleilla astunut eteenpäin. Vihdoin oli hän päässyt synkimmästä metsästä ja ajoi tuon kaadetun aidan yli. Kun vankkuri siinä tärähti, säpsähti hän, sillä hän tunsi jonkin koskevan hänen vaatteisiinsa.

Äkkiä kääntyi hän ja näki emännän huivin, joka liehui hänen vieressänsä ja jonka Leena hiekkakuopalle tultuansa oli pannut kuormalle. Kuin kärmeen puremana veti Lauri kätensä takaisin. Hän katseli kauan tuota tuttua huivia ja köytti sen viimein vankkurin laitaan, ettei sitä metsästä löydettäisi.

Ja Lauri hoputti hevosta, mutta tie näytti hänestä loppumattomalta. Ainoastaan ajatus joutua pois metsästä ja sen kauheista muistoista ja salaisuuksista asui hänen mielessään ja poisti siitä kaikki muut kuvat. Tyttökin, jonka voittamiseksi hän oli tehnyt rikoksen, muistui hänen mieleensä vain hämäräin, unentapaisten ja kauhistavain väliaikain perästä ja silloinkin vain tyhjänä muistona, vieraana nimenä, jonka oikeaa mieltä ja arvoa hänen ei nyt ollut aikaa muistella.

Lauri oli nyt jättänyt taaksensa tuon pienemmän hiekkakuopan ja ajoi sen korkean kuusen ohitse, missä metsäpolut yhtyivät. Hänen tullessaan lennähti varesparvi tästä suuresta puusta, ja hetken kovasti räpistellen siivillään vaihettivat ne sijoja. Vihdoin pääsi hän maantielle. Vasta täällä hengähti hän rauhallisemmin, vaikka yhä vielä vilkui taaksensa. Nyt nousi hän toisinaan kuormalta ja käveli nopein askelin hevosen rinnalla, sitä yhä kiiruhtaen; toisinaan hän taas heittäytyi rattaille ja antoi hevosen kulkea niinkuin se itse tahtoi.

Olipa tänä yönä kuutama, vaikka kuu nousi hyvin myöhään, vasta noin yhdentoista aikana iltaa. Nyt kello jo oli yli kahdentoista ja kuu alkoi kumottaa puiden latvojen välistä. Kirkkaassa valossa seisoivat hongat synkkinä ja jäykkinä kuin raudasta valettuina.

"Minkähän näköistä nyt on hiekkakuopassa", ajatteli Lauri.

Hän oli ennättänyt Uotilaan ja ajoi tuota metsän läpi raivattua tietä pihamaata kohden, mihin kuun valossa ulottuivat pimeät ja jyrkät varjot rakennuksista.

Avoimen vajan edustalla riisui hän vanhan hevosen ja antoi sen mennä mihin tahtoi. Itse päästi hän emännän huivin ja otti sen mukaansa.

Synkkä ja kamala oli nyt mielensä, kun hän astui hiljaista pihaa.

Yksinään oli hän nyt. Emäntä oli, niinkuin Lauri oli tahtonut, poissa hänen tieltänsä. Vaan eiköhän se, vaikka näkymättömänä, vielä ollut häntä lähellä? Kastepisarat maassa kimaltelivat hänen kyyneleinänsä, kuun valossa oudosti loistavat pienet lasiruudut aitan oven ylipielessä katsoivat Lauriin emännän silmillä. Portaat sanoivat hänen nimessään surullista "terve tultua", ja suuri tupa kyseli koko pimeän, ijäisyydeltä tuntuvan yön aikana häneltä, missä emäntä raukka, tuo hyvä viaton emäntä oli.

Ajatus Liisaan, joka ennen usein ja riemullisesti oli häntä elähdyttänyt, pakeni Lauria tänä yönä eikä mistään mailmassa tullut ainoatakaan sovinnon ja lohdutuksen muistoa väsyneelle, valveutuneelle ja rikoksen alaiselle isännälle.

Ammoin aamulla uinahti hän rauhattomaan uneen.

VII.

Emäntää kaivataan.

Korkealla oli jo aurinko taivaalla, kun Lauri kavahti rauhattomasta unestansa. Hänestä tuntui kuin olisi hän herännyt hirmuisesta unelmasta, jota hän ei enää voinut muistossaan elvyttää; mutta kuta enemmän unesta selkesi, sitä vakaammin käsitti hän, että tuo hirmuinen tapaus oli todenperäinen ja hänen sydämensä salasi kauheaa rikosta, josta ei mikään maailmassa voinut häntä vapauttaa.

Hiljaisessa tuvassa suuri seinäkello ei enää raksuttanut. Se oli seisahtunut, kun ei emäntä ollut sitä käymään vetämässä. Lauri istui kauan vuoteen reunalla. Hän ei ajatellut, hän vain kuunteli, hän odotteli tuskallisella rauhattomuudella jotakin ääntä kuullaksensa, jospa sitte emäntä itse tulisi haudastaan takaisin taikka nimismies saapuisi murhaajaa kahleisiin panemaan.

Mutta ketään ei tullut, kaikki oli ääneti. Kissa hiipi äänettömin askelin ympäri huonetta, niinkuin ketä etsien. Vihdoin rupesivat Laurin silmät seuraamaan hiipivän kissan askeleita. Hän näki, kuinka se hyppäsi jähtyneeseen hiilukseen ja sieltä kulki oven ja sivulavitsan ohitse ikkunalaudalle sekä istui siinä kauan äänettömänä päivää paistatellen.

Laurin ajatukset olivat nyt saaneet suunnan, jota seurasivat. Kukapa nyt hiiluksen lämmittää ja tekee emännän askareet? kysyi hän itsekseen. Ensi kerran tunkihe Liisan kuva nuoren miehen poveen hempeällä sulolla. Liisan tähden olikin häijy ääni hänen povessaan saanut hänet syntiä harjoittamaan, ja ainoastaan hän ehkä voisi hänen rauhattomuutensa levoksi muuttaa.

Silloin tunsi hän kuinka kissa tuttavasti sivuili hänen jalkojansa, ja hän nousi seisalleen. Itsensä suojelemisen halu hänessä nyt viimein sai voiton oman tunnon kovilta nuhteilta ja hän meni ulos poistamaan, mikäli mahdollista, kaikki ne jäljet, jotka voisivat hänen hirmutyönsä ilmaista.

Rattaiden pyörät, joilla muutamia veripilkkuja näkyi ja verisen kirveen puhdisti hän hyvin huolellisesti.

Kun hän tähän tarpeeseen haki vettä takakartanolta, ammui karja surullisesti. Se oli jo kauan ja turhaan odottanut emäntää.

Järjettömien luontokappalten murheellinen huuto kuului uhkaavalta Laurin korvissa ja hän kiiruhti päästämään ne tutulle laitumelle, lypsystä välittämättä.

Kun kaikki murhan jäljet olivat poistetut, meni Lauri katsomaan mitenkä emäntä oli valmistanut eväät leikkuuväelle. Kaikki mitä niihin kuului, oli vainaja tavallisella toimellisuudellaan järjestänyt. Ainoastaan suuri kahvipannu oli vielä tavallisella sijallaan. Hän mietti itsekseen, mitenkä hänen oli käyttäytyminen Järvenpäällä olevaa väkeä kohtaan; päätti toki ensiksi vain kiiruusti tarttua malkasillan työhön.

Hän siis valjasti hevosen metsästä tuodun kuorman eteen ja läksi sille paikalle tiestä, jonka veden juoksu oli turmellut.

Siellä hän askaroi uutterasti koko aamupuolen päivää, että tehdystä työstä nähtäisiin, mitä hän oli toimittanut sinä päivänä, jona emäntää kaivattaisiin. Muutama verenpisara oli murhan tapahtuessa sinne tänne roiskahtanut hakattuihin puihin, jonka tähden hän hakkasi ne uudestaan ja piilotti pantujen malkojen alle.

Ainoatakaan näkyvää jälkeä tehdystä rikoksesta ei enää löytynyt, ja kumminkaan ei Riihimäen metsästä kukaan aluksi etsisi emäntää.

Ei ainoatakaan elävää olentoa näkynyt tiellä ennen kuin kauemmas päivällä, kun aurinko jo oli korkeimmillaan taivaalla. Silloin kuului kaukaa nopeasti eteenpäin rientävien rattaiden jyrinä.

Veri tunkeusi syyn-alaisen Laurin sydämeen, ja hän unohti korjata pois muutamia tielle jääneitä malkapuita.

Sykkivin sydämin ja maata kohden tuijottavin silmin vetäytyi hän vankkurinsa viereen.

Kun tulija pääsi näkyviin, huomasi Lauri, että se oli seurakunnan kirkkoherra, joka tuli ajaen yhden-istuttavissa kiesissä, renki taka-istuimella.

Vanha lempeä pappi hiljensi kulkua, kun läheni sitä paikkaa tiestä, jonka malkapuut salpasivat, ja tultuansa siihen seisatti hän hevosen, Laurin häntä nöyrästi tervehtiessä.