Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and PG

Distributed Proofreaders

VANHOISTA KÄTKÖISTÄ

Emil Nervander

Ensimmäisen kerran julkaissut
Yrjö Weilin 1906.

Sisällys:

Siv.
Forssan-valssi…………………………………………….1
Ludvig Åkerfeltin joululahjat………………………………53
Hän on tullut hulluksi…………………………………….83
Neljä lapsellista tyttöä…………………………………..93
Pienois-kultuurikuvia Rauman kirkosta 1600- ja 1700-luvulla
I ……………………………………………….115
II ……………………………………………….124
III. Edesmenneen Jordanin samettihousut ja rouva Bartramin
hame, sametista se myös…………………………..133

FORSSAN-VALSSI.

ERÄS ELÄMÄNKOHTALO.

I.

TANSSIT FORSSASSA

Oli tanssiaiset Forssassa muutamana pyhäiltana heinäkuun loppupuolella monta vuotta sitten. Nuorisoa, poikia ja tyttöjä, jotka palvelivat isolla pumpulitehtaalla, oli lukuisasti tullut saapuville; kuusimiehinen saksalainen torvisoittokunta, joka oli näille seuduille osunut, oli sekin omiansa tänä iltana tilaisuuteen viekoittelemaan.

Tavallisuudesta poiketen tanssittiin tällä kertaa suuren väenpaljouden takia ulkona, sillä tanssitupiin ei mahtunut. Vuorotellen pistettiin valssiksi ja polkaksi, soitto kajahteli niin voimakkaana ja tahdikkaasti, että tanssivien luku hetki hetkeltä kasvoi. Tottumattomimmatkin kavaljeerit hairahtuivat vasten tahtoaankin hyppimään, pyörähdellen toistensa kanssa aivan sekaisin, ja koko tanssikenttä jyskyi ilosta ja innosta. Kas niin! tämäpä oli aivan toista menoa, kuin oli tavallista nähdä käsiharmonikkain vinkuessa.

Mutta vetopeli oli kuitenkin, jos kohta ainoastaan puoleksi tunniksi, saava kunniansa, sillä nuoriso tahtoi välttämättömästi tanssia tuota kotimaista »purppuria», kansantanssia, jota paitse tämmöistä tilaisuutta ei Hämeessä ole ajateltavissa.

Saksalaiset soittoniekat saivat täten nauttia vallan tarpeellisen lepohetken niiden olutpullojen ääressä, joita heille runsaasti oli hankittu. Pojat ja tytöt asettuivat parittain ahtaaseen piiriin, joka kuitenkin tahtoi tulla melkein liian avaraksi. Sillä tämän tanssin tunnusmerkkinä on, että parit taitavasti kulkevat risteillen toistensa sivuun, niin että tottumaton silmä ei huomaa muuta kuin sekavaa hyppyä, jossa tanssijat kovaa vauhtia rientävät edestakaisin eri suuntiin. Ei mikään tanssi sovellu hämäläiselle niin hyvin kuin tämä rasittava ja pitkäveteinen purppuri, hän kun on sitkeä, voimakas, kestävä ja vähän vaihteleviin huvituksiin tottunut.

Poloneesi, jolla tanssi aletaan, oli nopeasti suoritettu, ja parit olivat taasen joutuneet omille paikoilleen. Nyt ruvettiin toista vuoroa jäntevästi ja voimakkaasti polkemaan, ja tämä onkin tanssin päänumero. Tanssivien piiri supistui huomaamatta yhä pienemmäksi, ikäänkuin ei millään muotoa olisi tahdottu jäädä tuota hyvin tunnettua purppuritungosta tuntematta.

Kun vihdoin oli päästy vilkkaimpaan ja reippaimpaan, »suutarin» nimellä tunnettuun vuoroon, nähtiin joukko nuoria, pulskia poikia tulevan Mustialasta päin ja lähestyvän tanssikenttää. Heidän esiintymisessään oli jotakin omituista, jota itsetietoinen yhteishenki luopi, he kantoivat siistejä talonpoikaispukujaan taitavasti ja heidän pitkävartiset, kiiltävät saappaansa antoivat heille puolittain sotilaallisen leiman.

Tämä pieni joukko oli oppilaita Mustialan maanviljelysopiston alemmalta osastolta, joka opisto sijaitsee noin puolen peninkulman päässä Forssasta, jonne uutinen saksalaisten torviniekkain tulosta jälkeen puolenpäivän oli tullut nuorten talonpojanpoikien korviin.

Helposti saattoi huomata, että pojat olivat tervetulleita vieraita nuorille tehtaantytöille, jotka naurusuin iskivät kujeellisia silmäyksiä ja vartoivat tilaisuutta saadakseen kuiskata joitakin sanoja toisilleen, kun sitä vastoin nämät tulokkaat näyttivät olevan kokonaan välinpitämättömiä siitä huomiosta, joka tyttöjen puolelta tuli heidän osakseen.

Viimein loppui pitkä-tanssi, ja heti sen jälkeen, kun vastakkaiset parit vielä kiittivät toisiansa, kai'utti saksalainen torvisoittokunta valssin, johon hikoilevat parit uupumusta tuntematta heittäytyivät. Muutamat rohkeammat Mustialan pojat, jotka voitonvarmoina joukosta hakivat tuntemansa tytöt, olivat nyt vauhtia lisäämässä.

Tanssivien piirin läheisyydessä seisoi muuan Mustialasta tulleista pojista, puhellen joidenkuiden Forssan työmiesten kanssa. Hän saattoi olla kahdenkymmenen vuoden vanha, tämä vaalea, pitkävartaloinen, mutta ei aivan hoikka nuorukainen, jonka koko olento uhkui terveyttä ja nuoruutta. Hänen kasvojensa piirteet eivät suinkaan olleet epäjalot, mutta muuhun ei huomio kiintynyt kuin hänen tavattoman pieneen suuhunsa ja sen raitisverisiin huuliin sekä hänen lempeään, vielä viattomaan katseeseensa, joka silloin tällöin hymyili samalla kertaa ivallisesti ja vilpittömästi. Kun hän puhui, sekaantui hänen muuten miehuulliseen ääneensä hieno sammallus — jotakin vähemmin usein suomalaisessa yleisössä huomattavaa. Aleksis Salminen — se oli hänen nimensä — heitti kyllä väliin iloisen silmäyksen tanssivien puoleen, mutta oli nähtävästi liian kaino ja outo tässä seurassa, rohjetakseen tanssiin ottaa osaa, vaikka moni kaunis tyttö heitti komeaan poikaan rohkaisevia silmäyksiä, kun he tanssissa lensivät hänen ohitsensa. Soittoniekat olivat väsymättömät, valssia seurasi tulinen polkka, ja ilo kasvoi hetki hetkeltä.

Lyhyen välihetken kuluttua soitettiin taasen uutta valssia, niin viehkeää ja hivelevää melodiaa, että riehuva joukkokin hetken aikaa ääneti kuunteli kauniin valssin ensimäistä osaa, ennenkuin uudestaan heittäytyi tanssin pyörteeseen.

Myöskin Aleksis kuunteli ihan äänetönnä valssin säveliä, hänen katseensa tuli omituisen totiseksi, ja, katselematta sitä tyttöä, joka seisoi lähinnä häntä, koski hän keveästi hänen olkapäähänsä, kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja vei hänet tanssiin.

Tyttö, jonka kanssa hän tanssi, oli hento ja solakka vartaloltaan. Hän oli yksinkertaisesti, melkein liian vaatimattomasti puettu. Hänen tukkansa oli tumma ja hänen ihonsa harvinaisen musta ollakseen tämän maan tyttären. Kun hän laski käsivartensa tytön vyötäisille, heitti tämä pikaisen, melkein harmistuneen katseen häneen, jota toinen ei kuitenkaan havainnut. Koko tanssin kestäessä oli hän kokonansa silmiänsä nostamatta.

Mutta Aleksis hymyili itsekseen lempeintä hymyilyään, kun hän tuntemattoman tytön kera pyöriskeli, eikä hän välittänyt niistä pilkallisista silmäyksistä, joita ympärillä seisovat häneen kohdistivat.

Hetken kuluttua loi hän ystävällisen katseen tyttöön, ikäänkuin he pitkistä ajoista olisivat olleet tuttuja, mutta heidän katseensa eivät kohdanneet toisiansa. — Valssin hivelevät, puoleksi surunsekaiset sävelet valtasivat kuitenkin molemmat, tunkeutuivat heidän nuoriin sydämiinsä ja puhuivat ikäänkuin sanoissa heille: »Ah, kuinka minä lemmin sinua, ah, kuinka minä lemmin sinua!» Ei useampia kuin nämä harvat, jotka mitä uskollisimmin liittyivät sävelien juoksuun läpi koko valssin suurimman osan.

Tunne, joka nyt nuoren pojan rinnassa heräsi, oli suloinen ja herttainen; se ei ollutkaan uusi, se oli uinaillut siellä jo jonkun aikaa, mutta vasta nyt hän sen tunsi.

Silloin soitto lakkasi, ja tanssivat parit pysähtyivät. Aleksis puristi ystävällisesti tytön kättä ja virkkoi: »kiitos, se oli hauskaa!»

Vasta silloin nosti tummasilmäinen tyttö katseensa, ja hänkin hymyili, mutta niin tottumattomasti, niin totisesti, kuin jos hänen silmänsä nyt vasta olisi oppineet hymyilemään.

— Kiitos! virkkoi hän, samalla kertaa lämpimästi ja nöyrästi.

— Mikä teidän nimenne on? kysyi Aleksis ja heitti hänen kätensä irti.

— Regina.

— Minun nimeni on Aleksis, lisäsi hän. Kai me vielä kerran yhdessä tänä iltana tanssimme?

Ja taasen heidän katseensa toisiinsa sattuivat, pojan nuoruudenraitis, ystävällinen ja viaton; tytön arka, niin totinen, mutta syvä ja kaunis, että Aleksis ajatteli itsekseen, ett'ei hän koskaan ole nähnyt sellaisia, ihmeellisiä, tummia silmiä.

Sitten he erosivat.

— Kuinka sinä löysit tuon mustalaistytön? Älähän huoli tanssia hänen kanssaan, sanoivat Forssan pojat Aleksille nauraen, joka taasen oli heihin liittynyt.

— Miks'en? kysyi hän ja heitti ystävällisen silmäyksen tytön jälkeen.

— Niin, ei hänen kanssaan kukaan tavallisesti tanssi; hänen isänsä kuuluu olleen mustalainen.

— Vai niin, vastasi Aleksis. — Se asia ei minuun koske. Kai hän mahtaa olla yhtä hyvä kuin muut tytöt.

— Niin, hitto vieköön, arvelivat tehtaanmiehet ja nauroivat poikamaisesti.

Aleksis ei sitä korviinsa ottanut, mutta hän hymyili itsekseen, kuten hänellä usein oli tapana, ja hänen katseensa lensi kauas yli peltojen ja kenttien ja pysähtyi etäällä olevaan metsänrinteeseen.

Sill'aikaa saattoi kuulla, miten paikkakunnan pojat koettivat käsiharmonikoillaan vedellä viimeksi kuultua valssia; tytöt hyräilivät pidettyä sävellystä, ja koko tanssikentän yli, läpi kansanjoukon kaikuivat viileänä kesäiltana sävelet: »ah kuinka sinua lemmin!»

Kun saksalaiset soittoniekat huomasivat, että uusi valssi oli innostanut nuorisoa, soittivat he kaikkien ihastukseksi sen vielä kerran. Pojat ja tytöt liittyivät lähemmin toisiinsa tanssissa, eikä kukaan pojista jättänyt naistansa, ennenkuin soitto oli lakannut. — Aleksiskin oli Reginan kanssa, jonka hentoa vartaloa hänen käsivartensa hellästi piteli, tanssinut koko tämän valssin, ja tuon tuostakin sattuivat heidän katseensa totisina toisiinsa.

Kun valssi lakkasi, oli tanssi-innostus myöskin päättynyt. Kun lähdössä oltiin, jolloin hänen toverinsa olivat valmiit lähtemään kotia päin peninkulman pituiselle matkalle Mustialaan, sanoi Aleksis Reginalle, jonka rinnalle hän oli pysähtynyt:

— Ensi pyhänä kello 6 tulen yksin Forssaan, tule minua puolitiehen vastaan, niin saamme jutella hetkisen yhdessä.

— Tahtooko Aleksis sitä? kysyi Regina.

— Niin se olisi hauska, vastasi hän ja otti hänen molemmat kätensä omiinsa, loi häneen ystävällisen katseen ja nojautui lapsellisesti eteenpäin, niin että hänen huulensa lähestyivät Reginan otsaa.

Silloin katsahti Regina taas häneen, kallisti päänsä hiljalleen, ja vieno puna lensi ensimäisen kerran hänen tumman ihonsa yli.

— Kiitos tästä illasta, sanoi hän ja katsoi taasen nuorukaiseen. Voihan nyt hyvin!

— Jumala olkoon sinun kanssasi, sanoi Aleksis hajamielisenä, aivan kuin hän olisi sanonut sen ventovieraalle henkilölle.

Sen jälkeen he erosivat, ja Aleksis riensi nopein askelin ja ryhdiltään entistään uljaampana saavuttaakseen toverinsa, jotka olivat kappaleen matkaa hänestä edellä.

He kulkivat joutuisasti eteenpäin myöhäisenä kesäiltana, alussa hyräillen, mutta sitten hiljaisella äänellä laulaen uutta valssia — jota heti alkoivat nimittää nimellä »Forssan-valssi.»

Valssin sävelet kaikuivat myöskin Aleksin korvissa, mutta hänen huulensa olivat ummessa, kuitenkin liitti hänen sydämensä toverien lauluun vähän väliä nuo itsepintaisesti hänen mieleensä sattuneet sanat: »voi, kuinka sinua lemmin!»

II.

METSÄSSÄ.

Aleksis Salminen oli nuorin viidestä lapsesta, jotka puolitoista vuotta ennen tämän kertomuksen alkamista parin viikon kuluessa olivat kadottaneet vanhempansa, jotka niille jättivät melkoisen omaisuuden.

Kun vanhin veli, Lauri, jo oli naimisissa ja suureksi osaksi velaksi oli tullut erään talon omistajaksi muutamassa syrjäisessä pitäjässä, toivoi tämä, että sisarusten yhteinen suuri ratsutila myytäisiin ja pesä jaettaisiin. Sisarillakin — Johanna oli kuutta, Maria neljää ja Iida kahta vuotta vanhempi kuin Aleksis — oli aikomus jättää autio talo Hämeessä asettuakseen vuodeksi tahi kenties pitemmäksikin ajaksi Helsinkiin. Siellä oli Johanna hoitava nuoremmille sisarille taloutta, koska näillä oli tarkoitus kaupungissa perehtyä hienompiin naisten käsitöihin sekä myöskin naispukujen leikkaamiseen ja ompelemiseen. Siten tulivat helposti sisarukset yksimielisiksi siitä, että peritty ratsutila sekä kaikki, mitä vanhemmat olivat jättäneet, irtainta ja kiinteätä, olisi myytävä ja pesä jaettava.

Vielä päätettiin perheneuvottelussa, että Aleksis, joka silloin oli 18 vuoden vanha, ensi tilassa pyrkisi Mustialan maanviljelysopistoon, jonka kurssin suoritettuaan hän saisi ostaa itselleen hyvän tilan. Tähän yritykseen sisaret tahtoivat panna suuremman osan rahoistansa, asettuakseen sitten emännän virkaan hänen taloonsa, josta nauttisivat erityisiä etuja, kunnes Aleksis löytäisi varakkaan tytön, joka hänelle soveltuisi vaimoksi.

Aleksis, ollen perheen nuorin, hyvänlaitainen ja viaton, tyytyi nyt kuten ainakin siihen, mitä kotona hänen tulevaisuudestansa päätettiin. Hän ei tullut edes ajatelleeksi, että hän olisi oikeutettu punnitsemaan sisarusten ehdotusta, josta syystä hän iloisesti ja ystävällisesti myöntyi heidän tuumiinsa.

* * * * *

Aika kului ehkäisemättä edelleen, ja me olemme tavanneet Aleksin oppilaana Mustialassa, jossa viimeisen, vuoden kurssi nyt hänelle oli alkanut. Seuraavana kesänä hän olisi vapaa ja isäntänä omassa talossaan — tämä iloinen ajatus virkisti häntä, joten hän vastustamatta mukaantui opiston ankariin ohjesääntöihin ja ahkerasti otti osaa rasittaviin tehtäviin, vaikka hän kotona oli tottunut sangen suuriin mukavuuksiin ja nauttinut hellintä huolenpitoa äitinsä puolelta, jonka silmäteränä hänen nuorin rakastettavin poikansa oli.

* * * * *

Forssan tanssiaisten jälkeisenä päivänä muisteli Aleksis tuon tuostakin työnsä ohella tummasilmäisen Reginan hentoa vartaloa ja hänen hiljaista, totista olentoansa. Hän kummasteli hiukan, miksi tämä outo tyttö niin usein juolahti hänen mieleensä. Hänhän oli vielä luvannut kohdata häntä seuraavana pyhänä? — No niin, mitä pahaa siinä voisi olla!

Kuta lähemmäksi viikko lähestyi loppuansa, sitä useammin tuli hän ajatelleeksi tuota pientä tyttöä, jonka kanssa hän Forssassa oli tanssinut.

Regina — niin, hänestä oli tämä viikko niin kummallinen, että hän kesken yksitoikkoista, mutta tarkkaavaisuutta kysyvää työtänsä tehtaalla hämmästyneenä tuli itseltään kysyneeksi, onko hän oikein valveillaan. Hän ei ollut iloinen eikä surullinenkaan, mutta hän muisteli usein, että hänen oli kiittäminen Jumalaa — mistä, sitä hän ei itselleen selvittänyt, mutta koko hänen sielunsa oli täynnä nöyrää kiitollisuutta. Hän oli kokenut jotakin, joka teki hyvää hänen sydämelleen, hänelle oli oltu ystävällisiä, ja juuri Aleksis se oli, jok'ei ollut halveksinut häntä niin kuin muut, tuo uljas, kaunis poika, jonka suopeat, ivalliset silmäykset hän näki edessään ja jonka hieno sammallus kuului niin omituisen hauskalta hänen korvissaan.

Kun hän illalla meni levolle ja ummisti silmänsä, näki hän hurmautuneena pari raitista, verevää huulta lähestyvän omia huuliansa — hän, jok'ei eläessään maistanut ainoatakaan suudelmaa äidiltänsä.

Reginan äiti oli jo 28 vuoden vanha, kun hän joutui naimisiin erään torpparin kanssa. Heidän avioliittonsa oli lyhytaikainen; tuo reipas mies sairastui ankarasti ruttotautiin ja kuoli pari kuukautta häiden jälkeen. Noin vuoden kuluttua hänen kuolemastaan antoi leski eräänä pimeänä syysyönä naapuriensa hämmästykseksi hengen Reginalle, jonka tavattoman tumma iho johti seudun ihmiset juoruten muistelemaan muuatta mustilaisjoukkoa, joka vuoden alusta lyhyemmän ajan oli oleskellut paikkakunnalla, ja siitä syystä kutsuttiin lasta aina mustilaispenikaksi.

On ainakin varmaa, että äiti ei voinut kärsiä Reginaa. Hän hoiti lastaan aina sen syntymisestä asti kaikella mahdollisella tavalla huonosti sekä ruoski ja pieksi sitä, kun se tuli jonkun verran isommaksi. Tuo hento olento näytti kuitenkin olevan elinvoimiltaan sitkeä ja luonteeltaan tavallista kärsivällisempi, huolimatta siitä, että hänessä oli mustalaisverta.

Kun Regina oli tullut 8 vuoden vanhaksi, ajoi hänen äitinsä hänet kotoa pois ja, viskaten hänen jälkeensä leipäpalasen, käski tytön kerjäten hankkia itselleen toimeentuloansa maailmassa. Jos hän palaisi, uhkasi luonnoton äiti pieksävänsä hänet kuoliaaksi.

Regina ei ollut koskaan valittanut äitinsä kovuutta, joka hänestä tuntui melkein luonnolliselta asialta, koska hän alusta asti oli sellaiseen kohteluun tottunut. Pieni tyttö arveli kuitenkin nyt, kulkiessaan yksin maailmassa tulematta ruoskituksi ja piestyksi, että hänellä oli parempi olo, jos kohta ruoka väliin oli yhtä niukka kuin kotonakin.

Kerran hän joutui vanhanpuoleisen suopean vaimon haltuun, joka otti lapsen hyväntahtoiseen hoitoonsa ja antoi hänen asua luonansa. Hän opetti Reginalle lukemisen taitoa, joka nähtävästi huvitti pientä tyttöä, sekä myöskin hurskasta ja yksinkertaista kristinoppia. Tällä ajalla tuli Regina kaikessa umpimielisyydessään tuntemaan sitä tyyntä rauhaa, sitä häiriytymätöntä lepoa, joka kuvastui vanhuksen koko olennosta, vaikka hän ajoittain parantumattoman taudin tähden kärsi suuria ruumiillisia tuskia. Vanhus oli aina tapaisensa, samanlainen niin paremminvoipaisuutensa hetkinä ja välttämättömien tuskiensa odotuksessa kuin itse kärsimyksissäänkin. Tätä Regina usein ajatteli ja tuli vihdoin huomaamaan, että vanhuksen rauhan ja levon salaisuus oli juuri hänen loppumattomassa kärsivällisyydessään. — Tämmöiseen kärsivällisyyteen oli Reginakin lapsuudestansa asti saanut tottua, ja se olikin ainoa hyvä lahja äidiltä, eikä Regina tahtonut koskaan menettää tätä kallisarvoista perintöä.

Vihdoin kiihtyivät vanhan naisen tuskat niin suuressa määrässä, että hänet täytyi viedä sairaalaan, jossa hyväntahtoisesti koetettiin lieventää vanhusraukan loppuhetkiä.

Regina, joka ei luonnollisestikaan voinut häntä seurata, sai taas maantien kodikseen, mutta kauan ei viipynyt, ennenkuin hän kyllästyi kerjäämiseen. Ja kun hän juuri tähän aikaan kulki Tammelan pitäjän läpi, hankki hän itselleen, vaikka olikin vielä nuori ja heikko, paikan sikäläisessä Forssan pumpulitehtaassa.

Hiljaisena ja uutterana toimitti hän täällä tehtävänsä ja ansaitsi niukan leipänsä. Niiden monien, puoleksi haaksirikkoisten tyttöjen joukosta, jotka täällä työskentelivät, huomattiin tuskin tuota umpimielistä, turvatonta naista. Tumman ihonsa takia hän tuon tuostakin sai kuulla häväistyssanoja, mutta siihenhän Regina oli lapsuudestansa saakka tottunut.

Pitkä työviikko oli kulunut loppuun, ja pyhä oli taas käsissä. Päivä oli auringonpaisteinen ja viileä, ilman painostavaa lämpöä.

Mustialassa oli hiljaista ja tyyntä. Ne pojat, jotka eivät olleet lomalla, venyttelivät vuoteillaan, muutamat olivat nukahtaneet, ja toiset miettivät, kuinka parhaiten saataisiin päivä loppumaan.

Silloin muisteli Aleksis, että Regina oli luvannut tulla tapaamaan häntä kuuden ajoissa. Kello oli jo viisi. Toveriensa huomaamatta hän poistui huoneesta, onnistui saamaan luvan olemaan ulkona kello 9:ään sekä lähti astelemaan suoraa tietä Forssaan päin.

Saavuttuaan puolitiehen näki hän Reginan verkalleen tulevan kohti sattumalta ihmisistä tyhjällä maantiellä. Hänellä oli yllänsä sama yksinkertainen puku kuin viimeksi, sillä erotuksella vaan, että kaitainen, valkea kaulus nyt ympäröitsi hänen paljasta kaulaansa.

Kun he ystävällisesti, vaikka hiukan oudosti, olivat toisiaan tervehtineet, sanoi Regina:

— En ollut aivan varma siitä, että Aleksis tulisi.

Veitikkamaisesti hymyili Aleksis tavallisella laillaan, mutta näytti kuitenkin samalla kertaa hiukan hämmästyneeltä. Sen sijaan että olisi vastannut, tarttui hän tytön käteen ja siten he kävelivät hetken aikaa eteenpäin sanaakaan virkkamatta.

— Oliko hauska viime pyhänä? kysyi Aleksis katkaistakseen äänettömyyden.

— Kuinkas muuten, vastasi Regina ja katsahti hiukan kummissaan häneen.

— Te tanssitte hyvin, virkkoi Aleksis edelleen ja heilutti keveästi hänen kättänsä.

Regina ei mitään vastannut, vaan veti pois kätensä ja asetteli hiukan huiviansa, joka oli niskaan luistanut.

He olivat nyt päässeet muutamien tien varrella olevien asuntojen sivuun. Heidän läheisyydestään lähti kuja maantietä menemään yli peltojen muuatta metsikköä kohti, joka edempää näkyi.

— Mentäisiinköhän sinne, kysyi Aleksis, metsässä on niin viileää.

— Miks'ei, täällä tulee niin paljon ihmisiä vastaan, kuului Reginan yksinkertainen vastaus.

Aleksis avasi veräjän, ja he kävelivät eteenpäin läpi korkeiden, laineisten ruislaihojen, jotka alkoivat keltaiseen vivahtaa.

Taas vallitsi hiljaisuus hyvän aikaa.

Kun Regina väliin kumartui katkaistakseen pientarelta sinikukan tahi papinkauluksen, katseli nuorukainen veljellisellä lämmöllä hänen hentoa vartaloansa.

— Tänä vuonna saatte aikuisin ruveta rukiin leikkuuseen, virkkoi tyttö.

— Aikuisin kyllä, joll'ei ilma tästä muutu, arveli Aleksis.

— Aleksis on varmaankin talollisen poika? kysyi hän taas.

— Niin olen, vastasi hän. Vanhempani ovat molemmat kuolleet; ensi vuonna ostan itselleni oman talon.

— Jumala antaa teille kyllä onnea, lisäsi tyttö.

— Miksikä niin? kysyi Aleksis lyhyen hetken kuluttua.

— Tehän olette hyvä ihminen, vastasi tyttö ja loi häneen kiitollisen katseen.

Hän tarttui nyt tytön käteen uudestaan, ja he menivät näin metsikköön asti. Siellä Regina istahti alas ja alkoi järjestellä niitä kukkia, jotka hän matkalla oli poiminut, yksinkertaiseksi kukkakimpuksi. Aleksis heittäytyi maahan hänen viereensä, niin että hän saattoi katsoa häntä suoraan silmiin.

Matkalla aloitettu keskustelu, johon nuorukaisen mieli halusta oli kiintynyt, eli vielä hänen aatteissaan ja hän jatkoi sitä siis.

— Minä ajattelen ostaa itselleni talon Hämeen kalaisilla seuduilla. Kalastus on joutohetkinä aina ollut minun erityinen hupini. Tulee kyllä olemaan hauskaa hoitaa omaa taloa.

— Jospa sentään saisin teillä palvella, tuumaili Regina hyvin totisesti.

Aleksis hymyili makeasti ja lapsellisesti ja tarttui hänen käteensä. Tuuli puhalsi raittiisti ja nyki ruohon siemenröyhyjä ja katajapensasten hienoja tupsuja sekä suhisi salaperäisenä korkealla kuusten latvoissa.

— Mutta minä en kelpaa palvelemaan, jatkoi tyttö huoahtaen. Minä en ole mitään oppinut.

Aleksis katsoi ylös, ja heidän silmäyksensä kohtasivat toisiansa. Outo vieras, salainen kyynel kiilsi Reginan silmissä. Hellästi ojensi poika kätensä, kietoi sen tytön kaulaan ja kallisti hänen päänsä päätänsä vasten, niin että heidän huulensa keveästi koskivat toisiinsa, mutta tämä kesti ainoastaan pari silmänräpäystä, jolloin hän veitikkamaisesti ja viattomasti katsoi tytön avonaisiin silmiin.

Sitten hän asettui taas entiselle paikalleen, pää vasemman kätensä nojassa, katsoi entistään totisempana taivasta kohti ja virkkoi:

— Minun kolme sisartani tulevat hoitamaan talouttani, kunnes menen naimisiin, jos se milloinkaan tapahtuu.

— Ovatko ne hyviä sinulle, toisti Regina.

— Ovatko ne hyviä minulle, uudisti hän. — Luulen kyllä että he tarkoittavat minun parastani.

— Sen luulen minäkin, sanoi tyttö.

Taasen syntyi hiljaisuus. Hetken kuluttua otti Regina ylös huivinsa, jonka hän sitä ennen oli laskenut luotansa ja sanoi:

— Sinä olit kiltti, kun tulit ulos tänä iltana. Nyt on meidän aika poistua.

Aleksis tarttui vielä kerran hänen käteensä, mutta kietoi taas kohta käsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli häntä yhtä keveästi kuin edellisellä kerralla, mutta hiukan kauemmin, ilman että sanaakaan vaihdettiin.

Molemmat nousivat nyt ylös ja kääntyivät takaisin läpi ruispellon. Aleksis uteli häneltä hänen tointaan tehtaalla, ja tyttö jutteli melkein kaikki, mitä jo tiedämme hänen lapsuudestansa. Keskustelu ei siis ollut mikään hupaisa, mutta se teki syvän vaikutuksen nuorukaiseen, joka oli kasvanut rakkaassa kodissa. Hänet, joka ei koskaan maailmassa ollut turvaa vailla, valtasi nyt ensimäisen kerran sydämellinen halu saada jotakuta ihmistä turvata, ja kylmäkiskoiselta maailmalta suojata kernaimmin tuota turvatonta, hentoa olentoa, joka luottamusta täynnä kulki hänen rinnallaan. Olisiko sellainen onni hänelle milloinkaan suotu?

Silloin hänessä heräsi muisto sisaristaan. Mitä nämä mahtaisivatkaan sanoa, jos näkisivät hänen tuttavallisesti kävelevän tämän köyhän, halveksitun tehtaantytön kanssa, jos aavistaisivat, että hänen sydämensä sykki lämpimästi hänelle.

Mutta mitä nuo tarkkatuntoiset ja kunnioitettavat sisaret eivät havainneet, sen keksivät vieraat silmät, jotka kohtasivat nuoria, kun he saapuivat maantielle, ja jotka ihmeissään loivat katseensa nuoren, varakkaan ratsutilallisen pojan jälkeen, joka saattoi tuota perin köyhää työnaista kappaleen matkaa Forssaan päin. Juorupuheet, jotka eivät mutkikkaimpiakaan kiertoteitä kammoksu ja aina ovat varmat tarkoituksensa päämäärästä, lähtivät jo tänä iltana liikkeelle ja hiipivät sitten hiljaisin, äänettömin askelin kylälle.

Lähempänä Forssaa oli paljo väkeä liikkeellä pitkin maantietä, ja nuoret olivat pakoitetut eroamaan, aivan kuin olisivat olleet ventovieraita toisilleen. Tyttö toisti vaan vielä kerran: »Sinä olit vallan kiltti, kun tulit», johon Aleksis aivan tyynesti vastasi: »Ole rauhallinen, Regina, ja voi nyt hyvin. Minä tapaan kai sinut pian taas.»

* * * * *

Paluumatkalla kohtasi Aleksis tovereita, jotka hänen kanssansa riensivät kotiapäin Mustialaan. Eräällä heistä oli mukanansa harmonikka ja hän veteli »Forssan-valssia», mutta sävelet eivät tällä kertaa saaneet Aleksin sydämessä noita tunnettuja sanoja syntymään. Hän oli vakavalla tuulella, ja vastenmielisesti hän tunsi, ikäänkuin häntä jotkut näkymättömät kahleet olisivat hallinneet, jotka sitoivat hänen vapautensa ja joista hänen täytyi itsensä temmata irti, vaikka häneltä nyt näytti siihen voimaa puuttuvan.

Kotia tultuaan hän heittäysi pitkäkseen, mutta vastoin tavallisuutta ei uni tahtonut mitenkään tulla.

Ensimäinen rakkaus, joka nyt autuaallisena oli vallannut Reginan nuoren sydämen, kolkutti yön hiljaisuudessa hänenkin sydämensä ovea, mutta hän ei tohtinut sitä avata, vaan hän kuunteli, kahden vaiheilla ollen, noita vähitellen heikkeneviä kolkutuksia. — Ehkä kotona hänen parastaan kuitenkin tarkoitettiin!

Niinhän oli aina ollut.

III.

ERONHETKI

Kiireistä työn aikaa jatkui, ja pyhinä satoi vettä virtanaan yhtä päätä, niin että Forssassakäynnit joksikin ajaksi Mustialan pojilta jäivät sikseen.

Syyskuun alussa sai Aleksis vanhimmalta sisareltaan Johannalta kirjeen, jossa tämä toi esille syvimmät huolensa siitä onnettomuudesta, johon hän jo edeltäpäin oli huomannut rakkaan, nuoren veljensä joutuvan, jos hän jatkaisi kevytmielistä, ajattelematonta suhdettansa tuohon kurjaan tehtaantyttöön, josta suhteesta hänen todelliset ystävänsä olivat sisarille tiedon saattaneet. »Ethän koskaan ajatelle», kirjoitti hän, »tuoda meille, siskoillesi, jotka olemme valmiit sinun ja sinun todellisen onnesi hyväksi uhraamaan kaikki, sellaista naista kälyksi? Sinä parhaiten tiedät, minkä neuvon äitimme nyt sinulle antaisi, jos hän eläisi, ja sinun täytyy kai ymmärtää, että me nyt sinulle kokemattomalle nuorukaiselle olemme äidin sijassa. Isien siunaukset rakentavat lapsille pesän, sanoo meidän Herramme», — siten jatkui kirje sekä loppui kylmällä, hiljaisella ja hurskaalla Maria-siskon siunauksella ja nuorimman sisaren Iidan kuumilla kyynelillä.

Punastuen luki Aleksis tämän kirjeen. Ensimäinen tunne, jonka se hänessä herätti, oli häpeä, minkä lapsikin tuntee, kun se tottelemattomuudesta on joutunut kiinni. Sitten hän itsensä takia oli kiukuissaan ja sadatteli epäitsenäisyyttään. Mutta jouduttuaan toistamiseen tämmöisten ristiriitaisten tunteitten valtaan alkoi hänessä herätä mitä hellintä myötätuntoisuutta Reginaa, tuota kovaa kokenutta turvatonta, viatonta tyttöä kohtaan, jonka koko häpeä oli hänen köyhyytensä. Hän ei ollut nuorukaisen voimalla ja rohkeudella avannut sydäntänsä kauneimmalle enkelille, minkä taivas lähettää maan päälle: ensimäiselle rakkaudelle; se tuli nyt kuihtuneena, nuhtelevana, kyyneltyneenä hänen puoleksi avattuun sydämeensä ja istui siellä äänetönnä ja kalpeana kynnyksellä.

Ollen luonnostaan hento ja runollinen ei hän tuntenut näitä tunteita niin selvästi, että olisi voinut ne sanoihin pukea, mutta ne elivät hänen mielessään tunnonvaivojen tapaisina, jotka etsivät lievennystä herättämällä eloon oudon vieraan hänen lapsellisessa sydämessään: miehuullisen uhkamielisyyden.

Ensi kerran hän nyt kirjoitti omaisilleen lyhyen ja kylmän kirjeen, pyytäen heitä lohduttamaan itseänsä sillä, ett'ei hän koskaan tekisi heille eikä itselleen mitään häpeällistä.

Sittenkun hän — se tapahtui muutamana pyhänä — oli kirjoittanut tämän kirjeen, lähti hän Forssaan ja löysi Reginan siitä työmiesperheestä, jossa tällä oli asuinsijansa. Hän sattui olemaan yksin kotona, kun Aleksis saapui.

Ilo saada hänet jälleen nähdä karkotti kaiken hämmästyksen, jonka hänessä herätti Aleksin äkillinen ilmestyminen hänen asuntoonsa, ja Regina otti hänet vastaan ihan kuin olisi ollut luonnollisin asia, että hän oli tullut häntä tapaamaan.

Aleksin katse oli tavallista ystävällisempi, ja hänen äänensä sointui vienona ja rakkautta uhkuvana.

Kun hän oli istahtanut, veti hän tytön hiljaa syliinsä ja suuteli häntä sydämellisesti.

Regina punastui hienosti, mutta istui rauhallisena hänen polvellaan. Silloin kietoi Aleksis hiljaa tytön käsivarren oman kaulansa ympäri ja kertoi mitä lämpimimmin sanoin, mitä hänen siskonsa olivat hänelle kirjoittaneet ja kuinka hyvät ja herttaiset nämät aina häntä kohtaan olivat olleet, vaikka he eivät saattaneet käsittää, että hän ei enää ollut mikään lapsi. Hän arveli, että he kyllä aikaa myöten taipuisivat, erittäinkin jos oppisivat Reginan tuntemaan.

Vihdoin sanoi hän:

— Eiväthän ne tahdo tehdä minua onnettomaksi, sillä nyt minä tiedän, ett'en voi rakastaa ketään muuta tyttöä kuin sinua, ja kai Jumala niin ohjaa, että minä kerran olen tuova sinut vaimonani kotiani.

Regina, joka alussa oli istunut tyynenä ja ainoastaan katsellut totisilla silmillä Aleksia, liikahti levottomasti, kun tämä mainitsi, että hän hänestä piti. Näitä hänen viimeisiä sanojaan kuullessaan nojasi hän päänsä kätensä varaan ja käänsi miettivän näköisenä katseensa huoneeseen päin.

— Olitko tuuminut mennä naimisiin minun kanssani? kysyi hän nöyrästi asentoansa muuttamatta.

— Toivon vielä, että niin on käyvä, vastasi toinen ja kumartui eteenpäin voidakseen paremmin häntä katsella.

— Sitä minä en ollut ajatellut, toisti Regina ikäänkuin itsekseen. — Sinullehan täytyy olla parempi kuin minä. Minä olin vain niin onnellinen siitä, että olit minulle ystävällinen, ystävällisempi kuin milloinkaan olin ajatellutkaan ihmisen toista kohtaan saattavan olla. Ja minä pidin sinusta niin paljon. Ei, et saa ajatella meneväsi naimisiin minun kanssani. Olisihan se syntiä sinua kohtaan.

Ja Regina loi häneen niin vakavan ja sydämellisen katseen, että hän peitti silmänsä käsillään.

Huoneessa syntyi sellainen hiljaisuus, kuin ei ketään elävää sielua olisi siellä ollut.

— Mutta minähän pidän sinusta niin sydämellisesti, minun oma tyttöseni, virkkoi vihdoin Aleksis melkein kainosti, ja olenhan minäkin sinulle rakas?

Silloin nousi Regina hänen sylistään ja asettui tuolille istumaan, niin että hän käänsi selkänsä Aleksille, sekä painoi päänsä molempien käsiensä varaan, jotka nojasivat tuolinselkää vasten.

— Tiedätkö sinä, Aleksis, virkkoi hän, että minä olen jäykkämielinen, eivät iskut eivätkä lyönnit ole voineet ainoatakaan kyyneltä puristaa silmistäni, mutta nyt minun täytyy itkeä, tietäessäni että minua rakastat.

Ja hän purskahti itkemään ja vuodatti runsaita, onnellisia kyyneliä, hän ei nyyhkyttänyt, mutta hänen hento vartalonsa vapisi hiljaa. Aleksis istui äänetönnä ja kummastuneena paikallaan. Kaikki tämä tuntui vaatimattoman, ystävällisyyteen tottuneen nuorukaisen mielestä niin omituiselta ja mahdottomalta, että hän tunsi itsensä melkein sanattomaksi eikä oikein tietänyt, mitä hänen piti tehdä.

Vihdoin hän nousi ylös ja laski kätensä tytön olkapäälle ja lausui hiljaa:

— Regina!

Tämä loi häneen ilokyynelistä loistavan katseen ja, ojentaen häntä kohti molemmat kätensä, nousi ylös ja virkkoi viattomasti:

— Niin, kyllä rakastan sinua! Anna minun suudella sinua kerran!

Hän suuteli pojan huulia, minkä suudelman tämä monin kerroin takaisin maksoi.

Sitten sanoi hän hymyillen:

— Sinä näet, ett'en ole suruissani. Nyt sinun pitää tehdä, niinkuin minä neuvon. Talonväki tulee pian kotia, eikä kuulu niille, mitä me olemme puhuneet keskenämme. Sitten seurustelemme ainoastaan tuttavina. En ole ajatellut, että sinä minut naisit, mutta jos niin kerran tahdot, niin olet minut löytävä samanlaisena kuten nytkin. Ja omassatunnossasihan tietänet, että olet tehnyt minut onnelliseksi, ja että minä aina olen sinua muistava. Jos osaisin kirjoittaa tai kirjoitusta lukea, kävisi ehkä joskus päinsä sillä tavalla päästä pakinoillesi, mutta koska nyt muiden apua siihen tarvitaan, niin minä en sitä tahdo. Joka tapauksessa on se yhdentekevä. Tiedäthän, ett'en voi sinua koskaan unohtaa ja että minä olen paljoa onnellisempi kuin sanoilla voin ilmaista.

Aleksis oli, tytön näin puhellessa, silitellyt hänen tummia hiuksiansa, ja pidätetyt kyyneleet olivat antaneet hänen silmilleen kostean loisteen. Tuon tuostakin hän keveästi suuteli tyttöä, ett'ei tämän edes tarvinnut puhettansa keskeyttää.

Pihalta kuului talonväen ääniä. Molemmat nuoret puristivat sanaa sanomatta toistensa käsiä ja heti sen jälkeen kuin perhe oli astunut huoneeseen, jätti Aleksis jäähyväiset ja palasi Mustialaan. Hän oli jo tyynempi kuin äsken oli luullutkaan, niin virkistävästi oli Reginan itsensäkieltäytymisen taito häneen vaikuttanut.

* * * * *

Ainoastaan toveriensa seurassa kävi Aleksis sittemmin joskus Forssassa koko sillä ajalla, jolloin hän edelleen oleskeli opistossa. Heille molemmille oli tämä ilahduttavaa, ja Regina oli aina ystävällinen. Joskus koetti Aleksis silloin päästä häntä salaa suutelemaan, mutta siihen ei Reginan puolesta tullut mitään vastinetta. Sellaisissa tilaisuuksissa kuiskasi Aleksis hänelle aina: »Ole rauhallinen, Regina, kyllä ne minun parastani tarkoittavat», ajatellen silloin sisariaan.

Vihdoin pidettiin päästötutkinto. Aleksis sai hyvät todistukset ja erosi tyytyväisenä opistosta. Täksi juhlalliseksi päiväksi oli sisarten kehoituksesta hänen veljensä Frans saapunut Mustialan opistoon ja piti niin tarkkaan Aleksia silmällä, että tämä ei saanut tilaisuutta päästä Forssaan hyvästijätölle. Erään tuttavansa kautta saattoi hän lähettää Reginalle terveisiä ja pyysi häntä samalla tytölle sanomaan, että hän häntä kyllä muistaisi. Ja niin tuli ero Mustialasta ja — Reginasta.

IV.

SISARET TALOSSA

Eteensä katsovina ja toimeliaina kuten ainakin olivat sisaret sillä välin hankkineet Aleksille sopivan tiluksen. Heidän valintansa oli paras, mitä toivoa saattaa. Maatila, joka myytiin huutokaupalla, meni tavattoman helppoon hintaan, asuin- ja ulkohuoneet olivat hyvässä kunnossa, metsä välttävän hyvä ja asema — ihan kaupunkiin vievän laivakulkuväylän vieressä — oivallinen.

Aleksilla ei ollut muuta tehtävää kuin allekirjoittaa kauppakirjat sekä myöskin valmiiksi laaditut velkakirjat siskoille. Molemmat vanhemmat sisaret luovuttivat kumpikin 6,000 markkaa kauppaa tehtäessä, nuorin sisar Iida taas pani 10,000 markkaa likoon. Maatilan velka nousi 22,000 markkaan kaikkiaan, mutta lainanantajathan olivat hänen omat sisarensa, jotka saivat kiinnityksen maahan. Aleksis saattoi itse panna suunnilleen saman suuruisen summan lunastukseksi, niin että hän tällä tavalla, ja täydellä syyllä, oli talon isäntänä.

* * * * *

Nuoremmat sisaret olivat Helsingissä ottaneet perehtyäkseen käsitöihin, varsinkin koruompelukseen ja solmustelemiseen. Nuo huonekaluista sangen tyhjät, tilavat huoneet tässä melkoisessa rakennuksessa, jonka herrasmies oli rakennuttanut, olivat ennen pitkää täpösen täynnä virkattuja pöytäliinoja ja peitteitä, kaikille mahdollisille paikoille levitettyinä. Kaikki varsinaiset vierashuoneet olivat Aleksia varten ja tekivät tyhjyyden hänen ympärillään sen kautta vielä tuntuvammaksi. Sisaret taas olivat vaatimattomasti ja ahtautta arastelematta asettuneet yhteen isompaan pihanpuoleiseen huoneeseen, jossa he piilossa pitivät »perheneuvotteluja» Aleksista ja hänen toimistaan ja töistään.

Näissä hartaissa ja salaperäisissä neuvotteluissa, jotka viime kädessä kohdistuivat heidän nuorimpaan veljeensä ja hänen naimapuuhiinsa, jotka he oman tahtonsa mukaan olivat suunnitelleet, näytti siltä, kuin Johannalla olisi ollut määräämisvalta. Mutta nuorin sisar, joka oli enin rahaa pannut liikkeelle, muodosti itse asiassa neuvottelun päätökset, joita vanhin parhaimman kykynsä mukaan sai toteuttaa. Maria ei monta sanaa puhunut, istuessaan vakavan levollisena pienen pöytänsä ääressä, jäykkänä ja kylmänä, sekä valmisteli tavattoman leveää reunakoristetta alttariliinaan, joka hänellä oli aikomus lahjoittaa pitäjän kirkolle koristukseksi. Äänetönnä ja vastustamatta hän suostui kaikkiin Iidan ehdoituksiin, niin että sisarten mielipiteissä ei syntynyt pienintäkään erimielisyyttä.

Aleksis johti omin päinsä talon töitä sisarten niihin sekaantumatta. Jos hän kuitenkin joskus vitkasteli kalastusretkillänsä eikä kuitenkaan tuonut mitään saalista kotia, saattoi tapahtua, että Johanna, alistuvaisuutta teeskennellen, pyysi häneltä anteeksi, että hän oli itse hiukan puuttunut päivän työjärjestykseen mikä tavallisesti oli aivan päin seiniin tahi kokonaan tarpeetonta — »sillä eihän se sovi», lisäsi hän, »että vouti määrää, kun talossa on omaa väkeä.»

Aleksis pantiin aina yksin syömään isoon ruokasaliin. Sangen kehno ruoka, minkä kirjo-ompelijat toivat hänen pöydällensä, oli huonosti valmistettu sekä lisäksi niukkakin. Herneitä ja perunoita laskettiin teevadille, maitoa tuotiin kahdessa lasissa, silli oli pilaantunutta, liha sitkeätä ja syötäväksi kelpaamatonta, perunat, velli ja puuro jäähtynyttä tahi pohjaan palanutta.

Kun Aleksis väliin tunsi kovaa tarvetta päiväksikään päästä irti näistä ikävistä oloista, antautui hän muutamien lähistössä asuvien poikien seuraan, ja niinpä saattoi tapahtua, että hän jonkun kerran näiden mukana lähti kaupunkimatkalle, ja silloin pidettiin iloisempaa elämää kuin hänen ikävässä kodissaan oli tapana. Mutta sisaret pitivät kuitenkin huolta siitä, että hän sai tilaisuutta katua tämmöisiä huvimatkoja, kekseliäitä kun olivat sopivalla tavalla pitämään ohjakset sisarellisissa käsissään. Ei kenenkään ihmisen kuitenkaan onnistunut saada heitä älyämään, että heidän menettelynsä tässä suhteessa oli mitä kehnointa, mitä tyhmintä.

Tottuneena mukaantumaan vanhempien sisarustensa oikkuihin ja ollen muuten luonteeltaan rauhallinen, taipui Aleksis, pahaa sanaa hiiskumatta ja vähintäkään mistään kiivastumatta, tähän kaikkeen. Olisi voinut luulla, että hän niin käyttäytyi, toivoen siten sisarten vähitellen väsyvän. Ei, hän tunsi itsessään, että hänen varhain masennettu toimintakykynsä kärsisi tappion taistelussa tarmokkaita sisariaan vastaan. Hän vetääntyi sen vuoksi yhä enemmän heistä erilleen. Pitkät syys- ja talvi-illat vietti hän yksin huoneessaan, istuen keinutuolissaan ja vedellen harmonikkaansa, minkä huvin perhekunta kernaasti näytti hänelle suovan.

Silloin hän usein soitteli Forssan-valssia, mutta hiljemmin kuin muita sävelmiä. Hänen ajatuksensa liitelivät surumielisinä, kauas luokse hennon Reginan, josta hän tiesi, että hän lempi häntä yksinkertaisesti ja uskollisesti. Näinä hiljaisina yksinäisinä iltoina, jolloin sade usein tuskallisesti pieksi akkunaruutuja taikka kun lumimyrsky tuimasti vinkui yli ulapan jäiden, uneksi hän keväistä, jotka olivat vielä koittavat, ja silloin yltyi hänen rakkautensa Reginaan ja hänen ikävänsä kasvoi yhä voimakkaammaksi.

* * * * *

Seuraavana kesänä hän lähti iloisin mielin asevelvollisena ottamaan osaa Urjalan reserviharjoituksiin. Vaikka hän ei isosti tuntenut halua sotauralle, oli hän kuitenkin ennen arvannostoa, usein aavistamattaankin, salaa toivonut joutuvansa vakinaiseen väkeen, siten tullakseen pakoitetuksi myymään talonsa, lakkauttamaan taloudenpitonsa sekä ainakin kahden vuoden ajan olemaan vapaana sietämättömistä kahleista, joita hänen hellä luontonsa ei voinut katkaista.

Nyt hän sai tyytyä kuuden viikon lomaan, jotka hänen piti viettää
Urjalassa, mistä ei ollut pitkä matka Forssaan.

Tämä seikka ei ollut herättämättä perheneuvoston tarkkaavaisuutta, ja siitä syystä sopi vallan hyvin, että joku tahi pari sisaruksista, mitä parhaimmalla tuulella ja varustettuna mitä runsaimmilla ja maukkaimmilla lahjoilla talon varastosta, saapui leiriin tervehtimään velimiestä, joka nöyränä ja tyynenä otti heidät vastaan ja piti heille seuraa, kunnes iltasoitto viimein vei vartiattaret hänen luotansa.

Aleksin komea ja nuorekas vartalo näytti muhkealta sotilaspuvussa, erittäinkin kun hän käytti omia vaatteitaan eikä kruunun. Tätä eivät Iidan silmät voineet olla huomaamatta. Seuraavana pyhänä hämmästytti tämä Aleksia sillä hauskalla sattumalla, että hän toi mukanansa leiriin erään »ystävättärensä.» Tämä tyttö oli varakkaan värjärimestarin taikka värjäritehtailijan — millä jälkimäisellä nimellä hän mieluummin suvaitsi itseään kutsuttaa — ainoa tytär.

Ystävätär, jonka nimi oli Amalia, oli tosin kolme vuotta vanhempi kuin Aleksis sekä yhtä iso ja tanakka kuin Regina oli pieni ja hento. Hän näytti kuitenkin aika komealta loistavassa, kallisarvoisessa puvussaan, joka oli viimeisen muodin mukaan tehty, ja muutoin häntä koristivat sormukset, korvarenkaat ja koruneulat. Hän oli sitä paitse luonteeltaan hilpeä ja seuraelämässä mukava, jutteli paljon, nauroi vielä enemmän sekä käytti ahneesti hyväkseen sitä ruokavarastoa, minkä Iida oli tuonut mukanaan.

Aleksis, joka ei heti huomannut viritettyä ansaa ja joka kenties tuli hyvälle tuulelle siitä kohteliaisuudesta, joka nähtävästi tuli hänen osakseen tämän uljaan naisen puolelta, joka nyt leirissä kävi, suostui muitta mutkitta täksi pyhäksi jäämään Urjalaan.

Ateriaa, joka syötiin muutamassa metsikössä ja johon iloinen reserviläinen ja Aleksin ystävä — muuten ylioppilas — oli pyydetty osaa ottamaan, höystettiin hilpeillä jutuilla ja pakinalla. Kun kahvi oli juotu, ilmestyi ruokakorin pohjalle pullo punssia, jonka jälkeen iloisia maljoja tyhjennettiin, joihin Iidakin otti osaa, ajatellen nähtävästi niinkuin entinen ruununvouti: »kun *minä* juon, on se oikein!»

Myöhemmin jälkeen puolenpäivän tanssittiin tavallisuuden mukaan leirissä. Tukevuudestaan huolimatta Amaliakin otti osaa tanssiin hauskalla mielellä, pyyhki aina vähän väliä hien otsaltaan ja kasvoiltaan, eikä hänellä ollut mitään sitäkään vastaan, että toiset reserviläiset veivät hänet tanssiin, vaikka hän nähtävästi mieluimmin tanssi komean Aleksin kanssa.

Kauniiksi ei voi sanoa tuota hyvää Amaliaa. Hänen pieni nypyrä-nenänsä ikäänkuin nousi varpaillen päästäkseen hiukankaan esille hänen pullevien poskiensa välistä, ja silmät olivat pienet sekä katosivat tykkänään, kun hän nauroi. Kun Forssan-valssia kerran illan kuluessa alettiin soittaa, vetääntyi Aleksis, aivan kuin olisi hän saanut pistoksen sydämeensä, hetkiseksi pois koko tanssipaikalta. Hänen sielunsa silmiin kuvastui nyt Regina. Tämän tytön tummat, lämpimät silmäykset olivat nyt häneen rakkautta hehkuvina tähdätyt ja Aleksis muisti, miten omituisella äänenvivahduksella hän oli kerran sanonut: »Anna minun kerran sinua suudella.»

* * * * *

Samaan aikaan Regina istui muutamassa tanssituvassa Forssassa. Hän istui siinä vain illan kuluksi eikä tanssin vuoksi, sillä eihän kukaan tanssinut hänen kanssaan. Hän oli entisensä näköinen, paitse että hänen kasvojensa ilme oli entistään tyynempi ja ystävällisempi. Tunnetun valssin säveliin, jotka tänäkin iltana hivelevinä ja houkuttelevina kaikuivat, yhtyi hänen uskollinen sydämensä, riemuiten: »voi! kuinka sinua rakastan.»

* * * * *

Iida ja Amalia poistuivat hyvissä ajoin leiristä, edellinen onnellisena siitä, että hänen vehkeensä olivat hyvin onnistuneet, jälkimäinen ajatellen miellyttävää suhdettansa Aleksiin, sillä hänen ei ollut vaikea oivaltaa ystävättärensä aikeita.

Kun ylioppilas Arvid ja Aleksis olivat jääneet kahden kesken, virkkoi
Arvid nauraen:

— Minä luulen, piru soikoon, että hän tuli sinua kosimaan.

— Ketä sinä tarkoitat? kysyi Aleksis hajamielisesti.

— Kultatynnyriäpä tietenkin, vastasi Arvid.

— Tule, lausui Aleksis nurpeillaan, mennään oluen juontiin. Minä tiedän, missä sitä tavaraa tänä iltana on saatavissa!

* * * * *

Seuraavalla viikolla tuli ensimäiselle kutsuntaluokalle poislähtö. Arvid, joka nyt halusi kenenkään häiritsemättä antautua opintoihinsa, seurasi ystäväänsä Aleksia tämän maatilalle jäädäkseen sinne myöhään syksyyn saakka.

V.

UUSIA VEHKEITÄ.

Että Aleksis omapäisesti ja sisarten mielipidettä kysymättä oli päättänyt ottaa Arvidin täyshoitoon luokseen katsoivat nämät oikeuksiensa loukkaamiseksi.

Iidakin, joka äsken leirissä oli hilpeälle ylioppilaalle osoittanut sulinta herttaisuutta, oli täällä kotona hänelle hämmästyttävän epäkohtelias. Mutta nuoret miehet eivät sen enempää asiasta perustaneet. Entisellään alkoi vähitellen olla tuo vanhastaan tunnettu Aleksin rattoisa mieliala, joka ilmeni niin huolettomalla tavalla, että se herätti perheneuvostonkin hämmästystä. Niinpä Aleksis, kun päivällisruuat olivat kerrassaan syötäviksi kelpaamattomat — mikä muutoin ei ollut ensinkään harvinaista — iski Arvidille veitikkamaisesti silmää, jonka jälkeen he virkeällä ruokahalulla tekivät pikaisen lopun pöydällä olevista leipä- ja voivaroista, joita sisaret eivät huomanneet niukentaa, sekä »kastoivat kaulaansa» kaljalla täytetystä karahvista, poikamaisella hilpeydellä ylistäen pöydän herkkuja niin kovaäänisesti, että sisaret, jotka heitä muuten alinomaa väijyivät, tarpeeksi asti tällä kertaa saivat kiitossanoja kuulla.

* * * * *

Maailman kavaluudesta ja nurinkurisuudesta jatkuu kirousta enemmän kuin niiden mitättömyys oikeastaan ansaitsisikaan. Ne synnyttävät usein valhetta ja vihaa, joista muita ilkeitä paheita vuorostaan johtuu. Noiden kolmen vallanhimoisen sisaren mieletön menettely, kun he koettivat tanssittaa veljeänsä sen pillin mukaan, joka heidän korvissaan ihanimmin soi, oli yksi niitä pieniä siemeniä, joista rikkaruoho versoo.

Kerrankin tapahtui, että kun nuoret miehet, istuessaan hyvin ruokahaluisina pöytään, taasen huomasivat sen perin kurjaksi ja niukaksi, kaikki heidän leikilliset yrityksensä tukehtuivat harmiin, ja yhdessä he muitta mutkitta poistuivat ruokasalista. Nyt Aleksis valjastutti hevosen kääsikärryjen eteen, lähteäkseen, kuten hän rengilleen sanoi, kaupunkiin puolista syömään.

Ja kaupunkimatka tulikin perinjuurinen ja päivällinen oivallinen, josta ei ensimäistä, toista eikä kolmattakaan ryyppyä puuttunut, jossa olut ja portteri virtana juoksi ja viini ja samppanja yhtenään vuoti. Loppuosa päivästä kului humussa ja sumussa; rähinä ja tappelu saattoi nuorukaiset lopuksi poliisikonttoriin, josta ainoastaan runsaat sakot heidät pelastivat.

Selvänä miehenä oli Aleksis sävyisin ja suuttumattomin ihminen maailmassa, mutta juopuneena joutui hän ajattelemaan sitä väkevyyttä, minkä luonto hänen ruumiiseensa oli kätkenyt, ja silloin heräsi myöskin se uhkamielisyys ja toimintakyky, jotka hänelle usein hänen elontiellään olisivat olleet tarpeen ja korkeampia tarkoitusperiä varten välttämättömämmät kuin nyt. Tämmöisissä tapauksissa hän tuli vallanhimoiseksi ja vaati, että hänen käskyjänsä piti välttämättömästi toteltaman. »Tahdon näyttää, että minä olen mies ja oma herrani» oli hänellä tapana silloin lausua.

Kun nuoret miehet palasivat kotia seuraavana päivänä, oli heillä matkassa sangen runsaasti juomatavaroita, joilla he, kuten itse sanoivat, höystäisivät ruokaansa ja mieltänsä ikävässä talossa.

Hämmästyksen valtaamina näkivät sisaret tämän, mutta he eivät tohtineet sanallakaan väittää vastaan, kun huomasivat sen jyrkän uhkamielisyyden, jota Aleksis heille nyt osoitti. He olivat nyt älynneet liian pitkälle menneensä sekä keksivät uuden keinon, jonka kirjeessä ilmoittivat vanhemmalle veljelleen, kutsuen kaikessa hiljaisuudessa häntä avuksi.

Tämä näin keksitty sotatemppu oli näyttävä vapaaehtoiselta peräytymiseltä, jota todelliselta rauhalta tuntuva aselepo seurasi. Päivän tunnussanana oli aulius ja ystävällisyys.

Tämän kotoisen valoisuuden ensimäisistä ilmeistä lämpeni Aleksin hempeä sydän, puhkesi uusille vesoille kuin puu keväällä. Hän uskoi taas täydestä sydämestä sisariinsa, että he tarkoittivat hänen parastansa, ja koetti palkita heidän hyvyyttänsä uusilla voimainsa ponnistuksilla. Iloa ja riemua tuntien hän puuhasi maanviljelyksessään, jota hän muutoin ei koskaan laiminlyönyt, ja kun ilta tuli, istui hän tyytyväisenä kirjansa ääressä tahi keinutuolissaan. Silloin kajahti usein hänen harmonikastansa sävelmä toisen perästä, mutta useimmiten kuitenkin Forssan-valssi. Silloin hänen katseensa oli yhtä hyvänsuopea kuin ennenkin ja silloin hän iloisesti ja veitikkamaisesti iski silmää ystävälleen Arvidille, jolle hän oli uskonut suhteensa Reginaan.

Lokakuun lopulla Arvid matkusti pois, kehoittaen eronhetkellä Aleksia naisväen vehkeiden takia olemaan onneansa hukkaamatta.

Heikkoluontoinen, herkkäuskoinen ja epäitsenäinen Aleksis, jonka sydän oli hyvä, mutta ymmälle joutunut oli nyt jäänyt yksin. Muutaman askeleen päässä hänen selkänsä takana vaani häntä vallanhimo, tyhmä ylpeys ja tekopyhyys valmiina panemaan tuumansa lopulliseen täytäntöön.

* * * * *

Vähän ajan kuluttua tuli pyhäkekrin aika, jolloin palvelusväki maalla vanhan kansan tapojen mukaan viettää n. k. kissan-viikkoa, joksi ainoastaan talon kaikkein välttämättömimmät askareet jäävät paikoillaan pysyvien palvelijain ja isäntäväen itsensä toimitettaviksi.

Römppäviikon viimeisenä päivänä saapuivat taloon uudet rengit, jolloin itsekullakin oli saattajana joku vanhempi, arvokkaampi henkilö, joku omainen tahi edullisimmassa tapauksessa entinen isäntänsä, joka sillä tavalla tahtoi suosittaa uutta palvelijaa.

Muutamin paikoin Hämettä ja ehkä muuallakin Suomessa vallitseva vanha kaunis tapa vaatii, että vastasaapuneet ja heidän saattajansa syövät uudessa paikassa ensimäisen ateriansa yhdessä isännän kanssa, jolloin emäntä pitää passauksesta huolen. Ateria on muhkea, ja isäntä itse tarjoilee ruokanaukkuja vierailleen.

Mainittua tapaa noudatti Aleksiskin. Pöydässä ei keskusteluaineita puuttunut, vieraat kun olivat eri pitäjistä tulleet, ja jokaisella oli paikkakunnaltaan jotain uutta kerrottavana. Yksi näistä uusista rengeistä oli Forssasta ja tiesi puolestaan jutella, että eräs köyhä tehtaannainen siellä, jota tavallisesti nimitettiin mustalaistytöksi ja jonka nimi muutoin oli Regina, hiljainen ja siivo tyttö sitä paitse, oli siihen määrään lumonnut erään työnjohtajan, että tämä oli häneen kerrassaan pikeytynyt, vieläpä tyttöä kosinutkin. Mutta tyttö oli ollut kyllin järjetön vastatakseen, ett'ei hän ikinä enää naimisiin menoa ajattele.

Sill'aikaa kun sydämen pohjasta naurettiin tuota hullunkurista tyttöä, tarttui Aleksis toisen kerran viinapulloon, kaatoi omaan lasiinsa ja antoi pullon sitten kiertää ympäri pöytää. Tyhjentäessänsä lasinsa, virkkoi hän äänekkäästi: »Sen tytön maljan me juomme pohjaan!» Niin kävikin ja vieläpä vieraille yhtä suureksi mielihyväksi kuin äskettäin, eikä kukaan paitsi Aleksin sisaret, jotka pöydässä toimittivat emännän virkaa, tietänyt, että malja täydessä totuudessa tyhjennettiin.

Joulun aikana saapui sisarten kirjallisesta kehoituksesta hänen veljensä Frans taloon, ja Aleksis, joka ei ollut huomaavinaan niitä salaperäisiä, pitkällisiä neuvotteluja, joita sisarukset suljettujen ovien takana pitivät, otti hänet sydämellisesti vastaan.

Iidan puuhat eivät tarkoittaneet enempää eikä vähempää — päättäen siitä mitä veli Aleksille myöhemmin uskoi — kuin tämän asettamista holhuunalaiseksi, hän kun muka oli kykenemätön omaisuuttaan hoitamaan, mutta Frans, joka omasta kokemuksestaan tiesi, että ankaralla ja vakavallakin miehellä on kyllin tekemistä koettaessaan tehdä vastarintaa naisen vehkeilyille, ymmärsi nuoren veljensä surkuteltavan suhteen kolmeen naiseen, jotka katsoivat itsellään olevan taloon osaa ja voivansa velvoittaa nuorimman veljensä myöntymään heidän aikeihinsa. Nämät halpamaiset vehkeet Frans teki tyhjiksi.

Sen sijaan keksittiin uusi keino, millä Aleksis mahdollisesti oli suostutettava sisarten naittamispuuhiin. Päätettiin, että Maria, välinpitämätön kun oli kaikesta maallisesta, muuttaisi talosta ja samalla sanoisi irti sen 6,000 markan suuruisen lainan, jolla hän talonostossa oli avustanut.

Aleksis hankki kuitenkin ilman suurempia vaikeuksia tämän summan antamalla kiinnityksen taloonsa, mutta hankalammaksi kävivät olot hänelle, joka ei suinkaan ollut mikään liikemies, kun taloon jääneet sisaret sittemmin aina kun tilaisuutta oli noudattivat armottomasti tätä menettelytapaa, jos kohtakin pienemmässä muodossa. Kaksi peräkkäin seurannutta katovuotta tuotti hänelle vieläkin enemmän hankaluuksia, ja Aleksis oli sitä paitsi maanviljelyksensä edistämiseksi pakoitettu kiinnitystä vastaan hankkimaan sangen suuren lainan.

Harvat olivat hänellä nyttemmin levollisuuden päivät, levollisimmat ehkä ne päivät, jolloin hän Urjalassa palveli viimeistä asevelvollisuuskauttaan. Silloin sisaret kuten ennenkin häntä valvoivat, ja rikas Amaliakin kävi häntä tervehtimässä. Amalia lähestyi nyt 27:ttä ikävuottaan eikä kuitenkaan ollut löytänyt makunsa mukaista kosijaa huolimatta siitä kultaisesta syötistä, joka kiilsi hänen »koukkujensa» nenässä.

* * * * *

Kun Aleksis oli suorittanut asevelvollisuutensa ja palasi kotiin, päättivät sisaret, että nyt, kun veli oli päässyt 24 vuoden ikään, oli heidän viimeinen, suurin valttinsa liikkeelle pantava.

Siinä tarkoituksessa astuivat molemmat eräänä syyskuun iltapäivänä veljen huoneeseen ja, tuotuaan esille moniaita tekosyitä puolustuksekseen, ilmoittivat olevansa pakoitettuja sanomaan irti kaikki rahat, jotka hänellä vielä oli heiltä lainassa. He olivat muka kuitenkin kyllin ystävälliset samalla kertaa neuvomaan hänelle varman keinon, jonka kautta hän voisi pelastua taloudellisesta ahdinkotilastaan, jättämällä hänelle kirjeen, jonka Amalia oli Iidalle kirjoittanut. Siinä kirjeessä rikas tyttö selitti ystävättärelleen, että hän piti Aleksia kaikkia muita kosiomiehiään parempana ja että hän heti myöntyisi sulhaseen sekä samalla antaisi hänen vapaasti käyttää melkoista äidinperintöään, jonka hän jo oli haltuunsa ottanut.

Aleksis kuunteli heitä vaijeten ja vakavana. Kun he alkoivat lukea Amalian kirjettä, sulki hän silmänsä ja pyyhkäisi kädellään otsaansa. Kun he olivat lopettaneet lukemisen ja aikoivat antautua suullisesti asiaa selvittelemään, pyysi hän aivan lyhyesti saada olla tämän illan yksin, hän ei muka voinut hyvin eikä mitään iltaruokaa halunnut.

Sisaret iskivät toisilleen silmää ja poistuivat sitten huoneesta sanaa puhumatta. Ehkä heidänkin sydämessään vienommat sävelet olivat päässeet soimaan, sillä he eivät saattaneet olla huomaamatta, että heidän nuori veljensä kärsi katkerasti, vaikka hän tukahdutti kaikki valitukset.

Kun Aleksis jäi yksin, lukitsi hän huoneensa ovet, ja siellä sisällä oli kaikki ääneti. Hän tunsi sydämessään ruumiillista pahoinvointia. Se ei suinkaan ollut ensimäinen kerta, mutta tähän asti hän ei ollut siihen huomiotansa kiinnittänyt. Nyt hän meni pöydän ääreen istumaan, nojasi kyynäspäät siihen ja kallisti päänsä käsiensä varaan. Tällä tavalla hän istui ainakin puoli tuntia, katkerien ajatusten ja kaivertavien tunteiden kiusaamana.

Viheltäen jotain runonpätkää nousi hän vihdoin seisoalleen ja alkoi kävellä edestakaisin huoneessaan. Hänen kauniit, lapselliset kasvonsa eivät koskaan olleet lempeämmät kuin nyt, kun hän kyyneltynein silmin katseli syksyn moniväriseen loisteeseen pukeutuneita vaahteroita, kellastuneita koivuja ja tuota kylmän sinistä ulappaa, jota laskeutuva syyskuun aurinko valaisi, aurinko, joka ikäänkuin jätti rakkaat jäähyväiset kesälle. Hänen kasvojensa piirteet lensivät katkeraan hymyyn. Hän avasi lapepiironkinsa luukun ja otti sieltä konjakkipullon ja lasin, jonka hän täytti reunoja myöten. Hän nosti sen ja antoi auringon säteiden loistaa läpi tuon tulisen juoman, jonka hän sitten yhdellä henkäyksellä kaatoi suuhunsa.

Hän tyhjensi vielä muutamia lasillisia tätä huumaavaa juomaa, sieppasi sitten rakkaan harmonikkansa ja istahti keinutuoliin. Hän soitti toisen lempisävelmänsä toisen perästä, aina tuon tuostakin lasiinsa turvautuen.

Kun auringonterä oli lähennyt taivaanrantaa ja alkoi vaipua sen taakse, hän täytti ja tyhjensi, vaikka jo oli täydessä humalassa, vielä pari lasia ja soitti sen jälkeen »Forssan-valssin». Tämä kaikui nyt kerta toisen perästä, yhä tunteellisempana ja yhä vienompana, kunnes seutu kätkeytyi keveään hämärään ja hänen kamarinsa pimeään peittyi.

Puoleksi epätoivoisena nousi hänen voimakas vartalonsa nyt, hänen kasvoistaan olivat pienimmätkin viehkeyden ilmeet kadonneet, ja hänen silmänsä tuijottivat ikäänkuin olisivat kaukaa jotakin etsineet. Voimakkaalla iskulla hän löi soittokoneensa pirstaleiksi pöytää vasten, niin että säpäleet lensivät ympäri huoneen. Uupuneena hän kaatui niiden sekaan lattialle ja nukahti täydellisesti tajuttomana seuraavassa silmänräpäyksessä.

VI.

HÄÄT

Seuraavana päivänä Aleksis lähti Iidan kanssa kaupunkiin ja toi kohteliaalla, mutta kylmällä tavalla kosiotuumansa Amalialle esiin. Tämä ja hänen isänsä, tehtailija, hyväksyivät sen luonnollisestikin ilman muitta mutkitta. Vielä samana iltana vietettiin kihlajaiset suljetussa seurassa, johon perheen lähimmät ystävät kuuluivat.

Koska Amalia jo kauan oli ajatellut naimisiin menoa, olivat hänen runsaat myötäjäisensä jo täydellisessä kunnossa, josta syystä ei mitään estettä ollut sen sulhasmiehen toivomuksen tiellä, että häät niin pian kuin suinkin olisivat vietettävät.

Koska Amalia nyt vihdoin oli varma siitä tulevaisuudesta, jonka hän oli asettanut toiveittensa päämääräksi, niin lievensivät onni ja ilo suuressa määrässä hänen vähemmän miellyttäviä ja narrimaisia puoliaan, ja tämä kävi paljo helpommin päinsä siitä syystä, että hän oli sangen viekas, mutta samalla luonnostaan sangen hyväntahtoinen olento sekä sitä paitsi Aleksiin rakastunut.

Heidän taloutensa kuntoon asettaminen antoi Aleksille paljon hommaa, jonka tähden hän sen jälkeen ainoastaan jonkun kerran kävi asioilla kaupungissa. Hän vaati ehdottomasti, että hänen talonsa myytäisiin, sillä siihen oli hänen raskaimpien vuosiensa muisto yhdistetty; hän tahtoi myöskin, että ostettaisiin uusi tila kaukaa Hämeen pohjoispuolelta, jossa sellainen oli juuri silloin myytäväksi tarjottu.

Näiden asiain selvittäminen kysyi sentähden tarkkaan hänen aikansa ennen häitä, jotka Amalian toivomuksen mukaan olisi vietettävä suurella komeudella kaupungissa.

Tuon rikkaan porvaritytön häät eivät olleet näinä viikkoina suosittuna puheaineena ainoastaan siellä, vaan myöskin monella muulla seudulla, jonne isän liikehommat ulottuivat. Kertomuksia niistä tuli Forssaankin, jossa moni vielä muisteli komeata, nuorta Salmista sekä oli mielissään siitä rikkaasta naimiskaupasta, jonka hän nyt oli tekevä. Reginallekaan ei tämä uutinen ollut mikään salaisuus, mutta vähemmän kuin muut hän näytti sitä kummastelevan, vielä vähemmän hän siitä välitti.

* * * * *

Vihdoin koitti hääpäivä, kylmä, auringonpaisteinen talvipäivä muuten. Vihkiminen toimitettiin pienen tuttavapiirin läsnäollessa morsiamen kotona ja se tapahtui aivan säännöllisessä järjestyksessä. Sulhanen näytti olevan jotenkin totinen, mutta siihen oli jo totuttu, kun hän koko kihlausaikansa oli osoittanut vakavaa miehuullista käytöstä.

Morsian sitä vastoin loisti ilosta, ja erään Helsingin parhaimman ompelijattaren taitavuuden ansioksi on luettava, että komean, kallisarvoisen morsiuspuvun onnistui melkoisesti poistaa hänen ulkomuodostaan hänen ruumiinsa tukevuutta, joka seikka sekin puolestaan oli hänelle yhtenä lisänä illan hauskuuteen.

Vihkimisen jälkeen ajettiin kaupungin hotelliin, johon heti oli kokoontunut suuri joukko kutsuvieraita ja jossa tanssit, toinen toistaan vilkkaammat, seurasivat toisiansa pataljoonasoiton kaikuessa. Aleksis ei ollut tuosta hänelle muistorikkaasta illasta asti Forssan ajoilta tanssinut torvisoiton mukaan, jonka tähden hän ikäänkuin tunsi sydämen ahdistusta äkkiä kuullessaan ensi valssia soitettavan. Hän astui kuitenkin vakavin askelin morsiamen tykö ja vei hänet tanssiin sekä tanssi muuten innokkaasti morsiusneitojen, sisariensa ja muiden nuorten tyttöjen kanssa.

Pulskat häät olivat houkutelleet suuren kansanjoukon tuona kolkkona talvi-iltana katselemaan, joskin vain vilaukselta, kaikkea tätä loistoa, jonka tähden morsiuspari useat kerrat, paikkakunnan tavan mukaan, astui ulos porstuaan »näyttämään itseänsä» meluavalle ja eläköön-huutoja kohottavalle joukolle, joka yhtä vähän säästi suosionosoituksia kuin sukkeluuksia ja pistosanoja.

Joka kerta kun he näin tulivat ulos, nähtiin sulhasen katseen, joka nyt oli niin totinen, tähtäävän yli kansanjoukon. Hän ikäänkuin odotti, että hän sieltä keksisi jonkun, mutta jos niin oli asianlaita, niin ei hän nähtävästi löytänyt sitä, jota etsi. Hänen levottomat kasvojensa ilmeet eivät ainakaan mitään muuta osoittaneet.

Kun Aleksis tämmöisen näytelmän perästä palasi tanssisaliin, pisti eräs vahtimestari hänen käteensä pienen kirjeen, jonka tämä sanoi juuri saaneensa muutamalta talonpoikaisukolta sulhaselle jätettäväksi.

Päällekirjoitus oli Aleksille aivan outo: kankea, tottumaton, melkein lapsellinen käsiala, mutta kirjaimet tasaiset, oikein muodostetutut.

Aleksis meni erääseen sivuhuoneeseen, joka oli tyhjä, avasi kirjeen ja luki, jolloin kyyneleet tulivat hänen silmiinsä ja tuo entinen lempeä ilme taas kirkasti hänen kasvonsa, seuraavat rivit:

»Hyvä Aleksis!

Nyt tartun kynään ja tahdon sinulle sanoa, että voin hyvin ja toivotan sinulle samaa. Älä ole pahalla mielellä, äläkä huolehdi tulevaisuudesta. Älä minun tähteni ole levoton, sinähän tiedät, että minä olen hyvin onnellinen. Jumala siunatkoon sinua. Hän ohjaa kyllä kaikki sinun parhaaksesi, toivottaa ystäväsi

Regina».

Aleksis tuli syvästi liikutetuksi. Hän pani paperin kokoon niin hellävaroen, ikäänkuin se olisi sisältänyt jotain pyhää. Hänestä tuntui, kuin hän vielä olisi ollut lapsi, ja hänen äitinsä olisi hänelle puhunut lempeästi, anteeksiantavaisesti ja lohduttavasti.

Hän meni akkunalle ja katseli kirkkaasti valaistusta huoneesta ulos yön pimeyteen, missä vain tähdet kirkkaasti tuikkien välähtelivät. Hänen levoton sielunsa, joka viime aikoina oli ollut perin väsynyt, tunsi nyt rauhaa, ja henkensä syvyydestä hän kuiskasi lämpimästi: »Kiitos, pikku Regina!»

Silloin kuului pihalta päin vilkkaita huutoja, että morsiusparia tahdottiin nähdä, ja kohta tulivat marsalkat häntä hakemaan, jonka jälkeen hänen ynnä morsiamensa täytyi astua ulos näyttämään itseänsä väkijoukolle. Heidän astuessaan ulos porstuaan virkkoi hän hiljaisen juhlallisella äänenpainolla morsiamelleen: »Jospa minä voisin tehdä sinut onnelliseksi!»

Ihastuneena näistä todellisen lämpimistä sanoista, jotka hän nyt ensimäisen kerran kuuli jumaloidun puolisonsa huulilta, esiintyi morsian ylpeänä ja autuaallisen onnellisena kansanjoukolle. Aleksinkin kasvojen ilmeet olivat hyvin muuttuneet. Hänen utelias katseensa, jonka hän nyt heitti yli joukon, ilmaisi sydämellisintä osanottoa.

Eläköön-huutojen kaikuessa vilkkaammin kuin koskaan ennen kiintyi hänen katseensa muutamaan hentoon, naiselliseen haamuun, joka seisoi muista edempänä, peittäen päänsä huiviinsa. Tämä oli Regina; hän olisi hänet vaikka tuhansien joukosta eroittanut.

Hänen nuoruutensa lempeä loiste kuvastui selvästi hänen katseestaan, hänen otsastansa haihtui jokainen pilvi, hän unohti, että hän täällä seisoi ylkämiehenä toinen nainen vierellään ja vasten tahtoansa vei hän kätensä kulmillen voidakseen häntä selvemmin tarkata.

Kun Regina huomasi, että Aleksis hänet tunsi, kietoi hän hitaasti ja vielä tiiviimmästi huivinsa yli kasvojensa ja virkkoi hiljaa itsekseen: »Aleksis raukkaseni!»

Aleksis tunsi, kuinka veri kuohuten virtasi hänen sydämeensä, joka voimakkaasti tykytti. Hän ei havainnut, että morsian ja morsiusneidot jo alkoivat vetääntyä takaisin, ennenkuin yksi sulhaspojista — se oli hänen ystävänsä Arvid — hiljaa koski hänen käsivarteensa ja sanoi: »Nyt mennään sisälle.»

Kalpeana kääntyi Aleksis ympäri ja nosti nopeasti kätensä sydämelleen. »Odotahan», kuiskasi hän Arvidille, tarttui hänen käsivarteensa ja horjahti. »Hiljaa! Älä häiritse niitä, jotka ovat sisällä. Minä tahdon levätä».

Arvid tuki häntä voimakkaasti, mutta kenenkään huomaamatta, ja vei hänet siihen sivuhuoneeseen, josta sulhaspojat joku hetki sitä ennen olivat hänet tavanneet, sulki ovet ja riensi salista kutsumaan erästä kaupungin lääkäriä, joka myöskin oli häävieraana.

Samassa kaiutti pataljoonan soittokunta Forssan-valssin, jonka sävelet vähitellen hiljeten kuuluivat Aleksin korviin; ne soivat kesäulapan aaltojen tavoin, jotka hempeillä syleilyillään hyväilevät rannikkoa.

Ollen täydessä tajussa, mutta sangen uupunut tunsi Aleksis suloisen väsymyksen vähitellen leviävän suoniinsa ja hän ummisti silmänsä saadaksensa uinua.

Lääkäri saapuikin ja käski Arvidin tuoda sairaalle joitakin elähdyttäviä lääkkeitä. Tutkittuansa Aleksia arveli hän, että sairas jo kauvan oli potenut arveluttavaa sydänvikaa; suurin varovaisuus oli siis tarpeen, jotta tämä vika ei pääsisi pahenemaan. Kiihkeä tanssiminen, salin tukala kuumuus ja porstuassa vallitseva vihainen kylmyys sekä joku mielenliikutus kenties olivat olleet syynä tähän kohtaukseen, joka kaikeksi onneksi nyt oli ohi.

— Ei tanssia nyt enää tänä iltana, ei mitään äkkinäisempää voimain ponnistusta pitkiin aikoihin, joll'ette tahdo panna henkeänne vaaran alaiseksi, sanoi lääkäri vihdoin sekä lisäsi vielä muutamia muitakin neuvoja sairaalle.

Aleksis, joka tunsi jonkun verran tointuneensa, vaikka hän vielä oli jotenkin uupunut, vaati, että hääsalin iloa ei hänen tähtensä keskeytettäisi, sekä lupasi olla aivan levollinen ja hiljaa, jos hän vain saisi näyttäytyä vierasten joukossa.

Muutamien minuuttien kuluttua palasi Aleksis, lääkärin käsivarteen nojaten, tanssisaliin. Hän oli kyllä kalpea, mutta hänen kasvojensa ilmeet olivat kuitenkin iloiset.

Lääkäri vei hänet istumaan morsiamen viereen, selittäen, että lievä pyörtymiskohtaus pakoitti sulhasmiehen vain katsomaan muiden reipasta tanssia sekä kuiskasi vihdoin Amalialle:

— Meidän täytyy tänä iltana hyvin varoa nuorta ylkäämme, jotta saisimme hänet jonkun ajan kuluessa virkoamaan ja reipastumaan.

Amalia ei enää koko sinä iltana väistynyt Aleksin vierestä. Hän piti hilpeästi leikkien silmällä, ett'ei Aleksis saanut rasittaa itseänsä; hän ei edes saanut puhua muuta kuin jonkun sanan silloin tällöin.

Aleksis katseli, miten hänen häissään sydämen pohjasta hauskaa pidettiin. Hänen huulillaan oli lapsellisen hyvänsuopa hymy, ja hänen kasvoistaan loisti onnellisen uinaileva ilme. Hän unohti usein senkin, että hän juuri oli ylkämiehenä, ja valitsi, entinen tunnettu veitikan-ilme silmissään, ystävänsä Arvidin toimimaan varaisäntänä tässä juhlallisessa tilaisuudessa.

Kuinka onnelliseksi tunsikaan Aleksis nyt itsensä! »Jumala ohjaa kyllä kaikki parhaimpaan päin», toisti hän itsekseen ja tunsi sydämessään sulinta kiitollisuutta, kun hän ajatteli tulevaisuuttaan.

* * * * *

Kun Regina näki, että Aleksis, pimeydestä ja varjoavasta huivista huolimatta, oli hänet tuntenut, poistui hän hitaasti ja kenenkään huomiota herättämättä häätalosta. Tänne oli vastustamaton sisällinen voima viime hetkessä hänet Forssasta ajanut, vaikka hän ensin oli vain aikonut mennä asemalle kirjettä viemään.

Hänen täytyi nähdä hänet vielä kerran, vaikka hän taas ei saisi nähdä eikä tuntea. Aleksin suloinen, onnellinen katse täytti nyt hänen sielunsa sanomattomalla autuudella, joka lämmitti hänen sydämensä, hänen vaeltaessaan ilman tarkempaa päämaalia eteenpäin kylmässä talviyössä.

Hetken kuluttua huomasi hän, että hän oli kaukana ihmisasunnoista, autiolla maantiellä.

Silloin pääsi hänen rinnastansa syvä huokaus; hän pani kädet ristiin niskansa taakse, katsoi tähtitaivasta kohti ja lausui intohimoisesti:

— Kuinka minä rakastan sinua!

Niin hän seisoi hetkisen, katse kohti korkeutta. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän kääri huivinsa tiukemmin ympärilleen ja meni eteenpäin yön pimeässä.

Hänestä ei ole sittemmin mitään jälkeä huomattu, eikä liene ollut monta, jotka hänen kohtaloaan ovat tiedustelleet. Forssaan, missä hänelle vähän aikaa sitä ennen oli uudestaan tehnyt naimatarjouksen se kunniallinen mies, joka oli häneen rakastunut, hän ei enää palannut; tämä on ainoa tosiseikka, joka varmuudella hänestä tiedetään. Ei mitään ruumistakaan ole löydetty, joka voitaisiin otaksua hänen ruumiikseen. Hän katosi talviyön pimeään kuni varjo, äänettömiin, jäljettömiin. —

VII.

LOPPU

Uupuneena hääillan puuhista oli Aleksis pakoitettu viipymään vielä pari päivää kaupungissa saadakseen uusia voimia matkaa varten. Hän oli sill'aikaa hyvin ystävällinen Amalialle, valittaen, että hänen kohta häiden jälkeen oli täytynyt ruveta sairaanhoitajaksi niin suurelle lapselle kuin hän oli.

Amalian onnistui pidättää mielensä tyynenä, vaikka hän lääkäriltä oli saanut tietää nuoren puolisonsa vaarallisen sydänvian. Hänen entinen, jotenkin meluava iloisuutensa oli nyt hiukan asettunut, mikä seikka vaikutti tyynnyttävästi Aleksiinkin ja teki hänet entistä taipuvaisemmaksi tuttavallisiin keskusteluihin sen naisen kanssa, joka nyt oli tuleva hänen elämänsä kumppaliksi. Että hän ei kuitenkaan rakastanut eikä voinut häntä rakastaa, niin, sen hän tiesi liiankin hyvin.

Kun lääkäri oli antanut tarkkoja määräyksiä ja ohjeita, miten Aleksin sydänvikaa oli hoidettava, sekä vielä kehoittanut mitä huolellisimpaan varovaisuuteen, lähtivät vastanaineet matkalle ja saapuivat hyvissä voimissa uudelle, muhkealle maatilalleen. Täällä muisti Aleksis heti, helpoituksesta huoahtaen, että sisaria varten ei mitään erityistä huonetta oltu sisustettu. Hänhän oli ostanut itselleen vapauden — kalliistako vai ei, sitä hän ei vielä tiennyt.

Amalia oli jo heidän kuulutusaikanansa huomattavasti kylmennyt suhteessaan Iidaan eikä hän myöhemminkään ollut osoittanut vähintäkään halua saada nähdä kälyänsä uudessa kodissaan. Tämän he katsoivat suuren kiittämättömyyden ja omanvoitonpyynnin osoitteeksi, sillä olihan Aleksis heidän lihallinen veljensä, ja hänellä olisi ainakin alussa vaikea tulla toimeen ventovierasten ihmisten parissa.

Lepo ja rauha, jota Aleksis nyt nautti, vaikutti aluksi nähtävästi hyvin hänen terveytensä tilaan. Mutta sairaus oli jo liian pitkälle ehtinyt tullakseen niin helposti poistetuksi. Kohtauksia sellaisia kuin hääiltana sattui nyt uusia, ja Aleksis valmistautui kaikessa hiljaisuudessa välttämättömään ja pikaiseen lähtöön tästä elämästä.

Amalian kirjeenvaihdosta lääkärin kanssa ja myöskin tämän ilmoituksista olivat Aleksin sisaret saaneet tietää, että hengenvaara joka silmänräpäys uhkasi heidän veljeänsä, josta he mustasukkaisesti pitivät. He riensivät sentähden suoraa päätä hänen uuteen kotiinsa, jossa Amalia hämmästyksellä otti heidät vastaan, aavistaen, että heidän tulonsa veljen tykö häntä kovin häiritsisi.

Eräänä päivänä, jona Aleksis tunsi itsensä reippaammaksi, ei Amalia saattanut panna vastaan, kun sisaret rukoilivat, että saisivat ottaa jäähyväiset häneltä. Hän koetti varovaisesti mieheltään tiedustella, halusiko hän, että pyydettäisiin sisaria tulemaan hetkiseksi häntä puhuttelemaan.

Aleksis oli jonkun aikaa vastaamatta hänen kysymykseensä. Vihdoin hän virkkoi:

— On ehkä parasta. Käske heitä tulemaan, mutta pian, ennenkuin tulen liian väsyneeksi.

Ne, jotka tekevät kuolemaa ja kovaa tautia sairastavat, eivät tavallisesti kiinnitä huomiotansa aikaan eivätkä paikkaan. Heitä kummastuttaa, että ystävät, maapallon toiseltakin puolelta haettavat, eivät heti ole saapuvilla, eikä heitä ihmetytä, jos ne, joiden ovat otaksuneet olevan hyvin kaukana, seuraavassa silmänräpäyksessä saapuvat. Heistä tuntuu kuin tuo käsittämätön, juhlallinen arvoitus ajasta ja paikasta jo alkaisi selvitä heidän katseelleen, joka maan päällä nyt on sammumassa.

Kun Amalia lisäsi: »Ehkä nyt jaksat ottaa heidät vastaan, he istuvat ulkona salissa», nyökkäsi Aleksis myöntyväisesti ja loi miettivän katseen eteensä.

Sisaret astuivat hiljaa sisälle, tervehtivät ystävällisesti veljeänsä ja silittelivät hänen otsaansa.

Aleksis hymyili hyväntahtoisesti ja lausui katse puoleksi maahan luotuna:

— Kuten tiedätte, en saa paljon puhua. Kiitoksia nyt kaikesta. Meidän Herramme yksin johtaa kuitenkin kaikki parhaaksemme, kun hän niin tahtoo, sen nyt näen. En ollut häijy, tuskin kevytmielinenkään. Tahdoin vain elää rauhassa, levossa ja rakkaudessa kaikkiin. Kenties minä nyt olen tehnyt pahaa Amalialle — ja ehkä eräälle toisellekin —, mutta Jumala ei sitä viaksemme katsone. Älkää murehtiko, jos minä menen pois. Ei ole vaikea kuolla. Kiitos nyt, kiitos siskot — antakaa minulle anteeksi. Ja hyvästi nyt. Minä olen väsynyt.

Kyyneleet silmissään lukivat sisaret katkonaisin sanoin Herran siunauksen nuoren veljensä puolesta, jonka rauhaa olivat maan päällä häirinneet; rukoilivat häneltä anteeksi kaikesta sekä jättivät hänet vihdoin. Veljen ystävälliset silmäykset — silmäykset ystävälliset kuten ainakin — seurasivat nytkin heitä. Elämän rajalla virtaa keveimpänä ja lempeimpänä viides rukous ihmisen sydämestä.

Illalla tunsi Aleksis hiukan helpoitusta ja arveli, että hän ensi tilassa ostaisi itselleen hanurin. Se oli tuleva hänelle niin hyväksi seurakumppaniksi niinä hetkinä, jolloin Amalia puuhaili taloustoimissaan. Sitten hän pani maata ja nukahti hyvin.

Seuraavana aamuna, kun Amalia tuli hänen huoneeseensa häntä tervehtimään, makasi hän vielä silmät ummessa ja näytti uinailevan. Hän ei koskaan ollut nähnyt hänen kasvoissaan niin tyyntä ja rauhallista ilmettä, ja hänen kävi melkein sääli herättää häntä hänen suloisesta unestaan.

Hiljaa hän kuitenkin koski hänen käteensä; se oli kylmä. Sydänhalvaus oli vähää sitä ennen tuskattomasti sammuttanut hänen elämänsä. Tuohon ennen umpinaiseen sydämeen oli kuolema hiljaa ja tyynesti astunut hänelle avonaiseksi jätetystä ovesta sekä ottanut haltuunsa aution asunnon. Jumala johtaa kyllä kaikki parhaimpaan päin, niinhän kuuluivat myöskin Reginan viimeiset sanat hänen Aleksis-raukalleen.

LUDVIG ÅKERFELTIN JOULULAHJAT

ENSIMÄINEN LUKU

Kuinka Ludvig Åkerfelt on joutunut kihloihin ja nyt valmistautuu viettämään jouluaattoa tulevan appiukkonsa perheessä.

Eräänä jouluaattona jokunen aika sitten nähtiin Helsingin suurimmalla kadulla vallitsevassa liikkeessä erään nuorenpuoleisen, tuskin kolmenkymmenvuotiaan herrasmiehen, milloin jalkasin, milloin vuokra-ajurilla, kulkevan puodista puotiin palaten jokaisesta melkein aina joku uusi käärö kädessään ja kiiruhtaen, sitä myöten kuin ostoksien luku eneni, jättämään ne sivumennen palvelijalle Seurahuoneeseen, jossa hän piti asuntoa.