VANHOISTA KÄTKÖISTÄ

Emil Nervander

Ensimmäisen kerran julkaissut Yrjö Weilin 1906.

Sisällys:

Siv. Forssan-valssi…………………………………………….1 Ludvig Åkerfeltin joululahjat………………………………53 Hän on tullut hulluksi…………………………………….83 Neljä lapsellista tyttöä…………………………………..93 Pienois-kultuurikuvia Rauman kirkosta 1600- ja 1700-luvulla I ……………………………………………….115 II ……………………………………………….124 III. Edesmenneen Jordanin samettihousut ja rouva Bartramin hame, sametista se myös…………………………..133

FORSSAN-VALSSI.

ERÄS ELÄMÄNKOHTALO.

I.

TANSSIT FORSSASSA

Oli tanssiaiset Forssassa muutamana pyhäiltana heinäkuun loppupuolella monta vuotta sitten. Nuorisoa, poikia ja tyttöjä, jotka palvelivat isolla pumpulitehtaalla, oli lukuisasti tullut saapuville; kuusimiehinen saksalainen torvisoittokunta, joka oli näille seuduille osunut, oli sekin omiansa tänä iltana tilaisuuteen viekoittelemaan.

Tavallisuudesta poiketen tanssittiin tällä kertaa suuren väenpaljouden takia ulkona, sillä tanssitupiin ei mahtunut. Vuorotellen pistettiin valssiksi ja polkaksi, soitto kajahteli niin voimakkaana ja tahdikkaasti, että tanssivien luku hetki hetkeltä kasvoi. Tottumattomimmatkin kavaljeerit hairahtuivat vasten tahtoaankin hyppimään, pyörähdellen toistensa kanssa aivan sekaisin, ja koko tanssikenttä jyskyi ilosta ja innosta. Kas niin! tämäpä oli aivan toista menoa, kuin oli tavallista nähdä käsiharmonikkain vinkuessa.

Mutta vetopeli oli kuitenkin, jos kohta ainoastaan puoleksi tunniksi, saava kunniansa, sillä nuoriso tahtoi välttämättömästi tanssia tuota kotimaista »purppuria», kansantanssia, jota paitse tämmöistä tilaisuutta ei Hämeessä ole ajateltavissa.

Saksalaiset soittoniekat saivat täten nauttia vallan tarpeellisen lepohetken niiden olutpullojen ääressä, joita heille runsaasti oli hankittu. Pojat ja tytöt asettuivat parittain ahtaaseen piiriin, joka kuitenkin tahtoi tulla melkein liian avaraksi. Sillä tämän tanssin tunnusmerkkinä on, että parit taitavasti kulkevat risteillen toistensa sivuun, niin että tottumaton silmä ei huomaa muuta kuin sekavaa hyppyä, jossa tanssijat kovaa vauhtia rientävät edestakaisin eri suuntiin. Ei mikään tanssi sovellu hämäläiselle niin hyvin kuin tämä rasittava ja pitkäveteinen purppuri, hän kun on sitkeä, voimakas, kestävä ja vähän vaihteleviin huvituksiin tottunut.

Poloneesi, jolla tanssi aletaan, oli nopeasti suoritettu, ja parit olivat taasen joutuneet omille paikoilleen. Nyt ruvettiin toista vuoroa jäntevästi ja voimakkaasti polkemaan, ja tämä onkin tanssin päänumero. Tanssivien piiri supistui huomaamatta yhä pienemmäksi, ikäänkuin ei millään muotoa olisi tahdottu jäädä tuota hyvin tunnettua purppuritungosta tuntematta.

Kun vihdoin oli päästy vilkkaimpaan ja reippaimpaan, »suutarin» nimellä tunnettuun vuoroon, nähtiin joukko nuoria, pulskia poikia tulevan Mustialasta päin ja lähestyvän tanssikenttää. Heidän esiintymisessään oli jotakin omituista, jota itsetietoinen yhteishenki luopi, he kantoivat siistejä talonpoikaispukujaan taitavasti ja heidän pitkävartiset, kiiltävät saappaansa antoivat heille puolittain sotilaallisen leiman.

Tämä pieni joukko oli oppilaita Mustialan maanviljelysopiston alemmalta osastolta, joka opisto sijaitsee noin puolen peninkulman päässä Forssasta, jonne uutinen saksalaisten torviniekkain tulosta jälkeen puolenpäivän oli tullut nuorten talonpojanpoikien korviin.

Helposti saattoi huomata, että pojat olivat tervetulleita vieraita nuorille tehtaantytöille, jotka naurusuin iskivät kujeellisia silmäyksiä ja vartoivat tilaisuutta saadakseen kuiskata joitakin sanoja toisilleen, kun sitä vastoin nämät tulokkaat näyttivät olevan kokonaan välinpitämättömiä siitä huomiosta, joka tyttöjen puolelta tuli heidän osakseen.

Viimein loppui pitkä-tanssi, ja heti sen jälkeen, kun vastakkaiset parit vielä kiittivät toisiansa, kai'utti saksalainen torvisoittokunta valssin, johon hikoilevat parit uupumusta tuntematta heittäytyivät. Muutamat rohkeammat Mustialan pojat, jotka voitonvarmoina joukosta hakivat tuntemansa tytöt, olivat nyt vauhtia lisäämässä.

Tanssivien piirin läheisyydessä seisoi muuan Mustialasta tulleista pojista, puhellen joidenkuiden Forssan työmiesten kanssa. Hän saattoi olla kahdenkymmenen vuoden vanha, tämä vaalea, pitkävartaloinen, mutta ei aivan hoikka nuorukainen, jonka koko olento uhkui terveyttä ja nuoruutta. Hänen kasvojensa piirteet eivät suinkaan olleet epäjalot, mutta muuhun ei huomio kiintynyt kuin hänen tavattoman pieneen suuhunsa ja sen raitisverisiin huuliin sekä hänen lempeään, vielä viattomaan katseeseensa, joka silloin tällöin hymyili samalla kertaa ivallisesti ja vilpittömästi. Kun hän puhui, sekaantui hänen muuten miehuulliseen ääneensä hieno sammallus — jotakin vähemmin usein suomalaisessa yleisössä huomattavaa. Aleksis Salminen — se oli hänen nimensä — heitti kyllä väliin iloisen silmäyksen tanssivien puoleen, mutta oli nähtävästi liian kaino ja outo tässä seurassa, rohjetakseen tanssiin ottaa osaa, vaikka moni kaunis tyttö heitti komeaan poikaan rohkaisevia silmäyksiä, kun he tanssissa lensivät hänen ohitsensa. Soittoniekat olivat väsymättömät, valssia seurasi tulinen polkka, ja ilo kasvoi hetki hetkeltä.

Lyhyen välihetken kuluttua soitettiin taasen uutta valssia, niin viehkeää ja hivelevää melodiaa, että riehuva joukkokin hetken aikaa ääneti kuunteli kauniin valssin ensimäistä osaa, ennenkuin uudestaan heittäytyi tanssin pyörteeseen.

Myöskin Aleksis kuunteli ihan äänetönnä valssin säveliä, hänen katseensa tuli omituisen totiseksi, ja, katselematta sitä tyttöä, joka seisoi lähinnä häntä, koski hän keveästi hänen olkapäähänsä, kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja vei hänet tanssiin.

Tyttö, jonka kanssa hän tanssi, oli hento ja solakka vartaloltaan. Hän oli yksinkertaisesti, melkein liian vaatimattomasti puettu. Hänen tukkansa oli tumma ja hänen ihonsa harvinaisen musta ollakseen tämän maan tyttären. Kun hän laski käsivartensa tytön vyötäisille, heitti tämä pikaisen, melkein harmistuneen katseen häneen, jota toinen ei kuitenkaan havainnut. Koko tanssin kestäessä oli hän kokonansa silmiänsä nostamatta.

Mutta Aleksis hymyili itsekseen lempeintä hymyilyään, kun hän tuntemattoman tytön kera pyöriskeli, eikä hän välittänyt niistä pilkallisista silmäyksistä, joita ympärillä seisovat häneen kohdistivat.

Hetken kuluttua loi hän ystävällisen katseen tyttöön, ikäänkuin he pitkistä ajoista olisivat olleet tuttuja, mutta heidän katseensa eivät kohdanneet toisiansa. — Valssin hivelevät, puoleksi surunsekaiset sävelet valtasivat kuitenkin molemmat, tunkeutuivat heidän nuoriin sydämiinsä ja puhuivat ikäänkuin sanoissa heille: »Ah, kuinka minä lemmin sinua, ah, kuinka minä lemmin sinua!» Ei useampia kuin nämä harvat, jotka mitä uskollisimmin liittyivät sävelien juoksuun läpi koko valssin suurimman osan.

Tunne, joka nyt nuoren pojan rinnassa heräsi, oli suloinen ja herttainen; se ei ollutkaan uusi, se oli uinaillut siellä jo jonkun aikaa, mutta vasta nyt hän sen tunsi.

Silloin soitto lakkasi, ja tanssivat parit pysähtyivät. Aleksis puristi ystävällisesti tytön kättä ja virkkoi: »kiitos, se oli hauskaa!»

Vasta silloin nosti tummasilmäinen tyttö katseensa, ja hänkin hymyili, mutta niin tottumattomasti, niin totisesti, kuin jos hänen silmänsä nyt vasta olisi oppineet hymyilemään.

— Kiitos! virkkoi hän, samalla kertaa lämpimästi ja nöyrästi.

— Mikä teidän nimenne on? kysyi Aleksis ja heitti hänen kätensä irti.

— Regina.

— Minun nimeni on Aleksis, lisäsi hän. Kai me vielä kerran yhdessä tänä iltana tanssimme?

Ja taasen heidän katseensa toisiinsa sattuivat, pojan nuoruudenraitis, ystävällinen ja viaton; tytön arka, niin totinen, mutta syvä ja kaunis, että Aleksis ajatteli itsekseen, ett'ei hän koskaan ole nähnyt sellaisia, ihmeellisiä, tummia silmiä.

Sitten he erosivat.

— Kuinka sinä löysit tuon mustalaistytön? Älähän huoli tanssia hänen kanssaan, sanoivat Forssan pojat Aleksille nauraen, joka taasen oli heihin liittynyt.

— Miks'en? kysyi hän ja heitti ystävällisen silmäyksen tytön jälkeen.

— Niin, ei hänen kanssaan kukaan tavallisesti tanssi; hänen isänsä kuuluu olleen mustalainen.

— Vai niin, vastasi Aleksis. — Se asia ei minuun koske. Kai hän mahtaa olla yhtä hyvä kuin muut tytöt.

— Niin, hitto vieköön, arvelivat tehtaanmiehet ja nauroivat poikamaisesti.

Aleksis ei sitä korviinsa ottanut, mutta hän hymyili itsekseen, kuten hänellä usein oli tapana, ja hänen katseensa lensi kauas yli peltojen ja kenttien ja pysähtyi etäällä olevaan metsänrinteeseen.

Sill'aikaa saattoi kuulla, miten paikkakunnan pojat koettivat käsiharmonikoillaan vedellä viimeksi kuultua valssia; tytöt hyräilivät pidettyä sävellystä, ja koko tanssikentän yli, läpi kansanjoukon kaikuivat viileänä kesäiltana sävelet: »ah kuinka sinua lemmin!»

Kun saksalaiset soittoniekat huomasivat, että uusi valssi oli innostanut nuorisoa, soittivat he kaikkien ihastukseksi sen vielä kerran. Pojat ja tytöt liittyivät lähemmin toisiinsa tanssissa, eikä kukaan pojista jättänyt naistansa, ennenkuin soitto oli lakannut. — Aleksiskin oli Reginan kanssa, jonka hentoa vartaloa hänen käsivartensa hellästi piteli, tanssinut koko tämän valssin, ja tuon tuostakin sattuivat heidän katseensa totisina toisiinsa.

Kun valssi lakkasi, oli tanssi-innostus myöskin päättynyt. Kun lähdössä oltiin, jolloin hänen toverinsa olivat valmiit lähtemään kotia päin peninkulman pituiselle matkalle Mustialaan, sanoi Aleksis Reginalle, jonka rinnalle hän oli pysähtynyt:

— Ensi pyhänä kello 6 tulen yksin Forssaan, tule minua puolitiehen vastaan, niin saamme jutella hetkisen yhdessä.

— Tahtooko Aleksis sitä? kysyi Regina.

— Niin se olisi hauska, vastasi hän ja otti hänen molemmat kätensä omiinsa, loi häneen ystävällisen katseen ja nojautui lapsellisesti eteenpäin, niin että hänen huulensa lähestyivät Reginan otsaa.

Silloin katsahti Regina taas häneen, kallisti päänsä hiljalleen, ja vieno puna lensi ensimäisen kerran hänen tumman ihonsa yli.

— Kiitos tästä illasta, sanoi hän ja katsoi taasen nuorukaiseen. Voihan nyt hyvin!

— Jumala olkoon sinun kanssasi, sanoi Aleksis hajamielisenä, aivan kuin hän olisi sanonut sen ventovieraalle henkilölle.

Sen jälkeen he erosivat, ja Aleksis riensi nopein askelin ja ryhdiltään entistään uljaampana saavuttaakseen toverinsa, jotka olivat kappaleen matkaa hänestä edellä.

He kulkivat joutuisasti eteenpäin myöhäisenä kesäiltana, alussa hyräillen, mutta sitten hiljaisella äänellä laulaen uutta valssia — jota heti alkoivat nimittää nimellä »Forssan-valssi.»

Valssin sävelet kaikuivat myöskin Aleksin korvissa, mutta hänen huulensa olivat ummessa, kuitenkin liitti hänen sydämensä toverien lauluun vähän väliä nuo itsepintaisesti hänen mieleensä sattuneet sanat: »voi, kuinka sinua lemmin!»

II.

METSÄSSÄ.

Aleksis Salminen oli nuorin viidestä lapsesta, jotka puolitoista vuotta ennen tämän kertomuksen alkamista parin viikon kuluessa olivat kadottaneet vanhempansa, jotka niille jättivät melkoisen omaisuuden.

Kun vanhin veli, Lauri, jo oli naimisissa ja suureksi osaksi velaksi oli tullut erään talon omistajaksi muutamassa syrjäisessä pitäjässä, toivoi tämä, että sisarusten yhteinen suuri ratsutila myytäisiin ja pesä jaettaisiin. Sisarillakin — Johanna oli kuutta, Maria neljää ja Iida kahta vuotta vanhempi kuin Aleksis — oli aikomus jättää autio talo Hämeessä asettuakseen vuodeksi tahi kenties pitemmäksikin ajaksi Helsinkiin. Siellä oli Johanna hoitava nuoremmille sisarille taloutta, koska näillä oli tarkoitus kaupungissa perehtyä hienompiin naisten käsitöihin sekä myöskin naispukujen leikkaamiseen ja ompelemiseen. Siten tulivat helposti sisarukset yksimielisiksi siitä, että peritty ratsutila sekä kaikki, mitä vanhemmat olivat jättäneet, irtainta ja kiinteätä, olisi myytävä ja pesä jaettava.

Vielä päätettiin perheneuvottelussa, että Aleksis, joka silloin oli 18 vuoden vanha, ensi tilassa pyrkisi Mustialan maanviljelysopistoon, jonka kurssin suoritettuaan hän saisi ostaa itselleen hyvän tilan. Tähän yritykseen sisaret tahtoivat panna suuremman osan rahoistansa, asettuakseen sitten emännän virkaan hänen taloonsa, josta nauttisivat erityisiä etuja, kunnes Aleksis löytäisi varakkaan tytön, joka hänelle soveltuisi vaimoksi.

Aleksis, ollen perheen nuorin, hyvänlaitainen ja viaton, tyytyi nyt kuten ainakin siihen, mitä kotona hänen tulevaisuudestansa päätettiin. Hän ei tullut edes ajatelleeksi, että hän olisi oikeutettu punnitsemaan sisarusten ehdotusta, josta syystä hän iloisesti ja ystävällisesti myöntyi heidän tuumiinsa.

* * * * *

Aika kului ehkäisemättä edelleen, ja me olemme tavanneet Aleksin oppilaana Mustialassa, jossa viimeisen, vuoden kurssi nyt hänelle oli alkanut. Seuraavana kesänä hän olisi vapaa ja isäntänä omassa talossaan — tämä iloinen ajatus virkisti häntä, joten hän vastustamatta mukaantui opiston ankariin ohjesääntöihin ja ahkerasti otti osaa rasittaviin tehtäviin, vaikka hän kotona oli tottunut sangen suuriin mukavuuksiin ja nauttinut hellintä huolenpitoa äitinsä puolelta, jonka silmäteränä hänen nuorin rakastettavin poikansa oli.

* * * * *

Forssan tanssiaisten jälkeisenä päivänä muisteli Aleksis tuon tuostakin työnsä ohella tummasilmäisen Reginan hentoa vartaloa ja hänen hiljaista, totista olentoansa. Hän kummasteli hiukan, miksi tämä outo tyttö niin usein juolahti hänen mieleensä. Hänhän oli vielä luvannut kohdata häntä seuraavana pyhänä? — No niin, mitä pahaa siinä voisi olla!

Kuta lähemmäksi viikko lähestyi loppuansa, sitä useammin tuli hän ajatelleeksi tuota pientä tyttöä, jonka kanssa hän Forssassa oli tanssinut.

Regina — niin, hänestä oli tämä viikko niin kummallinen, että hän kesken yksitoikkoista, mutta tarkkaavaisuutta kysyvää työtänsä tehtaalla hämmästyneenä tuli itseltään kysyneeksi, onko hän oikein valveillaan. Hän ei ollut iloinen eikä surullinenkaan, mutta hän muisteli usein, että hänen oli kiittäminen Jumalaa — mistä, sitä hän ei itselleen selvittänyt, mutta koko hänen sielunsa oli täynnä nöyrää kiitollisuutta. Hän oli kokenut jotakin, joka teki hyvää hänen sydämelleen, hänelle oli oltu ystävällisiä, ja juuri Aleksis se oli, jok'ei ollut halveksinut häntä niin kuin muut, tuo uljas, kaunis poika, jonka suopeat, ivalliset silmäykset hän näki edessään ja jonka hieno sammallus kuului niin omituisen hauskalta hänen korvissaan.

Kun hän illalla meni levolle ja ummisti silmänsä, näki hän hurmautuneena pari raitista, verevää huulta lähestyvän omia huuliansa — hän, jok'ei eläessään maistanut ainoatakaan suudelmaa äidiltänsä.

Reginan äiti oli jo 28 vuoden vanha, kun hän joutui naimisiin erään torpparin kanssa. Heidän avioliittonsa oli lyhytaikainen; tuo reipas mies sairastui ankarasti ruttotautiin ja kuoli pari kuukautta häiden jälkeen. Noin vuoden kuluttua hänen kuolemastaan antoi leski eräänä pimeänä syysyönä naapuriensa hämmästykseksi hengen Reginalle, jonka tavattoman tumma iho johti seudun ihmiset juoruten muistelemaan muuatta mustilaisjoukkoa, joka vuoden alusta lyhyemmän ajan oli oleskellut paikkakunnalla, ja siitä syystä kutsuttiin lasta aina mustilaispenikaksi.

On ainakin varmaa, että äiti ei voinut kärsiä Reginaa. Hän hoiti lastaan aina sen syntymisestä asti kaikella mahdollisella tavalla huonosti sekä ruoski ja pieksi sitä, kun se tuli jonkun verran isommaksi. Tuo hento olento näytti kuitenkin olevan elinvoimiltaan sitkeä ja luonteeltaan tavallista kärsivällisempi, huolimatta siitä, että hänessä oli mustalaisverta.

Kun Regina oli tullut 8 vuoden vanhaksi, ajoi hänen äitinsä hänet kotoa pois ja, viskaten hänen jälkeensä leipäpalasen, käski tytön kerjäten hankkia itselleen toimeentuloansa maailmassa. Jos hän palaisi, uhkasi luonnoton äiti pieksävänsä hänet kuoliaaksi.

Regina ei ollut koskaan valittanut äitinsä kovuutta, joka hänestä tuntui melkein luonnolliselta asialta, koska hän alusta asti oli sellaiseen kohteluun tottunut. Pieni tyttö arveli kuitenkin nyt, kulkiessaan yksin maailmassa tulematta ruoskituksi ja piestyksi, että hänellä oli parempi olo, jos kohta ruoka väliin oli yhtä niukka kuin kotonakin.

Kerran hän joutui vanhanpuoleisen suopean vaimon haltuun, joka otti lapsen hyväntahtoiseen hoitoonsa ja antoi hänen asua luonansa. Hän opetti Reginalle lukemisen taitoa, joka nähtävästi huvitti pientä tyttöä, sekä myöskin hurskasta ja yksinkertaista kristinoppia. Tällä ajalla tuli Regina kaikessa umpimielisyydessään tuntemaan sitä tyyntä rauhaa, sitä häiriytymätöntä lepoa, joka kuvastui vanhuksen koko olennosta, vaikka hän ajoittain parantumattoman taudin tähden kärsi suuria ruumiillisia tuskia. Vanhus oli aina tapaisensa, samanlainen niin paremminvoipaisuutensa hetkinä ja välttämättömien tuskiensa odotuksessa kuin itse kärsimyksissäänkin. Tätä Regina usein ajatteli ja tuli vihdoin huomaamaan, että vanhuksen rauhan ja levon salaisuus oli juuri hänen loppumattomassa kärsivällisyydessään. — Tämmöiseen kärsivällisyyteen oli Reginakin lapsuudestansa asti saanut tottua, ja se olikin ainoa hyvä lahja äidiltä, eikä Regina tahtonut koskaan menettää tätä kallisarvoista perintöä.

Vihdoin kiihtyivät vanhan naisen tuskat niin suuressa määrässä, että hänet täytyi viedä sairaalaan, jossa hyväntahtoisesti koetettiin lieventää vanhusraukan loppuhetkiä.

Regina, joka ei luonnollisestikaan voinut häntä seurata, sai taas maantien kodikseen, mutta kauan ei viipynyt, ennenkuin hän kyllästyi kerjäämiseen. Ja kun hän juuri tähän aikaan kulki Tammelan pitäjän läpi, hankki hän itselleen, vaikka olikin vielä nuori ja heikko, paikan sikäläisessä Forssan pumpulitehtaassa.

Hiljaisena ja uutterana toimitti hän täällä tehtävänsä ja ansaitsi niukan leipänsä. Niiden monien, puoleksi haaksirikkoisten tyttöjen joukosta, jotka täällä työskentelivät, huomattiin tuskin tuota umpimielistä, turvatonta naista. Tumman ihonsa takia hän tuon tuostakin sai kuulla häväistyssanoja, mutta siihenhän Regina oli lapsuudestansa saakka tottunut.

Pitkä työviikko oli kulunut loppuun, ja pyhä oli taas käsissä. Päivä oli auringonpaisteinen ja viileä, ilman painostavaa lämpöä.

Mustialassa oli hiljaista ja tyyntä. Ne pojat, jotka eivät olleet lomalla, venyttelivät vuoteillaan, muutamat olivat nukahtaneet, ja toiset miettivät, kuinka parhaiten saataisiin päivä loppumaan.

Silloin muisteli Aleksis, että Regina oli luvannut tulla tapaamaan häntä kuuden ajoissa. Kello oli jo viisi. Toveriensa huomaamatta hän poistui huoneesta, onnistui saamaan luvan olemaan ulkona kello 9:ään sekä lähti astelemaan suoraa tietä Forssaan päin.

Saavuttuaan puolitiehen näki hän Reginan verkalleen tulevan kohti sattumalta ihmisistä tyhjällä maantiellä. Hänellä oli yllänsä sama yksinkertainen puku kuin viimeksi, sillä erotuksella vaan, että kaitainen, valkea kaulus nyt ympäröitsi hänen paljasta kaulaansa.

Kun he ystävällisesti, vaikka hiukan oudosti, olivat toisiaan tervehtineet, sanoi Regina:

— En ollut aivan varma siitä, että Aleksis tulisi.

Veitikkamaisesti hymyili Aleksis tavallisella laillaan, mutta näytti kuitenkin samalla kertaa hiukan hämmästyneeltä. Sen sijaan että olisi vastannut, tarttui hän tytön käteen ja siten he kävelivät hetken aikaa eteenpäin sanaakaan virkkamatta.

— Oliko hauska viime pyhänä? kysyi Aleksis katkaistakseen äänettömyyden.

— Kuinkas muuten, vastasi Regina ja katsahti hiukan kummissaan häneen.

— Te tanssitte hyvin, virkkoi Aleksis edelleen ja heilutti keveästi hänen kättänsä.

Regina ei mitään vastannut, vaan veti pois kätensä ja asetteli hiukan huiviansa, joka oli niskaan luistanut.

He olivat nyt päässeet muutamien tien varrella olevien asuntojen sivuun. Heidän läheisyydestään lähti kuja maantietä menemään yli peltojen muuatta metsikköä kohti, joka edempää näkyi.

— Mentäisiinköhän sinne, kysyi Aleksis, metsässä on niin viileää.

— Miks'ei, täällä tulee niin paljon ihmisiä vastaan, kuului Reginan yksinkertainen vastaus.

Aleksis avasi veräjän, ja he kävelivät eteenpäin läpi korkeiden, laineisten ruislaihojen, jotka alkoivat keltaiseen vivahtaa.

Taas vallitsi hiljaisuus hyvän aikaa.

Kun Regina väliin kumartui katkaistakseen pientarelta sinikukan tahi papinkauluksen, katseli nuorukainen veljellisellä lämmöllä hänen hentoa vartaloansa.

— Tänä vuonna saatte aikuisin ruveta rukiin leikkuuseen, virkkoi tyttö.

— Aikuisin kyllä, joll'ei ilma tästä muutu, arveli Aleksis.

— Aleksis on varmaankin talollisen poika? kysyi hän taas.

— Niin olen, vastasi hän. Vanhempani ovat molemmat kuolleet; ensi vuonna ostan itselleni oman talon.

— Jumala antaa teille kyllä onnea, lisäsi tyttö.

— Miksikä niin? kysyi Aleksis lyhyen hetken kuluttua.

— Tehän olette hyvä ihminen, vastasi tyttö ja loi häneen kiitollisen katseen.

Hän tarttui nyt tytön käteen uudestaan, ja he menivät näin metsikköön asti. Siellä Regina istahti alas ja alkoi järjestellä niitä kukkia, jotka hän matkalla oli poiminut, yksinkertaiseksi kukkakimpuksi. Aleksis heittäytyi maahan hänen viereensä, niin että hän saattoi katsoa häntä suoraan silmiin.

Matkalla aloitettu keskustelu, johon nuorukaisen mieli halusta oli kiintynyt, eli vielä hänen aatteissaan ja hän jatkoi sitä siis.

— Minä ajattelen ostaa itselleni talon Hämeen kalaisilla seuduilla. Kalastus on joutohetkinä aina ollut minun erityinen hupini. Tulee kyllä olemaan hauskaa hoitaa omaa taloa.

— Jospa sentään saisin teillä palvella, tuumaili Regina hyvin totisesti.

Aleksis hymyili makeasti ja lapsellisesti ja tarttui hänen käteensä. Tuuli puhalsi raittiisti ja nyki ruohon siemenröyhyjä ja katajapensasten hienoja tupsuja sekä suhisi salaperäisenä korkealla kuusten latvoissa.

— Mutta minä en kelpaa palvelemaan, jatkoi tyttö huoahtaen. Minä en ole mitään oppinut.

Aleksis katsoi ylös, ja heidän silmäyksensä kohtasivat toisiansa. Outo vieras, salainen kyynel kiilsi Reginan silmissä. Hellästi ojensi poika kätensä, kietoi sen tytön kaulaan ja kallisti hänen päänsä päätänsä vasten, niin että heidän huulensa keveästi koskivat toisiinsa, mutta tämä kesti ainoastaan pari silmänräpäystä, jolloin hän veitikkamaisesti ja viattomasti katsoi tytön avonaisiin silmiin.

Sitten hän asettui taas entiselle paikalleen, pää vasemman kätensä nojassa, katsoi entistään totisempana taivasta kohti ja virkkoi:

— Minun kolme sisartani tulevat hoitamaan talouttani, kunnes menen naimisiin, jos se milloinkaan tapahtuu.

— Ovatko ne hyviä sinulle, toisti Regina.

— Ovatko ne hyviä minulle, uudisti hän. — Luulen kyllä että he tarkoittavat minun parastani.

— Sen luulen minäkin, sanoi tyttö.

Taasen syntyi hiljaisuus. Hetken kuluttua otti Regina ylös huivinsa, jonka hän sitä ennen oli laskenut luotansa ja sanoi:

— Sinä olit kiltti, kun tulit ulos tänä iltana. Nyt on meidän aika poistua.

Aleksis tarttui vielä kerran hänen käteensä, mutta kietoi taas kohta käsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli häntä yhtä keveästi kuin edellisellä kerralla, mutta hiukan kauemmin, ilman että sanaakaan vaihdettiin.

Molemmat nousivat nyt ylös ja kääntyivät takaisin läpi ruispellon. Aleksis uteli häneltä hänen tointaan tehtaalla, ja tyttö jutteli melkein kaikki, mitä jo tiedämme hänen lapsuudestansa. Keskustelu ei siis ollut mikään hupaisa, mutta se teki syvän vaikutuksen nuorukaiseen, joka oli kasvanut rakkaassa kodissa. Hänet, joka ei koskaan maailmassa ollut turvaa vailla, valtasi nyt ensimäisen kerran sydämellinen halu saada jotakuta ihmistä turvata, ja kylmäkiskoiselta maailmalta suojata kernaimmin tuota turvatonta, hentoa olentoa, joka luottamusta täynnä kulki hänen rinnallaan. Olisiko sellainen onni hänelle milloinkaan suotu?

Silloin hänessä heräsi muisto sisaristaan. Mitä nämä mahtaisivatkaan sanoa, jos näkisivät hänen tuttavallisesti kävelevän tämän köyhän, halveksitun tehtaantytön kanssa, jos aavistaisivat, että hänen sydämensä sykki lämpimästi hänelle.

Mutta mitä nuo tarkkatuntoiset ja kunnioitettavat sisaret eivät havainneet, sen keksivät vieraat silmät, jotka kohtasivat nuoria, kun he saapuivat maantielle, ja jotka ihmeissään loivat katseensa nuoren, varakkaan ratsutilallisen pojan jälkeen, joka saattoi tuota perin köyhää työnaista kappaleen matkaa Forssaan päin. Juorupuheet, jotka eivät mutkikkaimpiakaan kiertoteitä kammoksu ja aina ovat varmat tarkoituksensa päämäärästä, lähtivät jo tänä iltana liikkeelle ja hiipivät sitten hiljaisin, äänettömin askelin kylälle.

Lähempänä Forssaa oli paljo väkeä liikkeellä pitkin maantietä, ja nuoret olivat pakoitetut eroamaan, aivan kuin olisivat olleet ventovieraita toisilleen. Tyttö toisti vaan vielä kerran: »Sinä olit vallan kiltti, kun tulit», johon Aleksis aivan tyynesti vastasi: »Ole rauhallinen, Regina, ja voi nyt hyvin. Minä tapaan kai sinut pian taas.»

* * * * *

Paluumatkalla kohtasi Aleksis tovereita, jotka hänen kanssansa riensivät kotiapäin Mustialaan. Eräällä heistä oli mukanansa harmonikka ja hän veteli »Forssan-valssia», mutta sävelet eivät tällä kertaa saaneet Aleksin sydämessä noita tunnettuja sanoja syntymään. Hän oli vakavalla tuulella, ja vastenmielisesti hän tunsi, ikäänkuin häntä jotkut näkymättömät kahleet olisivat hallinneet, jotka sitoivat hänen vapautensa ja joista hänen täytyi itsensä temmata irti, vaikka häneltä nyt näytti siihen voimaa puuttuvan.

Kotia tultuaan hän heittäysi pitkäkseen, mutta vastoin tavallisuutta ei uni tahtonut mitenkään tulla.

Ensimäinen rakkaus, joka nyt autuaallisena oli vallannut Reginan nuoren sydämen, kolkutti yön hiljaisuudessa hänenkin sydämensä ovea, mutta hän ei tohtinut sitä avata, vaan hän kuunteli, kahden vaiheilla ollen, noita vähitellen heikkeneviä kolkutuksia. — Ehkä kotona hänen parastaan kuitenkin tarkoitettiin!

Niinhän oli aina ollut.

III.

ERONHETKI

Kiireistä työn aikaa jatkui, ja pyhinä satoi vettä virtanaan yhtä päätä, niin että Forssassakäynnit joksikin ajaksi Mustialan pojilta jäivät sikseen.

Syyskuun alussa sai Aleksis vanhimmalta sisareltaan Johannalta kirjeen, jossa tämä toi esille syvimmät huolensa siitä onnettomuudesta, johon hän jo edeltäpäin oli huomannut rakkaan, nuoren veljensä joutuvan, jos hän jatkaisi kevytmielistä, ajattelematonta suhdettansa tuohon kurjaan tehtaantyttöön, josta suhteesta hänen todelliset ystävänsä olivat sisarille tiedon saattaneet. »Ethän koskaan ajatelle», kirjoitti hän, »tuoda meille, siskoillesi, jotka olemme valmiit sinun ja sinun todellisen onnesi hyväksi uhraamaan kaikki, sellaista naista kälyksi? Sinä parhaiten tiedät, minkä neuvon äitimme nyt sinulle antaisi, jos hän eläisi, ja sinun täytyy kai ymmärtää, että me nyt sinulle kokemattomalle nuorukaiselle olemme äidin sijassa. Isien siunaukset rakentavat lapsille pesän, sanoo meidän Herramme», — siten jatkui kirje sekä loppui kylmällä, hiljaisella ja hurskaalla Maria-siskon siunauksella ja nuorimman sisaren Iidan kuumilla kyynelillä.

Punastuen luki Aleksis tämän kirjeen. Ensimäinen tunne, jonka se hänessä herätti, oli häpeä, minkä lapsikin tuntee, kun se tottelemattomuudesta on joutunut kiinni. Sitten hän itsensä takia oli kiukuissaan ja sadatteli epäitsenäisyyttään. Mutta jouduttuaan toistamiseen tämmöisten ristiriitaisten tunteitten valtaan alkoi hänessä herätä mitä hellintä myötätuntoisuutta Reginaa, tuota kovaa kokenutta turvatonta, viatonta tyttöä kohtaan, jonka koko häpeä oli hänen köyhyytensä. Hän ei ollut nuorukaisen voimalla ja rohkeudella avannut sydäntänsä kauneimmalle enkelille, minkä taivas lähettää maan päälle: ensimäiselle rakkaudelle; se tuli nyt kuihtuneena, nuhtelevana, kyyneltyneenä hänen puoleksi avattuun sydämeensä ja istui siellä äänetönnä ja kalpeana kynnyksellä.

Ollen luonnostaan hento ja runollinen ei hän tuntenut näitä tunteita niin selvästi, että olisi voinut ne sanoihin pukea, mutta ne elivät hänen mielessään tunnonvaivojen tapaisina, jotka etsivät lievennystä herättämällä eloon oudon vieraan hänen lapsellisessa sydämessään: miehuullisen uhkamielisyyden.

Ensi kerran hän nyt kirjoitti omaisilleen lyhyen ja kylmän kirjeen, pyytäen heitä lohduttamaan itseänsä sillä, ett'ei hän koskaan tekisi heille eikä itselleen mitään häpeällistä.

Sittenkun hän — se tapahtui muutamana pyhänä — oli kirjoittanut tämän kirjeen, lähti hän Forssaan ja löysi Reginan siitä työmiesperheestä, jossa tällä oli asuinsijansa. Hän sattui olemaan yksin kotona, kun Aleksis saapui.

Ilo saada hänet jälleen nähdä karkotti kaiken hämmästyksen, jonka hänessä herätti Aleksin äkillinen ilmestyminen hänen asuntoonsa, ja Regina otti hänet vastaan ihan kuin olisi ollut luonnollisin asia, että hän oli tullut häntä tapaamaan.

Aleksin katse oli tavallista ystävällisempi, ja hänen äänensä sointui vienona ja rakkautta uhkuvana.

Kun hän oli istahtanut, veti hän tytön hiljaa syliinsä ja suuteli häntä sydämellisesti.

Regina punastui hienosti, mutta istui rauhallisena hänen polvellaan. Silloin kietoi Aleksis hiljaa tytön käsivarren oman kaulansa ympäri ja kertoi mitä lämpimimmin sanoin, mitä hänen siskonsa olivat hänelle kirjoittaneet ja kuinka hyvät ja herttaiset nämät aina häntä kohtaan olivat olleet, vaikka he eivät saattaneet käsittää, että hän ei enää ollut mikään lapsi. Hän arveli, että he kyllä aikaa myöten taipuisivat, erittäinkin jos oppisivat Reginan tuntemaan.

Vihdoin sanoi hän:

— Eiväthän ne tahdo tehdä minua onnettomaksi, sillä nyt minä tiedän, ett'en voi rakastaa ketään muuta tyttöä kuin sinua, ja kai Jumala niin ohjaa, että minä kerran olen tuova sinut vaimonani kotiani.

Regina, joka alussa oli istunut tyynenä ja ainoastaan katsellut totisilla silmillä Aleksia, liikahti levottomasti, kun tämä mainitsi, että hän hänestä piti. Näitä hänen viimeisiä sanojaan kuullessaan nojasi hän päänsä kätensä varaan ja käänsi miettivän näköisenä katseensa huoneeseen päin.

— Olitko tuuminut mennä naimisiin minun kanssani? kysyi hän nöyrästi asentoansa muuttamatta.

— Toivon vielä, että niin on käyvä, vastasi toinen ja kumartui eteenpäin voidakseen paremmin häntä katsella.

— Sitä minä en ollut ajatellut, toisti Regina ikäänkuin itsekseen. — Sinullehan täytyy olla parempi kuin minä. Minä olin vain niin onnellinen siitä, että olit minulle ystävällinen, ystävällisempi kuin milloinkaan olin ajatellutkaan ihmisen toista kohtaan saattavan olla. Ja minä pidin sinusta niin paljon. Ei, et saa ajatella meneväsi naimisiin minun kanssani. Olisihan se syntiä sinua kohtaan.

Ja Regina loi häneen niin vakavan ja sydämellisen katseen, että hän peitti silmänsä käsillään.

Huoneessa syntyi sellainen hiljaisuus, kuin ei ketään elävää sielua olisi siellä ollut.

— Mutta minähän pidän sinusta niin sydämellisesti, minun oma tyttöseni, virkkoi vihdoin Aleksis melkein kainosti, ja olenhan minäkin sinulle rakas?

Silloin nousi Regina hänen sylistään ja asettui tuolille istumaan, niin että hän käänsi selkänsä Aleksille, sekä painoi päänsä molempien käsiensä varaan, jotka nojasivat tuolinselkää vasten.

— Tiedätkö sinä, Aleksis, virkkoi hän, että minä olen jäykkämielinen, eivät iskut eivätkä lyönnit ole voineet ainoatakaan kyyneltä puristaa silmistäni, mutta nyt minun täytyy itkeä, tietäessäni että minua rakastat.

Ja hän purskahti itkemään ja vuodatti runsaita, onnellisia kyyneliä, hän ei nyyhkyttänyt, mutta hänen hento vartalonsa vapisi hiljaa. Aleksis istui äänetönnä ja kummastuneena paikallaan. Kaikki tämä tuntui vaatimattoman, ystävällisyyteen tottuneen nuorukaisen mielestä niin omituiselta ja mahdottomalta, että hän tunsi itsensä melkein sanattomaksi eikä oikein tietänyt, mitä hänen piti tehdä.

Vihdoin hän nousi ylös ja laski kätensä tytön olkapäälle ja lausui hiljaa:

— Regina!

Tämä loi häneen ilokyynelistä loistavan katseen ja, ojentaen häntä kohti molemmat kätensä, nousi ylös ja virkkoi viattomasti:

— Niin, kyllä rakastan sinua! Anna minun suudella sinua kerran!

Hän suuteli pojan huulia, minkä suudelman tämä monin kerroin takaisin maksoi.

Sitten sanoi hän hymyillen:

— Sinä näet, ett'en ole suruissani. Nyt sinun pitää tehdä, niinkuin minä neuvon. Talonväki tulee pian kotia, eikä kuulu niille, mitä me olemme puhuneet keskenämme. Sitten seurustelemme ainoastaan tuttavina. En ole ajatellut, että sinä minut naisit, mutta jos niin kerran tahdot, niin olet minut löytävä samanlaisena kuten nytkin. Ja omassatunnossasihan tietänet, että olet tehnyt minut onnelliseksi, ja että minä aina olen sinua muistava. Jos osaisin kirjoittaa tai kirjoitusta lukea, kävisi ehkä joskus päinsä sillä tavalla päästä pakinoillesi, mutta koska nyt muiden apua siihen tarvitaan, niin minä en sitä tahdo. Joka tapauksessa on se yhdentekevä. Tiedäthän, ett'en voi sinua koskaan unohtaa ja että minä olen paljoa onnellisempi kuin sanoilla voin ilmaista.

Aleksis oli, tytön näin puhellessa, silitellyt hänen tummia hiuksiansa, ja pidätetyt kyyneleet olivat antaneet hänen silmilleen kostean loisteen. Tuon tuostakin hän keveästi suuteli tyttöä, ett'ei tämän edes tarvinnut puhettansa keskeyttää.

Pihalta kuului talonväen ääniä. Molemmat nuoret puristivat sanaa sanomatta toistensa käsiä ja heti sen jälkeen kuin perhe oli astunut huoneeseen, jätti Aleksis jäähyväiset ja palasi Mustialaan. Hän oli jo tyynempi kuin äsken oli luullutkaan, niin virkistävästi oli Reginan itsensäkieltäytymisen taito häneen vaikuttanut.

* * * * *

Ainoastaan toveriensa seurassa kävi Aleksis sittemmin joskus Forssassa koko sillä ajalla, jolloin hän edelleen oleskeli opistossa. Heille molemmille oli tämä ilahduttavaa, ja Regina oli aina ystävällinen. Joskus koetti Aleksis silloin päästä häntä salaa suutelemaan, mutta siihen ei Reginan puolesta tullut mitään vastinetta. Sellaisissa tilaisuuksissa kuiskasi Aleksis hänelle aina: »Ole rauhallinen, Regina, kyllä ne minun parastani tarkoittavat», ajatellen silloin sisariaan.

Vihdoin pidettiin päästötutkinto. Aleksis sai hyvät todistukset ja erosi tyytyväisenä opistosta. Täksi juhlalliseksi päiväksi oli sisarten kehoituksesta hänen veljensä Frans saapunut Mustialan opistoon ja piti niin tarkkaan Aleksia silmällä, että tämä ei saanut tilaisuutta päästä Forssaan hyvästijätölle. Erään tuttavansa kautta saattoi hän lähettää Reginalle terveisiä ja pyysi häntä samalla tytölle sanomaan, että hän häntä kyllä muistaisi. Ja niin tuli ero Mustialasta ja — Reginasta.

IV.

SISARET TALOSSA

Eteensä katsovina ja toimeliaina kuten ainakin olivat sisaret sillä välin hankkineet Aleksille sopivan tiluksen. Heidän valintansa oli paras, mitä toivoa saattaa. Maatila, joka myytiin huutokaupalla, meni tavattoman helppoon hintaan, asuin- ja ulkohuoneet olivat hyvässä kunnossa, metsä välttävän hyvä ja asema — ihan kaupunkiin vievän laivakulkuväylän vieressä — oivallinen.

Aleksilla ei ollut muuta tehtävää kuin allekirjoittaa kauppakirjat sekä myöskin valmiiksi laaditut velkakirjat siskoille. Molemmat vanhemmat sisaret luovuttivat kumpikin 6,000 markkaa kauppaa tehtäessä, nuorin sisar Iida taas pani 10,000 markkaa likoon. Maatilan velka nousi 22,000 markkaan kaikkiaan, mutta lainanantajathan olivat hänen omat sisarensa, jotka saivat kiinnityksen maahan. Aleksis saattoi itse panna suunnilleen saman suuruisen summan lunastukseksi, niin että hän tällä tavalla, ja täydellä syyllä, oli talon isäntänä.

* * * * *

Nuoremmat sisaret olivat Helsingissä ottaneet perehtyäkseen käsitöihin, varsinkin koruompelukseen ja solmustelemiseen. Nuo huonekaluista sangen tyhjät, tilavat huoneet tässä melkoisessa rakennuksessa, jonka herrasmies oli rakennuttanut, olivat ennen pitkää täpösen täynnä virkattuja pöytäliinoja ja peitteitä, kaikille mahdollisille paikoille levitettyinä. Kaikki varsinaiset vierashuoneet olivat Aleksia varten ja tekivät tyhjyyden hänen ympärillään sen kautta vielä tuntuvammaksi. Sisaret taas olivat vaatimattomasti ja ahtautta arastelematta asettuneet yhteen isompaan pihanpuoleiseen huoneeseen, jossa he piilossa pitivät »perheneuvotteluja» Aleksista ja hänen toimistaan ja töistään.

Näissä hartaissa ja salaperäisissä neuvotteluissa, jotka viime kädessä kohdistuivat heidän nuorimpaan veljeensä ja hänen naimapuuhiinsa, jotka he oman tahtonsa mukaan olivat suunnitelleet, näytti siltä, kuin Johannalla olisi ollut määräämisvalta. Mutta nuorin sisar, joka oli enin rahaa pannut liikkeelle, muodosti itse asiassa neuvottelun päätökset, joita vanhin parhaimman kykynsä mukaan sai toteuttaa. Maria ei monta sanaa puhunut, istuessaan vakavan levollisena pienen pöytänsä ääressä, jäykkänä ja kylmänä, sekä valmisteli tavattoman leveää reunakoristetta alttariliinaan, joka hänellä oli aikomus lahjoittaa pitäjän kirkolle koristukseksi. Äänetönnä ja vastustamatta hän suostui kaikkiin Iidan ehdoituksiin, niin että sisarten mielipiteissä ei syntynyt pienintäkään erimielisyyttä.

Aleksis johti omin päinsä talon töitä sisarten niihin sekaantumatta. Jos hän kuitenkin joskus vitkasteli kalastusretkillänsä eikä kuitenkaan tuonut mitään saalista kotia, saattoi tapahtua, että Johanna, alistuvaisuutta teeskennellen, pyysi häneltä anteeksi, että hän oli itse hiukan puuttunut päivän työjärjestykseen mikä tavallisesti oli aivan päin seiniin tahi kokonaan tarpeetonta — »sillä eihän se sovi», lisäsi hän, »että vouti määrää, kun talossa on omaa väkeä.»

Aleksis pantiin aina yksin syömään isoon ruokasaliin. Sangen kehno ruoka, minkä kirjo-ompelijat toivat hänen pöydällensä, oli huonosti valmistettu sekä lisäksi niukkakin. Herneitä ja perunoita laskettiin teevadille, maitoa tuotiin kahdessa lasissa, silli oli pilaantunutta, liha sitkeätä ja syötäväksi kelpaamatonta, perunat, velli ja puuro jäähtynyttä tahi pohjaan palanutta.

Kun Aleksis väliin tunsi kovaa tarvetta päiväksikään päästä irti näistä ikävistä oloista, antautui hän muutamien lähistössä asuvien poikien seuraan, ja niinpä saattoi tapahtua, että hän jonkun kerran näiden mukana lähti kaupunkimatkalle, ja silloin pidettiin iloisempaa elämää kuin hänen ikävässä kodissaan oli tapana. Mutta sisaret pitivät kuitenkin huolta siitä, että hän sai tilaisuutta katua tämmöisiä huvimatkoja, kekseliäitä kun olivat sopivalla tavalla pitämään ohjakset sisarellisissa käsissään. Ei kenenkään ihmisen kuitenkaan onnistunut saada heitä älyämään, että heidän menettelynsä tässä suhteessa oli mitä kehnointa, mitä tyhmintä.

Tottuneena mukaantumaan vanhempien sisarustensa oikkuihin ja ollen muuten luonteeltaan rauhallinen, taipui Aleksis, pahaa sanaa hiiskumatta ja vähintäkään mistään kiivastumatta, tähän kaikkeen. Olisi voinut luulla, että hän niin käyttäytyi, toivoen siten sisarten vähitellen väsyvän. Ei, hän tunsi itsessään, että hänen varhain masennettu toimintakykynsä kärsisi tappion taistelussa tarmokkaita sisariaan vastaan. Hän vetääntyi sen vuoksi yhä enemmän heistä erilleen. Pitkät syys- ja talvi-illat vietti hän yksin huoneessaan, istuen keinutuolissaan ja vedellen harmonikkaansa, minkä huvin perhekunta kernaasti näytti hänelle suovan.

Silloin hän usein soitteli Forssan-valssia, mutta hiljemmin kuin muita sävelmiä. Hänen ajatuksensa liitelivät surumielisinä, kauas luokse hennon Reginan, josta hän tiesi, että hän lempi häntä yksinkertaisesti ja uskollisesti. Näinä hiljaisina yksinäisinä iltoina, jolloin sade usein tuskallisesti pieksi akkunaruutuja taikka kun lumimyrsky tuimasti vinkui yli ulapan jäiden, uneksi hän keväistä, jotka olivat vielä koittavat, ja silloin yltyi hänen rakkautensa Reginaan ja hänen ikävänsä kasvoi yhä voimakkaammaksi.

* * * * *

Seuraavana kesänä hän lähti iloisin mielin asevelvollisena ottamaan osaa Urjalan reserviharjoituksiin. Vaikka hän ei isosti tuntenut halua sotauralle, oli hän kuitenkin ennen arvannostoa, usein aavistamattaankin, salaa toivonut joutuvansa vakinaiseen väkeen, siten tullakseen pakoitetuksi myymään talonsa, lakkauttamaan taloudenpitonsa sekä ainakin kahden vuoden ajan olemaan vapaana sietämättömistä kahleista, joita hänen hellä luontonsa ei voinut katkaista.

Nyt hän sai tyytyä kuuden viikon lomaan, jotka hänen piti viettää Urjalassa, mistä ei ollut pitkä matka Forssaan.

Tämä seikka ei ollut herättämättä perheneuvoston tarkkaavaisuutta, ja siitä syystä sopi vallan hyvin, että joku tahi pari sisaruksista, mitä parhaimmalla tuulella ja varustettuna mitä runsaimmilla ja maukkaimmilla lahjoilla talon varastosta, saapui leiriin tervehtimään velimiestä, joka nöyränä ja tyynenä otti heidät vastaan ja piti heille seuraa, kunnes iltasoitto viimein vei vartiattaret hänen luotansa.

Aleksin komea ja nuorekas vartalo näytti muhkealta sotilaspuvussa, erittäinkin kun hän käytti omia vaatteitaan eikä kruunun. Tätä eivät Iidan silmät voineet olla huomaamatta. Seuraavana pyhänä hämmästytti tämä Aleksia sillä hauskalla sattumalla, että hän toi mukanansa leiriin erään »ystävättärensä.» Tämä tyttö oli varakkaan värjärimestarin taikka värjäritehtailijan — millä jälkimäisellä nimellä hän mieluummin suvaitsi itseään kutsuttaa — ainoa tytär.

Ystävätär, jonka nimi oli Amalia, oli tosin kolme vuotta vanhempi kuin Aleksis sekä yhtä iso ja tanakka kuin Regina oli pieni ja hento. Hän näytti kuitenkin aika komealta loistavassa, kallisarvoisessa puvussaan, joka oli viimeisen muodin mukaan tehty, ja muutoin häntä koristivat sormukset, korvarenkaat ja koruneulat. Hän oli sitä paitse luonteeltaan hilpeä ja seuraelämässä mukava, jutteli paljon, nauroi vielä enemmän sekä käytti ahneesti hyväkseen sitä ruokavarastoa, minkä Iida oli tuonut mukanaan.

Aleksis, joka ei heti huomannut viritettyä ansaa ja joka kenties tuli hyvälle tuulelle siitä kohteliaisuudesta, joka nähtävästi tuli hänen osakseen tämän uljaan naisen puolelta, joka nyt leirissä kävi, suostui muitta mutkitta täksi pyhäksi jäämään Urjalaan.

Ateriaa, joka syötiin muutamassa metsikössä ja johon iloinen reserviläinen ja Aleksin ystävä — muuten ylioppilas — oli pyydetty osaa ottamaan, höystettiin hilpeillä jutuilla ja pakinalla. Kun kahvi oli juotu, ilmestyi ruokakorin pohjalle pullo punssia, jonka jälkeen iloisia maljoja tyhjennettiin, joihin Iidakin otti osaa, ajatellen nähtävästi niinkuin entinen ruununvouti: »kun *minä* juon, on se oikein!»

Myöhemmin jälkeen puolenpäivän tanssittiin tavallisuuden mukaan leirissä. Tukevuudestaan huolimatta Amaliakin otti osaa tanssiin hauskalla mielellä, pyyhki aina vähän väliä hien otsaltaan ja kasvoiltaan, eikä hänellä ollut mitään sitäkään vastaan, että toiset reserviläiset veivät hänet tanssiin, vaikka hän nähtävästi mieluimmin tanssi komean Aleksin kanssa.

Kauniiksi ei voi sanoa tuota hyvää Amaliaa. Hänen pieni nypyrä-nenänsä ikäänkuin nousi varpaillen päästäkseen hiukankaan esille hänen pullevien poskiensa välistä, ja silmät olivat pienet sekä katosivat tykkänään, kun hän nauroi. Kun Forssan-valssia kerran illan kuluessa alettiin soittaa, vetääntyi Aleksis, aivan kuin olisi hän saanut pistoksen sydämeensä, hetkiseksi pois koko tanssipaikalta. Hänen sielunsa silmiin kuvastui nyt Regina. Tämän tytön tummat, lämpimät silmäykset olivat nyt häneen rakkautta hehkuvina tähdätyt ja Aleksis muisti, miten omituisella äänenvivahduksella hän oli kerran sanonut: »Anna minun kerran sinua suudella.»

* * * * *

Samaan aikaan Regina istui muutamassa tanssituvassa Forssassa. Hän istui siinä vain illan kuluksi eikä tanssin vuoksi, sillä eihän kukaan tanssinut hänen kanssaan. Hän oli entisensä näköinen, paitse että hänen kasvojensa ilme oli entistään tyynempi ja ystävällisempi. Tunnetun valssin säveliin, jotka tänäkin iltana hivelevinä ja houkuttelevina kaikuivat, yhtyi hänen uskollinen sydämensä, riemuiten: »voi! kuinka sinua rakastan.»

* * * * *

Iida ja Amalia poistuivat hyvissä ajoin leiristä, edellinen onnellisena siitä, että hänen vehkeensä olivat hyvin onnistuneet, jälkimäinen ajatellen miellyttävää suhdettansa Aleksiin, sillä hänen ei ollut vaikea oivaltaa ystävättärensä aikeita.

Kun ylioppilas Arvid ja Aleksis olivat jääneet kahden kesken, virkkoi Arvid nauraen:

— Minä luulen, piru soikoon, että hän tuli sinua kosimaan.

— Ketä sinä tarkoitat? kysyi Aleksis hajamielisesti.

— Kultatynnyriäpä tietenkin, vastasi Arvid.

— Tule, lausui Aleksis nurpeillaan, mennään oluen juontiin. Minä tiedän, missä sitä tavaraa tänä iltana on saatavissa!

* * * * *

Seuraavalla viikolla tuli ensimäiselle kutsuntaluokalle poislähtö. Arvid, joka nyt halusi kenenkään häiritsemättä antautua opintoihinsa, seurasi ystäväänsä Aleksia tämän maatilalle jäädäkseen sinne myöhään syksyyn saakka.

V.

UUSIA VEHKEITÄ.

Että Aleksis omapäisesti ja sisarten mielipidettä kysymättä oli päättänyt ottaa Arvidin täyshoitoon luokseen katsoivat nämät oikeuksiensa loukkaamiseksi.

Iidakin, joka äsken leirissä oli hilpeälle ylioppilaalle osoittanut sulinta herttaisuutta, oli täällä kotona hänelle hämmästyttävän epäkohtelias. Mutta nuoret miehet eivät sen enempää asiasta perustaneet. Entisellään alkoi vähitellen olla tuo vanhastaan tunnettu Aleksin rattoisa mieliala, joka ilmeni niin huolettomalla tavalla, että se herätti perheneuvostonkin hämmästystä. Niinpä Aleksis, kun päivällisruuat olivat kerrassaan syötäviksi kelpaamattomat — mikä muutoin ei ollut ensinkään harvinaista — iski Arvidille veitikkamaisesti silmää, jonka jälkeen he virkeällä ruokahalulla tekivät pikaisen lopun pöydällä olevista leipä- ja voivaroista, joita sisaret eivät huomanneet niukentaa, sekä »kastoivat kaulaansa» kaljalla täytetystä karahvista, poikamaisella hilpeydellä ylistäen pöydän herkkuja niin kovaäänisesti, että sisaret, jotka heitä muuten alinomaa väijyivät, tarpeeksi asti tällä kertaa saivat kiitossanoja kuulla.

* * * * *

Maailman kavaluudesta ja nurinkurisuudesta jatkuu kirousta enemmän kuin niiden mitättömyys oikeastaan ansaitsisikaan. Ne synnyttävät usein valhetta ja vihaa, joista muita ilkeitä paheita vuorostaan johtuu. Noiden kolmen vallanhimoisen sisaren mieletön menettely, kun he koettivat tanssittaa veljeänsä sen pillin mukaan, joka heidän korvissaan ihanimmin soi, oli yksi niitä pieniä siemeniä, joista rikkaruoho versoo.

Kerrankin tapahtui, että kun nuoret miehet, istuessaan hyvin ruokahaluisina pöytään, taasen huomasivat sen perin kurjaksi ja niukaksi, kaikki heidän leikilliset yrityksensä tukehtuivat harmiin, ja yhdessä he muitta mutkitta poistuivat ruokasalista. Nyt Aleksis valjastutti hevosen kääsikärryjen eteen, lähteäkseen, kuten hän rengilleen sanoi, kaupunkiin puolista syömään.

Ja kaupunkimatka tulikin perinjuurinen ja päivällinen oivallinen, josta ei ensimäistä, toista eikä kolmattakaan ryyppyä puuttunut, jossa olut ja portteri virtana juoksi ja viini ja samppanja yhtenään vuoti. Loppuosa päivästä kului humussa ja sumussa; rähinä ja tappelu saattoi nuorukaiset lopuksi poliisikonttoriin, josta ainoastaan runsaat sakot heidät pelastivat.

Selvänä miehenä oli Aleksis sävyisin ja suuttumattomin ihminen maailmassa, mutta juopuneena joutui hän ajattelemaan sitä väkevyyttä, minkä luonto hänen ruumiiseensa oli kätkenyt, ja silloin heräsi myöskin se uhkamielisyys ja toimintakyky, jotka hänelle usein hänen elontiellään olisivat olleet tarpeen ja korkeampia tarkoitusperiä varten välttämättömämmät kuin nyt. Tämmöisissä tapauksissa hän tuli vallanhimoiseksi ja vaati, että hänen käskyjänsä piti välttämättömästi toteltaman. »Tahdon näyttää, että minä olen mies ja oma herrani» oli hänellä tapana silloin lausua.

Kun nuoret miehet palasivat kotia seuraavana päivänä, oli heillä matkassa sangen runsaasti juomatavaroita, joilla he, kuten itse sanoivat, höystäisivät ruokaansa ja mieltänsä ikävässä talossa.

Hämmästyksen valtaamina näkivät sisaret tämän, mutta he eivät tohtineet sanallakaan väittää vastaan, kun huomasivat sen jyrkän uhkamielisyyden, jota Aleksis heille nyt osoitti. He olivat nyt älynneet liian pitkälle menneensä sekä keksivät uuden keinon, jonka kirjeessä ilmoittivat vanhemmalle veljelleen, kutsuen kaikessa hiljaisuudessa häntä avuksi.

Tämä näin keksitty sotatemppu oli näyttävä vapaaehtoiselta peräytymiseltä, jota todelliselta rauhalta tuntuva aselepo seurasi. Päivän tunnussanana oli aulius ja ystävällisyys.

Tämän kotoisen valoisuuden ensimäisistä ilmeistä lämpeni Aleksin hempeä sydän, puhkesi uusille vesoille kuin puu keväällä. Hän uskoi taas täydestä sydämestä sisariinsa, että he tarkoittivat hänen parastansa, ja koetti palkita heidän hyvyyttänsä uusilla voimainsa ponnistuksilla. Iloa ja riemua tuntien hän puuhasi maanviljelyksessään, jota hän muutoin ei koskaan laiminlyönyt, ja kun ilta tuli, istui hän tyytyväisenä kirjansa ääressä tahi keinutuolissaan. Silloin kajahti usein hänen harmonikastansa sävelmä toisen perästä, mutta useimmiten kuitenkin Forssan-valssi. Silloin hänen katseensa oli yhtä hyvänsuopea kuin ennenkin ja silloin hän iloisesti ja veitikkamaisesti iski silmää ystävälleen Arvidille, jolle hän oli uskonut suhteensa Reginaan.

Lokakuun lopulla Arvid matkusti pois, kehoittaen eronhetkellä Aleksia naisväen vehkeiden takia olemaan onneansa hukkaamatta.

Heikkoluontoinen, herkkäuskoinen ja epäitsenäinen Aleksis, jonka sydän oli hyvä, mutta ymmälle joutunut oli nyt jäänyt yksin. Muutaman askeleen päässä hänen selkänsä takana vaani häntä vallanhimo, tyhmä ylpeys ja tekopyhyys valmiina panemaan tuumansa lopulliseen täytäntöön.

* * * * *

Vähän ajan kuluttua tuli pyhäkekrin aika, jolloin palvelusväki maalla vanhan kansan tapojen mukaan viettää n. k. kissan-viikkoa, joksi ainoastaan talon kaikkein välttämättömimmät askareet jäävät paikoillaan pysyvien palvelijain ja isäntäväen itsensä toimitettaviksi.

Römppäviikon viimeisenä päivänä saapuivat taloon uudet rengit, jolloin itsekullakin oli saattajana joku vanhempi, arvokkaampi henkilö, joku omainen tahi edullisimmassa tapauksessa entinen isäntänsä, joka sillä tavalla tahtoi suosittaa uutta palvelijaa.

Muutamin paikoin Hämettä ja ehkä muuallakin Suomessa vallitseva vanha kaunis tapa vaatii, että vastasaapuneet ja heidän saattajansa syövät uudessa paikassa ensimäisen ateriansa yhdessä isännän kanssa, jolloin emäntä pitää passauksesta huolen. Ateria on muhkea, ja isäntä itse tarjoilee ruokanaukkuja vierailleen.

Mainittua tapaa noudatti Aleksiskin. Pöydässä ei keskusteluaineita puuttunut, vieraat kun olivat eri pitäjistä tulleet, ja jokaisella oli paikkakunnaltaan jotain uutta kerrottavana. Yksi näistä uusista rengeistä oli Forssasta ja tiesi puolestaan jutella, että eräs köyhä tehtaannainen siellä, jota tavallisesti nimitettiin mustalaistytöksi ja jonka nimi muutoin oli Regina, hiljainen ja siivo tyttö sitä paitse, oli siihen määrään lumonnut erään työnjohtajan, että tämä oli häneen kerrassaan pikeytynyt, vieläpä tyttöä kosinutkin. Mutta tyttö oli ollut kyllin järjetön vastatakseen, ett'ei hän ikinä enää naimisiin menoa ajattele.

Sill'aikaa kun sydämen pohjasta naurettiin tuota hullunkurista tyttöä, tarttui Aleksis toisen kerran viinapulloon, kaatoi omaan lasiinsa ja antoi pullon sitten kiertää ympäri pöytää. Tyhjentäessänsä lasinsa, virkkoi hän äänekkäästi: »Sen tytön maljan me juomme pohjaan!» Niin kävikin ja vieläpä vieraille yhtä suureksi mielihyväksi kuin äskettäin, eikä kukaan paitsi Aleksin sisaret, jotka pöydässä toimittivat emännän virkaa, tietänyt, että malja täydessä totuudessa tyhjennettiin.

Joulun aikana saapui sisarten kirjallisesta kehoituksesta hänen veljensä Frans taloon, ja Aleksis, joka ei ollut huomaavinaan niitä salaperäisiä, pitkällisiä neuvotteluja, joita sisarukset suljettujen ovien takana pitivät, otti hänet sydämellisesti vastaan.

Iidan puuhat eivät tarkoittaneet enempää eikä vähempää — päättäen siitä mitä veli Aleksille myöhemmin uskoi — kuin tämän asettamista holhuunalaiseksi, hän kun muka oli kykenemätön omaisuuttaan hoitamaan, mutta Frans, joka omasta kokemuksestaan tiesi, että ankaralla ja vakavallakin miehellä on kyllin tekemistä koettaessaan tehdä vastarintaa naisen vehkeilyille, ymmärsi nuoren veljensä surkuteltavan suhteen kolmeen naiseen, jotka katsoivat itsellään olevan taloon osaa ja voivansa velvoittaa nuorimman veljensä myöntymään heidän aikeihinsa. Nämät halpamaiset vehkeet Frans teki tyhjiksi.

Sen sijaan keksittiin uusi keino, millä Aleksis mahdollisesti oli suostutettava sisarten naittamispuuhiin. Päätettiin, että Maria, välinpitämätön kun oli kaikesta maallisesta, muuttaisi talosta ja samalla sanoisi irti sen 6,000 markan suuruisen lainan, jolla hän talonostossa oli avustanut.

Aleksis hankki kuitenkin ilman suurempia vaikeuksia tämän summan antamalla kiinnityksen taloonsa, mutta hankalammaksi kävivät olot hänelle, joka ei suinkaan ollut mikään liikemies, kun taloon jääneet sisaret sittemmin aina kun tilaisuutta oli noudattivat armottomasti tätä menettelytapaa, jos kohtakin pienemmässä muodossa. Kaksi peräkkäin seurannutta katovuotta tuotti hänelle vieläkin enemmän hankaluuksia, ja Aleksis oli sitä paitsi maanviljelyksensä edistämiseksi pakoitettu kiinnitystä vastaan hankkimaan sangen suuren lainan.

Harvat olivat hänellä nyttemmin levollisuuden päivät, levollisimmat ehkä ne päivät, jolloin hän Urjalassa palveli viimeistä asevelvollisuuskauttaan. Silloin sisaret kuten ennenkin häntä valvoivat, ja rikas Amaliakin kävi häntä tervehtimässä. Amalia lähestyi nyt 27:ttä ikävuottaan eikä kuitenkaan ollut löytänyt makunsa mukaista kosijaa huolimatta siitä kultaisesta syötistä, joka kiilsi hänen »koukkujensa» nenässä.

* * * * *

Kun Aleksis oli suorittanut asevelvollisuutensa ja palasi kotiin, päättivät sisaret, että nyt, kun veli oli päässyt 24 vuoden ikään, oli heidän viimeinen, suurin valttinsa liikkeelle pantava.

Siinä tarkoituksessa astuivat molemmat eräänä syyskuun iltapäivänä veljen huoneeseen ja, tuotuaan esille moniaita tekosyitä puolustuksekseen, ilmoittivat olevansa pakoitettuja sanomaan irti kaikki rahat, jotka hänellä vielä oli heiltä lainassa. He olivat muka kuitenkin kyllin ystävälliset samalla kertaa neuvomaan hänelle varman keinon, jonka kautta hän voisi pelastua taloudellisesta ahdinkotilastaan, jättämällä hänelle kirjeen, jonka Amalia oli Iidalle kirjoittanut. Siinä kirjeessä rikas tyttö selitti ystävättärelleen, että hän piti Aleksia kaikkia muita kosiomiehiään parempana ja että hän heti myöntyisi sulhaseen sekä samalla antaisi hänen vapaasti käyttää melkoista äidinperintöään, jonka hän jo oli haltuunsa ottanut.

Aleksis kuunteli heitä vaijeten ja vakavana. Kun he alkoivat lukea Amalian kirjettä, sulki hän silmänsä ja pyyhkäisi kädellään otsaansa. Kun he olivat lopettaneet lukemisen ja aikoivat antautua suullisesti asiaa selvittelemään, pyysi hän aivan lyhyesti saada olla tämän illan yksin, hän ei muka voinut hyvin eikä mitään iltaruokaa halunnut.

Sisaret iskivät toisilleen silmää ja poistuivat sitten huoneesta sanaa puhumatta. Ehkä heidänkin sydämessään vienommat sävelet olivat päässeet soimaan, sillä he eivät saattaneet olla huomaamatta, että heidän nuori veljensä kärsi katkerasti, vaikka hän tukahdutti kaikki valitukset.

Kun Aleksis jäi yksin, lukitsi hän huoneensa ovet, ja siellä sisällä oli kaikki ääneti. Hän tunsi sydämessään ruumiillista pahoinvointia. Se ei suinkaan ollut ensimäinen kerta, mutta tähän asti hän ei ollut siihen huomiotansa kiinnittänyt. Nyt hän meni pöydän ääreen istumaan, nojasi kyynäspäät siihen ja kallisti päänsä käsiensä varaan. Tällä tavalla hän istui ainakin puoli tuntia, katkerien ajatusten ja kaivertavien tunteiden kiusaamana.

Viheltäen jotain runonpätkää nousi hän vihdoin seisoalleen ja alkoi kävellä edestakaisin huoneessaan. Hänen kauniit, lapselliset kasvonsa eivät koskaan olleet lempeämmät kuin nyt, kun hän kyyneltynein silmin katseli syksyn moniväriseen loisteeseen pukeutuneita vaahteroita, kellastuneita koivuja ja tuota kylmän sinistä ulappaa, jota laskeutuva syyskuun aurinko valaisi, aurinko, joka ikäänkuin jätti rakkaat jäähyväiset kesälle. Hänen kasvojensa piirteet lensivät katkeraan hymyyn. Hän avasi lapepiironkinsa luukun ja otti sieltä konjakkipullon ja lasin, jonka hän täytti reunoja myöten. Hän nosti sen ja antoi auringon säteiden loistaa läpi tuon tulisen juoman, jonka hän sitten yhdellä henkäyksellä kaatoi suuhunsa.

Hän tyhjensi vielä muutamia lasillisia tätä huumaavaa juomaa, sieppasi sitten rakkaan harmonikkansa ja istahti keinutuoliin. Hän soitti toisen lempisävelmänsä toisen perästä, aina tuon tuostakin lasiinsa turvautuen.

Kun auringonterä oli lähennyt taivaanrantaa ja alkoi vaipua sen taakse, hän täytti ja tyhjensi, vaikka jo oli täydessä humalassa, vielä pari lasia ja soitti sen jälkeen »Forssan-valssin». Tämä kaikui nyt kerta toisen perästä, yhä tunteellisempana ja yhä vienompana, kunnes seutu kätkeytyi keveään hämärään ja hänen kamarinsa pimeään peittyi.

Puoleksi epätoivoisena nousi hänen voimakas vartalonsa nyt, hänen kasvoistaan olivat pienimmätkin viehkeyden ilmeet kadonneet, ja hänen silmänsä tuijottivat ikäänkuin olisivat kaukaa jotakin etsineet. Voimakkaalla iskulla hän löi soittokoneensa pirstaleiksi pöytää vasten, niin että säpäleet lensivät ympäri huoneen. Uupuneena hän kaatui niiden sekaan lattialle ja nukahti täydellisesti tajuttomana seuraavassa silmänräpäyksessä.

VI.

HÄÄT

Seuraavana päivänä Aleksis lähti Iidan kanssa kaupunkiin ja toi kohteliaalla, mutta kylmällä tavalla kosiotuumansa Amalialle esiin. Tämä ja hänen isänsä, tehtailija, hyväksyivät sen luonnollisestikin ilman muitta mutkitta. Vielä samana iltana vietettiin kihlajaiset suljetussa seurassa, johon perheen lähimmät ystävät kuuluivat.

Koska Amalia jo kauan oli ajatellut naimisiin menoa, olivat hänen runsaat myötäjäisensä jo täydellisessä kunnossa, josta syystä ei mitään estettä ollut sen sulhasmiehen toivomuksen tiellä, että häät niin pian kuin suinkin olisivat vietettävät.

Koska Amalia nyt vihdoin oli varma siitä tulevaisuudesta, jonka hän oli asettanut toiveittensa päämääräksi, niin lievensivät onni ja ilo suuressa määrässä hänen vähemmän miellyttäviä ja narrimaisia puoliaan, ja tämä kävi paljo helpommin päinsä siitä syystä, että hän oli sangen viekas, mutta samalla luonnostaan sangen hyväntahtoinen olento sekä sitä paitsi Aleksiin rakastunut.

Heidän taloutensa kuntoon asettaminen antoi Aleksille paljon hommaa, jonka tähden hän sen jälkeen ainoastaan jonkun kerran kävi asioilla kaupungissa. Hän vaati ehdottomasti, että hänen talonsa myytäisiin, sillä siihen oli hänen raskaimpien vuosiensa muisto yhdistetty; hän tahtoi myöskin, että ostettaisiin uusi tila kaukaa Hämeen pohjoispuolelta, jossa sellainen oli juuri silloin myytäväksi tarjottu.

Näiden asiain selvittäminen kysyi sentähden tarkkaan hänen aikansa ennen häitä, jotka Amalian toivomuksen mukaan olisi vietettävä suurella komeudella kaupungissa.

Tuon rikkaan porvaritytön häät eivät olleet näinä viikkoina suosittuna puheaineena ainoastaan siellä, vaan myöskin monella muulla seudulla, jonne isän liikehommat ulottuivat. Kertomuksia niistä tuli Forssaankin, jossa moni vielä muisteli komeata, nuorta Salmista sekä oli mielissään siitä rikkaasta naimiskaupasta, jonka hän nyt oli tekevä. Reginallekaan ei tämä uutinen ollut mikään salaisuus, mutta vähemmän kuin muut hän näytti sitä kummastelevan, vielä vähemmän hän siitä välitti.

* * * * *

Vihdoin koitti hääpäivä, kylmä, auringonpaisteinen talvipäivä muuten. Vihkiminen toimitettiin pienen tuttavapiirin läsnäollessa morsiamen kotona ja se tapahtui aivan säännöllisessä järjestyksessä. Sulhanen näytti olevan jotenkin totinen, mutta siihen oli jo totuttu, kun hän koko kihlausaikansa oli osoittanut vakavaa miehuullista käytöstä.

Morsian sitä vastoin loisti ilosta, ja erään Helsingin parhaimman ompelijattaren taitavuuden ansioksi on luettava, että komean, kallisarvoisen morsiuspuvun onnistui melkoisesti poistaa hänen ulkomuodostaan hänen ruumiinsa tukevuutta, joka seikka sekin puolestaan oli hänelle yhtenä lisänä illan hauskuuteen.

Vihkimisen jälkeen ajettiin kaupungin hotelliin, johon heti oli kokoontunut suuri joukko kutsuvieraita ja jossa tanssit, toinen toistaan vilkkaammat, seurasivat toisiansa pataljoonasoiton kaikuessa. Aleksis ei ollut tuosta hänelle muistorikkaasta illasta asti Forssan ajoilta tanssinut torvisoiton mukaan, jonka tähden hän ikäänkuin tunsi sydämen ahdistusta äkkiä kuullessaan ensi valssia soitettavan. Hän astui kuitenkin vakavin askelin morsiamen tykö ja vei hänet tanssiin sekä tanssi muuten innokkaasti morsiusneitojen, sisariensa ja muiden nuorten tyttöjen kanssa.

Pulskat häät olivat houkutelleet suuren kansanjoukon tuona kolkkona talvi-iltana katselemaan, joskin vain vilaukselta, kaikkea tätä loistoa, jonka tähden morsiuspari useat kerrat, paikkakunnan tavan mukaan, astui ulos porstuaan »näyttämään itseänsä» meluavalle ja eläköön-huutoja kohottavalle joukolle, joka yhtä vähän säästi suosionosoituksia kuin sukkeluuksia ja pistosanoja.

Joka kerta kun he näin tulivat ulos, nähtiin sulhasen katseen, joka nyt oli niin totinen, tähtäävän yli kansanjoukon. Hän ikäänkuin odotti, että hän sieltä keksisi jonkun, mutta jos niin oli asianlaita, niin ei hän nähtävästi löytänyt sitä, jota etsi. Hänen levottomat kasvojensa ilmeet eivät ainakaan mitään muuta osoittaneet.

Kun Aleksis tämmöisen näytelmän perästä palasi tanssisaliin, pisti eräs vahtimestari hänen käteensä pienen kirjeen, jonka tämä sanoi juuri saaneensa muutamalta talonpoikaisukolta sulhaselle jätettäväksi.

Päällekirjoitus oli Aleksille aivan outo: kankea, tottumaton, melkein lapsellinen käsiala, mutta kirjaimet tasaiset, oikein muodostetutut.

Aleksis meni erääseen sivuhuoneeseen, joka oli tyhjä, avasi kirjeen ja luki, jolloin kyyneleet tulivat hänen silmiinsä ja tuo entinen lempeä ilme taas kirkasti hänen kasvonsa, seuraavat rivit:

»Hyvä Aleksis!

Nyt tartun kynään ja tahdon sinulle sanoa, että voin hyvin ja toivotan sinulle samaa. Älä ole pahalla mielellä, äläkä huolehdi tulevaisuudesta. Älä minun tähteni ole levoton, sinähän tiedät, että minä olen hyvin onnellinen. Jumala siunatkoon sinua. Hän ohjaa kyllä kaikki sinun parhaaksesi, toivottaa ystäväsi

Regina».

Aleksis tuli syvästi liikutetuksi. Hän pani paperin kokoon niin hellävaroen, ikäänkuin se olisi sisältänyt jotain pyhää. Hänestä tuntui, kuin hän vielä olisi ollut lapsi, ja hänen äitinsä olisi hänelle puhunut lempeästi, anteeksiantavaisesti ja lohduttavasti.

Hän meni akkunalle ja katseli kirkkaasti valaistusta huoneesta ulos yön pimeyteen, missä vain tähdet kirkkaasti tuikkien välähtelivät. Hänen levoton sielunsa, joka viime aikoina oli ollut perin väsynyt, tunsi nyt rauhaa, ja henkensä syvyydestä hän kuiskasi lämpimästi: »Kiitos, pikku Regina!»

Silloin kuului pihalta päin vilkkaita huutoja, että morsiusparia tahdottiin nähdä, ja kohta tulivat marsalkat häntä hakemaan, jonka jälkeen hänen ynnä morsiamensa täytyi astua ulos näyttämään itseänsä väkijoukolle. Heidän astuessaan ulos porstuaan virkkoi hän hiljaisen juhlallisella äänenpainolla morsiamelleen: »Jospa minä voisin tehdä sinut onnelliseksi!»

Ihastuneena näistä todellisen lämpimistä sanoista, jotka hän nyt ensimäisen kerran kuuli jumaloidun puolisonsa huulilta, esiintyi morsian ylpeänä ja autuaallisen onnellisena kansanjoukolle. Aleksinkin kasvojen ilmeet olivat hyvin muuttuneet. Hänen utelias katseensa, jonka hän nyt heitti yli joukon, ilmaisi sydämellisintä osanottoa.

Eläköön-huutojen kaikuessa vilkkaammin kuin koskaan ennen kiintyi hänen katseensa muutamaan hentoon, naiselliseen haamuun, joka seisoi muista edempänä, peittäen päänsä huiviinsa. Tämä oli Regina; hän olisi hänet vaikka tuhansien joukosta eroittanut.

Hänen nuoruutensa lempeä loiste kuvastui selvästi hänen katseestaan, hänen otsastansa haihtui jokainen pilvi, hän unohti, että hän täällä seisoi ylkämiehenä toinen nainen vierellään ja vasten tahtoansa vei hän kätensä kulmillen voidakseen häntä selvemmin tarkata.

Kun Regina huomasi, että Aleksis hänet tunsi, kietoi hän hitaasti ja vielä tiiviimmästi huivinsa yli kasvojensa ja virkkoi hiljaa itsekseen: »Aleksis raukkaseni!»

Aleksis tunsi, kuinka veri kuohuten virtasi hänen sydämeensä, joka voimakkaasti tykytti. Hän ei havainnut, että morsian ja morsiusneidot jo alkoivat vetääntyä takaisin, ennenkuin yksi sulhaspojista — se oli hänen ystävänsä Arvid — hiljaa koski hänen käsivarteensa ja sanoi: »Nyt mennään sisälle.»

Kalpeana kääntyi Aleksis ympäri ja nosti nopeasti kätensä sydämelleen. »Odotahan», kuiskasi hän Arvidille, tarttui hänen käsivarteensa ja horjahti. »Hiljaa! Älä häiritse niitä, jotka ovat sisällä. Minä tahdon levätä».

Arvid tuki häntä voimakkaasti, mutta kenenkään huomaamatta, ja vei hänet siihen sivuhuoneeseen, josta sulhaspojat joku hetki sitä ennen olivat hänet tavanneet, sulki ovet ja riensi salista kutsumaan erästä kaupungin lääkäriä, joka myöskin oli häävieraana.

Samassa kaiutti pataljoonan soittokunta Forssan-valssin, jonka sävelet vähitellen hiljeten kuuluivat Aleksin korviin; ne soivat kesäulapan aaltojen tavoin, jotka hempeillä syleilyillään hyväilevät rannikkoa.

Ollen täydessä tajussa, mutta sangen uupunut tunsi Aleksis suloisen väsymyksen vähitellen leviävän suoniinsa ja hän ummisti silmänsä saadaksensa uinua.

Lääkäri saapuikin ja käski Arvidin tuoda sairaalle joitakin elähdyttäviä lääkkeitä. Tutkittuansa Aleksia arveli hän, että sairas jo kauvan oli potenut arveluttavaa sydänvikaa; suurin varovaisuus oli siis tarpeen, jotta tämä vika ei pääsisi pahenemaan. Kiihkeä tanssiminen, salin tukala kuumuus ja porstuassa vallitseva vihainen kylmyys sekä joku mielenliikutus kenties olivat olleet syynä tähän kohtaukseen, joka kaikeksi onneksi nyt oli ohi.

— Ei tanssia nyt enää tänä iltana, ei mitään äkkinäisempää voimain ponnistusta pitkiin aikoihin, joll'ette tahdo panna henkeänne vaaran alaiseksi, sanoi lääkäri vihdoin sekä lisäsi vielä muutamia muitakin neuvoja sairaalle.

Aleksis, joka tunsi jonkun verran tointuneensa, vaikka hän vielä oli jotenkin uupunut, vaati, että hääsalin iloa ei hänen tähtensä keskeytettäisi, sekä lupasi olla aivan levollinen ja hiljaa, jos hän vain saisi näyttäytyä vierasten joukossa.

Muutamien minuuttien kuluttua palasi Aleksis, lääkärin käsivarteen nojaten, tanssisaliin. Hän oli kyllä kalpea, mutta hänen kasvojensa ilmeet olivat kuitenkin iloiset.

Lääkäri vei hänet istumaan morsiamen viereen, selittäen, että lievä pyörtymiskohtaus pakoitti sulhasmiehen vain katsomaan muiden reipasta tanssia sekä kuiskasi vihdoin Amalialle:

— Meidän täytyy tänä iltana hyvin varoa nuorta ylkäämme, jotta saisimme hänet jonkun ajan kuluessa virkoamaan ja reipastumaan.

Amalia ei enää koko sinä iltana väistynyt Aleksin vierestä. Hän piti hilpeästi leikkien silmällä, ett'ei Aleksis saanut rasittaa itseänsä; hän ei edes saanut puhua muuta kuin jonkun sanan silloin tällöin.

Aleksis katseli, miten hänen häissään sydämen pohjasta hauskaa pidettiin. Hänen huulillaan oli lapsellisen hyvänsuopa hymy, ja hänen kasvoistaan loisti onnellisen uinaileva ilme. Hän unohti usein senkin, että hän juuri oli ylkämiehenä, ja valitsi, entinen tunnettu veitikan-ilme silmissään, ystävänsä Arvidin toimimaan varaisäntänä tässä juhlallisessa tilaisuudessa.

Kuinka onnelliseksi tunsikaan Aleksis nyt itsensä! »Jumala ohjaa kyllä kaikki parhaimpaan päin», toisti hän itsekseen ja tunsi sydämessään sulinta kiitollisuutta, kun hän ajatteli tulevaisuuttaan.

* * * * *

Kun Regina näki, että Aleksis, pimeydestä ja varjoavasta huivista huolimatta, oli hänet tuntenut, poistui hän hitaasti ja kenenkään huomiota herättämättä häätalosta. Tänne oli vastustamaton sisällinen voima viime hetkessä hänet Forssasta ajanut, vaikka hän ensin oli vain aikonut mennä asemalle kirjettä viemään.

Hänen täytyi nähdä hänet vielä kerran, vaikka hän taas ei saisi nähdä eikä tuntea. Aleksin suloinen, onnellinen katse täytti nyt hänen sielunsa sanomattomalla autuudella, joka lämmitti hänen sydämensä, hänen vaeltaessaan ilman tarkempaa päämaalia eteenpäin kylmässä talviyössä.

Hetken kuluttua huomasi hän, että hän oli kaukana ihmisasunnoista, autiolla maantiellä.

Silloin pääsi hänen rinnastansa syvä huokaus; hän pani kädet ristiin niskansa taakse, katsoi tähtitaivasta kohti ja lausui intohimoisesti:

— Kuinka minä rakastan sinua!

Niin hän seisoi hetkisen, katse kohti korkeutta. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän kääri huivinsa tiukemmin ympärilleen ja meni eteenpäin yön pimeässä.

Hänestä ei ole sittemmin mitään jälkeä huomattu, eikä liene ollut monta, jotka hänen kohtaloaan ovat tiedustelleet. Forssaan, missä hänelle vähän aikaa sitä ennen oli uudestaan tehnyt naimatarjouksen se kunniallinen mies, joka oli häneen rakastunut, hän ei enää palannut; tämä on ainoa tosiseikka, joka varmuudella hänestä tiedetään. Ei mitään ruumistakaan ole löydetty, joka voitaisiin otaksua hänen ruumiikseen. Hän katosi talviyön pimeään kuni varjo, äänettömiin, jäljettömiin. —

VII.

LOPPU

Uupuneena hääillan puuhista oli Aleksis pakoitettu viipymään vielä pari päivää kaupungissa saadakseen uusia voimia matkaa varten. Hän oli sill'aikaa hyvin ystävällinen Amalialle, valittaen, että hänen kohta häiden jälkeen oli täytynyt ruveta sairaanhoitajaksi niin suurelle lapselle kuin hän oli.

Amalian onnistui pidättää mielensä tyynenä, vaikka hän lääkäriltä oli saanut tietää nuoren puolisonsa vaarallisen sydänvian. Hänen entinen, jotenkin meluava iloisuutensa oli nyt hiukan asettunut, mikä seikka vaikutti tyynnyttävästi Aleksiinkin ja teki hänet entistä taipuvaisemmaksi tuttavallisiin keskusteluihin sen naisen kanssa, joka nyt oli tuleva hänen elämänsä kumppaliksi. Että hän ei kuitenkaan rakastanut eikä voinut häntä rakastaa, niin, sen hän tiesi liiankin hyvin.

Kun lääkäri oli antanut tarkkoja määräyksiä ja ohjeita, miten Aleksin sydänvikaa oli hoidettava, sekä vielä kehoittanut mitä huolellisimpaan varovaisuuteen, lähtivät vastanaineet matkalle ja saapuivat hyvissä voimissa uudelle, muhkealle maatilalleen. Täällä muisti Aleksis heti, helpoituksesta huoahtaen, että sisaria varten ei mitään erityistä huonetta oltu sisustettu. Hänhän oli ostanut itselleen vapauden — kalliistako vai ei, sitä hän ei vielä tiennyt.

Amalia oli jo heidän kuulutusaikanansa huomattavasti kylmennyt suhteessaan Iidaan eikä hän myöhemminkään ollut osoittanut vähintäkään halua saada nähdä kälyänsä uudessa kodissaan. Tämän he katsoivat suuren kiittämättömyyden ja omanvoitonpyynnin osoitteeksi, sillä olihan Aleksis heidän lihallinen veljensä, ja hänellä olisi ainakin alussa vaikea tulla toimeen ventovierasten ihmisten parissa.

Lepo ja rauha, jota Aleksis nyt nautti, vaikutti aluksi nähtävästi hyvin hänen terveytensä tilaan. Mutta sairaus oli jo liian pitkälle ehtinyt tullakseen niin helposti poistetuksi. Kohtauksia sellaisia kuin hääiltana sattui nyt uusia, ja Aleksis valmistautui kaikessa hiljaisuudessa välttämättömään ja pikaiseen lähtöön tästä elämästä.

Amalian kirjeenvaihdosta lääkärin kanssa ja myöskin tämän ilmoituksista olivat Aleksin sisaret saaneet tietää, että hengenvaara joka silmänräpäys uhkasi heidän veljeänsä, josta he mustasukkaisesti pitivät. He riensivät sentähden suoraa päätä hänen uuteen kotiinsa, jossa Amalia hämmästyksellä otti heidät vastaan, aavistaen, että heidän tulonsa veljen tykö häntä kovin häiritsisi.

Eräänä päivänä, jona Aleksis tunsi itsensä reippaammaksi, ei Amalia saattanut panna vastaan, kun sisaret rukoilivat, että saisivat ottaa jäähyväiset häneltä. Hän koetti varovaisesti mieheltään tiedustella, halusiko hän, että pyydettäisiin sisaria tulemaan hetkiseksi häntä puhuttelemaan.

Aleksis oli jonkun aikaa vastaamatta hänen kysymykseensä. Vihdoin hän virkkoi:

— On ehkä parasta. Käske heitä tulemaan, mutta pian, ennenkuin tulen liian väsyneeksi.

Ne, jotka tekevät kuolemaa ja kovaa tautia sairastavat, eivät tavallisesti kiinnitä huomiotansa aikaan eivätkä paikkaan. Heitä kummastuttaa, että ystävät, maapallon toiseltakin puolelta haettavat, eivät heti ole saapuvilla, eikä heitä ihmetytä, jos ne, joiden ovat otaksuneet olevan hyvin kaukana, seuraavassa silmänräpäyksessä saapuvat. Heistä tuntuu kuin tuo käsittämätön, juhlallinen arvoitus ajasta ja paikasta jo alkaisi selvitä heidän katseelleen, joka maan päällä nyt on sammumassa.

Kun Amalia lisäsi: »Ehkä nyt jaksat ottaa heidät vastaan, he istuvat ulkona salissa», nyökkäsi Aleksis myöntyväisesti ja loi miettivän katseen eteensä.

Sisaret astuivat hiljaa sisälle, tervehtivät ystävällisesti veljeänsä ja silittelivät hänen otsaansa.

Aleksis hymyili hyväntahtoisesti ja lausui katse puoleksi maahan luotuna:

— Kuten tiedätte, en saa paljon puhua. Kiitoksia nyt kaikesta. Meidän Herramme yksin johtaa kuitenkin kaikki parhaaksemme, kun hän niin tahtoo, sen nyt näen. En ollut häijy, tuskin kevytmielinenkään. Tahdoin vain elää rauhassa, levossa ja rakkaudessa kaikkiin. Kenties minä nyt olen tehnyt pahaa Amalialle — ja ehkä eräälle toisellekin —, mutta Jumala ei sitä viaksemme katsone. Älkää murehtiko, jos minä menen pois. Ei ole vaikea kuolla. Kiitos nyt, kiitos siskot — antakaa minulle anteeksi. Ja hyvästi nyt. Minä olen väsynyt.

Kyyneleet silmissään lukivat sisaret katkonaisin sanoin Herran siunauksen nuoren veljensä puolesta, jonka rauhaa olivat maan päällä häirinneet; rukoilivat häneltä anteeksi kaikesta sekä jättivät hänet vihdoin. Veljen ystävälliset silmäykset — silmäykset ystävälliset kuten ainakin — seurasivat nytkin heitä. Elämän rajalla virtaa keveimpänä ja lempeimpänä viides rukous ihmisen sydämestä.

Illalla tunsi Aleksis hiukan helpoitusta ja arveli, että hän ensi tilassa ostaisi itselleen hanurin. Se oli tuleva hänelle niin hyväksi seurakumppaniksi niinä hetkinä, jolloin Amalia puuhaili taloustoimissaan. Sitten hän pani maata ja nukahti hyvin.

Seuraavana aamuna, kun Amalia tuli hänen huoneeseensa häntä tervehtimään, makasi hän vielä silmät ummessa ja näytti uinailevan. Hän ei koskaan ollut nähnyt hänen kasvoissaan niin tyyntä ja rauhallista ilmettä, ja hänen kävi melkein sääli herättää häntä hänen suloisesta unestaan.

Hiljaa hän kuitenkin koski hänen käteensä; se oli kylmä. Sydänhalvaus oli vähää sitä ennen tuskattomasti sammuttanut hänen elämänsä. Tuohon ennen umpinaiseen sydämeen oli kuolema hiljaa ja tyynesti astunut hänelle avonaiseksi jätetystä ovesta sekä ottanut haltuunsa aution asunnon. Jumala johtaa kyllä kaikki parhaimpaan päin, niinhän kuuluivat myöskin Reginan viimeiset sanat hänen Aleksis-raukalleen.

LUDVIG ÅKERFELTIN JOULULAHJAT

ENSIMÄINEN LUKU

Kuinka Ludvig Åkerfelt on joutunut kihloihin ja nyt valmistautuu viettämään jouluaattoa tulevan appiukkonsa perheessä.

Eräänä jouluaattona jokunen aika sitten nähtiin Helsingin suurimmalla kadulla vallitsevassa liikkeessä erään nuorenpuoleisen, tuskin kolmenkymmenvuotiaan herrasmiehen, milloin jalkasin, milloin vuokra-ajurilla, kulkevan puodista puotiin palaten jokaisesta melkein aina joku uusi käärö kädessään ja kiiruhtaen, sitä myöten kuin ostoksien luku eneni, jättämään ne sivumennen palvelijalle Seurahuoneeseen, jossa hän piti asuntoa.

Tarkemmin jos katsomme, huomaamme me tässä nuoressa miehessä — ja hänen iloisissa terveissä maalaiskasvoissaan — aikoinaan ylioppilaspiireissä hyvin tunnetun vihastumattoman hyvänpäivän lapsen Ludvig Åkerfeltin, joka nyt oli hyvinvoipa tilanhaltija jossakin lounaisosassa maatamme. Hän oli nyt tullut pääkaupunkiin niin mieluisessa asiassa kuin kiittämään pientä morsiantaan, valtioneuvos Herbstin kaunista tytärtä Ireneä, siitä herttaisesta »jaa» sanasta, jonka tämä nykyisin postissa oli lähettänyt vastineeksi hänen vaivalloisesti kokoonpantuun kosimakirjeeseensä.

Morsiamen pari kirjainta sisältävän pienen kirjeen mukana oli seurannut isällisiä ja äidillisiä kyhäyksiä valtioneuvokselta ja valtioneuvoksettarelta ja luonnollisesti kutsut joulunviettoon heidän luokseen Helsinkiin. Tässä viattomassa toimituksessa tapaamme me nyt Ludvigin. Hän astuu nyt juuri ulos Göhlen komeasta joulunäyttelystä, josta hän oli onnistunut saamaan muutamia kauniita esineitä, jotka puolestaan olivat onnistuneet välttämään helsinkiläisten huomion.

Hän on pysähtynyt kaupan ulkopuolelle, hieman epätietoisena minne hänen nyt pitäisi kääntyä, kun hän samassa huomaa olevansa kahden iloisen entisen ylioppilastoverinsa ympäröimänä — kaksi nuorta lääketieteen ylioppilasta, jotka vilkkailla mieltymyksen osoitteilla tervehtivät tuota iloista maalaisserkkua.

— No, olipa helkkarin hauskaa, huudahti Ludvig. Älkäämme laiminlyökö yhtäkään hetkeä, vaan etsikäämme heti vanha tuttu pöytämme oopperakellarista saadaksemme pienen kodikkaan aamiaisen ja lasin kuten muinoin. Sillä tietäkäät pojat, että teillä on syytäkin juoda minun maljani, nykyisin kihlautuneen hyvin toimeen tulevan miehen. Niin juuri! Oikealle, niin saatte kuulla enemmän.

Sydämellisesti onnitellen seurasivat nuo entiset toverit Ludvigia oopperakellariin, jossa he odottaessaan aamiaista istuutuivat muutamain soodavesipullojen ja konjakin ääreen.

No, näin oli asian laita. Ludvig, joka kesällä oli Naantalin kylpylaitoksessa pikiintynyt kauniiseen Ireneen, oli nyt hänen onnellinen sulhasensa. Sehän oli hiivatin hauskaa, ja nytkin kuten aina oli hänellä onni myötä, että juuri tarpeellisella hetkellä kohtasi hyväntahtoisia auttajia. Joululahjat, morsiamen sukulaisille nimittäin annettavat, olivat tuottaneet hänelle paljon päänvaivaa, enemmän vielä senkin vuoksi, että valtioneuvoksen perheessä oli välttämättömimpänä ehtona varustaa jokainen joululahja runosäkeellä.

Turhaan oli Ludvig vakuuttanut, ett'ei hän koskaan, ei edes ajatuksissaan ollut esiin loihtinut sen parempaa runosointua kuin: »Ho hoi, ja jaa!» mutta mikään ei ollut auttanut. »Kuta enemmän päin seiniä, sitä hauskempi», oli hän saanut vastaukseksi ja tulevalta anopiltaan sitä paitsi kaikessa salaisuudessa sen tervetulleen neuvon, että pyytäisi jonkun runomiehen apua. Nyt tulisi entisten toverein näyttää miten pitkälle heidän ystävyytensä ulottuu, ja kirjoittaa runosäkeet kaikkiin joululahjoihin.

— Odottakaahan, niitä tulisi olemaan noin 12—14 kappaletta, joista melkein puolet on jo ostettu. —

Kalle ja Ville, molemmat lääketieteen ylioppilaat, vakuuttivat, että he kaikeksi onneksi eivät ymmärtäneet runonsepitystä sen enempää kuin Ludvig itsekkään, mutta Flaccus, Flaccus, tuo iloinen runoniekka ja yliopistossa vanhentunut ylioppilas, oli tapansa mukaan kaupungissa ja hänhän oli kuin luotu auttajaksi tässä tapauksessa. Mutta, mistä saisi käsiinsä tuon aarteen nyt, juuri joulumarkkinain pyörteessä? Telefooni sai alkaa tehtävänsä, ja viimeinkin, kun oli kysytty oikealta ja vasemmalta, kahviloista ja tupakkakaupoista, annettiin Kaisaniemen keilaradalta se lohduttava tieto, että Flaccus ihan omassa persoonassaan oli siellä keilanheitossa, seuranaan eräs nimismies Savosta, »makasiinirotta Viaporista ja muuan vararikon tehnyt kauppias herra ties mistä pikku-kaupungista. Kunhan vaan lähetetään issikka häntä noutamaan, niin pian on hän oleva neljäntenä miehenä aamiais-seurassa. Ja samassa kun palvelija ilmoitti aamiaisen olevan pöydässä eräässä sivuhuoneessa, astui Flaccuskin sisään tyynine käytöksineen ja lyhyine virkatakkineen kuten ennenkin, vatsa kuitenkin hiukan pyöreämpänä kuin tätä ennen, Ludvigin häntä viimeksi nähdessä, mutta tuo lempeä, kevyt ja veitikkamainen piirre leikki yhtä poikamaisesti kuin ennenkin silmien ja suun ympärillä.

Siitäkös syntyi hauskat aamiaiset, hyvä ruoka ja hienot viinit maustettiin leikillisillä huomautuksilla entisistä ylioppilaskujeista ja pienistä hetkellisistä hairahduksista.

Sitten kun kihlausta oli tervehditty samppanjakorkkien pamauksilla ja kahvi sekä liköörit tuotiin pöydälle, otettiin Ludvigin joululahjahuolet käsiteltäviksi. Kalle, joka seurusteli valtioneuvoksen perheessä, säesti Ludvigia tämän kuvaillessa perheen jäseniä, eloon herättääkseen edes yhden kipinän innostusta Flaccuksessa. Mutta kauan kesti, ennenkuin hitustakaan taipumusta runollisiin tehtäviin ilmaantui hänessä. Esitettiin valtioneuvos ja tämän puoliso, pikku morsian ja tämän kahdeksan-vuotias sisko Cecilia, veljet: luutnantti Rikard ja ylioppilas Birger, jo ennestään Flaccukselle tuttu, — niin, vieläpä taidetta ymmärtävä taloudenhoitajatar Ebba, mutta kaikki yhtä turhaa. Vasta kun perheen sukulaiset otettiin käsille, ensinkin setä Lasse, hyvinvoipa painoasiamies jossakin maaseutukaupungissa, ja tämän hurskas aviopuoliso, ilmaantui ylioppilasrunoilijan katseeseen lempeä kiille, jonka toverit niin hyvin tunsivat. Keväisen huhtikuun kujeileva mieliala ilmaantui hänen katseeseensa, hitaasti ojensi hän kätensä, otti sikaarin, sytytti sen vielä hitaammin, veti keveän sauhun, tarttui liköörilasiin, kilisti Ludvigin kanssa sanoen: »No, kuten tahdot!»

Varmasti hän tahtoi ja Ludvigin puolesta toverit myös. Ludvig repäisi lehden muistiinpanokirjastaan ja alkoi merkitä siihen joululahjojaan ja niiden vastaanottajia. Pikku morsian oli saapa kultakellon oikein erinomaisen sievän, sekä täydellisen koristereunusteen ihan — ties mitä mallia se nyt taasen olikaan, jota herra Mellin sanoi sen olevan. Tavat ja mallit eivät olleet Ludvigin vankkoja puolia. Kaksi kertaa oli hän saanut reput lakitieteellisissä koekirjoituksissa, minkä jälkeen hän oli heittänyt luvut sikseen. — Vielä tulisi Irenen saada komea kaulaketju mitä kauneimmista alabasterikivistä ja sitä paitsi ostaisi hän hänelle vielä jotakin pientä, ja tulisi lahjojen runosäkeitten kääreissä olla hienoja, kauniita, kevyitä ja runoutta tuoksuvia, aivan kuin tuo herttainen tyttö itse. Jospa sentään Flaccus olisi saanut nähdä hänet! Valtioneuvokselle ei Ludvig vielä ollut keksinyt muuta kuin Almanach de Gothan, valtioneuvoksettarelle oli hänellä kallisarvoinen ompelulaatikko, jotakin vietävän mallia sekin, muhkean oli kauppias kehunut sen olevan; luutnantille oli Ludvig valinnut oivallisen teaatterikiikarin ja ylioppilaalle toalettilippaan, joka sisälsi harjoja ja sen semmoisia, kaikki hopeakoristeisia. Mitä taas setä Lasseen, painoasiamieheen tuli, oli Ludvig tahtonut olla niin antelias kuin suinkin, ja kun tuo vanha herra oli innokas tupakoitsija, oli Ludvig hänelle valinnut laatikon sikareja, kaikkein parhaita mitä hän käsiinsä oli saanut, sekä tämän rouvalle, täti Sohville, jumalisen kirjan: »Hartauden harjoituksia joka vuoden päivälle.»

— Tässä on nyt sinulle, parahin Flaccus, koko luettelo, sanoi Ludvig. Koeta nyt parastasi! Minulla kyllä, hitto vie, ei ole aikaa sekaantua koko hommaan. On vielä koko joukko ostoksia tehtävä, niin että ennen kello 7:ää illalla ei teidän tarvitse ajatella näkevännekään minua kuin joskus pikimmiltään. Mutta mikään ei estä teitä rupeamasta milloin tahansa käärimään jo ostettuja tavaroita paketeiksi ja kirjoittamaan niihin osoitteita ja runosäkeitä, eikä sitäpaitsi kotiintumasta Seurahuoneen n:o 14:ään, jossa asun. Kuule, Ville, sinut määrään minä varaisännäksi minun poissaollessani. »Paina nappia» ja pitäkää hauskaa sillä aikaa. Ja muista Ville, ei mitään kursailemista tänään! Maksa pois lasku tänne, kun tahdot, niin minä sitten selvitän sen sinulle. Vai on sinulla Matti taskussa! No sitä parempi. Ole hyvä — tämä kelvannee vähäksi aikaa. Ja nyt minä täytän lasit. Kas noin — ja kas noin, ja kiitos paljon, te kunnon veikot, kun otatte tehdäksenne minusta runoilijan ja valmistaaksenne minut uusiin perheoloihin, somiin tapoihin — comme il faut, kuten sanotaan. Minä tulen voittamaan kaikkien sydämet, vieläpä neiti Ebba Vesterlundinkin, taloudenhoitajattaren. Kippis nyt sen asian päälle ja jääkää hyvästi pariksi tunniksi!

Ludvig otti lakkinsa, nyökkäsi iloisesti ja oli samassa hetkessä matkalla Leppäsuon kasvihuoneelle antamaan itse ohjeet mitä ihanimpaan kukkavihkoon, jonka Irene oli saapa jouluaattona.

Kello oli jo kuitenkin kerinnyt kolmeen, ennenkuin tilanhaltijamme jätti kukkakaupan. Hyvää kyytiä hän nyt antoi laskea kohti kaupunkia, jossa hän kulki kaupasta kauppaan valiten ja hakien sellaista nukkea, joka voisi löytää armon hänen tulevan kahdeksanvuotiaan kälynsä silmissä. Lopuksi löysi hän yhden, jonka sanottiin olevan Pariisin mallia, ja hän omisti sen itselleen samalla riemulla kuin kemisti kunnian keksiessään jonkun uuden alkuaineen.

Seurasi sitten käynti eräässä kirjakaupassa, jossa oli niin paljon väkeä, että Ludvig kiitti onneaan, kun sai käsiinsä erään komean kuvateoksen, Jonas Lien uuden romaanin ja Gustafva Björklundin keittokirjan, molemmat korukansissa, sekä jonkin lastenlehden tilauskortin. Kaikki tämä mukanaan oli hänellä aikomus suunnata kulkunsa Seurahuoneelle, kun hänen mieleensä samassa johtui, että Irene kerran Naantalissa oli ihaillut erästä viuhkaa, jonka väri ja malli oli jäänyt rakastajan muistiin, ja nyt täytyi hänen etsiä edes jonkun verran samannäköinen »vifti», kuten tanskalainen sanoo. Se, jonka hän innokkaasti etsittyään päätti ottaa, ei kuitenkaan ollut käsin silkille maalattu, kuten se, jota Irene oli ihaillut, mutta tämä oli kaikessa tapauksessa non plus ultra, kuten kaupassa sanottiin, hienoa, lävellistä, valittua, somaa ja kaunista norsunluutyötä.

Kokonaista kolme tuntia oli kulunut hänen kulkiessaan puodeissa ja nyt vihdoinkin katsoi Ludvig Åkerfelt auttavasti päässeensä joululahjavelvollisuuksistaan sulhasmiehenä ja olevansa hyvällä alulla tulemassa hänelle tähän asti tuntemattoman perheen jäseneksi. Vielä iloisemman näköisenä kuin tavallisesti, vaikka lämpimänä ja hiukan väsyneenä, kiirehti hän huoneeseensa, seurassaan poikanen, joka kantoi hänen uusia joululahjaostoksiaan.

Jo eteiseen kuuluivat n:ro 14:stä toverien iloiset naurunpurskaukset, ja kun Ludvig syöksähti huoneeseen, kohtasi häntä kodikas näky: nuo kolme ystävää ja auttajaa kaikki paitahihasillaan paperiarkkien ja valmiiksi käärittyjen pakettien ympäröimänä, täydessä touhussa uusien käärimisessä ja osoitteiden laadinnassa.

Tykistömäinen joukko pulloja ja karahviineja pisti savupilven keskestä luonnollisesti esiin pakettien välistä, ja mitä tyynimmän sotapäällikön näköisenä istui Flaccus kynä kädessä, lukien erästä säettä ystäväin arvosteltavaksi.

— Hyvä, hyvä! huusivat Ville ja Kalle, kun samassa Ludvigin iloinen muoto tuli näkyviin.

Puheen hälinä ja melu piiritti hänet silmänräpäyksessä, ja sen keskeytti vain silloin tällöin Flaccuksen viranomainen ääni, kun hän vaati Ludvigilta tietoja uusista joululahjoista, jotka hän oli mukanaan tuonut, sekä niitten jakamisesta.

— Viuhka on Irenelle, kuvateos kiltille appiukolle, nukke ja tilauskortti luonnollisesti Cecilialle, keittokirja taloudenhoitajattarelle ja romaani Irenelle. — Ja kas niin, pojat, nyt me kyllä olemme ansainneet lasin. Onko teillä seltteriä täällä? Hyvä! Maljasi Flaccus, sinun etupäässä! Sinä olet saanut olla touhussa, sen näen kaikista näistä lapuista. Vai olet sinä Kalle kirjoittanut puhtaaksi ne. Maljasi sitten! Ja Ville lakkaa. No maljasi, sinä iloinen sielu! Nythän minun ei tarvitse muuta kuin kädet ristissä katsella päälle. Mutta kyllä se onkin pahuksenmoista juoksua täällä Helsingissä.

— Nyt täytyy sinun kuulla jotakin Flaccuksen mestariteoksista», huudahti Ville. Tääll' on helliä ja vienoja, siveellisiä ja hieman kevyitäkin. Millä aletaan?

— Mitä kirjoitit sinä, hyvä Flaccus, Irenen kultakelloon, sen tahtoisin tietää?

Huomaamattomasti räpäyttäen vasenta silmäluontaan ojensi Flaccus kätensä, etsi runosäkeen käsikirjoituspaperien joukosta ja sanoi:

— Pelkkää lorua, kuten tulee ollakin tällaisissa tapauksissa. Tässä on kaiku omasta veltostuneesta sydämestäsi:

Vaikk' pieni oon, käyn aina vaan, Käyn hiljaa tyynehesti; En taaksepäin käy milloinkaan, Vaan eteen tasaisesti. Jospa vaan sydämes vartia oisin Ja huolilta maailman sen varjella voisin, Niin ilotkin iloitsisin sen kanssa Kuunnellen onnen kuiskettansa.

— No, tuohan sointuu oikein kauniilta ja todelliselta, minun mielestäni, sanoi Ludvig. Kuulostaa ikäänkuin sinä itse olisit rakastunut, veli Flaccus. Olisihan jo aikakin, vai mitä te sanotte, pojat?

— Palaa — salaa — valaa, mumisi Flaccus, ei ollen kuulevinaankaan ystävän puhetta, täydessä runontekopuuhissa sikaarilaatikkoa varten.

Yhä jutellen silmäili Ludvig milloin yhtä, milloin toista säettä ja levitti iloisella luonnollaan ikäänkuin auringon säteitä ympärilleen, joiden täysi loisto näkyi hänen hyväntahtoisesta ilmeestään, kun hän sai käsiinsä säkeen:

Oi sua, veli pörröpää, Koitappas tukkaas silittää!

jonka hän ääneen ja mitä sulavimmin luki toverien, vieläpä Flaccuksenkin sydämellisesti säestäessä hänen nauruaan.

— Tuohan sopii mainiosti Birgerin hiusharjoihin. No, kyllä näyt sinä, Kalle, vilkkaasti kuvailleen kaikki tulevat sukulaiseni. »Pörröpää», sehän sopii kuin tehty Birgerille ja hänen tuuhealle tukalleen.

Oi sua, veli Pörröpää, Koitappas tukkaas silittää!

kertasi hän ja sai taas tovereilta vallatonta osanottoa nauruunsa.

— En minä kyllä hituistakaan käsitä runoutta, mutta tämä, jo minunkin ymmärrykseni mukaan, on vietävän hauskaa, ja tämä säe on tuottava minulle kunniaa tänä iltana.

Ja toverit nauroivat hillittömästi.

— Se kai johtuu minun omasta poikamaisesta luonteestani. Tästä tulee hauska jouluaatto. Mutta apropos pojat, missä, te aijotte sen viettää?

— Ville ja minä olemme luvanneet päivystää sairashuoneella, sanoi Kalle, ja Flaccuksella on kai, kuten tavallisesti, omat ihmeelliset tiensä.

— Minä menen erään nuoren leskirouvan luo, erään tohtorinna Nassevitschin, niin muistaakseni hänen nimensä oli, sanoi Flaccus tyynesti. Hän on syntyisin luterilainen ja miehensä puolelta sukua kapteeni Blomagoffin, Viaporin »provianttirotan» kanssa. Hän kutsui minua sinne tänään keilaradalla.

— No, onnea sitten mitä hauskimpaan joulunviettoon tohtorinnasi kanssa, nauroi Ludvig, silittäen kädenselkämällä poskiaan, mutta samassa hypähtäen ylös. No, eikö hitto vie, minun vielä pidä ajattaa partanikin! Ei täällä sitten saa hetkeäkään istua alallaan, toista se on talonpoikaisoloissa. Kello on jo 1/2 7, tunnin päästä minua jo odotetaan valtioneuvokseen. Kerkiättekö te nyt, kunnon veikot, valmistaa kaikki nämät minun poissaollessani?

— Nämät ja vielä paljon muutakin, vastasi Ville innostuksissaan. Maljanne, hyvät herrat! Malja Ludvigin parranajo-onnelle!

Ja sydämellisen naurun vielä kaikuessa Ludvig kiirehti parturiin, jossa nyt kuten ainakin tällaisena iltana oli väkeä huoneen täydeltä.

Jospa vain voisimme suljettujen ovien läpi heittää silmäyksen Seurahuoneen n:ro 14:ään, näkisimme nuo kolme vallatonta ystävää lakkaamassa, kirjoittamassa ja liisteröimässä runosäkeitä kaikin voimin, naurunpuuskausten kaikuessa kovemmin kuin mitä tarpeenmukaista olisikaan. —

Vihdoinkin oli kaikki valmiina. Ville antoi palvelijan tuoda isonlaisen korin, johonka kaikki joululahjat aseteltiin järjestykseen, minkä jälkeen palvelijalle annettiin käsky viedä kori valtioneuvos Herbstille.

Kun Ludvig hetken perästä palasi, oli koko joululahjatouhu ohi, ja huone saanut sen puolisiistin näön, jonka matkustava nuorimies niin harvinaisen taitavasti ymmärtää antaa asunnolleen. Ystäväin lasit täytettiin vielä kerran, Ludvig heitä sydämellisesti kiitti, kukkavihko Leppäsuolta, kaunein mitä konsanaan morsian voi toivoa, tuotiin säntilleeen ja Ludvigilla oli toverein pois mentyä vain neljännestunti pukeumisaikaa ja pukeutuesssaan hän mitä lämpimimmillä toveritunteilla itsekseen puoliääneen kertasi: »Rehelliset, iloiset pojat! Kyllä minä myöskin vuorostani olen teitä auttava!»

Kello oli vastikään lyönyt puoli kahdeksan, kun Ludvig tyytyväisenä itseensä ja koko maailmaan soitti ovikelloa tulevan appensa luona, jossa ilo ja häiritsemätön joulurauha odottivat häntä.

Ollen varmat, että sulhasmies pääsee sisään, lopetamme kertomuksemme ensimäisen luvun, kertoaksemme seuraavassa ja viimeisessä Ludvig Åkerfeltin ensimäisestä ja ainoasta jouluaatosta sulhasmiehenä.

TOINEN LUKU.

Mimmoisen vaikutuksen Ludvig Åkerfelt ja hänen joululahjansa tekevät tuleviin sukulaisiin, mitenkä hän voittaa elinkautisen ystävättären ja kuinka jouluaatto valtioneuvoksella päättyy.

Jo eteiseen tuli Ludvigia vastaan herttainen morsiamensa, antaen jo siellä pienen suutelon kiitokseksi sulhonsa tuomasta kauniista joulukukkavihosta. Kodissa, joka loisti tulimerenä, liikuskelivat perheen jäsenet vielä pienissä puuhissa illan kunniaksi, ja kohta olivat harvat kutsutut vieraatkin saapuneet, setä Lasse ja Sohvi täti, kaksi nuorta luutnanttia, Rikardin virkatovereita, kolme nuorta naista, kaikki kuuluen melkein samaan epävarmaan ikäluokkaan, kaikki kotiintuneita perheessä ja kaikki aivan samankaltaisesti puettuja, niin että Ludvig hieman sekaantui ja morsiamensa täytyi kahdesti heidät esittää.

Valtioneuvos itse pitkine, laihoine, mutta komeine vartaloineen, käytöksellään hieman muistuttaen diplomaattia, oli mitä kohteliain isäntä, ja valonhohde kyntteliruunusta ja joulukuusesta heijastui niin hyväilevästi hänen paljaaseen päälakeensa. — Valtioneuvoksetar, ollen kotoisin Pietarista, oli taloudellinen, ystävällinen pieni rouva, murtaen hieman puhettaan, ja ehkä koko olennossaankin muistuttaen Nevan kaupungin tapoja. Setä Lassella, jota kohdeltiin rohkaisevalla ja kehoittavalla hilpeydellä, oli jo aikansa palvellut peruukki, ja hänen punaruskean lyhyen täysipartansa oli nähtävästi hän itse tai joku maaseutukaupungin parturi viimeksi puhdistanut. Hän näkyi pitävän velvollisuutenaan aina pysyttäytyä kunnioitettavan puolisonsa lähettyvillä, täti Sohvin, joka paikkakunnallaan kuuluu herättäneen huomiota kirjailijattarena sekä nykyajan jaloimpain aatteiden suojelijattarena. —

Nuo kolme perheen ystävätärtä kuuluvat sitä paitsi olevan soitannollisia ja toinen luutnanteista myös, jota vastoin toinen, samoin kuin poika Rikardkin, julkisesti ihaili operetteja ja varieteeta sekä enemmän kuin tarpeellista olisi ollut pääkaupungin ravintola- ja sikaarikauppaneitejä. Ylioppilas Birgeristä, joka kotona oli umpimielinen ja hiljainen, katsottiin toverein keskuudessa tulevan hyvänpäivän lapsen ja herkkusuun, ja lopuksi pikku Cecilia oli kaikkien hemmoittelema lempilapsi, iloinen ja kiltti, ja hänestä näkyi lupautuvan jotakuinkin kaunis tyttö.

Ruokasalissa — jonne vastakihlautuneiden tie sattumalta johti — sai Ludvig tilaisuuden uudistaa eilisen tuttavuutensa neiti Ebba Vesterlundin kanssa. Tämä oli neljänkymmenenviiden vuotias nainen, jolla oli varma, vaikkakin hieman eriskummainen, vääntynyt käytös, tehden saman vaikutuksen kuin polkupyörä puolitaitavan pyöräilijän käsissä; kasvoillaan oli hänellä kohtelias, imelä hymy, ja usein nähtiin kielenpään äkkiä pistäytyvän esiin ja katoavan ei suinkaan klassillisesti kauniitten kaarevien huulien välitse.

Niin pian kun tee oli juotu ja seuran ijäkkäämmät henkilöt täksi iltaa ottaneet omat varmat paikkansa sohvapöydän ympärillä, rupesi joululahjoja tulla tupsahtamaan sisään, vanhaan helsinkiläiseen tapaan. Nuoret, jotka mieluummin halusivat olla liikkeellä, auttoivat pikku Sissiä suurien ja pienien saliin heitettyjen kääröjen poimimisessa ja veivät ne sitten valtioneuvokselle, joka, pannen hyvän koron sanoihin, luki ääneen ehdottomasti joka pakettiin kuuluvat runosäkeet, jotka usein herättivät yleistä naurua ja suurta hyväksymistä.

Myöskin Ludvigin joululahjoista olivat jo muutamat ilmaantuneet oikeilla osoitteilla: Almanach de Gotha valtioneuvokselle ja tuo todella kaunis valkea kaulakoriste Irenelle, joka punastuen antoi Ludvigin itsensä kiinnittää lukon äidin ja toisten ijällisten vielä kerran kuunnellessa noita runollisia säkeitä, jotka olivat koristetta seuranneet ja jotka valtioneuvos lausui hyvällä painolla.

Sitten tuli Rikardin paketti, johon oli kirjoitettu:

Vuosi vuodelta, Päivä päivältä Heikko ihminen katseensa luo Ylös korkeuteen, Tuonne taivosehen — Luoja kerran sielt' apunsa tuo.

Rikardin kasvojen ilme oli jotenkin koomillinen, kun hän paketista veti esiin suurenmoisen postillan: »Hartauden harjoituksia joka vuoden päivälle», hieman kummallisen ja odottamattoman joululahjan nuorelle soturille.

Täti Sohvi, joka istui Rikardin vieressä, katsahti lorgnetin läpi alkulehteä, sanoen: »Kallisarvoinen, arvokas kirja, rakas Rikard», jonka tämäkin kohteliaasti kumartaen myönsi, ollen varma, että antajatar oli naapurinsa.

Rikard laski kunnioittaen kirjan luotaan, nousi ylös ja hieman viiksiään kiertäen totisena kuiskasi Ludvigille, joka seisoi Birgerin kanssa joulukuusen luona: »Minä sain postillan.»

— Sinäkö, huudahti Ludvig, kuka olisi uskonut!

— Juuri minä, sanoi Rikard. Lanko, tule ottamaan lasi punssia sen asian päälle, ja he menivät erääseen sivuhuoneeseen.

Samassa huusi valtioneuvos Birgerin nimeä, lukien seuraavan runonpätkän:

Vaikka ootkin varaton, Elos vapaa, huoleton, Niin jos perheen varat käsiis saat, Kohta ystävilles jaat. Hienot, hienot päivälliset, Monet pienet illalliset Ymmärrät sä toimeenpanna. Huudetaan vaan: "Vielä anna!"

Valtioneuvoksen ääni oli selvä ja tyyni kuten ainakin, kuitenkin ojensi hän hieman pitkäveteisesti joululahjan punastuvalle pojalleen. Valtioneuvoksetar pelasti kaikki pälkähästä, sanoen ystävällisesti:

— No, Birger, minkämoinen on meidän illallisemme tänä iltana? jota seurasi yleinen nauru, ja hieman kiukustuneena veti Birger esiin Gustafva Björklundin Keittokirjan, sanoen lukiessaan käsialaa runosäkeessä:

— Jonkun ystävän tekemää tyhmää pilaa! Kyllä otan hänestä selvän.

Ludvig, joka oli palannut tupakkahuoneesta samassa kun loppuosa runosta luettiin, huomasi heti Flaccuksen laskeneen leikkiä taloudenhoitajattaresta ja punastui hämmästyneenä huomatessaan joululahjain harmillisen vaihdoksen. »Jumalan kiitos», ajatteli hän, kun Birger oli lausunut epäluulonsa, »minä pääsen ehjin nahoin tällä kertaa. Mutta sääli Birgeriä, hänhän näyttää aivan nololta. Jospa vain olisimme kahden kesken!»

Taaskin joululahja! »Valtioneuvos, ritari y. m.» Kun osoite oli luettu, rykäsi valtioneuvos hieman, silitti vaistomaisesti kaljua päätään ja luki tyynellä, mutta sointuvalla äänellään:

Oi sua, veli pörröpää, Koitappas tukkaas silittää!

— Neuvo tuli jotenkin myöhään, lisäsi valtioneuvos arvokkaasti hymyillen.

Aukaistuaan käärön otti hän esiin kallisarvoisen lippaan, josta hopeanhohtavat harjat loistivat ivallisesti tuota vanhaa herraa vastaan.

— Saanko nähdä käsialaa, sanoi hänen rouvansa. Aivan outoa. Keneltähän se lienee!

— Sehän on yhdentekevä, rakas Julia, sanoi valtioneuvos, sysäten lahjansa syrjään. Hieman kallisarvoista eikä suinkaan sukkelata pilaa. Offenbach on oikeassa sanoessaan: »Voimakkaita miehiä on kyllä, mutta sukkelia?»

Ludvig-rukka seisoi kuin unesta herännyt. »Oi sua veli pörröpää», joka niin paljon oli antanut ilon aihetta ja joka oli tuottava hänelle kunniaa tänä iltana! Hyi pahus, minkämoisia hutiluksia; eivätköhän vaan jo kerinneet tulla pikku tuuleen tuolla n:ro 14:ssä, ajatteli Ludvig, uskoen hyvää lähimäisistään. Syvään hän huokasi ja näytti aivan rikolliselta, kun Irene hieman alakuloisena kuiskasi:

— Isällä on paljon kadehtijoita.

Ei, sitä ei hän ottanut uskoakseen, se ei voi olla mahdollista. Tässä täytyi olla erehdys, kauhea erehdys. Mutta vaikkakin alakuloisena ja häveten tuossa uudessa seurassa, niin sittenkin hän poikamaisessa mielessään toisti kuin mitäkin säveltä: »Koitappas tukkaas silittää! Koitappas tukkaas silittää!» Tästä ei ole pääsevä rangaistuksetta tuo kirottu Flaccus, joka ehkä nyt hyvällä omallatunnolla istuu juomassa teetä kapteeni Blomagoffin leskiserkun luona.

Tuo vähäinen alakuloisuus hälveni kuitenkin seuraavassa hetkessä jättäen kaikkiin vieraisiin ja erittäin nuoriin erinomaisen halun kääntää kaikki puheet hauskoiksi ja nauruhermoja kutkuttaviksi, niin että Ludvigiinkin, huolimatta marttyyrimäisestä pulastaan, palasi entinen mielialansa takaisin, varsinkin kun hänen kaunis kuvateoksensa kunnioitusta uhkuvine runosäkeineen aivan oikein tuli valtioneuvoksen käsiin, samoin tilauskortti Sissille ja Jonas Lien romaani Irenelle, jota viimeksimainittua joululahjaa seuraava runosäe täytyi lukea toistamiseen, niin hieno ja kaunis se oli, sanoivat nuo kolme yhtäläisesti puettua naista ja nyökkäsivät Sohvi tädille.

Mutta lieneekö mitään iloa tässä surun laaksossa, huokasi syvään, hyvin syvään Ludvig-rukka, kun Lasse sedän kunnioitettava nimi kohta sen jälkeen huudettiin ja seuraava runoteelmä luettiin:

Tuo käsi niin hyvä, niin hellä ja sievä, Miten somasti onkaan se saksia vievä! Nyt innostuneena hän hommailee, Sulosuunsakin kauniisti hymyilee. Ja paikata, leikata, ommella saa, Vaan ken siitä kiittää, se arvatkaa!

Valtioneuvoksen muoto ja ääni olivat turhaan koettaneet pysyttäytyä tyyninä. Hän antoi palttua kaunoluvulle ja viime säkeet hän melkein kuiskasi — suurten hikipisarain noustessa Ludvigin otsalle. Onnettomuudeksi hän oli, kun Irenen kirjaan kuuluvat, ihaillut runosäkeet oli luettu, saanut paikkansa anoppinsa viereen, aivan keskelle sitä perhettä, jonka jäseniä hän kerta kerran perästä ilkeästi pisteli.

Mutta setä Lasse oli se, joka ei suotta hätäillyt. Aukaistuaan käärön otti hän esiin tavattoman komean neulomalippaan, tutki jokaista pikku esinettä erikseen lapsellisella ihastuksella, ja sanoi näyttäen sormustinta rouvalleen:

— Nuo ovat hopeasta. Ne ovat kaikki sieviä esineitä ja kaikki niin hienoja ja komeita.

— Köllähän nuo ovat oikein hienoja, ja sitenhän valitaan kuten osataan, sanoi pietarilaisella murteellaan tuo ystävällinen rouva valtioneuvoksetar, joka levottomana oli noussut seisomaan ja nyt nojausi täti Sohvin olkapäähän, taputti häntä hieman ja kuiskasi:

— Menä menen vehäsen katsahtamaan pekkupuuhiani.

Myöskin valtioneuvos keskeytti lukijatoimensa ja sanoi ystävällisesti setä Lasselle:

— Me kaksi, mehän istumme tässä aivan ilman lasia ja sikaria. Jouluaattona suonevat näin likisukulaiset ja ystävät ja minun rakkaat vieraani meille vanhoillekin pienen vapauden naisten seurassa. Eikö niin? No, kuuleppas Birger, tuo meille vähän punssia ja sikareja. Äänikin käy käheäksi paljosta lukemisesta, kun joulupukki tänä vuonna näkyy olevan itse anteliaisuus, vai miten Sissi?

Helpoituksesta huokaisten kiiruhti Ludvig auttamaan Birgeriä, joka vieläkin oli hieman nolona purevasta joululahjastaan, jonka saamiseen Gustafva Björklund oli häntä niin viattomasti auttanut.

— Jospa vaan kaikki olisi ohi, ajatteli Ludvig, tämähän vie ihan päin seiniä. Mitkähän joululahjoista vielä ovat jälellä ja kenenkähän käsiin nekin joutuvat? Nuo hutilukset, nuo hutilukset!

Tultuaan tupakkahuoneeseen näki hän nuoret sotilaat nauraa virnuilevan noita kummallisia, ivallisia joululahjoja ja ihmetellen mikä pahus oli osakkaana tässä pelissä. Oli kuin Ludvig olisi tullut pulasta toiseen. »Mutta eihän tuota enää voi auttaa», ajatteli hän ja vaivaten mitä surullisimmilla ajatuksilla aivoraukkojaan odotti hän illan päättymistä. Vieläpä hän tunsi sitäkin kauheaa pelkoa, että hänen Irenensä purkaisi kihlauksensa, kun hän saisi tietää, että hän, Ludvig, oli tuo »kadehtija» ja että Ludvig oli kutsunut Irenen isää »Pörröpääksi», ja käskenyt tämän — huh sentään!

— No, tuossahan on sulhanen, kuului kaikeksi onneksi iloisesti luutnanttein triosta.

— Lasi punssia täytyy toki herra Åkerfeltin juoda meidän kanssamme jouluaaton kunniaksi. Saako luvan olla?

Ja Ludvig joi, ja nuoret miehet kaikki vahvistivat tämän jouluaattoisen tuttavuutensa veljen maljalla ja menivät ilon vallitessa saliinkin juomaan vanhempain herrain kunniaksi, jotka viimeksimainitut vihdoinkin olivat saaneet punssilasit. Tämän keskeytyksen perästä rupesi taas joululahjoja Sissin suureksi iloksi tulemaan. Lomaaika olikin jo Sissistä ollut pitkä kuin aritmetikan oppitunti koulussa.

Näin oli Ludvigkin saanut viettää rauhaisan ja iloisen neljännestunnin. Valtioneuvoksetar, jolla, näin sivumennen sanoen, oli se pieni pahe, että hän joskus poltti hienon sigaretin, ja joka oli nytkin huoneessaan suonut itselleen sen nautinnon, oli jo ottanut entisen paikkansa sohvapöydän ääressä, kun samassa täti Sohvin nimeä huudettiin, ja valtioneuvos ensin äänekkäästi sittemmin yhä hiljenevällä äänellä luki:

Nuoruus kiehuu, baletti liehuu, Sydämissä vakaissa liekit ne riehuu, Sua aina, sua aina jos käyttää voisin Sun avullas kauniita — — — — — —

— Ja niin edespäin kuten muistamme tuosta tutusta operetista, keskeytti valtioneuvos lukuaan ja ojensi kohteliaasti käärön täti Sohville, joka sanomattoman loukkaantuneen näköisenä luki lopun runosäkeestä ja kääröstä otti esiin komean teaatterikiikarin, sanoen:

— En todella tiedä, ketä minun tulee kiittää tästä huomaavaisuudesta vähäpätöistä naista kohtaan, joka on kotoisin pienestä maalaiskaupungista, jossa ei kaikeksi onneksi teaatteri kukoista.

— Näytäppä minulle, Sohvi hyvä, puuttui puheeseen Lasse setä tavallisella uteliaisuudellaan. Tiedätkö, tämä on hyvin kallisarvoinen kapine, rakas Sohvi.

— Ja hyvin käytännöllinen, lisäsi Sohvi täti ivallisella äänellä.

— No, täidän luonnonehanissa säuduissa, sanoi valtioneuvoksetar hyväntahtoisesti, on sellä hyvä tarkastella ehania säutuja!

Mutta nuorten herrain joukosta kuului valtioneuvoksen keskeyttämän säkeen jatko piano pianissimossa: »kauniita nilkkoja nähdä soisin» salaperäisten silmäniskujen ohella, ja myöskin nuo kolme soitannollista naista juttelivat tavattoman vilkkaasti Irenen kanssa, kun taas kirjatietoinen täti Sohvi päättäväisesti otti mieheltään kiikarin pois ja pani sen koteloon, jonka hän kokonaan upotti taakseen sohvaan.

Ja sitten tuli valtioneuvoksettaren vuoro saada osansa noista salaperäisistä joululahjoista, jotka silloin tällöin painajaisten tavoin ilmaantuivat tervetulleitten joululahjain joukosta. Muori pani vasemman kätensä oikean kyynäspään alle, nojasi poskeaan oikeaa kättä vasten ja kuunteli iloisena runosäettä:

Nuo tummat ja sorjat, Nuo vaaleat norjat Sun lempeäs syttymään koittaa. Niin onnekas oisin, Jos vainen voisin Sinut puoleeni kerran voittaa. Sua, armasta, muille en sois! Vain sulle salaa Mun lempeni palaa Ja viimein mä katoon sun luotasi pois.

— Äläpäs tule mustasukkaiseksi ukkoseni, sanoi valtioneuvoksetar hilpeästi ja otti kääröstään suuren sikarilaatikon, jonka hän kätevästi aukaisi hedelmäveitsellään, ystävällisesti sanoen:

— Tähkää hyvin hyvät härrat! Mäidän tämän eltaisella elkeällä ystävällämme näkyy olevan sälvillä, että menäkin joskus tupakoitsen, mutta nämät ovat leean väkeviä. Tähkää hyvin, hyvät härrat! Nämät näkyvät olevan hyviä.

— Kiitän nöyrimmästi, sanoi Lasse setä, valiten sikarin. Nämät mahtanevat olla hyviä. Tiedäppäs, Sohvi, minä satuin tänään tupakkakaupasta kysymään juuri tämän lajin hintaa ja he määräsivät niistä 40 markkaa sadalta.

— Miten ajattelemattoman kalliita, sanoi Sohvi täti olkapäitään nostaen.

Mutta Ludvig oli kärsinyt kaikki kiirastulen tuskat tämän hävyttömän joululahjan tuottaman vaikutuksen ajalla, joululahjan, jonka terävin kärki taittui valtioneuvoksettaren tunnustukseen. Ludvigin omaa herttaista anoppia oli pilkattu! Se oli varmaan Kalle, joka niin tarkalleen tunsi perheen kaikki jäsenet. Voi sentään, kuinka Ludvig oli häntä rankaiseva! Katuvaisena läheni hän valtioneuvoksetarta, ikäänkuin hän olisi tahtonut suojella häntä koko maailmaa vastaan, ja tunsipa hän halua julkisesti syyttää itseään kaikista tämän illan onnettomuuksista, kun valtioneuvoksetar samassa, katse sydämellisenä ja äidillisenä, sanoi:

— Koskapa nyt menun peentä salaisuuttani äi änää tarvitse salassa petää, neen anna menulle, rakas Ludvig, laimea paperossi, jos senulla sattuu olemaan.

Tuo tottumatoin maalaisraukka enemmän syöksyi kuin istui lähimmälle tuolille muorin viereen, ja tarjoten sigarettia kotelostaan sanoi hän kyyneleet silmissä, aivan hiljaa:

— Minun hyvä, parahin — rakas anoppini, älä ole pahoillasi tuosta tyhmästä pilasta — sinä et saa olla pahoillasi!

— Pahoillani, vastasi tämä yhtä hiljaa, mitä tyynimmästi sytyttäen sigarettinsa, pahoillani, ähkä senulle Ludvig? Et kai se senä ole, joka olet tahtonut antaa menulle näin väkeviä tupakka-aineita?

— En koskaan, en koskaan, kautta taivaan, en koskaan, huudahti Ludvig ääneen ja mitä hullunkurisimmalla innolla.

Ja valtioneuvoksetar nauroi niin, ett'eivät he vähään aikaan paljoakaan kuunnelleet valtioneuvosta, joka järkähtämättömän tyynenä luki joululahjarunoja ja antoi lahjat omistajilleen, joiden joukossa ei suinkaan Ludvig ollut vähäosaisin tässä uudessa sukulaispiirissä.

Taasen heitettiin yksi Ludvigin joululahjoista sisään ja osoite oli neiti Ebba Vesterlundille, jolla vain silloin tällöin oli hetkinen aikaa viivähtää salissa ja jonka Sissi nyt toi sisään vastaanottamaan lahjaansa ja sen näin kuuluvaa runosäettä:

Jouluaatto ilon tuopi Sulle se myös "viftin" suopi.

Ja neiti Vesterlund hymyili oikein kauniisti pelkästä ilosta, kun hän kotelosta otti Irenen kauniin komean viuhkan, joka häntä erinomaisesti kaunisti, varsinkin kun hän sen auki levitetyllä lävellisellä valkoisella lehdellä peitti punastuvat kasvonsa.

— Voi, kuinka komea, sanoi hän. Näin kallisarvoista lahjaa en ijässäni olisi osannut odottaa, ja minä vakuutan, että ikuisesti olen oleva antajalle kiitollinen. Noin rakas muisto! jatkoi hän, leyhyttäen viuhkallaan ja heittäen salaperäisen, paljon käsittävän silmäyksen Ludvigiin, joka tässä silmänräpäyksessä, ehkäkin hämmästyen lahjan saajaa, tunsi ensi kerran hituisen lempeimpiä tunteita tovereitaan kohtaan, jotka olivat tehneet hänelle kaikki nämä kepposet.

Ja neiti Vesterlund purjehti taloustoimiinsa, ja oli kuin viuhka olisi leyhyttänyt viimeisenkin vihanhattaran pois tuosta muuten niin valoisasta salista, johon vielä joululahjoja loppumattomassa sarjassa tulla tupsahti.

Nyt heitettiin sisään kaksi yhtä aikaa, jotka Sissi innokkaasti nosti ylös ja vei isälleen, joka suutelemalla lasta otsalle palkitsi hänen vaivansa, sekä huudahti:

— Nämät kääröt ovat molemmille tyttärilleni. Irene hyvä, tuleppas tänne ottamaan lahjaasi, sanoi hän, nähdessään Irenen seisovan pianon luona keskustelemassa Ludvigin ja jo koko lailla puheliaan Birgerin kanssa.

Irene tuli, ja valtioneuvos luki säkeen:

Ulkomuoto kaunis on, Mutta sydän kylmä, kova. Sydän lapsen koita suojella Ett'ei maailma sais — turmella. Ensi joulu varmaan tuopi Monta moista lahjaa sulle, Ehkä vielä silloin suopi Syleilynkin armaan mulle.

Viipymättä sen jälkeen luki valtioneuvos mainiolla painolla, ehkä lopussa hieman epäilevästi, sen säkeen, joka seurasi Sissin joululahjaa, ja vaikka se jo ensimäisestä luvusta onkin tuttu, täytynee se ehkä vielä kerrata:

Vaikk' pieni oon, käyn aina vaan, Käyn hiljaa tyynehesti; En taaksepäin käy milloinkaan, Vaan eteen tasaisesti. Jospa vaan sydämes vartia öisin Ja huolilta mailman sen varjella voisin, Niin ilotkin iloitsisin sen kanssa Kuunnellen onnen kuiskeitansa.

Molemmat sisaret ottivat samalla kertaa lahjansa Ludvigin levottomana — mitä hän ei enää voinut salata — lähetessä ryhmää, kun Irene laatikosta veti esiin komean parisilaisnuken ja pikku Sissi taas suurin silmin tutki kultakelloa, rintaneulaa, ketjua ja rannerengasta, jotka loistivat samettikotelossaan, mutta joista kalleuksista Sissin silmät vastustamattomasti vetääntyivät kauniiseen nukkeen, kauneimpaan minkä hän ikinä oli nähnyt.

Näky houkutteli vieläpä setä Lassenkin vallattomasti hymyilemään, ja valtioneuvoksetar, joka myös oli jättänyt paikkansa sohvapöydän luona ja liittynyt ryhmään, huudahti:

— Kumpi menun tyttäristäni nyt onkaan morsian, Sissi vai Irene? Tässä mahtaa olla joku ärehdys, vai miten, rakas Ludvig?

Oli kuin aurinko olisi loistanut Ludvigin iloisten, terveitten piirteitten yli, kun hän tarttui valtioneuvoksettaren käteen ja kunnioittavasti sitä suudellen sanoi:

— Ei ainoastaan yksi, vaan monta muuta harmittavaa erehdystä pitkin koko jouluaattoa. Melkein kaikki minun pienet joululahjani ovat joutuneet vieraisiin käsiin, ja siitä saan kiittää kolmen iloisen ylioppilastoverin erehdyksiä. Puuhaa ja juoksemista kun oli pitkin päivää, jätin minä lahjain käärimisen ystävieni huostaan ja kun minä, kuten kaikki tiedätte, en osaa vaatimattomintakaan runosäettä panna kokoon, tekaisivat he myöskin runosäkeet. Ja siksi on käynyt, niinkuin on käynyt, niin että — niin että en koko tänä iltana ole tiennyt, olenko valveilla vai uneksinko.

Nauraen ja hymyillen olivat kaikki kokoontuneet Ludvigin ympärille hänen puhuessaan liikutettuna kuin suurestakin rikoksesta tavattuna, vaan kuitenkin avomielisesti.

— Mutta nyt säuraa synninpäästö, sanoi valtioneuvoksetar, ja syntinen armahdetaan.

— Niin, antakaa minulle synninpäästö, hyvä herrasväki, sanoi Ludvig mielihyvissään, minulle ja tovereilleni!

— Suostutaan, vastasi toisten hyväksyessä valtioneuvoksetar, levittäen kätensä itämaalaisella kumarruksella.

— Äiti, keskeytti Sissi, joka kärsimättömänä seisoi äitinsä vieressä, voimatta silmiään kääntää tuosta ihanasta nukesta, jonka kanssa Irene leikki, äiti, saiko Irene tuon kauniin nuken?

— Tahdotko sinä vaihtaa siskon kanssa? kysyi Ludvig pikku kälyltään, ottaessaan kultakoristeet tuolilta, johon Sissi oli ne jättänyt.

— Raskitko sinä Irene antaa minulle nuken? kysyi Sissi rukoilevasti, ja hyväili siskoa, joka suudellen häntä antoi tuon toivotun nuken lapselle, kauniimman joululahjan mistä Sissi ikinä olisi osannut uneksiakaan.

— Ja katsohan Sissi, tähän kelloon on jo kaiverrettu Irenen nimikin, sanoi Ludvig, antaen lahjan Irenelle.

— Ja metä me muut nyt olemme senulta saaneet poikaseni, kysyi valtioneuvoksetar. Me säisomme tässä yhtä uteliaina kuin tyhminäkin, vyyhteen sotkeutuneina. Saanko menä petää sekaarini, vai meten?

— Ei, ei suinkaan. Ehkäpä vyyhti viimeinkin selviää, sanoi Ludvig, ollen hyvin iloinen, viimeinkin selvitessään siitä verkosta, johonka hän oli sotkeutunut. Minä esitän, että hyvä täti Julia antaa sikarilaatikon setä Lasselle ja ottaa häneltä ompelulaatikon, sekä vaihtavat runosäkeet, ja että täti Sohvi luovuttaa kiikarin Rikardille sitä kirjaa vastaan, jonka tämä sai, ja että sinä, Birger, »Veli Pörröpää, tahtoisit tukkaas silittää», ja antaa keittokirjan —.

— Oliko se sinulta, senkin veitikka? keskeytti Birger kaikkien nauraessa.

— Keittokirjan sekä runon, jatkoi Ludvig yhä enemmän innostuen, neiti Vesterlundille.

— Kiitän suuresti, sanoi Ebba neiti, joka samassa viuhka kädessä tuli saliin.

— Ja viuhka, saatoinhan tuon arvatakkin, ett'ei niin komea lahja ollut minulle aijottu?

— No tietysti, parahin neitini, sanoi Ludvig mitä kohteliaimmin, kevyesti puristaen Irenen kättä, jonka tämä oli laskenut Ludvigin käsivarrelle. Jospa vaan tuo pieni joululahja voisi tuottaa iloa!

— Kuinka herra Åkerfelt voi niin sanoa! sanoi Ebba neiti hymyillen ja antoi erehdyksestä pienen kielensä pään olla näkyvissä kaksi kertaa niin kauan kuin tavallisesti kielenpään pistäytyessä näillä huviretkillään. Sanoin en voi lausua, kuinka kiitollinen olen tuosta kallisarvoisesta lahjasta, joka on oleva muisto koko ijäkseni.

— Ja nyt mä kai kaikin olemme tyytyväisiä ja annamme sulhaselle synninpäästön änsi jouluun asti, sanoi valtioneuvoksetar, neiti Vesterlundin kuiskatessa jotakin hänen korvaansa.

— Hyvät herrat ja naiset, ei ainoastaan ensi jouluun, vaan ikiajoiksi, mitä runoiluun tulee, lausui Ludvig, kiertäen käsivartensa solakan morsiamensa ympärille, eikö totta Irene, että tämä on ensimäinen ja viimeinen joulu, jolloin sinä tahdot nähdä minut tyhmänä sulhasmiehenä pääkaupungissa.

— Ja nyt, hyvät härrat ja naiset, sanoi valtioneuvoksetar hieman kumartaen, nyt käykäämme illalliselle. Neiti Vesterlund sanoo, ättä hän on niin innoissaan leyhytellyt viuhkallaan lepeäkalaa, että hän pelkää sen jäähtyvän, jos me vaan annamme odottaa etseämme. Lasse serkku, käsivartesi, ole hyvä!

Emäntä ja Lasse setä etupäässä menivät kaikki ruokasaliin, jossa illallinen nautittiin riemun vallitessa ja äskenkihlattujen maljoja juodessa.

Onnenmantelin joulupuurosta sai setä Lasse ja näytti yhtä tyytyväiseltä ja iloiselta saadessaan tämän »kauniin kapineen», kuin aikoinaan saadessaan tuon kuuluisan yhden markan setelin, jonka herra J. Kr. Svanljung Vaasasta oli lähettänyt hänelle, kuten hänen toisillekin kunnioitettaville tovereilleen heidän virasta erotessaan, tulojen lisäksi.

Ja niin päättyivät Ludvig Åkerfeltin koettelemukset hänen ensimäisenä ja viimeisenä jouluaattonaan sulhasmiehenä, sillä jo pääsiäisenä tulevat häät olemaan.

HÄN ON TULLUT HULLUKSI!

HÄN ON TULLUT HULLUKSI!

Muutamassa Hämeenmaan pitäjässä asuu vielä nuori kappalaisen leski pienessä hauskassa rakennuksessa, jota muutamat koivut, perunamaa, tuparakennus ja kuivillaan oleva kaivo ympäröivät. Tämän kaiken oli hänen toimekas miehensä eläessään hänelle leskentilaksi hankkinut. Neljään huoneeseen ja kyökkiin tarvittavat huonekalut kuuluvat myöskin hänelle, samoinkuin kaksi pientä, siivoa ja näppärää tyttölasta, jotka iloisten peippojen tavoin laulelevat aamusta iltaan. Hänen omaisuuteensa voitaisiin myöskin lukea uskollinen, nuori palvelustyttö, joka kymmenen vuoden vanhasta asti on kasvanut kappalaisen talossa ja joka ei milloinkaan, ei vahingossakaan, ajattelisi erota pienestä perheestä. Hän, jos kukaan, siihen kuuluukin; hän tekee työtä kahden edestä. Ja kokee kovaa kolmen edestä, jos niin vaaditaan. Hän on aina iloinen, tyytyväinen ja tarkka talon puolesta ja sen arvosta.

Kyökki ja sen viereinen huone on rouvan, pikku tyttöjen ja Sannin hallussa — Sanni on tämän nuoren uskollisen palvelustytön nimi — mutta muut huoneet vuokrataan tilapäisille kesä- ja talvivieraille, enimmäkseen ylioppilaille ja maistereille toisinaan jollekin taiteilijalle, jotka joksikin ajaksi asettuvat kauniille ja rauhaisalle seudulle asumaan. Sanni ei juuri mielellään halua naisihmisiä hyyryläisiksi — ne, jotka sinne ovat hairahtuneet, ovat pitäneet niin suurta melua kauraryynipuuroistaan, kakao-juomistaan, pienistä kauluspesuistaan ja silityksistään. Sitä paitse tuntuu turvallisemmalta, jos mies on talossa, kuin oleskeleminen paljasten nais-ihmisten ja lasten parissa. Sitähän ei tiedä, mitä tyynimmässäkin nurkassa saattaisi tapahtua.

Ja niin tuli eräänä kauniina kesäkuun päivänä nuori ylioppilas taloon. Hän oli kasvoiltaan kalpea, mutta tukka, silmäkulmat ja hienot viiksien alut olivat sysimustat. Hänen katseessaan oli jotakin surunvoittoista, hän näytti mietiskelevältä ja käyttäytyi vaatimattomasti. Muutamalla sanalla hän pyysi päästä täyshoitoon tässä paikassa, ja kun hän näytti kaikin puolin siistiltä mieheltä, luovutettiin hänelle perheen nukkumahuoneen seinän takaa kamari, jolla pienine porstuakuisteineen oli eri sisäänkäytävä.

Rouva ja Sanni eivät koskaan saattaneet mielessään kuvailla niin harvapuheista ja hiljaista nuorta miestä kuin tämä oli. Hänen huoneestaan ei vähintäkään hiiskausta kuulunut. Tosin hän aamuisin ja iltaisin jonkun hetken hiukan voimisteli, harjoitteli vapaita liikkeitä rautasauvalla ja painoilla, josta pientä melua saattoi syntyä, mutta tämäkin suoritettiin niin tahdikkaasti, että siihen tuskin pantiin mitään huomiota viereisessä huoneessa. Ja yhtä vähän haittaa oli siitä, että hän kauniina kesä-iltoina teki pitkiä ja myöhään kestäviä kävelyretkiä, josta syystä usein kuultiin hänen ovensa aukeavan ja taasen hiljaa sulkeutuvan, mutta naristen luonnollisesti vielä senkin jälkeen kuin viereisessä huoneessa oli menty levolle.

»Mepä olemme saaneet mukavan hyyryläisen», virkkoi rouva aina vähän väliä. »Vahinko vaan, että nuori, siivo poika on niin harvapuheinen, mutta hän hautoo varmaankin hiljaista surua sydämessään.»

»Hm!» mutisi Sanni, jok'ei juuri uskonut siihen, mitä onnettomasta rakkaudesta puhuttiin.

Ja siihen se jäi.

Eräänä iltana meni perhe taas, päivän vaivoista väsyneenä, tyynesti levolle. Tiedettiin hyvin, että ylioppilas taas oli kävelemässä, mutta hänellähän oli erityinen sisäänkäytävä ja hän tuli aina hiljaa sisälle, niin että hänen naapurinsa eivät enää heränneet oven narisemisesta.

Mutta keskiyön aikana he heräsivät nyt ihan äkkiä kovasta jyrähdyksestä, joka kuului ylioppilaan huoneesta. Seuraavassa silmänräpäyksessä jymähti lattia vielä kovemmin samassa huoneessa.

Säikähtyneinä kavahtivat rouva ja Sanni istumaan vuoteillansa ja ihmettelivät, mitä tämä mahtoi merkitä; paukkeita kuului vieläkin tiheämpään ja jyrkemmin.

»Mitä hän mahtaakaan ajatella?» kuiskasi rouva. »Mitä hän mahtaa hommata näin keskellä yötä?»

»Hän iskee laattiaan voimistelupainojaan», sanoi Sanni ja kuunteli mielen jännityksellä.

Sitten kävi taas kaikki hiljaiseksi ylioppilaan huoneessa, kuitenkin saattoi kuulla, miten hän paljain jaloin juoksi edes takaisin, ja lopuksi kuulusti, kuin hän olisi itsekseen tanssiskellut hiljaisena kesä-yönä.

Mutta silloin kuului taas voimakas jyrähdys vasten laattiaa; kuulusti melkein siltä kuin tuo rajumielinen nuorukainen raivostuneena olisi tahtonut musertaa koko lattian. Kuultiin kuinka hän läähättäen polki jonkinlaista intialaista sotatanssia, ja heti sen jälkeen seurasi isku toistaan niin nopeasti, kuin hän ei olisi käsitellyt ainoastaan toista, vaan molempia painojaan yhdellä kertaa.

Ja niin syntyi taas hiljaisuus.

Silmät pystössä istui rouva sängyssään, pikkutytöt itkivät ja hiipivät äidin luo uskaltamatta huutaa. Mutta yötamineissaan seisoi Sanni korva seinään painettuna ja tuijotti eteensä vinhasti.

Silloin kuultiin ylioppilaan rivakasti heittävän huoneensa oven selälleen.

Samassa silmänräpäyksessä riensi Sanni käsillään huitoen kyökin ovea kohti ja huusi korkealla äänellä:

»Hän on tullut hulluksi! Nyt hän tulee tänne!»

Hän veti kiireesti avaimen suulta ja iski oven kiinni, niin että kajahti, sekä piti kaikin voimin kiinni ovenrivasta siten estääkseen tuota hurjaa hyökkäämästä rouvan ja lasten kimppuun.

Verkalleen ja juhlallisella äänellä virkkoi Sanni ikäänkuin itsekseen:

»Olen kauan pelännyt, että näin loppuisi — juuri tuollaiset hiljaiset ja umpimieliset ihmiset tulevat tavallisesti pähkähulluiksi, ilman että siitä voi vähintäkään merkkiä heissä ennen huomata.»

Nyt kuultiin, että ylioppilaan ovi taas suljettiin.

»Hän tuli takaisin», kuiskasi rouva, »nyt kai hän uudestaan taas alkaa elämöidä.»

Pikkutytöt käärivät päänsä peittoihin, maatessaan samassa vetosängyssä äitinsä kanssa, ja tarttuivat vapisten hänen käsiinsä.

»Yöilma on kaiketi hetkeksi selvittänyt hänen päänsä», sanoi Sanni totisena, kun hiljaisuutta ylioppilaan huoneessa yhä jatkui. »Mutta kyllä hänen päänsä joutuu taas pyörälle, kunhan hän vaan on ehtinyt painaa sen tyynyä vasten», lisäsi hän kokeneen lääkärin tavoin.

»Poika raukka», huokasi rouva säälittäen.

»Ja tuollaiselle me sitten vuokrattiin huone», torui Sanni itsekseen, istuessaan sänkynsä laidalle.

Niin kummalliselta kuin se kuuluukin, on kuitenkin totuuden mukaista, ett'ei naapurin huoneesta enää mitään häiritsevää melua lähtenyt; päinvastoin hän tuntui vaipuneen rauhalliseen uneen, jonka vaatimaton kuorsaus jonkun kerran katkaisi.

Väsymys valtasi lopuksi niin rouvan kuin lapsetkin ja he nukahtivat, mutta Sanni istui uskollisesti kuten ainakin koko yön sängynlaidalla, kuulostellen, tulisiko tuolle kauhealle naapurille uusi hulluuden kohtaus.

»Pois menköön talosta jahka herää», päätti hän toistamiseen mielessään. »Hänhän saattaisi viedä hengen rouvalta ja lapsilta.»

Kello 6 meni Sanni ulos kyökkiin, sulki huolellisesti sänkykamarin oven ja kätki avaimen seinällä riippuvaan suolakkoon, jotta »hän» ei löytäisi sitä, jos hän murtautuisi kyökkiin.

Sitten hän viritti valkean, pani kahvipannun tulelle ja jauhoi kahvin hiljaa ja varovaisesti, jotta kahvimyllyn ratina ei herättäisi onnetonta nuorukaista.

Nyt on ratkaiseva hetki käsissä, jolloin hänen on vieminen hänelle kahvia. Tämähän kuuluu hänen tehtäviinsä, eikä hän koskaan ole muille heittänyt mitään sellaista. Ja kukapa muu kuin hän olisi velvollinen tekemään lopun rouvan ja rakasten pikkulasten pelosta.

Päättäväisesti hän ottaa kahvitarjottimen käsivarrelleen ja astuu kyökkiportaita alas. Hänen poskensa hehkuvat ja uskollisista kauniista silmistään hohtaa sankarillinen loiste, kun hän nousee ylös niitä rappusia, jotka vievät ylioppilaan huoneeseen.

Kun Brax, tuo pohjalainen salvumies, joka asuu tuparakennuksessa, samassa sattuu astumaan ovestansa ulos, kuiskaa Sanni salaperäisesti, mutta käskevästi hänelle:

»Ottakaa nuora mukaanne ja asettukaa tänne oven taakse, ja kun minä huudan, niin rientäkää heti sisälle. On jotenkin hullusti käynyt nuoren herran tuolla sisällä.»

Brax, joka aina oli sukkela ja käsikähmään halukas, ei ollut hidas seuraamaan kehoitusta, ja niin pian kuin hän oli asettunut tarvittavaan asentoon, avaa Sanni avaimellaan oven ylioppilaan huoneeseen ja pysähtyy uteliain katsein kynnykselle.

Nuorukainen on jo valveillaan ja voitonriemuisa hymy karkelee hänen huulillaan. Hänen totinen katsantonsa on samassa hävinnyt ja hän luopi Sanniin tämän mielestä tylsän katseen.

»Enkö minä ollut oikeassa», ajatteli hän, tervehti hiljaa, astui totisena sisälle ja laski tarjottimen pöydälle.

»Hyvää huomenta!» sanoi ylioppilas iloisesti. »Ettehän vain heränneet siitä pienestä melskeestä, jota viime yönä pidin?»

Ja Sannin hämmästykseksi jatkoi hän näin:

»Kun täällä makasin unta silmiini saamatta, näin hiiren juoksevan yli laattian, ja koska minä en milloinkaan ole saattanut kärsiä noita ilkeitä elukoita, kavahdin ylös, sain käsiini voimistelusauvat ja aloin niillä tavoitella tuota pientä vikkelää petoa, johon oli vaikea satuttaa niin raskaita aseita. Hiiri pääsi kaikkiin nurkkiin piiloon ja tuo ilkiö syöksyi välin melkein suoraan jalkoihini, jonka tähden sain täällä hypellä jokseenkin kauan. Mutta vihdoin minun onnistui hipaista elukkaa, niin että se alkoi liikkua hitaammin, jonka jälkeen minä toistamiseen suuntasin iskuni siihen, mutta aina sivuun, kunnes viimein voimakkaalla lyönnillä musersin raukan ja kiireimmän kautta nakkasin pihalle. Kenties te ette sittenkään heränneet, se olisi ollut hyvä», virkkoi hän ystävällisesti puolittain kysyvässä muodossa tytölle, joka hänen kertomuksensa alussa epäilevästi tarkkasi nuorta miestä, joka näytti niin viattomalta.

Mutta ennenkuin hän oli lopettanut puheensa, joka kaiketi oli pisin, minkä hän oli pitänyt, alkoi nolous ja suuttumus vuorotellen kuvastua Sannin silmistä, kunnes hän ilosta säteilevänä ja kaikuvasti nauraen juoksi ovelle, veti levottomasti odottavan Braxin mukaansa kyökkiin ja jatkoi isoäänistä nauruaan, niin että rouva ja lapset kurkistivat varovaisesti oven raosta, joka sekin vaan lisäsi Sannin riemua.

Ja ylioppilas vuorostaan, kun hän äkkiä huomasi olevansa yksin huoneessaan, heitti kummastelevan silmäyksen Sannin jälkeen, kaatoi sitten ihan tyynesti itselleen kupillisen kahvia ja lausui itsekseen:

»Pelkään, että tyttöraukka on tullut mielipuoleksi. Näinköhän minä hänet viime yönä herätin!»

Kun hän samassa seinän läpi kuuli rouvan, Sannin ja pikkutyttöjen, vieläpä Braxinkin purskahtavan toiseen naurukohtaukseen toisensa perästä, pukeutui hän joutuun ja meni heidän luokseen, jotka kaikki veitikkamaisesti häntä katselivat.

Ja niin tuli selitys, kertomus seurasi toista, ja hiljainen nuorukainen jutteli paljon onnistuneesta hiirenajostaan, kunnes lopuksi näytelmät, jotka molemmin puolin seinää samaan aikaan olivat suoritetut, selvisivät kaikille.

»Mutta että minä sittenkin herätin teidät, sitä en tullut ensinkään ajatelleeksi!» huudahti hän hyvänlaatuisesti kaikkien mieltymykseksi.

Siitä hetkestä asti tunsi hän olevansa talossa kuin kotonaan. Sanni ja hän, nuo molemmat »hupsut», tulivat hyviksi ystäviksi ja puheliaita ovatkin nyt molemmat. Niin, tapahtuu toisinaan, että ylioppilas kamarissaan nyttemmin on kyllin varomaton, kun hän sydämensä pohjasta kaijuttaa jotakin oikein rattoisaa laulua, vaikka hänellä ei lauluääntä ole, mutta silloin kuuluu pikkutyttöjen seinään takominen viereisestä huoneesta, jolloin he nauraen huutavat:

»Nyt herätti Gösta setä meidät taas!»

NELJÄ LAPSELLISTA TYTTÖÄ.

NELJÄ LAPSELLISTA TYTTÖÄ.

I.

Jos lukija tahtoo tehdä hyvin ja astua sisään, niin olemme nyt kaikin hauskassa, kaksikerroksisessa asuinrakennuksessa eräällä Länsi-Suomen suurtilalla. Voimme siis nyt häiritsemättä tehdä talonväen tuttavuutta.

Erään everstiluutnantin perhe asuu talossa. Itse isäntään emme saa ollenkaan tutustuakaan, mutta vierashuoneessa näemme hänen kuvansa nuoruuden ajoilta: jäykkä herra, tuikea katse. Hän kuuluu nykyisin olevan iloinen ja reipas maanviljelijä, jonka lyhyt tukka ja sotilasmaiset viikset vain enää muistuttavat menneitä aikoja. Hän on parast'aikaa valtiopäivillä, edustamassa »sukunsa valtiollisia mielipiteitä», mutta häntä odotetaan piakkoin kotiinpalaavaksi. Sillä toukokuu on lopulleen kulumassa tässä kertomuksessa.

Mutta talon rouva on kotona ja kaksi hänen vanhaa kälyään, hovineuvoksetar ja neiti Julia, jotka talossa asuvat, sekä esittelijäsihteerinleski von Zweifuss, joka matkustelee ympäri maan ja vierailee tuttaviensa luona. Pojat ovat molemmat kadettikoulussa. Mutta talon ainoaan tyttäreen saamme toki tutustua, vallattomaan neiti Editiin, jonka vikurimieltä ja reipasta luonnetta ei ulkomailla annettu englantilainen kasvatuskaan ole voinut poistaa.

Nyt on tämän iloisen immen luona kolme iloista vierasta, nuorta ystävätärtä, joista kaksi Turusta ja kolmas kotipitäjästä, ja he aikovat jäädä sinne pariksi, kolmeksi hauskaksi viikoksi. Kuustoista, seitsentoista vuotiaita, päät täynnä kujeita, — hiljaista ettonehetkeä ei voi koko talossa ajatellakaan, ellei koko laumaa ajeta ulos kauniiseen kevätluontoon, joka on kypsyttänyt ensimäiset kukkaspenkereet puistoon.

Enin huolta tuottavat nuo iloiset immet neiti Planchettelle, talon ystävälliselle, hiukan hajamieliselle taloudenpitäjälle. Vaikka vasta kahta vertaa noita leperteleviä neitosia vanhempi, rakastaa hän jo tyyneyttä enemmän kuin mitään muuta maailmassa, mutta ollen hyväluontoinen ja tottunut kieltäytymään ei hän voi keksiä, miten hän saisi takasin sen ihanan nautinnon, jonka unta antava sunnuntai-iltapäivä tuossa klo 3—5 välissä on tottunut tuottamaan hänelle. Silloin istuskeli hän ennen aina pienessä kammiossaan keittiön vieressä ja ajatteli sitä ainoata mainittavaa, minkä hänen sydämensä oli kokenut. Hänelläkin oli näet ollut pieni, pikkuruinen romaani aikoinaan, vaan se oli ollut niin lyhyt ja päättynyt niin arkimaisesti, että hän ainoastaan kitaran kieliä hiljaa näppäilemällä sai runollista tuoksahdusta niihin aviotuumiin, joita hänellä ja rakennusmestari Bomanssonilla oli ollut. Ja kun nuo nuoret tytöt jollakin hänelle käsittämättömällä tavalla olivat saaneet selville, että hänkin kerran oli rakastunut, kiusasivat he nyt niin kiihkeästi häntä hänen ainoina lepohetkinään. Ja silloin täytyi hänen näyttää heille se hatun vuori, joka oli ollut »mestarin» hatussa, ja jonka sijalle hän oli ommellut uuden, silkkisen, sekä se rikkinäinen mittapuu, jonka »mestari» oli unhoittanut lemmittynsä luo, kun lähti Merikarviaan, — missä sitten meni naimisiin myllärin lesken kanssa. Enempää ei sitä romaania ollutkaan, mutta merkillinen se sittenkin tyttöjen mielestä oli. Neiti Planchette rakastuneena! Kun mettiset hyrräsivät he hänen ympärillään, niin että hänen salaa täytyi pistää pieni murunen kanverttia poskihampaalleen — se vähän aina rauhoitti.

Olimmepa vähällä jättää mainitsematta vielä yhden perheessä olevan vieraan, nimittäin 22 vuotisen ylioppilaan Bernhard Freymannin: komeapukuinen, kohtelias ja hieno, pienikasvuinen herrasmies, everstiluutnantin erään vanhan asetoverin poika. Tämä oli käymäseltään talossa, hän kun oli lähdössä 2-vuotiselle matkalle Pariisiin, perinpohjin oppimaan diplomaattien kieltä. Herra Bernhard oli Hangon radalta poikennut tänne ja aikoi seuraavana päivänä nousta Köpenhaminaan menevään laivaan. Maatilalle tultuaan sai hän kumminkin tietää, että laiva oli joutunut jollakin tavalla epäkuntoon eikä lähdekkään ennenkuin kolmen päivän perästä, ja hän jäi nyt emännän kutsusta näiksi odotuspäiviksi herraskartanoon. Tänä iltana aikoi hän kumminkin iltajunalla ajaa Helsinkiin, sieltä seuraavana päivänä palatakseen takaisin.

Ajopelit nuorta herraa varten ovat jo portaiden edessä ja vähän myöhemmin tulevat esiin talon suuret perhevaunutkin, joilla nuo vanhemmat naiset aikovat käydä pappilassa. Talon emäntä tiesi tekevänsä lemmikkityttärelleen Editille mieliksi, kun ei vaatinut häntä vakavaan pappilaan, jossa tytöllä ei koskaan ollut hauska. Tytöt saivat joukon varoituksia ja heidät uskottiin neiti Planchetten erityiseen hoitoon kotiin.

* * * * *

Nyt minun täytyy ilmaista eräs salaisuus. Perheessä on puuhattu odottamatonta vastaanottoa everstiluutnantille, kun hän palaa valtiopäiviltä. Verannan oven päälle on asetettava lippukoristuksia ja vihreää ja niiden keskelle hänen nimikirjaimensa; ja kun talon herra nousee vaunuista, otetaan hänet vastaan tervehdyslaululla, jota esittävät nuo neljä tyttöä, puettuina ylioppilaiksi ja seisten lasit kädessä virvoittavan maljan ympärillä.

Nuo kolme ystävätärtä odottavat nyt kärsimättöminä sopivia pukuja, joita he ovat tilanneet nuoremmilta veljiltään, Editille puku hankitaan kotoa. Itse ovat tytöt mustasta villasta tehneet itselleen pienet, sievät viikset ja kasvonsa he aikovat maalata päivän polttaman näköisiksi. Kukaan ei ole tunteva heitä tuona iloisena hetkenä.

Ja nyt tänä iltapäivänä, kun kaikki ovat lähteneet talosta, nyt on pantava suuri pääharjoitus toimeen.

— Ja viini-kylmäkastiboolin me saamme, eikö totta, neiti Planchette, että oikein voimme harjaantua olemaan ylioppilaita. Niinhän, saammehan, herttainen neiti Planchette? Niin, niin, rakas neiti-kulta, malja, lasit ja paperossia, niin, niin, paperossia myöskin, ja tulitikkuja — ja sitten lauletaan!

— Mutta miltäs tämä näyttää tytönvaatteissa! huudahtivat molemmat Turun neitoset, — siitähän menee kaikki innostus pilalle. Meidän täytyy harjoitella puvuissa, eikö niin, Edit?

— Mutta mistä me tänään saisimme pojanvaatteita! huudahti taloudenhoitajatar.

— Oi, Planchette, virkkoi Edit, jospa sinun rakennusmestarisi vielä olisi täällä! Mutta sinun täytyy hankkia meille pojanvaatteet mistä tahansa; hakekaamme ullakolta, kaikista vaatekammioista. Kaikki avaimet esiin, ja liikkeelle, herra Planchette! Eteenpäin pojat, vapaat, suomalaiset ylioppilaat!

— Mutta neiti kullat, enhän voi sitä auttaa. Everstiluutnantin vaatteet ovat teille liian suuret, poikien vaatteet liian pienet. Teidän täytyy harjoitella ilman pukuja.

— Mutta se on mahdotonta! kuului huuto neljästä iloisesta kurkusta.

Ja tytöt ottivat Planchetten väkisin mukaansa. Yksi heistä kiersi kätensä hänen vyötäreilleen ja kiinnitti viikset huulilleen: »oi kuinka ujo sinä olet, tee nyt minulle mieliksi, lintuseni.» Naurellen seurasivat toiset tytöt esimerkkiä ja pian oli Planchette tanssien kulkemassa pitkin ullakoita, vaatekammioita ja muita säilytyspaikkoja. Mutta ei löytynyt muuta kuin turkkeja, matkapukuja, ja joitakuita talvisia miesten vaatteita, mahdottomia tähän tarkoitukseen käytettäviksi.

Pettyneinä toiveissaan, mutta silti iloisina hyppivät nuoret vintin rappuja alas ja tulivat vierashuoneiden ovelle. Yhden oli ovi raollaan.

— Asuuko tuo pikku herra Freyman täällä? kysyi Agnes.

— Tässä asuu, kas hän ei ole sulkenut oveaan, vastasi Planchette, pysähtyen sulkemaan oven.

— Ai sinä pieni, hieno, nätti pariisilainen, virkkoi Bertta ja heitti lentomuiskun nuoren herran huonetta kohti.

— Ah, jospa olisimme hänen vaatteissaan tänään, huokasi Ellen. — Minusta tuntuu, että olisin voittamaton ylioppilaana. Edit, eikö mennä sisään, katsomaan tuon nuoren herran matkavarustuksia?

— Mennään vain, vastasi Edit, heti paikalla, mutta Planchette häntä vastusteli ovella, kieltäen sisään menemästä.

— Planchette, Planchette, Planchette! kaikui nyt mettiäishyrinänä hänen korviensa ympärillä, ja seuraavassa tuokiossa oli hän jo itsekin, tietämättä miten se oli tapahtunut, herra Freymannin huoneessa.

Täällä tytöt kohta uteliaina rupesivat tarkastamaan kaikkia, huonekaluja, matka-arkkuja, matkalukemisia y. m., sillä välin kuin Planchette istahti keinutuoliin ja huokaili näitä raskaita valvomisvelvollisuuksiaan.

Hänet herätti huokailuistaan yht'äkkiä Agneksen riemuhuuto: tämä seisoi avonaisen vaatekaapin edessä ja parpatti:

— Tytöt, tytöt! näin paljon vaatteita on hänellä mukanaan. Kokonainen varasto ihka uusia komeita pukuja, ah kuinka nättejä!

— Ah! ah! ah! toistivat toiset, ryhmittyen vaatekaapin edustalle, nostellen ja siirrellen noita mallikelpoisessa järjestyksessä olevia pukuja.

— Elkää koskeko niihin, huusi Planchette koettaen karaista heikon äänensä niin käskeväksi kuin mahdollista. — Elkää koskeko niihin, tytöt!

Toisten tyttöjen taas hääriessä ja reuhtoessa Planchetten ympärillä astui Edit mahtavana esiin ja työnsi kaikki muut syrjään, virkkaen passoäänellä: —

— Minä täällä herra olen, vai miten pojat? Tässä olemme tehneet mainion löydön. Nyt työhön! Joka mies pukuunsa, ja puolen tunnin perästä on oltava pääharjoituksessa. Planchette saa hoitaa vaatevarastoa ja pitää lukua joka kappaleesta.

— Hurraa! huusi Agnes. Mutta molemmat Turun neitoset kuiskailivat epäillen: — Eiköhän tämä, Edit, mene liian pitkälle?

— Antakaa minä suljen kaapin, huokaili Planchette melkein itkien.

Mutta hän oli niin surullisen näköinen, että koko tyttöparvi taas sen johdosta remahti nauramaan, huutaen vallattomasti: »Planchette! Planchette! Planchette!»

— Pitäkää lukua vaatekappaleista, komensi Edit toistamiseen. — Ei kukaan saa tietää mitä olemme täällä pyhätössä toimittaneet. No niin, minä otan tämän harmajan kauniin kesäpuvun.

— Kuinka uskallat? kuului vielä ihailunsekainen huudahdus epäileväin tyttöjen taholta, jotka nyt jo muuten olivat täydellisesti tuumassa mukana hekin.

— Kaikkina maailman aikoina! Mitähän mahtaa herra Freyman ajatella, huokaili Planchette vielä.

— Aijotteko sitten kavaltaa meidät hänelle, vastasi Edit, katse murhaavana, ja kääntyi taas tyttöjen puoleen: — Kas niin, Bertta saa tämän lyhyen vihertävän röijyn. Neiti Planchette, pitäkää pöytäkirjaa! Ellen saa tuon sinertävän takin ja vaaleat housut. Ja Agnes, katsotaan, hän saa tämän komean frakkipuvun. Se tulee sinulle mainiosti sopimaan.

— Ei, Edit, en tahdo olla frakissa, kun muut ovat arkipuvussa. Katso, katso, tuolla perällä on mitä somin samettitakki. Sen otan minä.

— Soma se onkin, toistivat toisetkin.

— Mutta kuka saa sitten frakin, tämän kauniin muodikkaan frakin? kysyi Edit, näytellen tuota juhlallista vaatetta.

— Planchette! Planchette! Planchette! huudahtivat riemuten tytöt ja hyökkäsivät kuin villit metsäkoirat onnettoman uhrinsa kimppuun, joka maahan masennettuna huokaili: »elkää taivaan nimessä!» Hän vaipui voimatonna lepotuoliin ja siinä huomasi hän, nuorten hillittömästi nauraessa, olevansa ensimäinen, joka epäpyhitti herra Freymannin, tulevan »apulähetin», huoneen esiintymällä siellä valkoisissa alusvaatteissa.

Seuraavassa tuokiossa seurasivat tytöt esimerkkiä, riisuivat vaatteensa, ja tuon nuoren säntillisen matkustajan makuuhuone, jonka hän oli uskonut yksinäisyyden hengetärten hoitoon, muuttui kohta mitä hilpeimmäksi pukuhuoneeksi, jossa vallitsi koko se suloinen epäjärjestys, joka niissä on tavallinen.

Poistukaamme hetkiseksi. Meitä on liian monta, mahtuaksemme kaikki tänne sisälle, emmekä sen enempää tahdokkaan kurkistella kulissien taakse. Soitamme sen sijaan telefoonissa ja kysymme, kuinka nuo vanhat naiset jaksavat pappilassa, jonne perhevaunut heidät eheinä saattoivat.

II.

Pappilassa oli ruustinna parhaalla tuulellaan. Kahvi oli sattunut hyvää ja makoset vehnäset kestivät kunnollisesti sen kiitoksen, jota niille tuhlattiin. Ja noiden viiden naisen kielet olivat siteistään irti. Vieläpä neiti Juliakin, joka yleensä ajatteli enemmän kuin puhui, otti osaa keskusteluun, joka lopuksi luisui yhteiskouluun taikka niihin koteihin, joissa yhteiskoulun ystäviä oli.

Everstiluutnanska, joka pani suurta arvoa siihen, että hän isänkodissaan oli saanut hyvin vakavan ja kaavamaisen, vanhanaikaisen kasvatuksen, lausui maltillisesti, mutta syvällä vakaumuksella pahasti pelkäävänsä noita epänaisellisia rohkeita yrityksiä. Naisvoimistelijat ja luistelijattaret, jotka julkisesti yleisölle esiintyvät, palkovenheellä kulkijat ja pyöräilijät, jotka omin päin retkiä tekevät — siinä oli nyt tuon kasvatuksen alkua. Reformipuku se nyt onneksi jäi ehdoitukseksi, mutta nuo urheilijaneitoset ne eivät siltä juuri arastele miespukuja: hatut ja lakit, jopa ylioppilaslakitkin, ovat jo aivan miesmäiset. Kuinka on tämä päättyvä? Hän kertoi aina pitäneensä huolta, ettei hänen tyttärensä pukuun päässyt moisia epänaisellisia ilmiöitä.

Olipa rouva varsin tyytyväinen itseensä, kun hän lausuntonsa lopetti. Hän oli puhunut viisaasti ja maltilla.

Neiti Julia huomautti vähän opettavasti: »Niin, Vorsicht ist besser als Nachsiht.»

Hovioikeudenneuvoksetar, joka kuului niihin rakastettaviin vanhoihin, jotka eivät usko, että maailma kaikissa suhteissa huononee, huomautti, että monet naiset nyt vasta ovat ruvenneet oivaltamaan velvollisuuksiaan myöskin ihmiskuntaa; ei ainoastaan kotiaan kohtaan, ja rouva von Zweifuss, joka oli tottunut vierailemaan aivan eri tavalla ajattelevaan ihmisten luona eikä tahtonut vastustaa ketään, hän vaipui vain syvemmin käsitöitään tarkastamaan, sillä välin kun luutnanska yhä vakuuttavammin kumosi kälynsä mielipiteitä. Ruustinna vihdoin keskeytti tuon jo jotenkin vilkkaan väittelyn ehdoittaen »pientä lisätilkkaa», koska ystävättäret kerran olivat suvainneet kehua hänen kahviaan.

Everstiluutnanska raukka, jospa hän olisi tiennyt, että hänen Editinsä juuri tällä hetkellä ei ollut muuta kuin — ylioppilaslakkia vailla.

* * * * *

Nyt soitamme rautatienasemalle, jonne nuori ystävämme Bernhard Freyman äsken lähti.

Säntillisenä miehenä ei hän tahtonut saapua liian myöhään, mutta ei myöskään liian aikaiseen ja oli siis laskenut saapuvansa runsaasti neljännestuntia ennen junan lähtöä. Arvaamaton tapaturma sattui kumminkin matkalla; juopunut talonpoika ajoi hurjaa vauhtia kuormansa hänen ajopeleihinsä kiinni ja siinä toinen aisa halkesi. Meni aikaa vahingon hätimmittäiseen korjaamiseen ja kulkunopeuttakin oli sen jälkeen jonkun verran rajoitettava. Kuinka olikaan, sai Pariisiin aikova nuorukainen asemalle saapuessaan nähdä junan huristavan tiehensä, saman junan, jolla hänen olisi pitänyt matkustaa Helsinkiin.

Hän lähetti siis sähkösanoman Helsinkiin, että hän seuraavana päivänä aikoi sinne lähteä aamujunalla, jatkaakseen sitten sieltä kaluineen päivineen suorastaan Hangon kautta ulkomaille; maalla oleskelu oli siis nyt keskeytettävä.

Hra Freyman palasi siis heti takasin herrastaloon rikkinäisissä ajopeleissään; ja kun nämä kotimatkalla näyttivät aivan hajoavan, nousi hän jalan astumaan loppumatkan, käskien, hienotunteisena kuin ainakin, kuskin ilmoittaa neiti Planchettelle hänen pian tapahtuvan paluunsa.

Me voimme jättää hra Freymannin yksin astelemaan kauniissa kevätillassa ja näkemään rohkeita unelmia seurustelustaan ylhäisissä piireissä — Pariisissa.

* * * * *

Meidän ollessamme telefoonin ääressä ei nauru eikä leikinlasku ole hetkeksikään tauonnut nuorten tyttöjen pukuhuoneessa; se nousi korkeimmilleen, kun Planchette vihdoin kiihkeän vastarinnan jälkeen seisoi puettuna frakkiin ja lautasliina kainalon alla kuten kyyppareilla ainakin. Hän onkin niin äärettömän hullunkurisen näköinen, seistessään siinä melkein itkuun purskahtamassa, hiukset sileiksi kammattuina, ja hän huoahtaa valittaen: »Taivas teitä armahtakoon, te hullut lapset!»

Nyt hän saa käskyn lähteä kyökkikamariin valmistamaan viinikylmäkastiboolin, jota harjoituksissa välttämättä sanotaan tarvittavan, ja kuin siipipuoli pääsky hiipii hän, hännystakin liepeiden liehuessa, ovesta ulos ja pistää salaa kipenen kanverttia poskihampaalleen.

Nuoret tytöt nyt täydentävät pukunsa ja pian rehentelee huoneessa neljä reipasta nuorukaista, lakkaamatta punoen pieniä viiksiään.

— Oi kuinka nuo mustat viikset sinua pukevat! huudahtaa Agnes ihastuneena valkotukkaiselle Ellenille. — Kuule, nosta housunlahkeitani vähän ylemmäs, ne vetävät maata, hyi — ja minä kun olin luullut olevani ainakin yhtä pitkä kuin hän.

— Mutta miten kehtaamme koko huomispäivän olla yhdessä herra Freymannin kanssa? huomautti Bertta hiukan arasti. — Minä ainakaan en voi olla punastumatta, kun hänet kohtaan.

— Siitä elä sure! lohdutti Agnes. Eihän hän tiedä mitään koko asiasta, ja sitä paitse emmehän me mitään pahaa ole tehneet.

— Mutta kuinka hauskaa olisi olla poika! huudahti Edit. — Kuinka minä hakkailisinkaan teitä kaikkia.

— Ja minä Planchettea, virkkoi Bertta samassa sisään saapuvalle, frakkiin puetulle taloudenhoitajattarelle, jonka he taas tempasivat piiritanssiin mukaansa.

— Mutta joutukaa nyt alas, että tämä kamala leikki kerrankin loppuu, kehoitti Planchette.

— Niin, hyvät herrat, harjoitukset alkavat, vaati Edit. — Kyyppari, tuo samppanjamme, heti!

— Malja ja lasit ovat puistonpuoleisessa kuistissa. Kaikki on järjestyksessä. — Niin lausui Planchette luoden pelokkaan silmäyksen siihen kauheaan epäjärjestykseen, joka huoneessa vallitsi.

— Eh bien, allons, messieurs! komensi taas Edit, työntäen kyypparia edeltä.

Planchette hiipi varovasti alas, jälestä »ylioppilaat» käsi kädessä, mahtavin liikkein ja palavat paperossit suussa, laulua jo hyräillen.

Ennen kuin he ehtivät alakertaan, kääntyi Planchette varoittavin liikkein heitä vaatimaan äänettömiksi, vaan tytöt, vain ilossaan yltyen, yhä korkeammin lauloivat: »Vapaita hengen lapsia!»

Mutta samassa näkyi herra Freymannin pieni, säntillinen ruumis eteisen ovella; hän pysähtyi ikäänkuin kivettyneenä, katseli ihmeissään portaille, josta frakkipukuinen Planchette ja nuo neljä »ylioppilasta» laskeusivat. Sanomattomasti huudahtaen ryntäsivät nämä kaikki vihurina joka taholle, hätääntyivät, palasivat takaisin ja juoksivat seuraavassa tuokiossa takaisin ylös ja kiirehtivät nuoren herran huoneeseen, jonka oven he sisältä päin salpasivat.

Mitä Freymannissa liikkui, kun hän näki koko vaatevarastonsa noin yht'äkkiä leimahtavan ja katoavan, siitä ei ole kukaan koskaan saanut selvää. Vaistomaisesti nosti hän kohteliaasti lakkia pakeneville olennoille, kääntyi tyyneesti ja meni eteisestä sisään saliin, jossa istahti pianon ääreen ja rupesi soittamaan erästä Mozartin sonaattia, säntillisesti ja varmasti.

Mutta »pukuhuoneessa» oli suruisen näköistä. Nuoret tytöt olivat kuin huumautuneet. Eivät tienneet itkeäkö piti vai nauraa, pukujako piti ruveta muuttamaan vai mitä tekemään. Planchette istui kädet sylissään eikä puhunut sanaakaan, tuijotti vain eteensä ja huokaili syvään. Hän oli mielestään niin häväisty kuin jos nimismies olisi tavannut hänet varastamasta.

— Mitä nyt tehdään, mitä tehdään? vaikeroivat tytöt ja rupesivat jo miettimään katuvaista kirjettä, jonka lähettäisivät herra Freymannille. Silloin kuului saapuvain vaunujen ritinää ja tytöt ryntäsivät ikkunaan.

— Äiti palaa kotiin! kuului uusi onnettomuuden huuto, joka leikkasi Planchette-raukan luita ja ytimiä. Hän koetti kalpeana nousta tuolilta, vaan ei voinut.

Ah, jos heillä olisi ollut siivet, kyllä he olisivat lentäneet kauas eivätkä palanneet koskaan!

Rovastia oli äkkiä ruvennut vaivaamaan tavallinen hengenahdistus ja tavallista aikaisemmin olivat senvuoksi vieraat pappilasta lähteneet. Mutta retki oli ollut hauska, ja nuo vanhat naiset olivat mainiolla tuulella.

Oudostellen, ettei nuorista tytöistä ketään ollut vastassa, astui talon emäntä saliin, jossa Freyman kertoi tapaturmastaan ja paluustaan.

— Ettekö vielä ole neitosia nähnyt? kysyi rouva ystävällisesti. — Freyman vastasi, että hän ei vielä ollut lähtenyt heitä hakemaan.

— Mutta missä ne ovat. Missä on Planchette? Mitä, täällä on viinimalja kuistilla. No, siitä kai mekin saamme osamme.

Seurue asettui kuistille, vaan everstiluutnantska lähti hiukkasen uteliaana huoneisiin nuorisoa hakemaan. Mutta palvelusväestä ei ollut kukaan heitä nähnyt. Kulkiessaan eteisen läpi kuuli rouva silloin Editin valittavan äänen:

— Äiti, äiti!

— Missä olet lapseni?

— Täällä ylhäällä, tule, äiti hyvä, tule pian.

Levotonna nousi rouva yläkertaan, kysellen, että mikä on hätänä. »Missä te piilette, lapset?»

— Täällä, äiti, herra … herra Freymannin huoneessa.

Tuo arvokas rouva astui hämmästyneenä huoneeseen, mutta pysähtyi ovelle huutaen:

— Mitä on tämä? Lapsi-kullat! Ja neiti Planchette frakissa!

Tytöt, jotka hätääntyneinä olivat ryhmittyneet yhteen, loivat katseen Planchetteen, joka heilutellen ruumistaan istui lautasliina vielä kainalossaan itku kurkussaan. Tämä näky tempasi heidät taas nauramaan ja kerääntyen rouvan ympärille rupesivat he kertomaan seikkailustaan:

— Isälle paluujuhlaksi… Malja kuistiin… Laulavia ylioppilaita… Pääharjoitus… Kaikki poissa… Freymannin vaatteet niin sopivat… Planchette-raukka on viaton… Freyman tuli vastaan eteisessä… Planchette puettiin kyyppariksi… Äiti hyvä, mitä nyt on tehtävä… Auta meitä äiti…!

Niin tulvivat sanat hymyäviltä huulilta ja everstiluutnantska sai vihdoin koko jutun selville. Silloin hän käski tyttöjä vaikenemaan, mietti hetkisen ja virkkoi sitten päättävästi:

— Nyt menemme kaikki alas — pääharjoitukseen!

Vastalauseet eivät auttaneet, rouva oli leppymätön.

— Se on oleva ajattelemattomuutenne ja sopimattoman menettelynne rangaistus. Rehellisyys maan perii! Alas vain kaikki tyyni!

Sitten kääntyi rouva tuon masentuneen Planchetten puoleen ja virkkoi:

— Neiti Planchette, joka jo on kantanut maljan esiin, on hyvä ja pitää huolta, että herra Freymannin huone tulee järjestykseen. Se ei saa enää olla pukuhuoneena.

Eikä hän voinut estää pienen hymyn ilvehtimästä silmäkulmassaan.

Kiitollisesti hymyillen pyyhki Planchette salvetilla kyyneleiset silmänsä ja virkkoi niiaten niin syvään, kuin frakkihousuiltaan pääsi:

— Kiitos, armollinen rouva. Ei minusta ole kasvattajaksi, sen olen aina tiennyt.

Ja iloisena kajahti taas hänen ympärillään tuo hänelle kamala huuto:

— Planchette! Planchette! Planchette!

— Oi, kuinka te olette onnellinen, neiti Planchette, kun ei teidän tarvitse tulla alas kuistille, kuiskasi Agnes puoliääneen.

— Niin, sanokaas muuta, myönsi Planchette. — Mutta minä olisinkin hävennyt silmät päästäni.

— Kas niin, lapseni, nyt alas, virkkoi rouva. — Nythän ollaan naamioissa.

Ja arkaellen, punastuen, sipsuttivat tyttöset pienin askelin rouvan perästä. Vaan Agnes kuiskasi toisille:

— Meidän täytyy nyt koettaa olla reippaita, muu ei auta. — Ja niin he laskeusivat alas verannalle ylioppilasmarssia laulaen.

Siellä puristi everstiluutnantska ystävällisesti ja vakavasti sekä ikäänkuin salaisesta suostumuksesta syrjässä seisovan oikean ylioppilaan kättä ja virkkoi, laulun kaikuessa, vanhemmille naisille:

— Herra Freyman ja meidän pienet tyttäremme ovat täällä meille tämän huvituksen hankkineet; se on pääharjoitus, joka on tarkoitettu mieheni kotiinpaluun kunniaksi. Voimme nyt kuvitella, että hän parast'aikaa nousee vaunuista tässä rappusten edessä. Ikävä vaan, ettei hän myöskin saa lämpöisesti puristaa herra Freymannin kättä, pyytääkseen häntä olemaan kuin kotonaan tässä talossa.

Kohteliaasti ja suurta elämänkokemusta osoittaen näytti nuori mies tänä iltana olevansa oikea diplomaatin alku ja iloisin iloisten joukossa.

Sitten laulettiin tervehdyslaulu talon isännälle, juotiin maljoja ja hurrattiin ja lopuksi ehdotti everstiluutnantska hymyillen, että hänen miehensä parhaan ystävän poika joisi veljenmaljan sen nuoren, vallattoman ylioppilaan kanssa, joka häntä äidikseen kutsui. Sen maljan Edit joi niin reippaasti kuin hän ei koskaan olisi saanutkaan ankaraa englantilaista kasvatusta, jonka johdosta neiti Julia ei voinut olla hiukan ilkeästi kuiskaamatta rouva von Zweifussin korvaan kultaista elämänohjettaan: »Vorsicht ist besser als Nachsicht.»

Sitten saivat nuoret ylioppilaat väistyä omiin huoneisiinsa, joissa neiti Planchette heidät otti riemunkyynelin vastaan sekä huudahtaen:

— Neiti-parat, kuinka se mahtoi olla tuskallista!

— Eikö mitä, vastasi Agnes jo täydellisesti tyyntyneenä. — Veli Bernhardhan käyttäytyi niin hiton hienosti.

— Niin kyllä, myönsi Bertta. — Tytöt, emmekö sido hänelle kukkavihkoa huomiseksi, kun hän lähtee, ja kiinnitä siihen tervehdystä neljältä vallattomalta maalais-tölleröltä Pariisiin.

— Niin, niin, sen teemme, huusivat toiset.

— Mutta on toki hyvä, virkkoi Edit muistellen tuota veljenmaljaa, — että hän matkustaa jo huomenaamuna ja jää ulkomaille kahdeksi vuodeksi. Kun hän palaa, olemme jo suuria neitosia.

— Tytöt, huusi Agnes, sitä ennen olemme jo kaikki naimisissa! Kuka uskaltaa peukalonsa siitä?

— Planchette! Planchette! Planchette! huusivat kaikki rajulla riemulla — peukalonne sen asian puolesta!

— Nyt annan peukaloni minkä asian puolesta tahansa, vastasi Planchette niin iloisesti kuin hän olisi unhoittanut kokonaan sekä Bomanssonin että myllärin eukon. — Nyt annan peukaloni mistä tahansa, kun armollinen rouva oli niin suopea, että vapautti minut tuosta kauheasta frakista!

PIENOIS-KULTUURIKUVIA

RAUMAN KIRKOSTA

1600- ja 1700-LUVULLA

I—III

PIENOIS-KULTUURIKUVIA RAUMAN KIRKOSTA 1600- ja 1700-luvulla

I.

Myönnämmehän kaikki, ettei kirkonarkistossa oleva vanha käsinkirjoitettu kirja ulkomuodoltaan ole miellyttävä. Kuluneet kannet ja selkämykset, ummehtuneen kuiva haju kellastuneista lehdistä, nyherömäinen käsiala 1600-luvulta ja vähän väliä esiin tulevat luettelot tuloista ja menoista houkuttelevat sitä, joka pintapuolisesti selailee kirjaa, pian kyllä sulkemaan tuon paksun rämän.

Mutta jos sattuu, että joku tulee lukeneeksi parikymmentä sivua siitä ja tarkanneeksi sitä tai sitä nimeä sekä tapaa ne eri oloissa aina sitä myöten kuin vuosiluvut kirjan lehdillä kasvavat, huomaa hän ihmeekseen, miten elämä pienessä menneisyyden piirissä rupee virkoamaan, heikko elämänkipinä, joka on jälellä menneestä ajasta, syttyy vähitellen laimeaksi liekiksi, jonka valossa näkee pienois-laitapiirroksia historian lehdillä. Mielikuvitus siirtää mikroskooppinsa verkalleen pitkin rivejä, piirteet esiintyvät selvempinä, tapausten kulku alkaa tulla huomattavaksi, ja sielunelämä paljastuu, aluksi vieraana edistyneemmälle ajalle, mutta lähemmin tarkastettuna pohjaltaan niin ihmeellisen tuttuna. Monta pikaisesti haihtuvan ihmiselämän sukupolvea tarvitaan, jotta ihmiskunta menee vaaksan verran eteenpäin sillä radalla, jonka loppua ei kukaan voi aavistaa.

Ja heränneellä innolla lukee enemmän. Monta lehteä ei tarvitse kääntää nähdäkseen pääkohdat usean poismenneen elämästä; ilo välkkyy siinä, suru heittää varjonsa, pienet heikkoudet hoipertelevat ohi, suuret intohimot temmeltävät keskenään, ja paheet, niin kauan salatut, niin kauan unhoitetut, kiemurtelevat nyherömäisten kirjaimien kesken, mutta esiintyvät haalenneesta musteesta täysin selvinä silmiemme eteen.

Ne poistuvat, nuo ihmiset, jotka me olemme herättäneet vuosisatoja kestäneestä unesta, ne poistuvat toinen toisensa jälkeen, toiselta kirjan lehdeltä, työstä ja tuloilta, toiselle sivulle, johon pieni menoerä heidän ikuisesta lepomajastaan on merkittynä. Debetin ja Kreditin päälle on risti vedetty, elämän historia on lopussa, vanhat nimet eivät enää astu vastaamme, uudet syntyvät ja häviävät, aina sitä myöten kuin tutkistelemme niitä rivejä, joita vuosisatojen kuluessa on piirretty kirjan lehdille.

Vakavuuden rinnalla voivat vanhat kirkonkirjat, niinkuin jokapäiväinen elämäkin, osoittaa pieniä tuttavanomaisia piirteitä, hauskoja omituisuuksia, kuvaavia yhteiskunnalle ja yksityiselle. Mutta lähemmin tarkastaessa eroovat ne naivisuudessa ja koomillisessa vakavuudessa tuskin muun kuin ajanvärityksen puolesta meidän ja kenties kaiken tulevaisuuden jokapäiväisestä elämästä puutteellisessa maailmassamme.

Muutamia sellaisia jokapäiväisiä pikkukuvia käyn tässä piirtämään kirkonkirjojen mukaan, joita eräällä satunnaisella loma-ajalla kävin läpi Raumalla, johon pieneen kaupunkiin nyt muutamme tarkastamaan muutamia kultuurikuvia Kaarlo X Kustavin ajoilta III:n Kustavin ajoille asti.

* * * * *

Koska näitten muistiinpanojen lähtökohtana on Rauman kirkonarkisto, on meidän ensin katseltava hieman ympärillemme vanhan luostarikaupungin kirkossa, joka on runsaasti koristettu pyhimyskaapeilla ja tauluilla, seinä- ja kattomaalauksilla, ja luotava silmäys seurakuntaan, joka asianomaisesti jaettuna täyttää penkkijonon viimeiseen paikkaan saakka.

On kuningas Fredrikin aika. Uusi penkkijako on jälleen tapahtunut. Sen ovat omavaltaisesti toimittaneet kirkkoherra ja pormestari sillä seurauksella, että moni seurakuntalainen tuntee vääryyttä kärsineensä.

Siellä ne nyt istuvat arvonsa mukaisesti. Miesten puolella ensi penkissä tuima, kiivasluontoinen kapteeni Jerlström Lahden kartanosta riitaveljensä, pormestari Sidbergin rinnalla. Muut paikat tässä kunniapenkissä ovat varatut ylhäisille matkustavaisille tai niinkuin niitä kutsuttiin »kunniallisemmille» säätyläisille. Toisessa penkissä istuvat kersantti Brummer, postimestari Sonck, kasööri Almlöf ja kolme arvokasta kauppiasta. Seuraavassa penkissä on viisi kauppiasta ja auskultantti Strandsten. Näitten takana istuu kuusi kauppiasta ja sitten yhtä monta porvaria.

Toisella puolella pikku käytävää istuu ensi penkissä neljä muhkeata raatimiestä, tullari ja kauppias A. Sonck, yksi kaupungin arvohenkilöitä. Niiden takana viskaali Renner, nimismies Bernsten ja viisi kauppiasta, joiden joukossa Carl Bartram, jonka siveä vaimo maaliskuun 6 p:nä 1736 oli antanut aihetta suureen suruun ja moninaiseen kiusaan. Hän oli näet silloin kaikessa hyväntahtoisuudessa ja jumalanpelvossa lahjoittanut kirkolle messupaidan mustasta sametista, jonka hän oli ommellut kokoon vanhasta hameesta, jota — kuten tuo ärtyisä varapastori Josef Ståhlberg saattoi todistaa — olivat käyttäneet hän itse ja »hänen esi-isänsä», jonka vuoksi pastori itse piispalle valitti tästä »vastenmielisestä lahjasta», mitä suurimmaksi häväistykseksi hyvälle lahjan antajalle.

Suuren käytävän varrella olivat 10 ensi penkkiä luovutetut porvareille ja neljälle käsityöläiselle, 11:es ja 12:es kaupungin viskaalille ja palovartijoille, joitten takana oli arestanttien paikat. Eteläiselle seinälle oli asetettu lyhyitä penkkejä, joissa kussakin oli tilaa kahdelle porvarille, mutta 13:nnessa ja viimeisessä istui piiskuri Erik Naula yksinään kuin syyhyinen lammas. Ennen oli tyhjä penkki eroittanut hänet kaikesta kunniallisesta väestä.

Ja nyt tulemme naisten puolelle, jossa näemme kapteeni Jerlströmin rouvan ja tyttäret sekä pormestarittaren rehennellen istuvan ensi penkissä lyhyellä puolella, jossa penkissä myöskin ylhäiset naisvieraat saisivat paikkansa. Lähinnä takana istuvat muiden joukossa raatimiesten ja tullinhoitajan vaimot, jota vastoin kornetti Valsteniuksen leski sekä postimestarin, kasöörin ja kersantin vaimot saavat tyytyä kolmansiin penkkiriveihin.

Kapealla penkillä seinän vierellä istuvat rovastin, pormestarin ja Sonckin piijat, »vaan kaupungin muut piijat jäävät suurelle käytävälle» seisomaan. Vastapäätä pikkukäytävän puolella istuvat kunniapenkillä seurakunnan rovastin rouva tyttärineen, pastori Rennerin leski ja pastorinrouva Polviander. Näiden takana kappalaisen ja apulaisten vaimot ja tyttäret, koulumestarin vaimo j. n. e., jonka jälkeen järjestyksessä seuraavat kauppiaiden ja porvarien rouvat ja vaimot y. m.

Pikkulehterin alla pohjoisella sivulla saamme nähdä kaupungin porvaritytöt, lukkarin vaimon sekä joukon alempain säätyjen naisia. Yhtä sekalainen seurakunta täyttää kokonaista 12 penkkiä samalla sivulla pikku käytävän partaalla. Onnettomuutta uhkaavana on 13:as tyhjänä, — sen takana istuu näet useita naisia, joiden joukossa Krookin Maija ja Anna, joista ei Raumalla siistissä seurassa puhuttu.

Lapsipuolen tavoin pidelty maaseurakunta saa tyytyä suuren lehterin alla oleviin penkkeihin, arvon mukaan tietysti. Rusthollarit ja rouvasihmiset ensin sekä rakuunain ja sotilasten vaimot, »palvelusväki ja muut irtolaishenkilöt» kauimpana takana.

Suuren lehterin amfiteaatterin tavoin rakennetuilla 19 penkillä istuvat talonomistajat ja tullivartijat, kaupungin salvumiehet, porvarien pojat ja vävyt, lampuodit, talonpoikain pojat ja vävyt, kaupungin rengit, joista rovastin rengit ensinnä j. n. e. Tältä lehteriltä, jossa oli niin paljon nuorta väkeä, kuului jumalanpalveluksen aikana toisinaan melua, jonka vuoksi sinne oli asetettu tarkastusmies Simon nuoria kurissa pitämään ja syyllisiä ilmi antamaan.

Vaan kas! Alhaalla kirkossa nousee suntio keskellä saarnaa ja astuu uhkaavan näköisenä neljänteen penkkiin miesten puolella, josta hän voimakkaalla kädellä tempaa ulos pari maalaisseurakunnasta olevaa renkiä, jotka olivat tunkeutuneet kunniallisten ihmisten joukkoon ja jotka hän nyt — 3 taalarin vuotuista palkkaa vastaan — kuljettaa töllistelevän kansajoukon läpi ulos kirkosta.

Jos olisimme saapuneet kirkkoon ennen varsinaisen jumalanpalveluksen alkua, olisi meillä ollut tilaisuus nähdä lapsenkaste kuorissa, meluavan väkijoukon tungeskellessa ympärillä. Tämä huono tapa herätti jo silloin pahennusta ja sitä koetettiin hävittää.

Huuto ja melu ei ollut muuten mitään tavatonta Herran huoneessa tähän aikaan, joka kuitenkin ulkonaisessa siivoudessa oli koko joukon edellä suurten Kaarlojen ajoista. Silloin tapahtui monesti kirkoissamme pahoja vallattomuuksia. Niinpä 1655 Rauman kirkossa muuan talonpojan leski ja Tykkilän Antin vaimo panivat toimeen sellaisen metelin jumalanpalveluksen aikana, että kirkko korkeasta käskystä suljettiin joksikin aikaa ja avattiin jumalanpalvelukselle vasta, kun runsaat sakot oli suoritettu Turkuun. Ja 1680 täytyi Margareta Tavastin maksaa 2 taalaria kirkolle »tappelustaan», kuten kirkonkirjassa sanotaan. Itse joulupäivänä 1712, keskellä saarnaa, löi muuan mies lehterillä erästä poikaa kepillä päähän, niin että verihaava tuli. Vielä heinäkuun 13 p:nä 1779, Kustaa III:n aikana, sai kaksi ylhäistä naista Jordanin suvusta, rouva Anna, syntyisin von Gierten, ja rouva Vendla Jordan maksaa 1 taalarin 2 killinkiä sakkoa pahennusta herättäneestä käytöksestä, luultavasti pikku torasta ja haukkumisesta.

Ettei Rauman kirkko ollut ainoa maassa, jossa tuollaista tapahtui, käy selville vanhoista asiakirjoista. Perniössä esim. v. 1661 aatelismiehet Sass ja Sabelstjerna riitelivät keskenään kunniapaikoista ja ratkaisivat asian kohta paikalla kaksintaistelulla, kirkon kuorikäytävässä. Vähän sen jälkeen joutui kaksi arvokasta Perniön rouvaa penkkeihin astuessaan riitaan samasta syystä ja antoivat virsikirjoilla toisiaan korville että läiskyi. Tästä synnistä suljettiin Perniön kirkko joksikin aikaa ja jumalanpalvelukset pidettiin pappilassa.

Nyt palaamme Rauman kirkkoon, jossa jumalanpalvelusta kestää. Koulupojat laulavat virsiä kuorissa, jossa pienet urut, posetiiviksi eli regaliksi sanotut, säestävät laulua, pienokaiset kirkuvat täyttä kurkkua, niin etteivät rippivieraat voi kuulla rippisanoja, jonka tähden poikia kehoitetaan ehtoollista jaettaessa laulamaan hyvin hiljaa.

* * * * *

Mutta jumalanpalvelus on lopussa ja me lähdemme kirkosta, jonka ulkopuolella näemme reservirakuuna Simeonin ja hänen veljensä Mikon istuvan paalussa, häpeäpuussa, joka piti rangaistusta kärsivien jalat liikkumattomina. Veljekset, jotka saivat siten istua koko pitkän sunnuntain, olivat surkeita naamaltaan, ja tuomitsi papisto heidät häpeärangaistukseen sentähden, että he, vaikka varoituksen saaneina, »olivat vielä kovin taitamattomia kristinopissa.» Kasvoiko heidän kristinuskon taitonsa paalussa, sen tietää yksin hyvä Jumala.

Heidän vieressään istuu jalat parissa muussa pölkyn reijässä eräs syntinen, lapio kädessä. Se on muuan »kirkonpalvelija», eräs haudankaivaja, joka kärsii hänelle hyvin suotua rangaistusta, koska hänessä oli siihen aikaan useissa paikoin maatamme vallitseva, ahne tapa, että hän kaivoi esille vielä uusia arkkuja, pyöräytti ruumiit multaan ja sitten möi kirstut. Häpeärangaistuksen lisäksi sai hän maksaa 10 hopeataalaria sakkoja.

* * * * *

Tapa haudata kuolleet kirkkoon tuli kristinuskon mukana Suomeen. Niin tehtiin jo Henrik Pyhälle. Tapa siirtyi katolisesta ajasta protestantiseen ja säilyi, vaikka kirkot ilettäväisyyteen saakka täyttyivät joskus ainoastaan kyynärän verran lattiapalkkien alle haudatuista ruumiista, aina 1700 vuosiluvun loppuun saakka monessa paikassa maatamme.

Yhtä ahdas kuin säätyrajoituksen takia penkkien jako oli, yhtä vapaa oli oikeus tulla haudatuksi kirkon pyhien seinien sisälle — rahasta. Kuten meidän päivinämme, niin silloinkin oli valmistettu hautataksa, jonka mukaan esim. Raumalla hauta kuorissa maksoi 12 taalaria, kuoron ja ensimäisen pilarin välillä 8, sitten toiseen pilariin saakka 7 taalaria kuparia j. n. e. Halvin hauta kirkossa, kauimpana vasemmalla, maksoi 5 taalaria.

Rauman hautausmailla, joihin luonnollisesti köyhä väki haudattiin, ei vanhimpana aikana maksettu multarahoja. Kun asianomaiset v. 1735 ehdoittivat, että hautasija uudessa hautausmaassa maksaisi 24 killinkiä ja vanhassa 16, herätti se myrskyisen vastenmielisyyden kirkonkokouksessa. Varsinkin panivat talonpojat vastaan, ja heidän johtajansa, isäntä Kolla, lähti vihapäissään kokouksesta, huutaen äänekkäästi toisia talonpoikia seuraamaan häntä, mutta sitä he eivät kumminkaan tehneet. Tämä köyhille vastenmielinen ehdoitus tehtiin myöhemmin uudelleen, mutta sai osakseen saman katkeran vastauksen, josta syystä tuomiokapituli vihdoinkin v. 1739 antoi asioiden jäädä entiselleen.

Kuten tunnettu, on meidän vuosisataamme saakka säilynyt se turhamielinen tapa, että kiitosrukouksessa kuolleista teeskennellyin lauseparsin kerrotaan heidän elämäntöistään, vaikka vainaja sitten olisi ollut kuinka vähäpätöinen tahansa, vaikkapa ainoastaan lapsi. Jos ei papilla ollut muuta sanomista, kuvaili hän imelän hartaana vainajan viime hetkiä, hänen viime sanojaan, viime lääkkeitään j. n. e. Tämmöisiä henkilösaarnoja luettiin muinoin haudalla, mutta v. 1755 määrättiin, että ne olivat pidettävät kirkossa. — Meidän aikamme on palannut vanhaan tapaan, kiitellen kernaimmin hiljaisen, vakavan haudan partaalla vainajata, sanomalehtien kertojien pannessa muistiin muistoseppelten antajat, arkun kantajat ja ruumissaaton osanottajat.

Ennen vanhaan oli yleisenä tapana avata arkut kirkossa ja asettaa ruumiit yleisön nähtäväksi, mutta tämän vastenmielisen ja ruttojen aikana vaarallisen tavan poisti Kustaa III:s ankaralla kiellolla v. 1773.

Maahanpanijaisissa piti kulta lapsellista leikkiään turhamaisuuden, kaipauksen ja surun kanssa. Suuri ero oli, tapahtuiko hautaus yhdellä vai kahdella kellolla, pienellä, suurella, suurimmalla vai »kaikkien suurimmalla» paariveralla, — hienoin, jos se toimitettiin kummallakin viimemainitulla yhtä haavaa. Arkut laskettiin hautaan 9 kyynärää pitkillä, valkoisilla[1] »käsiliinoilla», varattomat tyytyivät yhteen, mutta varakkaammat »pistoovasivat» itselleen 4 jopa 6 »käsiliinaa.» Kumminkin sattui usein, että jalosukuisten kuolinpesät kauan olivat kirkolle velassa hautajaisloistostaan, usein niin kauan, että koko velka unohtui. Ainoa raumalainen, joka laskettiin hautaan kuudella käsiliinalla, oli eräs v. 1787 autuaasti kuollut jalosyntyinen luutnantti; viisi vuotta myöhemmin sai kirkko vetää ristin tämän komeuden kustannuksien yli. Mutta vaikutus eli vielä kauan muistossa.

[1] Vasta noin v. 1810 tuli Raumalla valtaan tapa käyttää mustia reunuksia. Surusauvoista puhutaan, omituista kyllä, vasta v. 1824.

II.

Rauman kirkon tulot eivät olleet sinä aikana, jota tämä kertomus koskee, erittäin suuret, mutta eivät myöskään tavattoman pieniä. Pieni yhteiskunta osoitti tavattoman yleistä anteliaisuutta vanhaa kirkkoaan kohtaan, lahjoitti sille rahoja, oli mukana sitä korjaamassa pienillä ja suurilla avustuksilla sekä koristi sitä kuvilla, öljymaalauksilla, kynttiläkruunuilla sekä muilla esineillä, joilla useilla nyt on taidehistoriallinen arvo.

Ollaksemme täysin avomieliset täytyy meidän tunnustaa, että kirkolla oli melkoiset tulot sakoista, jotka tuomittiin kaikenlaisista rikkomuksista, mitä kaikennäköiset henkilöt eri sukupuolista ja kansanluokista sattuivat tekemään. Vuosisatojen kuluessa vilisee kupari-ja hopeataalareita, joita siten kerääntyi pelastamaan asianomaisia pelätystä jalkapuusta, locus peccatorum.

Hienompien sakkojen joukossa olivat n. s. »huikentelevaisuussakot», jotka sai maksaa se avioliittoon aikonut, joka haki eroa kihlatustaan, ja jotka nousivat kokonaiseen 6 taalariin.

Toinen tulo kirkolla oli 1600- ja 1700-luvuilla, kun se tuotti tullitta melkein joka vuosi Tukholmasta tai Lyypekistä aamin rippiviiniä, josta se, kuten näyttää, sangen suurella voitolla möi vähittäismääriä lähipitäjäin kirkoille, joiden muuten olisi ollut hankala hankkia tarvittavat varat. Ja kun kaikki asianosaiset olivat tyytyväisiä, ei ole meidän syytä sekaantua tähän pieneen kaupankäyntiin.

Tilit hoidettiin 1600-luvulla kaikkein viattomammalla tavalla, jonka vuoksi vaillinkeihin tottunutta jälkimaailmaa ei voi kummastuttaa niin kovin, että Rauman seurakunta v. 1656 pastorivainajan kuoltua huomasi, että hän 15 vuonna »kirkon rahoista oli ottanut itselleen useampina erinä» kokonaista 55 1/2 taalaria, josta vahingosta nyt koetettiin hakea korvausta kirkkoväärtiltä, »joka oli sallinut anastukset», ja jonka palkka à 3 talaria onneksi oli kantamatta 15 vuodelta. Vaillinkia tahdottiin anteeksiantavalla mielellä selittää syntyneeksi pastorin matkoista, avuliaisuudesta palanneita avuttomia sotavankeja kohtaan j. n. e.

Apua tuommoisille entisille sotilaille kerrotaan muuten usein annetun kirkon varoista. Nämä köyhät »Turkista tulleet vangit» ovat seisovia eriä tileissä, varsinkin Isonvihan jälkeen, mutta tämmöisiä »turkkilaisia vankeja» oli myöskin v. 1648. Monta taalaria kirkko lahjoitti myöskin muille vaivaisille, niinpä v. 1652 eräälle paholaisen riivaamalle naiselle Ruotsista, jolla oli Linköpingin piispan antama suosituskirja; v. 1686 »kurjalle vaimolle, jota Saatana kamalasti vaivasi»; v. 1733 kahdelle »juutalaiselle» y. m.

Mutta sille, joka antaa, pitää myöskin annettaman, sen todistaa tässä kaksi nimellä »Afbrända Raumo stadz kyrkians Stam Book» (Rauman palaneen kaupunginkirkon keräyskirja) v:lta 1682 hyvin säilynyttä kirjaa kirkonarkistossa. Ne käsittävät vuodet 1682—87, jolloin Raumalta lähetetyt miehet kulkivat ympäri Suomen ja Ruotsin, keräten hurskaita apuja Rauman Pyhän ristinkirkon ja koulun uudesta rakentamiseksi, jotka olivat joutuneet tuhkaksi suuressa palossa, joka ensinmainittuna vuonna poltti kaupunkia.

Nämä keräyskirjat, jotka Raumalle toivat monta sataa taalaria, ovat nyt suuri käsialakokoelma pääasiallisesti sen ajan pappismaailmasta. Nimikirjoitukset päättyvät monimutkaisiin koukeroihin, jotka piti tehdä yhdellä ainoalla, yhteensä monen metrin pituisella kynänpiirrolla niin säännöllisesti, että koukero oli kauniin pitsimallin näköinen. Taiteellisen taidon hankkiminen tässä kirjoitustavassa oli huvitus sen ajan suurille lapsille.

Yksi ja toinen oppineista lahjoittajista on liittänyt merkitsemiinsä summiin runoja ja mietelmiä latinankielellä; hyvin usea käytti ruotsin ja saksan kieltä, mutta ei kukaan suomea. Usein huomautettiin: »vähistä varoista», »varoista», »hyvästä sydämestä» y. m. Ylhäiset näkivät hyväksi antaa hovimestarinsa tai jonkun muun palvelijan merkitä lahjan, esim. »Armollisen Rouvani, korkeasti jalosukuisen Rouva Merta Possen puolesta» tai »Armollisen herrasväkeni korkeastijalosukuisen Herra Gustaf Soop-vainajan perillisten puolesta.»

1687 vuoden pienestä Helsingistä on täällä noin 14 nimeä: Sand, Rücker, Strohlbom, Steen, Westman, Jacobsson, Cratz, Petrus M. Nicander ja muita, joista ehkä ei ketään jälkeläistä suorassa polvessa nyt enää täällä elä 210 vuoden kuluttua. Suvut kuolevat pian tai sekaantuvat »muun löysän kansan» joukkoon. — Mainittu Petrus M. Nicander oli konrehtorina Helsingin koulussa. Hän kai viittasi laihoihin tuloihinsa, jotka eivät sallineet hänen lihoa, keräyslistaan kirjoittaessaan: »Kun nyt ei ole leveää takkia (»vid kaftan») ja varojen puutteessa annan iloisesta sydämestä tällä kertaa ainoastaan 5 äyriä hopeassa.»

Melkein näihin aikoihin, vuosien 1689 ja 1705 välillä, kutsuvat Rauman kirkonkirjat mielellään arvossa pidettyjä herrasmiehiä nimellä: »signor», »seigneur» ja »monsieur», joka kuuluu kylläkin kauniilta: signor Abraham Sonck, seigneur Johan Gebhard, signor Tocklin, monsieur Mukell y. m.

Isoviha jätti syviä jälkiä Raumallekin, jossa rauhanteon aikana v. 1721 oli ainoastaan 7 porvaria ja 6 hevosta. Kirkolla oli kumminkin ollut tilaisuus parempina päivinä lainata 300 talaria kuparirahaa Turun tuomiokirkolle ja koetti nyt luonnollisesti saada takaisin nämä rahat, joka ei ollut niinkään helppoa. Mahdollisesti velkakirjat olivat hävinneet, mutta vihdoin v. 1727 kirkonasiamiehen onnistui saada rahat ja sai kauniin palkkion avustaan. Kolmesataa taalaria hyviä kupariplootuja painaa melkoisesti, jonka vuoksi »mies, joka kantoi ne tuomiokirkosta» Rauman asiamiehen kortteliin Turussa, sai kokonaista 9 äyriä vaivoistaan, jota paitsi raatimies Sporrnberg, joka kuletti tukevat rahat Turusta Raumalle, palkittiin 4 plootulla. Onnellista olisi kaikille velallisille nykyisin, jos velkojien olisi yhtä vaikeata kulettaa kotiinsa rahansa, silloin ne ehkä jäisivät velkomatta.

Lähdemme nyt pariin kirkonkokoukseen sen ajan Raumalla ja viivähdämme pari minuuttia piispantarkastuksissa siellä. Ne pidettiin molemmat kirkossa.

Kirkonkokouksessa tapaamme jäykän kapteeni Jerlströmin Lahdesta ja pormestari Sidbergin muitten seurakunnan äänivaltaisten etunenässä.

Riidellään kovasti omavaltaisen penkkijaon johdosta, jonka pormestari ja kirkkoherra olivat toimittaneet, ja Sidberg saa kärsiä sen häpeän, että alati pisteliäs varapastori Ståhlberg päivän pöytäkirjaan merkitsee, että kaupungin pormestari tänä sunnuntaina ei ollut jumalanpalveluksessa saapuvilla, »vaan jumalanpalveluksen päätyttyä saapui kotoaan.»

Kun pormestaria häväistiin, niin se tuntui kapteeni Jerlströmistä aina hyvältä, eikä lisä olisi haitaksi, arveli kai kuumaverinen soturi, jonka vuoksi hän mahtavana kiipee esille kuorin äsken uudesta tehtyyn suuhun, jota rakennusta pormestari oli valvonut. Keskeyttäen päivän kiistakysymyksen, osoittaa kapteeni äkkiä syntyneellä esteettisellä kauhulla tätä, kuten hän sanoo, »hävytöntä ja siveetöntä rakennusta, jossa on sileä hirsi» matalan oven yli, ja siinä ylhäällä »kaksi hävytöntä kärkeä tolpanpäissä», vaatien herra kapteeni, että kärjet ovat sahattavat poikki, jolloin hän niitten sijaan tahtoo Turusta tilata kaksi kullattua nuppia ja ne kirkolle lahjoittaa.

Liikutettuna tästä kirkkoherra kiittää jaloa kapteenia kädenlyönnillä, ja kirkkoherran esimerkkiä seuraa suurin osa seurakuntaa.

Mutta pormestari, tottuneena keksimään keinoja, pitää paraimpana ottaa asian suurelta kannalta, antamatta itseään häikäistä kultaisilla nupeilla. Hän huomauttaa sen vuoksi, että »tämmöistä lahjaa kapteeni Jerlström ei anna rakkaudesta Jumalan huoneeseen, vaan tehdäkseen harmia hänelle, pormestarille», jonka johdosta molempien suurkukkojen välillä alkaa vähemmän kohtelias keskustelu, jossa pormestari saa niellä aika siistejä salaviittauksia työmiesten palkkojen puutteellisesta tilityksestä y. m.

Vilkkaaseen keskusteluun sekaantuu varapastorimme, ja kuulemme hänen mielihyvällä todistavan, että hän puheenalaisessa rakennustyössä oli neuvonut pormestaria kääntymään seurakunnan puoleen, johon tämä oli vastannut, »ettei tämä asia kuulu seurakunnalle enemmän kuin piippu tupakkaa.»

No hyvä! Luvatut kullatut pallot saapuivat Turusta, mutta pormestari näki hyväksi olla asettamatta niitä kuorioven pylväisiin. Tämä tärkeä asia vedettiin seuraavana vuonna esille rovastin tarkastuksessa, jolloin tarkastuksen pitäjä diplomaattisesti huomautti, että »kohtuullista on, että, mitä kunniakkaat ihmiset suvaitsevat kirkon koristamiseksi lahjoittaa, se on kiitollisuudella tunnustettava ja asianomaisesti kunnioitettava.» Mitä tämä lausunto vaikutti pormestariin ja kullattuihin palloihin, on jälkimaailmalle jäänyt tuntemattomaksi.

Sillä välin kapteeni Jerlströmistä alkoi tuntua, ettei hän sunnuntai toisensa jälkeen jaksanut istua samassa penkissä kirkossa kuin pormestari. Hän kumminkin antoi vuoden kulua, miettien keinoa, jonka hän ensi sopivassa tilaisuudessa aikoi esittää ja saada päätökseksi, ja joka lienee esiintynyt pormestarille hyvin odottamattomassa muodossa.

Tuli kirkonkokous, kaikki kävi tavallista menoaan, ja vihdoin kapteeni avasi suunsa ja sanoi, ettei hän tahtonut olla kenenkään tiellä hänelle osoitetussa ensi penkissä kuorinsuussa, sitä vähemmän kun hän ei luottanut pormestarin ja kirkkoherran toimittamaan laittomaan penkinjakoon. Tämän johdosta hän — Lahden kapteeni — tahtoi omaa persoonaansa varten rakennuttaa pienen penkin *suurelle lehterille*, aivan oven suuhun seinän viereen. Hän, Lahden kapteeni, yksi seurakunnan etevimpiä, suurella lehterillä keskellä kaupungin kirvesmiehiä ja muita palvelusmiehiä, keskellä kasvavia nuoria porvareita, keskellä renkejä »ja niitten eturivissä rovastin»!

Seurakunta ei voinut muuta kuin suostua korkean herran ehdoitukseen eikä sillä ollut sitäkään vastaan, että rakuunat ja sotamiehet samalla lehterillä vastedes seisoivat Lahden kapteenin penkin vieressä pitkin lehterin laitaa, »joka seikka suuresti miellytti puheenalaista kapteenia.»

Hämmästys lienee ollut yhtä suuri, kuin omituinen kosto tuntui suloiselta. Voimme sen vuoksi ilomielin jättää kapteenin pieneen uuteen penkkiinsä isolla lehterillä, rakuunain ja sotamiesten muodostaman kunniavahdin ympäröimänä, mutta yhtä helppoa ei ole erota pormestarista, kun hän, ehkä hiukan nolona, nyt istuu yksinään ensi penkissä »hävyttömän» sileällä hirrellä koristetun kuorioven luona.

* * * * *

Piispantarkastuksissa olisi meillä tilaisuus nähdä useimmat Turun piispat puheenalaisena aikana esiintyvän edessämme, mutta kertomus niistä veisi meidät liian kauas. Tämmöisissä hiippakunnan ylipaimenen toimittamissa tarkastuksissa meneteltiin yleensä hyvin siististi ja käsiteltiin yleisemmänpuoleisia kysymyksiä, vaikka myöskin voi tapahtua, että piispaa vaivattiin paikkakunnan juoruilla, kuten esim. varapastori Ståhlberg piispa Jonas Fahleniusta rouva Bartramin lahjoittaman messupaidan johdosta.

Täydentääksemme näitä pienois-kultuurikuvia kerrottakoon tässä, kuinka papisto piispa Joh. Brovalliuksen v. 1755 Rauman kirkossa pitämässä piispantarkastuksessa valitti, että tanssihuveja (»luststugor») pidetään pyhäpäivinä, että juoppouspahe on lisääntynyt ja että epäiltävää on, toimitetaanko aamu- ja iltarukouksia joka perheessä. Parantaakseen näitä epäkohtia päätettiin asettaa valvontamiehiä pitämään näitä asioita silmällä ja kaikki epäkohdat heti ilmaisemaan. Tämmöisiä siveyssantarmeja, jotka oli pakko asettaa kuninkaallisen suojeluksen alaisiksi, oli vielä v. 1784 — Kustavi III:n päivinä.

Viimemainittuna vuonna, 1784, kun Jakob Haartman piti piispantarkastusta, otti kaupungin silloinen pormestari J. E. Norméen[1] vaatiakseen notarion (pöytäkirjurin) asettamista kirkonkokouksiin, asia, joka herätti suurta paheksumista sekä piispassa että kirkkoherrassa. Ei, pöytäkirjan pito oli täydellä luottamuksella edelleenkin jätettävä asianomaisten pappien käsiin — jotka kumminkin useimmiten olivat asianosaisia niissä asioissa, jotka näissä kirkollisissa kuntakokouksissa tulivat puheiksi.

[1] Hän oli Nurmen saarelta Rauman saaristosta, josta hän otti nimensä. Tuommoiset ruotsalaiset nimien johdannaiset suomalaisista paikannimistä eivät olleet harvinaisia Raumalla, kuten kirkonarkisto ilmaisee. Siten muodostuivat sukunimet: Ilvan Havaisten kylästä Eurassa; Pagvalin Pakalan ja Panelius Panelian taloista, molemmat Kiukaisissa; Yrjander Yrjälän talosta Eurassa; Kållberg Kollan ja Kordelin Kortelan talosta Rauman maaseurakunnassa; Eurén Euran ja Lapenius Lapin pitäjästä.

Piispantarkastuksissa Raumalla kouluopetus aina sai kiitosta, paitsi v. 1784, jolloin mitään kuulustelua ei voinut tapahtua: »Opettaja (»pädagogus») Fridéen» sanotaan pöytäkirjassa, »oli omavaltaisesti lähtenyt tiehensä (»strukit sin väg»), johon epäilemättä syy oli ollut että hän tiesi, ettei hän voisi kunnialla suorittaa nuorison kuulustelua.» Suuri piispallinen kuvaelma, sen voi arvata!

Ja lopuksi: Raumalla oli lopulla 1700-lukua täydellisiä riitoja suomen ja ruotsin kielen asemasta jumalanpalveluksessa ja koulussa, jotka riidat v. 1782 päättyivät hyvin kuumaan otteluun »fennomaanin» rovasti Adam Gerhard Sackliniuksen (Rauman kirkon historioitsijan) ja »svekomaanin» koulunopettaja Hendric Björnbergin välillä. Mutta kun taistelutavassa tuskin näkee eroitusta 1782 ja 1897 vuosien välillä, niin emme voi siitä kertoa mitään, joka ei olisi meille kaikille tuttua, ja sen vuoksi nyt suljemme vanhat raumalaiset kirkonkirjat.

III.

Edesmenneen Jordanin samettihousut ja rouva Bartramin hame, sametista se myös.

Nimi kuulustaa kaiketi hiukan vallattomalta, mutta tarina sinänsä on hyvin totinen, melkein liikuttava ja päälle päätteeksi ihan tosi, jos saa uskoa siihen, mitä kirkonarkistolla on kerrottavaa. Ja kaiketi sitä on uskottava.

Siis luulemme voivamme aivan peittelemättä puhua Jordan-vainajan samettihousuista ja rouva Bartramin samettihameesta.

Tiedättekö, hyvä herrasväki, mitään mainitusta herrasta ja mainitusta rouvasta? Epäilemättä ette, ell'ette ole Raumalta, jonne tämä tarina meidät vie.

Rauman muinaisessa luostarikirkossa, joka vuonna 1891 siistittiin perinpohjin, oli siihen asti tilaisuus nähdä kuorin lattiasta kohoneva muurattu hauta, joka oli Jordanin perheen leposijana. Muurihauta tasoitettiin silloin kuorin lattian tasalle.

Sinne haudatuista mainitaan ensiksi »entinen eversti, sitten maaherra» Michael Jordan, jonka jälkeläiset kulkivat nopeasti alaspäin, luutnanteiksi, korpraaleiksi ja ratsutilallisiksi, jonka viimeksi sanotun arvonimen omistajana suvun viimeinen miespuolinen jälkeläinen laskettiin tähän perhehautaan marraskuussa 1746. Rauman sukuhaara, luvalla sanoen, sammui siis miespuolella, mutta — edesmenneen everstin samettihousut jäivät jäljelle ja ovat vieläkin tallella.

Eversti-vainajan »sanotaan» olleen sotilas kuningas Kaarlo X Kustavin päivinä ja »sanotaan» niinikään ottaneen osaa Puolan sotaan, josta hänen edelleen »sanotaan» saaliina tuoneen yhtä ja toista vanhaan Raumaan, jonka läheisyydessä sijaitsevan Lahden kartanon isäntä hän oli.

Rauman ja kirkon uskollisena poikana hän ei vitkastellut lahjoittamasta sikäläiselle kirkolle kaikellaista kaunista ja kallista kalua, joka oli joutunut hänen »puolalaiseksi sotasaaliikseen» — kun saa kirjoittaa » puolalaiseksi sotasaaliikseen», niin se on, totisesti, mieluista ja virkistävää vaihtelua, sillä meillähän vanha traditsiooni väittää itsepäisesti, että kaikki ne vanhat ja arvokkaat huone- ja taidekalut, joita on tavattu Suomessa, ovat tulleet »30-vuotisen sodan aikana» — vahinko vain, että eversti Jordanin lahjoitukset on merkitty jo 1641 vuoden kalustoluetteloihin, siis juuri tuon iankaikkisen 30-vuotisen sodan aikoina ja ennenkuin Kaarlo X Kustavilla oli huvi sotia Puolassa. Mutta kuten sanottu: puolalaista sotasaalista, niin tietää traditsiooni tällä kertaa järkähtämättämästi.

Niiden tavarain joukossa, jotka Jordan lahjoitti kirkolle, oli »kallisarvoinen kullattu alttaritaulu», s. o. suuri, puinen, veistoksilla koristettu oikea katolilainen alttarikaappi, joka vieläkin on kirkon hallussa; edelleen kullattu kalkki ynnä öylättilautanen; helmillä ommeltu messupaita vihreästä taftisilkistä, joka näyttää menneen kaiken maailman tietä, mutta varmaa on, että edesmenneen everstin viheriät samettihousut ovat vielä tallella.

Mutta johan riennän kertomuksen edelle, ja sen tähden on minun kiiruhdettava noin sata vuotta ajassa eteenpäin eli maaliskuun 6 p:ään 1736 saadakseni huvin esitellä lukijalle rouva Bartramin mustan samettihameen, niin ritarillinen minun kumminkin täytyy olla.

Niin, juorut kulkevat ympäri maan ja läpi aikojen ja tietävät kertoa sekä totta että valetta. Nyt oli asia se, että eversti Mikael Jordan ja hänen jalosukuinen puolisonsa lahjoittivat vuonna 1643 Rauman kirkolle ristikoristeisen ja kummankin aatelisella vaakunakilvellä ja alkukirjaimilla somistetun messupaidan viheriästä samettibrokaadista, joka luonnollisesti otettiin kiitollisuudella vastaan ja jota käytettiin juhlallisissa tilaisuuksissa.

Kun minulla on ollut tilaisuus, mikäli olen muistelevinani, »Navossa, Sauvossa, Kemiössä ja Rymättylässä sekä vielä monessa muussa kirkossa» nähdä mitä kauneimpia alttarivaatteita, messukasukoita ja -paitoja muhkeasta kirjo-sametista, -silkistä, -hopeasta ja -kullasta, jotka kirkkokoristeet eittämättömästi on aikoinaan laitettu jalosukuisten ja kunniallisten rouvien morsiusleninkien, alus- ja pönkkähameiden kunnioitettavista jäännöksistä, niin uskon lujasti ja vakaasti siihen huhuun, joka Raumalla liikuskeli aina vuodesta 1643 rouva Bartramin aikoihin asti ja on nyt meidän päivinämme vironnut henkiin taas, että se vihreäkukkainen samettikangas, josta Jordanin antama messupaita aikoinaan tehtiin, alkujaan oli osa — edesmenneen Jordanin housuja.

Kun sanottu kirkollinen vaatekappale on vielä tallella, olen taidearkeoloogina ottanut koettaakseni selvittää asiaa tieteellisesti, mutta en ole muuta saanut toteen kuin että eversti-vainaja, jos vain huhu puhui totta, on käyttänyt harvinaisen leveitä housuja. Mutta onko ne saatu saaliiksi 30-vuotisesta vai Puolan sodasta, sen kysymyksen ratkaisu menee minun horisonttini yli ja jätän sen vastaisten taidearkeoloogien selvitettäväksi.

No, voiko nyt ihmetellä, että hyvä rouva Bartram uskoi tähän huhuun silloin kun hän tunsi hengessään kehoitusta antamaan kirkolle lahjan? Hän oli kauppias Carl Bartramin jalohyveinen puoliso, rikkaan kauppiaan, joka istui neljännessä penkkirivissä miesväen puolella — hänen oma paikkansa oli heti ruustinnan ja muiden säädyllisten rouvien takana naisväen puolella — mutta Bartram lienee ollut tarkanpuolinen mies, joka todennäköisesti ei koskaan suonut itselleen sellaista ylellisyyttä, että olisi käyttänyt vihreitä samettihousuja, vielä vähemmin sitä, että olisi antanut ratkoa ne auki »Jumalalle kunniaksi ja kirkolle kaunistukseksi», kuten sanat siihen aikaan kuuluivat, milloin oli kysymyksessä pieninkin kirkolle annettu lahja. Mutta mitäpä oli muijan tehtävä? Saada uutta samettia messupaidaksi Bartramin puodista — sitä ei käynyt ajatteleminenkaan, varsinkaan kun Bartram ei ollut pariin vuoteen nauttinut sitä etua, että olisi saanut hankkia kirkkoviinin. Rouvalla ei ollut lepoa ei rauhaa, tuumaili yöt päivät, mylläsi nurin narin laatikkokirstunsa ja tapasi käsiinsä vanhan — luvalla sanoen — hameen, jota hän ja hänen »esi-isänsä» (kuten kirkon asiakirjat väittävät) olivat käyttäneet ja kuluttaneet iloisissa ja surullisissa tilaisuuksissa. Mieli hyvänä hän istuutui, ratkoi tuon pehmoisen samettipukimen, silitti sen kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, niin että se näytti ihka uudelta, mittasi ja leikkasi sekä ompeli messupaidan, jonka hän selästä koristi valkoisella ristillä, — samalla kun hän kaikkia näitä hommatessaan kertoi asiasta ystäville ja sukulaisille, ja niistä kai useimmat kadehtivat sitä kunniaa, joka hänelle tulisi, kun lahja viimein annettaisiin kirkolle. Mitäpä hän välitti siitä, että köyhä varapastori Josef Ståhlberg diplomaatisilla asiamiehillä neuvotutti häntä jättämään sikseen sen hulluuden että tahtoi tyrkyttää vanhaa mustaa samettihamettaan hyvin-, kunnian- ja korkeaarvoisten pappien hartioille! Siinä lörpötyksessä ei nyt voinut olla muuta kuin kateutta ja sakkaa.

Tuli sitten se suuri päivä, maaliskuun 6:s 1736 — mikä sunnuntai paastossa tämä päivä oli sinä vuonna, sitä en ole tullut katsoneeksi — jolloin hyvä rouva Bartram nöyryydessä voi jättää ihka valmiin messupaidan herra miehellensä ja tämä taas vuorostaan vei sen kaupungin kirkkoherralle, joka kiitollisuudella otti tuon todennäköisesti hyvästä sydämestä annetun lahjan vastaan ja joka ennen pitkää antoi herrojen komministerien käyttää sitä.

Tämä oli enemmän, kuin tarmokas, ankara ja häikäilemätön varapastori Ståhlberg sietää jaksoi. Tuntematonta on, mitä hän yksityisesti lausui tästä »vastenmielisestä lahjasta». Hän odotti aikaansa, sillä ei vähemmälle henkilölle kuin hänen korkeaarvoisuudelleen piispalle itselleen hän aikoi esittää oman ja kanssaveljiensä valituksen rouva Bartramin hameesta.

Hänen ei tarvinnut kauan odottaa sopivaa tilaisuutta, sillä jo maaliskuun 1 p:nä seuraavana vuonna, 1737, sattui piispa Jonas Fahlenius tulemaan Raumalle pitämään piispantarkastusta, ja silloin löi koston hetki.

Leikki oli kaukana siitä, mitä varapastori silloin esitti anomuskirjelmässään, joka sanasta sanaan otettiin piispantarkastuspöytäkirjaan.

Kerrottuaan ensin messupaidan alkuperän rouva Bartramin »ja hänen esi-isäinsä vanhasta ja kuluneesta s. v. hameesta — (kirjaimet s. v. merkitsevät todennäköisesti latinalaisia sanoja: sit venia, jotka vastaavat suomeksi: »luvalla») — jatkaa Ståhlberg:

»ja kun aikaa ennen oli tiettyä, että sellainen lahja oli Jumalan huoneelle aiottu antaa, olen minä yhden ja toisen hänen ystävistään, jotka siitä kertoivat, antanut ymmärtää, ettei se ole säädyllistä, koska se koituisi Jumalan huoneelle häpeäksi, saarnaviralle, joka sellaista vaatekappaletta käyttää, ylenkatseeksi ja kaikille oikeamielisille ihmisille, jotka tietävät sen laadun, murheeksi ja pahennukseksi: herra kirkkoherra ja herrat komministerit täällä ovat myöskin kuulleet samaa tyytymättömyyttä, ollen minä näyttääkseni kanteeni toteen eritoten vedonnut Malakiaan 1 ja 2 lukuun[1], paitsi muihin raamatun paikkoihin, jotka moisen lahjan hylkäävät: johon herra kirkkoherra on vastannut: että syyhyn tulematta voi sen ottaa vastaan, koska on olemassa entispäätös jalosyntyisessä herra maaherrassa Lahden Jordanissa, joka on messupaidan vanhoista s. v. housuistaan teettänyt ja lahjoittanut kirkolle. Nyt on kyllä totta, että täällä on vihreä samettinen messupaita ja siinä edesmenneen Jordanin nimi, mutta onko se ollut housuina tai muuna, ei voi tietää, koska hän eli viidennessä polvessa takaperin. Sellaista esimerkkiä, vaikka se olisikin tosi, ei pitäisi seurattaman, vaan pikemmin työskenneltämän sinne päin, että kuulijat sokeudesta, varmuudesta ja taitamattomuudesta totiseen pelkoon, kunnioitukseen Jumalaa ja Jumalan huonetta ja palvelijoita kohtaan viedä ja johdattaa voitaisiin. Niinkuin on tämänkin lahjan antaja todella siinä luulossa, että hän sillä on tehnyt Jumalalle mieluisan palveluksen, varsinkin sitten kun herra kirkkoherra, antamatta asiasta tietää, kiitollisuudella on vastaan ottanut tämän saman ja vastenmielisen lahjan ja sitä herrojen komministerien käyttää antanut. Sen takia kysytään, mitä sanotulle messupaidalle on tehtävä ja eikö sitä kirkon eduksi voitaisi myödä yksityishenkilöille sen hinnan ja arvon mukaan, jonka kirkkoraati kohtuulliseksi havaitsee: Jotta aukeisivat niiden silmät, joilla on varoja ja aikeita osoittaa rakkauttaan ja kunnioitustaan Jumalaa, Jumalan huonetta ja palvelijoita kohtaan eivätkä saituudessaan ja julkeudessaan taikka myöskään typeryydessään paremmin osaa käyttäytyä: sekä se pahennus, jota yksi ja toinen on voinut tuntea, pois juuritettaisiin, Jumalalle kunniaksi, hänen huoneensa, alttarinsa ja palvelijainsa puolustukseksi sekä yleiseksi kehoitukseksi totiseen ja teeskentelemättömään jumalanpalvelukseen ja pelkoon.»

[1] Nämä luvut käsittelevät osalta saastaisia uhreja.

* * * * *

Meidän korvissamme kuuluvat kuumasisuisen ja ankaran varapastorin sanat ihan varmaan jokseenkin korkealla lentäviltä ja pöyhkeiltä. Olkoonpa sen laita miten tahansa, lähimäistä kohtaan rakkautta uhkuvia ne eivät olleet, ja skandaali noita »saitoja, julkeita taikka myöskin typeriä» lahjoittajia kohtaan oli niin julkinen kuin siihen aikaan juuri voi saada toimeen.

Piispa Fahlenius näyttää, pöytäkirjasta päättäen, tunnollisella tahdikkuudella olleen tilaisuudessa sanaakaan lausumatta — mahdollisesti hän lupasi lähettää vastauksen neuvoteltuaan konsistoorin kanssa. Luultavinta on, että hän paheksui Ståhlbergin ankaraa, etten sanoisi vihamielistä intoilua, sillä kun tuomiokapituli jonkun ajan perästä antoi joitakuita määräyksiä tarkastuksessa käsiteltyjen asiain suhteen, sanottiin, mitä yllä mainittuun messupaitaan tulee, ihan lyhyesti, että konsistoori on jo »antanut vastauksen yksityisesti asianomaiselle pastorille.»

Tätä Rauman kirkkoherralle lähetettyä yksityiskirjettä ei ole löydetty, ja jäisimme epätietoisiksi tämän yli puolitoista vuosisataa sitten sattuneen skandaalijutun lopullisesta päätöksestä, ellei kirkonarkisto antaisi äänetöntä vastaustaan siihen: rouva Bartramin messupaitaa ei enää tapaa myöhemmistä kalustoluetteloista, eikä liioin ole laskuihin otettu mitään tuloerää sen myömisestä. Luultavasti pantiin vaate syrjään, se unohtui ja hoidon puute sen vähitellen hävitti, sillä nyt ei enää siitä ole tunnettavaa jäännöstä Rauman kirkon tavattoman suuressa messu-pukujen kokoelmassa.

Häväistyä kauppiasta hyvitti kirkkoraati kuitenkin jo seuraavana vuonna 1738 sillä kunniaa tuottavalla luottamuksella ja taloudellisella edulla, että hän sai Kielistä tuottaa sen melkoisen viinivaraston, jota Rauman kirkko siihen aikaan myöskenteli kaikessa viattomuudessa mitä tuottavimmasta hinnasta maaseurakunnille j. n. e. Bartram eli kauemmin kuin hänen ankara riitaveljensä Josef Ståhlberg, tämä kun kuoli v. 1742 ja Bartram vasta v. 1750.

Mutta edesmenneen eversti Jordanin »housut» riippuvat valmiina siirtymään aika hyvässä kunnossa minä päivänä tahansa jonkin historiallisen museon kirkolliseen osastoon, jonka vuoksi tämän historiallisen kertomuksen loppu voisi kuulua: »hameet häipyy, housut säilyy» — ainakin Rauman kirkossa.