Produced by Tapio Riikonen

KARTANOITA KALLIOLLA

Valikoima kertoelmia

Kirj.

EMIL FROMMEL

Tekijän luvalla suomensi Hilma Suomalainen

Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava.

Kuopiossa, Osakeyhtiö Kuopion Uudessa Kirjapainossa, 1901.

SISÄLLYS:

Lukijalle
Rakkautta rakkaudesta
Kaksi musikaalista jutelmaa:
Juhlallinen sielumessu siitä tuli sittenkin
Amati-viulu
Kylädiakonissa
Kaksi sormusta, jopa kolmaskin
Kuinka juristista tuli teologi
Syvyydestä
Sor Federigo
Fremersbergin luostarin risti

Lukijalle.

Emil Frommelin nimi ei ole enää tuntematon suomalaiselle lukijakunnalle. Kertomukset "Kevättä ja Syksyä" sekä "Pappismiehen muistelmia," ovat jo tehneet sen meille tunnetuksi ja rakastetuksi. Harvinaisella taidokkaisuudella sirottelee tekijä kertoelmiinsa raikasta humoriansa keskelle elämän vakavinta todellisuutta, ja erinomaisella hienoudella osaa hän kuvata eri tunteet ihmissydämessä, niin riemun kuin murheen, niin vihan kuin rakkaudenkin. Ja tuokoonpa elämä niissä mukanansa vaikkapa myrskyjä ja raesateita, — lujana seisoo se kartano, joka on kalliolle rakennettu.

Levottomuuden ja apeuden aikoina viivähtää mieli niin kernaasti tämmöisissä tyynnyttävissä, lujaa luottamusta ja järkähtämätöntä uskoa henkivissä kertoelmissa kuin ovat Frommelin Kartanoita Kalliolla.

Suomentaja.

Rakkautta rakkaudesta

Kauas maitten, merten taa
Herra armons' ulottaa.
Sana pyhä. Jumalan
Kulkee kautta maailman.

Kukapa enää nykyaikana ajattelisi Kriminsotaa? Muinaissaduksi on se jo melkein muuttunut. Vanhat kenraalit, jotka silloin johtivat suuria armeijoja, ovat kaikki kokoontuneet tuohon suureen armeijaan hautausmaalla. Muut taasen, jotka ottivat osaa tähän sotaan ja mahdollisesti vielä elävät, ovat jo harmaahapsisia vanhuksia hekin.

Ja kuitenkin oli aika, jolloin koko maailmassa ei muusta puhuttukaan kuin Kriminsodasta, jolloin ihmiset päivä päivältä tuskallisesti odottelivat tietoja sieltä, kun sanomissa uudestaan ja uudestaan oli luettavana vaan: Ei mitään uutta Sevastopolista. Viikko viikolta, kuukaus kuukaudelta odotettiin tuon mahtavan linnoituksen valloitusta sekä Malahovin tornin, tuon etevimmän varustuksen, kaatumista. Mutta venäläiset olivat sitkeitä, ja alttiita uhrauksiin. He upottivat suuren laivastonsa Mustaan mereen, ettei mikään vihollislaiva voinut lähestyä linnoitusta meren puolelta. Tämä muistuttaa mieleemme Napoleon I:n sotaa venäläisiä vastaan v. 1812, kun nämä itse pistivät Moskovan tuleen ja uhrasivat vanhan kauniin pääkaupunkinsa.

Aukot, mitkä ampumisesta päivin syntyivät Sevastopolin rintavarustuksiin, korjattiin taasen öisin, ja vallihaudoissa saivat venäläiset kestää monta yöllistä taistelua ranskalaisia ja englantilaisia vastaan, kun nämät koettivat lähestyä ulkovarustuksia. Piirittäjien sotajoukot kärsivät myöskin paljon pakkasen ja kuumetautien tähden, ja tuhannet nuoret, kukoistavat ihmishenget joutuivat tämän sodan aikana tuonen uhriksi.

Eräässä ranskalaisessa sotasairaalassa makasivat tähän aikaan vierekkäin nuori ranskalainen luutnantti sekä nuori, vangiksi otettu venäläinen upseeri. Molemmat olivat pahasti haavoitettuja, ja näyttipä siltä kuin eivät enää kauan täällä viipyisi, vaan ijankaikkisuuden portit piankin heille aukeaisi. Nuori venäläinen oli erittäin kaunis mies ja kuului vanhaan, arvossapidettyyn aatelissukuun, vaan hänen ihanin koristeensa oli kuitenkin se, että hän piti Jumalaa silmäinsä edessä sekä sydämessään ja etsi lohdutusta ainoasta oikeasta paikasta. Sillä jos on määrätty makaamaan tällä tavoin kuolettavasti haavoitettuna, ystävittä ja sukulaisitta, eikä voi saada unta silmäänsä, vaan kuulee yöt läpeensä toisten sairaitten valituksia ja voivotuksia, eikä ole mitään, jolla itseään lohduttaisi, silloin vasta ihminen on oikein poloinen ja kurja. Monesta, joka taistelun aikana on ollut sankari, tulee pelkuri sairaalassa, kärsimättömyydestä ja arkuudesta. Mutta niin ei ollut nuoren venäläisen laita, sillä hän oli tuonut mukanaan kodistaan Liivinmaalta jotain, joka kannatti häntä tuskan pimeinä hetkinä. Siksipä ihastuikin hän suuresti, kun eräänä päivänä ranskalainen evankelinen sotapappi astui sairaalaan ja kysyi, oliko siellä kenties sairaitten joukossa ketään, joka kuuluu evankeliseen uskontoon. Ystävällisesti ojensi liiviläinen heti kuumeisen kätensä pappia kohti ja pyysi hänet vuoteensa viereen.

— Tulette oikeaan aikaan, — sanoi hän heikolla äänellä. — Te tulette vihollisen, mutta uskonheimolaisen luo, ja emmeköhän olekin kaikki veljeksiä täällä sairaalassa, vai miten, herra luutnantti? — Hän kääntyi tätä sanoessaan naapurinsa, tuon ranskalaisen luutnantin puoleen, ja tämä nyökäytti myöntävästi päätään.

Nuori liiviläinen kertoi, niin lyhyeen kuin taisi, kodistaan ja vanhemmistaan ja pyysi pastorin antamaan heille tietoja hänestä.

— Minä muistelen heitä alati, — sanoi hän, — ja moneen kuukauteen he eivät ole saaneet kuulla minusta mitään. Olen heidän ainoa lapsensa, ja kaikki toiveensa maan päällä ovat he kohdistaneet minuun, vaan nyt menee eloni päivä mailleen. En tahdo salata heikkoa tilaani tällä hetkellä, vaikka Herra tosin voi ihmeitä tehdä. Olkaa hyvä ja kirjoittakaa vanhemmilleni, että olen täällä Jumalan kädessä. Kiittäkää heitä sydämellisesti kaikesta siitä suuresta rakkaudesta ja huolenpidosta, jonka he ovat minulle osoittaneet ja sanokaa, ettei edes kuolemakaan voi meitä erottaa. Sanokaa, että jos kuolenkin, kuolen urhoollisena sotilaana, kuten tuhannet muut, jotka nuoruuden keväimessä ovat löytäneet hautansa tässä ihanassa puistossa Krimin kauniilla niemellä. Tämä on nyt ensimäinen pyyntöni teille, mutta minulla on vielä toinen pyyntö, joka on minulle — sielulleni — vielä paljoa tärkeämpi. Tahdotteko lukea minulle Jumalan sanasta ja ennen kaikkea Vapahtajamme jäähyväispuheen sekä muita paikkoja, joissa hän puhuu rauhasta, Isänsä asuinsijoista ja jälleennäkemisestä.

Nuori pastori aukaisi heti Johanneksen evankeliumin neljännentoista luvun ja alkoi lukea, jo ensimmäisten sanojen kuuluessa näyttivät nuoren upseerin silmät loistavan ilosta ja kiitollisuudesta.

— Miten ihanat nämä sanat ovat! — sanoi hän. — Ne saattavat minut unhoittamaan, että syvällä rinnassani vielä asuu kiväärin kuula. Rukoilkaa nyt minun puolestani ja tulkaa pian jälleen. Ettekö tahtoisi ensi sunnuntaina antaa minulle Pyhää Ehtoollista? Sieluni halajaa suuresti sen suomaa vahvistusta.

Pastori rukoili hänen puolestaan, siunasi häntä ja lupasi pian tulla takaisin. Hyvästi jättäessään ojensi pastori kätensä myös ranskalaiselle upseerille ja vaihtoi muutaman sanan hänenkin kanssaan. Kun molemmat sairaat taas jäivät yksikseen, sanoi nuori ranskalainen liiviläiselle:

— Ne olivat oikein ihania ja ylentäviä sanoja, joita pyysitte kuullaksenne. Onko teillä myös itsellänne se kirja, jossa ne löytyvät?

—- Kyllä minulla on raamattu, vaan se on äidinkielelläni, saksankielellä. Mutta kernaasti tahdon siitä kääntää teille, niinhyvin kuin osaan. Lukekaamme huomenna yhdessä luku siitä.

Seuraavana aamuna muistuttikin ranskalainen häntä tästä lupauksesta, ja raukealla äänellä käänsi venäläinen evankeliumin sanaa hänelle.

— Kaikki tämä on minulle aivan uutta, — sanoi ranskalainen. — Meille on aina sanottu, ettei kukaan voi ymmärtää raamattua, ja kuitenkin on kaikki tämä minusta niin selvää ja selkeätä, että pieni lapsikin voi sitä ymmärtää.

— Niin minäkin luulen, — sanoi venäläinen. — Sanat ovat niinkuin terveysvesi meidän kylpypaikoissamme, vapaat kaikille, ja jokainen voi kylpeä siinä, olkoonpa hän sitten oppinut professori tai tietämätön talonpoika. Tämä vesi parantaa kaikki samalla tavalla, ja vaikka te olette ranskalainen ja minä venäläinen, puhuu se samaa kieltä meille molemmille.

Kaksi päivää sen jälkeen oli sunnuntai, ja nuori pappi tuli taas venäläisen sängyn ääreen. Suurella hartaudella seurasivat kaikki sairaat salissa hiljaista, mutta ylentävää juhlallisuutta. Kovalla äänellä ja yksinkertaisesti luki nuori liiviläinen synnintunnustuksensa, ja syvälle painui hänen päänsä, kun pastori julisti hänelle Jumalan anteeksiantamuksen ja luki siunauksen hänelle. Ihmeellinen loisto silmissä otti hän vastaan sakramentin. Kaikista sairaista tuntui kuin olisi valo ja rauha virtaillut hänestä, vastakohtana lumimyrskylle, joka ulkona pieksi seiniä. Silmiänsä pois kääntämättä tarkkasi ranskalainen upseeri sairasta venäläistä, vaikk'ei sanaakaan voinut ymmärtää. On nimittäin suuri ero kuulemisen ja kuulemisen, ymmärtämisen ja ymmärtämisen välillä. Oikea korva ei aina ole päässä, vaan sydämessä, ja on olemassa kieli, jota kaikki tajuavat, ja joka puhuu ainoastaan kasvoista, ilman sanoja. Vaieten puristi hän nuoren venäläisen kättä, kuin olisi tahtonut sanoa: — Kuinka onnellinen sinä sentään olet!

Kun nuori pappi varustautui lähtemään, ojensi ranskalainenkin hänelle kätensä ja sanoi ranskaksi:

— Eikö teillä satu olemaan Uutta Testamenttia ranskankielelläkin, niinkuin venäläisellä ystävälläni on se saksaksi, ja ettekö tahtoisi lainata sitä minulle joksikin aikaa? Te saatte sen kyllä varmasti takaisin.

— Onpa kyllä, rakas ystävä, — sanoi evankelinen pappi. — Tässä on ja sen saatte kernaasti pitää. Olkoon se muistona tästä hetkestä ja lohdutuksena koko elämällenne.

Nuori ranskalainen tarttui kiivaasti kirjaan ja piilotti sen pieluksensa alle.

Jonkun aikaa näytti siltä kuin nuoren liiviläisen terveydentila rupeaisi kohoamaan. Voimat lisääntyivät, ja vähemmän kärsi hän haavastansa nyt. Täten sai nuori pappi tilaisuuden lähettää useita toivorikkaita kirjeitä sairaan vanhemmille. Monta sanaa vaihdettiin nyt myöskin molempien upseerien välillä. Yhdessä lukivat he Uutta Testamenttia ja puhuivat keskenänsä kodista.

Mutta eräänä yönä sai nuori venäläinen äkkiä kovia puistutuksia ja kadotti tajuntansa joksikuksi aikaa. Luoti rinnassa oli painunut syvemmälle, ja kauan oli hän tunnotonna. Ikäänkuin sisäisen äänen käskemänä tuli silloin evankelinen pappi aikaisin aamulla sairaalaan. Täällä löysi hän nuoren ystävänsä jo kuolonkamppauksessa, mutta tajunta oli hetki sitä ennen palannut.

— Minä kuolen, — sanoi hän, — mutta kirjoittakaa vanhemmilleni, että minä kuolen uskossa Vapahtajaani, vakuutettuna Jumalan anteeksiantamisesta niin itseni kuin rakkaitten vanhempienikin puolesta. Sanokaa heille, että minä viimeisellä hetkelläni olen rukoillut Jumalan armoa ja kiitollisena muistellut heidän rakkauttansa.

Viimeiset sanat tulivat enää vaivoin, suurella ponnistuksella. Senjälkeen vaipui hän uupuneena taas patjoillensa. Kuitenkin oli hän ehtinyt ojentaa ranskalaiselle kätensä hyvästiksi. Pappi siunasi häntä ja rukoili liikuttavalla tavalla hänen edestänsä Isä meidän rukouksen, jonka aikana nuoren ranskalaisen kyyneleet juoksivat virtana. Aina viimeiseen hengenvetoon saakka seisoi nuori pappi sängyn vieressä, pitäen kädessään kuolonhien kostuttamaa kättä. Aivan hiljaa, ilman kamppausta nukkui sairas ikuiseen uneensa, ja hänen kauniilla kasvoillansa kuvastui ihmeellinen rauha. Pappi painoi umpeen hänen silmänsä, kehoitti sitten kaikkia sairaita yhteiseen rukoukseen, ja kaikki panivat kätensä ristiin. Tuntui kuin olisivat enkelit liidelleet läpi sairaalan, sylissänsä kantaen kohti taivaan asuntoja äsken pois nukkuneen henkeä.

— Oliko tämä kuolema? — sanoi nuori ranskalainen papille. — Ei vainkaan tämä ollut kuolema, vaan riemuvoitto. Minä olen katolilainen, mutta tuollaiseen taivaalliseen rauhaan en ole vielä kenenkään nähnyt nukkuvan. Se ei mene mielestäni milloinkaan.

Silloin tällöin tuli evankelinen pappi edelleenkin sairaalaan, tervehtimään ranskalaista upseeria. Sillä välin oli Malahovin torni väkirynnäköllä valloitettu, Sevastopoli kukistunut, ja sotajoukot alkoivat asettua laivoihin. Mutta sairaalan kuumetauti tarttui pappiinkin, ja hän makasi nyt siellä toivottomasti sairaana. Tästä tiedon saatuaan kiiruhti nuori upseeri nyt vuorostaan papin luokse.

— Minä tulen kiittämään teitä vielä kerran, — sanoi hän. —
Sanomattoman paljon olette te minulle tehnyt.

Pappi ojensi hänelle kuumeisen kätensä.

— Viekää tervehdys ihanaan Ranskaani, — sanoi hän, — jota en enää koskaan saa nähdä. Ja lukekaa elämän kirjasta, että elämä koittaa minulle nyt kuolemassa. — Pitäkää aina sydämenne kiinni Kristuksessa, mihin ja minkälaisiin oloihin tulettekin, sillä Kristuksessa olemme me kaikki yhtä, niinkuin olette nähnytkin, ranskalaiset niinkuin venäläiset, katolilaiset kuten protestantitkin. Eläkää onnellisena ja Jumalan rauha olkoon aina kanssanne.

Muutamia päiviä senjälkeen kannettiin nuoren papinkin ruumis pois ja kätkettiin likelle nuorta venäläistä ystäväänsä. Ei kumpikaan heistä saanut enää kotimaatansa nähdä, mutta molemmat olivat he sen sijaan yhdistyneet taivaallisessa kodissa, tuolla ylhäällä.

* * * * *

Nuori ranskalainen palasi kotiansa ja otti eron rykmentistä. Vaimoineen ja lapsineen vetäytyi hän takaisin yhteen Ranskan pienimmistä kaupungeista. Syttyipä silloin sota Ranskan ja Saksan välille vuonna 1870.

Lähellä erästä pientä kaupunkia kulki kerran pataljoona saksalaisia sotureita metsää myöten. Ei missään näkynyt jälkeäkään vihollisesta. Iloisesti puhellen ja mitään pahaa aavistamatta marssi joukko metsätietä pitkin. Äkkiä kuului kiväärin paukauksia pensaikosta. Kaksi sotilaista kaatui heti kuolleena maahan ja useita haavoittui. Pian jakaantui pataljoona tiraljööriketjuun, tarkastaaksensa metsän. Silloin tällöin paukahti kivääri, mutta pian hiljeni kaikki. Noin pari, kolmekymmentä ranskalaista, sinisissä mekoissa ja aseilla varustettuina, oli siellä ollut väijyksissä. Sieltä olivat he ampuneet vaaraa aavistamattomia saksalaisia. Suurin osa heistä pääsi pakoon, viskattuaan aseensa, mutta kaksi oli haavoittunut ja otettiin vangiksi.

Harmistuneet sotamiehet laahasivat vankinsa päällikön eteen. Toinen kiinniotetuista oli vanha mies, joka edelleen uhkamielisesti poltteli lyhyttä piippuaan. Raa'alla ja epämiellyttävällä äänellä sanoi hän:

— Me olemme vankeja, tehkää meille mitä tahdotte.

Toinen oli nuori, kaunis mies, hieno tavoiltansa. Mustat, haaveksivat silmät säkenöivät, ja pitkä kiharainen tukka valui hartioille. Hän oli saanut luodin jalkaansa; toiselta käsi oli murskautunut. Nuori mies oli kalman kalpea eikä sanonut sanaakaan. Joukkueen saavuttua aukealle kentälle, pidettiin kiireimmiten sotaoikeus. Tutkistelu ei vienyt paljoa aikaa. Molemmat vangit tunnustivat käyttäneensä aseitansa saksalaisia vastaan.

— Me olemme vaan tahtoneet täyttää lapsen velvollisuudet, — huudahti nuorempi innokkaasti, — me olemme ainoastaan tahtoneet puolustaa kallista äitiämme, ihanaa Ranskaa, valloittajaansa, julmaa sortajaa vastaan. Ankara vihollinen tuomitkoon meidät kuolemaan, me emme sitä pelkää. Te voitte kyllä henkemme ottaa, mutta ette voi ryöstää meiltä sitä kuihtumatonta kunniaseppeltä, minkä isänmaa meille antaa. Me kuolemme ilolla huutaen: Eläköön Ranska, kallis äiti!

— Ranskalainen kantapäästä kiireeseen, — sanoi päällikkö, — kiihkoisa, mutta jalo- ja ylevämielinen. Vahinko vain, että tuota kaunista poikaa pitää kohdella kuin rosvoa.

Sotaoikeuden päätös julistettiin pian: vangit tuomittiin ammuttaviksi. Sotalain mukaan olisivat he oikeastaan tulleet hirtetyiksi, mutta päällikkö tahtoi heille sotilaan kuolemaa, erittäinkin nuoremmalle vangeista. Ja koska niin moni saksalaisista tässä kahakassa oli menettänyt henkensä ja useat haavoittuneet, ei minkäänlainen armahdus voinut tulla kysymykseen. Vangit saivat sentähden puolisen tuntia, järjestääkseen asioitansa ja valmistuakseen kuolemaan. Molemmat kuuntelivat horjumattoman tyyneesti tuomiotansa. Vanhempi pyysi ainoastaan kulauksen viiniä; muuta ei hän halunnut. Nuori mies, jonka haava yhä edelleen vuoti, vahvisti myös itseänsä viinillä. Sitten pyysi hän saada lähettää terveiset vanhemmillensa erään kuormarengin kautta, jonka hän oli taampana tuntenut oman kylänsä asukkaaksi. Tämä myönnettiin hänelle, ja hän sai toimittaa asiansa tulkin kautta. Sen jälkeen pyysi hän vielä muutamia silmänräpäyksiä, rukoillaksensa. Muuan reiniläinen otti repustaan esille ristiinnaulitun kuvan, jonka nuori mies kiitollisena otti vastaan uskonveljensä kädestä. Rukoiltuansa nousi hän ylös ja sanoi:

— Minä olen valmis.

Rummut pärisivät. Tuomiota toimeen panemaan määrätty plutona otti vangit keskeensä ja läksi kappaleen matkaa etemmäs kentälle. Kuului päällikön komennushuuto, aseitten kalsketta, ja huolimatta pitkästä välimatkasta saattoi erottaa nuorekkaan äänen, joka sanoi:

— Hyvästi Ranska! Ota tervehdykseni, kallis äiti! —

Heti sen jälkeen kuului komennushuuto: Olkaa valmiit! Lauaiskaa! Yksi ainoa laukaus, ja kuolon hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Tuomio oli täytetty, molempien mainen elo oli loppunut. Syvä haikeus vallitsi mielet, ja kovin liikutettu oli päällikkökin: olihan jotain aivan toista, taistella aukealla sotatanterella, rinta rintaa, silmä silmää vasten, kuin näin olla pakotettuna tuomitsemaan lähimmäisensä kuolemaan. Ruumiit haudattiin ammuntapaikkaan, mutta omat kuolleensa käärivät he vaippoihin ja panivat vankkureille, haavoitetut toisille. Vakavana ja hiljaisena jatkoi pataljoona kulkuansa.

Noin tunnin perästä tulivat he erääseen suureen, kauniiseen kylään. Ensiksi suuntasivat he kulkunsa kirkolle, jonka tarhaan he nopeasti loivat suuren haudan ja hautasivat siihen kuolleet toverinsa, vieretysten. Sitten kun yhteinen kiväärin laukaus oli täyttänyt sotilaalliset kunnianosoitukset, piti päällikkö lyhyen, mutta sydämellisen puheen, rukoili hiljaisen Isä meidän, ja niin hajaantui miesjoukko asuntoihinsa. Neljä haavoittunutta, joitten joukossa myöskin kaksi yksivuotista vapaehtoista, saivat yömajansa suurenlaiseen maakartanoon. Mutta koko talo oli autio, ei yhtäkään ihmistä siellä näkynyt. Pimeässä hapuillen saivat nuo neljä kulkea eteenpäin, miten parhaiten taisivat. Vihdoin kuitenkin ilmestyi isäntä, ja haavoitettujen olisi tehnyt mieli tuntuvasti maksaa hänelle pitkällinen viipymisensä. Mutta mykiksipä he jäivät, nähtyänsä hänen kasvonsa. Solakka oli hänen vartalonsa, ja hienot, tuntehikkaat kasvot osoittivat syvintä surua. Kaikki muistelivat he nähneensä nuo kasvot ennenkin, mutta missä, siitä eivät he päässeet selville.

— Mitä haluatte? — kysyi ranskalainen kumealla äänellä, ja aivan sävyisästi ilmoittivat he asiansa.

— Heti paikalla, — sanoi hän ja poistui samassa.

Heti sen jälkeen tulikin nuori tyttö, joka sanaakaan sanomatta järjesti pöydän. Kun yksi sotilaista koetti laskea leikkiä hänen kanssaan, loi hän häneen katseen, joka sai kaikki heti vaikenemaan.

— Minusta tuntuu kuin olisimme joutuneet eriskummaisen poppamiehen taloon, — sanoi yksi heistä.

— No, — sanoi toinen, — mitäpä siitä, kun hän tarjoaa meille näin herkullisen aterian?

Ruoka ja juoma olivat, kuten sanottu, oivallisia, mutta ei kukaan osannut selittää, miksikä heitä kaikki niin kovasti kammotti. Heti syötyänsä läksi kolme heistä ulos, etsiskelemään tovereitansa. Neljäs, huomattuaan isännän kävelevän pihalla, tahtoi kiittää häntä hyvästä kestityksestä. Mutta isäntä viittasi vaan kädellään, sanaakaan sanomatta. Nähtyänsä jälleen nuo peräti surulliset kasvot, ei sotamies malttanut olla jotain sanomatta.

— Näyttää siltä kuin olisitte saanut paljon kärsiä sodasta, oi, niinkuin me kaikkikin, ja mieleni on paha, että olemme tuottaneet niin paljon vaivaa. Mutta, Jumala paratkoon, sehän on sodan kulku.

— Niin, — huusi isäntä kovalla äänellä, — sota on nyt! — Sitten nosti hän kätensä kohti taivasta, ja syvintä surua leimusivat hänen silmänsä.

Vapaehtoinen palasi tovereittensa luokse ja kertoi mitä oli tapahtunut. Mutta he eivät paljoa häntä kuulleet, sillä jokaisella oli jotain tärkeätä juteltavana. Yksi puhui hyvästä ruuasta, toinen ikävästä talon väestä, mutta kolmas sanoi:

— Minun isäntäni taas on liiaksi avulias: hän olisi tahtonut vetää saappaatkin jalastani, mutta eipä häneen silti liene luottamista.

Heti senjälkeen pärisi iltarumpu, ja jokainen vetäytyi asuntoonsa. Mainitun maakartanon kolme asukasta heittäytyivät heti pehmoisiin vuoteisiinsa. Oi, miten hyvältä sellainen tuntuu, kun on viikkomäärin lepuutellut jäseniään missä milloinkin eikä aamulla tiedä, mitä jäsentä enimmän kolottaa. Mutta vapaehtoinen ei voinut nukkua. Jotakin hän lienee aavistanut. Hän nousi ylös, otti kiväärin viereensä, kohensi tulta kamiinissa ja koetti lukea. Mutta ei sekään tahtonut käydä, ja miten ollakaan, alkoi uni vähitellen tulla. Pysyäkseen valveilla, meni hän ikkunan luo, kuuntelemaan, oliko kaikki hiljaista. Kun ei mitään kuulunut, meni hän takaisin kamiinin luo ja alkoi lukea. Lienee hän kuitenkin siinä torkahtanut, koska äkkiä heräsi siihen, että joku taputti häntä hartioille. Se oli hänen isäntänsä. Sotilas tarttui kivääriinsä, mutta isäntä sanoi:

— Antakaa vaan kiväärin olla rauhassa, sillä täällä ei teidän tarvitse mitään pelätä. — Ja istuen tuolille hänen viereensä, puhui hän puoliääneen:

— Minä tahdon sanoa teille jotakin hyvin tärkeätä, mutta sitä ennen täytyy teidän kunniasanallanne luvata tehdä kaiken voitavanne, ettei kukaan tulisi tästä kärsimään.

Koneen-omaisesti ojensi sotilas hänelle kätensä ja isäntä jatkoi:

— Kuunnelkaa tarkasti älkääkä minua keskeyttäkö, sillä hetket ovat kalliit. Teidän päällikkönne on iltapäivällä ammuttanut kaksi ranskalaista.

— Se on kyllä totta, mutta he olivat sissejä, ja niitten kanssa me emme käy sotaa.

— Minä tiedän sen kyllä ja tunnen sotalait, sillä minä olen itsekin palvellut armeijassa. Mutta me teemme kaikki, mitä voimme, vihollistamme vastaan, eikä siitä voida meitä moittia eikä paheta siihen.

Vapaehtoinen aikoi tähän vastata, mutta toinen keskeytti hänet käden viittauksella ja kuiskasi hänen korvaansa:

— Yksi niistä, joita te tänään ammuitte, se nuori mies, oli minun poikani.

Kauhistuneena hypähti sotamies ylös. Silmänräpäyksessä selvisi hänelle kaikki, ja nyt ymmärsi hän isäntänsä surulliset kasvot.

— Poloinen, onneton isä! — huusi hän.

— Niin, siinä olette oikeassa, — sanoi tämä. — Hän oli jalo lapsi, korkea- ja puhdas-aatteinen, meidän kaikkein ilo. Hän tuli kotia silloin, kuin sota alkoi, mutta sitten sai hän tasavallan hallitukselta toimeksi järjestää kansanmiehet aseisiin tässä seudussa. Tänään hän ei tahtonut päästää noita toisia yksinään, vaan meni itsekin mukaan, vaikk'ei se oikeastaan olisi ollut hänen tehtävänsä. Sentähden on hän mennyt kuolemaan, antanut henkensä isänmaansa edestä. Tämä, että hän on tullut ammutuksi, on herättänyt suurinta katkeruutta kylässä, ja nyt on päätetty sekä valalla vannottu tänä yönä kello kaksitoista hyökätä teidän toverienne päälle ja surmata joka mies, niin ettei yksikään pääse pakoon.

Sanatonna tuijotti nuori saksalainen puhujaan vieressänsä.

— Mutta tämä ei tule tapahtumaan, — jatkoi ranskalainen. — Minä olen kauan aikaa taistellut sitä vastaan, vaikk'en minä sekä isänä että ranskalaisena saata muuta kuin katsoa tätä oikeaksi. En kuitenkaan ole voinut löytää tässä päätöksessä mitään rauhaa ja tyydytystä. Minä en tahdo, että minun poikani tähden satojen veri vuotaisi, jotka ainoastaan ovat totelleet upseeriensa käskyä. Olen kysellyt tätä omaltatunnoltani, mutta vielä enemmän eräältä kirjalta, josta minulla usein on ollut suurta hyötyä. Ollessani luutnanttina, otin osaa Krimin sotaan. Silloin sain minä tuon kirjan, vaikka olenkin katolilainen, eräältä protestanttiselta sotapapilta, joka, käydessään lohduttamassa ja virvoittamassa haavoittunutta venäläistä upseeria, usein puhutteli myöskin minua. Ja tänä iltana löysin siitä nämä sanat: "Älkää itse kostako, minun rakkaani, vaan antakaat Jumalan vihan sijaa saada. Sillä kirjoitettu on: minun on kosto, minä tahdon kostaa, sanoo Herra. Sentähden jos sinun vihollises isoo, niin syötä häntä, ja jos hän janoo, niin juota häntä; sillä koska tämän teet, niin sinä tuliset hiilet hänen päänsä päälle kokoat." — Ja minä, joka näin tuon nuoren venäläisen upseerin kuolevan rauhassa ja vakuutettuna synteinsä anteeksiantamisesta, minä en voisi kuolla rauhassa, sellainen verivelka omallatunnollani. Mutta aivan turha on yrittää vaikuttaa maanmiehiini. Kiiruhtakaa sentähden päällikkönne luo ja kertokaa hänelle mitä on tekeillä. Sitä minä vaan pyydän, ettei yhdellekään minun kansalaisistani tehdä mitään pahaa. Antakoon päällikkö vaan hälytyksen pataljoonalle ennen kello kahtatoista, niin ei ole mitään vaaraa enää. Mutta vaijetkoon hän sen jälkeen, muutoin joudun minä kavaltajaksi ja saan siitä kärsiä. Ja nyt kiiruhtakaa, sillä kello on jo yli yhdentoista.

Talonisäntä poistui senjälkeen nopeasti. Vapaehtoinen pukeutui kiireesti uniformuunsa, herätti uneen uupuneet toverinsa ja kiiti sitten herättämään päällikköänsä, ilmoittaakseen hänelle kaikki, mitä oli kuullut. Ensin tahtoi päällikkö esiintyä ankarana, mutta heitti sen sikseen, annetun lupauksen tähden, ja sanoi vapaehtoiselle:

— Juokse nopeasti päävartioon ja anna heti soittaa yleismarssiin!

Sotamies kiiti niin nopeasti kuin voi alas rappuja, ja ennenkuin pormestari, joka seisoi alhaalla porstuan ovella, ennätti saada hänet käsiinsä, oli hän jo kadonnut kadulle.

Mutta päävartion sotamiehet löysi hän niin surkeassa tilassa, että kaikki hänen yrityksensä ja ravistelemisensa olivat turhat. Kun hän onneksi osasi itse käsitellä torvea, tarttui hän signaalitorveen, ja silmänräpäyksessä kaikui herätysrummun ääni läpi kylän. Yht'äkkiä ilmestyi valoa kaikkiin ikkunoihin.

Tuossa tuokiossa riensi sotamiehiä joka haaralta, huutaen:

— Mikä hätänä? —

— Asentoon, —- huusi vapaehtoinen, — torille niin pian kuin mahdollista!

Ja kymmenessä minutissa olivat kaikki järjestyksessä ja valmiina torilla.

Fusilieerit, — sanoi päällikkö, — meillä on syytä nyt heti marssia eteenpäin. Mutta sitä ennen täytyy joka miehen saada aimo kulaus, vahvistaaksensa itseään. Riisukaa aseet! Me asetumme nuotiolle.

Senjälkeen huusi hän vapaehtoisen sinne, missä kaikki upseerit seisoivat.

— Te olette oleva todistajani, — sanoi päällikkö hänelle, — menettelyssäni tätä ryövärijoukkoa ja näitä heittiöitä kohtaan. — Samassa osoitti hän kylän pormestarin, joka kalpeana ja horjuen seisoi upseerien piirissä.

— Te olette antanut kunniasananne siitä, että minä menettelen säälivästi heitä kaikkia kohtaan, enkä tahdo, että sotilaan sana näin hyvässä asiassa rikottaisiin.

Sen jälkeen kääntyi hän pormestariin ja sanoi:

— Erään jalon miehen tähden tässä kylässä en tahdo ketään rangaista, mutta minä olen pitävä huolta siitä, että tämä kylä tulee sotilaallisen valvonnan alaiseksi. Ja nyt täytyy jokaisen miehen saada litra viiniä, leipää ja lihaa. Sitäpaitsi saatte te maksaa 2000 frankkia sakkoa. Puolessa tunnissa tulee kaiken olla täällä.

— Ja nyt, — sanoi hän vapaehtoiselle — tahdon mielelläni lausua kiitollisuuteni hänelle, joka on pelastanut henkemme. Saattakaa minut kenenkään huomaamatta asuntoonne.

Vapaehtoinen haki isäntänsä ja kertoi hänelle lyhyesti, miten oli käynyt. Mutta isäntä ei suostunut millään muotoa vastaanottamaan pataljoonan päällikköä.

— Minä olen kristittynä ja ihmisenä täyttänyt velvollisuuteni, johon minua sekä raamattu että omatunto ovat kehoittaneet, enkä pyydä siitä mitään kiitosta. Sanokaa hänelle, joka on tuominnut minun sydämestä rakastetun poikani kuolemaan, että minun on mahdoton nähdä häntä nyt. Mutta jos hän jotakin tahtoo tehdä minun edestäni, niin pyytäkää häntä lahjoittamaan takaisin sakot köyhälle kylälleni. Jääkää hyvästi ja jättäkää minut nyt yksinäni suremaan.

Sen jälkeen kääntyi hän pois ja astui aivan hiljaa ulos ovesta.
Sotamies vei tämän sanoman päälliköllensä.

Suurimmassa kiireessä hankkivat talonpojat sen, mitä päällikkö oli vaatinut, ja myöskin tuo onneton päävartioväestö tuotiin rintamaan. Tylsinä ja välinpitämättöminä kuuntelivat he kaikki, mitä päällikkö puhui heille jyrisevässä nuhdesaarnassaan, mutta kun hän oli lopettanut, sanoi pataljoonan lääkäri.

— Antakaa miesraukoille anteeksi, älkääkä saattako heitä kärsimään huolimattomuudestaan. He olivat saaneet runsaat määrät unijuomaa, joka vielä kauan tulee tuntumaan heidän päissään. Opiumin haju leviää heistä jo pitkän matkan päähän.

— Onhan se niinkin, — sanoi päällikkö; — käyköön siis armo oikeuden edellä, koska jalo mies on puhunut puolestanne.

Ylimääräinen kestitys maistui jokaisesta erinomaiselta, ja heti kello kahdentoista jälkeen marssi pataljoona musiikin soittaessa pois kylästä.

Mutta kaikki nämä, jotka juuri äsken olivat joutumassa tuon hurjan vihanpurkauksen alle ja jotka olivat vähällä heittää henkensä salamurhaajan käsiin, he, jotka nyt tuolla iloisesti laulaen kulkivat matkaansa pimeässä yössä, — ketä oli heidän kiittäminen siitä, että jälleen voivat toivoa kerran vielä pääsevänsä kotia isänsä ja äitinsä luokse, takaisin kotimaahansa? Ainoastaan Jumalan sanan, joka kerran, monta vuotta sitten, kaukana maitten ja merien takana, syrjäisessä Krimissä, oli langennut haavoittuneen sotilaan sydämeen! Mitä muuta kuin sitä hiljaista rauhaa ja onnellisuutta, joka tästä sanasta kuvastui kuolleen kristityn sotilaan kasvoilla? Ja niin syntyy rakkautta rakkaudesta, jotta täytettäisiin lupaus, joka sanoo:

"Sillä niinkuin sade ja lumi tulee taivaasta alas, ja ei mene sinne jälleen, vaan tuorettaa maan ja tekee sen hedelmälliseksi ja antaa sen kasvaa ja antaa siemenen kylvettää ja leivän syötää; niin on myös minun sanani, joka minun suustani lähtee: ei sen pidä tyhjänä palajaman minun tyköni, vaan tekemän, mitä minulle otollinen on, ja sen pitää menestymän, jota varten minä sen lähettänytkin olen."

(Jes. 55: 10, 11.)

Kaksi musikaalista jutelmaa

Kumpikaan näistä jutelmista ei ole oma näkemäni, vaan olen ne kuullut kahdelta henkilöltä, joista ei toinen mitään toisestaan tiedä. Tämä heillä vaan on yhteistä: molemmat ovat jo kauvan sitten jättäneet taaksensa neljännenkymmenennen ikävuotensa ja ovat kannettomia vakkoja, s.o. ovat heittäneet naimistuumat sikseen. Mutta kummallakin on ihanat muistonsa, ja vanhassa, hyvässä muistolaatikossa on tallella vierekkäin: hiuskiharoita ja kuivattuja kukkasia, kellastuneita kirjeitä, virttyneitä nauhoja ja muuta sellaista. Niihin kumpaankin sain minä kerran hetkisen katsahtaa ja vedin sieltä esille kiireessä kaksi kappaletta ja sain myös luvan niistä muillekin puhua.

Juhlallinen sielumessu siitä tuli sittenkin.

Tämä tapahtui monta, monta vuotta sitten viheriän Reinin rannoilla. Siellä saivat pojat käydä koulussa, vaikka tuo ihana virta ja linnat ja korkeat tuomiokirkot olisivat heistä olleet paljon mieluisampia opiskelupaikkoja. Tässä kimnaasissa harjoitettiin innokkaasti erästä ainetta, joka muissa kokonaan laiminlyötiin, nimittäin musiikkia, ja olikin täkäläinen laulukuoro paraita Reinin varrella. Juhlatilaisuuksissa, kuten suurina kirkkojuhlina, laulettiin, ja lähellä ja kaukana ylistettiin tätä koululaisten kuoroa. — Kimnaasin penkeillä ei istunut yksistään rikkaitten lapsia, vaan löytyi joukossa sangen köyhiäkin, jotka saivat koko lailla kiristeliä nälkävöitään, ja joiden täytyi komentaa itselleen "silmät vasempahan", kulkiessaan leipuri- ja makkarapuotien ohi. Muitten muassa oli siellä eräs katolilaisen talonpojan poika, kotoisin lähistöltä, muutaman peninkulman päästä. Vanhemmat olivat perin köyhät. Mutta poika oli heidän ainoansa, ja vanhalla ijällään olivat he hänet saaneet, siksipä äiti sanoikin, kuten Hanna Vanhassa Testamentissa: "Tätä nuorukaista minä anoin: nyt on Herra minulle antanut minun rukoukseni, kuin minä häneltä rukoilin. Sentähden annan minä hänen Herralle jälleen kaikeksi elinajaksensa, että hän Herralta rukoiltu on." Ja niinpä äiti rukouksillaan ja lupauksillaan pyhitti poikansa papiksi. Pojan täytyi kovasti ponnistella, saavuttaakseen toiset, hän kun vasta myöhään oli tullut kyläkoulustaan kimnaasiin. Siksipä hän, päästyään viimeiselle luokalle, olikin jo yhdenkolmatta vanha ja istui siinä kuusitoistavuotisten joukossa kuin mikäkin ukkopappa. Kaikki ne vaan pitivät "Josepista", hän kun oli hiljainen poika, auttoi jokaista ja elätti itseään, antamalla yksityisopetusta neljäsluokkalaisille. Usein ottivat pojat hänet mukaansa retkilleen Drachenfelsin linnalle. Sitäpaitsi oli hän erittäin lauluntaitava mies ja osasi kansanlauluja loppumattomiin. Mutta viideskolmatta ikävuosi on paha vuosi nuorelle väelle, joitten rinta ei ole niin aivan luja, ja jotka eivät ole olleet kunnollisen ruoankaan varassa ja ovat sitäpaitsi saaneet paljon istua. Ja niinpä se oli juuri laita tässäkin. Poika alkoi kuihtua, eikä tuo poskien arveluttava puna ja suurten silmien outo hohde mitään hyvää tiennyt. Niinhän se on ihmisen laita kuin on syksyisen metsänkin. Siinäkin kun lehdet muuttuvat niin heleän punaisiksi ja keltaisiksi ja aurinko niin täytenä ja kirkkaana heiastelee niiden silmistä, silloinhan tiedämme, että loppu lähenee ja talvi piankin peittää tuon petollisen ihanuuden suureen kääriliinaansa. — Tuli syksy, ja silloin tulivat vanhemmatkin noutamaan kuoleman kielissä olevaa lastaan, toivoen hänen kotona kenties toipuvan raittiin ilman ja lehmänmaidon avulla. Mutta kun lukukausi taasen alkoi, ei häntä näkynytkään enää koulunpenkillä, ja kun kevät saapui maihin, koitti hänelle jo toinen kevät. Hän antoi henkensä Herran käsiin, lohduttaen äitiään sillä, että hänestä kumminkin tulee pappi, joka tuolla ylhäällä on messuava paljon ihanammassa kirkossa kuin Kölnin tuomiokirkko, ja pyysi vanhempiansa ilmoittamaan hänen kuolemastaan tovereille ja kiittämään heitä kaikesta uskollisesta rakkaudesta, jota olivat hänelle osoittaneet. Vanha isä läksi itse kaupunkiin, kutsutti luokseen yläluokan primuksen ja kertoi poikansa viimeisen pyynnön.

Primus kutsui kokoon luokan ja laulukuoron. Päätettiin miehissä lähteä saattamaan toveria viimeiselle matkalle. He tulivat rattailla ensin kuolintaloon ja läksivät sieltä sitten kirkkoon sielumessuun. Sikäläinen pastori arveli, että pelkkä messun lukeminen riittäisi tuon köyhän nuorukaisen muistoksi. Mutta vainajan toverit olivat toista mieltä. He seisoivat ylhäällä urkuparvella, ja sieltä kajahti nyt, pastorin ihmeeksi, ihana, vieno preludio, jota eräs koululaisista mestarillisesti soitti, kahden muun pojan toimittaessa taiteen sääntöjen mukaan urunpolkijan virkaa. He olivat näet salaa hankkineet avaimen urkurilta. Yhtäkkiä yhtyi nyt koko kuoro laulamaan: "Requiem aeternam dona cis", Pastori ei ollut huomaavinaan poikain tarkoitusta ja alkoi lukea messuttavia sanoja. Mutta lukiolaiset tiesivät ihan tarkalleen, milloin urkujen ja kuoron oli kulloinkin vuoro vastata, sillä monasti olivat he jo Requiemia laulaneet. Tätä kesti sitten hetken aikaa: alhaalla vaijettiin ja ylhäällä laulettiin. Lopuksi antoi pappi alttarilla sittenkin perää ja hän alkoi messuta, ensin hiljaa, sitten yhä kovemmin, ja viimein tuli siitä suurenmoinen sielumessu, jommoinen ainoastaan varakkaitten ja ylhäisien osaksi tulee.

— Tepäs minut pulaan saatoitte, — sanoi pastori, kun kimnasistit astuivat alas parvelta, — älköönkä tämä tavaksi tulko. Nyt kait tahtovat kaikki saada samanlaisen hautauksen kuin Jooseppi. "Mutta kuka rakkautta vastaan seisoa taitaa?"

Vanhemmat puristivat kelpo toverien kättä, ja äidin katseesta saattoi melkein lukea sanat: "Pappina se meidän Jooseppi sittenkin haudattiin." Toverit keräsivät vielä keskuudestaan rahoja ristiksi haudalle. Pastori se vaan ei saanut mitään ja kumminkin sai, sillä hänen sydämeensä oli sattunut uskollisen rakkauden kirkas säde, ja hänen täytyi kuten Jobin muinoin huudahtaa: Ah, jos minä olisin niinkuin minä olin nuorena ollessani, koska Jumalan salaisuus oli minun majani päällä.

Ja näin ollen oli hän saanut kylläkin runsaan palkinnon toimittamastaan "juhlallisesta sielumessusta".

Amati-viulu.

Toinen jutelmani, erään vanhan neiden kertoma, vie meidät Italiaan, jossa ei yksistään sitronat ja oransit puissa kuki, vaan parhaat viulutkin tehtaissa kypsyvät, kuten Cremonassa aikoinaan. Siellä eleli tuo kuulu mestari Amati, jonka viulut levisivät ympäri maailman, ihastuttaen tuhansia sydämiä ja pusertaen silmistä kyyneleitä, kun vaan joku osasi niitä soittaa. Viulu se on vaan sellainen kuollut kapine, ellei henkevä käsi siihen kajoo. Siihen on kätkettynä mitä ihanimmat sävelet; ne pitää vaan herättää unestaan. Ja tuollainen mestari saa kokea hyviä, mutta myös pahoja hetkiä, jolloin hänen osakseen tulee maailmalta ei ainoastaan ylistystä, vaan myöskin häväistystä ja kiittämättömyyttä. Ja mestari Amatinkin oli kait käynyt niin, että kenties monikin taiteilija oli tullut kuuluisaksi hyvän viulunsa kautta, kun sitä vastoin viuluntekijä itse oli jäänyt unhotuksiin. Olipa miten oli, tuntiessaan loppunsa lähenevän, otti hän viimeksi tekemänsä, ihanarakenteisen viulun, katseli sitä vielä kerran joka puolelta ja sanoi sitten: "Kaikki sävelet, jotka sinussa ovat, nukkukoot ja uinukoot, mutta kerran jouluaatto-iltana ne herätkööt, ja silloin ne tuottavat omistajalleen suuren onnen." Pian senjälkeen nukkui mestari pois, mutta hänen omaisensa kirjoittivat nämä hänen viimeiset sanansa paperille, joka kiinnitettiin viuluun. Viulu kulki suvussa kädestä käteen, mutta sen sävelet olivat kalseita ja karkeita. Monen mestarin käsissä se oli ollut, mutta jokainen oli laskenut sen jälleen pois, sanoen: "Se ei ole ikipäivinä mikään amati ollutkaan."

Niin joutui viulu eräälle köyhälle sukulaiselle, joka kuljeksivan seurueen kanssa läksi vaeltamaan Saksanmaalle. Hän oli jo ijäkäs mies, sillä hänellä oli kaksikymmen-vuotias, ainoa tytär mukana. Tätä ei hän ollut hennonut jättää, sitten kuin äiti oli kuollut. Eräässä pohjois-Saksan pienessä kaupungissa sairastui tuo vanha viuluniekka pahasti; seurue matkasi edelleen, jättäen hänet jälkeensä. Säästöt hupenivat hupenemistaan. Ukko nousi kyllä sairasvuoteeltaan, mutta hänen mielensä himmeni eikä ajatukset olleet täysin selviä. Hänen ainoa selvä ajatuksensa oli se, että kerran ne sävelet hänen amatistaan vielä vapaina helähtävät. Siksi ei hän voinutkaan erota siitä, vaikka nälkä usein puri ytimiä myöten ja viulu olisi kumminkin ollut ainoa myötäväksi kelpaava kapine. Mutta se ajatus, että silloin jonkun toisen hallussa sävelet pääsevät lumouksestaan, sai hänen kernaammin kärsimään vaikka mitä.

— "Minä annan teille 30 taaleria tuosta kunnottomasta soittokoneesta; teidän tähtenne vaan, Giovanni", — sanoi eräs kaupustelija hänelle joulukuun alussa.

Ja nytkö, kun taas jouluaatto oli tulossa, nytkö hän möisi viulunsa? — Ei, sitä ei hän voi tehdä. Joka kerta joulun lähestyessä tykytti hänen sydämensä, eikö muka nyt testamentti täyttyisi. — Ja taas oli jouluaatto. Tyttö istui, neuloen himmeän öljylampun valossa melkein silmänsä piloille, ansaitakseen edes sen verran, että voisi maksaa nuo muutamat hiilet, jotka uunissa hehkuivat ja heidän niukkaa ruokaansa lämmittivät. Ulkona myrskysi, ja lumihöytäleet ajelivat toisiaan alas maahan. Silloin otti vanhus viulunsa.

— Ethän toki lähde ulos tässä ilmassa, isä? — kysyi tytär. — Nythän on niin kirpeä pakkanen, eikä sinulla ole minkäänlaista viittaa!

— Sinä tiedät, että nyt on jouluaatto. Tänään, jos koskaan, täytyy viulun hellittää äänensä. Tiedät myöskin, että hätä meillä nyt on noussut korkeimmilleen. Minä en enää saata katsella, kuinka sinä pilaat ihanat silmäsi, Anrella. Anna minun koettaa vielä kerran. Lähden markkinapaikalle. Sinnehän tulee rikkaitakin ihmisiä katselemaan itselleen tavaroita. Giovanni palajaa takaisin, tuoden rahaa lapselleen.

Sitten riensi hän ulos, viulu käärittynä nenäliinaan. Yhdeksi siellä yhtyivät hänen tuulen häilyttämät, lumivalkeat hiuksensa ja lumihiutaleet, ja tuima pakkanen tunki kangistuneihin jäseniin. Anrella katseli hänen jälkeensä syvällä kaipauksella. Hän olisi lähtenyt isänsä kera, mutta hänen täytyi saada työnsä valmiiksi vielä tänä iltana.

— Hyvä Jumala, anna hänelle onnea tahi vapahda meidät molemmat täältä tänä pyhänä iltana! — huokasi tyttö.

Kului tunti, kului parikin. Tyttö oli noutanut kamarista joulukuusen, oman koristamansa, ja pistänyt sen alle villaisen liinan, jonka hän oli itse valmistanut. — Silloin syöksi vanhus sisään.

— Kaikki on turhaa! Käteni ja jalkani ovat melkein hervottomat. Armahda minua, Jumala! Mutta ei kukaan kuule minua! He ovat ivanneet minua tänään pahemmin kuin koskaan ennen. Voi, ettei löydy yhtään armahtavaisuutta enää maan päällä!

— Taivaassa kuitenkin löytyy, — sanoi Anrella. — Tule, isä, täällä on sinun joulukuusesi; minä annan sinulle lahjan, niinkuin ihmiset täällä vieraalla maalla tavallisesti tekevät.

Surumielisenä katseli vanhus kuusta.

— Sinä olet hyvä lapsi, mutta maailma on paha. Minä soitin ihanimmat lauluni, tiedäthän, nuo Campagnan paimenlaulut, kaikki mitä osasin, vaan äänet olivat vaan niinkuin salvan takana. Voi, minulta on vaihdettu ja varastettu amatini, muutoin olisi se kajahtanut tänä iltana!

— Tyynny, isä. Jouluyön lapsi ei unohda sinua, joskin kaikki ihmiset sen tekevät.

Vanhus laskeusi kovalle vuoteelle sillä välin kuin Anrella sytytti joulupuuta. Silloin kuului kova koputus ovelle.

— Siellä he tulevat, siellä he tulevat! — huusi vanhus, — he vainoovat minua tännekin.

— Asuuko täällä mielipuoli viuluniekka Johannes? — huusi ulkoa matala miesääni.

— Kyllä hän on täällä — sanoi tyttö, murtaen saksaa.

Hän avasi oven ja valaisi arasti miehen kasvoja. Yhdellä silmäyksellä oli tuo pulskavartaloinen ja jalomuotoinen vieras nähnyt, miten asian laita oli.

— Tämähän on teidän isänne?

— Niin on, herra.

— No niin, minä tulen juuri markkinoilta. Siellä minä näin, mitenkä kansa ivasi ja ahdisti erästä vanhaa miestä, joka soitti viulua, ja se tapahtui tämän ihanan juhlan aattona, jonka pitäisi kaikille, köyhimmillekin tuottaa iloa. Mutta kun minä, lykittyäni jotenkin kovakouraisesti väkijoukkoa syrjään, päästäkseni miehen luo, etsin häntä, ei häntä enää näkynyt. Silloin sain kuulla, että hän asuu täällä. Minä olen viuluniekka minäkin. — Kas tässä, antakaa hänelle tämä pullollinen viiniä ja nämä rahat. En tahdo, että hän olisi ilmaiseksi soittanut.

— Voi amatini, voi! —- huudahti vanhus huoneen perältä. — Näetkö,
Anrella, se alkaa jo helähdellä.

— Enkös minä ole sitä sinulle sanonut, isä, ettei sinun pidä joutua epätoivoon? Katsos tätä hyvää herraa.

— Mitä hän puhuu amatilaisesta? — kysyi vieras kiireesti.

Anrella kertoi hänelle koko asian ja mainitsi mikä juttu liittyi viuluun. Vieras otti sen kuusen valoon, kuunteli ja naputteli. Tutkittuaan kauan aikaa viulun kaulaa, pohjaa, kantta ja hepoa, kierteli hän tappeja ja astui vanhuksen vuoteen ääreen.

— Uskotteko viulunne minun huostaani, Giovanni?

— Uskon kyllä, teille minä sen uskon, jalo herra; siitä saakka kun läksimme ihanasta kotimaastamme, ei ole kukaan meille puhunut, niinkuin te.

— Kuulkaa sitten. Teidän viulunne on oikea amati, ja se, mitä te siitä saatte, auttaa teitä ensi hätäänne ja auttaa vastedeskin. Ja nyt saatte kuulla sen ääntä.

Vieras veti silloin taskustaan rasian, josta otti esille kieliä ja kiinnitti ne viuluun. Ja nyt rupesi hän soittamaan, ensin hiljaa, mutta sitten antoi hän kielten helähdellä yhä kovemmin ja kovemmin. Ja nyt alkoi kuulua koneesta kokonainen sarja mitä ihanimpia säveleitä, milloin riemahtavia, milloin valittelevia. Lopuksi muuttui soitto vienoksi joululauluksi.

Mestarilla oli viulu yhä käsivarrellaan, kun Anrella suuteli hänen kättään. Sitten läheni hän vanhan Giovannin vuodetta, Anrellan valaistessa kynttilällä ukon kasvoja. Niissä lepäsi iloinen hymy, niinkuin makeata unta uinuvan lapsen kasvoissa. Mutta hengitystä ei enää kuulunut. Uinuvasta viulusta vapautuneitten sävelten mukana oli hädästä ja kahleista vapautunut sielukin lähtenyt rauhaan.

— Tämä oli teidän isällenne, Anrella, juhlan aatto. Suurin onni on nyt häntä kohdannut, niinkuin tuo keltaisen lapun satu kertoo. Mutta teistä kyllä pidetään huoli; sisareni ottaa teidät luokseen.

Tuo taiteilija oli sen neitosen veli, joka minulle tämän kertomuksen kertoi.

Niin oli tässä ihmisrakkaus saanut henkiin sävelen ja laulanut univirren vanhukselle, samoin kuin edellisessä jutelmassa rakkaus oli papin rinnassa sävelen eloon herättänyt ja luokkatoverille univirren laulanut.

Kylädiakonissa

Sinä, hyvä lukija, et kyllä tunne häntä, jota minä tarkoitan. Minä hänet sen sijaan tunnen. Näen hänen yhä vieläkin seisovan edessäni, valkeaksi tärkätty tanu, kauniine läpiommeltuine tähtineen päässä ja musta verkahame yllään ja silkkinen kaulaliina hartioillaan. Selvimmin näen kumminkin hänen kirkkaat, siniset silmänsä, jotka katselivat tuuheitten kulmien alta, niinkuin sininen taivas kahden tumman kuusenoksan välistä. Hän ojensi minulle silloin kätensä, sanoakseen ikuiset jäähyväiset ja kumminkin vaan näkemään asti. Hänen päivänsä olivat luetut, sillä hän oli jo sillä rajapyykillä, josta Moses, Jumalan mies, kirjoittaa 90 psalmissa. Sen koommin en häntä enää ole nähnyt. Mutta vaikk'et sinä häntä tunnekaan, niin tunnet kumminkin vanhan Rein-virran, — sen rannalla hän asui. —

Edellisellä vuosisadalla oli Reinin läheisyydessä linnoitus, johon siihen aikaan oli sijoitettu itävaltalaista ja baierilaista sotaväkeä ja pestatuita joukkoja kaikilta maailman haaroilta. Ne olivat osa entistä valtakunnan armeijaa. Ranskalaiset tulivat linnoituksen edustalle ja hävittivät kohta etuvarustukset ja senjälkeen myös muurit ja vallit, joitten sijalla nyt on peltoja. Mutta sotamiehistä oli moni mieltynyt seutuun eikä tahtonutkaan lähteä kotiin, jossa heitä ei enää tunnettu, vaan piti parempana asettua asumaan jonnekin linnoituksen lähistölle. Ja niin tuli sinne eräskin itävaltalainen aliupseeri telttarattailla. Siinä oli hänen tavaransa ja vaimonsa, kaksi lasta käsivarrellaan. Kuormaa oli vetämässä vanha husaariratsu, joka joskus oli uljaastikin tepastellut taisteluissa, mutta lynkytti nyt eteenpäin pää nuokuksissa. Ensimäisessä kyläkunnassa aliupseeri pysähtyi ja kääntyi voudin puoleen, kysyen, otettaisiinko hänet perheineen vastaan. Vouti nyrpisti nenäänsä, mutta kun aliupseeri veti esille raskaan, kultarahoilla täytetyn massin ja selvän erokirjan ja lopuksi näytti ruhtinaspispan, suojelijaherran, antaman kirjoituksen, jossa sanottiin, että tämän kirjan omistaja täytyi ottaa vastaan, silloin tuli loppu voudin aprikoimisista. Aliupseeri otti takaisin raskaan kukkaronsa ja antoi sieltä yhden kultarahan köyhille ja yhden kunnioitettavalle voudille, ja niin tuli hänestä paikkakunnan porvari.

Mutta että tämän aliupseerin tänne muutto olisi tehnyt Eva Mariasta diakonissan, sitä ei olisi luullut ei hän, eikä vouti, et sinä, enkä minä. Ja kumminkin se oli niin.

Keskellä seutua sijaitsi talonpoikaistalo, joka jo päältä nähden oli hyvissä varoissa. Se olikin kuin pieni linnoitus ikään. Talossa kierteli viiniköynnöksiä alas porstuan katolle, ja tuttavallisesti katselivat punaiset reunalistat viheriän katon alta. Akkunat olivat täynnä kukkia, sillä talon-isäntä oli suuri kukkain ystävä. Siellä asui vaimoineen ja lapsineen eräs jumalaapelkääväinen mies, jonka sydämessä kasvoi muitakin kukkia kuin satakaunoja ja kuusamoja. Ne olivat sen istuttamia, jota Maria Magdalena kerran oli pitänyt puutarhurina ja joka todella sellainen onkin. Samoinkuin hänen talonsa oli syrjässä vallantiestä, oli hänen sydämensäkin vieroittunut tuosta laveasta maailman tiestä. Ja sellaisiksi tahtoi hän lapsensakin. Aamuin ja illoin rukoili hän heidän kanssaan. Sunnuntaisin oli hänen mieluisana työnään koko joukkonsa kanssa mennä kirkkoon. Täällä istuessaan hän jo iloitsi Brastbergerin ja Arndin kirjoista, sillä kirkosta tultua istuutui koko perhe sunnuntai-pukimissaan kuulemaan saarnaa, joka täällä kotona vielä uudestaan vuorotellen luettiin. Lapsilleen hän kopioitsi virsiä vanhoista virsikirjoista, sillä hän ei voinut kärsiä uutta "viisukirjaa", jossa ne värssyt liiankin liukkaasti luistivat. Hänen mielestään oli parempi, että ijankaikkisen elämän tien ylistäminen käy hieman kankeammin, jos se vaan se oikea tie on, kuin että se korvaa kutkuttaa ja kadotukseen syöksee. Ja joka lapsen täytyi sunnuntaiksi osata värssynsä. Aterian jälkeen luettiin Raamattua. Olipa silloin ulkona sää millainen hyvänsä, kuului sieltä kuinka houkuttelevia ääniä tahansa, sulkeissa se talon portti vaan pysyi. Ja kumminkin vallitsi kaikkialla talossa hiljainen ja iloinen henki, sillä Jumalan sana ei ole vielä kestään tehnyt jöröjukkaa, mutta kyllä moneltakin jöröjukalta pään kammannut ja silmät pessyt.

Jokainen talonpoika tietää, että karhiminen ja kylväminen, itäminen ja kypsyminen — ne ovat eri asioita, ja ettei almanakka säätä tee, vaan Herra Jumala. Ja samaa täytyi vanhan Hannu Tuomaan kokea lapsistaan. Kun hänen lapsensa olivat kasvaneet niin suuriksi, että alkoivat jo tuumia naimisiin menoa, silloin selvisi hänelle, että linnut olivat montakin hänen kylvämistään siemenistä syöneet, sillä lapset eivät valinneet, rukoillen, niinkuin Eleasar: "Herra, anna minun kohdata." Valinnasta valitsijan tuntee.

Niin tuli hänen vanhin tyttärensä eräänä iltana hänen luokseen, ja sanoi kainosti:

— Isä, onko sinulla mitään sitä vastaan, että minä otan aliupseerin Juliuksen? Hän tulee sinun luoksesi sitä kysymään. Hänellä on rahoja, ja on hänellä talo ja on peltoja kanssa.

— Onko siinä kaikki, mitä hänellä on, Eva Maria? — kysyi isä. — Eikö hänellä ole muuta mitään?

— Mitä sinä sillä tarkoitat? — kysyi tytär.

— Kyllä sen vielä ymmärrät, mitä minä tarkoitan. Onko hänellä myös siunausta? Missä sitä ei ole, ei siinä auta pellot, eikä metsät, eikä rahat.

Tytär ei puhunut mitään. Sitten sanoi isä hänelle:

— Kuuleppas, Eva Maria, mitä minä sanon. Katso sitä huonetta, josta hän polveutuu, ja sano sitten, onko hänellä siunausta mukanaan, vai ei. Isänsä kuului sotaväkeen ja sotamiesten värvääjiin, ja siitä on hänen omaisuutensa peräisin. Mutta siihen liittyy äitien ja lasten kyyneleitä. Tahdotko sinä semmoisia rahoja taloosi? Entäs isä? Tokko se mies edes osaa "Isämeitää" kunnolleen ja näyttää sen uskonkin laita olevan niin ja näin. Monta vuotta on hän jo täällä asunut, mutta yhden ainoan kerran on hän käynyt ripillä. Luuletko sinä, lapsi, että sellainen isä voi lapsilleen jotain opettaa? Pojassa voi kyllä olla jonkun verran hyvää, — mutta usko Jumalan sanaa ja minua, että Herra kostaa isäin pahat teot lapsissa kolmanteen ja neljänteen polveen. Älä mene naimisiin sinne, missä ei siunausta ole! Se on isäsi neuvo. Kohta minun juoksuni päättyy, ja sitten saat tehdä, mitä tahdot. Mutta niin kauvan kuin minä elän, en minä sille liitolle siunaustani anna. Hyvä Jumala antaa sinulle vielä jotain parempaa.

Tyttönen meni ulos puutarhaan malvapensaiden ja jerikoruusujen suojaan ja itki siellä kyllälteen. Isän sanat eivät enää näyttäneet olevan niin kovia, kuin hänestä alussa tuntui ja Raamatusta johtuivat hänen mieleensä sanat: "Ketä sinä, Herra, siunaat, hän on ikuisesti siunattu."

— Isä on oikeassa, — sanoi hän itsekseen. — Minä pysyn isän luona, niin kauvan kuin hän elää, ja vapaana siksi, kunnes täältä autuaasti erkanen. —

Pojasta oli hän paljon pitänyt. Maalaisissa on välistä syvempiä tunteita kuin kaupunkilaisissa, vaikkeivät he olekkaan niin hempeämielisiä.

Illalla ojensi tyttönen hänelle kätensä yli puutarhan aitauksen ja ilmoitti hänelle isän tahdon ja pyysi häntä etsimään itselleen sellaisen, joka toisi siunauksen taloon. Poika menikin kohta senjälkeen naimisiin sellaisen kanssa, jolla oli siunausta. Mutta tuota siunausta ei ollut kuin kaksi hevosta ja kaksitoista auranalaa peltoa ja kivinen sydän. — Sentähden sanoi isä Eva Marialle:

— Katsos nyt! Hänellä ei ole siunausta; muutoin ei hän olisi voinut tuota ottaa.

Ja niin jäi tytär isän ja äidin luo. Kaikki muut sisarukset menivät naimisiin, ja talon huolet jäivät hänelle yksinään.

* * * * *

Siihen aikaan oli Jumalan sana harvinaista, ja vähän niitä kalliita helmiä kauppaan pääsi. Paikkakunnan pastori oli hyvä mies, mutta oli ovelampi sukuluetteloissa ja riitajutuissa kuin Jumalan sanassa, ja ymmärsi paremmin hoitaa omia viiniköynnöksiään kuin Herran viinamäkeä. Tuo vanha talonpoika rakasti Jumalan sanaa, ja missä se ei tullut hänen luokseen, juoksi hän sen perään. Ja oikein hän siinä teki. Monena lauvantai-iltana tuotti hän raudikkonsa aikaisemmin kotiin pellolta, päästäkseen joutuisammin sunnuntaina kuulemaan Jumalan sanaa lähistölle erään uskollisen Herran miehen luo. Silloin otti hän tavallisesti Eva Mariansa mukaan. Ja kotimatkalla selitti hän tyttärelleen saarnan vielä selvemmäksi, niin että olisi ollut kummat, jos hän sen olisi unhoittanut. Isä oli jo tullut liian vanhaksi maantöihin, samoin hänen vaimonsakin. Eva Maria teki mitä taisi, mutta isästä se ei käynyt päinsä, tytär kun muka oli liian "hieno hyppysilleen", eikä talonpojan työ hänelle oikein sopinut, vaikka tyttö työstä pitikin. Sen vuoksi tytär usein iltahetkinä koetteli muistista kirjoittaa jonkun kuulemansa virren tai saarnan pätkän. Hidasta se alussa oli, mutta yhä paremmin se vähitellen alkoi sujua. Ja se oli hänelle hyvää ja hyödyllistä työtä. Minkä näet käsin paperille kirjoittaa, se paremmin päähän pystyy. Se oli hänen opintonsa aikaa, ja silloin hän kokosi aittaan kovan ja kalliin ajan varalle. Silloin keräsi hän niinkuin mehiläinen kaiken sen hyvän, mitä joskus maailmassa oli kuullut tai lukenut. Hän pani Raamattunsa täyteen muistolippuja, pieniä kuvia ja kuivatuita kukkasia huomattavimpiin paikkoihin, niin että hän myöhemmin kerran leikillään sanoi minulle, että nyt olisi parasta lakaista Piplia puhtaaksi, sillä hän on jo tullut niin pitkälle, että joka lause olisi täytynyt merkitä. Hänen mielestään ei siinä ole mitään, joka ei sopisi häneen ja ihmisiin yleensä. Ja tässäkin oli orpanani oikeassa, kuten tavallisesti.

Näihin aikoihin kuoli äiti äkkiä. Hän ehti vaan kutsua Eva Marian vuoteensa ääreen ja sanoa: "Tyttäreni, älä jätä isääsi". Ja Eva Maria lupasi sen äidilleen käden puristuksella ja painoi hänen silmänsä kiinni.

Nyt oli hän isän kanssa kahden kesken. Mutta isä oli menehtymäisillään vaimonsa kuoleman johdosta. Aviosääty on näet kummallinen sääty. Näyttää siltä kuin toinen pysyisi elämässä vain toisen vuoksi; ja kun menee toinen, niin menee toinenkin. Silloin sai Eva Maria oppia sairaanhoitoa, vaaliessaan tuota kipeätä mies parkaa. Mutta sairaanhoidossa on vähäpätöisimpinä tehtävinä ojennella rohtoja sairaalle ja muuttaa kääreitä ja autella häntä vuoteelta toiselle. Sairauden aikana lähestyy taas moni paha vihollinen vanhoiltakin ajoilta, arvellen, että nyt kun ruumiiseen on tullut halkeama, pääsen pujahtamaan siitä sisään sydämeen ja sieluun. Ja silloin repeävät helposti uudestaan auki sydämenkin haavat, samoin kuin ruumiin. Onnellinen se, jonka vierellä silloin istuu David soittamassa harppua ja veisaamassa psalmeja ja poistaa sillä Saulin pahan hengen. Onnellinen se, kenellä on joku, joka ei ainoastaan ranteesta suonenlyöntiä tutki, kuten lääkäri tekee, vaan ymmärtää toisenkinlaisen suonenlyönnin, ja jolla on sydäntä sanoa, miten asianlaita on. Silloin pitää olla saapuvilla sellainen, joka tuntee taivaallistakin apteekkia ja osaa valmistaa rohtoja Jumalan sanasta, karvaita ja makeita, miten milloinkin tarvitaan. Ja vaikkei siinä mitään muuta voisikaan kuin mitä tuo pieni diakonissa syrialaisen sotapäällikön, Naemanin, huoneessa hän, joka — sydämen vavistuksella kaiketikin — sanoi: "Voi että minun herrani menisi Israelin profeetan luokse", niin olisi sekin jo varsin paljon. Mutta kaikkea pitää oppia ja omassa itsessään kokea. Jokainenhan tietää, että mitä ei itsellä ole, sitä ei voi muillekaan antaa. —

Ja sitä Eva Mariankin oli täytynyt oppia. Sairasta hoitaessa ei näet opi tuntemaan ainoastaan sairasta, vaan ennen kaikkea oman itsensä. Sairaassa on, sen tietää jokainen, kyllin tekemistä, ja siinä on vähällä mennä milloin maltti, milloin usko, milloin rakkaus ja lempeys ja kaikki kristilliset avut järjestänsä, niin että diakonissa paran, jos vaan oikein vakavasti ottaa huomatakseen, käy kuin huolellisen talonemännän, joka astuu aittaansa ja luulee siellä kaikki olevan niin ihmeen hyvin järjestettyä, mutta kauhukseen huomaakin, mitenkä jauholaari on loppumaisillaan ja hernesäkkiä vaivaa näivettäjäinen.

Niin kävi Eva Mariallekin. Vanhus oli usein omituisen kärttyisä, eikä hänelle monasti mikään kelvannut. Silloin täytyi Eva Mariankin lähteä käymään lääkkeitä tuolta suurelta lääkäriltä, joka samalla on myös apteekkari, ja jolle sairaan ei tarvitse mitään maksaa, ja joka vielä hopealusikankin ilmaiseksi antaa. Ja Herra auttoi häntä ja antoi, mitä hän henkisesti talossaan tarvitsi ja käytti, niin että siitä piisasi joka päiväksi. Nyt heruivat virrenvärssyt päästä ja sydämestä suuhun, ja kuulemansa saarnat olivat hänelle niin ilmielävinä kuin hän istuisi ensimäisessä kirkonpenkissä ja katseleisi ylös saarnastuoliin. Ja näistä sanoista vanhus vaikeni, ja hänen mielensä oli tyven niinkuin Galilean meri silloin kuin Herra alkoi puhua. Silloin Eva Maria huomasi, millainen voima vähäiselläkin Jumalan sanalla on, se kun voi asettaa kiukun ja pahan mielen, kun sitä vastoin ihmissana on vaan öljyä tappuroihin. —

Eikä hänestä tuntunut yökään pitkältä, kun isä tahtoi joko istua vuoteellaan tahi kun piti häntä nostella isoisän tuolille. Tuli sitten sekin, viimeinen yö, josta on kirjoitettu: "silloin ei kukaan voi työtä tehdä." Hän jättikin kaikki uskollisen Jumalan huostaan. Sinä iltana piti vanhan Hannu Tuomaankin saada valoa, ja sitä tulikin. Hän siunasi tyttärensä, kuten Jakob lapsensa, ja tämä oli tytön vihkiminen diakonissaksi.

* * * * *

Nyt kun isä oli kuollut, jäi hän ypö-yksikseen. Sillä välin oli hän jo käynyt harmaaksi. Maallisen omaisuutensa jätti hän lankonsa hoidettavaksi, ja palkitsi sen hänelle runsaasti. Eva Maria oli näet varakas, eikä hänen tarvinnut ajatella mitään ajallisia huolia. Hän muutti sisarensa luo, auttaen tätä lasten kasvatuksessa ja oli talon rauhanhenkenä; ei näet ryhdytty mihinkään, ennenkuin hänen neuvoaan oli kysytty. Mutta erittäinkin vetivät häntä sairaat puoleensa.

— Niitten luona minä parasta ilmaa hengitän, — sanoi hän.

Moni ei ajattele niin. Kaupungin herra ja talonpoika suovat kernaasti, että sairastalo on heistä syrjässä. Missä hän tiesi jonkun sairaan makaavan, kohta nähtiin siellä orpanan iloiset kasvot, ja kuultiin hänen sanovan: "Oletteko te kipeä, koskei teitä enää koskaan näe ulkona?" tai "Teidän akkunaluukkunne ovat suljetut; onko täällä ketä, joka ei siedä valoa? Minä olen joutilas ja jos sallitte, niin istun hetkisen luonanne." Eikä sitä kukaan voinut kieltää. Ja tämmöisellä käynnillä opin minäkin hänet eräänä päivänä tuntemaan, sillä minä en ennen tiennytkään seurakunnassani löytyvän sellaista hiljaista samarialaista. Tapasin erään rouvan, jota julma rokko oli pahoin pidellyt, ja hän kertoi minulle tytöstä.

— Niin — sanoi hän — ellei tuota naista olisi ollut olemassa, ja ellei Herra Jumala olisi häntä meille lähettänyt, niin makaisimme minä ja meidän Paavo jo ammoin maan mullassa.

— Mitenkä niin? — kysyin minä.

— Mitenkäkö niin? Sanoinpahan vaan, että maan mullassa me makaisimme. Ja miksikä? Kun rokko saapui meidän paikkakunnalle, sairastui siihen minun mieheni ja minä kohta jäljestä, ja niin kovasti, että ihmiset rupesivat meitä pelkäämään, eikä kukaan tullut enää täällä käymään. Naapurikin vetäisi vaan akkunaluukut puoleksi auki, huutaen: "elättekö te vielä?" ja pisti sitten vesiruukun akkunalle ja juoksi pois, niin että me vuoteeseemme kuulimme hänen jalkojensa töminän. Kerran sitten aukeni ovi, ja kukas muu se sieltä juoksee sisään kuin tuo orpana? Hänellä oli mukanaan kannullinen kahvia ja vadillinen lihalientä, ja siinä hän syötteli minua ja Paavoa, niinkuin pikku lapsia, eikä ollenkaan häikäillyt katselemasta meidän viheliäisen näköisiä kasvojamme. Sitten teki hän tilat ja tuulotti huonetta ja pani tulta uuniin aivan kuin olisi ollut palvelustyttö. Ja niin hiipi hän meille joka päivä pari kolme kertaa päivässä, tehden aina pitkiä kierroksia, niin ettei kukaan ihminen nähnyt mitään. Jumalan avulla me paranimme, Paavo ja minä. Ja minä sanoin Paavolle — hän on näet puuseppä —: "Paavo", sanoin minä, "jos Eva Maria jotain taloonsa tarvitsee, niin teet sinä sen ilmaiseksi." Mutta enimmän me häntä kiitämme siitä, että hän osasi niin hyvin lohduttaa ja taisi ulkoa sellaisia ihania rukouksia, joita ei lue missään kirjassa, niin että luuli jo olevansa taivaassa. Kernaasti minä puolestani olisin kuollut, ja sitä minä olen Paavolle sanonutkin, että kun minä kerran kuolen, niin pitää orpanan tulla tänne.

Silloin opin minä tuntemaan tuon uskollisen sydämen sellaisena, joksi häntä äsken olen kuvannut. Ja uskollisena apulaisena hän minulle aina oli. Jos hän tiesi jonkun sairastavan, koputti hän, ohikulkiessani, akkunaan, sanoen: "Siellä ja siellä kylässä makaa muuan sairas; tahtoisitteko mennä sinne? Hän haluaisi nähdä teitä."

Usein tapasin hänet sairaitten luona, sellaisten nimittäin, jotka jo pitemmän aikaa olivat tautivuoteella maanneet. Näitten luona kävi hän säännöllisesti, olipa ne sitten sukulaisia tahi ei. Ja Herra sanoi hänelle aina, mitä hänen kulloinkin piti puhua. Silloin tuli esille moni oivallinen pala yhden tai toisen vanhan saarnamiehen saarnasta, joita hän isävainajansa kanssa oli kuullut, ja väliin joku hänen kankeasäkeisistä virrenvärssyistään, aina miten tilaisuus milloinkin vaati.

Kerrankin makasi kylässä eräs eriskummallinen mies sairaana. Hän oli suutari ammatiltaan ja oli paljon matkustellut ja paljon nähnyt. Mutta sen ohessa oli hän itserakas ja piti itseään, kaikessa kainoudessaan, erinomaisena kristittynä. Eva Maria kävi häntä katsomassa ja puhui hänelle uskosta Jesukseen Kristukseen.

— Niin, orpana — sanoi sairas — noin te puhutte, kun olette niin vähän maailmassa kokenut. Mutta morali, kas se on pääasia; se se sanoo, miten ihmisen pitää elää. Siitä täytyy ihmisille puhua.

— Kuulkaahan, serkku hyvä, — sanoi Eva Maria — en minä tuota maurilaista sanaa osaa oikein lausua, mutta sitä kai te tarkoitatte, että ihminen tulee autuaaksi lain kautta.

— No, nimittäkää sitä niin, jos tahdotte. Sitähän minä tarkoitin.

— Kuulkaas sitten. Siihen asiaan oli vanhalla pastorilla tuolla kylässä jotain sanomista. Hänelle olivat kanssa suuret herrat kerran kirjoittaneet, että hänen pitäisi saarnata siveysoppia, vai miksi te sitä sanoittekaan, eikä aina uskoa. Ukko luki kirjoituksen saarnastuolista ja sanoi: "Minun pitäisi siis puhua teille siitä, miten oikein olisi elettävä, mutta uskosta en saisi puhua. Kuulkaapas nyt. Tuolla puutarhassani seisoo metsäpäärynäpuu, joka kantaa pelkkiä metsäpäärynöitä. Jos minä nyt sanoisin sille: 'Metsäpäärynäpuu, huomenna pitää sinun kantaa hyviä bergamotteja!' niin mitäs siihen metsäpäärynäpuu sanoisi? 'Kirkkoherra — sanoisi se — nyt sinä iskit väärään. Mitenkäs minä voisin bergamotteja kantaa? Minähän olen metsäpäärynäpuu! Mutta tiedätkös mitä? Jalosta sinä minut, ja kenties sitten tulee jotain parempaa.' Niin, ja luonnostamme olemme me kaikki tuollaisia metsäpäärynäpuita. Jos nyt pastori saarnaa lakia ja sanoo: 'Niin ja niin teidän pitää olla ja hyviä hedelmiä kantaa.' — Mitäs siitä seuraa? Vastaus: ei tule mitään. Ensin täytyy jalostaa, ja sitten vasta saadaan hyviä hedelmiä. Mutta jalostaminen, jolloin uusi elämä ihmiseen ylhäältä vuotaa, saadaan aikoin ainoastaan saarnaamalla uskosta Vapahtajaan. Ja niinpä minä edelleenkin saarnaan uskosta. Siitä se sitten muukin seuraa jäljessä." Niin se pastori puhui. Oliko teistä, serkku, pastori väärässä vaiko oikeassa?

— Niin, jos asian siltä kannalta ottaa, niin kyllä kai se sitten niin on, — sanoi sairas.

— No, — sanoi orpana, — ottakaa sitten asia kerran siltä kannalta ja tarkatkaa, eikö teissäkin istu vielä muutamia sellaisia metsäpäärynäpuun mukuroita. Niitä ei teistä kukaan muu nykäise pois kuin yksi. Alussa se tuntuu kipeältä, mutta perästäpäin suloiselta.

Minä puolestani luulen sairaan huomanneenkin jotain jälkiä päärynäpuusta, ennenkuin Herra tuli kirveineen. Se on ainakin varma, ettei hän orpanan kuullen enää "moraalistaan" puhunut.

Eva Marian mielitehtäviä oli käydä erään seitsenkymmen-vuotisen, halvautuneen ja vielä lisäksi sokean vaimon luona. Siellä oli hänellä kovia koettavana. Halvaus, sokeus ja vanhuus yhtaikaa, siinä on näet kolme kovaa vanhalle ihmiselle. Vaimoparka — vanhaksi Kreetaksi häntä vaan kutsuttiin — ei oikein voinut olla yksimielinen Jumalan kanssa siitä, miksi Herra häntä näin etsiskelee. Sen vuoksi piti hänelle usein lukea Jobin kirjaa, ja mielissään oli muori, kun häntä verrattiin Jobiin. Orpana vaan ei joutunut hämille, vaan sanoi:

— Kuulkaahan, Kreeta, min'en tahdo olla kukaan Jobin kolmesta
ystävästä, jotka Herra ajoi lopultikin tautivuoteen äärestä pois.
Teillä on parempikin lohdutus kuin Jobilla, ja se kuuluu näin: "Ketä
Herra rakastaa, sitä Hän myöskin kurittaa."

Ja siinä täytyi muorin vetää suunsa nauruun, niinkuin Saara ennen vanhaan, kuullessaan Herran lupausta. Se on tuollaista epäilevän ja vastahakoisen sydämen naurua. Silloin kertoi Eva Maria hänelle kernaasti ristinkoulusta, josta eräs pappi vainaja oli puhunut, ja jossa oli neljä luokkaa. Alimpana aakkosmiehet tavailemassa: "Minun täytyy kärsiä." Toisen luokan oppilaat sanovat: "Minä tahdon kärsiä." Kolmasluokkalaiset: "Minä voin kärsiä", ja vihdoin pitkät pojat, jotka sanovat: "Minä saan kärsiä." Tämänkin oli hän kopioinut eräästä saarnakirjasta, ja nyt tuli resepti hyvään tarpeeseen.

— Nähkääs, Kreeta, — sanoi hän, — ette te tavaajaa pitemmälle taida päästä, sitä, jonka aina vaan täytyy, ja joka aina ulisee, kun pitää kouluun, ja asettuu vasta sitten, kun on saanut koulumestarilta uuden voileivän. Täytyykö sitten teidänkin saada aina uusi voileipä Jumalalta, vaikka olettekin jo seitsemänkymmentä vuotta vanha?

Kerran taas Eva Maria tuli erään toisen kristiveljen luo; mutta tämä tiesi, mistä risti on kotoisin, ja osasi erinomaisesti lohduttaa muita. Ihmisille, jotka, saadessaan jonkun ristin kannettavakseen, kyselivät aina; "miksi", puheli hän näin: "Jos jonkun päähän putoaa kattotiilin palanen, silloin tirkistelee hän aina ensin sinnepäin, mistä se on pudonnut. Niin pitää teidänkin, saadessanne kokea ruumiillisia tai sielun tuskia, katsoa ylös sinne, josta ne tulevat, ja sanoa pyhän Paavalin tavoin: 'Herra, kuka sinä olet?' Ei pidä kysellä 'miksi', vaan 'kuka' ja 'mistä'."

Tämän miehen kanssa oli orpanan hauska haastella, sillä tuo vanha
Johannes oli aivan samaa mieltä kuin hänkin.

— Serkku, — sanoi hän kerran, kun Johannes oli kertonut monista taloushuolistaan ja sydänsuruistaan, — te olette suurisukuinen mies.

— Mitenkä niin?

— Teillä kun on paljon palvelijoita.

— Ettäkö?

— No, jolla on monta huolta ja vaivaa, sillä on monta palvelijaakin. Kerran näet kuulin saarnattavan, että kaikkinainen risti palvelee Jumalan lasta. Kellä siis on monta ristiä, sanoi pastori, hänellä on monta palvelijaakin. Ja kellä on useita palkollisia, se on, niinkuin hyväkin herttua, suurisukuinen mies. Siksipä minäkin sanoin teitä suurisukuiseksi.

Ja Johanneksen täytyi vähän naurahtaa tuolle suurisukuisuudelle. Mutta hänen naurunsa oli toisenlaista kuin vanhan Kreetan nauru. On näet suuri ero itkun ja itkun, naurun ja naurun välillä. Mutta Johannesta hoiti hän tämän kuolemaan saakka. Ukko kuoli pitkänäperjantaina, niinkuin aina oli toivonutkin, ja haudattiin pääsiäisenä.

Lopuksi panen tähän vielä yhden Eva Marian keskusteluista. Oli siellä eräs harras ristisisar, ei sairas, mutta ei tervekään, joka monta kertaa olisi ollut valmis alkamaan sodan taivaan kanssa. Kun hän nimittäin kuuli jonkun vanhan syntisen kääntymisestä, ei hän oikein voinut siitä riemuita, mutta arveli, ettei Vapahtajan tarvitsisi laskea niin kauvan ihmisiä sisään taivaaseen, vaan saisi jo sulkea portin! Sentähden sanoi Eva Maria hänelle kerran, tavatessaan hänet taas tuolla happamella tuulella:

— Kuulkaahan, Justiina, vielä minä maalautan teille profeetta Joonaan kurpitsapensaan juurella ja ripustan kuvan huoneenne seinälle. Tehän olette aivan niinkuin hänkin. Tekin säälitte enemmän kurpitsoja kuin ihmislapsia. Miksi ette katso itseänne? Ettehän te mikään kierosilmä ole, vaan osaatte, Jumalan kiitos, katsoa suoraan. Mutta Vapahtajakin puhui kerran jotain kieroonkatsomisesta. Tiedättekö, kuka katsoo kieroon? Se, jonka silmät eivät ole suorassa. Se katsoo suoraan, joka nostaa silmänsä ylös Herran puoleen ja laskee ne sitten alas itseensä, katsoo Jumalan armoon ja omiin synteihinsä. Mutta ken siinä katselee oikealle ja vasemmalle lähimäisen syntiä ja armoa, siltä silmät kieroon menevät. Ja olla kierosilmäinen, ei siinä mitään kaunista ole. Katsokaa vaan, ettette kasvojanne pahenna. Minäkin luulin, että Vapahtajan pitäisi porata minua varten taivaaseen erityinen reikä, josta ei muu kukaan pääsisi kuin minä; mutta siitä minä kerran sain eräässä saarnassa aika läksytyksen. Eräs vanha pappi näet sanoi: Jumalan armahtavaisuus syntistä kohtaan, se on sellaista laitaa kuin minä nyt selitän:

"Tuolla pääkaupungissa seisoo porttien edustalla ajureita. Tulee tuosta muuan vieras, nousee vaunuihin ja tahtoisi heti lähteä matkaan. Mutta ajuri ei vaan lähdekään. Hän liikkuu vallan hitaasti ja alkaa valjastaa hevostaan, ja katsoo myötäänsä vaan kaupunkiin päin, eikö muka olisi muitakin tulijoita. — Jo tuleekin yksi.

"— Nouskaa vaan vaunuihin, yksi on siellä jo ennestään, — sanoo ajuri.

"Nuo kaksi puhelevat keskenään aikansa kuluksi. Ajuri katselee vaan, ja viittaa uutta tulijaa joutumaan. Ja kun tämäkin on päässyt vaunuihin, ottaa hän verkalleen loimen hevosen selästä ja katselee yhä. Meneepä yhtä ja toista tiellä-tulijaa vastaankin, kunnes vaunut vihdoinkin ovat täynnä. — Ja jos, hänen lähtemäisillään ollessaan, tulee vielä joku, niin ottaa hän hänet viereensä kuskilaudalle. Silloin sitä lähdetään ajamaan; muita ei enää mahdu."

— Katsokaas, sama on Vapahtajankin armovaunujen laita. Hän odottaa ja odottaa eikä lähde ajamaan, kun yksi istuu sisällä, ei ennenkuin vaunut ovat täynnä. Niin hän katsoo ja kutsuu, sillä hän tahtoo saada täyden vaunullisen; mutta sitten kun hän kerran on lähtenyt liikkeelle, silloin onkin enää myöhäistä tulla. Antakaa, Justiina hyvä, toistenkin tulla mukaan, kun itse olette vaunuissa sijaa saaneet.

Justiina häpesi ja oli hyvän aikaa aivan ääneti. Siitä pitäen johtui hänen mieleensä useinkin tuo kieroonkatsominen ja nuo armovaunut.

* * * * *

Vielä voisin paljonkin kertoa tuosta rakastettavasta orpanasta. Toisten, jos Jumala suo ja halukkaita kuulijoita löytyy, juttelen lisää. Täksi kertaa riittäköön tämä. Paras puoli tässä diakonissassa oli se, että hän aina pysyi yksinkertaisena eikä tahtonut olla mitään erinomaista eikä mikään diakonissakaan. Mutta minulle oli hän uskollinen apulainen. Kuinka monessa paikassa onkaan tuollaisia vanhoja ihmisiä, joilta Jumala on oman tien sulkenut ja pannut heidät muita palvelemaan sairasvuoteitten ääreen! Hiukkanen toimintakykyä vaan ja rohkeutta, niin saataisiin talonpoikaistupiinkin diakonissoja! Sellaiset ihmiset tulevat usein katkeriksi ja happamiksi ja pahasuisiksi, ja yhtä ja toista muutakin pahaa heissä ilmenee, — ja hekin voisivat siinä seista kirkkain silmin ja kasvot iloisina, ja monta ystävää he saisivat kansassa ja kädenpuristuksia ja kiitoksia ja siunausta kuolevilta ja tuolla ylhäällä Herralta Jumalalta, joka Hänkin on ollut sairaana, jos heistä vaan tulisi, niinkuin minun rakkaasta orpanastani Eva Mariasta — hiljaisia kylädiakonissoja.

Kaksi sormusta, jopa kolmaskin

Sillä minä tiedän, että Herra raadollisen asian ja köyhän oikeuden toimittaa.

Ps. 140 v. 13.

Jättää asiansa Jumalan ratkaistavaksi, siihen ei joka mies pysty, sillä itsensä puolustamisen halu on ihmisessä syvemmälle juurtunut kuin varastamisen halu konsanaan. Varsin vähän luotetaan Jumalan rakkauden johtoon, vaan sitä enemmän omaan viisauteen ja taitoon, jolla muka kaikki asiat parhaiten saadaan pohdituksi ja ratkaistuksi. Niinpä jättää sitten Herra sinut yksinäsi toimimaan, koskas niin taitava olet, etkä Auttajata kaipaa. Samoin saavat lasten suojelusenkelitkin väliin virkaloman, kun ylen hellät äidit itse tahtovat olla lastensa suojelijoita.

Jos Herra ottaa jutussamme julistaakseen vapauttavan päätöksen, saamme kenties pitkänkin ajan odottaa tätä julistusta, ja meidän täytyy sillä välin oppia kärsimään ja sietämään kaikenlaista, joka näyttää totuutta vastustavan, ehkäpä sellaistakin, että meitä pidetään mustista mustimpina, kunnes opimme oikein kestämään ja odottamaan. Mutta jos pysymme hiljaisina ja luotamme Herraan, niin on hän tuova esille oikeutemme kuin auringon ja viattomuutemme kuin keskipäivän, sillä kun Herra, suuri sulattaja ja savenvalaja, polttaa meidät valkeiksi, silloin syntyy siitä taideteos. Kenen tiet Herralle kelpaavat, ja kelle myös Herran tiet kelpaavat, hänelle kääntyy kaikki lopultikin hyvin päin. Olen usein kuullut sanottavan: "mitä korkeampi herra, sitä helpompi olla hänen kanssaan asioissa". Ja onhan muun muassa paljon parempi puhella meidän rakkaan kuninkaamme kanssa kuin jonkun "herra poliisin" tai vaikkapa herra toimistonpäällikön kanssa. Moni sanookin: "vaikka minä menetänkin asiani ala-oikeudessa, voitan varmasti ylä-oikeudessa." Parasta lienee siis olla asioissa juuri korkeimman Hallitsijan kanssa, joka on taivaassa, ja viisainta heti jättää asiansa tämän ylimmän ja viimeisen oikeuden ratkaistavaksi, sanoen: "Aja sinä, Herra, minun sieluni asia!" — Laskettiinhan Joosef vankeudestaan ja istutettiin Faraonin vaunuihin. Astuihan Daniel jalopeurain luolasta, ja tulivathan hänen kolme ystäväänsä tulisesta pätsistä syyttömiksi todistettuina, asiansa voittaneina. Ja niin tapahtui yhä eteenpäin aina Pietariin ja Johannekseen asti, jotka niin iloisina palasivat raatihuoneen portailta, sekä Paavaliin asti, jonka haavoja vanginvartija pesi, ja jolle sodanpäämies toimitti niin loistavan saattojoukon vankeudesta. Ken vaan saavuttaa tuon suuren taidon, jota sanotaan "odottamiseksi", hän saa nähdä ja tuta paljon.

Tapaus, josta tässä lähden kertomaan, on osoittava, että ken Jumalan valitsee asianajajakseen, hänelle ei pahoin käy, vaan hän säästyy monesta harmista, vieläpä monesta kulungistakin.

* * * * *

Tämä tapahtui vapautussodan jälkeisenä vuonna. Ei minun tarvinne tästä sodasta käydä sen laveammalti kertoelemaan, sillä jokainen Saksan mies, aina nuorimpaan koulupoikaan asti, on velvollinen tietämään, mitä silloin tapahtui, ja heidän sydämensä sykähtää ja silmä leimahtaa tätä muistellessa. Syvällä säilyy, kiitos Herran, vielä muisto tästä sodasta, vaikka kahdeksattakymmentä vuotta on kulunut siitä, ja vaikka vaan harvoja rautaristin saaneita enää näkyy keskuudessamme. Syvemmällä asuu se kuin viimeisen sodan kauhujen muistot, jotka melkein liian pian unhoittuivat. Tämä nykyinen rautateitten aikuinen sukupolvi onkin tavattomasti unhoittavainen.

Vietettiin vuosipäivää G:n taistelusta. (Tästä paikasta olkoon vaan sen verran sanottu, että se sijaitsee jonkun matkan päässä eräästä suuresta, kuuluisasta kaupungista.) Seurakuntalaiset astuivat kirkkoon. Kellot, jotka edellisenä vuonna niin kiihkeän kumeasti olivat hätää ilmoitelleet, ne soivat nyt niin rauhallisesti. Ja vaikka kaikki ihmiset olivat mustissaan, ja vakavuus asui jokaisen kasvoilla, saattoi kumminkin silmissä huomata pienen ilon välähdyksen, niinkuin aurinko toisinaan, kovan ukonilman jäljestä, välkähtelee vielä kosteilla lehdillä ja heinänkorsilla, joita rajutuuli äsken niin tuimasti tuiverteli. Monta surupukuista vierastakin oli tähän tilaisuuteen saapunut. He aikoivat sitten kirkolta lähteä rakkaitten vainajain lepokammioille tuolla taistelutantereella. Saarnan piti apulaispastori Reinhagen. Hän oli kookas, vakavan näköinen mies. Murheitten teräs-aura oli tosin kyntänyt syviä vakoja hänen kasvoihinsa, vaan ilon sato näytti niistä nyt orastavan. Hän vei kuulijansa ulos taistelutantereille, niille kukkuloille, jotka heidän uljaat poikansa olivat valloittaneet, mutta sitten otti hän heidät myös kanssaan Herran vuorelle, josta apu tulee, ja josta nytkin vuoti johdutusta, suloista kuin balsami, näihin haavoitettuihin sydämiin. Oikein hän siinä tekikin, että kukkuloille kohosi, sillä jos saarna vaan maassa matelee, ei se saata nousta taivaaseen asti. Ken kyynelregistereillä vain soittaa, hän saa kuulijat kyllä liikutukseen, mutta mitään kasvua siitä ei synny enempää kuin kukkaruukussa, johon ei mitään ole kylvetty, vaikka sitä kuinkakin vedellä valeleisi. Lopuksi kiinnitti puhuja silmänsä mustaan tauluun, johon kaikkien tässä taistelussa kaatuneitten nimet olivat kirjoitettuina — hänen oma poikansakin heidän joukossaan — ja hänen äänensä värisi hiljaa, kun hän lausui siunauksen näiden kaikkien, isänmaan puolesta kaatuneitten, edestä.

Syvä hiljaisuus vallitsi kuulijain kesken, kun pastori saarnan loputtua kulki heidän ohitsensa, ja jokainen heistä tiesi, miten raskasta isän sydämelle tänään oli ollut puhua. He kiittivät myös samalla Jumalaa, että Hän oli antanut heille sielunpaimeneksi miehen, joka tunsi vanhan liiton pappius-valan: virassa sinun ei pidä muistaman isääs, eikä äitiäs, eikä poikaas eikä tytärtäs.

Muutettuaan pukua, kutsui apulainen tyttärensä Lyydian luokseen ja sanoi:

— Nyt lähdemme ulos taistelutantereelle, lapseni, rakkaan Josefimme luo.

— Niin, tuolla metsänrinteessä hän kaatui, — sanoi tytär, heidän noustuansa läheiselle kukkulalle. — Siellä puitten takaa näkyy suuri kivinen risti, jonka alla meidän Josefimme lepää muitten sotilasten kera.

He pysähtyivät kumpikin ja katsoivat liikkumattomina metsään päin. Nyt, kun apulainen oli yksin lapsensa kanssa, pääsi isän suru valloilleen, ja vetrehiset vedet valuivat nyt noista silmistä, jotka eivät kirkossa edes kostuneet, omia kärsimyksiä muistellessa. Syleillen toisiaan seisoivat he siinä, kumpikin aatoksiinsa vaipuneina. Tytär tunsi, että hänen täytyisi isää lohduttaa, mutta sitä saattaa joskus tehdä sanoittakin, ja monasti tuntuu uskollisen ystävän hellä käden kosketus suloisemmalta kuin toisen pitkät puheet. — He eivät huomanneet, että vaunut sillä välin olivat pysähtyneet kukkulan juurelle. Kaksi herraa oli astunut vaunuista ja kulkivat nyt ylös kukkulalle heitä kohden. Toinen näistä oli vanha, toinen nuori, kaiketi isä poikineen. Tulijat pysähtyivät kunnioittavasti vähäisen matkan päähän noista kahdesta kukkulalla seisojasta, vaan sitten astui vanha herra apulaisen luo, ojensi hänelle kätensä ja sanoi osanottavasti:

— Minä olen myöskin isä. — Onko Teidän poikanne täällä kaatunut?

— On. Tässä metsän reunassa hän kaatui, — vastasi Reinhagen ja kääntyi poispäin, salatakseen kyyneleensä.

— Isä parka! — sanoi vieras. — Vaan ettekö kuullut lohdullista saarnaa tänään tuolla alhaalla kirkossa?

— Olen lohdutellut toisia sillä, mistä itsekin olen lohtua saanut, — vastasi apulainen. — Minä tiedän, että lapseni on tallella.

Silloin tunsi vieras saarnaajan, jota hän päivällä oli kuunnellut, ja syleili häntä lämpimästi. Vanha herra ja apulainen syventyivät nyt keskusteluun menneistä ajoista, ja sillä välin nuorukainen, jolla itselläänkin oli käsi siteessä, kyseli Lyydialta lähempiä tietoja hänen veli vainajastaan. Suuri oli hänen hämmästyksensä, kun hän sai tietää, että se nuorukainen, joka yht'aikaa hänen kanssaan oli yliopistosta astunut vapaaehtoisten riviin ja sittemmin taistelussa kaatunut hänen viereltään, juuri oli ollut tämän tytön veli. Nyt kertoi hän taas vuorostaan tytölle, miten ankara tuo ottelupäivä oli ollut. Häneltäkin oli kuula katkaissut sormet vasemmasta kädestä, ja kauan oli hän maannut maassa tainnoksissa, kunnes toverit kantoivat hänet siitä pois. Niin hyvin muisti hän vielä kaatunutta asekumppaniaan. Tämä oli saanut kuulan sydämeensä ja pitkittä tuskitta vaipunut kuolon uneen.

Aurinko oli jo laskeutumaisillaan ja kultasi kiviristiä ylhäällä metsän kukkulalla, kun molemmat vieraat tekivät lähtöä. Vanha herra oli tiedustellut yhtä ja toista ja, saatuaan selville, miten pienipalkkainen tämä apulaispapin paikka oli, sanoi hän:

— Mutta minua ihmetyttää, että niin lahjakas mies, kuin te, pysyy näin pienessä paikassa.

— Minä olen tyytyväinen tähän, — vastasi Reinhagen. — Minä olen vasta kaksi vuotta ollut täällä. Olen mennyt sinne, jonne Herra on minut johdattanut, enkä ole koskaan sitä katunut. Lieneehän tämä oikea paikka minulle. Muutoin ei Jumala olisi siirtänyt minua tänne alempaan luokkaan.

— Te olitte siis ennen paremmassa paikassa? — kysyi vieras.

— Niin olin — vastasi apulainen, tehden omituisen liikkeen. — Minun päiväni olivat kerran valoisat ja kirkkaat, vaan ne ovat muuttuneet pimeiksi, niinkuin silmänikin ovat surusta ja murheesta samentuneet… Oletteko kuullut kerrottavan papista, jonka sanotaan Kainin tavoin murhanneen veljensä?

— Mitä! — huudahti vieras. — Ettehän toki liene Tuomas Reinhagen?

— Olen niinkin — sanoi pastori rauhallisesti.

— Jos niin on, — sanoi hetken vaiettuaan vieras. — Jos te olette se mies, niin murhaaja ette ainakaan voi olla. Minä en ole teitä unhottava.

Vaunut läksivät vierimään, ja kauan vielä seisoi Reinhagen tyttärinensä, katsellen niitten poistumista. Tämä kohtaus, vaikka niin hetkellinen, oli syvästi liikuttanut pastoria. Vieras oli avannut lehden hänen elämänsä kirjasta, pimeimmän ja kyyneleistä rikkaimman kaikista. Ken on kokenut, miltä tuntuu, kun tuommoiset menneet päivät taas elävinä nousevat silmäimme eteen, hän tietää myös, miten helposti silloin vaipuu apeisiin mietelmiin ja unhoittaa sananparren: "Mikä ollutta, olkoon mennyttä", — varsinkin koska Herra siitä on ohitse auttanut.

Mutta tytär tarttui lempeästi isänsä käsivarteen, kehoitti häntä kotiin lähtemään ja koetti lapsen hellyydellä johtaa synkät aatokset pois hänen mielestään. Minä taas koetan tässä lukijoilleni kohotella sitä synkkää verhoa, joka näytti peittävän tämän miehen elämää ja kärsimyksiä.

* * * * *

Apulainen oli ennen ollut pappina J——n pitäjässä. Tässä luonnonihanassa ja varakkaassa seudussa oli nimittäin hänen isänsä aikaisemmin ollut tuomarina. Säästöillään oli isä sittemmin ostanut itselleen siellä pienen maatilan, jossa aikoi uskollisen vaimonsa kanssa viettää vanhuutensa päivät. Tuomarilla oli kaksi poikaa, joista vanhempi, David, kävi kauppakoulua, nuorempi, meidän apulaisemme, tutki jumaluus-oppia. Vanhempi pojista oli jo lapsena selvästi osoittanut, mille alalle hän oli kääntyvä. Kauppiaaksi samoin kuin runoilijaksi täytyy nimittäin syntyä, muutoin ei ikään semmoisena menesty. Kauppaa tehdä ja voittoa ottaa osasi tämä nuorukainen mestarillisesti, ja kertolasku sujui häneltä aina taitavammin kuin jako. Kysymykseen: kuka on lähimmäiseni? vastasi hän sydämessään aina: minä itse. Oliko hän silti onnellisempi Tuomas veljeänsä, jolle laskento oli kovaa visaa —- sen jätän suosiollisen lukijan päätettäväksi. Vanha isä katseli surulla vanhinta poikaansa, vaikka hänelle kaikki asiat hyvin menestyivät ja häntä kaikkialla ylistettiin erittäin eteväksi nuoreksi mieheksi. Isä arveli itsekseen:

— David voi kyllä saada paljonkin aikaan täällä maailmassa, mutta hän ei ole mies Jumalan mielen jälkeen; hänellä on liian vähän sydäntä, tuolla nuorukaisella.

Valmistuttuaan kauppiaaksi, sanoi David jäähyväiset vanhemmilleen ja läksi, vastoin heidän tahtoaan, merten taa, eikä sitten antanut mitään tietoja itsestään. Semmoisia lapsia löytyy vielä meidänkin aikoinamme, jotka saattavat unhoittaa kaiken muun, paitsi itseänsä. Tämmöisen murheen saivat nämäkin vanhemmat vanhoilla päivillään. Kummallista onkin, kuinka usein pienistä lapsista on suurtakin iloa, suurista taas varsin vähän riemua. Vanha sananparsi: "piennä äidin polvea painoi, suurena hänen sydäntään", toteutuu toisinaan vielä nytkin.

Vihdoin, vähää ennen äidin kuolemaa, saapui Surinamista kirje, jossa David kertoo olevansa nyt rikas mies, sokeriviljelysten omistaja ja naimisissa erään toisen tilanomistajan tyttären kanssa. Kirjeessä puhuu David monista orjistaan, suuresta älystään ja viisaudestaan, ja miten hän vaan omin toimin oli kaiken onnensa saavuttanut.

— Hän unhoittaa aivan pääkohdan — sanoi isä, luettuaan kirjeen, — Herran Jumalan, jota paitsi ei kuitenkaan mitään siunausta ole. Missä vaan ei siunausta tule ylhäältä, siellä ajettakoon onnea vaikka kuormittain ovesta sisään, akkunasta se kumminkin taas pakenee pois.

Tästä kirjoittikin isä sittemmin pojalleen Surinamiin. Äiti oli nimittäin sillä välin kuollut, ja hänen lähdöstään kirjoitti nyt isä ja pyysi samalla poikaansa palajamaan kotimaahan.

Mutta David ei tullut eikä edes kirjoittanutkaan. Sen sijaan tuli kuolema ja otti isänkin pois, ennenkuin hän oli saanut poikaansa nähdä ja siunata. Hän nukkui nuorimman poikansa syliin. Tämä oli nimittäin jo pari vuotta perheineen asunut isänsä luona eli siitä asti kuin seudulla raivonnut suuri tulipalo oli polttanut pappilan ja pastorin kaiken omaisuuden poroksi. Reinhagen ilmoitti isän kuoleman veljellensä Surinamiin. Kertoi myös samalla, minkä verran oli isältä jäänyt omaisuutta, sekä pyysi saada pitää omanaan heidän kotitalonsa, luvaten vähitellen suorittaa veljellensä sen hinnan.

Kokonainen vuosi kului tämän perästä. Sitten tuli vihdoin tieto Hampurista, että David veli oli äsken laivalla sinne saapunut ja aikoi muutaman päivän perästä olla Tuomas veikkonsa luona. Silloin nousi ilo ylimmilleen pastorin talossa. Lapset olivat niin monasti kuulleet kerrottavan rikkaasta sedästään Surinamissa: hän osaa sokeria tehdä, hänellä on mustia orjia, ja hänen taskussaan kilisee kultakolikot. Monasti olivat he itsekin kerskailleet kylänlapsille tästä sedästään, joka tuo heille jokaiselle sokeritopan tuomisiksi. Reinhagen iloitsi hänkin sydämellisesti veljensä tulosta. Kun kerran vanhemmat kaatuvat pois, silloin on perhe koossapitäjiä vailla, silloin tulee veljen liittyä veljeen, sisaren sisareen, ja mitä vanhemmaksi elää, sitä selvemmin tuntuu, että veri on vettä sakeampi.

Koko talo koristettiin nyt, ja paraimmat huoneet järjestettiin veljelle asuttaviksi. Lapset menivät isän kanssa pitkän matkaa tulijoille vastaan. Vihdoin tuli vaunuissa David setä erään pienen herran ja mustan palvelijan kanssa. Lapsille ei nyt tosin käynyt aivan niinkuin entiselle pojalle, jolta rupesi mieltä kääntämään, kun kauemmin katseli neekeriä, vaan kovin heitä kuitenkin kauhisti musta iho, valkeat hampaat ja villainen tukka. Setäkin jäi hänen tähtensä kerrassaan takalikolle. Sydämellisen vastaanoton perästä saatettiin David sisään taloon. Kaikki, mikä saattoi muistuttaa mieleen nuoruuden aikoja, isää ja äitiä, se oli koottu ja somasti järjestetty hänen huoneeseensa. Hänen piti pitkän poissaolon jälkeen kerran oikein lämmitä veljessyleilystä.

Mutta vähänpä välitti David lämpiämisestä. Pysyttyään ensimäisinä päivinä jotenkin rauhallisena ja katseltuaan taloa ja tilaa näennäisellä välinpitämättömyydellä, kutsui hän neljäntenä päivänä veljensä huoneeseensa.

— Tuomas veikko! Käykäämme nyt asioihin käsiksi. Niittenhän tähden minä olen tänne tullut. Joutaviin jaarituksiin ja turhiin armasteluihin olemme me jo liian vanhat. Levätkööt kuolleet rauhassa. Parasta olikin heille, että läksivät. Isä oli jo kylläksi kauan nauttinut elämästä. Tuopas nyt kirjat ja laskut esille, että saisimme kaikki selvitetyksi, sillä sinä jumaluus-oppeinesi et kumminkaan ymmärrä niistä mitään ja tahdot elää vaan pelkästä ilmasta.

Reinhagenia hämmästytti tämmöinen puhelu, mutta hän vastasi vaan hiljaisesti:

— Rakas David! Kirjat ja laskut saat kyllä heti, mutta minä rukoilen sinua, menetelkäämme kuin veljet älkäämmekä käykö riitelemään isän perinnöstä.

— Perintöjä jakaessa on veljeys tiessään, veikkoseni, — sanoi David virnastellen. — Asiat selvitetään aivan pennilleen; siitä ei sinun tarvitse yhtään huolehtia.

Pastori antoi hänelle kirjat, ja David sulkeutui nyt huoneeseensa tuon pienen herran kanssa, lukitsi oven eikä tullut näkyviin kuin päivällisaikoina. Mutta muutaman päivän perästä kutsui hän taas veljensä luokseen ja ilmoitti hänelle:

— Nyt olemme jo pääasioista selvillä ja olemmepa tehneet monta hupaista löytöäkin kuolinpesälle, joita et liene lainkaan muistanut. Tämmöisissä asioissa muisti usein pettää, ja siksipä me kaksi tulimmekin avuksesi. Ensinnäkin kuuluu kuolinpesälle tila kaikkine varastoineen sekä yhden vuoden vuokramaksu isän kuoleman jälkeen; sitten tulee jälkeenjäänyt irtaimisto, joka ei edes ole laillisesti kirjoihinkaan merkitty, ja kolmanneksi se rahasumma, jonka isä lainasi sinulle tulipalon jälkeen. Lopuksi tulee vielä maksu asunnosta ja ruuasta kahden vuoden ajalta, jolloin olet asunut täällä isän luona, sillä kirjoista käy selville, että isä on sinua ja perhettäsi täällä elättänyt. Tätä viimeistä vuotta isän kuoleman perästä en tahdo kuitenkaan ottaa lukuun, sillä minä tulen apulaisineni kenties vielä pitemmän ajan olemaan täällä sinun ruuissasi.

Pastori seisoi kuin kivettyneenä, kuullessaan tätä veljensä puhetta, ja saattoi tuskin uskoa korviaan. Luoden surullisen katseen kovasydämiseen veljeensä, sanoi hän sitten:

— David, älkäämme riidelkö! Tuon rahasumman sain isältä lahjaksi tulipalon jälkeen, ja asunnosta sekä ruuasta ei isä koskaan tahtonut minulta mitään maksua, yhtä vähän kuin minä tahtoisin pienintä penniäkään korvaukseksi isän hoidosta, jota varsinkin vaimoni, hänen sairaana ollessaan, yöt ja päivät uskollisesti toimitti. Äidin kuoleman perästä pyysi isä hartaasti, etten jättäisi häntä yksin, ja näinkö kylmästi sinä isän ja pojan välisiä asioita harkitset?

— Kylmästi tai lämpimästi, se ei kuulu tähän, — sanoi David: — Missä on sinulla todistukset? Summat pysyvät täällä sinun velkanasi, kunnes ne suoritat. Luonnollisesti saat sitten taas kuolinpesästä oman osasi, kun tila saadaan myydyksi.

— Ethän toki, — keskeytti pastori, — aikone myödä perintötilaamme enimmän tarjoovalle? Muistahan, miten monta vaikeutta isällä oli sitä hankkiessaan. Hänen viimeinen tahtonsa oli, että se pysyisi meidän sukumme omana. Älä tee sitä, David, äläkä saata murhetta isälle hänen haudassaan.

— Hempeämielisyyttä ja saarnanuottia ei tässä tarvita, Tuomas. Nyt on kysymys siitä, mikä on sinun, mikä minun. Perintö on ilmankin niin pieni, paljoa pienempi kuin luulin, ja minua melkein kaduttaa, että läksin tänne tuolta merten takaa. Ei mitään verukkeita siis, jos veljellinen rakkautemme on sulle vähänkään arvoinen. Voithan huutokaupassa ostaa itsellesi tilan, jos sinua haluttaa, ja lainata itsellesi rahat maksuksi.

Näillä sanoin lopetti David keskustelun, ja Reinhagen seisoi aivan masentuneena, tuijottaen eteensä. Sanat takertuivat hänen kurkkuunsa, ja katkeruuden tunne valtasi hänet, vaimoaan ja lapsiaan muistellessansa. Kotitila oli nyt häneltä mennyttä, sillä ostonhaluisia ei varmaankaan tulisi puuttumaan. Davidin tilityksen kautta oli pastorin velat kasvaneet niin suureksi summaksi, että uuden lainan ottamista ei voinut ajatellakaan. Vielä kerran koetti hän mitä ystävällisimmin taivuttaa veljeänsä muuttamaan mielipidettä, mutta sai osakseen yhä jyrkempää kohtelua. Vihdoin näytettiin hänelle jo sanomalehti, jossa laillisesti määrätty huutokauppapäivä oli ilmoitettuna.

Tämä lehti kädessään meni pastori sitten vaimonsa luo ja kertoi hänelle asianlaidan.

— Siis täytyy meidän taas lähteä vaeltamaan, armas emäntäiseni. Meidän elämämme täällä onkin vaan teltoissa asustamista, ja meistä sopii sanoa kuin Israelin kansasta muinoin: "Herran sanan jälkeen he telttansa rakensivat ja Herran sanan jälkeen taas vaelsivat eteenpäin." Ensimäisestä kodista karkoitti meidät liekit, toisesta karkoittaa veli. Jumala antakoon sen hänelle anteeksi! Parempi on langeta Herran käsiin kuin ihmisten. Mutta älä vaan salli katkeruuden juurtua sydämeesi, sillä se tekisi kuormamme kaksin kerroin raskaaksi. Ottakaamme tämä Herran kädestä, ja se on lopulta kääntyvä meille siunaukseksi.

Pastorin rouva taisteli ankarata taistelua. Hänen täytyy siis nyt lähteä pois tästä kodista, joka oli käynyt hänelle niin rakkaaksi!… Nähtyään kumminkin, miten raskasta tämä oli hänen miehelleen, ei hän mielipahaansa osoittamalla hennonnut hänen taakkaansa lisätä. Onneksi oli veli veijarimaisen, pienen kirjurin kanssa lähtenyt jonnekin pois. Se asia helpotti jonkun verran heidän tuskaansa.

Pastorin lapset olivat vähitellen solmineet ystävyyden liiton setänsä mustan palvelijan kanssa eivätkä enää peljänneet häntä. Lasten hilpeys ja luottavaisuus sekä se ystävällinen kohtelu, mikä pastorin talossa tuli neekerin osaksi, teki sanomattoman hyvää poloiselle Tuarolle — tämä oli neekerin nimi. Hän osasi saksankieltä ja kertoi, että pieni kirjuri on sedän orjavouti ja päällysmies, ja että hän kohtelee orjia aivan armottomasti. He olivat kaikki sydämellisesti iloinneet, kun vouti matkusti pois isännän kanssa, joka myös on samallainen julmuri. Davidin poika, nuori herra, sen sijaan oli ystävällinen ja lempeä orjia kohtaan.

Eräänä iltana, Davidin ollessa matkoillaan, kun Tuaro taas istui pappilan perheen keskuudessa, ja lapset sekä vanhemmat tiedustelivat häneltä yhtä ja toista, kertoi hän heille näillä sanoin elämänsä vaiheet:

— Minä ja vaimoni Gumilla olimme onnellisimmat ihmiset maan päällä. Meillä ei tosin ollut taloa, niinkuin teillä, ainoastaan pieni maja kaisloista ja sammaleista, vaan Gumilla oli hyvä ja lempeä kuin kuutamo! Hänen ihonsa oli musta, niinkuin minunkin, mutta silmät loistivat kuin tähdet, ja huulet punoittivat kuin aamurusko. Minä kuljin metsissä miesten kanssa ja pyysin metsänriistaa monenlaista, nopeita hirviä ja julmia tiikereitä, ja kun palasin kotia, seisoi Gumilla majan ovella odottamassa minua.

Silloin tuli luoksemme mereltä suuri laiva. Se oli kuin iso talo; siinä oli paljon ikkunoita, ja monta valko-ihoista oli laivassa. Me menimme suurta taloa katselemaan, ja meille annettiin laivassa väkevää viiniä, semmoista, jota emme koskaan ennen olleet maistaneet, ja meille näytettiin kauniita tavaroita, koralleja ja lasihelmiä, jommoisia emme ikänä olleet nähneet. Näitä he pyysivät saada vaihtaa niihin tavaroihin, mitä meillä oli. Gumilla ja minä tahdoimme juuri ostaa kauniit käädyt, kun laiva alkoi heilua, ja me huomasimme, että ankkuri oli nostettu ja laiva jo kaukana rannasta. Silloin itkivät ja huusivat nuo kaikki mustat, mutta valko-ihoisilla oli tuliluikkuja ja sapeleita, he voittivat meidät, sitoivat meidät köysiin ja heittivät syvälle alas laivaruomaan… Pitkään aikaan emme saaneet päivänvaloa nähdä. Maihin vihdoin tultua, vietiin meidät torille ja — myötiin. Gumillan ja minun onnistui päästä samaan taloon. Eräs herra, teidän setänne, osti meidät. Mutta pian sairastui Gumilla liiallisen työn rasituksesta. Setänne sanoi lähettävänsä hänet lepäämään ja vahvistumaan. Mutta Gumilla ei palannutkaan takaisin. Minä tein kaikki, pehmittääkseni setänne sydämen. Opin teidän kieltänne, tein aina raskaimmat työt, ja kun orjat nostivat kapinan ja tahtoivat murhata isäntäni, pelastin minä hänet. Silloin sanoi hän minulle:

— Tuaro, minä kiitän sinua. Sinä olet saava hyvän palkan tästä.

Minä lankesin maahan ja rukoilin:

— Antakaa minulle takaisin Gumilla.

Mutta hän kääntyi poispäin ja sanoi:

— Häntä et voi saada.

— Onko hän kuollut? — kysyin minä.

— Ei, — vastasi hän — myöty!

— Myöty! — huusi musta orja. Kuuletteko, hyvät ihmiset ja te lapsukaiset! Gumillan ja minun lapseni on teidän setänne myönyt!

Mutta lapset syleilivät hellästi Tuaroa, ja pastori sekä hänen rouvansa itkivät poloisen orjan kanssa. Nyt käsittivät he vasta täydelleen, kuinka julma David oli.

Kaksi kuukautta oli kulunut, ja päivä, jolloin talo oli huutokaupalla myötävä, lähestyi lähestymistään. Moni ostaja oli käynyt sitä katsomassa, ja pastorin toivo, saada pitää se omanaan, väheni päivä päivältä. Sentähden kokosikin hän yhteen vähäiset tavaransa ja varustautui muuttamaan pitäjän koulutaloon. Hänen mielensä oli nyt levollinen, sillä katkerimmat pisarat hänen murheittensa maljasta oli jo tyhjennetty. Kun kerran sydän sisällisesti on oikein irtautunut, silloin saattaa viimeisten ulkonaisten siteitten katkeamisen myös kestää. Niinpä Abrahamkin ensin sisällisesti uhrasi poikansa ja sai sen jälkeen voimaa nousta hänen kanssaan Morian vuorelle.

Mutta pastorin rouva ja lapset eivät vielä olleet päässeet niin pitkälle. Asiat näyttävät aivan toisenlaisilta kauempaa katseltuina, kuin ihan edessämme ollessaan. Nyt, kun eron lopulti piti tapahtuman, eivät he olleetkaan siihen sisällisesti valmistautuneet, ja suru ja valitus sai heissä vallan. He istuivat parhaillaan ulkona lehtimajassa, kertoellen toisilleen sydäntuskiaan, kun Tuaro, kauhistuksen leima kasvoillaan, riensi heidän luokseen:

— Minä kuulin, että teidän täytyy lähteä pois tästä talosta. Setänne ajaa teidät pois. Onko se totta? Tavarannekin ovat jo pakattuina.

Lapset heittäytyivät itkien hänen syliinsä ja vakuuttivat asian todeksi.

Silloin kohotti Tuaro kätensä taivasta kohti, ja hänen silmissään leimahti niin, etteivät lapset enää tunteneet ystäväänsä, melkeinpä alkoivat taas peljätä häntä.

— Minun täytyy lähteä pois tänä yönä. Isäntä lähettää minut Hampuriin, toimittamaan tavaroitamme laivaan. Jääkää hyvästi ja kiitos rakkaudestanne. Älkää unhottako Tuaroa! Rukoilkaa hänen ja poloisen Gumillan puolesta.

Tuaro läksi, ja pieni kirjurikin lähetettiin kaupunkiin. David yksin jäi odottamaan huutokaupan päättymistä ja aikoi sitten hänkin lähteä kotia. Huomispäivänä piti pienen herran tulla häntä noutamaan. Tämän iltaa oli siis David yksin veljensä ja hänen perheensä kanssa. Mutta he eivät vaihtaneet sanaakaan keskenään, sillä pastori pelkäsi veljensä taas suuttuvan. Äänettöminä he istuivat siinä vastapäätä toisiaan, kunnes David nousi ja läksi makuuhuoneeseensa. Tämä oli viimeinen yö Reinhagenin perheen levätä entisessä isänkodissa. Ei ollut enää talossa ketään kuin he ja David veli.

Pastori kokosi vielä kerran perheensä jäsenet ympärilleen ja varoitti heitä pysymään lujina ja luottavaisina, muistaen aina, että me olemme täällä muukalaisia, joilla ei pysyväistä kaupunkia ole.

Toisena aamuna olivat perheenjäsenet jo kaikki varhain liikkeessä, valmistuakseen lähtöön. Davidia vaan ei näkynyt.

— Hän nukkuu varmaankin vielä, — sanoi pastori vaimolleen.

Mutta tuntia myöhemmin nähtiin pastorin hengästyneenä juoksevan katua pitkin tuomarin asunnolle.

— Tulkaa heti meille, herra tuomari! — sanoi hän. — Kamala rikos on tapahtunut!

Kun tuomari kahden todistajan kanssa saapui paikalle, näkivät he vierashuoneen olevan verellä tahratun ja Davidin vuoteellaan verissänsä ja — hengetönnä. Hänellä oli useita haavoja rinnassa. Syvimmässä haavassa, sydämen kohdalla, oli vielä puukko pystyssä. Vasen käsi, jossa kallisarvoinen, Davidin nimellä varustettu sormus tavallisesti kimalteli, puuttui kokonaan. Se oli katkaistu ranteen kohdalta. Yölamppu paloi vielä, mutta murhatun paperit ja rahat olivat koskemattomina pöydällä.

Sillä välin kuin viranomaiset laativat asiasta pöytäkirjaa, ja pastori koetti rauhoittaa kauhusta ja säikähdyksestä menehtymäisillään olevaa perhettään, saapui pieni kirjuri kaupungista. Hän astui Davidin vuoteen luo, katseli häntä kauan ja sanoi:

— Niin, niin! Sinä olet äänetön, vaan minä ymmärrän sinua kumminkin.

Sitten sanoi hän pastorille, joka taas oli tullut huoneeseen: