HAAKSIRIKKOISEN PELASTUS; ÄITIPUOLEN KERTOMUS; KAITALAN MATTI; JOKAPAIKAN EERON HELSINGIN-MATKA

Kirj.

EMIL LASSINEN

Werner Söderström, Porvoo, 1890.

HAAKSIRIKKOISEN PELASTUS.

I.

Kahdeksan vuotta olivat he istuneet vierustovereina ja olleet niin hartaat kumppanuudessaan, että veljeksiksi heitä tavallisesti koulussa ja kaupungilla, tuttavain piirissä ja vieraiden kesken nimitettiinkin.

Ylioppilasmatrikkeliin piirsi toinen: Ilmari Aarnio ja toinen: Kaarlo Hirvi. Suuri oli heidän yhteinen ohjelmansa. Yhdellä taistelulla valloittaa isänmaa tietämättömyyden ja raakuuden siteistä, hengen miekalla iskeä ja yhdellä iskulla luoda mielet uusiksi, se, ynnä paljo muuta pilventakaista seisoi ohjelmassa lihavilla ja paksuilla kirjaimilla.

Aarnio oli kotoisin eräästä Etelä-Suomen väkirikkaasta seurakunnasta; Hirvi oli kasvanut Keski-Suomen järvien rannoilla. Molemmat he rakastivat isänmaatansa, kaikkea jaloa, suurta ja kaunista.

"Ja nyt sinä tulet vuorostasi minun kotiini täksi kesäksi, ensimmäiseksi ylioppilas-kesäksi", lausui Kaarlo ja täytti lasit kuohuvalla samppanjalla kappelin pyöreässä huoneessa.

Musiikki alkoi puhaltaa: "Tuoss' onpi armas maa".

Ilmari myönsi katseellaan Kaarlon vaatimuksen.

"Niin, sinä tulet minun kotiini Keski-Suomeen", jatkoi Kaarlo. "Minä juon ihanan Keski-Suomen ja sinun maljasi. Oi kuinka Keski-Suomi on kaunis ja paljon suurenmoisempi kuin Uusimaa."

"Uusimaa", huomautti Ilmari, "on Lounais-Suomen ja Pohjanmaan kera maamme Gosen."

"Olkoon, vaan ihmiskäden jälkiä siellä aina näkee ja luonnon herran sievistämiä siellä ovat kaikki kauneudet. Laveoita peltoja, puutarhoja, suuria kyliä siellä on tiheässä, raatamista, elämää ja virkeyttä joka puolella, niin ett'ei tomun lapsi joudu muistamaankaan muuta kuin: 'Otsasi hiessä pitää sinun syömän leipäsi'. Toista on Keski-Suomessa. Avarat alat asumattomia seutuja, metsiä ja korpia kääriytyy siellä salaperäiseen vaippaansa, virittäen mielikuvituksen herkäksi, runolliseksi. Kukkuloilla humisevat hongat: 'Rakastaos isänmaatasi'; kukkulain kupeilla säestävät järvien loiskeet honkain huminata ja solisevat: 'Rakastaos isänmaatasi'. Oi kuinka mahtavan kaunis on Keski-Suomi! Sen jylhyydessäkin on jotain lumoavaa, jotakin ikuisuuden kaikua, joka tunkee silmiin, korviin, sieluun…"

"Synnyinseutuni pellontyppyrät, purot ja lammikot ovat minulle rakkaat; ne ovat minusta yhtä kauniissa maassa kuin viinitarhat Andaluusiassa. Taivas ei ole missään niin sininen ja valkoinen kuin juuri niiden kohdalla; tähdet eivät tuiki missään niin leppeästi kuin…"

"Myönnän, myönnän. Sydän ei ole vaan sinulla kielessäsi, etkä liioin suulla suurentele. Uskon, ett'et vaihtaisi kotimaatasi etkä sen kauneuksia mihinkään onnelaan."

"En, sillä ne ovat hikihelmillä ostetut, ne Etelä-Suomen kauneudet ja vainiot, kuten Keski-Suomen peltotilkutkin ja kätkevät povessaan tuhansittain kansalaistemme ja esi-isäimme historioita iloineen, suruineen, toivoineen, epätoivoineen."

"Ja sinun kotisi, se rauhallinen pappila, siellä Waaksajärven rannalla, ei katoa muististani kuuna kullan valkeana. Ja isäsi, äitisi ja Aino siskosi…"

"Kiittivät makuani ystävän valinnassa. Ensi hetkestä alkaen olit heille kuni läheinen sukulainen."

"Ennakolta ilmoitan jo sinulle, ett'ei meillä ole niin kodikasta kuin Waaksajärven pappilassa. Tiedät, että minulla ei ole äitiä eikä sisarta ja että isäni on suurissa asioissa. Hän on tehtaanisännöitsijä, kauppamies ja maanviljelijä. Me tulemme asumaan talossa, jonne ei kuulu tehtaan kolina eikä työmiesten huudot. Anna-tätini emännöitsee siinä talossa ja hän on hyvä täti, hauskin silloin kuin toruilee. Hän vihaa hermotautisia naisia ja nenäkkäitä herroja ja laittaa hyvää haukipaistia. Ihmisen pitää elämän ja iloitseman elämästä ja parantuman taudista saunalla ja viinalla, on hänen viisaustieteensä. Huvittelemme kuten parhaiten taidamme. Isälläni on aina kiire ja hänen vieraansa ovat, poikkeuksia lukuun ottamatta, enimmältään liikemiehiä, joiden seurassa menehtyy. Vaan me pidämme huolen itsestämme ja huvituksistamme."

"Samoelemme saloja, soudamme järviä, seurustelemme kansan kanssa."

Musiikki puhalsi: "Ensimmäistä Rakkautta".

"Liinan ja Saiman malja, kirkas ja taivahan puhdas", lausui Ilmari hymyillen.

"Ja nyt tällä viikolla, kahden päivän perästä, näkee Liina sinut, oppii tuntemaan sinut. Tultuamme illalla kotiin ja nukuttuamme yömme, lykkäämme aamulla veneen vesille, vedämme purjeet ylös ja kiidämme tai soudamme järven poikki. Kävelemme sitte saloa parikymmentä minuuttia, niin jo sinertää puiden välistä Tyynejärvi. Tartu minua silloin käsivarteen, ett'en ma lähde juoksuun ja jätä sinua, sillä kymmenminuuttisen kuluttua näkyy Liinan koti. Se on keltaiseksi maalattu ja seisoo vaaran rinteellä. Alempana on Tyynejärvi, meidän puolisilla rannoilla peltoja ja nurmiäyräitä kunnaiden vartioimina; etäisillä rannoilla kohoavat kukkulat ympärinsä, kukkuloiden takaalla vuoret, joista kauimmaiset yhä korkenevat ja haamoittavat korkeudestaan. Päivänsäde kultaa ruskean kirkontornin kukkuloiden välissä ja heijastaa pisaran pienoisena valopisteenä silmiimme. Siellä on äitini hauta."

"Täytyy tunnustaa, että ainoastaan kuvissa olen nähnyt semmoista."

"Yläkerran lasikuisti on salon puolella. Jos Liina istuu siellä ompelutöidensä ääressä, niin huomaa hän jo kaukaa meidät ja rientää vastaamme. Vaan jos olemme olleet aikaisin liikkeellä, niin on kuisti tyhjä ja hän on puutarhassa raitista aamuilmaa hengittämässä ja kukkia kastelemassa. Pienen portin kautta pääsemme ihan hänen lähelleen salaa ja huomaamattaan. Minun istuttamaani päärynäpuuta vasten nojallaan on hän ja hänen kätensä ovat kainaloristissä rinnoilla. Ajatelkaamme Saima seisovaksi hänen rinnallaan, niin piirustukseni hänestä onnistuu ehkä paremmin. Ajattele Saimaa vahvemmilla väreillä, niin on Liina ilmielävänä edessäsi. Ensinnäkin on hän puoli päätään pitempi Saimaa; sen hän kasvoi tyttökoulun kahdella viimeisellä luokalla. Saiman hiukset kellahtavat, Liinan hiuksiin on sivelletty tukaattikullan väriä keltaisen joukkoon. Saiman silmissä näkyy loitommaksikin sininen väri harmajata paremmin, Liinan silmistä sitä löytää etsimällä, ja kuin hän loukkaantuu tai suuttuu, niin ei sinistä näy silmissä nimeksikään, harmaakin tummenee tuntuvasti. Kesäinen ja ahavoittunut Saima on talven Liina. Tähän vuodenaikaan on tukaatinväri jo ehtinyt purpuroida hänen poskensa, joten kaulan ja otsan huikaiseva valkoisuus vivahtaa marmori- ja madonna-kauneuteen. Ääni on soinnukas, nauru hurmaavaa taidemusiikkia … hm … katso sitte itse tarkemmin kauneuskulmat ja lue sielunpiirteet, minä en ole mies ehjempää ja elävämpää kuvaa maalaamaan."

"Nimet ovat takaperoisesti. Ainakin Saiman nimi tarvitsisi olla Liina."

"Minä herätän hänet unelmistaan kuin kuiskaan: Liina! Hän säpsähtää ja veri nousee syöksymällä poskille. Suudelman, kuule, yhden ainoan suudelman saat ottaa häneltä, ja se sinun täytyy ottaa. Kaunein neito maan päällä antaa sen jaloimmalle…"

"Saamassahan minä sen olen. Sinä sait Saimalta."

"Sitte käymme sisään, Liina istuu pianon viereen ja soittaa 'Holoferneksen Kyyneleen', jonka sävelsit, sepitit ja omistit hänelle hänen viime syntymäpäiväkseen. Ja sinä laulat:

"Mä hyrskyssä, usvassa matkannut oon — Mä matkalla hukkasin taivaan ja maan; Oi Liina…!"

"Tuotteliaita täytyy meidän olla ja kaikin mokomin valmistaa juhlakantaatti siksi, kuin Saima ja Aino Jyväskylän matkallaan tulevat tervehtämään meitä", keskeytti Ilmari.

"Se on tiettykin. Vene lehvitetään, kunniaportti laitetaan ja joku suuri sävelteos, esim. 'Tyynejärven Jumalattaret' luodaan."

"Aivan niin, jotain semmoista suurta sen pitää olla."

"Isälläni on pieni höyryvene, jolla matkustamme lauluja soittojuhlaan Jyväskylään. Minä olen tottunut käyttämään sitä ja tunnen väylät tarkoin. Sen nimi on Liina ja sillä menemme juhlimaan. Oi Suomi! nyt on sulla aamu, pilvetön päivänalku, ja touonaika. Kulovalkean tavoin leviää valistus ja sivistys isänmaamme ahoille ja Wäinölän kankahille. Valoisassa kevätjuhlassa elämme, Ilmari."

Ilmari hymyili ystävälleen, kuten hänen tapansa oli silloin kuin ystävä puhui hänen ajatuksiaan.

"Kylväjäin joukko", jatkoi Kaarlo, "laajenee, taajenee. Sen suuruudesta jo voimme laskea syksyn sadon."

"Kylväjäin ja taistelijain joukkoon liittykäämme; auramiehen tavoin tehkäämme työtä ja tehkäämme ahkeraan päivänkoitosta auringonlaskuun saakka. Isänmaan ja ahkeruuden malja!"

"Seitsemän vuoden kuluttua olet sinä lehtori ja minä varatuomari. Seitsemäntenä vuotena vietämme häämme verrattomimpain neitojen kanssa."

"Ja nyt vannomme pysyvämme uskollisina totuudelle, isänmaallemme ja morsiamillemme."

"Vannomme."

Musiikki puhalsi viimeiseksi: "Suomi armas synnyinmaamme."

He olivat eläneet ensimmäisen ylioppilaspäivänsä iltaan.

"Kankahias kultamaina, varsin lemmimme", hyräili Kaarlo ja heilutteli päätänsä tahdinmukaisesti, kuin käsitysten astelivat Esplanaadikatua Toukokuun kauniina yönä.

II.

Ystävyksien kesä oli hupainen ja lyhyt. Saimalla ja Ainolla oli seurassaan eräs nuori talonpoika, kuin tulivat juhlalle Jyväskylään. Tuntemattomana ritarina hän esitettiin Liinalle, vaan tuntemattomuus oli lyhyttä laatua, sillä hiukset, kasvot ja niiden vaalea väri muistuttivat heti ensi katsannossa liian paljon Saimaa. Odottamaton ja arvaamaton oli sentäänkin vieraan tulo, kuin ei Ilmari enempää kuin Kaarlokaan koskaan sanallakaan olleet maininneet Saiman veljestä. Nuhteet siitä saivatkin kumpainenkin heti tervehdyksen tapahduttua. Suurimman syyn sai Kaarlo osakseen ja hänelle määrättiin yksimielisesti rangaistus. Sillä aikaa kuin toiset ovat juhlanvietossa, täytyy Kaarlon Liina-veneellä matkustaa Pohjolan noitien luokse ja kuulustella tarkoin kunkin tulevaisuus.

"Sekös nyt vaan oli sanominen", lausui Kaarlo ja rupesi tietäjäksi paikalla. "Yhdestä tulee senatorin, hovioikeuden presidentin tai jonkun muun vallan korkea-arvoisen virkamiehen rouva. Toisesta tulee mainio, mainion miehensä tähden, joka on joku kuuluisa piispa tai toinen Pestalozzi. Kolmannen miehellä on talo, joka kelpaa malliksi ulkomaillekin. Kaikki tulette aikoinanne valtiopäivämiesten rouviksi ja kaikille tulee iso pata ja paljo lapsia."

Viikonpäivät vietettiin juhlainjatkoa Tyynejärven seutuvilla. Tanssittiin, tehtiin huviretkiä, soitettiin, laulettiin ja oltiin iloisia. Hälyä, naurua ja elämää oli silloin Tyynejärvellä ja sen rannoilla.

Raikkaina ja virkeinä astuivat Ilmari ja Kaarlo laivaan Syyskuussa ja jättivät ihanan Keski-Suomen, jossa ensimmäisen ylioppilas kesänsä olivat suruttomina viettäneet. Saaliina toi Ilmari muassaan joukon kansansävelmiä, joita kesän kuluessa oli pyydystellyt. Hän talletti ne huolellisesti kirstunsa pohjalle, säästäen ne huvitöikseen tulevaisuuden varalle, ja rupesi oitis lukemaan.

"Aiotko todellakin käyttää hyväksesi isäsi antaman lahjan?" kysyi hän Kaarlolta, nähdessään tämän ajattelevan ja tuumivan kaikkea muuta, vaan ei lukemista.

"Aion", vastasi Kaarlo huolettomasti.

"Miten?" urkki Ilmari ja pilvi kohosi hänen otsalleen.

"No ensinnäkin menen tanssikouluun."

"Mitä joutavia? Osaathan tanssia."

"Eikös kuin mitä? Itsekin näit, kuinka ison pukin tein kansanhuveissa franseeta tanssiessa. Se oli kolmannessa tuurissa; Liinakin punastui ja oikein karmi sydäntäni."

"Joutavia!"

"Ja sitte minä käyn ahkeraan teaatterissa, suomalaisen seuran iltamissa…"

"Mitä siitä kostut?"

"Jos en muuta, niin tulenhan toki käytökseltäni norjemmaksi. Ja tottapahan vaikuttavat henkisiinkin…"

"Saat maailmanmiehen ja keikarin arvon."

"Ei haittaisi sekään. En vahingoitu siitä, että ravistelen koulupojan tomua ruumiistani ja höylään hieman persoonaani. Ja ilman sitä, niin tiedät, että rintani ei ole vahvimpia. Liinakin pelästyi yskääni ja varoitti rasittamasta itseäni. Tiedät jo senkin että viime kirjeessäni hänelle kosketin tähän lepovuoteeni… Niin, minä katselen nyt ympärilleni ja levähdän kahdeksavuotisen työni päälle tämän lukuvuoden."

Ilmari vaikeni. Ensi kerran elämässään olivat ystävykset erimieliset.

"Ja nyt minä lähden."

"Minne?"

"Ilmoituttamaan itseäni joko sitte tanssikouluun, tai…"

Kaarlo katkasi lauseensa ja ääni oli vähän epäröivä.

Kuin hän oli valmis lähtemään ja päällysvaatteen napit olivat kiinni ja pieni keppi miehellä kädessä, nousi Ilmari ylös, läheni häntä ja kysyi, laskien molemmat kätensä hänen olkapäilleen:

"Sano suoraan minulle, tunnetko rinnassasi kipua?"

"En."

"Tunnetko tarvitsevasi levähdystä?"

"En."

"Lähde sitte!"

He nauroivat molemmat ääneensä ja Kaarlo lähti.

Vasta myöhään palasi hän iloisena ja rallattaen jotakin laulunpätkää Glunteista. Ilmari loikoi sohvalla pitkällään ja veisteli kynsiään. Saimalle oli hän kirjoittanut ja kirje oli pöydällä valmiina seuraavan päivän postiin. Kaarlo keksi kirjeen, otti sen käteensä, katseli osoitekirjoitusta ja välttääkseen tutkistelua ja johtaakseen puhetta toisaanne, virkkoi:

"Kuinka sinun käsialasi, samalla kuin se on kaunista, kuitenkin on yksinkertaista ja vaatimattoman näköistä. Kuin minä tahdon kaunista, niin tulee se semmoista pöyhkeilevää…"

"Aika mies ja viitsit loruta", keskeytti Ilmari. "Sano kumpi voitti, Corpus jurisko, vaiko hyppy?"

Kaarlo ei kierrellyt, vaan vastasi suorastaan: "Hyppy", ja hyrähti päälle: "O hvad lifvet dock är skönt."

"Voi sitä miestä!"

"Mitä sinä oikeastaan pelkäät?" kysyi Kaarlo istuutuen sohvalle ja hypistellen Ilmarin teräksisiä kellonvitjoja.

"Luullakseni tiedät sen itsekin yhtä hyvin kuin minä. Olet kahdeksantoista vanha, kokematon ja ylen herkkäsieluinen. Jos levähtäisit Keski-Suomessa, niin minulla ei olisi mitään paheksumisen syytä; mutta täällä, Helsingissä…"

"Kuinka itsepäinen sinä olet tällä kerralla! Tahdon sivistyä, jalostua ja laajentaa näköpiiriäni. Annetaan sen asian nyt olla sinänsä", pyysi Kaarlo ja kumartui lähemmäksi Ilmaria.

"Annetaan sitte… Vaan missä kaikissa paikoissa olet käynyt?" kysyi Ilmari ja katsoi terävästi Kaarloa silmiin.

"Odota hiukan! Muistatko vedon jonka löin Halmelan kanssa ylioppilastutkintoon tullessamme."

"Miksi en muistaisi? Halmela kosii ylioppilaana Helmiä. Rukkaset jos tulla tupsahtavat, niin ostaa hän kahdenkymmenen markan keitoksen, vaan kukkaset jos kauniisti syliin kannetaan, niin maksat sinä… Niin päin oli muistaakseni veikkanne."

"Niin juuri… Lähdettyäni täältä tapasin Halmelan Uuden teaatterin kohdalla. Hän maksoi viinit."

"Ahah!"

"Leipurin tytär antoi vaan rukkaset etevälle ja hyväpäiselle ylioppilaalle, josta on suuria toiveita, ei ainoastaan hänen omaisillaan, vaan sivullisillakin. Sinulle olisi Helmi antanut kukkaset."

"Ja sinulle."

"Hukkaan menivät Halmelan serenaadit ja runot, sinun tähtesi. Helmiä ihastuttivat laulut, kun olivat sinun kirjoittamiasi, samoin serenaadit, kun sinä johdit kööriä ja sinun kirkas ja ehjä tenorisi…"

"Sinun bassostasi ja kähäröistäsi hän piti paljo enemmän kuin runoista ja tenorista."

"Uuden veikan löimme Halmelan kanssa Operakellarissa."

"Mistä?"

"Siitä, että jos hän uudelleen ampuu nuolensa, niin pian kuin sinun kihlauksesi Saiman kanssa julaistaan, ja vielä sittekin saa rukkaset, niin ostan minä viidenkymmenen markan kuumat; jos sitä vastoin Helmi heltyy, johonka minä sivumennen sanoen olen patentti, niin Halmela pitää uhkeat pidot."

"Sinäpä osaat katsoa omaa etuasi omalla tavallasi. Olisin minäkin uskaltanut ruveta veikkaan sinun sijaasi."

"Seurassamme oli eräs nuori herra, Helsingin kauppiasylimyksiä ja Silfverlund nimeltään. Perhana kuinka hieno mies, oikein gentlemanni kantapäästä kiireesen ja sormenpäistä sydämmeen saakka. Ja niin helkkarin hieno maku, että veljenmaljat esitteli kanssani."

"Paljonpa sinä…"

"Lopussa ollaan jo… Vanhan köörimme, Jukolan pasuunan, tahtoo Halmela saada täälläkin henkeä täyteen. Lupasin puolestani, että johdat sitä niinkuin ennenkin. Vahvikkeita hankimme lisää ja sitte kajahuttelemme… Joko sait hyvän hattusi?"

"Minkäpä tässä pahalla tekee? Voisit sentään luvata minulle, ett'et huoli kuumista etkä kylmistä ennen minun kandidaattitutkintoani."

"Vesikoppilaisenko tekisit minusta? Oletko järjilläsi?"

"Ei minulla niin suuria ole kiikarissani. Tahtoisin vaan, ett'et noin paljosta huolisi kuin tänä iltana."

"Se on eri juttu, ja sen mä kyllä tohdin luvata."

Rauha oli sillä rakettu. Kaarlo meni pöydän luo, avasi Saiman kirjeen ja luki sen lävitse. Viimeinen sivu oli vanhan tavan mukaan jätetty tyhjäksi häntä varten. Hän tuhri sen täyteen, hyräillen iloista säveltä, jolla oli tottunut saamaan ajatuksensa juoksevaksi, luki kirjoittamansa Ilmarille ja sulki sitte kirjeen.

Koko syyslukukaudella ei sattunut sanankäännettä heidän välilleen. Toinen huvittelihe yhtä ahkeraan kuin toinen luki. Kaarlo oli kukkuroilleen iloinen ja sukkela. Ilmarin täytyi silloin tällöin sulkea kirjansa ja seurata häntä milloin osakunnan juhlaan, milloin teaatteriin, milloin mihinkin huvituksiin.

Kertaakaan ei Ilmari huomannut Kaarlon rikkoneen lupaustaan Joskus hän "kineesasi" yötä Halmelan luona ja silloin Ilmari häntä ihan ikävöi, tottunut kun oli nukkumaan ystävänsä pakinaan hienon maailman uutisista, kumppanien rakkausvehkeistä ynnä muista helposti sulavista herkkukeskusteluista. Väliin Ilmari epäili, mutta tukahdutti epäilyksensä samalla kuin ne syntyivätkin. Halmela oli hänen luokkakumppaninsa ja yhtä lujaluontoinen kuin eteväkin.

Kerran oli kiusaus niin suuri, että Ilmari ensin epäili ja sitte vakoili. Kaarlo oli jo edellisen päivän aamulla lähtenyt kylään ja Halmelan luo. Liinalta tuli kirje saman päivän postissa ja ensi työkseen lähti Ilmari saattamaan kirjettä seuraavana aamuna Kaarlolle. Sekä isäntä Halmela että hänen yövieraansa olivat ennättäneet siistiä itsensä ja istuivat kumpikin lukemassa sanomalehteänsä, kuin Ilmari ennen kello kahdeksaa astui heidän eteensä. Kaarlon silmät olivat kirkkaat, kuten ainakin miehen, joka on yönsä maannut rauhallisesti; kätensä eivät vavisseet vähääkään, kuin hän kirjeen avasi ja luettuaan sen tuojalle ojensi. Ilmari tuli iloiseksi, kun hänen ei tarvinnutkaan nähdä tyhjiä pulloja, eikä nieleskellä viinihöyryistä ilmaa ja katsella kohmeloisia miehiä. Häntä, harvinaista vierasta ja kylänkävijää eivät laskeneet seurastaan ennen, kuin olivat käyneet kotimaisten taiteilijain näyttelyä katsomassa ja Seurahuoneella päivällisillä.

Joululomaa vietti Kaarlo muutaman viikon enemmän kuin Ilmari ja tuli vasta Maaliskuun alussa Helsinkiin.

"Minusta tulee koko Sant Yrjänä", tervehti hän Ilmaria, joka hikoili kirjainsa ääressä. "Arvaatko kuin painoni lisääntyi viime lukukautena kahdeksan naulaa ja rintakehäni laajentui likimaille kaksi tuumaa. Saima ja isäni joutuivat ihmetyksiin, niin paljon olin turvonnut ja kehittynyt. Sanotko sinäkin samaa?"

"Paisunut olet tosiaankin", myönsi Ilmari. "Vasta minäkin sen nyt huomaan, oltuamme erillämme jonkun ajan."

Lukemisesta ei tullut sinä päivänä mitään.

"Avaapas tuo ja katso mitä se tytönihminen on sinne mättänyt", lausui Kaarlo nostaessaan Liinan täyttämän pienen matkalaukun pöydälle Ciceron päälle ja ojentaissaan Ilmarille avaimen.

Ilmari ryhtyi purkamaan täpö täyteen sullottua kapsäkkiä, veti sieltä vetämistään esiin omenia, leivoksia, pannukakkuja ynnä monenmoisia muita herkkuja.

"Niin sinä teet työtäsi kuin konstintekijä markkinateaatterissa", nauroi Kaarlo.

"Ei tässä auta muu kuin herkutteleminen", pakinoi Ilmari nostaessaan viimeksi suuren kalakukon pöydälle.

"Varta vasten olen minäkin paastonnut", lausui Kaarlo ja leikkasi viipaleen kukosta. "Tämä on oivallista."

"Parahinta laatuansa."

"Ja Liinan leipoma."

"Ja Liinan leipoma", toisti Ilmari ja leikkasi itselleen suuremman kannikkeen kuin ensi kerralla.

Paljaita ilahuttavia uutisia toi Kaarlo kotooltaan. Isänsä oli ruvennut osakkaaksi tehtaasen ja kohonnut siis isännöitsijästä patruunaksi, palvelijasta isännäksi. Jos onni on myötäinen, niin ei hänen tarvitse ensinkään lukea leipää varten, vaan suoritettuaan tuomarin tutkinnot, voi hän viettää häänsä ja asettua isänsä sijalle ja ruveta monipuoliseksi mieheksi, nimittäin kauppiaaksi, talonomistajaksi ja tehtaanisännäksi. Liinan isä, iäkäs kruununvouti saa luultavasti kohdakkoin virkaeron ja eläkkeen.

Ilmarilla ei ollut niin suuria kerrottavia. Hänen isänsä hoiti virkaansa ja kappalaispuustelliaan yhtä innokkaasti kuin ennenkin.

"Entä Saima? Mitä hänestä?" urkki Kaarlo.

"Saima häärii talonemäntänä."

"Mokoma veli sillä Saimalla talonisännäksi, kuin ei nai, eikä tuo emäntää taloonsa, vaan rääkkää sisartaan… Ja Aino siskosi?"

"Hänestä ja Saiman veljestä saat kuulla näistä", vastasi Ilmari ja otti pöydänlaatikosta neljä kirjettä, jotka oli saanut Kaarlon poissa ollessa.

Luettuaan kirjeet ihmetteli Kaarlo:

"Vai menee Saiman veli seminariin ja siskosi opettajattareksi kirkonkylän kansakouluun. Saima jää siis yksin ja Ainosta tulee ruotsalaisten silmätikku. Mutta kyllä se tyttö pitelee puoliansa siinä kuin joku toinenkin."

"Ja onhan hänellä rovastivanhus suojelijanaan."

"Ei suinkaan Saiman veli virkaa varten mene seminariin."

"Eihän toki."

"Talohan sillä on kuin pieni kartano. Taitaa olla Ainon toimia, ainakin Saiman kirjeistä päättäen."

"Epäilemättä."

Kevät sitte teki tuloaan ja ystävykset elivät kultaisessa sovussa. Kaarlo viipyi väliin päivittäin kylässä Halmelan seurassa ja oli väliin päivittäin kotoolla jalallaankaan astumatta kaupungille. Zolan ja Strindbergin teoksia hän silloin tavallisesti luki ja tutustutti Ilmarinkin niiden sisällykseen kevyissä iltakeskusteluissa. Oli hänellä joskus semmoisiakin kirjoja, joita ei lainkaan näyttänyt ystävälleen, vaan luettuaan istumalla ja katsellen ne kiihkeästi lävitse, läksi kiireimmiten saattamaan niitä omistajalleen, jolta lainannut oli. Lainaaja oli useimmiten Silfverlund tai joku muu ensi luokan arvoinen henkilö. Ilmari ei pitänyt häntä erittäin tarkalla, mutta huomasi kummakseen sittekin, että Kaarlo, joka ennen sieti niin paljon, tuli lasista ja kahdesta puolihumalaan. Hän ei kyennyt ratkaisemaan arvoitusta ja huomautti leikillään Kaarlolle eräissä kotokekkereissä, että tämä heikontui ja vahvistui yhdellä tiellä.

Eräänä Huhtikuun päivänä putosivat suomukset Ilmarin silmistä. Hän oli lukenut ahkeraan monta päivää pääksytysten ja tunsi itsensä raukeaksi. Kello lähenteli kahdeksaa iltasella ja Kaarloa, joka päivällisen syötyä oli lähtenyt Halmelan luo, ei kuulunut kotiin tulevaksi. Ilmari päätti lähteä heidän luokseen vilvoittelemaan. Hänen päätänsä hieman kivisti, kuin hän tuli kadulle, mutta pian kivistys lakkasi ja hän rupesi voimaan hyvin; veri virtasi poskille ja keuhkot oikein ahmimalla hengittivät puhdasta kevätilmaa. Kuin hän sitte muisti mainion ulkomaalaisen laulajattaren par'aikaa antavan konserttia yliopiston juhlasalissa, niin muuttikin päätöksensä siinä varmassa vakuutuksessa, että Halmela ja Kaarlokin olivat menneet etevää laulajaa kuulemaan, ja suunnitteli kävelymatkan Observatorivuoren kautta takaisin kotiin.

Ehdittyään Robertinkadun päähän hiljensi hän käyntiänsä; hänen ruumiinsa oli lämmin ja hermonsa rauhoittuneet. Siinä ajoi hänen editsensä issikka, reessään kaksi civistä; ruumiin koosta ja hartioista luuli hän tuntevansa toisen Halmelaksi, vaikka ei osunut kasvoja näkemään; toista ei ehtinyt tarkkaamaankaan, sen vaan näki, että Kaarlo se ei ollut. Ilmari ei hevin ajatellut pahaa kanssaihmisistään; sen enempää asiaa miettimättä asteli hän edelleen, mutta kuulikin samassa etäämmältä takaansa räyhyä ja laulua ja tunsi Kaarlon äänen tuon räyhyn ja loilotuksen seasta. Hän pysähtyi ja katsoen taakseen näki Kaarlon ja erään mustaverisen ylioppilaan ajavan Halmelan jälkeen Robertinkadulle, molemmat täysihumalassa.

Ilmari hyppäsi ensimmäisen issikan rekeen, jonka tapasi.

"Annetaan mennä noiden perään", käski hän ja viittasi Robertinkadulle päin.

Ajuri lähti ajamaan ja hosui hevoistaan.

"Ei kiireempää kuin keväilläkään", kielsi Ilmari, "kuin emme vaan eksy noista."

Ajaja nauroi romeata naurua ja lausui pitkäveteisesti.

"Kyllä ne löydetään."

Hoilaamista ei kuulunut sitte enää kuin edellä ajajat pääsivät pois näkyvistä Fredrikinkadulle. Kolmen portin kohdalla seisautti issikka Punavuorenkadulla ja tarkasteli pihaa; vasta neljännessä seisoi harmaa hevonen, jonka perässä olivat kulkeneet.

Kuumeentapaisella kiireellä nousi Ilmari rappuja ylös etehiseen. Mustaverisen ylioppilaan tölmäsi hän tieltään pitkäkseen ja tarttui käsivarteen Kaarloa, joka juuri veti oven auki. Väkevä oluen ja portterin haju töytäsi huoneesta. Kaksi herraa istui pöydän lähellä, kaksi naista ja pulloja edessä.

"Pois … kotiin", murahti Ilmari ja tempasi Kaarlon muassaan kuin hansikkaan pihalle.

"Anna mennä", tiuskasi hän hämmästyneelle issikalle, "ja kahden edestä."

* * * * *

Seuraavan syyslukukauden ja osan kevätlukukautta luki Ilmari kotoollaan. Kerran kuukaudessa sai hän säännöllisesti Kaarlolta kirjeen. Entinen avomielisyys ja luottamus oli niistä kadonnut, kaksimielisyys ja peitteleväisyys piileksi jokaisessa lauseessa, niinkuin ainakin silloin, kuin ohjeena on, että ihmiselle on annettu puheenlahja ajatusten salaamista varten. Vasta monikertaisen unhottamisen perästä muisti Kaarlo vihdoinkin Ilmarin jokaisessa kirjeessä uudistettuun kysymykseen vastata asuvansa Halmelan kanssa. Ilmari suuttui silmittömästi, mutta ei kerinnyt kirjoittamaankaan vihaansa, kuin sai Kaarlon ja Liinan kihlakortin ja tiedon, että hyvä alku on tehty ja kameraalitutkinto siepattu.

"Ehkä mä olen väärässä", ajatteli Ilmari ja viha lauhtui.

Että pojat Helsingissä muistivat muutakin tehdä kuin lukea, sai Ilmari kohta kokea. Nelihenkinen seura istui Maarianpäivän ehtoona Vaaksajärven pappilassa, kuin Ilmarille tuotiin kirje saman päivän postista. Päällekirjoitus oli naisen käsialaa. Saima avasi sen ja luettuaan lennähytti sen vasten silmiä Ilmarille.

Ilmari luki hätä hätää kirjeen; se oli Helmiltä ja täpö täynnä loukattua rakkautta, huudahdusmerkkejä ja harvennuksia.

Se alkoi kuorosäkeellä:

"Unhottaa, heittää, päivän on tapana".

Ja loppui soolo-osalla:

"Ain' Herran käsi laupias Sun kulkus johtakoon; Ja taivaan isä armias Sun työsi siunatkoon. Siis hyvästi!…"

Saima oli kuohuksissa ja vaati selitystä. Ilmari ei ollut hullua harmaampi ja häntä nauratti kuin Saima itki. Kohtaus tuntui kokonaisuudessaan hänestä niin koomilliselta, ett'ei hän suostunut antamaan pienintäkään selitystä, vaan erosi ilmiriidassa ja uskottoman kirjoissa Saimasta.

Kaarlo ja Halmela tulivat juuri luennoilta kuin Ilmari meni heitä tervehtimään Helsinkiin tultuansa.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi hän molemmilta ja antoi Helmin kirjeen Kaarlolle.

Tämä luki sen ääneen ja rupesi sitte nauramaan.

"Katsos sitä kultalintua", lausui hän Halmelalle … "ja samana päivänä präntätty…"

Halmela ei ollut tuonansakaan kirjeestä.

Ilmari uudisti kysymyksensä, vaan kumpikaan ei halunnut vastata siihen.

"Huoli sinä niistä", virkkoi Kaarlo kotvasen kuluttua, "täällä on muuta parempaakin huolehdittavaa."

Sitte hän levitti Ilmarin eteen kolmensadan markan velkakirjan ja käski:

"Vedäppäs filoloogi nimes tuohon alle."

Ilmari luki velkakirjan, vaan viivytteli allekirjoitusta.

"Älä nyt vaan rupea tentteeraamaan", pyysi Kaarlo. "Minä tarvitsen tuon summan ylihuomiseksi vaikka silmästä. Eikös ole pätevä syy?"

"On, pätevä on", myönsi Ilmari, kirjoitti takuumieheksi ja painoi sinettinsä alle.

Sitte hän jutteli enemmän laveammalta Helmin kirjeestä.

"Det var horribelt dumt", lauloi Kaarlo ja antoi kaksi korttia muistikirjastaan Ilmarille. "Tässä on apparaati joukossa."

Toisessa kortissa seisoivat nimet Saima … ja Ilmari Aarnio, toisessa Helmi … ja … Halmela.

"Joko ymmärrät nyt?" kysyi Kaarlo.

"Jo, mutta miksikä tämmöistä…?"

"No se on ekonomia-politikia", selitti Kaarlo. "Katsos, Halmela tarvitsee rahaa niinkuin kaikki muutkin ihmiset. Helmin isä on rikas, miksikä siis tulevan vävyn pitäisi suotta kärsimän puutetta ja köyhyyttä? Me joudutimme täällä asiain menoa siten, että minä tilasin näitä sinun lahjakorttejasi ja Halmela lähetti yhden eksemplaarin Helmille kosimakirjeensä kera. Ensin sieltä tuli kukkaset Helmiltä ja sitte tuli puolituhatta rahaa isältä ja toista ja enemmän luvattiin… Kuule Halmela! eikös me niin tehty?"

"Se oli tehtäväkin", sanoi Halmela ja tarjosi kuudenkymmenen pennin sikaarin Ilmarille.

"Selvitäppäs vyhti nyt", käski Ilmari Kaarloa.

Kaarlo rupesi hyräilemään: "Ainoni, Ainoni muinoin sä mua lemmit" ja kirjoittamaan Saimalle.

"Tästä ei pääse vähällä", lausui hän saatuaan ensimmäisen arkin täyteen, "nyt olen vasta keskipaikoilla."

Lyhyen ajan viipyi Ilmari yliopistossa ja lähti sitte Inkerinmaalle. Kaarlo ja Halmela saattoivat hänet asemalle. Kahden kesken eivät ystävykset olleet koko aikana hetkeäkään. Kaarlolla oli aina Halmela seurassaan milloin kävi Ilmarin luona, Halmela oli aina kotosalla Ilmarin käydessä heidän luonaan. Päihtyneenä ei kumpaakaan nähty; kyläilemisensäkin olivat vähentäneet koko lailla. Kuitenkin näki Ilmari, kerran näkemään ruvettuaan, heidät lävitse. Asemalla vei hän Kaarlon syrjään ja virkkoi surullisesti:

"Joll'et nyt heti lähde täältä vuodeksi tai kahdeksi kotiisi, niin olet mennyttä miestä."

"Ei, ei se käy laatuun", änkytti Kaarlo ja hänen kätensä vapisi Ilmarin kädessä.

"Miksikä ei?"

"Liinan tahdon se ei käy…"

Aseman kello soi kolmannen kerran ja Ilmari kiiruhti vaunuun.

"Hyvästi sitten!"

Kuvaa, mitenkä pojat läheisimmässä ravintolassa juovat hänen läksiäisiään, ei Ilmari voinut karkoittaa mielestään.

Erhettyikö hän kuvan suhteen? Ei. Virta vei Kaarlon muassaan ja Ilmari ei saanut häneltä enää kirjeisiinsäkään vastausta. Kaarlo ei julennut ystävälleen puhua totta, valehdella ei kehdannut, vaan oli ennemmin vaiti.

Vasta Marraskuussa palasi Ilmari matkaltaan kotiinsa Vaaksajärven pappilaan. Sieltä hän taaskin kirjoitti Kaarlolle Helsinkiin, mutta turhaan odotti hän vastausta. Jouluna Ilmari kirjoitti Liinalle ja katsoi velvollisuudekseen lausua suoraan pelkonsa Kaarlon harhateille joutumisesta. Liina vastasi heti. Hänen kirjeensä oli täynnä kyyneleitä ja toivoa. Kaarlo oli hurjistellut koko syyslukukauden ja kietoutunut Halmelan kanssa rumaan häväistysjuttuun, josta mainingit ulottuivat aina Tyynejärven tienoille saakka. Anna täti muuttaa asumaan Helsinkiin Tammikuussa, Kaarlo tulee asumaan hänen luonaan ja alkaa uutta elämää. Verho vedetään menneiden yli ja kaikki kääntyy hyväksi.

Syvä huokaus pääsi Ilmarin rinnasta hänen taittaissaan kokoon Liinan kirjettä, jossa jokainen rivi huokui uskoa, toivoa ja rakkautta.

III.

Aurinko oli jo korkealla taivaalla ja Nikolainkirkon tornin kello löi kymmenen kertaa. Eteläsatama lainehti vapaina jäistä; Esplanaadein vaahterat vihannoivat; kyyhkyset lentelivät parvissa; Toukokuun päivä oli yhtä kaunis kuin seitsemän vuotta sitte.

Ilmari heräsi ja joi lasillisen kylmää vettä.

Voi sinuas … Helsinki!

Hämeenlinnasta kirjoitti hän Kaarlolle ja puhui kirjeensä alussa ja lopussa kolmestasadasta markasta ynnä erotodistuksestaan. Ne olivat kiusallisen läheisessä yhteydessä toisiinsa, erotodistus ja velkakirja. Kaarlo kirjoitti isälleen ystävänsä erotodistuksesta ja sai rahat. Vuorokautta ennemmin rahoja ehti Ilmari Helsinkiin. Kaarlolla oli rehelliset aikeet ja hän tuli rahoineen postikonttorista suoraan Ilmarin luo, kuten tämä oli käskenytkin. Vaan Ilmari ei ollutkaan kotoolla ja Kaarlo läksi yksin hoitamaan asioita ja tapaamaan osakuntansa rahastonhoitajata. Alituisessa rahapulassa oleva maisteri Halmela sattui hänen tielleen, ennenkuin hän ehti matkansa perille ja esitteli, että pistäytyisivät kappeliin harkitsemaan ja miettimään Kaarlon asiata tarkemmin. Ennen eroamista jaettiin rahat kahteen yhtä suureen osaan ja Halmela lupasi kirjoittaa nimensä Ilmarin nimen sijaan.

Höyrylaiva seisoi valmiina lähtemään Rääveliin ja Kaarlo sai vastustamattoman halun matkustaa kerran tervehtimään heimokansaa Suomenlahden toiselle puolelle. Viisitoista penniä oli huvimatkailijalla rahaa kukkarossa astuessaan laivasta Helsinkiin ja ne hän antoi ensimmäiselle rahattomalle vastaantulijalle, jolta sai tulta paperossiinsa.

Halmelalta säästyi nimensä kirjoittamisen vaiva, syystä ett'ei häntä hyväksytty takaajaksi monihaaraisen vigileerauksensa tähden.

Ilmarilla itsellään oli velkaa kirjoitettuna kokoarkkeihin ja kapeisin liuskoihin.

Kotiin tulevaksi odotettiin häntä joka päivä, joka hetki.

Ilmari sytytti paperossinsa ja käänsihe kyljelleen.

"Voi sinuas … Helsinki! Kymmenen kertaa voi!"

Senpäiväinen U. Suometar oli tuolilla vesikarahviinin vieressä. Totuttuun tapaansa virui Ilmari vuoteellaan niin kauan, kuin lehti oli luettu. Tällä kertaa oli hän tyytymätöin siihenkin. Pääkirjoitusta ei hän uskaltanut alkaakaan, se kuin oli ylen pitkä, ikävä ja kuiva. Nimikin "Savon maanvaiva eli Kuopion läänin loiset" haukotutti häntä. Ulkomaan osasto oli kahta veikeämpi, sisältäen Yhdysvaltain kalastusriitoja, Abessinialaisten sotaretkiä ynnä muita jonninjoutavia ja väsyttäviä artikkeleja. Uutisosastossa upeilivat ja kilpailivat keskenään pituudessa Ukkosenilman kertomus ja Muinaismuisto-yhdistyksen vuosikokous. Ja jotta ei loppu eroaisi mitenkään mainehikkaasta alusta, niin päättyi tekstiosasto sylenpituisella kirjoituksella "nauriin viljelyksestä". Ei edes hävytöntä kaikenlaista löytynyt, ei Matin kirjettä, ei minkään pituista. Ilmoituksissa oli naimakuulutus ja nimenmuutos. Viimemainittu oli jotain. Erään tunnetuimman kynttilätehtaan asiamies Hämärä oli ottanut kuukausi sitten itselleen uuden nimen Koi, vaan kyllästyi siihen ja kuulutti nyt olevansa taas Hämärä. Arvokasta lukemista olisi lehden sisällys kyllä Vaaksajärven pappilassa myönsi Ilmari itsekseen, ja tarkkaavaisuutta ansaitsisivat yhtä hyvin Kuopion läänin loiset kuin nauriin viljelyskin, mutta Helsingissä, jossa jokaisella on vaan raha ja nautinto kiikarissaan tänään, huomenna ja aina, Helsingissä kaipaavat hermot vallan toista.

Yleissilmäyksen hän sitte vielä teki lopusta alkuun ja sitä tehdessä sattuivat silmät pysähtymään puolenkorttelin pituiseen sähkösanomaan valtiollisissa uutisissa. Siinä lähetettiin tieto ympäri maailmaa, että Boulanger on nauranut Parisissa.

"Eläköön Boulanger! Alas Grevy!" lausui Ilmari, sytytti sammuneen paperossinsa ja laski sanomalehden tuolille, katsottuaan vielä kurssin, joka oli laskeunut kaksi penniä ruplalta.

"Jos nyt U. Suometar tahtoisi olla ajanmukainen ja merkillinen sanomalehti tai jos Kaarlo olisi sen toimittajana", puheli Ilmari itsekseen ja kääntyi seljälleen, niin alkaisi otsakirjoitus näin:

"Hyvät Helsinkiläiset, liberaalit ja viikingit, vanhat ja uudet johtajat, nyt meille kaikille koittaa onnen ja riemun aika. Boulanger, näette, on nauranut ja hän on nauranut mielihyvissään. Mistä on Boulanger mielihyvissään? kysytte te. Meistä, rakkaat ystävät, on hän mielissään, sillä me Helsinkiläiset olemme Europan viisain kansa, niinkuin kohta näette kirjoituksestamme. Boulanger nauraa ja kurssi alenee. Tänään ei rupla maksa kahtakaan markkaa, tulevassa kuussa se ei maksa mitään. Silloin, ystäväiseni, kapusäkit selkään ja pankkeihin. Sillä sinä päivänä, jolloin ei rupla maksa mitään, sinä päivänä nousee Boulanger Ranskan ensimmäiseksi konsuliksi, diktaattoriksi, keisariksi ja alottaa kostosodan Saksaa vastaan. Ymmärrättekö nyt, hyvät ystävät, mitä Wenäjä silloin tekee? Kyllä, vastaatte te niinkuin pyssystä. Wenäjä marssii Konstantinopoliin, rupla maksaa taas neljättä markkaa ja me Helsinkiläiset olemme rikkaita miehiä … ja Boulanger nauraa…"

Naurettuaan sukkeluudelleen jatkoi hän:

"Uutisiin sitte vavistuttavia kertomuksia Intian kuristajista, Irlannin kuutamomiehistä, spiritisteistä, oman maan kummitusjuttuja … niin ja lopuksi joku Guy de Maupassantin mieltä ylentävä kertomus uskottomasta perheenemännästä; sitte se olisi Helsinkiläisten hermoille terveellistä."

Puheensa lopetettuaan nousi Ilmari ylös ja valmisti itsensä lähtemään rahanhakuun.

"Tekisi melkein mieleni uskomaan", virkahti hän kuvastimeen katsoissaan, "että nautinto- ja rahatauti seisoo kuvattuna minunkin kasvoissani."

Korkea otsa, kirkkaat silmät ja tahdokkaat kasvot torjuivat syytöksen kerrassaan kauas.

"Ei sentään, ei koskaan", päätteli hän hymyillen. "Vaaksajärven väkeä minä sittenkin olen. Ja nyt yksi ainoa ponnistus ja sitte: hyvästi Helsinki! Ja hyvästi ijäksi!"

Näin, sanoen läksi hän ulos … Silfverlundilta rahaa lainaamaan. Tiellä valmisti hän puheensa ja opettelihe sen ulkoa. Hän päätti sanoa:

"Kuules hopea veli! Minä olen satimessa, merrassa semmoisessa, ett'en pääse pois täältä Helsingistä, joll'et lainaa minulle kolmeasataa hopeata. Takasin Hirvelle näet tuon summan ja nyt en saa rehtorilta erotodistustani ennen, kuin velka on maksettu. Kotoolla odottavat minua, morsiameni odottaa, häät odottavat ja minä en pääse paikalta… Kollegan virka, jota haen, on mulla niinkuin hyppysissäni…"

"No tunnenhan minä sinut", keskeyttäisi Silfverlund ja vetäisi kolme seteliä lompakostaan.

Ja sillä se olisi tehty. Sitte rahat saatuaan panisi hän toisen äänen kelloon ja läksyttäisi Silfverlundia oikein kelpolailla siitä, kuin tämä nuorikkonsa kanssa tänäpänä ehtoolla lähtee ulkomaan kylpylaitoksiin huvittelemaan. Mikä ajattelemattomuus! Lähteä vieraisin maihin tiputtelemaan rahoja, kuin omassa maassa on kyllin ja valitsemisen varaan asti hyviä kylpylaitoksia käytettävänä ja luonnonihanuuksia katsottavana … niin kyllä hän lukee pitkän epistolan ja antaa aika sarvesta, jotta kerrankin tietää saaneensa ja kastuneensa, se ajattelematon.

"Onko herra Silfverlund kotoolla?" kysyi Ilmari hienosti puetulta ja nuorelta rouvasihmiseltä, joka hänet otti vastaan.

"Ei", kuului lyhyt vastaus.

Ilmari nolostui, antoi nimikorttinsa ja kumartihe lähtemään.

"Feliks meni pankkiin; hän tulee kohta; olkaa hyvä ja odottakaa", lausui rouvasihminen huonolla suomenkielellä, luettuaan nimen. Hyvää tahtoa puhua selvästi ja kauniisti ei näkynyt puuttuvan, vaan ainoastaan taitoa.

"Voin tavata hänet kadulla", lausui Ilmari, kumarsi uudelleen ja läksi.

Nythän se käy kuin häissä. Kuin Silfverlund tulee häntä vastaan, niin tekee hän kokokäännöksen ja alottaa: "kuules hopeaveljyt…" Ja sopivampaan aikaan ei voi rahanhakija tulla, koska mies juuri tulee pankista.

Kauan ei Ilmari tarvinnut odottaen kävellä edes takaisin kadun vierustalla, kuin jo näki Silfverlundin astelevan vastaansa. Puettuna uusimman kuosin mukaan, harmahtava "En tout cas" kädessä, otsakihara hatun alta näkyvissä, viiksien kärjet huolellisesti taivutettuina ongenkoukun muotoiseksi, käveli tämä keikarin askeleilla Ilmarille vastaan.

He tervehtivät toisiaan ystävällisesti ja pysähtyivät kumpainenkin. Ilmari seisoissaan siinä herrasmiehen edessä turhistui mielessään mitättömäksi koulumestariksi, joka elää kollegana ja kuolee kollegana, tietämätönnä muusta maailman sulosta kuin neljännespalkoistansa ja oppikirjoista. Alottaminen ei käynytkään häneltä niin herkästi, kuin oli luullut, ja hän aikoi juuri tehdä edeltäkäsin mietityn käännöksensä, kuin Silfverlund veti taskustaan valkoisella paperilla ympäröidyn, lyhyen, silinterimäisen kappaleen, tähtäsi sillä Ilmarin vasempaan silmään ja kysyi:

"Kruunuko vaiko klaava?"

"Klaava", vastasi Ilmari tajuttomasti ja katsoi etäämmälle katua ja näki siellä Kaarlon tätinsä seuraamana astuvan lääkäri Fürstenbergin rappuja ylös.

Silfverlund nyppäsi tällä aikaa tangon päästä paperin rikki.

"En pikant karl", lausui hän, pisti tangon Ilmarin päällysnutun kauluksien väliin, ylimmäisen napin nojalle ja läksi pitemmittä puheitta eteenpäin.

Rikkirevitystä päästä kiilsi kultaraha, kaksikymmenmarkkanen. Se puhui selvää kieltä: hän oli pelannut kruunua ja klaavaa ja voittanut.

"Se vielä puuttui, peluri minusta vielä piti tehtämän. Voi sinuas, Helsinki! Sata kertaa voi!"

Murrettuaan rikki voittamansa, luki Ilmari rahat; niitä oli viisikolmatta kappaletta, siis viissataa markkaa. Häviämisen mahdollisuus pyrki katkeroittamaan hänen jo ennestäänkin nurjaa mieltänsä. Jos olisi hävinnyt, niin millä olisi maksanut? Millä…?

Mutta samassa muistui mieleen koti, Saima, häät ja ne karkoittivat karvaat ajatukset.

"Täällä täytyy olla niinkuin oletetaan. Joka penni pitää Silfverlundin saaman takaisin. Lahjoittakoon ne johonkuhun yleishyödylliseen hankkeesen, joll'ei tahdo itse pitää. Pääasia on, että minä maksan ne ja jok'ikisen pennin."

Kello tavoitteli yhtä Ilmarin palatessa asuntoonsa, Velka oli maksettu ja erotodistus oli taskussa.

Postissa oli tullut kirje Saimalta ja Ainolta yhteisesti.

Aino ilmoitti kevätlukukauden loppuneen jo toissa päivänä, syystä kuin muutama oppilas sairastui tuhkarokkoon; tapaus oli toivottava (?) kaksinkertaisten häiden vuoksi, joiden valmistukseen ei aikaa sittekään tule olemaan liikaa. Toissa päivänä, jolloin hän otti eron opettajatoimestaan, selvisi vanha arvoitus pitäjässä, se nimittäin, miksi talonisäntä kävi seminarin lävitse, palveli asevelvollisuutensa vapaaehtoisena ja kävi vielä Mustialan maanviljelys-opistossa. Hän, sulhasensa ja Saima toivovat häihinsä Jukolan pasuunan jäseniä niin paljon, että vihkivirsi ja messut saadaan lauletuksi sekaköörillä neliäänisesti. Isä ja äiti ihmettelevät miksi Ilmari viipyy niin kauan Helsingissä.

"Tärkein uutinen", kirjoitti Saima, "on Ainon eroaminen opettajavirasta. Nythän pääsevät yllyttelijästä. Ja arvaatko, Aino kuin uskalsi vielä hyvästeiksi agiteerata. Maantieteen tutkinnossa toissa päivänä antoi hän oppilaiden kuorossa vastata kaksi ensimmäistä kysymystä: Missä maassa me asumme?… Me asumme Suomenmaassa … Mitä kansaa me olemme?… Me olemme Suomalaisia … Olisit nähnyt miinejä, joita näkyi noblessein naamoilla. Posessionaatti Morgensen katsoi itsensä velvoitetuksi huomauttamaan vieressään istuvalle rovastille: Der ha vi det nu åter. Anstår det icke eder som prest, fridens man och ordförande i skoldirektionen, att vidtaga åtgärder… Mot sanningen, ja, jag tackar, keskeytti rovasti… Kesken kaikkea! Näin unia Sinusta. Olit lähtevinäsi Kaarlon kanssa komealla höyrylaivalla Kaliforniaan, tuomaan sieltä suuren suurta kultalohkaretta; Kaarlo oli masinistina ja Sinä kaptenina. Et ottanut minua mukaasi, vaikka itkin ja rukoilin Eteläsataman laiturilla; Juhani Ahon Rautatien vaan lykkäsit käteeni. Kulta merkitsee minun unissani pahaa. Sinulla on ollut ikävyyksiä, ihan varmaan… Täällä ikävöitsee Sinua kaikkein enin oma Saimasi."

P. S. n:o 1. "Nyt kuin Aino on täällä ja vapaana, niin kävelemme joka päivä junakyytien ajoissa Sinua vastaan Vanhainpiikain mäelle."

P. S. n:o 2. "Vaikea on minun uskoa että näin saan Sinut, että kaikki menee tämmöisessä autuaallisessa riemussa. Eivätkä maanjäristykset, ruttotaudit ja sodat ehtisikään hävittämään ja autioksi tekemään… Jo sekaantuu vähäinen järkeni; riennän järkevän Ainon luo, hän on arvatenkin saanut arkkinsa valmiiksi ja odottaa…"

Luettuaan kirjeen loppuun otti Ilmari vasemmalla jalallaan lyhyen askeleen eteenpäin, kuten Kaarlo oli sanonut tanssikoulussa opetetuksi naisia suudellessa tekemään, ja painoi Saiman nimelle viisi suukkosta, kirjainten luvun mukaan.

Päivällisen syötyään läksi hän valituimmille tuttavillensa sanomaan hyvästi. Vierailut menivät pikaan kuin piti vielä ehtimän sinne ja sinne, sen ja sen luokse. Viiden tienoissa Ilmari toistamiseen sinä päivänä astui kotiinsa, aikoen levähtää hetken ja vasta sitte illemmalla mennä tapaamaan Kaarloa ja tarjoomaan tälle lämpöisen seksan ja pullon Marsalaa erojaisiksi. Aamulla sitte junaan ja Helsinki … hyvästi.

Mutta kuin avasi oven, niin seisoikin hänen edessään Kaarlo tuskan ja toivottomuuden valtaamana.

Ilmari koetti näyttää haaksirikkoiselle iloista muotoa ja virkkoi lempeän leikillisesti:

"No Herran nimeen, mitä nyt on tapahtunut? Tuletko mies tuomarin tutkinnoilta?"

"Niin, mitäkö on tapahtunut?" toisti Kaarlo ja haravoi epätoivoisen ja tyytymättömän näköisenä tukkaansa. "Minä olen onneton ja minun täytyy jättää Helsinki."

"Siinäkö kaikki?"

"Minun täytyy jättää Helsinki ja minä olen onneton", jatkoi Kaarlo, ottamatta huomioon Ilmarin ivallista muistutusta. "Isältäni tuli kirje tänäpänä, ja kirjeessä seisoi käsky, ankara käsky, viivyttelemättä, heti huomenna matkaamaan kotiin. Ja minun täytyy lähteä ja jättää Helsinki."

Ilmari istui tuolille pöydän eteen ja tarjosi paperossin Kaarlolle, jota tämä ei muistanut polttaa, kiihtynein mielin ja kiivain askelin kävellessään edes takaisin.

"Sinun ei olisi koskaan pitänyt tuleman tänne", vakuutti Ilmari ystävällisellä äänellä onnettomalle. "Helsinki oli sinun onnettomuutesi ja huono ylioppilas-elämä täällä. Olisit totellut minua ajoissa, niin…"

"Mitä minä onneton nyt teen itse kanssani?"

Kaarlon epätoivoisella äänellä lausuttuun kysymykseen ei Ilmarin ollut helppo vastata. Hänen kävi sääli sydämmensä sisimpään. Kaarlo oli niin surkean näköinen, että Ilmari koetti viimeiseen tippaan asti näyttää iloiselta ja saada ystäväänsä katsomaan asiaa valoisemmalta puolelta.

"Vai lähdet sinäkin kotiisi huomenna", lausui hän keveällä äänellä, ikäänkuin viettelisi vastahakoista lasta.

"Minä lähden myös aamulla yhdeksän junassa. Yhdessä sitte menemme".

Kaarlo rupesi tarkkaavaiseksi. "Entä velka?" kysyi hän ja pysähtyi Ilmarin eteen.

"On maksettu".

"Millä?"

"Rahalla tietysti."

"Miten ne sait ja keneltä ne sait?"

"Voitin Silfverlundilta."

"Nyt valehtelit."

"Ei ole tapani", vakuutti Ilmari.

Kaarlo tuli yhä uteliaammaksi.

"Missä pelasitte?" kysyi hän viehkeästi.

"Unioninkadulla."

"Oletkos hullu?"

"En."

"No pidätkö sitte minua hulluna?"

"En liioin sitäkään."

Kaarlo unhotti surunsa ja uskoi.

"Landsknihtiäkö löitte, vaiko…?"

"Ei kuin kruunua ja klaavaa."

"Peijakas. Ja voitit."

"Voitin niin."

"Paljokin?"

"Viisisataa."

"Viisisataa, voi…" Kaarlo etsi jotakin sopivaa ihmettelysanaa varastostansa ja mittasi pariin kertaan kamarin lattian, seisattui sitte Ilmarin eteen ja lausui paremman puutteessa: "Voi sudenkajakka itseäsi!"

Pitemmälle, ei Ilmari häntä kiusannut, vaan kertoi tapauksen juuriaan myöten. Moisella verrattomalla kohtauksella olisi Kaarlo elänyt isot ajat ja ajanut sillä huolet Viron vesille, vaan nyt johti keskustelu yhä varjokkaampiin lehtiin.

"Ja silloin menit sinä tätisi kanssa lääkäri Fürstenbergin rappuja ylös", lausui Ilmari, jouduttuaan kertomuksensa ydinkohtaan. "Mitä asiaa teillä sinne oli?"

"Se on hirveätä, se on kamalata…"

"Jätä laulut ja anna tulla."

"Minussa on … viinahulluuden oireita."

Ähkäen ja puhkaen sai Kaarlo lausuneeksi karvaan totuuden.

"Etkä sittekään tahtoisi lähteä täältä."

"En, en millään ehdolla," vastasi Kaarlo, heittihe sohvalle pitkäkseen, voihkaili ja piehtaroi siinä. "Tiedätkö, miltä tämä aiottu lähtö tuntuu? Tiedätkö, miltä tuntuu lähteä kotiin, josta kerran on lähdetty kultapilvissä … haa … haaskalle ja rapakkoihin rypemään. Vaan, mistäpä sinä tietäisit?"

Hänen voihkiessaan ja käännellessään pistihe kiiltävä revolverin suu lakkarista näkyville.

"Tämän sinä annat minulle", lausui Ilmari, ja otti surma-aseen käteensä.

"Ota se", myönsi Kaarlo. "Junan alle kuoleminen", lisäsi hän sitte ja käänsi kasvonsa seinään päin, "lienee yhtä pikainen ja lyhyt".

"Kaarlo, älä laske niin hirveätä leikkiä noin kevytmielisesti."

"Jos jään elämään, niin on se sinun ansiosi, Ilmari. Sinä olet koittanut pelastaa minua alkutiestä saakka, onnistumatta. Soisin, oi kuinka mielelläni soisin, että onnistuisit tällä viimeisellä silmänräpäyksellä. Jos elän kahta päivää vanhemmaksi, niin jään elämään. Kahden päivän kuluttua on esirippu vedetty 'Tuhlaajapojan kotiintulon' eteen. Liina-vene odottaa minua Lahdessa ja sillä lasken kotini rantaan. Maa polttaa jalkaini alla, sieluani polttaa, sillä muutamassa sekunnissa rutistaa seitsemän vuoden synnit ja rikokset omaatuntoani yhtä aikaa, niinä sekunteina, jolloin avaan oven ja polvistun isäni eteen."

Ilmarin otsa kirkastui.

"Kuule, Ilmari! Ne sekunnit ovat kovat. Toisin hetkin en uskalla ajatellakaan niiden elämistä."

"Liinan tähden sinun täytyy elää ne. Koska olet saanut häneltä viimeiseksi kirjeen?"

"Eilen."

"Ja mitä hän kirjoittaa?"

"En ole avannut Liinan kirjeitä … kahteen vuoteen."

"Oih sinuas!"

Kaarlo itki.

"Ole nyt mies," lohdutteli Ilmari. "Ethän sinä ole muille pahaa tehnyt kuin omalle itsellesi. Itsehän kärsitkin…"

"Mutta Liina, Liina… Hän ei anna anteeksi enää, eikä hänen saa antaa… Oi … voi…"

"Kellosi?" uteli Ilmari, päästettyään Kaarlon takin liepeet auki.

"Pantissa."

Pahempi epäluulo heräsi Ilmarissa. Hän tarttui Kaarlon vasempaan käteen. Kihlasormus oli poissa.

"Sekin … niinkö?"

"Niin."

"Ja samassa paikassako molemmat?"

"Niin."

"Kuinkas sinä Liinan sormusta…? Voi sinuas… Helsinki! Tuhat kertaa voi!"

Kaarlo häpesi huonouttansa.

"Minä en ansaitse osanottavaisuuttasi," lausui hän surullisesti.

Ilmari rupesi laskemaan rahojansa. Monta ovea oli hän aikonut avata ennen lähtöänsä. Saimalle olisi hän ostanut Vegashaalin ja Langletin: "Perheen emännille", isälleen uuden nuuskarasian, äidilleen Funcken uusimman teoksen, Ainalle Suomi-vihot, sekä "talonpojalle" ja itselleen uusimpaa suomalaista kaunokirjallisuutta, mutta nyt, Kaarlon kultakello, jonka isältään sai rippikoulu-lahjaksi, ja Liinan sormus, ne olivat lunastettavat kaiken mokomin.

"Ylös, pesemään kasvosi", komensi hän Kaarloa, luettuaan rahansa, "niin menemme lunastamaan ne heti."

"Yksi asia ennen: Sano, Ilmari olisinko minä yhtään parempi, jos minulla olisi ollut äiti ja sisar, tahi vain toinenkin."

"Olisit, ihan varmaan olisit", vastasi Ilmari empimättä ja sydämmellisesti.

Pian olivat ystävykset panttilainaajan juutalaisen vaatepuodissa.

"Ei tämä ole se sormus, jonka panttasin", lausui Kaarlo katsellessaan kulunutta ja ala-arvoista sormusta, jonka juutalainen hänelle antoi. Kaarlon sormus oli paksumpi ja parempaa kultaa.

"Ooja", vastasi hävytön juutalainen, "sama on. Katso nimitemppeli ja kaikki on sama. Ette muista, olitte niin…"

Sormukseen oli todellakin piirretty Liinan nimen alkukirjaimet petoksen onnistumisen vuoksi.

Ilmari ei tärttänyt enempää, vaan purki Helsinkiläisvihansa Israelilaiseen.

"Uskallatko sinä senkin ryökäle väittää, että tuo on sama sormus, kuin olet ottanut tältä herralta pantiksi", ärjäsi hän ja ravisti juutalaista kauluksesta.

"Sama on, sama on. Mitäs hätäilette?"

Ilmari hyppäsi kadulle hakemaan poliisia.

Juutalainen otti sormuksen Kaarlolta, katseli ja pyöritteli sitä sormissaan ja antoi sen sitte takaisin virkkaen:

"Sama on, katso nyt. Mitäs hätäilette?"

Kaarlo katsoi sormusta. Se oli oikea. Vaihtaminen oli käynyt niinkuin silmänkääntäjältä ainakin.

Kellon ja sormuksen otti Ilmari talteensa, palattuaan poliisin kanssa. Yht'äkkiä rupesi juutalainen kiroilemaan, sylkemään ja huutamaan vimmatusti:

"Huut ulos, huut ulos!"

Kaarlo oli taasenkin ylioppilas ja veitikka ja näytti juutalaiselle palkinnoksi hänkin tempun tekemällä päällysnuttunsa kulmasta siankorvan ja letkuttelemalla sitä raivostuneelle juutalaiselle ja ääntelemällä öh, öh, öh.

"Tule jo," lausui Ilmari, naurettuaan kylliksensä ja veti Kaarlon ulos.

"Ollaan vielä ylioppilaita tänä iltana," virkkoi Kaarlo.

"Ja kaiken edestä", lisäsi Ilmari.

Anna tädille poikkesivat ilmoittamaan huomisen lähtönsä ja ottamaan häneltä jäähyväistit. Häneltä Kaarlo myöskin sai matkarahat. Kapsäkin lupasi täti tuoda asemalle aamulla, kuultuaan, että Kaarlo jää yöksi Ilmarin luo. Täti jäi seisomaan keskelle lattiaa kuin he lähtivät käsikädessä. Kaarlo tuntui horjuvan askeleissaan, mutta pian käynti vakaantui ja hän tervehti vastaantulijoita naistuttavia kohteliaasti ja keveällä iloisuudella niinkuin ainakin kavaljeeri, joka tietää miellyttävänsä.

Illan viettivät ystävykset kahdenkesken, yhtymättä ylioppilastuttaviin, joita oli kosolta liikkeellä. Kaarlo pysyi hilpeänä ja iloisena, eikä päihtynyt, vaikka tyhjensi lasin toisensa jälkeen. Kappelin pyöreässä huoneessa he viimeiseksi istuivat ja Kaarlo jutteli paraillaan jotain rakkauskepposta kuin musiikki alkoi puhaltaa "Kerjäläis-Ylioppilasta". Vanhat muistot heräsivät ja Toukokuunpäivä, seitsemän vuotta sitte, astui elävänä hänen eteensä. Kaarlo taukosi äkkiä kertomasta.

Viimeinen päivä ylioppilaana oli eletty iltaan.

"Minä en enää ole juonut muuta kuin unhotusta varten", lausui Kaarlo murtunein mielin, kuin Toukokuun kauniina yönä käsitysten astelivat Esplanaadikatua.

Ilmari nukkui niinkuin veteen vuoteelle heittäydyttyään, vaan Kaarlo ei saanut unta rahtuakaan. Rauhattomana käveli hän ja poltteli paperossit loppuun, koetti taas nukkua sohvalle, jossa tyyny oli päänaluisenaan, vaan minuutin, kahden päästä hypähti hänen ruumiinsa, niinkuin sähköiskun saanut.

Kello viisi puki hän ylleen ja lähti ulos kaupungille, viipyi hetkisen Nikolainkirkon rappusilla katsellen heräävää Helsinkiä ynnä tyyntä Eteläsatamaa, jonka aamuauringon säteet kultasivat: Kauppatorin kautta kiersi hän kotiin takaisin ja herätti Ilmarin puolikahdeksan vaiheilla, sanoen:

"Nouse jo ylös. Muistatko mitä Topelius lausuu semmoisesta herrasväestä, joka tämmöisenä ihanana kevätaamuna…?"

"Muistan, muistan", vastasi Ilmari ja nousi istualle. Sitte hän riisui kehykset ja koristeet Kaarlon puheesta lisäämällä: "Tarkoitat kai, että päätäsi pakottaa ja että nyt olisi aika lähteä Villensaunaan aamukahville ja aamutärähdyksille."

Kaarlo nauroi.

"Kyllä se suomennettuna niin kuuluu," myönsi hän.

"Voisit tarjota hai'ut."

"Ei ole."

"Jäihän niitä…"

"Minulla oli pitkä yö ja poltin ne kaikki. Olen nähnyt tänä aamuna jo sataman, kauppatorin ja…"

"Vai oli sulla pitkä yö. Nouskaamme sitte."

"Ja lähtekäämme täältä."

Kaarlo oli hajamielinen ja mitä ristiriitaisimpien tunteiden vallassa.

"Pääni on sekaisin kuin Haminan kaupunki", virkkoi hän täyttäissään Ilmarin kapsäkkiä pienillä tavaroilla.

Ilmarin ajatukset olivat kaukana Vaaksajärven tienoilla, joten ei hän tullut huomanneeksi taistelua, joka riehui hänen ystävänsä rinnassa ja joka aivan odottamatta syöksähti näkyville. Kello puoliyhdeksän astelivat he asemalle ja silloin pysähtyi Kaarlo äkkiä Rautatientorilla, hellitti kapsäkin kantimesta ja virkkoi kolkolla äänellä:

"Ei, minä en lähde kotiin, en…"

Helsingin elämä oli täydessä vilkkaudessa; Toukokuun aurinko yhdessä haalean etelätuulen kanssa lumosi sen himoittavaksi. Kuorma-ajuri arkitamineissaan näyttihe yhtä onnelliselta kuin herrasmies uuden uutukaisessa puvussaan, jalanastuja päiväpalkkalainen yhtä tyytyväiseltä kuin mukavuuksien nauttija vaunuissaan. Olemassa olo näytti elämänpuun hedelmältä, josta jokainen kilvan tahtoi saada itselleen suurimman osan. Hetki oli omiansa herättämään oman tuvan, oman luvan toiveita raukimmankin rinnassa.

"Ei, minä en lähde kotiin", toisti Kaarlo. "Minä olen tuuminnut ja pohtinut asiata koko yön. Isäni jyrkkä käsky merkitsee samaa kuin olisi hän sanonut: Minä olen vararikon partaalla, minä olen köyhtynyt mies…"

"Sitä suurempi syy sinulla on mennä kotiisi jakamaan yhdessä kovanonnen päivät isäsi kanssa", sai hämmästynyt Ilmari vihdoin lausutuksi.

"Isä konkurssitilassa ja poika hunttioimena… Ei, minä en lähde kotiin. Minun rangaistukseni on suurempi kuin…"

"Minne sitte menisit? Tätisihän muuttaa tällä viikolla."

"Minä menen vaikka minne, menen vaikka Sörnääsiin; tottahan kameraalitutkinnon suorittanut ylioppilas voi leipänsä ansaita. Anna tänne kello ja sormus, sillä minä en…"

Ilmarin kärsivällisyys loppui.

"Mene sitte," lausui hän vihaisella äänellä, "vaan kelloa ja sormusta en anna, sillä ensimmäiseksi työksesi juot ne ja sitte…"

"Ja sitte?"

"Majaudut Antipoffiin."

"Hyvästi, hyvä herra! Kuin joudut Helsingissä käymään, niin älä unhota pistäytyä Antipoffissa."

Kaarlo läksi.

Ilmari katsoi hänen jälkeensä, katsoi ja katui silmänräpäyksessä vihastumistaan. Nytkö vasta, viho viimeisellä hetkelläkö raukeaisivat kaikki hänen ponnistuksensa?

Hän jätti kapsäkkinsä torille ja kiiruhti ystävänsä jälkeen.

"Kaarlo, erkanemmeko näin?" virkkoi Ilmari puoleksi rukoilevalla äänellä ja asettui ystävänsä tielle.

Kaarlo ei katsonut häntä silmiin.

"Kaarlo älä mene; tottele nyt minua."

"Kello ja sormus."

"Ne saat paikalla. Vaan kuule nyt ensin minua. Isäsi kutsuu nyt sinua kotiin, kutsuminen on sama kuin anteeksianto. Ajattele nyt edes vähäsen, ennenkuin hylkäät kutsunnan, ennenkuin käännät selkäsi isällesi, ennenkuin menet kohti turmiotasi. Älä pahastu kuin sanon, ett'et kykene muuhun kuin naisien mielistelemiseen ja rahojen tuhlaamiseen. Uskon kyllä, että sinulla nyt on vakaa ja kaunis aikomus elää kättesi työllä, vaan ensimmäisessä vastoinkäymisessä menee aikomuksesi pirstaleiksi. Täällä Helsingissä tarvitsee ihminen yhdeksänkymmentä yhdeksän prosenttia käytännöllisyyttä, täällä ei eletä mielenjaloudella. Jos tänne jäät, niin perikatoon ja kurjuuteen mielit. Kurjuuteesi totut pian, lohduttelemaan kuin pystyt itseäsi kruunupäiden ja suurten henkilöiden vaipumisella. Jos ei isäsi kaksinkertaisesta surustaan kuole ja jos sinä kerran palajat kotiisi, niin, kuule nyt ja usko minua, sinä tulet pimeänä ja kuuttomana yönä, repaleisena ja kalpeana…"

Halmela ja mustaverinen ylioppilas, jonka kerran ennen olemme nähneet, ajoivat samassa kauempana ravintolaan päin. He pidättivät hevoisensa ystävyksien kohdalle, huitoivat ja viittoilivat käsillään Kaarloa tulemaan mukaan.

"Kuule nyt, Kaarlo, minua ja tottele nyt…"

Ilmari voitti.

"Pahahenkikö minua riivaa?" lausui Kaarlo puoleksi kiukkuisella äänellä ja katsoi ystäväänsä silmiin. "Pahahenki… Tekee melkein mieleni uskomaan, että olen luotu hampuusiksi ja määrätty elämään loassa ja saastassa. Ilmari, veljeni, ystäväni, kiitos sinulle. En ansaitsisi tuommoista veljeä kuin sinä olet. Menkäämme jo. Tätini tulee tuolta…"

He läksivät asemalle. Siellä virkkoi Kaarlo:

"Halmela suoritti eilen lakitieteen kandidaattitutkinnon, antoi tänään Helmille rukkaset ja huomenna julaistaan hänen kihlauksensa kymmentä kertaa rikkaamman tytön kanssa kuin…"

"Ja Helmi?"

"Saa rahansa ja sormuksensa takaisin."

Matkalla huvittelivat kumpikin omalla tavallaan. Kaarlo tahtoi naisten vaunuun ja siellä ei ollut kuin yksi ainoa penkki tyhjänä matkustajista, sillekin oli nostettu pitkulainen koppa. Vastapäätä istui lihava talonemäntä hienokaiseen ja rimssuiseen pukuun puetun tyttärensä kera. Kuin ystävykset tulivat heidän kohdalleen, niin teki Kaarlon valkoinen lakki vaikutuksensa ja koppa siirtyi pois kunniasijaltaan. Kursailematta alotti Kaarlo keskustelun avaamalla vaunun akkunan ja kysymällä, saisiko hän polttaa ulos. Pyyntöön suostuttiin.

Ilmari läksi ulos jättäen Kaarlon juttuamaan heidän kanssaan. Kaisaniemi rupesi jo jäämään ja katoamaan.

"Hyvästi nyt vaan, Helsinki," mutisi Ilmari ja kosketti oikean käden peukalolla nenänsä päätä. "Ei nyt muuta kuin morjens vaan, Helsinki. Sinä päivänä nousee aurinko lännestä ja laskee itään, kuin tapaamme toisemme, Helsinki."

Vasemman käden peukalo liittyi oikean pikkusormeen ja hyvästijättelyä jatkui:

"Pehmein palvelijasi nyt vaan, Helsinki. Nyt mennään hurautetaan vaan, etkä sinä, Helsinki, voi mitään. Paneppas nyt puntti eteemme, heitäppäs nyt silmukka kaulaamme, — Helsinki."

Ilmari nauroi vahingon-iloista naurua. "Hyvästi, hyvästi, Helsinki. Voi hyvin!" Konduktööri, joka samassa tuli pilettiä pyytämään, ajatteli miljoonaa ja Lappviikkiä, vuorottain ja häilyvästi kumpaistakin.

Kaarlo tutustui sill'aikaa talonemäntään ja tyttäreen. He matkustivat kotiinsa Länsisuomeen, Harakkalan rustholliin. Neidin veli kävi Helsingin alkeisopistoa ja he olivat tehneet huvimatkan pääkaupunkiin. Laivalla olivat tulleet, vaan mamma sairastui meritautiin, jonka tähden nyt ajoivat junalla. Helsingissä oli ollut hauskaa, niin paljon ylioppilaita ja sirkuksia, että oikeen. He kehoittivat Kaarloa tulemaan runonkeruulle sinne Turun puoleen ja antoivat vihjauksen, että Harakkalassa on uhkea vierastenpytinki, lavea näköala joka puolelle.

Kaarlo määritteli sen tarkemmin keskeyttämällä:

"Toivottavasti nisupeltoja ja tuulimyllyjä silmänkantama."

"Niin, vallan paljo", varmensi neiti.

Pientä ja iloista ikävyyttä kertoi neiti parhaillaan, kuin Ilmari tuli vaunuun ja istui Kaarlon viereen. Veli hommasi siskolleen serenaadin. Ensiksikin laulajat erehtyivät akkunasta ja lauloivat sipuliryssälle, joka asui viereisessä huoneessa: "Miks' kaukana niin olet?" Mamma käski hänen ottamaan valkeata ja sitte laulajat hoksasivat. Mutta sitte homahtikin kartiini tuleen ja mamma kiljahti ja laulajat joutuivat pois tahdista. Ja se oli niin ikävää.

"Ikävää niin", puuttui Kaarlo puheesen. "Mutta, kasvatetaanko siellä Harakkalassa puhvelihärkiä?"

"Ei."

"Hyvä juttu."

"Puskevatko ne?"

"Puskevatko? Siihen ne ovatkin koko hirmuja."

"Uijui. Puskevatko ne teitä?"

"Niin nähkääs, ne ahdistavat minua unissani."

"Kuuletteko, mamma? Puhveli härjät…"

"Kuin vaan menen luennoille, niin oitis on lauma perässäni. Viime yönäkin ajoivat minua takaa Senaatintorille asti."

"Uijui."

"Ja silloin en pääse juoksemaan, enkä saa huudetuksi vosikkaa, ja se on niin vietävän ikävää."

Neidin äiti otti sitte sananvuoron ja alkoi kertomaan, mitenkä hän moniaita vuosia sitte paransi Harakkalan isännän jokseenkin samanlaisesta taudista keittämällä voidetta seitsemästä eri lajista: kyntysenrasvasta, ketunleivistä…

Ilmari ei sietänyt kuunnella loppuun, vaan läksi ulos, nojasi laitakankeen ja nauroi niin, että sydänalaansa piteli. Ohimenevä konduktööri, joka näki hänet nauruun pakahtumaisillaan, ajatteli tällä erällä ainoastaan ja varmasti Lappviikiä.

"Et tee oikein", torui Ilmari Kaarloa, joka kotvasen kuluttua tuli ulos, "kuin tuollalailla huvittelet toisten maksolla."

"Matkalla pitää olla hupaista," vastasi tämä, "ja siitä minä viisi, kuka huvit kustantaa."

"Ett'et nyt jäisi heistä mokomaan yksipuoliseen ja väärään käsitykseen, niin anna minun aloittaa keskustelu heidän kanssaan, niin saat kuin saatkin kuulla, että voimme puhua järkeviäkin."

"Enhän minä sitä ole väittänyt, enkä siitä lähde kaksintaisteluun. Puhele vaan. Voit alottaa esim. siitä, kuinka ilmanala Auran rannoilla on ihmeellisen sopiva keuhkotautisille hiehoille aiottua parannuslaitosta varten. Vaan … anna kelloni ja sormukseni, etteivät unhotu."

Ilmarin hyvät aikeet turmeli Kaarlon kihlasormus. Neiti kätki kasvonsa mammansa olan taakse, kuin ystävykset, Kaarlo edellä, tulivat hänen lähelleen.

"Voitteko pahoin?" tiedusteli Ilmari.

"Äkkinäinen hampaansärky vaivaa Ainaa ajoittain," vastasi äiti tyttärensä edestä, nosti kopan penkille, kaivoi sieltä hokmanni-pullon käsiinsä, josta tipahutteli nenäliinansa kolkkaan moniaan tipan ja kääntyi sitte tyttärensä puoleen.

Kaarlo ja Ilmari seisoivat siinä heidän edessään hetkisen, mutta pitkulaista koppaa ei enää nostettukaan pois paikaltaan. Kaarlo yritti ryhtyä toimiin kopan suhteen, vaan Ilmari ehti vetää hänet sivulle ja sitte kanssaan ulos.

Juna pysähtyi minuutiksi ja erojaishetki löi. Kaarlon käsi oli Ilmarin kädessä. Silmät eivät rävähtäneet. Aika riensi linnun siivillä ja juna vihelti. "Hyvästi, Kaarlo!"

"Hyvästi, Ilmari."

"Hyvästi!"

"Hyvästi!"

Ilmari jäi seisomaan aseman kivisillalle. Juna poistui kauemmaksi savuineen, savun vieressä seisoi Kaarlo pyörittäen valkoista lakkiansa. Ilmari kuuli hänen lausuvan hyvästi vielä sittekin, kuin enää vaan epäselvästi näkyivät juna ja savu.

Kuin ne tykkönään katosivat näkyvistä, astui Vanhainpiikain mäki elävänä Kaarlon eteen ja hän sai polttavan kiireen hevosta hakemaan ja eteenpäin rientämään. Neljättä peninkulmaa oli sinne matkaa ja niin mäkistä kaupanpäällisiksi, että jyrkkä otti kuin toinen jätti.

* * * * *

Liina ja Kaarlo tulivat kaksinkertaisiin häihin Vaaksajärven pappilaan. Ensinmainittu ei ollut vielä silloin päättänyt sinne eikä tänne ja kihlasormus oli viimemainitun sormessa.

Häittensä jälkeen läksi Ilmari opettajaksi erääsen maamme pienoiseen sisäkaupunkiin.

Sinne sai hän kirjeen Kaarlolta. Kuin tämän isä teki konkurssin, niin teki Liinakin päätöksensä ja määräsi hääpäivän. Tyynejärvi sai jälleen nähdä vanhat vieraansa ja sen rannoilla oli silloin yhtä iloista elämää kuin kahdeksan vuotta sitte.

Kaarlon isä teki kunniallisen vararikon. Maatila jäi pientä velkaa vastaan hänen omakseen ja hän rupesi palvelemaan isännöitsijänä jälleen. Kaarlosta tuli talonisäntä, lautamies ja mylläri.

Ilmari palveli ensin kollegana ja pääsi sitte lyseon lehtoriksi. Rovastin kuoltua huusivat pitäjäläiset vanhan kappalaisensa harvinaisella yksimielisyydellä kirkkoherrakseen.

Talonemännästä tuli valtiopäivämiehen rouva.

"Tuskin meistä tuleekaan," kirjoitti Ilmari Kaarlolle.

Halmela rikastui uuden morsiamensa kautta Muun muassa tuli hänestä viinatehtaan isäntä. Viinatehdas paloi ja Halmelata syytettiin murhapoltosta. Hän pelastui lain kourista taidollaan, etevillä asianajajilla eikä häntä voitu vangita, vaan ympäri avaran Suomenmaan, missä vaan sanomalehtiä luettiin, hänen viallisuuttaan uskottiin ja nimeänsä morkattiin.

Ilmaria, ahkerata säveltäjätä, ynnä hänen perhettänsä pyysi Kaarlo tulemaan luoksensa Keski-Suomeen ja viettämään siellä yhden kesäloman.

"Tule meille", kirjoitti hän, "myllärin kotiin, ensi kesäksi. Täällä jaksamme hyvin, ja ilo ei ole harvinainen vieras meillä. Näet kuinka peltoni kasvavat hyvin ja myllyni käy ahkeraan; renkini laulaa Sulle kansanlauluja, uusia ja vanhoja, surullisia ja ikäviä, mitkä vaan paremmin maittavat ja vaimoni… hän laittaa niin hyvää kalakukkoa."

"Me tulemme", kirjoitti Ilmari vastauksessaan.

"Ja niin mielellämme", lisäsi Saima kirjeesen itsensä ja pikku Väinön puolesta.

ÄITIPUOLEN KERTOMUS.

Kilpijärven Ilma rakasti sulhaistaan ja … äitipuoltaan, kumpaako enemmän, ei tarkoin tiennyt itsekään.

Jaakko oli poikakullan nimi ja Ilma oli hänen kasvinkumppaninsa ja kisatoverinsa. Heidän kotinsa olivat ennen olleet rinnakkain, niin että aita vaan erotti pihat ja rakennukset toisistaan. Pellot ja niityt olivat nekin yksissä aitauksissa. Sitte Ilman isä möi talonsa Jaakon isälle ja osti suuremman, Kilpijärven talon, täältä toisesta kylästä. Kuin he erotettiin, niin puhkesi lapsuuden tuttavuus nuorukaisessa ja neidossa ilmeiseksi rakkauden tuleksi. He rakastivat toisiaan enemmän kuin kukaan ennen ja jälkeen heitä, Ilma koko sielunsa vilkkaudella ja Jaakko hidasverisen miehen syvällisellä vakavuudella.

Ilman äitipuolen nimi oli Loviisa ja Viisaksi Ilma häntä tavallisesti puhutteli. Kaikkien mielestä oli Kilpijärven emäntä enkeli hyvyydessä, vaan Ilman mielestä oli hän vielä lisäksi viehättävän kaunis. Vaaleain kasvoin iho oli kuultava ja niiden piirteet hienot; silmät olivat sielulliset ja sininen väri voitti niissä harmaan; käynti ja liikkeet olivat täynnä suloa ja naisellisuutta.

"Rakastatko Viisa todellakin isääni?" kysyi Ilma äitipuoleltaan sinä vuonna, jolloin luki kaikki Valter Scottin romaanit.

"Epäiletkö sitä?" vastasi tämä ja kosketti huulillaan tytärpuolensa otsaa.

Ilma olisi kernaasti vastannut siihen myöntämällä, mutta ei voinut.

"Minä olen semmoinen hömppelö", lausui hän vaan ja kaulaili Viisaa. "Kuten itse tiedät", lisäsi hän sitte ja vei väkisin pyörröksen kahta askelta.

Salaa ilma usein katseli äitipuoltaan ja katsellessaan muisti niinkuin uninäköään, kuinka vaaleaverinen nainen eräänä iltana, jolloin taivas oli tähdessä ja akkunain ruudut jäässä, tuli isän seurassa tupaan, antoi hänelle tortun ja opetti laulun: "Minä seisoin korkialla vuorella". He makasivat yön yhdessä ja aamulla hengitti hän reijän ruutuun, katseli vaaleanverisen naisen lähtöä ja itki ikävissään. Mutta hyvin hämärästi hän sen kaiken muisti ja monella muistelemisella hän oli sen kokonaiseksi saanut, ensin tulon, sitte olon ja viimeksi menon, mutta kaikki hyvin hämärästi.

Kuin pikku Heikki, pienin veli, sai täyttäneeksi vuoden, niin sairastui isä vilutautiin. Ilma oli silloin kolminkertaisesti onneton.

Hänen häittensä vietto lykättiin tuonnemmaksi, määräämättömään aikaan.

Isä parantui niin vitkalleen, vaikka Ilma itki ja rukoili itsensä uuvuksiin joka päivä.

Viisa oli niin tyyni ja maltillinen. Sydäntä särkevimmissäkään kohtauksissa ei kuulunut voihkausta eikä hätähuutoa hänen suustaan, epätoivoisimpinakaan hetkinä ei näkynyt kyyneltä hänen silmässään. Tuskaantumisesta ja väsymisestä ei puhettakaan. Sairasvuoteen vierestä ehti Viisa vaalimaan pienokaista, sekä johtamaan talonaskareita.

Ilma koetti olla hänelle avuksi kaikissa, vaan ei onnistunut missään. Milloin sairaan päänalustaa olisi tarvinnut kohentaa, niin silloin juuri luki Ilma satua veikolle, jotta tämä sitä joutuummin oppisi sopertelemaan. Äidiltä olisi Heikki taasen saanut itkeä itsensä nikahduksiin Ilman viipyessä navetassa, riitelemässä piikain kanssa kylän ompeluseurasta, jonka johtavia henkilöitä hän oli, kuinka se muka ei ole aiottu ainoastaan talonpojille ja talontyttärille seurusteluhuviksi, vaan rengeille ja piioille ja kaikille kunniallisille ihmisille.

Suurin ei ollutkaan Ilmalla aikaa tuhlata askareisin, kuin piti aina olla saapuvilla isän ja veikon läheisyydessä, jos jotakin äkkiarvaamatta tarvitsisivat. Puoli tuntia jopa tuntikin kului pian, kuin piti ottaa selvä, oliko Heikin jano, nälkä, väsymys, vai voiko muuten pahoin.

Iltasilla oli tauti ankarin; sairasta vilutti niin kovasti, että hampaat kalisivat suussa. Ilma silloin nukkui kyyneleihinsä ja Viisa jäi yksin valveille. Sairaan luota Ilma hänet aamullakin löysi, yhtä tyynenä, yhtä lempeänä ja rauhallisena, silmät melkein kirkkaampina kuin illalla.

Näinä murheen aikoina varttui Ilman salainen epäilys varmuudeksi. Viisako, pyhimyskö rakastaisi hänen isäänsä. Ei, ei. Viisa ei tiedä mitään rakkaudesta. Puhdas ja paljas velvollisuuden tunne häntä vaan voimistuttaa, tukee häntä kärsimyksessä, ainoastaan velvollisuuden tunne. Eihän sitä rakkautta voi ajatella alkaneeksikaan, Viisa kun oli kotoisin pitäjän toiselta ääreltä ja isä toiselta. Tuskin olivat nähneet toisiaan ennenkuin isä, joka nuorena jäi leskeksi, ajoi kosimaan Viisaa. Ei kukaan rakastu leskimieheen sillä lailla ja täyttäpäätä. Ja jos se edes olisi ollut joku muu tytönhailakka, mutta Viisa, enkeli…

"Arvaatko Viisa, mitä minä koko taudin ajan pelkäsin ja mitä minä vielä nytkin pelkään isästäni?" kysyi Ilma äitipuoleltaan sinä päivänä, jolloin isä kykeni jättämään tautivuoteen.

"En", vastasi Viisa ja kiersi käsivartensa Ilman vyötäisten ympäri, sillä hän tunsi polvensa horjuvan ja päätänsä pyörryttävän.

"Pelkäsin," jatkoi Ilma ja kätki kasvonsa äitipuolensa rinnoille, "että hiukset lähtevät isän päästä ja hänestä tulee kalju. Etkö sinäkin pelkää samaa?"

"En, Pelkäsin vaan kuolemaa", vastasi Viisa ja puristi lujemmasti Ilmaa.

Ilma katsoi äitipuoltaan silmiin, ne olivat himmeät ja vähän ra'ollaan; kasvot olivat valjut ja ruumis vavahteli.

"Hurskas Jumala!" huudahti hän. "Sinä olet sairas."

"En minä ole sairas; minua vaan väsyttää, väsyttää niin kovasti… Kiitetty olkoon Jumala!" puhui Viisa niinkuin unissaan, silmät suljettuina.

Ilma kantoi hänet sylissään vuoteelle. Muuta kuin lepoa ja rauhaa ei Viisa tarvinnutkaan parantuakseen. Niitä molempia hankki hänelle tytärpuolensa. Tarvittiinkin Ilman tulinen luonne estämään sairaan häiritsemistä, sillä niinpian kuin Kilpijärven emännän sairaus levisi kylän tiedoksi, niin alkoi heti väkeä käydä katsomaan hyväntekijäänsä, jonka yksi tiesi sairastavan viimeisillään, toinen tiesi hänen jo olevan kuolleena. Ilma sulki heiltä kaikilta oven ja pisti avaimen taskuunsa. Toimittamattomin asioin täytyi sieltä palata niin hyvin senkin, joka olisi lukenut sairaalle tunnin, kaksi "Yrttitarhan Seuraa", kuin senkin, joka olisi antanut hänelle ihmeellisiä, iänikuisia lääkkeitä. Kuin Ilma kerran kielsi, niin se oli kielletty; yksi sana oli yhtä hyvä kuin yhdeksän.

Loppuivat sitte koetuksien päivät ja surujen ajat. Viisan kauneus ja lempeys kukoisti kaksinkertaisesti; isä taipui entiseen jäntevyyteensä; muuta jätelmää hän ei tuntenut taudistaan kuin sen, että muistin se heikonti.

Ja Ilma, hän oli niin onnellinen. Häihin oli enää vähemmän päiviä kuin valkoisia helmiä hänen kaulassaan. Kaikkien kiireiden ohessa ei hän joutunut juuri nimeksikään miettimään rakkauskysymystä. Rakastihan hän itse Viisaa, isänsä rakasti häntä, siinä kylliksi tällä kertaa. Sulhaistaan ja uutta-vanhaa kotiaan hän ajatteli enemmän. Kuukauden kuluttua hän jo astelee rakkailla poluilla, joissa jokainen kivi, jokainen töykämä on vanha, hyvin vanha tuttava, jolla on niin paljon kertomista, puhumista, ettei siitä koskaan tule loppua, eikä siihen koskaan kyllästy. Sitte, vuosien kuluttua, joskus maailmassa Viisa ehkä avaa hänelle sydämmensä, salaisuutensa ja kertoo hänelle koko naimishistoriansa, uskoo hänelle kaikki, niin, sitte…

Mutta toisin kävi kuin Ilma ajatteli. Lauantai-ehtoo se oli ja etupuolella häitä. Ilman äitivainajan tapaan lopetettiin Kilpijärven talossa Viisankin aikana työ ja askareet kello kuudeksi. Siten otettiin sunnuntaipäivä vastaan. Lyhyt perhehartaus kuului illan tehtäviin myöskin. Jokaisen palvelijan oli velvollisuus silloin olla kotoolla. Kertomuksemme-aikuisena iltana luki Viisa vuorostansa muutaman sivun hartauskirjaa ja Ilma istui vieressä pikku Heikin kera. Virttä veisatessa läksi hän omaan kamariinsa rakennuksen toiseen päähän. Lamppu seisoi siellä valkoiseksi kiillotetulla pöydällä ja valaisi himmeästi huonetta. Lampun vieressä kukoisti vielä pienessä ruukussa Hortensia, jonka kukat, keväillä heleät ja vaaleansiniset, olivat vähitellen, sen mukaan kuin kesä loppui ja syksy läheni, kadottaneet helevyytensä ja muuttuneet ruohonkarvaisiksi. Peräakkunan edessä kasvoi muurivehreä suuremmassa ruukussa, hajosi kahtaanne ympäri huonetta. Monilukuisina haaroina yhtyi se ovensuussa ja muodostui siten suureksi kiehkuraksi seinäin ympäri. Seinillä rippui kuvatauluja, nekin kaikki valkoisissa puitteissa. Mustat lattiamatot, punaiset poikkijuovat päissä, olivat jyrkkänä vastakohtana huoneen värille, sillä huonekalut, seinäpaperit ja akkunaverhot koettivat näyttää toinen toistaan valkoisemmilta.

Ilma meni pöydän luokse ja kiersi lampun sydämmen ylemmäksi. Kaunis hän oli. Elonhimoisilla kasvoilla loisti heleä puna ja mustat silmät säihkyivät. Hajanainen ja komea tukka hapuili valkoista röijyä myöten alas valkoiselle alustahameelle. Joustavin askelein käveli hän sitte edes ja takaisin laulaen ehtoovirttä. Sen loputtua istui hän kuvastimen eteen, asetti Heikin polvilleen ja palmikoi hiuksensa. Palmikon heitti hän sievällä liikkeellä vasemman olkapäänsä yli ja alkoi sitte lavertelemaan pojan kanssa.

"Heikki", lausui Ilma edellä ja pudisteli poikaa.

"Heikki", äänsi poika selvästi jälessä.

"Hyvin meni. Entä Jaakko? Sano: Jaakko!"

"Jaakko", lausui poika kurottaen kättään Ilman korvarenkaasen.

"No nyt yhtäpäätä molemmat: Heikki ja Jaakko."

"Heikki ja Jaakko."

"Ja hömppelö pöppelö."

"Ja hömp … pömp…"

Laverrus loppui kuin Viisa tuli huoneesen. Hänen pukineensa olivat samanlaiset kuin Ilmallakin, väri vaan tummempi, joten valkoiset pitsit, joilla se oli reunustettu, paremmin pistivät silmiin.

"Minua ei ensinkään vielä uneta", lausui hän ja alkoi selailemaan kirjoja, joita oli jommoinenkin joukko pöydällä.

"Ei minuakaan", myönsi Ilma ja istui Heikin kanssa kiikkutuoliin.

"Panin teetä kuumenemaan."

"Sepä oikein. Luemme ja valvomme tänä iltana hiukkasen."

"Kuten niin monena lauantai-iltana olemme tehneet. Tänä iltana olemme vanhan tavan mukaan sangen virkut."

"Heikkiäkään ei vielä uneta, saati sitte meitä. Kuinka minun tulee ikävä sinua, poika hömppelö pömppelöni."

Viisa katsoi Ilmaa lämpimästi.

"Hömp … pömp…" tavaili Heikki ja pyöritteli Ilman helmiä.

Viisa istui pöydän ääreen vastapäätä Ilmaa ja rupesi lukemaan "Neuvonantajata Nuorisolle".

Ilma häntä katseli ja kuin katseli kauemmin, niin taas hämärästi muisti tähti-illan, jäätyneet akkunaruudut, vaaleaverisen naisen, tortun, laulun ja poislähdön.

Ehkä noin puolen tunnin paikoille oli Viisa lukenut kuin pysähtyi tenhottomasti syvämieliseen lauseesen rakkaudesta.

Ilma oli vaipunut hänkin ajattelemaan rakkautta. Viisan vaietessa kuiskutti hän Heikille korvaan. Suu vetäytyi hymyyn ja poskille kaivautuivat vallattomat kuopat, kuin poika virkkoi:

"Äiti!"

"No mitä?" vastasi Viisa, jonka pojan ääni herätti ajatuksistaan. "Mitä nyt, Heikki?"

"Äiti … rakastaa … isää…" laususkeli poika painavasti ja nyökäytti päätään joka sanalle.

Ilma nosti pojan kasvojensa eteen.

Viisa sulki kirjan ja nousi ylös. Hieno puna näkyi poskilla ja silmät säteilivät, kuin hän astui kiikkutuolin eteen ja virkahti pehmeällä äänellä:

"Ilma, minä rakastan isääsi."

Ilman silmät välähtelivät ja silmänräpäyksessä heittihe hän Viisalle kaulaan. Sanaakaan ei hän virkkanut, hengitti vaan taajaan.

"Minä rakastan isääsi", toisti Viisa tyynesti ja selitteli Ilman mustia kiharia. "Minä olen rakastanut häntä jo kauan. Tänä iltana kerron sinulle kaikki … koko elämäni."

Ilma ei saanut muuta lausuneeksi kuin:

"Oi Viisa, äitini, siskoni, ystäväni."

Viisan ja Ilman huomaamatta astui huoneesen, heidän taakseen, lyhyenläntä, leveähartiainen ja tanakka mies, iälleen lähellä neljääkymmentä. Hän levitti kätensä, laski ne molempain naisten ympärille, nosti kaikki kolme ylös, kannattaen heitä hyvän hetken vankoilla käsillään, ja virkahtaen samalla:

"Ja tee se kiuhuu ja kuohuu kuni nuorten rakkaus."

Vankat kädet alenivat sitte vitkalleen ja laskivat taakkansa keinutuolin eteen. Jäntevä mies oli Ilman ja Heikin isä, Viisan puoliso ja Kilpijärven isäntä. Karkeassa äänessä ja käytöksessä ilmaantui harvinainen sydämmellisyys ja puoleensavetäväisyys.

"Täällä on kaiketikin tehty tunnustuksia ja annettu anteeksi kahdenpuolen", puheli Kilpijärven isäntä tyttärelleen ja vaimolleen, jotka eivät vielä olleet ennättäneet tointua liikutuksestaan. "Eikö niin? Etkö sinä, Ilma, ole tunnustanut äidille, kuinka monta lasiastiata särjit tällä viikolla ja kuinka monta kyynärätä palttinaa raiskasit väärillä kaavoilla … hm… Ja etkö sinä, Loviisa, vastapainoksi yhteenlaskenut maitotuoppeja, jotka pyyhit muonarenkien ja ja päivämiesten viikkotileistä … hm. Minä hyväksyn ne kaikki summamutikassa…"

"Puhutteko, isä, noin sujuvasti isäntäyhdistyksen kokouksissakin?" keskeytti Ilma ja haki piironginlaatikosta isälleen sikaarin.

Viisa läksi teetä hankkimaan.

Teetä juodessaan puhuivat he pitäjän asioista ja kunnan kuulumisista. Ilma nauroi ja höläköi kuin uuden nuken saanut seitsenvuotias tyttö. Turhempikin asia huvitti häntä erinomaisesti tai ainakin näytti huvittavan. Oikea ilonaihe oli Viisan äskeinen tunnustus, jonka piti pysymän salaisuutena isälle, vaan jonka Heikki heti ensimmäisen äänettömyyden sattuessa ilmaisi ja veti esille, tottunut ja opetettu kuin oli matkimaan Ilman sanoja.

"Isä", lausui poika ja katsoi Ilmaa silmiin.

"Ja Heikki-ii", vastasi Kilpijärven isäntä venyttäen nimeä.

"Äiti … rakastaa … i…"

Kavaltaja ei ehtinyt lopettaa, sillä Ilma pisti sokeripalan hänen suuhunsa. Viisa hämmästyi ja Ilma oli niin neuvoton, ett'ei osannut edes naurullakaan sotkea ja himmentää pojan sanoja.

Isälle selvisi äskeinen kohtaus. Hänen jäykät kätensä vapisivat läskeissä kuppia tarjottimelle.

"Sanoisit Heikki toistekin, vaan sisko ei suostu", virkkoi hän, ja sytytti sikaarin, jonka Ilmalta oli saanut…

Muutaman savun vedettyään nousi hän ylös, lausui hiljaisella äänellä hyvää yötä ja lähti. Ilma meni hänen perässään ja vei palvelijoille teetä. Palattuaan otti hän Heikin Viisan sylistä, istui kiikkutuoliin ja alkoi torumaan poikaa.

"Sinä petturipoika!" sanoi hän ja nosti Heikin ylös korkealle.

Ihastuneena katseli Viisa poikaansa ja kuumaveristä tytärpuoltaan.

"Sinä klippari!" pauhaili Ilma ja pudisteli Heikkiä.

Viisa katseli niin mielellään heitä.

"Sinä veitikka", jatkoi Ilma ja suuteli poikaa.

"Tikka", matki poika jälessä.

Sitte Ilma haki kuvakirjan Heikille ja hetkisen kuluttua alkoi Kilpijärven emäntä kertomaan:

"Kolme meitä lapsia oli kotoallani, kuin minä olin neljäntoista vuoden vanha. Rikas ei kotini ollut, olipahan vaan hyvinvoipa. Viidentoista vanhana sain surua maistaa ensi kerran, kuin vanhin veljeni kuoli tapaturmaisesti."

"Miten?" keskeytti Ilma.

"Olimme jäällä luistelemassa. Veljeni oli rohkea ja meni virran viereen. Jää murtui oikean jalan luistimen alta, hän horjahti ja putosi virtaan, virta painoi hänet jään alle; auttaa ei voinut ihmisvoimat. Virran alipuolella oli leveä lahti ja sinne hän jäi. Silloin surin, enkä huolinut kenenkään lohdutuksesta. Itkin julki ja salaa. Jotkut ihmiset sanoivat minulle: Kuin oikein ymmärtäisit ja ajattelisit, niin iloitsisit ja nauraisit. Vaan minä en vielä ymmärtänyt muuta kuin kaivata ja surra. Muut ymmärsivät enemmän ja opettivat minua ajattelemaan…"

"Että rikastuit veljesi kuolemalla. Moni kadehti suruasi, moni olisi suonut itseäänkin kohtaavan samanlaisen onnettomuuden ja surun. Voi tätä maailmaa ja ihmisiä! Sepä olisi ollut mustaa iloa!"

"Sieväksi ja herttaiseksi Loviisaksi minua mainittiin ja parhaimpien parveen minut laskettiin rippikoulusta päästyäni. Mitään arvoa en silloin vielä osannut heidän hyväilyilleen antaa. Olin liiaksi lapsi, jotta olisivat voineet häikäistä silmiäni ja tehdä minusta itserakasta. Mutta sitte seitsemännellätoista ikävuodellani sai nuorin veljeni halvauksen ja minusta tuli talon ainoa perillinen. Halvattu veljeni ei elänyt kauan; hänen kuolemaansa surin vähemmän kuin vanhemman veljeni. Oli mielestäni onni, että hän pääsi pois vaivasta ja ilottomasta elämästään. Jälestäpäin sain kalliisti maksaa väärän ja ilkeän iloni… Silloin oli minulla hunajainen aika. Olin nuori, kaunis ja rikas … joka paikassa. Kukkasilla ja ruusuilla kävelin, ohdakkeita ei kasvanut teilläni. En kyllästynyt katselemaan itseäni peilistä; pukuuni kyllästyin pikemmin ja teetin uuden. Olihan minulla siihen varaa. Romaaneja en lukenut, rakkautta en ajatellut, tahdoin vaan viehättää ja hurmata koko maailmaa. Mielisteleminen tuli elinehdokseni. Minä voin pahoin, joll'en miellyttänyt nuorta ja vanhaa, rikasta ja köyhää, tuttavaa ja ventovierasta…"

"Sen taudin tiedän luullakseni minäkin ja se on hyvin paha tauti. Harva meistä naisista pääsee sairastumatta siihen."

"Tuhlaamalla tuhlasin sulouttani ja hyvin se kelpasi. Olin sydän ja sielu, mihinkä seuraan ikänä tulin. Mikä hauskutti minua, se hauskutti muitakin. Minua suositumpi ei ollut kukaan. Huoletta sain mennä karkelotuvassa mihin loukkoon hyvänsä, aina minut huomattiin, aina minut vietiin purpuriin ja katrilliin. Missä liikuinkin, niin sain tuttavia, jotka kaipasivat ja halusivat seuraani; pojat olisivat juosseet minun tähteni tuleen ja veteen…"

"Sitä en oudoksu … en vähääkään."

"Kesti sitä sitte aikansa. Sen verran oli minulla onnea onnettomassa onnellisuudessani, ett'en rakastunut heihin kehenkään. Leikkikaluinani pidin heitä kaikkia. Kukaan ei päässyt lähentelemäänkään minua, kun kaikki olivat toinen toistensa tiellä. Ja jos minä tänäpänä otin jonkun armoihini, niin jo huomenna hänet syöksin. Ihmisen kuvia ja rikkauden etsijöitä he sitä paitsi olivatkin jokainen järjestänsä, sen kyllä sain jälestä päin kokea, vaikka en sitä silloin tullut ajatelleeksi. Minä en ylipäänä joutanut ajattelemaan mitään muuta kuin miellyttämistä. Mutta hunaja loppui ja minä sain sinappia osani. Katkerata se oli, mutta perin terveellistä. Isäni oli niinä aikoina ruvennut suuriin ja hänelle tuiki outoihin asioihin. Mehiläismäen herran kanssa rakensivat he yhdessä hanhikartanon ja höyrymyllyn. Edellinen tuotti tappiota ja jälkimäinen ehti palaa vakuuttamattomana. Isku oli kova. Isäni oli hankkinut liikkeesen tarvittavat rahat omaan nimeensä ja saanut Mehiläismäen herralta velkakirjoja ja kiinnekirjat sekä hanhikartanoon että myllyyn. Mehiläismäki oli useammassa kiinnityksessä ja irtain oli pesäerossa erotettu rouvalle, niin että Yhtiökumppanilla ei ollut muuta omaisuutta kuin tavaton asioimishalu. Niin … ja samaan aikaan syntyi minulle veli."

"Eerikki poikako, jolla ovat sinun silmäsi, sinun hiuksesi."

"Eerikki niin. Vasara paukkui kotoollani Eerikin ristiäishuomenissa. Minä irrotin pitkän peilin kamaristani, kokosin kaikki pukuni, helyni ja vein ne myytävien joukkoon. Sittekin kiinnitettiin kotini monesta tuhannesta. Niin loppuivat turhuuteni päivät. Kauneuteni ja viehättävyyteni katosivat samassa. Entiset ihailijani mittasivat minulle oikealla mitalla: he käänsivät minulle selkänsä; entiset tuttavani kylmenivät, eivätkä olleet enää tietävinänsäkään minusta. Silloin itkin aamuin ja illoin ja itkin itseni terveeksi. Peiliä en kaivannut enempää, uutta pukua en havinnut, sulouteni heitin kauas. Navettaamme jättivät velkamiehet yhden lehmän ja vasikan; minä rupesin hoitelemaan niitä ja suruni lauhtui. Isäni, joka oli tottunut ajelemaan hyvillä hevosilla, ei kehdannut laihalla kaakilla kulkea. Minä en hävennyt lähteä sillä makasiinista lainaamaan jyviä ja niitä myllyttämään. Totuin pian ja helposti köyhyyteemme ja lohduttelin isää ja äitiä ja vakuuttelin heille sata kertaa päivässä, kuinka kaikki muka vielä tulee entiselleen. Palvelijat tulivat ynseiksi ja kohtelivat minua niinkuin minä olisin ollut syypää köyhtymiseemme. Nauroin heille, joko sitte moittivat talontyttäriä yleensä tai laittoivat silakoitamme liian happamiksi. Ja kuin en jaksanut nauraa, niin menin navettaan … itkemään. Tämmöisenä aikana tuli isäsi meille…"

"Kosimaan sinua, minun hyvä isäni. Kuule Viisa! Eikös se ollut hassunaikaista?"

"Ei niinkään, sillä ei hän niin suorastaan tullut; me olimme jo kerran ennen tavanneet."

"Missä?"

"Maltahan kuin kerron. Pikku Eerikki sairasti kovasti; isäni ei pystynyt mihinkään muuhun toimeen kuin työhön ja … veronmaksu lähestyi. Ainoa hevosemme oli kykertyä alinomaisessa kiskomisessa. Tapoimme vanhan lehmän, lakaisimme hinkaloimme pohjat puhtaiksi ja minä lähdin Helsinkiin Maaliskuun kovissa pakkasissa myymään lihoja ja kahta kauratynnyriä. Paluumatkallani tuli Mätäkiven mäellä juopuneita vastaani. Kuulin heidän huutonsa jo kaukaa, näin heidän hurjan ajonsa ja mäen päältä alkain ja vältin niin syrjään kuin taisin. He kilpailivat ja joutuivat mäen alla rinnakkain. Huusin, mutta eivät hiljentäneet raivoisata tuloansa. Tahaallanko, vaiko vahingossa, en varmaan tiedä, mutta he kumoon ajoivat hevoseni ja rekeni aisan poikki ja menivät menojaan. Jäin mäen alle kylmissäni itkemään ja vaikeroimaan. Oikeaan käsivarteeni olin saanut kipeätä. Tiesi miten minun olisi käynyt, joll'ei isäsi jälkeen tulevana olisi joutunut avukseni. Hän tunsi minut, vaan minä en häntä. Hän auttoi hevoseni ylös, sitoi nuoralla aisan kiini ja me lähdettiin kulkemaan yhdessä, minä edellä huonolla hevosellani ja isäsi jälessäni hyvällään. Ensimmäiseen taloon vei hän minut väkisten lämmittelemään, kuumensi juomalasillisen hyvää viiniä ja pakotti minut juomaan sen kaikki. Minulle tuli lämmin ja käsivarteni särkö lieventyi. Joka peninkulman päästä poikkesimme lämmittelemään, joimme kuumaa viiniä ja kahvia. Muuten olisinkin ehkä konttunut, sillä ilma oli tuiman kylmä eikä ylläni ollut muuta päällysvaatetta kuin lyhyt palttoo. Viimeisillä kahdella peninkulmalla kuin aurinko jo oli laskenut, kääri isäsi minut lammasnahka-peitteesen, joka hänellä oli reessään. Minä voin sen sisässä niin hyvin että nukuin. Kuin heräsin, niin oli hevonen riisuttu edestäni ja minä olin … täällä, Kilpijärven pihassa. Isäsi seisoi vieressäni ja lausui minulle: 'Sinun täytyy jäädä meille yöksi, sillä hevosesi ei jaksa enempää, vaan väsyy taipaleelle.' En kainostellut yhtään, vaan tulin sisään isäsi kanssa. Ensimmäiseksi näin sinut…"

"Herrainen aika. Vaaleaverinen nainen olit siis sinä. Minä muistan tulosi, olosi, menosi niinkuin uninäköäni."

"Minusta ja sinusta tuli oitis hyvät ystävät. Eerikille ostetuista tortuista annoin sinulle yhden ja se täytyi minun syödä puoleksi sinun kanssasi. Sinä osasit satuja ja minä osasin laulaa."

"Opetit minulle: Kreivin sylissä istunut."

"Ja sinä juttelit minulle sadun paimenpojasta, joka ratsasti ensin vaskisella, sitte hopeisella ja viimeiseksi kultaisella hevosella kuninkaan linnaan prinsessaa noutamaan."

"Aivan niin. Se on minun lempisatuni, samoin kuin 'Minä seisoin korkialla vuorella' on lempilauluni."

"Ja tässä kamarissa ja tuossa samassa sängyssä makasimme yhdessä. Muurivehreä ei vielä läheskään silloin ylettynyt ympäri."

"Poislähtiessäsi aamulla lupasit minulle tulevasi pian takaisin."

Viisa naurahti.

"Lupasin tulla tuomaan hevosta, sillä omani ei jaksanutkaan nousta jaloilleen, vaan minun täytyi lainata isältäsi hevonen kotiin päästäkseni. Isäsi saattoi minua maantielle asti."

"Senkin muistan. Hengitin akkunaan pyöreän reijän, josta katselin."

"Ja kysyi hyvästijättäissään leikillisesti, saisiko hän itse tulla ottamaan omaansa. 'Tulkaa vaan, ja tulkaa pian', vastasin minä yhtä leikillisesti. Ja hän tuli jonkun viikon kuluttua. Ylellisellä työllä uuvutettu hevonen oli vironnut isäsi hoidossa ja juoksi tepsutteli pihaan isäsi ohjaamana. Paljon emme sillä erällä puhuneet toistemme kanssa, paljon emme olleet kaksiksemme. Isäni kanssa isäsi enemmän puhui."

"Ja sinä rakastuit isääni." Ilma nipisti Heikkiä poskeen.

"Hän oli niin miehevä ja teeskentelemätön olennossaan… Sinä keväänä emme lainanneet siementä makasinista, vaan ostimme. Hevosensa jätti isäsi meille. Isälleni ilmaantui rahaa ostaa kaksi hyvää työhevosta lisää. Vanhoja aroja väännätti ja käännätti hän ylös, tuotti kaupungista luujauhoja ja kylvi seuraavana vuonna enemmän kuin koskaan ennen. Navettamme tyhjät karsinat täyttyivät vähä vähältä… Ja minulla oli isäsi sormus, tämä sormus, joka nytkin on sormessani."

"Entä kosiminen? Kerro se … kaikella muotoa."

"Eräänä Sunnuntaina kevätpuolella kinastelivat isämme keskenään. Kiehutin viereisessä kamarissa hiiloksella kahvia ja kuulin joka sanan minkä puhuivat. Äitini ja isäsi olivat yhtä puolta; isäni, joka oli heikko onnettomuudessaan, oli eri mieltä… 'Niinkuin ei minulla jo ennestään olisi velkaa silmiä ja korvia myöten', lausui hän tuskallisesti… 'Velkaa,' vastasi isäsi, 'vaan se on tuottavaa velkaa tämä taasenkin. Ymmärräthän, että jos sinulla on tuhat markkaa velkaa, josta maksat viisi korkoa, vaan joka tuottaa kymmenen, niin olet kuitenkin köyhä mies, mutta jos sinulla on miljoona velkaa samoilla ehdoilla, niin olet upporikas'… 'Älä puhu miljonasta', kielsi isäni. 'Minä tiedän minkälaisessa pätsissä mies on tuhansienkin kanssa'… 'Karhukämmenen niitystä,' jatkoi isäsi, 'saat kymmenen tynnyrinalaa mustamultaista peltoa kuin vaan ojitat sen ja raivautat pajupensaat pois. Se kasvaa puhisemalla mustanmuhevan kauran vähintäin viisi vuotta lannoittamattakin. Ensimmäisestä sadosta voit kuitata puolet pääomasta, joka sulta meni siihen'… 'Minulla ei ole mitään pääomaa, paitse velkaa', lausui isäni ja lähti ulos… 'Ottakaa te nämä rahat', pyysi isäsi äitiäni ja pinnistäkää häntä siksi että taipuu. 'Kyllä hän siihen suostuukin', vakuutti äitini, 'kuin vaan ennättää ajatella ja malttaa. Velanottaminen tuntuu hänestä vaan raskaalta.' Äitini läksi isäni jälkeen ja isäsi tuli minun luokseni. Kamarissa ei ollut muita huonekaluja kuin pöytä ja joku tuoli, nekin kaikki maalaamattomia. 'Istu, Loviisa, tähän viereeni', kehoitti isäsi minua, tarjottuani hänelle kahvia."

"Ja sinä…?"

"Minä olisin istunut vaikka… Tuokion olimme ääneti." "Ilman on ikävä sinua", virkkoi hän matalalla äänellä. "Jokapäivä kysyy hän minulta koska sinä tulet meille." Minä en saanut sanaakaan lausutuksi. Poskiani poltti, kuulin sydämmeni lyönnit. Hän katsoi minua rehellisillä silmillään. Minä värisin kuin hän tarttui käteeni ja kysyi: "Tulisitko, Lovisa, meille, Ilmalle äidiksi ja minulle vaimoksi?"

"Mitä vastasit sinä siihen?"

"En mitään."

"Et mitään. Sehän oli kummallista."

"En vastannut sanoilla, vaan kyyneleillä; itkin ilosta."

"Suuteliko isäni sinua … ja montako kertaa?"

"Niin … no … sitä en muista tarkoilleen. Olin unhottanut kaikki. Itkin ja nauroin ilosta yhtäaikaa ja rakastunut kuin olin, niin en muistanut ujostella lainkaan."

"Jo uskon, jo uskon, että rakastat isääni."

"Uskot vielä paremmin kuin kuulet lopun. Me emme kiirehtineet häitämme, sillä isäni tarvitsi tukea murheenpäivinään. Vasta seuraavan vuoden Jouluna päätimme viettää yksinkertaiset häämme ja niihin kutsua ainoastaan lähimmät omaisemme. Isäni raikastui vähitellen nähtyään ettemme joutuneetkaan maantielle ja vieraan työhön. Minä tein työtä ja näytin palvelijoille, jotka nekin taas muuttuivat aikaa myöten nöyremmiksi, mihinkä hemmoittelemallakin kasvatettu talontytär kelpaa ja kykenee kuin vaan tahtoo. Sinua, Ilma, ajattelin usein. Ajattelin: mimmoiseksihan muodostuu välimme, kuin ehdit lapsesta neidoksi. Vähän epäilin, vähän arvelin. Tyttärellä äitipuoli, äidillä tytärpuoli, se ei kuulu makealta. Ajattelin joskus niinkin, että välimme käy kenties riitaiseksi ja rauha ja onni katoavat kodistamme. Mutta, minä rakastin. Päätin voittaa ja säilyttää ystävyytesi ja rakkautesi, maksoi mitä maksoi. Paljon uskalsin, enemmän voitin. Itse tiedät lopun, tiedät kuinka sanomattoman kallis ja rakas olet minulle."

Viisan ääni tunkeutui Ilman sydämmeen ja hänen silmänsä kostuivat kuin hän virkkoi:

"Oi Viisa, ystäväni, siskoni, äitini; sinä olet hyvä hengettäreni."

Sitte hän hyväili Heikkiä ja jatkoi naurusuin: "Minkähänlainen ampiainen siskosi olisi, joll'ei olisi äitiäsi meillä?"

"Silloin alkoivat suuret metsänliikkeet ja onnenpyörä kääntyi äkkiä. Tukinostajat löysivät kotinikin honkametsän ja toistakymmentä tuhatta markkaa puhdasta rahaa lukivat he isäni käteen ja suuremmat puut olivat vasta myydyt. Isäni maksoi velkansa yhtenä päivänä ja sijoitti monituhansisen jäännöksen pankkiin. Ja minusta tuli taasen kaunis ja viehättävä; kosijoita ja ihailijoita alkoi ilmaantumaan entistä enemmän."

"Kultaa, kultaa, Heikkiseppäni. Etsitkö sinäkin vain metallia kuin suureksi paisut ja mieheksi kasvat. Kumarteletko kullalle? Sano!"

"Kultaa, kultaa", matki poika jälessä hieroen silmiänsä ja alkaen nukkua vanhaan tapaansa Ilman sylissä.

"Rikkaus ei enää so'aissut minua, vaikka sitä tuli tulemataan. Mehiläismäen herra peri enonsa suunnattomat rikkaudet ja maksoi velkansa isälleni. Isäni määrättiin hänen holhoojakseen ja kiivaita riitoja syntyi heidän välilleen tuontuostakin, sillä uudestaan rikastunut Mehiläismäen herra paloi halusta köyhdyttämään itsensä 'käyden jalkaa' ja olisi rakentanut uudenaikaisia tehtaita toisen toisensa viereen, jopa päällitystenkin. Isäni noudatti sen verran hänen mieltään, että rakensivat yhdessä uuden höyrymyllyn. Se tyydytti häntä vähäsen. Hanhikartanosta tehtiin kansakoulu… Ja kosijoita niitä tuli meille ja niitä meni meiltä jok'ikinen viikko. Monet niistä ovat sinullekin tuttuja, usealle heistä on sitte vuosien mentyä Kilpijärven korskea tytär antanut rukkaset."

Kertoja ja kuuntelija nauroivat.

"Tuli naismaisia poikia, hiukset käherrettyinä, astunta herramaisena, suu hienossa hymyssä ja puheet niin teeskenneltyjä, että minua äitelöitti ja rupesin voimaan pahoin mokomien huushollimamsellein seurassa tunninkin istuttuani; tuli rivoja ja häpeämättömiä markkinainkulkijoita, joilta ihmisyys oli mennyttä ja joilla ei ollut muuta jälellä kuin saastainen sielu ja salaisia velkoja; tuli juoppoja käräjäkirjureita, rikki viisaita seminarilaisia, ynnä muita arvonmiehiä…"

"Kultakaivokselle."

"Mutta isäsi alkoi harventamaan meillä käyntiänsä."

Ilma kummasteli.

"Lienenkö loukannut häntä ajattelemattomilla puheillani kosijaini paljoudesta, en varmaan tiedä, niin päin toki arvelen. Pitkällisen poissaolon jälkeen hän kerran sitte taas tuli, mutta, vieraita, kosijoita nimittäin, sattui ehtimään hänen edelleen ja hän lähti pois tuota pikaa. Olin nyreissäni ja kirjoitin häntä tulemaan. Hän tuli pian. Askaroitsin tuvassa, kuin hän ajoi oven eteen ja isäni meni häntä vastaan rappusille ja vei hänet kamariin, siihen samaan, jossa kinastelivat kevätsunnuntaina. Moneen vuoteen en ollut koreillut ketään varten, mutta silloin tahdoin pukeutua hänelle, ennenkuin näyttäytyisin. Tiedät miten tumma kaunistaa minua; semmoisen puvun siis panin ylleni ja menin viereiseen kammariin, samaan, jossa hän kosi minua. Valkoinen pöytä ja tuolit olivat poissa, isäni oli sisustanut asuntoni muhkeasti. Seisahduin keskelle lattiaa, suuren peilin kohdalle ja kuulin isäni äänen viereisessä huoneessa: 'Mitä tulimmaisen kiertelemisiä ja metkuja ne ovat? Lähden paikalla hakemaan Loviisan tänne.' Sitte kuului ovenpaiskaus ja isäni läksi toista kautta hakemaan minua. Samassa aukeni ovi huoneeseni ja isäsi astui sisään. Otin suloisen muodon kasvoilleni, leikitsin suortuvaini kanssa ja pidin tarkan vaarin minkälaisen vaikutuksen teen häneen kauniina ja viehättävänä. Hän tuli hyvin hämille ja tervehti minua kömpelösti, ja heitti pikaisen silmäyksen sievään pukuuni ja katseli sitte peiliin. Minä kävin istumaan ja huomautin leikillisesti hänelle, ett'ei saa istumatta lähteä ja sulhaisonnea viedä. Hän jäi seisomaan ja nähtävästi taisteltuaan itsensä kanssa tuokion tavaili hän: 'Tuota noin … minä tässä äsken sanoin isällesi, että sinä nyt olet rikas ja että sinulla nyt on parempiakin kosijoita, nuorempia ja kauniimpia kuin minä… Et suinkaan sinä, Loviisa, nyt enää huoli minusta… Se sormus … niin … minä ottaisin sen nyt…' Hänen äänensä oli tukehtua ja salatakseen liikutustaan kääntyi hän selin minuun…"

"Voi sitä mun hyvää isääni. Ja sormus ei ollutkaan sormessasi."

"Ei, sehän harmittikin minua, kuin unhotin sen. Vaan minä teeskentelin. Valhekyynel silmässäni lausuin surullisesti: Sinä siis petit minut, etkä viekään omaasi, kuten lupasit. Siihen näytös loppui. Arvaat helposti mitä sitten seurasi."

"Täydellisesti. Voi sentäänki!"

"Äiti … rakastaa … isää…" puhui Heikki unissaan.

Viisa ja Ilma katsahtivat toisiinsa. Pari silmänräpäystä ehti kulua.

"Äitini", virkkoi Ilma kiertäen kätensä Viisan kaulan ympäri.

"Tyttäreni", vastasi Viisa ja veti hänet syliinsä.

"Heikki ja Jaakko", lausui poika unissaan.

"Ja hömppelö pömppelö", lausui Ilma ja painoi tulisen suutelon äitipuolensa huulille.

KAITALAN MATTI.

Kaitalan Matiksi häntä kutsuttiin vielä sittekin vaikka hän jo palveli nimismiestä. Rovasti oli piirtänyt nimen paksuun kirjaansa ja huusi hänkin lukukinkereillä Mattia Kaitalaksi.

Matin sukunimeen liittyy vanhan vanha tarina.

Hänen isä-vainajansa oli ison talon isäntä ja nuorempana yhtä pörhötukkainen kuin Mattikin. Äidillä ei ollut muuta omaisuutta kuin sievä vartalo, suuret silmät ja Kaitalan kihlasormus. Tällä Kaitalalla oli paljo suurellisia sukulaisia, jotka sormuksen johdosta nostivat melun ja hälinän. Hempeäluontoinen mies kuunteli heidän opetuksiaan, unhotti entisen torpantyttären, kalliit valansa ja kihlasormuksen. Joll'ei orpo tyttö olisi tuntenut tulevansa äidiksi, niin ei olisi hän muuttanut mummonsa luo asumaan, vaan olisi mieluummin hypännyt järveen. Kaitalan isännän viettäessä häitään rikkaamman ja arvokkaamman tytön kanssa ravitsi Matin äiti itseään yöt päivät kyyneleillä. Ennen Matin syntymistä toivotti hän itselleen kuolemaa lukemattomin kerroin, mutta sitte muuttui elämä hänelle yhtä kalliiksi kuin Matti ja kihlasormuskin.

Valapattoinen Kaitala eli häittensä jälkeen lyhyen ajan onnetonta elämää. Kuolinvuoteellaan syytti ja soimaili hän sukulaisiaan, jotka olivat ryöstäneet häneltä elämänsä onnen ja nuoruutensa morsiamen.

Nälkää ei Matin tarvinnut nuoruudessaan kärsiä, sillä äitinsä oli taitava ompelija ja mummo opetti kylän lapsille aakkosia. He asuivat pienoisessa tuvassa joen äyräällä. Mummon kuoltua peri Matin äiti huoneen, kolme lyhykäistä peltosarkaa akkunan alta ja halkovajan.

Matti ei menestynyt lapsena aikalaistensa seurassa. Hän oli umpimielinen, pistopäinen ja eriskummallinen. Väliin olisi hän antanut vääntää itsensä vaikka aidanvitsaksi, väliin yksi ainoa okainen sana saattoi hänet raivopääksi. Ja koska hän oli aikuisistaan kookkain ja väkevin, niin ei suotta hänen seuraansa vältetty eikä ilman aikojaan häntä pelätty.

Paitsi äitiä ei ollut kuin yksi, jolla oli jonkinlainen salainen valta Matin ylitse. Eliinaa ei Matti osannut olla tottelematta hetkenä minä hyvään. Kuin hän sanankin lausui, niin Matti olisi ollut valmis kääntämään toisenkin poskensa riitaveljelleen. Eliina oli muonarengin tytär joen toiselta puolen ja yksi täysikuu oli heidän ijällään eroa.

Jo nuorena joutui Matti pahaan maineesen. Emme saa unhottaa, että hänellä oli ponteva ja tarkka käsi heittämään kiviä kauas ja pilkkaan. Vanha kellotapuli olisi tiennyt kertoa pitkälle Matin kivien viskelemistaidosta ja sen särjetyt lasit olisivat todistaneet kellotapulin puheen todeksi. Eräänä vuodenaikana säilytti Matti lakkareissaan aina latuskaisia kiviä.

Ruis oli hedelmöinyt. Eliina oli mennyt kaupittelemaan pappilaan mansikoita, joita hän ja Matti olivat edellisenä päivänä yhdessä poimineet. Kolmanneksella rahoista lupasi Eliina ostaa nisusia itselleen ja Matille yhteisesti, toisen kolmanneksen antaa omille vanhemmilleen ja kolmannen kolmanneksen Matin äidille. Kaikki ansiot jaettiin aina siihen tapaan. Miten lie sattunutkaan, vaan Eliina viipyi tavallista kauemmin. Matti odotti häntä ja luki äidilleen katekismusta ulkoa. Atanasiuksen Uskontunnustuksen keskipalkoilla sekaantui hän, alotti sitte toistamiseen, vaan luki väärin jo alkupuolella; ja kuin alotti kolmatta kertaa, niin ei muistanut toista värsyäkään. Silloin Matti paiskasi kirjan kiinni ja paiskasipa oveakin liiemmäksi lähteissään ulos odottamaan Eliinaa ja nisusia. Maantien vieressä rakennettiin riihtä; neljä miestä salvoi sitä ja oli se jo yli puolenvälin korkeudella. Matti käveli riihelle, aikoen nousta ylös telineille tähystelemään eikö Eliinaa jo näkynyt tulevan. Lähellä riihtä löi hän varpaansa kiveen; veri painui kynnen alle, ja oikein sydämmestään hän otti kiinni, kuin sattui niin kovasti. Pidellen kipeätä varvasta käsissään ja puhallellen sitä, hyppi Matti toisella jalallaan kumarassa sinne tänne, eteen ja taakse, oikealle ja vasemmalle. Olisi itkenytkin, jos olisi yksin ollut. Miehet huomasivat Matin vahingon ja alkoivat leukailemaan.

"Mitäs löysit?" kysyi ensimmäinen.

"Annatko minulle puolet?" pyysi toinen.

Matti päästi kipeän varpaan käsistään ja kääntyi lähtemään eteenpäin. Iva, jota kuuli, oli niin hyvää lääkettä, ett'ei poltto eikä pakotus enää paljon tuntuneetkaan.

"Ei Matti suuria tiedä", jatkoi kolmas; "ei se tiedä isäänsäkään. Sano, jos tiedät: kuka oli isäsi?"

Matti ei ottanut kysymystä kuuleviin korviinsakaan. Kuin varkain koetti hän hiipiä pois; vaikka varvasta kirveli, niin ei kehdannut ontuakaan.

"Mistä Matti isänsä tietäisi, kuka se oli", pitkitti neljäs. "Pimeässä tuli ja pimeässä meni Matin isä."

Kipu lakkasi Matin varpaasta kuni naulattu; Eliinaa ei ollut saapuvilla.

"Katsokaas Aamos tätä", huusi hän viimeiselle puhujalle, näyttäen latuskaista ja teräväsyrjästä kiveä.

Aamos katsoi Mattia ja kiveä.

"Tämän minä löysin", lausui Matti ja siirtyi askeleen taakse päin. "Ja tästä sen saatte", lisäsi hän heti ja sinkahutti samassa kiven Aamosta kohden.

Kivi sattui Aamokselle silmään.

Parahdus ja kirouksia kuului ylhäältä telineiltä. Yksi miehistä lähti pahantekijää tavoittamaan ja kurmoittamaan. Matti juoksi takaisin kotiansa kohden ja piiloutui ruispeltoon. Mies suuntasi kulkunsa hänen kotiinsa ja tapasi äidin ulkoolla. Matti kuuli kätköönsä saranpäähän heidän sananvaihtonsa ja pidätti hengitystään.

"Tuliko poikanne, se sissinalku, tänne?" tiuskasi mies.

"Jumalan tähden! Mikä nyt on? Mitä hän on tehnyt?" kysyi äiti peljästyksissään.

"Heitti Aamokselta silmän puhki."

"Jesus auttakoon! Koska?"

"Nyt juuri, ihan äsken."

"Missä?"

"Tuolla salvoksella."

Voihkaus pääsi äidin suusta, ja se koski Mattiin yhtä kipeästi kuin äskeinen varpaanlyönti.

"Ei hän ole kotoolla; voi kuitenkin!"

"Lähdetään hakemaan sitä penikkaa", kiivasteli mies.

He läksivät äyräälle. Eliinan äiti huomasi jotakin erinomaista tapahtuneeksi ja tuli hänkin yli portaitten paikalle. Äiti huusi Mattia nimeltä, mutta turhaan. Karkulainen ja rikoksellinen ei näyttäytynyt. Mies siitä ilkkumaan ja suolavedellä sanojaan höystyttämään.

"Kyllähän se pentu nyt tuleekin tähän kuritettavaksi!" ivaili hän. "Osataan hankkia lapsia maailmaan, vaan ei osata kasvattaa. Olisi minun poikani, niin kyllä olisi tultava, — sen minä sanon vaan."

"En minä ole häntä pahaan neuvonut."

"Eikä Matti mikään paha poika olekaan", auttoi Eliinan äiti. "Teissä itsessänne on varmaankin ollut syytä; te olette ärsytelleet."

Miehellä oli liian väljä omatunto, puhuakseen totta.

"Niinkuin ei meillä olisi muuta parempaa työtä", keskeytti hän ylpeästi, "kuin venailla maailman kakaroiden kanssa. Ja jos semmoista herraa nyt vähän ronkkaisi, niin kas sekös vasta olisi? Te kaiketikin nuoleskelette ja puhutte vaan hyvää ja kaunista sille jukuripäälle, muuten se ei olisi niin sisua täynnä."

"Entä jos heitti vahingossa?" yritti Eliinan äiti taaskin puolustamaan Mattia. "Ja vahinko ei huuda tullessansa lapsille enempää kuin aikaihmisillekään."

"Ihan ehdollansa", vakuutti mies.

Äiti ei virkkanut sanaakaan puolustukseksensa, sillä hän tiesi Matin vahvan taipumuksen kivien viskelemiseen.

"Matti hooi!" huusi hän tuon tuostakin, niin että kuului yli pellon, mutta Mattia ei vaan näkynyt.

"Ja minä kuin hävitän vielä päiväni tässä teidän kanssanne", harmitteli mies. "Hakekaa nyt sitä elävää, niin kyllä saatte hakea tarpeeksenne. Aamos parka! Muistatpa ikäsi tämän tönön pojan. Sanokaa minua houkkioksi, joll'ei se poika vielä kerran roiku tolpassa ja kulje vanginkyydillä."

"Älkää puhuko, Silponen, noin; teillä on itsellännekin lapsia", rohkeni Eliinan äiti varoittaa sydämmetöntä.

Silponen lähti.

"Jeesus auttakoon! Mikäs nyt tulee eteen?" huokaili äiti.

"Älä nyt tule mokomasta hulluksi", lohdutteli Eliinan äiti.

"Johan vähemmästäkin."

"Silponen valhetteli. He ovat kiusoitelleet Mattia, usko se. Jumalaton, minkälaisilla puheilla…"

Armoton mies pysähtyi ja kaatoi vielä tärpättiä, vaimoille huutamalla:

"Jos olisi minun poikani, niin kerran päivässä syödä ja kahdesti selkään ja sitä vuoden ympäri, sen minä sanon vaan."

Vaimot lähtivät Eliinan kotiin.

"Ehk'ei ole kovinkaan pahasti sattunut", lohdutteli Eliinan äiti yhä; "sillä tuon puhetta en usko ennenkuin minun täytyy. Silponen ei osaa puhua totta muuta kuin siteeksi."

Matti pani maata kätkössänsä rukiin sisässä ja päätti maata siellä viikon, kaksi, kuolemaansa asti. Ruista leikatessaan saavat sitte löytää hänet kuolleena. Äiti ja Eliina itkevät häntä. Mutta kirstu teetetään, siihen pannaan valkoista vaatetta ja hän nostetaan vaatteille. Sitte lukkari veisaa virttä, kirkonkellot pouttelevat ja Eliina ja äiti kävelevät kirstun jäljessä haudalle.

Tahi, jos ei hän tee niin, jos ei hän makaa täällä viikkoa, kahta, kuolemaansa asti, niin lähtee hän yön tultua kauas kaupunkiin ja menee laivapojaksi suureen laivaan, joka pian lähtee ulkomaille. Siellä ei kukaan tiedä, että hän heitti Aamokselta silmän puhki. Kymmenen vuoden kuluttua palajaa hän pitkänä merimiehenä kotiinsa ja tuo tullessansa säkillisen kultaa ja kalliita kiviä äidilleen ja Eliinalle. Aamoksen silmä paranee sill'aikaa ja hänelle tuo hän leivisköittäin Kokkolan tupakkia. Jommankumman hän tekee, joko makaa ruispellossa viikon, kaksi, kuolemaansa asti tai lähtee pimeän tultua kauas kaupunkiin.

"Matti hoi!" huusi joku hiljaa.

Matti tunsi Eliinan äänen ja kavahti ylös. Hiipi sitte hiljaa ääntä kohden ja tirkisteli portaille. Siellä seisoi Eliina, katsellen rauhattomasti ympärilleen.

"Tule tänne!" lausui tyttö yhtä hiljaa kuin äskenkin.

Matin ensimmäinen päätös meni rikki. Kolmatta kertaa ei Eliina ehtinyt huutaa kuin jo Matti seisoi vieressä portailla.

Eliinan silmät olivat itkuiset ja muoto murheellinen.

"Mitä sinä itket ja suret?" kysyi Matti häneltä. "Ethän vielä tiedä, että minä pimeän tultua lähden pois laivapojaksi."

"Miksi heitit Aamosta silmään?" virkkoi Eliina nyyhkyttäen ääneensä ja katsomatta Mattia silmiin. "Miksi?"

Matti oli vaiti ja katseli Eliinan kuvaa virrasta.

"Istu tähän", lausui hän sitte ja istui portaalle ja alkoi huljuttelemaan ja solaamaan jalkojaan vedessä.

"En istu."

"Miksi et?"

"Miksi heitit Aamosta?"

"Mitä varten Aamos sitte pilkkasi minua ja isääni?"

"Pilkkasiko hän sinua ja isääsi? Mitenkä?"

"En puhu, joll'et heti istu tähän."

Eliina istui portaalle Matin viereen. Matti kertoi hänelle pahantekonsa, alkaen Athanasiuksen Uskontunnustuksesta, lisäämättä ja poisjättämättä sanaakaan asiaan kuuluvasta. Kuin ehti loppuun, niin virkkoi:

"Ja silloin minä heitin; ja silmään minä osoitinkin."

"Etkä voinut jättää heittämättä."

"En."

"Vaan jos minä olisin ollut paikalla kieltämässä. Olisitko totellut minuakaan?"

"Olisin. Oletko vihainen minulle, Eliina?"

"En."

Nyt vasta rupesi Matti katumaan ja itkemään.

"Minä en enää milloinkaan heittele", sanoi hän, tyhjentäen kivet lakkareistaan ja pudotellen ne yksitellen virtaan.

Matin toinenkin päätös meni rikki lähtiessä Eliinan kanssa hänen kotiinsa. Eliina häntä lohdutteli tiellä, jonka taisi, vaan itku ei siltä lakannut. Kyyneleitä vuoti Matin silmistä vielä sittekin, kuin Eliina jo oli kertonut onnettomuuden tapauksen kokonaisuudessaan vaimoille, eivätkä ne tahtoneet osata pysähtyä äidin sylissäkään.

Kylässä ihmeteltiin Mattia ja moitittiin hänen äitiään. Poika ei ollut tiettävästi mustalaisen eikä pohjalaisenkaan sukua ja kuitenkin niin pahanelkinen, ett'ei muu kuin kruununleipä voi lopulta tulla hänen ruakseen. Äiti taasen oli kristitty ja kastettu ihminen eikä sentään kertaakaan suominut ilkeästä työstä poikansa selkää pehmeäksi.

Aamos vietiin klinikkaan ja Matin äiti maksoi kulungit. Silmäpuolena hän sieltä palasi ja käräjiin kiihoittivat jotkut häntä haastattamaan äitiä ja poikaa. Lakituvan porstuassa sitte saisi ylenannettu kerrankin vitsaa. Mutta kaikkien heidän kummakseen meni Aamos Matin kotiin … anteeksi pyytämään.

Lähteissään lausui hän julkisesti talonväelle:

"Me kunnialliset ihmiset kasvatamme nuoria pahantekijöiksi ja myrkytämme viattomat sydämmet häijyydellämme."

Joku kysyi häneltä, mitä hän oikein meinaa sanoillaan.

"No sitä", vastasi Aamos, "että minussa oli suurempi syy kuin pojassa. Minäkin mukama tahdoin olla sukkela ja sukkelampi muita, pistää ja purra kuin kyy. Klinikassa oli mulla pitkät päivät, ajattelin asiaa ja siellä tulin valaistuksi."

Aamoksesta ja heistä tuli hyvät ystävät. Matti piti lupauksensa ja jätti viskelemisen tuokseen. Aamos renkiä, joka sunnuntaisin, jopa arki-iltoinakin kävi heillä, piti Matti arvokkaana miehenä. Aamoksen isä oli ollut soturi ja korpraali arvollensa. Paljon tiesi hän kertoa sodista, tappeluista, kuninkaista ja keisareista. Aamoksen tarinoidessa tavoitteli Matti sotamiehen ryhtiä, asettamalla lakkinsa takaraivolle ja vasempaan kallelleen. Pyöreätä naamaa piiritti paksu vanunut tukka. Nauraen myönsivät äiti, Eliina ja Aamos Matin juuri sellaisena olevan urhoollisen soturin perikuvan.

Läheisimmän talon Kauramäen karjaa oli Matti jo kolmena kesänä paimentanut, kuin Kaitalan leskiemäntä tuli heillä käymään ja puhui äidille näinikään:

"Meillä on työtä ja ruokaa, tulkoon Matti meille."

Kuin ei äidillä eikä Eliinalla ollut mitään muistuttamista tarjoukseen ja kuin Aamoskin puhui samaan nuottiin, niin lähti Matti, puolen vuotta asiaa tarkoin tuumittuaan, Kaitalaan renkipojaksi. Siellä hän teki työtä aamusta iltaan ja sai ruokaa, vaatetta, jopa palkkaakin vuosien mukaan. Joka pennin toi hän kotiinsa äidilleen.

Eliina meni Kauramäkeen palvelemaan hänkin. Aamos oli siellä jo entiseltä.

Velimiehensä, Kaitalan isännän aviopojan, ja Eliinan kanssa luki Matti yhtä aikaa ripille. Emäntä lahjoitti hänelle sinä vuotena uuden mustan puvun ja lausui samalla:

"Et joutunut hunningoille, kuin meille tulit."

Pienen navetan rakennutti Matti äidilleen ja anteliaalta emännältänsä sai hän polkuhinnasta nuoren lehmän.

Lyhenivät Matilta vuodet, lyhenivät päivätkin vieraan palveluksessa, kuin sai kumppaneikseen Eliinan ja Aamoksen. Lyhentyneet vuodet vierivät nopeaan ja Aamosta sanottiin jo vanhaksi, mutta silloin heittikin Matti ruistynnyrin lattialta selkäänsä; sormikoukun ja väkikalikan vedossa harvat hänelle riittivät; painin heitossa oli hän kylän kuulu; kerrallaan sanottu: Kaitalan Matti kävi miehestä joka käänteessä.

Veli äitineen eli hupaista ja isollista elämää. Tanssijaisia pidettiin Kaitalassa harva sunnuntai; arkipäivinäkin ajeli veli korskuvalla oriilla; kestejä pidettiin, kesteissä käytiin; veli kulki maailman markkinat ja oli iloinen aina. Se kaikki ei kuulunut Matille mitään, eikä koskenut häneen. Haltiansa kohtelivat häntä hyvin ja nöyrästi meni hän riisumaan hevosta, kuin velimies huimapäisenä ajoi pihaan ja lauleli:

"Mitäs me ikävässä vietämme Näitä hauskoja aikojamme?"

Liian hyvyyden hylkäsi Matti. Veli tuputteli hänelle useinkin herrain juomia, joiden väri oli joko hopeankirkas, tai kullankellertävä; pullotkin, joissa juomia oli, olivat kiiltävillä kultapapereilla rinnoiltaan vyötetyt.

"Älä hupsuttele, vaan heitä pois toisellekin jalalle", kehoitti velimies ilopäällä ollessaan Mattia ja täytti lasit.

"Enkä heitä", vastasi Matti. "Ei se sovi minulle, ei sinulle, ei kenellekään."

"No ku sukua ja kaikkia ollaan; heitä pois!" kiusasi veli.

Matin muoto synkistyi silloin tavallisesti ja työhön hän läksi kiireesti, lausuen ovessa mennessään:

"Mitäs niistä; ne ovat olleita ja menneitä."

Markkinoillekin olisi veli vienyt Matin kanssaan.

"Tule nyt", houkutteli hän, "kanssani, niin saat nähdä kerran maailmaa keskeltäkin, etkä aina vain syrjistä."

"En tule", vastasi Matti, "siellä oppii vaan irstaaksi ja laiskaksi."

"Minkämoinen jörri sinä olet. Ja kuin tulisit kanssani, niin ei mun tarvitsisi pelätä, vaikka tulisi koko rykmentti…"

Matti oli siksi itsepäinen, ett'ei veli onnistunut houkutuksissaan. Hän ei mielinyt maailmaa katselemaan edemmäksi joen äyrästä. Joka pyhäpäivä kiersivät Matti ja Eliina Aamoksen kanssa kirkkomatkallaan vanhempainsa kotien kautta ja viipyivät hetkisen heidän luonaan, siksi kuin elukoita oli mentävä illastamaan.

Jonkinlaisen työnjohtajan eli voutimiehen asemaan kohousi Matti tahtomattaan Kaitalassa. Hänen hoidossaan oli koko talonkomento. Emäntä oli enemmän perehtynyt vieraiden kestitsemiseen kuin talonhallintoon ja velimies ei joutanut muuta ajattelemaankaan kuin kaikkea sitä mitä rahalla saa ja minne kaikkiin hevosella pääsee. Kerran koetti Matti puhua hänelle vakavia sanoja, vaan veli lopetti keskustelun ilmoittamalla, että hän on isäntä ja mies kohdastansa ja vastaa yksin teoistansa. Toista kertaa ei Matti yrittänytkään neuvomaan, sillä hän arvasi, että veli olisi ruvennut puhumaan hänestä ja mikä hän on.

Tähän asti ei Matti tullut vahingossakaan ajatelleeksi luvattomia, vaan ilettävät olot saattoivat hänet kohdakkoin sitä tekemään.

"Nyt hän on taasenkin tehnyt hevoiskaupat", lausui Aamos Matille tultuaan työmaalle eräänä syksypäivänä.

"Ja arvatenkin juonut vettä kaupassansa", tuumaili Matti.

"Kuinkas muuten? Pekan pilttuussa seisoo nyt ravuri."

"Vai ravuriin on Pekka vaihdettu."

Matin sydän oli halki haljeta. Paraan työhevosen ja hänen nimellisensä raskitsi veli hukata juoksijaräpäkkään, tuiki tarpeettomaan kaluun talossa.

"Ja maksoi väliä tietysti nyt niinkuin ennenkin", jatkoi puhetta Matti.

"Pari sataa vaan ja salaa senkin. Ei niitä juoksijoita helpolla saada."

Sinä päivänä teki Matti kahden edestä työtä. Suutaan ei avannut ennen iltaa, jolloin kysyi Aamokselta:

"Sanokaas Aamos, mikä tästä lopuksi tulee, tämän talon elämästä?"

"Huutava hukka", vastasi Aamos päättäväisesti.

"Tulevana vuonna pääsee hän täysikäiseksi ja ottaa talon vastaan tämmöisessä vauhdissa. Loppu tulee lyhyeksi, tulee kuin tuleekin."

"Emäntä olisi etupäässä sietänyt asettaa holhouksen alaiseksi."

"Setävainajanihan koetti…"

"Koetti niin, mutta emännän sukulaiset saivat aikaan, ett'ei koetus onnistunut. Leski oli muka hoitanut taloa kunnollisesti ja ostanut säästöillä uudenkin."

"Häikäleen viisaasti tehty se talonosto; sekoitti koko asian."

"Ja nyt setäsi kuoltua ei ole ketään, jota emännän ja pojan tarvitsisi kaihtia. Surutta ja huoletta saavat he nyt mielinmäärin huhtoa…"

"Saavat niinkin."

"Itsensä puuveitseen."

Pekan tuhlaaminen karvasteli Matin mieltä. Hän oli itse sen kasvattanut varsasta pitäin ja opettanut sen nöyräksi kuin ajatuksen. Pekka ensimmäiseksi hänelle hörähti, kuin hän aamusilla talliin meni; Pekka häntä viimeiseksi katsoi iltasilla lauhkeilla silmillään. Joutohetkinään Matti sitä suki, harjasi ja pyyhkieli. Kuin Pekka oli poissa, niin ei hän enää huolinut käydä tallissa, vaan jätti hevosten syöttämisen ja harjaamisen nuoremman rengin tehtäväksi.

Tuittupäisyyden ja kärsimättömyyden ilmauksia näkyi kohta Matissa. Nuorempi renki lauloi kerran:

"Ja vaikka ma olen köyhän lapsi, Niin olenhan rikkaan renki ja renki."

"Tuki suusi", ärjäsi Matti hänelle, "tai muuten minä neulon kurelangat siihen."

Poika äimistyi, eikä laulanut moneen päivään Matin kuullen; ihmetteli vaan, mikä hyväluontoisen miehen on tullut.

Eräänä päivänä samoihin aikoihin peljästyi Matti omia ajatuksiaan. Kaitalassa kemuiltiin isännän nimipäivää, tai jotain muuta semmoista, ja salista loisti vahvasti valoa, kun Matti tuli työstä illalla. Hän seisahtui pihalla, katseli salia, valoa ja vieraita. Omin luvin heräsi vihamielinen ajatus hänen sydämmessään ja pukihe samassa mutinaksi:

"Siellä salissa he nyt syövät, juovat ja mässäävät … minun omaani. Minulle oikeutta myöten kuuluisi…"

Silloin Matti löi otsaansa ja keskeytti kirouksella ajatuksensa. Rappusilla oli hän vähällä työntää kumoon Eliinan, joka tuli häntä vastaan tyhjän saavin kanssa.

Seuraavana päivänä ilmoitti Matti Aamokselle palvelevansa viimeistä vuotta Kaitalassa. Harvapuheinen Aamos ei siihen juuri virkkanut sitä eikä tätä, taisi ajatella enemmän. Kieroa sanaa eivät olleet vaihtaneet keskenään monivuotisena palvelusaikanaan. Valtaansa ei Matti milloinkaan ollut käyttänyt toisten vahingoksi eikä omaksi edukseen. Ensimmäisenä lähti työhön, viimeisenä tuli kotiin, vaikka veli usein hoki: "Voi ku viitsit aina kynsiä, vaikka sukua ja kaikkia ollaan." Työkumppaniaan hän ei eläissään kaivannut; ansiotta ennen kiitteli, ennenkuin ansiosta moitti.

"Minä en kiellä, enkä käske", lausui Aamos, joka täydellisesti käsitti Matin mielen katkeruuden.

Sitte Matti puhui saman asian Eliinalle, taiteellisemmin vaan kuin Aamokselle. Hän muka palvelisi ennemmin vaikka köyhää torpparia metsän korvessa, ennenkuin tämmöisiä tuhlapyttyjä, jommoisia nykyinen isäntäväki on.

Eliina heitti tunteet tuonnekin.

"Kukaan ei maksa sinulle niin hyvää palkkaa", lausui hän. "Sinuna palvelisin minä tässä kymmenen vuotta lisää, sitten rohkenisimme astua torppaan tai vuokrata pienen talon."

"Kymmenen vuoden kuluttua on tässä vieraat hallinneet jo viisi vuotta, usko se", keskeytti Matti. "Ja sinä ja minä palvelemme nyt viimeistä vuotta; vai mitä?"

"Hyvänen aika! Mihinkä paremmillemme tästä nyt menemme?"

"On sitä leipää muuallakin."

"Ja syöjiä vaan puuttuu, niinkö?"

Matti joutui kireemmälle, kuin luulikaan.

"Menemme vaikka Amerikkaan", vastasi hän hädissään.

Mutta silloin rupesi Eliina nauramaan ja löi leikiksi koko jutun.

"Silposen Jussi tuli sieltä viime viikolla kotiin," lausui hän nauraa hohottaen, "ja vakuutti että Amerika on valmis ja kaikki työt siellä tehdyt; muuta ei tekemättä kuin aidat punomatta."

Nauru saattoi Matin niin ymmälle, ett'ei muistanut edes huomauttaa Jussin olevan päälaiskan.

Samana päivänä sanoi huonomuistinen Matti nuoremmalle rengille:

"Kuinkas se laulu nyt taas olikaan?"

"Mikä laulu?" uteli tämä ihastuksissaan.

"Se niin rikkaan renki ja renki."

"Jaa sekö? Näin se on: Vaikka ma olen köyhän lapsi…" ja nuorempi renki lauloi laulun ynnä monta muuta lisäksi.

Elettiin vuosi, kappale toistakin ja kevät oli mailla. Mattia kunnioitettiin ja pidettiin arvossa ahkeruutensa ja toimeliaisuutensa tähden. Kaitalan talossa ei ollut tekemätöntä, mikäli se koski Mattia ja maanpitoa.

Eliinasta oli tullut sorea ja jalkava neito. Matkamiehet ja oudot erhettyivät useinkin puhuttelemaan häntä milloin talontyttäreksi, milloin nuoreksi emännäksi.

Aamos oli yhtäläinen kuin ennenkin.

Paraimmassa sovussa ja yksimielisyydessä elivät Kaitalan isäntä ja hänen äitinsä. He eivät väsyneet nauttimaan elämän hyvyyttä täysinmäärin.

Joen äyräillä asujat huolehtivat vaan puhdasta ja pelkkää onnenhuolta Matin ja Eliinan tulevaisuudesta.

Mutta silloin nousikin rajuilma; itku ja parku, valitukset ja voivotukset seurasivat sitä. Vihurina myrsky alkoi näin:

Eliina puheli Matille pitkän hetken ja vallan hiljaa ja arasti eräänä kesäpäivänä. Isäntä oli luonut silmänsä häneen ja pyrki naurattelemaan häntä. Ett'ei asia joutuisi Matin korviin liioiteltuna, tahtoi hän sen kertoa jo ajoissa itse. Tukalan asemansa vuoksi esitti Eliina eroamista palveluspaikasta kesken vuotta.

"Ei käy laatuun", päätti Matti, joka kuunteli Eliinaa tyynemmästi, kuin tämä luulikaan.

"Miksi ei?" kysyi Eliina, koettaen salata pelkoansa niin paljon kuin mahdollista.

Matilla oli monta syytä. Ihmiset kyselisivät ja onkisivat, kunnes arvaisivat kaikki; velimies saisi uuden häpeän ja vanhojakin on jo viljalta. Kiireimmäksi työajaksi tuskin laskisivat palvelijaa pois, paitse ilmiriidalla. Ja kuin hän varottaa veljeänsä, niin tottahan tottelee; eihän niin ihme mahda olla, ett'ei täysjärkinen mies käsitä mitä rauhaansa kuuluu.

"Kova onni, ett'en mä taipunut eroamaan silloin, kuin sinä tahdoit", huokasi Eliina, joka pelkäsi Matin veren kiehahtamista enemmän, kuin uskalsi ilmi tuoda.

Alistui Eliina kuitenkin Matin tahdon mukaan ja vuosi päätettiin palvella päähän asti. Matti lupasi hillitä itsensä ja luottaa Eliinaan, tulkoon mitä tahansa. Vanhemmiltaan päättivät salata alun ja lopun. Tekivätkö sen omaksi vahingokseen, ei tiedä kertomuksemme mainita. Aamoksen vakuutti Eliina näkevän enemmän yhdellä silmällään kuin Matin kahdella.

Keskustelun loputtua meni Matti veljensä kamariin ja lausui hänelle:

"Anna Eliinan olla rauhassa, äläkä satuta kättäs häneen, sillä jona päivänä sinä sen teet, pitää sinun…"

Viimeisen sanan jätti Matti sanomatta, toivoen veljen ymmärtävän puolestakin puheesta.

"Voi ku hupsuttelet, vaikka sukua ja kaikkia ollaan", vastasi tämä kevytmielisesti ja tarjosi Matille arrakkiryyppyä.

"Sinulla on kyllin muita naurateltavia."

"Älä turhista … niitä on kyllä olemaan ja jäämään sinulle ja minulle. So, heitä pois!"

Matti otti lasin pöydältä ja paiskasi sen uunin eteen kappaleiksi. Hän ei enää voinut itseänsä hillitä.

"Kuuletko, jona päivänä sinä kosket häneen, pitää sinun kuoleman", lausui hän kovalla äänellä.

Kamarin ovi aukeni samassa ja Aamos astui sisään.

"Matti", lausui hän, "muista Kainia ja Aapelia", ja vei Matin kanssaan ulos pihalle kauniisen kesäiltaan.

Vihuria seurasi myrsky, sillä Matti ei muistanutkaan Eliinalle antamaa lupaustansa, eikä Aamoksen varoitusta, vaan löi rukiinleikkuun aikana veljensä otsaan pitkän ja syvän haavan. Kaksi viikkoa taisteli elämä ja kuolema Kaitalan isännästä. Matti oli sen ajan takausta vastaan irti ja odotti kotoollaan joka päivä kuolonsanomaa ja vangitsemista. Äiti vanhettui niinä kahtena viikkona enemmän kuin viimeksi kuluneina kahtenakymmenenä vuotena. Eliina oli kuin elävältä kuollut. Käsi poskella istui hän yöt päivät, tiedotonna mitä ympärillä tapahtui. Mitään ei puhunut, sanaakaan ei valittanut, jos häneltä mitään kysyttiin, niin katkonaisia ja hajanaisia vastauksia antoi. Surunsa oli ylen suuri ja raskas.

Väkevin oli vanha Aamos. Hän juoksi Kaitalan ja Matin kodin väliä aamuin illoin, toi sanomia ja kertoi mitä sairas oli viimeksi puhunut, mitä syönyt, mitä juonut. Hän se sai toivon kipinän sytytetyksi kaikkiin muihin paitse Eliinaan. Tämä ei ymmärtänyt mitään, katsoi vaan tuikeasti puhujaa ja oli kuin kuva.

Kahden viikon kuluttua astui pitäjän uusi nimismies Matin kotiin; äiti meni tainnoksiin, vaan Matti kysyi levollisesti:

"Joko lähdemme?"

"Kuinka vaan tahdotte", vastasi nimismies naurahtaen, "tarvitsisin minä rengin."

Matin äiti virkosi. Tähän asti oli hän luullut Aamoksen salaavan asiain todellista tilaa. Hänen sydämmensä pohjasta nousi harras kiitos korkeuteen.

Nimismies asui Kauramäen talon kohdalla, maantien toisella puolen. Samana päivänä, jolloin Matti muutti uuteen palveluspaikkaansa, nostettiin Eliina sairasvuoteelle. Hän oli kuumeessa ja houraili.

Varsin varmasti ei kukaan tietänyt tapahtumain juoksua Kaitalassa. Yksi puhui yhtäänne, toinen toisaanne, lyömiseen asti. Puhuttiin miten puhuttiinkin, niin aina annettiin Aamokselle osansa. Yksi tiesi Matin ja Aamoksen kaivaneen Saunasuon ojaa heinänteon ja rukiinleikkuun välisenä päivänä. Nuorempi renki korjasi niityn aitaa ja toinen piika oli kuminoita niittämässä. Työjärjestys oli jo aamulla suututtanut Mattia, joka olisi tahtonut koko väen lehdentaittoon. Ojaa kaivettaessa kummasteli Matti Aamokselle, "että jokohan isäntä tarttuu talonohjaksiin ja heittää herrastelemiset sikseen". Aamos siihen oli virkkanut jotain sudesta ja karitsasta. Silloin oli Matti kyömähtäen lausunut: "Täällä suolla on tänä päivänä kuumempi kuin helvetissä" ja lähtenyt kuin paholaisen takaa-ajamana terävän lapionsa kanssa kotiin. Aamos oli juossut hänen jälessään ja huutanut Kainia ja Aapelia, vaan Matti ehti ennen häntä ja verta juoksi jo isännän otsasta, kuin Aamos joutui kotiin.

Toinen tiesi enemmän asiallisia kohtia ja kutoi kertomuksensa niiden mukaiseksi, asettamalla Aamoksen vakoilijaksi, Matin liittolaiseksi ja apumieheksi.

Kohtauksen loppuosan puhuivat molemmat samalla lailla. Juoksujalassa oli Matti mennyt nimismiehen luo itseänsä kiinni antamaan. Pois laidoiltaan kuin oli, niin oli virkkanut sisään astuttuaan:

"Eikö herra vallesmanni tunne minua? Minä olen Kaitalan Matti ja minä tapoin veljeni, mutta en minä ole mikään äpärä. Äitini voi näyttää teille sormuksen, kultaisen kihlasormuksen, joll'ette muutoin usko."

Nimismies takasi Matin irti omalla edesvastauksellaan.

Kaitalan isäntä parantui hengenvaarallisesta haavastaan. Arpea, joka jäi otsaan ja julmensi muotoa, hän sadatteli, eikä Mattia, joka sen löi. Äiti oli samaa mieltä ja olisi antanut vaikka sormen kädestään, jos sillä olisi saanut arven näkymättömiin.

Ihmiset eivät enää tuominneet Mattia niinkään yksimielisesti. Joku tosin lausui kammonsa häntä kohtaan, mutta toiset puolustivat häntä, väittäen Matin olevan kunniallisen miehen esikuvan; toiset vielä lisäsivät, että jokainen hekkumoitsija ansaitsisi saada samanlaisen rangaistuksen kuin Kaitalan isäntä.

Moisia teitä joutui Kaitalan Matti nimismiehelle rengiksi.

Kuin Eliina parantui, tuntui hänestä siltä, kuin olisi nähnyt pahaa unta. Pyhäinpäivästä tuli hän nimismiehen piiaksi; Aamos jäi edelleen Kaitalaan.

Matti vetäytyi kuoreensa unhottaen menneet ja oli niinkuin ennenkin, onni ei vaan vieläkään hymyillyt hänelle. Tiedämme nimismiehen asuneen Kauramäen talon vastapäätä. Syystä tai toisesta oli se talo menokerroillaan. Matilla oli oma tupansa pihan reunalla ja sieltä hän katseli Kauramäkeä joka päivä, katseli liiemmäksikin. Hänellä olikin omat syynsä siihen. Tottunut kuin oli kovaan työhön, niin kyllästyi hän piankin hyviin päiviinsä. Nimismiehellä oli hevonen ja sen Matti hoiti niin hyvin kuin hevosen voi hoitaa, oli lehmäkin, mutta sen ruokkiminen kuului Eliinalle. Matille ei siis jäänyt muuta kuin tallissakäyminen, halkojenpilkkominen, vedenkantaminen ja pitäjällä-ajeleminen, eli toisin sanoen: ei juuri mitään. Hän katseli käsiään ja huomasi niiden pehmenevän päivä päivältä. Ja sitte hän taas katseli Kauramäen taloa.

"Mikäs Kaitalan Mattia surettaa?" kysyi nimismies kerran Matilta, kuin tämä pätki lapuja halkokatoksen edessä.

"Tässä työssä pääsee heilumaan vaan tuppi ja veitsi, eikä mies", vastasi Matti, lyöden samalla kirveensä pölkynpäähän ja katsahtaen Kauramäkeen.

Nimismies tajusi Matin ajatukset. He istahtivat pinonpäähän ja nimismies tarjosi Matin piippuun vaakunata. Savujen käydessä puhkesivat molempain ajatukset sanoiksi. Myöskin nimismies oli katsellut Kauramäen taloa ja katsellut sitä samoilla silmillä kuin Mattikin, vaikka eri perusteilla. Hänellä oli kaikki ostossa ja rahanpanttina. Puut, heinät, leipä, särvin ja huoneiden vuokra nielivät nielemättä hänen palkkaansa. Vaan oltaisi Kauramäen isäntänä, niin ei tarvitsisi maksaa huoneiden vuokraa, ei ostaa puita, heiniä, leipää, särvintä, ei yhtään muuta kuin ylellisyystavaroita, niinkuin vaakunata ja sen semmoistakin.

"Paljonko ne panevat hintaa sille?" kysäsi nimismies Matilta, kuin olivat vaihtaneet ajatuksiaan hetkisen.

"Kymmentä tuhatta ne puhuvat, mutta nyt on raha tiukassa; heltiäisi se allekin siitä, ainakin satoja, joll'ei…"

"Tokkohan?" keskeytti nimismies. "Kauramäessä on maata toinenkin laikale."

"On kyllä, mutta mahona ja nurmena. Viljelyksessäkin olevat pellot ovat tyyni kuljatuita; siksipä ei sitä ole kukaan ostanut; aikaa myöten siitä kyllä pesisi."

"Se on siis ostettava."

"On ostettava."

Nimismies poistui kamariinsa, ajatukset ahkerassa työssä. Vasta-alkanut kuin oli, niin oli hänellä huonekalunsakin osaksi velkana. Ja nyt oli kuitenkin etsittävä keino, jolla pääsisi alkuvauhtiin; oli mietittävä miten saisi semmoisen irtaimiston, että arvaisi talonkauppoihin. Jos kovin rääpimällä alottaisi, niin saisi potea vuosikausia, kenties ikänsä. Ja talo oli ostettava, siitä ei päässyt mihinkään. Kymmenen tuhannen korot eivät nousisi puoleenkaan hänen palkastansa. Pantaisi alussa suu säkkiä myöten ja elettäisi tiukemmasti. Hyvitystä saataisi sitte, sillä talo oli hyvä, ainakin tilusten suuruudelta. Huoneet olivat tosin vanhat ja mädät, mutta metsää oli yli tarpeen; pellot laihdutetut ja huonoissa ojissa, mutta siksipä sen saisikin kymmenellä tuhannella, muuten maksaisi ehkä viisi kuusitoista. Ja niinkuin Matti sanoi, niin aikaa myöten siitä kyllä pesisi. Ja nimismies tunsi ihan, kuinka himoitti koettaa maanviljelystä. Ja tunsi senkin että himon on hän perinyt isältään, pienen seurakunnan kappalaiselta. Isä kulki yhteen aikaan vaalissa ehtimän jälkeen ja haki hakemistaan kirkkoherran virkoja. Ei hänen maisteritutkintonsa enempää kuin ensimmäinen vaalisijakaan, jonka aina sai, auttaneet häntä kirkkoherraksi ja paksumman leivän syrjään. Teräväpäinen kilpailija, joka oli vaan kaksi kolme vuotta viipynyt yliopistossa, luki ja lauloi itselleen kirkkoherran viran niin että hivahti, mutta isä jäi kuin jäikin äänittä hiljaisen äänensä ja olentonsa vuoksi. Alakuloisena hän palasi jokaiselta vaalimatkaltaan, kunnes kerrassaan lopetti ne. Vähän omituisesti se kävi. Naapuri-seurakunnan kirkkoherra kuoli ja isää pyydettiin neljänneksi vaalisaarnaajaksi. Hän suostui pitäjäläisten pyyntöön ja luuli onnen koittavan vihdoinkin. Vaan siinä hän erhettyi. Pyytäjät eivät enää maininneetkaan häntä, kuin olivat nähneet ja kuulleet kolmannen vaalisaarnaajan. Isä tunsi myöskin hänet. Koulussa kutsuttiin häntä Rällä-Riikaksi, yliopistossa, jossa tieteellisyys joka alalla pyrkii voitolle, poikkeuksetta fonograafiksi. Kahdessa vuodessa ennätti hän lukea jumaluusoppinsa, kaksi vuotta oli hän ollut kirkkoherrana. Hän huumasi koko seurakunnan ja isä oli häpeissään ja nolona. Suuri perhe oli hänellä kotosalla ja lapsia olisi pitänyt kouluttaa, vaan varat eivät tahtoneet riittää likimäärinkään. Sitte ei isä onnekseen enään koettanut suurempaa seurakuntaa itselleen.

Samana vuonna, jolloin hän, vanhin poika, erosi lyseosta ja antautui käräjäkirjuriksi, sai isä uuden rengin ja Matti oli hänkin nimeltään. Ja Matilla oli yksi viisausohje: Ihminen saavuttaa parhaimman onnensa maata kaivamalla. Matti kynti, kaivoi, kuokki onnen maasta, kappalaispuustellista. Isä ei lähtisi enää suurempaan seurakuntaan, vaikka tultaisi vaunuilla hakemaan, eikä nuorempain veljien tarvinnut keskeyttää lukuansa, niinkuin hänen. Kauramäen talo on siis ostettava ja ostettava joutuun, ennenkuin joku toinen ehtii. Sitte voi hän kirjoittaa isälleen ja veljilleen, että hänelläkin on talo ja Matti.

Parin päivän kuluttua edelläkerrotusta teki nimismies, Matille sanaakaan sanomatta ja keneltäkään neuvoa kysymättä, halko-urakan viinapolttimon herran kanssa. Matti kynsäsi korvansa juurta, saatuaan kuulla isännältään kaupan ehtoineen ja arveli siinä olevan monta jussinkoukkua ja monta mutkaa. Pääsi siitä hänkin sitte halonhakkuusen selkäluitaan ojentelemaan ja ruumistaan heiluttelemaan ennenkuin kaksisataa pinoa saatiin lyödyksi Kauramäen metsään. Tuli sitte syksy, vaan talvi viivytteli tuloaan; tuli Joulu, mutta lunta ei tullut kuin nimeksi. Matti ei tahtonut pysyä nahoissansa. Hän noitui ja morkkasi almanakantekijöitä ja kirjakauppiaita, kuin eivät edeltäkäsin ilmoittaneet talven juonia. Tammikuussa saatiin pariksi päiväksi kunnollinen rekikeli, vaan sitte kolisivat taas rattaat maanteillä. Ja isännän kauppakirjassa oli pykälä, jossa määrättiin kymmenen markkaa sakkoa jokaisesta halkosylestä, joka ei määräajan kuluessa ollut perillä, eli yhteensä kahden tuhannen markan kaupanrikkojaiset. Reellä ja rattailla, rattailla ja reellä halot kuitenkin hinattiin järven rantaan. Paitahihaisillaan telmi ja ärjyi Matti halonajossa, tottelematta isäntänsä varoitusta vilustumisesta. Seuraus oli se, että Matti keväillä, uitonaikana, makasi vuoteen omana ja vilutaudin käsissä. Viimeisen kiven heitti uittoherra Silposen Jussi. Myötätuulen puhaltaessa, jolloin halkopyräät olisi helposti saatu hyvään turvaan salmensuuhun ja siltä joelle, huvittelihe tämä kuokkavieraana pitkissä, kaksipuolisissa häissä. Vastatuulen särkiessä puomit ja ajellessa halot ympäri järvenrantoja kuulumattomiin ja näkymättömiin, vietti uittopäällikkö vapaamaanantaita ja lievitteli kohmeloaan. Ja Matin täytyi maata hupun alla ja lämmitellä itseään, voimatta vetää rikkaa ristiin onnettomuuden häätämiseksi.

"Joll'ei polttimon herra anna sakkorahoja anteeksi", lausui nimismies Matille, kuin tämä jo oli terve, "niin olemme me Matti köyhiä miehiä ikämme."

"Senkin paistettu ja Ameriikan kulkija", puheli Matti hampaittensa välistä ja leukansa alta. "Sitä miestä minä halusta likistäisin oven välissä yhden ruokavälin."

Vaan Matin vihan-esine, uittoherra Silposen Jussi, katosi paikkakunnalta kuin kaste metsän kainalosta samoihin aikoihin, jolloin tuulikin ajeli halot kadoksiin. Kaunis summa meni nimismieheltä hakkuu- ja vetopalkkoihinkin, puhumattakaan metsän hinnasta.

Eteenpäin on elävän mieli. Matti haki lohdutusta vastoinkäymisessään ja löysikin sitä työssä. Ennen pitkää oli hänen asuntonsa täydellinen kalusepän paja, jossa vuoleksi ensin lusikoita, sitte haravia, lopulta veisteli rekiä ja joka lajia talon tarvekalua. Nimismies oivalti miehen tuuminkin ja minnepäin ne yhä soutivat, mutta lausui sentäänkin piloillaan:

"Ei ole sillä meidän Matilla peukalo keskellä kämmentä, vaan saisiko luvan kysyä mihin näitä."

Matti keskeytti hänet vastaamalla erään sadun nimen:

"Kaikkia matkalla tarvitahan."

Isännältään Matti salasi laskujensa perustukset ja pylväät, vaan Eliinalle hän ne ilmaisi hänen syntymäpäivänään.

"Tänäpänä täytän minä viisikolmatta", lausui hän tärkeällä äänen painolla, syödessään kyökissä päivällistä eräänä Laskiaisena, "mutta kuule Eliina, tuo silakkaa pöytään, minä pelkään jo paistin hajuakin."

"Ei ole silakoita", vastasi Eliina.

"Voi sun Taavetti! Vai ei ole silakoita! Ja tänä vuonna kuitenkin päättyvät nämät pidot, loppuu tämä makianleivän-juhla. Kuuletko sinä, että se loppuu?"

Eliina ei ymmärtänyt Mattia, enempää kuin nimismieskään, joka Matin lujan puheen johdosta oli tullut kamariin raollaan olevan oven taa.

"Mitä sinä oikein ajat takaa?" kysyi Eliina.

"No sitä", vastasi Matti, joka ei tiennyt kolmannen henkilön läsnäolosta, "että tähän taloon syntyy piakkoin poika; ja poika tuo onnen ja…"

Eliina ja nimismies iskivät silmää toisilleen.

"Vaan jos tapaisikin olla tyttö", väitti ensimainittu.

"Ei ole kuin poika, onnentuoja, olojen muuttaja. Uskotko sen?"

"Uskon sitte kuin…"

"Etkö ennen?"

"Ei ole täytymystä."

"Vaan minä uskon. Ai, ai, minulla on niin luja usko, että se oikein kumisee."

"Oikein puhuttu", lausui nimismies ja astui kyökkiin. "Minä rupean puolellesi Matti ja sitte meitä on kaksi. Uskokaa pois, Eliina, Matti on oikeassa; ja sen pitää olla poika."

"Ja pojassako sitte vaan on kalakeitto ja kaksi haukea?" muistutti Eliina ja lähti rouvan puolelle.

Riitti siitä sitte verestä sanakiistaa kahden kuukauden vaiheille eli Pääsiäis-lauantain ehtoosen saakka, ummelleen kello kymmeneen. Tapahtuma ratkaisi silloin voiton nimismiehelle ja Matille. Ensimainittu unhotti sen johdosta lukea päivän postissa saapuneita sanomalehtiänsä ja viimemainittu unhotti nukkumisensakin koko yönä. Kello viideltä nousi Matti aamulla ylös ja lähti ulos katsomaan nousevaa aurinkoa. Että se juhlan varhaisena aamuhetkenä riemusta hyppelee noustessansa maailmoille, siitä oli Matti yhtä varmasti vakuutettu, kuin että Paratisi oli itäänpäin Eetenistä. Tallissa hän myöskin pistäytyi samalla. Höhö-hö-höö härisi hänelle hevonen, joka ei ollut mikään muu kuin entinen Kaitalan Pekka. Vaihtureille jouduttuaan oli se kulkenut kädestä toiseen ja pysähtynyt viimein nimismiehelle. Matti taputti vanhaan tapaansa Pekkaa lautaselle ja puheli sille ystävällisiä sanoja. Entistä kiiltävämpi ja lyhyempi oli hevosen karva, silmät oli samat lauheat. Sitte Matti asteli kyökkiin päin, aikeessa mennä aamukahvia odottamaan ja odottaissaan kiusottelemaan Eliinaa. Silloin kuului nimismiehen ääni lasikuistilta:

"Mats Kaitala!"

Matti ei ollut hidas käsittämään ja seuraamaan kutsua. Kaitalan Matti ja Mats Kaitala tulivat aina suopealta suunnalta. Lyhyesti lausuttu Matti sitä vastoin soi vallan toiselta. Jos isäntänsä käski: "Mene valjastamaan Pekkasi, Kaitalan Matti, jotta lähdemme reppureita tervehtimään metsätaloihin", niin sai Matti huoletta valehdella kengän hölkkäävän, tai painajaisen niin pahasti maanneen yöllä hevosen, että hiki valui joka karvan juuresta vielä aamusellakin. Matin puhe kävi silloin täydestä ja reppurit jäivät sillä kerralla rauhaan. Mutta jos isäntänsä lausui: "Matti! Pekkasi puihin ja arkangelien perään", niin silloin ei auttanut valeet, ei muu kuin "surko pois sanoi turkulainen".

Nimismies istui virkakamarissaan keinutellen itseään keinutuolissa, kuin Matti astui sisään ja lausui:

"Huomenta päivää!"

"Huomenta, huomenta, paina puuta", kehoitti nimismies, jolla oli paras puoli päälläpäin.

Matti kyllä tiesi, ettei se paras milloinkaan häntä jättänyt, vaikka väliin piili pohjemmalla, niin ettei outo nähnyt hänessä muuta kuin kovan herran ja ankaran virkamiehen, vaan, niinkuin sanoimme, Matti kyllä tunsi isäntänsä.

Istuneeksi tuskin ehti Matti, kuin jo tuli Eliina kantaen kahvia monenlaisten leivoksien kera.

"Lyö sekaan ja ota joka lajia", kehoitti nimismies Mattia.

Matti vitkasteli kahvia ottaissaan, palan sokeria pudotti kerrallaan kuppiinsa, katsoi tarjottimen kantajaa silmiin, nosteli leivoksia yhden erällään lautaselleen ja koukkasi samassa:

"Ja nyt meitä on sitte kolme kovaa."

Eliina ei ollut älyävinään Mattia, vaan sanoi:

"Sinäkö se kolmas olet, vaiko minä?"

Nimismies hymyili heille molemmille. Matti oli hänen Mattinsa, Eliina oli hänen rouvansa Eliina; Eliinaa nimismies teititteli, Mattia sinutteli; Mattia rouva teititteli, Eliinaa sinutteli.

"Matti tarkoittaa, että meittiä miehiä nyt on kolme", selitti nimismies.

"Kas vaan", ihmetteli Eliina ja poistui hetkiseksi.

Nimismies ja Matti pakinoivat ilmasta, kevääntulosta ja niistä näistä, siksi kuin Eliina tuli ja täytti uudelleen kupit.

"Nyt on varpahaiset talossa ja nyt jätetään pohjat", komensi nimismies tuodessaan konjakkikarahviinin pöydälle.

"Ja pojan ja onnentuojan", lisäsi Matti lorahuttaissaan kuppiinsa hienoa juomaa.

Puhe alkoi sujumaan.

"Onko eilisen postin Suomettarissa Natun arvoituksen selitystä?" kysyi Matti.

Nimismies ryhtyi aukoilemaan sanomalehtiä ja sill'aikaa täytyy meidän, käsittääksemme Matin kysymystä, tehdä lyhyt poikkeus ja selvitys. Pitäjän köyhä lukkari ja rikas kunnanesimies olivat nimittäin riitautuneet keskenään kunnan yleisistä asioista ja hämmästelivät toisiaan Suomettaren palstoilla. Edellinen käytti nimimerkkinään Latua, jälkimmäinen Natua. Hiljattain oli lehdessä kaikenlaisena Natun lähettämä arvoitus: "Mitkä ovat ne, joita talvella pidetään seljässä ja suvella vatsassa?"

Nimismies tähtäsi kaikenlaisiin ja lukikin siellä näin kuuluvan selityksen:

"Natun lähettämän arvoituksen selitys on: K——n pitäjän lukkarin turkit, jotka joka kesä ovat leivänpanttina."

Pureva iva kiukutti ja nauratti yhtä aikaa nimismiestä ja Mattia. Silmänräpäyksen ajassa unhotettiin kuitenkin Latut, Natut ja puoletkupit, sillä nimismies putkahti yht'äkkiä, pudotti lehden kädestään, otti sen jälleen takaisin ja katsoi siihen entistä tarkemmin ja huudahti samassa:

"Sinä Kaitalan Matti ennustit oikein; poika toi onnen; minä olen voittanut palkintolainan arpajaisissa kolme tuhatta taaleria."

"Siinä se nyt oli, penturissa", hemahti Matti, mutta sitä ei nimismies enää kuullut; hän oli silloin sanomalehtineen rouvansa luona.

"Me voitimme, me voitimme (monikkomuotoa käytti nimismies hyvällä päällä puhellessaan Matille) kolme tuhatta taaleria", hoki onnellinen isäntä rengilleen, tultuaan rouvansa luota, ja vaati tätä kuumentamaan jäähtyneet pohjat. Matti oli isännälleen mieliksi ja pirahutti karahviinista pikkuisen entisen lisäksi. Keskusteltiin sitten intoisesti. Kauramäen talonkauppa päätettiin tehtäväksi viikon ensimmäisenä arkipäivänä; irtainta, niinkuin eläimen rehua, karjaa ja viljaa päätettiin niinikään ruveta heti hankkimaan ja kuulustelemaan.

"Aamoksen sinä kait tahdot taloon myöskin", puhui nimismies. "Minkälainen hän on miehiänsä?"

"Ahkera kuin muurahainen, kaivaa työtä vaikka maan alta, mutta muuten hitaanpuoleinen."

"Hitaan työt tulevat tehdyiksi."

"Vaan laiskan jäävät tekemättä."

"Sano sitte hänelle, ettei ota enää pestiä Kaitalaan."

Uutta pohjaa ei nimismies tarjonnut Matille, sillä hän tiesi että tämä olisi sen hyljännyt, joko sitte vastaamalla: "Monta monessa, kaksi viittä kymmenessä", tai jollakulla muulla asiaankuulumattomalla ajatelmalla.

Matti odotti niin hartaasti Mikkeliä, jolloin, äskettäin tehdyn kaupan mukaan, pääsivät muuttamaan Kauramäkeen, että aika tuntui hänestä loppumattoman pitkältä. Juhannuksena häntä äköitti ettei jo ollut Pertunpäivä, Perttuna hänen hyppysiään paleli kuin ei jo saanut ajaa Pekkaansa rappusien eteen ja nostella huonekaluja rattaille. Muitakin suruja ja huolia versoi, jotka Matti ypö yksin kantoi, sillä nuoresta Antero herrasta alkaen jaksoivat heillä kaikki hyvin ja elivät päivänsä perin levollisuudessa. Matti vaan yksin huolehti. Viljoja oli ostettu ja niitä säilytettiin vieraan aitassa … hiirien syötävänä luulletikin. Hevosilla ajoi vieras, lehmiä lypsi vieras, lampaita keritsi vieras, mutta muistikohan ajaja, lypsäjä ja keritsijä ruokkia, juottaa ja hoitaa niitä säällisesti; muistikohan vaan? Ja Mikkeli ei hätäillyt eikä jouduttanut tuloansa. Kesti päivä, kesti yökin, viikosta ei puhettakaan, sitä ei uskaltanut Matti ajatellakaan, niin oli pitkä ja ikävä. Ja yhden kuin pääsi loppuun, niin ala elämään uutta, kahta pitempää.

Mikkelin köyryaamu vasta kesti, ennenkuin päivä valkeni. Matilta jäi illalla silinterinsä vetämättä ja kun hän sitte yöllä heräsi seisoi se ja osoitti kahtatoista. Maata hän ei viitsinyt enää ruveta, vaan antoi lampun palaa, toivoen tunnin, kahden kuluttua päivän pilkoittavan. Sitte rupeaisi hän myllästämään ja puhdistamaan taloa, alottaen omasta huoneestansa, jossa työkalut ja vaatteet olivat viikonpäivät olleet valmiiksi ladottuina muuttoa varten. Kului tunti, kaksikin, vaan kyökissä oli yhtä pimeä kuin Kauramäessäkin. Matti kahlehti luontonsa, eikä ruvennut maltittomaksi. Noin kurillansa olisi hän halusta rummuttanut Eliinan jalkeille, mutta ei tohtinut, sillä jos isännän uni samassa häiriytyisi, niin kävisi pian kylmästi rauhanrikkojan. Aikansa kuluksi rupesi Matti veisailemaan pitkän pitkää arkkiviisua: "Suloinen ääni nyt kuuluu, tuolla yrttitarhassa". Viidettä kertaa hän sitä jo alotti ennenkuin kyökkiin ilmaantui valkia. Matti suvaitsi silloin täydellä äänellään laulaa värsyn:

"Sen oven minä kiini suljen Jossa olin minä kasvanut; Ja ystävääni mä seuraan Jonka olen minä valinnut."

Samassa kuuli hän ratsastuksen töminän ja surkean hätähuudon maantieltä.

"Nyt on valkea jossakin valloillaan", lausui Matti itsekseen ja lähti joutuin ulos. Tallinnurkalle ehdittyään näki hän liekkien kohoavan Kaitalan talosta ja valkaisevan koko kylän. Valkean ympärillä liikkui ihmisiä tiheässä; kauemmaksi näyttivät ne mustilta ja rauhattomilta haamuilta.

Matti riensi hengen edestä tulipalolle. Täydellinen sekasorto ja hämmennys vallitsi siellä. Ruiskua ei ollut kyläkunnassa ja tuli oli päässyt niin ankaraan valtaan, että asuntuvan lasit jo sulivat ja porstuasta löivät liekit ulos. Emäntä kannettiin tunnotonna pihalle ja salista yritettiin pelastaa kalliinta ja kevyintä irtaimistoa. Isännästä eivät palvelijatkaan tienneet, oliko eilisellä matkallaan vaiko ylhäällä vinttikamarissa, jossa kesäiseen aikaan oli tapansa asuskella.

Kuultuaan palvelioiden välinpitämättömät arvelut ja tavattuaan Aamoksen pelastuspuuhissa lausui Matti hänelle:

"Seuraatteko Aamos minua?"

"Seuraan", vastasi Aamos rohkeasti.

"Tulkaa sitte", käski Matti ja otti kirveen ja köyden käteensä.

He läksivät tikapuita kohden; ne olivat pystytetyt rappusten viereen tuvan puolelle, jossa kuumuus oli ankarin. Matti teki köydenpäähän mutkan, heitti sen ylös osaavalla heitolla tikapuiden toiseen sääreen ja veti ne sitte alas.

"Tarttukaa kiinni", kehoitti hän Aamosta, asettuen itse toiseen päähän kantamaan.

Väkeä tuli auttamaan heitä kuin pääsivät loitommaksi tulta, ja tuota pikaa saatiin tikapuut pystyyn salinpuolelle, jossa vähemmin kuumensi. Aamoksen seuraamana nousi Matti niitä myöten katolle ja hakkasi minutissa, kahdessa pärekattoon aukon; sakea savu tuprusi siitä ylös. Savusta huolimatta katosivat Matti ja Aamos aukkoon ja menivät pelastamaan Kaitalan isäntää. Silmät kiinni ja harvaan hengittäen kulkivat he ylisiltä, kuuman savun tahtoessa tukahuttaa heidät, vinttikamarin ovea kohden. Hukka-askelta eivät astuneet ja Matti sai avaimesta kiinni; ovi oli sisäsalvassa eikä auennut. Aamos veti tulitikulla valkeata ja Matti murti oven rikki lukon kohdalta. Kaitalan isäntä makasi täysissä vaatteissaan sikeässä unessa, eikä herännyt, vaikka Matti häntä nosti istumaan; henkensä löyhkähti väkevältä.

Päistäreet, joilla välikatto oli peitetty, syttyivät samassa viheltäen palamaan ja paluutie oli katkaistu.

"Tässä ei ole aikaa viivyttelemään", lausui Matti, kuin ylinen oli valkean vallassa ja savua tuli oven rikkiöimestä kamariin. "Sitokaa Aamos köydenpää tuohon rautaiseen kohentimeen, minä vyötän toisen pään hänen ympärilleen."

Sitte löi hän akkunan rikki ja nosti siitä veljensä alas, Aamoksen päästäessä köyttä vähävähältä valumaan, siksi että väkijoukko ylettyi ottamaan pelastetun vastaan ja köyden auki.

"Ja nyt lähdette te, Aamos", päätti Matti ja sitoi köyden Aamoksen ympäri kainaloiden alitse, niinkuin äsken veljensäkin oli sitonut. "Teittä olisi hän kuollut, sillä minä en olisi osannut tänne kammariin, joka minun aikanani ei vielä ollut käytännössä, en ainakaan niin pian; päistäreet olisivat ehtineet syttyä ja silloin…"

Rikkinäisestä ovesta pääsivät liekit jo seinäpapereihin, kuin Matti asetti kohentimen poikittain akkunan karmilautoja vasten ja laski itsensä köydellä alas. Suosiollisilla silmäyksillä katselivat häntä nuoret ja vanhat ja kiitoksia kuului joka taholta Matin uskaliaisuudesta ja alttiiksiantavaisuudesta. Mattia eivät mielenosoitukset miellyttäneet ja hän puikahti kenenkään huomaamatta lähtemään kotiin, nähtyään että oli ryhdytty tarpeellisiin varokeinoihin tulen estämistä varten; naapuritaloihin ja läheisien huoneiden seinille ja katoille oli levitetty märkiä lakanoita ja raiteja.

Syksymmällä tanssittiin Kauramäessä Matin ja Eliinan kihlajaiset. Nimismies ei taipunut laskemaan kihlatuita vihille pappilaan, vaan piti pienet hääkköset Jouluna Kauramäessä. Kutsutuita ei ollut monta, vihkijä vaan ja kolme neljä henkeä joenäyräiltä; kutsumattomia oli paljo.

Matin äiti jäi edelleenkin asumaan omaan tupaansa, vaikka hän olisi ollut tervetullut Kauramäkeenkin. Askareita hän siltäki kävi tekemässä Eliinan kanssa ja ohjeita jakelemassa ja oppeja antamassa tälle karjanhoidossa. Aamos ja nimismies väittivät lampaiden karttuvan hänen korjuullaan erinomaisesti, ja rouva vakuutti Anteron nukkuvan helpommin kuin mummo tuuditteli ja lauloi.

Matti teki työtä päivät ja nukkui yönsä makeasti. Sitkeyttä ja väsymättömyyttä kysyikin Kauramäen talo, jossa joka nurkassa oli joko keskeneräistä tai tekemätöntä. Sadoin parin oli korjattava aitoja, sadoin sylin kaivettava ojia. Peltoja oli kynnetty ronkkimalla ja ruokamulta oli kutaantunut saroilta. Matti laski sahrainkynnet syvälle ja kynti pellot suliksi. Pajupensaat raivattiin niityiltä, jotka sitte kasvoivat enemmän heiniä, ja karjaa lisäännytettiin ja saroille saatiin siten lantaa ja ruokamultaa. Isäntä ei itkenyt penniä, vaan otti päivämiehiä ja urakkalaisia omien väkien lisäksi. Entinen laiha "talopaha" lihosi ja varttui paraimpain rinnalle.

"Kuin joutui miesten käsiin", sanottiin kylässä.

Anteron jätettyä kehdon liekuteltiin siinä Matin tytärtä Katria. Matti oli silloin jo niin aikava, ettei ollut kuulevinaankaan nimismiehen muistutusta kuinka ennustustako muka olisi ollut tarpeen, jotta rengistä olisi tullut isäntänsä vertainen.

Kaitalan talo joutui vieraalle. Emäntä syytteli tulipaloa häviönsä syyksi ja vakuutteli tulenuhriksi joutuneen, paitsi rakennusta ja irtaimistoa, jotka molemmat olivat vakuuttamattomat nekin, useampia tuhansia puhdasta rahaa. Hän sai eläkkeen, vaan pojalle ei jäänyt kuin vaatteensa ja muutama sata markkaa rahaa, jotka hän heti tuhlasi maailmanmatkoilla. Emäntä eli pari vuotta sisarensa luona eläkemuorina ja kuoli unhotetun kuoleman. Kaikki sukulaiset hyljeksivät poikaa, jolla ei ollut turvaa, ei oikeata ystävää siellä eikä täällä. Hän koetti asettua Helsinkiin asumaan, vaan palasi sieltä lyhyen ajan kuluttua syntymäpitäjäänsä melkein alastomana ja mainekirjansa tahrattuina. Viluisena ja nälkäisenä kohtasi Matti hänet talvipakkasessa maantiellä.

"Minä kuolen puutteesen ja häpeään", valitti hän Matille, "sillä työtä en ole oppinut tekemään ja nuori olen kerjäämään."

Matti vei hänet Kauramäkeen ja antoi hänelle ruokaa ja vaatetta ylle. Tuliset hiilet, joita ainoastaan Matti kokosi hänen päänsä päälle, sillä kaikki muut mittasivat hänelle ansion mukaan, kolkuttivat hänen omaatuntoansa ja kaiuttivat menneitä. Matti huomasi veljensä tuskallisen mielen ja kuinka armolahjain ottaminen tuntui entiselle talonisännälle vaikealta, ja lohdutteli häntä sanoen: "Pitää ottaman paha vastaan niinkuin hyväkin."

"Sinä lähdet nyt tuonne äyräälle kanssani", puhui Matti vielä samana iltana veljelleen ja lähti häntä viemään äitinsä luokse. "Äitini on sinua odottanut jo kauan ja olisit kai tullutkin, jollei Silposen Jussi olisi saanut sinua veiviinsä ja loppuja rahojasi. Ensi aluksi on sinulla siellä lämmin huone, puhdas vuode ja ruokaa syödäksesi; sitte saamme nähdä."

Kärsimykset olivat karsineet ylpeyden hengen entisestä Kaitalan isännästä, sekä vaeltamisen halun ja hän jäi Matin äidin tupaan.

Matti toimi ripeästi ja ajoi muutaman päivän kuluttua vanhalla Pekalla ja vanhalla reellä veljeänsä katsomaan. Heiniä ja kirstuntapainen oli kotereissa.

"Ihmisen pitää tekemän työtä onnessa ja onnettomuudessa", tervehti hän iloisesti veljeään.

Kuin ei tämä vastannut siihen mitään, jatkoi Matti:

"Hevonen ja reki ovat tuolla ulkona ja…"

"Pekka … vielähän olet hengissä", keskeytti veli.

"Ja tässä on sinulle rahaa", pitkitti Matti ja pani muutamia seteleitä pöydälle. "Näillä rahoilla ostat sinä kauppiaalta kahvia, sokeria, tupakkia ynnä muuta pientä tavaraa; tavaran vaihdat räsyihin ja räsyt viet Tervakoskelle ja sitte alotat taas uudestaan. Ihmisen täytyy tehdä työtä ja työtä se on sekin, eikä juuri huonointa."

"Sinä olet liian hyvä."

"Älä hupsuttele, kun sukua ja kaikkia ollaan."

Veli katsoi Mattia silmiin ja värähdyksiä näkyi hänen kasvoillaan.

"Ja minä kun luulin", lausui hän liikutetulla äänellä, "että sinäkin vihaat ja inhoat minua, kuten kaikki muutkin."

"Minäkö vihaisin sinua? Älä punnitse itseäsi väärällä vaa'alla, vaikka sanon, että kevytmielinen ja tuhlari olet ollut aina, vaan koiramainen ja häijy et ole ollut koskaan, et minulle, et kenellekään."

"Sanasi soivat oudoilta korvissani; ne ovat tottuneet roistonnimeen."

"Ja nyt vielä kaksi kohtaa ennenkuin lähdet", keskeytti hänet Matti. "Älä halveksi eläkä häpeä työtäsi, ammattiasi. Kierrä vieraita seurakuntia, jos et tahdo näillä mailla liikkua. Kuin pilkkaajan tapaat ja hän sanoo sinulle: 'Katsokaa, entinen Kaitalan isäntä hakee lumppuja', niin älä suutu hänelle, sillä ei hän niin pahaa tarkoita, kuin ehkä luulet ja sanansa kuuluvat. Jos sinulla on aikaa, niin tarjoo hänelle tupakkia piippuunsa, äläkä ole millänäsikään hänen pilkastaan. Kehu tavaroittesi hyvyyttä ja mainitse ikäänkuin sivumennen, kuinka keisarilla par'aikaa on kova paperin tarves, sillä uusia lakeja ja asetuksia tarvitsisi julistaa kansalle tusinoittain vanhettuneiden sijaan. Ja että hyvä pääsisi leviämään tänne, tuonne ja joka paikkaan, salpaamaan pahaa ja sen valtaa, niin täytyy isäntämiestenkin lähteä toimiin, hakemaan räsyjä, jotta paperia saataisi joutuun keisarille ja alammaiset tulisivat suojatuiksi väkivallalta, vääryydeltä ja pilkalta. Toiste tavattuanne olette vanhoja tuttuja ja hän tarjoaa sinulle piippuun, sillä, niinkuin sanoin, ei hän niin pahaa ajatellut, kuin lausuneeksi tuli. Se oli ensimäinen kohta."

"Sinä ajattelet virstoittain ja puhut kuin koulunkäyneet."

"Toinen kohta on tämä: Jos viinanhimo herää sinussa ja voittaa sinut, niin että menetät antamani, niin tiedä, että annan toiste, kolmannesti ja annan aina kaikki, mitä itsestäni irti saan, siksi että säälit minua ja voitat himosi. Ja sen voitat, kuin koetat ja muistat vaan olevasi veljeni ja isäni poika. Niin … ja tuon navetan oven hakkaan matkalla ollessasi korkeammaksi, että saat Pekan suojaan kotiin tultuas levähtämään viikoksi kahdeksi. Heinät eivät ole kalliita kesällä saat niitä tehdä Kauramäen niitynmetsistä. Eihän tässä ole hädänkaunaa."

Matti ei ennättänyt takaisin Kauramäkeen, kuin veljensä jo lähti uuteen ammattiinsa. Aamoksen kanssa Matti katseli kartanolla, miten veli hiljalleen juoksutteli Pekkaa ja pysäytti sen kauppiaan kohdalle.

"Hyvässä alussa on puoli loppua", huomautti Aamos.

"On niinkin, on enempikin", lisäsi Matti, "ja varsinkin kuin pääsee uuden tien alkuun."

Ahkerassa työssä ja puuhassa kuluivat päivät ja riensivät vuodet eriuomaisemmitta tapauksitta. Matilla oli poika ja tytär, nimismiehellä niinikään. Antero kävi lyseota ja kuin Katri pääsi kansakoulusta niin Jooseppi ja Kaarina alkoivat vasta toista vuottansa.

Matin veli paransi elämänsä ja harjoitti työtänsä uutterasti. Jouten ei ollut kotonakaan, vaan osti timantin ja rupesi lasinleikkaajaksi väliajoillaan, milloin ei ajanut pitäjillä. Matin äitiä hän kutsui äidikseen ja Katri ja Jooseppi kutsuivat häntä sedäkseen.

Aamos ja Pekka kuolivat yksiin aikoihin.

Antero herra teki vuodessa vuoden tehtävät ja tuli eräänä Toukokuun päivänä, valkoinen lakki päässä ja valkoinen mieli rinnassa, Kauramäkeen. Matti häntä ensimmäisenä tervehti maisteriksi.

Kaarina kävi tyttökoulun lävitse ja meni sitte kihloihin pappilan maisterin kanssa.

Kaarinan esimerkki tarttui Katriin, vaan Katrin kihlaus tapahtui mutkikkaampia teitä kuin Kaarinan. Kahdeksantoista vanhana teki Katrin mieli meijerikouluun, mutta Matti oli vanhoillinen ja lausui jyrkästi kieltoansa. Nimismies aikoi käyttää kavaluutta ja käski Katrin tuomaan puoletkupit kamariin. Niitä Matin kanssa hörppiessä aikoi panna hän parhaansa liikkeelle, puhua, jonka taisi, tiedon, taidon ja sivistyksen tarpeellisuudesta ja tärkeydestä. Katri jäisi kuuntelemaan ja auttamaan. Jos Matti yhä vetäisi vastahankaa ja he viipyisivät, niin tulisi Eliina hakemaan Katria ja jäisi hänkin pinnistämään Mattia. Rouvalla olisi sitte asiaa Eliinalle ja Kaarina ja Jooseppi tulisivat hekin viimeksi rytyyn ja sitte tehtäisi kuuma yhteisryntäys, kunnes uppiniskainen voitettaisi. Semmoinen oli sotasuunnitelma, jonka onnistumisesta ei kukaan sotureista epäillyt. Vaan Matti saikin vihiä ansasta, ja kuin Katri käski häntä nimismiehen kamariin, niin lähti hän joutuin ulos ovesta ja mutisi mennessään kaatuneesta pellonaidasta, joka kiiremmän kautta oli tuettava.

Tuli sitte Antero maisteri kotiin kesälomalle ja Katri jutteli hänelle onnistumattomat kokeet. Antero miettimään tunniksi kahdeksi, siksi että löysi avaimen. Hän käski kaikkien taistelijain olemaan saapuvilla Matin syödessä päivällistä. Matti vainusi taaskin, että oli tavattomia tekeillä, kuin tupaan vähitellen tuli käsketyitä ja nousi kesken syöntiään pöydästä, aikoen lähteä karkuun. Nimismies tuli häntä ovessa vastaan ja pyörähytti hänet takaisin virkkoen:

"Nyt puhutaan asioista."

"Minun tyttärestäni…", mutisi Matti ja katsoi ulos akkunasta ohrapeltoon.

Antero astui samassa sisään.

"Isäni, äitini, sisareni, Eliina, Jooseppi ja minä", lausui hän totisella äänellä, "me kaikki menemme Katrin edestä täydelliseen takaukseen, niinkuin omasta itsestämme, ettei hän pane hattua päähänsä, eikä ota päivänvarjostinta käteensä meijerikoulusta tultuaan, vaan käy liinapäässään kirkossa kuten tähänkin asti ja hoitaa Kauramäen lehmiä entistä paremmin, joka vakuutetaan Kauramäen kartanossa…"

"Jaa menettekö?" kysyi Matti ja käänsi katseensa ohrapellosta takaajiin.

"Menemme", vastasivat kaikki niinkuin yhdestä suusta, paitsi nimismiestä, joka piteli vatsaansa.

"Menköön Katri meijerikouluun", sanoi Matti ja kävi jälleen pöytään.

Sillälailla pääsi Katri Mustialan meijerikouluun. Siellä he oppivat lähemmin tuntemaan toisensa, nimittäin Kaitalan uuden isännän vanhin poika ja Katri. He sattuivat elämään suotuisemmissa olosuhteissa kuin Matin äiti ja kukaan ei pyrkinyt erottamaan heitä. Arvoasteista ei kukaan hiiskahtanutkaan, kilvan vaan kiittelivät, kuinka nuoret sopivat toisilleen ja kuinka kaunis pari tulee pitkästä ja hoikasta pojasta ja suurisilmäisestä ja kepeäjalkaisesta tytöstä.

Matin paikatessa silojenrahkeita ja Anteron pitäessä hänelle esitelmää uudenaikaisesta pellavan-puhdistuskoneesta astui nuori mies sisään. Hän oli puettu kotikutoisiin vaatteisin ja kaulassa oli musta silkki. Tulija tervehti ensin Mattia ja sitte maisteria. Katri oli tulossa kyökistä tupaan, vaan huomattuaan äskentulleen seisahtui hän kynnykselle ja punehtui kasvoilleen. Nimismies ja Matin äiti tulivat kamarista tupaan. Nuori mies ei istunut, vaan jäi Matin eteen ja virkahti tuokion kuluttua:

"Katri ja minä tahtoisimme toinen toisemme. Annatteko tyttärenne minulle vaimoksi?"

Matin kädet alkoivat tutisemaan; silat luisuivat polvilta lattialle jalkain eteen.

"Eliina … äiti…" lausui hän ja sanat olivat jäädä kurkkuun.

Eliina ja Eeva tulivat saapuville.

Matti itki toisella silmällään ja nauroi toisella, kuin virkkoi:

"Tämä mies pyytää Katria vaimokseen; tunnetko sinä häntä?"

"Tunnen", vastasi Eliina ja antoi Katrin käden nuorelle miehelle, joka seisoi siinä heidän edessään päätään pitempänä kaikkia.

Kuulumattomin askelin läheni Matin äiti rakastuneita. Nuoren miehen käsi oli kiertynyt Katrin ympäri.

"Minä siunaan liittonne", virkahti hän hennolla äänellä.

"Äitini", äännähti Matti ja nosti hänet kuni perhosen nuorten tasalle.

Hoikka mies painoi kihlasormuksen Katrin sormeen.

"Minä siunaan liittonne", toisti Matin äiti ja syleili kihlatuita.

Sormessa kiilsi sormus, kultainen kihlasormus.

Anteron laulaessa: "Sulhanen pulska nuorimies on", menivät toiset nimismiehen vaatimana vierashuoneesen, vaan Matti jäi akkunan eteen. Katseli siitä ulos valkoisia maisemia kyläänpäin ja suuri kyynel valahti poskelle. Kaitalan talosta siirtyi katse joenäyräälle. Savu nousi äidin tuvasta. Matti pyyhkäsi kyyneleen poskeltaan ja lähti veljensä luo. Soihdun, josta Jooseppi aamulla oli särkenyt lasin, otti mukaansa.

Antero vihittiin papiksi ja vietettyään häänsä pappilan neidin kanssa läksi hän kauniina Elokuun iltana rouvineen uuteen kotiinsa. Jooseppi kyyditsi nuorta pariskuntaa läheiselle asemalle ja Matti otti viimeiseksi jäähyväiset Anterolta, onnentuojalta. Pitkän luvun aikoi hän lukea maisterille seisoissaan portinpielessä, toisessa kädessään pidellen lakkiansa ja toisella puristaen Anteron kättä, mutta silmät kostuivat ja ääni tykähtyi. Tuulen leikitellessä hänen hiuksissansa ja hakeissa niistä valkoisia hapsia näkyville kuuli Antero hänen mainitsevan Kauramäen huoneen Herrasta, isäin hyvistä töistä ja lasten vakaasta vaelluksesta, vaan sitte puhuja sekaantui, keksi samalla vikaa valjastamisessa ja torui Jooseppia, joka oli unhottanut vetää silan-nappulainnauhat reikäin lävitse.

Ennen käännettä liehuttivat Antero ja hänen rouvansa nenäliinojaan. Nimismies, rouva ja Eliina seisoivat kukin avatun akkunan ääressä ja liehuttivat vastaan. Ja portinpielessä seisoi Matti … ja kohotti lakkiaan.

JOKAPAIKAN EERON HELSINGIN-MATKA.

Jokapaikan torppa seisoo korkealla kalliolla, ja kalliolle näkyy koko Hurjain kylä päästä niin toiseen, lukuunottamatta viittä, kuutta metsätaloa, jotka ovat peräti kätkössä ja kaukana.

Torpan nykyinen isäntä Eero on lyhyt, leveähkökasvoinen ja varsin jokapäiväinen mies. Hän tekee päivän viikossa rikkaan talon työtä omalla hevosellaan ja kotoisilla eväillään. Taitava teurastaja on hän sitä paitse ja syksyisin haetaan häntä ahkerasti talosta taloon päättämään syöttiläiden päiviä.

Jokapaikan aineellinen toimeentulo on ahdasta. Sitä todistavat vastaansanomattomasti hatara asuinhuone, ränsistyneet ulkohuoneet ja Eeron värittömät kasvot. Vuosi on niin pitkä, että se tarkoin viepi tuomansa eväät, jopa säännöllisesti osan seuraavankin vuoden tuloista. Taantumisen ja vanhoillisuuden syitä on torpassa ja sen ulkopuolella, sepissä ja sysissä.

Henkiset riennot ovat täydellisessä sopusoinnussa aineellisten kanssa. Nuorena osasi Eero katkismuksensa niin hyvin kuin joku toinenkin, lauleli sitte aikansa uusia ja kauniita rakkauden lauluja ja meni aikoinaan naimiseen.

Rataansa myöten on Eeron elämä vierinyt eteenpäin hiljalleen ja kolinaa pitämättä. Aika ei näy hänessä vaikuttaneen sanottavaa muutosta, vaan lauluissa tapahtui käänne kuin Runebergin "Sotilaspoika" valloitusmatkoillaan osui Hurjainkin kylään. Kukaan ei kysynyt, mistä se tuli, ja kaikkein vähimmin Eero, vaan jokainen tunsi, mihinkä se meni: sydämmeen se meni ja lämmitti siellä, lämmitti niinkuin ei koskaan ennen. Eero sen kuuli, oppi ja otti omakseen. Monta vuotta on siitä kulunut ja monta kaunista laulua on hän sittemmin kuullut, vaan mikään niistä ei ole syrjäyttänyt Sotilaspoikaa. Se on Eerolle yhtä rakas tänään kuin parikymmentä vuotta sitte; sen sanat, sen sävel ovat hänestä yhtä uusia, yhtä lämpöisiä kuin ensi kerran tavatessakin. Talven kajeessa ilmassa metsätiellä kulkeissaan, kesän, helteessä hikoillessaan, kotonsa tanhualla, rikkaan talon työmaalla, niin … missäpä ei Eero olisi hyrähdellyt:

"Hän kylmää, nälkää… Mun isän armahin."

Joulun läheltä on kertomuksemme. Kukko on kiekunut kerran, kaksi, alhaalla kylässä on tyyni, vaan Jokapaikan nurkissa, jossa tuuli nukkuu ani harvoin, liikkuu nytkin suojakas puuska. Valkeat pilkoittavat sieltä ja täältä ympäri kylää, talojen tuvista ja mökkiläisten akkunoista. Jo hyvissä ajoissa ennen päivänsarastusta pujahti kuu metsänrantaan ja punerti sieltä lumisien kuusien välistä. Tuoreita, koivuisia puita paloi Jokapaikan liedellä. Eeron vaimo keitti kahvia ja Eero istui lieden tasaisella kivellä ja rasvasi saappaitaan. Poika nukkui vielä vuoteella. Vahva tervan ja talin käry levisi matalaan huoneesen Eeron saappaista, kuin hän niitä pyöritteli käsissään, hauteli niitä liekkien lähellä ja taas käänteli. Saappaat olivat paikatut alta ja päältä, pitkin ja poikin; kokoa ja painoa oli niissä yhtäpaljo kuin paikkatilkkojakin.

"Nyt eivät ne vety … viiteen poutakesään", vakuutteli Eero ja painoi etusormensa kynnellä paksua pikilankaa oikean saappaan kärjessä, ennenkuin veti sen jalkaansa.

Vaimo mietti tärkeämpiä, eikä virkkanut Eeron sanoihin mitään. Sikurinpalanen oli kädessään ja kahvipannun kansi auki. Jota enemmän hän katseli sikuripalasta, sitä suuremmaksi se kasvoi hänen silmissään, ja ennenkuin se tipahti kiehuvaan kahvipannuun, oli se kutistunut neljä kertaa pienemmäksi alkuperäistä kokoansa.

Eero ehti pienentää tupakintyviä piippuunsa siksi, kuin kahvikin ehti valmiiksi, ja istumaan rahille pöydän päähän.

Vaimo nosti pannun pöydälle ja alkoi kautta rantain tärkeämpiä.

"Joulukin jo kohta tulee", lausui hän huoahtamalla ja kaatoi kahvia Eerolle ja itselleen.

"Kun vaan ihmiset saisivat jouluvaroja", lisäsi Eero ja auttoi siten vaimoaan asiaan käsiksi.

"Tällä viikollako sinä lähdet kaupunkiin, jotta mekin saisimme Jouluvaroja. Huomenna sopisi niin hyvin, minun mielestäni."

"Mitä siitä kaupunkiinmenosta, kuin ei ole mitä panna rekeen kuormaksi? Mitä niistä ajelemisista? Kovimpa laihaa sun kahvisi onkin."

"Eihän puolinaulaa ijankaiken kestä."

"Olisit pannut enemmän sikuria."

"Sikuri tekee lopun rinnoistani… Panisit kuormaksi pari tynnyriä kauroja, pari vartaallista leipiä ja puoli säkkiä ruisjauhoja. Sillä saisimme…"

"Ja keväillä haen sitte kauransiemeniä lainaksi ja maksan syksyllä viisitoista kappaa kasvuja tynnyriltä pääoman lisäksi. Leivät ja jauhot loppuvat nekin keskenaikojaan myymättäkin."

"Saahan kauroja lainaksi kymmenen kapan kasvuakin vastaan … ja rukiita … niin, lainattuhan niitä on muinakin vuosina, joka kevät minun muistooni, vaan … Heilikki kantaa kohta, kenties jo ylihuomenna … juotetaan vasikka ja myydään lihat kaupunkiin…"

"Ja ostetaan rahoilla hamekankaasi langat…"

"Ole nyt, äläkä tuossa … ostetaan vasikan hinnalla pari tynnyriä kauroja. Eihän tässä Jouluna ruveta kitumaan kahvitta ja sokeritta. Nisujauhoja ja livekaloja…"

"Paljo menee, vaan vähemmälläkin tulee toimeen."

"Naapuritkin nauraisivat, kuin tietäisivät, ettei meillä ole Joulua ollenkaan. Juhokin tarvitsee uuden lakin ja uudet saappaat."

"Onhan sillä lakki."

"On, liputon ja keskeltä tuppaavat hiukset ulos. Saappaat ovat rikki ja niin ahtaat, että likistävät pojan jalat hilloiksi."

"Minä neulon sukkiin anturat vanhoista varsista."

"Älä nyt, eihän Juho saisi hetkenkään rauhaa toisilta pojilta. Kaupungista tuot niin paljon rahaa kotiin, että lunastamme vuodat nahkurilta. Minä jo puhuin suutarille ja hän lupasi… Tarvitseehan pojan kerran päästä kirkkoon Joulunakin kuin on jo kymmenen vuoden vanha ja palttoo ja vaatteet valmistuvat jo tänään."

"Mitähän tuo…?"

"Ole nyt! Juhon täytyy päästä kirkkoon Jouluaamuna. Lapset tulevat semmoisiksi töröjölleiksi…"

"Ja yhtäoikeiksi."

"Kuin eivät pääse mihinkään. Kiertokoulun-opettajatar sanoi Juholla olevan kauneimmat silmät kuin kellään oppilaistaan."

"Ja minä voin vakuuttaa Juhon olevan vahvimman tupakkimiehen. Latvat viepi maaru tupakkikontistani, minä saan polttaa paljaita juuria ja…"

Eero nousi kesken puhettaan ylös, otti vartaasta leivän, jonka taittoi kahtia ja pisti puolikkaan kumpaiseenkin taskuunsa. Vaimo kääri sillä aikaa silakoita harmaasen paperiin ja pisti ne toisen puolikkaan kumppaneiksi.

"Keitä perunoita iltaseksi", käski Eero vaimoaan, heitti pikaisen silmäyksen vuoteelle, jossa Juho nukkui ja läksi valjastamaan ruunaa rikkaan työhön.

Ruuna haistoi leivät ja tuhnaili Eeron lakkareita.

"Tsoo nyt siin", kielsi Eero ruunaa nostaissaan siloja tämän selkään, "ole nyt vähemmällä."

Pieni oli ruuna kasvultaan. Pitempi mies kuin Eero olisi ylettynyt vetämään vatsavyön solkeen vaikka vastakkaiseltakin puoletta; mutta vaikka olikin pieni, niin kiilsi karva ja kaula oli suhteellisesti leveänlainen. Muuta ei varsassa vikaa, kuin että pyrki olemaan vihainen, etenkin oudoille, jos semmoista ominaisuutta saatetaan viaksi lukea.

"Syö vähän ja vetää paljon", kuului Eeron kiitoslause hevosesta, eikä Eero ollut turhanpuhuja.

Ennen lähtöään pistäysi Eero tupaan sytyttämään sammunutta piippuaan.

"Hakisit yhden säkin tädiltä lainaksi", lausui hän vaimolleen, "ja parsisit omain rikkinäiset."

Monenkarvaisia ajatuksia liikkui kaiken päivää Eeron aivoissa ajaessa halkokuormaa Järvenpäähän. Pääväri niissä kaikissa oli tämmöistä laatua:

Seisoiko Luojan lakikirjassa, että hänen pitää ikänsä elämän köyhänä? Seisoiko siellä, että hänen pitää joka vuosi syömän etukäteen osa tulevan vuoden sadosta? Eikö siellä päin vastoin seiso, että hänkin, kuten jokainen kuolevainen, on oman onnensa seppä? Jos hän esim. olisi nuorena ollessaan mennyt Mustialan kouluun, niin heiluisi nyt pehtorina, eikä renkäisi muuta kuin … usutella torppareita työhön. Taitaisi olla koiran virkaa sekin. Vaan olisihan hän voinut mennä tukkitöihin. Moni rahvaanmies on niissä ylentynyt varttesmanniksi ja herraksi. Saisi suuria palkkoja ja … kulkea ympäri maailmaa niinkuin Jerusalemin suutari. Oppisi tuhlaamaan rahoja, ylvästelemään eikä omaisuutta sentään olisi enempää kuin hurja luonto, pitkät saappaat ja remmihihnat. Mutta jos hän silloin, kuin möi ruskean oriinsa, olisi ruvennut kaupantekoihin, sen sijaan että rupesi naimaan, niin olisi luulletenkin äveriäs mies nyt. Olisi ostanut vaikka kauroja jonkun kymmenen tynnyriä ja lainaillut niitä tarvitseville. Kokoontuisi eloa aittaan ja röhkää taloon, kuin saisi mitata puoli tynnyriä kasvuja tynnyriltä, nekin kuivina, vaikka lauheoina ja paisuneina ne lainaisi … ja rikastuisi siten lähimmäistensä hiellä ja työllä, tottuisi kovasydämmiseksi ahnehtijaksi, rakastuisi maailman tavaroihin, ajattelisi yötä ja päivää katoavaisia; ja sitte tulisi niittomies ja sanoisi: "Lähde kanssani".

Käpeästi käveli ruuna kotiinpäin, juoksi puoleen väliin ylämaatkin, ja Eero, joka muuten oli arka hevosestaan, ei tällä erällä kiinnittänyt ohjaksia, antoipahan vaan olla höllällä ja kulunmäärän ruunan vallassa.

"Pikemminhän joudumme kotiin", ajatteli hän, "ja siellä on apetta sulle, iltavalkea minulle ja … Juho ja… Siellä on paras ollaksemme."

Ajatus ei ollut uusi; se oli vanha, hyvin vanha.

"Isä, saankos minä uudet saappaat Jouluksi?" kysyi Juho riemastuneella äänellä, kuin Eero astui sisään ja veti rukkasia käsistään.

"Saat sinä; sinä vaan saatkin", vastasi Eero ja katseli ihmetellen kahvipannua, jonka vaimonsa vei pöydälle.

"Tule juomaan nyt", kehoitti vaimo; "minä lainasin tädiltä neljänneksen kahvia, sokeria, ja… Kuule Juho! Missä ne lehdet ovat? Tuo nyt isän piippuun?"

"Minä ne jo leikkasin", vastasi poika ja toi tupakkilaudan pöydälle.

"Sittepähän ei ole isällä vaivaa."

"Kuivuvat liiaksi", muistutti Eero.

"Pannaan konttiin, kontti pannaan kuoppaan ja kuopan ovi tökköön", neuvoi Juho.

"Ettei maaru saa", naurahti Eero ja paineli pojan hiuksia korvallisen ta'a.

Seuraavan aamun hämärässä valjasti Eero ruunan koterireen eteen; reessä oli viisi säkkiä, eväspussi ja heiniä niinikahassa. Vaimo tuli ulos ja luetteli kolmanteen kertaan ostokset, alkaen suoloista ja lopettaen kahvinselitteesen, jota viimemainittua piti ostettaman kymmenen pennin edestä ja kaikkein viimeksi, niin puukhollarit antaisivat runsaammin niinkuin kaupanpäällisten verosta. Eero kuunteli levollisesti pitkää rämitystä ja nykäsi sitte ruunaa ohjaksista ja virkkoi:

"Pidä tarkalla poikaa ja tulta; ja ruoki ahkeraan possua".

Talviaamu oli kaunis. Maa oli valkoinen, metsä oli valkoinen; kuulakoita pilviä purjehti taivaankannella, pilvien takaalta tuikki tähtiä; ilma oli leuto ja keli oli paras; itsekseen tuntui reki kulkevan tasamaalla, kuin vähänkin vietti, niin juoksuun lykkäsi ruunan.

Tuuli heräsi lumisesta viidakosta ja suristi puhelankaa eli telefoonia. Eero muisti epäilyksensä, kuin sitä viime syksynä pantiin kuntoon. Hän ei uskonut siitä syntyvän sen tuotakaan ja nyt tilaavat Hurjain kylän isännät heinänsiemenensä ja kaikki tarpeensa vain puhelankasanalla Helsingistä. Eero itse ei ole vielä saanut puhua sanaakaan sillä, eikä ole ollut puhumisen tarvistakaan, vaan nyt sopisi Helsingissä koettaa. Apteekissa ja monessa muussa paikassa kuulutaan annettavan ipo ilmaiseksi. Sopisi hänen puhua vaikka vallesmannille, jonka kamarissa on laatikko, ja kysyä esim., milloinka henkirahat maksetaan tai jotain muuta sellaista asiaa. Ei senvuoksi, että hän enää epäilisi, muutoin vaan. Epäili hän syksyllä, mutta ihmekös tuo? Isävainaja epäili telekrahvi-värkkiäkin, ja käski insinörin hakkaamaan sen sananlennätinlangan tolpat lyhemmiksi, niin olisi siitä jotain hyötyä kuin hän kuivattelisi riihimekkoansa langoilla, muuhun ei muka koko konsti kelvannut. Ja se ei nyt mitään kummaa ollut ja isävainaja epäili sitäkin.

"Hän kylmää, nälkää… Mun isän armahin."

Kukkomäeltä vastattiin Eeron lauluun:

"Semmosen hevosen ku virran juoksun Sain minä isältäni; Tuhatta markkaa ja punanen talo…"

Enempää ei Eero kuullut, sillä laulaja ehti harjalta alas ja katosi näkyvistä.

Eero hakisti ruunaa juoksuun ja yhättämään edelläkulkijaa. Jos saisi matkatoverin, niin…

Tuttu ja oman kylän mies olikin kulussa, renkimies Koskelan talosta. Vihto nimeltään ja heinäkuorman kanssa Helsinkiin menossa. Ilomielin lyöttäytyi Eero hänen seuraansa, Vihto oli Hurjain kylästä syntyisin niinkuin Eerokin. Ei ollut mies mikään liuhasuu, ei pilkannut köyhän kelkkaa, kuten isojen talojen rengit tavallisesti tekevät. Ja vaikka olikin vaan renki ja nuori, niin laskettiin ja uskottiin häntä yksin kaupunkiin myymään, ostamaan, toisin sanoen isäntien tehtäviin. Luotettavampaa toveria ei olisi voinut sattua saamaan.

Suuri, ruskea valakka oli Vihtolla, pitkiä ja harvoja askeleita se otti; ruuna leikkasi lyhyitä, mutta vinhasti, ja niin pysyttiin yksissä. Vihto oli tarkka mies, eikä mennyt tuppenaan äkäisen ruunan lähelle, vaan taputteli ensin lautasille, antoi leivänsyrjän suuhun ja muutamalla virstalla jo kesytti niin, että sai vaaratta korvan juuresta syyhytellä.

Jokaisen äkkijyrkän mäen alla tarttui Eero kaustanpäähän ja auttoi ruunaa. Ei sen vuoksi, että kuorma olisi liiaksi raskas ollut, ei, vaan sen vuoksi että Eero oli entisille tavoille uskollinen. Isävainaja oli niin tehnyt, hän itse oli ikänsä niin tehnyt ja niin tekee Juhokin.

Jutellessa matka joutui ja virstat lyhenivät. Tuomalan kylässä syöttivät, juottivat. Tuli siihen kaupungista päin hevosella ajaen mies, silmät punaisina ja ruumis koko lailla hervotonna. Eero oli poislähdössä ja antoi vettä ruunalle, kuin vieras pysäytti hevosensa ja alkoi irvistelemään ja suunkopua pitämään näin:

"Mistäs sinä mies olet, kuin et häpeä varsalla ajella, maitosuulla matkustella? Mistä?"

"Nokoniityn aidanjuuresta", selitti Eero ja käänsi ruunan Vihton perään.

"Jossa vääriä viikatteenvarsia kasvaa", huusi Vihto ja karautti valakkansa juoksuun.

Ennen toista syöttöpaikkaa, Riihikalliota, yhtyi heihin suupaltti ja kielevä matkamies Huippulan kappelista. Vaikka näkyi olevan poikamies, niin hevosen valjaissa kirkuivat rautaiset rahkeet "hiljaa, hiljaa". Hevosen häpäät olivat ruvilla ja reidet ruskeoita suomuksia täynnä. Rahkeet ja pojan suu eivät osanneet vaieta paljon ensinkään.

Riihikallion pihalla pääsi Huippulainen ruunan tavoilla.

"Voi hiisi kuitenkin itseäsi, voi myyrä", piiskasi tämä kieltään ja läheni ruunaa.

Eero ja Vihto pistivät lähtösavuja ja odottivat, mikä loppu lotkahtaisi ilvehtijälle.

"Voi nyppyräinen kuitenkin itseäsi, voi palleroinen…" hoki Huippulan poika yhä ja läheni lähemmäksi hevosta.

Mutta ruuna teki leikistä lopun, ryöpsähti kahdelle jalalle ja näytti hampaitaan. Poika oli yhtä vikkelä jaloiltaan kuin kieleltäänkin ja kiekahutti pitkän harppauksen sivulle ja vältti siten pahan palkkansa.

"Mistäs sinä olet kotosin?" kysyi hän hämmästyneesti Eerolta.

"En minä ole kappelista", vastasi tämä halveksivaisesti.

Huippulan poika katsoi kysyvästi Vihtoa silmiin.

"No minä olen siitä maasta, jossa sika syödään nahkoineen", viisasteli tämä.

Riihikalliolta lähdettyä osui Huippulan mies ajamaan keskimmäisenä Vihton perässä. Lieneekö sitte arvannut toveriensa kotopaikan, koska alkoi pistosvärssyjä laulelemaan, vaiko muuten vaan sattumalta koukkuveisuja päästeli. Eeroa harmitti ja kuin siis poika taas veti väkävirttä tämmöistä:

"Hurja ma olen ja taidan ma tulla Vieläin hurjemmaksi…"

niin livahutti Eero tyylillä ruunan selkään ja pyrähdys vaan kuului, niin oli hän jo ohi Huippulan pojan, ohi Vihton.

Ensimainittu hämmästyi taaskin ruunan tapoja, jäädessään kuin seisomaan.

Vihto kiiruhti Eeron perään, löi konkariaan selkään ja kehahti samassa.

"Väkevä, joka vahva on."

Niin pääsivät he eroon ikäväniloisesta toverista.

"Ei ne piisaa meitille", lausui Vihto saavutettuaan Eeron.

"Mitäs niistä … kappelin miehistä", vastasi Eero ja kävi käsin kaustanpäähän kiinni.

Helsinkiin ajoivat sitte yöksi kauppias Saltman'ille. Tiedustelivat kahvin ja sokurin hintoja ja mittuuttivat suolat säkkeihin huomisen varalle. Piiskan lainasi Eero puukhollarilta illalla ja puheli Vihtolle:

"Nuku sinä vaan huoletta, kyllä minä vartioin kuormat."

Tarpeetonta varovaisuutta ei se ollutkaan, sillä monenväristä väkeä liikkui pihalla ja monella niistä oli haalistuneet omaisuus-käsitteet tietenkin. Mutta Eeroa ei uni pettänyt.

"Kyllä minä sinut ostan", ärähti hän piippunsa kaupitsijalle, mokomalle otukselle, joka "ranta tutentin" nimellä tunnetaan Hurjain kylässä.

"Vaihdan minä ja tästä saat välirahat", tiuskasi hän ja näytti piiskan siimaa kellonsa vaihtajalle, joka näkyi olevan samaa maata piipunkauppiaan kanssa.

Aamuhetki on kullankallis matkamiehellekin. Aamulla hyvät hinnat maksetaan, jos niitä ensinkään sinä päivänä maksetaan. Ensimmäisinä ajoivat Vihto ja Eero kuormansa Kauppatorille, Eero läntiseen puoleen ja Vihto keisarinnankiven lähettyville. Ennen eroomistaan sopivat niin, että se, joka ensiksi pääsee eroon kuormastaan, saa ensin lähteä pienille asioille, niinkuin apteekkiin, torimatamien luo, narinkaan ja sen sinnekin. Toinen katsoo sill'aikaa hevosia perään ja pääsee sitte vuorostaan.

Ei myöhäillyt Huippulan poikakaan, vaan ajoi hevosensa hetken kuluttua Eeron hevosen viereen ja alkoi käyttämään leukapieliään eiliseen tapaansa.

Vihto sai ensiksi kaupat syntymään ja Eero näki hänen ajavan valakkaansa Kaivopuistoon päin.

Ei Eerokaan siekaillut kauan, vaan antoi tavaransa mennä ja saikin ne kaikki yhteen paikkaan. Kuorma-ajuri ne osti ja maksoi kohtuullisen hinnan. Setelirahat kätki Eero salataskuunsa, joka oli liinavuorin välissä ja josta eivät muut tienneet kuin vaimonsa ja hän itse.

Raha idätti Eerossa runollisuutta ja sukkeluutta.

"Hän kylmää, nälkää… Mun isän armahin"

lauloi hän hiljalleen palatessaan torille Vihtoa tapaamaan.

Kluuvikadun kulmassa seisoi kaksi herrasmiestä, jutellen keskenään. Eero pysäytti ruunan ja tokaisi:

"Tiedättekö missä tämän talon isäntä, itte se Kröönkvisti on?"

"Olisiko teillä asiaa hänelle?" kysyi toinen herrasmies.

"Asiaa … hm … kysyisin vaan häneltä, tahtoisiko vaihettaa taloa kanssani", lausui Eero viekkaasti ja lähti menemään.

Herrat sivelivät viiksiään ja nauroivat Eeron sukkeluudelle.

Vihto oli ajanut hevosensa Huippulan pojan lähelle ja jättänyt aukon Eeroa varten, johon tämä ajoi, otti kuolaimet ruunan suusta, pani heiniä eteen ja istui itse, Vihton lähdettyä asioilleen, rekeen, selinpäin Kauppatoria. Ostokset hän luki kertaalleen päästä päähän ja kuin kahvinselitteesen lopultakin ehti niin vaivattu järki otti virkavapautta ja ajatukset lähtivät lystäilemään Viaporiin. Vanha historia, jonka jokainen ajatteleva Hurjain kyläläinen tietää ja uskoo yhtäläisesti, selattiin läpi sivu sivulta.

Sillä aikaa läheni vanhan puoleinen herra ruunaa, aikeessa pujottautua tämän sivutse seuraavalle kuormariville satamaan päin. Tempaus … ja Eero oli vähällä lyödä nenänsä katuun ja herra makasi suullaan ruunan edessä. Eero peljästyi ja tointui peljästyksestä kauhistuakseen, sillä ruunan edestä kuului voihkinata. Kuin Eero katsoi sinne päin, niin näki hän herran pitelevän käsivarttaan ja nenäänsä; nenästä juoksi verta.

"Ai, ai, sinä julma elukka, sinä jumalaton mies; ai, ai, nyt minun täytyy mennä lasarettiin" valitti herra.

Taitavinkaan suoneniskiä ei olisi Eerosta sillä kertaa saanut verenpisarata.

Kaupunkilaisia, alempaa kansaa, ja maamiehiä läheisien kuormain ympäriltä keräytyi paikalle.

"Ai, ai, nyt minun täytyy mennä lasarettiin… Sinä julma elukka, sinä jumalaton mies. Poliisi, missä poliisi?"

Ainoatakaan semmoista ei näkynyt lähellä.

Poliisi, putka, raastupa, sakot, kaikki marssivat järjestyksessä kauhistuneen Eeron aivoihin.

Kaksi poliisia seisoi Yliopiston apteekin edessä. Pidellen nenäänsä ja käsivarttansa läksi herra niitä kohden voihkaillen menemään.

Eero ei saanut sanaa suustaan. Sen hän vaan uskoi, että nyt eivät auta laupiaat silmätkään, ruuna kuin puri herraa, puri ja löi katuun.

Yleisen äänettömyyden katkasi Huippulan poika.

"Herranen aika, mies sinua ja sinun hevoistasi!" virkkoi hän mahtavalla säälillä.

Kukaan läsnäolijoista ei ottanut sananvuoroa. Toiset katselivat kauhistunutta Eeroa, toiset herraa, joka verkkaisin askelin eteni apteekkiin päin.

Mutta Huippulan kappelin poika ei malttanut vaieta, vaan alkoi soittamaan suutaan.

"Nyt Juhan'auta, mies, käy sun kelvaten", lausui hän. "Onkos se enää laitaa? Niinkuin vihelletty kyykäärme karkasi tuo pirpana, hampaat irvissä, herran käsivarteen. Ja puri, ja ihan maasta nosti ylös ja katuun löi. Nyt sinut, mies, perii västinki ja maarstranti. Minä olen kova vierasmies."

Yleinen mielipide kääntyi Huippulan poikaa vastaan. Olisiko niin käynyt, jos herran sijassa olisi ollut joku työmies, on tietymätöntä.

"Ilakoitsetko sinä senkin räivätty lähimmäisesi vahingolle?" ärjäsi muuan punakka teurastaja ja katsoi kiukkuisesti puhujaan.

"Ja oletko hyvilläsi siitä", jatkoi eräs notkea aliupseeri, "että pääset todistajaksi? Sitäkö naurat?"

"Sinä hapsinkakkiainen", lisäsi Orimattilainen talonisäntä.

"Tarvitsisit mies költeriisi", uhkasi Härmäläinen timmermanni.

"Antakaa hänen olla", pyysi Eero, "hän on kappelista."

Herra ehti jo lähelle poliisimiehiä.

"Korjaa nyt luusi joutuun", kehoitti teurastaja Eeroa, "joll'et tahdo saada noita niskaasi. Jos muuten arvaat yrittääkään pakoa tuommoisella kirpulla."

Huippulainen käänsi purtensa myötätuuleen.

"Tuollako hevosella?" virkahti hän ihmetellen. "Jos te olisitte nähneet. Se menee kuin vietereillä, se juoksee kuin synti, se ravaa niin että korvat vinkuu… Jos te olisitte nähneet; mutta te ette ole nähneet."

"No, no, on niitä nyt nähty parempiakin", suutasi aliupseeri.

"On niitä nähty", jatkoi teurastaja, "vaikka ei oo syöty, sanoi Hämäläinen silakoita."

Asettaa kuolaimet ruunan suuhun ja istua rekeen kävi Eerolta yhtä pikaan kuin ajatus.

"Tuo ruskea valakka tuossa", lausui Eero hätäisesti, on kumppanini hevonen, "jos joku katsoisi…"

"Älä nyt huoli siitä", lausui Huippulan poika, "kyllä minä sen katson. Käännä nyt vaan hiiresi liesuun."

"Ja anna sen ottaa ja jättää maata", lisäsi Orimattilainen.

"Niin että lieppinä jälessä käy", jatkoi teurastaja.

"Ja tuli ja savu kavioista näkyy", pitkitti Härmäläinen timmermanni.

Eero lähti. Hämeen tulliin hänen olisi ollut mentävä, vaan eihän hän voinut ajaa suoraa päätä poliisien syliin. Ajattelematta käänsi hän ruunan kappelin sivutse Eteläiselle Esplanaadikadulle.

Herra ja poliisit huomasivat paon yrityksen ja istuivat issikan rekeen ja lähtivät Eeron jälkeen.

Torilla seurattiin jännityksellä sekä pakenijaa että takaa-ajajia Huippulan poika nousi rekeensä seisomaan eläväksi lennätinkonttooriksi.

Hankalata oli Eeron pako ja tutkainta vastaan potkimiselta se näytti. Katu kihisi ja kuhisi ihmisistä, käypämiehistä ja hevosella-ajajista; tultiin ja mentiin joka taholle. Hän nykäsi ruunaa, ruuna tiuhensi askeleitaan, mutta seisahti samassa, sillä edelläkulkija oli tiellään. Eero ajoi ohitse ja kuin pääsi kunnialla sivutse, ajamatta ketään kumoon, niin kymmenen kyynärän päässä oli uusi estos edessä ja kahta hullumpi.

Ruumissaatto kulki hitaasti Pohjoisella Esplanaadikadulla. Eeron mielestä edisti oma kulku sitäki hitaammin.

Mutta, olihan takaa-ajajillakin samat vaikeudet, muisti Eero lohdutella itseään ja hevonen … tietysti huonompi. Siis eteenpäin vaan.

Eero ajoi olutkuskin ohitse, vaan aisanpää sattui nuoreen herraan, joka talutti nuorta naista. Molemmat kiljahtivat ja … nauroivat. Eero päätteli heidän elävän häittensä likellä, joko sitte etu- tahi takapuolella, niin olivat iloisia ja onnellisen näköisiä. Ei edes vihaisesti katsoneetkaan Eeroa, vaikka pelätti heidät, ei, nauroivat vaan Eerolle ja toinen toiselleen.

Loppui sitte ahdinko vähä vähältä ja Eero pääsi väljemmälle. Ruuna sai läimäyksen tyylistä ja alkoi tekemään leikistä täyttä totta. Eero katsahti taakseen ja näki takaa-ajajat. Kavaluus pistihe hänelle päähän ja hän ajoi Espoon tulliin päin eksyttääkseen vainoojansa.

Hyppäämällä olisi jalkamies yllättänyt hänet sataman tienoilla, nyt oli peli muuttunut kuin ruuna sai ruveta täydestä sydämmestään menoon. Väli alkoi pitenemään issikan ja Eeron välillä; nenänsä edestä päästivät poliisit Eeron karkuun.

Vihellys kuului Eeron perässä.

"Mahtaa sydäntänne kirvellä", mutisi Eero itsekseen kuultuaan vihellyksen, johon poliisit ryhtyivät kadottaissaan karkurin näkyvistään.

"Hui hai on sen paikan nimi, jossa meidät saavutatte", lausui hän ruunalleen ajaessaan Henrikinkadulla omnibuksen ohi.

"Me käännymme tietä alas ruunaseni", sanoi hän Kaivokadulle jouduttuaan. "Poliisit ja herra ajakoot Espoon tulliin, ottakoot santarmit, patrullit ja kaartin rumpalin mukaansa, mutta me, me painamme Pitkällesillalle."

Yhden mahdollisuuden unhotti Eero. Kaivokadun suussa tarttui ratsastava poliisi ruunan suitsiin ja tiuskasi:

"Kuinka sinä mies ajat; nyt saat seurata minua."

Eero ei nähnyt ratsastavaa poliisia, ei ruunaa, ei mitään.

"Päästäkää irti, hyvä herra", rukoili hän ja lisäsi sitte vikkelästi: "vekseli lankee."

Poliisi naurahti. Vekseliä, Eeron pukua ja kotereita oli työläs ajatella yhdessä. Vaan nöyrä puhe teki vaikutuksensa.

"Mene nyt, ja muista ajaa siivommasti", sanoi poliisi ja päästi ruunan irti.

Eero sai näkönsä. Hän näki, ett'ei koko Rautatien torilla liikkunut ainoatakaan poliisia, ei ratsastavaa, ei kävelevää. Ja ruuna leikkasi taaskin tapansa mukaan.

Saltman'iin oli poikettava ja suolat otettava rekeen.

Iltasella lainaamansa piiska kädessä astui Eero puotiin ja maksoi suolat.

"Eikös kauppoja enempää tehdäkään?" kysyi kauppapalvelia nähdessään Eeron hankkivan lähtöön.

"Ei, en minä nyt tällä kerralla, kyllä minä toiste…" vastasi Eero.

"Ettekö toveriannekaan vartoo?"

"Minä … sanokaa hänelle, että minä syötän ja odotan Riihikalliolla."

Eero istui suolasäkille ja ajoi Pitkällesillalle. Kaksi poliisia seisoi tullin luona. Voi armias! Ne ovat lähettäneet sanan tänne ja vahtivat nyt ja ottavat hänet kiinni. Silta tanssi Eeron silmissä, sulkupuu tanssi ja poliisit tanssivat… Hän etsi penniä yhä taskustaan, vaikka ne jo olivat kädessä.

"Onko sun nimesi Ampiainen?" kysyi toinen poliisi ruunalta joka niuhasi hänelle.

Silta, sulkupuu ja poliisit seisoivat paikallaan.

"Ei; ruuna se vaan on", vastasi Eero,

"Ja hyvä menemään näkyy olevan."

"No … pääsee sillä viitanvälin."

Sörnääsissä oli puoteja viljalta, mutta Eerolla ei ollut henttoa mennä sisään. Entä jos huomaavat erehdyksen, vainuavat hänen jälkensä, ja tulevat perästä, poliisit, santarmit, patrullit ja kaartin rumpali… Ja sitte on hukka, sitte on loppu.

Leivän paloitteli Eero Riihikallion pihalla ruunalle heinien sekaan ja odotti Vihtoa … viisitoista minuuttia; sillä isäntä, tuttu mies, rupesi haastelemaan Eerolle niitä ja näitä. Eero ei pitänyt syömisestä lukua; ei ruoka maittanutkaan, jos ei sitä eväspussissa juuri sanottavin ollutkaan. Lampaankinkun, voiaskin ja juuston olisi kyllä kehdannut vetää näkyville, mutta kukapa matkalla silakan poskia repisi, kuka? Ja, niinkuin sanottiin, ei häntä hiukaissutkaan, hän vaan jutteli tutun isännän kanssa ja jutteli puhelangastakin, joka syksyllä valmistui ja läpi Hurjain kylän kulki.

Sattui isäntä mainitsemaan kuinka lennätin- ja puhelangoista on suuri hyöty sitenkin, että saadaan sana nopeasti ympäri maakuntain rikoksista ja varkauksista nimismiehille ja muille oikeudenpalvelijoille.

Eerolle tuli hätä käteen ja hän läksi joutuin maantielle ruunansa kanssa. Riihikalliolla ihmeteltiin matkamiestä, joka sen lennon kanssa tuli, sen lennon kanssa lähti. Ja Eero, sama Eero, joka vaaran hetkenä pysyi niin kylmäverisenä ja maltillisena ja ohjasi ruunaansa taidolla ihmisvilinässä Sataman lähellä ja Esplanadikadulla, sama Eero oli nyt, kuin ei enää mitään vaaraa ollut, mieletön hätähousu…

"Voi ruuna poloinen päiviämme!" huokaili hän. "Voi näitä aikoja, mihinkä olemme eläneet!"

Pelotin kuului näin:

Helsingistä ovat poliisit puhelangalla ilmoittaneet Järvenpäähän; Järvenpäästä on viety sana Tuusulan vallesmannille ja vallesmanni seisoo nyt aseman lähellä maantiellä, ihan siinä rautatien alla ja solan suussa, komisarjus, herrastuomari, ja pitäjän lautamiehet kanssaan, jokaisella pistoolia ja sapelia varalla.

Ja sitte he ottavat hänet kiinni, vievät takaisin Helsinkiin, putkaan, raastupaan, tuomitsevat häneltä hevosen, reen ja sakottavat lisäksi sadoin markoin. Niin he juuri tekevät. Ja niiksi eivät niin tekisi? Miksi eivät poliisit lankaa myöten puhuisi ja miksi eivät lautamiehet, komisarjus, herrastuomari ja vallesmanni asettuisi solan suuhun rautatien alle? Miksi eivät?

Vastamaissa kävi Eero ruunan vieressä ja syötti Riihikalliolla paloittamansa leivän sille. Tasamaissa ja alamaissa ei viivytelty. Yhtä puhkua tultiin Tuomalan kylään, jossa Eero muisti juottaa ruunan.

Jo näkyi Järvenpää, onneton Järvenpää, jo näkyi sola, jo. Ja siellä ne nyt ovat vallesmanni, herrastuomari komisarjus, lautamiehet, sapelit, pistoolit. Eero ne jo näki, mutta ei uskaltanut katsoa, vaan likisti silmänsä kiinni. Lykätköön sapelinsa ruunan rintaan, mutta hän antaa mennä; ampukoot häntä itseään pistoolilla, mutta hän antaa mennä.

Ruuna sai livahduksen tyylistä, kenties kovemman, kuin koko ryöpytyksessä oli saanut, lyyhistyi pientäkin pienemmäksi ja karkasi puhahtamalla solan lävitse. Yhtään sapelia ei työnnetty heitä vastaan, yhtään laukausta ei ammuttu heitä kohden; Järvenpäässä ja solan suussa oli vanha rauha.

Kukaan ensimmäisen palkinnon saanut kilpa-ajaja ei ole innokkaammin ja hellemmin hyväillyt hevostaan radalta päästyä kuin Eero ruunaansa Järvenpään toisella puolen.

"Tsoo, tsoo", puheli hän hengästyneelle hevoselle ja taputteli sitä kaulalle. "Älä nyt ole millänäsikään koko leivotuksesta. Tsoo, tsoo mun ruunani. Ahtaalla oltiin, tsoo, tsoo; mutta hyvin teit, tsoo, tsoo. Miestä tarvitaan, ennenkuin pulaan joudutaan, mutta vasta miestä kysytään, ennenkuin pulasta pelastautaan. Tsoo, tsoo, mun ruunani. Sinun kunniaasi kaikki."

Muisti Eero vielä muutakin, muisti painella oikealla kädellään sydänaluistansa, koetella liivin kohtalistoa. Tallella oli rahamassi. Ja kirkonkylässä on kauppiaita, on tavaraa, kyllä on.

"Mannaa olisit ruuna saapa illalla. Olisit niin. Puritko kylläkin pahasti herraa? Vai hihastako vaan kahmasit ja nostit ja laskit? Niinkö? Tsoo, tsoo, kävele nyt vaan, kylliksi olet höyryttänyt. Paranee herran käsivarsi, paranee vainenkin; paranee nenäkin. Eikä se sillä olisi paremmin parannut, vaikka sinut olisivat minulta vieneet, tuominneet minut sakkoihin ja ryöstäneet kauramme, rukiimme. Ei, ei yhtään paremmin. Koska hän kerran oli herra, niin totta kai herralla jotain perääkin on. Ja Helsingissä saa tohtoreja, pääsee lasarettiin rahalla ja rahatta. Vaan mitäs me olisimme panneet hampaittemme väliin, jos putkaan ja raastupaan olisivat saaneet, ja ropoja tuominneet? Mitä?"

Suuri päivä oli vielä mailla kuin Hurjain kylä alkoi näkymään ruunalle ja Eerolle, vaikka Järvenpäästä asti tulivat jalkajalalta.

"Parannetaan", lausui silloin Eero ja karahutti kylän lävitse niinkuin tuiskussa.

Vasta sitte, kuin kalliolle nousivat, hiljensi hän ruunan käyntiin. Viimemainittua huosutti, niin leveät rinnat kuin sillä olikin.

Oudoksuen Eeron aikaista kotiintuloa ja nakkaleisin ajettua ruunaa, tuli vaimo Juhon kanssa kiiruin askelin reen luokse. Nähtyään, ett'ei reessä ollut muuta kuin suolasäkki, löi vaimo käsiään yhteen ja parahti:

"Siunatkoon! Ovatko varastaneet?"

"Älä nyt mäjästä", kielsi häntä Eero, "vaan hae kauroja ja paloita leipää sekaan."

"Eihän täällä reessä ole mitään", ruikutti vaimo ja kouraili tyhjiä säkkiä. Eeroa ei kukaan ollut nähnyt eläissään juovuksissa. Vaimo uskoi varmasti onnettomuuden tapahtuneeksi. "Ne ovat varastaneet, eihän täällä ole…"

"No kuin ei siellä ole, niin sitte on muualla. Mene tuomaan kauroja ja leipää, ja tuo riskisti molempia", käski Eero ja rupesi pyyhkielemään ja kuivaamaan ruunaa.

"Ja mene sinäkin Juho sisään, äläkä kastele sukkiasi", kielsi hän poikaa. "Minä tulen kohta, kuin vaan saan loimen ruunan selkään."

Saatuaan kuivatuksi ja peitetyksi ruunan ja leipää ja kauroja seimeesen, läksi Eero vaimoineen sisään. Vaimo oli pois mieleltään, huokaili ja oli levoton. Eero istahti lieden kivelle ja rupesi kertomaan. Vaimo seisoi hänen edessään. Eero kertoi kauan, vaimo kuunteli kauan. Kuin Eero sai lopettaneeksi, löi hän käsiään yhteen ja huudahti:

"Siunatkoon!"

Sitte Eero kaivoi setelirahat sydänalusensa kohdalta ja lähti talliin, ruunaa hoitelemaan.

"Siunatkoon!" virkahti vaimo katsellessaan ja laskiessaan puhtaita setelejä.

"Siunatkoon!" lausui hän vielä silloinkin, kuin Eero tuli tallista sisään ja haki silakkakupin pöydälle, ruvetakseen tyydyttämään hiukaistustaan.

* * * * *

Kelirikon aikana keväillä ajoi Eero ruunallaan kotini rappusien eteen.

"Olen menossa kirkonkylään", virkkoi hän sisään astuttuaan ja hyvänpäivän sanottuaan, "rukiita lainaamaan kauppiaalta…"

"Istukaa kiireemmäksi", keskeytin hänet, hyvilläni, että kerrankin saisin kuulla hänen omasta suustaan Helsingin-matkan.

"Mutta", jatkoi Eero jaotti puoliarkkisen taskustaan, "tästä puuttuu minun nimeni sekä takausmiesten ja todistajain."

Puolituntisen kuluttua oli paperi valmis ja me olimme kahdenkesken. Heitin täkyni veteen virkkaamalla:

"Teitin oli, kuulin ma, käydä kylmästi ennen Joulua Helsingissä."

"Oli niin, perin oli", vastasi Eero ja sytytti nysänsä.

Savutellessaan hän sitte kertoi minulle Helsingin-matkansa. Loppuun jouduttuansa virkahti hän:

"Ja kas Joulunakos minä sitte vasta oikein pelkäsin. Pelättelin itseäni yhtä paljon kuin Järvenpään solalla."

"No mitenkä niin?" utelin minä.

"No hullupaha ku tulin jutelleeksi muijalle. Jos herra olisi kirjoittanut kuulutuksen Suomettariin ja jos joku pahansuopa…"

"Tosiaankin."

"En tahtonut osata nukkuakaan. Kuin vähänkin kolisi, niin luulin poliisien ja patrullien tulevan kimppuuni. Mutta eipä noita ole kuulunut eikä näkynyt. Taisi herran käsi parata pian, vaikka kyllä hevosen purema paha on."

"Parani toki", vakuutin minä.

"Vaan minä olisin tullut ijankaikkiseen leipävelkaan. Kiukutti herraa varmaankin ja kiukuissaan meni poliisin luo, vaan kuin ehti oikein ajatella päänsä ympäri, niin ei kirjoittanutkaan…"

Ruuna niuhasi minulle ja nosteli huuliaan kuin seurasin Eeroa rappusille. Hiljalleen hän lähti ajamaan ruunallaan ja koterireellään kirkonkylään rukiita lainaamaan. Hiljalleen luulin kuulleeni hänen laulavan:

"Hän kylmää, nälkää… Mun isän armahin."

Lieneekö Eero sitte todellakin laulanut, vai lienevätkö korvani valehdelleet.