Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

HAAKSIRIKKOISEN PELASTUS; ÄITIPUOLEN KERTOMUS; KAITALAN MATTI; JOKAPAIKAN EERON HELSINGIN-MATKA

Kirj.

EMIL LASSINEN

Werner Söderström, Porvoo, 1890.

HAAKSIRIKKOISEN PELASTUS.

I.

Kahdeksan vuotta olivat he istuneet vierustovereina ja olleet niin hartaat kumppanuudessaan, että veljeksiksi heitä tavallisesti koulussa ja kaupungilla, tuttavain piirissä ja vieraiden kesken nimitettiinkin.

Ylioppilasmatrikkeliin piirsi toinen: Ilmari Aarnio ja toinen: Kaarlo Hirvi. Suuri oli heidän yhteinen ohjelmansa. Yhdellä taistelulla valloittaa isänmaa tietämättömyyden ja raakuuden siteistä, hengen miekalla iskeä ja yhdellä iskulla luoda mielet uusiksi, se, ynnä paljo muuta pilventakaista seisoi ohjelmassa lihavilla ja paksuilla kirjaimilla.

Aarnio oli kotoisin eräästä Etelä-Suomen väkirikkaasta seurakunnasta; Hirvi oli kasvanut Keski-Suomen järvien rannoilla. Molemmat he rakastivat isänmaatansa, kaikkea jaloa, suurta ja kaunista.

"Ja nyt sinä tulet vuorostasi minun kotiini täksi kesäksi, ensimmäiseksi ylioppilas-kesäksi", lausui Kaarlo ja täytti lasit kuohuvalla samppanjalla kappelin pyöreässä huoneessa.

Musiikki alkoi puhaltaa: "Tuoss' onpi armas maa".

Ilmari myönsi katseellaan Kaarlon vaatimuksen.

"Niin, sinä tulet minun kotiini Keski-Suomeen", jatkoi Kaarlo. "Minä juon ihanan Keski-Suomen ja sinun maljasi. Oi kuinka Keski-Suomi on kaunis ja paljon suurenmoisempi kuin Uusimaa."

"Uusimaa", huomautti Ilmari, "on Lounais-Suomen ja Pohjanmaan kera maamme Gosen."

"Olkoon, vaan ihmiskäden jälkiä siellä aina näkee ja luonnon herran sievistämiä siellä ovat kaikki kauneudet. Laveoita peltoja, puutarhoja, suuria kyliä siellä on tiheässä, raatamista, elämää ja virkeyttä joka puolella, niin ett'ei tomun lapsi joudu muistamaankaan muuta kuin: 'Otsasi hiessä pitää sinun syömän leipäsi'. Toista on Keski-Suomessa. Avarat alat asumattomia seutuja, metsiä ja korpia kääriytyy siellä salaperäiseen vaippaansa, virittäen mielikuvituksen herkäksi, runolliseksi. Kukkuloilla humisevat hongat: 'Rakastaos isänmaatasi'; kukkulain kupeilla säestävät järvien loiskeet honkain huminata ja solisevat: 'Rakastaos isänmaatasi'. Oi kuinka mahtavan kaunis on Keski-Suomi! Sen jylhyydessäkin on jotain lumoavaa, jotakin ikuisuuden kaikua, joka tunkee silmiin, korviin, sieluun…"

"Synnyinseutuni pellontyppyrät, purot ja lammikot ovat minulle rakkaat; ne ovat minusta yhtä kauniissa maassa kuin viinitarhat Andaluusiassa. Taivas ei ole missään niin sininen ja valkoinen kuin juuri niiden kohdalla; tähdet eivät tuiki missään niin leppeästi kuin…"

"Myönnän, myönnän. Sydän ei ole vaan sinulla kielessäsi, etkä liioin suulla suurentele. Uskon, ett'et vaihtaisi kotimaatasi etkä sen kauneuksia mihinkään onnelaan."

"En, sillä ne ovat hikihelmillä ostetut, ne Etelä-Suomen kauneudet ja vainiot, kuten Keski-Suomen peltotilkutkin ja kätkevät povessaan tuhansittain kansalaistemme ja esi-isäimme historioita iloineen, suruineen, toivoineen, epätoivoineen."

"Ja sinun kotisi, se rauhallinen pappila, siellä Waaksajärven rannalla, ei katoa muististani kuuna kullan valkeana. Ja isäsi, äitisi ja Aino siskosi…"

"Kiittivät makuani ystävän valinnassa. Ensi hetkestä alkaen olit heille kuni läheinen sukulainen."

"Ennakolta ilmoitan jo sinulle, ett'ei meillä ole niin kodikasta kuin Waaksajärven pappilassa. Tiedät, että minulla ei ole äitiä eikä sisarta ja että isäni on suurissa asioissa. Hän on tehtaanisännöitsijä, kauppamies ja maanviljelijä. Me tulemme asumaan talossa, jonne ei kuulu tehtaan kolina eikä työmiesten huudot. Anna-tätini emännöitsee siinä talossa ja hän on hyvä täti, hauskin silloin kuin toruilee. Hän vihaa hermotautisia naisia ja nenäkkäitä herroja ja laittaa hyvää haukipaistia. Ihmisen pitää elämän ja iloitseman elämästä ja parantuman taudista saunalla ja viinalla, on hänen viisaustieteensä. Huvittelemme kuten parhaiten taidamme. Isälläni on aina kiire ja hänen vieraansa ovat, poikkeuksia lukuun ottamatta, enimmältään liikemiehiä, joiden seurassa menehtyy. Vaan me pidämme huolen itsestämme ja huvituksistamme."

"Samoelemme saloja, soudamme järviä, seurustelemme kansan kanssa."

Musiikki puhalsi: "Ensimmäistä Rakkautta".

"Liinan ja Saiman malja, kirkas ja taivahan puhdas", lausui Ilmari hymyillen.

"Ja nyt tällä viikolla, kahden päivän perästä, näkee Liina sinut, oppii tuntemaan sinut. Tultuamme illalla kotiin ja nukuttuamme yömme, lykkäämme aamulla veneen vesille, vedämme purjeet ylös ja kiidämme tai soudamme järven poikki. Kävelemme sitte saloa parikymmentä minuuttia, niin jo sinertää puiden välistä Tyynejärvi. Tartu minua silloin käsivarteen, ett'en ma lähde juoksuun ja jätä sinua, sillä kymmenminuuttisen kuluttua näkyy Liinan koti. Se on keltaiseksi maalattu ja seisoo vaaran rinteellä. Alempana on Tyynejärvi, meidän puolisilla rannoilla peltoja ja nurmiäyräitä kunnaiden vartioimina; etäisillä rannoilla kohoavat kukkulat ympärinsä, kukkuloiden takaalla vuoret, joista kauimmaiset yhä korkenevat ja haamoittavat korkeudestaan. Päivänsäde kultaa ruskean kirkontornin kukkuloiden välissä ja heijastaa pisaran pienoisena valopisteenä silmiimme. Siellä on äitini hauta."

"Täytyy tunnustaa, että ainoastaan kuvissa olen nähnyt semmoista."

"Yläkerran lasikuisti on salon puolella. Jos Liina istuu siellä ompelutöidensä ääressä, niin huomaa hän jo kaukaa meidät ja rientää vastaamme. Vaan jos olemme olleet aikaisin liikkeellä, niin on kuisti tyhjä ja hän on puutarhassa raitista aamuilmaa hengittämässä ja kukkia kastelemassa. Pienen portin kautta pääsemme ihan hänen lähelleen salaa ja huomaamattaan. Minun istuttamaani päärynäpuuta vasten nojallaan on hän ja hänen kätensä ovat kainaloristissä rinnoilla. Ajatelkaamme Saima seisovaksi hänen rinnallaan, niin piirustukseni hänestä onnistuu ehkä paremmin. Ajattele Saimaa vahvemmilla väreillä, niin on Liina ilmielävänä edessäsi. Ensinnäkin on hän puoli päätään pitempi Saimaa; sen hän kasvoi tyttökoulun kahdella viimeisellä luokalla. Saiman hiukset kellahtavat, Liinan hiuksiin on sivelletty tukaattikullan väriä keltaisen joukkoon. Saiman silmissä näkyy loitommaksikin sininen väri harmajata paremmin, Liinan silmistä sitä löytää etsimällä, ja kuin hän loukkaantuu tai suuttuu, niin ei sinistä näy silmissä nimeksikään, harmaakin tummenee tuntuvasti. Kesäinen ja ahavoittunut Saima on talven Liina. Tähän vuodenaikaan on tukaatinväri jo ehtinyt purpuroida hänen poskensa, joten kaulan ja otsan huikaiseva valkoisuus vivahtaa marmori- ja madonna-kauneuteen. Ääni on soinnukas, nauru hurmaavaa taidemusiikkia … hm … katso sitte itse tarkemmin kauneuskulmat ja lue sielunpiirteet, minä en ole mies ehjempää ja elävämpää kuvaa maalaamaan."

"Nimet ovat takaperoisesti. Ainakin Saiman nimi tarvitsisi olla
Liina."

"Minä herätän hänet unelmistaan kuin kuiskaan: Liina! Hän säpsähtää ja veri nousee syöksymällä poskille. Suudelman, kuule, yhden ainoan suudelman saat ottaa häneltä, ja se sinun täytyy ottaa. Kaunein neito maan päällä antaa sen jaloimmalle…"

"Saamassahan minä sen olen. Sinä sait Saimalta."

"Sitte käymme sisään, Liina istuu pianon viereen ja soittaa 'Holoferneksen Kyyneleen', jonka sävelsit, sepitit ja omistit hänelle hänen viime syntymäpäiväkseen. Ja sinä laulat:

"Mä hyrskyssä, usvassa matkannut oon —
Mä matkalla hukkasin taivaan ja maan;
Oi Liina…!"

"Tuotteliaita täytyy meidän olla ja kaikin mokomin valmistaa juhlakantaatti siksi, kuin Saima ja Aino Jyväskylän matkallaan tulevat tervehtämään meitä", keskeytti Ilmari.

"Se on tiettykin. Vene lehvitetään, kunniaportti laitetaan ja joku suuri sävelteos, esim. 'Tyynejärven Jumalattaret' luodaan."

"Aivan niin, jotain semmoista suurta sen pitää olla."

"Isälläni on pieni höyryvene, jolla matkustamme lauluja soittojuhlaan Jyväskylään. Minä olen tottunut käyttämään sitä ja tunnen väylät tarkoin. Sen nimi on Liina ja sillä menemme juhlimaan. Oi Suomi! nyt on sulla aamu, pilvetön päivänalku, ja touonaika. Kulovalkean tavoin leviää valistus ja sivistys isänmaamme ahoille ja Wäinölän kankahille. Valoisassa kevätjuhlassa elämme, Ilmari."

Ilmari hymyili ystävälleen, kuten hänen tapansa oli silloin kuin ystävä puhui hänen ajatuksiaan.

"Kylväjäin joukko", jatkoi Kaarlo, "laajenee, taajenee. Sen suuruudesta jo voimme laskea syksyn sadon."

"Kylväjäin ja taistelijain joukkoon liittykäämme; auramiehen tavoin tehkäämme työtä ja tehkäämme ahkeraan päivänkoitosta auringonlaskuun saakka. Isänmaan ja ahkeruuden malja!"

"Seitsemän vuoden kuluttua olet sinä lehtori ja minä varatuomari. Seitsemäntenä vuotena vietämme häämme verrattomimpain neitojen kanssa."

"Ja nyt vannomme pysyvämme uskollisina totuudelle, isänmaallemme ja morsiamillemme."

"Vannomme."

Musiikki puhalsi viimeiseksi: "Suomi armas synnyinmaamme."

He olivat eläneet ensimmäisen ylioppilaspäivänsä iltaan.

"Kankahias kultamaina, varsin lemmimme", hyräili Kaarlo ja heilutteli päätänsä tahdinmukaisesti, kuin käsitysten astelivat Esplanaadikatua Toukokuun kauniina yönä.

II.

Ystävyksien kesä oli hupainen ja lyhyt. Saimalla ja Ainolla oli seurassaan eräs nuori talonpoika, kuin tulivat juhlalle Jyväskylään. Tuntemattomana ritarina hän esitettiin Liinalle, vaan tuntemattomuus oli lyhyttä laatua, sillä hiukset, kasvot ja niiden vaalea väri muistuttivat heti ensi katsannossa liian paljon Saimaa. Odottamaton ja arvaamaton oli sentäänkin vieraan tulo, kuin ei Ilmari enempää kuin Kaarlokaan koskaan sanallakaan olleet maininneet Saiman veljestä. Nuhteet siitä saivatkin kumpainenkin heti tervehdyksen tapahduttua. Suurimman syyn sai Kaarlo osakseen ja hänelle määrättiin yksimielisesti rangaistus. Sillä aikaa kuin toiset ovat juhlanvietossa, täytyy Kaarlon Liina-veneellä matkustaa Pohjolan noitien luokse ja kuulustella tarkoin kunkin tulevaisuus.

"Sekös nyt vaan oli sanominen", lausui Kaarlo ja rupesi tietäjäksi paikalla. "Yhdestä tulee senatorin, hovioikeuden presidentin tai jonkun muun vallan korkea-arvoisen virkamiehen rouva. Toisesta tulee mainio, mainion miehensä tähden, joka on joku kuuluisa piispa tai toinen Pestalozzi. Kolmannen miehellä on talo, joka kelpaa malliksi ulkomaillekin. Kaikki tulette aikoinanne valtiopäivämiesten rouviksi ja kaikille tulee iso pata ja paljo lapsia."

Viikonpäivät vietettiin juhlainjatkoa Tyynejärven seutuvilla. Tanssittiin, tehtiin huviretkiä, soitettiin, laulettiin ja oltiin iloisia. Hälyä, naurua ja elämää oli silloin Tyynejärvellä ja sen rannoilla.

Raikkaina ja virkeinä astuivat Ilmari ja Kaarlo laivaan Syyskuussa ja jättivät ihanan Keski-Suomen, jossa ensimmäisen ylioppilas kesänsä olivat suruttomina viettäneet. Saaliina toi Ilmari muassaan joukon kansansävelmiä, joita kesän kuluessa oli pyydystellyt. Hän talletti ne huolellisesti kirstunsa pohjalle, säästäen ne huvitöikseen tulevaisuuden varalle, ja rupesi oitis lukemaan.

"Aiotko todellakin käyttää hyväksesi isäsi antaman lahjan?" kysyi hän Kaarlolta, nähdessään tämän ajattelevan ja tuumivan kaikkea muuta, vaan ei lukemista.

"Aion", vastasi Kaarlo huolettomasti.

"Miten?" urkki Ilmari ja pilvi kohosi hänen otsalleen.

"No ensinnäkin menen tanssikouluun."

"Mitä joutavia? Osaathan tanssia."

"Eikös kuin mitä? Itsekin näit, kuinka ison pukin tein kansanhuveissa franseeta tanssiessa. Se oli kolmannessa tuurissa; Liinakin punastui ja oikein karmi sydäntäni."

"Joutavia!"

"Ja sitte minä käyn ahkeraan teaatterissa, suomalaisen seuran iltamissa…"

"Mitä siitä kostut?"

"Jos en muuta, niin tulenhan toki käytökseltäni norjemmaksi. Ja tottapahan vaikuttavat henkisiinkin…"

"Saat maailmanmiehen ja keikarin arvon."

"Ei haittaisi sekään. En vahingoitu siitä, että ravistelen koulupojan tomua ruumiistani ja höylään hieman persoonaani. Ja ilman sitä, niin tiedät, että rintani ei ole vahvimpia. Liinakin pelästyi yskääni ja varoitti rasittamasta itseäni. Tiedät jo senkin että viime kirjeessäni hänelle kosketin tähän lepovuoteeni… Niin, minä katselen nyt ympärilleni ja levähdän kahdeksavuotisen työni päälle tämän lukuvuoden."

Ilmari vaikeni. Ensi kerran elämässään olivat ystävykset erimieliset.

"Ja nyt minä lähden."

"Minne?"

"Ilmoituttamaan itseäni joko sitte tanssikouluun, tai…"

Kaarlo katkasi lauseensa ja ääni oli vähän epäröivä.

Kuin hän oli valmis lähtemään ja päällysvaatteen napit olivat kiinni ja pieni keppi miehellä kädessä, nousi Ilmari ylös, läheni häntä ja kysyi, laskien molemmat kätensä hänen olkapäilleen:

"Sano suoraan minulle, tunnetko rinnassasi kipua?"

"En."

"Tunnetko tarvitsevasi levähdystä?"

"En."

"Lähde sitte!"

He nauroivat molemmat ääneensä ja Kaarlo lähti.

Vasta myöhään palasi hän iloisena ja rallattaen jotakin laulunpätkää Glunteista. Ilmari loikoi sohvalla pitkällään ja veisteli kynsiään. Saimalle oli hän kirjoittanut ja kirje oli pöydällä valmiina seuraavan päivän postiin. Kaarlo keksi kirjeen, otti sen käteensä, katseli osoitekirjoitusta ja välttääkseen tutkistelua ja johtaakseen puhetta toisaanne, virkkoi:

"Kuinka sinun käsialasi, samalla kuin se on kaunista, kuitenkin on yksinkertaista ja vaatimattoman näköistä. Kuin minä tahdon kaunista, niin tulee se semmoista pöyhkeilevää…"

"Aika mies ja viitsit loruta", keskeytti Ilmari. "Sano kumpi voitti,
Corpus jurisko, vaiko hyppy?"

Kaarlo ei kierrellyt, vaan vastasi suorastaan: "Hyppy", ja hyrähti päälle: "O hvad lifvet dock är skönt."

"Voi sitä miestä!"

"Mitä sinä oikeastaan pelkäät?" kysyi Kaarlo istuutuen sohvalle ja hypistellen Ilmarin teräksisiä kellonvitjoja.

"Luullakseni tiedät sen itsekin yhtä hyvin kuin minä. Olet kahdeksantoista vanha, kokematon ja ylen herkkäsieluinen. Jos levähtäisit Keski-Suomessa, niin minulla ei olisi mitään paheksumisen syytä; mutta täällä, Helsingissä…"

"Kuinka itsepäinen sinä olet tällä kerralla! Tahdon sivistyä, jalostua ja laajentaa näköpiiriäni. Annetaan sen asian nyt olla sinänsä", pyysi Kaarlo ja kumartui lähemmäksi Ilmaria.

"Annetaan sitte… Vaan missä kaikissa paikoissa olet käynyt?" kysyi
Ilmari ja katsoi terävästi Kaarloa silmiin.

"Odota hiukan! Muistatko vedon jonka löin Halmelan kanssa ylioppilastutkintoon tullessamme."

"Miksi en muistaisi? Halmela kosii ylioppilaana Helmiä. Rukkaset jos tulla tupsahtavat, niin ostaa hän kahdenkymmenen markan keitoksen, vaan kukkaset jos kauniisti syliin kannetaan, niin maksat sinä… Niin päin oli muistaakseni veikkanne."

"Niin juuri… Lähdettyäni täältä tapasin Halmelan Uuden teaatterin kohdalla. Hän maksoi viinit."

"Ahah!"

"Leipurin tytär antoi vaan rukkaset etevälle ja hyväpäiselle ylioppilaalle, josta on suuria toiveita, ei ainoastaan hänen omaisillaan, vaan sivullisillakin. Sinulle olisi Helmi antanut kukkaset."

"Ja sinulle."

"Hukkaan menivät Halmelan serenaadit ja runot, sinun tähtesi. Helmiä ihastuttivat laulut, kun olivat sinun kirjoittamiasi, samoin serenaadit, kun sinä johdit kööriä ja sinun kirkas ja ehjä tenorisi…"

"Sinun bassostasi ja kähäröistäsi hän piti paljo enemmän kuin runoista ja tenorista."

"Uuden veikan löimme Halmelan kanssa Operakellarissa."

"Mistä?"

"Siitä, että jos hän uudelleen ampuu nuolensa, niin pian kuin sinun kihlauksesi Saiman kanssa julaistaan, ja vielä sittekin saa rukkaset, niin ostan minä viidenkymmenen markan kuumat; jos sitä vastoin Helmi heltyy, johonka minä sivumennen sanoen olen patentti, niin Halmela pitää uhkeat pidot."

"Sinäpä osaat katsoa omaa etuasi omalla tavallasi. Olisin minäkin uskaltanut ruveta veikkaan sinun sijaasi."

"Seurassamme oli eräs nuori herra, Helsingin kauppiasylimyksiä ja Silfverlund nimeltään. Perhana kuinka hieno mies, oikein gentlemanni kantapäästä kiireesen ja sormenpäistä sydämmeen saakka. Ja niin helkkarin hieno maku, että veljenmaljat esitteli kanssani."

"Paljonpa sinä…"

"Lopussa ollaan jo… Vanhan köörimme, Jukolan pasuunan, tahtoo Halmela saada täälläkin henkeä täyteen. Lupasin puolestani, että johdat sitä niinkuin ennenkin. Vahvikkeita hankimme lisää ja sitte kajahuttelemme… Joko sait hyvän hattusi?"

"Minkäpä tässä pahalla tekee? Voisit sentään luvata minulle, ett'et huoli kuumista etkä kylmistä ennen minun kandidaattitutkintoani."

"Vesikoppilaisenko tekisit minusta? Oletko järjilläsi?"

"Ei minulla niin suuria ole kiikarissani. Tahtoisin vaan, ett'et noin paljosta huolisi kuin tänä iltana."

"Se on eri juttu, ja sen mä kyllä tohdin luvata."

Rauha oli sillä rakettu. Kaarlo meni pöydän luo, avasi Saiman kirjeen ja luki sen lävitse. Viimeinen sivu oli vanhan tavan mukaan jätetty tyhjäksi häntä varten. Hän tuhri sen täyteen, hyräillen iloista säveltä, jolla oli tottunut saamaan ajatuksensa juoksevaksi, luki kirjoittamansa Ilmarille ja sulki sitte kirjeen.

Koko syyslukukaudella ei sattunut sanankäännettä heidän välilleen. Toinen huvittelihe yhtä ahkeraan kuin toinen luki. Kaarlo oli kukkuroilleen iloinen ja sukkela. Ilmarin täytyi silloin tällöin sulkea kirjansa ja seurata häntä milloin osakunnan juhlaan, milloin teaatteriin, milloin mihinkin huvituksiin.

Kertaakaan ei Ilmari huomannut Kaarlon rikkoneen lupaustaan Joskus hän "kineesasi" yötä Halmelan luona ja silloin Ilmari häntä ihan ikävöi, tottunut kun oli nukkumaan ystävänsä pakinaan hienon maailman uutisista, kumppanien rakkausvehkeistä ynnä muista helposti sulavista herkkukeskusteluista. Väliin Ilmari epäili, mutta tukahdutti epäilyksensä samalla kuin ne syntyivätkin. Halmela oli hänen luokkakumppaninsa ja yhtä lujaluontoinen kuin eteväkin.

Kerran oli kiusaus niin suuri, että Ilmari ensin epäili ja sitte vakoili. Kaarlo oli jo edellisen päivän aamulla lähtenyt kylään ja Halmelan luo. Liinalta tuli kirje saman päivän postissa ja ensi työkseen lähti Ilmari saattamaan kirjettä seuraavana aamuna Kaarlolle. Sekä isäntä Halmela että hänen yövieraansa olivat ennättäneet siistiä itsensä ja istuivat kumpikin lukemassa sanomalehteänsä, kuin Ilmari ennen kello kahdeksaa astui heidän eteensä. Kaarlon silmät olivat kirkkaat, kuten ainakin miehen, joka on yönsä maannut rauhallisesti; kätensä eivät vavisseet vähääkään, kuin hän kirjeen avasi ja luettuaan sen tuojalle ojensi. Ilmari tuli iloiseksi, kun hänen ei tarvinnutkaan nähdä tyhjiä pulloja, eikä nieleskellä viinihöyryistä ilmaa ja katsella kohmeloisia miehiä. Häntä, harvinaista vierasta ja kylänkävijää eivät laskeneet seurastaan ennen, kuin olivat käyneet kotimaisten taiteilijain näyttelyä katsomassa ja Seurahuoneella päivällisillä.

Joululomaa vietti Kaarlo muutaman viikon enemmän kuin Ilmari ja tuli vasta Maaliskuun alussa Helsinkiin.

"Minusta tulee koko Sant Yrjänä", tervehti hän Ilmaria, joka hikoili kirjainsa ääressä. "Arvaatko kuin painoni lisääntyi viime lukukautena kahdeksan naulaa ja rintakehäni laajentui likimaille kaksi tuumaa. Saima ja isäni joutuivat ihmetyksiin, niin paljon olin turvonnut ja kehittynyt. Sanotko sinäkin samaa?"

"Paisunut olet tosiaankin", myönsi Ilmari. "Vasta minäkin sen nyt huomaan, oltuamme erillämme jonkun ajan."

Lukemisesta ei tullut sinä päivänä mitään.

"Avaapas tuo ja katso mitä se tytönihminen on sinne mättänyt", lausui
Kaarlo nostaessaan Liinan täyttämän pienen matkalaukun pöydälle
Ciceron päälle ja ojentaissaan Ilmarille avaimen.

Ilmari ryhtyi purkamaan täpö täyteen sullottua kapsäkkiä, veti sieltä vetämistään esiin omenia, leivoksia, pannukakkuja ynnä monenmoisia muita herkkuja.

"Niin sinä teet työtäsi kuin konstintekijä markkinateaatterissa", nauroi Kaarlo.

"Ei tässä auta muu kuin herkutteleminen", pakinoi Ilmari nostaessaan viimeksi suuren kalakukon pöydälle.

"Varta vasten olen minäkin paastonnut", lausui Kaarlo ja leikkasi viipaleen kukosta. "Tämä on oivallista."

"Parahinta laatuansa."

"Ja Liinan leipoma."

"Ja Liinan leipoma", toisti Ilmari ja leikkasi itselleen suuremman kannikkeen kuin ensi kerralla.

Paljaita ilahuttavia uutisia toi Kaarlo kotooltaan. Isänsä oli ruvennut osakkaaksi tehtaasen ja kohonnut siis isännöitsijästä patruunaksi, palvelijasta isännäksi. Jos onni on myötäinen, niin ei hänen tarvitse ensinkään lukea leipää varten, vaan suoritettuaan tuomarin tutkinnot, voi hän viettää häänsä ja asettua isänsä sijalle ja ruveta monipuoliseksi mieheksi, nimittäin kauppiaaksi, talonomistajaksi ja tehtaanisännäksi. Liinan isä, iäkäs kruununvouti saa luultavasti kohdakkoin virkaeron ja eläkkeen.

Ilmarilla ei ollut niin suuria kerrottavia. Hänen isänsä hoiti virkaansa ja kappalaispuustelliaan yhtä innokkaasti kuin ennenkin.

"Entä Saima? Mitä hänestä?" urkki Kaarlo.

"Saima häärii talonemäntänä."

"Mokoma veli sillä Saimalla talonisännäksi, kuin ei nai, eikä tuo emäntää taloonsa, vaan rääkkää sisartaan… Ja Aino siskosi?"

"Hänestä ja Saiman veljestä saat kuulla näistä", vastasi Ilmari ja otti pöydänlaatikosta neljä kirjettä, jotka oli saanut Kaarlon poissa ollessa.

Luettuaan kirjeet ihmetteli Kaarlo:

"Vai menee Saiman veli seminariin ja siskosi opettajattareksi kirkonkylän kansakouluun. Saima jää siis yksin ja Ainosta tulee ruotsalaisten silmätikku. Mutta kyllä se tyttö pitelee puoliansa siinä kuin joku toinenkin."

"Ja onhan hänellä rovastivanhus suojelijanaan."

"Ei suinkaan Saiman veli virkaa varten mene seminariin."

"Eihän toki."

"Talohan sillä on kuin pieni kartano. Taitaa olla Ainon toimia, ainakin Saiman kirjeistä päättäen."

"Epäilemättä."

Kevät sitte teki tuloaan ja ystävykset elivät kultaisessa sovussa. Kaarlo viipyi väliin päivittäin kylässä Halmelan seurassa ja oli väliin päivittäin kotoolla jalallaankaan astumatta kaupungille. Zolan ja Strindbergin teoksia hän silloin tavallisesti luki ja tutustutti Ilmarinkin niiden sisällykseen kevyissä iltakeskusteluissa. Oli hänellä joskus semmoisiakin kirjoja, joita ei lainkaan näyttänyt ystävälleen, vaan luettuaan istumalla ja katsellen ne kiihkeästi lävitse, läksi kiireimmiten saattamaan niitä omistajalleen, jolta lainannut oli. Lainaaja oli useimmiten Silfverlund tai joku muu ensi luokan arvoinen henkilö. Ilmari ei pitänyt häntä erittäin tarkalla, mutta huomasi kummakseen sittekin, että Kaarlo, joka ennen sieti niin paljon, tuli lasista ja kahdesta puolihumalaan. Hän ei kyennyt ratkaisemaan arvoitusta ja huomautti leikillään Kaarlolle eräissä kotokekkereissä, että tämä heikontui ja vahvistui yhdellä tiellä.

Eräänä Huhtikuun päivänä putosivat suomukset Ilmarin silmistä. Hän oli lukenut ahkeraan monta päivää pääksytysten ja tunsi itsensä raukeaksi. Kello lähenteli kahdeksaa iltasella ja Kaarloa, joka päivällisen syötyä oli lähtenyt Halmelan luo, ei kuulunut kotiin tulevaksi. Ilmari päätti lähteä heidän luokseen vilvoittelemaan. Hänen päätänsä hieman kivisti, kuin hän tuli kadulle, mutta pian kivistys lakkasi ja hän rupesi voimaan hyvin; veri virtasi poskille ja keuhkot oikein ahmimalla hengittivät puhdasta kevätilmaa. Kuin hän sitte muisti mainion ulkomaalaisen laulajattaren par'aikaa antavan konserttia yliopiston juhlasalissa, niin muuttikin päätöksensä siinä varmassa vakuutuksessa, että Halmela ja Kaarlokin olivat menneet etevää laulajaa kuulemaan, ja suunnitteli kävelymatkan Observatorivuoren kautta takaisin kotiin.

Ehdittyään Robertinkadun päähän hiljensi hän käyntiänsä; hänen ruumiinsa oli lämmin ja hermonsa rauhoittuneet. Siinä ajoi hänen editsensä issikka, reessään kaksi civistä; ruumiin koosta ja hartioista luuli hän tuntevansa toisen Halmelaksi, vaikka ei osunut kasvoja näkemään; toista ei ehtinyt tarkkaamaankaan, sen vaan näki, että Kaarlo se ei ollut. Ilmari ei hevin ajatellut pahaa kanssaihmisistään; sen enempää asiaa miettimättä asteli hän edelleen, mutta kuulikin samassa etäämmältä takaansa räyhyä ja laulua ja tunsi Kaarlon äänen tuon räyhyn ja loilotuksen seasta. Hän pysähtyi ja katsoen taakseen näki Kaarlon ja erään mustaverisen ylioppilaan ajavan Halmelan jälkeen Robertinkadulle, molemmat täysihumalassa.

Ilmari hyppäsi ensimmäisen issikan rekeen, jonka tapasi.

"Annetaan mennä noiden perään", käski hän ja viittasi Robertinkadulle päin.

Ajuri lähti ajamaan ja hosui hevoistaan.

"Ei kiireempää kuin keväilläkään", kielsi Ilmari, "kuin emme vaan eksy noista."

Ajaja nauroi romeata naurua ja lausui pitkäveteisesti.

"Kyllä ne löydetään."

Hoilaamista ei kuulunut sitte enää kuin edellä ajajat pääsivät pois näkyvistä Fredrikinkadulle. Kolmen portin kohdalla seisautti issikka Punavuorenkadulla ja tarkasteli pihaa; vasta neljännessä seisoi harmaa hevonen, jonka perässä olivat kulkeneet.

Kuumeentapaisella kiireellä nousi Ilmari rappuja ylös etehiseen. Mustaverisen ylioppilaan tölmäsi hän tieltään pitkäkseen ja tarttui käsivarteen Kaarloa, joka juuri veti oven auki. Väkevä oluen ja portterin haju töytäsi huoneesta. Kaksi herraa istui pöydän lähellä, kaksi naista ja pulloja edessä.

"Pois … kotiin", murahti Ilmari ja tempasi Kaarlon muassaan kuin hansikkaan pihalle.

"Anna mennä", tiuskasi hän hämmästyneelle issikalle, "ja kahden edestä."

* * * * *

Seuraavan syyslukukauden ja osan kevätlukukautta luki Ilmari kotoollaan. Kerran kuukaudessa sai hän säännöllisesti Kaarlolta kirjeen. Entinen avomielisyys ja luottamus oli niistä kadonnut, kaksimielisyys ja peitteleväisyys piileksi jokaisessa lauseessa, niinkuin ainakin silloin, kuin ohjeena on, että ihmiselle on annettu puheenlahja ajatusten salaamista varten. Vasta monikertaisen unhottamisen perästä muisti Kaarlo vihdoinkin Ilmarin jokaisessa kirjeessä uudistettuun kysymykseen vastata asuvansa Halmelan kanssa. Ilmari suuttui silmittömästi, mutta ei kerinnyt kirjoittamaankaan vihaansa, kuin sai Kaarlon ja Liinan kihlakortin ja tiedon, että hyvä alku on tehty ja kameraalitutkinto siepattu.

"Ehkä mä olen väärässä", ajatteli Ilmari ja viha lauhtui.

Että pojat Helsingissä muistivat muutakin tehdä kuin lukea, sai Ilmari kohta kokea. Nelihenkinen seura istui Maarianpäivän ehtoona Vaaksajärven pappilassa, kuin Ilmarille tuotiin kirje saman päivän postista. Päällekirjoitus oli naisen käsialaa. Saima avasi sen ja luettuaan lennähytti sen vasten silmiä Ilmarille.

Ilmari luki hätä hätää kirjeen; se oli Helmiltä ja täpö täynnä loukattua rakkautta, huudahdusmerkkejä ja harvennuksia.

Se alkoi kuorosäkeellä:

"Unhottaa, heittää, päivän on tapana".

Ja loppui soolo-osalla:

"Ain' Herran käsi laupias
Sun kulkus johtakoon;
Ja taivaan isä armias
Sun työsi siunatkoon.
Siis hyvästi!…"

Saima oli kuohuksissa ja vaati selitystä. Ilmari ei ollut hullua harmaampi ja häntä nauratti kuin Saima itki. Kohtaus tuntui kokonaisuudessaan hänestä niin koomilliselta, ett'ei hän suostunut antamaan pienintäkään selitystä, vaan erosi ilmiriidassa ja uskottoman kirjoissa Saimasta.

Kaarlo ja Halmela tulivat juuri luennoilta kuin Ilmari meni heitä tervehtimään Helsinkiin tultuansa.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi hän molemmilta ja antoi Helmin kirjeen
Kaarlolle.

Tämä luki sen ääneen ja rupesi sitte nauramaan.

"Katsos sitä kultalintua", lausui hän Halmelalle … "ja samana päivänä präntätty…"

Halmela ei ollut tuonansakaan kirjeestä.

Ilmari uudisti kysymyksensä, vaan kumpikaan ei halunnut vastata siihen.

"Huoli sinä niistä", virkkoi Kaarlo kotvasen kuluttua, "täällä on muuta parempaakin huolehdittavaa."

Sitte hän levitti Ilmarin eteen kolmensadan markan velkakirjan ja käski:

"Vedäppäs filoloogi nimes tuohon alle."

Ilmari luki velkakirjan, vaan viivytteli allekirjoitusta.

"Älä nyt vaan rupea tentteeraamaan", pyysi Kaarlo. "Minä tarvitsen tuon summan ylihuomiseksi vaikka silmästä. Eikös ole pätevä syy?"

"On, pätevä on", myönsi Ilmari, kirjoitti takuumieheksi ja painoi sinettinsä alle.

Sitte hän jutteli enemmän laveammalta Helmin kirjeestä.

"Det var horribelt dumt", lauloi Kaarlo ja antoi kaksi korttia muistikirjastaan Ilmarille. "Tässä on apparaati joukossa."

Toisessa kortissa seisoivat nimet Saima … ja Ilmari Aarnio, toisessa Helmi … ja … Halmela.

"Joko ymmärrät nyt?" kysyi Kaarlo.

"Jo, mutta miksikä tämmöistä…?"

"No se on ekonomia-politikia", selitti Kaarlo. "Katsos, Halmela tarvitsee rahaa niinkuin kaikki muutkin ihmiset. Helmin isä on rikas, miksikä siis tulevan vävyn pitäisi suotta kärsimän puutetta ja köyhyyttä? Me joudutimme täällä asiain menoa siten, että minä tilasin näitä sinun lahjakorttejasi ja Halmela lähetti yhden eksemplaarin Helmille kosimakirjeensä kera. Ensin sieltä tuli kukkaset Helmiltä ja sitte tuli puolituhatta rahaa isältä ja toista ja enemmän luvattiin… Kuule Halmela! eikös me niin tehty?"

"Se oli tehtäväkin", sanoi Halmela ja tarjosi kuudenkymmenen pennin sikaarin Ilmarille.

"Selvitäppäs vyhti nyt", käski Ilmari Kaarloa.

Kaarlo rupesi hyräilemään: "Ainoni, Ainoni muinoin sä mua lemmit" ja kirjoittamaan Saimalle.

"Tästä ei pääse vähällä", lausui hän saatuaan ensimmäisen arkin täyteen, "nyt olen vasta keskipaikoilla."

Lyhyen ajan viipyi Ilmari yliopistossa ja lähti sitte Inkerinmaalle. Kaarlo ja Halmela saattoivat hänet asemalle. Kahden kesken eivät ystävykset olleet koko aikana hetkeäkään. Kaarlolla oli aina Halmela seurassaan milloin kävi Ilmarin luona, Halmela oli aina kotosalla Ilmarin käydessä heidän luonaan. Päihtyneenä ei kumpaakaan nähty; kyläilemisensäkin olivat vähentäneet koko lailla. Kuitenkin näki Ilmari, kerran näkemään ruvettuaan, heidät lävitse. Asemalla vei hän Kaarlon syrjään ja virkkoi surullisesti:

"Joll'et nyt heti lähde täältä vuodeksi tai kahdeksi kotiisi, niin olet mennyttä miestä."

"Ei, ei se käy laatuun", änkytti Kaarlo ja hänen kätensä vapisi
Ilmarin kädessä.

"Miksikä ei?"

"Liinan tahdon se ei käy…"

Aseman kello soi kolmannen kerran ja Ilmari kiiruhti vaunuun.

"Hyvästi sitten!"

Kuvaa, mitenkä pojat läheisimmässä ravintolassa juovat hänen läksiäisiään, ei Ilmari voinut karkoittaa mielestään.

Erhettyikö hän kuvan suhteen? Ei. Virta vei Kaarlon muassaan ja Ilmari ei saanut häneltä enää kirjeisiinsäkään vastausta. Kaarlo ei julennut ystävälleen puhua totta, valehdella ei kehdannut, vaan oli ennemmin vaiti.

Vasta Marraskuussa palasi Ilmari matkaltaan kotiinsa Vaaksajärven pappilaan. Sieltä hän taaskin kirjoitti Kaarlolle Helsinkiin, mutta turhaan odotti hän vastausta. Jouluna Ilmari kirjoitti Liinalle ja katsoi velvollisuudekseen lausua suoraan pelkonsa Kaarlon harhateille joutumisesta. Liina vastasi heti. Hänen kirjeensä oli täynnä kyyneleitä ja toivoa. Kaarlo oli hurjistellut koko syyslukukauden ja kietoutunut Halmelan kanssa rumaan häväistysjuttuun, josta mainingit ulottuivat aina Tyynejärven tienoille saakka. Anna täti muuttaa asumaan Helsinkiin Tammikuussa, Kaarlo tulee asumaan hänen luonaan ja alkaa uutta elämää. Verho vedetään menneiden yli ja kaikki kääntyy hyväksi.

Syvä huokaus pääsi Ilmarin rinnasta hänen taittaissaan kokoon Liinan kirjettä, jossa jokainen rivi huokui uskoa, toivoa ja rakkautta.

III.

Aurinko oli jo korkealla taivaalla ja Nikolainkirkon tornin kello löi kymmenen kertaa. Eteläsatama lainehti vapaina jäistä; Esplanaadein vaahterat vihannoivat; kyyhkyset lentelivät parvissa; Toukokuun päivä oli yhtä kaunis kuin seitsemän vuotta sitte.

Ilmari heräsi ja joi lasillisen kylmää vettä.

Voi sinuas … Helsinki!

Hämeenlinnasta kirjoitti hän Kaarlolle ja puhui kirjeensä alussa ja lopussa kolmestasadasta markasta ynnä erotodistuksestaan. Ne olivat kiusallisen läheisessä yhteydessä toisiinsa, erotodistus ja velkakirja. Kaarlo kirjoitti isälleen ystävänsä erotodistuksesta ja sai rahat. Vuorokautta ennemmin rahoja ehti Ilmari Helsinkiin. Kaarlolla oli rehelliset aikeet ja hän tuli rahoineen postikonttorista suoraan Ilmarin luo, kuten tämä oli käskenytkin. Vaan Ilmari ei ollutkaan kotoolla ja Kaarlo läksi yksin hoitamaan asioita ja tapaamaan osakuntansa rahastonhoitajata. Alituisessa rahapulassa oleva maisteri Halmela sattui hänen tielleen, ennenkuin hän ehti matkansa perille ja esitteli, että pistäytyisivät kappeliin harkitsemaan ja miettimään Kaarlon asiata tarkemmin. Ennen eroamista jaettiin rahat kahteen yhtä suureen osaan ja Halmela lupasi kirjoittaa nimensä Ilmarin nimen sijaan.

Höyrylaiva seisoi valmiina lähtemään Rääveliin ja Kaarlo sai vastustamattoman halun matkustaa kerran tervehtimään heimokansaa Suomenlahden toiselle puolelle. Viisitoista penniä oli huvimatkailijalla rahaa kukkarossa astuessaan laivasta Helsinkiin ja ne hän antoi ensimmäiselle rahattomalle vastaantulijalle, jolta sai tulta paperossiinsa.

Halmelalta säästyi nimensä kirjoittamisen vaiva, syystä ett'ei häntä hyväksytty takaajaksi monihaaraisen vigileerauksensa tähden.

Ilmarilla itsellään oli velkaa kirjoitettuna kokoarkkeihin ja kapeisin liuskoihin.

Kotiin tulevaksi odotettiin häntä joka päivä, joka hetki.

Ilmari sytytti paperossinsa ja käänsihe kyljelleen.

"Voi sinuas … Helsinki! Kymmenen kertaa voi!"

Senpäiväinen U. Suometar oli tuolilla vesikarahviinin vieressä. Totuttuun tapaansa virui Ilmari vuoteellaan niin kauan, kuin lehti oli luettu. Tällä kertaa oli hän tyytymätöin siihenkin. Pääkirjoitusta ei hän uskaltanut alkaakaan, se kuin oli ylen pitkä, ikävä ja kuiva. Nimikin "Savon maanvaiva eli Kuopion läänin loiset" haukotutti häntä. Ulkomaan osasto oli kahta veikeämpi, sisältäen Yhdysvaltain kalastusriitoja, Abessinialaisten sotaretkiä ynnä muita jonninjoutavia ja väsyttäviä artikkeleja. Uutisosastossa upeilivat ja kilpailivat keskenään pituudessa Ukkosenilman kertomus ja Muinaismuisto-yhdistyksen vuosikokous. Ja jotta ei loppu eroaisi mitenkään mainehikkaasta alusta, niin päättyi tekstiosasto sylenpituisella kirjoituksella "nauriin viljelyksestä". Ei edes hävytöntä kaikenlaista löytynyt, ei Matin kirjettä, ei minkään pituista. Ilmoituksissa oli naimakuulutus ja nimenmuutos. Viimemainittu oli jotain. Erään tunnetuimman kynttilätehtaan asiamies Hämärä oli ottanut kuukausi sitten itselleen uuden nimen Koi, vaan kyllästyi siihen ja kuulutti nyt olevansa taas Hämärä. Arvokasta lukemista olisi lehden sisällys kyllä Vaaksajärven pappilassa myönsi Ilmari itsekseen, ja tarkkaavaisuutta ansaitsisivat yhtä hyvin Kuopion läänin loiset kuin nauriin viljelyskin, mutta Helsingissä, jossa jokaisella on vaan raha ja nautinto kiikarissaan tänään, huomenna ja aina, Helsingissä kaipaavat hermot vallan toista.

Yleissilmäyksen hän sitte vielä teki lopusta alkuun ja sitä tehdessä sattuivat silmät pysähtymään puolenkorttelin pituiseen sähkösanomaan valtiollisissa uutisissa. Siinä lähetettiin tieto ympäri maailmaa, että Boulanger on nauranut Parisissa.

"Eläköön Boulanger! Alas Grevy!" lausui Ilmari, sytytti sammuneen paperossinsa ja laski sanomalehden tuolille, katsottuaan vielä kurssin, joka oli laskeunut kaksi penniä ruplalta.

"Jos nyt U. Suometar tahtoisi olla ajanmukainen ja merkillinen sanomalehti tai jos Kaarlo olisi sen toimittajana", puheli Ilmari itsekseen ja kääntyi seljälleen, niin alkaisi otsakirjoitus näin:

"Hyvät Helsinkiläiset, liberaalit ja viikingit, vanhat ja uudet johtajat, nyt meille kaikille koittaa onnen ja riemun aika. Boulanger, näette, on nauranut ja hän on nauranut mielihyvissään. Mistä on Boulanger mielihyvissään? kysytte te. Meistä, rakkaat ystävät, on hän mielissään, sillä me Helsinkiläiset olemme Europan viisain kansa, niinkuin kohta näette kirjoituksestamme. Boulanger nauraa ja kurssi alenee. Tänään ei rupla maksa kahtakaan markkaa, tulevassa kuussa se ei maksa mitään. Silloin, ystäväiseni, kapusäkit selkään ja pankkeihin. Sillä sinä päivänä, jolloin ei rupla maksa mitään, sinä päivänä nousee Boulanger Ranskan ensimmäiseksi konsuliksi, diktaattoriksi, keisariksi ja alottaa kostosodan Saksaa vastaan. Ymmärrättekö nyt, hyvät ystävät, mitä Wenäjä silloin tekee? Kyllä, vastaatte te niinkuin pyssystä. Wenäjä marssii Konstantinopoliin, rupla maksaa taas neljättä markkaa ja me Helsinkiläiset olemme rikkaita miehiä … ja Boulanger nauraa…"

Naurettuaan sukkeluudelleen jatkoi hän:

"Uutisiin sitte vavistuttavia kertomuksia Intian kuristajista, Irlannin kuutamomiehistä, spiritisteistä, oman maan kummitusjuttuja … niin ja lopuksi joku Guy de Maupassantin mieltä ylentävä kertomus uskottomasta perheenemännästä; sitte se olisi Helsinkiläisten hermoille terveellistä."

Puheensa lopetettuaan nousi Ilmari ylös ja valmisti itsensä lähtemään rahanhakuun.

"Tekisi melkein mieleni uskomaan", virkahti hän kuvastimeen katsoissaan, "että nautinto- ja rahatauti seisoo kuvattuna minunkin kasvoissani."

Korkea otsa, kirkkaat silmät ja tahdokkaat kasvot torjuivat syytöksen kerrassaan kauas.

"Ei sentään, ei koskaan", päätteli hän hymyillen. "Vaaksajärven väkeä minä sittenkin olen. Ja nyt yksi ainoa ponnistus ja sitte: hyvästi Helsinki! Ja hyvästi ijäksi!"

Näin, sanoen läksi hän ulos … Silfverlundilta rahaa lainaamaan. Tiellä valmisti hän puheensa ja opettelihe sen ulkoa. Hän päätti sanoa:

"Kuules hopea veli! Minä olen satimessa, merrassa semmoisessa, ett'en pääse pois täältä Helsingistä, joll'et lainaa minulle kolmeasataa hopeata. Takasin Hirvelle näet tuon summan ja nyt en saa rehtorilta erotodistustani ennen, kuin velka on maksettu. Kotoolla odottavat minua, morsiameni odottaa, häät odottavat ja minä en pääse paikalta… Kollegan virka, jota haen, on mulla niinkuin hyppysissäni…"

"No tunnenhan minä sinut", keskeyttäisi Silfverlund ja vetäisi kolme seteliä lompakostaan.

Ja sillä se olisi tehty. Sitte rahat saatuaan panisi hän toisen äänen kelloon ja läksyttäisi Silfverlundia oikein kelpolailla siitä, kuin tämä nuorikkonsa kanssa tänäpänä ehtoolla lähtee ulkomaan kylpylaitoksiin huvittelemaan. Mikä ajattelemattomuus! Lähteä vieraisin maihin tiputtelemaan rahoja, kuin omassa maassa on kyllin ja valitsemisen varaan asti hyviä kylpylaitoksia käytettävänä ja luonnonihanuuksia katsottavana … niin kyllä hän lukee pitkän epistolan ja antaa aika sarvesta, jotta kerrankin tietää saaneensa ja kastuneensa, se ajattelematon.

"Onko herra Silfverlund kotoolla?" kysyi Ilmari hienosti puetulta ja nuorelta rouvasihmiseltä, joka hänet otti vastaan.

"Ei", kuului lyhyt vastaus.

Ilmari nolostui, antoi nimikorttinsa ja kumartihe lähtemään.

"Feliks meni pankkiin; hän tulee kohta; olkaa hyvä ja odottakaa", lausui rouvasihminen huonolla suomenkielellä, luettuaan nimen. Hyvää tahtoa puhua selvästi ja kauniisti ei näkynyt puuttuvan, vaan ainoastaan taitoa.

"Voin tavata hänet kadulla", lausui Ilmari, kumarsi uudelleen ja läksi.

Nythän se käy kuin häissä. Kuin Silfverlund tulee häntä vastaan, niin tekee hän kokokäännöksen ja alottaa: "kuules hopeaveljyt…" Ja sopivampaan aikaan ei voi rahanhakija tulla, koska mies juuri tulee pankista.

Kauan ei Ilmari tarvinnut odottaen kävellä edes takaisin kadun vierustalla, kuin jo näki Silfverlundin astelevan vastaansa. Puettuna uusimman kuosin mukaan, harmahtava "En tout cas" kädessä, otsakihara hatun alta näkyvissä, viiksien kärjet huolellisesti taivutettuina ongenkoukun muotoiseksi, käveli tämä keikarin askeleilla Ilmarille vastaan.

He tervehtivät toisiaan ystävällisesti ja pysähtyivät kumpainenkin. Ilmari seisoissaan siinä herrasmiehen edessä turhistui mielessään mitättömäksi koulumestariksi, joka elää kollegana ja kuolee kollegana, tietämätönnä muusta maailman sulosta kuin neljännespalkoistansa ja oppikirjoista. Alottaminen ei käynytkään häneltä niin herkästi, kuin oli luullut, ja hän aikoi juuri tehdä edeltäkäsin mietityn käännöksensä, kuin Silfverlund veti taskustaan valkoisella paperilla ympäröidyn, lyhyen, silinterimäisen kappaleen, tähtäsi sillä Ilmarin vasempaan silmään ja kysyi:

"Kruunuko vaiko klaava?"

"Klaava", vastasi Ilmari tajuttomasti ja katsoi etäämmälle katua ja näki siellä Kaarlon tätinsä seuraamana astuvan lääkäri Fürstenbergin rappuja ylös.

Silfverlund nyppäsi tällä aikaa tangon päästä paperin rikki.

"En pikant karl", lausui hän, pisti tangon Ilmarin päällysnutun kauluksien väliin, ylimmäisen napin nojalle ja läksi pitemmittä puheitta eteenpäin.

Rikkirevitystä päästä kiilsi kultaraha, kaksikymmenmarkkanen. Se puhui selvää kieltä: hän oli pelannut kruunua ja klaavaa ja voittanut.

"Se vielä puuttui, peluri minusta vielä piti tehtämän. Voi sinuas,
Helsinki! Sata kertaa voi!"

Murrettuaan rikki voittamansa, luki Ilmari rahat; niitä oli viisikolmatta kappaletta, siis viissataa markkaa. Häviämisen mahdollisuus pyrki katkeroittamaan hänen jo ennestäänkin nurjaa mieltänsä. Jos olisi hävinnyt, niin millä olisi maksanut? Millä…?

Mutta samassa muistui mieleen koti, Saima, häät ja ne karkoittivat karvaat ajatukset.

"Täällä täytyy olla niinkuin oletetaan. Joka penni pitää Silfverlundin saaman takaisin. Lahjoittakoon ne johonkuhun yleishyödylliseen hankkeesen, joll'ei tahdo itse pitää. Pääasia on, että minä maksan ne ja jok'ikisen pennin."

Kello tavoitteli yhtä Ilmarin palatessa asuntoonsa, Velka oli maksettu ja erotodistus oli taskussa.

Postissa oli tullut kirje Saimalta ja Ainolta yhteisesti.

Aino ilmoitti kevätlukukauden loppuneen jo toissa päivänä, syystä kuin muutama oppilas sairastui tuhkarokkoon; tapaus oli toivottava (?) kaksinkertaisten häiden vuoksi, joiden valmistukseen ei aikaa sittekään tule olemaan liikaa. Toissa päivänä, jolloin hän otti eron opettajatoimestaan, selvisi vanha arvoitus pitäjässä, se nimittäin, miksi talonisäntä kävi seminarin lävitse, palveli asevelvollisuutensa vapaaehtoisena ja kävi vielä Mustialan maanviljelys-opistossa. Hän, sulhasensa ja Saima toivovat häihinsä Jukolan pasuunan jäseniä niin paljon, että vihkivirsi ja messut saadaan lauletuksi sekaköörillä neliäänisesti. Isä ja äiti ihmettelevät miksi Ilmari viipyy niin kauan Helsingissä.

"Tärkein uutinen", kirjoitti Saima, "on Ainon eroaminen opettajavirasta. Nythän pääsevät yllyttelijästä. Ja arvaatko, Aino kuin uskalsi vielä hyvästeiksi agiteerata. Maantieteen tutkinnossa toissa päivänä antoi hän oppilaiden kuorossa vastata kaksi ensimmäistä kysymystä: Missä maassa me asumme?… Me asumme Suomenmaassa… Mitä kansaa me olemme?… Me olemme Suomalaisia… Olisit nähnyt miinejä, joita näkyi noblessein naamoilla. Posessionaatti Morgensen katsoi itsensä velvoitetuksi huomauttamaan vieressään istuvalle rovastille: Der ha vi det nu åter. Anstår det icke eder som prest, fridens man och ordförande i skoldirektionen, att vidtaga åtgärder… Mot sanningen, ja, jag tackar, keskeytti rovasti… Kesken kaikkea! Näin unia Sinusta. Olit lähtevinäsi Kaarlon kanssa komealla höyrylaivalla Kaliforniaan, tuomaan sieltä suuren suurta kultalohkaretta; Kaarlo oli masinistina ja Sinä kaptenina. Et ottanut minua mukaasi, vaikka itkin ja rukoilin Eteläsataman laiturilla; Juhani Ahon Rautatien vaan lykkäsit käteeni. Kulta merkitsee minun unissani pahaa. Sinulla on ollut ikävyyksiä, ihan varmaan… Täällä ikävöitsee Sinua kaikkein enin oma Saimasi."

P. S. n:o 1. "Nyt kuin Aino on täällä ja vapaana, niin kävelemme joka päivä junakyytien ajoissa Sinua vastaan Vanhainpiikain mäelle."

P. S. n:o 2. "Vaikea on minun uskoa että näin saan Sinut, että kaikki menee tämmöisessä autuaallisessa riemussa. Eivätkä maanjäristykset, ruttotaudit ja sodat ehtisikään hävittämään ja autioksi tekemään… Jo sekaantuu vähäinen järkeni; riennän järkevän Ainon luo, hän on arvatenkin saanut arkkinsa valmiiksi ja odottaa…"

Luettuaan kirjeen loppuun otti Ilmari vasemmalla jalallaan lyhyen askeleen eteenpäin, kuten Kaarlo oli sanonut tanssikoulussa opetetuksi naisia suudellessa tekemään, ja painoi Saiman nimelle viisi suukkosta, kirjainten luvun mukaan.

Päivällisen syötyään läksi hän valituimmille tuttavillensa sanomaan hyvästi. Vierailut menivät pikaan kuin piti vielä ehtimän sinne ja sinne, sen ja sen luokse. Viiden tienoissa Ilmari toistamiseen sinä päivänä astui kotiinsa, aikoen levähtää hetken ja vasta sitte illemmalla mennä tapaamaan Kaarloa ja tarjoomaan tälle lämpöisen seksan ja pullon Marsalaa erojaisiksi. Aamulla sitte junaan ja Helsinki … hyvästi.

Mutta kuin avasi oven, niin seisoikin hänen edessään Kaarlo tuskan ja toivottomuuden valtaamana.

Ilmari koetti näyttää haaksirikkoiselle iloista muotoa ja virkkoi lempeän leikillisesti:

"No Herran nimeen, mitä nyt on tapahtunut? Tuletko mies tuomarin tutkinnoilta?"

"Niin, mitäkö on tapahtunut?" toisti Kaarlo ja haravoi epätoivoisen ja tyytymättömän näköisenä tukkaansa. "Minä olen onneton ja minun täytyy jättää Helsinki."

"Siinäkö kaikki?"

"Minun täytyy jättää Helsinki ja minä olen onneton", jatkoi Kaarlo, ottamatta huomioon Ilmarin ivallista muistutusta. "Isältäni tuli kirje tänäpänä, ja kirjeessä seisoi käsky, ankara käsky, viivyttelemättä, heti huomenna matkaamaan kotiin. Ja minun täytyy lähteä ja jättää Helsinki."

Ilmari istui tuolille pöydän eteen ja tarjosi paperossin Kaarlolle, jota tämä ei muistanut polttaa, kiihtynein mielin ja kiivain askelin kävellessään edes takaisin.

"Sinun ei olisi koskaan pitänyt tuleman tänne", vakuutti Ilmari ystävällisellä äänellä onnettomalle. "Helsinki oli sinun onnettomuutesi ja huono ylioppilas-elämä täällä. Olisit totellut minua ajoissa, niin…"

"Mitä minä onneton nyt teen itse kanssani?"

Kaarlon epätoivoisella äänellä lausuttuun kysymykseen ei Ilmarin ollut helppo vastata. Hänen kävi sääli sydämmensä sisimpään. Kaarlo oli niin surkean näköinen, että Ilmari koetti viimeiseen tippaan asti näyttää iloiselta ja saada ystäväänsä katsomaan asiaa valoisemmalta puolelta.

"Vai lähdet sinäkin kotiisi huomenna", lausui hän keveällä äänellä, ikäänkuin viettelisi vastahakoista lasta.

"Minä lähden myös aamulla yhdeksän junassa. Yhdessä sitte menemme".

Kaarlo rupesi tarkkaavaiseksi. "Entä velka?" kysyi hän ja pysähtyi
Ilmarin eteen.

"On maksettu".

"Millä?"

"Rahalla tietysti."

"Miten ne sait ja keneltä ne sait?"

"Voitin Silfverlundilta."

"Nyt valehtelit."

"Ei ole tapani", vakuutti Ilmari.

Kaarlo tuli yhä uteliaammaksi.

"Missä pelasitte?" kysyi hän viehkeästi.

"Unioninkadulla."

"Oletkos hullu?"

"En."

"No pidätkö sitte minua hulluna?"

"En liioin sitäkään."

Kaarlo unhotti surunsa ja uskoi.

"Landsknihtiäkö löitte, vaiko…?"

"Ei kuin kruunua ja klaavaa."

"Peijakas. Ja voitit."

"Voitin niin."

"Paljokin?"

"Viisisataa."

"Viisisataa, voi…" Kaarlo etsi jotakin sopivaa ihmettelysanaa varastostansa ja mittasi pariin kertaan kamarin lattian, seisattui sitte Ilmarin eteen ja lausui paremman puutteessa: "Voi sudenkajakka itseäsi!"

Pitemmälle, ei Ilmari häntä kiusannut, vaan kertoi tapauksen juuriaan myöten. Moisella verrattomalla kohtauksella olisi Kaarlo elänyt isot ajat ja ajanut sillä huolet Viron vesille, vaan nyt johti keskustelu yhä varjokkaampiin lehtiin.

"Ja silloin menit sinä tätisi kanssa lääkäri Fürstenbergin rappuja ylös", lausui Ilmari, jouduttuaan kertomuksensa ydinkohtaan. "Mitä asiaa teillä sinne oli?"

"Se on hirveätä, se on kamalata…"

"Jätä laulut ja anna tulla."

"Minussa on … viinahulluuden oireita."

Ähkäen ja puhkaen sai Kaarlo lausuneeksi karvaan totuuden.

"Etkä sittekään tahtoisi lähteä täältä."

"En, en millään ehdolla," vastasi Kaarlo, heittihe sohvalle pitkäkseen, voihkaili ja piehtaroi siinä. "Tiedätkö, miltä tämä aiottu lähtö tuntuu? Tiedätkö, miltä tuntuu lähteä kotiin, josta kerran on lähdetty kultapilvissä … haa … haaskalle ja rapakkoihin rypemään. Vaan, mistäpä sinä tietäisit?"

Hänen voihkiessaan ja käännellessään pistihe kiiltävä revolverin suu lakkarista näkyville.

"Tämän sinä annat minulle", lausui Ilmari, ja otti surma-aseen käteensä.

"Ota se", myönsi Kaarlo. "Junan alle kuoleminen", lisäsi hän sitte ja käänsi kasvonsa seinään päin, "lienee yhtä pikainen ja lyhyt".

"Kaarlo, älä laske niin hirveätä leikkiä noin kevytmielisesti."

"Jos jään elämään, niin on se sinun ansiosi, Ilmari. Sinä olet koittanut pelastaa minua alkutiestä saakka, onnistumatta. Soisin, oi kuinka mielelläni soisin, että onnistuisit tällä viimeisellä silmänräpäyksellä. Jos elän kahta päivää vanhemmaksi, niin jään elämään. Kahden päivän kuluttua on esirippu vedetty 'Tuhlaajapojan kotiintulon' eteen. Liina-vene odottaa minua Lahdessa ja sillä lasken kotini rantaan. Maa polttaa jalkaini alla, sieluani polttaa, sillä muutamassa sekunnissa rutistaa seitsemän vuoden synnit ja rikokset omaatuntoani yhtä aikaa, niinä sekunteina, jolloin avaan oven ja polvistun isäni eteen."

Ilmarin otsa kirkastui.

"Kuule, Ilmari! Ne sekunnit ovat kovat. Toisin hetkin en uskalla ajatellakaan niiden elämistä."

"Liinan tähden sinun täytyy elää ne. Koska olet saanut häneltä viimeiseksi kirjeen?"

"Eilen."

"Ja mitä hän kirjoittaa?"

"En ole avannut Liinan kirjeitä … kahteen vuoteen."

"Oih sinuas!"

Kaarlo itki.

"Ole nyt mies," lohdutteli Ilmari. "Ethän sinä ole muille pahaa tehnyt kuin omalle itsellesi. Itsehän kärsitkin…"

"Mutta Liina, Liina… Hän ei anna anteeksi enää, eikä hänen saa antaa… Oi … voi…"

"Kellosi?" uteli Ilmari, päästettyään Kaarlon takin liepeet auki.

"Pantissa."

Pahempi epäluulo heräsi Ilmarissa. Hän tarttui Kaarlon vasempaan käteen. Kihlasormus oli poissa.