E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
JOEL SORMENSUO
Kertomus nykyajalta
Kirj.
EMIL LASSINEN
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1907.
Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.
I
— Ottakoon onnekseen.
Isä, vanha ja ränstynyt työjuhta, risti kätensä, murensi leipää liemeen ja rupesi syömään.
— Omansa ottaa, arveli äiti tyynesti, mutta sanojen seuraksi varastihe huokaus.
Joel älysi että isä ja äiti puhuivat noin hänen vuokseen, kun tiesivät että asian pelkkä mainitseminenkin haavoitti hänen sydäntään.
— Mutta miten tässä sitte eletään, jos Itäinen, paras ja melkein ainoa heinämaa, riistetään pois.
Joel työnsi vitkaan lusikkansa liemeen ja katsoi isää silmiin. Isä vaikeni, sillä pätevään kysymykseen ei ollut niinkään kevyt vastata.
— Kituhan tässä sitte käy nelistäen kimppuun.
— Pannaan suu säkkiä mukaan. —
Isä yritti hymyillä, mutta ei onnistunut, sillä hymyyn sekausi aimo annos katkeruutta. Huulet vavahtelivat ja kasvojen lihaksissa näkyi tuskan ilme.
— Sitä se on jo tarpeeksi, on usein liiankin näppiä myöten.
— Onpa tuota silti pysytty vuoden matkassa, kuten muutkin.
— Ei oo ojaan pudottu, nauroi äiti.
Mutta Joel ei ollut naurumielellä.
— Itäinen on kuulunut Sormensuohon maailman luomisesta saakka.
— Ehkä jo pikkuista ennenkin.
Isä murensi taasen leipää liemeen ja söi ripeästi nälkäänsä, mutta Joelille ei illallinen maistunut. Jonkun kerran hörpättyään lämmintä lientä palan paineeksi, herkesi hän syömästä. Itäisen kysymys kuohui ja temmelti hänen ajatuksissaan, toisin tuokioin masentaen, toisin tuokioin kiihdyttäen, mutta aina väliin pyrkien kyyneltämään silmän.
Eikä kummakaan, vaikka se niin tekikin. Niitty oli, kuten Joel mainitsi, Sormensuon paras ja melkein ainut, se kasvoi voimakkaat ja maukkaat heinät hevoselle ja kahdelle paraalle lehmälle, sen aitaukseen kuului melko lavea hakakin, torpan ainoa syönnösmaa, ja siten koko Sormensuo puristausi niin lujasti Itäisen rintoihin, että pesäero niiden välillä merkitsi tinkimättä edellisen häviötä.
Joel käsitti tämän, käsitti että jos niitty riistetään pois, tulee heillä olemaan ainainen kitu, nälkä, puute. Nuo kolme olivat pyrkineet tuttavuuteen itse Itäisenkin nenän edessä, ja mitäpä sitte, kun ei niitty enää ponnistele Sormensuon edestä, sitte ne vasta silmille riekalehtivat. Koko torpanpito saa kuoliniskun, armottoman ja ankaran kuoliniskun.
— Minäpä käyn huomenna perintöruhtinaan pakeilla, pälkähti äkkiä Joelin päähän, ja toivon välähdys kirkasti silmänräpäyksen ajaksi hänen sekavailmeiset, kesakkoiset kasvonsa.
Tuuman hyväksyi isä ja äitikin.
— Sano suorat sanat, mutta sano mielevästi, neuvoi ensimainittu. Et tarvitse ollaksesi kerjäläinen, mutta et töykeä rakkikaan. Muista että mielevyys on miehen tunnus, mielettömyys miehen ja asian pilaa.
— Puhellessa elä tulistu, neuvoi puolestaan äiti, tulinen varsa väsyy pian.
Seuraavana päivänä meni Joel talossa käymään ja tavattuaan isännän, ryhtyi hän esittelemään asiaansa. Hänen kurkkunsa tuntui karkealta, hän puhui kömpelösti, silmiin katsomatta ja rykien tarpeettomasti.
— Sitäkö Itäistä sinä tarkoitat? kysyi isäntä hymysilmin.
— Sitä parahiksi. Huhutaan että se aiotaan silpoa pois Sormensuosta.
— Aiotaan kyllä.
— Onko Sormensuon veroja kenties jäänyt rästiin?
— Ken sitä on väittänyt?
— Aiheettomastiko te sitte…?
Isäntä vaikeni ja katsoi Joeliin hymyillen.
— Olette ehkä muuten sattuneet luomaan silmänne Itäiseen.
— Miten tahansa, se on minun asiani.
— Mutta oletteko ajatelleet, että Itäinen on Sormensuon leivän voi.
— Olen kyllä.
— Koko luun valkein rasva.
— Aivan niin.
— Köyhän ainut karitsa, kun teillä itsellänne on…
— Sata sileäkarvaista, maidolla juotettua vasikkaa. Kuten huomaat, kyntävät järkemme yhtä ja samaa vakoa pitkän matkan, kyntävät niinkauan kuin vako juoksee Sormensuon ja sinun kantamissa, mutta sittepä ne haarautuvat. Seuraahan muutama askel minunkin kynnöstäni. Ensiksikin mitä arvelet isäni aikoinaan maksaneen Pohjavallan lunnaiksi?
— Jos sanon, valehtelen.
— Viisitoista tuhatta, se oli Pohjavallan silloinen hinta hölyineen, pölyineen. Mutta entä nykyinen hinta? Miten paljo minä maksoin lunnaita viidelle siskolleni? Oletko kuullut mainittavan?
— On sanottu teidän maksaneen kuusikymmentä tuhatta.
— Laskehan kuudenkymmenen tuhannen vuotiset korot viiden mukaan.
— Tekee kolme tuhatta markkaa.
— Oikein laskit. Mistä lypsän minä ne tuhannet? Neuvo keino, lahjoitan sinulle Itäisen, lahjoitan koko Sormensuon.
Joel vaikeni. Tuonoin mainitessaan Itäistä luun vaikeimmaksi rasvaksi, oli hänen katseensa varmentunut ja terästynyt, ja hän tunsi jo jonkunmoista voiton ryhtiä, mutta kuudenkymmenen tuhannen vuotiset korot painoivat hänen katseensa jälleen lattiaan ja panivat hänet tarpeettomasti rykimään.
Puhelu sammui tuokioksi.
— Sormensuon viljeleminen ei kannata Itäisettä, siitä ei pääse rantaan eikä selälle.
— Eihän se kannata, tulee vastaan kaksi nälkää kolmen selässä.
— Paitsi jos siirrät metsän vahingoksi Itäisen menettämisen. Onpa varaa ottaa korvausta miltä ilmansuunnalta tahansa.
— Ottakaa te, joka olette väkevä. Antakaa Itäinen jäädä entiselleen ja raivatkaa metsää sen sijaan pelloksi.
— Ei sovi piirustuksiin.
— Samat sanat, ei sovi minunkaan.
— No, sitte voit vähentää omintakeista maanviljelystä ja tehdä sen sijaan…
— Muonapäiviä Pohjavaltaan, keskeytti Joel ja kavahti seisomaan.
— Omat sanasi, muonapäiviä juuri.
Isän ja äidin neuvot haihtuivat tuokiossa.
— Vai se konsti siinä tepsiikin. Kiitos, kaksi kiitosta. Senkö eteen isä onkin raatanut ikänsä Pohjavallan töitä, jotta poika pääsisi kellertämään muonarengin untuvasijalle. Kestääpä kiittää kolmastikin. Niin suurta suosiota ja armoa ei toki kasva muilla mailla, muilla mantereilla.
Joel oli tulistunut eikä hänen tulistumistaan jäähdyttänyt isännän tyyneys.
— Minkäpä tässä voi? Joko vierität metsän maksuun Itäisen menettämisen tai…
— Ei riitä voima.
— Minkä minä sille voin?
— Olisitte kuorineet siskojenne osuuksia vähän ohuimmiksi, jotta olisi jäänyt torpparinnekin pöydälle leipä ja piimätilkka.
— Kunpa se olisikin ollut minun vallassani.
— Mutta Sormensuo sen sijaan on.
— Hyvä mies, elä minuun viskele vihojasi, ulapalla minäkin soudan. Kunhan vähennät omintakeista maanviljelystä ja teet sijaan muonapäivän tai pari…
— En tee, en, vaikka tulisi Eekyptin seitsemän katovuotta, en sittekään tee.
Hyvästejä sanomatta syöksyi Joel ulos Pohjavallan tuvasta, hänen kesakkoiset kasvonsa värähtelivät ja hänen sieramensa pullistuivat pingalle. Mennyttä, soi hänen korvissaan joka askeleella. Mennyttä, mennyttä. Omintakeisen torpparin sijaan muonarenki, ensimmäinen kerjäläisestä. Omien laihojen verosta mitatut jyvät, kuorittu maito, silakat, kirkkohevonen jouluna ja…
— Tulimmainen, tuhat tulimmaista…
Seuraavana päivänä tapasivat toinen toisensa metsätien polvekkeessa, josta oikopolku painui alas kylään, nuori mies ja nuori nainen. Mies oli Joel, nainen oli hänen mielitiettynsä Eeva, kaitakasvoinen ja suurisilmäinen palvelustyttö.
— Minulla on kiire päivällisenlaittoon, virkkoi tyttö. Haltijaväki lähti kirkkoon ja Miina on vuorollaan tänään vapaana. Mitä kummia nyt kuuluu?
— Kuuluu semmoista, joka koskee sinuun ja minuun.
Joelin kasvojen ilmeistä ja äänen kaiusta ymmärsi tyttö, että kuulumiset olivat ikäviä.
— Herran tähden, mikä nyt on? Olet synkkä kuin Kain.
— Ja syystäkin. Minusta ei tulekaan Sormensuon isäntää. Tuo sattui.
Tyttö ei tuokioon saanut sanaa suustaan.
— Miksi ei tule sinusta…?
— Sormensuosta riistetään Itäisen niitty, sijaan tarjotaan metsää tai muonarengin päiviä.
— Osasi nousta pilvi. Tyttö huoahti raskaasti.
— Sinä et kai muonarengiksi.
— En, ennen vaikka mierolle. He olivat tuokion vaiti.
— Mutta onhan maailmaa muuallakin kuin Sormensuossa.
Tuo kuulosti kesälinnun viserrykseltä. Joelin kesakkoisilta kasvoilta katosi tuokioksi Kainin ilme, silmiin nousi tuike, matala rinta pyrki pullistumaan.
— Olenpa samaa itsekin tuuminut, mutta tuumani eivät ole kestäviä, minä putoan yks kaks toivottomuuteen. Alkaa kirveltää rintaani, ja sitte seuraa niin raskas alakuloisuus, jotta olen tukehtua.
Eeva vaikeni.
— Näet, enhän minä ole kuin muut miehet. Jos minä pyrin tuonne maailmaan — Joel heitti kättään etelän suuntaan, jossa oli kirkonkylä ja josta laajat viljelykset alkoivat — minä tämmöinen kapea, luiseva, kesakkonaamainen, jossa on vain pikkuisen miehen piirteitä.
— Elähän taasen, keskeytti tyttö, yrittäen nauraa iloisesti.
— Niinhän minä olisin kuin katajapahainen pihlajien rinnalla. Sormensuossa on minun oikea pesäni. Sillä näissä luisevissa käsivarsissa on voimaa, Jumala tietää että niissä on voimaa, vaikka omistajalta puuttuukin korea ja sorea muoto.
— Oletpa minun koreani ja soreani.
— Sormensuossa olen syntynyt ja kasvanut, sen loukoissa olen oravana juossut, hevona hirnunut, käkenä kukkunut, Sormensuon matalaan tupaan aioin tuoda sinut askartelijaksi… oh, rintaani kirveltää, sitä polttaa, polttaa…
He olivat taasen vaiti.
— Mitä se metsän tarjoominen merkitsee?
— Että raivata metsästä peltoa ja kasvattaa pellossa heinää. Sitä vain.
— Raivataan sitte. Olemmehan nuoret ja terveet. Taasen tuikahtivat
Joelin silmät.
— Sekö sinun neuvosi?
— Se.
— Metsä ei kasva heinää vuodessa eikä kahdessa. Sorrumme nälkään ja puutteesen.
— Semmoista elä ajattelekaan. Kaikki vaikenee ja seestyy. Elä huoli olla ihan milläsikään. Mutta nyt minun täytyy joutua kotiin. Elä huoli olla ihan milläsikään, kyllä sirkka meille vielä kesän laulaa.
Eeva nipisti Joelia korvasta — se oli hänen ainainen tapansa hyvästellä — ja lähti juoksemaan.
Joel katsoi hänen jälkeensä, katsoi miten valkeapohjainen esiliina hulmahteli kevättuulen käsissä, kun tyttö nousi mäelle, josta polku painui alas pelloille ja kylään.
Eeva, Eeva! Vehnän tähkä, puron sisko, sydämmen valkea aatos. Eeva,
Eeva!
II
Mökistä mökkiin, tuvasta tupaan kiiti kehoitus raskaan työn tekijöille saapua Vaaksan tanhualle kahdeksan tienoissa illalla. Kehoitus koski miehiä, naisia, nuoria, vanhoja, keskenkasvuisia, koski kaikkia, jotka hikiotsin työtä tekivät ja raatoivat.
Läksivät joukot liikkeelle, ken uteliaisuudesta, ken huvin vuoksi, ken vakavamielisenä, vain ani harva käsitti yhtymisen tarkoituksen. Jo seitsemän ja kahdeksan vaiheilla vilisi miestä ja naista Vaaksan tanhualla. Vilkasluonteisimmat hoilasivat ja melusivat, mutta vanhemmat ja vakavammat pitivät pakinaa keskenään, toiset loikoen nurmella, toiset tanhuan aitaan nojaten ja torpan ikkunoihin silmäillen, kun tiesivät oudon miehen elostelevan tuvassa.
Viileät ilmat olivat äskettäin pehmenneet kesäisiksi, ilta oli lämmin ja ihana.
— Mitähän tuolla lie sanottavaa? Julistaneeko työkansalle uutta lakia taiko evankeliumia.
— Molempia, veikkonen. Ja kova kuuluu olevan miehekseen.
— Tuomitsee herrat pirun rekeen ja sanoo että ne kaksi, herrat ja pirut, kuuluvat oikeastaan yhteen. Vakuuttaa että aiotaan vähän ravistella ja tomuutella oloja ja herroja.
— Maat jaetaan työkansalle, pappien säkkiin neulotaan pohja.
— Kruunu ottaa koko komennon.
— Ja sitte ei ole enää herroja eikä narreja tämän taivaan alla.
Mutta olipa joukossa epäilijöitäkin.
— Kylläpä maailmaan ääntä mahtuu, siinä ei ole kantta, vaikka on pohja.
— Maailma pysyy maailmana, vaikka sitä miehissä pyykkään kuin märkää mekkoa.
— Se on kukko, jolla on aina oma nuottinsa, lirutelkoon lukkari mitä uutta tahansa.
— Mutta jos työkansa ottaa vallan, kuten… Väittelyn elostuttua vilkkaimmilleen, avautui torpan tuvan ovi ja tanhualle astui nuori, komea mies, tamineiltaan herra, käytökseltään käsityöläinen, kasvojenpiirteiltään puoleksi kumpaakin.
— Hyvää iltaa, veljet, siskot.
— Hyvää iltaa, vastasi reippaasti joukko, johon toverillinen tervehdys teki edullisen vaikutuksen.
— Lienen teille outo ja tuntematon, joten lie laadulleen, että sanon kuka olen. Nimeni on Salama, kotoisin olen köyhästä mökistä, raatajan olen sukua, pahaisen palkkalaisen lapsi, vilu ja nälkä ovat olleet opettajinani, maailman tuulet perintönäni. Riittäneekö tuo omasta itsestäni?
— Riittää, kuului joukosta herkkämielin.
— Sydämmeni rakkaus on vetänyt minut teidän luoksenne, jotka olette minun siskojani ja veljiäni, kuten se ennen veti heprealaisen nuorukaisen kuninkaan hovista ahdistettujen kansalaistensa avuksi, orjaveljiä ja orjasiskoja lohduttamaan, heidän kyyneleitään pyyhkimään. Oletteko milloinkaan tarkemmin ajatelleet mitä merkitsee orja. Mikä on orja? Kuka on orja?
Puhuja vaikeni ja silmäili hyväilevästi joukkoon, jonka hän tunsi voittaneensa ensimmäisillä sanoillaan.
— Minkälainen tunne herää rinnoissanne orja-sanaa kuullessa ja mainitessa. Surullinen, mieltä vihlova. Vaikka sanan käsite on epäselvä, ei se ole sydämmelle vieras, sen tuntee ja siitä on kuva ajatuksissa. Mikä on sitte orja? Kuka on orja? Orja on se, jolla ei ole mitään oikeuksia, vaan ainoastaan velvollisuuksia, orja on se, joka on tahdoton välikappale muiden käsissä, se, jolla ei ole mitään määräämisvaltaa itseensä ja toimintoihinsa nähden. Kun minä kuljin tänne teidän luoksenne, poikkesin valtaväylältä kapealle maantielle. Pylväässä seisoi: Holvilaan. Astuin kapeata tietä tovin, astuin toisen. Molemmin puolin nyhjötti matalia mökkejä, pihamailla juoksenteli likaisia, laihoja, ryysyisiä, pahasilmäisiä lapsia. Ja jos näin vanhan eukon tai nuoren äidin, ei kummankaan kasvoilla kukkinut heleä iho. Kyyryisiä, ryppykasvoisia, keltaisia, surkastuneita, kuten Faraon uneksimat tähkäpäät, semmoisia he olivat kaikki tyyni. Astuin edelleen. Tie kohosi männikkömäelle, syöpyi siitä alas, ja samassa levisi eteeni silmänkantama viljeltyä maata, silmänkantama peltoa. Ja niiden keskessä, lehtokujan päässä, seisoi upea linna, Holvila. Aurinko hohti ja kimalteli sen kymmenissä ikkunoissa, sen vaaleat seinät ja peltikatto loistivat ja välkkyivät. Ja sen tanhualla oli näky toisenmoinen. Siellä silkkipukuisia naisia ja hienoja muotiherroja, siellä iloa, naurua, siroja liikkeitä, kohteliaisuuksia. Pallopeliä säesti lumoava hilpeys ja kaikki kauneuden sopusointu. Luulin osuneeni jumalien läheisyyteen. Eikä ihmekään, sillä Holvilan asukkaiden hipiä oli jyrkästi erilainen, kuihtunutta, keltaista ja ryppyistä naamaa ei kenelläkään. Rotu näkyi äkkiä muuttuneen ja jalostuneen, tanhuallaolijat olivat kuin jumalien jälkeläisiä. Mistähän syystä? kysyin itseltäni. Eiväthän ilmasuhteet voineet vaikuttaa niin lyhyellä välimatkalla, joku muu syy oli olemassa. Niiden jumal'ihoisuus johtui ryysyisien ja keltakasvoisien käsien töistä. Sadat kädet ja selät tekivät alituiseen työtä tuon jumaluuden ylläpitämiseksi. Heleät ja loistavat hipiät olivat helevyydekseen imeneet keltaisien ja kuihtuneiden mehut. Tien varrella asujien osaksi jäi Holvilan kaikesta loistosta ja komeudesta vain ennenaikainen hauta tai onnellisimmassa tapauksessa pitkä ketju ruumiillista ja henkistä kitua: nälkää, raakuutta, pimeyttä.
— Totta sanelet, toveri, kuului ääni joukosta.
Kaikki katsoivat sinne käsin, josta sanat lausuttiin, ja nähtiin Sormensuon Joel, nähtiin punakkana, uhmakkaana, sieramet pingalle pullistuneina. Puhuja silmäili häntä hellittelevästi ja siirti sitte katseensa väkijoukkoon. Useat silmät kiiluivat jo väkevästi, vihan tunne oli syttynyt tuolla ja täällä ja odotti vain suotuisaa tuokiota, kehittyäkseen koston himoksi.
— Pylvään nimikirjoitus, jatkoi puhuja jälleen, ei ole asiallinen, Holvilan sijaan pitäisi siinä seisoa joku toinen sana. Veikot, siskot, sanokaapa ilmoille se sana, sanokaapa minne johtaa valtaväylältä poikkeava kapea maantie.
— Orjalaan, kuului kymmenistä suista kumeasti.
— Oikein sanottu. Mutta elkää toki luulotelko, että Holvila on ainoa orjala, ainoa ruumiillisen ja henkisen kurjuuden tyyssija. Orjaloita tapaamme joka askeleella, orjan ies painaa siskojemme ja veljiemme niskoja kaikkialla, orjan kahleet, puute ja kitu, raakuus ja tietämättömyys, kolisevat ja kalisevat oikealla ja vasemmalla. Miksi? Siksi että te, orjajoukot, torkutte ja nukutte, siksi että te ette valvo etujanne, ette herää hankkimaan itsellenne ihmisoikeuksia. Mutta nyt teidän pitää herätä, tänä päivänä, tänä hetkenä pitää teidän nousta taistelemaan ihmisoikeuksienne edestä. Elkää luulotelko, että Orjaloiden isännät tulevat vapaehtoisesti tarjoomaan teille ihmisoikeuksia, elkää luulotelko että jumal'ihoiset herkeävät imemästä teidän mehuanne. Ryhtykää taistelemaan. Taiston torvi raikuu kaikkialla, tuhannet liittyvät yhteen, maa vapisee Orjaloiden isäntien jalkojen alla, tuhatvuotisen valtakunnan aamurusko pilkoittaa jo, tarjoten orjuuden sijaan vapautta, nälän ja kurjuuden sijaan hyvinvointia ja valoa. Orjajoukot eivät enää tyydy tulevaisen elämän nautinnoihin, ne vaativat maallisestakin onnesta osan. Voi Orjaloiden isäntiä tilinteon päivinä, voi jumal'ihoisia, kolmesti voi. He seisovat tulivuorella, jonka lieskat ja liekit pian kohoovat ilmoihin, lieskat ja liekit, jotka ovat muodostuneet orjajoukkojen kurjuudesta ja kärsimyksistä.
Puhuja levähti silmänräpäyksen. Kuulijakunnan vihan tunne oli nyt kehittynyt koston tunteeksi. Silmät paloivat synkästi, siellä ja täällä pureskeltiin hammasta. Jos puhuja olisi lausunut: "mars jäljissäin joka mies jouduttamaan hyvinvoipuuden valtakunnan tuloa", olisi jokainen jalka kapsahtanut liikkeeseen.
— Nuo pellot ovat työkansan ja orjajoukkojen perkkaamia, meidän kättemme työtä ovat rakennukset, tiet, aidat, veräjät, kaikki kaikkineen on meidän hikemme luomaa, mutta onko meillä etuja, jotka vastaavat töittemme arvoa. Ei. Jumal'ihoisten ja vetelehtijäin on valta ja edut, ne nautinnoissa uivat, me kurjuudessa näännymme. Häpeä, moninkertainen häpeä, että siedämme tuntiakaan moisia oloja. Hereille siis kaikki, hereille ja riveihin. Ja taistoon. Yksimielisyys luo voiman, jota vastaan vuoretkin murenevat. Kun tänä iltana tästä paikasta lähdette koteihinne, herätkää huomenna vapaina ihmisinä. Elkää raatako Orjaloiden isäntien työtä aamua aikaisin, iltaa hiljaan, elkää kantako heidän pöydilleen aittojenne paraita antimia, elkää taipuko noudattamaan heidän lakejaan, ne ovat rosvolakeja, joiden laatimisessa te ette ole ollut osallisina. Herätkää vapauteen joka mies, joka nainen. Valta on teidän, yksin teidän, kun vaan muistatte yhden säännön: yksi kaikkien edestä, kaikki yhden edestä. Se vie varmasti voittoon, ja voitto merkitsee vapautta, yhdenvertaisuutta ja hyvinvointia.
Puhuja lopetti.
Mutta tanhualla kuului valtava hyväksymisen kohina. Moni nainen pyyhki silmistään kyyneleitä, miehien ryhti oli kohonnut.
Sohinan tauottua, esitti puhuja vapaata keskustelua, kehoittaen jokaista lausumaan mielipiteitään, toivomuksiaan, olevien olojen tärkeimpiä epäkohtia j.n.e. Silloin taasen kuului Joelin hillitön ääni:
— Me emme kykene esittelemään, mutta esitelkää te, me kannatamme teitä.
Puhuja suostui ehdotukseen. Kun pöytä ja tuoli oli asetettu hänen eteensä ja kun hän oli istunut, kosketteli hän sujuvasti työpäivän pituutta, maan omistussuhteita, viljelemättömiä maita, palvelijain asemaa sekä kirkon ja valtion eroittamista. Hän ei enää puhunut säkenöivästi, kuten äsken, mutta hän puhuu asiantuntijan varmuudella ja niin pätevästi, ettei epäilyksen varjokaan langennut hänen ponsiinsa, joiden sisältämät vaatimukset muka toteutetaan pikemmin kuin huimapäisinkään luulee.
Aurinko ehti laskea, mutta keskustelua jatkui yhä. Vihdoin se lopetettiin. Kun kuitenkin moni tärkeä kysymys oli vielä jäänyt aivan koskemattomaksi, ehdotti puheenpitäjä toista yhtymistä huomissa, jolloin oli sunnuntai.
— Veljet ja siskot, virkkoi hän taasen säkenöivästi ja lumoovasti, aika on jo ehtinyt myöhään, olemme jo ehkä vähän väsyksissäkin, mutta tärkeitä, meidän etujamme koskevia kysymyksiä on jäänyt kokonaan mainitsemattakin. Yksi semmoinen kysymys on yleinen ja yhtäläinen äänioikeus. Työväenyhdistyksen perustaminen keskuuteenne ansaitsee myöskin ottaa puheeksi, samoin työväen puolueen sanomalehtien levittäminen ja kannattaminen, vähäpätöisempiä mainitsemattakaan. Onko teillä halua saapua huomenna tänne?
— On, kuului sankkaääninen vastaus.
— Tulkaa pari tuntia varhemmin.
— Tullaan.
Joukon alkaessa hajota nousi Sormensuon Joel seisomaan pöydälle ja virkkoi pingalle pullistunein sieramin:
— Kokoukseen huomenna joka mies ja joka nainen, jonka nokka on työväen malliin. Joka mies, joka nainen. Kuuletteko?
III
Kylän työväestö oli muuttunut sosialistiseksi kuin taikalyönnillä. Ei muusta puhuttukaan kuin sorrosta ja kurjuudesta, jonka alla raatajakansa väyryili tuskissaan. Mielien katkeruus ja kiihtymys kyti kaikkialla, kaikki olivat toinen toistaan sorretuimpia, kovakohtaloisempia, onnea ja tyytyväisyyttä ei ollut enää missään.
Vastikään perustettu työväenyhdistys piti kokouksia tuhka tiheään, jäsenmaksuja kerättiin, työväen puolueen sanomalehtiä levitettiin, suuria, piakkoin tapahtuvia parannuksia työväestön tilassa toitotettiin kaikkien korviin — viimeiset olivat tulleet ensimmäisiksi, matalaiset mahtaviksi.
Heikkoja eli epäilijöitä naurettiin ja ivattiin eivätkä ne mielisti pistäneetkään lusikkaansa enemmistön kuumaan pataan. Jos sanan lausuivat, saivat kymmenen takaisin. Oman lihansa viholliseksi leimattiin jokainen, joka uskalsi epäillä tasa-arvoisuuden valtakunnan päistikkaista tuloa, ja kokouksissa huudettiin herkästi suu poikki puhevuoron käyttäjältä, jollei esitys sujunut tutussa sävellajissa, jonka pohjanuottina oli työväestön kärsimä sorto, kurjuus, orjan ies, orjan kahleet.
Joelin äiti oli yksi heikko sielu. Salaman käynnin jälestä alkoi Sormensuon tuvassa melkein ainainen kinastelu, jossa äiti yksin piteli puoliaan kahta vastaan. Ensimainittu vetosi omaperäiseen käsitykseensä, Joel terhenteli työväenliikkeen voimakkuuteen.
— Äiti on vanhanaikainen, äiti ei ymmärrä, oli Joelin tapana lausua, kun eukko milloin oikein säälittä pöllytteli yhdenvertaisuuden valtakunnan tuloa.
— Ymmärrän minkä ymmärrän, mutta maailmaa ei käännetä yhtä helposti kuin housuparia.
— Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus sen kääntää.
— Tekee rengistä isännän, piiasta emännän. Jopa on narreillakin narrinsa.
Isä, joka kävi mukana kaikissa kokouksissa, kallistui Joelin puolelle.
— Hameväet ovat arkoja kuin jänikset, tapasi hän sanoa äidin ja pojan väittelyihin.
— Valta on meidän, intoili Joel kerrankin, kun taasen syntyi väittelyn tuprutus. Mikä perii talolliset, jos me torpparit, jyvärengit, mökkiläiset ja palvelijat, jos me vaikka huomenna heitämme valtaan työnteon.
— Mikäkö isännät ja emännät perii? Ei yhtikäs mikään. Vanhan ketun hännässä, näes poika, on paljo karvoja, mutta mikä perii teidät itsenne? Kenenkä vatiin pistää palvelija lusikkansa? Häh? Ja kuka ruokkii muonarengin lapsijoukon? Häh? Sure sinä sitte isäntiä ja emäntiä.
— Mutta jos esim. heinänteon ja elonkorjuun aikana teemme jyrkän pystön.
— Joudutte mieron varaan, mutta isännät ja emännät pysyvät taloissaan. Ei mikään talo sorru keppikerjäläiseksi yhden kesän sadon vuoksi eikä lie ajateltavissakaan niin tuttavatonta ja sukulaisetonta haltijaväkeä, joka ei miltään taholta saisi apua heinän- ja viljankorjuuseen.
— Mutta kun koko kylän, ehkä koko pitäjän torpparit, muonarengit, palvelijat…
— Hassutuksia, niin monta mieltä kuin miestä. Yhtä helposti voit opettaa sata kanaa marssimaan tahdissa, kuin tehdä yhden kylänkään torpparit yksimielisiksi.
— Äiti on vanhanaikainen, äiti ei ymmärrä.
— Hameväet ovat arkoja kuin jänikset.
Toinen heikko oli Eeva, ei sekään suosinut intoilemista ja rallattaen voittoon marssimista. Salaman käynnin jälestä alkoi hänen ja Joelin välille kohota kinos, joka kylmäsi tulevaisuuden toiveet. He kohtasivat toisiaan harvemmin, ja kun kohtasivatkin, uhkuivat Joelin puheet yhdenvertaisuuden valtakunnan tuoksua, Eevan pysytellessä todellisuuden arkioloissa, joissa jokainen on oman onnensa seppä. Hänestä joskus tuntui, kuin olisi paha silmä lumonnut Joelin. Katseessa välähti jotakin outoa ja kammottavaa, joskus oli ajatuksien alla jotakin, jonka alastomuutta ja räikeyttä piti verhota ja koreilla sanoilla koristaa.
Kului kesä heinänteon lähelle, yksityisiä ja julkisia kokouksia pidettiin yhtä tiheään, mielien katkeruus yhä kasvoi. Ennen heinänteon alottamista virkkoi Joel Pohjavallan isännälle:
— Itäinen kuuluu Sormensuohon ja sen niittävät siis entiset niittäjät.
Joelin äänessä ja katseessa oli jotakin uhkaavaa, kivikovaa.
— Mutta kenelle kuuluu Sormensuo?
— Nykyään se kuuluu isälleni, mutta hän voi luovuttaa minulle sen minä päivänä tahansa.
— Vai niin. Minulla ei ole siis mitään sanomista.
— Ei kerrassaan mitään, kun vain vero tulee suoritetuksi.
— Sepä sommoo, sanoo savolainen, nauroi isäntä. Joel puri huultaan.
— Jotta nyt sen tiedätte. Ja jos ken uskaltaa mennä rautoineen
Itäisestä lyömään korrenkaan poikki, en minä takaa mitä tämä tekee.
Joel kohotti oikean kätensä ylös… isäntä ei enää hymyillyt.
— Se on nyt kerran siten, että meitä työkansaa ei enää sorreta mielin määrin, me piankin sortajat sorramme niskoiltamme.
Isännän muoto muuttui yhä vakavammaksi.
— Joel, tuo menee ohi, sinä tulet vielä järkiisi.
Isäntä lähti astelemaan ojaksimen vartta, joka kulki Itäisen aituuseen kuuluvaa hakaa kohti.
Päivä pari tuon jälestä pitivät Pohjavallan torpparit, mäkitupalaiset ja jyvärengit yhteisen neuvottelun Joelin toimesta.
Torppareja oli viisi, Sormensuo, Vaaksa, Isopaula, Vähäpaula ja Koura. Paulat olivat rauhan miehiä, sillä isännän uudistuspuuhat eivät lainkaan koskeneet heidän mantujaan, mutta toisin oli noiden kolmen laita, joitten kurkkua kohti tähtääntyi uudistushankkeitten puukko, uhaten riistää Sormensuosta paraan niityn, Vaaksasta pellon sekä Kourasta ulkopalstan, jonka viljeleminen oli torpan jaloilleen nostanut.
— Meidän pitää yksissä tuumin panna kova kovaa vastaan, alotti Joel neuvottelun.
Vaaksa oli samaa mieltä. Kun ei ikinä tehdä tenää eikä nosteta niskaa, kiristetään iestä yhä.
— Ensinnäkin lyhennämme kesäisen työpäivän kuudesta seitsemään. Mitä tuumaatte lyhennyksestä?
— Tarpeesen on, vastattiin esitykseen.
Työpäivän lyhennys päätettiin panna käytäntöön huomispäivästä alkaen. Sitte siirryttiin apupäiväkysymykseen. Kaikista veroista ja rasituksista olivat n.k. apupäivät vihatuimpia. Niiden suorittamiseen kelpoitettiin naiset ja puolikasvuisetkin, mutta niitä vaadittiin mielin määrin, yhtenä kesänä enemmän, toisena vähemmin, miten töiden sujuminen milloinkin vaati. Mielivalta juuri paljasti rasituksien huutavan vääryyden.
Keskustelua kesti noin tunnin, vaikka kaikki olivat yksimielisiä päätökseen nähden, sillä jokainen puhevuoron käyttäjä puhui enimmäkseen asian ulkopuolella olevista kysymyksistä. Apupäivien suorittaminen päätettiin kokonaan lakkauttaa kuluvasta kesästä alkaen. Täten oli tehty kaksi tärkeätä päätöstä, joiden tuottamat helpoitukset tulivat hyvinkin läheltä koskemaan maaveron suorittajien jokapäiväiseen elämään.
Kokouksen loputtua pitivät Pohjavallan torpparit jälkineuvottelun erityisistä, yksinomaan heitä koskevista kysymyksistä. Kun oli tovi hangattu ja päästy paraasen alkuun, virkkoi Isopaula.
— Minä ja naapuri emme oikeastaan kuulu näihin juttuihin, ja vanha kokemus kieltää menemästä syyhyttä saunaan. Myönnämme kyllä että teillä kolmella on syytä…
— Mitä? Ettekö te kuulukaan juttuun? tulistui Joel lausumaan.
— Emmehän me kuulu. Itäinen on Sormensuon, Patapelto Vaaksan ja…
— Onpa äly lyhyessä ja ohuessa. Ettekö käsitä että kun Pohjavallan ulkotalo ensin syö Itäisen, Patapellon ja Kouran ulkopalstan, iskee se kyntensä Pauloihin. Sinne teidän maillenne sopii sinnekin pikku ulkotalo navettoineen ja karjakkoineen. Olettehan kuulleet sanottavan, että ruokahalu kasvaa syödessä.
— Olemme kyllä ja voi se sen tehdäkin, mutta toistaiseksi me olemme vielä irti.
— Nyt tarvitaan yksimielisyyttä, muuten olemme jokainen mennyttä.
Teidän vuoronne on pelkkä ajan kysymys.
— Pelkkä ajan kysymys, varmenti Vaaksa.
— Minä en hellitä Itäisen niittyä.
— Enkä minä Patapeltoa.
— Vastaan potkin minäkin omani puolesta.
— Ja taistelun kestäessä muuttuvat olot, orjajoukot pääsevät valtaan.
— Ehkä muuttuvat, mutta toistaiseksi minä ja naapurini olemme riidoista irti.
— Teidän pitää taistella meidän rinnallamme.
— Taistelemme mikäli aseita riittää.
Paulat nousivat ylös ja hankkiutuivat lähtemään.
— Ei me teitä paineta… mutta juttu ei tosiakaan koske meihin.
Poistuivat molemmat Paulat, mutta Joel ja Koura jatkoivat neuvottelujaan Vaaksan tuvassa. Uhkaava onnettomuus liitti nuo kolme kiinteästi toisiinsa.
Seuraavana päivänä ilmoitettiin tehdyt päätökset Pohjavallan isännälle. Joel lausui ryhdikkäästi ja ilman mitään kunnioittavia eleitä, että oli päätetty lyhentää kesäinen työpäivä kuudesta seitsemään.
— Olkoon menneeksi, vastasi asianomainen.
Apupäiviä koskeva päätös oli arempi, kun se ilmaistiin, värähtivät
Pohjavallan isännän kasvot huomattavasti.
— Apupäiviä koskeva juttu on toinen, mutta saadaanpa nähdä tuonnempana. Järjestämistä ne ainakin sietävät.
— Päätöksemme on yksimielinen ja järkkymätön.
— Se tuntuu jo matkan päähän. Onko muuta vielä latingissa?
Joel mainitsi Itäistä, Vaaksa Patapeltoa, Koura ulkopalstaansa.
— Entä te Paulat, eikö teilläkin ole…?
— Meillä ei ole mitään sanottavaa.
Pohjavalta sai hyvän tuulensa takaisin.
Asia ei ollut niin tulenpalava kuin luuloteltiin. Kysymys oli kyllä kaikista kolmesta, mutta ainoastaan Itäisen ja Patapellon kohtalo oli varmasti merkitty. Mutta niidenkään riistäminen ei tule tapahtumaan umpimähkään, itsenäisen toimeentulon mahdollisuus jää molemmille, kun vain luovutaan silmittömästä puskemisesta.
— Käytetään sovitteluja ja pysytään sovinnossa. Tuon sanottua, poistui isäntä.
Joeliin ja Vaaksaan eivät sanat pystyneet, molemmat vainusivat niiden takana piilevän luikertelemista ja nenästä vetämistä.
— Miehen mahti on mennyt matalaan, yrittää makeilla puheilla pelata voiton itselleen, mutta se konsti ei vetele.
— Sanoo kuin kananpojalle: tipu tipu tipu.
— Puhuu kuin pyhän profeetan suun kautta.
Pohjavallan tekemät myönnytykset, joihin muidenkin isäntien täytyi mukautua joko kokonaan tai vähemmässä määrässä, synnyttivät mahtavan intoilemisen. Työväenliikkeen vastustajat masentuvat, heidän mielipiteensä alkoivat horjua eivätkä he enää julkisesti rohkeneet esiintyäkään omassa karvassaan. Joel vakuutti kaikille, että saavutettu voitto oli vain heikko etusävel, jota piankin seuraa mokoma pasunan törähdys, jotta vuoret ja laaksot kajahtavat.
Heikotkin rohkaistuivat, ei ollut enää mieltä eikä kieltä työväestön riveissä — Eevaa, Joelin äitiä ja joitakuita harvoja lukuunottamatta — joka ei olisi huutanut joukon mukaan. Itse ilmassakin tuntui liikkuvan jotakin voimakasta, joka samalla oli painostavaa. Äänettömien kirouksien katku tunkeutui kaikkialla sieramiin. Erilaisissa varallisuussuhteissa elävät ihmiset silmäilivät oudosti ja vakoilevasti toisiinsa, kuten olisivat tahtoneet tutkia toisiensa sisimpiä ja salaisimpia aatoksia. Toinen toistaan kummempia otaksumisia pälkähti mieliin ja typeryys puki ne salaperäisyyden verhoon. Mikä oli sovulla tapahtunut, selitettiin tapahtuneen tuntemattoman voiman pakosta, josta eivät muka tietäneet muut, kuin myönnytyksien tekijät itse. Se voima riippui myllynkivenä korkeuksissa, se suosi työväestöä ja niiden etuja mutta maanomistajat ja varakkaat uhkasi se ruhjoa.
Vallitsevasta orjuudesta ja sorrosta janattiin herkeämättä.
Korkeuksissa riippuva myllynkivi, joka varakkaat uhkasi ruhjoa, oli sortojärjestelmän taikoma, itsekosto, sortosyntien rangaistus. Entisaikoina ei sortoa sorroksi käsitetty, mutta nyt oli toisin. Koko maailma oli suuri sortola, se oli koirankoppi, jossa haisi vääryys, väkivalta, heikomman polkeminen, ja nuo inhat hajut olivat juuri tehokkaimpia välineitä jouduttamaan tasa-arvoisuuden valtakunnan tuloa.
Toisinaan tunnusteli Joel tuossa kaikessa jotakin onttoa, jotakin tekemällä tehtyä, joka tyhjyyttään rämähteli. Monessa esityksessä, jossa maailman menoa manattiin ja vitsottiin, oli narri kurkistavinaan häneen. Narri oli pienen pieni kääpiö, mutta sen olentoon kuului semmoinen taika, että se loi ympärilleen mahdottoman suuren varjon. Jokainen unhotti katsoa kääpiöön ja katsoi sen sijaan varjoon.
Mutta kun esitykseen sekautui Itäisen kysymys — ja se sattui melkein poikkeuksetta — meni Joelin aivoissa kaikki mylläkkään. Yhdenvertaisuus tähtäsi Itäisen järkähtämättömään omistusoikeuteen, siihen liimautuivat väitelmät sorrosta, kahleista, vääryydestä, mielivallasta, koirankopin löyhkistä. Itäisen kysymys oli kuin mikä tervattu kettu, jonka karvoihin tarttuivat kaikki sosialismin iskemät vasamat.
Heinänteon alkaessa virkkoi Pohjavallan isäntä Joelille:
— Tänä kesänä saat vielä niittää puolet Itäistä, rajaksi sopii lähteen reuna.
— Vanha niittäjä, vanha raja, vastasi Joel, johon isännän myönteleminen vaikutti kiihoittavasti.
— Onko asia tosiaankin niin?
— Sattuu olemaan.
— Joel, sinä olet viimeaikoina kasvanut oman itsesi ohi.
— Ohi tai jälkeen ei kuulu asiaan, mutta Itäinen kuuluu Sormensuohon.
— No, koetetaanpa sitte.
Isäntä ei enää näyttänyt hyvätuuliselta, hänen viimeiset sanansa kalskahtivat tuimilta.
— Minulla olisi esityksiä sinulle, mutta kun…
— Ei esityksillä eletä, leipää siihen tarvitaan. Eläkää te Pohjavallassa omillanne, me elämme Sormensuossa, se on minun esitykseni.
Joel käänsi isännälle selkänsä ja mutisi piakkoin koituvista tilinteon ajoista.
Koko kesänä ei sittemmin puututtu kysymykseen. Joel niitti isänsä kera Itäisen, kuten ennenkin, molemmat mielisti luulottelivat, että niityn riistäminen jää sikseen, vaikka näkivät miten ulkotalon seinät kohosivat aivan Itäisen nenän eteen.
Kesällä otti Eeva pestuun toiseen kylään, syksyllä sairastui Sormensuon emäntä, poti viikon pari ja laski viimeiseen lepoon väsyneen ruumiinsa. Siten kaksi hyvää hengetärtä luopui Joelista.
Hautajaisten jälestä tuli lautamies käymään Sormensuossa ja Vaaksassa. Pohjavallan isäntä oli nostanut häätöjutun noita kahta vastaan velvollisuuksien laiminlyönnistä. Asianomaiset olivat kuin puulla päähän lyödyt. Mitkä velvollisuudet olivat heidän osaltaan jääneet täyttämättä? kysyivät he kummissaan toisiltaan.
Manuuttaessa oli lautamies kehoittanut Joelia sovinnon tekoon, sillä moiset asiat oikeudessa vain äksyyntyvät pahemmiksi.
— Sopikaa pois, se on viisainta, hoki kokenut mies vielä ovea tavoitellessakin.
Vaaksassa teki hän samoin.
Kun ensimmäinen mielen kylmä kummastuksineen ehti ohi, selkisi asia sen verran, että haasteen perusteena olivatkin apupäivät. Vaaksan äly sen keksi. Joel silloin oli nauravinaan itsensä koukkuun.
— Voi Tuppuraisen tupakit sen miehen meininkejä. Apupäivistähän sovittiin kesällä samassa läksyssä työpäivän lyhennyksen kera.
Vaaksa räpäytteli silmiään epäilevästi.
— Myöntyikö se siihenkin kohtaan?
— Tottapahan myöntyi, kun ei ole vaatinut. Eihän niitä ole viime kesänä suorittanut kukaan.
— Suoritettiin niitä joku määrä Pauloista ja Kourasta.
— Vaatiko se?
— Ei, ne menivät tarjolle. Joel päästi karkean kirouksen.
— Meiltä ei ole velottu apupäiviä, ja ketä ei velota, se ei ole velassa.
— Sitä minäkin. Tämä juttu käy harmaaksi manuuttajalle.
Toinen kari, johon manuutettujen äly ajoi kiinni, oli lautamiehen sovintokehoitukset. Kaikesta päättäen ne olivat olleet säkissä ennenkuin ne pantiin pussiin. Ne lausuttiin ystävällisenä, hyvää tarkoittavana neuvona, mutta neuvon takana piileksi vanhan ketun viisaus: eletään sovinnossa ja ystävyksin.
Ennen käräjiinmenoa lähetti Eeva vakaiset terveiset Joelille ja kielsi menemästä oikeuteen. Terveisien johdosta menetti Joel muutamaksi päiväksi horjumattomuutensa. Heikkouden hetkinä suuttui hän itselleen, ravistellakseen harjaansa tuokion kuluttua kahta ylpeämmin. Ties miten lopulta kuitenkaan olisi käynyt, mutta ennen käräjiinmenoa sattui kaksi tapausta jotka löivät löylyä jo ennestäänkin löylyiseen päähän Ensinnäkin osui toinen agitaattori kylään, potrempi ja punaisempi Salamaa. Se piti puheita ja esitelmiä parina iltana ja kehoitti suoraan väkivaltaisuuksiin riistäjäluokkaa ja maanomistajia vastaan.
Kun Joel isänsä kera palasi kuulemasta agitaattoria, oli hän kuumassa mielentilassa, hän iski nyrkkiä tuvan pöytään ja virkkoi kipenöivästi:
— Maailman menon täytyy muuttua, vaikka itse piru kontisi sen puolesta.
Tämän kintereillä seurasi toinen tapaus. Agitaattorin poistuttua kylästä, tuli Pohjavallan isäntä ainaisia sovintoesityksiään latelemaan. Joel ja hänen isänsä hankkivat juuri lähteä työväenyhdistyksen kokoukseen, kun tuvan ovi avautui ja isäntä astui sisään. Ensimainitun päähän iskivät heti vihan kylmät, hän ei vastannut sanaakaan isännän tervehdykseen. Istahdettuaan virkkoi viimemainittu:
— Tulin vielä kerran esittämään sovintoa.
— Isännällä on usein esityksiä.
Sanat lausuttiin kuivasti ja pilkallisesti, mutta Pohjavallan isäntä ei ollut tuonaankaan, hän kohdisti katseensa Joelin isään ja kysyi:
— Oletteko aivan yhtä mieltä Joelin kanssa?
— Kyllä me yhtä luuta olemme. Itseni vuoksi voisitte kernaasti tupata Itäisen vaikka mustilaisen konttiin. Olen vanha, nokkani painuu pian nurmeen, mutta poika tuossa on nuori, ja nuoret tahtovat elää. Jos Itäinen silvotaan Sormensuosta, merkitsee se meille samaa, kuin lyödä hampaat naulaan.
— Mutta eihän niitty asemansakaan vuoksi sovi Sormensuohon enempää kuin Patapeltokaan Vaaksaan huomautti isäntä. Mitä sanoisitte, jos minä Pohjavallasta käsin ryhtyisin viljelemään Sormensuon tanhuatilkkuja.
— Itäinen on niitty, ja niittyyn ei sovi pellon laki. Sato kasvaa auran koskematta, miehen hien tippumatta.
— Mutta minkämoinen sato? Minkämoisen heinän kasvoi Itäinen teidän nuoruudessanne ja minkämoisen kasvaa se nykyisin?
Joel puri huultaan, isä vaikeni.
— Itäinen kaipaa auran koskentaa, samoin sen haka pyrkii pellon luokkaan, joko ymmärrätte etten minä voi peräytyä Itäisen kysymyksessä.
— Emme mekään voi, sekautui Joel keskusteluun.
— Te kyllä voitte. Ruvetkaa viljelemään peltoheinää Itäisen korvaukseksi. Mokoman verran voi Sormensuon peltoja laventaa kaikkiin suuntiin, paitsi ylöspäin.
Seurasi äänettömyys, Joel mietti mitä sanoa, mutta kun ei keksinyt oikein nutistavaa, alkoi hänestä tuntua kiusalliselta.
Isännän esityksen valossa näki hän taasen pikku kääpiön, jolla oli suuri, hirmuisen suuri varjo.
Mutta äkkiä nousivat hänen päähänsä vanhat mielilöylyt, ja hän virkkoi ilveellisellä ja pisteliäällä äänellä:
— Sanokaapa yksi asia. Miksi korjailitte alkuperäisiä piirustuksianne niin somasti, että Kouran nahka jäi eheäksi.
— Se on minun asiani.
— Sanokaa ennemmin, että se oli viisauden peliä. Teitä vastaan on vain kaksi torpparia, puolellanne on kolme. Se vasta viisauden peliä.
— Joel, sinä käytät järkeäsi kuin kiekkoa. Sinusta on lystiä, kuri ei se pysy päässäsi, vaan lähtee vierimään ojiin.
— Ja te käytätte järkeänne kuin kalamies, joka tuulien mukaan arvailee, mistä runsain apaja on saatavissa. Mutta jos tuuli pyörähtääkin pahaan suuntaan, nyt on tuulinen aika. Eikö kuulu korviinne, miten tuulee. Ja ettekö usko, että tuuli voi kiihtyä myrskyksi, hävittäväksi myrskyksi, jos se kohtaa vastuksen.
— Joel, kuulehan, yritti isäntä tyynnyttämään.
Mutta Joel ei keskeyttänyt sanatulvaansa. Katse tiukkana, sieramet pingalle pullistuneina ja pärskyen kuin veden hädästä pelastunut, syyti hän löylyvarastonsa ilmoille, syyti koko sydämmensä katkeruuden ja sen karvaat kydöt kiven kovana uhkana yhteiskuntajärjestystä, lakeja, omistusoikeutta, pappeja, lukkareja sekä kaikkia riistäjiä ja ryöstäjiä vastaan.
— Te riistäjät sovitte kaikki pariin: hengen mies, suurtalollinen, kauppias, te olette jokainen vieneet panttilaitokseen kaiken ihmisyytenne.
Joelin yhä paukuttaessa luisti Pohjavallan isäntä tuvasta ulos, sovintoyritys oli rauennut tyhjiin.
Mentiin käräjiin. Kummaksi muuttui vastaajien mieli, ei ollut enää pontta puheissa. Turvauduttiin tuohon, että oli suostuttu molemminpuolisesti pyyhkiä apupäivät verovelvollisuuksista. Moiseen käsitykseen olivat he kaikin tulleet.
Kantaja kielsi tehneensä mitään myönnytyksiä, verovelvollisuudet olivat samat kuin ennenkin. Tähän osasi huomauttaa Joel, joka esiintyi isänsä kera oikeudessa, että eräs omituisuus vahvisti vastaajien väitteen todeksi, kantaja ei nimittäin viimeksi kuluneena kesänä vaatinut, eipä edes muistuttanut koko apupäivien suorittamisesta. Tämä seikka jo sinään todisti suostumuksen tehdyksi.
Tähän vastasi kantaja menettelynsä johtuneen vastaajan jyrkästä tiedoksiannosta, että päätös apupäiviinkin nähden oli järkkymätön. Koskapa maassa vallitsi laki ja oikeus, ei kantaja ollut halukas vetämään kissanhäntää vastahakoisien kanssa, vaan jätti hän lopulta, kun viimeisetkin sovinnon toiveet olivat rauenneet, asian oikeuden ratkaistavaksi.
Kun vastaajien puolesta yhä väitettiin sopimuksen tapahtuneeksi, siirrettiin juttu enempää käsittelyä varten talvikäräjiin, jolloin kaikki jutun ratkaisuun vaikuttavat todisteet ja seikat olivat oikeudelle esitettävät.
Päätös tyydytti Joelia, joka mielellään tahtoi laventaa käräjöimisen niin valtavaksi kuin mahdollista.
Helmikuussa istuivat käräjät. Paitsi molempia Pauloja ja Kouraa oli vastaajien puolelta manattu todistajiksi noin kymmenkunta sivullista, joiden piti kuulleen kantajan lausuneen jotakin sitovaa. Noiden sivullisien todistuksien tautta juttu läksi keikahtamaan pilojen kaareen. Yksikään ei tietänyt asiaan vaikuttavaa, olivat vain muilta kuulleet Pohjavallan isännän lausuneen muka tuota ja tätä. Lautakunta hymyili koko todisteluajan, ja tuomarikin oli menettää kärsivällisyytensä, kun todistajat vetelivät asioita sieltä täältä, kuten onkimiehet.
Viimeksi kuulusteltiin Pauloja ja Kouraa, kaikki kolme kertoivat yhtäpitävästi jutun juoksun.
— Tulitteko siihen käsitykseen, että sopimus tuli tehdyksi apupäivien helpoittamisesta? kysyi tuomari kultakin.
— Tulimme, vakuutti kukin.
— Minkä perusteella?
— Se oli meidän yksimielinen päätöksemme.
— Hyväksyikö kantaja päätöksen?
— Ei suorastaan.