KANSAN MIES
Kertomus
Kirj.
EMIL LASSINEN
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1906.
SISÄLLYS:
Syyllinen sekä syytön.
Kirkossa.
Latu.
Opettaja oppilaana.
Nuori dominikaani.
Lupaus.
Kolme kirjettä.
Voittoja.
Enemmän rakkautta.
Pikku Elinan tähti.
Ristiinnaulitun kuva.
Kunniavieraana.
Kansan mies.
Jalon elämän syntysanat.
SYYLLINEN SEKÄ SYYTÖN.
Satoi rankasti ja herkeämättä, satoi vallan vimmatusti. Pitkän yön vaiheilla ja aamupuolla oli väliin lepuutellut, mutta hämärän vitkalleen vaietessa päiväksi yltyi vedentulo vuolaammaksi ja raivommaksi. Suuret, raskaat pisarat syöksyivät kohisten pohjatuulen painamina alas tuhanharmaalta taivaalta.
Kesken kiihtyneintä sadetta juosta hilkkasi Kaislan riihiväki ruualle. Nuori renki, kankearaajainen Martti, teki tanhualla roiman pylläkän, josta sekä sateen silmittömästä ropinasta yleni vain riihiväen rattoisa mieliala. Semmoinen läiskäys joutikin arkanahkaiselle. Kuka käski niskaansa koristamaan riihiriekaleilla? Olisi ottanut pilven viljan vapaasti vastaan, olisi nähnyt hoitaa sorkkansa. Taisi läiskäyksessä unhottua oman kullan nimi ja vaihtua seitsemän sepän kummin kaimaan.
Naurettiin Martin laskuun vielä syödessäkin.
Riihiväen noustessa ruualta ja hankkiutuessa jälleen työhön, kuului tanhualla rattaiden kolina ja Tarkan hurja haukunta. Haukunta kuitenkin lauhtui ja herkesi tuokiossa, sitte avautui tuvan ovi ja sisään työntyi Kaislan poika Jonni.
— Soo nyt, olehan nyt, puheli hän koiralle, joka iloissaan vinkui ja ponnahteli hänen rinnoilleen. Tarkka, soo nyt.
Riihiväki poistui työhönsä kummastellen ja keskenään hiljaa supattaen, mutta Jonnin siskot Inni ja Anni jättäysivät tahallaan jälkeen ja silmittelivät veljeään niinkuin mitäkin haudantakaista olentoa.
— Hyvää päivää, äiti, hyvää päivää, Inni ja Anni.
Jonni, joka koetti tekeytyä keveämielisen ja iloisen näköiseksi, oli saanut riisutuksi likomärät päällysvaatteet yltään. Kun äiti ja siskot yhä vaikenivat, jatkoi hän aivan välinpitämättömin äänin:
— Sitä on vasta vedenanti, putoo kuin pillistä. Mutta tehän katselette minua niinkuin kummitusta. Kaislan Jonnihan minä olen joka tuumalta. Vai ettekö usko käräjiin haastamatta?
Silloin kuuluivat raskaat askeleet tupakamarin oven takaa, tuokio vielä ja Jonni seisoi isänsä edessä silmä vasten silmää.
Kaislan isäntä, entinen kihlakunnan lautamies, oli varreltaan keskikokoinen ja aimo lailla kyyryniskainen. Kasvojen hipiä oli tumma ja hieman kellahtavakin, tukka oli musta, silmien ja suupielien ilme päättäväinen, ehkäpä vähän tylykin, kuten toimintakykyisen ja lujatahtoisen miehen ainakin.
— Mitä tämä merkitsee?
Kaislan isäntä loi poikaansa musertavan katseen ja astui askeleen lähemmäksi. Jonni yritti vastata, mutta ääni sortui epäselväksi änköttelyksi.
— Mitä tämä merkitsee?
Uudistettua kysymystä seurasi tuima jalan polenta, joka pani ikkunalasit helähtämään. Inni ja Anni hiipivät ulos, Kaislan emäntä hervahti istumaan pöydän ääreen, jonka siivoamisessa hän oli hääräillyt pojan ilmaantuessa tupaan.
— Se merkitsee, että minun koulunkäyntini on loppunut.
Jonnin äänessä oli outo sointu, sanat tuntuivat lyijynpainoisilta eivätkä tahtoneet voiman väelläkään työntyä kurkusta ilmoille. Vaikka hän oli valmistautunut tähän kohtaukseen koko edellisen unettoman yön ja koko taipaleen koulukaupungista Kaislaan saakka. Vielä äsken, äidin ja siskojen kanssa piloja lasketellessa, oli pilojen alla urheillut ajatus, ettei hän raukkana esiinny isän edessä…
— Koulunkäyntisi loppunut, toisti Kaislan isäntä, leuan tärähdellessä ja katseen yhä tiukentuessa.
— Loppunut on.
Jonnin kävi yhä vaikeammaksi kestää musertavaa katsetta. Hän tunsi vapistuksen väreitä koko ruumiissaan ja vähälle veti, ettei hän polvistunut anteeksipyyntiin.
— Ja loppunut varmaankin häpeällä, kuten…
— Ei, isä, mitään häpeällistä en ole tehnyt.
— Sano tuo kerta vielä.
— Kyllä sanon. En ole häpeän kelkassa lähtenyt, lähdin omasta halustani.
Jonnin ääni alkoi jo varmentua. Outo sointu katosi ja sen mukana väristyksetkin.
— Miten? Kuulinko oikein? Eikö sinun tekojasi määrää kukaan muu kuin sinä itse?
— Ei näin tärkeässä asiassa. Eihän minulla ole koskaan ollut intoa lukumieheksi. Monesti olen sen sanonut, mutta sanojani ei ole otettu huomioon.
— Ne eivät ole olleet huomion arvoisia.
— Mutta onhan kysymyksessä koko minun elämäni, tulevaisuuteni ja…
— Niin juuri onkin. Ja ne ovat niin tärkeitä kysymyksiä, ettei riitä yksin se, että sinä pohdit niitä, vaan niitä pohtii eräs toinenkin. Arvaahan kuka?
Itse olen lähinnä itseäni.
— Hauskaa kuulla, erinomaisen hauskaa. Et ole kenenkään nenästä vedettävä, et varsinkaan isäsi, joka on tollo talonpoika.
Suuttumuksen kiihdyttämässä äänessä pursui terävä ja pisteliäs iva. Jonni tunsi ohimonsa kuumenevan. Silmänräpäyksellinen turtuminen valtasi hänet. Avuttomana ja masentuneena seisoi hän tuokion ääneti ja virkkoi sitte melkein rukoilevasti:
Isä, minä pyydän, jätetään iva pois.
— Sitähän minäkin pyydän ja ainoastaan sitä. Ettet tekisi käytökselläsi isääsi ivanalaiseksi. Olisit muistellut neljättä käskyä ennenkuin lähdit.
— Kyllä muistin.
— Etkä kuitenkaan pyörtänyt.
— Minä en voinut.
— Lähdit siis lopultakin pakosta, vaikka tuonoin sanoit…
— Lähdin pakosta ja lähdin vapaehtoisesti.
— Viisaasti lausuttu. Ja pelkäsit kohtausta isän kanssa etkä pelännyt.
— Aivan niin, pelkäsin enkä pelännyt.
— Sillä olet syyllinen ja syytön.
— Vallan niin, olen molempia. Meitä oli puoli luokkaa, teimme mielenosoituksen. Johtajat rangaistiin, minä kuuluin johtajiin. Muut tekivät konttirukouksen ja välttivät rangaistuksen, mutta minä en tehnyt.
Kaislan isännän kellahtaville kasvoille levisi lauhempi ilme, joka ei jäänyt Jonnilta huomaamatta.
— Asia on siis vielä autettavissa.
— On, mutta minä en tahdo.
— Mutta minäpä tahdon ja minun tahdostani et pääse yli etkä ali. Pane mieleesi, minä pysyn sanassani.
Kaislan isännän suuttumus terästyi tuokiossa, hän oli jälleen ankara isä, joka ei mistään hinnasta aikonut luopua isänoikeuksistaan pojan yli.
— Sanassani minäkin pysyn, herraa ei minusta tule vuolemallakaan.
Jonnin äänessä kaikui jotakin järkähtämätöntä, joka pani Kaislan isännän miettimään. Hänen omassa elämässään siinti tapauksia, jotka ikäänkuin poreilivat eloon pojan niskoittelemisessa ja kuvastivat häntä itseään, vaikka hän tähän saakka oli luullut, että poika oli äidin maitohipiän ohessa myöskin perinyt äidin taipuisan ja mukautuvan luonteen. Mutta toisaalta ajatus nähdä poikansa tuomarina lautakunnan kera ratkaisemassa ihmisten riitoja ja ylläpitämässä oikeutta ja järjestystä yhteiskunnassa, oli niin syvälti syöpynyt häneen, ettei hän siitä voinut äkkiä irtautua. Mikä olikaan sitte pojan teossa liikkeelle paneva pohjavoima? Pälkähdyskö, vaiko joku odottamattomuus, johon hän ei ole arvannut valmistautuakaan.
— Miksi sitte mielesi kytee?
— Talonpojaksi.
Tuo oli aimo ropsaus alas käsin, aimompi kuin Kaislan isäntä oli osannut odottaakaan. Liikemies tai jotakin muuta sen korkuista, sitä olisi voinut toki mainita, mutta talonpojaksi lyseon ylimmältä luokalta, se ei enää ollut miehen miete, se oli lapsen loru.
— Mutta jos sattuukin kiertymään käräjäkirjuriksi. Jullu, esimerkki, ei ole kaukana.
Jullu, käräjäkirjuri ja kirkonkylän surullinen henkilö, oli nimismiehen poika, jonka koulunkäynti oli keskeytynyt. Aste asteelta oli poika painunut renkien viinaveikoksi.
— Jos ei pätevämpiä syitä löydy kuin Jullu, niin…
— Syy se on sekin. Pätevämpiäkin kyllä löytyy, mutta niistä puhutaan toiste. Sinä palaat koreesti jatkamaan koulunkäyntiäsi, se on minun sanani, ja sen sanan takana ei ole tyhjää, sen sinä hyvin tiedät.
Äänessä, vaikka se vielä oli ankara, ei enää kuohunut silmitön suuttumus, samoin katseenkin tiukkuus oli lievennyt, molemmat luonnollisia seurauksia liiallisesta jännityksestä.
— Kas, lepuuttelee vähän.
Niska kumarassa lähti Kaislan isäntä ulos, ohjaten askeleensa riihtä kohti. Jonnilta pääsi helpoituksen huokaus. Tuntui että vaikein oli ohitse mennyttä, alkutaival tehty, yhtä vankkaa jatkoa vain. Taipumattomuutta loppuotteluissakin, jotka kyllä aikoinaan koituvat, ja hän voittaa elämänsä tärkeimmän voiton.
— Äiti, minun on nälkä.
Kantoi äiti ruokaa pöytään ja asettui istumaan kylitysten pojan rinnalle.
— Mikähän kumma tästä lopuksi tulee?
— Ei tule mikään kumma. Se vain, että minä jään kotiin.
— Voisit sentään noudattaa isän mieltä.
— Ja lukea tuomariksi. Enkö kelpaa pojaksesi muuten?
— Kyllä, kyllä kelpaat. Olitpa tuomari tai talonpoika, yhtä valkea olet minusta.
— Kiitos, äiti. Me ymmärrämme toisemme helposti. Ja tulee kerran aika, jolloin isäkin ymmärtää minua.
— Kunpa tulisi lauhan tuulen mukana eikä myrskyjen teitä.
Jonnin mieli oli asettunut, maa tuntui jalkojen alla. Syötyään asteli hän pihan laidassa olevaan renkitupaan. Se oli kuin seppien paja ainakin. Orsilla raaka-aineita ja monellaisia tekeleitä, toiset alulla, toiset puolivalmiiksi kyhättyjä. Seinillä rippui työaseita, kuten sahoja, visapääpuukkoja, omenapuusta tehtyjä höyliä, näveriä ja sen tuotakin. Kaikki ne olivat omituisia ja vaatimattoman näkösiä, mutta silti monessa mestarityössä koetuksen kestäneitä. Varsinkin Martin nimikkokapineet olivat erikoisempia ja ehytpiirteisiä. Martti olikin puumies ja puumiehen sukua. Kaikkea yritteli, sommitteli nähtyä ja näkemätöntä, laati tekeleisiinsä uutta ja vanhaa kuosia, mutta puolitiehen ei koskaan tekelettään heittänyt. Orvoksi oli Martti jäänyt jo kymmenvuotisena. Kaislassa oli kasvanut Jonnin kera ja oli kuin omahinen ainakin. Neljäntoista vanhaan saakka oli Jonni kyennyt pysyttelemään voimissa kasvinkumppaninsa tasalla, mutta parina kolmena viimeksi kuluneena vuotena oli Martti ruvennut ajamaan ohi. Sen hartiat ja niska alkoivat paisua, posket pyöristyivät, kämmenet olivat kuin nuoren karhun ja painissa se jo paiskeli nurmeen täysimittaisia miehiä kuin pajupehkoja.
Renkituvan perällä oli pienen reen tekele alulla. Mallin olivat Martti ja Jonni yhdessä keksineet edellisenä jouluna. Kaplojen asennosta oli sittemmin aiheutunut väittely. Tekeleessä näkyi Martti kuitenkin seuranneen omaa päätään ja asettaneen kaplat päinvastaiseen asentoon, kuin Jonni muisti mallissa olleen. Tekele siten näytti siltä, kuin joku yrittäisi toisella jalalla käydä, toisen jalan haratessa vastaan kaikin voimin.
Tekelettä katsellessa valtasi Jonnin väsymys, tulos kahdesta unettomasta yöstä ja monista mielen vihureista. Hän kellahti kasvinkumppaninsa sijalle ja nukkui, heräten vasta illalla, kun Martti riihipölyisenä astui sisään ja otti tulen.
— Mitä kuuluu? Yksi hyvä, kaksi pahaa, kolme rahaa. Kuumat on kerraltaan kestetty ja kuitattu. Heräähän jo, peikkojen nimessä, saunaan ja iltaselle. Näin unta viime yönä, että oli häät, rotta piteli viulua ja kissa kihnutteli rokaa. Häät ennustavat lystiä. So, ylös, herrassöötinki.
Anna minun nukkua.
Jonni kääntyi vain toiselle kylelleen, ruveten vetämään lisää unia.
KIRKOSSA.
Uutinen Kaislan pojan kotiintulosta levisi makupalana nopeaan yli koko kirkonkylän, aiheuttaen mitä järjettömämpiä juoruja ja arveluja. Kaikkien juorujen ja arvelujen päätekohta oli sama: kirkonkylään oli lahjoitettu käräjäkirjuri numero toinen, ja kaksi on aina komeampaa kuin yksi. Pahansuoville tarjoutui mainio tilaisuus ilmaista vahingoniloaan. Moinen paukaus oli muka terveellinen kaislalaisillekin, jotteivät pilviä ylemmä siivittele. Kyllä köyhän polulla aina koira haukkuu, onpa paikallaan, että joskus rikkaankin ryytimaassa korppi pitää kirkonmenoja.
Vaikka Jonni oli juorujen varalle valmistautunutkin ja vaikka hän niitä kuunteli vain puolella korvalla, raapivat ne toisinaan hyvinkin kipeästi. Eikä niitä vastaan mahtanut mitään, sillä ne olivat monipäisiä ja monihäntäisiä. Mennä huutamaan jokaisen juoruajan korvaan, ettei asia olekaan niin, olisi ollut narrin työtä ja tuulen pieksämistä. Parasta oli antaa juorujen aikansa elää niihin puhaltamatta, kunnes kuolevat omaan onttouteensa.
Se olikin Jullu raukka, jonka asema pahensi ja mustasi Jonninkin aseman. Samalla lailla oli Jullukin eräänä kauniina päivänä puksahtanut kotiinsa. Aiottiinpa pojasta sitte apteekkaria, asemapäällikköä tai jotakin muuta suurta herraa, mutta miten lie päivät vaienneet ja pimenneet, mutta toipa tie toisen kerran kotiin. Toisen kotiintulon jälestä pysyttelihe poika viikkokausia poissa ihmisten ilmoilta, hoiperrellakseen sitte eräänä sunnuntaina kievarin rappuja alas täyshumalaisena.
Kuultuaan että kylässä odotettiin häntäkin samallaisen ohjelman suoritukseen, päätti Jonni seuraavana pyhänä lähteä kirkkoon. Toinenkin syy oli. Vanha kirkkoherra oli tuonottain saanut apulaisen, jota Jonni halusi nähdä ja kuulla.
Kaislan talo sijaitsi pienen koivikon suojassa kirkonkylän laiteella, noin puolentoista tai parin kilometrin matkalla itse kylästä. Kesäinen kirkkopolku kulki ensin Kaislan pellon äyränteitä ja putosi sitte naapurien vainioille, yhtyen maantiehen hautuumaan kulmassa. Rajusadetta seuranneet äkkinäiset kylmät olivat jäätäneet maan, joten polkukin oli käyntikuntoinen, mutta Jonni valitsi kuitenkin maantiematkan, vaikka taival siten venähti ainakin kolmanneksella.
Kylässä kohtasi hän melkein pelkkiä tuttuja kasvoja. Kauppapuodeissa oli vilkas liike, ihmisiä kulki ristiin rastiin pikkuasioitaan toimittelemassa. Jonniin luotiin toisinaan hyvinkin kummastelevia silmäyksiä, varsinkin kirkonkyläläisten osalta, jotka olivat olevinaan asiain perillä juuria myöten. Jullu, seisoen muutamien nuorien isäntien ryhmässä, jotka puhelivat ja nauroivat suuriäänisesti, tervehti Jonnia äitelän kohteliaasti, vaikka he eivät olleet keskenään enempää kuin hyvän päivän tuttuja.
Kirkon kentälle saavuttuaan hipuili Jonni tovin aikaa ihmisryhmissä. Pitäjän asukkaat olivat ainakin ulkonäöltä melkein poikkeuksetta hänelle tuttuja, samoin hän pitäjäläisille. Yhätettyään pari sukulaistaan, astui Jonni niiden kanssa kirkkoon, mutta jättäytyi ovipuoleen, siirtyen vain oikeaan niin paljo, että hänelle jäi syrjäinen paikka ja siitä vapaa näköala saarnatuoliin päin.
Kirkonmenojen alkutoimituksiin ei hänen huomionsa kiintynyt muuta kuin silmänräpäyksittäin. Ovista kirkkoon verkalleen valuva ihmisjoukko kasvonmuotoineen, ilmeineen ja pukineineen tarjosi aina uutta ja vaihettelevaa näkemistä. Naisten parveke, joka oli Jonnista katsoen vasemmalla, täyttyi ripeämmin. Pian ilmaantui aivan saarnatuolin ääreen pienet, lapsekkaat kasvot. Valkoisen silkkiliinan alta näkyivät vaaleat hiukset, tehden iloisen vaikutuksen, mutta suukuopissa asusteleva vakava ilme ei ottanut oikein sopiakseen yhteen niiden sekä vallattoman näköisen nenänykerön kanssa. Kasvot eivät kertaakaan aamuvirren ja alkutoimituksien aikana kääntäneet katsettaan valtaoveen päin, vaikka Jonni ajatusvoimien sähköittämisellä kuinkakin koetti niiden omistajaan vaikuttaa.
— Tyttö on tänään houkka, mutisi Jonni itsekseen, luopuen kokeiluistaan, mutta samassa lapsekkaiden kasvojen katse ohjautui häntä kohti, suukuoppien vakava ilme särkyi sekunniksi ja pikku pää teki tuskin huomattavan, iloisen nyökäyksen.
Tällöin olivat alkutoimitukset jo edistyneeet niin pitkälle, että saarnatuoliin nousi apulainen, jonka lahjoista ja esiintymiskyvystä oltiin pitäjällä jyrkästi erimielisiä. Toiset sanoivat apulaista parhaaksi saarnamieheksi, mitä olivat milloinkaan kuulleet, toiset asettivat hänet kehnoimpien tasalle.
Hänen ulkomuotonsa oli vähäpätöinen. Vartalo oli lyhyt, aivan kuin keskenkasvuinen, mutta kasvot olivat syväilmeiset. Tuo vaikutti, että hän ensi silmäyksellä näytti jonkinlaiselta pikku vanhukselta, jossa kaikki oli puolitiehen jäänyttä, heikkoa ja osapuilleen kehittynyttä ja jossa puuttui sanojen takaa mies.
Saarnaa alettaessa tuntui hänen äänensä vakaantumattomalta ja persoonattomalta. Jonninkin korvien ohi menivät moniaat lauseet minkäänlaista vaikutusta tekemättä, mutta sitä ei kestänyt monta tuokiota. Apulainen ei ollut puhunut tuskin viittä minuuttia, kun Jonni jo tunsi joutuneensa vireesen, ja silloin kaikki se, mikä oli ollut epäedullista, muuttui edulliseksi. Voimakas persoona kasvoi apulaisen saarnatessa aste asteelta yhä selväpiirteisemmäksi. Se mikä tuonoin oli kuulostanut epäröivältä ja vakaantumattomalta, olikin itse asiassa persoonallista, varmaa ja kypsynyttä. Sivuuttaen kokonaan tekstin sisällön, ihmetyön, alkoi apulainen puhua uuden testamentin farisealaisuudesta ja nykyajan farisealaisuudesta. Takertumatta kuiviin sanaselityksiin, mutta silti välttäen liiallista intoilemista ja tunteitten hivelemistä, iski saarnaaja suoraan asian ytimiin, pettämiseen, oman itsen ja muiden pettämiseen. Hän puhui koruttomasti, mutta lämpöisesti, yhtä aikaa järjelle ja sydämmelle. Yhtymiskohdissa löysi kuulijoiden enemmistö itsensä näyttelemässä jotakin nykyajan farisealaisuusnäytelmän osaa, joko hienompaa tai karkeampaa, julkisempaa tai salaisempaa.
Jonniin teki saarna rohkaisevan vaikutuksen. Edellisinä päivinä yhäti uudistuneet, milloin hiljaisemmat, milloin voimakkaammat mielenpuuskat olivat ahkeraan leikinneethänen kanssaan, milloin painaen ja sulloen syvyyksiin, milloin taas nostaen ja kohottaen korkeuksiin eikä hän ollut kyennyt sovittamaan mielenpuuskista johtuneita ristiriitaisuuksia eikä sitä masennusta, joka syntyy oman vakaumuksen epäilemisestä. Mutta lämpöisestä sydämmestä lähtenyt, henkivoimainen saarna ikäänkuin paljasti hänen sydämmensä sisimmät valot, ajoi varjot pakoon ja löi sinetin hänen mielilauseensa alle: ole etupäässä rehellinen itseäsi kohtaan, siitä seuraa rehellisyys elämää ja ihmisiä kohtaan.
Väen hiljalleen soluessa ovista ulos kirkonmenojen päätyttyä, piti Jonni silmällä pieniä, lapsekkaita kasvoja, keksien ne väkivirran keskellä solumassa pääkäytävän ovea kohti Martin ja Innin jälessä. Jonni antoi siskonsa ja Martin edetä ja meloutui sitte tyttöön päin, saavuttaen hänet eteisessä.
— Eliina, virkkoi hän jokseenkin kovaäänisesti, sillä askeleiden kaiku hämmensi äänet. Eliina, odota, pysähdy.
Lapsekkaiden kasvojen somat suukuopat muuttuivat peräti hauskan ja iloisen näköisiksi.
— Kummitus, virkkoi hän äänellä, josta hillitty riemu väreili.
— Ei mikään kummitus, Klaus Kurki vain ilmi elävänä.
He liukuivat yhdessä ulos.
Syksyinen, kirkas päivä tuntui raikkaalta. Sinitaivas, kun se sateitten ja hämärien lomasta yllättäen pääsi näyttäytymään aurinkoineen, näytti nuortealta ja hymyilevältä.
Jonnin ennättäessä kotiin, olivat muut jo ehtineet lopettaa päivällisen, isä oli vetäytynyt ruokalevolle, äiti, siskot ja Martti istuivat tuvassa.
— Eellimäisenä läksit, perimmäisenä palasit, huomautti äiti.
— Sehän se onkin oikea järjestys.
Jonnin äänessä kuului seitsemän kevätpuron porina.
LATU.
Joulun kinterellä seurasi ratkaiseva loppuottelu isän ja pojan välillä, jossa viimemainittu, kiitos äidin liittolaisuudesta, pääsi voitolle. Viimeiset ruutinsa hukkaan ammuttuaan, asettui Kaislan isäntä odottavalle kannalle, yrittämättäkään minkäänmoista lähentelemistä, ja siitä seurasi että välit hänen osaltaan olivat kuivat ja kylmät. Uppiniskainen poika oli ottanut elämänsä ohjat omiin käsiinsä ja sillä teollaan tahallaan tehnyt tyhjäksi isän loistavat unelmat. Syy ei siis ollut yksin järjen, syy oli sydämmenkin. Viimemainittu oletus erittäinkin kaiveli Kaislan isännän mieltä ja ilmaisihe, poikaa puhutellessa, silmän luonneissa ja äänen väreissäkin.
Ja se esti lähentelemisenkin.
Jonnille ensi kuukaudet koulusta eroomisen jälestä muodostivat kovan koetusajan. Ei siinä kylliksi, että väli isän kanssa oli särkynyt, kodin ulkopuolellakin oli maailma vinossa häntä vastaan. Koulusta koteuduttuaan luuli hän aivan leikillä voittavansa sydämmet, mutta voittaminen ei käynytkään päinsä niin helposti. Päinvastoin luotiin häneen kaikkialla epäileviä silmäyksiä, jopa joskus osotettiin ilmeistä halveksimistakin. Hänen ja paikkakuntalaisten välillä tuntui olevan juopa, ja sen syyksi ei hän keksinyt alussa muuta kuin tuon vanhan ja piintyneen käsityksen, että koulun käyneestä miehestä pitää välttämättä tulla virkaherra, muussa tapauksessa on hän, jollei suoraan suuri renttu, niin ainakin pikkurenttu.
Tuosta johtui monta karvasta, johtuipa hetkiä, jolloin Jonni, pettymyksien katkeroittamana, katui koko koulusta lähtöään, katui kuvittelujaan painautua talonpojan tasalle elämään hänen elämäänsä. Mutta kun tuommoinen hetki meni ohi, teki terve järki moniaita kysymyksiä, jotka loivat valon pettyneen asemaan ja antoivat tyydyttävän selityksen sille kummalle ilmiölle, että maailma oli vinossa häntä vastaan. Jota useimmin kysymykset heräsivät, sitä perusteellisemmin ne selittivät syyt ja ilmiöt Ne alkoivat siitä, ettei ympäristö ollut Jonnille lemmen eikä lämmön velassa. Mistä moinen velka olisikaan peruisin? Siitäkö vain, että hän törmyytti koulusta kotiin ja mieli talonpojaksi. Mutta mitä se paikkakuntalaisiin kuului? Mikä etuoikeus ja valtakirja hänellä olikaan muiden edellä suosion saantiin, hänellä, joka vain oli koulupoika, olivatpa hänen rakennelmansa sitte miten taivastuoksuisia tahansa. Suosio ei voinut pudota kypsänä hedelmänä ja vallan vaivatta hänen syliinsä, ja jos se sen olisi tehnytkin, niin mitä arvoa moisella suosiolla. Ei, se piti voittaa ja valloittaa. Millä? Työllä ja elämällä. Näyttämällä että koulun käynyt mies saattaa hyödyttää yhteiskuntaa, vaikka hän ei olekaan tuomari tai muu virkaherra. Näyttämällä että elämän arvo riippuu vaikuttimista, jotka toimintaa ohjaavat eikä aseman korkeudesta.
Mutta miten löytää latu, jota kulkien voisi yhtäaikaa kehittää omaa itseään ja samalla tunkea juuret ympäristön maaperiin. Miten löytää? Miten?
Kului talvi, kului kevät eikä vaiennut kysymys. Tuumia syntyi ja heräsi, niitä kuristettiin ja kuopattiin ja Jonnin mielenkarvaus vain kasvoi. Kesällä ryhtyi hän, ikävää ja kalvavaa tyytymättömyyttä kuolettaakseen, voimisteluharjoituksiin Martin kera sunnuntai-iltoina. Teline toisen jälkeen ilmaantui Kaislan pihamaalle, Martti kehittyi piankin opettajansa ohi, varsinkin voimaa vaativissa liikkeissä, ja katselijoita ja osanottajia alkoi tipahdella, ensin läheisimmistä naapureista, sitte ulompaakin, kirkon lähellä sijaitsevista taloista. Keskikesällä oli Kaislan voimistelijoita jo runsas tusina, katselijoiden joukko, sekaisin poikia ja tyttöjä, oli sekin kasvanut samaan määrään. Voimistelun lomissa leikittiin ja laulettiin, joten nuo illat alkoivat Jonnista tuntua hauskoilta vaihteluilta. Kirjain kirjaimelta hänelle kesän kuluessa selvisi, että iltoja voi kehittää ja luoda niistä jotakin, joka ensi aluksi riitti hänen työkentäkseen ja oli samalla latu, joka vie ja lähentää hänet ympäristöönsä.
Loppui kesä, illat viilenivät ja tummenivat, mutta nuoria tippui Kaislan pihamaalle kuten ennenkin. Ei tullut hoppua eikä hätää, minne siirtyä, sillä avara renkitupa oli kuin luotu nuorien kokouspaikaksi. Seinien suojaan siirryttyä alkoi Jonnin käsitys syventyä ja laajentua näiden sunnuntai-iltojen merkityksestä. Pelkkä huvittava puoli ei enää yksin riittänyt eikä tyydyttänyt, piti saada jotakin pohjalastiakin, jottei kelluttu joka naurun varassa, joka laulun liepeillä. Alku oli vähäväkinen ja sattuman luoma. Ensi kerran renkituvassa yhdyttäessä oli Kaislan naapurissa sattunut merkillinen tapaus. Emäntä oli nähnyt sydänpäivällä ja valveilla ollessaan näyn, joka ei ollut mikään tavallinen kummitusjuttu. Tapaus oli tämmöinen: Viikon keskivaiheilla oli hänen miehensä lähtenyt kaupunkiin pellon ja karjan antimia myymään. Seuraavana päivänä, seinäkellon lyödessä kaksitoista, seisoi emäntä palvelustytön kera tuvan ikkunan ääressä. Kellon lyödessä välähti hänen ajatuksiinsa, että miehensä ehkä juuri silloin hankki paluumatkalle. Samalla hän sattui luomaan silmäyksen ulos ikkunasta. Tanhualla seisoi hänen miehensä, kasvot miettivän näköisinä, kuten ainakin ja yllä oli tuttu vaatetus, harmaja palttoo, musta nyppylakki, jaloissa uudet varsiniekkasaappaat, hampaissa ainainen, lyhytvartinen koppapiippu, jonka pesä oli oikeata meren vahaa. Vaaleana ja ohimoissaan kipua tuntien seisoi emäntä silmänräpäyksen aivan jäykistyneenä ja ryntäsi sitte ulos rappusille. Tyhjä oli tanhua. Kasvot palttinavalkoisina tuli hän jälleen tupaan, luuhistui rahille ja oli hetken tiedotonna. Seuraavana päivänä tuotiin isäntä kotiin ruumiina. Kuolemantapauksesta kävi selville, että vainaja oli juuri kahdentoista tienoissa suitsinut hevostaan paluumatkaa varten, mutta oli äkkiä suistunut hengetönnä maahan. Juttua ei kukaan yrittänytkään lyödä pilaksi, sillä unennäkijä oli itseensä sulettu ja kieleltään kerkimätön, sen lisäksi kuolemantapaus painoi näkyyn vakavan leiman.
Laulun lomassa, melkein valmistumatta ja ehtimättä järjestää ainevarastoaan, alkoi Jonni pitää tapahtumasta jonkinlaista esitelmää. Se oli hänen ensimmäisensä ja se onnistui kehnosti. Muutaman lauseen kykeni hän toki puhumaan sujuvasti ja yhtenäisesti, kun esineenä oli kuulu ruotsalainen henki- ja näkymaailman ihminen, mutta harpattuaan siitä ainevarastonsa järjestämättömään säiliöön, jossa löytyi katkelmia sieltä ja täältä, aikakauslehdistä luettuja ja korvin kuultuja, joutui hän polulta poikkeen, harhaillen kuin karjasta eksynyt vasikka yhdestä lepikosta ja ojaksimen rannalta toiseen lepikkoon ja toisen ojaksimen rannalle.
Mutta kuulijakunta oli pelkkänä korvana, sen silmissä kuvastui kummasteleva, etäisyyksiä leijaileva ilme ja kasvojen jännitys oli toisinaan tyynempi ja vakavampi, toisinaan intoisampi. Täpärimpänä aikana, jolloin koko esitelmä oli vieriä ojaan, keksi Jonni kuulijakuntansa mielentilan ja keksinnöstä johtunut rohkeus hänet jälleen nosti polulle. Hän alkoi puhua hitaammin ja käyttää voima- ja värisanoja säästeliäämmin ja siten hän pääsi jälleen ohjiin. Harvakseen puhuessaan hän lauseiden välissä koki järjestää uusia lauseita ja pystyttää etäämmälle merkkipylväitä polulta putoomisen varalle. Kosketettuaan kuin sivumennen hypnotismiin, hän esitelmänsä lopussa teki selkoa, miten sielujen välilläkin voi tapahtua jonkinlainen langaton sähköttäminen. Sähköasemina ovat sielut, sähkövirtoina kulkevat ajatusvärähdykset. Kun sielut samana silmänräpäyksenä ajatusvärähdyksien tantta vaikuttavat toisiinsa, ovat sähkövirrat suletut ja sähkösanoman eli ajatusvärähdyksen perillesaapuminen käy mahdolliseksi. Naapurin isäntä lie hevosta suitsiessaan ja erittäinkin sinä silmänräpäyksenä, jolloin sydänhalvaus hänet suisti maahan, ajatellut emäntäänsä. Vasta-ajattelemisen tautta sattui sähkövirta olemaan sulettu, joten sähkösanoma pääsi perille. Isännän kuva syntyi emännän sielussa, heijastuksen avulla syntyi se silmänkin nähdä, ollen yhtä silmänräpäyksellinen kuin ajatusvärähdyskin.
Lukemisien ja keskustelujen kautta tähän esitelmänsä kohtaan perehtyneenä, kykeni Jonni jotenkin sujuvasti esittämään tietonsa sekä luomaan niistä osapuilleen kokonaisuuden. Lopetettuaan katsoi hän hiiloksen valossa kelloonsa, uskoen tuskin omia silmiään, sillä esitelmä ei ollut kestänyt kuin liki pitäin puoli tuntia, vaikka aika hänestä oli tuntunut loppumattoman pitkältä.
Esitelmän vaikutusta lisäsi riutuva valkea, joka Jonnin puhuessa oli palanut hiilokseen. Sen valossa näyttivät uteliaat, kummastuneet kasvot salaperäisiltä, koko tupa oli kuin yliluonnollista ja henkimaailman ilmaa täynnä.
Ensimmäinen kokeilu, heikko ja sattuman aiheuttama, johti ehyempään jatkoon. Jonni heittäysi koko innollaan pikku esitelmiä pitämään, puhuen kuulijoilleen Kalevalasta ja Kantelettaresta, historiasta ja luonnonopista, tähdistä ja muurahaisista, sanalla sanoen kaikesta, josta hän vain itsekin tiesi. Siten hän oppi suullisen esiintymisen alkeet, aineen hallitsemisen ja keskittämisen. Näin aika vieri keskitalveen. Kaislan iltamat pölyyttelivät pikku tuulispään tavoin kylän uneliasta ilmaa ja kylvivät tiedon kipinöitä moneen nuoreen rintaan.
Mutta jopa soraäänetkin alkoivat pirahdella. Jullu ilmaantui muutamana kevättalven sunnuntai-iltana Kaislan renkitupaan, mukanaan renttuileva nahkurinsälli. Molemmat olivat nauttineet tilkan toisellekin jalalle. Jonni piti pareillaan puhelua lieto Lemminkäisestä, Kalevalan naissankari-ihanteesta, kokien nykyajan elämästä etsiä vastineita Kyllikin ja Lemminkäisen luonteille. Noiden kahden ilmaantuminen suututti häntä, esitelmän johtolangat sekaantuivat ja hänen täytyi lopettaa. Lyhyttä äänettömyyttä, joka esitelmän katkeutumista seurasi, käytti Jullu ja hänen toverinsa ilveilevään mielenosoitukseen. Nähtävästi ennalta laaditun sopimuksen mukaan rupesivat nuo kaksi lallattamaan laulua pojasta ja tytöstä, jotka tulivat pappilan pellolla toisiaan vastaan. Rekilaulussa, kehnointa lajiaan, oli kahtakärkinen moraali, ruokottomuus toisin säkein kuultihe esiin puti paljaana. Joka värssyn lomaan kuului suun maiskuttelemista, jonka laulajat esittivät mestarillisen elukkamaisesti. Kuulijoiden kevyemmissä aineksissa synnytti laulu naurun tirskunaa. Saatu kannatus röyhistytti esiintyjöitä, suutansa maiskutellen seisoivat he keskellä tupaa, aikoen ehkä ryhtyä jonkun toisen numeron esittämiseen, mutta silloin kuului Martin paksu ääni:
— Pojat, hurrataanpa näille virsiniekoille.
Ja ennenkuin kukaan kerkesi lukea edes kolmeen, oli Martti tarttunut oikealla kädellään Julliin rintapieleksiin ja nostanut hänet ylös kuin kynttilän. Raikuva hurra-huuto seurasi temppua, joka uudistui kolmesti. Kolmannen hurra-huudon jälestä lennähti Jullu ovesta ulos hankeen, ja toveri, käsittäen aseman vaarallisuuden, luikki joutuin jälessä.
Mielien tyynnyttyä nousi renkituvan loukosta seisaalleen Taivos-ukko, kylän läkkiseppä ja raihnaisen näköinen mies, joka sairauden takia usein kärsi puutetta. Ukko oli talven kuluessa ruvennut säännöllisesti käymään Kaislan iltamissa, kätkeytyen tavallisesti muiden taakse loukkoon, jossa istua kyhnötteli kuin vanha kanto vehmasten vesojen keskellä. Ijältään ei hän ollut kuin noin viidenkymmenen seutuvilla, mutta raihnainen ruumis ja laihat, ryppyiset kasvot loivat häneen paljo vanhemman leiman.
Ja nyt ukko vaiteli sananvuoroa. Selkä kyyryssä ja kädet roikkuen velttoina sivuilla, kuten mielisivät kernaimmin pudota lattiaan, kuin pysyä asemillaan, kysyi hän, mikä on ihmisen sielu? Tuo näkymätön, joka aina näkyy, tuo eloton, joka aina elää. Sananvuoron saanut vain kysyy, mikä on sielu? Se on lähde, jonka vesi kuvastaa kaikessa siinä, mikä käy suusta ulos ja mikä tekoina tutaan. Sen lähteen suonet johtuvat luojasta, ylhäisestä isästä. Leikkaa suoni poikki tai päästä tukkeesen, millaiseksi muuttuu sielu? Autioksi erämaaksi, jonka sameista lähteistä juo kettu ja korppi, pukki ja susi. Suoniin tunkeutuu törkyä ylhäältä ja alhaalta, kimmeltelevästä ja tummasta. Toisinaan ne sukissa sipsuttaen hiljaa hiipivät oman poven pimentoloista, toisinaan julkeasti, kuten tuonottain, ryntäävät päälle sameavetisistä sieluista, pukkien ja kettujen tyyssijoilta. Kuulijat älkööt pistäkö pahaksi vanhan miehen suoraa sanaa. Paljo on sielujen vesisuonia tukkeessa, ja silloin nauretaan sellaiselle, jolle pitäisi häveten painaa pää alas. Vanhana miehenä oli puhujalla oikeus sekä velvollisuus sanoa totuus.
Lopetettuaan painautui ukko jälleen loukkoonsa muiden taakse, mutta Jonnin huomio ei ukosta enää erinnyt koko iltana. Hän alkoi aavistaa että tuossa raihnaisessa, kärsimysten ja puutteiden muokkaamassa ruumiissa elostihe harvinaisen rikas sielu ja samalla hän tunsi että he joutuvat enempiin tekemisiin keskenään. Sydämmellinen tapa, jolla ukko rankaisi äskeisiä naurajia, todisti syvempää elämänkäsitystä ja samalla kirkasta luonnetta, joka sopi ikäänkuin seuran omaksitunnoksi.
Mutta uhmakkaampiakin pilviä ilmausi jo. Kaislan iltamien mainetta alettiin polkea, ruvettiin jo suuriäänisesti huutamaan tuomiota niiden yli. Väitettiin tyttöjen ja poikien vallan eri syistä tuppautuvan noihin iltamiin eikä läheskään tiedon halusta. Todistuksen tapaisia löydettiin ja niitä pidettiin musertavina. Eräänä päivänä tuli Kaislaan kellonsoittaja Taulan vaimo, eukko, joka yleensä kykeni pitämään huolen, ettei hänen arvoisa henkilönsä joutunut unhotuksiin. Jo vuosikymmenisen aikaa oli muija hartaasti julistanut maailmanlopun olevan lähellä, vakuutellen samalla, ettei koko seurakunnassa löytynyt, häntä itseä ja Taulaa lukuunottamatta, muuta kuin pari talonemäntää, joilla oli pääsyliput kunnossa parempaan elämään. Tämä kunnon eukko ilmaantui Kaislan tupaan, alkaen itku kurkussa kertoa, että hänen velivainaansa tytär Aliisa, jota hän oli hoivannut ja kasvattanut kuin kukkaa ikkunalla, oli edellisestä syksystä saakka horjahtanut kaidalta tieltä leveälle. Pakanalliset kirjat ja luvut, joita Kaislan iltamissa oli joskus läksyksikin pantu, olivat pimittäneet poloisen järjen.
— Noinkohan ovat? rohkeni Kaislan emäntä väittää. Tapasin eilen
Aliisan, mutta enpä keksinyt tytön järjessä pimeätä pilkkuakaan.
— On se raukka pimitetty. Nähkääs, kun tukistelee siltavoudin Kaunoa.
— Mittaisiaan kukin. Varpunen laulaa toiselle varpuselle, voikukka nyökkää toiselle voikukalle, niin on aina ollut
— Mikä se on Kauno, mukama? Nappiherran alku, isänsä elätti, pennitön pakana.
— Ei ole köyhyys häpeä kahdenkymmenen vuotiaalle.
— Minä vartioitsen tyttöä, kuin muinoin keruupi elämänpuuta.
— Vaikea tehtävä. Silmä pettää, äly jättää.
— Mutta täällä Kaislan iltamissa ne yllättävät.
— Ja jos ei täällä, niin sitte muualla.
— Tyttöni, paratiisin ruusun, on paha lumonnut.
— Nuoruus on lumous.
— Kaunon syy kaikki.
Ja akka taasen sättimään Kaunoa, jotta suu pirskui. Kesken sättimistä osui Kaislan isäntä saapuville.
— No, mikä hätä? Joko maailman loppu joutuu?
— Kyllä maarkin se jo on kynnyksellä. Ihmisten pahuus on kohonnut kukkuloille asti.
— Jokohan on?
— Onkin varmaan. Nuoret irstailevat julki Jumalan, ilmi ihmisten.
— Kutka nuoret?
— Ka tämän kirkonkylän. Syntiset seurat ovat vallan päällä, koulun käyneet miehet opettavat ymmärtämättömille tyttönupukoille herrojen Eevaa, ja semmoisien lukujen jatkoksi päästetään syntiset himot valloille. Se on tosi, totinen tosi. Minä en ole mikään kylän koira, mutta sen minä sanon, että joka pahentaa yhden näistä…
— Jo riittää. Uskokaa minua, meillä ei enää tästä puoleen pahenneta.
— Oikein, hyvä isäntä, paljo kiitoksia, hyvä isäntä. Jumalattomuus pitää kukistettaman jo ituunsa. Viimeiset ajat ovat lähellä. Minä näin merkillistä unta toissa yönä. Maitolan emäntä, Ohralan emäntä, mieheni ja minä…
— Summa neljä henkilöä.
— Niin, me neljä, jotka maailman silmissä olemme pieniä, me seisoimme jossakin korkeudessa. Ja me näimme tuulimyllyn, jossa oli viisi siipeä.
— Muistatte väärin, siipiä oli seitsemän.
— Yhden tekevä, olkoon niin, että oli siipiä seitsemän, mutta tuulimylly muuttui tulipatsaaksi, jonka huipulla seisoi viisi enkeliä, tai seitsemän enkeliä. Ja koko kirkonkylä oli pimeydessä.
— Ei toki vallan, olihan enkeleillä uudet tuohikontit selässä, ja niistä kumotti valo, jotta meillä nähtiin sukkiakin parsia. Olitte tuhmia, kun ette kurkistaneet tuohikontteihin.
Isäntä poistui tuvasta, hänen jälessään poistuivat Inni, Anni ja emäntäkin, palvelustyttö Maija jäi yksin tupaan.
— Mitenkä sen Maijan sielun laita on?
— Reilassa on kuin silinterikello, tuiskahutti Maija vastineeksi, jouduttaen navettaan Innin ja Annin jälessä.
Akan käynnin jälestä ei Kaislan renkituvan ovi enää avautunut nuorille. Isku kyllä sattui kipeästi Jonniin, mutta hän tointui pian, arvellen että aika tuo neuvon ja hätä keksii keinon. Jättää kaikki silleen ja peräytyä ei pystynyt häneen sivumennenkään, siksi monta sidettä oli jo kasvanut hänen ja nuorison välillä, siksi monta hiljaista riemun hetkeä hän jo oli ehtinyt nauttia renkituvan iltamissa. Monta luonnetta oli hän jo löytänyt, monta taipumusta keksinyt ja hänen itsensä siitä tietämättä oli työ häntä kasvattanut ja näyttänyt hänelle tien, jonka päämäärä tosin ei vielä näkynyt eikä tuskin kangastanutkaan, mutta joka lyhyydessäänkö oli jo selvästi viitoitettu ja tarjosi sellaisen toiminnan, joka paraiten tyydytti nuorukaismieltä vehreimpänä nuoruusaikana.
Iltamien jatkamiseen oli siis keino keksittävä.
OPETTAJA OPPILAANA.
Jonnin astuessa huoneesen loi Taivos-ukko häneen hyväilevän silmäyksen.
Tulin kertomaan ikävää uutista, iltamia ei enää saada pitää meillä.
— Istuhan, lopetan ensin työni.
Saatuaan työnsä suoritetuksi, sytytti ukko savipiippunsa ja virkkoi sitte:
— Uutinen on jo lennätetty joka tupaan. Vahinko, kun niin hyvä hanke tapetaan.
— Ei sitä toki niin ensi iskulla tapeta. Uusi kokouspaikka on jo tiedossa.
— Hyvä. Missä?
— Teidän luonanne. Löytyyhän tämän katon alla tilavampikin huone.
— Ei suojaa tuulelta.
— Tukitaan raot ja reijät. Tirkistetäänpä sitä.
Jonni otti käteensä lampun ja astui ukon kera viereiseen huoneesen.
— On ainakin yhtä suuri kuin Kaislan renkitupa, jollei suurempikin.
— Lie kylläkin. Se onkin alkuaan aiottu puusepän verstaaksi.
— Kerrassaan sopiva. Muutama markka reikien tukkimiseen, ja meillä on seuratupa, joka ajakseen kelpaa. Tukkimiset suoritetaan kesällä, syyspuolella, iltojen tummettua ja venyttyä, keräännymme tänne. Annatteko luvan?
— Kernaasti. Olenpa iloissanikin.
Jonni ei kiirehtänyt lähtemään, vaan istahti jakkaralle, ukon ruvetessa jälleen koputtelemaan läkkilevyjään. Kehnon lampun valossa näytti huone puoli pimeältä, tuuli vongahteli tuon tuostakin oven takana ja suurinaamainen, mustunut seinäkello, jonka viisari ja tuntinumerot olivat liidulla uudistetut, löi lyöntejään harvasti. Aina muutamasti ukko kumartui niin paljo, että kehnon lampun valo lankesi hänen kasvoilleen. Ne olivat laihat ja värittömät, mutta piirteet olivat säännölliset.
— Elättääkö tuo ammatti?
Elättäisi kyllä, jos ei terveys kujeilisi. Mutta kun täytyy korjata taudin vieraskäynnit, ottaa joskus ahtaalle. Matka kuitenkin edistyy rantaa kohti päivän mitan kerrallaan.
— Olette paljo sairastanut.
— Olen, varsinkin viime vuosina.
— Ja paljo muutenkin kärsinyt, luulen ma.
— Onhan tuota kärsittykin, mutta tiedätkö, nuori mies, suurin onni, mikä ihmistä voi kohdata, on kärsimys. Kärsimykset sielua kasvattavat ja suonet perkkaavat. Ihmiset kauhuilevat kärsimyksiä, mutta niitä pitäisi siunata. Kärsimykset vasta luovat ihmisen.
Oli jo käynyt myöhäksi, kun Jonni asteli kotiinsa.
Kesällä tukittiin ja korjattiin Taivos-ukon tupa. Nuoret keräsivät omasta keskuudestaan tarvittavat varat, ensimmäinen käytännöllinen puuha, joka menestyksellä ajettiin läpi.
Moitelaulujen sitkeästä jatkumisesta selvisi Jonnille edellisenä talvena tekemänsä virheet, mikäli ne koskivat Kaislan iltamien ohjelmia. Naurua aiheuttavaa, kevyttä huvia oli liian ahkeraan pidetty silmällä vakavamman puolen kustannuksella. Siten lie väite, että iltamiin keräännyttiin vain naurattelemaan itseä ja muita, ollut jonkun verran oikeutettu. Vasta iltana, jolloin Taivos-ukko esiintyi, saatiin ohjelmaan semmoistakin, joka kannatti muistelemista huomenissakin.
Tuo oli vastaisuudessa huomioon otettava. Enemmän vakavampaa työtä, useampi puu palamaan, sitte lämmin loimu nousee nuorison nuotiosta.
Jonnin rakennellessa suunnitelmiaan lyheni kesä, valoisat illat tummenivat, tähtiryhmä toisensa jälkeen koteutui asuinsijoilleen.
Oltiin jouduttu syyspuoleen.
Ensi iltama Taivos-ukon luona houkutteli liikkeelle suuremman joukon nuorisoa, kuin mitä tupa sovulla vetikään, mutta enemmistö oli kuitenkin semmoisia, jotka huvikseen ja aikojen kuluksi vierivät muiden mukana, jääden tanhualle ja seinämille omia ilojaan pitämään.
Satunnaisien esteiden vuoksi myöhästyi Jonni. Hengästyneenä saavuttuaan perille, pujottausi hän ukon työpajan kautta tupaan. Kerätyillä varoilla ostettu kattolamppu valaisi huonetta, väkeä oli runsaasti, mutta ei toki ahdinkoon saakka. Ensimmäisenä uutuutena keksi Jonnin silmä pastorin, joka istui rahilla Taivos-ukon rinnalla. Molemmat olivat odotelleet Jonnia. Pastori nousi puhumaan ja lausui saapuneet tervetulleiksi. Nuorekkaan, iloista lämpöä pulppuavan puheensa lopuksi esitti hän, että siihen lippuun, jota seura tulee heiluttamaan, piirrettäisi kultakirjaimin sanat: puhtaus, totuus, rakkaus. Toivoi että seuran kokoukset muodostuisivat takkavalkeaksi, joka lämmittää monia koteja ja monia rintoja puhtauden, totuuden ja rakkauden liekillä.
Tervehdyspuheen jälestä laulettiin: Oi, jos oisit, sydämmeni.
Kun oli kotvanen käytetty vapaaseen keskusteluun, kosketteli Jonni seuran järjestämistä, joko nuoriso- tai raittiusseuraksi, tuoden eri näkökohtia esiin. Järjestetyillä kaavoilla ja muodoilla on se heikko kohtansa, esitteli hän, että ne puristavat, mutta toisaalta ne lisäävät kokonaisuuden voimaa, selventävät tarkoitusperän ja lähentävät jäsenet toisiinsa.
Martin ehdotuksesta siirrettiin seuran järjestämiskysymys tuonnemmaksi.
Jotta ei pastorin puheen synnyttämä juhlatunnelma pilaantuisi, supisti Jonni illan ohjelmaa. Junin lausuttua runon ja laulettua yksiäänisesti joitakuita lauluja valmistettiin seuraavan sunnuntai-illan ohjelma ja sitte hajaannuttiin. Rinta täynnä intoa ja suunnitelmia rakennellen palasi Jonni kotiinsa. Odottamaton avustus pastorin puolelta nostatti häntä. Hänestä tuntui kuin olisi saanut selkätuen tai toverin peräsimeen, jonka hoitaminen alkoi vaatia taitoa enemmän, kuin mitä hänellä olikaan.
Joukko oli nimittäin kasvanut ja kasvanut oli sen johtajakin. Kaislan iltamia alettaessa ei Jonni asettanut minkäänmoisia vaatimuksia itseensä ja iltojen johtoon nähden, pääasia oli että yhdyttiin ja saatiin illat kulumaan hupaisesti. Taivos-ukon luo muutettua oli seura kasvanut jo melkein kaksinkertaiseksi, sen enemmistön muodostivat vallattomat ainekset, joita oli vaikea pitää kurissa, ja toisekseen ei ollut kysymyksessä enää pelkkä yhtyminen ja hupi, joukkoa oli kehitettävä, sen voimia ja intoa sytytettävä, pyrintöjä herätettävä, mielteitä luotava.
Vasta Taivos-ukon luo muutettua alkoi Jonni käsittää, miten vaikeaan työhön hän oli ryhtynyt, miten vähän hänellä oli tietoja ja taitoja ja miten pieni hänen persoonansa vielä oli. Ohjelman jyrkkä muutos liian hupaisesta liian vakavaan synnytti piankin mutinaa, joka muuttui äänekkääksi tyytymättömyydeksi. Se piti ottaa huomioon ja löytää kultainen keskitie, joka väliin kävi vaikeaksi, kun rajaa oli mahdoton tarkkaan määritellä. Silloin täytyi luovia, tuon eittää, tämän myöntää ja sovittaa siten, että näytti siltä, että johto oli joukon käsissä, vaikka itse asiassa Jonni johti kaikki pienempiä sivuseikkojakin myöten.
Kaiken johtamisen avain ja salainen voima oli johtajan henkilöllinen väli joukon jäseniin. Vaistomaisesti Jonni heti voimisteluiltamista saakka oli pyrkinyt henkilöllisiin väleihin jokaisen vastatulleen kanssa ja useammassa tapauksessa koe onnistui. Henkilöllisellä suhteellaan joukon jäseniin hallitsi hän joukkoa, sen tuntematta mitään iestä. Milloin nousi ilmoihin vastustusta tai julkeutta jonkun yksityisen jäsenen puolelta, oli tämä tavallisesti semmoinen, joka vielä syystä tai toisesta seisoi etäällä johtajasta. Jollei väliä syntynyt, seurasi ero joko ennemmin tai myöhemmin.
Kokeileva oppilaan asema kasvatti Jonnin personaa hänen tietämättään. Erilaisten luonteiden ja taipumuksien tunteminen hioi hänen älyään ja huomiokykyään, rikastutti hänen tunne-elämäänsä ja samalla se opetti häntä tajuamaan ihmistä ja rakastamaan ihmistä semmoisenaan. Kenties juuri oppilaan kannalle asettuminen vaikutti, että hänen vaikea ja arkaluonteinen tehtävänsä onnistui, kenties juuri vähäpätöinen esiintyminen murti vastarinnan silloin, kuin käskevä ja korskea käytös olisi siihen tulet lietsonut.
Virheitäkin sattui. Vaihtelun vuoksi tahtoi Jonni keskustelua iltojen lomiin, mutta ensimmäiset yritykset menivät päin männikköön keskusteluaineen suuremmoisuuden vuoksi. Joukko istui tuppisuuna, vaikka johtaja ja pastori kyntivät aineesen vakoja ristiin rastiin. Keskustelu siirrettiin toiseen ja kolmanteenkin kokousiltaan, mutta se ei sittekään kypsynyt. Jonnia, joka oli pohjiltaan tuliverinen ja joka ainoastaan ahkerien ponnistuksien tautta oli oppinut hillitsemään itseään, alkoi kuohuttaa, hänen kasvojensa ilme muuttui kärsimättömän näköiseksi, vaikka tahdon voima taltuttikin huulet hymyilyyn. Keskusteluaine: miksi ihminen ei elä pelkästä leivästä eli miksi ihmisellä on mielitekoja ja aherruksia, jotka tähtäävät johonkin korkeampaan, kuin pelkkään ruumiilliseen hyvinvointiin, oli hänen mielestään niin yksinkertainen ja helppotajuinen, että siitä piti jokaisen osata puhua joku sana. Joukko istui kuitenkin mykkänä. Inni tosin koki kosketella ihmisrinnan tuhatlehväisiin unelmiin, mutta sanat olivat onttoja ja liian runollisia tehdäkseen sytyttävää vaikutusta ja hänen lopetettua ei kukaan jatkanut.
Sama kova onni sattui toisenkin keskustelukysymyksen osalle, jonka Jonni oli valinnut parhaan kykynsä mukaan, ei sekään heruttanut huomioita kuuluviin. Jonnia alkoi toden teolla hermostuttaa ja suututtaa, mutta vaikka pastori ehdotti, että luovuttaisi toistaiseksi koko keskusteluhommasta ja otettaisi muuta luistavampaa sijaan, piti hän itsepintaisesti kiinni alotteestaan ja päätti viedä sen perille, otti miten lujalle tahansa.
Kolmatta keskusteluainetta valitessa teki hän työtä kauheasti. Aineita kertyi ahkeran harkinnan tautta ainakin puoli tusinaa, ja ne olivat kaikki kypsäksi mietittyjä ja pyöreitä kuin kanan muna, jottei muuta kuin kopahuttaa kuori rikki, niin sisältö vuotaa loristen ulos. Mutta valita niistä yksi, ei ollut helppo tehtävä, sillä toinen oli yhtä hyvä kuin toinenkin. Kokoukseen astellessa, jolloin valinta vielä oli tekemättä, tuli Jonnia vastaan muuan vanha työmiehen vaimo. Oli marraskuun loppu oli, maa oli roudittunut, pohjatuuli puhalti purevan kylmästi. Jonni pysähtyi puhuttelemaan eukkoa ja sai kuulla, että tämä oli menossa kunnan isännän luo elatuksen apua pyytelemään. Kesän ansiot oli syöty loppuun, eukkoa ja hänen miestään ahdisti kylmä ja nälkä, vaikka kontu, jossa asuivat, olikin omahinen. Asianhaarat tekivät tämän surullisen kuvan vieläkin surullisemmaksi, sillä eukko ja hänen miehensä olivat kasvattaneet kolme vankkaa poikaa ja yhden tyttären. Viimemainittu oli tosin naimisissa, mutta pojat olivat perheettömiä miehiä ja ansaitsivat hyviä palkkoja. Ja heiltä ei riittänyt omille vanhemmilleen sitäkään vähää, mitä nämä tarvitsivat henkensä pitimiksi. Toteutui siis vanha väite, että isä ja äiti elättävät helpommin neljä lasta, kuin neljä lasta isän ja äidin.
— Ne eivät muista itsekin tulevansa vanhoiksi, virkkoi eukko surullisesti, mutta ilman katkeruutta ja aivan kuin lieventääkseen lastensa ihmisettömyyttä.
Eukosta erottuaan välähti Jonnin mieleen, että hän heittääkin hiiteen kaikki miettimänsä keskusteluaineet ja ottaa muokattavaksi tämän tapauksen, joka hänen herkkään mieleensä teki niin surullisen vaikutuksen. Kun keskusteluloma siis joutui, kertoi Jonni koruttomasti kohtauksensa eukon kanssa ja esitti samalla kysymyksen, eikö sen johdosta olisi seuran jäsenillä mitään sanottavaa. Kuin taian voimasta pääsivät kielen kannat irti entisestä kankeudestaan, puhevuoroja käytettiin loppumattomiin ja pastori joutui aivan haltioihinsa, kun takkutukkaiset pojat ja navettahajuiset palvelustytöt ja talon tyttäret pukivat sanoihin ajatuksiaan ja mielipiteitään kysymyksen johdosta. Moni kankea esitys sisälti kultajyvän, moni kömpelö lausunto karvaan totuuden, vaikkakin karkeamuotoisen.
Jonnille keskustelu antoi oivan opetuksen valita kysymykset siitä maailmasta, joka oli lähinnä nuorien sydäntä, jolla oli merkitystä heidän elämässään ja jota he ulettuivat näkemään ja ymmärtämään. Hänen piti yhäti olla oppilaana ja kehittää itseään, jos mieli toivoa menestystä työlleen. Milloin hän tämän seikan unhotti ja puksahti yläisiin maailmoihin, ei hän ymmärtänyt joukkoa eikä joukko häntä. Mutta semmoista sattui enää harvoin, sillä Jonni kasvoi joukkoon päin ja se oli juuri taika, jolla hän kasvatti joukkoa itseensä päin.
Toisen onnistuneen keskustelukysymyksen poimi hän varsin vaivoitta. Kun lasten velvollisuuksista vanhempia kohtaan oli kahtena iltana kuokittu ja pengottu, esitti hän uuden kysymyksen: millaisen kodin unelmoit itsellesi? Aine oli ehkä edellistä onnistuneempi ja siitä puhuivat intosilmin pojat ja tytöt, jotka vielä edellisenä kesänä olivat kylän salomailla karjoja paimentaneet. Jonni ja pastori vain hymähtelivät, kun lausuntoja ladottiin lausuntojen selkään, hymähtelivät luonnon lapsille, jotka lausunnoissaan avomielisesti paljastivat sydämmensä salaisimmat komerot.
Näinä aikoina Jonni jo teki huomion, että se mikä oli ollut tähän saakka vinossa hänen ja kylän asukkaiden välillä, alkoi vähitellen pyöristyä. Katseiden epäluuloinen ilme alkoi vaihtua siellä ja täällä säteileväksi sydämmellisyydeksi, jota oli mahdoton väärin ymmärtää. Kaislan herra poika, joksi häntä koulusta eroomisen jälkeen yleensä nimitettiin, oli astunut ensimmäiset askeleensa sydämmiä kohden. Moni isä ja äiti, jonka poika ja tytär nuorien seuran tautta oli tullut vedetyksi pois joko enemmän tai vähemmän likaisista nurkkahuveista, päästi rintansa riemun näkyviin kirkkaassa katseessa ja siinä tutunomaisessa kohtelussa, jossa pieni hymyily ja tuskin huomattava äänen väre kaikki ilmaisee.
Jonnille heräävä suosio opetti, että mitä arvokasta ihminen voittaakin, sen hän voittaa ainoastaan työllä, seikka, joka hänellä oli selvillä jo ennen kuin hän oli ryhtynytkään nuoria johtamaan. Työ, ainoastaan työ luo elämään arvon, se yksin antaa tyydytyksen.
Siis työhön vain, yhä luottavammin työhön!
TAISTELUHANSIKAS.
Pikku kapakoitsijoita kyllä ilmi annettiin ja vedettiin oikeuteen, mutta kievari tuntui olevan jonkinlaisessa poikkeusasemassa, häneen ei sovitettu lain pykäliä, vaikka tiedettiin hänen väärin käyttävän kievarioikeuksiaan. Tuo harmitti Jonnia enite periaatteen kannalta ja vielä senkin vuoksi, kun kievari oli kunnallislautakunnan esimies ja semmoisena kunnan merkkihenkilö, jolla kaikkein vähimmän oli oikeutta käyttää valta-asemaansa lain polkemiseen omaksi edukseen. Hänen häikäilemätön menettelynsä synnytti siveellisten käsitteiden hämminkiä ja johti siihen katkeraan huomioon, että mikä toisessa asemassa olevalle henkilölle on luvallista, se toisessa asemassa olevalle on rikos, joka vaatii rangaistuksen.
Mutta sattuipa keväällä, maanteiden ja polkujen pehmetessä nuoskeoiksi, tapaus, joka veti nuoren seuran taistelukentälle kievaria vastaan. Muuan Mikko Reilu-niminen mies puukotti juovuspäissään kievarin pihalla siltavoudin. Oli kevätkäräjien aattopäivä, juttu ehti heti oikeuden ratkaistavaksi, puukottaja tuomittiin moniaaksi kuukaudeksi linnaan, kipurahat ja käräjäkulut siihen lisäksi. Surullinen tapaus joutui nuorien seuran kokouksessa keskustelun alaiseksi. Ilmeni että Mikko Reilu oli pystyvä työmies ja kunnollinen perheen isä. Oli nuorena tosin ollut tappelupukari, mutta perheelliseksi jouduttuaan oli alottanut laulun toisesta päästä, kuten usein on tavallista ja heittänyt tappelut tuokseen. Tuona onnettomana päivänä oli hän joutunut kievarin ohi kulkemaan, käräjäjuttuihin takertunut tuttava, toisen kylän mies, oli vienyt hänet kievariin ja kestinnyt häntä viinalla ja kahvilla. Viina velloi veren ja pani miehen notkuilemaan kievarin etehisessä ja portailla. Sattui siltavouti nenän eteen. Kruununherran virkamahti syttyi ja lietsoutui samassa mitassa korkealle, kuin notkuilija oli matalalla yhteiskunnalliseen asemaansa nähden. Syntyi sanaharkka, joka johti käsirysyyn. Ottelun käydessä sivullisien sekaantumisen tautta Mikolle epätasaiseksi, tarttui tämä puukkoonsa, terä teki tekonsa ja kesti päättyi veren vuotoon. Saman katon alla, jossa mies oli humaltunut hillittömäksi, tuomittiin hän linnaan rikostaan sovittamaan. Kruununherran tahditon käytös toisaalta ja kievarioikeuksien väärinkäyttäminen toisaalta, siinä tapauksen tekijät.
Mikolla oli kyllä tupa oma, mutta perhe oli suuri, säästöjä ei ollut kertynyt. Joku huomautti, että jos kipurahat ja oikeuskulut pannaan ryöstöön, heilahtelee tupa ja tuvan orret ja Mikon vaimo ja lapset syöstään maantielle. Huomautus johti semmoiseen toimenpiteesen, että seuran puolesta päätettiin käydä siltavoudin luona armon polkimia painamaan, jotta tämä ehkä antaisi kipurahat ja oikeuskulut anteeksi. Mutta sitte heräsi kysymys, kuka ruokkii vaimon ja lapset, Mikon kärsiessä linnassa rangaistustaan. Kuka ruokkii?
Syntyi äänettömyys, kun keskustelu oli edistynyt tuohon kohtaan. Jonni tarkasteli joukkoa ja luuli huomaavansa kipenöitä mielissä, sähköä silmissä. Hän oli niin monesti, sekä sivumennen että varsinaisena aiheenakin, esitelmissään kosketellut inhimillisen elämän merkitystä, että pitipä jonkun sanan itää ja orastuakin.
Mutta nouseekohan itu ja oras silmän nähdä, korvan kuulla?
Nousi se, nousi rikkaampana ja runsaampana kuin johtaja oli konsanaan toivonutkaan, sillä äkkiä täyteläinen, hyväsointuinen ääni virkkoi:
— On kysytty kuka elättää Mikon perheen, Mikon itsensä istuessa linnassa, ja kysymykseen vastaan minä: se, joka on siihen siveellisestä velvollinen.
— Nimittäin kievari, kuului yht’aikaa usea ääni.
— Hän juuri, jatkoi äskeinen puhuja täyteläisellä äänellään. Kievari on ensimmäinen pääsyyllinen, toinen on siltavouti, kolmas pääsyyllinen on Mikko itse. Rangaistuskin siis menee kolmijakoon, Mikolle linna, siltavoudille haavat ja kievarille perheen ruokkiminen. Nurinkurista on, kun ensimmäinen tulee viimeiseksi ja viimeinen ensimmäiseksi, mutta tasaisempi rangaistuksen kolmeen jako tuskin lie keksittävissä.
Syntyi taasen äänettömyys, mutta joukon kasvojen ja silmien ilmeistä päättäen kyti mielissä vielä jotakin, joka pyrki purkautumaan, vaikka lauhduttavia voimia ei suinkaan puuttunut, sillä nuorien joukossa löytyi sekä kievarin että tämän emännän omaisia.
Pian rysähti odottamaton ehdotus esiin, ja sen lausui teräväsointuinen ääni, jossa oli sekaisin uhmaa, kiihkoa ja kursailemattomuutta?
— Valittakoon lähetystö, joka käy esittelemään kievarille hänen osansa.
Ehdotus saavutti yleisen kannatuksen. Sen kintereillä seurasi kysymys, ketä valitaan lähetystöön?
— Jonni, pastori ja Taivos-ukko, ehdoteltiin joka taholta.
Tämmöistä käännettä ei Jonni ollut osannut ottaa laskuihin. Tuokiollinen heikkous voitti hänet, hän punehtui ja hän koetti epäröivin äänin lausua haluttomuutensa ruveta lähetystön jäseneksi. Hänen sanojaan ei toki kukaan kuullut, tai oliko niin, ettei niistä välitetty, sillä nuorien joukko toisti vaatimuksensa. Jonni taisteli lyhyen, mutta tulisen taistelun. Kievari oli mahti mies, joka varakkaan naimisen kautta oli sukulaistunut kunnan merkitsevimpiin, hypätä hänen nenälleen oli samaa kuin joutua hallaisiin väleihin melkein neljännespitäjän kanssa. Hänen työnsä sitäpaitsi nuorien johtajana oli hiljaista ja rauhaisaa rakkauden työtä, hän ei ollut eikä tahtonutkaan ruveta riitojen mieheksi maailman parantajaksi…
Noin heikkouden tunne syitään lateli, mutta se tunne meni ohi ja sen takaa nousi toinen, joka kasvatti sanojen taakse miehen. Olihan häntä itseä jo monet ajat sapettanut kievarissa harjoitettu lain polkeminen, olihan hän iloinnut kysymyksen esiin joutumisesta, ja kuitenkin hän epäröi, kysymyksen sukeuduttua semmoiseksi, että sanojen takaa tarvittiin mieskin. Luottaen ja kirkkain silmin katsoivat nuoret häneen, nytkö hän pettäisi joukkonsa, pettäisi koiran sielun tavoin, uskaltamatta esiintyä puhtauden, totuuden ja rakkauden lipun edestä. Ei. Ennemmin menköön jo voitettu pieni suosio, menköön niskaa taivuttava rauha ja sopu, kunhan vain totuus senkin hinnalla jaksaa nostaa pään pystyyn. Menköön vaikka neljännes pitäjää häneltä, joukkoaan ei hän petä, ei.
— Minä olen valmis, virkkoi Jonni, joka toistamiseen oli punehtunut, mutta tällä kertaa häpeän tunteesta, kun oli heikkouden kuiskutuksia kuunnellut.
— Samoin minäkin, virkkoi pastori, joka oli tarkoin seurannut Jonnin taistelua.
— Valmis olen minäkin, kuului Taivos-ukon kuiva ääni.
Hetkisen kuluttua nuo kolme astelivat kievaria kohti. Tiellä sovittiin, että Jonni esiintyy puheenjohtajana, mutta toverienkin oli lausuminen sanansa asianhaarojen mukaan.
Kievarissa vietettiin paraillaan käräjien köyriä. Salin puolella, jossa naisvieraat ja poikamiehet elostelivat, tanssia hilkattiin hanurin säveleiden mukaan, tupakamarissa istuivat isännän vieraat höyryävien totilasien ääressä. Raollaan olevasta kamarin ovesta kajasti lampun valo hämäräiseen tupaan, iloisia ja voimakkaita öyhkäyksiä kuului aina puhelun lomiin. Kievari itse käytti sanavuoroa ja hänen sanojaan säestivät kestivieraiden valtavat naurunhohotukset.
— Sitä vasta oli pelimanni tuomariksi. Nähkääs, kun siinä Kukkosen
Miinan lapseneläkejutussa kyseli vierasmiehiltä rikusta rikkuun.
Hovilan herrastuomari ja muut lautamiehet olivat nauraa mahansa halki.
No, nuorihan tuo olikin, mutta järki juuttaalla kirkas kuin sepän ahjo.
Maistetaanpa, tulee parempia sylkyjä.
Lasien kilahdellessa työntyi tupakamarin ovi auki, kievari ja hänen vieraansa näkivät vain Taivos-ukon ja Jonnin, pastori oli jäänyt etäämmälle varjoon. Jonnin lausumaan hyvään iltaan ei kukaan vastannut, tervehdityt ja tervehtijä katsoivat kysyvästi toisiinsa, mutta Jullu piiloutui isäntien taakse.
— Suonette anteeksi, jos häiritsemme, alotti Jonni vähän kankeasti ja arastelevasti. Käyntimme johtuu eräästä vereksestä tapauksesta, joka hiljattain on tässä talossa sattunut. Tarkoitan Mikko Reilun puukotusjuttua. Ehkä on teille tunnettua, että kylässä löytyy nuorien seura, jonka lippu on vihitty puhtauden, totuuden ja rakkauden nimeen. Seuraa on syvästi loukannut tässä talossa sattunut puukotusjuttu.
— Se oli surkuteltava tapaus, myönsi kievari.
— Varsin surkuteltava, toistivat kestivieraat.
— Tapausta tarkastellessa puhtauden, totuuden ja rakkauden valossa, jatkoi Jonni sujuvammin kun alottaessaan, on nuorien seura tullut siihen päätökseen, että te, isäntä, olette onnettoman jutun pääsyyllinen.
— Minäkö? Minäkö puukon paidoin Mikon käteen? Saappaasi kärjessäkö järkesi on?
— Jokainen vastatkoon töistään, arvelivat kestivieraat.
— Te juuri viinallanne sen teitte. Olisiko Mikko selväpäisenä vilkutellut puukkoa?
— Ei minun asiani ole vastata, mitä kukin tekee ja ei tee. Moiseksi nokkaviisaaksiko sinä koulussa olet oppinutkin? Voi mun peukaloani. Onko moista herraa ennen nähtykään? Pää pilviä pitelee, kantapäät maata pyörittelee. Perustetaan kylään pormestarinvirka ja otetaan sinut pormestariksi. Huolitko virasta?
— Ha, ha, ha, haa, nauroivat kestivieraat. Miehestä tulee pormestari.
— Entä tämä vanhempi rohveeta ja vaprikööri, kiekuuko sekin samaa nuottia?
— Aivan samaa, vastasi Taivos-ukko. Isännän vasikka nyt ojassa makaa.
Ihmiset eivät saa sortaa toisiaan, vaan tukea ja auttaa.
— Kuka sinua sortaa, kunnan kerjäläistä.
— Ei huoli soimata, vastasi ukko lauhasti. Olen kyllä jonkun kerran kipujen aikana nauttinut apua, mutta joka pennin olen maksanut takaisin.
— Nuorien seura toivoo, jatkoi taasen Jonni, että pidätte leivässä
Mikon perheen sen ajan, jonka mies istuu linnassa.
— Eikö myöskin oluessa? Olette unhottaneet oluen.
— Ha, ha, ha, haa, kelpaisipa puukotella, kun vielä maksettaisiin leivät ja oluet palkoiksi, nauroivat kestivieraat.
— Olette velvollinen sen tekemään, jatkoi Jonni.
— Mikä laki minua velvoittaa? Pane tiuku kaulaasi, höyhen lakkiisi, rupea narriksi, soita tiukua ja sano: tämä velvoittaa.
— Jumalan laki velvoittaa, kuului lämmintunteinen, sävyisä ääni ja samassa pastori astui varjosta esiin.
Hämmästys, joka hänen ilmaantumisensa johdosta kuvastui kievarin ja kestivieraiden kasvoilla, näytti hullunkuriselta. Kievari rykäsi useita kertoja, hänen antamansa esimerkki tarttui kestivieraisiin ja hekin alkoivat rykiä, tehden kumarruksia oveen päin, joilla kumarruksilla nähtävästi koettivat puhdistautua näyttämästä nauttineilta.
— Herra pastori, me ei sanota asiaan sitä eikä tätä. Herra pastori ei pane pahaksi.
— Jumalan laki, jatkoi pastori lämpimästi, tuntee ainoastaan yhden yleisen syyttäjän ja kanneviskaalin, yhden tuomarin ja oikeusten, nimittäin omantunnon. Teidän omatuntonne on kyllä hereillä, mutta te koetatte nukuttaa sitä uskottelemalla, että minkä ihmisten laki sallii, sen sallii Jumalan lakikin. Erehdytte, ystävä. Ihmisten laki on puustavi ja kuori, Jumalan laki on henki ja sydän. Voi rikkoa edellisen lain, viimemainitun jäädessä loukkaantumattomaksi, voi täyttää ihmisten lain, mutta polkea jalkoihin Jumalan lain. Viimemainitun olette te tehneet.
— Ja millä oikeudella te, herra pastori, pistätte lusikkanne minun pataani? kiivastui kievari lausumaan. Mitä varten juuri minuun sovitatte lakinne mittapuun kaikessa ankaruudessaan? Menkääpä muidenkin kynnykselle lakejanne lukemaan, vai minäkö yksin musta pukki valkeassa laumassa?
— Pukkeja ollaan kaikki, selittivät kestivieraat. Syntipukkeja nimittäin. Herra pastori ei pane pahaksi.
— Syy on jo ilmoitettu. Nuorien seuraa on loukannut rangaistuksen kohdistuminen vähimmän syylliseen, pääsyyllisen jäädessä vapaaksi.
Kievarin luonto alkoi nousta, kädenrystöt sattuivat pöytään, jotta lasit helähtivät.
— Te solvaatte minua, herra pastori. Enhän minä kykene väittelemään kouluutettujen kanssa mutta sen minä toki sanon, että Mikon vuoksi en mene hirteen enkä orteen.
— Ei kannata mennä kumpaiseenkaan, hokivat kestivieraat, kumarrellen kynnykseen päin. Herra pastori ei pane pahaksi.
— Enkä anna jyviä enempää kuin oluviakaan. Mikä pakko minun on antaa? Noita kahta — kievari osoitti Jonnia ja Taivos-ukkoa — en ihmettele, mutta sitä ihmettelen että te, herra pastori, jonka virka-alaan kuuluu yksinomaan evankeliumin julistaminen, että te otatte kainaloonne omatekoiset tuomarinkirjat ja oikeuskaaret ja lähdette häiritsemään rauhallisia seurakuntalaisia heidän kodissansa, sitä en ainoastaan ihmettele, vaan paheksunkin.
— Kunhan näissä huoneissa ei olisi milloinkaan loukattu siisteyttä ja hyviä tapoja pahemmin, kuin mitä meidän käyntimme on niitä nyt loukannut, ei olisi Mikon juttua tapahtunutkaan, vastasi pastori lauhasti. Mitä muuten virka-alaan tulee, voin sanoa teille, että evankeliumin julistaminen, jota te mainitsitte yhtä kevyesti kuin sytytätte piippunnekin, on elämää eikä koreita sanoja, ja siihen on jokainen velvollinen, niin te kuin minäkin.
— Tarkoituksemme ei ole häiritä eikä loukata teitä, puuttui Jonni vielä sanomaan. Tahdoimme ainoastaan lausua puhtauden, totuuden ja rakkauden sanan nuorien seuran puolelta. Olemme tehtävämme tehneet ja toivomme vain, että tyynesti punnitsette käyntimme syitä, jättäen henkilöt asian ulkopuolelle. Olen varma, että siinä tapauksessa näette kummalleko puolen vaaka painuu.
— Painukaa järveen!
Ovi paiskautui kiinni, supatusta ja hiljaista naurua kuului.
Pari viikkoa lähetystön käynnin jälestä nakattiin kivi Taivos-ukon tupaan, seuran ollessa pareillaan koossa, ja samoina aikoina lähetettiin Jonnille nimetön häväistys- ja uhkauskirje, jossa ei likasanoja ja haukkumisia itarin käsin mitattu. Kivi ei onneksi sattunut kehenkään, mutta kirjeen solvaukset koskivat Jonniin niin kipeästi, että hän niiden johdosta vietti monta unetonta yötä. Mutta ne unettomat yöt selventivät hänen asemansa. Se mikä ennen oli hämärän seasta toisistaan irrallaan olevina sirpaleina sekavasti ja tarkoituksettomana joskus aatoksiin äilähtänyt, se nyt alkoi selvetä ja piirteihin pukeutua, näyttäen ladun, jonka määrääjänä ei enää ollut suosio, vaan työ ja taistelu puhtauden, totuuden ja rakkauden puolesta. Näin ollen ei kievarissakäynti antanut katumisen aihetta, päinvastoin se muserti tuon velton ja imelän mielikuvan tulla kaikkien suosituksi lelupojaksi elämällä jokaisen mieliksi, joka itse asiassa merkitsi samaa, kuin heittäytyä kievarintapaisienkin henkilöiden häntyriksi.
Ei, asia ja päämaali etusijaan, muut ovat syrjäseikkoja, joiden vaikutukset kyllä koskevat, mutta tuulen lailla ne aikoinaan herpoutuvat ja asettuvat. Mitä seuran puolesta oli tehty puukotusjutun johdosta, oli paikallaan. Pahaa verta kyllä syntyi kievarin tuttavien ja sukulaisien piirissä, mutta ei niinkään paljo, kuin Jonni oli pelännyt. Siihen vaikutti nuorien seuran jatkuva toiminta Mikon perheen ja mökin turvaamiseksi. Siltavouti pehmitettiin antamaan anteeksi kipurahat sekä suurimman osan käräjäkuluja, leipäavustuksia koottiin listoilla, ja tämä kaikki taittoi mieskohtaisuuden kärjen nuorien seuran esiintymiseltä. Matalamielisimpienkin täytyi myöntää, että toisemmat vaikuttimet olivat houkutelleet seuran paiskaamaan taisteluhansikkaansa kievarin silmille eikä haukkumisen ja häväisemisen halu.
Luonnollisesti löytyi niitäkin, jotka eivät mitään ymmärtäneet, syystä etteivät tahtoneet mitään ymmärtää. Ne elämöivät ja riehuivat, kuten olisi pyhäkön häväistys tapahtunut, kun puukottajan perheelle kerättiin leivän apua. Mutta sitteki luuli Jonni huomanneensa, että niiden silmien luku, jotka häneen katsoessa säteilivät kirkkaasti, oli entiseltään kasvanut, ja se huomio virkisti häntä sanomattomasti, vaikkakin latu, hänen latunsa, alkoi näkyä yhä selvempänä ja vaikka hän oli päättänyt latuansa kulkea, huolimatta hymyilläänkö vaiko vihelletäänkö hänen sivuillaan.
NUORI DOMINIKAANI.
Kievarissakäynti, kaikkine naurettavine kohtauksineen, muistui usein Jonnin mieleen ja päättyi aina Julluun. Musta, kiharainen tukka, pienien ja vilkkaiden kasvojen ällistynyt leima, kun tupakamarin ovi vedettiin auki, nopsa ilmeen vaihdos kasvoilla leikkisästä alakuloiseen ja nopea liike nurkkaan kestivieraiden selän taakse, jonne suuri, kaksikerroksinen kaappi loi pimeän varjon, nuo tulivat aina mieleen kievarissakäyntiä muistellessa.
Ensi kerroilla Jullun kuva hauskuutti Jonnia, mutta pian se rupesi piinaamaan ja kiusaamaan. Ja sitä tehdessään idätti se kysymyksen, eikö Jullua pitäisi yrittää nostaa kuivempaan elämään. Kysymys pani ensin epäilemään, sitäpaitsi tuoksahti se koko lailla hetken tunnelmalta ja poikamaiselta. Jullun, jos kenenkään, piti toki itsensä älytä, että oma apu paras apu. Minkä vieras takoo, on kuin kannaton naula, ei purista pinnalta eikä sido syvältä. Ken ei itse nousta halua, ei sitä nostaa voi.
Epäilyksiin pilkisti kuitenkin pieni valopilkku, Jullun piilottautuminen kestivieraiden taakse ja kasvojen ilmeen vaihdos leikkisästä alakuloiseen. Jonni, joka oli kasvattanut itseään ja oppinut katsomaan sydämmiin, ymmärsi noista vetää oikeat johtopäätökset. Jullu oli alennuksen tilassa, mutta paremmat tunteet olivat vielä tallessa, koskapahan häntä hävetti esiintyä Jonnin nähden kievarin juomakesteissä. Valopilkun lisäksi oli entiseltäänkin heidän välillään tilit tekemättä. Martin pikapäinen menettely Kaislan renkituvassa oli jälestäpäin koputellut Jonnin omaatuntoa. Yhtä paljo kuin Jullun silloinen esiintyminen, joka tavallaan oli kaikua siitä, minkä arvoisena Jonnia ja hänen hommiaan pidettiin, oli karvastellut häntä, yhtä paljo ilahutti häntä lähetystön käynti-iltana huomio, että hänen kurssinsa oli kohonnut. Kohoomisen kuvasti paraiten Jullun esiityminen, joka kerrassaan näytti, miten laskuvirheet olivat korjaantuneet.
Tuuma pelastaa Jullu, kerran itämään jouduttuaan, ei enää antanut Jonnille rauhaa. Hän odotti myötänään sopivaa tilaisuutta, mutta semmoisia ilmeni harvoin. Ja kun milloin ilmenikin, ei Jonni sattunut olemaan hengessä. Siten kävivät he usein toistensa ohi, joko kylmästi tervehtien tai syrin karin vilkaisten toisiinsa.
Muuten oli Jullu näinä aikoina luisunut yhä alemmaksi. Isä oli hänet hylännyt ja hakenut toiseen nimismiespiiriin, naapurikunnassa asuva tuomari oli myöskin muuttanut pois, joten entisetkin niukat tulolähteet olivat menetetyt. Poloinen ajelehti kaikkien laineiden mukana kaikkialle ja majautui lopulta kievarin luo vakituisesti asumaan. Kunnallislautakunnan puheenjohtajana kykeni kievari antamaan elätilleen jonkin verran kynätöitä ja kievarin tuttavuuksien tautta kertyi satunnaisiakin ansioita silloin tällöin, mutta saipa elätti kokea kylmät ja kypsät kaiken sen edestä.
Ollessaan markallisena oltiin hänelle suosiollisena, otettiin seuroihin ja kohdeltiin kuin miehen arvoista, markattomana tuiskauteltiin tuimia sanoja ja annettiin viittauksia suoriutumaan muille kynnyksille. Jullu tottui kuuntelemaan molempia, ottamatta sydämmen kannalta kylmääkään sanaa.
Kievari hoiti tarkkaa kirjanpitoa elättinsä rahavaroista. Kerran hukkui viisimarkkanen tileistä. Jullu oli työntänyt setelinsä Sarven Antille, ontuvalle mökkiläiselle, jonka lehmä oli kuollut suohon ja joka kierti kuntaa pitkin avunhakupaperien kera, muistamatta että hänen oli samana iltana tehtävä tilejä isäntänsä kanssa. Tilinteossa hän pihteihin pantiin, sillä kirjanpitäjä ahdisti kiivaasti, minne viisimarkkanen oli hukkunut. Lopulta ei auttanut muu kuin totuus esiin. Silloin kievarin luonto sappeutui eikä ainoastaan sappeutunut, vaan myöskin kiehahti. Hän viskasi saappaan, jonka oli juuri vetänyt jalastaan, Jullua kohden, nimittäen tätä samalla koiran hännäksi. Saapas sattui Jullun päähän ja loihti otsaan korean kummun. Kipeän saanut ei kohtelusta ollut milläänkään ja entinen aurinko tuli aikoinaan jälleen näkyviin, tuli niin pian kuin Jullu oli onnistunut saamaan hohtavia hopeoita taskuunsa.
Mutta juttu osui Jonninkin korviin ja se kypsytti hänen aikeitaan. Sattuipa sitte että he tulivat toisiaan vastaan pellon polulla. Kevät oli juuri kääntynyt kesään, ruis teki tähkää, taivas huokui hempeyttä. Kohdistaen katseensa ohi, lausui Jullu lyhyen hyvän päivän, painautuen samalla tarpeettoman paljo poikkeen, kuten se, joka vasite mielii paeta.
Nyt, jos milloinkaan, iski Jonnin mieleen.
Mikä kiire? Lyökäämme kättä, virkkoi hän iloisesti.
Jullu pysähtyi, mutta ei vastannut mitään. Näytti että hän mielellään tahtoi tavata Jonnia, mutta toisaalta näytti hän rauhattomalta ja pelokkaalta.
— Eihän pohjoinen puhalla välillämme, jatkoi Jonni vakavammin kuin äsken, mutta sydämmellisesti. En hyväksynyt silloista esiintymistäsi kotini renkituvassa, mutta en hyväksynyt Martinkaan menettelyä. Sinun on muistaminen, miten paljo voit vaatia niiltä, jotka eivät ole mitään saaneet siitä hyvästä, joka on ruumiin ylipuolella.
— Minun syyni oli… Martti teki oikein… en parempaa kohtelua ansainnutkaan… en ymmärtänyt sinua vielä silloin.
Seurasi tuokion äänettömyys, jolla ajalla Jonni valmistausi iskemään. Vakavasti, mutta ystävällisellä äänellä kysyi hän, katsoen Jullua rehellisesti silmiin:
— Miltä tuntuu elämä?
— Tiedät kysymättäkin, kuului huoleton, melkein leikkisästi lausuttu vastaus.
— Mikset yritä nousta pientarelle?
— Siksi kun tiedän, ettei siitä tule mitään.
— Jos tehtäisi koe.
— Miten? Sitenkö, että teen raittiuslupauksen? Niitä olen tehnyt jo ainakin tusinan.
— Tehdään semmoinen koe, että muutat kievarista.
— Minne?
— Taivos-ukon luo.
— Suuttuakseni piankin päiviini ja kolkuttaakseni jälleen nykyisen isäntäni oveen. Tunnen että siten tulee käymään.
— Mutta jos lasket väärin.
— Enpä laske. Et ymmärrä tilaani. Kun kirvelee, kalvaa ja polttaa, niin sitä ei kestä, ei, ei. Nousee semmoinen ärjy sieluun, että menköön kaikki.
— No, jos lankeat, nouset jälleen ylös. Sitte lankeamiset harvenevat.
— Jaa harvenevatko? toisti Jullu ja hänen kasvoillaan valosti hiukan.
Se oli toivon kipinä, joka iski tulta. Jonni ei jättänyt suotuisaa silmänräpäystä käyttämättä.
— On parasta, että muutat jo tänään. Nyt heti.