KOTIPOLUILTA I

Pieniä kertoelmia

Kirj.

EMIL LASSINEN

Porvoossa, Werner Söderström, 1896.

SISÄLLYS:

Uusi ystävä. Nuoruuteni ajoilta. Kaksi valapattoista. Tapaturma. Hajanaisia piirteitä elämästäni. Valoa ja varjoa. Hattuni historia. Onnea pakoon.

Uusi ystävä.

He kaksi olivat parhaita tuttavia…

Ken pappilaan poikkesi, tapasi varmasti molemmat. Musti, ruma villakoira, istui kopeana rappusilla, siinä ulisten ja haukkuen että koivumäki kajahteli. Haukunta loihti aina näkyville sievän tytöntyllykän, joka oli vilkas kuin kevätpuro, kaunis kuin tuomenkukka.

Tyttö oli pappilan Irkku, Mustin paras leikkitoveri, paras ystävä. Tytön käydessä kymmenettä, tuotiin kyökkiin eräänä päivänä pajuinen vasu ja vasussa oli musta koiran pentu, lihava ja kömpelömäinen vetkale, josta pian kasvoi Irkulle kisakumppani, harras ja uskollinen toveri.

Heidän tiensä kulki aina yhdessä. Kesäisin kierrettiin pellon pientareet ja karjaha'an polut, talven tuiskussa tehtiin rohkeita retkiä kylän taakse, jossa oli maantiellä jyrkänne, pitkä, syvä ja ihmeen sopiva kelkkamäeksi.

Lukemattomia talvipuhteita vietettiin renkituvassa. Siellä riemu tuntui vapaalta, maukkaalta. Suuri tuli loimusi takassa. Matti veisteli ja jylkytteli vasaralla, repi rikki ja teki ehjäksi, aina minkä mitäki sattui. Liisa virutteli astioita, kohenteli valkiata ja hääri yleensä monituisissa toimissa. Useimmiten välitöikseen joko kehräsi pellavia tai kutoi sukkaa.

Renkitupaan oli sopiva illoin paeta, kun tuli vieraita tai oli muuten ilonpuute. Siellä ei käynyt ikäväksi. Lastuläjällä oli mainion mukava telmiä Mustin kanssa, kuunnella rukin pehmeätä surinaa, katsella liekkien loimotusta, seinähirsiä, Mattia, Liisaa. Ohuista höylänlastuista sopi sitoa koristeita Mustin kaulaan ja kiehkuroita omiin käsivarsiin. Sopi siinä lastukasalla lyödä painiakin, kun ei tarvinnut ketään kaihtia eikä ollut kukkaruukkuja tai muita kaluja esteenä.

Renkituvassa ne omintakeiset ajatuksetkin parhaiten heräsivät eloon. Siellä tuli mieleen yhtä ja toista, jota ei muualla osannut uneksiakaan. Kun leikki väsytti, kun liekkien loimotus hiljeni takassa ja rukin pehmeä surina kuului vienolta soitolta korviin, silloin ominaisia ajatuksia hiipi mieleen. Silmäin eteen levisi kuvia ja näkö-aloja läheltä ja kaukaa, tutuilta ja tuntemattomilta mailta, alkoipa myöskin käymään selville oma erityis-asema yhä selvemmin piirtein.

Musti, viisas eläin, oli silloin hiljaa. Katsoa tuijotti osanottavaisesti Irkkua silmiin ja painaen leukaansa tämän polveen — aivan kuin olisi seurannut samoja ajatuksia, nähnyt samoja kuvia ja näköaloja.

Kerran mietti Irkku tavallista kauemmin. Se oli eräänä lauantai-ehtoona. Taivaan tähtivyöhyt oli loistavan kaunis, liekit olivat takassa jo osaksi hälvenneet. Liisa kiersi sukkalankaa, Matti paikkaili heinähäkkien liisteitä ja Musti makasi liikahtamatta, leuka painettuna Irkun polveen. Pimeä puoli tupaa näytti salaperäiseltä… Matin varjo oli suuri kuin jättiläinen.

— Irkku, lausui Liisa, hiljentäen kehruuta ja katsoen lastuläjälle päin.

— No mitä?

— Ei mitään. Minä vaan luulin, että sinä nukuit.

— Niin minäkin luulin, lisäsi Matti.

Musti vingahti tyytymättömästi, painaen samassa leukaansa lujemmasti Irkun polveen. Irkku makasi seljällään, kädet niskan alla, katse luotuna hiljaisia liekkejä kohti.

— Liisa…

— No mitä?

— Osaatko arvata erään asian?

— Ehkä.

— Arvaa sitte josko olen jouluna hyvä Kaarinalle.

— Tottapahan olet, eihän käy laatuun…

— Nyt arvasit väärin. En ole hyvä.

— Miksi?

— No siksi kun…

Irkku vaikeni äkkiä, kiersi kätensä Mustin kaulan ympäri, lausuili sille helliä sanoja ja silitteli sen paksua turkkia.

— Vai et ole hyvä…

Liisa naurahti, ryhtyi jälleen polkemaan rukkia. Ajatuksissaan alkoi selailemaan Kaarinan kihlausta, häitä ja kaupunkiin muuttoa. Niiltä ajoilta se polventui Irkun suuttumuskin. Kun tämä ensikerran keksi siskonsa istumassa vieraan herran polvella, niin vähällä piti ett'ei lyömään hypännyt. Kyynelsilmin sitte tuli Musti-penikan kanssa renkitupaan, ei syönyt koko päivänä suremansuurusta eikä vaihtanut tavuakaan kenenkään kanssa ennen iltaa, jolloin Matti hänet suututti vielä hullummin. Sanoi nimittäin sukkamieleksi!

Musti, pahainen penikka, lyöttäytyi tytön liittolaiseksi. Näytti hampaitaan onnelliselle sulholle ja katseli tätä aina syrinkarin, jopa murahtelikin ääneen milloin ei sattunut omaa väkeä lähellä olemaan. Silloin Irkku nautti. Silmät kiiluivat ilosta ja hymy leikki poskikuopissa. Sanoivat kerran vaivihkaa uksittaneenkin penikkaa puremaan epämielihistä herraa.

— Irkku, arvaapa vuorostasi, tokko tuo tulee kaunis jouluyö, virkkoi Matti. Saadaanko siisti sää vaiko pakkanen ja pyry?

— Ei pakkasta eikä pyryä, vastasi Irkku vilkkaasti. Ilma on tyyni, mutta semmoinen että lumi narisee ja kaikki tähdet näkyvät. Kaikki…

— Ja me ajamme taasen yhdessä kirkkoon.

— Niin teemme. Musti juoksee edellä, isä ajaa jälessä.

— Tuleekohan noita paljokin vieraita joulun kainalossa?

— Tulee Lauri… ja Taavi… ja Kaarina.

— Ihanko varmaan?

— Ihan varmaan. Äiti sai kirjeen.

Lauri oli lääkäri, Taavi pappismies. Luonnollisista syistä ei Irkku ollut kumpaiseenkaan veljeen erittäin kiintynyt. Lauria, joka oli vanhin, ei hän kotoisena asukkaana muistanut lainkaan. Taavi toki tuntui enemmän veljeltä, omahiselta. Pari kolme kesää etenkin olivat muistorikkaita. Taavi käytti valkoista lakkia, jossa kiilsi kultainen lyyry, juoksenteli Irkun kanssa koivumäellä, hypitteli häntä polvellaan, kertoeli satuja, lauleli kauniita lauluja.

Taavin jälestä meni Kaarina kotoa pois ja Irkku jäi yksin. Musti oli ainoa nuorekas toveri, ainoa olento, jonka askeleet olivat siksi epävakavia ett'ei niihin voinut väsyä, kyllääntyä. Aikaa myöten muodostui heidän välinsä kiinteäksi. Heillä oli yhteistä kesä ja päivänpaiste, talvi ja tuiskut, lepo ja nautinto.

Kiinteätä ystävyyttä eivät häirinneet lukuharjoituksetkaan, jotka jo tuon joulun aikana, jota äsken mainitsimme, olivat täydessä vauhdissa. Kirkkoherra itse antoi Irkulle alkeisopetuksen, kuten oli toisillekin lapsille tehnyt. Vilkas tyttö oppi helposti ja hänellä oli nopea käsityskyky, seikka, joka teki opetuksen viehättäväksi. Luettiin kaksi tuntia päivässä ja oppiaineisin kuului uskonto, historia, maantiede, laskento ja äidinkieli. Viimemainittuun yhdistettiin saarnan kirjoittaminen paperille sanelun mukaan. Sitä varten oli viikon kahtena viimeisenä iltana ylimääräinen tunti. Äiti istui käsityönsä ääressä ja isä keinutteli itseään keinutuolissa, sanellen harvalleen saarnan sisältöä Irkulle, joka siten tottui panemaan pisteet ja pilkut oikealle paikalleen. Käsiala tuli paksua, mutta selvää ja helppoa lukea. Kirkkoherra vakuutti että sanoihin tarttui tytöstä jotaki korkeampaa ja jalompaa, joka sitte saarnatessa valtavasti täytti mielen.

Lukuharjoitusten ajalla makasi Musti sijallaan, joka oli etehisen seinän vieressä, näennäisesti nukkuen, mutta itse asiassa tarkkaan seuraten opintoja. Irkun tuttu, kirkas ääni kuului etehiseen raollaan olevan oven kautta. Äänessä ilmausi aina ilon väreitä, usein innostustakin, rippuen siitä miten mielenperähistä opittava kohta milloinkin oli. Kun lukeminen päättyi, retkeiltiin ulos ja nautinto oli kahta suurempi molemmin puolin.

Näin kului vuosia kaksi.

Mutta sitte tapahtui äkkiä odottamaton muutos. Eräänä päivänä elokuun lopussa nimittäin valjasti Matti hevoista vallan Irkkua varten. Tämän piti lähteä kaupunkiin… asumaan Laurin luo ja käymään koulua.

Tuosta syntyi kuumaa puuhaa koko aamuksi. Äiti ja Liisa häärivät kuin syystuuli aholla, isä valmistautui tulemaan mukaan. Matti voiteli rattaita ja hyöri tallinpuolella tuntikausin.

Irkku yksin oli jouten, omasta halustaan. Ei ollut intoa mihinkään lajiin, ei edes kisaamaan Mustin kanssa, jonka sydäntä epäluulon henget kopristelivat. Poloinen lie aavistanut, että oli jotakin tekeillä, joka läheisesti koski ystävän kohtaloon, iloon…

— Kylmä onni, kun ei kansakoulu ehtinyt alkaa jo syksyllä, päivitteli Irkku alakuloisesti Matille, joka hyöri hiessä päin tallin edessä.

— Oli, kylmä oli, vastasi Matti — ja siihen se puhe loppui.

Ennen lähtöä teljettiin Musti renkitupaan. Liisa asettui nojaamaan oveen, Matti ajoi hevosen rapun eteen ja isä tuli ulos. Äiti suuteli Irkkua ja nosti häntä rattaille. Käski lukemaan läksyt huolellisesti, kirjoittamaan kotiin usein, vähintäin kerran kuussa. He kyllä hoitavat Mustin, ett'ei tarvitse huolla sen perään… pitävät kukin hyvänä enemmän kuin ennen.

Matti nykäsi ohjaksista ja lähdettiin. Pappila koivumäkineen katosi näkyvistä ja tuli outoja seutuja silmiin yksi toisen takaa. Tuohon uutuuteen, joka alituiseen vaihteli, upposi pian ikävät. Uteliaisuus rupesi jännittämään mieltä, kaikenmoisia kuvia rupesi kangastamaan silmissä. Teki jo mieli nähdä minkälainen on kaupungin kirkontorni ja tori ja silta ja kadut.

Noin pahin kaipaus melkein huomaamatta meni ohi.

Kaupungissa se kokonaan katosi. Elämä siellä oli siksi vilkasta, uudenmoista. Mieli kiintyi niin moneen kohtaan, huomio haarautui niin moneen suuntaan, ettei ollut aikaa kaipuuta tunteakaan. Kukin päivä toi mukanaan uusia mielitekoja, uusia iloja ja ikävyyksiä, joista ei millään voimalla voinut irtautua. Aina joku läheisempi seikka työnsi syrjään muiston kotiin jääneestä ystävästä.

Jouluna ystävyys tietystikin leimahti uuteen eloon. Retkeiltiin tuttujen veräjäin läpi, käytiin kelkkamäessä ja vietettiin iltapuhteita renkituvassa. Siellä oli kaikki entisellään. Liekkien loimotus, rukin pehmeä surina. Matti, Liisa… kaikki olivat yhtä viehättäviä. Silmä ei löytänyt muutosta minkäänmoista.

Noin kului vuosia taaskin kaksi.

Mustin ikä rupesi jo ehtimään yli miehuuden… ja Irkun ylle ilmaantua pitkä hame. Vartalon muoto ja pituus muistuttivat jo nuorta neitoa, ihon heleä väri ja hieno kuultavuus veti vertoja hiljan puhjenneelle ruusulle, liikkeissä ja katseessa oli niin paljo aamun armautta kuin konsanaankin kuudentoista vaiheilla.

Mutta tavat eivät vielä olleet neidon tapoja, mieli ei vielä ollut miettivän immen mieli. Askeleet olivat kovin epävakaisia, ilot, naurut kovin vallattomia. Liikkeet olivat liukkaat ja kevyet kuin oravan, joten ei veräjiä tarvittu aukaista alimpaan lautaan eikä kiertää sammaleisia kiviä, kun kuljettiin pellon pientareita, kotiha'an koukeroisia polkuja.

Musti kykeni vielä olemaan osallisena kaikissa. Juoksu, ärjyminen ja haukunta sujui vielä vanhaan tapaan, lihaksissa kun oli vielä siksi pontta, ruumiissa siksi ripeyttä. Poissa oli vaan tuo liiallinen herkkyys, joka entisinä aikoina aina asusteli käpälissä, aina syyhysi suuta, mutta herkkyyden sijaan oli kasvanut uskollisuutta, valppautta. Säätyä ja sukua katsomatta ei yhtään vierasta päässyt huomaamatta pihan portista sisään. Musti kyllä piti huolen, että tulija jo matkan päässä huomattiin, samantekevä jos vieras tuli maantietä myöten tai peltojen poikki, josta kesäisin kävi oikopolku rautatien asemalle… aina oli Musti yhtä valpas, yhtä tarkka sieramiltaan.

Irkku tietysti kielteli, toruili, mutta pelkän muodon vuoksi. Se näkyi silmistä, jotka toraillessa olivat herttaisen viekkaat, huulista, jotka salaa nypertyivät nauruun, äänestä, jota oli vaikea pakottaa vakavaksi. Eikähän siis Musti mokomista kielloista viisiä välittänyt, haukkui ja rähisi vaan kuin puolivilli. Ylpeäin talon-emäntäin, joilla oli paksuja kultasormuksia sormet täynnä, täytyi sitä hyvitellä makeilla puheilla, epämiellyttävä nimismies, jonka nenässä kuulsi melkoinen määrä kuuluisata punaväriä, koetti mukailla ääntänsä kohteliaaksi ja hienotapainen kansakoulun-opettaja, joka aina väitellessä vetosi tiedemiesten lausuntoihin, kohteli koiraa kuin mitäkin puolijumalaa tai kuolematonta olentoa.

Näin elettiin onnessa ja ystävyydessä… ja siirryttiin taaskin ajassa kaksi vuotta eteenpäin.

Irkku oli jo päättänyt koulunkäyntinsä, hän oli kotona isän silmäteränä, äidin sydänkäpynä. Kaikki elämän mehu vuoti vanhuksiin hänen kauttansa. Kesä ja leivonen, talvi ja tähtien kirkkaus — kaikki mitä oli olemassa, oli kauttaaltaan Irkkua varten.

Mustissa näkyi jo vanhuuden vikoja. Torkkuminen ja jonkinlainen uneliaisuus tuli tavaksi etenkin talvisina pyrypäivinä. Irkun tultua kotiin kevätkesällä vilpeni veri kuitenkin koko lailla. Tuntui taas jäntereissä tuota nuoruudenaikaista herkkyyttä, joka syyhytti suuta, käpäliä, joka lämmitti luita ja nuorrutti raihtunutta ruumista entiselleen.

Irkku oli vielä samainen ystävä, vaikka paljo hän oli luonnoltaan muuttunut. Vallattomat, oravantapaiset liikkeet olivat lähes tykkänään kadonneet ja ilo ei enää kuohahtanut silmittömästi ilmoille, kuten muuan vuosi taaksepäin, jolloin turhakin seikka pani nauruhermot myrskyntapaisesti kutisemaan. Hyppelyt veräjälautojen, sammaltuneiden kivien ja ojien yli olivat sukupuuttoon unhottuneet, joten retkeilyistä puuttui entinen ilo, entinen mehu. Irkku saattoi toisinaan istua tuntikauden, virkkaamatta yhtäkään sanaa, nauramatta yhtäkään naurua.

Tuommoinen mielentila vaikutti Mustiin masentavasti. Vanha raukka tunsi itsensä unhotetuksi, syrjään sysätyksi, ystävä kun ei enää suin päin syössyt samoihin nautintoihin, ei enää tuntenut samoja iloja hänen rinnallaan. Jotakin uppo-outoa, rupesi ajan pitkään kasvamaan heidän välilleen, joten harvoin enää täydellisesti ymmärsivät toisiansa.

Kyllä vielä sentään jolloinkin. Kun tuli pappilaa kohden ylpeä talon-emäntä tai punanenäinen nimismies tai tieteellisyyteen taipuva kansakoulunopettaja, niin Mustia torumaan riensi Irkku, huulilla viekas hymy, silmissä veitikkamainen kiilto. Silloin oli molemmilla lyhyt nautinnon hetki, joka toi mieleen vereksiä muistoja entisaikojen onnesta.

Mutta nautinto ei jatkunut sen pitemmällä eikä siitä itänyt enempää ystävyyttä käytännössä. Kohtauksen loputtua oli Irkku taaskin sama miettivä neito ja unhotus menneiden suhteen valtasi hänet samassa silmänräpäyksessä — tiesi mikä lie tytön tullutkaan.

Välinpitämättömyys tarttui Mustiin piankin. Kun Irkku mitään virkkamatta lähti kävelyretkille, antoi Musti hänen mennä yksin, vaikka hameen kahinakin jo karkoitti uneliaisuuden, torkkumisen. Rappusien viereen sitte asettui venymään, antaen kuuman auringon hautoa selkäluita, käpäliä, korvia.

Kerran sitte — eräänä heinäkuun poutapäivänä — Irkku taaskin lähti yksin koivumäkeä kohti. Hän oli sinä päivänä saanut postissa kirjeen, jota ei raahtinut avatakaan, saati sitte kellenkään näyttää sisältöä. Musti antoi hänen mennä yksin. Rapun vieressä oli hauska venyä, päivä kun paistoi täydeltä terältä ja sirkut visertelivät ja paarmat surisivat ja perhoset leijuilivat.

— Musti… Musti…

Tuo oli Irkun tuttu ääni. Tuokiossa oli Musti jaloillaan, juosten koivumäkeen päin.

Irkku istui sammaleisen kiven vieressä. Kauas jo näkyi että hän oli iloinen. Silmät välkehtivät tummankirkkaina, kasvoille levisi onnellinen hymy, kuten hyvää unta nähdessä… ja postissa saapunut kirje oli avattuna polvilla.

— Tänne, tänne… Musti.

Musti joudutti… juoksi, haukkui ja ravisteli kaulaansa.

Nuoruuden-aikainen herkkyys tuntui äkkiä syyhyttävän suuta…

— Hau, hau.

Sammaleisen kiven edessä rupesi Musti juoksemaan puoliympyrän muotoista kierrosta, haukkuen, ravistaen kaulaansa ja tähystäen Irkkua silmiin. Tämä heijutteli kättään samaten puoliympyrän mukaisesti… silmänräpäys tuntui väkevältä mainingilta lapsuuden ajoilta, jolloin jokainen ilo oli tämäntapaista…

— Musti… Musti…

Ilosta vinkuen koira läheni yhä lähemmäksi, kunnes kuono viimein koski hameenhelmoja. Häntäänsä lirkuttaen sitte painoi leukansa Irkun polveen ja asettui entiseen tapaansa lepäämään.

— Sinä vanha hupsu! Vieläköhän muistat menneitä päiviä, vieläköhän? Muistatko miten yhdessä iloittiin aamut ja illat, poudat ja pahat säät? Miten yhdessä notkuttiin kivien, ojien ja veräjäin yli. Muistatko vielä, vanha hupsu, miten yhdessä oltiin vihaisia Kaarinalle ja…?

Puheen keskeytti heleä nauru, jossa omituinen, surunsekainen ilo värähteli. Naurusta päättäen olisi Irkun ollut vaikea sanoa kumpiko aika oli onnellisempi, sekö mennyt vaiko nykyinen. Jos olisi tarjottimella tuotu molemmat eteen ja olisi äkkiä käsketty valitsemaan, niin epätietoiselta tuntui kumpaistako käsi olisi ojentunut ottamaan: Sitäkö mennyttä vaiko nykyistä? Viimemainittu lumosi mielen, mutta se toinen oli kuin ihana satukirja, jonka jokainen sivu on painettu kultakirjaimilla ja jokaisella kirjaimella on omaperäiset, monimuotoiset piirteensä, kauneutensa. Tai se on kuin ihana laulu, joka aina laulaessa sytyttää uusia tunteita, uusia väreitä rinnassa…

— Sinä vanha hupsu!

Kohtauksen jälestä kului monta päivää tuiki hauskasti. Tuli tavalla tai toisella ilonhetkiä, joihin entiset muistot sulivat ja joista iti uusia ilonaiheita, uusia onnen hetkiä. Tuntui siltä kuin olisi Irkku odottamatta saanut takaisin entisen luontonsa, entiset tapansa. Miettiväisyydestä ei näkynyt varjoakaan ja käyntikin muuttui epävakaiseksi, vallattomaksi. Kaksi, jopa kolmekin askelta kerrassaan portaissa ei ollut mitään tavatonta eikä hyppy korkealta aidalta alas mättäälle ollut ensinkään outoa.

Niin ehdittiin elokuuhun. Oli satanut useita päiviä, mutta vihdoinkin veti poudaksi. Pappilan ruokasalissa juotiin suuruskahvia, Mustin ottaessa tavallista auringonkylpyä rapun vieressä. Kello lie ollut kymmenen tienoilla. Kirkkoherra oli erittäin vilkkaalla puhetuulella. Puheluun oli antanut aihetta muuan uskonnollinen kirja, jota Irkku oli lämpimästi kiitellyt, vakuuttaen että siinä jokainen lause löysi vastakaikua hänen sydämmessään.

Rouva kuunteli, kuten tavallisesti ainakin, melkein sanaakaan sanomatta sinne tai tänne. Hänellä oli jo hiuksissa hopeaväriä… liikkeissä ja koko olennossa oli jotaki hiljaista, joka vaikutti katsojaan rauhoittavasti, samalla kuin herätti syvintä kunnioitusta. Hänestä heijastui arvaamaton määrä elämän viisautta, elämän kokemusta.

Irkku oli tavallista hajamielisempi, rauhattomampi. Kasvojen pohjapiirre tosin oli kirkas, iloinen, mutta se vaihetteli joka minuutin kuluessa. Näytti siltä kuin olisi povessa aaltoillut tuhansia tunteita, joista osa oli vienon tuskahisia, mutta osa niin armaita ja suloisia että kaiken muun täytyi väistyä niiden tieltä.

— Kirja on todellakin hyvä ja ansaitsisi olla esitetty kansantajuisemmasti, sillä…

Avonaisesta ikkunasta kuului junan kimeä vihellys, häiriten maalaiselämän hiljaisuutta. Kirkkoherra pysähtyi tenhottomasti puhelussaan, hörppi kahvia katsellen äänetönnä seinäkelloa, jonka messinkilevyllä varustettu heiluri löi lyöntejään niin hiljaa ja pehmeästi, että tuskin kuului pienen ruokasalin yli. Irkun kasvoilla ilmaukset vaihtelivat yhä nopeammin. Toisinaan tuli silmiin loiste, jossa kuvastui tuhat ihanaa iloa, mutta toisinaan tuohon loistoon sekautui vienoa tuskaa…

Äkkiä kuului pihalta Mustin äreä, silmitön haukunta. Irkku hieman sävähti ja posket kävivät tummaksi. Hän nousi ylös ja riensi nopein askelein pihalle.

Se oli hän! Ruislaihojen lävitse pilkahteli valkoinen ylioppilaslakki ja äyränteillä näkyi vekaraisen sauvan nopeat heitot… Se oli hän!

— Musti ole hiljaa nyt.

Koira totteli nöyrästi. Tyynnytti oitis haukuntansa vinkunaksi ja kosketteli kuonollaan Irkun hameenhelmoja ikäänkuin huomauttaen, miten väärin hänelle tehtiin kun noin äkkiä ryöstettiin ikivanha oikeutensa haukkua vieraita.

— Matka asemalta tänne kesti niin hirveästi.

— Tie oli outoa.

He katsoivat toisiaan kauan…

— Odotitko minua!

— Odotin… niin sanomattomasti, Irkku hiljaa vastasi. Tullakseen huomatuksi täytyi Mustin edes murahtaa ja näyttää hampaitaan.

— Onko tuo kovinkin vihainen?

— Ei.

Irkku vihdoinkin veti kätensä pois vieraan kädestä ja lähti astelemaan etehisen oveen päin. Vieras seurasi häntä niin lähellä että olkapäät käydessä sattuivat toisiinsa. Mutta Musti meni sijalleen, venytti ruumiinsa pitkäksi, likisti silmänsä kiinni ja painoi leukansa etukäpäliä vastaan.

Noin tunnin kuluttua kuului rapuissa taas Irkun askeleet, mutta ne eivät olleet yksin, vieras seurasi häntä taaskin, puhellen vilkkaasti jostakin kuuluisasta kuvataulusta.

Ja koivumäkeä kohti he sitte yhdessä lähtivät. Mustin korviin kuului, miten hiekka narskui heidän jalkainsa alla, miten askeleet etenivät, yhä kauvemmaksi, mutta eipä tullut halua lähteä perään, ei… Oli niin hauska venyä auringonkylvyssä ja antaa kuumien säteitten hautoa luita, lihaksia. Oli niin hauska kuunnella sirkun viserrystä, paarman pärinää ja vienon tuulen huminaa, joka koivujenlatvoissa hiljaa hääri.

Nuo ne vaikuttivat ett'ei tullut halua… ja kenties haluttomuuteen vaikutti osaksi sekin syy, kun Irkulla nyt oli uusi ystävä…!

Nuoruuteni ajoilta.

I.

Tyytymättömyys ja yksinäisyyden tunne ovat minua hirmuisen paljo kiusoitelleet. Niin kauas kun muistan nuoruuteni vuosia taaksepäin, olin aina huonossa sovussa itseni ja ympäristöni kanssa. Mikään ei tyydyttänyt minua pitkälle. Pyrkimyksien tulisimpina hetkinä tunsin jolloinkin väläyksen tapaista sielussani, mutta perille päästyäni olin taas yhtä onneton. Soimailin ja halveksin omaa itseäni ja mielelläni olisin pannut hetkiset ainekseni kuumaan sulatusuuniin, olisin kaavaillut ne uusiin, erinomaisiin muotoihin, olisin sekoittanut terästä ja timanttia enemmän kuin puolet joukkoon, ja sitte…!

Paimenessa käydessäni opettelin kirjoittelemaan — pelkkä tyytymättömyys minua siihen härsytteli. — Hiilen palanen oli kynäni, kallion kylki paperini. Muodostelin mahdottoman suuria kirjaimia, vuosilukuja, laivain kuvia ja sepittelinpä kerran taivaan ja helvetinkin harmaan vuoren selkään.

Tyytymättömyyden ohessa oli yksinäisyyden tunne toinen musta enkelini. Se aina haparoitsi minua syliinsä — yöllä ja päivällä, ulkona ja huoneessa. Suurissa seuroissakin tunsin sen kylmät käsivarret sydämmeni ympärillä ja sen myrkkyhiset henkäykset sekautuivat joka tilaisuudessa sieluni elämään. Minä olin aina yksin…

Isäni kuoli rumaan rokkoon yhdennellätoista ikävuodellani, äitini muoto on himmennyt epäselväksi. Hän lie muuttanut majaa monta vuotta varhemmin kuin isä, koskapa muistooni ei ole jäänyt heikompaakaan huminaa hänestä. Hänen kuvansa minulla kuitenkin on tallessa. Yhdeksännellä ikävuodellani riittailin sen hiilellä harmaasen paperiin, omien aatosteni ja tuuminkieni mukaan. Isäni eli silloin vielä ja aina muistan miten ihmeesti hän kummasteli kuvan yhdennäköisyyttä muutamissa kohdissa. Sanoi että hiukset, silmät ja leuka olivat juuri äitivainajan omat ja niin elokkaat ja luontaiset, kuin jos paras kuvamaalari olisi ne siveltimellään laitellut. Tein koivun visasta kummantapaisen rasian, jota ei taitavinkaan insinööri olisi kyennyt avaamaan, ja siihen säilytin äitini kuvan. Kun isäni kuoltua lähdin maailmalle, oli rasia ja sen sisässä oleva harmaa paperi ainoa kalleuteni, rikkauteni. Mitään muuta ei minulla ollut.

Veljeni oli kolme vuotta minua vanhempi. Keväisenä päivänä erosimme. Satoi vettä ja kylmiä rakeita vasten kasvojani. Veljeni lähti toiseen suuntaan, minä toiseen. Häntä auttoi jo ensi askeleissa myötäinen tuuli — mutta sama tuuli pieksi rakeita minua kohden ja härnäili ilkeästi pienen vartaloni kanssa, joka oli ohuesti peitetty ja muutenkin hentoa tekoa.

Kuljimme kumpainenkin omia teitämme vuosia kymmenkunta. Kun pitkän eron jälestä tavattiin, oli veljeni varakas maakauppias, ja lisäksi vielä kihlautunut rikkaan tytön kanssa, joka peri kaksi taloa ja useampia tuhansia puhdasta rahaa. Mutta minun omaisuuteni mahtui kaikki pieneen nahkareppuun. Siellä oli Kanteletar, Enon opetuksia luonnon asioista, Kultalan tarina ja…

— Aika nahjus olet ollut, virkkoi veljeni ja viskasi äkeissään sängyn alle reppuni… ja aika narri myöskin.

— No älähän…

— Ole vaiti. Tuommoisia lapsen kujeita ei mies viitsi… tai koeta nyt perustaa itsellesi tulevaisuus tuon repun avulla, saat nähdä miten käy.

Kun siltä kannalta asiaa katseltiin, täytyi minun myöntää että veljeni oli oikeassa. Rupesin hänelle kauppa-apulaiseksi ja hän lupasi vetää minut vetelästä ylös omille jaloilleni. Tutustuttuani kauppa-asioihin, piti minun saada omahinen puoti ja voitolla sitte rikastuisin. Veljeni antaisi minulle tavaroita ostohintoihin, hankkisi minulle sopivan naimisen j.n.e.

Rintani hopeaisia toiveita täynnä asetuin tiskin taakse. Jo toisena iltana kähmäsin repusta salaa itselleni Kalevalan, luin maailman syntyä ja luin sitä intomielin. Kaikki muu unhottui ja väistyi ajatusteni edestä. Välimmiten tein kauppaa, mutta sotkin rätinkit hukkaan ja sitte töllistelin kuin puolihullu eteeni. Veljeni keksi Kalevalan, suuttui ja paiskasi sen tuleen ja korreksi muuttui rakas kirjani, jonka ojankaivuulla olin hankkinut.

— Olet mieletön nahjus, virkkoi veljeni… ja narri ja…

— Älähän sentään…

— Oo vaiti. Lukeminen työntää sun köyhyyteen.

Hänen käytöksessään ilmausi mahti, joka hyvin sopi rikkaalle maakauppiaalle. Tuon mahdin edessä ei minun auttanut muu kuin pehmentää sisuani ja selkääni — sitte pysyimme sovinnossa jonkun aikaa. Tutustuin kauppatoimiin ja tein huomiota jos jonkinmoisia ja niitä sitte mietiskelin pitkinä talvi-öinä. Useammilla tavaroilla oli kolme hintaa. Ensimmäinen, kallein hinta nylettiin tuiki tuhmilta ja köyhiltä, jotka ostivat pienin määrin, velattomille ja toimeentuleville myötiin tavallisiin hintoihin ja ainoastaan varakkaiden tuttavien kanssa hierottiin sopukauppoja.

Tuommoinen järjestelmä toisin hetkin hyydytteli vertani. Luulin usein hengittäväni kirouksia keuhkoihini ilman verosta ja päivällistä syödessä tuntui väliin siltä kuin olisi leipä, jota hampaani purivat, huljutettu ja käristetty suuressa hikikattilassa, johon kattilaan kaikki köyhät juoksuttivat hikeänsä.

Kun sitte tulin tuntemaan ostohinnat, aloin arvelemaan, ett'ei luontoni soveltunut kauppatoimiin. Voitto oli mielestäni liian suuri, järjestelmä jumalaton ja itse työ henkisesti uuvuttavaa. Miettiä pelkkää rahallista voittoa tänäpänä, huomenna, aina… siihen ei henkeni tyytynyt.

Hintajärjestelmä enin piinasi tuntoani. Aloin rikkomaan sitä ensin salaa, sitte julkisesti. Myöskin kähmäilin repusta kirjoja tuontuostakin. Kovimpina tyytymättömyyden hetkinä lausuilin halveksivia ajatuksia ihmiselämästä ja rohkeninpa kerran lausua veljelleni päin silmiä, että hän minun mielestäni oli jonkinlainen surkea irvikuva. Kun kumpainenkaan emme antaneet hiukkaakaan tinkiä mielipiteistämme, muodostui välimme kovin piukaksi ja eräänä tyytymättömyyden hetkenä päättyi sanailumme siten, että minä otin repun selkääni ja läksin astuskelemaan maantietä pitkin. Mitään määrättyä suuntaa ei matkallani ollut, astelinpahan vaan tietä pitkin, astelin ja ajattelin tuonne ja tänne. Tunsin miten tyytymättömyyden henki kalvoi rintaani, miten yksinäisyyden musta enkeli halaili kylmillä käsivarsillaan heikonpuolista vartaloani.

Tietä astuissani tuli pappila vastaan. Poikkesin sinne sisään — ja rupesin kirkkoherralle rengiksi.

Kolme kuolettavaa vuotta kului ilman mainittavampia tapauksia. Tyytymättömyyden kalvavaa tulta lauhduttaakseni luin ahkeraan — luin uusia ja vanhoja kirjoja eli poikkeuksetta kaikkia mitä vain käsiini osui. Kyyditellessäni omia ja vieraita herrasväkiä, takerruin aina keskusteluihin, joista sitte riitti tuumailemista ja miettimistä moneksi yöksi ja päiväksi. Usein petyin toiveissani henkilöjen suhteen. Väliin luulin saaneeni hyvänkin otuksen käsiini, mutta kun juttuihin käytiin käsiksi, jäi henkeni yhtä kovaan janoon kuin ennenkin.

Kummana kapineena minua kuitenkin jo pidettiin kotonakin ja kirkkoherran kirjastoon oli minulla jo ensi vuonna vapaa pääsy. Kolmantena sitte sattui pieni tapaus, joka käänsi purteni keulan uusille vehreämmille vesille. Oli muuan pyhäpäivä ja minä istuin puutarhassa, kädessäni oli harmaa paperi, johon oli nokea töhritty ja polvellani oli Kiven valitut teokset. Luin juuri nerokkaan runoilijan synkeän surullista elämäkertaa, kun kuulin nuorimman ryökynän äänen selkäni takaa…

— Kenen kuva tuo?

— Äitini.

— Ja kuka on piirtänyt…?

— Sipi itse.

— Mutta eihän Sipi muistakaan äitiään.

— Ei… yhdeksän-vuotiaan poikanulikan vilkas mielikuvitus sen loi.

— Hm, onko Sipi piirrellyt enemmän tuon tapaisia?

— Ei.

— Eikö yhtään?

— Ei yhtään.

Ryökynä otti minulta tuon harmaan paperinpalasen, johon lapsena olin tuhraillut äitini kuvan, ja piti sitä monta päivää luonaan. Sitte minut eräänä sateisena päivänä käskettiin herrasväen luo, liitukynä ja harmaanruskeata kuvaantopaperia tuotiin käteeni. Siihen piti minun kuvata kolme henkilöä, nimittäin kirkkoherran, hänen rouvansa ja nuorimman tyttären. Asennon sain itse valita. Lyhyen miettimisen jälestä sommittelin sen sellaiseksi, että tytär istui vanhusten edessä, oikea etusormi ohimota koskettaen. Kirkkoherralle päättelin panna arkipuvun ylle ja koukkusauvan oikeaan käteen. Rouvalle ajattelin piirtää liinan kaulaan, ylle lyhyenlaisen hameen sekä sovitella hänen kätensä kirkkoherran kainaloon. Hyväksyttyäni suunnitelman ryhdyin työhön joutohetkinä — vetelin viivoja ja tuhrailin varjoa omien mielijohteitteni perusteella.

Koko työn ajan olin mitä onnellisimmassa tilassa. Tunsin usein väläyksen tapaista innostusta sielussani ja yksinäisyyden ja tyytymättömyyden mustat henget näyttivät poistuneen kauas luotani. Oma olentoni oli melkein kuin uponnut unhotukseen.

Syksypuolella sitte kuva valmistui. Kun olin vetänyt viimeisen viivan, loppui onnellinen tilani. Entinen ikävä todellisuus kosketteli olentoani, rintaani kalvoi entistä kipeämmin, tunsin itseni raukemmaksi kaikkia muita ihmisiä. Kuva ei lainkaan tyydyttänyt mieltäni. Olisin ehkä tehnyt tuhoja sille, joll'ei nuorempi ryökynä olisi vieressäni odottanut silkkipaperin pois ottamista kuvan päältä — jota silmänräpäystä minä kylmin mielin ajattelin.

— Ah, miten mainion elävä ja luonnollinen…

Hän riensi viemään kuvaa vanhuksille.

Se aiottiin asettaa virkahuoneen seinään, mutta siihen en minä suostunut millään ehdolla. Pitkien väittelyjen jälestä ja sitte kun rouva oli taipunut puolelleni, pääsi mielipiteeni voitolle. Kuva asetettiin renkitupaan, minä tein sen ympäri puitteet ja leikkasin lasin päälle. Vieraille sitä usein näytettiin. Ja jos minä satuin olemaan saapuvilla, tarkastettiin minutkin kantapäästä kiireesen asti.

Samana syksynä rupesi aivan odottamatta uusi tulevaisuus kajastamaan silmiini. Kirkkoherra kutsui minut luokseen eräänä iltana ja virkkoi:

— Sipi ei taida olla elämäänsä oikein tyytyväinen.

— No, eihän sitä kukaan taida olla… ainahan ihminen nurisee.

— Niin kyllä… mutta jos Sipi tahtoisi lukea ja oppia enemmän.

— Kyllähän minä tahtoisin. Halu on niin kova.

— Kansakoulunopettaja suostuu ohjaamaan lukujanne.

— Sehän vasta olisi…

— Ja sitte voi Sipi ruveta kyläkoulun opettajaksi.

— Jos tuota näin vanhana oppisi enää,

— Sopisihan koettaa.

— Sopisi.

Rengin töiden ohessa rupesin minä lukemaan kansakoulunopettajan johdannolla. Mieleni nuorentui ja tunsin semmoista henkistä reippautta, ett'en isoon aikaan kaivannut mitään. Opinnot ikäänkuin järjestivät sieluni elämän oikeaan järjestykseen ja panivat sen vierimään määrättyä rataa, mutta radalla kuitenkin huomiot, näkö-alat alituiseen vaihtelivat. Järjestetty lukeminen vaikutti mieli-alaan yhtä terveellisesti kuin sade ja lämmin kevät-oraisiin. Ennen olin poiminut sirpaleita ja katkonaisia tietoja sieltä ja täältä, jotka vaan olivat kiihdyttäneet janoani, mutta nyt rupesin saamaan ehjiä ja kokonaisia kuvia monelta alalta.

Opintojen aikaa kesti puolentoista vuoden vaiheille, sitte purteni keula koski uuden tulevaisuuteni vehreää rantaa — minusta oli tullut kyläkoulun opettaja.

II.

Kirkkoherralta ja hänen perheeltään jäähyväisiä ottaessani silmäni melkein kostuivat. Olisin halusta heille lausunut joitakuita sattuvia sanoja, mutta kieli kangerteli suussani ja ajatukseni pitivät hurjaa mylläkkää. Sieppasin selkääni repun, jonka sisältöä isäntäväkeni olivat eron hetkellä tuntuvasti lisänneet, ja peräydyin ovesta ulos. Vasta maantietä astellessani tasaantui mieleni. Pelko ja epäilys miten menestyisin uudessa toimessani, valelivat kylmää vettä olentoni yli, ja vähitellen rauhoituin. Tavoittelin kylmäverisyyttä ja punniskelin järkiperäisesti mennyttä elämääni, nykyisyyttäni, tulevaisuuttani.

Opetustoimeen sitte kiinnyin kokonaan. Omien tietojeni suuruus alkoi kutistumaan turhan pieneksi ja usein tuntui siltä kuin ei olisi enää hituistakaan jälellä kaikesta siitä mitä olin ahmien lukenut. Kuitenkin tuntui tilani paljo onnellisemmaksi entistä. Elämäni tarkoitus, joka näihin saakka oli ollut hämärä ja epäselvä, alkoi vähitellen väikkyä silmiini ehjäpiirteisempänä ja monet arvoitukset, joiden perille en luullut eläessäni pääseväni, selvenivät itsekseen. Minulla oli nyt oma asemani ja oma tehtäväni yhteiskunnassa.

Köyhiin oppilaihin kiinnyin lujemmin, vaikka en tosin siltä rikkaita vihannut. Mutta tunteitteni laineet eivät heitä neuvoessa ja opettaessa tuntuneet niin lämpöisiltä kuin olisin suonut. Ääneeni ja sanoihini tuli väkisinkin toinen väre ja usein sain säikähtää salaista välinpitämättömyyttäni heitä kohtaan.

Ihmiset kohtelivat minua ylimalkaan hyvänpuoleisesti. Mutta siihen lie vaikuttanut muukin kuin oma olentoni ja asemani. Puheluissa tulin usein huomaamaan, että minun olkani takaa pilkisti veljeni, joka oli rikas maakauppias ja kahden talon omistaja — ja ihmeekseni pilkisti se usein semmoistenkin henkilöjen silmiin, joista olin vallan toisia ajatellut. Onneani ei tuommoinen asianhaara kuitenkaan häirinnyt, mutta usein se minussa herätti halveksumista ihmisiä kohtaan ja ehkä myöskin hetkellistä katkeruutta kaikkea rikkautta kohtaan.

Lukemishaluani sain nyt mielin määrin tyydyttää. Hätiköiminen ja pintapuolisuus oli ainoa mörkö, jota sillä alalla täydyin pelätä. Jotta en hutiloisi luvuissani, otin uudestaan käsille opettajan johdannolla lukemani aineet ja laventelin niitä. Sitte vähitellen alottelin lukemaan omin päin. Ostin fysikan ja siveysopin oppikirjat. Aineiden uutuus minua viehätti siihen määrään, ett'en taasenkaan kaivannut mitään. Olin onnellinen ja tyytyväinen itseni ja ympäristöni kanssa. Kun vaan ajatuksillani oli uutta, miellyttävää työtä, en tuntenut yksinäisyyttä enkä tyytymättömyyttä.

Tähän saakka ei minulla ollut ketään naistuttavaa. Tytöt, joiden pariin olin joutunut, eivät olleet tehneet minuun pienintäkään vaikutusta — ei ainakaan lemmentunteen suhteen. Heissä aina löytyi joku ominaisuus, joka vaikutti jäädyttävästi sydämmeeni. Melkein jo tulin siihen päätökseen, ett'ei mielehistäni maan päällä löydykään.

Toisena opettajavuotena sain yhden lukupiirin entisten lisäksi — erään pienen sivukylän. Se oli kaukana kirkolta ja sievä järvi levisi sen alipuolella. Tulin sinne kevätpuolella, jolloin kinokset jo alkoivat sulamaan ja järvi luomaan yltään jääpeitettään. Talossa, jossa pidin koulua, oli ystävällinen emäntä, isäntä oli harvapuheinen ja elämässään niin yksinkertainen kuin konsanaankin metsäkylän asukas voi olla. Oppilaita ei ollut täyttä kahtakymmentäkään ja nekin olivat käytökseltään siistiä, hiljaisia.

Koulunpito oli helppoa ja huvittavaa. Ainoa, mikä teki olon ikäväksi, oli sanomalehtien puute. Niitä en nähnyt koko kylässä ainoatakaan, en ainakaan talollisilla, joiden luona satuin käymään. Mökkiläisiä taasen ei näkynyt kylän tienoilla kuin pari kolme. Kerran varmuuden vuoksi virkoin emännälle:

— Tänne kylään ei tule yhtään sanomalehteä.

— Tuleepahan.

— Minne?

— Tuonne sepälle.

— Lukeeko se sanomia, kun on jo vanhakas.

— Eihän se lue, mutta Aini lukee.

— Aini…!

Miten kummanlaisesti tuo nimi vaikutti minuun, en osaa kuvailla. Säpsähdin ikäänkuin olisi joku näkymätön voima koskenut tunteitani tai joku suuri ja tärkeä salaisuus äkkiä paljastunut eteeni.

— Se on kenties käynyt kansakoulua.

— Ei ole, muuten vain on kovin lukuhaluinen.

Emäntä lähetti tytön hakemaan sanomia ja minä rupesin niitä lukemaan, mutta ajatukseni eivät mitenkään tahtoneet pysyä kerällä. Lukiessani jo toisaalta unhotin asiat ja tapaukset ja herettyäni en muistanut iki mitään. Asuinhuoneeni ilma tuntui rasittavan ummehtuneelta, koko elämäni oudolta. Karkoittaakseni luotani yksinäisyyden ja tyytymättömyyden mustia henkiä, lähdin ulos kävelemään. Palattuani oli mielentilani paljo keveämpi, valvoin myöhään iltaan sanomalehtien ääressä. Seuraavana päivänä alkoi taas tavallinen meno. Helppo koulunpito huvitti minua, mutta illoin ja väliin opetustunneillakin olin hajamielinen. Ainin nimeä kuulin lasten ja aikaihmistenkin usein mainitsevan — ja nimen mainitseminen vaikutti minuun kuin kaunis soitanto. Olisin kuunnellut sitä miten usein tahansa.

Viikon loppupuolella menin itse käymään sepän luona. Asiani oli viedä vanhat sanomalehdet pois ja tuoda uusia sijaan. Aini oli yksin tuvassa, kun astuin sisään. Hän istui ompelukoneen vieressä, liedessä kiehui illallinen. Lausuin hyvän illan ja menin tervehtimään häntä. Mitään erityistä kauneutta en hänessä huomannut. Kasvojen iho oli enemmän tumma, silmäripset olivat pitkät, vartalo hoikka.

— Miten vanha olet? kysyin minä, suoraan sinutellen häntä, kuten tapani oli vertaisteni kanssa.

— Yhdeksäntoista.

— Ja äitisi on kuollut.

— On, kolme vuotta sitten.

— Ja nyt hoitelet isäsi taloutta.

— Niin…

Hän meni ja kohensi tulta padan alle, asettui sitte jälleen koneen viereen istumaan.

— Eikö tämmöinen syrjäkylä tunnu ikävältä?

— Ei, vastasin minä… täällä olen viihtynyt paremmin kuin missään muualla.

— Tosiaanko, ihmetteli hän ja tummille kasvoilleen ilmausi suoravainen hymy.

Sitte keskustelumme ohjautui sanomalehtiin ja lukemiseen yleensä. Luettelin kirjavarastoni ja ilokseni oli niiden joukossa monta kirjaa, joita hän ei ollut lukenut.

Jutellessamme vierivät minutit nopeaan ja ilta oli jo mailla, kun nousin lähtemään. Ovessa tuli seppä vastaani. Hän oli iloinen ja kovajäntereinen mies, vaikka jo vanhuuden puolella ijän suhteen.

— Teistä ei olisi sepäksi, virkkoi hän puristaissaan rautakourallaan pientä kättäni… eipä hiidessä olisikaan.

— Ehkä sentään kellosepäksi.

— No jos siksi, mutta ei ainakaan rautasepäksi.

Käyntini sepän Ainin luona ei jäänyt yhteen kertaan, päinvastoin tuli niitä tehdyksi mahdollisimman tiheään. Vierailu hänen luonaan vaikutti suuresti henkiseen elämääni. Minussa tapahtui jonkinlainen uudistus, joka tuntui ihmeen suloiselta, raitistuttavalta. Vanhat asiat, joihin olin jo aikoja sitte väsähtänyt, kyllääntynyt, alkoivat tulla viehätystä täyteen ja usein henkeni nyt löysi nautintoa siinä, jossa en ennen huomannut muuta kuin pelkkää tyhjyyttä, ikävyyttä. Elin nyt elämää varten enkä pelkältään kuluttaakseni luotuja päiviä iltaan, kuten ennen usein olin tehnyt. Jonkun verran työtä sain tehdä ennenkun Aini suostui puolestaan heittämään teitittelemiset järveen. Mutta kylläpä työ maksoikin vaivan. Mitään niin suloista eivät korvani ennen olleet kuulleet. Kun Ainin huulilta kuulin Sipi tai "sinä", värähteli koko ruumiini, ja niiden sanojen edestä olisin tyytyväisenä astunut vaikka mestauslavalle, jos sitä oltaisiin vaadittu.

Kun ne kuusi viikkoa, jotka siellä pidin koulua, olivat kuluneet lappuun, alkoi minulle kesäloma. Kirjansitojan työtä, jota harjoittelin sivuammattina, oli keräytynyt talven kuluessa vahvasti. Tärkeimmät sitoumukset suoritin kolmessa viikossa — sitte löysin itseni maantieltä. Selässäni oli nahkainen reppu, kädessäni koukkusauva. Matkani suunta kiersi kaukaiseen syrjäkylään, jonka alapuolella oli sievä järvi. Talossa, josta olin keväillä koulua pitänyt, sain melkein ilmaiseksi huoneen asuakseni. Ilmoitin viipyväni aina pari viikkoa erälläni kalastelemassa, vetelehtimässä. Sitte lähdin Ainia tapaamaan. Tuloni oli aivan odottamaton ja tyttö pahoin punastui, kun vartaloni ilmautui kynnykselle.

— Minne olet menossa?

— En minnekään… tänne vaan tulin, kun täällä viihdyn paremmin kuin muualla.

— Ihanko koko kesäksi?

— Niin on aikomus. Töiden vuoksi kuitenkin täydyn kerran kuussa poistua viikoksi tai kahdeksi. Verstaani näetsä jäi sinne.

— Eikö sitä voisi muuttaa?… no ei suinkaan…

Aini punastui vielä enemmän, kun huomasi häiriössään ilmaisseensa ehkä liian paljo. Minua tuo punastuminen kovin miellytti.

— Voipi sitä kyllä siirtää, jos vaan…

— Istuhan toki, keskeytti Aini… näyt olevan kovin palavissasi.

— Kyllähän sitä näin kuumalla…

Istuin rahille. Olentoni ikäänkuin imi itseensä huoneen ilmaa ja silmäni nauttivat jokaisesta esineestä, jonka lähelläni näin.

— Mitä sinulla on kädessäsi, kun niin varovasti pitelet sitä?

— … On lahja sinulle.

— Minulleko? Näytä…

Aini rupesi avaamaan ohutta pakettia, otti paperin toisensa perään sen ympäriltä pois ja sitä tehdessä kädet näyttivät vapisevan pelkästä uteliaisuudesta. Viho viimeinkin sormet pääsivät koskemaan valkoiseksi kiilloitettua kehystä ja silmäin eteen levisi yhdeksäntoista vuotiaan neidon kuva, liitukynällä piirretty vaaleahkoon kuvaantopaperiin. Vartalo oli hoikka ja rinnan röyhellykset niin aistikkaasti sievennetyt, että kaikki kiihoittava kauneus oli jäljettömiin hukkunut.

— Tunnetko kuka se on?

— Sipi… hyvä Sipi!

Aini loi minuun katseen, joka ilmaisi miten onnellinen hän oli lahjan johdosta. Silmät loistivat niin sydämmellisesti ja huulien hymy ihan rusotti ilosta. Asetettuaan kuvan pöydälle haarikon nojaan, katseli hän sitä lähempää ja kauvempaa, jopa vihdoin viimein sivuiltakin. Sitte hän rupesi nauramaan ääneen…

— Miten aijot viettää täällä aikojasi?

— Luen, kalastelen… ja käyn luonasi usein.

— Niin tosiaankin, se sopii hyvin… minullakin on sitte paljo hauskempi.

Aini otti kangasta ja sakset käsille — hän oli kylän ompelija.

— Lue jotakin keveätä, pyysi hän minua… vai tekeekö mielesi järvelle?

— En minä yksin, mutta jos sinä…

— Toisella erällä… tämän röijyn on kiire.

Ainin puuhatessa työtään, rupesin minä lukemaan nuorison neuvonantajata. Kun sattui joku kappale, joka erittäin miellytti Ainia, pyysi hän, että lukisin sen toiseen ja kolmanteen kertaan. Siihen minäkin olin halukas, sillä lukemisen suhteen erittäin pelkäsin kaikkea hutiloimista.

III.

Kun selitin sepälle, ettei Ainin tarvitse naitunakaan jättää kotiaan, suostui hän liittoomme — ja sillä oli onneni vahva perustus laskettu. Tyytymättömyyden ja yksinäisyyden mustilla hengillä ei ole minun suhteeni enää mitään sanomista. Mieleni on reipas, kun lähden reppuneni ja koukkusauvoineni kotoa pois virkaani hoitamaan ja kun illoin yksin istun kirjan ääressä, ei yksinäisyyden tunne voi tunkeutua sydämmeeni. Kotiin jääneen vaimoni kuva täyttää nimittäin sydämmeni joka sopukan eikä päästä sinne mitään outoja, vieraita tunteita, jotka haitallisesti vaikuttaisivat mieleni tilaan.

Kirjansitojan toimen ohessa olen ruvennut kaupustelemaan kansantajuista, helppohintaista kirjallisuutta. Voitto ei ole suuri, mutta jonkun pennin lisä siitäkin on talouteemme. Sitäpaitse, kun kirjallisuus yleensä on minulle kovin rakas, en katso suurin aineellisiin etuihin. On siinäkin jo palkintoa, kun saan olla joka päivä tekemisissä kirjain eli lempilasteni kanssa. Pelkkä kirjan näkeminen jo saattaa minut hyvälle tuulelle ja — vaimoani lukuunottamatta — en kenenkään tuttavuuteen pyri niin innokkaasti kuin kirjain. Painomusteen tuhraus minut pitää puustavin mukaan hengissä.

Veljeni on rikastunut uposti ja rikastuu yhä vielä. Hänen lapsensa käyvät herrasväen kuosiin puettuna ja vaimollaan on kirjavia sulkia hatussa. Emme käy toistemme luona ja kun maantiellä satumme vastakkain, käy puheemme lyhyesti — meillä on kummallakin omat, erilaiset mielitekomme. Kerran veljeni esitteli minulle, että muuttaisin kirkolle ja avaisin siellä kangaskaupan. Siihen voisin mukavasti yhdistää paperi- ja kirjakaupan ja ehkä vielä jonkun muunkin liikkeen haaran. Hyväksyin kyllä hänen tuumansa aatteiden suhteen hyväksi, mutta ainakaan niin kauan kuin Ainin isä elää, on se mahdoton käytännössä toteuttaa. Sitte vastaisuudessa ja kun olen enemmän kyllääntynyt kyläkoulun opettajan työhön, voi tuumasta tulla tosi.

Aini on ruvennut pitämään kylän lapsille pyhäkoulua. Häntäkin huvittaa opetustoimi ja minä olen ylpeä, kun kykenen antamaan hänelle opetusopillisia neuvoja. Kun läheisimmillä lukupiireillä ollessani pistäyn kotona, kertoo hän minulle huomioistaan, kokemuksistaan, ja silloin on minun vuoroni oppia häneltä.

Kenenkään kuolevaisen kanssa en vaihettaisi kohtaloani. En luopuisi asemastani, vaikka eteeni tuotaisi kaikki kulta ja hopea, mitä maailmassa löytyy. Reppuineni ja koukkusauvoineni astellessani kaukaista syrjäkylää kohden, olen onnellisempi ruhtinaita ja maan valtiaita.

Elämä kokonaisuudessaan viehättää minua. Harmaa vuoren selkä, hiilenpalanen, kurjan näköinen paimenpoika, maankuljeksija… kaikki kiinnittää huomiotani ja kaikki antaa minulle täysin sylin miettimisen aihetta. Ei kulu yhtään hetkeä, jolloin ei ajatukseni tunkisi tähän tai tuohon kohtaan ja aina löytyy sieltä jotaki uutta, jota en ennen huomainnut, aina on tämänpäiväinen huomioni eilistä terävämpi, täydellisempi.

Aini on onnellinen vaimo ja äiti. Hänen isänsä takoilee pajassa ja luulen ettei ukko vielä vuosikymmeneen luovuta vasaraa nuorempiin käsiin. Minäkin toivon hänelle pitkän jonon elon päiviä, sillä kirkonkylä ja kangaskauppa ei voi hurmata minua hävittämään nykyistä onneani.

Äitini kuvan ympärille olen tehnyt korupuitteet. Salintapaisen huoneuksen peräseinällä rippuu kaksi taulua, toinen esittää vaimoani, toinen äitiäni. Kumpi niistä on minulle rakkaampi, on vaikea itsenikin sanoa. Eikä semmoista kysymystä ajatukseni usein laadikaan. Kun seisahdan taulujen eteen, rapisee kaikki vähäpätöisyys olennostani… ja ainoastaan se, mikä on hyvää, jaloa ja puhdasta, nousee kuohuvirran tavoin sieluuni.

Kaksi valapattoista.

Meidän tuli erota toisistamme huomenna. Siirin piti lähteä Karjalan kankahille ja minun tieni vei Hämeen ylistetyille ahoille. Ihanaksi kuvailtu kansakoulun-opettajan ammatti sarasti kummankin silmissä. Sillä oli hartioilla hopeinen vaippa, rinnassa kunniamerkkejä, ympärillä onnen ja tyytyväisyyden hengettäriä.

Kaunis kuutamo-yö oli taivahisessa sopusoinnussa hellien tunteittemme kanssa.

— Siiri, vannotko pysyväsi uskollisena minulle?

— Vannon. Meitä ei eroita… ei mikään.

— Vuoden kahden kuluttua käymme papin pakinoille.

— Niin… ja sinä vannot puolestasi, ettet ryhdy raittiusseuraan.

— En kuuna päivänä.

Sydämmet täynnä nuoruuden tulista lempeä erosimme toisistamme ja seuraavana päivänä matkustimme eri haaroille, mutta samanlaista hopeavaippaista, kunniakasta tulevaisuutta kohti. Tiemme piti piammiten jälleen yhtymän mukavaksi ruusupoluksi, jonka viertehillä lemmenkukat aina kukkivat tuoreina, lemuavina. Kumpaisellakin virka saman räystään alla, oli toiveittemme huippukohta, mutta jos onni siinä suhteessa alkaa väärää vartta veistämään, perustaa Siiri kotimme tanhualle kutomakoulun tai jonkun muun käytöllisen laitoksen, joka sitte osaltaan lisää kukkien tuoksua polullamme.

Minä sain palkkaa, paitse virallista perunamaata, kahdeksansataa markkaa valtiolta ja sata markkaa kunnalta. Hämeen järkevät ukot eivät suostuneet korottamaan kunnan apua penniäkään suuremmaksi, vaikka tein monta kumarrusta siihen suuntaan. Palkassa oli muka kylliksi nuorelle, perheettömälle miehelle. Muonarengit saivat paljoa vähemmän ja heidän tuli elättää useinkin lukuisa perhe, tehdä työtä kesät talvet. Suomi sitäpaitse on köyhä maa, jonka paras tuki ja turva on tapojen yksinkertaisuus, sekä ylemmissä että alemmissa kerroksissa.

Noin vastailtiin kumarruksiini.

Ryhdyin innokkaasti työhön. Rovasti, johtokunnan esimiehenä, takoi päähäni, että uskonto oli oppiaineiden ydin ja semmoisena siis tärkein, arvokkain. Ettei leväperäisyyttä sen suhteen tapahtuisi, lupasi hän itse käydä kuuntelemassa uskontotunneilla, ja lupauksensa hän pitikin, kuten ainakin kunnon suomalainen. Tyydyttääkseni häntä tein työtä kuin juhta. Käytin Nisseä, Ullmania ja mitä apulähteitä vain sain käsiini. Oppilaani olisivat kyenneet suorittamaan kateketitutkinnon millä hetkellä hyvänsä.

Kevätpuolella tuli tarkastaja salamyhkää kouluun. Suoriuduin hänen kanssaan onnellisesti, kunnes tultiin sisälukuun. Silloin sain hävetä ja punastua. Tuskin pari kolme oppilasta kykeni virheettömästi sisältä lukemaan, kaikki muut takertuivat kuin kärpänen tervaan. Tarkastaja teki ankaran muistutuksen, käskien minut alkamaan alusta. Virheetön, sujuva sisäluku oli opetuksen ensimmäinen ehto. Ilman sitä ei voi mitään pysyväistä rakentaa.

Sinä iltana olin ensimmäisen kerran onneton. Onnettomuuttani lisäsi vielä Siirin kirje, jonka illalla, yksin ja murhemielin istuessani, sain postissa. Siiri kirjoitti:

"Oma Aaponi! Kynäni ei kykene kertomaan miten minulla on hanska, miten nautin elämästä. Täällä vietämme hilpeitä seura-iltoja kaksi kertaa viikossa, väliin kolmekin. Eilen oli 'illatsu' kauppias Tammeliinin luona. Luulen, että olen edellisissä kirjeissäni tykkönään unhottanut mainita hänet. Niin, tunnethan häntä jo seminarin ajoilta. Ellei muistoni petä, tapailitte kutsua häntä toverein kesken 'luurangoksi'. Hän onnistuu käytännön alalla mainiosti. Omailee jo kaksi kauppapuotia, huhuillaanpa lisäksi että talonpojat ovat hänelle suuria summia velassa. Ajattele, että tuo menestys on tapahtunut kahden kolmen vuoden kuluessa. Ei hän ole enää niin laiha kuin ennen ja minun mielestäni on hänessä jotakin filosofin jaloa tyyneyttä. Eilisessä illatsussa lauloin pianon mukasoitolla vanhan lempilauluni: 'Tähdet öisin tuikkivat ja hongat huminoivat'. Tiedät miten hyvin se sopii sekä äänivaroihini että tunteisiini. Mukasoinnun kertaus: 'hongat huminoivat' — ja ehkäpä äänenikin — nosti myrskyisen käsientaputuksen. Kauppias Tammeliini tuli pianon viereen ja…"

Enempää ei kiihtyneet hermoni jaksaneet sulattaa.

Kuukauden ajan olin odottanut kirjettä Siiriltä, odottanut joka päivä, joka ilta ja nyt… Tunsinhan minä sen mainion Tammeliinin, tunsin luita ja suonia myöten. Hän oli tullut sananlaskuksi kaupungissa. Kävelee kuin Tammeliini, hymyilee kuin Tammelini, on perinpohjainen kuin Tammeliini, sanottiin kun tahdottiin tehdä ivaa tai loukata jotakuta toveria. Monia vuosia hän tutki tieteitä, ollen oppilaitoksen ja kaupunkilaisten hupina. Sai vihdoin opettajakunnalta yksimielisen vakuutuksen, ettei onnen aurinko hänelle ikipäivinä koita opettajan uralla. Kykenemättömyys suorittamaan toisen luokan kurssia kahdessakaan vuodessa oli pätevä peruste opettajiston vakuutukselle. Silloin Tammeliini paiskasi kirjan kiinni, sanoen ainaiset hyvästit seminarille, tovereille, kaupungille. Tulliportin luona oli hän noussut seisomaan rattailla ja hattuaan kohottaen virkkanut Alkibiadeen mainiot sanat: Tahdon näyttää, että vielä elän!

Ja tuosta samaisesta Tammeliinista kehtaa Siiri nyt kirjoitella. Nuo illatsut nyt hurmaavat häntä. Ei yhtään riviä kirjeessä — alkua ja loppua lukuunottamatta — jota kehtaisi tunnustaa kullan kirjoittamaksi… ei ainoatakaan. Opettajatoimesta, oppilaista, kokemuksista, erhetyksistä eli kaikesta siitä, joka pitäisi olla lähinnä sydäntä, ei mainitakaan.

Otin kirjepaperia esille ja kyhäsin ankaran kirjeen Siirille. Sitte menin maata ja yritin nukkua, mutta uni ei tullut jäseniin. Ajatukset työskentelivät kuin sepän ahjo, katkeroittunut mieli pyrki puhkeemaan kyyneleiksi. Nousin ylös, kävelin lattialla siksi että rintaani rupesi huojistamaan. Siiri oli vielä nuori, kokematon ja lapsellinen. Oliko ihme, että elämä seminarin piinan jälestä tuntui makealta, lumoavalta. Aika kyllä avaa silmät näkemään tuon tyhjyyden, jota nyt hurmaten ihailee. Kun kasvaa enemmän kokemusta, terästyy sielun silmäkin… ja mitä Tammeliiniin tulee niin… hm… hän on Tammeliini. Ja Siiri on oma, uskollinen kultani.

Otin tuon onnettoman kirjeen ylös lattialta, luin sen uudestaan, tyynesti ja hymyillen niinkuin olisi se ollut viisi-vuotiaan siskoni kyhäämä. Revittyäni vihapäissä kirjoittamani kirjeen sadoiksi kappaleiksi, menin uudelleen maata. Pääsin helposti uneen. Aamulla tunsin uutta intoa, uutta elämän halua. Alotin työni alusta. Uskonnon ohessa pänttäsimme sisälukua ja lausuntoa kuin urakkamiehet. Oppilaat edistyivät ja minä olin tyytyväinen. Palvelustyttöni tosin saatti paljo kotoista harmia ja ikävyyttä. Hän oli puoleksi kesy olento, jonka suurin ilo oli tehdä kaikki työt nurinpäin. Koin kärsivällisyydellä neuvoa ja opettaa häntä siisteyteen, säännöllisyyteen, vaikka usein olin joutua epätoivoon. Hänellä oli hirmuisen huono muisti kaikkien järjestys- ja siisteysohjeiden suhteen, mutta kova himo leikkimään oppilaiden kanssa kaiket aamut ja välitunnit.

Elellessäni jouduin vähitellen tuttavuuteen ympäristön kanssa. Kummakseni ja ilokseni huomasin, että melkein jokaisella ihmisellä oli toivomuksia ja vaatimuksia koulun suhteen. Kauppias, läheisin naapurini piti laskentotaitoa ihmiskunnan suurimpana siunauksena. Sitä tarvitaan käytännöllisessä elämässä enin ja siitä lähtee yksityiselle suurin hyöty. Tietysti koin tyydyttää häntä. Ylemmillä osastoilla hikoilimme vaikeiden korko-, alennus- ja päätöslaskujen kanssa, alemmilla osastoilla harjoittelimme päässälaskentoa semmoisella näppäryydellä, että itsekin jouduin ihmetyksiin.

Sitte tulin tuntemaan tuomiokunnan valtiopäivämiehen. Hän oli kantapäästä kiireesen asti isänmallinen ja pani siis semmoisena suurimman arvon äidinkielelle ja historialle, ylistellen niiden kehittävää vaikutusta pilviin saakka. Hänen toivomuksiaan en voinut jättää huomioon ottamatta. Rupesin kovasti harrastamaan kirjallisia harjoitelmia ja ostin itselleni Weberin historian ja Yrjö-Koskisen Nuijasodan ja Johtavat aatteet. Luonnontiede ja laulu oli omia lempiaineitani ja kun vielä eräs hienompaan kerrokseen kuuluva rouva huomautti minulle maantieteen merkitystä ulkonaisen sivistyksen suhteen — jonka huomautuksen tietysti otin varteen — voin verrata kouluani täydessä vauhdissa kulkevaan junaan. Itse minä olin veturina, joka ähkien ja puhkien kiskoin perässäni pitkää vaunujonoa, sillä lohdullisella tiedolla että kaikki edistys riippuu minusta ja yksin minusta.

Edeltäjäni oli ollut jäykkä ja itsepintainen mies, joka ei ollut suvainnut sivullisten sekautumista opettajan pyhälle alalle. Hän oli nopannut nenälle kaikkia vaatijoita, kaikella sillä rohkeudella, jonka monet virkavuodet ja pitkällinen kokemus opettajalle antavat. Toisin minun laitani. Minä olin nuori ja koevuosiksi valittu, minun täytyi olla notkeampi. Saavutinkin pian pitäjäläisten suosion. Minuun olivat kaikki tyytyväisiä… paitse yhtä ainoata.

Se oli muuan upporikas nahkuri, joka asui sadan metrin päässä koulusta. Hän oli ennen ollut patajuoppo, mutta sitte ruvennut raittiusmieheksi ja semmoisena rikastunut pitäjän mahtavimpien rinnalle. Kelpo mies kaikinpuolin, jopa muutamilla erityisaloilla laveatietoinenkin, mutta onneton raittiusinto synkisti välimme. Hän tahtoi valaa kaikki ihmiset saman kaavan lävitse ja ennen muita minut, joka olin nuori, innokas ja siis juuri omiaan raittiusapostoliksi. Kävin hänen luonaan usein, sillä kohtalon kultaiset langat olivat kutoutuneet sille kannalle, että hänellä oli tytär, semmoinen sievä Sulima, joka kesti kunnialla vertailun koko pitäjän neitosten rinnalla ja joka tuli yksin perimään sekä isän pankkikirjat että nahkuriverstaan.

En ollut silmänräpäystäkään uskoton Siirille… hänen kuvaansa kannoin uskollisesti sydämmessäni. Sulima kannatti ylen kiihkeästi raittiusrientoja, käyttäen arkipäivinäkin rinnassaan sininauhaa. Se jo kyllin riitti estämään sydänten lähestymistä. Ivaten hän kerran huomautti minulle miten kummanlainen asentoni oli, kun käytännössä toteutin raittiuspyrintöjä, mutta en uskaltanut yhtyä suulliseen myöntymykseen, joka kuitenkin, aatteen elimelliseen olentoon nähden, oli välttämättömän tärkeä.

Näin aika kului ja tuli toinen kevät. Minä tunsin usein pahoinvointia sekä liiallista uupumista. Kasvoiltani oli kadonnut terve väri ja mieleni pyrki aina olemaan raskas, harmaa. En voinut milloinkaan heittäytyä iloiseksi. Tuntui alituiseen kuin olisi lukemattomat syöpäläiset nakertaneet henkeni voimia, ruumiini oli aina puolisairas. Kun ehtoisin laskeuduin vuoteelle, en voinutkaan nukkua, vaikka luissa tuntui kova väsymys. Aamusilla oli pääni sakea, jäseneni veltot. Kyläillessäni Suliman luona tuli aina aterian jälestä raskas olo ja kova väsymys, vaikka en syönyt likimaihinkaan niin paljon paistia kuin mieleni teki.

Noina surunpäivinä tuli kuitenkin äkkiä viheriä kukkula näkyviin. Luin nimittäin eräänä epätoivon hetkenä sanomalehdistä ilmoituksen, että X—— kunnassa olisi avoinna opettajan ja opettajattaren virka. Kirjoitin kiireesti Siirille, että panisi paperinsa liikkeelle. Toiveet olivat mitä vankimmat. Minulla oli siellä tuttava johtokunnan esimies, jolle aioin kirjoittaa yksityisesti ja mainita mikä tuuli minun ja Siirin välillä käy.

Siiriltä vastausta odotellessa rakentelin taivahan kauneita rakennuksia päivät ja yöt. Onneni oli niin syvä, ettei pohjaa ja vieriä näkynyt lainkaan. Minä saisin itselleni kodin, hauskan kodin, saisin syödä ravitsevaa ruokaa enkä tarvitsisi ikinä riidellä puolikesyn palvelustytön kanssa. Pääsisin puolta vähemmällä työllä, nukkuisin yöni makeasti, tulisin jälleen iloiseksi, kukoistavan väriseksi…!

Kului viikko, kului kaksi ja kolmekin viikkoa, mutta Siirin vastausta ei kuulunut. Kiroillen maamme postilaitosta, kirjoitin uudestaan. Vihdoin tuli vastaus, mutta minkälainen. Siiri kirjoitti miten Tammeliini oli ostanut pitäjän pulskimman maatilan, miten oli ryöstöllä haetuttanut talonpojilta summattomat saatavansa j.n.e. Sivumennen kosketti kirjeen lopussa hakemusehdotukseeni. Ei voinut siihen sillä erällä suostua. Oli kovin mieltynyt paikkakuntaan, ihmisiin, hilpeään seuraelämään. Toivoi etten pahastuisi j.n.e.

Vihani ei enää mennyt ohitse. Kirjoitin ankaran kirjeen, lausuen peittelemättömin sanoin ajatukseni Tammeliinista. Panin Siirille ehdoksi, että hänen piti heti lähettää hakemuskirjansa omaan käteeni, muussa tapauksessa olisi rakkauteni raunioina. Jälkimuistutuksessa vasta muuttausin valittavaan ja vienoon sävellajiin. Muistutin entisistä kuutamo-öistä, huomautin heikosta terveydestäni, puolikesystä palvelustytöstäni, yleisön vaatimuksista, ankarasta työstäni…

Kun olin pannut kirjeen postiin, tuntui sielussani toivehikkaammalta. Olin näkevinäni, miten Siiri, kirjeen saatuaan pillahtaa itkuun, tuhrii arkin, toisen ja vasta kolmannella herkee käsi vapisemasta. Tekee sitte suuren kuvertin, sulkee sisään hakemuskirjan, kopiat ja kirjoittaa kuoreen minun nimeni, mutta äkeissään kuin on ankaran kirjeeni johdosta, ei lähetä riviäkään mukana.

— Minun Siiri kultani…!

Lukukausi ehti loppuun, yleiset tutkinnot olivat pidetyt, mutta vieläkään ei tullut Siiriltä suurikuorista kirjettä. Olin vähällä menettää järkeni, sillä hakemusaikaa ei enää riittänyt kuin muuan päivä.

Vihdoinkin sitte tuli kirje sanomalehtien välissä, mutta se oli tavallinen pieni kirje. Sisässä tuntui jotaki kovaa, joka pani sydämmeni vapisemaan. Se oli kultareunainen kihlakortti, semmoinen kapea vinosuunnikas, jossa seisoi: Siiri Saukkonen ja Maksmilian Tammeliini.

Huone rupesi pyörimään silmissäni, maailma hyppi mullin mallin. Häpesin itseäni, Siiriä, kihlakorttia… ja sydämmeni oli haljeta pelkästä harmista. Houkka en ollut osannut varoa itselleni arsenikia tai revolveria tai… Yksi annos, yksi pamaus, ja hyvästi kavala maailma, kavala Siiri!

— Sinä maailman mainio Tammeliini, sinä…

Vaivuin sohvalle istumaan häpeäpainoni alle. Tuijotin synkästi eteeni, miettien miten sopivimmasti ja kunniakkaammasti lähteä etsimään uutta planeetia, jonka asujamet eivät tuntisi nimeksikään vilppiä, viekkautta. Jos upottaisin itseni järveen, epäiltäisiin minun olleen mielipuolena, jos menisin hirteen, pilaisin koulurakennuksen hyvän maineen, jos avaisin suoneni, sanottaisiin minua paatuneeksi piruksi. Ei, moiset kulkuneuvot eivät kelpaa. Pitää keksiäkseni jotakin, joka on samalla jaloa ja runollista.

— … Iltaa. Miten veli jaksaa?

Apteekari, ruotsikiihkoinen keikkari, seisoi edessäni, hieno puku yllä, havannalainen sikari suussa.

— Kiitos, hyvin. Paina puuta.

Apteekari istui viereeni sohvalle, katsellen jonkinmoisella säälillä yksinkertaista huonettani, jossa kaikki oli niin köyhän näköistä, koditonta.

— Lämmin kesä kuin Itaaliassa.

— Niin kovasti lämmin, vastasin minä.

— Muistaako veli kenen syntymäpäivä on tänään?

— Kyllä, hyvin…

— Sitä vietetään vanhaan tapaan… ainoastaan vapaat poikamiehet ovat mahdollisia… veli on tervetullut.

— Kiitos… mihin aikaan?

— Seitsemän seutuvilla.

— Siis noin tunnin kuluttua.

— Niin juuri.

Apteekari lähti, jättäen huoneeseeni hienohajuisen sikarin savun. Revolveri, arsenikki ja muut.. sentapaiset ajatukset poistuivat aivoistani kauniisti. Asian koomillinen puoli käänsi kylkensä näkyviin ja minä rupesin toisella silmälläni nauramaan, kun toinen vuoti kyyneleitä. Siiri Tammeliinin morsiamena, vaimona… minun suloinen Siirini! Olipa heikkarin onni, että tuo ruotsikiihkoinen keikkari tuli muistuttamaan syntymäpäivästään, muuten olisin ehkä tullut mielipuoleksi ennen auringon laskua.

Siistittyäni lähdin pitoihin, toinen silmäni oli naurussa, toisen vuotaissa kyyneleitä. Vanhainpoikain komplotti oli jo koossa. Höyryäväin maljain ääressä istui siellä, paitse päivän sankaria, oluenpanija ja nimismies ja lukkari. Nesteen jumalattaret olivat jo siroitelleet ilon ja onnen kukkia heidän sydämmiinsä… jokaisella oli jo nokassa yksi lasi liiemmäksi.

— Terve tuloa. Minä pelkään että veli potee rintatautia.

— Eikähän mitä.

Siirryin punssimaljan ääreen ja esitin kaunopuheliaasti päivän merkityksen. Heti ensimmäisen lasin jälestä tuntui ruumiissani suloinen hyvinvointi, aivan kuin olisi äkkiä nyhdetty leuastani kipeä hammas tai joku muu pakottava luu.

— Maljamme, veikkoset…

Jokainen lasi, jonka kaadoin kurkustani alas, huuhtoi mieltäni keveämmäksi, jokainen punssipisara nuorrutti vertani, jokaisen maljan jälestä levisi uusi panoraama eteeni. Tähän asti olin ollut houkka narri, mutta tästä lähin muutun mieleväksi. Tästä lähin käytän terveen järjen yksinkertaista laskutapaa, annan palttua kuutamoöille, lempilauluille ja annanpa palttua Nisselle, Weberille ja… Tästä lähin olen ihminen, jolla on myös hiukkasen vaatimuksiakin eikä pelkältään velvollisuuksia. Tästä lähin tulee pantavaksi oma suu kontin suuta lähemmäksi. Ja Siiri…! Niin eläköön Siiri ja luuranko! Löydän vielä minäkin oman kylkiluuni, löydän maarkin.

— Maljamme veikkoset.

Oluenpanija puhui ruotsia minun kiusallani. Hän oli virkamiehen lapsia, minä olin alhaista syntyperää, mökin poika. Veljeni ja siskoni konttuivat lumikinokseen köyhänä vuotena ja minä kävin mieroa…

— Puhutaan suomea… kun ollaan Suomessa.

— Veli ei taida kehuttavasti osata ruotsinkieltä.

— En osaa, enkä tahdokaan osata. Se on liian hienoa mökin pojalle.

— Tyynny veikkonen, sopersi lukkari salaa korvaani. Näethän että olemme alakynnessä. Noita on kolme.

— Olkoon vaikka kolmekymmentä. Näethän sitä paitse, että nimismies jo hankkii nukkumaan.

Väkäpuhe sammui kuitenkin suuremmatta kolinatta ja entinen puolivirallinen ystävyys pääsi voitolle. Nimismiehen uneliaisuus tarttui lukkariin ja hänenkin päänsä vaipui sohvan kulmalle. Kolmesin pidimme pitoja puoliyöhön asti.

— Ja nyt, hyvät veikot, virkoin minä, nousten seisomaan, nyt juokaamme lähtömalja ja laulakaamme:

Näin on häitä häilättihin, Näin on häitä juotiin, Lopuss' ei viel'…

— Renttulauluja, virkkoi oluenpanija riidanhaluisesti, mongolein raakamaisia renkutuksia.

— Mitä, häh? Mitä mäkiset, kaljaseppä?

Tuuppasin hänet kumoon tuolineen. Hän ei kyennyt nousemaan ylös, mutta riidanhaluinen kuin oli, niin järnäili yhä vielä riitaa.

Hain käteeni hattuni ja keppini. Lukkarin olisin tuonut mielisti kanssani pois, mutta en saanut pontta hänen jäseniinsä. Hän loikoi sohvalla onnellisen näköisenä, hyräillen Ambrosiuksen kiitosvirttä.

Tulin ulos ja astelin kotia kohden, päätellen että oli viimeinen kerta kuin kävin ruotsikkojen kekkereissä. Aina kerskuilevat suuresta sivistyksestään, niinkuin mistäkin Sammosta, halveksivat minua, vaikka teen osaltani työtä kuin höyryveturi.

Koulun pihalla keksi silmäni kolme sikaa tonkimassa karviaispensaiden juuria. Tiesi miten olivat päässeet aidan lävitse…

— Tiehenne täältä… huis kotiinne…

Juoksutin siat portista ulos aika luikua ja heitin erästä mustaa veitikkaa, joka yritti takaisin koukkuilemaan, kepillä kinttuihin. Sika kiljahti, pelättäen siten erään huviseuran, joka palasi joltakin venematkalta ja jossa enimmäkseen oli vanhoja piikoja ja niiden maitosuita suosikkeja.

Saatuani unesta kiinni, nukuin kauan. Herätessäni oli aurinko jo korkealla ja kahvi oli kylmää kuten tavallisesti ainakin.

— … Huomenta! Älä pahastu vaikka tulen näin…

Nahkuri se oli, joka raskain askelin kävi sänkyäni kohden.

— Ei tee mitään. Hae savuja ja istu.

Vältin katsoa häntä silmiin.

— Miltä nyt tuntuu elämä ja maailma?

— Mitä varten niin?

— No kun eilen oli…

— Apteekarin syntymäpäivä.

— Hm, ja kovat juomingit Onko sinulla vahvat hermot?

— On, yhtä vahvat kuin sinun paras juhtisi.

— No kuule sitte. Ympäri kylää kerrotaan että sinä viime yönä pöllytit apteekaria ja oluenpanijaa kuin turkkilainen.

— Valejuttuja… kerran tuuppasin kumpaakin.

— Ja että löit kolmelta sialta jalat poikki.

— Vale sekin. Erästä mustaa veitikkaa heitin kepillä kinttuihin, kun ei aikonut muuten totella. Siinä kaikki.

— No niin, valeeksi Sulimakin niitä väitti. Etkö käy meillä, siellä on vähän himphamppua…

— Tilikirjoissako?

— Niin.

Lähdimme käymään. Suliman kuva päilyi silmissäni kokonaan uuden valon ympäröimänä. Rupesin poimimaan menneisyydestä yhtä ja toista, joka herätti uudenlaisia tunteita sydämmessäni. Sain saaliiksi monta kultajyvää, joita tähän saakka olin pitänyt arvottomina hiekkakiteinä — kuten narri ainakin. Moni katse juolahti äkkiä muistiini enkä voinut ymmärtää miten olin saattanut noin umpenaan unhottaa ne, miten olin saattanut noin pilvissä kulkea hänen suhteensa.

— … Oikeinko totta?

Sulima loi minuun syvällisen katseen, joka vähitellen suli yhä lämpimämmäksi, lemmekkäämmäksi.

— Varsin totta se on, vastasin minä, kummastellen ääneni värähtelyjä. Pyydän että heti… neulot… sininauhan…

Turhanpäiväinen vala, jonka Siirille vannoin, hääräili kurkussani ja esti sanojani sulavasti tulemasta ilmoille.

— Aivan mielelläni.

Hän haki neulan, lankaa ja ryhtyi työhön.

Sievän kätösen koskennat tunkeutuivat läpi olentoni kuin sähkö-iskut. Tummain silmäin lemmekäs katse pani vereni nopeasti kuohumaan yli reunojensa. Koko ikävä elämäni suli äkkiä kirkkaaksi valopilkuksi, joka hurmasi silmää, sieluani.

— Sulima, minä rakastan sinua.

Sievä kätönen rupesi kovin vapisemaan ja hengitys kiihkeni pikaiseksi.

— Sulima, minä…

— Aapo…!

Minä kiersin käteni vyötäistensä ympäri, vedin hänet syliini ja suutelin häntä.

Samassa raskaat askeleet kuuluivat salinpuolella… ja kamarin ovi työnnettiin auki.

— Siis meidän miehiämme vihdoinkin. Toivotan onnea! Raittiusaate on yksi niitä harvoja aatteita, joiden eteen kannattaa elää ja toimia. Nuorison kasvattajana on sinulla rajattoman laaja vaikutusala, joten meidän sopii iloita…

— Isä, älä toki rupee raittiusesitelmää pitämään, pyysi Sulima.

— En, en toki.

Äskeinen kohtaus oli siksi suloinen, jotta olisin sen päästänyt käsistäni noin tietymättömään tulevaisuuteen, noin ilman mitäkään. Ehdottelin siis Sulimalle pientä kävelyretkeä.

— Soudamme ensin veneellä tuonne salmensuuhun ja kierrämme sieltä karjapolkuja takaisin. Tuletko?

— Kyllä, kun käyn ensin kyökin puolella.

Hetkisen kuluttua Sulima ilmaantui jälleen ovelle, leveälierinen hattu päässä, sievä kansallispuku yllä.

— Tule nyt.

Sieppasin käteeni hattuni ja keppini ja ryntäsin ovesta ulos Suliman perään. Vasta nyt huomasin miten viehättävän kaunis hän oli.

Tapaturma.

Ei sitä kamaluutta ennen oltu huomattukaan, kun ei ollut sattunut omaan kohtaan. Oli niin tavallista ja tuttua, että keväisin meni kylästä joukko nuoria miehiä arvannostoon. Jolla oli ruumiinvirheitä, se vapautettiin, mutta joka oli virheetön ja täytti paksuusmitan, se joutui kruununpalvelukseen, joko reserviin tai pataljoonaan — ei siinä sen kummempaa ollut. Mutta kun se lähenteli omaan kohtaan, tuli Mahtilassa kuumanpuoleiset oltavat. Vanhempi poika Johan Nikolai oli nimittäin joutunut asevelvollis-ikään. Sen nimi oli kuulutettu kirkossa muiden nimien joukossa ja olipa se painettu sanomalehtiä seuraaviin plakaateihinkin. Niissäkin seisoi: Noromäen kylä, Johan Nikolai, talollisenpoika.

Siinäpä se olikin kamala kohta. Ensimmäisinä vuosina, jolloin sotamiehiä ruvettiin ottamaan, oli kutsuntatilaisuuksissa vapaaehtoisia menijöitä valitseman varalle, mutta vuosi vuodelta kutistui niiden luku yhä pienemmäksi ja viimeaikoina oli ihan tavallista, ettei ilmaantunut ainoatakaan vapaata pyrkijää, vaan sai arpa ratkaista reservimiehen sekä kolmivuotisen kohtalon. Ja siinäpä se juuri irvisti vaara. Johan Nikolai oli jäsenten puolesta ehjä, virheetön. Ei ainoatakaan arpea tai naarmua koko miehessä. Vartalo lyhyt, tukeva ja niin ehjätekoinen kuin suinkin olla voi. Siitä ei olisi purkamallakaan löytänyt hutilomaista työtä.

Johan Nikolai huomasi jo olevansa vaaran hampaissa. Sillä edellisenä keväänä ei pitäjän pojilla ollut arvannostoa ollenkaan sanan varsinaisessa merkityksessä. Niillä harvoilla nimittäin, jotka kelpasivat. Tarkastuksessa hylättiin rysyttäin miehiä ja kelpoiset sitte vietiin vaaliuurnalle niinkuin surman kitaan. Korkeampi-numeroisia arpoja, jotka oikeuttivat reserviin, ei ollut koko joukossa kuin pari kolme. Eihän siinä onnen sattuma voinut tulla kysymykseenkään. Pataljoona peri poikansa, otti kahdeksasta kelpoisesta osakseen kuusi. Tosin silloinen kutsunta oli nälkävuoden synnynnäisiä ja tuo rysyttäishylkääminen siis suoranainen poikkeus, mutta kukapa tiesi, vaikka silloinen nälkävuosi vaikuttaisi vielä seuraavaankin kutsuntaan, siihen johon Mahtilan Johan Nikolaikin kuului. Entä jos siinäkin on suurin osa mitan täyttämättömiä ja kaikenmoisia hylkyläisiä, joista ei kruunu huoli suiksi surmikseen. Entä jos käy, kuten kävi edellisenä keväänä, ettei jää koko pitäjän pojista kuin pieni valiojoukko kelpoisia. Miten sitte pelastaa nahkansa joutumasta kolmivuotiseksi?

Se oli kamala kohta. Olla neljänuesmanttaalin isäntimänä ja tulla yhtäkkiä kaapatuksi kruununkasarmiin kolmeksi vuotta, juoksemaan rummun mukaan, seisomaan vahtia sateessa ja pakkasessa ja tekemään kunniaa aliupseereille, joiden seassa on entisiä renkimiehiäkin.

Siellä pataljoonassa se oli Romppaisen Ollikin, entinen rapajuoppo. Ennen oli miesten kurjimpia ja nyt ylvästelee kolminauhaisena. Tuuppii harjoituksissa miehiä polviin ja vaatii mukamakin kunniaa tekemään itselleen. Hänenkö edessä Mahtilan Johan Nikolainkin pitäisi varpaisillaan pyörähdellä? Käsi korvan reunalla, jalat suorassa linjassa, rinta röyheänä, vatsa ohuena, hyi toki!

Löytyipä vielä eräs muukin arka kohta, johon pelko pisti vielä viittä kipeämmin. Se kohta oli Ainolan Emma. Ja siihen yhdistyi viisituhatta käteistä, hevonen, nautaeläimiä ja kymmenkunta kuormaa kaikenlaista irtainta. Mutta Emman ympärillä hääri eräs toinenkin, nimittäin Kyösti. Se oli köyhän talon poika, mutta sillä oli vaaleampi tukka kuin Johan Nikolailla ja viekkaammat silmätkin. Oli vielä käytöksessäkin jotakin somaa, joka pani naiset naurusuulle, neidot hymysuulle — ja se se oli vaarallisinta! Mahtilan talo kyllä pysyisi kivijalallaan, vaikka Johan Nikolai joutuisikin kolmeksi vuotta juoksemaan rummun mukaan, mutta Ainolan Emma! Kuka menisi takuusen sen edestä? Ei kukaan. Varsinkin jos Kyöstin onnistuisi vapautua sotapalveluksesta, joka ei lainkaan näyttänyt mahdottomalta, kun otti huomioon nälkävuosien aikuiset olot. Silloin oli syöty Kyöstin kotona hernevarsista ja kaurajauhoista leivottua leipää. Ja sepä se juuri voi vaikuttaa kutsunnassa, kun uumien paksuus pannaan mitan alle. Hoikalta se näytti Kyösti, vaikka kyllä löytyi niitäkin, jotka väittivät että paksuutta kyllä löytyi, vaikka se vain piiloutui vartalon pyöreyteen. Mutta kaikissa tapauksissa oli syytä pelätä, Kyösti oli siksi vaarallinen kilpakosija. Jos se vapautuisi asevelvollisuudesta ja jos Johan Nikolailla olisikin kiero onni, silloin olisi Ainolan Emma mennyttä, se oli kuin kämmenellä. Ja mennyttä olisi ne viisituhatta käteistäkin, ne lehmät ja lampaat ja…

Kipeästi koski uhkaava vaara Mahtilan emäntäänkin. Jota lähemmäksi surman suu joutui, sitä kammottavammalta tuntui. Kruununtakki, jota vihan väkeen aiottiin vetää Johan Nikolain selkään, piinasi ja kiusasi häntä, että ihan oli tulla mielipuoleksi. Koko se sotapalvelus oli hävittömintä herrain juonta. Irtaimelle väestölle se kyllä sopi, niillä kun ei ollut maita eikä mannuja, joista olisi ikävä luopua. Eikä epävarmoja naima-asioitakaan, joissa onni voi pienenkin vastahakoisuuden tautta pyörähtää toisen syliin. Sama kenen pöydältä renki ja mökkiläinen syövät leipänsä; omasta kohdasta ei sitä kuitenkaan ole. Mutta talollisten lapsille ei se sopinut koko sotakomento. Ja varsinkin niin varakkaille kuin Mahtila oli. Eihän Johan Nikolai ollut tottunut taipumaan kenenkään käskyjen mukaan, aina oli saanut pitää oman ällinsä, aina oli saanut käskeä muita. Renkimies on tottunut syntymästään saakka orjamaiseen elämään ja hänelle siis ei sotakomentokaan ole outoa, mutta toista on talollisten lasten… ja varsinkin Johan Nikolain!

— Se on hirveätä, se on kamalata, valitti hän naapurin emännälle, joka usein kävi Mahtilassa vieraisilla, mutta joka useassa asiassa myöskin oli vastakkaista mielipidettä… kun talollisten poikain täytyy mennä sotapalvelukseen. Niillä pitäisi olla vapautus, joilla on talo.

— Mökkiläiset ja irtain väestö tuumivat ihan toisin, vastasi naapurin emäntä, joka ei milloinkaan antanut tinkiä vakuutuksestaan. Heidän mielestään se on talollisille juuri omiaan.

— Minkä edestä?

— No, että oppivat vähän tasa-arvoisuutta. Se niin kernaasti käytännössä unhottuu kaikilta. Mutta lyhyt tukka ja kruunun takki kuuluu pyyhkäisevän jäljettömiin kaikki erotukset.

— Puhutte noin, kun ei satu omaan kohtaanne.

— Kyllä kohta sattuu… ei kestä enää monia vuosia.

— Sotatemppujen tekeminen kuuluu olevan hirveätä. Märkä sija jää lattiaan jalkojen kohdalle.

— Ei oo kaikkia uskomista, mitä hohistaan.

— Ja niin ankaran kovat on lait siellä. Jos luvatta sylkäsee lattialle, niin putkaan oitis.

— Ei oo uskomista kaikkia hohinoita. Romppaisen Ollista on siellä tullut mies, vaikka oli sellainen hurjapää. Ja kehuskelee se olojaan.

— Mutta eihän se ole talollisten lapsia.

— Ei olekaan, myönsi naapurin emäntä.

— Johan Nikolai on tottunut hyvällä oloon ja semmoiselle se juuri…

— Eiköhän tuo tottuisi huonompaankin, on muutkin tottuneet. Sanoi Olli, että siellä on herrojakin joukossa, ison koulun käyneitä.

— Jopahan niitä siellä on. Jos joku juopporatti, joku Ollin tapainen on sattunut sekaan… Onhan teidän Tuomas käynyt läpi kansakoulun, semmoinen se kyllä voi pujottaa itsensä helposti sotaväessä ja missä tahansa. Mutta meidän Johan Nikolai…

— Olisi se sekin saanut käydä kansakoulun päähän asti.

— Olisi kyllä, mutta sitä pidettiin siellä huonompana kuin muita. Sai aina kaikki syyt niskaansa.

— Mitä vielä? Ja naapurin emäntä hymyili, kun muisti miten suurta melua ja surua Mahtilassa oli ollut Johan Nikolain koulunkäynnin tähden. Siitä oli vähällä syntyä käräjäjutut, sekä opettajan että Mahtilan emännän puolelta. Johan Nikolai otettiin koulusta pois ja oli jonkun aikaa semmoistakin hohua, että se piti lähetettämän joko kaupunkiin tai naapuripitäjän kouluun, mutta eivätpä ne hohut teoiksi toteutuneet. Kotiin se jäi ja koulut saivat olla käymättä.

Elettiin siitä päiviä ja viikkoja ja kevät ehti yhä lähemmäksi, ja sen mukana kutsuntapäiväkin, tuo kamala ja uhkaavainen päivä, jonka takana pilkoitti kruunun takki, kasarmi, kivääri, rumpu ja sotatemput. Sen päivän edestä pakeni ilo ja onni Mahtilan talosta käpälämäkeen. Kamala pelko ja suru tuli sijaan. Tuntui aivan siltä, kuin jos oli taivaalla, talon päädyn kohdalla väikkynyt verinen, tuhoa tuottava pyrstötähti, jota ei voinut minnekään paeta ja jota ei voinut millään mahdilla siirtää pois, muille maailmoille, muiden talojen päädyn kohdalle.

Viho viimeisinä hetkinä sitte ryhdyttiin mielettömiin pelastuspuuhiin. Tapettiin suuri emälammas, ja emäntä, jonka aivoista terve järki oli lähtenyt pakosalle, lähti ajamaan nimismiehen luo. Kantoi lampaan kyökkiin, niiasi rouvalle syvään ja pyysi päästä nimismiehen puheille. Vakuutti olevan polttavan tärkeitä asioita. Rouvan välityksellä pääsi hän pian päivällislepoa nauttivan nimismiehen juttusille.

— Noh, miten Noromäen puolella voidaan?

— Meneehän se mukaan. Minä tulin puhumaan vallesmannille, että eikö sitä meidän poikaa voisi vapauttaa sotamieheksi joutumasta.

— Minkä perusteella? — nimismiehen ääni oli siksi ivallinen ja kärtyinen, että Mahtilan emäntä hieman ällistyi.

— Hä tuota, onhan se melkein kuin ainoa.

— Mitä? Eihän se ole ainoa, kun löytyy nuorempikin.

— Mutta sehän on höperö… se voidaan toteen näyttää.

— Ei se auta, ei laki piittaa, jos on höperö tai… Seppälän isäntä sitäpaitse on myöskin Mahtilan poikia.

— Mutta eihän se ole minun poikani.

— Vaikka ei ole… onhan miehenne poika ensimmäisestä naimisesta.

— Mutta kun isä on sokea, veli höperö… eikö ne mitään paina?

— Ei mitään, hyvä emäntä. Jos laki panisi arvoa semmoisille asianhaaroille, jäisivät kasarmit pian autioiksi. Joku toinen voisi vaatia vapautusta sen nojalla, että veli on juoppo, isä vasenkätinen j.n.e. Ymmärrättehän?

— Kyllähän… ja pettyneenä toiveissaan huoahti emäntä syvään ja oli hetkisen vaiti. Ajatukset eivät löytäneet mitään porraspuuta, jonka avulla voisi pelastua. Yhtä syvää, yhtä surkeata tuntui olevan, jos koetti haparoida minne päin tahansa. Eikö vallesmanni voi neuvoa minkäänlaista apua.

— No kyllähän… jos lääkäri löytäisi jonkun ruumiinvirheen ja antaisi todistuksen…

— Tosiaankin! huudahti emäntä, jonka sydämmeen äkkiä toivon valo pilkahti.

Jo seuraavana päivänä ajoi hän kunnanlääkärin luo, vei runsaasti tuomisia ja esitteli asiansa suoraan, unhottamatta mainita että juuri nimismies oli hänet semmoisiin toiminnoihin kehoittanut. Kylmän, kovettuneen näköisenä kuunteli lääkäri. Oli esittäjän suhteen kahden vaiheilla. Ajatteli häntä vuoroin tuiki tuhmaksi, vuoroin tuiki hävyttömäksi. Kun keskustelu sujui pitemmälle, huomasi että emännällä oli molemmat ominaisuudet; olipa vielä eräs kolmaskin lisäksi, nimittäin suunnaton ylpeys. Ominaisuudet olivat kasvettuneet niin lujaan kimppuun, ettei niitä voinut lainkaan eritellä. Kolmesin ne aina nostivat päätään pystöön… ja kilpailivat päästä toistaan korkeammalle.

— Se sylkee usein verta… ja sitä vaivaa usein rinnan-ahdistus ja pyörtymys.

— Onko tuo nyt vain totta? — kysymykseen yhdistyi läpitunkeuva silmäys.

— Herra tohtori, totta se on. Hukka sen perii sotaväessä… ihan onnettomuus.

— Noh, tulkoon luokseni tarkastettavaksi. Sitte saadaan nähdä.

Lääkäri nyökkäsi päätään ja kumartui jälleen kirjansa yli. Mahtilan emäntä ymmärsi asian niin päin, että kaikki oli selväksi puhuttu ja ettei tarvittu muuta kuin tulla noutamaan todistusta, eli semmoista paperia, joka pelastaisi pojan kruunun kynsistä.

Vielä saman päivän ilta-puolella pantiin Johan Nikolai matkalle. Ennen lähtöä tuppaili emäntä hänen päähänsä hyvän joukon neuvoja. Piti näyttää hyvin murheelliselta, sairaalta ja piti hengittää hyvin raskaasti. Ja piti vakuuttaa että on heikko rinta ja että aamusin on sylki verensekaista. Puheiden päätteeksi piti sitten avata lompakko ja…

— Ymmärräthän jo… kyllä se käy hyvin, kun vaan olet rohkea.

Ja Mahtilan emäntä ihan heltyi kyyneliin, ajatellessaan että apu vihdoinkin koitti, kun jo oltiin toivottomuuden kynnyksellä eikä enää luultu päästävän kasarmia pakoon millään inhimillisellä keinolla. Pieni vihjaus nimismieheltä ja tuo verinen pyrstötähti oli siirtäytynyt pois päädyn kohdalta, muutama rivi lääkäriltä ja kruununkynnet eivät uletukaan Johan Nikolaihin. Vihamiehet ja kateelliset eivät saakaan ilakoida. Kaikin saavat ilon sijaan pitkän nenän, niin pitkän, että ylettyy kasarmista Noromäen kujille saakka. Näkevät, mitä rikkaus ja mahti voivat, kun kova tulee. Näkevät miten herratkin asettuvat suurellisten puolelle vaaran hetkenä. Tehköönpä joku muukin talollinen saman tempun kuin hän teki. Menköön lypsämään apua nimismieheltä ja lääkäriltä, esim. Kuivalan emäntä tai joku muukin. Menköönpä! Saavat nähdä ettei olla tuntevinaankaan heitä.

Emäntä joutui kerrassaan onnen haltioihin, vertaillessaan omaa asemaansa lähimpään ympäristöön. Löytyi niin harvalta hänen vertaisiaan. Ainola ja kolme neljä muuta taloa, siinä kaikki ne, jotka ylettyivät Mahtilan tasalle. Muut olivat paljo alempana. Millä suuri velkataakka selässä, millä aromaiset pellot, millä kehnot karjanlaitumet, millä lahot asuinrakennukset, millä isot eläkkeet suoritettavina. Niiltä semmoisilta jouti poikia kruununpalvelukseen. Kuivalan Kyösti ja sen arvoiset joutivat sotaväkeen menemään, tarvitsematta pelätä, ettei leivät tule kotona syödyksi.

Mutta vaikka emäntä noin oli onnen haltioissaan, pistihe pieni levottomuus usein mieleen. Ei tahtonut saada tilojaan tuvassa eikä rakennuksen peräpuolellakaan. Aika tuntui niin sietämättömän pitkältä, että teki mieli lentämään Johan Nikolaita vastaan ja ahmaisemaan ilosanoman oikein kiireesti. Lopulta, kun jo kävi illemmäksi, asettui emäntä ikkunanpieleen, josta näki peltojen poikki kauas maantielle, ja silmäili levähtämättä ulos. Näki ainakin kymmenkunta hevosella-ajajaa kulkevan maantietä, kunnes tunsi Johan Nikolain. Hevonen jätti maata taakseen kuin kilparadalla ja kääntyi kylän lähellä ylös Mahtilaa kohden. Ei ollut enää epäilemistäkään, se oli odotettu. Taneli renki meni alas tallin eteen hevosta riisumaan ja Johan Nikolai lähti käymään rappuja kohden. Jokaisella askeleella, jonka astui, kiihtyi enemmän sydämmen lyönnit…

— Tänne, tule tänne, huusi hän, työntäen kamarin oven auki… no mitä kuului? Luepa nyt se paperi, lue pian, minä olen niin iloissani…

— Lukekoon sitä hiisi… ja Johan Nikolai nauroi ilkeästi, kasvot näyttivät kovin katkerilta.

— Nyt narraat minua… Jo-han Ni-ko-lai.

— Mitä hyötyä sitä olisi, että ilveilisin? Ei asiat yhtään parantuneet.

— Eikö? No vieköön häntä… Eikö se antanutkaan todistusta?

— Ei antanut… ei.

— Mitä sanoi?

— Sanoi että minä kelpaan vaikka hevosväkeen.

— Voi taivahinen! Tottahan muistit tarjota sitä satamarkkasta.

— Muistin maarkin… Johan Nikolain muoto kävi yhä katkerammaksi.

— No eikö huolinut?

— Ei… ei huolinut.

— Mitä sanoi?

— Ei mitään… vaan avasi oven ja…

— … Tuo häpeemätön! Ensin antoi lupauksen ja sitte…

Mahtilan emäntää niin suututti ettei tahtonut voida nahoissaan pysyä. Mokomakin tohtori, kun narraili ihmisiä eikä pitänyt vähääkään lupauksestaan. Kehtasikin kieltäytyä antamasta apuaan, vaikka edellisenä päivänä oli niin myöntyväinen.

— Semmoinen sanansa syöjä! Mikä meitä nyt auttaa Johan Nikolai?

— Sitä en tiedä, en… en. Aikakin on jo niin tärkillä, ettei ehdi enää ajattelemaankaan.

— Niin on… voi mokomaakin tohtoria, millainen tuulihattu se oli.

Lääkäri suurimman syyn sai koko onnettomuudesta, jonka kohtalo oli kutonut Mahtilan vanhemmalle pojalle. Lääkäriä emäntä aina surujensa välipaloiksi ajatuksissaan hammasti, syytäen sen niskoille mahdottomimmatkin otaksumiset, luulot, ja niitä hänen pippurimaisessa mielessään versoi jos jotakin lajia. Harmillisten ajatusten pontena oli aina syytös, ettei se jumalaton antanutkaan pelastuksenpaperia, vaikka ensin lupasi.

Ja niin kului aika. Nuo muutamat päivät, jotka olivat jälellä, kallistuivat hiljalleen iltaa kohti… ja huomenna se jo oli kutsuntapäivä. Emäntä istui kamarissa huokaillen, harmitellen ja valuttaen vettä poskilleen. Olisi suonut kutsuntaherrojen sairastuvan koleraan tai jonkun tulivuoren purkauksen kasarmin tienoille, että olisi pitkittynyt ja mutkittunut koko arvannosto ja siten sivuuttanut sievästi Mahtilan ohi, muiden kohdalle.

Ja tanhualla käveli Johan Nikolai levotonna kuin pahantekijä. Ei puuttunut puheisin koko päivänä kenenkään kanssa eikä käynyt pöytäänkään syöntiaikoina. Iltapuolella sitten meni tallin ylisille, jossa Taneli renki veisteli. Sillä oli taasenkin koiranturkit yllä, kuten oli jo ollut monta aikaa. Leuat vinossa virkkoi hän:

— Sotakin kuuluu olevan tulossa piakkoin.

— Mitä? Sotako? Kuka niin sanoi?

— Kuivalan Kyösti… se on lehdistä lukenut.

— Minne se sota tulee?

— Turkin ja Venäjän välille. Kuuluu Turkki aikovan maksaa vanhat rätingit.

— Tulkoon vaikka kaksi sotaa, ei sinne oppimattomia viedä.

— Velikulta, ne ne juuri viedäänkin ensimmäiseksi. Ja kun rynnätään jotakin vallia vastaan, jossa miestä kaatuu kuin heinää, pannaan nahkapojat etumaiseen riviin, näetsä taitavia säästetään piukimpiin otteluihin, joissa ampumataitoa ja miekkailemista kysytään. Ja nahkapojatkin lajitellaan siten, että kaikkein lyhyemmät työnnetään etumaisiksi. Sotaväessä pitempi on aina arvokkaampi. Kysy järjeltäsi jos epäilet.

Taneli löi puukkonsa seinään ja lähti, leuat vinossa, alas talliin korjaamaan hevoisia. Johan Nikolai jäi yksin ylisille. Istui lavitsalle, jonka edessä oli pölkky ja teräväksi tahottu kirves. Katseli eteensä ja mietti. Äly kyllä myönsi että Tanelin puheet olivat koiranjuttuja, mutta yhä kylmemmäksi ne vetivät jo entiseltäänkin viileän mielen. Sotamies ja sota olivat kuitenkin läheisessä yhteydessä toisiinsa, aivan kuin tuppi ja veitsi tai kirves ja kirveenvarsi. Mitäpäs jos ollakin perää Tanelin puheissa että sota oli tulossa, että vietäisi Suomen pojat tappelukentälle, ja että vietäisi hänkin, neljännesmanttaalin perillinen? Silloin olisi parempi että…

Mutta äkkiä levisikin Johan Nikolain kasvoille ilkkuva ilo… ja hän vavahti kuin kissa, joka on keksinyt hiiren aivan käpäliensä lähellä. Hän katsoi havutukkia ja terävää kirvestä, jotka olivat lavitsan lähellä, suoraan hänen kohdallaan. Yksi ainoa lyönti — ja hän olisi vapautettu! Puoli tai neljännestuumaa joku jäsen lyhemmäksi — ja hän olisi kelpaamaton! Yksi lyönti ja yksi neljännestuuma jotakin jäsentä, esim. etusormea, ja… Johan Nikolai otti kirveen varresta kiinni ja nousi seisomaan. Mutta sydän alkoi samassa jyskyttää, jotta lyönnit tuntuivat kylkiluihin. Ja käsi vapisi ja menetti niin voimansa ettei kyennyt pitämään kirvestä kiinni. Se putosi kolahtaen lattiaan. Johan Nikolai säpsähti ja painui jälleen istumaan rahille. Istui siinä, istui ja mietti. Äkkiä tuli ajatuksiin Ainolan Emma, jonka ympärillä Kyösti härnäili ja silloin taas ruumis vavahti. Lähteä seuraavana päivänä arvannostoon, oli sama kuin panna peliin Emma. Tappio oli yhtä mahdollinen kuin voittokin, melkein mahdollisempikin. Varsinkin jos Kyöstin onnistuisi…

Kolmannen kerran tuntui ruumiissa sävähdys, mutta silloin olikin jo päätös tehty. Johan Nikolai otti käteensä kirveen ja nousi seisomaan. Toisen käden peukalon ja kolme muuta sormea puristi hän nyrkkiin, mutta etusormen työnsi havutukille. Nosti sitte kirvestä kyynärän verran ylös ja likisti silmänsä kiinni. Pieni rusahdus kuului, kun kirves putosi alas, jääden kiinni pölkkyyn. Ei mitään kipua tuntunut. Muutaman sekunnin kuluttua avasi Johan Nikolai silmänsä. Näki miten pillinään veri juoksi oikean käden etusormesta, joka oli toisen taipuman kohdalta poikki. Ihan eroon oli mennyt.

Huutaen täyttä kurkkua lähti hän juoksemaan tupaa kohden. Isä, seitsemännellä kymmenellä oleva sokea vanhus, istui rapuilla, hyväillen höperöä poikaa.

— Mikä nyt hätänä?

— Kirves sattui sormeeni… voi onnettomuutta!

Neljännestunnin kuluttua kyyditsi Taneli renki Johan Nikolaita kunnanlääkärin luo, ajaen täyttä laukkaa, ettei veri ehtisi juosta kuiviin. Lääkäri oli juuri hankkeissa lähteä sairaan luo, mutta pyörtihe pihalta takaisin. Pani siteitä ja laastaria tyngän ympäri, joten verenvuoto lakkasi. Vasta sitte rupesi kipu tuntumaan.

— Nyt ette kelpaa sotaväkeen… Lääkärin ääni oli ivallisen pisteliäs ja huulilla leikki niin ilmeinen halveksiminen, että Taneliakin hävetti.

— Kai se niiksi vetää… kun sattui tuommoinen kamala tapaturma.

Aikaisin seuraavana aamuna lähti Johan Nikolai arvannostoon. Vinoleukainen Taneli renki meni häntä kyytimään. Yöllä palasivat he kotiin, ja Johan Nikolailla oli pivossaan paperi, jossa seisoi että hän oli ijän ajaksi vapautettu kaikesta sotakomennosta.

— Miten kävi Kuivalan Kyöstin? kysyi emäntä aamulla.

— Kylmästi kävi… veti ensimmäisen numeron.

— Siis vakinaiseen väkeen kolmeksi vuotta.

— Kahdeksi vaan, huomautti Taneli… se on käynyt läpi kansakoulun.

* * * * *

Ainolan Emman sydän oli häilynyt Kyöstin ja Johan Nikolain välillä. Tunteet hyväilivät kumpaakin. Toinen oli kaunis, toinen rikas. Molemmat häärivät hänen ympärillään ahkeraan, ei kumpikaan väistynyt taistelusta vapaehtoisesti syrjään.

Se oli Emmasta hupaista, sanomattoman hupaista. Kylän rikkain poika, jolle sateli naimatarjouksia idästä ja lännestä, oli onnellinen, kun sai häneltä hymyilyn ja kylän kaunein poika, johon ylpeämpikin neito heti ensi näkemällä mieltyi, oli tyydytetty, kun sai Emmalta yhden ainoan armaan silmäyksen. Toiselta oli kihloina kello, toiselta sormus. Edellisen pakotti Johan Nikolai ottamaan Emman vastaan ja heti päivän parin jälestä, kuten salaisen maneettivoiman vaikutuksesta, tuppaili Kyösti sormustaan hänelle. Täytyi siltäkin ottaa, kun oli toiseltakin ottanut. Muuten olisi tapahtunut vääryys tunteita kohtaan, jos olisi suosinut toista enemmän.

Sattui sitte tuo kuuluisa tapaturma ja Johan Nikolain vapautus sotilasvelvollisuudesta. Alussa ei Emma ajatellut minnekään päin, hän tunsi itsensä melkein kuin sivulliseksi ja asiaankuulumattomaksi. Kovan onnen tapaturma oli varsin luonnollinen, joskokin se sattui omituisena aikana. Mutta pian ruvettiin kuiskailemaan asiasta yhtä ja toista, ensin hiljemmin, sitte yhä äänekkäämmin, kunnes koko kylä oli solinaa täynnä. Eikä siinä kyllin, että väitettiin tapaturmaa tahalliseksi, kokonaan ehdontyöksi, tiedettiinpä vielä vallesmannissa käynnit ja lahjomis-yrityksetkin. Kukaan ei voinut sanoa, mistä huhut ja arvelut olivat syntyisin, mutta jokainen niitä oli kuullut ja jokainen oli valmis uskomaan ne todeksi. Mutta Taneli renki, entinen huutopoika, jonka Mahtilan vaimovainaja oli pienenä raukkana hoitoonsa ottanut ja mieheksi kasvattanut, se ei tiennyt mitään eikä ollut huomannut mitään. Jos siltä kysyttiin, rupesi sylkemään ja kiroilemaan, ettei suinkaan asiat niin olleet.

Ainolan Emman ajatuksia huhut pyörittivät tuonne ja tänne. Hänen tuli oikein vaikea olla, kun kuuli miten alentavia sanoja palvelijat päästelivät Johan Nikolaista. Ensin ei hän likipitäinkään luottanut niiden todenperäisyyteen, mutta vähältä epäilykset pujottautuivat rinnan alle asustelemaan. Ensin ne olivat lyhyt-ikäisiä; mutta aikaa voittain kasvoi niihin syvemmät juuret. Ilmaantui varmempiakin perusteita kuin kylän juorut.

Tuli sitte syksy ja Kyösti tuli heittämään hyvästejä. Oli niin huolettoman ja iloisen näköinen, kuin jos olisi lähtenyt noutamaan suuria perinnöitä. Lupasi kirjoittaa joka kuukausi Emmalle ja lupasi jouluna käydä kotona. Heti Kyöstin lähdettyä muutti Johan Nikolai käytöstapaa. Tuli rohkeammaksi ja vaativammaksi, kun vaarallinen kilpailija ei enää ollut häntä varjoon saattamassa. Kun Emma näki ettei se ollut vallattomuutta eikä satunnaista mielenkuumuuttakaan, harmistui hän, mutta kätki jonkun aikaa harminsa armaan hymyn taakse. Pian kuitenkin ilma tuli niin sähköiseksi, ettei jylähdys ja isku enää voineet mennä sivu. Joulun edellä, eräänä iltana istui Emma kamarissaan, lukien kirjettä, joka juurikään oli Kyöstiltä tullut. Samassa kuului etehisessä tutut, pehmeät askeleet ja ne lähenivät niin nopeaan ovea kohden, että Emma hädin tuskin ehti saada kirjeen piiloon pöytäverhon alle.

— Hyvää iltaa!… ja Johan Nikolai kävi suoraa päätä istumaan tuolille Emman viereen ja kietasi kätensä hänen vyötäistensä ympäri… Miten jakselet?

— Hyvin… ota kätesi pois.

— Mitä varten?

— Sitä varten, että minä tahdon.

— Otan, jos lupaat vastata erääsen kysymykseen.

— Kyllä vastaan.

— Onko totta, että sinulle tulee Kyöstiltä ehtimiseen kirjeitä.

— On… ota pois.

— Enpä ota.

— So, virkkoi Emma kiukkuisesti ja ryntäsi seisomaan.

Johan Nikolai ei vielä ymmärtänyt mitään… katseli vaan naurusuin kiukustunutta Emmaa.

— Mutta vastaatko sinäkin minun kysymykseeni?

— Vastaan, ihan saat olla varma.

— No, onko totta, mitä jutellaan… että löit ehdollasi poikki tuon etusormesi.

— Ei, ei se ole totta.

— Mutta minäpä luulen, että se on… näen silmistäsikin että valehtelit.

— Emma, kuulehan kun tunnustan sinulle. Johan Nikolai rupesi änköttämään… kyllä minä sen tein, mutta se tapahtui sinun tähtesi.

— Minun tähteni… no taivaan päivät!

— Sinun tähtesi niin… en uskaltanut ajatellakaan poistumista sinun tähtesi.

— Häpeä toki hiukan, Johan…

* * * * *

Jouluna tuli Kuivalan Kyösti lomalle. Erossa oleminen oli sytyttänyt huiman tulen Emman sydämeen ja palohaavojen kirvellystä ei voinut lievittää kukaan muu kuin Kyösti. Tuo kaunis, vaaleahiuksinen poika, jonka miellyttäväisyyttä ja rehellistä luonnetta Emma vasta eron aikana oppi tyystemmin huomaamaan.

Ennen eroomista tuli julkinen kihlaus. Emman vanhemmat suostuivat empimättä, sillä olihan poika kaikin puolin virheetön.

Mutta Mahtilan emäntä suuttui niin, ettei tahtonut omissa nahoissaan pysyä. Lakkasi seurustelemassa Ainolan emännän kanssa ja höysti puheitaan, milloin ne kohdistuivat Ainolaan, pienillä piikeillä. Niitä sitte kylässä matkittiin, mutta kärjet käännettiin Mahtilaan päin, entistä terävämpinä, purevampina.

Katkenneen sormenpään pani Taneli renki talteen… pisti sen seinä-hirren koloon, josta ei hiiret ja rotat sitä saaneet suuhunsa.

Ja aikaa mukaan kuivui siitä kynsi, liha ja suonet pois, niin ettei ollut jälellä muuta kuin pieni luunkappale, joka sekin sinistyi ja rumentui niin surkeasti, ettei olisi outo aavistanutkaan sen olevan niin suurta sukuperää.

Hajanaisia piirteitä elämästäni.

Tietystihän minulla koulua käydessäni oli eväiden suhteen loppumattomia huolia, sillä elelin melkeen kerjuu-paloilla. Pussini oli maanantaisin, koulua kohden tallustellessani, kevyttä laatua, sisältäen onnellisimmassa tapauksessa ihramurenoita, kuivia leivänpaloja, silakoita sekä joskus kovettuneen juustonkulman, jonka olin, Jumala tiesi millä tavoin, tullut ansainneeksi. Sukulaisiakaan ei minulla ollut kuin muuan kivulloinen täti, jolla oli paljo lapsia ja häijynluontoinen mies. Ruumiini verhoomisen suhteen oli hän hyvin avulias, mutta leipäpalaset ja muut suuhunpantavat täytyi minun itse hankkia.

Olin nimittäin "löydetty", kuten sanotaan, kun siistiä puhetapaa tahdotaan käyttää… ja äitini oli kuollut.

Huolineen ja suruineen on tuo aika, jolloin luottamus ja usko eivät milloinkaan horjuneet vinoon asentoon, painunut syvälle mieleeni. Moni vähäpätöinen tapaus niiltä ajoilta sukeltaa usein mieleeni ja tapauksesta haaraantuu sadottain hienoja säikeitä, muodostaen kuvaryhmän, jonka erityisseikkoihin mieli ja ajatukset niin helposti kiintyvät.

Kerronpa niiltä ajoilta jonkun hajanaisen muistelman.

Lie jo ollut joulukuun alkupuoli, mutta sulaa kesti vielä yhäti. Savilätäköt ja maantien ojaksimet olivat aamuisin jään peitossa ja joen rantamillekin jo ilmaantui sylen levyinen jääsyrjä, mutta meitä kansakoulun oppilaita oli kovan rangaistuksen uhalla kielletty menemästä rantajäälle, uhittelemaan Ahtia. Minun oli helppo noudattaa kieltoa, kun en omannut luistimia ja kenkänikin olivat sitä laatua, etteivät kaivanneet erityisiä toiminnoita rikki mennäkseen. Päälliset olivat uurteista auki ja anturaa ei enää sanottavasti ollut muualla kuin kärkipuolessa. Tiesinpä hyvin, että kenkäni rakastivat hiljaisuutta ja senpä vuoksi en lähtenyt koko alkuviikkona kylän puolelle, vaikka kuiskauksista ja silmän-iskuista kyllä ymmärsin, että hämärän tultua ainakin kymmenkunta poikaa ja tyttöä hiipi jokirantaan, luistimet kainalossa.

Mutta torstain illalla kävivät evääni vähiin. Ei jäänyt jälelle muuta kuin neljännes leipää ja pari hapanta silakkaa. Niillä häntä sitte piti tulla toimeen puolitoista vuorokautta. Lauantaina piti lähteä kotikylään tervehtimään tätiä ja jos mahdollista myöskin täyttämään pussia. Asema oli sillä kertaa taaskin vaikean puoleinen, mutta olihan ennenkin eletty ja tultu toimeen, miks'ei siis nytkin. Ja minä asetuin nurkkaani maata ja nukuin heti, varmana että kun tulee päivä, tulee keinokin. Aamulla näin pahaa unta. Olin ajavinani pukin reessä huoneiden kattojen yli, suussani oli hopeahelainen piippu, jossa oli punaiset tupsut vallan kuten opettajankin piipussa. Sitte kaaduimme ja pukki mäkätti kovasti. Minä koetin huutaa, mutta en saanut ääntä. Kun heräsin, virtasi kylmä hiki ohimoitani myöten alas, leukani vapisivat pelosta.

— Hui, sentäänkin. — Minä hieroin silmistäni unen pois ja keikahdin istumaan.

— Mikä sun on? kysyi kortterini emäntä, kohennellen pystyvalkeata intoisempaan paloon.

— Ei juuri mikään, vastasin minä, nousten ylös.

— Ähkäilet kuin painajaisen käsissä. Tais ollakin…

— Ei ollut, suotta minä vain.

Ja minä istuin takan kivelle, kiitellen onneani, että olin herännyt kesken ilkeätä untani. Otin historian käteeni ja aloin lukea läksyäni, mutta haluni ja huomioni eivät virkenneetkään tarkkaavaisiksi. Huuleni tekivät konemoisesti työtään, ei ainoatakaan lausetta jäänyt päähäni, vaikka historia oli lempiainettani.

— Joko se on päivänkoittoa tuolla ulkona?

— Eiköhän tuo lie.

Kelloa ei ollut huoneessa. Sen asujamina oli pappilan muonarenki Mattias ja hänen vaimonsa Reeta. Pientä vihaa ja kinailua oli alituiseen heidän ja muiden töllien asukkaiden välillä, joten seurustelu oli hyvin kylmällä kannalla. Mattias ja Reeta eivät milloinkaan käyneet kyliä eikä heidänkään luokseen usein naapurit pistäytyneet. Lapsettomia kun olivat, sain minä armosta asua heidän luonaan ilmaiseksi eikä ollut minun puoleltani moitteen syytä heitä kohtaan. Tupa oli talvisin lämpöinen kuin muurahaispesä ja terveellinen suhdallisuus minun ja heidän elintavoissaan pysyi aina vallalla. Ei heilläkään syöty herkkupaloja, sillä Reeta oli kuulu kahvinjuoja ja ahkeruus ei ollut Mattiaksen hyviä ominaisuuksia. Ei hän juuri usein ehjää viikkoa työtä tehnyt.

— Missä se on Mattias? Onko jo mennyt töihin?

— Ei se menekkään tänään. Jalka on kipeä.

Minä olin jo niin tottunut tuohon kipuun, ett'en siitä ollut millänikään. Se oli jonkinmoista sisällistä "vesiruusua", joka vaati pysymään erillään työstä. Semmoisina aikoina erittäinkin, jolloin oli leipää katossa, tupakkia ja kahvipapuja kaapissa, nosti vesiruusu päätään ylpeästi pystöön. ja ylpeämpi tavallistaan se oli Reetakin silloin. Tuiskahutteli sanoissaan kuten ruustinna ja päästeli sen seitsemän lajisia viisauksia. Elämän juostessa tasaisesti oli hän sitä vastoin varsin lauhkea ja miellyttävä olento. Luulenpa että hän oli minuun kiintynytkin omituisella tavallaan, vaikka se ani harvoin kohtelussa tuli ilmi.

— Minne se sitte on mennyt?

— Puotiin meni.

Ryhdyin taas lukemaan, mutta ilkeä uneni anasti kaiken huomioni. Pelkäsin jotakin varsin ikävää tapahtumaa itseni suhteen. Olin nimittäin kahdesti ennen nähnyt unissani pukin. Ensimmäisellä kerralla, jolloin se suuteli minua, tiesi se äitini kuolemaa. Toisella kerralla löin painia sen kanssa ja samana päivänä meni jalkani polven alapuolelta poikki. Tämä oli nyt kolmas kerta. Veimaksella oli niin pitkä parta ja niin suuri ja musta se oli. Kun ei vaan ennustaisi omaa kuolemaani. Minä en lainkaan mielinyt kuolla, kun olin vasta niin vähän koulua käynyt.

— Albalongan kaupungissa, latinalaisten maassa, hallitsi muinoin kuningas Numitor…

Jännitin ajatukseni piukkaan, mutta pian ne höltyivät ja korvani eivät kuulleet sanaakaan kaikesta mitä luin.

— Onko se taaskin historiaa?

— On… sitä yleistä.

— Ja kun sitä luetaan, tullaan herroiksi.

— Tullaanpa miksi tahansa.

Reeta iski kiinni vanhaan virteensä ja siihen hänellä, sivumennen sanoen, oli huomattava taipumus aina silloin kun Mattiastakin vesiruusu vaivasi. Tajuten lyhyen korteni ja muut asianhaarat, jätin itseni aina alakynteen, vaikka vahvaa sisua löytyi kyllin rintani alla. Maailma oli minua karaissut ja kouluttanut ja olentoni sekä henkinen että aineellinen puoli oli vanunut niin sitkeäksi, ett'ei se ottanut murtuakseen. Koulunkäynti oli mielihaluni ja sen piti siis käydä päinsä…

Mattiaksen tultua kotiin, otin eväsrippeeni esille. Taitoin neljänneksen kahtia, sillä aioin päivälliseksi säästää toisen puolen. Mutta miten lie sattunutkaan, kun istuin siinä takan lämpöisellä kivellä, nakertaen kuivaa leipää ja silakkaa, eivät silmäni, syömästä herettyäni, löytäneetkään säästettyä leivänpalaa. Luulin että se oli ehkä huomaamattani pudonnut lattialle ja aloin siis vilkua ympärilleni.

— Mikä on hukassa? kysyi Reeta.

— Leivänpala, vastasin minä.

— Mikä leivänpala?

— Se toinen, jonka…

— Söit ensimmäisen jälestä. Voi poikaseni! Oikeinhan minä omin silmin näin, kun söit molemmat palat ja molemmat silakat.

Ja Reeta löi käsiään yhteen ja nauroi niin että kasvot vääntyivät ihan kieroiksi. Minua harmitti ja hävetti… huomasin että olin erehtynyt surkeasti.

— Eiköhän ne olleetkin viimeiset evääsi?

— Eipähän tiedä.

Nälkäni kun oli tyydytetty, tunsin itseni onnelliseksi, istuessani iloisten liekkien lähellä. Onneani ei häirinnyt muu kuin näkemäni ilkeä uni ja siitä johtuneet epäilykset… että jos sattuisi koulussa jotakin harmillista tapahtumaan. Eväshuolista kyllä toivoin selviäväni. Päivällisen voisin jättää syömättä, illallisen apua toivoin Peltolan Paavolta, joka oli varakkaan talon poika kotikylästäni. Ja sattuikin niin onnellisesti, että hän oli minulle suoraa velkaa pari voileipää, ehkä enemmänkin, Olin nimittäin avustanut häntä ainekirjoituksessa ja kotitöiksi pantujen mittausopillisten laskujen suorittamisessa. Paavolla oli tapana runsaasti palkita tuommoiset pienet avut… ei siis eväiden suhteen ollut hullumpaakaan hätää. Mutta se uni, se oli mörkö, joka natusteli rauhani rikki ja pani mieleni niin levottomaksi. Kun pelastuisin sen seurauksista, kun voisin välttää kaikki täpäryydet.

Istuin, tuumailin ja jopa pälkähti selvä pelastus silmiini. Lausuin äkkiä:

— Minäkin jään kotiin täksi päiväksi… eletään yksissä iloissa.

Tuuma oli oiva ja sukkela senkin puolesta, ett'ei tulisi niin polttava nälkäkään, kun pysyttelisi aloillaan. Nukkua tuherteleisi koko päivän ja unien välipaloiksi veteleisi savuja Mattiaksen väkevästä nahkavarresta. Mattiaksella oli hyvä luonto ja hyvä oli Reetallakin, vaikka vesiruusun vuoksi jolloinkin rypisti silmäkulmiaan. Uneni täytyisi mennä hotuun, kun en liikahtaisi koko päivänä pihan aidan yli. Illalla, pimeän tultua voisin pistäytyä Paavon luo, se ei katsoisi kierosti…

Mutta Reetapa ei ollutkaan sillä erällä hyvä. Hän tiukeanpuoleisesti kysyi:

— Sanoitko sinä ett'et mene kouluun?

— Sanoinhan minä.

— Ja minkä vuoksi et mene?

— En juuri minkään vuoksi… muuten vain ei haluta.

— Mutta minun mielestäni on sopivinta, että menet kouluun.

Reeta samassa katsoi minuun vasemmalla silmällään, oikea silmä oli suoraan ovea kohti. Ymmärsin mitä tuo kahtaanne haarautuva silmäys merkitsi. Milloin sitä käytettiin, silloin oli Reeta taipumaton ja silloin oli parai totella. Mattiaskin oli saman vaikutuksen alaisena. Hänestäkin katosi kaikki individualisti, kun Reeta vain mulahutti vasenta silmäänsä. Luulen että hän olisi ollut valmis vaikka hirteen…

Menin kouluun pelokkaana, arkamoisena. Istuin välitunnit hiljaa paikoillani ja yleensä käyttäydyin mahdollisimman varovasti. Historiassa jouduin kiinniottoon, mutta kun se oli peräti harvinainen tapaus, en tarvinnut jäädä laiskalle, enpä saanut juuri sanottavin nuhteitakaan. Äidinkieli ja mittausoppi luistivat hyvin, kuten ainakin sellaiset oppiaineet, joissa enimmältään tuli ajatusvoima kysymykseen.

Kun olin nokissani Reetalle, en mennyt kotiin päivällistunniksi. Ja mitäpä siellä olisin tehnytkään, eväitäkään kun ei enää ollut.

Aivan koulun lähellä oli kolme suurta makasinia. Menin niiden taakse, istuin kivelle ja vietin siellä aikojani. Tuli hiukaistus ja tuli nälkä. Kaivoin lakkaristani sikarinpätkän — minulla oli yleensä erinomainen onni löytää niitä, joten en juuri milloinkaan ollut tupakkikeinoja vailla — ja sytytin sen ja vetelin savuja. Hiukaistus tyyntyi, mutta sen sijaan tuli kylmä. Semmoista ylellisyyskapinetta, kuin päällistakkia, ei minulla siihen saakka vielä ollut ainoatakaan.

Minun täytyi siis lähteä liikkeelle. Kävelin moneen suuntaan, mutta aika tuli kovin pitkäksi. Tyhjä vatsani häiritsi ajatusteni tasapainoa eikä suonut niiden kiintyvän lujemmasti juuri minnekään. Sydämessäni risteili vaihettelevia tunteita, mutta syvempää surua ja alakuloisuutta, jommoista sitte myöhempinä kouluaikoina kyllä sain kokea, en tuntenut. Olinhan minä koulun etevin oppilas ja olinhan jo ylimmällä osastolla. Vaikka vilu ja nälkä hiukan vaivasikin, mitäpä siitä lukua. Kun tulee lauantai, tulee keino. Menen kotikylään ja hankin eväitä. Ja kun tulee kevätpuoli ja kesä, ei enää kylmäkään kiusaa.

Saadakseni aikani kulumaan, kävelin sinne ja tänne. Kävellessäni jouduin joen lähelle. Sillalla seisoi joukko oppilaita. Sinne veti minunkin haluni, vaikka tunsin vastenmielisyyttä kujeilemisiin ja muihin vilkkaanpuoleisiin toimiin. Mutta meninpä kun meninkin joukon luo — ja tietysti jo matkan päässä vedin peitteen mielialani yli. Astelin tanakasti, liikkeisiini ja koko olentooni valahti jonkinmoinen pirteä miehuus, joka nosti minut joukon tasalle, kenties hiukan ylemmäksikin. Sydäntäni hiveli, kun tiesin että jokaisen heidän täytyi myöntää, että olivat etevyyteen nähden kainalopoikia minun suhteeni.

Sillalla seisojat olivat melkein kaikki järjestään isoisten lapsia. Oli lukkarin kaksi tyttöä, jotka käyttivät muhvia, oli herastuomarin ja kauppiaan pojat, joilla oli tohvelipalttoot ja kalossit, ja oli lautamiehen Feeti, jolla oli hopeinen ankkurikello. Viimemainittu oli suurikasvuisin ja semmoisena koulun väkevin poika. Kävi toista vuotta neljännellä osastolla, kun oli kehno oppimaan. Mutta hevosenpäitä piirustamaan oli mainio —

Feeti oli ostanut kokonaisen karamellirasian, joka maksoi puoli markkaa, ja nyt hän sillalla avasi sen, antoi kumppaneilleen ja antoi minullekin. Kovin ihania olivat maultaan nuo happamet karamellit.

Nojausimme sillan aituuspuihin, katselimme jääreunaketta ja sulaa vettä, joka juoksi vapaana sillan alitse. Siinä seisoessamme heitti Feeti jäänsyrjälle karamellin. Syrjä muodosti sillä kohden terävänokkaisen niemekkeen, jonka kärki ulottui lähes joen puoliväliin saakka. Kärjen molemmilla sivuilla oli sula vesi.

— Manu, juokse heippatissa ottamaan karamelli, virkkoi kauppiaan Julie minulle.

Ja minä juoksin. Jää tosin rusahteli, mutta kannatti hyvin. Sillalle tultuani lausuin Feetille:

— Heitä enemmänkin.

— Enpä heitä kuin yhden.

Ja hän heitti jäälle punaisen karamellin… mutta vähän ulommaksi kuin ensimmäisen. Minä juoksin heti rantaan, hiipielin rusahtelevaa jäätä myöten karamellin luo ja kieppasin suuhuni sen.

— Nakkele vain enemmän.

— Kas enpähän nakkele.

Mutta hetkisen kuluttua hän kuitenkin viskasi kokonaisen parin niitä… mutta taaskin hieman lähemmäksi niemekkeen kärkeä. Minä hiihtelin varpaisillani niiden luo, jää rouskui kovin, mutta pulskasti kannatti sentään minut, jota ei liika lihavuus painanut.

— Anna vain sataa enemmän, kyllä täällä on veitikka joka vie.

— Vai on… no saapa nähdä.

Ja Feeti taas heitti jäälle kolme karamellia… ihan sinne niemekkeen kärkeen. Seisoin paikallani ja loin karamelleihin ahnaita silmäyksiä. Kova taistelu riehui rinnassani — olin näetsä, etevyydestäni huolimatta, kuitenkin lapsi — ja taisteluun sekautui tyhjän vatsani haikea valitus. Mennäkkö noutamaan ne ja antautua vaaraan? Vaiko jättää muiden, rohkeampien saaliiksi? Vatsassani ei suinkaan ollut tilan-ahtautta, mutta…

— No Manu, virkkoi kauppiaan Julie, käy noutamaan makeiset suuhusi. Vai etkö uskalla?

— Hiisi ties, kun ovat niin…

Feeti nakkasi toiset kolme karamellia jääniemen nenään. Yksi niistä vallankin oli suuri ja keltainen ja karahviinin muotoinen.

— Käy vain noutamaan, kyllä se maksaa vaivan.

Minä menetin mieleni tykkänään. Opettajan ankara kielto, pahoja ennustava uneni, varovaisuuteni… kaikki meni tomuksi ja puhaltui tiehensä.

— Käy keveästi kuin orava, varoitti joku sillalla seisojista.

— Ja vedä vatsaasi riskisti ilmaa, neuvoi toinen, se auttaa.

Minä hiihdellen kävelin niemen nenää kohden. Jää rutisi ja taipui allani, mutta minulta oli mieli mennyt. Käymystelin karamelleja kohden, vedin henkeäni ja pidätin henkeäni. Olin enää vain askeleen päässä päämäärästäni. Laskin polveni koukkuun ja levähdin, sillä mielenponnistus oli hirveän kova.

Sillalle oli keräytynyt yhä suurempi joukko poikia ja tyttöjä, jotka huutelivat jos mitäkin. En kuullut heidän huutojansa, sillä ajatukseni oli niin piukalle kierretyt.

Nyt olin jo aivan lähellä. Ojensin vasemman käteni ottamaan makeata saalista, mutta vieläpä se ei ulottunutkaan. Vielä oli matkaa tuuma tai pari siihen suureen ja keltaiseen, toiset olivat hajallaan sen sivulla ja takana. Kolme tai neljä tuumaa korkeintaan eteenpäin, sitte ulottuisin hyvin jokaiseen. Ei muuta kuin kolme tai neljä tuumaa…

— Laske mahallesi pitkäkseen, kuului Paavon tuttu ääni — hänkin oli joutunut sillalla seisojien joukkoon.

Älysin että neuvo oli perin järkevä. Laskin polveni entistä enemmän koukkuun ja…

Mutta samassa jää räsähti ja lohkesi. Ja minä puksahdin, pää edellä, veteen, kolmen kyynärän syvyyteen.

Pinnalle noustuani en hetkiseen aikaan saanut sanaa suustani, sillä vettä oli tunkeunut suuhuni ja sieramiini. Ensimmäinen huomio, jonka tein pahimmasta pelosta toinnuttuani, oli se, että virta kuletti mukanaan ruskeata hattuani, jonka olin edellisenä kesänä saanut opettajalta lahjaksi. Virta ahvattu sitä nyt kuljetti ja ehken aikoi saada saaliikseen.

— Hattuni, ottakaa kiinni hattuni.

Sillalta lähti pari kolme poikaa, kauppiaan Julie niiden joukossa, tavoittelemaan hattuani, jota virta vei alaspäin. Kun huomasin että sitä ruvettiin pyydystämään, siirtyivät ajatukset omaan pelastukseeni. Olinpa kyllä taitava uimari, mutta se keino ei tepsinyt, sillä jää oli rannoilla joka puolella vastassa. Kylmä vesi sitäpaitsi pian kohmetutti jäseneni… tunsin että kangistuin kuten silakka pakkaisilmalla. Kun yritin ponnahtamaan jäälle, murtui se allani, vesi tunkeusi uudelleen sieramiini, ja voimani katosivat yhä vähempään. Vaivoin voin enää pysytellä jään reunassa kiinni… se olisi jo ehkä kannattanut, mutta minulla ei enää ollut voimia ponnahtaa.

— Paavo, joudu pian auttamaan.

Näin miten Paavo kiskoi pitkää aidasta irti, häntä auttoi kymmenkunta poikaa ja hirveä mölinä ja huuto säesti heidän ponnistuksiaan. Vihdoinkin saivat aidaksen irti, toivat sen miehissä jäälle ja työnsivät pään minulle.

— No kiepahuta nyt itsesi ylös, me pidämme kiinni, ettei pääse luisumaan.

Muutamat pitivät aidaksesta käsin kiinni, muutamat istuivat sen päälle. Mutta minussapa ei ollut miestä ponnahtamaan aidaksenkaan avulla ylös. Säikähdys, polttavan kylmä vesi ja muut sellaiset seikat olivat vieneet voimani… kohtaus rupesi käymään kamalaksi.

— Lykätään aidasta enemmän veteen, komensi Feeti — ja aidasta lykättiin ulommaksi kyynärä tai kaksi.

— Nostetaan tätä päätä ylös, että tuo toinen pää painuu alas — sekin tehtiin komennon mukaan.

— No, asetupa nyt aidakselle kahtareisin istumaan.

Minä tottelin komentoa.

— Nyt painetaan tämä pää alas ja vedetään samalla.

Sukkela temppu! Minun ei tarvinnut vetämisen jälestä muuta kuin laskeutua aidakselle pitkäkseen, niin koko yläpuoli ruumistani pääsi kuivalle jäälle.

— No seuraapa nyt mukana… istu vain aidakselle me vedämme… voimia on.

He vetivät minut lähes rantaan saakka. Sitten nousin itse ylös, mutta kovin olin jähmettynyt jäseniltäni.

— Mimmoista oli ahvenain majassa?

— Hyvin mukavaa.

Leikiksi käännettiin koko tapaus, jokaisella oli sukkeluuksia suun täydeltä. Feeti antoi minulle karamelleja ja tuumi että oli jo aika kiirehtiä kouluun… ei ollut enää kuin neljännestä vaille.

— Mutta hattuni, virkahdin minä äkkiä, suru ja surkeus, jos se meni viimeistä menoaan.

— Älä hätäile, tuolla Julie tulee, pyörittäen kädessään hattua.

Ja Julie tulikin seuralaisineen. Hän oli polvia myöten märkä, Jalka oli luiskahtanut hattua tavoitellessa, ja koskeen olisi pyllähtänyt koko mies, jollei olisi saanut pajupensaasta kiinni.

— Tiedätkö, se peijakas purjehti aina keskellä jokea, tuolla kosken niskalla vasta erhettyi suunniltaan ja sitte minä sen kaappasin.

— Sinun täytyy juosta kotiin muuttamaan yllesi.

— Niin täytyy… ja Julie läksi aika laukkaa kotiinsa.

Koulun lähelle tultuani erosin minä Paavon kanssa joukosta ja ilmoitin hänelle aineellisen tilani. Muistipa hän velkansa heti… ja harras oli maksamaan.

— Ovatko ne sun evääsi ihan tyyni lopussa?

— Ovat, aamulla ne jo…

— Pahuus, kun munkin asiani ovat sekaisin. Se eilinen jupakka, näetsä…

Jo muistin minäkin, että Paavolla oli jonkun rettelön tähden sinä päivänä kaksi tuntia jälki-istuntoa.

— Kyllä minä sentään tiedän keinon… Pappenheim voi tulla tuomaan sulle voileipää, heti koulusta päästyään.

Pappenheimiksi sanottiin muuatta köyhää torpanpoikaa, joka oli arka kuin hiiri ja tavattoman lyhytkasvuinen. Sillä oli terävä pää, niukat eväät ja surkeanpuoleiset koti-olot. Hän oli tyttöin ja opettajain mielitietty. Ihmeen taipusa kun oli luonnoltaan, ei hän milloinkaan joutunut kinasteluihin eikä muihinkaan rettelöihin. Suosimme me pojatkin häntä. Mikään ilo ei ilolle tuntunut, joll'ei Pappenheim ollut mukana.

Luonnollista oli, että Reeta rätisi kuin katajapensas, kun minä märkänä ja viluisena ilmaannuin lattialle. Kuuntelin korvat hörpässä enkä virkkanut sanaakaan — tiesin että se parhaiten auttoi. Pahimman puuskan mentyä ohitse, pyysin kuivia nuttuja ylleni. Vakuutin että kuolen, jollen saa pian. Sen käsitti Reetakin. Hän komensi Mattiaksen tekemään aimo tulen, toi vaatteita eteeni jos jonkinlaisia, hieroi jäseniäni, torui, päivitteli — ja hänen toimensa yhteisvaikutus oli se, että hampaani lakkasi kalisemasta ja sinistynyt ihoni rupesi jälleen muuttumaan entiseen väriinsä.

Illalla, kun komea pystyvalkia jo oli palanut hiilille, tuli Pappenheim voileipien kera. Kovin oli poika osanottavainen kohtalooni, oikein kopristi käsivarttani, päästäkseen selville että se vielä todenteolla oli entistä luuta ja lihaa.

— Se oli sukkela kiepaus, virkkoi hän nauraa hihittäen.

— Olihan se.

— Olisit ottanut varren tai jonkun muun käteesi, jolla olisit pyyhkinyt karamellit luoksesi, niin et olisi pudonnut.

— Ei tullut päähäni semmoista älynpuksausta.

Hyvään tarpeesen tulivat Paavon voileivät. Niitä oli kaksi ja kumpikin melkein puolikkaan kokoinen. En jaksanut syödä enempää kuin toisen.

— Entä sun eväittesi laita?

— On vielä hiukan yhden aterian varaksi.

— Huomenna, ennen kotiinlähtöä panemme tasan tuon toisen voileivän.

— En minä kauppaa kiellä.

Pappenheim istui luonani siksi kuin menin maata. Nauraa hihitteli ja lasketteli omituisia juttujaan ja arvelujaan, joissa hänen lauhkea luonteensa kuvastui kuin helmi kirkkaassa vedessä.

Minä nukuin pian nurkkaani, vaikka ei ollut mitään pehmeätä allani. Ja silmiäni kiinni likistäissä minä ihan sydämmeni pohjasta toivoin, etten kuuna kullan valkeana enää näkisi pukkia unissani.

* * * * *

On kulunut vuosia toistakymmentä…

Taistelut eivät voineet murtaa minua, jolla oli intoa, sisua ja horjumaton vakaumus hyvän lopulliseen voittoon. Kaikkien vastuksien seurauksena oli vain luonteeni karaistuminen. Omituinen vaikutus tuntui sielussani, kun kappeliseurakunnan punaiseksi maalattu puukirkko kajasti silmiini talvisena kuutamo-ehtoona. Lämmin väre kulki läpi luitteni, olentoni pyhimmät tunteet ikäänkuin iskivät tulta.

— Tuolla järven rannalla on pappila, virkkoi kyytimieheni, sinnekö ajetaan?

— Sinne.

— Onko siellä lämmintä huonetta?

— On, rengin vaimo tietää tuloni, se edellinen pastori on toiminut.

— Se oli naimaton mies sekin.

— Niin oli.

— Ja yhtä nuorikin… no jouduppa nyt!

Hevonen lähti juoksemaan kohden pappilaa, joka oli järven rannalla. Tiukukellojen helinä herätti rengin, hän tuli vaimoneen pihalle minua vastaanottamaan.

— Odotimme jo eilen illalla pastoria, virkkoi rengin vaimo, niiaten syvään.

— Sattui viivytyksiä hiukan.

— Kyllähän niitä semmoisia matkalla sattuu.

Pitkä, useampia päiviä kestänyt matka oli minut väsyttänyt, joten kiirehdin levolle. Oli niin mieluista kallistua kyljelleen kotoiselle vuoteelle ensimmäistä kertaa. Aatokset sulivat niin pehmoisiksi, ruumiin joka jäsen ikäänkuin hykerteli käsiään pelkästä tyytyväisyydestä.

Heräsin jokseenkin myöhään aamulla. Juotuani kahvia, jota rengin vaimo toi, istuin ikkunan lähelle ja silmäilin ulos. Näin punaiseksi maalatun puukirkon, talollisten rakennuksia, mökkiläisten tupia. Aivan ikkunani edessä oli joukko punatulkkuja pihlajaterttuja nokkimassa.

Heräsi siinä istuissani puoleksi sameita ajatuksia mieleeni. Epäilin että ympäristössäni on ehkä kaikki kuollutta, jäätynyttä. Olihan se tavallaan erämaa — ja epäilin että vaikutukseni ehkä rajoittuu hyvinkin pieneen alaan, syystä kun olin vallan yksin.

Samanlaisista aatoksistani herätti minut rengin vaimoa ääni. Hän raoitti ovea ja virkkoi:

— Opettaja on täällä… pyytää päästä pastoria tervehtimään.

Siis oli seurakunnassa kansakoulu. Totta maarkaan, se ei ollut ikävä enne.

— Käskekää vain käymään tänne.

Ja arvatkaas, huoneeseeni astui ilmi elävänä Pappenheim… huulilla ja silmissä loisti lauhea hymy.

— Sinäkö täällä opettajana? Velikulta veikkoseni…!

— Minähän se täällä olen… terve tuloa sinäkin.

Pappenheim haki itselleen tuolin ikkunan lähelle ja istui viereeni. Ei ollut ulkonäön suhteen entisestään paljon muuttunut. Oli kenties paksuuden suhteen hiukan ehoisampi, mutta pituus oli melkein vanhallaan.

— Kerro nyt jotakin elämästäsi, pyysin minä.

— Ei ole mitään erinäistä kerrottavaa. Kansakoulusta lähdettyäni olin paimenena ja renkipoikana, sitte menin seminariin ja nyt olen täällä toista vuottani opettajana.

— Miten viihdyt?

— Hyvin, mainion hyvin. Täällä on jäykkää kansaa, josta pidän. Se ei innostu mihinkään asiaan ensi tuokiossa, mutta sitte kun joku mielipide heissä kypsyy, ovat he miehiä puolustamaan sitä. Esiintymistavalla on täällä suuri merkitys. Kun kohtelet heitä ystävinä ja vertaisina, panevat he huomiota sanoillesi ja tuumivat niitä. Jyrkkämielisyys ja komentaminen turmelee kaikki. Edeltäjäsi oli jaloluontoinen ja lahjakas mies, mutta hänellä ei ollut mitään vaikutusmahtia. Hän oli kokematon herrassäätyläinen, sen hän itsekin jälestäpäin huomasi. Hän sai kokea vastarintaa joka taholla.

— Vai niin.

— Käydäänpä nyt koululle, minulla on omintakeinen talous.

Me lähdimme. Koulu sijaitsi vuokratuissa huoneissa eikä sinne ollut pitkä matka.

— Onko teillä mitään edistyspuuhia vireillä?

— On vähäsen niitäkin… on raittiusseura, ompeluseura ja luku-yhdistys.

— Johan niitä siinä on pyrintöjä, tuumailin minä, nostaen turkkini kaulusta pystöön, sillä ilma oli tuimanpuoleinen — pohjoinen viima puhalsi vinhasti ja lumi narskui jalkaimme alla.

Kävellessämme saavutimme erään pojan, joka oli kouluun menossa. Poika oli nähtävästi köyhäin lapsia. Paljas kantapää vilkkui jalkineentapaisesta esineestä esille ja laahasipa sieltä likaisia riepujakin, joita arvatenkin oli aiottu jalkojen suojaksi kotoa lähteissä. Vaatteet olivat ohutta pumpulikangasta, kaula oli paljas. Toisella kädellään suojasi poika korvaansa ja poskeansa, joita pohjan kylmä viima poltti, toisessa kädessään piti leivänpalaa, josta aina väliin haukkasi.

Tuommoinen näkö koski mieleeni kipeästi. Siinä niin selvin värein kuvastui kaikki se kurjuus, jota niin runsaasti olin lapsena itse kokenut.

— Santeri, virkahdin minä äkkiä, tuo poika tarvitsee ruan ja vaatteen apua.

— Tarvitsee kyllä… se tuli vasta joulun jälestä, joten käy ensimmäisiä päiviään. Olen minä koettanut vähin erin auttaa, mutta tuon suhteen en ole vielä ehtinyt.

— Ruvetaan puuhaamaan erityistä apurahastoa köyhien oppilaiden vaatetusta ja ruokkimista varten.

— Ruvetaan vain. Voit asettua puuhan etupäähän, mutta muista seurata neuvojani esiintymistavan suhteen, muuten kohtaat kovanpuoleisen kallion.

— Kyllä muistan.

Ryhdyin innokkaasti asiaan käsiksi. Siitä kehittyi ensimmäinen elintehtäväni vakinaisien toimieni ulkopuolella. Toimeni onnistui, kiitos Pappenheimin neuvoille. Ilman niiden apua olisin ehkä kärsinyt kovan tappion. Huomasin piankin, että olin kokemuksien ja ihmisviisauden suhteen täydellisesti kapalovöissä… kaikki tietoni oli kypsymätöntä kouluviisautta, joka ei täällä erämaan lasten seassa merkinnyt suuria.

Vasta täällä sulivat vereeni koulussa ahmitut opit, vasta täällä ne alkoivat takomaan olentoani… ja väliin oli ahjossa niin kova kuumuus, että hiki virtasi otsaani myöten alas.

Harrastukseni tietysti haarautuvat moneen suuntaan, mutta mikään ei minua niin innostuta, kuin köyhien oppilaiden vaatettaminen ja ruokkiminen. Se on ja pysyy elintehtävänäni varsinaisen kutsumukseni ohessa. En voisi nukkua öitäni, jos tietäisin että yksikään kansakoulun oppilas seurakunnassani kärsii kylmää ja nälkää. Terve, punaposkinen lapsi, joka kirjoineen ja tauluineen tassuttelee kouluun, on ihanin näky, mikä milloinkaan kohtaa silmääni virkatointeni ulkopuolella. Sitä silmäni halusta katselevat, ja usein silloin oma lapsuuteni pilkoittaa satumaisen vihantana ja kauniina silmiini.

Ja siihen yhdistyy lukemattomien lankojen kautta erään toisen pojan lapsuuden päivät — pojan, joka oli lyhytkasvuinen ja luonteeltaan arka kuin hiiri. Hän on samaa hyvää ainesta, kuin silloinkin. Sattuu usein tapauksia ja asianhaaroja, joissa kysyn hänen mielipidettään, ennenkuin päätän sinne tai tänne. Hänen lauhea neuvonsa on aina hyvä. Se ikäänkuin lievittää liiallista rohkeuttani, joka on synnynnäisiä ominaisuuksiani ja josta en ponnistelemallakaan tahdo päästä selvään eroon.

Valoa ja varjoa.

Virran talossa tapahtui muutos toisen selkään vallan lyhyessä ajassa, sillä tuskin oli nuorin poika lähtenyt vävyksi pitäjän toiseen kulmaan, kun jo emäntä kallistui tautivuoteelle, poti siinä muutamia viikkoja ja kuoli sitte tyynesti ja rauhallisesti, kuten hänen ikäiseltään leskeltä sopi toivoakin. Miesvainaja olikin häntä odotellut jo kymmenkunta vuotta kirkkotarhassa, kahden pahkapintaisen koivun välissä, jotka olivat suoraan sakariston ikkunan kohdalla — niiden välissä löytyi vielä tilaa Virran ehtoisalle emännällekin.

Jo lesken eläissä oli vanhin poika Eerikki kulkenut isännän nimellisenä käyden veronmaksuissa, henkikirjoituksissa ja muissa sellaisissa isäntämiesten toimissa, ja kun maahanpaniaisten jälestä pidettiin pesänjako, työnnettiin Virran talo yksimielisesti Eerikin niskoille; keskimäinen ja nuorin veli ottivat rahaosingon sekä irtaimesta että kiinteästä omaisuudesta.

Eerikki piirsi puumerkkinsä kaikkien paperien alle, joita hänen eteensä levitettiin, kuulutti itsensä käräjissä Virran isännäksi ja hankki rahaa lainaksi, jolla maksoi nuorimman, naimisissa olevan veljensä eroon; keskimäinen veli, Heikka, jäi Eerikin kanssa asumaan kotoisen kurkihirren alla ja tekemään talon töitä, kuten ennenkin äidin eläessä.

Molemmat veljekset olivat vakavia ja rotevia, mutta Heikka oli sentään vilkkaampi, irrallisempi. Se saattoi loruta tyhjiäkin tarpeen vaatiessa ja sillä oli luontainen taipumus käymään karkeloissa. Väitettiin että moni tyttö oli iskenyt silmänsä häneen, mutta peräytynyt syistä, jotka olivat kokonaan Heikan puolella, puolitiestä takaisin.

Eerikki oli peräti toista kalua. Ei käynyt kyliä eikä nauranut naisten jutuille, ainoastaan miehet ja miesten seurat huvittivat häntä. Hänessä oli ikäänkuin jotakin savustunutta, johon uppoutui kaikki hellemmät tunteet ja joka piti hänet erillään naisväestä ja lemmenvehkeistä. Mutta roteva, hirmuisen roteva hän oli varreltaan ja tietystikin väkevä ruumiin voimiltaan. Aivan satumaisia kaskuja liikkui kylässä hänen väkevyydestään… eikä ole syytä olettaa, että niissä olisi ollut kovinkaan paljon liiottelua, sillä kaikkine virheineen oli Eerikki kuitenkin kunnianhimosta vapaa. Ei se milloinkaan röystäillyt eikä suurilla sanoilla kerskaillut; kohautti vain olkapäitään, jotta leveä rinta hiukan paisui, kun milloin miesten kesken tuli puheeksi varren voima, hartiain tanakkuus ja muu sellainen vakava asia.

Talon kuuluttamisen jälestä odotettiin Eerikin ryhtyvän naimapuuhiin, kuiskailtiinpa jo taloja ja tanhuoitakin, jonne olisi sopiva lähteä onnea koittamaan, mutta kuukaudet kuluivat ja vuodet kuluivat eikä naima-yrityksistä tullut sen kummempiakaan. Ei kukaan kyennyt sanomaan, mitä miehellä oli mielessä, kun ei lähtenyt valintaan eikä ilmaissut salaisia ajatuksiaan edes puheniekoillekaan, joita tunkeili hänen ympärillään ensiaikoina hyvinkin ahkeraan. Ne olisivat naittaneet hänet päistikkaa jo ensimmäisenä isännyysvuotena, mutta into jäähtyi, kun kohtasivat vakavan, karhumaisen miehen, jonka pinta ja sisus oli niin kylmä, kova ja savustunut, ettei siihen noidan nuoletkaan ottaneet pystyäkseen. Luonnollisesti sitte kaikkien kuiskeiden ja arvelujen täytyi vähä vähältä vaieta, kunnes ei enää kuulunut hiiskaustakaan Eerikin naimapuuhista.

Ja aika riensi eteenpäin. Tuli hyviä vuosia, huonoja ja keskinkertaisia, aivan kuten vuosikymmenessä tapaa tulla. Oltiin pyhäinpäivän tienoilla, ilma oli kuivaa ja kylmää, mutta vielä ei ollut lumen rahtuakaan pudonnut routaisille maille. Eräänä lauantai-iltana ei Eerikki mitenkään saanut mietteiltään lepoa. Ajatukset, joita koetti karkoittaa kauas luotaan, tulivat saman tien takaisin ja ikäänkuin puistelivat kourillaan häntä. Ne olivat joskus ennenkin samaa tapaa pitäneet, mutta ei niin voimakkaasti kuin nyt. Olivat aina lopulta itsekseen tyyntyneet ja syvä uni oli niiden reuhkinan lopettanut. Mutta tällä erällä eivät ensinkään näyttäneet aikovan tyyntyä, ei miltään puolelta.

— Paljon selittämätöntä ja kummallista on ihmiselämässä, virkahti Eerikki huokaavalla äänellä, kun katseli kiiluvia tähtiä, jotka ikkunan kohdalla tuikkivat. Nousi sitte ylös, puki ylleen ja haki soihdun, mennäkseen talliin panemaan apetta hevosille. Mutta puolitiessä tulikin Heikka häntä vastaan.

— Luulin sinun vielä olevan kylillä, virkkoi Eerikki, pyörtäen samassa ympäri, kun näki veljen tulevan suoraan tallin puolelta.

— Johan tuota on ollut aikaa kyläillä, on jo melkein puoliyö.

— Onhan se jo.

Ja tupaan meni jälleen Eerikki, sammutti soihdun, veti saappaat jalastaan ja istahti sängyn laidalle. Istui siinä hetkisen, istui ja mietti ankarasti. Nousi sitte äkkiä ylös, hiipi hiljaa veljen kamaria kohden, veti oven auki ja kysäsi:

— Heikka, joko nukut?

— Enhän minä vielä ihan…

— Olisi puhuttavaa sinulle, aivan tärkeätä asiaa.

— Puhu vain. Olen minä vähin huomannut, että sinua joku vaivaa.

— Niin, näetkös, minä olen jo neljänkymmenen vanha.

— Aivan paikalleen… tänään on syntymäpäiväsi.

— Ja sinä olet viittä vuotta nuorempi.

— Olen runsaastikin.

— Näetsä, minä olen ajatellut, että kun ei tässä kuitenkaan tule naitua…

— Miks'et nai, Jumalan luoma? Kyllähän isäntä-mies aina…

— No, se on minun asiani… ei kuulu kellekään…

— Tietysti, oma asiasi se on.

— Mutta minä olen ajatellut, että sinä naisit ja…

— Eihän minulla ole taloa.

— Ei olekaan, mutta sinulla on mieli naimaan ja… talon saat minulta eloneen, kaluneen.

— Entä sinä? Mitä aiot tehdä itsesi kanssa?

— No, minä rupeen takavaariksi… olen erinomaisen sopiva siihen.

— Sepä erinomainen tuuma.

— Näetsä, kun ei minulta kuitenkaan tule naitua, niin on vaara kädessä, että tämä Virran talo menee vieraalle. Kun se kerran on isän perintö, voisi se pysyä omalla suvulla, vai miten? Eikö ole järkevästi ajateltu?

— No, onhan se sitäkin. Mutta tuumimista se vielä kaipaa.

— Tietysti niin. Tuumitaan asia oikein pohjaa myöten ja sovitetaan sitte kohdalleen.

— Sovitetaan vaan… kyllä minä suostun, mutta viettelemään en rupee.

— No, no, Virran veljesten välillä ei semmoinen sana tule kysymykseen.

Ja takaisin tupaan asteli jälleen Eerikki, riisui yltään vaatteet, viskausi vuoteelle ja nukkui oitis. Aamulla tuntui olo ihka toisellaiselta. Mieli oli paljon kevyempi, huolettomampi ja iloisampi. Isännyyden vaihetuksesta eli tuon järkevän tuuman keksinnöstä valui itsetyytymystä joka luuhun ja jäseneen. Hymy tuli väkisinkin huuliin, kun ajatteli itseään vanhana, harmaapartaisena takavaarina, joka talvis-iltoina pystyvalkian valossa kiskoo päreitä, kesäisin kalastelee, syksyllä käy ansoilla j.n.e. Ja Virran talo jää kun jääkin omalle suvulle. Velimies, naisväen suosikki, tuo emännän taloon ja elämä alkaa tuntua perheelliseltä, kun saa kuulla lasten parkua — jotakin, jota ei Virran talossa miesmuistiin oltu kuultu.

Taisi kulua pari kolme viikkoa edelläkerrotusta lauantai-illasta, kun jo Virran talossa tapahtui isännän muutos. Heikka, keskimäinen veli, sai talon eloineen kaluineen, kun otti maksaakseen velan, joka nuorimman veljen välejä selvittäessä oli tehty pitäjän säästöpankkiin. Eerikki ei vaatinut itselleen muuta kuin runsaanpuoleisen eläkkeen ja siten ei koko kaupassa lausuttu ainoatakaan väitesanaa; luovuttaja sekä vastaanottaja olivat molemmat yhtä tyytyväisiä.

Sitte Heikka kuulutti käräjissä Virran talon nimelleen ja Eerikki vei eläkekirjansa yliaittaan. Siellä oli suuri, vahvasti raudoitettu ja laatikolla varustettu kirstu ja kirstun laatikkoon hän säilytti tärkeän paperin; avaimen kätki hän jyvähinkalon permannon koloon. Vuoteen pariin ei tapahtunut mitään, joka olisi poikennut vanhoista oloista. Veljekset raatoivat yhdessä talon töitä, söivät samassa pöydässä ja löivät älynsä yhteen kaikissa tärkeämmissä kysymyksissä. Mutta sitte alkoi kuulumaan kuiskeita, että taloon oli hankkeissa tulla emäntä. Pian kuiskeet yhättivät Eerikinkin korviin, mutta vastenmielisen ilmeen ne heti loihtivat hänen rosu-ihoisille kasvoilleen. Vihdoin, kun kuiskeet yhä yltyivät, rupesi hän tiedustelemaan asiaa suoraan veljeltään. Virkkoi hiukan epäilevästi:

— Huhutaan että nait Tuimalasta… Onko jutuissa perää?

— Kyllä on aikomus, vastasi Heikka, vakavasti ja reippaasti.

Eerikin muoto muuttui harmajaksi, mutta hän ei lausunut ainoatakaan moitteen sanaa.

— Senkö vanhimman kanssa olet asioissa?

— Sen kanssa… nuoret eivät ole niin järkeviä.

— Ja milloin aiot häitä viettää?

— Jouluksi niitä on tuumittu.

— Niin vainen, mitäpä niistä pitkistyksistä… jo se on aika sullakin.

Tuimalaiset olivat pitäjän menneitä suuruuksia, sellaisia, jotka olivat rikkaan kadehdittavalta asemalta yhden miespolven kuluessa luikuneet vähempi-varaisten vertaisiksi. Suku oli suuri, mutta omituista kyllä, sama alaspäin vieriminen oli melkein kaikkien jäsenten tuntomerkkinä. Vanhempain ihmisten korvissa, jotka olivat nähneet Tuimalaisten loisto-ajan, oli suvun nimellä kummallinen sointu; se oli kuin rämähdys rikkinäiseen soittokoneesen, joka ennen oli niin komeasti ja lumoavasti helähdellyt.

Ja Tuimalasta se tuotiin emäntä Virran taloon, soitolla, hälinällä ja pyssynlaukauksilla. Siitä lähtein elämäkin muuttui uudenmoiseksi, entiset tavat ja järjestykset vetäytyivät piilosalle uudempien tieltä ikäänkuin vanhuuttaan häveten, Palvelusväkeä lisättiin, asuinrakennus korjattiin ja maalattiin, pihan ympäri laitettiin uusi aita, piha somistettiin kukkais-istutuksilla, hedelmäpuilla ja marjapensailla. Lyhyesti sanoen, pantiin toiseen muotoon koko kotoinen elämä.

Alun alkaen katseli Eerikki vinosti kaikkia noita sievistyspuuhia, joita niin rentonaan tehtiin. Toisinaan häntä oikein harmitti ja harmia ei suinkaan lieventänyt se seikka, ettei hänen neuvojaan ja mielipiteitään enää kysytty missään asiassa. Muutokset suunniteltiin aivan hiljaisuudessa ja lausuttiin vaan lyhyet määräykset tekijöille. Kun lasikuistia ruvettiin rakentamaan, ei Eerikki enää malttanut mieltään, vaan meni velimiehen puheille, rykäsi kerran kaksi ja virkkoi sitte:

— Tämä on hullutusta, Heikka, tämä kaikki tyyni… ei Virran manttaali kannata tämmöistä.

— Mutta jos kannattaa, vastasi velimies jykevästi.

— Ei kannata, sanon minä.

— Mutta minähän isäntä olen.

— Jahah, jahah, no kunnia sille, jolle kunnia tulee… sinä se isäntä olet.

Se oli ensimmäinen keskustelu häitten jälkeen Virran veljesten välillä.

Aikaa myöten vieraantuivat he toisistaan yhä enemmän ja kului viikkoja, jolloin eivät he vaihtaneet luotua sanaa toistensa kanssa. Eerikki kävi aamusta iltaan työssä, Heikalla oli omat puuhansa, omat seurustelu-kumppaninsa ja neuvonantajansa, nimittäin emännän sukulaiset. Parin vuoden kuluttua otti hän pitäjän pankista lainan. Silloin Eerikin veri kuohahti ja salaa, kenenkään näkemättä, repäsi hän tukkaansa useamman kerran. Ei tiennyt kumpaako enemmän kirota, vaimon vaikutusvaltaa vaiko miehen pehmeyttä. Molemmat olivat seurauksiltaan yhtä surkeita, onnettomia. Velimies oli kuin lumottu, oli kokonaan tahdoton välikappale vaimon käsissä, se näkyi selvään kaikista toimista.

Eerikiltä loppui toisenkin kerran maltti. Kun piika pantiin kesken vuotta pois palveluksesta, ilman että Heikka edes yrittikään vastaväitettä tekemään, meni Eerikki renkien aikana emännän nenän eteen ja mölähytti sanoa karkealla äänellään:

— Sinä olet sukusi paraita. Sano minun sanakseni, että kymmenen vuoden päästä ei Virran talossa ole muuta kuin velkaa ja nälkää. Se on Tuimalaisten tuntomerkki, että niiden kainalosta tippuu köyhyys, mihin ikänä joutunevatkin. Sano minun sanakseni.

Emäntä lensi tulipunaiseksi kasvoiltaan ja virkkoi:

— Tiedetäänhän se, ettei sinun päässäsi ole kaikki ruuvit paikoillaan.

Eerikin sopimatonta käytöstapaa raskautti tärkeä seikka, isäntä nimittäin ei ollutkaan silloin saapuvilla. Kun veljekset seuraavana päivänä kohtasivat toisensa kahteen kynteen, virkkoi Heikka tuiman puoleisesti:

— Minä komennan itse vaimoani, pane se mieleesi vastaisien aikojen varalle. Eikä sen tarvitsekaan muille kelvata eikä muiden mieltä noutaa.

— Tietysti niin, vastasi Eerikki… tuli malttamattomuudessa sanotuksi liian rouvisti.

Puolen vuoden kuluttua sananvaihdosta emännän kanssa sattui iloinen tapaus Virran talossa, mutta Eerikkiä ei käskettykään tervehtimään äitiä ja pienokaista, vaikka hän niin kiinteästi odotti. Kummiakin valitessa mentiin koreasti hänen sivutseen ja otettiin Tuimalasta molemmat. Tuo oli, tähän-astisista tapauksista melkein karvain pala niellä, se tahtoi salaa heristää kyyneleitäkin karhumaisen miehen silmistä.

Mutta yhäti teki Eerikki talon töitä, söi palvelijain kanssa, huolehti kynnöistä ja kylvöistä ja piti varalla että työt tuli kunnolleen tehdyksi. Sitte hänelle kerran sattui ikävänlainen tapaturma. Hän löi kirveellä pahoin polveensa, joutuen makuulle moneksi viikoksi. Ja hän menetti kärsivällisyytensä, kun näki miten vastenmielisesti ja armojen alta hänelle annettiin hoitoa emännän puolelta. Ne olivat tosin kaikki tyyni pikkuseikkoja, mutta niin kiusallisia, että kiehuttivat sappea kuin pahin myrkky. Kerran, jalan vielä ollessa siteissä, sattui emännän kanssa toinen sanailu, ankarampi ja seurauksiltaan tärkeämpi kuin ensimmäinen. Eräänä iltapäivänä tuli Eerikki ansoiltaan kotiin, meni pöydän päähän ja käski tuomaan ruokaa. Heikka sattui silloin olemaan kaupungin matkalla. Emäntä vastasi kiusallisesti ja riidanhaluisesti, että aterian aika oli jo ohi. Silloin Eerikki löi nyrkkiä pöytään, jotta nurkat tärisivät ja kysyi eikö emäntä tiennyt, kuka oli talon vanha kanto.

— Ei tässä mitään kantoa ole, vastasi emäntä. Kun teet työtä, saat syödäksesi.

— Kiusahinen, etkö tiedä että Virran Eerikillä on eläke… on leipää ja leivän särvintä.

— Mikä eläke…? Ei sulla mitään ole, miesraukka!

Silloin Eerikki unhotti siteessä olevan haavan ja hyppäsi ylös kuin käärmeen purema. Ja juoksi suoraa päätä yliaittaan, otti nurkasta tuulaan ja väänsi kirstun lukon rikki. Avasi laatikon, kouraili, kopeloi… mutta eläkepaperia ei sieltä enää löytynytkään.

Sen oli Tuimalan tuima tytär vienyt!

Heikalla oli siksi Virran suvun verta suonissa, ettei ruvennut käräjöimään veljensä kanssa, vaan sovitti asiat paikalleen sovinnolla. Tehtiin uusi eläkekirja, jonka Eerikki vei lainvahvistettavaksi vielä samana syksynä. Mutta julkinen häpeäjuttu tapahtumasta kuitenkin tuli, sillä koko pitäjässä tiedettiin kertoa, miten Virran emäntä varasti eläkekirjan ja poltti sen, toivoen pääsevänsä silmätikustaan eroon ja saavansa sen vanhoiksi päivikseen keppikerjäläisen asemaan.

Tapahtuman jälestä muutti Eerikki kotoa pois, tekemään vieraan töitä, eikä hänellä lähteissä ainakaan ollut aikomusta enää elämän ijässä avata Virran talon ovea, vaikka tulen nurkissa näkisi. Hänen vakava luonteensa, joka ei juuri lapsen leikistä ottanut suuttuakseen, oli noina viitenä vuotena, jotka Heikan naimisesta olivat kuluneet; saanut niellä niin monta väkevää marjaa, niin monta karvasta palaa, että mieli oli ikäänkuin reunoja myöten täyttynyt suuttumuksella. Ei niin paljo veljeä kohtaan, sillä hänen ainoa vikansa oli liiallinen pehmeys, mutta veljen vaimoa, Tuimalan tytärtä kohtaan. Se ja sen sukulaiset, ne juuri olivat tehneet Heikan siksi, mikä se nyt oli, sellaiseksi ponnettomaksi nahjukseksi, jota akka sai vallita ja komentaa kuin karjapoikaa.

Eroomispäivästä alkaen vaati Eerikki eläkkeen veljeltään, tärkeämmästä vähäpätöisimpään saakka, mutta työhön kykenevä kun oli, muutti hän saatavansa vuosittain rahaksi, paitse minkä antoi hoivaajalleen, eräälle äitivainajan sukulaiselle, jonka luona tapasi usein asuskella.

Sillä lailla eleli hän monia vuosia.

Virran oloista tuli usein viestejä hänelle, mutta ne eivät olleet ilahuttavaa laatua. Hilloin oli joku velkajuttu viestinä, milloin riitoja palvelijoiden kanssa, milloin mitäkin selkkauksia, joita sitte kymmenet kielet kertoivat, pannen kukin tietysti hiukan siipiä sivuun. Tosiasiana kuitenkin pysyi, ettei köyhyyttä ja puutetta ajan pitkään enää voitu Virran talossa kokonaan peittää. Se pilkahti väkisinkin näkyviin jyvälainoissa, verorästien kuulutuksissa, hevosien laihtumisessa ja monessa muussa kohdassa. Ja kerrottiinpa että isäntä häpeäjutun jälestä, eli siitä päivästä saakka, kun Eerikki kimpsuineen lähti oven edestä kylää kohden kulkemaan, oli muuttunut harvasanaiseksi, melkeinpä surullisen näköiseksi, ja että emännän tuimuus oli tasoittunut sitä mukaan kuin jyvälainat ja muut puutteen oireet kävivät ilmeisemmiksi. Sanottiin ettei se enää haastanut tikusta riitaa piikain kanssa.

* * * * *

Kymmenen pitkää vuotta ja kappale yhdettätoistakin oli kulunut siitä kun Eerikki lähti Virran talosta vieraan työtä tekemään. Oltiin kevään puolella, juuri kelirikon rajalla. Päivä paistoi aukeamilla lämpimästi, mutta metsäseuduilla lumikinokset vielä pitivät ilmaa viileämpänä, talvisempana. Eerikki asteli kotiin kirkolta. Hiki virtasi hänen otsalleen, sillä ankaran ristiriitaiset tunteet riehuivat ja kuohuivat hänen sielussaan. Verorästejä kuuluttaessa oli mainittu Virran isännänkin nimi — kruununvero oli jäänyt veljeltä maksamatta taas sinäkin keväänä. Oli ollut huononpuoleiset ajat kahtena viimeisenä vuotena. Etanat, liiat sateet ja yökylmät olivat turmelleet laihot ja ryöstäneet maanmieheltä hänen vaivannäkönsä hedelmät. Ahdinko pyrki olemaan paikkakunnalla yleinen, vaikka tietysti eri mitassa yksityisiin nähden. Vankat talot, joilla oli vanhaa törkyä, suoriutuivat kutakuinkin, mutta vähempi-varaiset ja ne, joilla oli velkoja, joutuivat kylläkin lujalle. Viimemainittujen joukkoon kuului Virran talokin, sielläkin syötiin lainaviljasta tehtyä leipää ja velan korkojen suorittamisessa oltiin kireällä. Kaiken muun lisäksi oli kruununverokin maksamatta, oli rästinä kuulutettu kirkossa, ja talo siten leimattu köyhyyden leimalla — Virran vankka talo! Ja Eerikki pyyhki hikeä otsaltaan.

Hänellä oli rahaa povilakkarissa paksu tukku… oli kahteen tuhanteen markkaan, eli kaikki mitä oli kymmenen vuoden kuluessa eläkkeistään saanut. Ja velimiehellä oli kruununvero maksamatta! Ja pappi oli saarnannut, ettei riitä, vaikka antaa veljelle seitsemän kertaa anteeksi, pitää antaa seitsemänkymmentä kertaa seitsemän. Koskiko tuo määräys häneen, Virran Eerikkiin, jota veli ja veljen vaimo olivat niin kiittämättömästi kohdelleet ja jolle olivat hyvän pahalla maksaneet? Ei suinkaan. Muihin se koski, semmoisiin, joissa oli syytä kahden puolen, hänessä ei ollut lainkaan syytä. Ei mitään pahaa hän ollut tehnyt heille, päinvastoin hyvää. Talonsakin oli heille ilmaiseksi antanut. Mutta he olivat tehneet hänelle harmia ja mielipahaa. Eläkekirjankin anastivat konnamaisessa tarkoituksessa. Ne ne olivat itse syypäät, eikä hän.

Vihasiko hän veljeään, emonsa lasta? Mitähän vielä, ei hän vihannut eikä vainonnut. Sai se tulla hyvinkin toimeen hänen puolestaan, ei hän osaltaan pahaa sille suonut, ei vahinkoa eikä onnettomuutta toivottanut, ei lähimaihinkaan.

Mutta soiko hän hyvää sille, rakastiko hän sitä? — Kuumaksi käy, melkeinpä liian kuumaksi. Se oli mutkikkaampi kysymys, tuo hyvän suominen ja rakastaminen. Kun hänellä, Eerikillä oli rahaa ja veljellä oli vero maksamatta. Se oli melkein samaa kuin nähdä ihminen hädässä ja auttamisen sijaan huutaa sille: "minä toivon että pelastut". Vallan sitä laatua se oli hyvänsuominen ja rakastaminen hänen puoleltaan. Sillä hän oli hyvinvoipa ja rahallinen, ja veli oli velassa ja söi lainaleipää eikä voinut veroaankaan suorittaa määräaikana.

Mutta veli oli ollut kiittämätön häntä kohtaan. Eikö se muuttanut asiaa? Totta kai. Sanotaanhan että mies miestä vastaan. Mutta pappi sanoi: Jos sinun veljes seitsemän kertaa päivässä rikkoo sinua vastaan ja — —

— Miten käy kuumaksi… ei luulisi päivän vielä noin lämmittävän.

Virran tienhaara tuli lähelle, Eerikki seisahti, pyyhki hikeä otsaltaan, astui muutaman askeleen, seisahtui taas ja pyyhki hikeä. Hänen oli kuuma, hirveän kuuma. Papin saarna, setelitukku, maksamaton vero ja ahtaat ajat kiehuttivat hänen ajatuksiaan. Joku väkevä voima veti häntä Virran tielle, joku mahtava ääni kuiskasi hänelle rauhan ja sovinnon sanoja ja kielsi häntä tinkimästä papin saarnasta ja vääntämästä sitä siksi, ettei se muka häneen niin puustavillisesti koskenut. Ja vielä leimahti mieleen, että Virran emäntä oli ehkä masentunut ja että veli ehkä kovinkin kaipasi häntä. Ja välähti sekin mieleen, että saarna ja kirkossa käynti oli erinomainen johdatus, ja että oli synti taistella hyvän hengen vaikutusta vastaan.

Ja hän astuu ensimmäisen askeleen Virran tietä, astuu toisen ja kolmannenkin. Kun oli astellut puolituntisen, tyyntyi mieli, hiki herkesi juoksemasta. Mieli tuntui kevyeltä, mutta varmalta, kaikki ristiriitaisuus oli vaiennut.

Tuntisen käveltyään joutui hän perille… avasi oven ja astui sisään.

Heikka istui penkillä, nojaten pöytään kyynäspäillään, emäntä tuuti nuorinta lasta nukkumaan.

— Hyvää päivää! ja Eerikki meni kättelemään emäntää… ja terveisiä kirkosta.

Heikan katse painui laattiaan, mutta Eerikki meni häntäkin kättelemään.

— Terve veli.

— Terve, terve. Käy istumaan.

— Siellä ei ole enää paljon kelistä tietoa, aukeilla varsinkaan.

— Ei suinkaan.

Puhe sammui tuohon.

Paljon oli emäntä entisestään muuttunut. Poissa oli korskea ryhti, suvun tuntomerkki, poissa oli kylmä, ylpeä katse, ja sijaan oli tullut pehmeyttä, ystävällisyyttä.

Velimies oli samallainen kuin ennenkin, mutta hiukan surullisempi.

— Sulla on taaskin kruununvero rästinä (Heikan kalvakkaat kasvot hiukan tummenivat), eikä ihme, nyt on ahtaat ajat.

— Ahtaat on.

— Minulla olisi pariin tuhanteen markkaan rahoja ja… no voithan arvata, että tuolla vieraiden orsien alla tulee ikäväni tätä isänmajaani. Minä ajattelin, että eiköhän tässä sovittaisi jälleen yhdessä elämään ja asumaan, nyt kun kumpikin olemme koetelleet vähä yhtä ja toista. Eläkekin rasittaa sinua… ja minä kykenisin vielä vähin töihinkin. Eteenpäin se olisi sekin, kun on niin ahtaat ajat. Vai mitä luulet?

— Veljeni, lausui Heikka hiljaa ja vapisevalla äänellä, minä olen kymmenen vuotta odottanut sinua.

— No parempi sitte myöhään kuin ei milloinkaan.

Vanhemmat lapset, jotka olivat juoskennelleet ulkona, ryntäsivät samassa sisään, nauraen ja meluten.

— Eero, mene tervehtimään setää, käski emäntä vanhinta poikaa, sitä samaa, jonka syntyessä niin loukkaavasti oli kohdeltu Eerikkiä.

Poika totteli kiltisti.

— Setä jää nyt meille asumaan, virkkoi Heikka… ja se on hyvä setä lapsille.

Eerikki hymyili onnellisesti.

— Täällä on vielä yksi, virkkoi emäntä… tule katsomaan tätäkin.

— Miten se on vanha?

— Vasta vähän yli puolen vuoden.

Valoisaksi nuo kävivät Eerikin kasvot, kun katseli kehtoon, jossa hento lapsi oli uneen vaipumaisillaan.

Mutta Heikka viittasi häntä tulemaan kamariin kanssaan, ja Eerikki läksi. Kauvan he siellä viipyivät kahden kesken…

Aamulla lähti Heikka nimismiehen luo ja maksoi rästinä olevan kruununveron. Sieltä palattuaan ajoi hän kylään ja toi velimiehen tavarat jälleen kotiin.

Virran veljesten välillä oli tapahtunut sovinto.

Hattuni historia.

Se päivä on vielä nytkin kirkkaasti muistossani. Aamulla satoi tiheästi, mutta ehtoopuolla ohenivat pilvet, taivaan sininen kansi rupesi kuultamaan, auringon valo säteili ensin korkeuksissa, sitte se salaa pujahti alas kaduille, pihoille ja tirkistipä vihdoin rautakaupankin ikkunaan, jonka takana minä seisoin, katsellen koulupoikia, ajureja, torimatameja, rantajätkiä. Nuo onnen lapset saivat vapaasti liikkua ja lekotella päivänpaisteessa, minun raukan sitävastoin täytyi seisoa päivät pääksytysten rautapuodissa ja odotella ostajia ja valehdella ja pettää kuin mustalainen.

Katselin ja katselin, mutta mielialani yhä synkkeni. Äkkiä tuli rohkea tuuma päähäni. Mitäpä jos omin luvin ottaisi vapauden hetken ja sulkisi puodin ovet pari tuntia aikaisemmin. Nyt kun ukkokin on Pietarin matkalla. Hattukin olisi jo ostettava, jos sillä nimittäin mielii jotakin vaikuttaa. Näin kevätpäivinä sitä luulletikin ihaillen katseltaisiin, mutta ei enää myöhemmin kesällä, jolloin niitä ilmaantuu jokaisen veitikan päähän. Jos nyt…

Ja moniaan minuutin perästä löysin itseni hattukaupassa. Katselin ja valikoin, siksi että osuin saada sopivan, värin ja ko'on puolesta. Se oli kallis, maksoi seitsemäntoista markkaa. Mutta kyllä oli kauniskin. Väri oli hienon hallava, syrjät kahtaanne kaarevat, silinteri niin taiteen vaatimuksien mukainen, että silmä vaipui pelkkään ihmettelemiseen.

— Mitähän tuo nyt sanoo Alma…?

Tulin kadulle, mutta en mennyt suoraa päätä Alman luo. Teki mieleni näyttää hattua ensin Josefiinalle, jonka kanssa olin ollut viisi viikkoa lemmenleikissä. Hän kylmeni minulle ja mieltyi toiseen, mutta emme kumpikaan surreet rakkauttamme emmekä pitäneet mustaa mieltä toisiamme kohtaan. Kolonialikaupasta, jossa Josefiina palveli ostin tupakit, saapasmusteet, paidan napit ja muut tarpeeni. Olimme asettuneet täydellisesti ystävyyden kannalle.

Astelin katuja, mutta en pitänyt kiirettä. Olin olevinani iltakävelyllä, vaikka varsinainen tarkoitukseni oli näytellä yleisölle hienoa hattuani. Onnistuin aikeisani hyvin, sillä hattu herätti ansaittua huomiota. Ei yksikään nainen mennyt ohitseni, luomatta silmäystä hallahtavaan silinteriini, silmäykset usein näyttivät minusta ihastuneilta, erinomaisen virkeviltä. Vanhat herratkin nostivat kohdallani silmäystään ylöspäin ja siten lisäsivät riemuani.

Josefiina istui tiskin takana, salakähmää lukien mielikirjailijansa Flygare-Carlénin romaania — muusta kaunokirjallisuudesta hän ei sanottavasti piitannut — ja kun näki minun aivan vieressään, virkkoi ihastuneesti:

— Ah!

Kohotin hattuani ja lausuin hyvää iltaa.

— Miten jaksat? Tarkoitan, onko rahtuakaan toivoa, että päähenkilöjen vaiheet voisivat päättyä suuteluun tai muuten onnelliseen loppuun.

— Ei ole paljo toivoa. Musta yö vielä kaikki peittää… Ah, tuo sun hattusi…

— Onko makusi mukainen?

— On, niin erinomaisesti. Nikolain täytyy myöskin ostaa tuommoinen, ihan välttämättä.

Josefiina kaatoi minulle juomalasillisen vattupunssia, ruveten samassa jatkamaan keskeytettyä lukuaan. Kohta, johon äsken oli pysähtynyt, oli ylen intressantti ja salaperäinen. Romaanin päähenkilöt nimittäin joutuivat pimeässä salissa toistensa syliin pelkästä erhetyksestä. Ja kaikki sujui niin varovaisesti, että eroaminenkin tapahtui täydellisessä tietämättömyydessä…

Kun punssi loppui, lähdin ulos, kävelin esplanaadilla ja tulin vihdoin Alman luo. Hän korjaili vanhaa kesäpukuaan, mutta nähtyään minut, viskasi hän työn pois, juoksi kaulaani ja virkkoi:

— Rakas Alfred… Sinulla on uusi hattu!

— No mitäpä tuosta. Hyvää iltaa, lintuseni.

Ja minä kohotin hattuani vasemmalla kädellä, joka oli vapaa.

— Ah, kun se on kaunis. Tänäänkö ostit?

— Aivan äsken.

Alma sitä silitteli, käänteli ja tarkasteli joka puolelta. Kun kyllääntyi pitelemiseen, niin pani omaan päähänsä ja meni kuvastimen eteen. Seisoi siinä ja katseli omaa kuvaansa hatun kera, tekeytyi hienoksi keikariksi, iloiseksi ja minkä miksikin.

Istuin sohvalle, nauttien onneani. Elämäni kaikki hankaluudet, ikävyydet, kaikki epäsoinnut olivat tyyntyneet, usvan lailla haihtuneet. Onnen tunne aaltoili povessani mahtavasti enkä muistanut muuta, kuin että olin kahdenkymmenen vanha, että minulla oli morsian… ja uusi hattu.

— Rakas Alfred, Alma virkkoi, tullen viereeni istumaan.

Olin liian onnellinen, voidakseni sanaakaan vastata.

— Tällä hetkellä tunnen rakkauteni suuruuden… Sinulla on jo uusi hattukin, mutta oletko jo ajatellut milloin…?

— Jatka vaan, kehoitin iloisesti, aavistamatta lainkaan onneni silmänräpäyksellisyyttä.

— Milloin alotat oman liikkeen?

— En tiedä.

Onneni oli mennyttä… Kylmä ahdistus valtasi sydämmeni.

— Milloin?

— En tiedä… Ajat eivät ole sopivat.

— Mutta tulevat pian. Eikö niin?

— Eiköhän nuo tule…

Nousin ylös, lähteäkseni kotiin, mutta Alma pidätti minut. Pani hatun päähänsä, kohenteli sitä ja sovitteli eri asentoihin, milloin enemmän otsalle, milloin oikealle tai vasemmalle puolelle kallelleen. Vihdoin otti käsille kynän ja mustetta, painalti hikihihnaa nurinpäin, ruveten lakilla siihen tuhertelemaan. Kun sai valmiiksi, näytti minulle ja kysyi samassa, eikö ollut sievästi tehty.

— On, sievästi on.

Näin hihnaan piirretyksi nimeni alkukirjaimet A.B.C. ynnä vuosiluvun, kuun ja päivän.

— Kiitos, kultani… Mutta nyt minun pitää joutua illalliselle. Nuku makeasti ja uneksi minusta.

— Hyvästi, rakas Alfred. Tuleehan se sopiva aika pian. Eikö niin?

— Eiköhän tuo tule…

Kylmän ahdistuksen valtaamana tulin kadulle. Onneni oli kerrassaan purjehtinut kovalle karille eikä ollut irti pääsemisen toivoa. Oma liike, siinäpä se juuri oli kipeä kohta. Ruveta miettimään perpetuum mobile'a tai jotaki muuta mullistavaa keksintöä, olisi ollut verrattain helppoa sen suhteen kuin ryhtyä puuhaamaan omaa liikettä. Olin kyllä oppinut valehtelemaan ja pettämään, mutta siihenpä rajoittuvatkin kaikki liiketaitoni. Sen verran mitä omalla järjelläni huomasin, oli minun mahdoton alottaa mihinkään suuntaan. Seitsemäntoista vanhana kyllä olin kuvitellut, että kerran joku onnen sattuma viskaa minut rautakaupan ovesta ulos parempaa onnea kohden, mutta vuodet olivat tipahdelleet nenäni ohitse eikä mitään sen suuntaista ollut tapahtunut. Luottamukseni onneen alkoi horjua, epätoivo rupesi päivä päivältä puhaltelemaan kylmää henkäystä sydämmeeni. En nähnyt yhtään keinoa, jolla irroittaa onneni karista irti.

Kesä kului loppuun, milloin vitkalleen, milloin hurjaa vauhtia. Kesän kuluessa sattui minun suhteeni joukko mitä erilaisimpia ja kirjavimpia tapahtumia. Jokaisella niistä oli salakynnet, joilla iskivät kiinni toinen toiseensa. Ja vihdoin niistä muodostui semmoinen kimppu, että olin menettänyt paikkani ja saanut Almalta rukkaset. Päälle päätteeksi piti minun lähteä pitkälle matkalle. Myytyäni kelloni, löysin itseni juutalaisen parissa hattua kaupittelemassa. Se oli kokonaisuuden viimeinen tapahtuma.

Koettaen saada hatusta edes puolta hintaa, kiinnitin ukko Rubenin huomiota sen etevyyteen, taiteellisuuteen, hienouteen. Mutta kavala israelilainen näytti kovin huonoa makuaistia, morkkasi myötänään hattua rumaksi, vanhaksi. Lopulta tarjosi viisi markkaa. Minun ei auttanut muu kuin suostua. Viidellä markalla pääsee nykyajan kulkuneuvoilla pitkän matkan eteenpäin.

Juutalaisnylkyrin omaisuudeksi jäi mun kaunis, hallahtava silinterihattuni.

Josefiinalle menin sanomaan hyvästi. Tyttö raukka näytti erittäin surulliselta, liikutetulta. Epäillen ettei tuo kaikki ollut minun tähteni, johdin puheen Nikolaihin. Aavistukseni oli tosi, heidän välinsä oli laskeutunut jäätymäpisteesen asti. Nikolailla oli uusi…

— Hänessä ei ole muuta kuin kiiltävä kuori, virkkoi Josefiina surullisesti… ja petollinen sydän.

— Ystäväiseni, rohkenin huomauttaa hänelle. Vuoroon vieraissa käydään.

Josefiina vaikeni hetkeksi.

— Milloin lähdet?

— Nyt oitis, neljännestunnin kuluttua.

— Minne?

— Ensin itään, sitte pohjoiseen.

— Tuletko enää milloinkaan tänne?

— Jumala tiesi… riippuu siitä miten asiat alkavat luistaa.

Lähdin Josefiinan luota suoraa tietä asemalle ja junaan. Ennenkuin istuuduin, pudistelin itseäni ikäänkuin irtautuakseni kaikista menneisyyden muistoista ja vaikutuksista.

Juna vei minut kauas…

Aloin ponnistelemaan, nukuin vähä, mutta valvoin paljo ja liikuin valppaasti kuin jahtikoira. Onni seurasi minua, mihin ikänä ryhdyinkin. Oltuani vuoden toisen palvelijana tukkitoimissa, rupesin liikkumaan omin päin. Ostin metsäkappaleen ja annoin käsirahoiksi, mitä olin voinut vuoden kuluessa saada säästöön. Voitin kaupassa hävyttömästi. Tukkipuista sain maksamani hinnan monikertaisesti takaisin, kaupanpäällisiksi jäivät vielä pienet puut, jotka hakkautin haloiksi, nylkeäkseni kaupasta mahdollisimman suuren voiton. Nimeni rinnalle alkoi kasvaa liikemiehen mainetta ja luonnollisesti sen mukana suurinta luottamusta. Älysin jo, miten suuri arvo oli valehtelemisella ja pettämisellä, noilla kahdella taidolla, jotka rautakaupassa ollessani olin oppinut. Ne olivatkin onneni syvät syntysanat…

Lähes viisi vuotta kului, ennenkun jouduin käymään Helsingissä. Oli taaskin kirkas kevätpäivä. Esplanaadilla vilisi väkeä, kävelyhetki oli juuri alkanut. Tulin pankista, jonne olin jättänyt ensimmäiset kahdeksantuhatta. Ohjasin askeleeni kapealle kadulle, ja silmäni etsivät tuttua kylttiä. Turhaan. Koko talo oli hävitetty ja sijalla seisoi nelikerroksinen kivirakennus. Katselin ja painoin kädellä otsaani. Ohimoni tuntui kovin kuumalta.

Riensin tapaamaan Almaa, koputin ovea, tuttu ääni käski astumaan sisään. Käänsin avainta, vedin oven auki ja näin samaisella sohvalla, jossa viisi vuotta sitte onnetar minua pari silmänräpäystä syleili hentoisilla siivillään, Alman ja lasisilmäisen herran, suloisissa rakkauden haaveiluissa arvatenkin.

— Tässä on sulhaseni, virkkoi Alma, esittäen meidät toisillemme.

— Toivon onnea, tavailin kömpelösti.

Vasta muistin, että olin huolettomasti puettu. Jalassani oli pitkävartiset saappaat, ylläni maalaisräätälin tekemä puolivillainen takki, kalvostimet puuttuivat kokonaan.

— Istu nyt… Me olemme jo kahdesti kuulutetut!

— Mihin virkakuntaan kuulutte? kysäsin ja istuin nurkkaan vastapäätä heitä. Jos saan luvan…

— Paul aikoo toimitusmaamittariksi.

Samassa Alma hienosti viittasi, että sulhanen oli kovin rikas. Häiden jälestä oli heillä aikomus asettua maalle, siksi että Paul saa vakinaisen viran, johon ei luulletikaan ollut pitkä aika, sillä isonjaon kuume raivoo maaseuduilla.

— Niin tekee, myönsin minä.

— Juothan kahvia kanssamme.

— Kiitoksia, aikani ei taida myöntää.

— Istu nyt…

Alma poistui puuhaamaan kahvia ja me jäimme kahteen mieheen. Kohtelimme toisiamme kylmästi. Hän piti minua metsäläisenä, minä häntä tuhmana. Pöydällä oli hallahtava silinterihattu, johon silmäni olivat koko ajan lumottuina. Taudintapaisen epäluulon valtaamana vihdoin nousin nurkastani ylös, menin pöydän luo ja lausuin:

— Teillä näyttää olevan uusi hattu.

— On, hän ylpeästi virkkoi.

Kääntelin hattua ja salaa painoin hihnan nurinpäin. Ja aivan oikein näin siellä Alman piirtämät kirjaimet A.B.C. ynnä vuosiluvun, kuun ja päivämäärän. Siitä oli juuri tänäpänä täyteen viisi vuotta…

— Toivotan teille onnea, virkkoin ja kaappasin häntä kädestä kiinni… sydämmeni pohjasta.

— Kiitoksia, hän ylpeästi vastasi.

Almalta sain kuulla, että Josefiina oli naimisessa muutaman torikauppiaan kanssa. Oli lapsiakin kaksi, olipa onneakin, vaikka mies kuului olevan kitsaanpuoleinen, jopa mustasukkainenkin.

Kävin tietysti Josefiinan luona, hyssyttelin polvellani vanhempaa poikaa, joka oli ristitty kaimakseni ja erotessa pistin hänelle käteen kiiltävän kultarahan. Jotakin rakasta ja tuskallista tarttui mieleeni, joten kiirehdin pian pois, pois kaukaisille mailleni. Siellä taas tunsin elämän halua. Jahtikoiran tavoin hääräilin riistaa etsimässä, onni uskollisena seuralaisenani.

Retkilläni sitte näin Lauran. Hän oli hoikka nainen, viidenkolmatta vanha, vilkas ja itsepäinen. Rakastuimme… hän vielä sokeammin kuin minä. Toiveet eivät alussa olleet valoisat. Lauran isä oli varakas tilanomistaja, entinen valtiopäivämies sekä erittäin ankara hyvien tapojen vaatija. Riistaa kootessani olin elellyt vapaasti piittaamatta rahasta tai kunniasta ja paha kello oli kuulunut ukon korviin.

— Ei semmoista hurjapäätä meille vävyksi, virkkoi hän heti, kun kuuli aikeemme… ei milloinkaan.

Mutta Laura ei heittänyt toivottomaksi. Hän osasi vähä vähältä kääntää ruuvia hellemmälle ja eräänä päivänä tuli minulle kirje, jossa ukko käski minua tulemaan heille metsäkauppoja tekemään. Menin, tarkastin metsän ja tein kohtuullisen tarjomukseni, nimittäin kolmanneksen todellista hintaa. Ukko tinki vuorokauden, saaden minut lisäämään hintaa toisen verran. Sitte löimme kaupat ja joimme harjaiskannut. Hyvää yötä lausuessa ilmoitti ukko, että hän oli muuttanut mielipidettä minun suhteeni. Ei ollut enää vastaan naimistamme.

— Ota hänet, virkkoi hän liikutetulla äänellä… ja tulkaa onnellisiksi…

Tuo kunnon vanhus oli saanut tietää, että minulla oli Kansallispankissa kolmekymmentä tuhatta juoksevalla tilillä ja sen vuoksi hän oli niin kovin liikutettu.

Sitte sujui kaikki hyvin. Eräänä kevätpäivänä olin matkalla Lauran kotiin… meidän piti sinä päivänä ajaa pappiloihin. Ukko tuli minua rapuille vastaan ja puristi sydämmellisesti kättäni. Ennen lähtöämme piti hän minulle taloustieteellisen puheen, virkkoen:

— Häiden jälestä tietysti ostat itsellesi pienen maatilan.

— Kyllä… se on ollutkin juuri aikomukseni, myönsin minä.

— Ja sitte sinun pitää totuttaa säästäväisyyteen. Ihminen voi jokaisessa kohdassa säästää, se on aina hänellä ehdon vallassa. Ei niin turhaa seikkaa, ettei säästäminen voi tulla kysymykseen. Mainitsen sinulle tuoreen esimerkin. Kävin tänä keväänä Helsingissä ja ostin itselleni uuden hatun. Mitä luulet sen maksaneen? Kuusi markkaa, ei penniäkään enempää. Katsopa, miten heikkarin komea se on. Luulenpa, että vie voiton sinun hatustasi, josta maksoit viisitoista markkaa…

Ja ukko otti käteensä hallavan silinterin, näyttäen sitä minulle. Epäilykseni heti heräsi. Painoin hikihihnaa vasemmalta sivulta nurinpäin… niin, siellä ne olivat lujat todistukset; nimeni etukirjaimet, vuosiluku, kuu ja päivämäärä.

— Hiton helppo on, vakuutin minä, tuskin voiden hillitä itseäni nauruun purskahtamasta.

— Ja niin peijakkaan hienoa tekoa. Katsopa tätä tötteröä, miten on sulava kuin luojan kädestä lähtenyt ja nämä syrjät, miten ylevästi kaareutuvat ja tämä huopa, miten hienoa on. Tämmöistä hattua ei löydy toista koko planeetillamme…

Pappilaan ajaessa minä tuontuostakin salaa nauroin. Koetin tekoyskällä ja muilla vehkeillä eksyttää Lauraa, mutta se ei onnistunut. Hän aavisti jotakin tavatonta ja vaati minut kiven kovaan tilinteolle. Muistellen ranskalaista puheenpartta, että mitä nainen tahtoo, sitä Jumalakin tahtoo, rupesin kertomaan hattuni historiata. Laura oli siitä kovin huvitettu. Lopetettuani sain joukon suukkosia ja hyväilyjä.

Häittemme jälestä ostin pienen maatilan, totuttelihen rauhalliseen elämään. Joskus kuitenkin vereni vika ajoi minut riistaa haalimaan, mutta vuosien kuluessa tuo rupesi tapahtumaan yhä harvemmin, kunnes vihdoin kokonaan lakkasi. Elelin sitte levollisesti kuin mesikämmen marjamättään vieressä.

Mutta hatulleni sattui vielä yksi vaihe, jonka mielelläni kerron.

Rukiit olivat monta vuotta olleet pilkkahinnoissa ja appeni valitteli köyhtyvänsä pelkkien jyväaittojen rakentamiseen. Mutta sitte sattui kato useassa kohden maatamme ja ruistynnyrin hinta kohoutui äkkiä viiteenkolmatta markkaan. Appeni möi rukiita, hykerteli käsiään eikä huolinut nukkuakaan öillä. Juuri sinä aikana puuttui Sipi renki naimishommiin. Hän oli paitaressusta asti palvellut appeani, ja tämä, tehdäkseen kerrankin oikein aimo hyvän työn, antoi kellahtavan hattunsa Sipille sulhaislahjaksi.

Laura ja minäkin jouduimme kihlajaiskemuihin, jotka vietettiin renkituvassa. Tupaan tullessa emme nähneet sulhaista, mutta istuttuamme hetkisen aikaa, ilmaantui hän keskelle lattiata, komea silinterihattu päässä, verkavaatteet yllä. Hän silmäili ympärilleen, etsi nähtävästi jotakin semmoista, jota ei silmä seinillä löytänyt. Vihdoin hän äkkiä otti hatun päästään ja laski sen varovasti keskelle pöytää, oluthaarikan viereen.

Laura katsoi minuun ja nauroi. Kun pelimanni alkoi soittamaan huimaa valssia, nousin ylös, sieppasin hatun pöydältä ja painoin Lauran päähän. Samassa kietoui käteni noiden hoikkien vyötäisten ympäri… ja pyörähdimme kolmeen kertaan lattian ympäri. Hengästyneenä vein hatun jälleen kunniasijalleen. En tiedä miten tekoani käsitettiin, mutta heti tuli pitkä komea poika, otti pöydältä hatun, painoi sen armaansa päähän ja pyöri kolme kierrosta ympäri. Häntä kilvan seurasivat kaikki muut, jokainen tahtoi tehdä saman tempun. Koko valssin ajan kuului ilon humina tuvassa ja Sipi hymyili tyytyväisesti, leikaten itselleen puolet kaikesta kunniasta, jota hatulle osoitettiin.

Poislähteissäni vielä loin hätäisen silmäyksen pöydälle. Oluthaarikan vieressä seisoi minun entinen hattuni. Väri tosin oli kadottanut helevyytensä, mutta kaunis taiteellinen muoto oli vielä pääpiirteissään jälellä. Syrjät kaareutuivat ylevästi kahtaanne päin, tötterö oli sieleä ja mallikas…

Tunsin sydämmessäni salaista tyytymystä. Joku ääni kuiskasi minulle, että entinen hattuni vihdoinkin oli löytänyt lujaan satamaan.

Onnea pakoon.

I.

Väkevä talonpoikais-veri, se oli minun onnettomuuteni. Tulevaisuuttani suunnitellessani olin liiaksi nuori ja kokematon. Ja olin myöskin vailla kaikkea itsetajuntaa, joka on välttämätön ehto elämän uraa valitessa. En löytänyt mitään erityisen sopivaa alaa, vaikka mietiskelin vähäsen sinne, vähäsen tänne. Ei mikään sopinut minulle erittäin, mutta, omituista kyllä, ei mikään ala näyttänyt erityisen sopimattomaltakaan. Kun en tavoitellut kunniaa tai suuria rikkauksia, luulin että meikäläinen mies voi saavuttaa onnen yhtä hyvin tuolla kuin täälläkin. Oli siis aivan samantekevä mikä minusta tuli, kunhan vaan sain oppia jotakin hyödyllistä ja kunhan vaan sitte sain ominaisen työ-alan.

Ja minä menin maanviljelys-kouluun ja minusta tuli pehtoori. Sain paikan ja erotodistuksen yksiin aikoihin. Sydän täynnä luottamusta ja tyytymystä lähdin matkalle. Vereni oli makeassa lepotilassa. En tuntenut väristyksiä en muitakaan maltittomuuden oireita, kun kirkkaina kesäpäivinä ajelin tuntemattomien seutujen lävitse uutta kotiani kohden. Elämäni tuntui niin suoralta ja mutkattomalta. Olin käynyt maanviljelyskoulun ja onnistunut saamaan heti paikan. Olihan siis aivan luonnollista että lähdin matkalle, ollakseni määräpäivänä perillä. Etteivät tunteeni iloissaan pylläköineet sinne tai tänne, siihen olin jo tottunut. Olin luonteeltani hiljainen enkä innostunut juuri milloinkaan. Kaikki silmänräpäyksellisyys oli minusta lapsimaista. Miehekästä oli vain tyyneys ja miettiväisyys, ja niitä molempia oli minulla. Vaikka elon vaihe oli edessäni, istuin tyynenä ja levollisena kyytimiehen rattailla.

— Nyt se jo piakkoin näkyy Onnelan kartano… heti tämän mutkan jälestä.

Metsän kautta luikerteleva maantie teki jyrkän käänteen ja suikahti samassa aukeaman laidalle. Ja silmieni eteen levisi kuusikkometsän helmasta kaunis peltomaisema. Pellot kaartelivat milloin kapeampana, milloin leveämpänä pienen poukaman rantoja. Etäämpänä, kapean salmen takana välkkyivät suuremman selän rannat, nekin kuusikkometsän piirittäminä. Joku ihmisasunto sieltä myöskin vilahti näkyviin.

— Tuolla vasemmalla se sitte on Onnelan kartano, virkkoi taaskin puhelias kyytimieheni, tehden samassa kädellään liikkeen apilaspellon poikki… näettehän, tuolla noin.

Katsoin osotettuun suuntaan… ja samassa talonpoikais-vereni vavahti. Komea, linnan tapainen rakennus siinti silmiini. Kesä-illan aurinko sädehti ja liekehti tulipunaisena sen ikkunoissa ja sen seinät hohtivat kuin valkoisin ja kuultavin pilvi taivaalla. Olin monta kertaa ennenkin nähnyt komeita herraskartanoita, mutta niin kummaa vaikutusta eivät ne milloinkaan ennen olleet tehneet. Olin katsellut niitä tyynesti ja välinpitämättömästi, tuntematta mitään outoa tunnetta rinnassani. Mutta nyt sydämmeni ikäänkuin peloissaan kopristui kokoon ja koko tyynekäs miehevyyteni huiskui tuonne ja tänne. Epäilin ensi kerran omaa itseäni, kutsumustani, tulevaisuuttani. Ja epäilevien tunteitteni joukossa kuvastui ajatuksiini oma talonpoikais-kotini. Pieni tanhua, vinttikaivo, tallirakennuksen harmaja pääty, ränstynyt sauna, hatara olkilato ja riihi, jonka takaa meni polku katajikkomäen kirkkaalle lähteelle…

Kohotin olkapäitäni, ajaakseni raukkamaisuuden tiehensä. Päätin olla mies ja esiintyä miehenä, joka ei pane arvoa lapsimaisille tunteille, vaan täyttää velvollisuutensa minkälaisten asianhaarain ympäröimänä tahansa. Portin luona hyppäsin rattailta alas, käskin kyytimiehen odottamaan ja läksin näyttämään itseäni isäntäväelleni. Lasikuistin punaisessa sohvassa tapasin isäntäni nojallaan, kuvallinen aikakauslehti kädessä. Hän näytti hyväntahtoiselta mieheltä. Kasvot olivat lihavat ja terveen näköiset — lisäksi hiukan poskipartaa ja oman arvon tunnetta. Ja katseessa melkoinen määrä käskevää ryhtiä, joka ei kuitenkaan sanottavasti häirinnyt hyvänsydämisyyden ilmettä.

— No, terve tuloa.

Hän nousi ylös ja antoi kättä minulle. Tiedusteli: ikääni, vanhempiani ja maanviljelysopiston oloja. Tuli sitte kanssani ulos ja näytti minulle asuntoni, joka sijaitsi pihan laidassa, meijerirakennuksen yläkerrassa. Kannoin sinne kyytimiehen kera vaatekirstuni ja yksin jäätyäni sitte istahdin pöydän ääreen. Kokeilin kääntää ajatuksiani vankemmiksi, rohkeammiksi, kokeilin suoristaa elämäni niin mutkittomaksi kuin suinkin mahdollista.

Kotvasen kuluttua tultiin käskemään minua kahville. Pukua vaihtamatta lähdin palvelustytön perään ja ikäväkseni huomasin etten lainkaan ollut tyyntynyt. Uteliaat silmäykset, joita minuun luotiin joka puolelta, kiusasivat mieltäni ja tekivät minut arkamaiseksi. Käteni tutisi, kun koskin ulko-oven messinkikääntimeen ja astuin sisään. Tapasin koko perheen koolla ruokasalissa. Rouvan, kaksi puolikasvuista tyttöä ja kaksi lyseon alaluokalla olevaa poikaa. Rouva oli melkein kaunotar ja saman ominaisuuden näyttävät tytötkin perineen. Heilläkin oli hipiä yhtä kaunis, kasvot yhtä virkeät ja elokkaat, käytöksessä ja liikkeissä oli sitä suloutta, jota eivät puolisivistyneet milloinkaan Saavuta. Nuorempi poika oli isänsä tarkka kuva. Näkyi jo katseestakin, että äly oli terävä ja havaintokyky hereillä. Vanhempi poika näytti vähempilahjaiselta, mutta hän veti minua puoleensa heti ensi silmäyksellä. Lupasin hankkia pitkän siiman ja kalastella hänen kanssaan.

— Onko Onnela mielestänne kaunis? kysyi rouva, kun olin herennyt puhelemasta poikain kanssa.

— On, aika sievä on. Kun tulee kulkija tuolta korven kautta ja sitte äkkiä leviää nämä maisemat esiin, niin vallan tökertyy silmät pelkästä ihanuudesta.

Rouva naurahti mielihyvissään. Otti sitte puheeksi minua koskevia seikkoja, ja pian johtui keskustelumme talonpoikaisoloihin. Niiden varjopuolet oli emännälläni hyvin selvillä. Hän tiesi että talonpoikaiskylissä oli maanviljelys ja karjanhoito kehnolla kannalla ja että talonpojat olivat leväperäisiä, toimettomia ja surkean vanhoillisia. Minun täytyi myöntää että tuo noin ylimalkaan oli todenmukaista, mutta huomautin heti että poikkeustapauksia löytyy ja että poikkeukset jo pyrkivät olemaan paikkakunnallisiakin eikä vain yksityisiä. Ja huomautuksistani sukeutui semmoinen johtopäätös, ettei kilpailua Suomen talonpojan rinnalla kestä koko maailmassa muut kuin muutamat harvat pohjoismaiden kansain talonpojat, Ruotsin, Norjan ja Tanskan.

— Tuntuu että olette talonpoikaismielinen… no ei se häpeäksi ole.

— Ei suinkaan, kunniana päinvastoin minä sitä pidän.

Sitte takerruimme maanviljelys-alalle. Isäntäni vei minut työhuoneesensa, vero- ja palkkakirjat otettiin esille. Paitse vuosipalvelijoita ja navettaväkeä kuului Onnelaan kahdeksan torpparia ja melkein sama määrä muonarenkejä. Seuraavasta huomenisesta alkaen tulivat ne olemaan minun komentoni alla. Minun piti johtaa työt, maksaa palkat, pitää huoli viljan ja voin myynnistä, ostaa lannoitusaineet, eli yleensä olla toimeenpanevana henkilönä kaiken suhteen. Tosin ensin vain välillisesti, sillä isäntäni lupasi ohjata, siksi että perehtyisin, mutta sitte ajan mukaan välittömästi. Päämaali oli semmoinen ettei isäntäni tarvitseisi sormellaankaan koskea koko kartanon hoitoon, ei ainakaan erityisseikoissa. Hän oli muutamassa vuodessa väsähtänyt palvelijoihin ja alustalaisiin. Oli sattunut erehdyksiä muistiinpanojen suhteen, joten joku oli saanut liiemmäksi jyviä ja rahaa, joku taas valitti että hänelle oli tehty vääryyttä. Ja hän oli pikaluontoinen. Ei kärsinyt suunmeloamista keltään, ei nuorelta eikä vanhalta. Semmoinen oli ollut isäkin, korkea virkamies, joka osti Onnelan ja rupesi vanhoilla päivillään asumaan sitä.

— Ette tarvitse pulaa pelätä, meillä on kokenut vouti, isäni aikuinen mies.

Minä hengitin helpommin, kun kuulin voutia mainittavan. Tuntui kuin olisin saanut vahvan tuen jalkojeni alle. Astellessani asuntooni, vero- ja palkkakirjat kainalossani, ei mieleni enää häilynyt sinne eikä tänne. Minä olin miehekäs, vankkaluontoinen.

Aamulla menin voudin seurassa miesjoukkoon.

II.

Aika kului liukkaasti, kuten ainakin kun on juoksemista ja hyörinää aamusta iltaan. Minulle oli kaikki oudonpuoleista, jopa uuttakin, sillä maanviljelyksessäkin käytäntö ja teoriia usein vetävät eri köyttä. Huomasin oitis että nyt vasta oppivuodet alkoivat ja ettei opistossa saamani oppi ollut muuta kuin jonkinlainen pohjusta, jolle vasta saattoi rakentaa jotakin arvokasta, pysyvää. Mutta ainoastaan sillä ehdolla, että pidin silmäni auki, huomioni hereillä ja etten jumaloinut omaviisauttani.

Onnela oli todellakin sievä maatila. Silmäni mieltyivät pian noihin peltoihin, jotka kaartelivat poukaman rantoja kahden puolen ja joita minä kesäpäivinä astelin ristiin ja rastiin. Viljelyksessä olevat alat olivat perinpohjin lannoitettuja, tekomaata oli vielä suuret kappaleet vieremillä kuusikkometsän laiteilla. Osa niistä oli jo viilletty mätänemään ja aikomus oli lähimmässä tulevaisuudessa saada ne samaan kasvuvoimaan kuin rintapellotkin. Uusia heinälatoja oli vielä urakkamiehillä tekeillä kautta koko viljelysalan, joten minulla oli kylläksi sekä ruumiin että järjen työtä. Iltasin olin tavallisesti uuvuksiin asti väsynyt, enkä väliin kyennyt kunnolleen riisuutuakaan, vaan heittäysin heti huoneesen tultuani vaatteissani makuulle ja nukuin sitte kylkeäni kääntämättä kuin vettynyt puu.

Alustalaiseni olivat kirjavaa väkeä, kuten ainakin kartanojen alustalaiset ovat. Oli joukossa kunnon miehiäkin, rehellisiä ja työn taitavia, mutta oli kieroluontoisiakin, epäluotettavia ja saamattomia nahjuksia. Useimmat torpparit olivat kovan puutteen alaisia. Koko joukossa ei ollut kuin pari hyvinvoipaa ja niillä oli, erinomaista kyllä, rahojakin säästössä, jota vastoin toiset olivat järjestään velassa kartanoon, kuten tilikirjoista näin. Mikä oli ottanut lainaksi viljaa, mikä karjanrehua, mikä pienemmän rahasumman. Useimmat velat olivat monen vuoden vanhoja, niitä oli kuitattu ja taas uusittu, joten olivat pysyneet alkuperäisessä tilassaan. Edistymisestä ei näkynyt olevan puhettakaan.

Haluten päästä selville kummallako puolen pahimmat syyt olivat, rupesin tarkemmin tirkistelemään heidän olojaan. Pistäysin odottamatta heidän tupiinsa sammuttamaan janoani, pidin silmällä heidän lannoitustaan, ojitustaan ja huomasin piankin että suurimmat syyt olivat heissä itsessään. Säästäminen oli vieraskielinen sana heille, samoin oli mahdotonta saada heitä käsittämään, että pitäisi panna suu säkkiä myöten. Kun oli varaa — syksypuolella oli varallinen aika heidän keskuudessaan — elettiin hyvin. Kun puute koputti ovelle — ja se tuli aina talven kantapäillä — kärsittiin nälkää ja alastomuutta, jollei Onnelasta saatu apua. Maanviljelys oli kuin suoraa ivantekoa. Sarat käännettiin ylös, mutta niitä ei ojitettu eikä lannoitettu muuta kuin nimen vuoksi. Lantaa ei ollut nurkissa, sillä ei ollut karjaakaan tarpeen mukaan navetassa. Ja sekin vähä, mitä oli, oli surkean huonoa. Lehmille laitettiin hauteeksi hevosen lantaa, kun ensin heinät ja rehut olivat vähitellen vaihdetut rahaksi, ja rahat nautittiin kahvissa, väkevissä juomissa y.m. Kurjin noista torppareista, muuan Ojala niminen nahjus, teki minulle jo ensimmäisenä talvena sievän tepposen. Tuli pyytämään pehkuja ja heiniä lainaksi… minä tietysti annoin. Mutta kovinpa tulin nolatuksi, kun jouduin kirkonkylän kauppiaan luo juuri sillä hetkellä kuin Ojalan heinät punnittiin ja vaihdettiin pumpulikankaasen, kahviin ja sokuriin. Tuo minusta jo tuntui melkein uskomattomalta. Mutta kevätpuolla sain kuulla varmana asiana että Ojalan vaimo, kun muut keinot olivat loppuneet, keritsi vällyistään villat, vei ne kauppiaalle ja sai niiden hinnaksi puoli naulaa kahvia ja Pietarsaaren sikuria. Eikä asiaa pidetty sen kummempana alustalaisten kesken. Sille naurettiin, kuten hauskalle kepposelle ainakin. Käsitteet olivat siihen määrään mädäntyneet.

Tein lujan päätöksen, että viiden tai korkeintaan kymmenen vuoden kuluttua heillä piti olla toisinpäin olot, toisinpäin tavat. Keinot olivat: velaksi ottaminen ja turvautuminen yleensä kartanon apuun, paitse mikä suoranaisesti koski peltojen parantamista, jyrkästi pois, suu säkkiä myöten elantotavoissa, ja lanta pellolle. Heidän piti itse auttaa itseään, minä olin vain oleva välikappaleena.

Muonarenkein tila oli monta vertaa kurjempi. Syntyneenä ja kasvaneena varakkaan talonpoikaiskansan keskuudessa, en osannut uneksiakaan, että niin paljon kurjuutta voi löytyä semmoisen työmiehen kodissa, joka tekee työtä aamusta iltaan vuodet umpeensa. Heidän tilansa oli kerrassaan toivoton, ja siihen oli etupäässä syynä asuin- ja palkkajärjestelmä. Varsinkin ensimainittu oli omiaan tukehuttamaan heissä kaiken pyrkimis- ja edistyshalun. Pitkä rakennus, kasarmi, oli heidän yhteinen kotinsa, ja siellä heitä asui kymmenkunta perhettä, kullakin perheellä pieni, yksi-ikkunainen huone hallussaan. Kun sinne astuin sisään, vavahti talonpoikainen vereni. Tuntui mielessäni siltä, että mokoma asuinjärjestelmä polki ihmisyyttä jalkainsa alle. Sullomalla tuolla tavoin työmiesperheitä yhteen rakennukseen heissä ikäänkuin sammutettiin perin juurin kaikki pyrkimys, ja heistä tehtiin elävältä kuolleita työjuhtia. Ettei kenenkään kauneuden-aisti tulisi loukatuksi, oli kasarmi rakennettu kuusikkometsän suojaan, parin kilometrin päähän kartanosta. Sieltä ei se siintänytkään kartanon mäelle. Ei kukaan vierailija joutunut näkemään noita likaisia lapsia, joita kasarmin seinät ympäröivät, ja sitä epäsiisteyttä, joka siellä oli olojen yleisenä pääpiirteenä.

Palkkausjärjestelmä oli toinen haitta. Muonarengit saivat jyviä ja kuorittua maitoa työstään. Kun rupesin tarkkaamaan heidän elantoaan, tulin siihen vakaumukseen, että heidän täytyi olla melkein puolinälässä joka päivä. Palkka oli todellisuudessa niin pieni, ettei se taitavastikaan hoidettuna voinut riittää ravinnoksi muonarengille ja hänen perheelleen. Sitäpaitse oli kasarmin naisväki taloudenpidossa vielä surkuteltavammassa maineessa kuin torpparein vaimot. Minkäänmoinen ruoanlaittaminen ei tullut kysymykseenkään, paitse ehkä leivän paistaminen ja perunain keittäminen. Ylipäivistä saadut palkat vierivät kasarmistakin kauppiaiden puotiin ja monta tuommoista tarinaa, kuin Ojalan emännän vällyjen villat, kerrottiin muonarenkeinkin vaimoista, osattiinpa niistä väliin sukkelampiakin tepposia jutella.

En voinut olla vertailematta itsekseni kotikyläni oloja Onnelan oloihin. Miten jyrkästi erilaisia ne olivat! Aivan kuten yö ja päivä. Kotikylässäni nuori mies, jolla oli vankat käsivarret ja joka tahtoi miehestä käydä, tähtäsi oman konnun rakentamista, oman perunamaan perkkaamista. Ja tupaloita ilmaantuikin jokaisen mäen kylkeen, jokaisen notkon laitaan. Mutta Onnelan muonarengit eivät tähdänneet minnekään. Kasarmin seinät muodostivat niin korkean esiripun, ettei sen ylitse näkynyt muuta maailmaa lainkaan. Vaivaistalo ehkä jolloinkin kumotti esiripun takana, mutta kumotus oli vielä niin heikkoa. Talonpoikais-tuvassa söi muonarenki isännän rinnalla talon ruokaa, Onnelassa sille työnnettiin jyviä ja sinistä meijerimaitoa. Ja kuitenkin morkattiin talonpoikia ja niiden oloja… pidettiin niitä melkein raakalaisina, joilla ei ole muita kuin eläimellisiä viettejä, ahneutta, kovasydämmisyyttä, taikauskoa, helvetinpelkoa j.n.e.

Talven kuluessa olin usein ollut pitoloissa isäntäväkeni luona. Aina kun tuli vieraita, joko useampia taikka vain pienempikin seura, kutsuttiin minutkin mukaan. En ollut taipuisa väkevien nautintoihin, mutta en ollut ehdotonkaan. Tyhjensin kernaasti lasillisen ja katselin, istuen jossakin sokkelossa yksikseni, kaikkea sitä ylellisyyttä, joka tulvimalla tulvi heidän kesteissään. Kun nuo sivistyneet herrat ja virkamiehet, jommoisia onnenlapsia vieraat poikkeuksetta olivat, myöhemmin illalla ilostuivat, alentautuivat he puheisin minunkin kanssani. Siirrättivät itseään lähemmäksi ja nostivat lasinsa minun lasini rinnalle. Kysyivät miten olin vanha, mistä olin kotoisin, viihdyinkö Onnelassa hyvin, aioinko kohdakkoin mennä naimisiin ja muuta semmoista, mitä kielen kärelle sattui. Tuommoisien kestien jälestä tuntui aamusilla luonnossani kuin olisin polkenut ihmisyyttä minäkin jalkojeni alle. Minua silloin oikein hävetti astua muonarenkien ja torpparien joukkoon, sillä tiesin mitä laihaa ravintoa heillä oli repuissaan päivällistä varten. Ja kuitenkin oli juuri heidän käsivartensa tehneet Onnelan ympäristön niin viljavaksi. Heidän hikeänsä se oli, joka kestilöissä virtasi ulkomaalaisena viininä. Kaikki se ylellisyys, joka tulvimalla tulvi Onnelan komeissa saleissa, oli muonarenkien ja torpparien voiman väkeä… Ja minä lopetin nuo kestissä käynnit, kun olin oppinut tuntemaan alustalaisteni tilan sivuseikkoja myöten. Selitin emännälleni, että olin liiaksi talonpoikainen keikkumaan herrain rinnalla ja että koko seuranpito piinasi minua. Hän piti sitä luonnollisena, mutta oli vakuutettu että voisin harjottelemalla vapautua talonpoikamaisuudestani, jos vain tahtoisin. — Mutta minäpä en tahdo, vastasin minä jyrkästi ja epäkohteliaasti.

— Vai niin, te siis jumaloitte talonpoikia. Sepä on omituista ja harvinaista.

Talvea seurasi kaunis, myötäinen kesä. Ilmat olivat maanviljelijälle sopivat, kaikki työ luisti kuin ehjän koneen käynti, ei millään puolen sattunut vastahakoisuuksia. Olin jo vähin tottunut töiden johtoon, joten vältin kaikki turhat juoksut ja ikäänkuin vakaantuneena askeleissani kävelin työpaikalta toiselle pitäen silmällä, että koneistoni joka jäsen pysyi liikunnassa ja pyörinnässä. Kevätkesällä tulivat pojat ja tyttäret kouluista kotiin. Vanhempi poika Isidori eli Iisi, joksi häntä lyhyesti sanottiin, oli jäänyt luokalle ja siten oli nuorempi veikko sivauttanut ohitse. Sillä oli loistavat arvonumerot todistuksessa. Tytöt olivat puhjenneet kukoistaviksi neidoiksi ja tulleet yhä kauniimmiksi, suloisemmiksi. Jonkinlainen sanaton ystävyys kasvoi minun ja vanhemman pojan Iisin välille. Me yhdessä astelimme peltoja ja maita pitkin, söimme yksiä eväitä, kun jouduimme pitempiä kierroksia tekemään ja yhdessä, kalastelimme poukaman syvänteissä, milloin minulle sattui joutilasta aikaa. Huolimatta kallellisista opintoseikoistaan oli poika alkukesällä iloinen, jopa väliin huiman vallatonkin, mutta jota lähemmäksi koulunkäynti-aika läheni, sitä nolommaksi painui pojan mieli, ja ihan viimeisinä päivinä käveli hän alakuloisena rinnallani, istuskeli minun vieressäni, katseli jalkoihinsa ja oli vaiti kuin kala. Lähtöpäivän edellisenä iltana menimme vielä ongelle, mutta vaikka ahventurakoita tulla tuprutteli veneesen paremmin kuin koskaan ennen, ei Iisin kasvot olleet iloiset eikä huulet kääntyneet hymyyn kertaakaan koko iltana.

— Mikä sua niin ikävöittää? kysäsin vihdoin, viuhaistessa ongen veteen… sanoppa…

Pojan kasvoille levisi vahva puna ja melkein supattaen hän vastasi:

— Koulunkäynti on niin ikävätä.

— Etkö tulisikaan mielelläsi isoksi herraksi?

— En, ei minua haluta herraksi.

— Sepä kummaa! Miksi on mielesi tulla?

Yhä vahvempi puna levisi Iisin kasvoille ja aivan kuin salaa hän supatti:

— Talonpojaksi minun on mieleni.

Minä ihan äimistyin ja jouduin sanattomaksi, sillä tuommoista syytä en osannut arvatakaan. Huonoa päätä, laiskuutta ja muuta semmoista olin ajatellut syyksi, mutta talonpoikaismielisyyttä, sitä en osannut unissanikaan ajatella. Täysiverisissä herras-oloissa, kuten Onnelassa, vivahti tuommoinen ilmiö luonnon-oikulta.

— Miten semmoisiin tuumiin olet ajautunut?

— Taivas sen ties. Olen jo viidentoista vanha, ja siitä saakka, kun olen osannut erottaa kuun auringosta ja omenan päärynästä, olen kuvitellut tulla talonpojaksi. Se on niin lujasti ajatuksissani kiinni, kuin pahka koivun kylessä. Siellä kaupungissa, kun vain näen maalaiseukkoja ja -ukkoja, joudun oitis kovaan kiusaukseen viskata kadulle Kornelius Nepokset ja Euklideet, ja mieleni on hypätä ylös heidän rattailleen. Ja sitte ajaa kauas metsän taakse, jossa on huhtamaita, tulipalon vaarassa ollut ja seiniltään osaksi hiiltynyt sauna, suuri tupa, jossa on heinäsirkka ja tupakkia pureskeleva Matti… oih, minä joudun vallan pyörälle, kun ajattelen tuota kaikkea.

Ilma kun tuli jo sumuiseksi ja kosteaksi, melosimme rantaan ja astelimme rinnattain ylös, hän kantaen kalanippua ja minä onget olallani. Meijerirakennuksen nurkalla sanoimme toisillemme hyvästit.

Minä tiesin että hänen talonpoikaisunelmansa joskus haihtuvat.

III.

Suuret aikeeni torpparien suhteen menivät surkeasti myttyyn. Kului toinen vuosi ja kolmaskin eikä heidän tilansa ollut viittä valkeampi. Sama puute, sama kädestä kärsään eläminen kuin minun tullessanikin Onnelaan. Kaikki neuvoni, avuliaisuuteni oli iskenyt päämaalin sivu, tuottamatta edes näennäistäkään hedelmää. He kuuntelivat tarkkaavaisen näköisinä esityksiäni säästeliäisyydestä ja ahkeruudesta, mutta selkäni takana nauroivat he minulle, ja tekivät lainoja oikealle ja vasemmalle. Tukinveto oli talvisin heidän vasituisena rahatyönään, ja luulenpa että ilman sitä olisi moni ollut tiukalla, sillä, kuten tulin vähitellen saaneeksi vihiä, oli usealla isompikin velka, jonka takeeksi oli pantattu milloin hevonen, milloin lehmä. Huomasin turhaksi vetää heitä lujemmalle, sillä sukupolvien traditsioonit vaikuttivat heihin siksi valtavasti, eikä toisekseen asumisen ehdotkaan, tarkemmin tutkittuina, olleet kovin valoisia. Viljelysmaat olivat suhteellisesti hyvinkin verotetut eikä ollut mitään takeita etujen pysyväisyydestä, jos olot kerran olisivatkin hyvinvoipuuteen päin suuntaneet kulkunsa. Irtisanominen torpasta saattoi tapahtua minä päivänä tahansa. Muutokseen olisi tarvittu toinen sukupolvi, vereksempää intoa, sitkeyttä ja takeita etuuksien pysyväisyydestä.

Esittelemättä mitään suoranaista keinoa torpparien tilan parantamiseksi, huomautin kerran isännälleni, että toki jotakin tarvitsisi yrittää heidän hyväkseen, ihmisyyden nimessä — jotakin, josta en itsekään ollut vallan selvillä. Mutta hän nauraen vastasi:

— Haaveilut ovat aina enemmän tai vähemmän hämäriä. Ei se ole autettavissa, joka ei itse tahdo itseään auttaa, ja semmoisia juuri ovat Onnelan torpparit, paitse noita kahta.

— Kyllä niin, ei ne ole miesten paraita… niissä on miespolvien vaikutusta, ja se juuri on auttamatonta. He ovat tavallaan piittyneitä niin tuon kuin tämänkin suhteen.

— Kyllä ymmärrän… ja kenenkään yksityisiin asioihin on mahdoton sekaantua. Löytyy ainoastaan yksi keino… ja siihen keinoon olenkin päättänyt ryhtyä.

— Mikä keino se on?

— Hävitetään kaikki torpat ja rakennetaan toinen kasarmi. Torppareista tulee oivia muonarenkejä.

— Kyllä tulee… mutta sitte tarvitsisi antaa toinen nimi Onnelalle.

— Mikä nimi…?

— Kurjala, esimerkiksi.

Meidän välillämme syntyi tulinen sanakahakka, jossa ei sattuvia sanoja säästetty kummaltakaan puolen. Isännälläni oli asiallisia tietoja aseena, minussa talonpoikaisveri iski kuumia kipenöitä, niin me ottelimme, hän järjellään, minä sydämmelläni.

— Kasarmi on mustin tahra ja häpeäpilkku suurviljelyksemme kehityshistoriassa. Muonarengit ovat sullotut kuin elukat kasarmin karsinoihin, sen sijaan että olisi laitettu niille oma tupa, perunamaa, lehmänlaidun. Sen sijaan että olisi heille suotu jotakin edistyksen ehtoja, on kaikki pyrkimisen halu sammutettu heissä… ja, miksi en sitä sanoisi, samalla kaikki ihmisyyskin. Sen sijaan että suurviljelijät, jotka ovat sivistyneitä ja joilta siis voi vaatia enemmän, antaisivat talonpojille hyvää esimerkkiä, polkevat he itse ensimmäisinä ihmisyyttä jalkojensa alle.

— Jos olisitte käyneet Venäjällä, Amerikan tehtaissa ja Belgian hiilikaivoksissa, puhuisitte toisin. Muonarenkimme ovat heidän suhteensa onnen lapsia. Jos muuten luulette, että alustalaisten tila muissa kartanoissa on loistavampi kuin Onnelassa, niin…

— Ei, sitä en ensinkään tahdo väittää, päinvastoin, sen mukaan mitä olen kuullut, eletään meillä paremmin kuin muualla… itse ne niin vakuuttavat.

— No älkää sitte loruilko. Ei yhteiskunnalliset edistykset käy ukon-ilman tavoin, ne ottavat käyttääkseen pitempiä aikoja, vuosikymmeniä ja vuosisatoja, mutta sitte ne tekevät pysyväistä.

Epäilemättä hän oli oikeassa… ja minä ehkä olinkin turhanpäiväinen intoilija, kokematon talonpoika, joka jumaloin omaa takkiani ja joka juoksin pääni kantoon, kun eivät kaikki pyyhkineet suutaan puhtaaksi samaan suuntaan kuin minä.

Ja niin se meni sekin kesä, Iisi ei joutanut minun kanssani seurustelemaan, sillä hänellä oli kotiopettaja. Oli päässyt ehdoilla kuudennelta luokalta ja hänen täytyi hikoilla kesäkausi kirjojen kanssa. Nuorempi poika oli jo viimeisellä luokalla, ja vanhempi neiti meni kihloihin erään etevän ja hienokäytöksisen varatuomarin kanssa. Kihlaus julkaistiin talvella, loppiaisen tienoissa, ja samaan aikaan vietettiin Onnelassa isännän nimipäiviä. Koko pitäjän ylimystö saapui miehissä Onnelaan, hevonen hevosen jälestä ajoi lasikuistin eteen, turkkeihin puettuja herroja ja naisia purkautui reestä ylös. Sitä oli komea kaukaakin katsella. En aikonut mennä kesteihin, mutta kun emäntäni erittäin muistutti, etten millään ehdolla saisi jäädä pois, menin kuin meninkin, huolimatta kaikesta vastenmielisyydestäni. Istuin entiseen sopukkaani, silmäilin sieltä ympärilleni, tein huomioita ja johtopäätöksiä. Sulhasen jälestä oli Onnelan nuorempi poika lupaavin miehen-alku koko seurassa. Vanhempi poika oli edistynyt sekin… oli paljo muuttunut ensi näkemästäni.

Hilpeä mieliala vallitsi vieraiden kesken ja se kohoutui korkeimmilleen, kun sulhanen alkoi kuvailemaan Pariisia sen mukaan kuin oli omin silmin nähnyt. Henkeä pidättämällä häntä kuuntelivat nuoret tytötkin, silmissä sellainen ihastuksen hurme, kuin jos jo olisivat itse astelleet bulevardeja, noita loisto- ja kauneus-kaikkien valtakäytäviä. Tarttuipa tuo ihastuksen hurma minuunkin, tempauduin minäkin tietämättäni ajatusteni mukaan. Istuin lekotellen bulevardeilla minäkin, päiväpaisteessa, sanomalehtiä lukien ja hengittäen keuhkoihini Pariisin lumoavaa ilmaa. —

— … Muttei ole semmoista perspektiiviä kuin ranskalaisilla. Ajat Pariisiin sisään ja pelkkä perspektiivi hurmaa sinut. Ajat sisemmälle, luulet ettei kauniimpaa enää voi tulla vastaasi. Mutta loisto, komeus sittekin yhä paisuu. Myönnät että on kauniimpaa, yhäti komeampaa. Ja kun tulet keskukseen, jossa maakuntain kuvapatsaat seisovat, jäät jähmettyneenä paikallesi. Katsot ja katsot… ja päätäsi pyörryttää… ja silmiäsi huikaisee. Paraan karamellin, Elysein palatsin, jätät viimeiseksi… Ja sitte tuo elämä bulevardeilla, kun sanomalehtien iltapainokset ilmaantuvat kioskeihin… silloin tunnet maailman kaupungin sydämmen tykytyksen. Ihmisvirta tyrskyy ja kuohuu kuin koski putouksensa juurella. Ja kaikki on hilpeätä. Ihmisiä istuu kaduilla pöytien ympärillä… Siinä näet herttaisuutta, kauneuden aistia, naisten loistavia pukineita. Ja tuo kaikki lumoo sinut. Pariisi on maailman lumotar, ei sen rinnalla kestä mikään.

Kertoja oli illan sankari ja hän piti hilpeyden eleillä viimeiseen silmänräpäykseen saakka. Vasta puoli-yön vaiheilla hankkivat vieraat lähtemään. Käänsin takinkaulukseni ylös ja astuin asuntooni, jättelemättä hyvästi ketään muita kuin emäntääni. Kauniit kuvitukset tuudittivat minut hyvään uneen, aamulla heräsin vasta parahiksi kellonsoittoon. Ajatuksissani vielä hiljaa lainehti Pariisin komeus ja bulevardein loisto. Hieroin silmiäni, puin hätä hätää ylleni ja kiirehdin renkitupaan, jonne miesten oli tapa aamusin keräytyä. Oli kovin kurja ilma. Pohjoinen vihuri vinkui nurkissa, tuoksuttaen lunta korkeisin nietoksiin, ja ilma oli niin sakeana lumiryöppynä, ettei eteensä tahtonut nähdä.

— On lujaa talvea, ompa hemmetti vieköön… ei masennu päiväksikään.

— Ei masennu… jollei olisi jo ennalta rästipäiviä, menisinpä omaan konttuuni.

— Samoin tehtäisi meilläkin… tuo ilma on niin äksyä.

— Unohditte syödä läskiä ennen lähtöä, virkkoi joku koiranhammas… se pitää sisukunnan kuumana.

Muonarengit ja torpparit nauroivat kierosti. Mistäpä se tuli läski heidän pataansa?

— Entä Jäntti ja Ojala? kysyin minä… ovatko taaskin jättäneet rästiin?

— Jäntti löi eilen kirveellä polveensa, vastasi vouti… sitä miestä aina kova onni pukkailee.

— Ja Ojalassa on emäntä loppumaisillaan… kuuluu olevan jo puhumattomana.

— Sepä surkeata! Tiesin että Ojalassa oli kaksi pientä lasta, jotka tarvitsivat äidin hoitoa… Mutta näkyy Rantakin olevan poissa.

— Kyllä se tulee tänään kartanoon jyviä hakemaan… leipä on lopussa.

Määräsin töihin nuo puolinälkäiset olennot, joiden elämä oli taistelua leipäkannikkaan edestä ja joiden ainoa vaatimus oli saada elää Jumalan luomassa maailmassa, olipa elo sitten miten tiukkaa ja ahdasta tahansa. Tulisesta sanakahakasta saakka, joka sattui isäntäni kanssa, oli vereni rauhoittunut jonkinlaiseen valelepoon. En ajatellut juuri sinne enkä tänne ja aivan ehdollani vältin tehdä huomioita, joiden tiesin karvauttavan luontoani. Mutta ankara talvi rupesi kovin kourin häilyttelemään rauhaani, saattaen minut ristiriitaan omankin järkeni kanssa. Nimipäiväkestien jälestä en enää voinut mitään seikkaa punnita tyynesti ja puolueettomasti. Onnelan olot vääntyivät silmissäni aina irvilleen. Toisella puolella sivistys, nautinto ja kaikki edut, toisella puolen raakuus, kurjuus ja kaikki velvollisuudet. Liiallisuudet kummallakin puolen olivat liian jyrkät vastakohdat toisilleen eikä niiden karvauttavaa vaikutusta lievittänyt sekään mahdollisuus, että muualla kartanoissa elettiin ehkä vieläkin jyrkempien vastakohtien välissä.

Ja vasta huomasin, miten väärälle tolalle olin joutunut, valitessani itselleni pehtoorin toimen, miten nurinpäiväinen oli asemani, kun sydämmeni ja tunteeni kallistuivat jyrkästi muonarenkien ja torpparien liittolaisiksi, jota vastoin terve järkeni piti isäntäni puolta.

Talonpoikais-vereni, se oli yksin syypää onneni häviöön… ja verenviat ne ovat parantumattomia.

IV.

Melkein salaa ja huomaamattani se ajatus oli kypsentynyt ja muodostunut sielutieteellisten lakien mukaan työksi, toiminnaksi, ennenkuin vielä olin ehtinyt hätimmitenkään seurauksien painavuutta punnita. Tunteeni ja sydämmeni, joiden voimia en nuoruudessani tullut kokemaan, vaikuttivat järkeeni ja toimintaani horjumattoman painolain tavoin. En käsittänyt muuta kuin yhden ainoan asian, nimittäin sen, että minun piti joutua pois asemastani, pois Onnelasta muuanne maailmaan, jossa on tasaisemmat olot, jossa ei kurjuus ja ylellisyys ole niin silmiinpistävätä.

Ja eräänä pilvettömänä kesäpäivänä seisoin minä isäntäni työhuoneessa, taitellen kokoon todistuspaperia kuusivuotisesta palveluksestani. En kummastellut, vaikka käteni pyrkivät tutisemaan ja ääneni oli tuommoinen epävarma, kuten syyllisen ääni oikeuden edessä. Aivan jouduin hämille, kun entinen isäntäni täyteliäisellä äänellään virkkoi:

— Te olette kelpo mies… jos milloin kadutte tätä tekoanne, kirjoittakaa minulle, saatte olla varma että…

— Paljon kiitoksia.

Tiesin ettei tuo ollut mielittelyä, isäntäni oli siksi suoraluontoinen mies. Puhui aina sitä mitä ajatteli.

— Ja sanokaapa nyt, ennenkuin lähdette, varsinainen syy… se oli rouva, joka ilmaantui ovelle ja noin kysyi.

— Eihän sitä voi sanoa, kun ei ole… ei minulla ole mitään varsinaista syytä.

— Mitä varten sitte jätätte meidät?

— Hm, sitä en tosiaankaan voi sanoa.

— Olemmeko ehkä loukanneet teitä?

— Ei, rouva hyvä, ei minua ole kukaan loukannut.

— Ja kuitenkin erootte.

— Siksipä se nyt on käynyt.

— Ja teillä ei ole paikkaa tiedossa.

— Ei ole.

— Ja ette tahdokaan semmoista.

— En, rouva hyvä… en minä tällä kertaa…

— Menettekö vanhempienne luo?

— En, olenhan jo muistaakseni kertonut kotoiset asiani.

— Niin vainenkin, isänne meni onnettomaan takuusen ja… kenellä se on kotitalonne?

— Vanhemmalla veljelläni… se nai rikkaan tytön.

— Teille ei jäänyt mitään osuutta.

— Ei mitään. Siskoni ovat naimisissa, nuorempi veljeni on kansakoulun-opettajana.

— Niin vainenkin, kyllä jo muistan… No minne sitte menette?

— En tieltä, en lainkaan… en ole vielä tullut tarkemmin ajatelleeksi.

— Jos minä nyt pyytäisin teiltä pois eropaperin ja sanoisin: jääkää meille ijäksenne, naikaa ja…

— Ei, rouva hyvä, minä olen itsepäinen. Kiitoksia hyvästä kohtelusta ja…

Kiirehdin jäähyväiskohtausta, sillä se kääntyi odottamattani semmoiselle suunnalle, että oli syytä pelätä lujuuteni murskautumista minä silmänräpäyksenä tahansa.

Pihalla oli suuri seura naisia ja herroja kroketinlyönnissä. Jätin hyvästi Iisin — nuorempi poika oli ulkomaan matkalla — jolla jo oli päässä valkoinen ylioppilaslakki, ja nuoremman neidin, joka vielä oli naimatonna kotosalla.

Vaatekirstuni oli jo nostettu rattaille. Minuutin, parin kuluttua ajoin viettävää lehtokujaa alas, jokseenkin tyyntyneenä ja kylmämielisenä. Onnelan hohtavat seinät ja kauniit maisemat jäivät taakseni, jäivät yhä kauemmaksi. Ja kun tultiin korpimetsän laiteelle ja maantie koukistui korkean kuusimetsän sisään, oli Onnela kadonnut näkyvistä.

— Se kasarmin rakentaminen on annettu urakalle, virkkoi kyytimieheni, tallirengin kuusitoista-vuotias poika.

— Kenelle?

— Koljon Taavetille… se otti halvimmasta. Pitäisi olla pyhäinpäiväksi asumakunnossa.

— Vai niin… kyllähän tuon jo siksi ehtiikin… onhan ne pitkiä kesäiset päivät.

Olin jo ihan tyyni… olin sama hiljainen ja miettivä mies kuin entisinäkin aikoina.

V.

Olin ollut lähtevinäni onnettomuutta pakoon, mutta todenteossa olinkin lähtenyt onnea pakoon. Minulle tuli piankin kovat käteeni. Sievät säästöni, jotka olin kuuden vuoden ajalla tehnyt, hupenivat viimeiseen penniin saakka eräässä yrityksessä, johon annoin itseni houkutella. Jouduin omaisuuden puolesta yhtä putosen puhtaaksi, kuin kotoista perintöjakoakin tehdessä. Koskemattomaksi omaisuudekseni jäi vain samainen vaatekirstu, jonka omistajana olin jo Onnelaan lähteissänikin. Kotiseuduilleni en voinut mennä, sillä siellä olisin joutunut ivanalaiseksi, kun huhuja kulki, että olin huonon käytöksen takia joutunut pois Onnelasta, Voidakseni elää ja pysyä talonpoikaisaatteilleni uskollisena, täydyin ryhtyä ruumiilliseen työhön. Tuo oli alussa vaikeata, kovinkin vaikeata, mutta vähitellen totuin raatamaan. Minulla oli luontainen taipumus ojankaivuuseen — opistossa ollessa olin saanut ensimmäisen palkinnon kilpa-ojituksessa — ja sitä työtä alussa enimmäkseen harrastelinkin. Sateisina kesinä ja syksyinä, jolloin maa on pehmeätä, kävi työ hyvin laatuun, mutta milloin tuli kovat poudat ja aikaiset talvet, silloin olin pakoitettu luopumaan lapiostani. Rupesin kokeilemaan salvuumiehen alalla ja huomasinpa ilokseni, että minussa löytyi pieni taipumuksen siemen siihenkin. Ja siksi se elämäni sitte muodostui, että jollen istu rakenteilla olevan huoneen nurkalla, salvuumiehen kirves kädessäni ja pohjalaisen kuuluisa ja komea tuppirustinki vyölläni, niin kumartelen lapioineni vesiperäisillä saroilla, viillän turpeita, nostelen savea saran syrjälle, ja laitan semmoista pyöreäpohjaista ja luotisuoraa ojaa, että sivutsekulkijakin pysähtyy ihmettelemään. Luonnollista on, että vältän herraskartanoita ja haen työmaani talonpoikien tanhuvilta ja heidän peltojensa pientareilta. Suuret talonpoikais-kylät ovat minun onnelani, siellä tunnen itseni koteutuneeksi, siellä viihdyn kuin kala mutapohjaisessa järvessä. En virkkaa kellekään kuolevaiselle, että olen nähnyt parempiakin päiviä, että olen heilunut pehtoorina komeassa kartanossa, istunut herrain seurassa ja kilistänyt lasia heidän kanssaan. Jos noista seikoista ruvetaan saamaan hiukankin vihiä, siirryn minä lapioineni, salvuukirveineni ja tuppirustinkineni toiseen paikkakuntaan.

Noin minä elelen ja siirtelen itseäni, miten mieleeni sattuu. Kuluu vuosia viisi, kuusi, retkeilyni kutistuvat lyhyemmiksi, ja rajoittuvat määrätylle alueelle. Menen, näetsä, naimisiin. Mutta aatteilleni pysyn yhä uskollisena. Ojittelen talonpoikien peltoja, rakentelen heille huoneita, perheeni lisääntyy ja minä tunnen itseni tyytyväiseksi.

Tosin tupani on pieni, tosin puutekin käy väliin luonani terveisillä, mutta se ei häiritse tyytyväisyyttäni. Puute on inhimillistä, sitä en kammoo, ainoa jota kammoon, on toivottomuus. Kylässä on kansakoulu ja lapseni käyvät siellä, Lähin naapurini on eräs muonarenki ja hänenkin tyttönsä käy kansakoulua. Näen tasa-arvoisuutta joka puolella.

Väliin muistelen Onnelan aikuisia aikoja, ja vaikka muistellessani väsymys karmii selkäluitani, eivät ne ajat kuitenkaan käy kateekseni eikä mieleni pala niiden perään. En lainkaan kadu, että lähdin onneani pakoon ja rupesin salvuumieheksi ja ojan kaivajaksi. Ne toimet ovat luonteelleni niin mainion sopivia!