KOTIPOLUILTA II

Kirj.

Emil Lassinen

Porvoossa, Werner Söderström, 1897.

SISÄLLYS:

Elli. Muuan lammasjuttu. Juha Juhanpojan elämän tarina. Miisu raukka. Kotoinen jutelma. Ei pyyssä kahen jakoa. Kilparadalla. Paininlyöjä.

Elli.

I.

Ellillä oli omat vihkonsa, joihin piirteli harakanvarpaita, maisemia ja kaikkia mitä mielikuvitus osasi keksiä. Näytteli niitä isälle ja kysyi aina, josko olivat hyviä. Tietystihän isä myönsi, että olivat. Etenkin lampaat, hanhet ja muut sentapaiset tutut eläimet olivat kovin näköisiänsä. Niitä ei voinut nauramatta katsoa, varsinkin kuin piirtäjä oli Elli, isän pieni peipponen.

Äiti ei nähnyt tarkasti ilman silmälasia. Maksoi Ellille vaivan etsiä lasit ja houkutella äitiä katsomaan. Jos oli vihkoon piirretty kukko, tuumi äiti että sillä on ohranjyvä nokassa. Näytti sitte miten se kutsuu kanaa. Kat, kat, kat sanoo, ja oitis kana juoksee riihen alta…

Tuo kaikki huvitti Elliä niin sanomattomasti.

Aivan kodin lähellä oli kirkko ja hautausmaa. Kellotapuli seisoi yksikseen vähän kauempana, ja sateet olivat piesseet sitä niin pahasti, ett'ei enää näkynyt minkä värinen se alkuaan oli ollut. Paksussa akselissa, perin huipun lähellä kiikkuivat kellot. Toinen oli suurempi, toinen pienempi. Kun suuri kello pyhä-aamuna humahti soimaan, tuntui Ellistä salaperäiseltä ja juhlalliselta, juuri kuin olisi haltija lyönyt vuoren kylkeen hirmuisen suurella rautanuijalla.

Kirkko oli suuri ja päältä punaiseksi maalattu. Keskellä oli viiri ja molemmissa päissä valkoinen risti. Harjalaudalla istui usein pääskysparvi; lauloivat siellä ja katselivat alas Elliä ja hautausmaata. Silloin aurinkokin usein liekehti ikkunoissa, ja kirkko näytti sisältä kirkkaalta hopealta, niin kirkkaalta, että silmiä pisteli.

Pyhäpäivinä lauloi isä kirkossa. Elli istui äidin vieressä, katseli vuoroin alttaria, vuoroin isää ja pappia. Kirkon kaiku kuului korvissa niin omituiselta, ja laulun säveleet tuntuivat ihan tuudittavan ruumista… Ikkunaan näkyi sinertävä vedenselkä, saaria, salmia, vainioita, lehtoja…

Syksyllä, kun tuuli kävi rajusti ja kuohut loiskivat karien yli, kiipesi Elli pihlajaan, joka kasvoi pihan laidassa, asetti kädet niskan taakse ja nojasi haarukkaan. Koko maailma avautui silmäin eteen. Aivan lähellä oli kylä ja maantie, tuonnempana peltoja, lammaslaumoja ja varsin kaukana järviä, rantoja, saaria. Pihlajan kohdalla oli taivas korkealla, mutta kauempana se alkoi kaartaa yhä alemmaksi, kunnes saarien ja rantojen kohdalla jo ylettyi puihin. Koko maailma siten näytti suurelta, ylösalaisin kännetyltä maljalta.

Siinä oli kaikki samalla tuttua ja uutta. Uusia huomioita, uusia tunteita, siinä näköalojen salainen viehätys, siinä syy miksi niihin ei voinut kyllääntyä. Kun taivas kävi uhkaavaksi ja pihlajan oksat huojuivat tuulen käsissä, katseli Elli silmiä räpäyttämättä ylös taivaan kupuun. Ei yhtään pelottavaa ajatusta tullut mieleen, ei yhtään värisyttänyt ruumista, vaikka tuuli viuhui rajusti, ja oksa oli jokaisessa silmänräpäyksessä vähällä katketa.

Talvella oli järvi ja rannat lumen peitossa. Metsä hohti valkoiselta, hevosilla oli tiukukelloja kaulassa, ja pakkaispäivinä tuli varpuisjoukko pihlajaan. Kyyrysillään istuivat oksilla ja nokkivat marjoja, jotka kylmä oli purrut kypsiksi, makeiksi.

Illoin, kun muuten oli pimeä, loistivat tulet kylän ikkunoista. Toisinaan taas oli taivas kirkkaita tähtiä täynnä, jopa toisinaan kuukin kurkisti katsomaan, miten suorina harmaat savut kohosivat huoneiden katoilta korkeuteen. Silloin oli tavallisesti hyvin hiljaista. Paksu sumu lepäsi järven yli ja kylästä ei kuulunut hiiskaustakaan, paitsi milloin joku valpas koira ärähti haukkumaan ohi kulkevan matkamiehen hevoista.

Tähtien valossa näytti kirkko niin omituisen juhlalliselta, niin omituisen vakavalta…

Elli leikki ja kasvoi. Hänen kävi kuten tuhansien ennen häntä oli käynyt. Vuodet vierivät, maailma laajeni ja mielikuvitus lensi paljo kauemmaksi taivaan ja maan yhtymäpaikkaa. Kehitys seurasi omia varmoja lakejaan. Mikään huomio ei tapahtunut liian äkkiä eikä varsinaisesti uutta koskaan salaman tavoin leimahtanut silmiin. Huomiot laajenivat hiljaa ja melkein kuin salavihkaa, joten eilisen ja tämän päivän välillä ei tuntunut lainkaan eroa. Sillä lailla Elli kasvoi kahdentoista vanhaksi. Ja silloin oli aika, jolloin koulun käynnin piti alkaa.

Kotiseurakunta oli pieni kappeli, ja kansakoulua ei ollut lähellä. Mutta kaupunkiin oli lyhyt matka, ja siellä oli neliluokkainen tyttökoulu. Äiti tahtoi, että Elli piti pantaman sinne. Alustavia tietoja ei puuttunut. Elli taisi laskea kokonaisille luvuilla ja kirjoittaa somaa, pyöreätä käsialaa. Oli auttanut isää huutokauppakirjojen ja muiden asiapaperein puhtaaksikirjoittamisessa ja siten harjautunut äidinkielessä. Taitojen lisäksi tuli vielä hyvä muisti ja vilkas mielikuvitus.

Ja Elli lähetettiin kaupunkiin. Äiti itse meni kyytimään ja siistiä asuntoa toimittamaan. Erään pikkuporvarin perhe oli hänelle tuttu ja Elli pääsi niiden luo asumaan. Sai haltuunsa pienen kamarin, johon mahtui sänky, pöytä, hylly ja joku tuoli. Ikkuna oli kadunpuolella ja ystävällinen matami toi siihen ainoat kukkansa, jotta Ellillä olisi kodikasta ja kaunista.

Kaupunki näytti suurekkaalta. Jo ensimmäisenä päivänä oppi Elli tuntemaan sen merkillisyydet, jommoisia oli muutama pitkä katu, rantapuisto, lyseo, raastupa, venäläiset kasarmit, tori, kirkko ja muuan historiallinen torni. Viimemainitun huipusta oli joku muinoinen kuningas katsellut seutua ja syönyt häränpaistia, kunnon porvarirouvain tarjoamaa. Kun vietettiin palokunnan huveja tai muuta virallista juhlaa, keräännyttiin aina lopuksi torin laidalle, joku vanhin kiipesi torniin ja piti siellä puheen, muistuttaen muinoisesta kuninkaasta ja häränpaistista. Käski niitä kahta seikkaa vakavasti ajattelemaan ja nousevalle polvelle mieleen teroittamaan, ett'ei kuihtuisi kaupungin historiallinen kunnia.

Tärkeimmät olivat lyseo ja venäläisten kasarmit. Edellinen oli aatteellisella alalla kaikki kaikessa. Kun lukukausi syksyisin alkoi ja lehtorit ja oppilaat tulivat kaupunkiin, tuntui melkein siltä kuin olisi valtasuoni äkkiä ruvennut tykyttämään jossakin halvatussa jäsenessä. Venäläinen sotaväki vaikutti katu- ja ravintolaelämään. Ajurit ja ravintolan isännät ansaitsivat upseereilta rahoja, ja sotamiehet laulelivat haikeita kansallislaulujaan, joiden sävel tavallisesti päättyi puhtaasen oktaaviin.

Pääsytutkinnoissa osoitti Elli semmoista rohkeutta, että äidin sydän sykähteli ilosta, ehkäpä ylpeydestäkin. Ei yhtään epäselvää värettä äänessä, vaan kaikki oikein ja varmasti, aivan kuten kotona isän polvella.

— Elli, Elli, virkkoi äiti kadulla, kun tulivat tutkinnoista kotiin; ja puristi samalla tyttöä vyötäisistä.

— Äiti, mitä sanoit?

— En mitään, en ihan mitään, Elliseni…

Aivan sattumalta sai Elli mielehisen asuntotoverin. Viljamäen Aina, suuren rusthollin tytär emäpitäjästä, oli myöskin tullut samoissa asioissa kaupunkiin ja suorittanut niinikään loistavasti pääsytutkinnot. Sattumalta kohdattiin kadulla, äidit tunsivat toisensa ja puuttuivat puhelemaan. Viljamäen emäntä oli onneton, kun ei ollut löytänyt koko kaupungista sopivaa asuntoa tytölleen. Yhdessä oli liian likaista, toisessa liian hienoa, kolmannessa olivat juoponsekaisia. Ellin äiti silloin ehdotteli, että mentäisiin katsomaan Ellin asuntoa. Mentiin ja Viljamäen emäntä rauhottui. Sovittiin matamin kanssa ja järjestettiin huoneessa, niin että jäi tilaa mikä voi jäädä. Sitte käytiin kirjakaupassa, rantapuistossa ja historiallisen tornin juurella. Ylös ei uskallettu kiivetä, vaikka Elli kaiken mokomin tahtoi.

— Ei herran tähden, sanoi Viljamäen emäntä. Jos kaatuu…

Hän sopi matamin kanssa ruokajärjestyksestä siten, että tytöt saivat päivällä lämmintä keittoa, illalla kumpainenkin korttelin kuorimatonta maitoa ja aamuisin kupillisen kahvia. Muu kaikki tuotiin kotoolta. Sieltä sai hyvin kulkemaan vuodenaikana minä hyvänsä. Itsekin usein tulevat voita myymään torille.

Tutkintopäivien loputtua lähti Ellin äiti Viljamäen emännän seurassa kotimatkalle. Elli ja Aina tulivat saattamaan tulliportin ohitse. Erotessa pirahteli kyyneleitä, mutta kun kärryt olivat kadonneet näkyvistä, haihtui surukin. Katuja käydessä oli niin paljo uutta näkemistä, että kyynel kuivui tietämättä, ja silmä sen sijaan kirkastui.

— Eikö mennä tuonne torniin? kysyi Elli, kun olivat joutuneet torille.

— Jos uskaltaisi, tuumi Aina.

— Eihän sieltä pääse putoamaan. Tule nyt. Mentiin yhdessä, Elli asteli edellä, Aina jälessä.

Toisessa kerroksessa vedettiin henkeä ja silmäiltiin särkyneestä ikkunasta ulos.

— Tuolta ylhäältä näkee kauemmaksi.

Elli lähti taas astumaan kiemurtelevia portaita ylös ja Aina seurasi häntä, pitäen Ellin hameen poimuista kiinni. Kolmanteen kerrokseen näkyi koko kaupunki, jopa läheiset maatalotkin, laitumineen, karjalaumoineen.

— Minä menen vielä ylemmäksi, tule mukaan.

— En minä uskalla.

Elli lähti yksin. Neljäs kerros oli viimeinen ja siellä oli istumasijoja katsojia varten. Hetkisen katseli Elli järviä, metsiä, mutta sitte hän juoksi alas ja huusi Ainalle:

— Juna tulee, joudu pian.

Aina jouduttihe ylös; hänkään ei ollut vielä nähnyt junaa. Puhkien ja syösten likaista savua ilmaan tuli juna rataa myöten kuin pitkä käärme. Vihelsi ja pysähtyi asemalle.

— Voi kun täällä on hauska. Jos pääsisi vieläkin korkeammalle!

Asemalla syntyi vilkas liike. Ajurit sivaltelivat piiskalla hevosia, kadut tärisivät pyöräin alla ja katupojat telmivät ihmisjoukossa. Koululaisia tuli junassa, joten liike oli tavallista vilkkaampi. Poikia ja tyttöjä käveli pitkässä jonossa kaupunkiin, joukossa näkyi valkolakkisiakin, kävelykeppi kädessä, naistuttava rinnalla. Naiset pitivät päivänvarjoa auki, vaikka tuuli puhalsi viileästi ja aurinko paistoi vinosti.

— Katso, miten noilla on valkoiset lakit, virkkoi Elli ihastuksissaan.

— Ne ovat koulupoikia.

— Ovatkohan?

— Ovat, niistä tulee pappeja.

— Niillä on jokaisella sisko rinnalla. Meillä ei ole kummallakaan veljeä.

— Ei ole. Eiköhän jo mennä kotiin. Lähdettiin astumaan rappuja alas. Ensimmäinen hetki oli vietetty omassa vapaudessa.

Pikkukaupungissa opitaan pian tuntemaan pienet koulutytötkin. Tuskin ehti viikko vierähtää, kun jo katupojatkin tiesivät keitä olivat nuo kaksi tyttöä, jotka aamuisin, säännöllisesti ennen yhdeksää käydä sipsuttelivat tyttökoulun suurta porttia kohden, kirjoja oikean kainalon alla ja hiukset pitkässä palmikossa. Kovin olivat arkoja kaupungin tavoille. Jos niille vähä murti suuta, niin heti lähtivät juoksemaan kadun poikki.

Matamit, kun näkivät Ellin ja Ainan, eivät saaneet tilojaan ennenkuin tiesivät, että toisen isä oli kappelin lukkari, toisen koti rikas rustholli. Arvelivat muuten, että niiden tähden vielä monen pojan pää joutuu pyörälle.

Lyseon alaluokilla punnittiin tytöt pelkällä henkisellä puntarilla. Tiedettiin että Aina oli luokan ensimmäinen, mutta että Ellillä oli hämmästyttävä kyky suuretieteesen ja yleensä kaikkeen, joka vaati omantakeista ajattelemista. Aina oli tyynempi ja hitaampi, Elli terävämpi ja vilkkaampi. Minkä Aina kerran oppi, se ei unhottunut. Elli saattoi olla joskus hyvinkin hajamielinen, mutta mikä aine viehätti, siihen myös järki pystyi. Omat ajatuksensa häntä usein innostuttivat, ja hänessä oli omituista vapautta, jota ei muissa tytöissä ollut.

Aika vieri ja päivät ehtivät iltaan yksi toisensa perästä. Mieli ei yrittänytkään ikävystyä, puuhaa ja iloa oli siksi liian paljo. Läksyt, säännölliset kuukausluvat, luistelut ja monet tuttavuudet tukehduttivat kokonaan koti-ikävän. Ne kaikki olivat siksi tärkeitä, ettei muuta ehtinyt ajattelemaankaan. Ellin äiti tuli syksymarkkinoille kaupunkiin ja tapasi tyttönsä kukoistavana, terveenä ja ehkä puolta vilkkaampana entistä.

Joululoma oli kovin hauska. Elli pääsi käymään Viljamäessä, ja sieltä tuli Aina mukana heille. Saivat Ellin kamarin asuttavaksi ja lisäksi täydellisen vapauden elää miten tahtoivat. Hauskinta oli Ellistä kuin Aina näytteli maantieteen opettajatarta. Se kävi siten, että Aina asetti nenälleen äidin silmälasit, otti sukkavartaan ja asettui pöydän ääreen. Kun hän sitten teeskennellyin äänin ja tiivisti yhteenpuristetuin huulin kyseli Kiinan kaupunkeja, nauroi Elli, niin että vesi herui silmistä.

Kotona oli kaikki melkein rakkaampaa kuin ennen. Alaston pihlaja näytti kauniimmalta, järven hanki valkoisemmalta, taivas tutummalta. Kuitenkin, kun avauspäivä läheni, tunsi Elli polttavan halun päästä jälleen kaupunkiin. Silmiin jo kuvastui suuri luokkahuone, ja korvissa kuului koridoorin yksitoikkoinen, epämiellyttävä kaiku. Isää hyvästi jättäessä tuli ikävä, mutta hetkessä se haihtui. Kun istui rekeen ja hevonen lähti juoksemaan, oli sydän jo rauhoittunut. Mieli lepäsi alallaan ja aatokset ikäänkuin laskeutuivat levolle, voimistuakseen huomispäivän ja koko lukukauden monenmoisiin puuhiin.

Kaikkine vaihetteluine sujui lukukausi loppuun. Tuli kesäloma, ja se jaettiin kahteen osaan. Alkupuolisko vietettiin Ellin kotona, loppupuoli Viljamäessä. Seuraavat kaksi vuotta luistivat ensimmäisen viittomaa tietä. Tulihan niissä vastaan monta karua paikkaa, monta äkkijyrkkää ja monta paksujuurista kantoa; mutta kun päähän oli päästy, unhottuivat vaivat ja tie näkyi tasaiselta kuin järven pinta. Viimeiselle luokalle päästessä olivat molemmat tytöt viidentoista vanhoja.

Aina oli kestänyt kaikki kilpailijat ja pysynyt luokan ensimmäisenä. Elli oli seurannut häntä, joten ei kukaan päässyt taitonumerojen keskiarvolla pujahtamaan heidän väliinsä, jotka muutenkin istuivat ja astuivat, söivät ja nukkuivat rinnatusten. Yksimielisesti antoi luokka heille hyväilynimet pastori ja pastorska. Aina oli pastori, Elli pastorska. Nimet olivat tuttuja lyseon poikainkin kesken.

Tähän saakka olivat luvut rajoittuneet melkein yksinomaan oppikirjoihin. Huvittavia matkakertomuksia ja satuja oli joskus saatu höysteeksi. Ahmien oli niitä luettu, varsinkin satuja.

Kerran sitte sattumalta saivat romaanin käsiinsä. Aina alkoi sitä ensin lukemaan, ja hän hurmautui jo ensimmäisiin riveihin. Niissä ylen tuntehikkaasti kuvailtiin miten rikas poika rakasti köyhää tyttöä, vastoin vanhempainsa ja koko maailman tahtoa. Kirja jatkui puhtainta, ylevintä rakkautta viimeiseen riviin asti. Alituista syleilemistä, suutelemista ja halailemista, jota ei kukaan muu nähnyt kuin kuu ja taivaan tähdet. Estelemisyritykset vanhempain ja koko maailman puolelta olivat kuin vesikuplia; hajosivat omaan tyhjyyteensä toinen toisensa jälkeen. Vihdoin rakkaus voitti. Vanhemmat suostuivat ilokyynelin, lammen pinta oli tyyni, taivas kirkas. Poika ja tyttö saivat toinen toisensa, uivat onnessa ja rakkaudessa kaiken ikänsä.

Semmoinen se oli ensimmäinen romaani, joka heille sattui käsiin. Se luettiin useampaan kertaan. Lukiessa elettiin päähenkilöiden vaiheet puustavillisesti. Tunnettiin mustaa murhetta, onnea, autuutta, aina sen mukaan miten kirjan lehdet kääntyivät.

Ja kun vihdoin herettiin lukemasta ja kirja vietiin pois, tuntui oma elämä turhan mitättömältä, köyhältä, yksitoikkoiselta. Toverit olivat ikäviä, opettajat ja oppiaineet kuivia, maailma tyhjä — kaikki oli kallellaan.

Muutos ei jäänyt tovereilta huomaamatta. Aina ja Elli käyttäytyivät välitunneilla niinkuin eivät enää olisi ruumiillisestikaan tämän matoisen maailman asujamia. Haaveelliset silmäilyt, harhailut ja uinailemisen tapainen käynti olivat silmiinpistäviä. Sattuvasti huomautti joku teräväkielinen toveri, että pastorista ja pastorskasta oli äkkiä tullut munkki ja nunna.

Seurasi sitte rakastuminen… ja sitä vartenhan lyseon pojat olivat juuri kuin luodut. Ellin arpa sattui erääsen kolmasluokkalaiseen. Poika oli paksu, kovanpuoleinen latinamies ja johonkin määrin itsekäs, kuten kaikki koulupojat, joilla on joku erityinen avu. Aina lensi korkeammalle. Viidennellä luokalla oli muuan kalpea teologin taimi, jolla oli tapana vastaantullessa joko luoda silmät maahan tai katsoa ylös pilviin. Nuorukaisella oli papillisten lahjain ohessa taipumus lempirunojen lausumiseen, ja kerran sai Aina nähdä hänet esiytyvän julkisesti. Lyseon juhlasalissa vietettiin nimittäin jonkun suuren miehen muistojuhlaa, johon kuului, kuten tavallisesti semmoisiin juhliin, esitelmä, lausuntoa y.m. Ihan odottamatta astui nuorukainen laululavalle, moitteeton puku yllä, hiukset sileänä, ja lausui lempirunojen helmen: Kah, kuinka immyt uinahtaa!

Ainan koko ruumis väreili. Hän olisi sillä hetkellä voinut kuolla rakastettunsa edestä.

Sitä kesti kaksi kolme viikkoa, mutta sitte rupesi lempi laihtumaan, hiiltymään. Ei ollut viskata uusia aineksia tuleen, ja vanhat olivat jo kekäleinä, tuhkana. Huokailla, haaveilla kävi ajan pitkään kovin yksipuoliseksi. Vaihettelu puuttui tykkönään. Elli, kun oli vilkas ja vallaton, ehdotteli jo kerran, että tavalla tai toisella saattaisivat sydämmensä tunteet pojille ilmi, mutta Aina pani jyrkästi vastaan. Salaisuudessa oli suuri viehätys ja humaus. Romaaninkin henkilöt vasta kirjan puolivälissä tunnustivat toisilleen rakkautensa.

Elli huomasi, että Aina oli oikeassa.

Sitte ei asiaa otettu puheeksi moneen päivään. Mutta haaveelliset katseet, huokailut ja uinailemisen tapainen käynti unhottuivat ihan itsekseen. Silloin tällöin omatunto tosin koki nuhdella uskottomuudesta, mutta se oli jo laimeata, kuten syksyisen auringon paiste pilvenraosta.

Ja kipuna kipunalta kaikki lempitunteet sammuivat, vaikka ei kumpikaan sitä kehdannut suoraan sanoa. Usein kävi mieli noloksi muistellessa lemmen kiihkeintä aikaa, jolloin sydän pulppuili tulisia, suloisia tunteita… ja ruumis tuntui raukealta, sairaanmoiselta.

Eräänä iltana, ennen maata menoa, kosketti Aina lempitarinaan. Hän istui ikkunan pielessä ja katseli torin yli kaupunkia, jonka yli kuun kellahtava valo levisi. Kaduilla liikkui ihmisiä, ja moni oli tuttu askeleistaan, ryhdistään.

— Elli, minä kysyisin sinulta jotakin, virkkoi Aina, koettaen estää naurua tulemasta.

— Kysy.

— Mutta jos naurat.

— Mikä sitte? Pastorihan nauraa itsekin mielellään.

— Elli… sano josko… sinä vielä… tunnet rakastavasi.

— Sano sinä ensin.

— Elli, minua niin hirmuisesti naurattaa.

— Samoin minuakin.

Elli heittäytyi selälleen sänkyyn ja tyrskähti nauramaan. Aina käveli lattialla mattoa myöten ja kädet selän takana. Seisahtui sitte Ellin lähelle ja rupesi lausumaan runoa: Kah, kuinka immyt uinahtaa!

Puoliyön jälestä vasta menivät levolle. Järven jäätyminen ja ensimmäinen luistinlupa oli kummallakin viimeisenä ja rakkaimpana ajatuksena.

II.

Ellin tuli kotona ikävä. Elämä tuntui väliin hyvinkin tyhjältä eikä illat tahtoneet oikein sujua. Katsella saaria, järviä, salmia ja muistella koulunkäyntiaikoja kävi ajan pitkään yksitoikkoiseksi. Ja mikä vielä pahin: omassatunnossa joskus pisteli, kun oli hukkaan kulunut kokonainen päivä… kokonainen viikko… kokonainen kuukausi.

Tehdä ja vaikuttaa jotakin maailmassa… tuo ajatus kierteli tuhansia teitä mieleen, häiriten ilon hetketkin. Tosin elämän ura oli jo määritelty siten, että Ellin piti lähteä seminariin ja antautua opettajan ammattiin, mutta sinne oli vielä matkaa kaunis heitto. Toista vuotta piti odotella, että ehtisi kahdeksantoista vanhaksi. Miten saada tuo aika kulumaan, jotta olisi hyödyksi muille ja itsekin edistyisi jollakin tavoin.

Elli mietti ja mietti. Nähtyään paikkakunnan sanomalehdessä tavallista huonopalkkaisemman kiertokoulunopettajatar-viran avonaisena, sykähti sydän ilosta. Paperit puuhattiin kuntoon ja lähetettiin asianomaiselle kirkkoraadille. Odotusaikana kuvitteli Elli alinomaa, miten hän järjestäisi opetuksen, jotta siitä tulisi mahdollisimman suuri hyöty. Hän olisi ahkera, kärsivällinen, kävisi köyhien kodeissa ja tulisi kaikkien onnettomien ystäväksi. Laulua hän opettaisi kaikkein mieluimmin; ensimmäiseksi opettaisi tuon kauniin laulun Siionin kanteleesta, jonka alkuvärsy on:

Aamu aurinkoinen, Joki juokseva, Koski kuohuvainen Kaikuu kiitosta, kiitosta!

Elli ei osannut otaksuakaan, että joku toinen saisi viran. Ansiokkaampaa hakijaa ei luullut niin vähäpalkkaiseen virkaan ilmautuvan. Mutta kun hakuaika päättyi, luettiin sanomalehdessä, että viran olikin saanut eräs saman seurakunnan tyttö, jolla ei ollut muuta kuin kansakoulun tietomäärä.

Olihan se kovanlainen isku. Monta päivää mieli tuntui katkeralta. Ja Elli olisi mielellään tehnyt jonkun mainetyön, kostaakseen kirkkoraadille, mutta ajatukset eivät keksineet mitään sopivaa. Täytyi siis pakosta tyytyä ja tyyntyä.

Mieli huojentui suuresti, kun kirjoitti Ainalle koko tapauksen. Aina vastasi omituisen vienosti ja rauhallisesti. Kirje vaikutti Elliin niinkuin hieno vesisade kukkaan. Ja koko ikävyys unhottui.

Mutta tuo "tehdä ja vaikuttaa" ei unhottunut. Se kierteli aina mieleen, ja hukkaan elettyjen päivien lukumäärä kasvoi yhä peloittavammaksi. Ei auttanut muu kuin tehdä niistä äkkiä loppu… ja se tapahtui siten, että vaatteet ja kirjat sullottiin matkalaukkuun ja Elli istui rekeen. Kaupunkia kohden vei matka.

Ehti käydä pimeäksi ennenkuin saavuttiin perille. Hevonen juoksi tunnettujen talojen ohitse, kaduilla vilisi ihmisiä, lyseon ja tyttökoulun ikkunoista loisti kirkkaat tulet. Jokainen kadunkulma, jokainen portinpylväs oli tuttu. Torin laidan pimeässä varjossa seisoi historiallinen torni, jonka ikkunasta olivat Ainan kanssa katselleet junan tuloa, ylioppilaita ja vilkasta liikettä asemalla.

Entisen emäntänsä luo meni Elli asumaan. Vielä samana iltana kirjoitti hän kaupungin sanomalehteä varten seuraavan ilmoituksen: "Neliluokkaisen tyttökoulun läpi käynyt nuori tyttö haluaa sopivaa tointa, joko perheessä tai pienemmässä liikkeessä. Vastaus lähetettäköön E:lle tämän lehden konttoriin."

Aamulla vei Elli ilmoituksen perille.

Kului päivä. Jo toisena juoksi sanomalehtipoika, kädessä leveä kirje, rappuja ylös Ellin kamariin.

— Onko se minulle? Elli meni ovea kohden poikaa vastaan.

— On kai. Poika jäi seisomaan siksi aikaa, että Elli ehti etsiä kukkarostaan hopearahan.

— Tuon saat vaivasta.

Pojan lähdettyä avasi Elli kirjeen ja luki; "Arvoisa Neiti! Jos olette luonteeltanne iloinen, ettekä vaadi suuria mukavuuksia, niin saatte toimen konditorissani — kadun varrella. Käykää personallisesti ilmottautumassa. Kunnioituksella — — — — —"

Elli muutti joutuin pukua, järjesti hiuksensa ja lähti ilmoittautumaan. Konditori oli kouluajoilta tuttu. Ainan kanssa olivat monta kertaa käyneet ostamassa sieltä torttuja. Myymälän vierimäinen huone oli suuri sali, ja kerran näkivät oven raosta sisään. Mustalaistyttö soitti kitaraa ja kaupungin herrasväkeä oli huone täysi.

— … Vai niin… Olkaa hyvä ja käykää sisään. Noin neljänkymmenen vaiheilla oleva lihavanpuoleinen herra avasi oven ja vei Ellin hienosti sisustettuun kamariin. Istukaa, niin puhelemme.

Elli istui, hiukan hämillään ja arkana. Piirongilla käydä naksutti sievä kultakello ja seinällä oli alastoman naisen kuva.

— Teidän tulisi hoitaa kassaa ja palvella vieraita… olla kaikille iloinen ja kohtelias. Ei se ole vaikeata, kun tottuu. Paljoko pyydätte kuussa?

— Enhän minä vielä voi palkkaa vaatia, kun en edes tiedä jos kykenen.

— Kyllähän te nyt toimeen tulette. Saatte aluksi viisitoista markkaa kuussa ja tämän kamarin asuaksenne. Tyydyttekö?

— Tyydyn, Elli hiljaa vastasi.

— Elääkö isänne?

— Elää.

— Mikä mies hän on?

— … Kappelin lukkari.

— Vai niin.

Jota kauemmin herra katseli Elliä, sitä viehkeämmäksi kävi hän liikkeiltään, silmäyksiltään. Ajatuksiin tuli usein kaunis kanarialintu ja rautahäkki.

— Niin paljo pulloja tuolla, virkkoi Elli arasti. Eihän teillä ravintolaa ole.

— Ei, ainoastaan ulkomaisia viinejä. Meillä käy pelkkiä hienoja vieraita… olemme hyvässä maineessa… Tulette viihtymään oivallisesti. Voitteko piankin ottaa toimen haltuunne?

— Voin jo tänäpänä.

— Se on hyvä. Lähetän rengin asuntoonne noutamaan kapsäkkiänne.

— Kiitoksia, mieluummin toimitan itse. Ajattelematta asiaa minnekään päin ja kysymättä keneltäkään neuvoa, muutti Elli vielä samana päivänä konditoriin. Ensi työkseen peitti sanomalehdellä alastoman naisen kuvan ja siirteli sitte huonekaluja oman makunsa mukaan, Työnsi sohvan ikkunan edestä pois, jotta valo pääsi vapaammin sisään. Sohvan entiselle sijalle asetti pöydän, pöydälle kirjat, albumin, piirustusvihon ja Ainan valokuvan.

Meni sitte myymälään oppimaan leivoksien ja viinien hintoja.

Outoa oli elämä, mutta muuten kovin mukavata. Naispalvelijat tottelivat pienintäkin viittausta eikä Elli saanut käsin koskea mihinkään karkeampaan. Iltasilla valvominen tuntui alussa oudolta, mutta pian siihenkin tottui. Aamulla sai nukkua niin paljo kuin halutti.

Vieraita kävi paljo. Nuoria rouvia poikkesi ostamaan lapsille leivoksia, itse joivat teetä ja joskus lasillisen mietoa viiniäkin. Yhden kanssa tuli Elli ihan ystäväksi. Eräänä iltapäivänä, jolloin ei vielä ollut vieraita, tuli nuorekas rouva myymälään, lihava pojantyllerö rinnalla. Elli parhaillaan kirjoitti kirjettä Ainalle. Oli muutenkin hyvällä tuulella, joten rupesi vaihtamaan sanoja vieraan kanssa. Tunsi heti kummallista kiintymystä. Jo parissa silmänräpäyksessä tultiin ystäviksi. Elli valitti miten vaikeata on, kun pitää valehdella ja sanoa, että tortut ovat ihan tuoreita, vaikka todellisuudessa ovat jo monen päivän vanhoja. Ennen rouvan lähtöä rupesi Elli piirtämään kirjeesen pojan kuvaa. Rouva kielsi lähettämästä kirjettä perille ennenkuin hän tulisi toisen kerran käymään ja saisi nähdä miten kuva oli onnistunut.

Isäntä oli erinomaisen kohtelias. Mutta siitä huolimatta Elli ei mielellään jäänyt hänen kanssaan kahden kesken. Kylmä väre kävi aina illoin ruumiin lävitse, kun isäntä hyvää yötä toivottaessaan puristi kättä. Puristus perin kiusasi. Toisinaan se oli kovempi, toisinaan pehmeämpi, mutta aina siinä oli jotakin, joka vaikutti kiusallisesti.

Hänen perheellisiä seikkojaan ei Elli ensi aikoina tullut kysyneeksi. Mutta kerran — isäntä oli silloin matkalla — hän sattumalta kuuli piikojen puhuvan rouvasta. Rouva tahtoisi nähdä, minkälainen nyt on talossa, virkkoi toinen; toinen arveli että sitä kyllä kehtaisi näyttää. Elli heti kysymään tarkemmin. Sai tietää että rouva sairastaa parantumatonta tautia; asuskelee vinttikamarissa rohtopullojen ympäröimänä, kaikkein hylkäämänä. Oli vielä aamu, joten Ellillä oli vapaata aikaa joku pari tuntia. Hän pyysi palvelustyttöä näyttämään raput, otti käsityön mukaansa ja meni tervehtimään rouvaa. Saman päivän illalla kirjoitti Ainalle ja mainitsi erittäin, että hänellä jo oli kaksi hyvää ystävää.

Konditori oli todellakin hyvässä maineessa, kuten isäntä oli vakuuttanut. Mitään varjokuvia ei tapahtunut isoon aikaan ja Elli oli melkein aina hyvällä tuulella.

Mutta eräänä iltana kevätpuolella tuli kaksi upseeria, jotka käyttäytyivät hävyttömästi. Viiniä tilatessa toinen jo nosti Elliä leuasta, kutsuen häntä kultanupuksi, keijukaiseksi, enkeliksi y.m. Elli ei tuosta vielä kovinkaan suuttunut. Mutta viinilaseja viedessä veti toinen hänet syliinsä äkkiä ja suuteli silmiin.

Elli ei kirkaissut, mutta irti päästyään hän pyyhkäisi kädellään lasit lattialle; lasit menivät pirstaleiksi ja viiniä roiskahti seinäpapereihin. Uutta ei tuonut enää.

Upseerit rupesivat meluamaan niin kovasti, että isäntä haettiin saapuville.

— Viiniä, viiniä, huusivat he ja kalistivat sapelejaan; uhkasivatpa tehdä tuhoja, joll'ei vaatimusta pian täytetä.

— Jos viette, virkkoi Elli isännälle, saatte kassan avaimet paikalla kätenne. En jää enää tunniksikaan tänne.

Isäntä mietti. Astui sitte meluavien upseerien luo.

— … Kolme pulloa samppanjaa, vähempään emme tyydy.

— Olkoon menneeksi, vastasi isäntä.

— Sitte kun hänestä on tullut kesy lintu, ostamme me. Upseerit lähtevät ja isäntä meni heidän kanssaan.

Rantapuiston ravintolassa juotiin sinä iltana kolme pulloa samppanjaa, siinä vakuutuksessa, että Ellistä aikaa myöten tulee hyvinkin kesy lintu.

Seuraavana iltana oli konsertti lyseon juhlasalissa. Isäntä toi Ellille eturivin piletin ja lupasi itse jäädä siksi aikaa vieraita palvelemaan.

— Älkää tuota eilistä muistelko. Ne ovat molemmat kunnon poikia… Vähä hurjia tosin, mutta se on nuoren veren syy.

— Se oli niin hävytöntä.

— No, ettehän siitä tulleet sen pahemmaksi. Pukunne sopii erinomaisen hyvin. Ottakaa tuo kello… pitäkää sitä joka päivä.

— Eihän se minun ole.

— Minä annan sen teille. Ottakaa heti.

— Minulla on rahaa, että voin itsekin ostaa.

— Tietysti teillä on rahaa, mutta ottakaahan sentään.

— No jos nyt otan täksi kertaa… Elli jo astui piironkia kohden, aikoen ottaa kellon, mutta äkkiä hän pysähtyi ja katsoi isäntää silmiin. Minä en ymmärrä mitä varten…

— Tehkää nyt minulle kerran mieliksi.

— Teille mieliksi… Elli ei varmasti tiennyt mikä isännän käytöksessä oli sopimatonta; sen vaan tunsi, että se kiusasi häntä. En minä huoli kellosta.

Ja Elli lähti kellotta.

Tapaus ei johtanut enempään ajattelemiseen, ei edes epäilemiseenkään. Elli oli siksi luonnon lapsi. Lasikaapissa hän tosin ei ollut kasvanut, mutta oma maailma, oma sielunelämä oli hänellä ollut kirkkaana, täydellisenä pienestä pitäen. Kuviin ei kukaan painellut tahrapilkkuja ja Elli sai häiritsemättä nauttia niiden kirkkaudesta, puhtaudesta. Siten vieri lapsuus. Sitte näköpiiri laajeni, elämä ja maailma näkyivät silmiin semmoisina kuin olivat. Saastaa, kurjuutta kyllä tuli silmän kantamaan, mutta ne olivat niin yleisiä kuin rikkaruohot puutarhassa. Syyt ja yksityiskohdat pysyivät vieraina, salassa. Niitä vaikuttimia ja yksityiskohtia, jotka saattavat hyvän ja puhtaan ihmisen tekemään syntiä ja pahuutta, ei Elli koskaan ajatellut. Hyvä ja paha olivat hänestä yleisiä, kuten kukka ja rikkaruoho.

Ensimmäinen ystävä kävi usein konditorissa. Ellin kamarissa juotiin teetä, katseltiin vihkoja ja juteltiin pitkät hetket. Rouva oli papin tytär, miehellä oli virka kaupungissa ja avioliitto oli onnellinen. Kerran hän taas tuli semmoisena aikana, jolloin ei ollut vieraita ja kerrotutti Ellillä miten tämä haki opettajan virkaa ja sitte lähti umpimähkää kaupunkiin.

— Ja sinä viihdyt täällä hyvin.

— No viihdyn.

— Onhan pöydällesi ilmaantunut uusi kirja. Rouva otti paksun, hienokantisen kirjan käteensä ja katsoi nimilehteä.

— Isäntä antoi… ja käski lukemaan.

— Käskikö lukemaan?

— Käski ja kehui olevan hauskan.

— Mutta Elli hyvä, tämähän on epäsiveellinen kirja, pahinta myrkkyä täynnä.

— Onko? Anna kun katson.

Elli avasi kirjan ja luki kappaleen alusta: Roger tule syliini, virkkoi Antoinette, ja rakastakaamme koko yö, siksi että kukko laulaa ja päivän koi sarastaa idässä. Ja Roger vaipui Antoinetten syliin, sydän sydäntä, silmä silmää, suu suuta vastaan…

Sitte seurasi puoli tusinaa viivailtuja rivejä.

III.

Elli ei enää viihtynyt myymälässä. Hän oli omituisen epäluuloinen, arka ja hajamielinen. Milloin nukkuissaan näki unia, oli aina putoovinaan alas huimaavasta korkeudesta syvimpään syvyyteen. Aamuisin herätessä ei mieli ollut virkeä. Tuntui kuin olisi joku musta varjo seurannut ja väijynyt häntä alituiseen. Pieni kolahduskin pani ruumiissa kulkemaan kylmiä väreitä.

Sitä kesti koko kesän.

Syksypuolla tuli isäntä erään kerran yöjunassa kotiin matkalta. Elli istui vielä myymälässä käsityönsä ääressä, vaikka ei vieraita enää ollut ketään. Huoneet tuntuivat kolkoilta, kamala hiljaisuus vallitsi koko talossa, mieleen tuli kaikkea mustaa, kamalaa. Kun isännän askeleet kuuluivat paraatirapuissa, vavahti Elli ja siirtyi lähemmäksi kyökin ovea…

— Odotitteko minua? virkkoi isäntä, tullen suoraan Ellin eteen.

— Odotin, että saavat kyökissä nukkua. Elli nousi seisomaan ja antoi kätensä.

— Sepä oli kauniisti tehty. Tiedättekö, minä matkalla aina ajattelin ja muistelin teitä. Isännän äänessä kuului selvästi, miten intohimojen vallassa hän oli.

Elli punastui eikä saanut sanaakaan suustaan.

— Kuule, Elli, virkkoi isäntä ja tarttui rohkeasti Elliä vyötäisten ympäri kiinni. Jos tahdot, on täällä kaikki omaasi. Tämä talo, rahat, kaikki mitä minulla on, on sinun… jos vaan tahdot…

— Mutta minäpä en tahdo.

Samassa Elli tempasi kellon nuorasta kiinni ja kilisti niin kovaa kuin jaksoi. Kilistystä seurasi vapaus.

— Sinä olet kavala, kuten kaikki naiset. Palvelustyttö ilmaantui samassa silmänräpäyksessä kynnykselle.

— Sytytä kynttilä, käski Elli, ja mene isännän edellä. Itse jäi hän myymälään odottamaan siksi, että tyttö palasi.

— Nyt menemme sulkemaan ovet ja sitte tulet minun luokseni maata.

Palvelustyttö totteli niinkuin kone, pani Ellin sänkyyn maata ja nukkui heti.

Lamppu paloi koko yön, Elli istui sohvalla eikä nukkunut rahtuakaan. Kultakello, epäsiveellinen kirja ja yöllinen kohtaus isännän kanssa antoivat ajattelemisen aihetta koko yöksi. Niiden tarkoitus paljastui kaikessa alastomuudessaan Ellin silmäin eteen. Kylmät väreet kävivät ruumiin lävitse. Ja vihdoin kävi mieli niin ikäväksi, että täytyi itkeä. Tuo seikka, että häntä oli pidetty rikkaruohona, kuohutti kyyneleitä talvinaan poskille.

Vihdoin tuli aamu…

— Ette saa kesken kuukautta erota, virkkoi isäntä siististi ja kohteliaasti. Jääkää vielä tuonnemmaksi, ehkä sitte…

Elli vastasi ehdotukseen siten, että pani kassan avaimet pöydälle.

— Tarkastakaa tilit heti.

— Minne nyt pyritte?

— Sanomaan rouvalle hyvästi.

— Hm… menkää vaan. Isäntä otti avaimet ja ryhtyi tarkastamaan vaillinaisen kuukauden tilejä. Tuota tehdessä harmi ikäänkuin uppoutui johonkin syvään suohon. Kasvoille ilmausi kylmä välinpitämättömyys, ja kun Elli astui paraatirappuja alas, jättääkseen ijäksi päiväksi konditorin, kuului sieltä hänen jälkeensä:

— Mene hiiteen.

Elli lähti viivyttelemättä.

Matka joutui ja ehtoopuolia ehdittiin perille. Jo näkyi siintävä vedenselkä, rannat, salmet, kirkko… Koko lapsuuden maailma oli siinä kuin suuri kuvataulu.

Äiti tuli pihalla vastaan, auttamaan matkalaukkua alas rattailta.

— Kyllä minä itse… olette niin ohuessa vaatteessa ja tuuli käy kovasti. Menkää edellä.

Äiti totteli ja meni edellä, Elli kävi jälessä ja kantoi itse kapsäkin. Kyytityttö jäi hevosta kiinnittämään pihlajan tyveen.

Isä istui kirjoituspöydän ääressä, kynä korvan juuressa, asiapapereita edessä. Katsoi taakseen ja sanoi:

— … Tuli kaupungissa ikävä.

— Taisi tulla.

Elli nauroi ja riisui yltään päällysvaatteet. Teki sitte tulen ja keitti kyytitytölle kahvia. Äiti istui ja heijutteli itseään, kädet helmoilla, silmät lakkaamatta luotuina Elliin. Tyttö oli ollut niin kauan poissa, että oikein teki silmille hyvää saada nähdä häntä. Tuo häärinä, liikkeet, käynti… kaikki olivat äidille elämänvettä.

— Minä tulen ja autan hevostasi ympäri. Elli tuli kyytitytön kanssa ulos, otti hevosen irti, käänsi ympäri ja avasi portin, seisoi siinä niinkauan, että tyttö ehti näkyvistä.

Pihlaja huiskui tuulen käsissä, ja kun Elli tuli lähelle, heräsi sydämmessä kova himo kiivetä ylös oksalle, kuten ennen pienenä tyttönäkin. Yksi ponteva hyppy ja Elli kiipesi haarukka-oksaa myöten ylös, niin ylös että pää oli korkeimman tertun tasalla.

Ja aivan kuten lapsenakin näkyi sinne koko maailma. Taivas kaareutui kiinni rantojen puihin, kuohut loiskivat karien yli ja pihlajan oksat huojuivat tuulen käsissä; olivat jokaisessa silmänräpäyksessä vähällä katketa. Vuorotellen sulkien silmänsä, vuorotellen tähystäen taivaan kupuun, keinui Elli haarukka-oksalla. Myrskyinen tuuli tuntui puhdistavan sydäntä ja kotitaivas ikäänkuin huuhtoi sielua puhtaalla vedellä.

— Elli, missä sinä olet? Äiti oli tullut pihalle ja huuteli Elliä?

— Täällä.

— Eikö sinun ole nälkä?

— On.

Elli pujottihe alas ja hyppäsi maahan.

Isä oli saanut tilit valmiiksi ja istui selin ikkunaan, sauhutellen pitkävartisella piipulla. Silmät sikkarassa makasi liedellä kissa, vedellen pehmeätä kehruusäveltä ja silloin tällöin raottaen unisia silmiään. Kun Elli oli syönyt virkkoi äiti:

— Eikö sinun ole uni?

— On… olen kovin väsynyt.

— Minä teen sijan omaan kamariisi.

— Elkää sinne… tuokaa tyyny tuohon isän sohvalle. Siihen Elli pani nukkumaan. Äiti hänet peitti omalla saalillaan ja istui sitte isän viereen. Asetti kädet helmalle, heijutteli itseään ja katseli lakkaamatta Elliä. Kaappikellon naksaukset kuuluivat kirkkailta kuin metallipalan sointu kiveä vastaan. Liedellä makasi kissa, päästellen pehmeätä kehruusäveltä ja aina väliin katsoen unisesti sohvaan päin. Isä veteli pitkiä savuja ja katsoi hänkin usein Elliä.

— Ihmeesti oli väsyksissä, virkkoi äiti. Nukkuu jo.

— Ihan se jo nukkuu, vastasi isä.

He eivät kumpikaan aavistaneet minkä tulen lävitse tyttö oli tullut puhtaana, kärventymättömänä kotiin.

Muuan lammasjuttu.

Hääpäivästämme lie ollut kulunut noin kuusi viikkoa.

— Klaara kultaseni, virkoin minä eräänä iltana vähää ennen maata menoa, kaikki naapurit sanovat, että minä olen tohvelin alla.

— Panettelua, sulaa panettelua.

— Eikä ainoastaan naapurit, vaan vieläpä…

— No vieläpä…?

— Jussikin.

— Vai vieläpä hänkin. Mainiota, mainiota!

Jussi oli suosituin palvelijani. Meidän molempain korvamme alkoivat kuivua yksiin aikoihin, kaikki elkeet ja konnankoukut olivat meillä olleet yhteisiä. Yhteisiä nuo olivat selkäsaunatkin, sillä Jussin isä palveli minun isälläni muonarenkinä. Sormemme sekautuivat myös usein tukkanuottaa vetämään, joka seikka ei suinkaan estänyt meitä seuraavana huomenisena yhdessä miettimästä jotakin uutta peijonanpeliä. Muuten oli Jussilla tapana hiljaa viheltää, milloin oli syvemmästi suuttunut, joten tiesin jo kaukaa välttää häntä syrjään.

Häitteni jälestä huomasin hänen viheltelevän usein…

— Enhän minä niiden muiden juoruista, mutta kun Jussi…

— Minä en Jussista välitä tuon vertaa. Kun tulee pyhäinpäivät…

— Kultaseni, keskeytin minä ja vedin hänet polveni kohdalle… ei minun aikomukseni ollut painautua asiassa niin pitkälle.

— No… ei minunkaan.

Klaara istuutui polvelleni, jäinen hymy silmissä. Me olimme hetkisen vaiti kumpikin. Sielussani riisteili tuommoinen ylpeä tunne, joka on tavallista miehille, jotka kahdenkymmenen vanhana astuvat aviosäätyyn eli kuten minä sillä erällä olisin lausunut: valloittavat yhdellä rajulla ryntäyksellä kahdeksantoista vuotiaan neidon sydämmen.

Muiden ominaisuuksien ohessa oli Klaarallani huomattavassa määrässä n.s. uudempaa sivistystä. Hän oli käynyt kansanopistossa sekä muutenkin vartuttanut tietojaan kaikilla nykyajan keinoilla.

Hän kuului naisliikkeen tukevimpain pylväiden joukkoon… ja hän oli pakanalähetyksen ja muiden tärkeiden aatteiden asiamies.

Kaikki sivistyneet ihmiset, jotka joko sattumalta tai muuten joutuivat meillä käymään, vakuuttivat minulle yhdestä suusta, että Klaara oli erinomaisen viisas ja teräväpäinen vaimo, että hänellä oli laaja näköpiiri — harvinainen seikka meikäläisten seassa — että hän oli seudun kaunistus j.n.e. Kuunnellessani noita vakuutuksia, minä tietysti nostin päätäni pystymmäksi. Ei siltä, että olisin ollut kehujen tarpeessa. Tiesinhän minä itse paremmin kuin kukaan muu Klaarani viehättävät, hurmaavat puolet. Hänen terävästä älystään minulla oli joukottain todistuksia… ja muita vankempi oli juuri tuo, että hän oli valinnut miehekseen minut…

— Milloin joutuu ruispelto tyhjäksi? kysyi vihdoin Klaara, hymyillen kylmästi kuin sydäntalven aurinko. Milloin?

— Kultaseni, se on jo tyhjä.

— Joko?

— Eilen vietiin viimeinen elokuorma riiheen.

— Hyvä, sitte Jussi voi huomenna ajaa kotiini.

— Mitä siellä, mitä?

— Näetkös, se lammas ja pässi…

— Vainenkin…

— Nyt kun pelto joutui auki, on sopiva tuoda ne.

— Niin on. Menköön siis Jussi huomenna.

Lammas ja pässi kuuluivat Klaaran myötäjäisiin. Syystä tai toisesta ne olivat jääneet tuomatta näihin asti. Minä en puolestani niistä välittänyt, lampaita kun oli vanhaltaan meillä kahta vaille neljäkymmentä, mutta Klaaran tähden.

Ja Jussi lähti seuraavana huomenisena matkaan, palaten jälleen illalla kotiin, rattailla kirjava lammas ja muhkea, mustasarvinen pässi. Klaara ja minä menimme häntä vastaan pihalle, autoimme elukoita rattailta alas ja opastimme niitä navettaa kohti, jonne toiset lampaat jo olivat ajetut.

— Eikö ole muhkea pari? kysyi Klaara, lampaan tanssittaessa häntä navetan edessä kelpo lailla.

— On, kaiken puolesta.

— Arvaapa mikä tämän nimi!

— Tiedäthän, Klaaraseni, ett'en ole vikkelä arvailemaan.

— Se on paha virhe. Tämän nimi on Ulrika Eleonoora.

— Vie pentele! Entä tämän mustasarvisen nimi sitte? Luulletiki Kustaa Maurits Arm…

— Ei sinne päinkään. Sen nimi on Väinämöinen.

— Vie pentele!

— Kasvatetaan näistä uutta rotua.

Aamulla ajettiin lampaat tyhjään ruispeltoon. Nuo kaksi tulokasta elivät omikseen, pysytellen laumasta erillään ja tarkastellen peltoa joka suuntaan. Eellimäisenä vilisti Ulrika Eleonoora, kaula pitkänä ja silmät luotuina naapurien peltoihin päin. Wäinämöinen jöntysteli jälessä, aina väliin haukaten makeata neulaheinää pientareista, joihin ei viikate sinä kesänä ollut koskenutkaan.

— Minusta näyttää tuo Wäinämöinen pieneltä veitikalta, uskalsin minä epäröivästi huomauttaa… eikä tuo toinenkaan näy olevan tottunut säännöllisiin elämäntapoihin.

— Tyhjiä ennakkoluuloja, vastasi Klaara. Näin ensipäivänä niitä kiusaa uteliaisuus. Päivän kahden kuluttua talttuvat kyllä.

Mutta Klaara erehtyi. Päivän kahden jälestä jöntysteli kolmasosa laumaa Ulrika Eleonooran ja Wäinämöisen kintereillä, ja viikon kuluttua tuntui siltä kuin olisi itse hornan henki muuttanut joka elukan sieluun. Ne nimittäin eivät enää pysyneet alallaan viittä minuutia. Yhdestä pellonkulmasta läähättivät toiseen kulmaan, niinkuin olisivat alituisesti paenneet näkymätöntä pyssymiestä tai äkkiä menettäneet kaiken järkipahansa. Pellolta kuului myötänään kellonkilinä. Kellokas, joka ennen oli ollut suvulleen flegmatisen luonteen esikuvana, kannustihe nyt ensimmäisten riveissä, mäkättäen ja muuttaen alinomaa marssin suuntaa. Muu joukko seurasi jälessä, sekalaisessa järjestyksessä, kuten reservipojat komppania-äksiisissä.

Pellon-ahteella oli korkea, suippeneva kivi, jonka lakka oli tasainen, seinät pykälmiä ja koloja täynnä. Kiveltä olimme Jussi ja minä aikoinamme katselleet maailman laveutta, joten sen koloihin kätkeytyi monta muistoa. Ja nyt minä eräänä päivänä sain nähdä ihmetapauksen, joka sotii kaikkea järkeisuskoa vastaan. Ulrika Eleonoora, Wäinämöinen ja kellokas olivat nimittäin silmälle näkymättömien tikapuiden avulla kiivenneet ylös kiven lakalle, ja sieltä nyt loivat nuolaita katseita naapurien peltoihin. Koloissa ja pykälmissä oli tovereita niin paljon kuin niihin mahtui, jäännös määki kiven juurella surkeasti, juuri kuin olisi viimeinen tuomio tulossa.

— … Ja minä siis olin oikeassa, virkoin Klaaralleni, jonka kasvoilla leikki enkelin suloinen hymy. Tuo Wäinämöinen kumppanineen on sittenkin pieni…

— Hirveätä, keskeytti Klaara suuttuneesta, kun tuommoisenkin asian suhteen saatat asettua pessimistin kannalle.

— Ystäväiseni, lisäsi hän sitte suopeammalla äänellä, opettele itseäsi optimistiksi, sitten vasta elämä tuntuu elämältä.

Koetin seurata Klaarani neuvoa. Kun lammaslauman marssiharjoitukset yhä kiihkenivät, naurelin minä itsekseni, tuumaillen että on se tuokin somaa huvitusta maailmassa. On ruohoa ja Jumalan kauniita päiviä, joten ei luulisi olevan tuskan pujoakaan ja yhtäkaikki on hätä ja levottomuus noin ankaran kova. Mutta ehkä liekin — koetin totutella optimistiksi — pelkkää huvitusta, nautintoa.

Mutta kerranpa sitte astui Ulrika Eleonoora ja Wäinämöinen erhetyksestä aidan yli naapurini oraspeltoon. Heitä seurasi kellokas ja kymmenkunta muuta lauman urheampaa, jälelle jääneet määkivät hurjan kamalasti, juosten aidan juuressa edes ja takaisin…

Menin heti ilmoittamaan asiain tilaa Klaaralleni, joka levollisena kuunteli sanatulvaani, kunnes jouduin loppuponteen, nimittäin siihen että Wäinämöinen ja hänen kumppaninsa olisivat hengiltä otettavat. Silloin hänellä oli suuret kyyneleet valmiina.

— Tapa ennemmin minut, virkkoi hän äänellä, joka olisi saanut kallionkin pehmenemään.

— Mutta kultaseni, ymmärräthän…

— En minä tahdo mitään ymmärtää.

Minun ei auttanut muu kuin myöntyminen. Jussi pantiin vielä samana päivänä kohottamaan aitaa korkeammaksi, lampaat saivat pitää valloissaan samaisen ruispellon ja Klaarani kyyneleet kuivuivat. Mutta itse minä elin kauheassa epäilyksen tilansa. Mieleni oli aina jännityksessä. En nähnyt uniakaan enää muista kuin lampaista, oraspelloista ja hirmuisen korkeista aidoista, joita vielä yhä kohotettiin aidaksilla. Tilani rupesi käymään arveluttavaksi hereilläkin ollessa, sillä minä en muuta ajatellut kuin lampaita ja yhäti lampaita. Toisin hetkin kuvittelin mielessäni, että minä itsekin olin lammas, väliin Wäinämöinen, väliin kellokas, väliin…

Niiden peijonain elin-ohjelma ei muuttunut hituistakaan. Päivän pari ne uteliaina töllistelivät kohotettua aitaa, mutta jo kolmantena ampui koko lauma itsensä oraspeltoon. Epätoivo valtasi minut, sillä tapasin joutua silmänkantamaan juuri kuin viimeiset velikullat hyppivät yli. Niin viipahtelivat kuin vuohet, sorkat eivät edes koskeneetkaan aitaan.

Meille tuli Klaaran kanssa kuuma kohtaus.

Luonnollisesti hänellä taaskin oli suuret kyyneleet valmiina. Kinaillessa sitäpaitse hiipi vereeni aviomiehen ylpeys, joten minä piankin rupesin malttumaan. Kun kovin myrsky oli mennyt ohi, virkoin minä nauravasti:

— Klaaraseni, nyt saat valita kahden ehdon välillä.

— No…?

— Joko sinä lähetät sanan teurastajalle… tai rupean minä sirkustirehtööriksi.

— Mokomat ehdot! Oletko milloinkaan kuullut sanottavan, että me naiset olemme kekseliäitä?

— Olen useastikin.

— Nyt sitte saat sormin kokea, että se on totta.

— No…?

— Ei lainkaan vastaväitteitä, minä yksin otan asian käsiini.

Klaara meni puhelemaan Jussin kanssa, tämä lähti puotiin, tuoden selässään aikamiehen taakan sormenvahvuista ohjanuoraa. Sitte he taaskin puhelivat keskenään. Klaara näkyi selittelevän mietteitään laajalti ja pitkälti, koskapa mittaili käsivarttaankin Jussin nenän edessä. Kuunneltuaan loppuun, meni tämä seiväskasan luo ja alkoi pätkimään paksuimpia seipäitä ehkä noin kyynärän mittaisiksi kapuloiksi. Seiväskasalta he sitte siirtyivät yhdessä navettaan vehkeineen päivineen. Illan suussa tuli Klaara ikkunan takaa huutamaan minulle:

— Käy tänne nyt. Lampaat lasketaan ulos.

Kiihkeän uteliaisuuden vaivaamana astelin minä navetan eteen. Klaara avasi oven, lauma alkoi samota ulos. Joka lampaan kaulaan oli sidottu pitkä pala ohjanuoraa ja nuoran päässä riippui kyynärän mittainen seiväskalikka.

Se oli kaikki Klaaran viisautta. Jäinen hymy kasvoilla hän katsoi minua, ja minä ymmärsin tuon katseen merkityksen. Se oli huomautus naisen älykkäisyydestä, kekseliäisyydestä.

— Näetsä, koko konstiin ei kuuluu muuta kuin pari: kyynärää ohjanuoraa ja seipäänkalikka, virkkoi Klaara asianymmärtävän mahdilla. Eikä niitäkään tarvitse käyttää kuin jos pari viikkoa. Näetsä, lampailla on huono muisti.

— Onko niin?

— Luonnontutkijat ovat sen todistaneet. Parin viikon päästä ne eivät enää muista, että ovat milloinkaan hypelleet aidan yli.

— Sepä se.

— Ja sitte saadaan ottaa nuo vehkeet pois.

— Tietysti niin. Minun mielestäni vaan tuo nuora on…

— No…?

— On suotta liian pitkä.

— Eikö myös liian paksu?

— No Klaaraseni, en minä sitä pahalla sanonut. Muuten minun ymmärrykseni mukaan…

— Sinun ymmärryksesi ei tällä erällä merkitse mitään.

Peltoon laskettuina lampaat käyttäytyivät peräti toisella tavalla kuin ennen. Rupesivat kiltisti puremaan ruohoa ojista, hajautuen joka taholle. Entinen levottomuus oli kuin taikasauvalla pois pyyhitty. Ei lainkaan enää yhteishenkeä eikä tuota reservikomppanian tapaista marssimista. Kukin elukka eli itsekseen. Wäinämöinenkin laahusteli kapuloineen syvimmässä ojassa, kaukana kellokkaasta ja Ulrika Eleonoorasta.

Sähkölampun tapainen kirkkaus loisti Klaaran kasvoilla.

— Koeta keksiä pienempikin muistutus, virkkoi hän ivansekaisella ilolla. Edes joku.

— En minä näin alussa… lopussahan tuo kiitos seisoo.

— Etkö näe miten ovat muuttuneet?

— Näen kyllä.

— Mitä siihen sanot?

— Mitä tuohon erittäin osaisin sanoa. Yhden huomautuksen kuitenkin pyydän…

— No…?

— Tuo kova ruokahalu voi johtua tämänpäiväisestä paastosta.

— Vieläpä mitä! Lammas ei pidä lukua nälästä eikä janosta, kun se siksi tulee. Sen näit jo itsekin.

— Näin kyllä.

Klaaran esitykseen, että jätettäisi lampaat yöksi peltoon, suostuin kernaasti, sillä ilma oli lämmin. Maata mentyäni nukuin monesta aikaa huolettomasti, näkemättä hyviä tai pahoja unia. Heräsin aamulla viiden ajoissa. Klaaraa herättämättä puin päälleni ja menin ulos. Aurinko juuri nousi metsänrannasta, ruohon kastepisarat kimaltelivat silmiini kuin lukemattomat timantit.

Melkein tietämättäni ohjautuivat askeleeni ruispeltoon päin.

Tähystelin, tirkistelin, hieroen unta pois silmistäni, mutta lampaita en nähnyt, en aivan ainoatakaan. Ei kuulunut kellonkilinää ei hiikahdusta missään. Tarkastelin joka ojankin, mutta en löytänyt muuta kuin jälkiä. Sitte silmäni kääntyivät rajanaapurini oraspeltoon. Sielläkään, ei niitä ollut. Pelto oli tasainen kuin pöytä, joten saatoin yhdellä silmäyksellä tarkata sen yltä ylitsensä.