KOTIPOLUILTA II

Kirj.

Emil Lassinen

Porvoossa, Werner Söderström, 1897.

SISÄLLYS:

Elli. Muuan lammasjuttu. Juha Juhanpojan elämän tarina. Miisu raukka. Kotoinen jutelma. Ei pyyssä kahen jakoa. Kilparadalla. Paininlyöjä.

Elli.

I.

Ellillä oli omat vihkonsa, joihin piirteli harakanvarpaita, maisemia ja kaikkia mitä mielikuvitus osasi keksiä. Näytteli niitä isälle ja kysyi aina, josko olivat hyviä. Tietystihän isä myönsi, että olivat. Etenkin lampaat, hanhet ja muut sentapaiset tutut eläimet olivat kovin näköisiänsä. Niitä ei voinut nauramatta katsoa, varsinkin kuin piirtäjä oli Elli, isän pieni peipponen.

Äiti ei nähnyt tarkasti ilman silmälasia. Maksoi Ellille vaivan etsiä lasit ja houkutella äitiä katsomaan. Jos oli vihkoon piirretty kukko, tuumi äiti että sillä on ohranjyvä nokassa. Näytti sitte miten se kutsuu kanaa. Kat, kat, kat sanoo, ja oitis kana juoksee riihen alta…

Tuo kaikki huvitti Elliä niin sanomattomasti.

Aivan kodin lähellä oli kirkko ja hautausmaa. Kellotapuli seisoi yksikseen vähän kauempana, ja sateet olivat piesseet sitä niin pahasti, ett'ei enää näkynyt minkä värinen se alkuaan oli ollut. Paksussa akselissa, perin huipun lähellä kiikkuivat kellot. Toinen oli suurempi, toinen pienempi. Kun suuri kello pyhä-aamuna humahti soimaan, tuntui Ellistä salaperäiseltä ja juhlalliselta, juuri kuin olisi haltija lyönyt vuoren kylkeen hirmuisen suurella rautanuijalla.

Kirkko oli suuri ja päältä punaiseksi maalattu. Keskellä oli viiri ja molemmissa päissä valkoinen risti. Harjalaudalla istui usein pääskysparvi; lauloivat siellä ja katselivat alas Elliä ja hautausmaata. Silloin aurinkokin usein liekehti ikkunoissa, ja kirkko näytti sisältä kirkkaalta hopealta, niin kirkkaalta, että silmiä pisteli.

Pyhäpäivinä lauloi isä kirkossa. Elli istui äidin vieressä, katseli vuoroin alttaria, vuoroin isää ja pappia. Kirkon kaiku kuului korvissa niin omituiselta, ja laulun säveleet tuntuivat ihan tuudittavan ruumista… Ikkunaan näkyi sinertävä vedenselkä, saaria, salmia, vainioita, lehtoja…

Syksyllä, kun tuuli kävi rajusti ja kuohut loiskivat karien yli, kiipesi Elli pihlajaan, joka kasvoi pihan laidassa, asetti kädet niskan taakse ja nojasi haarukkaan. Koko maailma avautui silmäin eteen. Aivan lähellä oli kylä ja maantie, tuonnempana peltoja, lammaslaumoja ja varsin kaukana järviä, rantoja, saaria. Pihlajan kohdalla oli taivas korkealla, mutta kauempana se alkoi kaartaa yhä alemmaksi, kunnes saarien ja rantojen kohdalla jo ylettyi puihin. Koko maailma siten näytti suurelta, ylösalaisin kännetyltä maljalta.

Siinä oli kaikki samalla tuttua ja uutta. Uusia huomioita, uusia tunteita, siinä näköalojen salainen viehätys, siinä syy miksi niihin ei voinut kyllääntyä. Kun taivas kävi uhkaavaksi ja pihlajan oksat huojuivat tuulen käsissä, katseli Elli silmiä räpäyttämättä ylös taivaan kupuun. Ei yhtään pelottavaa ajatusta tullut mieleen, ei yhtään värisyttänyt ruumista, vaikka tuuli viuhui rajusti, ja oksa oli jokaisessa silmänräpäyksessä vähällä katketa.

Talvella oli järvi ja rannat lumen peitossa. Metsä hohti valkoiselta, hevosilla oli tiukukelloja kaulassa, ja pakkaispäivinä tuli varpuisjoukko pihlajaan. Kyyrysillään istuivat oksilla ja nokkivat marjoja, jotka kylmä oli purrut kypsiksi, makeiksi.

Illoin, kun muuten oli pimeä, loistivat tulet kylän ikkunoista. Toisinaan taas oli taivas kirkkaita tähtiä täynnä, jopa toisinaan kuukin kurkisti katsomaan, miten suorina harmaat savut kohosivat huoneiden katoilta korkeuteen. Silloin oli tavallisesti hyvin hiljaista. Paksu sumu lepäsi järven yli ja kylästä ei kuulunut hiiskaustakaan, paitsi milloin joku valpas koira ärähti haukkumaan ohi kulkevan matkamiehen hevoista.

Tähtien valossa näytti kirkko niin omituisen juhlalliselta, niin omituisen vakavalta…

Elli leikki ja kasvoi. Hänen kävi kuten tuhansien ennen häntä oli käynyt. Vuodet vierivät, maailma laajeni ja mielikuvitus lensi paljo kauemmaksi taivaan ja maan yhtymäpaikkaa. Kehitys seurasi omia varmoja lakejaan. Mikään huomio ei tapahtunut liian äkkiä eikä varsinaisesti uutta koskaan salaman tavoin leimahtanut silmiin. Huomiot laajenivat hiljaa ja melkein kuin salavihkaa, joten eilisen ja tämän päivän välillä ei tuntunut lainkaan eroa. Sillä lailla Elli kasvoi kahdentoista vanhaksi. Ja silloin oli aika, jolloin koulun käynnin piti alkaa.

Kotiseurakunta oli pieni kappeli, ja kansakoulua ei ollut lähellä. Mutta kaupunkiin oli lyhyt matka, ja siellä oli neliluokkainen tyttökoulu. Äiti tahtoi, että Elli piti pantaman sinne. Alustavia tietoja ei puuttunut. Elli taisi laskea kokonaisille luvuilla ja kirjoittaa somaa, pyöreätä käsialaa. Oli auttanut isää huutokauppakirjojen ja muiden asiapaperein puhtaaksikirjoittamisessa ja siten harjautunut äidinkielessä. Taitojen lisäksi tuli vielä hyvä muisti ja vilkas mielikuvitus.

Ja Elli lähetettiin kaupunkiin. Äiti itse meni kyytimään ja siistiä asuntoa toimittamaan. Erään pikkuporvarin perhe oli hänelle tuttu ja Elli pääsi niiden luo asumaan. Sai haltuunsa pienen kamarin, johon mahtui sänky, pöytä, hylly ja joku tuoli. Ikkuna oli kadunpuolella ja ystävällinen matami toi siihen ainoat kukkansa, jotta Ellillä olisi kodikasta ja kaunista.

Kaupunki näytti suurekkaalta. Jo ensimmäisenä päivänä oppi Elli tuntemaan sen merkillisyydet, jommoisia oli muutama pitkä katu, rantapuisto, lyseo, raastupa, venäläiset kasarmit, tori, kirkko ja muuan historiallinen torni. Viimemainitun huipusta oli joku muinoinen kuningas katsellut seutua ja syönyt häränpaistia, kunnon porvarirouvain tarjoamaa. Kun vietettiin palokunnan huveja tai muuta virallista juhlaa, keräännyttiin aina lopuksi torin laidalle, joku vanhin kiipesi torniin ja piti siellä puheen, muistuttaen muinoisesta kuninkaasta ja häränpaistista. Käski niitä kahta seikkaa vakavasti ajattelemaan ja nousevalle polvelle mieleen teroittamaan, ett'ei kuihtuisi kaupungin historiallinen kunnia.

Tärkeimmät olivat lyseo ja venäläisten kasarmit. Edellinen oli aatteellisella alalla kaikki kaikessa. Kun lukukausi syksyisin alkoi ja lehtorit ja oppilaat tulivat kaupunkiin, tuntui melkein siltä kuin olisi valtasuoni äkkiä ruvennut tykyttämään jossakin halvatussa jäsenessä. Venäläinen sotaväki vaikutti katu- ja ravintolaelämään. Ajurit ja ravintolan isännät ansaitsivat upseereilta rahoja, ja sotamiehet laulelivat haikeita kansallislaulujaan, joiden sävel tavallisesti päättyi puhtaasen oktaaviin.

Pääsytutkinnoissa osoitti Elli semmoista rohkeutta, että äidin sydän sykähteli ilosta, ehkäpä ylpeydestäkin. Ei yhtään epäselvää värettä äänessä, vaan kaikki oikein ja varmasti, aivan kuten kotona isän polvella.

— Elli, Elli, virkkoi äiti kadulla, kun tulivat tutkinnoista kotiin; ja puristi samalla tyttöä vyötäisistä.

— Äiti, mitä sanoit?

— En mitään, en ihan mitään, Elliseni…

Aivan sattumalta sai Elli mielehisen asuntotoverin. Viljamäen Aina, suuren rusthollin tytär emäpitäjästä, oli myöskin tullut samoissa asioissa kaupunkiin ja suorittanut niinikään loistavasti pääsytutkinnot. Sattumalta kohdattiin kadulla, äidit tunsivat toisensa ja puuttuivat puhelemaan. Viljamäen emäntä oli onneton, kun ei ollut löytänyt koko kaupungista sopivaa asuntoa tytölleen. Yhdessä oli liian likaista, toisessa liian hienoa, kolmannessa olivat juoponsekaisia. Ellin äiti silloin ehdotteli, että mentäisiin katsomaan Ellin asuntoa. Mentiin ja Viljamäen emäntä rauhottui. Sovittiin matamin kanssa ja järjestettiin huoneessa, niin että jäi tilaa mikä voi jäädä. Sitte käytiin kirjakaupassa, rantapuistossa ja historiallisen tornin juurella. Ylös ei uskallettu kiivetä, vaikka Elli kaiken mokomin tahtoi.

— Ei herran tähden, sanoi Viljamäen emäntä. Jos kaatuu…

Hän sopi matamin kanssa ruokajärjestyksestä siten, että tytöt saivat päivällä lämmintä keittoa, illalla kumpainenkin korttelin kuorimatonta maitoa ja aamuisin kupillisen kahvia. Muu kaikki tuotiin kotoolta. Sieltä sai hyvin kulkemaan vuodenaikana minä hyvänsä. Itsekin usein tulevat voita myymään torille.

Tutkintopäivien loputtua lähti Ellin äiti Viljamäen emännän seurassa kotimatkalle. Elli ja Aina tulivat saattamaan tulliportin ohitse. Erotessa pirahteli kyyneleitä, mutta kun kärryt olivat kadonneet näkyvistä, haihtui surukin. Katuja käydessä oli niin paljo uutta näkemistä, että kyynel kuivui tietämättä, ja silmä sen sijaan kirkastui.

— Eikö mennä tuonne torniin? kysyi Elli, kun olivat joutuneet torille.

— Jos uskaltaisi, tuumi Aina.

— Eihän sieltä pääse putoamaan. Tule nyt. Mentiin yhdessä, Elli asteli edellä, Aina jälessä.

Toisessa kerroksessa vedettiin henkeä ja silmäiltiin särkyneestä ikkunasta ulos.

— Tuolta ylhäältä näkee kauemmaksi.

Elli lähti taas astumaan kiemurtelevia portaita ylös ja Aina seurasi häntä, pitäen Ellin hameen poimuista kiinni. Kolmanteen kerrokseen näkyi koko kaupunki, jopa läheiset maatalotkin, laitumineen, karjalaumoineen.

— Minä menen vielä ylemmäksi, tule mukaan.

— En minä uskalla.

Elli lähti yksin. Neljäs kerros oli viimeinen ja siellä oli istumasijoja katsojia varten. Hetkisen katseli Elli järviä, metsiä, mutta sitte hän juoksi alas ja huusi Ainalle:

— Juna tulee, joudu pian.

Aina jouduttihe ylös; hänkään ei ollut vielä nähnyt junaa. Puhkien ja syösten likaista savua ilmaan tuli juna rataa myöten kuin pitkä käärme. Vihelsi ja pysähtyi asemalle.

— Voi kun täällä on hauska. Jos pääsisi vieläkin korkeammalle!

Asemalla syntyi vilkas liike. Ajurit sivaltelivat piiskalla hevosia, kadut tärisivät pyöräin alla ja katupojat telmivät ihmisjoukossa. Koululaisia tuli junassa, joten liike oli tavallista vilkkaampi. Poikia ja tyttöjä käveli pitkässä jonossa kaupunkiin, joukossa näkyi valkolakkisiakin, kävelykeppi kädessä, naistuttava rinnalla. Naiset pitivät päivänvarjoa auki, vaikka tuuli puhalsi viileästi ja aurinko paistoi vinosti.

— Katso, miten noilla on valkoiset lakit, virkkoi Elli ihastuksissaan.

— Ne ovat koulupoikia.

— Ovatkohan?

— Ovat, niistä tulee pappeja.

— Niillä on jokaisella sisko rinnalla. Meillä ei ole kummallakaan veljeä.

— Ei ole. Eiköhän jo mennä kotiin. Lähdettiin astumaan rappuja alas. Ensimmäinen hetki oli vietetty omassa vapaudessa.

Pikkukaupungissa opitaan pian tuntemaan pienet koulutytötkin. Tuskin ehti viikko vierähtää, kun jo katupojatkin tiesivät keitä olivat nuo kaksi tyttöä, jotka aamuisin, säännöllisesti ennen yhdeksää käydä sipsuttelivat tyttökoulun suurta porttia kohden, kirjoja oikean kainalon alla ja hiukset pitkässä palmikossa. Kovin olivat arkoja kaupungin tavoille. Jos niille vähä murti suuta, niin heti lähtivät juoksemaan kadun poikki.

Matamit, kun näkivät Ellin ja Ainan, eivät saaneet tilojaan ennenkuin tiesivät, että toisen isä oli kappelin lukkari, toisen koti rikas rustholli. Arvelivat muuten, että niiden tähden vielä monen pojan pää joutuu pyörälle.

Lyseon alaluokilla punnittiin tytöt pelkällä henkisellä puntarilla. Tiedettiin että Aina oli luokan ensimmäinen, mutta että Ellillä oli hämmästyttävä kyky suuretieteesen ja yleensä kaikkeen, joka vaati omantakeista ajattelemista. Aina oli tyynempi ja hitaampi, Elli terävämpi ja vilkkaampi. Minkä Aina kerran oppi, se ei unhottunut. Elli saattoi olla joskus hyvinkin hajamielinen, mutta mikä aine viehätti, siihen myös järki pystyi. Omat ajatuksensa häntä usein innostuttivat, ja hänessä oli omituista vapautta, jota ei muissa tytöissä ollut.

Aika vieri ja päivät ehtivät iltaan yksi toisensa perästä. Mieli ei yrittänytkään ikävystyä, puuhaa ja iloa oli siksi liian paljo. Läksyt, säännölliset kuukausluvat, luistelut ja monet tuttavuudet tukehduttivat kokonaan koti-ikävän. Ne kaikki olivat siksi tärkeitä, ettei muuta ehtinyt ajattelemaankaan. Ellin äiti tuli syksymarkkinoille kaupunkiin ja tapasi tyttönsä kukoistavana, terveenä ja ehkä puolta vilkkaampana entistä.

Joululoma oli kovin hauska. Elli pääsi käymään Viljamäessä, ja sieltä tuli Aina mukana heille. Saivat Ellin kamarin asuttavaksi ja lisäksi täydellisen vapauden elää miten tahtoivat. Hauskinta oli Ellistä kuin Aina näytteli maantieteen opettajatarta. Se kävi siten, että Aina asetti nenälleen äidin silmälasit, otti sukkavartaan ja asettui pöydän ääreen. Kun hän sitten teeskennellyin äänin ja tiivisti yhteenpuristetuin huulin kyseli Kiinan kaupunkeja, nauroi Elli, niin että vesi herui silmistä.

Kotona oli kaikki melkein rakkaampaa kuin ennen. Alaston pihlaja näytti kauniimmalta, järven hanki valkoisemmalta, taivas tutummalta. Kuitenkin, kun avauspäivä läheni, tunsi Elli polttavan halun päästä jälleen kaupunkiin. Silmiin jo kuvastui suuri luokkahuone, ja korvissa kuului koridoorin yksitoikkoinen, epämiellyttävä kaiku. Isää hyvästi jättäessä tuli ikävä, mutta hetkessä se haihtui. Kun istui rekeen ja hevonen lähti juoksemaan, oli sydän jo rauhoittunut. Mieli lepäsi alallaan ja aatokset ikäänkuin laskeutuivat levolle, voimistuakseen huomispäivän ja koko lukukauden monenmoisiin puuhiin.

Kaikkine vaihetteluine sujui lukukausi loppuun. Tuli kesäloma, ja se jaettiin kahteen osaan. Alkupuolisko vietettiin Ellin kotona, loppupuoli Viljamäessä. Seuraavat kaksi vuotta luistivat ensimmäisen viittomaa tietä. Tulihan niissä vastaan monta karua paikkaa, monta äkkijyrkkää ja monta paksujuurista kantoa; mutta kun päähän oli päästy, unhottuivat vaivat ja tie näkyi tasaiselta kuin järven pinta. Viimeiselle luokalle päästessä olivat molemmat tytöt viidentoista vanhoja.

Aina oli kestänyt kaikki kilpailijat ja pysynyt luokan ensimmäisenä. Elli oli seurannut häntä, joten ei kukaan päässyt taitonumerojen keskiarvolla pujahtamaan heidän väliinsä, jotka muutenkin istuivat ja astuivat, söivät ja nukkuivat rinnatusten. Yksimielisesti antoi luokka heille hyväilynimet pastori ja pastorska. Aina oli pastori, Elli pastorska. Nimet olivat tuttuja lyseon poikainkin kesken.

Tähän saakka olivat luvut rajoittuneet melkein yksinomaan oppikirjoihin. Huvittavia matkakertomuksia ja satuja oli joskus saatu höysteeksi. Ahmien oli niitä luettu, varsinkin satuja.

Kerran sitte sattumalta saivat romaanin käsiinsä. Aina alkoi sitä ensin lukemaan, ja hän hurmautui jo ensimmäisiin riveihin. Niissä ylen tuntehikkaasti kuvailtiin miten rikas poika rakasti köyhää tyttöä, vastoin vanhempainsa ja koko maailman tahtoa. Kirja jatkui puhtainta, ylevintä rakkautta viimeiseen riviin asti. Alituista syleilemistä, suutelemista ja halailemista, jota ei kukaan muu nähnyt kuin kuu ja taivaan tähdet. Estelemisyritykset vanhempain ja koko maailman puolelta olivat kuin vesikuplia; hajosivat omaan tyhjyyteensä toinen toisensa jälkeen. Vihdoin rakkaus voitti. Vanhemmat suostuivat ilokyynelin, lammen pinta oli tyyni, taivas kirkas. Poika ja tyttö saivat toinen toisensa, uivat onnessa ja rakkaudessa kaiken ikänsä.

Semmoinen se oli ensimmäinen romaani, joka heille sattui käsiin. Se luettiin useampaan kertaan. Lukiessa elettiin päähenkilöiden vaiheet puustavillisesti. Tunnettiin mustaa murhetta, onnea, autuutta, aina sen mukaan miten kirjan lehdet kääntyivät.

Ja kun vihdoin herettiin lukemasta ja kirja vietiin pois, tuntui oma elämä turhan mitättömältä, köyhältä, yksitoikkoiselta. Toverit olivat ikäviä, opettajat ja oppiaineet kuivia, maailma tyhjä — kaikki oli kallellaan.

Muutos ei jäänyt tovereilta huomaamatta. Aina ja Elli käyttäytyivät välitunneilla niinkuin eivät enää olisi ruumiillisestikaan tämän matoisen maailman asujamia. Haaveelliset silmäilyt, harhailut ja uinailemisen tapainen käynti olivat silmiinpistäviä. Sattuvasti huomautti joku teräväkielinen toveri, että pastorista ja pastorskasta oli äkkiä tullut munkki ja nunna.

Seurasi sitte rakastuminen… ja sitä vartenhan lyseon pojat olivat juuri kuin luodut. Ellin arpa sattui erääsen kolmasluokkalaiseen. Poika oli paksu, kovanpuoleinen latinamies ja johonkin määrin itsekäs, kuten kaikki koulupojat, joilla on joku erityinen avu. Aina lensi korkeammalle. Viidennellä luokalla oli muuan kalpea teologin taimi, jolla oli tapana vastaantullessa joko luoda silmät maahan tai katsoa ylös pilviin. Nuorukaisella oli papillisten lahjain ohessa taipumus lempirunojen lausumiseen, ja kerran sai Aina nähdä hänet esiytyvän julkisesti. Lyseon juhlasalissa vietettiin nimittäin jonkun suuren miehen muistojuhlaa, johon kuului, kuten tavallisesti semmoisiin juhliin, esitelmä, lausuntoa y.m. Ihan odottamatta astui nuorukainen laululavalle, moitteeton puku yllä, hiukset sileänä, ja lausui lempirunojen helmen: Kah, kuinka immyt uinahtaa!

Ainan koko ruumis väreili. Hän olisi sillä hetkellä voinut kuolla rakastettunsa edestä.

Sitä kesti kaksi kolme viikkoa, mutta sitte rupesi lempi laihtumaan, hiiltymään. Ei ollut viskata uusia aineksia tuleen, ja vanhat olivat jo kekäleinä, tuhkana. Huokailla, haaveilla kävi ajan pitkään kovin yksipuoliseksi. Vaihettelu puuttui tykkönään. Elli, kun oli vilkas ja vallaton, ehdotteli jo kerran, että tavalla tai toisella saattaisivat sydämmensä tunteet pojille ilmi, mutta Aina pani jyrkästi vastaan. Salaisuudessa oli suuri viehätys ja humaus. Romaaninkin henkilöt vasta kirjan puolivälissä tunnustivat toisilleen rakkautensa.

Elli huomasi, että Aina oli oikeassa.

Sitte ei asiaa otettu puheeksi moneen päivään. Mutta haaveelliset katseet, huokailut ja uinailemisen tapainen käynti unhottuivat ihan itsekseen. Silloin tällöin omatunto tosin koki nuhdella uskottomuudesta, mutta se oli jo laimeata, kuten syksyisen auringon paiste pilvenraosta.

Ja kipuna kipunalta kaikki lempitunteet sammuivat, vaikka ei kumpikaan sitä kehdannut suoraan sanoa. Usein kävi mieli noloksi muistellessa lemmen kiihkeintä aikaa, jolloin sydän pulppuili tulisia, suloisia tunteita… ja ruumis tuntui raukealta, sairaanmoiselta.

Eräänä iltana, ennen maata menoa, kosketti Aina lempitarinaan. Hän istui ikkunan pielessä ja katseli torin yli kaupunkia, jonka yli kuun kellahtava valo levisi. Kaduilla liikkui ihmisiä, ja moni oli tuttu askeleistaan, ryhdistään.

— Elli, minä kysyisin sinulta jotakin, virkkoi Aina, koettaen estää naurua tulemasta.

— Kysy.

— Mutta jos naurat.

— Mikä sitte? Pastorihan nauraa itsekin mielellään.

— Elli… sano josko… sinä vielä… tunnet rakastavasi.

— Sano sinä ensin.

— Elli, minua niin hirmuisesti naurattaa.

— Samoin minuakin.

Elli heittäytyi selälleen sänkyyn ja tyrskähti nauramaan. Aina käveli lattialla mattoa myöten ja kädet selän takana. Seisahtui sitte Ellin lähelle ja rupesi lausumaan runoa: Kah, kuinka immyt uinahtaa!

Puoliyön jälestä vasta menivät levolle. Järven jäätyminen ja ensimmäinen luistinlupa oli kummallakin viimeisenä ja rakkaimpana ajatuksena.

II.

Ellin tuli kotona ikävä. Elämä tuntui väliin hyvinkin tyhjältä eikä illat tahtoneet oikein sujua. Katsella saaria, järviä, salmia ja muistella koulunkäyntiaikoja kävi ajan pitkään yksitoikkoiseksi. Ja mikä vielä pahin: omassatunnossa joskus pisteli, kun oli hukkaan kulunut kokonainen päivä… kokonainen viikko… kokonainen kuukausi.

Tehdä ja vaikuttaa jotakin maailmassa… tuo ajatus kierteli tuhansia teitä mieleen, häiriten ilon hetketkin. Tosin elämän ura oli jo määritelty siten, että Ellin piti lähteä seminariin ja antautua opettajan ammattiin, mutta sinne oli vielä matkaa kaunis heitto. Toista vuotta piti odotella, että ehtisi kahdeksantoista vanhaksi. Miten saada tuo aika kulumaan, jotta olisi hyödyksi muille ja itsekin edistyisi jollakin tavoin.

Elli mietti ja mietti. Nähtyään paikkakunnan sanomalehdessä tavallista huonopalkkaisemman kiertokoulunopettajatar-viran avonaisena, sykähti sydän ilosta. Paperit puuhattiin kuntoon ja lähetettiin asianomaiselle kirkkoraadille. Odotusaikana kuvitteli Elli alinomaa, miten hän järjestäisi opetuksen, jotta siitä tulisi mahdollisimman suuri hyöty. Hän olisi ahkera, kärsivällinen, kävisi köyhien kodeissa ja tulisi kaikkien onnettomien ystäväksi. Laulua hän opettaisi kaikkein mieluimmin; ensimmäiseksi opettaisi tuon kauniin laulun Siionin kanteleesta, jonka alkuvärsy on:

Aamu aurinkoinen, Joki juokseva, Koski kuohuvainen Kaikuu kiitosta, kiitosta!

Elli ei osannut otaksuakaan, että joku toinen saisi viran. Ansiokkaampaa hakijaa ei luullut niin vähäpalkkaiseen virkaan ilmautuvan. Mutta kun hakuaika päättyi, luettiin sanomalehdessä, että viran olikin saanut eräs saman seurakunnan tyttö, jolla ei ollut muuta kuin kansakoulun tietomäärä.

Olihan se kovanlainen isku. Monta päivää mieli tuntui katkeralta. Ja Elli olisi mielellään tehnyt jonkun mainetyön, kostaakseen kirkkoraadille, mutta ajatukset eivät keksineet mitään sopivaa. Täytyi siis pakosta tyytyä ja tyyntyä.

Mieli huojentui suuresti, kun kirjoitti Ainalle koko tapauksen. Aina vastasi omituisen vienosti ja rauhallisesti. Kirje vaikutti Elliin niinkuin hieno vesisade kukkaan. Ja koko ikävyys unhottui.

Mutta tuo "tehdä ja vaikuttaa" ei unhottunut. Se kierteli aina mieleen, ja hukkaan elettyjen päivien lukumäärä kasvoi yhä peloittavammaksi. Ei auttanut muu kuin tehdä niistä äkkiä loppu… ja se tapahtui siten, että vaatteet ja kirjat sullottiin matkalaukkuun ja Elli istui rekeen. Kaupunkia kohden vei matka.

Ehti käydä pimeäksi ennenkuin saavuttiin perille. Hevonen juoksi tunnettujen talojen ohitse, kaduilla vilisi ihmisiä, lyseon ja tyttökoulun ikkunoista loisti kirkkaat tulet. Jokainen kadunkulma, jokainen portinpylväs oli tuttu. Torin laidan pimeässä varjossa seisoi historiallinen torni, jonka ikkunasta olivat Ainan kanssa katselleet junan tuloa, ylioppilaita ja vilkasta liikettä asemalla.

Entisen emäntänsä luo meni Elli asumaan. Vielä samana iltana kirjoitti hän kaupungin sanomalehteä varten seuraavan ilmoituksen: "Neliluokkaisen tyttökoulun läpi käynyt nuori tyttö haluaa sopivaa tointa, joko perheessä tai pienemmässä liikkeessä. Vastaus lähetettäköön E:lle tämän lehden konttoriin."

Aamulla vei Elli ilmoituksen perille.

Kului päivä. Jo toisena juoksi sanomalehtipoika, kädessä leveä kirje, rappuja ylös Ellin kamariin.

— Onko se minulle? Elli meni ovea kohden poikaa vastaan.

— On kai. Poika jäi seisomaan siksi aikaa, että Elli ehti etsiä kukkarostaan hopearahan.

— Tuon saat vaivasta.

Pojan lähdettyä avasi Elli kirjeen ja luki; "Arvoisa Neiti! Jos olette luonteeltanne iloinen, ettekä vaadi suuria mukavuuksia, niin saatte toimen konditorissani — kadun varrella. Käykää personallisesti ilmottautumassa. Kunnioituksella — — — — —"

Elli muutti joutuin pukua, järjesti hiuksensa ja lähti ilmoittautumaan. Konditori oli kouluajoilta tuttu. Ainan kanssa olivat monta kertaa käyneet ostamassa sieltä torttuja. Myymälän vierimäinen huone oli suuri sali, ja kerran näkivät oven raosta sisään. Mustalaistyttö soitti kitaraa ja kaupungin herrasväkeä oli huone täysi.

— … Vai niin… Olkaa hyvä ja käykää sisään. Noin neljänkymmenen vaiheilla oleva lihavanpuoleinen herra avasi oven ja vei Ellin hienosti sisustettuun kamariin. Istukaa, niin puhelemme.

Elli istui, hiukan hämillään ja arkana. Piirongilla käydä naksutti sievä kultakello ja seinällä oli alastoman naisen kuva.

— Teidän tulisi hoitaa kassaa ja palvella vieraita… olla kaikille iloinen ja kohtelias. Ei se ole vaikeata, kun tottuu. Paljoko pyydätte kuussa?

— Enhän minä vielä voi palkkaa vaatia, kun en edes tiedä jos kykenen.

— Kyllähän te nyt toimeen tulette. Saatte aluksi viisitoista markkaa kuussa ja tämän kamarin asuaksenne. Tyydyttekö?

— Tyydyn, Elli hiljaa vastasi.

— Elääkö isänne?

— Elää.

— Mikä mies hän on?

— … Kappelin lukkari.

— Vai niin.

Jota kauemmin herra katseli Elliä, sitä viehkeämmäksi kävi hän liikkeiltään, silmäyksiltään. Ajatuksiin tuli usein kaunis kanarialintu ja rautahäkki.

— Niin paljo pulloja tuolla, virkkoi Elli arasti. Eihän teillä ravintolaa ole.

— Ei, ainoastaan ulkomaisia viinejä. Meillä käy pelkkiä hienoja vieraita… olemme hyvässä maineessa… Tulette viihtymään oivallisesti. Voitteko piankin ottaa toimen haltuunne?

— Voin jo tänäpänä.

— Se on hyvä. Lähetän rengin asuntoonne noutamaan kapsäkkiänne.

— Kiitoksia, mieluummin toimitan itse. Ajattelematta asiaa minnekään päin ja kysymättä keneltäkään neuvoa, muutti Elli vielä samana päivänä konditoriin. Ensi työkseen peitti sanomalehdellä alastoman naisen kuvan ja siirteli sitte huonekaluja oman makunsa mukaan, Työnsi sohvan ikkunan edestä pois, jotta valo pääsi vapaammin sisään. Sohvan entiselle sijalle asetti pöydän, pöydälle kirjat, albumin, piirustusvihon ja Ainan valokuvan.

Meni sitte myymälään oppimaan leivoksien ja viinien hintoja.

Outoa oli elämä, mutta muuten kovin mukavata. Naispalvelijat tottelivat pienintäkin viittausta eikä Elli saanut käsin koskea mihinkään karkeampaan. Iltasilla valvominen tuntui alussa oudolta, mutta pian siihenkin tottui. Aamulla sai nukkua niin paljo kuin halutti.

Vieraita kävi paljo. Nuoria rouvia poikkesi ostamaan lapsille leivoksia, itse joivat teetä ja joskus lasillisen mietoa viiniäkin. Yhden kanssa tuli Elli ihan ystäväksi. Eräänä iltapäivänä, jolloin ei vielä ollut vieraita, tuli nuorekas rouva myymälään, lihava pojantyllerö rinnalla. Elli parhaillaan kirjoitti kirjettä Ainalle. Oli muutenkin hyvällä tuulella, joten rupesi vaihtamaan sanoja vieraan kanssa. Tunsi heti kummallista kiintymystä. Jo parissa silmänräpäyksessä tultiin ystäviksi. Elli valitti miten vaikeata on, kun pitää valehdella ja sanoa, että tortut ovat ihan tuoreita, vaikka todellisuudessa ovat jo monen päivän vanhoja. Ennen rouvan lähtöä rupesi Elli piirtämään kirjeesen pojan kuvaa. Rouva kielsi lähettämästä kirjettä perille ennenkuin hän tulisi toisen kerran käymään ja saisi nähdä miten kuva oli onnistunut.

Isäntä oli erinomaisen kohtelias. Mutta siitä huolimatta Elli ei mielellään jäänyt hänen kanssaan kahden kesken. Kylmä väre kävi aina illoin ruumiin lävitse, kun isäntä hyvää yötä toivottaessaan puristi kättä. Puristus perin kiusasi. Toisinaan se oli kovempi, toisinaan pehmeämpi, mutta aina siinä oli jotakin, joka vaikutti kiusallisesti.

Hänen perheellisiä seikkojaan ei Elli ensi aikoina tullut kysyneeksi. Mutta kerran — isäntä oli silloin matkalla — hän sattumalta kuuli piikojen puhuvan rouvasta. Rouva tahtoisi nähdä, minkälainen nyt on talossa, virkkoi toinen; toinen arveli että sitä kyllä kehtaisi näyttää. Elli heti kysymään tarkemmin. Sai tietää että rouva sairastaa parantumatonta tautia; asuskelee vinttikamarissa rohtopullojen ympäröimänä, kaikkein hylkäämänä. Oli vielä aamu, joten Ellillä oli vapaata aikaa joku pari tuntia. Hän pyysi palvelustyttöä näyttämään raput, otti käsityön mukaansa ja meni tervehtimään rouvaa. Saman päivän illalla kirjoitti Ainalle ja mainitsi erittäin, että hänellä jo oli kaksi hyvää ystävää.

Konditori oli todellakin hyvässä maineessa, kuten isäntä oli vakuuttanut. Mitään varjokuvia ei tapahtunut isoon aikaan ja Elli oli melkein aina hyvällä tuulella.

Mutta eräänä iltana kevätpuolella tuli kaksi upseeria, jotka käyttäytyivät hävyttömästi. Viiniä tilatessa toinen jo nosti Elliä leuasta, kutsuen häntä kultanupuksi, keijukaiseksi, enkeliksi y.m. Elli ei tuosta vielä kovinkaan suuttunut. Mutta viinilaseja viedessä veti toinen hänet syliinsä äkkiä ja suuteli silmiin.

Elli ei kirkaissut, mutta irti päästyään hän pyyhkäisi kädellään lasit lattialle; lasit menivät pirstaleiksi ja viiniä roiskahti seinäpapereihin. Uutta ei tuonut enää.

Upseerit rupesivat meluamaan niin kovasti, että isäntä haettiin saapuville.

— Viiniä, viiniä, huusivat he ja kalistivat sapelejaan; uhkasivatpa tehdä tuhoja, joll'ei vaatimusta pian täytetä.

— Jos viette, virkkoi Elli isännälle, saatte kassan avaimet paikalla kätenne. En jää enää tunniksikaan tänne.

Isäntä mietti. Astui sitte meluavien upseerien luo.

— … Kolme pulloa samppanjaa, vähempään emme tyydy.

— Olkoon menneeksi, vastasi isäntä.

— Sitte kun hänestä on tullut kesy lintu, ostamme me. Upseerit lähtevät ja isäntä meni heidän kanssaan.

Rantapuiston ravintolassa juotiin sinä iltana kolme pulloa samppanjaa, siinä vakuutuksessa, että Ellistä aikaa myöten tulee hyvinkin kesy lintu.

Seuraavana iltana oli konsertti lyseon juhlasalissa. Isäntä toi Ellille eturivin piletin ja lupasi itse jäädä siksi aikaa vieraita palvelemaan.

— Älkää tuota eilistä muistelko. Ne ovat molemmat kunnon poikia… Vähä hurjia tosin, mutta se on nuoren veren syy.

— Se oli niin hävytöntä.

— No, ettehän siitä tulleet sen pahemmaksi. Pukunne sopii erinomaisen hyvin. Ottakaa tuo kello… pitäkää sitä joka päivä.

— Eihän se minun ole.

— Minä annan sen teille. Ottakaa heti.

— Minulla on rahaa, että voin itsekin ostaa.

— Tietysti teillä on rahaa, mutta ottakaahan sentään.

— No jos nyt otan täksi kertaa… Elli jo astui piironkia kohden, aikoen ottaa kellon, mutta äkkiä hän pysähtyi ja katsoi isäntää silmiin. Minä en ymmärrä mitä varten…

— Tehkää nyt minulle kerran mieliksi.

— Teille mieliksi… Elli ei varmasti tiennyt mikä isännän käytöksessä oli sopimatonta; sen vaan tunsi, että se kiusasi häntä. En minä huoli kellosta.

Ja Elli lähti kellotta.

Tapaus ei johtanut enempään ajattelemiseen, ei edes epäilemiseenkään. Elli oli siksi luonnon lapsi. Lasikaapissa hän tosin ei ollut kasvanut, mutta oma maailma, oma sielunelämä oli hänellä ollut kirkkaana, täydellisenä pienestä pitäen. Kuviin ei kukaan painellut tahrapilkkuja ja Elli sai häiritsemättä nauttia niiden kirkkaudesta, puhtaudesta. Siten vieri lapsuus. Sitte näköpiiri laajeni, elämä ja maailma näkyivät silmiin semmoisina kuin olivat. Saastaa, kurjuutta kyllä tuli silmän kantamaan, mutta ne olivat niin yleisiä kuin rikkaruohot puutarhassa. Syyt ja yksityiskohdat pysyivät vieraina, salassa. Niitä vaikuttimia ja yksityiskohtia, jotka saattavat hyvän ja puhtaan ihmisen tekemään syntiä ja pahuutta, ei Elli koskaan ajatellut. Hyvä ja paha olivat hänestä yleisiä, kuten kukka ja rikkaruoho.

Ensimmäinen ystävä kävi usein konditorissa. Ellin kamarissa juotiin teetä, katseltiin vihkoja ja juteltiin pitkät hetket. Rouva oli papin tytär, miehellä oli virka kaupungissa ja avioliitto oli onnellinen. Kerran hän taas tuli semmoisena aikana, jolloin ei ollut vieraita ja kerrotutti Ellillä miten tämä haki opettajan virkaa ja sitte lähti umpimähkää kaupunkiin.

— Ja sinä viihdyt täällä hyvin.

— No viihdyn.

— Onhan pöydällesi ilmaantunut uusi kirja. Rouva otti paksun, hienokantisen kirjan käteensä ja katsoi nimilehteä.

— Isäntä antoi… ja käski lukemaan.

— Käskikö lukemaan?

— Käski ja kehui olevan hauskan.

— Mutta Elli hyvä, tämähän on epäsiveellinen kirja, pahinta myrkkyä täynnä.

— Onko? Anna kun katson.

Elli avasi kirjan ja luki kappaleen alusta: Roger tule syliini, virkkoi Antoinette, ja rakastakaamme koko yö, siksi että kukko laulaa ja päivän koi sarastaa idässä. Ja Roger vaipui Antoinetten syliin, sydän sydäntä, silmä silmää, suu suuta vastaan…

Sitte seurasi puoli tusinaa viivailtuja rivejä.

III.

Elli ei enää viihtynyt myymälässä. Hän oli omituisen epäluuloinen, arka ja hajamielinen. Milloin nukkuissaan näki unia, oli aina putoovinaan alas huimaavasta korkeudesta syvimpään syvyyteen. Aamuisin herätessä ei mieli ollut virkeä. Tuntui kuin olisi joku musta varjo seurannut ja väijynyt häntä alituiseen. Pieni kolahduskin pani ruumiissa kulkemaan kylmiä väreitä.

Sitä kesti koko kesän.

Syksypuolla tuli isäntä erään kerran yöjunassa kotiin matkalta. Elli istui vielä myymälässä käsityönsä ääressä, vaikka ei vieraita enää ollut ketään. Huoneet tuntuivat kolkoilta, kamala hiljaisuus vallitsi koko talossa, mieleen tuli kaikkea mustaa, kamalaa. Kun isännän askeleet kuuluivat paraatirapuissa, vavahti Elli ja siirtyi lähemmäksi kyökin ovea…

— Odotitteko minua? virkkoi isäntä, tullen suoraan Ellin eteen.

— Odotin, että saavat kyökissä nukkua. Elli nousi seisomaan ja antoi kätensä.

— Sepä oli kauniisti tehty. Tiedättekö, minä matkalla aina ajattelin ja muistelin teitä. Isännän äänessä kuului selvästi, miten intohimojen vallassa hän oli.

Elli punastui eikä saanut sanaakaan suustaan.

— Kuule, Elli, virkkoi isäntä ja tarttui rohkeasti Elliä vyötäisten ympäri kiinni. Jos tahdot, on täällä kaikki omaasi. Tämä talo, rahat, kaikki mitä minulla on, on sinun… jos vaan tahdot…

— Mutta minäpä en tahdo.

Samassa Elli tempasi kellon nuorasta kiinni ja kilisti niin kovaa kuin jaksoi. Kilistystä seurasi vapaus.

— Sinä olet kavala, kuten kaikki naiset. Palvelustyttö ilmaantui samassa silmänräpäyksessä kynnykselle.

— Sytytä kynttilä, käski Elli, ja mene isännän edellä. Itse jäi hän myymälään odottamaan siksi, että tyttö palasi.

— Nyt menemme sulkemaan ovet ja sitte tulet minun luokseni maata.

Palvelustyttö totteli niinkuin kone, pani Ellin sänkyyn maata ja nukkui heti.

Lamppu paloi koko yön, Elli istui sohvalla eikä nukkunut rahtuakaan. Kultakello, epäsiveellinen kirja ja yöllinen kohtaus isännän kanssa antoivat ajattelemisen aihetta koko yöksi. Niiden tarkoitus paljastui kaikessa alastomuudessaan Ellin silmäin eteen. Kylmät väreet kävivät ruumiin lävitse. Ja vihdoin kävi mieli niin ikäväksi, että täytyi itkeä. Tuo seikka, että häntä oli pidetty rikkaruohona, kuohutti kyyneleitä talvinaan poskille.

Vihdoin tuli aamu…

— Ette saa kesken kuukautta erota, virkkoi isäntä siististi ja kohteliaasti. Jääkää vielä tuonnemmaksi, ehkä sitte…

Elli vastasi ehdotukseen siten, että pani kassan avaimet pöydälle.

— Tarkastakaa tilit heti.

— Minne nyt pyritte?

— Sanomaan rouvalle hyvästi.

— Hm… menkää vaan. Isäntä otti avaimet ja ryhtyi tarkastamaan vaillinaisen kuukauden tilejä. Tuota tehdessä harmi ikäänkuin uppoutui johonkin syvään suohon. Kasvoille ilmausi kylmä välinpitämättömyys, ja kun Elli astui paraatirappuja alas, jättääkseen ijäksi päiväksi konditorin, kuului sieltä hänen jälkeensä:

— Mene hiiteen.

Elli lähti viivyttelemättä.

Matka joutui ja ehtoopuolia ehdittiin perille. Jo näkyi siintävä vedenselkä, rannat, salmet, kirkko… Koko lapsuuden maailma oli siinä kuin suuri kuvataulu.

Äiti tuli pihalla vastaan, auttamaan matkalaukkua alas rattailta.

— Kyllä minä itse… olette niin ohuessa vaatteessa ja tuuli käy kovasti. Menkää edellä.

Äiti totteli ja meni edellä, Elli kävi jälessä ja kantoi itse kapsäkin. Kyytityttö jäi hevosta kiinnittämään pihlajan tyveen.

Isä istui kirjoituspöydän ääressä, kynä korvan juuressa, asiapapereita edessä. Katsoi taakseen ja sanoi:

— … Tuli kaupungissa ikävä.

— Taisi tulla.

Elli nauroi ja riisui yltään päällysvaatteet. Teki sitte tulen ja keitti kyytitytölle kahvia. Äiti istui ja heijutteli itseään, kädet helmoilla, silmät lakkaamatta luotuina Elliin. Tyttö oli ollut niin kauan poissa, että oikein teki silmille hyvää saada nähdä häntä. Tuo häärinä, liikkeet, käynti… kaikki olivat äidille elämänvettä.

— Minä tulen ja autan hevostasi ympäri. Elli tuli kyytitytön kanssa ulos, otti hevosen irti, käänsi ympäri ja avasi portin, seisoi siinä niinkauan, että tyttö ehti näkyvistä.

Pihlaja huiskui tuulen käsissä, ja kun Elli tuli lähelle, heräsi sydämmessä kova himo kiivetä ylös oksalle, kuten ennen pienenä tyttönäkin. Yksi ponteva hyppy ja Elli kiipesi haarukka-oksaa myöten ylös, niin ylös että pää oli korkeimman tertun tasalla.

Ja aivan kuten lapsenakin näkyi sinne koko maailma. Taivas kaareutui kiinni rantojen puihin, kuohut loiskivat karien yli ja pihlajan oksat huojuivat tuulen käsissä; olivat jokaisessa silmänräpäyksessä vähällä katketa. Vuorotellen sulkien silmänsä, vuorotellen tähystäen taivaan kupuun, keinui Elli haarukka-oksalla. Myrskyinen tuuli tuntui puhdistavan sydäntä ja kotitaivas ikäänkuin huuhtoi sielua puhtaalla vedellä.

— Elli, missä sinä olet? Äiti oli tullut pihalle ja huuteli Elliä?

— Täällä.

— Eikö sinun ole nälkä?

— On.

Elli pujottihe alas ja hyppäsi maahan.

Isä oli saanut tilit valmiiksi ja istui selin ikkunaan, sauhutellen pitkävartisella piipulla. Silmät sikkarassa makasi liedellä kissa, vedellen pehmeätä kehruusäveltä ja silloin tällöin raottaen unisia silmiään. Kun Elli oli syönyt virkkoi äiti:

— Eikö sinun ole uni?

— On… olen kovin väsynyt.

— Minä teen sijan omaan kamariisi.

— Elkää sinne… tuokaa tyyny tuohon isän sohvalle. Siihen Elli pani nukkumaan. Äiti hänet peitti omalla saalillaan ja istui sitte isän viereen. Asetti kädet helmalle, heijutteli itseään ja katseli lakkaamatta Elliä. Kaappikellon naksaukset kuuluivat kirkkailta kuin metallipalan sointu kiveä vastaan. Liedellä makasi kissa, päästellen pehmeätä kehruusäveltä ja aina väliin katsoen unisesti sohvaan päin. Isä veteli pitkiä savuja ja katsoi hänkin usein Elliä.

— Ihmeesti oli väsyksissä, virkkoi äiti. Nukkuu jo.

— Ihan se jo nukkuu, vastasi isä.

He eivät kumpikaan aavistaneet minkä tulen lävitse tyttö oli tullut puhtaana, kärventymättömänä kotiin.

Muuan lammasjuttu.

Hääpäivästämme lie ollut kulunut noin kuusi viikkoa.

— Klaara kultaseni, virkoin minä eräänä iltana vähää ennen maata menoa, kaikki naapurit sanovat, että minä olen tohvelin alla.

— Panettelua, sulaa panettelua.

— Eikä ainoastaan naapurit, vaan vieläpä…

— No vieläpä…?

— Jussikin.

— Vai vieläpä hänkin. Mainiota, mainiota!

Jussi oli suosituin palvelijani. Meidän molempain korvamme alkoivat kuivua yksiin aikoihin, kaikki elkeet ja konnankoukut olivat meillä olleet yhteisiä. Yhteisiä nuo olivat selkäsaunatkin, sillä Jussin isä palveli minun isälläni muonarenkinä. Sormemme sekautuivat myös usein tukkanuottaa vetämään, joka seikka ei suinkaan estänyt meitä seuraavana huomenisena yhdessä miettimästä jotakin uutta peijonanpeliä. Muuten oli Jussilla tapana hiljaa viheltää, milloin oli syvemmästi suuttunut, joten tiesin jo kaukaa välttää häntä syrjään.

Häitteni jälestä huomasin hänen viheltelevän usein…

— Enhän minä niiden muiden juoruista, mutta kun Jussi…

— Minä en Jussista välitä tuon vertaa. Kun tulee pyhäinpäivät…

— Kultaseni, keskeytin minä ja vedin hänet polveni kohdalle… ei minun aikomukseni ollut painautua asiassa niin pitkälle.

— No… ei minunkaan.

Klaara istuutui polvelleni, jäinen hymy silmissä. Me olimme hetkisen vaiti kumpikin. Sielussani riisteili tuommoinen ylpeä tunne, joka on tavallista miehille, jotka kahdenkymmenen vanhana astuvat aviosäätyyn eli kuten minä sillä erällä olisin lausunut: valloittavat yhdellä rajulla ryntäyksellä kahdeksantoista vuotiaan neidon sydämmen.

Muiden ominaisuuksien ohessa oli Klaarallani huomattavassa määrässä n.s. uudempaa sivistystä. Hän oli käynyt kansanopistossa sekä muutenkin vartuttanut tietojaan kaikilla nykyajan keinoilla.

Hän kuului naisliikkeen tukevimpain pylväiden joukkoon… ja hän oli pakanalähetyksen ja muiden tärkeiden aatteiden asiamies.

Kaikki sivistyneet ihmiset, jotka joko sattumalta tai muuten joutuivat meillä käymään, vakuuttivat minulle yhdestä suusta, että Klaara oli erinomaisen viisas ja teräväpäinen vaimo, että hänellä oli laaja näköpiiri — harvinainen seikka meikäläisten seassa — että hän oli seudun kaunistus j.n.e. Kuunnellessani noita vakuutuksia, minä tietysti nostin päätäni pystymmäksi. Ei siltä, että olisin ollut kehujen tarpeessa. Tiesinhän minä itse paremmin kuin kukaan muu Klaarani viehättävät, hurmaavat puolet. Hänen terävästä älystään minulla oli joukottain todistuksia… ja muita vankempi oli juuri tuo, että hän oli valinnut miehekseen minut…

— Milloin joutuu ruispelto tyhjäksi? kysyi vihdoin Klaara, hymyillen kylmästi kuin sydäntalven aurinko. Milloin?

— Kultaseni, se on jo tyhjä.

— Joko?

— Eilen vietiin viimeinen elokuorma riiheen.

— Hyvä, sitte Jussi voi huomenna ajaa kotiini.

— Mitä siellä, mitä?

— Näetkös, se lammas ja pässi…

— Vainenkin…

— Nyt kun pelto joutui auki, on sopiva tuoda ne.

— Niin on. Menköön siis Jussi huomenna.

Lammas ja pässi kuuluivat Klaaran myötäjäisiin. Syystä tai toisesta ne olivat jääneet tuomatta näihin asti. Minä en puolestani niistä välittänyt, lampaita kun oli vanhaltaan meillä kahta vaille neljäkymmentä, mutta Klaaran tähden.

Ja Jussi lähti seuraavana huomenisena matkaan, palaten jälleen illalla kotiin, rattailla kirjava lammas ja muhkea, mustasarvinen pässi. Klaara ja minä menimme häntä vastaan pihalle, autoimme elukoita rattailta alas ja opastimme niitä navettaa kohti, jonne toiset lampaat jo olivat ajetut.

— Eikö ole muhkea pari? kysyi Klaara, lampaan tanssittaessa häntä navetan edessä kelpo lailla.

— On, kaiken puolesta.

— Arvaapa mikä tämän nimi!

— Tiedäthän, Klaaraseni, ett'en ole vikkelä arvailemaan.

— Se on paha virhe. Tämän nimi on Ulrika Eleonoora.

— Vie pentele! Entä tämän mustasarvisen nimi sitte? Luulletiki Kustaa Maurits Arm…

— Ei sinne päinkään. Sen nimi on Väinämöinen.

— Vie pentele!

— Kasvatetaan näistä uutta rotua.

Aamulla ajettiin lampaat tyhjään ruispeltoon. Nuo kaksi tulokasta elivät omikseen, pysytellen laumasta erillään ja tarkastellen peltoa joka suuntaan. Eellimäisenä vilisti Ulrika Eleonoora, kaula pitkänä ja silmät luotuina naapurien peltoihin päin. Wäinämöinen jöntysteli jälessä, aina väliin haukaten makeata neulaheinää pientareista, joihin ei viikate sinä kesänä ollut koskenutkaan.

— Minusta näyttää tuo Wäinämöinen pieneltä veitikalta, uskalsin minä epäröivästi huomauttaa… eikä tuo toinenkaan näy olevan tottunut säännöllisiin elämäntapoihin.

— Tyhjiä ennakkoluuloja, vastasi Klaara. Näin ensipäivänä niitä kiusaa uteliaisuus. Päivän kahden kuluttua talttuvat kyllä.

Mutta Klaara erehtyi. Päivän kahden jälestä jöntysteli kolmasosa laumaa Ulrika Eleonooran ja Wäinämöisen kintereillä, ja viikon kuluttua tuntui siltä kuin olisi itse hornan henki muuttanut joka elukan sieluun. Ne nimittäin eivät enää pysyneet alallaan viittä minuutia. Yhdestä pellonkulmasta läähättivät toiseen kulmaan, niinkuin olisivat alituisesti paenneet näkymätöntä pyssymiestä tai äkkiä menettäneet kaiken järkipahansa. Pellolta kuului myötänään kellonkilinä. Kellokas, joka ennen oli ollut suvulleen flegmatisen luonteen esikuvana, kannustihe nyt ensimmäisten riveissä, mäkättäen ja muuttaen alinomaa marssin suuntaa. Muu joukko seurasi jälessä, sekalaisessa järjestyksessä, kuten reservipojat komppania-äksiisissä.

Pellon-ahteella oli korkea, suippeneva kivi, jonka lakka oli tasainen, seinät pykälmiä ja koloja täynnä. Kiveltä olimme Jussi ja minä aikoinamme katselleet maailman laveutta, joten sen koloihin kätkeytyi monta muistoa. Ja nyt minä eräänä päivänä sain nähdä ihmetapauksen, joka sotii kaikkea järkeisuskoa vastaan. Ulrika Eleonoora, Wäinämöinen ja kellokas olivat nimittäin silmälle näkymättömien tikapuiden avulla kiivenneet ylös kiven lakalle, ja sieltä nyt loivat nuolaita katseita naapurien peltoihin. Koloissa ja pykälmissä oli tovereita niin paljon kuin niihin mahtui, jäännös määki kiven juurella surkeasti, juuri kuin olisi viimeinen tuomio tulossa.

— … Ja minä siis olin oikeassa, virkoin Klaaralleni, jonka kasvoilla leikki enkelin suloinen hymy. Tuo Wäinämöinen kumppanineen on sittenkin pieni…

— Hirveätä, keskeytti Klaara suuttuneesta, kun tuommoisenkin asian suhteen saatat asettua pessimistin kannalle.

— Ystäväiseni, lisäsi hän sitte suopeammalla äänellä, opettele itseäsi optimistiksi, sitten vasta elämä tuntuu elämältä.

Koetin seurata Klaarani neuvoa. Kun lammaslauman marssiharjoitukset yhä kiihkenivät, naurelin minä itsekseni, tuumaillen että on se tuokin somaa huvitusta maailmassa. On ruohoa ja Jumalan kauniita päiviä, joten ei luulisi olevan tuskan pujoakaan ja yhtäkaikki on hätä ja levottomuus noin ankaran kova. Mutta ehkä liekin — koetin totutella optimistiksi — pelkkää huvitusta, nautintoa.

Mutta kerranpa sitte astui Ulrika Eleonoora ja Wäinämöinen erhetyksestä aidan yli naapurini oraspeltoon. Heitä seurasi kellokas ja kymmenkunta muuta lauman urheampaa, jälelle jääneet määkivät hurjan kamalasti, juosten aidan juuressa edes ja takaisin…

Menin heti ilmoittamaan asiain tilaa Klaaralleni, joka levollisena kuunteli sanatulvaani, kunnes jouduin loppuponteen, nimittäin siihen että Wäinämöinen ja hänen kumppaninsa olisivat hengiltä otettavat. Silloin hänellä oli suuret kyyneleet valmiina.

— Tapa ennemmin minut, virkkoi hän äänellä, joka olisi saanut kallionkin pehmenemään.

— Mutta kultaseni, ymmärräthän…

— En minä tahdo mitään ymmärtää.

Minun ei auttanut muu kuin myöntyminen. Jussi pantiin vielä samana päivänä kohottamaan aitaa korkeammaksi, lampaat saivat pitää valloissaan samaisen ruispellon ja Klaarani kyyneleet kuivuivat. Mutta itse minä elin kauheassa epäilyksen tilansa. Mieleni oli aina jännityksessä. En nähnyt uniakaan enää muista kuin lampaista, oraspelloista ja hirmuisen korkeista aidoista, joita vielä yhä kohotettiin aidaksilla. Tilani rupesi käymään arveluttavaksi hereilläkin ollessa, sillä minä en muuta ajatellut kuin lampaita ja yhäti lampaita. Toisin hetkin kuvittelin mielessäni, että minä itsekin olin lammas, väliin Wäinämöinen, väliin kellokas, väliin…

Niiden peijonain elin-ohjelma ei muuttunut hituistakaan. Päivän pari ne uteliaina töllistelivät kohotettua aitaa, mutta jo kolmantena ampui koko lauma itsensä oraspeltoon. Epätoivo valtasi minut, sillä tapasin joutua silmänkantamaan juuri kuin viimeiset velikullat hyppivät yli. Niin viipahtelivat kuin vuohet, sorkat eivät edes koskeneetkaan aitaan.

Meille tuli Klaaran kanssa kuuma kohtaus.

Luonnollisesti hänellä taaskin oli suuret kyyneleet valmiina. Kinaillessa sitäpaitse hiipi vereeni aviomiehen ylpeys, joten minä piankin rupesin malttumaan. Kun kovin myrsky oli mennyt ohi, virkoin minä nauravasti:

— Klaaraseni, nyt saat valita kahden ehdon välillä.

— No…?

— Joko sinä lähetät sanan teurastajalle… tai rupean minä sirkustirehtööriksi.

— Mokomat ehdot! Oletko milloinkaan kuullut sanottavan, että me naiset olemme kekseliäitä?

— Olen useastikin.

— Nyt sitte saat sormin kokea, että se on totta.

— No…?

— Ei lainkaan vastaväitteitä, minä yksin otan asian käsiini.

Klaara meni puhelemaan Jussin kanssa, tämä lähti puotiin, tuoden selässään aikamiehen taakan sormenvahvuista ohjanuoraa. Sitte he taaskin puhelivat keskenään. Klaara näkyi selittelevän mietteitään laajalti ja pitkälti, koskapa mittaili käsivarttaankin Jussin nenän edessä. Kuunneltuaan loppuun, meni tämä seiväskasan luo ja alkoi pätkimään paksuimpia seipäitä ehkä noin kyynärän mittaisiksi kapuloiksi. Seiväskasalta he sitte siirtyivät yhdessä navettaan vehkeineen päivineen. Illan suussa tuli Klaara ikkunan takaa huutamaan minulle:

— Käy tänne nyt. Lampaat lasketaan ulos.

Kiihkeän uteliaisuuden vaivaamana astelin minä navetan eteen. Klaara avasi oven, lauma alkoi samota ulos. Joka lampaan kaulaan oli sidottu pitkä pala ohjanuoraa ja nuoran päässä riippui kyynärän mittainen seiväskalikka.

Se oli kaikki Klaaran viisautta. Jäinen hymy kasvoilla hän katsoi minua, ja minä ymmärsin tuon katseen merkityksen. Se oli huomautus naisen älykkäisyydestä, kekseliäisyydestä.

— Näetsä, koko konstiin ei kuuluu muuta kuin pari: kyynärää ohjanuoraa ja seipäänkalikka, virkkoi Klaara asianymmärtävän mahdilla. Eikä niitäkään tarvitse käyttää kuin jos pari viikkoa. Näetsä, lampailla on huono muisti.

— Onko niin?

— Luonnontutkijat ovat sen todistaneet. Parin viikon päästä ne eivät enää muista, että ovat milloinkaan hypelleet aidan yli.

— Sepä se.

— Ja sitte saadaan ottaa nuo vehkeet pois.

— Tietysti niin. Minun mielestäni vaan tuo nuora on…

— No…?

— On suotta liian pitkä.

— Eikö myös liian paksu?

— No Klaaraseni, en minä sitä pahalla sanonut. Muuten minun ymmärrykseni mukaan…

— Sinun ymmärryksesi ei tällä erällä merkitse mitään.

Peltoon laskettuina lampaat käyttäytyivät peräti toisella tavalla kuin ennen. Rupesivat kiltisti puremaan ruohoa ojista, hajautuen joka taholle. Entinen levottomuus oli kuin taikasauvalla pois pyyhitty. Ei lainkaan enää yhteishenkeä eikä tuota reservikomppanian tapaista marssimista. Kukin elukka eli itsekseen. Wäinämöinenkin laahusteli kapuloineen syvimmässä ojassa, kaukana kellokkaasta ja Ulrika Eleonoorasta.

Sähkölampun tapainen kirkkaus loisti Klaaran kasvoilla.

— Koeta keksiä pienempikin muistutus, virkkoi hän ivansekaisella ilolla. Edes joku.

— En minä näin alussa… lopussahan tuo kiitos seisoo.

— Etkö näe miten ovat muuttuneet?

— Näen kyllä.

— Mitä siihen sanot?

— Mitä tuohon erittäin osaisin sanoa. Yhden huomautuksen kuitenkin pyydän…

— No…?

— Tuo kova ruokahalu voi johtua tämänpäiväisestä paastosta.

— Vieläpä mitä! Lammas ei pidä lukua nälästä eikä janosta, kun se siksi tulee. Sen näit jo itsekin.

— Näin kyllä.

Klaaran esitykseen, että jätettäisi lampaat yöksi peltoon, suostuin kernaasti, sillä ilma oli lämmin. Maata mentyäni nukuin monesta aikaa huolettomasti, näkemättä hyviä tai pahoja unia. Heräsin aamulla viiden ajoissa. Klaaraa herättämättä puin päälleni ja menin ulos. Aurinko juuri nousi metsänrannasta, ruohon kastepisarat kimaltelivat silmiini kuin lukemattomat timantit.

Melkein tietämättäni ohjautuivat askeleeni ruispeltoon päin.

Tähystelin, tirkistelin, hieroen unta pois silmistäni, mutta lampaita en nähnyt, en aivan ainoatakaan. Ei kuulunut kellonkilinää ei hiikahdusta missään. Tarkastelin joka ojankin, mutta en löytänyt muuta kuin jälkiä. Sitte silmäni kääntyivät rajanaapurini oraspeltoon. Sielläkään, ei niitä ollut. Pelto oli tasainen kuin pöytä, joten saatoin yhdellä silmäyksellä tarkata sen yltä ylitsensä.

— No kummitus ja… Astelin kohotettua aitaa kohti.

Tultuani lähelle näin jotakin aivan hirmuista, joka kylmetytti vereni, huimasi päätäni. Neljäkymmentä seipäänkapulaa roikkui aidan ylitse oman peltoni puolella ja toisella puolella kellui neljäkymmentä lammasta hengetönnä, kuristuneena. Poloisten vatsat olivat pulleat, silmät sameat. Keskimäisenä roikkui Wäinämöinen ja häntä kahdenpuolen kellokas ja Ulrika Eleonoora, ja niiden rinnalla sitte jokaikinen elukka, yksi kunkin seiväsparin välissä.

— No kummitus ja…

Aioin istua pientareelle itkemään, mutta korviini kuului samassa vihellys, jonka heti tunsin. Katsottuani riiheen päin, näin Jussin nojaavan veräjää vastaan, nenä suorassa viivassa lammasrivin kanssa.

Kuni pyörtynyt astelin veräjää kohti,

— Jussi… veikkonen!

Hän vihelsi herkeämättä.

— Näetkös, jokaikinen sorkka, aivan jo-kai-nen.

— Missä emäntä?

— Nukkuu vielä… näkee ehkä kauniita unia kiltistä lammaslaumasta.

— Eiköhän sopisi käydä herättämässä?

— Eiköhän niin?

Me lähdimme yhdessä, Jussi viheltäen, minä epäröivin askelin, kuten humalainen.

Avattuani makuukamarin oven, näin että Klaara nukkui vielä. Vasen käsi oli sievästi ohimon alla, oikea oli suljunut peitteen päälle. Hengitys oli tasainen, säännöllinen.

Katselin häntä kauan, hengittäen hiljaa ja tyynnyttäen mieltäni. Aviomiehen ylpeys rupesi kiertämään suonissani. Tuo itsepäinen olento oli minun pikku vaimoni, pikku Klaarani…

— Kultaseni virkoin minä, koskettaen häntä otsalle, herää jo.

Klaara havahtui.

— Missä olet ollut?

— Pellolla.

— Oh, miten siellä voidaan?

— Noin ylimalkaan voidaan siellä hyvänpuoleisesti. Tosin Wäinämöinen ja…

— Herran tähden! Mikä niitä vaivaa?

— Kultaseni, parasta lie että itse käyt ottamassa selon. Minä en ymmärrä…

Klaara nousi joutuin ylös ja puki päällensä.

— Mene riihipihan kautta, neuvoin minä, ne ovat siellä aidan tienohilla.

Klaara lähti.

Minä jäin istumaan sängyn laidalle. Itsekään en tarkoin tiennyt minkälaisia aatoksia syntyi päähäni. Ainoa minkä voin varmuudella väittää todeksi, oli kasvojeni helakka hilpeys. Istuin nimittäin suuren kuvastimen kohdalla, ja kun katsoin muotoani, oli se ainakin yhtä heleä kuin Klaaran edellisenä iltana. Silmäni loistivat kuin kaksi sähkölamppua, kasvoillani leikki kirkas paiste…

Minä näetsä seurasin Klaaran askeleita riihipihalle… ja veräjälle… ja ruispellolle… ja kohotetun aidan luokse, jonka ylitse roikkui neljäkymmentä lammasta ja neljäkymmentä seipäänkapulaa.

Juha Juhanpojan elämän tarina.

I.

Naimisen kautta Juha Juhanpoika keikahutti itsensä Kytämäen isännäksi. Marianna, köyhän talon tyttö, iski silmänsä Juhaan, renkimieheen, ja lorun lopuksi tuli pappilassa käynti, vihkiminen ja pieni Juha, joka viimemainittu jo pienestä pitäin näytti omaavan isän tyynen, miettiväisen luonteen. Lapsi elähytti isän mieltä niinäkin hetkinä, jolloin kaikki muu maailma vääntyi vinoksi. Tuntui niin sanomattoman kodikkaalta, kun poika pyllytteli lattialla, kaateli kumoon astioita, matki kukon laulua. Pojan jälestä syntyi vielä tyttö, pieni Marianna, joka oli yhtä valkeaverinen kuin äitikin, mutta sitte vietiin kehto ylisille korjuusen eikä se enää ilmaantunut permannolle, vaikka vuosi toisen jälestä vierähti isän ja äidin olan ohi.

Paitse heitä neljää kuului taloon vielä kantavanhukset. Ne olivat hankkineet itselleen huolettoman tulevaisuuden, ottamalla muona-eläkkeen, joka tosin ei ollut aivan suuri, mutta joka siltä oli omiaan imemään talon parhaat mehut. Eläkemaksujen vuoksi täytyi Juhan jo ensi vuosina takertua jyvälainoihin, ja noiden lainojan tuttavuutta riitti sitte koko miehuuden ijän. Juha oli niiden suhteen aivan kuten uistimeen tarttunut hauki. Irtautumisyritykset eivät milloinkaan luonnistuneet. Yhtä koukkua hellittäissä tarttui leukaan kaksi uutta syvempään ja lujempaan.

Pellot olivat pienet, ja pieni tuo oli talokin. Myötäisinäkään vuosina ei herunut viljaa kukkuroiksi hinkaloon, epäsuotuisina aikoina kutistuivat tulot vieläkin vähempään. Kun oli papin saatavat maksetut, lainat kuitatut ja muut pienet tilit tehty, ei useinkaan syksyisin jäänyt aittaan sanotttavin eloa. Hyvä, jos enää peittyi hinkalon pohja.

Tulevaisuuden piti tietysti muuttaa olot paremmalle kannalle. Pellot pöllähtävät kasvamaan leikkisämmin, pikku Juhasta ja Mariannasta koituu lisää työvoimia, ja karjaa lisääntyy navettaan. Ja jonakuna päivänä muuttavat majaa vanhuksetkin, ensin ukko, joka on lihavampi ja ahnaampi, ja sitten akka, joko lainaa kaikki ajatukset ukolta. Pitää vaan odottaa ja raataa eikä antautua surun ja epätoivon alle. Onhan, siksi toisekseen, kuitenkin oma koti, oma kynnys. Ei tarvitse renkinä rekailla eikä kauppailla käsivarsiaan vieraan työhön. Ja kuten sanottu, sopii toivoa parempia aikoja peltojen, työvoimien ja eläkemaksujen suhteen. Sitte voi vähä huoata ja iloita, mutta sinne saakka pitää raataa väsymättä. Työllä ja raatamisella on moni köyhä mies päässyt varoihin, moni uupumaisillaan oleva talo hyviin voimisiin. Pitäjässä löytyy monta isäntää, jotka ovat köyhyyden kanssa vetäneet käsikapulaa, vetäneet niinkauan että on tullut voitto syliin. Isännän arvo ja asema se on hänelläkin, siitä ei pääse minnekään. Verokuiteissakin seisoo selvin sanoin: Kytämäki, Juha Juhanpoika…

Tuommoista herkkupöytää näytti Juha ajatuksilleen milloin epätoivo pyrki vierailemaan mieleen.

Eläkemaksujen lisäksi tuli vielä muuan hornan henki, jonka kylmä puhallus tuntui joulu-öinäkin Juhan sielussa, nimittäin kolmentuhannen markan suuruinen velka, joka kasvoi korkoa kuuden mukaan ja jonka vakuutteeksi Juhalta oli viety Kytämäen kiinnekirja. Luja aikomus suorittaa säännöllisesti velan korot ehkäpä joku markkanen pää-omaakin, oli töytännyt lukemattomiin salakareihin, joita ei Juhan silmä milloinkaan osannut edeltäpäin keksiä ja joiden olemassa oloa ei hän onnettomuudekseen osannut ajatellakaan, ennenkun jo oli purjeineen päivineen kumossa. Siten korkojen suoritus vuosi vuodelta jäi tulevaisuuden niskoille… ja jyvälainat iskivät nekin yhä useampia koukkuja saaliisensa.

Kun olisi ollut myödä pölkkyjä edes pienempikin määrä, niin mikäpä sitte hätänä. Pääsisi yhdellä hyppäämällä rajaviivan yli, edistymisen ja vaurastumisen kultaiselle puolelle. Mutta eipähän ollut pölkkyjä, ei pieniä eikä paksuja. Pieni metsäpalsta oli parhaakseen suota ja kallioita, jossa ei ihmeeksi näkynyt kunnon hirttä. Havukuusia ja närämäntyjä kyllä löytyi, mutta niistä ei heltinyt hopeata lapiokaupalla. Sysiksi niitä kyllä sopi polttaa, ja Juha ryhtyikin heti vihkimisen jälestä puuhiin, mutta sekään työ ei voinut työntää häntä köyhyyden ojan yli. Kun sydet viho viimeinkin olivat ajetut rautaruukiin ja hikoilemisesta ja valvomisesta vihdoinkin saatu heliseviä käteen, ilmaantui rahareikiä semmoinen hirvittävä joukko, että pää joutui pyörälle pelkästä miettimisestä mihin reikään lykätä markka raukat. Valinta oli vaikea, kun kaikki reijät irvistivät yhtä rumasti, yhtä äkäisesti.

Samoin oli laita kaikkien satunnaisten tulojen. Markat eivät milloinkaan saaneet unta vetää Juha Juhanpojan lakkarissa, niiden täytyi hankkia lähtöön piammiten. Salakarin tapaisia menoja, joita ei Juha ymmärtänyt odottaa, sylkähti aina esille kuten ohdakkeita kaurapeltoon. Milloin hommattiin kylään kansakoulua, milloin tehtiin uutta siltaa, milloin järjestettiin vaivaishoitoa, milloin mitäkin yhteistä etua harrastettiin. Silloin aina takseerattiin Kytämäen talokin äyrinsä mukaan, aivan kuin olisi saatu vihiä, että Juha juuri sillä erällä sattui omailemaan heliseviä.

Sitkeä, perherakas mies kärsii kaikkea, ja niin kärsi Juhakin, yhä toivoen että onni vihdoin kääntää kevätkylkensä häneen päin. Joll'ei ennemmin, niin myöhemmin, joll'ei ensi vuonna, niin sitte seuraavana. Pitää vaan odottaa ja raataa, ei hyvä koskaan tule liian myöhään. Nuori Juhakin jo rupee röyhistelemään mitallaan äidin olan tasalle, ja tallissa telmii varsa pojan nimellinen, pyöreä ja uljas kuin lohi. Kun he neljään kynteen alkavat vetämään onnen köyttä Kytämäkeen päin, täytyy sen seurata mukaan, vaikka sitte kappale harmaata kalliota laahaisi perässä!

Ensimmäinen potkaus hyvin voinnin rajaviivaa kohden tuli, viivyteltyään kappaleen toistakymmentä vuotta, äkkiä kuin kevään raesade. Juhan astellessa eräänä iltana sysihaudalta kotiin nokisena ja hikisenä, juoksi Marianna parkuen häntä vastaan.

— Joudu, joudu… Juha.

— No mikä nyt hätänä? Onko valkea irti?

— Ei, ei… vaari on kuollut.

— Sepä se.

— Voi toki kun…

— Älä suotta ulise, jouti se kuolemaan.

Juha oli vaan syntinen ihminen, jota harmitti vaarin ahneus ja rutilaiska elämä. Tämä oli, siitä pitäin kun talonpidosta herkesi, elänyt kuin karhu talvikontussaan, kynnelläänkään koskematta talontöihin, mutta kuitenkin alituiseen moittien Juhan toimia, puuhia. Lihan punnituksessa, suolan mittaamisessa ja muissa eläkesaatavissa veti kaikin voimin omaan puoleensa, jättämättä jyvääkään rästiä. Ja hiukankin elintapoja muuttamalla olisi voinut antaa ainakin puolet jokaisen vuoden eläkkeestä anteeksi. Taloa työntäessä nuorempien käsiin oli ollut laiha kuin käki, mutta eläkkeelle ruvettua alkoi heti vatsa ja niska paisumaan. Juhan raataessa yötä päivää — pellot, rakennukset, työkalut olivat taloa vastaanottaessa kaikki rappionpuolella — kuorsaili vaari lämpöisessä viinatuvassa, moittien saamiansa perunoita vetisiksi, läskiä laihaksi.

— Häpeä toki, Juha, puhua tuolla tavalla minun isästäni.

— Noh…

— Häpeä toki.

Marianna rupesi yhä kovemmin parkumaan, mutta vastaili kuitenkin Juhan ruvetessa tyystemmin kyselemään kuolontapausta. Puolipäivän tienoissa oli vaari kuollut, arvatenkin sydämmen halvaukseen. Oli huttua syödessä vaatinut enemmän voita joukkoon ja sitte romahtanut, lusikka kädessä, äkkiä lattialle, ainoatakaan huudahdusta päästämättä. Siihen sijalleen oli kylmennyt kuin kärpänen.

— Voi, toki, nyt äiti suree itsensä hulluksi.

— Älä joutavia ulise.

Juhaan ei sillä kertaa näyttänyt mikään vaikuttavan. Hän levollisesti asteli tupaan, haki ruokaa pöydälle ja istui syömään. Pian muistui mieleen eräs pykälä vaarivainajan eläkekirjassa. Muotonsa puolesta se oli niin runollinen että sydäntä hipaisi, mutta sillä oli terävä kärki — ja että kärki oli käännetty Juha Juhanpoikaa kohden, oli aivan luonnollista. Tuo runollinen pykälä kuului: Ja sitte kun Herra suvaitsee kutsua minut täältä murheen majasta luokseen ijäiseen iloon, tulee vävyni Juha Juhanpojan toimittaa minun maalliset jäännökseni kunniallisesti hautaan, paikkakunnan yleisen tavan mukaan — — —

— Hm…

Juhan asemassa ei tuo ollut niinkään helppoa. Jotta pykälän määräys tuli noudatetuksi, oli pakko myödä nuori lehmä navetasta ja joku sata leiviskää heiniä. Kaikenmoista puuhaa versoi vielä menojen lisäksi. Piti käydä puhuttelemassa rovastia, kellonsoittajaa, haudankaivajaa ja lukkaria sekä suorittaa niillekin sievät summat. Marianna puolestaan kävi kutsumassa pitovieraat. Kun määrätty sunnuntaipäivä koitti, oli kaikki valmis. Pitkä saattojoukko lähti Kytämäen pihalta, ja Juha itse ajoi ruumista, vakavan ja juhlallisen muotoisena. Hautaus tapahtui komeasti. Kelloja soitettiin kaukaalta, kuten sopi vaatiakin saattojoukon suuruuden vuoksi, ja muistopuhe ylisti joka lauseellaan kunniallista talonvanhusta, joka nyt oli päässyt rauhan majoihin, jättäen hautansa reunalle surevan puolison ja vävyn ja lastenlapset.

Pidot onnistuivat nekin kauas kiitoksien yli. Ruoanlaittaja oli häärinyt Kytämäessä jo viikkokauden, ja saattoväen palatessa kirkolta notkuivat pitkät pöydät hyvänmakuisten ruokien painosta, Illemmalla muuttuivat vieraat iloisemmiksi, kielet keveämmiksi. Solinaa ja puhetta kuului joka loukosta. Ja Juha Juhanpoika liikkui kuin unissa vieraiden kesken, pitäen silmällä ettei olut loppunut haarikoista. Väliin tuntui sydämmessä katajaisen makua — tuntui aivan siltä kuin olisi nuori lehmä, sata leiviskää heiniä ja vaarivainajan laiska elämä kiertyneet väkeväksi keräksi hänen kurkkuunsa, joka kerä esti ruoan, oluen ja kaiken muun hyvän nauttimista.

Eivätkähän ne pidot yhteen iltaan loppuneet. Hyvästiä heittäissä kehoitti Marianna tutuimpia vieraita saapumaan aamiaiselle seuraavana päivänä. Useimmat noudattivat kutsua, joten mässäämistä vielä jatkui seuraavan huomisenkin, huolimatta kiireestä työ-ajasta, joka kevätkylvöjen suhteen oli täpärimmillään. Vihdoin vieraat hajousivat, elämä muuttui jälleen kotoiseksi. Karvas mieli oli ainoa, joka jäi Juhalle muistoksi koko peijaistouhusta. Syömisestä ja mässäämisestä ei sukeutunut muuta kuin rahanmenoja, ehkäpä vielä lisäksi ivaa ja takapuheita.

Karvas kerä kuitenkin suli Juhan kurkussa, kun muori muutti asuntoa tupaan ja rupesi syömään talon pöydässä. Kolme tynnyriä rukiita, nelikko silakoita, leiviskä voita… koko tuo hirmuinen eläkevero oli lakannut, ja sopukin tuli paremmaksi, kuin ei enää löytynyt epäsovun lietsojata. Pääseminen köyhyyden ojan yli ei enää kajastanut silmään pelkkänä unelmana. Jyvävelka toisen jälestä kuitattiin, pienet pellot mieltyivät kasvamiseen, ja pojasta ja tytöstä alkoi jo alla apua ulkotöissäkin.

Mutta pahin peikko sittekin oli vielä jälellä, nimittäin kolmentuhannen markan suuruinen velka, maksamattomine korkoineen. Se oli kuin pohjaton suo, joka nieli kitaansa karjaa, viljaa, sysihautoja ja mitä vaan sai. Eikä koskaan tullut täyteen, ei koskaan saanut kyllin. Aina vaiteli enemmän, paljoa enemmän!

Kun alkoi tukkien veto Kytämäen metsän takaa, riensi Juhakin joukkoon, kahdella hyvällä hevosella. Poika oli jo seitsemäntoista vanha, pitkä ja hoikka, mutta työhön tottunut ja sitkeä luonnoltaan kuin isäkin. Lyötiin kuormaa reen täydeltä ja saatiin rahaa sen mukaan. Syksytalvella kävi Juha Juhanpoika kaksi erää velkamiehensä luona, vetäen kummallakin erällä satamarkkasen esille ja palaten jälleen kotiin, sydän täynnä toivoa. Onni oli vihdoinkin kääntänyt kevätkylkensä Kytämäkeen päin. Viisi kuusi vuotta vielä tämmöistä ponnistelemista, niin tottapa jo on puolet pääomaakin surmattu… siitä velasta, jonka vaarivainaja laiskuudessaan ja saamattomuudessaan teki. Muorin kuoltua voi Juha poika saada hypoteekkipankistakin puolitoistatuhatta markkaa kuoletuslainaa, niin pääsee puhtaasen eroon velkamiehestä… ja saa kiinnekirjan käteensä!

Kahdenpuolen joulua kiirehdittiin talontyöt tehdyiksi. Kevätpuolella, veronmakson jälkeen lähdettiin taas tukinajoon. Keli oli jo huononpuoleinen, aurinko sulatti tiet pehmeiksi, kannot ja kivenkyljet rupesivat hohtamaan lumen alta. Mutta vetopalkkaa kohotettiin, kun pölkkyjä oli vielä paljo vetämättä. Eräänä iltana ajoi Juha kuormansa kahden kiven selkään, jotka aurinko oli sohjuiselle tielle loihtinut. Reki istui tuiki lujasti kiinni.

— No nuo peijakkaat.

Juha haki kangen, koetti painaa kenoa ylös, jotta olisi päästy liikkeen alkuun, mutta voimaa puuttui käsivarsista… kuorma ei pikahtanutkaan paikaltaan. Poika, joka ajoi jälessä, ehti paikalle ja haki hänkin kangen.

— Menkää peräpuoleen ja auttakaa sieltä, käski hän isää… vääntäkää vasempaan.

He yhdessä ponnistivat, hevosen yrittäissä vetämään, mutta kuorma ei hievahtanutkaan.

— Jos lie pakko purkaa, arveli isä… ei se taida myöntyä menoon.

— Sitte tulee puoliyö, ennenkuin ehdimme rantaan ja kotiin. Koetetaan kovemmin… onhan takimainen reki vapaa.

— Aivan vapaa.

Poika työnsi uudelleen kangen etumaisen reen alle, nosti raivosti olkavoimallaan. Isä auttoi peräpuolta, vääntäen vasempaan, ja hevonen venyttihe vetäessä suoraksi kuin sukkavarras.

— No… hei… Kas heltipä peijakas… Jeesus, mikä sinun on?

Juha näki, miten poika vaipui sohjuiseen lumeen, suonenvedon tapaisesti puristaen käsissään kankea. Kasvot olivat valkoiset kuin paperi, katse oli sydäntä vihlaiseva.

— Herra Jeesus…

Juha oli nykertyä hänkin kinokseen. Tuntui kuin olisi polviniveleet ja muut jäntereet äkkiä vedetty poikki… kurkkukin kieltäysi tekemästä palvelustaan, ääni muuttui ilkeäksi myrinäksi.

— Pois kotiin… pian… pian.

Perässä tuli ajajia, joten Juha sai pian apua. Kuorma purettiin tuota pikaa ja poika nostettiin pitualleen rekeen. Nostettaessa hän parkui surkeasti, vakuuttaen että koskettaminen teki hirveän kipeää.

— Joku teistä ajaisi kuorman rantaan, pyysi Juha, ja toisi hevosen kotiin.

— Villi-Heikki tuolla käy jouten, hän kyllä voi.

— En minä ilmaiseksi pyydä. Noh, hei…

Ja kotia kohden lähti Juha Juhanpoika ajamaan, mieli sekavana, ajatukset hurjassa epäjärjestyksessä. Hän vaistomaisesti käsitti, että jotakin kamalaa, hirmuista oli tapahtunut pojan suhteen. Onneton oli kasvoiltaan valkoinen kuin palttina, ja milloin reki tärähytti kiven kylkeen tai muuhun töykämään, kuului sydäntä vihlova huuto ynnä vakuutus, että teki niin hirveän kipeää.

— Mikä sinun tuli, Juha?

— En tiedä. Kun pääsisi kotiin pian… pian…

II.

Toipuminen edistyi kovin vitkalleen, vaikka koetettiin keinoja useampia. Kytämäessä kävi hierojat, rohtoin tuntijat eli kaikki, joilla oli vähänkin mainetta lääketaidon alalla. Mutta potilas virui yhä vuoteella. Vihdoin joutui piirilääkäri käymään pitäjässä virkatoimillaan, ja joku hyvänsuopa ihminen lähetti tuosta tiedon Kytämäkeen. Juha pani hevosen puihin, ajoi lääkärin perään ja sai tämän palatessa poikkeemaan heille. Mutta lääkärin käynti nipisti loputkin toivon tähkät. Vamma oli kerrassaan parantumatonta lajia. Poika ei toinnuttuaankaan enää kykenisi raskaasen työhön.

— Eikö milloinkaan?

— Ei milloinkaan.

Onnettomuuden tapaus löi syvät jäljet Juhan koko olentoon. Tuntui sydämmessä siltä kuin olisi äkkiä lyöty poikki joku paksu jänne, joka surullisimpinakin hetkinä oli yksinään kaiuttanut toivon säveltä. Koko viheriäinen tulevaisuus peittyi hyisen hallan vaippaan, ja tuntui ettei sitä vaippaa mikään aurinko voi sulattaa… se oli niin valtavan jäinen ja kylmä. Työkään ei enää luistanut entiseen tapaan. Valju, sairastava poika pyöri alati ajatuksissa, hervaisten käsivarsien voiman, murtaen mielenlujuuden, sitkeyden. Entinen vahva vakaumus taistelun lopullisesta voitosta ja menestyksestä alkoi jo toisinaan horjahdella, tuntuipa väliin siltä kuin olisi elon polku kulkenut kauttaaltaan pelkkien soiden yli, joiden pohjattomiin kuljuihin voi liukastua minä silmänräpäyksenä hyvänsä.

Yritys surmata velkaa, raukesi kuin mikäkin tuulen tupa seuraavana talvena. Juha palkkasi päivämieheksi erään entisen talonisännän, jota raa'an luontonsa vuoksi kylässä kutsuttiin Villi-Heikiksi. Tämä oli laiska, saamaton ja leveäsuinen, kuten ainakin semmoiset henkilöt. Kokeiltuaan viikon kaksi, lakkasi Juha rahatyöstä — pojan epätoivoinen tila pyöri alinomaa aatoksissa, jäytäen käsivarsien voimaa ja sitkeyttä — mutta Mariannan ehdotuksesta pani hän Villi-Heikin omin hotein tukinajoon, ruveten itse häärimään sydenpolton kanssa. Tuo oli onneton teko, sillä muutamana iltana näki Juha hevosen ajajatta pyrkivän tallia kohden… ontuen kolmin jaloin! Eläin raukkaa oli surkea nähdä. Se oli ryvetetty märäksi, vasen takajalka letkui velttona, ponnettomana. Juha riensi hevoista vastaan, nähden samassa mieshenkilön katoovan metsänkäänteesen. Arvatenkin Villi-Heikki oli saattanut hevosen kodin näkymään, koskapahan eväsnyyttikin löytyi köyteen kiinnitettynä.

Hevosen vasen takajalka oli kolmesta kohden poikki.

Vankka kirous pääsi Juhan huulilta, huomatessaan asianlaidan, mutta Mariannan ehdittyä paikalle hän jo voitti suuttumuksensa. Ei tahtonut pahoittaa vaimon mieltä, jonka ehdotuksesta tämmöinen surullinen seuraus johtui. Muistaen miten alhaiselta yhteiskunta-asteikolta oli huipannut talon-isännäksi, ei Juha muutenkaan ollut kärkäs Mariannan mieltä pahoittamaan, saati sitte nyt, kun oli pojankin suhteen surua täysin mitoin.

Ja niin ne jäivät tukinvedot ja muut suuret yritykset turpeesensa nukkumaan. Elämä muuttui tyyneksi, hiljaiseksi, päivät vierivät iltaan toisensa jälestä, mutta entistä intoa ei enää lieskahtanut eloon. Tapausten kulku oli vaikuttanut Juhaan aivan unijuoman tavoin. Toiveet, suuret pyrinnöt nukahtivat kiltisti. Sydenpoltto tuli ainoaksi sivukeinoksi, jolla ansaittiin vuosittain joku vähäpätöinen summa. Metsän kodikas humina, tulen heikko rätinä, savun nousu korkeuteen… kaikki sointui Juhan uupuneen hengen kanssa. Metsä tuli hänen mieluisimmaksi olinpaikakseen, kotia lukuunottamatta. Tyttö sai ajaa sydet rautaruukiin ja hoitaa äidin kanssa raha-asiat. Juha ei kumpaakaan tointa mielinyt. Polvet tuntuivat jo aamuisin kankeilta ja mustaan tukkaan alkoi ilmaantua valkoisia suortuvia. Vanhuus noin varkain lähenteli…

Kuolipa sitte muori ja asiain tila sai äkkiä uuden käänteen.

Eräänä sunnuntai-ehtoona lähti poika, joka jo aikoja sitte oli toipunut jaloilleen, kylään ruistalkoosen, palaten kotiin vasta seuraavan päivän illalla, silmät punaisina, askeleet horjuvina. Juha ei pojassa mitään erityistä älynnyt, vaikka muutoin kummasteli tuota liiallista viipymistä. Mutta äiti, tultuaan tupaan Mariannan kanssa iltalypsyltä, rupesi heti torumaan ja elämää pitämään.

— Kehtasitkin pilata maineesi, nimesi ja…

— Suru sen teki.

— Mitä surua sulla on? Mitä?

— Kuulehan, äiti poloinen, meidät kaikki perii hukka… vaarivainajan velka haetaan ulos.

— Mi… mitä…?

Juhan korvissa rupesi suhisemaan, ja kurkku tuntui hirmuisen ahtaalta. Pojan viimeinen lause oli tehoisaa unijuoman vastamyrkkyä. Sydänkomerossa alkoi liikkumaan ajatuksia sikin sokin… olivat yksi toistaan kuumempia, polttavampia.

— Mitä sanoit vaarivainajan velasta? Mitä?

— Sitä että se haetaan ulos.

— Juoruja, tuumi äiti.

— Ei ole kuin sydänpäivän totta. Kaikki on jo haettu takavarikkoon… ja tänäpänä kuulutettiin kirkossa, ett'ei Kytämäen isännän Juha Juhanpojan kanssa saa kukaan tehdä viidenkään pennin kauppaa.

Juha Juhanpojan elämän tarina.

— Isä, älä usko juopuneen lorinoita.

— Ei oo uskomisesta väliäkään. Huomenna tai ylihuomenna tulee kiiltonappinen herra ja lukee plakaatista saman historian. Sitte sitä sopii uskoa.

Tuvassa pääsi äänettömyys valtaan.

— Velka kuuluu tavoittelevan viiteen tuhanteen ja siihen sulaa koko talo hölyineen pölyineen. Olisi haettu ulos jo viime vuonna, mutta varrottiin muorin kuolemaa… nyt tuli sopiva aika iskeä.

Äiti ei enää virkkanut sanaakaan. Todellisuus paljastui äkkiä kamalassa alastomuudessaan esille. Kruununpalvelijain tulo, vasaran pauke, yleisön tungos… kaikki nuo tanssivat pikakuvina ajatusten läpi. Heidät perii hukka, kerjuusauva…

— Talkoossa ei puhuttu muusta kuin Kytämäen oloista. Meidän velkamme ja omaisuutemme oli kaikkein huulilla. En voinut kuunnella noita puheita, vaan hiipielin varkain pois joukosta. Villi-Heikki tuli vastaani ja…

— Vietteli sun juomaan. No…

Juha nykertyi kumaraan asentoon, katsoa tuijottaen permannon rakoon… äiti ja Marianna olivat äänettöminä.

— En surisi, jos olisin terve. Tekisin työtä ja… mutta nyt en kelpaa muuksi kuin kirkonvartijaksi. Vaarivainajan velka, joka on imenyt Kytämäkeä kuun päivän, vaati kitaansa terveyteni, ainoan mitä minulla oli. Voi meitä polosia…!

Poika nousi ylös, asteli hoiperrellen tallin ylisille ja heittäysi heiniin nukkumaan. Tuvassa oltiin äänettöminä. Vihdoin Juha ojentihe suoremmaksi ja katsoi vaimoaan silmiin. Tämä virkkoi arasti:

— Jos menisit itse kuulustamaan ja neuvottelemaan. Ehkä saisit viivytystä tai muita ehtoja. Eihän tuo ole ennenkään kiven kova ollut.

— Eihän se erittäin…

Juha ei nukkunut koko yönä. Pukeuduttuaan aikaisin aamulla, herätti hän vaimonsa, mutta kummallakaan ei ollut lohdun kipinää liikenemään… eivät kymmentäkään sanaa vaihettaneet toisilleen.

Juhan tullessa ulos aurinko paraillaan nousi. Navetassa kiekui kukko, sika porsaineen söi ruohoa riihen lähellä. Kaste välkkyi kaurassa, ruispellossa punerti lyhyt oras, tiheä ja tasainen kuin harjan terä. Itse Kytämäen talo, sijaiten metsän vierteellä, jonkun matkan päässä kylästä, näytti rakennuksineen ja pihoineen ystävälliseltä haltijattarelta, jolla oli paikattu, vuosikymmeniä vanha viitta yllä, mutta joka sittekin jo pelkällä näöllään lämmitti Juhan mieltä. Nuo vanhat nurkat ja loukot olivat kuin mitäki ymmärryksellä varustettuja olentoja, ne kertoilivat kahden vuosikymmenen työstä, taistelusta…

Velkamies kuunteli osanotolla Juhan esityksiä, mutta ei voinut yhteenkään suostua.

— Sinä et milloinkaan kykene, kruununverojen ja kunnanmaksujen ohessa, suorittamaan niin suuren velan korkoja. Ymmärrät itsekin, että se on sula mahdottomuus.

— Kyllähän tuo niin on, täytyi Juhan myöntää.

— Suuremmatkin talot saavat nykyisinä aikoina takkiinsa, jos vaan on velkaa, saati sitte semmoinen hovi; kuin Kytämäki. Miten suuri se taas onkaan manttaalistaan?

— Neljänneskolmatta osa.

— Hm… tai korkeintaan neljäntuhannen arvoinen;

— Jos pidettäisi pieni huutokauppa, myötäisi joku määrä irtainta… lehmiä, lampaita, viljaa, työ-kaluja…

— Ei se siitäkään valkene. Myöt karjasi ja viljasi, millä ruokit itsesi, peltosi? Pellot pääsevät laihtumaan nurmeksi, ja se merkitsee kolmanneksen talon hintaa. Sitäpaitse voisi huutokauppa tuottaa jonkun sata markkaa, ja tuostako velka surman saisi.

— Näin syksyllä menee kaikki helppoon, huomautti Juha, tarttuen viimeiseenkin oljenkorteen, kuten hukkuva ainakin. Keväillä olisi kaikki paremmin hinnoissa.

— Mutta, hyvä ystävä, sinulla ei ole keväillä enää mitään myötävää.

Se oli totta sekin. Ennen uutta ruohoa nuo aina tapasivat loppua heinät, samoin viljakin hupeni hinkaloista jo aikoja ennen uutisen tuloa.

— Ei minulla suden luontoa ole, hyvä ystävä, mutta ymmärräthän ett'ei tämmöisissä asioissa auta heittäytyä akkamaiseksi.

— Ei suinkaan, ei…

Sillä hyvällä sai Juha lähteä kotiin. Ajatukset käydessä melkein nukahtivat, kunnes Kytämäen ystävällinen haamu rupesi häämöittämään metsän vierteellä. Silloin todellisuus ikäänkuin kourin ravisti häntä. Nuo pellot, nuo vanhat nurkat… kaikki viedään häneltä pois, vaarivainajan velan vuoksi. Vieras ottaa omakseen hänen työnsä, hikensä hedelmät, hän itse työnnetään maantielle joukkoineen…

Mustiin puettu mieshenkilö käveli pihalla edes ja takaisin, silmäten usein tielle päin, jota Juha asteli. Hevonen ja välkkyvät vieterirattaat seisoivat portinpielessä.

Jokohan tuo oli… nimismies!

Epäilemättä se oli hän. Napit välkähtelivät auringon valossa kuin pakkais-yön tähdet, ja virkalakin valkoinen syrjäys vilahteli yhä selvemmin. Juha Juhanpojan polvet rupesivat omituisesti vapisemaan; kaukana portin luona hän jo otti lakin kouraansa.

Asteli sitte hajamielisin askelin vallesmannia kohti.

III.

Kaikki irtainkin kulki vasaran alitse, jakautuen satoihin käsiin. Pieni määrä astioita, arvottomimpia huonekaluja ja joku kertamus pitovaatteita jäi Kytämäen entisille omistajille. Velkojakin sai tappiota jonkun sata markkaa, sillä talosta ei kukaan tarjonnut enempää neljäätuhatta, ja irtain pyrki menemään sekin keskihintojen alle koko huutokaupan ajan. Rahojen tiukkuutta valittivat kaikki ostajat.

Juha muutti vannoneen pieneen mökkiin, jonka oli miehuutensa päivinä muonarenkiä varten rakentanut kylän ja Kytämäen välisen metsätien varrelle. Velkoja sen lahjoitti heille eli oikeammin myöntyi kylänvanhinten vaatimukseen… niiden kävi sääliksi Kytämäkiläisten kohtalo.

Marianna meni kylään palvelemaan, joutuen piankin naimiseen rengin kanssa. Heillä ei ollut varaa auttaa vanhuksia, kun itsekin elivät kädestä suuhun, ja perhe lisääntyi säännöllisesti joka vuosi yhdellä jäsenellä.

Poika koetti onneaan rullatehtaan työmiehenä, mutta unhotti jonakin kiihtymyksen hetkenä parantumattoman vammansa ja joutui toisen kerran sairasvuoteelle. Kun häntä muutenkin haittasi ryypiskelemisen halu, erotti tehtaanhoitaja hänet työstä säälimättä. Poika jätti tehtaan, elättäen itseään miten milloinkin sattui. Väliin oli hän postilaukun kuljettajana jollakin kartanon-omistajalla, väliin karjakauppiaiden apulaisena, väliin yritti hän takertua talonpojan töihin. Mutta viinanhimo saattoi vallata hänet minä silmänräpäyksenä hyvänsä, ja silloin hän jätti vakonsa kesken kyntämättä ja lähti tiehensä. Häntä ruvettiin sanomaan "maailman Jussiksi!". Repaleinen puku yllä ja sydämmessä katkera viha kaikkia parempiosaisia kohtaan kuljeskeli onneton poika seudun ympäri. Halu edes vähänkään kohota kurjasta tilastaan, nukahti yhä sikeämpään uneen.

Juha eli kituutellen mökissään. Häntä jo alkoi vaivata vanhuus, lisäksi mieli oli niin kummanlaisen veltto, ett'ei työ, raataminen enää houkutellut. Aatoksien ja ruumiin välille alkoi ilmaantua sopusuhtainen, uupunut henki, toisen nukahtaessa nukahti toinenkin. Menneistä päivistä, niiden riemuhikkaista toiveista oli joku hämärä muisto jälellä, joka pääasiallisesti kohdistui verokuittiröykkiöön. Noissa keltaisiksi savuttuneissa papereissa seisoi jok'ikisessä: Kytämäki, Juha Juhanpoika…

Ne olivat niiltä ajoilta, jolloin hän heilui isäntänä, suorittaen kantavanhuksille runsasta eläkettä ja yrittäen surmata suurta velkaa ja sen korkoja. Nyt oli Kytämäki toisen oma; ja tuli, jonka harmaa savu aamuisin nousi uuninpiipulta ylös avaruuteen, ei enää ollut Mariannan tekemä.

Vaimonkaan suru ei asustanut kielenkärjessä. Ani harvoin puhelu eksyi menneisin aikoihin, silloinkin virkattiin korkeintaan joku pintapuolinen sana. Siten koko entisyys vähä vähältä hautaantui unhotukseen. Vaimo kehräili kylän emännille, Juha kävi taloissa töissä, havuja pilkkoomassa ja riihiä kuivaamassa. Elämä ei vaatinutkaan suuria tuloja, sillä nautinnot ja mukavuudet rajoittuivat tuiki pieneen alaan. Vaimo tyytyi kermattomaan sikurikahviin, Juha ei pyhäpäivinäkään vaatinut parempaa herkkua, kuin eräänlaista keittoa, jota valmistettiin siten, että kiehutettiin kaljaa ja muherrettiin siihen leipää sekaan.

Muutamana syksy-iltana vaimo sitte valitti tuntevansa kovaa polttoa rinnan alla. Täytyi heittää kehruu tuokseen, sillä tauti rupesi kourimaan yhä kovemmin. Juha valmisti koiruoho-kahvia — ainoa lääke, jota hänellä oli varastossa ja jonka hyvät ominaisuudet hän tunsi omasta kokemuksestaan — mutta sekään ei lievittänyt tuskia, päinvastoin ne yltyivät nopeasti ja aamupuolella oli sairas jo tunnotonna. Saman päivän illalla hän veti viimeisen henkäyksensä.

Punniten pelkältä terveen järjen kannalta kuolontapausta, ei Juha hetkeksikään menettänyt henkistä tasapainoaan. Hän eli ja liikkui konemoisesti. Ainoa tunne, joka uupuneessa sielussa tuikahti tuleen, oli kiitoksen tapainen huokaus, kun Luoja oli niin laupias ja lopetti vaimon vaivat, kärsimykset. Mielellään olisi hän lyöttäytynyt itsekin mukaan, sillä mitään sidettä ei enää löytynyt, joka olisi häntä kiinnittänyt elämään. Kuolo olisi ollut hänellekin paras.

Asianhaarain vuoksi ei Marianna saattanut tulla kirkolle sinä sunnuntaina, jolloin entinen Kytämäen emäntä haudattiin. Poikaakaan ei näkynyt. Hänen polkunsa olivat siksi sekaisia, ettei hänelle saata tietoa, joten vainajan lähimpiä omaisia ei seisonut haudan vierellä muita kuin Juha. Tämä neuvotteli, toimituksen loputtua, hetkisen aikaa haudankaivajan kanssa, joka pään nyökäyksellä näytti suostuvan esitykseen. Esitys koski haudan peittämistä, johon työhön Juha pyysi päästä omin käsin osakkaaksi. Seuraavana huomenisena hän siis jälleen asteli kirkkomaalle, odotellen siellä siksi että haudankaivaja saapui. Yhdessä sitte täyttivät haudan…

— Vanhako sun vaimosi oli?

— Kuudenkymmenen…

— Paras aika köyhälle siirtyä pois.

— Paras aika.

Työ väsytti Juhaa kummanlaisesti. Polvet ja käsivarsien taipumat ihan kangistuivat… täytyipä työn loputtua istua muutamaksi minuutiksi haudan soralle. Siinä istuissa sitte lie ajatukset kierrelleet sinne tänne entisyyden ympäri, koskapahan huulet ikäänkuin tenhottomasti rupesivat mutisemaan herran-siunausta, ja kaksi kyyneltä noin tietämättä vieri poskia alas haudan soralle.

Lausuttuaan haudankaivajalle hyvästit ja kiitokset, lähti Juha jälleen kävelemään kotia kohden. Ilma oli kylmänpuoleinen, pohjatuuli puhalsi vinhasti, lumensekaista vettä alkoi vihmoa tuulen muassa. Iltahämärä oli jo käsissä. Tulia rupesi ilmaantumaan kauppiaiden ikkunoihin, auramiehet päästelivät hevosiaan irti, lähteäkseen kotiin.

Juha asteli hiljaa. Joku karvas tunne rupesi äkkiä kuohumaan rinnan alla, sytyttäen uupuneen hengen muutamaksi silmänräpäykseksi eloon. Mennyt elämä ponnistuksilleen, hikipisaroineen, astui silmiin oikeassa valossaan. Hänellä oli ollut maailmassa sama asema kuin hämähäkin verkkoon joutuneella kärpäsellä. Häntä oli imetty, puserrettu myötänään. Kruunu, kunta ja salakarin tapaiset menot olivat aina työntäneet imusarviaan hänen hikisen ruumiinsa ympäri, ja kun niistä pääsi hetkeksi rauhaan, ojensi velka ja eläkemaksut luisevat käsivartensa häntä kohti, syleilläkseen häntä ja vuollakseen viimeisetkin hikipisarat. Sitte kun olivat kuiviin imeneet, sitte työnsivät Kytämäestä pois…

Saisipa tulla tuoni häntäkin tervehtimään. Ilomielin löisi kättä ja lähtisi mukaan, mutta jopahan tuo vielä tuli pariin vuosikymmeneen. Hänessä lie henki yhtä sitkeässä kuin isävainajassakin, joka eleli sysihautansa vieressä yhdeksänkymmenen tuolle puolen, joutumatta ruotiukoksi tai mitenkään kerjuun nojalle. Mutta isällä olikin lujempi terveys. Hänen voi ruveta särkemään polvia ja käsientaipumia… ja sitte avautuu hänelle vaivaistalo, jonka rakentamiseen ja kunnossa pitämiseen Kytämäkeäkin veroiteltiin ehtimiseen.

Jyrkkä kirous oli pääsemäisillään Juhan huulilta, mutta samassa karvas tunne hajosi äkkiä kuin vesikupla. Uupunut henki vaipui jälleen uneen, ja jalat tekivät tehtävänsä konemoisesti. Jotta ei ajatukset enää joutuisi moisiin hairahduksiin, rupesivat huulet mutisemaan toiseen kertaan herran-siunausta.

— … Valistakoon kasvonsa minun päälleni ja…

Sivumpana, erään kujan suussa, hoiperteli kaksi päihtynyttä. Toinen oli pitkä ja repaleinen, toinen lyhyempi ja ehjempiin vaatteisin puettu. Kumpainenkin kallisteli suutaan kohden olutpulloa. Onneksi oli Juhan silmät niin vanhat, ettei hän tuntenut pitempää ja repaleisempaa juopunutta omaksi pojakseen.

— Olkoon minulle armollinen…

Jalkain tehdessä konemoisesti työtään, jäi kirkkomaa ja päihtyneet vähä vähältä yhä kauemmaksi. Uupuneessa hengessä ei enää sen koommin iskenyt mikään kipuna tulta. Elämä vieri hiljaa ja varmaan päämääräänsä kohti. Ihmisillä, joilla tähän maailman aikaan on niin paljon rientoja ja pyrinnöitä, ei ollut aikaa ajatellakaan Juha Juhanpoikaa, jonka elämän tarinan tässä olen kertoillut. Useimmat tuskin muistivat, että semmoista henkilöä koskaan oli ollut olemassakaan.

Miisu raukka.

I.

Ehkä lienettekin käräjäherroja, virkkoi kyytimieheni, kun lähdimme ajamaan majatalon pihalta leveälle maantielle, joka vei kirkonkylään ja kaupunkiin… vai…?

— Varsin niitä.

— Ja ehkä ensikertalainen näillä tienoin.

— Vallan.

— Arvasinhan minä sen. No kimo, sinä pirun perintö. Saatuaan hevosen juoksemaan, hän tunteettomasti lauloi:

Mikkeliss' oli markkinat Ja Kajaaniss' oli myös. Eläähän nuo kaksi nuorta Vaikka ahon syrjäss'.

— No kimo, sinä…

Tuo hevonen häntä vihatti kuin synti. Oli vanha markkinakalu, hinnalleen kallis ja petoksella sitäpaitse työnnetty hänelle. Viime antinmarkkinoilla nimittäin. Hän oli ollut hiukan ryypyssä, kuten miesten tapana on semmoisissa tilaisuuksissa. Raastuvan kulmassa tuli Janne kimon kanssa häntä vastaan ja…

— Mikä se Janne on miehiään?

— Mikäkö on? Hitto vieköön, hän on juuri käräjätalon poika. Isä on herastuomari.

— Hyvä, entä sinun isäsi?

— Minun isäni… onpahan vain eläkemies.

— Hyvä, varsin hyvä.

— Mutta ei ole hädän haamuakaan. Mulla on talonosuuteni lainassa, naimisen kautta ehkä saan satoja lisää. No kimo, sinä…

Ja hän taasen kertomaan miten Janne petkutti hänet hevosenvaihdossa. Otti nuoren varsan ja sata markkaa väliä… ja työnsi hänelle tämän kimon, vanhan markkinakalun, jolla oli satakin tapaa, mutt'ei ainoatakaan hyvää.

— Juoksun suhteen kuitenkin…

— Jos tuo tuommoinen juoksi tai oli juoksematta. Kun on molemmissa takajaloissa patti. Mutta minkäs tekee… olin silloin hiukan ryypyssä, kuten…

— Kyllä ymmärrän.

Hän ei paljon muistuttanut henkistä olentoa, tuo mun kyytimieheni. Poskiluut tuijottivat terävinä ohuen lihan lävitse, silmät olivat pienet, katse niljakas, tyhjämäinen. Ääni oli säreä, melkeinpä kokonaan kesytön. Huulet olivat liian lyhyet ulottuakseen yhteen, joten suu myötänään oli auki. Molemmista pielistä vuoti mustaa tupakkikuolaa alas leualle, jossa rumia partakarvoja rikkaruohon lailla rehoitti. Kaula näytti hirveän pitkältä, hartiat kapeilta, vartalo ja raajat olivat huonosti kehittyneet.

— Mikä nimesi on?

— Kaaleppi… isä kun on kova lukumies, niin…

— Kyllä ymmärrän. Miten vanha olet?

— Täytän kohta kaksikolmatta.

— Älähän mitä.

Luulin hänet ainakin kymmentä vuotta vanhemmaksi. Eikä ihmekään, sillä mitään nuoruuden ja tuoreuden merkkiä ei silmäni hänessä keksinyt. Päinvastoin oli hänessä kaikki niin vanhaa, niin väsynyttä.

— Meitä on kolme veljestä.

Kaaleppi rupesi laveasti selvittämään suhteitaan yhteiskuntaan. Annoin hänen rauhassa kertoa, tarkkaamatta ainoatakaan ajatusta. Heittäydyin kokonaan omiin mietteisini, omiin nautintoihini. Tuntui niin vilpoisalta, niin raittiilta. Hengitin ahnaasti metsän makeata ilmaa, katselin kuusien yli vaaleata ehtootaivasta, kuuntelin käen kukuntaa…

Ja siten matkasimme kohden kirkonkylää. Käräjätalo oli matkan päämäärä. Muuan suuri perintöjuttu, johon minut oli haettu apumieheksi, oli seuraavana päivänä esillä. Kysymyksessä oli kymmeniä tuhansia.

Kaaleppi puri ahkeraan tupakkia, kiroili kimoa, laulaen aina väliin höysteeksi mielehisiänsä laulunpätkiä. Sitte aukeama avautui eteemme.

— Tuo on käräjätalo, virkkoi Kaaleppi, tuo keltanen tuolla.

— Vai siellä on.

Suuri kylä kirkkoineen kouluineen levisi edessämme. Ylös mäelle, jonne olimme hitaasti saapuneet, näytti kylä komealta, pienen kaupungintapaiselta.

— No kimo…

Kaaleppi lyödä hutasi kimoa, ja lähdettiin hyvää juoksua alas — mäki oli pitkä, luisuva.

— … Nyt auta Herra.

Hädin tuskin vältimme kamalaa kumoon-ajamista, sillä kimo äkkiä pärskyen kaaresti sivulle, nousi ylös kahdelle jalalle ja telmi kuin vimmattu.

— Tuo tyttö vietävä tuolla, Kaaleppi taas älähti… On varmaankin Miisu.

Pieni ihmisolento häämöitti epäselvästi mäen alla. Kelletti kerään vetäytyneenä nurmella maantien vieressä, kuten viluissaan nukkunut ainakin. Tuuli hiljaa häälytti nukkujan keltaista kattuuniliinaa, siten säikähyttäen kimon, jolla todenperästäkin näytti olevan omia tapoja.

Hyppäsin joutuin rattailta alas ja kiirehdin mäen alle.

— Kuulehan kun…

Kovin oli uni nukkujalle makeata, sillä sanani eivät mitään vaikuttaneet. Minun täytyi koettaa parempaa keinoa. Tartuin tuohon keräntapaiseen olentoon käsin kiinni, nostin häntä jonkun verran maasta ylös ja virkoin uudestaan:

— Kuulehan kun…

Raukka olikin pieni tyttö. Herättyään ja ruvettuaan hiukkasen huomaamaan asioita, hän surkeasti säikähti.

— Isäntä kulta, antakaa anteeksi. En minä enää koskaan…

Vereni värähti. Tuo rukous tuntui lähteneen sydämmen syvimmästä. Äänikin kuului valittavalta, rukoilevalta, aivan kuin särkyneen kantelon parahdus.

— Älä huoli pelätä. Eihän tässä muuta, mutta hevonen oli vähällä tehdä tuhoja.

— Voi mua, voi.

Tyttö jo täydelleen tajusi mikä vaara meillä oli ollut kädessä. Mutta suureksi kummakseni hän rauhoittumisen sijaan rupesi täyttä kaulaa itkemään.

— Älähän nyt… eihän tässä mitä.

— Voi mua, voi. Isäntä pani noita kiviä haravoimaan maantieltä ja olenkin nukkunut.

Huomasin minäkin että asia oli tosi. Makuupaikan lähellä oli vanha hylky-harava, ja maantielle oli äskettäin vedetty hiekkaa. Seassa oli paljo nyrkinkokoisia kiviä, jotka kyllä olisivat sietäneet tulla pois haravoiduksi.

— Koska se on syyni?

— Huomenna.

— Hm.

Tuo oli hyvin ikävä juttu… sillä jota tarkemmin katselin tyttöä, sitä enemmän hän alkoi käydä säälikseni.

— Isäntä minua niin kovin varoitti ja kuitenkin nukahdin. Mutta minun olikin hirveästi uni. Eeva ei antanut yöllä yhtään nukkua, vaan parkui aamupuoleen asti. Sille puhkee hampaita, näettekös. Sitte minä panin maata tuohon. Aioin vaan pikkuisen nukkua, mutta uni petti, ja nyt onkin jo ilta. Voi mua, voi. Kun tulen kotiin, saan selkääni.

— … Joudat saamaankin.

Tuo oli Kaalepin säreä ääni. Hän ajoi luoksemme, yhä vielä kiroten kimoa, vaikka tämä jo oli täydellisesti rauhoittunut.

— Käykää pois rattaille. Tuo on Miisu, Vaivalan huutotyttö.

— Ja Vaivalan isäntä on sun veljesi.

— Aivan niin. Ei se suuri talo ole, mutta Ananias veli häärii kuin piru markkinoilla. Ottaa markan siitä, josta ei toinen saisi penniäkään. Käykää pois rattaille. Ei tule turmioksi sulle Miisu, vaikka saatkin tänä iltana koivukeppiä.

— Niinkö luulet?

Tunsin sydämmessäni sääliä ja vihaa. Tyttö raiska näytti kovin kärsineeltä. Kasvot olivat laihat, kädet likaiset, puku vanha ja repaleinen. Huulissa oli yskän rohtumia, kasvoissa ilkeitä näppyjä.

Mutta silmät olivat suuret, harmaat ja kirkkaat!

— Missä käsin veljesi talo on?

— Tuolla etäämpänä.

— Onko maantien varrella?

— On aivan.

— Sepä hyvä, Miisu, pane harava tuohon aidalle ja tule rattaille.

Mitään virkkamatta totteli tyttö ja me lähdimme ajamaan.

— Kuinka vanha olet?

— Käyn kahtatoista.

— Elääkö äitisi vielä?

— Ei. Eipä mun sitte…

Raukka oli orpo ja joutunut huudolle jo viiden vuoden vanhana. Ei muistanut enää isän muotoa eikä äidin ääntä. Huutolaisena oli kierrellyt taloja ja kyliä, viime uudenvuoden päivästä saakka oli ollut Vaivalassa. Siellä oli olo ollut kaikkein tukalinta. Täytyi tehdä vähin joka lajia työtä, toruja ja kuritusta sai joka päivä.

— Isännältäkö?

— Siltä juuri. Se ei kärsi katsella tämmöisiä huutotyttöjä. Sanoo että syömme talon köyhäksi ja olemme pelkkänä harmina.

— Siinä ei liekään liiottelua, arveli Kaaleppi. Sinustakaan ei makseta vuodessa muuta kuin kuusikymmentä markkaa. Ei tule monta penniä aterian osalle, vaatteista puhumattakaan. Kyllä tuommoisista on huolta ja harmia.

— Ei pitäisi sitte huutaman taloon, virkoin minä, jollei hoida ihmisellisesti.

— Huutavat nuo muutkin. Eikä tuota Vaivalassa erittäin piinata. Menetellään noin vaan kohtuuden mukaan.

Saavuimme Vaivalan kohdalle. Kaaleppi pysäytti Kimon ja ärähti tyttöä menemään matkoihinsa. Tämän mieleen kaiketi muistui kuritus ja torut, koskapahan taas rupesi nyyhkyttäen itkemään.

— Voi mua, että nukuin.

— Maltahan, virkoin minä ja astuin alas rattailta. Minä tulen kanssasi.

Astelimme tytön kanssa tupaa kohden. San auki töllisteli Kaaleppi jälkeemme. Hän ei aavistanutkaan mielentilaani.

Talo näytti vähäpätöiseltä rakennuksien suhteen. Mutta kaikki oli ehjää ja oivassa kunnossa. Piha oli lakaistu puhtaaksi, ikkunat olivat kirkkaat, etehinen siisti, maitoastiat kauniissa järjestyksessä.

— … Raukka nukkui vahingossa liiemmäksi, virkoin minä isännälle, joka sytytteli piippuaan lieden puolella, ja pelkää nyt saavansa kuria. Tuossa on teille markka, jos sillä voitte palkata jonkun haravoimaan kivet maantieltä. Kun kuuluu olevan huomenna syyni.

Laskin markan astiakaapille, helähdys kuului yli tuvan.

— Huomenna se on syyni, virkkoi isäntä, vetäen vyötään kireämmälle ja katsoen ovea kohden. Sopiihan tuo ansaita itsenikin.

Hän ei lainkaan ollut Kaalepin muotoinen. Suu oli tiivis, silmät pienet ja älykkäät. Kasvoissa oli jotaki kiven kovaa, joka ei sietänyt leikkimistä, vastaansanomista.

— Harava jäi sinne aidalle.

— Jaha.

Isäntä lähti, mutisten mennessään jotaki emännälle. Tämä rupesi etsimään ruo'an tähteitä tytölle syödä. Sytytellen sikariani, seisoin hetkisen paikallani, näin miten halukkaasti tyttö ahmi kylmää lientä, silakkaa ja piimää, näin kuinka hän salaa hymyili hyvälle onnelleen.

— Hyvästi!

Tunsin rinnassani silmänräpäyksellistä onnea. Joku ääni kuiskasi korvaani, ett'en ollut milloinkaan yhdellä, markalla niin suuria aikaansaanut.

En milloinkaan…!

II.

Kului vuosia viisi, kuusi. Oli taaskin kevät ja käräjä-aika. Matkustin samaa tietä, samaa päämäärää kohti ja saavuin illalla perille käräjätaloon, johon kestikievarikin oli sijoitettu. Asunnokseni sain vinttikamarin, jonka ikkuna antoi pihan puolelle.

Kartanolla liikkui väkeä tiheään. Katselin heitä välinpitämättömästi, kuten ventoja ainakin, kunnes silmäni keksi olennon, johon huomioni erittäin kiintyi. Se oli muuan hoikka tyttö, joka usein ilmaantui kartanolle, milloin kantaen ruokia, milloin juomia, milloin mitäki puuhaten. Jotakin hämärää tuttua sukelsi mieleeni. Olin häntä nähnyt ennen, mutta milloin ja missä, en voinut muistaa. En voinut mieleeni johtaa mitään tapausta, joka olisi luonut valoa hämäriin muistoihin.

Istuin yhä paikallani ikkunanpielessä. Ajatukseni varastivat itselleen salaa levon hetken, ja minä katselin alas kartanolle ajattelematta mitään, miettimättä mitään. Keveät askeleet, jotka kuuluivat kiertoportailla, saattoivat minut äkkiä hereille. Ovi aukeni ja sisään keikahti tuo hoikka tyttö, kantaen tarjottimella vesikarahviinia, Katsoin häntä tarkasti ja ponnistin muistoani.

— Illallinen on valmis, hän samassa vapaasti virkkoi, luoden minuun pikaisen katseen.

Hänellä oli kauniit silmät… suuret, kirkkaat ja harmaat!

— Hyvää iltaa, Miisu.

Välähti äkkiä mieleeni Kaalepin pahantapainen kimo ja seikkailumme pitkän mäen alla. Ja välähti mieleeni Vaivalan huutolainen, kovia kärsinyt tyttö raukka.

— Hyvää iltaa.

Hän nauroi minun mielestäni liiankin miellyttävästi. Silmäni pian keksivät hänessä keikailemista, kevytmielisyyttä. Tuo hienoileminen minua jo vähän kiusatti.

— Jaksatko sinä nyt hyvin?

— Kyllä.

Hän katsoi minua tarkemmin. Joku vanha muisto näkyi äkkiä pyrkivän hänelle mieleen, poistaen hetkeksi tuon hienoilemisen, keikailemisen.

— Sepä hauskaa. Oletko jo vanhakin?

— Seitsemäntoista.

Hän nauroi taas miellyttävästi ja naurullaan hän sammutti eloon heränneen muiston. Niin ainakin minusta näytti.

Hänen oli raskas hengittää, sillä kureliivi oli puristettu kovin lujasti vyötäisten ympäri. Hän muutenkin tahtoi kaikinpuolin esiintyä sievänä, miellyttävänä.

— Muistatko ennen nähneesi minua?

— En.

— Koetapahan muistella.

— Maksaako tuo vaivan?

Hän nauroi ja sovitti epäjärjestykseen joutunutta kutriaan. Rupesin tuntemaan kiusallista vastenmielisyyttä. Tuo hienoileminen ja muistamattomuus minua suututti.

— Ajattele kuusi vuotta taaksepäin. Missä olit silloin?

— Vaivalassa.

Hän loi silmänsä alas, joutui hämille ja aikoi lähteä. Mutta minä pidätin hänet ja pyysin häntä vielä malttamaan hetken.

— Etkö muista miten Vaivalassa ollessasi pelätit erään kerran matkustavaisen herran kyytihevosen. Nukahdit mäen alle ja tuuli lehutteli liinaasi.

— En muista.

— Etkö lainkaan?

— En.

Hän rupesi punehtumaan kasvoiltaan. Valehteli nähtävästi vastoin parempaa tahtoansa, mutta ei ollut kylliksi taitava salaamaan häpeää, jonka valehteleminen sydämmessä synnytti.

— Sepä kummallista, ett'et muista.

Hän lähti edelläni ulos, liiti kevein askelin kiertoportaita alas ja katosi pihalla näkyvistäni.

Mutta vielä myöhään illalla istuin minä ikkunanpielessä, sillä unetar viivytteli tuloaan. Ajatuksia, mietteitä heräsi mielessäni monenlaisia. Enimmäksen olivat karvalleen harmaita, sumuisia.

Kartanolla oli jo aikoja sitte kaikki liike tauonnut. Käräjöitsijät olivat kotiin häipyneet, talonväki oli uneen uupunut.

Eivät kuitenkaan kaikki, sillä lattiani alla kuului liikettä, puhelua, toisinaan nauruakin. Ensin tosin tyvin hiljaa, mutta aikaa myöten yhä äänekkäämmin, yhä iloisemmin. Jota myöhemmälle ilta kului, sitä kovemmaksi paisui puhelu, nauru. Korkin paukahduksia myöskin rupesi kuulumaan yhä tiheämmin. Tulin siihen päätökseen, että huone lattian alla mahtoi olla kievarin vierashuone ja että siellä joku seura vietti illan iloja, yön kemuja.

Lattia välillämme lie ollut ohut, koskapahan rupesi kuulumaan alhaalta korviini selviä sanoja. Lie siihen sekin vaikuttanut, että seura tuntui tulevan yhä iloisemmaksi. Siellä puheltiin reuhaten, lyötiin kämmentä pöytään, että lasit kalisivat, kiroiltiin paksulla äänellä.

— Janne, osta multa musta oriini, virkkoi eräs karhea ääni, kiroten ja lyöden kättä pöytään… Osta, saat halvalla.

— En osta, vastasi ääni, jossa vielä oli jonkun verran sileyttä ja sointua, mutta kyllä vaihdan, jos mielesi tekee. Saat Paarman ja puolitoistasataa väliä… Käy huutijärvelle. Korpelainen sanoi, että mun musta oriini…

—- Korpelainen on tyhmä pässinpää.

— Sanoi että…

Väittely äkkiä herkesi, sillä joku kävi ovessa keveästi. Sitte kuului pullon kilahduksia ja korkin paukahduksia.

— Miisu, sinä olet kaunis tyttö, virkkoi taaskin karkea ääni… hemmetin kaunis tyttö. Ei ole ihme, että Janne on sinun tähtesi kipeä. Ei ole lainkaan ihme.

— Älä lörpöttele, kuului Jannen sileämpi ääni.

— Oletko niin varma onnestasi? virkkoi eräs iloinen ääni, jota en tähän saakka ollut kuullut. Mutta jos käykin niin, että minä… että minä…

— Tuki suusi, juopporatti.

Jannen ääni oli kiukkuinen. Tuntui ett'ei hän suvainnut leikkimistä.

— Miisu, istu polvelleni. Katsokaapa nyt…

Kuului heikkoa telmettä, tuolin kolinaa ja hyväilysanoja. Niihin suli oluen pulputus ja Miisun miellyttävä nauru…

— Minua jo rupesi väsymys valtaamaan. Menin levolle, pääni kylmiä mietteitä täynnä Miisun suhteen. Tein laskuja, joiden totuutta en epäillyt, tein johtopäätöksiä kylmän järkeni mukaan, sekoittamatta pisaraakaan runollisuutta joukkoon. Todellisuus oli siksi vastenmielinen. Keikaileva piikatyttö humalaisten hyväiltävänä — eipä siihen tarinaan enää muuta sopinut. — Parempi, ett'en olisi häntä lainkaan tuntenut.

Käänsin itseni toiselle kyljelle, vedin peitettä korvani yli, estääkseni räyhääjien ääntä kuulumasta. Mieleni rupesi käymään vähän lämpimämmäksi, katkeruus alkoi asettumaan, sääliä ja myötätuntoisuutta rupesi heräämään rinnassani. Keikaileva Miisu vaihtui Vaivalan huutotytöksi, pieneksi raukaksi, jolle ei ilmoisna ikänä lausuttu hellää sanaa, jolle ei koskaan hymyilty lemmen hymyä. Pienestä raukasta kasvoi kaunissilmäinen, hoikkavartaloinen tyttö. Sydän oli puhdas, mieli viaton, kaino…

Mutta tuskin lie nyt enää — hän on jo voinut langeta. Näissä oloissa hän voi langeta minä hetkenä tahansa. Joko tänä yönä, huomenna tai… Hän nauttii täysin käsin elämästä, joka näihin saakka on ollut pelkkää kurjuutta, pelkkää kärsimystä.

Houkka tyttö.

Minä tein vertailuja entisyyden ja nykyisyyden välillä. Huutolaisraukka, joka sai kärsiä vilua, nälkää ja kovaa kohtelua, oli sitteki, käräjätalon keikailevaan piikaan verrattuna, tuhat kertaa onnellisempi. Jos minun kädessäni olisi ollut kohtalon avaimet, olisin loihtinut käräjätalon Vaivalaksi, Miisun kuutta vuotta nuoremmaksi. Ja sitte minä olisin kovemmilla käsillä tarttunut kiinni hänen onneensa. Olisin vaikka ottanut hänet mukaani kotiin, lahjaksi nuorelle vaimolleni…

III.

Juttu oli tavallista ilettävämpi…

Jäin seisomaan lautakunnan puolelle, enkä mennyt viereiseen kamariin, joka oli käytettävänäni ja jossa tavallisesti vietin juttujen väliajat, asiapapereita selaillen ja muistiinpanoja tehden.

Katseeni keksi käräjätuvan ovenpielessä naisolennon, jonka heti tunsin Miisuksi. Hän oli puettu mustiin, kasvonsa näyttivät vaaleilta, melkeinpä sairailta. Liikahtamatta hän seisoi ovenpielessä, silmät luotuina lattiaan, vartalo hieman kuin kokoonkutistnneena. Mutta äänensä oli selvä, kaunis. Hillittyjä värähdyksiä kuului väliin ja silmään varastihe väliin kyynel.

Oli kulunut kaksi vuotta siitä kuin viimeksi tapasimme toisemme. Nyt hän esiintyi päällekantajana, hakien eläkettä lapselleen! Kaikki oli käynyt kylmien laskujeni mukaan.

Vastaajana oli käräjätalon Janne, pitkä mies, jonka käytös oli röyhkeä, hävytön. Hän piti päätään ylpeästi pystyssä, paksuilla huulillaan leikki ylenkatseellinen hymy, katse oli irstaisen leikkisä.

Hän puhui rohkeasti, väitti syytöstä valheeksi, katsoen aina väliin irstaan leikkisästi Miisua, jonka poskille vähitellen alkoi leviämään punan hohdetta.

Puoli tusinaa vieraitamiehiä huudettiin sisälle.

Yksi tiesi yhtä, toinen toista. Syytetyn sitkeän vastarinnan tähden oli tuomari pakoitettu koskemaan erityisseikkoihin, joita jo julkinen häveliäisyyskin kieltää mainitsemasta. Jota kauemmin juttua jauhettiin, sitä törkeämmäksi se muuttui laadultaan. Lautamiehet purivat huultaan ja tuomari koetti tiukoilemalla tehdä ääntänsä juhlalliseksi, arvokkaaksi. Janne nähtävästi riemuitsi. Nosti päätään yhä ylpeämmin pystyyn, asetti paksut huulensa yhä ylenkatseellisempaan hymyyn, katseli ympärilleen yhä julkeammin. Ja Miisu raukka seisoi ovenpielessä liikahtamatta, silmät luotuina lattiaan. Vartalo näytti kutistuvan yhä enemmän kokoon, posket rupesivat hohtamaan yhä kovemmin… hänellä luulletikin jo oli viimeiset voimat käsillä.

Talon palvelustyttö, Miisun entinen toveri, todisti viimeiseksi. Todistus oli törkeä ja erittäin sitova. Janne hieman hämmästyi, kun ei kyennyt kiertämään eikä sekoittamaan tytön sanoja.

— Pyydän ylöslykkäystä tuleviin käräjiin, hän lopulta virkkoi, katsoen hävyttömän leikkisästi Miisua, joka seinään nojaten seisoi liikahtamatta.

— Miksi? kysyi tuomari.

— Hänellä oli muitakin armastelijoita…

— Voitko näyttää toteen?

— Voin.

Ovenpielestä kuului katkonaisia, tukahutettuja sanoja. Miisun kasvot näyttivät kalpenevan ja kokoonkutistunut ruumis rupesi vavahtelemaan. Mutta voimat olivat lopussa, ei ainoatakaan ehjää sanaa tullut kuuluville.

— Nyt Janne valehtelit, kuului rohkea ääni yli oikeussalin.

Se oli käräjätalon piika, joka noin lausui ovea avatessaan ja ulos lakituvasta astuessaan.

— Saadaan nähdä, kultaseni.

Janne nauroi hävyttömästi, toistaen samassa vaatimuksensa.

Siihen suostuttiin. Oikeus julisti väliaikaisen päätöksen, jonka mukaan asia lykättiin seuraaviin syyskäräjiin, tarkempaa käsittelyä varten. Ja tuli vastaajan silloin sakon uhalla näyttää väitteensä todeksi.

Hitain askelin ja katse luotuna lattiaan poistui Miisu käräjätuvasta. Olisin rientänyt hänen jälkeensä, mutta en voinut, sillä seuraavassa jutussa täytyi minun olla saapuvilla. Juttu oli sekasotkuinen maanjako-riita, vanha pöpö, joka oli jo monta tuomaria pannut pälkähäsen.

Viivyin tällä erällä monta päivää käräjissä. Olin tullut tunnetuksi ja saanut joukon juttuja ajaakseni.

Ajattelin Miisua usein iltahetkinä, väliin tahtomattanikin hänen kohtalonsa pyörähti mieleeni. Ennen poismenoani kyselin palvelustytöltä tarkemmin, miten raukan laita nyt oli.

Kurjuutta ja puutetta — pitihän tuon tietämänikin — oli ollut tähän asti. Usea antaa kyllä armopaloja, mutta tavalla semmoisella, että saajan sydän kirvelee kuin palohaava. Kaiken muun lisäksi tuli vielä sairaus. Luoja tietää, mikä lopuksi olisi tullut, jollei sovintoa olisi saatu aikaan.

— Ovatko he sitte sopineet keskenänsä?

— Ovat.

— Milloin?

— Eilen.

— Paljoko Janne maksoi?

— Kuusisataa markkaa.

— Hm… ja lapsi elää.

— Elää se. Ei ole kipeä ollutkaan.

— Hm, virkahdin minä tyynesti.

Tuntui mielessäni levollisemmalta enkä siis huolinut pitemmälle kysellä. Tosin oli tarinassa vielä yksi kohta minulle epäselvänä, mutta otaksuin ettei nykyinen palvelustyttökään, vaikka oli Miisun entinen kumppani, kykenisi siihen vastaamaan. Minua nimittäin ihmetytti, miten Miisu alentui käräjiä käymään viettelijänsä kanssa. Olin sitä mieltä, ett'ei siihen kurjuus ja puute yksin vaikuttanut. Täytyi olla muita syitä. Miisun tapainen nainen voi kyllä hairahtua, mutta alentua tuohon määrään, unhottaa tuolla tavalla kaiken naisellisen kainouden, oli toki jotaki tavatonta.

Ajattelin minne päin hyvänsä, aina jäi tuo kohta yhtä epäselväksi, melkein täydelliseksi arvoitukseksi.

IV.

Oli myöhäinen syksy, keli oli kurjan huono, vettä vihmoi hiljalleen mustanharmaista pilvistä. Maantiet olivat surkeassa kunnossa. Raitamat pelkkänä rapakkona, jotka vajottivat, tärisyttivät ja muokkasivat matkustajan ruumista aivan kuten seppä muokkaa rautakankea vasarallaan.

Taival, jota kuljin, oli pitkä, hevonen oli nuorekas eikä sen käynti jouduttanut. Juokseminen ei voinut tulla kysymykseenkään linjaalittomilla rattailla. Harmittelin itselleni, että olin lainkaan lähtenyt matkalle mokomilla turkulaisrattailla, mokomalla hevoisräpäkällä. Olisinhan voinut vaatia paremman hevosen, mukavammat ajoneuvot.

— Kehno kalu, tuo sun hevosesi, virkoin nyreästi kyytipojalleni, joka tyytyväisenä istui rinnallani. Keputtelee kuin vasikka.

— Se on vielä nuori ja tottumaton.

— Miksi semmoisella lähdit kyytiin?

— No… lähdinpä vaan. Että tottuu. Kyytipojan rauhallisuus minua ensin harmitti, mutta vähitellen se rupesi tarttumaan jäseniini. Vedin sadetakkiani lujemmalle, suoristin itseäni mukavasti nojalle ja mukauduin filosofin tyyneydellä kärsimään matkaa surkeudet.

Pääsimme sitte kyläiseltä väliltä metsämaalle. Keli muuttui hiukan paremmaksi. Raitamat eivät olleet niin syvät, joten voimme paikotellen ajaa juoksuakin.

Erään mäen kukkuralla tuli vastaamme lyhyt jono kalukuormia. Niitä lie ollut kaikkiaan puolen tusinan vaiheille, mutta sisältö oli mitä kirjavin. Niinpä oli ensimmäisillä rattailla suuri sänky, kukko ja kanoja, toiseen oli sijoitettu suuri pata ja kirjava sian porsas. Seurasi sitte lehmiä ja lampaita ja muuta röhkää sikin sokin. Perimäisillä rattailla istui kapeahartiainen mies, vaimo rinnalla ja vaimolla pieni lapsi sylissä.

— Hyvää päivää… tpruu, Kimo. Se oli Kaaleppi…

— Hyvää päivää, vastasin minä ja pysäytin myöskin hevosen.

— Nyt sitä ollaan naineita miehiä.

— Niin näkyy.

— Miisu, muistatko vielä tuota herraa?

Miisu ei vastannut mitään. Luulin huomanneeni, että hän veti liinaa enemmän silmilleen.

— Se maksoi markan sun edestäsi. Kimo, sinä pirun…

— Teillä on vielä sama hevonen.

— On, eihän siitä enää hennonut eritä, kun kerran tuli tavoille.

Kaaleppi oli minun mielestäni muuttunut paljo ihmisellisemmäksi. Suupielet olivat puhtaat, leuassa ei näkynyt rumia karvoja ja kasvot olivat tulleet lihavammiksi. Paksuissa vaatteissaan hän melkein näytti täysin kehittyneeltä mieheltä.

— Peltomieheksikö nyt aiotte ruveta?

— Niinhän nuo on aikeet.

— Taloonko vai…?

— Ei, torppaan nyt ensiksi on aikomus. Jos rupee myötämään, niin sitte ehkä iskemme taloon kiinni. Kimo, sinä…

— Kukapa olisi uskonut, että teistä tuli pari, Miisusta ja sinusta.

— Kukapa niin? Nähkääs, se Janne petturi narrasi Miisun. Tiedätte, että minulla tuon Kimon tähden on hampaan kolossa jotakin vanhaa pippuria häntä kohtaan. Niin, hän vietteli Miisun. Mutta minäpä osasin kostaa kerrankin. Menin Miisun luo, sanoin tee noin ja noin, niin minä nain sinut. Eipäs tyttö ensin tahtonut. Minä menin toisen kerran. Ei sittekään. Mutta minä en hellittänyt, vaan menin kolmannen ja neljännen kerran. Ja asiasta tuli selvä.

— Onneksi olkoon.

— Miisu, älä nyt noin häpeilläsi ole. Mikä on tapahtunut, se on tapahtunut.

Ajattelin itselleni, että Kaalepista voi tulla hyväkin aviomies. Tyytyväiseltä ja järkevältä hän ainakin silmissäni näytti. Luulinpa nähneeni hymyäkin hänen huulillaan, milloin katsoi Miisuun päin, joka piti lasta polvillaan ja katseli taukoomatta metsään.

— Nyt on oikea koiran ilma.

— On.

— Onko matka pitkäkin?

— Vielähän tuota on kolmatta penikulmaa uusille asumasijoille. Miisu kaikin mokomin tahtoi, että muutamme hyvin kauas. Minä tuumailin vähän samaan suuntaan, ja kun satuin saamaan sopivat vuokraehdot, niin löin kaupoiksi. Ja nyt olemme matkalla. Te olette ensimmäinen vastaantulija ja minä annan pääni pantiksi, että te toitte hyvän onnen.

— Tietysti.

— Miisu vaan ei ole vielä oikein iloinen. Muutamat naisihmiset ovat niin kovin lapsellisia, arkoja. Hm…!

Kaaleppi iski silmää minulle ja hymystä päättäen, joka leikki hänen suupielissään, ei hän sanoillaan mitään pahaa tarkoittanut. Ennemmin se lie ollut kiittelyä tai jonkinmoista hyväilyä.

— Kimo, sinä…

Kimo halusi muiden perään, heitti kärsimättömästi päätään ja otti pari askelta eteenpäin. Miisu ja minä jouduimme vallan lähekkäin. Näin osalta hänen kasvojansa, jotka olivat huolellisesti peitossa, näin lapsen kauniit silmät.

— Mitäs muuta sitte kuin hyvästi ja hyvää voimista.

— Hyvää voimista.

Kuulin Miisun äänen… kauniisti se kajahti korvissani. Rattaiden ruvetessa vierimään hän työnsi päähinettään ylös ja loi minuun ystävällisen katseen. Silmänsä olivat vielä kauniit, kirkkaat ja harmaat.

— Kimo, sinä pirun perintö.

Saatuaan hevosen juoksemaan, rupesi Kaaleppi tunteettomasti laulamaan:

Mikkeliss' oli markkinat Ja Kajaaniss' oli myös. Eläähän nuo kaksi nuorta Vaikka ahon syrjäss'.

Kotoinen jutelma.

Lammasjutun jälestä antautui Klaara kaikella innollaan kanahoidon alalle, seikka, joka ilahutti minua suuresti kahdestakin syystä. Ensinnäkin sen vuoksi, että Klaaran mieli lammas-onnettomuuden jälestä pysyi kauan aikaa painuksissa eli siihen saakka, kun hän innostui kanahoitoon. Minä en ollut mies saattamaan häntä entiselleen, en millään keinolla. Hän huokaili, toivotti itselleen kuolemaa ja hyräili myötänään pohjattoman epätoivoisia säveliä. Monta kertaa sydäntäni oikein särki, kun kuulin hänen väräjävin äänin hyräilevän:

"Kyynel vuotaa silmästäni, sydän rauhatonna lyö, Ja mun kaiken elämäni peittää murheen musta yö."

Koetin lohduttaa häntä hyväilyllä ja viittauksilla, ettemme me ihmiset itse kudo kohtalon lankoja, emmekä siis ole vastuun-alaisia jokaisesta epäonnistuneesta yrityksestä, jonka parhaan harkintamme mukaan ja hyviä tuloksia saavuttaaksemme teemme. Vakuutin että sattuma on usein ratkaisijana suurissakin tapahtumissa, saati sitte elämän pikkuseikoissa, jommoisiin lammas-onnettomuus kuitenkin kaikkine sivuasioineenkin auttamattomasti kuului. Mutta Klaara ei ottanut kuullakseenkaan vakuutuksiani.

— Sinä koetat pettää minua, vastasi hän aina jyrkästi. Toisin ajattelet ja toisin puhut. Se ei ole ensinkään kauniisti tehty sinulta, ja se vaan lisää suruani.

Koetin sitte hyväilyjä, mutta ne hän työnsi armottomasti luotaan. Sanoi heti suuttuneesti:

— Pyydän että annat minun olla rauhassa… se on paljo parempi.

Vielä oli toinenkin tärkeä syy, joka pani mieleni iloiseksi heti, kun huomasin että Klaara oli ruvennut innostumaan kanahoitoon. Siitä aamusta saakka nimittäin, jolloin Klaara palasi riihiveräjän luota kamariin, irroitti hän itsensä koko talouden komennosta, mikäli se oli ulompana tupa-askareita ja vasituisia naisten toimia. Ei mitään sanakahakoita ja erimielisyyksiä Jussin ja minun kanssa, ei mitään uusia keksintöjä, ei mitään erinomaisuuksia, kaikki meni hiljaa ja kuulumattomasti. Alussa tuollainen asiain tila miellytti minua. Huomasin että Jussi lakkasi viheltelemästä, ja huomasin, ettei kukaan muukaan mutissut, kuten naimisemme alussa, jolloin ei lammas-onnettomuus vielä ollut tapahtunut. Mutta pian kylläännyin tuohon hiljaisuuteen ja tyytyväisyyteen. Rupesin kaipaamaan jotakin, jota en itsekään tiennyt mitä se oli. Tuntui vaan ikävältä, yksitoikkoiselta, melkeinpä toisinaan kuolettavaltakin. Piiat ja rengit tekivät tehtävänsä, päivät tulivat, ja menivät, mutta ei sattunut mitään erinomaisempaa. Elämä oli meillä ihan samallaista kuin isä-vainajani aikana.

Jussiakin ahdistelivat samat tunteet, ei häntäkään enää ajan pitkään tyydyttänyt tuollainen myyrämäinen elämä, joka ei tuonut mukanaan mitään äkkioutoa tai harmistuttavaa, joka olisi edes hetkeksi häirinnyt yksitoikkoisuuden tasapainoa.

— Tarvitsisi tapahtua jotakin uutta, virkkoi hän minulle kerran, ymmärräthän?

— Tosiaankin tarvitsisi tapahtua, vastasin minä. Sitte vanhat unhottuisi. Ehkä jo…

Ja minä menin suoraa päätä utelemaan asiaa Klaaralta, joka istui käsi poskella hellan vieressä, hyräillen jotakin pohjattoman surumielistä säveltä, samalla kuin hämmenti puuropataa. Onneksi ei ollut ketään muita saapuvilla. Kierrospolkuja myöten ja hyvin arkamaisesti esitin kysymykseni. Panin vahvasti lemmen-ilmausta ja tunteellisuutta sanoihin, kuin lausuin:

— Kuuleppa, Klaaraseni, ne laudatkin lienevät ja kuivia, jotka syksyllä asetin riihen parsille.

— Olkootpa kuivia tai märkiä, mitä niistä väliä, keskeytti Klaara synkkämielisesti.

— No, minä vain ajattelin, että ehkä jo olisi aika ottaa ne alas ja…

— Ota kun mielesi tekee.

— Ja viedä ne puusepälle.

— Vie… vie laudat puusepälle.

— Mutta jos ei sitä tarvitakaan vielä. Katsoin Klaaraan hymysuin ja lempeästi. Enkä voinut olla vertaamatta itseäni tulivuoreen, joka yrittää sulattamaan jäämerta.

— Mitä? Mitä tarkoitat?

— Kehtoa, oma lintuseni. Olihan siitä puhetta silloin kuin laudat vietiin riihen parsille. Etkö muista?

Klaara punastui äkkiä ja käänsi päänsä toisaanne. Ja virkkoi päättäväisesti:

— Ei, ei… älä semmoista toivokaan. Nolostuin enkä tiennyt miten jatkaa. Yritin hyväilemään, mutta hän työnsi arvokkaasti käteni pois ja virkkoi:

— Pyydän että annat minun olla rauhassa… se on paljo parempi.

— Klaara, älä ole lapsellinen. Itsekin myönnät, että se on vasta väkevyyttä ja suuruutta, jota vastoinkäymisessä ja onnettomuuden sattuessa osotamme.

— Sinä petät minua. Ajattelet toisin ja toisin puhut. Jussin kanssa nauratte yhdessä.

Minua alkoi jo huolestuttaa. Pelkäsin mitä siitä lopuksi tulisi, Jussin kanssa tuumimme keinoja jos mitäkin, mutta mikään ei näyttänyt vaikuttavan muutosta. Klaara pysyi erillään kaikesta, joten talouden koneisto ei ritissyt eikä ratissut missään kohden. Kaikki meni niin äänettömästi ja hiljaa kuin hyvästi järjestetyssä virastossa.

Mutta kevättalvella tapahtui eräänä päivänä käänne. Olin juuri hevosta sukimassa, kun Jussi tuli vilkkaan näköisenä talliin ja virkkoi:

— Tiedätkö mitä on tapahtunut? Emäntä meni navettaan.

— Milloin? Puhutko totta…ja minä laskin harjan kädestäni pois.

— Äsken juuri. Tule katsomaan, tuossa se jo on ovella.

Ja tosiaankin minun oma Klaarani seisoi navetan ovella. Kasvojen puhdas hipiä välkkyi ihmetyisen kauniilta auringon paisteessa.

— Se ruokkii kanoja, huomautti Jussi, huulilla leveä, ja sydämmellinen hymy.

Molemmat kanat olivat kynnyksellä, ja Klaara riputteli arvatenkin ohran jyviä niille, koskapahan oikea käsi ehtimiseen työntyi hameen taskuun ja pudotti jotakin polulle. Ja polkua myöten siirryttiin sitte vähä vähältä ylös asuinrakennukseen päin. Klaara nähtävästi teki ensimmäisiä tuttavuuksiaan kanojen kanssa ja opetti niitä kiintymään itseensä.

— Jussi, usko pois, virkoin minä iloisesti, tuosta koituu hyviä seurauksia.

— Se on varma, vastasi Jussi. Asiat ovat hyvällä alulla, oikein hyvällä…

Siitä pitäin kävi Klaara joka päivä navetassa, eikä aikaakaan, kun jo tapasin hänet eräänä päivänä molempain kanojen kera lasikuistin edessä. Päivä paistoi lämpimästi, hietikkoa oli paljaana rapun edessä… talvi veti viimeisiä virsiään.

— Nuo ovat sieviä kanoja, virkoin minä, istuen samassa Klaaran rinnalle. Tiedätkö minä pidän niistä molemmista paljon, oikein paljon. Sinä et uskokaan miten…

— Ja niin ihmeen oppivaisia ja terävä-älyisiä, keskeytti Klaara. Ne ovat jo kiintyneet minuun… seuraavat vaikka minne. Tahdotko että näytän?

— Ei, ei, en minä tahdo. Istutaan vaan tässä, kyllä minä uskon ilmankin.

— Muuten olen arvellut, että kanahoitoa tarvitsisi edistää ja parantaa meillä. Se on kovin huonolla ja alkuperäisellä kannalla. Ajattele, ainoastaan kaksi kanaa näin suuressa talossa.

— Se on totta, parantaa sitä sietäisi, vastasin minä.

— Tarvitseisi oikein rakentaa kanahuone.

— Niin tarvitseisi.

— Se on hyvin kannattavaista, kanahoito. Ruustinnalla on sata kanaa ja joka kana tuottaa voittoa viisi markkaa vuodessa. Sata kertaa viisi on viisisataa.

— Niin on… mutta pappila on kyläisessä kylässä, täällä voi haukat tehdä surmaa.

— Minä ammun haukat pyssyllä. Luuletko etten uskalla ampua?… ja Klaara nousi seisomaan uhkaavan ja ylpeän näköisenä.

— Mikset uskalla, kyllä minä sen uskon, vastasin minä ja vedin hänet istumaan syliini. Heikkoa vastarintaa tuntui vielä.

— Rakennetaanko kanahuone?

— Rakennetaan, vastasin minä… ja samassa katosi viimeinenkin vastarinta.

— Mutta ei ihan vielä, vaan vasta sitte kun on kanoja lisääntynyt.

— Oh, kyllä minä ymmärrän… sitte tulevana kesänä tai sen jälestä.

Siitä hetkestä saakka kääntyi elämä entiselleen meillä. Klaara puuttui jälleen talonkomentoon semmoisissakin asioissa, jotka olivat ulkopuolella emännän toimintapiiriä. Jussin vihellykset rupesivat silloin tällöin kuulumaan kartanolla, ja piiat saivat keskinäistä mutisemisen aihetta. Ja Klaara innostui puuhaamaan kanahoidon alalla. Molemmat kanat munivat pitkin kesää ja hautelivat munistaan poikasia, joten meillä syksyn tullen oli siipikarjaa noin tusinan vaiheille. Toinen verta lie joutunut haukkain ja varisten herkuiksi, sillä huolimatta siitä, että Klaara usein pamahutteli kartanolla minun haulikollani — hänellä oli tosiaankin siihen rohkeutta, niin kahdenkymmenen-vuotias kuin olikin — kävi piikain kesken usein kuiske, että taas vei yhden.

Seuraavana kesänä ruvettiin tosiaankin meillä rakentamaan kanahuonetta, mutta sitä ennen sattui erinomainen tapaus, josta seurasi että minä ja meidän talon koko väki kirjoitimme itsemme eläinsuojelusyhdistykseen jäseniksi. Oli nimittäin siipikarjan joukossa Pyrho-niminen kukko, komea ja suurikasvuinen lintu, jolla oli paksut, karvaiset jalat, lihavat heltat leuan alla ja komeat, loistavan väriset pyrstöhöyhenet. Jussi ja minä pidimme Pyrhosta kaikkein enin, kopean käynnin ja ehkä etupäässä römeän äänen vuoksi, joka sillä oli. Se ei koskaan kiekunut virttään yhteen jaksoon, vaan keskeytti sen ja laski sitte päälle lopputörähdyksen, paksun ja römeän törähdyksen, joka olisi pannut pahimmankin äkäpussin nauramaan makeasti. Ja miten lie sitte ollutkaan, mutta Pyrho peijakas joutui surkeaan epäsopuun erään nuorekkaan emäntänsä kanssa. Pieksi ja kuritti sitä armottomasti, milloin väin pääsi kynsin lähelle. Klaara koitti vitsalla rakentaa sopua niiden välille ja opettaa Pyrholle sievempiä gentlemanin tapoja, mutta vitsa ei auttanut. Pyrho oli liian pahanpintainen tekemään parannusta ja ottamaan oppia. Kanaraukan ei ollut tuleminen ruokailemaan muiden kanssa, vaan täytyi kaarrella loitompana, herransa vihaa ja julmuutta peläten. Kun ei mikään keino auttanut, tuli Klaara pyytämään minulta neuvoa. Annoin ainoan syntysanan, joka oli tiedossani ja virkoin:

— Ei auta muu kuin tappaa tuo onneton. Mikä sen nimi taasen onkaan?

— Margareeta… erinomaisen huono muisti sinulla on joskus.

— Niin vainenkin. Ei auta muu kuin tappaa Margareeta.

— Ei, ei, ei ikinä.

Semmoista ei Klaara kärsinyt kuulla mainittavankaan, sillä Margareeta oli hänen lempikanansa. Muni suuria munia, hautoi tyystin ja oli väriltään harmaanpilkullinen, oikein hienon maun mukainen.

— En minä muuta keinoa tiedä.

— Mutta minäpä tiedän. Te miehet olette olevinanne niin viisaita ja…

— Sano pois.

— Tapetaankin Pyrho. Siinä se on parempi keino.

— Mutta kultaseni, tiedäthän että Jussi ja minä…

— Sinun ja Jussin mieltä ei katsota tässä asiassa.

Pyrho tapetaan ja sillä hyvä.

Katsoin viisaammaksi olla tekemättä enempiä vastaväitteitä.

— Tapetaan sitte Pyrho. Surkeani mun tosin tulee, sillä on niin miehekäs ääni, ja se vetää kaksi virttä siinä kuin muut kukot yhden, mutta minkäs tekee, kun ei se kerran ota parantaakseen tapojaan, niin tapetaan pois. Kyllä sanon Jussille…

— Jussia siinä ei ensinkään tarvita, tehköön vaan omia töitään.

— Mutta, Klaaraseni, tiedäthän että minä kammoan kaikkea teurastamista ja…

— Et sinäkään tarvitse puuttua asiaan, minä tapan itse Pyrhon.

— Jaha, jaha. Tee vaan oman tahtosi mukaan, en minä kiellä.

Illalla istuimme Jussin kanssa vajan edessä. Oli haravain korjausta ja muina heinänteon lähtöön valmistusta. Puhelimme heinänkorjuusta ja ilmoista, jotka olivat viime aikoina näyttäneet pelottavan epävakaisilta. Äkkiä vihjasi Jussi minua kylkeen ja virkkoi:

— Nyt on Pyrho raukan viimeinen hetki, katsoppa. Klaara oli ilmaantunut kartanolle, yllä harmaanpilkullinen pukine ja kädessä kyökkiveitsi.

— Tipa, tipa, tip tip-tip.

Tuskin kanaparvi oli kuullut äänen, kun jo hyökkäsivät kilvassa hoitajaansa kohden, Pyrho ensimmäisenä ja Margareeta joukon jälessä, pelokkaana ja arkailevana.

— Tipa, tipa tip-tip… Ja Klaara kumartui ja kaappasi sukkelasti syliinsä kukon. Huusi sitte piikaa avukseen ajamaan kanoja koppiin päin ja käveli itse kyökin seinustaa kohden. Siellä Pyrho vielä päästi viimeisen kaksijaksoisen virtensä. Erinomaisen sukkelasti kietasi Klaara siltä niskat nurin… nujerti noin vaan ympäri, kuten olisi pehmittänyt lankakerää, ja vetäsi sitte kyökkiveitsellä kurkun auki, sitoi niinirihmalla jalat kiinni ja ripusti Pyrhon kyökin seinään. Se ei enää liikahuttanut siipeäkään.

Henkeä pidättäen olimme me seuranneet Klaaran mestarityötä.

— Tuo oli sukkela kiepaus, virkkoi vihdoin Jussi.

— Oli kieltämättä, myönsin minä… se kävi kuin sähkön työ.

Tuli aamu, ilma oli kirkkaanpuoleinen. Jussin kanssa syttyi meille kiivas, heinäntekoa koskeva väittely, ja me emme aikoneet kumpikaan taipua. Mutta kesken väittelyä tunkeutui korviimme huuto, että kukko oli yöllä kadonnut kyökin seinästä, ei tietty minne ja mitenkä. Höläkässä joku arveli, että oli ehken käynyt talossa varkaita yöllä, joko kaksi- tai nelijalkaisia, yhdentekevä. Väittelymme keskeytyi hetkiseksi, mutta yltyi taas kahta tulisemmaksi, ja minä aioin juuri, kun ei muu auttanut, isäntämahdillani kerrankin nolata Jussia, mutta samassa kuului huuto, että kukko söi ruohoa puutarhassa. Joku piioista oli sattumalta keksinyt sen siellä. Menimme Jussin kanssa puutarhaan, jonne Klaara ynnä talon koko naisväki oli keräytynyt. Ja aivan oikein, siellä käveli Pyrho viinimarjapensaan lähellä aamiaisen hommassa. Naisväki siunaili, mutta Klaaran kasvot olivat punaiset kuin tulenliekki. Nähtyäni veripisaroita ruohostossa ja älyttyäni Klaaran sydämmen tilan, katsoin Jussia paljonsanovasti silmiin. Jussi käsitti katseen, meni ja kaappasi kukon syliinsä, ja sitte me läksimme kaksin tarhan puolelle. Takaisin palatessani kannoin kädessäni päätöntä Pyrhoa ja ripustin sen jälleen kyökin seinälle, samaan naulaan, josta se oli yöllä pötkinyt alas puutarhaan.

Sitte menin Klaaraa tapaamaan, mutta ovi olikin teljetty. En saanut vastausta, jos puhuin mitä tahansa.

Seuraavana päivänä alkoi heinänteko. Jussi oli käyttänyt hämminkiä ja asianhaaroja hyväkseen ja ryhtynyt ratkaiseviin toimenpiteisiin, jotta peräytyminen enää olisi ollut hullunkurista. Löimme kumoon sinä päivänä aika kappaleen nurminiittyä ja illan tullen palasimme kotiin. Seuraava päivä oli sunnuntai. Ruumiini tuntui koko lailla taintealta ja samaa valitti Jussikin. Heinänteko on sellaista, että se ensi päivänä koskee kovimmin luihin. Kun tekee sitä useampia päiviä, ei se enää tunnukaan, vaan menee kuin rasvattu.

Iltapuolella huomasin, että tupaan kertyi vähin erin koko talon alustalaiset, muonarengit, mökkiläiset ja kaikki, jotka vaan kynnelle kykenivät. Kysyin Jussilta mitä se merkitsi, mutta hän ei tiennyt mitään. Vihdoin karjapiika ilmoitti minulle, että emäntä oli lähettänyt kutsut.

— Kielsikö virkkamasta Jussille ja isännälle asiasta? lisäsi Jussi… Tietystikin.

Piika ei vastannut.

Ajattelin sinne tänne, mutta en kehdannut kysyä keltään saapuneelta, mikä oli asiana heillä. Tupakkia poltellessa Jussin kanssa kului aika sentään, ja vihdoin ilmaantui Klaara tupaan innokkaan näköisenä, mutta hyvin vakavana, arvokkaana. Ja hänellä oli paperiarkki kädessä ja hän silmäili siihen joitakuita hätäisiä silmäyksiä ja alkoi sitte hiukan väräjävin äänin puhua, miten kaikkein ihmisten velvollisuus on lieventää luontokappalten kärsimyksiä ja toimia siihen suuntaan, ettei pienintäkään, vähäpätöisintäkään elukkaa kidutettaisi, piinattaisi.

Jota pitemmälle hän puhui, sitä innokkaammaksi, lämpöisemmäksi muuttui ääni. Ja tultuaan esitelmässään siihen kohtaan, miten huonot esimerkit julmentavat ja kivetyttävät kasvavan lapsen sydämmen, tuli hän ihan haltioihinsa. Sanat kuohuivat voimaa, intoa ja niin lämmintä asianharrastusta, että kuulijain silmät tahtoivat väkisinkin kostua.

Esitelmän loputtua ehdotteli hän, että perustettaisi kotoinen eläinsuojeluyhdistys ja että kaikki saapuneet antaisivat kirjoittaa itsensä jäseniksi siihen. Haettiin puhdas paperiarkki ja Klaara kirjoitti ensimmäiseksi nimensä. Minä olin toinen järjestyksessä, sitte seurasi naisväki; ne suostuivat empimättä. Mutta miesten puolelta alkoi kuulua vastaan-kynsimistä, ja kun asiaa jankutettiin enemmän ja syvemmin, niin Jussi rupesi yhä taipumattomammaksi. Asiassa oli yksi terävä kärki: satimilla ja ansoilla pyydystäminen oli eläinsuojelusyhdistyksen jäseniltä kielletty.

— Ei, helkkarissa, ei se sovi renkimiehelle, intti Jussi itsepäisesti vastaan.

Silloin Klaara rupesi kaunopuhujaksi. Viittaamalla ettei kenenkään sovi hylätä hyvää asiaa aineellisen edun vuoksi, kysyi hän Jussilta mikä valtakirja renkimiehellä olisi eläinrääkkäykseen. Mikä on yhden velvollisuus, on toisenkin. Ei voida syyttää valistuksen puutettakaan nykyaikana, jolloin opit ja aatteet lentävät ilmojen halki jokaisen nenän eteen. Ei puutu ampuma aseitakaan. Teollisuus on niin edistynyt, että paimenpoikakin voi vuoden kahden säästöllä hankkia itselleen oivan rihlapyssyn…

Kun en kuitenkaan ollut erittäin varma, minkä vaikutuksen kaunopuhe tekisi Jussiin, kuiskasin hänelle, että jos suostuu muiden mukaan, ostan hänelle lahjaksi samallaisen haulikon kuin itsellänikin oli. Kuiskauksellani oli ihmeellinen vaikutus — Jussi taipui heti.

— Olkoon menneeksi, sanoi hän ja antoi kirjoituttaa nimensä. Muut niskoittelijat seurasivat hänen esimerkkiään ja siten yhdistykseen tuli heti kolmattakymmentä jäsentä.

Klaara oli tyydytetty. Ei mitkään ikävät muistot painaneet enää hänen mieltään.

Seuraavana päivänä otimme kuivia heiniä kaksi ladollista. Tuskin oli viimeinen häkki saatu suojaan, kun jo alkoi hereä sade. Mutta siitä ei ollut vähintäkään haittaa meille. Kiittelin omaa onneani ja Jussia, joka oli itsepäisesti komentanut väen heinäntekoon.

Sade-aikaa kesti pari päivää, jolla ajalla meille tuli vierailemaan muuan Klaaran kansanopisto-tuttava. Pyrho paistettiin ja me söimme oikein hienon päivällisen uusimman ruokataiteen sääntöjen mukaan, joihin Klaara kansanopistoa käydessään oli tutustunut. Tietysti olisin mielelläni jutellut vieraallemme Pyrhosta vähän laveammin, mutta Klaara pyysi nimenomaan, etten sitä tekisi. Palkinnoksi lupasi hän jotakin iloista, oikein iloista.

Ystävättären mentyä pois, seestyi ilma, joten heinänteko taas kävi hyvin päinsä. Aioin juuri lähteä viikatetta heiluttelemaan, kun Klaara huusi minua ja käski tulemaan takaisin. Menin kamariin… Klaara istui sohvalla.

— Se palkinto, muistathan…

— Tosiaankin, sen olin vähällä unhottaa. Mitä iloista sinulla nyt…?

— No, eipähän juuri mitään erinomaista… Klaara punastui kovasti ja ääni aleni melkein kuiskaukseksi… Ne laudat vaan saisit viedä puusepälle.

— Klaara, oma kultaseni… lintuseni.

— Ja siitä tulee jäsen eläinsuojelysyhdistykseen.

En muista mitä puhuinkaan, mitä tunsinkaan. Koko maailma oli kuin mikä suloinen sinfoonia.

Hain hevosen ja lähdin oitis puusepän luo. Vasta iltapuolella menin niitylle. Ilmoitin Jussille heti iloisen asian — mahtipontisesti ja ylpeästi. Leveä hymy ilmaantui Jussin huulille ja hän katsoi minua isällisesti. Ja virkkoi sitte:

— Heinä on tänään erinomaisen sopivaa niitolle… On semmoista pehmeämäistä, lauheaa.

— Taitaa olla.

Ja sitte me rinnatusten heiluttelimme viikatteitamme joukon etupäässä, ja heinä katkesi poikki niin keveästi ja hauskasti.

Sitä huiteli oikein lystikseen.

Ei pyyssä kahen jakoa.

Sehän se vasta oli piina ja kiusaus, kun sukkamielisyys rupesi vaivaamaan Vilppua, tuota vankkaa ja kunnon poikaa, joka oli rehellinen kuin itse taivas, luja ja tanakka kuin harmaja kivi. Häntä, joka pitkine tukkineen, pienine, ystävällisine ja järkevine silmineen oli oikea tyytyväisyyden, rauhan ja onnen perikuva. Mutta sellainen se oli säälimätön kohtalo. Sukkamielisyyden kidutuskone työnsi terävät piikkinsä Vilpun olentoon säälimättömästi, armottomasti, hapannuttaen äkkiä koko hunajaisen elämän, riistäen unen ja ruokahalun ja synnyttäen kamalan karvaita tunteita rinnassa.

Hän oli tullut katsoneeksi Hiltua, Salmelan keskimmäistä tyttöä, syvänpuolisesti silmiin. Tuli yksinäisinä hetkinä verranneeksi sitä pieneen ja arkaan pyyhyn, joka, vaikkei osaakaan visertää kauniisti ja vaikka asustaakin mieluummin jylhissä kuusikoissa, kuitenkin on herrain herkku, kuningasten ruoka.

Hiltu oli niin hänen makuisensa. Semmoinen helakkanauruinen, karskiluontoinen ja toisinaan semmoinen vallaton vekkuli… ihan kuin kevätpuro, joka porisee, tanssii ja hyppii reunojensa yli ja pelkällä lorinallaankin iloittaa ihmisen mielen. Saada tuommoinen arka pyy, tuommoinen vekkulimainen kevätpuro taloon emännäksi — siinä ajatus, joka tuntui Vilpun sydämmessä suloiselta, kuin käen ensimmäinen kukunta keväillä.

Hän oli kahdeksannes-manttaalin ainoa perillinen, riski kaskenpolttaja ja pellonkyntäjä. Heillä oli hyvät heinämaat, sileäkarvaista karjaa, lampaita, porsaita eli kaikkia surun ja ikävän lauhdukkeita, jommoisia nuori vaimo ensi aikoina välttämättä tarvitsee ja joiden parissa pian häipyy kodin kaipuu ja muut ikävät. Hiltu ja hän sopisivat niin hyvin toisilleen. Sellainen reipas, vilpas ja pikkuisen vekkulimainen emäntä loistaisi hänen, järkevän miehen ja vankan raatajan rinnalla, kuin pystyvalkia talvisiltana. He eivät milloinkaan sanoisi pahaa, häijyä sanaa toisilleen. Hän aina koettaisi ohjata asiat niin päin, että Hiltun olisi hyvä ja hauska häärätä karjan, lampaiden ja askareiden kanssa, ja ettei se milloinkaan katuisi kauppojaan, kun jätti tyttöset päivät ja lähti miehelään, taipui talon emännäksi.

Nuo oli tosiaan niin ruohokkaita laitumia Vilpun ajatuksille, ettei hän suurin muunlaisiin tuumiin kajonnutkaan. Yksin miettiä tuommoisia asioita, muiden tietämättä nauttia niiden vihantaa tuoksua ja kuitenkin seuroissa näyttäytyä Hiltua kohtaan ihan tavalliselta tuttavalta — semmoista kesti vuoden ajan. Mutta sittepä joku vihjasikin Vilppua kylkeen ja virkkoi:

— Oletkohan kuullut, ketä Salmelan Hiltu sulhonaan suosii?

— En, vastasi Vilppu, joka luuli itseänsä tarkoitettavan.

— Etkö tosiaankaan ole kuullut? Se on poika vallan naapuristasi… kumma kun et tuota tiennyt.

— Kuka poika? Aatuko Hiltun sulhanen? kysyi Vilppu hätähisesti ja makea tyytyväisyyden hymy katosi hänen kasvoiltaan.

— Niin ne jutut kulkee eikä ne vallan akkain omia liekään. Se on Aatu vikkelänpuoleinen poika.

— No, onhan se sitäkin, mutta…

Oman itsensä vuoksi oli Vilpun vastenmielistä uskoa tuota, vaikka hänen täytyikin myöntää, että naapurin Aatu oli hänen tasallaan joka kohdassa. Oli myöskin kahdeksannesmanttaalin ainoa perillinen, oli notkea työmies, ja hiukkasen kaukomielen muotoinen. Yhdessä olivat Vilpun kanssa viettäneet lapsuuden ajat, yhdessä olivat miehistyneet roteviksi raatajiksi. Talot olivat naapureja, semmoisia sivutaloja, joissa elämä on niin kadehdittavan rauhaisata, sopuisata, ja joissa runsaat karjan-antimet ja monet muut edut korvaavat kulkuneuvojen kehnouden ja yksitoikkoisuuden. Kylän ja talojen välillä oli metsää, suota ja niittyä puolen penikulman vaiheille.

— Voi olla tottakin… ja eikähän se minuun kuulu.

Vilppu koetti näyttää välinpitämättömältä, vaikka tunsi kylmien väreiden viimoja sydämmessään. Uutinen oli niin outo ja se kerrassaan mullisti koko nykyisyyden ylösalasin. Aatuko aikoikin ryöstää hänen pienen pyynsä, lorisevan kevätpuron, jonka hän ajatuksissaan oli jo aikoja sitte omakseen omistanut. Aatuko sen nyt kaappaakin ihan hänen nenänsä edestä, jättäen hänet sattumalla onneaan kokeilemaan muilla mailla, muiden tyttöjen parvessa. Ja jos niin on naapurin pojan aikomus, pitääkö hänen, Vilppulan Vilpun, väistyä siivolla syrjään ja heiluttaa lakkia Aatun onneksi? Pitääkö hänen noin ihan kynsilaukan vedotta luopua Salmelan Hiltusta? Eipä. Ei, ei. Ei niin sovulla luovuta, onhan vielä vara vetää kapulaa omaan puoleen… ehkä on hyväkin vara.

Ja sukkamielinen Vilppu rupesi uhalla kasvinkumppalinsa kilpakosijaksi, oli aina sille haittana, silmätikkuna. Ei sitä tilaisuutta sattunut, johon hän ei voinut sovittaa itseään Aatun tielle, kiusoittamaan häntä ja estämään hänen kosimapuuhiensa edistymistä. Siten kahdesta parhaasta ystävästä tuli vantterat vihamiehet, jotka tervehtäissäkin toisiaan katsoivat vinoon, puhumattakaan siitä, että he salaa vainusivat ja nuuskivat toistensa askeleita ja pienempiäkin puuhia. Vihdoin Vilppu joutui niin pitkälle, että osti sormuksen ja meni eräänä lauantai-iltana tarjomaan sitä Hiltulle. Mennessään teki päätöksen rynnätä oikein karhun voimilla tytön kimppuun.

— Pane sormeesi tuo, sanoi hän, asettaen sormuksen pöydälle… kyllä ymmärrät minun tuumani. Mutta Hiltupa ei huolinutkaan Vilpun sormuksesta… ei ottanut sitä edes hyppysiinsäkään.

— Pane pois vaan se, virkkoi hän loistavin katsein… kyllä ymmärrät minun tuumani. —

— Miks'ei kelpaa sulle Vilppulan Vilpun sormus? On sillä talo sellainen, että se akan elättää. On lehmiä, lampaita, vasikoita. Et kadu päiviäsi unissasikaan, etpä, peukalo vieköön.

— Ei talot eikä karjat kuulu asiaan.

— Elähän viitsi arkkiveisuja lukea. Taloihin sinä pyrit, kuten kaikki muutkin tytöt pyrkivät. Mikä sitte kuuluu asiaan, jollei talo, heinämaat, pellot, porsaat…?

— Tämä… tämä kuuluu asiaan — Hiltu näytti sormusta — näetsä olen jo Aatulta ottanut.

— Hm, hm… ja Vilppua niin tukehutti… sulla on siis jo Aatun kihlat. Onko se parempi minua?

— Ei se paremmuuteen kuulu. Tottahan toki tuon verran…

— Mihin se sitte kuuluu?

— No ymmärräthän, että minä tykkään Aatusta.

— Mutta minusta et tykkää, niinkö? Olenko minä Aatua huonompi?

— Älä tuollaisia puhu, ymmärräthän ettei tyttö voi kahdesta pojasta pitää ihan yhdellä tavalla. Moni muu taasen tykkää sinusta samaten kuin minä Aatusta.

— En minä huoli muista tytöistä… minä tahdon sinut.

— Se on nyt myöhäistä.

— Myöhäistä, tiedätkö kuinka kauan minä jo olen sitä ajatellut?

— Herranen aika, mistä minä sinun ajatuksesi olen tiennyt?

— Mutta nythän sitte tiedät. Lähetä pois Aatun kihlat ja pane tuo sormeesi… Minä en ikinä huoli muista tytöistä. Sinua olen aina ajatellut ja…

— Nyt itse luet arkkiveisuja. Kuulehan, ajattele että minä olisin sinun kihlattusi, ja ajattele että sitte tulisi joku toinen tyttö, vaatien sinua tekemään eron minusta ja ottamaan hänet. Taipuisitko?

— Ei, ei, sitäpä minä vain en tekisi.

— Mitä varten sitte minua vaadit semmoiseen tekoon? Vie sormuksesi jollekulle muulle tytölle… niitä on kyllin sinunlaisellesi miehelle. Ja nyt ei enää sanaakaan äsköisistä. Ne ovat selvänä.

— Hm, hm, eihän tässä väkipakko auta. Hyvästi Hiltu, hyvästi!

Vilppua taasen tukehutti ja hän lähti kiireesti pois; Salmelasta. Oli suuttunut Hiltulle ja koko maailmalle, kun ne olivat pitäneet häntä suurena narrina, ja olivat panneet hänen alakynteen, surkeasti alakynteen. Aatu oli parempi, kelpoisampi ja se oli päässyt Hiltun sulhaseksi. Saa tuumia kihlajaisia, häitä ja muita hauskoja asioita, mutta hänen, Vilppulan Vilpun, täytyy jörritellä yksin, hän ei saakaan viettää häitä Salmelan Hiltun kanssa, eipä saakaan. Ja muista tytöistä ei hän huoli, ei kuuna päivänä, olkoot miten sieviä ja iloisia tahansa.

Aatu oli ollut kavala häntä kohtaan, perin kavala. Tiesi kyllä hänen pyyteensä ja aikeensa, tiesi hyvinkin, mutta mitäs teki? Salaa, hänen tietämättään meni liputtelemaan ja suikauttelemaan tytölle, ties mitä lie liputtanut ja suikahutellut. Sai sen mieltymään itseensä; sai ottamaan kihlat ja vannomaan rakkaudenlupauksen. Jos olisi suoruutta löytynyt miehessä, niin Vilpulle, kasvinkumppanilleen, olisi tunnustanut asian, ja yhdessä sitte olisivat voineet mennä Salmelaan. Ja olisivat voineet sanoa Hiltulle, että tässä ne ovat seudun porhakkaammat pojat, Aattolan Aatu ja Vilppulan Vilppu, valitse kumman tahdot omaksesi. Jollet itse voi päättää, niin anna että lyömme arpaa, kummalleko meistä Luojan luoma kohtalo on sinut suonut. Se olisi ollut suora miehen teko, se. Mutta yksin meni Aatu suikauttelemaan ja liputtelemaan tytölle. Ties mitä lie liputellut ja…

Vilpun viha oikein kuumeni, kun ajatteli kaikkea tuota… eikä vihaa voinut kylmentää kylmä syksy-yökään, joka veti ohutta jäätikköä suon lampiloihin ja niittyjen notkelmiin. Ei, hänen oli vain kuuma, ylen kuuma. Loukattu ylpeys myllerti sisälmyksissä niinkuin jouluoluen käyte.

Mutta vait! Ken se, joka tuolla astelee Vilppua vastaan niin notkeasti ja reippaasti kuin kuninkaan poika. Se on Aattolan Aatu, hänen kasvinkumppalinsa. Se on se sama Aatu, joka vei voiton Vilppulan Vilpulta, joka ryösti häneltä pienen ja aran pyyn — juuri sama mies, ja matkalla kultansa, Salmelan Hiltun luo.

Vilppu sivusi polulta metsään, siksi että Aatu ehti ohitse. Asteli sitte jälleen polkua pitkin, ja kun tuli ojan rannalle, niin pysähtyi tähystelemään veden kalvoa ja omaa kuvaistaan. Oja alkoi suon salalähteistä ja juoksi jokeen. Siinä oli mustaa vettä, pohjalla oli pehmeätä suomutaa paksulta. Leveä pintalauta oli pantu portaaksi ojan yli, joka lie ollut siltä kohdalta kolmen kyynärän levyinen. Tultuaan porraslaudalle, otti Vilppu sormuksen esille, aikoen pudottaa sen ikuiseen hautaan, ojan pohjamutaan. Mutta äkkiä hänen naamansa muuttui lystikkääksi, suunpieliin tuli kovin makea iva. Ääneensä nauraen virkkoi hän: — Enpä, Juutas vieköön, pudotakaan sormusta tuonne. Minä ennemmin pudotan sinne Aattolan Aatun, tuon korskean sulhaismiehen. Pieni kylmä kylpy ei tee tuliselle rakkaudelle pahaa. ja sittepähän ei Aatu perin unhota Vilpun olemassaoloa. Ja Vilppu meni kotiinsa, otti vajasta kaarisahan, tuli jälleen ojan luo ja irroitti porraslaudan. Sahasi sen alipuolelta yli puolen välin poikki, eli juuri siksi, että se hyvin kannatti oman painonsa. Asetettuaan laudan jälleen paikoilleen, meni hän erään vallan lähellä olevan typpyrän pensaikkoon, laati sinne kuusen ja katajan havuista itselleen makuusijan, sytytti piippunsa palamaan ja alkoi viettämään aikaansa. Syys-yö oli pitkä, salaperäisen synkkä. Tuuli kohisi metsässä, ja kun se kulki suon kautta, kuului sen humina peloittavan kamalalta. Mutta puoli-yön tienoissa nousi kuu metsän laiteelta ylös, poistaen synkkyyden, salaperäisyyden. Vilpustakin alkoi tuntua hupemmalta, maatessaan pensaikossa ja jo etukäteen nauttiessaan koston-aikeistaan. Vaikka oli kylmä, saattoi hän hiukan torkahtaakin; hän oli nimittäin puettu vahvasti. Tuuli ei voinut tunkeutua hänen vaatteidensa lävitse. Ja siinä torkahdellessaan hän vuoroin ajatteli Hiltua, vuoroin omaa itseään ja Aatua, ja sitä suhdetta, joka heidän kolmen välillä nyt oli. Päätteli myöskin, että suhde tulee kestämään vaihtumatonna kuun päivän, sillä ainakaan hän ei osaltaan lepy, ei milloinkaan. Vaan pitää vihanturkit yllään koko elämän ajan sekä Aatua että Hiltua kohtaan niissä kun oli syytä molemmissa, Aatussa enemmän, Hiltussa vähemmän.

Torkan ollessa vahvimmillaan, tunsi hän kosketuksen, ikäänkuin joku olisi tuupannut häntä kylkeen ja käskenyt heräämään pian. Hän kavahti pystyyn, hieroi silmiään, katsoi suoniittyjen yli. Näki miesolennon astuvan reippain askelin polkua pitkin. Astuja oli Aattolan Aatu, Hiltun kosijamies. — Nyt menet satimeen, menet, Juutas vieköön, niinkin… ja ihan selkein silmin.

Lystikäs hymy ilmestyi Vilpun suupieliin, ja, melkein pidättäen hengitystään, hän seurasi Aatun astuntoa. Nyt se oli jo vallan lähellä, oli ehkä syli tai kaksi ojan reunan ja astujan väliä. Nyt, nyt…

Kuului huuto ja molskahdns, kun Aattolan Aatu muksahti porraslautojen kanssa syvään, mutapohjaiseen ojaan. Sitte kuului pärskinätä, veden solinaa, kirouksia.

— Tämä on Vilpun työtä, tämä kaikki… se mies on oikein emäpaholainen.

Ja Aatu pärskyi ja noitui Vilppua. Iskien kyntensä lujasti ojan rantaan kiinni, onnistui hän vihdoin pääsemään kuivalle. Ravisteli sitte itseään, ravisteli ja noitui Vilppulan Vilppua.

— Senkin ryökäle, hirtehinen… minä siltä mieheltä löisin kallon halki, jos nyt… uh, uh, huh.

Aatu lähti juoksemaan polkua myöten. Housunlahkeet ja päällystakin liepeet pitivät sellaista ääntä, kuin jos olisi lyöty märkiä pyykkivaatteita toisiaan vastaan.

Kun Aatu oli kadonnut näkyvistä, pujahti Vilppukin pensaikosta ulos ja päästi sellaisen naurunrämäkän, että rinta ja vatsa oikein kumahdellen soivat. Hän oli kuullut Aatun puheistakin jok'ainoan sanan.

— Itse sinä ryökäle olet ja hirtehinen. Mutta saitpa nyt kylmän kylvyn, sait sellaisen ettei se ikinä unhotu. Se tuli Vilppulan Vilpun kädestä, se.

Ja Vilppukin kierti kotiaan kohden, veti lyhyet unet aamupuhteella ja lähti sitte töihin. Aattolaan ei hän mennyt eikä muutenkaan naapurin poikaa tavannut. Heillähän oli kummallakin vihanturkit yllä, ja askeleet sopi asetella siten, että aina pääsi sivu hyvän päivän sanomattakin. Mutta Salmelaan kihlajaisiin meni Vilppu, muuttaen jo mennessään naamansa viattoman näköiseksi. Istuskeli penkillä ja meni sitte tanssittamaan morsianta. Pyöri viisi minuuttisen, pyöri toisen ja kolmannenkin, hellittämättä Hiltua, vaikka tämä monta kertaa kuiskaten pyysi. Vihdoin Aatu meni pelimannin luo, tarttui rokaan kiinni ja keskeytti soiton. Mutta Vilppu tömpytteli jalkojaan minuuttisen vielä soitottakin, hellitti sitte morsiamen, kiitti ja lähti suoraa päätä ovesta ulos. Häihin hän ei mennyt tirkistämäänkään. Lähti vain hääpäivänä suon kydölle, nokesi siellä itsensä ja asteli sitte illalla mustana ja hikisenä häätalon ohitse kotiinsa eikä edes vilkaissutkaan pihalla seisovaan ihmisjoukkoon.

Hän oli luonteeltaan sellainen jörrimäinen.

* * * * *

Kukkurallinen vuosi oli kulunut Aatun ja Hiltun hääpäivästä, mutta yhäti vielä kantoivat isännät vihanturkkeja yllään. Eivät käyneet toistensa luona ja sovittivat askeleensa niin, etteivät tarvinneet hyvää päivääkään sanoa milloinkaan toisilleen. Vilppu erittäin oli puskevannäköinen, ja hän se pahimmin muljotti ja oli ikäänkuin epäsovun ylläpitäjänä. Aatun täytyi seurata samaa tahtia ja tehdä kaikissa asioissa juuri samaten kuin naapurikin.

Yöllinen tapaus ojan rannalla ei levinnyt kenenkään tiedoksi, sillä Vilppu oli siksi hienotunteinen ja jalomielinen, ettei siitä hiiskahtanutkaan. Ei sopinut hänen luonteellensa semmoinen työ. Hän oli vain tahtonut kostaa Aatulle jollakin tavoin, mutta ei missään tapauksessa häpeään saattaa häntä. Sitäpaitse hän, ollen ainoa sivullinen, joka tiesi tapauksen, nautitsi siitä monin verroin enemmän. Ei sitä päivää eikä iltaa, jolloin ei hän olisi Aatun onnetonta loiskahdusta muistellut. Ja sitä pulikoimista, pärskinätä ja silmitöntä suuttumusta. Ne aina vetivät hänen naamansa lystikkääksi, ja, tapausta muistellessaan, hän aina tunsi makeata itsetyydytystä. Se oli niin sukkela kolttonen, ettei sitä kukaan muu olisi osannut keksiä, ei kukaan.

Sitte tuli Aattolaan ristijäiset, Vilppu sai kutsun kummiksi. Hän tuumi ja tuumi. Mennäkö vaiko olla menemättä? Kutsu merkitsi samaa kuin veljellisen käden ojennus Aatulta. Pitikö hänen tarttua ojennettuun käteen, vaiko kääntää selkänsä? Asettuako jälleen entiselle ystävyyden kannalle, vaiko jatkaa loppumattomiin tuota riitaista väliä? Aatu ryösti häneltä pyyn — mutta eihän pyyssä kahen jakoa. Toinen olisi kaikissa tapauksissa tullut jäämään paitse. Kohtalo oli viskannut hänet kovaonnisen penkille. Oliko hänellä syytä olla suuttunut siitä, ettei Aatua paiskattu hänen sijalleen ja häntä Aatun sijalle? Oliko? Kysymys oli niin monihaarainen ja monijuurinen, ettei siitä ihmisen järki voinut päästä selville. Kenties oli asia noin, kenties oli se näin. Se ainakin oli varma, ettei tasaista jakoa mitenkään voinut tapahtua. Toisen aina olisi täytynyt jäädä puuveitseen.

Vilppu tuumi asiata, tuumi perinpohjin — ja meni Aattolaan ristijäisiin. Antoi monen ajan takaa kättä Aatulle ja Hiltulle. Ja kun näki pikku-olennon, jonka kummiksi häntä oli kutsuttu, niin vallan hymähti nauruun. Ei enää muistellutkaan istuvansa kovaonnisen penkillä eikä tuntenut lainkaan vihan myllerryksiä sisälmyksissään. Kun hän erotessa jätteli hyvästi Hiltua, tuli Aatu hänen lähelleen, kosketti häntä olkapäähän ja virkkoi:

— Minulla olisi hiukan kahteen mieheen puhumista sinulle. Tuleppa tänne toiseen huoneeseen.

Vilppu meni. Kukaan ei tiedä mitä tärkeitä kasvikumppanit siellä keskenään juttelivat, mutta se tuli tiedoksi kaikille, että Vilppu jo seuraavana iltana meni kosimaan Salmelan vanhempaa tytärtä. Tyttö suostui empimättä, ja silloin Vilppu virkkoi:

— Minulla on tässä jo sormuskin, koetetaan jos sopii. Sormus sopi kuin valettu.

Ja sitte pidettiin kihlajaiset ja häät. Kun hääpäivästä oli kulunut kukkurallinen vuosi, tuli Vilppulaankin ristijäiset. Aatu ja Hiltu pääsivät vuorostaan kummeiksi. Heille ja vaimolleen Vilppu sitte kertoi, miten oli pannut Aatun satimeen, puksahtamaan mutapohjaiseen ojaan.

— Näette, hyvät ystävät, minä olin silloin niin surkean sukkamielinen. Aioin ensin pudottaa sormukseni ojaan, mutta sitte minä sahasinkin porraslaudan poikki. Ja sitte tuli Aatu Salmelasta ja roiskahti mies kuin hirsi sinne ojaan. Istuin pensaikossa Suopellon typpyrällä, näin ja kuulin kaikki. Tiedättekö, hyvät ystävät, se sanoi minua, tuo Aatu, emäpaholaiseksikin, se oli niin tuimasti suuttunut.

Emännät nauroivat ja nauraa täytyi Aatunkin, omalla kustannuksellaan.

— Näette hyvät ystävät, ei pyyssä ole kahen jakoa… mutta oli onni onnettomuudessa, että löytyi toinenkin pyy, yhtä sievä, yhtä pieni, arka ja…

Vilppu katsoi vaimoaan silmiin.

Ja taasen on elämä noissa kahdessa sivutalossa niin kadehdittavan rauhaisana, sopuisata. Jos tiesi milloin vie sinut heidän seutuvilleen, niin poikkee katsomaan heitä. Sano vain terveisiä kotiseudultasi, niin tulet oitis heidän ystäväkseen. Voit viivähtääkin heidän luonaan jonkun ajan, sillä elanto ja karjan-antimet eivät ole heillä tiukassa — saat kaikkea mitä mielesi tekee.

Ja ihmiset ovat niin yksinkertaisia, niin suoranaisia ja järkeviä, että sinun täytyy heihin väkisinkin mieltyä. Eroot heistä kaiholla. Hyvästijätön hetkellä tulevat he kaikki saapuville ja puristavat kättäsi niin lämpöisesti ja sydämmellisesti, ja käskevät tulemaan toisenkin kerran…

Kilparadalla.

I.

Ei Pekka itsekään tiennyt miten tuo suuri ja kumma ajatus osui tulemaan hänen päähänsä. Oli niitä ollut kilpa-ajoja pitäjässä jo useampana talvena, oli jaettu palkintoja, pidetty puheita hevosrodun parantamisesta, oli puhallettu torvia ja pistetty hypyksi kilpa-ajojen kunniaksi, mutta Pekka oli pysynyt erillään koko hälinöistä. Ei hän koskaan tullut ajatelleeksikaan kilparataa ja semmoista ravaamista, jossa puolen minuutin ennätys voi tuoda hevosen omistajalle kuolemattoman kunnian ja puolisataa hopeamarkkaa!

Sukka, nuorekas tamma, oli hyvä juoksemaan, se oli ilmeinen totuus. Se vihlasi mennä, niin jotta, niin… Mutta Pekka ei milloinkaan ajanut ennätyksen vuoksi. Muuten vaan mennessä metsään, havukuormaa noutamaan, hän hevosen omaksi iloksi jolloinkin hellitti ohjat metsätien typpyrällä, ja silloin sitä kaapaistiin vinhasti mäkeä alas. Oikein suhisi Pekan korvissa. Lumen kattamat kivet, mättäät ja katajapensaat tanssivat kuin tuiskussa ohi. Ja Sukan jalat pitivät sellaista menoa, ettei silmä tahtonut voida erottaa vuorottelemista. Kuului äänikin niin tiheä kuin pienen höyryveneen propellista, jommoisen Pekka oli kaupungissa silakkamarkkinoilla käydessään nähnyt laiturin viereen laskevan.

Ei pitkiä matkoja ajettu noin pyörryttävän huimasti, sillä Pekka oli kieltämättä järkevä mies. Typpyrän alla se jo vauhti vähennettiin. Pekka veti ohjista, ja hänen tapansa oli aina silloin sanoa makealla suulla: Noo Sukka, soo Sukka, siivolla nyt.

Se vaati tuollaista hyvittelevää puhetta, Sukka, ja siitä se parhaiten talttui. Nosti heti korvansa hörppään ja muutti tulisen juoksunsa käynniksi, sellaiseksi reippaaksi ja vilkkaaksi käynniksi, joka oli sille omituista ja synnynnäistä ja johon kahdenkymmenen vuoden vanha Pekka, Pyörän torpan vanhin poika, oli niin sokeasti ihastunut.

Isän hevosella ei sellaista reipasta käyntiä ollut, se, oli paksumpi ja jäykempi ja ehkä vähäsen vahvempi vetohevonen. Sellainen joka ei hevin hiestynyt eikä kovankaan kuorman edessä pärskynyt. Veti vaan, että reki rymisi.

Mutta Sukka, se juoksi ja se ennätti. Se oli Pyörän torpan kunnia ja Pekan ylpeys. Pekka itse sen oli opettanut siksi, mitä se nyt oli, ja yksin hän siitä niitti kunniankin. Kumpiakin mainittiin toistensa yhteydessä. Missä oli Pekka, siellä oli Sukkakin. Molemmat kuuluivat melkein samaan käsitteesen.

Kerran sitte kilparata pälkähti mieleen, miten lie pälkähtänytkään. Se oli syksytalvella, oli kovia pakkasia, mutta puuttui keli. Pekka meni eräänä aamuna noutamaan puukuormaa torpan lähellä sijaitsevan Pyöräjärven takaa. Oli mainion sileä jää, ja Sukka oli terävässä kengässä. Se ravisti jäällä harjaansa ja rynnähteli. Pekka hellitti ohjia ja…

Samassa silmänräpäyksessä iski mieleen kilparata. Ja kuolematon kunnia ja puolisataa hopeamarkkaa! Hän, Pyörän Pekka, hän se olikin hevoismies ja hevoisrodun harrastaja. Ja hänellähän se oli kilpahevonenkin, oli ehken pitäjän paras. Mikä estäisi häntä menemästä ensi laskiaisena kilpailemaan? — Olihan hän hevoismies ja hevoiskasvattaja. Mikä estäisi häntä ottamasta palkintoa? — Olihan hänellä juoksija-tamma, ehken pitäjän paras. Hän oli ollut narri, kun ei jo edellisenä laskiaisena mennyt kaappaamaan kunniaa ja rahoja; oikein aika narri.

— Noo Sukka, soo Sukka, siivolla nyt.

Lammen, Pyöräjärven jää oli loppunut, rannalla oli halkopino. Pekka teki kuorman ja lähti jälleen kotirantaa kohden. Syviä, laveita ajatuksia pyöri hänen aivoissaan, uusi virkeämpi elämä ikäänkuin paiskasi kättä hänelle. Hän ei itsekään enää ollut tuntea itseään kaiken tuon kimalluksen ja kunnian keskeltä, joka lähimmässä tulevaisuudessa tuli ympäröimään häntä, Pyörän Pekkaa.

Kului siitä sitten päiviä muutamia, ja Pekka ryhtyi kilparadan mittailemispuuhiin. Pienet lumituiskut, joita jo alkoi silloin tällöin sadella, vaikeuttivat työtä, mutta uupumaton ahkeruus vei sentään perille. Pyöräjärvelle ilmaantui männynnäreillä ja katajoilla viitoitettu kilparata, virstan pituinen ympärimitaten. Ja sitte ilmaantui radalle tuontuostakin Pekka, Pyörän torpan vanhin poika, reistailemaan ja harjottelemaan Sukkaa kilpajuoksijaksi, palkinnon voittajaksi. Se oli ahkeraa, harrasta ja mieltä jännittävää työtä. Pieni, venäläiseen malliin tehty kipitkareki, jonka Pekka onnen sattumalta oli huutanut polkuhinnasta eräässä huutokaupassa, joutui kovaan kokeiluun ja käytäntöön. Ja aina kun Pekka veti reen vajasta ulos, jännittyi mieli — hevoismiehen henki täytti koko hänen olentonsa.

Eräänä iltana hommat sitte otettiin illallispöydässä puheeksi. Isä virkkoi epäilevästi:

— Kun et vain puskisi otsaasi kiven kylkeen. Ei se Sukka ole minun luullakseni ravuri.

— Eikä tulekaan siksi, ehätti sisar sanomaan. Ne ovat kilpahevoset toista sorttia.

— Näet vain turhaa vaivaa, huomautti äiti… ja kulutat aikojasi.

Pekka hymyili mahtavan näköisenä, kuten etevän hevoismiehen sopikin, ja virkkoi sitte:

— Sukka on juoksija, hyvä juoksija, siitä annan vaikka niskani pantiksi. Ja paremmaksi se aina oppii, ennätys nopenee joka päivä ja juoksu käy kauniimmaksi. Eivät ne sen kummempia ole muutkaan kilpahevoset, lihaa ja luuta nekin ovat tietääkseni. Ja mitä ajan hukkaan tulee, niin omat mun päiväni.

Miehekäs puhe teki vaikutuksensa, ei kukaan enää lausunut kieroa sanaa. Pekka oli ollut, hyvien luonteenominaisuuksiensa vuoksi, vanhempain lellikki paitaressusta saakka, ja mieheksi tultuaan oli hän osottanut aina sellaista vakavuutta ja järkevyyttä, ettei hänen asioihinsa, pystynyt kukaan iskemään kynttään, ei vieras eikä omahinen.

— Hm, kukapa sen sitte tietää, virkkoi isä tyytyväisenä… jos käy hyvinkin.

— Jos saisikin palkinnon meidän Sukka, toivoi sisko.

— Vaivat ei sitte menisikään hukkaan, huomautti äiti, joka useimmiten mielipiteissään kallistui käytännön puolelle… ja sehän olisi oikein hyvä asia.

— Kukapa sen tietää, perästä kuuluu…

Järkevä maltillisuus pidätti Pekkaa hypähtelemästä iloissaan. Ei sopinut hevoismiehen arvolle, piti pysyä tyynenä, kylmänä ja tasaisen näköisenä. Lapset ne höläköivät, kun on jotakin erinomaista tulossa, mutta ei miehet; mies malttaa aina luontonsa.

Ja malttoi järkevä Pekkakin luontonsa ja pysyi vakavana ja kylmänä, vaikka tunteet toisinaan tempautuivat kuin tuulispään mukana ylös kunnian kukkuloille. Lumituiskut aina sentään terveellisen tasapainon vuoksi, vetivät alas noroihin. Tuiskusta tuli paljon haittaa ja kiusaa. Piti melkein joka viikko käydä lunta lapioimassa radalta, ja väliin sattui niinkin, että illalla oli tuntikausin luonut rataa puhtaaksi, toivossa päästä aamulla reistaamaan, mutta yöllä tulikin paksu pyry ja peitti umpeen päivän työn, joten sama työ oli aamulla edessä. Mutta Pekan luonteen-ominaisuuksiin kuului myöskin sitkeä, uupumaton ahkeruus, peräytyminen ei tullut kysymykseenkään. Ja varsinkaan nyt enää, kun Sukka jo oli oppinut paremmaksi ja ennätys käynyt nopeammaksi.

Melkein piiskatta se oli edistynyt. Oli Pekka jonkun kerran sivahuttanut ennätyksen parantamisen vuoksi, mutta Sukka oli ruvennut vapisemaan kuin haavan lehti, ja sen koommin ei Pekalla enää ollut sydäntä lyödä. Piiskaa hän tosin käytti ahkeraan pelättimeksi, mutta osutti lyönnit muuanne, jään pintaan, reen laitoihin ja minne milloinkin.

Sydämmettömyyteen ei siis kunnian ja rahan himo häntä johtanut, mutta sitä ikävämpi, se johti hänet kuitenkin erääsen toiseen paheesen, nimittäin uskottomuuteen, jos sellaista asian tilaa saattaa paheeksi nimittää. Jossakin Pyörän torpan lähellä oli toinenkin torppa, Suomäki, ja Suomäessä oli Maija niminen tytär. Luoja ties miten lie molempain aatoksiin kasvanut sellainen mahtava ja salainen vetovoima, että kun toinen lähti karkeloihin, lähti toinenkin, vaikkei minkäänlaista sopimusta ennakolta tehty. Ja siten oli jouduttu noin kaksikseen kävelemään kesäiltoina, ja kävellessä oli jouduttu puhelemaan kaikenlaisia heitä itseäkin koskevia asioita. Niinpä oli juuri edellisenä kesänä sattunut puheen-aineeksi sekin seikka, että Pekka menisi seuraaville laskiaisimarkkinoille ja toisi Maijalle joko sormuksen tai silkin tai kellon tai minkä hyvänsä. Pekalla oli nimittäin kaurahalme juuri silloin kasvamassa erikoisena. Tosin sitä ei ollut kylvöä muuta kuin puoli tynnyriä, mutta jos tulisi kauravuosi, lähtisi siitä satoa sen verran kuin sormuksen hinnaksi tarvittiinkin. Ja lähtikin siitä syksyllä satoa kolme harjallista tynnyriä, mutta kilpailuhomma, se tuhosi koko rakennelman. Sukan ruokajärjestys piti välttämättä muuttaa siihen tapaan, että kauroja annettiin varsinaiseksi ruuaksi ja silppua vain muutteelliseksi. Kaurat voimistuttaisivat sitä ja samalla tekisivät pirteäksi ja kevyeksi. Kauroilla se sirostuisi palkomaiseksi, jommoinen kilpajuoksijan tulikin olla.

Ja Pekka syötti kauroja Sukalle ja päätteli, ettei hän liioin piittaakaan Suomäen Maijasta, se saa ottaa jonkun toisen. Hän, Pyörän Pekka, pyrkii ylemmäs, korkeammalle — Sukan avulla. Kaappaa ensin kotipitäjän radalla palkinnon, sitte Hämeenlinnan suurissa kilpa-ajoissa. Ja sitte hän hankkii varsoja Sukalta, kaksinkertaisesti juoksijan sukuisia orivarsoja, ja kokoo rahaa oikein luomalla. Rahoilla ostaa sitte talon, perintötalon itselleen. Ei se ole mikään mahdoton asia. Olihan Pohjanmaallakin hevonen, joka toi tuomastaan omistajilleen kultaa ja kunniaa, miks'ei Sukkakin voi tuoda hänelle yhden perintötalon hintaa? Sitte talon saatuaan hän nai — nai kenen tahansa.

Iltasilla toisinaan, kun kunnianhimo oli laskeutunut nukkumaan, heräsi Pekan mielessä toisenlaisiakin ajatuksia. Heräsi sellaisia pieniä omantunnon kysymyksiä, joihin ei käynyt ihan suoraan vastaaminen. Niitä täytyi kierrellä ja yksityiskohtia täytyi katsella vähin sormien lävitse. Täytyi ajatella, ettei hän ja Maija vielä olleet niin pahassa sovussa, ettei purkaminen voinut käydä laatuun. Moni poika ja tyttö on purkanut, kun on mieli syystä tai toisesta sattunut kääntymään. On oikein sulhasista ja morsiamistakin tullut ero, ja Maija ja hän, no he olivat vasta noin puoli-eräisiä. Ei mitään lujempaa ja varmempaa lupausta kummankaan puolelta. Semmoista suosittelemista vaan, semmoista… mitä lie ollut. Se hänen kihlalupauksensakin, se oli kokonaan hätälupaus. Kun näki Maunulan Juuson pyrkivän suosittelemaan Maijaa, niin hädissään lupasi kauralaihonsa. Nyt olivat asiat muuttuneet. Suositelkoon vaan Juuso Maijaa… olkoon onneksi kummallekin. Hän, Pyörän Pekka, rupeekin hevoismieheksi ja luo rahaa kokoon ainakin sen verran, että pystyy lähentelemään perintötaloa.

Ja vasta sitte hän nai — nai kenen tahansa.

II.

Maijan veli, Suomäen Ville tuli käymään Pyörän torpassa. Uteliaisuus oli pannut hänet liikkeelle, sillä oli ruvennut kulkemaan erinomaisia huhuja Sukan juoksijanopeudesta, ja Villen teki mieli omin silmin nähdä, minkä verran jutuissa oli perää.

— Sinähän kuulut aikovan kilpa-ajoihin laskiaisena, virkkoi hän Pekalle. Vai onko ne juttuja vain?

— Onhan sitä vähän sellaista meininkiä, Sukalla ja minulla, vastasi Pekka.

— Eikö lähetä reistaamaan tuonne jäälle?

— No ei tiedä, josko nyt sopii…

Pekka vastusteli hetkisen, mutta myöntyi sitte. Sukka pantiin aisoihin ja ajettiin alas Pyöräjärven jäälle, kilparadalle. Idästä puhalsi terävä tuuli, tuoksuttaen pieniä nietoksia radalle.

— Tänään ei ole oikein suotuisata, tuumi Pekka. Tuuli tekee juoksulle haittaa ja nuo nietokset. Onko sun kellossasi sikunttiviisarit?

— On kylläkin.

— Sepä hyvä, mun kellossani ei ole. Seisoppa nyt tässä ja tarkasta kelloasi, minä lähden ajamaan kolme kierrosta, ja niistä on viimeinen huomioon pantava. Näetsä en minä ensimmäisellä enkä vielä toisellakaan kerralla laske täyteen vauhtiin, vasta kolmannella kierroksella otetaan tiukka meno, se paras, ymmärräthän.

— Hyvä, alappa sitte.

— No, yks, kaks, kolme. Pekka sivahutti piiskalla jään pintaan, ja Sukka, tottuneena tuohon merkkiin, karahutti juoksemaan. Ville seisoi paikallaan, kello kourassa. Hänen kasvoillaan kuvastui Sukan ennätys ihan selvästi. Ensin niissä oli tärkeä, totinen ilme, mutta Sukan juostua ensimmäisen kerran radan ympäri, lieveni totisuus leikilliseksi hymyksi. Ja hymy kasvoi yhä leveämmäksi. Ensimmäiseen ja toiseen kierrokseen kului neljä minuuttia, kolmas kierros tipahti hiukkasen alemmaksi, mutta kului, siihenkin ainakin kolmeneljännestä yli kolmen minuutin. Ja parastaan oli Sukka kyllä pannut, se huosutti ja pärskyi niin tiheään, että Pekan täytyi kolmannen kierroksen jälestä sitä hetkisen tyynnytellä, ajamalla hiljaista juoksua edes ja takaisin radalla.

— No, mitäs arvelet Ville, eikö menty puhakasti, loistavasti?

— No, lajiksenne kyllä, mutta ei tuolla ennätyksellä palkintoja oteta.

— Eikö oteta? Häh? Juoksevatko muut nopeammin? Sillä laillako ettei kaviot koske maahan lainkaan?

— Mistä minä tiedän miten ne juoksevat, mutta kyllä ne sinun ohitsesi ajaa — ajan minäkin vaikka meidän Timolla.

— Silläkö Suomäen pattijalkaisella valakalla?

— Silläkin, juoksee sekin virstan neljässä minuutissa.

— Vai niin maar, vai juoksee sekin… hyvä on…

Pekka sivautti piiskalla hankeen ja ajaa karautti yksin kotiin. Hän sydämmistyi Villelle niin kovin, ettei viitsinyt enää rekeenkään käskeä. Kehtasi sillä lailla halventaa, ivata ja asettaa oman pattijalkansa Sukan rinnalle, senkin mokoma. Sillä lie ollutkin irvisteleminen ja halventaminen tarkoituksella. Sitä varten lie lähtenytkin kotoolta, että saisi ilvehtiä ja halventaa — mutta odottakoonpas!

Suuttumus oikein karmi Pekan luontoa, hän olisi tahtonut näyttää Villelle heti, näyttää mistä puusta lusikka tehdään. Illalla makuulle mennessä suuttumus sentään asettui, tuli ajatuksiin kaikenlaisia mietteitä, kysymyksiä, epäilyksiä. Ja niissä oli vähin jokaisessa kylmän hallan ominaisuutta. Tahtoivat jäätää mielen ja sortaa mustaan epätoivoon kaikki ihanuudet, joita Pekan mielikuvitus viime aikoina oli niin ahkeraan sepustellut. Entä jos olisivatkin totta Villen lausunnot? Ettei Sukka olisikaan erinomaisempi juoksija? Ettei olisi parempi ennättämään kuin Suomäen pattijalka valakkakaan? Sehän olisi vasta kantoon ajamista se. Kolmesta kauratynnyristä puhumattakaan tulisi maailman kielille ja ilvehtijöille hyvä tilaisuus iskeä kiinni hänen asioihinsa ja väännellä niitä sinne tänne. Se olisi harmaan puoleinen keitos hänelle.

Mutta jos Villen kello kävikin epävarmasti, jos sekuntiviisari ei ollutkaan reilassa. Juoksihan Sukka niin kiehuvan kovasti. Tottahan lyhyetkin askelet edistävät, kun niitä niin tulisen tiheään otetaan. Ja nietokset ja tuuli ne vaikeuttivat tietysti, ennätys olisi ilman niitä ollut suurempi. Mutta jos sittekin…!

Kylmät, viluisat mietelmät mielen ympäri käärittyinä nukahti Pekka vihdoinkin. Seuraavana päivänä ajoi hän kirkonkylään, kävi kauppiaalla, nahkurilla ja toimitti muitakin asioita. Paluumatkalla ehätti hänet Mannilan lautamies, suuri kilpa-ajaja ja hevosenkasvattaja. Oli kasvattanut monta kuuluisata juoksijaa, oli ottanut ruununkin palkintoja. Hevoismiehen ominaisuuksien ohessa oli hänellä tapana olla aina hiukkasen oluessa, ei vaarallisesti, mutta noin kohtalaisesti.

— Jassoo, Pyörän Pekka se onkin, heh, heh, hee… Pää kallellaan tirkisteli Mannilan lautamies leikillisesti edellä ajavaa Pekkaa. Sinulla kuuluu olevan kilpajuoksijakin, heh, heh, hee… Onko se totta, poikaseni?

— Eihän tuota vielä tiedä minnekään päin sanoa, ei ole vielä päästy koitoksille.

— Onko se tuo, se juoksija, heh, heh, hee, tuo hiirakko. Ajappa sillä vähän, tämä mun varsani on hyppääjän sukua myöskin, heh, heh, hee. Koetetaan, jos pysyn kannaksilla. Ja puolihumalainen Mannilan lautamies vietteli Pekkaa kilpailemaan kanssaan. Ottaen asian toden kannalta, livahutti Pekka piiskalla reenlaitaan, ja kilpailu alkoi. Sukka mennä sihitti parasta vauhtiaan, Mannilan lautamies tuli kappaleen matkaa jälessä, pää kallellaan ja suupielissä leikillinen ilme. Virstan välin ajettuaan tauotti Pekka hevosensa käyntiin, lautamies saavutti hänet.

— Pekka, sinä olet koko perhana, heh, heh, hee… sinä olet aika poika keskeltä maailmaa, heh, heh, hee. Me tahdottiin vallan jäädä kuin seisomaan, heh, heh, hee. Aiotko, laskiaisena tulla kilpa-ajoihin?

— On sitä ollut aikomus. Onko tuo teidän hevonen se Vellamo, joka otti kruununpalkinnon Hämeenlinnassa viime talvena.

— Sama pakana se on, heh, heh, hee. Hyvästi Pekka näkemään asti.

Lautamies kääntyi eräälle sivutielle. Vasta siellä kiinnitti hän ohjia. Pekan olisi tarvinnut nähdä, miten palkinnon saanut hevonen kiiti eteenpäin, niin olisipa tullut hänen päähänsä toisenlaisia ajatuksia Sukan juoksijaominaisuuksista.

Mutta Pekka ei sitä nähnyt, hän jäi omiin luuloihinsa. Kotiin tultuaan kertoili hän kotiväelleen hienoilla viittauksilla, miten Mannilan lautamies oli paluumatkalla ehättänyt hänet, miten olivat kilpailleet, ja miten Sukka oli kunniakkaasti pysynyt etukynnessä. Maan mainio Vellamokaan ei kyennyt sivuuttamaan Sukan ohi, se oli sellainen kalu. Ja isä, äiti ja sisko tulivat väkisinkin siihen luuloon, että Sukka tosiaankin oli juoksijaksi syntynyt.

Suomäen Villeä kohtaan tunsi Pekka rinnassaan kirkonkylän matkan jälestä vielä sapekkaampaa suuttumusta. Se kun oli ilvehtinyt ja koettanut saada häntä epäilemään. Mokomaan työhön ei voinut olla muuta syytä kuin kateellisuus. Ville kadehti hänen onneaan, se oli selvä, ja vähälle veti, ettei peijona sekoittanut koko peliä. Onneksi joutui Mannilan lautamies saavuttamaan hänet, juuri silloin kuin vakuutukset alkoivat horjuella. Nyt ei enää ole lukua, vaikka tulisi sata kateellista Villeä ivailemaan ja halventamaan Sukan arvoa, se oli juoksijahevonen sittekin.

Ja pian, aivan pian se oli esiintyvä julkisuudessa. Silloin, silloin —.

III.

Kilpa-ajot olivat huomenna.

Koko päivän oli Sukka seisonut syömättä tallissa, tullakseen kevyeksi huomispäivän otteluun, jossa ottelussa kunnia ja raha tulivat kysymykseen. Illalla vei Pekka sille puoli kappaa kauroja, joiden sekaan oli palotellut leipää — ja lukitsi sitte oven.

Oli kirkas pakkanen, lumi soi teräkseltä, tähdet kiiluivat heleän kirkkaina, mutta ei tuullut, oli tyyni kuin kesällä. Hiukan levottomanpuoleisen yön vietti Pyörän Pekka, hänen aatoksissaan väikkyi yhäti huomispäivän ottelu, jonka tuloksesta ei voinut laatia muuta kuin hämäriä arveluja. Ei ollut varmuutta, ei lainkaan varmuutta. Ottelu voi onnistua, mutta voi epäonnistuakin, kukapa sen tiesi, kumpi on tapahtuva. Varma, peräti varma oli Pekka voitostaan ollut, siitä saakka kuin Mannilan lautamies hänet kirkonkylän matkalla yhätti — ja varmuus kesti ottelupäivän aattoon saakka, mutta silloin se rupesikin taivahtelemaan. Ties mikä kumma luontoon vaikutti, mutta harmaaksi tahtoi kaikki kääntyä. Vaikka oli selvät, omintakeiset kokemukset Sukan suhteen, ja kuitenkin tulivat epäilykset ilkkumaan. Jos käy huonosti, jos…

— Tämä pelko tulee siitä, että olen ensikertainen.

Ristiriitaisine aatoksineen Pekka vihdoinkin vaipui uneen, ja kun hän aamulla heräsi, ei tuntunut enää jälkeäkään illallisista epäilyksistä. Ne olivat yön kainaloissa menneet matkoihinsa, varmuutta, luottavaisuutta oli tullut sijaan. Pekka ei enää epäillyt onneaan, ei tuumankaan vertaa, vaan oli varma, että palaa kilpa-ajoista voittajana kotiin.

Annettuaan taaskin Sukalle paloitettua leipää ja puoli kappaa kauroja, rupesi hän siistimään itseään. Äiti ja sisko häärivät hänen ympärillään, tarjoten apuaan ja neuvoaan kaikessa.

— Älä vaan lyömällä pakota Sukkaa, varoitti äiti, jollei muutoin juokse, niin…

— Ja älä vaihda sitä, kielsi sisko, vaikka hyvinkin tarjoisivat rahoja.

Nautittuaan vähän aamiaista, meni Pekka valjastamaan hevosta, äiti ja sisko tulivat vielä portaille jakelemaan neuvoja ja huutelemaan hyvästejä.

— Kyllä mies tietää mitä tekee, huomautti isä… ei sitä tarvitse noin nenästä taluttaa.

— Samat sanat, lisäsi Pekka… kyllä tässä vaan tiedetään.

Ja istui rekeen ja lähti ajamaan. Lumi soi teräkseltä reen anturoiden alla, mutta ilma oli tyyni — hyvä ja suotuisa asianhaara, sillä tuuli haittaisi juoksua ja hengästyttäisi pahemmin. Sukka ei nimittäin ollut väljempirintaista lajia.

Pari tuntia hiljaa ajettuaan ehti Pekka perille. Palkintotuomarit, kilpailijat ja yleisöä oli keräytynyt kilparadalle, kirkonkylän järven jäälle. Siellä oli lihava lukkari, etevä hevoismies ja hevoisrodun harrastaja, siellä oli monet palkinnot voittanut Mannilan lautamies, joka aina tapasi olla hiukkasen oluessa, ja siellä oli pitäjän muutkin mainioimmat hevoismiehet. Hevosia juuri sisäänkirjoitettiin. Pekka meni lihavan lukkarin eteen, veti viisimarkkasen esille, ilmoitti hevosensa nimen, sukupuolen ja ijän.

— Hyvä, sinä olet viimeinen, tässä on jo yksitoista edellä. Kai se on virheetön ja mitan täyttävä.

— Kyllä, kyllä se on… näkeehän sen pelkällä silmälläkin.

— Juu, juu. Kuuluu olevan peijakas juoksemaan.

— No, ei häntä vielä tiedä kehua… mutta pian se nähdään.

Mannilan lautamies tuli myöskin Pekan kanssa juttelemaan.

— Kas vaan, Pyörän poika se onkin. Nyt on kylmä ilma, heh, heh, hee. Saa nähdä kuinka meidän tässä käy, heh, heh, hee. Mutta koetetaan, Pekka, koetetaan kovasti.

Ja Mannilan lautamiehen suupielissä oli leveä hymy, kun katseli Pekan hiirakkoa hevosta, joka, rinnat huurteisena, seisoi muiden kilpahevosten rivissä, valmiina panemaan parastaan omistajansa kunniaksi.

Tapasi Pekka väkijoukossa myöskin Suomäen Villen, joka oli katselijana tullut osaa ottamaan kilpa-ajoihin — ehkä juuri Pekan vuoksi. Heidän tervehdyksensä oli lyhyt, ei johtanut pitempiin keskusteluihin.

Hetkisen kuluttua alkoivat kilpa-ajot. Lihava lukkari kuulutti palkinnot, joita oli kaikkiaan kuusi. Ensimmäinen oripalkinto viisikymmentä markkaa, tammapalkinto neljäkymmentä ja siitä alaspäin kymmeneen markkaan saakka. Sitte alkoi koetusjuoksu. Ne jotka ennättivät radan kolmessa minuutissa, saivat ottaa osaa kilpailuun. Mannilan lautamies alotti koetusjuoksun muhkealla, nuorella oriilla, joka ei ollut vielä kerinnyt kruununpalkinnosta taistelemaan. Ori hölkytti muhkeasti, ennättäen muutamia sekunteja aikaisemmin perille. Sitte seurasi huonompia ja parempia juoksijoita sekaisin; monen kävi niin nolosti, että pyyhittiin kilpalistasta pois, kun ei kyennytkään suorittamaan koetusjuoksua määrätyssä kolmessa minuutissa. Jo rupesi Pekkaakin pelottamaan. Jos hänellekin tulee sama onneton kohtalo. Jos — mutta ei, ei. Kyllä Sukka pitää…

— Numero kaksitoista, kuusivuotias tamma Sukka, kuului lihavan lukkarin ääni. So, aja esille Pekka.

Pekka vähäsen sätkähti, pelon ja epäilyksen väreet soutivat selkärankaa pitkin. Hän ajoi hevosensa radalle. Yleisö tummeni ja sekausi hänen silmissään suureksi, mustaksi ryhmäksi, josta ei hän erottanut muita kuin Mannilan lautamiehen punakan naaman. Se tirkisti häneen, omituisen leveä hymy huurteisissa suupielissä.

Kello soi, Pekka hihkasi, sivautti piiskalla radan jäähän — ja Sukka kipasi juoksuun. Se oli huimaa juoksua. Kavioista kuului läikinä, ihan sellainen kuin olisi sata suuttunutta akkaa sotkenut pyykkiä. Rynkeänä, suorana istui Pekka kipitkareessä. Musta ryhmä tanssi hänen ympärillään ja ryhmästä näkyi Mannilan lautamiehen punakka naama, leveä hymy suupielissä. Sukan pysähdyttyä palkintotuomarien kohdalle, tuli Pekka tuntoihinsa.

— Kolme minuuttia viisitoista sekuntia, hyljätty, kuului lukkarin ääni.

— Eikö myönnetä muuta koetusta? kysyi Pekka kiihkeästi. Eikö myönnetä?

Palkintotuomarit katsoivat toisiinsa ja vaihtoivat keskenään muutaman sanan.

— Myönnetään, aja.

Kello soi. Piiskan siima sivahutti jäätä, Pekka hikkasi ja Sukka lähti livistämään. Juoksi kuin vimmattu. Kavioista kuului läikinä ihan sellainen, kuin olisi sata suuttunutta akkaa sotkenut pyykkiä.

Ajettuaan radan kolmeen kertaan ympäri, nousi Pekka seisomaan.

— Kolme ja puoli minuuttia, hyljätty, kuului taaskin lukkarin ääni.

Hurja tuli paloi Pekan silmissä. Hänen poskensa pullistuivat, huulet kuultivat valkoisena.

— Eikö myönnetä vielä yhtä kertaa… eikö myönnetä?

Hetkisen hiljaisuus.

— Ei myönnetä… se olisi hevoisrääkkäystä.

— Kyllä tämä vielä kestää, näettekös.

Pekka löi ilmaan piiskalla, Sukka sävähti ja hyppäsi lyhyen matkan eteenpäin. Silloin kuului yleisön seasta ilkkuva ääni:

— Hurrataan, pojat, Pyörän Pekalle.

Mahtava, voimakas hurraahuuto kuului samassa ja uudistui kolme kertaa.

Pekan silmissä tummeni. Yleisö muuttui suureksi mustaksi ryhmäksi, ja mustan ryhmän joukosta pilkisti Mannilan lautamiehen punakka naama, leveä hymy suupielissä.

IV.

Se oli kova kolaus Pekan arvolle ja vakavuudelle. Puksahtaa kunnian kukkulalle vievältä tieltä alas sorakuoppaan noin suin päin, noin roimasti ja hurraahuudoilla, se oli kerrassaan rusentavaa. Puhumattakaan kolmesta kauratynnyristä, jotka Sukka oli pureksinut keveytymistä ja voimistumista varten, ne olivat menneet kuin järveen. Lisäksi vielä narriksi joutuminen, hurraahuudot, pilkkahammasten ilveilyt, omat pettymykset, mieliharmit, katumukset — oli niissä kolausta kerraksi.

Ville, se oli menetellyt häntä kohtaan suorasti, rehellisesti, vaikkei hän silloin ottanut uskoakseen. Mutta Mannilan lautamies, se punakkanaamainen pikarin-kallistaja, se oli pitänyt häntä narrinaan. Ketkutteli silloin kirkonkylän matkalla ja… no ei se ole narri, joka narraa, vaan joka antaa itsensä narrata.

Isä ja äiti eivät ottaneet asiaa kovinkaan painavalta kannalta. Tosin he, Pekan palatessa kilpa-ajoista onnettoman murheellisena ja synkeän näköisenä, hiukkasen äimistyivät, mutta kun pääsivät tapausten perille, niin mitättömäksi koettivat kääntää koko surun. Sanoivat, että kun ei tuonkaan pahempaa kolausta sattunut, niin ei ole minkäänmoista syytä kulkea alla päin, pahoilla mielin. Ainoa varsinainen vahinko oli kolmen kauratynnyrin haaskaamisessa; muuta kaduttavaa ei mitään. He eivät tienneet Pekan ja Suomäen Maijan välejä. Eivät tienneet että Sukka, syödessään kolme tynnyriä mustia ja raskaita kauroja, söikin Maijan kihlat!

Ja sepä se juuri enin Pekkaa pistätti, se enin karmi luontoa ja omaatuntoa. Hän oli antanut ylpeydelle ja kunnianhimolle vallan ja niiden sokaisemana lopettanut seurustelun mielitiettynsä kanssa. Hulttiomainen työ kerrassaan. Heti kun luuli keksineensä elämänsä taivaalla pilvenraon, josta onnen aurinko pilkoitti ruusun-ihania säteitään hänen tielleen, heti muuttui uskottomaksi. Ajatteli perintötaloa, muita tyttöjä, ajatteli pelkkiä hullutuksia.

Ja nyt oli Maija, tarkka-älyinen tyttö, suuttunut. Kun näki ystävyyden kylmenevän, ilman että syytä olisi ollut hänen puolellaan neulan kärjenkään vertaa, tuli ylpeäksi hänkin. Lyhyen hyvän päivän sanoi, milloin ei voinut välttää kohtaamista silmästä silmään, mutta ei muuta. Näytti ettei yksi lintu kesää tee.

Ja sepä se juuri oli raskainta ja vaikeinta Pekalle, jonka itsekkäisyyttä kilpa-ajoissa saatu kolaus oli moukaroinnut perinpohjaisesti. Unhottui helposti Mannilan lautamiehen punakka naama, unhottuivat yleisön hurraahuudot, mutta ei unhottunut Suomäen Maija. Se oli kuin päivän valo alituiseen silmäin edessä. Yölläkin kuvastui mieleen nuo hehkuvan punaiset posket, tanakka vartalo, paksu hiuspalmikko ja silmät, nuo iloiset silmät, joissa niin vahvasti kuvastui sekä ystävyys että suuttumus.

Pekka parka kärsi viikkoja, kärsi kuukausia, mutta sitte rupesi kulkemaan vahva juttu, että Maunulan Juuso oli päässyt Maijan suosioon. Enempää ei tarvittu Pekan herättämiseksi toimintaan ja parantamaan rikkinäisiä välejään ehjäksi. Hän meni vielä samana iltana Suomäkeen. Tyttö otti ylpeästi hänet vastaan ja käski istumaan.

— Tarvitsisi vetää risti seinään, kun tämmöinen tapaus sattui, että sinä meille tulit.

— No, mitäs ihmettä siinä… joutaahan sitä… eihän tämä ensi kerta ole.

— Menetkö kilpa-ajoihin?

— Minne? Kesähän nyt on.

— Hä Oulunkylään, Mannilan lautamies lähti jo tänään. Olethan sinäkin hevoismies ja…

— Kuule, Maija, luuletko etten vielä ole saanut tarpeeksi asti kärsiä hullukkaasta päähänpistostani. Luuletko tosiaankin että…?

— No, mistä minä tiedän? Hevoismiehet aina mielellään juttelevat kilpa-ajoista. Puhu sitte muita asioita.

— Maija, elä ole enää suuttunut.

— Mistäpä minä…? Ethän sinä ole mitään pahaa… Maija koetti nauraa, mutta ei se oikein onnistunut.

— Minä olen katunut niin kovasti. Jos arvaisit, miten olen katunut ajattelemattomuuttani. Ollaan me hyvät jälleen, Maija.

— Ei ole lukua erinomaisesta hyvyydestä.

Tyttö oli jo hyvin vakava… hyvitys alkoi riittää.

— Eikö ole lukua? Joko sitte olet Juuson kanssa…?

— En ole, keskeytti Maija tulisesti.

Pekkaan vakuutus vaikutti edullisesti. Hän sai samassa silmänräpäyksessä malttinsa takaisin, tuskin huomattava voiton riemu levisi kasvoille.

— Minulla on tänä kesänä toisen verran enemmän kauroja kylvössä, ja minä ajattelin, että ne kihlat sopisi, ostaa vielä ensi laskiaisenakin. Vai mitä sanot?!

Maija vaikeni hetkisen.

— Taitaa sopia, vastasi hän vihdoin. Tosin käytöksesi viime talvena harmitti minua…

— Ei puhetta siitä, keskeytti Pekka, ollaan hyvät jälleen. Ollaanko?

— No, jos ollaan.

Suuttumus Maijan silmissä suli samassa silmänräpäyksessä hellimmäksi ystävyydeksi.

Syksyllä niitti Pekka erikois-kauransa, saaden satoa kuusi kukkurallista tynnyriä. Ja laskiaisena lähti hän kaupunkiin kaurakuorman kanssa, ja sitte Suomäen Maija sai kauniit kihlat, sormuksen ja leninkikankaan.

Mutta kilparadalle ei Pekka enää eläissään pyrkinyt.

Paininlyöjä.

Hän oli seudun kuulu paininlyöjä ja tunnettu lähellä ja kaukaa voimastaan ja taitavuudestaan.

Kahdeksantoista vanhasta saakka oli hän niittänyt pelkkiä voittoja, oli kohonnut korkeimpaan kunniaan renkimiesten kesken ja olennollaan häirinnyt kylän piikatyttöjen tyyneyttä, mutta jörömäinen ja vitkallinen kun oli luonteeltaan, ei tullut ryhtyneeksi tuumista tositoimiin. Elosteli vaan naimattomana renkinä ja tanssitteli Serafiiaa, jonka kanssa hänellä oli vahvat ja varmat tuumat.

Minä tunsin hänet sukuperiä myöten. Hänen vanhempansa asuivat katajikkomäen kupeella, jossa heillä oli mökki, heinälato, navetta, pihlaja, tuomi ja muitakin sirpaleita maailman rikkaudesta. Kuolivat neljänkymmenen vaiheilla eli juuri sinä aikana, jolloin Olavi alkoi röyhistellä niskaansa ja jolloin hän ensi kertoja juopui voiton hurmeesta. Minä lienen silloin ollut noin kuuden tai seitsemän vanha.

Vuodet kuluivat paininlyönnissä, Olavi lähenteli jo kolmeakymmentä. Hän oli kukistumaton suuruudessaan. Ei työntynyt ilmoille sitä miestä, joka olisi kääntänyt hänen töppösensä taivasta kohti, eikä sitä luultu työntyvänkään kuuna päivänä. Moinen luulo oli minullakin. Luulin minäkin muiden mukana, ett'ei milloinkaan tule Olavin voittajaa, ett'ei hänen milloinkaan tarvitse nielaista tappion karvautta sisuksiinsa.

Kerran minäkin, kuten useat muut ennen minua, kysyin häneltä:

— Miks'ei Olavi ota hyyriväkeä tuonne Katajistoon, kuu huoneet seisovat tyhjinä?

— Tyhjinähän niiden pitääkin seisoman, vastasi hän, niin kauan…

— Niin kauan, että mitä?

— Niin kauan, että Olavi… mutta sehän ei kuulukaan sinulle… on vielä maitohampaita leuvassasi. Lue sinä vain satukirjojasi äläkä…

— Ei siitä Olavin naimisesta kasva koskaan valmista, se käy, peräytyy ja happanee ja sitte se toukittuu…

— Ole vaiti nalikka, kun et ymmärrä miehen vakavia tuumia, et näe nenääsi pitemmälle.

— Näenpä… minusta tulee painimies, oikein mainio kaataja.

— Sinustako painimies, jolla on jäsenet kuin luudan varvut. He hei, mulla oli jo tuolla ijällä runkoa, oli posketkin kuin kytömaan nauriit.

— Ja sittepäs minä lyön Olavin alleni, että mäki maiskahtaa.

— Sinäkö… kyllähän sinusta tullee väkimies, sinustakin. Katsoppa noita…

Ja hän näytti minulle vahvoja kouriaan. Sormet paksut ja pitkät, kämmennahka paksua kuin paras juhti, ranne leveä kuin tuumalauta. Käsivarsien lihakset, niskan tanakkuus, vartalon tasavahvuus, tiiviit alaraajat, sanalla sanoen, koko tuo kolmen kyynärän ja kolmen tuuman mittainen mies oli vankkuuden suhteen itse täydellisyys. Hänessä oli jokainen nivel ja jokainen nystyrä juotettu kiini lähimpäänsä, ja kaikkien jäsenten välillä vallitsi säyseä sopu. Mikään osa ei ollut vankkuuden suhteen jälellä toisestaan.

Kului vuosi tuosta keskustelustamme eikä Olavin oloissa tapahtunut mitään muutosta. Hänen vahvat ja vakavat miehen tuumansa pysyivät vanhalla kannalla, niihin ei hämmentynyt minkäänlaisia uusia virtauksia. Mutta sitte rupesi kohtalo pitämään uutta peliä hänen kanssaan. Kylään tuli nimittäin muuan pohjalainen. Se asettui ensin noin vaan satunaisesti työhön, mutta otti viikon parin päästä rengin pestin kylän toiseen päähän. Ja hänestä alkoi kuulumaan juttuja, että oli muka paininlyöjä, ja oikein verestä lajia piti ollakin. Semmoinen, joka ei ollut vielä parempataan yhättänyt, vaikka oli reistaillut viidessä maaherran läänissä.

Kun juttu saapui Olavin korviin, tunsi hän kummallista elostusta ja pirteyttä jäsenissään. Kun nuo entiset voitonlaakerit olivat jo melkein keltaisiksi kuivahtuneet… ja paininhengetär oli melkein kuin nukahtanut talvi-uniinsa. Kotoisilla ahoilla ei enää ollut tilaisuutta uudistella laakereita vihanniksi, sillä uusia yrittelijöitä ei ilmaantunut ja vanhat olivat tappioineen siirtyneet kilpakentältä syrjään. Mutta nythän tuli uutta virkistystä paininhengettärelle ja ehkäpä raajoillekin rahtusen terästystä, jos eivät jutut nimittäin olleet pelkkää ilmaan pieksemistä, jos niissä oli edes jonkin verran alkua ja perustusta.

Ja eräänä pyhäpäivänä alkupuolella kevättä meni Olavi kyliä käymään ja varta vasten silmäilemään minlainen oli miehiään tuo, josta niin kovia kehujuttuja kulki. Tapasi aitan portailla joukon nuoria miehiä ja niiden seurassa oli Pohjanmaan mies. Istui ja veteli savuja lyhyestä nysästään. Ei puhellut paljo, mutta se, minkä sanoi, tuli lyhyesti ja sattuvasti. Olavi häntä tarkasteli tyystin, mutta ei etsimälläkään löytänyt yhtään painimiehen tuntomerkkiä. Kasvot olivat laihat, terävät ja tummahtavat, vartalo ja sen eri osat pienehköt, melkeinpä keskenkasvuiset, ja kävellessä näkyi säärien välissä puolen korttelin levyinen rako, joka surmasi lopunkin miehevyyden. Eihän tuommoisesta toukerosta voinut olla paininlyöjäksi miehen kanssa, eihän voimankoetusta tuollaisen kanssa voinut puheeksikaan ottaa. Kuuluisi umpi-pilkalta, kun väkimies tuommoisen kanssa rupeaisi härnäilemään.

Pettynein toivein palasi Olavi kotiin kyläilyretkeltään, ja hän oli taipuisa unhottamaan mielestään koko tuon tummahtavan ja kierosäärisen miehen, olipa taipuisa nauramaankin noille kehu-jutuille, jotka olivat kuin olivatkin paljasta ilmaanpieksemistä. Mutta ajatuksissa sentään moukerteli jonkinmoinen epätietoisuuden tunne, joka kehittyi ja varttui yhä kiusallisemmaksi, harmillisemmaksi. Tuo veretön, terävänaamainen ja teräskatseinen mies hääri aina Olavin ajatusten tiellä. Milloin heikkona ja raukkamaisena, milloin väkevänä ja voimakkaana. Unissaankin sen aina näki. Aina se kompuroi väärillä säärillään Olavin teille, lyhyt nysä hampaissa ja kasvoilla tuommoinen puoli-uneen nukahtanut ilmaus, aivan kuin ei piittaisi muista kuolevaisista hituistakaan.

Ja yhä paisuvammaksi ne kasvoivat kiitosjututkin hänen erinomaisesta väkevyydestään, rämyytellen ja kiusaten Olavin korvia alituiseen. Tapasi minkä renkimiehen hyvänsä, aina se lopulta jutut kiersi pohjalaiseen, jonka piti olla niin väkevän ja notkean, ettei puhujan kieli kyennyt sitä kuvailemaankaan, kuin hiukan osapuille. Sen vuoksi toivoi, että Olavi joskus sattuisi näkemään ja kokemaan juttujen todenperäisyyden. Suora ja ilmeinen viittaus, että Olavin piti antautua voimankoetukseen, jos mieli pitää entiset ja ensimmäiset sijansa.

Ja siksi ne asiat sitte kietoutuivat, että Olavi viikon parin päästä taas lähti kyliä käymään ja tapasi saman joukon saman aitan portailla. Nyt oli jo vihantaa nurmea peltojen äyräillä, ettei ollut puutetta painitantereesta.

Olavi istui Pohjanmaan miehen lähelle, tähysteli tyystin häntä, hänen lyhyttä nysäänsä, hänen sääriään ja hänen vähäväkistä vartaloaan, ja virkkoi sitte:

— Käy juttuja, että olet painimies.

— Onhan sitä oltu sitäkin… ennen karjapoikana, vastasi pohjalainen.

— Minä olen myöskin hiukkasen sitä sorttia.

— Kuulut olevan.

Olavin ajatukset joutuivat tuokioksi umpivetelään, mutta ajatusten sekavasta ryhmästä nosti sittekin painihalu päätään pystöön. Olihan hänen suoranainen velvollisuutensakin paikkakunnan maineen tähden poistaa turhat itseluulot ja tehdä voimillaan ikäänkuin pieni huomautus, mikä arvo sen seudun väkimiehille tuli ventojen antaa. Muiden keskinäiset silmäykset, joiden merkitystä ei ollut, vaikea käsittää, myöskin osaltaan syyhyttivät painihalua, joten ei puolitiestä enää käynyt peräytyminen. Vaikka pohjalaisen silmäyksissä oli jotakin ukon-iskun tapaista, joka sävähytti Olavin polviniveleltä ja pani outoja väreitä kulkemaan luitten läpi.

— Jos koetettaisi, noin leikin päin, virkkoi hän, nousten samassa suoraksi… Tuolla on pehmeä kenttä.

— Onhan siellä tanner… sopisi häntä huviksi koettaa, vastasi pohjalainen, kohoutuen vitkalleen ja välinpitämättömän näköisenä seisoalle.

Lähdettiin miehissä lähimpänä olevaa äyrästä kohden. Edellä kulki pohjalainen Olavin kanssa ja jälempänä astelivat muut nuoret miehet. Vilkas kuiske ja sananvaihto kuului heidän kesken… mielenkiinto oli jännitetty kovin kireälle.

— Mikä täällä päin on enemmän tavaksi tullutta, sylipainiko, vaiko…?

— On täällä vähin tapana kaikki painit.

— Heitetään sitte housunkauluksesta.

— Heitetään siitäkin.

He karahuttivat kiinni toisiinsa, seisoivat hajasäärin, kallistelivat itseään, kohentelivat kouriaan varmemmin kiinni ja siten ikäänkuin panivat puntarin nenään toistensa voiman, taitavuuden, notkeuden. Näkyi heti, ettei kampikaan ollut ensikertalainen. Hätäilemättömät liikkeet, tyyneys, vitkallisuus, kaikki ilmiselvästi todistivat, että he olivat lajinsa paraita.

— Väkevämpi ottaa ensimmäisen heiton, virkkoi pohjalainen maltillisesti ja lauhkeasti.

— No jospa niinkin, vastasi Olavi, joka jo jäsenissään tunsi, että oli tavannut vertahisensa.

Olavi teki heittonsa, pannen noin puolet voimaansa liikkeelle. Vastustajan toinen jalka kohosi ylös, mutta samassa oli Olavikin kiertyä seljälleen. Väen voimalla hän kuitenkin pelastui tappiosta.

— No nyt se on sun vuorosi.

Pohjalainen teki heittonsa oivasti, mutta jalka luisahti ja toinen polvi taipui maahan — Olavista tuntui kuin olisi tapaturma ollut edeltäpäin tarkoin harkittu — ja ainoastaan ylen sukkela ja notkea liike pelasti hänet tappiosta.

Kolmas heitto oli taasen Olavin. Notkuttiin, huojuttiin, varmennettiin kahmausta, ja sitte Olavi teki heittonsa täydellä voimalla. Pohjalaisen toinen jalka kohosi taaskin ylös, mutta samassa Olavikin alkoi kiertyä pitualleen nurmikolle. Hän tosin rynnisti vastaan jättiläisvoimillaan, mutta se ei auttanut. Verkalleen, kuten paksujuurinen honka, taipui hän alemmaksi ja alemmaksi, kunnes tunsi allaan pehmeän nurmikon. Hän oli hävinnyt omaan heittoonsa. Voittaja makasi poikittain hänen päällään, ja kasvoille levisi jälleen tuo puoli-uneen nukahtanut ilmaus, jota oli sietämätön nähdä.

— Voitit tällä kertaa, virkkoi Olavi, puhkuen kuin kone.

— No eipähän tätä juuri voitoksi käy sanominen… olihan toki sen verran, ettei tullut tappiota.

Odottamaton häviö löi syvän vaikutuksen Olavin koko olentoon ja muutti koko maailman muodolleen. Kylän kujat, loukot, ihmiset, kaikki muuttuivat. Niissä jokaisessa oli jotakin irvistelevää ja ähittelevää, joka ei suonut hänelle hetkeksikään rauhaa. Elämän iloinen ja hupainen puoli kätkeytyi ikäänkuin piiloisille. Aistimet tunsivat kitkerää lemua joka taholla ja ajatukset muodostivat jonkinmoisen mustan väripadan, jossa iloisimmat ja hilpeimmätkin vaikutukset tuhrautuivat pikimustiksi.

Olavi ei enää tuntenut itseään samaksi tyyneksi ja tanakaksi mieheksi, kuin ennen muinaisina päivinä. Nivelien ja jäsenien rautaiset juotokset tuntuivat äkkiä pehmenneen melkein tinaksi, ja samoinpa se sisäpuolinen tanakkuuskin ravistui. Tappio repi siihenkin rakoja kirjavinaan, ja rakoloista sitte tunkeutui mielenkarvaus herrastelemaan ja isännyyttä pitämään sinne, missä ennen makea tyytymys oli loikonut.

Karvain pala kuitenkin voittajan olento. Semmoinen laiha, puolikasvuinen kämpyräjalka mieheksi. Jolla ei ollut lihaksia eikä liikuntoa ja jonka naamalla unikeko myötänään vetelehti. Semmoinen turvelo se kierti alleen hänet, seudun notkeimman väkimiehen, joka kymmenkunnan vuotta oli roimahutellut mittaisiansa ja paksuisiansa miehiä tusinoittain tantereelle…

Viikon kuluttua karahuttivat he toisen kerran kiinni toistensa housunkauluksiin tanssitalon pihalla. Onni oli yhtä kova kuin ensimmäiselläkin kerralla, sillä Olavi taas kaatui seljälleen omaan heittoonsa… ja vähäsen vinhammin ja suoravammin kuin pellon nurmella. Pohjalainen eli laiha-Saku, joksi häntä kylässä nimitettiin, jäi taaskin poikinpuolin päälle ja vakuutteli, uninen ilmaus kasvoilla, ettei sitä vielä voitoksi voinut mainita… oli muka ollut onnettaren sormipäillä koko kaato.

— Mimmoinen se sitte on voitto? kysyi Olavi ähkien ja puhkien.

— Veli veikkonen, se on vallan erilainen.

Toisen tappion jälestä muuttui jöröluontoinen Olavi vieläkin jöröluontoisemmaksi. Tunsi häpeän olevan leimattuna otsalleen, joten vältti kylissä käymisiä, tunsi sisäpuolisen tanakkuuden yhä pehmenevän, joten harvoin enää vaihtoi sanaa kenenkään kanssa. Tallin ylisillä vaan kupelehti kesä-illat ja pyhäpäivät, miettien ja tuumaillen elämänsä entisyyttä, nykyisyyttä, ja tuntuipa siltä, että kaikki oli surkeasti sotkussa.

Pidettiin sitte kesällä kylässä heinitalkoot, ja erityinen pyyntö lähetettiin Olavillekin, hän kun oli tyrmäkkä niittomies ja tarkan työn tekijä. Olavi tahkoi rautansa ja meni talkoosen. Eellimmäisenä löi kumoon pitkää kastikasta, otti lakehisen, leveän ja puhtaan, jotta kateeksi kävi monelle vähemmin tyrmäkkäälle. Ainoastaan yksi mies kykeni astelemaan hänen rinnallaan, ja se mies oli laiha-Saku. Se pysytteli tasan kohdalla ja sen rauta se kaatoi kumoon vahvaa kasteheinää leveälti ja tuppenaan puhtaasti, vaikka käyttikin suoraa vartta, jommoiseen ei ollut nuoruudesta saakka harjaantunut.

Ei Olavi sivuilleen silmäillyt, mutta sittekin hän myötänään näki edessään Sakun, näki sen jalan muutokset, vartalon taivahdukset, ja kuuli terävän terän surahduksen, terän, jota taitomies käytti — mitään muuta eivät hänen aistimensa havainneetkaan.

Illalla, auringon alennettua, lopetettiin niitto, ja ladon lähelle kertyi koko talkookansa, kylän kolmattakymmentä nuorta miestä ja sama määrä naisväkeä. Sytytettiin piiput palamaan ja valmistauduttiin astelemaan ylös taloon, jossa talkooväkeä odotti katetut pöydät ja pelimanni.

Mutta juuri ennen lähtöä sattui niin, että Olavi ja Saku rynnähtivät kolmannen kerran yhteen. Ensimainittu, joka oli melkein kuumeenlaisessa tilassa, vaani nimittäin koko lähtöpuuhain aikana tarkasti Sakua, astui sitte hänen eteensä ja virkkoi, puhkuen ja seisoen hajasäärin:

— Täällä puolen on kolmas voitto vasta miehen voitto. Sinä olet kahdesti kaatanut minut, kun kaatanet kolmannen kerran, ei ole enää väittelyä.

— Sopisihan koettaa, vastasi Saku ja uninen ilmaus hänen laihoilla värittömillä kasvoillaan vilkastui äkkiä.

Samassa he puskivat yhteen. Talkookansa muodosti piirin heidän ympärilleen, seuraten tarkasti jokaista askelta, jokaista liikettä, jonka paininlyöjät tekivät.

Nytpä se olikin kysymyksessä miehen voitto. Notkuvat liikkeet, varovaiset askeleet olivat vain johdantona pääkohtaukseen ja leikkisän hymyn ja pilapuheiden taakse kätkivät paininlyöjät varsinaisen mielentilansa, jossa voiton into kiehahteli ja kuohahteli.

— Tämä tämmöinen on mieluista miehen luille.

— On, on… maistuu kuin mesileipä naisväelle.

He paransivat kahmaustaan ja tekivät muutamia notkeita taivahduksia, valmistautuakseen lopulliseen ratkaisuun. Olavi sitte virkkoi.

— Sinä kai heität ensiksi.

— Sopiihan se sekin.

Vielä muutamia suotanpäisiä kaarestuksia ja askeleita, ja sitte Saku työnsi vasemman jalkansa kauas eteensä, molemmat polvet taivahtivat lähes nurmikkoon saakka, täysivoimainen tempaus, ja Olavin roteva ruumis roimahti Sakan hartiain yli tanterelle pitkäkseen. Ja kuului tömähdys, kuten olisi paksu petäjä kaatunut.

— Tämä tämmöinen se on miehen voitto… ja nukkuva ilmaus jälleen levisi Sakun kasvoille.

Talkookansa seisoi äänettömänä, mutta vihdoin ihmetyksen suhina surahti ilmoille.

— Kas se oli miehen heitto… olipa peeveli vieköön.

— Niin löi kuin turkkilaista… pani ympäri käymään kuin tuulimyllyn siiven.

— Lienet, Saku, paholaisen kasvattipoika. Lausuttiin monta sukkeluutta, kunnes joukossa lähdettiin taloa kohden.

Mutta Olavi ei mennytkään mukaan, vaan jäi tappion tantereelle pitkäkseen. Hänen oli niin vari, että täytyi avata takin napit, jotta viilakas ilma pääsi koskemaan ihoon. Kun puhkuva hengitys ja sydämmen jykevät lyönnit hiukan tasaantuivat, kääntyi hän kyljelleen ja alkoi nielekselemään kaikkea sitä katkeruutta, jota nykyiset asianhaarat niin runsaasti tarjosivat. Hän oli taasenkin hävinnyt ja hävinnyt auttamattomasti. Oli, Sakun heittämänä, romahtanut nurmikolle pitkäkseen kuin mätäjuurinen petäjä myrskyn kourissa. Ihan päistikkaa, ihan ilman vastakynttä ja minkäänmoista tukaluutta — toisin sanoen, eli kärsinyt kymmenkertaisen tappion. Hän ei enää ollut kylän väkimies. Hänelle, voittamattomalle, oli tullut voittaja. Pohjanmaan paholainen oli muuttautunut verettömäksi, vääräsääriseksi mieheksi, lähtenyt kulkemaan maita ja mantereita, kaataakseen hänen kunniansa nurmikolle kumoon.

Mitä varten oli hän syntynyt maailmaan, mitä varten kasvanut kolmen kyynärän ja kolmen tuuman mittaiseksi? Vallanko sitä varten, että tulisi joku maankiertäjä ja paiskeleisi häntä housunkauluksesta, kuten lelua tai jotakin räsyä? Sitäkö varten hän oli niin raavasta tekoa, ja sitäkö varten hänellä oli karhunvoimansa? Tähän saakka oli hän polkenut pelkkiä voiton polkuja. Minkä vuoksi? Senkö vuoksi, että tappio sitte tulisi oikein syväksi, oikein perinjuuriseksi? Että kaatuisi kaatumatonkin…

Jota pohjemmalle Olavi silmäili, sitä enemmän ilmaantui ristiriitaisuutta, sekavuutta. Hänen elämänsä, joka tähän saakka oli vierinyt säntillisesti rataansa myöten, näyttihe nyt sekavalta tapausten ryhmältä, vailla kaikkea keskinäistä yhteyttä ja tarkoituksia. Oli kuin mitäkin ivallista lorua…

Kun talkootalosta alkoi kuulua viulun vingutus, nousi Olavi ylös, otti rautansa olalleen ja läksi astelemaan kotia kohden. Tanssitupa ja muut illan ilot eivät voineet houkutella häntä seuraansa, päinvastoin muuttivat mielen vieläkin karvaammaksi, ristiriitaisemmaksi. Edeltäkäsin jo saattoi arvata, mimmoisilla silmäyksillä hänen pyörimistään seuraisivat vanhat kadehtijat ja ne naisväet, jotka hänessä olivat ihailleet väen voittamatonta painiurhoa.

Ja tallin ylisille hiipi Olavi ja, sill'aikaa kun muut pitivät iloa, käänteli hän itseään kyljeltä toiselle ja mietti maailman ristiriitaisuuksia.

Seuraavana sunnuntaina oli kirkolla pestimarkkinat, ja sinne meni Olavi, asiasta kellekään muille kuin omalle isännälleen mitään hiiskumatta, ja otti renginpestin kolmanteen pitäjään. Kotiin tultuaan ja syötyään asteli jälleen ylisille. Ei tehnyt mieli enää näyttäytyä kylän kujilla.

Kun palvelijain muutto-aika läheni, meni Olavi Linnalan isännän puheille. Sen maalla nimittäin sijaitsivat Katajiston huoneet.

— Tästä tulee siirryttäväksi vähän tuonnemmaksi, virkkoi hän tasamielisesti ja ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä aivan vähäpätöinen seikka.

— No, onkin siltä totta ne jutut. Mikä päähäsi pisti?

— Ei mikään erittäin. Tekee vain mieleni tirkistellä maailmaa ja…

— No, no, kyllähän se on ymmärrettävä asia. Tulet ensi syksynä takaisin.

— Eipä tiedä… tulin tuomaan teille viiden vuoden arentimaksun.

— Hm, hm, vai viiden vuoden… ja Linnalan isäntä otti mustuneen setelikäärön Olavin kädestä. Sinä olet kummantapainen mies, sinä Olavi. Noh oma asiasi, juokse vaikka järveen. Et nai etkä pysy paikoillasi, vaikka sinulla on omahinen talo, säästöpankin vastakirja, riski morsian ja… noh, omia asioitasi nuo on kaikki, juokse vaikka järveen, kuten jo sanoin. Niin, hyvästi vaan. Sinä olet isäsi poika, umpimielinen, kovasisuinen, ylpeä… vankka työmies, rehellinen palvelija, luotettava… juokse vaikka järveen, kunhan vaan vuoden päästä tulet takaisin.

Pyhämies-viikolla lähti Olavi.

* * * * *

Entistä menoaan vieri kylän elämä. Pieniä muutoksia sattui siellä ja täällä, kuten väen lisäännystä, vähennystä ja muuta sen tapaista.

Kun ei Olavia vuoden päästä kuulunut takaisin, meni Serafiia naimisiin säätynsä mukaisesti. Saku oli jo nainut hänkin ja siten joutunut kylän kantaväestön riveihin. Vuoden kahden kuluttua kävi hänelle, kuten Olavillekin. Toinen, verrempi mies paiskasi hänet paininlyönnissä alleen — ja ennen pitkää sillekin voittajalle ilmaantui vaarallinen kisaveikko.

Mutta Olavia vaan ei kuulunut.

Olipa sitte viides vuosi loppuun kulunut. Oli syksy ja palvelijain muuttoaika. Istuin eräänä iltapäivänä kamarissani ja luin Pariisin kapinaa. Mielikuvituksissani siirryin persoonallisesti vyöryvien intohimojen pauhuun, näin omin silmin katusulut, roistojoukot, verenvuodon — kuulin saksalaisten kanuunain jysähdykset Pariisin ulkopuolella.

Silloin joku astui huoneeseni. Käännähdin itseäni ja silmäilin ovea kohden.

— Ka, vielähän se Olavikin elää, hyvää iltaa!

— Vielähän toki, hyvää iltaa vain!

— Käykääpähän painamaan puuta.

— Kiitos vain.

Ja hän istui ovenpieleen. Näytti entistä jörömmältä, vitkallisemmalta. Silmäili lattiaan ja oli ääneti kuin pölkky.

— No mitä kuuluu?

— Ei kuulu entistä enempää ei hyvää parempaa.

— Vieläkö Olavi kunnostelee paininlyönnissä yhtä ahkeraan kuin ennen.

— Ei… ne ovat jääneet kaikki semmoiset, ei olla enää niitä miehiäkään. Sinustahan se piti tulla väkimies sinustakin, muistan mä entisiä puheitasi.

— Ei ole vielä tullut.

— Ei suinkaan, ei. Vieläkö täällä ovat voimankoetukset vanhassa varressa?

— Kyllä ne vähän siihen lajiin ovat. Ei Saku kauan Mattina pysynyt.

— Eikö pysynyt? Kuka voitti? kysyi Olavi vilkkaasti.

— Kallen Tuomas.

— No vie sua… vai paisui siitä semmoinen.

— Ja pian se tuli Tuomaankin kaataja.

— No vie sua seitsemän.

Puhe takertui hetkeksi. Olavi, joka keskustelun jälkimäisellä osalla oli ollut hyvinkin vilkas, muuttui taas joroksi ja äänettömäksi.

— Entä naimispuuhat? kysyin minä, vilkastuttaakseni häntä hiukan.

— Niistä ei kuulu mitään.

— Se kävi, kuten luultiinkin, homehtui ja toukittui kokonaan.

— Niin teki.

— Se on Serafiiakin jo naimisissa.

— Kuuluu olevan.

— Meneekö Olavi tervehtimään?

— On aikomus, mutta olisi pieni toimitus ensin tehtävä.

— No mikä?

— Näetsä, ne Katajiston huoneet seisovat siellä tyhjinä.

— Niinhän ne seisovat. Pannaanko huutokaupan kuulutus kirkkoon?

— Ei… näetsä minulla on aikomus lahjoittaa ne Serafiialle. Mulla on itselläni pieniä säästöjä, olen vasta miehuuden kynnyksellä… ja kun en milloinkaan aio naida, niin ajattelin että Serafiian sopii saada ne. Minulla, näetsä, oli vahvat ja vakavat tuumat, vaikka…

— Minäkin sen kyllä uskon.

Mielihyvissäni katselin minä jörömäistä Olavia ja miellyttävämpiä sanoja, kuin mitä hän nyt puhui, ovat korvani harvoin kuulleet. Tiesin miten ahdasta Serafiialla oli toimeentulo kahden pienen lapsen kanssa, vaikka mies ei ollutkaan juoppo tai muuten kykenemätön.

— Pyytäisin sinua kirjoittamaan lahjakirjan nyt paikalla.

— Kyllä minä kirjoitan.

— Ja siihen lahjakirjaan pitää erittäin merkitä, että huoneet menevät perinnöksi vanhimmalle lapselle. Tyttökö se taasen onkaan?

— Tyttö se on.

— Ettei niitä saa hävittää velkoihin eikä muutenkaan myydä.

Haettiin vierasmiehet, ja minä ryhdyin kirjoittamaan lahjakirjaa. Välttääkseni lainopillisia sekavuuksia, kirjoitin lahjakirjan suorastaan Serafiian vanhimman tytön nimeen. Ja siihen Olavikin empimättä suostui.

— Lue nyt se ääneen vielä yhden kerran, pyysi hän, kun kaikki nimet ja puumerkit jo olivat kirjoitetut alle. Ja minä luin lahjakirjan toiseen kertaan.

— Voittehan te ottaa valanne päälle, että minä olen täydellä järjellä ja terveellä ymmärryksellä? kysyi hän vierailta miehiltä.

— Kyllä me voimme.

— Hyvä on.

Minä taitoin kokoon paperin ja ojensin sen Olaville. Hän nousi ylös, painoi lakin päähänsä ja alkoi jättelemään hyvästi. Huusin hänen jälkeensä etehiseen, ettei koskaan menisi ohi, vaan pistäytyisi tirkistämään.

— Kyllä sen teen, vastasi hän pimeältä pihalta.

Yksin jäätyäni selailin lehti lehdeltä hänen elämänsä lävitse. Pariisin kapina ei miellyttänyt minua koko sinä iltana, sillä ajatukseni häärivät jöröluontoisen Olavin ympärillä ja löysivät hänessä sopivan maaperän kynnettäväksi.

Hänessä oli jotakin omituista ja alkuperäistä, jota en muissa paininlyöjissä ole sen koommin tavannut.