KOTIPOLUILTA III

Kirj.

Emil Lassinen

Porvoossa, Werner Söderström, 1897.

SISÄLLYS:

Kun Kirsti todisti väärin. Lampiniemen Kristian. Pikku Jaakon muistoksi. Naimapuuhia. Perhevirkistyksiä. Helmilän Hilma. Leenan Kasperi.

Kun Kirsti todisti väärin.

I.

Ei Kirsti lainkaan erehtynyt, vaikka ensin luuli. Jäykkälän isäntä se itse oli, joka asteli polkua myöten ylös, suoraan porraslautaa kohden.

— Tuokohan sillä lie asiana? Voi herra sentään, kun piti joutua näkemään sinne. Jos siitä vielä viedään…

Kirsti ryhtyi hätimmiten siivoomaan mökkiä. Siirti luudan kynnyksen alta syrjään, pyyhki lavitsaa ja peitti sängyn.

— Varhain isäntä on liikkeellä. Istukaa, vaikka täällä on kaikki niin huonossa siivossa.

— Ei koreus syödä kelpaa.

Jäykkälän isäntä istui lavitsalle, ryki siinä ja yritti puhella kylän kuulumisia, mutta niin laimeasti ja väkinäisesti, että puhe pian sammui. Kirstinkin kurkkuun tarttuivat sanat kiinni. Tuntui niin tukalalta ja rauhattomalta mielessä.

— Kirsti, sinulla on huono mies.

— On… huonohan tuo on.

— Oikein heittiö. Milloin se on viimeksi käynyt

— Kevätpuolella, ennen helluntaita.

— Antoiko edes viittä markkaa?

— Mitä vielä?… vai se nyt olisi antanut. Kellon otti seinältä, möi ja joi rahat.

— Ja sinä kärsit tuommoista.

— Kärsin… minkä sille voi?

Puhe taas sammui. Kirsti pyyhkieli iltasia perunanhituja pöydältä ja katseli arasti ympärilleen. Häntä niin pelotti ja tuskitti. Olemattomaksi olisi tahtonut tehdä itsensä.

— Siitä Painajan varsasta tulee käräjäjuttu…

Rykiminen katkaisi Jäykkälän isännän sanat. Hän katsoi Kirstiä hätäisesti ja toisti sanansa varmalla äänenpainolla.

— Eihän nyt vain, Kirsti epätoivoisesti vastasi.

— Tulee siitä. Minulle on sanottu, että Tuhkasen Maija näki sinut… kuului tulleen vastaasi.

— Tulihan se ja kysyi mistä olin löytänyt niin hyviä luudaksia.

— Muita todistajia, kuin sinä, ei löydy.

— Eihän noita kuulu löytyvän. Voi sentään, kun minun piti joutuman silloin luudaksia hakemaan.

— Ei sitä enää voi muuttaa.

— Mutta teidän uhkauksenne päälle kuuluu löytyvän vieraita jos kuinka paljo.

— Jääviä kaikki… ovat kaikki sukua Painajan ja minun kanssa, paitse Tuhkasen Maijan veli. Mutta hän saa haaston varkaudesta… ja saa sakon. Varas ei pääse valalle…

— Ei pääse.

— Sinä olet ainoa vaarallinen todistaja.

— … Onneton jouduin sinne pellonmäelle.

— Mutta sinä voit sanoa, ett'et nähnyt muuta kuin varsan.

Kirsti oli ääneti.

— Oikeuden edessä, tarkoitan minä.

Ehdotus ei ollut odottamaton. Kirsti oli sitä aavistanut jo samassa silmänräpäyksessä, kun näki isännän astuvan polkua ylös. Aavistus oli peloittanut, ahdistanut mieltä. Nyt oli aavistus toteutunut. Ehdotus viskattiin ilmielävänä, todellisena hänen eteensä.

— Se on niin hirmuista, niin kamalaa.

— Jokohan tuo niin kamalaa on? Sanot vaan ett'et nähnyt muuta kuin varsan. Se tuli meidän kylvöheinään Painajan omalta pellolta ja meni sinne jälleen takaisin. Eikö totta?

— Kyllä… niin se juuri teki.

— Saat hyväntekijäisiksi kaksi karpiota rukiita ja ikäsi asua hyyryttä. Eikö riitä?

— Kyllä… mutta se on niin hirmuista, niin kamalaa.

— Eihän tuo nyt niin ole. Asialla on muukin puoli, kuin tuo kamala. Tiedät että Painajan Kustaa on leppymätön vihamieheni.

— Tietävät sen kaikki. Jäykkälän Kustaa ja Painajan Kustaa ovat ikänsä riidelleet… kaikista turhistakin.

— Nyt hän toivoo saavansa minut linnaan.

— Jumal' armahtakoon! Onko yhden varsan henki niin kallis?

— Hm, muuta mitään ei ole kysymyksessä, sillä, noita uhkauksia ei hän saa toteen… Kuule Kirsti, sinulle on tehty paljo vääryyttä. Sisaresi mies veijasi sinulta perintöosuuden, maailma laahasi kunniasi, miehesi on lyönyt ja rääkännyt sinua. Mitä varten sinun aina tarvitsee tehdä oikein, kun kaikki muut tekevät sinulle väärin. Mittaa kerrankin samalla mitalla takaisin. Kosta maailmalle. Saat kaksi karpiota rukiita ja ikäsi asua hyyryttä.

Rykiminen ei enää haitannut puhetta. Sanat tulivat sopivina, kuten kokeneen miehen suusta ainakin. Osuivat kaikki kohdalleen ja lujittivat Kirstin uskoa, ett'ei tuo kovinkaan kamala asia ole, vaikka kieltääkin, ett'ei nähnyt muuta kuin varsan.

Sehän vaan olisi omiaan maailmalle. Ovatkin ryöstäneet häneltä perintöosuuden, kunnian, perheonnen eli toisin sanoen kaikki mitä hänellä oli. Sopisi kerran kostaa ja mitata samalla mitalla takaisin.

Tästälähin ajatteli Kirsti yöt päivät omaa elämäänsä ja niitä vääryyksiä, joita häntä kohtaan oli tehty. Eihän niissä juuri suurennuslasia tarvittu, näkyivät ne muutenkin silmään. Puumerkki erääsen myönnytyspaperiin, jota käly sanoi välttämättömästi tarvitsevansa ennenkun rohkeni ruveta selvittämään pesän suuria velkoja, ja Kirstillä ei enää ollut sanan sanomista kotitaloonsa. Kaksi vuotta maailmalla, niin kunnia oli mennyttä. Lasta ei ehditty saada hätäkasteesenkaan, sillä raukka kuoli heti. Ketjun viimeisenä renkaana oli mies, joka joi, puri tupakkaa ja löi häntä.

Siinä lyhyesti Kirstin entisen elämän historia.

Nykyisyys oli pelkkä menneisyyden seuraus. Niukka elanto ja ruumiillinen vapaus, siinä kaikki mitä Luojan suomiksi voi sanoa. Alituinen alta armojen eläminen tukahutti itsetunnon ja synnytti halveksimista, luulottelemista. Kirsti toisinaan uskoi, että hän oli erilaista, huonompaa ainesta kuin muut ihmiset. Niukoissa oloissa sattui arvaamattoman paljo kohtia, jotka pätevästi tuon erilaisuuden todistivat. Eikä aikaakaan, kun se jo meni ajatuksissa siihen tapaan, että "Kirsti raukka" se kirkkoon meni ja "Kirsti raukka" sieltä kotiin tuli.

Tottumus takoi mielen pehmeäksi. Ensi aikoina oli elämä tuntunut kuumalta ahjolta, jota köyhyys, juoppo mies ja rääkkäykset lietsoivat, mutta kului neljä viisi vuotta, niin jo tuli kyllin kypsää. Ei tuntunut enää varilta eikä mielikään enää murtunut. Elämä oli ehtinyt tasoittua ja päivät hiipivät hiljalleen iltaan.

Mutta nyt sattui tuo varsajuttu, joka viskasi Kirstin kahden tulen väliin. Toisinaan tuntui niin hirmuiselta, niin kamalalta, toisinaan taas hurja ilo, hurja nautinto syöksi suoniin. Isännän houkutus kostamaan kerrankin maailmalle, kaikui alati korvissa. Oli kovin houkuttelevaa ajatella tuota jyrkkää kieltämistä, ett'ei nähnyt muuta kuin varsan… Ei ketään muuta!

Unhotus oli tähän asti ympäröinyt Kirstin nykyistä elämää, mutta varsajuttu poisti senkin. Hänestä puheltiin jokaisessa kodissa ja häneltä kyseltiin kymmeniä kertoja, miten asian laita oikeastaan oli ja mitä hän tiesi todistaa. Ei puhunut varmasti sinne eikä tänne, ei sanaa kummankaan puoleen. Mutta hurjaa iloa toisinaan tunsi, kun sai kädessään kantaa vapauden ja vankihuoneen avaimia.

Jäykkäläiset eivät mitään kyselleet, mutta isännän käyntiä seurasi emännän vierailu. Sukkavillat, voita ja paahdettua kahvia toi Kirstille tulijaisiksi ja istui varmaankin kaksi tuntia pienessä, savuttuneessa mökissä. Niin oli ystävyyttä täynnä, että Kirsti ihan tunsi nuoruuden iloa. Tuommoinen väri, tuommoinen rohkea ilo oli hänessäkin kahdenkymmenen vaiheilla uhkunut. Silloin oli iloja ja suruja, ystäviä ja kadehtijoita. Nyt ei ollut mitään. Maailma oli kaikki vienyt, mutta ei mitään sijaan antanut. Muut ihmiset saivat nuoruuden oraista täysiä tähkiä, hän ei saanut mitään. Sentähden ei hänellä ollutkaan mitään.

Oli sentään tuo Jäykkälän emäntä. Tuntui melkein siltä, kuin joku ystävä noilta menneiltä ajoilta istuisi mökissä, elon kipenöitä sytyttämässä Kirstin sieluun. Sydäntä ihan nuorenti jokainen sana, mieltä lämmitti huulien hymy. Elämä melkein maistui ihka uudelta. Joku, joka oli ollut kauvan kadoksissa, ilmaantui aivan äkkiä jälleen..

— … Jos kysyy minulta missä silmäni oli, virkkoi Kirsti aristelematta, kun saattoi emäntää pihan porraslaudalle. Jos kysyy, mitä vastaan?

— Sanot että istuit selin kylvöheinään päin ja sitte vasta näit varsan, kun se juoksi yli aidan Painajan omalle pellolle.

— Auttaakohan tuommoinen mutka?

— Auttaa varmaan.

— Mutta jos eivät usko. Jos sanovat että valhettelen?

— Sitä eivät sano. Ja millä näyttäisivät toteen, että valehtelit. Kukaan ei nähnyt.

— Ei kukaan.

— Ole siis huoleti.

Kirstin elämä oli käräjiin asti pelkkää nautintoa. Hänestä oli tullut äkkiä tärkeä henkilö, ylen tärkeä. Sekin jo tavallaan oli pieni kosto maailmalle. Olivatkin unhottaneet hänet kokonaan. Mutta nyt täytyi muistaa, että hänkin vielä eli ja oli olemassa.

Jäykkäläiset varsinkin muistivat. Emäntä tuon tuostakin lähetti tytön tuomaan pieniä anteja, joiksi sopi vanhat liinavaatteetkin. Omistaanhan tuo antoi, ja hyvin näytti älyävän, mitä Kirsti kipeimmin tarvitsi.

Ei ihme, että asiain ollessa tällä kannalla tuo hirvittävä ja kamala tykkönään unhottui. Kasvoi niin paljo muuta ajateltavaa, ettei kaikkia kerinnyt muistaakaan. Jäykkäläiset ensi sijassa pyörivät mielessä, sitte maailma vääryyksineen, pahoine tekoineen.

Ja milloin tuo kamala ja hirvittävä salaa sukelsikin aatoksiin, niin eipä siellä kauan viipynyt, kun jo luisti tiehensä väkevämpäin tieltä. Ne eivät sallineet häiritä itseänsä, ei vähääkään. Tuo Kirstiäkin miellytti. Mitä varten hänen piti aina tehdä hiuskarvan päälle oikein, kun hänelle itselle oli tehty pelkkää vääryyttä, pelkkää pahuutta. Miksi…?

Ja aatosten tuolla tavalla elellessä vierivät päivät nopeasti iltaan, niin nopeasti, että perin tuntuivat hukkuvan.

II.

Hetki, jolloin piti lähteä käräjiin, oli tullut. Aamu oli kylmä, teillä oli kova routa ja tuuli tuntui kuivalta talventapaiselta. Kirsti heräsi varhain, rupesi heti valmistautumaan. Pesi silmänsä, suki hiuksensa, katsoen sillä ajalla useasti peiliin. Kuva, jonka näki, ei suinkaan silmää ihastuttanut. Otsassa oli rumia ryppyjä, kasvoissa keltainen, kuultava väri. Suuret silmäluomet näyttivät likaisilta, lähes mustilta, silmistä oli kirkkaus pois. Hymyillessäkin näyttivät niin ilkeän kosteilta ja väsyneiltä.

— Tämmöiseksi on maailma minut laahannut, nuo veltot huulet hiljaa mutisivat.

Musta hame oli vanha. Etukaista harmahti, helmasta oli päärme rikki monesta kohden. Lisäksi oli vielä niin lyhyt, ett'ei ulottunut kunnollisesti edes nilkkaan asti. Ruskea kengänruoju ja kulunut, harmaa sukka näyttivät ilkkuvan Kirstille, että nyt lie maailma nurin, kun pitää lähteä parhaalla hameella ihmisten joukkoon.

Kaulaan vielä mustahko liina, jota kultanuppinen neula piti kiinni rinnan kohdalta, niin Kirsti oli valmis lähtemään. Ruoka ei maittanut, mutta kahvi meni herkästi alas. Omituisen raskaalta ja ahdistavalta tuntui mielessä. Miks'eivät antaneet hänen olla omissa rauhoissaan? Miksi kiskoivat käräjiin todistamaan, valaa vannomaan? Häntä raukkaa, josta olivat hylkypuun tehneet ja sitte vesiajolle, oman onnensa nojaan työntäneet. Miksi häntä vielä piinasivat, riitoihinsa raastoivat? Häntä raukkaa, joka kuului ulkopuolelle maailmaa, ihmisten joukkoa.

Kun ristiriitaiset tunteet olivat kyllikseen kuohuneet, sulki Kirsti oven ja läksi astumaan polkua alas. Kovin oli ilma jo kuivaa ja talventapaista. Tuulikin hääri, kuten raju varsa; hameen lävitse puhalsi rintaan, polviin. Vaikea oli roudassa kävellä, varsinkin kun pimeä esti näkemästä kaikkia pykälmiä ja kuopaleita. Kengän kärki iski usein routaan, usein jalkakin kompastui, mutta kiirehtiä piti. Kun ehtii kylän lävitse, ehkä rupee vähän valkenemaan, joten keventää käyntiä. Sitte kun pääsee kylän ohi, sitte sopii harventaa askeleita. Mutta kylän kohdalla täytyy jouduttaa, ett'eivät näe ja juokse ikkunoihin kurkistamaan. Käräjätalossa ei ole lukua, sillä siellä eivät tunne. Joku voi tuntea, mutta niitä ei lie kovin monta.

Perässä kuului joku ajavan hevosella ja rattailla. Lieköhän Jäykkälä itse? Olkoon, jos on. Voi se olla muitakin käräjämiehiä.

Riihen kohdalla saavutti perässätulija Kirstin.

— Tpruu, kuuluu miehen ääni, ja hevonen pysäytettiin. Kirsti, tule rattaille.

Jäykkälän renki tuo olikin. Olipa hyvä…

— Minne sinä menet?

— Kaupunkiin, tpruu. Täällä on heinäsäkkien välissä sopiva sija istua. Tpruu, astu raudalle.

— Kyllä astun. Kun jouduitkin heti perään.

— Joutuuhan sitä…

Mukava ja pehmyt oli istua Jäykkälän linjaalirattailla, vaikka olikin huono keli ja kuivanpuoleinen ilma. Mutta eipä ollut kuormaakaan kuin muuan kauratynnyri, voita ja kolme lampaan ruumista. Metsä suojeli tuulelta, joten ei tullut kylmäkään, ennenkun vasta liki käräjätaloa. Mutta silloin olikin toista peninkulmaa pitkä matka päästy päähän, mukavasti ja ilman vaivatta.

Käräjätalon pihalla hääri jo ihmisiä. Piiat kulkivat lautamiesten kamarin ja kyökin väliä, miehiä seisoskeli pihalla, hevosia kiinnitettiin, riisuttiin, ja uutta väkeä tuli yhä lisää. Hetkisen kuluttua oli pihalla sakea väkijoukko, joka vietti aikaansa töllistelemällä äskentulleita ja lausumalla sukkeluuksia, joita ei suinkaan liiallinen hienotunteisuus vaivannut.

— Haetko sinäkin sulhaseltasi elatusrahoja? Olisit pannut paksumpia ja pitempiä vaatteita yllesi… Hyi, kuinka ruma olet.

Tuontapaisia sukkeluuksia sateli Kirstin silmille, kun astui pihaan ja asettui rappusien viereen. Siinä hän seisoi pilkkatauluna siksi kunnes ilvehtijäin huomio kääntyi myöhemmin saapuneisiin. Niitä tulikin ehtimiseen. Tuli Painajan isäntäkin, mutta käräjätalon emäntä sattui juuri silloin kulkemaan Kirstin läheltä… Ja kas ihmettä, kun tunsi oitis.

— Hyvää päivää, Kirsti, virkkoi emäntä ja tuli antamaan kättä. Käy sisään, muutenhan jäädyt, jos et jo ole jäässä.

— Rattailla tuli pieni vilu.

Kirstikin tunsi käräjätalon emännän… Olihan se Jäykkälän isännän sisar. Ennen nuorena oltiin monet tanssit yhdessä notkuttu, monet ilot nautittu. Yhtä tuore ja terve oli kuin silloinkin…

— Emäntä vielä tunsi minut.

— Tottahan nyt lapsuuden tuttavan tuntee.

— Monta vuotta siitä, kun yhdessä on oltu.

— Onhan siitä vuosia…

— Uh, miten kylmä tulikin. Huoneessa vasta rupesi tuntumaan.

— Täällä saat istua rauhassa, etkä tarvitse paikaltasi liikahtaa, ennenkun huudetaan. Kyllä minä pidän huolen, että tulevat sanomaan.

Ja Kirsti istui käräjät aion emännän omassa kamarissa, joi siellä kahvia, söi nisuleipää ja jutteli emännän kanssa milloin tämä vaan toimiltaan jouti.

Vasta iltapäivällä huudettiin Painajan asia esille. Syyttäjää avusti pitäjän nimismies. Jäykkälä oli yksin omasta puolestaan. Ensimmäinen osa eli uhkausjuttu meni helposti päin männikköä. Jäykkälä jääväsi jokaisen todistajan ja haki Tuhkasta edesvastaukseen ilkivarkaudesta. Oikeus julisti syytöksen rauenneeksi, kulungit pantiin tasan.

Sitte seurasi varsajuttu, oikeastaan yhteydessä edellisen kanssa.

Painaja syytti Jäykkälän isäntää siitä, että tämä Juhannuksen edellisenä päivänä oli jollakin terävällä aseella vetänyt hänen varsansa vatsaan kolme korttelia pitkän haavan, josta haavasta varsa vielä samana päivänä heitti henkensä. Vaati ankarinta edesvastausta kauheasta rikoksesta ja näytti vierailla miehillä toteen varsan kuoleman ja haavan pituuden.

Jäykkälä kielsi jyrkästi.

— Onko todistajia? kysyi tuomari.

— On yksi.

— Käskekää sisään.

Siltavouti huusi Kristiina Johanneksen tytärtä saapumaan oikeuden eteen.

— Nyt sinua huudetaan, virkkoi käräjätalon emäntä Kirstille. Ole rohkea, älä mitään pelkää, mutta pane mieleesi jokainen sana, jonka puhut.

Kirsti käveli kuin unissa oikeussalin ovea kohden. Emäntä saattoi häntä etehiseen asti ja siinä vielä muistutti, ett'ei pitänyt mitään pelätä.

Kirsti meni suoraan tuomarin eteen.

Oikeussalissa hänen kurjuutensa pisti kahta jyrkemmin silmiin. Siellähän oli verkatakkeja, punakoita naamoja, tuoreita vatsoja — pelkkää hyvinvoipuutta. Lautakunnan katse osui ensin vanhoihin kenkiin, siirtyi niistä kulunutta sukkaa ja harmahtavaa kaistaa myöten ylös velttoihin huuliin, keltaisen kuultavaan ihoon ja mustiin silmäluomiin… Moista kurjaa olentoa eivät olleet usein nähneet oikeuden edessä.

Jäykkälä ei yrittänytkään jäävätä Kirstiä.

— … Niin totta kuin Jumala minua auttakoon sielun ja ruumiin puolesta…

Särkynyt, kirmeä ääni kaikui ilkeästi salissa. Lautakunta hyristelihe… Tuntui kuin jokainen sana olisi ollut pieni, siivellinen peikko…

— Puhu mitä tiedät, käski tuomari jokseenkin kärtyisesti.

Kirstin huulet liikkuivat, mutta yhtään sanaa ei tullut kuuluville.

— Puhu, käski tuomari uudestaan. Tiedätkö sinä mitään tähän asiaan?

Yhä kiinteämmin katsoi lautakunta Kirstiin; odotettiin melkein henkeä vetämättä.

— Puhu, tiedätkö mitään.

— Tiedän…

Kirstin omakin katse vieri harmaata kaistaa myöten alas paikattuihin, karjan näköisiin kenkiin. Kotimökissä eivät sentään noin kurjilta näyttäneet. Mutta täällä… Uh, kun piti joutua tänne…

— Sinä siis tiedät. Puhu valasi päälle.

— Tiedän.

Kirstin huulet taas liikkuivat, mutta enempiä sanoja ei kuulunut. Hän hätimmiten katsoi Jäykkälää, jonka huulet olivat tuhkaharmaaksi käyneet. Ja Painaja oli niin uhkaavan näköinen.

Kun tuskallista äänettömyyttä oli kestänyt pari silmänräpäystä, rupesi nimismies puhumaan ruotsia tuomarin kanssa. Kääntyi sitte Kirstin puoleen ja kysyi:

— Olitko sinä lähellä silloin?

— Olin… minä olin pellonmäellä luudaksia ottamassa.

Kirsti jo uskalsi luoda katseensa lautakuntaan. Verkaan puettuina, lihavina, ylpeinä istuivat pitäjän mahtavat tuomarin vasemmalla puolella. Ja Jäykkälä ja Painaja! Yhtäläisesti verassa, yhtä ylpeitä ja hyvinvoipia hekin. Samaa kalua olivat kaikki, syytetty, syyttäjä ja oikeus! Tällä kertaa sattui vääryys olemaan Jäykkälän puolella, mutta se oli pelkkä sattumus. Ensi kerralla on ehkä Painajan sydän yhtä harmaa kuin Jäykkälän huulet tällä erällä. Tuo lautakuntako ei tekisi vääryyttä? Niin, eikö tekisi? Yhtä pöyhkeinä, yhtäläisesti verkaan puettuina istuivat silloinkin, kun hän riiteli kälyltään perintöosuutta. Jok'ainoan suu oli pilkallisessa hymyssä, kun hän tuomarin kysymykseen: Mitä sinä tahdot? vastasi samoilla sanoilla: Mitä sinä tahdot? Nenäliinoillaan tukkivat suutaan eivätkä puhuneet niin Jumalan luotua sanaa. Viimeksi virkkoi tuomari: Tuo on hullu, viekää ulos. Ja hän lausui tuomarin jälessä: Tuo on hullu, viekää ulos. Tuo lautakuntako harrastaisi oikeutta…?

— Ja näit varsan, niinkö? ryhtyi tuomari taas kyselemään. Puhu valasi päälle.

— Minä näin varsan.

— Entä sitte? ärjäsi tuomari. Puhu selvästi ja muista valasi. Sinä näit varsan… Mitä sitte?

— … Ei mitään.

Sali ja esineet rupesivat tanssimaan Kirstin silmissä. Tuomarin tuikea katse tunkeutui sydämmen sisimpään soppeen… ja korviin kuului lautakunnan käheä nauru. Kaikki näkyivät varsin selvästi tietävän, että hänelle oli luvattu väärän todistuksen palkaksi kaksi karpiota rukiita ja elinaikainen hyyryvapaus. Hirmuisen kamalaa tuo kaikki oli!

— Missä silmäsi oli, kun et muuta nähnyt, jylisi tuomarin ääni.

— Minä istuin selin kylvöheinään päin ja… Tuohon jo täytyi seisahtua levähtämään, niin koetti voimia. Hietakuorman paino oli sanoissa, ja ilmivalhe kuulti sitäpaitse jokaisen läpi.

— Mitä sitte?

— Enkä nähnyt muuta kuin varsan. Se juoksi Painajan omalle pellolle.

Kirsti hengitti rajusti ja tumma veri syöksi keltaisen kuultaviin kasvoihin. Hän oli kuin joku manalan raivotar.

Tuomari ryhtyi vielä uudestaan tutkimaan. Kerrotutti asiaan kuulumattomia ja kysyi sitte äkkiä, miten Jäykkälä pääsi niin lähelle varsaa, että ulottui vetämään vatsan auki. Mutta siihen ei Kirsti vastannut lainkaan. Häneltä oli mahdoton saada muuta tietoa kuin että hän istui selin kylvöheinään päin ja näki vasta sitte varsan, kun se juoksi Painajan omalle pellolle.

— Tiedätkö mikä merkitys valalla oli, sinun sielusi suhteen? jylisi taas tuomarin ankara ääni.

— Tiedän.

— Puhu siis totuus, älä jätä mitään pois, älä mitään lisää, muuten vannoit sielusi helvettiin. Mistä varsa tuli Jäykkälän pellolle?

— En tiedä. Minä istuin selin kylvöheinään päin ja…

Kirstin täytyi taas levähtää ja koota voimia. Puhuminen oli kamalan raskasta.

— Mitä sitte?

— … Ei mitään. Varsa juoksi Painajan omalle pellolle.

Kirstin katse oli kiintynyt lautakuntaan päin. Kosto riehui hänen sielussaan. Teki mieli huutaa lautamiehille päin silmiä, että olivat hiuskarvan päälle saman arvoisia kuin Jäykkälä ja Painajakin. Ei hituistakaan parempia. Nauroivat, tukkivat nenäliinoilla suutaan… ja tuomitsivat hänet perinnöttömäksi, siitä syystä, ettei osannut eikä ymmärtänyt kaikkia koukkuja, kaikkia pykäliä. Tuo tuommoinen lautakunta ja maailma, siinä kaksi, jotka sopivat mainiosti yhteen.

— Astu ulos.

Kirsti poistui pää pystyssä oikeuden edestä.

Lyhyen neuvottelun jälestä luki tuomari päätöksen. Todistusten puutteessa raukesi syytös toistaiseksi, kulungit pantiin tasan.

Ja päättynyt oli tuo kuuluisaksi tullut varsajuttu.

III.

Ei niinkauan ollut tuskaa kun mieli pysyi kiihtyneenä. Kun viha kiehui sydämmessä, kun koko maailma näytti suurelta vääryydenpesältä, jossa väkevämpi polkee jalkoihin heikomman oikeuden, ei tietysti yhden varsan henki paljo merkinnyt. Jos tuo kuoli miten tahansa.

Mutta kun kiihtymys laimeni, kun sydän kyllääntyi vihaan, sai asia kokonaan toisen valon. Sammuksissa ollut ihmisyyden kipinä rupesi näyttämään elonmerkkejä, moni itsestään turha tapaus lietsoi kipinän hehkua, eikä aikaakaan, kun poltto jo rupesi tuntumaan tulikuumalta.

— Voi Jumala! Tuskissaan ei Kirsti voinut muuta sanoa.

Jos meni ulos tai pysyi mökissä, aina vuoti sydän verta. Jos oli yksin tai muiden parissa, aina tuntui että rikos oli kirjoitettu otsaan mustilla kirjaimilla. Väärä todistaja, väärän valan tekijä! Uh kuinka hirmuista, kuinka kamalaa!

Ja mikä ääretön eroitus tällä rikoksella ja tuolla nuoruuden hairahduksella, johon herkkä luottavainen sydän saattoi. Silloin oli kyyneleitä, joilla voi huuhtoa surun ja häpeän, ja silloin sydän tunsi rauhaa, anteeksi saamista. Mutta nyt ei tullut huojennusta ei kyyneleitä. Kun kuu ja tähdet loistivat taivaalla, kun pyhäaamuina omituinen juhlallisuus verhosi maata, maailmaa, poltti sielua yhä kovemmin. Ei suonut hetkeksikään rauhaa. Nukkuissakin hirmuiset unet piinasivat ja kiusasivat. Milloin oli olevinaan viimeisellä tuomiolla, milloin taas pahat henget ajoivat takaa ja tavoittelivat tulisilla raudoillaan…

Kuoleman pelko pyöri aina mielessä. Astua tuomiolle, Jumalan eteen, vääränä todistajana, väärän valan tekijänä, pöyristytti hiuksia. Kuoleman rinnalla ammotti kadotuksen kita…

Miten mieletöntä oli tuo kostamisen halu, jonka Jäykkälä osasi virittää ja eloon herättää. Yhtä mieletöntä kuin jos olisi ruvennut ammentamaan merta kuivaksi tai särkemään kiveä puupalasella. Maailma on yhtä kova kuin kivi, vääryys yhtä avara ja syvä kuin meri.

Miten mieletöntä ruveta kostamaan maailmalle… ja kostamaan pahaa pahalla, vääryyttä vääryydellä. Kosto oli singahtanut takaisin, aivan kuten puupalikka kiven kyljestä. Nyt oli elämä tuhat kertaa kurjempi entistä.

— … Niitäkö rukiita? virkkoi Kirsti ja tuskan puna peitti hänen keltaiset kasvonsa. Älkää, Jumalan tähden, niitä lähettäkö.

— Sinäpä vasta houkka olet, virkkoi Jäykkälä. Vai tahdotko niiden sijaan rahaa? No saat sitäkin lajia.

— Rahaa… oi, älkää tehkö pilaa.

— Mitä turhia visertelet? Tuossa on.

Jäykkälä pani kourallisen hopearahoja pöydälle, kohautti olkapäitään ja lähti, Kirstin tuskia enempää kuulematta, ulos.

— Älkää rahoja jättäkö, älkää…

Mutta isäntä ei enää ollut kuulemassa tuskanpurkauksia. Hän niistä viisi piittasi, kun oli pelastanut nahkansa. Vaikertelipa mitä tahansa tuommoinen olento, tuommoinen Kirsti.

— Viekää rahanne.

Kirsti viskasihe selälleen vuoteelle, peitti käsin kasvonsa ja vaikerteli kurjuuttaan. Ei kyynelpisaraakaan saanut tulemaan, vaikka nyyhkytti, voivotti pitkän hetken. Rahat olivat pöydällä läjässä, kiilsivät ja välkkyivät siinä. Moista summaa ei mökissä moneen vuoteen ollut, mutta eipä ollut moista tuskaakaan. Oli kyllä ollut montakin kertaa puutetta, kurjuutta, mutta höyhenen painoisia olivat nykyiseen verrattuina.

— Nuo rahat, nuo rahat… tekevät minut hulluksi.

Kirsti nousi äkkiä ylös, sieppasi rahat pöydältä ja heitti ne pesään, jossa heikko tuli paloi. Viskausi sitte jälleen vuoteelle ja vaikerteli siinä siksi että nukkui.

Kun heräsi, oli mökissä kylmä. Hiilos oli jäähtynyt mustaksi, ovi seisoi raollaan, ja kynnyksen alle oli tuiskunut lunta pieni nietos.

— Uh, kun täällä on kylmä.

Kirsti hieroi silmiään, nousi ylös ja rupesi muistuttelemaan aamupäivän tapahtumaa. Pian se selvisi mieleen. Rahat, jotka Jäykkälä pani pöydälle, muisti heittäneensä tuleen. Arvatenkin olivat siellä vielä.

— Pitää ottaa pois ja toimittaa parempaan talteen. Hiiloksesta löytyi kourallinen hopearahoja, mustia ja rumia. Kirsti kääri ne ruskean rievun sisään ja lähti sitte, käärö kädessä, ulos. Astui polkua ja saapui niin kylän alkupäähän. Siellä pysähtyi erään mökin portaille ja kolisti oveen.

— Sinäkö siellä oletkin? virkkoi Tuhkasen Maija, kun oli avannut oven. Enpä tuota olisi eilen uskonut. Mitä sinulla käärössä on?

— Rahoja, hopearahoja.

— Oikeinko on?

Maija avasi rievun ja helisti rahat pöydälle. Ei tahtonut uskoa silmiään.

— Noin paljo… mutta tulessa ovat olleet.

— Niin ovat. Pyytäisin sinua viemään niitä Jäykkälään.

Lassinen. Kotipoluilta. III. 2

— Vai niin, vai niin. Kyllä minä vien. Tarvitseeko mitään puhua?

— Ei, paitse että ne tulevat minulta.

— Eikö mitään muuta?

— Ei.

— Hyvä, kyllä minä vien rahat Jäykkälän isännälle.

IV.

Oli kesä, heinäkuun alkupuoli.

Seurakunnan nuori pastori istui virkahuoneessaan, lukien Viktor Rydbergin mainiota teosta, jossa ihmisjärjen avulla tutkittiin mitkä taivaankappaleet mahdollisesti olisivat asutuita. Ikkuna oli auki ja siitä mailleen menevä aurinko tervehti konttorialmanakkaa ja sievätekoista jahtilaukkua, jotka olivat vieretysten seinällä.

Täydellinen paratiisin rauha vallitsi. Metsässä yksinäinen lahorastas vielä viserteli lemmitylleen, siellä täällä joku nuori, kylläinen rinta kajahutti laulunpätkän, johon etäinen kaiku haikeasti vastasi.

Pastorin huomaamatta astui rouva virkahuoneesen.

— Kyökkiin tuli eräs kurjan näköinen vaimo, joka tahtoisi puhutella sinua, virkkoi hän hiljaa… Kovin kurjan näköinen.

— Käske tänne.

Pastori yhä silmäili kirjaa, sillä aine miellytti häntä. Ihmisnero kun koetti tutkia noita kaikkivaltiaan käsialoja, joiden edessä vanhan testamentin runoilijat nöyrtyivät tomuun ja tuhkaan.

Vihdoin sitte sulki kirjan ja antoi katseensa, ajatuksensa levähtää. Kuunteli lahorastaan iltaviserrystä ja etäisen kaiun haikenevaa ääntä.

— Hyvää iltaa, kuului ovenpielestä särkynyt, epäsoinnukas ääni.

Ja nuori pastori näki kurjan naisolennon seisovan ovenpielessä. Kasvot olivat kovin laihat ja keltaisenkuultavat, silmät raukeat, luomet ilkeät ja mustat. Kaulaa verhosi mustanko liina, jota kultanuppinen neula piti rinnan kohdalta kiinni, hame oli lyhyt ja vanha, kengät rikki kuluneet.

— Kuka te olette?

Pastorin ääni oli hämmästynyt, kylmä ja melkein inhoa ilmaiseva. Ajatukset olivat juuri äsken asustelleet kaikkivaltiaan käsialoissa, sielu oli vilahdukselta silmäillyt äärettömyyteen — ja nyt tuo kaikki äkkiä vaihtui kurjaan naisolentoon, joka melkein näytti tuonelan asukkaalta.

— Langennut, kurja ihminen.

— No…

Jo tuossa oli tarpeeksi vastausta. Pastori kiirehti sovittamaan sydämmetöntä menettelyänsä; meni ja antoi kättä Kirstille ja virkkoi lempeästi:

— Minä olen kaikkien kurjien ja langenneitten ystävä, puhukaa minulle tuskanne. Kuinka vanha olette?

— Neljäkymmentä kesää olen elänyt. Niistä on ollut toinen puoli mustaa yötä, kurjuutta, tuskaa. Minä olen syvälle langennut.

— Langenneita varten armo onkin.

— Kahdenkymmenen vanhaan asti olin onnellinen. Minulla oli iloja, huolia. Mutta sitte tuli syyshallat, talvi…

Ja Kirsti rupesi kertomaan elämänsä tarinaa. Puhui teeskentelemättömästi eikä koristellut nuoruuden hairahdustakaan, johon kyllä lieventäviä asianhaaroja olisi voinut sitoa. Kaikki katkeruus, ylpeys oli kadonnut äänestä, sanoista. Jälellä oli vaan langennut, tuskan ja katumuksen pehmittämä Kirsti.

Hänen kurja olentonsa todisti jokaisen sanan todeksi. Näkyi, etteivät nuo veltot huulet puhuneet sanaakaan valhetta, ettei tuo katuva katse ollut ulkoa opeteltua, eivätkä nuo tapaukset sepiteltyjä.

— Ja sitte te menitti naimisiin, virkkoi pastori, jota ei enää inhottanut Kirstin kurja olento. Olitte silloin neljänkolmatta vanha.

— Aivan niin, minä menin naimisiin, minussa heräsi elämän halu. Mieheni vannoi pyhästi, ettei entisyyteni tulisi häiritsemään perheonneamme.

— Ja sitte.

— Sitte… hän pieksi minua jo hääiltana.

— Oih, nuori pastori niin tuskahisesti virkkoi.

— Elettiin sitä kuitenkin. Minä tein työtä ja minulla oli kotoolta saatua irtainta omaisuutta niin paljo kuin tupaamme mahtui. Mutta ne vaihdettiin viinaan vähä vähältä, kahden kolmen vuoden kuluttua emme enää olleet kerjäläistä rikkaampia. Riitaisen elämän lisäksi tuli puute, köyhyys, Ensimmäinen lapseni kuoli tuhkarokkoon, toisen murhasi mieheni jo ennen syntymistä. Kyyneleeni olivat jo aikoja sitte kuivuneet, minä toivoin kuolemaa. Mutta se ei tullut.

Kirsti pysähtyi hetkeksi levähtämään; veti henkeä syvään ja keräsi nähtävästi voimia tarinan jatkamiseen.

Pastori käveli ääneti lattialla. Hän aavisti, ettei vielä oltu lopussa. Tuosta kurjuudesta puuttui jotakin ratkaisevampaa, johon Kirsti yksin oli syypää ja joka nyt poltti hänen omaatuntoansa.

— Ja kun miehesi jätti sinut, elit yksin.

— Minä elin yksin ja ansaitsin niukan leipäni rehellisellä työllä. Mutta sitte…

— Lankesit syntiin.

— Lankesin syntiin syvälle…

Ja ennenkuin pastori ehti mitään virkkaa, heittäytyi Kirsti polvilleen lattialle, vaikerteli siinä ja väänteli tuskissaan käsiään.

— Minä olen väärä todistaja.

Vaikerrellen, käsiään puserrellen kertoi Kirsti kauhean rikoksensa. Koston halu hänet siihen vietteli. Tahtoi kostaa maailmalle ja tehdä hänkin väärin. Vastoin parempaa tietoansa, vastoin valaa, jonka oli tehnyt sielunsa autuuden kautta, todisti väärin ja salasi totuuden. Siitä asti on tulikuuma poltto jäätänyt sielua. Siitä asti on kadotus väikkynyt silmäin edessä. Jokaisen kauhean päivän sijaan tulee toinen yhä kauheampi.

— Löytyykö minulle enää pelastusta?

— Löytyy.

Nuori, kokematon pastori mietti. Toivoi voivansa puhua enkelin tavalla, jotta tuo kurja vaimo tulisi käsittämään armon ja rakkauden äärettömyyttä.

— Rikoksesi on suuri, hän vihdoin lempeän vakavana virkkoi, mutta jota suurempi rikos on, sitä suurempi on armo, sitä suurempi on rakkaus. Elämän ja kuoleman, pelastuksen ja kadotuksen välillä on useinkin vaan hiuskarva. Kun ihminen itse ei enää näe mitään pelastusta, kun kuolema joka puolella ympäröi häntä, on elämä jo lähellä, se on hiuskarvan toisella puolella…

Ja pastori rupesi puhumaan pahantekijästä, joka hirsipuussa siirtyi kuolemasta elämään. Jota kauemmin hän puhui, sitä vuotavimmiksi muuttuivat sanat. Liikutettu ääni värähteli, armo ja rakkaus huokui elävänä henkenä huulilta ulos.

Kirsti oli polvillaan lattialla. Nieli sydämmeensä jokaisen sanan, kuten poudan polttama maa nielee sateen pisarat.

Ja kun pastori rupesi puhumaan miten enkelit iloitsevat, kun syntinen palajaa pahoilta teiltänsä, rupesi tuo kuihtunut ruumis värähtelemään. Kyynellähteiden kovat sulut murtuivat, suuret vesiherneet vierivät lyhyen hameen harmahtavalle kaistalle.

Jota virtavammin kyyneleet juoksivat, sitä keveämmältä tuntui sielussa. Kaikki tuska, kaikki kuona ja jää sulivat ja juoksivat pehmeinä vesiherneinä hameen kaistalle.

— Älä enää syntiä tee.

Pastori kädestä nosti Kirstin seisomaan.

Aleneva aurinko oli siirtynyt toiseen ikkunaan. Säteet loivat Kirstin keltaisenkuultaville kasvoille kirkkaan hopeavalon. Otsan rumissa rypyissä kuvautui sanomaton rauha, silmäin katse loisti kirkkaasti kuin lähteen vesi ja veltot huulet virkkoivat hiljaa:

— Pelastettu.

Ja täydellinen paratiisin rauha vallitsi. Metsässä vielä yksinäinen lahorastas viserteli lemmitylleen, ja siellä täällä joku nuori, kylläinen rinta kajahutteli laulunpätkän, johon etäinen kaiku haikeasti vastasi.

Lampiniemen Kristian.

I.

Lampiniemen leskiemäntä oli kuollut tuossa vähää ennen Kynttelinpäivää. Jälkeen jäi kolme perillistä, kaksi poikaa, jotka jo kumpikin olivat ehtineet lailliseen ikään, ja tytär Anna Sohvi, joka oli joutunut naimisiin puoli vuotta ennen kuolontapausta. Talo oli neljännesmanttaalin suuruinen ja velaton. Sen asema oli seudun sievimpiä. Pellot olivat kauttaaltaan järven rintamata, ja itse rakennukset sijaitsivat töyräällä, josta oli kaunis näköala maisemien ja vesien ylitse.

Nyt tuli ratkaistavaksi kysymys, kumpi veli ottaisi isännyyden. Holhoja, muuan koukkuniskainen kirkkoväärti, joka oli äidin puolelta sukua perillisille, oli saapunut Lampiniemeen. Tytär Anna Sohvi oli hänkin itse paikalla miehensä kanssa, joka oli vankkatekoinen, hyvinvoipa talonpoika.

Veljekset Severi ja Kristian istuivat kamarin keskipaikoilla, aivan toistensa kohdalla. Loivat joskus toisiinsa arastelevan ja epäröivän katseen. Käsittivät selvään, että nyt kumpaisenkin edut törmäävät ankarasti vastakkain.

— No, sanokaapa nyt, kumpi teistä isännäksi, virkkoi holhoja, sytyttäen paloon pitkävartisen piippunsa… se, on nyt päätettävä.

Veljekset loivat toisiinsa tutkivan katseen, mutta eivät virkanneet sanaakaan. Tytär Anna Sohvi hypisteli röijynsä poimuja, käsittäen hyvin, että hänestä tulee toisen veljen liittolainen, — sen, joka jää talotta, sen kanssa painavat he yhtä ja samaa poljinta.

— Sinäkö Kristian? kysyi kirkkoväärti, luoden katseensa nuorempaan veljeen.

— Minä en ole tuuminut huolia talosta, vastasi Kristian. Minä otan rahaa.

— Siis pannaan Severi isännyyteen… se on päätetty.

Tuli Lampiniemen hinta kysymykseen. Hyvä talo, rakennukset ja viljamaat tavallisessa kunnossa, ei velkaa eikä eläkkeitä.

— Severi, sano tarjomuksesi. Paljoko maksat osuutta noille toisille?

— Maksan Kristianille kolmetuhatta, Anna Sohville puolentoista… ja irtain on erittäin, vastasi Severi, Lampiniemen vanhempi, lyhyempi ja tanakkahartiaisempi poika.

Oltiin kotvanen vaiti. Holhoja pani uutta tupakkaa pesään ja silmäili navetanharjalle, jossa harakat kätisivät ja hääräilivät. Vihdoin sitte kysyi:

— No, mitä sanotte Severin tarjomukseen?

— On liian vähä, vastasi Kristian vakuuttavasti.

— On liian vähä, toisti Anna Sohvi, katsellen vuoroin mieheensä, vuoroin Kristianiin.

Sitte ruvettiin kiertämään Lampiniemen hintaa korkeammalle. Severi nytki vastaan, mutta nousi kuitenkin, kuten vipusimessa, hitaasti talon mukana ylös, nousi niin korkealle, että lupasi Kristianille neljätuhatta ja Anna Sohville kaksituhatta.

— Enempää en maksa, ei sitä taloonkaan tule taivaantuulesta kultaa ja hopeata.

— Ei tulekaan, myönsi holhoja, katsellen yhä navetan harjalla räkättäviä harakoita. Se isännän virka on semmoista, tiedetäänhän se… kun on kello kaulassa, on pää painossa.

Sanoja seurasi lyhyt aselepo. Sitte taas alkoi kalikan veto…

— No, mitä sanotte? Onko tarjomus nyt paikallaan?

— Ei ole, vastasi Kristian. On vielä liian alhainen.

— … Vielä liian alhainen, toisti Anna Sohvi.

— Mutta minä en maksa enempää.

— Ei ole pakotusta.

— Ei lainkaan pakotusta. Kun et maksa, et maksa.

— Mutta miten sitte menetellään? kysyi holhoja, kun ette te, jotka vaaditte suurempaa hintaa, itse taivu rupeemaan suorittajan asemaan. Miten menetellään?

— Myydään talo vieraalle, lausui Kristian rohkeasti, jollei…

Severi hypähti tuolilta ylös. Katse oli niin terävä, että se melkein mieli keihästää lävitse nuo kaksi olentoa, tuon veljen ja tuon sisaren, jotka niin lujilla kynsillä pitivät kiinni saaliistaan. Aivan kuten nälkäiset sudet…

— Kelle se myötäisi? ärjäsi Severi, voimatta salata suuttumustaan.

— Vaikka Kulon isännälle. Maksaa sekin Lampiniemen talosta viisitoista tuhatta.

— Vale, väitti Severi vapisevin huulin.

— Ei ole kuin ihkanen totuus.

— Noh, vai niin… vai olette te olleet tarjolla Lampiniemeä.

Severi istahti jälleen. Tunsi olevansa tappion kummipoika eikä siis enää nytkinyt vastaan, kun vipua painettiin ylös. Maksoi sovinnolla Kristianille viisituhatta ja Anna Sohville puolikolmatta tuhatta Lampiniemen talon hinnaksi.

Irtain jaettiin erittäin. Kristian ja Anna Sohvi haravoivat päivittäin Lampiniemen loukkoja, saaden saaliiksi arvotonta ja arvokasta, vanhaa ja uutta. Jokainen esine kulki arvion alitse, muuttui numeroksi ja viimein heliseväksi hopeaksi. Puolen vuoden kuluttua oli pesäjako selvitetty. Severi haali rahoja lainaksi, maksoi siskon ja veljen osuudet sekä kiinteimistön että irtaimen suhteen, ja kun se kaikki oli tehty, oli hän Lampiniemen isäntä. Hänen ne olivat tilukset ja nurkat, mutta hänen niskoillaan oli velkataakka, kruununverot ja monet muut huolet, joista kertyi jokseenkin paksu kerä. Naituaan köyhänpuoleisen talontytön, joka oli oppinut työtä tekemään, rupesi Severi kovin kourin talontöihin käsiksi. Huikentelemiset ja muut kuuseen kurkottamiset jäivät siten kauniisti syrjään.

Kristian vihasi nuhjertelemista eikä hän ollut ikinä mielinyt pellonkyntäjäksi. Talonpojan elämä, ainakin köyhän ja velkaisen, oli hänen mielestään pelkkää kituuttelemista, joka tuiki harvoin johti onneen, rikkauteen. Siinä oli aina miehen molemmilla sivuilla kymmenen puutetta.

Saatuaan perintösummat käteensä, kääntyi Kristian ripeästi sille uralle, jonka kohdalla onnentähti jo vuosikausia oli vilkuttanut kullanväristä valoaan hänen vilkkaisiin silmiinsä. Hän rupesi ostamaan ja myömään raavaita, voita ja hevosia, hän kävi markkinoilla, ryöstö-huutokaupoissa ja kaikissa muissa tilaisuuksissa, joissa voi edullisia kauppoja tekaista. Alussa tuommoinen juoksukoiran tapainen elämä vaivasi häntä, mutta aikojen kelluessa hän tottui siihen, ja pianpa kaikki tuo reuhtominen tuli hänen, toiseksi luonnokseen. Monenlaisia viehätyksiä pulppusi hänen nuoreen vereensä ja niiden takaa ajaminen kiihdytti sielun ja ruumiin voimia yhä levottomampaan toimintaan. Terve ymmärrys toisin hetkin kapinoitsi tuota levotonta toimintaa vastaan, kaivellen esiin surkeita havaintoja. Semmoisina hetkinä tuntui Kristianista noin pimeänpuoleiselta. Aivan kuten istuisi hän hurjistuneen hevosen selässä ja kiidättäisi jyrkkää kallionrinnettä alas… alas perikatoon! Silloin tarvittiin lääkkeeksi yhä levottomampaa toimintaa ja uudempia viehätyksiä. Rikastua, tulla tunnetuksi, saada suurta mainetta ja kunniaa… olihan niitä takaa ajettavia monta lajia.

Tuttavia kasvoi ylt'ympäri maailmaa. Varakkaammat talonpojat, kaupungin pikkuporvarit ja hevoismiehet, kaikki he tunsivat Lampiniemen Kristianin, ja kaikki he tekivät mielellään hänen kanssaan kauppoja, voittaakseen satamarkkasen tai enemmänkin. Tietysti käyttivät edukseen kauppoja tehdessä Kristianin kokemattomuutta. Rahalaukku, jota tämä matkoilla kantoi vasemman kainalon alla, sai kutistumisellaan maksaa kantajan typeryyden.

Ensimmäisenä vuonna veti Kristianin tie usein kotikylän kautta. Asiat olivat nimittäin sillä kannalla, että Haukkamäen Aleksandra ja Lampiniemen nuorempi poika kuuluivat toisilleen, ja siitä piti tulla kihlajaiset ja häät. Tyttö oli sievä ja keikaileva eli juuri sellainen, jommoista Kristian vaatikin. Asetettuna sopiviin oloihin — ja niitähän Kristian tavoitti saavuttaa — kehittyisi hänestä täysiverinen herrasnainen. Tuo mahdollisuus oli ehkä hurmaavin viehätys, joka pulppuili Kristianin nuoressa veressä, kun ajeli markkinoille, vieraisiin pitäjiin, huutokauppoihin…

Toisena vuonna ei tie enää niin usein vetänyt kotikylään. Vaikka joutui lähellekin, niin ohi ajoi kiireiden asiain vuoksi. Joulun lopulla sitte tuli käymään Kulon isännän parissa ja siitä ajoi Haukkamäkeen tapaamaan Aleksandraa. Tämä oli tullut entistä kauniimmaksi, mutta myöskin ylpeämmäksi ja kylmemmäksi. Moitti Kristiania välinpitämättömäksi, jopa syytti petoksen tuumistakin.

— On yli puoli vuotta siitä kun kirjotit viimeksi… Jos sillä tavalla pitkität…

— Älä nyt tikusta asiaa tee, virkkoi Kristian väristen, ja hänen tulinen sydämmensä löi rajusti. Aleksandran rinnalla kaikki muut naiset olivat romua ja markkinatavaraa… ei ole ollut mitään erityistä asiaa.

— Mitään erityistä! Onko muistisi perin hukkunut? Milloin oli määrä viettää häitämme?

Kristian vaikeni.

— Ennen tämän vuoden loppua… ja sinulla ei ole ollut mitään erityistä syytä kirjoittaa. Luuletko että minä istun ja odotan nöyrästi sinua koko ikäni?

Kristianista tuntui kuin keinuisi hän korkean aallon harjalla, josta jokaisena silmänräpäyksenä voi syöstä suin päin syvyyteen. Omatuntokin soimasi häntä ja myönsi, että tyttö puhui puhdasta totta.

— Menettelet tuolla tavoin, vaikka hyvin tiedät kuinka monta kosijaa olen sinun tähtesi hylännyt.

— Sassa kulta, älä nyt…

Kristian meni Aleksandran eteen, laski kätensä hänen kaulalleen ja pyysi kauniisti anteeksi. Ääni värähteli ja koko vartalo melkein vapisi. Ensimmäinen rakkaus oli niin voimakasta.

Aleksandran mieli suli sovintoon, ja hän alkoi puhella häävalmistuksista, morsipukineista ja muista semmoisista. Kristian nyökäytteli päätään ja hymyili, mutta hän ei kuullut Aleksandran puheista ainoatakaan sanaa. Hänen sisimmässä olennossaan vallitsi hurja epäjärjestys… ajatukset mylleröivät ja riehuivat kuin hornan henget ja sydäntä syleilivät vuoroin intohimot, vuoroin häviölle joutumisen pelko, kaiken menettäminen, köyhyys, häpeä.

— … Ja ennen ensi vuoden loppua ovat sitte häämme. Lupaatko varmaan?

— Lupaan, vastasi Kristian melkein tietämättä mistä oli kysymyskään.

— Hankit siksi asunnon ja talouskapineita. Mutta miten onnistut kaupoissasi? Toiset väittävät, että olet köyhtymään päin, toiset kehuvat että rikastut suunnattomasti. Kumpiako on uskominen?

Kristian tunsi ohimonsa kuumenevan. Välähti mieleen, että sopisi heittäytyä Aleksandran rinnoille ja ilmaista kaikki. Ilmaista että hän tähän päivään saakka on aina vaan hävinnyt, ja että hän äsken enää töin tuskin sai Kulon isännältä tuhattakaan markkaa lainaksi kymmentä korkoa vastaan! Mutta jos sen tekisi, niin ehkä…

— Molemmat jutut ovat valetta. Ei ole vielä tietoa voitosta, jos ei ole häviöstäkään.

Ja Kristian laski kätensä Aleksandran kaulan ympäri ja kysyi värähtelevin äänin:

— Ethän petä minua, Sassa.

— En, vastasi Aleksandra, katsoen säikähtyneesti Kristianin silmiin.

Ne melkein iskivät tulta…

II.

Varas veitikka osasi käyttää hyväkseen markkinatungosta ja kähmätä Kristianin päällystakin lakkarista lompakon, joka sisälsi useampia satoja. Kristianin silmissä pimeni maailma, kun huomasi ettei lompakkoa enää ollutkaan. Hän kopeloi ja kaiveli sitä kaikista mahdottomistakin paikoista, mutta sormet eivät löytäneet tuota mustunutta ja sileäksi kulunutta esinettä, jonka välikkeissä hänen viimeiset ja ainoat toiveensa kätkeytyivät. Eivät löytäneet surmikseenkaan.

Ne tuhat markkaa, jotka hän korkeata korkoa vastaan oli töin tuskin saanut puristetuksi Kulon isännältä lainaksi, olivat menneet edeltäjiensä polkuja melkein kuin avantoon, mutta viimeinen satamarkkanen oli onnen raha, ja se käänsi Kristianin toiminnat voiton väylälle. Hän osti sillä rahalla raavaseläimen, jonka möi teurastajalle viidenkymmenen prosentin voitolla. Sitte seurasi voitto voiton jälkeen, ja parin kuukauden kuluessa kasvoi pääoma seitsenkertaisesti. Tuon pääoman kanssa saapui hän markkinoille, mieli täynnä rohkeutta ja viehätystä, mutta varas vei saaliikseen rahat, ja rahojen mukana luisti tiehensä Kristianin rohkeus, into ja luottamus. Rahattomana kävellessään katuja pitkin, tuntui hänestä kuin olisi äskettäin saanut raippavitsat.

Markkinain jälkeisenä päivänä möi hän kellonsa, meni kievariin, otti sieltä kyytihevosen — omansa oli hän myönyt vähää ennen kuin lähti viimeisen erän Kulon isännältä rahoja lainaamaan — ja lähti ajamaan kotipitäjää kohden. Jo edellisenä päivänä oli hän ollut syömättä, kun ei raskaan mielensä tähden saanut kurkustaan ruoanpaloja menemään alas, ja kun kahdentoista penikulman pituinen matka oli kuljettu päähän, tunsi hän itsensä kovin uupuneeksi. Pää oli kuuma ja sekainen, ruumis rento ja veltto. Hän saapui Lampiniemen pihaan iltamyöhällä, työnsi kyytimiehelle rahat ja lähti kiertämään rakennuksen ympäri. Ovet olivat suletut, ja muualla huoneissa oli pimeä, mutta Severin kamarissa tuikki vielä tuli. Kristian napahutti lasiin. Hetkisen kuluttua ilmaantui Severi taka-ovelle.

— Kuka siellä?

— Kristian… avaa.

Severi työnsi salvan pois ja avasi oven. Siinä pimeän hämyssä loivat he toisiinsa tirkistelevän ja terävän katseen. Sitte Kristian virkkoi:

— Tässä näet tuhlaajapojan… avaatko huoneesi oven?

Severin huulet vaalenivat… ja silmät välähtivät terävästi.

— Tule, virkkoi hän ja kävi edellä kamariin. Vaimo, joka oli juuri päässyt uneen kiinni, heräsi ja hänen silmänsä suurenivat, kun näki Lampiniemen nuoremman pojan kalpeana ja onnettoman näköisenä. Mutta hän vaistomaisesti aavisti asianlaidan, nousi ylös ja teki makuusijan viereiseen kamariin. Kuten puolihumalainen hoiperteli Kristian sänkyä kohti, heittäytyi vaatteissaan vuoteelle ja nukkui suureen päivään saakka. Kun veljen vaimo aamupäivällä puuhasi ruokaa pöydälle, teki Kristianin mieli ruveta sananvaihtoon, mutta hän ei rohjennut. Hän pelkäsi kuulla omaa ääntään, ja hänen kurkkunsa oli ikäänkuin turvoksissa. Toisena päivänä hän jo oli tasaisempi, kuumat ainekset olivat vähitellen kylmettyneet, ja hän rohkeni alottaa keskustelun. Kun veljen vaimo tuli ruokia korjaamaan, kysyi Kristian:

— Miten se voi Haukkamäen Aleksandra?

— Eiköhän tuo hyvin voine.

— Käykö sillä vielä yhtä ahkeraan kosijamiehiä?

— Kuuluu noita käyvän.

— Onkohan jo sattunut ominaista?

— Ei sitä varmaan tiedetä, mutta kyllä hoetaan, että on sillä Petron kihlat.

— No tuhat… ja Kristian puri huultaan niin kovasti, että kipu näkyi kasvoissa.

Petro oli aunukselainen kauppias, pitkäpartainen nylkyri. Mutta hän oli rikas. Hänellä oli kaksi puotia ja puolen tusinaa laukunkantajia, jotka kiertelivät sivukyliä ja erämaita, muuttaen rahaksi rihkamia ja tullaamattomia tavaroita.

Jo pelkkä otaksuminen, että Petro saisi Aleksandran, pani kuumat ainekset kiehumaan Kristianin olennossa. Hän kiroili maailmaa, omaa kohtaloaan, ja toivoi tulevansa mielipuoleksi ennen Aleksandran häitä.

Kevät läheni, taivas rupesi näyttämään sinisemmältä. Lumi suli, ja pelloilla alettiin tekemään toukoja. Ja Aleksandra ja pitkäpartainen Petro viettivät häitään!

Kristian kärsi kovia tuskia. Joskus välähti hänen mieleensä ajatus, että hänen piti joutua pois, kauas pois, mutta kun ei ollut rahoja, ei ollut rohkeuttakaan. Mieli ja jäsenet olivat melkein kuin halvautuneet. Lompakon katoaminen oli jättänyt Kristianin olentoon tyhjän sijan, jota ei mikään voinut täyttää.

Nieltyään toisen karvaan pippurin toisen jälestä, rupesi hän vähitellen näyttäytymään kylän puolella. Eräänä iltana nähtiin hänen menevän Kulon isännän luo, ja jonkun ajan kuluttua kävi hän vierastelemassa siskonsa talossa. Sitte hänet joskus nähtiin muuallakin kylissä, varakkaimpain ja paraimpain tuttujensa luona.

Pian levisi huhu, että Kristian, aikoen uudelleen alottaa kaupantekoja, yrittelee saada raha-asioitaan kuntoon. Kerjäilee käteisiä ja takauksia, luvaten korkeat korot ja hyvät palkkiot… mutta ei kukaan mene mertaan, ei oma sisarenmieskään.

Eräänä iltana tuli Kristian semmoiselta matkalta kotiin. Hän heittäytyi seljälleen sänkyyn, kirosi maailmaa ja omaa kohtaloaan. Ei kukaan tahtonut auttaa häntä! Maatamenon ajoissa kuuli hän Severin kamarista omituisen varovaa supatusta, joka kiihdytti hänen uteliaisuuttaan. Hän asteli hiljaa oven kohdalle ja kuunteli. Veljen vaimo se oli, joka supatti…

— Tuo kun tuli herrastelemaan tähän… alkaa kesän kiireet… ja tässä on muutenkin työtä käsien täydeltä… sille pitää kantaa ruokia ja…

— Pistättää muakin tuo herraus. Kun menisi edes työhön…

— Maailman markkinoille tuhlasi suuret perinnöt ja…

— Kun ensin oli nylkenyt omaa veljeänsä.

— Se kuuluu hakevan rahoja lainaksi ja takauksia, muista vaan ettet sin…

Kristian oli kuullut tarpeekseen. Hän heittäysi jälleen vaatteissaan vuoteelle. Viha ja kostonhimo alkoi kiehua hänen sielussaan. Kirottu maailma ja sen ihmiset. Häntä olivat pettäneet kaupoissa oudot ja ystävät ja hänen kokemattomuuttaan olivat kaikki käyttäneet hyväkseen. Olivat poimineet häneltä rahat ja nyt irvistelivät iloissaan. Nyt kun hänellä jo oli kokemusta ja tarkkuutta kaupan teossa, nyt jokainen ilvehtien käänsi hänelle selkänsä.

Mutta — Kristianin kädet puristuivat nyrkkiin — vielä hän näyttää heille. Vielä hän kulkee rikkaana miehenä, vielä he seisovat hänen edessään lakki kourassa, kaikki nuo ilvehtijät ja tuhmeliinit, jotka ovat mustuneet ja hapanneet kotoisen pirtin sauhussa. He kaikki kerran saavat maistaa hänen kostoansa…

Kun nupatus lakkasi ja kaikki hiljeni, riisui Kristian jaloistaan saappaat, avasi hiljaa kamarin oven ja hiipi ulos. Veti sitte saappaat jalkaansa ja lähti navakasti astelemaan…

Mitään varmaa matkan suuntaa ei ollut, mutta tarkoitusperä hohti selvänä silmiin. Hän joko voittaa sadoin kerroin menettämänsä rahat ja joutuu siten taas arvoon ja kunniaan tai…

Kristianin kädet puristuivat tietämättä nyrkkiin. Toista ehtoa oli hirveä ajatella tarkemmin, varsinkin kun käsien jäntereissä oli vielä niin paljon voimaa, väkevyyttä.

III.

Sahan isännöitsijä lähetti heti aamulla tiedon "isoon konttooriin", joka oli kaupungissa, että yöllä raivonnut myrsky oli repinyt irti useita pyräitä sahan läheltä, särkenyt puomit ja hajoitellut pölkyt tuulien ajeltavaksi. Lastaustöiden vuoksi ei sahalta riittänyt miehiä pyydystelemään vesiajolle joutuneita hirsiä ja kuitenkin oli kiireinen apu tarpeen. Kasööri meni heti neuvottelemaan patruunin kanssa…

— Mitä tehdä? Sieltä ei riitä miehiä, ja apua pyydetään kiireisesti.

— Koetetaan saada kaupungista.

Konttoorin ovi samassa aukeni. Pitkä, ruskeasilmäinen ja hiukan kalpeanlainen mies astui sisälle. Kasvot olivat lujan näköiset, vaatteet siistit…

— Mitä asiaa?

— … Jos täältä saisi työtä.

— Kyllähän, vastasi kasööri, jota miehen ulkomuoto miellytti… saatte vaikka oitis.

Kasööri ehdotteli että työnhakija rupeisi urakassa pyydystelemään vesiajolle joutuneita pölkkyjä, käskien hakemaan kaupungista apuvoimia niin paljon kuin halutti. Mitä joutuimmin työ sujui, sitä parempi.

— Suostutteko urakkaan? Sahalta saatte veneitä ja muita tarpeita.

— Suostun.

— Mikä nimenne?

— Kristian Lampiniemi. Voisiko saada vähän käsirahoja?

— Miks'ei. Kasööri pisti kätensä rahalaatikkoon ja otti hyppysiinsä pieniarvoisen setelin. Katsoi Kristiaaniin ja otti sitte kaksi seteliä lisää. Mies vaikutti häneen edullisesti.

— Ka tuossa… joutukaa vain työhön.

Kristian otti rahat ja lähti etsimään työvoimia. Houkuttelemalla ja lupailemalla aimo päiväpalkkoja sai lähtemään mukaansa viisi uneliasta veitikkaa. Höyrysaha siaitsi meren rannalla, puolen peninkulman päässä kaupungista, ja sieltä saatiin veneitä, köysiä ja väkähakoja. Ryhdyttiin työhön. Soudeltiin toista viikkoa rantamia ja uiteltiin karkuteille lähteneitä tukkeja sahan luo. Jo kolmantena päivänä hupeni miehistö… kaksi jätkää lähti kiroillen tiehensä, ja Kristianin, jolta saadut käsirahat loppuivat, täytyi käydä konttoorissa vaitelemassa uusia. Työn loputtua ei ollut enää muuta kuin kaksi miestä ja niillekin oli päiväpalkkaa korotettu lähes toisen verran, muuten nekin olisivat luistaneet tiehensä ja jättäneet tuokseen koko kalastuksen, joksi he työtä nimittivät. Kun pyydystettyjen pölkkyjen lukumäärä oli tarkoin saatu selville, lähti Kristian miehineen kaupungin konttooriin, varustettuna sahan isännöitsijän antamalla kirjelipulla. Maksettuaan kalliit päiväpalkat tovereilleen, ei hänelle jäänyt muuta kuin yksi ainoa viisimarkkanen. Miehet sen johdosta pois mennessään laskettelivat paksuja komppasanoja.

— Niinkö huonosti urakka kävikin? kysyi kasööri… pitihän siitä paremmin lyödä rahoiksi.

— Olisihan siitä lyönytkin, mutta nuo tuommoiset tulimmaiset, joiden kanssa siellä soutelin. Pitihän sen jo ennen ryhtymistäkin arvata.

Kasööri naurahti… hän tunsi vetoa Kristianin puoleen. Miehessä oli jotakin, jota ei muissa tavallisissa työnhakijoissa ollut. Hänen olennossaan ilmausi jonkinmoista lujuutta. Ruskeat, vilkkaat silmät, kasvojen nuorteat piirteet ja värikäs iho todistivat ettei mies ollut siveellisessä rappiotilassa, kuten moni muu siistipukuinen työnhakija.

— Paikataan sitä urakkaa hiukan. Kasööri otti laatikosta kahdenkymmenen markan setelin ja antoi sen Kristianille.

— Mitenkä olisi vastaisien töiden kanssa?

— Tulkaa aamulla kuulemaan.

Käsky olisi lausuttu Kristianille ilman hänen tiedusteluaankin, sillä sahan isännöitsijä oli kirjelippuun kirjoittanut myöskin paitse pölkkyjen lukumäärää, että urakan toimittaja oli harvinaisen tarmokas henkilö ja siis semmoisena kiinnitettävä tukkiliikkeeseen tavalla tai toisella.

Aamulla meni Kristian konttooriin. Kasööri kysäsi häneltä?

— Osaatteko kirjoittaa?

— Osaan auttavasti.

— Entä laskutaitonne?

— Osaan kokonaiset luvut ja murtoluvut.

— Hyvä, saatte jäädä vakinaiseksi mieheksi, jos haluatte. Palkkaa maksetaan ansion mukaan. Kun tulee syyspuoli, pääsette koettelemaan metsäkauppoja. Tunnette toivottavasti kotiseutunne metsät ja talokkaiden rahalliset olot.

— Luulisin tuntevani.

— Nyt aluksi saatte pienempiä töitä haltuunne.

Kristiania ruvettiin käyttämään kaikkien vaikeanlaatuisten töiden etumiehenä ja oitis huomattiin, että työt tulivat hänen johdollaan tehdyiksi vähillä rahoilla ja huolellisesti. Tuossa ruskeasilmäisessä miehessä löytyi terästä joka lajiin, ja ihmeteltävän nopeasti pääsi hän oudonpuoleistenkin asiain perille.

Ensimmäiseltä kuulta maksettiin hänelle palkkaa kuusikymmentä markkaa, mutta jo seuraavassa kuussa korkeni se täyteen sataan.

Syksymmällä pantiin Kristian kokeilemaan metsäkauppoja, ja siinä toimessa hän joutui varsinaiselle alalleen. Kaikki vanhat unelmat onnesta, kunniasta, rikkaudesta ja kaikki vanhat viehätykset pulpahtivat eloon. Ajatukset ikäänkuin vainusivat, että nyt oli onnetar apuna. Sen kosketus ja ohjaus ihan tuntui Kristianin olennossa. Ei ollut lainkaan tuskallisia aprikoimisia, mieli ei häilynyt sinne eikä tänne, mutta järki ja viisaus otti käyttääkseen paraimmat keinot. Myyjän persoona, velat ja muut vaikuttavat asianhaarat piti olla selvillä, ennenkuin Kristian lyöttäytyi kaupanhierontaan.

Kuusi kontrahtia hän teki ensimmäisellä matkallaan, joka tavallaan ratkaisi koko hänen tulevaisuutensa. Ja niin viisaasti hän menetteli, ett'eivät myyjät aavistaneetkaan, miten surkeasti tuo vilkassilmäinen, kauniinnäköinen mies heidät petti. Älykkäimmälle, joka oli varakas ja tunnoton isäntä, maksoi Kristian täyden hinnan metsästä, sillä ehdolla että kauppasumman suuruus julkisuudessa sanottaisi viittä vertaa pienemmäksi. Sen kaupan teki hän ensin. Sitte hän iski kiinni varsinaisiin otuksiinsa, jotka vastustelematta antoivat kyniä itsensä mielin määrin.

Vilkas veri täynnä viehätystä palasi Kristian ensimmäiseltä matkaltaan kaupunkiin, merkitsi lyijykynällä jokaiseen kontrahtiin puiden lukumäärän, asetti kontrahdit kasöörin eteen ja kysyi, hyväksytäänkö niitä.

Kasööri silmäili kontrahteja.

— Tuo ensimmäinen on kalliinpuoleinen, mutta se oli syöttinä noille toisille.

— Ne hyväksytään. Olette alottaneet mainiosti. Jos vaan näin jatkatte…

— Aikomus on vielä hiukkasen edistyäkin, keskeytti Kristian.

Samalla kertaa hän nosti kuukauspalkkansa. Sitä oli taaskin korotettu viidelläkymmenellä markalla.

Pian hänet lähetettiin uudestaan matkalle ja luonnollista oli, että hänen toimintoihinsa kiinnitettiin paraimpia toiveita. Tuo aloittelija oli ensimmäisellä matkalla huipannut kokeneimpainkin tukkijunkkarien ohi. Ei milloinkaan ennen oltu levitetty niin edullisia kontrahteja konttoorin pöydälle.

Kristian risteili maita ja metsiä ja teki hyviä kauppoja. Hänen olennossaan oli jotakin lumoavaa, joka vaikutti että myyjän täytyi puoli pakolla piirtää puumerkkinsä hänen papereihinsa. Lahjoomisjärjestelmä ja muut sopivat koukut oli Kristianilla aina käytännössä. Kaikki tuo peijaus oli ikäänkuin hyvitystä vanhoille haavoille, joista vielä joskus tiuhkui verta. Juuri yhtä surkeasti häntä itseäkin oli veijattu ja vedetty nenästä, silloin kun hän kokemattomana lähti perintörahoineen maailmalle. Nyt oli tilaisuus mitata samalla mitalla takaisin…

Päästämättä milloinkaan luontoaan imeltymään, poimi Kristian paraimmat metsät, teki sukkelimmat kaupat. Sitte kolmen vuoden kuluttua tapahtui pieni seikka, joka heitti Kristianin suorastaan päämääränsä perille. Jo ensimmäisellä matkallaan heräsi hänessä ajatus, että hänen pitäisi saada haltuunsa kaikki metsänostot, saada kaikki johto ja päätösvalta omiin käsiinsä ja saada oma miehistö ja rajaton valta niiden yli. Vähäpätöinen ja aivan satunnainen tapaus viskasi Kristianin päämääränsä perille. Matkoillaan joutui hän erään metsätalon isännän pariin. Sillä oli mainio hongikko, kymmenien tuhansien arvoinen. Puut olivat niin hurjan pitkiä, ettei miehen päässä pysynyt lakki, kun piti latvoihin kurkistella. Kristian luki puut ja meni kaupoille. Tilasi päivällisen ja kun oli syönyt ja maksanut ruoan, niin turkkeja rupesi vetämään ylleen… metsäkaupasta ei ollut tietävinäänkään. Isäntä, yksinkertainen mies, hätääntyi.

— Eikö insinööri ostakaan minulta metsää? kysyi hän.

— Kyllä ostan, virkkoi Kristian hiljaa, kuten asia olisi ollut salainen ja kauhea rikos. Mitä aiotte hinnaksi näreiköllenne?

Isäntä mietti kotvasen ja virkkoi sitte pelokkaasti:

— Eiköhän tuosta saisi puolta tuhatta?

— Veikkonen; ei siitä niin paljon makseta. Kolmesataa on paikallaan. Nyt on rahasta tiukka.

— No, jos niin on…

Isäntä suostui kauppaan, haettiin todistajat ja kirjoitettiin kontrahti. Kun hän jonkun kuukauden kuluttua meni kaupungin konttoorista rahoja noutamaan, työnnettiin hänelle käteen viisi sadan markan seteliä.

— Tässä on liikaa nämä kaksi rahaa.

— Ei suinkaan, vastasi kasööri, silmäten kontrahtiin uudelleen… ei siinä liikaa ole.

— On ainakin, kolmesataa vaan määrä oli. Syntyi kinailu, johon patruunikin sekaantui. Kun ei isäntä antanut perään, haettiin konttooriin Kristian, joka silloin sattui olemaan kaupungissa.

— Muistaahan insinööri että…

— Kyllä muistan, vastasi Kristian, mennen suoraa päätä patruunin komeroon ja viitaten kasööriä seuraamaan mukaan.

Siellä Kristian selitti omantunnon pakosta kirjoittaneensa kontrahtiin vaaditun summan. Piloillaan vaan oli tinkinyt isännän kanssa. Tämä siis sai kun saikin metsästään puoli tuhatta ja iloissaan kiitteli hän leikkisää insinööriä, joka oli kujeillut hänen kanssaan.

Isännän mentyä neuvotteli patruuni kasöörin ja Kristianin kanssa.

— Ne metsäkaupat ovat tykkönään järjestettävät uudelle kannalle, virkkoi hän… eli oikeammin siirretään niiden johto uusiin käsiin. Te, Lampiniemi, olette oikea mies johtamaan niitä. Suostutteko?

— Kyllähän, mutta minulla on kaksi vaatimusta. Tahdon hyvän palkan ja rajattoman vallan.

— Saatte molemmat.

Suostuttiin että Kristian, paitsi rajatonta valtaa, saa vuosipalkkaa neljätuhatta markkaa ja määrätyn prosentin vuotuisesta ostosummasta.

Nyt hänestä oli tullut mies, jolla oli mahtava asema. Valtaansa hän käytti heti siten, että erotti toimettomat henkilöt, jopa semmoisetkin, joita kohtaan tunsi vastenmielisyyttä. Sijaan otti vereksiä maalaisvoimia, semmoisia, joita oli käyttänyt kätyreinään ja koukkujen asettelijoina kauppoja tehdessään.

Johdon ja hyväksymisvallan pidätti hän omissa käsissään, määräili metsien hinnat, sekä suuntaili alat ja seudut, joihin kunkin yksityisen piti ohjata tiensä. Hänelle laitettiin pulpetti konttoorin ovipuoleen. Sen takana istuen puhutteli hän talonpoikia, joita kävi tuhkatiheään konttoorissa, hyväksyi ja hylkäsi kontrahteja ja hoiti summittaista kirjanpitoa pölkkymäärästä. Hän oli liikkeen paras ja vahvin pylväs.

Nyt heräsi halu näyttäytyä kotiseudulla. Ei ollut käynyt siellä sen koommin kuin lähti veljensä luota — halveksittuna, pilkattuna ja mieli täynnä epätoivon rohkeutta. Nyt oli lehti kääntynyt, nyt sopi näyttäytyä.

Kristian lähetti kolme miestä kotiseutunsa metsiä tarkastelemaan, ja kun ne olivat työnsä suorittaneet tarkkojen ohjeiden mukaan, lähti hän itse patruunin täplikkäällä hevosella matkalle. Sydämmessä tuntui omituisen suloinen hivellys, kun ajoi veljensä talon ohi kylää kohden. Se oli kerrassaan riemukulkua. Uteliaita naamoja ilmestyi ikkunoihin, hämmennyksen tapainen ihastus näkyi vastaantulijoitten kasvoilla. Semmoinen oli vaikutus, kun Lampiniemen tuhlaajapoika ilmaantui kylään kaikessa mahdissaan.

Ihmiset saivat omin silmin nähdä, että kaikki huhut, joita vuosikausia oli ollut liikkeellä, olivat ihka tosia eikä likimainkaan liioiteltuja. Kristianin oli käynyt kuten Joosepin. Häntä oli alennettu ja ylennetty ja nyt häntä kumartelivat sadat, ehkäpä satojen sadat.

Kulon taloon otti Kristian asuntonsa ja sinne tulivat isännät kauppoja hieromaan. Severi, jota velkataakka painoi, oli isäntien joukossa. Suuria hintoja ei voitu maksaa, selitti Kristian, sillä puutavara oli polkuhinnassa ulkomailla, uittomatka pitkä, raha ahtaalla j.n.e. Kun tarjoukset kuitenkin olivat myyjäin mielestä liian alhaisia, ei ensimmäisenä päivänä kukaan piirtänyt puumerkkiään Kristianin papereihin. Toivottiin yksimielisyydellä voitavan vaikuttaa hintojen kohoamista. Mutta seuraavana päivänä levisi kylään tieto, että viisas ja varovainen Kulon isäntä oli tekaissut metsäkaupan, saamatta penniäkään enempää kuin edellisenä päivänä oli tarjottu. Hänestä tarttui kaupanhimo toisiin isäntiin ja sitte tultiin järjestään piirtämään puumerkkejä kontrahteihin ja saamaan käsirahoja. Ei kukaan enää ottanut huulilleenkaan korkeampia hintoja. Severi antautui viimeiseksi. Hänen metsänsä oli vankin ja hän tinkaili hetkisen, mutta kun veli ei taipunut, piirti hän kontrahtiin nimensä hänkin. Kristian petti hänet yhtä surkeasti kuin toisetkin.

Kauppojen valmistuttua hankki Kristian paluumatkalle. Tien varrella oli useita poikettavia. Sinä iltana odotettiin häntä vielä kirkonkyläänkin päättämään muuatta keskentekoista kauppaa. Siellä hän sitte aikoi yöpyäkin, seuraavaan iltaan ehtisi kaupunkiin.

Kun hevosta jo pantiin puihin ja Kristian juuri veti päällysvaatetta ylleen, tuli kamariin pieni tyttö ja lausui hiljaa:

— Minulla on kirje insinöörille.

— Näytä tänne.

Kristian otti kirjeen, meni kynttelin luo ja katsoi päällekirjoitusta. Hän punastui ja hänen kätensä, rupesi vapisemaan. Tunsi käsialasta että kirje tuli Sassalta.

— Tuossa on sinulle makeisrahaa…

Kristian työnsi tytölle hopearahan, avasi kirjeen ja silmäili lyijykynällä kirjoitettuja rivejä, jotka olivat kovin epäselvät ja sotkuiset. Kirjoittajalla lie kova kiire, tai oli käsi vapissut liiaksi.

"Rakas Kristian! Olet kai kuullut, että minä viime vuonna jouduin leskeksi. Unhoita menneet ja poikkee luokseni, ennenkuin menet pois.

Sassa"

Kristian luki uudelleen ja yhä uudelleen nuo rivit Hänen kätensä vapisi ja hänen ohimonsa rupesivat tuntumaan polttavan kuumilta. Kaikki kylmäverisyys ja tyyneys, johon hän harjoittelemalla oli totuttanut itsensä, rapisi tiehensä. Hänen mahtava asemansa, ennen kärsityt tuskat ja katkeruudet, koko menneisyys ja nykyisyys sulasi Sassan olentoon. Hän näki edessään otsan kauniin hipiän, olkapäät, vartalon ja hän jo tunsi miten rakkaat kädet kietoutuivat hänen kaulansa ympäri…

— Hevonen on valjaissa, kuului Kulon isännän soinnuton ääni… kun et jäänyt vielä yöksi.

— Ei, minun täytyy mennä pian… Säikähtäen omaa ääntänsä astui Kristian ulos ja nousi rattaille. Halju kuutamo valaisi kylää ja Petron puodista loisti suuri tuli. Kristian sivalsi piiskalla täplikköä, mutta kiinnitti samassa ohjaksia lujasti. Hevonen juoksi telmien.

Puodin kohdalla Kristian taas uudisti saman tempun, mutta kiinnitti sitte ohjia niin voimakkaasti, että hevonen kokonaan pysähtyi.

Pienien oviruutujen läpi näkyi jonkun naisolennon varjo liikkuvan tiskin takana. Näkyi solakka vartalo, olkapäät, käsien liikunta…

Kristian nousi seisomaan. Hän hengitti raivokkaasti ja kädet, joissa oli ohjakset ja piiska, vapisivat kovin. Mutta äkkiä ikäänkuin näkymätön voima rusenti häntä hartioihin, oikea käsi hellitti ohjat ja vasen käsi kohosi ylös. Piiskan siima vingahti ja täplikäs hevonen läksi juoksemaan hurjaa vauhtia eteenpäin. Ja rattailla istuessa, sitte kun kylmäverisyys taas oli saanut vanhan valtansa, Kristanin sydän tunsi makeata tyydytystä. Petron ja Aleksandran häiden aikuiset tuskat ja katkeruudet olivat nyt nekin kostetut!

Pari vuotta myöhemmin meni hän kihloihin erään hyvämaineisen ompelijattaren kanssa. Sillä oli ollut sulhasena muuan koneenkäyttäjä, ja lujalle veti ennenkun Kristian voi syrjäyttää tieltään tuon vanhan lemmityn. Mutta hänellä oli vallassaan mahtava keino, hän kylvi kultaa ympärilleen ja hurmautti ensin puoleensa tytön äidin ja veljen ja alkoi sitte varsinaisen piirityksensä. Lähetteli tytölle kalliita nimi- ja syntymäpäivälahjoja, vei häntä huvituksiin ja käytti edukseen kaikki asianhaarat, joita mahtava asema ja rikkaus tuottivat.

Vihdoin tyttökin hurmautui ja vietettiin komeat häät. Patruuni itse piti puheen nuorelle parille, ylisteli Kristianin ansioita, hänen intoaan, uutteruuttaan ja huomautti erittäin, miten hän itse oli ollut oman onnensa seppä.

Kylmäverisesti saneli Kristian vihkimävalan sanat, mutta kelmeä hän oli ja äänen ryhti tahtoi murtua ehtimiseen. Erään toisen naisen kuva väikkyi hänen silmissään koko vihkimäkohtauksen ajan.

IV.

On kulunut vuosia lähes parikymmentä. Patruuni on rikastunut äärettömästi ja hän on saanut kunniamerkin rintaansa ja neuvoksen arvonimen, kun on lahjotellut suuria summia isänmaallisiin ja muihin jaloihin tarkoituksiin.

Mutta maaseuduilla ovat ajat ahtaat. Maanviljelijät tekevät kuperikeikkoja, vasara paukkuu, pienten talojen omistajat vaihtuvat, ja moni, jota ennen pidettiin pohattana, häärii nyt lapion varressa päiväläisenä uudella isännällä. Yleinen ahtaus, yleinen rahanpuute kaikkialla. Tuhannet ovat köyhtyneet, jotta joku, jolla oli tautimainen liikehimo, sai tyydyttää rahan-ahneuttaan ja toimintahaluaan. Rikastuneiden ja häviölle joutuneiden suhde toisiinsa on 1: 100.

Kristianin kotikylässä joutui neljä isäntää maattomaksi, mannuttomaksi. Kun metsän hinnat loppuivat, kiinnitettiin talo hypoteekkiyhdistykselle, sillä ei voitu noin kerrassaan luopua ylellisistä elämäntavoista. Rahat meni edellisien tietä pieniin velkoihin ja nautintoihin. Korkojen maksuksi sitte lainailtiin rahoja Kulon isännältä, kunnes velkasumma kasvoi niin suureksi, että nurkkakivet rupesivat häilymään. Kulon isäntä kiristi rahamassinsa suunauhat kiinni ja lähetti Kristianille tiedon, että nyt oli paras aika. Tämä ilmaantui kylään ja teki häviön partaalle joutuneille isännille jokseenkin edulliset tarjomukset, jos olisivat myöneet hänelle talonsa irtaimineen, mutta siihenpä eivät isännät typeryydessään osanneet suostua. Takanapäin he kiristelivät hampaitaan Kulon isännälle ja Kristianille — peijaus, jonka nämä yksissä tuumin olivat tehneet, oli tavalla tai toisella tullut ilmi, mutta edessä olivat nöyriä ja pehmeitä koin haudotut vitsat.

Talot möi sitte hypoteekkiyhdistys ja Kristian, jolla oli käteisiä, sai ne paljo halvemmalla, kuin mitä isännille olisi maksanut.

Sitte Kulon isäntä iski saataviinsa ja irtain pantiin vasaran alle. Huutokauppa julistettiin kirkossa, mutta Kristianille meni erityinen tieto postissa.

* * * * *

Vasaramies ja kirjuri ovat jo valmiina paikoillaan ja yleisöä tungeksii pihalla, mutta toimitusta ei aloteta. Kulon isäntä käy ehtimiseen supattamassa toimitsijamiesten kanssa ja vakuuttaa heille, että se varmaan tulee. Odotetaan tunti, toinenkin ja rahvas käy jo tyytymättömäksi. Miksi ei aloteta? Miksi viivytellään?

Silloin näkyy kaukana maantiellä pölypilvi, joka lähenemistään lähenee. Ja pölypilven keskeltä kääntyy pihalle, jossa neljän talon irtain paukutetaan vasaran alitse, Lampiniemen Kristian. Kansanjoukko väistyy hänen tieltään, lakit kohouvat ilmaan ja ihmetyksen suhina käy ihmisjoukossa.

Hän on tavattoman lihava ja komea. Kaula on punainen ja paksu kuin hongan kanto, leuan alla kelluu möhkäle valkoista lihaa, rinta on rehevä, vatsa turpea. Hän istuu tuolille Kulon isännän viereen ja hän silmäilee kansanjoukkoa, mutta hän ei näe ketään erittäin eikä tunne ketään erittäin, hän katsoo sitä noin yleiseen, kuten katsotaan sääskiparvea.

Huutokauppa alkaa ja joukko hevosia talutetaan pihalle. Kristian katselee muuanne ja lausuu tarjomuksensa. Kukaan ei lisää huutoon. Vasara paukahtaa ja kirjuri kumartuu paperinsa ylitse.

Tuota jatkuu tunnin aikaa. Sitte Kulon isäntä, joka on keskustellut koko ajan isäntäparkojen kanssa, astuu Kristianin lähelle ja kuiskaa hänelle jotakin korvaan.

— Hyvä, vastaa Kristian ja nousee seisoalle… huutokauppa on loppunut.

Hän istuu jälleen tuolille ja silmäilee pelloille, jossa ruis heilimöi. Pellon taakse, tuonne mäen töyräälle rakennuttaa hän uhka komean rakennuksen, repii aidat alas, ottaa inspehtoorin hoitamaan maanviljelystä ja…

Maantiellä astelee eräs vaimo-ihminen, johon Kristianin silmät kiintyvät lujaan. Se käy hiljaa ja katselee väkijoukkoa, mutta kun huomaa Kristianin, niin kääntää äkkiä päänsä toisaanne. Pukine on huono, iho kellastunut, otsassa rumia ryppyjä.

Kristian sävähtää, sillä hän tuntee entisen morsiamensa, Haukkamäen Aleksandran, joka hylkäsi hänet vastoinkäymisien aikana ja meni naimisiin rikkaan aunukselaisen kanssa. Jäi leskeksi ja meni uusiin naimisiin. Toinen mies hävittänyt kaikki, mennyt tiehensä ja jättänyt vaimonsa kurjuuteen.

Kristian katsoo hänen jälkeensä silmää räpäyttämättä. Kuihtunut vartalo muuttuu, otsan hipiä on kaunis, silmät… suuret ja kaula ja olkapäät…

Kristian taas sävähtää ja tuntuu kuin olisi häntä purtu kipeästi sydänjuuriin. Mutta pian kivuntunne on ohitse, kylmäverisyys ottaa jälleen vallan ja hän luo uudelleen katseensa peltoihin, jotka parhaillaan kukkivat, ja mäen töyräälle, jonne hän rakentaa uhka komean talon.

Kansanjoukko, tuo sääskiparvi on kadonnut pihalta. Ei ole muita jälellä kuin toimitusmiehet, Kulon isäntä ja nuo neljä raukkaa.

— Teille on siitä pelkkää hyötyä, virkkoo Kulon isäntä raukoille. Saatte nähdä että velka menee umpeen ja teille jääkin vielä omaisuutta.

Kristian herää aatelmistaan, nousee seisoalle ja virkkoo:

— Kulon isäntä saa arvioida irtaimistonne. Tyydyttekö hänen määräämäänsä hintaan?

— Tyydymme, vastaavat norjaksi haudotut vitsat.

— Sitte ei muuta kuin hyvästi… minulla ei ole aikaa viivytellä.

Tunnin kuluttua on Kristian jälleen paluumatkalla. Sakea pölypilvi käy maantiellä hänen jälkeensä ja hevonen pärskyy juoksuhalussaan.

Ajajan katsanto on sumea, ryhti murtunut. Tuo kellahtavan värinen naisolento on ryöstänyt hänellä rauhan ja se väikkyy kaikkialla hänen silmäinsä edessä. Jos on mäki tai metsä, kylä tai kuja, aina se astelee hiljaisin askelin kappaleen matkaa hänen edellään.

Vasta kun on kulunut päiviä ja viikkoja, vaimentuu vaiva. Vasta sitte ottaa kylmäverisyys vanhan valtansa ja mieli takertuu umpenaan työhön. Ja jos väliin tuleekin joku muu ajatus mieleen, niin liittyy siihen avarat pellot, joissa ruis tekee kukkaa, ja kaunis mäen töyränne johon piakkoin kohoutuu uhka komea rakennus.

Aina kun tuommoinen ajatus tulee mieleen, leviää Kristianin kasvoille hymy ja hänen veressään tuntuu omituisen suloinen viehätys.

Pikku Jaakon muistoksi.

Harvinainen tapaus tuo Jaakon syntyminen, sillä äiti oli jo viidenkymmenen lähimailla eikä isääkään, vanhaa Jaakkoa, enää nuoruus vaivannut. Askel askeleelta oli se siirrättänyt itseään yhä loitommaksi, tehden tilaa vanhuudelle, joka hiipien ja pehmein askelin läheni yhä lähemmäksi. Olipa sillä vanhuudella ominaiset kujeensa, vehkeensä. Se koukisti niskan, harmaannutti hiukset, loi syviä ryppyjä kasvoihin ja teki käsivarsien ja vartalon liikkeet lienteimmiksi, konttaisemmiksi.

Oli sitä touhuttu ennen, kun oltiin nuorempia, korskeampia. Oli perattu notkon takana olevaa kivimäkeä, oli siihen kyhätty pieni, tuvantapainen laitos, ojia, perunasarkoja, ja oli istutettu pihlajia ja tuomiakin aitaveräjän kahden puolen, jotta laitos kokonaisuudessaan näytti oikein sievän sievältä. Ne olivat niitä aikoja ne. Silloin oli käsivarsissa murtumatonta voimaa, oli intokin lujaa kuin tammi. Nyt ei ollut enää niin. Nyt se vanhuus tapasi antaa kättä joka kohdassa. Tuntuipa siltä kuin olisi elämä hankaannuttanut henkeä ja ruumista hiukan liiemmaksikin. Innon kipenä ei enää usein iskenyt tulta ja, milloin iskikin, ei vaikuttanut vilkasta kiihtymystä, vaan tuollaista tasaista hyvinvoinnin tunnetta, aivan kuten vaikuttaa lauhkean lämpöinen syysilta, jolloin kuu valaisee taivaanrantaa, ja jolloin usvahöyryjä nousee lämmön mukana ylös ilmaan. Lapset, viisi luvultaan, olivat jo hajaantuneet maailmalle, mikä rengiksi, mikä piiaksi, mikä torpanpitäjäksi. Kaksi vanhempaa oli jo naimiseenkin joutunut. Kunniallisia polkuja astelivat kaikki, elättäen itseään rehellisellä työllä, johon isä, vanha Jaakko, oli ollut paraana esimerkkinä.

Sitte vanhuuden puolella syntyi pikku Jaakko, vastoin kaikkea inhimillistä viisautta, melkeinpä vastoin luonnonlakejakin. Se tapahtui siinä keväimen ja kesän rajalla. Päivä oli juonikas, oikullinen. Toisin hetkin sateli lumensekaista vettä, toisin hetkin oli tyyntä, kirkasta. Milloin aurinko vetäytyi pilven alle, tuntui sää melkein talviselta, mutta tyynen ollessa lämmitti päivänterä hyvinkin tehoisasti.

— Se on poika… ja riskinpuoleinen. Kuuletko, Jaakko?

— Kuulla täytyy… ei auta muu, vastasi Jaakko, joka pilkkoi puita mökin takana.

Hän oli liiaksi kylmä ja kuontunut, tunteakseen minkäänmoista valtavampaa ilonpuuskausta tapauksen johdosta. Suoranaista vastenmielisyyttä ei tosin tuntenut, mutta jonkinlainen maltillinen viileys vallitsi ajatuksia, tunteita ja mieltä, estäen tasapainon katoamista minnekkään päin.

— Voiko äiti hyvin? kysyi hän vitkalleen.

— Kyllä… kyllä, vastattiin rapulta.

— No sepä hyvä.

Ja Jaakko iski kirveellä oksaisen pölkyn päähän, joka oli kova, kiero ja hankala halkeamaan. Siinä komahutellessa pujahti muistoon avioliiton aikuisemmat päivät ja erittäinkin se päivä, jolloin hänelle tultiin ensimmäisen kerran tuommoista kuulumista kertomaan. Se oli kevättä silloinkin. Oli jo västäräkkejäkin lentelemässä, ja päivä paistoi kirkkaana ja purot lirisivät, aivan kuten nytkin. Toisemman vaikutuksen kuuluminen silloin teki. Se loihti silmiin tynnyrin-alottain vehnävainioita, joissa pitkiä tähkiä huojui. Pelkkiä onnentähkiä niin kauas kuin silmä kantoi.

Mutta se oli silloin se. Nyt arkitunteet pitivät yksinomaisen vallan. Käänsivät itsepintaisesti ajatukset kuivan järjen poluille ja synnyttivät tasaisen mielen, joka ei ollut liian helevä, mutt'ei liian sameakaan. Olipahan vaan kohtalainen, kuten sopi odottaakin mieheltä, jonka ruumis ja henki oli parkittunut lävitsensä, ja joka katsoi kaikkia asioita päiväpalkkojen ja ruistynnyrin hinnan yhteydessä.

Siitä ne sitte kuluivat päivät ja viikot. Tuntui omituiselta, kun kehto pitkän loma-ajan kuluttua taaskin ilmaantui lattialle ja vanhat, ylen tutut tuutilaulut kaikuivat mökissä. Sama oli sävel kuin ennenkin ja samat olivat sanatkin, mutta väre oli vienompi, mielehisempi ja ehkä unettavampikin. Ainakin vanhasta Jaakosta siltä tuntui. Hänen tuli heti pehmyt olla, kun äiti viritti vanhan sävelmän ja alkoi liekuttaa kehtoa, jossa pikku Jaakko makasi. Työmailla hänen korvansa ihan kaipasivat noita vienovärisiä sävelmiä, ja kiintein mielin hän odotti illan tuloa, jolloin taas pääsisi kotimökkiin niitä kuulemaan.

Ei ollut pikku Jaakko paha itkemään eikä muutenkaan vaativainen olennossaan. Kun sai ruokaa ja välttämätöntä hoitoa, niin tyytyväisenä loikotteli permannolla, kehdossa ja minne vain hänet pistettiin. Tähysteli harmailla silmillään ympäri mökkiä, ja mistä päin kuuli kolahdusta tai muuta ääntä, sinne päin aina käänsi päätään.

Ne silmät, ne juuri vaikuttivat vanhaan Jaakkoon kumman voimakkaasti. Niihin saattoi kyllääntymättä katsella miten kauan ja miten usein tahansa. Ja mitä syvemmälle niihin silmitteli, sitä tenhoisimmilta näyttivät. Oli aivan kuin niiden takana olisi piillyt salainen, ihmeellinen maailma, jonne katsoja sai vain vilahdukselta tirkistää iki pienen reiän kautta. Kun Jaakko ehtoisin astui mökin kynnyksen yli, unhottui oven taakse kaikki se, mikä ennen oli ollut tärkeintä, painavinta, nimittäin ruistynnyrin hinta ja päiväpalkkojen suuruus. Arkiolot siten ikäänkuin silottuivat ja saivat ydintä itseensä. Pojan olemassa olosta riitti vuotamaan mehua kaikkiin rakoihin, jotka ennen olivat tyhjyyttään kuivuneet. Ei tuntunut ikävyyttä millään puolella. Väliin saattoi mieli ja tunteet oikein vilpastua elämän vuoksi, johon oli tullut odottamaton jakso. Kerran sentään satunnainen pälkähdys loihti harmaan, surullisen pilven kotoisen onnen eteen. Päivin öin mietti vanha Jaakko yksikseen, mutta vihdoin sitte eräänä pakkasyönä, jolloin kuu paistoi mökin ikkunaan, hän ilmaisi surunsa vaimolleen. Huoahti ja virkkoi hitaasti:

— Jos meistä kuolee jompi kumpi ennen kuin tuo ehtii isoksi. Tai jos kuolemme kumpainenkin.

— Miksi tuommoisia mietiskelet? kysyi vaimo… ollaanhan tässä terveitä.

— Mutta kipu voi tulla milloin tahansa. Tänään, huomenna, ylihuomenna…

— Voi se tulla, mutta voi se olla tulemattakin. Heitä pois tuommoiset pelottimet.

— Eivät ne ole niin heitettäviä. Mielittelemättä, mairittelematta nuo tulevat ajatuksiin.

— Luojan kädessähän se on elämän pituus… miten Hän hyväksi näkee.

— Hm, kai niin… taidat olla oikeassa.

Jaakko ei huomannutkaan, miten vaimon katsantokanta muutamassa silmänräpäyksessä suli hänen omaansa ja miten harmaa pilvikin samassa katosi kotoisen onnen tieltä. Uusia pälkähdyksiä ei sittemmin versonut ajatuksiin. Elämä vieri tasaisesti eteenpäin, päivät tulivat ja menivät. Ei ollut ehtoisampata kuin ennenkään, mutta ei ollut sen kireämpääkään. Oli selvä leipä ravintona ja oli särvintäkin leivän ohessa. Terveyskin oli samaa lujaa kalliota, jonkamoista se oli ollut kuun päiviin. Ei pienintäkään yritystä sairastelemiseen, ei edes hetkellistä viluttamista tai luunsärkyä, joka sen ikäisille raatajille on niin tavallista.

Ja pikku Jaakko vaurastui ja höystyi. Sen harmaat silmät suurenivat, mutta vuosien kuluessa ilmaantui niihin jonkinlaista syvämielisyyttä, joka toisin hetkin vivahti sairasmoiselta. Se saattoi miettiväisenä tuijottaa mökin ikkunasta ulos tuntikauden ja saattoipa väliin kesken vilkkainta iloa muuttua äänettömäksi. Katse silloin näytti syvämieliseltä ja siinä oli jotakin terävää, mutta samalla myös jotakin pehmeää ja surullista, joka herätti vieraankin myötätuntoisuuden. Suuri, muodoton pää oli silloin painuksissa, niinkuin olisi syvä suru ja elämän huolet jo rasittamassa.

Mutta saattoi se olla vilkas ja vallatonkin. Se saattoi keksiä kujeita ja vehkeitä semmoisiakin, että isä ja äiti joutuivat kummiinsa ja ihmettelivät mikä moisia päähän takoi.

Ja niin tavaton muisti sillä oli. Kun minkä asian ja nimen kerran kuuli, niin kyllä se säilyi mielessä ja tarpeen sattuessa sitte tuli ilmoille. Vanhalla Jaakolla olikin tapana sanoa, että pojan pää oli kuin suuri rautakirstu, jonne sopi sulloa esineitä kuin paljo tahansa, tarvitsematta pelätä niiden hukkaantumista.

Vahva taipumus kysymyksillä ahdistella isää ja äitiä heräsi hänessä aikaisin. Kysymykset olivat monta laatua eikä niihin aina voitu antaa tyydyttävää vastausta. Aiheena oli milloin salama, milloin kuu, milloin joku muu läheisempi ja yksinkertaisempi esine, johon huomio sattui kiintymään. Tavallisissa oloissa olivat pojan ajatukset aina vilppaasti eleillä, joten ei hänen huomaamattaan ja kuulemattaan juuri mitään mökissä tapahtunut. Hän se tiesi tarkalleen, miten monta hämähäkin verkkoa oli katossa ja ikkunan kulmissa ja tunsi hän hiirien kulkureijät ja kaiken muunkin, mikä ansaitsi huomaitsemista.

Lukemisen into tuli jo kuudennella ikävuodella. Äiti neuvoi aakkoset ja sen enempää opetusta ei tarvittu. Vanha, savuttunut aapiskirja, josta viisi alottelijaa sitä ennen oli saanut kristillisyyden alkeet, luettiin kannesta kanteen muutamassa viikossa ja opittiin saman tien ulkoakin, sillä Jaakolla oli erinomainen muisti. Ohjaamista ei hän suvainnut ja itsensä suhteen oli hän kovin vaativainen. Jos sana tai tavu useammin kuin yhden kerran sattui menemään väärin, nousi puna poskille ja vesihelmi tuli silmään.

Tärkein, mieltä jännittävin käsite, joka lukuaikana kasvoi ajatuksiin, oli Jumala. Kaikki, mitä tähän käsitteeseen kuului, oli tarkimpaan yksityiskohtaan saakka ilmi nähtävänä. Se istui taivaassa kultaisella istuimella. Kädellään käänsi pilvet ja tuulet kulkemaan minne tahtoi… Kultaisen seulan lävitse kaatoi vettä maan päälle, mutta lunta pudisteli suurista turkeistaan, joita talvisin piti yllään.

Ajattelevaisuuden ja vilkkaan mielikuvituksen ohessa oli hento, melkeinpä sairasmoinen tunteellisuus yhdistettynä pojan olentoon. Sitä ei saattanut koskaan rajusti torua eikä ärjäisemällä puhutella. Siinä tapauksessa sen katse heti muuttui miettiväiseksi ja siinä ilmausi terävyyden ohessa jotakin niin sanomattoman pehmeää ja syvällistä, että toruja heti katui sanojaan.

Vanha Jaakko kiintyi nuorimpaan lapseensa monta vertaa lujemmin kuin ensimmäisiin. Nuorempana, jolloin oli paljo puuhaa ja pyörimistä, ei ajatuksilla ollut niin hyvää rauhaa kuin nyt vanhuuden päivinä. Nyt ei ollut mieli enää niin levoton eikä liikanaisia toiveitakaan kangastanut silmiin, kuten silloin. Pää-asia kun vaan saisi elää ja pysyä terveenä niin kauan, että poika ehtisi edes jotakuinkin ehostua, ettei joutuisi liian nuorena vieraiden koville kynnyksille, joista niin herkästi voi luisahtaa huonoille poluille. Sepä se oli pää-asia.

— Tiedätkö, äiti, virkkoi Jaakko vaimolleen eräänä talvi-aamuna, jolloin poika vielä nukkui, minulla on omallatunnollani jotakin syyntapaista, jonka nyt ilmaisen.

— No mitähän tuo onkaan? kysyi vaimo.

— No näetkös, tuo pojan syntyminen ei minua erittäin ilahuttanut.

— Ukkoseni, sen minäkin huomasin. Olit koko ajan niin happamen muotoinen.

— No, eihän siinä ihmettä. Leivänpala on kovan työn takaista meidänlaisillemme… mutta nyt en minä sitä enää antaisi tapahtumattomaksi.

— En minäkään, vaikka saisin talon ja talon tavarat.

Elettiin siitä kevääsen ja pieni Jaakko kävi jo seitsemättä. Silloin tuli kiertokoulu läheiseen taloon. Tieto sen tulosta löysi tien Metsälän mökkiinkin. Ja Jaakko rupesi tillastamaan kouluun pääsöä itselleen. Häntä halutti niin kovasti näkemään ja kuulemaan koulun oloja. Tuo halu oli osalta oppimisen intoa, osalta uteliaisuutta. Ja olipa joku jyvänen tyytymättömyyttäkin joukossa, sillä päivät eivät oikein liukkaasti luistaneet iltaan, varsinkin jos äiti oli kylällä töissä. Kirjavarat olivat kovin pienet, Arkkiveisuilta ja muilta kirjoilta, mitä löytyi mökissä, puuttui uutuuden viehätys, joten ei lukeminen voinut aina sitoa mieltä ja ajatuksia. Mutta koulussa ainakin olisi uusia kirjoja ja siellä tietystikin olisi iloisempata mellakkaa kuin kodin yksinäisyydessä. Sinnehän keräytyy suurempi joukko saman-ikäisiä…

Isä suostui Jaakon tuumiin oitis, mutta äiti yritteli vetää vastakynttä, arvellen että poika osasi lukea enemmän kuin mitä hänen ikäiseltään vaaditaankaan. Pelkäsi lisäksi ettei koulussa kostu muuta kuin vallattomammaksi. Oppii siellä uusia vehkeitä… ja vanhojakin oli jo liiemmäksi. Toisetkin lapset, vaikka olivat kovapäisempiä, olivat koulutta oppineet katekismuksensa, ja sai siis Jaakkokin oppia.

— Kyllähän taitojen puolesta voisi olla menemättä, myönsi isä, mutta ei kai lisä tee pahaa niissäkään. Ja kuten sanottu, onhan pojan hupempi olla.

— Jos vielä sattuu mikä vahinko, kun tulee monta vallatonta yhteen.

— Elä joutavia, siellä on rikkaimpien ja parempienkin lapsia. Se on sanottu, että poika pääsee kouluun.

Vanha Jaakko ajoi innolla asiansa perille, osti kivitaulun ja lyijyskynän pojalle ja meni sitä itse alkajaispäivänä viemään kouluun. Pelottavalta ja oudolta ensin tuntui pikku Jaakosta olot, mutta perehdyttyään hiukan järjestyksen ja koulun erikoistapoihin, koteutui hän vähä vähältä. Ensimmäisinä päivinä ei hän mitään erityisempää huomiota herättänyt eikä näyttänyt opettajattaren silmissä erilaisemmalta kuin muutkaan. Mutta kun tuli ensimmäinen laulutunti ja harjoiteltiin suruvirttä, kuului nurkasta, jossa Jaakon poika oli, pehmeä, taipuisa ääni. Se oli omituisen kaunis ja syvävaikutuksinen. Siinä kuului pehmeyden ohessa vienosti valittava väre, joka ei kuitenkaan häirinnyt äänen miellyttäväisyyttä. Tosin silmänräpäyksin valittava väre täydellisesti sulasi pehmeyteen niin että ainoastaan tarkoin kuuntelemalla voi sen erottaa. Laulun ajalla asteli opettajatar nurkkaa kohden ja pääsi pian selville, kenen ääni se oli niin pehmeä ja taipuisa. Seuraavalla tunnilla sijoitti hän Metsälän Jaakon istumaan eturiviin, ja siitä saakka oli poika tarkan huomion alaisena. Tuo ruma, muodoton pää ja nuo suuret harmaat silmät, joiden katse väliin oli syvällinen ja terävä, väliin hentoisen lapsellinen, vetivät vetämällä huomion puoleensa. Niissä oli jonkinlainen vahva henkisyyden leima, joka herätti ihmettelyä — mutta samalla niissä myöskin toisia silmäyksin näkyi sairasmoinen ilme, joka liikutti katsojan sydäntä ja teki surumielisen vaikutuksen.

Kun tuli kysymykseen luetun kappaleen käsittäminen, silloin oli Jaakko omalla alallaan. Hän sen sattuvan sanan helpoimmin löysi luetusta kappaleesta ja hän sen osasi sovittaa kysymykseen osavasti kuin naulan kantaan. Hänen äänensä oli pitkäveteinen, mutta syvävaikutuksinen ja mehukas. Joku toinen oppilas saattoi solahuttaa saman vastauksen, eikä se kuulunut juuri miltään, mutta kun Metsälän Jaakko sen lausui, oli se kuin kypsä hedelmä.

Äiti, joka oli koulunkäyntiä vastustanut, muutti pian mielipidettään. Jo toisena iltana, kun Jaakko tuli koulusta kotiin ja alotti läksyään lukemaan, tempautuivat äidin ajatukset mukaan. Jokainen sana ja ajatus, jonka poika luki, löysi vastakaiun hänen rinnassaan.

— Mikä kirja se semmoinen on? kysyi hän.

— Hä luonnonkirja, vastasi poika… ettekö tuon vertaa tiedä?

— Luepa läksysi vielä uudestaan, isä ja minä kuuntelemme.

— Lue niin, kehotti vanha Jaakkokin, joka sinä päivänä teki paikkasuutarin työtä, minullakin on vielä pari pitkää saumaa saatavana umpeen… ja sitte lopetamme yksissä.

Ja isän vetäessä kiinni saumojaan ja äidin kuunnellessa, luki Jaakko kirjastaan: Jumala on suuri. Jumala on hyvä. Hän on luonut taivaan. Hän on luonut…

Sanat lausuttuna pitkäveteisellä, sydämmellisellä äänellä, vaikuttivat kumman voimakkaasti. Tunkeutuivat sydämen sisimpään… ja aivan tuntui siltä kuin olisi jokainen sana, jokainen ajatus löytänyt paksun sammaleen alta oman jänteensä, jonka pani ihanasti väräjämään, heläjämään.

Jaakon käydessä koulua sulivat lumet, ahojen alastomilla kyljillä alkoi päivä leikkimään ja muuttolinnut palasivat pesilleen. Tuli kurki suonrantaan, tuli leivonen pelloille ja luonto viherti ja puki pukuaan yhä kauniimmaksi. Oltiin taas siinä keväimen ja kesän rajamailla. Koulunkin piti jo kohdakkoin päättymän, ei ollut päiviä enää jälellä kuin pari kolme. Silloin, äidin karttaillessa villoja eräänä iltapäivänä, tuli Jaakko kirjoineen, tauluineen kesken aikojaan koulusta kotiin. Silmät olivat itkusta kosteat, posket punoittivat kuin pohjan palo.

— No herra auttakoon, mikä sinun nyt on?

— Pääni on kipeä… niin kovin kipeä, vastasi poika vaikeroivin äänin… se on niin kipeä.

— Panet maata, niin paranee huomiseksi… on aamulla jo terve.

Ja äiti riisui Jaakon yltä ja asetti hänet maata. Sen otsa oli kovin kuuma.

— Tuntuuko kipeältä muuallakin?

— Tuntuu joka paikasta… on niin kuuma ja janottaa niin kovin.

— Äiti tuo vettä.

Märkä riepu sidottiin pojan otsan ympäri… ja sitoessa käski poika vetämään hyvin lujaan.

— No nyt se on, tuntuuko nyt helpommalta?

— Tuntuu vähän, vastasi Jaakko, jonka tuskat näyttivät hieman vaimentuneen.

Mutta muutaman silmänräpäyksen kuluttua hän taas rupesi vaikeroimaan, että oli niin kuuma ja että janotti niin hirveästi. Äiti nouti lähteestä kylmää vettä, kostutteli pojan otsaa ja raivoa ja veti riepua lujempaan. Mutta se ei vaikuttanut kuin silmänräpäyksellisen huojistuksen. Tuskat karkasivat pian kiinni, voihkailemiset yltyivät kovemmiksi, tuskallisemmiksi.

Illalla tuli vanha Jaakko työstä kotiin. Hän säikähti ihan sanattomaksi, kun näki pojan hohtavat posket ja kuuli vihlovat vaikeroimiset.

— … Tuossa se kolmen tienoilla tuli kotiin parkuen. Sen ruumis on kuuma kuin tulen kipuna ja se tahtoo juoda ehtimiseen. Sanoo että janottaa niin kovin.

— Hm, noin äkkiä ja noin ankarasti.

Isä istahti vuoteen jalkapuoleen ja hänen teki mieli lausua pojalle jotakin hellää, lohduttavaa, mutta hän oli vielä kuin ukonlyömä. Näki heti ettei tuo ollut tavallista, helposti ohimenevää kivunpuuskausta. Poskien punerrus, taaja hengitys ja vihlova katse kyllin ilmaisivat taudin ankaruuden. Vihdoin hän sai kankeasti lausutuksi:

— Kyllä sinä Jaakko paranet… ja tulet jälleen terveeksi.

— Päätäni polttaa, vastasi poika… polttaa niin kovasti.

Ei nukuttu Metsälän mökissä sinä yönä einettäkään. Jota myöhemmälle ilta kului, sitä ankarammin tauti rupesi runtelemaan pientä potilasta sängyssä. Se reuhtoi, vierittelihe laidalta toiselle ja paiskeli kättään tuskissaan. Ja huusi vettä ehtimiseen ja käski vetämään käärettä lujemmalle otsan ympäri. Aamulla vasta vähäsen rauhottui. Vaipui ikäänkuin unentapaiseen tilaan, jolla ajalla voihkaukset tuntuvasti laimentuivat. Eikä ruumiskaan enää niin voimakkaasti reuhtonut. Tuskat muuttuivat tyynemmiksi, hiljaisemmiksi. Mutta ruusunväri liekehti poskille yhä punaisempana ja ruumiin kuumuus yhä kiihtyi. Apua ei kyetty keksimään. Se ei huolinut minkäänlaisista lääkkeistä eikä myöntynyt saunaankaan tulemaan, jota keinoa isä ja äiti hädissään ehdottelivat. Kylmä vesi oli ainoa lääke, jota tahtoi. Sitä piti olla puuttumatta saatavissa.

Seuraavana yönä se jo puheli ristiin. Kysyi isältä ja äidiltä, josko he näkivät taivaan kulta-istuinta. Kysellessä olivat huulet hymyilyssä, silmien loiste oli syvällinen, kädet ikäänkuin kurkoontuivat ylös kulta-istuinta kohden.

Sairautta kesti ainoastaan muutaman päivän. Sitte tuli niittomies. Eräänä aamuna hiljenivät voihkaukset, hengitys tasaantui ja ruusun värisen hohteen sijaan levisi poskille kuolon kalpeus. Ja katse muuttui tuikean teräväksi.

— Ai, ai, kuinka kaunis. Tulkaa katsomaan, isä ja äiti.

— Mikä se on niin kaunis?

— Tuo kulta-istuin.

Terävä katse oli luotu ylös, ruumis ei liikahtanut, silmä ei värähtänyt.

Luon silmäni mä Herran valohon, Mä näen iltatähden taivahalla, Ne Luojan töit' on, Tekons' hyvät on.

Ruumis vetäysi pari kertaa koukkuun ja ojentihe jälleen suoraksi. Kuului särähtävä hengähdys ja Metsälän Jaakko ei enään ollut elävitten joukossa.

* * * * *

Illan varjo laskihe ja levittelihe rotkoihin, metsikköihin ja takarinteille, mutta lakeilla ja ylävämmillä seuduilla vielä leikki kullanruskea päivänsäde niin leppoisana ja hyväilevänä luonnoltaan, että siitä ikäänkuin valahti tyyntymystä ja rauhaa kaikkialle.

Metsälän mökissä oli niin hiljaista. Vanha Jaakko istui takan lähellä, silmäillen ikkunaan, johon rusottavat auringonsäteet liekehtien paistoivat, peremmällä vaimo huojutteli itseään vitkalleen. Ruumiin asento oli kyyryinen, kasvoilla loisti hiljainen tyytyväisyys.

Illan suussa olivat he palanneet kotiin kirkkomatkalta, hautaamasta pikku Jaakkoa. Vanhin poika ja vanhin tyttö — molemmat jo naimisissa — olivat myöskin varta vasten tulleet kirkolle pikku veikkoa hautaan saattamaan, mutta aika ei myöntänyt pitempää yhdessä oloa. Elämän aineellinen puoli oli siksi kuuma kysymys. Kirkonmäellä heitettiin hyvästi ja erottiin omille teille.

— Ruis on ihmeesti venähtänyt muutamassa päivässä, virkkoi Jaakko, on oikein hypähtänyt ylös ilmaan.

— On ollut niin suotuisia ilmoja, vastasi vaimo.

— Taitaa leipä edeskin käsin pysytellä kohtuushinnoissa, jollei vaan mitään turmaa tule.

— Luojan vallassa on.

— Hm… olikohan se pojankin kuolema Luojan sallima?

— No kuinkas muuten? Epäilyttääkö sinua?

— Ei juuri suorastaan… mutta kyllä se vähän viskoo ajatuksia sinne ja tänne. Olisihan joutanut elää ja kasvaa, kun kerran sai syntyneeksi. Tuossa nyt on seinällä sen vaatteet, pöydällä kirjat, taulut… alituisena muistuttajana. Kun se eli, oli tämä mökki niin iloinen.

— Kyllähän se niin on. On suuri ero tämän nykyisen ja sen ajan välillä.

— Minä en tällaista käännöstä osannut ajatellakaan. Omaa sairastumistani usein pelkäsin ja pelkäsinpä hänen tähtensä kuolemaakin… mutta toisin kävi. Jaakko muutti pois ja me vanhat jäimme eloon.

— Herra sen siksi näki.

— Kai niin. Se oli erinomainen lapsi.

— Oli se, niin viisas ja älykäs. Mutta Luoja on viisaampi. Ja hänen tekons' hyvät on.

— Kyllä sen myönnän. Mutta minä en ymmärrä mikä tarkoitus Luojalla oli, kun ensin antoi ja sitte otti.

— En minäkään tarkoitusta määrälleen tiedä, mutta että hän tarkoitti hyvää, siitä olen varma.

— Hm, en minäkään sitä epäile, mutta kovin karvastelee mieltäni. Olisin antanut mitä muuta tahansa.

— Olisin minäkin antanut Jaakon sijaan. Mutta kyllä moni ihminen saa suurempiakin suruja lapsistaan. Jos ajattelee asian niinpäin, haihtuu karvaus. Jaakko on hyvässä tallessa.

— On, on… hyvä että muistit huomauttaa tuosta. Tosiaankin, kun ajattelen, ei ole syytä olla karvaalla mielellä. Luojan hyvyys ja viisaus on suuri.

Tuon sunnuntaipäivän jälestä elämä taasen otti vanhat tapansa. Aineellinen puoli oli siksi kuuma ja tärkeä; ei se sietänyt rinnallaan muita kysymyksiä. Vanha Jaakko tottui päiviinsä, vaikka ei poikaa enää ollutkaan.

Mutta täydellisesti unhottaa ei hän milloinkaan sitä voinut. Usein talvisina pakkaisöinä, jolloin tähdet kimaltelivat taivaalla ja kuu paistoi mökin ikkunaan, juolahti mieleen pojan aikuiset ajat. Ensin se oikullinen kevätpäivä, jolloin oli vuoroin kylmä, vuoroin lämmin ja sitte ne muut päivät, jotka jälessä seurasivat. Ja kaikki erityisyyskohdat, jotka päiviin yhdistyivät. Tuo puolinainen vastenmielisyys uutta tulokasta kohtaan ja sitte vähittäinen mieltyminen. Pojan kasvaminen ja kehittyminen. Sen harmaat, syvälliset silmät, kujeilut, lukuhalu ja erinomainen muistin lahja. Ja sitte lyhyt, ankara tauti ja ruumiskirstu. Ja syvä suru, kaiho ja unhottumattomuus. Oli talvi tai kesä, pakkaisilma tai lämmin päiväpaiste, aina joku lämmin muisto lehahti mieleen. Ja kaipaus muiston kera. Kun se olisi saanut kasvaa ja varttua isän ja äidin silmän alla tuonne nuorukaisikään saakka, niin…

No olisipa siitä koitunut ahkera työntekijä ja taito mies lukemaan. Sillä kun oli hyvä muisti ja muutkin tarvittavat lahjat. Ne syvälliset silmätkin olivat ihan kuin luodut kirjoja varten.

Olihan se hyvässä tallessa, oli epäilemättä, ja siinäpä tiedossa oli suloinen lievitys. Yhtä usein kuin kaihokkaita muistelmia heräsi eleille, yhtä usein tuo tyynnyttäväinen vakavuuskin siveli voidettaan ajatuksiin. Hiljainen kaiho ja tyynnyttäväinen vakaumus vaihtelivat vuoron perään. Toinen tuli toisen kera, ja kumpainenkin oli säännöllinen tavoissaan. Ei kumpikaan tullut liian usein, että elämä siitä olisi häiriytynyt eikä liian harvaan, että pojan muisto olisi unhoon joutunut.

Haudalle ei pystytetty muistokiveä eipä edes puuristiäkään. Mutta kun minullakin on se mielipide, että pikku Jaakosta, jos olisi saanut varttua ja kasvaa, olisi koitunut ahkera työntekijä ja taitomies lukemaan, niin kyhäsin nämä rivit hänen muistoksensa.

Naimapuuhia.

Huomasin selvään että Klaaran päässä pyöri uusia, tavallista tärkeämpiä ja erinomaisempia tuumia, jotka tuntuvasti häiritsivät hänen rauhallista ja tasaista luonnettaan, samalla kun synnyttivät minussa outoja, pelokkaita aavistuksia. Tuumat saattoivat minä silmänräpäyksenä tahansa muodostua toiminnaksi, tapahtumiksi, ja silloin, herra ties…

Pitkään aikaan en päässyt selville, mitä oli kysymyksessä, sillä Klaara oli varovainen, oikein piukan varovainen. Näin hänen jolloinkin hartaasti tutkivan "Neuvoja naima-asioissa", toisinaan taas Luteeruksen häälahja anasti hänen terävän huomionsa, mutta sanaakaan ei päässyt hänen huuliltaan, joka olisi luonut valoa siihen, mitä aivokulissien takana salaa tapahtui. Toisinaan, kun salaa tarkastelin häntä, huomasin hilpeän ilmeen hänen kasvoillaan, erinomaisen hilpeän ja iloisen, mutta ilmeen yli saattoi yhtäkkiä ilmaantua varjopilvi, kaksi, kolmekin.

Minä tuumailin, tuumailin tarkkaan ja olin varuillani. Valveilla ollessani oli minulla joka hetki käytännössä viisi silmää, kuusi korvaa. Vihdoin pääsin ongelman perille, sillä kuulin sattumalta tärkeän sanasen Klaaran suusta. Hän virkkoi itsekseen varjopilven, ilmaannuttua poskikuoppiin:

— Sen täytyy käydä päinsä, kun minä kerran olen niin päättänyt. Ei se tonttu ole kovempaa eikä lujempaa ainesta kuin muutkaan miehet. Sen täytyy käydä päinsä.

Hämmästyin, sillä kirkas totuus paistoi äkkiä silmiini. Suutuksissaan tapasi Klaara aina nimittää Jussia tontuksi. Siis, nyt olikin kysymyksessä Jussi, ja mikä vielä onnettomampaa, oli kysymyksessä Jussin naittaminen.

Meillä oli muuan Martta niminen piika, Klaaran pestaama ja luonnonlaadultaan paljo etevämpi kuuluisata kaimaansa Kiven Nummisuutareissa. Ääni ja liikkeet pelkkää salamaa ja salaman leimausta. Martan edessä vapisi koko talon väki, paitsi Klaara. Kun Jussi, minä, nuorempi renki ja nuorempi piika vapisten pakenimme kukin eri haaroille, silloin Klaara astui tupaan hymyilevänä, tyynenä, onnellisena. Hän asettui suorastaan ukkosen johdattimeksi. Omituinen oli heidän keskinäinen välinsä. Minä huomasin että Klaara kovimmankin salamoimisen aikana oikein nauttimalla nautti Martan henkisistä ja ruumiillisista ominaisuuksista. Silmäterät oikein laajenivat suuremmiksi, hilpeä ilme leikki kasvoilla kirkkaasti kuin sydänkesän nouseva aurinko. Klaara oli kuin mikäkin eläinkesyttäjä, joka levollisesti astuu tiikerihäkkiin, tietäen hyvin valtansa suuruuden, ja minä luulen, että juuri tuo erinomainen kesytysvoima huvitti häntä tavallista enemmän. Martan koko olento taasen tuntui ikäänkuin äänekkäästi vakuuttavan: tunnustan ainoastaan yhden ylivoiman maailmassa, nimittäin emäntäni.

Minä esitin heti ensimmäisen viikon kuluttua, ettei Marttaa millään ehdolla pestattaisi toiseksi vuodeksi, mutta silloin ilmaantui Klaaran alihuuleen kurttu, joka merkitsi, ettei asiasta kannattanut puhellakaan. Martta oli muka tuiki tarpeellinen kapine meillä, sisällisen järjestyksen vuoksi, ja hänen ominaisuutensa olivat muka hauskoja, oivallisia.

— Hän on oikein kelpo palvelija, sanoi Klaara, semmoinen ettei ole ennen ollut eikä tule jälkeen.

Koetin vielä toisen ja kolmannenkin kerran, toivoen että kurttu muuttuisi ylähuuleen, jolloin asia kovilla ponnistuksilla ja takomisella voisi muodostua toisenlaiseksi, mutta kurttu ilmaantuikin jälleen alahuuleen ja rinnalle vielä toinenkin merkki, ja se merkitsi että oli helpompi muuttaa auringon kulku etelästä pohjoiseen, kuin muuttaa päätös, jonka Klaara kerran oli tehnyt.

Ja Martta jäi meille toiseksi vuotta ja Klaara ryhtyi salaisiin vehkeihinsä. Onneton Jussi ei aavistanut mitään. Hän teki kaikenlaisia sivukomentoja Martan käskyn mukaan ja nukkui yönsä siinä autuaassa luulossa, ettei vaaraa ole mitään.

Kerran yhätin molemmat naisliittolaiset Jussin kanssa juomassa salaa vehnäis-kahvia pesutuvassa. Jussin katse painui lattiaan, mutta Klaara ja Martta näyttivät luonnollisilta, viattomilta. Sanoivat että kun pesutuvassa sattui olemaan valmis tuli, niin pistivät iltapuoliskahvit siellä toimeen. Olivat muka juuri aikeessa lähettää noutamaan nuorempaa renkiä ja piikaa ja minua. Valetta kaikki tyyni. Minä olin ruvennut käsittämään heidän vehkeensä, vaikka en ollut mitään käsittävinäni.

Odotin hartaasti sitä hetkeä, jolloin Jussin silmät aukenisivat ja jolloin hän, kauhistuen vaarallista asemaansa, tekisi kerrassaan lopun liittolaisten jumalattomista aikeista, mutta sitäpä hetkeä ei tullut. Paksu home näytti kasvaneen Jussin älyn ympäri, hän ei nähnyt mitään, hän ei ymmärtänyt mitään.

Ja Klaara kutoi verkkoaan yhä hartaammin, yhä taitavammin. Eräänä sunnuntaina sanoi hän mielivänsä kirkkoon. Minä olin juuri yöllä tullut kotiin kaupungin matkalta ja olin siis väsynyt ja haluton.

— Jätä tulevaan sunnuntaihin, pyysin minä… minä olen niin veltto, väsynyt.

— Ei ollutkaan aikomus, että sinä tulisit mukaan, vastasi Klaara viekkaasti ja hellittelevästi. Me menemme kolmisin, Martta, Jussi ja minä. Sinä jäät kotiin hoitelemaan Lauria.

Ja Jussi pani tosiaankin harmaansa valjaisiin ja he lähtivät. Epäilin heti että sekin homma kuului Klaaran salavehkeisiin, ja epäilykseni vain varmistuivat, kun näin heidän paluumatkansa. Sattumalta jouduin ikkunan lähelle, kun he tulivat. Harmaa juoksi kuin kilparadalla konsanaankin. Ensin en ollut käsittää koko asiaa, sillä tiesin ettei Jussilla ollut milloinkaan tapana ajaa kovin, mutta tuli mutkapaikka ja minä näin ettei se ollutkaan mieshenkilö, joka istui sevillä ja piti ohjaksia. Se olikin Klaara. Tietysti harmaa silloin juoksi, sillä Klaara oli kova, hirmuisen kova ajamaan.

Ja he tulivat pihaan. Klaara istui sevillä, ja reen perässä, Martan rinnalla, istui onneton, mitään vaaraa aavistamaton Jussi, tyytyväinen hymy leveän leuan ympärillä.

Kun näin että vehkeet onnistuivat noin hyvin, kun näin miten hulluun suuntaan asiat päivä päivältä kallistuivat, tulin levottomaksi ja rupesin pelkäämään pahinta. Silloin virkoin Klaaralle:

— Aiotko sinä todellakin vetää Jussia nenästä tuolla tavalla?

— Aion, vastasi Klaara, kirkas voiton riemu kasvoilla… kyllä minä todellakin aion.

— Mutta ajattele, sellainen hiljainen luonne kuin Jussilla on, ei se sovi ensinkään.

— Sellainen luonne se juuri sopiikin avioliittoon.

— Ja sellainen tuittupää ja katajapensas, sellainen hirviö kuin…

— Sellainen se juuri tarvitseekin hiljaisen, pehmeän miehen. Jussi on ihan luotu Marttaa varten.

— Siitä tulee itkua ja onnettomuutta.

— Eipähän, siitä tulee iloa ja onnea. Martta komentaa ja Jussi tottelee.

— Mutta jos lopultakin lyötte kiveen, jos Jussi näyttääkin teille molemmille…

— Ho-ho-hoooi… ja Klaara nauramaan voitokkaasti. Samassa hän pyöritti oikean käden etusormea vasemman etusormen ympäri. — Martta ja minä kierrämme Jussin noin, noin, noin.

— Mutta ajattele, että minun on vaikea, melkein mahdoton luopua Jussista. Hän on niin perinpohjin perehtynyt oloihimme, hänen väsymätön silmänsä, hänen ahkerat askeleensa ovat joka paikassa.

— Ei Jussin menettäminen tule kysymykseenkään, ei. Martta on minun oikea käteni, molemmat jäävät meille. Pesutupaa voi jatkaa, sopii tehdä asunto voutirengille ja hänen perheelleen.

— Sinä olet kaikki tuuminut valmiiksi… sinulla on vanhaa koiruohon juurta hampaassasi Jussia kohtaan, nyt ryhdyt kostamaan.

— Ei, ei, vakuutan sinulle että kaikki tapahtuu pelkästä…

— Olet sentään yhden numeron jättänyt pois laskustasi. Ajattele että minä astun onnettoman puolelle, että minä nyt heti lähden…

— Mutta sinä et saa tehdä sitä… ja Klaara tarttui minua käsivarteen lujasti… jos vaan teet, niin minä tulen sairaaksi, minä kuolen nyt oitis, heti paikalla… Kaksi kurttua ilmaantui Klaaran sievään alihuuleen, hengitys kävi katkonaiseksi, epäsäännölliseksi… Oi, tämä on hirmuista, että sinä kohtelet nuorta vaimoasi tällä tavalla. Oih, minä olen sairas, minä…

Ja Klaara heittäysi sohvalle, voivotteli, nyyhkytti, vapisi.

Minun täytyi heltyä. Hän oli niin kaunis ja suloinen. Tuo itsepäisyys teki hänet verrattomaksi, itsepäisenä hän juuri oli kauniin, suloisin.

— Kultaseni, oma Klaaraseni, puhelin minä hänelle, älä sentään huoli tulla sairaaksi, älä sentään huoli kuolla. Etkö?

— No, kun sinä olet tuollainen kova ja hirmuinen, kun sinä aina pyrit sekaantumaan minun toimialaani.

— Näethän, kun minä pidän niin paljo Jussista.

— Niinhän minäkin pidän Martasta, yhtä vaikeata se minullekin on.

— Sovitaan pois, Klaaraseni, elä huoli tulla sairaaksi, elä huoli kuolla, se on niin ikävätä.

— Sovitaan vaan, lupaatko sitte ettet sekaannu pikkusormellasikaan Martan ja Jussin asioihin. Lupaatko?

— No… jos lupaan. Mutta väkivoimaa, pakkokeinoja ette saa käyttää.

— Ole huoleti, kaikki tapahtuu vapaaehtoisesti, suurimmassa rakkaudessa.

Klaara nauroi kavalasti… tuota naurua minä sokeasti ihailin.

— Oletko jo terve?

— Olen.

Vehkeilyä jatkettiin, piirittäjät lähenivät varmoin askelin päämaaliaan, voittoa kohden. Luulin huomanneeni että Jussi jo aavisti asemansa, joka olikin luonnollista sillä saarrostila alkoi käydä yhä silminnähtävämmäksi. Höperökin jo olisi käsittänyt, mitä oli tekeillä, saati sitte Jussi, jolla oli kypsynyt miehen mieli. Odotin joka päivä käännettä, odotin että piirittäjät jonakuna hetkenä saisivat, Jussin takaa ajamina, lähteä käpälämäkeen lukemattomista juoksuhaudoistaan, mutta turhaan. Päivät vierivät, viikot vierivät ja ainoa, mitä näin Jussin erityisesti tekevän, oli hymyileminen. Hän hymyili illalla ja aamulla, yöllä ja päivällä, ja luulenpa että hän hymyili härällekin, kun se iltasilla sattui tulemaan häntä vastaan tanhualla.

Minua rupesi hän karttamaan, ensin tosin sievästi ja sukkelasti, mutta sittemmin yhä huomattavammin. Joku erinomainen sattumus hänet aina veti Martan lähelle. Jos Martan piti ammentaa vettä tai tehdä muuta voimantakaista työtä, aina sattumus viskasi Jussin leveät hartiat saapuville. Martan ei tarvinnut muuta kuin katsella, miten työ tuli suoritetuksi.

Kerran yhätin Jussin yksinään vajan edessä, hän ei päässyt väistämään oikealle eikä vasemmalle. Istahdin lantarattaiden aisalle, tähystelin Jussia tarkasti kasvoihin. Pieni levottomuuden ilme alkoi näkyä niissä.

— Mitä sulle nyt oikein kuuluu?… koetin muuttaa ääneni mahdollisimman viattomaksi.

— No, mitäpä tuota nyt kuuluisi näin kesän tullessa muuta kuin hyvää… Luulen että sitä Alimurron uutta pelto-osaa voisi vielä ojittaa. Nyt kun on satanut, on se pehmeätä.

— Ehkä niin… ja minä yritin vielä pari kertaa pusertamaan Jussilta jotakin lausuntoa hänen nykyisestä voinnistaan, mutta hän piti Alimurron uuden pelto-osan ojittamista niin tärkeänä kysymyksenä, ettei muusta keskustelusta syntynyt mitään.

— Paksu-Kalle lupasi mennä kaivamaan, jos…

— Menköön sitte, vastasin minä, jo se on työttömänä vetelehtinytkin.

Paksu-Kalle oli muuan laiskuri mökkiläinen, joka toisin ajoin teki nälässä työtä, toisin ajoin taas vietti ruhtinaallisia päiviä siten, että makasi laiskana ja nautitsi nälissään ansaitsemiaan varoja.

— Luvataanko vanha hinta syleltä?

— Luvataan… minä katsoin samassa Jussia tutkivasti silmiin. En enää epäillyt hänen kohtaloaan, se oli hänellä kädessä joko ennemmin tai myöhemmin.

Juhanin jälkeisenä lauvantaina se sitte tapahtui.

Jussi katosi illanpuolella näkymättömiin ja minä hain häntä, saadakseni puhella hänen kanssaan eräästä aidanpanosta, johon vielä ennen heinänteon alkamista olisi ollut tarpeen ryhtyä. Mutta Jussia ei löytynyt mistään. Hain pesutuvat, tallit, vajat ja kaikki muut mahdolliset paikat, mutta turhaan. Vihdoin menin kysymään Klaaralta.

— Tiedätkö missä Jussi on?

— Tiedän, vastasi Klaara salaperäisen mahdikkaasti, mutta hän ei ole nyt saatavissa.

— No miksi ei ole?

— Siksi ettei ole. Luullen, että oli jotakin vehkeitä taasen tekeillä, istahdin tuvan rahille, perä-ikkunan viereen. Istuin siinä puolituntisen ja olisin istunut kauemminkin, sillä Klaara oli erinomaisen hilpeällä ja vilkkaalla mielellä, mutta samassa näinkin nuoremman rengin ajavan tallinpuolelta ylös rapun eteen. Harmaa oli valjastettu kirkkorattaiden eteen.

— No, mitä nyt, mitä?

Klaara ei ehtinyt virkkaa mitään, sillä naispalveljain kamarin ovi aukeni samassa. Ja Jussi ja Martta astuivat tupaan, molemmat juhlapukineissa. Jussilla oli yllä isävainajan musta lievetakki, Martalla haalistunut, pitkähelmainen, musta hame, joka teki hänet entistä tiukemman ja kunnioittavamman näköiseksi.

— No, mitä nyt, mitä? kysyin minä uudestaan, teeskennellen itseni täysin tietämättömäksi.

— Hm… Jussi yskähti epäröivästi kerran kaksi, mutta rupesi samassa hymyilemään. Ja hän hymyili erikseen Klaaralle ja minulle ja nuoremmalle rengille ja nuoremmalle piialle.

— Jussi, miten sun asiasi nyt oikeastaan ovat? kysyin minä taasen.

— Hm… ne ovat sillä lailla kuin kirjassa seisoo, että miehen pitää luopuman isästänsä ja…

Jussi keskeytti lauseensa ja hymyili taasen meille kullekkin erikseen, ensin Klaaralle, sitte minulle, sitte nuoremmalle piialle. Sitte hän hymyili Martalle ja luulenpa että hän kaikkein viimeisemmäksi hymyili omalle itselleen.

Me menimme kaikki rappusille, Jussi nousi Martan kanssa rattaille.

— Onneksi olkoon, huusin hänelle ja heilutin lakkiani.

— Onneksi olkoon, huusivat toisetkin.

Jäin Klaaran kanssa istumaan rappusille. Harmaa lähti juoksemaan, jotta Jussin pitkä tukka löyhkyi kesäisen tuulen kourailemana.

Siinä istuissamme virkkoi Klaara, säkenöiden voiton ilosta:

— Nyt Jussia viedään pappiloihin.

— Niin viedään… ja minulta pääsi raskas huokaus. Näetsä, minun tuli sääli poikaparkaa.

Perhevirkistyksiä.

Jussi näytti kovin vakavalta ja huolestuneelta. Pää painuksissa silmäili hän jalkojensa väliin, kun istuimme riihen räystään alla ja keskustelimme tupakkiraittiudesta, johon Klaara ja Martta väkisin aikoivat meitä molempia pakottaa.

— Tässä olisi sentään elää tihrustettu hiljaisessa perhe-onnessa, virkkoi hän liikuttavan kaunopuheliaasti… olisi tyytyväisesti otettu illat hämärien jatkoksi, aamut päivien aluksi, mutta nytpä tuo tupakkikysymys nostaa irvikkään naamansa eteemme aivan kuin vetehinen soutajan veneen vieressä. Minä tunnen Martan luonnonlaadun? tunnen sen yhtä hyvin kuin tuon katajamäen takanamme. Martta ei ole mikään lapsellinen huitukka; mitä hän tahtoo tapahtuvaksi, sen täytyy tapahtua. Jos hän saisi älliinsä toimittaa kuun pimennyksen tällä silmänräpäyksellä, olen minä varma, että sen täytyisi käydä päinsä, huolimatta siitä, että aurinko paistaa lämpimästi ja päivä on vasta ikään kääntynyt illanpuolelle.

— Klaara on hiukkasen samaa sorttia, virkoin minä ihailevan ylpeästi… Ei sitäkään ensimmäinen vastatuuli säikäytä, eipä vielä toinen eikä kolmaskaan.

— Eipä maarkaan. Ja sepä juuri hankalinta, että niitä on kaksi; ne lyövät aina tuumansa yhteen ja…

— Mutta onhan meitäkin kaksi ja voimmehan mekin lyödä tuumamme yhteen.

Jussi vaikeni lyhyen silmänräpäyksen, katsoi sitte minuun vasemmalla silmällään, kuten nulikkana kujeillessamme, ja kysyi:

— Mitä oikeastaan tarkoitat? Mitä se merkitsee, vaikka meitä olisi viisi Klaaraa ja Marttaa vastaan.

— Minä tuumaan, että teemme lujan vastaponnistuksen ja näytämme miten…

— Vastaponnistuksen, matki Jussi ylenkatseellisella äänellä… Mitä vastaponnistus auttaa? Ei tuhkaakaan siitä synny. Martta ei siedä vastaansanomista läheisyydessäänkään ja oma päänsä sillä on Klaarallakin.

— On kyllä, mutta vastaponnistuksen minä sittekin koetan tehdä.

— Koeta vaan, minun puolestani saa olla koettamatta. Se ei kuitenkaan maksa vaivaa.

— Oletko tosiaankin jo niin pehmennyt koko mies?

— No, olen ja en ole. Se riippuu siitä mistä päästä asiaa katsotaan. Näethän, etkö myönnä tunnossasi, että Klaara on sinusta herttaisin vaimo?

— Hän on enemmän, hän on suloinen… on kerrassaan naisihanteen ehyt täydellisyys.

— No niin, minun mielestäni on Martta myöskin sellainen naisten esikuva ja malli, josta viisaat miehet ovat niin paljon puhuneet. Sellainen, joka ymmärtää kaikki paikalleen, jonka silmä näkee seinän lävitse, joka huomaa jo savusta, mitä lajia puita pesässä palaa. Hänen erinomaista tarkkuuttaan ja huomiokykyään minä etupäässä kunnioitan ja jumaloitsen. Sitte hänen reippautensa ja kursailemattomuutensa. Oh, se on Martta herttaisin vaimo, kuin on milloinkaan renkimiehen osaksi tullut. Hän on juuri sellainen viisasten kivi, josta oppineet miehet ovat niin paljon puhuneet ja kirjoittaneet. Naimapuuhien ajalla minua toisinaan karmi kylmä pelko, mutta se oli lyhytnokkaisuutta. Naisväen kanssa tarvitsee joutua arki-oloihin, tarvitsee niin sanoakseni joutua nauriita paistamaan yhdessä. Sitte mies vähitellen alkaa ymmärtää, mitä tarkka ja toimellinen vaimo maksaa. Olisiko nyt viisasta ryhtyä taisteluun Martan kanssa tupakinpoltosta? Ei, sanon minä kolme kertaa. Minkä vuoksi? Sen vuoksi, että on tappio tarjolla. Tarvitsee keksiä jotakin sellaista, että voitto tulee taistelematta, varsin lausehen lausumatta; se on minun mielipiteeni.

Jussi nousi ylös ja lähti astelemaan aidanpanolle. En voinut oikein hyväksyä hänen pehmeyttään, vaikka kylläkin myönsin, että hän oli epäilemättä oikeassa. Martta oli sitä heikkoa lajia, joka otti voiton väkevistä. Sisään tultuani tapasin Klaaran ompelukoneen ääressä. Suuntasin oitis askeleeni piippuhyllyä kohden, sytytin savut ja otin syliini kahden vuoden vanhan Tuomo poikani. Klaara ei ollut ensin mitään huomaavinaan, mutta sitte hän lakkasi polkemasta ja virkkoi haikealla, pahoittelevalla äänellä:

— Hyi, tuopa nyt vasta ilkeätä.

— Katkesiko neula? kysyin minä viattomasti, ollen muka tietämätön, mitä hän tarkoitti.

— Etkö voi lakata tupakinpoltosta? Olenhan minä sanonut että…

— Eihän minua huvita luopua siitä. Näetkös, pikku ystäväni…

— Mutta minua se huvittaa niin sanomattomasti.

— Ja Marttaa myöskin.

— Häntä myöskin. Jussin täytyy luopua hänenkin tupakista, se on päätetty asia.

— Emme ole Jussin kanssa mitään päättäneet. Paitaressusta saakka olemme tupakoineet ja…

— Se ei mitään merkitse, vaikka olette ennen naimistanne polttaneet. Naisen vaikutus avioliitossa on puhdistavaa ja jalostavaa laatua. Naisen pitää kasvattaa miestä paremmaksi. Tuo tupakinsavu on sietämätöntä; sitä paitse haaskaat terveytesi.

— Tervehän minä olen kuin karhu, ja mitä tupakin hajuun tulee, niin olethan sietänyt sitä tähänkin saakka vallan kiltisti. Miksi et sietäisi vastakin?

— Minä en tahdo sietää.

— Siinäpä se, niinäkään en tahdo luopua.

— Aiotko sitte tehdä minut onnettomaksi tupakkihimosi tähden?

— En, en suinkaan. Sinä olet onnellinen, Jussi, minä ja Martta, me olemme kaikki onnellisia.

Aioin mennä hyväilemään häntä, mutta hän työnsi minut armottomasti luotaan.

— Minä en ymmärrä, miten hennot olla täyttämättä noin pientä ja vähäpätöistä vaatimusta. Jos olisi sinussa jälellä pienikin kipinä entisestä rakkaudesta, mutta sinä et välitä enää vähääkään minusta. Rakkaus on ollutta ja mennyttä… Oih, tämä on hirveätä.

Hän huoahti raskaasti, asetti käden varaan otsansa ja näytti niin onnettomalta, että minä syöksähdin ulos, hain kirveen käteeni ja riensin Jussin luo aidanpanolle.

Aamulla valitti hän pahoinvoipuutta, mutta ei huolinut hyväilystä eikä osanotosta minun puoleltani.

— Eihän se kuitenkaan ole todellista, virkkoi hän surullisesti. Miksi tuollaista teeskentelyä? Rakkautesi on ollutta ja mennyttä.

Olin alottanut vastaanponnistuksen urheasti. Mutta minullapa ei ollutkaan soturin kestävää luonnetta, ja senpä vuoksi taistelukuntoni vaihtui vähitellen kykenemättömyydeksi. Sodankäynti rupesi tuntumaan liian raskaalta, varsinkin kun tunsin olevani ypösen yksin, sillä Jussilta ei lainkaan riittänyt apuvoimia. Hänellä oli täysi työ torjuessaan Martan hyökkäyksiä. Koko hänen puolustuskykynsä käsittyi siihen, että hän lupasi lakata sitte kuin isäntäkin. Siten minun pehmittämiseni tuli koko taistelun keskipisteeksi.

Klaaran sodankäynti muuttui yhä uhkaavammaksi. Huoneita tuulotettiin ehtimiseen haikuttelemisieni jälkeen Klaara valitti joka ilta pahoinvoipuutta, päänkivistystä, rakkauden puutetta j.n.e. Tuo kaikki vaikutti, että rupesin pitämään itseäni pahantekijänä ja rikollisena hirviönä, joka onnettomalla tupakkihimollani tein suloisen vaimoni onnettomaksi, kotini parkulaksi ja kyyneleiden pesäksi. Uljuuteni jäännös sai lopullisen kuolin-iskun, kun Tuomo poikani eräänä taistelun hetkenä parahti itkemään äitinsä kanssa.

— Voi, kuinka me olemme onnettomia, tyynnytteli Klaara itkevää poikaa… kun ei isä meistä enää yhtään välitä, vaan antaa aina kärsiä…

Silloin viskasin piipun suustani pesän juureen ja riensin Jussin luo.

— Lakataan tupakinpoltosta, virkoin innoissani. Näetsä, olen isä ja aviomies… menköön vaikka järveen kaikki elämänilo, mutta lakata meidän täytyy.

— Sitähän minä olen aina sanonut, tuumaili Jussi maltillisesti… siinä ei auta pahan peukalokaan, meidän täytyy.

— Täytyy, täytyy, toistin minä. Asiat ovat nyt sillä kannalla, ettei enempi niskoitteleminen käy laatuun.

Jussi naurahti. Hän oli jo ennalta arvannut, miten taistelu päättyy..

— Mutta minä en ole vielä keksinyt mitään…

Seuraavana päivänä ja ihan viimeisessä tingassa teki hän keksintönsä.

— Tuleppa tänne, huusi hän minulle tallin vajasta. Menin hänen luokseen kallella kypärin. Salavihkaa olin onnistunut aamulla, oitis herättyäni, vetämään haikut Klaaran huomaamatta, ja haikuja vedellessä tuntui edellisen päivän innostukseni narrimaiselta.

— Me olemme pelastetut, virkkoi Jussi, hymyillen makeasti ja kavalasti.

— Elä vietäviä, huudahdin minä… Mitä oletkaan keksinyt?

— Pian saat kuulla. Eikö ne ole Klaara ja Martta tuolla tuvassa?

— Ovat, niillä on leipominen tänään.

— Käydäänpä sinne — ja me lähdimme yhdessä. Istuttuamme rahille, yskähteli Jussi ja hymyili ensin Klaaralle ja Martalle, sitte minulle ja vihdoin hymyili hän omalle itselleen.

— Tulimme puhumaan siitä tupakkiraittiudesta, virkkoi hän sitte viekkaasti… On tuumattu suostua siihen.

— Kyllä onkin parasta suostua koreasti, iski Martta sanoihin kiinni… Sellainen ilkeä tapa ja rahan tuhlaus ei sovi siistille miehille.

— Ja siinä haaskaantuu terveyskin, huomautti Klaara… Kyllä onkin parasta suostua.

— Mutta samalla pannaan myöskin kahviraittius voimaan, jatkoi Jussi, hymyillen kavalasti.

Sitä ilmettä, joka levisi Klaaran ja Martan kasvoille! Siinä kuvastui hämmästys, pettymys ja häpeä. Kuin kuvapatsaat seisoivat he leivin-uunin ääressä, kykenemättä liikuttaa edes huuliaan.

— Kahvinjuonti on sellaista rahan haaskaamista, eikä siitä kostu sielu eikä ruumis, jatkoi Jussi.

— Ja se surmaa puitakin ja aikaa niin vietävästi, lausuin minä, joka töin tuskin kykenin olemaan remahtamatta rajuun iloon… Kahvipannu turisee ja purisee myötänään hellassa. Se ei sovi siisteille ja herttaisille vaimoille.

— Ja se jäytää maitotalouttakin niin peijakkaasti… Lyödään kermaksi suuret vadilliset lämmintä maitoa… Ei, se konsti ei kelpaa enää. Se kahviraittius on pantava voimaan yht'aikaa… Lakaistaan kynnys järkiään molemmilta puolilta.

— Niin tehdään, vakuutin minä. Tästä lähin ei enää käytetä tupakkia, mutta ei käytetä kahviakaan. Se on päätetty asia.

Klaara tointui ensimmäisenä. Hänen kauniit huulensa liikkuivat ensin äänettä, sitten kuului haudan kolkosti:

— Entä rengit ja piiat, niiden kanssa ei ole sopimasta ja ne vaativat.

— Maksetaan pieni palkan lisäys korvaukseksi. Eivät ne sitte natise. Kun isäntä ja emäntäkin ovat ilman, ei palvelijoidenkaan sovi vaatia.

— Eikähän palkollisasetuksessa ole mitään kahvipykälää, huomautti Jussi.

— Mutta mitä tarjoomme vieraille, kun semmoisia tulee?

— Teetä luonnollisesti, vastasin minä hymyillen.

Klaara yskähti säihkyvän suuttuneesti. Hän vihasi teetä eikä sitä juonut milloinkaan huuliaan nyrpistämättä. Hänen äitinsä oli kuuluisa hyvän kahvin keittäjä ja Klaara oli jo tytön tylleröisenä oppinut äidiltään saman taidon. Naimisiin jouduttuani minustakin tuli pian oiva kahvintuntija ja teinpä minä alituiseen hauskoja huomioita kahvinkeiton alalla, liikkuessani kylillä ja matkoilla.

— Osan säästöistä lahjoitamme sitte vuotuisapuna paikkakuntamme kansanopistolle, virkoin minä vakavalla äänellä… Ja siten tupakki- ja kahviraittiutemme tulee olemaan isänmaallinen työ. Ei liene haitaksi, vaikka vihjaamme jotakin kirjeenvaihtajaa, että kyhää sanomalehteen uutisen päätöksestämme. Esimerkki voi vaikuttaa muihinkin talollisiin.

— Se ei saa tapahtua, virkkoi Klaara tulisesti. Ei milloinkaan mitään uutista sanomalehtiin.

— Minä panen säästöt pankkiin pikku Jussin varalle, tuumaili Jussi… Olen laskenut, että säästyy vuosittain ainakin puolisataa, ja semmoinen summa merkitsee meikäläisten oloissa paljo.

Martta ei ollut tähän saakka virkannut niin viheriätä sanaakaan. Huulet tiivisti yhteen puristettuina, harmaa suuttumuksen ilme kasvoilla ja vasen käsi lanteella seisoi hän uunin edessä Klaaran vastapäätä. Vihdoin hän virkkoi tulisesti:

— Kiesus auttakoon, leivät palaa. Ja samassa hän otti teljelaudan uunin suulta pois ja rupesi lapioimaan mustaksi palaneita leipiä uunista ulos.

— Hirtehiset, kun ette pysy työssänne, virkkoi hän sitte säihkyvästä, vaan kieputte täällä akkaväen kiusoina, senkin turvelot.

— Asiathan ne vaativat, huomautti Jussi… Eihän me muutoin…

Samassa hän luisti luunsa tuvasta ulos, ja minä seurasin jälessä.

Nauroimme kumpikin makeasti, ja päästyämme käsiksi kaurankylvöön, virkkoi Jussi:

— Kyllä minä otan suosittaakseni rengit ja piiat. Tehdään asiasta tosi peijoonien kiusallakin.

— Tehdään, lisäsin minä… Mutta olkoon rehellinen peli kahdenpuolen.

— Rehellinen tietysti. Eihän tuosta toki hirteen joudu, jos on mies viikon tai kaksi tupakatta.

— Sitä minäkin. Enempää ne eivät kestä kahviraittiutta Klaara ja Martta; yksi ainut päivä jo vetää lujalle.

— Vetää niinkin. Olen varma että niillä jo tänä silmänräpäyksenä on katumus.

Seuraavana päivänä tuli meille muuan tuttu isäntä varsaa ostamaan. Tuvassa kauppoja tehdessä tarjosi hän minulle tupakkia piippuun. Klaaran kasvoille levisi ilon välähdys, mutta se katosi, kun minä tein epäävän liikkeen kädelläni ja virkoin etten voinut polttaa tupakkaa satunnaisen rinnankivun vuoksi. Sitte käskin Klaaran keittämään teetä kaupan harjallisiksi.

— Eihän sitä ole teetä hyppysellistäkään koko talossa, vastasi Klaara.

— On maarkin. Ja minä lähdin etsimään piirongin laatikosta teepaketin puolikasta, joka oli ollut unholassa hääajoiltani saakka.

Klaara pani vettä kiehumaan ja me päätimme varsakaupan.

Kovin omituiselta tuntui elämä meillä, tupakka- ja kahviraittiuden ollessa vallalla. Tuntui kuin joku ankara perhesuru olisi vaivannut meitä kaikkia. Naurussamme ei enää ollut entistä makua, kaikki ilomme oli maahanpanijaisiloa. Elämämme oli sellaista sumukasta kuin ennen Väinölän asukkailla, Louhen vangittua auringon vaskivuoren sisään. Joka askeleessa tuntui, että jotakin puuttui meiltä, että jotakin oli nurinkurin. Muistamattomuudessa astelin usein piippuhyllyä kohden. Sitte sävähdin takaisin kuin varas, jonka korviin äkkiä kuuluu ihmisaskeleiden kolina.

Entä Klaara ja Martta? Niiden tila ei ollut tuumaakaan valkeampi. Omakutoiseen verkkoon takertuneina, koettivat he pitää hyvää hymyä huulillaan, mutta hymyn takana piili katumuksen ja häpeän sakea, miekan halaistava usma. Verkon kudonnassa olivat he osottaneet sellaista intoa, pontevuutta ja tahdon lujuutta, ettei peräytyminen voinut tulla kysymykseenkään ensi päivinä. Huomasin aamusilla Klaaran salaa huokailevan ja ymmärsin, että ne olivat pelkkiä kahvikaihon synnyttämiä huokailuja. Kuppinen sellaista kahvia, kuin hän äidiltään oli oppinut keittämään, olisi ollut taivahinen nautinto hänelle, vaikkei hän sitä kehdannut ilmoittaa.

Toisen päivän illalla jo varastihe kahvikaiho hienosti kuuluville. Hän tuli hyväilemään minua ja kysyi sellaisella sulolla ja armaudella, joka ainoastaan hänelle oli mahdollista:

— Onko sinun kylläkin vaikea?

— Ei sentään erittäin, vastasin minä… ei kummempaakaan hätää ole.

— Ajattelin että ehkä kärsit hirmuisesti.

— Kultaseni, kyllä minä taidan tottua. Tapahtuuhan kaikki sinun onnesi tähden.

Nauroin makeasti sydämessäni, vaikka kieleeni tuli vesi. Muistin entisiä iltoja, jolloin makuulla ollen sytytin makeat unisavut. Ne nukuttivat minut niin helposti ja siristivät silmäni kiinni melkein tietämättäni… Mutta olin päättänyt olla mies, lujatahtoinen mies, ja senpä vuoksi puhelin puita heiniä Klaaralle. Älysin kyllä että olisin valmistanut hänelle isot ilot, jos olisin hyökännyt piippuhyllyä kohden. Mutta semmoinen menettely ei sopinut ohjelmaani, sillä olin päättänyt voittaa sekä samalla rangaista Klaaraa ja Marttaa. Rangaistus tosin maksoi itselleni monta vaikeata hetkeä, mutta mitäpä niistä. Salainen nautinto korvasi kärsimykseni monenkertaisesti.

Jussi oli aivan samanlaisessa asemassa. Hänkin tahtoi kerran vuorostaan pehmittää Marttaa oikein perinpohjaisesti. Jussin vakuutuksien mukaan oli Martalla ehkä kaikkien kovimmat pintehet. Ei saanut tilojaan ulkona eikä huoneessa. Jo ensimmäisenä iltana oli udellut, tekikö Jussin kovastikin mieli haikuihin, ja Jussi oli vastannut ettei ollenkaan; ei muka piitannut, vaikkei löytyisi maailmassa tupakan tomuakaan.

Viikonpäivät kestettyäni esitin Jussille, että tehtäisiin loppu koiranpelistä. Olin herännyt yöllä useampia kertoja tupakin nälkään, ja tunsin olevani melkein kuumeentapaisessa tilassa.

— Samoin on minunkin laitani, tuumaili Jussi… Mutta koetetaan kestää vielä jokunen päivä. Jousi on jo niin kireällä, että se voi katketa minä silmänräpäyksenä tahansa.

— Onko maarkin?

— On, luota vain sanoihini; pian se paukahtaa poikki.

Seuraavana päivänä teimme etäisimmällä pellolla lopputoukoja. Viskeltyäni viimeiset jyväkouralliset multaan, menin Jussin luo, joka sekoitti siementä renkien ja muonamiesten kera. Kello lie ollut kolmen tai neljän vaiheilla. Istuimme piennarkivelle, ja minun tuli vesi kieleeni, sillä rengit pöllyttelivät sinerviä savupilviä ilmaan.

— Hiivatti tätä tämmöistä peliä, sanoin minä… hiivatti sentäänkin.

Jussi ei puhunut mitään, vaan tähysteli kotiin päin. Äkkiä levisi mehuisa hymy hänen kasvoilleen.

— Nyt on jousi katkennut, kuiskasi hän… Etkö huomaa mitään erinomaista?

— En, en minä huomaa mitään.

— Meidän uuninpiipusta nousee sievä savu. Eikö silmäsi erota?

— Kyllä tosiaankin erottaa. Tihruu sieltä savu ihan huomattavasti.

— Nyt ei ole mikään tulen aika, kello on puoli neljä.

— Sillä vaiheilla se lie. Olisiko ne peijakkaat…? Epäluulo heräsi aivoissani.

— Pian se nähdään… Jussi päästi hevosensa irti ja vei sen kuusien juurelle, jossa rehuvarat olivat.

— Otamme nyt sukkelat askeleet, virkkoi hän, sidottuaan hevosen kiinni.

Me lähdimme kiertämään metsän rantaan ja sieltä aitovartta pitkin riihien taakse. Monia mutkateitä pujottelimme sitte Jussin tupaa kohden, joka oli tanhuan laidassa, kotipellon niskalla. Minä jäin rapun eteen seisomaan, mutta Jussi harppasi kahdella askeleella oven riipaisimeen kiinni ja astui sisään, jättäen oven sepo seljälleen auki. Sieluni oli sellaisessa jännitystilassa, että vapisin ja pidätin henkeäni. Katsoin sitte avoimesta ovesta huoneesen. Keskellä lattiata oli pöytä, Martta istui selin oveen päin. Vastapäätä häntä istui Klaara, höyryävä kahvikuppi huulien edessä ja kasvoilla seitsemän auringon loiste.

— Etkö käy sisään? huusi hän minulle onnensointuisella ja ihanalla äänellään.

— Saisihan tuota käydä, vastasin minä ja astuin tupaan.

— Jäikö vielä kylvöä kesken?

— Ei jäänyt, sekoittamatta jää vielä osa huomisen varalle.

— No, pysynee ilma kai poutana.

— Eiköhän tuo pysyne.

Jussi oli sillä välin kaivanut kirstustaan esille jouluksi saamiaan sikaaria ja tarjosi niistä minulle yhden. Istuin lavitsalle Klaaran viereen ja sytytin huikeat savut; Jussi teki samoin ja kysyi:

— Onko pannu jo kalisevan tyhjä?

— Ei se aivan vielä, vastasi Martta ja heristi molemmat kupit täyteen… Juopiko isäntä?

— Sopiihan tuota juoda…

Huomasin että Klaaran kielellä alkoi nauru kutista. Pian kutiseminen kasvoi yhä voimakkaammaksi, kunnes se silmänräpäyksen kuluttua helinällään täytti koko mökin… Vähitellen yhdyimme jokainen nauramaan. Jussikin jysähytteli harvakseen ja niin rotevasti, että seinät kumisivat.

— Hietalan Matti on jo vienyt pyydyksiä ulos, hi-hi, -hi-hi, -hii… Koettakaa tekin viedä pari rysää tuonne Solmusalmeen, hi-hi, -hi-hi, -hi-hi, -hii… Ehkä saataisiin aamuksi tuoretta haukea, hi-hi, -hi-hi, -hi-hi, -hii…

Klaaran ruumis hytkähteli ja hän nujertui syliini. Me yhdyimme taasen jokainen nauramaan.

Jussikin jysähytteli harvakseen ja niin rotevasti, että mökin seinät kumisivat.

Helmilän Hilma.

Helmilän Hilman kehitys kallistui pääasiallisesti siihen suuntaan, että hän oli parempi ja arvokkaampi kaikkia muita ja ettei hänen arvoistaan talontyttöä löytynyt viidessä pitäjässä, vaikka olisi silmäneulalla etsitty. Kasvatus oli sen mukaista sekin. Helmilässä ei ollut muita lapsia, kuin kaksi tyttöä, leveänaamainen Lotta, jota, tiesi mistä syystä, ruvettiin pitämään hupelona, ja Hilma kaunotar, äidin ilo ja ylpeys, eli "Helmilän prinssessa", joksi häntä pian ruvettiin nuorison keskuudessa nimittämään. Lottaan ei pantu vanhempain puolelta mitään huomiota, mutta Hilmaa kasvatettiin tosiaankin kuin prinssessaa, hänen silmäystään täytyi piikojen ja renkienkin vapista.

Kuudentoista vuotiaana oli hän kaunis kasvoiltaan ja vartaloltaan. Ja hän oli täysin itsetietoinen kauneudestaan ja senvuoksi sekoitti hän hymyilyynsä jotakin jääkylmää, jotakin sietämätöntä, joka herätti neitosissa suuttumusta, mutta joka saattoi nuoret miehet ajattelemaan omaa turhuuttaan ja vähäpätöisyyttään Helmilän tyttären edessä.

Salaisia kadehtijoita hänelle tietysti ilmaantui heti, kun hän ehti neito-ikään. Hilman käytös ynnä ankara suku-ylpeys oli omiaan hankkimaan hänelle itselleen pieniä vihollisia melkein kaikissa tilaisuuksissa. Neitosten kesken kuiskailtiin, että Hilma oli haleta ylpeyteensä, että hän lentäisi siivillä muiden yli, ja ettei hän pitänyt ihmisen arvossakaan muita kuin omaa itseään. Kadehtiminen huvitti Hilmaa, hän kohenteli sitä tahallaan yhä viereämpään paloon. Mitäpä hänelle kateudellaan kukaan voisi, mitäpä kenenkään viha häneen koskisi? Olihan hän sentään toisempi kuin kaikki muut, erilaisempi silmäyshän häneen aina luotiin. Huvitilaisuuksissakin aina syntyi silmänräpäyksellinen hiljaisuus, kun hän ilmaantui paikalle… Ja sellainen vankka talo, kuin Helmilä oli, ja sellaiset vanhemmat kuin hänellä oli. Isä kerrassaan kuningasmainen vartaloltaan, äiti pitäjän ehkä rikkainta ja mahtavinta sukua… niin, katsoipa hän itseään minkä sormen sivutse tahansa, aina jäi tulokseksi, että hän oli parempi, ylevämpi muita, ettei meikäläisten tavallinen mitta ylettynyt häneen.

Ja niin eli Hilma, Helmilän prinssessa, nuoruutensa kukoistusvuodet, ajattelematta muuta kuin omaa suuruuttaan ja vähääkään huomaamatta, että uusi aika alkoi jo pilkistää esiin siellä täällä, että vanhettuneet katsantotavat rahan ja varakkuuden jumaluudesta alkoivat perustuksiltaan horjua.

Noina kukoistusvuosina tietysti kävi Helmilässä kosijoita tiheään. Ei juuri sitä lauantai-iltaa talvis-aikana, jolloin ei lähenevä kulkusten helinä olisi pannut Hilmaa varpaisillaan pyörimään ja juoksemaan kamariinsa, pukeutuakseen uuden pyytäjän nähtäväksi. Niitä tuli joka ilman suunnalta, tuli lähimailta ja kaukaisistakin pitäjistä, joukossa varakkaita ja köyhiä, miellyttäviä ja epämiellyttäviä. Kolmattakymmentä kävi eräänäkin talvena Hilman kättä ja sydäntä tavoittamassa, mutta koko joukossa ei, Helmilän emännän vakuutusten mukaan, löytynyt ainoatakaan kelvollista. Ketä haittasi kömpelö käytös, kenellä oli maineessa moitteita, kenellä ulkomuodossa, ken oli liiaksi köyhä ja arvoton saamaan Helmilän tytärtä vaimokseen j.n.e. loppumattomiin.

Poikkeuksen teki kuitenkin muuan ulkoseurakunnan nuori mies, joka Hilman ollessa kahdenkymmenen rajoilla ajoi Helmilään eräänä leutona iltana joulun edellä. Hilma ei aikonut näyttäytyäkään kosijalle, mutta uteliaisuuden kiihoittamana sattui hän, seisoen pimeässä salissa, vilkaisemaan äidin jälestä kamariin. Vaaleahiuksinen, hieman suruvoittoinen mies istui sohvalla. Vartalo oli pitkä, muhkea ja ehkä hiukan köyristynyt, hiukset huolettomasti pyhkäisty ylös… ja kasvoissa puhdas ilme…

Hilma pukeutui kiireesti, mutta huolellisemmin kuin ehkä koskaan ennen ja astui kamariin.

Kosijalta jäi kihlat Helmilään, käynti uudistui muutaman viikon jälestä. Ja Hilma joutui ankaraan taisteluun itsensä kanssa. Naisellinen vaisto ja kaikki, mitä hänessä oli hyvää ja jalompaa, veti häntä vastustamattomasti kosijan puoleen, mutta toisaalta taasen ankara sukuylpeys, juorupuheet, jotka pantiin kosijasta liikkeelle, kuten tavallista sellaisissa tilaisuuksissa, ja hänen vähemmin kehuttava varakkuutensa ne vetivät toisaanne. Suoramielisesti oli kosija ilmoittanut heti ensi käynnillä, että talo oli rappeutunut, mutta muuten maittensa puolesta hyvä. Vaati vain pääomaa, jotta voitaisi suorittaa toisille lapsille perintö-osuudet ja jotta saataisi rakennukset ja viljelykset kuntoon. Sitte se kyllä elättäisi omistajansa.

Hilma mietti tuota kaikkea kiihkeästi. Hän teki päätöksiä suuntaan ja toiseen, mutta rikkoi ne saman tien. Iltasin, kun tuli sieluun suloiset unelmat rakkaudesta ja todellisesta onnesta, päätti hän kerrassaan luopua loistavasta valhe-onnestaan ja mennä köyhän talonpojan vaimoksi, mutta seuraavana päivänä hän jo purki iltaisen päätöksensä. Mennä emännäksi rappeutuneesen taloon, jossa on kehnot ja mädäntyneet asuinhuoneetkin, eläkevanhukset, velkoja, köyhän maine jo vanhaltaan, jossa leivän puute tulee kenties aina jatkumaan… ei, sitä ei hän tekisi, vaikka olisi kosija viisin kerroin miellyttävämpi kuin olikaan. Eihän hänellä ollut vielä mitään hoppua miehelään, vielä oli aikaa katsoa ja valita.

Marianpäivän tienoissa tuli kosija kolmannen kerran Helmilään. Hilman teki mieli laskea kätensä hänen kaulansa ympäri, sinutella häntä ja huudahtaa: "Oi, miten paljo pidän sinusta, surumielinen poika"… mutta hänen tottumuksensa näyttää ylpeältä ja hänen onnettomat taipumuksensa, joita hemmoitteleva ja väärä kasvatus oli kehittänyt ylimpään huippuunsa, ne saattoivat hänet menettelemään ihan päinvastaisesta Hän istui kylmänä paikallaan, lausumatta ainoatakaan lämpöistä, myötätunteellista sanaa, vaikka sydän riehui lemmentuskissa, vaikka silmäys ja äänen väreily oli joka silmänräpäys vähällä ilmaista kaikki. Tyhjät sanat, joita hän puhui kosijalle, tuo jääkylmä ja sietämätön, jota hän sekoitti hymyilyynsä tavallista enenemän, kaikki kiusasi ja piinasi häntä, mutta sittenkään ei ankara suku-ylpeys antanut perään.

Hyvää yötä toivottaessa olivat voimat vähällä katketa. Hän syöksyi kamariinsa, ajatukset sekavina, viskausi riisumatta sänkyynsä, tukahutti rajusti kuohuvat tunteensa väkisin, tukahutti kyyneleensä…

Aamulla, ennen lähtöään, tahtoi kosija varmempaa tietoa. Emäntä vetosi Hilmaan, sanoen että tytöllä itsellään oli kokonaan päättämisvalta; sai tehdä mitä ikinä tahtoi; minkäänmoinen pakko tai houkutteleminen ei tullut kysymykseenkään.

Tuon ilmoitettuaan lähti emäntä kamarista, jättäen nuoret kaksikseen.

Kosija silloin toisti kysymyksensä, lisäten samalla, ettei hänen kosintansa tosin ollut nyky-ajan tapaista, mutta vakuutti samalla, ettei se ollut pelkkä rahakysymys ja rikkauden pyydystäminenkään, vaan oli siinä sydämmelläkin osansa, ainakin hänen puoleltaan. Muussa tapauksessa ei hän olisi kihloja jättänyt eikä käyntiään uudistanut.

Hilma tunsi, miten hänessä rupesi kuohumaan, miten nuo kosijan suosittelemat, lämpöiset tunteet äkkiä taasen pääsivät valloilleen. Hän tunsi olevansa voitettu, perinpohjin voitettu.

Mutta voittaja, ken oli hän? Ventovieras, onnenonkija, varaton talonpoika, jolle kosinnan onnistuminen oli koko elämän kysymys. Antautua noin helposti voittajan saaliiksi… ei, sitä ei hän voinut. Päätös täytyi vielä jäädä tekemättä, että kosija oppisi käsittämään pyydettävän saaliin arvon. Hän voi vielä tulla kerran, kahdesti, hän voi olla epätiedossa vielä jonkun aikaa, epätieto kiusaa ja piinaa häntä. Kun ei ole voitosta varmuutta, ei mitään varmuutta…

— Eikö siellä päin sitte ole rikkaita tyttöjä?… ja Hilma hymyili tuon jääkylmän, sietämättömän hymyilynsä.

— Miksi niitä ei olisi? Sekalaista se on seurakunta joka puolella.

Kosijan kasvot muuttuivat tulipunaisiksi. Katse lattiaan painuneena jätti hän Hilman hyvästi, astui ulos kamarista ja istui hevosensa rekeen, joka odotti rapun edessä. Sanoi kiitokset rengille, joka oli valjastanut ja lähti ajamaan Helmilän tanhualta kohden maantietä.

Sen koommin ei häntä kuulunut. Turhaan odotettuaan puolisen vuotta, lähetti Hilma kihlat pois enonsa mukana, kun tämä kävi markkinoilla. Kihlain viejä toi tiedon, että kosija vielä oli naimatonna, lisäsipä vielä senkin lausunnon, että Hilma oli tehnyt huonon kaupan, hylätessään sellaisen kosijan. Markkinamatkallaan oli eno kuulustellut ja onkinut hänestä kaikki mahdolliset tiedot; pelkkää kiitosta ja hyvää oli kuullut. Talokin oli aivan sellainen, kuin kosija oli vakuuttanut. Kelpo laajat tilukset, oikein herraskartanon veroinen suuruudeltaan, mutta velkaa löytyi, ja rappion puolella oli rakennukset, kuten viljelyksetkin. Hilman ylpeä, jäykkyyteen ja kylmyyteen tottunut luonne esti näyttämästä katumista tai pahoittelemista tapahtuneen johdosta. Joskus, kun kuvitelmat tekivät mielen helläksi, kun onnen puute jäyti rintaa, päätti hän kirjoittaa hylätylle kosijalleen ja kehoittaa käynnin uudistamista, mutta aina hän muutti päätöksensä. Nöyrtyä noin juuria myöten, ruveta ikäänkuin kerjuulle… ei, sitä ei hän voinut, hänen arvonsa ja asemansa Helmilän tyttärenä vaati näyttämään kylmää hymyilyä, oli asia mikä tahansa. Uudet kosinnat sitä paitse aina väliin hetkiseksi haihduttivat mielestä suruvoittoisen nuorukaisen kuvan… mutta sitte taasen kuva tuli mieleen loistokkaampana ja ihanteellisempana kuin milloinkaan ennen.

Tuo kaikki vaikutti, että Hilma ylpeytensä ohessa rupesi osoittamaan tavatonta mielenkatkeruutta koko maailmaa kohtaan. Suututtaminen ja loukkaaminen tuli hänen mielihalukseen vielä suuremmassa määrässä kuin ennen. Hän esiintyi aina pisteliäänä ja katkerana, kuten kaikki ihmiset olisivat tehneet hänelle suurta vääryyttä, sydämmettömyyttä. Yksinäisinä hetkinä hän sitte pahoitteli käytöstapaansa, mutta kun ilmaantui uusi tilaisuus, menetteli hän ihka samalla tavalla… oli entistä kiusallisempi ja sietämättömämpi.

Sitte olojen kehitys ja odottamattomat tapaukset vaikuttivat, että Hilman loistokas tähti alkoi himmetä ja kadottaa entistä kiiltoaan. Alun teki sisko, leveänaamainen Lotta, joka oli kokonaan työnnetty syrjään laskuista Helmilän isännän äkillisen kuoleman jälestä rupesi Lotta, vanhin tytär, pyrkimään miehelään. Ollen kaikissa siskonsa vastakohta — omituisuus etupäässä ehkä tuottikin hänelle höperön nimen — valitsi hän tuiki köyhän pojan armaakseen, osottaen heti alussa sellaista mielenlujuutta ja tyyneyttä, että Helmilän leski-emäntä ja Hilma joutuivat kokonaan ymmälle. Ensimmäisen säikähdyksen mentyä ohi, ruvettiin Lottaa vetämään lujalle, tulisia näytelmiä syntyi Helmilässä. Emäntä ja Hilma olivat saaneet päähänsä, että Lotta älyn ja ymmärryksen suhteen oli täydellisesti holhuunalainen, jonka etua ja parasta he olivat velvolliset valvomaan enemmällä älyllään ja joka valvominen tietysti vaati etupäässä naimisen estämistä. Mutta Lotalla oli asiasta kokonaan toiset mielipiteet. Hän seurusteli palvelijatarten kanssa eikä useimmiten vastannut siskon ja äidin ryntäyksiin muulla kuin hiljaisella, mutta ryntääjiä vimmastuttavalla naurulla. Paitse ensimmäisiin hyökkäyksiin, niihin hänellä oli luodit varottuina. Sanoi äidilleen, että kaiketi hänellä Helmilän tyttärenä oli ihmisoikeudet, olihan sellaiset köyhimmillä mökin asujamillakin, ja mitä taasen Hilmaan tuli, niin oli parasta, että se katsoisi omaan eteensä ja olisi sekautumatta hänen asioihinsa. Minkä hän tekee, sen hän tekee, huolimatta kenestäkään kuolevaisesta.

Tuhmuudessaan ajoi Helmilän emäntä pappilaan, aikeessa estää naimakuulutus sillä perusteella, ettei Lotta muka ollut täysijärkinen. Kirkkoherra vaati päteviä todisteita kylän luotettavimmilta isänniltä, jopa vaati lääkärintodistustakin; sillä hyvällä sai emäntä palata takaisin.

Sitte koetettiin toisia keinoja. Ruvettiin ystävyydellä ja makeilla sanoilla taivuttamaan Lottaa peräytymiseen. Kuvailtiin miten herttaiset päivät hänellä tulisi olemaan äidin kanssa koko elämän ajan, kun vaan luopuisi naimahommistaan ja tekisi heidän tahtonsa mukaan. Hän saisi asua Helmilän paraimmassa kamarissa ikänsä, saisi hienoja vaatteita ylleen ja sänkyynsä, ei tarvitsisi raataa eikä huolehtia mistään. Ja sulhanen töhrättiin kehnoa kehnommaksi, kaikki mahdolliset ja mahdottomat virheet sälytettiin hänen selkäänsä.

— Heitä nuo hullutukset pois, sanoi emäntä… ja ole viisas. Tottahan ymmärrät ottaa itsellesi herraspäivät, jotka kestävät elinaikasi.

— Minä otan kernaimmin miehen, vastasi Lotta sävyisesti.

Häntä oli mahdoton voittaa, taivuttaa. Hän ei intoillut milloinkaan eikä tehnyt mitään, jota olisi tarvinnut jälestäpäin katua. Omituisella luonteellaan, jonka hän oli perinyt isältään ja jonka ulkopiirteinä oli melkein liiallinen lauheus ja pehmeys, torjui hän helposti kaikki hyökkäykset, niinkuin ne olisivat olleet sulaa leikkiä.

Ja eräänä sumuisena syksypäivänä meni hän sulhasensa kanssa pappiloihin, viimeisenä kuulutuspyhänä meni hän vihille. Sitte meni hän kotoa pois pienen metsätalon emännäksi, pyytämättä mukaansa muuta kuin omat pito- ja liinavaatteensa. Kun kamala asia näin oli toteutunut, alkoi keväisempi tuuli piankin puhaltaa, kuten tavallista on sellaisissa tapauksissa. Äidin sydän rupesi heltymään ja ensimmäisen rekikelin joutuessa ajoi Helmilän emäntä metsätaloon ja, huolimatta hänen ankarasta suku-ylpeydestään, ilmaantui silmäkulmiin jotakin kosteata, joka täytyi pyyhkiä kädellä pois, kun katseli tytärtään emännyystoimissa puuhailemassa, hiljaisena ja hätäilemättömänä, kuten ennenkin kotona.

Mutta käynnin seuraus toisaalta oli, että äidin ja Hilman väli rikkoontui. Viimemainittu oli muuttunut yhä katkerammaksi mieleltään, yhä terävämmäksi muodostui kulma hänen ja ympäristönsä välillä. Lotan naimisiin meno oli tehnyt eroituksen hänen ja muiden neitosten välillä puolta matalammaksi, häntä ei enää voitu asettaa pitäjän ensimmäisten edelle. Ja syynä tuohon oli Lotta, vähämielinen Lotta. Väärin oli ruveta sitä hellittelemään, sen etuja huolehtimaan.

Kun ensimmäinen viljakuorma vietiin Helmilästä metsätaloon, syntyi emännän ja Hilman välillä tuima sananvaihto. Viimemainittu, alakynteen jouduttuaan, sulkihe omaan kamariinsa eikä näyttäytynyt äidilleen viikkokauteen.

Siskon naimisen kautta oli Hilman mahti mennyttä, hänen loisto-aikansa loppunut. Ja mennyttä ne olivat myöskin nuoruuden kukoistusvuodet, jolloin ei vanhettumisen pelko tapaturmassakaan juohtunut mieleen. Kosijat alkoivat käydä yhä harvinaisimmaksi ilmiöiksi, ja jos joku ilmaantuikin, oli se noita tavallisia, joita ei Hilma sietänyt ja joiden esiintymistä kosijana hän joku vuosi taaksepäin olisi pitänyt suurena loukkauksena Helmiläisten arvoa kohtaan.

Muutoksia oli myöskin tapahtunut kylässä. Uusi aika, innon ja valistuksen aamukoite rupesi säteilemään, loihtien salassa olleita, uinuvia voimia esiin. Kylään perustettiin kansakoulu, opettajaksi tuli muuan oman kylän tyttö, muuan Laurisen Anna, jota tiedon halu oli ajanut opinteille ja jonka hehkuvaa intoa eivät mitkään vastukset voineet murtaa. Koulu herätti eloon luku-yhdistyksen ja ompeluseuran. Nuorison elämä sai uutta virkistystä, uudenlaiset katsantotavat, uudenlaiset harrastukset ja ihanteet alkoivat innostuttaa nuorisoa. Hilma yritti jonkun kerran liittyä toisten joukkoon, mutta hänen itserakkautensa ja katkeruutensa myrkytti häneltä kaiken ilon, jota muut niin runsaasti nauttivat. Hänen oli mahdoton alentua muiden tasalle, vaatimatta itselleen erityisempää kunnioitusta. Ja sitä ei hänelle kukaan osoittanut. Helmilän prinssessasta ei oltu tietääkseenkään sen enempää kuin muistakaan, olipa hän seurassa tai ei, olipa hänen hymyilynsä entinen jääkylmä tai sellainen kuin muidenkin neitosten hymyily. Hilman katkera mieli-ala keksi alituiseen loukkauksia. Jos iskettiin muiden kesken silmää, otaksui hän heti, että tarkoitettiin häntä, jos naurettiin salaa, luuli Hilma oitis häntä naurettavan. Hän ei tuntenut myötätunteellisuutta ketään kohtaan, vaan päinvastoin vastenmielisyyttä sen oletuksen johdosta, että kaikki muka riemuitsivat Lotan naimisiin menosta, tuosta onnettomasta tapahtumasta, joka lohkasi toisen puolen hänen rikkaudestaan, ehkäpä enemmänkin.

Ja Hilma vetäytyi erilleen noista uusista suuruuksista, jotka lukivat runoja, pitivät esitelmiä, puhelivat isänmaanrakkaudesta, yhteisistä harrastuksista ja, Luoja ties, mistä kaikesta.

Eräänä sunnuntaina toivat Helmilän piiat kylästä sellaisen tiedon, että Niemen Alli oli aikeessa mennä kansanopistoon. Hilmasta tuntui kuin olisi häntä pistetty neulalla, hän ei voinut olla virkkaamatta halveksivaisesti:

— Niemen Alli! Luuleeko sekin jotain olevansa?

Alli oli köyhän talon tyttö, mutta kaunis ja lahjakas. Erittäin juuri Allia ei Hilma voinut sietää, se kuin nuoruudessa ja kauneudessa jätti hänet kauas jälkeensä.

— Sekö vikana, ettei ole rikas? nauroivat piiat. Eikö köyhäkin saa mielihaluaan noudattaa?

Hilma huomasi tuhmuutensa eikä jatkanut sanaakaan pitemmälle. Mutta tieto Allin menosta kansanopistoon saattoi hänet pahalle tuulelle moneksi päivää. Tiesi minkä vuoksi hän ei lainkaan voinut sietää Allia, tuota vilkasta tyttöä, joka väliin runoa lausuessa kipenöitsi kuin raketti. Liekö aavistuksen tapainen tunne ilmoittanut hänelle, että he kerran törmäävät ankarasti toisiaan vastaan, Alli ja hän, Niemen raketti ja Helmilän prinssessa.

Emännän mahtavien sukulaisten välityksellä ja toimenpiteillä saatiin vihdoin Hilmalle sopiva ja kylliksi arvokas kosija. Se oli tykkänään uuden ajan miehiä, ei varsin upporikas, mutta kuitenkin pitäjän ensimmäinen toimeliaisuuden puolesta. Oli myöskin johtava henkilö kunnan hallinnossa ja siten pitäjän vaikuttavimpia isäntiä. Asemansa oli hankkinut hänelle paljo vihamiehiä, mutta myöskin suuren joukon ihailijoita. Varsinkin vanhoillisten puolelta katsottiin Vilhoa, Ruusulan nuorta isäntää, karsain silmin, se kun aina esiintyi edistyksen puolustajana, uuden ihailijana.

Ja Vilho ohjattiin kosioretkelle Helmilään. Hän ihastui alussa hyvinkin Hilmaan… tyttö oli virkeä, kaunis ja kohtalaisen rikaskin… Vilhon puolelta ei ollut mitään haittaa. Ja Hilma, hän saattoi kerrassaan ylpeillä kosijastaan. Se oli pitäjän parhaita poikia, kaikkien kunnioittama, kaikkien moitteiden ylipuolella. Tosin ei Vilho vaikuttanut häneen ensinkään samalla lailla, kuin surullinen nuorimies vieraasta seurakunnasta, jonka kuvaa ei pitkät vuodetkaan voineet täysin haihduttaa. Vilhossa oli jotakin etevämmyyttä, jotakin, jota Hilmalta kokonaan puuttui ja joka vaikutti hänessä ehdotonta alemmuuden tunnetta. Keskusteluissa täytyi Hilman olla tarkasti varovainen, ettei lausuisi mitään tuhmaa, naurettavaa, jopa hänen vaistonsa joskus vaati häntä puhumaan innokkaasti sellaisistakin asioista, joita hän piti arvottomina, tai joista ei hän käsittänyt rahtuakaan. Mutta toisaalta kosijan olento tyydytti kaiken kunnianhimon, kaiken itserakkauden ja suku-ylpeyden, joten Hilmasta tosiaan tuntui, kuin olisi Vilhon ihailu tuottanut monikertaisesti takaisin kaiken sen, mitä viime vuosina oli menetetty useammalla taholla. Niinpä niinkin. Tähän saakka olivat kadehtijat nimittäneet häntä prinssessaksi, mutta Ruusulan emäntänä olisi heillä aihetta kutsua häntä kuningattareksi.

Naisellisen vaistonsa ohjaamana rupesi Hilma jälleen käymään ompelu-yhdistyksen iltamissa, jopa tilasi sanomalehdenkin Helmilään ja toi kirjoja yhdistyksen lainastosta. Kulma hänen ja ympäristön välillä kadotti terävyytensä, hän ei enää osoittanut entistä katkeruutta tuttaviaan kohtaan, saattoipa hän joskus esiintyä iloisenakin heidän joukossaan.

Mutta Niemen Alli, se herätti hänessä entistä vastenmielisyyttä, sen kanssa ei Hilman luonne taipunut sovintoon. Heidän välillään oli jotaki niin jyrkkää ja syvää, ettei kummankaan käsi ylettynyt yli. Asia, joka huvitti Allia, oli sietämätön Hilmalle, pelkältään päinvastaisuuden vuoksi. Runon lausunnotkin, miten ne kiusasivat Hilmaa, miten Allin vilkkaus pisti oikein vihaksi hänelle, ja hänen nuoruutensa ja kauneutensa, miten mielettömiä katkeruuden ja kateuden tunteita ne herättivät Hilman sydämmessä.

Aavistettu yhteentörmäys ei jäänyt tulematta. Hilman vuoksi ajeli Vilho usein kylässä, joskus sovitettiin tapaaminen nuorten seuravietoissa. Ensi kerrasta saakka valtasi Hilman mieletön luulevaisuus. Kun Alli ja Vilho vaan lähenivät toisiaan, kun he vaan vaihtoivat sanankin, tuli Hilma heti suunniltaan pois. Entinen katkeruus täytti mielen, käytös kävi kiusalliseksi, sietämättömäksi. Pisteliäät puheet, ylpeys, halveksiva käytöstapa, kaikki virkenivät entiselleen. Toisin kerroin Vilho oikein hämmästyi Hilman karkeutta, hämmästystä seurasi aina monenmoiset mietteet, jotka eivät suinkaan olleet eduksi Hilmalle.

Kerran, kun Alli oli lopettanut erään hauskan sadun, virkkoi Vilho innossaan:

— Tuo Alli on toisinaan mainio. Siinä on aineksia siinä tytössä…

— Ja jotakin, joka muistuttaa mustalaisnaisesta… Hilma itsekin säikähti omia sanojaan, ne olivat siksi karkeat, ääni, jolla ne lausuttiin, kuohui vihaa ja katkeruutta. Vilhokin nolostui, kasvoissa kuvastui sellainen varjo, joka odottamattoman vaikutuksen kautta tapaa syntyä… Sinä pidät tuota Allia niin erinomaisena.

— Niin tekevät kaikki muutkin.

— Mutta hän ei ole yhtään mitään. Tuollainen, joka aina sähisee ja riehuu…

— Niin kaikki raketit tekevät. Sinä olet toisinaan hyvin sydämmetön ja puolueellinen.

Alkoi jo syntyä usein väitteitä heidän välillään. Usein ne alkoivat Allista, johtuivat hänestä monellaisiin, ja silloin aina Vilho sai vilaukselta nähdä Hilman ankaran ylpeyden ja itserakkauden ja hänen tavattoman ahtaan näköpiirinsä. Vilho alkoi jo kummastella itseään, miten ihmeissä hän oli lainkaan saattanut ihastua Hilmaan, tuohon sietämättömään ja pisteliääseen Hilmaan, joka mukanaan ihan toi pahaa ilmaa kaikkialle.

Ja Vilho rupesi häilymään kahden vaiheilla. Toisaalla Helmilän tytär kelpo myötäjäisineen, toisaalla Niemen köyhä, tulinen tyttö, jonka vilkas nauru ja onnistuneet sukkeluudet virkistivät mielen iloiseksi, jonka kanssa saattoi puuttua puheluun muistakin, kuin kaikkein jokapäiväisimmistä asioista. Helmilän tytär alkoi tuntua tyhjältä, ontelolta, sen viehättäväisyys alkoi laskeumaan.

Hilman luulokas silmä huomasi vaaran. Hän näki selvästi, miten Vilho päivä päivältä läheni Niemen rakettia ja miten vihattu kilpailija astui vasta-askeleita, käyttäen kaikkea viehätysvoimaansa, lumotakseen lähenijän täydellisesti.

Kaikella katkeruudellaan ryntäsi Hilma heidän väliinsä, taistelu tuli ihan julkiseksi. Kukaan ei voinut edeltäkäsin määrätä sen päättymistä, tuskin Vilho itsekään. Hänkin toisin hetkin pani Hilman myötäjäiset etusijaan, mutta toisin hetkin Niemen kaunis tyttö tuntui kalliimmalta kaikkia maailman rikkauksia. Ties miten taistelu olisi lopulta päättynyt, jollei Hilma tuhmuudellaan olisi jouduttanut omaa tappiotaan. Kylässä pidettiin arpajaiset köyhien kansakoulun-oppilaiden vaatetus-avuksi. Niemen Alli oli voittoja myymässä kolmen muun neitosen kera. Vilho hääri liian ahkeraan sen uurnan lähellä, jonka takana Alli seisoi, ja kun alkoi yleinen tanssi, hääri hän myötänään Allin kimpussa. Hilma koetti estää tuota, vaan ei voinut. Jollakin tavoin tyydyttääkseen katkeruuttaan ja loukattua ylpeyttään, hiipi hän jo ensimmäisien tanssien aikana etehiseen, etsi vaatteensa ja lähti jalkaisin astelemaan kotiin. Perille saavuttuaan katui hän oitis tuloaan, tehden siten mielensä entistä katkerammaksi. Hän vietti kokonaan unettoman yön. Näki alituiseen Vilhon ja Allin pyörivän lattialla, näki heidän nauravan hänen salaperäistä katoomistaan, näki heidän silmäyksensä yhä heltyvän…

Seuraavana päivänä kuuli hän juttua, että Vilho ja Alli kirjoittelivatkin toisilleen. Silloin loppui häneltä kaikki mielenmaltti. Hän kirjoitti pitkän kirjeen Vilholle. Ollen yön valvonnasta ja mielenkatkeruudesta tuskin täysin ajussaankaan, syyti hän Allin silmille törkeitä haukkumisia. Ylpeässä mielettömyydessään odotti hän sitte vielä että Vilho, kirjeen saatuaan, heti lähtisi hyvittelemään ja lepyttelemään häntä. Kokonaan mieletön toive, sillä Vilhoa ei kuulunutkaan, mutta pitkän odottamisen jälestä tuli kirje.

Vapisevin käsin repäsi Hilma sen auki ja luki: — — — ja syyttä Sinä siis puhdasta Allia töhräät likaan. Me emme ole sanaakaan tähän saakka kirjoittaneet toisillemme. Köyhyys ei ole mikään virhe, ja yhtä vähän ansiota kuin Sinulle ja minulle on varakkuuteemme, yhtä syytön on Alli köyhyyteensä. Se on sitäpaitse asia, jonka ei pitäisi koskea kehenkään sivulliseen. Rikkauden suhteen olen minä yhtä heikko, kuin kaikki muutkin kuolevaiset, mutta kuitenkin olen tullut perinpohjaisen miettimisen kautta siihen vakuutukseen, että meille kummallekin on parasta pyörtää, vielä ajan ollen, takaisin ja peräyttää aikeemme. Kun olet hyljännyt suurellisempiakin kosijoita, niin toivon että…

Pitemmälle ei Hilma kyennyt lukea. Yksi ainoa katkera ajatus valtasi hänet, ja se täytti hänen sielunsa, ajatuksensa, se poltti hänen otsansa hipiää, se tahtoi raivostuttaa hänet mielipuoleksi…

Ajatus oli se, että köyhä Niemen tyttö oli voittanut!

* * * * *

Kolme vuotta oli kulunut siitä, kuin Vilholta tuli erokirja…

Lyhyt, talvinen päivä on painautumaisillaan hämäräksi, neljänneskuu kuultaa avaruuden, tähtien tuiketta alkaa näkyä vähin siellä, vähin täällä.

Hilma istuu ikkunanpielessä ajatuksiin vaipuneena. Onnen puute jäytää hänen rintaansa, elämä tuntuu niin tyhjältä, arvottomalta. Ja menneisyyden muistot ikäänkuin ilvehtivät ja ähittelivät hänelle.

Silloin näkyy kaukana pellolla jotakin tummaa, joka lähenee lähenemistään. Hilma kavahtaa ylös. Muistot nuoruuden kukoistusvuosilta, jolloin niin moni nuorimies ajoi Helmilään vievää tietä, juohtuvat hänelle äkkiä mieleen, virkeä tunne käy kuin sähkövirta läpi hänen olentonsa.

— Tuleeko sieltä ketään? kysyy emäntä, joka näki Hilman kavahtavan äkkiä ja tirkistävän ulos.

— Tulee… nyt juuri kääntyy tänne ylös.

Hilma lähti omaan kamariinsa, pukeutui kiireesti. Istui sitte ja odotti hetkisen, kunnes emäntä tuli.

— Kuka se on?… kysymys oli hätähinen, malttamaton.

— Kalmanen, kirkonkylästä.

— Sekö uusi kauppias, joka vie itselleen kaikki ostajat.

— Se juuri… emännän otsalla näkyi varjo. Kalmanen oli mies, jolla oli kirjavat elämänvaiheet ja vielä kirjavampi maine… Ethän toki aio sille mitään lupauksia tehdä?

— Ja entäs jos tekisin? Kehtaa Kalmasta siinä omistaa vävykseen kuin metsälaistakin tuolla…

— Ei sitä tiedä, mikä se on ollut ennen. Sanotaan että…

— En minä huoli siitä mitä sanotaan. Hän on kauppias nyt… vetää ihmiset puotiinsa… ajaa piankin ohi toisten… menkää panemaan teevettä kuumenemaan.

Päästäkseen kuulemasta enempiä vastaväitteitä, lähti Hilma emännän edellä porstuaan. Virkeä tunne virtasi läpi hänen olentonsa, kun veti oven auki ja astui kamariin, jossa Kalmanen, kirjavamaineinen mies, veteli sikaarin savuja.

Kun Helmilän emäntä tuumaili asiata viikon, toisenkin, niin jopas alkoi mieli muuttua. Ei tekeillä oleva naimiskauppa ollutkaan hulluimpia, vaikka se siltä ensin alussa tuntui. Kalmasesta saattoi tosiaankin, jollei kaikki ihmiset olleet liittoutuneet valehtelemaan, tulla pohattakin ajan mukana. Eihän se rutiköyhä lie ollut pitäjään tullessaankaan, koskapa jo yritteli ostaa taloa, jonka maalla puoti sijaitsi. Ei maarkaan se ollut tyhjä mies, oli entisyys ja entiset keinot millaisia tahansa. Kauppiaan rouvana joutuu Hilma herrasluokkaan, ja jos Kalmanen ostaa talon, voi hän ottaa kevarin toimen, käräjät… ei ollut ollenkaan hullumpaa.

Koko naimishanke rupesi näyttäytymään uudessa valossa.

Kalmasen käytyä toisen kerran Helmilässä, virkkoi emäntä Hilmalle:

— Ei minun puoleltani estettä ole. Tosin sinulla olisi ollut tilaisuuksia saada maineellisempiakin, mutta…

— Raha kyllä tuo maineellisuutta… olisin hullu, jos en huolisi Kalmasesta.

— Onkohan se vain niin rikas kuin sanotaan?

— Ei se köyhä ainakaan ole, ei köyhä rakentaisi niin upeasti.

Kosinta-aikanaan oli Kalmanen ryhtynyt rakennuspuuhiin, entisten mitättömien huoneiden sijaan rupesi kohoutumaan komea puoti- ja asuinpytinki, jolle sai vertaista etsiä kirkonkylässä.

— Ja kauppa siellä kuuluu käyvän, jatkoi Hilma.. että toiset ovat haleta kateudesta.

— Niin, ei minulla mitään vastaan ole, kyllä minä myönnyn. Onko ollut jo häistä puhetta?

— On… se tahtoo ensi Juhanin aikoina… pytinkikin valmistuu osalta siksi…

— Pidetään suuret häät, sellaiset ettei ole kylässä ennen nähty… että vielä harmaapäisinäkin muistavat häitä tanssineensa Helmilässä.

— Niin, niin, suuret, hyvin suuret ja komeat… käsketään puhtaaksi koko kylä.

— Ja pyydetään pastoria pitämään sellainen puhe, jonka hän Ruusulan Wilhon ja Niemen Allin häissäkin piti. Sulhanen jalo mies, iki totuuksia kohti pyrkivä, morsian puhdas, innokas, täynnä hehkua, ja heidän avioliittonsa taivaan valtakunnan etehinen… oh, tuollaiselle puheelle pannaan nykyään paljo arvoa.

— Ei mitään puhetta, ei mitään Allin tapaista… en voi kärsiä sellaisia.

Hilma muuttui äkkiä niin katkeraksi että emäntä hämmästyi. Oltuaan hetkisen vaiti, puuttui hän jälleen puhelemaan häiden vietosta. Ja sitä tehdessä valtasi hänet tyydyttävä tunne. Hilman naiminen, joka kymmenisen vuotta oli ollut alituisena miettimisen aiheena, joka viimeaikoina oli raskaana taakkana painanut mieltä, karkoittanut monena yönä unenkin silmästä, se oli nyt ratkaistu tyydyttävästi. Hilmasta tulee Kalmasen rouva, rikkaan Kalmasen rouva, kievarin ja käräjätalon emäntä ja siten toinen oksa Helmilän sukuhaarasta kohoaa ylös, ylläpitäen suvun mainetta entisessä kunnossa, ehkä nostattaa sitä vieläkin ylemmäksi.

Oikein helpoittavalta tuntui ajatella tuota.

Ja Hilmasta tuntui, että hänen aurinkonsa alkoi jälleen nousta, että hän jälleen ui pinnalle. Selkkaus Ruusulan Vilhon kanssa oli musertanut lujasti häntä, saattaen hänet muun ohessa tekemään päätöksen, ettei enää milloinkaan astu kylän kynnyksille, mutta Kalmasen kosinta oli oiva lääke vanhoille kärsimyksille, nöyryytyksille. Entiset käsitteet — sanomalehtien lukeminen ja kirjallisuuden viljeleminen oli jäänyt kauniisti sikseen — elpyivät jälleen, vakuutus oman itsen etevämmyydestä tai oikeammin synnynnäisestä arvosta, nosti päätään pystyyn. Hän halveksi jälleen yhtä vankasti noita satujen lukijoita, näyttelijöitä, kanteleen soittajia, hän halveksi koko tuota joukkoa, joka piti itseään uuden suunnan lumi-aurana, ja hän ei häpeisi sanoa halveksimistaan heille vasten silmiä, kun milloin vaan ensimmäinen tilaisuus sattuu. Nuo ne nauroivat selän takana hänelle, nauroivat siskon naimisiin menoa, Vilhon menettämistä, mutta nauroivatpa liian aikaisin. Kalmasen rouvana ei hänen suku-arvonsa kadota entisestä maineestaan hituistakaan. Hän muuttaa vain linnasta palatsiin, lähteissään Helmilästä Kalmasen uuteen rakennukseen.

— Onko se hyvinkin mieleisesi? kysyi emäntä kerran Hilmalta, kun Kalmanen taas äskettäin oli ajanut Helmilässä.

— Mieleiseni! Miten ihmeissä te sellaista kysytte?

Hilma koetti muuttaa äänensä ja katseensa niin leikilliseksi kuin suinkin, mutta yksin jäätyään muuttui hän äkkiä vakavaksi. Hetkisen aikaa tuntui rinnassa ahdistava, polttava ajatus. Se viilteli tunne-elämän hennoimpia taimia, joita kasvoi ohdakkeiden ja muun rikkaruohon välissä siellä täällä, se katkoi niitä osalta poikki, osalta se kitkesi niitä juurineen ylös…

Tuon tehtyään ahdistava, polttava ajatus asettausi vähitellen tuntumattomiin.

Leenan Kasperi.

I.

Kasperi taas parkui niin surkeasti. Kimakka ääni ihan vihloi Leenan korvia, kun liekutti kehtoa ja rämisteli avaimella läkkikannun laitaan. Löi niin tiheään ja rajusti, kuin jos olisi tahtonut tehdä murskaa sekä läkkikannusta että avaimesta. Lyödessään aina väliin katsoi kehtoon, jossa Kasperi parkui — ja silloin kasvoilleen ilmaantui katkera hymy ja ruumis ikäänkuin vavahti sisällisen tuskan ahdistamana.

— Tuu, tuu, Kasperi… tuu, tuu..

Porsas, joka tähän saakka oli pahnoilla nukkunut siivosti, heräsi meluun ja alkoi sekin vinkua, tönkiä ja röhistä. Kaatoi kumoon ruuhensa ja tavoitteli särkeä puolapuita kanallakin puoleiselta sivulta. Häkissä jo kukko seuralaisineen veti makeinta ilta-unta, vähääkään huolimatta surkeasta hälinästä, jota huoneessa pidettiin.

— Tuu, tuu, Kasperi… tuu, tuu.

Avaimen lyönnit läkkikannun laitaan rupesivat harvenemaan ja käymään ponnettomaksi. Käsi ikäänkuin tenhottomuudesta vähensi vauhtia ja voimaa, vähensi sitä yhä enemmän ja enemmän, kunnes Leena seisoi liikkumatonna paikallaan, silmät tuijottivat kehtoon, mutta kasvoille. ei enää ilmaantunut katkeraa hymyä eikä korviinkaan enään kuulunut Kasperin kimakka parku. Oma elämä rupesi vierimään silmäin ohitse pieninä pikakuvina ja aatokset niin takertuivat noihin kuviin, että hetkeksi unhottui Kasperi, porsas ja koko nykyinen olo. Ensimmäinen kuva hänet näytti nuorena, kevytjalkaisena palvelustyttönä. Kartanon komeat olot häntä silloin ympäröivät; ei ollut huolta, ei surua, ei puutetta. Kun suuriin kuvastimiin heitti pikaisen silmäyksen, niin hymyilevä, eloa uhkuva neito siellä silmään näkyi. Posket punoittivat, hipiä oli hienoa, vartalon paino ei milloinkaan tuntunut liian raskaalta… Toinen kuva oli jo tummempi. Hän hairahtui ja häpeän tila alkoi varmoin askelin tulla näkyviin. Siitä seurasi kyyneliä, kalpeutta, palveluskumppanien ivaa ja lopuksi seurasi siitä palveluspaikan menettäminen… Kolmannessa kuvassa esiintyi toissilmäinen Mikko. Kartanon entinen hieno sisäpiika otti Mikolta nikkelisormuksen kihloiksi, meni hänen kanssaan kuulutuksiin ja vihille.

Ja sitte syntyi Kasperi!

Neljäs kuva esitti pieni-ikkunaista huonetta, jossa asui muonarenki Mikko, hänen vaimonsa Leena, Kasperi, porsas, kukko ja kuusi kanaa.

Perheonnea ei ollut rahtuakaan: Kasperin vuoksi oli Leenan koti tavallaan helvetin esikartano. Se myrkytti koko elämän, sillä Mikko vihasi Kasperia eikä sitä päivää valjennut, jolloin ei Leenan hairahdus ja onneton lapsirukka olleet miehen hampaissa. Leena kärsi aikansa, kunnes luonto lopulta ikäänkuin kivettyi eikä enää tuntenut kipua myrkkyhisimmistäkään sanoista, joita ilkeäluontoinen Mikko alituiseen viskeli. Toisinaan toki tunteet olivat hellemmät; silloin veri kuumeni vasten tahtoa ja silloin teki mieli työntää veitsi tai joku muu terävä ase Mikon leukojen lävitse, jotta olisivat ainiaaksi tauonneet —

— Tuu, tuu, Kasperi.. tuu, tuu, mun onneton lapseni.

Kartanon ruokakello samassa rupesi soimaan ja kylmä väre souti Leenan ruumiin lävitse. Hän jälleen ryhtyi lyömään avaimella läkkikannun laitaan, siten tyynnyttääkseen parkuvaa Kasperia. Äskeiset kuvat vielä pyörivät mielessä. Sydän oli kumman herkkä, kyynel pyrki silmään ja ruumis vavahteli ehtimiseen.

— Jos hyvä Jumala olisi niin armollinen ja ottaisi luokseen Kasperin…

Ovi aukeni ja Mikko astui sisään. Hän potkasi kehtoa ja ärähti:

— Ei pentua tarvitse niin ahkeraan vaalia.

— No kun itkee, niin surkeasti… eikä tyynny millään.

— Anna itkeä… ei se ole kuin terveellistä.

— Et sinä ennen naimistamme noin puhunut. Lupasit pitää kuin oman lapsesi..

— Lupasit, hm, kylläpä sinulla olisi herkkä mieli, kun moisia lupauksia uskoit. Penikka, etkö tuki suutasi?

Mikko toisen kerran potkasi kehtoa, jotta se oli vähällä kumoon pyllähtää. Kasperi säikähti ja lakkasi itkemästä kuin naulattu. Mutta Leena seisoi yhä kehdon vieressä, kädessään läkkikannu ja suuri, ruostunut avain.

— Seisot siinä penikkasi vieressä kuin pataässä… toisit edes illallista pöytään.

Moiseen kohteluun oli Leena jo tottunut, ja sanaakaan sanomatta rupesi hän nostelemaan ruokia pöydälle. Toi siihen perunia, silakkaa, puuroa ja kuorittua maitoa. Meni sitte antamaan rintaa Kasperille, joka jo vallan oli tyyntynyt.

— Nassu on nälässä… nuoleskelet sitä kakaraasi niin ahkeraan, ettet jouda edes elukoita ruokkimaan…

Mikko muljautti silmäänsä niin äkäisesti, että Leenan täytyi ehdottomasti nousta ylös laittamaan porsaalle ruokaa ja heittää Kasperin vaaliminen tuokseen. Itkemäänhän se taas rupesi, mutta Mikon tähden ei siitä auttanut huolia tällä erällä enempää kuin muulloinkaan. Olisi pian saanut potkuja ja lyöntejä, kuten usein ennenkin, kun oli Mikon nähden yrittänyt hoivaamaan Kasperia, onnetonta raukkaa.

— Jos luoja olisi niin hyvä ja armollinen, että ottaisi luokseen lapsiraukan.

Mutta hyvä luoja ei ottanut Kasperia luokseen, vaikka Leena sitä toivomalla toivoi. Kasarmissa muiden lapset usein sairastelivat, ja kävipä siellä tuonikin silloin tällöin vieraana, mutta Kasperi oli aina yhtä terve, yhtä sisukas parkumaan. Ei nälässä kituminen eikä hoidon puutekaan voineet nykertää häntä sairaaksi. Hän oli kuin sitkeähenkinen mato, joka elää miten kovissa pihdeissä tahansa.

* * * * *

Uuden asukkaan ilmaannuttua kehtoon, sai Kasperi maata pärekopassa, kanahäkin lähellä. Hän jo silloin yritteli kävelemään, vaikka työlästä se oli, sillä sääret olivat kovin väärät ja kaikkeen liikkeeseen epämukavat. Aikaa voittaen ne kuitenkin suoriutuivat, mutta silmäin laita oli surkeampi. Ne olivat rumasti kierot ja pysyivät semmoisina ijän päivän. Mikko oli potkuillaan ne semmoisiksi tehnyt. Oli kerran survaissut kehdon kumoon ja siitä päivästä asti oli Leena huomannut pojan silmissä jotakin vikaa, joka vika ajan vieriessä rupesi näkymään yhä rumemmin. Raukka oli säikähtänyt silmänsä kieroksi.

Kasperi kasvoi suuremmaksi, älykkäämmäksi, mutta eivätpä päivät siltä parantuneet, päinvastoin kurjuus eneni ijän mukana. Ravintokin oli sitä ja tätä, enimmäkseen pilaantuneita tähteitä, jotka eivät muille kelvanneet. Mikolla olikin tapana tuumia ruoan loppujen suhteen, "että jollei sika syö, kyllähän Kasperi syö".

Kehtoon ilmaantui aina uusia asukkaita, joiden kanssa oli täysi peli. Jos niistä joku itki tai loukkasi itsensä, sai Kasperi syyn ja lyönnit. Jos niiltä mikä astia särkyi, tai jos tekivät minkä vahingon tahansa, aina tuli Kasperi raukan selkänahka kysymykseen. Armoa ei käytetty milloinkaan. Leenakin oli vähitellen tottunut Kasperissa näkemään kaiken sen, mitä hänen älynsä mukaan pahuudella ymmärrettiin, ja lyödä ja suomia Kasperia; oli siis luonnollisin asia maailmassa.

Tuommoisen kasvatuksen kautta kertyi poikaan äärettömän kova sisu. Ankarinkaan suomiminen ei enää ottanut kyyneleitä hänen silmistään. Mikon lyödessä hän vaan puri hammastaan, ja kun onnistui pääsemään käsistä karkuun, niin kirouksia ja haukkumasanoja lasketteli suun täydeltä. Äidin lyönnit ne sentään kipeämmin koskivat mieleen, mutta kyyneleitä eivät nekään enää voineet heristää, ei ainakaan muiden nähden. Milloin Kasperi ei voinut itkuaan tukkia, meni hän nurkan taakse tai jonnekin munalle, jossa ei kukaan häntä nähnyt. Siellä hän sitte alaa itki katkeria kyyneleitä ja siellä hän kostoa vannoi Mikolle, äidille ja kaikille vihamiehilleen.

Erinomainen himo kaikkien väkevien ja karvaiden perään heräsi hänessä ihmeteltävän aikaisin. Tärpätille; hokmannille ja kaikille muille sentapaisille aineille oli hän oikein ahvattu. Jos kaappi milloin unhotettiin lukita, saatiin olla varmat että Kasperi oli niellyt rohtopullot tyhjiksi. Kovinkaan kuritus ei siinä suhteessa voinut vaikuttaa häneen. Yhtä ankara oli himo tupakin perään. Kasperi puri, poltti ja piti huulessaankin, jos vaan keitä sai tupakoita. Eräs mällijuttu tuli varsin kuuluisaksi ja sille naurettiin kartanossakin. Mikko loikoi nimittäin eräänä pyhäpäivänä sängyssään ja siinä loikoessaan näki, miten Kasperi varkain pisti ikkunalta poskeensa tuoreen mällin. Mikko karkasi sängystä suoraa päätä pojan korvahiuksiin ja rupesi kaivamaan mälliä suusta ulos. Mutta sitäpä ei siellä löytynytkään, jos vaikka miten tyystin tarkasti suun — poika oli hädissään niellyt mällin, koettaakseen siten välttää selkäsaunaa.

Kuluivat ne vuodet kurjuudessakin, ja Kasperi oli jo tullut neljäntoista vuoden vanhaksi. Hän oli päättänyt ruveta suutarin ammattilaiseksi, ja oppipaikka oli hänelle jo hankittu kirkonkylään, jonne oli matkaa kasarmista runsas puoli penikulmaa. Pyhäinpäivän maanantaina tuli lähteä. Erojaishetki hiukan värähytteli Kasperin sisukasta luontoa. Kun piti lähteä vieraasen maailmaan kasarmista, jossa jokaisen seinähirren oksakin oli tuttu, poluista, kannoista ja kivistä puhumattakaan. Vaikka tosin siellä selkäänsäkin oli saanut liiemmäksi, mutta kärsittyhän ne olivat, ei niitä kannattanut enää muistella. Eivätkä ne, kumma kyllä luontoa yhtään kirvelleet. Päinvastoin teki mieli pyytää isältä ja äidiltä anteeksi… mutta kun yritti semmoisia sanoja lausumaan, niin aivan siltä tuntui, kuin jos olisi äkkiä laskettu sulkupuu kurkkutorven eteen. Ja niin ne anteeksipyynnöt jäivät tekemättä.

Uudet sukat ja puhtaan paidan antoi äiti lähteissä, antoipa kätensäkin ja käski käyttäytymään siivosti ja tottelevaisesti sekä heittämään kaikki pahat elkeet pois. Silloin Kasperin kova sydän suli ja viljavat kyyneleet syöksivät silmistä poskille. Hän kätteli ja halaili nuoria siskoja ja veljiään, lausui äidille änköttäen hyvästi ja astui sitte ovesta porstuaan. Kasarmissa asui monta perhettä ja kaikkien luona kävi Kasperi hyvästi heittämässä. Ystävällisen sanan ja hyvän kehoituksen hän kaikilta sai… vanhat synnit näkyivät unhottuneen joka taholla.

Viimeksi meni hän siihen tupaan, jossa Sohvi asui. Tyttö oli Kasperin ikäinen, hänen ainoa leikkitoverinsa ja siis semmoisena myöskin hänen paras ystävänsä. Sohvin vanhemmat olivat myöskin Kasperin ystäviä ja monta selkäsaunaa oli heidän välityksellään joko kokonaan vältetty tai ainakin lievennetty puolta pehmeämmäksi.

— Joko sinä nyt lähdet? kysyi Sohvi, hereten perkaamasta kaunaisia ryyniä, joita oli pöydällä vadissa.

— Jo, että ehdin ennen pimeän tuloa perille.

— Onko ikävä lähteä?

— On vähän, vastasi Kasperi, takin hihalla pyyhkien kosteita silmiään.

— Tiedätkö, minäkin kohta menen kotoa pois.

— Minne?

— Kartanoon lapsenpiiaksi.

— Vai niin… no hyvästi nyt, Sohvi.

— Hyvästi, tulethan usein tänne katsomaan.

— … Jos sieltä vain pääsee.

Kasperi pyörähti ympäri ja lähti tökertynein askelin ovesta ulos. Polkua astellessaan kuuli hän Sohvin äänen huutavan:

— Kasperi, odota

— No, mitä nyt?

Kasperi pysähtyi ja pian seisoi Sohvi hengästyneenä hänen edessään.

— Katsos, minulla on tässä markka rahaa, jonka olen pitsin kutomisella ansainnut. Minä säästin sen sinua varten… kas tuossa — ja Sohvi pudotti valkoisen markan Kasperin kouraan, — jos mikä tarvis sattuu näetsä, niin onhan hyvä, että on rahaa itsellä.

— Onhan se hyvä.

— Voi nyt hyvin. Eihän sinulla enää mitään hätää ole, kun olet jo neljäntoista vanha.

— Ja lukeakin osaan ensimmäiseen pääkappaleesen asti. Eihän pitäisi oleman hätää.

Ja vallan uudeksi ihmiseksi tunsi Kasperi itsensä tietä astellessaan. Jota kauemmaksi kasarmi jäi, sitä rohkeammaksi muuttui mieli. Hänestä tulee suutari, oikein kunnon suutari, joka tekee lujaa työtä helppoon hintaan. Ensimmäisen kenkäparin, jonka hän ominpäin tekee, lahjoittaa Sohville — ja niihin kenkiin tehdään sievät korot ja pannaan kiiltonahkaa kärkiin!

Onnea lisäsi vielä valkoinen hopeamarkka, jonka äsken Sohvilta sai. Nyt hänellä oli rahaakin, oli omaa rahaa kokonainen markka. — Mutta minne sen panisi, jottei pääsisi putoamaan. Kukkaroa ei ollut, ja liivin taskuihin ei ollut luottamista, voisi sieltä hypähtää ja tipahtaa tiehensä, ja sehän olisi surkea onnettomuus. Parasta lie jo ajoissa tehdä sille varma säilytyspaikka.

Ja ensimmäiselle sopivalle kivelle, jonka silmät keksivät maantien vieressä, istuutui Kasperi, heitti takin ja liivin pois yltään, otti lakkinsa sisästä parsineulan ja lankaa, repi veitsellä liivin selkämystän auki ja neuloi sinne hopeamarkkansa niin lujaan, ettei ollut pelkoakaan sen hukkaantumisesta. Jatkoi sitten matkaansa rohkein mielin ja saapui ennen hämärää perille, kuten oli kotoa lähteissä aikonutkin.

Ei hänelle montaa sanaa puhuttu tervehtijäisiksi. — Matami laittoi syödä ja käski sitte menemään verstaasen, jotta tutustuisi esimiehiinsä. Verstaassa kisälli ja kaksi oppipoikaa työskentelivät. Mestari itse kikkaili suurta vuotaa pieniksi kappaleiksi. Hetkisen kuluttua hän poistui, mutta poistuessaan loi Kasperiin silmälasiensa takaa tarkan katseen ja virkkoi samalla:

— Kaksi asiaa sinun etupäässä tulee huomata tässä uudessa ammatissa… että olet ahkera ja aina tottelet ensimmäistä sanaa.

— Kyllä minä…

— Tuolla on tuoli sinua varten, käy sinne.

Mestarin poistuttua pani kisälli hänet pesemään ja ratkomaan muuatta vanhaa saapasparia, ja kun työ oli tehty, sai hän lähteä noutamaan olutta panimon myymälästä. Kisälli oli nimittäin kohmelossa ja riskaili itseään oluella, kun ei tahtonut kiireitten töitten vuoksi vasituisesti juomapäiviä viettää.

Helposti Kasperi oppi suutarin ammatin alkeet. Hän teki pikilankoja, nauloja ja paikkaili vanhoja kenkiä semmoisella huolella ja tarkkuudella, että pian sai mestarilta julkisen kiitoksen. Sitäpaitse huomasi kisälli ja oppipojat että Kasperin silmät, vaikka olivatkin kierot ja rumat, erinomaisen tarkkaan seurasivat kaikkia töitä, joita verstaassa tehtiin, vaikka eivät vielä hänen alaansa kuuluneetkaan.

Tupakinpoltto ja kaikki muut elkeet jäivät pois, Kasperista tuli oikein siisti miehen-alku. Hän luki ahkeraan katekismustaan ja opetteli kirjoittamaan vanhemman oppipojan johdannolla. Kylänkäynti rajoittui sekin mahdollisimman pieneen määrään, sillä outona ja kierosilmäisenä sai hän usein seuroissa kuulla ivasanoja, jotka loukkasivat luontoa ja veivät kaiken kyläilemisen halun pois.

Noin talvi kului työn nuherruksissa ja tuli kesä. Kasperin oli määrä päästä juhannusaattona käymään kotona, ja mestari oli hänelle ahkeruuden ja tarkkuuden palkinnoksi teettänyt uudet vaatteet uusien saappaiden kera. Vaatteet riippuivat tuvan seinässä ja niiden kohdalla lattialla oli sievät saappaat. Aika tuntui Kasperista loppumattoman pitkältä, kun piti odotella kello yhteen saakka. Silloin vasta annettaisiin hänelle vapaus kahdeksi päiväksi… ja annettaisi uudet vaatteet ja saappaat! Toiset oppipojat olivat jo aamupäivällä päässeet lähtemään, mutta Kasperi kun oli nuorin, oli hänellä joka kohdassa ohuempi osa.

Kisälli oli juonut koko viikon ja kuorsaili nyt verstaan lattialla, Kasperin työskennellessä paikkauksien kanssa. Vihdoin ehti kellon viisari kahdentoista numeron kohdalle. Kasarmi, Sohvi ja kymmenet muut seikat häiritsivät ajatusten rauhaa… mutta tuossa häiriössä oli niin paljo suloisinta onnea, että hymy ilmaantui tuon tuostaki huulille.

Jo löi kello puolen tunnin lyönnin — mutta samassa pöhnäinen kisällikin heräsi. Hän kopeloi taskujaan ja käski Kasperin oluen noutoon.

— Kyllä menen.

— No mihin hitoille se raha on joutunut?

Kisälli yhä kopeloi taskujaan, mutta ei löytänyt sieltä rahaa. Vihdoin hän herkesi etsimässä ja rupesi tuikeasti katselemaan Kasperia. Virkkoi sitte äkkiä:

— Sinä olet varastanut minulta markan. Täällä ei ole ollut ketään muita ja raha on pois… ja sinä näytätkin varkaalta jo kauas.

Kasperi tuli veripunaiseksi kasvoiltaan, joka seikka vaan vahvisti kisällin epäluuloa.

— Anna tänne se hyvällä, muuten…

— Ei minulla ole kenenkään markkaa, sai Kasperi vihdoin änköttäen vastanneeksi.

— Valehtelit poika, ei syytön noin veripunaiseksi muutu… kyllä minä pian panen sinut totta puhumaan. Annatko rahan vai…?

Kisälli irroitti vyöltään solkisen hihnan ja rupesi sillä huitelemaan Kasperia. Tämä huutamaan, ja pian tuli mestari ja matami verstaasen. Kisälli lakkasi lyömästä, mutta vakuutti röyhkeästi Kasperin varastaneen häneltä markan.

— Se ei ole totta, intti Kasperi… minä en…

— On se totta. Tulit äsken punaiseksi kuin veri, vaikka nyt olet jo ehtinyt talttaa.

Ja kisälli rupesi syynäämään Kasperin lakkareja, joista ei kuitenkaan mitään löytynyt. Siinä syynätessä osuivat kisällin kädet koskemaan Kasperin liivin selkämystään, ja silloin ilon kiljahdus kuului verstaassa.

— Mikä kova tämä täällä on, häh?

— Se on minun oma rahani…!

Kisälli repäsi liivin selkämystän halki, aikoen noin vaan pitemmittä mutkitta anastaa rahan, mutta silloin Kasperin kova sisu kuohahti reunojensa yli.

— Kuuletko roisto, että se on minun oma rahani, jonka…

Ja samassa pöhnäinen kisälli makasi pitkänään verstaan lattialla. Petoeläimen notkeudella oli Kasperi syöksynyt hänen kimppuunsa ja osaksi ruumiin väkevyydellä paiskannut hänet allensa. Kuuma ottelu siinä syntyi. Mestari meni kisällin puolelle, mutta kaksinkaan eivät he Kasperia voittaneet.

Tämä luikerteli kuin mato irti heidän käsistään, kynsi ja puri heitä kasvoihin ja käsiin, ja lopuksi sieppasi pitkän naskalin työpöydältä, uhaten pistää silmät puhki jokaiselta, joka uskalti tulla häntä lähelle. Kun mestari näki ettei kovuus auttanut, virkkoi hän:

— Jo riittää… minä otan vahingokseni sen markan ja sinä Kasperi lähdet minun huoneestani ihan tällä silmänräpäyksellä. So, pian…

— Kyllä mennään.

Kasperi haki takkinsa ja lakkinsa ja syöksyi suin päin ovesta ulos. Ajatukset niin hurjasti kuohuivat, maailma pyöri viitenä silmissä. Ikäänkuin tenhottomuudesta askeleet ohjaantuivat kasarmia kohden, vaikka ajatukset eivät mitenkään olleet tolkullaan. Ne kuohuivat ja riehuivat niin hurjasti, niin kiivaasti…

Vähitellen sitten surkea todellisuus rupesi paljastumaan silmäin eteen. Joka askeleella, jonka astui kasarmia kohden, tuo surkeus yhä suureni, kunnes sillä ei enää ollut lainkaan rajoja. Se rusenti mieltä ja painoi askeleita niin kovasti, että täytyi hetkiseksi keskeyttää käynti. Maantien vieressä oli vielä sama kivi, jonka päällä oli syksyllä istunut ja istuessaan liivin selkämystään hopeamarkan neulonut. Samalla kivellä istui Kasperi nytkin, otti liivin käteensä, neuloi kahtia revityn selkämystän jälleen kiinni, antoipa neulan kiertää pariin kertaan markankin ympäri, ettei ainoa rikkaus pääsisi hukkaantumaan.

Katseli siinä kivellä sitte Juhanin aikuista sinistä taivasta, ja yhtäkkiä rinta täyttyi sanomattoman katkeralla surulla. Sydän rupesi hytkähtelemään, ruumis värähtelemään ja kuuma kyynelvirta syöksähti silmistä poskille. Tuntui ettei niin kovaa surua vielä milloinkaan ennen ollut tarvinnut maistaa. Ne muinaiset murheet olivat tämän rinnalla kuin lasten leikkiä konsanaankin.

II.

Vierähti vuosia kolme, ja sitte tuli uusi tuuma Kasperin päähän. Monien vaikeuksien perästä sai hän juhannusaattona tavata Sohvin, joka palveli kartanossa sisäpiikana. Sohville tuo uusi tuuma ensin piti uskoa ja hänen lausunnostaan sen toteuttaminenkin sitten tuli riippumaan, Lehtokujan mutka, johon ei kartanon ikkunoista sopinut nähdä, oli määrätty yhtymäpaikaksi ja aika niin varhaiseksi, että herrasväki vielä veti aamu-unia. Määrätyllä hetkellä tuli Sohvi kiirein askelin ja tapasi Kasperin nojaamassa paksuun vaahteraan.

— Mitä tärkeätä sinulla on nyt ilmaistavaa?

— No, näetsä, kun en minä menesty täällä millään alalla. Kuten tiedät, olen koettanut torpan renkinä, päiväläisenä ja jos jonakin, mutta mikään ei tunnu sopivan luonteelleni. Ihmisetkin aina karvauttavat mieltäni enkä minä uskalla rohkeasti astua kenenkään sivutse enkä ketään vastaan.

— Kyllä tuon hyvin tiedän. Ketä kerran ruvetaan polkemaan, niinkuin sinuakin… vaikka et sinä huonompi ole kuin muutkaan.

Ilon väläys näkyi Kasperin silmissä, hänen surullinen muotonsa muuttui rohkeaksi.

— Näetkö, minä olen tuuminut mennä kaupunkiin muurarinoppiin. Se on rahallista ammattia, kovin rahallista. Moni, jolla ei ole ollut muuta alkua kuin kaksi kättä, on näinä aikoina muurarin alalla rikastunut piloille.

— No, no, elä nyt…

— Jos sinä hyväksyisit tuon tuumani.

— Täytyyhän minun hyväksyä, täällä ei kuitenkaan sinulle onni koita.

— Ei koita, siihen päätökseen olen itsekin tullut.

— Mutta siellä kaupungissa sinun tarvitsisi olla vakavan, hyvin vakavan, muuten…

— Epäiletkö minua?

— No, enhän minä erittäin epäile, mutta vain sanoin, kun se mieltäni painoi. Milloin aiot lähteä?

— Heti juhlan jälestä… jos ennättäisin vielä tänä kesänä saada oppipaikan.

Vielä hetkisen juttelivat he ja erosivat sitte. Kasperin rinta oli täynnä suloisia toiveita tulevaisuuden suhteen. Juhlan jälestä hän heti lähti kaupunkia kohden kulkemaan, lakkarissa isäpuolen lupakirja, nimismiehen passi ja toista sataa markkaa säästettyjä rahoja.

Oppipaikan saannissa kohtasi häntä vaikeuksia ja hän aikoi jo lähteä toiseen kaupunkiin, kun sattuma viskasi hänelle asuintoveriksi erään muurarin ammattilaisen. Markkanen oli tämän nimi ja kaupunkeja hän oli kierrellyt. Sulavilla jutuillaan hän osasi saavuttaa kokemattoman Kasperin luottamuksen siihen määrään, että tämä hänelle lainaili rahojakin joitakuita markkoja. Yhdessä sitten rupesivat etsimään muurarintyötä. Kasperin oli määrä ruveta oppilaaksi ja saada palkkaa edistymisen mukaan. Eräältä leskirouvalta sitte onnistuivat saamaan työtä. Sillä oli laitakaupungissa uusi talo, johon piti muurattaman puoli tusinaa tulisijoja. Markkanen teki urakkakaupan, otti käsirahat ja niin ryhdyttiin töihin. Joka lauvantaina saatiin rahoja etukäteen, kunnes rouva vihdoin kielsi enempiä antavansa. Työ edistyi hitaanpuoleisesti, sillä Markkanen vietti säännöllisesti kapakassa vapaamaanantaita — vietti väliin puoli viikkoa. Kasperi kyllä harmitteli, mutta hän ei voinut yksin työtä jouduttaa, opettelevainen vasta kun oli koko toimessa. Vasta syyskuun lopussa valmistuivat muurit, yksi toisensa jälestä, sillä Markkanen oli jättänyt jokaisen tulisijan hieman keskeneräiseksi. Yhtenä päivänä ne kaikki sitte lopullisesti valmisti. Koetustulet tehtiin — ja savu ei mennyt rahtuakaan ulos. Muurit olivat kerrassaan raiskatut. Rouva vaati rahoja takaisin, uhkasipa antaa käräjiin haastonkin, mutta hankittuaan tarkempia tietoja Markkasen olennosta, heitti hän kaikki vaatimukset ja uhkaukset tuokseen.

Kasperi oli kaiken tuon johdosta varsin onneton. Hän kovasti katui, kun ei tullut lähteneeksi kesällä muihin kaupunkeihin, kuten jo oli aikonut. Nyt se oli vuodenajankin suhteen sopimatonta, sillä Mikonpäivä oli kynnyksellä ja muuraustyöt siis arvatenkin jo kaikkialla loppupuolella. Täytyi jäädä talveksi kaupunkiin ja varustautua tekemään töitä mitä tahansa.

Kävi Kasperi kuitenkin monen mestarin puheilla, mutta minkäänlaatuista oppipaikkaa ei onnistunut saamaan. Milloin oli ikää liian paljon, milloin kasvojen muoto herätti mestareissa epäilystä ja vastenmielisyyttä, milloin taas oli joku muu syy.

Noina vastuksien aikoina sitte heräsi eleille vanha himo väkeväin aineiden perään, ja eräänä pyrypäivänä löysi Kasperi itsensä kapakasta. Hän istui ja joi Markkasen kanssa, joka yhäti vielä oli hänen asuintoverinsa.

Himo teki pian Kasperin orjakseen — hän ei enää voinut päiväksikään irtaantua juomisesta. Ansiot, vanhat säästöt, kaikki hupenivat viinapikariin, ja rahojen loputtua tuli vaatteiden vuoro. Nekin vaihdettiin rääsyiksi, ja pian oli Kasperi muuttunut täydelliseksi katujätkäksi, joka teki päivän nälässä työtä, voidakseen istua illalla jonkun hetken kapakassa.

Joulun välipäivinä oli kaikki keinot loppuneet, oli työnintokin loppunut, sillä kurja elämä oli lyhyessä ajassa veltostuttanut jäntereet ja poistanut kaiken työhalun.

Erään kerran tuli Markkanen vasta aamulla kotiin. Sillä oli povessa hyvä hopeakello ja trikootakki. Viimemainitun heitti hän Kasperin syliin ja virkkoi:

— Joudu torille muuttamaan rahaksi tuo… tässä alkaa herrain elämä.

Leenan Kasperi.

— Mitä, helkkarissa? Mistä sinä…?

— Kysy mutkalta, kyllä väärä vastaa… joudu vaan torille, kyllä maalaiset sen ostavat. Minä lähden tätä kelloa sulattamaan.

Kohmeloinen Kasperi puki rääsyt ylleen, kiiruhtihe torille ja alkoi hieromaan takin kauppaa maalaisien kanssa. Olisi päässyt pian kaupattavastaan eroon, mutta vaati korkeita hintoja ja kulki siten torilla toisen luo. Sillä välin jo päivä alkoi sarastamaan. Vihdoin oli kaupat syntymäisillään erään hyvinvoivan näköisen isännän kanssa. Mutta rahoja lukeissa sekaantui eräs kaupungin matami kaupantekijäin asioihin, virkkoen:

— Tuo on varmaan varastettu takki… on niin varkaan näköinen tuo kaupitsija. Poliisi, hoi!

Muutaman sylen päässä asteleva poliisi ohjasi pian askeleensa ääntä kohden, ja päästyään huomioon kysyi hän Kasperilta tuikeasti:

— Onko se omasi?

— Ei… ei ole.

— Kenen se on?

— En tiedä… minä sain sen…

— Keneltä?

Kasperi tunsi jo, miten luja käsi tarttui häntä kaulukseen.

— Markkaselta.

— Ahaa, veitikka… kyllä se Markkanen tunnetaan. Käyppä minun mukaani nyt heti.

Kuljettiin suoraa päätä tyrmään, ja siellä oli Kasperilla aikaa selitä kohmelosta, miettiä takin alkuperää, sekä tehdä muitakin havainnoita elämän suhteen, joka oli kiertynyt surkean kurjaksi.

Takista pidettiin sitte jupakkaa oikeuden edessäkin, jonne poliisin saattamana tyrmästä astuttiin. Kun kaikki seikat olivat tutkitut ja pohditut moneen kertaan, luettiin tuomio. Markkanen, joka kovissa raudoissa käytettiin oikeuden edessä, tuomittiin toiskertaisesta murtovarkaudesta vesikoppiin ja sitte kahdeksi vuodeksi kuritushuoneesen. Kasperi, joka puolustautui kehnosti, kastui hänkin jutussa koko lailla. Varkauteen osallisena tuomittiin hän rahasakkoihin, jotka sakot varojen puutteessa voitiin vaihtaa kahdeksanpäiväiseen oleskeluun vesikopissa.

Eihän se kipeä, mutta se häpeä! Nuo kahdeksan päivää eivät mitään merkinneet ruumiin kärsimysten suhteen, sillä Kasperilla oli luonto ja lihakset, jotka olivat kovempiinkin tottuneet, mutta se häpeä, se tuntui olevan poltinraudalla otsaan merkitty. Kun vesikopista tuli kaupungin kadulle, niin omituisen arka oli mieli ja omituisen vauhka tunne risteili sydämmessä. Silmät pelkäsivät katsoa ihmisiä, sydän pamppaili kiivaasti, kun vaan vilahdukseltakin näki poliisin virkatakin. Kosketus takinkaulukseen tuntui niskaluissa vieläkin tuoreena.

Nälän pakoittamana oli Kasperin jälleen ryhtyminen työhön, uusi kortteeri oli myöskin etsittävä, sillä oikeusjutun johdosta ei entinen emäntä enää myöntänyt huoneessaan yösijaa. Kapakassa käyntien suhteen teki Kasperi lujan päätöksen, ja näyttikin hänellä olevan voimaa pitää päätöksensä, koskapahan jo monet illat istui kotona, miettien tapahtuneita asioita, jopa tapahtumattomiakin. Erään kerran illallista syödessä kiintyi hänen huomionsa käärepaperiin, joka oli voin ympärillä. Paperi oli vanha sanomalehti. Kasperin silmät osuivat erääsen kohtaan, jossa seisoi:

— Rohkea varas. Yöllä t. k:n 28 p:ää vastaan murtautui varas posteljooni X:n makuukamarin viereiseen huoneesen, vieden saaliikseen useampia vaatekappaleita ja hopeakellon. Valpas poliisimme pääsi varkaan perille heti seuraavana päivänä. Eräs Markkanen niminen mies, joka on lyhyemmän ajan oleskellut kaupungissa, muurarintyötä harjoittaen elinkeinonaan, joutui satimeen varastettuja tavaroita kaupistellessaan. Samoin vangittiin kauppatorilla eräs "Leenan Kasperi", joka niinikään yritti rahaksi muuttaa varastettua vaatekappaletta. Luullaan että mainittu Leenan Kasperi, joka näyttää olevan oikein ehoisa rosvonalku, on ollut Markkasen apulaisena ja kätyrinä. Molemmat istuvat nyt tyrmässä, odottamassa tekojensa seurauksia.

* * * * *

Veitsi putosi Kasperin kädestä ja suupala työntyi kurkusta ylös, kun oli lukenut uutisen loppuun. Tuolta kannalta ei hän tullut koskaan ajatelleeksi asiaa; ei vahingossakaan muistanut, että viranomaisten on tapana sanomalehtiin painattaa pahantekijäin nimet ja siten tehdä ne kuuluisiksi kautta maan.

Sanomalehti oli hänen onnensa kuolinisku. Siinä seisoi hänen nimensä varkausjuttuun kietoutuneena… ja häntä mainittiin rosvonaluksi. Tuota sanomalehteä luetaan joka päivä kartanon kyökissä. Sohvi ja ne kaikki muut ovat jo aikoja sitte tuon pätkän lukeneet, ovat aikoja sitte tienneet, että hän on ollut varkaan apulaisena, että hänet on torilla vangittu ja viety tyrmään.

Voi suuri Jumala sentään! Hänen papinkirjansa oli pilattu, hän ei ikinä enää voi saada mitään oppipaikkaa. Hän oli mennyttä, kokonaan mennyttä miestä.

Ja kenen syy tuohon kaikkeen? Hänen itsensä. Kun rupesi kapakassa käymään ja viinapikareja kallistelemaan. Joi rahansa viimeiseen penniin, joi vaatteetkin yltään ja sitten nälissään ja viluissaan meni varastettua takkia torille kauppaamaan. Kun olisi pysynyt raittiina ja siivona, ei moista olisi tapahtunut, ei ikinä. Mutta roistolle hankkii piru kumppaniksi toisen roiston. Viina veti hänet Markkasen ystäväksi ja ystävyys johti tyrmään.

Eihän niistä muista maailman ihmisistä niin suurta lukua olisi ollut, mutta Sohvi, sen silmät olisivat saaneet säästyä moista uutista lukemasta. Hän oli luvannut tytölle, että eläisi vakavasti ja nyt Herran nimessä…

Kun Kasperi tarkemmin ajatteli millaisilla tunteilla Sohvi uutista luki, niin ihan ohimoja poltti ja korvissa alkoi kummallinen surina kuulumaan. Koko yönä ei tullut unta silmään; kaikenlaisia kamalia kuvia pyöri aatoksissa. Seuraavana päivänä ja seuraava yö ei ollut hituistakaan parempi eikä rauhallisempi. Sydän riehui katkeruutta ja katumusta, jonkinlainen mielen häiriö rupesi anastamaan valtaa koko henkisen olennon yli. Kesken syvintä unta tuli äkkinäisiä, ankaria säikähdyksiä, usein sydänpäivälläkin ruumis äkkiä sätkähti, niinkuin olisi joku näkymätön voima antanut sille ankaran iskun. Työhalu katosi, kasvot muuttuivat laihoiksi, koko olento rupesi kuihtumaan.

Tuommoista surkeata tilaa kesti kesään saakka. Sitte Kasperi äkkiä teki rohkean päätöksen… hän päätti mennä tapaamaan Sohvia! Tunsi hän tiellä astellessaan selvästi, että veri kierti suonissa tavallista nopeammin pelkästä pelosta, miten uskaltaa katsoa Sohvia silmiin, tunsi hän jo hyvin, miten leveä juopa oli heidän välillään, mutta sitteki hän astui ja riensi. Häiriötilassa oli lemmentunne Sohvia kohtaan muuttunut rajuksi intohimoksi, ja kaikki terve järki oli väistynyt aivoista. Lankeemuksen tila kyllä raateli ja piinasi mieltä, mutta ajatuksiin ei tullut huomiota, että ensin olisi tarvinnut kohota kurjasta tilastaan ylös, ennenkun sopi näyttäytyä tytön edessä.

Kasperi astui ja riensi. Hän sovitti matkansa siten, että saapui lehtokujalle sydänyön tienoissa. Vapisten koko ruumiissaan asteli hän kulmakamaria kohden, jossa tiesi Sohvin makaavan. Löi hiljaa ikkunanlasiin, odotti pari silmänräpäystä, ja löi sitten toisen kerran hieman kovemmin. Kului minuutti tai pari, niin jo uudinta työnnettiin syrjään ja Sohvin kukoistavat kasvot ilmaantuivat ikkunaan. Kasperi viittasi kädellään… ja häntä ymmärrettiin. Uudin työnnettiin jälleen paikalleen, hetkisen kuluttua avautui kyökin ovi ja Sohvi seisoi rappusilla.

— Jumala nimessä! Sinäkö se olet, Kasperi?

Sohvi oli kovin hämmästynyt eikä hän astunut askeltakaan edemmäksi. Kasperilla ei myöskään ollut rohkeutta mennä antamaan kättä, hän jäi seisomaan parin sylen päähän rappusista.

— Minä se olen, älä suutu, hyvä Sohvi, vaikka…

— En minä suutu, mutta en minä ymmärrä, mitä varten enää tänne tulit.

— Näetkö, hyvä Sohvi, minä ajattelin, että jos sinä vielä antaisit minulle anteeksi. Minä olen kuullut, että jossakin kaukana merien takana on maa, jonne paljo kovan onnen sortamia ihmisiä muuttaa. Alottavat siellä uutta elämää ja… minäkin ajattelin, jos sinä…

— Poika raukka, minä säälin sinua, mutta minkäänlaisissa tekemisissä en enää tahdo olla kanssasi. Et aavistakaan, miten paljo minä sain kärsiä, kun sanomalehdissä tuli niin kauniita viestejä sinusta.

— Hyvä Sohvi, sen asian laita oli vähän näin ja noin.

Ja Kasperi kertoi lyhyesti koko varkausjutun. Kysyi sitte:

— Epäiletkö että valehtelen?

— En suinkaan epäile, mutta kun mies elää siististi, ei hän milloinkaan sekaannu semmoisiin juttuihin. Rupesit juomaan ja rentustelemaan. Tuo pukusikin jo puhuu kyllin selvää kieltä. Olet nuori mies ja kehtaatkin käydä tuommoisissa rääsyissä.

Kasperin laihat kasvot muuttuivat tulipunaisiksi. Kurjaa vaatetustaan ei hän tullut lainkaan ajatelleeksi matkalle lähteissä, ja nyt hän häpesi että oli vaipua maahan.

— Unhoita minut ja…

— Sekö viimeinen sanasi?

— Ja paranna elämäsi.

Sohvin sievä vartalo katosi kyökin rappusilta. Kasperi seisoi kuin kivettynyt pari silmänräpäystä paikallaan. Lähti sitten hiljaisin askelin käymään lehtokujaa alas. Kasarmin polun haarassa hän seisahti ja mietti josko mennä äitiä ja Mikkoa katsomaan.

— Mitäpä niissä katsomista… pysyvät ne selkäsaunat muutenkin tuoreessa muistissa.

Ja Kasperi astui takaisin samaa tietä, jota oli tullutkin. Kaupunkiin saavuttuaan luki hän pienet rahavaransa, ja rahojen kanssa astui hän joutuin kapakkaan, lievittämään sydänkipujaan.

III.

Kartanon herra oli myynyt metsää useamman tuhannen markan edestä ja lukinnut rahat kirjoituspöytänsä laatikkoon. Metsänostajille sitten pidettiin pienet kekkerit, joten vasa puoliyön tienoissa käytiin nukkumaan. Syysyö oli pilkkopimeä. Tuuli ärjyi voimakkaasti, metsä kohisi, järven laineet löivät korkeina kuohupäinä rantakallioita vastaan.

Lehtokujan mutkassa kuiskaili kaksi miestä, odotellen tulien sammumista kartanossa. Toinen mies oli Markkanen, toinen oli Leenan Kasperi.

— Jo nyt on aika, virkkoi viimemainittu, kiristäen vyöhihnaansa lujemmalle… tulet ovat jo pari tuntia olleet sammuksissa.

— No mennään sitte.

Miehet menivät suoraan lasikuistia kohden, pujottautuivat pensaiden läpi konttoorihuoneen ikkunan taakse. Kuului vaan heikkoja risahduksia, kun kaksi vahvaa lasia painettiin tervatulla kankaalla rikki. Sitte tuiki pieni saha katkasi pystysuorassa olevan välipuun poikki kahdesta kohden.

— Nyt tämä kohta on hyvässä reilassa.

Kasperi ryömi ensin itse konttoorihuoneesen ja auttoi sitten Markkasenkin sinne. Tällä oli useammanlaatuisia tiirikoita, joilla koetettiin avata kirjoituspöydän laatikkoa. Kasperi veti vähä väliin tikulla tulta, vaikka hän muutenkin oli perin tuttu huoneessa. Oli ollut kartanossa päiväläisenä ja saanut useat kerrat laatikosta rahoja.

Viimein eräs tiirikka sopi ja laatikon lukko napsahti auki. Kasperi veti tulitikulla valkiata.

— Hyi piru, miten paljo kruunun mynttiä.

— Ihan kokonainen aarre. Minä olin oikeassa, kun arvelin, että metsänhinta vielä on kotona.

Kasperi tyhjensi taskuistaan mitättömät paperinlaput lattialle ja sulloi laatikosta setelejä sijaan. Kun kaikki oli tyhjennetty, ryömittiin jälleen ikkunasta pois ja hyvää hyppyä sitte mentiin lehtokujaa alas. Kasperi, joka tunsi tarkoin seudut, johti kulkua poikki niittyjen, metsien ja peltojen. Hiki virtasi kovasti kasvoilla ja väliin oltiin puolittain tukehtua, mutta jalat olivat ponnekkaat, vahvat. Eikä mielikään ollut pelokas tai alakuloinen. Koko temppu oli käynyt niin hiton sievästi ja sukkelasti. Ei mitään vaikeuksia eikä odottamattomuuksia, vaan kaikki oli mennyt laskujen mukaan.

Oli vielä pimeä, kun Kasperi ja Markkanen saapuivat rautatien asemalle. He ostivat piletit ja astuivat yöjunaan, joka tulla huristi lyhyen hetken päästä asemalle. Ajoivat sitte eräälle suurelle keskusasemalle ja odottivat siinä, kunnes tuli juna, jolla pääsivät laukkaamaan muuatta sisämaan kaupunkia kohden.

Alkoi sitte herraselämä. Päivät myötänään asusteltiin kapakoissa, kaikki himot tyydytettiin, kaikki hyvät nautittiin. Kyllähän Kasperilla oli vahva aie seilata Amerikaan, mutta nautinnoiltaan ei joutunut aietta toteuttamaan. Markkanen sitä paitse lupasi yhtyä matkaan, mutta se tahtoi vielä viimeisen kerran pitää oikein kuohuvaa iloa Suomen niemellä, ja siten jäi lähtö aina tuota tuonnemmaksi.

Sanomalehtiin ehti jo tieto varkaudesta. Kun Kasperi ja Markkanen istui eräänä aamuna kapakassa, rupesi joku vieras lukemaan seuraavaa uutista kaupungin sanomalehdestä:

— Suuri varkaus. Viime viikolla varastettiin — — — kartanosta toistakymmentä tuhatta markkaa. Varas on eräs "Leenan Kasperi", kuten varkauspaikalle pudonnut vanha nimismiehen passi osoittaa. Apulaisena hänellä luultavasti on ollut eräs entinen kuritushuonelainen, Markkanen nimeltä, sillä pihan hietikossa näkyi kahden mieshenkilön jäljet, ja mainitut varkaat ovat ainakin jo kerran ennen olleet yhdessä komplotissa. Leenan Kasperi on lyhytkasvuinen ja kierosilmäinen, Markkanen taasen pitkä, käytökseltään ja olennoltaan oikein herrasmiehen tapainen. Poliisi on ryhtynyt ponteviin toimiin —

Kasperille ja Markkaselle tuli kovin vilu olla kapakassa. He joivat lasinsa tyhjiksi ja korjasivat luunsa salavihkaa ulos. Juutalaisen luo sitten menivät ja Kasperille valittiin vaatteet, jotka venyttivät häntä pitemmän näköiseksi. Siniset silmälasit vielä hankittiin, jotta pahin tuntomerkki peittyi näkymättömiin. Markkanen ei ollut moneen aikaan ajellut partaansa, joten hän oli ulkomuodoltaan muuttunut niin perin pohjin, ettei tuttavat työmiehetkään, joita hänellä oli joka maanlaidalla, vastaan tullessa osanneet häntä tuntea. Komea puku vielä lisäksi eksytti täydellisesti katsojan silmät.

Junassa sitte ajettiin erääsen maamme suurimpaan rantakaupunkiin, ja siellä taas alkoi entinen herrakas elämä. Amerikan matka sai siirtyä yhä tuonnemmaksi, sillä Kasperiakin alkoi moinen komea elämä lumota siihen määrään, ettei enää muuta ajatellutkaan kuin nautintoja ja himojen tyydyttämistä. Usein hänen täytyi purra hammasta, pidättääkseen naurun, joka väkisinkin pyrki tulemaan, kun ihmiset häntä nimittelivät herraksi ja kohtelivat arvokkaasti kuin mitäkin kunnian kukkoa.

Rantakaupunkin syrjässä oli kapakka, johon Kasperi ja Markkanen erittäin mieltyivät. Siellä he vakituisesti viettivät päivänsä umpeen. Joskus ikäänkuin huvikkeeksi ja muutteelliseksi kävivät tosissa kapakoissa ja palasivat taas syrjäkadun kapakkaan niinkuin oinaan kotiinsa. Eräs puolivillainen herrasmies kävi myöskin ahkeraan samassa kapakassa ja joko sattumalta tai muuten, sovitti hän aina itsensä Kasperin ja Markkasen lähelle. Lueskeli sanomalehteä ja nautti viiniä, mutta niin niukasti, että lasillinen kesti tuntikauden. Muissa kapakoissakin kyläillessä ilmaantui herrasmies aina samaan huoneesen, lukemaan sanomalehteä ja pisaroittain nauttimaan viiniä. Kerran, Markkasen ollessa puhvetin puolella juomatilauksia toimimassa, läheni herrasmies Kasperia ja kysyi:

— Mistä kaukaa ollaan?

— Oulust… Oulust… Oulust ollaan kotoisin ja Turkin maalle mennään, vastasi Kasperi, joka jo oli kunnon humalassa.

Enempiä ei herrasmies sillä kertaa kysellyt, mutta seuraavana iltana puuttui hän syrjäkadun kapakassa pitempiin puheisin Kasperin kanssa. Markkanen sattui taasen olemaan muissa huoneissa.

— Näettekö silmälaseillanne hyvin? kysyi herrasmies.

— Näen, vastasi Kasperi, mitään hoksaamatta.

— Minulla on myöskin heikot silmät… näytättekö lasejanne, jos sen lajiset sopisivat minullekin.

— Kyllä.

Kasperi antoi silmälasinsa herralle, tämä asetti ne nenälleen ja tarkasti niiden takaa tyystin Kasperia.

— Hyvät on, minäkin näen niillä erinomaisen tarkasti. Juotteko lasin viiniä?

— Kyllä.

Herra pistäysi puhvetin puolelle, mutta viinilaseja tilatessa kuiskutti hän jotakin ravintolan isännän korvaan. Palasi sitte lasien kera Kasperin tykö ja kilahutteli hänen kanssaan. Markkanen tuli hänkin samaan huoneesen.

— Tämä herra koetteli minun lasejani… hänellä on huonot silmät. Kasperi loruili kuten humalainen ainakin.

Noin neljännestunnin lienevät siinä istuneet, kun jo ilmaantui kolme poliisia ovelle. Herrasmies nousi äkkiä ylös ja tarttui Kasperia kaulukseen, ja kolme poliisia ryntäsi Markkasen kimppuun. Mutta tämäpä ei antanutkaan itseään kiinni. Revolverin veti käsille, laukasi kahdeksan laukausta ja ruudin savun seassa syöksi ikkunasta ulos pimeälle kadulle — ja sinne katosi.

Kasperi ei yrittänytkään tekemään vastarintaa, Hän sovinnolla seurasi poliisia vankilaan ja siellä hän lyötiin koviin rautoihin. Sitte häntä kuletettiin käräjiin vartiain saattamana. Oikeuden edessä tunnusti hän kaikki, mutta ei osoittanut pienintäkään katumusta. Ilkkuva hymy oli vain huulilla, niska suorana, ryhti ylpeänä.

Leena tuli käräjätaloon, saadakseen tavata onnetonta lastaan. Etehisessä kohtasivat äiti ja poika toisensa.

— Kasperi… poikani — kova itkun tyrskinä kuului sanojen välissä,

— Kas, Leenahan se onkin. Vie Mikolle terveisiä ja sano hänelle, että minä vapaaksi päästyäni tulen ja hirtän hänet pajuvitsalla.. sen käyrän männyn oksaan siellä kasarmin lähellä.

— Kasperi, poikani…

— Ämmä, mene kotiisi parkumaan.

Paluumatkalla löi Kasperi, vaikka oli niin kovissa raudoissa, vartijansa pyörryksiin, helisti raudat rattaille ja pötki karkuteille. Sitte hänen elämänsä oli pitkä sarja rikoksia. Kautta maan levisi maine hänestä, ja suuri palkinto oli luvattu sille, joka hänet saisi kiinni.

Hänestä tuli uhkarohkea varas, ja paljon hänellä oli erinomaisia seikkailuja. Rohkeuteen yhdistyi tavaton kavaluus; kerrassaan hämmästyttäviä olivat hänen retkensä ja työnsä. Juuri kuin luultiin hänen olevan vallan toisella maanlaidalla, teki hän tekojaan luulijain keskellä. Monta kertaa tuli hän oikeudenpalvelijain nenän eteen, saadakseen yhä suurempaa mainetta. Ja kasvoihan se maine. "Leenan Kasperi" oli nimi, jolla oli surkean suuri kaiku koko Suomenmaassa.

Köyhän omaa ei hän milloinkaan koskenut eikä hän mielisti verellä tahrannut käsiään, mutta rahoja hän vei pankeista, kauppahuoneista ja rikkaiden pöytälaatikoista.

Pienet summat eivät hänelle kelvanneet, piti olla tuhansia ja kymmentuhansia, ennenkuin Kasperi kehtasi itseään vaivata.

Markkinoilla hänet sitte vihdoinkin saatiin kiinni. Ankara kahakka syntyi. Kasperi laukoili revolverilla ja peräytyi erääsen pihaan, jota ympäröi korkea lankkuaitaus. Hän jo onnellisesti pääsi aitauksen päälle, ja siellä hän jo heilutteli hattuaan oikeudenpalvelijoille hyvästeiksi, mutta alas kadulle hypätessä taittui hänen toinen jalkansa poikki… ja sitte hänen oli pakko antautua.

Varkausjutut kestivät käsitellä kokonaisia vuosia, niitä kuin oli kymmenittäin ja eri maanpaikoilla. Kasperia kuljetettiin käräjistä käräjiin ja surkean komeata oli hänen kulkunsa. Siinä oli liikkeellä monet vartijat, asianomaiset nimismiehet ja siltavoudit ja kaikilla niillä oli kovat aseet mukana.

Niin sitä kuljettiin, kunnes oli jokaisesta varkaudesta saatu tuomio. Elinkautinen vankeus tuli kulkujen päätökseksi.

Viimeinen matka, jonka Leenan Kasperi synnyinmaansa mantereilla teki, johti kohden Siperiata. Markkanen ja useita muita pahantekijöitä oli seurueessa, mutta kellään heistä ei ollut niin suurta mainetta kuin Leenan Kasperilla. Kun hän, huvittaakseen seuruetta ja hauskuuttaakseen matkan ikävyyttä, otti sanan vuoron ja kertoili entisistä seikkailuistaan, kuuntelivat toiset hiljaa ja äänettöminä. Tuo lyhytkasvuinen, kierosilmäinen kumppani oli heidän mielestään suuri, melkeinpä yliluonnollinen olento, jonka rinnalla he kaikki olivat pahaisia poikanulikoita… Kasperi nautti tuosta kunnioituksesta. Hän oikein iloitsi siitä ettei ollut noita mitättömiä, tavallisia pahantekijöitä.

Niiden työt olivat kuin hiiren nakerrusta hänen töihinsä verraten. Ei ketään heistä voitu verrata häneen, Leenan Kasperiin. Hänellä oli oma suuri historiansa, oma suuri loistonsa.

Ja hän oli siitä ylpeä!