KOTIPOLUILTA IV

Kirj.

Emil Lassinen

Porvoossa, Werner Söderström, 1898.

SISÄLLYS:

Halla. Kaksi markkaa. Kesäinen kertomus. Lompakko. Kaksi hääiltaa. Tyhjää varjoa vain. Surman sijoilla. Taistelu ja voitto. Maailmankiertäjä. Heikkas-ukon romaani.

Halla.

Se oli Esteri nuorimman tytön eellimäinen, ja se oli semmoinen virmakka, hoikka ja lapsellinen. Moitittiin aina että hän nauroi liian paljo ja ajatteli liian vähä. Sellainen ominaisuus on monella tytöllä, niinkauan kuin nuoruuden kevät kestää, mutta sitte seuraa useinkin säälimätön halla, joka kylmettää juuria myöten kaikki lapsellisuudet, kaiken hentouden.

Niin kävi Esterinkin. Toimeentulo kotona oli niin tukalaa, se vaati yhtämittaista raatamista, väsymättömyyttä. Edistyminen oli sula mahdottomuus, pellot olivat siksi pienet, kiinnitysvelka siksi suuri. Kiitti Luojaa, että sai ulosteot ja velankorot vuosittain suoritetuksi ja että sai selvän leivän ravinnoksi. Tavaran kokoomisesta, vaurastumisesta ei puhettakaan.

Kun Esteri oli viidentoista vanha ja kun vanhimman jälkimäinenkin tytär jo oli joutunut miehelään, alkoivat isä ja äiti tuon tuostakin viittailla siihen suuntaan, että he mieluimmin jo luovuttaisivat talon hallinnon pojalle ja antautuisivat eläkkeelle. He olivat aikansa seisoneet etumaisina taistelijoina, ponnistelleet, hikoilleet, heillä oli oikeus jo hellittää, sillä uupumus alkoi tuntua luissa ja jäsenissä. Nuoremmat ja väkevämmät voimat olivat velvolliset astumaan heidän sijalleen olemassaolon taistelurintamaan. — Mutta tuon Esterin tähden tarvitsisi kestää vielä; jokunen vuosi, sanoi äiti… se on niin erilainen, niin ajattelematon ja arkatunteinen. Kun tulee miniä taloon, niin…

Syvä huokaus keskeytti ajatuksen. Äiti tiesi omasta kokemuksestaan, mistä merkityksestä hallinnon luovuttaminen tuli olemaan Esterille. Kahdentoista vuotias Miina, nuorin lapsista, oli toisen luontoinen, ja se voisi jäädä isän ja äidin hoitoon, jos olot kiertyisi kylmiksi, mutta Esteri, arkatunteinen ja lapsellinen Esteri, sen kanssa oli vaikeinta.

Huononpuoleinen vuodentulo joudutti päätöksen toteuttamista. Rukiista saatiin tuskin viittä jyvää, heinänteko-aikana satoi katkeamatta, perunoihin tuli rutto. Karjan kustannuksella saatiin velan korot ja ulosteot suoritetuiksi. Silloin päätös ratkaistiin.

Talon hallinnon saatuaan alkoi poika etsiä sopivaa vaimoa, sellaista, jolla oli kykyä talon komentoon ja joku summa rahaa. Muuan varakas torpantyttö osoitti taipuvaisuutta. Kosija, kahdenkymmenen vuotias nuorukainen, ajoi asiaansa tulisesti, sillä saalis oli verrattain oivallinen. Tytön myötäjäisrahoilla voisi lyhentää kiinnitysvelkaa ainakin puolet, rahojen lisäksi tuli vielä muutakin irtainta samassa suhteessa. Onnekkaampaa naimista ei poika ollut uneksinutkaan.

Kun talon luovuttamisesta oli kulunut vuosi umpeen, pidettiin häät. Ne eivät olleet loistavat, mutta hupaiset ne siltä olivat. Seitsemäntoista vanhalla Esterillä, joka oli morsiustyttönä, oli uusi, tiiliruskea pukine yllään. Väri ei tosin soveltunut tilaisuuteen, mutta hänellä ei vielä ollut kunnollista mustaa pukinetta eikä hän siitä ensinkään pahoitellut. Häissä ei ollut ketään isoisia eikä siis mitään silmäänpistävää eroa näkynyt hänen ja muiden vieraiden vaatteusten välillä.

Sitte alettiin elämään uusissa oloissa. Esteri, joka vilkkaalla mielikuvituksellaan oli toivonut naimisen johdosta mahdollisia ja mahdottomia, pettyi heti ensimmäisinä päivinä. Veljen vaimo tosin puheli hänelle ystävällisesti ja nauroikin joskus mukana, mutta hänen käytöstavassaan oli jotakin, joka pidätti Esteriä pääsemästä häntä aivan lähelle. Heidän välilleen ilmaantui ensi hetkistä saakka jonkinlainen juopa, ja juopa kasvoi ajan mukana yhä jyrkemmäksi. Veljenvaimon läheisyydessä tunsi Esteri itsensä araksi, yksin ollessa painui hänen mielensä alakuloiseksi. Toisinaan tuntui kaikki niin oudolta, vieraalta, tuntui koko olo ja elämä ihka toisellaiselta kuin ennen, jolloin isä ja äiti vielä ohjasivat talon komentoa, jolloin veli vielä oli naimatonna. Epäillen että hänessä itsessään ehkä löytyi suurin syy, koetti Esteri entistä hartaammin saavuttaa veljensä vaimon ystävyyttä ja rakkautta. Mutta jota enemmän lämpöä hän osoitti puoleltaan, sitä enemmän kylmyyttä ja jäykkyyttä niitti hän vastalahjaksi, sitä kauemmas hän työntyi päämäärästään.

— Eikö sitä naineenakin saa olla iloinen? virkkoi hän kerran veljensä vaimolle, yritettyään turhaan sulattaa tämän kylmyyttä ja jäykkyyttä.

— Saa kyllä olla iloinen, mutta ei saa olla harakkamainen, kuului vastaus.

— Harakkamainen!… Esteri loukkaantui syvästi. Hän ei enää koko päivänä nauranut eikä puhunut turhia.

Vähitellen muuttui hän epäileväksi ja epäröiväksi, ja yhtämittainen ristiriita rupesi vallitsemaan hänessä. Hän olisi mielellään ollut iloinen ja entisen tapainen, mutta hän ei ollut enää milloinkaan varma, oliko ilo paikallaan tai ei. Veljenvaimon kasvojen ilme peräytti hänen naurunsa, vieras ja outo ilma, joka tuntui täyttävän entisen rakkaan kodin, ikäänkuin kahlehti hänen vasituiset ja luontaiset taipumuksensa.

Töiden ja askareiden johdosta alkoi myöskin sadella muistutuksia hänen osalleen. Kun hän teki jotakin oman älynsä mukaan, sanoi veljenvaimo heti, ettei se työ lainkaan olisi kiirehtänyt, joku toinen muka oli tärkeämpi, kiireellisempi. Mutta jos Esteri epävarmuuden silmänräpäyksenä tiedusteli töiden suhteen jotakin, kuului heti vastaus, että suuren tytön toki pitäisi tietää sellainen asia kysymättäkin.

Miinaa veljenvaimo usein kiitteli maasta pilviin. Esteri ei ensin ollut ymmärtää noita kiittelemisiä, mutta pian oppi hän käsittämään, että ne olivat moitetta hänelle. Tarkka ja taidokas Miina, josta tulee kelpo nainen, merkitsi että hän oli typerä, taitamaton, ettei hänestä muka milloinkaan tule kunnon ihmistä.

Ilmi riita ei voinut jäädä tulematta, jo ensimmäisenä talvena se puhkesi. Veljenvaimo meni erään kerran vettä ammentamaan, tuli sitte porstuan rappusille ja tiuskasi Esterille, että tämä muka kiusalla viivytteli tuloaan ja antoi hänen seistä pyryssä ja pakkasessa. Esteri sieppasi korennon ja kiirehti kaivolle.

— Vielähän tuo vesi läikkyy saavissa… sinulla on vaan erinomainen halu purra minua.

Ensimmäinen sananvaihto johti pian toiseen ja kolmanteen. Esterillä oli tunteellinen sydän, joka pian loukkaantui, mutta yhtä pian unhotti ja antoi anteeksi. Veli huomasi epäsovut piankin ja teki kaikki minkä kykeni, rakentaakseen sovintoa.

— Se on Esteri aina ollut sellainen ajattelematon ja erillainen muita, sanoi hän vaimolleen.

— Ja häijynsekainen, lisäsi tämä… sitä ei ole opetettu eikä kasvatettu.

— Ei se varsinaisesti häijy ole, ei lähimaihinkaan, on vaan muuten sellainen.

Veli koetti puolustaa parhaan mukaan sisartaan. Esteriä hän sitte kahdenkesken kehoitti rupeemaan aikavaksi, järkeväksi, heittämään pois turhat lapsellisuudet ja loukkaantumiset kaikista pikku-asioista j.n.e.

Kesällä sattui viiltävämpi loukkaus. Esterillä oli kolme kanaa, joista hän sai tulot itselleen. Veljenvaimo ruokki kerran omia kanojaan, ja Esteri, jolla ei ollut tahallista vakoilemisen aietta, sattui sivulta näkemään, miten ruokkija potkaisi hänen "Heleenaansa", kun sekin juoksi noukkimaan leivän muruja. Seuraavana päivänä asetti Esteri kanansa pärekoppaan, vei ne kylään. Oli kuullut että eräästä talosta, jonka tyttären kanssa hän oli läheinen ystävä, oltiin hankkeissa lähteä kaupunkiin. Kotiin palatessa sitte raskas mieli puhkesi kyyneleihin. Hän istui kivelle ja itki ensimmäiset viljavat kyyneleet neito-ijässään, itki jotta hoikka vartalo vapisi ja nytkähteli.

Syksyllä ryhtyi veljen vaimo kankaankudontaan. Hänen, Esterin ja Miinan piti saada uudet talvipukineet. Veli oli tuonut loimet kaupungista, paljon puhetta ja touhua oli pidetty asiasta. Kun kutojan ja Miinan osa oli kudottu, tuli Esterin vuoro. Silloin kangas muuttui asulleen, raidat olivat rumia, samoin värikin. Kangasta poikki leikatessa kieltäysi Esteri jyrkästi huolimasta osaansa.

— Miksi et huoli? kysyi veli, joka ei tiennyt kesällisestä tapauksesta mitään ja joka luuli siskonsa ja vaimonsa elävän sulimmassa sovussa.

— Muuten vaan… minä kudotan Einolan Katrin kanssa…

Kun veli pääsi syyn perille, torui hän vaimoaan siitä, ettei tämä ollut kutonut samanväristä ja -raitaista kangasta Esterille kuin itselleenkin.

— Turhaa sisuttelemista, vastasi vaimo… kangas on yhtä hyvää ja lujaa, mutta Esteri on sellainen toranrakentaja ja…

— Mutta väri ja raidat, eihän ne kuitenkaan ole…

— Väri ja raidat, Jumalan nimessä… ottakoon sitte Esteri minun osani, hänelle se kai kuuluu ansiosta, minä saan elää ja olla armopaloilla. Sellainen rikas neito…

— Ei se kuulu asiaan.

— Mutta se kai kuuluu asiaan, että sinä ja Esteri saatte kiusotella minua mielin määrin. Eihän minusta ole ollut mitään hyötyä talolle, Esterin nojallahan tässä on päästy kai jaloille…

Veli sai sellaisen läksytyksen, että hän suuttui koko kangasrettelölle. Kun ei Esterille kerran kelvannut oma osa eikä kutojankaan, niin sai olla kelpaamatta.

Einolan Katrin kanssa toimitti Esteri kangasta itselleen. Hänellä oli monivuotiset säästöt kanahoidosta tallessa mustaa pukinetta varten. Sen teettäminen sai siirtyä tuonnemmaksi.

Yhä apeammaksi muuttui hänen mielensä, yhä varjokkaammaksi kävi kodin entinen kirkas ilma. Ei tullut enää Esterin huulilta tyhjiä nauruja, ei rinta enää riemastunut turhista, elämän todellisuudella oli siksi kovat kourat.

Kotoa lähteminen pois pälkähti sitte ajatuksiin, tyynnyttäen mielen muutamiksi hetkiksi petolliseen onnentilaan. Hän lähtee pois synnyinkodistaan eikä palaa takaisin milloinkaan, lähtee kylmänä, ylpeänä, huokaustakaan huokaamatta.

Mutta sitte tuli kysymys, minne hän lähtisi, mitä tarkoitusperää kohden hän suuntaisi. Hänellä ei ollut mitään kokemusta, ei taidon alkeita, ei ystäviä, ei ohjaajia. Kansakoulun käyneillä oli niin monta uraa avoinna, mutta hänpä ei ollut käynyt tuntiakaan kansakoulua. Kirjoitusta hän osasi lakea, siinä kaikki hänen taitonsa ja tietonsa. Unelma murskautui pian.

Suosioon pääsemistä ja ystävyyden saavuttamista ei hän enää yrittänytkään, veljenvaimo oli siksi kylmästi ja tylysti kohdellut häntä… oli armottomasti viskannut luotaan, mitä pyhintä ja kalleinta hänellä oli tarjottavaa: lämpimän, puhtaan ystävyyden.

Jos hän olisi rikkonut jollakin tavoin, olisi asia ollut selitettävissä, mutta hän ei tiennyt tahallisesti mitään loukkaavaa tehneensä, ei pienintäkään. Mistä sitte tuo kalpeus häntä kohtaan? Ja tuo sietämättömyys, joka oikein huokui veljenvaimon koko olennosta. Se oli kerrassaan käsittämätöntä. Oliko se sitä lajia ihmistä, joiden täytyy välttämättä saada vihata. Sehän olisi hirmuista. Vai olisiko hänen köyhyytensä yksinomaan syynä kaikkeen?

Ehkä, ehkä…!

— … Ja mieti asiaa tarkoin, virkkoi lipeäkielinen Sanna, joka oli ijässään monta taipumatonta tyttöä taivuttanut… se on Vanhalan Kalle varakas isäntä… ei eläkevanhuksia, ei velkoja, talo hyvässä kunnossa, kiiltokarvaiset hevoset, aitat täynnä eloa ja tavaraa, mieti asiaa tarkoin ennenkuin kiellät.

Esteri tunsi kylmiä väreitä sydämmessään… häntä oikein pelotti pelkkä ajatuskin tulla Vanhalan isännän vaimoksi.

— Se on niin vanha, ja sillä on ollut sen Anninkin kanssa…

— Tuommoisia viitsit mainitakaan. Mikä vanha se on Kalle? Vasta neljänkymmenen vaiheilla, mies paraassa miehuudessaan. Ja tuo Annin asia, se ei talon isännälle merkitse kahta kolikkoakaan.

— Mutta se on niin ilkeätä.

— Jäisivät maarkin tytöt naimatta, jos tuollaisista piittaisivat. Miehillä semmoisilla kuin Vanhalan isäntä, on aina oma arvonsa, ei sitä kukaan pidä muistissa, mitä silloin tällöin on tapahtunut. Eikö olisi lystiä heilua varakkaan talon emäntänä? Eikö?

Esteri tunsi ohimojensa kuumenevan. Päästä pois veljenvaimon silmien alta, päästä emännäksi varakkaasen taloon, jossa saa käskeä ja komentaa ja jossa ei tarvitse alituiseen pelätä väijyviä silmiä, olisi siinä kostoa. Mutta toisaalta sellainen pisamakasvoinen, ryppyinen mies kuin Kalle. Ja se Annin asia ja ne entiset, joista maailma on kohissut…

— En minä tiedä, ei taida sopia… kylmät väreet soutivat taasen Esterin sydämmessä.

— Hupsu tyttö, millaisia puhelet, se sopii niin mainiosti.

— Miten se Kalle on tullut minua ajatelleeksi, tuskinhan me olemme sanaa vaihtaneet.

— Se on nähnyt sinut aina milloin olet käynyt Einolassa… ja se on ruvennut mieltymään.

— Ei se taida sopia, kaikki ihmiset nauraisivat… enkähän minä tunne Kallea kohtaan…

— Hupsu tyttö, mitä puhelet. Kotonasi olet viidentenä pyöränä vaunuissa, mutta Vanhalan emäntänä…

Veljenvaimon tiukoilemiset, hänen äänensä kiusallinen sointu, hänen kylmyytensä, häijyytensä, kaikki kuvautuivat äkkiä Esterin silmien eteen. Ja samassa iski kova kostonhalu hänen sydämmessään. Ohimot kuumenivat, mieleen kertynyt katkeruus vapisutti kättä. Jos hän kiusallakin…

— No, tulkoon sitte, eihän ne voi muuttua huonommiksi minun päiväni.

Hän nousi ylös ja lähti kiireesti astumaan kotia kohden. Hän oli paluumatkalla Einolan Katrin luota.

Kotiin saavuttuaan sulkihe hän kamariinsa… koetti tyynnyttää mieltään, mutta koetus ei ensinkään luonnistunut. Kylmä ahdistus, jommoista ei hän ennen eläissään ollut tuntenut, kouraili häntä… hän ei saanut kyyneleitäkään tulemaan. Pelastettu ja — kuitenkin perikadossa, soi alati hänen korvissaan.

Iltakin oli jo kulunut niin myöhälle, ettei hän voinut lähteä Einolan Katrin luo, kuulemaan sen mielipidettä. Einola oli Vanhalan naapuri, Katri oli ainoa lapsi. Sillä oli jo salasulhanenkin, pulska, samanikäinen poika. Katri varmaankin hämmästyisi, kun kuulisi että hänestä ja Vanhalan Kallesta tulee pari.

Mutta se ei saa tapahtua, ei elämän päivinä. Jo seuraavana päivänä lähtee hän Einolaan ja lähettää peräyttämisilmoituksen Sannalle. Hän tekee sen ihan varmaan, vetelästä suohon, kovan onnen päiviltä perikatoon ei hän syökse itseään, ei, ei…

Vasta aamupuolella nukahti Esteri, mutta uni oli levotonta, rauhatonta. Kun hän aamulla heräsi, vallitsi sellainen sekavuus ja hämminki hänen sydämmessään, ettei hän osannut päättää sinne eikä tänne. Toisin silmänräpäyksin päätti hän jyrkästi peräytyä, toisin silmänräpäyksin asianhaarat tuntuivat väkisin työntävän hänet miehelään.

Einolaan meno siirtyi tuonnemmaksi.

Veljenvaimon kanssa syntyi sanailu aamuaskareita tehdessä. Tähän saakka oli Esteri tavallisesti vaiennut tai korkeintaan lausunut jonkun miedon, mielipahaa ja loukkausta ilmaisevan sanan, mutta nyt ei hän enää voinut niellä harmiansa.

— Sinä olet torpasta kotoisin ja omaa lajiasi… mutta minä olen perintötalon tytär.

Samassa viskasi hän kädestään jotakin lattialle, otti lypsysangon ja riensi karjatarhaan. Siellä hän kyllä katui sanojaan, mutta anteeksi pyytämään ei hän mennyt. Ennen veljen naimista oli hän rakastanut kaikkia ihmisiä, ihana sopusointu oli vallinnut hänen ja koko maailman välillä, mutta tuo vieras olento oli kahden vuoden aikana joka päivä kylvänyt myrkyllisiä vihan siemeniä hänen sydämmeensä, ja nyt alkoi kylvö tuottaa satoa, kasvullisuutta. Viha ja katkeruus oli herättänyt vastavihaa ja katkeruutta, samalla kuin viha heräsi hänen sydämmessään, oli häneltä ryöstetty kaikki elämän rikkaus ja onnellisuus, niin ettei ollut jälellä muuta kuin katkerat tunteet.

Lauantai-illalla tuli Vanhalan isäntä puhemiehen kera tuomaan kihloja. Naimiskauppa oli sillä päätetty. Heti kosinnan jälestä alkoi veljenvaimo lähennellä Esteriä. Jäykkyys suli, entinen kylmyys vaihtui lämmöksi, hymyilevä nauru ja ystävälliset sanat tulivat kuin itsestään; Mutta Esteri työnsi hänet ylenkatseellisesti luotaan pois. Tarjottu ystävyys tuli liian myöhään.

Pari viikkoa ennen häitä teki veljenvaimo viimeisen kokeen. Esteri istui käsi poskella ja mieli kylmänä, kun kokeilija ilmaantui kamariin.

— Unhotetaan pois entiset ja ruvetaan ystäviksi.

Esteri tunsi poskensa kuumenevan. Hän alkoi viheltää, kuten ennen onnen aikoinakin oli tavannut tehdä. Tuo ihminen oli lopultakin vihannut häntä köyhyyden tähden. Ja nyt kun hänestä tulee Vanhalan emäntä, nyt se kehtaa tulla tarjoomaan ystävyyttään. Säälittävä olento.

— En minä unhota milloinkaan sinua, herttainen kälyni, vastasi Esteri purevan ivallisesti… Kiitos vain kaikesta hyvyydestäsi näinä kahtena vuotena… niitä lie soma muistellaksesi. Ystävyyttä ei minulla, ikävä kyllä, ole varaa tarjota, olen siksi köyhä…

— Sinä olet tullut ylpeäksi, kovin ylpeäksi, kun pääset talonemännäksi.

— Hyvänen aika! huudahti Esteri naurusuin ja viattoman näköisenä. Talostahan minä itsekin olen, enhän minä torpasta ole.

Esteri käytti terävintä asetta mitä hänellä oli. Ei mikään koskenut veljenvaimoon niin kiusallisesti ja ärsyttävästi, kuin muistutus että hän oli torpasta syntyisin.

Häät pidettiin syyskesällä Vanhalassa. Päivä oli lämmin ja sees. Esteri lähti jo aamupäivällä kotoa, sanottuaan jäähyväiset vanhemmilleen, siskolle ja veljelle, jotka tulivat vasta myöhemmällä häätaloon. Ei yhtään kyyneltä tullut hänen silmäänsä hyvästi jätellessä, mutta kun hän sitte tienkäänteessä loi silmäyksen synnyinkotiinsa, syöksähtivät kuohuvan runsaat vedet silmiin. Siinä oli lähde lähellä, Einolan Katri pysäytti hevosen, Esteri juoksi tuttua polkua myöten lähteelle ja pesi sen kirkkaalla vedellä kyyneleensä pois. Ne olivat viimeiset hänen neitoijällään.

Vihkijäistilaisuudessa osoitti hän erinomaista tyyneyttä. Selvällä ja kuuluvalla äänellä luki hän vihkivalan sanat, kasvoilla ilmeni sellainen tylsyys, että äiti ja omahiset imettelivät. Ensin mainittu varsinkin oli pelännyt, että Esteri kadottaisi tyyneytensä ja tekisi jonkin ajattelemattomuuden.

Turha pelko. Yhdeksäntoista vuotias Esteri käytti koko illan itsensä niin järkevästi ja arvokkaasti, kuin konsanaankin täysin kehittynyt nainen. Ei näkynyt merkkiäkään entisestä tytönhoikaleesta, joka kolme vuotta taaksepäin oli ajellut perhosia takaa ja joka väliin aamusilla pistäytyi pihlajaan kukkumaan käkenä varsin sitä varten, että sai aimo torut vanhemmiltaan.

Ihmiselämän ankarat hallat toisinaan kylmettävät ihmeen pian lapsellisuudet pois. Esterikin kypsentyi parissa vuodessa järkeväksi naiseksi — — —

Kaksi markkaa.

Oli ihan sääntönä, että Selmi oli kaikessa etevämpi Sakua, olipa sitte kysymyksessä läksyjen oppiminen tai kujeileminen tai pieni kähmäkkä ylemmän kansakoulun poikien kanssa, sillä semmoistakin sattui väliin viikon päivinä. Selmiltä kävi kaikki niin liukkaasti, luontevasti ja niin ruton somasti… Ja sillä oli sellainen nopea käsitys- ja toimintakyky, sellainen liukkaus ja taipuvaisuus kaikkeen, että oikein veti ihmeeksi toisinaan. Saku oli hitaampi ja kankeampi eikä häneen pystynyt ensi nyhjäyksellä mikään asia, mutta sitte kuin pystyi, sitte pysyi lujassa.

Kehityksessä ei kuitenkaan sattunut suurtakaan eroavaisuutta. Selmin oppiessa tuntemaan aakkoset, oppi Sakukin, ja vaikka ensin mainittu usein keikkui jo kukkulalla, viimemainitun vielä hikoillessa mäen keskivaiheilla, pysyttiin kuitenkin rinnakkain. Sillä Selmin työhön tuli kernaasti aukkoja ja vuotopaikkoja, mutta Saku teki kypsiä jälkiä eikä hänen tarvinnut milloinkaan tehdä samaa nousumatkaa kahdesti.

Hyviä ystäviä he olivat, huolimatta luonteiden vastakkaisuuksista ja huolimatta siitä, että Saku oli pyöreä ja varteva, Selmi solakka kuin orava. Alempaa kansakoulua he yhdessä kävivät, asuivat samassa talossa, poimivat kesäisin yhdessä marjoja, onkivat ahvenia, tekivätpä yksissä tuumin pieniä kepposiaankin, semmoisia vähäpätöisiä, joihin alemman kansakoulun oppilaat kykenevät. Molempain vanhemmat kuuluivat työväestön luokkaan. Selmin isän suonissa juoksi vilkas pohjalaisveri, Sakun vanhemmat olivat hiljaista Hämeen kansaa. Miten oltiinkaan maailmassa risteilty, niin kaupunkiin oli vetänyt kummankin perheen tie, ja samaan taloon jouduttiin asumaan, samoja portaita polkemaan.

Saku piti toveriaan kovin suuressa arvossa, mutta pyrki sentään kaikessa sen rinnalle. Ja syntyi siten monta olantakaista ponnistelua, sekä koulupiirissä että sen ulkopuolella. Noin ylimalkaan onnistui Saku ponnisteluissaan mainiosti; ei sattunut useinkaan, ettei hän olisi tänään osannut sitä, minkä Selmi osasi eilen, olipa se sitte kujeilujen alalla tai läksyjen oppimista.

Kerran — koulut eivät silloin vielä olleet alkaneet — kihmelteli Selmi kaduilla, mutta toveri ei ollut mukana. Raatihuoneen lähellä koikkasi hän kappaleen matkaa yhdellä jalalla, silmitteli ylös korkeuteen sekä alas leipurin rappuja kohden. Oli satanut pari päivää, katukäytävien laiteilla oli liejua. Tultuaan raatihuoneen taakse näki Selmi liejussa jotakin valkoista ja välkehtivää. Mitähän se mahtoi olla? Jospa tarkastaisi toisella silmällä. Tönkäys isolla varpaalla, niin välkehtivää esinettä tuli enemmän näkyviin. Ja kaikki mitä tuli näkyviin, oli pyöreätä ja kirkasta.

Mitä tämä merkitsi?

Ja Selmi kumartuu, silmät kirkastuvat, iloinen hämmästys täyttää hänet korvalehtiä myöten. Välkehtivä esine on markka, hopeamarkka. Selmi heittää pari kuperikeikkaa ja lähtee vilistämään kotia kohden kuin pikajuna.

Kotona syntyy aika ilot. Äiti ottaa rahan käteensä, vakuuttaen että se on selvä hopeamarkka, nuoremmat siskot ja veikot joutuvat kokonaan ymmälle. He käsittävät, että jotakin erinomaista ja tavatonta on tapahtunut, ja he ryntäävät äidin ympärille, huutaen: markka, markka, anna minulle…

— Mutta missä on Alasen Saku? Tuolla tikapuilla keljottelee; ei tiedä, poika parka, vielä koko seikasta. Mitähän sanoo, kun…

— Saku, tule tänne, huutaa Selmi innoissaan rappusilla.

Saku nousee seisomaan ja silmittelee alas. Tekisi mieli laskeutua suorana kuin seiväs tikapuita myöten pihamaalle, mutta askeleet ovat hirmun leveitä; ei ole jaloissa mittaa astua sellaisia.

— No, Saku, tule pian, huutaa Selmi kärsimättömästi ja puolittain äkäisesti.

Jo käsittää Saku, että on jotakin kysymyksessä, jo alkaa hän kiepottaa itseään alas aika nokkelasti. Saapuu huutajan luo, astuu sisään punakkana ja pyöreänä.

— Näetkös, mikä tämä tässä on, virkahtaa Selmi verrattomalla äänenpainolla ja ottaa rahan esille.

— Markkahan tuo on, vastaa Saku kylmästi… olen maar minä nähnyt isällä ja äidillä…

— Niin, keskeyttää hänet Selmi… mutta onko sulla itselläsi, poikanen, milloinkaan ollut tällaista?

Saku alkaa aavistaa jotakin; hänen silmänsä suurenevat eikä hän saa sanaa suustaan.

— Onko ollut milloinkaan sinulla tämmöistä pyöreätä?…

— Ei, eipä minulla vielä, vastaa Saku vihdoin nolosti ja kankeasti.

— Ei suinkaan, ei… mutta tämä, jonka tässä nyt näet, on mi-nun mark-ka-ni.

— Jokohan tuo nyt on?

— No, kysytään äidiltä. Kenen on tämä markka, äiti?

— Sinun, lapsikulta.

— No, nytpähän kuulit. Joko alat uskoa, vai vieläkö intät vastaan?

— Enhän minä enää… miten sinä?…

— No, näeppäs, minä olin onnenpoika, minä löysin sen.

— Mistä?

— Raastuvan takaalta. Äiti pani minut viemään sukkia Veikkoselle. Kalle ei ollutkaan kotona, oli lastuja noutamassa Peliinin uudelta rakennukselta. Minä tuumasin myöskin mennä sinne. Tulin raastuvan kohdalle, tulin ohitse. Hih-hei, kadulla kiiltää ja välkkyy jotakin. Minä varpaalla koskettamaan. Hih-hei, se oli markka, poikaseni, joka kiilti ja välkkyi kuin aurinko, tuo sama markkanen, jota sormesi nyt koskettaa.

Saku hengittämättä kuunteli Selmin juttua.

— Minäpä en ensin tahtonut uskoa silmiäni, luulin että se oli tinaa tai jotakin muuta, mutta…

— Olikin hopeata. Eiköhän mennä katsomaan sitä paikkaa, minä tahtoisin nähdä…

— Mennään vaan… ja pojat juoksemaan raastupaa kohden.

— Tuossa on kämmenen kuva, sanoi Saku, kun olivat tulleet paikalle ja Selmi oli osottanut kohdan, missä markka oli maannut.

— Minä heitin siinä lystikseni pylläkän… tuossa noin näet ison varpaan sijan, siinä kohden se kiilsi ja siihen minä tonkasin.

Saku oli varsin huumautunut ihmetapauksesta. Kotiin tultuaan näytti hän nololta sekä entistä totisemmalta. He olivat olleet Selmin kanssa tähän saakka jokseenkin tasa-arvoisia, mutta nyt oli tasa-arvoisuus saanut pahan kolauksen. Selmi oli kohonnut arvaamattomaan kunniaan, josta kunniasta hänellä, Sakulla, ei ollut kynnen vertaakaan osaa. Tasa-arvoisuuden laita markka-asian jälkeen oli noin ja näin. Muut ne vielä lietsoivat tuota alemmuuden tunnetta parempaan eloon. Puhuivat ihmetyksellä Selmin löydöstä ja lausuivat ihmetyksen ohessa koreita kehusanoja. Isäkin teki siten. Työstä kotiin tultuaan ja illallista syödessään, hiipi Saku hänen polviensa lähelle ja virkkoi:

— Kuulkaahan, isä.

— No, mitäpä nyt?

— Yläsen Selmi löysi tänään markan.

— Oh-hoh, sepä vasta peijakasta. Mistä löysi?

— Raastuvan takaalta.

— Oh-hoh, sitäpä oli vikkelä veitikka.

Yöllä näki Saku unia markasta tuhansissa eri muodoissa. Hän oli milloin löytävinään sadottain markkoja, milloin taas kadottavinaan ne. Aivan aamulla, kun hän jo oli hereillä ja silmät auki, alkoi hän tulisella innolla penkoa sänkyvaatteita.

— Saku, mikä sinun nyt on? kysyi äiti.

— Se markka putosi tänne, se hopeamarkka.

Äiti rupesi nauramaan ja silloin Saku selvisi unenpyörryksistä. Mutta alemmuuden tunne ei laannut kiusaamasta, ahdistamasta. Hän ei ollut enää Selmin vertainen, ei omissa silmissä eikä muidenkaan silmissä, hän oli jäänyt takapajulle aimo matkan.

Päivemmällä tarkastettiin löytömarkka perinjuurin, luettiin kirjoitukset, numerot, koetettiin sen helähdystä eikä mieli tahtonut ensinkään väsyä ihmettelyihin.

Iltapuolella meni Saku lastuja noutamaan Peliinin uudelta, tekeillä olevalta rakennukselta. Joku hämärä tunne sanoi hänelle, ettei muu kuin luja ponnistus voinut nostaa häntä alemmuuden tilasta Selmin tasalle. Siten oli ennenkin ollut, siten oli nytkin. Ponnistus, luja ponnistus tarvittiin taasen tehdä. Markan löytäminen oli elin-ehto hänelle, jos ei mielinyt tykkänään takapajulle jäädä. Hämärän tunteen ohjaamana alkoi Saku tarkkaan tirkistellä jalkoihinsa, sekä meno- että paluumatkalla. Jos sattuisi että hänkin löytäisi… Mutta eipä sattunut sinä päivänä eikä vielä seuraavanakaan. Luonteensa mukaisesti rupesi Saku ponnistelemaan yhä kovemmin. Minne menikin ja mistä tulikin, aina asteli hän etunojassa, aivan kuin olisi ottamaisillaan kadulta jotakin.

Lehtorin perhe asui aivan vastapäätä, ja rouva, joka tunsi Yläsen ja Alasen väet, tuli kummiinsa, kun ensi kerran näki Sakun etunojaisena kävelevän katua.

— Mitä tuo Alasen Saku noin kurottaa kaulaansa? kysyi hän palvelustytöltään, kun torilta palatessaan kohtasivat Sakun kadulla.

— Tiesi häntä, vastasi palvelustyttö. Yksikö kuje ja vehe niillä on?

Mutta lehtorin rouva, tavattuaan Sakun vielä toisen ja kolmannen kerran etunojaisena astelevan kaupungilla, rupesi utelemaan asiaa tarkemmin, ja kun sai kuulla Yläsen Selmin rahalöydöstä ja löydön vaikutuksesta Alasen Sakuun, niin vedet silmiinsä nauroi rouva. Mutta Saku jatkoi yhä ponnistelujaan, huolimatta pienistä vastoinkäymisistä ja hullunkurisuuksista, joihin ponnistelut johtivat. Eräänä sunnuntai-ehtoona, jolloin kuu valaisi taivaalla, tuli hän kadun kulmaukseen eikä huomannutkaan etunojaisen asentonsa vuoksi, että kulmauksessa seisoi pitkäsäärinen leipurin sälli mielitiettynsä kanssa. Saku puksautti suin päin rakastaviin, ja sälli suuttui ja tiuskasi:

— Sen herhiläinen, kun pusket ihmisiin kadulla.

Surkeita pettymyksiäkin sattui. Ponnistellessaan joutui Saku kerran pormestarin puutarhan kohdalle. Pisteaidan juuressa kiilti jotakin valkoista. Sakun silmät osuivat huomaamaan sen, sydän alkoi lyödä tiheästi, ja hän juoksi kuin nuoli valkoista, kiiltävää kohden. Tuli lähelle, kumartui ottamaan. Mitätön paperipalanen se vain oli — ja itku tahtoi tunkeutua Sakulle kurkkuun. Niin vähälle jo veti ja kuitenkin…

Tuota kesti viikon päivät, ehkä hiukan enemmänkin. Eräänä sunnutai-iltapäivänä asteli Saku laiturilta kotia kohden, kumaraisena ja etunojaisena. Samaan aikaan läksi lehtori rouvineen huvimatkalle. Rouva näki Sakun Pitkälläkadulla ja tunsi hänet jo kaukaa. Kadunristeyksessä seisahti Saku ja näytti ikäänkuin miettivän, mikä kulkureitti olisi onnellisempi. Mutta pian hän teki ratkaisun; lähtien astelemaan suoraan huvimatkailijoita vastaan. Asteli etunojaisena, kumaraisena ja vilkuili sivuilleen.

— Kuulehan, Alfred… ja rouva pysäytti miehensä ja rupesi vilkkaasti puhelemaan. Rouvan puhellessa levisi makea hymy lehtorin kasvoille, ja hän otti rahakukkaronsa esiin, etsi markan ja pudotti sen katukäytävälle. Lähti sitte astelemaan rouvineen kadun poikki, ja kun pääsi vastakkaiselle puolelle, niin jäi paikalleen seisomaan. Mutta Saku kulki kulkuaan, näkemättä ympärillään mitään, huomaamatta ketään muita kulkijoita. Ja hän saapui markan lähelle… ja hän pysähtyi ja näytti ikäänkuin kivettyneen. Hämmästyksen mentyä ohitse syöksähti hän yhdellä heitolla ottamaan markan. Ja sitte lehtori ja rouva näkivät pyöreän esineen ponnahtavan pari kyynärää ylös ilmaan, ja ponnahduksen jälestä näkyi pieni vilaus jostakin pallomaisesta kappaleesta, joka livisti, kiiti ja suhahti näköpiiristä pois kuin vihellys — — —

Selmi oli pihalla, Sakun joutuessa kotiin.

— Missä olet ollut koko iltapäivän?

— Enpähän juuri missään. Saku asettui nojaan tikapuille.

— Tule heittämään nappia.

— Tokkopa tuota viitsii… On tässä muutenkin lystiä.

— Mitä lystiä?

— No, kun on toinen käsi tällä lailla lakkarissa niinkuin minulla ja…

— Tyhjä käsi lakkarissa… mitä suotta visertelet? Käy pois heittämään.

— Eipä tiedä, jos on tyhjä… pensaassa on väliin jäniskin ja poikaset.

Selmi hääräili yksikseen napinheittoa. Saku loikoi selkä nojallaan tikapuilla, ja hänestä tuntui niin sanomattoman hupaiselta. Selmi ei tietänyt vielä mitään. Luulotteli, että on mahdotonta kenenkään muun löytää markkaa. Mutta hänellä oli oikea käsi housun lakkarissa, ja kädessä oli… no, olipa mitä tahansa, ei siitä tietänyt vielä Selmi.

— Huonosti sulta käy heitto… en minä noin viitsisi syrjään…

— Voi sirkan silmät, sinäkö tuota heittäisit paremmin?

— Heittäisinpä niinkin… tällä lailla minä heittäisin.

Saku kiepsahti tikapuilta alas, kumartui etunojaan, ojensi kätensä, tähtäsi ja heitti kiiltävän markan nappikuopan pohjalle.

— Käyppä katsomaan putosiko paikalle.

Selmi oli vilaukselta nähnyt heittoesineen ja hän harppasi parilla askeleella nappikuopan ääreen. Katsoi ja tirkisti…

— Hyvänen aika, tämähän on…

— Markka, keskeytti Saku välinpitämättömästi… Se sen pitäisi olla.

— Ketun korvat, markka tämä on selvästi… Selmillä oli jo raha kädessä… Onko se omasi?

— Eiköhän tuo liene omia.

Pojat katsoivat "kissan silmää" tuokion. Sitte vierähti Selmin huulilta kysymys:

— Miten sinä sen olet saanut?

— Aivan samoin kuin sinäkin. Tämä minun markkani on sinun markkasi veli, ja se lähti veljeään etsimään. Pitkälläkadulla minä sen yhätin äsken, kun se oli matkalla. Oli niin veitikan lystiä… ja Saku kertomaan löydöstään seikkaperäisemmin. Kun hän oli lopettanut, virkkoi Selmi:

— Tietävätkö ne tuolla jo?

— Eihän ne vielä…

Ja pojat menivät uutista kertomaan ensin Alaselle ja sitte Yläselle. Ja markat pantiin rinnakkain, syrjät, paksuus, vuosiluvut, kaikki verrattiin toisiinsa. Ja siihen päätökseen tultiin, että markat olivat yhtä arvokkaat.

Ja Ylänen virkkoi ihmeissään Sakulle:

— Voi veitikka, vai löysit sinäkin. Nyt olette taas yhtä kyvykkäitä kumpainenkin. Ei ole yhtään eroa.

Ja sepä se juuri olikin pääasia. Koulutkin taasen piakkoin alkoivat vaikutuksensa, ja jollei Sakukin olisi löytänyt markkaa, olisi tasa-arvoisuus pahasti häiriintynyt.

Se markan löytö reipastutti ja innostutti vastaisiin ponnistuksiin.

Kesäinen kertomus.

Enoni tunsi todellakin itsensä onnettomaksi, siinä sohvalla nyyhkyttäessään ja ajatellessaan kaikkea mikä oli synkkää, surullista, ikävää. Surullinen mieli-ala tuli äkkiä. Postitoimistoon mennessä olivat ajatukset vielä hilpeät, silmäys rusotti onnea, mutta takaisin palatessa suru jo ahdisti rintaa, ja silmäykset olivat niin haikeita, kuin olisi kaikki onni ja ilo mennyttä.

Ja syy tuohon kaikkeen oli eräs pikkuinen seikka: Yrjöltä ei tullutkaan päivän postissa kirjettä, vaikka sen oli määrä tulla. Kolmesti kuussa kirjoittivat he toisilleen, väliin neljästikin, kun sattui olemaan jotakin tärkeämpää ja huvittavampaa sanomista. Kolme kertaa kuitenkin oli vakituinen määrä, niin olivat he suostuneet erotessa ja molemmin puolin vakuuttaneet täyttävänsä suostumuksensa… ja kuitenkaan ei Yrjöltä tullut kirjettä. Postinhoitajatar oli hymyillyt veitikkamaisesti ja lausunut, ettei ole tällä kertaa. Käsittihän se hyvinkin, mitä merkitsi kolme neljä värikuorista kirjettä kuussa, joissa osoitekirjoitus oli pelkkää taidetta.

Tähän saakka ne olivat kirjeet saapuneet säännöllisesti, siten nuo kolme päivää saivat ihan erityisen merkityksen. Niillä oli ihana värityksensä, joka näkyi ainoastaan hänen silmäänsä, niitä päiviä kohtaan oli sydämmesssäkin erityinen tunne, sellainen suositteleva, hyväilevä ja ilostava tunne, joka pani ajatukset vilkkaiksi ja kultasi ne kauneimmalla ruusunvärillä.

Miten Yrjö saattoi noin unhottaa kirjeen lähettämisen, kun hyvin tiesi, että hän sitä niin palavasti odotti. Miten saattoikaan tuottaa sellaista surua, ikävää, mielihaikeutta, miten?

Ja Emmi painoi poskeaan lujemmin sohvaan ja nyyhkytti kovemmin. Sydämmetön Yrjö, kiusantekijä, pahan tuulen tuottaja ja…

Alma, Emmin kesätoveri ja rakkain naisystävä samalla tuli huoneesen.

— No, taivas, mikä lapsen on, mikä?

— Minä olen onneton, kerrassaan onneton… Emmi peitti kädellään silmänsä.

— Pakottaako rakkauden hammasta niin kovin? Hi-hi, -hi-hi, hii…

— Elä kiusaa minua, Alma, et kuitenkaan tiedä, miten minä kärsin tällä hetkellä.

— Pium, paum, nauti elämää, sä silloin kuin se sulle hymyää…

Jalkaa polkien lauloi Alma Emmin mielilaulua pari värsyä.

— Unhottiko Yrjö panna kirjeesen suukkosia?

— Unhotti koko kirjeen.

— Ja siitä on kyynel silmässä… oi sitä rakkautta! Mutta luetaanpas mitä "Pohjantähden" kertoelmissa sanotaan rakkauden pikkusuruista… ja Alma otti pöydältä muutaman novellikokoelman ja alkoi lukea: Kun rakkaus vielä on heilimäajallaan, silloin on se niin hentoa ja arkaa, että pienikin viima koskee siihen kipeästi. Elämän todellisuus sen kuitenkin aikaa myöten päivetyttää, ja kun se ehtii terää tekemään, varisee liiallinen hentous pois ja jälelle jääpi se, mikä on pysyvätä, ja se kestää kylmiäkin viimoja. Elämän todellisuus on rakkaudelle samasta merkityksestä kuin ahjo raudalle: todellisuuden rakkaus ei ole tunnetta, se on paljo suurempaa, syvempää, ja sitä ei kihlausajalla yleensä aavistetakaan, vaan vasta tuonnempana…

— Lopeta jo, Alma, minä en tiedä rakkaudesta muuta kuin sen, että rakastan, rakastan hirveästi, ja muuta enempää en tahdokaan tietää. Rakkauteni, olkoon se sitte äsken herännyttä tai päivettynyttä, tekee minut onnelliseksi; mutta nyt tänään, kun ei tullut Yrjöltä kirjettä…

— Tuollainen pikkusuru ei kannata kyyneliä, se menee pian ohi… ja niitä jaksetaan kantaa suurempiakin suruja rakkauden tähden, paljo suurempia. Mutta lähdetäänpä järvelle ja soudetaan Immenkivelle, siitä salmensuuhun…

— Ei, en minä nyt lähde, mene sinä yksin… Emmi käänsi päätään pois ja liikahutti kärsimättömästi ruumistaan.

Alman lähdettyä makasi hän vielä hetkisen sohvalla, mutta nousi sitten ylös, haki Yrjön kirjeitä käsille, selaili niitä, lukien rivin sieltä, toisen täältä ja koskettaen väliin huulillaan jotakin suloista sanaa. Ja niitähän siellä oli ihan kirjavanaan. "Rakas Emmi", "rakas lapsi", "rakas kullan nuppu" ja paljon muuta sellaista hyväilevää oli joka sivulla, ja niitä oli silmän hauska nähdä, niitä oli huulten hauska toistella. Vuosi taaksepäin ei Emmi vielä tiennyt rakkaudesta. Hänestä oli tuntunut vallan hullunkuriselta, kun seminaarikumppanit vehkeilivät mies-oppilasten kanssa, ihastuivat, rakastuivat, kylmenivät, olivatpa väliin hirveästi mustasukkaisiakin toisilleen. Rakastui Emmikin seminaarissa, mutta hän rakastui Almaan, omaan luokkatoveriinsa, ja rakastuminen tapahtui niin kiihkeästi, kuten olisi siinä ollut kysymyksessä taivas ja kadotus. Alma, tuo suurivartaloinen tyttö, jolta muka puuttui kaikki viehätys ja naiselliset avut, tuo "pitkä Alma", joksi miesoppilaat häntä nimittivät, se voitti ensi silmäyksellä Emmin sydämmen. He rakensivat liiton keskenään, ja liitto pysyi ehjänä rikkoutumatta kertaakaan, sillä Emmi suorastaan jumaloi Almaa. Hän ei astunut askeltakaan seminaarin aituuksesta ulos, ilman ettei Alma ollut rinnalla, eikä tehnyt pienintäkään työtä Alman mielipidettä kuulematta. Vertaillessaan omaa sisällistä olentoaan Almaan, joutui ensimainittu aina tappiolle. Hänellä itsellään oli oikkuja, pahoja tuulia, ja hän käytti mielellään teeskentelyä ja viekkautta tovereitaan kohtaan, mutta Alma oli aina sama tyyni, koristelematon ja lämmin olento, hänessä ei näkynyt naisen tavallisia heikkouksia. Ja niin iloinen ja viehättävä hän osasi olla, vaikk'ei sitä miesten seurassa näyttänyt. Muutenkin oli Almalla yleensä se ominaisuus, että hän vieraiden seurassa osasi peittää hyvät puolensa, josta seurasi, että usea toverikin piti häntä tyhjänä, vaikka asia yksinkertaisesti oli siten, ettei Alma ollut huvitettu mielittelemisestä enempää naisia kuin miehiäkään kohtaan. Seminaarista päästyään joutuivat he kauas toisistaan, mutta heti ensimmäisen virkavuoden jälestä viettivät he kesälupansa Emmin kotona, pienessä lukkarilassa, jossa heillä oli sievä vinttikamari asuttavana. Sitte, kun he taaskin vuoden kuluttua toisen kerran ehtivät kiertää yhteen, oli tapahtunut suuri asia: Emmi oli joutunut salakihloihin.

Kaikki oli käynyt nopeasti ja niinkuin kohtalon määräyksestä. Kun hän erosi Almasta elokuun lopulla ja lähti opettajapaikkaansa, tunsi hän itsensä erinomaisen virkeäksi, elonhaluiseksi. Iltapäivällä saapui hän perille. Ollen matkasta hiukan väsynyt, istui hän keinutuoliin, aikoen ensi työkseen tarkastaa miten huolellisesti suntion vaimo, joka siivosi hänelle, oli kesänaikana kastellut ja hoidellut kukkia, mutta samassa joku noputti oveen, ja ennenkuin hän kerkisi kunnolleen vastatakaan astui nuori apulainen huoneesen, esittäen itsensä ja mainiten jotakin muuttolinnuista, joiden paluuaika jo näytti olevan käsissä.

Emmi tunsi poskensa kuumenevan… ajatuksiin tuli outo rauhattomuus, joka toisin vuoroin tuntui suloiselta, mutta toisin vuoroin ahdisti rintaa. Hän katsoi apulaiseen. Lyhytkasvuinen, leveähartiainen mies, avomieliset kasvojenpiirteet, mutta katse ja esiintyminen hiukan epäröivä ja ujo. Vaatetuksessa, ihon hipiässä ja hiusten hoidossa näkyi syvien rivien rotumerkit, ja kun esittely oli tapahtunut ja jokunen sana vaihdettu, lausui nuori apulainen suoraan, että hän toivoi Emmistä itselleen henkiheimolaista, jonka kanssa saisi imartelematta vaihtaa mielipiteitä.

Siitä hetkestä se sitte alkoi. Kun Emmi illalla paneutui levolle, näki hän viimeiseksi kuvitelmissaan nuo avomieliset kasvot, kuuli tuon matalan, mutta hyväsointuisen äänen, ja kun hän aamulla heräsi, muisteli hän jokaista sanaa, minkä apulainen illalla oli lausunut. Oliko sitte mielikuvituksen ansio ehkä, mutta apulaisen puheet ja mietteet tuntuivat, kun niitä tarkemmin ajatteli, erittäin ytimekkäiltä; niistä leyhkyi jotakin uutta ja tuoretta, jota Emmi oli hämärästi itsekin tuntenut monia aikoja, mutta jota hän ei ollut kyennyt selvin lausein lausumaan.

Ensimmäistä käyntiä seurasi toinen, kolmas. Ensi aikoina luuli Emmi vaan pelkältään ihailevansa apulaisen rikasta ja väkevää henki-ihmistä, mutta pian teki hän huomion, että ihailussa löytyi jotain muutakin hellempää ja ihanampaa, joka pani sydämmen sykkimään lämpöisemmin ja antoi uuden merkityksen nykyisyydelle. Avomieliset kasvojenpiirteet, teeskentelemättömyys, kaikkea hienomaisuutta karttava käytös veti Emmiä vahvasti puoleensa ja toi samalla onnen tunnetta ja tuollaista hienoa havaintoelämää, joka heräävälle rakkaudelle on omituista. Apulaisen seurassa unhottui Emmiltä oikullisuus ja kaikki muutkin luontaiset naisheikkoudet… elämä sai kokonaan uuden värityksen. Kaiken tuon lisäksi vielä vanha lapsuudenaikuinen unelma sievästä pappilasta puutarhoineen ja järvineen, joka unelma tuli rikki revityksi, kun veli vähää ennen ylioppilaaksi pääsemistä joutui tautivuoteelle ja sai valkoisen lyyrylakin sijaan mustan ruumiskirstun. Apulaisen olento loihti tuon lapsuusunelman esiin kaikessa vihannuudessaan… Emmi rupesi sitä yhä tiheämmin muistelemaan. Hän piirsi sen paperillekin, ja siihen pantiin lähelle kirkkomiesten venevalkama, lampaat, lehmät, pantiinpa suuri villakoirakin pihalle, jommoinen kotona oli ollut Otto-vainajan eläessä.

Ennen uuden kesän joutumista sitte tapahtui kosinta. Emmi oli aikeessa lähteä kävelylle eräänä iltana ja toimittaa samalla vihko-ostoksia, kun Yrjö monipäiväisen poissaolon jälestä astui sisään. Oli iloinen, kuten tavallisesti, mutta kun oli teetä juotu ja väitelty tarpeeksi erään äsken ilmaantuneen novellin johdosta, vaikeni Yrjö ja kävi miettivän näköiseksi. Emmi silloin kysyi, josko hän oli loukkaantunut väittelyn johdosta. Kysymykseen tuli kieltävä vastaus… ja ennenkuin Emmi ehti mitään huomatakaan, istui Yrjö hänen vieressään sohvalla, piti hänen kättään omassa kädessään ja nojasi päätään häneen. Unhottumaton ilta!

— — Muistelmat keventivät Emmin raskasta mieltä, paha tuuli tyyntyi, vähitellen tuli ihka kirkas, pilvetön sää. Tieto että Yrjö, tuo lujamielinen, itsenäinen ja väkevähenkinen mies rakasti häntä sielunsa kaikella voimalla, pääsi äkkiä valtavaksi tunteeksi, ja siihen tunteesen häipyi koko paha mieli, koko tuo pikku suru, joksi Alma sitä oli nimittänyt. Mutta kostaa hänen kuitenkin piti kärsimänsä ikävä, kostaa kovasti…

Ja Emmi pani kirjeet jälleen säilöön, otti kynän ja paperia esille ja alkoi kirjoittaa: — — — että Sinä tällaista surua raskitsit tuottaa omalle tytöllesi, jolle olet luvannut ikuista hellyyttä ja jonka pieninkin suru ja ikävä pitäisi koskea Sinuun hirveästi. Mutta ehkä teidän miesten laita on siten, että kun vaan vähänkin pääsette varmuuteen naisen kaikkikärsivästä ja kaikkikestävästä rakkaudesta, tuosta sukupuolemme onnettomimmasta heikkoudesta, niin silloin luulette jo olevan oikean ajan ruveta vähitellen pingoittamaan jousta… Mikä esti sinua lähettämästä edes muutamaa riviä määräpostissa? Ei mikään muu kuin se, että ajattelit ettei se niin vaarallista ole… että morsianta pitää vähitellen totuttaa ja vähitellen ottaa takaisin kaikki mitä heikkouden hetkinä on tullut luvatuksi. Te miehet luulottelette itsekkäisyydessänne…

— Mutta jopahan minä nyt olen mieletön… Emmi melkein punastui suuttumuksesta omaa itseään kohtaan… ja ihan naurettavan turhamainen. Että rakkaalle Yrjölleni noin tuhmia puhuisin.

Hän repi kirjeen palasiksi, pureskeli palaset pieneksi palloksi, jonka viskasi avoimesta ikkunasta ulos. Alkoi sitte astella ympäri huonetta…

Kuinka tämä kesä sentään oli ollut ihanampi kaikkia muita kesiä hänen elämässään. Kuinka se oli muistoja täynnä siitä unhottumattomasta illasta saakka, jolloin Yrjö tuli istumaan hänen viereensä sohvalle. Vielä yksi tällainen ihana kesä, niin Yrjö ottaa vakinaisen tutkinnon, ja sitte? No, sitte heidät vihitään täällä isän ja äidin luona, ja vihkimisen jälestä lähtevät he matkalle, kohden sievää pappilaa, jonka puutarhan alla on järvi, kirkkomiesten venhevalkama…

Kävellessään ympäri huonetta, sattui Emmi silmäämään ulos järvelle. Näki Alman juuri saapuvan Immenkivelle. Vene suljui hiljaa kivenkylkeen, soutaja työnsi airon pystyyn mutapohjaiseen järveen ja kiipesi ylös kivelle. Emmi istui ikkunalle, veti nenäliinansa esille ja liehutti sitä. Jotakin valkoista vilmehti Immenkiveltä… Alma oli huomannut merkinannon ja vastasi siihen…

Nyt hän varmaan viritti lauluksi, hänellä olikin niin kaunis, taipuisa ääni. Emmin korva melkein erotti Alman lempilaulun säveltä: Honkain keskellä mökkini seisoo, ja samassa tuokiossa Emmille itsellekin tuli laulun into. Onnensa yltäkylläisyydestä hän äkkiä heläytti:

Kaukana korvessa käkönen kukkuu, sulhonsa suloutta ylistää; Paimenten soitanto laitumen tieltä, ääntänsä korviini vilistää. Hoi laari laari laa — — —

Herettyään laulamasta, näki hän veneen suljuvan salmensuuta kohden. Katuen ettei ollut lähtenyt mukaan, juoksi Emmi alikertaan — — —

— — Seuraavassa postissa tuli Yrjöltä kirje. Hyppyjalkaa kiirehti Emmi mutkikkaita portaita ylös vinttikamariin, heittäysi keinutuoliin ja alkoi lukea kirjettä. Luki rivin, kaksi, niin jopas silmä kirkastui, jopas kasvoilla leikki onnen ilme.

— No, onko kaikki hyvin? kysyi Alma, istuen sohvalla, virkkaustyö kädessä.

— On, on, sairaan luona käynnit estivät kirjeen kirjoittamista viime postiin.

— Ei olisi siis kannattanut "kyyneleitä poskille vuodattaa".

— Omia kyyneleitäni ne oli, ei niistä kellekään vahinkoa.

— Niin, niin… oikein oiva lohdutus.

— Yrjö kysyy milloin joudun lähtemään täältä.

— Ei lähdetä, Emmi kulta, ennenkuin vasta viimeisessä tiukassa.

— Sitte on vielä liki kaksi viikkoa aikaa.

— Minne tämä kesä on oikein joutunut? Päivät ja viikot ovat ihan hukkuneet hyppysistäni, ja tuntuu siltä kuin olisin eilen saapunut tänne. Tämä virkkaustyönikin, tämä on samalla alullaan kuin ennen tänne lähtöäni.

— Alma, kuulehan… Emmi taittoi kirjettä kokoon ja sitä tehdessä häntä alkoi naurattaa kovin… Alma…

— No, sano pois vaan…

— Kuulehan, joudutkohan sinä milloinkaan naimisiin?

— Tiedät sinä sen kysymättäkin.

— Mutta jos sentään… ei siitä niin varma voi olla kuin kuolemasta.

— Luuletko että pelkään vanhaksi-piiaksi joutumista?

— Enhän minä sitä ensinkään.

— No, ole sitte hupsuttelematta. Yhteiskunta kyllä minusta imee hyödyn itselleen, vaikken joudukaan perheenemännäksi.

— Jos minä olisin poika, niin…

— Ole hupsuttelematta… olisit yhtäläinen kuin kaikki muutkin.

— Enpähän olisi… saataisiin nähdä että minä…

— Elä tyhjiä… parempi että mennään vattujen etsintään.

— Mennään, ja tehdään puolta pitempi kierros kuin entiskerralla. On niin hauskaa oikein väsyttää itsensä.

He lähtivät järven rantaan, työnsivät veneen vesille. Alma souti, Emmi piti peräsintä. Veneen kokka ohjautui etäistä kuusikkomäkeä kohti, jonka laidassa siinti ahokas kukkula, entinen kaskihalme.

Ja pian kuului airojen synnyttämän loiskeen ohessa elämän ihastusta uhkuva laulanto:

Omanpa henkeni kieltä ne puhuu, honkain humina ja luonto muu. Itse en sydäntä hillitä taida, riemusta soikohon raikas suu. Hoi laari laari laa — — —

Lompakko.

Kiusallisinta mitä ajatella voi, on talonpojalle, kun veronmaksopäivä kuulutetaan kirkossa ja puuttuu rahaa ja puuttuu rahan keinoja, kun ei miettivä järki keksi missään sellaista liikanaista tavaraa, jonka luovuttamisella voisi suoriutua kruunun herroista.

Pehkojan isäntä, Juha Matinpoika, oli sellaisessa kiusallisessa, vaikeassa asemassa. Veropäivä läheni, rahaa ei ollut eikä ollut rahan keinoja. Talon irtaimistossa ei löytynyt mitään liikanaista, jonka niskaan olisi voinut hyökätä. Jyvähinkalot olivat ohuet, karja laihaa, harvalukuista… Silmäsi minne päin tahansa, aina kuului turma hätähuuto: älä, Luojan tähden, koske meihin, älä…

Tuo kaikki oli vaikeata, hyvin vaikeata ja kiusallista asianomaiselle.

— Olisi tuo härkä edes puolta suurempi, voisi siitä saada ehkä neljä-, viisikymmentä, mutta…

— Ja jos sitte sattuisi olemaan liha hinnoissa, huomautti vaimo. Mutta näin veronmakson lähellä… ja emännän mieleen muistui, kuinka monta elukkaa heiltä oli myyty polkuhintoihin kruununveron suorituksen vuoksi. Aina kun Pehkojalta mentiin kaupunkiin, aina tavara pilkkahelppoa, mutta kun mentiin rikkaista paikoista, Poutalasta esim., aina hinnat erinomaiset, aina ostajia kilpakaupalla. Rikasta rikastutetaan yksimielisesti, köyhää kolitetaan miehissä.

— Mikä tässä nyt auttaisi rahoihin? Rypyt Juhan otsassa syvenivät entistä syvemmiksi. Ei minun järkeni pysty enää mihinkään, joka puolella on yhtä syvää ja yhtä matalaa.

— Jollet olisi joutunut viime syksynä tekemään sitä hevoskauppaa Poutalan isännän kanssa…

— Mutta, herra siunatkoon, pakkohan siihen oli, salvuumiehet kun uhkasivat antaa manuun. Kyllähän minä sitte jälestäpäin huomasin että… Harmissaan kynsäsi Juha korvallistaan. Hevoskauppa oli tosiaankin ollut tuhma hänen puoleltaan, mutta pakottavat asianhaarat nehän ne olivat hänet siihen työntäneet. Vanha isän-aikuinen navetta vaati kaiken mokomin uudistamista, ja siitä johtui rahamenoja. Ja urakkamiehet uhkasivat lopulta viedä hänet käräjiin, jollei viikon kuluttua heiltä selviä hopeita. Hän meni silloin Poutalaan ja vaihtoi nuoren tammahevosensa vanhaan, pattijalkaiseeu koniin, markkinahaaskaan. Sai sata markkaa väliä, jolla summalla selvisi salvuumiehistä lopulliseen eroon. Tuhmuus oli vain siinä, ettei pinnistänyt isompia välirahoja. Kaksisataa, jopa kolmesataakin vakuuttivat muutamat, olisi Poutala ollut velvollinen maksamaan väliä sellaisesta rivakkaasta tammasta kuin Pehkojalla oli. Mutta se tarjosi vain satasen, yhden satasen, ja Juha Matinpojalla oli täpärä rahan tarve, hänen täytyi paiskata kaupat. Olisihan ne suuremmat välirahat nyt olleet tuimasti tarpeen, mutta paiskattu kuin paiskattu, ei se ruikuttelemisesta enää parannut. Ja toisekseen, miten sitte köyhä köyhänä pysyisi, jollei sitä aina kolitettaisi!

— Jos saisi lainaksi jostakin… mutta mistäpä sitä saisi?

— Ne antaisi, joilla ei ole; ne joilla on, ne ei anna. Pari päivää tuon keskustelun jälestä lähti Pehkojan Juha astelemaan kauppiaan luo. Hänellä oli mielessä sellainen oiva tuuma, että pantata kauppiaalle nuori, liinaharja varsa syksyyn saakka. Asia pantaisi paperin päälle, varsa jäisi Pehkojalle edelleenkin ja vero tulisi maksetuksi. Panttauskirja olisi vaan vakuutteena, että kauppias syksyllä saisi rahansa takaisin.

Kerrassaan mielevä tuuma kaikinpuolin. Ja Juha Matinpoika astui kauppiaan kamariin ja esitteli asiansa kankeasti ja kömpelösti, mutta vakuuttavasti ja luotettavalla äänenpainolla. Asia kokonaisuudessaan oli hänen mielestään tavallinen laina kelpomiesten kesken, mutta varovaisuuden ja paremman luoton vuoksi kuitenkin sopisi pistää paperille liinaharja varsa syksyyn saakka.

Kauppias kuunteli Juhan esityksiä levollisesti, nyökäytti väliin päätään, väliin hymyili, väliin puri huulensa tiukkaan. Ja virkkoi sitte lopulta:

— Ei minun nyt sentään sovi sellaisiin asioihin ryhtyä.

— Eikö sovi? Juha oikein tuhmistui, sillä asiaa esitellessään oli hän perin pohjin varmistunut onnistumisestaan. Mitä hulluja sanoitte? Etteikö sovi?

— Ei tosiaankaan… ei nyt tällä kertaa.

— Tuommoinen rahasumma ei teitä järveen vie… ja kuten sanottu, maksanhan minä syksyllä takaisin.

— Kaupan käytössä tarvitaan käteisiä… mutta jos te möisitte varsanne, niin ehkä…

— Ei, ei siitä ei puhutakaan. Nähkääs, kun syksyllä jo vaihdoin emän Poutalan isännälle… Minä jäisin tuota pikaa hevosettomaksi… Varsa on koko talon ainoa hevostoivo… Ei minun sovi, ei millään ehdolla.

— Oma asianne… ei minunkaan sovi.

— Kun ette tahdo. Te olette köyhää kohtaan, te rikkaat, sellaisia nylkyreitä, sellaisia kurkusta kiristäjiä. Jos tulisi Poutala pyytämään, kyllä sitte sopisi, sopisi hyvinkin, mutta kun tulee köyhä, kun tulee Pehkojan Juha, sitte ei sovi, ei vaikka kuolema olisi… Te olette sellaisia nylkyreitä, sellaisia kurkusta… Juha oli kovasti suutuksissaan. Hän nousi ylös ja painoi lakin päähänsä.

— Ei auta muu, täytyy olla, ei auta… oma suu lähinnä. Isännällä on entistäkin rätinkiä. Olisi parempi selvittää ne käteisillä, kuin turskailla ja röystäillä.

— Milloin Pehkojan Juha on jättänyt velkansa maksamatta? Eikö ole aina syksyllä tehnyt selvät? Kuinka te kehtaatte…? Onko jäänyt maksamatta?

— Ei, ei, eihän siitä väitöstä olekaan, mutta tehdäänpä kerran selvät kevätpuolellakin. Kyllä minä ostan varsan, hi-hi-hii.

Juhalle pisti niin vihaksi, että hän astui ulos hyvästejä sanomatta. Häntä suututti, ja hän raapi ihan korvallistaan, kun nuo rikkaat olivat sellaisia nylkyreitä ja kurkusta kiristäjiä. Veisivät köyhältä vaikka sydämmen rinnasta, jos se vain olisi raskasta ja helisevää metallia, veisivät mielistikin.

Kievarin vieraskamarista loisti kirkas tuli, rapun edessä tepasteli räyhääviä miehiä. Kuului Poutalan karkea ääni, ja kuului jonkin tutun isännän räyhääminen. Sen verran mitä Juha eroitti sanojen sisältöä, oli kysymys rahasta. Poutalan isäntä vakuutti antavansa, ja kuului sanovan: tuoss' on, ota vaan, kyllä niistä sovitaan… Sitte räyhääjät menivät jälleen rappuja ylös vieraskamariin. Mutta Juhan päähän tuli astellessa pieni tuumailun kipenä. Tuolla kievarin vieraskamarissa oli joukko onnen suosikkeja, joiden kannatti veronmaksonkin lähellä kallistella laseja huolettomina, suruttomina ja jotka ihan tuputtelivat rahaa toisilleen. Mitäpä, jos hän menisikin kievarin vieraskamariin ja sanoisi niille: hyvät ystävät, hyvät naapurit, tulevalla viikolla on veronmakso, teillä on rahoja, minulla ei ole. Lainatkaa, hyvät ystävät, minulle kuusi-, seitsemänkymmentä markkaa syksyyn saakka. Saatte vaikka paperin liinaharjan varsani päälle. Ainoastaan kuusi-, seitsemänkymmentä markkaa syksyyn saakka, hyvät naapurit… Ne ehkä antaisivat. Ja miksei ne antaisi, olihan hän sanansa pitävä, rehellinen, kunniallinen mies. Miksei ne antaisi, kun kuulevat asian.

Ja Juha Matinpoika astelemaan kievarin vieraskamaria kohden, jonka ikkunoista loisti hohtavan kirkas tuli. Rappusien lähellä sattui hänen saappaansa kärki johonkin pehmeään, mustuneesen esineesen. Esine liikahti, muutti asentoa. Ja se oli pehmeä ja pullea. Koukistus, tarkempi tirkistys… ja Juha Matinpojan kourassa oli paksu lompakko, paksu ja pehmeä.

— Taivas varjelkoon noita humalaisia, miten ne huolimattomasti.

Se oli Poutalan isännän lompakko, Juha tunsi sen. Oli saanut juuri saman lompakon välikkeistä hevosen välirahat edellisenä syksynä.

Erinomaisia aatoksia sylmähti Juhan mieleen, aatoksia, jotka olivat kamalia ja suloisia, mustia ja valkoisia. Ennenkuin hän ehti ottaa askeltakaan taakse- tai eteenpäin, tuntui siltä kuin olisi joku kuiskannut hänen korvaansa: pistä lompakko povitaskuusi… älä hiisku mitään… lähde joutuin kotiisi… ei kukaan nähnyt sinua.

Mutta samassa toinen ääni kuiskasi: Häpeä ajatellaksesikaan tuollaisia… Olet kunniallisesti asunut maailmaa jo lähes viisikymmentä vuotta, ja nytkö sitte vanhuuden puolella löydetyn tavaran salaajaksi, varkaaksi. Häpeä ajatellaksesikaan tuollaisia. Tiedäthän että löytyy yksi silmä, joka näkee, vaikkei kukaan muu näkisi.

Juha Matinpoika seisoi paikallaan, pyyhki kylmää hikeä otsaltaan, ei voinut astua kievarin rappuja ylös, ei voinut pyörtää takaisinkaan. Molemmat kiusanhenget kävivät rutosti hänen kimppuunsa, toisella pelottimena veronmakso, toisella tahraantunut omatunto, varasmainen työ.

Vihdoin ensimmäinen kiusanhenki virkkoi: ota lompakko, ota. Poutalan isäntä petti sinut hevoskaupassa, nyt voit ottaa vahingon takaisin. Raikasta vain luontosi, kukaan ei nähnyt löytöäsi… se tulee sinulle perin salliman suomasta. Veronmakso on nousevalla viikolla, kukaan ei auta sinua, kukaan ei sääli sinua. Nuo räyhääjät tuolla nauravat sinun köyhyydellesi, ja kun vaan suinkin voivat, niin pettävät ja puijaavat sinulta viimeisenkin kolikon. Muista hevoskauppaa, ota vahinko takaisin tällä lailla, ei tämä ole sen pahempaa petosta kuin…

Silloin suljahti paksu ja pehmeä lompakko Juha Matinpojan syvään povitaskuun, ja silloin hän pyörti ympäri. Asteli kiukkuisesti kotia kohden, asteli ja pyhkieli tuontuostakin kylmää hikeä otsaltaan.

Veronkantopäivänä nähtiin hän muiden maksajien joukossa.

* * * * *

Joku vuosi on vierähtänyt eteenpäin…

Juha makaa sairaana, kuolema näyttää pääsevän voitolle varmoin askelin. Pieni, raatamisessa ja elon huolissa vaivaantunut vartalo, on kalmean laiha, suonet ja luut hohtavat esiin joka paikasta. Mutta kasvot ja otsa ovat omituisen kirkkaat, tuonen kylmä henkäys on puhaltanut niihin ijäisyyden leiman.

— Äiti, virkahtaa Juha vaimolleen, joka äänettömänä istuu huoneen perällä ja pitää silmällä sairaan tilaa… äiti.

— Mitä nyt? Janottaako sinua?

— Ei… mutta lähetä hakemaan Poutalan isäntä tänne, minulla on jotakin…

— Nytkö heti?

— Nyt heti… minulla on omallatunnollani jotakin.

— Kyllä lähetän… vaimo poistuu silmänräpäykseksi ja palajaa jälleen entiselle sijalleen. Juha huokailee anteeksi pyynnön sanoja, otsa ja kasvot näyttävät kirkastuvan yhä kirkkaammiksi.

Hetkisen kuluttua astuu rikas Poutalan isäntä sairashuoneesen, istuu tuolille, lausuu jonkun tavanmukaisen lohdutus-sanan, ja on sitte vaiti.

— Naapuri, tule lähemmäksi, virkahtaa sairas.

Poutalan isäntä siirtää tuolinsa likemmäksi.

— Hyvä naapuri, lausuu taasen Juha hiljaa, mutta hitaasti ja selvästi… se lompakko, jonka hukkasit kolme vuotta takaperin, sen löysin minä.

Kummastus leviää Poutalan isännän kasvoille.

— Silloin oli veronmakso lähellä.

— Niin oli.

— Ja kiusaaja sai minut pauloihinsa. Lompakossa oli kolmatta sataa.

— Niin oli.

— Anna anteeksi, hyvä naapuri, ihminen on heikko. Meillä oli silloin kova köyhyys ja puute… ja kiusaaja kävi kovasti päälle. Tuolla tallissa on nuori liinaharja hevonen, ota se siitä summasta, mutta älä häväise nimeni muistoa, lasteni ja miniäni tähden. Ymmärräthän, naapuri.

— Kyllä minä ymmärrän… olkoon niinkuin sanot.

— Jumal' armahtakoon minua… sairas veti pari rajua, vihlovaa henkäystä… äiti, älä sinäkään puhu pojille, että heidän isänsä oli varas… Jumal' armahtakoon minua… Älä hukkaa, naapuri, sitä liinaharjaa markkinoille, se on kovin arka piiskalle ja suusta repimiselle… hoida sitä hyvin…

Pari vieläkin rajumpaa ja vihlovampaa henkäystä ja Juha makasi liikkumattomana.

Rikas Poutalan isäntä mutisi jotakin siunauksentapaista.

Pois mennessään talutti hän marhaminnasta Pehkojan muhkeata liinaharjaa, joka oli kyllä enemmänkin arvoinen, kuin mitä lompakossa oli silloin rahaa ollut…

Kaksi hää-iltaa.

— Nyt ne tulee, nyt ne tulee… Kihamoivan riemun valtaamana syöksyi Tuomo mökkiin, viemään äidille tietoa, että hääjoukko juuri saapui Onnelaan. Ja niitä on niin paljo, niin paljo, ja hevoset hirnuvat, klaneetti soi, ja pöly nousee niin korkealle…

Tuomo nosti käsiään ylös, pienet ja kirkkaat silmät säihkyivät kuin pakkaisyön tähdet, vartalo ikäänkuin kirpuloi riemuissaan.

— Työnnä ovi auki, käski äiti, joka makasi lapsivuoteessa… että kuuluu klaneetin soitto tännekin.

Tuomo juoksi ulos, jättäen oven auki jälkeensä. Mökin lähellä oli tasainen kallio, josta oli näkö-ala koko Onnelan talon ylitse, ja sinne kalliolle asettui Tuomo pitämään silmällä häiden menoa. Hän oli vielä pieni poikanallikka eikä hän ymmärtänyt häistä juuri sen enempää, kuin että ne olivat jotakin verrattoman riemukasta, että niihin kuului etupäässä syöntiä, juontia, tanssia ja soittoa. Nämä Onnelan häät varsinkin olivat ärsytelleet hänen mielikuvitustaan ja uteliaisuuttaan, sillä puolisen vuotta niistä oli myötänään puhuttu, niiden viettämiseen valmistauduttu, sekä puolella että toisella. Oli korjattu Onnelan huoneitakin, olipa portit ja pihan aitakin maalattu uudestaan häitä varten. Kaikki tapahtumat, tuomen kukkimiseen ja rukiin heilimöimiseen saakka, yhdistettiin Onnelan häihin ja mainittiin aina niiden yhteydessä.

Onnetar pyöräytti asiat kuitenkin sille kannalle, ettei Tuomo päässyt näkemään häitä lähemmältä. Äiti joutui makuulle, isän täytyi mennä häätämään metsäpaloa, joka kuivan kevään vallitessa oli päässyt irti jossakin Onnelan alueella; yksin meneminen hääväen jalkoihin ei voinut tulla kysymykseenkään.

Mutta huttua onnettarelle, olipahan siinä Tuomon häätupana tuttu, omahinen kallio, johon näkyi koko Onnelan talo, kuului soitto, ja kuuluipa toisinaan häävieraiden puheet ja naurutkin. Ja lisäksi vielä kesäinen aurinko paistaa hulmutteli niin makean lämpöisesti, niin leikillisesti ja viehkeästi, että olisipa ollut aika tuhmasti tehty, ruveta enempiä toivomaan ja vaatimaan.

Ja siinä tutulla, omahisella kalliolla tähysteli Tuomo häätaloon. Hän nautti kaikesta, mikä nautittavaa oli, hänen pieni sydämmensä kuohahti tuon tuostakin reunojaan myöten iloa täyteen. Aina välimmiten juoksi hän äidilleen kertomaan näkemiään ja kuulemiaan.

Iltamyöhällä alkoi häätalosta kuulua viulun ja klaneetin yhteis-soittoa. Korvat hörpässä kuunteli Tuomo sulavia säveleitä, lyöden tahtia milloin kädellään, milloin jalkaa polkemalla. Äkkiä valtasi hänet tanssimisen halu. Hän kavahtihe seisomaan, asetti kädet lanteilleen ja alkoi notkutella ja keikutella itseään. Hän oli kerran sattunut näkemään, miten vanha Keihäs-Mikko, joka oli palvellut ruotuväessä, humalapäissään tanssi "venäläistä", ja Keihäs-Mikon liikkeitä ja elkeitä tavoitellen tanssi Tuomo omahisella kalliollaan Onnelan häitä. Hyppi toisinaan kyykyssä, toisinaan eteen- ja taaksepäin. Teki käsillään kaikenmoisia kummallisia liikkeitä, vihelsi ja huhautteli mitä erilaisempia ääniä rinnastaan ilmoille, joutuen sitä tehdessään aivan haltioihinsa innosta. Hengästyttyään piti hän pienen loma-ajan, ja alkoi sitte taasen leikin uudelleen. Mutta silloin raikuva nauru kuului hänen korviinsa. Joku joukkue nuoria poikia ja tyttöjä, jotka olivat menossa häitä kuokkimaan, olivat keksineet Tuomon ja jääneet ihmetellen seisomaan paikalleen.

— Enemmän sitä lajia, huusi yksi joukosta… so, ala notkua vain.

— Ja anna käydä oikein täydestä, lisäsi toinen… muljota kahta paremmin.

— Se on ehkä Turkin katrillia, arveli kolmas.

Tuomoa vähäsen pisti sisulle, kun olivat keksineet hänet tanssimassa, mutta kun joukkue ehti ohitse ja revolverin laukauksiakin alkoi kuulua häätalon pihalta, unhotti hän heti harminsa ja elpyi iloitsemaan uudelleen. Läpi väsyneenä hän vihdoinkin astui mökkiin, paneutuen levolle, mutta mieli ja ajatukset olivat yhäti kiintyneet häihin.