Produced by Tapio Riikonen

NAISTEN AARREAITTA

Kirj.

Émile Zola

Suomentanut ["Au Bonheur des Dames">[ G. C. [Gertrud Colliander]

Ensimmäisen kerran ilmestynyt
Otavan kustantama 1912.

I.

Denise tuli jalkaisin Saint-Lazaren asemalta, jonne hän oli kahden veljensä kanssa saapunut Cherbourg'in junassa kolmannen luokan kovalla penkillä vietetyn yön jälkeen. Hän talutti kädestä nuorempaa, Pépétä, ja Jean tuli perästä. Kaikki kolme olivat matkasta uupuneita ja vaelsivat aran ja neuvottoman näköisinä keskellä suunnatonta Pariisia tarkastellen nenä pystyssä talojen seiniä ja joka kadun kulmauksessa kysellen Michodièrenkatua, jonka varrella heidän setänsä Baudu asui. Mutta kun he lopulta joutuivat Gaillonin aukiolle, tyttö pysähtyi äkkiä hämmästyksen valtaamana.

— Voi! hän sanoi, — katsopa, Jean!

He jäivät siihen ihmeissään seisomaan kylki kyljessä. He olivat mustiin puettuina, heidän piti kuluttaa loppuun isän kuoleman johdosta ostetut surupuvut. Tyttö, kaksikymmenvuotias, ikäisekseen sangen hintelä, asultaan köyhä, kantoi toisessa kädessään kääröä tukien toisella viisivuotiasta pientä veljeään, joka riippui hänen käsivarressaan. Hänen takanaan seisoi toinen veli, kuudentoista vanha, kookas ja komea poika, käsiään heilutellen ja kurkistellen hänen olkapäänsä takaa.

— Siinäpä vasta tavaratalo! Denise jatkoi hetken vaiti oltuaan.

Heidän edessään kohosi Michodièren- ja Neuve-Saint-Augustininkadun kulmassa mahtava muotitavara- ja vaatekauppa, jonka näyteikkunat leimusivat vilkasvärisinä lokakuun haaleassa ja kalpeassa valossa. Saint-Rochin tornissa kello löi kahdeksan, ja katukäytävillä liikkui vain Pariisin varhaista väkeä, virastojen ja liikkeiden pikkuvirkailijoita, jotka riensivät konttoreihinsa, ja emännöitsijöitä, jotka juoksivat ostoksilleen. Tavaratalon ovella kaksi kauppa-apulaista viimeisteli tikapuilla seisten villakankaiden näytteillepanoa, ja Neuve-Saint-Augustininkadun puoleisessa näyteikkunassa toinen apulainen laskosteli siroihin poimuihin sinistä silkkikangasta. Talosta, jossa ei vielä ollut ostajia ja johon henkilökunta tuskin oli saapunut, kuului kuhinaa kuin heräävästä mehiläispesästä.

— Peijakas! sanoi Jean. — Komeampi on kuin sinun muotikauppasi. Ei tuollaista Valognes'issa ollut.

Denise pudisti päätään. Hän oli palvellut kaksi vuotta Cornaillen liikkeessä, pikkukaupungin hienoimmassa muotikaupassa, ja tämä tavaratalo, jonka hän nyt äkkiarvaamatta näki ja joka hänen silmissään oli suunnaton, paisutti hänen sydäntään ja sai hänet liikuttuneena unohtamaan kaiken muun. Kulmauksessa Gaillonin aukiolle avautuva ovi, joka oli kokonaan peililasia, ulottui välikerrokseen saakka keskellä muhkeita, kullalle loistavia koristeveistoksia. Kaksi naispatsasta, povi paljaana ja pää kallellaan pitivät ylhäällä kilpeä Naisten Aarreaitta. Tämän kummaltakin puolen alkoivat näyteikkunat pitkinä jonoina Michodièren- ja Neuve-Saint-Augustininkaduille anastaen paitsi kulmarakennusta neljä vasta ostettua ja sisustettua taloa, kaksi oikealla, kaksi vasemmalla puolella. Denisestä tavaratalo näytti jatkuvan loppumattomiin, katosi silmänkantamattomiin pohjakerroksen näyteikkunoineen ja välikerroksessa sijaitsevine toimistoineen, joiden elämää ja toimintaa kadullakävijä saattoi seurata peili-ikkunoista. Ylhäällä neiti silkkipuvussa teroitti lyijykynää, ja hänen vieressään kaksi hänen toveriaan levitteli samettipukuja.

— Naisten Aarreaitta, Jean luki nauraen rakkausasioihin perehtyneen nuorukaisen ylpeätä ja raikasta naurua. Hänellä oli jo ollut kokemuksensa Valognes'issa. — Näppärä nimi, vai mitä? jatkoi hän. — Saa ihmiset juoksemaan!

Mutta Denise näytti vajonneen ajatuksiinsa keskioven tavarapaljouden edessä. Siinä oli oven ulkopuolella, jopa katukäytävällä kokonainen vyöry huokeahintaisia tavaroita, jotka houkuttelivat ohimeneviä ja joiden ääreen täytyi pysähtyä. Yläkerroksista valui pakottain villakankaita ja verkoja, merinoita, seviotteja, flanelleja; välikerroksen ikkunoista liehui harmaansinisiä, merensinisiä, öljypuunvärisiä kangaskaistoja, joissa oli valkeat hintalaput. Niiden vieressä riippui oven kehyksenä nahkareunuksia, kapeita koristenauhoja, hienoja, tuhkanvärisiä oravan selkänahkoja, lumivalkeita joutsenen vatsauntuvia, kaniiniturkiksia, valekärppää ja -näätää. Ja sitten, maassa, hyllyillä ja pöydillä, jäännöskappalekasojen keskellä kudottua vaatetavaraa melkein ilmaiseksi, käsineitä ja huiveja, villakudonnaisia, päähineitä ja liivejä, kokonainen talvivarasto raidallista, juovikasta, ruudullista, punapilkullista villatavaraa. Denise näki neljänkymmenenviiden centimen ruudullista villakangasta, yhden frangin maksavia reunuksia amerikkalaista näädännahkaa ja kahdenkymmenenviiden centimen käsineitä. Tämä tavaroiden paljous muistutti jättiläismäisen markkinakuorman purkamista. Olisi voinut luulla koko talon haljenneen ja vyöryttäneen liiat varastonsa kadulle.

Setä Baudu oli unohtunut. Pépékin, joka ei päästänyt sisarensa kättä, katseli silmät tapillaan. Mutta ajoneuvot pakottivat heidät siirtymään aukiolta, ja koneellisesti he lähtivät Neuve-Saint-Augustininkatua kulkien näyteikkunan luota toisen luo ja pysähtyen jokaisen kohdalla. Ensin he ihmettelivät taitavasti järjestettyä tavararakennelmaa: ylhäällä oli ikäänkuin maalaismajan katto, muodostettu viistoon asetetuista sateenvarjoista; sen alla silkkisukkia siten että pohkeiden kaarevuus tuli näkyviin. Kaikenvärisiä ja kaikenlaatuisia sukkia siinä oli, ruusuilla kirjailtuja, pitsimäisiä mustia, sellaisia joissa oli vaalean hipiän vivahdus; veralla verhotulla hyllypöydällä oli käsineitä kauniisti järjestettyinä, hoikkasormisia ja kapeakämmenisiä niinkuin bysanttilaisen neitosen käsi, uhkuen vielä naisen käyttämättömien vaatekappaleiden jäykkää ja neitseellistä suloa. Mutta viimeinen ikkuna varsinkin kiehtoi heitä. Siinä oli näytteillä silkkikankaita, satiinia ja samettia, kokonainen väriasteikko herkkiä ja sointuvia vivahduksia, heiveröisiä kuin kukkien lehdet; ylimpänä sametit, toiset sysimustia, toiset valkeita kuin maito; alempana satiinit alkaen kirkkaista ruusunpunaisista ja sinisistä vaaleten koko ajan niin että lopulta saavuttivat värivivahduksen äärimmäisen hienous- ja vaaleusrajan; alimpana kokonainen taivaankaari silkkikankaita, solmuiksi poimuteltuja, laskostettuja kaareutuvan vartalon muotoisiksi, taitavien käsien kosketuksen eloon herättämiä; ja väriyhtymiä erottaen kierteli vienona säestyksenä kepeän kuohkea punos kermanväristä fulardia. Mahtavina päätepinoina ikkunan laidoissa oli ne kaksi silkkilajia, joita liike erikoisesti suositteli, paris-bonheur ja cuir-d'or -nimiset silkit, käytännöllisyyteensä nähden tavattoman huokeita, mikä oli aiheuttanut silkkikankaiden hinnoittelussa täydellisen mullistuksen.

— Tuo silkki tuossa, viisi frangia ja kuusikymmentä metriltä! Denise huokasi paris-bonheuria ihmetellen.

Jeania alkoi jo kyllästyttää. Hän pysäytti ohikulkijan:

— Michodièrenkatu, voisitteko neuvoa?

Saatuaan vastauksen että se oli ensimmäinen oikealla, he palasivat samaa tietä kiertäen tavaratalon. Mutta heidän tultua määräkadulle Denise pysähtyi taas katselemaan. Siinä oli valmiiden naistenpukujen ikkuna. Cornaillen liikkeessä Valognes'issa hän oli toiminut juuri valmiiden vaatteiden myyjänä, mutta tällaista hän ei ollut ikinä nähnyt, ja ihastuksen valtaamana hän tuijotti liikkumatta. Takimmaisena pitkä vyö kallisarvoista bruggelaista pitsiä levisi kuin alttaripeite punertavan valkoiset siivet levällään. Alençon nypläykset kiemurtelivat kiehkuroina sen ympärillä, kaikenlaiset pitsit, valencialaiset, brysseliläiset ja venetsialaiset kuohuivat vaahtopäinä, kasaantuivat kinoksiksi. Oikealla ja vasemmalla kohosi synkänvärisiä verkapatsaita, jotka siirsivät vielä etäämmälle tämän tabernaakkelin taustan. Ja tässä naisen viehätysvoimalle pystytetyssä kappelissa pöyhkeilivät vaatteet: keskellä hopeakiiltoisella ketunnahalla reunustettu samettinen vaippa; sen toisella puolen silkillä päällystetty, oravannahkainen turkki, toisella puolella kukonsulilla koristettu verkanuttu; sitten nukkapunoksilla ja joutsenen untuvilla reunustettuja tanssiaisviittoja valkeasta kasmirista ja verasta. Niitä oli kaiken hintaisia alkaen kaksikymmentäyhdeksän frangia maksavasta huokeahintaisesta viitasta aina puolentoista tuhannen arvoiseen samettivaippaan. Pyöreäpoviset mannekiinit paisuttivat kankaita, korkeat lanteet liioittelivat vyötäisten hoikkuutta; nuket olivat ilman päitä, niiden sijalla oli iso valkea hintalappu nuppineulalla kiinnitettynä punaiseen flanellikaulaan. Taitavasti sijoitetut sivupeilit kuvastivat ja kertasivat loppumattomiin loistavia nukkeja, täyttivät koko kadun komeilla, kaupaksi tarjolla olevilla naisilla, joilla pään asemesta oli valkea lappu ja hinta oli suurilla numeroilla.

— Ovatpa komeita! Jean kuiskasi osaamatta paremmin selittää tunteitaan.

Hänkin tuijotti liikkumatta, suu auki. Kaikki nämä naisen ylellisyystavarat saivat hänet punastumaan mielihyvästä. Hän oli kaunis kuin tyttö ja näytti itse asiassa varastaneen sisareltaan kauneuden, iho oli raikas, tukka punertava ja kihara, silmät ja huulet lempeydestä kosteat. Hänen rinnallaan Denise, hämmästyksen leima koko olennossaan, näytti vieläkin hennommalta kuin tavallisesti. Hänen kasvonsa olivat pitkähköt, suu liian iso, ja hänen ihonsa oli jo hieman lakastunut, tukka oli vaalea. Pépé, hänkin vaaleaverinen, puristautui sisarta vastaan levottomana, hyväilyjen kaipuun valtaamana ja tarkasteli ujosti näyteikkunan hienoja neitosia. Katukäytävällä nuo kolme vaaleaveristä ja mustapukuista lasta muodostivat niin oudon ja samalla miellyttävän ryhmän, että ohikulkijat kääntyivät hymyillen katsomaan surumielistä tyttöä, joka oli herttaisen lapsen ja reippaan pojan seurassa.

Jonkin aikaa oli jo harmaatukkainen paksu mies, jonka kasvot olivat leveät ja keltaiset, katsonut heitä toisella puolen katua olevan kauppansa ovelta. Hän oli raivostuneena ja hammasta purren seurannut vastapäisen tavaratalon heräämistä, kun hän huomasi lapset, joiden ilmeinen ihastus yhä enemmän katkeroitti hänen mieltään. Senkin hölmöt siinä töllistelivät silmänkääntäjien kujeita.

— Entäpä setä! sanoi Denise äkkiä kuin unesta heräten.

— Tämähän on Michodièrenkatu, Jean vastasi. — Täällä kai hän asuu.

He kääntyivät katsoen ylös ja näkivät juuri edessään sen oven yläpuolella, mistä tuo paksu mies heitä tarkasteli, vihreäksi maalatun nimikilven: Vanhan Elbeufin tehtaan verkaa ja flanelleja. Baudu, Hauchecornen seuraaja. Talo, jonka ruskealla vesivärillä töhrityssä seinässä tuo kilpi kellertävine, sateen haalistamine kirjaimineen oli, näytti aivan litistyneen sitä ympäröivien Ludvig XIV:n tyylisten isojen rakennusten alle. Siinä ei ollut kadun puolella kuin kolme ikkunaa, ne olivat neliömäisiä, vailla kaihtimia, kaunistuksena vain kaksi ristissä olevaa rautatankoa, jotka jakoivat ne neljään ruutuun. Mutta tässä alastomuudessa hämmästytti Deniseä, jonka silmät vielä olivat täynnä vastapäätä olevan tavaratalon komeutta, varsinkin pohjakerroksessa sijaitseva myymälä, matala ja kuin kasaan painunut, ja sen päällä olevan ahtaan välikerroksen puolikuunmuotoiset ikkunat, jotka toivat mieleen vankilan. Lasinvihreä laudoitus, samaa väriä kuin kilpikin, mutta ajan ruskettama ja tummentama, ympäröi kahta mustana ammottavaa, pölyistä näyteikkunaa, joiden takaa hämärästi erotti päällekkäin ladottuja kangaspakkoja. Selällään oleva ovi näytti johtavan pimeään kellariholviin.

— Tuossahan se on, Jean sanoi.

— No niin, täytyy mennä sisään, päätteli Denise. — Pépé, tulehan nyt!

He lähestyivät epäröiden, ujouden valtaamina. Kun heidän isänsä oli kuollut samaan kuumetautiin, joka kuukautta aikaisemmin oli vienyt heiltä äidin, setä oli kuolemantapausten liikuttamana kirjoittanut veljentyttärelleen tarjoten hänelle liikkeessään paikan, jos tämän tekisi mieli lähteä Pariisiin onnensa hakuun. Mutta siitä oli jo melkein vuosi, ja tyttö katui nyt, että oli lähtenyt matkaan ilmoittamatta sedälleen. Eihän setä tuntenut heitä, koska hän ei ollut kertaakaan käynyt Valognes'issa sittenkun oli lähtenyt sieltä aivan nuorena ruvetakseen asiapojaksi Hauchecornen verkakauppaan, jossa oli vähitellen kohonnut omistajan vävyksi.

— Onkohan herra Baudu kotona? Denise kysyi uskaltaen vihdoin puhutella paksua miestä, joka katseli heitä ihmetellen.

— Minä olen Baudu, vastasi tämä.

Denise punastui ja sammalsi:

— Sepä hyvä!… Minä olen Denise, ja tämä tässä on Jean ja tämä on
Pépé. Olemme tulleet luoksenne, niinkuin näette, setä.

Baudu hätkähti. Hänen keltaiset kasvonsa pingottuivat, ja hänen vihaisten silmiensä katse kävi harhailevaksi. Hän takertui puheessaan, sillä nähtävästi hän ei ollut moneen aikaan ajatellut tätä perhettä, joka nyt oli heittäytymässä hänen niskoilleen.

— Vai niin! Vai olette tulleet! hän toisti moneen kertaan hitaasti ja painokkaasti. — Mutta Valognes'issahan teidän piti olla!… Miksikä ette ole Valognes'ssa?…

Denisen täytyi selittää. Hiljaisella, hiukan vapisevalla äänellä hän kertoi asiansa. Kun isä oli kuollut kulutettuaan viimeisenkin roponsa onnettomaan värjäyslaitokseen, Denisen oli täytynyt pitää huolta kaikista. Hänen palkkansa Cornaillen liikkeessä ei riittänyt heille. Jean oli kyllä ollut työssä erään puusepän luona, missä hän oli korjaillut vanhoja huonekaluja, mutta hänelle ei maksettu palkkaa. Kumminkin poika mieltyi vanhoihin esineisiin ja rupesi itsekin veistämään puuta. Kerran sitten löydettyään norsunluunkappaleen, hän oli huvikseen veistänyt ihmisen pään, jonka eräs ohikulkeva herra oli nähnyt. Juuri tämä herra oli saanut heidät lähtemään Valognes'ista hankkimalla Jeanille paikan Pariisiin erään norsunluutöiden valmistajan luo.

— Voitteko kuvitella, setä, Jean pääsee jo huomenna oppiin uuden mestarinsa luo. Hänelle annetaan siellä ruoka ja asunto, eikä hänen tarvitse maksaa mitään… Silloin ajattelin, että Pépé ja minä tulisimme kyllä myös toimeen. Onnettomammiksi kuin Valognes'issa emme ainakaan voi tulla.

Mutta jotakin hän jätti kertomatta. Hän ei puhunut Jeanin rakkausseikkailusta mitään, ei mitään tämän kirjeistä eräälle pikkukaupungin hienon perheen tyttärelle eikä aidan yli vaihdetuista suudelmista; koko tuosta häväistysjutusta, minkä johdosta hän oli päättänyt lähteä Valognes'ista. Hän oli tahtonut seurata veljeään Pariisiin valvoakseen levottomana pikku äitinä tuota suurta, kaunista poikaa, joka oli niin iloinen ja johon kaikki naiset mieltyivät.

Setä ei vielä tyyntynyt. Hän alkoi jälleen kysellä. Mutta nyt hän sinutteli tyttöä kuultuaan hänen puhuvan sillä tavalla veljistään.

— Vai ei isäsi siis jättänyt teille mitään perintöä. Enkö minä neuvonut häntä tarpeeksi, ettei hänen pitänyt sekaantua tuon värjäyslaitoksen ostamiseen. Vai näin sinä siis jäit, nämä veitikat niskoillesi. Ja sinunko on pitänyt elättää koko tätä joukkoa!

Äreys oli haihtunut hänen kasvoiltaan, eivätkä hänen silmänsä näyttäneet enää vihaisilta niinkuin äsken hänen katsellessaan Naisten Aarreaittaa. Äkkiä hän huomasi sulkevansa heiltä tien.

— No niin, hän sanoi, — koska nyt kerran olette tulleet… Käykäähän sisälle! Parempi se kuin laiskotteleminen jonninjoutavien hullutusten vuoksi.

Heitettyään viimeisen vihaisen katseen näyteikkunoihin toiselle puolen katua hän päästi lapset sisään astuen itse ensimmäisenä myymälään ja huutaen vaimolleen ja tyttärelleen:

— Elisabeth, Geneviève, tulkaapa tänne! Täällä on teille vieraita.

Denise ja hänen veljensä astuivat epäröiden pimeään kauppaan. Kadun kirkkaan päivän sokaisemina he räpyttivät silmiään ja koettelivat jalalla permantoa ennen kuin uskalsivat liikkua eteenpäin. Painautuen näin vielä lähemmäksi toisiaan, pienokainen ison siskon jaloissa ja vanhempi veli viimeisenä, he tulivat sisään levottomuudesta värähtelevä kohteliaisuuden hymy huulilla. Heidän surupukunsa kuvastuivat mustina ovesta tulvivaa aamukirkkautta vastaan, ja viistosti lankeava valo kultasi heidän vaaleat hiuksensa.

— Niin, käykää sisään vain, toisti Baudu.

Muutamin sanoin hän selitti asian rouva Baudulle ja tyttärelleen.

Rouva Baudu oli pieni, kalpea, vähäverisyyttä poteva nainen, hiukset, huulet, jopa silmätkin olivat lähes valkeat. Geneviève, joka oli perinyt äitinsä kivulloisuuden, muistutti voimattomuudessaan ja värittömyydessään varjossa kasvanutta tainta. Vain hänen tukkansa, komea, musta tukka, tuuhea ja raskas, kuin ihmeestä kasvanut, loi hänen piirteilleen surullista viehätystä.

— Käykää sisään, sanoivat naiset vuorostaan. — Tervetuloa!

He tarjosivat Deniselle myyntipöydän takana olevaa istuinta. Pépé kiipesi heti siskonsa syliin ja Jean asettui hänen viereensä nojaten laudoitukseen. Tuntui jo paremmalta ja he katselivat myymälää, jonka pimeyteen heidän silmänsä olivat jo tottuneet. Nyt he erottivat jo matalan ja savun mustaaman katon, tammiset, kiiltäviksi kuluneet myyntipöydät ja satavuotiset, rautavanteiset kaapit. Synkkiä kangaspakkoja kohosi aina kattohirsiin asti. Verkkojen värjäämiseen käytettyjen väriaineiden haju, kemiallisten aineiden väkevä lemu, levisi ilmaan lattian kosteuden väkevöimänä. Huoneen perällä eräs neiti ja kaksi kauppa-apulaista järjesteli valkeita flanellipakkoja.

— Tahtoisikohan tuo pikku mies mielellään jotakin suuhunsa? rouva
Baudu sanoi hymyillen Pépélle.

— Kiitos vaan, sanoi Denise. — Mutta olemme asemalta tullessa juoneet maitoa eräässä kahvilassa.

Vastaten Genevièven katseeseen, joka kysyvästi tutki lattialla olevaa pientä tavarakääröä, Denise jatkoi:

— Olen jättänyt matkakirstumme asemalle.

Hän punastui. Ymmärsihän hän toki, ettei kysymättä saanut tuppautua ihmisten luo. Jo heti rautatievaunussa junan lähdettyä Valognes'ista hän oli syvästi katunut ajattelemattomuuttaan; ja sentähden hän oli perille tultua jättänyt matkakirstun asemalle ja hankkinut lapsille aamiaista.

— Kas niin, Baudu sanoi äkkiä. — Pitkistä puheista ei ole mihinkään… Parempi sanoa suoraan sanottavansa. Olen kirjoittanut sinulle, se on totta, mutta siitä on jo vuosi, ja näetkö tyttäreni, liike ei ole lainkaan edistynyt sillä aikaa…

Hän vaikeni. Liikutus, jota hän ei tahtonut näyttää, katkaisi lauseen.
Rouva Baudu ja Geneviève laskivat nöyrän näköisinä katseensa maahan.

— Kyllä, Baudu jatkoi, — kyllä kai siitä selvitään, en minä hätäile… Mutta meidän on täytynyt vähentää henkilökuntaa; minulla ei ole enää apulaisia kuin kolme. Eivätkä ajat ole nyt sellaiset, että voisin ottaa neljännen. Sanalla sanoen, en voi nyt ottaa sinua luokseni niinkuin lupasin, lapsi parka.

Denise kuunteli häntä kalpeana jännityksestä. Baudu jatkoi yhä kiivaammin:

— Siitä olisi yhtä vähän hyötyä sinulle kuin meillekin.

— Hyvä on, setä, sai Denise lopulta vaivoin sanotuksi. — Koetan selvitä jotenkin.

Baudu enempää kuin hänen vaimonsakaan eivät olleet kovia ihmisiä. Onni vain ei ollut koskaan suosinut heitä. Siihen aikaan, jolloin liike menestyi, heillä oli ollut viisi poikaa kasvatettavana. Näistä kolme oli kuollut kahdenkymmenen iässä, neljäs oli joutunut huonoille jäljille, ja viides oli äskettäin purjehtinut kapteenina Meksikoon. Nyt oli vain Geneviève jäljellä. Perheen elatus oli niellyt suuria summia, ja sitten Baudu oli kuluttanut viimeiset varansa ostamalla Ramboullet'sta, appensa kotiseudulta, ison talorähjän. Vanhan rehellisyysintoilijan sielussa olikin katkeruus yhä enemmän päässyt valloille.

— Olisi ollut parempi ilmoittaa tulosta, hän jatkoi suutuksissaan omasta kovuudestaan. — Olisit kirjoittanut, niin minä olisin kehoittanut sinua jäämään sinne missä olit… Kun isäsi kuolemasta ilmoitettiin minulle, niin sanoin hitto vieköön, mitä sellaisessa tilanteessa sanotaan. Mutta sinä tulla tupsahdat muitta mutkitta… Se on kiusallista.

Hän korotti äänensä kuin etsiäkseen helppoa ratkaisua. Hänen vaimonsa ja tyttärensä eivät uskaltaneet kohottaa silmiään maasta. He olivat tottuneet nöyrästi kuuntelemaan koettamattakaan koskaan vastustella. Jean kalpeni, mutta Denise painoi pelästyneen pikku veljensä rintaansa vasten. Kaksi suurta kyyneltä vieri hänen silmistään.

— Hyvä on, setä, hän toisti. — Kyllä me menemme pois.

Silloin Baudu äkkiä hillitsi itsensä. Syntyi painostava hiljaisuus.
Sitten hän jatkoi jurosti:

— En minä aio ajaa teitä ulos… Koska kerran olette tulleet, niin saatte olla meillä yötä. Tottapahan sitten nähdään.

Rouva Baudu ja Geneviève vilkaisivat perheen isäntään ja ymmärsivät että heidän oli lupa toimia. Kaikki selveni. Jeanistahan ei tarvinnut pitää huolta. Mitä Pépéhen tuli, niin hänelle oli mainio asunto rouva Gras'n luona, vanhan rouvan, joka asui Orties'nkadun varrella ja otti lapsia täysihoitoon neljästäkymmenestä frangista kuukaudessa. Denise sanoi, että hänellä oli rahaa maksaa ensimmäinen kuukausi. Siis hänelle itselleen vain oli hankittava paikka. Kyllä kai paikka löytyisi tästäkin kaupunginosasta. — Eikö Vinçard tarvinnut apulaista? sanoi Geneviève.

— Niin, todellakin, taisipa tarvita, huudahti Baudu. — Aamiaisen syötyämme lähdemme käymään siellä. Täytyy takoa raudan ollessa kuumaa.

Yksikään ostaja ei tullut keskeyttämään perheneuvottelua. Myymälä pysyi pimeänä ja tyhjänä.

Perällä kauppa-apulaiset ja neiti jatkoivat työtään kuiskaillen. Mutta sitten kolme naista astui kauppaan ja Denise jäi hetkeksi yksin. Hän suuteli Pépétä sydän raskaana, ajatellessaan että heidän oli piakkoin erottava. Lapsi, hyväilynhaluinen kuin kissanpoika, peitti kasvonsa sanaakaan sanomatta. Kun rouva Baudu ja Geneviève palasivat, he sanoivat poikaa hyvin kiltiksi. Denise kertoi, ettei lapsi koskaan telminyt, koko päivän se oli ääneti haluten vain hyväilyjä. Sitten he puhelivat aamiaiseen saakka lapsista, talousasioista, elämästä Pariisissa ja maalla, katkonaisin lausein ja aivan yleisesti, sukulaisina, joista tuntuu hiukan tukalalta, etteivät tunne toisiaan. Jean oli mennyt kaupan ovelle eikä tullut enää sisälle. Hän katseli kadulla viliseviä joukkoja hymyillen ohimeneville sieville tytöille.

Kymmenen aikaan palvelustyttö kutsui aamiaiselle. Tavallisesti pöytä oli katettu Baudulle, Genevièvelle ja ensimmäiselle kauppa-apulaiselle. Toinen pöytä katettiin yhdentoista aikaan rouva Baudulle, toiselle kauppa-apulaiselle ja neidille.

— Nyt syömään! verkakauppias huudahti kääntyen veljentyttärensä puoleen. Kun perhe oli asettunut pöytään ahtaassa ruokasalissa, isäntä kaipasi ensimmäistä kauppa-apulaista, joka hiukan myöhästyi.

— Colomban!

Nuori mies saapui pyytäen anteeksi; hän oli ensin tahtonut järjestää flanellin. Colomban oli kahdenkymmenenviiden ikäinen ovela nuorukainen, ruumiinrakenteeltaan raskas, rehellisyyden leima kasvojen samoin kuin ison, pehmeähuulisen suun piirteissä, mutta silmissä viekkautta.

— Joutavia, kaikella on aikansa, Baudu sanoi, leikellen jykevästi istuen kylmää vasikanpaistia täsmällisesti ja varovasti niinkuin ainakin tarkkaan silmäänsä luottava liikkeen esimies, joka erehtyy tuskin grammastakaan.

Hän jakoi kaikille heidän osansa, leikkasipa leivänkin. Denise oli ottanut Pépén viereensä auttaakseen häntä syömisessä. Mutta huoneen pimeys vaivasi häntä. Hän oli tottunut kotiseutunsa suuriin, valoisiin huoneisiin, ja hänestä tuntui ahdistavalta. Ainoa ikkuna aukeni pienelle sisäpihalle, josta ei päässyt kadulle muuten kuin kulkemalla talon pimeän käytävän läpi, ja kostea, haiseva piha, jota vähäinen valonheijastus niukasti valaisi, muistutti kaivon pohjaa. Talvipäivinä huoneessa täytyi polttaa kaasua aamusta iltaan. Kirkkaalla ilmalla, kun ei tarvinnut kaasua sytyttää, oli huone vieläkin surkeampi. Kului vähän aikaa, ennenkuin Denise tottui tarpeeksi valaistukseen voidakseen erottaa ruuan lautaseltaan.

— Siinä poika, joka ei lykkää ruokaa luotaan, Baudu virkkoi nähdessään, että Jean oli lopettanut paistinsa. — Jos hänestä on yhtä kovaksi työntekijäksi kuin paistinsyöjäksi, niin kyllä hänestä mies tulee… Mutta sinä, tyttäreni, et syö?… Ja sano minulle, kun saamme nyt rauhassa keskustella, miksi et mennyt naimisiin Valognes'issa. Denise päästi lasin johon oli tarttunut.

— Naimisiinko minä! hän huudahti. — Voi, setä, ettehän toki tarkoittane… Entä lapset!

Hänen täytyi nauraa, sillä niin hullunkuriselta tuntui hänestä ajatus.
Kuka sitäpaitsi hänestä olisi huolinut? Hän oli köyhä ja pieni kuin
kiuru eikä edes kaunis. Eikö mitä! Hän ei aikonut koskaan naimisiin.
Olihan hänellä jo kahdessa lapsessa tarpeeksi.

— Olet väärässä, vastasi Baudu. — Nainen tarvitsee aina miehen tuekseen. Jos olisit ottanut kunnon pojan, niin et olisi joutunut kiertämään veljinesi Pariisin katuja kuin mustalaiset.

Hän keskeytti jakaakseen säästäväisesti ja täsmällisesti, ketään erityisesti suosimatta, uuden ruokalajin, silavassa paistetut perunat, jotka palvelija toi pöytään. Osoittaen lusikallaan Genevièveä ja Colombania hän jatkoi:

— Nuo aikovat viettää häitä ensi keväänä, jos kauppa käy tänä talvena hyvin.

Sellainen oli tämän kauppahuoneen tapa. Sen perustaja, Aristide Finet, oli naittanut tyttärensä ensimmäiselle kauppa-apulaiselleen Hauchecornelle, ja Baudu itse, jolla ei ollut Michodièrenkadulle saapuessaan kuin seitsemän frangia taskussaan, oli nainut isä Hauchecornen tyttären Elisabethin. Nyt hän vuorostaan aikoi antaa tyttärensä Genevièven ja kauppahuoneen Colombanille, niin pian kuin kauppa taas alkaisi vilkastua. Syy miksi hän näin viivytteli kolme vuotta sitten päätetyn liiton toteuttamista, oli hänen ääretön tunnollisuutensa, jonkinlainen itsepintaisuus rehellisyydessä. Kun liike oli joutunut hänelle, se oli ollut sangen tuottava; nyt hän ei puolestaan tahtonut luovuttaa sitä vävylle, ennenkuin ostajamäärä taas oli entisellään ja asiat paranemaan päin.

Baudu jatkoi yhä puhettaan ja esitteli Colombania, joka oli kotoisin Rambouillet'sta niinkuin rouva Baudun isäkin. Kymmenen vuotta hän oli jo palvellut liikkeessä, työssä aamusta iltaan, hän oli toimelias mies. Täydellä syyllä hän oli kohonnut arvoonsa. Eikä hän ollut ihan mitätöntä sukuakaan. Olihan hänen isänsä kuuluisa huijari Colomban, eläinlääkäri, joka oli tunnettu koko Seine-et-Oisessa, ammatissaan taitava, mutta sellainen syömäri, että pisti poskeensa mitä vain eteen sattui.

— Jumalan kiitos, kauppias lopetti, — joipa isä ja mässäsi, mutta poika on meillä oppinut tuntemaan rahan arvon.

Baudun puhellessa Denise tarkasteli Colombania ja Genevièveä. He istuivat rinnan pöydässä, mutta tuntuivat välinpitämättömiltä, eivät punastuneet eivätkä hymyilleet. Siitä alkaen kun tuli taloon Colomban oli elänyt tämän ratkaisun toivossa. Hän oli läpikäynyt kaikki asteet ja kohonnut asiapojasta ja halvasta palkkalaisesta talonväen uskotuksi ja seuralaiseksi osoittaen aina samaa kärsivällisyyttä, samaa säntillisyyttä työssään ja samaa harrastusta tähän avioliittoon, joka oli hänestä kaikin puolin mainio ja kunniallinen kauppa. Hän oli niin varma siitä, että Geneviève kerran tulisi hänen omakseen, ettei muistanut enää sitä toivoakaan. Tyttö puolestaan oli tottunut rakastamaan häntä, mutta hän rakasti umpimielisen luonteensa vakavuudella, intohimoisella kiihkeydellä, josta hän ei itsekään, yksitoikkoisen ja säännöllisen arkielämänsä vieriessä, tiennyt mitään.

Denise ajatteli velvollisuudekseen vastata jotakin ja sanoi kohteliaasti hymyillen:

— Hyvähän tietysti on, että mieltyy toisiinsa ja kun on varoja siihen.

— Niin, sehän se aina lopuksi tulee eteen, julisti Colomban, joka ei ollut tähän asti sanonut sanaakaan, sillä hän oli hidas syöjä.

Geneviève sanoi vuorostaan luotuaan sulhaseensa pitkän katseen:

— Kun vain on rakkautta ja hyvää sopua, niin kaikki selviää itsestään.

Heidän lempensä oli syntynyt ja kasvanut vanhan Pariisin ummehtuneessa ilmassa. Se oli kuin kellarissa puhjennut kukka. Kymmenen vuoden aikana Geneviève oli seurustellut vain tämän yhden miehen kanssa. Päiväkaudet tyttö oli häärinyt hänen seurassaan verkapakkapinojen takana pimeässä puodissa; aamuin ja illoin he olivat istuutuneet saman pöytään toistensa viereen, aina samassa kaivomaisen kolkossa ruokasalissa. He eivät olisi voineet olla paremmin piilossa, tarkemmin maailmalta kätkettyinä maallakaan lehtojen siimeksessä. Mutta nuoren tytön mielessä oli heräämässä epäilys, mustasukkaisuuden aavistus, joka kerran oli opettava hänelle, että hän oli antautunut iäksi, siksi että varjo, jossa hän hapuili, esti häntä näkemästä muita, siksi hänen sydämensä oli tyhjä ja hänen päivänsä ilottomat.

Denise luuli huomaavansa tuon levottomuuden oireen Genevièven sulhaseensa luomassa katseessa, ja hän vastasi ystävällisen osanottavaisena:

— Kyllä kai sopua on, kun vain on rakkautta.

Mutta Baudu suoritti edelleen mahtavana isännän tehtäviä. Hän oli jakanut juuston, ja sukulaistensa kunniaksi hän käski tuoda toisenkin jälkiruoan, viinimarjahilloa, tavaton tuhlaavaisuus, joka näytti hämmästyttävän Colombania. Pépé, joka tähän asti oli ollut hyvin kiltti, käyttäytyi sopimattomasti hillon nähdessään, Jean taas innostuneena kuuntelemaan, kun puhuttiin häistä, katseli serkkuaan Genevièveä, joka oli hänestä liian hiljainen, liian kalpea, ja hän vertasi mielessään tätä pieneen valkeaan, mustakorvaiseen ja punasilmäiseen kaniiniin.

— Tarpeeksi juttuja, ruokavuoro muille! kauppias sanoi nousten pöydästä osoittaen aterian päättyneen. — Yhden ylimääräisen nautinnon ei välttämättä tarvitse johtaa toiseen.

Rouva Baudu, toinen kauppa-apulainen ja neiti asettuivat nyt vuorostaan pöytään. Denise jäi taas yksin ja istuutui ovelle odottamaan, milloin setä joutaisi tulemaan hänen kanssaan Vinçard'in luo. Pépé leikki kiltisti ja Jean oli uudestaan asettunut ulko-oven kynnykselle jatkamaan havaintojaan. Lähes tunnin ajan Denise seurasi hiljaisena katselijana mitä hänen ympärillään tapahtui. Aika-ajoin tuli kauppaan ostajia, naisia, ensin yksi, sitten kaksi yhdessä. Mutta kaupan elämä ei tuntunut vilkastuvan. Sama ummehtunut haju, sama puolihämärä, missä entisten aikojen sävyisä ja koristeeton kaupankäynti kitui hylättynä vanhuuttaan. Deniseä innostutti Naisten Aarreaitta, joka toisella puolen katua kohosi loistossaan ja jonka näyteikkunoita näki avoinna olevasta ovesta. Taivas oli yhä pilvessä, ja hieno usvan kaltainen sade täytti ilman lämpimällä kosteudella, jossa oli ikäänkuin pölyksi hajonnutta auringonpaistetta. Tämän kalvakan päivän valossa tavaratalo vilkastui koko ajan, täyttyi ostajista.

Denisen valtasi outo tunne. Tavaratalon sisässä ikäänkuin jyskytti korkeapaineen alaisena kone, jonka tärähdykset ulottuivat näyteikkunoihin asti. Ikkunat eivät enää päilyneet kylminä niinkuin aamulla, vaan värähtivät hehkuvina sisäisen jyskeen voimasta. Väkeä kokoontui niiden eteen, naisia, jotka tuuppivat toisiaan, kokonainen valtaisa hurjistunut joukko. Kadulla kuohuvan intohimon vaikutuksesta kankaat heräsivät eloon, pitsit lehahtivat lentoon ja yhtyivät hienoksi verhoksi, joka verkalleen laskeutui peittäen kuumeesta hehkuvilta katseilta tavaratalon salaperäisinä houkuttelevat syvyydet. Tanakat verkapakat hengittivät paisuttaen viekoittelevasti paksun ja jykevän rintansa. Puvut aaltoilivat yhä enemmän eläviltä näyttävien mannekiinien hartioilla, ja samettinen vaippa, täyteläisten olkapäiden kannattamana, kohotti notkean ja elämästä lämpimän vartalonsa aaltoilevine povineen ja keinuvine lanteineen. Kuumuus, joka sai koko talon hehkumaan, syntyi myynnistä, väentungoksesta myyntipöytien ympärillä, mistä kadulla seisojallakin oli aavistus. Koneen yhtämittaista jyskettä ylläpitivät ostajajoukot, jotka tunkeilivat näytehyllyjen ympärillä, huumaantuivat houkuttelevista tavaroista ja joutuivat kassanhoitajien käsiin. Kaikki oli järjestetty säännölliseksi ja konemaisen täsmälliseksi, naislaumat liikkuivat hammasrattaiston voimasta.

Jo aamusta alkaen Denise oli kuullut kiusaajan äänen. Tavaratalo, jossa yhdessä tunnissa kävi enemmän väkeä kuin Cornaillen liikkeessä kuudessa kuukaudessa, hurmasi häntä ja houkutteli luokseen. Hänen halussaan lähestyä sitä oli epämääräistä pelkoa, joka vielä lisäsi sen vetovoimaa. Samalla hänen setänsä liike alkoi tuntua hänestä vastenmieliseltä. Syytä ymmärtämättä hän tunsi halveksivansa, kammoavansa tätä vanhanaikaisen kaupankäynnin kolkkoa soppea. Kaikki hänen täällä kokemansa tunnelmat, hänen levottomuutensa hänen tullessaan sisään, hänen ahdistuksensa sukulaisten nyrpeän tervehtimisen johdosta ja ikävä aamiainen vankilamaisen kolkossa ruokasalissa, hänen raukaiseva odotuksensa keskellä tämän loppua tekevän talon torkkuvaa eristyneisyyttä yllyttivät hänet vastarintaan ja saivat hänet intohimoisesti tavoittelemaan elämää ja valoa. Ja vaikka hän hyvänluontoisena koetti sukulaistensa tähden hillitä itseään, hänen katseensa palasi yhä uudelleen Naisten Aarreaittaan, ikäänkuin hänessä piilevä myyjätär olisi pyrkinyt lämmittelemään tuon suuren, hehkuvan myyntilieden ääreen. Ja häneltä pääsi huomaamatta:

— Siellä ainakin käy väkeä!

Mutta hän katui heti huomatessaan, ettei ollut enää yksin. Rouva Baudu, joka oli noussut pöydästä, seisoi hänen vieressään tavallista kalpeampana tuijottaen värittömillä silmillään samaan suuntaan kuin hänkin. Vaikka naisraukka tahtoikin alistua kohtalon iskuun, hän ei kuitenkaan kestänyt nähdä hirviötä, joka pöyhkeili toisella puolen katua, tuntematta silmäluomiensa paisuvan epätoivon kyynelistä. Geneviève oli tullut myös ovelle ja katseli levottomana Colombania, joka huomaamatta häntä ihaili valmiiden vaatteiden myyjättäriä, joilla oli myyntipöytänsä vastapäätä olevassa välikerroksen ikkunassa. Baudu itse, kasvot vihasta vääntyneinä, sanoi vain:

— Ei kaikki kultaa, mikä kiiltää. Kärsivällisyyttä vain.

Nähtävästi hän perheylpeydestä hillitsi katkeran sanatulvan, jona hänen vihansa pyrki purkautumaan. Itserakkaus esti häntä heti paljastamasta tunteitaan noille lapsille. Vihdoin, riistäytyen vaivalloisesti irti vastapäätä loistavan talon katselemisesta, hän kääntyi sanoakseen:

— No niin, lähdetään nyt käymään Vinçard'lla. Paljon on paikanhakijoita, ja huomenna on jo kenties myöhäistä.

Mutta ennen lähtöä hän käski toisen kauppa-apulaisen mennä asemalle noutamaan Denisen matkakirstun. Rouva Baudu puolestaan, jolle tyttö uskoi Pépén, sanoi tahtovansa käyttää joutohetken käydäkseen lapsen kanssa Orties'nkadulla rouva Gras'n luona ja sopiakseen asiasta. Jean lupasi siskolleen, ettei hievahda puodista.

— Meillä on vain parin minuutin matka, Baudu selitti kulkiessaan veljentyttärensä kanssa Gailloninkatua. — Vinçard on perustanut silkkikankaiden erikoisliikkeen, jolla vielä on melkoisen hyvä kauppavaihto. Tietysti hänelläkin on vaikeuksia niinkuin kaikilla, mutta hän on terävä mies, joka saituudellaan saa tilit tasaantumaan. Luulenpa kumminkin, että hänellä on aikomus lopettaa luuvalonsa takia.

Silkkikauppa sijaitsi Neuve-des-Petits-Champs'inkadun varrella lähellä Choiseulin kauppakujaa. Se oli puhdas ja valoisa, sisustettu uudenaikaisen ylellisesti ja mukavasti, mutta pieni ja vähävarastoinen. Baudu ja Denise tapasivat Vinçard'in tärkeässä neuvottelussa kahden herran kanssa.

— Älkää välittäkö meistä, verkakauppias huusi, — meillä on aikaa odottaa.

Peläten häiritsevänsä hän palasi ovelle, missä kuiskasi Denisen korvaan:

— Tuo laiha on Aarreaitassa, silkkiosaston alijohtaja, ja toinen, tuo paksu mies, on silkkitehtailija Lyonista.

Denise luuli ymmärtävänsä, että Vinçard koetti myydä kauppaansa Robineaulle, Naisten Aarreaitan virkailijalle. Silmää räpäyttämättä, kunniallisen ja arvokkaan näköisenä hän vakuuttamalla vakuutti, ollen kuitenkin mies, jolle valat ja kunniasanat eivät paljoakaan merkitse. Hänen puheestaan päätellen liike oli kultakaivos, josta hänen oli pakko luopua kirotun sairauden takia. Hän keskeytti puheensa yhtä kyytiä valittaen kipujaan ulkonaisen rehevän terveytensä vastaväitteistä huolimatta. Mutta hermostuneena ja kärsimättömänä Robineau ei malttanut kuunnella. Hän tiesi kuinka tukala erikoisliikkeiden oli tulla toimeen ja tiesipä vielä mainita erään silkkikaupan, joka oli joutunut häviöön, siksi että oli liian lähellä Aarreaittaa.

— Tuhat tulimmaista, kummako jos Vabre keikahti! Hänen vaimonsahan hävitti kaikki… Ja sitäpaitsi mehän olemme viidensadan metrin päässä Aarreaitasta, kun sitävastoin Vabre oli ihan vieressä, ovet rinnakkain.

Gaujean, silkkitehtailija, sekaantui keskusteluun, ja äänet hiljenivät. Hän väitti suuria tavarataloja Ranskan teollisuuden turmioksi. Kolme, neljä liikettä määräsi teollisuudelle sen lait. Hän viittaili siihen, että ainoa keino niiden vastustamiseksi oli pikkukauppojen suosiminen ja varsinkin erikoisliikkeiden, joille tulevaisuus kuului, hän lupasi suuren luotonkin Robineaulle.

— Ja kuinka Aarreaitta onkaan käyttäytynyt teitä kohtaan! Palkitseeko se palvelijansa työt? Nylkemiskoneita ne vain ovat nuo tavaratalot, ihmisten häviöksi. Jo aikoja sitten teidän olisi pitänyt päästä osastonne johtajaksi. Mutta kaikista lupauksista huolimatta paikka annettiin Bouthemont'ille, joka tuli syrjästä ja jolla ei ollut mitään oikeutta siihen.

Tuo vääryyden tekemä haava oli vielä niin veres, että Robineaun oli vaikea kestää viittausta siihen. Mutta sittenkin hän epäili. Rahat eivät näet olleet hänen omiaan. Ne olivat hänen vaimonsa, joka oli perinyt kuusikymmentätuhatta frangia, ja tuon rahasumman käyttäminen oli hänelle sangen arka asia. Epäilyttävään yritykseen hän ei ainakaan tahtonut sitä panna, mieluummin hän olisi katkaissut itseltään kädet.

— En uskalla vielä päättää, hän sanoi lopuksi. — Saatte antaa minulle miettimisaikaa. Sittenpähän nähdään.

— Niin kuin tahdotte, sanoi Vinçard, salaten pettymyksensä suopeaan hymyyn. — Eipä siitä minulle ole tappiota. Jospa vain ei noita kipuja olisi…

Ja lähestyen ovellaseisojia hän kysyi:

— Millä voin palvella teitä, herra Baudu?

Verkakauppias, joka oli kuunnellut toisella korvallaan keskustelua, esitti Denisen, kertoi hänen olosuhteistaan minkä piti sopivana ja sanoi hänen palvelleen kaksi vuotta pikkukaupungin liikkeessä.

— Ja koska haette hyvää myyjätärtä, niinkuin olen kuullut…

Vinçard teeskenteli epätoivoista.

— No pahastipa sattui, sanoi hän. — Olen jo viikon päivät hakenut myyjätärtä, ja ennätin juuri ottaa palvelukseeni tytön, tuskin kahtakaan tuntia sitten.

Syntyi äänettömyys. Denise näytti masentuneelta. Silloin Robineau, joka katseli säälien häntä, epäilemättä hänen köyhän asunsa takia, uskalsi huomauttaa:

— Tiedän, että meillä tarvitaan myyjätär valmiiden vaatteiden osastolle.

Baudu ei voinut pidättää sydämestään kohoavaa huutoa:

— Teilläkö? Ei, hitto vieköön!

Sitten hän meni hämilleen. Denise punastui korvia myöten. Tuohonko suureen tavarataloon? Uskaltaisiko hän! Ajatus että se olisi mahdollista sai hänen rintansa paisumaan ylpeydestä.

— Miksikä niin? Robineau kysyi hämmästyen. — Päinvastoin sehän olisi neidille suureksi onneksi… Minun mielestäni hänen pitäisi huomenna mennä osaston johtajattaren, Aurélie rouvan luo. Eihän se mitään; pahin mikä voi sattua on, etteivät ota.

Verkakauppias yritti sanoa jotakin peittääkseen vastenmielisyytensä. Kyllähän hän tunsi Aurélie rouvan tai ainakin hänen miehensä, kassanhoitajan. Paksu mies, jolta oli käsi katkennut omnibusvaunun alla, eikö niin? Sitten hän sanoi äkkiä kääntyen Deniseen:

— Se on hänen asiansa eikä minun… Onhan hän vapaa päättämään.

Ja hän lähti käteltyään Gaujeania ja Robineauta. Vinçard seurasi häntä ovelle yhä huonoa onnea päivitellen. Denise jäi hetkeksi ujona keskelle lattiaa haluten pyytää Aarreaitan mieheltä tarkempia tietoja. Mutta hän ei uskaltanut, kumarsi vuorostaan ja sanoi yksinkertaisesti:

— Kiitos!

Kadulla Baudu ei sanonut sanaakaan, käveli vain kiireisesti, kuin omien ajatuksiensa ajamana, niin että Denisen täytyi juosta pysyäkseen hänen rinnallaan. Kun he tulivat Michodièrenkadulle ja koti oli jo näkyvissä, eräs Baudun naapuri, kauppias hänkin, viittasi kauppansa ovelta luokseen.

— Mitä nyt, isä Bourras? verkakauppias kysyi.

Bourras oli kookas vanhus, tuuheatukkainen ja parrakas kuin Vanhan testamentin profeetta, terävät silmät välähtelivät tuuheiden kulmakarvojen alla. Hän kaupitteli keppejä ja sateenvarjoja, suoritti korjauksia ja veisteli varret ja sakarat, minkä johdosta hän oli kaupunginosassaan saavuttanut eräänlaisen taiteilijan maineen. Denise katsahti puodin näyteikkunaan, missä oli sateenvarjoja ja keppejä säännöllisissä riveissä. Sitten hän nosti katseensa ylemmäksi ja hämmästyi talon outoa ulkomuotoa. Se oli vain kaksikerroksinen Aarreaitan ja suuren Ludvig XIV:n tyylisen talon välissä, ikäänkuin ihmeen kautta joutunut ahtaaseen halkeamaan, jonka pohjalla se matalana ja litistyneenä vaivoin pysyi pystyssä. Elleivät kummallakin puolella olevat talot olisi tukeneet sitä, olisi se luhistunut rappeutuneine kattoliuskoineen ja julkisivuineen, joka oli halkeamia täynnä ja josta maali oli valunut puoleksi mädänneelle puiselle nimikilvelle muodostaen siihen pitkiä, ruosteenvärisiä juovia.

— Tiedättekö, hän tahtoo ostaa tämän talon. Kuuluu kirjoittaneen isännälle, Bourras sanoi kohdistaen verkakauppiaaseen palavan katseensa.

Baudu kävi vieläkin kalpeammaksi ja hänen selkänsä kyyristyi. Syntyi äänettömyys. Miehet tuijottivat toisiinsa synkän näköisinä.

— Eipä sitä tiedä mikä tässä vielä eteen tulee, Baudu sanoi vihdoin.

Silloin ukko Bourras kiivastui ja ärjyi pudistaen päätään, niin että hänen iso partansa liehui tuulessa:

— Ostakoon vain talon ja maksakoon siitä vaikka nelinkertaisen hinnan!… Mutta sen minä vannon, että minun eläessäni hän ei vie siitä kiveäkään. Vuokrasopimukseni kestää vielä kaksitoista vuotta… Kyllä minä heille näytän!

Se oli sodanjulistus. Bourras katsahti Naisten Aarreaittaan, jonka nimeä kumpikaan ei ollut maininnut. Hetken aikaa Baudu pudisti päätään sanomatta mitään; sitten hän suuntasi kotiin kadun poikki raskain askelin ja hoki yhtämittaa:

— Herra Jumala! Oi Herra Jumala!

Denise, joka oli kuunnellut, seurasi setäänsä. Samassa rouva Baudukin palasi Pépén kanssa kertoen, että rouva Gras oli valmis ottamaan lapsen luokseen milloin vain tahdottiin. Mutta Jeania ei näkynyt; hän oli kadonnut muiden ollessa poissa, mistä sisar tuli hyvin levottomaksi. Palattuaan hän kertoi innoissaan bulevardien komeuksista. Mutta kohdatessaan Denisen huolestuneen katseen hän punastui. Matkakirstu oli tuotu asemalta ja vieraille valmistettiin yösija ullakolle, vesikaton alle.

— Entä miten Vinçard'illa kävi? rouva Baudu kysyi.

Verkakauppias kertoi hyödyttömän käyntinsä. Sitten hän lisäsi, että hänen veljentyttärelleen oli kuitenkin ehdotettu toista paikkaa. Ja ojentaen kätensä ylenkatseellisesti Naisten Aarreaittaa kohti hän tiuskaisi:

— Tuonne, vastapäätä.

Koko perhe loukkaantui. Iltapäivällä ensimmäinen pöytä söi viiden aikaan. Denise ja lapset asettuivat aamuisille paikoilleen Baudun, Genevièven ja Colombanin kanssa. Kaasullekin valaisemassa pienessä ruokasalissa oli raskas ruoan haju. Syötiin ääneti. Mutta jälkiruokaa tuotaessa rouva Baudu, joka ei voinut pysyä paikoillaan tuli kaupasta ja asettui istumaan Denisen taakse. Sulku puhkesi ja aamusta asti pidätetty katkeruus tulvi yli äyräittensä. Kaikki koettivat hakea lievennystä käymällä hirviön kimppuun.

— Oma asiasi se on, olethan vapaa, Baudu sanoi toistamiseen. — Emme me mitenkään tahdo sinuun vaikuttaa… Mutta tietäisitpä vain millainen talo!

Katkonaisin lausein hän kertoi kuuluisan Octave Mouret'n elämäkerran. Oli siinäkin miekkonen! Tulee etelästä Pariisiin rohkeana kuin kuningas, mokoma liehakoiva onnenonkija, ja jo heti kummia kuului! Aina naisten kintereillä, naisten elättinä. Tavattiin kerran sitten verekseltä, ja siitäkö syntyi häväistysjuttu, josta tällä puolen kaupunkia vieläkin puhutaan! Mikä sitten äkkiä lienee pannut rouva Hédouinin häneen rakastumaan ja menemään hänelle. Ja niin hänestä tuli Aarreaitan omistaja.

— Niinpä todellakin, Caroline parka! keskeytti rouva Baudu. — Hän oli minulle vähän sukuakin. Voi, jospa hän vain olisi jäänyt eloon, niin asiat olisivat kääntyneet aivan toisin! Ei hän ainakaan olisi sallinut meitä näin ahdistettavan… Ja Mouret hänet tappoikin. Niinpä juuri, tappoi — rakennuksella! Kun he olivat kerran töitä tarkastamassa, Caroline putosi erääseen onkaloon. Kolme päivää myöhemmin hän kuoli, hän joka ei ollut koskaan sairas, niin terveluontoinen ja kaunis!… Hänen vertansa on tuon talon peruskiven alla.

Verettömällä ja vapisevalla kädellään hän osoitti tavaratalon suuntaan, ikäänkuin olisi nähnyt sen seinänkin läpi. Denise kuunteli kertomusta kuin kummitustarinaa, ja häntä miltei värisytti. Onnettoman naisen verestä kai johtuikin pelko, joka aamusta alkaen oli sekoittunut tavaratalon hänessä herättämään viehätykseen. Nyt hän luuli näkevänsäkin tuon naisen kellarikerroksen punertavassa rappauksessa.

— Näyttääpä olevan miehelle onneksi, rouva Baudu lisäsi Mouret'n nimeä mainitsematta.

Mutta verkakauppias kohautti halveksivasti olkapäitään naisväen juoruille ja jatkoi kertomustaan selittäen asiaa kauppiaan kannalta katsoen. Naisten Aarreaitta oli Deleuze veljesten perustama v. 1822. Vanhemman veljen kuoltua tytär Caroline oli mennyt naimisiin erään palttinatehtailijan pojan Charles Hédouinin kanssa, ja myöhemmin, leskeksi jäätyään, hän oli ottanut Mouret'n. Vaimonsa mukana Mouret sai siis puolet tavaratalosta. Kolme kuukautta siitä kuoli setä Deleuze puolestaan lapsettomana, niin että kun Caroline oli heittänyt henkensä rakennuksen perustusta laskettaessa, Mouret jäi ainoaksi perilliseksi ja Aarreaitan hallitsijaksi. Olipa todellakin miekkonen! — Terävä mies, juonittelija, joka panee sekaisin koko kaupunginosan, jos vain saa elää oman päänsä mukaan, jatkoi Baudu. — Hänen hurjat suunnitelmansa taisivat tarttua Carolineenkin, joka oli hiukan haaveellinen. Sillä tämä suostui ostamaan ensin vasemmanpuoleisen ja sitten oikeanpuoleisen talon, ja kun Mouret hänen kuoltuaan jäi yksin, hän osti vielä kaksi taloa lisää, niin että tavaratalo on kasvamistaan kasvanut ja yhä vain kasvaa. Kohta se nielaisee meidät kaikki suureen kitaansa.

Hän kohdisti sanansa Deniselle, mutta oikeastaan hän puhui itselleen tyydyttäen kuumeentapaisen halunsa kerran puhua tarpeeksi asiasta, josta hän oli pääsemättömissä. Kotona hänen etuoikeutensa oli kiivastua ja vihastua, joka tilaisuudessa puida nyrkkiä. Rouva Baudu, liikkumattomana tuolillaan, ei keskeyttänyt enää. Geneviève ja Colomban, katseet pöytään painettuina noukkivat hajamielisesti suuhunsa leivänmuruja. Ilma oli niin kuuma ja raskas, että Pépé oli nukahtanut pää pöytää vasten, ja Jeaninkin silmät alkoivat painua umpeen.

— Mutta odottakaa! huusi Baudu äkkiä silmittömästi suuttuen. — Kyllä he vielä taittavat niskansa, konnat! Mouret'lla on vaikea pulma edessä, tiedän sen. Hänen on täytynyt panna kaikki tulonsa mielettömiin laajentamis- ja ilmoittamispuuhiin. Ja sitäpaitsi, kun varoja alkoi puuttua, hänen päähänsä pälkähti kehottaa virkailijoita panemaan omat rahansa liikkeeseen. Nyt hänellä on kukkaro niin tyhjä, että jos ei ihmeitä satu, jos hän ei saa myyntiään kohoamaan kolminkertaiseksi niinkuin hän toivoo, niin kyllä saatte nähdä kuperkeikan!… En ole pahansuopa, mutta kyllä sinä päivänä minä totta tosiaan panen juhlakynttilät ikkunoihin!

Hän jatkoi jo nyt kostostaan nauttien ikäänkuin Naisten Aarreaitan häviö olisi ollut hyvitys hänen omalle, rappioon joutuneelle liikkeelleen. Kaikkea piti nähdäkin. Eihän se ole mikään vaate- ja muotitavarainkauppa, jossa myytiin vaikka mitä. Basaariksi sitä sopi sanoa. Ja henkilökunta sitten! Lemmen keikareita, jotka häärivät niinkuin rautatieasemalla ja joille sekä ostajat että ostettavat olivat vain paketteja. Mitättömästä suuttuen he luopuivat isännästään tai tämä heistä. Sydämettömiä olivat, siveettömiä, taitamattomia! — Ja äkkiä hän vetosi Colombaniin: kyllä kai Colomban, joka oli käynyt hyvän koulun, tiesi kuinka paljon saa nähdä vaivaa ja panna aikaa, ennenkuin pääsee ammatin kaikista salaisuuksista ja hienouksista selville. Ei tarvinnut paljon myydä, kunhan vain osasi kiristää hyvän hinnan. Ymmärsi kai Colomban, kuinka häntä oli täällä hoidettu ja holhottu, lääkkeet, pesut, korjaukset, kaikki ilmaiseksi ja vielä lisäksi isällinen ohjaus ja rakkaus.

— Kyllä, tietysti, Colomban vastasi jokaiseen isännän huudahdukseen.

— Sinä olet viimeisiä, kunnon ystäväni, Baudu lopetti heltyneenä. — Sinun jälkeesi ei enää teikäläisen kaltaisia kasvateta… Sinä yksin olet lohdutukseni, sillä jos kadun tuonpuoleista ottelua sanotaan kaupankäynniksi, niin minä en ymmärrä kaupankäynnistä mitään, mieluummin lopetan koko puuhan.

Geneviève katseli pää kallellaan, ikäänkuin hänen paksu musta tukkansa olisi ollut liian raskas hänen kalpealle otsalleen, hymysuin Colombania. Ja hänen katseessaan oli jonkinlaista urkkivaa uteliaisuutta, ikäänkuin olisi halunnut nähdä, eikö Colomban omantuntonsa soimaamana punastu moisia kiitoslauseita kuullessaan. Mutta tämä vanhan kaupankäynnin teeskentelyyn perehtynyt veijari istui järkähtämättä, suopea ilme kasvoilla ja viekkauden viiru suupielissä.

Mutta Baudu, huutaen yhä kovemmin, purki vihaansa vastapäätä vyöryvää tavaratulvaa vastaan, noita petoja vastaan, jotka raatelivat toisiaan pysyäkseen itse hengissä, niin että panivat perhe-elämänsäkin alttiiksi. Niinpä esimerkiksi hänen naapurinsa maalta, Lhommein perhe, isä, äiti ja poika, joilla kaikilla kolmella oli toimi tuossa talossa, olivat ihmisiä, jotka eivät tienneet kotielämästä mitään, söivät kotona vain sunnuntaisin, olivat aina menossa jokapäiväisinä ravintola- ja ruokalavieraina. Eipähän hänen oma ruokasalinsakaan tosin tilavimpia ollut; olihan siinä toivomisen varaa valon ja ilman suhteen. Mutta oli se kumminkin hänen kotielämänsä keskus. Täällä hän oli päivänsä viettänyt rakkaan perheensä keskuudessa. Hänen katseensa kiersi pientä huonetta ja hänet valtasi ahdistus hänen ajatellessaan, että nuo pedot, jos saisivat hänen kauppansa tuhotuksi, karkoittaisivat hänet hänen pesästään, jossa hänen oli lämmin olla vaimonsa ja tyttärensä parissa — ajatus, jota hän ei uskaltanut sanoin ilmaista. Huolimatta ulkonaisesta varmuudestaan, kun hän ennusti mahtavan liikkeen häviötä, hän oli täynnä kauhua, huomatessaan sen vähitellen nielevän koko korttelin.

— Enhän minä tätä kerro käännyttääkseni sinua, hän jatkoi koettaen tyyntyä. — Jos sinulla olisi hyötyä siitä, minä olisin ensimmäinen sanomaan sinulle: mene vain.

— Tietysti, Denise kuiskasi hajamielisesti tuntien halunsa päästä Naisten Aarreaittaan yhä yltyvän häntä ympäröivän mielettömän vihan vaikutuksesta.

Baudu oli nojannut kyynärpäänsä pöytään ja koetti kukistaa tyttöparan tuijottamalla häneen kiinteästi.

— Sinä, joka tiedät miten asioiden tulee olla, onko siinä tolkkua, että kauppa, joka käy vaatekaupan nimellä, ottaa myydäkseen mitä tahansa. Ennen, kun kaupankäynti oli selvää ja suoraa, myytiin tuollaisessa kaupassa yksinomaan kankaita. Nykyään ne vievät muilta ansion ja anastavat kaikki itselleen… Sitä naapurit valittavat, sillä se on suureksi vahingoksi heille. Häviöksi se heille on. Gaillon'inkadun trikootavarakauppa — Bédoré ja sisar — on jo menettänyt puolet ostajakunnastaan. Neiti Tatin, jolla on valkovaatekauppansa Choiseul'in kauppakujan varrella, myy alennettuun hintaan, jopa polkuhintaankin pysytelläkseen pystyssä. Tuon ruton ja vitsauksen vaikutus on jo sellainen, että se ulottuu Neuve-des-Petits-Champs'inkadulle asti, missä Vampouillen veljesten on täytynyt sulkea turkisliikkeensä. On sitä siinäkin! Palttinakauppiaat rupeavat turkisten myyjiksi! Sekin on Mouret'n keksintöjä.

— Niin, ja käsineidenkin, sanoi rouva Baudu. — On ennenkuulumatonta, että Mouret uskaltaa liittää liikkeeseensä käsineosastonkin!… Eilen kun menin Neuve-Saint-Augustininkadulle, tapasin Quinetten puotinsa ovella. Hän oli niin masentuneen näköinen, etten edes uskaltanut kysyä häneltä, menestyikö kauppa.

— Ja sateenvarjojakin heillä on, Baudu jatkoi. — Se vasta hulluinta! Bourras luulee tietävänsä, että Mouret on tehnyt sen vartavasten häntä ahdistellakseen. Sillä onhan suoraan sanoen järjetöntä sovittaa sateenvarjoja kangaskauppaan… Mutta Bourras ei luovu niin hevillä. Kyllä hän puolensa pitää, ja vielä tässä nauretaankin kunhan vähän odotamme.

Hän kertoi vielä muistakin liikkeenharjoittajista, luetteli kaikki oman kaupunginosansa kauppiaat. Välillä hän vahingossa ilmaisi omatkin pelkonsa. Jos Vinçard luopui liikkeestään, niin se merkitsi, että muidenkin oli paras lopettaa, sillä Vinçard oli rottien kaltainen, jotka pakenevat kaatumaisillaan olevasta talosta. Huomaten erehdyksensä hän koetti tehdä sanansa tyhjiksi ryhtyen puhumaan mahdollisesta liitosta erikoisliikkeiden kesken suunnattoman kauppahuoneen vastapainoksi. Hetken aikaa hän hieroskeli tuskaisesti käsiään ja väänteli suutaan kuin epäröiden puhuisiko itsestään. Vihdoin hän teki päätöksensä.

— Mitä minuun tulee, tähän asti ei ole ollut paljolti valittamisen syytä. Mouret on kyllä tehnyt minullekin vahinkoa, konna! Mutta toistaiseksi hän myy vain naistenverkoja, ohuempia hameiksi ja paksumpia päällysvaatteiksi. Mutta minulta ostetaan miesten pukukankaat, metsästyspukusametit ja palvelijanpukuverat puhumattakaan flanelli- ja villakangasvarastoistani, jotka kyllä vetävät vertoja heidän kankailleen, siitä minä menen takuuseen. Mutta hän kiusaa minua ja härnää kun sijoittaa verkaosastonsa aivan tuohon vastapäätä. Olethan nähnyt näyteikkunan. Hän panee siihen komeimmat valmisteensa verkapakkakehysten keskelle, joutavia silmänkääntötemppuja kadulla kulkevien tyttöjen kiusaksi… Kunniani kautta, minua hävettäisi ryhtyä tuollaisiin keinoihin. Vanhaa Elbeufin verkaa on myyty jo lähes sata vuotta, eikä se ole tarvinnut satimia saavuttaakseen mainetta ja menekkiä. Minun elämässäni ei ainakaan tämä puoti sen kummemmaksi muutu. Kelpaa se sinänsäkin, neljä näytepakkaa oikealla, neljä vasemmalla, eikä sen enempää.

Hänen liikutuksensa tuntui tarttuvan koko perheeseen. Hetken vaitiolon jälkeen Geneviève rohkeni sanoa:

— Ostajakuntamme pitää meistä, isä. Täytyy toivoa… Tänäkin päivänä rouva Desforges ja rouva de Boves ovat käyneet puodissa. Ja rouva Marty lupasi tulla flanellia ostamaan.

— Minä puolestani, Colomban sanoi, — sain eilen tilauksen rouva Bourdelais'lta. Hän puhui tosin eräästä englantilaisesta seviotista, jota kuulutaan myyvän vastapäätä viisikymmentä centimiä halvemmalla…

— Ja kun vielä ajattelee, että olemme nähneet mistä vähäisestä alusta tuo talo on lähtenyt, kuiskasi rouva Baudu väsyneellä äänellä. — Eihän se alkuaan ollut nenäliinaa suurempi! Niinpä niin. Usko pois, Denise. Kun Deleuzen veljekset perustivat sen, siinä ei ollut kuin yksi ainoa näyteikkuna Neuve-Saint-Augustininkadun puolella. Vaatekaapin kokoinen koju se oli, johon oli eksynyt kaksi karttuunipakkaa ja kolme pakkaa palttinaa. Ei siinä sopinut kääntymäänkään, niin pieni se oli… Siihen aikaan jo Vanha Elbeuf, jolla oli kuusikymmentä vuotta takanaan, oli kohonnut siihen kuntoon, missä se nytkin on… Mutta kaikki siitä lähtien on muuttunut, perinpohjin muuttunut.

Hän pudisti päätään, ja hänen hitaissa sanoissaan kuvastui hänen elämänsä draama. Syntyneenä vanhassa Elbeufin verkakaupassa hän oli oppinut rakastamaan yksin sen kosteita kiviäkin. Siitä oli tullut hänen elämänsä tarkoitus ja ylläpitäjä. Hän oli ollut ylpeä, kun se oli ollut tämän kaupunginosan rikkain ja komein liike. Sitten tuo vastapäätä syntynyt, naurettavan pieni, mutta pirteä pikkukauppa oli tuottanut hänelle yhtämittaista kärsimystä kohoamalla mitättömyydestään pelottavaksi kilpailijaksi, sitten rehenteleväksi voittajaksi ja uhkaavaksi viholliseksi. Vanhaa Elbeufiä kohdannut nöyryytys oli hänelle aina yhtä veres, vuotava haava, josta hän tiesi kerran kuolevansa. Elossa hän tosin vielä oli niinkuin vanha kauppahuonekin, sentähden että koneisto oli pantu kerran liikkeeseen, mutta hän tiesi sammuvansa, heittävänsä henkensä samaan aikaan kuin kauppa suljettaisiin.

Huoneessa vallitsi hiljaisuus. Baudu rummutteli väsyneenä ruokapöydän vahakangasta. Häntä melkein kadutti, että oli purkanut tunteensa. Painostavan vaitiolon kestäessä koko perhe tuijottaen elottomin katsein kohtalonsa surkeuteen hautoi samaa kirvelevää katkeruutta. Heillä ei ollut koskaan ollut onnea. Lapset oli saatu aikuisiksi ja varallisuus oli ollut vakiintumaisillaan, kun äkkiä kilpailijaliikkeen menestys tuhosi kaiken. Ja lisäksi heillä vielä piti olla tuo maatila, jonka verkakauppias oli ostanut kymmenen vuotta sitten, saaden sen tavattoman halvalla, niinkuin hän sanoi, vanha rakennus, joka yhä odotti korjauksia, johon hän oli toivonut voivansa kerran asettua ja jonka hän vihdoin oli suostunut vuokraamaan vieraille ihmisille, jotka eivät maksaneet vuokraansa. Tämä hänen ainoa heikkoutensa oli nielaissut hänen viimeiset varansa ja tullut hänen vanhoillisen, turhantarkan rehellisyytensä kompastuskiveksi.

— Kas niin, Baudu sanoi vihdoin jyrkästi, — täytyy päästää muutkin pöytään. On jo tarpeeksi piesty suuta.

Kaikki säpsähtivät kuin heräten unesta. Kaasuliekki sihisi raskaassa ja kuumassa ilmassa. Noustiin pöydästä ja surunvoittoinen hiljaisuus katkesi. Pépé nukkui niin raskaasti, että hänet täytyi panna jatkamaan untaan flanellipakkojen päälle. Jean, joka haukotteli, oli jo palannut kadulle vievälle ovelle.

— Ja loppujen lopuksi sinun tulee tehdä niinkuin itse tahdot, sanoi Baudu veljentyttärelleen. — Sanoimme sinulle asiat niinkuin ne ovat, mutta itsepähän tiedät.

Hän katsoi Deniseen kysyvästi ikäänkuin odottaen ratkaisevaa vastausta. Tämä, joka vastoin kaikkia otaksumia oli sukulaistensa kertomusten johdosta yhä enemmän piintynyt haluunsa päästä palvelukseen Naisten Aarreaittaan, pysyi kasvoiltaan yhtä tyynenä ja lempeänä kuin ennen huolimatta sisäisestä, aitonormandialaisesta itsepintaisuudestaan. Hän vastasi hiljaisesti:

— Se selviää aikanaan, setä.

Sitten hän sanoi aikovansa mennä hyvissä ajoin levolle, sillä he olivat kaikki hyvin väsyneitä. Mutta kun kello tuskin oli kuuttakaan, hän tahtoi viettää hetken kaupassa. Oli jo pimeä ja hän hämmästyi huomatessaan synkän kadun kastuneen läpimäräksi hienosta ja tiheästä sateesta, jota oli tulla tihuuttanut auringonlaskusta asti. Vähässä ajassa kadulle oli muodostunut suuria vesilätäköitä, katuojat olivat tulvillaan likaista vettä, ja käytäville oli karttunut paksu lokakerros. Sateessa ei enää erottunut muuta kuin sekava tungos sateenvarjoja, jotka isoina, synkkinä siipinä pullistuivat pimeässä. Denise peräytyi kylmästä väristen. Häntä tympäsi huonosti valaistun kaupan kolkkous, joka oli illalla vieläkin ilmeisempi. Kostea löyhkä, vanhan kaupunginosan hengähdys, kohosi kadulta ja tunkeutui liikkeeseen, johon se tuntui kuljettavan mukanaan märkien sateenvarjojen ummehtunutta hajua ja katukäytävien vesilätäköitä ja lokaa valkean pohjakerroksen homehduttamiseksi. Sateen kastelema, vanha Pariisi näyttäytyi hänelle kaikessa rumuudessaan ja häntä ihmetytti ja kauhisti sen jäätävä kolkkous.

Mutta toisella puolen katua Naisten Aarreaitta sytytti pitkät kaasuliekkijononsa, ja Denise meni lähemmäksi tuon suuren lieden hehkuvaa lämpöä ja valoa. Kone jyskytti yhä työtä lopetettaessa ja haihdutti ilmaan viimeiset höyrynsä myyjien kääriessä kankaita kokoon ja kassanhoitajien laskiessa päivän rahoja. Sumusta himmenneiden ikkunalasien takana näkyi sekavana leimuavia liekkejä niinkuin tehtaan pajassa. Sadeverhon samentamana näky siirtyi kauemmaksi ja muistutti jättiläismäistä konehuonetta, missä lämmittäjien mustat varjot häärivät punaisen hehkun loisteessa. Näyteikkunat hukkuivat sateeseen: vain pitsi-ikkuna, johon kaasuliekin valo osui tehostaen pitsien valkeutta, hohti kappelin perällä. Tätä taustaa vasten puvut kohosivat mahtavina, ja ketunnahkareunaisen samettivaipan joustava vartalo kaartui ikäänkuin juostakseen sateessa johonkin tuntemattoman Pariisin juhlaan.

Denise ei voinut vastustaa kiusausta, vaan meni ovelle huolimatta sateesta, joka kasteli hänet. Ja Naisten Aarreaitta näytti hänestä vieläkin viehättävämmältä, valtasi hänet kokonaan hehkuvan tulensa voimalla. Tässä suuressa kaupungissa, joka mustana ja äänettömänä torkkui sateessa, tässä Pariisissa, joka oli hänelle tuntematon, se leimusi tulimajakkana sisällyttäen itseensä kaiken, mitä kaupungissa oli loistavaa ja elävää. Se yhtyi hänen tulevaisuuden suunnitelmiinsa, jotka ennustivat hänelle kovaa työtä sisarusten eteenpäin viemisessä, mutta myös paljon muita asioita, hämäriä, kaukaisia, luokseen houkuttelevia ja salaperäisesti pelottavia. Hän muisteli naista, joka oli heittänyt henkensä talon perustusta laskettaessa, ja häntä pelotti. Valojen kirkkaus välähti vereltä. Mutta sitten pitsien valkeus rauhoitti häntä; toivo syttyi hänen sydämessään ja vakiintui riemuitsevaksi varmuudeksi vihmaksi särkyneestä sateesta huolimatta, joka tuulen kuljettamana pieksi häntä vasten kasvoja, sai hänen kätensä palelemaan ja tyynnytti hänen matkakuumeensa.

— Bourras siinä on, joku sanoi hänen takanaan.

Hän kurottautui ja huomasi Bourras'n seisovan liikkumattomana kadun kulmassa Aarreaitan näyteikkunan edessä, missä Denise aamulla oli ihaillut taitavasti pystytettyä sateenvarjorakennelmaa. Vanhus oli pimeässä salaa hiipinyt sinne katsoakseen kyllikseen rehentelevää rakennelmaa. Paljain päin ja huolestunein kasvoin hän seisoi kauan huomaamatta sadettakaan, joka valui virtanaan hänen harmaille hapsilleen.

— Ei ole miehellä järkeä, jatkoi ääni Denisen takana. — Hänhän vilustuu.

Denise kääntyi ja huomasi, että Baudut olivat hänen takanaan. Samoin kuin Bourraskin, jota he sanoivat järjettömäksi, hekin palasivat yhä uudelleen katsomaan näytelmää, joka pala palalta murskasi heidän sydäntään. He olivat säälittäviä voimattomassa vihassaan. Geneviève, kalmankalpeana, oli nähnyt Colombanin tähystelevän välikerrosta, missä myyjättärien varjot vilahtelivat ikkunoiden takana. Ja Baudun purressa hammasta hillitäkseen kiehuvan vihansa hänen vaimonsa itki hiljaa.

— Sinä kai menet sinne huomenna paikan hakuun? kysyi verkakauppias, jota epävarmuus kiusasi ja joka sitäpaitsi alkoi jo aavistaa, että Denise niinkuin muutkin oli voitettu vihollisten puolelle.

Denise epäröi. Sitten hän vastasi hiljaa:

— Menen setä, jos ette kovin pane pahaksenne.

II.

Seuraavana aamuna puoli kahdeksan Denise seisoi Aarreaitan edessä. Hän tahtoi toimittaa oman asiansa ennenkuin saattoi Jeanin mestarin luo, sillä tämä asui kaukana Templen esikaupungissa. Mutta hän oli pitänyt liian kiirettä, hän oli tottunut nousemaan varhain. Kauppa-apulaiset alkoivat vasta saapua, ja ujouden valtaamana hän pilkkaa peläten kulutti aikaa kävelemällä edestakaisin Gaillonin aukiolla.

Kiveys oli jo kuivunut kylmässä tuulessa. Tuhkanväriseltä taivaalta laskeutuva kalvakka päivänvalo valaisi kadut, joita kauppa-apulaiset saapuivat kiireisin askelin, nutun kaulus nostettuna ja kädet taskuissa, viluisina ensimmäisen talvipäivän pakkasessa. Useimmat kulkivat yksin, riensivät tavarataloon sanomatta sanaakaan tovereilleen ja luomatta heihin katsettakaan. Jotkut tulivat kaksin tai kolmin, kävelivät vierekkäin katukäytävän täydeltä vilkkaasti keskustellen, ja kaikki he samalla tavalla heittivät katuojaan savukkeensa tai sikarinsa, ennenkuin menivät sisään.

Denise huomasi, että moni heistä katsoi häneen ohikulkiessaan. Hänen ujoutensa lisääntyi yhä, ja hänellä ei tuntunut olevan rohkeutta seurata heitä. Hän päätti mennä sisään vasta kun kaikki olivat saapuneet, sillä hän pelkäsi niin tungosta ovella, että paljas ajatus sai hänet punastumaan. Mutta yhä heitä vain tuli, ja paetakseen heidän katseitaan hän lähti hiljalleen kiertämään aukiota. Palatessaan hän näki Aarreaitan edessä pitkän nuorukaisen, hontelon ja kalpean, joka oli odottanut siinä noin neljännestunnin niinkuin hänkin.

— Neiti, sammalsi tämä heidän vähän aikaa seisottuaan, — oletteko kenties myyjätär tässä talossa?

Denise hämmästyi niin suuresti kuullessaan tämän tuntemattoman miehen puhuttelevan häntä, ettei pystynyt heti vastaamaan.

— Minä, nuori mies jatkoi yhä enemmän hämillään, — olen tiedustelemassa paikkaa, ja sentähden ajattelin, että voisin mahdollisesti saada teiltä neuvoja.

Nuorukainen oli siis ujo niinkuin Denisekin ja oli rohjennut puhutella häntä, koska havaitsi hänet yhtä araksi.

— Neuvoisin kyllä mielelläni, sai Denise vihdoin sanotuksi, — mutta en ole itsekään päässyt sen pitemmälle. Olen paikkaa hakemassa niinkuin tekin.

— Niinkö, nuori mies vastasi nolostuneena.

Molemmat punastuivat ja jäivät hetkeksi vastakkain heltyneinä kohtalonsa yhtäläisyydestä, mutta uskaltamatta toivottaa toisilleen onnea. Sitten kun eivät tienneet mitä sanoa ja kun tilanne alkoi käydä kiusalliseksi, he erosivat neuvottomina ja jäivät kumpikin odottamaan omalle taholleen, muutaman askelen päähän toisistaan.

Yhä vain myyjiä tuli. Denise kuuli heidän laskevan leikkiä vilkaistessaan häneen. Hän kiusaantui yhä enemmän huomatessaan olevansa huomion kohteena ja päätti vielä kerran mennä puoleksi tunniksi kävelemään, mutta sitten hän pysähtyi nähdessään nuoren miehen kävelevän erityisen tarmokkaan näköisenä Port-Mahonilta päin. Varmaan tämä oli osastonjohtaja, sillä kaikki tervehtivät häntä. Hän oli kookas, vaalea ja hänen partansa oli hyvin hoidettu. Kulkiessaan torin poikki hänen tummankullanväriset silmänsä sattuivat hetkeksi tyttöön. Sitten hän välinpitämättömästi meni sisälle taloon Denisen seisoessa liikkumattomana miehen katseen vaikutuksen alaisena ja tuntien pikemmin vastenmielisyyttä kuin mielihyvää. Nyt hän todenteolla pelästyi ja lähti hitaasti Gailloninkatua, josta hän kääntyi Saint-Rochinkadulle saadakseen aikaa rauhoittua.

Denisen kohtaama mies oli vielä korkeammassa asemassa oleva henkilö kuin osastonjohtaja, nimittäin itse Octave Mouret. Hän ei ollut nukkunut sinä yönä ollenkaan, sillä oltuaan kutsuissa erään liikemiehen kodissa hän oli mennyt syömään illallista ravintolaan erään ystävänsä ja kahden pikkuteatterin näyttämöltä löytämänsä naisen seurassa. Hänen kaulaan asti napitettu päällystakkinsa peitti hänen pukunsa ja valkean solmukkeensa. Hän kiipesi reippaasti huoneistonsa portaat, peseytyi, muutti vaatteita, ja kun hän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen välikerroksessa sijaitsevassa työhuoneessaan, hän oli virkeän näköinen, silmät olivat kirkkaat, iho raikas, hän oli toiminnanhaluinen kuin olisi nukkunut kymmenen tuntia. Avaraa työhuonetta, jonka kalusto oli vanhaa, vihreällä ripsillä verhottua tammea, koristi vain yksi muotokuva, rouva Hédouinin, naisen, josta kaupungissa vieläkin puhuttiin. Nyt kun häntä ei enää ollut, Octave muisti häntä hellyydellä, tunsi kiitollisuutta vaimovainajaansa kohtaan siitä rikkaudesta, joka hänen kauttaan oli tullut hänen osakseen. Ennenkuin hän ryhtyi allekirjoittamaan kirjoituspöydälle tuotuja papereita, hän katsahti kuvaan hymyillen onnellisen miehen hymyä. Näiden silmien alle hän aina palasi tekemään työtä huviteltuaan pikkuhuoneistoissa, joihin hän joskus eksyi, kun nuoren leskimiehen huolet painoivat liiaksi hänen mieltään.

Ovelta kuului koputus, ja vastausta odottamatta huoneeseen astui nuori mies. Hän oli pitkä ja laiha, ohuthuulinen ja terävänenäinen, sangen säntillisesti pukeutunut, paikoin harmahtava tukka oli sileäksi kammattu. Mouret katsahti häneen. Sitten hän kysyi jatkaen työtään:

— Oletteko nukkunut hyvin, Bourdoncle?

— Kiitos, oikein hyvin, nuori mies vastasi liikkuen vapaasti niinkuin kotonaan.

Bourdoncle, köyhän tilanvuokraajan poika Limoges'ista, oli tullut Naisten Aarreaitan palvelukseen samaan aikaan kuin Mouretkin, tavaratalon mahtuessa vielä Gaillonin aukion kulmarakennukseen. Tälle erittäin terävälle ja toimeliaalle nuorelle miehelle tulevaisuus tuntui lupaavan enemmän kuin Mouret'lle, joka oli vähemmän vakavamielinen, laiskotteli milloin tilaisuus tarjoutui ja parantumattomana lemmenseikkailijana käyttäytyi toisinaan sangen ajattelemattomasti ja arveluttavasti. Mutta Bourdonclella ei ollut tämän provencelaisen neronleimauksia, ei hänen rohkeuttaan eikä viehättävää voitonvarmuuttaan. Ja tämän huomatessaan hän oli tarpeeksi viisas väistymään vastarintaa tekemättä ja heti alussa kumartamaan itseään voimakkaampaa. Kun Mouret oli neuvonut virkailijoitaan panemaan säästönsä liikkeeseen, Bourdoncle oli ensimmäisiä suostumaan siihen luovuttaen vieläpä tätinsä hänelle jättämän odottamattoman perinnönkin. Ja vähitellen, kaikki arvoasteet läpikäytyään, kohottuaan myyjästä silkkiosaston johtajaksi hän oli nyt isännän uskotuimpia ja läheisimpiä neuvonantajia ja kuului siihen kuusimiehiseen neuvostoon, jonka tämä oli ymmärtänyt liittää avukseen hallitessaan pientä kuningaskuntaansa. Kullakin neuvostoon kuuluvalla oli oma hallintoalueensa; Bourdonclelle oli uskottu yleinen valvonta.

— Entä te, Bourdoncle jatkoi tuttavallisesti, — oletteko te nukkunut hyvin?

Mouret'n vastattua, ettei ollut ummistanut koko yönä silmäänsä,
Bourdoncle pudisti päätään mutisten:

— Huonoa terveydenhoitoa.

— Miksi niin? sanoi toinen hilpeästi. — En ole niinkään väsynyt kuin te, veikkoseni. Teillähän on silmät turpeina paljosta nukkumisesta. Kangistutte liiallisesta järkevyydestä. Huvitelkaa toki hiukan, niin päänne selviää.

Siitä ystävykset kiistelivät alinomaa kaikessa sovussa. Bourdoncle ei välittänyt rakkaudesta, koska se esti häntä nukkumasta, ja hän kerskasi halveksivansa naisia. Hänellä saattoi tavaratalon ulkopuolella olla juttunsa, mutta niistä hän ei puhunut, niin vähän hän muka niistä välitti, mutta tavaratalon sisällä hän tyytyi käyttämään hyväkseen naisten ostonhalua, vähääkään säälimättä heitä heidän tuhlatessaan kevytmielisesti rahojaan turhanpäiväisten helyjen hankkimiseen. Mouret sitävastoin oli aina muka rakastunut, alati keksivinään uusia ihastuksen kohteita, joita hän mairitellen ja kumarrellen nöyrästi palveli; ja tämä hänen näennäinen herkkäsydämisyytensä oli mainosta talolle. Hän ikäänkuin kietoi koko naissukupuolen yhteiseen hivelevään hyväilyyn, huumatakseen paremmin sen, johtaakseen sen palvelemaan omia etujaan.

— Olen tavannut rouva Desforges'in tänä yönä, jatkoi Mouret. — Hän oli viehättävä tanssiaisissa.

— Hänenkö kanssaan söitte illallista? Bourdoncle kysyi.

Mouret kiivastui:

— Älkäähän nyt! Hän on kunniallinen nainen. En toki. Illallista söin Héloisen, Folies-Bergeres'in kaunottaren seurassa. Tyhmä on kuin pöllö, mutta lystikäs!

Mouret otti toisen paperipinon ja jatkoi allekirjoittamista. Bourdoncle käveli yhä edestakaisin liikkuen vapaasti kuten ainakin jokapäiväinen vieras. Käytyään Neuve-Saint-Augustininkadun ikkunassa katsahtamassa ulos hän palasi sanoen:

— Uskokaa minua, vielä ne kostavat.

— Ketkä? kysyi Mouret, joka oli eksynyt keskustelun juonesta.

— Naiset tietysti.

Mouret naurahti kohauttaen olkapäitään. Tuo liike paljasti hetkeksi hänen naisihailussaan piilevän karkeuden. Se ilmaisi paremmin kuin mitkään sanat, että sinä päivänä, jona hän oli naisten avulla päässyt menestyksensä huipulle, nämä joutivat kaikki heitettäviksi syrjään kuin tyhjät säkit. Mutta Bourdoncle pysyi itsepintaisesti väitteessään:

— Kyllä kostavat. Aina heidän joukossaan on joku, joka kostaa muiden puolesta. Niin vain on.

— Loruja! Mouret sanoi korostaen provencelaista ääntämistään. — Ei ole sitä vielä syntynyt, joka kykenee kostamaan. Ja voisi vaikka tullakin, kyllä minä…

Hän oli nostanut kynänvartensa ja heilutteli sitä kädessään ikäänkuin haluten pistää veitsen jonkun sydämeen. Toveri lähti jälleen liikkeelle väistyen kuten aina isännän nerokasta etevyyttä, joka kaikesta onttoudestaan huolimatta kumminkin kykeni vaikuttamaan häneen. Hänen terävä ja johdonmukainen, intohimoton järkensä, joka ei sallinut hänen eksyä mihinkään heikkouteen, ei voinut käsittää onnen naisellisesti oikkuilevaa luonnetta, ja hän ihmetteli Pariisia, joka lemmen palavassa suudelmassa antautuu rohkeimmalle.

Seurasi hiljaisuus, jota vain kynän rapina paperilla häiritsi. Sitten Bourdoncle vastasi isännän lyhyihin ja säntillisiin kysymyksiin selittäen talvivaraston näytteillepanoa koskevia asioita. Talvivaraston hankkiminen oli kysynyt suuria uhrauksia, ja kaupungissa liikkuvissa huhuissa oli sen verran perää, että liikkeen olemassaolo todellakin riippui talvimyynnin onnistumisesta. Mouret oli suunnitellut myynnin runoilijaluonteensa vaatimalla suurenmoisella ylellisyydellä ja komeudella, niin että varusteiden suunnattomuus sai koko rakennuksen horjumaan. Kaupankäynti näytti hänen käsissään saavan aivan uuden merkityksen, muuttuvan jonkinlaiseksi salaperäiseksi taikakaluksi, joka muinoin rouva Hédouinistakin oli näyttänyt arveluttavalta ja joka vieläkin, tähän asti tuottamistaan hyvistä tuloksista huolimatta, säikähdytti joskus liikkeen osakkaita. Johtajaa moitittiin salaa siitä, että hän kiirehti liikaa, että hän suunnattomilla laajennuspuuhillaan pani koko kauppahuoneen vaaranalaiseksi, ennenkuin oli hankkinut päteviä takeita siitä, että ostajakunta lisääntyi vastaavasti. Sitä varsinkin paheksuttiin, että hän oli pannut kaikki liikkeen varat yhden ainoan kortin varaan, täyttänyt tulvilleen kaikki varastohuoneet, vähääkään välittämättä vararahaston säilyttämisestä. Kun suurten rakennustöiden jälkeen koko pääoma oli tuhlattu tämän talvivaraston hankkimiseen, oli nyt vielä kerran jouduttu ratkaisuhetkeen, jossa kysyttiin voittaako vai häviää. Keskellä tätä yleistä pelästystä Mouret yksin säilytti voittajan riemuitsevan varmuuden luottaen siihen, ettei onnetar hennoisi kieltää naistenlemmikiltä miljoonia. Kun Bourdoncle uskalsi esittää arveluja muutamista liian suurten varastojen rasittamista osastoista, joissa menekki ei vastannut kulunkeja, Mouret huudahti luottavasti hymyillen:

— Turhaa pelkoa, ystäväni! Talo on vieläkin liian pieni!

Toisen hämmästys oli rajaton. Hänet valtasi kauhu, jota hän ei koettanutkaan salata. Liian pieni, liike, jossa oli yhdeksäntoista osastoa ja jonka henkilökunta nousi neljäänsataankolmeen henkeen!

— Epäilemättä, Mouret jatkoi, — laajennettava on, ennenkuin olemme päässeet puolitoista vuottakaan eteenpäin… Olen jo alkanut ajatella sitä. Viime yönä rouva Desforges lupasi kotonaan tutustuttaa minut erääseen henkilöön… No niin, puhutaan siitä sitten kun aika on kypsä.

Ja lopetettuaan vekselien allekirjoittamisen hän nousi ja tuli hämmästyksestä mykistyneen kumppaninsa luo lyöden häntä ystävällisesti olkapäälle. Varovaisten ihmisten pelästyneet katseet huvittivat häntä. Äkillisen suoruudenpuuskan vallassa, sellaisen, jolla hän joskus hämmästytti läheiset tuttavansa, hän julisti olevansa sielunsa pohjasta juutalainen, suuremmassa määrässä vielä kuin kaikki maailman muut juutalaiset yhteensä; siinä suhteessa hän oli isäänsä, jota hän muistutti niin ruumiinsa kuin sielunsakin puolesta. Se veitikka tunsi rahan arvon! Ja jos hän lisäksi oli perinyt äidiltään hiukkasen mielikuvitusta, niin se oli talolle vain onneksi, sillä hän tunsi, että tämä mielikuvitus teki hänet vastustamattomaksi, koska se antoi hänelle rohkeutta uskaltaa kaikki voittaakseen kaiken.

— Tiedätte kyllä, että seuraamme teitä loppuun asti, Bourdoncle sanoi vihdoin.

Ennenkuin he lähtivät tapansa mukaan luomaan silmäyksen tavarataloon, he vielä sopivat muutamista yksityiskohdista. He katselivat Mouret'n laatiman tarkistuskirjan näytekappaletta. Mouret oli huomannut, että muodista joutuneet tavarat menivät sitä paremmin kaupaksi, mitä isompi palkkio luvattiin apulaisille niiden myymisestä, ja tälle havainnolleen hän oli perustanut uuden järjestelmänsä. Hän päätti tehdä myyjät kaikkien kaupaksimenneiden tavaroiden voitosta osallisiksi antamalla heille määrätyn prosentin vähimmänkin heidän myymänsä tavaran hinnasta. Näin hän oli saanut aikaan perinpohjaisen mullistuksen muotitavaroiden myynnissä ja aiheuttanut kauppa-apulaisten kesken raivokkaan taistelun olemassaolosta, mistä taistelusta liikkeenomistajat hyötyivät. Tästä taistelusta tuli hänen käsissään se taikakeino, järjestelyn periaate, jota hän koetti sovittaa joka kohtaan. Hän päästi intohimot valloilleen, yllytti toiset toisia vastaan, pani taitavat syömään taitamattomia ja itse hän rikastui tästä itsekkyyden ottelusta. Näytekappale hyväksyttiin. Sekä kirjan kiinteässä että irtirevittävässä lehdessä oli yläreunassa osaston ja myyjän numero, niiden alla kummassakin lehdessä, sarakkeet metriluville, tavaroiden laadulle ja hinnalle. Irtirevittävä lehti tuli myyjän allekirjoittaa, ennenkuin se vietiin kassaan. Tällä tavalla valvominen kävi helpoksi. Tarvitsi vain verrata irtirevityt, kassaan luovutetut lehdet myyjän hallussa olevan kirjan vastaaviin kiinteisiin lehtiin. Kerran viikossa myyjät saivat nostaa prosenttinsa, jonka määrästä ei voinut syntyä mitään erehdystä.

— Täten käy varastaminen vaikeammaksi, sanoi Bourdoncle. — Siinä olette tehnyt oivallisen keksinnön.

— Olen miettinyt tänä yönä muutakin, Mouret sanoi. — Niin, tänä yönä, ystäväni, illallispöydässä. Tahtoisin antaa tarkistustoimiston virkailijoille pienen palkkion jokaisesta heidän huomaamastaan erehdyksestä myyjien laskuissa… Siten, näettekö, ei tarvitse pelätä leväperäisyyttä laskujen tarkistamisessa. Heiltä ei jää virheitä huomaamatta; panevatpa niitä mieluummin lisää omasta päästään.

Hän nauroi toisen katsellessa häntä ihailevin silmin. Häntä ihastutti tämä uusi muoto soveltaa olemassaolon taistelun periaatetta liikeyritykseen. Hänellä oli mekaanikon nerokas järjestelykyky, ja hän uneksi liikkeen kehittämistä koneistoksi, joka sallisi hänen käyttää hyväkseen muiden itsekkäitä pyyteitä omien pyyteittensä täydelliseksi ja runsaaksi tyydyttämiseksi. "Jos tahtoo saada ihmiset tekemään työtä tarmonsa takaa ja harjoittamaan hiukan rehellisyyttäkin", sanoi hän usein, "täytyy ensin yllyttää heitä taistelemaan omien tarpeittensa tyydyttämiseksi".

— No niin, mennään nyt, Mouret sanoi. — Täytyy ajatella esillepanoa… Silkkivarasto saapui eilen, eikö niin?… Bouthemont on kai vastaanottamassa.

Bourdoncle seurasi häntä. Tavaroiden vastaanotto tapahtui Neuve-Saint-Augustininkadulle päin olevassa kellarikerroksessa. Siinä aukeni katukäytävän tasalla lasi-ikkunoilla varustettu suoja, johon tavarakuormat purettiin. Sitten tavarat toimitettiin kellarikerrokseen jyrkästi viettävää, tammipuusta ja raudasta rakennettua liukurataa myöten, jonka tavarapakat ja laatikot olivat jo kuluttaneet kiiltäväksi. Kaikki lähetykset kulkivat tästä ammottavasta kidasta, joka kohisten kuin kuohuva virta alituisesti nieli uusia annoksia. Varsinkin suurten myyntien aikana rata luisutti kellarikerrokseen loppumattoman tavaratulvan, Lyonin silkkikankaita, englantilaisia villakankaita, flanderilaista palttinaa, elsassilaisia pumpulikankaita, Rouenin karttuunia. Joskus tavaravankkurien piti jonottaa vuoroaan. Jokaisen tavaratukun jysähtäessä kellarikerroksen lattiaan syntyi ääni, joka muistutti syvään veteen heitetyn kiven kumeaa kulahdusta.

Mouret pysähtyi hetkeksi katsomaan tavaroiden liukumista. Se sujui hyvin. Laatikoita tulla tupsahteli kuin näkymättömien käsien työntäminä; niitä valui lakkaamatta kuin vettä vuoresta pulppuavasta lähteestä. Kangaspakkoja tuli vierien kuin kivet mäkeä alas. Mouret katseli sanaakaan sanomatta. Mutta hänen kirkkaissa silmissään leimahti ylpeys. Tavaravirran mukana valui hänelle tuhansia frangeja minuutissa. Hän ei ollut koskaan niin selvästi tuntenut olevansa keskellä taistelua. Tämä suunnaton tavaramäärä hänen oli hajotettava Pariisin kaikkiin kolkkiin. Hän ei puhunut vieläkään mitään, jatkoi vain tarkastustaan.

Kellarinluukuista virtaavassa kalvakkaassa valossa miehet ottivat tavarat vastaan toisten avatessa laatikkoja osastojen johtajien nähden. Taaempana oli rautapatsaiden kannattamissa sementtiseinäisissä kellariholveissa liikettä ja häärinää niinkuin rakennuspaikalla.

— Pääsettekö tavaroistanne selville, Bouthemont? kysyi Mouret lähestyen harteikasta miestä, joka par'aikaa tutki, pitikö laatikkojen sisällys luettelojen kanssa yhtä.

— Ei taida puuttua mitään, tämä vastasi, — mutta on tässä lukemista täksi aamuksi.

Ison myyntipöydän edessä osastonjohtaja laski aika ajoin luetteloon katsahtaen silkkipakat, joita myyjä nosti laatikosta ja asetti pöydälle. Heidän takanaan näkyi pitkä jono muita pöytiä, kaikki samalla tavalla tavaraa pullollaan, ja ympärillä hääri laumoina liikkeen virkailijoita. Kaikkialla purettuja tavaratukkuja, kaikkialla näennäinen sekasorto kankaita, joita yhtämittaisessa äänien sorinassa tutkittiin, käänneltiin, merkittiin.

Bouthemont, joka oli tulemaisillaan kuuluisaksi toimessaan, oli iloinen vekkuli, kasvot olivat pyöreähköt, tukka pikimusta ja silmät kauniin ruskeat. Tämä Montpellier'ssä syntynyt suupaltti oli huononlainen myyjä, mutta tavaroiden hankinnassa ei kukaan vetänyt hänelle vertoja. Hänen isänsä, muotikauppias, oli lähettänyt hänet Pariisiin, mutta isäukon määräämän oppiajan kuluttua poika ei suostunutkaan palaamaan kotiin jatkamaan isän liikettä. Siitä lähtien oli isän ja pojan välillä vallinnut yhä vain kiihtyvä kilpailu. Isä kehui pientä maaseutukauppaa ja suuttui nähdessään mitättömän kauppa-apulaisen ansaitsevan kaksi, jopa kolmekin vertaa enemmän kuin hän; poika pilkkasi isän vanhoillisuutta kerskaten ansioistaan ja pannen nurin koko kodin siellä käydessään. Kuten muillakin osastonjohtajilla Bouthemont'illa oli kolmeentuhanteen nousevan kiinteän palkkansa ohessa määrätty myyntiprosentti. Koko Montpellier tiesi ihmetellen ja kunnioittaen kertoa Bouthemont'in pojan edellisenä vuotena ansainneen melkein viisitoistatuhatta frangia. Tämä oli vasta alkua, vimmastuneelle isälle ennustettiin, että summa vielä kohoaa.

Bourdoncle oli nostanut yhden silkkipakan tarkastaen sen pintaa tuntijan tavoin huolellisesti. Se oli kaunista, sileäpintaista kangasta, jossa oli hopeareunainen sininen hulpio, kuuluisaa paris-bonheur -kangasta, johon Mouret kiinnitti suuria toiveita.

— Todellakin, sangen hyvää, hän kuiskasi.

— Ja se näyttää vielä paremmalta kuin mitä se onkaan, Bouthemont vastasi. — Dumonteil yksin pystyy valmistamaan tällaista… Kyllä Gaujean suuttui silmittömästi minuun, kun viimeksi kävin hänen luonaan. Hän tarjoutui kyllä panemaan sadat kangaspuut toimimaan tätä varten, mutta vaati 25 centimea enemmän metriltä.

Melkein joka kuukausi Bouthemont kävi tehtaissa viettäen päiväkausia Lyonissa, asuen sen parhaimmissa hotelleissa ja kestiten tehtailijoita avokätisesti tavaratalon laskuun. Sitäpaitsi hän nautti täydellistä vapautta toiminnassaan ja osteli mielensä mukaan vain se ehtona, että hän joka vuosi edeltäpäin määrätyssä suhteessa lisäisi osastonsa myyntisummaa; ja juuri tämän myyntisumman lisäyksestä laskettiin hänen voittoprosenttinsa. Sanalla sanoen hän oli asemaltaan Naisten Aarreaitassa, samoin kuin muutkin osastonjohtajat, miltei itsenäinen erikoiskauppias suureksi kauppayhtiöksi yhtyneessä liikkeessä, jonkinlaisessa kauppaa harjoittavassa yhdyskunnassa.

— On siis päätetty, Bouthemont jatkoi, — että sille pannaan hinnaksi viisi frangia kuusikymmentä… Tehän tiedätte, että sillä tuskin ostohintakaan tulee korvatuksi.

— Niin, niin, viisi frangia kuusikymmentä, Mouret sanoi kiivaasti. —
Jos olisin yksin määräämässä, moisin alle ostohinnan.

Osastonjohtaja nauroi makeasti.

— Ei se ainakaan olisi minulle vahingoksi, hän sanoi. — Moisin vain kolme vertaa enemmän, ja kun oma voittoni riippuu yksinomaan myyntisumman suuruudesta…

Mutta Bourdoncle ei nauranut, vaan vakavana nyrpisti huuliaan. Hänen prosenttinsa laskettiin yleisestä voitosta, ja hintojen alentamisesta ei ollut hänelle hyötyä. Hänen asiansa oli juuri valvoa, ettei Bouthemont, saadakseen oman myyntisummansa korkeammaksi, tyytyisi liian vähään voittoon. Sitäpaitsi häntä vaivasi ainainen pelko hänelle käsittämättömien mainospuuhien johdosta. Hän uskalsi julkilausua paheksumisensa sanoen:

— Jos myymme sillä hinnalla, niin se tietää tappiota, sillä meidänhän täytyy laskea hinnasta pois kulumme, jotka ovat melkoisen suuret… Tästä tavarasta vaadittaisiin joka paikassa seitsemän frangia.

Mutta silloin Mouret suuttui. Hän löi kämmenellään silkkipakkaa huutaen hermostuneesti:

— Kyllä kai minä sen tiedän, ja siksi juuri tahdon pitää hinnan alhaalla. Ette tosiaankaan, kunnon ystävä, opi koskaan ymmärtämään naista. Ettekö käsitä, että he tulevat kilvan hyökkäämään tämän silkkikankaan kimppuun…

— Kyllä tietysti, Bourdoncle keskeytti itsepintaisesti, — ja kuta suurempi heidän ostohalunsa, sitä suurempi meidän tappiomme.

— Muutamien centimien tappio, myönnän kyllä. Entä sitten? Ei taida vahinko tulla kovinkaan suureksi, jos siten houkuttelemme luoksemme kaikki naiset, johdamme heitä oman mielemme mukaan ja hurmaamme heidät tavaroillamme, niin että he arvelematta tyhjentävät kukkaronsa. Pääasia, ystäväni, on sytyttää heidän mielikuvituksensa, ja siihen on keksittävä tavara, johon he voivat mieltyä ja joka herättää huomiota. Sitten, vaikka panisimme muille tavaroille yhtä korkeat hinnat kuin muutkin, he vain luulevat ostavansa meiltä kaiken yhtä halvalla. Katsokaa esimerkiksi cuir-d'or -silkkiä. Sille pannaan hinnaksi seitsemän frangia viisikymmentä niinkuin muuallakin, mutta sitäkin he pitävät sitten edullisena kauppana, ja se kyllä korvaa vähäiset paris-bonheurin tuottamat vahingot… Saatte nähdä!

Hän innostui puhumaan mahtipontisesti.

— Ymmärrättekö! Tahdon, että viikon kuluttua paris-bonheur on valloittanut kaupungin. Siitä tulee taikakalumme, joka johtaa pelastukseen ja maineeseen. Se on oleva koko Pariisin puheenaiheena, ja sen hopeareunainen sinihulpio on tuleva kuuluisaksi Ranskan päästä päähän. Ennen pitkää kilpailijoiden raivokkaat valitukset soivat korvissanne pikkuliikkeiden siipirikkoisina painuessa maahan. Hautaan joutavat kaikki nälkäiset kauppasaksat, jotka kituvat luuvaloa kellareissaan.

Tavaralähetyksien tarkastajat kuuntelivat hänen ympärillään hymyillen.
Johtaja piti mielellään puheita eikä kärsinyt vastaväitteitä.
Bourdoncle peräytyi tälläkin kertaa. Sillä välin laatikko oli
tyhjennyt, ja kaksi miestä alkoi avata toista.

— Tehtailijat eivät vain hyväksy teitä, sanoi Bouthemont. — Lyonissa he ovat vimmoissaan teille ja väittävät, että teidän halvat hintanne tuottavat heille häviötä. Gaujean sanoi nousevansa todenteolla sotaan meitä vastaan. Hän vannoi antavansa mieluummin pitkäaikaista luottoa pienille liikkeille kuin hyväksyvänsä teidän tarjouksenne.

Mouret kohautti olkapäitään:

— Jos Gaujean ei tahdo kuulla järjen ääntä, syyttäköön itseään. Mitä he valittavat? Me maksamme heille heti ja otamme kaikki mitä he valmistavat; täytyyhän heidänkin hiukan joustaa… Ja sitäpaitsi, pääasia on, että yleisö hyötyy.

Kauppa-apulainen tyhjensi toisenkin laatikon, ja Bouthemont jatkoi luetteloa seuraten kangaspakkojen merkitsemistä. Toinen kauppa-apulainen myyntipöydän toisessa päässä pani hintalaput, ja tarkistuksen loputtua osastonjohtajan allekirjoittama lasku vietiin keskuskassaan. Hetkeksi Mouret jäi vielä katselemaan purkamista, sitten hän mitään sanomatta poistui Bourdonclen seuraamana ylpeänä kuin komppaniaansa tyytyväinen kapteeni.

He kulkivat hitaasti kellarikerroksen läpi. Paikkapaikoin kellariluukut päästivät holveihin niukkaa päivänvaloa, mutta pimeissä nurkissa ja ahtailla käytävillä kaasuliekit paloivat alituisesti. Käytävissä olivat varastohuoneet, ahtaat, lautaseinillä toisistaan erotetut kammiot, joissa osastot säilyttivät tavaransa. Sivumennen isäntä tarkasti uuden lämpöjohdon, joka otettaisiin käyttöön maanantaina, talvinäyttelyn avauspäivänä, sekä palovartiopaikan, jossa oli suunnattoman iso, rautahäkillä eristetty kaasumittari. Keittiöksi ja ruokasaleiksi sisustetut entiset kellarit olivat vasemmalla, Gaillonin aukiolle päin olevassa nurkkauksessa. He tulivat kellarikerroksen toisessa päässä sijaitsevaan ostoksien lähettämöön. Ostokset, joita asiakkaat eivät itse vieneet mukanaan, tuotiin tänne ja lajiteltiin eri säiliöihin, joista kukin vastasi yhtä kaupunginosaa. Leveä porraskäytävä johti vastapäätä Vanhaa Elbeufiä olevalle ovelle, jonka edustalla katukäytävän vieressä oli rattaita lähetyksiä odottamassa. Aarreaitan suuressa koneistossa tämä Michodièrenkadun porraskäytävä oli viemäri, joka lakkaamatta johti pois maailmalle Neuve-Saint-Augustininkadun luisuradan nielaisemia tavaroita niiden kierrettyä yläkerroksien huoneet.

— Campion, Mouret sanoi lähettämön esimiehelle, laihakasvoiselle entiselle kersantille. — Miksi eilisiltana ei viety kotiin erään rouvan päivällä ostamaa lakanaparia?

— Missä tämä rouva asuu? kysyi Campion.

— Rivolinkadun varrella, Alger'inkadun kulmauksessa… Rouva
Desforges.

Tähän aikaan aamusta lajittelupöydät olivat tyhjät ja säiliöt sisälsivät vain edellisen illan lähettämättömät paketit. Campionin nostellessa niitä ja verratessa luetteloon Bourdoncle katseli Mouret'ta ajatellen, että mies tiesi kaikki ja ajatteli kaikkea, jopa ravintolassa illallista syödessään ja rakastajattariensa luona. Vihdoin esimies huomasi missä vika oli. Kassasta oli annettu väärä numero, ja lähetys oli tuotu takaisin.

— Missä kassassa lasku on merkitty? Mouret kysyi. — Numero kymmenessä? Niinkö…

Ja kääntyen yhtiökumppaninsa puoleen hän jatkoi:

— Kassa numero kymmenen, se on Albert, eikö niin… Hänelle meillä on asiaa.

Mutta ennenkuin he lähtivät kiertämään itse tavarataloa, Mouret tahtoi käydä tilaustoimistossa, jonka käytettävänä oli huoneisto toisessa kerroksessa. Sinne saapuivat kaikki tilaukset maaseudulta ja ulkomailta. Joka aamu Mouret'n oli tapana käydä siellä tarkastamassa kirjeenvaihto. Kahden vuoden aikana kirjeiden luku oli päivä päivältä lisääntynyt, ja osaston henkilökunta oli kohonnut kymmenestä kolmeenkymmeneen. Toiset avasivat kirjeet, toiset lukivat ne ja seuraavat luokittelivat ne pannen jokaiseen numeron, jota vastasi aina kaapissa lokero. Kun sitten kirjeet oli lähetetty eri osastoille, joissa tilatut tavarat valittiin, lähetykset pantiin kirjeineen numerolla merkittyyn lokeroon. Jäljellä oli ainoastaan tilattujen tavaroiden tarkistaminen ja toimittaminen postiin, joka tapahtui viereisessä huoneessa, missä sitä varten palkatut henkilöt käärivät paketteja ja naulasivat laatikkoja aamusta iltaan.

Mouret teki tavallisen kysymyksensä:

— Montako kirjettä tänä aamuna, Levasseur?

— Viisisataakolmekymmentäneljä, johtaja, vastasi osastonhoitaja. — Pelkään, että maanantaina avattavan näyttelyn jälkeen henkilökunta käy liian pieneksi. Eilen meidän oli jo hyvin vaikea selvitä.

Bourdoncle nyökäytti tyytyväisenä päätään. Niin paljon kirjeitä, ja vielä tiistaipäivänä! Sitä hän ei olisi uskonut. Pöytien ympärillä virkailijat lukivat ja avasivat kirjeitä paperin kahistessa ja tilattujen tavaroiden kasaantuessa kaapin lokeroihin. Tämä oli liikkeen monimutkaisimpia ja tärkeimpiä toimintoja. Täällä elettiin alituisessa kuumeisessa kiireessä, sillä määräyksenä oli, että aamulla saapuneet tilaukset oli toimitettava ennen iltaa.

— Apulaisia saatte niin paljon kuin haluatte, vastasi Mouret huomattuaan kaiken olevan kunnossa. — Tiedättehän, että otamme väkeä, kun kerran työtä on.

Ullakolla olivat myyjättärien makuuhuoneet, mutta niin ylös Mouret ei mennyt, vaan laskeutui välikerrokseen ja meni oman työhuoneensa vieressä sijaitsevaan keskuskassaan. Sitä suojasi kupariluukulla varustettu lasiseinä, ja takaosassa oli iso, seinään kiinnitetty kassakaappi. Kaksi kassanhoitajaa työskenteli siinä ottaen joka ilta Lhommelta, ensimmäiseltä kassanhoitajalta, vastaan eri osastojen kassoihin keräytyneet rahat ja pitivät myös huolta laskujen suorittamisesta tehtailijoille ja palkkojen maksamisesta henkilökunnalle, sanalla sanoen koko sille pienelle yhdyskunnalle, joka sai elatuksensa liikkeestä. Kassahuoneesta johti ovi huoneeseen, jossa oli seinillä vihreitä pahvirasioita ja jossa kymmenen virkailijaa tarkasti laskuja. Sitten tuli yhteenlaskutoimisto, jossa kuusi nuorta miestä, takanaan paksut rekisterikokoelmat, nojasi mustiin pulpetteihin ja laski myyjille tulevat prosentit kassaan luovutettujen myyntilaskujen perusteella. Tämä toimisto, joka oli aivan uusi, ei vielä toiminut tyydyttävästi.

Kuljettuaan kassahuoneen ja tarkistustoimiston läpi Mouret ja Bourdoncle tulivat yhteenlaskutoimistoon, jossa par'aikaa nauravat ja ilvehtivät nuoret virkailijat säikähtivät pahanpäiväisesti.

Mutta Mouret ei nuhdellut heitä, vaan ilmoitti heille päätöksensä antaa pienen palkkion jokaisesta heidän myyntilaskuista löytämästään virheestä. Hänen mentyään virkailijat eivät enää nauraneet, vaan tarttuivat niinkuin ruoskaniskun saaneina intohimoisesti työhönsä etsimään virheitä.

Alakerrassa Mouret meni suoraan kassalle n:o 10, jossa Albert Lhomme kiillotti kynsiään odottaen ostajien tulvaa. Tavaratalossa puhuttiin yleisesti "Lhommein hallitsijasuvusta", siitä lähtien kun Aurélie rouva päästyään itse valmiiden vaatteiden osaston johtajattareksi ja hankittuaan miehelleen ensimmäisen kassanhoitajan paikan oli saanut poikansa, pitkän, kalpean ja huonotapaisen nuoren miehen, joka ei pysynyt missään ja joka aiheutti hänelle alituista huolta, otetuksi osaston kassanhoitajaksi. Mouret vetäytyi hetkeksi syrjemmälle. Hän ei tahtonut pilata hyvää mainettaan toimittamalla santarmin virkaa, se oli hänestä vastenmielistä. Sitäpaitsi hän tiesi pääsevänsä paremmin tarkoitustensa perille esiintyessään alati hyvänsuopana. Hän antoi vaivihkaa kyynärpäällään merkin Bourdonclelle, jonka tiesi pelkäksi laskukoneeksi ja jolle hän tavallisesti uskoi rangaistuksien toimeenpanemisen.

— Herra Albert, tämä sanoi ankarasti, — te olette taas erehtynyt osoitteesta ja lähetys on tuotu takaisin. Se on anteeksiantamatonta.

Kassanhoitaja luuli velvollisuudekseen puolustautua ja otti todistajaksi apulaisen, joka oli käärinyt tavarat pakettiin. Tämä nuori mies, Joseph nimeltään, kuului myös tavallaan Lhommein hallitsijasukuun, sillä hän oli Albertin asetoveri ja oli hänkin saanut paikkansa Aurélie rouvan välityksellä. Huomatessaan Albertin vaativan, että hän siirtäisi virheen ostajan niskoille, tämä tunnollinen entinen sotamies väänteli tuskissaan pukinpartaansa, johon hänen pitkä, rokonarpinen naamansa päättyi, tietämättä totellako omantunnon vai kiitollisuuden ääntä.

— Jättäkää Joseph rauhaan, Bourdoncle ärjäisi lopuksi, — ja varsinkin, älkää enää vastatko… Onneksi teille, että arvostamme suuresti äitinne ansioita.

Albertin isä tuli paikalle. Kassaltaan, joka oli oven vieressä, hän saattoi valvoa poikaansa, joka istui kopissa käsineosastolla. Harmaapäisellä, paikallaan istumisen veltostuttamalla vanhuksella oli höllät, ajan hivuttamat kasvot, ikäänkuin hänen lakkaamatta laskemansa rahat olisivat kuluttaneet niistä pois kaiken ilmeen. Häneltä puuttui toinen käsi, mutta se ei haitannut häntä lainkaan työssä; päinvastoin kolikot ja setelit pyörivät niin ketterästi hänen vasemmassa ja ainoassa kädessään, että moni uteliaisuudesta kävi katsomassa, kun hän tarkisti tuloja. Hän oli veronkantajan poika Chablista ja joutunut Pariisiin erään Port-aux-Vins'in viinikauppiaan kirjeenvaihtajana. Cuvier'nkadulla asuessaan hän oli nainut ovenvartijansa, elsassilaisen nurkkaräätälin, tyttären. Ja siitä lähtien hän oli ollut vaimonsa nöyrä palvelija ja ihaili sydämensä pohjasta tämän etevyyttä kauppa-alalla. Rouva nimittäin ansaitsi valmiiden vaatteiden osastolla yli kahdentoistatuhannen frangin vuodessa, kun taas hänellä itsellään ei ollut kuin viisituhatta frangia kiinteää palkkaa. Hänen kunnioituksensa vaimoa kohtaan, joka osasi lisätä talouskassaa tällaisilla summilla ulottui poikaankin, joka oli syntynyt hänestä.

— Mitä nyt? hän kysyi. — Onko Albert saatu kiinni virheestä?

Silloin Mouret astui tapansa mukaan näyttämölle näytelläkseen ruhtinaan osan. Kun Bourdoncle oli aikaansaanut tarpeellisen säikähdyksen, oli hänen vuoronsa pitää huolta maineestaan palkollisistaan huolehtivana isäntänä.

— Eipä sanottavasti, hän puolusteli. — Poikanne on vain hiukan hajamielinen. Hänen tulisi seurata paremmin isänsä esimerkkiä.

Sitten vaihtaen puheenaihetta esiintyäkseen vielä edullisemmassa valaistuksessa hän jatkoi:

— Entä konsertti toissa iltana?… Oliko teillä hyvä paikka?

Puna kohosi vanhan kassanhoitajan kalpeille kasvoille. Musiikki oli hänen ainoa heikkoutensa, jolle hän haki salaa tyydytystä käymällä yksin teattereissa, konserteissa ja musiikkiesityksissä. Hän soitti itsekin torvea käyttäen toisen käden puutteessa näppärästi keksimäänsä pihtijärjestelmää, ja kun rouva Lhommen korvat eivät kestäneet musiikkia, hän kääri torvensa verkaan vaimentaakseen sen ääntä ja soitti iltamyöhään nauttien oudon käheistäkin sävelistä, joita hän pystyi tuottamaan. Kodissa, joka olosuhteiden pakosta oli hoitoa ja järjestystä vailla, soittaminen oli hänelle keidas erämaassa. Musiikki ja kassa, siinä koko hänen elämänsä. Niiden ulkopuolella hänellä ei ollut mitään paitsi ihailunsa vaimoa kohtaan.

— Sangen hyvä, hän vastasi loistavin silmin. — Olette liian ystävällinen, johtaja.

Mouret, joka itse tunsi nautintoa muiden intohimojen tyydyttämisestä, antoi joskus Lhommelle suosijattariltaan saamansa kiusalliset liput. Lhommen ihastus nousi korkeimmilleen Mouret'n huoahtaessa:

— Beethoven… Mozart… Millaista musiikkia!

Vastausta odottamatta Mouret poistui ja saavutti Bourdonclen, joka kiersi jo myyntiosastoja. Keskushallissa, lasiseinäisessä entisessä sisäpihassa, oli silkkiosasto. He kiersivät sen ja jatkoivat Neuve-Saint-Augustininkadun halliin, joka oli kokonaan valkoisille kankaille varattu. Siellä he eivät huomanneet mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Kauppa-apulaisten kumartaessa heille nöyrästi he jatkoivat hitaasti matkaansa poiketen puuvillakankaiden ja kudottujen vaatteiden osastoille, joissa niinikään kaikki oli kunnossa. Mutta kun he saapuivat villatavaraosastolle, joka täytti Michodièrenkatuun päättyvän hallin, Bourdoncle sai uudestaan tilaisuuden esiintyä rankaisijana, huomatessaan myyntipöydällä istuvan nuoren miehen, joka nähtävästi oli väsynyt unettomasta yöstä. Nuori mies, Liénard nimeltään, rikkaan Angersin muotikauppiaan poika, kuunteli nuhteita nöyrästi, selkä kumarassa, sillä ainoa, mitä hän huvituksissa ja nautinnoissa kuluvassa laiskurinelämässään pelkäsi, oli, että isä kutsuisi hänet takaisin maaseutukaupunkiin. Nyt alkoi sataa nuhteita oikealle ja vasemmalle kuin rakeita, ja Michodièren hallissa rajuilma vasta oikein puhkesi. Verkaosastolla eräs vielä palkatta palveleva tulokas, jolla oli asunto talossa, oli palannut kaupungilta vasta jälkeen yhdentoista, ja lyhyttavaraosaston johtaja oli tavattu polttamasta sikaria kellarikerroksen komerossa. Käsineosastolla myrsky yhä kiihtyi, sillä Mignot'n — poikkeustapauksessa liikkeeseen otetun pariisilaisen, liikanimeltä "kaunokaisen", tunnetun harpunsoittajattaren aviottoman pojan — oli saatu tietää aiheuttaneen rettelöitä ruokasalissa moittimalla julkisesti ruokaa. Aamiaista syötiin kolmessa vuorossa, puoli kymmenen, puoli yksitoista ja puoli kaksitoista, ja Mignot, joka kuului viimeiseen vuoroon, oli väittänyt, että hänen täytyi tyytyä muiden tähteisiin.

— Vai ei ruoka ole siis hyvää, Mouret kysyi muka kummastellen suvaiten vihdoin puuttua puheeseen.

Ruokarahaksi hän oli taloustoimiston esimiehelle, armottomalle auvergnelaiselle, määrännyt vain puolitoista frangia henkeä ja päivää kohti, ja tämä osasi niin säästäväisesti venytellä rahoja, että niitä riitti hänen omiinkin taskuihinsa. Sentähden ravinto oli kerrassaan kunnotonta. Mutta Bourdoncle kohautti olkapäitään; keittiönpäällikkö, jolla oli neljäsataa henkeä ravittavana aamiaisella ja päivällisellä ja vieläpä kolmessa vuorossa, ei voinut noudattaa hienoimman keittotaidon vaatimuksia.

— Oli miten oli, sanoi hyväntahtoinen isäntä, — minä vaadin, että henkilökunta saa terveellisen ja riittävän ravinnon… Minun täytyy keskustella asiasta.