Produced by Tapio Riikonen

SOTA

Kirj.

Émile Zola

Suomennos.

Päivälehden Novellikokoelma.

Helsingissä, Päivälehden kirjapainossa, 1892.

ENSIMMÄINEN OSA.

I.

Keskelle hedelmällistä tasankoa, neljänneksen verran Mülhausenista Reiniin päin, oli leiri pystytetty. Rivittään seisoivat teltat peltomaalla, kivääriryhmät välkkyivät säännöllisen välimatkan päässä toisistaan lippujen edessä ja leirin yli kohosi matala, pilvinen elokuuillan taivas. Kiväärit ladattuina seisoivat liikkumattomat vartiosoturit, — heidän silmänsä tähystivät kaukaista näköpiiriä kohti, jossa siintävät usvat kohosivat suuresta virrasta.

He olivat tulleet Belfort'ista viiden ajoissa; nyt oli kello kahdeksan ja he olivat juuri illastaneet. Mutta puita ei ollut löytynyt mistään. Eivät saaneet valkeata syttymään eikä ruokaa keitetyksi. Heidän täytyi tyytyä kuivaan leipäpalaseen, jonka huuhtoivat alas viinalla, ja se ei ollut paljon pitkän marssin perästä. Aseryhmäin takana koetti kaksi sotamiestä kaikin voimin saada tuoreita puunoksia palamaan, joita juuri olivat käyneet katkomassa pistimillään, mutta viheriäiset lehvät eivät tahtoneet syttyä ja paksu, musta savu nousi hitaasti, sanomattoman surumielisesti iltataivasta kohti.

Heitä oli noin 12,000 miestä — kaikki, mitä kenraali Felix Douay'lla oli muassaan seitsemättä armeijaosastoa. Ensimmäinen divisioona oli marssinut edellisenä päivänä Fröschwilleriin, kolmas oleksi vielä Lyonissa ja kenraali oli päättänyt lähteä Belfort'ista ja kulkea edelleen toisella divisioonalla, tykkiväkireservillä ja vajanaisella ratsuväki-osastolla.

Oli ilmoitettu, että Lorrachissa oli nähty leirivalkeita. Oli tullut sanoma, että vihollinen aikoi mennä Reinin yli Markorlsheimin luona. Kenraali, joka tunsi olevansa kovin erillään niin kaukana idässäpäin toisista osastoista, ilman yhteyttä niiden kanssa, kiirehti marssia rajalle päin, vallankin kun oli edellisenä päivänä saanut tiedon onnettomasta hyökkäyksestä Weissenburgin luona. Jos ei hän itse tunkisikaan vihollista takasin, saattoi hän kumminkin joka tunti odottaa käskyä tulla tukemaan ensimmäistä osastoa. Tänä iltana, tänä levottomana myrskypäivän iltana, lauvantaina 6 päivänä elokuuta, lienee taisteltu jossain Fröschwillerin puolella: sen huomasi kummallisen raskaasta ilmasta, jossa tuntui värähdyksiä ikäänkuin kylmiä, voimakkaita tuulenpuuskia. Kahtena viimeisenä päivänä oli osasto luullut käyvänsä taistelua kohti. Sotamiehet arvelivat, että kuljettuaan rientomarssissa Mülhauseniin he ovat preussilaisten kohdalla.

Pimeä tuli ja eräästä leirin etäisimmästä kulmasta kuului rummunpärinää ja torventoitotusta, hiljaa vielä. Ja Jean Macquart, joka parhaallaan pystytti telttapaalujaan maahan, oikasihe kumarasta asemastaan.

Ensimäiset sotahuhut kuultuaan hän oli jättänyt kotipuolen, sydän vielä kirvelevänä siitä onnettomuudesta, joka häntä oli kohdannut: hän oli menettänyt vaimonsa ja maan, jonka vaimo oli hänelle myötäjäisinä tuonut. Ja nyt hän oli, kolmenkymmenen ja yhdeksän vuoden vanhana, mennyt uudelleen palvelukseen ja päässyt 106:teen linjarykmenttiin, jonka kantaväestöä lisättiin, sekä saanut korpraalin nauhat.

Väliin häntä ihmetytti se, että oli jälleen joutunut vanhaan sotilaspukuunsa, hän, joka oli sellaisella riemulla jättänyt sotajoukon Solferinon jälkeen; että hän niin välttämättömästi tahtoi kuljeksia ase olalla ihmis-surmaajan virassa. Mutta minkäpä voi? Kun ei ole mitään vakituista ammattia, eikä vaimoa, eikä kotia, eikä taloa, ja sydän on täynnä surua ja harmia. Ja jos ei enää saanut muokata synnyinmaansa vanhaa maata, saattoi hän ainakin käyttää voimiaan sen puolustamiseen!

Jean seisoi ja katseli tasankoa pitkin. Merkkipuhallus oli saanut henkeä väkeen. Muutamat lähtivät juoksemaan, — toiset, jotka jo olivat puolinukuksissa, liikahtivat ja venyttelivät jäseniään väsyneinä ja äreinä. Hän seisoi kärsivällisenä ja odotti katselmusta, levollisena ja sävyisänä, aina tasapainossa, jonka tähden hän olikin mainio sotamies.

Toverit sanoivat aina, että hänestä olisi voinut tulla jotain, jos vain olisi saanut vähän enemmän oppia.

Mutta savuava rovio veti hänen huomiotaan puoleensa ja hän huusi sotamiehille, Loubet'ille ja Lapoullelle, jotka molemmat kuuluivat hänen osastoonsa:

— Lopettakaa jo tuo peli. Te tapatte meidät savuun.

Irvihammas Loubet nauroi koko leveillä, laihoilla kasvoillaan.

— Kyllä se menee, korpraali, menee ihan mainiosti … kuule, sinä siinä, tule puhaltamaan!

Hän nykäsi Lapoullea, joka posket pullollaan, tulipunasena ja silmät päästä putoamaisillaan puhalsi kuin rajutuuli kosteiden puiden väliin.

Kaksi muuta sotamiestä samasta osastosta — Chouteau ja Pache —, joista toinen vetelänä ja unisena kellotti selällään ja toinen täydessä toimessa ompeli kiinni repeämää housun lahkeessa, rähähtivät nauramaan Lapoullen pullistuneille poskille.

Jean antoi heidän nauraa. Hänen mielestään he kyllä saattoivat pitää hauskaa — silloin kun oli syytä. Eipä heillä usein ollutkaan.

Mutta nyt hän kääntyi toisen ryhmän puoleen. Yksi hänen miehistään, Maurice Levasseur, oli jo kohta seisonut tunnin ajan jutellen erään noin 30 vuotiaan vaalean siviilimiehen kanssa, jolla oli siivot koirankasvot ja suuret siniset mulkosilmät, oikein likinäköiset silmät, joiden tähden hänet oli hyljätty syynissä. Kolmantena oli eräs reservitykkimies, vahtimestari, jolla oli lihavat, rohkeat kasvot ja ruskea leukaparta, ja he juttelivat siinä ikäänkuin olisivat istuneet kotona perheen keskuudessa.

Jean tahtoi säästää heitä nuhteista ja sanoi hyväntahtoisesti:

— Taitaisi olla aika erota, — nyt on iltahuuto ja jos luutnantti näkee teidät…

Maurice keskeytti hänet:

— Ei tarvitse mennä, Weiss.

Ja sanoi korpraalille lyhyesti:

— Tämä herra on minun lankoni. Hänellä on lupa överstiltä, joka tuntee hänet.

Mitä se häneen kuului, tuohon talonpoikaiskorpraaliin? Maurice oli suorittanut oikeustutkintonsa, lähtenyt vapaaehtoisena mukaan ja pistettiin — kun sattui ennestään överstin tuntemaan — heti 106 rykmenttiin; jaksoihan sentään sotamiestakkia kantaa, mutta totella tuota sivistymätöntä…

— Hyvä on, vastasi Jean levollisesti, oma asianne.

Hän käänsi heille selkänsä ja sai pian nähdä että Maurice oli puhunut totta, sillä nyt meni översti ohitse ja tervehti hymyllä Weissiä.

Översti Vineuil oli pitkä komea mies, jolla oli arvokkaat, soikeat, kellahtavan valjakat kasvot ja tuuhea, valkonen leukaparta, — hän astui rivakkaasti taloa kohti, joka kuumotti oikealla luumupuuryhmän takana pari sataa askelta leiristä ja johon päällikkökunta oli majoitettu.

Ei tiedetty, oliko komentava kenraali juuri nyt siellä. Häntä oli kohdannut kauhea suru, hänen veljensä oli kaatunut Weissenburgin luona. Mutta varmasti oleksi prikaattikenraali — Bourgain-Desfeuilles — talossa; äänekkäänä ja meluavana, kuten tavallisesti, kasvot tulipunasena, suopean näköisenä ja ymmärrys niin ja näin, kellutteli hän suhteettoman lyhyillä jaloillaan paikasta toiseen.

Talossa vilkastui elämä ehtimiseen: sanansaattajia tuli ja meni joka hetki, kaikki olivat tuskallisessa jännityksessä, kaikki odottivat tietoja suuresta taistelusta — aamusta varhain kulkivat kaikki odotuksen kiihkossa, ratkaseva hetki on lähellä.

Missä lienee tärkeä taistelu ollut ja miten siellä oli käynyt?

Sitä mukaan kun ilta pimeni, kasvoi ahdistus ja pelko, se levisi kuin varjomeri hedelmäpuiden, tallien, heinäsuovien ja pielesten ympärille.

Kerrottiinpa myös, että jälleen oli nipistetty vakooja, joka oli hiiviskellyt leirin ympärillä, ja viety pääkortteeriin kenraalin tutkittavaksi. Ehken oli översti Vineuil saanut jonkun sanoman, koska hänellä oli sellainen kiire.

Weiss seisoi yhä jutellen lankonsa ja serkkunsa vahtimestari Honoré
Fouchardin kanssa.

Yhä selvemmin kuului iltapuhallus, nyt se oli kohdalla, toitottaen ja päristen hämärän surumielisessä hiljaisuudessa; he eivät näyttäneet sitä huomaavan.

Mauricen isoisä oli "suuren armeijan" soturiurhoja, hänen isänsä ei ollut antautunut sotilasuralle, vaan oli tyytynyt huonoon ylöskantomiehen virkaan.

Talonpoikaisista vanhemmista syntynyt äitinsä oli kuollut silloin kun hän ja kaksois-sisarensa Henriette näkivät päivän valon. Ja nyt hän oli mennyt vapaaehtoisena sotaväkeen, — huimaa elämää elettyään; nyt hän sai sotamiehen elämällä maksaa kaikki mielettömyydet, joita oli tehnyt. Hän oli heikko ja kevytmielinen. Oli kylvänyt rahoja molemmin käsin kun perhe suurilla uhrauksilla oli lähettänyt hänet Pariisiin lakitiedettä tutkimaan. Isä oli kuollut, sisar oli luovuttanut koko perintöosansa hänelle, vaan oli myötäjäisittäkin päässyt hyviin naimisiin ja saanut toimeliaan ja kelpo miehen. Tämä — Weiss — oli elsassilainen Mülhausenista, joka oli ollut kauvan aikaa kirjanpitäjänä eräässä suuressa sokeritehtaassa; nyt hän palveli Delaherchea, jolla oli verkatehtaita Sedanissa.

Ja Maurice luotti täydellä todella kääntymykseensä, vilkas kun oli, kärkäs epätoivoon ja yhtä kärkäs taasen toivomaan, avomielinen ja innokas, mutta ilman vakavuutta, valmis joka tuulen mukaan kääntymään. Hän oli pieni ja vaaleatukkainen, otsa iso ja korkea, nenä sekä leuka pieni ja hieno, — lempeät harmaat silmät, jotka joskus voivat näyttää tuimiltakin.

Weiss oli rientänyt Mülhauseniin juuri ennen sodan alkua järjestämään jotain perheasiaa ja saadakseen samalla tavata lankoansa oli hän käyttänyt hyväkseen tuttavuuttaan översti Vineuil'in kanssa, joka oli hänen isäntänsä vaimon eno, jonka taasen Maurice ja Henriette tunsivat lapsuuden ajoilta, sillä he olivat aikonaan olleet naapuria. Sitäpaitse oli Weiss tavannut leirissä kapteeni Beaudoinin, joka myöskin oli rouva Delaherchen tuttavia.

— Tervehdi Henrietteä paljon minulta, uudisti Maurice vielä kerran, sillä hän rakasti sydämmellisesti sisartansa. — Sano hänelle, että on vaan levollinen, että kyllä minä vielä tuotan hänelle kunniaa.

Silmänsä vettyivät kun hän muisteli kaikkia tekemiään hulluuksia. Lanko tuli myös liikutetuksi; keskeytti puheen ja kääntyi Honoré Fouchardiin.

— Ja kun minä tulen Rémillyyn, niin pistäydyn eno Fouchardin luo ja kerron, että näin sinut ja että voit hyvin.

Eno Fouchard oli talonpoika, joka omisti jonkun verran maata ja ansaitsi koko joukon teurastajan toimella. Hän asui neljänneksen verran Sedanista, Rémillyn mäkiseudussa.

Nyt syntyi liikettä talon luona; portista tuli ulos ennen mainittu maankulkija, hän oli vapaa, yksi ainoa upseeri vain kulki jälessä. Hän oli osannut puhua itsensä puhtaaksi, oli keksinyt jonkun jutun, ja hänet oli ajettu ulos leiristä.

Niin pitkän matkan päästä ei voinut hämärässä selvästi eroittaa; mutta pitkä hän oli, hartiakas ja punapäinen. Mauricelta pääsi kumminkin huuto.

— Honoré, katso tuota… Juuri kuin se "preussilainen", — tiedäthän, se Goliath!

Tykkimies oikasi itsensä. Hän jäi tuijottamaan maankuljeksijan jälkeen. Goliath Sternberg, teurastajan renki, se mieskö, joka oli kylvänyt riitaa hänen ja isän välille, joka oli ottanut häneltä Siloinen, — koko tuo inhoittava juttu, kaikki vastenmielinen ilkeys, josta hän vieläkin kärsi. Hän olisi syössyt jälkeen, käsin kiinni vihamieheensä. Mutta tämä oli jo aseryhmäin takana, ja hävisi illan pimeään.

— Aa, Goliath! mukisi hän, mahdotonta! Hänhän on tuolla, — toisten puolella. — Vaan jos minä kerran saisin sinut käsiini!…

Hän pui nyrkkiään itään päin, mustan sinistä pimeyttä kohti, jossa arveli vihollisen olevan. Sitten oli ihan hiljaista, kuului uudelleen iltahuuto, kaukaa leirin toisesta päästä, vähitellen vaijeten, häipyen puiden ja telttien väliin, joita jo syleili musta yö.

— Peijakas! murahti Honoré, nyt ei hyvä seuraa, ellen jo lähde.
Hyvästi, ja voikaa hyvin, kaikki!

Hän puristi Weissin kättä ja lähti pitkin askelin mäen nystyrälle, jossa reservitykistö oli — lähettämättä tervehdystä isälleen, mainitsematta Siloinea, jonka nimi poltti hänen huulillaan.

Jälleen kului muutamia minuuttia. Vasemmalla, toisen prikaatin luona puhallettiin huuto, — toinen torvi vastasi lähempänä, kolmas hyvin kaukaa. Sitten puhalsivat kaikki yhteen ääneen ja silloin päätti kaartin komppanian puhaltaja vihdoin täräyttää kaikista voimistaan. Hän oli pitkä, parraton poika, alakuloinen ja melkein mykkä, jonka merkkipuhallukset tulivat kuin tuuliaispää.

Nyt alkoi kersantti Sapin, pieni jäykkä mies, jolla oli suuret, sumuiset silmät, huutaa. Ohut äänensä nakkeli nimiä tiuhaan ja sotamiehet, jotka tulivat paikalle, vastailivat kaikilla mahdollisilla äänillä, violonsellon karkeasta huilun kimakkaimpaan. Yhtäkkiä taukosi huuto.

— Lapoulle! huusi kersantti uudelleen.

Ei kuulunut vastausta. Jeanin täytyi juosta savuavan nuotion luo, jota Lapoulle, toverien yllyttämänä, koetti sytyttää. Hän makasi vatsallaan ja puhalsi kasvot tulipunasena maata myöten mustan, nokisen savupilven.

— No mutta taukoa jo, perhanaksi, huusi Jean. Etkö sinä osaa vastata huutoon!

Lapoulle kohotti päätään, katsoi kysyvänä, hoksasi, mistä oli kysymys, ja mölähti: täällä! semmoisella voimalla, että Loubet heittäytyi maahan nauramaan. Pache, joka juuri oli lopettanut housunkorjuun, vastasi hiljaa ja epäselvästi, ikäänkuin olisi mutissut rukousta. Chouteau ei ruvennut nousemaan ylös, huusi pilkallisesti sanansa ja kääntyi mukavammin makaamaan.

Virkaatekevä luutnantti, Rochas, seisoi liikahtamatta parin askeleen päässä. Kun huuto oli päättynyt ja Sapin ilmoitti, ettei kukaan ollut poissa, mutisi hän partaansa päätään nyökäyttäen Weissiin päin, joka yhä jutteli Mauricen kanssa:

— Ei, pikemminkin yksi liikaa; mitä tuo täällä seisoo ja vainuaa?

— Överstiltä lupa, herra luutnantti, piti Jean velvollisuutenaan ilmoittaa.

Rochas kohotti äkäsesti olkapäitään ja rupesi sanaakaan sanomatta kävelemään edes takasin pitkin telttiriviä, mutta Jean, jonka sääret olivat marssista kovin väsyneet ja hellät, istahti parin askeleen päähän Mauricesta ja Weissistä. Näiden puhe otti hänen korvaansa, ensin epäselvänä mukinana, jota hän ei tarkannut, itsekkin kun oli vaipunut synkkiin ajatuksiin.

Maurice puolusti sotia. Ne olivat hänen mielestään välttämättömiä kansallisuuksien olemassa olon tähden. Tämä oli selvinnyt hänelle sitten kun hän alkoi tutustua kehitysoppiin, joka siihen aikaan pani sivistyneen nuorison mielet liikkeelle. Eikös elämäkin ole yhtämittaista taistelua joka päivä ja joka hetki? Eikös luonnossakin taistella lakkaamatonta taistelua, jossa ansiokkain vie voiton, jossa elämä alituisesti syntyy kuolemasta ja kukoistaa loppumattomasti? Ja hän muisti millä kiihkolla hän oli tarttunut ajatukseen ruveta sotamieheksi, saada tapella, puolustaa isänmaan rajoja hyökkäävää vihollista vastaan, ja siten sovittaa nuoruutensa hulluudet. Alhaiso ehken halusi rauhaa, mutta keisarilla oli valta tehdä niinkuin tahtoi. Kahdeksan päivää ennen sodan julistamista oli keisari itsekkin sitä sanonut tyhmäksi uhkarohkeaksi yritykseksi.

Joka paikassa keskusteltiin Saksan prinssistä ja hänen vaatimuksestaan Espanjan valtaistuimeen; sekasorrossa, joka vähitellen syntyi ja kasvoi, näytti siltä kuin kaikki olisivat olleet väärässä; lopulta ei tiedetty, kuka eripuraisuudet oli alottanut, ja ainoa, josta vielä oltiin selvillä, oli tuo turmiollinen laki, joka määrätyllä hetkellä paiskaa kaksi kansakuntaa toisiansa vastaan. Mutta Pariisi oli vavahdellut odotuksen toivossa. Hän näki bulevardien kiehuvan ihmisiä, miehiä kulki suurissa parvissa heiluttaen leimuavia soihtuja ja huutaen: Berliiniin, Berliiniin! Niinkuin eilen hän kuuli marseljääsin kaikuvan korvissaan; sinä iltana sitä lauloi ihana nainen, joka seisoi tikapuilla raatihuoneen edustalla ja jonka kuninkaallinen profiili kohosi kolmevärisen lipun yli, jonka poimuihin hän oli kietoutunut. Oliko se kaikki petosta, eikö Pariisin sydän silloin sykähdellytkään?

Ja sitten, innostuksen laimettua, oli hänelle käynyt kuten tavallisesti: iloa ja mielenlentoa oli seurannut epäilys ja inho; hän saapui kasarmille, kersantti otti vastaan ja antoi pukimet, hän näki haisevan, pelottavan likasen suojan, ja entä uusien toverien raakuus, ja harjotukset…! Mutta innostus oli jälleen palannut kun hän vihdoinkin sai lähteä Belfortiin.

Ensimäisestä päivästä saakka oli Maurice ollut voitosta varma. Hänen mielestään oli keisarin suunnitelma kyllin selvä: lähettää 400,000 miestä Reinvirralle, mennä yli, ennenkun vihollinen ennättää varustautua, erottaa Pohjoissaksa Eteläsaksasta ja pakoittaa parilla loistavalla voitolla Itävalta ja Italia liittymään Ranskaan. Olihan huhuna kerrottu, että seitsemäs osasto, sama, johon hänenkin rykmenttinsä kuului, astuisi Brestissä laivaan ja tekisi sitten hyökkäyksen, joka kerrassa jakaisi vihollisten voimat ja tekisi yhden preussilaisen sotajoukon liikkeet mahdottomiksi! Joka puolella tehtäisiin äkkiarvaamattomia hyökkäyksiä, hämmästytettäisiin, muserrettaisiin parissa viikossa. Riemuretki Strassburgista Berliiniin! —

Vaan Belfortiin tultua oli hänessä herännyt epäilyksiä. Seitsemäs osasto, jonka piti vartioida Schwartswaldin solaa, saapui määräpaikkaansa sanomattomassa sekasorrossa, vajanaisena, kaikki epäjärjestyksessä. Italiasta odotettiin kolmatta divisioonaa; toisen ratsuväki-prikaatin täytyi jäädä Lyoniin asettamaan mahdollisesti tapahtuvia levottomuuksia; ja kolme patteriiaa oli teillä tietämättömillä. Sitäpaitse oli puute kaikesta; Belfortin varastot, joista oli määrä saada, mitä tarvitsivat, olivatkin aivan tyhjät; ei ollut telttoja, ei patoja, ei villavaatteita eikä lääkkeitä, ei rautaa eikä hevosenkenkiä. Ei löytynyt ainoatakaan sairaanhoitajaa, ei ainoata käsityöläistä, joka olisi tyydyttänyt sotajoukon tarpeet. Viime hetkenä puuttui vielä lisäksi 30,000 aivan välttämätöntä varaosaa kivääreihin; eräs upseeri lähti noutamaan Pariisista ja tuli ja toi 5,000 kappaletta, jotka oli saanut hädin tuskin kerätyksi.

Toiselta puolen häntä huolestutti pitkällinen toimettomuus. Nyt he olivat jo olleet täällä kaksi viikkoa, — miksi eivät voineet marssia eteenpäin? Hänestä tuntui, että jokainen päivä, jonka täällä turhaan kuluttivat, oli parantamaton virhe, yksi voiton mahdollisuus vähemmän. Ja hänen kuvittelemansa sotasuunnitelman eteen asettui surullinen todellisuus, jonka hän myöhemmin vasta tulisi kokonaisuudessaan tuntemaan, vaan jota jo aavisti ja pelkäsi: seitsemässä armeijakunnassa, jotka oli hajotettu rajalle Metzistä Bitcheen ja Bitchestä Belfortiin. ei ollut ainoassakaan kantaväestö täysi; 430,000 miehen sijasta löytyi korkeintaan 230,000; kenraalit kadehtivat toisiaan, halusivat itsekukin hankkia marsalkansauvan, eivätkä tahtoneet auttaa naapuria; suurin varomattomuus, anteeksiantamattomin huolimattomuus joukkoa liikekannalle asettaessa; ja nyt näytti kaikki olevan lamassa; keisari oli sairas, kykenemätön mitään päättämään, väsynyt ja tylsä; hänestä levisi kummallinen uneliaisuus sotajoukkoon, joka varmaankin hajoittaa ja hävittää sen, saattaakseen sen lopulta tuhansiin onnettomuuksiin. Ja kuitenkin, — odotusajan epävarmuudessa ja tietämättömyydessäkään ei vielä kukaan epäillyt voitosta!

Yhtäkkiä — kolmantena päivänä elokuuta — tuli sanoma voitosta Saarbrückin luona, joka oli saatu edellisenä päivänä. Suuri, loistava voitto. Sanomalehdet olivat ääriään myöten innostusta täynnä; nyt oli tie auki Saksanmaalle, se oli ensi askel sotajoukon riemukulussa, ja keisariprinssi, joka oli levollisesti ottanut käteensä kiväärinkuulan taistelutantereelta, oli päivän sankari!

Kaksi päivää myöhemmin saatiin tieto Weissenburgin tappiosta ja jokaisen huulilta pääsi tuskan huuto. 5,000 miestä oli joutunut väijyävän vihollisen saaliiksi ja he olivat kuitenkin sitä ennen pitäneet puoliaan kymmenen tuntia 35,000 preussiläistä vastaan, Se oli kostettava, — niin pian kuin mahdollista. Tietysti oli syy päällikkökunnassa; heidän olisi pitänyt arvata ja torjua sellainen onnettomuus. Mutta se oli korvattava vielä. Mac-Mahon oli kutsunut seitsemännen osaston ensimmäistä divisioonaa, ensimmäisellä osastolla on tukena viides; preussiläiset olivat jo kaiketi työnnetyt takasin Reinin yli. Aavistus verisestä tappelusta, joka juuri oli tapahtunut, jännitys ja odotus levisi ja kasvoi joka hetki.

Ja Maurice jatkoi Weissin puoleen kääntyneenä:

— Niin, — siitä voit olla varma! Kyllä me olemme tänään niitä löylyyttäneet!

Mitään vastaamatta pudisti lanko huolestuneen näkösenä päätään. Hänenkin katseensa kääntyi itään, Reiniin päin, jossa jo oli aivan pimeä, jossa musta salaperäinen seinä peitti kaikki. Kun viimeiset torvenäänet olivat valjenneet, vaipui koko leiri hiljaisuuteen, jonka silloin tällöin katkasi myöhästyneen sotamiehen askeleet eli vaihdettiin siellä täällä pari sanaa. Nyt sytytettiin kyntteli, pieni tuikkiva tähti, kartanon vierastuvassa, jossa päällikkökunta valvoi ja odotti sähkösanomia; niitä tuli joka tunti, vaan tuomatta ratkaisevaa sanomaa. Ja Lapoullen nuotio oli jäänyt yksin ja unhotuksiin, — paksu savupilvi kohosi taivasta kohti ja levitti likasen harmaan huntunsa ensimmäisten tähtien eteen.

— Löylyyttäneet! sanoi Weiss hetken perästä, — Jumala suokoon, että niin olisi.

Jean, joka istui lähellä, alkoi kuulostaa lankojen keskustelua ja luutnantti Rochas pysähtyi; hänkin oli kuullut viimeiset sanat lausuttavan jokseenkin epäilevällä äänellä.

— Mitä! huudahti Maurice, oletko sinä todellakin huolissasi! Luuletko, että me voisimme joutua tappiolle?

Langon kasvot kävivät hyvin kalpeiksi, hän keskeytti kädenliikkeellä
Mauricen ja vastasi värähtelevällä äänellä:

— Tappiolle, — taivas varjelkoon!… Tiedäthän että minä olen syntynyt näillä seuduin; isoisän ja isoäidin surmasivat kasakat 1814; ja kun ajattelen, että vihollinen asettuisi maahan, olen joutua mielettömäksi! Minä ottaisin pyssyn olalle ja lähtisin paikalla teidän mukaanne!… Tappiolle, — ei, ei — sitä en tahdo uskoa!

Sitten hän tuli tyynemmäksi ja kohautti olkapäitään toivottomalla liikkeellä.

— Mutta, — mitäpä voi! En ole levollinenkaan, kaukana siitä… Minä tunnen synnyinmaani, tämän Elsassini; — olen matkustellut ympäri toimissani; ja me muut, me kyllä huomaamme sen, jota kenraalimme eivät näe… Sota Preussiä vastaan, — sitä me emme vastusta, päinvastoin; olemme jo kauvan toivoneet, että kerran tulisi loppu tästä vanhasta jutusta ja ainaisesta torasta ja riidasta; mutta me tahdomme kumminkin pysyä sovussa naapurien, Badenin ja Baijerin kanssa, — meillä on jokaikisellä sukulaisia tuolla puolen Reinin. Luulimme, että ne ovat yksimielisiä meidän kanssa ja tahtovat kurittaa noita sietämättömän kopeita preussiläisiä… Me, elsassilaiset, olemme tosin järkeviä ja hyväluontoisia ihmisiä, — mutta kahden viimeisen viikon kuluessa olemme olleet pakahtumaisillamme, — sillä mitä näemme? Yhä kurjempaa ja kurjempaa! Siitä päivästä kun sota julistettiin ovat viholliset ratsumiehet kierrelleet maassa, säikytelleet väestöä, vakoilleet, katkoneet sähkölennätinlangat, — eikä kukaan ole pannut tikkuakaan heidän tielleen! Baden ja Baijeri tarttuvat aseisiin, Pfaltsissa liikkuu tavattomia sotajoukkoja, joka paikasta tulee tietoja, että raja on uhattu; — ja kun asukkaat säikähdyksissään kysyvät neuvoa ohikulkevilta upseereilta — kohottavat he vain olkapäitään: turhia luuloja, — konnankoukkuja — vihollinen — aa, hän on kaukana! — Onhan ihan surkeata maata tässä joutilaana, kun joka tunti, joka minuutti on kallis! Mitä me odotamme? Pitääkö koko Saksan tulla kimppuumme, ennenkuin tahdomme ryhtyä toimeen?

Hän puhui matalalla äänellä, surumielisesti, ikäänkuin olisi itsekseen kertaillut asioita, joita jo oli kauan aikaa miettinyt.

— Niin, — ja entä Saksa, ja saksalaiset! Ne minä myös tunnen; ja pahinta on, että te tyydytte olemaan yhtä tietämättömiä heidän ajatustavoistaan ja oloistaan kuin kiinalaisten… Muistatko sinä, Maurice, minun serkkuani Güntheriä, joka toissa vuonna kävi meillä Sedanissa? Hänen äitinsä, minun tätini, on naimisissa Berliinissä; — ja Günther on perinpohjin preussiläinen; — vihaa koko sielustaan Ranskaa. Nyt hän on kapteeni Preussin kaartissa. Kun erosimme silloin, toissa vuonna, sanoi hän minulle — ooh — minä muistan vielä hänen karkean äänensä: jos Ranska julistaa meille sodan, — niin, te saatte selkäänne!

Nyt tarttui luutnantti Rochas asiaan, — vihan vimmassa. Hän oli viidenkymmenen paikoilla ja hänellä oli kaidat laihat kasvot, suuri kyömänenä, joka koukistui leveän, suopean suun yli ja tuuhea, karhea, harmahtava poskiparta. Hänen äänensä jyrisi huutaessaan:

— Mitä saatanata te siinä seisotte ja pelottelette minun väkeäni!

Riitaan yhtymättä oli Jean yhtä mieltä kuin päällysmiehensä. Tosin oli hänkin jo vähin alkanut kyllästyä pitkäpiimäisyyteen ja epäjärjestykseen, mutta sydämmessään hän oli vakuutettu, että vihollinen vielä sittenkin tulee saamaan selkäänsä. Minkätähden he muuten olisivat tänne lähteneet?

— Mutta, hra luutnantti, vastasi Weiss hämillään, minä en todellakaan tarkoittanut, en minä tahdo ottaa rohkeutta miehistä — päinvastoin, — minä vain tahtoisin, että te tuntisitte asiat yhtä hyvin kuin minä, niin voisitte paremmin sekä kuulla että nähdä … ja, kuulkaapas … saksalaiset…

Hän puhui järkevällä tavallaan, selitti, mitä hän pelkäsi; puhui Preussin kasvavasta mahdista, ja miten sen valta oli noussut Sadovan jälkeen, suuresta valtakunnasta, joka siellä muodostui, innostuksesta ja vastustamattomasta nuoruudenvoimasta, joka kiihoitti yksimielisyyteen; yleisestä asevelvollisuudesta, joka kasvatti kuriin tottunutta, voimakasta sotaväkeä, joka vielä oli innostunut ja ylpeä loistavasta retkestä Itävaltaa vastaan; tämän joukon siveellisestä kunnosta, nuorista komentajista, jotka tottelivat vanhaa ikuisesti nuorta kenraalia, jonka taito käsittää olosuhteita ja nähdä kauvas eteenpäin ei koskaan pettänyt.

Ja tämän vihollisen edessä seisoi Ranska.

Keisarikunta oli vanhettunut, sen perustus oli ontto, — vapaudentunne ja isänmaanrakkaus oli sammunut eli heikontunut; — nyt se oli herännyt, mutta liian myöhään! Vapaamielinen puolue seisoi valmiina kukistamaan hallituksen, kun ei tämä enää voinut tyydyttää huvituksen himoa, jonka se itse oli herättänyt. Sotajoukko oli tietysti urhoollinen kyllä; — se riemuitsi vielä Krimillä ja Italiassa voittamistaan laakereista, — mutta se oli kuitenkin osaksi turmeltunut Afrikan sodissa; — oltiin liian varmoja voitosta, ei tahdottu koettaa mitään uutta järjestelmää, — ja päälliköt sitten — useimmat keskinkertaisia; kateellisia ja mustasukkaisia kauheassa määrässä, sitäpaitsi oppimattomia, ja keisari vihdoin! Sairaana ja epäröivänä, tuntematta todellisia oloja ja ilman tietoja seisoi hän tämän suuren vastuunalaisen yrityksen etunenässä, tämän yrityksen, jossa kaikki kulkivat silmät ummessa, ilman vakavia valmistuksia, epäjärjestyksessä ja sekasorrossa, niinkuin lammaslauma, jota ajetaan teurastettavaksi.

Rochas seisoi suu auki ja silmät selällään. Tuuheiden kulmien väliin ilmestyi syvä kurttu. Mutta yhtäkkiä hän otti asian siltä kannalta, että purskahti homerolaiseen nauruun, joka pakoitti leveän suun tavoittelemaan kiinni korvia.

— Mitä tulimmaista lörpötystä tuo on! Mitä te tarkoitatte noilla hullutuksilla?… Eihän siinä ole tervettä järkeä hitustakaan, tuossa kaikessa. Menkäät te saarnaamaan nahkapojille, elkääkä jutelko tuollaista minulle, — joka jo olen ollut palveluksessa 27 vuotta.

Ja hän löi rintaansa. Hän oli muurarin poika, syntynyt Pariisissa, isän ammatti ei miellyttänyt, vaan hän rupesi sotamieheksi kahdeksantoista vuotiaana. Afrikassa hän oli kohonnut korpraaliksi, luutnantiksi Solferinon jälkeen; — viisitoista vuotta hän oli osottanut urhoollisuutta, mutta kapteeniksi hän ei voinut päästä — hänellä oli liian vähän tietoja.

— Te, — mies hyvä, joka olette niin viisas, — te ette tiedä tätä. Niin, silloin kun oltiin Mazagranin luona, — silloin minä olin juuri täyttänyt yhdeksäntoista, — siellä me 123 miestä pidimme puoliamme 12,000 arapialaista vastaan ja pidimme vuosikausia, — Mascaran, Biskran, Dellyn luona; ja sittemmin kabyylejä vastaan; — jos olisitte siellä olleet, olisitte nähneet niiden mustien petojen otattavan kuin jänikset heti kuu meidät näkivät… Ja Sevastopolissa! — Se ei ollut leikintekoa, sen vakuutan. Tuuli, niin että hiukset lensivät päästä ja kylmä oli, että natisi; olimme aina jalkeella, ja sitten ne riiviöt lopuksi räjäyttivät koko komeuden ilmaan! — Noo, — me kumminkin voitolla olimme. Solferinon tappelussa — ette te taitanut sielläkään olla? — noo, mitä te sitten tulette tänne juttelemaan? Niin, — siellä oli kuuma kuin pätsissä, vaikka tuli vettä niin etten ole elämän päivinä nähnyt semmoista! Naa, siellä saivat itävaltalaiset housuilleen. Olisittepa nähneet kun ne laputtivat jalkoihinsa, toinen oli kaatua toisen kintuille, ihan kuin olisi ollut tulta takana!

Luutnantti nauroi taas, vanha ranskalainen iloisuus puhkesi esille voiton riemussa. Se oli satu ranskalaisesta sotamiehestä, joka kulki ympäri maailman tyttöneen ja pikarineen ja valloitti koko maan iloista laulua laulaen. Korpraali ja neljä miestä hätyyttivät lukemattomia laumoja.

— Ranska… Tappio … preussiläisetkö, senkin riiviöt, antasivat meille selkään!

Hän meni lähemmä Weissiä, tarttui hänen kaulukseensa. Koko tuo korkea Don Quichoteolento ilmaisi sanomatonta halveksimista vihollista kohtaan, olipa vihollinen kuka tahansa ja missä tahansa.

— Kulkaapas nyt, hyvä herra! … jos he uskaltavat näyttäytyä, ne preussiläiskoirat nimittäin, niin me olemme niitä miehiä, että kyyditsemme heidät kotiin parilla kelpo potkulla, — en sano mille kohti! — ja ihan Berliinin portille!

Hän ojensi kätensä uhkamielisesti kuin lapsi, jolla on viattomuuden varma luottamus ja järkähtämätön usko.

— Niin se on eikä muuksi muutu!

Weiss oli hyvin hämmästynyt, hän selitti kiiresti, että hän mielellään tahtoi uskoa luutnanttia. Maurice, joka ei uskaltanut vastustaa päällysmiestään, nauroi myöntävästi; se saakelin poika, — jota hän muuten piti ihan sikana — osasi kuitenkin saada sydämmen lämpiämään. Rochasin puhuessa nyökäytteli Jean myöntävästi päätään. Hänkin oli ollut Solferinossa mukana silloin kun niin kovasti satoi. Luutnantti osasi puhua, totta totisesti. Jos kaikki esimiehet puhuisivat sillä lailla, ei suuresti välitettäisi villavaatteista ja padoista.

Yö oli aikoja tullut, ja Rochas yhä viittoili puolipimeässä. Hän oli nykyisin tavaillut läpi Napoleonin historian, jonka oli kerran löytänyt kuljeksivalta viisunkauppiaalta. Ja nyt hän ei malttanut olla vaiti, nyt täytyi hänen ladella viisauttaan noille nuorille ihmisille.

— Itävalta saa selkäänsä Castiglionessa, Marengossa, Wagramissa! Preussi Eylaun, Jenan, Lützenin luona, Venäjä Friedlandissa, Smolenskissa, Moskovassa! Espanja, Englanti! Selkäänsä saavat kaikki! Koko maailma saa selkäänsä, — pitkittäin ja poikittain, ylhäältä alapäähän! … ja nyt annettaisiin meitä selkään! Olisiko siis maailma kääntynyt nurin narin?

Hän oikasihe, nosti käsivartensa pystyyn kuin lipputangon.

— Nähkääs nyt! Tänään on taisteltu, — me odotamme tietoja! vaan minä voin sanoa teille, mitä sähkösanomissa tulee seisomaan. Me olemme opettaneet preussiläisiä! Niin, opettaneet niitä, voidelleet, hakanneet ne säpäleiksi!

Silloin kuului kaukaa valittava huuto. Olisiko se tarhapöllö? Vai lieneekö ollut joku salaperäinen ääni, joka itki yön pimeässä? Koko leirin läpi kävi vavistus, ja ahdistava jännitys, kuumeentapainen kaiho saada varmuutta lisääntyi. Pääkortteerissa leimahti valkea kirkkaammaksi ja valaisi väsyneiden, levottomien upseerien kasvot.

Kello oli jo kymmenen. Gaude tuli ja puhalsi ensiksi merkkinsä, sitten kajahtivat muut torvet pitkin leiriä ja loppuivat uneliaaseen toitotukseen. Ja Weiss, joka ei ollut muistanut lähteä pois, puristi lämpimästi Mauricen kättä toivottaen hänelle onnea ja kunniaa. Hän kyllä vie terveiset Henriettelle ja pilkistää joskus eno Fouchardin luo.

Mutta juuri kun hän oli lähtemäisillään, syntyi liikettä; — joka mies heräsi, salaman nopeudella lensi tieto ympäri leiriä, että marsalkka Mac-Mahon oli voittanut suuren voiton: Preussin kruununprinssi ja 25,000 miestä oli joutunut vangiksi, vihollisen sotajoukko oli karkotettu, hävitetty, jättänyt kanuunansa ja kuormaston oman onnensa nojaan.

— Siinä näette nyt, huusi Rochas ukkosen äänellään. Ja hän riensi
Weissin jälkeen, joka lähti iloisesti astumaan Mülhauseniin päin.

— Kuuletteko, — me kyyditsemme heidät kotiin ja kelpo potkuilla, — en sano minne!

Neljännestunnin kuluttua tuli toinen sähkösanoma ilmoittaen, että sotajoukon oli täytynyt lähteä Wörthistä ja vetäytyä takasin. Voi jumala! Mikä yö! Rochas ei jaksanut pysyä valveillaan, hän veti raskaita unia vaippaansa kääriytyneenä paljaalla maalla, niinkuin oli usein ennenkin tehnyt. Maurice ja Jean olivat puikahtaneet telttiin, jossa Loubet, Chouteau ja Lapoulle jo makasivat yhdessä kasassa. Hädin tuskin sinne mahtui kuusi. Ensin oli Loubet toisia naurattanut ja kertonut — niin että valahti vesi suuhun — Lapoullelle, että huomenna saadaan lintupaistia; — nyt he makasivat kuorsaten toistensa suuhun; Preussiläiset saivat tulla, jos halutti. Siunaaman aikaa makasi Jean aivan hiljaa, lähellä Mauricea, mutta hän ei voinut nukkua, Mülhausenin herran puhe kierteli hänen päässään; — eikä vierustoverikaan näkynyt saavan lepoa, ajatteli kai samoja asioita. Äkkiä väistäytyi Maurice vähän kiukkuisesti ja Jean arvasi, että hän oli mennyt liian lähelle. Sivistyneen miehen ja talonpojan välillä vallitsi vaistomainen vihamielisyys, ehdoton vastenmielisyys, joka oli kuin ruumiillinen kipu. Jean tuli alakuloiseksi, kyyristyi kokoon ja tunsi itsensä pieneksi. Mauricen ylenkatse painoi häntä. Yö oli kylmä, mutta teltissä oli kumminkin kauhean kuuma. Maurice ei tullut toimeen huonossa ilmassa, hän hyppäsi ylös, meni ulos ja heittäytyi pitkälleen parin askeleen päähän. Jean oli varsin hurja ja vaipui levottomaan uneen; häntä kiusasi se, että tiesi olevansa halveksittu ja samalla häntä vaivasi aavistus tulevasta onnettomuudesta; puolinukuksissa hän oli kuulevinansa sen tulevan, oli kuulevinaan kavion kopinaa kaukana…

Ja tunnit kuluivat, leirissä oli hiljaista, liikkumatonta, ikäänkuin sen olisi lyönyt tunnottomaksi jokin kauhea, jolla ei vielä ollut nimeä. Varjomerestä kuului silloin tällöin huokaus, näkymättömästä teltasta rasahdus ja monta muuta ääntä, joiden synty oli tuntematon; joskus katkasi hiljaisuuden hevosen päristys, sapelin kilinä, pakenevien askeleiden kaiku, hiljainen mukina, joka pelotti yön pimeydessä. Mutta äkkiä loisti kirkas tulenhohde ravintopaikan luota. Leirin etusyrjä näkyi selvään, kivääriryhmät seisoivat rivissä; — valo lankesi kiiltäville pyssynpiipuille, jotka hohtivat punaselta, ikäänkuin olisivat olleet veressä, ja vartiosoturien kasvoille. Oliko se ehkä vihollinen, jota upseerit jo olivat kaksi päivää odottaneet, ja jonka jälessä oli juostu Belfortista Mülhauseniin? Nyt purskahti kipinätulva ilmaan, ja sitten sammui valo. Se oli vain Loubetin ja Lapoullen nuotio, jossa valkea oli kytenyt tuntimääriä ennenkun leimahti ilmituleen. Jean säikähti kirkasta hohdetta, hän juoksi ulos ja oli vähällä kompastua Mauriceen, joka kyynäspään varassa sitä katseli. Valkean sammuttua jäivät molemmat miehet makaamaan muutaman askeleen päässä toisistaan. Läpitunkemattomassa pimeydessä heidän edessään näkyi enää ainoastaan pieni tuikkiva valo pääkortterissa. Mitähän kello mahtoi olla? Päällystö oli valvonut koko yön. Nyt kuului kenraali Bourgain-Desfeuillesin ääni, hän kiroili yön pituutta, kun ei ollut sikaria eikä totia, joilla olisi virkistyttänyt itseään. Uusia tiedonantoja saapui, mutta hyviä tietoja ne eivät suinkaan tuoneet; sanansaattajat nelistivät ulos ja sisään portista. Kuului kavioiden kopina, kirouksia, jotain, joka oli kuin hillitty kuolonhuuto, jota seurasi syvä, kammottava hiljaisuus. Mikä se oli? — Jäädyttävä tuulahdus pyyhkäsi leiriä, joka makasi hervotonna unessa ja ahdistavassa pelossa.

Ja nyt huomasivat Jean ja Maurice översti Vineuilin, joka nopeasti kulki ohitse. Hänen seurassaan oli joku, taisi olla rykmenttilääkäri Bouroch. He juttelivat innokkaasti, keskeytetyissä lauseissa, puoleksi kuiskien, niinkuin puhutaan unissa kun nähdään pahaa unta.

— Se on Baselista … ensimmäinen divisioona hajallaan … kakstoista tuntia kestänyt taistelu … koko armeija peräytyy.

Översti pysähtyi, kutsui erästä haamua, joka riensi hänen luokseen, kevyesti, sievästi, säntillisesti.

— Tekö se olette, Beaudoin?

— Niin, hra översti!

— Aa, — rakas ystävä! Mac-Mahon on lyöty Fröschwillerin luona, Frossard Spichernissä ja de Failly puristettu niiden väliin … Fröschwillerin luona, — yksi ainoa osasto kokonaista armeijaa vastassa … urhouden sankaria! Ja kaikki mennyttä, tappio, mieletön pelko vallalla, — Ranska avoinna viholliselle…!

Kyyneleet tukahduttivat hänen äänensä; ei voinut enää kuulla, mitä hän puhui, kolme herraa katosi kuin varjot yön pimeyteen.

Maurice hyppäsi ylös, koko ruumiinsa vapisi.

— Armias Jumala!

Muuta hän ei voinut sanoa. Kuolema sydämmessä ähkyi Jean:

— Niinkö piti käydä… Hän oli sittenkin oikeassa, teidän lankonne, hän sanoi, että preussiläiset ovat väkevämmät.

Maurice raivostui; hän olisi voinut kuristaa Jeanin. Ovatko preussiläiset väkevämmät? Tämä ajatus loukkasi syvästi hänen ylpeyttään. Mutta talonpoikaispoika pitkitti levollisesti ja vakavasti:

— Noo, emmehän tuosta kumminkaan kuole! Ei ole tarvis heti riisua aseita, jos selkäänsä saa… Meidän täytyy antaa takasin, mitäpä muutakaan voisi tehdä.

Heidän eteensä ilmestyi korkea olento. Se oli Rochas, jolla vielä oli vaippa hartioillaan ja jonka oli unesta ajanut aavistus jostain onnettomuudesta. Hän kysyi heiltä, hän tahtoi tietää.

Kun hän — suurella vaivalla — vihdoin ymmärsi, kuvautui hänen kasvoillaan ja lapsensilmissään rajaton hämmästys. Enemmän kuin kymmenen kertaa hän toisti:

— Lyöty! — lyöty! Mitä te sanotte? Lyöty? — Minkätähden? Lyöty?

Yö oli tuskallinen ja synkkiä aavistuksia täynnä.

Idässä alkoi valjeta. Päivä tuli; harmaa, sanomattoman surullinen päivä koitti nukkuvan leirin yli; — saattoi jo eroittaa eräässä teltoista Loubetin ja Lapoullen, Pachen ja Chouteaun, jotka makasivat suu auki ja kuorsasivat kaikista voimista. Surun aamurusko kohosi näköpiirin reunalle ja valaisi usvajoukot, jotka leijailivat kaukana virran kohdalla.

II.

Kahdeksan vaiheilla hajoitti aurinko raskaat pilvet ja elokuunpäivän kirkas valo säteili Mülhausenin laajojen, hedelmällisten vainioiden yli. Leirissä oli elämä vilkasta, ja kaikissa seudun kirkoissa kajahtelivat sunnuntaikellot. Kamala onnettomuuden päivä loisti ihanassa juhlavalaistuksessa.

Äkkiä kuului Gauden puhallus, joka kutsui muonan jakoon. Loubet hämmästyi kovasti. Mitä nyt? Mitä se tietää? Saadaanko todellakin kananpaistia niinkuin Lapoulle oli luvannut? Loubet oli syntynyt Cassanneriekadun varrella lähellä Pariisin suurta sentraali-hallia, hänen äidillään oli pieni kyökkikasvikauppa; — itse hän oli lähtenyt mukaan "parin killingin tähden," kuten sanoi. Hän olikin jo päivinään koettanut yhtä ja toista ja oli oikea herkkusuu, joka aina koetti nuuskia jotain syötävää. Senpätahden hän nytkin lähti urkkimaan, vaan Chouteau jäi ilveilemään Pachen kanssa, jota hän kauheasti pilkkasi, sillä hän oli keksinyt poikaparan polvillaan rukoilemassa muutaman teltan takana. Chouteau oli jotain taiteilijan tapaista, — koristemaalari Montmartresta, kaunis, pulskavartaloinen poika, joka suosi kaikenmoisia vallankumouksellisia aatteita ja kirosi sitä, että hänet oli kutsuttu palvelukseen ennen aikaa. Hän ei suinkaan säästänyt Pachea.

— Kas tuota tekopyhää veitikkaa. Rukoilisi ennemmin 100,000 frangia vuotuista palkkaa Herralta! — Mutta pieni, hiljanen Pache antoi hänen pilkkailla minkä jaksoi, silmiään räpäyttämättä vain kuunteli, sillä hän oli siihen tottunut. Hän oli nimittäin komppanian syntipukki, hän ja Lapoulle, joka oli niin tietämätön, että oli kysynyt saako hän nähdä kuninkaan ensimmäisenä päivänä kun oli palveluksessa. Ja vaikka kaikki puhuivat Fröschwillerin tappiosta, nauroivat nämä neljä ja laskivat leikkiä tavallisille toimilleen mennessä.

Mutta nyt kuului tyytyväistä mukinaa ja heidän kasvoillaan kuvastui iloinen hämmästys. Jean palasi Mauricen kanssa, joka kantoi puusylyystä. Viimeinkin he voivat saada valkeata ja hiukka lämmintä ruokaa vatsaan! Tämä oli ainoastaan kahdentoista tunnin lykkäys, ei ollut syytä valittaa!

— Eläköön ylihoitaja! huusi Chouteau.

— Ääneti siellä! vastasi Loubet, ja odottakaa kauniisti, niin minä laitan teille sopan, joka maittaa!

Hän otti tavallisesti niskoilleen ruuan valmistuksen ja se oli toisille mieliin, sillä hän oli mainio kokki. Mutta hän oli aina melkein tappaa Lapoullen lähettämällä hänet kovin uskomattomille asioille.

— Noo, — tuo nyt tänne samppanja, — ja etkö sinä jo joudu tryffeliä hakemaan, kollo!

Häntä halutti narrata hiukan suurta tyhmeliiniäkin, Lapoullea, ja hän mölisi:

— Hei, halloo, Lapoulle, miten sen kana-jutun on?

— Minkä kanan?

— Tuon, pöllöpää, tuossahan se on aivan nenäsi alla… Lupasinhan sinulle eilen kananpaistia, etkö muista? Äskenhän sen korpraali tänne toi!

Ja hän osoitti suurta valkoista kiveä, joka oli heidän jaloissaan, osoitti sellaisella vakuutuksella, että Lapoulle vihdoin otti sen käteensä ja katseli sitä joka puolelta.

— Noo, — siinä näet, — on sinulla toki silmät päässä! Pese se nyt joutuin ja polttele perhanan moista kyytiä! Pese kynnet, huuhdo kaula, — naa, — ei sinun tarvitse vettä säästää! Sen tyhjäntoimittaja!

Ja saadakseen heidät nauramaan, sillä hän oli iloinen tietäessään pian saavansa ruokaa, paiskasi hän kiven sotamiesten pataan.

— Se antaa ihmeen hienon maun! Noo, — vai et sinä sitä tietänyt; — mutta mitäpä sinä tiedät, hölmö! Sinä saat peräpuolen ja muistakkin sanoa minulle, oliko se kypsä.

Komppania väänteli itseään naurusta katsellessaan Lapoullea, joka jo lipoi kieltään. Peijakkaan Loubet, — aina hän keksii jotain hauskaa! Ja kun valkea alkoi oikein leimuta, — kun padasta kuului sihisevää ääntä, keräytyivät he kaikki ympärille katsomaan, miten liha hyppi ylös ja alas, ja vetämään nenäänsä suloista hajua, joka sieltä nousi nälkäisiä vastaan, — sillä nälkäisiä he olivat, nälkiintyneitä peräti eilisestä saakka. Ja kun he ajattelivat, että kohta tulee ruokaa, unohtuivat kaikki huolet. Selkään oli tosin saatu, mutta syötämän sentään piti! Ympäri leiriä leimusivat keittotulet ja padat porisivat, sotamiehet olivat iloisia odottaessaan, ja kirkonkellot soivat vieläkin.

Kello oli melkein yhdeksän kun leirissä syntyi tavaton levottomuus. Upseerit kiitivät edes takasin ja nyt tuli luutnantti Rochas, joka oli saanut käskyn kapteeni Beaudoinilta, komppanian luo.

— Soo, — alkakaa panna kokoon, nyt lähdetään.

— Mutta ruoka, hra luutnantti!

— Ruokaa toiste! Nyt marssimaan! Heti!

Gaude puhalsi lähtömerkin, ja väessä kuohui hämmästys ja salattu harmi. Soo! Marssimaan ennenkun saivat suupalankaan ruokaa! Eikö ollut yhtä hyvä odottaa sen verran, että ruoka olisi joutunut! Komppania tahtoi kuitenkin saada hiukan lämmintä sisäänsä, he maistelivat keittoa, — mutta se oli vain haaleata vettä, ja liha oli sitkeää kuin kengänpohja. Chouteau kiehui, vaan ei uskaltanut vielä puhua. Jeanin täytyi kiirehtiä väkeään. Mitä oli tulossa? Mitä tämä kiire merkitsi? Tuskin annettiin enää rauhassa henkeä vetää? Ja kun joku Mauricen lähellä sanoi, että nyt mennään vihollista vastaan, kohotti hän epäilevänä olkapäitään. Vähemmässä kuin neljännestunnissa jouduttiin lähtökuntoon,

Teltit purettiin ja köytettiin rensselien päälle: miehet ottivat aseensa ja paljaalle maalle ei jäänyt muuta kuin keittovalkeat, jotka jo olivat sammumaisillaan.

Hyvin vakavat olivat ne syyt, joiden nojalla kenraali Douay oli päättänyt peräytyä. Schlestadtin voudilta tulleet tiedot — jotka nyt olivat kolmen päivän vanhoja — olivat täyttä totta. Uusi sähkösanoma kertoi, että vihollinen uhkasi Markarlsheimiä, ja muualta ilmoitettiin, että vihollinen armeijakunta oli mennyt Reinin yli Huningenin luona. Ja alati saapui uusia tiedonantoja, luotettavia, lukuisia: oli nähty sekä hevosväkeä että tykistöä; joukkoja liikkui joka paikassa yhteistä kokouspistettä kohti. Jos viivytteli, niin saattoi pian tapahtua, että tie Belfortiin tuli katkastuksi. Muista erotettuna, aivan lähellä etujoukkoa, ei kenraali Fröschwillerin tappion ja Weissenburgin päällehyökkäyksen jälkeen voinut olla peräytymättä, vallankin kun tämän aamuiset tiedot olivat yhä huolestuttavampia.

Päällikkökunta oli jo poissa; he olivat ratsastaneet kovasti; he pelkäsivät, että preussiläiset ennättäisivät ennen ja ottaisivat haltuunsa Altkirchin. Kenraali Bourgain-Desfeuilles oli mennyt Mülhausenin kautta, jossa söi hyvän aamiaisen, ja torui ja noitui yhtä mittaa mokomaa "kilpajuoksua".

Mülhausen oli epätoivossa upseerien lähdöstä; kun tieto peräytymisestä levisi, keräytyivät asukkaat kaduille vaikeroiden ja valittaen; he olivat niin hartaasti rukoilleet suojelusta ja nyt heidät kuitenkin jätettiin onnensa nojaan; suuret tavaravarastot asemahuoneella joutuvat vihollisten käsiin; ennen iltaa oli ehken jo koko kylä preussiläisten hallussa. Ja pitkin tietä, kaikissa kylissä, joiden ohi sotajoukko kulki, seisoivat asukkaat kotinsa ovella hämmästyneen, tuskastuneen näköisinä. Mitä?

Samat rykmentit, jotka eilen marssivat eteenpäin, vetäytyivät nyt takaperin, pakenivat laukaustakaan ampumatta!

Komentajat olivat synkkiä ja alakuloisia, kannustivat hevosiaan eivätkä vastanneet kun heiltä jotain kysyttiin, ikäänkuin onnettomuus olisi heitä ajanut takaa.

Se oli siis kuitenkin totta, että sotajoukko oli hajoitettu, koska ranskalaiset tulvahtivat joka haaralta kuin virta, joka paisuu äyräittensä yli. Ja peljästynyt väestö oli ihan pyörällä päästä, luulivat jo kuulevansa preussiläisten joukkojen kohisten tulevan; huonekalut ja makuuvaatteet kannettiin ulos ja köytettiin rattaille, talot jäivät autioiksi, kokonaiset perheet pakenivat, pitkin tietä riensi ihmisjoukkoja pelon valtaamina.

Kului kaksi tuntia; liikkumatonna odotti 106:s rykmentti loppumattoman tulvan takana, joka sulki heiltä tien.

Väki, joka seisoi polttavassa auringonpaahteessa täydessä varustuksessa ja kivääri jalalla, alkoi napista.

— Näyttää siltä, että me teemme takaperua, sanoi Loubet ivallisesti.

— Pilkatakseenkohan ne paistattavat meitä omassa rasvassamme? Meidän, jotka tulimme ensimmäiseksi, täytyy täällä seista viimeisinä.

He saattoivat nähdä yli koko laajan hedelmällisen tasangon, jossa humalistot ja keltaset vainiot reunustivat samaa tietä, jota myöten he olivat eilen kulkeneet, vaikka päinvastaiseen suuntaan.

Ja he alkoivat purkaa sappeaan, nauroivat ja ilkkuivat.

— Niin, kyllä on kiire, jatkoi Chouteau. Kaunista on tämä niiden marssi vihollista vastaan, jota ovat toitottaneet korviimme eilisaamusta asti… On totta tosiaan aika sotaretki… Tässä seistään ja lähdetään sitten taas höyläämään eteenpäin saamatta yhtä lusikallista lämmintä ruokaa vatsaan.

Toiset nauroivat, ja Mauricen, joka seisoi heti vieressä, täytyi myöntää, että hän oli oikeassa.

Miksi he eivät saaneet syödä rauhassa tänä aamuna, kun nyt kumminkin täytyi tässä seista mulkoilemassa?

Nälkä alkoi taas kiusata ja he ajattelivat aamullisia keittopatoja, jotka jo olivat kiehuneet ja sitten kaadettu kumoon, eivätkä he voineet ymmärtää mitä hyötyä sellaisesta hätäilemisestä oli. Ei, se oli typerä ja pelkurimainen teko. Kun kovalle ottaa, ovat koko miehet urhoollinen lauma jäniksiä!

Luutnantti Rochas tuli ja nuhteli kersantti Sapiniä väen huonosta ryhdistä. Kapteeni Beaudoin kuuli sen ja lähestyi, jäykkänä ja säntillisenä.

— Hiljaa rivissä!

Jean seisoi ääneti ja jäykkänä kuin vanha sotamies ja katseli Mauricea, joka nauroi Chouteaun kiukulle; häntä ihmetytti, että nuori sivistynyt ihminen saattaa nauraa sellaiselle: totta se kyllä oli, mutta parasta on pitää suu kiinni. Jos kaikki miehet rupeaisivat haukkumaan päälliköitä, niin ei suinkaan pitkälle päästäisi, se on varma, se.

Vihdoinkin, tunnin ajan vielä odotettuaan, sai rykmentti käskyn lähteä liikkeelle. Mutta silta oli vielä niin täynnä kuormastoa, että syntyi kauhea tungos.

Monta rykmenttiä sekaantui; muutamat komppaniat syöksivät eteenpäin huimaa vauhtia, jota vastoin toiset sysättiin syrjään, niin että miesten täytyi marssia paikallaan. Ja päälliseksi joutui vielä ratsuväki eskadroona jalkaväen sekaan, tahtoi päästä eteenpäin ja tunki ilmankin monilukuiset jälkeenjääneet läheisille pelloille.

Tunnin marssittua oli jo näitä jälkeenjääneitä kokonainen lauma, joka suurimmassa epäjärjestyksessä laahusti eteenpäin ja tuskin viitsi vaivata itseään perässä pysymään.

Jeankin jäi jälkijoukkoon ja eksyi osastoineen muutamaan solakkoon. Koko 106:des rykmentti oli poissa, he eivät nähneet ainoatakaan miestä, ainoatakaan siihen kuuluvaa upseeria. Sotamiehiä kulki ohi, kaikellaista väkeä, joita hän ei tuntenut, väkeä, jotka jo alkujaankin olivat uupuneita, ja rentostivat eteenpäin miten kukin parhaiten pääsi. Aurinko paahtoi kauheasti ja raskas rensseli rasitti kovin tottumattomia sotamiehiä. Paksu nuttukin, joka oli jäykkä ja raskas kuin lyijytaakka, vaivasi heitä. Eräs pieni kalpea mies jäi äkkiä seisomaan, katsahti rajusti ympärilleen ja viskasi rensselinsä ojaan, huoaten niin raskaasti ja syvästi kuin olisi herännyt pitkästä pyörtymyksestä.

— Hän teki oikein, mutisi Chouteau.

Mutta hän marssi sentään edelleen selkä kumarassa raskaasta taakasta; vähän ajan perästä heitti taas kaksi miestä kannettavansa tielle ja sitten ei Chouteau enää malttanut olla.

— Hiiteen kaikki tyyni!

Vai puolisataa naulaa olalla? Siitä hän jo oli saanut tarpeensa! Olivatko he mitä juhtia, että jaksoivat semmoisia kuormia vetää? Loubet seurasi melkein heti esimerkkiä ja pakoitti Lapoullen tekemään samoin, Pache teki ristinmerkin, avasi remmit ja laski koko komeuden hyvin varovaisesti matalan muurin juureen, ikäänkuin aikoisi tilaisuuden sattuessa sen siitä korjata. Maurice oli ainoa, joka vielä kesti, kun Jean kääntyi ja näki väkensä ilman rensseliä.

— Rensselit selkään, muuten minä saan nuhteita!

Mutta miehet astuivat eteenpäin aivan korpraalin kintereillä, häntä melkein ajaen edellään kapealla tiellä.

— Tahdotteko totella, muuten käyn ilmoittamassa!

Nämä sanat ottivat Mauriceen niinkuin piiskanhujaus.

Tuo talonpoika tolvana uhkasi mennä kantelemaan siitä syystä, etteivät he ruvenneet raastaman itseään kuoliaaksi. Ja aivan vimmastuneena hän kiskasi hihnat auki ja pudotti rensselinsä tielle katsoen korpraalia kasvoihin.

— Hyvä! sanoi tämä tyynellä tavallaan, — hän näki, ettei sillä hetkellä voinut mitään toimittaa — se asia kyllä iltasella korjaantuu.

Mauricen jalkoja kivisti kauheasti. Paksut karkeat kengät, joihin hän ei ollut tottunut, olivat vallan tärvänneet hänet. Ei ollut enää voimia, selkää poltti ja kirveli ikäänkuin rensseli olisi hangannut sen nahattomaksi ja kivääri, jota hän alinomaa muutteli yhdeltä olalta toiselle, painoi niin ettei hän voinut hengittää. Mutta ruumiillinen kipu ei ollut mitään alakuloisuuteen verraten, joka oli saattamaisillaan hänet epätoivoon. Äkkiä, ilman että hän voi sitä vastustaa, kukistui kaikki hänen tahdonvoimansa; huonot taipumukset heräsivät; hän ei voinut enää pysyä pystyssä ja hän olisi saattanut itkeä häpeästä.

Kaikki mielettömät tekonsa Pariisissa hän aina luki "sen toisen" syyksi, kuten hän sanoi huimapäätä tahdotonta osaa itsessään, joka saattoi joskus tehdä vaikka mitä.

Ja siitä pitäin kun hän oli lähtenyt laahustamaan tässä polttavassa helteessä, tälle paon tapaiselle palausretkelle, oli hän mielestään kuin eksynyt lammas, joka ei tiedä mitä tehdä, minne mennä. Se oli tappion jälkivaikutusta; salama oli iskenyt maahan kaukana muualla ja ukkosen jyrähdykset kuuluivat nyt näiden ihmisten takana, jotka pelko oli vallannut ja jotka pakenivat vihollista näkemättä. Mitäpä enää saattoi toivoa? Kaikki oli hukassa. Sotajoukko voitettu ja karkoitettu, mitäpä muuta kun paneutua maahan ja kuolla kaikki tyyni.

— Mutta miten tämä oikeastaan onkaan, kuului Loubetin naurunhaluinen katupojan ääni sanovan, me emme taida enää muistaakaan, että meidän piti matkustaa Berliiniin!

Berliiniin! Berliiniin! Mauricen korvissa soi vilisevän ihmisjoukon huuto sinä innostuksen yönä, jolloin hän päätti ruveta vapaaehtoiseksi; nyt puhalsi tuuli ihan toiselta suunnalta!

— Ah. tuo pirun kanuuna nylkee pian nahan sormistani! jatkoi Loubet ja muutti kiväärin toiselle olalleen, on tämä aika sievä huilu kanneksia edestakasin! —

Viitaten siihen summaan, jonka oli saanut kun lähti toisen sijaiseksi, hän sanoi:

— Viisitoista sataa nappia tämmösestä työstä, kyllä se on aika petosta!… Piippu suussa hän nyt istuu siellä, se lihava jätkä, joka rahalla maksoi, ja minut hakataan täällä säpäleiksi!

— Noo, — entä minä sitten? mutisi Chouteau. minä olisin jo päässyt koko roskasta; — olisin lähtenyt kotiin … se vasta onnettomuus on … tulla työnnetyksi tällaiseen kirottuun sikamaisuuteen, sen per…!

Ja hän heilutti raivostuneena kivääriään ja lennätti sitten aidan taa.

— Helvettiin koko kone!

Kivääri pyörähti kahdesti ilmassa ja putosi sitten pellonvakoon, johon se jäi makaamaan kuin kuollut.

Useita muita lensi perässä, koko keto oli pian täynnä aseita, jotka kummallisen hyljätyn näköisinä viruivat päivänpaahteessa.

Ja väestössä tarttui miehestä mieheen raivoisa viha; he olivat nälkiintyneitä, kipeäjalkaisia, ylen tyrmistyneitä odottamattomasta tappiosta.

He eivät toivoneet enää, he näkivät päällysmiesten horjuvan; muonavarastoa vietiin vähän matkaa edellä ja täällä he kituivat nälässä; he olivat jo niin uupuneita, etteivät jaksaneet enää pinnistää voimiaan. Ja sitten, niin, menköön kivääri samaa tietä kuin rensselikin, sitten siitä pääsi.

Ja heidän nauraessa kuin lauma hulluinhuoneen asukkaita, joilla on hauskaa, sinkoilivat pyssyt tienpuoleen, kahden puolen pitkää jälkeenjääneiden jonoa, joka rentosti tietä pitkin.

Ennenkuin Loubet viskasi aseensa heilautti hän sitä pari kertaa ilmassa ikäänkuin se olisi ollut rummuttajan kapula. Lapoulle teki niinkuin näki toveriensa tekevän, ehkä hän luuli että se kuului asiaan; mutta Pache, jonka jumalisuus oli säilyttänyt hänessä vielä hiukan velvollisuuden tunnetta, ei totellut Chouteauta, vaikka tämä ammensi hänen ylitsensä kaikenmoisia törkeyksiä.

— Kas tuota tekopyhää lurjusta! Kun hän muka on riippunut vanhan löylynlyömän talonpoikaisjankuttajan perässä joka pyhä kirkossa! Olisit ennen ruvennut kuoripojaksi, sillä kovin inhottavaa on tahtoa olla toveriaan parempi!

Maurice kulki äänetönnä, pää kumarassa polttavassa paahteessa. Hän kulki unissaan, kauhean väsyneenä, hänen silmissään heilui maailma, hänestä tuntui kuin olisi joka askeleella vajonnut pohjattomaan kuiluun. Mitä hyötyä oli nyt sivistyksestä ja tiedoista, — hän ei ollut yhtään parempi niitä kurjia ihmisiä, jotka kävelivät hänen ympärillään.

— Kuulkaa, sanoi hän äkkipäätä Chouteaulle. — Te olette oikeassa.

Ja hän laski jo kiväärinsä rauniolle tien vieressä kun Jean, joka oli moneen kertaan turhaan varoittanut miehiä luopumasta aseistaan, näki mitä Mauricella oli mielessä.

Hän hyökkäsi lähelle.

— Ottakaa paikalla ylös pyssynne, kuuletteko, heti, heti paikalla.

Kiehuva viha ajoi veren hänen kasvoihinsa, silmät leimusivat. Hän, joka muulloin oli niin tyyni ja sovinnollinen, puhui nyt kovalla ja käskevällä äänellä.

Osastonsa ei ollut vielä milloinkaan nähnyt häntä sellaisena, he seisahtuivat ja jäivät hämmästyneinä katsomaan.

— Otatteko pyssynne siitä, — vai tahdotteko saada minun kanssani tekemistä.

Maurice vapisi sisällisestä kiukusta, hän vastasi yhden ainoan sanan sanomattoman halveksivalla äänenpainolla:

— Moukka!

— Niin juuri, — minä olen vain moukka ja te hieno herra! — Ja siksi te olette sika, — kuuletteko, — aika sika, — ja minä uskallan sanoa sen teille vasten silmiänne.

Miehistä rupesivat muutamat viheltämään ja meluamaan, mutta korpraali jatkoi vastustamattomalla mahtipontisuudella:

— Kun on kerran sivistynyt mies, niin pitäisi sitä osoittaakin. Me muut olemme kolloja ja talonpoikia ja teidän pitäisi antaa meille hyvä esimerkki, koska te olette niin viisaita… Otatteko nyt pyssynne tuosta eli minä ammutan teidät ensimmäisessä lepopaikassa.

Maurice oli lannistettu, hän otti kiväärinsä sanaakaan sanomatta. Mutta vihan kyyneleet samensivat hänen silmiänsä. Hän marssi edelleen niinkuin juopunut keskellä toverijoukkoa, joka teki hänestä pilkkaa sen tähden että hänen oli täytynyt antautua.

Aa, — sitä Jeania! Hän vihasi ja inhosi häntä elämänsä ijän! Vihasi häntä — juuri siksi että hänen oli täytynyt tunnustaa Jeanin olleen oikeassa.

Ja kun Chouteau murahti, että kun on saatu senlaatuisia korpraaleja, niin ehken vielä sattuu tilaisuutta antaa niille luoti otsaan, — niin näki Maurice punaista. Hän oli varma siitä, että hänen vielä joskus täytyy musertaa Jeanin pääkallo.

Vaan nyt he saivat muuta ajattelemista; Loubet keksi yhtäkkiä, että siivo Pache oli hiljaa salakähmässä, sillä välin kun toiset pieksivät suutaan, asettanut pyssynsä ojan reunalle, ja käveli nyt käsivarret kupeilla roikkumassa ja kasvoilla hyvin tyytyväinen ja hiukan hämillinen ilme, niinkuin koulupojalla, joka ei tykönään kadu pahaa tekoaan. Ja he marssivat yhä eteenpäin loppumatonta polttavaa tietä, joutuneiden viljapeltojen ja humalikkojen välitse. Heillä ei ollut kantokuormaa eikä aseita, he kulkivat sekasin kuin karjalauma, milloin toistensa sivulla milloin takana, kuin joukko maankuleksijoita ja joutilaita, — ja kun he vaelsivat kylien ohitse, suljettiin portit ja ovet visusti.

Mutta silloin tapahtui jotain, joka tyyten masensi Mauricen rohkeuden, Etäällä kuuluu kumea jyrinä ja reservitykistö, joka oli viimeksi liikkeelle lähtenyt ja jonka etupää nyt kääntyi eräältä syrjätieltä, tunki eteenpäin niin nopeasti, että jälkeenjääneiden täytyi hypätä ojan yli peltomaalle.

Se kulki yksinkertaisessa kolonnassa, riensi ohi kauniissa ravissa ja täydellisessä järjestyksessä, koko kuuden patteriian rykmentti, upseerit olivat paikoillaan, översti ratsasti ensimmäisenä rivien edessä. Kanuunat jyrisivät ohitse säännöllisen matkan päässä toisistaan, jokaisella omat hevosensa ja miehistönsä. Ja viidennessä patteriassa huomasi Maurice heti Honorén, serkkunsa, joka istui komeasti hevosensa selässä vasemmalla eturatsastajasta, Adolfista, joka oli pitkä, vaaleatukkainen poika, ja jonka ratsu, vankka raudikko, kulki mainiosti varahevosen kanssa. Palvelusväestössä, jotka istuivat kaksittain lavettiarkuilla, oli Ludvig, Adolfin toveri; he muodostivat parin ohjesääntöjen mukaan, jotka aina asettavat ratsastajan ja konstaapelin yhteen.

Maurice oli tutustunut heihin leirissä ja nyt he olivat hänen mielestään tulleet suuremmiksi; ja kanuuna hevosineen ja etulaitoksineen näytti hänestä kiiltävältä kuin aurinko, niin hyvin hoidetulta ja puhtaalta ja kaikki sen ihmiset ja eläimet rakastivat sitä ja puolustivat sitä niinkuin kelpo perheen jäsenet, jossa tottelevaisuus ja rakkaus vallitsee. Häntä kiusasi sanomattomasti Honorén pilkallinen katse, jonka hän heitti heihin, — ja sitten hänen hämmästyksensä kun näki sukulaisensa jälkeenjääneiden laumassa. Mutta patteriiat olivat jo vierineet ohi, nyt tulivat varusvaunut, ahjot ja viimeksi tomupilvessä reservimiehistö ja hevoset. He katosivat tien käänteessä ja pian ei kuulunut enää muuta kuin rattaiden jyrinä ja hevosten töminä ja hetken kuluttua ei kuulunut sitäkään enää.

— Kyllä, — ne peevelit osaavat kyllä olla olevinaan kun on hevoset ja vaunut! selitti Loubet.

Kun päällystö saapui Altkirchiin ei siellä ollut yhtään preussiläistä. Ja yhä peljäten että ne saattavat mikä silmänräpäys tahansa olla kintereillä, kulki kenraali Douay Donnemarieen saakka, johon ensimmäiset tulivat kello viisi iltapäivällä ja kello oli jo kahdeksan ja jokseenkin pimeä ennenkun saatiin kuntoon leiripaikkoja. Miehet olivat niin uupuneita ja voimattomia nälästä ja ponnistuksista, että tuskin jaksoivat pysyä pystyssä.

Kello kymmeneen saakka saapui harhailevia sotamiehiä, toiset yksin, toiset pienissä joukkioissa, ja hakivat komppaniojaan, se oli koko se pitkä häntä uppiniskaista ja eksynyttä väkeä, jotka oli nähty pitkin tien vieruksia.

Niin pian kun se kävi päinsä lähti Jean etsimään luutnantti Rochasta. Hän löysikin sekä hänet että kapteeni Beaudoinin ja överstin juttelemassa erään pienen kapakan ovella. Kaikki kolme olivat hyvin huolissaan iltahuudosta, he eivät tietäneet, oliko kaikki väki tallella.

Heti kun korpraali alkoi puhua sekaantui översti Vineuil keskusteluun ja pakoitti hänen tuomaan esille kaikki. Hänen kapeat keltaset kasvonsa, joita ympäröi paksu valkonen tukka ja parta, ja sysimustat silmänsä ilmaisivat ääretöntä mykkää epätoivoa.

— Hra översti, puhkesi kapteeni Beaudoin sanomaan odottamatta esimiehensä lausuntoa, nyt pitää meidän antaa niille varoittava esimerkki, ainakin puoli kymmentä roistoa on ammuttava.

Ja luutnantti nyökäytti myöntävästi. Mutta översti viittasi kädellään ja sanoi:

— Niitä on liian paljon! Mitä on meidän tehtävä? Joku seitsemän sataa ehkä… Emmehän voi niitä kaikkia ampua. Ja sitten … kenraali! Hän on patriarkka. Afrikassa hän ei koskaan rangaissut miehistöään … minä — ei — en minä voi ryhtyä tähän asiaan. — Se on kauheata!

Ja kapteeni uudisti

— Kauheata!… Mitäpä me siinä tapauksessa voimme tehdä!

Poismennessään kuuli Jean rykmenttilääkärin, tohtori Bourochen, joka seisoi lähellä toisia, pauhaavan:

— Kuri menee aivan päin hiiteen! Ei mitään rangaistusta! Ennenkun kahdeksan päivää on kulunut saavat kai päällysmiehet vasten turpaa miehistöltä! Jos olisivat heti paikalla antaneet parille konnalle aimo lähdön, niin malttasivat ehkä toiset mielensä ennenkun ryhtysivät sellaiseen leikkiin.

Kaikki pääsivät rangaistuksetta. Jälkijoukon upseerit olivat olleet niin viisaita, että antoivat miestensä koota pyssyt ja rensselit tiepuolista. Ei puuttunut kuin joitakuita ja uppiniskaiset saivat päivän valjetessa kaikessa hiljaisuudessa aseensa takasin.

Kello viideksi oli lähtö määrätty, mutta tuskin se oli vielä neljääkään kun sotamiehet herätettiin. Kiire oli taas joutua lähtemään, takasin Belfortiin, sillä ei tiedetty varmuudella olivatko preussiläiset etempänä kuin puolitoista peninkulmaa ehken. Miehistö ei ollut paljoa virkistynyt lyhyestä ja levottomasta unesta; saamatta lämmintä ruokaa, joka olisi vähänkin voimistanut, täytyi heidän jälleen lähteä marssimaan semmoisella kiireellä, että rivit tuskin pysyivät järjestyksessä.

Tänään kävi vielä hullummin; mieliala oli synkkä ja surullinen.

Maisema muuttui toisellaiseksi, vuoriseksi ja vaivaloisemmaksi, milloin he saivat kavuta jyrkkiä kallion rinteitä ylös, milloin taas alas ahtaisiin laaksoihin kullankeltaisten kukkien ylitse. Mutta säteilevän maiseman kautta, kirkkaassa päiväpaisteessa puhalsi pelon tuuli, joka alati kasvoi. Pitäjänvoudeille oli tullut käsky, että he kehoittaisivat maakansaa piiloittamaan kalleutensa ja mitä heillä oli arvokasta, ja siitä nousi ahdistus ylimmilleen, Vihollinen oli siis tullut? Ja oliko enää aikaa paeta? Kaikkien korvissa kaikui sodan pauhina, joka lähestyi onnettomuutta uhkaavalla kohinalla, kuin virta, joka tunkee reunojensa yli; joka kylässä yltyi kauhistus, joka talosta kuului itkua ja valitusta.

Maurice marssi eteenpäin kuin unissakävijä, jalat verissä, ja nääntymäisillään kiväärin ja rensselin painosta. Hänen ajatuksensa olivat pysähtyneet, kaikki mitä hän näki, olivat hänestä kauheita kummituksia; hän ei kuullut enää kumppaniensa askeleita ympärillään, tunsi vain, että Jean kulki hänen rinnallaan yhtä väsyneenä ja yhtä epätoivoisena uin hänkin.

Surkeata surkeampaa oli vaeltaa kylien läpi. Sydäntä vihloi kun katseli sitä kurjuutta, joka niissä vallitsi. Niin pian kun he huomasivat sotajoukot, jotka uupuneina laahusivat eteenpäin, koettivat he kaikin voimin jouduttaa lähtöään. Neljätoista päivää takaperin oli kaikkialla ollut niin rauhallista, hymyillen oli Elsass ajatellut sotaa, — olivathan kaikki varmoja voitosta, varmoja, että Saksa tulisi olemaan taistelutantereena. Ja nyt tunkikin vihollinen Ranskanmaahan, levisi kaikkialle, heidän ylitsensä, heidän pelloilleen, tuli kuin rajuilma kauhealla raesateella, joka voi hävittää parissa tunnissa koko seudun.

Talojen edessä laittoivat miehet sanomattomassa sekasorrossa kuormia, syytivät irtaimistoaan sellaisella hädällä rattaille, että enin osa särkyi ja ruhjoutui. Naiset heittelivät ikkunoista tyynyjä ja patjoja. Kätkyt, johon lapsikin oli unohtua, köytettiin kuorman päälle pöytien ja tuolinjalkojen väliin. Toisten kuormavaunujen taakse oli isoisä köysillä sidottu kuin elävä vaatekaappi, jota lähdettiin kuljettamaan. Ja sitten ne, joilla ei ollut ajopeliä eikä hevosia. He saivat tyytyä käsikärryihin; muutamilla oli nyytti kainalossa. Toiset olivat vain tulleet pelastaneeksi seinäkellon, jota painoivat rintaansa tuskassa ja hämmingissä. Kaikkia ei voitu saada mukaan, seinienvierissä ja pihamailla makasi huonekaluja ja suuria vaatemyttyjä. Muutamissa kohden olivat ikkunat ja ovet suljetut ja lukitut, niin että talot näyttivät kuin niistä olisi kuollut joka sielu, mutta useimmat sen unhottivat kiireessään ja hädässään ja jättivät kaikki selki selälleen. Ja kaikista surkeimmilta näyttivät nuo tyhjät suojat autioissa taloissa, ne muistuttivat elävästi vihollisen valloittamaa kylää, josta pelko ja kauhu on ajanut asukkaat tiehensä, josta yksin kissatkin ovat paenneet lähestyvän maanvaivan edessä.

Joka maakylässä, jonka läpi he kulkivat, eneni yhä hämmennys ja hämmästys, pakenevien ja muuttavien luku lisääntyi, kaikkialla oli tungosta, kaikkialla kuului kirouksia ja sadatusta, parkua ja voivotusta.

Kuta enemmän Maurice näki tätä elämää, sitä enemmän sai suru hänessä vallan. Pitkin leveää maantietä, peltojen ja niittyjen poikki riensivät pakenevat laumat ja kuta lähemmä Belfortia tultiin, sitä tiheämmäksi kävi pitkä loppumaton jono. Ihmisraukat, he luulivat löytävänsä turvaa linnan muurien sisällä! Mies löi hevoskaakkia, vaimo kulki kuorman jälessä taluttaen lapsia. Koko perhe pyrki eteenpäin ähkyen raskaiden taakkojen alla, pienokaiset eivät tahtoneet pysyä mukana, vaivaloista oli kulku polttavalla maantiellä silmiä sokaisevissa tomupilvissä.

Moni oli riisunut sukat ja kengät, avojaloin oli helpompi astua. Ja moni äiti riensi tietä pitkin nuttu auki, imettäen itkevää rintalastaan. Joka silmänräpäys kääntyivät he silmät säikähtyneinä katsomaan taakseen, viuhtoivat käsillään, ikäänkuin olisivat tahtoneet ajaa pois sen, jota pelkäsivät. Ja kauhu ajoi heitä yhä eteenpäin ja epätoivon myrskytuuli pieksi heidän vaaterepaleitaan ja repi palmikolta heidän kiireessä suitut hiuksensa. Toiset taas, talonomistajat ja lampuodit, pakenivat väkineen suoraan peltojen yli ajaen edellään karjalaumojansa, lehmiä ja lampaita, härkiä ja hevosia, jotka he olivat kepillä ajaneet ulos tallista ja navetoista, He kulkivat hiljaisten metsien läpi ja harjuja pitkin, ja heidän mukanaan kulkivat paksut tomupilvet niinkuin ennen vanhaan, jolloin kansakunnat väistyivät ahdistavien barbaarilaumojen tieltä. He aikoivat elää paimentolaisina jossakin kalliolaaksossa, niin kaukana valtatieltä, ettei yksikään vihollinen uskaltaisi heidän luo.

Ja liikkuva tomupilvi katosi tummaan kuusikkoon, määkiminen ja ammuminen herkesi kuulumasta, mutta vaunuja romisi yhä tien täydeltä ja jalkamiesten luku karttui. Belfortin lähellä täytyi joukkojen usein pysähtyä, kun tie oli niin täynnä väkeä.

Eräässä seisahduspaikassa näki Maurice kohtauksen, joka ikipäiviksi painui hänen mieleensä kuin läimäys vasten kasvoja. Tien vieressä oli yksinäinen rakennus, köyhä mökki, ja sen takana kaistale laihaa peltoa. Omistaja ei ollut voinut erota kodistaan, hän oli kovin syvästi juurtunut vähäväkiseen maahansa; hän istui matalassa tuvassaan, masentuneena ja toivottomana, seuraten katseellaan sotamiesten kulkua. Nuori vaimo seisoi vieressä, toinen lapsi käsivarrella ja toinen hänen hameeseensa puristautuneena. He nyyhkyttivät ja vaikeroivat.

Mutta äkkiä temmaistiin tuvan ovi auki ja kynnykselle ilmestyi isoäiti, pitkä ikäkulu vaimo, joka viuhtoi pitkillä laihoilla käsillään. Harmaa tukka riippui suortuvissa päähineen alta ja liehui luisevien teräväpiirteisten kasvojen ympärillä. Ja hänen kiukkunsa oli niin rajaton, ettei hän tahtonut saada ääneen. Sotamiehet nauroivat ensin, siinäpä vasta eukko oli! Mutta sitten alkoivat hänen sanansa kuulua; hän änkytti:

— Roistot, ryövärit, pelkurit koirat!

Yhä kimakammalla äänellä hän huusi heille vasten silmiä vihansa ja ylenkatseensa.

Ja nauru vaikeni, heitä puistatti, he painoivat päänsä alas ja katsoivat muuanne.

— Pelkurimaiset koirat, — ryövärit, — roistot!

Äkkiä hän oikasi itsensä, kohotti suurenmoisella traagillisella liikkeellä laihat kätensä ja huusi viitaten idästä länteen:

— Katsokaa, katsokaa taaksenne! Tuolla virtaa Rein, eikä tuolla!
Kääntykää katsomaan taaksenne, te koirat, pelkurit koirat!

He marssivat yhä eteenpäin. Maurice katsahti Jeaniin ja tämän silmät täyttyivät vähitellen kyyneleistä. Se koski häneen ja hänen kurjuutensa lisääntyi ajatellessa, että nämä talonpojatkin kärsivät ylenkatseesta, jota eivät olleet ansainneet ja jota heidän kumminkin täytyi sietää. Hänen pakottavassa päärukassaan eivät ajatukset enää pysyneet koossa, kaikki meni sekasin; jälestäpäin hän ei koskaan voinut juohtaa mieleensä, miten oli kestänyt loppumatkan ja mitä sillä oli tapahtunut.

Koko päivän oli seitsemäs osasto ollut tiellä, kuuden peninkulman matkalla Dannemariesta Belfortiin; — oli jo myöhäinen, yö oli tulossa, kun joukot vihdoinkin saivat kuntoon leiritulensa linnoituksen muurin juurella, juuri samalla paikalla, jonka olivat neljä päivää sitten jättäneet.

Pimeydestä ja väsymyksestä huolimatta tahtoivat sotamiehet saada tulta ja jotain keitetyksi. Sillä siitä pitäin kun olivat samalta paikalta lähteneet, eivät he olleet maistaneet lämmintä ruokaa. Ja pian he istuivat nuotioidensa ympärillä nenät lähellä keittokattiloita, kun ihmeellinen huhu levisi leirissä ja herätti suurinta kummastusta: kaksi sähkösanomaa oli tullut päälletysten, — preussiläiset eivät olleet menneet Reinin yli Markarlsheimin luona, — Huninguessa ei löytynyt ainoatakaan vihollista. Koko juttu lauttasillasta ja sähkövalosta, leiritulista y.m. olivat pelkkiä näkyjä, Schlestadtin voudin keksinnöitä. Ja tuo niin suureksi huudettu schwartzwaldilainen armeijaosasto, joka oli pannut koko Elsassin tärisemään, supistui vähäiseksi würtembergiläiseksi joukoksi — kaksi pataljoonaa ja yksi eskadroona —, joka oli mainioilla liikkeillään, marsseillaan ja kaikkialla läsnäolollaan säikähdyttänyt väestöä ja saanut siihen uskoon, että heitä oli 30-40,000 miestä.

Ja samana aamuna he olivat ajatelleet räjähyttää ilmaan tunnelin Dannemarien luona! Kyllä olivat herkkäuskoisia houkkoja! Mielettömin pelko oli hävittänyt hedelmällistä maata kymmenen peninkulman alalla ja karkoittanut asukkaat heidän kodeistaan. Ja sotamiehet raivostuivat ja lausuivat katkeroita sanoja muistellessaan kaikkea sitä kurjuutta, jota olivat marssillaan nähneet.

— Ei, totta vieköön, melusi Loubet suu täynnä ja heilutti lusikkaansa, — mitähän tästä lopuksi tullee? Vihollisen perässäkö me nyt olemme juosseet? Kuusi peninkulmaa sinne ja kuusi takasin eikä ainoatakaan päätä, jonka otsaluun olisi saanut musertaa! Ja kaikki vain siksi, että saisimme juoksennella jäniksinä paikasta toiseen.

Chouteau raapi kupin pohjaa niin että karina kävi, jyrisi vihasta ja sadatteli päälliköitä nimiä mainitsematta.

— Aika roistojoukkoa, aika elukoita! Semmoisia pässinpäitä! Kyllä meillä onkin ollut onni saada koko poikia käsiimme! Koska he tällä tavoin luimivat pakoon häntä koipien välissä ennen kun ovat nähneet vihollisen, niin jumala varjelkoon, miten silloin käy kun kelpo sotajoukko seisoo vastassa!

He olivat viskanneet halkosylyyksen nuotioon, ilman aikojaan huvikseen, ja Loubet, joka parhaallaan lämmitteli sääriään hyvin tyytyväisen näköisenä, remahti suureen nauruun, kun Jean, joka alussa ei ollut kuulevinaan heidän puhettaan, tarttui asiaan.

— Noo, pitäkää nyt suunne pienemmällä! — Jos joku sattuisi kuulemaan, niin taitaisipa tuo puhe pian käydä nahallenne!

Jeaninkin pitkämielinen talonpoikaisjärki nousi jo kapinaan päällysmiesten narrimaisuutta vastaan, mutta hänethän oli asetettu vartioimaan, ettei mitään kurittomuuksia tapahtuisi, ja kun Chouteau yhä jatkoi keskeytti hän tuimasti:

— Soo, — nyt riittää!… Tuolla tulee luutnantti, voittehan kääntyä hänen puoleensa jos teillä on jotain sanottavaa.

Maurice istui erikseen, hän katseli maahan.

Oo, — armias taivas! Nythän oli kaikki lopussa! Tuskin olivat alkaneet kun kaikki tyyni jo sortui. Ensimmäisen vastoinkäymisen kohdatessa puhkesi miehistössä kapina ja levottomuuksia; — mikä on oleva sellaisen sotajoukon kohtalo, jossa ei löydy kuria eikä yhteishenkeä, — sehän on kypsä tappioon ja häviöön. Täällä he makasivat jälleen Belfortin muurien juurella, — eivät olleet nähneet ainoatakaan preussiläistä, — ja olivat kuitenkin voitetut!

Seuraavien päivien yksitoikkoisuus oli täynnä tuskallista odotusta ja pelkoa. Jotta miehistöllä olisi jotain tehtävää, antoi kenraali Douay heidän parannella linnoitusta, joka oli hyvin huonossa kunnossa. He kaivoivat ja kuokkivat maata kuin raivostuneet ihmiset. Mutta mitään tietoja ei vaan kuulunut. Missä oli Mac-Mahon joukkoineen? Mitä tapahtui Metzin luona?

Uskomattomia huhuja oli liikkeessä ja ne muutamat sanomalehdet, joita Pariisista saatiin, pahensivat vain asiaa ristiriitaisilla ilmoituksillaan. Kahdesti oli kenraali sähköittänyt ja pyytänyt määräyksiä, — mutta vastausta ei ollut vieläkään kuulunut. Viimeinkin, 12 päivänä elokuuta, tuli osasto lisätyksi; kolmas divisioona, joka saapui Italiasta, yhtyi siihen, — mutta sittenkään ei heitä ollut vielä kuin kaksi divisioonaa, ensimmäinen oli taistellut Fröschwillerin luona ja tullut hajoitetuksi eikä tiedetty vielä minne virta oli saattanut sen viedä. Ja viikon siinä maattuaan, erillään muusta sotajoukosta, saivat he viimein käskyn lähteä liikkeelle. Leirissä syntyi iloa ja riemua, — ennen vaikka mitä kuin tämmöistä epätietoista odotusta. Ja lähtöä varustellessa kertoivat miehet toisilleen arveluitaan. Kukaan ei tietänyt, mihin suuntaan nyt lähdetään, — muutamat tuumivat, että ehkä on Strassburgin puolustaminen kysymyksessä, jota vastoin toiset puhuivat pikaisesta hyökkäyksestä Schwartswaldiin sulkemaan viholliselta palausretki.

Aikaseen seuraavana aamuna lähti 106:s ensimmäisinä liikkeelle ja sullottuina eläinvaunuihin he saivat jatkaa matkaa. Varsinkin oli se vaunu, johon Jean oli miehineen joutunut, täyteen ahdettu; he seisoivat niin lähettäin, ettei mahtunut aivastelemaan, kuten Loubet sanoi. Muonanjako oli taaskin tapahtunut suurimmassa epäjärjestyksessä, ruokavarojen sijasta olivat miehet saaneet viinaa, — ja olivat luonnollisesti nyt juovuksissa, lauloivat ja loilottivat sopimattomia lauluja.

Juna kiiti jyristen eteenpäin. Vaunuissa ei nähnyt muuta kuin piipunsavua; — ilma oli kamalan huono ja joka paikasta kuului noitumista ja niin äänekästä rähinää että se tukahdutti veturin puhinan ja pyöräin jyryn kiskoilla. Ja vasta Langresiin tultua äkkäsivät miehet, että heitä kuljetettiin Pariisiin.

— No so … tuhannen tulimainen helvetti! noitui Chouteau itsekseen, — kaiketi meidät nyt asetetaan Charentonneauhon vahtimaan, ettei Bismarck pääse keisarin sänkyyn Tuileriassa!

Toiset nauroivat niin että vääntelivät itseään. Kaikki eivät edes tietäneet, mille naurettiin, vaan nauraa piti. He huusivat ja luikkivat kuin hullut talonpojille, jotka seisoivat tien varrella ja katsoivat tuskastuneina ohitse kiitävän junan jälkeen. Ja joka asemalla seisoi suuria ihmisjoukkoja, jotka toivoivat saavansa jotain tietoja, mutta veturi kiiti ähkyen ohi ja he eivät kuulleet muuta kuin laulua ja ulinaa ja rähinätä savusta ja tomusta, kanuunan ruuan seasta, jota kuljetettiin pikajunalla. Eräällä isommalla asemalla, jossa juna viivähti, tuli kolme hyvästi puettua naista, kolme varakasta kauppiaan rouvaa, asemasillalle ja he jakoivat lämmintä lihakeittoa sotamiehille, jotka itkivät ja suutelivat heidän käsiään. Mutta vähän matkaa kuljettua alkoivat he taas hoilottaa ja laulaa törkeitä laulujaan.

Chaumontin lähellä sivuutti juna toisen, joka vei tykistöä Metziin. Tykkimiehet olivat vielä hullummin juovuksissa. Puiden nyrkkiään he kumartuivat ulos vaunujen ikkunoista ja huusivat raivostuneina:

— Teurastettavaksi, teurastettavaksi, teurastettavaksi!

Se oli kuin henkäys haudasta; miehiä värisytti kamala kuoleman kylmyys.

Keskellä tavatonta äänettömyyttä kuului Loubet sanovan:

— Ne eivät ole kovin iloisia, nuo!

— Mutta he ovat oikeassa, sanoi Chouteau, kyllä on jumaliste ilettävää kun he kehtaavat lähettää tällaiset laumat kelpo poikia helvettiin heidän roskajuttujensa tähden.

Ja Chouteau jatkoi saarnaansa. Hän oli turmeleva aines, vetelä pääkaupunki-käsityöläinen, maalarinsälli, joka ei ollut ymmärtänyt eli jaksanut sulattaa niitä puheita, joita oli kuullut kokouksissa ja yhdistyksissä, ja joka sotki kaikenmoisia tuhmuuksia korulauseihinsa vapaudesta ja yhdenvertaisuudesta. Hän tiesi kaikki, opetti kumppaniaan, varsinkin Lapoullea, josta hän arveli vielä tulevan saakulinmoisen sankarin.

— Näetkös, vanha poika, koko asiassa ei ole järkeä tippaakaan… Jos Badinguet [Napoleon kolmannen haukkumanimi] ja Bismarck ryykäävät toistensa tukkaan, niin selvittäkööt itse asiansa, voivat antaa toisilleen pari läiskäystä vasten kuonoa, — ei heidän tarvitse ajaa satoja tuhansia kunnon poikia tappelemaan semmoisen asian tähden. Me annamme hittoa heidän riidoilleen, eikä meitä ensinkään huvita tulla hakatuksi mäsäksi ja moskaksi.

Koko vaunu nauroi, heillä oli ihmeen hupaista, ja Lapoulle, joka ei tietänyt Badinguetistä eikä Bismarckista niin mitään, joka tuskin pystyi sanomaan, tappeliko hän kuninkaan vai keisarin puolesta, sanoi vakuutuksella:

— Niin se on, on. Pari läiskäystä vasten kuonoa, — niin me teemme ja olemme yhtä hyviä ystäviä.

Mutta nyt kääntyi Chouteau Pacheen ja tarttui häneen:

— Samallainen olet sinäkin ja sinun herra jumalasi. Hän on kieltänyt tappelemasta, eikö ole?… Noo, tuhma-jussi, mitä sinä sitten täällä istut?

— Minäkö? vastasi Pache ällistyen, — elä luule, että minä täällä olen huvikseni … mutta … poliisit … santarmit.

— Santarmit, — roskaa! — Puhaltaa pois semmoiset miehet! Tiedättekö, mitä meidän olisi tehtävä, meidän, jotka olemme kunniallista väkeä? Kun ne nyt pysähdyttävät ja päästävät ulos, — — niin pitäisi meidän lähteä tiehemme — niin, — aivan levollisesti lähteä tiehemme — ja jättää se Badinguet sika ja hänen läskipuotinsa eli toisin sanoen pöllöt kenraalinsa selviytymään preussiläisroistoistaan miten parhaiten voisivat!

Joka puolelta kuului hyvähuutoja; puhe teki vaikutuksen ja hän katsahti ylpeästi ympärilleen ladellen yhä päätelmiään, joiden sekavassa virrassa tasavalta ja ihmisoikeudet pyörivät rinnatusten ja niitä seurasi rajuja hyökkäyksiä keisarikuntaa ja sen mädännäisyyttä vastaan ja sitten päällysmiesten petoksesta, — sillä tunnettuahan oli, että joka ainoa kenraali oli saanut miljoonan, että möisivät Ranskanmaan viholliselle. Hän oli vallankumouksen miehiä, toiset eivät tietäneet, olivatko he tasavaltalaisia eli mitä heidän pitäisi tehdä kuuluakseen mainittuun puolueeseen — paitsi Loubet, joka aina veti sen kanssa yhtä köyttä, joka hankki hänelle jotain suuhun pistettävää. Kaikki olivat kuitenkin kuin yksi mies hänen puolellaan, morkkasivat keisaria ja päälliköitä, koko senkin läskiseuruetta, jota he kyyditsevät vähän matkaa, ellei pian tule toinen ääni kelloon.

Ja Chouteau puhalteli valkeaan ja vilkasi nurkkasilmällään Mauriceen, joka naurahteli. Hän oli ylpeä siitä, että tämä lukenut herra kannatti hänen mielipiteitään, — hän tahtoi olla oikein mieliksi hänelle ja tuumasi että olisi kenties paikallaan antaa Jeanille pieni sivuisku.

Korpraali istui väliäpitämättömänä, silmät puoleksi ummessa eikä sanonut niin eikä näin heidän jutuillensa. Chouteausta olisi ollut hupaista saada heidät törmäämään yhteen ja sanoi uhkaavalla äänellä:

— Entäs sekin, kun muutamat täällä uhkaavat ammuttaa meidät. Siansorkat — kohtelevat toista niinkuin hän olisi rapakkoa heidän jalkainsa alla eivätkä saa pässinpäihinsä mahtumaan, että me olemme saaneet tarpeemme sekä pyssyistä että muusta komennosta… Ne me heitämme — hih — peltomaille nähdäksemme kasvavatko ne siellä… Kuulkaapas, miehet, minkähänlaisiksi niiden naamat venyisivät, jos me ottasimme kerran — hyvän tilaisuuden sattuessa — ja paiskaisimme vähäksi aikaa suulleen, koetteeksi vain… Mitäs sanotte?… Ainakin he silloin näkisivät, että me olemme kyllästyneet heidän kirottuihin sotapuuhiinsa. Alas Badinguet ja hänen hännänkantajansa. Alas lautasen nuolijat ja petturit, jotka ajavat meitä surman suuhun!

Veri oli kohonnut Jeanin kasvoihin, — hän tuskin näki, hän oli tukehtua kiukkuunsa kuten aina silloin kun hänen intohimonsa herätettiin. Vaikka hän istui niin ahtaalla, että hätäisesti sai sormea liikutetuksi, pääsi hän kuitenkin kimmahtamaan pystyyn ja ojensi niin tuimasti nyrkkinsä Chouteaun nenän alle, että tämä kalpeni.