UNELMA

Romaani

Kirj.

ÉMILE ZOLA

Ranskankielestä [»Le Rêve»] suomentanut Väinö Jaakkola

WSOY, Porvoo, 1914.

I.

Talvi vuonna 1860 oli niin kylmä, että Oise-joki jäätyi ja alisen Picardian tasangot olivat paksujen lumikinosten peitossa; varsinkin joulupäivänä oli kova koillispyry, joka miltei hautasi lumeen Beaumontin kaupungin. Jo aamulla oli lumisade alkanut, illansuussa se yltyi, ja sitten pyrytti yhtä mittaa koko yön. Yläkaupungissa, Kultaseppäinkadulla, jonka päässä oli kuin kehyksissä tuomiokirkon pohjoisen ristilaivan julkisivu, kiidätti tuulenpuuska lunta vinhana pyörteenä, piiskaten pyhän Agneksen porttia, joka oli puoleksi romaanilainen, puoleksi goottilainen, muodostaen runsaine veistokoristeineen vastakohdan yllään kohoavalle sileälle päädylle. Aamun sarastaessa oli siinä lunta melkein puolitoista kyynärää.

Katu nukkui vielä edellisen illan juhlimisesta uupuneena. Kello löi kuusi. Itsepäisesti varisevien lumihiutaleitten hunnuttamassa pimeydessä näkyi vain yksi ainoa epäselvä liikkuva olento, yhdeksänvuotias tyttönen, joka oli paennut portin holvikaarien alle suojaa etsimään ja värjöttänyt siinä koko yön, koettaen suojata itseään parhaansa mukaan. Hän oli puettu ryysyihin, päässä oli hänellä repaleinen silkkihuivi ja paljaissa jaloissa suuret miehenkengät. Hän oli varmaankin pysähtynyt tähän vasta sitten kun oli kuljeksinut kauan ympäri kaupunkia, sillä hän oli kompastunut tässä uupumuksesta. Hänelle se oli viimeinen äärimmäisyys, kaikkien mahdollisuuksien loppu, kalvava nälkä, tappava vilu; ja heikkoudessaan, mielensä raskaan painon menehdyttämänä, hän lakkasi taistelemasta, hänelle jäi vain ruumiillinen tuskantunne, joka saattoi hänet vaistomaisesti muuttamaan asentoaan ja vetäytymään vanhojen kivien suojaan, kun tuulenpuuska ryöpytti lunta.

Tunti tunnin perästä kului. Hän oli seisonut kauan nojaten kahden kaksoisoven väliseen pylvääseen, jonka päässä seisoo pyhän Agneksen, kolmentoistavuotiaan marttyyrin kuva, palmunoksa kädessään ja karitsa jalkainsa juuressa. Ja otsikossa ovenkamanan yläpuolella on koko tuon neitsyt-lapsen, Jeesuksen morsiamen legenda esitettynä korkokuvissa, jotka ilmaisevat yksinkertaisen harrasta uskoa; siinä on kuvattu, kuinka hänen hiuksensa kasvavat pitkiksi ja verhoavat hänet, kun maaherra lähettää hänet alastomana huonoon paikkaan kostoksi siitä että hän ei ole huolinut maaherran pojasta; siinä on hänen polttorovionsa, jonka liekit kaikkoavat hänestä ja polttavat sensijaan hänen pyövelinsä heti kun nämä ovat sytyttäneet puut; siinä on ihme, jonka tekevät hänen luunsa, parantamalla keisarin tyttären Konstantian spitalitaudista, ja ihme, jonka tekee eräs hänen maalaamansa kuva, kun Paulinus niminen pappi, jota kiusaa halu mennä naimisiin, lahjottaa kuvalle paavin kehotuksesta smaragdilla koristetun sormuksen, ja kuva ojentaa sormensa ja vetää sen sitten takaisin, pitäen sormuksen, joka nähdään siinä vielä tänäkin päivänä, — ja tämä pelasti Paulinuksen. Otsikon huipussa nähdään sädekehän keskellä, kuinka Agnes viimein otetaan taivaaseen, missä hänen ylkänsä Jeesus ottaa hänet omakseen, hänet, niin pienen ja niin nuoren, antaen hänelle iankaikkisen autuuden suudelman.

Mutta kun tuuli puhalsi pitkin katua ja lumi vihmoi suoraan edestäpäin, uhkasivat nietokset peittää kynnyksenkin; silloin lapsonen väistyi sivulle, pylväänjalustalla seisovien neitsyenkuvien luokse. Ne ovat Agneksen tovereita, pyhimyksiä, jotka muodostavat hänen seurueensa. Niitä on kolme oikealla puolella: Dorotea, joka vankilassa ollessaan eli ihmeleivästä, Barbara, joka eli tornissa, Genoveva, jonka neitsyys pelasti Pariisin, ja kolme vasemmalla: Agata, jolta reväistiin rinnat, Kristiina, jota hänen isänsä kidutti ja joka viskasi omaa lihaansa tämän kasvoille, ja Cecilia, jota eräs enkeli rakasti. Näiden yläpuolella vielä neitsyitä, kolme tiheää riviä neitsyitä, jotka kohoavat päätekivikaarien mukana ja reunustavat kaikki kolme holvia voitollisten, siveitten neitsyt-ruumiittensa kukoistuksella, alhaalla rääkättyinä ja kidutettuina, ylhäällä kerubiiniparven vastaanottamina, autuudesta haltioituneina keskellä taivaan salia.

Mutta kellon kahdeksaa lyödessä, kun päivä alkoi valjeta, ei mikään ollut enää suojannut häntä pitkään aikaan. Jollei hän olisi tallannut lunta, olisi se noussut hänen olkapäittensä tasalle. Vanhan portin hänen takanaan se oli verhonnut ikäänkuin kärpännahoilla, joten se oli aivan valkoinen, mutta sen yläpuolella kohoava seinä oli paljas ja harmaa, sillä sen sileään pintaan ei yksikään lumihiude voinut tarttua. Varsinkin ovisyvennyksen pyhimykset oli lumi vaatettanut hohtavan valkoisiin vaippoihin kiireestä kantapäähän. Ylhäällä otsikossa olevat korkoveistoskuvaelmat ja holvikaarien pienet pyhimykset esiintyivät selväpiirteisinä, valkoisin ääriviivoin kuvattuina tummalle pohjalle, aina riemuisaan loppukohtaukseen saakka, jossa arkkienkelit näyttivät viettävän Agneksen häitä keskellä valkoista ruususadetta. Ja lapsi-neitsyen kuvapatsas seisoi pylväällään valkoinen palmu kädessään ja valkoinen karitsa jalkainsa juuressa, puhtaan valkoisena, tahrattomin lumiruumiin, kuin liikkumattomaksi jäykistyneenä samaan kylmyyteen, joka oli jäädyttänyt voittoisan neitsyyden salaperäistä Jumalaan yhtymistä esittävät kuvat hänen ympärillään. Ja hänen jalkainsa juuressa värjöttävä poloinen lapsi oli lumesta valkoisena hänkin, kangistuneena ja valkoisena kuin kiveksi muuttunut, niin ettei häntä enää voinut erottaa kirkon suurista neitsyistä.

Äkkiä hän kuitenkin kohotti katseensa, kun jossakin kadun varrella ikkunan säleluukku rämähtäen avautui. Se oli oikealla, aivan tuomiokirkon vieressä olevan talon yläkerrassa. Noin nelikymmen-vuotias, kookas, erinomaisen kaunis tummaverinen nainen oli kumartunut ulos ikkunasta; ja nähtyään lapsen liikahtavan, hän jäätävästä kylmyydestä huolimatta unohti paljaan käsivartensa hetkeksi ulos. Surkutteleva hämmästys kuvastui hänen tyvenillä kasvoillaan. Sitten häntä alkoi värisyttää ja hän sulki ikkunan. Hänen mieleensä jäi kuva riekaleiseen silkkihuiviin kietoutuneesta vaaleaverisestä tytöstä, jolla oli orvokinsiniset silmät, kapeat kasvot, pitkä, hienopiirteinen kaula ja kaltevat olkapäät; hän oli kylmästä sinervä, pienet kädet ja jalat kohmetuksissa, eikä hänessä ollut muuta elävää kuin hänen hengityksensä kevyt huuru.

Lapsen silmät olivat koneellisesti jääneet katsomaan taloa. Se oli kapea, kaksikerroksinen talo, hyvin vanha, rakennettu viidennentoista vuosisadan loppupuolella. Se oli ihan kirkon kyljessä kiinni, kahden tukimuurin välissä, ikäänkuin käsnä jättiläisen varpaitten välissä. Ja täten tuettuna se oli säilynyt ihmeellisen hyvin; siinä voitiin vielä nähdä vanha kivijalka, näkyvillä tiilireunuksilla varustetut puiset seinäpinnat, metrin verran esiinpistävät kattohirret ja ulkoneva porrastorni vasemmassa kulmassa, jonka kapeassa ikkunassa oli vielä vanhat lyijykehyksensä. Aika oli kuitenkin vaatinut korjauksia. Tiilikatto oli nähtävästi Ludvig XIV:n ajalta. Saattoi helposti tuntea mitkä olivat sen ajan töitä: tornin jalustaan oli puhkaistu pieni ikkuna, puiset ikkunankehykset oli asetettu kaikkialle entisten lyijyisten tilalle, yläkerran kolme vierekkäistä ikkunaa oli supistettu kahdeksi muuraamalla keskimäisen aukko umpeen, mikä antoi talon julkisivulle samanlaisen sopusuhtaisen ulkonäön kuin oli kadun muilla, uudemmilla rakennuksilla. Alakerrassa olivat muutokset yhtä helposti huomattavissa; entisen raudotetun ulko-oven sijalla oli korulistoilla kaunistettu tammiovi, ja keskiseinän suuri kaariaukko oli muurattu kiinni alhaalta, sivuilta ja ylhäältä, joten siinä nyt oli vain suorakulmainen aukko, jonkinlainen suuri ikkuna, entisen kadulle avautuneen huippukaarisen oven tilalla.

Mitään ajattelematta lapsi katseli yhä tätä hyvin säilynyttä, kunnianarvoisaa käsityömestarin taloa ja luki oven vasemmalle puolelle naulattua keltaista kilpeä, jossa mustilla, vanhoilla kirjaimilla oli maalattuna sanat: Hubert, messupukujen tekijä, kun hänen huomionsa herätti jälleen avautuvan ikkunaluukun rämähdys. Tällä kertaa se oli alakerran neliskulmaisen ikkunan luukku; siitä kumartui nyt vuorostaan mies, kotkannenäinen, kyhmyotsainen, kärsivännäköisiä kasvoja ympäröivä tukka jo harmaantunut, vaikka hän oli tuskin neljänkymmenenviiden vuoden vanha. Hänkin unohtui hetkeksi tähystämään lasta, tuskallinen piirre kookkaan, tunteellisen suunsa ympärillä. Sitten lapsi näki hänen vielä, suljettuaan ikkunan, seisovan pienten, vihertäväin ruutujen takana. Hän kääntyi, viittasi kädellään, ja hänen vaimonsa ilmestyi, hyvin kauniina. Molemmat seisoivat vierekkäin, liikahtamatta, kääntämättä katsettaan hänestä, kasvot syvää surua ilmaisevina.

Jo neljäsataa vuotta olivat Hubertin suvun jäsenet asuneet tässä talossa, ollen kaikki koruompelijoita isästä poikaan. Messupukujen tekijä Hubert oli rakennuttanut sen Ludvig XI:n aikana, eräs toinen korjauttanut Ludvig XIV:n aikana; ja nykyinen Hubert kirjaili siinä messupukuja niinkuin esi-isänsäkin. Kaksikymmenvuotiaana hän oli rakastunut seitsentoistavuotiaaseen neitoon Hubertineen niin intohimoisesti, että kun tytön äiti, tuomarin leski, ei huolinut häntä vävykseen, hän karkasi tytön kanssa ja meni sitten hänen kanssaan naimisiin. Tyttö oli ihmeen kaunis, siitä sai alkunsa koko heidän romaaninsa, heidän onnensa ja onnettomuutensa. Kun Hubertine kahdeksan kuukautta myöhemmin, ollen raskaana, tuli katsomaan kuolinvuoteella makaavaa äitiään, teki tämä hänet perinnöttömäksi ja kirosi hänet, niin että lapsi, joka syntyi samana iltana, kuoli. Eikä tuo jäykkä nainen vielä haudassa maatessaankaan antanut anteeksi, sillä senjälkeen ei heille enää ollut syntynyt lasta, vaikka he olivat sitä hartaasti toivoneet. Vielä neljänkolmatta vuoden perästä he surivat menetettyä pienokaistaan, eivätkä he enää toivoneet voivansa lepyttää vainajaa.

Heidän katseitaan ujostellen pienokainen oli painautunut pyhän Agneksen patsaan taakse. Kadun heräävä elämä alkoi myös saattaa häntä levottomaksi: myymälöitä aukaistiin, ihmisiä alkoi liikkua ulkona. Tämä Kultaseppäinkatu, jonka pään sulkee kirkon pohjoisristin julkisivu, olisi todellinen umpikuja, Hubertien talo kun sulkee tien kuorin puolelta, jollei vastaisella puolella avautuisi Soleil-katu, joka kapeana käytävänä kulkee kirkon sivustaa pitkin aina kirkon etupuolella olevalle Luostaritorille; ja ohitse kulki juuri pari kirkkoonmenijää, luoden kummeksuvan katseen tuohon pieneen kerjäläiseen, jota he eivät ennen olleet nähneet Beaumontissa. Lunta tuiskutti yhä verkkaan ja itsepintaisesti, pakkanen tuntui kiristyvän haalean päivän valjetessa, eikä paksuihin, pehmeihin, valkoisiin käärinliinoihin kiedotussa kaupungissa kuulunut muuta kuin kaukaista, epäselvää huminaa.

Mutta säikkyen, häveten hyljättyä tilaansa kuin pahaatekoa, vetäytyi lapsi yhä taemmaksi, kun hän yhtäkkiä huomasi edessään Hubertinen, joka oli lähtenyt ostamaan leipää, hänellä kun ei ollut palvelijaa.

— Lapsukainen, mitä sinä täällä teet? Kuka sinä olet?

Mutta hän ei vastannut mitään, vaan peitti kasvonsa. Hänen jäsenensä olivat menneet turraksi, hänen mielessään himmeni kaikki, ikäänkuin sydän olisi jäätynyt ja lakannut sykkimästä. Kun kunnon vaimo, tehden pienen säälivän eleen, kääntyi menemään, hervahti lapsi nääntyneenä polvilleen, vaipui lumeen kuin vaateriekale, ja lumihiutaleet kietoutuivat äänettömästi hänen peitteekseen. Ja kun vaimo palasi lämmin leipä kainalossaan ja huomasi hänet maassa makaavana, tuli hän jälleen hänen luokseen.

— Kuulehan, lapsi, et sinä voi jäädä tänne portin alle.

Silloin Hubert, joka myöskin oli tullut ulos ja seisonut talonsa kynnyksellä, otti häneltä leivän ja sanoi:

— Nosta hänet ylös ja kanna!

Hubertine otti mitään virkkamatta lapsen vahvoille käsivarsilleen. Eikä lapsi vastustellut, hän oli kannettaessa kuin eloton esine, hampaat yhteenpuristettuina, silmät suljettuina, aivan kylmä, kevyt kuin pesästä pudonnut linnunpoikanen.

Tultiin sisään. Hubert sulki oven, sillaikaa kun Hubertine taakkoineen kulki kadunpuoleisen huoneen läpi, joka teki salin virkaa ja jossa muutamia koruompeluksia oli näytteillä suuren, neliskulmaisen ikkunan edessä. Sitten hän tuli keittiöön, entiseen yhteistupaan, joka oli säilynyt melkein koskematonna, näkyvine kattopalkkeineen, monesta kohden paikattuine kivilattioineen ja avaroine kiviliesineen. Hyllyillä oli talousastioita, patoja, kattiloita, vateja, jotka olivat yhden tai kahden vuosisadan vanhoja, vanhoja posliiniastioita, vanhoja saviastioita, vanhoja tina-astioita. Mutta vanhaan lieteen oli sovitettu uudenaikainen, suuri, valurautainen liesi, jonka kupariosat olivat kirkkaan kiiltäviä. Se oli kuumuudesta punainen, ja kattilasta kuului kiehuvan veden porina. Täysinäinen kahvipannu oli lieden toisella reunalla, pysyäkseen kuumana.

— Huh! on täällä hauskempi olla kuin ulkona, sanoi Hubert, asettaen leivän keskellä huonetta olevalle Ludvig XIII:n aikuiselle pöydälle. — Vie se lapsi raukka uunin viereen, että hän sulaa.

Hubertine jo laittoi lasta istumaan. Molemmat sitten katselivat, miten tämä vähitellen virkosi. Lumi suli hänen vaatteistaan, tippuen raskaina pisaroina. Suurten miehenkenkien rei'istä näkyivät hänen pienet sinertyneet jalkansa, ja ohut puku ilmaisi hänen jäykistyneitten jäsentensä piirteet, kurjuuden ja tuskan runteleman pienen ruumiin. Häntä värisytti pitkään, hän avasi silmänsä ja katsahti säikähtyneenä ympärilleen, säpsähtäen kuin eläin, joka herätessään huomaa olevansa ansassa. Hänen kasvonsa näyttivät uppoavan leuan alle solmitun huiviresun sisään. He luulivat, että hänen oikea kätensä oli vaivainen, kun hän piti sitä liikkumattomana, lujasti puristettuna rintaansa vasten.

— Ole rauhassa vain, emme tahdo tehdä sinulle pahaa… Mistä sinä tulet? Mikä sinun nimesi on?

Sitä mukaa kuin hänelle puhuttiin, peljästyi hän yhä enemmän, kääntäen päätään, ikäänkuin joku olisi hänen takanaan ja aikoisi lyödä häntä. Hän tarkasti salavihkaisin silmäyksin kyökkiä, sen lattiakiviä, kattopalkkeja, kiiltäviä keittoastioita; sitten hänen katseensa siirtyi kahden entiseen oviaukkoon jätetyn epäsäännöllisen ikkunan kautta ulos, kulkien läpi puutarhan aina piispankartanon suuriin puihin asti, jotka valkoisina kohosivat taustalla olevan muurin yli, ja näytti hämmästyvän huomatessaan vasemmalla tuomiokirkon kuorikappelien pyörökaariset ikkunat. Ja häntä värisytti jälleen pitkään, kun lieden lämpö alkoi tunkea hänen ruumiiseensa; ja hän siirsi katseensa maahan eikä liikahtanut enää.

— Oletko sinä Beaumontista?… Kuka sinun isäsi on?

Hubert arveli hänen äänettömyydestään, että hänen kurkkuaan ehkä kuristi niin ettei hän voinut vastata.

— Älkäämme huoliko kysellä, sanoi hän, vaan antakaamme hänelle mieluummin aimo kuppi kuumaa kahvia.

Tämä oli niin järkevä huomautus, että Hubertine heti antoi oman kuppinsa. Hänen leikatessaan kahta paksua vehnäviipaletta lapsi vielä epäili ja arasteli; mutta nälän vaiva voitti, ja hän söi ja joi ahnaasti. Mies ja vaimo olivat vaiti, jotteivät häntä häiritsisi, ja tunsivat liikutusta nähdessään hänen vapisevan pienen kätensä vain vaivoin osaavan suuhun. Hän käytti vain vasenta kättään, oikea käsivarsi pysyi itsepintaisesti rintaa vasten painettuna. Lopetettuaan hän oli vähällä rikkoa kupin, mutta sai sysätyksi sen kohdalleen kyynärpäällään, tehden kömpelön liikkeen kuin raajarikko.

— Oletko loukannut käsivartesi? kysyi Hubertine. Älä pelkää, näytähän vähän, typykkäni.

Mutta heti kun hän kosketti häntä, nousi lapsi kiivaasti ja riuhtoi vastaan. Kahakassa hän tuli ojentaneeksi kättään, ja pieni pahvikantinen kirja, joka oli ollut hänellä ihoa vasten kätkettynä, solahti esiin vaatteitten halkeamasta. Hän yritti ottaa sitä kiinni ja jäi seisomaan nyrkit vihasta vääntyneinä, nähdessään noitten tuntemattomien avaavan sen ja lukevan sitä.

Se oli Seinen departementin lasten vaivaishoitohallituksen antama kasvattikirja. Ensimmäisellä sivulla oli pyhän Vincentius Pauluksen ympyräkuva ja sen alla painetut kaavakkeet: kasvatin sukunimi — ja musteella vedetty viiva täytti tyhjän kohdan; sitten etunimet — Angélique Marie; aikamäärät — syntynyt tammikuun 22 p. 1851, otettu kirjoihin saman kuun 23 p. matrikkelinumerolla 1634. Siis isä ja äiti tuntemattomat, ei minkäännäköistä kirjallista todistuskappaletta, ei edes kastetodistusta, ei mitään muuta kuin tuo virallisen kylmä kirjanen punertavine vaatepäällyksineen. Ei ketään omaista koko maailmassa ja vankipassi — numeroitu ja luokiteltu turvattomuus.

— Oh, löytölapsi! huudahti Hubertine.

Silloin Angélique hillittömästi kuohahtaen puhkesi puhumaan:

— Minä olen parempi kuin kaikki muut, niin! minä olen parempi, parempi, parempi… Minä en ole milloinkaan varastanut muilta, ja ne varastavat minulta kaikki… Antakaa takaisin, mitä olette varastanut minulta!

Hänen pikku ruumistaan nostatti niin kuohuva ylpeys, niin kiihkeä halu olla voimakkaampi, että aviopuolisot jäivät hämmästyksestä sanattomiksi. Tuo tyttö heidän edessään ei ollut enää sama vaaleaverinen lapsi, jonka silmät olivat orvokinsiniset ja hento kaula hienopiirteinen kuin lilja. Hänen silmänsä olivat muuttuneet mustiksi, kasvojen ilme oli häijy, kuohuva veri paisutti hänen kaulaansa. Nyt, kun hänellä oli lämmin, hän nousi pystyyn ja sähisi niinkuin kyykäärme, joka on poimittu hangelta.

— Oletko sinä häijy? sanoi Hubert lempeästi. Me tarkotamme sinun hyvääsi, kun tahdomme tietää, kuka sinä olet.

Ja hän tutki vaimonsa olkapään yli kirjaa, jota tämä selaili. Toisella sivulla oli hoitajan nimi. »Lapsi Angélique Marie on tammikuun 25 päivänä 1851 jätetty hoidettavaksi Françoise'lle, maanviljelijä Hamelin'in vaimolle, joka asuu Soulanges'in pitäjässä, Nevers'in piirikunnassa; ja on mainittu hoitaja lähteissään saanut yhden kuukauden hoitopalkan ynnä lapsen vaatekerran.» Sitten seurasi kastetodistus, jonka oli allekirjottanut lasten vaivaistalon saarnaaja; sitten lapsen lähtiessä ja saapuessa annetut lääkärintodistukset. Neljännesvuosittain suoritettujen kuukausimaksujen merkinnät täyttivät edempänä neljän sivun sarekkeet, ja joka kerta toistui niissä kantomiehen epäselvä nimikirjotus.

— Kuinka, Nevers? kysyi Hubertine, — Neversin tienoillako sinut on kasvatettu?

Ollen kykenemätön estämään heitä lukemasta kirjaa, oli Angélique sulkeutunut jälleen entiseen synkkään äänettömyyteensä. Mutta viha avasi hänen huulensa, hän puhui hoitajastaan.

— Ihan varmaan Nini-täti olisi lyönyt teitä. Hän puolusti minua aina, vaikka hän kyllä läimikin minua… Ihan varmaan minä en olisi niin onneton siellä, eläinten kanssa…

Hänen kurkkuaan kuroi, hän puhui katkonaisin, hajanaisin lausein niitystä, jolla hän paimensi Punikkia, valtatiestä, jolla leikittiin, muroleivistä, joita paistettiin, suuresta koirasta, joka oli häntä purrut.

Hubert keskeytti hänet, lukien ääneen:

— »Vakavan sairauden sattuessa tai huonon kohtelun takia on apulaistarkastaja oikeutettu siirtämään lapset hoitajan luota.»

Alle oli merkitty, että lapsi Angélique Marie oli kesäkuun 20 päivänä 1860 jätetty hoidettavaksi Teresialle, Louis Franchommen vaimolle, jotka molemmat olivat ammatiltaan tekokukkien valmistajia ja asuivat Pariisissa.

— Hyvä, minä ymmärrän, sanoi Hubertine. Sinä sairastuit ja sinut tuotiin Pariisiin.

Mutta niin ei ollut asian laita, Hubertit eivät saaneet selville lapsen vaiheita ennenkuin he olivat pala palalta urkkineet ne Angéliquelta. Louis Franchommen, joka oli Nini-tädin serkku, oli pitänyt tulla kuukauden ajaksi maalle, tointuakseen kuumetaudista. Silloin hänen vaimonsa Teresia, joka oli ruvennut kovasti pitämään lapsesta, oli hankkinut luvan ottaa hänet mukaansa Pariisiin, missä hän lupasi opettaa hänelle kukkien valmistusta. Kolme kuukautta myöhemmin hänen miehensä kuoli, ja kun hän oli itsekin hyvin heikko, täytyi hänen silloin muuttaa veljensä, nahkuri Rabier'n luokse Beaumontiin. Joulukuun alkupäivinä hän oli kuollut, uskoen kasvattinsa kälynsä huostaan, ja siitä lähtien sai pienokainen kärsiä loukkauksia, lyöntejä ja kidutusta.

— Rabier, mutisi Hubert, niin, kyllä tiedän, nahkuri Rabier, Ligneulin rannalla, alakaupungissa… Mies juo ja vaimo käyttäytyy huonosti.

— He haukkuivat minua kilometripatsaan lapseksi, jatkoi Angélique kuohuksissaan, loukatun ylpeyden raivossa. He sanoivat, että katuoja oli kyllin hyvä äpärälle. Ja vaimo löi ja hakkasi minua ja pani sitten minulle ruokaa lattialle, niinkuin kissalleen; ja monasti sain vielä panna maata syömättä… Oh! minä olisin tappanut itseni viimein!

Hän teki hurjan epätoivon eleen.

— Eilen, jouluaamuna, he joivat ja ryntäsivät minun päälleni ja uhkasivat puristaa peukaloillaan silmät ulos minun päästäni, huvikseen vain. Mutta se ei käynyt, ja silloin he alkoivat tapella ja löivät toisiaan nyrkeillä niin kovasti, että minä luulin heidän kuolleen, he makasivat molemmat pitkänään lattialla… Minä olin jo aikoja sitten päättänyt karata. Mutta minä tahdoin kirjani. Nini-täti näytti sitä minulle usein ja sanoi: »Katsos, tässä on kaikki mitä sinä omistat, sillä jos ei sinulla olisi tätä, niin ei sinulla olisi mitään.» Ja minä tiesin, missä he sitä pitivät sitten kun Teresia-täti kuoli, piirongin ylimmäisessä laatikossa… Silloin minä harppasin heidän ylitseen ja otin kirjan ja juoksin ulos, puristaen kirjaa käsivarteni alla, ihoa vasten. Se oli liian suuri, minä luulin että kaikki ihmiset sen näkisivät, että he ryöstäisivät sen minulta. Ja minä juoksin, minä juoksin niin hirveästi! Ja yöllä pimeässä, tuon portin alla minua paleli niin kauheasti, paleli niin että luulin kuolevani. Mutta ei se haittaa mitään, enpä minä heittänyt kirjaani, tässä se on!

Ja syöksähtäen äkkiä Hubertien luokse hän sieppasi kirjan heidän käsistään, kun he olivat sitä sulkemassa antaakseen sen hänelle takaisin. Sitten hän istui, heittäytyi pöytää vasten ja nyyhkytti, pitäen kirjaa kaksin käsin ja painaen poskeaan sen vaaleanpunertavaan päällykseen. Ääretön nöyryytyksen tunne painoi alas hänen ylpeytensä, koko hänen olemuksensa näytti sulavan siihen katkeruuteen, mikä sisältyi noihin muutamiin kuluneisiin lehtiin, tuohon mitättömään esineeseen, joka oli hänen aarteensa, ainoa side mikä kiinnitti hänet maailman elämään. Hänen sydämensä ei voinut tyhjentyä niin suuresta epätoivosta, hänen kyyneleensä juoksivat juoksemistaan; ja mielensä murtuessa hän oli saanut takaisin kauniin vaalean muotonsa, hänellä oli jälleen samat pitkähkön soikeat kasvot, samat orvokinsiniset silmät, jotka hänen heltyessään olivat vaalenneet, sama sulopiirteisenä kohoava kaula, joka saattoi hänet muistuttamaan jotakin kirkonikkunan pientä neitsyttä. Yhtäkkiä hän tarttui Hubertinen käteen, painoi hyväilyistä osattomat huulensa sitä vastaan, suudellen sitä kiihkeästi.

Molempien aviopuolisoitten sydän täyttyi liikutuksesta, he sopersivat, ollen itsekin herahtamaisillaan itkuun:

— Rakas, rakas lapsi!

Hän ei siis ollutkaan vielä perinpohjin paha? Ehkä hänet voisi vielä ojentaa tuosta kiivaudesta, joka oli heitä pelottanut?

— Oi, minä rukoilen, älkää viekö minua takaisin niitten luokse, sopersi hän, — älkää viekö minua niitten luokse!

Mies ja vaimo katsahtivat toisiinsa. Juuri viime aikoina, syksystä alkaen, heillä oli ollut aikomus ottaa oppilas, joka asuisi heidän luonaan, joku tyttönen, joka ilahduttaisi heidän pettyneitten toiveitten varjostamaa asuntoaan. Ja nyt tuli asia heti ratkaistuksi.

— Suostutko? kysyi Hubert.

Hubertine vastasi verkkaan, tyynellä äänellään:

— Suostun kyllä.

He ryhtyivät heti suorittamaan muodollisuuksia. Hubert läksi kertomaan seikkailua Beaumontin pohjoispiirin rauhantuomarille, herra Grandsire'lle, joka oli hänen vaimonsa serkku ja ainoa sukulainen, mitä tämä oli tavannut mentyään naimisiin. Herra Grandsire otti huolekseen kaikki, kirjotti köyhäinhoitohallitukseen, missä Angélique helposti tunnettiin matrikkelinumeron avulla, ja sai suostumuksen siihen, että tämä saisi jäädä oppilaana Hubertien luokse, jotka olivat erittäin kunnon ihmisten maineessa. Piirikunnan apulaistarkastaja tuli merkitsemään asiaankuuluvat seikat kasvattikirjaan ja teki samalla uuden isännän kanssa sopimuksen, jossa tämä sitoutui kohtelemaan lasta lempeydellä, pitämään hänet siistinä, antamaan hänen käydä koulussa ja kirkossa sekä pitämään hänellä oman omituisen vuoteen. Köyhäinhoitohallitus puolestaan sitoutui maksamaan hänelle korvausta ja hankkimaan pukimet, ohjesääntöjensä mukaan.

Kymmenen päivän perästä kaikki oli kunnossa. Angélique nukkui ylhäällä puutarhanpuoleisessa ullakkokamarissa; hän oli jo saanut ensimmäiset oppitunnit koruompelussa. Sunnuntaiaamuna ennen kirkkoonlähtöä Hubertine avasi hänen läsnäollessaan työhuoneen vanhan kaapin, missä hän säilytti hienoja kultalankoja. Hänellä oli kädessään kirjanen, jonka hän pani erään laatikon pohjalle, sanoen:

— Katso, mihin minä panen tämän, jotta voit saada sen, jos haluat sitä, ja että muistaisit.

Kun Angélique samana aamuna astui kirkkoon, tuli hän jälleen kulkemaan pyhän Agneksen portin alitse. Viikolla oli yrittänyt suveta, mutta sitten oli pakkanen jälleen tullut niin ankarana, että veistokuvien puoleksi sulanut lumi oli jäätynyt monimuotoisiksi rypäleiksi ja neulasiksi. Neitsyet olivat nyt ylt'yleensä jään verhoamina, läpikuultavat puvut lasipitsein koristettuina. Dorotea kantoi soihtua, jonka sula, kirkas metalli valui hänen käsistään; Cecilialla oli hopeinen kruunu, josta varisi kimaltelevia helmiä; Agatan pihtien raatelema rinta oli kristallipanssarilla peitetty. Ja otsikon korkokuvakohtaukset ja holvikaarien pienet neitsyet näyttivät siltä kuin olisivat ne jo satoja vuosia olleet tällä tavoin ikäänkuin jättiläissuuruisen pyhäinjäännöslippaan lasiruutujen ja jalokivien takana. Agnes itse oli verhottu kuninkaalliseen vaippaan, joka oli kudottu valosäteistä ja kirjailtu tähdillä. Hänen karitsallaan oli timanttivilla, hänen palmunsa oli tullut taivaanväriseksi. Koko portti loisti puhtaassa, tuikeassa pakkasessa.

Angélique muisti yötä, jonka hän oli viettänyt tässä neitsyitten turvissa. Hän nosti silmänsä ja hymyili heille.

II.

Beaumontin muodostaa oikeastaan kaksi kokonaan erillään olevaa ja erilaista kaupunkia: kukkulan laella sijaitseva Beaumont-l'Eglise, Kirkko-Beaumont, jossa on vanha, kahdenneltatoista vuosisadalta peräisin oleva tuomiokirkko, seitsemänneltätoista vuosisadalta oleva piispankartano ja lähes tuhatkunta asukasta, sullottuina ahtaitten katujen perukoihin; ja kukkulan juurella, Ligneul-joen rannalla sijaitseva Beaumont-la-Ville, Kaupunki-Beaumont, entinen etukaupunki, joka kukoistavien pitsi- ja palttinatehtaittensa vaikutuksesta on rikastunut ja kasvanut, joten siinä nyt on lähes kymmenentuhatta asukasta sekä avaroita toreja ynnä kaunis, uudenaikainen alimaaherran virastotalo. Kaupungin molempien alueitten, pohjois- ja eteläpiirin välillä ei näinollen ole juuri muuta yhteyttä kuin hallinnollinen. Vaikka Beaumont-l'Eglise on vain noin kolmenkymmenen penikulman päässä Pariisista, jonne pääsee kahdessa tunnissa, tuntuu sentään siltä kuin se olisi vieläkin suljettuna vanhojen suojamuuriensa sisään, joista ei kuitenkaan ole jäljellä muuta kuin kolme porttia. Sillä on pysyväinen, erikoinen asujamistonsa, joka viettää siinä samankaltaista olemassaoloa kuin heidän esi-isänsä ovat siinä viettäneet isästä poikaan jo viiden vuosisadan ajan.

Tuomiokirkko selittää kaiken, se on aiheuttanut kaiken ja säilyttää kaiken. Se on kuin äiti, kuningatar, se kohoaa mahtavan suurena keskellä pientä, matalaa taloryhmää, mikä on kuin poikue tuomiokirkon jäykkien kivisiipien suojassa. Siinä asutaan vain sitä varten ja sen turvin; käsityöläiset työskentelevät, kauppiaat myövät tavaroitaan vain elättääkseen, verhotakseen ja ylläpitääkseen sitä ja sen pappiskuntaa; ja jos joskus tapaa jonkun porvarishenkilön, niin ovat ne vain hävinneitten joukkojen viimeisiä uskollisia rippeitä. Kirkko sykkii keskellä, kadut ovat kukin sen suonia, kaupunki elää ja hengittää vain sen kautta. Siitä koko tuo muinaisaikainen henki, tuo uskonnollisen harras menneisyyden horros-uni, tuo maailmasta eristäytynyt yhdyskunta, joka sitä ympäröi, huokuen vanhaa rauhan ja uskon sulotuoksua.

Ja kaikista tämän salaperäisen kaupungin taloista oli Hubertien talo, jossa Angélique tästä lähtien oli asuva, kaikkein lähimpänä tuomiokirkkoa, aivan sen kylkeen painautuneena. Oikeuden rakentaa siihen, kahden tukimuurin väliin, oli varmaan antanut joku entisajan kirkkopaimen, joka tahtoi kiinnittää tämän koruompelijaan suvun esi-isän vakituiseksi messupaitojen tekijäksi, sakariston tarpeiden hankkijaksi. Eteläpuolella varjosti pientä puutarhaa tuomiokirkon valtava runko: ensin sivukappelien kehä, joitten ikkunain alla oli kasvisarakkeita, sitten päälaivan korkea runko, jota tukipilarit kannattivat, sitten lyijylevyillä peitetty laaja katto. Aurinko ei milloinkaan päässyt tunkeutumaan puutarhan perukkaan asti, vain muratit ja puksipuut siellä rehottivat. Mutta tuon jättiläiskorkean kirkonharjan sinne heittämä varjo oli kuitenkin hyvin vieno, jonkinlainen uskonnollinen, haudanomainen ja puhdas hämäryys, joka tuoksui hyvältä. Kirkon tornit eivät päästäneet tuohon rauhallisen vilpoisaan vihertävään puolihämärään muuta kuin kellojensa kuminan. Mutta sen värinä tuntui koko tuossa kirkon seinään painautuneessa, sen kiviin kiinni juuttuneessa talossa. Se värähti kaikista kirkonmenojen äänistä, juhlamessut, urkujen humina, laulajien äänet, vieläpä uskovaisten ahdistetut huokauksetkin hymisivät sen jokaisessa huoneessa, tuudittivat sitä näkymättömästä maailmasta lemahtavalla pyhällä henkäyksellä; tuntuipa toisinaan haalean seinän läpi tunkeutuvan suitsutussavun tuoksuakin.

Viisi vuotta kasvoi Angélique siinä ikäänkuin luostarissa, kaukana maailmasta. Hän meni ulos vain sunnuntaisin iltamessua kuuntelemaan, sillä Hubertine oli hankkinut luvan saada olla panematta häntä kouluun, missä hän pelkäsi hänen saavan huonoja vaikutuksia. Tuo vanhanaikuinen pieni talo hiljaisine, varjoisine puutarhoineen oli koko hänen maailmansa. Hänen hallussaan oli valkeaksi kalkittu kamari ullakolla. Aamulla hän tuli pohjakerroksessa olevaan keittiöön syömään aamiaista, sitten hän meni toisessa kerroksessa olevaan työhuoneeseen ryhtyäkseen työhön. Nämä huoneet ynnä tornissaan kiertävät portaat olivat ainoat paikat, joissa hän päivittäin liikkui, — juuri vanhanaikaisimmat, läpi aikojen säilyneet paikat, sillä hän ei koskaan käynyt Hubertien omassa huoneessa eikä alakerran salissakaan juuri muuten kuin läpikulkiessaan, jotka viimemainitut huoneet olivat enimmän nuorentuneet ajan makusuunnan mukaan. Salissa oli palkit kipsillä rapattu; kattoa koristi palmunlehtikarniisi vastaavine keskusruusukkeineen; suurikukkaiset seinäpaperit olivat ensimmäisen keisarikunnan ajalta, samoin kuin valkoinen marmoriuuni ja mahonkinen huonekalusto, pieni pöytä, sohva ja neljä samettipäällyksistä nojatuolia. Niinä harvoina kertoina, kun hän viipyi siellä uudistamassa ikkunaan näytteille ripustettua koruompeluvalikoimaa, näki hän ulos silmätessään saman muuttumattoman aukeaman, pyhän Agneksen porttiin päättyvän kadun: joku kirkkoonmenijä työnsi ovipuoliskoa, joka sulkeutui jälleen äänettömästi, vastapäätä olevat kultasepän ja kynttilänvalajan puodit, joitten öylättirasiat ja vahakynttilät olivat riveissä nähtävänä, näyttivät aina tyhjiltä. Ja itse unettavassa ilmassakin tuntui koko tuon vanhan kaupungin ja sen katujen, piispankartanon takana kulkevan Kunniakadun, Kultaseppäinkatuun yhtyvän Isonkadun, Luostaritorin ja sen laidassa kohoavien kahden tornin luostarinomainen rauha, se laskeutui laimean päivänvalon mukana verkalleen tyhjälle kivikadulle.

Hubertine oli ottanut täydentääkseen Angéliquen opinnot. Hänellä oli muuten se vanhanaikainen mielipide, että nainen on kyllin oppinut, kun hän osaa oikeinkirjotusta ja neljä laskutapaa kokonaisilla luvuilla. Mutta hänen oli taisteltava oppilaan haluttomuutta vastaan, sillä tämä huvitteli katselemalla ikkunasta ulos, vaikka siellä ei ollut paljonkaan hauskaa nähtävää, kun ikkuna oli puutarhaan päin. Angélique ei juuri välittänyt muusta kuin lukemisesta; huolimatta sanelukirjotuksesta, johon käytettiin jotakin klassikkovalikoimaa, hän ei koskaan oppinut kirjottamaan sivuakaan virheettömästi. Hänellä oli kuitenkin soma käsiala, siro ja jäntevä, joka muistutti entisajan suurten naisten epäsäännöllistä käsialaa. Mitä tulee muihin oppiaineisiin, maantieteeseen, historiaan ja laskentoon, pysyi hän täysin tietämättömänä. Mitä hyötyä oli tietoviisaudesta? Ei niin mitään. Myöhemmin, Herran ehtoolliselle pääsemisensä aikaan hän opetteli katkismuksensa sanasta sanaan sellaisella uskoninnolla, että kaikki ihmettelivät hänen terävää muistiaan.

Ensimmäisenä vuonna joutuivat kasvatusvanhemmat usein lempeydestään huolimatta toivottomiksi. Angélique, josta näytti kehittyvän hyvin taitava koruompelija, aiheutti heille levottomuutta äkillisillä mielenkäänteillään, tullen usein käsittämättömän laiskaksi, oltuaan päiväkausia mallikelpoisen uuttera. Hän muuttui yhtäkkiä veltoksi ja luihuksi, varasti sokeria ja istui kasvot punaisina ja silmät laimeina; jos häntä nuhdeltiin, antoi hän äkäisiä vastauksia. Joskus, kun he tahtoivat häntä ojentaa, kävi hän rajuksi ja hillittömäksi, löi nyrkkiä ja polki jalkaa, ollen valmis kynsimään ja puremaan. Silloin he kauhistuneina peräytyivät tuon pienen pedon edestä, hänessä riehuvan pahuuden voima pelotti heitä. Mikä hän oikein oli? Mistä hän tuli? Tuollaiset löytölapset tulevat melkein aina paheen ja rikoksien poluilta. He olivat jo kaksi eri kertaa päättäneet luopua hänestä ja jättää hänet jälleen vaivaishoidon huostaan, katuen että olivat ottaneetkaan häntä luokseen. Mutta nämä pelottavat kohtaukset, joista koko talo vapisi, päättyivät aina samaan kyyneltulvaan, samaan hillittömään katumuksenpuuskaan, minkä vallassa lapsi heittäytyi maahan niin kovasti haluten rangaistusta, että hänelle täytyi kuin täytyikin antaa anteeksi.

Vähitellen Hubertine sentään sai valtaa hänen ylitseen. Hänen hyväsydämisyytensä, hänen ylevä, luja ja lempeä käytöksensä, hänen tervejärkisyytensä ja mielensä täydellinen tasapaino tekivät sen, että hän oli kuin luotu tähän kasvatustyöhön. Hän opetti hänelle kieltäymystä ja kuuliaisuutta, jotka hän asetti intohimon ja ylpeyden vastakohdaksi. Kuuliaisuus oli elämän ehto. Piti olla kuuliainen Jumalalle, vanhemmille, esivallalle. Oli olemassa kokonainen kunnioituksen pohjalle rakentuva järjestelmä, jonka ulkopuolella ihmistä odotti turmelus ja tuhoutuminen. Ja aina uuden sisunpurkauksen sattuessa hän, opettaakseen hänelle nöyryyttä, määräsi hänelle, ikäänkuin parannusharjotukseksi, jotakin alempiarvoista työtä, kuten astioitten pyyhkimistä tai keittiön lattian pesemistä; ja hän pysyi määräyksessään järkähtämättä loppuun asti, antaen tytön ryömiä polvillaan lattiakiviä hangaten, kunnes hänen sisunsa lauhtui ja mielensä suli. Erityisesti häntä huoletti lapsen tunteitten hillittömyys, hänen hyväilyjensä kiihkeys ja tulisuus. Useampia kertoja hän oli hämmästyksekseen nähnyt hänen suutelevan omia käsiään. Sitten Hubertine huomasi hänessä syntyvän kuvakiihkon, hän intoutui keräämään pieniä uskonnollisaiheisia kuvia, varsinkin Vapahtajan kuvia; ja eräänä iltana hän löysi hänet itkemässä puoleksi tiedottomana, pää pöytään valahtaneena, huulet kuvia vasten painettuna. Syntyi jälleen kauhea kohtaus, kun Hubertine otti ne häneltä takavarikkoon, hän itki ja parkui kuin tapettava. Siitä lähtien Hubertine piti häntä ankarassa kurissa, ei suvainnut hänen tuuliaan, pysytti hänet aina uutterassa työssä, masentaen hänet äänettömyydellä ja kylmyydellä, heti kun hän hänen äksystä katseestaan ja punottavista poskistaan huomasi veltostumisen oireita.

Muuten oli Hubertine keksinyt itselleen apulaisen vaivaishoitohallituksen kirjasesta. Aina kolmen kuukauden päästä, kun kantomies teki siihen merkinnät, pysyi Angélique allapäin iltaan asti. Hänen sydäntään viilsi kipeästi, jos hän sattumalta, ottaessaan kaapista kultapuolaa, huomasi kirjasen. Ja eräänä päivänä, kun hänellä taas oli raivoisa häijyyden puuska, jota ei mikään voinut hillitä, ja hän penkoi ja mullisti laatikkoa pohjia myöten, jäi hän äkkiä tyrmistyneenä seisomaan, nähdessään kirjasen edessään. Nyyhkytykset tukahduttivat häntä, hän heittäytyi kasvatusvanhempiensa jalkoihin sopertaen anteeksipyyntöjä ja sanoen, että he olivat tehneet väärin korjatessaan hänet taloonsa ja ettei hän ollut ansiollinen syömään heidän leipäänsä. Sen päivän jälkeen hän usein hillitsi kiukkunsa muistaessaan kirjaa.

Näin kasvoi Angélique kahdenteentoista ikävuoteensa asti, jolloin hänet oli laskettava Herran ehtoolliselle. Hänen ympäristönsä, tuon tuomiokirkon varjossa uinuvan, suitsutuksen tuoksua hengittävän, veisuun hyminästä väräjävän pienen kodin rauha edisti tuon villin vesan vähittäistä muodostumista parempaan päin, vesan, joka oli nyhdetty Herra tiesi mistä ja istutettu tuon pienoisen puutarhan salaperäiseen maahan; sitä edisti myöskin tässä kodissa vietetty säännöllinen elämä, jokapäiväinen työ ja siinä vallitseva maailmasta tietämättömyys, joka oli niin täydellinen ettei edes tuon uneliaan kaupunginosan kaiku sinne ulottunut. Mutta etupäässä vaikutti tuohon muuttumiseen aviopuolisoitten suuri keskinäinen rakkaus, joka näytti siltä kuin olisi joku parantumaton tunnonvaiva sitä laajentanut. Mies koetti lakkaamatta poistaa vaimonsa muistosta sitä vääryyttä, minkä hän oli hänelle tehnyt menemällä hänen kanssaan naimisiin vastoin hänen äitinsä tahtoa. Kun heidän lapsensa kuoli, oli hän selvästi tuntenut että vaimo luki tämän rangaistuksen hänen syykseen, ja hän koetti tehdä kaikkensa saadakseen sen anteeksi. Se olikin tapahtunut jo aikoja sitten, vaimo tunsi nyt häntä kohtaan jumaloivaa rakkautta. Toisinaan hän epäili tätä, ja tämä epäily synkensi hänen elämäänsä. Ollakseen varma siitä, että tuo jäykkäluontoinen äiti-vainaja oli leppynyt haudassaan, olisi hän tahtonut saada jälleen lapsen. Tämä anteeksiannon-lapsi oli heidän ainoa toivonsa, ja hän lähestyi vaimoaan kuin uskovainen jumalaansa, palvoen häntä tuollaisella hartaalla aviollisella rakkaudella, joka on palava ja puhdas kuin alati jatkuva kihlausaika. Vaikkakaan hän oppilaan läsnäollessa ei suudellut häntä edes hiuksille, niin joka kerta, kun hän astui heidän yhteiseen huoneeseensa, tunsi hän vielä nytkin, kaksikymmenvuotisen yhteiselämän jälkeen, samanlaista liikutusta kuin nuori aviomies hääiltana. Tämä huone oli näköjään vaatimaton, valkoiseksi ja harmaaksi maalattu, seinillä sinikukkaiset paperit ja pähkinäpuiset huonekalut kretongilla päällystetyt. Sieltä ei koskaan kuulunut melua eikä kolinaa, mutta siellä oli hieno hellyyden tuoksu, joka vaikutti lämmittävästi koko taloon. Ja Angélique tuli täten kuin kylpemään hellyydessä, missä hän kasvoi hyvin tuntehikkaaksi ja hyvin puhtaaksi.

Eräs kirja täydensi työn. Eräänä aamuna, kun hän penkoi muuatta työhuoneen tomuista hyllyä, löysi hän käytännöstä pois joutuneitten koruompeluvälineitten joukosta hyvin vanhan kirjan, jonka nimi oli Kultainen Legenda. Se oli painettu vuonna 1549 ja sen kirjottaja oli Jacques de Voragine. Sen oli varmaan joskus ostanut joku messupukumestari kuvien vuoksi, jotka olivat täynnä hyödyllisiä tietoja pyhimyksistä. Pitkään aikaan ei Angélique välittänyt juuri muusta kuin kuvista, noista vanhoista hurskaista puupiirroksista, jotka viehättivät häntä. Heti kun hän sai luvan leikkiä, otti hän kellertäviin vasikannahkakansiin sidotun nelitaitteis-niteen ja selaili sitä verkalleen: ensin suojusnimiö, joka oli painettu punaisella ja mustalla ja varustettu kustantajan nimellä ja osotteella; sitten varsinainen nimiö, jossa oli kahtapuolta neljän evankelistan ympyräkuvat sekä alhaalla Itäisen maan tietäjät kunnioittamassa Jeesuslasta ja ylhäällä kuoleman voittamista esittävä kuva, jossa Vapahtaja polkee luita jalkainsa alle. Senjälkeen seurasi kuva toisensa perästä, koristeltuja alkukirjaimia, suuria ja keskikokoisia piirroksia tekstissä ja pitkin sivuja: Marian ilmestys, jossa suuri enkeli kietoo säteittensä sisään pienen, hennon Marian; viattomain lasten surma, jossa julma Herodes seisoo keskellä pienten ruumiitten kasaa; Jeesuksen syntymä, jossa Jeesus makaa seimessä neitsyt Marian ja vahakynttilää kantavan Joosefin keskellä; pyhä Johannes Almunantaja jakelemassa köyhille; pyhä Matias särkemässä epäjumalankuvaa; pyhä Nikolai piispanpuvussa, oikealla puolellaan ammeessa seisovia lapsia; ja kaikki naispuoliset pyhimykset, Agnes, rinta miekan lävistämänä, Kristiina, jolta rinnat reväistään pihdeillä irti, Genoveva karitsainsa seuraamana, Juliana ruoskittavana, Anastasia poltettavana, Maria Egyptiläinen erämaassa katumusta harjottamassa, Magdalena astia hyvänhajuista voidetta kädessään. Ja paljon muita vielä, joita jokaista katsoessa tunsi yhä suurempaa kauhua ja sääliä, aivan kuin kuunnellessaan jotakin samalla haavaa hirmuista ja suloista satua, joka kouristaa sydäntä ja nostaa vedet silmiin.

Mutta Angéliquessa heräsi vähitellen halu tietää tarkemmin, mitä kukin näistä piirroksista esitti. Alussa nuo kaksi tiheätekstistä palstaa ja niitten kellastuneella paperilla pikimustina kiemurtelevien goottilaiskirjainten outo ulkonäkö pelottivat häntä. Mutta hän tottui siihen, sai selville kirjaimet, ymmärsi lyhennykset ja supistukset ja oppi arvaamaan vanhanaikuisten lausepartten ja sanojen merkityksen. Lopulta hän luki sujuvasti, ihastuksissaan kuin jonkun salaisuuden perille päästyään ja riemuissaan aina kun selvisi voittajana jostakin uudesta pulmasta. Tuon vaivalloisen pimeyden takaa ilmestyi kokonainen säihkyvä maailma. Hän astui kuin taivaalliseen loisteeseen. Entisiä kuivia ja kylmiä klassikkojaan hän ei enää muistanutkaan. Legenda yksin sai hänet innostumaan. Pää käsien välissä hän istui sen yli kumartuneena, se kiehtoi hänet kokonaan, niin ettei hän enää lainkaan elänyt jokapäiväistä elämää, vaan unhotti ajan kulunkin katsellessaan tuntemattomuuden pohjasta suurena kirkastuvaa unelmien maailmaa.

Jumala on hyvä ja hurskas, ja niin ovat pyhimyksetkin alusta alkaen. He ovat ennakolta valittuja, äänet ilmottavat heidän syntymistään, heidän äitinsä näkevät merkillisiä unia. Kaikki ovat kauniita, voimakkaita, voitollisia. Kirkas hohde on heidän ympärillään, heidän kasvonsa loistavat. Dominikuksella on tähti otsallaan. He lukevat ihmisten sisimmät aivotukset, he lausuvat ääneen mitä toiset ajattelevat. Heillä on ennustamisen lahja, ja heidän ennustuksensa käyvät aina toteen. Heitä on lukematon paljous, heidän joukossaan on piispoja ja munkkeja, neitsyitä ja porttoja, kerjäläisiä ja kuninkaallisen huoneen jäseniä, alastomia, juurilla eläviä erakoita ja peurojen kanssa luolissa asuvia vanhuksia. Heidän kaikkien elämäkertansa on samanlainen: he kasvavat Kristukselle, uskovat häneen, kieltäytyvät uhraamasta väärille jumalille, joutuvat kidutettaviksi ja kuolevat kunnian ihanuudessa. Vainot saavat keisarit väsyksiin. Andreas saarnaa ristiinnaulittuna kaksi päivää kahdellekymmenelletuhannelle ihmiselle. Joukkokääntymyksiä tapahtuu, neljäkymmentätuhatta ihmistä kastetaan yhdellä kertaa. Jolleivät kansanjoukot käänny nähdessään ihmeen tapahtuvan, pakenevat he kauhun valtaamina. Pyhimyksiä syytetään noituudesta, heille annetaan ongelmia ratkaistavaksi ja he selvittävät ne, heitä pannaan väittelemään oppineitten kanssa ja nämä jäävät mykiksi. Kun heidät viedään temppeliin uhrattavaksi, kaatuvat epäjumalat heti heidän henkäyksestään ja menevät murskaksi. Eräs neitsyt sitoo vyönsä Venuksen kaulaan, ja tämä hajoaa tomuksi. Maa järisee, Dianan temppeli luhistuu raunioiksi salaman iskusta. Ja kansat nousevat kapinaan, sisällisiä sotia syttyy. Silloin tapahtuu usein, että pyövelit pyytävät kastetta ja kuninkaat polvistuvat köyhien, ryysyisten pyhimysten eteen. Sabina pakenee kotitalostaan. Paula jättää viisi lastaan ja kieltäytyy kylvyistä. Lihan kidutukset ja paastot puhdistavat heitä. He eivät nauti vehnää eikä öljyä. Germanus sirottaa tuhkaa ruokaansa. Bernhard ei enää osaa erottaa ruokia toisistaan, hän ei tunne muuta kuin puhtaan veden maun. Agaton pitää kolme vuotta kiviä suussaan. Augustinus on epätoivoissaan tekemästään synnistä, pitäen huvitteluna sitä että on katsonut koiran juoksua. Varallisuudella ja terveydellä ei ole mitään arvoa, iloa tuottavat vain kieltäymykset, jotka kuolettavat ruumista. Ja näin he voiton saatuaan elävät puutarhoissa, missä kukat ovat tähtiä ja puiden lehdet laulavat. He tappavat lohikäärmeitä, he nostavat ja tyynnyttävät myrskyjä, he joutuvat haltioihinsa ihastuksesta saadessaan omistaa kaksi kyynärää maata. Leskivaimot pitävät huolta heidän tarpeistaan heidän eläessään ja saavat unessa käskyn mennä heidät hautaamaan, kun he ovat kuolleet. Heille tapahtuu merkillisiä asioita, ihmeellisiä seikkailuja, yhtä kauniita kuin romaaneissa. Ja kun satojen vuosien kuluttua avataan heidän hautojaan, lemahtaa sieltä hyviä tuoksuja.

Mutta näitä pyhimyksiä vastassa on siellä paholaisia, ääretön paljous paholaisia. »Ne lentelevät usein meidän ympärillämme kuin kärpäset ja täyttävät ilman vailla määrää. Ilma on yhtä täynnänsä perkeleitä ja pahoja henkiä, kuin auringon säde on täynnänsä atoomeja. Ne ovat kuin tomu.» Ja heidän välillään syntyy iankaikkinen taistelu. Pyhimykset saavat aina voiton, ja aina on heidän uudestaan saavutettava voittonsa. Mitä enemmän paholaisia ajaa pois, sitä useampia saapuu tilalle. Niitä lasketaan kuusituhatta kuusisataa kuusikymmentäkuusi yhdessä ainoassa naisessa, jonka Fortunatus pelastaa. Ne riehuvat, puhuvat ja huutavat riivattujen suun kautta ja ne ravistelevat näiden ruumista kuin tuulispää. Ne menevät heidän sisäänsä nenästä, korvista ja suusta, ja poistuvat heistä suurella kiljunnalla monipäiväisten kauheitten taistelujen perästä. Joka tienkäänteessä vääntelehtii riivattu, pyhä mies kulkee ohi ja rupeaa taistelemaan. Basilius painiskelee hartiavoimin pelastaessaan erästä nuorta miestä. Makariuksen ollessa nukkumassa hautojen keskellä rupeavat paholaiset häntä ahdistamaan ja hän taistelee heitä vastaan koko yön. Enkelienkin täytyy vainajien vuoteitten ääressä rusikoida paholaisia, saadakseen haltuunsa sielun. Toisin kerroin taas taistelu muodostuu vain kilpailuksi älyssä ja oveluudessa. Tehdään sukkelia temppuja, keksitään viekkaita juonia. Apostoli Pietari ja Simon velho taistelevat ihmeillä. Saatana, joka käy ympäri, pukeutuu kaikenkaltaisiin valheasuihin, ottaa naisen muodon, sukeutuu pyhimykseksikin. Mutta heti kun hänet on voitettu, näyttäytyy hän kaikessa rumuudessaan: »Kuin musta kissa, joka on koiraa suurempi, jolla on isot ja tultasuitsevat silmät, pitkä ja verinen kieli aina napaan asti ulottuva, häntä kiemurainen ja pystyyn nostettu, näyttäen hänen peränsä, josta hirmuinen haju käy ulos.» Se on kaikkivallitsevana ajatuksena, se on yhteinen suuri vihollinen. Sitä peljätään ja sitä pilkataan. Vieläpä tehdään hänelle petostakin. Ja vaikka hänen tulikattilansa näyttävätkin niin julmilta, jää hän kuitenkin lopulta aina siksi, jota vedetään nenästä. Mitä sopimuksia hän tekeekin, riistetään ne häneltä joko väkivallalla tai viekkaudella. Heikot naisetkin lyövät hänet maahan, Margareeta murskaa jalallaan hänen päänsä, Juliana ruhjoo hänet lyömällä häntä kahleillaan. Se aiheuttaa jonkinlaisen iloisen turvallisuuden; pahuus joutuu halveksituksi, koska se on voimaton, hyvyys on aina varma, sillä hyve on ylivoimainen. Ei tarvitse muuta kuin tehdä ristinmerkki, niin saatana ei voi mitään, vaan pakenee ulvoen. Kun neitsyt tekee ristinmerkin, niin koko helvetti kukistuu.

Tässä pyhimysten ja saatanan välisessä taistelussa esiintyy hirveitä kidutuksia, joita vainoojat panevat toimeen. Pyövelit sivelevät marttyyrejä hunajalla ja jättävät heidät kärpästen käsiin; antavat heidän kävellä avojaloin lasinsiruissa taikka hehkuvilla hiilillä; laskevat heidät kuoppiin, joissa on ilkeitä matelijoita; ruoskivat heitä lyijykuulilla varustetuilla ruoskilla; naulaavat heidät elävänä ruumisarkkuihin, jotka sitten heittävät mereen; panevat heidät riippumaan tukasta ja sytyttävät palamaan; valavat heidän haavoihinsa sammuttamatonta kalkkia, kiehuvaa pikeä ja sulatettua lyijyä; istuttavat heidät metallituoleihin, jotka on kuumennettu hehkuvan kuumiksi; painavat heidän päähänsä tulikuumia kypäreitä; kärventävät heidän ruumistaan soihduilla, murskaavat heidän reisiluunsa alasimella, puhkaisevat silmät, leikkaavat kielen, katkovat sormet yhden erältään. Ja kärsimyksillä ei ole tehoa, pyhimykset halveksivat niitä perinpohjin, heillä on vain kiire kärsimään enemmän ja he tuntevat siitä vain iloa. Ihmeet suojelevat heitä yhtämittaa, he väsyttävät pyövelinsä. Johannes juo myrkkyä saamatta siitä mitään vahinkoa. Sebastianus hymyilee nuoliparven lävistämänä. Toisinaan taas nuolet jäävät riippumaan ilmaan marttyyrin kahden puolen, taikka kääntyvät takaisin ampujaansa päin ja puhkaisevat häneltä silmät. He juovat sulatettua lyijyä kuin kylmää vettä. Jalopeurat heittäytyvät maahan heidän eteensä ja nuolevat heidän käsiään lauhkeina kuin karitsat. Pyhälle Laurentiukselle tuntuu halstari suloisen vilpoisalta. Hän huudahtaa: »Onneton, sinä olet paisunut toisen puolen, käännä toinenkin ja syö sitten, sillä se on kyllin paistunut.» Cecilia pannaan ammeeseen, joka on täynnä kiehuvaa vettä, ja »hän oli siellä ikäänkuin kylmässä paikassa eikä tuntenut ensinkään kuumuutta.» Kristiina tekee tyhjäksi kaikki kidutukset: hänen isänsä panee kaksitoista miestä pieksämään häntä ja nämä nääntyvät uupumuksesta; toinen pyöveli sitoo hänet rattaaseen ja sytyttää tulen alle, ja liekit leviävät ja surmaavat viisitoistasataa henkeä; hän heittää hänet mereen kivi kaulassa, mutta enkelit kannattavat häntä, Jeesus itse tulee alas kastamaan häntä ja antaa sitten pyhän Mikaelin tuoda hänet maihin; vielä uusi pyöveli sulkee hänet kyykäärmeitten joukkoon, jotka kiertyvät hyväillen hänen kaulansa ympäri, ja antaa hänen olla viisi päivää palavassa pätsissä, missä hän vain laulaa saamatta mitään vahinkoa. Vinsentius, joka saa kestää vieläkin enemmän, ei tunne kärsimystä: häneltä murretaan jäsenet, hänen ruumistaan raastetaan rautakartoilla kunnes sisälmykset tulevat ulos, hänet pistellään täyteen neuloja, häntä paahdetaan nuotiossa niin että veri tulvii hänen haavoistaan, hänet heitetään vankikoppiin jalat pölkkyyn naulattuna, ja vaikka hän on silvottuna ja kärvennettynä ja vatsa auki, niin hän yhä elää, ja hänen kidutuksensa ovat muuttuneet kukkien suloisuudeksi, suuri valkeus täyttää vankiluolan, hän lepää ruusuvuoteella ja enkelit laulavat hänen kanssaan. »Laulun suloinen sävel ja kukkain ihana tuoksu levisivät ympäri, ja kun vartiat sen näkivät, niin he kääntyivät uskoon, ja kun Dacius tämän kuuli, niin hän vihastui suuresti ja sanoi: Mitä me hänelle enempi teemme, me olemme voitetut.» Sellainen on kiduttajain huuto, lopputulos on aina joko heidän kääntymyksensä tai kuolemansa. Heidän kätensä halvaantuvat. He saavat äkillisen, väkivaltaisen lopun: kalanruodot tukehduttavat heidät, salamat iskevät heihin, vaunut särkyvät heidän altaan. Ja pyhimysten vankiholvit muuttuvat kaikki säteilevän valoisiksi, Maria ja apostolit kulkevat niihin esteettömästi läpi muurien. Taivas lähettää lakkaamatta apua ja tukea, sieltä tulee ilmestyksiä, näyttäytyypä itse Jumalakin avonaisessa taivaassa pitäen kädessään jalokivikruunua. Kuolemakin on iloinen, he halveksivat sitä. Omaiset riemuitsevat, kun joku heidän joukostaan sortuu. Araratin vuorella kuolee kymmenentuhatta ristiinnaulittua. Kölnin luona menee yksitoistatuhatta neitsyttä hunnien teurastettavaksi. Sirkuksissa luut ruskavat petojen hampaitten välissä. Kolmivuotiaana joutuu Quiricus, jonka Pyhähenki saattaa puhumaan kuin mies, marttyyrikuoleman uhriksi. Rintalapsetkin herjaavat pyöveleitä. Lihan halveksiminen kiihottaa tuskan taivaalliseksi nautinnoksi. Revittäköön, murskattakoon, poltettakoon sitä, se on hyvä vain; vielä ja yhä vielä, se ei tule koskaan kitumaan kyllin paljon; ja he kehottavat kaikki pistämään heidän rintaansa miekan tai keihään, mikä yksin voi heidät tappaa. Eulalia, seisoessaan roviolla herjaavan, sokaistuneen kansanjoukon keskellä, hengittää liekkiä sisäänsä kuollakseen pikemmin. Jumala täyttää hänen toivomuksensa, valkea kyyhkynen lentää hänen suustaan ja nousee taivaaseen.

Näitä lukiessaan Angélique ihmetteli. Tuollaiset kauhut ja sellainen voitonriemuinen ilo vaikuttivat häneen hurmaten, kohottivat hänet todellisuuden yläpuolelle. Mutta häntä huvittivat Legendassa myöskin toiset, vienommat kohdat, nimittäin eläimet, koko Noakin arkki, joka siinä toimi. Häntä huvittivat kaarneet ja kotkat, joitten tehtävänä oli ruokkia erakoita. Ja kuinka kauniita kertomuksia siinä oli leijonista! Palvelevaisesta leijonasta, joka kaivaa haudan Maria Egyptiläiselle; tulisesta leijonasta, joka vartioi pahojen talojen portilla, kun varakonsulit antavat viedä niihin neitsyitä; ja sitten Hieronymuksen leijonasta, jonka huostaan on uskottu aasi ja joka antaa varastaa sen ja hakee sen sitten takaisin. Siellä oli myöskin susi, joka tulee synnintuntoon ja tuo takaisin varastamansa sian. Bernhard julistaa kirouksen kärpäsien ylitse, ja nämä putoavat kuolleina maahan. Remigius ja Blasius ruokkivat lintuja pöydältään, siunaavat niitä ja parantavat ne terveiksi. Fransiskus, »jolla oli suuri kyyhkysen lempeys», saarnaa linnuille, kehottaen heitä rakastamaan Jumalaa. »Yksi lintu, jota sirkaksi kutsutaan, istui viikunapuussa, ja Fransiskus ojenti kätensä ja kutsui sitä lintua, ja hän totteli nopeasti ja tuli hänen kädellensä. Ja hän sanoi hänelle: Laula, sisareni, ja ylistä meidän Herraamme. Ja lintu rupesi kohta laulamaan, ja ei mennyt pois ennenkuin hän hänen lupasi.» Tämä oli Angéliquelle jatkuvan huvituksen aiheena, se antoi hänelle ajatuksen kutsua pääskysiä ja odottaa sitten uteliaana, tulevatko ne. Sitten siellä oli kertomuksia, joita hän ei voinut kertaakaan lukea tulematta kipeäksi naurusta. Kristofer, lempeä jättiläinen, joka kantoi Jeesusta, saattoi hänet nauramaan vedet silmissä. Hän oli menehtyä lukiessaan maaherran epäonnistuneesta seikkailusta Anastasian kolmen palvelijaneidon kanssa, kun hän menee heitä tapaamaan keittiöön ja suutelee patoja ja pannuja, luullessaan suutelevansa heitä. »Hän meni ulos sangen mustana ja rumana muodoltaan ja muuttuneilla vaatteilla. Ja kun hänen palvelijansa, jotka odottivat ulkona, näkivät hänet senkaltaisena, niin he ajattelivat, että hän oli muuttunut piruksi. Silloin he löivät häntä kepeillä ja pakenivat ja jättivät hänet aivan yksin.» Mutta kaikkein hurjimmin hän nauroi silloin kun pirua kuritettiin, varsinkin kun Juliana, jota hän vankiluolassa kiusasi, antoi hänelle aika saunan rautakahleillaan. »Silloin tuomari käski noutaa Julianan, ja kun hän tuli ulos, veti hän pirua perässään, joka huusi sanoen: Hyvä rouva Juliana, älkää tehkö minulle enää pahaa! Vaan Juliana veti häntä sillä tavalla koko turun poikki ja heitti hänet viimein saastaiseen kuoppaan.» Taikka sitten hän ommellessaan kertoi Huberteille legendoja, jotka olivat mielenkiintoisempia kuin sadut. Hän oli lukenut ne niin moneen kertaan, että hän osasi ne ulkoa. Hän kertoi tarun seitsemästä unikeosta, jotka lähdettyään vainoa pakoon nukkuivat eräässä luolassa kolmesataa seitsemänkymmentäseitsemän vuotta ja joitten herääminen niin suuresti hämmästytti keisari Teodosiusta; pyhän Klemensin tarinan, joka on täynnä loppumattomia, odottamattomia ja liikuttavia seikkailuja, kun suuret onnettomuudet hajottavat kokonaisen perheen, isän, äidin ja kolme poikaa, ja nämä lopulta tulevat jälleen yhteen mitä kauneimpien ihmeitten kautta. Hän itki liikutuksesta, hän näki niistä unta öisin, hän ei enää elänytkään muualla kuin tässä murheen- ja riemun-kylläisessä ihmemaailmassa, jossa esiintyvät kaikki hyveet, saaden palkakseen kaikki ilot.

Kun Angélique kävi ensi kerran Herran ehtoollisella, tuntui hänestä kuin olisi hän liikkunut kuin pyhimykset, kahden kyynärän korkeudella maasta. Hän oli alkuaikaisen kirkon nuori kristitty, joka antoi itsensä kokonaan Jumalan käsiin, sillä hän oli oppinut kirjasta, ettei hän voinut tulla pelastetuksi ilman armoa. Hubertit olivat tavallisia yksinkertaisia uskovaisia: he kävivät messussa sunnuntaisin ja rippikirkossa suurina juhlina, tehden sen nöyrien sielujen hiljaisella uskolla, jossakin määrin myös perintätottumuksen ja ostajapiirinsä vaikutuksesta, sillä messupukujen tekijät olivat isästä poikaan harjottaneet säännöllistä Herran ehtoollisella käyntiä. Hubert keskeytti toisinaan ompelukehyksen pingottamisen kuunnellakseen kun Angélique luki pyhimystarujaan, ja tunsi niistä samanlaista väristystä kuin hänkin, ikäänkuin kevyt henkäys näkymättömästä maailmasta olisi leyhyttänyt hänen tukkaansa. Hänessä oli melkoinen määrä tunteellisuutta, hän itki nähdessään Angéliquen valkopukuisena. Tuo päivä oli kuin unta, he palasivat kirkosta ihmeissään ja väsyneenä kumpikin. Hubertinen täytyi torua heitä illalla, sillä hän oli järkevä ja tuomitsi kaikenlaisen liiottelun, hyvissäkin asioissa. Siitä lähtien hänen piti taistella hillitäkseen Angéliquen uskonintoa, erittäinkin sitä anteliaisuuskiihkoa, mikä tämän oli vallannut. Fransiskuksella oli köyhyys rakastettunaan, Julianus Almunantaja kutsui köyhiä herroikseen, Gervasius ja Protesius pesivät heidän jalkansa ja Martinus jakoi heidän kanssaan viittansa. Ja lapsi tahtoi noudattaa Lucian esimerkkiä ja myydä kaikki voidakseen antaa kaikki. Hän oli luopunut ensin omista pikku tavaroistaan, sitten hän alkoi ryöstää taloa. Mutta mitan kukkuraksi tuli vielä se, että hän antoi ansiottomille ja kunnottomille ilman erotusta avoimin käsin. Kun häntä eräänä iltana pari päivää hänen Herran ehtoollisella käymisensä jälkeen nuhdeltiin sen takia, että hän oli heittänyt ikkunasta liinavaatteita jollekin juopolle naiselle, joutui hän entiseen tapaansa hillittömään raivoon, riehuen kamalasti. Sitten hän häpeän musertamana tuli sairaaksi ja makasi vuoteessa kolme päivää.

Mutta viikot ja kuukaudet vierivät. Kaksi vuotta oli kulunut, Angélique oli neljäntoista vuoden vanha ja alkoi kehittyä naiseksi. Kun hän luki Legendaa, niin hänen korvissaan humisi ja veri tykytti hänen ohimojensa pienissä, sinertävissä suonissa, ja hän tunsi nyt sisarellista hellyyttä sen neitsyitä kohtaan.

Neitsyys on enkelien sisar, siihen sisältyy kaiken hyvän omistus, sielunvihollisen kukistus, uskon voitto. Se tuottaa armon, se on voittamaton täydellisyys. Pyhähenki tekee Lucian niin painavaksi, ettei tuhat miestä eikä viisi paria härkiä jaksa vetää häntä huonoon paikkaan, johon maaherra on määrännyt hänet vietäväksi. Muuan maaherra, joka yrittää suudella Anastasiaa, tulee sokeaksi. Kidutettaessa ilmenee neitsyitten puhtaus loistavasti. Kun rautapiikit raastavat haavoille heidän valkoisen ihonsa, vuotaa niistä veren asemesta maitoa. Kymmeneenkin kertaan esiintyy kertomus kristitystä neidosta, joka omaisiaan paeten verhoutuu munkin kaapuun, ja kun hänen syytetään tehneen väkivaltaa jollekin seudun nuorelle tytölle, kestää hän panettelut vastustamatta ja saattaa sitten panettelijat riemullisesti häpeään, kun hänen viaton sukupuolensa tulee ilmi. Eugenia viedään täten tuomarin eteen, tuntee tämän omaksi isäkseen, repäisee kaapunsa ja näyttää itsensä. Siveyden säilyttämiseksi on taisteltava lakkaamatta, lihan himo syntyy aina uudestaan. Pyhimysten viisaus saattaakin heidät peljäten karttamaan naisia. Maailma on täynnä pauloja, ja erakot menevät erämaahan, missä ei ole naisia. He kamppailevat hirmuisesti, ruoskivat itseään, heittäytyvät alastomina piikkipensaisiin tai lumikinoksiin. Eräs erakko peittää sormensa vaipallaan, taluttaessaan äitiään kahlauspaikan poikki. Eräs marttyyri, joka ollessaan kiinnisidottuna joutuu huonon naisen kiusattavaksi, puraisee kielensä poikki ja sylkäisee sen naisen silmille. Fransiskus tunnustaa, että hänen suurin vihollisensa on hänen oma ruumiinsa. Bernhard huutaa: varkaita! varkaita! puolustaakseen itseään asuntonsa emäntää vastaan. Kun eräs nainen suutelee paavin kättä, kun tämä antaa hänelle ehtoollisieipää, sivaltaa paavi kätensä poikki ja neitsyt Maria panee sen jälleen paikalleen. Aviopuolisoitten eroamiselle annetaan suuri kunnia. Aleksius, rikas, naimisissa oleva mies, opettaa vaimolleen siveyttä ja lähtee pois hänen luotaan. Naimisiinmeno tapahtuu vain kuolemaa varten. Justiina, jota kidutetaan Kyprianuksen silmäin edessä, kestää tuskat, käännyttää hänet ja menee yhdessä hänen kanssaan kuolemaan. Cecilia, jota enkeli rakastaa, ilmaisee tämän salaisuuden hääiltana puolisolleen Valerianukselle, ja Valerianus ei tahdo häneen kajota, vaan vaatii tulla kastetuksi, saadakseen nähdä enkelin. Hän löysi huoneessansa Cecilian puhumassa enkelin kanssa, ja enkeli piti kädessään kahta ruusukruunua ja antoi niistä toisen Cecilialle ja toisen Valerianukselle ja sanoi: »Säilyttäkää nämä kruunut tahrattomalla sydämellä ja ruumiilla.» Kuolema on rakkautta voimakkaampi, siinä ilmenee olemassaolon halveksiminen. Hilarius rukoilee Jumalaa kutsumaan taivaaseen tyttärensä Apian, jotta tämä ei joutuisi naimisiin; tytär kuolee, ja hänen äitinsä pyytää isää kutsuttamaan samaten pois hänetkin, mikä tapahtuukin. Itse neitsyt Maria riistää naisilta heidän sulhasensa. Eräs ylimys, Unkarin kuninkaan sukulainen, luopuu nuoresta, ihanan kauniista morsiamestaan heti kun Maria ilmestyy kilpailemaan. »Äkkiä ilmestyi Pyhä Neitsyt, sanoen hänelle: Jos minä olen niin kaunis kuin sinä sanot, niin minkätähden hylkäät minut ottaaksesi toisen?» Ja ylimys kihlautuu neitsyt Marialle.

Kaikkien näitten pyhäin ihmisten joukossa oli Angéliquella mielipyhimyksensä, joitten tarinat tunkivat syvälle hänen sydämeensä ja vaikuttivat häneen ojentavasti. Siten viehätti häntä ylhäissyntyinen, viisas Katariina, joka osottaa omistavansa kaiken maailman tiedon, väitellessään viidensadan oppineen kanssa, jotka keisari Maksimus lähettää hänen vastustajikseen. Hän saattaa heidät hämmentymään ja vaikenemaan. »He hämmästyivät eivätkä taitaneet mitään sanoa, vaan olivat kaikki ääneti. Ja keisari pilkkasi heitä, että he olivat häpeällä antaneet nuoren tytön voittaa itsensä.» Silloin nuo viisisataa menevät hänen eteensä ja ilmottavat kääntyvänsä. »Ja kun tiranni tämän kuuli, niin hän puuskui vihaa ja antoi käskyn, että heidät piti kaikki elävältä poltettaman keskellä kaupunkia.» Angéliquen silmissä Katariina oli juuri sellainen ylivoimaisen viisauden ja kauneuden perikuva, jollaiseksi hän itse olisi tahtonut tulla, voidakseen käännyttää ihmiset ja saadakseen elää vankihuoneessa kyyhkysen ruokkimana, ennenkuin häneltä hakattaisiin pää poikki. Mutta pysyväksi opetukseksi tuli hänelle erittäinkin Elisabet, Unkarin kuninkaan tytär. Aina kun hänen ylpeytensä nousi kapinaan ja kiivas luonteensa pyrki saamaan vallan, ajatteli hän tuota lempeyden ja säveyden esikuvaa, joka jo viisivuotiaana oli Jumalaa pelkääväinen, kieltäytyi leikkimästä ja nukkui paljaalla lattialla kunnioittaakseen Jumalaa, ja sittemmin Turingin maakreivin kuuliaisena ja tylysti kohdeltuna puolisona esiintyi miehensä edessä aina iloisin kasvoin, vaikka öisin vuodatti kyyneliä tulvanaan, ja lopuksi eli maastaan karkotettuna, pidättyväisenä leskenä, jolle köyhyys oli onni. »Hänen vaatetuksensa oli niin halpa, että hän kantoi harmaata vaippaa, joka oli jatkettu toisen värisellä vaatteella. Hänen pukunsa hihat olivat rikki ja paikatut toisella värillä.» Kuningas, hänen isänsä, lähettää jonkun kreivin häntä hakemaan. »Ja kun kreivi näki hänet näin puettuna kehräävän lankaa, niin hän huusi säälistä ja hämmästyksestä ja sanoi: Ei milloinkaan ole kuninkaan tytär kantanut senkaltaista pukua, ei myös nähty kehräävän villoja.» Hänessä on kristillinen nöyryys täydellisenä; hänellä on ruokanaan samaa karkeaa leipää kuin kerjäläisillä, hän hoitaa heidän haavojaan ilman vastenmielisyyttä, pitää heidän halpaa pukuaan, nukkuu paljaalla maalla ja seuraa kirkollisia juhlakulkueita avojaloin. »Hän ei pessyt yhtäkään kertaa ruokamaljoja ja astioita, ja meni piiloon ja kätkeytyi, etteivät kamaripiiat kääntäisi itseänsä pois hänet nähdessään, ja sanoi: Jos minä olisin löytänyt toisen, enemmän halveksitun elämän, niin minä olisin sen omistanut.» Ja niinpä Angélique, joka ennen oli pakahtua harmista, kun hänet pantiin pesemään keittiön lattiaa, nyt etsimällä etsi halpoja askareita, kun hän tunsi omapäisen vallanhalun vaivaavan mieltään. Mutta vielä rakkaampi kuin Katariina, vielä rakkaampi kuin Elisabet, rakkaampi kuin kukaan muu oli hänelle Agnes, lapsimarttyyri. Hänen sydämensä sylkähti, kun hän löysi Legendasta tämän hiuksiensa verhoaman neitseen, joka oli suojellut häntä tuomiokirkon portin alla. Kuinka hehkuva olikaan hänen puhdas rakkautensa! Millä inholla hän työntää luotaan maaherran pojan, kun tämä puhuttelee häntä hänen koulusta tullessaan! »Pois minusta, sinä kuoleman paimen, sinä synnin alkaja ja rikoksien elättäjä.» Kuinka hän ylistää rakastettuaan: »Minä rakastan sitä, jonka äiti on Neitsyt ja jonka isä ei ole koskaan naista tuntenut, ja jonka kauneutta aurinko ja kuu ihailevat ja jonka hengähdyksestä kuolleet virkoavat.» Ja kun Aspasianus käskee pistää miekan hänen rintaansa, nousee hän paratiisiin yhdistyäkseen »valkeaan ja paistavaan ylkäänsä». Varsinkin viime kuukausina, kun Angéliquella oli levottomia hetkiä, jolloin veri kuumana tykytti hänen ohimoissaan, hän rukoili häntä erityisellä hartaudella; ja hänestä tuntui heti kuin hän olisi saanut virkistystä. Hän näki hänet alati lähellään, ja häntä suretti kovasti, kun hän niin usein teki ja ajatteli sellaista, minkä tunsi pahottavan häntä. Eräänä iltana, kun hän suuteli käsiään, niinkuin hän vielä joskus huvikseen teki, punastui hän yhtäkkiä kovasti ja kääntyi hämillään ympäri, vaikka hän oli yksin, sillä hän tunsi, että pyhä Agnes oli ollut näkemässä. Agnes oli hänen vartiansa.

Viidentoista vuotiaaksi tullessaan oli Angélique näinollen erinomainen tyttö. Tosin ei tuo eristetty, työteliäs elämäntapa, ei tuomiokirkon lempeä varjo eivätkä kauniit pyhimystarut olleet tehneet hänestä mitään enkeliä tai ehdottoman täydellistä olentoa. Yhä vielä saattoi hänen mielensä kuohahtaa, yhä vielä oli hänessä vikoja, jotka ilmenivät odottamattomina jostakin hänen sielunsa sopukasta, joka oli jäänyt kiinni aitaamatta. Mutta hän häpesi silloin niin kovin, hän olisi niin mielellään tahtonut olla täydellinen! Ja hän oli niin sydämellinen, niin vilkas, niin viaton ja puhdas pohjaltaan! Palatessaan eräältä pitemmältä kävelyretkeltä, jollaisia Hubertit tekivät kahdesti vuodessa, pääsiäismaanantaina ja Marian taivaaseenastumisen päivänä, hän oli tuonut mukanaan tien varrelta nyhtämänsä orjanruusupensaan ja istuttanut sen pieneen puutarhaan. Hän hoiti ja kasteli sitä. Se tuli hänen hoidossaan pystymmäksi ja kantoi suurempia, hienotuoksuisia kukkia. Kukkimisaikana hän vartioi sitä jännityksellä, sillä, vaikka hän ei ollut suostunut sitä ymppäämään, odotti hän tavallisella haaveellisella innollaan, että siitä jonkun ihmeen kautta puhkeaisi ruusuja. Hän hyppi sen ympärillä, toistellen ihastuneena: »Minä! minä!» Ja jos laskettiin leikkiä hänen maantieltä saadusta ruusupuustaan, nauroi hän sille itsekin hiukan kalpeana, silmät puoleksi kyynelissä. Hänen orvokinsiniset silmänsä olivat vielä pehmenneet väriltään, hänen puoleksi avautuneitten huuliensa välistä näkyi pienet, valkoiset hampaat, hänen pitkähkön soikeita kasvojaan ympäröivät vaaleat, kevyet hiukset kultaisena sädekehänä. Hän oli kasvanut tulematta liian hoikaksi, kaulan ja hartiain piirteissä oli yhä vielä sama ylevä sulo, rinta oli pyöristynyt, vartalo oli notkea. Hän oli iloinen ja terve, harvinaisen laatuinen kaunotar, jonka loppumaton viehätys oli yhdistyneenä täydelliseen viattomuuteen ja sielun puhtauteen.

Hubertit kiintyivät häneen päivä päivältä yhä hellemmillä tunteilla. Heissä oli kummassakin herännyt ajatus ottaa hänet lapsekseen. Mutta he eivät virkkaneet siitä mitään toisilleen, peläten herättävänsä eloon heidän haihtumattoman surunsa. Ja sinä aamuna, jolloin Hubert karkaisi mielensä ja puhui, vaipui vaimo tuolille ja puhkesi nyyhkytyksiin. Jos he ottaisivat omakseen tämän lapsen, eikö se merkitsisi samalla, että he olivat lopullisesti luopuneet toivostaan saada itse lasta? Oli kyllä totta, että heidän iässään ei sellaista juuri voinut odottaa, ja Hubertine suostui, kun hän samalla ajatteli, minkä hyvän työn he siten tekisivät tytölle. Kun he ilmaisivat aikeensa Angéliquelle, lensi tämä heidän kaulaansa, ollen tukehtua kyyneliin. Tietysti hän näin ollen tulisi jäämään heidän luokseen, tuohon taloon, jossa hän oli jo niin suurena tekijänä, nuortaen sitä nuoruudellaan, ilostuttaen sitä naurullaan. Mutta jo ensi askeleella ilmeni vaikeuksia. Rauhantuomari Grandsire, jolta he kysyivät neuvoa, selitti tämän lapseksiottamisen kokonaan mahdottomaksi, koska laki vaatii, että lapseksi otettavan tulen olla täysi-ikäinen. Sitten hän kuitenkin, nähdessään heidän surunsa, neuvoi heille toisen keinon, nimittäin virallisen holhoojan aseman. Asetusten mukaan voi näet jokainen vähintään viisikymmentä vuotta täyttänyt henkilö laillisen asiakirjan kautta kiinnittää itseensä viittätoista vuotta nuoremman alaikäisen, rupeamalla hänen viralliseksi holhoojakseen. Iät soveltuivat, ja he suostuivat ilostuneina. Päätettiinpä vielä, että he sittemmin antaisivat lapsenoikeudet holhokilleen testamenttimääräyksellä, niinkuin laki sallii. Herra Grandsire otti huostaansa Hubertin anomuksen, varustettuna vaimon suostumuksella, ja kääntyi sitten vaivaishoitohallituksen esimiehen puoleen, joka oli kaikkien vaivaisapua nauttivien lasten holhooja ja jonka suostumus oli saatava tällaisessa asiassa. Siellä tutkittiin asiaa, ja viimein lähetettiin asiakirjat Pariisiin asianomaiselle rauhantuomarille. Ei puuttunut enää muuta kuin oikeuden pöytäkirja, joka vahvistaisi Hubertin virallisen holhooja-aseman, kun aviopuolisot valtasi vielä myöhästynyt epäilys.

Ennenkuin he täten ottaisivat Angéliquen lapsekseen, eikö heidän olisi pitänyt koettaa ottaa selvää hänen omaisistaan? Jos hänellä oli olemassa äiti, niin mikä antaisi heille oikeuden olla lapsen määrääjinä, jolleivät he olleet täysin varmat hänen turvattomuudestaan? Ja kaiken pohjalla oli tuo tuntematon, turmeltunut alkujuuri, josta lapsi ehkä oli lähtenyt ja joka oli tuottanut heille levottomuutta jo aikaisemmin. Sama huoli valtasi heidät nyt niin voimakkaana, että se riisti heiltä unenkin.

Hubert matkusti äkkiä Pariisiin. Se oli järkyttävä tapaus hänen rauhallisessa elämässään. Hän valehteli Angéliquelle, sanoen matkansa syyksi sen, että hänen läsnäoloaan tarvittiin holhousasiassa. Yhdessä vuorokaudessa hän toivoi saavansa tietää kaikki. Mutta Pariisissa kului päivä toisensa perästä, joka askeleella ilmeni vaikeuksia, ja hän vietti siellä kokonaisen viikon, juosten yhden luota toisen luo ympäri kaupunkia, toivottomana, miltei itkien. Vaivaishoitotoimistossa otettiin hänet ensinnäkin vastaan sangen kylmäkiskoisesti. Vaivaishoidolla oli sääntönä, että lapsille ei ilmoteta heidän syntyperäänsä ennenkuin he tulevat täysi-ikäisiksi. Kolmena aamuna peräkkäin hänet lähetettiin takaisin tyhjin toimin. Hänen täytyi ruveta itsepintaiseksi, selittää neljässä virastossa, puhua äänensä käheäksi esittäessään itseään virallisena holhoojana, kunnes viimein eräs osastonpäällikkö, pitkä, laiha mies, suvaitsi ilmottaa hänelle, ettei mitään varmoja todistuskappaleita ollut olemassa. Vaivaishoitohallitus ei tiennyt mitään, eräs kätilö oli jättänyt sen huostaan Angélique Marie nimisen lapsen, ilmottamatta äidin nimeä. Epätoivoissaan Hubert oli jo palaamaisillaan takaisin Beaumontiin, kun eräs ajatus sai hänet menemään toimistoon vielä neljännen kerran, pyytämään lähempiä tietoja syntymätodistuksesta, jossa täytyi olla mainittuna kätilön nimi. Siitä syntyi vielä uusi juttu. Vihdoin hän sai tietää nimen; se oli madame Foucart, ja hänelle ilmotettiin vielä, että tämä nainen asui vuonna 1850 Deux-Écus-kadulla.

Silloin alkoi samoilu uudelleen. Deux-Écus-kadun pää oli hävitetty, eikä kukaan lähikatujen myymälänpitäjistä muistanut madame Foucart nimistä henkilöä. Hän tutki ammattikalenteria: siinä ei enää ollut sitä nimeä. Lopuksi hän alentui turvautumaan viimeiseen keinoon. Hän kulki katse kohotettuna, tähyillen ammattikilpiä, aikoen käydä puhuttelemassa kätilöltä. Tästä olikin toivottu tulos; hän osui tulemaan erään vanhan vaimon luo, joka, kuultuaan hänen asiansa, huudahti: Kuinka! Että tunsiko hän madame Foucartia! Häntä, joka oli niin erinomainen ihminen ja jolla oli ollut paljon vastoinkäymisiä! Hän asui Censier-kadulla, toisessa päässä Pariisia. Hubert juoksi sinne.

Siellä hän, kokemuksen opettamana, aikoi toimia viisaasti. Mutta madame Foucart, joka oli tavattoman lihava, lyhytsäärinen nainen, ei antanut hänen esittää järjestyksessä edeltäpäin valmistettuja kysymyksiään. Heti kun hän oli saanut suustaan lapsen nimen ja aikamäärän, päästi madame Foucart kielensä valloilleen ja kertoi koko jutun katkeran vihan puuskassa. Vai niin! Vai oli se lapsi elossa! No niin, hän voi imarrella itseään sillä, että hänellä on äitinä kuuluisa lutka! Niin, madame Sidonie, niinkuin häntä kutsutaan hänen leskeksi tulonsa jälkeen. Hänellä on arvokasta sukua, veli ministerinä, kuulemma, mutta se ei estä häntä harjottamasta kunniatonta ammattia! Ja hän selitti millä tavoin hän oli tullut hänet tuntemaan, siihen aikaan kun tuo natu piti Saint-Honoré-kadulla hedelmäkauppaa, tultuaan Pariisiin Plassansista, mistä hän ja hänen miehensä olivat lähteneet maailmalle onneaan koettamaan. Kun mies oli kuollut ja haudattu, oli vaimo viisitoista kuukautta myöhemmin saanut lapsen, eikä voinut oikein tietää, mistä hän sen oli saanut, sillä hän oli kuiva kuin lasku, kylmä kuin protesti ja tunnoton kuin ulosmittaaja. Hairahduksen saattaa antaa anteeksikin, mutta se kiittämättömyys! Eikö hän, madame Foucart, ollut hoitanut häntä hänen lapsivuoteensa aikana, eikö hän ollut mennyt häntä auttaessaan niin pitkälle, että oli sijottanut lapsen vaivaishoidon huostaan, joten hän pääsi kaikista hankaluuksista? Ja kiitokseksi ei hän ahdinkoon jouduttuaan ollut saanut häntä maksamaan hoitopalkkaansa, ei edes kädestä käteen lainaamiaan viittätoista frangia.

Nykyään oli madame Sidoniella Faubourg-Poissonnière-kadulla pieni puoti ja kolme huonetta välikerroksessa, missä hän piti muka pitsikauppaa, mutta möi mitä vain. Hohoijaa! sellaista äitiä olisi parempi olla kerrassaan tuntematta!

Tuntia myöhemmin Hubert maleksi madame Sidonien puodin edustalla. Hän näki siellä laihan, kalvakan, iältään epämääräisen, joleannäköisen naisen, puettuna mustaan, nukkavieruun pukuun, jossa näkyi monia alkuperältään epämääräisiä tahroja. Hänen sattumalta syntyneen lapsensa muisto ei olisi koskaan voinut lämmittää tuon luvatonta elinkeinoa harjottavan naisen tunnotonta sydäntä. Hubert teki varovaisia tiedusteluja ja sai kuulla asioita, joita hän ei koskaan kertonut kenellekään, ei edes vaimolleen. Kuitenkin hän epäröi yhä, ja tuli vielä viimeisen kerran kävelemään tuon salaperäisen puodin ohi. Eikö hänen sentään tarvitsisi ilmottaa itsensä ja hankkia suostumus? Hänen, kunnon miehen, oli nyt tuomittava, oliko hänellä oikeus tällä tavoin katkaista side ainiaaksi. Äkkiä hän kääntyi selin taloon, ja illalla hän palasi Beaumontiin.

Hubertine oli juuri saanut herra Grandsireltä kuulla, että asiakirja, joka Hubertille antoi virallisen holhoojan aseman, oli asianomaisessa oikeudessa vahvistettu. Ja kun Angélique heittäytyi Hubertin syliin, näki Hubert selvästi hänen pyytävästä, kysyvästä katseestaan, että hän oli ymmärtänyt hänen matkansa todellisen vaikuttimen. Silloin hän sanoi yksinkertaisesti:

— Lapseni, äitisi on kuollut.

Angélique itki, syleillen heitä kiihkeästi. Koskaan enää ei siitä puhuttu. Hän oli nyt heidän tyttärensä.

III.

Sen vuoden pääsiäismaanantaina Hubertit olivat vieneet Angéliquen syömään aamiaista Hautecoeur'in linnan raunioille, jotka kohoavat Ligneul-joen rannalla pari penikulmaa Beaumontista alaspäin. Ja kun seuraavana aamuna tämän ulkoilmassa vietetyn rattoisan retkeilypäivän jälkeen työhuoneen vanha kello löi seitsemän, nukkui Angélique vielä.

Hubertinen täytyi nousta koputtamaan hänen ovelleen.

— No, laiskuri! Me olemme jo syöneet aamiaisen.

Angélique pukeutui nopeasti ja meni syömään yksin. Tullessaan sitten työhuoneeseen, jossa Hubert ja hänen vaimonsa juuri olivat asettuneet työhönsä, sanoi hän:

— Oi, kuinka minä olen nukkunut! Ja tuo messupaita, joka on luvattu sunnuntaiksi!

Työhuone, jonka ikkunat olivat puutarhaan päin, oli jotensakin avara huone, melkein koskemattomana alkuperäisessä asussaan säilynyt. Katon molemmat niskavuolet ja näkyvien poikkihirsien kolme välipintaa eivät olleet edes saaneet valkomaalausta, vaan pohottivat nokisina ja madonsyöminä, ja murenneen rappauksen alta näkyivät välipintojen rimat. Eräässä kattopalkkeja kannattavista olkakivistä oli vuosiluku 1463, arvattavasti rakennusvuosi. Kivinen uuni, vaikkakin halkeillut ja murentunut, oli säilyttänyt yksinkertaisen siroutensa solakoine pylväineen, kauluskivineen ja seppelkoristeisine reunuksineen. Saattoipa reunuksella erottaa vielä ajankuluttaman alkeellisen veistokuvankin, joka esitti pyhää Clarusta, korko-ompelijain suojeluspyhää. Mutta uuni ei enää ollut käytännössä, sen pesästä oli tehty avonainen kaappi, asettamalla siihen poikittain lautoja hyllyiksi, joille oli kasattu mallipiirustuksia. Huonetta lämmitti nyt jykevä valurautainen kamiini, jonka savutorvi, kuljettuaan pitkin kattoa, lävisti uunin kyljen. Rempalleen menneet ovet olivat Ludvig XIV:n ajalta. Lattiassa näkyi vielä vanhoja, lahonneita parkettilevyjä uudempien välissä, jotka oli asetettu paikalleen yksitellen, kukin koloonsa. Seinien keltainen maalaus oli jo sadan vuoden vanha, ylhäältä haalistunut, alhaalta kulunut, täynnä salpietaritahroja. Joka vuosi puhuttiin uudestaan-maalaamisesta, mutta vastenmielisyys uudistuksia kohtaan pidätti sitä toteutumasta.

Istuessaan ompelukehyksen ääressä, johon messupaita oli pingotettu, Hubertine nosti päänsä ja sanoi:

— Muistat kai, että olen luvannut sinulle korin orvokkeja puutarhaasi, jos saamme sen valmiiksi sunnuntaiksi.

Iloisena huudahti Angélique:

— Niin, sehän on totta!… Kyllä otan sen nyt käsiini!… Mutta missä minun sormituppeni on? Kaikki kapineet lentävät tiehensä, kun ei tee työtä.

Hän solautti norsunluisen sormitupen pikkusormensa toiseen niveleeseen ja istuutui kehyksen toiselle puolelle, ikkunaa vastapäätä.

Edellisen vuosisadan puolivälistä asti ei työhuoneen varustuksissa ollut tapahtunut yhtään muutosta. Muodot muuttuivat, korko-ompelutaide kehittyi, mutta täällä tavattiin vielä seinään kiinnitetty puukappale, johon kehys nojautui, liikuteltavan pukin kannattaessa sen toista päätä. Loukoissa nukkui vanhanaikaisia työkaluja: »sukkela», eräs koje hammasrattaineen ja vartaineen, jolla pantiin kultalankaa puolalta puikkoon koskematta siihen; käsirukki, jonkinlainen seinään kiinnitettävä rataslaite, jolla kierrettiin lankaa; kaikenkokoisia ompelukehyksiä niihin kuuluvine silkkivaatteineen ja säleineen. Eräällä hyllyllä oli vanha kokoelma reikätalttoja päärmäyskultaa varten; sillä näkyi myöskin hylyksi joutunut entisaikaisten korko-ompelijain suuri, kuparinen kynttiläjalka. Nahkaremmistä naulatun pitimen silmukoissa oli purasimia, puisia ja rautaisia vasaroita, leikkuurautoja pergamentin leikkaamista varten ja puksipuisia taltantapaisia esineitä, joilla lankoja muovailtiin sitä mukaa kuin niitä käytettiin. Lehmuspuisen pöydän alla, jolla pergamenttia leikattiin, oli isot kerinpuut, jonka liikkuvien pajukelojen ympäri oli pingotettu vyyhti punaista villalankaa. Lankaan pujoteltuja erivärisiä silkkipuolia riippui nuoralla lähellä kaappia. Lattialla oli kori täynnä tyhjiä puolia. Käärelankakerä oli pudonnut tuolilta alas ja purkautunut vieriessään.

— Oi tuota ihanaa, ihanaa ilmaa! virkkoi Angélique. Se tekee elämän suloiseksi.

Ja ennenkuin hän kumartui työhönsä, hän unohtui vielä hetkiseksi avonaisen ikkunan ääreen, josta säteilevä toukokuun aamu tulvi huoneeseen. Auringon syrjä liukui tuomiokirkon harjan yli, ja piispantalon puutarhasta lemahti tuore syreenintuoksu. Angélique hymyili häikäistyneenä, kylpien sisääntulvivassa keväässä. Sitten hän säpsähti, ikäänkuin olisi nukahtanut, ja sanoi:

— Isä, minulla ei ole läpiompelukultaa.

Hubert, joka oli lopettamassa jonkun messupuvun mallin kalkkiopiirustusta, meni kaapille ja etsi sen sopukoista vyyhden, leikkasi sen poikki ja kehitti hiukan kumpaakin päätä, raaputtaen silkkilangan päällä olevaa kultaa; sitten hän toi vyyhden Angéliquelle pergamenttipalasessa.

— Eikö muuta?

— Ei muuta.

Angélique oli heittänyt silmäyksen ympärilleen ja nähnyt ettei mitään enää puuttunut: erilaiset kultalangat, punainen, viheriä ja sininen; kaikenväriset silkkipuolat; päärmäyskulta ja kierrekulta, pöyhötetty ja käherretty, rasian virkaa tekevässä hatunkopassa; pitkät, hienot neulat, teräspihdit, sormustimet, sakset, vahatyyny. Kaikki nämä olivat hujan hajan itse kehykselle pingotetulla kankaalla, jolle oli levitetty suojaksi vahvaa harmaata paperia.

Hän oli pannut neulansilmään säikeen läpiompelukultaa. Mutta heti ensi pistolla se katkesi, ja hänen täytyi kehittää sen päätä uudestaan, raaputtamalla pois hiukan kultaa, jonka hän heitti samoin kehyksellä ajelehtivaan jätevasuun.

— No vihdoinkin! sanoi hän, pistettyään neulan kankaan läpi.

Syvä hiljaisuus vallitsi. Hubert oli ryhtynyt pingottamaan kehystä. Hän oli asettanut toisen tukin seinään kiinnitetylle pidikkeelle ja toisen pukille, tarkalleen toistensa kohdalle, joten tukille kiinnitetyn karmosiinipunaisen silkkisen messupukuvaatteen langat tulivat ihan suoraan. Hän asetti sivulistat tukeissa oleviin reikiin, kiinnittäen ne niihin neljällä nappulalla. Toimitettuaan kiinnipujotuksen oikealla ja vasemmalla, hän sitten päätti pingottamisen, peräyttäen nappuloita. Kun hän koputti kangasta sormellaan, kumisi se kuin rumpu.

Angéliquesta oli tullut erinomainen koruompelija. Hubertit ihmettelivät hänen taitoaan ja aistiaan. Sen lisäksi, mitä he olivat hänelle opettaneet, pani hän työhön oman herkän tunteensa, joka saattoi elämää kukkiin ja uskoa vertauskuviin. Hänen käsissään silkki ja kulta alkoivat elää, pienimmätkin koristeet saivat salaperäisen lennokkuuden, hän pani niihin kaiken sielunsa, alati virkeän mielikuvituksensa ja uskonsa näkymättömiin. Muutamat hänen koruompeluistaan olivat niin kovasti liikuttaneet Beaumontin pappiskuntaa, että eräs pappi, joka harrasti muinaistiedettä, ja toinen, joka oli taiteentuntija, olivat tulleet häntä tervehtimään, ilmaisten ihastuksensa hänen neitsytkuviinsa, joita he vertasivat alkuaikaisen kirkon yksinkertaiseen kuvaustaiteeseen. Niissä oli sama vilpittömyys, sama harras tunne, ikäänkuin vannehdittuna yksityispiirteitten äärimmäisen tarkkaan täydellisyyteen. Hänellä oli todella ihmeellinen piirustuslahja, joka, vaikkei hänellä ollut ollut mitään muuta opetusta kuin omat harjotuksensa iltasin lampun valossa, saattoi hänet usein muuttamaan mallejaan, poikkeamaan niistä ja luomaan neulallaan oman mielikuvituksensa mukaan. Ja niin joutuivat Hubertit, jotka pitivät piirustustaitoa välttämättömänä hyvälle koruompelijalle, varjoon hänen rinnallaan, vaikka he olivat niin paljon vanhempia ammatissa. He olivat lopulta vain hänen vaatimattomia apulaisiaan, jotka jättivät hänen tehtäväkseen kaiken vaativamman loistotyön, suorittaen itse niistä vain alustavat työt.

Millaisia loistavia ja pyhiä ihmeteoksia kulkikaan hänen kättensä kautta vuosien mittaan! Hän eli keskellä silkkiä, satiinia, samettia, kulta- ja hopeakankaita. Hän kirjaili messupaitoja, stola-vöitä, käsiliinoja, kasukoita, dalmatikoja, hiippoja, lippuja, kalkkiverhoja ja öylättirasia-peitteitä. Mutta varsinkin messupaitoja hän sai tehdä tuon tuostakin; aina käytettiin niihin viittä väriä: valkoinen edusti ripitystä ja neitseitä, punainen apostoleja ja marttyyrejä, musta kuolleita ja paastoaikaa, orvokinsininen viattomia lapsia, viheriä pyhiä juhlia. Usein käytettiin kultaakin, jonka saattoi panna valkoisen, punaisen tai viheriän sijalle. Ristin keskuksessa oli aina samat vertauskuvat, Jeesuksen ja Marian nimikirjaimet, säteitten ympäröimä kolmio, karitsa, pelikaani, kyyhkynen, kalkki, öylättirasia ja piikkiköynnöksen ympäröimä vertavuotava sydän; kauluksessa ja hihoissa taasen kiemurteli koristekuvioita tahi kukkia, koko vanhojen tyylien koristepaljous, kaikki suurikukkaiset kasvit, vuokot, tulppaanit, pioonit, granaattiomenat, hortensiat. Ei mennyt yhtään vuodenaikaa, ettei hän olisi ommellut joitakin vertauskuvallisia tähkiä ja terttuja, mustalle pohjalle hopealla, punaiselle kullalla. Hyvin upeihin messupaitoihin hän väritteli kuvaelmia, pyhimysten päitä, ynnä keskusalueen, johon hän kuvasi Marian ilmestyksen, Vapahtajan syntymän ja ristiinnaulitsemisen. Milloin olivat kultakirjaukset ommellut suoraan pohjavaatteelle, milloin taas hän kiinnitti silkkiset tai satiiniset kuviokaistaleet kultakirjovaatteelle tahi sametille. Ja tämä säihkyvä, pyhä kukkasloiste syntyi pisto pistolta hänen hoikkien sormiensa liikkeistä.

Se messupaita, jota Angélique tällä kertaa kirjaili, oli valkoisesta satiinista. Sen ristin muodosti kimppu kultaisia liljoja, joitten väliin oli pujoteltu heleänvärisiä ruusuja varjotetusta silkistä. Keskellä, himmeästä kullasta ommeltujen pienten ruusujen muodostaman seppeleen ympäröimänä säteilivät Marian nimikirjaimet, punaisella ja viheriällä kullalla ommeltuina, runsaasti koristettuina.

Hän ompeli viimeisiä pienten kultaruusujen lehtiä läpipistoilla, ja siten kului tunti täydellisessä äänettömyydessä. Mutta säie katkesi uudelleen ja hän pani sen jälleen neulansilmään kehyksen alla katsomatta siihen, kuten taitavan koruompelijan tulee. Kohottaessaan päänsä hän näytti pitkällä siemauksella juovan sisäänvirtaavaa kevättä.

— Oi, kuiskasi hän, kyllä oli kaunista eilen!… Kuinka tuo auringonpaiste tekee hyvää!

Hubertine, joka juuri vahasi lankaansa, pudisti päätään.

— Minä olen ihan kuin piesty, jäseneni ovat kaikki turtana. Enhän olekaan kuusitoistavuotias, kuten sinä, ja kun tulee niin vähän olleeksi ulkona!

Hän ryhtyi kuitenkin heti jälleen työhön. Hän valmisti liljoja, neuloen veliinipalasia merkittyihin kohtiin piirustuksessa, jotta kuviot kohoaisivat enemmän pohjapinnasta.

— Ja sitten nämä ensimmäiset päivänpaisteet panevat teidät puolipyörryksiin, lisäsi Hubert, joka kehyksen pingotettuaan ryhtyi kalkkioimaan silkille kaapun reunustaa.

Angélique oli jäänyt haaveilevin silmin katsomaan erääseen kirkon pilariin heijastuvaa auringonsädettä. Hiljaisella äänellä hän vastasi:

— Ei, ei, minua se virkisti, tuo eilinen ulkoilmapäivä vei minusta pois väsymyksen.

Saatuaan valmiiksi pienet kultalehdet, hän kävi käsiksi yhteen suurista ruusuista, pitäen valmiina yhtä monta valmiiksi pujotettua säiettä kuin oli eri värivivahduksia ja ommellen erkanevilla ja jälleen yhtyvillä pistoilla, terälehtien kuperan muodon mukaan. Ja vaikka työ olikin näin arkaluontoista, purkautuivat nyt hänen huuliltaan edellisen päivän muistot, joita hän äsken hiljaisuudessa oli johdatellut mieleensä, niin lukuisina ja elävinä, ettei hän saanut lopetetuksikaan. Hän muisteli lähtöä, avaroita niittyjä, aamiaista Hautecoeurin linnan raunioilla eräässä kivipermantoisessa salissa, jonka murtuneet seinät kohosivat korkealla kummulla puolensadan metrin päässä salavien reunustamasta Ligneulin joesta. Hän ei voinut saada mielestään noita raunioita, noita hajallaan olevia, sinivattupensaitten peittämiä jäännöksiä, jotka kertoivat tuon jättiläisen mahtavasta suuruudesta siihen aikaan, kun se pystyssä seisovana hallitsi molempia laaksoja. Linnotustorni seisoi vieläkin kuudenkymmenen metrin korkuisena, sortunein huipuin, haljenneena, mutta sentään vahvana viisitoista jalkaa paksulla perustallaan. Kaksi muuta tornia oli myöskin säilynyt, Kaarle Suuren torni ja Davidin torni, ja niitä yhdistävä valli oli melkein ehyt. Muurien sisäpuolella voi nähdä osan rakennuksia, linnankirkon, oikeussalin ynnä muita huoneita. Ja porrasastuimet, ikkunain ulkonemat, pengermien penkit näyttivät nykyaikaisten ihmisten mittakaavaan verrattuina kuin jättiläisten rakentamilta. Se oli kokonainen linnotettu kaupunki, viisisataa soturia saattoi siinä kestää piiritystä kolmekymmentä kuukautta elatusvarojen ja ampumatarpeitten loppumatta. Kahden vuosisadan aikana olivat jo orjanruusupensaat levitelleet muurikivien reunaan rakennuksen alaosissa, syreenejä ja kultasadepensaita kasvoi alasromahtaneitten kattojen muodostamilla sorakasoilla, vartiahuoneen liedessä kasvoi plataani. Mutta auringon laskiessa, kun linnotustornin ruho ojensi varjonsa kenttien yli kolme penikulmaa pitkälle ja koko linna näytti rakentuvan uudelleen mahtavaan haahmoonsa illan hämärässä, saattoi vielä tuntea sen muinaisen mahdin, sen jäykän voiman, joka oli tehnyt siitä vallottamattoman linnotuksen, jota vapisten pelkäsivät itse Ranskan kuninkaatkin.

— Ja minä olen varma, jatkoi Angélique, että siinä asuu henkiä, jotka kummittelevat yöllä. Siellä kuuluu kaikenlaisia ääniä, siellä kurkistelee joka sopesta olentoja, ja minäkin näin, kun olimme lähteneet sieltä, taakse katsoessani suuria valkoisia haamuja liitelevän muurien yläpuolella… Eikö se ole totta, äiti, te joka tiedätte linnan historian?

Hubertine hymyili tyynesti.

— Oh, kummituksia en minä ole koskaan nähnyt.

Mutta hän tunsi kyllä linnan tarinan, jonka hän oli lukenut jostakin kirjasta, ja tytön innokkaitten kysymysten johdosta hänen täytyi kertoa se uudelleen.

Linnan alue kuului Reimsin arkkipiispan-istuimelle pyhän Remigiuksen ajalta asti, joka oli saanut sen Klodovigilta. Kymmenennen vuosisadan alussa eräs arkkipiispa Severinus rakennutti Hautecoeuriin linnotuksen, puolustaakseen maata normanneja vastaan, jotka samosivat Oise-virtaa ylöspäin, mihin Ligneul laskee. Seuraavalla vuosisadalla eräs Severinuksen seuraaja antoi sen läänitykseksi Norbertille, Normandian suvun nuoremmalle jäsenelle, määräten kuudenkymmenen sou'n vuotuisen pohjaveron, sillä ehdolla että Beaumontin kaupunki ja kirkko jäisivät verosta vapaiksi. Siten tuli Norbert I ensimmäiseksi mieheksi siinä kuuluisassa Hautecoeurin markiisien suvussa, joka siitä lähtien täyttää historian. Hervé IV:n aikana, joka oli kaksi kertaa kirkonkirouksessa kirkolle kuuluvan omaisuuden anastamisesta ja harjotti maantierosvoutta, lyöden yhdellä iskulla kuoliaaksi kolmekymmentä porvaria, Ludvig Paksu hävitti linnan tornin, kun sen omistaja oli uskaltanut nousta kapinaan häntä vastaan. Raoul I, joka oli lähtenyt ristiretkelle Filip Augustin kanssa, kaatui Akkon edustalla saatuaan keihäänpiston sydämeensä. Mutta kuuluisin oli Jean V Suuri, joka 1225 rakensi linnotuksen uudelleen, pystyttäen vajaassa viidessä vuodessa Hautecoeurin mahtavan linnan, jonka suojassa hän kerran jo uneksi Ranskan kruunusta. Ja selvittyään hengissä kahdenkymmenen taistelun verileikistä hän kuoli sängyssään, Skotlannin kuninkaan vävynä. Sitten oli vielä Félicien III, joka kulki paljain jaloin Jerusalemiin, Hervé VII, joka vaati itselleen Skotlannin kruunua, ja useita muita, mahtavia ja ylhäisiä halki vuosisatojen, aina Jean IX:een asti, joka kardinaali Mazarinin aikana sai nähdä linnansa hävityksen. Viimeisen piirityksen jälkeen tornien holvikatot räjäytettiin ilmaan ja pistettiin palamaan rakennukset, jonne Kaarle VI oli tullut karkottamaan hulluuttaan ja joissa lähes kaksisataa vuotta myöhemmin Henrik IV oli asunut viikon päivät Gabrielle d'Estrées'n kanssa. Kaikki nämä kuninkaalliset muistot nukkuivat nyt nurmen alla.

Angélique kuunteli jännittyneenä, pysäyttämättä neulaansa, ikäänkuin nuo muinaiset valtaherrat olisivat ilmestyneet näkyviin itse ompelukehyksestä, sitä mukaa kuin ruusu siinä syntyi vienoon värielämään. Hänen puutteellinen historiantietonsa suurensi tapahtumia, siirtäen ne ihmeellisen legendan tasolle. Hän värisi hartaasta ihastuksentunteesta, linna kohosi jälleen pystyyn, nousten aina taivaan porttien tasalle, ja Hautecoeurit olivat pyhän neitsyen orpanoita.

— Ja meidän uusi piispamme, monseigneur d'Hautecoeur, on siis tuon suvun jälkeläinen? kysyi hän.

Hubertine vastasi, että monseigneur varmaan oli jonkun suvun nuoremman haaran jäsen, sillä vanhempi haara oli jo ammoin sammunut. Se oli muuten omituinen seikka, sillä Hautecoeurin markiisit ja Beaumontin papisto olivat kautta vuosisatain olleet sotajalalla. Noin 1150 eräs abotti ryhtyi rakennuttamaan kirkkoa, ainoastaan seurakunnalliset varat käytettävänään. Rahat loppuivatkin, rakennuksen ollessa vasta sivukappelien holvikattojen tasalla, ja täytyi tyytyä kattamaan päälaiva puukatoksella. Kahdeksankymmentä vuotta myöhemmin Jean V, saatuaan linnan uudestaanrakennetuksi, antoi kolmesataatuhatta livreä, jotka muihin summiin lisättynä tekivät mahdolliseksi kirkon rakennuksen jatkamisen. Päälaiva sai holvikaton. Kirkon kaksi tornia ja suuri julkisivu valmistuivat vasta paljon myöhemmin, noin 14S0, puhtaaseen viidennentoista vuosisadan tyyliin. Korvaukseksi Jean V:n anteliaisuudesta papisto antoi hänelle ynnä hänen jälkeläisilleen hautapaikkaoikeuden eräässä kuorikappelissa, joka oli pyhitetty pyhälle Yrjölle ja jota siitä pitäen kutsuttiin Hautecoeurin kappeliksi. Mutta hyviä välejä ei kestänyt kauan. Linnanherrat pyrkivät yhtenään riistämään Beaumontilta sen verovapautta, lakkaamatta syntyi riitoja vero- ja etuoikeuskysymyksistä. Varsinkin kysymys tilausoikeudesta, jota linnanherrat vaativat itselleen ja joka olisi tehnyt mahdottomaksi laivaliikkeen Ligneul-joella, muodostui loppumattomaksi riidan pitkittäjäksi, kun alakaupunki alkoi huomattavasti vaurastua hienovaate-teollisuutensa avulla. Siitä ajasta alkaen Beaumontin onnentähti yleni päivä päivältä, kun Hautecoeurin tähti taas aleni, kunnes hävityksen kohdatessa linnaa kirkko sai täydellisen voiton. Ludvig XIV teki siitä tuomiokirkon, piispantalo rakennettiin entiseen luostaripihaan. Ja sattuma määräsi nyt, että juuri Hautecoeurin suvun jälkeläinen tuli piispana hallitsemaan tätä yhä pystyssä pysynyttä papistoa, joka oli voittanut hänen esi-isänsä nelisatavuotisen taistelun perästä.

—- Mutta, sanoi Angélique, monseigneurhän on ollut naimisissa. Hänellä on aikainen, kahdenkymmenen vuoden vanha poika, eikö niin?

Hubertine oli ottanut sakset korjatakseen erästä veliinipalaa.

— Niin kyllä, pastori Cornille on kertonut sen minulle. Se on hyvin surullinen tarina… Monseigneur tuli kapteeniksi yhdenkolmatta vuoden vanhana, Kaarle X:n aikana. Neljänkolmatta vuotiaana, 1830, hän otti eron, ja kerrotaan, että hän aina neljänkymmenen ikään asti vietti huikentelevaa elämää … matkoja, seikkailuja, kaksintaisteluja. Sitten eräänä iltana, ollessaan joittenkin ystäviensä luona maalla, hän kohtasi kreivi de Valençay'n tyttären Paulen, joka oli hyvin rikas, ihmeen kaunis, tuskin yhdeksäntoistavuotias, kaksikymmentäyksi vuotta nuorempi häntä. Hän rakastui neitoon kuin hullu ja neito jumaloi häntä, häät oli pidettävä mitä pikimmin. Silloin hän osti Hautecoeurin rauniot polkuhinnalla, kymmenellätuhannella frangilla muistaakseni, hänellä oli nimittäin aikomus panna linna jälleen kuntoon ja asettua siihen asumaan puolisoineen. Yhdeksän kuukautta he olivat eläneet syrjässä eräällä vanhalla maatilalla Anjoussa, kieltäytyen tapaamasta ketään, nauttien hetkistä, jotka tuntuivat liian lyhyiltä… Paule synnytti pojan ja kuoli.

Hubert paineli mallipiirustusta valkoisella väritukolla. Hän kohotti päätään, ja hänen kasvonsa olivat kalpeat.

— Mies poloinen! kuiskasi hän.

— Kerrotaan, että hän oli kuolla, jatkoi Hubertine. Viikkoa myöhemmin hän astui hengelliseen säätyyn. Siitä on kaksikymmentä vuotta, ja hän on nyt piispa… Mutta kerrotaan vielä, että näitten kahdenkymmenen vuoden aikana hän ei ole tahtonut nähdä poikaansa, lasta, joka oli maksanut äitinsä hengen. Hän oli lähettänyt lapsen pois luotaan, jättäen sen hoidettavaksi tämän sedälle, eräälle vanhalle abotille, ja kieltänyt antamasta siitä edes tietoja hänelle, koettaen unohtaa sen olemassaolon. Kun hänelle sitten kerran lähetettiin lapsen muotokuva, luuli hän näkevänsä rakkaan vaimovainajansa, ja hänet löydettiin lattialta tiedottomana, kuin moukarin iskun kohtaamana… Mutta ikä ja rukoukset lienevät sittemmin keventäneet tuota syvää surua, sillä pastori Cornille sanoi minulle eilen, että monseigneur on vihdoinkin kutsunut poikansa luokseen.

Angélique oli saanut valmiiksi ruusun, joka oli niin tuore että se tuntui melkein tuoksuvan, katsoi jälleen ulos auringonpaisteisesta ikkunasta haaveellisin silmin ja virkkoi matalalla äänellä:

— Monseigneurin poika…

Hubertine päätti kertomuksensa:

— Nuori mies, kaunis kuin jumala, kuulemma. Hänen isänsä halusi hänestä pappia. Mutta abotti-vanhus ei siihen suostunut, kun pojalla ei ollut vähintäkään kutsumusta… Ja omaisuutta monet miljoonat! Viisikymmentä miljoonaa, jos puheissa on perää! Niin, hän kuuluu perineen äidiltään viisi miljoonaa, ja ne on sijotettu tonttialueihin Pariisissa, joilla on nyt yli viidenkymmenen miljoonan frangin arvo. Siis rikas kuin kuningas!

— Rikas kuin kuningas, kaunis kuin jumala, kertasi Angélique itsetiedottomasti, uneksivalla äänellä.

Ja koneellisella kädenliikkeellä hän otti kehykseltä puikon, jossa oli kultusäie, ryhtyäkseen valmistamaan gipyyri-ompelulla suurta liljaa. Vedettyään kultalankaa esiin puikon kärjestä, hän kiinnitti sen pään silkkirihmapistolla ihan korokkeeksi ommellun veliinin reunaan. Alettuaan sitten ommella hän virkkoi vielä, lopettamatta lausettaan, ajaen takaa kaukaista, epämääräistä toivetta:

— Oi, minä tahtoisin, minä tahtoisin…

Tuli jälleen syvä hiljaisuus, jota hämmensi vain kirkosta vaimeasti kuuluva veisuu. Hubert laittoi piirustustaan lopulliseen kuntoon, kuljettaen siveltimen kärkeä pitkin värijauheen tekemiä pisteviivoja; ja kaavun koristeet ilmestyivät siten valkoisina punaiselle silkkipohjalle. Hän alotti jälleen puhelun.

— Ennen muinoin oli suurenmoista! Ylhäiset herrat käyttivät pukuja, jotka olivat ihan kankeat koruompeluista. Lyonissa myytiin vaatetta, joka maksoi kuusikin sataa livreä kyynärä. Sen ymmärtää, kun lukee sen aikuisia koruompelumestarien ohjesääntöjä; niissä sanotaan, että kuninkaallisilla koruompelijoilla on oikeus asevoimalla ottaa työhönsä muitten mestarien työntekijöitä… Ja meillä oli vaakunakilvetkin sinisellä pohjalla kultainen poikkijuova ja kolme kultaista liljaa, kaksi ylhäällä ja yksi alhaalla… Ah, se oli kaunista mutta siitä on kauan!

Hän vaikeni, koputtaen kynnellään vaatetta, poistaakseen pölyä. Sitten hän jatkoi:

— Beaumontissa kulkee Hautecoeureistä vielä eräs tarina, jota äitini usein kertoi minulle, kun olin pieni… Kauhea rutto raivosi kaupungissa, puolet asukkaista olivat jo kuolleet, kun Jean V, sama joka rakennutti linnan uudelleen, huomasi, että Jumala antoi hänelle voiman taistella vitsausta vastaan. Silloin hän lähti paljain jaloin sairaitten luokse, laskeutui polvilleen ja suuteli heitä suulle. Ja heti kun hän oli huulillaan koskettanut sairaitten huulia, sanoen: »Jos Jumala tahtoo, tahdon minäkin», tulivat sairaat terveiksi. Sen takia ovat nuo sanat pysyneet Hautecoeurien tunnuslauseena, joilla kaikilla on sen jälkeen ollut kyky parantaa ruttoa… Oh, ne olivat mainioita miehiä! Kokonainen valtiassuku! Ennenkuin monseigneur astui pappissäätyyn, oli hänen nimensä Jean XII, ja hänen poikansa nimen perässä on kai myöskin järjestysnumero, kuin ruhtinaalla ikään.

Jokainen hänen sanansa tuuditti ja jatkoi Angéliquen haaveilua. Hän toisti yhä samalla laulavalla äänellä:

— Oi, minä tahtoisin, minä tahtoisin…

Pitäen kädessään puikkoa hän kuletti kultalankaa, koskematta siihen kädellään, vuoroin oikeaan ja vasempaan, edestakaisin veliinipalan yli, ja kiinnitti sen kussakin käänteessä silkkipistolla. Suuri kultainen lilja alkoi vähitellen kukoistaa.

— Oi! minä tahtoisin, minä tahtoisin mennä naimisiin ruhtinaan kanssa… Ruhtinaan, jota minä en olisi milloinkaan nähnyt, joka tulisi jonakin iltana hämärän tullen ja ottaisi minua kädestä ja veisi palatsiinsa… Ja minä tahtoisin, että hän olisi hyvin kaunis ja hyvin rikas, oi, kaikkein kaunein ja rikkain mitä koskaan on maa päällään kantanut! Minä kuulisin hevosten hirnuntaa ikkunani alta, ja jalokiviä välkkyisi yhtenä hohteena minun ylläni, ja kultaa, sitä sataisi ja tulvaisi, niin että heti kun aukaisisin käteni, niin kultaa varisisi maahan… Ja vielä minä tahtoisin, että minun ruhtinaani rakastaisi minua ihan mielettömästi, jotta minäkin rakastaisin häntä mielettömästi. Me olisimme hyvin nuoria, hyvin puhtaita ja hyvin jaloja, aina, aina!

Hubert oli poistunut kehyksensä äärestä ja lähestynyt häntä hymyillen. Mutta Hubertine varotti tyttöä hyväntahtoisesti sormellaan:

— Voi sinua turhamielistä olentoa, sinä olet ihan parantumaton! Vai kuningattareksi sinä haluaisit. Se unelma ei kyllä ole niin rumaa kuin sokerin varastaminen ja röyhkeät vastaukset, mutta pidä varasi, siinä piilee sielunvihollinen, siinä houkuttelee sinua intohimo ja ylpeys.

Angélique katsoi häneen iloisesti.

— Äiti, äiti, mitä te puhutte?… Onko sitten väärin rakastaa kaunista ja rikasta? Minä rakastan sitä, koska se on kaunista, koska se on rikasta, ja koska se ikäänkuin lämmittää minua täällä, sydämessä… Te tiedätte kyllä, etten minä ole itsekäs. Kyllä te näkisitte, mitä minä tekisin rahalla, jos minulla olisi paljon. Sitä sataisi yli kaupungin, sitä virtaisi köyhille. Siitä syntyisi todellinen siunaus, kurjuutta ei enää olisikaan! Ensiksi tekisin rikkaaksi teidät ja isän, tahtoisin nähdä teidät kultakirjovaatteissa niinkuin entisajan ylhäiset naiset ja herrat.

Hubertine kohautti olkapäitään.

— Hupsu!… Mutta, hyvä lapsi, sinähän olet köyhä, ethän sinä saa äyriäkään myötäjäisiä naimisiin mennessäsi. Kuinka voit uneksiakaan ruhtinaasta? Ottaisitko siis mieheksesi rikkaamman kuin itse olet?

— Miksi en ottaisi!

Angélique oli kovasti kummastelevan näköinen.

— Tietysti, ottaisin minä!… Kun hänellä olisi rahaa, niin miksi sitä tarvitsisi olla minulla? Minä saisin kiittää häntä kaikesta ja rakastaisin häntä senvuoksi sitä enemmän.

Tuo kumoamaton todistus ihastutti Hubertia. Hän seurasi mielellään lasta hänen pilvimatkalleen. Hän huudahti:

— Angélique on oikeassa.

Mutta vaimo heitti häneen tyytymättömän katseen. Hän tuli vakavaksi.

— Tyttöseni, sinä näet kyllä vastedes, kun tulet tuntemaan elämää.

— Kyllä minä tunnen elämää.

— Missä olisit oppinut sitä tuntemaan?… Sinä olet liian nuori, et tunne maailman pahuutta. Mutta usko minua, pahuus on suuri, se on kaikkivaltias.

— Pahuus, pahuus…

Angélique äänsi tuon sanan hitaasti, päästäkseen perille sen merkityksestä. Ja hänen puhtaissa silmissään oli yhä sama viattoman hämmästyksen ilme. Hän tunsi kyllä pahuuden, olihan Legendassa siitä kyllin kerrottu. Eikö pahuus ollut samaa kuin paholainen? Ja eikö hän ollut nähnyt, että paholainen syntyi yhä uudelleen, mutta voitettiin aina? Jokaisessa taistelussa hän sortui surkeasti saamistaan iskuista.

— Voi, jos te tietäisitte, äiti, kuinka minä halveksin pahuutta!… Ei tarvitse muuta kuin voittaa itsensä, niin tulee onnelliseksi.

Hubertine teki surullisen huolestuneen eleen.

— Sinä saatat minut katumaan, että olen kasvattanut sinut täällä yksin meidän kanssamme, kaikesta erillään, näin tietämättömänä elämästä… Mistä paratiisista sinä oikein uneksit? Millaiseksi sinä kuvittelet maailmaa?

Nuoren tytön kasvot kirkastuivat suuresta toivosta. Hän oli kumartuneena työnsä yli, kulettaen puikkoa yhä samalla jatkuvalla liikkeellä.

— Te pidätte minua varmaan hyvin tyhmänä, äiti?… Maailma on täynnä kelpo ihmisiä. Kun elää hyvin ja tekee työtä, niin se tulee palkituksi aina… Oh, kyllä tiedän, että on joitakin pahojakin ihmisiä. Mutta mitä niistä on väliä? Kun pysyy niistä erillään, niin ne tulevat pian rangaistuiksi… Ja sitten, katsokaas, maailma näyttää minusta etäältä katsoen suurelta puutarhalta, niin, äärettömältä puistolta, joka on täynnä kukkia ja päivänpaistetta. On niin hyvä elää, elämä on niin suloinen, ettei se voi olla paha.

Hän vilkastui, kuin olisi silkin ja kullan loiste mennyt hänen päähänsä.

— Onnihan on niin yksinkertainen asia. Me kolme olemme onnellisia. Ja miksi? Siksi, että rakastamme toisiamme. Siinä kaikki, se ei ole sen vaikeampaa… Ja kyllä te saatte nähdä, sitten kun se tulee, jota odotan. Me tunnemme toisemme heti. Minä en ole häntä koskaan nähnyt, mutta minä tiedän millainen hän tulee olemaan. Hän tulee sisään ja sanoo: Minä tulin sinua noutamaan. Ja minä sanon: Minä olen odottanut sinua, ota minut. Hän ottaa minut, ja sillä se on tehty, kaikiksi ajoiksi. Me menemme palatsiin nukkumaan timanteilla koristetulla kultavuoteella. Oh! se on hyvin yksinkertaista!

— Sinä olet hullu, ole vaiti! keskeytti Hubertine ankarasti.

Ja nähdessään että hän oli innoissaan ja valmiina palaamaan jälleen unelmaansa, jatkoi hän:

— Ole vaiti! Sinä saatat minut pelkäämään… Onneton, kun naitamme sinut jollekin köyhälle raukalle, niin sinä murskaat luusi, pudotessasi jälleen maahan. Onni on meille köyhille vain nöyryydessä ja kuuliaisuudessa.

Angélique hymyili yhä, tyvenen itsepintaisesti.

— Minä odotan, ja hän tulee.

— Mutta hänhän on oikeassa! huudahti Hubert, hänkin intoutuneena, herkän verensä nostattamana. Miksi torut häntä?… Hän on kyllin kaunis, jotta kuningaskin voi tulla häntä pyytämään. Kaikkea voi tapahtua.

Surullisena Hubertine nosti häneen kauniit, viisaat silmänsä.

— Älä toki yllytä häntä tekemään pahoin. Sinä tiedät paremmin kuin kukaan muu, mitä sydämensä totteleminen maksaa.

Hubert tuli hyvin kalpeaksi, suuret kyynelet kohosivat hänen silmiinsä. Hubertine oli paikalla katunut nuhdettaan, hän oli noussut ylös tarttuakseen hänen käsiinsä. Mutta Hubert veti itsensä irti, sopertaen katkonaisella äänellä:

— Ei, ei, minä olin väärässä… Kuule, Angélique, sinun tulee kuulla äitiäsi. Me olemme molemmat mielettömiä, hän yksin on järkevä… Minä olin väärässä, minä olin väärässä…

Hän oli liian kiihottunut voidakseen istuutua, ja hän jätti kehykseen pingotetun kaavun, alkaen sen sijaan liimata lippua, joka oli kehyksellä valmiina. Otettuaan kaapista astian Flanderin-liimaa hän siveli sitä siveltimellä vaatteen nurjalle puolelle, jotta koruompelu kovettuisi. Hänen huulensa värähtelivät vielä hiukan, eikä hän enää puhunut mitään.

Mutta vaikka Angélique tottelevaisesti oli myöskin vaiti, jatkoi hän haaveiluaan hiljaa itsekseen, nousten yhä ylemmäksi, yhä vieläkin ylemmäksi toiveittensa pilvimaahan. Kaikki hänessä sitä ilmaisi, hänen puoliavoimen suunsa haltioitunut ilme, hänen silmänsä, jotka heijastivat hänen näkyjensä auersineä. Tätä köyhän tytön unelmaa hän nyt kirjaili kultalangallaan; siitä syntyi nyt valkoiselle kiiltosilkille sekä suuret liljankukat että ruusut ja Marian nimikirjaimet. Liljan varsi oli kuin valon säde, sen pitkät ja kapeat lehdet kaatuivat alas tähtisateena. Häikäisevin oli vahvasti kohoavalla gipyyriompelulla tehty, upokekuvioilla koristettu Marian nimikirjain keskellä ristiä, se paloi kuin tabernaakkelin pyhyys, liekehtien salaperäisin sätein. Ja hienoväriset silkkiruusut elivät, ja koko messupaita loisti hohtavan valkoisena kultaisten ihmekukkiensa ihanuudessa.

Pitkän äänettömyyden jälkeen Angélique nosti päänsä. Hän katsoi Hubertineen veitikkamaisesti, nykäisi leukaansa ja toisti:

—- Minä odotan, ja hän tulee.

Tuo mielikuva oli hullu. Mutta hän riippui siinä itsepäisesti. Hän oli varma, että niin tulisi tapahtumaan. Ei mikään voinut järkyttää hänen hymyilevää vakaumustaan.

— Minä sanon sinulle, äiti, että kaikki tämä tulee tapahtumaan.

Hubertine tarttui puheeseen leikin kannalta. Hän alkoi ärsyttää Angéliquea.

— Mutta minähän luulin, ettet sinä ollenkaan tahtoisi mennä naimisiin. Eiväthän pyhimyksetkään, jotka ovat saaneet sinut pyörälle päästäsi, menneet naimisiin. Ennenkuin he siihen suostuivat, he mieluummin käännyttivät sulhasensa, karkasivat kotoaan ja antoivat katkaista kaulansa.

Nuori tyttö kuunteli ällistyneenä. Sitten hän purskahti heleään nauruun. Koko hänen olentonsa terveys, hänen elämänrakkautensa kaikui tuossa helisevässä iloisuudessa. Nuo pyhimystaruthan olivat niin vanhoja! Ajat olivat toki muuttuneet, Jumala oli saanut voiton eikä vaatinut enää ketään tähtensä kuolemaan. Legendassa esiintyvä ihmeenomaisuus oli tehnyt häneen suuremman vaikutuksen kuin maailman-halveksiminen ja kuoleman-halu. Ei, luonnollisesti hän tahtoi mennä naimisiin ja rakastaa ja olla rakastettu ja olla onnellinen!

— Häpeä toki! jatkoi Hubertine, sinähän saatat Agneksen, suojeluspyhimyksesi, itkemään. Eikö muista, että hän ei huolinut maaherran pojasta, vaan piti parempana kuolla, viettääkseen häitä Jeesuksen kanssa?

Tornin suuri kello alkoi soida, varpusparvi pyrähti lentoon tuuheasta murattiköynnöksestä, joka ympäröi erästä kuorin ikkunaa. Työhuoneessa ripusti Hubert, yhä äänetönnä, pingotetun, liimasta kostean lipun seinälle suureen rautanaulaan kuivamaan. Päivänpaiste oli auringon kiertäessä siirtynyt ja valaisi vanhoja työkaluja, käsirukkia, pajuteloja, kuparista kynttiläjalkaa. Ja kun se ehti ompelijain luo, alkoi kehys, jonka ääressä he työskentelivät, leimuta. Kaikki loisti, niin messupaita kuin käyttämisestä kiiltäviksi kuluneet sivulistat ynnä kaikki kankaalla ajelehtivat esineet, päärmäyskulta ja kierrekulta rasiassaan, silkkipuolat ja pitkät neulat kultasäikeineen.

Tuossa lämpimässä kevään säihkynnässä katseli Angélique suurta vertauskuvallista liljaa, jonka hän oli saanut valmiiksi. Sitten hän vastasi luottavaisen iloisella äänellään:

— Mutta Jeesuksenhan minä tahdonkin!

IV.

Niin vilkas ja iloinen kuin Angélique olikin, rakasti hän yksinäisyyttä, ja hän tunsi todellista virkistystä ollessaan yksin huoneessaan aamuin ja illoin. Hän oli siellä omissa valloissaan, nauttien haaveittensa lennosta. Kun hän joskus päivisinkin sai pujahtaa sinne hetkiseksi, oli hän onnellinen kuin vapauteen päässyt karkulainen.

Huone oli hyvin avara, täyttäen puolet ylisestä; toinen puoli oli ullakkona. Se oli kokonaan valkeaksi kalkittu, niin seinät kuin taitekattokin näkyvissä olevine palkkeineen. Tässä alastomassa valkeudessa vanhat tammiset huonekalut näyttivät mustilta. Siihen aikaan kun sali ja makuuhuone alhaalla olivat saaneet uuden sisustuksen, oli vanhanaikuinen kalusto niistä tuotu tänne; se oli peräisin useilta eri aikakausilta: renessanssin aikainen kirstu, pöytä ja tuoleja Ludvig XIII:n ajoilta, suuri ja korkea sänky Ludvig XIV:n ajalta, ja erittäin kaunis piironki Ludvig XV:n tyyliin. Ainoastaan valkoinen kaakeliuuni ja pieni, vahakankaalla verhottu pesupöytä muodostivat sorasoinnun tässä kunnianarvoisassa vanhassa seurassa. Vanhan ikänsä juhlallisen mahtavuuden oli säilyttänyt varsinkin suuri sänky vanhanaikaisine, kanervankukka-kimpuin koristettuine ruusunpunaisine verhoineen, jotka olivat kuitenkin jo niin vaalenneet, että väriä tuskin enää huomasikaan.

Mutta mieluisin oli Angéliquelle parveke. Kahdesta entisestä ikkunaovesta oli vasemmanpuoleinen hyljätty, naulaamalla se yksinkertaisesti kiinni, ja parveke, joka ennen oli ulottunut yli koko rakennuksen leveyden, oli nyt vain oikeanpuoleisen ikkunan edessä. Kun kannatuspalkit olivat vielä hyvät, oli niille pantu uusi lattia ja kiinnitetty siihen rautainen suojakaide entisen lahonneen rinta-aitauksen sijaan. Siinä oli hauska sopukka, jonkinlainen komero päädyn huipun alla, joka oli aidattu ohuilla laudoilla vuosisadan alussa. Kun kumartui, näki siitä koko puutarhan puoleisen rakennuksen sivun, koko lailla ränstyneen, pienistä kivistä hakattuine kivijalkoineen, tiilireunuksisine seinäpintoineen ja suurine ikkuna-aukkoineen, jotka nykyään olivat muuratut pienemmiksi. Alhaalla keittiön oven yläpuolella oli sinkkinen suojakatos. Ja ylhäällä olivat viimeiset alushirret, jotka ulkonivat metrin verran, samoinkuin ullakon kattohirretkin, tuetut vahvoilla pylväillä, joitten alapäät nojasivat alakerran kehähirteen. Täten joutui parveke olemaan kuin keskellä rehevää, vanhaa hirsimetsää, jolle sammalet ja leukoijat antoivat vihannuutta.

Siitä asti kun Angélique oli tässä huoneessa asunut, oli hän kuluttanut lukemattomia hetkiä parvekkeella, nojaten kyynärpäällään suojakaiteeseen ja katsellen. Ensinnäkin oli hänen alapuolellaan puutarha, jota suuret puksipuut varjostivat ikuisella vihannuudellaan; kirkon puoleisessa kulmassa oli kitukasvuisten syreenipensaitten ympäröimä vanha graniitti-penkki. Toisessa kulmassa taas, puoleksi koko taustamuurin peittävän murattiköynnöksen varjossa, oli pieni portti, joka vei Mariantarhaan. Tämä Mariantarha oli laaja, viljelemättömäksi jäänyt maa-alue, joka muinoin oli ollut munkkien hedelmäpuutarhana. Sen läpi juoksi Chevrotte-puro, jossa lähitalojen emännillä oli oikeus pestä vaatteitaan. Joitakin köyhiä perheitä asusti vanhassa, raunioituneessa mylly-resussa; mutta muuten ei asunut ketään koko alueella, jonka vain piispantalon ja Voincourt-palatsin korkeitten muurien välitse kulkeva kujanne yhdisti Kunniakatuun. Kesäaikana noiden kahden puiston satavuotiset jalavat peittivät tuuhealehtisillä latvoillaan kapean näköpiirin, jonka eteläpuolella sulki kirkon valtava ruho. Joka puolelta suljettuna nukkui Mariantarha täten yksinäisessä rauhassaan, ja valtoinaan kasvoivat siinä villit ruohot ja tuulen kylvämät poppelit ja salavat. Kivien lomitse hyppeli Chevrotte, solisten lakkaamatonta, kristallikirkasta lauluaan.

Angélique ei koskaan väsynyt katselemasta tätä syrjäistä kolkkaa. Ja kuitenkaan ei hän seitsemään vuoteen ollut yhtenäkään aamuna nähnyt siinä muuta kuin mitä hän edellisenä iltana oli katsellut. Voincourtin palatsin puut olivat niin tuuheat, että hän ainoastaan talvisin saattoi erottaa kreivittären tyttären Clairen, joka oli hänen ikäisensä. Piispantalon puutarhassa oli oksamuuri vielä tiheämpi, hän oli turhaan koettanut nähdä vilaustakaan monseigneurin kauhtanasta. Ja vanha, luukuilla peitetty ristikkoportti oli varmaan jo kauan ollut hyljättynä, sillä hän ei muistanut kertaakaan nähneensä sitä aukaistavan, ei edes puutarhuria näkynyt siitä kulkevaksi. Paitsi vaimoja, jotka pestä paukuttivat vaatteitaan, ei hän nähnyt siellä koskaan muita kuin samat ruohikossa makaavat pienet ryysymekot.

Kevät oli sinä vuonna erinomaisen ihana. Hän oli kuusitoistavuotias, ja aina tähän saakka oli Mariantarhan keväinen kukoistukseen puhkeaminen viehättänyt vain hänen silmiään. Silmikoistaan puhkeavat hennot lehdet, lauhat, kuulakkaat illat, koko tuo tuoksuva maan kevät oli hänestä yksinkertaisesti hupaista. Mutta tänä vuonna ensimmäisen umpun auetessa hänen sydämensä sykähti. Hänessä heräsi outo levottomuus, kun ruoho alkoi kasvaa ja tuuli toi hänen sieramiinsa tuoreen, väkevän lemun. Usein ahdisti aiheeton tuska hänen rintaansa. Eräänä iltana hän heittäytyi Hubertinen syliin itkien, vaikkei hän tiennyt mitään surun syytä, vaan oli päinvastoin sangen onnellinen. Varsinkin yöllä oli hänellä suloisia unia, hän näki varjoja kulkevan ohitseen, hän tunsi riuduttavaa hurmausta, jota hän valveilla ollessaan ei uskaltanut muistutella mieleensä, niin hämmennyksissään hän oli tuosta onnesta, minkä enkelit hänelle soivat. Toisinaan hän säpsähtäen heräsi suuressa sängyssään, yhteenliitetyt kädet rintaa vasten puserrettuina, ja häntä ahdisti niin, että hänen täytyi paljain jaloin hypätä huoneensa lattialle. Ja hän juoksi aukaisemaan ikkunan ja jäi värisevänä, hämmentyneenä seisomaan raittiiseen ilmaan, joka rauhotti häntä. Tuntui niin hämmästyttävältä, niin käsittämättömän ihmeelliseltä, ettei enää ollut oma itsensä, että tunsi kuin kasvavansa iloista ja tuskista, joitten syytä hän ei tiennyt. Se oli naisellisuuden lumotun kukoistuksen puhkeamista.

Kuinka oli piispantalon näkymättömien syreenien ja kultasadepensaitten tuoksu niin suloinen, ettei hän enää voinut sitä hengittää veren nousematta hänen poskilleen? Hän ei koskaan ennen ollut huomannut tuoksuissa tuota lämpöä, joka nyt ympäröi hänet elävällä hengityksellä. Ja kuinka hän ei myöskään ollut muina vuosina huomannut suurta kukkivaa paulowniaa, joka valtavana sinipunervana kimppuna näkyi Voincourtin puutarhassa kahden jalavan välissä? Tänä vuonna hänen silmänsä hämärtyivät liikutuksesta heti kun hän sitä katsoi, niin koski tuo kalpea sinerrys hänen sydämeensä. Samaten ei hän muistanut kuulleensa Chevrotten solisevan niin äänekkäästi kivien lomassa, rantakaislojen välissä. Puro ihan varmaan puheli, hän kuuli epäselviä sanoja, jotka toistuivat alinomaa ja täyttivät hänet levottomuudella. Eikö se enää ollutkaan entinen kenttä, kun kaikki oli siinä niin hämmästyttävää ja kaikki tuolla tavoin otti uuden merkityksen? Vai ehkä olikin kukaties hänessä itsessään tapahtunut muutos, niin että hän saattoi tuntea, nähdä ja kuulla siinä versovan elämän?

Mutta oikealla kädellä kohoava jylhän suuri, taivasta tavotteleva tuomiokirkko hämmästytti häntä vieläkin enemmän. Joka aamu hän kuvitteli näkevänsä sen ensi kerran, hän oli liikutettu tästä löydöstään, hän ymmärsi nyt, että nuo vanhat kivet rakastivat ja ajattelivat kuten hänkin. Hän ei johtunut tähän minkään järkeilyn avulla, hänellähän ei ollut ollenkaan tietoja, hän vain antautui tuon jättiläisen salaperäisen ylentävälle vaikutukselle, jättiläisen, jonka lapsuus oli kestänyt kolme vuosisataa ja jossa oli kasaantuneena monien sukupolvien uskot. Alhaalla hän oli polvistuneena, rukoukseen vaipuneena romaanilaistyylisen kappelikehän keskellä, joitten pyörökaarisissa, sileissä ikkunoissa ei ollut muita koristuksia kuin kapeat pilarit kaarilistojen alla. Sitten hän tunsi kohoutuvansa pystyyn, kasvot ja kädet taivasta kohti ojennettuina, päälaivan suippokaaristen ikkunain mukana, jotka, kahdeksankymmentä vuotta myöhemmin rakennettuina, olivat korkeita ja soleita, murtokaaria ja ruusukkeita kannattavien pielien palstoihin jakamia. Sitten hän kohosi ylös maasta haltioituneena, suoraksi ojentuneena, kuorin tukipylväitten mukana, jotka oli uudistettu ja koristeltu kaksi vuosisataa myöhemmin uhkeimpaan goottilaiseen tyyliin, pikkutorneineen, huippuineen ja sakaroineen. Pylväitten juurella avautuvista räystästorvista juoksi katoilta valunut vesi maahan. Kuorikappalien katolle oli lisätty apilanlehtiristein koristettu reuna-aitaus. Samaten oli katonaluskin koristettu kukkaornamenteilla. Ja koko rakennus kukoisti, mitä lähemmäksi taivasta se saapui, yhä ylevämmin, vapautuneena muinaisaikaisesta papillisesta pelvosta, rientäen painautumaan anteeksiannon ja rakkauden Jumalan rinnoille ja sulautumaan siihen. Hän tunsi sen koko olennossaan, se teki hänet rauhalliseksi ja onnelliseksi, kuin olisi hän laulanut juhlallista, puhdasta, ylevää, taivaan korkeuksiin häipyvää laulua.

Ja tuomiokirkko eli. Pääskyset olivat satalukuisina muuranneet pesiään apilanlehti-vöitten alle ja pikkutornien ja sakaroitten lomiin, ja lakkaamatta niiden parvet elostuttivat nojapylväitä ja tukimuureja. Piispantalon jalavissa asuvat sepelkyyhkyset astelivat kattopenkereitten reunoilla rintojaan pöyhistellen, lyhyin askelin kuin huvikävelijät. Joskus istui korppi tornin huipussa huimaavan korkealla, tuskin kärpäsen kokoisena, sulkiaan sukimassa. Seinien raoissa rehotti monenmuotoisia jäkäliä ja ruohoja, luoden elämää vanhoihin kiviin juuriensa salaisella työllä. Kovina sadepäivinä koko rakennus heräsi ja kohisi, kun sadekuurot pieksivät lyijylevyistä kattoa, vesi virtasi pylväsparvekkeitten kouruista, syöksyen kerroksesta kerrokseen pauhaten kuin tulviva vuoripuro. Myös lokakuun ja maaliskuun myrskyt antoivat sille sielun. Se ärjyi ja voihki, kun tuulenpuuskat tohisivat sen päädyissä ja kaarissa, pylväissä ja ruusukkeissa. Ja vihdoin sai aurinko sen elämään liikkuvalla valoleikillään, se nuortui aamulla päivän iloisessa kirkkaudessa, ja illalla varjojen hiljalleen pitentyessä hukkui tihenevään hämyyn. Ja sillä oli myöskin sisäinen elämänsä, ikäänkuin sen suonien sykintä, nimittäin kirkonmenot, jotka värähyttivät sitä jokaista sopukkaa myöten, kellojen kumina, urkujen soitto, pappien veisuu. Lakkaamatta siinä värähteli elämää: hillittyjä ääniä, jonkin matalaäänisen messun hyminä, jonkun naisen kevyt polvistuminen, taikka vain joku tuskin aavistettava väre, sanattoman rukouksen palava hartaus.

Nyt keväällä, päivien pitentyessä, Angélique viipyi aamuin ja illoin pitkät ajat parvekkeella, nojaten kyynärpäitään sen suojakaiteeseen ja katsellen suurta ystäväänsä tuomiokirkkoa. Vielä enemmän se veti häntä puoleensa illalla, kun hän näki sen vain suurena mustana möhkäleenä tähdittynyttä taivasta vasten. Sen pinnan muodot häipyivät hämärään, vain tukimuurit erottuivat himmeinä, näyttäen muodostavan avaruuteen johtavia siltoja. Hän tunsi sen olevan valveillaan pimeässä, vajonneena seitsensatavuotiseen mietiskelyyn, täynnä muistoja niistä lukemattomista joukoista, jotka toiveineen ja pettymyksineen olivat polvistuneet sen alttarien edessä. Se oli lakkaamatonta valvetta, joka oli alkanut menneisyyden hämärässä ja jatkui tulevaisuuden ikuisuuteen, sellaisen huoneen salaperäistä, pelottavaa valvetta, jossa Jumala ei voinut nukkua. Ja tuota tummaa, liikkumatonta, elävää kasaa katsellessaan hänen silmänsä siirtyivät aina erään kuorikappelin ikkunaan, joka oli juuri Mariantarhan pensaston kohdalla, ainoaan ikkunaan, josta hohti valoa ja joka oli kuin yöhön tuijottava silmä. Sen takana, pylvään nurkalla, paloi pyhättölamppu. Juuri tämä kappeli oli se, jonka papit muinoin olivat antaneet, Hautecoeurin markiisille Jean V:lle ja hänen jälkeläisilleen hautakappelina käytettäväksi, kiitokseksi heidän anteliaisuudestaan. Se oli pyhitetty pyhälle Yrjölle, minkä johdosta sen kahdenneltatoista vuosisadalta polveutuvassa ikkunassa oli lasimaalauksin esitetty tämän pyhimyksen legenda. Heti hämärän tullessa legenda syttyi pimennostaan hohtavana kuin ilmestys. Ja sen vuoksi Angélique rakasti tuota ikkunaa, katsellen sitä uneksivin, lumotuin silmin.

Ikkunan pohjaväri oli sininen, reunus punainen. Tältä tumman värikkäältä pohjalta kohosivat heleinä henkilökuviot, joitten liehuvat verhot antoivat jäsenten alastomuuden tulla näkyviin, kukin osa tehtynä mustin varjoviivoin piirretyistä, lyijypuitteisiin sovitetuista värillisistä lasiruuduista. Siinä oli kolme kohtausta legendasta toinen toisensa yläpuolella, ja ne täyttivät ikkunan aina kaarilistaan asti. Alimmaisessa kuvassa kuninkaan tytär, joka on lähtenyt ulos kaupungista kuninkaallisessa puvussaan mennäkseen lohikäärmeen syötäväksi, kohtaa pyhän Yrjön lammikon vieressä, josta hirviö jo pistää päätään esiin; ja nauhassa luetaan sanat: »Hyvä ritari, älä mene turmioon minun tähteni, sillä et sinä voisi auttaa etkä pelastaa minua, vaan hukkuisit minun kanssani.» Keskellä oli kuvattuna taistelu, jossa pyhimys ratsun selässä istuen pistää keihäänsä hirviön läpi, ja sitä selittämässä lause: »Yrjänä iski keihäällään niin, että hän haavotti lohikäärmeen ja heitti hänet maahan.» Ja ylinnä talutti kuninkaantytär voitettua petoa kaupunkiin: »Yrjänä sanoi: heitä vyösi hänen kaulansa ympäri, ja älä pelkää yhtään, kaunis neito. Ja kun hän oli sen tehnyt, niin peto seurasi häntä kuin kuuliainen koira.» Siihen aikaan kun ikkunan lasimaalaukset tehtiin, oli pyörökaaren alla legendan yläpuolella arvattavasti jokin koristeellinen kuvio. Mutta myöhemmin, kappelin jouduttua Hautecoeureille, nämä laittoivat sille paikalle vaakunansa. Ja niin helotti nyt pimeinä öinä legendan yläpuolella myöhempää tekoa oleva vaakunakilpi loistavine väreineen. Se oli neljään alaan jaettu, ensimmäinen ja neljäs merkiten Jerusalemia, toinen ja kolmas Hautecoeuriä; Jerusalemia kuvasi hopeapohjalla kultainen jerusaleminristi, kulmissa neljä pientä kultaristiä; Hautecoeuriä kultainen linna sinisellä pohjalla, keskellä musta, hopeasydäminen pienoisvaakuna, kaiken lisänä kolme kultaista liljaa, kaksi ylhäällä, yksi alakärjessä. Vaakunaa kannatti oikealla ja vasemmalla kaksi kultaista kimeraa, yläpuolella oli arvomerkkinä sinisen höyhentöyhdön keskellä hopeinen kypäri, kullalla silattu ja suljettu yhdellätoista silmikkovanteella, jollainen kypäri on herttuoilla, Ranskan marsalkoilla, arvonimeä kantavilla aatelisilla ja kuninkaallisten komppaniain päälliköillä. Ja tunnuslauseena: »Jos Jumala tahtoo, tahdon minäkin».

Katsellessaan pyhää Yrjöä, joka lävisti keihäällään hirviötä, kuninkaantyttären kohottaessa ylös yhteenliitettyjä käsiään, oli Angélique vähitellen ruvennut ihailemaan häntä. Niin etäältä ei hän erottanut kuvien piirteitä selvästi, hän näki ne haaveittensa suurentamana, neidon hentona, vaaleana, puhdaspiirteisenä, pyhimyksen loistavana ja uljaana, kauniina kuin arkkienkeli. Häntä tulikin pyhä Yrjö vapauttamaan, hän olisi kiitollisuudesta tahtonut suudella hänen käsiään. Hän näki haavelmissaan epämääräisenä kohtauksen järven rannalla suuren vaaran, josta hänet pelasti nuori mies, kauniimpi kuin päivä, ja tähän haaveseikkailuun sekottui muisto hänen käynnistään Hautecoeurin raunioilla, koko tuo feodaaliaikainen linna esiinmanattuna, pilviin piirtyvänä, muinaisten suurherrain kansottamana. Vaakuna loisti kuin tähti kesäyössä, hän tunsi sen hyvin ja saattoi helposti lukea sen sointuvat sanat, olihan hän niin usein kirjaillut vaakunoita. Jean V kulki ovelta ovelle ruton saastuttamassa kaupungissa, suuteli kuolevia suulle ja paransi heidät, sanoen: »Jos Jumala tahtoo, tahdon minäkin.» Félicien III, saatuaan tietää että Filip Kaunis ei sairauden takia voinut lähteä Palestiinaan, matkasi sinne hänen puolestaan, paljain jaloin, vahakynttilä kädessä, minkä johdosta neljäsosa Jerusalemissa olevasta sotavoimasta määrättiin hänen johdettavakseen. Monta, monta tarinaa vielä astui esiin menneisyydestä, erittäinkin kertomuksia Hautecoeurin jalosukuisista naisista, autuaista vainajista, niinkuin tarina heitä kutsui. Hautecoeurin suvussa naiset kuolivat nuorina, täydessä onnessaan. Toisinaan säästyi pari kolme sukupolvea, sitten kuolema jälleen ilmestyi hymyilevänä ja vei hellin käsin jonkun Hautecoeurin tyttären tai puolison, kaikkein vanhimmat kaksikymmenvuotiaina, juuri jonkun rakkauden-onnen hetkellä. Kun Raoul I:n tytär Laurette oli kihlautunut serkulleen Richardille, joka asui linnassa, näki hän kihlauspäivän iltana, istuessaan huoneensa ikkunan ääressä Davidin tornissa, sulhasensa tämän huoneen ikkunassa Kaarle Suuren tornissa. Hän luuli kihlattunsa kutsuvan häntä, ja kun kuun säde heitti heidän välilleen valosillan, lähti hän kulkemaan häntä kohti. Mutta keskellä tietä hän kiireissään astui syrjään valonsäteeltä, putosi ja murskautui kuoliaaksi tornien juurelle. Ja sen jälkeen hän kirkkaina kuutamoöinä kulkee ilmassa linnan kohdalla, jonka hänen äärettömän laaja laahusvaippansa kietoo valkoiseen hohteeseen. Balbine, Hervé VII:n vaimo, uskoi kuuden kuukauden ajan, että hänen miehensä oli surmattu sodassa. Sitten eräänä aamuna, kun hän yhä odottaen tähysteli tornin huipulla, hän tunsi hänet linnaan johtavalla tiellä, ja hän juoksi alas tornista niin poissa suunniltaan ilosta, että kuoli porrasten alimmalle astuimelle. Ja vielä tänään hämärän tullessa hän yhä laskeutui alas läpi raunioitten, hänen nähtiin juoksevan kerroksesta kerrokseen, rientävän käytävien ja huoneitten kautta, kiitävän ohi kuin varjo tyhjinä ammottavien ikkuna-aukkojen takana. Kaikki he ilmestyivät jälleen, Ysabeau, Gudule, Yvonne, Austreberthe, kaikki nuo autuaat vainajat, joita kuolema rakasti, jotka se säästi elämältä, temmaisten heidät pois yhdellä siiveniskulla, nuorina, ensimmäisen onnensa hurmauksessa. Joinakin öinä he täyttivät linnan valkoisena joukkona kuin kyyhkysparvi. Ja mukana oli viimeinenkin heidän joukostaan, monseigneurin pojan äiti, joka oli löydetty hengettömänä lapsensa kehdon äärestä, minne hän sairaana ollen oli ryöminyt, kuollakseen ilosta saadessaan painaa sitä syliinsä. Nämä tarinat asuivat alati Angéliquen mielikuvituksessa: hän puhui niistä kuin ihan äsken sattuneista tositapahtumista. Hän oli lukenut Lauretten ja Balbinen nimet kappelin seiniin upotetuista vanhoista muistokivistä. Miksi ei siis hänkin kuolisi aivan nuorena, onnellisena? Vaakunakuva säteili, pyhimys astui alas ikkunastaan, ja hän oli taivaaseen saakka hurmaantunut kevyestä suudelman henkäyksestä.

Legenda oli sen hänelle opettanut: eikö ihme olekin yleissääntönä maailmassa, eikö se kuulu asiain tavalliseen kulkuun? Se on aina olemassa tehoisana ja jatkuvana, ilmenee äärettömän helposti, milloin ja missä hyvänsä, monistuu, laajentuu, tulvii ylitsevuotavana, hyödyttömästikin, kuin huvikseen vain kieltäen luonnonlakeja. Ihminen elää samalla tasolla Jumalan kanssa. Abagar, Edessan kuningas, kirjottaa Jeesukselle ja saa häneltä vastauksen. Ignatius saa kirjeitä Pyhältä Neitsyeltä. Joka paikassa ilmestyvät Pyhä Äiti ja Poika, esiintyvät valepuvuissa ja puhelevat hyväntahtoisina hymyillen. Stefanus on heitä tavatessaan aivan tutunomainen. Kaikki neitsyet viettävät häitä Jeesuksen kanssa, marttyyrit menevät taivaaseen yhdistyäkseen Mariaan. Ja enkelit ja pyhimykset ovat ihmisten tavallisia seuralaisia, menevät ja tulevat, kulkevat läpi seinien, ilmestyvät unessa, puhuvat ylhäältä pilvistä, auttavat syntymässä ja kuolemassa, antavat kestävyyttä kidutuksissa, vapauttavat vankitornista, tuovat vastauksia ja toimittavat asioita. Ihmeet seuraavat ehtymättöminä heidän askeliaan. Sylvester sitoo rihmalla kiinni lohikäärmeen kidan. Maa kohoaa istuimeksi Hilariukselle, kun hänen seuralaisensa tahtoivat häntä nöyryyttää. Kallisarvoinen kivi putoaa pyhän Lupuksen ehtoolliskalkkiin. Puu murskaa pyhän Martinuksen vihamiehet, koira nuolee jänistä, tulipalo lakkaa palamasta, kun hän käskee. Maria Egyptiläinen käy meren aalloilla, Ambrosiuksen suusta pujahtaa mehiläisiä lentämään hänen syntyessään. Alati parantavat pyhimykset kipeitä silmiä, halvattuja tai kuivuneita jäseniä, spitalia ja varsinkin ruttoa. Ei yksikään tauti voi vastustaa ristinmerkkiä. Kansanjoukosta erotetaan sairaat ja heikot erilleen ja parannetaan salamaniskulla yhdessä tukussa. Kuolema on voitettu, ylösnousemukset ovat niin yleisiä, että ne tulevat jokapäiväisiksi pikkutapahtumiksi. Eivätkä ihmeet lakkaa sittenkään, kun pyhimykset ovat heittäneet henkensä, vaan lisääntyvät niinkuin monivuotiset kukat heidän haudoillaan. Nikolauksen pään ja jalkojen kohdalta kumpuaa kaksi öljylähdettä, joitten neste on kaikkiparantavaa lääkettä. Cecilian ruumisarkusta lemahtaa avattaessa ruusujen tuoksua. Dorotean arkku on täynnä mannaa. Kaikki neitseitten ja marttyyrien luut saattavat valehtelijat häpeään, pakottavat varkaat tuomaan takaisin varastamansa tavarat, täyttävät hedelmättömien vaimojen toivomukset, antavat terveyden kuolemansairaille. Ei mikään ole enää mahdotonta, näkymättömät voimat ovat hallitsevina, yliluonnollisuuden oikku on ainoana lakina. Temppeleissä rupeavat velhot tekemään ihmeitään, nähdään sirppien leikkaavan itsestään ja vaskikäärmeitten kiemurtelevan, kuullaan pronssipatsaitten nauravan ja naamioitten laulavan. Heti pyhimykset vastaavat, voittaen heidät loistavasti: rippileivät muuttuvat eläväksi lihaksi, Kristuksen kuvista vuotaa verta, maahan pistetyt sauvat alkavat vihannoida, lähteitä kumpuaa esiin, lämpimiä leipiä, kasvaa kasoittain puutteenalaisten jalkojen juureen, kasvava puu kumartuu kunnioittaen Jeesusta; ja vielä, katkaistut päät puhuvat, särkyneet kalkit korjaantuvat itsestään, sade kaikkoaa kirkosta hukuttaakseen läheiset palatsit, erakkojen vaatteet eivät kulu ollenkaan, vaan uudistuvat joka vuosi kuin eläinten nahat. Armeniassa vainoojat heittävät viiden marttyyrin lyijyiset ruumiskirstut mereen, ja se, jossa on apostoli Bartolomeuksen jäännökset, asettuu etunenään, toiset neljä seuraavat sitä osottaen hänelle kunniaa, ja kaikki purjehtivat tuulen puhaltaessa, hyvässä järjestyksessä kuin laivasto, pitkin aavoja ulapoita Sisilian rannikolle saakka.

Angélique uskoi vahvasti ihmeisiin. Tietämättömyydessään hän kuvitteli ympäristönsä täyteen ihmeitä, sellaisia kuin tähtien syttyminen ja orvokinkukkain puhkeaminen. Hänestä tuntui mielettömältä kuvitella maailmaa muuttumattomien lakien ohjaamaksi koneistoksi. Häneltä jäi niin paljon huomaamatta, hän tunsi itsensä niin neuvottomaksi, niin heikoksi kaikkien voimain keskellä, joitten mahtavuutta hänen oli mahdoton mitata ja joitten läsnäoloa hän ei olisi aavistanutkaan, jollei hän toisinaan olisi tuntenut kasvoillaan niitten voimakasta henkäystä! Ja niinkuin alkuaikaisen kirkon kristitty, jollaiseksi Legenda oli hänet kasvattanut, hänkin antautui Jumalan käsiin tahdottomana, poispyyhittävine perisynnin tahroineen. Hänellä ei ollut omaa vapautta, Jumala yksin saattoi pelastaa hänet lähettämällä hänelle armonsa. Ja armo oli se, että Hän oli johdattanut hänet Hubertien katon alle, tuomiokirkon varjoon, elämään alistumisen, puhtauden ja uskon elämää. Hän kuuli perisynnin pahanhengen mumisevan syvällä sisässään. Kuka tietää, mitä hänestä olisi tullut syntymäpohjallaan? Varmaankin huono tyttö. Nyt hän sitävastoin kasvoi vuosi vuodelta terveempänä tässä siunatussa sopukassa. Eikö ollut armo, että sai asua tällaisessa ympäristössä, keskellä taruja, jotka hän taisi ulkoa, keskellä uskoa, jota hän oli siinä juonut, keskellä salaperäistä henkielämää, jossa hän kylpi, tässä näkymättömäin asiain täyttämässä ympäristössä, missä ihmeet tuntuivat hänestä olevan aivan luonnollisia ja kuuluvan hänen jokapäiväisen elämänsä tasolle? Se vahvisti häntä elämää varten, niinkuin armo vahvisti marttyyrejä. Ja hän loi sitä itse, tietämättään: se syntyi hänen tarujen elähyttämästä mielikuvituksestaan, hänen ruumiillisen murrosaikansa tiedottomista haluista; se laajentui kaikesta siitä, mistä hän oli tietämätön, se kasvoi esiin kaikesta siitä tuntemattomasta, mitä oli hänessä ja hänen ulkopuolellaan. Kaikki lähti hänestä ja palasi häneen, ihminen loi Jumalan ihmisen pelastukseksi, kaikki oli vain unelmaa. Toisinaan hän kummastellen kosketti kasvojaan, täynnä levottomuutta, epäillen omaa aineellisuuttaan. Eikö hän ollutkin vain näennäis-olio, joka häviäisi luotuaan harhaluulon?

Eräänä toukokuun yönä, kun hän taas oli parvekkeella, missä hän vietti niin monet hetket, hän puhkesi kyyneliin. Hän ei ollut lainkaan suruissaan, hänen mieltään liikutti vain jokin odotus, vaikkei ketään tiedetty tulevaksi. Oli hyvin pimeä. Mariantarha ammotti varjoaukkona tähdikkään taivaan alla, eikä hän erottanut muuta kuin piispantalon ja Voincourtin palatsin vanhojen jalavien tummat ryhelmät. Ainoastaan kappelin ikkuna loisti. Jos ei ketään ollut odotettavissa, miksi sitten hänen sydämensä sykki niin valtavin lyönnein? Se odotus oli alkuisin kaukaa, hänen nuoruutensa alkuajoilta, se oli kasvanut iän mukana, päätyäkseen tähän hänen täysikasvuiseksitulonsa kuumeenomaiseen levottomuuteen. Ei mikään olisi häntä hämmästyttänyt, hän oli jo viikkokausia kuullut äänien suhisevan tässä mielikuvituksensa kansottamassa salaperäisessä sopukassa. Legenda oli päästänyt sinne valloilleen yliluonnollisen pyhimysmaailmansa, ihme oli siellä valmiina puhkeamaan. Hän ymmärsi selvästi, että kaikki oli alkanut elää, että ennen äänettömät esineet nyt ääntelivät, että puitten lehdet, Chevrotten vesi ja tuomiokirkon kivet puhuivat hänelle. Mutta kenestä ilmottivat näin nuo näkymättömät kuiskutukset, mitä tahtoivat hänestä nuo tuntemattomat voimat, jotka tuulahtivat tuonpuoleisesta maailmasta ja leijuivat ilmassa? Hän tähysti katseillaan pimeyteen, kuin valmiina kohtaukseen, jota ei kukaan ollut hänelle määrännyt, ja hän odotti, odotti yhä vain, kunnes uni alkoi painaa silmäluomia, tuntien koko ajan, että näkymättömässä maailmassa hänen tahtonsa ulkopuolella ratkaistiin hänen elämänsä.

Viikon Angélique täten itki tummassa yössä. Hän saapui aina uudelleen, kärsivällisenä. Hänen ympärillään jatkui salaperäinen kiehdonta, lisääntyen ilta illalta, ikäänkuin näköpiiri olisi supistunut ja ruvennut häntä ahdistamaan. Hänen sydäntään painoi, äänet humisivat nyt hänen päässään, hänen voimatta kuitenkaan tajuta niitä sen selvemmin. Se oli kuin hiljainen valtaus, koko luonto, maa ja taivaan avaruus astuivat hänen olemukseensa. Pienimmänkin risahduksen kuuluessa hänen kätensä kuumenivat, hänen silmänsä koettivat tunkea läpi pimeyden. Tuliko odotettu ihme vihdoinkin? Ei, ei mitään vielä, ei mitään muuta kuin jonkun yölinnun siipien suhahdus, kaiketikin. Ja hän tarkisti korvansa uudelleen, hän erotti erilaisen lehtien kahinankin jalavissa ja salavissa. Monet kerrat hän täten vavahti koko ruumiiltaan, kun jokin kivi vierähti puroon tai jokin ulkona hiiviskelevä eläin liukui muurinkylkeä alas. Hän kumartui henkeään pidättäen. Ei mitään vieläkään.

Vihdoinkin eräänä iltana, kun kuuta ei näkynyt taivaalla ja lauha pimeys peitti maan, jotakin alkoi tapahtua. Se oli uusi ääni, joka kuului entisten tuttujen äänten seasta, mutta niin heikosti erottuvana ja melkein huomaamattomana, että hän pelkäsi erehtyvänsä. Se lakkasi kuulumasta joksikin aikaa, hän pidätti henkeään. Sitten se kuului jälleen, kovempana, mutta yhä epäselvänä. Hänestä se tuntui etäiseltä, tuskin kuuluvalta askelen ääneltä, tuo ilmassa tuntuva värähdys ennusti jonkun tuloa, jota ei silmä voinut erottaa eikä korva kuulla. Se mitä hän odotti, saapui näkymättömästä, tuli hiljalleen esiin kaikesta siitä, mikä värähteli hänen ympärillään. Pala palalta se irtaantui hänen unelmastaan, ikäänkuin hänen nuoruutensa hämärien toiveiden toteuttajana. Oliko se kirkonikkunan pyhä Yrjö, joka äänettömin kuvajaloin astui ruohikkoa pitkin tullakseen hänen luokseen? Ikkuna kalpeni juuri, hän ei nähnyt enää selvästi pyhimystä, se näytti vain pieneltä, sekavalta, häipyvältä purppurahattaralta. Sinä iltana hän ei saanut tietää sen enempää. Mutta seuraavana iltana samaan aikaan ääni kuului jälleen pimeydestä hiukan selvempänä ja lähempää. Ihan varmaan ne olivat askelia, ilmestyksen kevyitä askelia, jotka tuskin hipoivat maata. Ne taukosivat ja alkoivat jälleen kuulua, milloin sieltä, milloin täältä, oli mahdotonta sanoa tarkalleen paikkaa. Ehkä ne kuuluivat Voincourtin puutarhasta, missä joku myöhäinen kävelijä liikkui jalavien alla. Tai ehkä ne pikemminkin tulivat piispankartanon tuuhean pensaston suurien syreenien takaa, joitten väkevä lemu tunki huumaavana hänen rintaansa. Turhaan hän tähyi silmillään pimeyteen, odotetusta ihmeestä ei ilmottanut muu kuin hänen kuulonsa, ja myöskin kukkien tuoksu, joka oli lisääntynyt, ikäänkuin siihen olisi sekottunut jonkun hengitys. Ja useampina öinä askelten piiri pieneni parvekkeen alapuolella, hän kuuli niitten saapuvan aivan puutarhanmuurin viereen hänen jalkainsa alle. Siinä ne pysähtyivät, ja silloin syntyi pitkä hiljaisuus, ja yhä tiukempaan ympäröi hänet tuo salaperäinen kiedonta, tuo hitaasti kasvava näkymättömyyden syleily, joka pyörrytti häntä.

Seuraavina iltoina hän näki tähtien joukkoon ilmestyvän uudenkuun kapean sirpin. Mutta se laski yön lähetessä, häviten tuomiokirkon harjan taakse kuin kirkas silmä, jonka painuva silmäluomi peittää. Hän seurasi sitä, hän näki sen kasvavan ilta illalta, hän odotti kärsimättömänä soihtua, joka heittäisi valoa pimeyteen. Vähitellen Mariantarha astuikin esiin pimeydestään vanhoine myllynraunioineen, puuryhmineen ja vilkkaine puroineen. Ja niin syntyneessä valossa luomistyö jatkui. Se mikä oli saanut alkunsa unelmasta, ilmeni nyt näkyvänä varjona. Sillä hän ei nähnyt alussa muuta kuin kuunvalossa liikkuvan, epämääräisen varjon. Mikä se oli? Tuulen huojuttaman oksan varjoko? Toisinaan kaikki hävisi, kenttä nukkui kuoleman liikkumattomuudessa, ja hän uskoi varjon olleen näköhäiriötä. Mutta sitten liukui varjo erään valoisan kohdan yli, siirtyen yhden salavan luota toisen luo, ja silloin ei epäily ollut enää mahdollista. Hän kadotti sen näkyvistään, löysi sen jälleen, mutta selville hän ei siitä päässyt. Eräänä iltana hän oli erottavinaan keveästi liukuvassa varjossa kaksi olkapäätä. Heti hänen silmänsä kääntyivät kirkonikkunaan: se oli harmahtava, ikäänkuin täydeltä terältä paistava kuu olisi tyhjentänyt ja sammuttanut sen. Kohta sen jälkeen hän huomasi, että tuo elävä varjo pitentyi ja lähestyi hänen ikkunaansa, siirtyen ruohikon yli pimennosta toiseen pitkin kirkon seinustaa, tullen yhä likemmäksi ja likemmäksi. Sitä mukaa kuin hän arvasi sen olevan lähempänä, valtasi hänet yhä kasvava liikutus, sellainen jota tuntee tietäessään itseensä kohdistetuksi salaperäisten silmien katseen, joita ei itse voi nähdä. Ihan varmaan tuossa lehvien alla seisoi joku, joka herkeämättä katsoi häneen. Hän tunsi käsissään ja kasvoillaan noitten katseitten vaikutuksen. Ne olivat pitkiä, hyvin lempeitä ja samalla arastelevia katseita. Hän ei vetäytynyt pois niiden edestä, koska hän tunsi että ne olivat puhtaita ja tulivat Legendan lumotusta maailmasta. Ja hänen ensi levottomuutensa muuttui suloiseksi liikutukseksi, hän oli nyt varma onnestaan. Eräänä iltana ilmestyi kuun valaisemalle kentälle äkkiä selväpiirteinen miehen varjo, miehen itsensä ollessa salavain suojassa, niin ettei hän voinut häntä nähdä. Mies ei hievahtanut, ja Angélique katsoi kauan liikkumatonta varjoa.

Siitä lähtien Angéliquella oli salaisuus. Se täytti kokonaan hänen alastoman, valkeaksi kalkitun huoneensa. Tuntikausia hän makasi suuressa sängyssään, jossa hän näytti häipyvän pieneltä, suljetuin silmin, mutta kuitenkin valvoen, nähden yhä tuon liikkumattoman varjon valoisalla kentällä. Kun hän aamun sarastaessa avasi silmänsä, kulki hänen katseensa suuresta piirongista vanhaan kirstuun, kaakeliuunista pieneen pesupöytään, kummissaan, kun ei enää nähnyt tuota salaperäistä varjokuvaa, jonka hän olisi voinut ihan tarkasti piirtää muististaan. Nukkuessaan hän oli nähnyt sen liukuvan vuodeverhojensa haalistuneitten kanervankukkien keskellä. Hänen unensa niinkuin valvetilansakin olivat sitä täynnä. Se oli hänen oman varjonsa toveri, hänellä oli kaksi varjoa, vaikka hän oli yksin unelmansa seurassa. Ja tätä salaisuutta hän ei uskonut kenellekään, ei edes Hubertinelle, jolle hän siihen saakka oli kaikki puhunut. Kun Hubertine teki hänelle kysymyksiä ihmetellen hänen iloaan, hän punastui kovasti ja vastasi että varhainen kevät teki hänet iloiseksi. Hän hyräili aamusta iltaan kuten ensimmäisten päivänpaisteitten juovuttama kärpänen. Eivät milloinkaan olleet hänen kirjailemansa messupuvut liekehtineet sellaisessa silkin ja kullan loisteessa. Hubertit hymyilivät, luullen kaiken johtuvan vain hyvinvoinnista. Hän tuli sitä iloisemmaksi, mitä pitemmälle päivä kului, kuun noustessa hän lauloi, ja kun hetki oli saapunut, nojasi hän parvekkeen kaidetta vasten ja näki varjon. Koko kuun neljänneksen aikana hän tapasi sen aina täsmällisesti saapuneena kohtaukseen. Hän näki sen seisovan suorana ja äänettömänä, tulematta sitä sen tarkemmin tuntemaan, tietämätönnä siitä, mikä oli se olento, jonka varjo oli hänen edessään. Ehkä se olikin vain varjo, ainoastaan näky, ehkä se oli kirkonikkunan pyhimys, joka oli hävinnyt ikkunastaan, ehkä se oli enkeli, joka muinoin oli rakastanut Ceciliaa ja laskeutui nyt rakastamaan häntä vuorostaan? Tuo ajatus täytti hänet ylpeydellä, se oli hänestä suloinen kuin näkymättömästä maailmasta tullut hyväily. Sitten hänessä kasvoi halu tulla tuntemaan se, ja hänen odotuksensa alkoi uudelleen.

Täysikuu paistoi kirkkaana Mariantarhaan. Kun se oli keskitaivaalla, ei puilla ollut enää varjoa. Luotisuoraan lankeavassa valossa ne olivat kuin suihkukaivoja, joista kumpusi äänetöntä kirkkautta. Koko kenttä kylpi valon hohteessa, sen täytti suuri, loistava aalto, joka oli kuulakas kuin kristalli; ja sen loiste oli niin kirkas, että siinä saattoi erottaa salavan lehtien hienot piirteet. Ja vähäisinkin ilman värähdys näytti panevan karehtimaan tuon sädejärven, joka uinui ylväässä rauhassaan läheisten puutarhojen korkeain jalavain ja tuomiokirkon jyhkeän rungon välissä.

Kaksi iltaa oli vielä kulunut, kun Angélique, tullessaan parvekkeelle kolmantena iltana, tunsi sydämessään ankaran sysäyksen. Hän näki hänen seisovan siellä kirkkaassa valossa, häneen päin kääntyneenä. Hänen varjonsa oli, niinkuin puitten varjotkin, kutistunut kasaan hänen jalkainsa juureen ja hävinnyt. Ainoastaan hän itse seisoi siinä, selvänä ja kirkkaana. Niin kaukaakin Angélique näki hänet kuin selvällä päivällä. Hän oli kahdenkymmenen vuoden ikäinen, vaaleaverinen, pitkä ja solakka. Hänellä oli kihartuva tukka, ohut parta, suora, hiukan kookas nenä ja mustat silmät, joista loisti ylevä lempeys. Hän muistutti pyhää Yrjöä tai jotain ihanaa Jeesuksenkuvaa. Angélique tunsi hänet heti täydellisesti: hän ei ollut koskaan nähnyt häntä toisenlaisena, juuri sellaisena hän oli häntä odottanut. Ihme oli vihdoinkin täyttynyt, näkymättömän maailman hiljaisesta luomistyöstä oli sukeunut tämä elävä ilmiö. Se tuli näkymättömästä maailmasta, luonnon värinästä, äänten kuiskinasta, yön herkistä liikahduksista, kaikesta siitä mikä oli häntä kietonut huumaten, pyörryttäen. Ja hän näki hänet kahden jalan korkeudella maasta, ylenluonnollisena niinkuin hänen tulonsakin oli ollut, ihmeen ympäröidessä häntä joka puolelta, kuunvalon salaperäisillä aalloilla keinuvana. Hänellä oli seurueena koko Legendan väestö, pyhimykset vihannoivine sauvoineen, neitseet maitoa vuotavine haavoineen. Ja neitseitten valkoinen parvi kalvensi tähtien valon.

Angélique katseli ilmestystä herkeämättä. Se kohotti käsivartensa ja ojensi ne häntä kohti aukilevitettyinä. Ja hän ei pelännyt, hän hymyili sille.

V.

Silloin oli touhua, kun Hubertinellä aina kolmen kuukauden perästä oli pyykinpesu. Palkattiin apulaisvaimo, Gabet-muori. Neljä päivää olivat koruompelutyöt unohduksissa. Ottipa Angéliquekin siihen osaa, sillä hänestä oli virkistävää saippuoida vaatteita ja lopuksi huuhtoa niitä Chevrotten kirkkaassa vedessä. Kun vaatteet oli otettu likoamasta, vietiin ne työntökärryillä pienen väliportin kautta Mariantarhaan, jossa sitten vietettiin kokonaisia päiviä raittiissa ulkoilmassa ja päivänpaisteessa.

— Äiti, minä pesen tällä kertaa, se on minusta niin hauskaa!

Ja Angélique heilutti karttuaan reippaasti, hihat käärittyinä kyynärpäiden yläpuolelle, ja nauraa nelisti yhtämittaa tuossa iloisessa ja terveellisessä puuhassa, pirskeitten räiskyessä hänen vaatteilleen.

— Tässä minun käsivarteni vahvistuvat, se tekee minulle hyvää!

Chevrotte juoksi poikittain kentän halki, ensin uneliaana, sitten kovalla vauhdilla kuohuen viettävää kivikkomaata alas. Se tuli piispankartanon puutarhasta jonkinlaisen muurin alle jätetyn laskuportin kautta, ja toisessa päässä, Voincourtin palatsin kulmassa, se katosi holvikaaren alle, työntyen maan sisään, tullakseen esiin pari sataa metriä edempänä Alakadun varrella, jota se seurasi aina Ligneuliin asti, mihin se viimein yhtyi. Niin että oli pidettävä tarkka vaari vaatteista, etteivät ne karkaisi tiehensä: mikä kerran pääsi irti, se oli menetetty.

— Äiti, odottakaa, odottakaa!… Minä panen tämän ison kiven pyyhinliinojen päälle. Saadaanpa nähdä, viekö se niitä sitten, se varas!

Hän pudotti kiven alas ja palasi noutamaan toista myllyn raunioitten sorakasoista. Hän oli ihastunut saadessaan kiskoa voimainsa takaa ja väsyttää itseään. Ja kun hän loukkasi sormensa, pudisti hän sitä ja sanoi ettei se ollut mitään. Kerjäläisperhe, joka piti majaa raunioissa, oli päiväksi lähtenyt anelemaan ja hajaantunut pitkin teitä. Tarha jäi autioksi. Sen yksinäisyydessä oli suloa ja tuoreutta, siinä kasvoi vaaleita salavaryhmiä, korkeita poppeleita ja varsinkin ruohoa, niin rehevää villiruohoa, että se ylettyi olkapäihin asti. Viereiset puistot täyttivät sen väräjävällä äänettömyydellä, sulkien näköpiirin suurilla puillaan. Kello kolmelta alkoi tuomiokirkon varjo pitentyä, levittäen lempeää hartautta ja haihtuvan suitsutuksen tuoksua.

Ja Angélique paukutti liinavaatteita yhä lujemmin, tuoreen, valkoisen käsivartensa koko voimalla.

— Äiti, äiti! Tänä iltana minä vasta syön…! Mutta muistakaa, että olette luvannut minulle leivoksen mansikkain kanssa!

Mutta tätä pyykkiä pestäessä jäi Angélique virutuspäiväksi yksinään. Gabet-muori ei tullutkaan, hänen lonkkasärkynsä oli äkkiä käynyt pahemmaksi; ja Hubertinen täytyi muitten taloustoimien takia pysyä huoneella. Angélique oli polvillaan oljilla vuoratussa laatikossaan, otti vaatekappaleet yhden erältään ja huuhteli edestakaisin purossa, siksi kunnes vesi ei enää samennut, vaan pysyi kristallikirkkaana. Hän ei pitänyt lainkaan kiirettä. Hän oli tuntenut levotonta uteliaisuutta aamusta asti, nähtyään hämmästyksekseen Mariantarhaan tullessaan vanhan, harmaapuseroisen työmiehen pystyttämässä keveitä telineitä Hautecoeurin kappelin ikkunan edustalle. Aiottiinko ikkunaa korjata? Sitä se kyllä kaipasikin; pyhän Yrjön kuvasta puuttui joitakin ruutuja, ja toisia, jotka aikojen kuluessa olivat särkyneet, oli korvattu tavallisella yksinkertaisella lasilla. Mutta kuitenkin se häntä harmitti. Hän oli niin tottunut lohikäärmettä keihästävässä pyhimyksessä ja vyöllään sitä taluttavassa kuninkaantyttäressä oleviin aukkoihin, että hän jo suri niiden puolesta, ikäänkuin niitä olisi aiottu silpoa. Noin vanhojen esineitten muuttamiseen sisältyi pyhyyden loukkausta. Mutta kun hän palasi aamiaiselta, niin hänen harminsa haihtui kuin tuuleen: telineillä oli toinenkin harmaapuseroinen työmies, mutta nuori. Ja hän tunsi hänet: se oli hän.

Iloisena, hämilleen joutumatta, Angélique asettui entiselle paikalleen, polvistuen laatikon olkikerrokselle. Sitten hän alkoi paljailla käsillään jälleen huuhdella vaatekappaleita kirkkaassa vedessä. Hän se oli; pitkä, solakka, vaalea, parta hieno, tukka kihara kuin nuorella jumalalla, hipiä yhtä valkoinen kuin silloin, kun hän oli nähnyt hänet kuutamossa. Koska se oli hän, ei ikkunalla ollut mitään pelättävää: jos hän siihen koskisi, niin hän vain kaunistaisi sitä. Eikä Angélique tuntenut lainkaan pettymystä siitä, että hän oli puettu sellaiseen puseroon, että hän oli käsityöläinen kuten hän itsekin, arvatenkin lasimaalaaja. Tämä saattoi hänet päinvastoin hymyilemään, hän oli ehdottoman varma uneksimastaan kuninkaallisesta rikkaudesta. Tämä oli vain näennäistä. Mitäpä hyödytti ottaa siitä selvää? Jonakin päivänä hän kuitenkin tulisi olemaan se, mikä hän oli oleva. Kultasade virtasi kirkon harjalta, kaukainen urkujen soitto kajahti riemumarssiksi. Eikä Angélique edes kysellyt mielessään, mitä tietä hän kulki, jotta hän saattoi olla täällä niin yöllä kuin päivälläkin. Jollei hän asunut jossakin viereisistä taloista, ei hän päässyt sinne muuten kuin Guerdaches-kujaa myöten, joka kulki pitkin piispankartanon muurin sivua, päättyen Kunniakadulle.

Näin kului tunti, suloinen tunti. Angélique kurottui puron yli, huuhdellen liinavaatteita, hänen kasvonsa melkein koskivat raikkaaseen veteen. Mutta joka kerta kun hän otti uuden vaatekappaleen, hän kohotti päätään ja heitti silmäyksen, jossa, vaikkakin hänen mielensä olikin levottomassa liikkeessä, pilkotti veitikkamaisuutta. Ja nuori mies, joka seisoi telineillä, ollen tutkivinaan ikkunaa hyvin toimekkaan näköisenä, katseli häntä syrjäsilmällä, joutuen hämilleen heti kun tytön katse yllätti hänet tällä tavoin, häneen päin kääntyneenä. Oli merkillistä, miten nopeasti hän punastui; heleä väri kohosi hänen kasvoilleen silmänräpäyksessä, niin valkea kuin hän olikin iholtaan. Vähäisinkin mielenliikutus, suuttumus taikka hellyys, sai kaiken veren hänen suonistaan nousemaan kasvoihin. Hänellä oli silmät kuin sotasankarilla, mutta tuntiessaan tytön katselevan itseään oli hän niin ujo, että hän tuli kuin pikku lapseksi, ei tiennyt mitä tekisi käsillään ja sopersi änkyttäen määräyksiä seurassaan olevalle vanhukselle. Angéliquen iloisuus siinä hänen kurotellessaan puron reunalla, jonka pyörteiset vedet virkistäen huuhtoivat hänen käsivarsiaan, aiheutui siitä, että hän tunsi tuon nuoren miehen olevan yhtä viattoman kuin hänkin, yhtä tietämättömän elämästä ja yhtä halukkaan siitä nauttimaan. Ei tarvitse sanoa aina ääneen, näkymättömät sanansaattajat tuovat tietoja asioista, äänettömät suut ilmaisevat niitä. Angélique kohotti päätään, nuori mies joutui hämilleen, kääntäen pois kasvonsa, ja hetket kuluivat, ja oli suloista.

Yhtäkkiä Angélique näki hänen hyppäävän telineiltä ja poistuvan takaperin ruohokentälle, ikäänkuin voidakseen nähdä paremmin kauempaa. Mutta Angélique oli purskahtaa nauramaan, sillä niin tuiki selvää oli, että nuoren miehen tarkotuksena oli yksinomaan tulla lähemmäksi häntä. Hän oli päättänyt ottaa rohkean askelen, uskaltaa kaikki, ja hän oli nyt joutunut siihen liikuttavan hullunkuriseen asemaan, että hän oli muutaman askelen päässä tytöstä, selin häneen, eikä rohjennut kääntyä ympäri, peläten hämmennyksissään toimineensa liian pikaisesti. Angélique luuli jo hetken, että hän palaisi ikkunan luo samoin kuin oli tullutkin, heittämättä silmäystäkään taakseen. Mutta nuorukainen teki epätoivoisen päätöksen ja kääntyi ympäri; ja kun tyttökin samassa nosti päänsä, kohtasivat heidän katseensa toisensa ja he jäivät tuijottamaan toisiaan silmiin. Molemmat joutuivat kovasti hämilleen. He eivät tienneet mitä tehdä, he eivät olisi mitenkään voineet siitä selviytyä, jollei olisi silloin sattunut eräs draamallinen tapahtuma.

— Voi, hyvänen aika! huudahti tyttö onnettomana.

Hän oli hämmennyksissään tullut päästäneeksi irti kädestään liinaisen alusröijyn, jota hän oli huuhtomassa. Nopeasti virtaava puro sieppasi sen. Tuokio vielä, ja se olisi hävinnyt Voincourtin palatsin muurinkulmassa olevaan holviaukkoon, minne Chevrotten vesi vuolaana painui.

Seurasi muutamia jännittäviä silmänräpäyksiä. Nuori mies oli käsittänyt aseman ja syöksähtänyt jälkeen. Mutta puro hyppeli kivien ylitse, tuo vietävän alusröijy juoksi nopeammin kuin hän. Hän kumartui, luullen ehtivänsä siepata sen, mutta ei saanut kuin kourallisen vaahtoa. Kaksi kertaa hän epäonnistui. Mutta kiihtyneenä, urhokkaan näköisenä kuin ainakin sellainen, joka toimii henkensä uhalla, hän porhalsi veteen ja sai vihdoinkin pelastetuksi alusröijyn, juuri kun se oli painumassa maan alle.

Angélique, joka siihen saakka oli tuskallisessa jännityksessä seurannut pelastustyötä, tunsi nyt naurun, sydämellisen naurun pyrkivän ylös rinnastaan. Oi, tuo seikkailu, josta hän oli niin paljon uneksinut, tuo kohtaus järven rannalla, tuo hirmuinen vaara, josta hänet pelastaisi nuori mies, kauniimpi kuin päivä! Pyhä Yrjö, kansantribuuni, sotasankari, ei ollutkaan muuta kuin tämä lasimaalaaja, tämä harmaapuseroinen nuori työmies. Kun hän näki hänen palaavan sääret vettävaluvina, kantaen kömpelösti kädessään alusröijyä ja käsittäen kuinka naurettava oli ollut hänen intonsa hänen koettaessaan sitä pelastaa, niin hänen täytyi purra huultaan voidakseen pidättää iloisuuden puuskan, joka kutkutti hänen kurkussaan. Nuori mies unohtui katsomaan häntä. Oli niin ihastuttavaa lapsekkaisuutta tuossa pidätetyssä naurussa, joka täytti koko hänen nuoren olentonsa! Vesipärskeitä oli hänen vaatteissaan, puron vesi oli tehnyt hänen käsivartensa valkeiksi, hän tuoksui miellyttävää puhtautta ja kuulakkuutta kuin sammalmättäiden keskellä pulppuava metsälähde. Se oli kirkkaassa päivänpaisteessa loistavaa terveyttä ja iloa. Hänen yksinkertaisesta työpuvustaan, hänen pystystä vartalostaan, hänen pitkänsoikeista kuninkaantyttärenkasvoistaan, jotka muistuttivat vanhojen legendain kuvia, kaikesta tuosta saattoi nähdä, että samalla kun hän oli toimelias talonnainen, oli hän kuitenkin kuningatar. Ja nuori mies ei enää tiennyt, miten hänen oli annettava takaisin tuo vaatekappale, niin syvästi vaikutti häneen tuo kauneus, taiteellinen kauneus, jota hän ihaili. Ja häntä harmitti se, että hän itse näytti niin viattoman yksinkertaiselta, sillä hän huomasi hyvin, kuinka tyttö ponnisteli pysyäkseen nauramatta. Mutta jotain täytyi tehdä, hän ojensi alusröijyn hänelle.

Silloin Angélique tunsi, että jos hän vielä pusertaisi huuliaan yhteen, niin hän räjähtäisi. Poika parka! Hän oli hyvin liikuttava; mutta tämä oli vastustamatonta, hän oli liian onnellinen, hänen täytyi saada nauraa, nauraa ihan henkimenoon. Vihdoin hän luuli voivansa puhua, hän tahtoi sanoa yksinkertaisesti:

— Kiitoksia paljon.

Mutta nauru palasi jälleen, nauru saattoi hänet änkyttämään, katkaisi hänen sanansa. Ja nauru helisi korkeana, kirkkaana sävelryöppynä, joka lauloi Chevrotten kristallisolinan säestäessä. Nuori mies seisoi hämmentyneenä, osaamatta sanoa sanaakaan. Hänen valkeat kasvonsa olivat äkkiä käyneet tummanpunaisiksi. Hänet ujot lapsensilmänsä olivat leimahtaneet kuin kotkan silmät. Ja hän poistui ja oli jo mennyt tiehensä vanhan työmiehen kanssa, kun Angélique vielä nauroi puron reunalla kumarruksissaan, pärskyttäen jälleen vettä päälleen viruttaessaan vaatteitaan, yltäkylläisen iloisena päivän suurenmoisesta onnesta.

Seuraavana päivänä jo kuuden aikaan aamulla alettiin levittää kuivamaan vaatteita, jotka olivat olleet kasassa valumassa illasta saakka. Juuri parahiksi oli alkanut puhaltaa raikas tuuli, mikä auttoi kuivumista. Täytyipä kiinnittää vaatekappaleet panemalla joka kulmaan kivi painoksi, jotteivät ne lentäisi tiehensä. Koko pyykki oli siinä levällään, hohtavan valkoisena viheriässä ruohokossa, josta nousi hyvä, vehmas tuoksu; oli kuin kentälle olisi yhtäkkiä puhjennut kukkimaan lukemattomia satakaunoja, muodostaen lumivalkoisia liinasia.

Kun Angélique tuli aamiaisen jälkeen katsastamaan, joutui hän epätoivoon: koko pyykki uhkasi lentää matkoihinsa, niin kovaksi oli kiihtynyt tuuli, joka puhalsi siniseltä, kuultavan puhtaaksi lakaistulta taivaalta. Muuan lakana oli jo menossa, ja pyyhinliinoja lepatti painautuneena salavan oksia vasten. Hän otti kiinni pyyhinliinat. Mutta nenäliinoja lähti liikkeelle hänen takaansa. Eikä ketään ollut saapuvilla! Hän ei tiennyt mitä tehdä. Kun hän tahtoi levittää lakanaa, täytyi hänen tapella. Se pani hänet puolihuumauksiin, lyöden ja läjähdellen hänen ympärillään kuin liehuva lippu.

Silloin hän kuuli tuulen seasta äänen, joka sanoi:

— Neiti, haluatteko että autan teitä?

Se oli hän, ja paikalla Angélique huudahti, välittämättä muusta kuin emännän-huolistaan:

— Kyllä vain, auttakaa toki!… Ottakaa kiinni tuolta toisesta päästä! Pitäkää lujasti!

He vetivät vahvoilla käsivarsillaan suoraksi lakanan, joka lepatti kuin purje. Sitten he laskivat sen ruohikolle ja asettivat kuhunkin neljään kulmaan suuremman kiven. Ja kun nuori mies polvistui maahan, hillittynä ja säyseänä, eivät he nousseet enää kumpikaan ylös, vaan jäivät polvilleen toinen toiseen päähän suurta, häikäisevän valkoista vaatekappaletta.

Viimein Angélique hymyili, mutta ei ilkamoivasti, vaan ystävällisen kiitollisuuden hymyä. Nuori mies rohkaisi mielensä.

— Minun nimeni on Félicien.

— Ja minun Angélique.

— Minä olen lasimaalaaja, olen saanut tehtäväkseni korjata tuon ikkunan.

— Minä asun tuolla vanhempieni kanssa, ja minä olen koruompelija.

Navakka tuuli tempasi mukaansa heidän sanansa, piiskasi heitä voimakkaalla puhtaudellaan lämpimässä auringonpaisteessa, joka tulvi heidän ylitseen. He sanoivat toisilleen asioita, jotka he tiesivät, ainoastaan siksi että oli hauskaa sanoa niitä toisilleen.

— Ei kai siihen vain panna uutta ikkunaa?

— Ei, ei. Korjausta ei tule paljon huomaamaankaan… Minä pidän siitä yhtä paljon kuin tekin pidätte.

— Se on totta, minä pidän siitä. Siinä on niin vienot värit!… Minä olen kirjaillut yhden pyhän Yrjön, mutta se ei ollut niin kaunis.

— Oh, eikö niin kaunis!… Minä olen nähnyt sen, jos se on se, joka on ommeltu siihen punaiseen samettikasukkaan, mikä pastori Cornillella oli yllään sunnuntaina. Se on kerrassaan ihmeellinen!

Angélique punastui mielihyvästä ja huudahti äkkiä:

— Pankaahan kivi tuohon lakanan reunalle, vasemmalle puolellenne. Tuuli vie sen muuten uudestaan.

Nuori mies kiiruhti täyttämään määräystä ja pani kiven liinalle, joka lepatti rajusti kuin siipiään räpyttävä vangittu lintu pyrkiessään jälleen vapauteen. Kun se nyt pysyi rauhassa, nousivat molemmat seisomaan.

Angélique kulki vaatekappaleitten väliin jätettyjä kapeita ruohopolkuja pitkin, heittäen jokaiseen tarkastavan silmäyksen. Ja Félicien seurasi häntä hyvin toimessaan, näyttäen olevan kovasti huolissaan jonkun esiliinan tai keittiôpyyhkeen mahdollisesta menettämisestä. Se tuntui heistä aivan luonnolliselta. Ja Angélique jatkoi keskustelua, kertoen päivänsä vietosta ja selittäen mieltymyksiään.

— Minä tahdon, että kaikki esineet olisivat aina paikallaan… Aamulla työhuoneen käkikello herättää minut, aina juuri kuuden aikana. Ja vaikka ei olisi valoisakaan, niin minä osaisin sittenkin pukeutua: sukat ovat tuossa, saippua on tässä. Se on aivan kuin tauti! Oo, en minä ole aina ollut sellainen, ennen minä olin itse epäjärjestys! Kyllä äiti on saanut muistuttaa minua toisenkin kerran!… Ja työhuoneessa minä en voisi saada aikaan kerrassaan mitään, jollei tuolini olisi aina samassa paikassa, ikkunaa vastapäätä. Onneksi minä en ole vasen- enkä oikeakätinen, vaan ompelen yhtä hyvin kummallakin, ja se on todella onni, sillä kaikki eivät voi oppia siihen harjottelemallakaan… Sama on laita kukkien, joita minä jumaloin. En voi pitää yhtään kimppua lähelläni saamatta kauheaa päänsärkyä. Ainoastaan orvokkeja minä siedän, ja merkillistä kyllä, niitten tuoksu pikemmin rauhottaa minua. Jos olen vähänkin pahoinvoipa, ei tarvitse muuta kuin vetää henkeeni orvokkien tuoksua, niin heti se virkistää.

Nuori mies kuunteli ihastuksissaan. Hän ikäänkuin juopui tuon äänen suloisuudesta, siinä oli tavattoman hurmaava, kirkas, viivähtävä sointi. Ja hän oli varmaankin erittäin herkkä tälle inhimilliselle soitannolle, sillä joittenkin tavujen hivelevä keinunta sai hänen silmänsä kosteiksi.

— Ah! sanoi Angélique, keskeyttäen oman puheensa, — nämä paidathan ovat kohta kuivat.

Sitten hän jatkoi tuttavallisia ilmotuksiaan, jotka johtuivat lapsellisesta, itsetiedottomasta halusta tehdä itsensä tunnetuksi kumppanilleen.

— Valkoinen on aina kaunista, eikö olekin? Joinakin päivinä minä olen kyllästynyt siniseen ja punaiseen ja kaikkiin väreihin. Mutta valkoinen on täydellinen ilo, johon minä en milloinkaan väsy. Siinä ei ole mitään sysäävää, siihen haluaisi upota… Meillä oli valkoinen kissa, jossa oli keltaisia täpliä, ja minä maalasin nuo täplät. Siitä tuli oikein hyvä, mutta väri ei pysynyt… Ja tiedättekö, äidin tietämättä minä panen talteen kaikki valkoiset silkinjäännökset, niitä on kokonainen piironginlaatikko täynnä. En tee niillä mitään, huvikseni vain katselen ja käsittelen niitä silloin tällöin… Ja minulla on toinenkin salaisuus, mutta se on hyvin suuri! Joka aamu kun herään, on vuoteeni vieressä joku, niin! jokin valkoinen olento, joka lentää tiehensä.

Nuori mies ei epäillyt vähääkään, hän näytti uskovan sen varmasti. Eikö se ollut juuri niin kuin piti ollakin? Prinsessa keskellä loistavaa hoviaan ei olisi voinut vallottaa häntä niin pian. Tuo nuori tyttö oli, käyskennellessään viheriällä ruohikolla kaikkien näitten valkeitten liinavaatteitten keskellä, niin ylhäinen ja samalla niin viehättävä ja iloinen, että se valtasi hänen sydämensä yhä voimakkaammalla otteella. Sitä ei voinut enää muuttaa, ei ollut olemassa muuta kuin hän, tämä nuori tyttö, häntä hän tulisi seuraamaan elämän loppuun asti. Tyttö käveli yhä edelleen, lyhyin, nopein askelin, joskus kääntäen päätään ja hymyillen. Ja nuori mies seurasi häntä yhä, onnensa tukahduttamana, voimatta ollenkaan toivoa saavuttavansa häntä milloinkaan.

Mutta silloin tuli raju tuulenpuuska, ja joukko pieniä vaatekappaleita, kauluksia, kalvosimia ja kaulaliinoja pyrähti lentoon ja syöksähti kauas kuin tuuliaispäässä viskelehtivä valkoinen lintuparvi.

Ja Angélique alkoi juosta.

— Voi hyvänen aika sentään! Tulkaa! Auttakaa minua toki!

Molemmat kiisivät pitkin kenttää. Angélique sai kauluksen kiinni juuri puron reunalta. Félicienillä oli jo kaksi kaulaliinaa, jotka hän oli löytänyt keskeltä tuuheaa nokkosryhmää. Kalvosimetkin saatiin kootuksi yksi erältään. Mutta heidän juoksennellessaan täyttä kyytiä Angéliquen liehuvat hameenliepeet sipaisivat Félicieniä kolme kertaa; ja joka kerta hän tunsi sydämessään sysäyksen ja punastui äkkiä. Félicien hipaisi vuorostaan Angéliqueä, hypähtäessään ottamaan kiinni riimeistä kaulaliinaa, joka yritti karata häneltä. Angélique jäi seisomaan liikkumattomana, henkeään tapaillen. Levottomuus tukahdutti hänen naurunsa. Hän ei ilkamoinut enää, pitänyt pilanansa tuota yksinkertaista ja ujoa suurta poikaa. Mikä hänelle oli tullut, ettei hän enää ollut iloinen ja että tällainen suloinen levottomuus hämmensi häntä? Kun Félicien ojensi hänelle kaulaliinaa, koskettivat heidän kätensä sattumalta toisiaan. He säpsähtivät, he katsoivat toisiinsa hämmentyneinä. Angélique oli peräytynyt kiivaasti, hän jäi hetkeksi seisomaan tyrmistyneenä siitä suuresta, odottamattomasta mullistuksesta, mikä hänessä tapahtui. Sitten hän lähti yhtäkkiä juoksemaan hullaantuneena, kiitäen pois syli täynnä pieniä liinavaatteita, jättäen muut oman onnensa nojaan.

Félicien yritti silloin puhua.

— Oh, sallikaa … minä pyydän…

Tuuli puhalsi kahta rajummin, katkaisten häneltä hengityksen. Toivottomana hän katseli, kun Angélique juoksi, ikäänkuin tuulenpuuska olisi häntä lennättänyt. Hän juoksi juoksemistaan valkoisten lakanain ja pöytäliinain välitse, vinojen auringonsäteitten kalpeassa kultahohteessa. Tuomiokirkon varjo näytti sulkevan hänet syliinsä, hän oli pujahtamaisillaan kotiinsa puutarhan pienestä portista katsahtamattakaan taakseen. Mutta portilla hän kääntyi nopeasti ympäri, äkillisen hyvyyden valtaamana. Hän ei tahtonut, että toinen olisi luullut hänen kovin suuttuneen. Ja hämillään, hymyillen, hän huusi:

— Kiitos, kiitos!

Siitäkö hän kiitti, että Félicien oli auttanut häntä ottamaan kiinni pesuvaatteita? Vai jostain muustako? Hän oli hävinnyt, portti sulkeutui.

Ja Félicien jäi yksin keskelle kenttää, säännöllisesti uudistuvien tuulenpuuskien puhaltaessa elähyttävinä selkeältä taivaalta. Piispankartanon jalavat huojuivat ja kohisivat kuin meren mainingit, tuomiokirkon pylväissä ja kattopengermissä viuhui ja ulvoi. Mutta hän ei kuullut muuta kuin pienen myssyn kevyen lepatuksen, joka oli solmittu nauhoistaan syreenin oksaan kuin valkoinen kukkakimppu, ja joka oli Angéliquen.

Joka kerta tästä päivästä lähtien, kun Angélique avasi ikkunansa, näki hän Félicienin alhaalla Mariantarhassa. Hän oli muka laittavinaan ikkunaa, hän vietti siellä kaiket päivät, mutta työ ei edistynyt minkään vertaa. Tuntikausiksi hän unohtui makaamaan pitkällään jonkun pensaan takana, tähystellen lehtien lomitse. Oli niin suloista saada hymyillä toisilleen aamuin ja illoin. Angélique oli onnellinen eikä pyytänyt enempää. Pyykinpesua ei ollut ennenkuin taas kolmen kuukauden perästä, siihen saakka puutarhan portti pysyisi sulettuna. Mutta saivathan he nähdä toisiaan joka päivä, ja sillä tavoin menisivät nuo kolme kuukautta niin pian! Ja oliko olemassa suurempaa onnea kuin elää tällä tavalla, päivän kuluessa ilta-katsetta odotellessa ja yön aamu-silmäystä vartoessa?

Heti heidän ensi kertaa kohdatessaan Angélique oli kertonut kaikki, tapansa, mieltymyksensä, sydämensä pienet salaisuudet. Mutta toinen ei ollut sanonut muuta kuin että hänen nimensä oli Félicien. Ehkä piti niin ollakin, että nainen antoi kaikkensa ja mies pysytteli tuntemattomuudessaan. Angélique ei tuntenut mitään malttamatonta uteliaisuutta, hän vain hymyili ajatellessaan sitä mikä tulisi varmasti tapahtumaan. Ja sitten, se mitä hän ei tiennyt, ei merkinnyt mitään. He näkivät toisensa, ja siihen yksin sisältyi kaikki. Hän ei tiennyt Félicienistä mitään, ja kuitenkin hän tunsi hänet niin täydelleen, että hän saattoi lukea hänen ajatuksensa hänen katseestaan. Hän oli tullut, Angélique oli hänet tuntenut, ja he rakastivat toisiaan.

Näin nauttivat he suloisin tuntein, omistaessaan toisensa etäältä. He tekivät löytöjä, jotka antoivat heille yhäti uutta ihastuksen aihetta. Angéliquella oli hoikat, ompelutyön kuihduttamat kädet, joita Félicien ihaili. Angélique taas oli ylpeä Félicienin jalkojen pienuudesta. Félicienissä oli kaikki miellyttävää, Angélique oli hänelle kiitollinen siitä, että hän oli kaunis. Hän tunsi riemuitsevaa iloa huomatessaan eräänä iltana, että hänen partansa oli hiukan vaaleampi kuin hänen hiuksensa, mikä antoi hänen hymyllensä erinomaisen sulouden. Félicien juopui humauksesta, kun hän eräänä aamuna Angéliquen kurottuessa kaiteen yli huomasi hänen hienolla kaulallaan ruskean pilkun. Heidän sydämensäkin paljastuivat toisilleen, he tekivät niistäkin löytöjä. Teeskentelemätön, ylväs liike, jolla Angélique avasi ikkunansa, ilmotti aivan varmaan, että tuolla pikku koruompelijalla oli kuningattaren sielu. Samaten tunsi Angélique, että Félicien oli hyvä, nähdessään kuinka kevyesti hänen jalkansa tallasi ruohikkoa. Näinä tuttavuutensa ensi hetkinä heitä ympäröi pelkkä ansioitten ja miellyttävien ominaisuuksien säteily. Jokaisella kohtauksella oli viehätyksensä. Heistä tuntui, etteivät he koskaan saisi kyllikseen tästä toistensa näkemisen onnesta. Pian kuitenkin alkoi Félicienissä näkyä kärsimättömyyden oireita. Hän ei enää maannut tunnittain pensaan juurella liikkumattomana onnensa täydellisyydessä. Heti kun Angélique ilmestyi kaiteeseensa nojaten, tuli hän levottomaksi, koettaen lähestyä häntä. Tästä Angélique viimein hiukan harmistui, sillä hän pelkäsi että heidät huomattaisiin. Syntyipä eräänä päivänä suoranainen sovun rikkoutuminen: Félicien oli tullut aivan muurin viereen, Angéliquen täytyi lähteä pois parvekkeelta. Tapaus oli järkyttävä. Félicien joutui pois suunniltaan, hänen kasvonilmeensä osotti niin sydämeenkäypää alistuvaisuutta ja pyyntöä, että Angélique antoi hänelle anteeksi seuraavana päivänä, tullen parvekkeelle tavalliseen aikaan. Mutta odotus ei enää Félicieniä tyydyttänyt, hän alkoi uudelleen. Nyt hän tuntui olevan yhtaikaa joka paikassa, täyttäen koko Mariantarhan kiihkeällä kaipuullaan. Hän astui esiin jokaisen puunrungon suojasta, hän ilmestyi näkyviin jokaisen sinivattupensaan takaa. Näytti kuin hänellä olisi ollut asuntonsa jossakin puun oksalla niillä seuduin, kuten jalavien sepelkyyhkysillä. Chevrotte oli hänellä tekosyynä, jonka vuoksi hän oleili siellä, istuen puron reunalla ikäänkuin seuraten pilvien lentoa sen kuvastimessa. Eräänä päivänä Angélique näki hänet seisomassa myllyn raunioilla jonkun hajonneen vajan harjahirrellä, onnellisena päästyään täten edes hiukan korkeammalle, kun ei hänellä surukseen ollut siipiä lentääkseen aina hänen olkapäälleen. Eräänä toisena päivänä Angélique oli vähällä huudahtaa, nähdessään hänet itseään ylempänä kahden kirkon ikkunan välissä kuorikappelien kattopengermällä. Kuinka hän oli voinut päästä tuolle parvekkeelle, jonka lukitun oven avain oli kirkonvartian huostassa? Ja kuinka hän toisen kerran näki hänet selvässä taivaan korkeudessa, päälaivan nojapylväitten ja tukimuurien sakarain keskellä? Sieltä ylhäältä hän katseli alas hänen huoneeseensa aivan kuin pääskyset, jotka lentelivät pikkutornien huipun ympärillä. Ei koskaan ollut Angéliquen mieleen juolahtanut, että hänen tarvitsisi piiloutua. Ja tästä lähtien hän sulkeutui huoneeseensa, ja hänet valtasi kasvava levottomuus tuntiessaan täten olevansa aina toisen anastamana, aina kahden. Jos hän kerran malttoi odottaa, niin miksi sitten hänen sydämensä löi niin kovasti, kuin täydellä voimalla kumisevat kirkonkellot suurina juhlina?

Kolme päivää Angélique pysytteli näyttäytymättä, Félicienin kasvavan rohkeuden pelottamana. Hän lupasi itselleen, ettei tahtoisi nähdä häntä enää koskaan, hän yllytti itseään halveksimaan häntä. Mutta Félicienin maltittomuus tarttui häneenkin, hän ei voinut pysyä yhdessä kohden, hän turvautui kaikkiin mahdollisiin tekosyihin saadakseen poistua kirjailu-kehyksensä äärestä. Kuultuaan että Gabet-muori oli vuoteen omana ja mitä suurimmassa puutteessa, meni hän käymään hänen luonaan joka aamu. Hän asui juuri Kultaseppäinkadun varrella, kolmannessa talossa. Angélique toi tullessaan lientä ja sokeria ja meni sitten ostamaan lääkkeitä Isonkadun apteekista. Eräänä päivänä palatessaan lääkepusseineen ja pulloineen hän hämmästyksekseen näki Félicienin sairaan vaimon vuoteen vieressä. Félicien punastui kovasti ja poistui kömpelösti. Seuraavana päivänä hänen ollessaan lähdössä Félicien ilmestyi jälleen, ja hän poistui hänen tieltään tyytymättömänä. Tahtoiko hän estää häntä käymästä köyhiensä luona? Hänelle oli juuri tullut tuollainen armeliaisuuden puuska, joka saattoi hänet antamaan kaikkensa, jaellen runsain käsin niille, joilla ei ollut mitään. Kärsimyksen ajatus sai hänen sydämensä uhkumaan sääliä. Hän juoksi sokean ja halvaantuneen Mascart-ukon luona Alakadulla, syöttäen hänelle omalla kädellään tuomansa velliannoksen; Chouteau-vanhusten, yhdeksänkymmen-vuotiaan parikunnan luona, jotka asuivat eräässä kellarissa Kunniakadun varrella, minne hän oli toimittanut vanhoja huonekaluja Hubertien ullakolta; ja vielä monien muiden, seudun kaikkien köyhien luona, joille hän salaa kuletti kaikkea mitä ajelehti hänen saatavillaan, onnellisena saadessaan saapua odottamatta ja nähdä heidän ihastuvan joistakin edellisen päivän jätteistä. Ja tästä lähtien hän kohtasi nyt joka paikassa Félicienin! Hän ei milloinkaan ollut nähnyt häntä niin usein, vaikka hän vartavasten oli varonut menemästä ikkunan ääreen, jotta ei näkisi häntä. Hänen mielensä tuli yhä levottomammaksi, hän uskoi olevansa kovasti suutuksissaan.

Mutta pahinta koko seikkailussa oli se, että armeliaisuuden harjotus kävi Angéliquelle pian toivottomaksi. Tuo poika turmeli sen ilon, mikä hänellä oli omista hyvistätöistään. Félicienillä oli ehkä ennen ollut toisia köyhiä, mutta ei näitä, sillä näitten luona hän ei ollut käynyt. Ja hän oli varmaan vakoillut häntä ja kulkenut hänen perässään, tullakseen tuntemaan ne ja riistääkseen ne häneltä tällä tavoin yhden toisensa jälkeen. Joka kerta kun hän nyt saapui Chouteau-vanhusten luokse pieni vasu ruokatavaraa mukanaan, oli pöydällä hopearahoja. Eräänä päivänä, kun hän juoksi viemään puolta frangia, jonka säästämiseen häneltä oli mennyt kokonainen viikko, Mascart-ukolle, joka lakkaamatta vaikeroi tupakan-puutettaan, tapasi hän hänet rikkaana, aurinkona loistavan kahdenkymmenen frangin rahan omistajana. Ja kun hän eräänä iltana pistäytyi Gabet-muorin luokse, pyysi tämä häntä käymään vaihtamassa setelirahaa pienemmäksi. Kuinka masentavaa oli todeta voimattomuutensa, kun toinen noin mukavasti saattoi tyhjentää kukkaronsa, eikä itsellä ollut ollenkaan rahaa! Olihan hän köyhiensä takia iloinen tästä odottamattomasta aarteesta, mutta hän ei enää tuntenut onnea antaessaan. Häntä suretti, että hän voi antaa niin vähän, kun toinen antoi niin paljon. Tuo taitamaton poika ei ymmärtänyt asiaa, ja luullen vallottavansa hänet heittäytyi liikuttavan anteliaaksi ja tuhosi siten hänen almunsa. Puhumattakaan siitä, että hänen täytyi kaikkien köyhien luona kuulla häntä ylisteltävän: niin erinomainen nuori mies, niin hyvä, niin lempeä, niin sivistynyt! He eivät puhuneet muusta kuin hänestä, he näyttelivät hänen lahjojaan kuin halveksiakseen hänen antimiansa. Vaikka hän oli vannonut unohtavansa, kyseli hän heiltä Félicienistä. Mitä hän oli antanut, mitä sanonut? Ja eikö hän ollut kaunis, ja lempeä ja vaatimaton? Ehkä rohkeni hän puhua hänestä? Oo, kyllä toki, hän puhui hänestä aina! Silloin Angélique täydellisesti inhosi häntä, sillä hänen kärsimänsä loukkaus tuntui viimein liian raskaalta.

Tällä tavoin eivät asiat voineet jatkua. Ja eräänä vienon hämäränä toukokuun iltana tuli ratkaisu. Se tapahtui Lemballeuse'n joukon luona, joka oli myllyn raunioissa asustava kerjäläisperhe. Siihen kuului vain naisia, vanha, kurttunaamainen äiti, Tiennette, hänen vanhin tyttärensä, kaksikymmenvuotias ihmisarka olento, ja kaksi pienempää sisarta, Rose ja Jeanne, joitten silmät jo katselivat julkeina punaisten tukkatupsujen alta. Kaikki neljä kulkivat kerjäämässä pitkin teitä ja maantien varsia, ja palasivat illalla, jalat uupumuksesta katkeamaisillaan. Kenkinä oli heillä jotkin vanhat rajat, joita sidenuoralla kuroen oli koetettu auttaa pysymään koossa. Ja juuri sinä iltana oli Tiennette, heitettyään aamulla kenkähylkynsä kivikkoon, palannut kotiin jalat haavoilla, nilkat verissä. Istuen asuntonsa oven edustalla Mariantarhan tuuheassa ruohikossa hän nyhti okaita jaloistaan, äidin ja pikkusiskojen voivotellessa hänen ympärillään.

Parahiksi saapui siihen silloin Angélique, pitäen piilossa esiliinansa alla leipää, joka hänellä oli tapana tuoda heille kerran viikossa. Hän oli pujahtanut sinne puutarhan pikku portista ja jättänyt sen sulkematta, aikoen juosta takaisin heti saman tien. Mutta nähdessään koko joukon itkemässä, hän pysähtyi.

— Mikä täällä on? Mitä on tapahtunut?

— Voi, neiti kulta! vaikeroi Lemballeuse-muori, katsokaa nyt millaiseksi tuo iso pöllöpää on laittanut itsensä! Huomenna hän ei saata kävellä, se on hukkapäivä… Kengät pitäisi olla.

Silmät kiiluen pörröisen harjan alta Rose ja Jeanne yltyivät nyyhkyttämään kahta kovemmin, kirkuen kimeästi:

— Kengät pitäisi olla, kengät pitäisi olla!

Tiennette oli puoleksi kohottanut laihaa, tummaa päätään. Sitten hän oli sanaakaan puhumatta raapaissut vielä uuden verinaarmun ihoonsa, kiukustuneena pitkälle tikulle, jota hän neulan avulla koetti kaivaa pois.

Liikutettuna Angélique antoi almunsa.

— Tässä on edes leipä.

— Oh, leipää, sanoi äiti, kyllähän sitäkin tarvitaan. Mutta ei hän leivällä kävellä saata. Ja Blignyssä on markkinat, joilta hän tuo joka vuosi enemmän kuin neljäkymmentä sou'ta… Voi hyvä Jumala kuitenkin! Mihinkä tässä joudutaan?

Sääli ja neuvottomuus tekivät Angéliquen mykäksi. Hänellä oli taskussaan kaiken kaikkiaan viisi sou'ta. Ja viidellä sou'lla ei juuri voinut saada kenkiä, ei edes käytetyitä. Joka kerta tämä rahanpuute teki hänet voimattomaksi. Ja tällä kertaa hän joutui vielä kokonaan pois suunniltaan, kun hän kääntäessään silmänsä näki Félicienin seisovan muutamien askelien päässä tihenevässä hämärässä. Hän oli varmaankin kuullut mistä oli kysymys, ehkä hän oli seisonut siinä kauankin. Hän ilmestyi aina tällä tavoin, Angéliquen tietämättä koskaan, mistä tai miten hän oli tullut.

— Hän antaa kengät, ajatteli Angélique.

Hän astui todellakin jo lähemmäksi. Sinipunervalle taivaalle syttyivät ensimmäiset tähdet. Suuri, lämmin rauha laskeutui ylhäältä, uuvuttaen uneen Mariantarhan, jonka salavat upposivat varjoon. Tuomiokirkko oli enää vain musta seinä läntisen taivaan edessä.

— Ihan varmaan hän antaa kengät.

Ja Angélique tunsi suoranaista epätoivoa. Félicienkö siis antaisi kaikki, eikö hän siis kertaakaan pääsisi hänestä voitolle! Hänen sydämensä jyskytti haljetakseen, hän olisi tahtonut olla hyvin rikas, näyttääkseen Félicienille, että hänkin osasi tehdä ihmisiä onnellisiksi.

Mutta Lemballeuse't olivat nähneet tuon hyvän herran, äiti kiiruhti esiin, pikku siskokset ruikuttivat käsi ojennettuna, ja iso sisar, hereten nyppimästä verisiä nilkkojaan, katseli häntä kieroilla silmillään.

— Kuulkaahan, hyvä vaimo, sanoi Félicien, menkää Isonkadun ja Alakadun kulmaan…

Angélique oli ymmärtänyt, siinä oli suutarin myymälä. Hän keskeytti kiivaasti niin kiihtyneenä että sopersi mitä sanoja suuhun sattui tulemaan:

— Se on turhaa vaivaa!… Sitä ei tarvita… On paljon yksinkertaisempaa…

Mutta hän ei löytänytkään tuota yksinkertaisempaa keinoa. Mitä oli tehtävä, mitä oli keksittävä, jotta voisi voittaa hänet almunannossa? Ei koskaan ollut Angélique luullut inhoavansa häntä niin kovasti.

— Sanokaa, että tulette minun puolestani, jatkoi Félicien. Pyytäkää…

Uudestaan Angélique keskeytti hänet, toistaen tuskallisen näköisenä:

— On paljon yksinkertaisempaa… On paljon yksinkertaisempaa…

Yhtäkkiä hän tyyntyi, istahti kivelle, nyöritti joutuin auki kenkänsä ja veti ne jalastaan, ja veti vielä sukatkin.

— Kas tässä! Niin yksinkertaista se on! Mitä hyödyttää nähdä turhaa vaivaa?

— Voi, kulta neiti, Jumala teidät palkitkoon! huudahti Lemballeuse-muori, tarkastellen kenkiä, jotka olivat melkein uudet. Minä ratkon ne päältä auki, niin kyllä ne mahtuvat… Tiennette, kiitä, senkin hölmö!

Tiennette tempasi Rosen ja Jeannen käsistä sukat, joita nämä halukkain silmin katselivat. Hän ei aukaissut suutaan.

Mutta silloin Angélique huomasi, että hänen jalkansa olivat paljaat ja että Félicien näki ne. Hän joutui kovasti hämilleen. Hän ei uskaltanut enää liikahtaa, sillä hän oli varma, että jos hän nousisi ylös, niin Félicien näkisi niitä vielä enemmän. Sitten hän säikähtyi, hänen ajatuksensa sekaantuivat, hän lähti juoksemaan. Hänen pienet jalkansa vilistivät ruohikossa heleän valkoisina. Yö oli yhä tummennut, Mariantarha oli kuin varjojärvi viereisten suurien puitten ja tuomiokirkon mustan kasan välissä. Ja pimeässä maanrajassa ei näkynyt muuta kuin kyyhkyn-valkoisten, kiireesti pakenevien pienten jalkojen vilahtelu.

Säikähdyksissään, peläten vettä, Angélique juoksi pitkin puron reunaa päästäkseen sillan virkaa toimittavan lankun luokse. Mutta Félicien oli oikaissut suoraan halki pensaikon. Hän, joka oli ollut niin kaino tähän saakka, oli Angéliquen valkoiset jalat nähdessään punastunut vielä enemmän kuin hän. Ja häntä ajoi polttava liekki, hän olisi tahtonut huutaa ilmi tulisen tunteensa, joka oli vallannut hänet kokonaan heti ensi päivästä nuoruuden tulvehtivalla voimalla. Mutta kun Angélique hipaisi häntä, ei hän voinut kuin kuiskaten sopertaa tunnustuksen, joka poltti hänen huuliaan:

— Minä rakastan teitä.

Angélique oli pysähtynyt hämmennyksissään. Hän katsoi hetkisen Félicieniä silmiin, seisoen aivan suorana. Suuttumus ja viha, minkä hän oli luullut olevan sydämessään, haihtui, suli tuskallisen suloiseen tunteeseen. Mitä oli Félicien sanonut, kun se vaikutti häneen noin mullistavasti? Félicien rakasti häntä, hän tiesi sen, ja nyt, kun hän kuuli tuon sanan kuiskattavan korvaansa, täyttyi hänen mielensä hämmästyksellä ja pelolla. Félicien oli rohkaistunut, tuo rikollinen armeliaisuus oli lähentänyt heidän sydämiään, hänen sydämensä oli avautunut, ja hän toisti:

—- Minä rakastan teitä.

Ja Angélique alkoi jälleen juosta, peläten rakastajaansa. Chevrotte ei enää pidättänyt häntä, hän syöksyi sen keskelle kuin takaa-ajettu kauris, hänen pienet valkoiset jalkansa juoksivat kivien keskellä, väristen veden kylmyydestä. Puutarhan portti sulkeutui, ja ne hävisivät.

VI.

Kaksi päivää tunsi Angélique kovia tunnonvaivoja. Heti kun hän pääsi yksin, itki hän, ikäänkuin olisi tehnyt rikoksen. Ja yhä uudelleen nousi pelottavan synkkänä kysymys: oliko hän tehnyt syntiä tuon nuoren miehen kanssa? Oliko hän kadotettu niinkuin Legendan huonot naiset, jotka suostuvat paholaisen houkutuksiin? Nuo hiljaa kuiskatut sanat: »Minä rakastan teitä», kaikuivat hänen korvissaan niin kovana pauhinana, että ne varmasti olivat jonkun näkymättömyyden syvyyksiin kätkeytyneen kauhean voiman lähettämiä. Mutta hän ei tietänyt, hän ei voinut tietää, hän oli kasvanut niin tietämättömänä ja erillään elämästä.

Oliko hän tehnyt syntiä tuon nuoren miehen kanssa? Ja hän koetti muistella tarkoin kaikkea mitä oli tapahtunut, hän punnitsi viattoman mielensä epäilyksiä. Mitä oli oikeastaan synti? Riittikö se, että nähtiin toisiaan, puhuteltiin toisiaan ja sitten valehdeltiin vanhemmille? Siinä ei voinut olla kaikki paha. Mutta minkätähden hän sitten tunsi tällaista ahdistusta? Minkätähden hän, jollei hän kerran ollut syyllinen, tunsi muuttuvansa toiseksi, uuden sielun liikkuvan sisässään? Ehkä se oli sittenkin synti, joka saattoi hänet tähän pimeään tuskaan, joka häntä ahdisti. Hänellä oli sydän täynnä hämäriä, epämääräisiä asioita, kokonainen sekasorto tulevia sanoja ja tekoja, joita hän kauhistui ennenkuin ymmärsikään. Tulvehtiva veri kuumensi hänen poskensa, hän kuuli jyrisevinä nuo kauheat sanat: »Minä rakastan teitä». Ja hän lakkasi ajattelemasta ja puhkesi nyyhkytyksiin, epäillen todellisuutta, peljäten vielä tapahtumatonta syntiä, sitä pahaa, jolla ei ollut nimeä eikä muotoa.

Suurimpana tuskana oli hänellä se, ettei hän ollut avannut sydäntään Hubertinelle. Jos hän olisi voinut kysyä häneltä, olisi tämä varmaan muutamalla sanalla ilmaissut hänelle salaisuuden. Sitten hänestä tuntui, että jos hän vain voisi puhua jollekin vaivastaan, niin se jo parantaisi hänet. Mutta salaisuus oli tullut liian suureksi, hän olisi kuollut häpeästä. Hän teeskenteli, oli olevinaan levollinen, vaikka hänen sisässään riehui myrsky. Kun häneltä kysyttiin, miksi hän oli niin hajamielinen, nosti hän hämmästyneenä silmänsä, vastaten ettei hän mitään ajatellut. Hän istui kehyksensä ääressä hyvin säntillisenä, liikutellen neulaa koneellisin käsin, silläaikaa kun hänen mieltään raasti yksi ainoa ajatus aamusta iltaan. Hän oli rakastettu! Ja entä hän, rakastiko hänkin vuorostaan? Tämä oli vielä hämärä kysymys, johon hänen tietämättömyytensä ei antanut vastausta. Hän toisti sitä niin että hän viimein meni aivan pyörälle, sanat kadottivat tavallisen merkityksensä, kaikki muuttui jonkinlaiseksi huumaavaksi pyörteeksi, joka vei hänet mukaansa. Ponnistaen tahtoaan hän pääsi jälleen tajuihinsa, selviytyi ympäristöönsä, käyttäen neulaa totutulla uutteruudellaan, vaikka mielensä uneksikin. Ehkä hän kantoi sisässään jonkun suuren sairauden itua. Eräänä iltana maata pannessaan hänellä oli vilunpuistatuksia. Hän luuli, ettei hän enää nousisi ylös. Hänen sydämensä takoi haljetakseen, hänen korvissaan kumisi kuin kellojen soitto. Rakastiko hän vai lähestyikö häntä kuolema? Ja hän hymyili tyynesti Hubertinelle, joka lankaansa vahatessaan levottomana häntä tarkasti.

Muuten Angélique oli tehnyt valan, ettei hän enää koskaan tahtoisi nähdä Félicieniä. Hän ei enää uskaltanut mennä Mariantarhan reheväruohoiselle kentälle, ei käynyt enää edes köyhiensä luona. Hän pelkäsi, että tapahtuisi jotain kauheaa, jos he vielä kerran joutuisivat silmä silmää vastaan. Hänen päätökseensä sisältyi sitäpaitsi katumuksen ajatus, hän tahtoi rangaista itseään synnistä, jonka hän oli saattanut tehdä. Joinakin aamuina hän oli niin ankara, että tuomitsi itsensä olemaan katsahtamatta ulos ikkunasta, jottei sattuisi näkemään Chevrotten rannalla sitä, jota hän pelkäsi. Ja jos hän lankesi kiusaukseen ja katsoi, eikä Félicieniä ollut siellä, niin pysyi hänen mielensä surullisena seuraavaan päivään asti.

Eräänä aamuna, kun Hubert oli laittamassa työkuntoon dalmatikaa, kutsui ovikellon helähdys hänet alas. Se oli varmaan joku, joka tuli liikeasioissa, luultavasti jotakin tilaamaan, sillä Hubertine ja Angélique kuulivat keskustelun ääntä portaille vievän oven kautta, joka oli jäänyt auki. Sitten he nostivat päänsä kummastuneina: askeleita nousi ylös, Hubert toi tilaajan sisälle, mitä ei muuten koskaan tapahtunut. Ja Angélique jäi hämmästyksestä liikkumattomaksi, tuntiessaan tulijan Félicieniksi. Hän oli puettu yksinkertaisesti, kuten käsityöläinen, jonka kädet ovat valkeat. Koska Angélique ei enää tullut hänen luokseen, tuli hän tänne, odotettuaan monta päivää turhaan tuskallisessa epävarmuudessa, sen katkeran ajatuksen vaivaamana, ettei Angélique häntä rakastanutkaan.

— Katsos, lapseni, tässä on jotain, mikä koskee sinua, selitti Hubert. Herra on tullut tilaamaan meiltä erään työn, joka on vähän erikoinen laatuaan. Ja jotta voisimme keskustella siitä rauhassa, pidin parempana kutsua hänet tänne… Olkaa hyvä ja näyttäkää piirustukset tyttärelleni.

Ei Hubertilla enempää kuin Hubertinelläkään ollut vähintäkään epäluuloa. He lähestyivät ainoastaan uteliaisuudesta, saadakseen nähdä. Mutta Félicien oli, samoin kuin Angéliquekin, liikutuksen kouristamana. Hänen kätensä vapisivat, kun hän kääri auki piirustusta; ja hänen täytyi puhua hitaasti, salatakseen levottomuuttaan.

— Se on hiippa monseigneurille… Niin, jotkut kaupungin naiset, jotka tahtovat antaa hänelle tällaisen lahjan, ovat jättäneet minun tehtäväkseni piirustaa kappaleet ja valvoa niitten valmistusta. Minä olen lasimaalaaja, mutta olen myöskin paljon harrastanut entisajan taidetta… Kuten näette, olen vain uudestaan muodostanut erään goottilaisen hiipan…

Kumartuessaan eteensä levitetyn suuren paperiarkin yli Angélique huudahti kevyesti:

— Oh, pyhä Agnes!

Siinä oli todellakin tuo kolmitoista-vuotias marttyyrineitsyt, alastomana, verhottuna ainoastaan hiuksiinsa, joitten peitosta ei näkynyt muuta kuin hänen pienet jalkansa ja pienet kätensä, sellaisena kuin hän seisoi patsaallaan eräällä tuomiokirkon ovella, ja varsinkin sellaisena kuin hän oli kirkon sisällä eräässä vanhassa puuveistoksessa, joka aikoinaan oli ollut maalattu, mutta nykyään vaaleankellertävä, iän kultaama kauttaaltaan. Hän täytti koko hiipan etusivun, pystyyn ojentuneena, taivaaseen kohoavana, kahden enkelin kannattamana; ja hänen alapuolellaan levisi hyvin kaukainen, hienosti häämöttävä maisema. Takasivu ja kärjet olivat koristetut kauniisti tyylitetyillä suikeilla lehtiornamenteilla.

— Nuo naiset, jatkoi Félicien, aikovat antaa lahjansa Ihmeen juhlaksi, ja minä olen luonnollisesti katsonut tarkotuksenmukaiseksi valita pyhän Agneksen…

— Ajatus on erinomainen, keskeytti Hubert.

Hubertine virkkoi vuorostaan:

— Monseigneur tulee olemaan hyvin liikutettu.

Ihmeen juhlakulkue, joka pantiin toimeen joka vuosi heinäkuun 28 päivänä, oli saanut alkunsa Hautecoeurin markiisin Jean V:n aikana, kiitokseksi siitä ihmeellisestä parantamisvoimasta, jonka Jumala oli suonut hänelle ja hänen suvulleen ja jonka kautta Beaumont pelastui rutosta. Tarina kertoi, että Hautecoeurien oli tästä ihmevoimasta kiittäminen pyhää Agnesta, jonka hartaita palvojia he olivat ja joka sentakia oli esirukouksillaan saanut sen aikaan. Ja siitä oli johtunut tapa tuoda vuosipäivänä pyhimyksen vanha kuva ulos kirkosta ja kulettaa sitä juhlasaatossa pitkin kaupungin katuja siinä hurskaassa uskossa että se yhäkin karkotti siitä loitolle kaiken pahan.

— Ihmeen juhlaksi, puhui viimein Angélique puoliääneen piirustusta katsellen, — mutta sehän on kahdenkymmenen päivän perästä, me emme mitenkään ehdi.

Hubertit pudistivat päätään. Sellainen työ kysyi todellakin ääretöntä huolta. Hubertine kääntyi kuitenkin Angéliqueen päin ja virkkoi:

— Minä voisin auttaa sinua, ottaisin osalleni ornamentit ja sinä saisit tehdäksesi vain itse kuvan.

Angélique tähysteli yhä levottomana pyhimystä. Ei, ei! Hän kieltäytyi. Olisi ollut kovin suloista suostua, mutta hän torjui luotaan sen halun. Hän olisi tehnyt hyvin pahoin, hän olisi joutunut osalliseksi petokseen; sillä aivan varmaan Félicien ei puhunut totta, hän tunsi selvästi ettei hän ollut köyhä, että tuo käsityöläisen puku oli vain valhe-asu. Ja tämä teeskennelty vaatimattomuus ja koko tuo juttu, jonka varjolla hän oli tunkeutunut hänen luokseen, saattoi hänet olemaan varuillaan, vaikka hän samalla oli sydämessään huvitettu ja onnellinen ja muutti hänet mielessään toiseksi, nähden hänet sinä kuninkaallisena prinssinä, mikä hän oli oleva, sillä hän oli ehdottoman varma unelmansa täydellisestä toteutumisesta.

— Ei, kertasi hän puoliääneen, me emme ehdi.

Ja hän jatkoi silmiään nostamatta, kuin itsekseen puhellen:

— Pyhimykseen ei voi käyttää läpiompelua eikä gipyyriä. Se olisi liian arvotonta… Siihen pitää olla varjostettua kultaa.

— Juuri niin, lausui Félicien, samaa kirjailutapaa minäkin ajattelin. Minä tiesin että neiti oli löytänyt sen salaisuuden… Sitä on vielä säilynyt sakaristossa melko kaunis palanen.

Hubert innostui.

— Niin, niin, se on viidenneltätoista vuosisadalta, sen on ommellut eräs minun esiäideistäni… Varjostettu kulta — ah, ei ollut olemassa mitään kauniimpaa työtä, herra. Mutta se oli liiaksi aikaavievää, se tuli liian kalliiksi, ja lisäksi se kysyi todellisia taiteilijoita. Kahteensataan vuoteen ei sellaista työtä ole enää tehty… Ja jos tyttäreni kieltäytyy, saatte luvan luopua koko ajatuksesta, sillä nykyään ei ole muita kuin hän, joka kykenisi sen suorittamaan. Minä en tiedä ketään muuta, jolla olisi siihen tarvittava silmän ja käden hienous.

Hubertine oli tullut kunnioittavaksi, heti kun tuli puhe varjostetusta kullasta. Hän lisäsi vakuutettuna:

— Kahdessakymmenessä päivässä se on todellakin mahdotonta… Siihen tarvitaan enkelin kärsivällisyys.

Mutta katsellessaan herkeämättä pyhimystä Angélique oli tehnyt löydön, joka täytti hänen sydämensä ylitsevuotavalla ilolla. Agnes oli hänen näköisensä. Piirustaessaan jäljennöstä vanhasta kuvapatsaasta Félicien oli varmasti ajatellut häntä. Ja ajatus, että hän täten oli aina läsnä, että Félicien näki hänet kaikkialla, heikensi hänen päätöstään kieltäytyä tehdystä tarjouksesta. Hän kohotti vihdoinkin katseensa ja näki Félicienin vapisevana, silmät kosteina, katse niin hartaan rukoilevaisena että hänen mielensä heltyi. Mutta siitä huolimatta, tuon viekkauden ja luonnollisen vaiston kehotuksesta, joka ilmenee nuorissa tytöissä, vaikka he olisivat kuinka tietämättömiä, hän ei tahtonut näyttää suostuvaisuuttaan.

— Se on mahdotonta, hän kertasi, ojentaen takaisin piirustuksen. En voisi tehdä sitä kenellekään.

Félicien teki todellisen epätoivon eleen. Angéliquen kieltäytyminen tarkotti häntä, hän luuli sen ymmärtävänsä. Hän aikoi lähteä, sanoen vielä Hubertille:

— Mitä maksuun tulee, niin mitä te vain olisitte tahtoneet… Nuo naiset suostuisivat maksamaan aina kaksituhatta frangia…

Oli totta, että Hubertit eivät olleet ahneita. Ja kuitenkin tuo suuri summa liikutti heitä. Mies katsahti vaimoonsa. Kyllä olisi harmillista, jos pitäisi päästää sivu niin edullinen tilaus!

— Kaksituhatta frangia, toisti Angélique vienolla äänellään, kaksituhatta frangia, herra…

Ja hän, jolle raha ei merkinnyt mitään, pidätti hymyään, pientä ärsyttävää hymyä, joka hiukan nipisti hänen suupieliään. Hänestä tuntui hupaiselta, ettei hän näyttänyt suostuvan saadakseen nähdä Félicieniä ja että tämä sai hänestä väärän käsityksen.

— Oh, kaksituhatta frangia, minä suostun… En tekisi sitä kenellekään, mutta kun on kerran päätetty maksaa… Jos niikseen on, niin minä valvon vaikka yötkin.

Silloin Hubert ja Hubertine vuorostaan tahtoivat kieltäytyä, peläten että hän rasittaisi itseään liiaksi.

— Ei, ei, vastusti Angélique, eihän sovi viskata rahaa luotaan… Luottakaa minuun. Hiippanne on oleva valmis Ihmeen juhlan aattona.

Félicien jätti piirustuksen ja poistui sydän mustana, saamatta rohkeutta ryhtyä uusiin selityksiin voidakseen viipyä kauemmin. Angélique ei varmaankaan rakastanut häntä, hän ei ollut häntä tuntevinaankaan ja kohteli häntä kuin tavallista liiketuttavaa, jonka raha vain on ottamisen arvoista. Aluksi hän kiihdyksissään syytti Angéliquea, että hän oli halpamielinen. No, mitäpä siitä! Juttu oli nyt lopussa, hän ei ajattelisi häntä sen enempää. Mutta sitten, kun hän kuitenkin yhä ajatteli, antoi hän hänelle lopulta anteeksi: hänhän eli työllään, eikö hänen ollut ansaittava leipänsä? Kahden päivän perästä hän tuli kovin onnettomaksi, hän alkoi jälleen kuleksia ympäriinsä, tuntien itsensä sairaaksi, kun ei saanut nähdä Angéliquea. Tämä ei käynyt enää ulkona, eikä häntä näkynyt edes ikkunoissa. Ja hänen täytyi sanoa itselleen, että jollei Angélique rakastanutkaan häntä, jos hän rakastikin vain rahaa, niin hän puolestaan rakasti häntä päivä päivältä yhä enemmän, niinkuin kaksikymmenvuotias rakastaa, järjettömästi, sydämen oikun mukaan, vain itse rakastamisen tuottaman ilon ja tuskan vuoksi. Eräänä iltana hän oli hänet nähnyt, ja muuta ei tarvittu: nyt se oli vain hän ainoa eikä kukaan muu. Olipa hän millainen tahansa, häijy taikka hyvä, ruma tahi kaunis, köyhä tahi rikas, niin hän kuolisi, jollei hän saisi häntä. Kolmantena päivänä hänen tuskansa kasvoi niin suureksi, että hän unohtamis-valastaan huolimatta lähti jälleen Hubertien luokse.

Hän soitti, ja ovella otti hänet jälleen vastaan Hubert, joka hänen selitystensä epämääräisyyden vuoksi katsoi parhaaksi tuoda hänet taaskin työhuoneeseen.

— Tyttöseni, herra haluaa selittää sinulle jotakin, jota minä en oikein hyvin ymmärrä.

Silloin Félicien sopersi:

— Jos ei se liiaksi häiritse neitiä, niin minä mielelläni ottaisin vähän selvää… Ne naiset pyysivät minua mieskohtaisesti seuraamaan työn valmistusta… Vain siinä tapauksessa, etten minä ole vaivaksi…

— Oh, minulle ei ole mikään vaivaksi, hyvä herra. Minä voin työskennellä yhtä hyvin vieraittenkin läsnäollessa… Piirustus on teidän laatimanne, onhan luonnollista, että te tahdotte seurata työn suoritusta.

Neuvottomuudessaan Félicien ei olisi uskaltanut istuutuakaan, jollei Hubertine olisi kehottanut häntä, hymyillen vakavaa hymyään tälle hyvälle liiketuttavalle. Hän ryhtyi heti jälleen työhön, kumartuen kehyksen yli, missä hän parhaallaan kirjaili gipyyriompelulla hiipan takasivun goottilaisia koristeita. Hubert taas omalla puolellaan oli ottanut seinältä naulasta valmiin, liimatun lipun, joka oli kaksi päivää riippunut siinä kuivamassa ja jonka hän nyt aikoi irrottaa kehyksestä. Ei kukaan puhunut enää mitään, kaikki kolme koruompelijaa tekivät työtään ikäänkuin ei ketään olisi ollut läsnä.

Ja tämän syvän rauhan ympäröimänä nuori mies hiukan tyyntyi. Kello löi kolme, tuomiokirkon varjo jo piteni, hieno hämärä astui huoneeseen suuresta, avoimesta ikkunasta. Oli hämyinen hetki, joka tuossa jättiläisen jalkojen juuressa kyyhöttävässä pikku talossa tuli jo puolelta päivin, vilpoisana ja virkistävänä. Tuomiokirkosta kuului kengänkantojen kevyt kopina kivilattiaa vastaan, kun kasvatuslaitoksen tyttöjä vietiin ripitettäväksi. Työhuoneen vanhat työkalut, vanhat seinät, kaikki mitä siinä oli iänikuista ja muuttumatonta, tuntuivat nukkuvan vuosisataista unta; ja niistäkin henki viileyttä ja rauhaa. Suuri, tasainen ja puhdas neliskulmainen valoläikkä lankesi ompelukehykselle, jonka yli koruompelijat olivat kumartuneina, kellertävän kullanhohteen heijastuessa heidän hienopiirteisille kasvoilleen.

— Neiti, minä tahdoin sanoa teille, alkoi Félicien hämillään, tuntien että hänen oli jollakin perusteltava tuloaan, — tahdoin sanoa teille, että hiuksiin tuntui minusta kulta sopivammalta kuin silkki.

Angélique oli nostanut päänsä. Hänen nauravat silmänsä merkitsivät selvästi, että Félicien olisi hyvin voinut säästää itseltään vaivat, jollei hänellä ollut muuta huomautusta tehtävänä. Ja hän kumartui jälleen työhönsä, vastaten hienosti pilkallisella äänensävyllä:

— Epäilemättä.

Félicien oli ollut hyvin typerä. Hän huomasi vasta nyt, että Angélique juuri parhaallaan ompeli hiuksia. Hänen edessään oli Félicienin tekemä piirustus, mutta vesivärillä siveltynä ja kullalla tehostettuna, vienotuntuisena kuin jossakin rukouskirjassa haalistunut vanha miniatyyri. Ja hän jäljensi tätä kuvaa suurennuslasilla maalaavan taiteilijan kärsivällisyydellä: ja taidolla. Piirrettyään sen jotensakin paksuilla viivoilla tiukkaan pingotetulle, lujalla vaatteella vahvistetulle valkoiselle satiinille, oli hän sen sitten peittänyt oikealta vasemmalle juoksevilla kultalangoilla, kiinnittäen ne ainoastaan kummastakin päästä, joten ne irrallaan soljuen koskettivat toisiaan pitkin pituuttaan. Käyttäen näitä lankoja ikäänkuin kuteina hän sitten siirsi niitä neulallaan syrjään löytääkseen alla olevan piirustuksen, ja tätä piirustusta seuraten ompeli kultalangat kiinni poikittain niitten yli kulkevilla silkkirihmapistoilla, sovittaen nämä mallin värituntujen mukaan. Varjokohdissa kulta tuli kokonaan silkin peittoon, puolivarjoissa silkkipistot harvenivat harvenemistaan, ja valopaikat muodosti pelkkä paljaaksi jätetty kulta. Se oli varjostettua kultaa, kultapohja, jolle neula loi silkkiset varjovivahdukset. Se oli kuin taulu, jonka värit hehkuivat sulina, pyhän loisteen, salaperäisen ihanuuden altapäin kuumentamina.

— Ah, sanoi äkkiä Hubert, joka oli alkanut päästää lippua kehyksestä ja keri piukotusnuoraa sormiensa ympärille, — koruompelijan mestarinäyte oli ennenmuinoin ommeltava varjostetulla kullalla… Hänen oli tehtävä, niin luetaan asetuksissa, »yksinäinen kuva, joka on varjostetusta kullasta, puoli kolmannesta korkea…» Sinut olisi hyväksytty, Angélique.

Jälleen vallitsi hiljaisuus. Hiuksiin nähden Angélique oli poikennut säännöstä, hänelle oli johtunut mieleen sama ajatus kuin Félicienille, nimittäin olla käyttämättä silkkiä ja peittää sensijaan kulta kullalla. Ja hän laittoi valmiiksi kymmenen erivivahteista säiettä läpiompelukultaa, raukenevan hiiloksen tummanpunaisesta kullasta aina syksyisen metsän kalpeaan kultaan saakka. Agnes tuli siten kaulasta nilkkoihin asti verhotuksi laineina läikkyviin kultahiuksiin. Hiuslaine lähti päälaelta, peitti lanteet tiheänä vaippana, kääntyi sitten olkapäitten ylitse etupuolelle kahtena aaltona, jotka yhtyivät leuan alla ja juoksivat aina jalkoihin asti. Ihmeellinen, tarumainen tukka suunnattoman suurin kiharoin, alastomuuden puhtautta tuoksuva, elävä, lahea vaippa.

Sinä päivänä Félicien ei osannut muuta kuin katsella Angéliquea tämän ommellessa kiharoita jakaantuvilla pistoilla niitten kaarevien kiemurain mukaan. Eikä hän väsynyt näkemään hiusten kasvavan säihkyvinä esiin hänen neulansa alta. Niitten valtava runsaus, niitten yhtäkkiä esiinpurkautuva läikyntä täytti hänet omituisella levottomuudella. Hubertine, joka ompeli päärmepaljetteja, peittäen kunkin langan käherällä nukalla, kääntyi silloin tällöin ja kietoi hänet tyveneen katseeseensa, kun hänen oli heitettävä jokin huonosti tehty paljetti jätevasuun. Hubert oli ottanut pois kehyksen sivulistat, ratkoakseen irti tukeilta lipun, jonka hän nyt taittoi kokoon huolellisesti. Ja Félicien, jonka äänettömyys saattoi yhä enemmän hämilleen, ymmärsi viimein, että hän tekisi viisaimmin lähtiessään pois, koska hän ei voinut johdattaa mieleensä ainoatakaan niistä huomautuksista, joita oli tänne tullessaan aikonut tehdä.

Hän nousi ylös ja sopersi:

— Minä tulen vielä toiste… Olen niin vaillinaisesti jäljentänyt tuon hienon pään piirteet, että minun ehkä tarvitsee antaa teille joitakin täydentäviä ohjeita.

Angélique katsoi häneen levollisesti suurilla, tummilla silmillään.

— Ei, ei suinkaan… Mutta tulkaa vain, jos olette huolissanne työn suorituksesta.

Félicien lähti, onnellisena saamastaan luvasta, masentuneena kohtelun kylmyydestä. Angélique ei häntä rakastanut, eikä tulisi koskaan rakastamaan, se oli selvää. Mitä tämä siis häntä hyödytti? Ja seuraavana päivänä ja vielä sitäkin seuraavina hän sentään tuli tähän Kultaseppäinkadun varrella olevaan vilpoisaan taloon. Ne hetket, jotka hän vietti poissa sieltä, olivat inhottavia, sisällinen kamppailu raateli häntä ja epätietoisuus kidutti häntä. Ainoastaan Angéliquen vieressä hän rauhottui, vaikkapa tämä ei hänestä välittänytkään. Hänen pelkkä läsnäolonsa viihdytti ja korvasi kaikki. Joka aamu hän saapui, puheli työstä ja istuutui kehyksen ääreen ikäänkuin hänen läsnäolonsa olisi ollut tarpeen. Ja hänelle oli nautinto katsoa Angéliquen hienopiirteistä, vaalean hiuskehän ympäröimää liikkumatonta profiilia ja seurata hänen pienten, notkeitten käsiensä vikkeliä liikkeitä pitkien säikeitten keskellä. Angélique oli hyvin luonnollinen, hän kohteli häntä nyt kuin toveria. Kuitenkin Félicien tunsi aina, että heidän välillään oli jotakin, mistä Angélique ei puhunut ja mikä täytti hänen sydämensä ahdistuksella. Angélique kohotti toisinaan päätänsä pilkallinen ilme kasvoillaan, kärsimätön ja kysyvä katse silmissään. Mutta nähdessään Félicienin säikähtyvän, tuli hän jälleen hyvin välinpitämättömäksi.

Mutta Félicien oli keksinyt keinon, jolla hän sai hänet innostumaan ja jota hän ei suinkaan jättänyt käyttämättä. Hän puhui hänelle hänen taiteestaan, vanhoista koruompelun mestariteoksista, joita hän oli nähnyt tuomiokirkon aarrevarastoissa säilytettyinä tai vanhoihin kirjohin kaiverrettuina: komeista kaavuista, kuten Kaarle Suuren kaavusta, jossa oli punaisella silkkipohjalla suuria kotkia levitetyin siivin, ja Sionin kaavusta, jota koristaa kokonainen kansasto pyhiä henkilöitä; keisarillisesta dalmatikasta, jota pidetään kauneimpana vaatekappaleena mitä tunnetaan ja jossa on kuvattuna Kristuksen kunnia maan päällä sekä taivaassa, kirkastaminen ja viimeinen tuomio, joitten lukuisat henkilökuvat on ommeltu varjostetulla silkillä, kullalla ja hopealla; myöskin Jessen puusta, kultakirjaisesta silkkiompelusta, joka näyttää olevan otettu jostakin viidennentoista vuosisadan kirkonikkunasta ja jossa on alhaalla Abraham ja sitten David, Salomon, Neitsyt Maria ja ylimpänä Jeesus; ja ihmeen ihanista messupaidoista, kuten siitä yksinkertaisuudessaan suurenmoisesta, jossa on Kristus ristillä vertavuotavana, punaisia silkkitäpliä kultakankaalla, ja hänen jalkainsa juurella Neitsyt pyhän Johanneksen tukemana, ja vihdoin Naintrén messupaidasta, jossa nähdään Maria majesteetillisena istumassa, kengät jalassa, alastonta Jeesus-lasta helmassaan pidellen. Ja vielä monta, monta muuta ihmettä, jotka herättävät kunnioitusta korkealla iällään ja joiden rikkaudessa ja loistossa on sellaista uskoa ja yksinkertaista hartautta, jota meidän päivinämme ei enää tavata, kulki ohi, tuoden mukanaan menneitten aikojen pyhättöjen suitsutuksen tuoksua ja vaalenneen kullan salaperäistä hohdetta.

— Ah, huokasi Angélique, — kaikki tuo kauneus on nyt mennyttä. Ei voi enää erottaa edes värejä.

Ja silmät loistaen hän keskeytti työnsä, kun Félicien kertoi hänelle entisaikojen suurista koruompelijoista, Simonne de Gaules'ista ja Colin Jolye'sta, joitten nimet ovat säilyneet kautta aikojen. Sitten, alkaessaan taas käyttää neulaansa, hän jäi kuin kirkastetuksi, taiteilija-innostuksen säteillessä hänen kasvoillaan. Félicienin mielestä hän ei milloinkaan näyttänyt kauniimmalta. Hän oli niin intoa hehkuva, niin neitseellinen, hänen olentonsa paloi kuin kirkas liekki keskellä kullan ja silkin loistetta, kun hän väsymättömällä uutteruudella teki tarkkaa työtään, pannen koko sielunsa pieniin, hienoihin pistoihin. Félicien herkesi puhumasta ja katseli häntä kunnes Angélique äänettömyyden havahduttamana huomasi, minkä kiihkoisan innon Félicien oli hänessä nostattanut. Hän joutui siitä hämilleen kuin jostakin luvattomasta teosta ja pakottautui jälleen tyvenen välinpitämättömäksi, puhuen harmistuneella äänellä:

—- No, kas niin! Nyt nuo langat ovat taas sekaisin!… Älkää te koskeko niihin, äiti!

Hubertine, joka ei ollut niihin lainkaan kajonnut, hymyili levollisesti. Nuoren miehen tiheät käynnit olivat häntä alussa huolestuttaneet, hän oli keskustellut siitä eräänä iltana Hubertin kanssa maata mennessään. Mutta poika oli heistä varsin miellyttävä ja käyttäytyi hyvin siivosti. Mitä syytä heillä olisi ollut ruveta estämään näitä kohtauksia, joista saattoi koitua Angéliquen onni? Hän antoi siis asiain mennä menoaan, valvoen niitä viisaalla katseellaan. Muuten oli hän itsekin näinä viime viikkoina ollut liikutetulla mielellä miehensä toivottoman hellyyden johdosta. Tämä oli juuri se kuukausi, jolloin he olivat menettäneet lapsensa, ja tämä aika toi heille joka vuosi takaisin saman surun ja saman toiveen. Hubert palvoi vapisten vaimoaan, toivoen palavalla halulla, että voisi vihdoinkin uskoa saaneensa anteeksi. Hubertine oli hellä ja surullinen, täynnä rajatonta antaumusta, sydän toivottomana kohtalon taipumattomuudesta. He eivät puhuneet siitä kumpikaan, he eivät vaihtaneet ainoatakaan suudelmaa enemmän ihmisten nähden, mutta tuo yltyvä rakkaus huokui heidän huoneensa hiljaisuudesta, se ilmeni heidän olennostaan pienimmissäkin eleissä, siinä tavassa millä heidän katseensa kohtasivat, viivähtäen hetkisen toinen toisessaan.

Kului viikko, hiipan valmistuminen edistyi. Nuo jokapäiväiset kohtaukset olivat muodostuneet tuttavallisen kodikkaiksi.

— Otsa hyvin korkea, niinhän? Ilman merkkiäkään kulmakarvoista?

— Niin, hyvin korkea, eikä minkäänlaista varjoa, kuten sen aikuisissa miniatyyreissä.

— Ojentakaa minulle valkoista silkkiä.

— Odottakaa, minä pujotan silmään.

Félicien auttoi häntä. Oli niin viihdyttävää näin kahden työskennellä. Se toi heidät arkipäiväiseen todellisuuteen. Vaikka ei lausuttu sanaakaan rakkaudesta, vaikka heidän sormensa eivät koskaan edes hipaisseet toisiaan tahallisesti, niin side lujittui kuitenkin joka hetki.

— Isä, mitä sinä oikein teet? Sinuahan ei enää huomaahan.

Hän kääntyi ja näki Hubertin panemassa kultalankaa puikkoon, hellä katse vaimoonsa suunnattuna.

— Minä annan kultaa äidille.

Ja tavasta, millä hän antoi puikon vaimolleen, vaimon mykästä kiitoksesta ja Hubertin häntä kohtaan osottamasta herkeämättömästä huomaavaisuudesta huokui lämmin, hyväilevä tuulahdus, joka kietoutui Angéliquen ja Félicienin ympäri heidän istuessaan jälleen kehyksen yli kumartuneina. Ja entisaikojen rauhan täyttämä työhuonekin vanhanaikaisine sisustuksineen, vanhoine työkaluineen vaikutti sekin osaltaan. Se tuntui olevan niin kaukana ulkomaailmasta, ikäänkuin siirtyneenä unten seutuihin, hyvien sielujen maahan, missä taru ja ihme ovat hallitsijoina ja missä ilot puhkeavat elämään vaivattomasti kuin kukkaset.

Viiden päivän perästä oli hiipan oltava valmiina. Ja kun Angélique näki varmasti ehtivänsä suorittaa työn loppuun määräajaksi, vieläpä päivää ennen, ja huoahti helpotuksesta, hämmästyi hän huomatessaan Félicienin niin lähellä itseään, kehykseen nojautuneena. Olivatko he siis toveruksia? Hän ei torjunut enää luotaan sitä mikä hänessä oli puoleensavetävää, hän ei hymyillyt enää ilkamoiden sille mitä Félicien mielessään kätki ja minkä hän arvasi. Mitä tuossa levottomassa odotuksessa oikein oli, joka oli tuudittanut hänet uneen? Ja taas palasi tuo alinomainen kysymys, kysymys, jonka hän teki itselleen joka ilta maata mennessään: rakastiko hän Félicieniä? Tuntikausia hän suuren vuoteensa pohjassa käänteli noita sanoja, koettaen löytää niitten oikeaa merkitystä, mikä pysyi häneltä salassa. Ja tänä yönä hän tunsi yhtäkkiä sydänensä aukeavan, hän purskahti itkemään, painaen kasvonsa tyynyyn, jottei hänen nyyhkytyksensä kuuluisi. Hän rakasti, hän rakasti häntä ihan kuollakseen. Miksi? Miten? Hän ei sitä tiennyt, hän ei tulisi sitä koskaan tietämään; mutta hän rakasti häntä, koko hänen olemuksensa sitä huusi. Valkeus oli tullut, rakkaus kirkastui kuin auringonpaiste. Hän itki kauan, mieli sekavana ja samalla sanomattoman onnellisena. Hän katui jälleen, ettei ollut avannut sydäntään Hubertinelle. Hänen salaisuutensa ahdisti häntä, hän vannoi juhlallisesti, että hän kävisi Félicieniä kohtaan kylmäksi kuin jää, että kärsisi vaikka mitä ennenkuin antaisi Félicienin huomata hänen rakkauttaan. Tuo sanattomuuteen tuomittu rakkaus oli oleva hänelle rangaistuksena, koettelemuksena, mikä hyvittäisi hänen rikoksensa. Hän kärsi siitä tuskaa, joka oli samalla suloista, hän ajatteli Legendan marttyyrejä, hänestä tuntui että hän oli heidän sisarensa ruoskiessaan täten itseään ja että Agnes, hänen suojeluspyhimyksensä, katsoi häneen surullisin ja lempein silmin.

Seuraavana päivänä Angélique valmisti hiipan. Hän oli ommellut hienon hienoilla jaetuilla silkkilangoilla pyhimyksen pienet kädet ja jalat, ainoat ruumiinosat, joitten verhoton valkeus pisti esiin hiusten ruhtinaallisesta kultakudoksesta. Hän viimeisteli kasvoja, jotka olivat hienot kuin liljankukka ja joissa kulta kuulsi kuin suonissa virtaava veri silkkisen ihon alta. Ja nämä auringonhohtoiset kasvot kohosivat sileän sinistä taivaanrantaa vasten kahden enkelin kannattamana.

Kun Félicien saapui, pääsi häneltä ihastuksen huudahdus:

— Oi, hän on teidän näköisenne!

Se oli tahdoton tunnustus, hän myönsi sillä sen yhdennäköisyyden, minkä hän oli pannut piirustukseensa. Hän käsitti sen ja punastui kovasti.

— Se on totta, tyttöseni, hänellä on sinun kauniit silmäsi, sanoi Hubert, joka myös oli lähestynyt.

Hubertine tyytyi hymyilemään, sillä hän oli tehnyt tuon havainnon jo aikoja sitten. Ja hän näytti hämmästyvän, vieläpä tulevan pahoilleen, kun kuuli Angéliquen vastaavan samanlaisella äänellä kuin ennen pahankurisina hetkinään:

— Kauniit silmäni! Tehkää nyt vielä pilkkaa minusta!… Minä olen ruma, kyllähän sen hyvin tiedän.

Sitten hän nousi ylös, ravisteli ja jatkoi, näytellen omaksumaansa ahneen ja tunteettoman tytön osaa:

— Oh, vihdoinkin se on päätöksessä!… Kyllä siinä olikin tarpeeksi, on kuin taakka olisi pudonnut hartioiltani!… Sen sanon, että toista kertaa en ottaisi sitä tehdäkseni samasta maksusta.

Félicien kuunteli tyrmistyneenä. Mitä? Yhäkö raha! Ja hän oli jo tuokion näyttänyt niin kiintyneeltä, niin innostuneelta taiteeseensa! Oliko hän siis erehtynyt, kun hän jälleen huomasi hänen ajattelevan yksinomaan raha-ansiota ja olevan muuten niin kerrassaan väliäpitämätön työstään, että iloitsi kun se oli valmis eikä hänen tarvinnut enää sitä nähdä? Hän oli useita päiviä toivottomana koettanut etsiä jotakin tekosyytä, jonka nojalla hän voisi jatkaa käyntejään. Ja Angélique ei rakastanut häntä, eikä tulisi koskaan rakastamaan! Hänen sydäntään kouristi niin suuri tuska, että hänen silmänsä vaalenivat.

— Neiti, te kai arvatenkin panette kokoon hiipan?

— Ei, äiti tekee sen paljoa paremmin… Minä olen erinomaisen tyytyväinen, kun ei minun tarvitse enää kajota siihen.

— Ettekö siis rakasta työtänne?

— Minäkö!… Minä en rakasta mitään.

Hubertinen täytyi ankarana käskeä häntä vaikenemaan.

Ja hän pyysi Félicieniä antamaan anteeksi tuolle hermostuneelle lapselle ja lupasi hänelle, että huomenna hyvissä ajoin hän saisi hiipan haltuunsa. Se oli lähtökehotus, mutta Félicien ei poistunut, vaan jäi katselemaan vanhaa, varjoisaa ja rauhallista työhuonetta ikäänkuin paratiisia, josta hänet ajettiin pois. Hän oli nauttinut siellä niin suloisten hetkien harhakuvista, hän tunsi niin tuskallisesti, että hänen sydämensä jäisi tänne irtireväistynä! Ja pahimmin häntä kidutti se, ettei hän voinut tehdä selvitystä, vaan että hänen täytyi viedä mukanaan tämä kauhea epävarmuus. Viimein hänen täytyi lähteä. Ovi oli tuskin ehtinyt sulkeutua, kun Hubert kysyi:

— Mikä sinulla on, lapsi? Oletko sinä kipeä?

— Oh, en! Tuo poika minua vain ikävystytti, Minä en tahdo enää nähdä häntä.

Ja Hubertine päätti silloin:

— Hyvä, sinun ei tarvitse nähdä häntä enää. Mutta mikään ei kuitenkaan estä olemasta kohtelias.

Angélique sanoi jonkun tekosyyn ja meni kiireesti huoneeseensa. Siellä hän purskahti itkuun. Oi, kuinka hän oli onnellinen ja kuinka hän kärsi! Hänen poloinen rakas lemmittynsä, kuinka murheisena hänen oli täytynyt lähteä! Mutta hän oli vannonut pyhimysten edessä, että hän rakastaisi häntä kuolemaan asti eikä hänen rakastettunsa koskaan saisi sitä tietää.

VII.

Saman päivän iltana heti pöydästä noustua Angélique valitti kovaa pahoinvointia ja nousi huoneeseensa. Hänen aamulliset mielenliikutuksensa ja taistelu itseään vastaan olivat näännyttäneet hänet. Hän pani heti maata ja puhkesi jälleen itkemään, haudaten päänsä lakanan alle, haluten epätoivoisena hävitä pois, lakata olemasta.

Hetket vierivät, ja tuli yö, lämmin heinäkuun yö, jonka painostava tyyneys huokui huoneeseen selkiselälleen jätetystä ikkunasta. Musta taivas oli sirotettu täyteen tähtiä. Kello lienee ollut noin yksitoista. Kuu ei noussut ennenkuin puolenyön tienoissa; se oli viimeisellä neljänneksellään ja jo kapeaksi vähenemässä.

Ja pimeässä huoneessa Angélique itki yhä ehtymättömiä kyyneliä, kun ovelta kuuluva risahdus sai hänet nostamaan päänsä.

Ensin oli hiljaista, sitten vieno ääni mainitsi hellästi hänen nimeään.

— Angélique… Angélique, kultaseni…

Hän oli tuntenut Hubertinen äänen. Tämä oli varmaankin asettuessaan levolle miehensä kanssa kuullut kaukaista nyyhkytystä ja noussut levottomana, puoleksi riisuutuneena katsomaan.

— Angélique, oletko sairas?

Nuori tyttö pidätti hengitystään eikä vastannut. Hän ei tuntenut muuta kuin rajatonta yksinäisyyden kaipuuta, se oli hänelle ainoa lievitys. Lohdutus tai hyväily, vaikkapa itse hänen äidiltäänkin, olisi lisännyt hänen tuskaansa. Hän näki mielikuvituksessaan äidin seisovan oven takana, ja vienosta hankauksesta lattiakivellä hän arvasi hänen olevan avojaloin. Pari minuuttia kului, ja hän tunsi äitinsä yhä seisovan kumartuneena korva ovea vasten, kauniilla käsivarsillaan kietoen kokoon löysinä riippuvia vaatteitaan.

Kun ei Hubertine enää kuullut hiiskahdustakaan, ei hän uskaltanut kutsua uudestaan. Hän oli kyllä varma siitä, että hän oli kuullut vaikeroimista; mutta jos lapsi oli nukahtanut itkuunsa, niin mitä syytä oli häntä herättää? Hän odotti kuitenkin vielä hetkisen; sillä huolet, jotka hänen tyttärensä salasi häneltä, saattoivat hänet levottomaksi. Hän aavisti hämärästi niiden laadun, ollen itsekin syvien hellyyden tunteitten vallassa. Ja hän päätti palata takaisin samoin kuin oli tullutkin. Hän laskeutui alas portaita, joitten jokainen käänne oli hänelle tuttu, synnyttämättä pimeässä talossa muuta ääntä kuin paljaitten jalkojensa keveän sipsutuksen.

Silloin Angélique vuorostaan kuunteli, istuallaan keskellä sänkyä. Hiljaisuus oli niin täydellinen, että hän erotti Hubertinen kantapäiden keveän painalluksen jokaista porrasaskelta vastaan. Makuuhuoneen ovi alhaalla avautui ja sulkeutui. Sitten hän erotti hillittyä puhetta, hellää ja huolestunutta kuiskailua, joka varmaankin koski häntä ja häneen liittyviä pelkoja ja toivomuksia. Eikä keskustelu lakannut vielä sittenkään kun he jo nähtävästi olivat asettuneet levolle, sammutettuaan valon. Milloinkaan eivät vanhan talon öiset äänet olleet tällä tavoin tunkeutuneet hänen korviinsa. Tavallisesti hän nukkui nuoren ihmisen sikeätä unta, kuulematta edes huonekalujen paukahduksia. Mutta kun nyt tuo liekehtivä tunne, jota hän oli koettanut kukistaa, riisti häneltä unen, tuntui hänestä kuin koko talo rakastaisi ja vaikeroisi. Eivätkö Hubertitkin koettaneet tukahduttaa toivottoman, hukkaan menneen, hedelmättömän rakkautensa kyyneleitä? Hän ei tiennyt mitään, hänellä oli vain tunne siitä, että lämpöisessä yössä hänen alapuolellaan valvoi kahden aviopuolison suuri rakkaus ja suuri murhe ikuisesti nuoren morsiusyön pitkässä ja puhtaassa syleilyssä.

Ja istuessaan täten vanhan talon nyyhkytyksiä ja huokauksia kuunnellen, ei Angélique jaksanut pidättäytyä, vaan hänen kyyneleensä virtasivat herkeämättä; mutta nyt ne juoksivat hiljaa, kuumina ja herkkinä kuin veri hänen suonissaan. Yksi ainoa kysymys oli kierrellyt hänen mielessään aamusta asti, kiusaten ja kiduttaen; oliko hän tehnyt oikein saattaessaan Félicienin toivottomuuteen, lähettäessään hänet luotaan, mielessä se ajatus, ettei hän rakastanut häntä, kuin veitsi joka on syösty suoraan sydämeen? Hän rakasti Félicieniä ja hän oli tuottanut hänelle sellaisen kärsimyksen ja kärsi siitä itsekin hirmuisesti. Minkätähden piti olla niin paljon tuskaa? Vaativatko pyhimykset kyyneleitä? Olisiko Agnes tullut pahoilleen tietäessään hänen olevan onnellisen? Häntä jäyti nyt epäilys. Silloin ennen, kun hän odotti sitä joka oli tuleva, kuvitteli hän kaikki mielessään toisenlaiseksi: hänen odotettunsa astuisi sisään, hän tuntisi hänet ja he menisivät yhdessä hyvin kauas, ainiaaksi. Ja hän oli tullut, ja nyt he kumpikin nyyhkyttivät ainaiseksi erotettuina. Mitä varten? Mitä sitten oli tapahtunut? Kuka oli vaatinut häntä vannomaan tuon julman valan, että rakastaisi häntä ilmaisematta sitä hänelle?

Mutta enimmin vaivasi Angéliquea pelko siitä, että hän ehkä oli rikkonut, että hän oli ehkä ollut paha. Ehkä tuo poissysääminen olikin hänessä piilevän huonon tytön työtä. Hämmästyksellä hän muisteli, kuinka hän oli teeskennellyt välinpitämättömyyttä, kuinka pilkallisesti hän oli kohdellut Félicieniä ja kuinka hän oli tuntenut ilkamoivaa mielihyvää antaessaan hänelle väärän käsityksen itsestään. Hänen kyyneleensä yltyivät, hänen sydämensä suli surusta, rajattomasta myötätunnosta sitä kärsimystä kohtaan, jonka hän täten tahtomattaan oli aiheuttanut. Hän näki Félicienin yhä poistuvana, hänen silmäinsä edessä oli yhä tämän murheellinen muoto, alakuloinen katse ja värisevät huulet. Ja hän näki mielessään kuinka hän kulki katua pitkin kotiinsa kalpeana, sydämessään haava, jonka hän oli viiltänyt ja josta veri vuosi pisara pisaralta. Missä hän mahtoi olla nyt? Ehkä hän värisi kuumeessa? Angélique pusersi tuskaisena käsiään ajatellessaan ettei tietänyt keinoa miten voisi korjata pahan. Oi, hän ei tahtonut tuottaa kärsimystä, sen ajatuskin teki hänelle pahaa! Hän olisi tahtonut olla hyvä heti paikalla ja tuottaa onnea ympärilleen.

Oli kohta puoliyö. Piispankartanon suuret jalavat estivät kuun näkymästä taivaanrannalta, ja huone pysyi pimeänä. Angélique lakkasi ajattelemasta ja antoi päänsä vaipua tyynyä vasten, haluten nukkua. Mutta nukkua hän ei voinut, sillä kyyneleet juoksivat yhä suljettujenkin silmäluomien alta. Ja ajatukset tulivat jälleen. Hän muisti orvokit, joita hän kahden viime viikon aikana iltaisin maata mennessään oli löytänyt parvekkeelta ikkunansa edestä. Joka ilta oli siinä orvokkikimppu. Félicien niitä varmaan heitti Mariantarhasta, sillä hän muisti kertoneensa hänelle, kuinka orvokit omituisesti rauhottivat häntä, kun muitten kukkien tuoksu sitävastoin aiheutti hänelle ankaraa päänsärkyä. Ja Félicien lähetti hänelle täten suloisia öitä, virkistävää unta ja kauniita unia. Tänä iltana hänen mieleensä johtui ajatus ottaa orvokkikimppu, jonka hän oli asettanut päänalaisensa viereen, painaa se poskeaan vasten ja hengittää sen rauhottavaa tuoksua. Nämä orvokit pysähdyttivät viimein hänen kyyneleensä. Hän ei kuitenkaan vieläkään nukkunut, vaan makasi silmät ummessa, hengittäen tuoksua, joka tuli hänen lemmityltään, onnellisena leväten ja odottaen alistunein, luottavaisin mielin.

Mutta silloin puistatti häntä syvä väristys. Kello löi kahtatoista. Hän aukaisi silmänsä ja hämmästyi nähdessään huoneen aivan valoisana. Kuu kohosi verkalleen jalavien yläpuolelle, sammuttaen tähdet ja vaalentaen koko taivaan. Hän näki ikkunasta tuomiokirkon kuorin hohtavan valkoisena. Ja tuntui kuin huoneessa oleva valo olisi ollut sen heijastusta, vilpoisaa, mietoa, aamunkoitteen tapaista hohdetta. Valkoiset seinät, valkoiset kattopalkit, koko tuo valkoinen alastomuus näyttivät siinä kasvavan, laajenevan ja etenevän ikäänkuin unessa. Hän tunsi kuitenkin vanhat tammiset huonekalut, piirongin, kirstun ja tuolit, joitten veistetyt koristeet heijastivat valoa loistavin syrjin. Ainoastaan hänen ruhtinaallisen avara, neliskulmainen sänkynsä pylväitten kannattamine vaaleanpunertavine katoksineen herätti hänessä omituisen tunteen, ikäänkuin ei hän olisi sitä koskaan ennen nähnyt. Se oli niin pehmoisen syvä ja kuunvalo verhosi sen niin hohtoisalla valkoliinalla, että hän luuli leijailevansa pilvenhattaralla korkealla taivaalla äänettömien ja näkymättömien siipien kannattamana. Hän tunsi tuokion valtavaa keinuntaa; sitten hänen silmänsä tottuivat, hän huomasi pian kyllä vuoteen olevan tavallisessa nurkassaan. Hän makasi liikkumattomana, harhailevin katsein keskellä tätä valojärveä, orvokkikimppu huulillaan.

Mitä hän odotti? Miksi hän ei voinut nukkua? Hän tunsi nyt varmasti, että hän odotti jotakin. Kun hän oli lakannut itkemästä, niin se tiesi sitä, että jokin oli tuleva. Tuo lohdullinen valkeus, joka ajoi pakoon pahoja ajatuksia tuovan pimeyden, oli siitä enteenä. Hän oli tuleva. Kuu oli hänen sanansaattajansa, joka oli tullut hänen edellään valaistakseen heidän kohtaamistaan aamunkoittoa muistuttavalla hohteellaan. Huone oli valkoisella sametilla verhottu, he voisivat nähdä toisensa. Silloin hän nousi ylös ja pukeutui. Hän pani ylleen vain yksinkertaisen, valkoisen musliinihameen, joka hänellä oli ollut Hautecoeurin raunioille tehdyllä kävelyretkellä. Hän ei edes solminut hiuksiaan, vaan antoi niitten valtoinaan levitä olkapäille. Paljaisiin jalkoihinsa hän pisti tohvelit. Ja sitten hän odotti.

Angélique ei sillä hetkellä voinut sanoa, mitä tietä hän tulisi. Häh ei arvatenkaan voisi kiivetä ylös hänen luokseen, he näkisivät kai toisensa kuten ennenkin, toinen nojautuen parvekkeen kaiteeseen, toinen seisoen Mariantarhassa. Kuitenkin hän vain istui, ikäänkuin olisi ymmärtänyt tarpeettomaksi mennä ikkunan luo. Minkätähden hän ei voisi kulkea seinien läpi niinkuin Legendan pyhimykset? Hän odotti. Mutta hän ei odottanut yksin, hän tunsi että hänen ympärillään olivat kaikki nuo neitsyet, joitten valkoinen parvi oli leijaillut hänen ympärillään hänen varhaisesta nuoruudestaan saakka. Ne liitelivät sisään kuun säteitten mukana, niitä tuli piispankartanon salaperäisistä, sinilatvaisista puista, niitä pujahteli tuomiokirkon kivimetsän salaisista sopukoista. Koko tuosta tutusta ja rakkaasta näköpiiristä, Chevrottesta, salavista, ruohikosta, kuuli Angélique unelmiensa, toiveittensa ja mielihalujensa palaavan luokseen. Kaikki nuo lähettivät nyt hänelle takaisin sen mitä hän oli niihin pannut itsestään katsellessaan niitä päivästä päivään. Milloinkaan eivät näkymättömät äänet olleet puhuneet näin kovaa. Hän kuunteli tuonpuoleisen maailman kuiskauksia, hän tunsi helteisen lämpimässä, hievahtamattoman tyvenessä yössä kevyen värähdyksen, joka oli hänelle Agneksen vaatteenliepeen hipaisu ja josta hän tunsi että hänen suojeluspyhimyksensä seisoi hänen vierellään. Hän ilostui tietäessään Agneksen olevan läsnä muitten joukossa. Ja hän odotti.

Aikaa kului vielä, mutta Angélique ei sen pituutta huomannut. Hänestä tuntui luonnolliselta, kun Félicien saapui, harpaten parvekkeen suojakaiteen yli. Hänen kookas vartalonsa kuvastui vaaleata taivasta vasten. Hän ei tullut sisään, vaan jäi seisomaan valoisaan ikkuna-aukkoon.

— Älkää pelätkö… Se olen minä, minä olen tullut.

Angélique ei pelännyt, Félicien oli hänen mielestään vain täsmällinen.

— Te olette kiivennyt hirsiä myöten, eikö niin?

— Niin, hirsiä myöten.

Angéliquen täytyi nauraa keinon yksinkertaisuudelle. Félicien oli ensin hinautunut oven yllä olevalle katokselle, ja kiiveten siitä ylös alakerran kehähirteen nojaavaa ansasta myöten oli päässyt parvekkeelle sangen vähällä vaivalla.

— Minä olen odottanut teitä, tulkaa tänne lähelleni.

Félicien oli saapunut rajuna, mielettömien päätöksien kiihdyttämänä, ja tämä äkillinen onni tyrmistytti hänet niin ettei hän päässyt paikalta liikahtamaan. Ja Angélique oli nyt varma, etteivät pyhimykset kieltäneet häntä rakastamasta, sillä hän kuuli niitten ottavan Félicienin vastaan hänen kanssaan herttaisella naurulla, mikä oli kevyt kuin yön hengähdys. Mistä hän oli saanut päähänsä sen typeryyden, että Agnes pahastuisi? Agnes oli hänen vierellään säteilevän iloisena, hän tunsi tuon ilon laskeutuvan olkapäilleen ja kiertyvän ympärilleen ikäänkuin kaksi suurta siipeä olisi häntä hyväillyt. Hän käsitti, että kaikki nuo, jotka olivat kuolleet rakkaudesta, tunsivat myötätuntoa neitseitten tuskia kohtaan ja tulivat lämpiminä öinä harhailemaan tänne alas ainoastaan valvoakseen näkymättöminä heidän kyynelöivää lempeään.

— Tulkaa tänne luokseni, minä olen odottanut teitä.

Silloin Félicien astui horjuen sisään. Hän oli päättänyt mielessään, että hän tahtoi omistaa Angéliquen, että hän pusertaisi hänet syliinsä tukahduttavalla voimalla, välittämättä hänen huudoistaan. Ja nyt, tavatessaan hänet näin lempeänä, nyt, tunkeuduttuaan tähän valkoiseen ja puhtaaseen huoneeseen, hän tuli vilpittömämmäksi ja voimattomammaksi kuin lapsi.

Hän oli astunut muutamia askeleita. Mutta hän rupesi vapisemaan ja painui polvilleen kaukana Angéliquesta.

— Jos te tietäisitte sen hirmuisen kidutuksen! En ole milloinkaan näin kauheasti kärsinyt, ei ole tuskaa suurempaa kuin uskoa ettei ole rakastettu… Minä en välitä, vaikka menisi kaikki, vaikka tulisin kurjista kurjimmaksi, nälinkuoliaaksi, taudin tappamaksi. Mutta en tahdo elää enää päivääkään kantaen sydämessäni tätä kalvavaa kipua, luuloa, ettette te minua rakasta… Olkaa laupias, säästäkää minua…

Angélique kuunteli häntä äänettömänä, sydän sääliä tulvillaan, mutta samalla sangen onnellisena.

— Oh, millä tavalla te aamulla annoitte minun lähteä pois! Minä kuvittelin, että te olisitte tullut paremmaksi, että te olisitte ymmärtänyt. Ja minä näin teidät jälleen samanlaisena kuin ensi päivänäkin, te olitte välinpitämätön, te kohtelitte minua kuin tavallista liiketuttavaa, joka tulee ja lähtee, te muistutitte minua tylysti elämän alhaisista kysymyksistä… Portaissa minä kompastelin. Ulos päästyäni minä juoksin, peläten purskahtavani itkuun. Kun sitten tulin kotiini, tuntui minusta että tukehtuisin, jos sulkeutuisin huoneeseen… Silloin minä pakenin ulos kaupungista, aukeille kentille. Minä kuljin miten sattui, milloin yhtä tietä, milloin toista. Yö tuli, ja minä yhä kävelin. Mutta tuska laukkasi yhtä joutuin ja raastoi minua kaiken aikaa. Kun rakastaa, ei voi päästä pakoon rakkautensa tuskalta… Katsokaa, tänne te olitte syössyt veitsen, ja sen kärki painui aina yhä syvempään. Hän vaikeroi, muistellessaan kärsimyksiään.

— Tuntikausia makasin ruohostossa tuskan musertamana kuin juurineen irtireväisty puu… Eikä minulle ollut olemassa mitään muuta kuin te yksin ja ainoastaan. Ajatellessani, etten saisi teitä omakseni, luulin kuolevani. Ja minun jäseneni alkoivat jo turtua, pääni tuli hulluksi… Ja sen vuoksi olen nyt täällä. En tiedä, mitä tietä olen tullut ja kuinka olen voinut päästä aina tähän huoneeseen asti. Antakaa minulle anteeksi, minä olisin voinut murtaa ovet nyrkeilläni, olisin voinut kiivetä ikkunastanne sisään keskellä päivää…

Angélique oli varjossa. Kuutamossa polvillaan oleva Félicien ei nähnyt, että hän oli aivan kalpea katuvasta hellyydestä ja niin liikutettu ettei voinut puhua. Félicien luuli että hän oli tunteeton, ja hän risti kätensä.

— Se sai alkunsa jo kauan sitten… Minä näin teidät tässä ikkunassa eräänä iltana. Te olitte vain vaalea haamu, voin tuskin erottaa kasvojanne, ja kuitenkin näin teidät, arvasin teidät juuri sellaiseksi kuin olitte. Mutta minä pelkäsin kovin. Minä hiiviskelin ulkona öisin, saamatta rohkeutta tulla eteenne kirkkaalla päivällä… Ja lisäksi te miellytitte minua tuossa salaperäisyydessä, minä olin onnellinen haaveillessani teistä kuten jostakin tuntemattomasta, jota en koskaan tulisi tuntemaan… Myöhemmin sain tietää kuka te olitte; tuo tietämisen, unelmansa omistamisen halu on vastustamaton. Silloin minun rauhattomuuteni alkoi. Se kasvoi joka kohtauksella. Muistatteko ensi kertaa tuolla ulkona kentällä, sinä aamuna jolloin minä tarkastin kappelin ikkunaa? En ollut milloinkaan tuntenut itseäni niin kömpelöksi, teillä oli täysi syy pitää minua pilkkananne… Ja sitten minä säikytin teitä, käyttäydyin taitamattomasti, seuraten teidän jäljissänne aina köyhiennekin luokse. Lakkasin olemasta oman tahtoni herra: tekoni saattoivat minut hämmästymään ja pelkäämään niitä tehdessäni… Kun tulin luoksenne tuota hiippaa tilaamaan, ajoi minua jokin käsittämätön voima, sillä itse en olisi mitenkään uskaltanut, olin varma siitä että se oli teille vastenmielistä… Jos te käsittäisitte, miten onneton ja kurja minä olen! Olkaa rakastamatta minua, mutta antakaa minun rakastaa teitä. Olkaa kylmä, olkaa tyly, minä rakastan teitä sellaisena kuin olette. En pyydä muuta kuin saada nähdä teitä, toivomatta mitään, vain sen ilon tähden, että saan olla näin teidän jalkainne juuressa.

Hän vaikeni menehtyneenä, hän kadotti rohkeutensa uskoessaan ettei voinut löytää mitään millä liikuttaisi Angéliquea. Eikä hän tuntenut että Angélique hymyili voittamatonta hymyä, mikä vähä vähältä oli kasvanut hänen huulilleen. Ah, tuota armasta poikaa! Hän oli niin avomielinen ja luottavainen, hän saneli siinä sydämensä rukousta aivan uutena ja kokonaan tunteensa valtaamana, hän palvoi häntä kuin itse nuoruutensa unelmaa! Ja hän kun oli alussa taistellut vastaan, tahtoen olla häntä näkemättä, ja sitten vannonut rakastavansa häntä ilmaisematta sitä hänelle milloinkaan! Oli syntynyt suuri rauha. Pyhimykset eivät suinkaan kieltäneet rakastamasta, kun rakastettiin näin. Hänen selkänsä taakse oli hiipinyt ilo; se oli tuskin tuntuva värähdys, liikkuva laine lattialla loistavasta kuunvalosta. Hänen huulilleen painautui näkymätön sormi, varmaankin hänen suojeluspyhimyksensä sormi, joka vapautti hänet tekemästään valasta. Nyt hän saattoi puhua, ja kaikki se voimakas ja hellä, mitä leijaili hänen ympärillään, antoi sanoja hänen suuhunsa.

— Oi, kyllä! Muistan, muistan…

Ja Félicienin valtasi heti tuon äänen soitanto, äänen, jonka lumous oli häneen niin voimakas, että hänen rakkautensa paisui kun hän vain sen kuuli.

— Kyllä, minä muistan, kun te tulitte yöllä… Ensi iltoina te olitte niin kaukana, että olin epävarma askeltenne heikosta äänestä. Sitten minä tunsin tulonne selvästi, ja myöhemmin näin teidän varjonne, ja vihdoin te näyttäydyitte kirkkaassa kuutamossa eräänä kauniina yönä, samanlaisena kuin tämä yö. Te tulitte vähitellen esiin siitä mitä oli ympärilläni, sellaisena kuin olin odottanut teitä jo vuosia… Muistan, kuinka koetin pidättää nauruani ja kuinka se kuitenkin purskahti hillittömänä esiin, silloin kun te pelastitte vaatekappaleen, jonka Chevrotte oli vienyt. Muistan, kuinka olin suutuksissani, kun te varastitte minun köyhäni antaen heille niin paljon rahaa että minä näytin saiturilta. Muistan, kuinka pelkäsin sinä iltana, jolloin te pakotitte minut juoksemaan niin kovasti paljain jaloin ruohokossa… Oi, minä muistan, muistan…

Hänen kristallinen äänensä vavahti vähän, kun hän johdatti mieleensä tämän viimeisen muiston, ikäänkuin tuo: »Minä rakastan teitä» olisi jälleen lehahtanut hänen kasvojaan vasten. Ja Félicien kuunteli hurmaantuneena.

— Minä olin hyvin häijy, se on kyllä totta. Sitä on niin tyhmä, kun ei tiedä! Tekee kaikenlaista, kun luulee sitä välttämättömäksi, pelkää tekevänsä pahoin heti kun seuraa sydäntään. Mutta kuinka minun tuntoni vaivasi minua jälkeenpäin, kuinka minä kärsin teidän kärsimyksestänne!… Jos tahtoisin sitä selittää, en varmaankaan voisi. Kun tulitte pyhän Agneksen piirustus mukananne, olin ihastunut saadessani tehdä jotain teille, minä arvasin kyllä että tulisitte joka päivä. Ja katsokaahan, minä tekeydyin välinpitämättömäksi, ihan kuin olisin kaikin mokomin tahtonut karkottaa teidät koko talosta. Lieneekö ihmisellä tarve tehdä itsensä onnettomaksi? Samalla kun minä olisin tahtonut ottaa teidät vastaan avosylin, oli jossakin olemukseni sopukassa toinen nainen, joka asettui vastustamaan, joka pelkäsi ja epäili teitä, joka nautti kiduttaessaan teitä epätietoisuudessa, ikäänkuin hämärästi muistaen jonkin selvittämättömän vanhan riidan, jonka varsinainen aihe oli jo unohtunut. Minä en ole aina hyvä, minun sisässäni liikkuu jotain, josta en tiedä mitä se on… Ja kaikkein pahinta oli varmaan se, että puhuin teille rahasta. Oh, minä joka en koskaan ole sitä ajatellut, joka ottaisin sitä vastaan vaikka kuormittain ainoastaan iloitakseni antaessani sen sataa ympärilleni! Mitä häijyä huvia minulla saattoi olla tuollaisesta itseni mustaamisesta? Annatteko minulle anteeksi?

Félicien oli hänen jalkainsa juuressa. Hän oli kulkenut polvillaan hänen eteensä. Tuo hyvyys oli toivomatonta ja määrätöntä.

Hän kuiski:

— Ah, armas, verraton, kaunis, hyvä sielu, jonka ihmeitätekevä hyvyys on parantanut minut yhdellä henkäyksellä! En tiedä enää, olenko kärsinytkään… Ja teidän on annettava anteeksi minulle, sillä minun on tehtävä teille tunnustus, minun täytyy sanoa teille kuka minä olen.

Hän tuli uudelleen kovin levottomaksi, ajatellessaan ettei hän enää voinut salata itseään, kun Angélique osotti hänelle niin täyttä luottamusta. Se olisi epärehellistä. Kuitenkin hän epäröi, peläten kadottavansa rakastettunsa, jos tämä alkaisi huolehtia tulevaisuudesta tullessaan vihdoinkin hänet tuntemaan. Ja Angélique odotti että hän puhuisi, hiukan häijynä jälleen tahtomattaankin.

Félicien jatkoi hyvin matalalla äänellä:

— Minä olen valehdellut vanhemmillenne.

— Niin, minä tiedän sen, virkkoi Angélique hymyillen.

— Ei, te ette tiedä, te ette voi tietää, se on liian vaikea arvata… Minä en ole lasimaalaaja muuten kuin huvikseni, teidän tulee tietää…

Silloin Angélique painoi nopeasti kätensä hänen suulleen, pysäyttäen hänen tunnustuksensa.

— En tahdo tietää… Minä odotin teitä, ja te tulitte. Siinä on kylliksi.

Félicien ei puhunut enää, tuo pieni käsi hänen huulillaan sai hänet tukahtumaan onnesta.

— Saanhan sen tietää sitten vastedes, kun tulee aika… Ja uskokaa minua, minä tiedän sen nytkin jo. Te ette voi olla muuta kuin kaikkein kaunein, rikkain ja ylhäisin, sillä sellainen on minun unelmani. Minä odotan hyvin tyynenä, minä olen varma siitä että se toteutuu… Te olette se, jota minä olen toivonut, ja minä olen teidän…

Toisen kerran hän keskeytti puheensa, vavahtaen lausumistaan sanoista. Hän ei löytänyt niitä yksin, ne tulivat hänelle kauniista yöstä, suurelta, vaalealta taivaalta, vanhoista puista ja kivistä, jotka nukkuivat ulkona uneksien unelmiaan ääneen; ja niitä kuiskasi hänen takanaan Legendan ystäväjoukko, joka täytti ilman hänen ympärillään. Mutta yksi sana oli vielä sanomatta, se johon sulautui kaikki, kaukainen odotus, lemmityn vähittäinen ilmestyminen tyhjyydestä ja ensimmäisten kohtausten voimakkaaksi leimahtava tunne. Se lehahti huoneen neitseelliseen valkeuteen kuin päivää kohti kohoutuva valkoinen aamulintu:

— Minä rakastan teitä.

Angélique antoi itsensä, levittäen molemmat kätensä ja antaen niitten sitten liukua polvilleen. Ja Félicien muisti illan, jolloin hän oli juossut paljain jaloin ruohokossa niin hurmaavana, että hän oli juossut hänen jälkeensä sopertaakseen hänen korvaansa: »Minä rakastan teitä». Ja hän ymmärsi hyvin, että Angélique oli ainoastaan vastannut hänelle samalla tunnustuksella: »Minä rakastan teitä», ikuisella tunnustuksella, joka vihdoinkin purkautui ilmi hänen avautuneesta sydämestään.

— Minä rakastan teitä… Ottakaa minut, viekää minut mukananne, minä olen teidän.

Hän antoi itsensä kokonaan, kaikkineen. Perinnäinen liekki oli syttynyt hänessä. Hänen kätensä haparoivat tyhjää, liian raskas pää vaipui hennon niskan varaan. Jos Félicien olisi avannut sylinsä, olisi hän vaipunut siihen, tietämättömänä kaikesta, seuraten vain verensä vetoa, haluten ainoastaan sulautua rakastettuunsa. Ja Félicien, joka oli tullut ottaakseen hänet omakseen, vapisi nyt tämän hehkuvan rakkauden viattomuuden edessä. Hän tarttui hellävaraisesti pidättäen hänen käsiinsä, vei ne rinnalleen ja risti ne siihen. Sitten hän katsoi häneen hetken, lankeamatta edes kiusaukseen suudella hänen tukkaansa.

— Te rakastatte minua ja minä rakastan teitä… Ah, kuinka ihanaa on tietää olevansa rakastettu!

Mutta hätkähtäen he heräsivät humauksestaan. Mitä se oli? He näkivät toisensa selkeässä, kirkkaassa valkeudessa, heistä tuntui kuin kuutamo olisi laajennut ja alkanut loistaa kuin auringonvalo. Se oli aamunkajastus, piispankartanon jalavain yläpuolella alkoi pilvi rusottaa. Mitä? Nytkö jo päivä! Se saattoi heidät hämmennyksiin, he eivät voineet uskoa, että he jo tuntikausia olivat siinä puhelleet toisilleen. Eihän Angélique ollut sanonut Félicienille vielä mitään, ja Félicienillä olisi ollut niin paljon muuta vielä sanottavana!

— Hetkinen vain, yksi hetkinen!

Aamu valkeni hymyilevänä, lauhkeana, ennustaen lämmintä kesäistä päivää. Tähdet sammuivat yksi toisensa jälkeen, ja niitten mukana olivat poistuneet nuo harhailevat ilmestykset, näkymättömät ystävät, nousten kuunsädettä myöten jälleen korkeuksiin. Nyt päivänvalossa nähtynä oli huoneen valkeus vain sen seinien ja kattopalkkien valkeutta, se tuntui tyhjältä tummine, vanhoine tammihuonekaluineen. Näkyi epäjärjestyksessä oleva vuode, jonka toinen alaspudonnut vaaleanpunertava verho puoleksi peitti.

— Hetkinen, hetkinen vielä!

Angélique oli noussut seisomaan kieltäen, kiirehtien Félicieniä lähtemään. Päivän valkeneminen oli tehnyt hänet levottomaksi, ja vuoteen näkeminen vaikutti ratkaisevasti. Hän oli kuullut oikealta puoleltaan hiljaista kahinaa ja hänen hiuksensa olivat samalla häilähtäneet, vaikkei tuulen henkäystäkään ollut tullut huoneeseen. Eikö se ollut Agnes, joka poistui viimeisenä, auringonvalon karkottamana?

— Ei, jättäkää minut, minä pyydän teitä… On niin valoisaa jo, minä pelkään.

Silloin Félicien kuuliaisena lähti. Hän oli rakastettu, se meni yli hänen toiveittensa. Ikkunan luona hän kuitenkin kääntyi ja katsoi Angéliquea vielä pitkään, ikäänkuin olisi tahtonut viedä hänestä jotakin mukanaan. Molemmat hymyilivät, sulkien toisensa pitkään, hyväilevään katseeseen kirkastuvassa aamussa.

Vielä viimeisen kerran sanoi Félicien:

— Minä rakastan teitä.

Ja Angélique toisti:

— Minä rakastan teitä.

Muuta ei. Félicien oli jo notkeasti laskeutunut alas hirsiä myöten, Angéliquen seuratessa häntä silmillään parvekkeen kaiteeseen nojautuen. Angélique oli ottanut orvokkikimpun ja hengitti sen tuoksua tyynnyttääkseen itseään. Ja kun Félicien Mariantarhan poikki kulkiessaan kohotti päänsä, näki hän hänen suutelevan kukkia.

Félicien oli tuskin kadonnut salavien taakse, kun Angélique tuli levottomaksi, kuullessaan talon ulko-oven alhaalla avautuvan. Kello löi neljää, ja talossa herättiin tavallisesti vasta kahta tuntia myöhemmin. Hän hämmästyi vielä enemmän tuntiessaan tulijan Hubertineksi, sillä tavallisesti oli Hubert ensimmäisenä liikkeellä. Hän näki hänen kävelevän hitaasti pienen puutarhan käytäviä pitkin, rennoin käsivarsin, kasvot kalpeina aamuilmassa, ikäänkuin tukahtumisen tunne kuuman, unettoman yön jälkeen olisi ajanut hänet näin varhain huoneestaan. Hänellä oli yllään yksinkertainen aamunuttu, ja tukka oli vain kiireeltään kokoon solmittu. Hän oli vielä hyvin kaunis. Ja hän näytti hyvin väsyneeltä, onnelliselta ja toivottomalta.

VIII.

Herättyään seuraavana aamuna kahdeksan tuntia kestäneestä, suloisesta ja syvästä unesta, jollaisen suuri onni antaa, Angélique juoksi ikkunaan. Taivas oli ihan selkeä, ilma oli yhä lämmin, vaikka edellisenä iltana ollut kova ukonilma oli häntä huolestuttanut. Ja hän huudahti iloisena Hubertille joka hänen alapuolellaan parhaallaan avasi ikkunaluukkuja:

— Isä, isä! Päiväpaiste!… Oi, kuinka minä olen hyvilläni, kulkue tulee olemaan kaunis!

Hän pukeutui kiiruusti, joutuakseen alas. Tänään, heinäkuun 28 päivänä, piti Ihmeen kulkueen kulkea pitkin Beaumontin katuja. Joka vuosi oli koruompelijoilla sinä päivänä juhla. Neulaan ei koskettukaan, vaan päivä käytettiin talon koristamiseen. Se oli vanha tapa, jonka äidit neljänsadan vuoden aikana olivat jättäneet perinnöksi tyttärilleen.

Angélique oli juonut kiiruusti kahvinsa ja huolehti jo seinäverhoista.

— Äiti, niitä pitäisi tarkastaa, ovatko ne hyvässä kunnossa.

— Meillä on aikaa vielä, vastasi Hubertine tyvenellä äänellään. Me emme ripusta niitä ennen puoltapäivää.

Keskustelu tarkotti kolmea erinomaisen kaunista vanhaa koruompelukaistaa, joita Hubertit säilyttivät hartaalla huolella kuin jotakin perhepyhyyttä ja jotka he ottivat esiin kerran vuodessa Ihmeen kulkueen päivänä. Jo edellisenä päivänä oli juhlamenojen ohjaaja, kunnon pastori Cornille, kulkenut ovelta ovelle ilmottamassa asukkaille mitä teitä pyhän Agneksen kuva pyhää sakramenttia kantavan monseigneurin saattamana tulisi kulkemaan. Jo yli neljäsataa vuotta oli tämä matkasuunnitelma pysynyt samana: lähdettiin pyhän Agneksen portista, kulkien pitkin Kultaseppäinkatua, Isoakatua ja Alakatua; kun sitten oli tehty kierros uuden kaupungin läpi, palattiin Kunniakadun ja Luostaritorin kautta ja tultiin kirkkoon suuren julkisivun sisäänkäytävästä. Ja asukkaat kulkureitin varrella kilpailivat innossa, liputtivat ikkunoita, ripustivat seinille komeimmat kankaansa ja kylvivät kapealle katukivitykselle irtinyhdettyjä ruusunkukkain lehtiä.

Angélique ei rauhottunut ennenkuin sai luvan ottaa esiin kirjaillut vaatekappaleet laatikostaan, jossa ne nukkuivat vuoden läpeensä.

— Niihin ei ole tullut mitään, ei kerrassaan mitään, mumisi hän ihastuneena.

Kun hän oli huolellisesti poistanut niitä suojelevat silkkipaperit, ilmestyivät niitten koruompelukuvaelmat näkyviin. Ne olivat kaikki kolme pyhitetyt Neitsyt Marialle: yksi esitti enkelin ilmestymistä Marialle, toinen ristin juurella itkevää Mariaa ja kolmas Marian taivaaseenastumista. Ne olivat peräisin viidenneltätoista vuosisadalta, ommellut kultapohjalle varjostetulla silkillä ja ihmeen hyvin säilyneet. Ja Hubertit, jotka eivät olleet niistä luopuneet, vaikka heille oli tarjottu suuriakin summia, olivat niistä hyvin ylpeitä.

— Äiti, minä ripustan ne!

Oli puuhaa ja touhua. Hubertilla meni aamu talon vanhan kadunpuoleisen ulkoseinän siistimisessä. Hän sitoi luudan pitkään seipääseen ja harjasi sillä seinien tiilikehyksiset puupinnat aina katonalushirsiin saakka. Sitten hän pesi sienellä kivijalan ja porrastorniakin niin laajalta kuin ylettyi. Kolme koruompelukaistaa voitiin silloin asettaa paikoilleen. Angélique ripusti ne renkaista vuosisataisiin nauloihin, Marian ilmestymisen vasemmanpuoleisen ikkunan alle ja taivaaseenastumisen oikeanpuoleisen ikkunan alle; ristiinnaulitsemisella oli naulansa alakerran suuren ikkunan päällä, ja Angéliquen täytyi tuoda ulos tikapuut saadakseen ripustetuksi sen sinne vuorostaan. Hän oli jo reunustanut ikkunat kukilla, ja koruompelusten säteillessä kirkkaan juhla-auringon paisteessa näytti vanha talo palanneen kauas nuoruutensa aikoihin.

Aamiaisesta saakka oli koko Kultaseppäinkatu touhussa. Liian kovan helteen välttämiseksi oli kulkueen lähtö tapahtuva vasta kello viisi. Mutta puoleltapäivin alkoi kaupunki jo siistiytyä. Huberteja vastapäätä asuva kultaseppä ripusti puotinsa seinälle taivaansinisiä, hopearipsuilla reunustettuja verhoja. Vieressä oleva kynttilänvalaja taas käytti alkooviverhojaan, joiden punainen puuvillakangas hohti kirkkaassa päivänvalossa verenkarvaisena. Toisissa taloissa oli muita värejä, ja kankaita kaikesta nimestä, mitä vain kullakin oli, aina sänkymattoihin asti, liehui verkalleen helteisen päivän velttojen tuulahdusten liikuttelemina. Ne pukivat koko kadun loistavan iloiseksi, muuttaen sen avoimeksi juhlakäytäväksi. Siinä hääri koko asujamisto, puhellen kovaäänisesti kuin kotonaan, mitkä kulkien syli täynnä tavaroita, mitkä kiipeillen, naulaten, huudellen. Puhumattakaan Isonkadun kulmaan laitettavasta levähdysalttarista, joka pani naapuriston naiset sukkulana lentelemään, heidän varustaessaan sitä maljakoilla ja kynttiläjaloilla.

Angélique riensi tarjoamaan kahta empire-kynttiläjalkaa, jotka koristivat salin uuninreunusta. Hän ei ollut ollut yhdessä kohti sitten aamun, eikä hän väsynytkään, häntä nostatti ja kannatti hänen suuri sisäinen ilonsa. Ja kun hän palasi hiukset hulmuavina nyhtämään ruusuja koriin, sanoi Hubert leikillisenä:

— Sinulla ei voisi olla enemmän puuhaa hääpäivänäsikään… Taitaakin olla sinun hääsi?

— No, niinhän onkin! vastasi Angélique iloisesti.

Hubertine hymyili vuorostaan:

— Koska talo on nyt kaunistettu, olisi meidän odotellessamme paras mennä pukeutumaan.

— Heti paikalla, äiti… Kas nyt on korini täysi.

Hän nyhti viimeiset lehdet ruusuistaan, jotka hän aikoi säästää heittääkseen ne monseigneurin eteen. Terälehdet varisivat hänen hennoista hyppysistään, kevyt, tuoksuva kasa täytti korin. Ja hän hävisi kapeaan porraskäytävään, nauraen raikkaasti ja huudahtaen:

— Joutuin! Minä laitan itseni kauniiksi kuin tähti!

Iltapäivä kului verkalleen. Kirkko-Beaumontin kuumeinen hyörinä oli nyt tyyntynyt. Kadut olivat vihdoinkin valmiit, niillä värähteli nyt vain odotus ja hillittyjen äänten kuiskutus. Päivän kallistuessa lounaaseen oli paahtava helle vähentynyt, likitysten ahdettujen talojen väliin lankesi vaalealta taivaalta vain hieno, lämmin ja leppoisa varjo. Ja kaikkialla oli syvä hartaus, ikäänkuin koko vanha kaupunki olisi ollut vain tuomiokirkon jatkoa. Ainoastaan Ligneulin rannalla olevasta uudesta kaupungista kuului ajoneuvojen räminää; siellä oli paljon tehtaita, jotka osottivat ylenkatsettaan tälle vanhalle uskonnolliselle juhlalle pitämättä sen johdosta edes vapaapäivää.

Jo kello neljältä alettiin soittaa pohjoistornin isoa kelloa, samaa, jonka kumahdukset panivat Hubertien talon tärähtelemään. Ja samalla hetkellä Angélique ja Hubertine ilmestyivät jälleen pukeutuneina. Hubertinellä oli valkaisemattomasta pellavakankaasta tehty puku, jota somisti vaatimaton pitsireunus, mutta hänen voimakkaana pyöristyvä vartalonsa oli niin nuorekas, että häntä olisi voinut luulla ottotyttärensä vanhemmaksi sisareksi. Angéliquella taas oli yllään valkoinen silkkipukunsa ilman mitään koristuksia, ei helyä korvissa, sormissa eikä ranteessa; ainoastaan hänen paljaat kätensä ja paljas kaulansa silkinhienoine hipiöineen pistivät esiin kevyen vaatteen alta kuin puhjenneet kukkaset. Kiireeltään pistetty näkymätön kampa pidätti vaivoin hänen vaalean tukkansa vallattomia kiharoita. Hän oli luonnollinen ja ylväs, avonaisen yksinkertainen, kaunis kuin tähti.

— Ah, sanoi hän, — soitetaan, monseigneur on lähtenyt piispankartanosta.

Kello kumahteli yhä edelleen voimakkaasti ja vakavasti selkeässä ilmassa. Ja Hubertit asettuivat alakerran suureen, sepiselälleen avattuun ikkunaan, naiset nojaten kyynärpäillään ikkunalautaan, Hubert seisoen heidän takanaan. Tämä oli heidän totuttu paikkansa, ja siitä olikin hyvin hyvä katsella, sillä he näkivät ensimmäisinä kulkueen tulon kirkon ovesta eikä ainoatakaan vahakynttilää mennyt heiltä siitä hukkaan.

— Missä minun korini on? kysyi Angélique.

Hubertin täytyi ojentaa hänelle ruusunlehtikori, jota hän sitten piti sylissään rintaansa vasten.

— Oi, kuiskasi hän vielä, voisi melkein luulla että tue kello keinuttaa meitä!

Koko pieni talo värähteli ja kaikui kellon kumahtelusta Ja tämä väristys levisi kadulle ja yli koko kaupunginosan, joka seisoi liikkumattomassa odotuksessa, seinille ripustettujen vaatteiden lepattaessa raukeammin iltailmassa. Ruusujen tuoksu oli hyvin suloinen.

Kului puoli tuntia. Silloin pyhän Agneksen portin molemmat puoliskot yhtäkkiä avautuivat, näyttäen kirkon hämärän sisustan, jossa palavat vahakynttilät tuikuttivat loistavina pilkkuina. Ensimmäisenä astui ulos ristinkantaja, kaapuun puettu alidiakooni, ja hänen sivuillaan kaksi kirkonpalvelijaa, kumpikin kantaen suurta, sytytettyä kynttilää kädessään. Heidän perässään kiiruhti juhlamenojen ohjaaja, kunnon pastori Cornille, joka, saatuaan varmuuden siitä, että katu oli asianomaisessa kunnossa, pysähtyi porttiholvin alle ja seurasi kulkueen lähtöä hetken aikaa, nähdäkseen olivatko osanottajat asettuneet heille määrättyyn järjestykseen. Etunenässä olivat maallikkoveljeskunnat, uskonnolliset yhdistykset, koulut, iän mukaan järjestettyinä. Siinä oli aivan pieniä lapsiakin, valkopukuisia tyttösiä, jotka olivat kuin morsiamia, ja avopäisiä, käherrettyjä, juhla-asuisia poikasia, jotka ihastuksissaan jo etsivät äitejänsä katseillaan. Muuan yhdeksänvuotias naskali asteli yksinään keskellä Johannes Kastajaksi puettuna, lampaantalja paljailla, hennoilla harteillaan. Neljä ruusunpunaisin nauhoin koristettua tyttöstä kantoi musliinilippua, jossa oli kuvattuna tuleentunut vehnälyhde. Sitten siinä oli isompia tyttöjä ryhmittyneinä Neitsyen lipun ympärille, mustapukuisia naisia, joilla myöskin oli lippunsa, pyhän Joosefin kuva tummanpunaisella silkillä, ja vielä monta, monta muuta lippua, samettisia ja satiinisia, jotka heiluivat kullattujen tankojensa nenässä. Miestenkään veljeskunnat eivät jääneet jälkeen lukuisuudessa. Siinä oli kaiken värisiä katumuksentekijöitä, erittäinkin harmaat katumuksentekijät, jotka olivat puetut harmaanruskeaan palttinaan ja varustetut huppukauluksella, ja joilla oli suurta huomiota herättävä vertauskuva, suuri risti ja siinä pyörä, johon oli ripustettu Kristuksen kärsimyksen esineet.

Angélique huudahti hellyydestä, kun lapset tulivat näkyviin.

— Oi, noita pikku lemmikkejä! Katsokaa toki!

Muuan polvenkorkuinen, tuskin kolmivuotias pienokainen tepasteli niin hullunkurisen itsetietoisena horjahtelevilla jaloillaan, että Angélique kahmaisi kourallisen ruusunlehtiä koristaan ja heitti ne hänen päälleen. Pienokainen asteli edelleen, ruusuja olkapäillään ja tukassaan, ja hänen sydämellinen naurunsa sai kukkia satamaan hänen päälleen joka ikkunasta. Ja kadulla vallitsevassa kohisevassa äänettömyydessä ei kuulunut enää muuta kuin kulkueen kumea töminä, ja katselijain heittelemät kukat lentelivät hiljaisin parvin katukivitykselle. Pian oli siinä yhdenjaksoinen kukkasmatto.

Mutta tultuaan vakuutetuksi maallikkojen hyvästä järjestyksestä tuli pastori Cornille levottomaksi, kun kulkue joksikin aikaa pysähtyi liikkumattomaksi, ja hän kiiruhti etupäähän, hymyillen Huberteille tervehdykseksi ohimennessään.

— Mikä niillä on, kun eivät mene eteenpäin? kyseli Angélique, tullen rauhattomaksi, ikäänkuin hän olisi kulkueen loppupäässä odottanut onneaan tulevaksi.

Hubertine vastasi tavallisella tyyneydellään:

— Ei heidän nyt juosta tarvitse.

— Siellä on arvattavasti jokin este, ehkä levähdysalttari, jota vielä viimeistellään, selitti Hubert.

Neitsyen lippua kantavat tytöt olivat virittäneet virren ja heidän heleät äänensä kiirivät avoimessa ilmassa kirkkaina kuin kristalli. Vähitellen jono alkoi huojua. Lähdettiin jälleen liikkeelle.

Maallikkojen jälkeen alkoi nyt hengellinen sääty tulla ulos kirkosta, alempiarvoiset ensimmäisinä. Kaikki olivat messupaidassa ja panivat porttiholvin alla päähänsä litteän lakin. Kullakin oli sytytetty vahakynttilä, oikeanpuolimaisilla oikeassa kädessä ja vasemmanpuolimaisilla vasemmassa kädessä, rivin ulkopuolella. Ne muodostivat siten kaksinkertaisen rivin lepattavia liekkejä, jotka päivänvalossa himmenivät miltei näkymättömiin. Ensimmäisenä oli pappisseminaari, maaseurakunnat ja suuremmat kirkot. Sitten tulivat tuomiokirkon papit, ja heitä seurasivat kaniikit valkea vaippa hartioillaan. Heidän keskellään olivat kirkkolaulajat punaisissa silkkikaavuissa. Laulajat olivat täysin äänin alottaneet esilaulun, johon koko papisto vastasi hillitymmin laulaen. Pange lingua hymni kajahti heleänä ja puhtaana, katu oli täynnä messupaitojen hulmuavien liepeitten juhlallista kahinaa, ja vahakynttiläin pienet liekit tuikkivat vaaleina kultatähtinä.

— Oi, pyhä Agnes! kuiskasi Angélique.

Hän hymyili pyhimykselle, jota neljä pappia kantoi sinisellä sametilla verhotulla, pitsein koristetulla kantotuolilla. Hän hämmästyi joka vuosi nähdessään sen tällä tavoin poissa siitä hämärästä, jossa se oli asunut monet vuosisadat. Kultaisine hiusverhoineen se näytti aivan toisenlaiselta kirkkaassa päivänvalossa. Se oli niin vanha ja kuitenkin niin nuori pienine käsineen, hentoine jalkoineen ja kapeine, ajan mustuttamine tytönkasvoineen.

Mutta monseigneur oli sitä seuraava. Kirkon perältä kuului jo lähenevää suitsutusmaljojen heiluntaa.

Ihmiset kuiskailivat, Angélique kertasi:

— Monseigneur… Monseigneur…

Ja katse kiinnitettynä ohikulkevaan pyhimykseen hän muisteli tällä hetkellä vanhoja tarinoita. Ylhäiset Hautecoeurin markiisit, jotka Agneksen avulla pelastivat Beaumontin rutosta, Jean V ja kaikki hänen heimolaisensa tulivat hartaina polvistumaan hänen kuvansa eteen, ja hän näki kaikkien noitten ihmeitätekevien ylimysten kulkevan ohi yksi kerrallaan ruhtinaallisena sarjana.

Pyhimyksen jälkeen seurasi pitkä tyhjä väli. Sitten astui esiin kappalainen, joka kantoi piispansauvaa, pitäen sitä edessään pystyssä, käyrä osa itseänsä kohti. Hänen jälkeensä tuli kaksi suitsutusmaljankantajaa, jotka kävelivät takaperin ja heiluttivat lyhyessä tahdissa suitsutusmaljojaan, ja kumpaakin seurasi kirkonpalvelija, kantaen laivanmuotoista astiaa, jossa oli suitsutusainetta. Suuri, purppuranpunaisesta sametista tehty, kultaripsuilla reunustettu kunniakatos ei tahtonut oikein hyvin mahtua toisesta oviaukosta. Mutta pian oli kaikki taas järjestyksessä ja asianomaiset henkilöt tarttuivat kannatustankoihin. Alla asteli kunniadiakooniensa välissä monseigneur paljain päin. Hänen olkapäitään peitti leveä valkoinen vyöhikkö, jonka päät verhosivat hänen kätensä, joilla hän kantoi korkealle kohotettuna Pyhää Sakramenttia, koskematta siihen.

Heti alkoivat suitsutusmaljankantajat astua eteenpäin, ja täyteen heiluntaan lennähtäen suitsutusmaljat nousivat ja laskivat tahdissa, ja niitten hopeaiset ketjut helähtelivät.

Missä ihmeessä Angélique oli nähnyt jonkun, joka muistutti monseigneuriä näöltään? Kaikkien otsat taipuivat eteenpäin muistutellen. Mutta Angélique katseli häntä pää puoleksi ulos kurotettuna. Hänellä oli kookas, solakka, ylhäinen vartalo, joka kuudenkymmenen vuoden ikään nähden oli erinomaisen nuorekas. Hänen kotkansilmänsä säihkyivät, hiukan voimakkaasti muodostunut nenä kohotti kasvojen ylhäisen käskevää ilmettä ja valkoinen, tiheänä kihartuva tukka sitä taas lievensi. Ja Angéliquen huomio kiintyi hänen ihonsa kalpeuteen, jossa hän luuli näkevänsä tulvahtavan veren rusotuksen. Tai ehkä se olikin vain tuon suuren kulta-auringon heijastusta, jota hän kantoi peitetyillä käsillään ja joka heitti hänen ylleen salaperäisen valonhohteen.

Ihan varmaan hän oli jossakin nähnyt kasvot, jotka muistuttivat näitä. Heti ensi askelilla oli monseigneur alottanut erään psalmin, lausuen värsyjä matalalla äänellä diakooniensa kanssa vuorotellen. Ja Angélique vavahti nähdessään hänen kääntävän silmänsä siihen ikkunaan päin, missä hän oli, — niin ankaralta, jäätävän ylpeältä, kaiken intohimon turhuutta tuomitsevalta hän hänestä näytti. Monseigneurin katseet olivat osuneet noihin kolmeen vanhaan koruompelukseen, Marian ilmestykseen, ristin juurella seisovaan Mariaan ja Marian taivaaseenastumiseen. Niissä välähti mielihyvä. Sitten ne laskeutuivat alemmaksi ja pysähtyivät Angéliqueen, eikä Angélique hämmennyksissään voinut käsittää, kalpenivatko ne ankaruudesta vai lempeydestä. Samassa ne olivat jälleen suuntautuneet Pyhään Sakramenttiin, liikkumattomina ja loistavina suuren kulta-auringon heijastuksessa. Suitsutusmaljat heilahtivat ylös ja putosivat jälleen alas hopeisten ketjujen helähtäessä, ja pieni pilvi suitsutussavua jäi liitelemään ilmaan.

Mutta Angéliquen sydän löi haletakseen. Kunniakatoksen takana hän oli keksinyt hiipan, jossa oli kuvattuna pyhä Agnes taivaaseen kohoavana kahden enkelin kannattamana. Se oli työ, joka lanka langalta oli ommeltu hänen rakkaudestaan. Kappalainen kantoi sitä hunnutetuin käsin kunnioittavasti kuin pyhää esinettä. Ja tuolla, jäljessä tulevien maallikkojen joukossa, virkamiesten ja tuomarien keskellä hän tunsi Félicienin, joka astui ensi rivissä solakkana ja vaaleana, hännystakkiin puettuna. Hän tunsi hänen kiharaiset hiuksensa, hänen suoran, hiukan voimakkaasti muodostuneen nenänsä ja hänen mustat, ylhäisen lempeät silmänsä. Angélique odotti häntä, hän ei hämmästynyt nähdessään hänen vihdoinkin muuttuvan ruhtinaaksi. Félicien heitti häneen pelokkaan, valhettansa anteeksi rukoilevan katseen, ja Angélique vastasi valoisalla hymyilyllä.

— Katsohan! kuiskasi Hubertine ällistyneenä, eikö se ole se nuori mies?

Hänkin oli tuntenut Félicienin, ja hän tuli levottomaksi kun hän kääntyessään näki tyttärensä kasvot kirkastuneina.

— Hän on siis valehdellut meille?… Mitä varten? Tiedätkö sinä?… Tiedätkö sinä, kuka tuo nuori mies on?

Kyllä, ehkä hän sen tiesi. Hänen sisässään oli ääni, joka vastasi hänen äsken tekemiinsä kysymyksiin. Mutta hän ei tahtonut kysellä itseltään enempää. Hän saisi kyllä varmuuden aikanaan. Hän tunsi sen ajan jo lähenevän, ja hänen mielensä täytti paisuva ylpeys ja hellyys.

— Mistä on kysymys? kysyi Hubert, kurottuen katsomaan vaimonsa takaa.

Hän ei koskaan ehtinyt huomata mitä hänen ympärillään tapahtui. Ja kun Hubertine oli osottanut hänelle tuon nuoren miehen, epäili hän:

— Merkillinen ajatus! Ei se ole hän.

Silloin Hubertine oli myöntävinään erehtyneensä. Se oli viisainta, hän ottaisi kyllä myöhemmin selon. Mutta kulkue, joka oli taaskin pysähtynyt monseigneurin suitsuttaessa Pyhää Sakramenttia vihannaksi kukitetulla levähdysalttarilla, alkoi lähteä jälleen liikkeelle. Ja Angélique, jonka viimeisiä ruusunlehtiä pitelevä käsi oli unohtunut korin pohjaan, teki suloisessa hämmingissään äkillisen liikkeen, viskaten kukat ilmaan. Félicien lähti juuri liikkeelle. Kukat varisivat alas, ja kaksi terälehteä liiteli hiljalleen keinuen ja pysähtyi hänen hiuksilleen.

Kulkue oli lopussa. Kunniakatos oli kadonnut Isonkadun kulmaan, saattueen jälkipää vieri hiljalleen pois, ja katu jäi tyhjäksi hartaaseen liikkumattomuuteen, kuin haaveellisen uskon hurmaamana, tallattujen ruusujen huokuessa hiukan kirpeää lemuaan. Ja etäältä kuului vielä heikontumistaan heikontuen ketjujen hopeinen helähdys, aina kun suitsutusmaljat heilahtivat ylhäältä alas.

— Oi, lähdetkö, äiti? huudahti Angélique. Mennään kirkkoon katsomaan kun ne palaavat!

Ensi hetkessä Hubertine aikoi kieltää. Mutta sitten hän tunsi itsekin niin suurta halua päästä varmuuteen, että hän suostui.

— Mennään vain, koska sinua haluttaa.

Mutta odottaminen kysyi malttia. Angélique, joka oli käynyt ylhäällä panemassa hatun päähänsä, ei pysynyt hetkeäkään levossa. Hän meni yhä uudelleen ikkunan ääreen, tähysteli kadun päähän ja nostipa vielä silmänsä ylöskin, ikäänkuin tiedustaakseen itse avaruudelta. Ja hän seurasi mielessään kulkuetta askel askeleelta, puhuen ääneen.

— Ne laskeutuvat Alakatua… Ah, nyt ne varmaan tulevat torille aliprefektuurin edustalle… Oh, noilla alakaupungin pitkillä kaduilla ei ole loppuakaan. Ja niinkuin ne olisivat hyvinkin iloisia saadessaan nähdä pyhän Agneksen, nuo vaatekauppiaat!

Taivaalla leijaili hieno, ruusunpunainen pilvenhattara. Itse värähtämättömässä ilmassakin oli tunne siitä, että koko arkipäiväinen elämä oli pysähdyksissä, että Jumala oli lähtenyt asunnostaan ja itsekukin odotti sitä sinne palaavaksi, voidakseen ryhtyä tavallisiin toimiinsa. Vastapäätä olevat kultasepän ja kynttilänvalajan myymälät olivat yhä sulettuina, sinisten ja punaisten verhojensa peittäminä. Kadut näyttivät nukkuvan. Niillä ei ollut muuta liikettä kuin verkalleen etenevä kirkollinen kulkue, jonka liikkeelläolon saattoi arvata jokaisesta kaupungin kulmasta.

— Äiti, äiti, minä olen varma, että ne ovat juuri Kunniakadun alapäässä. Ne lähtevät nousemaan ylös rinnettä.

Se ei ollut totta, sillä kello oli vasta puoli seitsemän, eikä kulkue milloinkaan palannut ennenkuin neljänneksen yli seitsemän. Hän tiesi vallan hyvin, että kunniakatos eteni sillä hetkellä Ligneulin laiturirantaa pitkin. Mutta hänellä oli niin kiire!

— Äiti, meidän pitää joutua, muuten emme saa paikkaa.

— No tule sitten! sanoi vihdoin Hubertine, hymyillen vasten tahtoaankin.

— Minä jään kotiin, selitti Hubert. Otan koruompelukset alas seinältä ja katan pöydän.

Kirkko tuntui tyhjältä, kun Jumala ei ollut enää siellä. Sen kaikki ovet olivat auki kuin mullin mallin olevassa talossa, johon isäntää odotetaan palaavaksi. Joitakin ihmisiä tuli sisään. Ainoastaan kirkon perällä oleva pääalttari, yksinkertainen romaanilainen sarkofaagi, hehkui palavien kynttilöittensä hohteessa. Muuten oli koko avara laiva, sen matalat poikkiristit ja kappelit pimeän vallassa, sillä ilta alkoi jo hämärtää.

Angélique ja Hubertine kävelivät hitaasti kirkon ympäri. Alhaalla oli rakennus kuin raskaan painon rusentama, matalat pilarit kannattivat sivulaivojen pyörökaaria. He kulkivat pimeitten kappelien vieritse, jotka muodostivat kellarimaisia syvennyksiä. Kun he sitten menivät urkulehterien alitse, pääoven editse toiselle puolelle, tunsivat he vapauttavaa tunnetta nostaessaan silmänsä päälaivan korkeita goottilais-ikkunoita kohti, jotka kohosivat raskaan romaanilaisen kivikerroksen yläpuolella. Mutta he jatkoivat kulkuaan eteläisen ristilaivan sivuitse, ja siinä alkoi taas painostus. Poikkilaivan risteyksessä seisoi neljä valtavaa pylvästä neljässä kulmassa, kannattaen korkealla kaartuvaa holvikattoa. Ja siinä vallitsi vielä himmeä valo, jonka poistuva päivä heijasti kuin jäähyväisiksi poikkilaivan julkisivujen ruusukeikkunoista. He olivat nousseet kolme porrasaskelta, jotka johtivat kuoriin, ja kulkivat kuorikappelien vieritse, jotka olivat kirkon aikaisimmin rakennettu osa ja muodostivat hautakammioiden tapaisia syvennyksiä. Vanhan, runsaasti koristellun ristikon edessä, joka sulki kuorin joka puolelta, he seisahtuivat hetkeksi katselemaan kimmeltävää pääalttaria, jonka pienet liekit heijastuivat vanhojen, ihmeen kauniisti koristeltujen kuorituolien kiiltäviin tammipintoihin. Ja niin he palasivat lähtöpaikalleen, kohottaen jälleen päätään, ikäänkuin tuntien korkean päälaivan henkäyksen. Sakenevassa hämärässä näyttivät sen vanhat seinät siirtyvän kauemmaksi ja avartuvan, ja kultakoristeitten ja maalausten jäännökset häipyivät näkymättömiin.

— Tiesinhän minä, että oli liian varhaista, sanoi Hubertine.

Angélique ei vastannut, vaan kuiskasi:

— Kuinka se on suuri!

Hänestä tuntui kuin hän ei tuntisi kirkkoa, kuin näkisi hän sen ensi kerran. Hänen silmänsä harhailivat pitkin liikkumattomia istuinrivejä ja tähystivät kappelien perukoihin, missä hautakivet vain hämärästi häämöttivät tummina varjoina. Mutta hänen silmänsä sattuivat Hautecoeurin kappeliin ja hän tunsi sen ikkunan lasimaalauksen. Se oli nyt vihdoinkin korjattu, ja sen pyhä Yrjö kuulsi epämääräisenä kuin haamu himmenevässä valossa. Ja Angélique tunsi siitä suurta iloa.

Silloin kumahdus värähdytti kirkkoa, iso kello alkoi jälleen soida.

— Ah, sanoi Angélique, nyt ne tulevat, ne nousevat nyt ylös Kunniakatua.

Tällä kertaa se oli totta. Ihmisjoukko työntyi sisään, vallaten kirkon sivustat, ja hetki hetkeltä saattoi tuntea kulkueen lähenevän. Se tuntui kellon yltyvässä kumajamisessa ja selkiselällään olevasta ovesta tulevassa suuressa tuulahduksessa. Jumala palasi.

Hubertinen olkapäähän nojaten, varpailleen kohoutuneena Angélique tähtäsi katseillaan avonaista ovea, jonka kaarevat piirteet erottuivat sen takana olevan Luostaritorin vaaleasta hämärästä. Ensiksi tuli näkyviin ristiä kantava alidiakooni, kirkonpalvelijat suurine kynttilöineen kummallakin puolellaan. Heidän perässään kiiruhti juhlamenojen ohjaaja, kunnon pastori Cornille, hengästyneenä ja väsyneenä. Kynnyksellä jokainen uusi tulija erottui hetkisen selväpiirteisenä vaaleata oviaukkoa vastaan, hukkuakseen sitten kirkon sisällä vallitsevaan hämärään. Tulivat maallikot, koulut, yhdistykset ja veljeskunnat, joitten liehuvat liput varjo yhtäkkiä ahmaisi. Tuli vaalea Neitsyen tyttöjen ryhmä, laulaen ohuilla seraafinäänillään. Tuomiokirkko nieli yhä uusia tulijoita, ja avara laiva täyttyi vähitellen, miehet oikealle, naiset vasemmalle puolelle. Mutta yö oli jo pimentynyt, ja kaukana torilla tuikotti tulenkipinöitä, satoja pieniä, liikkuvia valopilkkuja. Papisto saapui vuorostaan, kantaen sytytettyjä kynttilöitään rivin ulkopuolella, joten ne muodostivat kaksinkertaisen ketjun keltaisia liekkejä. Sitä riitti loppumattomiin, kynttilöitä solui sisään yhä enemmän, saapui pappisseminaari, seurakuntapapit, tuomiokirkon papit, esilaulua veisaavat kirkkolaulajat ja valkovaippaiset kaniikit. Ja vähitellen kirkko kävi valoisaksi, kun tämä monisatainen kyntttilävirta sirotti sen täyteen tähtiä kuin kesäyön taivaan.

Kaksi tyhjää tuolia oli vierekkäin, Angélique nousi seisomaan toiselle niistä.

— Laskeudu alas, toimitti Hubertine, — se on kielletty.

Mutta Angélique intti vastaan levollisena:

— Mitävarten kielletty? Minä tahdon nähdä… Oi, kuinka kaunista!

Ja hän sai lopuksi äitinsä nousemaan toiselle tuolille.

Koko kirkko säihkyi ja paloi. Tuo kynttilähyöky, joka kulki sen yli, sytytti heijastuksensa sivustain matalain holvien alle, kappelien perukoihin, missä säteili jonkin pyhäinjäännöslippaan lasiruutu tai tabernaakelin kultakoristeet. Kuorikappeleissa ja hautakammioissakin heräsi valonsäteitä. Kuori liekehti, alttari oli kuin ilmitulessa, kuorituolit loistivat, vanhan ristikon ruusukoristeet kuvastuivat valossa selvin, mustin rajapiirtein. Ja yhä avarammaksi laajeni vielä korkea päälaiva matalain sivustain pyörökaaria kannattavine jyhkeine pylväineen ja ylhäällä huippukaaristen ikkunain välissä kohoavine kapenevine, koristeltuine pylväskimppuineen, todellisena ylöspyrkivän uskon ja rakkauden vertauskuvana, jotka sädehtivän valon lailla sen täyttivät.

Mutta keskeltä askelten jytinää ja tuolien kolinaa kuului jälleen suitsutusmaljain ketjujen kirkas helähdys. Samassa urut kuohahtivat soimaan valtavaa säveltä, täyttäen holviston ukkosenkaltaisella jyminällä. Se oli monseigneurin kunniaksi, joka vielä oli torilla. Pyhä Agnes oli juuri saapumassa kirkon holvin alle pappien kantamalla kantoluolillaan. Hänen kasvonsa näyttivät kuin rauhottuvan vahakynttiläin valossa, ikäänkuin hän olisi ollut onnellinen saadessaan jälleen palata nelisatavuotiseen uneksintaansa. Vihdoin astui ovesta itse monseigneur, piispansauva edellään, hiippa jäljessään, kantaen pyhää sakramenttia samassa asennossa, kädet vyöhikön verhoamina. Kunniakatos liikkui pitkin keskilaivaa ja pysähtyi kuoriristikon eteen. Siinä syntyi hiukan hämminkiä, ja hänen jäljessään kulkeneet henkilöt joutuivat joksikin hetkeksi lähelle häntä.

Niin pian kuin Félicien oli tullut näkyviin hiipan takana, ei Angélique irrottanut katsettaan hänestä. Ja nyt sattui niin, että Félicien kulkeutui kunniakatoksen oikealle puolelle. Silloin Angélique näki yhtaikaa monseigneurin valkotukkaisen ja nuoren miehen kellerväkiharaisen pään. Hänen silmissään hulmahti, hän risti kätensä ja sanoi ääneen:

— Ah! Monseigneur, monseigneurin poika!

Hänen salaisuutensa oli solahtanut hänen huuliltaan. Se oli tahdoton huudahdus, joka puhkesi esiin, kun varmuus äkillisen kirkkauden tavoin ilmeni tuosta silmiinpistävästä yhdennäköisyydestä. Ehkä hän syvällä sydämessään oli sen jo tiennyt, mutta hän ei ollut uskaltanut sanoa sitä itselleen. Nyt se yhtäkkiä julki tullessaan häikäisi häntä. Kaikkialta hänen mielestään ja hänen ulkopuoleltaan kohosi esiin muistoja, jotka kertasivat hänen huudahduksensa.

Hubertine sopersi tyrmistyneenä:

— Monseigneurin poikako tuo nuori mies?

Väkeä tungeksi heidän ympärillään. Heidät tunnettiin, heitä ihailtiin. Äiti oli vielä kaunis yksinkertaisessa pellavapuvussaan, tytär valkoisessa silkissään oli viehkeä kuin enkeli. He olivat niin kauniit ja näkyivät niin hyvin tuoleilla seisoessaan, että monet silmät kohosivat heihin ja unohtuivat heitä katsomaan.

— No kukas sitten, hyvä rouva, sanoi Lemballeuse-muori, joka oli väkijoukossa heidän lähellään, — kukas sitten, jollei monseigneurin poika! Ettekö te sitä tietänyt?… Kaunis nuori mies, ja rikas, oh, niin rikas että voisi ostaa vaikka koko kaupungin! Miljoonia, miljoonia!

Hubertine kuunteli kalpenevin kasvoin.

— Kyllä kai olette kuullut hänen elämäkertansa? jatkoi vanha kerjäläisvaimo. Hänen äitinsä kuoli synnyttäessään hänet maailmaan, ja silloin monseigneur rupesi papiksi. Aivan äskettäin hän on nyt kutsunut poikansa luokseen… Félicien VII d'Hautecoeur, ihan kuin oikea ruhtinas ainakin!

Silloin Hubertine teki suurta murhetta ilmaisevan eleen. Ja Angélique säteili nähdessään unelmansa toteutuvan. Hän ei kuitenkaan ollut hämmästynyt, hän tiesi vallan hyvin, että hänen rakastettunsa oli oleva kaikkein rikkain, kaunein ja ylhäisin. Mutta hänen ilonsa oli rajaton, täydellinen, sitä eivät himmentäneet vaikeudet, joita hän ei aavistanutkaan. Vihdoinkin hänen lemmittynsä ilmaisi itsensä, antoi itsensä hänelle vuorostaan. Vahakynttiläin pienet liekit olivat kultasadetta, urut soittivat heidän hääjuhlaansa, Hautecoeurien suku kulki ohi kuninkaallisena saattueena, tarinain sankareista, Norbert I:stä, Jean V:stä, Félicien III:sta, Jean XII:sta alkaen aina viimeiseen, Félicien VII:een, jonka vaaleatukkainen pää oli häneen päin käännettynä. Hän oli Neitsyen serkkujen jälkeläinen, mestari, ihana Jeesus, joka ilmestyi kunniassansa isänsä oikealla kädellä.

Félicien hymyili hänelle juuri, eikä hän huomannut monseigneurin paheksuvaa katsetta tämän nähdessä hänen seisovan tuolilla kansanjoukon yläpuolella hehkuvin kasvoin, ylpeänä ja kiihottuneena.

— Voi, lapsi parkani! huokasi Hubertine epätoivoissaan.

Mutta kappalaiset ja kirkonpalvelijat olivat asettuneet riviin oikealle ja vasemmalle, ja ensimmäinen diakooni oli ottanut pyhän sakramentin monseigneurin käsistä ja asetti sen alttarille. Suoritettiin loppusiunaus, laulajat jyristivät Tantum ergo'a, suitsuke savusi maljoissaan, kunnes pauhina yhtäkkiä tyyntyi täydelliseksi hiljaisuudeksi. Ja keskellä liekehtivää, pappien ja kansanjoukon täyttämää kirkkoa, sen ylhinä kohoavien holvikaarien alla, monseigneur nousi alttarille, otti molemmin käsin suuren kulta-auringon ja heilautti sitä kolmasti ilmassa, tehden hitaasti ristinmerkin.

IX.

Samana iltana kirkosta palatessaan Angélique ajatteli: »Minä saan nähdä hänet aivan kohta; hän tulee Mariantarhaan ja minä menen häntä tapaamaan.» Heidän silmänsä olivat sopineet keskenään tästä kohtauksesta.

Päivällinen syötiin vasta kahdeksan aikana keittiössä, kuten tavallisesti. Hubert puheli yksinään juhlapäivän innostamana. Hubertine oli vakavana ja vastasi töin tuskin, eikä hän irrottanut katsettaan Angéliquesta, joka söi hyvällä ruokahalulla, mutta itsetiedottomasti, näyttämättä tajuavan että hän kuletti kahvelia suuhunsa kokonaan unelmansa vallassa. Ja Hubertine saattoi selvästi lukea, mitä hänen mielessään liikkui, hän näki ajatusten syntyvän ja seuraavan toisiaan tuon puhtaan otsan alla kuin kirkkaan veden kristallipinnan alla.

Kello yhdeksän sai ovikellon soitto heidät säpsähtämään. Tulija oli pastori Cornille. Väsymyksestään huolimatta hän tuli kertomaan heille, että monseigneur oli kovasti ihaillut heidän kolmea vanhaa koruompelustaan.

— Niin, hän puhui niistä minulle. Minä tiesin, että te tulisitte iloisiksi saadessanne sen kuulla.

Angélique, jonka mielenkiinto oli herännyt monseigneurin nimeä mainittaessa, vaipui jälleen haaveiluihinsa, kun puhe kääntyi päivän juhlakulkueeseen. Vähän ajan perästä hän nousi ylös.

— Minne sinä menet? tiedusti Hubertine.

Tämä kysymys hämmästytti häntä, ikäänkuin hän ei itsekään olisi ollut selvillä, minkä takia hän nousi seisomaan.

— Minä menen huoneeseeni, minä olen hyvin väsynyt.

Mutta Hubertine arvasi, että tämän syyn takana piili toinen, varsinainen tarkotus, nimittäin tarve olla yksin onnensa kanssa.

— Tule sanomaan hyvää yötä.

Pitäessään häntä rintaansa vasten painettuna tunsi hän hänen värisevän. Hänen jokailtainen suudelmansa haihtui nyt melkein huomaamattomaksi hengähdykseksi. Silloin Hubertine katsoi häntä hyvin vakavana silmiin, ja hän luki niissä suostutun kohtauksen ja sen malttamattoman odotuksen.

— Ole kiltti ja nuku hyvin.

Mutta sanottuaan nopeasti hyvää yötä Hubertille ja pastori Cornillelle Angélique jo nousi huoneeseensa. Hän oli säikähdyksissään, sillä hän tunsi, että hänen salaisuutensa oli ollut vähällä solahtaa ilmi hänen huuliltaan. Jos hänen äitinsä olisi pitänyt häntä sylissään hiukankaan kauemmin, olisi hän tunnustanut hänelle kaikki. Huoneeseen tultuaan hän sulki oven, kiertäen avainta kahteen kertaan. Valo loukkasi häntä ja hän sammutti kynttilänsä. Kuu nousi ilta illalta myöhemmin, yö oli hyvin pimeä. Hän istui riisuutumatta avonaisen ikkunan ääressä ja pimeään tuijotellen odotti tuntikausia. Hetket kuluivat tuntumatta pitkiltä, sama ajatus riitti pitämään hänen mieltään vireillä koko ajan: hän menisi alas kohtaamaan Félicieniä, kun puoliyön hetki ehtisi. Se tapahtuisi ihan luonnollisesti, hän näki itsensä toimivan askel askeleelta, liike liikkeeltä, vaivattomasti kuten unessa. Melkein heti hän oli kuullut pastori Cornillen lähtevän. Sitten Hubertitkin olivat nousseet huoneeseensa. Kaksi kertaa hänestä tuntui, että heidän huoneensa ovi avautui ja hillityt askeleet etenivät aina porraskäytävään asti, ikäänkuin joku olisi käynyt siellä kuuntelemassa hetkisen. Sitten talo tuntui vaipuvan syvään uneen.

Kun kello oli lyönyt kaksitoista, nousi Angélique ylös.

— No niin, on aika lähteä, hän odottaa minua.

Ja hän aukaisi oven eikä huolinut edes sulkea sitä jälkeensä. Porraskäytävässä Hubertien huoneen ohi kulkiessaan hän kuulosti. Mutta hän ei kuullut mitään muuta kuin hiljaisuuden väräjämistä. Hänen mielensä oli muuten aivan levollinen, hän ei pelännyt eikä hätiköinyt, hänellä ei ollut minkäänlaista tunnetta siitä, että hän tekisi pahoin. Häntä johti jokin outo voima, kaikki tuntui hänestä niin yksinkertaiselta, että ajatus vaarasta olisi pannut hänet hymyilemään. Tultuaan alakertaan hän meni puutarhaan keittiön kautta, unohtaen vielä ulko-ovenkin auki. Sitten hän riensi ripein askelin Mariantarhaan johtavalle pienelle portille, jonka hän samoin jätti sepiseljälleen. Vaikka Mariantarhassa oli pilkkopimeä, ei hän empinyt vähääkään, vaan kulki suoraan porraslaudalle, meni puron yli ja ohjasi sitten kulkuaan käsillään haparoiden, kuten paikassa missä oli usein tottunut liikkumaan ja missä joka puu oli hänelle tuttu. Ja kääntyessään oikealle erään salavan alle hänen ei tarvinnut kuin ojentaa kätensä kohdatakseen sen kädet, jonka hän tiesi olevan siinä häntä odottamassa.

Äänettömänä Angélique pusersi hetkisen Félicienin käsiä. He eivät voineet nähdä toisiaan, taivasta peitti lämmin pilvivaippa, jota nousevan kuun kalpea sirppi ei vielä valaissut. Ja Angélique puhkesi puhumaan pimeässä, hänen sydäntään täyttävä suuri ilo purkautui ilmi.

— Oi, seigneur, kuinka minä rakastan teitä ja kuinka minä olen teille kiitollinen!

Hän nauroi ilosta tuntiessaan hänet vihdoinkin, hän kiitti häntä siitä että hän oli nuori, kaunis ja rikas, yli senkin mitä hän oli osannut toivoa. Se oli heläjävän iloinen ihastuksen ja kiitollisuuden ilmaisu tästä rakkauslahjasta, jonka hänen unelmansa oli hänelle antanut.

— Te olette kuningas, te olette minun mestarini, ja minä olen kokonaan teidän, eikä minulla ole muuta surua kuin se että minä olen niin vähäpätöinen… Mutta minä olen ylpeä siitä, että saan kuulua teille. Jo yksin se, että te rakastatte minua, riittää tekemään minut vuorostani kuningattareksi… Vaikka minä tiesinkin teidän tulevan ja odotin teitä, niin minun sydämeni kuitenkin avartui, kun te ilmestyitte niin suurena… Oi, rakas seigneur, kuinka olen teille kiitollinen ja kuinka rakastan teitä!

Silloin Félicien kietoi hellävaroin käsivartensa hänen ympärilleen ja alkoi viedä häntä, sanoen:

— Tulkaa minun kotiini.

Hän johdatti Angéliquen ruohikon poikki Mariantarhan perukkaan. Ja Angélique käsitti nyt, kuinka hän oli joka ilta tullut sinne piispankartanon puutarhan vanhasta portista, joka ennen oli ollut käyttämättömänä. Hän oli jättänyt portin auki ja talutti nyt Angéliquen monseigneurin suureen puutarhaan. Kuu kohosi taivaalle vähitellen lämpimän auerharson verhoamana, valaisten heidät maidonkarvaisella hohteella. Se täytti koko tähdettömän taivaankuvun valousvalla, joka hiljaa satoi alas tyveneen yöhön. He astuivat verkalleen pitkin Chevrotten parrasta, joka virtasi puiston halki. Mutta se ei ollut siellä enää tuollainen raju, kivikkorinteellä hyppelehtivä puro, vaan sen vedet vierivät tyveninä, raukeina, lehtevien puuryhelmien lomitse mutkitellen. Kaarrellessaan siinä valoisan pilvilaen alla ja huuhdellessaan helmassansa rannalla seisovien puitten riippuvia oksia, oli se kuin uneksien soljuva virta autuaitten kentillä.

Angélique oli jälleen puhjennut iloisena puhumaan:

— Minä olen niin ylpeä ja onnellinen, ollessani näin teidän käsivarrellanne!

Hurmaantuneena noin suuresta luonnollisuudesta ja sulosta Félicien kuunteli hänen ujostelematonta ja avomielistä tunnustustaan, kun hän sydämensä viattomuudessa lausui ääneen kaikki ajatuksensa.

— Oi, armas sielu, minunhan on oltava kiitollinen teille siitä että te olette niin kiltti ja tahdotte rakastaa minua pikkuisen… Sanokaa minulle vielä, miten te minua rakastatte, sanokaa mitä te ajattelitte, kun lopultakin saitte tietää kuka minä olen.

Mutta Angélique keskeytti hänet viehättävän kärsimättömällä eleellä:

— Ei, ei, puhukaamme teistä, ainoastaan teistä. Mitä minulla on väliä? Mitä väliä sillä on, mitä minä olen ja mitä minä ajattelen?… Te yksin olette nyt olemassa.

Ja painautuen Félicieniä vasten ja hidastuttaen askeleitaan heidän siinä puron vartta käyskellessään, hän kyseli häneltä loppumattomiin, tahtoen tietää hänen lapsuutensa ja nuoruutensa, kaikki ne kaksikymmentä vuotta, jotka hän oli elänyt poissa isänsä luota.

— Minä tiedän, että teidän äitinne on kuollut teidän syntyessänne ja että teidät on kasvatettu jonkun sedän, vanhan abotin luona… Minä tiedän, että monseigneur ei tahtonut teitä nähdä…

Félicien puhui hiljaa, kaukainen sävy äänessään, ikäänkuin se olisi noussut esiin hämärästä menneisyydestä:

— Niin, isäni oli jumaloinut äitiäni, ja minä olin syypää siihen, että tulin ja vein häneltä hengen… Setäni piti minut kokonaan tietämättömänä omaisistani ja kasvatti minua ankarasti, kuin olisin ollut jokin köyhä lapsi, joka oli uskottu hänen huostaansa. Asian todellisen laidan tulin tietämään vasta hyvin myöhään, siitä on tuskin kaksi vuotta… Mutta se ei minua hämmästyttänyt, minulla oli tunne tuosta takanani olevasta suuresta omaisuudesta. Kaikki säännöllinen työskentely oli minusta ikävää, minusta ei ollut muuhun kuin juoksentelemaan pitkin maita. Sitten ilmeni minussa suuri kiintymys pienen kirkkomme ikkunamaalauksiin…

Angélique hymyili, ja Félicien ilostui.

— Minä olen käsityöläinen kuten tekin, minä olin päättänyt ansaita leipäni maalaamalla ikkunoita, kun tuo määrätön rikkaus vyörähti päälleni… Ja isäni oli kovin murheellinen aina kun setä kirjotti hänelle, että minä olin oikea junkkari ja ettei minusta koskaan tulisi pappia! Hänen nimenomainen tahtonsa oli nähdä minut pappina, hän ehkä ajatteli, että minä siten sovittaisin äitini surman. Hän suostui kuitenkin viimein ja kutsui minut luoksensa… Ah, elämä, elämä! Kuinka suloista on elää! Elää rakastaakseen ja ollakseen rakastettu!

Hänen terve ja turmeltumaton nuoruutensa värisi tuossa huudahduksessa, joka vavahutti hiljaista yötä. Siinä oli intohimoa, samaa intohimoa, joka oli surmannut hänen äitinsä, intohimoa, joka oli syössyt hänet tähän salaperäisyyden kätköstä puhjenneeseen ensi rakkauteen. Siihen sisältyi koko hänen mielensä hehku, hänen kauneutensa, rehellisyytensä, viattomuutensa ja kuohuva elämisen halunsa.

— Minun laitani oli samoin kuin teidänkin, minä odotin, ja sinä yönä, jolloin te näyttäydyitte ikkunassanne, tunsin minäkin teidät… Selittäkää minulle, mitä te uneksitte, kertokaa minulle entisistä ajoistanne…

Mutta Angélique sulki jälleen hänen suunsa.

— Ei, puhukaamme teistä, ainoastaan teistä. Minä tahtoisin ettei mitään teistä jäisi minulta salatuksi… Tahtoisin saada teidät kaikkinenne, tahtoisin rakastaa teitä kokonaan!

Eikä hän väsynyt kuulemaan Félicienin kertovan itsestään. Hän tunsi haltioittavaa iloa oppiessaan häntä tuntemaan, hän kuunteli häntä jumaloiden kuin nuori pyhimys Jeesuksen jalkojen juuressa. Eikä kumpikaan väsynyt toistamaan toisilleen samoja asioita loppumattomiin, kuinka he olivat rakastaneet ja kuinka he rakastivat toisiaan. Sanat palasivat samanlaisina, mutta aina uusina, saaden ennen aavistamattoman, käsittämättömän sisällön. Heidän onnensa kasvoi sitä mukaa kuin he upottautuivat niitten syvyyksiin ja kuuntelivat niitten sointumista huulillaan. Félicien tunnusti, kuinka Angélique kietoi hänet lumoukseen pelkällä äänellään, joka liikutti häntä niin, että hän oli täydellisesti hänen orjansa heti kun hän kuuli sen korvissaan. Angélique kertoi, kuinka hän joutui suloisen pelon valtaan, kun Félicienin valkoinen hipiä karahti tulipunaiseksi vähimmästäkin mielenkiihtymyksestä. Ja he olivat nyt poistuneet usvaisen Chevrotten partailta ja painuivat korkeitten jalavien tummaan pimentoon, käsivarret toistensa vyötäisillä.

— Kuinka tämä puutarha on ihana! kuiskasi Angélique, hengittäen nautinnolla lehvistön raikasta tuoksua. Olen vuosikausia halunnut joskus päästä tänne… Ja minä olen nyt täällä teidän kanssanne!

Hän ei kysynyt, minne Félicien vei häntä, hän kulki tahdottomana hänen käsivarteensa nojaten satavuotisten jättiläisten synkässä katveessa. Tasainen ruohikko tuntui astuessa suloiselta, puitten lehväiset kuvut kaartuivat häipyvän korkeina kuin kirkon holvit. Ei risaustakaan, ei henkäystäkään kuulunut, ei mitään muuta kuin heidän sydäntensä lyönnit.

Vihdoin Félicien avasi puistopaviljongin oven ja sanoi:

— Käykää sisään, tässä on minun asuntoni.

Tämän eristetyn, syrjäisessä puiston kolkassa olevan rakennuksen oli hänen isänsä katsonut hänelle sopivaksi asunnoksi. Alhaalla oli siinä suuri sali, yläkerrassa täydellinen huoneisto. Lamppu valaisi alakerran suurta huonetta.

— Niinkuin näette, jatkoi Félicien hymyillen, — olette käsityöläisen luona. Tämä on minun työhuoneeni.

Se oli todellakin työhuone, jonka rikas poika oli järjestänyt harjottaakseen siinä aikansa kuluksi lasimaalaajan ammattia. Hän oli ottanut selvän vanhoista, kolmannentoista vuosisadan aikuisista menettelytavoista, hän saattoi kuvitella olevansa joku noita alkuaikaisia lasimaalaajia, jotka loivat mestariteoksia sen ajan puutteellisilla välineillä. Hän tyytyi vanhaan, sulatetulla liidulla päällystettyyn pöytään, jolla hän piirusti kuumiltaan ja jolla hän leikkasi laseja kuumalla raudalla, halveksien timanttia. Polttokotelo, vanhan piirustuksen mukaan rakennettu pieni uuni oli juuri täytetty; siinä valmistui korjauskappale erääseen toiseen tuomiokirkon ikkunaan. Laatikoissa oli vielä kaikenkarvaisia laseja, jotka hänen oli itse itselleen valmistettava, sinisiä, keltaisia, vihreitä, punaisia kaikissa vivahduksissa, vaaleita, marmorijuovaisia, himmeitä, tummia, helmiäishohtoisia ja helakoita. Mutta seinillä oli kauniita verhoja, ja työhuoneen leima hukkui taitehikkaan, kallisarvoisen sisustuksen loistoon. Perällä seisoi, vanhanaikainen ehtoolliskaappi jalustanaan, suuri, kullattu Neitsyenkuva, hymyillen purppuranpunaisilla huulillaan.

— Ja te teette työtä, te teette työtä! toisti Angélique lapsellisen iloisena.

Sulatusuuni huvitti häntä suuresti. Hän vaati Félicienin selittämään tarkoin koko työntekonsa: kuinka hän entisajan mestarien tavoin tyytyi käyttämään sulattimessa värjättyjä laseja, jotka hän vain yksinkertaisesti varjosti mustalla; minkätakia hän asetti etusijalle pienet, selväpiirteiset henkilökuvat, tehostaen eleitä ja vaatetusta; ja ajatuksensa lasimaalaustaiteesta, joka oli alkanut taantua, kun ruvettiin maalaamaan lasille ja emaljoimaan ja piirustamaan huolellisemmin; ja sen lopullisen mielipiteensä, että lasimaalauksen tuli olla yksinomaan läpikuultavaa mosaiikkia, mahdollisimman heleitä värejä mahdollisimman sopusointuisesti ryhmitettynä, jotta kokonaisuus muodosti kuin kimpun hienosti valikoituja, helakoita kukkia. Mutta vaikka Angélique tahtoi selvän kaikesta, ei hän itse asiassa välittänyt rahtuakaan koko lasimaalaustaiteesta. Näillä seikoilla oli mielenkiintoa vain sen takia, että ne koskivat Félicieniä, antoivat aihetta puhua hänestä aina enemmän ja muodostivat kuin osan hänen olemuksestaan.

— Ah, sanoi hän, me tulemme olemaan onnellisia! Te maalaatte ja minä kirjailen.

Félicien oli tarttunut hänen käsiinsä. He seisoivat keskellä avaraa huonetta, jonka ylellisyydessä Angélique tunsi olonsa aivan kodikkaaksi, ikäänkuin tämä olisi se luonnollinen ympäristö, missä hänen onnensa alkaisi kukoistaa. Ja molemmat olivat vaiti hetkisen. Sitten Angélique puhkesi jälleen lausumaan:

— Se on siis päätetty?

— Mikä? kysyi Félicien hymyillen.

— Että me menemme naimisiin.

Félicien ei vastannut heti. Hänen kasvojensa valkoinen hipiä oli äkkiä punastunut. Se saattoi Angéliquen levottomaksi.

— Olenko pahottanut teitä? kysyi hän.

Mutta Félicien pusersi jo hänen käsiään, niin kiihkeästi että hän tunsi sen väristyksen koko ruumiissaan.

— Se on päätetty. Kun te haluatte jotakin, ei muuta tarvita, se on tapahtuva esteistä huolimatta. Minä olen olemassa vain yhtä tarkotusta varten: totellakseni teitä.

Silloin Angéliquen kasvot säteilivät.

— Me menemme naimisiin, me rakastamme toisiamme aina, me emme jätä toisiamme enää koskaan.

Hän ei epäillyt lainkaan, hän uskoi että se tapahtuisi jo seuraavana päivänä, yhtä helposti kuin Legendan ihmeet. Hänelle ei johtunut mieleenkään ajatusta pienimmästäkään esteestä, vähimmästäkään viivytyksestä. Minkä takia heidän olisi enää tarvinnut olla erotettuina toisistaan, kun he kerran rakastivat toisiaan? Kun ihmiset rakastuvat toisiinsa, niin he menevät naimisiin, sehän on hyvin yksinkertaista. Hänen mielensä täytti suuri, rauhallinen ilo.

— Se on siis selvä, ja kättä päälle, jatkoi hän leikkiä laskien.

Félicien vei hänen pienen kätensä huulilleen.

— Se on selvä.

Ja kun Angélique lähti, peljäten aamun valkenevan ja tuntien maltitonta halua päästä kertomaan salaisuuttaan, tahtoi Félicien tulla häntä saattamaan,

— Ei, ei, me emme tulisi perille ennen aamua. Minä osaan kyllä yksinkin… Huomiseen.

— Huomiseen.

Félicien totteli, tyytyen katsomaan kun Angélique lähti, ja Angélique juoksi tummien jalavien alitse ja valossa kylpevän Chevrotten rantaa pitkin. Hän sivuutti jo puiston portin ja alkoi kiitää Mariantarhan rehevää ruohokenttää pitkin. Juostessaan hän ajatteli, ettei hän mitenkään malttaisi odottaa auringonnousuun asti, vaan että olisi paras heti koputtaa Hubertien ovelle ja herättää heidät ja kertoa kaikki. Onni paisutti häntä pakottaen hänet suoraan tunnustukseen. Hänen olisi ollut mahdotonta pidättää viittäkään minuuttia kauemmin tuota salaisuutta, jota hän oli säilyttänyt niin kauan. Hän saapui puutarhaan ja sulki portin.

Silloin hän näki tuomiokirkon seinustalla Hubertinen, joka istui häntä odottaen pimeässä yössä, harvalehtisten syreenipensaitten ympäröimällä kivipenkillä. Hän oli herännyt, aavistava levottomuus oli ajanut hänet ylös, ja löytäessään ovet avoimina hän oli käsittänyt kaiken. Huolissaan, peljäten pahentavansa asiaa, ei hän tietänyt mihin mennä ja jäi senvuoksi odottamaan.

Angélique heittäytyi heti hänen kaulaansa. Hän ei ollut lainkaan hämillään, hänen sydämensä hyppi riemusta, hän nauroi iloissaan, saadessaan vihdoinkin keventää mielensä kauan kätketystä salaisuudesta.

— Oi, äiti! Se on nyt päätetty!… Me menemme naimisiin, ja minä olen niin iloinen!

Hubertine katsoi häneen tutkivasti, ennenkuin vastasi. Mutta hänen pelkonsa hupeni, kun hän näki tuon kukoistavan neitseellisyyden, nuo kirkkaat silmät ja puhtaat huulet. Ja jäljelle jäi vain suuri murhe, kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan.

— Lapsi raukkani! kuiskasi hän, kuten edellisenä iltana kirkossa.

Angélique huudahti hämmästyksestä, nähdessään hänet tällaisena, hänet, joka aina oli niin tyyni eikä milloinkaan itkenyt.

— Mitä, äiti? Te olette suruissanne… Niin, minä olen kyllä ollut hyvin paha, minä olen salannut sitä teiltä. Mutta jos te tietäisitte, kuinka se salaisuus on painanut mieltäni! Alussa en puhunut, ja sitten en enää uskaltanut… Teidän täytyy antaa minulle anteeksi.

Hän oli istunut Hubertinen viereen ja kiertänyt hyväilevästi käsivartensa hänen ympärilleen. Vanha penkki näytti miltei hukkuvan sammaleiseen sopukkaansa tuomiokirkon juurelle. Syreenit kohosivat varjostavina heidän päittensä päällä ja heidän vieressään oli orjanruusupensas, jota Angélique oli hoitanut nähdäkseen eikö siitä puhkeaisi ruusuja. Mutta se oli joutunut unhotuksiin joku aika sitten, ja valloilleen heitettynä se alkoi palata villiin tilaansa.

— Äiti, minä kerron teille kaikki, näin, teidän korvaanne!

Ja puoliääneen hän sitten kertoi koko heidän rakastumisensa ehtymättöminä tulvehtivin sanoin, elvyttäen jälleen eloon pienimmätkin tapahtumat ja elähtyen itse niitä elvyttäessään. Hän ei jättänyt sanomatta mitään, hän kaivoi muistonsa sopukat pohjia myöten aivan kuin olisi tehnyt rippitunnustusta. Eikä hän ujostellut ollenkaan, lemmen hehku kuumensi hänen poskiaan, ylpeyden tuli loisti hänen silmistään, kun hän ääntään korottamatta puhui innokkain kuiskauksin.

Vihdoin Hubertine keskeytti hänet puhuen hänkin hiljaisella äänellä:

— Niin, niin, tuollainen sinä olet! Turhaan sinä koetat itseäsi parantaa, se haihtuu kuitenkin joka kerta kuin tuuleen… Voi sinua ylpeätä ja kiihkotunteista lasta, sinä olet yhä sama pikku tyttö, joka ei tahtonut pestä keittiön lattiaa ja joka suuteli käsiään!

Angélique ei voinut olla nauramatta.

— Ei, älä naura, kohta sinulla ei ole kyllin kyyneliä itkeäksesi… Tuosta avioliitosta ei tule koskaan mitään, lapsi parkani.

Angéliquelta pääsi pitkä, helkkyvän iloinen nauru.

— Äiti, äiti, mitä te oikein puhutte? Tahdotteko te kiusata ja rangaista minua?… Sehän on niin yksinkertaista! Tänä iltana hän puhuu siitä isälleen, ja huomenna hän tulee selvittämään asian teidän kanssanne.

Tuollaistako hän todellakin kuvitteli? Hubertinen täytyi olla säälimätön. Pieni koruompelijatar, jolla ei ole varoja eikä nimeä, menisi muka naimisiin Félicien d'Hautecoeurin kanssa! Jolla on omaisuutta viisikymmentä miljoonaa ja joka on vanhan aatelissuvun viimeinen jälkeläinen!

Mutta jokaiselle uudelle esteelle, minkä hän esitti, Angélique vastasi levollisesti:

— Minkätähden ei?

Siitähän tulisi suoranainen häpeäjuttu, tuollainen avioliitto olisi vastoin yleisiä onnellisuuden ehtoja. Kaikki nousisi sitä vastustamaan. Aikoiko hän taistella kaikkia vastaan?

— Minkätähden ei?

Kerrottiin, että monseigneur oli ylpeä nimestään ja ankara rakkauden hairahduksille. Toivoiko hän voivansa taivuttaa hänet?

— Minkätähden ei?

Ja järkkymättömänä uskossaan Angélique jatkoi:

— On kummallista, äiti, kuinka pahoiksi te ihmisiä luulette! Minä vakuutan teille, että kaikki käy hyvin!… Kaksi kuukautta sitten te toruitte minua ja laskitte minusta leikkiä — muistattehan? — ja kuitenkin minä olin oikeassa; se mitä silloin ennustin, on tapahtunut.

— Mutta, onneton lapsi, odota ensin loppua!

Hubertine oli murheissaan, hänen tuntonsa soimasi häntä siitä, että hän oli jättänyt Angéliquen tietämättömäksi tässä suhteessa. Hän olisi tahtonut opettaa hänelle ankaraa todellisuutta, valaista hänelle maailman julmuutta ja pahuutta, mutta hän oli hämmentynyt eikä löytänyt tarpeellisia sanoja. Kuinka surullista oli, jos hänen kerran täytyisi syyttää itseään siitä, että oli saattanut tämän lapsen onnettomuuteen, antamalla hänen kasvaa täten erillään maailmasta, yhtämittaisessa unelman valhekuvitelmassa!

— Kuulehan, lapsi kulta, et kai voi kuitenkaan mennä naimisiin tuon nuoren miehen kanssa vastoin meidän kaikkien, vastoin hänen isänsä tahtoa.

Angélique tuli totiseksi, katsoi häntä silmiin ja sanoi sitten vakavalla äänellä:

— Minkätähden ei? Minä rakastan häntä ja hän rakastaa minua.

Äiti kietoi molemmat käsivartensa hänen ympärilleen, veti hänet itseään vasten ja katsoi hänkin vuorostaan tyttöön vaieten, värisevänä. Hunnutettu kuu oli vaipunut tuomiokirkon taakse, taivaalla leijaileva utuharso alkoi heikosti rusottaa lähestyvää aamunkoitetta ilmottaen. Heidän ympärillään levisi aamuilman puhtaus, syvä, vilpoisa hiljaisuus, jota rikkoi ainoastaan heräävien lintujen heikko sirkutus.

— Oi, rakas lapseni, ainoastaan velvollisuus ja kuuliaisuus voivat luoda onnea. Yksi intohimon ja ylpeyden hetki voi aiheuttaa elinaikaisen kärsimyksen. Jos tahdot olla onnellinen, niin alistu, luovu, syrjäydy…

Mutta hän tunsi Angéliquen kapinoivan sylissään, ja se mitä hän ei milloinkaan ollut hänelle sanonut, mitä hän nytkin vielä epäröi ilmaista, purkautui ilmi hänen huuliltaan.

— Kuule. Sinä luulet että isä ja minä olemme onnellisia. Me olisimmekin, jollei eräs kiduttava tuska olisi turmellut elämäämme…

Hän alenti ääntään vielä enemmän ja kertoi Angéliquelle väräjävin kuiskauksin heidän elämäkertansa, kuinka he olivat menneet naimisiin vastoin hänen äitinsä tahtoa, kuinka heidän lapsensa oli kuollut ja kuinka kohtalo oli heitä rangaissut, antaen heidän turhaan toivoa toista. He rakastivat toisiaan kuitenkin yhäti, he olivat eläneet työtä tehden, ilman puutetta; mutta he olivat onnettomia, ja heidän välillään olisi varmasti syntynyt riitoja ja epäsopua, heidän elämänsä olisi muuttunut helvetiksi, he olisivat ehkä eronneet toisistaan riidassa, jolleivät he yhteisin ponnistuksin olisi sitä ehkäisseet, Hubert hyvyydellään ja hän järkevyydellään.

— Ajattele asiaa, lapseni, älä päästä elämääsi mitään, mikä myöhemmin voisi tuottaa sinulle kärsimyksiä… Ole nöyrä ja tottelevainen, vaienna veresi ja sydämesi ääni.

Angélique kuunteli masentuneena, kalpeana, kyyneliään pidättäen.

— Äiti, te teette minulle pahaa… Minä rakastan häntä ja hän rakastaa minua.

Ja hänen kyyneleensä alkoivat vieriä. Tuo luottamus oli järkyttänyt ja hellyttänyt hänen mieltään, hänen silmissään kuvastui säikähdys, ikäänkuin tuo pilkahdus todellisuudesta olisi haavottanut häntä. Mutta hän ei mukautunut. Hän olisi niin mielellään kuollut rakkauteensa.

Silloin Hubertine päätti jatkaa loppuun asti.

— En tahtonut tuottaa sinulle näin paljon tuskaa yhdellä kertaa, sanoi hän. Nyt näen kuitenkin, että sinun tulee saada tietää… Eilen illalla, kun sinä olit mennyt huoneeseesi, tiedustelin minä pastori Cornillelta ja sain kuulla, minkä takia monseigneur niin kauan kieltäydyttyään nyt oli katsonut tarpeelliseksi kutsua poikansa Beaumontiin… Hänellä oli ollut paljon surua siitä, että tuo levoton nuorukainen oli osottanut niin maltitonta elämänhalua, liian varhaista ja liian kiihkeää hänen iälleen ja asemalleen. Luovuttuaan murhemielin aikomuksestaan tehdä hänestä pappi, ei hän enää toivonut voivansa kiinnittää häntä mihinkään muuhunkaan arvonsa ja omaisuutensa mukaiseen toimialaan. Hän ei tulisi koskaan olemaan muuta kuin tunnesielu, houkkio, taiteilija… Ja silloin monseigneur, peljäten hänen joutuvan järjettömiin lemmenseikkailuihin, kutsutti hänet luokseen, toimittaakseen hänet viipymättä naimisiin.

— Entä sitten? kysyi Angélique, joka ei vielä ymmärtänyt.

— Avioliittoa oli suunniteltu jo ennen hänen saapumistaan, ja nyt näyttää kaikki olevan järjestyksessä, sillä pastori Cornille sanoi nimenomaan, että syksyllä hänen pitäisi viettää häitään neiti Claire de Voincourtin kanssa… Tiedäthän Voincourtien palatsin tuolla piispankartanon vieressä. He ovat hyvin läheisissä tuttavuussuhteissa monseigneurin kanssa. Se on kaikissa suhteissa paras liitto, mitä saattaa toivoa, niin säätyyn kuin varallisuuteenkin katsoen. Pastori Cornille antoi sille täyden hyväksymisensä.

Angélique ei enää kuunnellut näitä sovinnaisuussyitä. Hänen silmäinsä eteen oli yhtäkkiä ilmestynyt neiti Clairen kuva. Hän näki hänen kulkevan ohi sellaisena kuin hän joskus oli nähnyt hänen kävelevän puistossaan talvella ja sellaisena kuin hän oli tavannut hänet suurina juhlina tuomiokirkossa: hän oli hänen ikäisensä, kookas, tummaverinen kaunotar, jonka kauneus oli ulkonaisesti huomiotaherättävämpää kuin hänen ja ryhti kuninkaallisen arvokas. Häntä sanottiin hyvin lempeäluontoiseksi, vaikka hän näyttikin kylmältä.

— Tuo hieno, ylhäinen neiti, niin kaunis, niin rikas… Hänen kanssaan hän menee naimisiin…

Hän kuiski näitä sanoja kuin unessa. Sitten hän tunsi sydäntään vihlaisevan ja huusi:

— Hän valehtelee siis! Hän ei ole sanonut sitä minulle.

Hänen mieleensä muistui Félicienin lyhyt epäröiminen ja hänen kasvojensa äkillinen punastuminen, kun hän oli puhunut heidän naimisiinmenostaan. Isku oli niin ankara, että hänen päänsä vaipui kuolonkalpeana äidin olkaa vasten.

— Lapsi kultaseni, rakas lapsi kultaseni… Se on kovin julmaa, minä tiedän sen. Mutta jos odottaisit, niin tulisi vielä julmempaa. Tempaise vain heti veitsi pois haavasta… Aina kun tuskasi herää, muistuta itsellesi, ettei monseigneur, ankara Jean XII, jonka järkähtämätöntä ylpeyttä ihmiset vieläkin muistelevat, milloinkaan anna poikaansa, sukunsa viimeistä jäsentä, mitättömälle koruompelijalle, joka on korjattu porttiholvin alta ja kasvatettu meidän laisten köyhäin ihmisten luona.

Voipuneena Angélique kuuli äitinsä puheen, eikä hän enää vastustanut. Mitä se oli, jonka hän oli tuntenut hipaisevan kasvojaan? Kaukaa kattojen ylitse tuli kylmä hengähdys, hyydyttäen hänen verensä. Oliko se tuo maailman kurjuus, tuo surullinen todellisuus, josta hänelle puhuttiin niinkuin pahankurisille lapsille puhutaan sudesta? Hänelle jäi siitä tuska, vaikka se oli vain sipaissut häntä. Kuitenkin hän jo puolusti Félicieniä; hän ei ollut valehdellut, hän oli vain ollut vaiti. Jos hänen isänsä tahtoisi naittaa hänet tuolle nuorelle neidille, niin hän varmaan kieltäytyisi. Mutta hän ei uskaltanut vielä antautua taisteluun; ja kun hän ei ollut mitään sanonut, niin merkitsi se ehkä sitä, että hän oli juuri silloin tehnyt päätöksensä. Vaikkakin tämä ensimmäinen sortuminen, elämän tylyn sormen kosketus jätti kalpeuden hänen kasvoilleen, säilyi hänen mielessään kuitenkin luottamus, hän uskoi yhä vieläkin unelmaansa. Se tulisi kyllä toteutumaan, hänen ylpeytensä vain oli kukistettu, hänen oli nöyränä tyydyttävä armoon.

— Äiti, on totta, että minä olen tehnyt syntiä. Minä en tee sitä enää… Minä lupaan, etten uhmaa mitään ja että tyydyn olemaan siinä missä taivas tahtoo minun olevan.

Näistä sanoista puhui armo. Ympäristö, missä hän oli kasvanut, ja se kasvatus, minkä hän oli siinä saanut, oli päässyt voitolle. Minkätähden hän olisi epäillyt huomispäivästä, kun tähän asti kaikki hänen ympärillään oli osottanut hänelle niin suurta jaloutta ja hellyyttä? Hän tahtoi olla yhtä viisas kuin Katariina, yhtä nöyrä kuin Elisabet, yhtä siveä kuin Agnes, ja pyhimykset tukisivat häntä ja antaisivat hänelle voimia, hän oli varma, että ne yksin auttaisivat hänet voittoon. Eikö hänen vanha ystävänsä tuomiokirkko, Mariantarha ja Chevrotte, Hubertien pieni, vilpoisa talo, ja Hubertit itsekin, kaikki jotka häntä rakastivat, eivätkö ne puolustaisi häntä, jotta hänen itsensä ei tarvinnut mitään toimia, vaan pysyä ainoastaan kuuliaisena ja puhtaana?

— Siis sinä lupaat, ettet tee koskaan mitään vastoin meidän tahtoamme ja varsinkaan vastoin monseigneurin tahtoa?

— Lupaan, äiti.

— Lupaatko, ettet koskaan enää kohtaa tuota nuorta miestä etkä enää ajattele mieletöntä aikomustasi mennä naimisiin hänen kanssaan?

Tällöin Angéliquen lujuus alkoi horjua. Viimeinen uhmahenki pyrki vielä nostamaan häntä vastarintaan, vedoten hänen rakkauteensa. Mutta sitten hän taivutti päänsä lopullisesti nöyrtyneenä.

— Lupaan, etten tee mitään saadakseni häntä nähdä ja päästäkseni naimisiin hänen kanssaan.

Liikutetuin mielin Hubertine pusersi häntä rintaansa vasten, kiitollisena hänen kuuliaisuudestaan. Oi, kuinka oli surkeata, kun hyvää tarkottaessaan täytyi tuottaa tuskaa niille, joita rakasti! Hän oli murtunut, hän nousi seisomaan, aamun valkeus hämmästytti häntä. Lintujen sirkutus oli yltynyt, vaikkei ainoatakaan näkynyt vielä lenteleväksi. Ylhäällä taivaalla pilviharso haihtui kuin usva sinertävän kuulakkaaseen ilmaan.

Angéliquen katse oli koneellisesti jäänyt tuijottamaan orjanruusupensaaseen, ja hän huomasi vihdoin sen pienet lehdet ja heiveröiset kukat. Hän naurahti surumielisesti.

— Te olitte oikeassa, äiti, eipä näytä juuri siltä että siitä puhkeaisi ruusuja.

X.

Aamulla kello seitsemän aikaan Angélique oli työssä niinkuin tavallisesti. Ja päivät seurasivat toisiaan, ja joka aamu hän istuutui hyvin rauhallisena edellisenä iltana jättämänsä messupaidan ääreen. Tuntui kuin ei olisi tapahtunut mitään muutosta, hän piti täsmälleen sanansa, sulkeutui sisälle, koettamatta tavata Félicieniä. Eikä tämä näyttänyt edes synkentävän hänen mieltään, hänen kasvonsa näyttivät yhtä iloisen nuorekkailta kuin ennenkin, ja hän hymyili Hubertinelle huomatessaan tämän katselevan häntä kummastellen. Mutta vaikka hän noudattikin vaiteliaisuutta näin lujatahtoisesti, ajatteli hän kuitenkin yksinomaan Félicieniä aamusta iltaan. Hänen toivonsa oli kukistumaton, hän oli varma että kaikki toteutuisi esteistä huolimatta. Ja tämä varmuus se antoi hänelle tuon ylvään ja suoran rohkeuden ilmeen.

Hubert torui häntä toisinaan.

— Sinä työskentelet liiaksi, sinä näytät hieman kalpealta… Mahdatko edes nukkua hyvin?

— Oi, isä, minä nukun kuin tukki! En ole milloinkaan voinut paremmin.

Mutta Hubertinekin tuli levottomaksi vuorostaan ja alkoi esittää jotakin virkistävää vaihtelua.

— Jos haluat, niin lukitsemme ovet ja teemme kaikki kolme matkan Pariisiin.

— Niinkö todellakin! Mutta entäs tilaukset, äiti?… Uskokaa minua, silloin minä vasta olenkin oikein terve, kun saan tehdä kovasti työtä!

Itse asiassa Angélique vain odotti ihmettä, jotain näkymättömän maailman ilmausta, joka antaisi hänet Félicienille. Puhumattakaan siitä, että hän oli luvannut olla mitään yrittämättä, niin mitä olisi hyödyttänytkään toimia, kun näkymätön maailma lakkaamatta toimi hänen puolestaan? Ja samalla kun hän pysyi vapaaehtoisessa toimettomuudessaan ja tekeytyi välinpitämättömän näköiseksi, olivat hänen korvansa aina kuulostamassa joka puolella värähteleviä ääniä, tuon ympäristön pieniä, tuttuja ääniä, jossa hän eli ja joka tulisi häntä auttamaan. Jotain tulisi pakostakin tapahtumaan. Istuessaan avonaisen ikkunan ääressä ompelukehyksensä yli kumartuneena hän ei jättänyt tarkkaamatta ainoatakaan puitten lehvien kahahdusta tai Chevrotten kuiskausta. Tuomiokirkon pienimmätkin henkäykset saapuivat hänen tarkkaavaiseen huomioonsa: hän kuuli kirkonvartian tohvelien sipsutuksenkin, kun tämä kulki sammuttamassa kynttilöitä. Hän tunsi jälleen sivuillaan salaperäisten siipien havinaa, hän tiesi näkymättömien voimien olevan läsnä. Ja hän saattoi toisinaan yhtäkkiä käännähtää, luullen että jokin haamu oli kuiskannut hänen korvaansa voittoon vievän neuvon. Mutta päivät vierivät, eikä mitään tullut vielä.

Iltasin Angélique ensimmältä varoi menemästä parvekkeelle, jotta ei joutuisi rikkomaan valaansa, jos Félicien sattuisi olemaan Mariantarhassa. Hän odotti huoneessaan. Mutta viimein, kun lehdetkin tuntuivat nukkuvan liikkumattomina, hän rohkaistui ja alkoi jälleen tähystellä pimeyteen. Mistähän ihme mahtoi ilmestyä? Piispankartanon puutarhasta varmaankin kohoaisi tulinen käsi, viitaten häntä tulemaan. Tai tuomiokirkossa ehkä urut alkaisivat pauhata, kutsuen häntä alttarille. Mikään ei olisi häntä hämmästyttänyt, ei vaikka Legendan kyyhkyset olisivat saapuneet tuoden siunauslauseita nokassaan, tai vaikka pyhimykset olisivat seinien läpi tulleet hänelle ilmottamaan, että monseigneur halusi tutustua häneen. Yksi seikka häntä vain hämmästytti yhä enemmän joka ilta, nimittäin se, että ihme oli niin hidas tapahtumaan. Yöt seurasivat toisiaan niinkuin päivätkin, eikä mitään, ei mitään vielä ilmestynyt.

Kun toinen viikko oli kulunut, kummastutti Angéliquea vielä enemmän se, ettei hän ollut kertaakaan nähnyt Félicieniä. Hänhän oli kyllä sitoutunut olemaan yrittämättä mitään häntä lähestyäkseen; mutta, vaikka hän ei siitä mitään sanonut, hän luotti siihen että Félicien tekisi kaikkensa lähestyäkseen häntä. Ja Mariantarha pysyi tyhjänä, hän ei ollut edes kertaakaan kulkenut sen ruohikon poikki. Koko kahden viikon aikana hän ei kertaakaan ollut öisin nähnyt hänen varjoaan. Tämä ei kuitenkaan horjuttanut hänen uskoaan. Jollei Félicien tullut, niin se johtui siitä, että hän valmisti heidän onneaan. Mutta hänen hämmästyksensä kasvoi sentään yhä enemmän, ja siihen alkoi sekottua hiukan levottomuuttakin.

Eräänä iltana olivat koruompelijat syöneet ateriansa alakuloisuuden vallitessa, ja kun Hubert oli mennyt ulos, sanoen syyksi jonkun kiireellisen asian, jäivät Hubertine ja Angélique kahden keittiöön. Hubertine katsoi Angéliquea pitkään silmät kosteina, liikutettuna hänen kauniista urheudestaan. He eivät olleet kahteen viikkoon vaihtaneet sanaakaan siitä, mitä heidän sydämensä olivat täynnä, ja häntä liikutti tuo lujuus ja vilpittömyys lupauksensa pitämisessä. Äkillisessä hellyyden puuskassa hän avasi sylinsä, ja Angélique heittäytyi hänen rintaansa vasten ja molemmat syleilivät toisiaan äänettöminä.

Kun Hubertine vihdoin saattoi puhua, sanoi hän:

— Ah, lapsi parkani, olen odottanut että jäisimme kahden kesken, sinun tulee saada tietää… Kaikki on lopussa, aivan lopussa.

Angélique oli suoristautunut, hän huusi säikähtyneenä:

— Félicien on kuollut!

— Ei, ei.

— Jollei hän tule, niin hän on kuollut!

Ja Hubertinen täytyi selittää hänelle, että Ihmeen kulkueen jälkeisenä päivänä hän oli tavannut Félicieniä ja vaatinut häntä samoin lupaamaan, että hän pysyisi tulematta, jollei hänellä olisi siihen monseigneurin nimenomaista lupaa. Se oli itse asiassa lopullinen hylkäys, sillä Hubertine tiesi avioliiton kerrassaan mahdottomaksi. Hän oli saattanut Félicienin aivan järkytetyksi, näyttämällä hänelle, kuinka pahoin hän oli tehnyt pannessaan vaaraan luottavaisen tyttö raukan maineen, kun ei kuitenkaan voinut mennä naimisiin hänen kanssaan. Ja Félicien oli myös huudahtanut, että hän tahtoisi kuolla surusta, jonka aiheuttaisi ero rakastetusta, mieluummin kuin menettelisi uskottomasti. Hän aikoi tunnustaa isälleen jo samana iltana.

— Kas niin, jatkoi Hubertine, — sinulla on niin paljon rohkeutta että minä puhun sinulle peittelemättä… Ah, jospa tietäisit, kultaseni, kuinka säälin sinua ja kuinka ihailen sinua, nähdessäni kuinka uljaasti ja urheasti sinä saatat olla vaiti ja näyttää iloiselta, vaikka sydämesi on pakahtumaisillaan… Mutta sinä tarvitset rohkeutta vielä paljon, paljon… Tänään iltapäivällä puhuttelin pastori Cornillea. Kaikki on lopussa, monseigneur ei suostu.

Hän odotti rajua kyynelpuuskaa ja hämmästyi senvuoksi nähdessään Angéliquen istuutuvan jälleen kalpeana, mutta levollisin ilmein. Vanha tammipöytä oli korjattu aterian jälkeen, lamppu valaisi entistä yhteistupaa, eikä hiljaisuutta häirinnyt muu kuin kattilan heikko sirinä.

— Ei mikään ole lopussa, äiti… Kertokaa minulle kaikki, minulla on oikeus tulla tietämään, eikö olekin? Sehän koskee minua.

Ja hän kuunteli tarkkaavasti Hubertinen kertoessa niin paljon kuin hän luuli voivansa hänelle ilmaista siitä mitä hän oli kuullut pastorilta, sillä hän tahtoi vieläkin salata elämää tuolta viattomalta lapselta ja jätti senvuoksi mainitsematta useita yksityiskohtia.

Aina siitä saakka kun monseigneur oli kutsunut poikansa luokseen, oli hänen elämänsä ollut rauhatonta. Poistettuaan hänet näkyvistään heti vaimonsa kuoleman jälkeen ja kieltäydyttyään kahdenkymmenen vuoden aikana häneen tutustumasta, hän näki nyt hänet nuoruutensa voimassa ja kukoistuksessa, suremansa vainajan elävänä muotokuvana, saman ikäisenä kuin hän oli ollut ja yhtä vaaleaverisen kauniina kuin hän. Tuo pitkä karkotusaika, tuo vihamielisyys tätä lasta kohtaan, joka oli maksanut äidilleen hengen, oli ollut samalla viisas varokeino. Hän tunsi sen tällä hetkellä, hän katui peruutustaan. Ei ikä, ei kaksikymmentä rukouksissa vietettyä vuotta, ei Jumalalle antautuminen olleet kuolettaneet vanhaa ihmistä. Heti kun hän näki tuon pojan, joka oli hänen vertansa ja hänen jumaloimansa naisen verta, astuvan eteensä hymyilevine sinisilmineen, alkoi hänen sydämensä lyödä haljetakseen, luullen että kuollut oli jälleen herännyt elämään. Hän löi nyrkillään rintaansa, hän nyyhkytti voimattomassa katumuksessa, huutaen että pitäisi kieltää pappissäätyyn pääsy niiltä, jotka ovat tunteneet naisen, jotka ovat veren siteillä naiseen yhdistetyt.

Kunnon pastori Cornille oli kertonut tätä Hubertinelle hillityin äänin ja vapisevin käsin. Oli liikkeellä salaperäisiä huhuja. Kerrottiin, että monseigneur heti hämärän tullen sulkeutui huoneeseensa ja kamppaili kyynelöiden ja valittaen yöt läpeensä niin kiihkeästi, että sen ääni kuului ulkopuolellekin, vaikka paksut seinäverhot olivat sitä tukahduttamassa, saattaen kauhun valtaan koko piispankartanon. Hän oli luullut unohtaneensa ja kukistaneensa intohimonsa. Mutta se syntyi uudelleen rajumyrskyn voimalla, herättäen esiin hänen entisen hurjan, pelottavan, tarunomaisilta sotasankareilta ja seikkailijapäälliköiltä perityn luonteensa. Joka ilta hän oli polvillaan, iho jouhipaidan raatelemana, ja koetti karkottaa rakastamansa naisen haamua, manaten ruumisarkusta silmäinsä eteen sen maatuneen tomun, joksi hänen oli täytynyt muuttua. Mutta hän nousikin elävänä, hurmaavan suloisena kuin kukkanen, sellaisena kuin hän oli ollut nuoruudessaan, kun hän oli rakastanut häntä jo elähtäneen miehen mielettömällä rakkaudella. Kidutus alkoi uudelleen, yhtä verisenä kuin hänen vaimonsa kuolinpäivän jälkeen. Hän suri häntä, hän halasi häntä, kapinoiden yhä vielä Jumalaa vastaan, joka oli riistänyt hänet häneltä. Vasta aamunkoitteessa hän rauhottui, nääntyneenä, halveksien itseään ja kyllästyneenä maailmaan. Oi, jospa hän olisi voinut murskata intohimonsa, tuon kauhean kiusaajan, saadakseen jälleen vaipua jumalallisen rakkauden kaikkityynnyttävään rauhaan!

Tullessaan ulos huoneestaan monseigneurillä oli tavallinen ankara muotonsa, hänen kasvonsa olivat tyvenet ja ylpeät, ainoastaan hiukan kalvakkaat. Sinä aamuna, jolloin Félicien oli tehnyt hänelle tunnustuksensa, hän oli kuunnellut häntä sanaakaan puhumatta, hilliten itsensä niin valtavalla tahdonponnistuksella, ettei hänessä ollut ilmennyt värettäkään. Hän katseli häntä, ja hänen nuoruutensa, kauneutensa ja tulisuutensa liikutti häntä, hän tunsi itsensä tuossa rakkauden mielettömyydessä. Eikä hän tuntenut vihamielisyyttä, hänen tahtonsa oli täysin vapaa, hän tunsi vain että hänen ankara velvollisuutensa oli pelastaa hänet siltä tuskalta, joka hänelle itselleen oli tuottanut niin paljon kärsimystä. Hän tahtoi kuolettaa poikansa intohimon, niinkuin hän tahtoi kuolettaa omansa. Ja tuon seikkailun romanttisuus täydensi hänen levottomuutensa. Mitä! Köyhä, halpasukuinen tyttö, pieni koruompelijatar, jonka hän on nähnyt kuutamossa, kirkastuneena siksi legendan hennoksi neitsyeksi, jota hän oli jumaloinut unelmissaan! Ja hän oli vastannut ainoastaan kaksi sanaa: Ei koskaan! Félicien oli heittäytynyt hänen jalkoihinsa, pyytänyt ja rukoillut, puolustanut itseään ja Angéliquea. Siihen saakka hän oli lähestynyt häntä vain arkana ja vavisten, hän rukoili ettei hän estäisi hänen onneaan, uskaltamatta vielä edes nostaa katsettaan hänen pyhään persoonaansa. Nöyrin äänin hän tarjoutui häviämään, viemään vaimonsa niin kauas ettei heitä enää koskaan nähtäisi, luovuttamaan kirkolle koko suuren omaisuutensa. Hän ei tahtonut muuta kuin olla rakastettu ja rakastaa, vaikka aivan tuntemattomana. Silloin oli monseigneurin läpi käynyt väristys. Hän oli antanut sanansa Voincourteille, ei koskaan hän sitä peruuttaisi. Ja Félicien, menehtyneenä, tuntien raivon kuohahtavan sydämessään, oli poistunut, peljäten että se veren kuohu, joka kuumensi hänen poskiaan, saattaisi hänet häpäisemään pyhyyttä kapinoivalla uhmalla.

— Lapseni, lopetti Hubertine, — näet nyt, ettei sinun pidä enää ajatella tuota nuorta miestä, sillä et suinkaan aio tehdä monseigneurin tahtoa vastaan… Minä aavistin tämän kaiken ennakolta. Mutta minusta on mieluisampaa, että tosiasiat saavat puhua puolestaan ja että este ei tule minun puoleltani.

Angélique oli yhä kuunnellut rauhallisen näköisenä, ristissä olevat kädet helmaan valahtaneina. Hänen silmäluomensa tuskin rävähtivät aika-ajoin, liikkumattoman katseensa edessä hän näki koko kohtauksen, kun Félicien oli polvillaan monseigneurin jaloissa puhuen hänestä ylitsevuotavassa rakkaudessaan. Hän ei vastannut heti, hän istui yhä mietteissään keskellä keittiön elotonta hiljaisuutta, jota kattilan sirinäkin oli herennyt häiritsemästä. Hänen silmäluomensa painuivat alas, hän katseli käsiään, jotka lampun valossa olivat valkoiset kuin norsunluu. Sitten hänen huulilleen nousi jälleen voittamattoman luottavainen hymy, ja hän sanoi yksinkertaisesti:

— Jos monseigneur on kieltäytynyt, niin se johtuu siitä, että hän odottaa kunnes hän tulee minut tuntemaan.

Sinä yönä Angélique ei juuri nukkunut. Hän ei saanut mielestään ajatusta, että monseigneur taipuisi, kun vain saisi hänet nähdä. Eikä siinä ajatuksessa ollut mitään naisellista turhamaisuutta, vaan hän tunsi rakkauden kaikkivoipaisuuden, hän rakasti Félicieniä niin kovasti, että se varmaan näkyisi hänestä ja että isä ei voisi kauemmin pysyä päätöksessään, joka tekisi heidät onnettomiksi. Yhä uudelleen ja uudelleen hän kääntyi suuressa vuoteessaan ja kertasi tätä mielessään. Monseigneur kulki hänen suljettujen silmäinsä editse. Ehkä tuo odotettu ihme tulisikin tapahtumaan juuri hänessä ja hänen kauttansa. Ulkona uinui lämmin yö, hän terotti kuuloaan erottaakseen ääniä, koettaen saada selville mitä hänelle neuvoivat puut, puro, tuomiokirkko ja hänen oma huoneensa, jossa ystävälliset haamut häntä ympäröivät. Mutta kaikki oli sekavaa huminaa, hän ei erottanut yhtään selvää sanaa. Hän tuli malttamattomaksi, varmuus viipyi liian kauan. Ja nukahtaessaan hän huomasi sanovansa itsekseen:

— Huomenna minä puhun monseigneurille.

Aamulla hänen herätessään tämä toimenpide tuntui hänestä aivan yksinkertaiselta ja välttämättömältä. Häntä kannusti vilpitön ja uljas rakkaus, jonka uljuus oli puhdasta ja ylvästä.

Hän tiesi, että piispan oli tapana joka lauantaina viiden aikaan iltapäivällä tulla Hautecoeurin kappeliin missä hän rukoili yksin, seuranaan ainoastaan sukunsa menneisyys ja oma entisyytensä, etsien yksinäisyyttä, jota kohtaan koko hänen papistonsa tunsi mitä syvintä kunnioitusta. Ja nyt oli juuri lauantai. Angélique oli nopeasti tehnyt päätöksensä. Piispankartanossa häntä ei ehkä olisi otettu vastaan; lisäksi siellä oli aina ihmisiä, ja ne olisivat saattaneet hänet hämmentymään; sitävastoin olisi niin mukavaa odottaa kappelissa ja esittää itsensä monseigneurille heti kun tämä astuisi sisään. Tänäkin päivänä hän käytteli neulaa uutterana ja vakavana kuten tavallisesti. Hän ei tuntenut lainkaan levottomuutta, hän oli aivan tyyni tehtyään päätöksensä, sillä hän oli varma tekonsa hyväksyttävyydestä. Kello neljän aikaan hän sitten lähti ulos, sanoen aikovansa käydä katsomassa Gabet-muoria. Hän oli puettuna kuten tavallisesti armeliaisuuskäynneillään, päässään yksinkertainen puutarhahattunsa, jonka nauhat hän oli sitaissut umpimähkään, katsomatta peiliin. Hän oli kääntynyt vasemmalle ja työnsi auki pyhän Agneksen portin täytereunuksella varustettua ovipuoliskoa, joka humahtaen sulkeutui hänen jälkeensä.

Kirkko oli tyhjä, ainoastaan eräässä pyhän Joosefin kappelin rippituolissa oli joku nainen polvillaan, niin ettei hänestä ollut näkyvissä muuta kuin musta hame. Ja Angélique, joka siihen saakka oli ollut aivan tyyni, alkoi vavista astuessaan tähän autioon, kylmään pyhättöön, missä hänen kevyet askeleensa tuntuivat hänestä kaikuvan kamalan kovasti. Minkätähden hänen sydäntään näin kouristi? Hän oli luullut olevansa niin vahva, hän oli ollut koko päivän niin tyyni, ajatellessaan että hän teki aivan oikein tahtoessaan olla onnellinen! Ja nyt hän ei ollut enää varma, nyt hän kalpeni niinkuin rikollinen! Hän hiipi Hautecoeurin kappeliin, missä hänen täytyi nojautua ristikkoon.

Tämä kappeli oli vanhan romaanilaisen kuorinympärystän syvimmällä olevia ja synkimpiä. Se oli kuin kallioon hakattu hautakammio, soukka ja alaston, yksinkertaiset risteykset matalaholvisessa katossaan, ja se sai valoa ainoastaan ikkunasta, pyhän Yrjön legendasta, jossa punaiset ja siniset ruudut olivat vallitsevina, luoden kammioon sinipunervan hämäryyden. Valkoisesta ja mustasta marmorista tehty sileä alttari ristiinnaulitunkuvineen ja kaksine kynttiläjalkaparineen muistutti hautapatsasta. Ja seinien muut osat olivat ylhäältä alas asti peitetyt hautakivillä, joista, vaikka ajan hammas oli jo niitä kuluttanut, saattoi vielä lukea syvään uurretun tekstin.

Angélique odotti jännittyneenä, liikkumattomana. Kirkonvartia kulki ohi, mutta ei huomannut häntä, kun hän seisoi kappelin sisäpuolella ristikkoa vastaan painautuneena. Hän näki yhä ripitettävän naisen hameen pistävän esiin rippituolista. Hänen silmänsä tottuivat kappelin puolihämärään ja kiinnittyivät koneellisesti muistokivien kirjotuksiin, joitten kirjaimia hän alkoi tavailla. Hän luki nimiä, jotka hämmästyttivät häntä ja muistuttivat hänen mieleensä Hautecoeurin linnan tarinat: Jean V suuri, Raoul III, Hervé VII. Hän tapasi kaksi muutakin nimeä, Lauretten ja Balbinen, jotka liikuttivat hänen levotonta mieltään kyyneliin asti. Ne olivat onnellisia vainajia; Laurette oli pudonnut kuunsäteeltä ollessaan menossa kihlattunsa luokse, Balbine oli kuollut ilosta nähdessään miehensä, jonka hän oli luullut saaneen surmansa sodassa, ja molemmat he tulivat vielä öisin linnaan, kietoen sen äärettömien valkovaippojensa liehuviin laskoksiin. Olihan hänkin raunioilla käydessään nähnyt heidän liitelevän tornien yllä illan hämärässä. Oi, kuinka mielellään hän olisi kuollut kuten hekin, seitsemäntoistavuotiaana, toteutuneen unelmansa onnessa!

Äkkiä häntä säpsähdytti kirkon holvistossa kumajava kaikuva ääni. Pappi poistui pyhän Joosefin kappelin rippituolista, sulkien sen oven. Angélique hämmästyi, kun ei enää nähnytkään ripitettävää, joka oli jo hävinnyt. Ja kun sitten pappi vuorostaan oli kadonnut sakariston puolelle, tunsi hän olevansa ypö yksin koko avarassa, autiossa kirkossa. Kuullessaan vanhan, ruostuneilla saranoillaan narisevan rippituolin synnyttämän ukkosentapaisen äänen, oli hän luullut monseigneurin olevan tulossa. Hän oli odottanut häntä kohta puoli tuntia, mutta hänellä ei ollut siitä mitään tietoa, hän oli niin järkytetty ettei hän tajunnut ajan kulumista.

Mutta hänen silmänsä pysähtyivät uuteen nimeen, Félicien III:een. Hän se oli matkannut pyhään maahan vahakynttilä kädessään, täyttääkseen Filip Kauniin tekemän lupauksen. Ja Angéliquen sydän tykytti, hänen eteensä ilmestyi Félicien VII:n nuori pää, sen nuoren vaaleakiharaisen ylimyksen, joka oli kaikkien näitten jälkeläinen, jota hän jumaloi ja joka jumaloi häntä. Hänen mielessään myllersivät ylpeys ja pelko. Oliko mahdollista, että hän oli täällä tällä hetkellä sitä varten että ihme tapahtuisi? Hänen edessään oli uudempi marmorilaatta, joka oli edelliseltä vuosisadalta ja josta hän vaivattomasti saattoi lukea mustilla kirjaimilla kaiverretut sanat: Norbert Louis Ogier, Hautecoeurin markiisi, Miranden ja Rouvres'in ruhtinas, Ferrières'in, Montégu'n, Saint-Marc'in ja Villemareuil'n kreivi, Combevillen parooni, Morainvilliers'in seigneur, neljän kuninkaallisen ritarikunnan jäsen, hänen armeijainsa ylipäällikkö, Normandian kuvernööri, kuninkaallinen ylijahtimestari. Nämä olivat Félicienin isoisän arvonimet, ja hän, Angélique, oli tullut yksinkertaisessa käsityöläisenpuvussaan, neulankäytössä kuihtunein sormin, mennäkseen naimisiin vainajan pojanpojan kanssa.

Kuului vaimeata ääntä, tuskin huomattavaa kevyttä kahinaa lattiakiviä vastaan. Hän kääntyi ympäri ja näki monseigneurin, ja hän jäi seisomaan hämmästyneenä, kun hän lähestyikin niin hiljaa, ilman pelottavaa ukkosenjyrinää, kuten hän oli kuvitellut. Hän oli astunut kappeliin kookkaana, ylhäisenä; hänellä oli samat kalpeat kasvot, sama voimakas nenä, samat kauniit, nuorekkaan-säihkyvät silmät kuin Angéliquen ensi kertaa hänet nähdessä. Aluksi hän ei huomannut Angéliquea, tämän ollessa painautuneena mustaa ristikkoa vastaan. Mutta kun hän sitten kumartui alttaria kohti, löysi hän hänet edestään, jalkojensa juuresta.

Kunnioitus ja pelko olivat tehneet Angéliquen voimattomaksi, hänen jalkansa olivat rauenneet ja hän oli vaipunut polvilleen. Monseigneur oli hänen mielestään kuin pelottava Isä Jumala, jonka käsissä oli ehdottomasti koko hänen kohtalonsa. Mutta hänellä oli urhea sydän, hän puhkesi heti puhumaan.

— Oi, monseigneur, minä olen tullut…

Monseigneur oli suoristaunut. Hän tunsi hänet: se oli sama tyttö, jonka hän oli huomannut ikkunassa Ihmeen kulkueen päivänä ja joka sitten kirkossa oli seisonut tuolilla, tuo pieni koruompelijatar, johon hänen poikansa oli hullaantunut. Hän ei lausunut sanaakaan, ei tehnyt elettäkään. Hän odotti ylhäisenä, jäykkänä.

— Oi, monseigneur, minä olen tullut, jotta voisitte minut nähdä… Te olette hyljännyt minut, mutta te ette tuntenut minua. Ja nyt minä olen tässä, katsokaa minua, ennenkuin sysäätte minut uudestaan pois… Minä olen vain nuori tyttö, joka rakastan ja joka olen rakastettu, enkä mitään muuta, en mitään tuon rakkauden ulkopuolella, en mitään muuta kuin köyhä lapsi, joka on korjattu tämän kirkon portin alta… Minä olen tässä teidän jaloissanne, te näette kuinka pieni, heikko ja nöyrä minä olen. Teidän on helppo karkottaa minut, jos olen teille haitaksi. Teidän tarvitsee vain kohottaa sormenne musertaaksenne minut… Mutta minä olen itkenyt niin paljon! Täytyy tietää mitä toinen kärsii. Silloin tuntee sääliä… Minä olen tahtonut vuorostani puolustaa asiaani, monseigneur. Minä olen sangen tietämätön, tiedän ainoastaan sen, että rakastan ja olen rakastettu… Eikö siinä ole kylliksi? Rakastaa, rakastaa ja tunnustaa se!

Ja hän puhui edelleen katkonaisin, huokaavin lausein, hän tunnusti hänelle kaiken, viattomuuden ja ylitsekuohuvan rakkauden innostuksessa. Rakkaus pyysi siinä oikeutta. Hän uskalsi tehdä niin, siksi että hän oli puhdas. Vähitellen hän oli kohottanut päätään.

— Me rakastamme toisiamme, monseigneur. Hän on varmaan selittänyt teille, kuinka se on voinut tapahtua. Minä olen sitä usein kysynyt itseltäni, osaamatta siihen vastata… Me rakastamme toisiamme, ja jos se on rikos, niin antakaa se anteeksi, sillä se on tullut kaukaa, puista ja kivistäkin, jotka meitä ympäröivät. Sitten kun tiesin rakastavani häntä, oli jo liian myöhäistä olla enää rakastamatta… Nyt ei liene enää mahdollista tahtoakaan sellaista… Te voitte vartioida häntä kotonanne tai naittaa hänet toiselle, mutta te ette voi saada häntä lakkaamaan rakastamasta minua. Hän kuolee, jollei hän saa minua, kuten minäkin kuolen ilman häntä. Silloinkin kun hän ei ole minun luonani, tunnen, että hän kuitenkin on vierelläni, ettemme enää voi toisistamme erota, että kumpikin vie toisensa sydämen mukanaan. Minun ei tarvitse kuin sulkea silmäni, niin näen hänet, hän on minussa… Ja tekö repäisisitte meidät irti tästä yhteydestä? Monseigneur, se on jumalallista, älkää estäkö meitä rakastamasta toisiamme.

Monseigneur katseli häntä. Hän oli niin kukkea, niin luonnollinen yksinkertaisessa käsityöläisenpuvussaan, kuin tuore, tuoksuva kukkakimppu. Ja monseigneur kuunteli, kun hän lausui rakkautensa korkeata veisua lumosointuisella, vähä vähältä varmenevalla äänellä. Puutarhahattu valahti hänen harteilleen, valohohteinen tukka ympäröi hänen kasvojaan hienona, kultaisena kehänä. Ja hän oli monseigneurin silmissä kuin yksi noita vanhanaikaisten messukirjojen legendaneitsyitä, hänen intohimossaan oli jotakin hauraan vienoa, alkuperäistä, ylimaallista, puhdasta.

— Olkaa hyvä, monseigneur… Teillä on valta, sallikaa meidän tulla onnellisiksi.

Angélique rukoili häntä, hän taivutti jälleen päänsä alas nähdessään hänet niin kylmänä, yhä yhtä äänettömänä ja ilmeettömänä. Ah, tuota avutonta, hänen jalkojensa juuressa polvistuvaa lasta, tuota nuoruuden tuoksua, joka henki hänen taivutetusta niskastaan! Hän näki siinä samat vaaleat hiukset, joita hän oli suudellut sellaisessa hurmiossa ennen muinoin. Se, jonka muisto kidutti häntä vielä kahdenkymmenen katumusvuoden jälkeen, oli ollut yhtä tuoksuva nuoruuttaan, hänellä oli ollut sama ylpeä ja suloinen liljakaula. Hän oli nyt syntynyt uudestaan, hän se nyyhkytti hänen edessään, rukoillen häntä osottamaan lempeyttä intohimoa kohtaan.

Kyyneleet olivat alkaneet virrata Angéliquen silmistä, mutta hän jatkoi kuitenkin, hän tahtoi saada sanotuksi kaikki.

— Ja monseigneur, minä en rakasta ainoastaan häntä itseään, vaan minä rakastan vielä hänen ylhäistä nimeään, hänen ruhtinaallisen rikkautensa loistoa… Niin, minä tiedän kyllä, että kun en itse mitään ole enkä mitään omista, niin näyttää siltä kuin tahtoisin häntä hänen rikkautensa vuoksi. Ja se on tottakin, minä tahdon häntä myös hänen rikkautensa vuoksi… Minä sanon sen teille, koska teidän on tultava tuntemaan minut… Ah, minä tahtoisin tulla rikkaaksi hänen kauttansa ja hänen kanssansa, elää ylellisyyden ihanuudessa ja loistossa, olla hänelle kiitollisuuden velassa kaikista riemuistani, minä tahtoisin että meidän rakkautemme olisi vapaa ja ettemme jättäisi ympärillemme enää kyyneliä emmekä kurjuutta!… Siitä asti kun hän on minua rakastanut, näen minä itseni kultakirjovaatteissa kuten entisajan ihmiset; kaulassani ja käsissäni välkkyy jalokiviä ja helmiä; minulla on hevosia ja vaunuja ja suuria puistoja, joissa minä käyn kävelemässä hovipoikien seuraamana… En voi koskaan ajatella häntä alkamatta uudelleen tätä unelmaa; ja minä sanon itselleni, että sen täytyy tulla todeksi, hän on täyttänyt minun toivoni tulla kuningattareksi. Monseigneur, onko paha rakastaa häntä enemmän sen tähden että hän toteuttaa kaikki lapsuustoiveeni satujen ihmeellisestä kultasateesta?

Monseigneur näki hänet jälleen pystypäisenä, ylpeänä, yksinkertaisuudessaan lumoavan ylhäisenä kuin prinsessa. Hän oli kuin olikin se toinen, hänessä oli sama kukkasen sulo, hänen kyyneleensä olivat yhtä hellät ja kirkkaat kuin hymy. Hänestä virtasi juovuttavaa hurmausta, jonka lämpöiset väreet monseigneur tunsi kasvoillaan. Ne olivat samat muistojen väreet, jotka öisin ajoivat hänet rukousjakkaralleen, missä hän nyyhkytyksillään ja voihkinallaan rikkoi piispankartanon harrasta hiljaisuutta. Vielä edellisenä yönäkin hän oli kamppaillut kello kolmeen asti aamulla; ja tämä rakkausseikkailu, tämä järkytetty intohimo ärrytti hänen parantumatonta haavaansa. Mutta hänen järkähtämättömän ulkopintansa alta ei mikään ilmaissut sitä ponnistusta kysyvää kamppailua, jota hän sisässään kävi hillitäkseen sydämensä rajua sykintää. Jos hänen verensä vuotikin kuiviin pisara pisaralta, niin ei kenkään nähnyt sen juoksevan: hän oli vain entistään kalpeampi ja äänettömämpi.

Tuo vääjäämätön äänettömyys teki Angéliquen toivottomaksi. Hän rukoili kahta hartaammin.

— Minä annan itseni teidän käsiinne. Olkaa armollinen, ratkaiskaa kohtaloni.

Mutta monseigneur ei puhunut vieläkään. Hän herätti Angéliquessa kammoa, ikäänkuin hän olisi kasvanut hänen edessään pelottavan suureksi. Odotuksen ahdistavaa tuskallisuutta lisäsi autio kirkko, jonka holvistot himmenivät valon häipyessä, matalain sivupylväistöjen upottua jo pimeyteen. Kappelissa ei voinut enää erottaa hautakiviäkään, siellä ei ollut jäljellä muuta kuin tuo suuri, mustakaapuinen mies, jonka kapeat, kalpeat kasvot näyttivät olevan ainoa kohta, mihin oli jäänyt valoa. Angélique näki noitten kasvojen loistavat silmät, jotka tuijottivat häneen yhä leimuavampina. Vihakohan se saattoi ne noin liekehtimään?

— Monseigneur, jollen olisi tullut, olisin joutunut ikuisesti soimaamaan itseäni siitä, että rohkeuden puutteen takia olisin ollut syypää meidän molempien onnettomuuteen… Sanokaa, minä rukoilen teitä, sanokaa että olen ollut oikeassa, että te suostutte!

Mitä hyödytti ruveta väittelemään tämän lapsen kanssa? Monseigneur oli ilmottanut pojalleen kieltonsa syyt, ja se sai riittää. Hänen äänettömyytensä johtui siitä, ettei hän luullut itsellään olevan mitään sanottavaa. Angélique arvattavasti ymmärsi tämän, hän yritti kohoutua hänen käsiensä tasalle suudellakseen niitä. Mutta hän tempasi ne kiivaasti taaksepäin, ja Angélique kauhistui nähdessään veren äkkiä syöksähtävän hänen kalpeille kasvoilleen.

— Monseigneur… Monseigneur…

Vihdoinkin monseigneur aukaisi huulensa ja sanoi kaksi lyhyttä sanaa, samat jotka hän oli sinkauttanut pojalleen:

— Ei koskaan!

Ja hän lähti pois, jättäen hartausharjotuksensakin siltä päivältä toimittamatta. Hänen vakavat askeleensa häipyivät kuorikäytävän pylväitten taakse.

Kivilattialle vaipuneena Angélique itki kauan ja katkerasti, keskellä avaran, aution kirkon suurta rauhaa.

XI.

Jo samana iltana, kun oli noustu pöydästä, Angélique teki tunnustuksen Huberteille, kertoen heille käyntinsä piispan puheilla ja hänen kieltonsa. Hän oli hyvin kalpea, mutta aivan tyyni.

Hubert tuli järkytetyksi. Kuinka! Nytkö jo hänen rakas lapsensa kärsi! Hänkin oli jo saanut haavan sydämeensä. Hubertin silmät olivat kyynelissä, hän tunsi syvää tunteen sukulaisuutta Angéliquen kanssa, he olivat yhtä herkkiä kumpikin, pieninkin henkäys tuntemattomista maailmoista tempasi heidät molemmat yhtä helposti mukaansa.

— Voi, rakas lapseni, minkätähden et puhunut minulle? Minä olisin tullut mukaasi, olisin ehkä voinut taivuttaa monseigneurin.

Hubertinen katse sai hänet vaikenemaan. Hubert oli todellakin järjetön. Eikö olisi parempi ottaa tilaisuudesta vaari, jotta saataisiin haudatuksi tuo mahdoton avioliittotuuma? Hubertine sulki Angéliquen syliinsä ja suuteli häntä hellästi otsalle.

— Onhan se siis nyt lopussa, kultaseni, ihan lopussa?

Angélique ei ensin näyttänyt käsittävän. Sitten sanat saapuivat hänen mieleensä kuin jostakin etäältä. Hän katsoi eteensä, ikäänkuin tiedustellakseen tyhjyydeltä. Sitten hän vastasi:

— Niin, on kai.

Ja seuraavana päivänä hän istui jälleen ompelukehyksensä ääreen ja käytteli neulaa näköjään samanlaisena kuin tavallisesti. Hänen entinen elämänsä alkoi uudelleen, hän ei näyttänyt kärsivän lainkaan. Muutenkaan ei ilmennyt viittaustakaan äskeisiin tapahtumiin, ei edes katsetta ikkunaan, ainoastaan poskilla oli tuskin huomattava kalpeus. Uhraus näytti olevan lopullisesti tehty.

Hubertkin uskoi sen ja mukautui Hubertinen järkevyyteen, koettaen pitää loitolla Félicieniä, joka, uskaltamatta vielä nousta isäänsä vastaan, oli kiihtynyt niin ettei enää malttanut olla lähestymättä Angéliquea, vaikka oli luvannut odottaa koettamatta häntä tavata. Hän kirjotti hänelle, ja kirjeet otettiin takavarikkoon. Eräänä aamuna hän tuli itse, ja Hubert oli häntä vastassa. Heidän välillään syntyi selvitys, joka oli yhtä kiusallinen kummallekin, niin selvästi ilmeni nuoren miehen tuska, kun Hubert puhui hänelle tyttärensä toipuvasta rauhallisuudesta, pyytäen häntä pitämään lupauksensa ja pysymään poissa, jottei hän syöksisi Angéliquea uudelleen edellisen kuukauden järkyttäviin mielenliikutuksiin. Félicien lupasi jälleen olla kärsivällinen: mutta hän kieltäytyi jyrkästi ottamasta takaisin Angéliquelle antamaansa lupausta. Hän toivoi yhä voivansa taivuttaa isänsä. Hän odottaisi ja antaisi Voincourteihin nähden asiain olla entisellä kannallaan, käyden heidän luonaan päivällisellä kahdesti viikossa ainoastaan välttääkseen julkista riitaantumista. Ja lähtiessään hän pyysi Hubertia selittämään Angéliquelle, minkä takia hän suostui olemaan hänestä erossa, vaikka se oli hänelle tuskallista: hän ei ajatellut muuta kuin Angéliquea, kaikkien tekojensa ainoana tarkotusperänä oli päästä omistamaan hänet.

Kun Hubertine sai mieheltään kuulla tämän keskustelun sisällön, tuli hän vakavaksi. Oltuaan hetkisen vaiti kysyi hän:

— Aiotko ilmottaa lapselle, mitä hän on pyytänyt sinua sanomaan hänelle?

— Se on minun velvollisuuteni.

Hubertine katsoi häneen kiinteästi ja lausui sitten:

— Tee omantuntosi mukaan… Sen tahdon vain sanoa, että tuon nuoren miehen luulot ovat harhakuvitteluja, hän kyllä lopulta taipuu isänsä tahtoon, ja meidän tyttöraukallemme se olisi kuoleman isku.

Hubert oli masentunut, hänen mielensä valtasi tuskallinen pelko, hän alkoi empiä ja suostui viimein olemaan ilmaisematta mitään. Hän sai muuten joka päivä hiukan rauhottavaa vakuutusta, kun hänen vaimonsa kiinnitti hänen huomionsa Angéliquen rauhalliseen käytökseen.

— Näethän, että haava paranee umpeen… Hän unhottaa.

Mutta hän ei unhottanut, hän ainoastaan odotti hänkin. Kaikki inhimillinen toivo oli kuollut, hän turvautui ihmeeseen. Ihme tulisi varmaan tapahtumaan, jos Jumala kerran tahtoi tehdä hänet onnelliseksi. Hänen oli vain antauduttava hänen käsiinsä. Hän uskoi että tämä uusi koettelemus oli rangaistus siitä, että hän oli koettanut asettaa määriä hänen tahdolleen ahdistamalla monseigneuriä rukouksillaan. Ilman armoa ihminen oli voimaton, voittoon kelvoton. Hänen armontarpeensa sai hänet nöyrtymään ja asettamaan ainoan toivonsa näkymättömän maailman apuun, pysyen itse tahdottomana ja jättäen kaiken toiminnan ympärillään leviäville salaperäisille voimille. Hän alkoi joka ilta lampun valossa lukea jälleen vanhaa Kultaista Legendaa, ja hän haltioitui siitä kuten ennen lapsuutensa viattomina päivinä. Eikä hän epäillyt ainoankaan ihmeen mahdollisuutta, hän oli vakuutettu siitä, että näkymättömän valta on rajaton ja johtaa puhtaat sielut riemulliseen voittoon.

Tuomiokirkon verhoilijamestari oli juuri tullut tilaamaan Huberteilta erinomaisen kallisarvoista koruompelukaistaa monseigneurin piispallista istuinta varten. Kaista, jonka leveys oli oleva puolitoista ja korkeus kolme metriä, tulisi kiinnitettäväksi taustan puukehykseen, ja sen piti esittää kahta luonnollisessa koossa olevaa enkeliä, jotka pitivät käsissään kruunua, jonka alla oli Hautecoeurien vaakuna. Se oli tehtävä korkokuvakirjauksella, mikä työ vaatii suurta taitoa ja on lisäksi hyvin rasittavaa. Hubertit olivat ensin kieltäytyneet, sillä he pelkäsivät että työ kävisi Angéliquelle liian rasittavaksi ja varsinkin että se tekisi hänet murheelliseksi, kun hänen täytyisi tuota vaakunaa kirjaillessaan lanka langalta viikkokausia herätellä eloon muistojaan. Mutta Angélique oli pahastumalla saanut heidät ottamaan tilauksen vastaan ja käynyt sitten joka aamu työhön tavattomalla tarmolla. Näytti siltä kuin hän olisi ollut onnellinen väsyttäessään itseään, kuin hänen olisi tarvinnut turruttaa ruumiinsa pysyäkseen tyynenä.

Ja vanhanaikaisessa työhuoneessa jatkui elämä entisellään, säännöllisenä, aina samanlaisena, ikäänkuin ei olisi ollutkaan hetkeä, jolloin sydämet olivat siellä kiihkeämmin sykkineet. Silläaikaa kun Hubert puuhaili kehyksien kanssa, piirusti, pingotti ja irrotti, auttoi Hubertine Angéliquea, ja molemmilla oli illan tullen sormet kipeinä. Enkeleitä ja koristeita ommellessa oli täytynyt jakaa kukin kuvio useampiin osiin, jotka otettiin yksitellen käsille. Vahvimpia kohoumia varten Angélique juoksutti puikon avulla paksua, valkaisematonta lankaa, jonka hän peitti poikittaiseen suuntaan bretagnenlangalla; ja sitä tehdessään hän muovaili lankakerrosta puksipuisella taltalla, poimutti enkelien vaatteet ja saattoi koristeitten yksityiskohdat esiintymään jyrkkäpiirteisinä. Se oli todellista kuvanveistotyötä. Kun hän oli saanut langat muovatuksi haluttuihin muotoihin, päällystivät hän ja Hubertine ne kultalangoilla, jotka he neuloivat kiinni pajupistoilla. He loivat siten hienoja, verrattoman loistavia kultaisia korkokuvia, jotka säteilivät savuttuneessa huoneessa kuin aurinko. Vanhat työkalut, reikätaltat, purasimet, nuijat ja vasarat olivat riveissä vuosisataisessa järjestyksessään. Kehyksillä ajelehtivat jätevasu ja kultalankarasia, sormustimet ja neulat. Ja »sukkela», käsirukki ja kerinpuut pajukeloineen ruostuivat nurkissaan, näyttäen nukkuvan avonaisista ikkunoista henkivän syvän rauhan raukaisemina.

Päivät vierivät, ja Angélique katkoi neuloja aamusta iltaan, niin kovaa työtä oli tuo kultalankojen neulominen paksun, tiukan lankakerroksen läpi. Näytti siltä kuin olisi tämä raskas työ vaatinut hänet kokonaan ruumiineen ja sieluineen, niin ettei hän enää ajatellutkaan. Jo kello yhdeksän hän pani maata läpiuupuneena ja nukkui kuin kivi. Kun hän työltään jouti hetkiseksi kohottamaan päätään, hämmästyi hän, kun ei nähnytkään Félicieniä. Vaikka hän ei itse tehnytkään mitään häntä kohdatakseen, ajatteli hän että Félicienin olisi pitänyt voittaa kaikki esteet ollakseen hänen luonaan. Mutta hän hyväksyi sen, että Félicien oli niin järkevä; hän olisi soimannut häntä, jos hän olisi tahtonut hätiköidä. Epäilemättä hänkin odotti ihmettä. Angélique eli nyt yksinomaan tuosta odotuksestaan, hän toivoi joka ilta että ihme tapahtuisi seuraavana päivänä. Aina tähän saakka oli hänen mielensä pysynyt kapinoimatta. Toisinaan hän kuitenkin nosti päätään malttamattomana: eikö vieläkään mitään? Ja hän työnsi lujasti neulaansa, jotta hänen hennot sormensa verestivät. Usein hänen täytyi kiskoa neula irti pihdeillä. Kun neula katkesi, synnyttäen kuivan helähdyksen kuin lasia taitettaessa, ei hän edes eleellä osottanut kärsimättömyyttä.

Hubertine alkoi huolestua hänen tavattomasta työkiihkostaan, ja kun pyykinpesun aika tuli, pakotti hän hänet jättämään koruompelun, viettääkseen neljä päivää reippaassa liikunnassa päivänpaisteisessa ulkoilmassa. Gabet-muori, jonka kivut olivat hellittäneet, saattoi auttaa hieromisessa ja huuhtomisessa. Mariantarhassa oli kuin juhla. Tämä elokuun loppupuoli oli kerrassaan ihana, taivas oli lämmin, varjot tummat. Virkistävää raikkautta huokui Chevrotte-purosta, jonka vedet juoksivat viileinä salavien katveessa. Ja ensi päivä kului Angéliquelta hyvin iloisesti, hän paukutti ja virutti vaatteita ja nautti puron, jalavien, myllynraunioitten ja ruohikon seurasta; ne olivat hänen ystäviään, joitten kanssa hänellä oli niin paljon yhteisiä muistoja. Täällähän hän oli tullut tuntemaan Félicienin, ensin salaperäisenä kuutamossa, sitten niin suloisen kömpelönä, sinä aamuna jolloin hän oli pelastanut purosta alusröijyn. Jokaisen vaatekappaleen huuhdottuaan hänen täytyi vilkaista piispankartanon ristikkoporttiin, joka kauan sitten oli jätetty käyttämättömäksi. Siitä hän oli eräänä iltana kulkenut hänen käsivarteensa nojaten; ehkä hän avaisi sen nyt yhtäkkiä, tullakseen noutamaan häntä ja viedäkseen hänet isänsä jalkojen juureen. Tämä toivo antoi viehätyksen hänen karkealle, vaahtopärskeiselle työlleen.

Mutta kun Gabet-muori toisena päivänä toi viimeistä työntökärrykuormaa vaatteita, alkaen levittää niitä Angéliquen kanssa, keskeytti hän loppumattoman lavertelunsa sanomalla kaikessa viattomuudessa:

— Kyllä kai tekin olette kuullut, että monseigneur aikoo naittaa poikansa?

Angélique levitti parhaallaan lakanaa, ollen polvillaan ruohikossa. Hänen sydämensä oli lakata sykkimästä.

— Niin, ihmiset siitä puhuvat, jatkoi Gabet-muori. Monseigneurin poika menee syksyllä naimisiin neiti de Voincourtin kanssa… Asia on kuulemma lopullisesti sovittu toissapäivänä.

Angélique jäi polvilleen, sekavat ajatukset myllersivät hänen päässään. Uutinen ei häntä suinkaan hämmästyttänyt, hän tunsi sen todeksi. Hänen äitinsä oli siitä puhunut hänelle, se ei tullut odottamatta. Mutta tänä ensi hetkenä hänen jalkansa herpautti ajatus, että Félicien saattoi jonakin väsymyksen hetkenä isänsä pelosta suostua menemään naimisiin tuon toisen kanssa, vaikkei hän häntä rakastanutkaan. Silloin hän, Angélique, jota hän jumaloi, olisi hänet kadottanut. Hän ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi tätä heikkouden mahdollisuutta; hän näki nyt Félicienin taipuvan velvollisuudentunnon alle ja kuuliaisuuden nimessä saattavan heidät molemmat onnettomiksi. Ja pysyen yhä polvistuneena hän käänsi katseensa ristikkoporttia kohti, hänen mielensä nousi vihdoinkin kapinaan, hän tunsi halua mennä pudistamaan sen rautatankoja, avata sen kynsillään, juosta Félicienin luokse ja pitää yllä hänen rohkeuttaan, jottei hän antaisi perään.

Hän hämmästyi huomatessaan vastaavansa Gabet-muorille, puhtaasti koneellisen tunteittensa salaamis-vaiston ohjaamana:

— Vai menee hän naimisiin neiti Clairen kanssa… Neiti Claire on hyvin kaunis, sanotaan että hän on hyvin hyväkin…

Ihan varmasti hän menisi tapaamaan Félicieniä heti kun Gabet-muori lähtisi pois. Hän oli odottanut kyllin kauan, hän tahtoi rikkoa valansa olla häntä tapaamatta, se tuntui hänestä nyt vain turhalta vastukselta. Millä oikeudella heidät näin pidettiin erossa? Kaikki muistutti hänelle heidän rakkauttaan, niin tuomiokirkko kuin soliseva purokin ja vanhat jalavat, joitten keskellä he olivat rakastaneet toisiaan. Koska heidän lempensä oli siellä syttynyt, niin siellä hän nyt tahtoi hänet jälleen tavata, kietoa kätensä hänen kaulaansa ja paeta kauas, niin kauas ettei heitä enää koskaan löydettäisi.

— No niin, sanoi vihdoin Gabet-muori, ripustettuaan viimeiset lautasliinat pensaan oksille. — Parin tunnin perästä ne ovat kuivat… Hyvästi nyt vain, neiti, koska minulla ei ole täällä enää mitään tehtävää.

Seisoessaan siinä viheriällä ruohikolla hohtavien lumivalkoisten liinavaatteitten keskellä Angélique muisteli sitä päivää, jolloin heidän sydämensä olivat antautuneet toisilleen niin vilpittöminä, vallattoman rajutuulen piestessä lakanoita ja pöytäliinoja. Minkätähden Félicien ei enää tullut häntä tapaamaan? Minkätähden hän ei ollut kohtaamassa häntä nyt, tässä raikkaan iloisessa vaatteenkuivaus-puuhassa? Mutta kohta, kun hän pitäisi häntä sylissään, hän tietäisi taas ettei hän kuulunut muille kuin hänelle yksin. Hänen ei tarvitsisi edes nuhdella Félicieniä hänen heikkoudestaan, jo hänen pelkkä ilmestymisensä riittäisi antamaan hänen tahdolleen voiman pitää kiinni heidän onnenvaatimuksestaan. Félicien ei pelkäisi mitään, kunhan hän vain menisi viipymättä häntä tapaamaan.

Tunti kului, ja Angélique käyskenteli hitain askelin vaatteitten keskellä, itsekin valkoisena auringonsäteitten häikäisevästä heijastuksesta, ja hänen sisässään heräsi epäselvä ääni, joka tuli yhä voimakkaammaksi ja esti häntä menemästä ristikkoportin luokse. Alkava taistelu pelotti häntä. Kuinka? Eikö hänen sydämessään ollut mitään muuta kuin tuo tahto, joka vaati häntä menemään? Siellä oli, sinne oli varmaan pantu jotain muutakin, jotain, mikä nousi esteeksi ja sekotti hänen intohimonsa viattoman yksinkertaisuuden. Olisihan varsin yksinkertaista rientää sen luokse, jota rakastaa; ja kuitenkaan hän ei nyt voinut sitä tehdä, häntä pidätti tuskallinen epäilys: hän oli vannonut, hän tekisikin siinä ehkä hyvin pahasti. Illalla, kun vaatteet olivat kuivat ja Hubertine tuli häntä auttamaan niitten poisviemisessä, ei hän vielä ollut päässyt ratkaisuun, ja hän päätti miettiä yöllä. Syli täynnä lumivalkoisia, hyvälle tuoksuvia vaatteita hän heitti rauhattoman katseen hämärtyvään Mariantarhaan; se oli hänen mielestään kuin rehellinen ystävä, joka ei antanut suostumustaan rikolliseen aikomukseen.

Seuraavana aamuna Angélique heräsi rauhattomana. Useita öitä kului vielä, hänen voimatta tehdä päätöstään. Ainoastaan varmuus siitä, että Félicien rakasti häntä, auttoi häntä pysymään tyynenä. Se varmuus oli pysynyt horjumattomana, hän tunsi siinä suloista viihdytystä. Tietäessään olevansa rakastettu hän jaksaisi odottaa ja kestää kaikki. Hänet oli jälleen vallannut armeliaisuuden puuska, hän heltyi pienimmistäkin kärsimyksistä, kyyneleet olivat aina valmiina puhkeamaan hänen silmistään. Mascart-ukolle hän sai taas toimittaa tupakkaa, Chouteau-vanhukset saivat häneltä makeisiakin. Mutta varsinkin Lemballeusen perhe hyötyi hänen anteliaisuudestaan, Tiennetten oli nähty tanssivan juhlissa tuon hyvän neidin hame yllään. Ja kun Angélique eräänä päivänä tuli tuomaan Lemballeuse-muorille edellisenä päivänä lupaamiaan paitoja, huomasi hän kaukaa, että kerjäläisten luona oli kreivitär de Voincourt ja hänen tyttärensä, Félicienin seuraamana. Tämä oli arvatenkin tuonut heidät sinne. Angélique ei näyttäytynyt, vaan palasi takaisin sydän raskaana. Kaksi päivää myöhemmin hän näki heidän menevän kolmisin Chouteau-vanhusten luokse. Ja eräänä aamuna Mascart-ukko kertoi hänelle, että tuo kaunis nuori mies oli käynyt hänen luonaan kahden hienon naisen kanssa. Silloin hän lakkasi käymästä köyhiensä luona, jotka eivät enää olleet hänen, koska Félicien antoi ne noille naisille, otettuaan ne ensin häneltä. Hän ei liikkunut enää ulkona, peljäten kohtaavansa heidät vieläkin ja saavansa jälleen sydämeensä haavan, jonka tuska tunki joka kerta yhä syvemmälle. Ja hän tunsi että hänessä kuoli jotakin, että hänen elämänsä valui pois pisara pisaralta.

Ollessaan eräänä iltana tällaisen kohtauksen jälkeen yksin huoneessaan, hän huudahti tuskan tukahduttamana:

— Hän ei rakasta minua enää!

Hän näki edessään Claire de Voincourtin kookkaana ja kauniina tuuheine, tummine hiuksineen. Ja hän näki Félicienin hänen rinnallaan, solakkana ja ylväänä. Eivätkö he olleet kuin luodut toisilleen, samaa syntyperää ja niin toisiinsa soveltuvat, että olisi voinut pitää heitä jo avioparina?

— Hän ei rakasta minua enää, hän ei rakasta minua enää!

Tämä ajatus iski häneen jyristen kuin raunioiksi romahtava rakennus. Kun hänen uskonsa oli mennyt, niin kaikki sortui. Hän ei voinut enää ajatella eikä punnita tyynesti tosiasioita. Eilen hän uskoi, nyt hän ei enää uskonut. Vain henkäys, mistä lieneekin tullut, oli riittänyt murskaamaan kaikki. Hän oli yhtäkkiä sortunut siihen äärettömään kurjuuteen, jonka tuottaa tieto siitä että rakastetun rakkaus on loppunut. Olihan juuri Félicien sanonut kerran, että se oli tuskista suurin, hirmuinen kidutus. Tähän saakka hän oli voinut tyytyä ja alistua, hän oli odottanut ihmettä. Mutta hänen voimansa oli ehtynyt uskon kadotessa, hän oli hädässään avuton kuin lapsi. Ja tuskallinen kamppailu alkoi jälleen.

Ensin hän vetosi ylpeyteensä: jollei Félicien enää rakastanut, niin olkoon menneeksi, hänkin oli liian ylpeä rakastaakseen häntä sen koommin. Ja hän valehteli itselleen, hän oli olevinaan kuin vaivasta päässyt ja hyräili muka huoletonna kirjaillessaan Hautecoeurien vaakunaa, jota hän oli nyt ryhtynyt valmistamaan. Mutta sydän pyrki pakahtumaan, ja hänen täytyi häpeäkseen myöntää olevansa niin ponneton, että rakasti yhäkin ja vielä enemmän. Tuo vaakuna, joka lanka langalta syntyi hänen hyppysistään, piti häntä raatelevassa murheessa kokonaisen viikon. Se oli neljään alaan jaettu, ensimmäinen ja neljäs merkiten Jerusalemia, toinen ja kolmas Hautecouriä; Jerusalemia kuvasi hopeapohjalla kultainen jerusaleminristi, kulmissa neljä pientä kultaristiä; Hautecoeuriä kultainen linna sinisellä pohjalla, keskellä musta, hopeasydäminen pienoisvaakuna, kaiken lisänä kolme kultaista liljaa, kaksi ylhäällä, yksi alakärjessä. Värit ommeltiin punontalangoilla, metallit kulta- ja hopealangalla. Kuinka kurja hän oli, tuntiessaan kätensä vapisevan ja painaessaan päätään kumarruksiin kätkeäkseen silmänsä, jotka vaakunan väriloiste sokaisi kyynelillä! Hän ei ajatellut muuta kuin Félicieniä, hän jumaloi häntä hänen tarunomaisen ylhäisyytensä loisteessa. Ja kirjaillessaan tunnuslausetta: Jos Jumala tahtoo, tahdon minäkin, mustalla silkillä hopeanauhalle, hän tunsi selvästi että hän oli hänen orjansa, ettei hän milloinkaan enää voisi siitä toipua. Ja kyyneleet hämärsivät hänen katseensa, Silläaikaa kun hän yhä koneellisesti kuletti neulaa vaatteen läpi.

Se oli surkeata. Angélique rakasti epätoivoisena, hän taisteli tuota toivotonta rakkauttaan vastaan, voimatta sitä kuolettaa. Aina uudelleen hänet valtasi halu juosta Félicienin luo ja vallottaa hänet jälleen itselleen heittäytyen hänen kaulaansa; ja yhä uudelleen alkoi kamppailu. Toisinaan hän luuli voittaneensa, hänen mielensä täytti suuri hiljaisuus, hänestä tuntui että hän saattoi nähdä itsensä kuin jonkun vieraan olennon, pienenä, tyynenä, kuuliaisena, polvistuneena kieltäymyksen nöyryydessä; se ei ollut enää hän, se oli se kiltti ja tottelevainen tyttö, joksi hänen piti tulla, joksi hänen ympäristönsä ja kasvatuksensa hänet tekivät. Sitten hänen verensä jälleen ailahti huumaavana; hänen terve olentonsa ja hehkuva nuoruutensa laukkasivat kuin valtoimet ratsut; ja hän näki itsensä jälleen yhtä ylpeänä ja intohimoisena kuin ennen, tuntemattomasta alkuperästään periytyneessä kuohuvassa kiihkossa. Minkätähden hänen olisi toteltava? Velvollisuutta ei ollut, ainoastaan vapaa halu oli olemassa. Hän jo valmisteli pakoaan, hän suunnitteli sopivinta hetkeä murtaakseen auki piispankartanon ristikkoportin. Mutta samassa palasi ahdistuskin, jäytävä kipu, epäilyksen tuska. Jos hän antautuisi pahaan, tulisi hänelle siitä ikuiset tunnonvaivat. Hän vietti hirveitä hetkiä tässä epävarmuudessa, kun ei hän tiennyt mille puolelle asettua, kun tunteitten myrsky viskoi häntä lakkaamatta rakkauden kapinoivasta uhmasta rikoksen kauhuun. Ja hän kävi heikommaksi kerta kerralta voitettuaan sydämensä.

Eräänä iltana, kun hän oli lähtemäisillään ulos mennäkseen tapaamaan Félicieniä, ollen samalla suuressa tuskassa siitä ettei enää jaksanut vastustaa intohimoaan, hän äkkiä muisti vaivaishoitohallituksen antaman kasvattikirjan. Hän otti sen esiin kaapin pohjalta ja selaili sitä, antaen alhaisen syntyperänsä sataa päälleen korvapuusteina sen joka sivulta polttavassa nöyryytyksen janossa. Isä ja äiti tuntemattomat, ei vanhempia eikä nimeä, ei mitään muuta kuin päivämäärä ja numero! Hyljätty kuin maantien laidalla puhjennut rikkaruoho! Ja muistot kohosivat joukoittain, hän muisti Nièvren rehevät niityt, eläimet, joita hän oli niillä paimentanut, Soulanges'in sileän maantien, jolla hän käveli avojaloin, Nini-tädin, joka kuritti häntä, kun hän varasti omenia. Varsinkin herättivät hänen muistoaan ne sivut, joille oli merkitty joka kolmas kuukausi tapahtuneet apulaistarkastajan ja lääkärin käynnit heidän nimikirjotuksineen, joitten jälkeen seurasi toisin paikoin huomautuksia ja muistiinpanoja: siihen oli merkitty sairaus, johon hän oli ollut vähällä kuolla, hänen hoitajansa vaatimus saada uudet kengät palaneitten sijaan. Ne olivat raskaita huomautuksia hänen taipumattomalle luonteelleen. Se oli hänen kurjuutensa päiväkirja. Mutta eräs muistiinpano sai hänet lopuksi sulamaan kyyneliin. Se oli pöytäkirja, jossa todettiin sen kaulanauhan katkaiseminen, jota hän oli saanut pitää aina kuusivuotiaaksi asti. Hän muisti inhonneensa vaistomaisesti tuota silkkinauhaan pujotelluista oliivin muotoisista luuhelmistä tehtyä kaulanauhaa, johon oli kiinnitetty pyöreä hopealippu, missä oli hänen vastaanottopäivänsä ja numeronsa. Hän arvasi että se oli orjan kaularengas, ja hän olisi repinyt sen poikki pikku käsillään, jollei hän olisi pelännyt seurauksia. Tultuaan sitten vähän suuremmaksi hän oli valittanut sen kuristavan kaulaansa. Hänen oli kuitenkin annettu pitää sitä vielä vuoden ajan. Ja kuinka iloinen hän oli ollut, kun apulaistarkastaja oli leikannut nauhan poikki kunnanvaltuuston esimiehen läsnäollessa, korvaten tämän yksilömerkin virallisella tuntomerkkiluettelolla, jossa olivat jo hänen orvokinsiniset silmänsä ja hieno kullankeltainen tukkansa! Ja kuitenkin hän tunsi yhä vielä kaulassaan tuon nauhan, joka oli kuin kotieläimen tuntomerkiksi pantu kaulahihna: se oli uponnut hänen lihaansa ja tukehdutti häntä. Kun hän nyt katsoi tuota sivua, valtasi hänet jälleen kauhea nöyryytys, joka sai hänet nousemaan takaisin huoneeseensa nyyhkyttäen, tuntien itsensä arvottomaksi rakkaudelle. Kaksi kertaa tämän jälkeen tuo kirjanen hänet vielä pelasti. Sitten sekin tuli voimattomaksi masentamaan hänen mielensä kapinaa.

Nyt nämä kiusauksen puuskat alkoivat kiduttaa häntä öisin. Ennen maatapanoaan hän pakottautui lukemaan Legendaa, puhdistaakseen untansa. Mutta vaikka hän koetti syventyä siihen pää kättensä välissä, ei hän tajunnut mitään; ihmeet tuntuivat hänestä kumman sisällöttömiltä, ne liehuivat hänen ohitseen kuin värittömät haamut. Nukuttuaan sitten suuressa vuoteessaan jonkun hetken lyijynraskaassa unessa, hän heräsi äkkiä hätkähtäen ahdistavaan tunteeseen keskellä synkkää pimeyttä. Puoleksi tajuttomana hän kohosi pystyyn vuoteessaan ja polvistui keskelle syrjään viskattuja lakanoita hiki ohimoilla, väristyksen puistattamana. Ja hän risti kätensä ja sopersi tuskaisena: »Jumalani, miksi olet minut hyljännyt?» Sillä hänen ahdistava hätänsä oli suurimmillaan näinä hetkinä, jolloin hän tunsi olevansa aivan yksin pimeässä. Hän oli nähnyt unta Félicienistä, hän pelkäsi vapisten pukeutuvansa ja menevänsä häntä tapaamaan, kenenkään olematta saapuvilla häntä estämässä. Armo vetäytyi hänestä pois, Jumala ei enää ollut hänen luonaan, ympäristö hylkäsi hänet. Epätoivoisena hän kutsui tuonpuoleista maailmaa avukseen ja terotti kuuloaan näkymättömyyden äänille. Mutta ilma oli tyhjä, poissa olivat äänten kuiskinat ja salaperäiset havinat. Mariantarha, Chevrotte, salavat, ruohot, piispankartanon puut, tuomiokirkkokin, kaikki oli kuollutta. Niissä ei ollut enää mitään jäljellä hänen unelmistaan, neitsyitten valkoinen parvi oli hävitessään jättänyt jälkeensä haudan tyhjyyden. Hän oli kiusauksessa voimattomana, aseettomana kuin alkuaikaisen kirkon kristitty, joka sortuu perisynnin alle heti kun yliluonnollinen apu lakkaa. Hän kuuli kuinka tuon entisen turvallisen kolkan synkässä äänettömyydessä perinnäisturmelus virkosi ulvoen eloon, saaden voiton kasvatuksen tuloksista. Hän tunsi että jolleivät salatut voimat muutaman tuokion kuluessa tulisi hänen avukseen, jolleivät ympäristön esineet heräisi häntä tukemaan, niin hän varmasti sortuisi ja joutuisi perikatoon. »Jumalani, Jumalani, miksi olet minut hyljännyt?» Ja ollen yhä polvillaan pienenä ja hentona keskellä suurta vuodettaan, hän tunsi menehtyvänsä.

Silloin, joka kerta tähän saakka, hän juuri äärimäisen hädän hetkellä tunsi vilvottavaa huojennusta. Taivaallinen armo oli säälinyt hänen vaivaansa ja palasi takaisin, suoden hänelle jälleen haavekuvitelmansa. Hän hyppäsi avojaloin lattialle ja juoksi innoissaan ikkunan luo. Ja nyt hän kuuli jälleen ääniä, näkymättömät siivet hipoivat hänen hiuksiansa ja Legendan kansa astui esiin puista ja kivistä, ympäröiden hänet valkoisena parvena. Hänen puhtautensa ja hyvyytensä, kaikki se mitä hän oli valanut itsestään ympäristöönsä, palasi jälleen hänen luokseen ja pelasti hänet. Senjälkeen hän ei enää pelännyt, hän tiesi että häntä vartioitiin: Agnes ja kaikki toiset neitsyet olivat palanneet ja leijailivat lempeinä väräjävässä ilmassa. Se oli kuin etäältä saapuva rohkaisu, kuin yötuulen kuiskinassa tuleva hiljainen voiton viesti. Tunnin ajan hän hengitti tätä rauhottavaa viileyttä, surullisin sydämin, yhä lujittuen päätöksessään ennemmin kuolla kuin rikkoa valansa. Murtuneena hän laskeutui viimein jälleen vuoteeseensa ja vaipui uneen, tuntien jo pelkoa seuraavan päivän kamppailusta, mielessä se tuskaa tuottava ajatus, että hän lopulta varmaan sortuisi, jos hän täten kerta kerralta yhä heikontuisi.

Ja hän oli todella alkanut jollakin tavoin riutua, sitten kun hän oli ruvennut uskomaan ettei Félicien häntä enää rakastanut. Hänellä oli rinnassaan haava, joka saattoi hänet kuolemaan vähitellen huomaamatta ja valittamatta. Ensin se oli ilmennyt väsymyksenä: häntä alkoi tukahduttaa, hänen täytyi heittää lanka käsistään, ja hän tuijotti jonkun hetken tyhjyyteen sumennein silmin. Sitten hän oli lakannut syömästä, nauttien vain vaivoin joitakin kulauksia maitoa; leipäviipaleensa hän kätki ja viskasi salaa naapurien kanoille, jotta ei saattaisi vanhempiaan levottomiksi. Lääkärikin kutsuttiin, mutta hän ei saanut selville mitään erityistä, vaan syytti liian yhtämittaista huoneessa oleskelua ja kehotti vain liikkumaan enemmän ulkoilmassa. Hänen koko olemuksensa hiljalleen haihtui pois ja hävisi. Hänen ruumiinsa leijui kuin suurten siipien kannattamana ja sielun liekki näytti saavan hänen kuihtuneet kasvonsa hohtamaan valoa. Hän oli heikontunut niin ettei hän voinut laskeutua alas huoneestaan muutoin kuin pidellen kaksin käsin porraskäytävän seinämistä, sillä hänen jalkansa horjuivat. Mutta heti kun hän tunsi että toiset katsoivat häneen, ponnisti hän kaiken tahtonsa, koettaen itsepäisesti pysyä lujana. Hän tahtoi kaikella muotoa saada valmiiksi monseigneurin piispanistuimeen aiotun vaikeatöisen koruompelukaistan. Hänen pienissä, hoikissa käsissään ei ollut enää voimaa, ja kun häneltä katkesi neula, ei hän jaksanut vetää sitä pihdeillä ulos.

Eräänä aamuna oli sekä Hubertin että Hubertinen täytynyt mennä kaupungille ja jättää Angélique yksin työnsä ääreen.

Kun Hubert, joka ensimmäisenä ehti takaisin, astui sisään, löysi hän Angéliquen lattialta makaamasta; hän oli pyörtynyt kehyksen ääreen ja liukunut tuolilta maahan. Työ oli käynyt yli hänen voimainsa, toinen suurista enkeleistä oli keskeneräinen. Suunniltaan joutuneena Hubert nosti hänet ylös ja koetti asettaa häntä seisoalleen, mutta hän ei pysynyt jaloillaan eikä edes herännyt tainnoksista.

— Rakas lapsi, rakas lapsi… Vastaa toki, Jumalan tähden…

Vihdoin hän avasi silmänsä ja katsoi häneen surullisena. Miksi hän tahtoi häntä elämään? Hän olisi ollut niin onnellinen kuolleena!

— Mikä sinulla on, rakas lapsi? Sinä olet siis pettänyt meitä, sinä rakastat häntä yhä vielä?

Hän ei vastannut, hän vain katsoi häneen sanomattoman surullisena. Silloin Hubert epätoivoissaan nosti hänet syliinsä ja kantoi hänet huoneeseensa. Ja asetettuaan hänet vuoteelle, johon hän jäi makaamaan niin kalpeana ja heikkona, hän itki tuota julmaa tekoa, johon hän tahtomattaan oli joutunut syypääksi erottaessaan hänet rakastetustaan.

— Minä olisin kyllä antanut hänet sinulle! Minkätähden et ole sanonut minulle mitään?

Mutta Angélique ei puhunut, hänen silmäluomensa sulkeutuivat ja hän näytti nukahtavan. Hubert seisoi hänen vieressään katsellen hänen kapeita liljakasvojaan, sydän vertavuotavana säälistä. Mutta kun Angélique hengitti hiljaa ja tasaisesti, laskeutui hän alas, kuullessaan vaimonsa palaavan.

Alhaalla työhuoneessa syntyi heidän välillään selvitys. Hubertine oli tuskin saanut hatun päästään, kun Hubert kertoi hänelle että hän oli tavannut lapsen lattialta pyörtyneenä ja että hän nyt nukkui vuoteellaan kuoleman heikkona.

— Me olemme erehtyneet. Hän muistelee yhä tuota poikaa ja kuolee suruunsa… Oh, jospa tietäisit kuinka kipeästi minuun koski ja mitkä tunnonvaivat sain, kun ymmärsin mikä hänellä oli ja kannoin hänet ylös niin säälittävän surkeana. Se on meidän syymme, me olemme valheilla erottaneet heidät… Kuinka? Antaisitko hänen kärsiä, etkö sanoisi mitään pelastaaksesi häntä!

Hubertine oli vaiti kuten Angélique äsken ja katsoi häneen vain vakailla, järkevillä silmillään, kalpeana murheesta. Mutta herkkätuntoinen Hubert, jonka tuo kärsivä rakkaus oli saattanut riistäytymään irti tavallisesta alistuvaisuudestaan, ei rauhottunut, vaan jatkoi kiihtyneenä, käsiään huitoen:

— No niin, sitten puhun minä, ja minä sanon hänelle että Félicien rakastaa häntä ja että olemme julmuudessamme estäneet hänet tulemasta pettämällä häntäkin… Jokainen hänen kyynelensä polttaa nyt minun sydäntäni. Se olisi murha, johon tuntisin itseni syypääksi… Minä tahdon että hän tulisi onnelliseksi, niin, onnelliseksi, maksoi mitä maksoi…

Hän oli tullut liki vaimoansa ja huusi julki kapinoivan hellyytensä, kiihtyen vielä enemmän Hubertinen surumielisestä äänettömyydestä.

— He rakastavat toisiansa, ja senvuoksi he ovat määrääjiä… Rakkaus on kaiken yläpuolella… Niin, maksoi mitä maksoi, onni on luvallinen ja laillinen.

Vihdoin Hubertinekin puhui verkkaisella äänellään, liikahtamattomana seisoen:

— Ettäkö tuo nuori mies siis saisi ottaa hänet? Ettäkö he saisivat mennä naimisiin vastoin meidän tahtoamme ja vastoin hänen isänsä tahtoa?… Siihen sinä siis heitä neuvot. Sinä luulet että he voisivat sitten olla onnelliset, että rakkaus on kylliksi…

Ja hän jatkoi pysähtymättä, samalla alakuloisella äänellä:

— Palatessani tulin hautausmaan sivu, ja heräävä toivo sai minut menemään sinne vielä kerran… Minä polvistuin vielä kerran sille paikalle, jota meidän polvemme ovat kuluttaneet, ja rukoilin siinä kauan.

Hubert oli kalvennut, hänen kiihkonsa hyytyi. Hän tunsi hyvin tuon taipumattoman äidin haudan, jolla he niin usein olivat itkeneet nöyrtyneinä, tottelemattomuuttaan soimaten, toivoen että vainaja armahtaisi heitä maan povesta. Ja he olivat viipyneet siellä tuntikausia siinä varmassa uskossa, että he saisivat itsessään tuntea tuon anteeksiannon, jos sitä heille koskaan suotiin. Heidän pyyntönsä ja odotuksensa kohdistuivat siihen, että heille syntyisi vielä lapsi, anteeksiannon lapsi; se olisi ainoa merkki, mistä he tietäisivät vihdoinkin saaneensa anteeksi. Mutta mitään ei ollut tullut, kylmä ja kuuro äiti jätti heidät siihen järkähtämättömään rangaistukseen, johon heidän ensimmäisen lapsensa kuolema oli heidät tuominnut, lapsen, jonka hän oli heiltä riistänyt ja vienyt mukanaan ja jota hän ei taipunut antamaan heille takaisin.

— Minä rukoilin kauan, toisti Hubertine, — minä kuuntelin eikö mitään vavahtaisi…

Hubertin katse kiintyi häneen tuskaisen kysyvänä.

— Eikä mitään! Ei mitään merkkiä tullut maasta, ei mitään vavahtanut minussa. Ah, se on lopussa, on jo liian myöhäistä, me olemme onnettomat omasta syystämme.

Silloin Hubert vavahti ja kysyi:

— Syytätkö minua?

— Kyllä, sinä olet syyllinen, ja minä myös tein itseni syylliseksi seuratessani sinua… Me olemme olleet tottelemattomat, ja se on turmellut koko meidän elämämme.

— Etkö sinä siis ole onnellinen?

— En, minä en ole onnellinen… Vaimo, jolla ei ole lasta, ei ole onnellinen… Rakkaus yksin ei riitä, rakkaudella täytyy olla myöskin siunaus.

Hubert oli vaipunut tuolille menehtyneenä, suuret kyynelet silmissä. Ei milloinkaan ollut hänen vaimonsa näin soimannut häntä heidän elämänsä varhaisesta haavasta. Ja Hubertine, joka muulloin niin pian heltyi ja alkoi lohduttaa, haavotettuaan häntä jollakin tahdottomalla viittauksella, katsoi nyt hänen kärsimystään liikkumattomana seisoen, tekemättä elettäkään, astumatta askeltakaan häntä kohti. Ja Hubert itki ja huusi nyyhkytystensä seasta:

— Oh, sinä tuomitset tuon lapsi-raukan, joka nukkuu ylhäällä huoneessaan… Sinä et tahdo että tuo nuori mies ottaisi hänet niinkuin minä otin sinut ja että hän joutuisi kärsimään mitä sinä olet kärsinyt.

Hubertine vastasi vain päännyökkäyksellä, täydestä ja yksinkertaisesta sydämensä vakaumuksesta.

— Mutta sanoithan itse, jatkoi Hubert, että se olisi tyttöraukallemme kuoleman isku… Soisitko siis hänen kuolevan?

— Soisin, mieluummin kuin elävän kurjaa elämää.

Hubert oli väristen noussut seisomaan, hän heittäytyi vaimonsa syliin ja molemmat nyyhkyttivät. He syleilivät toisiaan kauan. Vaimon täytyi nyt nojautua miehensä olkapäähän, saadakseen kylliksi rohkeutta. He erkanivat sulkeutuneina syvään, tuskalliseen äänettömyyteen, joka, jos Jumala niin tahtoi, saattoi merkitä heidän lapsensa kuolemaa.

Siitä päivästä lähtien täytyi Angéliquen pysyä huoneessaan. Hän tuli niin heikoksi ettei voinut laskeutua työhuoneeseen: hänen päätänsä rupesi heti pyörryttämään ja hänen jalkansa pettivät. Ensin hän vielä käveli ja huonekalujen turvin teki matkan aina parvekkeelle asti. Sitten hänen täytyi tyytyä menemään sängystä nojatuoliin. Matka oli pitkä ja uuvuttava, eikä hän uskaltanutkaan sille kuin aamuin ja illoin. Kuitenkin hän työskenteli yhtämittaa, kirjaillen liian raskaan korkokuvaompelun sijasta kukkia varjostetulla silkillä. Hän kirjaili niitä luonnon mukaan, jota varten hänellä oli kimppu hortensian ja samettihaavan kukkia, jotka olivat tuoksuttomia eivätkä häntä vaivanneet. Kukat olivat maljakossa, ja usein hän lepäsi kauan aikaa niitä katsellen, sillä kevyt silkkilankakin tuntui raskaalta hänen sormissaan. Kahdessa päivässä hän oli saanut ommelluksi vain yhden samettihaavan kukan, joka elävänä, tuoreena helotti silkkisatiinilla. Mutta hän ei voinut tulla toimeen ilman työtä, hän tahtoi pidellä neulaa viimeiseen hengenvetoon asti. Kärsimys kuihdutti häntä tehden hänet vieläkin hennommaksi, niin ettei hän ollut kohta muuta kuin puhdas ja kaunis liekki.

Mitä hyödytti taistella enää, kun Félicien ei häntä rakastanut? Hän kitui nyt kuolemaan siinä vakaumuksessa että Félicien ei häntä rakastanut, ei ehkä ollut milloinkaan rakastanut. Niin kauan kuin hänellä oli ollut voimia, oli hän taistellut sydäntään, terveyttään ja nuoruuttaan vastaan, jotka vaativat häntä rientämään rakastettunsa luokse. Mutta sitten kun hän oli tullut naulituksi tänne yhteen kohti, täytyi hänen alistua, kaikki oli lopussa,

Eräänä aamuna, kun Hubert asetteli häntä nojatuoliin, sovittaen hänen pienet, hervottomat jalkansa tyynylle, sanoi Angélique hymyillen:

— Ah, nyt minä ihan varmasti olen kiltti enkä juokse tieheni luvatta.

Hubert kiiruhti ulos huoneesta tukahtuneena, peljäten purskahtavansa itkuun.

XII.

Sinä yönä Angélique ei voinut nukkua. Unettomuus poltti hänen silmäluomiaan, vaikka hän oli niin äärimäisen heikko. Ja kun Hubertit olivat alhaalla menneet levolle ja keskiyö oli lähellä, nousi hän ylös, vaikka se vaatikin äärimäisiä ponnistuksia, sillä hänestä tuntui kuin hän kuolisi, jos hän vielä jäisi vuoteeseensa.

Häntä tukahdutti, hän veti ylleen aamunutun ja laahautui ikkunan luo, avaten sen sepiseljälleen. Oli kostea, lauha talvi-ilma. Sitten hän vaipui nojatuoliinsa, väännettyään ensin edessään olevalla pienellä pöydällä seisovan lampun sydäntä korkeammalle; lampun annettiin palaa hänen huoneessaan läpi yön. Pöydällä oli »Kultaisen legendan» vieressä hortensia- ja samettihaapakimppu, jota hän jäljensi. Ja palautuakseen jälleen elämään hän sai päähänsä ruveta työskentelemään. Hän veti ompelukehyksen luokseen ja ompeli joitakin pistoja harhailevilla käsillään. Hänen kirjailemansa ruusun punainen silkkilanka paistoi vereltä hänen valkoisten sormiensa välissä, se oli kuin hänen suoniensa veri, jonka viime tilkka valui pois pisara pisaralta.

Mutta vaikka hän oli kaksi tuntia kääntelehtinyt polttelevien lakanoitten välissä saamatta unta, ei hän ehtinyt kauankaan istua ennenkuin hänen silmäluomensa painuivat kiinni ja hän nukahti. Hänen päänsä valahti taaksepäin selkänojaa vasten, taipuen kevyesti oikeaa olkapäätä kohti. Silkkilanka oli yhä hänen liikkumattomissa käsissään, jotta olisi voinut luulla hänen yhä ompelevan. Hän nukkui lampunvalossa valkoisena ja rauhallisena, ja huone oli hänen ympärillään valkoisena ja hiljaisena kuin hauta. Suuri, kuninkaallinen vuode haalistuneine punertavine verhoineen näytti lampunvalossa vaalealta. Ainoastaan kirstu, piironki ja vanhat tammipuiset tuolit erottuivat mustina, muodostaen seinille kuin suruverhon. Hetket kuluivat, ja hän nukkui yhä rauhallisena ja valkoisena.

Vihdoin kuului ääntä. Ja parvekkeelle ilmestyi Félicien vapisevana ja laihtuneena kuten Angéliquekin. Hänen kasvonsa olivat muuttuneet, hän syöksähti huoneeseen ja huomasi samassa Angéliquen, joka virui nojatuolissaan säälittävän kuihtuneena ja niin kauniina. Ääretön tuska kouristi hänen sydäntään, hän laskeutui polvilleen ja vaipui surumieliseen katseluun. Angéliquesta ei siis ollut jäljellä enempää, tuska oli hänet hävittänyt, niin ettei hän näyttänyt enää painavan mitään, vaan virui siinä rentona kuin höyhen, jonka tuuli pian lennättäisi pois. Hänen valoisassa uinunnassaan saattoi nähdä hänen kärsimyksensä ja alistumisensa. Hänessä ei ollut entistä muuta kuin hänen liljankaltainen suloutensa, kaltevilta olkapäiltä kohoava, hienosti kaartuva kaulansa ja kapeat kasvonsa, jotka olivat kirkastuneet kuin taivaaseen liitelevän neitsyen. Hiukset olivat enää pelkkää valoa, lumenpuhtoinen sielu hohti läpikuultavan, silkinhienon ihon alta. Hän oli kaunis kuin ruumiistaan vapautunut pyhimys, ja Félicien tuijotti häneen häikäistyneenä ja epätoivoisena, liikutuksesta liikkumattomana, yhteenliitetyin käsin. Angélique ei herännyt, Félicien katseli häntä yhä.

Félicienin huulilta tullut kevyt hengähdys oli varmaan hipaissut Angéliquen kasvoja, sillä yhtäkkiä hän avasi silmänsä aivan auki. Hän ei liikahtanut, vaan katseli vuorostaan Félicieniä hymyhuulin ikäänkuin unennäköä. Se oli Félicien, hän tunsi hänet, vaikka hän olikin muuttunut. Mutta hän luuli yhä vielä nukkuvansa, sillä hän näki Félicienin usein tällätavoin unissaan, mikä hänen herättyään teki hänen tuskansa yhä katkerammaksi.

Félicien oli ojentanut kätensä ja puhkesi puhumaan:

— Armas sielu, minä rakastan teitä… Minä kuulin teidän olevan sairaana ja riensin luoksenne… Tässä olen, minä rakastan teitä.

Angéliquea värisytti, hän siveli sormillaan vaistomaisesti silmäluomiaan. Félicien jatkoi:

— Älkää epäilkö enää… Minä olen tässä jalkainne juuressa ja minä rakastan teitä, minä rakastan teitä yhäti.

Silloin Angélique huudahti.

— Ah, te siinä olette!… Minä en enää odottanut teitä, ja te tulitte…

Haparoivilla käsillään hän oli tarttunut Félicienin käsiin tullen vakuutetuksi ettei se ollut mikään pettävä unikuva.

— Te rakastatte minua yhäti, ja minä rakastan teitä — ah! — enemmän kuin koskaan luulin voivani rakastaa!

Onnensa huumauksessa, ensi hetken ehdottomassa riemussa he unohtivat kaiken, heidän koko olemassaolonsa sisältyi siihen varmuuteen, että he rakastivat toisiaan ja sanoivat sen toisilleen. Eilispäivän kärsimykset ja huomispäivän vaikeudet olivat hävinneet. He eivät tienneet kuinka he jälleen olivat tulleet yhteen, mutta he olivat yhdessä, heidän ilokyyneleensä sekottuivat toisiinsa, he painautuivat toisiaan vastaan puhtaassa syleilyssä, Félicien säälin järkyttämänä, Angélique niin murheen kuihduttamana, ettei hänestä ollut Félicienin sylissä paljon muuta kuin henkäys. Hämmästyksensä lumoamana Angélique oli kuin halvaantunut, hän hymyili hervottomana ja onnellisena nojatuolinsa pohjassa voimatta hallita jäseniään, kohoutuen vain puoleksi, vaipuakseen jälleen takaisin ilonsa huumaamana.

— Ah, rakas seigneur, minun ainoa toivoni on täyttynyt: olen nähnyt teidät ennenkuin kuolen.

Félicien kohotti päänsä, tehden tuskaa osottavan eleen.

— Kuolette!… Mutta te ette saa kuolla! Minähän olen täällä, ja minä rakastan teitä.

Angélique hymyili taivaallisesti.

— Ah, minä voin kuolla, kun te rakastatte minua. Se ei pelota minua enää, minä nukahdan näin teidän olkapäähänne nojaten… Sanokaa vielä että rakastatte minua.

— Minä rakastan teitä, niinkuin rakastin teitä eilen ja niinkuin tulen rakastamaan teitä huomenna… Älkää epäilkö sitä milloinkaan, se kestää ikuisesti.

— Niin, ikuisesti me rakastamme toisiamme.

Angélique katseli haltioituneena eteensä valkoiseen huoneeseen. Mutta vähitellen hän ikäänkuin heräsi, tullen totiseksi. Hän alkoi jälleen ajatella keskellä huumaavaa onneaan. Ja tosiseikat hämmästyttivät häntä.

— Jos te rakastatte minua, niin minkätähden ette ole tullut ennemmin?

— Teidän vanhempanne sanoivat minulle, ettette te enää rakastanut minua. Minäkin olin silloin vähällä kuolla… Mutta sitten kun sain kuulla teidän olevan sairaana, päätin yrittää luoksenne joka tapauksessa, vaikka minut ajettaisiin ulos tästä talosta, johon minua ei laskettu sisälle.

— Äitini sanoi minulle samoin, ettette te enää minua rakastanut, ja minä uskoin äitiäni… Minä olin nähnyt teidät tuon neidin seurassa ja minä ajattelin että te olitte taipunut monseigneurin tahtoon.

— Ei, minä vain odotin. Mutta minä olen ollut tarmoton, minä olen pelännyt häntä.

Syntyi hiljaisuus. Angélique oli suoristautunut. Hänen kasvonsa muuttuivat ankariksi, suuttumus rypisti hänen otsaansa.

— Meitä on siis petetty molempia, meille on valehdeltu, jotta olisi saatu meidät erotetuksi toisistamme… Me rakastimme toisiamme ja meitä on kidutettu, meidät on oltu vähällä tappaa molemmat… No niin, se on katalaa, ja se on päästänyt meidät valastamme. Me olemme vapaat.

Raivoisa halveksiminen oli nostanut hänet seisoalleen. Hän ei tuntenut enää sairauttaan, tuo intohimon ja ylpeyden herääminen palautti hänen voimansa. Hän oli luullut unelmaansa kuolleeksi ja olikin löytänyt sen jälleen elävänä ja säteilevänä! Hän saattoi nyt sanoa itselleen, etteivät he olleetkaan tehneet itseään arvottomiksi rakkaudelle, vaan että syy oli muiden! Hän tunsi suurentuvansa, hän tiesi voittonsa vihdoinkin olevan varman, ja se saattoi hänet haltioihinsa ja nostatti hänet lopulliseen kapinaan.

— No niin, lähtekäämme! sanoi hän vain.

Ja hän käveli huoneessaan urheana, täynnä tarmoa ja tahdonvoimaa. Hän valitsi jo vaipan, jolla hän verhoisi hartiansa. Pään peitteeksi riittäisi pitsiliina.

Félicien oli huudahtanut onnesta, sillä Angélique oli itsestään päätynyt juuri siihen, mitä hän hartaimmin halusi. Hänen ainoana ajatuksenaan oli ollut tämä karkaaminen, mutta hän ei ollut rohjennut sitä esittää. Oh, että he voisivat yhdessä paeta kauas pois ja tehdä äkkilopun kaikista ikävyyksistä ja vastuksista! Ja ihan samassa hetkessä, joten harkitsemisen ristiriidatkin välttyivät!

— Niin, lähtekäämme, rakas sielu, sanoi hän, — lähtekäämme heti. Minä tulin teitä noutamaan, minä tiedän mistä saamme ajoneuvot. Ennen päivänkoittoa me olemme kaukana, niin kaukana ettei kukaan voi meitä saavuttaa.

Angélique veti auki laatikoita ja sulki ne jälleen kiivaasti ottamatta niistä mitään. Hänen haltioitumisensa kasvoi yhä. Kuinka! Hän oli kiduttanut itseään viikkokausia, koettanut ajaa häntä pois muistostaan ja luullut siinä onnistuneensakin! Eikä hän kuitenkaan ollut päässyt siinä sen pitemmälle, tuo kamala työ oli alotettava aina alusta! Ei, hän ei olisi koskaan jaksanut sitä suorittaa. Kun he kerran rakastivat toisiaan, niin olihan kaikki varsin yksinkertaista: he menisivät toisilleen, eikä mikään voima voisi heitä enää erottaa.

— Kuulkaa, mitä minun pitää ottaa mukaani?… Oh, kuinka typerä minä olin lapsellisine epäilyksineni. Kun ajattelen, että he ovat alentuneet valehtelemaankin! Niin, eivät he olisi lähettäneet sanaa teille, vaikka minä olisin kuollut!… Tarvitseeko ottaa liinavaatteita ja pitovaatteita, mitä? Tässä on lämpimämpi puku… Ja he olivat ajaneet minun päähäni jos minkälaisia ajatuksia ja pelkoja. Tämä on hyvä ja tämä on paha, tätä sinun tulee tehdä ja tätä sinun ei tule tehdä, kaikki niin mutkikasta että joutuu ihan pyörälle päästään. He valehtelevat aina, se mitä he sanovat, ei ole totta: ihminen on onnellinen vain silloin, kun elää ja rakastaa ja saa vastarakkautta… Teidän on rikkaus, kauneus ja nuoruus, ja minä annan itseni teille ainaiseksi ja kokonaan, ja minun ainoa iloni on teissä, ja te saatte tehdä minulle mitä tahdotte.

Hän riemuitsi, hänessä leimahtivat ilmituleen kaikki kiihkeät perinnäisvaistot, joitten luultiin jo kuolleen. Hän oli kuin keskellä huumaavan soiton pauhinaa. Hän näki heidän kuninkaallisen lähtönsä: tämä ruhtinaitten poika vei hänet pois, tehden hänet kaukaisen valtakunnan kuningattareksi; ja hän seurasi häntä riippuen hänen kaulassaan, leväten hänen rinnoillaan sellaisessa tietämättömän intohimon väristyksessä, että koko hänen ruumiinsa tuntui siitä raukeavan. Ei olisi enää mitään muuta kuin he kahden, he kiitäisivät pois hevosten nelistäessä täyttä jalkaa, häviäisivät tietämättömiin syleillen toisiaan!

— En ota mukaani mitään, eikö niin?… Mitä minä niillä tekisin?

Félicien paloi malttamattomuudesta, hän oli jo ovella.

— Ei mitään… Lähtekäämme pian.

— Niin, lähtekäämme vain.

Ja Angélique oli myös jo ovella. Mutta hän kääntyi ympäri, hän tahtoi heittää vielä viimeisen silmäyksen huoneeseen. Lamppu paloi yhä vienolla, kalpealla valollaan, hortensia- ja samettihaapakimppu kukoisti yhä, ja koruompelukehyksen keskellä helotti kirkasvärinen kukka keskeneräisenä, mutta sentään elävänä, näyttäen kuin odottavan häntä. Eikä huone ollut milloinkaan näyttänyt hänestä niin valoisalta; seinät olivat valoisat, vuode oli valoisa, ilma oli kuin valoisan hengityksen täyttämä.

Angéliquessa tuntui jotakin horjahtavan, hänen täytyi nojautua tuolin selustaan.

— Mikä teillä on? kysyi Félicien huolestuneena.

Angélique ei vastannut, hänen oli vaikea hengittää. Hänet valtasi puistatus, hänen jalkansa pettivät ja hänen täytyi istuutua.

— Älkää olko huolissanne, ei se ole mitään… Kunhan ensin lepään hetkisen, niin lähdemme.

He olivat vaiti. Angélique katseli huonetta ikäänkuin hän olisi unohtanut sinne jonkin kallisarvoisen esineen, tietämättä itsekään mikä se oli. Hänessä heräsi kaipaus, ensin kevyenä, mutta tullen sitten yhä raskaammaksi, niin että se vähitellen alkoi ahdistaa hänen rintaansa. Hän oli unohtanut itsensä. Kaikki tuo valkoinenko se häntä näin pidätti? Hän oli aina rakastanut valkoista, hän oli anastanut valkoiset silkkilangan pätkätkin saadakseen ihailla niitä salaa.

— Vielä vähän, vielä vähän aikaa, rakas seigneur, sitten lähdemme.

Mutta hän ei koettanutkaan enää nousta. Félicien oli levottomana laskeutunut polvilleen hänen eteensä.

— Kärsittekö te? Enkö voi tehdä mitään, jotta teidän olisi helpompi? Jos teillä on kylmä, niin otan teidän pienet jalkanne käsiini ja lämmitän niitä, kunnes voitte niillä vaikka juosta.

Angélique pudisti päätään.

— Ei, ei, minulla ei ole kylmä, kyllä minä voin kävellä. Odottakaahan hetkinen, yksi ainoa hetkinen.

Félicien näki selvästi että näkymättömät siteet kietoutuivat hänen jäsentensä ympäri ja kiinnittivät hänet tänne niin lujaan, että jonkun hetken perästä hänen ehkä olisi mahdotonta saada Angéliquea riistetyksi irti täältä. Ja hän ajatteli että jollei hän saisi häntä lähtemään heti, niin hänellä olisi huomenna edessään välttämätön taistelu isäänsä vastaan ja heidän väliensä lopullinen rikkoutuminen, jonka pelko oli pidättänyt häntä ratkaisevasta askeleesta jo viikkokausia. Silloin hän alkoi pyytää yhä innokkaammin, rukoillen kiihkeästi:

— Tulkaa, tiet ovat nyt pimeitä, vaunut kiidättävät meitä halki synkän yön; ja me riennämme yhä eteenpäin, yhä eteenpäin, keinuen, uinuen toistemme sylissä kuin untuvapeitteeseen kiedottuina, tarvitsematta peljätä yön viileyttä; ja kun päivä nousee, niin me jatkamme matkaa päivänpaisteessa yhä kauemmaksi, yhä kauemmaksi, kunnes saavumme siihen maahan, jossa saamme olla onnelliset… Ei kukaan tunne meitä siellä, ja me elämme piilossa jonkun suuren puutarhan sopukassa, eikä meillä ole muuta huolta kuin rakastaa toisiamme päivä päivältä yhä enemmän. Siellä on kukkia, jotka ovat suuria kuin puut, ja hedelmiä, jotka ovat makeampia kuin hunaja. Emmekä me tarvitse mitään elääksemme sen ikuisen kevään keskellä, me elämme suudelmistamme, rakas, armas sieluni!

Angéliquea värisytti tuo hehkuva rakkaus, joka kuumana huokui hänen kasvojaan vasten. Hänen koko olemuksensa riutui tuossa luvatun onnen tuulahduksessa.

— Ah, aivan kohta, heti paikalla!

— Sitten, jos väsymme matkustelemiseen, palaamme tänne, kohotamme jälleen Hautecoeurin linnan muurit ja vietämme siinä lopun elämäämme. Se on minun unelmani… Me panemme siihen vaikka kaiken omaisuutemme, jos niin vaatii. Linnotustorni hallitsee jälleen molempia laaksoja. Me asumme loistohuoneissa Davidin tornin ja Kaarle Suuren tornin välissä. Koko jättiläisrakennus valleineen, asuinrakennuksineen, kappeleineen rakennetaan uudelleen samaan asuun kuin mahtavuutensa päivinä, varustetaan kaikella entisaikojen alkuperäisellä ylellisyysloistolla… Ja minä tahdon että me viettäisimme siinä muinaisaikaista elämää, te olisitte ruhtinatar, minä ruhtinas, ja meillä olisi seurue asemiehiä ja hovipoikia. Viidentoista jalan vahvuiset muurit erottaisivat meidät maailmasta, me eläisimme tarujen ajassa… Aurinko vaipuu kukkulain taakse, me palaamme metsästysretkeltä ratsastaen suurilla, valkoisilla hevosilla, ja kylien asukkaat osottavat polvillaan meille kunnioitustaan. Torvi kajahtaa, nostosilta laskeutuu alas. Kuninkaita on illoin vieraina pöydässämme. Vuode, jolle vaivumme yöksi, on korokkeella kunniakatoksen alla kuin valtaistuin. Soiton kaikuessa kaukaa vienoin sävelin me nukahdamme sylitysten keskelle kultaa ja purppuraa.

Angélique värjyi, hymyillen ylpeästä riemusta, taistellen tuskia vastaan, jotka palasivat ja ottivat hänet valtaansa ja pyyhkäisivät hymyn hänen kärsiviltä huuliltaan. Ja kun hän tiedottomalla kädenliikkeellä karkotti houkuttelevat näyt, kiihtyi Félicien kahta tulisemmaksi, koettaen epätoivoissaan temmata hänet syliinsä.

— Oi, tulkaa! Oi, tulkaa omakseni… Paetkaamme, unhottakaamme kaikki onnessamme.

Angélique riistäytyi äkkiä irti, vaistomaisesti vastustaen. Ja syöksähtäen seisoalleen hän puhkesi puhumaan:

— Ei, ei, minä en voi, minä en voi enää!

Kuitenkin hän samalla voihki, sillä taistelu riehui vielä hänen sydämessään. Hän jatkoi epäröiden ja soperrellen:

— Minä rukoilen teitä, säälikää minua, älkää pakottako minua, odottakaa… Minä tahtoisin niin hartaasti seurata kehotustanne näyttääkseni että rakastan teitä, tahtoisin paeta käsivarrellanne kaukaisiin maihin ja asua kanssanne kuninkaallisesti unelmienne linnassa. Se tuntui minusta niin helpolta, minä olin niin usein suunnitellut mielessäni pakoamme … ja nyt, kuinka se on käsitettävä? Nyt se tuntuu minusta mahdottomalta. On kuin ovi olisi yhtäkkiä muurattu kiinni enkä minä voisi mennä ulos.

Félicien tahtoi huumata hänet uudestaan, mutta hän vaiensi hänet kädenliikkeellä.

— Ei, älkää puhuko enempää… Kuinka kummallista! Sitä mukaa kuin te puhutte minulle niin suloisia ja helliä sanoja, joitten pitäisi minut voittaa, valtaakin minut pelko, kauhu jäädyttää minut… Hyvä Jumala, mikä minulle oikein on tullut? Teidän sananne karkottavat minut luotanne. Jos te jatkatte, niin en voi enää teitä kuunnella, teidän täytyy lähteä… Odottakaa, odottakaa vähän.

Hän käveli hitaasti pitkin huonetta koettaen tointua, ja Félicien seisoi silläaikaa liikkumattomana, epätoivoissaan.

— Olin luullut, jatkoi Angélique, — etten enää teitä rakastaisi, mutta se oli varmaankin vain uhmailua, sillä kun äsken näin teidät jalkaini juuressa, niin sydämeni sylkähti, ja ensimmäinen mielijohteeni oli seurata teitä orjananne… Mutta jos rakastan teitä, niin miksi teidän sananne pelottavat minua? Ja mikä se on, joka estää minua jättämästä tätä huonetta, ikäänkuin näkymättömät kädet pitäisivät kiinni koko ruumiistani, jokaisesta pääni hiuksesta?

Hän oli pysähtynyt vuoteen eteen, palasi sitten piironkia kohti ja kävi tällä tavoin kaikkien muittenkin huonekalujen edessä. Varmasti yhdistivät niitä salaiset siteet hänen olentoonsa. Varsinkin valkeat seinät ja laaja taitekatto kietoivat hänet viattomuuden vaippaan, josta hän ei olisi voinut luopua kuin kyynelin. Tästälähtien oli kaikki tämä muodostava osan hänen olemuksestaan; ympäristö oli siirtynyt häneen. Ja hän käsitti sen vielä paremmin tultuaan ompelukehyksensä luokse, joka oli jäänyt lampun alle pöydän viereen. Hänen sydämensä suli, kun hän katsoi alotettua silkkikukkaa, jota hän ei koskaan tulisi päättämään, jos hän poistuisi tällä rikollisella tavalla. Hänen mieleensä muistuivat monet työssä vietetyt tyvenet, onnelliset vuodet ja niihin liittyvä pitkäaikainen tottumus rauhaan ja rehellisyyteen, jolle rikoksen ajatuskin oli vastenmielinen. Koruompelijain pieni, vilpoinen talo ja se työteliäs ja puhdas elämä, jota hän siinä vietti syrjässä maailmasta, olivat joka päivä muuttaneet hiukan hänen suoniensa verta.

Mutta kun Félicien näki ympäristön täten vallottavan hänet takaisin, tunsi hän tarvetta jouduttaa lähtöä.

— Tulkaa, sanoi hän, hetket kuluvat, kohta emme enää ehdi.

Silloin Angéliquelle valkeni täydellisesti, ja hän huudahti:

— On jo liian myöhäistä… Näettehän, etten voi seurata teitä. Minussa oli ennen muinoin intohimoinen ja ylpeä olento, joka olisi kietonut käsivartensa teidän kaulaanne, jotta te veisitte hänet mukananne. Mutta jokin on minut muuttanut, minä en tunne enää itseäni… Ettekö kuule, kuinka kaikki tässä huoneessa huutaa minua jäämään? Ja kuuliaisuus on tullut minulle iloksi.

Puhumatta enempää ja antautumatta väittelyyn Félicien koetti taluttaa häntä kuin vastahakoista lasta. Mutta Angélique väisti häntä, paeten ikkunaa kohti.

— Älkää, minä pyydän! Äsken minä olisin seurannut teitä. Mutta se oli viimenen uhmanpuuska. Vähitellen, minun tietämättäni on varmaan kaikki se nöyryys ja alistuvaisuus, mitä minulle on opetettu, kokoontunut täyteen määräänsä. Ja joka kerta kun perisyntini on palannut minua kiusaamaan, onkin taistelu ollut vähemmän ankara ja minä olen saanut helpommin voiton itsestäni. Mutta nyt se on päättynyt, minä olen voittanut itseni… Oi, rakas seigneur, minä rakastan teitä niin syvästi! Älkäämme tehkö mitään onneamme vastaan. Ollakseen onnellinen täytyy alistua.

Ja kun Félicien astui vielä askeleen lähemmäksi, oli Angélique avonaisen ikkunan edessä parvekkeella.

— Ette suinkaan tahdo pakottaa minua syöksymään tästä alas… Kuulkaa toki, ymmärtäkää että ympäristö on minun puolellani. Esineet ovat puhelleet minulle jo kauan; minä kuulen ääniä, enkä ole koskaan kuullut niitten puhuvan näin kovaa… Kuunnelkaa! Koko Mariantarha kehottaa minua olemaan turmelematta elämääni ja teidän elämäänne suostumalla tulemaan omaksenne vastoin teidän isänne tahtoa. Tuo laulava ääni on Chevrotten, se on niin kuulakas ja viileä että se tuntuu valaneen minuun kristallikirkkaan puhtautensa. Tuo syvä, hellä, mumiseva ääni tulee koko tarhan alueelta; ruohoista, puista, koko tuon pyhän sopukan rauhallisesta elämästä, joka koettaa edistää minun oman elämäni rauhaa. Ja ääniä tulee vielä kauempaakin, piispankartanon jalavista, koko tuosta lehväpiiristä, jonka pieninkin oksa tuntee osanottoa minua kohtaan, toivoen minun voittavan… Sitten — kuuletteko? — tuo suuri ylinnä kuuluva ääni on vanha ystäväni tuomiokirkon, joka on minua opettanut olla ikuisesti valveilla läpi yön. Jokainen sen kivi, kaikki sen ikkunapylväät, tukimuurien pienoistornit ja kuoriholvin nojapatsaat kuiskivat selvää kieltä, jota minä ymmärrän. Kuulkaahan, kuinka ne sanovat, että kuolemassakin jää toivo. Kun on nöyryyttänyt itsensä, niin rakkaus jää pysymään ja riemuitsee… Ja vielä — kuulettehan? — itse ilmakin on täynnä henkien kuiskinaa; minun neitsyt-toverini saapuvat näkymättömänä parvena. Kuulkaa, kuulkaa!

Hän hymyili, käsi kohotettuna kuin syvässä odotuksessa. Koko hänen olemuksensa oli noitten hajanaisten henkäysten tenhon vallassa. Kuten ennen lapsuudessaan, loihti hänen mielikuvituksensa esiin Legendan neitsyet; ne tulivat salaperäisenä parvena pöydällä olevasta yksinkertaisen hartailla kuvilla kaunistetusta vanhasta kirjasta. Ensin Agnes hiuksiinsa verhottuna, sormessaan Paulinus-papin kihlasormus. Sitten kaikki muut, Barbara tornissaan, Genoveva karitsainsa seuraamana, Cecilia viuluineen, Agata irtireväistyine rintoineen, Elisabet teitten varsilla kerjäävänä, Katariina oppineitten väittelyssä voittavana. Ihmeen voimasta tulee Lucia niin painavaksi, ettei tuhat miestä eikä viisi paria härkiä saa vedetyksi häntä huonoon paikkaan. Maaherra, joka tahtoo suudella Anastasiaa, tulee sokeaksi. Ja kaikki leijailevat selkeässä yössä hohtavan valkoisina, rinnassa vielä kiduttajain pistämät haavat, joista veren asemesta juoksee maitoa. Ilma hohtaa niitä täynnä, ne kirkastavat pimeyden tähtivirran tavoin. Ah, kuinka suloista olisi kuolla rakkaudesta niinkuin he, kuolla loistavan valkoisena neitsyenä puolison ensi suudelmaan!

Félicien oli lähestynyt häntä ja sanoi:

— Angélique, minä olen olemassa todellisuudessa, ja te hylkäätte minut unelmain takia…

— Unelmain! kuiskasi Angélique.

— Sillä jos henkiä ja haamuja on teidän ympärillänne, niin te olette ne itse luonut… Tulkaa, älkää panko enää esineisiin mitään itsestänne, niin ne ovat vaiti.

Angélique teki haltioituneen eleen.

— Oi, ei! Minä tahdon että ne puhuisivat, puhuisivat yhä kovemmin! Niissä on minun voimani, ne antavat minulle rohkeutta teitä vastustaa… Se on armo, eikä se ole koskaan ennen vuotanut ylitseni näin voimakkaana. Jollei se olisikaan muuta kuin unelma, jonka olen itse valanut ympäristööni ja joka palaa nyt vuorostaan luokseni, niin mitä sillä on väliä! Se pelastaa minut ja vie minut tahrattomana harhojen keskeltä… Oi, luopukaa, olkaa kuuliainen kuten minäkin. Minä en tahdo seurata teitä.

Niin heikko kuin hän olikin, seisoi hän suoraksi ojentuneena, päättäväisenä ja voittamattomana.

— Mutta teitä on petetty, jatkoi Félicien, — on alennuttu halpamaisiin valheisiinkin koetettaessa erottaa meitä toisistamme!

— Toisten rikos ei tuota anteeksiantoa meidän rikoksellemme.

— Ah, teidän sydämenne on kylmennyt minulle, te ette rakasta minua enää.

— Minä rakastan teitä, ja minä taistelen teitä vastaan ainoastaan rakkautemme ja onnemme nimessä… Kun vain saatte isänne suostumuksen, niin olen valmis teitä seuraamaan.

— Te ette tunne isääni. Jumala yksin voisi saada hänet taipumaan… Onko siis kaikki lopussa? Jos isäni määrää minut menemään naimisiin Claire de Voincourtin kanssa, pitääkö minun siis häntä totella?

Tämä viime isku sai Angéliquen horjumaan. Hän ei voinut pidättää valitusta:

— Tämä on liikaa… Minä rukoilen teitä, menkää pois älkääkä olko julma… Mitävarten tulittekaan? Minä olin alistunut ja mukauduin siihenkin ettette te minua rakastaisi. Ja nyt kun te rakastatte minua, alkaa minun kidutukseni uudelleen!… Kuinka minä voin nyt enää elää?

Félicien luuli että hänen päätöksensä alkoi heikontua ja toisti:

— Jos isäni vaatii minua menemään naimisiin hänen kanssaan…

Angélique karkaisi itsensä tuskaa vastaan, ja vaikka hänen sydäntään vihloikin, jaksoi hän kuitenkin pysyä vielä pystyssä. Sitten hän siirtyi pöydän viereen, ikäänkuin antaakseen hänelle tietä, ja lausui:

— Menkää naimisiin hänen kanssaan. Olkaa kuuliainen.

Félicien seisoi nyt vuorostaan ikkunan edessä valmiina lähtemään, koska Angélique käski hänen mennä.

— Mutta se tuottaa teille kuoleman! huudahti hän.

Angélique oli tyyntynyt, hän kuiskasi hymyillen:

— Oh, se on jo puoleksi tullut.

Vielä hetkisen katseli Félicien häntä, kun hän seisoi siinä niin vaaleana ja kuihtuneena, kevyenä kuin höyhen jonka tuulenhenkäys voi puhaltaa pois. Sitten hän teki raivoisan päättäväisen eleen ja hävisi pimeään yöhön.

Kun häntä ei enää näkynyt, vaipui Angélique nojatuolin selustaa vasten ja ojensi epätoivoisena kätensä pimeyttä kohti. Valtavat nyyhkytykset tärisyttivät hänen ruumistaan ja tuskan hiki peitti hänen kasvonsa. Hyvä Jumala! Kaikki oli lopussa, hän ei saisi nähdä häntä koskaan enää. Hän oli jälleen sairas ja heikko, jalat lyyhistyivät hervottomina hänen altaan. Suurella vaivalla hän pääsi vuoteellensa, johon hän vaipui voittoisana ja menehtyneenä. Seuraavana aamuna hänet tavattiin siitä kuolemaisillaan. Lamppu oli sammunut itsekseen aamun koitteessa, huoneen täyttyessä riemuisalla valkeudella.

XIII.

Angélique oli kuolemaisillaan. Oli kirkas kevättalvinen aamu noin kello kymmenen tienoissa. Ilma oli kirpeä ja taivas loisti selkeänä iloisessa päiväpaisteessa. Haalistuneen punertavilla verhoilla varustetussa suuressa, kuninkaallisessa vuoteessaan Angélique makasi liikkumattomana, tajuttomana edellisestä illasta saakka. Hän makasi selällään suoraksi ojentuneena, norsunluunvalkoiset kädet hervottomina lakanalla, silmät ummessa. Hänen hienopiirteiset, hiusten kultakehän ympäröimät kasvonsa olivat tulleet yhä ohuemmiksi. Jolleivät hänen huulensa olisi hiljaa huokuneet, olisi häntä luullut jo kuolleeksi.

Edellisenä päivänä oli Angélique, tuntien olevansa hyvin heikko, ripittänyt itsensä ja nauttinut Herran ehtoollista. Kunnon pastori Cornille oli kello kolmen aikaan tuonut hänelle pyhän aterian. Illemmalla, kun kuoleman kankeus vähitellen hiipi hänen jäseniinsä, hän alkoi hartaasti haluta viimeistä voitelua, tuota taivaallista lääkettä, joka on määrätty sielun ja ruumiin parannukseksi. Ennenkuin hän oli mennyt tiedottomaksi, oli hän viimeiseksi sanakseen miltei kuulumattomalla kuiskauksella ilmaissut Hubertinelle haluavansa pyhää voitelua, — oi aivan heti, niin kauan kuin vielä ehtisi. Mutta ilta oli jo myöhä, oli jääty odottamaan päivää, ja abotti, jolle oli lähetetty sana, oli pian saapuva.

Kaikki oli valmiina, Hubertit viimeistelivät vielä huonetta. Iloinen päiväpaiste, joka näin aamusella tulvi sisään ikkunoista, täytti huoneen säihkyvällä valolla, kirkastaen alastomat seinät huikaisevan puhtaiksi. Pöytä oli peitetty valkoisella liinalla. Kahden puolen ristiinnaulitunkuvaa paloivat siinä vahakynttilät salista tuoduissa hopeaisissa kynttiläjaloissa. Vielä oli siinä vihkivettä ja vihkiveden huiskin, vesikannu maljoineen ynnä pyyhinliina, kaksi valkoista posliinilautasta, joista toisessa oli vanuhöytyjä ja toisessa valkoisia paperitötteröitä. Oli juostu kaikki alakaupungin kasvihuoneet löytämättä muita kukkia kuin ruusuja, suuria valkoisia ruusuja, jotka reunustivat pöytää valkoisten pitsiröyhelöitten tavoin. Ja tämän runsaan valkeuden keskellä Angélique makasi kuolevana, hengittäen yhä kevyttä huountaansa silmät suljettuina. Aamukäynnillään oli lääkäri sanonut, ettei hän voinut elää iltaan asti. Hän saattaisi loppua millä hetkellä tahansa, ehkä tulematta enää tuntoihinsakaan. Ja Hubertit odottivat. Sen täytyi tapahtua, vaikka se kysyikin heiltä kyyneliä. Jos he olivatkin tieten tahtoen valmistaneet tätä kuolemaa, pitäen sitä lapselleen parempana kuin uhmaa ja kapinaa, niin he olivat tahtoneet sitä vain siksi että Jumalakin sitä tahtoi. Nyt se oli jo heidän valtapiirinsä ulkopuolella, he eivät voineet muuta kuin alistua. He eivät katuneet mitään, mutta tuska raatoi heidän sydänjuuriaan. Siitä saakka kun hän oli maannut tuossa tuskissaan, olivat he hoitaneet häntä kieltäytyen ottamasta vastaan vierasta apua. Vielä tänä viime hetkenäkin he olivat yksin ja odottivat.

Hubert meni koneellisesti avaamaan kaakeliuunin luukun, joka kirahti kuin valittaen. Oli jälleen hiljaista. Ruusut riutuivat leppoisassa lämpimässä. Hubertine oli jonkun hetken kuunnellut kirkosta seinän läpi kaikuvia ääniä. Kellon kumahdus värähdytti vanhoja kiviseiniä; pastori Cornille lähti varmaan kirkosta pyhät öljyt mukanaan; ja Hubertine laskeutui alas ollakseen häntä vastassa ulko-ovella. Kului joku tuokio, ja mumiseva ääni täytti porrastornin ahtaan käytävän. Sitten Hubert, seisoessaan lämpimässä huoneessa, hämmästyi ja alkoi väristä, harras kunnioitus ja samalla toivokin saivat hänet vaipumaan polvilleen.

Odotetun vanhan pastorin sijasta astuikin huoneeseen monseigneur, puettuna pitsiseen kuorikaapuun, sinipunerva stola hartioillaan, kädessään hopeinen astia, missä oli sairaitten öljy, jonka hän oli itse siunannut kiristuorstaina. Hänen kotkansilmänsä katsoivat suoraan eteensä, hänen kauniilla, kalpeilla, paksujen valkoisten kiharain kehystämillä kasvoillaan oli ylevä majesteettisuus. Hänen jäljessään tuli pastori Cornille yksinkertaisessa pappis-asussaan, ristiinnaulitunkuva kädessä ja käsikirja toisessa kainalossa.

Pysähtyen hetkiseksi ovelle lausui piispa vakavalla äännellä:

— Pax huic domui.

— Et omnibus habitantibus in ea, vastasi pappi matalammalla äänellä.

Kun he olivat astuneet huoneeseen, tuli Hubertinekin sisään heidän jäljessään, hänkin liikutuksesta vavisten, ja polvistui miehensä viereen. He kumartuivat kumpikin syvään kädet ristissä ja rukoilivat kaikesta sielustaan.

Angéliquen luona käyntinsä jälkeisenä päivänä oli Félicienillä ollut kiivas kohtaus isänsä kanssa. Jo heti aamulla oli hän syöksynyt isänsä luo itse rukouskappeliin, missä tämä oli vielä rukoilemassa, vietettyään jälleen yönsä hirveässä kamppailussa eloonheräävää entisyyttä vastaan. Tuo kunnioittava poika, joka siihen asti oli ollut pelon köyristämä, oli nyt kuohahtanut kauan pidätettyyn uhmaan; ja kun nuo kaksi miestä, joitten suonissa virtasi sama tulinen veri, iskivät toisiaan vastaan, syntyi siitä ankara kohtaus. Vanhus oli noussut rukousjakkaraltaan, veri oli heti syöksähtänyt hänen poskilleen ja hän kuunteli mykkänä, ylpeän itsepäisenä. Nuori mies purki sydämensä samoin liekehtivin poskin, puhuen vähä vähältä kohoavalla, soimaavalla äänellä. Hän sanoi että Angélique oli sairaana kuoleman kielissä, hän kertoi kuinka hän pelottavassa hellyyden puuskassa oli esittänyt että he karkaisivat yhdessä, ja kuinka Angélique oli kieltäytynyt häntä seuraamasta osottaen pyhimysmäistä itsensäkieltämistä ja siveyttä. Jos annettaisiin kuolla tuon kuuliaisen lapsen, joka ei tahtonut ottaa häntä muutoin kuin hänen isänsä kädestä, eikö se olisi samaa kuin murha? Kun hänellä vihdoinkin olisi ollut mahdollisuus saada hänet ynnä hänen arvonsa ja rikkautensa, oli hän kieltäytynyt ja taistellut vastaan, voittaen oman sydämensä. Ja Félicien rakasti häntä myöskin kuollakseen, hän soimasi itseään siitä ettei hän ollut siellä hänen vieressään kuollakseen hänen kanssaan samaan hengenvetoon! Voitiinko olla niin julmia että tahdottiin heidän molempien surkeasti tuhoutuvan? Oh, mitä merkitsi sukuylpeys, rikkauden kunnia ja tahdon peruuttamattomuus, kun ei ollut kysymyksessä enempää kuin tehdä kaksi ihmistä onnellisiksi? Ja hän väänteli vapisevia, ristissä olevia käsiään, ollen poissa suunniltaan, hän kerjäsi suostumusta rukoillen, uhaten. Mutta piispa ei saanut avatuksi huuliaan muuta kuin vastatakseen hänelle tuolla kaikkivoipaisuutensa sanalla: Ei koskaan!

Silloin Félicien raivoisassa uhmassaan oli hourinut, purkaen raivoaan ilman minkäänlaista sääliä. Hän puhui äidistään. Se oli hänen äitinsä, sanoi hän, joka oli noussut ylös hänessä vaatiakseen intohimolleen sen oikeuksia. Hänen isänsä ei siis ollut rakastanut vaimoansa, hän oli siis ollut iloinen hänen kuolemastaan, koska hän osotti tällaista tylyyttä niille, jotka rakastivat toisiaan ja tahtoivat elää? Mutta turhaan hän jäädyttäisi itsensä uskonnon kieltäymyksiin, sillä hänen vaimonsa tulisi häntä painajaisena kiduttamaan, koska hän kidutti sitä lasta, joka heidän avioliitostaan oli syntynyt. Hän eli ja oli yhä vielä olemassa ja hän tahtoi elää vielä lapsensa lapsissa, ainiaan; ja hänen isänsä surmasi hänet uudelleen, kieltäessään tältä lapselta hänen valitun morsiamensa, sen jonka olisi jatkettava sukua. Ihminen ei voinut vihkiytyä kirkolle, sitten kun hänet oli kerran vihitty naisen puolisoksi. Isä seisoi yhä liikkumattomana, pelottavassa äänettömyydessään suurena kuin jättiläinen, ja Félicien syyti nämä herjaavat ja murhaavat sanat vasten hänen kasvojaan. Sitten hän kauhuissaan pakeni hoippuen huoneesta.

Yksin jäätyään monseigneur kääntyi horjuen ympäri ja lyyhistyi polvilleen rukousjakkaralle, kuin olisi saanut veitsenpiston suoraan rintaansa. Kamala korahdus pusertui hänen kurkustaan. Oh, tätä sydämen kurjuutta, tätä voittamatonta lihan heikkoutta! Hän jumaloi tuota naista, tuota alati ylösnousevaa vainajaa yhtä kiihkeästi kuin ensimmäisenä iltana, jolloin hän oli suudellut hänen valkeita, pieniä jalkojaan. Ja hän jumaloi tätä poikaa, kuin olisi hän ollut osa hänen vaimostaan, kappale hänen elämäänsä, jonka hän oli hänelle jättänyt. Ja hän jumaloi tuota nuorta tyttöäkin, tuota pikku käsityöläistä, jonka hän oli hylännyt, samalla rakkaudella, jolla hänen poikansa häntä jumaloi. Nuo kaikki kolme tekivät nyt hänen yönsä epätoivoisiksi. Vaikka hän ei tahtonut sitä myöntää, oli tuo pikku koruompelijatar liikuttanut hänen sydäntään heidän kohdatessaan toisensa tuomiokirkossa. Hän oli ollut niin yksinkertainen, hänen raikas niskansa ja kultainen tukkansa olivat tuoksuneet nuoruutta. Hän saattoi nähdä hänet vieläkin edessään hentona, puhtaana, vastustamattoman alistuvaisena. Ei tunnonvaivakaan olisi voinut raivata tietään hänen sydämeensä varmemmin eikä vallottavammin. Hän saattoi lausua ääneen hylkäyksensä, mutta hän tiesi vallan hyvin, että tästä lähtien tuolla pienellä koruompelijattarella oli hänen sydämensä nöyrissä, neulan kuihduttamissa käsissään. Kun Félicien kiihkeänä oli häntä rukoillut, oli hän nähnyt hänen vaaleatukkaisen päänsä takaa nuo molemmat jumaloimansa naiset, sekä sen, jota hän suri ja kaipasi, että sen, joka riutui kuolemaan hänen lapsensa tähden. Ja tuskan raatelemana, nyyhkyttäen, tietämättä mistä löytäisi jälleen rauhan, hän pyysi taivasta antamaan hänelle rohkeutta reväistäkseen sydämensä rinnastaan, koska tuo sydän ei enää kuulunut Jumalalle.

Monseigneur rukoili iltaan asti. Kun hän jälleen näyttäytyi, oli hän rikkirunneltu ja kalpea kuin vaha, mutta kuitenkin päättäväinen. Hän ei voinut mitään, hän toisti vain tuota kauheaa sanaa: Ei koskaan! Jumalalla yksin oli oikeus vapauttaa hänet lupauksestaan; ja hän oli rukoillut, ja Jumala oli ollut vaiti. Täytyi siis kärsiä.

Kului kaksi päivää, ja Félicien harhaili pienen talon edustalla hulluna tuskasta, vaanien uutisia. Joka kerta kun joku tuli ulos, oli hän menehtyä pelosta. Ja sinä aamuna, jolloin Hubertine juoksi kirkkoon pyytämään viimeistä voitelua, tuli hän tällä tavoin tietämään ettei Angélique eläisi iltaan. Pastori Cornille ei ollut saapuvilla ja Félicien samosi ympäri kaupunkia häntä etsimässä, pannen häneen vielä viimeisen toivon jumalallisesta avusta. Mutta kun hän sitten oli löytänyt kunnon pappi-vanhuksen, oli hänen toivonsa tiessään, ja hänet valtasi epäilyksen ja raivon puuska. Mitä oli tehtävä? Millä tavoin saatettava taivas käymään käsiksi asiain kulkuun? Hän joutui pois suunniltaan ja syöksyi uudelleen piispankartanoon. Piispa tuli hetkiseksi säikähdyksiinsä hänen sekavasta puheestaan. Mutta sitten hän ymmärsi: Angélique oli kuolemaisillaan ja odotti viimeistä voitelua; Jumala yksin saattoi hänet pelastaa. Nuori mies oli tullut ainoastaan huutamaan ilmi tuskaansa, rikkomaan lopullisesti välinsä kurjan isänsä kanssa ja viskaamaan hänelle hänen murhansa vasten kasvoja. Mutta monseigneur kuunteli vihastumatta, ja hänen silmänsä kirkastuivat äkkiä, ikäänkuin ääni olisi vihdoinkin puhunut hänelle. Ja hän viittasi poikaansa menemään edellä; ja seurasi häntä sanoen:

— Jos Jumala tahtoo, tahdon minäkin.

Félicienin läpi kävi syvä väristys. Hänen isänsä suostui luopuen omasta tahdostaan ja alistuen jumalallisen ihmeen mielisuosioon. He itse eivät enää olleet mitään, Jumala oli toimijana. Kyyneleet sokaisivat hänen silmiänsä, kun hän odotti monseigneuriä, joka sakaristossa otti siunatun öljyn pastori Cornillelta. Hän seurasi heitä järkytettynä, eikä hän uskaltanut astua heidän mukanaan huoneeseen, vaan lankesi polvilleen porrasaskelmalle avoimen oven eteen.

— Pax huic domui.

— Et omnibus habitantibus in ea.

Monseigneur oli asettanut siunatun voiteen valkoliinaiselle pöydälle vahakynttiläin väliin, piirtäen hopeamaljalla ilmaan ristinmerkin. Sitten hän otti pastorin käsistä ristiinnaulitunkuvan ja meni sairaan luo antaakseen tämän suudella sitä. Mutta Angélique makasi yhä tiedottomana suljetuin silmin ja elottomin käsin, muistuttaen haudoilla nähtäviä pieniä, jäykkiä kivikuvia. Monseigneur katsoi häneen hetkisen, ja huomattuaan heikosta huounnasta ettei hän ollut kuollut, asetti ristiinnaulitunkuvan hänen huulilleen. Kasvoissaan katumuksenpalvelijan vakava juhlallisuus, jossa ei näkynyt vähintäkään inhimillisen liikutuksen ilmettä, hän odotti kunnes oli nähnyt ettei noissa hienopiirteisissä kasvoissa eikä valonhohtoisissa hiuksissa ilmennyt värähdystäkään. Hän eli kuitenkin, ja se riitti syntien lunastukseen.

Sitten otti monseigneur pastorin käsistä vihkivesimaljan ja huiskimen. Ja pastorin pitäessä hänen edessään avattua käsikirjaa hän pirskotti siunattua vettä kuolevan päälle, lukien latinankieliset sanat:

— Asperges me, Domine, hyssopo, et mundabor; lavabis me, et super nivem, dealbabor.

Pisarat kirposivat leviten yli koko suuren vuoteen virkistävänä kasteena. Niitä satoi sormille ja poskille; mutta ne jäivät niille vierimään yksitellen kuin marmorin elottomalla pinnalla. Ja piispa kääntyi sitten läsnäolijoihin päin ja pirskotti heidänkin päällensä. Hubert ja Hubertine, jotka olivat vierekkäin polvistuneina palavassa uskonjanossaan, kumartuivat syvään tuon siunauksen aallon vuotaessa heidän ylitseen. Ja piispa siunasi huoneenkin, niin hyvin siinä olevat huonekalut kuin sen valkoiset seinätkin. Sitä tehdessään hän avoimen oven ohi kulkiessaan tuli poikansa eteen, joka kynnykselle vaipuneena nyyhkytti painaen kasvojaan polttaviin käsiinsä. Hitaalla liikkeellä hän kohotti huiskinta kolme kertaa, puhdistaen hänetkin vienolla sateella. Tämän kaikkialle pirskotetun siunatun veden tarkotuksena oli ajaa pois pahat henget, joita miljoonittain lentelee näkymättöminä kaikkialla. Tällä hetkellä oli muuan talviauringon kalpea säde hiipinyt aina vuoteelle asti, ja siinä leijailevat lukemattomat pölyhiukkaset näyttivät elävän ja väräjävän, ikäänkuin ne olisivat ikkunan sopukasta laskeutuneet lämmittäen hyväilemään kuolevan kylmiä käsiä.

Tultuaan jälleen pöydän luo lausui monseigneur rukouksen:

— Exaudi nos …

Hän ei kiirehtinyt. Kuolema oli läsnä, se seisoi vanhojen vuodeverhojen laskoksien takana. Mutta hän tunsi ettei sillä ollut kiirettä, että se odotti. Ja vaikka horroksissa makaava lapsi ei voinut kuulla hänen sanojaan, puhui hän hänelle, kysyen:

— Eikö teillä ole tunnollanne mitään, mikä tuottaa teille tuskaa? Tunnustakaa vaivanne, keventäkää sydämenne, tyttäreni.

Tyttönen makasi äänettömänä. Kun piispa oli turhaan antanut hänelle aikaa vastata, alkoi hän kehottaa häntä samalla täyteläisellä äänellä, näyttämättä tietävän ettei yksikään hänen sanoistaan tullut kuolevan tajuntaan.

— Ylentäkää mielenne ja pyytäkää sydämenne pohjassa Jumalalta anteeksiantamusta. Sakramentti tulee puhdistamaan teidät ja antamaan teille uutta voimaa. Teidän silmänne tulevat selkeiksi, korvanne siveiksi, sieraimenne puhtaiksi, suunne pyhäksi, kätenne viattomiksi…

Hän sanoi sanottavansa loppuun asti, katse kuolevaan kiinnitettynä. Ja kuoleva tuskin huokui, eikä yksikään hänen suljettujen silmäluomiensa ripsi liikahtanut. Sitten piispa alkoi jälleen:

— Lausukaa uskontunnustus.

Odotettuaan hetken lausui hän sen itse.

— Credo in unum Deum …

— Amen, vastasi pastori Cornille.

Ovelta kuului yhä Félicienin nyyhkytys, kun hän itki toivonsa nääntymyksessä. Hubert ja Hubertine rukoilivat samassa hartaassa ja pelokkaassa asennossa, ikäänkuin olisivat tunteneet näkymättömän kaikkivallan laskeutuvan alas heidän luokseen. Oli syntynyt pysähdys, jonka täytti hiljainen rukouksen mutina. Ja nyt alkoivat käsikirjan litaniat; pyhimyksiä rukoiltiin avuksi, ja Kyrie eleisonin pitkät sarjat kutsuivat kaikkia taivaan voimia inhimillistä kurjuutta pelastamaan.

Sitten äänet yhtäkkiä vaipuivat ja syvä hiljaisuus syntyi. Monseigneur huuhteli sormensa pastorin kaataessa niille kannusta muutamia pisaroita vettä. Viimein hän otti pöydältä voidemaljan, nosti pois kannen ja asettui vuoteen ääreen. Lähestyi pyhän sakramentin toimitus, tuon viimeisen sakramentin, jonka voima pyyhkii pois kaikki anteeksiantamattomat synnit, sekä kuolemansynnit että heikkoudensynnit, jotka ovat jääneet sieluun vielä muitten sakramenttien jälkeen, niinkuin vanhat unhotuksiin jääneet synnit, tietämättä tehdyt synnit ja penseyden synnit, joita ei ole voitu täysin lujasti asettaa Jumalan armoon. Mutta mistä nuo synnit oli otettava? Ne tulivat kai ulkopuolelta tuossa heleässä auringonsäteessä tanssivien tomuhiukkasten mukana, jotka näyttivät tuovan elämän ituja aina suurelle kuninkaalliselle vuoteelle asti, missä kuoleva neitsyt makasi valkoisena ja kylmänä.

Monseigneur oli kiinnittänyt jälleen katseensa Angéliqueen, vakuuttautuakseen ettei tuo heikko huounta ollut tauonnut. Hän hillitsi vielä kaikki liikutuksen tunteet, katsellessaan tuota riutunutta, enkelinkaunista olentoa, josta aineellisuus oli jo hävinnyt. Hänen peukalonsa ei vavissut, kun hän kostutti sitä varovasti siunatussa öljyssä ja ryhtyi voitelemaan niitä viittä ruumiinosaa, joissa aistit asuvat, niitä viittä ikkunaa, joista synti pääsee sieluun.

Ensiksi hän voiteli silmät, suljetut silmäluomet, oikean ja vasemman; ja peukalo piirsi kevyesti ristinmerkin.

— Per istam sanctam unctionem, et suam piissimam misericordiam, indulgeat tibi Dominus quidquid per visum deliquisti.

Ja näön synnit olivat parannetut, joihin kuului himokkaat silmäykset, säädyttömien taide-esineitten ja turhamaisten näytelmien katseleminen, huonojen kirjain lukeminen ja synnillisestä surusta vuodatetut kyyneleet. Ja Angélique ei ollut tuntenut muita kirjoja kuin Legendan eikä muuta näköpiiriä kuin tuomiokirkon kuorin, joka sulki häneltä näköalan muuhun maailmaan. Eikä hän ollut itkenyt muulloin kuin kuuliaisuutensa taistelussa intohimoa vastaan.

Pastori Cornille otti yhden vanuhöytyvistä, pyyhki sillä silmäluomet ja pisti sen sitten yhteen valkoisista paperitötteröistä.

Senjälkeen monseigneur voiteli korvat, helmiäisen-kuultoiset korvalehdet, oikean ja vasemman; kevyt ristinmerkki tuskin kostutti niitä.

— Per istam sanctam unctionem, et suam piissimam misericordiam, indulgeat tibi Dominus quidquid per auditum deliquisti.

Ja kuulon saasta oli pyyhitty pois, kaikki pahentavat puheet ja äänet, parjaukset, panettelut, pilkat, herjaukset, mielihalulla kuunnellut riettaat esitykset, velvollisuuksien rikkomiseen houkuttelevat lemmen valheet, maailmalliset, lihaa kiihottavat laulut ja kynttiläkruunujen loisteessa soivien orkesteriviulujen hekumaa itkevät sävelet. Ja Angélique ei luostarimaisessa eristyksessään ollut kuullut edes naapurivaimojen juoruja eikä hevosiaan ruoskivan ajurin kirouksia. Eivätkä hänen korvansa olleet kuulleet muuta soitantoa kuin pyhiä kirkkolauluja, urkujen pauhinaa ja rukousten muminaa, joitten hyminä lakkaamatta värisytti vanhan kirkon kylkeen painautunutta pientä taloa.

Pastori pyyhki korvalehdet vanuhöydyllä ja pani sen toiseen paperitötteröön.

Sitten monseigneur siveli sieramia, oikeaa ja vasenta, jotka olivat kuin kaksi valkoisen ruusun terälehteä, puhdistaen nekin ristinmerkillä.

— Per istam sanctam unctionem, et suam piissimam misericordiam, indulgeat tibi Dominus quidquid per odoratum deliquisti.

Ja hajuaisti palasi alkuperäiseen viattomuuteensa, puhdistuen kaikesta saastasta, ei ainoastaan hajuvesien aistillisesta häpeästä, sulolemuisten kukkien viettelyksestä ja ilmassa leijailevista sielua nukuttavista tuoksuista, vaan myöskin sisällisten tuoksujen synneistä, toisille annetuista huonoista esimerkeistä ja pahennuksen tarttuvasta rutosta. Ja hän, joka makasi siinä suorana ja liikkumattomana, oli niin puhdas, että hänestä oli tullut lilja liljojen joukkoon, suuri lilja, jonka tuoksu vahvisti heikkoja ja ilahutti vahvoja. Olipa hän vielä niin puhtaan herkkä, ettei hän ollut koskaan voinut kärsiä hehkuvatuoksuisia neilikoita, väkeviä syreenejä eikä huumaavia hyasintteja, vaan oli viihtynyt ainoastaan vienohenkisten kukkien, orvokkien ja esikkojen parissa.

Pastori pyyhki sieramet ja sulki vanuhöydyn kolmanteen paperitötteröön.

Sitten monseigneur siirtyi sulettuun suuhun, jota hengityksen kevyt huounta piti hiukan raollaan, ja pyyhkäisi alahuuleen ristinmerkin.

— Per istam sanctam unctionem, et suam piissimam misericordiam, indulgeat tibi Dominus quidquid per gustum deliquisti.

Ja suu oli enää vain viattomuuden kalkki, sillä nyt oli annettu anteeksi alhainen maun tyydytys, herkuttelu, viinin ja hunajan nautinto, ja varsinkin yleisimmän pahantekijän, kielen, rikokset, joka yllyttää ja myrkyttää ja synnyttää torat, riidat, harhaluulot ja väärät todistukset, joista taivaskin pimenee. Ja herkuttelun halua ei hänellä ollut milloinkaan ollut, — hän söi, kuten Elisabet, tuntematta erotusta eri ravintoaineiden välillä. Ja jos hän oli elänyt harhaluulossa, niin oli se aiheutunut hänen unelmastaan, tulevaisen elämän toivosta, näkymättömän maailman lohdutuksesta, koko siitä taikamaailmasta, jonka hänen viaton tietämättömyytensä oli luonut ja joka teki hänestä pyhimyksen.

Pyyhittyään suun taittoi pastori vanuhöydyn neljänteen paperitötteröön.

Vihdoin monseigneur voiteli lakanalla hervottomina makaavat kädet, sivellen ensin oikeaa ja sitten vasenta kämmentä, pyyhkien pois niittenkin synnit ristinmerkillä.

— Per istam sanctam unctionem, et suam piissimam misericordiam, indulgeat tibi Dominus quidquid per tactum deliquisti.

Ja koko ruumis oli valkoinen ja puhdas viimeisistäkin tahroistaan, niistä jotka olivat syntyneet kosketuksesta ja jotka olivat kaikkein saastuttavimpia, kuten ryöstöistä, tappeluksista ja murhista, puhumattakaan muista, poisjätetyistä ruumiinosista, rinnasta, lanteista ja jaloista, jotka myöskin tulivat tällä voitelulla puhdistetuiksi synneistään, kaikesta siitä mikä polttaa ja kiehuu lihassamme, vihasta, haluista, hillittömistä himoista ja luvattomista nautinnoista, joihin jäsenemme meitä houkuttelevat. Ja siitä asti kun Angélique oli maannut siinä voittoonsa menehtyneenä, oli hän kukistanut kiivautensa, ylpeytensä ja intohimonsa niin täydellisesti kuin ei hän olisi syntymästään tuonut perisyntiä muuta kuin voidakseen riemuita sen voittamisesta. Eikä hän edes tiennytkään että hänellä oli ollut haluja, että hänen lihansa oli huokaillut rakkautta, että hänen öiset väristyksensä saattoivat olla synnillisiä — niin täydellinen oli hänen viattomuutensa panssari, niin valkoinen, niin lumivalkoinen hänen sielunsa.

Pastori pyyhki kädet, kätki vanuhahtuvan viimeiseen valkoiseen tötteröön ja poltti kaikki viisi tötteröä uunin pesässä.

Toimitus oli lopussa, ja monseigneur huuhteli sormensa ennenkuin ryhtyi suorittamaan loppurukousta. Hänellä ei ollut jäljellä enää muuta kuin lausua vielä kerran kehotussanoja kuolevalle ja asettaa hänen käteensä vertauskuvallinen vahakynttilä, jonka tarkotuksena oli karkottaa pahoja henkiä ja osottaa että hän oli saanut takaisin kasteen viattomuuden. Mutta Angélique oli pysynyt jäykkänä, elottomana, silmät suljettuina. Pyhä voitelu oli puhdistanut hänen ruumiinsa, ristinmerkit olivat jättäneet jälkensä sielun viiteen akkunaan kohottamatta pienintäkään elämän aaltoa hänen poskilleen. Vaikka oli rukoiltu ja toivottu, ei ihmettä ollut tapahtunut, Hubert ja Hubertine olivat yhä polvistuneina rinnatusten, mutta he eivät rukoilleet enää, vaan tuijottivat niin rävähtämättömin, palavin katsein, että olisi voinut luulla molempien jääneen ikiajoiksi liikkumattomiksi niinkuin vanhojen kirkonakkunoitten kulmissa kuvatut lahjustenottajat, jotka odottavat ylösnousemusta. Félicien oli kontannut polvillaan lähemmäksi, ollen nyt ovensuussa. Hän oli herennyt nyyhkyttämästä ja katsoi hänkin pää pystyssä, raivoissaan Jumalan kuuroudesta.

Vielä viimeisen kerran monseigneur lähestyi vuodetta pastori Cornillen seuraamana, jolla oli kädessään sytytetty vahakynttilä, joka oli asetettava sairaan käteen. Ja piispa, haluten suorittaa muotomenot päähän asti, jotta Jumalalla olisi aikaa toimia, lausui kaavan:

— Accipe lampadem ardentem, custodi unctionem tuam, ut cum Dominus ad judicandum venerit, possis occurrere ei cum omnibus sanctis, et vivas in saecula saeculorum.

— Amen, vastasi pastori Cornille.

Mutta kun he koettivat avata Angéliquen kättä ja puristaa sitä kynttilän ympärille, niin vaipui se hervottomana hänen rinnalleen.

Silloin monseigneurin valtasi suuri väristys. Kauan pidätetty liikutus murtautui nyt esiin, vieden viimeisetkin rippeet papillisesta jäykkyydestä. Hän oli rakastanut tätä lasta siitä päivästä saakka, jolloin hän oli tullut nyyhkyttämään hänen jalkojensa juureen. Ja hän oli tällä hetkellä niin sääliä herättävä maatessaan siinä kuolemankalpeana, ja samalla niin haikean kaunis, että joka kerta kun hän käänsi katseensa vuoteeseen päin, oli hänen sydämensä sortua suruun. Hän ei jaksanut enää hillitä itseään, vaan kaksi suurta kyyneltä herahti hänen silmiinsä ja vierähti hänen poskilleen. Tuo lapsi ei saanut kuolla näin; hän oli niin ihana kuolemassaan, että se voitti hänen sydämensä. Ja monseigneurin mieleen muistui hänen sukunsa ihmetyöt, se parantava voima, jonka taivas oli suonut sen jäsenille, ja hän ajatteli että Jumala varmaan odotti hänen isänsuostumustaan. Hän huusi avukseen pyhää Agnesta, jota kaikki hänen heimolaisensa olivat hartaasti palvoneet, ja niinkuin Jean V d'Hautecoeur oli käynyt ruttotautisten vuoteen vieressä rukoilemassa ja suutelemassa heitä, niin hänkin nyt rukoili ja suuteli Angéliquea suulle, lausuen:

— Jos Jumala tahtoo, tahdon minäkin.

Angélique avasi heti silmänsä. Heränneenä pitkästä horroksestaan hän katsoi monseigneuriin hämmästymättä, ja hänen suudelmasta lämpimät huulensa hymyilivät. Tämähän oli juuri sitä minkä piti käydä toteen. Ehkä hän oli vastikään uneksinut siitä kerran jälleen ja piti sentakia varsin luonnollisena että monseigneur oli täällä kihlaamassa häntä pojalleen, koska hetki oli vihdoinkin tullut. Hän nousi itsestään istualleen keskelle suurta, kuninkaallista vuodettaan.

Tapahtuneen ihmeen luoma kirkkaus silmissään piispa toisti kaavan:

— Accipe lampadem ardentem …

— Amen, vastasi pastori.

Angélique oli ottanut palavan kynttilän ja piti sitä pystyssä vakavalla kädellä. Elämä oli palannut, ja liekki paloi kirkkaana, karkottaen pimeyden henget.

Äänekäs huuto tunki läpi huoneen; Félicien oli kohonnut pystyyn kuin ihmeen humauksen nostattamana. Hubertit oli se samoin lyönyt hämmästyksellä; he olivat yhä polvillaan maassa, silmät suurina ja kasvoilla ihastus siitä mitä he olivat nähneet. Vuode oli näyttänyt heistä kirkkaan valon ympäröimältä, valkoiset esineet olivat päiväpaisteessa tulleet yhä valkoisemmiksi, muistuttaen valkoisia sulkia. Ja valkoiset seinät ja koko valkoinen huone oli saanut heleän lumihohteen. Keskellä tätä kirkkautta erottui Angélique kuin elpynyt ja vartensa oikaissut lilja. Hänen hieno kultatukkansa ympäröi sädekehänä hänen päätään, hänen orvokinväriset silmänsä loistivat taivaallisesti ja koko hänen puhtaat kasvonsa säteilivät elämää. Ja Félicien, joka nähdessään hänen parantuneen oli tullut sydämenpohjaan asti järkytetyksi taivaan heille tekemästä ihmeestä, lähestyi ja polvistui vuoteen viereen.

— Ah, rakas sielu, puhui hän, — te tunnette meidät, te elätte… Minä olen teidän; isäni tahtoo niin, koska Jumala on niin tahtonut.

Angélique taivutti päätään ja nauroi iloisesti.

— Oh, minä tiesin, minä odotin… Kaikki on tapahtuva, minkä minä olen nähnyt.

Monseigneur, joka oli saanut takaisin tyvenen arvokkaisuutensa, asetti uudelleen hänen huulilleen ristiinnaulitunkuvan, ja hän suuteli sitä tällä kertaa hartaalla nöyryydellä. Sitten monseigneur teki suuren liikkeen kautta koko huoneen ja kaikkien päitten yli, antaen viimeisen siunauksensa. Ja Hubertit ynnä pastori Cornille itkivät.

Félicien oli ottanut Angéliquea kädestä. Ja toisessa pienessä kädessä paloi korkealla viattomuuden vahakynttilä.

XIV.

Häät määrättiin maaliskuun alkupäiviksi. Mutta Angélique pysyi hyvin heikkona, vaikka ilo säteilikin koko hänen olemuksestaan. Hän oli alussa tahtonut laskeutua työhuoneeseen jo toipumisensa ensimmäisellä viikolla, haluten itsepintaisesti ommella valmiiksi monseigneurin istuimeen tulevan korkokuvakirjailu-vaatteen. Se oli hänen viimeinen ammattinäytteensä, sanoi hän iloisesti, eikä tilausta sopinut jättää kesken. Mutta tämä ponnistus uuvutti hänet ja hänen täytyi jälleen pysyä huoneessaan. Hän eleli siellä hymyilevänä saamatta takaisin entistä täyttä terveyttään, yhä yhtä valkeana ja aineettomana kuin viimeisessä voitelussa, liikuskellen pienillä keijukaisaskelilla ja leväten haaveksivana tuntimääriä tehtyään jonkun pitkän matkan pöydän luota ikkunan luo. Ja häät siirrettiin tuonnemmaksi; päätettiin odottaa hänen täydellistä toipumistaan, mihin huolellisella hoidolla ei voisi mennä kovinkaan pitkää aikaa.

Joka iltapäivä Félicien tuli häntä tervehtimään. Hubert ja Hubertine olivat myös läsnä, ja he viettivät yhdessä suloisia hetkiä, suunnitellen samoja asioita yhä uudelleen. Nojatuolissaan istuen Angélique oli vallattoman iloinen ja kaikkein innokkain puhumaan heidän läheisen tulevaisuutensa sisältörikkaista päivistä, matkoista, Hautecoeurin uudestaanrakentamisesta ja kaikesta odotettavasta onnesta. Kaikista näytti siltä että hän oli nyt päässyt vaarasta ja keräsi takaisin voimiaan varhaisessa kevätsäässä, joka päivä päivältä lämpimämpänä tulvehti sisään avonaisesta ikkunasta. Eikä hän vaipunut mietiskelevään totisuuteen muulloin kuin yksin ollessaan, kun ei tarvinnut peljätä kenenkään olevan näkemässä. Yöllä hän oli kuullut ääniä, ja maasta hänen ympäriltään tuli kutsuja ja kehotuksia. Ja hänen sisässään alkoi selvetä ja kirkastua; hän ymmärsi ihmeen jatkuvan yksinomaan, jotta hänen unelmansa toteutuisi. Eikö hän ollutkin jo kuollut, viipyen täällä harhojen keskellä vain asiain kulussa tapahtuneen keskeytyksen turvin? Tämä tuuditti hänet yksinäisyyden hetkinä rajattomaan autuudentunnelmaan. Hän ei surrut sitä, että hänet temmattiin pois keskeltä iloa, sillä hän oli varma siitä että hän joka tapauksessa saavuttaisi kaikkein korkeimman onnen. Sairaus odottaisi kyllä siksi. Se teki hänen suuren iloisuutensa vain todelliseksi, ja hän antautui hervottomana, liikkumattomana autuuttavan tunteensa valtaan, liidellen taivaallisessa hurmauksessa. Ja vasta kuullessaan Hubertinen avaavan oven taikka kun Félicien tuli häntä katsomaan, hän suoristautui tekeytyen terveeksi ja puheli nauraen heidän kotielämästään jolloinkin kaukana tulevaisuudessa.

Maaliskuun lähetessä loppuaan Angélique näytti tulevan vieläkin iloisemmaksi. Yksin ollessaan hän oli kaksi kertaa pyörtynyt. Eräänä aamuna hän oli juuri kaatunut vuoteen viereen, kun Hubert tuli tuomaan hänelle kupin maitoa. Ja häntä harhaan johtaakseen Angélique laski leikkiä lattialta, kertoen hakevansa neulaa, jonka hän oli pudottanut. Seuraavana päivänä hän oli erinomaisen ilakoivalla tuulella ja puhui häitten jouduttamisesta, lausuen haluavansa että ne vietettäisiin huhtikuun puolivälissä. Kaikki huudahtivat: hänhän oli vielä niin heikko, minkätähden ei voitaisi odottaa? Eihän ollut mitään kiirettä. Mutta hän tuli yhä kiihkeämmäksi, hän tahtoi ihan heti, ihan heti. Hubertineä tämä hämmästytti, hän alkoi epäillä tuota kiirehtimistä ja katsoi hetken aikaa tutkivasti Angéliqueen, jonka kasvot pieni kylmä ilmanhenkäys saattoi kalpeiksi. Mutta samassa tuo rakas sairas jo rauhottui, hänen herkkä mielensä ei sallinut toisten tulevan levottomiksi hänen tähtensä, joka tiesi itsensä tuomituksi. Hubert ja Félicien eivät olleet yhtämittaisen ihailunsa sokaisemina nähneet eivätkä tunteneet mitään. Ja kun Angélique lujalla tahdonponnistuksella nousi pystyyn ja käveli astuen notkeasti kuin ennen muinoin, oli hän kerrassaan hurmaava. Hän sanoi että vihkiäismenot tekisivät hänet niin onnelliseksi, että hän silloin lopullisesti parantuisi. Monseigneur saisi muuten ratkaista asian. Kun piispa tuli heidän luokseen samana iltana, esitti Angélique toivomuksensa hänelle, katsoen herkeämättä häntä silmiin ja puhuen niin herttaisella äänellä että sanojen alta saattoi oivaltaa hartaan rukouksen, jota hän ei lausunut ääneen. Monseigneur tiesi ja ymmärsi hänen tarkotuksensa. Hän määräsi häät vietettäviksi huhtikuun puolivälissä.

Silloin seurasi puuhaa ja hyörinää, kun suuret valmistukset oli tehtävä. Huolimatta virallisesta holhooja-asemastaan oli Hubertin täytynyt pyytää suostumus köyhäinhoitohallituksen esimieheltä, joka yhä vieläkin edusti perheneuvostoa, koska Angélique ei ollut täysi-ikäinen. Rauhantuomari Grandsire oli ottanut huoltaakseen nämä seikat, säästääkseen Félicieniä ja nuorta tyttöä itseään niitten kiusallisilta vaikutuksilta. Mutta Angélique oli huomannut että jotain salattiin, ja eräänä päivänä hän käski tuoda kasvattikirjansa, haluten itse jättää sen sulhaselleen. Hän oli nyt täydellisesti nöyrtyneessä mielentilassa ja hän tahtoi että hänen ylkänsä tietäisi kuinka halpa-arvoisesta asemasta hän oli hänet nostanut kohottaakseen hänet taruloisteisen nimensä ja suurenmoisen rikkautensa kunniaan. Tämä virallinen todistuskappale, tämä matrikkelimerkintä, jossa oli vain päivämäärä ja numero, oli hänen sukukirjansa. Hän selaili sitä vielä kerran ja ojensi sen sitten Félicienille ujostelematta, iloisena siitä ettei hän ollut mitään itsestään, vaan että hän sai kaikesta kiittää rakastettuansa. Félicien tuli siitä syvästi liikutetuksi, polvistui hänen eteensä ja suuteli itkien hänen käsiään, ikäänkuin Angélique itse olisi tehnyt suurimman, kuninkaallisen lahjotuksen, lahjottaessaan hänelle sydämensä.

Kahden viikon ajan pitivät valmistukset liikkeellä koko Beaumontia, kääntäen ylösalasin sekä ylä- että alakaupungin. Kerrottiin että kaksikymmentä naista oli työssä yötä ja päivää kapioitten neulomisessa. Yksin morsiuspukua valmistamassa oli kolme ompelijatarta. Ja kerrottiin että sulhaslahjakori olisi miljoonan arvoinen pitsineen, samettineen, satiinineen, silkkineen, monenmoisine jalokivineen ja kuninkaallisine timantteineen. Mutta enimmän liikuttivat ihmisiä suurenmoiset almut. Morsian oli tahtonut antaa köyhille yhtä paljon kuin hänelle itselleen annettiin, siis toisen miljoonan, joka kultasateena leviäisi yli seudun. Vihdoinkin hän sai tyydyttää vanhan armeliaisuudenhalunsa yhtä ylellisesti kuin hän oli uneksinut, jakaen molemmin käsin köyhille ja vaivaisille rikkautta, hyvinvointia ja yltäkylläisyyttä. Istuessaan pienen, valkoisen ja alastoman huoneensa vanhassa nojatuolissa, josta hän ei päässyt liikkumaan, hän nauroi ihastuksesta kun pastori Cornille toi hänelle jakelulistat. Enemmän, enemmän! Ei koskaan voitu jakaa kylliksi. Hän olisi tahtonut istuttaa Mascart-ukon ruhtinaalliseen pitopöytään, hän olisi suonut Chouteau-vanhusten asuvan palatsimaisessa loistossa ja Gabet-muorin tulevan terveeksi ja nuoreksi rahan voimasta. Ja Lemballeuse't, sekä äidin että hänen kolme tytärtään, hän olisi hukuttanut vaatteisiin ja koruihin. Kultarahat satoivat kaupungin yli lisääntyvänä kuurona aivan kuin saduissa, yli jokapäiväisten tarpeittenkin, ainoastaan sen kauneuden ja ilon takia, minkä kaduille variseva auringonpaisteessa välkehtivä kulta synnytti.

Tuon suuren päivän edellisenä iltana oli vihdoinkin kaikki valmiina. Félicien oli hankkinut itselleen piispankartanon takaa Kunniakadulta vanhan palatsin, joka oli sisustettu ylellisen loistavasti. Siellä oli suuria huoneita, joitten seiniä peitti ihanat verhot ja jotka olivat sisustetut mitä kallisarvoisimmilla huonekaluilla, sali oli varustettu vanhanaikaisilla seinäkudoksilla, sininen budoaari oli suloinen kuin aamutaivas. Erityistä huomiota herätti makuuhuone, joka oli kuin valkoisesta silkistä ja valkoisista pitseistä tehty linnunpesä, ei mitään muuta kuin valkoista, kaikki kevyttä ja utuista kuin valoauer. Mutta Angélique, jota olisi tultu vaunuilla noutamaan, kieltäytyi aina vain lähtemästä katsomaan kaikkia näitä ihmeellisyyksiä. Hän kuunteli ihastuksissaan hymyillen, kun niistä hänelle kerrottiin, mutta hän ei antanut ainoatakaan määräystä eikä suostunut ottamaan osaa järjestelyyn. Koska ne, jotka häntä rakastivat, osottivat hellyyttään valmistamalla hänelle tämän onnen, niin halusi hän astua siihen kuin keijukaismaan prinsessa siihen todellisuus-valtakuntaan, missä hän tulisi hallitsemaan. Kieltäytyipä hän katsomasta sulhaslahjakoriakin, joka myöskin oli uudessa asunnossa, sen hienoja liinavaatteita, joihin oli kirjailtu hänen markiisitar-nimimerkkinsä, runsaasti koruompeluksilla varustettuja juhlavaatteita, vanhoja kallisarvoisia koristuksia, joita oli kokonainen aarteisto, ja uudenaikaisia jalokivikoruja, jotka olivat juvelisepäntaidon ihmeteoksia, briljanttihelyjä, joissa ei ollut näkyvissä muuta kuin pelkkää kirkasta timanttisäihkettä. Hänen unelmansa voitonvarmuuteen riitti se että tämä rikkaus odotti häntä hänen kotonaan, säihkyen siinä elämän todellisuudessa, mikä pian olisi hänelle koittava. Ainoastaan morsiuspuku tuotiin hänelle hääpäivän aamuna.

Herätessään sinä aamuna ennen muita suuressa vuoteessaan joutui Angélique muutamiksi hetkiksi toivottoman herpaantumisen valtaan pelätessään ettei hän jaksaisi pysyä pystyssä. Hän koetti ja tunsi jalkojensa pettävän. Silloin sortui hänen tyyni urheutensa, jota hän oli osottanut jo useita viikkoja, ja koko hänen olemuksensa voihki viimeisessä, hirmuisessa tuskassa. Mutta kun hän sitten näki Hubertinen iloisena tulevan sisään, hämmästyi hän kovasti huomatessaan kävelevänsä, sillä siinä ei ollut enää hänen omaa voimaansa, vaan hän tiesi varmasti että näkymätön voima auttoi häntä, tuttavat kädet kannattivat häntä. Puetettaessa hän ei tuntunut painavan mitään; hän oli niin kevyt, että Hubertine leikkiä laskien sitä ihmetteli ja varotti häntä liikkumasta enempää, jollei hän tahtonut lentää tiehensä. Ja koko pukemisen ajan Hubertien pieni, vilpoinen, tuomiokirkon kupeella kyyhöttävä talo värähteli tuon jättiläisen valtavasta hengityksestä, sen holvistoissa humisevista juhlavalmistuksista, pappien kiireisestä touhusta, ja varsinkin kellojen kaiunnasta, jotka yhtämittaa iloisesti kumahdellen tärähdyttelivät vanhoja seinäkiviä.

Jo tunnin ajan olivat kellot soineet yläkaupungin yllä kuin suurina kirkkojuhlina. Aurinko oli noussut säteilevänä. Oli kevään saihkettä tulvehtiva kirkas huhtikuun aamu, ja kellojen helähtelevä kutsunta oli saanut kaikki asukkaat jalkeille. Koko Beaumont oli iloisessa jännityksessä pikku koruompelijattaren häitten johdosta; hän oli vallannut kaikkien sydämet. Kirkas päiväpaiste, joka kirjavoitti katuja, oli kuin se sadunomainen kultasade, se almujen runsaus, joka virtasi hänen hennoista käsistään. Ja tämän iloisen valovirran alla vieri ihmispaljous tuomiokirkkoa kohti, osa täyttäen sen matalat sivustat, osa jääden Luostaritorille sen ulkopuolelle. Siinä kohosi sen runsaskoristeiseen goottilaistyyliin rakennettu suuri julkisivu kuin kivisenä kukkaseppeleenä ankaran yksinkertaisen romaanilaisen alustansa päällä. Torneissa kellot yhä kumahtelivat, ja kirkon mahtava julkisivu tuntui olevan kuva juuri näitten häitten kunniasta, ihmeen kautta tapahtuvasta köyhän tytön korottamisesta; sitä kuvasi kaikki se ylöspäin kohoutuva, leimuava tunne, mikä ilmeni sen lävistetyissä reunuksissa ja pylväitten, rintasuojusten, ikkunakaarien, katoksella varustettujen pyhimyskomeroitten, apilanlehden muotoon lävistettyjen, lehtikoristeilla reunustettujen päätyjen ja jättiläiskokoisten, säteettäisiä puitteitaan salaperäisinä levittelevien ruusukeikkunain liljamaisessa kukkasloisteessa. Kello kymmenen alkoivat urut soida ja Angélique ja Félicien astuivat kirkkoon, kulkien lyhyin askelin tiheitten ihmisrivien välitse pääalttaria kohden. Ihailevan liikutuksen henkäys saattoi päät aaltoilemaan. Sulhanen oli hyvin liikutettu ja astui ylväänä ja vakavana, vaaleassa kauneudessaan nuorta jumalaa muistuttavana, näyttäen tavallistakin solakammalta mustassa hännystakissaan. Mutta varsinkin morsian liikutti kaikkien sydämiä; hänessä oli taivaallista suloa, hän oli salaperäisen tenhoava kuin ilmestys. Hänen valkoisesta läikesilkistä tehty pukunsa oli yksinkertaisesti koristettu vanhoilla Mechelnin pitseillä, joita pidättivät hienot helminyörit, tuoden näkyviin miehustan koristeitten ja hameen liehureunuksien piirteet. Vanhanaikainen pitsiharso, joka oli kiinnitetty päälaelle kolminkertaisella helmikruunulla, laskeutui ylt'yleensä hänen ympärilleen, ulottuen kantapäihin asti. Eikä mitään muuta, ei kukkaa, ei jalokivikorua, ainoastaan tuo kevyesti lainehtiva, väräjävä utupilvi, joka näytti saavan kuin siivillä leijumaan hänen kirkonikkunan neitsyitä muistuttavan pienen olemuksensa orvokinsinisine silmineen ja kultasäihkeisine hiuksineen.

Kaksi karmosiinipunaisella sametilla päällystettyä nojatuolia odotti Félicieniä ja Angéliquea alttarin edessä. Ja urkujen pauhatessa tervetuliaissäveltä Hubert ja Hubertine polvistuivat nojatuolien takana oleville, omaisia varten asetetuille rukousjakkaroille. Heille oli edellisenä päivänä tapahtunut ääretön ilo, joka täytti heidän sydämensä yli äyräitten, niin etteivät he löytäneet kylliksi sanoja kiittääkseen siitä onnesta, joka oli tullut heidän osakseen heidän tyttärensä onnen lisäksi. Ajatellen, kuinka surullinen yksinäisyys ja tyhjyys tulisi vallitsemaan heidän pienessä talossaan sitten kun heidän rakastettu lapsensa sen jättäisi, oli Hubertine mennyt hautausmaalle vielä kerran ja rukoillut äitiään kauan. Ja yhtäkkiä oli hänen sisässään tuntuva sysäys saanut hänet väristen kavahtamaan pystyyn: hänen rukouksensa oli vihdoinkin kuultu. Kolmenkymmenen vuoden odotuksen jälkeen taipumaton äiti vihdoinkin heltyi haudassaan ja lähetti heille sen anteeksiannon-lapsen, jota he niin hartaasti olivat toivoneet ja odottaneet. Oliko se palkinnoksi heidän armeliaisuudestaan, siitä että he kerran olivat korjanneet lumikinoksesta kirkon portin alta sen kurjan pikku olennon, joka tänään vihittiin ruhtinaan puolisoksi suurenmoisilla juhlamenoilla? He olivat yhä polvilleen vaipuneina, mutta he eivät rukoilleet, sillä he eivät löytäneet sanoja. He olivat kiitollisuudesta haltioituneet, niin että koko heidän olemuksensa suli loppumattomaksi kiitoshuokaukseksi. Ja toisella puolella kuorilaivaa oli monseigneur myöskin omaisten paikalla, istuen piispallisella istuimellaan majesteetillisena kuin Jumala, jonka edustaja hän oli. Hän oli kunnioitusta herättävä loistavassa, pyhässä asussaan; hänen kasvoillaan oli kirkas, tämän maailman intohimoista vapautunut ylevyys. Ja hänen yläpuolellaan leviävässä koruompelukaistassa näkyi kaksi suurta enkeliä, jotka kannattivat Hautecoeurien loistavaa vaakunaa.

Sitten alkoi juhlallinen toimitus. Koko papisto oli läsnä; maaseurakunnistakin oli saapunut pappeja osottaakseen kunnioitusta piispalleen. Heidän messupaitansa täyttivät ristikkoaitaukset valkoisena aallokkona, jonka keskeltä loistivat laulajien kultakoristeiset kaavut ja kuorolapsien punaiset puvut. Sivustoilla olevien romaanilaisten kappelien alinomaista yötä valaisi tänä aamuna kirkas huhtikuun aurinko, sytyttäen palamaan niitten ikkunamaalaukset, jotta ne hehkuivat kuin jalokiviroihut. Mutta päälaivan varjoa valaisivat vahakynttiläin parvet yhtä monilukuisina kuin kesäisen taivaan tähdet. Keskellä oli pääalttari yhtenä tulipalona, siinä loistivat sielujen tulet vertauskuvallisena palavana pensaana. Kynttilöitä paloi haaruissa ja kruunuissa, ja morsiusparin edessä oli kaksi suurta, pyöreähaaraista kynttiläjalkaa, jotka loistivat aurinkoina. Ääretön paljous vihantia kasveja muutti kuorin reheväksi puutarhaksi, missä kukoisti joukoittain valkoisia azaleoja, kamelioita ja liljoja. Koko kuori välkkyi kultaa ja hopeaa, silkki- ja samettiverhoja, vilkkuen keskellä vihannuutta kuin kaukaa häämöttävä pyhättö. Ja kaiken tämän säihkeen yllä kaareutui korkea holvi poikkilaivan neljän jättiläispylvään kannattamana, täynnä noitten tuhansien pienten liekkien huountaa, joitten lepattava hohde sekottui värisevänä korkeitten huippukaari-ikkunain tasaiseen valoon.

Angélique oli halunnut, että vihkimisen suorittaisi kunnon pastori Cornille, ja nähdessään hänen astuvan esiin messupaitaan puettuna, valkoinen stola hartioillaan, kahden muun papin seuraamana, hymyili hän. Nyt hänen unelmansa lopultakin toteutui, hänet vihittiin puolisoksi ruhtinaalle, jolla oli rikkautta, kauneutta ja mahtavuutta yli senkin mitä hän oli osannut toivoa. Urkujen soitto täytti kirkon sävelillä, vahakynttilät saattoivat sen säteilemään ja hartaan kansan ja pappien paljous antoi sille elämän. Ei milloinkaan ollut tämä vanha rakennus loistanut näin upeana; se uhkui pyhää komeutta, ikäänkuin paisuttavan onnen laajentamana. Ja Angélique hymyili keskellä tätä voittojuhlan riemua, tietäen että hän kantoi kuolemaa rinnassaan. Kirkkoon tullessaan hän oli heittänyt silmäyksen Hautecoeurien kappeliin, missä lepäsivät Laurette ja Balbine, onnelliset vainajat, jotka kuolema oli temmannut nuorina täydessä rakkauden onnessa. Tällä viimeisellä hetkellään hän oli täydellinen, hän oli voittanut intohimonsa, parantanut vikansa ja uudistanut mielensä, niin ettei hän tuntenut enää voiton ylpeyttäkään, vaan antoi ehdottomassa alistumisessa sielunsa liidellä pois suuren ystävänsä tuomiokirkon hoosiannaa veisatessa. Ja kun hän polvistui, ei hänen mielessään ollut muuta kuin nöyryyttä ja alistuvaisuutta; perisynti oli hänestä täydellisesti pesty pois, ja hän oli sangen iloinen kieltäymyksestään.

Alttarilta alas laskeuduttuaan puhui pastori Cornille kehotussanoja lempeällä äänellä. Hän asetti esimerkiksi sen avioliiton, jonka Jeesus oli solminut Kirkon kanssa, hän puhui tulevaisuudesta, joka oli uskossa vietettävä, ja lapsista, jotka oli kristillisesti kasvatettava. Ja tuosta toivosta kuullessaan Angélique jälleen hymyili; mutta Félicien värisi hänen vieressään ajatellessaan kaikkea tuota onnea, jonka hän nyt uskoi varmaksi. Sitten seurasivat käsikirjassa säädetyt kysymykset ja niitten koko elämänajaksi sitovat vastaukset, tuo ratkaiseva sana »tahdon», jonka Angélique lausui liikutettuna sydämensä pohjasta ja Félicien taas lujemmalla äänellä hellän vakavasti. Peruuttamaton liitto oli solmittu, pappi oli liittänyt yhteen heidän oikeat kätensä, mumisten kaavan: Ego conjungo vos in matrimonium, in nomine Patri, et Filii, et Spiritus sancti. Mutta vielä oli siunattava sormus, joka on vertauskuva liiton ikuisuudesta ja vilpittömästä uskollisuudesta; ja siihen meni aikaa. Hopeamaljassa olevan kultasormuksen ylitse teki pappi vihkivesihuiskimella ristinmerkin. » Benedic, Domine, annulum hunc..» Sitten hän antoi sen sulhaselle merkiksi siitä että Kirkko sulki ja sinetöi hänen sydämensä, ettei yksikään toinen nainen sinne enää astuisi. Ja sulhanen pujotti sen morsiamen sormeen, antaakseen hänen vuorostaan tietää että miesten joukosta hän yksin oli tästälähtien oleva hänelle olemassa. Tuo sormus kuvasi kiinteätä yhteyttä, jolla ei ole päätä eikä loppua, se oli aviovaimon kannettava riippuvaisuuden merkki, joka alituisesti muistuttaisi hänelle vannottua uskollisuutta. Ja se oli myöskin lupaus tulevasta pitkästä yhteiselämästä, ikäänkuin he tuon pienen kultarenkaan kautta olisivat kytketyt toisiinsa hautaan saakka. Ja kun pappi loppurukoukset suoritettuaan lausui heille vielä kerran kehotussanoja, hymyili Angélique jälleen kirkasta kieltäymyksen hymyään. Hän tiesi.

Silloin urut puhkesivat riemuraikunaan, pastori Cornillen vetäytyessä pois apulaispappien seuraamana. Liikkumattomassa majesteettisuudessaan istuen monseigneur loi kotkankatseensa lempeänä nuoreen pariin. Yhä polvistuneina olevat Hubertit kohottivat päänsä onnen kyynelien sumentamin katsein. Ja urkujen mahtava sävel vyöryi, päätyen pienien, korkeitten äänten ryöppyyn, joka helisi holvien alla kuin aamuinen leivosen liverrys. Pitkä, värisyttävä liikutuksen humaus oli saattanut lainehtimaan hartaitten katsojien joukot, jotka täyttivät sekä isonristin että sivustat. Itse kukilla koristettu, kynttiläin liekinnässä kimmeltävä kirkkokin loisti pyhän toimituksen riemua.

Sitten seurasi vielä kaksi tuntia juhlallista komeutta, kun messu laulettiin ja pyhää savua suitsutettiin. Alttaripalvelusta toimittava pappi oli ilmestynyt valkoiseen kasukkaan puettuna, mukanaan juhlamenojen ohjaaja, kaksi suitsutusmaljan kantajaa maljoineen ja suitsukeastioineen, ynnä kaksi kirkonpalvelijaa, jotka kantoivat sytytettyjä vahakynttilöitä suurissa, kultaisissa kynttiläjaloissa. Ja monseigneurin läsnäolo teki muotomenot, tervehdykset ja suutelut vielä monimutkaisemmiksi. Joka hetki kahisuttivat messupaitojen liepeitä kumarrukset ja polviennotkistukset. Koko tuomiokapituli nousi seisomaan vanhoilta, veistokoristeisilta alttarituoleiltaan. Ja toisinaan oli kuin taivaan tuulahdus olisi pyyhkäissyt polvilleen pappien lauman, joka täytti koko kuoron. Alttaripappi messusi alttarilla. Hän vaikeni, mennen syrjään istumaan, silläaikaa kuin kuoro jatkoi pitkää, monijaksoista säveltä, jossa kuului milloin mieslaulajien vakavia väliosia, milloin kuorolapsien kirkkaita ääniä, jotka helisivät kevyinä ja ilmakkaina kuin arkkienkelin huilut. Varsinkin yksi suloinen tytön ääni kuului yli muitten kauniina ja puhtaana; kuiskailtiin, että se ääni oli Claire de Voincourtin, joka oli tahtonut laulaa mukana näissä ihmehäissä. Urkujen säestys oli kuin suurta, hellää huokausta, joka nousee hyvän ja onnellisen sielun pohjasta. Joskus syntyi äkillinen äänettömyys; sitten urut jälleen puhkesivat vyöryttämään juoksutuksia hirveällä pauhinalla, silläaikaa kuin juhlamenojen ohjaaja viittasi esiin kynttilöitä kantavat kirkonpalvelijat ja vei suitsutusmaljan kantajat alttaripapin luokse, joka siunasi suitsutuksen. Ja alituiseen heilahti suitsutusmalja ilmaan ketjujen välähtäessä ja synnyttäessä hopeisen helähdyksen. Tuoksuva pilvi sinersi ilmassa, ja piispa, papisto, alttari ja Evankeliumi suitsutettiin kukin vuorostaan, ja lopuksi kansanjoukkokin kolmella huiskauksella oikealle, vasemmalle ja eteen.

Silläaikaa kuuntelivat Angélique ja Félicien polvillaan messua, joka kuvaa Jeesuksen ja Kirkon avioliiton salaperäistä täyttymistä. Heille oli annettu kummallekin käteen palava kynttilä, kasteesta asti säilytetyn neitsyyden vertauskuva. Herran rukouksen jälkeen he jäivät heidän ylleen levitetyn hunnun alle, joka on alistuvaisuuden, kainouden ja vaatimattomuuden merkki, niin kauaksi kuin pappi Epistolan vieressä seisoen luki säädetyt rukoukset. Heillä oli yhä käsissään palavat kynttilät, jotka ovat samalla muistutuksena ajattelemaan kuolemaa itse häittenkin ilossa. Ja sitten oli toimitus päättynyt, lahja oli annettu, ja alttaripappi poistui juhlamenojen ohjaajan, suitsutusastiain kantajain ja kirkonpalvelijain seuraamana, rukoiltuaan Jumalaa siunaamaan aviopuolisoita, jotta he näkisivät lapsiensa kasvavan ja lisääntyvän aina kolmanteen ja neljänteen polveen.

Silloin koko tuomiokirkko kohosi haltioihinsa. Urut alkoivat pauhata riemumarssia sellaisella ukkosenkaltaisella jyminällä, että vanha rakennus tärisi. Ihmisjoukko seisoi väristen ja kurottautui nähdäkseen. Naiset nousivat tuoleille. Koko kirkko oli täynnä tiheitä päärivejä aina sivulaivojen pimeihin kappeleihin asti. Ja kaikki tämä kansa hymyili sykkivin sydämin. Kynttiläin tuhantiset parvet näyttivät tässä viimeisessä lähtötervehdyksessä palavan korkeampina, pitentäen liekkinsä suipoiksi tulikielekkeiksi, joitten lepattavassa hohteessa holvit näyttivät huojuvan. Pappien parvi kajahutti viimeisen hoosiannansa seisoessaan kukkien ja vihannuuden ympäröimänä keskellä kuorikoristusten ja pyhien maljojen loistetta. Mutta yhtäkkiä avautuivat urkujen alapuolella olevan valtaoven molemmat puoliskot, lävistäen tummaan seinään kirkkaan päivänvalon täyttämän aukon. Siitä paistoi heleä huhtikuinen päivä, häikäisevän kevätauringon valaisema Luostaritori iloisine, valkeine taloineen. Ja siellä odotti äskenvihittyjä toinen, vielä lukuisampi kansanjoukko malttamattomassa myötätunnossa, viittoen jo käsillään ja huudahdellen. Kynttiläin liekit olivat kalvenneet, urkujen ukkospauhina voitti katujen hälinän.

Ja Angélique ja Félicien suuntasivat kulkunsa ovea kohti, astellen hitaasti pitkin hartaitten katsojain muodostamaa kujaa. Voittoriemun jälkeen Angélique oli herännyt unelmastaan ja hänen oli nyt astuttava todellisuuteen. Tuosta räikeän valon täyttämästä kaariaukosta avautui maailma, joka oli hänelle tuntematon. Ja hän hidasti askeleitaan ja katseli noita työteliäitä taloja ja tuota meluavaa rahvasta, joka huudoin tervehti häntä. Hän oli niin heikko että hänen puolisonsa täytyi miltei kantaa häntä. Kuitenkin hän yhä hymyili. Hän ajatteli ruhtinaallista palatsia, joka oli täynnä jalokivikoruja ja kuninkaallisia pukimia, jossa häntä odotti ylt'yleensä valkoisella silkillä verhottu morsiushuone. Häntä tukahdutti, jotta hänen täytyi pysähtyä. Sitten hän jaksoi kulkea vielä muutamia askeleita. Hänen katseensa oli sattunut sormessaan olevaan sormukseen, ja tuo ikuisen yhteyden merkki sai hänet hymyilemään. Hän oli tullut valtaoven kynnykselle, torille laskeutuvien portaitten yläpäähän, kun hän äkkiä horjahti. Eikö hän ollut saapunut kaikkein korkeimpaan onneen? Eikö olemisen ilo päättynyt tähän? Tehden vielä viimeisen ponnistuksen hän kohottautui ja painoi huulensa Félicienin huulille. Ja siihen suudelmaan hän kuoli.

Mutta siinä kuolemassa ei ollut murhetta. Monseigneur auttoi tavallisella papillisella siunaus-eleellään kuolevan sielua vapautumaan. Hänkin oli nyt rauhottunut ja hänen sielunsa lepäsi jälleen Jumalassa. Huberteilla, jotka vihdoinkin anteeksi saatuaan astuivat jälleen elämään, oli kohottava tunne siitä että jokin uni nyt päättyi. Koko tuomiokirkko ja koko kaupunki olivat juhlatunteen täyttäminä. Urut pauhasivat yhä valtavammin, kellot kumisivat täyttä voimaa ja kansanjoukko tervehti riemuhuudoin rakastavaa paria, joka seisoi salaperäisen kirkon kynnyksellä keväisen auringon kultaloisteessa. Se oli riemukas lähtö; onnellisena, puhtaana, hentona häipyi Angélique pois unelmansa toteutumisen hetkellä, kohoten pimeistä romaanilaisista kappeleista leimuavien goottilaisholvien korkeuksiin keskelle kultakoristeitten ja maalausten jäännöksiä, kirkkaaseen tarujen paratiisiin.

Félicienin sylissä ei ollut enää kuin hentoisin, vienoisin tyhjyys, pitsiaaltoinen, helmihohtoinen morsiuspuku, valkoisen linnun kevyet, vielä lämpimät höyhenet. Olihan hän jo kauan tuntenut, ettei hän omistanut muuta kuin varjon. Tuntemattomasta se näky oli tullut, tuntemattomaan se palasi. Se oli vain ilmestys, joka haihtui pois, luotuaan harhaluulon. Kaikki on vain unelmaa. Ja onnensa kukkulalla Angélique oli häipynyt pois kevyeen suudelman henkäykseen.