Produced by Tapio Riikonen

UNELMA

Romaani

Kirj.

ÉMILE ZOLA

Ranskankielestä [»Le Rêve»] suomentanut Väinö Jaakkola

WSOY, Porvoo, 1914.

I.

Talvi vuonna 1860 oli niin kylmä, että Oise-joki jäätyi ja alisen Picardian tasangot olivat paksujen lumikinosten peitossa; varsinkin joulupäivänä oli kova koillispyry, joka miltei hautasi lumeen Beaumontin kaupungin. Jo aamulla oli lumisade alkanut, illansuussa se yltyi, ja sitten pyrytti yhtä mittaa koko yön. Yläkaupungissa, Kultaseppäinkadulla, jonka päässä oli kuin kehyksissä tuomiokirkon pohjoisen ristilaivan julkisivu, kiidätti tuulenpuuska lunta vinhana pyörteenä, piiskaten pyhän Agneksen porttia, joka oli puoleksi romaanilainen, puoleksi goottilainen, muodostaen runsaine veistokoristeineen vastakohdan yllään kohoavalle sileälle päädylle. Aamun sarastaessa oli siinä lunta melkein puolitoista kyynärää.

Katu nukkui vielä edellisen illan juhlimisesta uupuneena. Kello löi kuusi. Itsepäisesti varisevien lumihiutaleitten hunnuttamassa pimeydessä näkyi vain yksi ainoa epäselvä liikkuva olento, yhdeksänvuotias tyttönen, joka oli paennut portin holvikaarien alle suojaa etsimään ja värjöttänyt siinä koko yön, koettaen suojata itseään parhaansa mukaan. Hän oli puettu ryysyihin, päässä oli hänellä repaleinen silkkihuivi ja paljaissa jaloissa suuret miehenkengät. Hän oli varmaankin pysähtynyt tähän vasta sitten kun oli kuljeksinut kauan ympäri kaupunkia, sillä hän oli kompastunut tässä uupumuksesta. Hänelle se oli viimeinen äärimmäisyys, kaikkien mahdollisuuksien loppu, kalvava nälkä, tappava vilu; ja heikkoudessaan, mielensä raskaan painon menehdyttämänä, hän lakkasi taistelemasta, hänelle jäi vain ruumiillinen tuskantunne, joka saattoi hänet vaistomaisesti muuttamaan asentoaan ja vetäytymään vanhojen kivien suojaan, kun tuulenpuuska ryöpytti lunta.

Tunti tunnin perästä kului. Hän oli seisonut kauan nojaten kahden kaksoisoven väliseen pylvääseen, jonka päässä seisoo pyhän Agneksen, kolmentoistavuotiaan marttyyrin kuva, palmunoksa kädessään ja karitsa jalkainsa juuressa. Ja otsikossa ovenkamanan yläpuolella on koko tuon neitsyt-lapsen, Jeesuksen morsiamen legenda esitettynä korkokuvissa, jotka ilmaisevat yksinkertaisen harrasta uskoa; siinä on kuvattu, kuinka hänen hiuksensa kasvavat pitkiksi ja verhoavat hänet, kun maaherra lähettää hänet alastomana huonoon paikkaan kostoksi siitä että hän ei ole huolinut maaherran pojasta; siinä on hänen polttorovionsa, jonka liekit kaikkoavat hänestä ja polttavat sensijaan hänen pyövelinsä heti kun nämä ovat sytyttäneet puut; siinä on ihme, jonka tekevät hänen luunsa, parantamalla keisarin tyttären Konstantian spitalitaudista, ja ihme, jonka tekee eräs hänen maalaamansa kuva, kun Paulinus niminen pappi, jota kiusaa halu mennä naimisiin, lahjottaa kuvalle paavin kehotuksesta smaragdilla koristetun sormuksen, ja kuva ojentaa sormensa ja vetää sen sitten takaisin, pitäen sormuksen, joka nähdään siinä vielä tänäkin päivänä, — ja tämä pelasti Paulinuksen. Otsikon huipussa nähdään sädekehän keskellä, kuinka Agnes viimein otetaan taivaaseen, missä hänen ylkänsä Jeesus ottaa hänet omakseen, hänet, niin pienen ja niin nuoren, antaen hänelle iankaikkisen autuuden suudelman.

Mutta kun tuuli puhalsi pitkin katua ja lumi vihmoi suoraan edestäpäin, uhkasivat nietokset peittää kynnyksenkin; silloin lapsonen väistyi sivulle, pylväänjalustalla seisovien neitsyenkuvien luokse. Ne ovat Agneksen tovereita, pyhimyksiä, jotka muodostavat hänen seurueensa. Niitä on kolme oikealla puolella: Dorotea, joka vankilassa ollessaan eli ihmeleivästä, Barbara, joka eli tornissa, Genoveva, jonka neitsyys pelasti Pariisin, ja kolme vasemmalla: Agata, jolta reväistiin rinnat, Kristiina, jota hänen isänsä kidutti ja joka viskasi omaa lihaansa tämän kasvoille, ja Cecilia, jota eräs enkeli rakasti. Näiden yläpuolella vielä neitsyitä, kolme tiheää riviä neitsyitä, jotka kohoavat päätekivikaarien mukana ja reunustavat kaikki kolme holvia voitollisten, siveitten neitsyt-ruumiittensa kukoistuksella, alhaalla rääkättyinä ja kidutettuina, ylhäällä kerubiiniparven vastaanottamina, autuudesta haltioituneina keskellä taivaan salia.

Mutta kellon kahdeksaa lyödessä, kun päivä alkoi valjeta, ei mikään ollut enää suojannut häntä pitkään aikaan. Jollei hän olisi tallannut lunta, olisi se noussut hänen olkapäittensä tasalle. Vanhan portin hänen takanaan se oli verhonnut ikäänkuin kärpännahoilla, joten se oli aivan valkoinen, mutta sen yläpuolella kohoava seinä oli paljas ja harmaa, sillä sen sileään pintaan ei yksikään lumihiude voinut tarttua. Varsinkin ovisyvennyksen pyhimykset oli lumi vaatettanut hohtavan valkoisiin vaippoihin kiireestä kantapäähän. Ylhäällä otsikossa olevat korkoveistoskuvaelmat ja holvikaarien pienet pyhimykset esiintyivät selväpiirteisinä, valkoisin ääriviivoin kuvattuina tummalle pohjalle, aina riemuisaan loppukohtaukseen saakka, jossa arkkienkelit näyttivät viettävän Agneksen häitä keskellä valkoista ruususadetta. Ja lapsi-neitsyen kuvapatsas seisoi pylväällään valkoinen palmu kädessään ja valkoinen karitsa jalkainsa juuressa, puhtaan valkoisena, tahrattomin lumiruumiin, kuin liikkumattomaksi jäykistyneenä samaan kylmyyteen, joka oli jäädyttänyt voittoisan neitsyyden salaperäistä Jumalaan yhtymistä esittävät kuvat hänen ympärillään. Ja hänen jalkainsa juuressa värjöttävä poloinen lapsi oli lumesta valkoisena hänkin, kangistuneena ja valkoisena kuin kiveksi muuttunut, niin ettei häntä enää voinut erottaa kirkon suurista neitsyistä.

Äkkiä hän kuitenkin kohotti katseensa, kun jossakin kadun varrella ikkunan säleluukku rämähtäen avautui. Se oli oikealla, aivan tuomiokirkon vieressä olevan talon yläkerrassa. Noin nelikymmen-vuotias, kookas, erinomaisen kaunis tummaverinen nainen oli kumartunut ulos ikkunasta; ja nähtyään lapsen liikahtavan, hän jäätävästä kylmyydestä huolimatta unohti paljaan käsivartensa hetkeksi ulos. Surkutteleva hämmästys kuvastui hänen tyvenillä kasvoillaan. Sitten häntä alkoi värisyttää ja hän sulki ikkunan. Hänen mieleensä jäi kuva riekaleiseen silkkihuiviin kietoutuneesta vaaleaverisestä tytöstä, jolla oli orvokinsiniset silmät, kapeat kasvot, pitkä, hienopiirteinen kaula ja kaltevat olkapäät; hän oli kylmästä sinervä, pienet kädet ja jalat kohmetuksissa, eikä hänessä ollut muuta elävää kuin hänen hengityksensä kevyt huuru.

Lapsen silmät olivat koneellisesti jääneet katsomaan taloa. Se oli kapea, kaksikerroksinen talo, hyvin vanha, rakennettu viidennentoista vuosisadan loppupuolella. Se oli ihan kirkon kyljessä kiinni, kahden tukimuurin välissä, ikäänkuin käsnä jättiläisen varpaitten välissä. Ja täten tuettuna se oli säilynyt ihmeellisen hyvin; siinä voitiin vielä nähdä vanha kivijalka, näkyvillä tiilireunuksilla varustetut puiset seinäpinnat, metrin verran esiinpistävät kattohirret ja ulkoneva porrastorni vasemmassa kulmassa, jonka kapeassa ikkunassa oli vielä vanhat lyijykehyksensä. Aika oli kuitenkin vaatinut korjauksia. Tiilikatto oli nähtävästi Ludvig XIV:n ajalta. Saattoi helposti tuntea mitkä olivat sen ajan töitä: tornin jalustaan oli puhkaistu pieni ikkuna, puiset ikkunankehykset oli asetettu kaikkialle entisten lyijyisten tilalle, yläkerran kolme vierekkäistä ikkunaa oli supistettu kahdeksi muuraamalla keskimäisen aukko umpeen, mikä antoi talon julkisivulle samanlaisen sopusuhtaisen ulkonäön kuin oli kadun muilla, uudemmilla rakennuksilla. Alakerrassa olivat muutokset yhtä helposti huomattavissa; entisen raudotetun ulko-oven sijalla oli korulistoilla kaunistettu tammiovi, ja keskiseinän suuri kaariaukko oli muurattu kiinni alhaalta, sivuilta ja ylhäältä, joten siinä nyt oli vain suorakulmainen aukko, jonkinlainen suuri ikkuna, entisen kadulle avautuneen huippukaarisen oven tilalla.

Mitään ajattelematta lapsi katseli yhä tätä hyvin säilynyttä, kunnianarvoisaa käsityömestarin taloa ja luki oven vasemmalle puolelle naulattua keltaista kilpeä, jossa mustilla, vanhoilla kirjaimilla oli maalattuna sanat: Hubert, messupukujen tekijä, kun hänen huomionsa herätti jälleen avautuvan ikkunaluukun rämähdys. Tällä kertaa se oli alakerran neliskulmaisen ikkunan luukku; siitä kumartui nyt vuorostaan mies, kotkannenäinen, kyhmyotsainen, kärsivännäköisiä kasvoja ympäröivä tukka jo harmaantunut, vaikka hän oli tuskin neljänkymmenenviiden vuoden vanha. Hänkin unohtui hetkeksi tähystämään lasta, tuskallinen piirre kookkaan, tunteellisen suunsa ympärillä. Sitten lapsi näki hänen vielä, suljettuaan ikkunan, seisovan pienten, vihertäväin ruutujen takana. Hän kääntyi, viittasi kädellään, ja hänen vaimonsa ilmestyi, hyvin kauniina. Molemmat seisoivat vierekkäin, liikahtamatta, kääntämättä katsettaan hänestä, kasvot syvää surua ilmaisevina.

Jo neljäsataa vuotta olivat Hubertin suvun jäsenet asuneet tässä talossa, ollen kaikki koruompelijoita isästä poikaan. Messupukujen tekijä Hubert oli rakennuttanut sen Ludvig XI:n aikana, eräs toinen korjauttanut Ludvig XIV:n aikana; ja nykyinen Hubert kirjaili siinä messupukuja niinkuin esi-isänsäkin. Kaksikymmenvuotiaana hän oli rakastunut seitsentoistavuotiaaseen neitoon Hubertineen niin intohimoisesti, että kun tytön äiti, tuomarin leski, ei huolinut häntä vävykseen, hän karkasi tytön kanssa ja meni sitten hänen kanssaan naimisiin. Tyttö oli ihmeen kaunis, siitä sai alkunsa koko heidän romaaninsa, heidän onnensa ja onnettomuutensa. Kun Hubertine kahdeksan kuukautta myöhemmin, ollen raskaana, tuli katsomaan kuolinvuoteella makaavaa äitiään, teki tämä hänet perinnöttömäksi ja kirosi hänet, niin että lapsi, joka syntyi samana iltana, kuoli. Eikä tuo jäykkä nainen vielä haudassa maatessaankaan antanut anteeksi, sillä senjälkeen ei heille enää ollut syntynyt lasta, vaikka he olivat sitä hartaasti toivoneet. Vielä neljänkolmatta vuoden perästä he surivat menetettyä pienokaistaan, eivätkä he enää toivoneet voivansa lepyttää vainajaa.

Heidän katseitaan ujostellen pienokainen oli painautunut pyhän Agneksen patsaan taakse. Kadun heräävä elämä alkoi myös saattaa häntä levottomaksi: myymälöitä aukaistiin, ihmisiä alkoi liikkua ulkona. Tämä Kultaseppäinkatu, jonka pään sulkee kirkon pohjoisristin julkisivu, olisi todellinen umpikuja, Hubertien talo kun sulkee tien kuorin puolelta, jollei vastaisella puolella avautuisi Soleil-katu, joka kapeana käytävänä kulkee kirkon sivustaa pitkin aina kirkon etupuolella olevalle Luostaritorille; ja ohitse kulki juuri pari kirkkoonmenijää, luoden kummeksuvan katseen tuohon pieneen kerjäläiseen, jota he eivät ennen olleet nähneet Beaumontissa. Lunta tuiskutti yhä verkkaan ja itsepintaisesti, pakkanen tuntui kiristyvän haalean päivän valjetessa, eikä paksuihin, pehmeihin, valkoisiin käärinliinoihin kiedotussa kaupungissa kuulunut muuta kuin kaukaista, epäselvää huminaa.

Mutta säikkyen, häveten hyljättyä tilaansa kuin pahaatekoa, vetäytyi lapsi yhä taemmaksi, kun hän yhtäkkiä huomasi edessään Hubertinen, joka oli lähtenyt ostamaan leipää, hänellä kun ei ollut palvelijaa.

— Lapsukainen, mitä sinä täällä teet? Kuka sinä olet?

Mutta hän ei vastannut mitään, vaan peitti kasvonsa. Hänen jäsenensä olivat menneet turraksi, hänen mielessään himmeni kaikki, ikäänkuin sydän olisi jäätynyt ja lakannut sykkimästä. Kun kunnon vaimo, tehden pienen säälivän eleen, kääntyi menemään, hervahti lapsi nääntyneenä polvilleen, vaipui lumeen kuin vaateriekale, ja lumihiutaleet kietoutuivat äänettömästi hänen peitteekseen. Ja kun vaimo palasi lämmin leipä kainalossaan ja huomasi hänet maassa makaavana, tuli hän jälleen hänen luokseen.

— Kuulehan, lapsi, et sinä voi jäädä tänne portin alle.

Silloin Hubert, joka myöskin oli tullut ulos ja seisonut talonsa kynnyksellä, otti häneltä leivän ja sanoi:

— Nosta hänet ylös ja kanna!

Hubertine otti mitään virkkamatta lapsen vahvoille käsivarsilleen. Eikä lapsi vastustellut, hän oli kannettaessa kuin eloton esine, hampaat yhteenpuristettuina, silmät suljettuina, aivan kylmä, kevyt kuin pesästä pudonnut linnunpoikanen.

Tultiin sisään. Hubert sulki oven, sillaikaa kun Hubertine taakkoineen kulki kadunpuoleisen huoneen läpi, joka teki salin virkaa ja jossa muutamia koruompeluksia oli näytteillä suuren, neliskulmaisen ikkunan edessä. Sitten hän tuli keittiöön, entiseen yhteistupaan, joka oli säilynyt melkein koskematonna, näkyvine kattopalkkeineen, monesta kohden paikattuine kivilattioineen ja avaroine kiviliesineen. Hyllyillä oli talousastioita, patoja, kattiloita, vateja, jotka olivat yhden tai kahden vuosisadan vanhoja, vanhoja posliiniastioita, vanhoja saviastioita, vanhoja tina-astioita. Mutta vanhaan lieteen oli sovitettu uudenaikainen, suuri, valurautainen liesi, jonka kupariosat olivat kirkkaan kiiltäviä. Se oli kuumuudesta punainen, ja kattilasta kuului kiehuvan veden porina. Täysinäinen kahvipannu oli lieden toisella reunalla, pysyäkseen kuumana.

— Huh! on täällä hauskempi olla kuin ulkona, sanoi Hubert, asettaen leivän keskellä huonetta olevalle Ludvig XIII:n aikuiselle pöydälle. — Vie se lapsi raukka uunin viereen, että hän sulaa.

Hubertine jo laittoi lasta istumaan. Molemmat sitten katselivat, miten tämä vähitellen virkosi. Lumi suli hänen vaatteistaan, tippuen raskaina pisaroina. Suurten miehenkenkien rei'istä näkyivät hänen pienet sinertyneet jalkansa, ja ohut puku ilmaisi hänen jäykistyneitten jäsentensä piirteet, kurjuuden ja tuskan runteleman pienen ruumiin. Häntä värisytti pitkään, hän avasi silmänsä ja katsahti säikähtyneenä ympärilleen, säpsähtäen kuin eläin, joka herätessään huomaa olevansa ansassa. Hänen kasvonsa näyttivät uppoavan leuan alle solmitun huiviresun sisään. He luulivat, että hänen oikea kätensä oli vaivainen, kun hän piti sitä liikkumattomana, lujasti puristettuna rintaansa vasten.

— Ole rauhassa vain, emme tahdo tehdä sinulle pahaa… Mistä sinä tulet? Mikä sinun nimesi on?

Sitä mukaa kuin hänelle puhuttiin, peljästyi hän yhä enemmän, kääntäen päätään, ikäänkuin joku olisi hänen takanaan ja aikoisi lyödä häntä. Hän tarkasti salavihkaisin silmäyksin kyökkiä, sen lattiakiviä, kattopalkkeja, kiiltäviä keittoastioita; sitten hänen katseensa siirtyi kahden entiseen oviaukkoon jätetyn epäsäännöllisen ikkunan kautta ulos, kulkien läpi puutarhan aina piispankartanon suuriin puihin asti, jotka valkoisina kohosivat taustalla olevan muurin yli, ja näytti hämmästyvän huomatessaan vasemmalla tuomiokirkon kuorikappelien pyörökaariset ikkunat. Ja häntä värisytti jälleen pitkään, kun lieden lämpö alkoi tunkea hänen ruumiiseensa; ja hän siirsi katseensa maahan eikä liikahtanut enää.

— Oletko sinä Beaumontista?… Kuka sinun isäsi on?

Hubert arveli hänen äänettömyydestään, että hänen kurkkuaan ehkä kuristi niin ettei hän voinut vastata.

— Älkäämme huoliko kysellä, sanoi hän, vaan antakaamme hänelle mieluummin aimo kuppi kuumaa kahvia.

Tämä oli niin järkevä huomautus, että Hubertine heti antoi oman kuppinsa. Hänen leikatessaan kahta paksua vehnäviipaletta lapsi vielä epäili ja arasteli; mutta nälän vaiva voitti, ja hän söi ja joi ahnaasti. Mies ja vaimo olivat vaiti, jotteivät häntä häiritsisi, ja tunsivat liikutusta nähdessään hänen vapisevan pienen kätensä vain vaivoin osaavan suuhun. Hän käytti vain vasenta kättään, oikea käsivarsi pysyi itsepintaisesti rintaa vasten painettuna. Lopetettuaan hän oli vähällä rikkoa kupin, mutta sai sysätyksi sen kohdalleen kyynärpäällään, tehden kömpelön liikkeen kuin raajarikko.

— Oletko loukannut käsivartesi? kysyi Hubertine. Älä pelkää, näytähän vähän, typykkäni.

Mutta heti kun hän kosketti häntä, nousi lapsi kiivaasti ja riuhtoi vastaan. Kahakassa hän tuli ojentaneeksi kättään, ja pieni pahvikantinen kirja, joka oli ollut hänellä ihoa vasten kätkettynä, solahti esiin vaatteitten halkeamasta. Hän yritti ottaa sitä kiinni ja jäi seisomaan nyrkit vihasta vääntyneinä, nähdessään noitten tuntemattomien avaavan sen ja lukevan sitä.

Se oli Seinen departementin lasten vaivaishoitohallituksen antama kasvattikirja. Ensimmäisellä sivulla oli pyhän Vincentius Pauluksen ympyräkuva ja sen alla painetut kaavakkeet: kasvatin sukunimi — ja musteella vedetty viiva täytti tyhjän kohdan; sitten etunimet — Angélique Marie; aikamäärät — syntynyt tammikuun 22 p. 1851, otettu kirjoihin saman kuun 23 p. matrikkelinumerolla 1634. Siis isä ja äiti tuntemattomat, ei minkäännäköistä kirjallista todistuskappaletta, ei edes kastetodistusta, ei mitään muuta kuin tuo virallisen kylmä kirjanen punertavine vaatepäällyksineen. Ei ketään omaista koko maailmassa ja vankipassi — numeroitu ja luokiteltu turvattomuus.

— Oh, löytölapsi! huudahti Hubertine.

Silloin Angélique hillittömästi kuohahtaen puhkesi puhumaan:

— Minä olen parempi kuin kaikki muut, niin! minä olen parempi, parempi, parempi… Minä en ole milloinkaan varastanut muilta, ja ne varastavat minulta kaikki… Antakaa takaisin, mitä olette varastanut minulta!

Hänen pikku ruumistaan nostatti niin kuohuva ylpeys, niin kiihkeä halu olla voimakkaampi, että aviopuolisot jäivät hämmästyksestä sanattomiksi. Tuo tyttö heidän edessään ei ollut enää sama vaaleaverinen lapsi, jonka silmät olivat orvokinsiniset ja hento kaula hienopiirteinen kuin lilja. Hänen silmänsä olivat muuttuneet mustiksi, kasvojen ilme oli häijy, kuohuva veri paisutti hänen kaulaansa. Nyt, kun hänellä oli lämmin, hän nousi pystyyn ja sähisi niinkuin kyykäärme, joka on poimittu hangelta.

— Oletko sinä häijy? sanoi Hubert lempeästi. Me tarkotamme sinun hyvääsi, kun tahdomme tietää, kuka sinä olet.

Ja hän tutki vaimonsa olkapään yli kirjaa, jota tämä selaili. Toisella sivulla oli hoitajan nimi. »Lapsi Angélique Marie on tammikuun 25 päivänä 1851 jätetty hoidettavaksi Françoise'lle, maanviljelijä Hamelin'in vaimolle, joka asuu Soulanges'in pitäjässä, Nevers'in piirikunnassa; ja on mainittu hoitaja lähteissään saanut yhden kuukauden hoitopalkan ynnä lapsen vaatekerran.» Sitten seurasi kastetodistus, jonka oli allekirjottanut lasten vaivaistalon saarnaaja; sitten lapsen lähtiessä ja saapuessa annetut lääkärintodistukset. Neljännesvuosittain suoritettujen kuukausimaksujen merkinnät täyttivät edempänä neljän sivun sarekkeet, ja joka kerta toistui niissä kantomiehen epäselvä nimikirjotus.

— Kuinka, Nevers? kysyi Hubertine, — Neversin tienoillako sinut on kasvatettu?

Ollen kykenemätön estämään heitä lukemasta kirjaa, oli Angélique sulkeutunut jälleen entiseen synkkään äänettömyyteensä. Mutta viha avasi hänen huulensa, hän puhui hoitajastaan.

— Ihan varmaan Nini-täti olisi lyönyt teitä. Hän puolusti minua aina, vaikka hän kyllä läimikin minua… Ihan varmaan minä en olisi niin onneton siellä, eläinten kanssa…

Hänen kurkkuaan kuroi, hän puhui katkonaisin, hajanaisin lausein niitystä, jolla hän paimensi Punikkia, valtatiestä, jolla leikittiin, muroleivistä, joita paistettiin, suuresta koirasta, joka oli häntä purrut.

Hubert keskeytti hänet, lukien ääneen:

— »Vakavan sairauden sattuessa tai huonon kohtelun takia on apulaistarkastaja oikeutettu siirtämään lapset hoitajan luota.»

Alle oli merkitty, että lapsi Angélique Marie oli kesäkuun 20 päivänä 1860 jätetty hoidettavaksi Teresialle, Louis Franchommen vaimolle, jotka molemmat olivat ammatiltaan tekokukkien valmistajia ja asuivat Pariisissa.

— Hyvä, minä ymmärrän, sanoi Hubertine. Sinä sairastuit ja sinut tuotiin Pariisiin.

Mutta niin ei ollut asian laita, Hubertit eivät saaneet selville lapsen vaiheita ennenkuin he olivat pala palalta urkkineet ne Angéliquelta. Louis Franchommen, joka oli Nini-tädin serkku, oli pitänyt tulla kuukauden ajaksi maalle, tointuakseen kuumetaudista. Silloin hänen vaimonsa Teresia, joka oli ruvennut kovasti pitämään lapsesta, oli hankkinut luvan ottaa hänet mukaansa Pariisiin, missä hän lupasi opettaa hänelle kukkien valmistusta. Kolme kuukautta myöhemmin hänen miehensä kuoli, ja kun hän oli itsekin hyvin heikko, täytyi hänen silloin muuttaa veljensä, nahkuri Rabier'n luokse Beaumontiin. Joulukuun alkupäivinä hän oli kuollut, uskoen kasvattinsa kälynsä huostaan, ja siitä lähtien sai pienokainen kärsiä loukkauksia, lyöntejä ja kidutusta.

— Rabier, mutisi Hubert, niin, kyllä tiedän, nahkuri Rabier, Ligneulin rannalla, alakaupungissa… Mies juo ja vaimo käyttäytyy huonosti.

— He haukkuivat minua kilometripatsaan lapseksi, jatkoi Angélique kuohuksissaan, loukatun ylpeyden raivossa. He sanoivat, että katuoja oli kyllin hyvä äpärälle. Ja vaimo löi ja hakkasi minua ja pani sitten minulle ruokaa lattialle, niinkuin kissalleen; ja monasti sain vielä panna maata syömättä… Oh! minä olisin tappanut itseni viimein!

Hän teki hurjan epätoivon eleen.

— Eilen, jouluaamuna, he joivat ja ryntäsivät minun päälleni ja uhkasivat puristaa peukaloillaan silmät ulos minun päästäni, huvikseen vain. Mutta se ei käynyt, ja silloin he alkoivat tapella ja löivät toisiaan nyrkeillä niin kovasti, että minä luulin heidän kuolleen, he makasivat molemmat pitkänään lattialla… Minä olin jo aikoja sitten päättänyt karata. Mutta minä tahdoin kirjani. Nini-täti näytti sitä minulle usein ja sanoi: »Katsos, tässä on kaikki mitä sinä omistat, sillä jos ei sinulla olisi tätä, niin ei sinulla olisi mitään.» Ja minä tiesin, missä he sitä pitivät sitten kun Teresia-täti kuoli, piirongin ylimmäisessä laatikossa… Silloin minä harppasin heidän ylitseen ja otin kirjan ja juoksin ulos, puristaen kirjaa käsivarteni alla, ihoa vasten. Se oli liian suuri, minä luulin että kaikki ihmiset sen näkisivät, että he ryöstäisivät sen minulta. Ja minä juoksin, minä juoksin niin hirveästi! Ja yöllä pimeässä, tuon portin alla minua paleli niin kauheasti, paleli niin että luulin kuolevani. Mutta ei se haittaa mitään, enpä minä heittänyt kirjaani, tässä se on!

Ja syöksähtäen äkkiä Hubertien luokse hän sieppasi kirjan heidän käsistään, kun he olivat sitä sulkemassa antaakseen sen hänelle takaisin. Sitten hän istui, heittäytyi pöytää vasten ja nyyhkytti, pitäen kirjaa kaksin käsin ja painaen poskeaan sen vaaleanpunertavaan päällykseen. Ääretön nöyryytyksen tunne painoi alas hänen ylpeytensä, koko hänen olemuksensa näytti sulavan siihen katkeruuteen, mikä sisältyi noihin muutamiin kuluneisiin lehtiin, tuohon mitättömään esineeseen, joka oli hänen aarteensa, ainoa side mikä kiinnitti hänet maailman elämään. Hänen sydämensä ei voinut tyhjentyä niin suuresta epätoivosta, hänen kyyneleensä juoksivat juoksemistaan; ja mielensä murtuessa hän oli saanut takaisin kauniin vaalean muotonsa, hänellä oli jälleen samat pitkähkön soikeat kasvot, samat orvokinsiniset silmät, jotka hänen heltyessään olivat vaalenneet, sama sulopiirteisenä kohoava kaula, joka saattoi hänet muistuttamaan jotakin kirkonikkunan pientä neitsyttä. Yhtäkkiä hän tarttui Hubertinen käteen, painoi hyväilyistä osattomat huulensa sitä vastaan, suudellen sitä kiihkeästi.

Molempien aviopuolisoitten sydän täyttyi liikutuksesta, he sopersivat, ollen itsekin herahtamaisillaan itkuun:

— Rakas, rakas lapsi!

Hän ei siis ollutkaan vielä perinpohjin paha? Ehkä hänet voisi vielä ojentaa tuosta kiivaudesta, joka oli heitä pelottanut?

— Oi, minä rukoilen, älkää viekö minua takaisin niitten luokse, sopersi hän, — älkää viekö minua niitten luokse!

Mies ja vaimo katsahtivat toisiinsa. Juuri viime aikoina, syksystä alkaen, heillä oli ollut aikomus ottaa oppilas, joka asuisi heidän luonaan, joku tyttönen, joka ilahduttaisi heidän pettyneitten toiveitten varjostamaa asuntoaan. Ja nyt tuli asia heti ratkaistuksi.

— Suostutko? kysyi Hubert.

Hubertine vastasi verkkaan, tyynellä äänellään:

— Suostun kyllä.

He ryhtyivät heti suorittamaan muodollisuuksia. Hubert läksi kertomaan seikkailua Beaumontin pohjoispiirin rauhantuomarille, herra Grandsire'lle, joka oli hänen vaimonsa serkku ja ainoa sukulainen, mitä tämä oli tavannut mentyään naimisiin. Herra Grandsire otti huolekseen kaikki, kirjotti köyhäinhoitohallitukseen, missä Angélique helposti tunnettiin matrikkelinumeron avulla, ja sai suostumuksen siihen, että tämä saisi jäädä oppilaana Hubertien luokse, jotka olivat erittäin kunnon ihmisten maineessa. Piirikunnan apulaistarkastaja tuli merkitsemään asiaankuuluvat seikat kasvattikirjaan ja teki samalla uuden isännän kanssa sopimuksen, jossa tämä sitoutui kohtelemaan lasta lempeydellä, pitämään hänet siistinä, antamaan hänen käydä koulussa ja kirkossa sekä pitämään hänellä oman omituisen vuoteen. Köyhäinhoitohallitus puolestaan sitoutui maksamaan hänelle korvausta ja hankkimaan pukimet, ohjesääntöjensä mukaan.

Kymmenen päivän perästä kaikki oli kunnossa. Angélique nukkui ylhäällä puutarhanpuoleisessa ullakkokamarissa; hän oli jo saanut ensimmäiset oppitunnit koruompelussa. Sunnuntaiaamuna ennen kirkkoonlähtöä Hubertine avasi hänen läsnäollessaan työhuoneen vanhan kaapin, missä hän säilytti hienoja kultalankoja. Hänellä oli kädessään kirjanen, jonka hän pani erään laatikon pohjalle, sanoen:

— Katso, mihin minä panen tämän, jotta voit saada sen, jos haluat sitä, ja että muistaisit.

Kun Angélique samana aamuna astui kirkkoon, tuli hän jälleen kulkemaan pyhän Agneksen portin alitse. Viikolla oli yrittänyt suveta, mutta sitten oli pakkanen jälleen tullut niin ankarana, että veistokuvien puoleksi sulanut lumi oli jäätynyt monimuotoisiksi rypäleiksi ja neulasiksi. Neitsyet olivat nyt ylt'yleensä jään verhoamina, läpikuultavat puvut lasipitsein koristettuina. Dorotea kantoi soihtua, jonka sula, kirkas metalli valui hänen käsistään; Cecilialla oli hopeinen kruunu, josta varisi kimaltelevia helmiä; Agatan pihtien raatelema rinta oli kristallipanssarilla peitetty. Ja otsikon korkokuvakohtaukset ja holvikaarien pienet neitsyet näyttivät siltä kuin olisivat ne jo satoja vuosia olleet tällä tavoin ikäänkuin jättiläissuuruisen pyhäinjäännöslippaan lasiruutujen ja jalokivien takana. Agnes itse oli verhottu kuninkaalliseen vaippaan, joka oli kudottu valosäteistä ja kirjailtu tähdillä. Hänen karitsallaan oli timanttivilla, hänen palmunsa oli tullut taivaanväriseksi. Koko portti loisti puhtaassa, tuikeassa pakkasessa.

Angélique muisti yötä, jonka hän oli viettänyt tässä neitsyitten turvissa. Hän nosti silmänsä ja hymyili heille.

II.

Beaumontin muodostaa oikeastaan kaksi kokonaan erillään olevaa ja erilaista kaupunkia: kukkulan laella sijaitseva Beaumont-l'Eglise, Kirkko-Beaumont, jossa on vanha, kahdenneltatoista vuosisadalta peräisin oleva tuomiokirkko, seitsemänneltätoista vuosisadalta oleva piispankartano ja lähes tuhatkunta asukasta, sullottuina ahtaitten katujen perukoihin; ja kukkulan juurella, Ligneul-joen rannalla sijaitseva Beaumont-la-Ville, Kaupunki-Beaumont, entinen etukaupunki, joka kukoistavien pitsi- ja palttinatehtaittensa vaikutuksesta on rikastunut ja kasvanut, joten siinä nyt on lähes kymmenentuhatta asukasta sekä avaroita toreja ynnä kaunis, uudenaikainen alimaaherran virastotalo. Kaupungin molempien alueitten, pohjois- ja eteläpiirin välillä ei näinollen ole juuri muuta yhteyttä kuin hallinnollinen. Vaikka Beaumont-l'Eglise on vain noin kolmenkymmenen penikulman päässä Pariisista, jonne pääsee kahdessa tunnissa, tuntuu sentään siltä kuin se olisi vieläkin suljettuna vanhojen suojamuuriensa sisään, joista ei kuitenkaan ole jäljellä muuta kuin kolme porttia. Sillä on pysyväinen, erikoinen asujamistonsa, joka viettää siinä samankaltaista olemassaoloa kuin heidän esi-isänsä ovat siinä viettäneet isästä poikaan jo viiden vuosisadan ajan.

Tuomiokirkko selittää kaiken, se on aiheuttanut kaiken ja säilyttää kaiken. Se on kuin äiti, kuningatar, se kohoaa mahtavan suurena keskellä pientä, matalaa taloryhmää, mikä on kuin poikue tuomiokirkon jäykkien kivisiipien suojassa. Siinä asutaan vain sitä varten ja sen turvin; käsityöläiset työskentelevät, kauppiaat myövät tavaroitaan vain elättääkseen, verhotakseen ja ylläpitääkseen sitä ja sen pappiskuntaa; ja jos joskus tapaa jonkun porvarishenkilön, niin ovat ne vain hävinneitten joukkojen viimeisiä uskollisia rippeitä. Kirkko sykkii keskellä, kadut ovat kukin sen suonia, kaupunki elää ja hengittää vain sen kautta. Siitä koko tuo muinaisaikainen henki, tuo uskonnollisen harras menneisyyden horros-uni, tuo maailmasta eristäytynyt yhdyskunta, joka sitä ympäröi, huokuen vanhaa rauhan ja uskon sulotuoksua.

Ja kaikista tämän salaperäisen kaupungin taloista oli Hubertien talo, jossa Angélique tästä lähtien oli asuva, kaikkein lähimpänä tuomiokirkkoa, aivan sen kylkeen painautuneena. Oikeuden rakentaa siihen, kahden tukimuurin väliin, oli varmaan antanut joku entisajan kirkkopaimen, joka tahtoi kiinnittää tämän koruompelijaan suvun esi-isän vakituiseksi messupaitojen tekijäksi, sakariston tarpeiden hankkijaksi. Eteläpuolella varjosti pientä puutarhaa tuomiokirkon valtava runko: ensin sivukappelien kehä, joitten ikkunain alla oli kasvisarakkeita, sitten päälaivan korkea runko, jota tukipilarit kannattivat, sitten lyijylevyillä peitetty laaja katto. Aurinko ei milloinkaan päässyt tunkeutumaan puutarhan perukkaan asti, vain muratit ja puksipuut siellä rehottivat. Mutta tuon jättiläiskorkean kirkonharjan sinne heittämä varjo oli kuitenkin hyvin vieno, jonkinlainen uskonnollinen, haudanomainen ja puhdas hämäryys, joka tuoksui hyvältä. Kirkon tornit eivät päästäneet tuohon rauhallisen vilpoisaan vihertävään puolihämärään muuta kuin kellojensa kuminan. Mutta sen värinä tuntui koko tuossa kirkon seinään painautuneessa, sen kiviin kiinni juuttuneessa talossa. Se värähti kaikista kirkonmenojen äänistä, juhlamessut, urkujen humina, laulajien äänet, vieläpä uskovaisten ahdistetut huokauksetkin hymisivät sen jokaisessa huoneessa, tuudittivat sitä näkymättömästä maailmasta lemahtavalla pyhällä henkäyksellä; tuntuipa toisinaan haalean seinän läpi tunkeutuvan suitsutussavun tuoksuakin.

Viisi vuotta kasvoi Angélique siinä ikäänkuin luostarissa, kaukana maailmasta. Hän meni ulos vain sunnuntaisin iltamessua kuuntelemaan, sillä Hubertine oli hankkinut luvan saada olla panematta häntä kouluun, missä hän pelkäsi hänen saavan huonoja vaikutuksia. Tuo vanhanaikuinen pieni talo hiljaisine, varjoisine puutarhoineen oli koko hänen maailmansa. Hänen hallussaan oli valkeaksi kalkittu kamari ullakolla. Aamulla hän tuli pohjakerroksessa olevaan keittiöön syömään aamiaista, sitten hän meni toisessa kerroksessa olevaan työhuoneeseen ryhtyäkseen työhön. Nämä huoneet ynnä tornissaan kiertävät portaat olivat ainoat paikat, joissa hän päivittäin liikkui, — juuri vanhanaikaisimmat, läpi aikojen säilyneet paikat, sillä hän ei koskaan käynyt Hubertien omassa huoneessa eikä alakerran salissakaan juuri muuten kuin läpikulkiessaan, jotka viimemainitut huoneet olivat enimmän nuorentuneet ajan makusuunnan mukaan. Salissa oli palkit kipsillä rapattu; kattoa koristi palmunlehtikarniisi vastaavine keskusruusukkeineen; suurikukkaiset seinäpaperit olivat ensimmäisen keisarikunnan ajalta, samoin kuin valkoinen marmoriuuni ja mahonkinen huonekalusto, pieni pöytä, sohva ja neljä samettipäällyksistä nojatuolia. Niinä harvoina kertoina, kun hän viipyi siellä uudistamassa ikkunaan näytteille ripustettua koruompeluvalikoimaa, näki hän ulos silmätessään saman muuttumattoman aukeaman, pyhän Agneksen porttiin päättyvän kadun: joku kirkkoonmenijä työnsi ovipuoliskoa, joka sulkeutui jälleen äänettömästi, vastapäätä olevat kultasepän ja kynttilänvalajan puodit, joitten öylättirasiat ja vahakynttilät olivat riveissä nähtävänä, näyttivät aina tyhjiltä. Ja itse unettavassa ilmassakin tuntui koko tuon vanhan kaupungin ja sen katujen, piispankartanon takana kulkevan Kunniakadun, Kultaseppäinkatuun yhtyvän Isonkadun, Luostaritorin ja sen laidassa kohoavien kahden tornin luostarinomainen rauha, se laskeutui laimean päivänvalon mukana verkalleen tyhjälle kivikadulle.

Hubertine oli ottanut täydentääkseen Angéliquen opinnot. Hänellä oli muuten se vanhanaikainen mielipide, että nainen on kyllin oppinut, kun hän osaa oikeinkirjotusta ja neljä laskutapaa kokonaisilla luvuilla. Mutta hänen oli taisteltava oppilaan haluttomuutta vastaan, sillä tämä huvitteli katselemalla ikkunasta ulos, vaikka siellä ei ollut paljonkaan hauskaa nähtävää, kun ikkuna oli puutarhaan päin. Angélique ei juuri välittänyt muusta kuin lukemisesta; huolimatta sanelukirjotuksesta, johon käytettiin jotakin klassikkovalikoimaa, hän ei koskaan oppinut kirjottamaan sivuakaan virheettömästi. Hänellä oli kuitenkin soma käsiala, siro ja jäntevä, joka muistutti entisajan suurten naisten epäsäännöllistä käsialaa. Mitä tulee muihin oppiaineisiin, maantieteeseen, historiaan ja laskentoon, pysyi hän täysin tietämättömänä. Mitä hyötyä oli tietoviisaudesta? Ei niin mitään. Myöhemmin, Herran ehtoolliselle pääsemisensä aikaan hän opetteli katkismuksensa sanasta sanaan sellaisella uskoninnolla, että kaikki ihmettelivät hänen terävää muistiaan.

Ensimmäisenä vuonna joutuivat kasvatusvanhemmat usein lempeydestään huolimatta toivottomiksi. Angélique, josta näytti kehittyvän hyvin taitava koruompelija, aiheutti heille levottomuutta äkillisillä mielenkäänteillään, tullen usein käsittämättömän laiskaksi, oltuaan päiväkausia mallikelpoisen uuttera. Hän muuttui yhtäkkiä veltoksi ja luihuksi, varasti sokeria ja istui kasvot punaisina ja silmät laimeina; jos häntä nuhdeltiin, antoi hän äkäisiä vastauksia. Joskus, kun he tahtoivat häntä ojentaa, kävi hän rajuksi ja hillittömäksi, löi nyrkkiä ja polki jalkaa, ollen valmis kynsimään ja puremaan. Silloin he kauhistuneina peräytyivät tuon pienen pedon edestä, hänessä riehuvan pahuuden voima pelotti heitä. Mikä hän oikein oli? Mistä hän tuli? Tuollaiset löytölapset tulevat melkein aina paheen ja rikoksien poluilta. He olivat jo kaksi eri kertaa päättäneet luopua hänestä ja jättää hänet jälleen vaivaishoidon huostaan, katuen että olivat ottaneetkaan häntä luokseen. Mutta nämä pelottavat kohtaukset, joista koko talo vapisi, päättyivät aina samaan kyyneltulvaan, samaan hillittömään katumuksenpuuskaan, minkä vallassa lapsi heittäytyi maahan niin kovasti haluten rangaistusta, että hänelle täytyi kuin täytyikin antaa anteeksi.

Vähitellen Hubertine sentään sai valtaa hänen ylitseen. Hänen hyväsydämisyytensä, hänen ylevä, luja ja lempeä käytöksensä, hänen tervejärkisyytensä ja mielensä täydellinen tasapaino tekivät sen, että hän oli kuin luotu tähän kasvatustyöhön. Hän opetti hänelle kieltäymystä ja kuuliaisuutta, jotka hän asetti intohimon ja ylpeyden vastakohdaksi. Kuuliaisuus oli elämän ehto. Piti olla kuuliainen Jumalalle, vanhemmille, esivallalle. Oli olemassa kokonainen kunnioituksen pohjalle rakentuva järjestelmä, jonka ulkopuolella ihmistä odotti turmelus ja tuhoutuminen. Ja aina uuden sisunpurkauksen sattuessa hän, opettaakseen hänelle nöyryyttä, määräsi hänelle, ikäänkuin parannusharjotukseksi, jotakin alempiarvoista työtä, kuten astioitten pyyhkimistä tai keittiön lattian pesemistä; ja hän pysyi määräyksessään järkähtämättä loppuun asti, antaen tytön ryömiä polvillaan lattiakiviä hangaten, kunnes hänen sisunsa lauhtui ja mielensä suli. Erityisesti häntä huoletti lapsen tunteitten hillittömyys, hänen hyväilyjensä kiihkeys ja tulisuus. Useampia kertoja hän oli hämmästyksekseen nähnyt hänen suutelevan omia käsiään. Sitten Hubertine huomasi hänessä syntyvän kuvakiihkon, hän intoutui keräämään pieniä uskonnollisaiheisia kuvia, varsinkin Vapahtajan kuvia; ja eräänä iltana hän löysi hänet itkemässä puoleksi tiedottomana, pää pöytään valahtaneena, huulet kuvia vasten painettuna. Syntyi jälleen kauhea kohtaus, kun Hubertine otti ne häneltä takavarikkoon, hän itki ja parkui kuin tapettava. Siitä lähtien Hubertine piti häntä ankarassa kurissa, ei suvainnut hänen tuuliaan, pysytti hänet aina uutterassa työssä, masentaen hänet äänettömyydellä ja kylmyydellä, heti kun hän hänen äksystä katseestaan ja punottavista poskistaan huomasi veltostumisen oireita.

Muuten oli Hubertine keksinyt itselleen apulaisen vaivaishoitohallituksen kirjasesta. Aina kolmen kuukauden päästä, kun kantomies teki siihen merkinnät, pysyi Angélique allapäin iltaan asti. Hänen sydäntään viilsi kipeästi, jos hän sattumalta, ottaessaan kaapista kultapuolaa, huomasi kirjasen. Ja eräänä päivänä, kun hänellä taas oli raivoisa häijyyden puuska, jota ei mikään voinut hillitä, ja hän penkoi ja mullisti laatikkoa pohjia myöten, jäi hän äkkiä tyrmistyneenä seisomaan, nähdessään kirjasen edessään. Nyyhkytykset tukahduttivat häntä, hän heittäytyi kasvatusvanhempiensa jalkoihin sopertaen anteeksipyyntöjä ja sanoen, että he olivat tehneet väärin korjatessaan hänet taloonsa ja ettei hän ollut ansiollinen syömään heidän leipäänsä. Sen päivän jälkeen hän usein hillitsi kiukkunsa muistaessaan kirjaa.

Näin kasvoi Angélique kahdenteentoista ikävuoteensa asti, jolloin hänet oli laskettava Herran ehtoolliselle. Hänen ympäristönsä, tuon tuomiokirkon varjossa uinuvan, suitsutuksen tuoksua hengittävän, veisuun hyminästä väräjävän pienen kodin rauha edisti tuon villin vesan vähittäistä muodostumista parempaan päin, vesan, joka oli nyhdetty Herra tiesi mistä ja istutettu tuon pienoisen puutarhan salaperäiseen maahan; sitä edisti myöskin tässä kodissa vietetty säännöllinen elämä, jokapäiväinen työ ja siinä vallitseva maailmasta tietämättömyys, joka oli niin täydellinen ettei edes tuon uneliaan kaupunginosan kaiku sinne ulottunut. Mutta etupäässä vaikutti tuohon muuttumiseen aviopuolisoitten suuri keskinäinen rakkaus, joka näytti siltä kuin olisi joku parantumaton tunnonvaiva sitä laajentanut. Mies koetti lakkaamatta poistaa vaimonsa muistosta sitä vääryyttä, minkä hän oli hänelle tehnyt menemällä hänen kanssaan naimisiin vastoin hänen äitinsä tahtoa. Kun heidän lapsensa kuoli, oli hän selvästi tuntenut että vaimo luki tämän rangaistuksen hänen syykseen, ja hän koetti tehdä kaikkensa saadakseen sen anteeksi. Se olikin tapahtunut jo aikoja sitten, vaimo tunsi nyt häntä kohtaan jumaloivaa rakkautta. Toisinaan hän epäili tätä, ja tämä epäily synkensi hänen elämäänsä. Ollakseen varma siitä, että tuo jäykkäluontoinen äiti-vainaja oli leppynyt haudassaan, olisi hän tahtonut saada jälleen lapsen. Tämä anteeksiannon-lapsi oli heidän ainoa toivonsa, ja hän lähestyi vaimoaan kuin uskovainen jumalaansa, palvoen häntä tuollaisella hartaalla aviollisella rakkaudella, joka on palava ja puhdas kuin alati jatkuva kihlausaika. Vaikkakaan hän oppilaan läsnäollessa ei suudellut häntä edes hiuksille, niin joka kerta, kun hän astui heidän yhteiseen huoneeseensa, tunsi hän vielä nytkin, kaksikymmenvuotisen yhteiselämän jälkeen, samanlaista liikutusta kuin nuori aviomies hääiltana. Tämä huone oli näköjään vaatimaton, valkoiseksi ja harmaaksi maalattu, seinillä sinikukkaiset paperit ja pähkinäpuiset huonekalut kretongilla päällystetyt. Sieltä ei koskaan kuulunut melua eikä kolinaa, mutta siellä oli hieno hellyyden tuoksu, joka vaikutti lämmittävästi koko taloon. Ja Angélique tuli täten kuin kylpemään hellyydessä, missä hän kasvoi hyvin tuntehikkaaksi ja hyvin puhtaaksi.

Eräs kirja täydensi työn. Eräänä aamuna, kun hän penkoi muuatta työhuoneen tomuista hyllyä, löysi hän käytännöstä pois joutuneitten koruompeluvälineitten joukosta hyvin vanhan kirjan, jonka nimi oli Kultainen Legenda. Se oli painettu vuonna 1549 ja sen kirjottaja oli Jacques de Voragine. Sen oli varmaan joskus ostanut joku messupukumestari kuvien vuoksi, jotka olivat täynnä hyödyllisiä tietoja pyhimyksistä. Pitkään aikaan ei Angélique välittänyt juuri muusta kuin kuvista, noista vanhoista hurskaista puupiirroksista, jotka viehättivät häntä. Heti kun hän sai luvan leikkiä, otti hän kellertäviin vasikannahkakansiin sidotun nelitaitteis-niteen ja selaili sitä verkalleen: ensin suojusnimiö, joka oli painettu punaisella ja mustalla ja varustettu kustantajan nimellä ja osotteella; sitten varsinainen nimiö, jossa oli kahtapuolta neljän evankelistan ympyräkuvat sekä alhaalla Itäisen maan tietäjät kunnioittamassa Jeesuslasta ja ylhäällä kuoleman voittamista esittävä kuva, jossa Vapahtaja polkee luita jalkainsa alle. Senjälkeen seurasi kuva toisensa perästä, koristeltuja alkukirjaimia, suuria ja keskikokoisia piirroksia tekstissä ja pitkin sivuja: Marian ilmestys, jossa suuri enkeli kietoo säteittensä sisään pienen, hennon Marian; viattomain lasten surma, jossa julma Herodes seisoo keskellä pienten ruumiitten kasaa; Jeesuksen syntymä, jossa Jeesus makaa seimessä neitsyt Marian ja vahakynttilää kantavan Joosefin keskellä; pyhä Johannes Almunantaja jakelemassa köyhille; pyhä Matias särkemässä epäjumalankuvaa; pyhä Nikolai piispanpuvussa, oikealla puolellaan ammeessa seisovia lapsia; ja kaikki naispuoliset pyhimykset, Agnes, rinta miekan lävistämänä, Kristiina, jolta rinnat reväistään pihdeillä irti, Genoveva karitsainsa seuraamana, Juliana ruoskittavana, Anastasia poltettavana, Maria Egyptiläinen erämaassa katumusta harjottamassa, Magdalena astia hyvänhajuista voidetta kädessään. Ja paljon muita vielä, joita jokaista katsoessa tunsi yhä suurempaa kauhua ja sääliä, aivan kuin kuunnellessaan jotakin samalla haavaa hirmuista ja suloista satua, joka kouristaa sydäntä ja nostaa vedet silmiin.

Mutta Angéliquessa heräsi vähitellen halu tietää tarkemmin, mitä kukin näistä piirroksista esitti. Alussa nuo kaksi tiheätekstistä palstaa ja niitten kellastuneella paperilla pikimustina kiemurtelevien goottilaiskirjainten outo ulkonäkö pelottivat häntä. Mutta hän tottui siihen, sai selville kirjaimet, ymmärsi lyhennykset ja supistukset ja oppi arvaamaan vanhanaikuisten lausepartten ja sanojen merkityksen. Lopulta hän luki sujuvasti, ihastuksissaan kuin jonkun salaisuuden perille päästyään ja riemuissaan aina kun selvisi voittajana jostakin uudesta pulmasta. Tuon vaivalloisen pimeyden takaa ilmestyi kokonainen säihkyvä maailma. Hän astui kuin taivaalliseen loisteeseen. Entisiä kuivia ja kylmiä klassikkojaan hän ei enää muistanutkaan. Legenda yksin sai hänet innostumaan. Pää käsien välissä hän istui sen yli kumartuneena, se kiehtoi hänet kokonaan, niin ettei hän enää lainkaan elänyt jokapäiväistä elämää, vaan unhotti ajan kulunkin katsellessaan tuntemattomuuden pohjasta suurena kirkastuvaa unelmien maailmaa.

Jumala on hyvä ja hurskas, ja niin ovat pyhimyksetkin alusta alkaen. He ovat ennakolta valittuja, äänet ilmottavat heidän syntymistään, heidän äitinsä näkevät merkillisiä unia. Kaikki ovat kauniita, voimakkaita, voitollisia. Kirkas hohde on heidän ympärillään, heidän kasvonsa loistavat. Dominikuksella on tähti otsallaan. He lukevat ihmisten sisimmät aivotukset, he lausuvat ääneen mitä toiset ajattelevat. Heillä on ennustamisen lahja, ja heidän ennustuksensa käyvät aina toteen. Heitä on lukematon paljous, heidän joukossaan on piispoja ja munkkeja, neitsyitä ja porttoja, kerjäläisiä ja kuninkaallisen huoneen jäseniä, alastomia, juurilla eläviä erakoita ja peurojen kanssa luolissa asuvia vanhuksia. Heidän kaikkien elämäkertansa on samanlainen: he kasvavat Kristukselle, uskovat häneen, kieltäytyvät uhraamasta väärille jumalille, joutuvat kidutettaviksi ja kuolevat kunnian ihanuudessa. Vainot saavat keisarit väsyksiin. Andreas saarnaa ristiinnaulittuna kaksi päivää kahdellekymmenelletuhannelle ihmiselle. Joukkokääntymyksiä tapahtuu, neljäkymmentätuhatta ihmistä kastetaan yhdellä kertaa. Jolleivät kansanjoukot käänny nähdessään ihmeen tapahtuvan, pakenevat he kauhun valtaamina. Pyhimyksiä syytetään noituudesta, heille annetaan ongelmia ratkaistavaksi ja he selvittävät ne, heitä pannaan väittelemään oppineitten kanssa ja nämä jäävät mykiksi. Kun heidät viedään temppeliin uhrattavaksi, kaatuvat epäjumalat heti heidän henkäyksestään ja menevät murskaksi. Eräs neitsyt sitoo vyönsä Venuksen kaulaan, ja tämä hajoaa tomuksi. Maa järisee, Dianan temppeli luhistuu raunioiksi salaman iskusta. Ja kansat nousevat kapinaan, sisällisiä sotia syttyy. Silloin tapahtuu usein, että pyövelit pyytävät kastetta ja kuninkaat polvistuvat köyhien, ryysyisten pyhimysten eteen. Sabina pakenee kotitalostaan. Paula jättää viisi lastaan ja kieltäytyy kylvyistä. Lihan kidutukset ja paastot puhdistavat heitä. He eivät nauti vehnää eikä öljyä. Germanus sirottaa tuhkaa ruokaansa. Bernhard ei enää osaa erottaa ruokia toisistaan, hän ei tunne muuta kuin puhtaan veden maun. Agaton pitää kolme vuotta kiviä suussaan. Augustinus on epätoivoissaan tekemästään synnistä, pitäen huvitteluna sitä että on katsonut koiran juoksua. Varallisuudella ja terveydellä ei ole mitään arvoa, iloa tuottavat vain kieltäymykset, jotka kuolettavat ruumista. Ja näin he voiton saatuaan elävät puutarhoissa, missä kukat ovat tähtiä ja puiden lehdet laulavat. He tappavat lohikäärmeitä, he nostavat ja tyynnyttävät myrskyjä, he joutuvat haltioihinsa ihastuksesta saadessaan omistaa kaksi kyynärää maata. Leskivaimot pitävät huolta heidän tarpeistaan heidän eläessään ja saavat unessa käskyn mennä heidät hautaamaan, kun he ovat kuolleet. Heille tapahtuu merkillisiä asioita, ihmeellisiä seikkailuja, yhtä kauniita kuin romaaneissa. Ja kun satojen vuosien kuluttua avataan heidän hautojaan, lemahtaa sieltä hyviä tuoksuja.

Mutta näitä pyhimyksiä vastassa on siellä paholaisia, ääretön paljous paholaisia. »Ne lentelevät usein meidän ympärillämme kuin kärpäset ja täyttävät ilman vailla määrää. Ilma on yhtä täynnänsä perkeleitä ja pahoja henkiä, kuin auringon säde on täynnänsä atoomeja. Ne ovat kuin tomu.» Ja heidän välillään syntyy iankaikkinen taistelu. Pyhimykset saavat aina voiton, ja aina on heidän uudestaan saavutettava voittonsa. Mitä enemmän paholaisia ajaa pois, sitä useampia saapuu tilalle. Niitä lasketaan kuusituhatta kuusisataa kuusikymmentäkuusi yhdessä ainoassa naisessa, jonka Fortunatus pelastaa. Ne riehuvat, puhuvat ja huutavat riivattujen suun kautta ja ne ravistelevat näiden ruumista kuin tuulispää. Ne menevät heidän sisäänsä nenästä, korvista ja suusta, ja poistuvat heistä suurella kiljunnalla monipäiväisten kauheitten taistelujen perästä. Joka tienkäänteessä vääntelehtii riivattu, pyhä mies kulkee ohi ja rupeaa taistelemaan. Basilius painiskelee hartiavoimin pelastaessaan erästä nuorta miestä. Makariuksen ollessa nukkumassa hautojen keskellä rupeavat paholaiset häntä ahdistamaan ja hän taistelee heitä vastaan koko yön. Enkelienkin täytyy vainajien vuoteitten ääressä rusikoida paholaisia, saadakseen haltuunsa sielun. Toisin kerroin taas taistelu muodostuu vain kilpailuksi älyssä ja oveluudessa. Tehdään sukkelia temppuja, keksitään viekkaita juonia. Apostoli Pietari ja Simon velho taistelevat ihmeillä. Saatana, joka käy ympäri, pukeutuu kaikenkaltaisiin valheasuihin, ottaa naisen muodon, sukeutuu pyhimykseksikin. Mutta heti kun hänet on voitettu, näyttäytyy hän kaikessa rumuudessaan: »Kuin musta kissa, joka on koiraa suurempi, jolla on isot ja tultasuitsevat silmät, pitkä ja verinen kieli aina napaan asti ulottuva, häntä kiemurainen ja pystyyn nostettu, näyttäen hänen peränsä, josta hirmuinen haju käy ulos.» Se on kaikkivallitsevana ajatuksena, se on yhteinen suuri vihollinen. Sitä peljätään ja sitä pilkataan. Vieläpä tehdään hänelle petostakin. Ja vaikka hänen tulikattilansa näyttävätkin niin julmilta, jää hän kuitenkin lopulta aina siksi, jota vedetään nenästä. Mitä sopimuksia hän tekeekin, riistetään ne häneltä joko väkivallalla tai viekkaudella. Heikot naisetkin lyövät hänet maahan, Margareeta murskaa jalallaan hänen päänsä, Juliana ruhjoo hänet lyömällä häntä kahleillaan. Se aiheuttaa jonkinlaisen iloisen turvallisuuden; pahuus joutuu halveksituksi, koska se on voimaton, hyvyys on aina varma, sillä hyve on ylivoimainen. Ei tarvitse muuta kuin tehdä ristinmerkki, niin saatana ei voi mitään, vaan pakenee ulvoen. Kun neitsyt tekee ristinmerkin, niin koko helvetti kukistuu.

Tässä pyhimysten ja saatanan välisessä taistelussa esiintyy hirveitä kidutuksia, joita vainoojat panevat toimeen. Pyövelit sivelevät marttyyrejä hunajalla ja jättävät heidät kärpästen käsiin; antavat heidän kävellä avojaloin lasinsiruissa taikka hehkuvilla hiilillä; laskevat heidät kuoppiin, joissa on ilkeitä matelijoita; ruoskivat heitä lyijykuulilla varustetuilla ruoskilla; naulaavat heidät elävänä ruumisarkkuihin, jotka sitten heittävät mereen; panevat heidät riippumaan tukasta ja sytyttävät palamaan; valavat heidän haavoihinsa sammuttamatonta kalkkia, kiehuvaa pikeä ja sulatettua lyijyä; istuttavat heidät metallituoleihin, jotka on kuumennettu hehkuvan kuumiksi; painavat heidän päähänsä tulikuumia kypäreitä; kärventävät heidän ruumistaan soihduilla, murskaavat heidän reisiluunsa alasimella, puhkaisevat silmät, leikkaavat kielen, katkovat sormet yhden erältään. Ja kärsimyksillä ei ole tehoa, pyhimykset halveksivat niitä perinpohjin, heillä on vain kiire kärsimään enemmän ja he tuntevat siitä vain iloa. Ihmeet suojelevat heitä yhtämittaa, he väsyttävät pyövelinsä. Johannes juo myrkkyä saamatta siitä mitään vahinkoa. Sebastianus hymyilee nuoliparven lävistämänä. Toisinaan taas nuolet jäävät riippumaan ilmaan marttyyrin kahden puolen, taikka kääntyvät takaisin ampujaansa päin ja puhkaisevat häneltä silmät. He juovat sulatettua lyijyä kuin kylmää vettä. Jalopeurat heittäytyvät maahan heidän eteensä ja nuolevat heidän käsiään lauhkeina kuin karitsat. Pyhälle Laurentiukselle tuntuu halstari suloisen vilpoisalta. Hän huudahtaa: »Onneton, sinä olet paisunut toisen puolen, käännä toinenkin ja syö sitten, sillä se on kyllin paistunut.» Cecilia pannaan ammeeseen, joka on täynnä kiehuvaa vettä, ja »hän oli siellä ikäänkuin kylmässä paikassa eikä tuntenut ensinkään kuumuutta.» Kristiina tekee tyhjäksi kaikki kidutukset: hänen isänsä panee kaksitoista miestä pieksämään häntä ja nämä nääntyvät uupumuksesta; toinen pyöveli sitoo hänet rattaaseen ja sytyttää tulen alle, ja liekit leviävät ja surmaavat viisitoistasataa henkeä; hän heittää hänet mereen kivi kaulassa, mutta enkelit kannattavat häntä, Jeesus itse tulee alas kastamaan häntä ja antaa sitten pyhän Mikaelin tuoda hänet maihin; vielä uusi pyöveli sulkee hänet kyykäärmeitten joukkoon, jotka kiertyvät hyväillen hänen kaulansa ympäri, ja antaa hänen olla viisi päivää palavassa pätsissä, missä hän vain laulaa saamatta mitään vahinkoa. Vinsentius, joka saa kestää vieläkin enemmän, ei tunne kärsimystä: häneltä murretaan jäsenet, hänen ruumistaan raastetaan rautakartoilla kunnes sisälmykset tulevat ulos, hänet pistellään täyteen neuloja, häntä paahdetaan nuotiossa niin että veri tulvii hänen haavoistaan, hänet heitetään vankikoppiin jalat pölkkyyn naulattuna, ja vaikka hän on silvottuna ja kärvennettynä ja vatsa auki, niin hän yhä elää, ja hänen kidutuksensa ovat muuttuneet kukkien suloisuudeksi, suuri valkeus täyttää vankiluolan, hän lepää ruusuvuoteella ja enkelit laulavat hänen kanssaan. »Laulun suloinen sävel ja kukkain ihana tuoksu levisivät ympäri, ja kun vartiat sen näkivät, niin he kääntyivät uskoon, ja kun Dacius tämän kuuli, niin hän vihastui suuresti ja sanoi: Mitä me hänelle enempi teemme, me olemme voitetut.» Sellainen on kiduttajain huuto, lopputulos on aina joko heidän kääntymyksensä tai kuolemansa. Heidän kätensä halvaantuvat. He saavat äkillisen, väkivaltaisen lopun: kalanruodot tukehduttavat heidät, salamat iskevät heihin, vaunut särkyvät heidän altaan. Ja pyhimysten vankiholvit muuttuvat kaikki säteilevän valoisiksi, Maria ja apostolit kulkevat niihin esteettömästi läpi muurien. Taivas lähettää lakkaamatta apua ja tukea, sieltä tulee ilmestyksiä, näyttäytyypä itse Jumalakin avonaisessa taivaassa pitäen kädessään jalokivikruunua. Kuolemakin on iloinen, he halveksivat sitä. Omaiset riemuitsevat, kun joku heidän joukostaan sortuu. Araratin vuorella kuolee kymmenentuhatta ristiinnaulittua. Kölnin luona menee yksitoistatuhatta neitsyttä hunnien teurastettavaksi. Sirkuksissa luut ruskavat petojen hampaitten välissä. Kolmivuotiaana joutuu Quiricus, jonka Pyhähenki saattaa puhumaan kuin mies, marttyyrikuoleman uhriksi. Rintalapsetkin herjaavat pyöveleitä. Lihan halveksiminen kiihottaa tuskan taivaalliseksi nautinnoksi. Revittäköön, murskattakoon, poltettakoon sitä, se on hyvä vain; vielä ja yhä vielä, se ei tule koskaan kitumaan kyllin paljon; ja he kehottavat kaikki pistämään heidän rintaansa miekan tai keihään, mikä yksin voi heidät tappaa. Eulalia, seisoessaan roviolla herjaavan, sokaistuneen kansanjoukon keskellä, hengittää liekkiä sisäänsä kuollakseen pikemmin. Jumala täyttää hänen toivomuksensa, valkea kyyhkynen lentää hänen suustaan ja nousee taivaaseen.

Näitä lukiessaan Angélique ihmetteli. Tuollaiset kauhut ja sellainen voitonriemuinen ilo vaikuttivat häneen hurmaten, kohottivat hänet todellisuuden yläpuolelle. Mutta häntä huvittivat Legendassa myöskin toiset, vienommat kohdat, nimittäin eläimet, koko Noakin arkki, joka siinä toimi. Häntä huvittivat kaarneet ja kotkat, joitten tehtävänä oli ruokkia erakoita. Ja kuinka kauniita kertomuksia siinä oli leijonista! Palvelevaisesta leijonasta, joka kaivaa haudan Maria Egyptiläiselle; tulisesta leijonasta, joka vartioi pahojen talojen portilla, kun varakonsulit antavat viedä niihin neitsyitä; ja sitten Hieronymuksen leijonasta, jonka huostaan on uskottu aasi ja joka antaa varastaa sen ja hakee sen sitten takaisin. Siellä oli myöskin susi, joka tulee synnintuntoon ja tuo takaisin varastamansa sian. Bernhard julistaa kirouksen kärpäsien ylitse, ja nämä putoavat kuolleina maahan. Remigius ja Blasius ruokkivat lintuja pöydältään, siunaavat niitä ja parantavat ne terveiksi. Fransiskus, »jolla oli suuri kyyhkysen lempeys», saarnaa linnuille, kehottaen heitä rakastamaan Jumalaa. »Yksi lintu, jota sirkaksi kutsutaan, istui viikunapuussa, ja Fransiskus ojenti kätensä ja kutsui sitä lintua, ja hän totteli nopeasti ja tuli hänen kädellensä. Ja hän sanoi hänelle: Laula, sisareni, ja ylistä meidän Herraamme. Ja lintu rupesi kohta laulamaan, ja ei mennyt pois ennenkuin hän hänen lupasi.» Tämä oli Angéliquelle jatkuvan huvituksen aiheena, se antoi hänelle ajatuksen kutsua pääskysiä ja odottaa sitten uteliaana, tulevatko ne. Sitten siellä oli kertomuksia, joita hän ei voinut kertaakaan lukea tulematta kipeäksi naurusta. Kristofer, lempeä jättiläinen, joka kantoi Jeesusta, saattoi hänet nauramaan vedet silmissä. Hän oli menehtyä lukiessaan maaherran epäonnistuneesta seikkailusta Anastasian kolmen palvelijaneidon kanssa, kun hän menee heitä tapaamaan keittiöön ja suutelee patoja ja pannuja, luullessaan suutelevansa heitä. »Hän meni ulos sangen mustana ja rumana muodoltaan ja muuttuneilla vaatteilla. Ja kun hänen palvelijansa, jotka odottivat ulkona, näkivät hänet senkaltaisena, niin he ajattelivat, että hän oli muuttunut piruksi. Silloin he löivät häntä kepeillä ja pakenivat ja jättivät hänet aivan yksin.» Mutta kaikkein hurjimmin hän nauroi silloin kun pirua kuritettiin, varsinkin kun Juliana, jota hän vankiluolassa kiusasi, antoi hänelle aika saunan rautakahleillaan. »Silloin tuomari käski noutaa Julianan, ja kun hän tuli ulos, veti hän pirua perässään, joka huusi sanoen: Hyvä rouva Juliana, älkää tehkö minulle enää pahaa! Vaan Juliana veti häntä sillä tavalla koko turun poikki ja heitti hänet viimein saastaiseen kuoppaan.» Taikka sitten hän ommellessaan kertoi Huberteille legendoja, jotka olivat mielenkiintoisempia kuin sadut. Hän oli lukenut ne niin moneen kertaan, että hän osasi ne ulkoa. Hän kertoi tarun seitsemästä unikeosta, jotka lähdettyään vainoa pakoon nukkuivat eräässä luolassa kolmesataa seitsemänkymmentäseitsemän vuotta ja joitten herääminen niin suuresti hämmästytti keisari Teodosiusta; pyhän Klemensin tarinan, joka on täynnä loppumattomia, odottamattomia ja liikuttavia seikkailuja, kun suuret onnettomuudet hajottavat kokonaisen perheen, isän, äidin ja kolme poikaa, ja nämä lopulta tulevat jälleen yhteen mitä kauneimpien ihmeitten kautta. Hän itki liikutuksesta, hän näki niistä unta öisin, hän ei enää elänytkään muualla kuin tässä murheen- ja riemun-kylläisessä ihmemaailmassa, jossa esiintyvät kaikki hyveet, saaden palkakseen kaikki ilot.

Kun Angélique kävi ensi kerran Herran ehtoollisella, tuntui hänestä kuin olisi hän liikkunut kuin pyhimykset, kahden kyynärän korkeudella maasta. Hän oli alkuaikaisen kirkon nuori kristitty, joka antoi itsensä kokonaan Jumalan käsiin, sillä hän oli oppinut kirjasta, ettei hän voinut tulla pelastetuksi ilman armoa. Hubertit olivat tavallisia yksinkertaisia uskovaisia: he kävivät messussa sunnuntaisin ja rippikirkossa suurina juhlina, tehden sen nöyrien sielujen hiljaisella uskolla, jossakin määrin myös perintätottumuksen ja ostajapiirinsä vaikutuksesta, sillä messupukujen tekijät olivat isästä poikaan harjottaneet säännöllistä Herran ehtoollisella käyntiä. Hubert keskeytti toisinaan ompelukehyksen pingottamisen kuunnellakseen kun Angélique luki pyhimystarujaan, ja tunsi niistä samanlaista väristystä kuin hänkin, ikäänkuin kevyt henkäys näkymättömästä maailmasta olisi leyhyttänyt hänen tukkaansa. Hänessä oli melkoinen määrä tunteellisuutta, hän itki nähdessään Angéliquen valkopukuisena. Tuo päivä oli kuin unta, he palasivat kirkosta ihmeissään ja väsyneenä kumpikin. Hubertinen täytyi torua heitä illalla, sillä hän oli järkevä ja tuomitsi kaikenlaisen liiottelun, hyvissäkin asioissa. Siitä lähtien hänen piti taistella hillitäkseen Angéliquen uskonintoa, erittäinkin sitä anteliaisuuskiihkoa, mikä tämän oli vallannut. Fransiskuksella oli köyhyys rakastettunaan, Julianus Almunantaja kutsui köyhiä herroikseen, Gervasius ja Protesius pesivät heidän jalkansa ja Martinus jakoi heidän kanssaan viittansa. Ja lapsi tahtoi noudattaa Lucian esimerkkiä ja myydä kaikki voidakseen antaa kaikki. Hän oli luopunut ensin omista pikku tavaroistaan, sitten hän alkoi ryöstää taloa. Mutta mitan kukkuraksi tuli vielä se, että hän antoi ansiottomille ja kunnottomille ilman erotusta avoimin käsin. Kun häntä eräänä iltana pari päivää hänen Herran ehtoollisella käymisensä jälkeen nuhdeltiin sen takia, että hän oli heittänyt ikkunasta liinavaatteita jollekin juopolle naiselle, joutui hän entiseen tapaansa hillittömään raivoon, riehuen kamalasti. Sitten hän häpeän musertamana tuli sairaaksi ja makasi vuoteessa kolme päivää.

Mutta viikot ja kuukaudet vierivät. Kaksi vuotta oli kulunut, Angélique oli neljäntoista vuoden vanha ja alkoi kehittyä naiseksi. Kun hän luki Legendaa, niin hänen korvissaan humisi ja veri tykytti hänen ohimojensa pienissä, sinertävissä suonissa, ja hän tunsi nyt sisarellista hellyyttä sen neitsyitä kohtaan.

Neitsyys on enkelien sisar, siihen sisältyy kaiken hyvän omistus, sielunvihollisen kukistus, uskon voitto. Se tuottaa armon, se on voittamaton täydellisyys. Pyhähenki tekee Lucian niin painavaksi, ettei tuhat miestä eikä viisi paria härkiä jaksa vetää häntä huonoon paikkaan, johon maaherra on määrännyt hänet vietäväksi. Muuan maaherra, joka yrittää suudella Anastasiaa, tulee sokeaksi. Kidutettaessa ilmenee neitsyitten puhtaus loistavasti. Kun rautapiikit raastavat haavoille heidän valkoisen ihonsa, vuotaa niistä veren asemesta maitoa. Kymmeneenkin kertaan esiintyy kertomus kristitystä neidosta, joka omaisiaan paeten verhoutuu munkin kaapuun, ja kun hänen syytetään tehneen väkivaltaa jollekin seudun nuorelle tytölle, kestää hän panettelut vastustamatta ja saattaa sitten panettelijat riemullisesti häpeään, kun hänen viaton sukupuolensa tulee ilmi. Eugenia viedään täten tuomarin eteen, tuntee tämän omaksi isäkseen, repäisee kaapunsa ja näyttää itsensä. Siveyden säilyttämiseksi on taisteltava lakkaamatta, lihan himo syntyy aina uudestaan. Pyhimysten viisaus saattaakin heidät peljäten karttamaan naisia. Maailma on täynnä pauloja, ja erakot menevät erämaahan, missä ei ole naisia. He kamppailevat hirmuisesti, ruoskivat itseään, heittäytyvät alastomina piikkipensaisiin tai lumikinoksiin. Eräs erakko peittää sormensa vaipallaan, taluttaessaan äitiään kahlauspaikan poikki. Eräs marttyyri, joka ollessaan kiinnisidottuna joutuu huonon naisen kiusattavaksi, puraisee kielensä poikki ja sylkäisee sen naisen silmille. Fransiskus tunnustaa, että hänen suurin vihollisensa on hänen oma ruumiinsa. Bernhard huutaa: varkaita! varkaita! puolustaakseen itseään asuntonsa emäntää vastaan. Kun eräs nainen suutelee paavin kättä, kun tämä antaa hänelle ehtoollisieipää, sivaltaa paavi kätensä poikki ja neitsyt Maria panee sen jälleen paikalleen. Aviopuolisoitten eroamiselle annetaan suuri kunnia. Aleksius, rikas, naimisissa oleva mies, opettaa vaimolleen siveyttä ja lähtee pois hänen luotaan. Naimisiinmeno tapahtuu vain kuolemaa varten. Justiina, jota kidutetaan Kyprianuksen silmäin edessä, kestää tuskat, käännyttää hänet ja menee yhdessä hänen kanssaan kuolemaan. Cecilia, jota enkeli rakastaa, ilmaisee tämän salaisuuden hääiltana puolisolleen Valerianukselle, ja Valerianus ei tahdo häneen kajota, vaan vaatii tulla kastetuksi, saadakseen nähdä enkelin. Hän löysi huoneessansa Cecilian puhumassa enkelin kanssa, ja enkeli piti kädessään kahta ruusukruunua ja antoi niistä toisen Cecilialle ja toisen Valerianukselle ja sanoi: »Säilyttäkää nämä kruunut tahrattomalla sydämellä ja ruumiilla.» Kuolema on rakkautta voimakkaampi, siinä ilmenee olemassaolon halveksiminen. Hilarius rukoilee Jumalaa kutsumaan taivaaseen tyttärensä Apian, jotta tämä ei joutuisi naimisiin; tytär kuolee, ja hänen äitinsä pyytää isää kutsuttamaan samaten pois hänetkin, mikä tapahtuukin. Itse neitsyt Maria riistää naisilta heidän sulhasensa. Eräs ylimys, Unkarin kuninkaan sukulainen, luopuu nuoresta, ihanan kauniista morsiamestaan heti kun Maria ilmestyy kilpailemaan. »Äkkiä ilmestyi Pyhä Neitsyt, sanoen hänelle: Jos minä olen niin kaunis kuin sinä sanot, niin minkätähden hylkäät minut ottaaksesi toisen?» Ja ylimys kihlautuu neitsyt Marialle.

Kaikkien näitten pyhäin ihmisten joukossa oli Angéliquella mielipyhimyksensä, joitten tarinat tunkivat syvälle hänen sydämeensä ja vaikuttivat häneen ojentavasti. Siten viehätti häntä ylhäissyntyinen, viisas Katariina, joka osottaa omistavansa kaiken maailman tiedon, väitellessään viidensadan oppineen kanssa, jotka keisari Maksimus lähettää hänen vastustajikseen. Hän saattaa heidät hämmentymään ja vaikenemaan. »He hämmästyivät eivätkä taitaneet mitään sanoa, vaan olivat kaikki ääneti. Ja keisari pilkkasi heitä, että he olivat häpeällä antaneet nuoren tytön voittaa itsensä.» Silloin nuo viisisataa menevät hänen eteensä ja ilmottavat kääntyvänsä. »Ja kun tiranni tämän kuuli, niin hän puuskui vihaa ja antoi käskyn, että heidät piti kaikki elävältä poltettaman keskellä kaupunkia.» Angéliquen silmissä Katariina oli juuri sellainen ylivoimaisen viisauden ja kauneuden perikuva, jollaiseksi hän itse olisi tahtonut tulla, voidakseen käännyttää ihmiset ja saadakseen elää vankihuoneessa kyyhkysen ruokkimana, ennenkuin häneltä hakattaisiin pää poikki. Mutta pysyväksi opetukseksi tuli hänelle erittäinkin Elisabet, Unkarin kuninkaan tytär. Aina kun hänen ylpeytensä nousi kapinaan ja kiivas luonteensa pyrki saamaan vallan, ajatteli hän tuota lempeyden ja säveyden esikuvaa, joka jo viisivuotiaana oli Jumalaa pelkääväinen, kieltäytyi leikkimästä ja nukkui paljaalla lattialla kunnioittaakseen Jumalaa, ja sittemmin Turingin maakreivin kuuliaisena ja tylysti kohdeltuna puolisona esiintyi miehensä edessä aina iloisin kasvoin, vaikka öisin vuodatti kyyneliä tulvanaan, ja lopuksi eli maastaan karkotettuna, pidättyväisenä leskenä, jolle köyhyys oli onni. »Hänen vaatetuksensa oli niin halpa, että hän kantoi harmaata vaippaa, joka oli jatkettu toisen värisellä vaatteella. Hänen pukunsa hihat olivat rikki ja paikatut toisella värillä.» Kuningas, hänen isänsä, lähettää jonkun kreivin häntä hakemaan. »Ja kun kreivi näki hänet näin puettuna kehräävän lankaa, niin hän huusi säälistä ja hämmästyksestä ja sanoi: Ei milloinkaan ole kuninkaan tytär kantanut senkaltaista pukua, ei myös nähty kehräävän villoja.» Hänessä on kristillinen nöyryys täydellisenä; hänellä on ruokanaan samaa karkeaa leipää kuin kerjäläisillä, hän hoitaa heidän haavojaan ilman vastenmielisyyttä, pitää heidän halpaa pukuaan, nukkuu paljaalla maalla ja seuraa kirkollisia juhlakulkueita avojaloin. »Hän ei pessyt yhtäkään kertaa ruokamaljoja ja astioita, ja meni piiloon ja kätkeytyi, etteivät kamaripiiat kääntäisi itseänsä pois hänet nähdessään, ja sanoi: Jos minä olisin löytänyt toisen, enemmän halveksitun elämän, niin minä olisin sen omistanut.» Ja niinpä Angélique, joka ennen oli pakahtua harmista, kun hänet pantiin pesemään keittiön lattiaa, nyt etsimällä etsi halpoja askareita, kun hän tunsi omapäisen vallanhalun vaivaavan mieltään. Mutta vielä rakkaampi kuin Katariina, vielä rakkaampi kuin Elisabet, rakkaampi kuin kukaan muu oli hänelle Agnes, lapsimarttyyri. Hänen sydämensä sylkähti, kun hän löysi Legendasta tämän hiuksiensa verhoaman neitseen, joka oli suojellut häntä tuomiokirkon portin alla. Kuinka hehkuva olikaan hänen puhdas rakkautensa! Millä inholla hän työntää luotaan maaherran pojan, kun tämä puhuttelee häntä hänen koulusta tullessaan! »Pois minusta, sinä kuoleman paimen, sinä synnin alkaja ja rikoksien elättäjä.» Kuinka hän ylistää rakastettuaan: »Minä rakastan sitä, jonka äiti on Neitsyt ja jonka isä ei ole koskaan naista tuntenut, ja jonka kauneutta aurinko ja kuu ihailevat ja jonka hengähdyksestä kuolleet virkoavat.» Ja kun Aspasianus käskee pistää miekan hänen rintaansa, nousee hän paratiisiin yhdistyäkseen »valkeaan ja paistavaan ylkäänsä». Varsinkin viime kuukausina, kun Angéliquella oli levottomia hetkiä, jolloin veri kuumana tykytti hänen ohimoissaan, hän rukoili häntä erityisellä hartaudella; ja hänestä tuntui heti kuin hän olisi saanut virkistystä. Hän näki hänet alati lähellään, ja häntä suretti kovasti, kun hän niin usein teki ja ajatteli sellaista, minkä tunsi pahottavan häntä. Eräänä iltana, kun hän suuteli käsiään, niinkuin hän vielä joskus huvikseen teki, punastui hän yhtäkkiä kovasti ja kääntyi hämillään ympäri, vaikka hän oli yksin, sillä hän tunsi, että pyhä Agnes oli ollut näkemässä. Agnes oli hänen vartiansa.

Viidentoista vuotiaaksi tullessaan oli Angélique näinollen erinomainen tyttö. Tosin ei tuo eristetty, työteliäs elämäntapa, ei tuomiokirkon lempeä varjo eivätkä kauniit pyhimystarut olleet tehneet hänestä mitään enkeliä tai ehdottoman täydellistä olentoa. Yhä vielä saattoi hänen mielensä kuohahtaa, yhä vielä oli hänessä vikoja, jotka ilmenivät odottamattomina jostakin hänen sielunsa sopukasta, joka oli jäänyt kiinni aitaamatta. Mutta hän häpesi silloin niin kovin, hän olisi niin mielellään tahtonut olla täydellinen! Ja hän oli niin sydämellinen, niin vilkas, niin viaton ja puhdas pohjaltaan! Palatessaan eräältä pitemmältä kävelyretkeltä, jollaisia Hubertit tekivät kahdesti vuodessa, pääsiäismaanantaina ja Marian taivaaseenastumisen päivänä, hän oli tuonut mukanaan tien varrelta nyhtämänsä orjanruusupensaan ja istuttanut sen pieneen puutarhaan. Hän hoiti ja kasteli sitä. Se tuli hänen hoidossaan pystymmäksi ja kantoi suurempia, hienotuoksuisia kukkia. Kukkimisaikana hän vartioi sitä jännityksellä, sillä, vaikka hän ei ollut suostunut sitä ymppäämään, odotti hän tavallisella haaveellisella innollaan, että siitä jonkun ihmeen kautta puhkeaisi ruusuja. Hän hyppi sen ympärillä, toistellen ihastuneena: »Minä! minä!» Ja jos laskettiin leikkiä hänen maantieltä saadusta ruusupuustaan, nauroi hän sille itsekin hiukan kalpeana, silmät puoleksi kyynelissä. Hänen orvokinsiniset silmänsä olivat vielä pehmenneet väriltään, hänen puoleksi avautuneitten huuliensa välistä näkyi pienet, valkoiset hampaat, hänen pitkähkön soikeita kasvojaan ympäröivät vaaleat, kevyet hiukset kultaisena sädekehänä. Hän oli kasvanut tulematta liian hoikaksi, kaulan ja hartiain piirteissä oli yhä vielä sama ylevä sulo, rinta oli pyöristynyt, vartalo oli notkea. Hän oli iloinen ja terve, harvinaisen laatuinen kaunotar, jonka loppumaton viehätys oli yhdistyneenä täydelliseen viattomuuteen ja sielun puhtauteen.

Hubertit kiintyivät häneen päivä päivältä yhä hellemmillä tunteilla. Heissä oli kummassakin herännyt ajatus ottaa hänet lapsekseen. Mutta he eivät virkkaneet siitä mitään toisilleen, peläten herättävänsä eloon heidän haihtumattoman surunsa. Ja sinä aamuna, jolloin Hubert karkaisi mielensä ja puhui, vaipui vaimo tuolille ja puhkesi nyyhkytyksiin. Jos he ottaisivat omakseen tämän lapsen, eikö se merkitsisi samalla, että he olivat lopullisesti luopuneet toivostaan saada itse lasta? Oli kyllä totta, että heidän iässään ei sellaista juuri voinut odottaa, ja Hubertine suostui, kun hän samalla ajatteli, minkä hyvän työn he siten tekisivät tytölle. Kun he ilmaisivat aikeensa Angéliquelle, lensi tämä heidän kaulaansa, ollen tukehtua kyyneliin. Tietysti hän näin ollen tulisi jäämään heidän luokseen, tuohon taloon, jossa hän oli jo niin suurena tekijänä, nuortaen sitä nuoruudellaan, ilostuttaen sitä naurullaan. Mutta jo ensi askeleella ilmeni vaikeuksia. Rauhantuomari Grandsire, jolta he kysyivät neuvoa, selitti tämän lapseksiottamisen kokonaan mahdottomaksi, koska laki vaatii, että lapseksi otettavan tulen olla täysi-ikäinen. Sitten hän kuitenkin, nähdessään heidän surunsa, neuvoi heille toisen keinon, nimittäin virallisen holhoojan aseman. Asetusten mukaan voi näet jokainen vähintään viisikymmentä vuotta täyttänyt henkilö laillisen asiakirjan kautta kiinnittää itseensä viittätoista vuotta nuoremman alaikäisen, rupeamalla hänen viralliseksi holhoojakseen. Iät soveltuivat, ja he suostuivat ilostuneina. Päätettiinpä vielä, että he sittemmin antaisivat lapsenoikeudet holhokilleen testamenttimääräyksellä, niinkuin laki sallii. Herra Grandsire otti huostaansa Hubertin anomuksen, varustettuna vaimon suostumuksella, ja kääntyi sitten vaivaishoitohallituksen esimiehen puoleen, joka oli kaikkien vaivaisapua nauttivien lasten holhooja ja jonka suostumus oli saatava tällaisessa asiassa. Siellä tutkittiin asiaa, ja viimein lähetettiin asiakirjat Pariisiin asianomaiselle rauhantuomarille. Ei puuttunut enää muuta kuin oikeuden pöytäkirja, joka vahvistaisi Hubertin virallisen holhooja-aseman, kun aviopuolisot valtasi vielä myöhästynyt epäilys.

Ennenkuin he täten ottaisivat Angéliquen lapsekseen, eikö heidän olisi pitänyt koettaa ottaa selvää hänen omaisistaan? Jos hänellä oli olemassa äiti, niin mikä antaisi heille oikeuden olla lapsen määrääjinä, jolleivät he olleet täysin varmat hänen turvattomuudestaan? Ja kaiken pohjalla oli tuo tuntematon, turmeltunut alkujuuri, josta lapsi ehkä oli lähtenyt ja joka oli tuottanut heille levottomuutta jo aikaisemmin. Sama huoli valtasi heidät nyt niin voimakkaana, että se riisti heiltä unenkin.

Hubert matkusti äkkiä Pariisiin. Se oli järkyttävä tapaus hänen rauhallisessa elämässään. Hän valehteli Angéliquelle, sanoen matkansa syyksi sen, että hänen läsnäoloaan tarvittiin holhousasiassa. Yhdessä vuorokaudessa hän toivoi saavansa tietää kaikki. Mutta Pariisissa kului päivä toisensa perästä, joka askeleella ilmeni vaikeuksia, ja hän vietti siellä kokonaisen viikon, juosten yhden luota toisen luo ympäri kaupunkia, toivottomana, miltei itkien. Vaivaishoitotoimistossa otettiin hänet ensinnäkin vastaan sangen kylmäkiskoisesti. Vaivaishoidolla oli sääntönä, että lapsille ei ilmoteta heidän syntyperäänsä ennenkuin he tulevat täysi-ikäisiksi. Kolmena aamuna peräkkäin hänet lähetettiin takaisin tyhjin toimin. Hänen täytyi ruveta itsepintaiseksi, selittää neljässä virastossa, puhua äänensä käheäksi esittäessään itseään virallisena holhoojana, kunnes viimein eräs osastonpäällikkö, pitkä, laiha mies, suvaitsi ilmottaa hänelle, ettei mitään varmoja todistuskappaleita ollut olemassa. Vaivaishoitohallitus ei tiennyt mitään, eräs kätilö oli jättänyt sen huostaan Angélique Marie nimisen lapsen, ilmottamatta äidin nimeä. Epätoivoissaan Hubert oli jo palaamaisillaan takaisin Beaumontiin, kun eräs ajatus sai hänet menemään toimistoon vielä neljännen kerran, pyytämään lähempiä tietoja syntymätodistuksesta, jossa täytyi olla mainittuna kätilön nimi. Siitä syntyi vielä uusi juttu. Vihdoin hän sai tietää nimen; se oli madame Foucart, ja hänelle ilmotettiin vielä, että tämä nainen asui vuonna 1850 Deux-Écus-kadulla.

Silloin alkoi samoilu uudelleen. Deux-Écus-kadun pää oli hävitetty, eikä kukaan lähikatujen myymälänpitäjistä muistanut madame Foucart nimistä henkilöä. Hän tutki ammattikalenteria: siinä ei enää ollut sitä nimeä. Lopuksi hän alentui turvautumaan viimeiseen keinoon. Hän kulki katse kohotettuna, tähyillen ammattikilpiä, aikoen käydä puhuttelemassa kätilöltä. Tästä olikin toivottu tulos; hän osui tulemaan erään vanhan vaimon luo, joka, kuultuaan hänen asiansa, huudahti: Kuinka! Että tunsiko hän madame Foucartia! Häntä, joka oli niin erinomainen ihminen ja jolla oli ollut paljon vastoinkäymisiä! Hän asui Censier-kadulla, toisessa päässä Pariisia. Hubert juoksi sinne.

Siellä hän, kokemuksen opettamana, aikoi toimia viisaasti. Mutta madame Foucart, joka oli tavattoman lihava, lyhytsäärinen nainen, ei antanut hänen esittää järjestyksessä edeltäpäin valmistettuja kysymyksiään. Heti kun hän oli saanut suustaan lapsen nimen ja aikamäärän, päästi madame Foucart kielensä valloilleen ja kertoi koko jutun katkeran vihan puuskassa. Vai niin! Vai oli se lapsi elossa! No niin, hän voi imarrella itseään sillä, että hänellä on äitinä kuuluisa lutka! Niin, madame Sidonie, niinkuin häntä kutsutaan hänen leskeksi tulonsa jälkeen. Hänellä on arvokasta sukua, veli ministerinä, kuulemma, mutta se ei estä häntä harjottamasta kunniatonta ammattia! Ja hän selitti millä tavoin hän oli tullut hänet tuntemaan, siihen aikaan kun tuo natu piti Saint-Honoré-kadulla hedelmäkauppaa, tultuaan Pariisiin Plassansista, mistä hän ja hänen miehensä olivat lähteneet maailmalle onneaan koettamaan. Kun mies oli kuollut ja haudattu, oli vaimo viisitoista kuukautta myöhemmin saanut lapsen, eikä voinut oikein tietää, mistä hän sen oli saanut, sillä hän oli kuiva kuin lasku, kylmä kuin protesti ja tunnoton kuin ulosmittaaja. Hairahduksen saattaa antaa anteeksikin, mutta se kiittämättömyys! Eikö hän, madame Foucart, ollut hoitanut häntä hänen lapsivuoteensa aikana, eikö hän ollut mennyt häntä auttaessaan niin pitkälle, että oli sijottanut lapsen vaivaishoidon huostaan, joten hän pääsi kaikista hankaluuksista? Ja kiitokseksi ei hän ahdinkoon jouduttuaan ollut saanut häntä maksamaan hoitopalkkaansa, ei edes kädestä käteen lainaamiaan viittätoista frangia.

Nykyään oli madame Sidoniella Faubourg-Poissonnière-kadulla pieni puoti ja kolme huonetta välikerroksessa, missä hän piti muka pitsikauppaa, mutta möi mitä vain. Hohoijaa! sellaista äitiä olisi parempi olla kerrassaan tuntematta!

Tuntia myöhemmin Hubert maleksi madame Sidonien puodin edustalla. Hän näki siellä laihan, kalvakan, iältään epämääräisen, joleannäköisen naisen, puettuna mustaan, nukkavieruun pukuun, jossa näkyi monia alkuperältään epämääräisiä tahroja. Hänen sattumalta syntyneen lapsensa muisto ei olisi koskaan voinut lämmittää tuon luvatonta elinkeinoa harjottavan naisen tunnotonta sydäntä. Hubert teki varovaisia tiedusteluja ja sai kuulla asioita, joita hän ei koskaan kertonut kenellekään, ei edes vaimolleen. Kuitenkin hän epäröi yhä, ja tuli vielä viimeisen kerran kävelemään tuon salaperäisen puodin ohi. Eikö hänen sentään tarvitsisi ilmottaa itsensä ja hankkia suostumus? Hänen, kunnon miehen, oli nyt tuomittava, oliko hänellä oikeus tällä tavoin katkaista side ainiaaksi. Äkkiä hän kääntyi selin taloon, ja illalla hän palasi Beaumontiin.

Hubertine oli juuri saanut herra Grandsireltä kuulla, että asiakirja, joka Hubertille antoi virallisen holhoojan aseman, oli asianomaisessa oikeudessa vahvistettu. Ja kun Angélique heittäytyi Hubertin syliin, näki Hubert selvästi hänen pyytävästä, kysyvästä katseestaan, että hän oli ymmärtänyt hänen matkansa todellisen vaikuttimen. Silloin hän sanoi yksinkertaisesti:

— Lapseni, äitisi on kuollut.

Angélique itki, syleillen heitä kiihkeästi. Koskaan enää ei siitä puhuttu. Hän oli nyt heidän tyttärensä.

III.

Sen vuoden pääsiäismaanantaina Hubertit olivat vieneet Angéliquen syömään aamiaista Hautecoeur'in linnan raunioille, jotka kohoavat Ligneul-joen rannalla pari penikulmaa Beaumontista alaspäin. Ja kun seuraavana aamuna tämän ulkoilmassa vietetyn rattoisan retkeilypäivän jälkeen työhuoneen vanha kello löi seitsemän, nukkui Angélique vielä.

Hubertinen täytyi nousta koputtamaan hänen ovelleen.

— No, laiskuri! Me olemme jo syöneet aamiaisen.

Angélique pukeutui nopeasti ja meni syömään yksin. Tullessaan sitten työhuoneeseen, jossa Hubert ja hänen vaimonsa juuri olivat asettuneet työhönsä, sanoi hän:

— Oi, kuinka minä olen nukkunut! Ja tuo messupaita, joka on luvattu sunnuntaiksi!

Työhuone, jonka ikkunat olivat puutarhaan päin, oli jotensakin avara huone, melkein koskemattomana alkuperäisessä asussaan säilynyt. Katon molemmat niskavuolet ja näkyvien poikkihirsien kolme välipintaa eivät olleet edes saaneet valkomaalausta, vaan pohottivat nokisina ja madonsyöminä, ja murenneen rappauksen alta näkyivät välipintojen rimat. Eräässä kattopalkkeja kannattavista olkakivistä oli vuosiluku 1463, arvattavasti rakennusvuosi. Kivinen uuni, vaikkakin halkeillut ja murentunut, oli säilyttänyt yksinkertaisen siroutensa solakoine pylväineen, kauluskivineen ja seppelkoristeisine reunuksineen. Saattoipa reunuksella erottaa vielä ajankuluttaman alkeellisen veistokuvankin, joka esitti pyhää Clarusta, korko-ompelijain suojeluspyhää. Mutta uuni ei enää ollut käytännössä, sen pesästä oli tehty avonainen kaappi, asettamalla siihen poikittain lautoja hyllyiksi, joille oli kasattu mallipiirustuksia. Huonetta lämmitti nyt jykevä valurautainen kamiini, jonka savutorvi, kuljettuaan pitkin kattoa, lävisti uunin kyljen. Rempalleen menneet ovet olivat Ludvig XIV:n ajalta. Lattiassa näkyi vielä vanhoja, lahonneita parkettilevyjä uudempien välissä, jotka oli asetettu paikalleen yksitellen, kukin koloonsa. Seinien keltainen maalaus oli jo sadan vuoden vanha, ylhäältä haalistunut, alhaalta kulunut, täynnä salpietaritahroja. Joka vuosi puhuttiin uudestaan-maalaamisesta, mutta vastenmielisyys uudistuksia kohtaan pidätti sitä toteutumasta.

Istuessaan ompelukehyksen ääressä, johon messupaita oli pingotettu,
Hubertine nosti päänsä ja sanoi:

— Muistat kai, että olen luvannut sinulle korin orvokkeja puutarhaasi, jos saamme sen valmiiksi sunnuntaiksi.

Iloisena huudahti Angélique:

— Niin, sehän on totta!… Kyllä otan sen nyt käsiini!… Mutta missä minun sormituppeni on? Kaikki kapineet lentävät tiehensä, kun ei tee työtä.

Hän solautti norsunluisen sormitupen pikkusormensa toiseen niveleeseen ja istuutui kehyksen toiselle puolelle, ikkunaa vastapäätä.

Edellisen vuosisadan puolivälistä asti ei työhuoneen varustuksissa ollut tapahtunut yhtään muutosta. Muodot muuttuivat, korko-ompelutaide kehittyi, mutta täällä tavattiin vielä seinään kiinnitetty puukappale, johon kehys nojautui, liikuteltavan pukin kannattaessa sen toista päätä. Loukoissa nukkui vanhanaikaisia työkaluja: »sukkela», eräs koje hammasrattaineen ja vartaineen, jolla pantiin kultalankaa puolalta puikkoon koskematta siihen; käsirukki, jonkinlainen seinään kiinnitettävä rataslaite, jolla kierrettiin lankaa; kaikenkokoisia ompelukehyksiä niihin kuuluvine silkkivaatteineen ja säleineen. Eräällä hyllyllä oli vanha kokoelma reikätalttoja päärmäyskultaa varten; sillä näkyi myöskin hylyksi joutunut entisaikaisten korko-ompelijain suuri, kuparinen kynttiläjalka. Nahkaremmistä naulatun pitimen silmukoissa oli purasimia, puisia ja rautaisia vasaroita, leikkuurautoja pergamentin leikkaamista varten ja puksipuisia taltantapaisia esineitä, joilla lankoja muovailtiin sitä mukaa kuin niitä käytettiin. Lehmuspuisen pöydän alla, jolla pergamenttia leikattiin, oli isot kerinpuut, jonka liikkuvien pajukelojen ympäri oli pingotettu vyyhti punaista villalankaa. Lankaan pujoteltuja erivärisiä silkkipuolia riippui nuoralla lähellä kaappia. Lattialla oli kori täynnä tyhjiä puolia. Käärelankakerä oli pudonnut tuolilta alas ja purkautunut vieriessään.

— Oi tuota ihanaa, ihanaa ilmaa! virkkoi Angélique. Se tekee elämän suloiseksi.

Ja ennenkuin hän kumartui työhönsä, hän unohtui vielä hetkiseksi avonaisen ikkunan ääreen, josta säteilevä toukokuun aamu tulvi huoneeseen. Auringon syrjä liukui tuomiokirkon harjan yli, ja piispantalon puutarhasta lemahti tuore syreenintuoksu. Angélique hymyili häikäistyneenä, kylpien sisääntulvivassa keväässä. Sitten hän säpsähti, ikäänkuin olisi nukahtanut, ja sanoi:

— Isä, minulla ei ole läpiompelukultaa.

Hubert, joka oli lopettamassa jonkun messupuvun mallin kalkkiopiirustusta, meni kaapille ja etsi sen sopukoista vyyhden, leikkasi sen poikki ja kehitti hiukan kumpaakin päätä, raaputtaen silkkilangan päällä olevaa kultaa; sitten hän toi vyyhden Angéliquelle pergamenttipalasessa.

— Eikö muuta?

— Ei muuta.

Angélique oli heittänyt silmäyksen ympärilleen ja nähnyt ettei mitään enää puuttunut: erilaiset kultalangat, punainen, viheriä ja sininen; kaikenväriset silkkipuolat; päärmäyskulta ja kierrekulta, pöyhötetty ja käherretty, rasian virkaa tekevässä hatunkopassa; pitkät, hienot neulat, teräspihdit, sormustimet, sakset, vahatyyny. Kaikki nämä olivat hujan hajan itse kehykselle pingotetulla kankaalla, jolle oli levitetty suojaksi vahvaa harmaata paperia.

Hän oli pannut neulansilmään säikeen läpiompelukultaa. Mutta heti ensi pistolla se katkesi, ja hänen täytyi kehittää sen päätä uudestaan, raaputtamalla pois hiukan kultaa, jonka hän heitti samoin kehyksellä ajelehtivaan jätevasuun.

— No vihdoinkin! sanoi hän, pistettyään neulan kankaan läpi.

Syvä hiljaisuus vallitsi. Hubert oli ryhtynyt pingottamaan kehystä. Hän oli asettanut toisen tukin seinään kiinnitetylle pidikkeelle ja toisen pukille, tarkalleen toistensa kohdalle, joten tukille kiinnitetyn karmosiinipunaisen silkkisen messupukuvaatteen langat tulivat ihan suoraan. Hän asetti sivulistat tukeissa oleviin reikiin, kiinnittäen ne niihin neljällä nappulalla. Toimitettuaan kiinnipujotuksen oikealla ja vasemmalla, hän sitten päätti pingottamisen, peräyttäen nappuloita. Kun hän koputti kangasta sormellaan, kumisi se kuin rumpu.

Angéliquesta oli tullut erinomainen koruompelija. Hubertit ihmettelivät hänen taitoaan ja aistiaan. Sen lisäksi, mitä he olivat hänelle opettaneet, pani hän työhön oman herkän tunteensa, joka saattoi elämää kukkiin ja uskoa vertauskuviin. Hänen käsissään silkki ja kulta alkoivat elää, pienimmätkin koristeet saivat salaperäisen lennokkuuden, hän pani niihin kaiken sielunsa, alati virkeän mielikuvituksensa ja uskonsa näkymättömiin. Muutamat hänen koruompeluistaan olivat niin kovasti liikuttaneet Beaumontin pappiskuntaa, että eräs pappi, joka harrasti muinaistiedettä, ja toinen, joka oli taiteentuntija, olivat tulleet häntä tervehtimään, ilmaisten ihastuksensa hänen neitsytkuviinsa, joita he vertasivat alkuaikaisen kirkon yksinkertaiseen kuvaustaiteeseen. Niissä oli sama vilpittömyys, sama harras tunne, ikäänkuin vannehdittuna yksityispiirteitten äärimmäisen tarkkaan täydellisyyteen. Hänellä oli todella ihmeellinen piirustuslahja, joka, vaikkei hänellä ollut ollut mitään muuta opetusta kuin omat harjotuksensa iltasin lampun valossa, saattoi hänet usein muuttamaan mallejaan, poikkeamaan niistä ja luomaan neulallaan oman mielikuvituksensa mukaan. Ja niin joutuivat Hubertit, jotka pitivät piirustustaitoa välttämättömänä hyvälle koruompelijalle, varjoon hänen rinnallaan, vaikka he olivat niin paljon vanhempia ammatissa. He olivat lopulta vain hänen vaatimattomia apulaisiaan, jotka jättivät hänen tehtäväkseen kaiken vaativamman loistotyön, suorittaen itse niistä vain alustavat työt.

Millaisia loistavia ja pyhiä ihmeteoksia kulkikaan hänen kättensä kautta vuosien mittaan! Hän eli keskellä silkkiä, satiinia, samettia, kulta- ja hopeakankaita. Hän kirjaili messupaitoja, stola-vöitä, käsiliinoja, kasukoita, dalmatikoja, hiippoja, lippuja, kalkkiverhoja ja öylättirasia-peitteitä. Mutta varsinkin messupaitoja hän sai tehdä tuon tuostakin; aina käytettiin niihin viittä väriä: valkoinen edusti ripitystä ja neitseitä, punainen apostoleja ja marttyyrejä, musta kuolleita ja paastoaikaa, orvokinsininen viattomia lapsia, viheriä pyhiä juhlia. Usein käytettiin kultaakin, jonka saattoi panna valkoisen, punaisen tai viheriän sijalle. Ristin keskuksessa oli aina samat vertauskuvat, Jeesuksen ja Marian nimikirjaimet, säteitten ympäröimä kolmio, karitsa, pelikaani, kyyhkynen, kalkki, öylättirasia ja piikkiköynnöksen ympäröimä vertavuotava sydän; kauluksessa ja hihoissa taasen kiemurteli koristekuvioita tahi kukkia, koko vanhojen tyylien koristepaljous, kaikki suurikukkaiset kasvit, vuokot, tulppaanit, pioonit, granaattiomenat, hortensiat. Ei mennyt yhtään vuodenaikaa, ettei hän olisi ommellut joitakin vertauskuvallisia tähkiä ja terttuja, mustalle pohjalle hopealla, punaiselle kullalla. Hyvin upeihin messupaitoihin hän väritteli kuvaelmia, pyhimysten päitä, ynnä keskusalueen, johon hän kuvasi Marian ilmestyksen, Vapahtajan syntymän ja ristiinnaulitsemisen. Milloin olivat kultakirjaukset ommellut suoraan pohjavaatteelle, milloin taas hän kiinnitti silkkiset tai satiiniset kuviokaistaleet kultakirjovaatteelle tahi sametille. Ja tämä säihkyvä, pyhä kukkasloiste syntyi pisto pistolta hänen hoikkien sormiensa liikkeistä.

Se messupaita, jota Angélique tällä kertaa kirjaili, oli valkoisesta satiinista. Sen ristin muodosti kimppu kultaisia liljoja, joitten väliin oli pujoteltu heleänvärisiä ruusuja varjotetusta silkistä. Keskellä, himmeästä kullasta ommeltujen pienten ruusujen muodostaman seppeleen ympäröimänä säteilivät Marian nimikirjaimet, punaisella ja viheriällä kullalla ommeltuina, runsaasti koristettuina.

Hän ompeli viimeisiä pienten kultaruusujen lehtiä läpipistoilla, ja siten kului tunti täydellisessä äänettömyydessä. Mutta säie katkesi uudelleen ja hän pani sen jälleen neulansilmään kehyksen alla katsomatta siihen, kuten taitavan koruompelijan tulee. Kohottaessaan päänsä hän näytti pitkällä siemauksella juovan sisäänvirtaavaa kevättä.

— Oi, kuiskasi hän, kyllä oli kaunista eilen!… Kuinka tuo auringonpaiste tekee hyvää!

Hubertine, joka juuri vahasi lankaansa, pudisti päätään.

— Minä olen ihan kuin piesty, jäseneni ovat kaikki turtana. Enhän olekaan kuusitoistavuotias, kuten sinä, ja kun tulee niin vähän olleeksi ulkona!

Hän ryhtyi kuitenkin heti jälleen työhön. Hän valmisti liljoja, neuloen veliinipalasia merkittyihin kohtiin piirustuksessa, jotta kuviot kohoaisivat enemmän pohjapinnasta.

— Ja sitten nämä ensimmäiset päivänpaisteet panevat teidät puolipyörryksiin, lisäsi Hubert, joka kehyksen pingotettuaan ryhtyi kalkkioimaan silkille kaapun reunustaa.

Angélique oli jäänyt haaveilevin silmin katsomaan erääseen kirkon pilariin heijastuvaa auringonsädettä. Hiljaisella äänellä hän vastasi:

— Ei, ei, minua se virkisti, tuo eilinen ulkoilmapäivä vei minusta pois väsymyksen.

Saatuaan valmiiksi pienet kultalehdet, hän kävi käsiksi yhteen suurista ruusuista, pitäen valmiina yhtä monta valmiiksi pujotettua säiettä kuin oli eri värivivahduksia ja ommellen erkanevilla ja jälleen yhtyvillä pistoilla, terälehtien kuperan muodon mukaan. Ja vaikka työ olikin näin arkaluontoista, purkautuivat nyt hänen huuliltaan edellisen päivän muistot, joita hän äsken hiljaisuudessa oli johdatellut mieleensä, niin lukuisina ja elävinä, ettei hän saanut lopetetuksikaan. Hän muisteli lähtöä, avaroita niittyjä, aamiaista Hautecoeurin linnan raunioilla eräässä kivipermantoisessa salissa, jonka murtuneet seinät kohosivat korkealla kummulla puolensadan metrin päässä salavien reunustamasta Ligneulin joesta. Hän ei voinut saada mielestään noita raunioita, noita hajallaan olevia, sinivattupensaitten peittämiä jäännöksiä, jotka kertoivat tuon jättiläisen mahtavasta suuruudesta siihen aikaan, kun se pystyssä seisovana hallitsi molempia laaksoja. Linnotustorni seisoi vieläkin kuudenkymmenen metrin korkuisena, sortunein huipuin, haljenneena, mutta sentään vahvana viisitoista jalkaa paksulla perustallaan. Kaksi muuta tornia oli myöskin säilynyt, Kaarle Suuren torni ja Davidin torni, ja niitä yhdistävä valli oli melkein ehyt. Muurien sisäpuolella voi nähdä osan rakennuksia, linnankirkon, oikeussalin ynnä muita huoneita. Ja porrasastuimet, ikkunain ulkonemat, pengermien penkit näyttivät nykyaikaisten ihmisten mittakaavaan verrattuina kuin jättiläisten rakentamilta. Se oli kokonainen linnotettu kaupunki, viisisataa soturia saattoi siinä kestää piiritystä kolmekymmentä kuukautta elatusvarojen ja ampumatarpeitten loppumatta. Kahden vuosisadan aikana olivat jo orjanruusupensaat levitelleet muurikivien reunaan rakennuksen alaosissa, syreenejä ja kultasadepensaita kasvoi alasromahtaneitten kattojen muodostamilla sorakasoilla, vartiahuoneen liedessä kasvoi plataani. Mutta auringon laskiessa, kun linnotustornin ruho ojensi varjonsa kenttien yli kolme penikulmaa pitkälle ja koko linna näytti rakentuvan uudelleen mahtavaan haahmoonsa illan hämärässä, saattoi vielä tuntea sen muinaisen mahdin, sen jäykän voiman, joka oli tehnyt siitä vallottamattoman linnotuksen, jota vapisten pelkäsivät itse Ranskan kuninkaatkin.

— Ja minä olen varma, jatkoi Angélique, että siinä asuu henkiä, jotka kummittelevat yöllä. Siellä kuuluu kaikenlaisia ääniä, siellä kurkistelee joka sopesta olentoja, ja minäkin näin, kun olimme lähteneet sieltä, taakse katsoessani suuria valkoisia haamuja liitelevän muurien yläpuolella… Eikö se ole totta, äiti, te joka tiedätte linnan historian?

Hubertine hymyili tyynesti.

— Oh, kummituksia en minä ole koskaan nähnyt.

Mutta hän tunsi kyllä linnan tarinan, jonka hän oli lukenut jostakin kirjasta, ja tytön innokkaitten kysymysten johdosta hänen täytyi kertoa se uudelleen.

Linnan alue kuului Reimsin arkkipiispan-istuimelle pyhän Remigiuksen ajalta asti, joka oli saanut sen Klodovigilta. Kymmenennen vuosisadan alussa eräs arkkipiispa Severinus rakennutti Hautecoeuriin linnotuksen, puolustaakseen maata normanneja vastaan, jotka samosivat Oise-virtaa ylöspäin, mihin Ligneul laskee. Seuraavalla vuosisadalla eräs Severinuksen seuraaja antoi sen läänitykseksi Norbertille, Normandian suvun nuoremmalle jäsenelle, määräten kuudenkymmenen sou'n vuotuisen pohjaveron, sillä ehdolla että Beaumontin kaupunki ja kirkko jäisivät verosta vapaiksi. Siten tuli Norbert I ensimmäiseksi mieheksi siinä kuuluisassa Hautecoeurin markiisien suvussa, joka siitä lähtien täyttää historian. Hervé IV:n aikana, joka oli kaksi kertaa kirkonkirouksessa kirkolle kuuluvan omaisuuden anastamisesta ja harjotti maantierosvoutta, lyöden yhdellä iskulla kuoliaaksi kolmekymmentä porvaria, Ludvig Paksu hävitti linnan tornin, kun sen omistaja oli uskaltanut nousta kapinaan häntä vastaan. Raoul I, joka oli lähtenyt ristiretkelle Filip Augustin kanssa, kaatui Akkon edustalla saatuaan keihäänpiston sydämeensä. Mutta kuuluisin oli Jean V Suuri, joka 1225 rakensi linnotuksen uudelleen, pystyttäen vajaassa viidessä vuodessa Hautecoeurin mahtavan linnan, jonka suojassa hän kerran jo uneksi Ranskan kruunusta. Ja selvittyään hengissä kahdenkymmenen taistelun verileikistä hän kuoli sängyssään, Skotlannin kuninkaan vävynä. Sitten oli vielä Félicien III, joka kulki paljain jaloin Jerusalemiin, Hervé VII, joka vaati itselleen Skotlannin kruunua, ja useita muita, mahtavia ja ylhäisiä halki vuosisatojen, aina Jean IX:een asti, joka kardinaali Mazarinin aikana sai nähdä linnansa hävityksen. Viimeisen piirityksen jälkeen tornien holvikatot räjäytettiin ilmaan ja pistettiin palamaan rakennukset, jonne Kaarle VI oli tullut karkottamaan hulluuttaan ja joissa lähes kaksisataa vuotta myöhemmin Henrik IV oli asunut viikon päivät Gabrielle d'Estrées'n kanssa. Kaikki nämä kuninkaalliset muistot nukkuivat nyt nurmen alla.

Angélique kuunteli jännittyneenä, pysäyttämättä neulaansa, ikäänkuin nuo muinaiset valtaherrat olisivat ilmestyneet näkyviin itse ompelukehyksestä, sitä mukaa kuin ruusu siinä syntyi vienoon värielämään. Hänen puutteellinen historiantietonsa suurensi tapahtumia, siirtäen ne ihmeellisen legendan tasolle. Hän värisi hartaasta ihastuksentunteesta, linna kohosi jälleen pystyyn, nousten aina taivaan porttien tasalle, ja Hautecoeurit olivat pyhän neitsyen orpanoita.

— Ja meidän uusi piispamme, monseigneur d'Hautecoeur, on siis tuon suvun jälkeläinen? kysyi hän.

Hubertine vastasi, että monseigneur varmaan oli jonkun suvun nuoremman haaran jäsen, sillä vanhempi haara oli jo ammoin sammunut. Se oli muuten omituinen seikka, sillä Hautecoeurin markiisit ja Beaumontin papisto olivat kautta vuosisatain olleet sotajalalla. Noin 1150 eräs abotti ryhtyi rakennuttamaan kirkkoa, ainoastaan seurakunnalliset varat käytettävänään. Rahat loppuivatkin, rakennuksen ollessa vasta sivukappelien holvikattojen tasalla, ja täytyi tyytyä kattamaan päälaiva puukatoksella. Kahdeksankymmentä vuotta myöhemmin Jean V, saatuaan linnan uudestaanrakennetuksi, antoi kolmesataatuhatta livreä, jotka muihin summiin lisättynä tekivät mahdolliseksi kirkon rakennuksen jatkamisen. Päälaiva sai holvikaton. Kirkon kaksi tornia ja suuri julkisivu valmistuivat vasta paljon myöhemmin, noin 14S0, puhtaaseen viidennentoista vuosisadan tyyliin. Korvaukseksi Jean V:n anteliaisuudesta papisto antoi hänelle ynnä hänen jälkeläisilleen hautapaikkaoikeuden eräässä kuorikappelissa, joka oli pyhitetty pyhälle Yrjölle ja jota siitä pitäen kutsuttiin Hautecoeurin kappeliksi. Mutta hyviä välejä ei kestänyt kauan. Linnanherrat pyrkivät yhtenään riistämään Beaumontilta sen verovapautta, lakkaamatta syntyi riitoja vero- ja etuoikeuskysymyksistä. Varsinkin kysymys tilausoikeudesta, jota linnanherrat vaativat itselleen ja joka olisi tehnyt mahdottomaksi laivaliikkeen Ligneul-joella, muodostui loppumattomaksi riidan pitkittäjäksi, kun alakaupunki alkoi huomattavasti vaurastua hienovaate-teollisuutensa avulla. Siitä ajasta alkaen Beaumontin onnentähti yleni päivä päivältä, kun Hautecoeurin tähti taas aleni, kunnes hävityksen kohdatessa linnaa kirkko sai täydellisen voiton. Ludvig XIV teki siitä tuomiokirkon, piispantalo rakennettiin entiseen luostaripihaan. Ja sattuma määräsi nyt, että juuri Hautecoeurin suvun jälkeläinen tuli piispana hallitsemaan tätä yhä pystyssä pysynyttä papistoa, joka oli voittanut hänen esi-isänsä nelisatavuotisen taistelun perästä.

—- Mutta, sanoi Angélique, monseigneurhän on ollut naimisissa. Hänellä on aikainen, kahdenkymmenen vuoden vanha poika, eikö niin?

Hubertine oli ottanut sakset korjatakseen erästä veliinipalaa.

— Niin kyllä, pastori Cornille on kertonut sen minulle. Se on hyvin surullinen tarina… Monseigneur tuli kapteeniksi yhdenkolmatta vuoden vanhana, Kaarle X:n aikana. Neljänkolmatta vuotiaana, 1830, hän otti eron, ja kerrotaan, että hän aina neljänkymmenen ikään asti vietti huikentelevaa elämää … matkoja, seikkailuja, kaksintaisteluja. Sitten eräänä iltana, ollessaan joittenkin ystäviensä luona maalla, hän kohtasi kreivi de Valençay'n tyttären Paulen, joka oli hyvin rikas, ihmeen kaunis, tuskin yhdeksäntoistavuotias, kaksikymmentäyksi vuotta nuorempi häntä. Hän rakastui neitoon kuin hullu ja neito jumaloi häntä, häät oli pidettävä mitä pikimmin. Silloin hän osti Hautecoeurin rauniot polkuhinnalla, kymmenellätuhannella frangilla muistaakseni, hänellä oli nimittäin aikomus panna linna jälleen kuntoon ja asettua siihen asumaan puolisoineen. Yhdeksän kuukautta he olivat eläneet syrjässä eräällä vanhalla maatilalla Anjoussa, kieltäytyen tapaamasta ketään, nauttien hetkistä, jotka tuntuivat liian lyhyiltä… Paule synnytti pojan ja kuoli.

Hubert paineli mallipiirustusta valkoisella väritukolla. Hän kohotti päätään, ja hänen kasvonsa olivat kalpeat.

— Mies poloinen! kuiskasi hän.

— Kerrotaan, että hän oli kuolla, jatkoi Hubertine. Viikkoa myöhemmin hän astui hengelliseen säätyyn. Siitä on kaksikymmentä vuotta, ja hän on nyt piispa… Mutta kerrotaan vielä, että näitten kahdenkymmenen vuoden aikana hän ei ole tahtonut nähdä poikaansa, lasta, joka oli maksanut äitinsä hengen. Hän oli lähettänyt lapsen pois luotaan, jättäen sen hoidettavaksi tämän sedälle, eräälle vanhalle abotille, ja kieltänyt antamasta siitä edes tietoja hänelle, koettaen unohtaa sen olemassaolon. Kun hänelle sitten kerran lähetettiin lapsen muotokuva, luuli hän näkevänsä rakkaan vaimovainajansa, ja hänet löydettiin lattialta tiedottomana, kuin moukarin iskun kohtaamana… Mutta ikä ja rukoukset lienevät sittemmin keventäneet tuota syvää surua, sillä pastori Cornille sanoi minulle eilen, että monseigneur on vihdoinkin kutsunut poikansa luokseen.

Angélique oli saanut valmiiksi ruusun, joka oli niin tuore että se tuntui melkein tuoksuvan, katsoi jälleen ulos auringonpaisteisesta ikkunasta haaveellisin silmin ja virkkoi matalalla äänellä:

— Monseigneurin poika…

Hubertine päätti kertomuksensa:

— Nuori mies, kaunis kuin jumala, kuulemma. Hänen isänsä halusi hänestä pappia. Mutta abotti-vanhus ei siihen suostunut, kun pojalla ei ollut vähintäkään kutsumusta… Ja omaisuutta monet miljoonat! Viisikymmentä miljoonaa, jos puheissa on perää! Niin, hän kuuluu perineen äidiltään viisi miljoonaa, ja ne on sijotettu tonttialueihin Pariisissa, joilla on nyt yli viidenkymmenen miljoonan frangin arvo. Siis rikas kuin kuningas!

— Rikas kuin kuningas, kaunis kuin jumala, kertasi Angélique itsetiedottomasti, uneksivalla äänellä.

Ja koneellisella kädenliikkeellä hän otti kehykseltä puikon, jossa oli kultusäie, ryhtyäkseen valmistamaan gipyyri-ompelulla suurta liljaa. Vedettyään kultalankaa esiin puikon kärjestä, hän kiinnitti sen pään silkkirihmapistolla ihan korokkeeksi ommellun veliinin reunaan. Alettuaan sitten ommella hän virkkoi vielä, lopettamatta lausettaan, ajaen takaa kaukaista, epämääräistä toivetta:

— Oi, minä tahtoisin, minä tahtoisin…

Tuli jälleen syvä hiljaisuus, jota hämmensi vain kirkosta vaimeasti kuuluva veisuu. Hubert laittoi piirustustaan lopulliseen kuntoon, kuljettaen siveltimen kärkeä pitkin värijauheen tekemiä pisteviivoja; ja kaavun koristeet ilmestyivät siten valkoisina punaiselle silkkipohjalle. Hän alotti jälleen puhelun.

— Ennen muinoin oli suurenmoista! Ylhäiset herrat käyttivät pukuja, jotka olivat ihan kankeat koruompeluista. Lyonissa myytiin vaatetta, joka maksoi kuusikin sataa livreä kyynärä. Sen ymmärtää, kun lukee sen aikuisia koruompelumestarien ohjesääntöjä; niissä sanotaan, että kuninkaallisilla koruompelijoilla on oikeus asevoimalla ottaa työhönsä muitten mestarien työntekijöitä… Ja meillä oli vaakunakilvetkin sinisellä pohjalla kultainen poikkijuova ja kolme kultaista liljaa, kaksi ylhäällä ja yksi alhaalla… Ah, se oli kaunista mutta siitä on kauan!

Hän vaikeni, koputtaen kynnellään vaatetta, poistaakseen pölyä. Sitten hän jatkoi:

— Beaumontissa kulkee Hautecoeureistä vielä eräs tarina, jota äitini usein kertoi minulle, kun olin pieni… Kauhea rutto raivosi kaupungissa, puolet asukkaista olivat jo kuolleet, kun Jean V, sama joka rakennutti linnan uudelleen, huomasi, että Jumala antoi hänelle voiman taistella vitsausta vastaan. Silloin hän lähti paljain jaloin sairaitten luokse, laskeutui polvilleen ja suuteli heitä suulle. Ja heti kun hän oli huulillaan koskettanut sairaitten huulia, sanoen: »Jos Jumala tahtoo, tahdon minäkin», tulivat sairaat terveiksi. Sen takia ovat nuo sanat pysyneet Hautecoeurien tunnuslauseena, joilla kaikilla on sen jälkeen ollut kyky parantaa ruttoa… Oh, ne olivat mainioita miehiä! Kokonainen valtiassuku! Ennenkuin monseigneur astui pappissäätyyn, oli hänen nimensä Jean XII, ja hänen poikansa nimen perässä on kai myöskin järjestysnumero, kuin ruhtinaalla ikään.

Jokainen hänen sanansa tuuditti ja jatkoi Angéliquen haaveilua. Hän toisti yhä samalla laulavalla äänellä:

— Oi, minä tahtoisin, minä tahtoisin…

Pitäen kädessään puikkoa hän kuletti kultalankaa, koskematta siihen kädellään, vuoroin oikeaan ja vasempaan, edestakaisin veliinipalan yli, ja kiinnitti sen kussakin käänteessä silkkipistolla. Suuri kultainen lilja alkoi vähitellen kukoistaa.

— Oi! minä tahtoisin, minä tahtoisin mennä naimisiin ruhtinaan kanssa… Ruhtinaan, jota minä en olisi milloinkaan nähnyt, joka tulisi jonakin iltana hämärän tullen ja ottaisi minua kädestä ja veisi palatsiinsa… Ja minä tahtoisin, että hän olisi hyvin kaunis ja hyvin rikas, oi, kaikkein kaunein ja rikkain mitä koskaan on maa päällään kantanut! Minä kuulisin hevosten hirnuntaa ikkunani alta, ja jalokiviä välkkyisi yhtenä hohteena minun ylläni, ja kultaa, sitä sataisi ja tulvaisi, niin että heti kun aukaisisin käteni, niin kultaa varisisi maahan… Ja vielä minä tahtoisin, että minun ruhtinaani rakastaisi minua ihan mielettömästi, jotta minäkin rakastaisin häntä mielettömästi. Me olisimme hyvin nuoria, hyvin puhtaita ja hyvin jaloja, aina, aina!

Hubert oli poistunut kehyksensä äärestä ja lähestynyt häntä hymyillen.
Mutta Hubertine varotti tyttöä hyväntahtoisesti sormellaan:

— Voi sinua turhamielistä olentoa, sinä olet ihan parantumaton! Vai kuningattareksi sinä haluaisit. Se unelma ei kyllä ole niin rumaa kuin sokerin varastaminen ja röyhkeät vastaukset, mutta pidä varasi, siinä piilee sielunvihollinen, siinä houkuttelee sinua intohimo ja ylpeys.

Angélique katsoi häneen iloisesti.

— Äiti, äiti, mitä te puhutte?… Onko sitten väärin rakastaa kaunista ja rikasta? Minä rakastan sitä, koska se on kaunista, koska se on rikasta, ja koska se ikäänkuin lämmittää minua täällä, sydämessä… Te tiedätte kyllä, etten minä ole itsekäs. Kyllä te näkisitte, mitä minä tekisin rahalla, jos minulla olisi paljon. Sitä sataisi yli kaupungin, sitä virtaisi köyhille. Siitä syntyisi todellinen siunaus, kurjuutta ei enää olisikaan! Ensiksi tekisin rikkaaksi teidät ja isän, tahtoisin nähdä teidät kultakirjovaatteissa niinkuin entisajan ylhäiset naiset ja herrat.

Hubertine kohautti olkapäitään.

— Hupsu!… Mutta, hyvä lapsi, sinähän olet köyhä, ethän sinä saa äyriäkään myötäjäisiä naimisiin mennessäsi. Kuinka voit uneksiakaan ruhtinaasta? Ottaisitko siis mieheksesi rikkaamman kuin itse olet?

— Miksi en ottaisi!

Angélique oli kovasti kummastelevan näköinen.

— Tietysti, ottaisin minä!… Kun hänellä olisi rahaa, niin miksi sitä tarvitsisi olla minulla? Minä saisin kiittää häntä kaikesta ja rakastaisin häntä senvuoksi sitä enemmän.

Tuo kumoamaton todistus ihastutti Hubertia. Hän seurasi mielellään lasta hänen pilvimatkalleen. Hän huudahti:

— Angélique on oikeassa.

Mutta vaimo heitti häneen tyytymättömän katseen. Hän tuli vakavaksi.

— Tyttöseni, sinä näet kyllä vastedes, kun tulet tuntemaan elämää.

— Kyllä minä tunnen elämää.

— Missä olisit oppinut sitä tuntemaan?… Sinä olet liian nuori, et tunne maailman pahuutta. Mutta usko minua, pahuus on suuri, se on kaikkivaltias.

— Pahuus, pahuus…

Angélique äänsi tuon sanan hitaasti, päästäkseen perille sen merkityksestä. Ja hänen puhtaissa silmissään oli yhä sama viattoman hämmästyksen ilme. Hän tunsi kyllä pahuuden, olihan Legendassa siitä kyllin kerrottu. Eikö pahuus ollut samaa kuin paholainen? Ja eikö hän ollut nähnyt, että paholainen syntyi yhä uudelleen, mutta voitettiin aina? Jokaisessa taistelussa hän sortui surkeasti saamistaan iskuista.

— Voi, jos te tietäisitte, äiti, kuinka minä halveksin pahuutta!… Ei tarvitse muuta kuin voittaa itsensä, niin tulee onnelliseksi.

Hubertine teki surullisen huolestuneen eleen.

— Sinä saatat minut katumaan, että olen kasvattanut sinut täällä yksin meidän kanssamme, kaikesta erillään, näin tietämättömänä elämästä… Mistä paratiisista sinä oikein uneksit? Millaiseksi sinä kuvittelet maailmaa?

Nuoren tytön kasvot kirkastuivat suuresta toivosta. Hän oli kumartuneena työnsä yli, kulettaen puikkoa yhä samalla jatkuvalla liikkeellä.

— Te pidätte minua varmaan hyvin tyhmänä, äiti?… Maailma on täynnä kelpo ihmisiä. Kun elää hyvin ja tekee työtä, niin se tulee palkituksi aina… Oh, kyllä tiedän, että on joitakin pahojakin ihmisiä. Mutta mitä niistä on väliä? Kun pysyy niistä erillään, niin ne tulevat pian rangaistuiksi… Ja sitten, katsokaas, maailma näyttää minusta etäältä katsoen suurelta puutarhalta, niin, äärettömältä puistolta, joka on täynnä kukkia ja päivänpaistetta. On niin hyvä elää, elämä on niin suloinen, ettei se voi olla paha.

Hän vilkastui, kuin olisi silkin ja kullan loiste mennyt hänen päähänsä.

— Onnihan on niin yksinkertainen asia. Me kolme olemme onnellisia. Ja miksi? Siksi, että rakastamme toisiamme. Siinä kaikki, se ei ole sen vaikeampaa… Ja kyllä te saatte nähdä, sitten kun se tulee, jota odotan. Me tunnemme toisemme heti. Minä en ole häntä koskaan nähnyt, mutta minä tiedän millainen hän tulee olemaan. Hän tulee sisään ja sanoo: Minä tulin sinua noutamaan. Ja minä sanon: Minä olen odottanut sinua, ota minut. Hän ottaa minut, ja sillä se on tehty, kaikiksi ajoiksi. Me menemme palatsiin nukkumaan timanteilla koristetulla kultavuoteella. Oh! se on hyvin yksinkertaista!

— Sinä olet hullu, ole vaiti! keskeytti Hubertine ankarasti.

Ja nähdessään että hän oli innoissaan ja valmiina palaamaan jälleen unelmaansa, jatkoi hän:

— Ole vaiti! Sinä saatat minut pelkäämään… Onneton, kun naitamme sinut jollekin köyhälle raukalle, niin sinä murskaat luusi, pudotessasi jälleen maahan. Onni on meille köyhille vain nöyryydessä ja kuuliaisuudessa.

Angélique hymyili yhä, tyvenen itsepintaisesti.

— Minä odotan, ja hän tulee.

— Mutta hänhän on oikeassa! huudahti Hubert, hänkin intoutuneena, herkän verensä nostattamana. Miksi torut häntä?… Hän on kyllin kaunis, jotta kuningaskin voi tulla häntä pyytämään. Kaikkea voi tapahtua.

Surullisena Hubertine nosti häneen kauniit, viisaat silmänsä.

— Älä toki yllytä häntä tekemään pahoin. Sinä tiedät paremmin kuin kukaan muu, mitä sydämensä totteleminen maksaa.

Hubert tuli hyvin kalpeaksi, suuret kyynelet kohosivat hänen silmiinsä. Hubertine oli paikalla katunut nuhdettaan, hän oli noussut ylös tarttuakseen hänen käsiinsä. Mutta Hubert veti itsensä irti, sopertaen katkonaisella äänellä:

— Ei, ei, minä olin väärässä… Kuule, Angélique, sinun tulee kuulla äitiäsi. Me olemme molemmat mielettömiä, hän yksin on järkevä… Minä olin väärässä, minä olin väärässä…

Hän oli liian kiihottunut voidakseen istuutua, ja hän jätti kehykseen pingotetun kaavun, alkaen sen sijaan liimata lippua, joka oli kehyksellä valmiina. Otettuaan kaapista astian Flanderin-liimaa hän siveli sitä siveltimellä vaatteen nurjalle puolelle, jotta koruompelu kovettuisi. Hänen huulensa värähtelivät vielä hiukan, eikä hän enää puhunut mitään.

Mutta vaikka Angélique tottelevaisesti oli myöskin vaiti, jatkoi hän haaveiluaan hiljaa itsekseen, nousten yhä ylemmäksi, yhä vieläkin ylemmäksi toiveittensa pilvimaahan. Kaikki hänessä sitä ilmaisi, hänen puoliavoimen suunsa haltioitunut ilme, hänen silmänsä, jotka heijastivat hänen näkyjensä auersineä. Tätä köyhän tytön unelmaa hän nyt kirjaili kultalangallaan; siitä syntyi nyt valkoiselle kiiltosilkille sekä suuret liljankukat että ruusut ja Marian nimikirjaimet. Liljan varsi oli kuin valon säde, sen pitkät ja kapeat lehdet kaatuivat alas tähtisateena. Häikäisevin oli vahvasti kohoavalla gipyyriompelulla tehty, upokekuvioilla koristettu Marian nimikirjain keskellä ristiä, se paloi kuin tabernaakkelin pyhyys, liekehtien salaperäisin sätein. Ja hienoväriset silkkiruusut elivät, ja koko messupaita loisti hohtavan valkoisena kultaisten ihmekukkiensa ihanuudessa.

Pitkän äänettömyyden jälkeen Angélique nosti päänsä. Hän katsoi
Hubertineen veitikkamaisesti, nykäisi leukaansa ja toisti:

—- Minä odotan, ja hän tulee.

Tuo mielikuva oli hullu. Mutta hän riippui siinä itsepäisesti. Hän oli varma, että niin tulisi tapahtumaan. Ei mikään voinut järkyttää hänen hymyilevää vakaumustaan.

— Minä sanon sinulle, äiti, että kaikki tämä tulee tapahtumaan.

Hubertine tarttui puheeseen leikin kannalta. Hän alkoi ärsyttää
Angéliquea.

— Mutta minähän luulin, ettet sinä ollenkaan tahtoisi mennä naimisiin. Eiväthän pyhimyksetkään, jotka ovat saaneet sinut pyörälle päästäsi, menneet naimisiin. Ennenkuin he siihen suostuivat, he mieluummin käännyttivät sulhasensa, karkasivat kotoaan ja antoivat katkaista kaulansa.

Nuori tyttö kuunteli ällistyneenä. Sitten hän purskahti heleään nauruun. Koko hänen olentonsa terveys, hänen elämänrakkautensa kaikui tuossa helisevässä iloisuudessa. Nuo pyhimystaruthan olivat niin vanhoja! Ajat olivat toki muuttuneet, Jumala oli saanut voiton eikä vaatinut enää ketään tähtensä kuolemaan. Legendassa esiintyvä ihmeenomaisuus oli tehnyt häneen suuremman vaikutuksen kuin maailman-halveksiminen ja kuoleman-halu. Ei, luonnollisesti hän tahtoi mennä naimisiin ja rakastaa ja olla rakastettu ja olla onnellinen!

— Häpeä toki! jatkoi Hubertine, sinähän saatat Agneksen, suojeluspyhimyksesi, itkemään. Eikö muista, että hän ei huolinut maaherran pojasta, vaan piti parempana kuolla, viettääkseen häitä Jeesuksen kanssa?

Tornin suuri kello alkoi soida, varpusparvi pyrähti lentoon tuuheasta murattiköynnöksestä, joka ympäröi erästä kuorin ikkunaa. Työhuoneessa ripusti Hubert, yhä äänetönnä, pingotetun, liimasta kostean lipun seinälle suureen rautanaulaan kuivamaan. Päivänpaiste oli auringon kiertäessä siirtynyt ja valaisi vanhoja työkaluja, käsirukkia, pajuteloja, kuparista kynttiläjalkaa. Ja kun se ehti ompelijain luo, alkoi kehys, jonka ääressä he työskentelivät, leimuta. Kaikki loisti, niin messupaita kuin käyttämisestä kiiltäviksi kuluneet sivulistat ynnä kaikki kankaalla ajelehtivat esineet, päärmäyskulta ja kierrekulta rasiassaan, silkkipuolat ja pitkät neulat kultasäikeineen.

Tuossa lämpimässä kevään säihkynnässä katseli Angélique suurta vertauskuvallista liljaa, jonka hän oli saanut valmiiksi. Sitten hän vastasi luottavaisen iloisella äänellään:

— Mutta Jeesuksenhan minä tahdonkin!

IV.

Niin vilkas ja iloinen kuin Angélique olikin, rakasti hän yksinäisyyttä, ja hän tunsi todellista virkistystä ollessaan yksin huoneessaan aamuin ja illoin. Hän oli siellä omissa valloissaan, nauttien haaveittensa lennosta. Kun hän joskus päivisinkin sai pujahtaa sinne hetkiseksi, oli hän onnellinen kuin vapauteen päässyt karkulainen.

Huone oli hyvin avara, täyttäen puolet ylisestä; toinen puoli oli ullakkona. Se oli kokonaan valkeaksi kalkittu, niin seinät kuin taitekattokin näkyvissä olevine palkkeineen. Tässä alastomassa valkeudessa vanhat tammiset huonekalut näyttivät mustilta. Siihen aikaan kun sali ja makuuhuone alhaalla olivat saaneet uuden sisustuksen, oli vanhanaikuinen kalusto niistä tuotu tänne; se oli peräisin useilta eri aikakausilta: renessanssin aikainen kirstu, pöytä ja tuoleja Ludvig XIII:n ajoilta, suuri ja korkea sänky Ludvig XIV:n ajalta, ja erittäin kaunis piironki Ludvig XV:n tyyliin. Ainoastaan valkoinen kaakeliuuni ja pieni, vahakankaalla verhottu pesupöytä muodostivat sorasoinnun tässä kunnianarvoisassa vanhassa seurassa. Vanhan ikänsä juhlallisen mahtavuuden oli säilyttänyt varsinkin suuri sänky vanhanaikaisine, kanervankukka-kimpuin koristettuine ruusunpunaisine verhoineen, jotka olivat kuitenkin jo niin vaalenneet, että väriä tuskin enää huomasikaan.

Mutta mieluisin oli Angéliquelle parveke. Kahdesta entisestä ikkunaovesta oli vasemmanpuoleinen hyljätty, naulaamalla se yksinkertaisesti kiinni, ja parveke, joka ennen oli ulottunut yli koko rakennuksen leveyden, oli nyt vain oikeanpuoleisen ikkunan edessä. Kun kannatuspalkit olivat vielä hyvät, oli niille pantu uusi lattia ja kiinnitetty siihen rautainen suojakaide entisen lahonneen rinta-aitauksen sijaan. Siinä oli hauska sopukka, jonkinlainen komero päädyn huipun alla, joka oli aidattu ohuilla laudoilla vuosisadan alussa. Kun kumartui, näki siitä koko puutarhan puoleisen rakennuksen sivun, koko lailla ränstyneen, pienistä kivistä hakattuine kivijalkoineen, tiilireunuksisine seinäpintoineen ja suurine ikkuna-aukkoineen, jotka nykyään olivat muuratut pienemmiksi. Alhaalla keittiön oven yläpuolella oli sinkkinen suojakatos. Ja ylhäällä olivat viimeiset alushirret, jotka ulkonivat metrin verran, samoinkuin ullakon kattohirretkin, tuetut vahvoilla pylväillä, joitten alapäät nojasivat alakerran kehähirteen. Täten joutui parveke olemaan kuin keskellä rehevää, vanhaa hirsimetsää, jolle sammalet ja leukoijat antoivat vihannuutta.

Siitä asti kun Angélique oli tässä huoneessa asunut, oli hän kuluttanut lukemattomia hetkiä parvekkeella, nojaten kyynärpäällään suojakaiteeseen ja katsellen. Ensinnäkin oli hänen alapuolellaan puutarha, jota suuret puksipuut varjostivat ikuisella vihannuudellaan; kirkon puoleisessa kulmassa oli kitukasvuisten syreenipensaitten ympäröimä vanha graniitti-penkki. Toisessa kulmassa taas, puoleksi koko taustamuurin peittävän murattiköynnöksen varjossa, oli pieni portti, joka vei Mariantarhaan. Tämä Mariantarha oli laaja, viljelemättömäksi jäänyt maa-alue, joka muinoin oli ollut munkkien hedelmäpuutarhana. Sen läpi juoksi Chevrotte-puro, jossa lähitalojen emännillä oli oikeus pestä vaatteitaan. Joitakin köyhiä perheitä asusti vanhassa, raunioituneessa mylly-resussa; mutta muuten ei asunut ketään koko alueella, jonka vain piispantalon ja Voincourt-palatsin korkeitten muurien välitse kulkeva kujanne yhdisti Kunniakatuun. Kesäaikana noiden kahden puiston satavuotiset jalavat peittivät tuuhealehtisillä latvoillaan kapean näköpiirin, jonka eteläpuolella sulki kirkon valtava ruho. Joka puolelta suljettuna nukkui Mariantarha täten yksinäisessä rauhassaan, ja valtoinaan kasvoivat siinä villit ruohot ja tuulen kylvämät poppelit ja salavat. Kivien lomitse hyppeli Chevrotte, solisten lakkaamatonta, kristallikirkasta lauluaan.

Angélique ei koskaan väsynyt katselemasta tätä syrjäistä kolkkaa. Ja kuitenkaan ei hän seitsemään vuoteen ollut yhtenäkään aamuna nähnyt siinä muuta kuin mitä hän edellisenä iltana oli katsellut. Voincourtin palatsin puut olivat niin tuuheat, että hän ainoastaan talvisin saattoi erottaa kreivittären tyttären Clairen, joka oli hänen ikäisensä. Piispantalon puutarhassa oli oksamuuri vielä tiheämpi, hän oli turhaan koettanut nähdä vilaustakaan monseigneurin kauhtanasta. Ja vanha, luukuilla peitetty ristikkoportti oli varmaan jo kauan ollut hyljättynä, sillä hän ei muistanut kertaakaan nähneensä sitä aukaistavan, ei edes puutarhuria näkynyt siitä kulkevaksi. Paitsi vaimoja, jotka pestä paukuttivat vaatteitaan, ei hän nähnyt siellä koskaan muita kuin samat ruohikossa makaavat pienet ryysymekot.

Kevät oli sinä vuonna erinomaisen ihana. Hän oli kuusitoistavuotias, ja aina tähän saakka oli Mariantarhan keväinen kukoistukseen puhkeaminen viehättänyt vain hänen silmiään. Silmikoistaan puhkeavat hennot lehdet, lauhat, kuulakkaat illat, koko tuo tuoksuva maan kevät oli hänestä yksinkertaisesti hupaista. Mutta tänä vuonna ensimmäisen umpun auetessa hänen sydämensä sykähti. Hänessä heräsi outo levottomuus, kun ruoho alkoi kasvaa ja tuuli toi hänen sieramiinsa tuoreen, väkevän lemun. Usein ahdisti aiheeton tuska hänen rintaansa. Eräänä iltana hän heittäytyi Hubertinen syliin itkien, vaikkei hän tiennyt mitään surun syytä, vaan oli päinvastoin sangen onnellinen. Varsinkin yöllä oli hänellä suloisia unia, hän näki varjoja kulkevan ohitseen, hän tunsi riuduttavaa hurmausta, jota hän valveilla ollessaan ei uskaltanut muistutella mieleensä, niin hämmennyksissään hän oli tuosta onnesta, minkä enkelit hänelle soivat. Toisinaan hän säpsähtäen heräsi suuressa sängyssään, yhteenliitetyt kädet rintaa vasten puserrettuina, ja häntä ahdisti niin, että hänen täytyi paljain jaloin hypätä huoneensa lattialle. Ja hän juoksi aukaisemaan ikkunan ja jäi värisevänä, hämmentyneenä seisomaan raittiiseen ilmaan, joka rauhotti häntä. Tuntui niin hämmästyttävältä, niin käsittämättömän ihmeelliseltä, ettei enää ollut oma itsensä, että tunsi kuin kasvavansa iloista ja tuskista, joitten syytä hän ei tiennyt. Se oli naisellisuuden lumotun kukoistuksen puhkeamista.

Kuinka oli piispantalon näkymättömien syreenien ja kultasadepensaitten tuoksu niin suloinen, ettei hän enää voinut sitä hengittää veren nousematta hänen poskilleen? Hän ei koskaan ennen ollut huomannut tuoksuissa tuota lämpöä, joka nyt ympäröi hänet elävällä hengityksellä. Ja kuinka hän ei myöskään ollut muina vuosina huomannut suurta kukkivaa paulowniaa, joka valtavana sinipunervana kimppuna näkyi Voincourtin puutarhassa kahden jalavan välissä? Tänä vuonna hänen silmänsä hämärtyivät liikutuksesta heti kun hän sitä katsoi, niin koski tuo kalpea sinerrys hänen sydämeensä. Samaten ei hän muistanut kuulleensa Chevrotten solisevan niin äänekkäästi kivien lomassa, rantakaislojen välissä. Puro ihan varmaan puheli, hän kuuli epäselviä sanoja, jotka toistuivat alinomaa ja täyttivät hänet levottomuudella. Eikö se enää ollutkaan entinen kenttä, kun kaikki oli siinä niin hämmästyttävää ja kaikki tuolla tavoin otti uuden merkityksen? Vai ehkä olikin kukaties hänessä itsessään tapahtunut muutos, niin että hän saattoi tuntea, nähdä ja kuulla siinä versovan elämän?

Mutta oikealla kädellä kohoava jylhän suuri, taivasta tavotteleva tuomiokirkko hämmästytti häntä vieläkin enemmän. Joka aamu hän kuvitteli näkevänsä sen ensi kerran, hän oli liikutettu tästä löydöstään, hän ymmärsi nyt, että nuo vanhat kivet rakastivat ja ajattelivat kuten hänkin. Hän ei johtunut tähän minkään järkeilyn avulla, hänellähän ei ollut ollenkaan tietoja, hän vain antautui tuon jättiläisen salaperäisen ylentävälle vaikutukselle, jättiläisen, jonka lapsuus oli kestänyt kolme vuosisataa ja jossa oli kasaantuneena monien sukupolvien uskot. Alhaalla hän oli polvistuneena, rukoukseen vaipuneena romaanilaistyylisen kappelikehän keskellä, joitten pyörökaarisissa, sileissä ikkunoissa ei ollut muita koristuksia kuin kapeat pilarit kaarilistojen alla. Sitten hän tunsi kohoutuvansa pystyyn, kasvot ja kädet taivasta kohti ojennettuina, päälaivan suippokaaristen ikkunain mukana, jotka, kahdeksankymmentä vuotta myöhemmin rakennettuina, olivat korkeita ja soleita, murtokaaria ja ruusukkeita kannattavien pielien palstoihin jakamia. Sitten hän kohosi ylös maasta haltioituneena, suoraksi ojentuneena, kuorin tukipylväitten mukana, jotka oli uudistettu ja koristeltu kaksi vuosisataa myöhemmin uhkeimpaan goottilaiseen tyyliin, pikkutorneineen, huippuineen ja sakaroineen. Pylväitten juurella avautuvista räystästorvista juoksi katoilta valunut vesi maahan. Kuorikappalien katolle oli lisätty apilanlehtiristein koristettu reuna-aitaus. Samaten oli katonaluskin koristettu kukkaornamenteilla. Ja koko rakennus kukoisti, mitä lähemmäksi taivasta se saapui, yhä ylevämmin, vapautuneena muinaisaikaisesta papillisesta pelvosta, rientäen painautumaan anteeksiannon ja rakkauden Jumalan rinnoille ja sulautumaan siihen. Hän tunsi sen koko olennossaan, se teki hänet rauhalliseksi ja onnelliseksi, kuin olisi hän laulanut juhlallista, puhdasta, ylevää, taivaan korkeuksiin häipyvää laulua.

Ja tuomiokirkko eli. Pääskyset olivat satalukuisina muuranneet pesiään apilanlehti-vöitten alle ja pikkutornien ja sakaroitten lomiin, ja lakkaamatta niiden parvet elostuttivat nojapylväitä ja tukimuureja. Piispantalon jalavissa asuvat sepelkyyhkyset astelivat kattopenkereitten reunoilla rintojaan pöyhistellen, lyhyin askelin kuin huvikävelijät. Joskus istui korppi tornin huipussa huimaavan korkealla, tuskin kärpäsen kokoisena, sulkiaan sukimassa. Seinien raoissa rehotti monenmuotoisia jäkäliä ja ruohoja, luoden elämää vanhoihin kiviin juuriensa salaisella työllä. Kovina sadepäivinä koko rakennus heräsi ja kohisi, kun sadekuurot pieksivät lyijylevyistä kattoa, vesi virtasi pylväsparvekkeitten kouruista, syöksyen kerroksesta kerrokseen pauhaten kuin tulviva vuoripuro. Myös lokakuun ja maaliskuun myrskyt antoivat sille sielun. Se ärjyi ja voihki, kun tuulenpuuskat tohisivat sen päädyissä ja kaarissa, pylväissä ja ruusukkeissa. Ja vihdoin sai aurinko sen elämään liikkuvalla valoleikillään, se nuortui aamulla päivän iloisessa kirkkaudessa, ja illalla varjojen hiljalleen pitentyessä hukkui tihenevään hämyyn. Ja sillä oli myöskin sisäinen elämänsä, ikäänkuin sen suonien sykintä, nimittäin kirkonmenot, jotka värähyttivät sitä jokaista sopukkaa myöten, kellojen kumina, urkujen soitto, pappien veisuu. Lakkaamatta siinä värähteli elämää: hillittyjä ääniä, jonkin matalaäänisen messun hyminä, jonkun naisen kevyt polvistuminen, taikka vain joku tuskin aavistettava väre, sanattoman rukouksen palava hartaus.

Nyt keväällä, päivien pitentyessä, Angélique viipyi aamuin ja illoin pitkät ajat parvekkeella, nojaten kyynärpäitään sen suojakaiteeseen ja katsellen suurta ystäväänsä tuomiokirkkoa. Vielä enemmän se veti häntä puoleensa illalla, kun hän näki sen vain suurena mustana möhkäleenä tähdittynyttä taivasta vasten. Sen pinnan muodot häipyivät hämärään, vain tukimuurit erottuivat himmeinä, näyttäen muodostavan avaruuteen johtavia siltoja. Hän tunsi sen olevan valveillaan pimeässä, vajonneena seitsensatavuotiseen mietiskelyyn, täynnä muistoja niistä lukemattomista joukoista, jotka toiveineen ja pettymyksineen olivat polvistuneet sen alttarien edessä. Se oli lakkaamatonta valvetta, joka oli alkanut menneisyyden hämärässä ja jatkui tulevaisuuden ikuisuuteen, sellaisen huoneen salaperäistä, pelottavaa valvetta, jossa Jumala ei voinut nukkua. Ja tuota tummaa, liikkumatonta, elävää kasaa katsellessaan hänen silmänsä siirtyivät aina erään kuorikappelin ikkunaan, joka oli juuri Mariantarhan pensaston kohdalla, ainoaan ikkunaan, josta hohti valoa ja joka oli kuin yöhön tuijottava silmä. Sen takana, pylvään nurkalla, paloi pyhättölamppu. Juuri tämä kappeli oli se, jonka papit muinoin olivat antaneet, Hautecoeurin markiisille Jean V:lle ja hänen jälkeläisilleen hautakappelina käytettäväksi, kiitokseksi heidän anteliaisuudestaan. Se oli pyhitetty pyhälle Yrjölle, minkä johdosta sen kahdenneltatoista vuosisadalta polveutuvassa ikkunassa oli lasimaalauksin esitetty tämän pyhimyksen legenda. Heti hämärän tullessa legenda syttyi pimennostaan hohtavana kuin ilmestys. Ja sen vuoksi Angélique rakasti tuota ikkunaa, katsellen sitä uneksivin, lumotuin silmin.

Ikkunan pohjaväri oli sininen, reunus punainen. Tältä tumman värikkäältä pohjalta kohosivat heleinä henkilökuviot, joitten liehuvat verhot antoivat jäsenten alastomuuden tulla näkyviin, kukin osa tehtynä mustin varjoviivoin piirretyistä, lyijypuitteisiin sovitetuista värillisistä lasiruuduista. Siinä oli kolme kohtausta legendasta toinen toisensa yläpuolella, ja ne täyttivät ikkunan aina kaarilistaan asti. Alimmaisessa kuvassa kuninkaan tytär, joka on lähtenyt ulos kaupungista kuninkaallisessa puvussaan mennäkseen lohikäärmeen syötäväksi, kohtaa pyhän Yrjön lammikon vieressä, josta hirviö jo pistää päätään esiin; ja nauhassa luetaan sanat: »Hyvä ritari, älä mene turmioon minun tähteni, sillä et sinä voisi auttaa etkä pelastaa minua, vaan hukkuisit minun kanssani.» Keskellä oli kuvattuna taistelu, jossa pyhimys ratsun selässä istuen pistää keihäänsä hirviön läpi, ja sitä selittämässä lause: »Yrjänä iski keihäällään niin, että hän haavotti lohikäärmeen ja heitti hänet maahan.» Ja ylinnä talutti kuninkaantytär voitettua petoa kaupunkiin: »Yrjänä sanoi: heitä vyösi hänen kaulansa ympäri, ja älä pelkää yhtään, kaunis neito. Ja kun hän oli sen tehnyt, niin peto seurasi häntä kuin kuuliainen koira.» Siihen aikaan kun ikkunan lasimaalaukset tehtiin, oli pyörökaaren alla legendan yläpuolella arvattavasti jokin koristeellinen kuvio. Mutta myöhemmin, kappelin jouduttua Hautecoeureille, nämä laittoivat sille paikalle vaakunansa. Ja niin helotti nyt pimeinä öinä legendan yläpuolella myöhempää tekoa oleva vaakunakilpi loistavine väreineen. Se oli neljään alaan jaettu, ensimmäinen ja neljäs merkiten Jerusalemia, toinen ja kolmas Hautecoeuriä; Jerusalemia kuvasi hopeapohjalla kultainen jerusaleminristi, kulmissa neljä pientä kultaristiä; Hautecoeuriä kultainen linna sinisellä pohjalla, keskellä musta, hopeasydäminen pienoisvaakuna, kaiken lisänä kolme kultaista liljaa, kaksi ylhäällä, yksi alakärjessä. Vaakunaa kannatti oikealla ja vasemmalla kaksi kultaista kimeraa, yläpuolella oli arvomerkkinä sinisen höyhentöyhdön keskellä hopeinen kypäri, kullalla silattu ja suljettu yhdellätoista silmikkovanteella, jollainen kypäri on herttuoilla, Ranskan marsalkoilla, arvonimeä kantavilla aatelisilla ja kuninkaallisten komppaniain päälliköillä. Ja tunnuslauseena: »Jos Jumala tahtoo, tahdon minäkin».

Katsellessaan pyhää Yrjöä, joka lävisti keihäällään hirviötä, kuninkaantyttären kohottaessa ylös yhteenliitettyjä käsiään, oli Angélique vähitellen ruvennut ihailemaan häntä. Niin etäältä ei hän erottanut kuvien piirteitä selvästi, hän näki ne haaveittensa suurentamana, neidon hentona, vaaleana, puhdaspiirteisenä, pyhimyksen loistavana ja uljaana, kauniina kuin arkkienkeli. Häntä tulikin pyhä Yrjö vapauttamaan, hän olisi kiitollisuudesta tahtonut suudella hänen käsiään. Hän näki haavelmissaan epämääräisenä kohtauksen järven rannalla suuren vaaran, josta hänet pelasti nuori mies, kauniimpi kuin päivä, ja tähän haaveseikkailuun sekottui muisto hänen käynnistään Hautecoeurin raunioilla, koko tuo feodaaliaikainen linna esiinmanattuna, pilviin piirtyvänä, muinaisten suurherrain kansottamana. Vaakuna loisti kuin tähti kesäyössä, hän tunsi sen hyvin ja saattoi helposti lukea sen sointuvat sanat, olihan hän niin usein kirjaillut vaakunoita. Jean V kulki ovelta ovelle ruton saastuttamassa kaupungissa, suuteli kuolevia suulle ja paransi heidät, sanoen: »Jos Jumala tahtoo, tahdon minäkin.» Félicien III, saatuaan tietää että Filip Kaunis ei sairauden takia voinut lähteä Palestiinaan, matkasi sinne hänen puolestaan, paljain jaloin, vahakynttilä kädessä, minkä johdosta neljäsosa Jerusalemissa olevasta sotavoimasta määrättiin hänen johdettavakseen. Monta, monta tarinaa vielä astui esiin menneisyydestä, erittäinkin kertomuksia Hautecoeurin jalosukuisista naisista, autuaista vainajista, niinkuin tarina heitä kutsui. Hautecoeurin suvussa naiset kuolivat nuorina, täydessä onnessaan. Toisinaan säästyi pari kolme sukupolvea, sitten kuolema jälleen ilmestyi hymyilevänä ja vei hellin käsin jonkun Hautecoeurin tyttären tai puolison, kaikkein vanhimmat kaksikymmenvuotiaina, juuri jonkun rakkauden-onnen hetkellä. Kun Raoul I:n tytär Laurette oli kihlautunut serkulleen Richardille, joka asui linnassa, näki hän kihlauspäivän iltana, istuessaan huoneensa ikkunan ääressä Davidin tornissa, sulhasensa tämän huoneen ikkunassa Kaarle Suuren tornissa. Hän luuli kihlattunsa kutsuvan häntä, ja kun kuun säde heitti heidän välilleen valosillan, lähti hän kulkemaan häntä kohti. Mutta keskellä tietä hän kiireissään astui syrjään valonsäteeltä, putosi ja murskautui kuoliaaksi tornien juurelle. Ja sen jälkeen hän kirkkaina kuutamoöinä kulkee ilmassa linnan kohdalla, jonka hänen äärettömän laaja laahusvaippansa kietoo valkoiseen hohteeseen. Balbine, Hervé VII:n vaimo, uskoi kuuden kuukauden ajan, että hänen miehensä oli surmattu sodassa. Sitten eräänä aamuna, kun hän yhä odottaen tähysteli tornin huipulla, hän tunsi hänet linnaan johtavalla tiellä, ja hän juoksi alas tornista niin poissa suunniltaan ilosta, että kuoli porrasten alimmalle astuimelle. Ja vielä tänään hämärän tullessa hän yhä laskeutui alas läpi raunioitten, hänen nähtiin juoksevan kerroksesta kerrokseen, rientävän käytävien ja huoneitten kautta, kiitävän ohi kuin varjo tyhjinä ammottavien ikkuna-aukkojen takana. Kaikki he ilmestyivät jälleen, Ysabeau, Gudule, Yvonne, Austreberthe, kaikki nuo autuaat vainajat, joita kuolema rakasti, jotka se säästi elämältä, temmaisten heidät pois yhdellä siiveniskulla, nuorina, ensimmäisen onnensa hurmauksessa. Joinakin öinä he täyttivät linnan valkoisena joukkona kuin kyyhkysparvi. Ja mukana oli viimeinenkin heidän joukostaan, monseigneurin pojan äiti, joka oli löydetty hengettömänä lapsensa kehdon äärestä, minne hän sairaana ollen oli ryöminyt, kuollakseen ilosta saadessaan painaa sitä syliinsä. Nämä tarinat asuivat alati Angéliquen mielikuvituksessa: hän puhui niistä kuin ihan äsken sattuneista tositapahtumista. Hän oli lukenut Lauretten ja Balbinen nimet kappelin seiniin upotetuista vanhoista muistokivistä. Miksi ei siis hänkin kuolisi aivan nuorena, onnellisena? Vaakunakuva säteili, pyhimys astui alas ikkunastaan, ja hän oli taivaaseen saakka hurmaantunut kevyestä suudelman henkäyksestä.

Legenda oli sen hänelle opettanut: eikö ihme olekin yleissääntönä maailmassa, eikö se kuulu asiain tavalliseen kulkuun? Se on aina olemassa tehoisana ja jatkuvana, ilmenee äärettömän helposti, milloin ja missä hyvänsä, monistuu, laajentuu, tulvii ylitsevuotavana, hyödyttömästikin, kuin huvikseen vain kieltäen luonnonlakeja. Ihminen elää samalla tasolla Jumalan kanssa. Abagar, Edessan kuningas, kirjottaa Jeesukselle ja saa häneltä vastauksen. Ignatius saa kirjeitä Pyhältä Neitsyeltä. Joka paikassa ilmestyvät Pyhä Äiti ja Poika, esiintyvät valepuvuissa ja puhelevat hyväntahtoisina hymyillen. Stefanus on heitä tavatessaan aivan tutunomainen. Kaikki neitsyet viettävät häitä Jeesuksen kanssa, marttyyrit menevät taivaaseen yhdistyäkseen Mariaan. Ja enkelit ja pyhimykset ovat ihmisten tavallisia seuralaisia, menevät ja tulevat, kulkevat läpi seinien, ilmestyvät unessa, puhuvat ylhäältä pilvistä, auttavat syntymässä ja kuolemassa, antavat kestävyyttä kidutuksissa, vapauttavat vankitornista, tuovat vastauksia ja toimittavat asioita. Ihmeet seuraavat ehtymättöminä heidän askeliaan. Sylvester sitoo rihmalla kiinni lohikäärmeen kidan. Maa kohoaa istuimeksi Hilariukselle, kun hänen seuralaisensa tahtoivat häntä nöyryyttää. Kallisarvoinen kivi putoaa pyhän Lupuksen ehtoolliskalkkiin. Puu murskaa pyhän Martinuksen vihamiehet, koira nuolee jänistä, tulipalo lakkaa palamasta, kun hän käskee. Maria Egyptiläinen käy meren aalloilla, Ambrosiuksen suusta pujahtaa mehiläisiä lentämään hänen syntyessään. Alati parantavat pyhimykset kipeitä silmiä, halvattuja tai kuivuneita jäseniä, spitalia ja varsinkin ruttoa. Ei yksikään tauti voi vastustaa ristinmerkkiä. Kansanjoukosta erotetaan sairaat ja heikot erilleen ja parannetaan salamaniskulla yhdessä tukussa. Kuolema on voitettu, ylösnousemukset ovat niin yleisiä, että ne tulevat jokapäiväisiksi pikkutapahtumiksi. Eivätkä ihmeet lakkaa sittenkään, kun pyhimykset ovat heittäneet henkensä, vaan lisääntyvät niinkuin monivuotiset kukat heidän haudoillaan. Nikolauksen pään ja jalkojen kohdalta kumpuaa kaksi öljylähdettä, joitten neste on kaikkiparantavaa lääkettä. Cecilian ruumisarkusta lemahtaa avattaessa ruusujen tuoksua. Dorotean arkku on täynnä mannaa. Kaikki neitseitten ja marttyyrien luut saattavat valehtelijat häpeään, pakottavat varkaat tuomaan takaisin varastamansa tavarat, täyttävät hedelmättömien vaimojen toivomukset, antavat terveyden kuolemansairaille. Ei mikään ole enää mahdotonta, näkymättömät voimat ovat hallitsevina, yliluonnollisuuden oikku on ainoana lakina. Temppeleissä rupeavat velhot tekemään ihmeitään, nähdään sirppien leikkaavan itsestään ja vaskikäärmeitten kiemurtelevan, kuullaan pronssipatsaitten nauravan ja naamioitten laulavan. Heti pyhimykset vastaavat, voittaen heidät loistavasti: rippileivät muuttuvat eläväksi lihaksi, Kristuksen kuvista vuotaa verta, maahan pistetyt sauvat alkavat vihannoida, lähteitä kumpuaa esiin, lämpimiä leipiä, kasvaa kasoittain puutteenalaisten jalkojen juureen, kasvava puu kumartuu kunnioittaen Jeesusta; ja vielä, katkaistut päät puhuvat, särkyneet kalkit korjaantuvat itsestään, sade kaikkoaa kirkosta hukuttaakseen läheiset palatsit, erakkojen vaatteet eivät kulu ollenkaan, vaan uudistuvat joka vuosi kuin eläinten nahat. Armeniassa vainoojat heittävät viiden marttyyrin lyijyiset ruumiskirstut mereen, ja se, jossa on apostoli Bartolomeuksen jäännökset, asettuu etunenään, toiset neljä seuraavat sitä osottaen hänelle kunniaa, ja kaikki purjehtivat tuulen puhaltaessa, hyvässä järjestyksessä kuin laivasto, pitkin aavoja ulapoita Sisilian rannikolle saakka.

Angélique uskoi vahvasti ihmeisiin. Tietämättömyydessään hän kuvitteli ympäristönsä täyteen ihmeitä, sellaisia kuin tähtien syttyminen ja orvokinkukkain puhkeaminen. Hänestä tuntui mielettömältä kuvitella maailmaa muuttumattomien lakien ohjaamaksi koneistoksi. Häneltä jäi niin paljon huomaamatta, hän tunsi itsensä niin neuvottomaksi, niin heikoksi kaikkien voimain keskellä, joitten mahtavuutta hänen oli mahdoton mitata ja joitten läsnäoloa hän ei olisi aavistanutkaan, jollei hän toisinaan olisi tuntenut kasvoillaan niitten voimakasta henkäystä! Ja niinkuin alkuaikaisen kirkon kristitty, jollaiseksi Legenda oli hänet kasvattanut, hänkin antautui Jumalan käsiin tahdottomana, poispyyhittävine perisynnin tahroineen. Hänellä ei ollut omaa vapautta, Jumala yksin saattoi pelastaa hänet lähettämällä hänelle armonsa. Ja armo oli se, että Hän oli johdattanut hänet Hubertien katon alle, tuomiokirkon varjoon, elämään alistumisen, puhtauden ja uskon elämää. Hän kuuli perisynnin pahanhengen mumisevan syvällä sisässään. Kuka tietää, mitä hänestä olisi tullut syntymäpohjallaan? Varmaankin huono tyttö. Nyt hän sitävastoin kasvoi vuosi vuodelta terveempänä tässä siunatussa sopukassa. Eikö ollut armo, että sai asua tällaisessa ympäristössä, keskellä taruja, jotka hän taisi ulkoa, keskellä uskoa, jota hän oli siinä juonut, keskellä salaperäistä henkielämää, jossa hän kylpi, tässä näkymättömäin asiain täyttämässä ympäristössä, missä ihmeet tuntuivat hänestä olevan aivan luonnollisia ja kuuluvan hänen jokapäiväisen elämänsä tasolle? Se vahvisti häntä elämää varten, niinkuin armo vahvisti marttyyrejä. Ja hän loi sitä itse, tietämättään: se syntyi hänen tarujen elähyttämästä mielikuvituksestaan, hänen ruumiillisen murrosaikansa tiedottomista haluista; se laajentui kaikesta siitä, mistä hän oli tietämätön, se kasvoi esiin kaikesta siitä tuntemattomasta, mitä oli hänessä ja hänen ulkopuolellaan. Kaikki lähti hänestä ja palasi häneen, ihminen loi Jumalan ihmisen pelastukseksi, kaikki oli vain unelmaa. Toisinaan hän kummastellen kosketti kasvojaan, täynnä levottomuutta, epäillen omaa aineellisuuttaan. Eikö hän ollutkin vain näennäis-olio, joka häviäisi luotuaan harhaluulon?

Eräänä toukokuun yönä, kun hän taas oli parvekkeella, missä hän vietti niin monet hetket, hän puhkesi kyyneliin. Hän ei ollut lainkaan suruissaan, hänen mieltään liikutti vain jokin odotus, vaikkei ketään tiedetty tulevaksi. Oli hyvin pimeä. Mariantarha ammotti varjoaukkona tähdikkään taivaan alla, eikä hän erottanut muuta kuin piispantalon ja Voincourtin palatsin vanhojen jalavien tummat ryhelmät. Ainoastaan kappelin ikkuna loisti. Jos ei ketään ollut odotettavissa, miksi sitten hänen sydämensä sykki niin valtavin lyönnein? Se odotus oli alkuisin kaukaa, hänen nuoruutensa alkuajoilta, se oli kasvanut iän mukana, päätyäkseen tähän hänen täysikasvuiseksitulonsa kuumeenomaiseen levottomuuteen. Ei mikään olisi häntä hämmästyttänyt, hän oli jo viikkokausia kuullut äänien suhisevan tässä mielikuvituksensa kansottamassa salaperäisessä sopukassa. Legenda oli päästänyt sinne valloilleen yliluonnollisen pyhimysmaailmansa, ihme oli siellä valmiina puhkeamaan. Hän ymmärsi selvästi, että kaikki oli alkanut elää, että ennen äänettömät esineet nyt ääntelivät, että puitten lehdet, Chevrotten vesi ja tuomiokirkon kivet puhuivat hänelle. Mutta kenestä ilmottivat näin nuo näkymättömät kuiskutukset, mitä tahtoivat hänestä nuo tuntemattomat voimat, jotka tuulahtivat tuonpuoleisesta maailmasta ja leijuivat ilmassa? Hän tähysti katseillaan pimeyteen, kuin valmiina kohtaukseen, jota ei kukaan ollut hänelle määrännyt, ja hän odotti, odotti yhä vain, kunnes uni alkoi painaa silmäluomia, tuntien koko ajan, että näkymättömässä maailmassa hänen tahtonsa ulkopuolella ratkaistiin hänen elämänsä.

Viikon Angélique täten itki tummassa yössä. Hän saapui aina uudelleen, kärsivällisenä. Hänen ympärillään jatkui salaperäinen kiehdonta, lisääntyen ilta illalta, ikäänkuin näköpiiri olisi supistunut ja ruvennut häntä ahdistamaan. Hänen sydäntään painoi, äänet humisivat nyt hänen päässään, hänen voimatta kuitenkaan tajuta niitä sen selvemmin. Se oli kuin hiljainen valtaus, koko luonto, maa ja taivaan avaruus astuivat hänen olemukseensa. Pienimmänkin risahduksen kuuluessa hänen kätensä kuumenivat, hänen silmänsä koettivat tunkea läpi pimeyden. Tuliko odotettu ihme vihdoinkin? Ei, ei mitään vielä, ei mitään muuta kuin jonkun yölinnun siipien suhahdus, kaiketikin. Ja hän tarkisti korvansa uudelleen, hän erotti erilaisen lehtien kahinankin jalavissa ja salavissa. Monet kerrat hän täten vavahti koko ruumiiltaan, kun jokin kivi vierähti puroon tai jokin ulkona hiiviskelevä eläin liukui muurinkylkeä alas. Hän kumartui henkeään pidättäen. Ei mitään vieläkään.

Vihdoinkin eräänä iltana, kun kuuta ei näkynyt taivaalla ja lauha pimeys peitti maan, jotakin alkoi tapahtua. Se oli uusi ääni, joka kuului entisten tuttujen äänten seasta, mutta niin heikosti erottuvana ja melkein huomaamattomana, että hän pelkäsi erehtyvänsä. Se lakkasi kuulumasta joksikin aikaa, hän pidätti henkeään. Sitten se kuului jälleen, kovempana, mutta yhä epäselvänä. Hänestä se tuntui etäiseltä, tuskin kuuluvalta askelen ääneltä, tuo ilmassa tuntuva värähdys ennusti jonkun tuloa, jota ei silmä voinut erottaa eikä korva kuulla. Se mitä hän odotti, saapui näkymättömästä, tuli hiljalleen esiin kaikesta siitä, mikä värähteli hänen ympärillään. Pala palalta se irtaantui hänen unelmastaan, ikäänkuin hänen nuoruutensa hämärien toiveiden toteuttajana. Oliko se kirkonikkunan pyhä Yrjö, joka äänettömin kuvajaloin astui ruohikkoa pitkin tullakseen hänen luokseen? Ikkuna kalpeni juuri, hän ei nähnyt enää selvästi pyhimystä, se näytti vain pieneltä, sekavalta, häipyvältä purppurahattaralta. Sinä iltana hän ei saanut tietää sen enempää. Mutta seuraavana iltana samaan aikaan ääni kuului jälleen pimeydestä hiukan selvempänä ja lähempää. Ihan varmaan ne olivat askelia, ilmestyksen kevyitä askelia, jotka tuskin hipoivat maata. Ne taukosivat ja alkoivat jälleen kuulua, milloin sieltä, milloin täältä, oli mahdotonta sanoa tarkalleen paikkaa. Ehkä ne kuuluivat Voincourtin puutarhasta, missä joku myöhäinen kävelijä liikkui jalavien alla. Tai ehkä ne pikemminkin tulivat piispankartanon tuuhean pensaston suurien syreenien takaa, joitten väkevä lemu tunki huumaavana hänen rintaansa. Turhaan hän tähyi silmillään pimeyteen, odotetusta ihmeestä ei ilmottanut muu kuin hänen kuulonsa, ja myöskin kukkien tuoksu, joka oli lisääntynyt, ikäänkuin siihen olisi sekottunut jonkun hengitys. Ja useampina öinä askelten piiri pieneni parvekkeen alapuolella, hän kuuli niitten saapuvan aivan puutarhanmuurin viereen hänen jalkainsa alle. Siinä ne pysähtyivät, ja silloin syntyi pitkä hiljaisuus, ja yhä tiukempaan ympäröi hänet tuo salaperäinen kiedonta, tuo hitaasti kasvava näkymättömyyden syleily, joka pyörrytti häntä.

Seuraavina iltoina hän näki tähtien joukkoon ilmestyvän uudenkuun kapean sirpin. Mutta se laski yön lähetessä, häviten tuomiokirkon harjan taakse kuin kirkas silmä, jonka painuva silmäluomi peittää. Hän seurasi sitä, hän näki sen kasvavan ilta illalta, hän odotti kärsimättömänä soihtua, joka heittäisi valoa pimeyteen. Vähitellen Mariantarha astuikin esiin pimeydestään vanhoine myllynraunioineen, puuryhmineen ja vilkkaine puroineen. Ja niin syntyneessä valossa luomistyö jatkui. Se mikä oli saanut alkunsa unelmasta, ilmeni nyt näkyvänä varjona. Sillä hän ei nähnyt alussa muuta kuin kuunvalossa liikkuvan, epämääräisen varjon. Mikä se oli? Tuulen huojuttaman oksan varjoko? Toisinaan kaikki hävisi, kenttä nukkui kuoleman liikkumattomuudessa, ja hän uskoi varjon olleen näköhäiriötä. Mutta sitten liukui varjo erään valoisan kohdan yli, siirtyen yhden salavan luota toisen luo, ja silloin ei epäily ollut enää mahdollista. Hän kadotti sen näkyvistään, löysi sen jälleen, mutta selville hän ei siitä päässyt. Eräänä iltana hän oli erottavinaan keveästi liukuvassa varjossa kaksi olkapäätä. Heti hänen silmänsä kääntyivät kirkonikkunaan: se oli harmahtava, ikäänkuin täydeltä terältä paistava kuu olisi tyhjentänyt ja sammuttanut sen. Kohta sen jälkeen hän huomasi, että tuo elävä varjo pitentyi ja lähestyi hänen ikkunaansa, siirtyen ruohikon yli pimennosta toiseen pitkin kirkon seinustaa, tullen yhä likemmäksi ja likemmäksi. Sitä mukaa kuin hän arvasi sen olevan lähempänä, valtasi hänet yhä kasvava liikutus, sellainen jota tuntee tietäessään itseensä kohdistetuksi salaperäisten silmien katseen, joita ei itse voi nähdä. Ihan varmaan tuossa lehvien alla seisoi joku, joka herkeämättä katsoi häneen. Hän tunsi käsissään ja kasvoillaan noitten katseitten vaikutuksen. Ne olivat pitkiä, hyvin lempeitä ja samalla arastelevia katseita. Hän ei vetäytynyt pois niiden edestä, koska hän tunsi että ne olivat puhtaita ja tulivat Legendan lumotusta maailmasta. Ja hänen ensi levottomuutensa muuttui suloiseksi liikutukseksi, hän oli nyt varma onnestaan. Eräänä iltana ilmestyi kuun valaisemalle kentälle äkkiä selväpiirteinen miehen varjo, miehen itsensä ollessa salavain suojassa, niin ettei hän voinut häntä nähdä. Mies ei hievahtanut, ja Angélique katsoi kauan liikkumatonta varjoa.

Siitä lähtien Angéliquella oli salaisuus. Se täytti kokonaan hänen alastoman, valkeaksi kalkitun huoneensa. Tuntikausia hän makasi suuressa sängyssään, jossa hän näytti häipyvän pieneltä, suljetuin silmin, mutta kuitenkin valvoen, nähden yhä tuon liikkumattoman varjon valoisalla kentällä. Kun hän aamun sarastaessa avasi silmänsä, kulki hänen katseensa suuresta piirongista vanhaan kirstuun, kaakeliuunista pieneen pesupöytään, kummissaan, kun ei enää nähnyt tuota salaperäistä varjokuvaa, jonka hän olisi voinut ihan tarkasti piirtää muististaan. Nukkuessaan hän oli nähnyt sen liukuvan vuodeverhojensa haalistuneitten kanervankukkien keskellä. Hänen unensa niinkuin valvetilansakin olivat sitä täynnä. Se oli hänen oman varjonsa toveri, hänellä oli kaksi varjoa, vaikka hän oli yksin unelmansa seurassa. Ja tätä salaisuutta hän ei uskonut kenellekään, ei edes Hubertinelle, jolle hän siihen saakka oli kaikki puhunut. Kun Hubertine teki hänelle kysymyksiä ihmetellen hänen iloaan, hän punastui kovasti ja vastasi että varhainen kevät teki hänet iloiseksi. Hän hyräili aamusta iltaan kuten ensimmäisten päivänpaisteitten juovuttama kärpänen. Eivät milloinkaan olleet hänen kirjailemansa messupuvut liekehtineet sellaisessa silkin ja kullan loisteessa. Hubertit hymyilivät, luullen kaiken johtuvan vain hyvinvoinnista. Hän tuli sitä iloisemmaksi, mitä pitemmälle päivä kului, kuun noustessa hän lauloi, ja kun hetki oli saapunut, nojasi hän parvekkeen kaidetta vasten ja näki varjon. Koko kuun neljänneksen aikana hän tapasi sen aina täsmällisesti saapuneena kohtaukseen. Hän näki sen seisovan suorana ja äänettömänä, tulematta sitä sen tarkemmin tuntemaan, tietämätönnä siitä, mikä oli se olento, jonka varjo oli hänen edessään. Ehkä se olikin vain varjo, ainoastaan näky, ehkä se oli kirkonikkunan pyhimys, joka oli hävinnyt ikkunastaan, ehkä se oli enkeli, joka muinoin oli rakastanut Ceciliaa ja laskeutui nyt rakastamaan häntä vuorostaan? Tuo ajatus täytti hänet ylpeydellä, se oli hänestä suloinen kuin näkymättömästä maailmasta tullut hyväily. Sitten hänessä kasvoi halu tulla tuntemaan se, ja hänen odotuksensa alkoi uudelleen.

Täysikuu paistoi kirkkaana Mariantarhaan. Kun se oli keskitaivaalla, ei puilla ollut enää varjoa. Luotisuoraan lankeavassa valossa ne olivat kuin suihkukaivoja, joista kumpusi äänetöntä kirkkautta. Koko kenttä kylpi valon hohteessa, sen täytti suuri, loistava aalto, joka oli kuulakas kuin kristalli; ja sen loiste oli niin kirkas, että siinä saattoi erottaa salavan lehtien hienot piirteet. Ja vähäisinkin ilman värähdys näytti panevan karehtimaan tuon sädejärven, joka uinui ylväässä rauhassaan läheisten puutarhojen korkeain jalavain ja tuomiokirkon jyhkeän rungon välissä.

Kaksi iltaa oli vielä kulunut, kun Angélique, tullessaan parvekkeelle kolmantena iltana, tunsi sydämessään ankaran sysäyksen. Hän näki hänen seisovan siellä kirkkaassa valossa, häneen päin kääntyneenä. Hänen varjonsa oli, niinkuin puitten varjotkin, kutistunut kasaan hänen jalkainsa juureen ja hävinnyt. Ainoastaan hän itse seisoi siinä, selvänä ja kirkkaana. Niin kaukaakin Angélique näki hänet kuin selvällä päivällä. Hän oli kahdenkymmenen vuoden ikäinen, vaaleaverinen, pitkä ja solakka. Hänellä oli kihartuva tukka, ohut parta, suora, hiukan kookas nenä ja mustat silmät, joista loisti ylevä lempeys. Hän muistutti pyhää Yrjöä tai jotain ihanaa Jeesuksenkuvaa. Angélique tunsi hänet heti täydellisesti: hän ei ollut koskaan nähnyt häntä toisenlaisena, juuri sellaisena hän oli häntä odottanut. Ihme oli vihdoinkin täyttynyt, näkymättömän maailman hiljaisesta luomistyöstä oli sukeunut tämä elävä ilmiö. Se tuli näkymättömästä maailmasta, luonnon värinästä, äänten kuiskinasta, yön herkistä liikahduksista, kaikesta siitä mikä oli häntä kietonut huumaten, pyörryttäen. Ja hän näki hänet kahden jalan korkeudella maasta, ylenluonnollisena niinkuin hänen tulonsakin oli ollut, ihmeen ympäröidessä häntä joka puolelta, kuunvalon salaperäisillä aalloilla keinuvana. Hänellä oli seurueena koko Legendan väestö, pyhimykset vihannoivine sauvoineen, neitseet maitoa vuotavine haavoineen. Ja neitseitten valkoinen parvi kalvensi tähtien valon.

Angélique katseli ilmestystä herkeämättä. Se kohotti käsivartensa ja ojensi ne häntä kohti aukilevitettyinä. Ja hän ei pelännyt, hän hymyili sille.

V.

Silloin oli touhua, kun Hubertinellä aina kolmen kuukauden perästä oli pyykinpesu. Palkattiin apulaisvaimo, Gabet-muori. Neljä päivää olivat koruompelutyöt unohduksissa. Ottipa Angéliquekin siihen osaa, sillä hänestä oli virkistävää saippuoida vaatteita ja lopuksi huuhtoa niitä Chevrotten kirkkaassa vedessä. Kun vaatteet oli otettu likoamasta, vietiin ne työntökärryillä pienen väliportin kautta Mariantarhaan, jossa sitten vietettiin kokonaisia päiviä raittiissa ulkoilmassa ja päivänpaisteessa.

— Äiti, minä pesen tällä kertaa, se on minusta niin hauskaa!

Ja Angélique heilutti karttuaan reippaasti, hihat käärittyinä kyynärpäiden yläpuolelle, ja nauraa nelisti yhtämittaa tuossa iloisessa ja terveellisessä puuhassa, pirskeitten räiskyessä hänen vaatteilleen.

— Tässä minun käsivarteni vahvistuvat, se tekee minulle hyvää!

Chevrotte juoksi poikittain kentän halki, ensin uneliaana, sitten kovalla vauhdilla kuohuen viettävää kivikkomaata alas. Se tuli piispankartanon puutarhasta jonkinlaisen muurin alle jätetyn laskuportin kautta, ja toisessa päässä, Voincourtin palatsin kulmassa, se katosi holvikaaren alle, työntyen maan sisään, tullakseen esiin pari sataa metriä edempänä Alakadun varrella, jota se seurasi aina Ligneuliin asti, mihin se viimein yhtyi. Niin että oli pidettävä tarkka vaari vaatteista, etteivät ne karkaisi tiehensä: mikä kerran pääsi irti, se oli menetetty.

— Äiti, odottakaa, odottakaa!… Minä panen tämän ison kiven pyyhinliinojen päälle. Saadaanpa nähdä, viekö se niitä sitten, se varas!

Hän pudotti kiven alas ja palasi noutamaan toista myllyn raunioitten sorakasoista. Hän oli ihastunut saadessaan kiskoa voimainsa takaa ja väsyttää itseään. Ja kun hän loukkasi sormensa, pudisti hän sitä ja sanoi ettei se ollut mitään. Kerjäläisperhe, joka piti majaa raunioissa, oli päiväksi lähtenyt anelemaan ja hajaantunut pitkin teitä. Tarha jäi autioksi. Sen yksinäisyydessä oli suloa ja tuoreutta, siinä kasvoi vaaleita salavaryhmiä, korkeita poppeleita ja varsinkin ruohoa, niin rehevää villiruohoa, että se ylettyi olkapäihin asti. Viereiset puistot täyttivät sen väräjävällä äänettömyydellä, sulkien näköpiirin suurilla puillaan. Kello kolmelta alkoi tuomiokirkon varjo pitentyä, levittäen lempeää hartautta ja haihtuvan suitsutuksen tuoksua.

Ja Angélique paukutti liinavaatteita yhä lujemmin, tuoreen, valkoisen käsivartensa koko voimalla.

— Äiti, äiti! Tänä iltana minä vasta syön…! Mutta muistakaa, että olette luvannut minulle leivoksen mansikkain kanssa!

Mutta tätä pyykkiä pestäessä jäi Angélique virutuspäiväksi yksinään. Gabet-muori ei tullutkaan, hänen lonkkasärkynsä oli äkkiä käynyt pahemmaksi; ja Hubertinen täytyi muitten taloustoimien takia pysyä huoneella. Angélique oli polvillaan oljilla vuoratussa laatikossaan, otti vaatekappaleet yhden erältään ja huuhteli edestakaisin purossa, siksi kunnes vesi ei enää samennut, vaan pysyi kristallikirkkaana. Hän ei pitänyt lainkaan kiirettä. Hän oli tuntenut levotonta uteliaisuutta aamusta asti, nähtyään hämmästyksekseen Mariantarhaan tullessaan vanhan, harmaapuseroisen työmiehen pystyttämässä keveitä telineitä Hautecoeurin kappelin ikkunan edustalle. Aiottiinko ikkunaa korjata? Sitä se kyllä kaipasikin; pyhän Yrjön kuvasta puuttui joitakin ruutuja, ja toisia, jotka aikojen kuluessa olivat särkyneet, oli korvattu tavallisella yksinkertaisella lasilla. Mutta kuitenkin se häntä harmitti. Hän oli niin tottunut lohikäärmettä keihästävässä pyhimyksessä ja vyöllään sitä taluttavassa kuninkaantyttäressä oleviin aukkoihin, että hän jo suri niiden puolesta, ikäänkuin niitä olisi aiottu silpoa. Noin vanhojen esineitten muuttamiseen sisältyi pyhyyden loukkausta. Mutta kun hän palasi aamiaiselta, niin hänen harminsa haihtui kuin tuuleen: telineillä oli toinenkin harmaapuseroinen työmies, mutta nuori. Ja hän tunsi hänet: se oli hän.

Iloisena, hämilleen joutumatta, Angélique asettui entiselle paikalleen, polvistuen laatikon olkikerrokselle. Sitten hän alkoi paljailla käsillään jälleen huuhdella vaatekappaleita kirkkaassa vedessä. Hän se oli; pitkä, solakka, vaalea, parta hieno, tukka kihara kuin nuorella jumalalla, hipiä yhtä valkoinen kuin silloin, kun hän oli nähnyt hänet kuutamossa. Koska se oli hän, ei ikkunalla ollut mitään pelättävää: jos hän siihen koskisi, niin hän vain kaunistaisi sitä. Eikä Angélique tuntenut lainkaan pettymystä siitä, että hän oli puettu sellaiseen puseroon, että hän oli käsityöläinen kuten hän itsekin, arvatenkin lasimaalaaja. Tämä saattoi hänet päinvastoin hymyilemään, hän oli ehdottoman varma uneksimastaan kuninkaallisesta rikkaudesta. Tämä oli vain näennäistä. Mitäpä hyödytti ottaa siitä selvää? Jonakin päivänä hän kuitenkin tulisi olemaan se, mikä hän oli oleva. Kultasade virtasi kirkon harjalta, kaukainen urkujen soitto kajahti riemumarssiksi. Eikä Angélique edes kysellyt mielessään, mitä tietä hän kulki, jotta hän saattoi olla täällä niin yöllä kuin päivälläkin. Jollei hän asunut jossakin viereisistä taloista, ei hän päässyt sinne muuten kuin Guerdaches-kujaa myöten, joka kulki pitkin piispankartanon muurin sivua, päättyen Kunniakadulle.

Näin kului tunti, suloinen tunti. Angélique kurottui puron yli, huuhdellen liinavaatteita, hänen kasvonsa melkein koskivat raikkaaseen veteen. Mutta joka kerta kun hän otti uuden vaatekappaleen, hän kohotti päätään ja heitti silmäyksen, jossa, vaikkakin hänen mielensä olikin levottomassa liikkeessä, pilkotti veitikkamaisuutta. Ja nuori mies, joka seisoi telineillä, ollen tutkivinaan ikkunaa hyvin toimekkaan näköisenä, katseli häntä syrjäsilmällä, joutuen hämilleen heti kun tytön katse yllätti hänet tällä tavoin, häneen päin kääntyneenä. Oli merkillistä, miten nopeasti hän punastui; heleä väri kohosi hänen kasvoilleen silmänräpäyksessä, niin valkea kuin hän olikin iholtaan. Vähäisinkin mielenliikutus, suuttumus taikka hellyys, sai kaiken veren hänen suonistaan nousemaan kasvoihin. Hänellä oli silmät kuin sotasankarilla, mutta tuntiessaan tytön katselevan itseään oli hän niin ujo, että hän tuli kuin pikku lapseksi, ei tiennyt mitä tekisi käsillään ja sopersi änkyttäen määräyksiä seurassaan olevalle vanhukselle. Angéliquen iloisuus siinä hänen kurotellessaan puron reunalla, jonka pyörteiset vedet virkistäen huuhtoivat hänen käsivarsiaan, aiheutui siitä, että hän tunsi tuon nuoren miehen olevan yhtä viattoman kuin hänkin, yhtä tietämättömän elämästä ja yhtä halukkaan siitä nauttimaan. Ei tarvitse sanoa aina ääneen, näkymättömät sanansaattajat tuovat tietoja asioista, äänettömät suut ilmaisevat niitä. Angélique kohotti päätään, nuori mies joutui hämilleen, kääntäen pois kasvonsa, ja hetket kuluivat, ja oli suloista.

Yhtäkkiä Angélique näki hänen hyppäävän telineiltä ja poistuvan takaperin ruohokentälle, ikäänkuin voidakseen nähdä paremmin kauempaa. Mutta Angélique oli purskahtaa nauramaan, sillä niin tuiki selvää oli, että nuoren miehen tarkotuksena oli yksinomaan tulla lähemmäksi häntä. Hän oli päättänyt ottaa rohkean askelen, uskaltaa kaikki, ja hän oli nyt joutunut siihen liikuttavan hullunkuriseen asemaan, että hän oli muutaman askelen päässä tytöstä, selin häneen, eikä rohjennut kääntyä ympäri, peläten hämmennyksissään toimineensa liian pikaisesti. Angélique luuli jo hetken, että hän palaisi ikkunan luo samoin kuin oli tullutkin, heittämättä silmäystäkään taakseen. Mutta nuorukainen teki epätoivoisen päätöksen ja kääntyi ympäri; ja kun tyttökin samassa nosti päänsä, kohtasivat heidän katseensa toisensa ja he jäivät tuijottamaan toisiaan silmiin. Molemmat joutuivat kovasti hämilleen. He eivät tienneet mitä tehdä, he eivät olisi mitenkään voineet siitä selviytyä, jollei olisi silloin sattunut eräs draamallinen tapahtuma.

— Voi, hyvänen aika! huudahti tyttö onnettomana.

Hän oli hämmennyksissään tullut päästäneeksi irti kädestään liinaisen alusröijyn, jota hän oli huuhtomassa. Nopeasti virtaava puro sieppasi sen. Tuokio vielä, ja se olisi hävinnyt Voincourtin palatsin muurinkulmassa olevaan holviaukkoon, minne Chevrotten vesi vuolaana painui.

Seurasi muutamia jännittäviä silmänräpäyksiä. Nuori mies oli käsittänyt aseman ja syöksähtänyt jälkeen. Mutta puro hyppeli kivien ylitse, tuo vietävän alusröijy juoksi nopeammin kuin hän. Hän kumartui, luullen ehtivänsä siepata sen, mutta ei saanut kuin kourallisen vaahtoa. Kaksi kertaa hän epäonnistui. Mutta kiihtyneenä, urhokkaan näköisenä kuin ainakin sellainen, joka toimii henkensä uhalla, hän porhalsi veteen ja sai vihdoinkin pelastetuksi alusröijyn, juuri kun se oli painumassa maan alle.

Angélique, joka siihen saakka oli tuskallisessa jännityksessä seurannut pelastustyötä, tunsi nyt naurun, sydämellisen naurun pyrkivän ylös rinnastaan. Oi, tuo seikkailu, josta hän oli niin paljon uneksinut, tuo kohtaus järven rannalla, tuo hirmuinen vaara, josta hänet pelastaisi nuori mies, kauniimpi kuin päivä! Pyhä Yrjö, kansantribuuni, sotasankari, ei ollutkaan muuta kuin tämä lasimaalaaja, tämä harmaapuseroinen nuori työmies. Kun hän näki hänen palaavan sääret vettävaluvina, kantaen kömpelösti kädessään alusröijyä ja käsittäen kuinka naurettava oli ollut hänen intonsa hänen koettaessaan sitä pelastaa, niin hänen täytyi purra huultaan voidakseen pidättää iloisuuden puuskan, joka kutkutti hänen kurkussaan. Nuori mies unohtui katsomaan häntä. Oli niin ihastuttavaa lapsekkaisuutta tuossa pidätetyssä naurussa, joka täytti koko hänen nuoren olentonsa! Vesipärskeitä oli hänen vaatteissaan, puron vesi oli tehnyt hänen käsivartensa valkeiksi, hän tuoksui miellyttävää puhtautta ja kuulakkuutta kuin sammalmättäiden keskellä pulppuava metsälähde. Se oli kirkkaassa päivänpaisteessa loistavaa terveyttä ja iloa. Hänen yksinkertaisesta työpuvustaan, hänen pystystä vartalostaan, hänen pitkänsoikeista kuninkaantyttärenkasvoistaan, jotka muistuttivat vanhojen legendain kuvia, kaikesta tuosta saattoi nähdä, että samalla kun hän oli toimelias talonnainen, oli hän kuitenkin kuningatar. Ja nuori mies ei enää tiennyt, miten hänen oli annettava takaisin tuo vaatekappale, niin syvästi vaikutti häneen tuo kauneus, taiteellinen kauneus, jota hän ihaili. Ja häntä harmitti se, että hän itse näytti niin viattoman yksinkertaiselta, sillä hän huomasi hyvin, kuinka tyttö ponnisteli pysyäkseen nauramatta. Mutta jotain täytyi tehdä, hän ojensi alusröijyn hänelle.

Silloin Angélique tunsi, että jos hän vielä pusertaisi huuliaan yhteen, niin hän räjähtäisi. Poika parka! Hän oli hyvin liikuttava; mutta tämä oli vastustamatonta, hän oli liian onnellinen, hänen täytyi saada nauraa, nauraa ihan henkimenoon. Vihdoin hän luuli voivansa puhua, hän tahtoi sanoa yksinkertaisesti:

— Kiitoksia paljon.

Mutta nauru palasi jälleen, nauru saattoi hänet änkyttämään, katkaisi hänen sanansa. Ja nauru helisi korkeana, kirkkaana sävelryöppynä, joka lauloi Chevrotten kristallisolinan säestäessä. Nuori mies seisoi hämmentyneenä, osaamatta sanoa sanaakaan. Hänen valkeat kasvonsa olivat äkkiä käyneet tummanpunaisiksi. Hänet ujot lapsensilmänsä olivat leimahtaneet kuin kotkan silmät. Ja hän poistui ja oli jo mennyt tiehensä vanhan työmiehen kanssa, kun Angélique vielä nauroi puron reunalla kumarruksissaan, pärskyttäen jälleen vettä päälleen viruttaessaan vaatteitaan, yltäkylläisen iloisena päivän suurenmoisesta onnesta.

Seuraavana päivänä jo kuuden aikaan aamulla alettiin levittää kuivamaan vaatteita, jotka olivat olleet kasassa valumassa illasta saakka. Juuri parahiksi oli alkanut puhaltaa raikas tuuli, mikä auttoi kuivumista. Täytyipä kiinnittää vaatekappaleet panemalla joka kulmaan kivi painoksi, jotteivät ne lentäisi tiehensä. Koko pyykki oli siinä levällään, hohtavan valkoisena viheriässä ruohokossa, josta nousi hyvä, vehmas tuoksu; oli kuin kentälle olisi yhtäkkiä puhjennut kukkimaan lukemattomia satakaunoja, muodostaen lumivalkoisia liinasia.

Kun Angélique tuli aamiaisen jälkeen katsastamaan, joutui hän epätoivoon: koko pyykki uhkasi lentää matkoihinsa, niin kovaksi oli kiihtynyt tuuli, joka puhalsi siniseltä, kuultavan puhtaaksi lakaistulta taivaalta. Muuan lakana oli jo menossa, ja pyyhinliinoja lepatti painautuneena salavan oksia vasten. Hän otti kiinni pyyhinliinat. Mutta nenäliinoja lähti liikkeelle hänen takaansa. Eikä ketään ollut saapuvilla! Hän ei tiennyt mitä tehdä. Kun hän tahtoi levittää lakanaa, täytyi hänen tapella. Se pani hänet puolihuumauksiin, lyöden ja läjähdellen hänen ympärillään kuin liehuva lippu.

Silloin hän kuuli tuulen seasta äänen, joka sanoi:

— Neiti, haluatteko että autan teitä?

Se oli hän, ja paikalla Angélique huudahti, välittämättä muusta kuin emännän-huolistaan:

— Kyllä vain, auttakaa toki!… Ottakaa kiinni tuolta toisesta päästä!
Pitäkää lujasti!

He vetivät vahvoilla käsivarsillaan suoraksi lakanan, joka lepatti kuin purje. Sitten he laskivat sen ruohikolle ja asettivat kuhunkin neljään kulmaan suuremman kiven. Ja kun nuori mies polvistui maahan, hillittynä ja säyseänä, eivät he nousseet enää kumpikaan ylös, vaan jäivät polvilleen toinen toiseen päähän suurta, häikäisevän valkoista vaatekappaletta.

Viimein Angélique hymyili, mutta ei ilkamoivasti, vaan ystävällisen kiitollisuuden hymyä. Nuori mies rohkaisi mielensä.

— Minun nimeni on Félicien.

— Ja minun Angélique.

— Minä olen lasimaalaaja, olen saanut tehtäväkseni korjata tuon ikkunan.

— Minä asun tuolla vanhempieni kanssa, ja minä olen koruompelija.

Navakka tuuli tempasi mukaansa heidän sanansa, piiskasi heitä voimakkaalla puhtaudellaan lämpimässä auringonpaisteessa, joka tulvi heidän ylitseen. He sanoivat toisilleen asioita, jotka he tiesivät, ainoastaan siksi että oli hauskaa sanoa niitä toisilleen.

— Ei kai siihen vain panna uutta ikkunaa?

— Ei, ei. Korjausta ei tule paljon huomaamaankaan… Minä pidän siitä yhtä paljon kuin tekin pidätte.

— Se on totta, minä pidän siitä. Siinä on niin vienot värit!… Minä olen kirjaillut yhden pyhän Yrjön, mutta se ei ollut niin kaunis.

— Oh, eikö niin kaunis!… Minä olen nähnyt sen, jos se on se, joka on ommeltu siihen punaiseen samettikasukkaan, mikä pastori Cornillella oli yllään sunnuntaina. Se on kerrassaan ihmeellinen!

Angélique punastui mielihyvästä ja huudahti äkkiä:

— Pankaahan kivi tuohon lakanan reunalle, vasemmalle puolellenne. Tuuli vie sen muuten uudestaan.

Nuori mies kiiruhti täyttämään määräystä ja pani kiven liinalle, joka lepatti rajusti kuin siipiään räpyttävä vangittu lintu pyrkiessään jälleen vapauteen. Kun se nyt pysyi rauhassa, nousivat molemmat seisomaan.

Angélique kulki vaatekappaleitten väliin jätettyjä kapeita ruohopolkuja pitkin, heittäen jokaiseen tarkastavan silmäyksen. Ja Félicien seurasi häntä hyvin toimessaan, näyttäen olevan kovasti huolissaan jonkun esiliinan tai keittiôpyyhkeen mahdollisesta menettämisestä. Se tuntui heistä aivan luonnolliselta. Ja Angélique jatkoi keskustelua, kertoen päivänsä vietosta ja selittäen mieltymyksiään.

— Minä tahdon, että kaikki esineet olisivat aina paikallaan… Aamulla työhuoneen käkikello herättää minut, aina juuri kuuden aikana. Ja vaikka ei olisi valoisakaan, niin minä osaisin sittenkin pukeutua: sukat ovat tuossa, saippua on tässä. Se on aivan kuin tauti! Oo, en minä ole aina ollut sellainen, ennen minä olin itse epäjärjestys! Kyllä äiti on saanut muistuttaa minua toisenkin kerran!… Ja työhuoneessa minä en voisi saada aikaan kerrassaan mitään, jollei tuolini olisi aina samassa paikassa, ikkunaa vastapäätä. Onneksi minä en ole vasen- enkä oikeakätinen, vaan ompelen yhtä hyvin kummallakin, ja se on todella onni, sillä kaikki eivät voi oppia siihen harjottelemallakaan… Sama on laita kukkien, joita minä jumaloin. En voi pitää yhtään kimppua lähelläni saamatta kauheaa päänsärkyä. Ainoastaan orvokkeja minä siedän, ja merkillistä kyllä, niitten tuoksu pikemmin rauhottaa minua. Jos olen vähänkin pahoinvoipa, ei tarvitse muuta kuin vetää henkeeni orvokkien tuoksua, niin heti se virkistää.

Nuori mies kuunteli ihastuksissaan. Hän ikäänkuin juopui tuon äänen suloisuudesta, siinä oli tavattoman hurmaava, kirkas, viivähtävä sointi. Ja hän oli varmaankin erittäin herkkä tälle inhimilliselle soitannolle, sillä joittenkin tavujen hivelevä keinunta sai hänen silmänsä kosteiksi.

— Ah! sanoi Angélique, keskeyttäen oman puheensa, — nämä paidathan ovat kohta kuivat.

Sitten hän jatkoi tuttavallisia ilmotuksiaan, jotka johtuivat lapsellisesta, itsetiedottomasta halusta tehdä itsensä tunnetuksi kumppanilleen.

— Valkoinen on aina kaunista, eikö olekin? Joinakin päivinä minä olen kyllästynyt siniseen ja punaiseen ja kaikkiin väreihin. Mutta valkoinen on täydellinen ilo, johon minä en milloinkaan väsy. Siinä ei ole mitään sysäävää, siihen haluaisi upota… Meillä oli valkoinen kissa, jossa oli keltaisia täpliä, ja minä maalasin nuo täplät. Siitä tuli oikein hyvä, mutta väri ei pysynyt… Ja tiedättekö, äidin tietämättä minä panen talteen kaikki valkoiset silkinjäännökset, niitä on kokonainen piironginlaatikko täynnä. En tee niillä mitään, huvikseni vain katselen ja käsittelen niitä silloin tällöin… Ja minulla on toinenkin salaisuus, mutta se on hyvin suuri! Joka aamu kun herään, on vuoteeni vieressä joku, niin! jokin valkoinen olento, joka lentää tiehensä.

Nuori mies ei epäillyt vähääkään, hän näytti uskovan sen varmasti. Eikö se ollut juuri niin kuin piti ollakin? Prinsessa keskellä loistavaa hoviaan ei olisi voinut vallottaa häntä niin pian. Tuo nuori tyttö oli, käyskennellessään viheriällä ruohikolla kaikkien näitten valkeitten liinavaatteitten keskellä, niin ylhäinen ja samalla niin viehättävä ja iloinen, että se valtasi hänen sydämensä yhä voimakkaammalla otteella. Sitä ei voinut enää muuttaa, ei ollut olemassa muuta kuin hän, tämä nuori tyttö, häntä hän tulisi seuraamaan elämän loppuun asti. Tyttö käveli yhä edelleen, lyhyin, nopein askelin, joskus kääntäen päätään ja hymyillen. Ja nuori mies seurasi häntä yhä, onnensa tukahduttamana, voimatta ollenkaan toivoa saavuttavansa häntä milloinkaan.

Mutta silloin tuli raju tuulenpuuska, ja joukko pieniä vaatekappaleita, kauluksia, kalvosimia ja kaulaliinoja pyrähti lentoon ja syöksähti kauas kuin tuuliaispäässä viskelehtivä valkoinen lintuparvi.

Ja Angélique alkoi juosta.

— Voi hyvänen aika sentään! Tulkaa! Auttakaa minua toki!

Molemmat kiisivät pitkin kenttää. Angélique sai kauluksen kiinni juuri puron reunalta. Félicienillä oli jo kaksi kaulaliinaa, jotka hän oli löytänyt keskeltä tuuheaa nokkosryhmää. Kalvosimetkin saatiin kootuksi yksi erältään. Mutta heidän juoksennellessaan täyttä kyytiä Angéliquen liehuvat hameenliepeet sipaisivat Félicieniä kolme kertaa; ja joka kerta hän tunsi sydämessään sysäyksen ja punastui äkkiä. Félicien hipaisi vuorostaan Angéliqueä, hypähtäessään ottamaan kiinni riimeistä kaulaliinaa, joka yritti karata häneltä. Angélique jäi seisomaan liikkumattomana, henkeään tapaillen. Levottomuus tukahdutti hänen naurunsa. Hän ei ilkamoinut enää, pitänyt pilanansa tuota yksinkertaista ja ujoa suurta poikaa. Mikä hänelle oli tullut, ettei hän enää ollut iloinen ja että tällainen suloinen levottomuus hämmensi häntä? Kun Félicien ojensi hänelle kaulaliinaa, koskettivat heidän kätensä sattumalta toisiaan. He säpsähtivät, he katsoivat toisiinsa hämmentyneinä. Angélique oli peräytynyt kiivaasti, hän jäi hetkeksi seisomaan tyrmistyneenä siitä suuresta, odottamattomasta mullistuksesta, mikä hänessä tapahtui. Sitten hän lähti yhtäkkiä juoksemaan hullaantuneena, kiitäen pois syli täynnä pieniä liinavaatteita, jättäen muut oman onnensa nojaan.

Félicien yritti silloin puhua.

— Oh, sallikaa … minä pyydän…

Tuuli puhalsi kahta rajummin, katkaisten häneltä hengityksen. Toivottomana hän katseli, kun Angélique juoksi, ikäänkuin tuulenpuuska olisi häntä lennättänyt. Hän juoksi juoksemistaan valkoisten lakanain ja pöytäliinain välitse, vinojen auringonsäteitten kalpeassa kultahohteessa. Tuomiokirkon varjo näytti sulkevan hänet syliinsä, hän oli pujahtamaisillaan kotiinsa puutarhan pienestä portista katsahtamattakaan taakseen. Mutta portilla hän kääntyi nopeasti ympäri, äkillisen hyvyyden valtaamana. Hän ei tahtonut, että toinen olisi luullut hänen kovin suuttuneen. Ja hämillään, hymyillen, hän huusi:

— Kiitos, kiitos!

Siitäkö hän kiitti, että Félicien oli auttanut häntä ottamaan kiinni pesuvaatteita? Vai jostain muustako? Hän oli hävinnyt, portti sulkeutui.

Ja Félicien jäi yksin keskelle kenttää, säännöllisesti uudistuvien tuulenpuuskien puhaltaessa elähyttävinä selkeältä taivaalta. Piispankartanon jalavat huojuivat ja kohisivat kuin meren mainingit, tuomiokirkon pylväissä ja kattopengermissä viuhui ja ulvoi. Mutta hän ei kuullut muuta kuin pienen myssyn kevyen lepatuksen, joka oli solmittu nauhoistaan syreenin oksaan kuin valkoinen kukkakimppu, ja joka oli Angéliquen.

Joka kerta tästä päivästä lähtien, kun Angélique avasi ikkunansa, näki hän Félicienin alhaalla Mariantarhassa. Hän oli muka laittavinaan ikkunaa, hän vietti siellä kaiket päivät, mutta työ ei edistynyt minkään vertaa. Tuntikausiksi hän unohtui makaamaan pitkällään jonkun pensaan takana, tähystellen lehtien lomitse. Oli niin suloista saada hymyillä toisilleen aamuin ja illoin. Angélique oli onnellinen eikä pyytänyt enempää. Pyykinpesua ei ollut ennenkuin taas kolmen kuukauden perästä, siihen saakka puutarhan portti pysyisi sulettuna. Mutta saivathan he nähdä toisiaan joka päivä, ja sillä tavoin menisivät nuo kolme kuukautta niin pian! Ja oliko olemassa suurempaa onnea kuin elää tällä tavalla, päivän kuluessa ilta-katsetta odotellessa ja yön aamu-silmäystä vartoessa?

Heti heidän ensi kertaa kohdatessaan Angélique oli kertonut kaikki, tapansa, mieltymyksensä, sydämensä pienet salaisuudet. Mutta toinen ei ollut sanonut muuta kuin että hänen nimensä oli Félicien. Ehkä piti niin ollakin, että nainen antoi kaikkensa ja mies pysytteli tuntemattomuudessaan. Angélique ei tuntenut mitään malttamatonta uteliaisuutta, hän vain hymyili ajatellessaan sitä mikä tulisi varmasti tapahtumaan. Ja sitten, se mitä hän ei tiennyt, ei merkinnyt mitään. He näkivät toisensa, ja siihen yksin sisältyi kaikki. Hän ei tiennyt Félicienistä mitään, ja kuitenkin hän tunsi hänet niin täydelleen, että hän saattoi lukea hänen ajatuksensa hänen katseestaan. Hän oli tullut, Angélique oli hänet tuntenut, ja he rakastivat toisiaan.

Näin nauttivat he suloisin tuntein, omistaessaan toisensa etäältä. He tekivät löytöjä, jotka antoivat heille yhäti uutta ihastuksen aihetta. Angéliquella oli hoikat, ompelutyön kuihduttamat kädet, joita Félicien ihaili. Angélique taas oli ylpeä Félicienin jalkojen pienuudesta. Félicienissä oli kaikki miellyttävää, Angélique oli hänelle kiitollinen siitä, että hän oli kaunis. Hän tunsi riemuitsevaa iloa huomatessaan eräänä iltana, että hänen partansa oli hiukan vaaleampi kuin hänen hiuksensa, mikä antoi hänen hymyllensä erinomaisen sulouden. Félicien juopui humauksesta, kun hän eräänä aamuna Angéliquen kurottuessa kaiteen yli huomasi hänen hienolla kaulallaan ruskean pilkun. Heidän sydämensäkin paljastuivat toisilleen, he tekivät niistäkin löytöjä. Teeskentelemätön, ylväs liike, jolla Angélique avasi ikkunansa, ilmotti aivan varmaan, että tuolla pikku koruompelijalla oli kuningattaren sielu. Samaten tunsi Angélique, että Félicien oli hyvä, nähdessään kuinka kevyesti hänen jalkansa tallasi ruohikkoa. Näinä tuttavuutensa ensi hetkinä heitä ympäröi pelkkä ansioitten ja miellyttävien ominaisuuksien säteily. Jokaisella kohtauksella oli viehätyksensä. Heistä tuntui, etteivät he koskaan saisi kyllikseen tästä toistensa näkemisen onnesta. Pian kuitenkin alkoi Félicienissä näkyä kärsimättömyyden oireita. Hän ei enää maannut tunnittain pensaan juurella liikkumattomana onnensa täydellisyydessä. Heti kun Angélique ilmestyi kaiteeseensa nojaten, tuli hän levottomaksi, koettaen lähestyä häntä. Tästä Angélique viimein hiukan harmistui, sillä hän pelkäsi että heidät huomattaisiin. Syntyipä eräänä päivänä suoranainen sovun rikkoutuminen: Félicien oli tullut aivan muurin viereen, Angéliquen täytyi lähteä pois parvekkeelta. Tapaus oli järkyttävä. Félicien joutui pois suunniltaan, hänen kasvonilmeensä osotti niin sydämeenkäypää alistuvaisuutta ja pyyntöä, että Angélique antoi hänelle anteeksi seuraavana päivänä, tullen parvekkeelle tavalliseen aikaan. Mutta odotus ei enää Félicieniä tyydyttänyt, hän alkoi uudelleen. Nyt hän tuntui olevan yhtaikaa joka paikassa, täyttäen koko Mariantarhan kiihkeällä kaipuullaan. Hän astui esiin jokaisen puunrungon suojasta, hän ilmestyi näkyviin jokaisen sinivattupensaan takaa. Näytti kuin hänellä olisi ollut asuntonsa jossakin puun oksalla niillä seuduin, kuten jalavien sepelkyyhkysillä. Chevrotte oli hänellä tekosyynä, jonka vuoksi hän oleili siellä, istuen puron reunalla ikäänkuin seuraten pilvien lentoa sen kuvastimessa. Eräänä päivänä Angélique näki hänet seisomassa myllyn raunioilla jonkun hajonneen vajan harjahirrellä, onnellisena päästyään täten edes hiukan korkeammalle, kun ei hänellä surukseen ollut siipiä lentääkseen aina hänen olkapäälleen. Eräänä toisena päivänä Angélique oli vähällä huudahtaa, nähdessään hänet itseään ylempänä kahden kirkon ikkunan välissä kuorikappelien kattopengermällä. Kuinka hän oli voinut päästä tuolle parvekkeelle, jonka lukitun oven avain oli kirkonvartian huostassa? Ja kuinka hän toisen kerran näki hänet selvässä taivaan korkeudessa, päälaivan nojapylväitten ja tukimuurien sakarain keskellä? Sieltä ylhäältä hän katseli alas hänen huoneeseensa aivan kuin pääskyset, jotka lentelivät pikkutornien huipun ympärillä. Ei koskaan ollut Angéliquen mieleen juolahtanut, että hänen tarvitsisi piiloutua. Ja tästä lähtien hän sulkeutui huoneeseensa, ja hänet valtasi kasvava levottomuus tuntiessaan täten olevansa aina toisen anastamana, aina kahden. Jos hän kerran malttoi odottaa, niin miksi sitten hänen sydämensä löi niin kovasti, kuin täydellä voimalla kumisevat kirkonkellot suurina juhlina?

Kolme päivää Angélique pysytteli näyttäytymättä, Félicienin kasvavan rohkeuden pelottamana. Hän lupasi itselleen, ettei tahtoisi nähdä häntä enää koskaan, hän yllytti itseään halveksimaan häntä. Mutta Félicienin maltittomuus tarttui häneenkin, hän ei voinut pysyä yhdessä kohden, hän turvautui kaikkiin mahdollisiin tekosyihin saadakseen poistua kirjailu-kehyksensä äärestä. Kuultuaan että Gabet-muori oli vuoteen omana ja mitä suurimmassa puutteessa, meni hän käymään hänen luonaan joka aamu. Hän asui juuri Kultaseppäinkadun varrella, kolmannessa talossa. Angélique toi tullessaan lientä ja sokeria ja meni sitten ostamaan lääkkeitä Isonkadun apteekista. Eräänä päivänä palatessaan lääkepusseineen ja pulloineen hän hämmästyksekseen näki Félicienin sairaan vaimon vuoteen vieressä. Félicien punastui kovasti ja poistui kömpelösti. Seuraavana päivänä hänen ollessaan lähdössä Félicien ilmestyi jälleen, ja hän poistui hänen tieltään tyytymättömänä. Tahtoiko hän estää häntä käymästä köyhiensä luona? Hänelle oli juuri tullut tuollainen armeliaisuuden puuska, joka saattoi hänet antamaan kaikkensa, jaellen runsain käsin niille, joilla ei ollut mitään. Kärsimyksen ajatus sai hänen sydämensä uhkumaan sääliä. Hän juoksi sokean ja halvaantuneen Mascart-ukon luona Alakadulla, syöttäen hänelle omalla kädellään tuomansa velliannoksen; Chouteau-vanhusten, yhdeksänkymmen-vuotiaan parikunnan luona, jotka asuivat eräässä kellarissa Kunniakadun varrella, minne hän oli toimittanut vanhoja huonekaluja Hubertien ullakolta; ja vielä monien muiden, seudun kaikkien köyhien luona, joille hän salaa kuletti kaikkea mitä ajelehti hänen saatavillaan, onnellisena saadessaan saapua odottamatta ja nähdä heidän ihastuvan joistakin edellisen päivän jätteistä. Ja tästä lähtien hän kohtasi nyt joka paikassa Félicienin! Hän ei milloinkaan ollut nähnyt häntä niin usein, vaikka hän vartavasten oli varonut menemästä ikkunan ääreen, jotta ei näkisi häntä. Hänen mielensä tuli yhä levottomammaksi, hän uskoi olevansa kovasti suutuksissaan.

Mutta pahinta koko seikkailussa oli se, että armeliaisuuden harjotus kävi Angéliquelle pian toivottomaksi. Tuo poika turmeli sen ilon, mikä hänellä oli omista hyvistätöistään. Félicienillä oli ehkä ennen ollut toisia köyhiä, mutta ei näitä, sillä näitten luona hän ei ollut käynyt. Ja hän oli varmaan vakoillut häntä ja kulkenut hänen perässään, tullakseen tuntemaan ne ja riistääkseen ne häneltä tällä tavoin yhden toisensa jälkeen. Joka kerta kun hän nyt saapui Chouteau-vanhusten luokse pieni vasu ruokatavaraa mukanaan, oli pöydällä hopearahoja. Eräänä päivänä, kun hän juoksi viemään puolta frangia, jonka säästämiseen häneltä oli mennyt kokonainen viikko, Mascart-ukolle, joka lakkaamatta vaikeroi tupakan-puutettaan, tapasi hän hänet rikkaana, aurinkona loistavan kahdenkymmenen frangin rahan omistajana. Ja kun hän eräänä iltana pistäytyi Gabet-muorin luokse, pyysi tämä häntä käymään vaihtamassa setelirahaa pienemmäksi. Kuinka masentavaa oli todeta voimattomuutensa, kun toinen noin mukavasti saattoi tyhjentää kukkaronsa, eikä itsellä ollut ollenkaan rahaa! Olihan hän köyhiensä takia iloinen tästä odottamattomasta aarteesta, mutta hän ei enää tuntenut onnea antaessaan. Häntä suretti, että hän voi antaa niin vähän, kun toinen antoi niin paljon. Tuo taitamaton poika ei ymmärtänyt asiaa, ja luullen vallottavansa hänet heittäytyi liikuttavan anteliaaksi ja tuhosi siten hänen almunsa. Puhumattakaan siitä, että hänen täytyi kaikkien köyhien luona kuulla häntä ylisteltävän: niin erinomainen nuori mies, niin hyvä, niin lempeä, niin sivistynyt! He eivät puhuneet muusta kuin hänestä, he näyttelivät hänen lahjojaan kuin halveksiakseen hänen antimiansa. Vaikka hän oli vannonut unohtavansa, kyseli hän heiltä Félicienistä. Mitä hän oli antanut, mitä sanonut? Ja eikö hän ollut kaunis, ja lempeä ja vaatimaton? Ehkä rohkeni hän puhua hänestä? Oo, kyllä toki, hän puhui hänestä aina! Silloin Angélique täydellisesti inhosi häntä, sillä hänen kärsimänsä loukkaus tuntui viimein liian raskaalta.

Tällä tavoin eivät asiat voineet jatkua. Ja eräänä vienon hämäränä toukokuun iltana tuli ratkaisu. Se tapahtui Lemballeuse'n joukon luona, joka oli myllyn raunioissa asustava kerjäläisperhe. Siihen kuului vain naisia, vanha, kurttunaamainen äiti, Tiennette, hänen vanhin tyttärensä, kaksikymmenvuotias ihmisarka olento, ja kaksi pienempää sisarta, Rose ja Jeanne, joitten silmät jo katselivat julkeina punaisten tukkatupsujen alta. Kaikki neljä kulkivat kerjäämässä pitkin teitä ja maantien varsia, ja palasivat illalla, jalat uupumuksesta katkeamaisillaan. Kenkinä oli heillä jotkin vanhat rajat, joita sidenuoralla kuroen oli koetettu auttaa pysymään koossa. Ja juuri sinä iltana oli Tiennette, heitettyään aamulla kenkähylkynsä kivikkoon, palannut kotiin jalat haavoilla, nilkat verissä. Istuen asuntonsa oven edustalla Mariantarhan tuuheassa ruohikossa hän nyhti okaita jaloistaan, äidin ja pikkusiskojen voivotellessa hänen ympärillään.

Parahiksi saapui siihen silloin Angélique, pitäen piilossa esiliinansa alla leipää, joka hänellä oli tapana tuoda heille kerran viikossa. Hän oli pujahtanut sinne puutarhan pikku portista ja jättänyt sen sulkematta, aikoen juosta takaisin heti saman tien. Mutta nähdessään koko joukon itkemässä, hän pysähtyi.