Morsian

MORSIAN

Kirj.

Emilie Flygare-Carlén

Suomentanut ["Bruden på Omberg">[

Antti Rytkönen

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1916.

Ruukinpatruuna Kemner oli perinyt ruukin tiloineen isältänsä, jolle omaisuus oli siirtynyt esi-isiltä. Niin pitkälle kuin muistettiin ja kuultiin puhuttavan olivat Kemnerit aina saaneet sen tunnustuksen, että he eivät toimineet uutterasti ainoastaan omaksi hyödykseen, vaan myöskin paikkakuntansa hyväksi.

He olivat, isästä poikaan, olleet hyviä ihmisiä, hyviä maanviljelijöitä, hyviä isäntiä ja myöskin, kuten sanottiin, hyviä taloudenpitäjiä. Heitä oli sitäpaitsi alettu pitää erittäin ymmärtäväisinä ihmisinä, joilla ei ollut koskaan mitään sellaisia aatteita, mitä jokainen ei ymmärtäisi, ja jotka harvoin ajattelivat syvälti muita asioita kuin heidän omaansa, pitäjän, paikkakunnan tahi läänin taloutta. Tosin he politikoivat rahtusen, mutta itse asiassa se oli ainoastaan viatonta ajankulua totilasin ja tammipelin ääressä. Ja kun oli kirjoitettava nimi ensimäiseksi johonkin avustuslistaan, jolla kerättiin varoja hyväntekeväiseen tarkoitukseen, kuten koulutalon rakentamiseen tai uuteen tientekoon, silloin piirrettiin sukunimi Kemner korkealla ja leveällä käsialalla, jotta pitäjä, paikkakunta ja maa saivat tietää, että Kemnerit eivät koskaan vetäytyneet syrjään, milloin asianharrastus ja anteliaisuus oli kysymyksessä.

Mennessään naimisiin oli nykyisellä ruukinpatruunalla, Johannes Kemnerillä, se toivomus, että hänen jälkeläisensä olisivat joka suhteessa hänen ja esi-isiensä kaltaisia. Mutta ensiksikin hänellä oli se kova onni, että hän menetti molemmat vanhimmat poikansa, joilla näytti olevan paljon hyviä taipumuksia ja joista kaikin puolin näytti tulevan oikeita "isänsä poikia"; ja toisekseen hänelle tapahtui se merkillinen kiusa, että kolmas eli Karl August, joka pian jäi ainoaksi lapseksi, ainoaksi perilliseksi, mahdollisimman suuressa määrin erosi siitä luonteesta, luonnonlaadusta ja niistä aatteista, jotka Kemnereille siihen asti olivat olleet ominaisia. Jo lapsena poika osoitti itsepäisyyttä, joka nosti isän sotajalalle häntä vastaan ja jonka parantamiseksi hän vuorotellen käytti patukkaa, nälkää ja pimeätä arestia, nimittäin kellarinporstuassa.

— Tämä ei mitenkään käy päinsä! — sanoi Agneta-rouva varoittaen. — Sinä teet hänet hulluksi. Hän puree pikemmin kielensä poikki kuin huutaa patukkaa tuntiessaan; hän kuolee kernaammin nälkään kuin pyytää ruokaa, milloin koetat häntä nälällä parantaa, ja pelkäänpä, että hän pikemmin lyö päänsä kellarinholviin kuin pyytää jälleen päästä ulos.

Karl August ei kuitenkaan tehnyt mitään kaikesta siitä; hän läpäisi onnellisesti jokaisen parannustavan, mutta parannusta ei juuri huomannut.

Silloin ruukinpatruuna alkoi saarnata järkeä. Mutta Karl Augustin mieli oli aivan kuin suljettu sille viisaudelle, joka läksi isän huulilta.

Kuitenkin tuli koko paikkakunnalle uutuutena tieto, että rikkaan ruukinpatruunan kummallinen poika lähetetään pois saamaan tietoa ja opetusta. Mutta kaikki ennustivat, että hänet pian lähetetään takaisin kotiin, koska hänet tunnettiin aivan liian hyvin, ja surkuttelivat sitä, että kunnon isä koettaessaan häntä kasvattaa sai niin huonon vaivojensa palkan.

Matkan päättäminen oli kuitenkin Karl Augustille mitä suurin onni. Kotona, isän nurinkuristen menettelytapojen ja äidin yhtä nurinkurisen hemmoittelun vaikutuksesta, hänestä helpostikin olisi saattanut muodostua aivan sellainen, jollaiseksi herra Kemner tyrkytyksillään tahtoi hänet kasvattaa. Karl Augustin mieleen jäi kuitenkin pitkäksi aikaa muutamia okaita varhaisimmasta lapsuudestaan saamansa nurinkurisen kohtelun johdosta.

* * * * *

Vuodet vierivät. Ja hämmästyksellä, joskin alussa hieman epäilevällä, ruukinpatruuna otti vastaan tiedot, että hänen poikansa oppilaitoksessa edistyi edistymistään; ja sensijaan, että Karl Augustin opettajat, kuten odotettiin, olisivat lähettäneet kuvauksia ja valituksia pojan uppiniskaisuudesta ja hurjapäisyydestä, valittivat he ainoastaan sitä, että hän umpimielisyydessään ja vakavuudessaan ei tahtonut ottaa osaa ikäistensä iloihin ja huvituksiin, ja että hän terveytensä uhalla liiaksi rakasti opintojaan.

— Kas vaan, enköhän sittenkin ymmärtänyt houkutella kultaa esille, — sanoi ruukinpatruuna tyytyväisenä sellaisiin tiedonantoihin. — Niin, niin, näin kyllä, miten asianlaita oli, vaikkakaan en tahtonut ennustaa ennen aikojaan. Mutta mitä, Agneta, luuletkaan, että hänestä olisi tullut, jos olisin antanut hänen kasvaa yli olkainsa? Nyt hän, Jumalan kiitos, osaa käyttäytyä, ja minä toivon, että hän kiittää minua siitä!

Virkamiehen ura ei tullut nuorukaiselle koskaan kysymykseen: siinä asiassa sekä poika että isä olivat yhtä mieltä. Ja yhdenkolmatta vuotiaana, yliopisto-opinnot päätettyään, Karl August palasi alkaakseen auttaa isää ruukin hoidossa ja tilan viljelyksessä.

Aluksi kaikki meni hyvin. Karl August hillitsi makuaan, ja seurasi isän tahtoa uskollisesti kaikessa. Ja kaikkialla ruukinpatruuna Kemner kehui poikansa laajoja ja syviä tietoja ja puhui lakkaamatta Englannin-matkasta, jonka Karl August vastaisuudessa oli tekevä syventyäkseen maanviljelykseen. Siitä matkasta varmaan olisi tullut tosikin, jos se yksinomaan olisi riippunut isästä. Karl August ei kuitenkaan osoittanut mitään matkustushalua: tosin hän tutkiskeli kaikkia maataloutta käsitteleviä kirjoja, joita isä hänelle määräsi ja antoi, mutta meren yli ei kannattanut lähteä tietojaan täydentämään — sen hän uskoi ja sanoi. Mikä väsyttävä tutkinto hänellä sitten olisikaan kestettävänä!

Hän olisi kyllä ilomielin matkustanut, niin, maailmankin ympäri, mutta ei siten, että sielu ja mieli oli sidottu vanhaan ruukkiin ja jokaiseen turvepalaan. Ei, vaan vapaana. Mutta joskin isä nyt antoi pojalle hänen mieheniälle kuuluvan arvonsa ja ennen kaikkea hänen läsnäollessaan hillitsi entistä kiivauttaan, niin oli kuitenkin itse perintökahleissa jotakin, mikä esti nuoren miehen tuntemasta itseään vapaaksi.

Neljä vuotta oli nyt kulunut hänen kotiinpalaamisestaan; mutta tätä aikaa ei likimainkaan kaunistanut toimelias elämä, joka olisi erikoisesti soveltunut tulevalle ruukinisännälle. Se halu ja tahto ottaa osaa isän toimiin, joka hänessä oli alussa kytenyt, oli vähitellen kadonnut, ja Karl Augustin alinomaisena ja rakkaimpana tehtävänä oli nyt metsästäminen ja kalastaminen — tarjosihan Kemnerin tila, joka oli Itämeren viljavimmilla rannoilla, runsaasti tilaisuutta siihen.

Isän suhde poikaan oli vuosien kuluessa melkolailla muuttunut. Jokin hänen sisimmässään oli kuitenkin sanonut, että hänessä itsessäänkin oli syytä siihen hitauteen, joka ilmeni Karl Augustin luonteessa. Jos ukko siis joskus nurisi, niin nurisi hän ainoastaan vaimolleen; Karl Augustin kotiin tultua hän oli leppoisa ja kysyi aina, miten metsästys tahi kalastus oli onnistunut. Tosin hän silloin tällöin puhui Englannin-matkasta ja kaikista "ulkona maailmassa" olevista oivallisista laitoksista, kuten ruukinpatruunalla oli tapana sanoa; mutta huomattuaan ettei Karl August erittäin innokkaasti puuttunut haasteluun, lopetti hän vähitellen tämän puheenaiheen.

Eräässä asiassa ukko kuitenkin teki lakkaamatta muistutuksia: ne koskivat pojan vastahakoisuutta seuraelämään. Ruukinpatruuna oli aina ollut sitä mieltä, että mies, jolla oli suuri rautasulattimo ja laajat tilukset, oli tavalla tai toisella velvollinen esiintymään. Hän tahtoi, että hänen rakas Lindaforsinsa, jossa hän itse, hänen isänsä ja isoisänisänsä olivat eläneet ja olleet, olisi kaikkina aikoina tunnettu vieraanvaraisuudestaan, rikkaudestaan ja hyvinvoinnistaan — kuitenkin kaikki viisaasti järjestettynä — ja sanalla sanoen, että Lindaforsin tulisi olla paikkakuntansa ensimäisiä kartanoita.

Mutta sekä tätä asiaa koskevat luennot että yksityiset huomautukset luisuivat Karl Augustin korvien ohi. N.s. "vierailuilla" hän oli harvoin tai ei koskaan, ja jos taloon tuli "vieraita", niin hän näytti hyvin kiusaantuneelta, varsinkin jos tulijat olivat nuoria neitosia. Jos vain hänen äitinsä sanallakaan mainitsi, että joku neitonen oli "tähystellyt häntä", saattoi olla varma, että asianomainen neiti, mikäli Karl Augustista riippui, ei sen koommin saanut enää häntä nähdä.

Agneta-rouva tiesi kuitenkin varsin hyvin, milloin hän sellaista puhui: silloin näet olivat kysymyksessä sellaiset tytöt, joita hän ei sietänyt, — jotka olivat köyhiä ja kauniita ja joiden hän sen vuoksi pelkäsi laskevan verkkonsa — kietoakseen hänen poikansa. Mutta parissa muussa tilaisuudessa, kun kaksi rikasta neitiä tuli vierailulle, sanoi viekas äiti vastoin todellisuutta: "Nuo ylpeät hanhet eivät vilkaisseetkaan sinuun — eivät näyttäneet edes tietävän, olitko huoneessa vai et!" Ja samojen neitien tultua toistamiseen Karl August istui ujostelematta paikoillaan.

Mutta mitäpä Agneta-rouva sillä voitti — niin, sen että Karl August sitten selitti, ettei hän ollut koskaan nähnyt surkeampia tytönkasvoja eikä koskaan kuullut sellaista hölynpölyä.

Rouva Agneta pudisti epätoivoisena päätänsä: hän ei tiennyt, miten hän koskaan saisi vaimoa rakkaalle Karl Augustilleen — hänelle, jolle linnunhoukutuskuva oli paikkakunnan jokaista naismuotoa kauniimpi.

II.

— Vierashuoneessa on vieraita, — huusi Agneta-rouva Karl Augustille. — Ja sinähän olet kiltti poika etkä juokse tiehesi heti, kun tuolit lykätään pöydästä. Etkö kuullut, että vaunut vierivät pihalle?

Karl August vain hymyili ja meni mukana seurusteluhuoneeseen. Siellä Agneta-rouva esitteli hänet kahdelle vanhalle tuttavalle naishenkilölle, jotka eivät kuitenkaan olleet yksin, vaan mukanaan äsken kotiin saapunut sisarentytär, kaunis tyttö, molempien rikkaiden tätien perijättäreksi sanottu.

Siitä voimakkaasta punasta, joka levisi tytön kasvoille Karl Augustin tehdessä hänelle kumarruksensa ja lausuessa hänelle muutamia kohteliaita sanoja, teki hän sen johtopäätöksen, että lapsiparka varmaankin aavisti joitakin tätien ja hänen rakkaan äitinsä suunnitelmia hänen poikamies-vapauttaan vastaan ja että nämä suunnitelmat sisältyivät myöskin nuoren neitosen viattomiin mietteisiin.

Arvaamalla vain puolittain kaiken tämän sai Karl August heti täydellisen selvyyden siitä, miten kaikki oli tapahtunut. Ja vilkkaudesta, millä Agneta-rouva ja hänen molemmat vanhemmat vieraansa aterian jälkeen kuiskuttelivat, äiti nuoren neidon ja toiset nuoremman Kemnerin kaikista ansioista, hän saattoi päättää tällä kertaa arvanneensa aivan oikein.

Karl August oli jäänyt sisälle ja jutteli todellakin nuoren tytön keralla, mutta niin hitaasti ja vakavasti, ettei toisen tarvinnut erehtyä.

Ruukinpatruuna näytti puolueettomalta ja pysytteli konttorissaan.

Hyvästeltäessä Lindaforsin perhettä pyydettiin mitä nopeimmin tulemaan vastavierailuille. Ja niin kauan Agneta-rouva vatkutti asiaa rakkaalle pojalleen, että hän vihdoin tuli mukaan. Mutta se vierailu tulikin sekä ensimäiseksi että viimeiseksi. Sillä nyt äidilliset tarkoitusperät ilmenivät niin selvinä, että Karl August kotimatkalla näki tarpeelliseksi selittää, ettei hän vielä koskaan ollut tavannut sellaista tyttöä, jota hän halusi vaimokseen tai edes saattaisi sietää.

— Se johtuu siitä, ettet sinä, rakas poikani, tahdo oppia tuntemaan ketään. Mutta jos vain koettaisit, niin… Niin, niin, älä näytä niin epäluuloiselta ja hämmästyneeltä. Olen nähnyt sinunkin vertaisesi naisvihaajan rakastuvan korviaan myöten.

— En ole mikään naisvihaaja, äiti! Tahtoisin päinvastoin tarinoida noiden nuorten naisten keralla, jollei heillä olisi sitä tyhmää luuloa, että minä muka olen heihin ihastunut.

— Vai niin, luuletko siis heidän antavan niin suurta merkitystä muutamille vaivaisille sanoille?

— Jolleivat he, niin ainakin heidän äitinsä, isänsä ja tätinsä ovat siihen valmiit. Juuri sen vuoksi minä olen niin haluton lähentelemään.

— Mutta, hyvä Jumala, sittenhän sinä et koskaan saa tilaisuutta lähestyä nuorta tyttöä, vaikka pitäisitkin hänestä — sillä varmaankaan et koskaan saa käsiisi mitään romaania, tarkoitan tyttöä, jolla ei ole tukea eikä turvaa ja on köyhä kuin kirkonrotta.

— Niin, melkeinpä sellainen se saisi olla.

— Ahaa, miksipä ei. Sinulla on mielijohteesi, ja silloin saattaisit paljoa varmemmin saada myöntävän vastauksen ruukkisi ja tilojesi tähden. Sen, jolla itsellään ei ole mitään, täytyy aina katsoa, että hän tekee hyvän naimiskaupan.

Se nuoli ei mennyt aivan harhaan päämäärästään.

Karl Augustille ei mikään ajatus olisi saattanut tuottaa suurempaa kiusaa kuin se, että joku tahtoisi hänet hänen isänsä rikkauksien ja laskelmoimansa perinnön vuoksi. Se nainen, johon hän mahdollisesti joskus sattuisi rakastumaan, kenties valehtelisi hänelle rakkautta, päästäkseen rikkaaksi ja arvossapidetyksi rouvaksi.

Äidin tekemistä huomautuksista hänen sydäntään jo paisutti pahastus: olihan äiti, joka tarkoin tunsi naiset, avoimesti lausunut sen, mitä hän itse salassa pelkäsi.

— Sinä vaikenet, — sanoi Agneta-rouva katsellen poikaa, joka miettiväisenä tuijotti avaruuteen.

— Minusta tuntuu tuskalliselta, että te, äiti, olette riistänyt minulta ainoan tyydyttävän ajatukseni: nimittäin sen, että saattaisin löytää köyhän tytön, joka rakastaisi minua itseni vuoksi.

— Loruja, lapseni, turhia haaveita. Eivätkö muut kuin köyhät tytöt saata rakastaa sinua itsesi vuoksi… Tiedätkö, rakas poika, mistä olet saanut sairaalloisia mielijohteita? Niin, juuri noista filosofia-kirjoista, joita veit mukanasi metsään. Hyi, millaisia oppeja niissä olleekaan! Isä ei koskaan vilkaissutkaan sellaisiin.

— Sen kyllä uskon — ja tämä nuori neiti on teille, äiti, hyvin mieluinen.

— Niin, paras Karl Augustini, hänen kanssaan tekisit oikein hyvän naimiskaupan; mutta — lisäsi Agneta-rouva vaatimattomassa viekkaudessaan, — sanotaan, ettei hän halua mennä naimisiin.

— Se on ikävä uutinen niille, jotka mahdollisesti häntä katselevat. Mutta niihin minä en kuulu, sillä vaimoa, jolla on kaksi tätiä, en koskaan ota, olipa hän vaikka taivaan enkeli!

Agneta-rouva ei enää uudistanut keskustelua. Mutta tämä naimisehdotus, paras kaikista, mitä hän oli tehnyt, oli hänen sydämellään siinä määrin, että hän lopuksi pani isänkin liikkeelle. Hänen lähetystyönsä ei kuitenkaan onnistunut sen paremmin: Karl August antoi jyrkästi kieltävän vastauksen eikä muuttanut päätöstänsä sittenkään, kun äiti kaikkein syvimmässä salaisuudessa uskoi hänelle, että neito oli häneen onnettomasti rakastunut, ei syönyt eikä nukkunut, yöt päivät vain itki, kun eivät hänen tunteensa herättäneet vastakaikua.

Päästäkseen kaikesta tästä kiusasta, jokapäiväisistä saarnoista, murheellisista muodoista ja vetistetystä, päätti hän tehdä ripeän ratkaisun, joka vapauttaisi hänet koko avioliitto-kurjuudesta.

— Olen aikonut, — hän eräänä päivänä alotti, mentyään omasta alotteestaan isänsä luokse pajaan ja seurattuaan häntä sieltä, — olen aikonut mennä hieman katselemaan maailmaa, jollei isällä ole mitään sitä vastaan?

— Eihän, herran nimessä, minulla ole mitään sitä vastaan, rakas poikani. Lähinnä oivallista ja viisasta avioliittoa, joka on sinut muuttava, et saattaisi koskaan tehdä mitään parempaa. Mutta itse asiassa olen tyytyväisempi, että ensiksi teet matkan; kehoittaisin sinua käymään Englannissa!

— Ei mitään ulkomaanmatkaa tällä kertaa. En kuitenkaan vastaa kieltävästi siihen ehdotukseen, mutta nyt aion joka tapauksessa omaksi huvikseni hieman katsella omaa maatani.

— Yhdistämällä siihen samalla hyödyn — ainakin jos niin sopii, — väitti ruukinpatruuna vastaan.

— Niin, tuottakoon se molempia — minulla ei ole mitään sitä vastaan!

— Mutta sinä kenties et myöskään tee mitään sen tarkoitusperän saavuttamiseksi! Matkalla tulee nähdä asiat selvästi ja juuri sellaisina kuin ne ovat eikä sellaisina miksi ne nurinkurinen mielikuvitus tekee; sillä silloin muodostuu ainoastaan vääriä kuvia, joita yksikään viisas ihminen ei tunne.

— Ymmärrän tarkoituksenne, isä: minun on jätettävä runollinen aines syrjään ja katsottava paljain silmin?

— Luoja varjelkoon katsomasta mitenkään muutoin, ja terävin silmin lisäksi… Kuuleppa, poikani, ehdottaisin sinulle, että pitäisit päiväkirjaa!

— Päiväkirjaa, — toisti nuori mies, kasvoissaan selvä vastenmielisyyden ilme. — Varjelkoon, isä, minä en suinkaan aio pitää mitään päiväkirjaa!

— No, sepä kumma. Mutta miksi et?

— Koska minusta tuntuu hullunkurisimmalta ja vastenmielisimmältä, mitä saatan ajatella, että joka päivältä merkitsisin ajatukset ja vaikutelmat, joita minulla on ollut, ja sitten monien päivien kuluttua lukisin: Kesäkuun 21 p. ajattelin, sanoin ja tein niin, 22 p. tein sen, ja sitten jälleen sen ja taaskin sen — ja sitä samaa koko matkan. Tulisin ikäänkuin pimeänaraksi nähdessäni kaikkien näiden kuolleiden ajatusten kummittelevan vastassani paperilla ja muistellessani, mitä hullutuksia on ollut mielessäni tahi olen tehnyt.

— Mutta, rakas poikani, sinä olet nyt, kuten useimmiten, eri mieltä isäsi kanssa ymmärtämättä häntä. Tarkoitukseni ei suinkaan ole, että sinun pitäisi kirjoittaa muistiin kaikki hullu… kaikki ne asiat, joita sinä ajattelet, sillä silloin olen varma, että siitä tulisi päiväkirja, jota minä en ymmärtäisi — ja se ei ole päiväkirjan tarkoitus.

— No, mikäs isästä on sen tarkoitus?

— Niin, päiväkirja, muistelo, on muitta mutkitta selostus, ei kuten sinä sanot ajatuksista ja vaikutelmista, vaan tapauksista, oikein todellisista, joita me elämme, ja sitä lähinnä paikoista, joiden ohi matkalla kuljemme. Niinpä sinä esimerkiksi tulet kaupunkiin. Jos se on merikaupunki, niin saatat aina laskea saavasi hyvän vastaanoton, sillä meidän rautamme on tunnettu ja saavuttanut suosion kaikkialla, mistä sitä voi laivalla lähettää, ja sellaisille lankuille, joita Lindaforsista saadaan, saa etsiä vertaa! No, hyvä; tultuasi kaupunkiin katselet satamaa, kirkkoa, raatihuonetta ja muita merkillisyyksiä, joista sitten on hauska kertoa, ja käydessäsi kaupunginasukkaiden luona saatat aina jollakulla sanalla ohimennen mainita meidän tuotteittemme suunnattomasta vaihdosta, — eihän se haittaa. Liikeasioita ei ole koskaan syrjäytettävä! No, maalla sinä taas kohtaat kaikkein suurimmat hauskuudet, jos vaan tahdot huvittaa mieltäsi: toisella tilanhaltijalla on joku laitos aina erilainen kuin toisella, ja jos huomaat jotakin, millä on erityinen arvo ja merkitys, niin yhtäkkiä sinulla on päiväkirjasi esillä, ja sinä panet sen muistiin. Etkö nyt ymmärrä päiväkirjan tarkoitusta?

— Ymmärrän, mutta se lisää vain minun vastenmielisyyttäni sellaisen pitämiseen, sillä niin ikävää kuin onkin nähdä vaikutelmiaan kirjakaapeissa vankoissa kansissa, niin vieläkin paljoa sietämättömämpää olisi katsella tuollaisia rihkamoitsijalaskelmia! Mutta minä kirjoitan sensijaan kirjeen silloin tällöin, ja mikäli kykenen, teen selkoa näkemistäni ja siitä mitä minulle tapahtuu.

— No, kiitos siitä — onhan sekin tyhjää parempi. Mutta lupaa minulle, ettet kirjeissäsi, joiden tiedät olevan niin rakkaita sekä äidille että minulle, kovin paljoa esitä tuollaista kamaa, minkä tiedät minulle vastenmieliseksi.

— Koetan muistaa sen, isä. Mutta minä en määrää mitään aikaa: kirjeet saavat tulla silloin kun minulla on halu kirjoittaa.

— Hyvä, hyvä. No, mihin aiot lähteä?

— Sitä en tiedä, enkä tahdokaan tietää. Hevonen saa määrätä matkan maantielle saavuttuamme. Ensi taipaleelle otan kyydin kotoa.

— Hm, hm! — mutisi ruukinpatruuna. — Mitähän jos minäkin olisin ollut samanlainen nuorena!

Matkapäivänä ruukinpatruuna puolisoineen seurasi lähtevää poikaa tienristeykseen, nähdäkseen kumpaan suuntaan hevonen lähtisi. Tehdäkseen valinnan vieläkin vapaammaksi Karl August heitti ohjakset käsistään ja liittyi isän ja äidin seuraan.

Näyttää kuin nuoren herran oma hevonen olisi johonkin määrin tottunut omin neuvoin ratkaisemaan asiat, sillä määräystä odottamatta se jyrkällä päättäväisyydellä kääntyi vasempaan, vaikkakin lähin kaupunki oli oikealla…

— No, mitä ennustat tästä alusta, äiti? — kuiskasi ruukinpatruuna paremmalle puoliskolleen.

Ja Agneta-rouva vastasi hurskaasti: — Ihminen päättää ja Jumala säätää, ja sentähden en tahdo mitään ennustaa.

Poika hymähti vastaukselle. Ja hellästi syleillen hän erosi vanhemmistaan, joita hän mielestään ei koskaan ollut rakastanut ja kaivannut siinä määrin kuin nyt, eron hetkellä. Ja jotakin tästä oli kirjoitettu siihen lippuun, jonka renki toi mukanansa, palatessaan hevosineen ensimäisestä majatalosta.

III.

Pari viikkoa oli kulunut Karl Augustin lähdöstä.

Ruukinpatruuna tähysteli turhaan postilaukustaan luvattua ensimäistä kirjettä ja purki sitten aina rajuilmat vaimolleen. Agneta-rouva elähdytti mieltänsä yksinäisyydessään puhdistamalla pojan huonetta ja harjaamalla rakkaita linnunkuvia, jotka kaikessa tuttavuudessa seurustelivat muutamien todelliseen lintusukuun kuuluvien täytettyjen kuuluisuuksien vieressä, seinällä Karl Augustin sohvaa vastapäätä olevien metsästysaseiden yläpuolella ja sivussa.

Patruunattarella ei ollut koskaan tapana valittaa kovaa kohtaloaan, sillä hän, mikäli itse sanoi, oli saanut sen kokemuksen, että naiset ilmeisesti olivat luodut vahinkoja eivätkä vahingot naisia varten. Tämän johtopäätöksensä sekä lisäksi levollisen ja ymmärtäväisen mielenlaatunsa vuoksi ei Agneta-rouvalle luonnollisesti koskaan pälkähtänyt päähän ääneen huokailla Karl Augustin vaitiolon johdosta tahi antaa aviomiehen rahtuakaan huomata tuntemaansa rauhattomuutta. Miehen raivotessa hän oli ääneti, ja tämän ollessa vaiti hän taas hyräili pientä laulunpätkää, jota oli laulanut ensimäisessä nuoruudessaan siihen suloiseen aikaan, jolloin sininen kosinta-hännystakki näki päivänvalonsa ja sittemmin saavutti niin suuren menestyksen. Tämä laulunpätkä lämmitti ja innostutti ukon sydämen siinä määrin, että hän eukon laulaessa hymyili ja sanoi usein:

— Alappa uudestaan, Agneta!

— Alappa uudestaan, — nyökäytti hän eräänä päivänä sohvan kulmasta, kun
Agneta-rouva sukankudoksen ääressä viritti säkeistön laulusta:

"Nään silmistäsi sun
toist' että rakastat…"

Mutta maantieltä kuuluva kärryjen ratina tiesi postilaukun tuloa, ja silloin laulu lakkasi.

Ruukinpatruuna nousi ja sanoi ponnekkaasti: — Nyt on lähes kolme viikkoa kulunut — tänään, Herran nimessä, täytyy tulla kirje.

Ja kirje tulikin.

— Luetko ääneen? — kysyi vaimo ja näytti niin levolliselta kuin suinkin se voi näyttää, joka on tottunut hillitsemään tunteitaan.

— Miten tahdot, eukkoseni… Paksuudesta päättäen se tuntuu olevan varsin sisältörikas. Kunpa se nyt vain sisältäisi jotakin järkevää, joka olisi lukemisen arvoista!

— Et ansaitse mitään kirjettä, ukkoseni, kun noin puhut! — huudahti Agneta-rouva, joka ei sietänyt tuollaisia purkauksia. Ja aivan kuin hänen huomautuksensa olisi täytynyt toteutua, olikin asian laita ruukinisännän suureksi pahastukseksi ja hämmästykseksi se, että paksu kirje oli sanalla sanoen paljasta paperia. Karl August oli näet kirjoittanut suurelle kirjoituspaperiarkille, mutta itse kirjettä oli vain neljännessivun verran. Se kuului seuraavasti:

"Rakkaat vanhemmat!

Kymmenen päivää olen ollut Grennassa, ja sen ihana asema on saattanut minut aivan haltioihini. Täällä se piilee korkean, pikku viidakon peittämän vuorenharjanteen juurella; joka hetki tämä näyttää uhkaavan romahtaa pienten puutalojen päälle. [Nuori matkustajamme ei käynyt Grennassa eilispäivänä. Monia vuosikymmeniä on siitä kulunut. Tekijä.] Pidän tästä kaupungista. Sillä on ainoastaan yksi katu, niin että melu ei paljoa häiritse, ja suuresti nautin sydämessäni nähdessäni, miten kullakin on kotinsa edessä sirot ja siistityt pikku puutarhansa…"

— Kaikkia loruja! — keskeytti ruukinpatruuna.

— Tuota ei kai kukaan tiedä entuudestaan! Eiköhän hän ole käynyt pormestarin luona — minä olen Grennan pormestarin vanha tuttu; ja olisinpa tiennyt hänen matkustavan sinne, niin olisin antanut hänelle suosituskirjeen.

— Ehkä siitä kerrotaan jotakin etempänä, isä — ethän ole vielä lukenut loppuun.

— Niinpä kaiketikin! Ei, ehei, ei mitään vierailuja! — Ja ruukinpatruuna jatkoi:

"Muuten ei minulle näinä päivinä ole mitään merkillistä tapahtunut…" — Sen uskon helkkarin hyvin! — mutisi ukko ja lykkäsi silmälasejaan ylös ja alas. — Mitäpä sellaisille tapahtuisi, jotka eivät kiinnitä huomiotaan mihinkään — … "Minä en ole onnistunut pääsemään kenenkään ihmisen tuttavuuteen…"

— Tuollainen, tuollainen…

— Ole nyt vaiti ja lue loppuun! — keskeytti Agneta-rouva hänen huudahduksensa. — Eihän hänkään saata juosta yltympäri kaupunkia ventovieraiden ihmisten perässä — hänen kaltaistaan ei ole tekeytyä tuttavaksi sillä tavalla!

— Aivan totta, ystäväni. Ja koska se ei ole hänen kaltaistaan, niin ei hänen tarvitsisi liikahtaa paikoiltaan, sillä hän ei näe kylässä enempää kuin kotonakaan.

— Mutta oletko nytkään oikeudenmukainen, hänhän kirjoittaa, että siellä on sieviä pikku puutarhoja?

— Sieviä pikku puutarhoja, niin, — matki ukko suurella taitavuudella eukkonsa herkkää puhetta. —. Sepä tosiaankin ansaitsee mainitsemista. Mutta lukekaamme loppuun:

… "Ja miten hauskaa ja turvallista onkin tuntea olevansa näin yksin itsensä kanssa"… — Vai niin, sekö on hauskaa ja turvallista!… "Sitten olen käyttänyt aikaani katsellakseni täällä lähistöllä olevia nähtävyyksiä. Tarkoitan etusijassa Visingsötä, sen aikakauden elävää muistomerkkiä, jolloin aatelismiehellä oli laajempi valta kuin monella entisajan pikkukuninkaalla, ja sitten manterella vastapäisellä kallionkielekkeellä olevaa Brahe-rakennusta, tuota vanhaa kummitusta, joka melkein lahoavassa kaavussaan kenties vielä kestää vuosisatoja ennen hautaansa vajoamista.

Matkustan nyt nauttimaan Vetterin ympäristöistä. Enemmän toiste — nyt vain ehdin vakuuttaa olevani edelleen isän ja äidin altis

Karl August."

— No, saitko tietää mitään? — kysyi ruukinpatruuna, äänessään hieman ivallinen sävy. — Saitko tietää, miten hän voi, mitä hän tekee, millaisia tuttavuuksia hän on hankkinut tai pikemmin karttanut? Eikö tämä ole aivan samaa kuin emme olisi saaneet kirjettä ollenkaan!

— Ei suinkaan, ystäväni, sehän oli rakas pikku kirje! — tuumi rouva. —
Anna se minulle, jotta yksikseni jäätyäni saan sen lukea.

— Ylen mielelläni. Mutta tiedän kyllä, että hän olisi löytänyt parempiakin aiheita. Sillä vaikka Grenna onkin pieni kaupunki, niin se harjoittaa kuitenkin melkoista karjakauppaa, ja minä olisin halunnut kuulla yhtä ja toista siitä!

Jo kahdeksan päivän kuluttua saapui uusi, Hjo'ssa päivätty, jonkun verran pitempi kirje.

Kun ruukinpatruuna ei ollut sisällä kirjeen saapuessa, avasi Agneta-rouva sen ja luki iltahämyssä seuraavat rakkaalta pojaltaan saapuneet rivit:

"Taasen kirjoitan, ja nyt pienoisesta länsigötalaisesta Hjo'n kaupungista, joka uittelee jalkojaan Vetterin kirkkaassa lähteessä, mutta jolla ei ole niin erikoista asemaa kuin Grennalla. Senkin ympärillä on luonto kuitenkin mitä kaunein. Eräs seikka minulla on kuitenkin Hjo'ta vastaan: kiusallinen hieta kaduilla, jotka eivät tiedä mitään kiveämisestä. [Tästä on tehtävä sama huomautus kuin Grennasta. Ajatelkaammepa vain meidän aikamme monivuotista edistystä, kun teollisuudella on siivet ja rautatiet kulkevat halki vuorten ja laaksojen. Tekijä.] Täälläkään en tunne yhtään ihmistä; mutta kaikkein kasvoilla, jotka kohtaan, on suopean hyväntahtoisuuden ilme. Ne näyttävät siltä kuin tahtoisivat sanoa: Älä kulje kuin mikäkin erakko; vaan kysy, niin annamme sinulle vastauksen! Mutta minun on kuitenkin vaikea yhtyä heidän käsityskantaansa — enkä myöskään tiedä, olisiko minulla sitten yhtä hauskaa kuin nyt yksikseni.

Joka aamu ylös noustuani — ja se tapahtuu varhain — menen jollekulle sillalle katselemaan, miltä Vetter kunakin päivänä näyttää. Vetter on järvistä kauneimpia, mutta myöskin oikullisimpia. Toisen kerran se on peilityyni, niin läpinäkyvän kirkas, että voisi selvästi eroittaa kalat syvyydestä, ja toisen kerran se taas varustautuu taisteluun tavalla, joka saattaisi itse Itämerenkin suosionosoitukseksi päätänsä nyökäyttämään. Silloin Vetter ei ole leikkisä; ja joskin se on ainoastaan järvi, niin täytyy syvällä ihailulla katsella, miten suurenmoinen se on raivossaan. Mutta — sitten tulee iltahetki. Jos silloin seisomme sen rannalla, katselemme suoraan sen yli itään päin, näemme taajaharjanteisen Ombergin, miten se kohottaa pitkälleulottuvan ruumiinsa tuon sinertävän reunan yli; näemme valkoisina kimaltelevat kirkot, ja vihdoin, auringon vaipuessa mailleen, vaalean juovan vedenpinnalla — se jäi, sanoo kansa, pyhän Birgitan askelista, kun hän kulki Vadstenaan — me näemme kaiken sen, ja silloin täytyy tunnustaa, että Vetter kaikissa muodoissaan tarjoaa tauluja, joita mieli ei voi koskaan unohtaa.

Hjo'n eteläisen tullin vieressä, aivan järven lähellä, minä seison usein n.s. Kasakkamäellä, missä palautan muistiini mitä sattumalta olen saanut siitä kuulla. Narvan tappelun jälkeen, kun joukko venäläisiä vankeja tuotiin Ruotsiin, sijoitettiin tänne viisikolmatta kasakkaa. He kuolivat täällä; ja kun kirkon hallintomiehet eivät suoneet heille lepopaikkaa vihityssä maassa, haudattiin heidät toinen toisensa jälkeen kaupungin eteläpuolella olevalle hietatöyräälle. Mutta heillä ei ole siellä mitään rauhaa, ruotsalaisessa mullassa; usein öisin, kun Vetter peittyy sumu- ja usvavaippaansa, nähdään (tarujen mukaan), miten nuo viisikolmatta kasakkaa kuun kelmeässä valossa pitkine keihäineen ja kevyessä asestuksessa ratsastavat järven yli, kunnes vihdoin katoavat itään, kohti kotoista ilmansuuntaa. Minustakin tuntui kerran, iltahetkenä, meren kajastellessa ylen voimakkaasti, kuin olisin nähnyt heidän levottoman joukkonsa — — — Lopetan kirjeeni tänään ja jatkan huomenna…

Vihdoinkin saatan sanoa solmineeni erään tuttavuuden. Joka päivä olen turhaan tähystellyt laivoja ja merimiehiä: täällä on ainoastaan muutamia vähäpätöisiä veneitä. Mutta eilisiltana tultuani rantaan näin sataman edustalla hyvässä taklauksessa olevan kaljaasin, ja oikea merimies hauskassa meritakissaan seisoi sillalla. Se teki minulle oikein hyvää, ja me pääsimme pian juttusille. Hän valitti kalliita luotsausmaksuja ja vaikeaa kanavamatkaa, joka oli ensimäinen mitä hän koskaan oli tehnyt, ja armottomasti hän kiroili Vetterin merikorttia, johon ei ole merkitty mitään maihinnousupaikkoja, ja niin muodoin täytyy käyttää luotseja, vaikka muuten selviytyisi itsekin aivan hyvin. 'Minulle, niin totta kuin tahdon olla kunniallinen mies, maksaa enemmän kuin 50 pankkoriksiä se että olen saapunut tähän viheliäiseen parranajovatiin. Mutta jos pääsen kunnialla pois, niin ei purteni hevin tänne palaja!'

Ja siinä kaikki, mitä minulla tähän asti on kerrottavaa. Muuten voin erinomaisesti ja matkustan huomenna, jos tuuli on suotuisa, Ombergiin.

Ainaisella pojan rakkaudella isän ja äidin

Karl August."

Oli hauskaa nähdä Agneta-rouvan kasvoja hänen tutkiskellessaan tätä kirjettä. Alun hän kuittasi jokseenkin vähällä, mutta päästyään sanoihin: "Vihdoinkin saatan sanoa solmineeni tuttavuuden", rupesi hän jo kuvittelemaan mielessään pientä romaania. Saatammepa senvuoksi käsittää hänen mielenkarvautensa, kun hän huomasi, että tuttavuus, sensijaan että olisi koskenut jotakuta perheenisää ja tämän rikkaita kauniita tyttäriä, muitta mutkitta supistui vanhaan laivuriin, ja siinä koko kirjeen loppu! Seuraavasta kirjeestä hän luonnollisesti saattoi odottaa vieläkin vähemmän; mitäpä olisi kerrottavaa matkasta jollekin vuorelle! "Niin, niin, kaikki mitä Karl August kirjoittaa, on kyllä hyvää ja rakasta ja hauskaa — mutta olisi hän kuitenkin saattanut olla melkoista hauskempi ja laajasanaisempi!"

Mutta ruukinpatruuna sanoi kotiin tultuaan ja luettuaan kirjeen: — Se oli sentään jotakin, rakas Agnetani! Huomaan hänen tulevan tarkkaavaisemmaksi, ja se mitä hän kirjoittaa laivurista, on varsin hyvää: se todistaa, että hän alkaa harkita näkemiään ja kuulemiansa. Ja joskin tuo kuunsäteitä, kasakkoja ja pyhää Birgittaa koskeva loru olisi joutanut olemaan poissa, niin kirje on kuitenkin hyvä sellaisenaan. — Täytäpä piippuni, Agneta, ja anna minulle hieman juomista.

IV.

Kärsimättömämpänä kuin koskaan ennen ruukinisäntä odotti sitten seuraavaa kirjettä, joka tulikin kohdakkoin. Laajemmalti kuin kumpikaan edellinen se sisälsi jotakin molemmista niistä asioista, jotka ukon oli tapana jakaa terveeseen järkeen ja loruihin.

Kirje oli jälleen päivätty Hjo'ssa ja kirjoitettu iltaa jälkeen Karl
Augustin paluun Ombergista.

"Rakkaat vanhemmat!

Nyt saatan sanoa eläneeni — niin, eläneeni kokonaisen vuorokauden
täynnä sanomatonta iloa!

Mainitsin viime kirjeessäni aikovani Ombergiin. On niin houkuttelevaa
katsella läntiseltä rannalta itäiselle; sinne todellakin aivan ikävöi.

Vuokrattuani eräänä aamuna itselleni veneen ja saatuani pari merimiehen-alkua hoitamaan purjeita tahi airoja — kumpia vain tarvittaisiin — nousin puolelta päivin alukseen, mukanani matkakarttani, näköputkeni ja pari mielirunoilijaani, kuluttaakseni niiden seurassa aikaani järven yli kuljettaessa.

Tuuli, jota aluksi saattoi sanoa välttäväksi, tyyntyi vähitellen siinä määrin, ettei purjeita tarvittu. Ja sen sanon: hyvä oli, ettei käynyt päinvastoin. Sillä en tiedä, olisiko minua haluttanut nähdä näiden hiljaisten merimiesten varustautuvan ankaraa myrskyä vastaan. Valmistautuessaan irroittamaan purjeet tahi käärimään ne kokoon, osoittivat he niin suurta tottumattomuutta vesilläoloon ja niin suurta hentoutta airoja pidellessään, että uskalsin hieman ilmaista tyytymättömyyttäni. Mutta he olivat hyvänahkaisia rahjuksia ja vastasivat aivan levollisesti: 'No, jollei mene niin nopeasti, niin meneehän sen verran hitaammin!' Eikähän siihen ollut mitään vastaanväittämistä. Ja kun ei tullut mitään tuulenpuuskaa, jonka avulla, kuten he lausuivat, tuntui kuin joku juoksisi ja lykkäisi takaapäin, silloin vene lipui ylen hiljaa ryhdittömien aironvetojen voimasta, niin että minulla oli hyvää aikaa tarkastella miehistöni eleitä. 'Kas niin, Kalle, nyt otamme hieman vahvistusta!' lausui toinen toveri ja kohotti viinapullon huulilleen, pienissä sirrottavissa silmissään sellainen himon tuli, että tuskin luulin sen sammuvan koko puolituoppisen sisällyksestä. 'Se on tietty', vastasi Kalle ja tarttui vuorostaan pulloon. Mutta kun he sitten laskivat pullon pois, huomattiin, että he olivat vain maistelleet sen verran kuin hienoin neito. Heidän miehevyytensä puolustukseksi täytyy minun kuitenkin mainita, että tätä maiskuttelemista uudistettiin ainakin joka neljännestunti, josta myöskin seurasi, että pullon kärpäset pian joutuivat kuiville. Mutta korppu, joka oli heidän välissään teljolla ja aina naukun jälkeen kulki suusta toiseen, oli ainoastaan puoliksi jyrsitty, meidän saapuessamme Hevossaaren majataloon, joka on aivan vuoren eteläpuolella.

Siirryttäessä lännestä itään näkee koko ajan, miten suurenmoinen Omberg vähitellen aukenee yhä selväpiirteisempänä, ja seisoessa näiden pystysuorien vuoriseinämien edessä, jotka vaipuvat aina neljänsadan jalan syvyydelle veteen, valtaa ehdottomasti hämmästys ja ihailu mielen. Tämä syvyys — siinä on Vetterin syvin kohta — ynnä se seikka, että Omberg on muutoin laakealla rannalla, on antanut aihetta siihen rohkeaan oletukseen, että tällainen vuorijättiläinen on jossakin maanmullistuksessa vedenpohjasta ilmoille singonnut. Oli miten oli, siinä se nyt — valtavana muistopatsaana purjehtijoille — majesteetillisesti kohottaa yli koko seudun maitten ja vesien tuon mehevän metsän ja nuorteiden niittyjen seppelöimän päälakensa.

Päivänlaskun aikana saavuimme Hevossaareen; ja saatuani huoneen ja hieman virvokkeita vuokrasin pienemmän veneen soutaakseni rotkoihin. Tässä merkillisessä vuoressa on näet niin suuria onkaloja eli holveja, että niistä mahtuu aivan hyvin sisään.

Sen kaltaista iltaa ei sieluni koskaan unohda. Koskaan ei ole silmäni yhdellä kertaa nähnyt eikä luultavasti ikänä saa nähdä sellaista taivasta, sellaista vettä, niin sanomattoman suurta ja runsasta suloa.

Veneen soljuessa vedenkalvoa, jota ei yksikään tuulenhenkäys saanut väräjämään, hehkui läntinen taivaanranta veressä ja kullassa, ja veri ja kulta virtasi veden pinnalla. Airot eivät ammentaneet vettä, vaan purppuraa. Takaamme kumotti kuu suuresta punasinervästä pilvestä, joka muodostui kevyiksi, haavemaisiksi olennoiksi, ja mikäli vene eteenpäin vieri, kelluivat kuunsäteet perässä, saadakseen suudella pieniä kristallimaisia kuplia, jotka iltarusko reunusti helmillä, kaikkia meren koralleja kauniimmilla.

Ja tässä loisteliaassa yössä seisoivat — tämä vesi jalustanaan ja taivas telttanaan — jättiläisvuoren harmaat seinät jyrkkine varjoineen; ja mitä lähemmäksi me saavuimme, sitä valtavampana ammotti meitä vastaan kuilun synkeä kita.

Pysähdyimme Rödgavelin rotkon eteen, joka on huomattavin kaikista.

Itse aukon eli holvikäytävän edessä, joka on melkein gootilaista tyyliä — vuoren on luonto tältä kohdalta tosiaankin sellaiseksi muovannut — ovat molemmat toisistaan jonkun matkan päässä olevat murtuneet kallionlohkareet suurenmoisena verhona, joka ryhmyillään varjostaa käytävää. — Sen ulkopuolelta, vasemmalta, pääsee päivänvalo sisällekaartuvasta kulmaseinästä, joka on haljennut kahtia ja siten muodostunut kahdeksi suunnattomaksi kaistaleeksi; näiden välitse taivas pohjoisesta lähetti kelmeänkeltaisen valojuovansa, hälventäen siten avaran eteisen hämärän.

Mutta yö peitti pian Ombergin ja sen maanalaiset asunnot; vain vuorenhalkeamasta hohti illan viimeisen hehkun heikko kajastus. Vuoresta kuului huokauksia; kenties vangitut vuorenhenget siellä valittelivat tahi ehkäpä Omna-kuningatar, jonka mukaan muinaistarina on antanut vuorelle nimen, silloin holvin hiljaisuudessa rukoili.

Minä tuskin hengitinkään, ainoastaan näin ja tunsin, kun vene hetkisen pysähdyttyään soljui mustaan kuiluun. Vesi löi holvin louhia vasten, airojen loiskeeseen vastasi kallioiden kumea kaiku. Huokaukset kuuluivat yhä voimakkaampina ja tuntuivat tulevan milloin syvyydestä, milloin yläpuolellamme olevista särmikkäistä reunuksista. Olimme nyt Rödgavelin rotkossa. Mutta minä tahdoin sen vielä kauniimmaksi. Nousin maihin 6—7 kyynärän pituiselle säikälle, johon tein tulen rotkon syvennykseen lukemattomista merkillisennäköisistä pikku kivistä muodostuneelle röykkiölle — olin näet ottanut mukaani risuja — ja kun liekki hulmahti ilmoille, valaisten tämän vuorisataman, korkeakaarisen katon suihkulähteestä poreilevat helminauhan kaltaiset pisarat, kauempana välkkyilevän veden, veneen ja seurassani olevat kaksi miestä, niin minut valtasi tunne, joka on liian suuri kielin kerrottavaksi. Käännyin tuleen päin, katselin ylemmäksi kallioseinämien syvennyksiin ja huomasin suureksi ihmeekseni ison linnun, joka oli etsinyt suojansa eräästä halkeamasta. Haukka istui siinä kuolleena komerossaan.

Miksi se oli sinne lentänyt? Miksi ilman vapaa asukas oli etsinyt leposijansa maan syvimmistä uumenista? Oliko myrsky ajanut sen tänne, vai oliko vesi noussut niin korkealle, että oli ahdistanut sen pimeään vankeuteensa? Vai oliko se iän uuvuttamana täältä hakenut viimeisen leposijansa, erakko-parka, joka väsyneenä vapauteen ja elämään, surren kadotettua puolisoaan, oli tahtonut piillä veljiään? Kukapa sen tietää? Ei kukaan… Otin kuolleen haukan: sen siivet tulevat mukanani kotiin.

Nousin jälleen veneeseen ja soudin vesille. Ulkona oli kuu kohonnut sammuvan iltaruskon sijalle. Vesi oli jälleen saanut luonnollisen värinsä ja lepäsi siinä tummansinisenä. Rotkon nuotiosta liekki loimusi yhä kirkkaampana, kipinät hyppelivät sinne tänne holvin hämärässä, ja kauas vesille näkyi nuotion kajastus.

Jatkoimme matkaamme vuoren juuritse pohjoiseen, missä lukuisat muut rotkot houkuttelivat meitä pysähtymään, mutta ainoakaan ei ollut niin ihmeellinen kuin Rödgavelin rotko."

Niin pitkälle ruukinpatruuna ja Agneta-rouva olivat päässeet lukiessaan tätä Karl Augustin kirjettä, jota ukko oli luvannut puolisolleen olla minkäänlaisilla huomautuksilla keskeyttämättä, oli siinä mitä oli. Mutta äkkiä hän rikkoi kaikki lupaukset ja hyvät aikeet; ja voimakkaasti huutaen "siunaa ja varjele, jos olen milloinkaan kuullut moista kuutamolorua" arvoisa ruukinpatruuna purki ilmoille kaiken sen kärsimättömyyden, joka niin pitkän ajan oli kuohunut hänen mielessään.

— No, mitä nyt? — kysyi Agneta-rouva, joka oli huomannut rajusään olleen tulossa.

— Lempo ties — minä en tiedä! Mutta sen ainakin saatan sanoa, että ainoastaan rutihullu täyttää kokonaista kaksi taajaankirjoitettua sivua pelkällä iltaruskolla, kuutamolla, purppurapilvillä ja vuorenhaltioilla; että itse paholainen on mennyt poikaan! Eikös hän aiota niin järkevästi, että luulisi kirjeen viisaan ihmisen kirjoittamaksi — tunsin sydämeni aivan ilosta sykähtelevän. Mutta sitten hän yhtäkkiä syöksyy virtaan, joka on pajan vieressä olevaa koskea vuolaampi, ja millä hän sitten myllyään käyttää? Niin, ainoastaan mielikuvilla, tunteilla, kuolleilla haukoilla ja muulla lorulla, joka kyllä saattaa soveltua rakkautta kaipaavalle tytölle, mutta ei koskaan minun ruukkini ja…

— Ja sinun kahdenkymmenen tilasi perilliselle! — täydensi Agneta-rouva.

— Haa, juuri niin, kahdenkymmenen tilani! Niitä ei kylvetä eikä korjata haukansiivillä ja purppuraviljalla! Mikä viheliäinen lörpöttelijä… Anna minulle piippu ja lehdet!

— Silloin luen toisen puolen hiljaa.

— Sen saat jättää tekemättä — saatat kyllä odottaa huomiseen. Siinä ei ole juuri mitään uteliaisuutta herättävää.

Mutta sanomalehdillä ei ollut mitään hauskempaa kertomista, tahi ruukinpatruuna unohti pahastuksensa ja tosiaankin halusi kuulla kirjeen lopun — lehdet yhtäkaikki heitettiin pois, ja sanoen "no annetaanhan tulla loppukin", ruukinpatruuna jälleen otti esille Karl Augustin kirjeen.

Hymähtäen äiti täytti lasin helmeilevällä oluella ja tarjosi ukolle. —
No; mitäs muuta tuo rakas poika sitten kirjoittaa?

— Ahaa, — vastasi isä pitkäveteisesti pyyhkien suutansa — sinä panet mainiota olutta, Agneta! En luule Lindaforsissa enää valmistuvan mitään sellaista sinun lähdettyäsi… Mutta kuulehan nyt!

… "Olin yön Hevossaaressa, ja seuraavana aamuna läksin hyvissä ajoin maan puolelta katselemaan vuorta, mikäli jäi aikaa. Sen juurella on luonto mitä rehevin, tie kiemurtelee halki aaltoavien viljavainioiden, siellä on kukkivia niittyjä ja notkoja ja kokonaisia pyökkimetsiä; eivätkä mieltä suinkaan vähimmän kiinnitä Alvastran luostarin jylhät rauniot…"

— Luoja varjelkoon, — keskeytti ruukinisäntä, — kun hän nyt pääsee isännöimään tuolla luostarinröttelössä, niin silloin saamme sanoa kaikelle järjelle jäähyväiset.

— Rakas Johannes, olisi kylläkin parempi, että sinä olisit vaiti ja lukisit, kuin että noin alinomaa keskeytät huomautuksinesi, jotka eivät juuri ole niin erityisen viisaita. Luostarista saattanee nyt ainakin sanoa: "Jumalan kiitos, ettei sellaisia enää ole olemassa!" ja se olisi heti järkevää puhetta.

— Loruja — ole vaiti ja kuuntele!

… "Menin vanhaan luostarikirkkoon, jonka toinen holvi on puoleksi säilynyt ja jota monien vuosisatojen vanhat valtavat pylväät vielä tukevat. Kuuntelin miten puut suhisivat sen raunioiden ympärillä, mistä muinoin niin moni rukoushuokaus lähetettiin ilmoille; ja minä tunsin itse, että voisin tässä rukoilla anteeksi ja katua monta erehdystäni, monta tekoani, monta mennyttä hetkeäni, ja sitte tunsin mieleni niin ylentyneeksi, että melkein olisin ollut valmis yhtymään kaikkiin ilman laulajiin, jotka puiden latvoissa visertelivät…"

— Hm, — sanoi ruukinpatruuna, — toivon että tuo todellakin lankeisi hyvään maahan. Mutta jatketaanpa edelleen.

… "Olen katsellut koppien jäännöksiä ja huokaillut niiden kanssa, jotka kerran täällä kaipasivat elämän iloja ja riemuja; olen nähnyt holvin, jonka minä — koska se on osittain kirkon sisällä — kuvittelen mielessäni olleen sen huoneen, missä nuori noviisi otettiin vastaan, kun hän oli vaihtanut maallisen puvun nunnavaippaan, uhrautuakseen kirkolle, luopuakseen maailmasta ja elämästä — — Mutta minä ajattelen isää ja keskeytän…"

— Jumala siunatkoon sinua siitä, poikani — se oli parasta mitä saatoit tehdä! Kuitenkin, rakas Agneta, minä olen nyt tyytyväinen luostarissakäyntiin; luulenpa että hänellä todellakin tuolla holveissa on ollut järkeviä ajatuksia.

… "Lähenin lähenemistäni vaellukseni keskipistettä. Minun piti vielä varhain aamulla käydä katsomassa n.s. 'Päälakea', voidakseni oikein nauttia näystä, joka minua odotti. Mutta päästyäni vuorelle täytyi minun hankkia itselleni opas. Pysähdyin erään portin ääreen, josta lähtevä lehtokuja vei matalaan, punaiseksimaalattuun, yksikerroksiseen rakennukseen. Loistaessaan aamuauringon valossa se maalaisena vaikutti hyvin puoleensavetävästä. En kuitenkaan tullut astuneeksi sisään, sillä eräs torpparinpoika, joka samalla tuli kävellen, tarjoutui minulle näyttämään tietä. Häneltä sain tietää, että se oli ylijahtimestarin virkatalo. Lähdettyäni sieltä tunsin todellista kaipuuta: en ole koskaan nähnyt mitään taloa, johon minulla olisi ollut niin suuri halu astua sisälle…"

— Eikö hän ole peräti hullu? — kysyi ruukinpatruuna ja pysähtyi vedotakseen vaimoonsa. Ja tällä kertaa Agneta-rouva tyytyi vain vastaamaan: "mitäs joutavia!" mutta vastustava ääni oli niin laimea, että ukko jo päätteli rakkaan Agnetansa ajattelevan asiaa juuri samoin kuin hän itsekin.

… "Nyt en enää tahdo väsyttää isää ja äitiä kuvauksillani; mainitsen ainoastaan, että minä, tehtyäni vaivattoman vaellukseni vuoren erilaisten puiden latvojen alla, saavuin huipulle, missä sain yli odotusteni nousevan palkinnon. Tuossa tuokiossa saatoin kääntää katseeni Itä-Göötanmaasta Länsi-Göötanmaahan, Smoolannista Nerikeen. Näin kuusi kaupunkia, lähes viisikymmentä kirkkoa, ja loitoimpana läntisellä taivaanrannalla häämöitti Kinnekulle. Vetter oli jalkojeni juuressa kuin suuri, pingoitettu kangas, ja tähän kankaaseen kudottuina säteilivät auringon loistossa sen huomattavimmat kaunistukset: Visingsö toisella puolella ja toisella ihmeellinen Neitsyt pienine kalliosaarineen. Tosin kaikki tämä, etenkin idässä aukenevan silminkantamattoman näköalan yhteydessä, oli varsin ihanaa — mutta minun täytyy kuitenkin myöntää, ettei sieluni, enempi kuin silmänikään, saanut mitään lepoa. Se oli liian aavaa.

Aamupäivä oli jo pitkälle kulunut, kun vaelsin alas, ohimennen katseltuani salaperäisen Omna-kuningattaren hautaa peittäviä lukuisia nimiä. En ole koskaan sietänyt tätä merkkipaikkojen tuhraamista, enkä millään muotoa olisi tahtonut piirtää vähäpätöistä nimeäni kaikkien niiden kenties yhtä vähäpätöisten joukkoon, joita siellä oli ennen.

Kulkiessani tummanvihreätä tietä alas ajattelin tosin yhtä ja toista — mutta muistan, ettei isä erikoisesti rakasta tuollaisia haaveellisia mietteitä, jonka vuoksi ne syrjäytän. Tahdoin käydä katsomassa 'Yhtätoista pyökkiä' ennenkuin sanoisin jäähyväiseni vuorelle — ja täällä minua vihdoinkin kohtasi pieni seikkailu… Mutta mitä näenkään, kello on kymmenen ja tunnin kuluttua lähtee posti täältä Hjo'sta. En ehdi nyt muuta kuin sanoa, että jatkan ensi kerralla. Jumala siunatkoon teitä, isä ja äiti! Teidän

Karl August."

Tosin Agneta-rouva oli, kuten aikaisemmin mainitsimme, kunniasanallaan luvannut, ettei hän koskaan valittaisi pettyneistä toiveista; mutta joskin hänen huulensa olivat ääneti, niin ainakin tällä kertaa hänen katsantonsa haastoi sitä selvemmin. Ja ruukinpatruuna, joskin itse hyvinkin uteliaana ja suutuksissaan siitä, ettei poika ollut alottanut kirjettään aikaisemmin, ei voinut pidättää sydämellistä nauruaan. — No, muoriseni, mitä sait tietää? Kun vain pääsimme niin pitkälle, että jotakin olisi tapahtunut — niin yhtäkkiä kello oli kymmenen ja posti valmis!

V.

Vihdoinkin, jonkun ajan kuluttua, saapui jälleen kirje. Tällä kertaa ruukinpatruuna luki kirjeen ensiksi ja yksin! Sitten ei myöskään seurannut minkäänlaisia selvittelyjä.

Ukko jätti Agneta-rouvan yksikseen, ja äiti luki kiivaasti tykyttävin sydämin:

"Rakkaat vanhemmat!

Lopettaessani viime kirjeeni piti minun vaeltaa eräälle Ombergin paikalle, jota sanotaan 'Yhdeksitoista pyökiksi'.

Täällä kasvaa, kuten nimitys ilmaisee, pyökki, ja ylen ihmeellinen pyökki, jonka ikää ei tiedetä. Yhteisestä kannosta kohoaa kyynärän korkeudelta maanpinnasta useita jättiläismäisiä runkoja, joita ennen aikaan lienee ollut kaksitoista; ja sen vuoksi puu onkin saanut 'Apostolien pyökin' nimen. Mutta eräs haaveellinen talonpoika — niin kertoo tarina — piti pilkkana ja häpeänä sen, että Juudaksella oli paikkansa toisten opetuslasten joukossa, ja sen vuoksi hän hakkasi yhden rungon; sen jälkeen puu sai saman nimityksen, joka sillä on vielä tänäkin päivänä, nimittäin 'Yksitoista pyökkiä'. Nyt nämä yksitoista pyökkiä ovat kuitenkin lahonneet yhdeksäksi, joista kaiketikin kolme pian seuraa tovereitaan. Mutta kuusi jäljelläolevaa yhdessä muodostavat pienen kammion, johon voi mahtua 8—10 henkilöä, ja ne saattavat vielä kestää muutamia vuosisatoja.

Menin nyt katsomaan tätä paikkaa, jonka näkemistä yksikään matkustaja ei lyö laimin… Mutta kadun, että viime kirjeessäni nimitin seikkailuksi sitä, mikä oli ainoastaan mitä yksinkertaisin sattuma; senpä vuoksi saan nyt liittää sen 'oikaisujen' joukkoon."

— Ahaa, ajatteli Agneta-rouva vetäen syvälle henkeään, — tuleeko vanha ujous jälleen esille!

… "Ei, en joutunut siellä mihinkään seikkailuun: sattui ainoastaan, että minä lähtiessäni 'Yhtätoista pyökkiä' ympäröivästä puistosta katsahdin puuhun ja huomasin silloin tuossa pikku komerossa aivan nuoren tytön — niin, siinä kaikkityyni! En puhunut hänen kanssaan, hän ei edes huomannut minua; mutta paikalta, jolla seisoin, saatoin nähdä hänen jokaisen kasvonpiirteensä, ja saatanpa todellakin sanoa, etten koskaan ennen ole nähnyt niin kauniita kasvoja, niin hienoja, niin kirkkaita, niin lempeitä. Hän teki jotakin käsityötä, mutta antoi sen usein vaipua polvilleen silittääkseen pientä vaaleankeltaista vuohta, joka seisoi pystyssä puuta vasten ja siveli päällänsä hänen pikku jalkaansa. Väliin hän istui kuunnellen, miten muutamat siivekkäät ystävät puunlatvasta hänelle lauloivat. Hän alkoi itsekin laulaa, ja minusta tuntui kuin tuulenkannel olisi soinut hiljaisessa huminassa, ja tunsinpa, etten olisi väsynyt, vaikka olisin pysynyt piilopaikassani iltaan asti. Mutta katselinpa häntä miten paljon tahansa, en kykene sanomaan, oliko hänellä tumma vai vaalea tukka, oliko hänellä siniset vai mustat silmät, oliko hän pieni vai suuri, näin ainoastaan kokonaisuuden, ja tämä kokonaisuus minusta muistutti vestaalin kuvaa, joka ujona ja peläten kosketusta maan kanssa oli paennut sen ja taivaan välille.

Mutta äkkiä minua mitä epämiellyttävimmällä tavalla häiritsi räikeä ääni: 'Alma, Alma, mitä nyt, mitä tämä on — onko kello seisahtunut, mitä?'

En kykene kertomaan, miten minua kiusasi nähdessäni nuoren tytön sävähtävän kuin sähköiskusta! Tuossa tuokiossa hän lensi puusta; mutta ennenkuin oli saanut irti oksaan tarttuneen hameenpoimun, tuli eräs mies esille pensaista — ja noiden kasvojen, koko tämän henkilön veroista en ole myöskään milloinkaan nähnyt.

Huomasin hänet vanhahkoksi mieheksi, vieläpä melko vanhaksi, mutta hänen kasvonpiirteensä kuten koko käytöstapansakin osoittivat ihan harvinaista vilkkautta. Hän oli keskinkertaista pitempi, vankkarakenteinen ja kuitenkin solakka. Teräväpiirteiset kasvot osoittivat rohkeutta ja päättäväisyyttä, ja eloisat, tummat silmät, jotka loistivat ja säkenöivät kuin tuli ja liekki, osoittivat vireän sieluntoiminnan säilyneen vielä tällä iällä. Hänen yllään oli lyhyt tumma arkinuttu ja päässä vihreä kokardilakki. Toisessa kädessään hänellä oli piippu — ja kainalossa ruokokeppi [piirretty todellisuudesta. Tekijä.] — toisessa kello, jonka hän heti tulonsa jälkeen kiivaasti ojensi tyttöä kohti, samalla kun hän peräti ärtyisesti ääntäen ja elehtien komensi: 'näytä kelloasi!'

'Ah, isä', vastasi tyttö, 'en ymmärrä, miten saatoin noin unohtua!' Ja kumartuen hän painoi pikku huulensa vanhan herran käteen, joka — herra nimittäin — ei silti suinkaan sulanut ystävälliseksi, vaan hypähti syrjään, ikäänkuin tätä heltymistä peläten. 'Sinä olet tunteellinen hanhi, Alma, oikein sietämätön pikku hanhi, tuhat tulimmaista, joka et sovellu ylijahtimestarin tyttäreksi enempää kuin minun huonoin pyssyni… minun huonoin pyssyni, — etkö luule, että siitä on enemmän hyötyä kuin sinusta? Mitä? No vastaa, äläkä tuijota ruohoon noilla lemmikkisilmilläsi sensijaan että katsoisit isääsi!'

'Voi, isä!'

'Voi, isä — niin, siinä on kaikki mitä kykenet sanomaan, luulen ma! Toista oli äitisi, autuaasti nukkunut vaimo-vainajani: hän sai minut ärtymään kymmenesti päivässä. Hän oli oivallinen nainen, itse järjestys. Kylläpä hän olisi hävennyt sinua, jos vaan olisi elänyt ja nähnyt, ettet ollut muistanut tulla päivällispöytään etkä pitänyt ruokarauhaa; ja hän olisi hävennyt silmät päästään, jos sitten olisi nähnyt sinun seisovan tuolla tavalla kuin mikäkin madonna, sensijaan että vähän kieltäsi liikuttaisit.'

'Mutta mitäpä sanoisin, isä-kulta, kun olen näin hairahtunut?' kysyi tyttö ja koetti huomattavasti ponnistaen katsoa isäänsä silmiin.

'Mitäkö? Mitä hyvänsä — kun et vain ole vaiti!… Ah, minun autuas vaimoni! Söin kaksi kertaa niin paljon hänen eläessään: suutahdukset ärsyttivät ruokahalua — sellaista naista ei ole enää tässä maailmassa. Mutta mene nyt kotiin, ja pidä silmäsi auki: täsmälleen kello kolme sinulla on kahvi pöydällä!'

Juuri kun tyttö oli rientämäisillään pois, huusi isä hänet takaisin — ja minä olisin halunnut puristaa tuon kummallisen vanhan herran kättä, kun hän yhtä karkealla äänellä, joskin silmät olivat saaneet aivan toisen ilmeen, komensi: 'suutele minua!' Ja silloin tytär kavahti hänen kaulaansa, ja hänen hienot poskensa hehkuivat ilosta ja punastuksesta, kun isä laskien kätensä hänen leukansa alle suuteli häntä otsaan, jonka jälkeen hän nopeasti katosi metsätietä, ja tytär — pikku kili mukanaan — laskeusi mäkeä alas.

Kas, siinä koko seikkailuni! Olin nähnyt ylijahtimestarin tyttärineen.

Illalla menin Hjo'hon, missä viivyn vielä pari päivää silmäilläkseni takaisin suloiseen Ombergiin ja iltausvissa nähdäkseni, miten kasakkani ottelevat Vetterin ulapalla…

Teidän
Karl August."

— Ja siinä koko seikkailu, — sanoi Agneta-rouva kiertäen kirjeen moniin poimuihin. — Hän matkustaa kyllä näkemättä vestaaliaan. Voi minun yksinkertaista poika-parkaani, sinusta ei tule koskaan oikean seikkailun sankaria!

Mutta jätämme nyt Lindaforsin ja seuraamme Karl Augustia.

VI.

Kymmenen päivää Ombergista paluunsa jälkeen Karl August oli vielä
Hjo'ssa.

Joka päivä hän sanoi itsekseen: "Huomenna pitää ajatella matkaa", mutta huomispäivän tultua hän istui jälleen lempipaikallaan lehtevän rannan turvepenkillä, luoden silmänsä vastakkaisella rannalla olevalle vuorelle.

Herra ties eikö paikkakunnalla yleinen sananlasku: "ken on saanut Hjo'n hietaa kenkäänsä, ei hevin sieltä erkane", vihdoin olisi toteutunut Karl Augustissakin, jollei hän itse eräänä päivänä, aivan omatta syyttään, olisi joutunut erään arvoisan porvarin tuttavuuteen, joka kauan oli kiinnittänyt huomionsa yksinäiseen muukalaiseen ja nyt lähestyi häntä ainoastaan ystävällisestä halusta mahdollisesti tehdä hänelle jonkun palveluksen.

Puhe kääntyi ensiksi Vetteriin, sitten Visingsöhön sekä vihdoin Ombergiin ja sen ihmeellisyyksiin, vaikkakin Karl August salaisesta vastenmielisyydestä koetti sitä karttaa. — No, — sanoi kohtelias kaupunkilainen, — mitä piditte, herraseni, vuorihahmoista; eivätkö ne olleet luonnollisia — etenkin Neitsyt?

— Neitsyt? — toisti Karl August; ja jollei hän olisi muistanut vanhaa herraa, jolla oli salamoivat silmät ja harmahtava pörröinen tukka, olisi hän melkein ollut valmis lukemaan "Yhdentoista pyökin" ilmestyksen niiden utukuvien joukkoon, jotka silloin tällöin liihoittelivat hänen mielikuvituksessaan. — Mikä kumman neitsyt? — kysyihän tyyntyneempänä. — Onko se saari?

— Ei suinkaan, mutta itse vuoressa, meren puolella, n.s. "Läntisten seinäin" kohdalla riippuu tahi kurottautuu järven yli kumman näköisiä kallioita, jotka erilaisten muotojensa mukaan ovat saaneet enemmän tahi vähemmän sattuvia nimiä, kuten Neitsyt, Munkki, Saarnastuoli j.n.e. Niitä kalliohahmoja minä tarkoitan. Mutta Neitsyt ei ole mikään kivikuva, vaan kellertävä piirustus sileällä kallioseinämällä.

— Silloin tahdon matkustaa Ombergiin vielä kerran! — huudahti Karl August hänelle aivan harvinaisella vilkkaudella. Ja ylen tyytyväisenä siihen, että oli keksinyt niin hyvän verukkeen, jonka nojalla saattoi uudistaa käyntinsä, hän kohteliaasti hyvästeli uuden tuttavansa, kiitti tiedoista ja kiiruhti pois, laittaakseen kaikki matkakuntoon auringonnousuksi.

Sinä päivänä oli ilma hiostava sekä mailla että vesillä. Vetter oli niin levollinen ja tummansininen, että vene väkineen kaikkineen selvästi kuvastui sen kalvoon. Purjeiden käyttäminen ei tullut kysymykseen; ja päivä oli jo kulunut melko pitkälle Karl Augustin lähestyessä Hevossaarta.

Mutta ilman syytä ei Vetter ole tullut tunnetuksi oikullisesta vaihtelevaisuudestaan. Tuskin oli pieni tuulenpuuska alkanut pullistaa lerpallaan riippuvia purjeita, kun myrsky äkkiä puhkesi, ja Vetter oli kuin kiehuva pata.

Näemme kuitenkin Karl Augustin vakavan ponnistelun jälkeen nousevan maihin; ja iloisena siitä, että selviytyi onnellisesti vaarasta, sijoittuvan Hevossaaressa vanhaan asuntoonsa.

Kohta päivällisen jälkeen myrsky taukosi. Tuli jälleen täysin tyven, vieläpä mitä suloisin ja viehättävin ilma.

Sydän lämpöisenä ja avoimena luonnon vaikutelmille Karl August kulki lukuisain pyökki- ja lehmusholvien alitse Alvastraan päin, lakkaamatta harkiten keinoa, millä pääsisi ylijahtimestarin virkataloon. Mutta vaivasipa hän aivojaan miten hyvänsä, asia ei sittenkään hänelle selvinnyt. Sillä tuo peräti yksinkertainen keino, että menisi sisälle pyytämään lasillisen vettä, tuntui hänestä jokseenkin narrimaiselta, kun hän kerran tuli kuuluisalta luostarilähteeltä. Mutta kuitenkin, jollei mitään muuta ilmenisi, hän päätti voittaa ujon saamattomuutensa, joksi hän sitä itse nimitti: päätti astua ainakin portista puistikkokäytävään. Kaikki muu sai jäädä sattuman varaan.

Samalla kun sankarimme kuljeksi näissä ajatuksissa ja silloin tällöin koetti tutkiskella niitä käytöstään ja ulkomuotoaan koskevia pikku etuja, joita Herra oli hänelle suonut, oli taivas alkanut tummua, ja ilma tuli jälleen painostavaksi. Siitä hän teki sen johtopäätöksen, että rajuilma ukkosineen, sateineen paremmin kuin mikään muu auttaa häntä hänen pulastaan. Mutta ylijahtimestarin virkatalo oli vielä pitkän matkan päässä, ja yhteenkasaantuvat mustat pilvipatsaat osoittivat kyllin selvästi, ettei tien päähän ehtinyt ennen rajuilman tuloa.

Ukkosenjyrähdys, jota seurasi voimakas pyörretuuli, antoi merkin, ja tuossa tuokiossa taivas oli musta kuin yö. Mutta salamat saivat sen liekehtimään; ne lensivät sihisten halki avaruuden; hieta tuprusi tomupyörteinä maantietä pitkin; ukkonen jylisi ja sade valui virtanaan. Karl August joudutti askeliaan ja oli iloinen saadessaan suojaa Alvastran luostarinraunioista.

Tässä hän hämmästyksellä kuunnellen ukkosen kaikua vuoressa oli viettänyt suunnilleen neljännestunnin ajan. Välähtipä silloin kirkas salama, valaisten kaukaisemman holvin, niin että hän sen loistossa oli tuntevinaan vaalean hameen hulmahduksen. Mutta kun muuri osui eteen, ei hän nähnyt kyllin selvästi, menemättä avoimelle paikalle. Siksi hän kurottautui sen ulkopuolelle mahdollisimman pitkälle, ja — kiivaasti sykkivin sydämin, henkeänsä pidättäen, huomasi kauniin Alman kasvonpiirteet, "Yhdentoista pyökin" luona näkemänsä unohtumattoman ilmestyksen — tuon tytön, johon hänen ajatuksensa aina kohdistuivat.

Olkihatun asemesta, joka oli hänen jalkojensa juuressa, hän oli sitonut nenäliinan päänsä ympäri ja istui näin kivellä nojaten otsaansa käteen.

"Pelkääkö hän vai rukoileeko hän Jumalaa?" kysyi Karl August. Mutta oli miten hyvänsä, esittäytyminen tuntui hänestä yhtä sopimattomalta. Silloin tyttö kuitenkin kohotti päätänsä: kasvoilla oli hento kalpeus, silmät olivat kyynelissä ja kädet ristissä. Hän katseli ihmeisesti pelokkaana ympärilleen, mutta silloin Karl August ei muistanutkaan vetäytyä takaisin — Alma huomasi hänet ja huudahti hiljaa.

Nyt oli aivan mahdotonta jäädä paikoilleen, ja se olisi myöskin ollut sopimatonta ja anteeksiantamatonta. Hänen ensimäinen velvollisuutensa oli rauhoittaa tyttöä. Ja juuri sen vuoksi, että nuori tyttö näytti niin pelokkaalta, niin kauhistuneelta, sai Karl August rohkeutta. Reippaasti hän astui tytön eteen, ja huomatessaan hänen vapisevan sanoi syvään kumartaen ja äänellä, jonka piti herättää ja joka myös herätti luottamusta: — Suokaa anteeksi, että matkustava vieraskin on hakenut turvaa täältä!

Alma vastasi hymyllä, joka ilmaisi avointa, lapsellista hämin sekaista ilahdusta.

— Jos uskaltaisin tarjota palvelustani, — jatkoi Karl August, — niin juoksisin noutamaan hevosen ja ajopelit — ja jos saisin luvan…

— Ei, ei, älkää tehkö niin! — huudahti tyttö hieman kiivaasti. — Asun aivan lähellä; sade kai pian taukoo, ja minä menen kotiin.

— Ylijahtimestarin asuntoon! — lisäsi Karl August ja punastui samalla ajatellessaan, että oli ilmaissut salaisuutensa.

— Niin, isäni asuu siellä.

— En tahdo vaivata! — lausui Karl August hetkisen vaitiolon jälkeen. —
Minun on kenties mentävä takaisin kirkonholviin?

Alma kohotti katseensa: hänen hienoille kasvoilleen, joissa niin selvästi näki veren jokaisen ailahduksen, lehahti lievä puna. — Pelkään kovin! — sanoi hän sekä viehättävällä että kainolla suoruudella.

Tuntien itsensä onnellisemmaksi kuin koskaan ennen elämässään, onnelliseksi sen johdosta, että oli saanut oman itsensä vuoksi sellaisen katseen niin viehättävältä olennolta, joka ei saattanut aavistaa, ei välittänyt siitä, että hän oli suuren ruukin ja kahdenkymmenen tilan omistaja, kumartui Karl August enemmän kauniiseen naapuriinsa päin.

He olivat jälleen ääneti, ainoastaan silloin tällöin lausuen yksinäisiä sanoja ukkosenilmasta ja sateesta, joka lakkaamatta virtasi maahan. Joskus he yht'aikaa silmäilivät luostariin päin, jolloin tapahtui, että heidän katseensa kääntyessään yhtyivät ja arasti karttoivat toisiaan.

Mutta silloin leimahti salama, niin terävä ja häikäisevä, että rauniot näyttivät kokonaan olevan tulessa ja liekissä, ja salamaa seurasi räjähdys, jonka kauhea jyry kuului kauaksi ympäristöön.

Muutamia minuutteja Karl August oli aivan huumaantunut. Mutta kun äärettömän suuri pilvipatsas kohosi raunioista aivan läheltä sitä paikkaa, missä hän tytön kanssa seisoi, tuli hän sen verran tajuihinsa, että otti hänet syliinsä ja kantoi savun ja tulen läpi tielle. Siihen hän ei kuitenkaan pysähtynyt, vaan riensi eteenpäin mikäli omat voimansa kestivät.

Sanaakaan sanomatta ja ääntä päästämättä Alma lepäsi hänen sylissään. Silloin Karl Augustin valtasi kauhea pelästys, että salama kenties oli iskenyt tyttöön, ja hän laski taakkansa nurmikolle.

Tyttö oli pyörtynyt. Juuri kun Karl August avasi nauhoja ja siteitä, joita löysi käsiinsä, hän kuuli liiaksikin tutun äänen huutavan:

— Antakaa tytön olla, antakaa tytön olla, hyvä herra! Jos jotakin on tekeillä, niin olenhan minä saapuvilla.

Nopeammin kuin jos olisi saanut kannullisen vettä tahi sangollisen hajuvettä heräsi Alma pelkästään siitä, että kuuli tuon äänen. Ja syrjästäkatsojalle olisi varmaan ollut varsin mielenkiintoista nähdä, miten erinomaisen reippaasti vanha mies keppi kädessä ja piippu suussa köpitti paikalle.

— No, no, mitä nyt? — olivat ensimäiset sanat, jotka hän lausui jonkun verran tyrmistyneelle Karl Augustille. — Mitä herralla on tekemistä minun lapseni kanssa? Ja mitä se merkitsee, että Alma maantiellä pyörtyy kiertävien ritarien huviksi?

— Isä, — vastasi tytär änkyttäen ja katseli hellästi isäänsä, — ukkonen iski raunioihin, minä olisin palanut sisälle, jollei — —

— Loruja, palanut sisälle — joutavia. Mitä tekemistä nuorella miehellä oli raunioissa samalla kertaa kun tyttäreni oli siellä? En pidä tuollaisista romaanimaisista vehkeistä!

— Olisiko herra ylijahtimestari pitänyt enemmän siitä, ettei olisi enää löytänyt tytärtään? — vastasi Karl August ärtyisästi.

Mutta tuskin hän oli lausunut nämä sanat, kun kuumaverinen ukko kimmahti niin korkealle ilmaan, että tuskin yksikään nuori mies olisi voittanut häntä joustavuudessa ja ketteryydessä. — Mitä, herraseni, — huudahti hän ja teki muutamia käsittämättömän hauskoja eleitä, — silläkö tavalla sitä nykyaikana puhutellaan minun ikäistäni miestä! Kiitän Jumalaa, ettei minulla ole poikaa, ja niin olisi teidänkin isänne tehtävä, jos — tuota, tuota — jos häntä ei olisi koskaan kohdannut tuo vähemmän hauska huvi, että häntä sanotaan herran isäksi!

Nyt ei Karl August oikein tiennyt, pitikö hänen nauraa vai suuttua. Mutta hän tahtoi ylen kernaasti saavuttaa ylijahtimestarin suosion ja katsoi sen vuoksi hyväksi kohteliaasti vastata, ettei hänen isänsä tosin olisi menettänyt mitään sellaisessa tapauksessa, mutta että hän itse silloin olisi menettänyt tuttavuuden, joka hänen toivoakseen — silloin Karl August rohkeasti käytti hetkeä hyväkseen — ei päättyisi alkuunsa.

— Ahaa, suur'kiitos, miksi ei? — vastasi ylijahtimestari, joka ei suinkaan näyttänyt olevan halukas mihinkään rauhanhieromisiin. — Kenties kuvittelette mielessänne, että minä esittäisin pikku näytelmän tässä maantiellä, syleilisin ja suutelisin teitä ja pitäisin liikuttavan puheen, kun olette sattunut pelastamaan tyttäreni. Ei, älkää luulko, älkää luulko! En ole vielä niin vanha, etten aivan hyvin muistaisi omaa nuoruusaikaani; ja mitähän luulettekaan, herra, että olisin antanut tällaisesta harvinaisen suloisesta seikkailusta: pelastappa tyttö, kaunis kuin minun Almani, Alvastran raunioista jyrinän, ukkosen ja salaman keskeltä — tuli ja leimaus, olen tuskin kuullut puhuttavan sen veroisesta onnesta! Minä, herra, olisin saadakseni pitää tuollaista kaunotarta käsivarsillani — (tässä vilkkaan miehen silmät säihkyivät vielä tulisemmin) — olisin kernaasti kantanut hänet, jos niin olisi tarvittu, vaikka läpi hornan kuilun!

— Isä, isä! — kuiskasi Alma, nykien ukkoa takinhihasta. — Herran nimessä, isä!

— Kas niin, karitsani, pikku kukkani, ole sinä vaiti ja kiitä Jumalaasi, että sinulla on isä, joka ymmärtää vartioida kahdeksantoista-vuotiasta tyttöä! Mutta, — ja silloin hän jälleen kääntyi Karl Augustiin — minun täytyy nyt viedä hänet kotiin. Vielä kerran saan, hyvä herra, toivottaa teille onnea seikkailunne johdosta. Jääkää hyvästi!

Ja ennenkuin Karl August oli ennättänyt ajatellakaan, oli onnellinen hetki mennyt, ja ylijahtimestari, koko paikkakunnan hyvin tunnettu ja omituinen ilmiö, oli tytär kainalossaan lähtenyt läheistä pikku taloa kohti.

Karl August seisoi hetkisen mietteissään ja poistui vasta kun Alma käänsi päätänsä ja vakavana sanoi hänelle hyvästi.

VII.

Siihen aikaan, jossa tämä pieni kertomus liikkuu, oli Ombergin kruununpuiston ylijahtimestarin virkatalo ainoastaan yksikerroksinen eikä yhtä komea kuin nykyisin. [Nyt tarkoittaa tämän kertomuksen kirjoittamisaikaa eli vuotta 1845, jolloin tulin Ombergissa tuntemaan useimmat kertomuksessa esiintyvät henkilöt ja samalla sain peräti omituisen jahtimestari M——n suostumuksen siihen, että aikomaani kertomusta varten esittäisin hänet itsensä ilmi elävänä ja samalla kuvaisin hänen kotinsa sisustuksen. Kirjan valmistuttua painosta sai hän sen eikä ilmaissut sen johdosta vähintäkään tyytymättömyyttä. Tekijä.] Mutta vanhan jahtimestarin luja tahto, järjestystä rakastava luonne ja nuorekas sielu ilmeni kaikkialla, alkaen sirosti siistitystä pihasta aina hänen omiin huoneisiinsa saakka, jotka kuvastivat kaikkein uskollisimmasti hänen luonnonlaatuaan.

Tilavaan eteiseen tultaessa oli vasemmalla keittiö — jolla tässä talossa oli melkoinen tehtävänsä — oikealla vierashuoneet ja aivan sisäänkäytävää vastapäätä ylijahtimestarin omat huoneet, joihin kuului iso sali ja sen takana oleva suuri huone, hänen kaikkensa.

Salin oikea seinä oli kaunistettu vanhanaikaisilla pyssyillä ja kivääreillä. Niiden alla riippui ruutisarvia, hylkeennahkaisia metsästysreppuja ja linnunsiipiä sekä haulipusseja ja luodinmittareita, jotka kaikki olivat järjestetyt mitä suurimmalla huolella ja aistilla. Ja saman seinän peränurkassa seisoi kaksin jaloin suuri, täytetty karhu todistamassa nuorempien päivien urotöistä. Lukuisat metsästyskompeet ja pari pienehköä kirjahyllyä, joissa oli romaaneja ja vanhoja runoteoksia, täyttivät muut seinät. Huonekaluina, jotka olivat raskaita ja vanhanaikaisia, oli korkeareunaisia nahkapäällyksisiä tuoleja ja ikkunan ääressä iso pöytä täynnä ruukkuja, joissa kaikenlaiset kasvit kukoistivat.

Astuessamme nyt kynnyksen yli itse pyhäkköön, saavumme valoisaan ja hauskaan huoneeseen. Uunin vieressä, sen ja telttasängyn välisellä ahtaammalla paikalla, näkyi muutamia valiopyssyjä, ja niiden alla taas ne metsästysreput ja ruutisarvet, jotka olivat onnistuneet saamaan suosion, sekä matkalaukku, näköputki, kaksi hattua, ryhmysauva, jahtitorvi, pari pistoolia ja muutamia piiskoja. Asiaanperehtymättömästä tämä kokoelma kenties tuntuu hieman kokoonhaalitulta, mutta se, joka tunsi omistajan jokapäiväiset tavat, tiesi että jokaisella esineellä oli — hänen makunsa ja tarpeensa mukaan — määrätty paikkansa, sama tänään kuin eilenkin, ja eilen sama kuin kolmekymmentä vuotta sitten. Vastapäätä, uunin toisella puolella, riippui muutamia harvinaisia keppejä piippuhyllyn vieressä. Toisen ikkunan edessä oleva ylijahtimestarin pöytä sekä tilava hylly, jonka jokaisella paperikimpulla oli oma otsikkonsa, olivat vanhan herran kapineiksi harvinaisen pölyttömät ja puhtaat. Toisen ikkunan kohdalla olevalla avatulla pöydällä oli vierekkäin kaikkein uusimman kirjallisuuden tuotteita, kirjoja ja lentolehtisiä, jotka siinä saivat olla aikansa: määrättyjen ajanjaksojen kuluttua, — kenties tapahtui se myöskin määrätyllä kellonlyönnillä — vietiin ne joko ulompaan huoneeseen "romaaniroskan" joukkoon tahi pistettiin kauniiseen kirjakaappiin, jossa oli kaikenlaisia aineita käsitteleviä tieteellisiä valikoimia; ylijahtimestari oli tietorikas mies, joka seurasi aikaansa ja piti arvonsa mukaisena tuntea etenkin oman maansa kirjailijat, suurimmasta nimestä kaikkein vähäpätöisimpään. Ja erikoisen pöydän taakse asetetulla pehmeällä sohvalla — ukko rakasti mukavuuttaan — sai hän päivällislevollaan sanomalehdistä uneksia päivänuutisista, joita hän kernaasti seurasi.

Sohvan yläpuolella oli maalaus, vanhan herran ihastus. Se kuvasi kaunista naista, joka aamupuvussaan sitoi sukkanauhaansa. Ylijahtimestari, joka nuoruudessaan oli ollut ja oli vieläkin suuri naistenihailija, oli — niin hän itse kertoi — kerran Medevin lähteellä, vuosikausia sitten, nähnyt naisen, jonka ulkomuotoon hän siinä määrin ihastui, että houkutteli erään siellä samalla kertaa oleskelleen taiteilijan salaa valokuvaamaan hänet, mutta 'kainon soveliaassa' asennossa, jonka maalari itse sai valita. "Se riippui tässä juuri samalla paikalla", sanoi ukko, "kun hänen miehensä vuoden kuluttua, tehdessään retken vuorille, pistäytyi luokseni. 'Hitto vie, miten tuo on vaimoni näköinen', huudahti hän luotuaan ensi silmäyksen tauluun. 'Niin, niin, saattaa olla', vastasin minä." —

— En tiedä, tunsiko hän siinä ruudinsavua. Ja silloin ukko siveli välinpitämättömänä leukaansa, mutta veitikkamainen hymy leikki hänen mustissa silmissään.

Ylijahtimestari oli vasta vähän varttuneemmalla iällään mennyt naimisiin, mutta silloin tehnyt niin onnellisen valinnan, ettei hän koskaan lakannut kaipaamasta autuaasti nukkunutta vaimoaan, joka nyt oli kaksi vuotta levännyt haudassa. Ja arvon hän ansaitsikin siitä hellyydestä, siitä erinomaisesta hienoudesta, jolla hän ymmärsi arvioida miehensä omituisuuksia, sekä siitä huolellisuudesta, jolla hän, vastoin luontoaan, koetti muodostaa itseänsä sellaiseksi, että osasi miellyttää miestään, kun tämä ei koskaan olisi kyennyt nauttimaan kotoista onnea vaimonsa kanssa, jollei tämä olisi antanut hänelle tilaisuutta väittelemään ja suuttumaan ainakin viidesti päivässä. "Juuri erilaiset luonteet ovat kodin sopusointu ja höyste!" oli hänen lausepartensa.

Kävi kasku — vieläkin tunnettu — että heidän hääpäivänsä viidennenkolmatta vuosipäivän lähestyessä ja vaimon ilmaistessa halunsa viettää hopeahäitä, ylijahtimestari oli vastannut: "Ei, muoriseni, odottakaamme vielä viisi vuotta, niin saamme viettää kolmikymmenvuotisen sodan muistoa!…" Mutta kelpo emäntä ei saanut viettää hopeahäitänsä ja vielä vähemmin kolmikymmenvuotisen sotansa muistopäivää: hän kuoli vuotta ennen ensinmainittua; ja ukko suri häntä niin syvästi, ettei ensimäiseen puoleen vuoteen ollut edes entisensä varjokaan. Mutta leskivuoden umpeen mentyä hän oli — väkisin voittamalla surunsa — saavuttanut entisen voimansa; ja joskin hän yksin metsissä vaeltaessaan silloin tällöin tunsi kaipaavansa Mariaansa, niin ei hän kuitenkaan puhunut vainajasta useammin kuin surkutellessaan kaikkea sitä, mikä hänen kuoltuaan oli joutunut epäkuntoon.

Vaikka Alma, hänen silmäteränsä, siihen aikaan olisi saattanut ottaa huostaansa kodin sisäisen hoidon, ylijahtimestari ei kuitenkaan millään muotoa siihen tyytynyt. Netta-neiti oli laajalti tunnettu ripeäksi kaikissa naisten tehtävissä, jonka vuoksi hänet valittiin kodin johtajattareksi.

Mutta palatkaamme nyt kertomukseemme ja siihen päivään, jona Karl
Augustilla oli seikkailunsa Alvastrassa.

Tehtyään iltapäivä-kävelynsä eläintarhaan ylijahtimestari oli ukkosilman vuoksi rientänyt kotiin tavallista nopeammin ja saanut tietää Alman pari tuntia sitten lähteneen "raunioille".

— Siunaa ja varjele, — karjaisi ylijahtimestari, kiihdyksissään siitä, että tiesi lemmikkinsä olevan vaarassa, — siunaa ja varjele, mikä onnettomuus sentään miehelle, että on menettänyt vaimonsa! Äiti ei olisi varmaankaan päästänyt ulos tyttö-riepuaan siksi hauteisessa ilmassa, että sen, jolla on tavallinen järki, olisi pitänyt ymmärtää, mitä oli tulossa!

Se tila, missä vanha herra näki Almansa, ynnä miehisen seuralaisen läsnäolo olivat syynä hänen nyrpeyteensä Karl Augustia kohtaan. Ukko ei säästänyt mitään vaivoja estääkseen nuoria herroja saapumasta taloon, sillä hänen lempiajatuksekseen oli muodostunut naittaa tyttö vanhalle, rikkaalle majurille, jonka rehellinen luonne, mikä oli ylijahtimestarille perinpohjin tuttu, takasi hänelle Alman vastaisen onnen varmemmin kuin minkään nuoren miehen valat ja vakuutukset. "Rakkaudenhuuma", sanoi ukko itselleen ja Netta-neidille, joka sai osansa hänen isällisestä huolenpidostaan, "rakkaudenhuuma on maljallinen sokerijuomaa, ainoastaan löyhää vaahtoa. Mutta ystävyys, kunnioitus ja uskollisuus, kas siinä on itse elämänmehu; ja avioliitto, joka siihen perustuu, kukkii ja kukoistaa aina, jollei nimittäin" — tästä edellytyksestä johtui, että ylijahtimestari koetti karkoittaa kaikki nuoret miehet talostaan — "jollei aikaisemmin ole maistellut tuota sokerijuomaa ja mieltynyt siihen!"…

— No, lapseni, miten se juttu oikeastaan oli? — kysyi vanha herra myöhemmin illalla ajaessaan Alman keralla talonpoikaistalosta lainatuilla rattailla — et kai ollut raunioilla yhdessä muukalaisen kanssa?

— Olin hetkisen, isä. Hän oli myöskin hakenut suojaa raunioista; ja nähdessään vilahdukselta minut ja huomatessaan pelkääväni tuli hän varsin kohteliaasti luokseni. Heti senjälkeen salama löi maahan — enempää en tiedä.

— Enempää siinä ei ollutkaan tietämistä! — vastasi ylijahtimestari jonkun verran rauhoittuneena. — Mutta sepä oli nokkaviisas poika!

— Ah, isä, ei hän sellainen ollut! — uskalsi Alma lausua, ensi kerran vastustaen isäänsä.

— Häh? — kivahti ukko singauttaen tyttäreensä pari säkenöivää silmäystä.

Mutta Alma oli samassa menettänyt rohkeutensa kaikkeen puolustukseen. Hänellä oli kuitenkin eräs ase: — Minä voin niin pahoin, — sanoi hän, — minua viluttaa!

— Lapsi-parka. — Ja hellästi hän kietoi toisen käsivartensa Alman vyötäisten ympäri, hoputtaen samalla hevosta oikealla. Mutta nyt, samalla kun sade yhtämittaa valui virtanaan, ilmestyi kaikeksi onneksi lohdutuksen enkeli, itse Netta-neiti, joka pikkuvaunujen ajopukilla istuen tuli vinhaa vauhtia heitä vastaan; ja jo pitkän matkan päästä, heti toisensa huomattuaan, alkoivat hän ja ylijahtimestari päätä nyökyttämällä keskinäisen sähköttämisen, merkiksi että kaikki oli kunnossa.

Alma työnnettiin vaunuihin, ja niin ajettiin kotiin. Jäätyään yksin siksi aikaa, kun isä pukeutui ja Neta-täti keitti juhannuskukkateetä, ajatteli Alma yksinomaan vierasta ja miten tämä ilmestyi raunioille juuri siinä hetkessä, kun hän oli menehtymäisillään levottomuudesta ja hämmästyksestä ja ennen kaikkea toivoi juuri sitä, että joku ihminen olisi hänen seuranaan. Hän koetti kyllä, kuten kainolle neidolle sopiikin, karkoittaa mielestään nuoren miehen kauniin ulkomuodon ja sen kohteliaan hienon tavan, millä toinen häntä puhutteli (hänhän tahtoi muistaa vierasta ainoastaan pelastajanaan), mutta ajatellessaan jälleen, miten isä kohteli henkilöä, joka oli tehnyt hänelle niin suuren palveluksen, vapisi hän tuskasta. Mitä mahtoikaan vieras ajatella moisesta kiittämättömyydestä! Ja hän toivoi sydämensä pohjasta, että kerran — mutta se oli kaiketikin turha toivo — saisi itse tilaisuuden kiittää häntä.

Tämän johdannon jälkeen Alma alkoi mietiskellä, missä nuori mies mahtoi paikkakunnalla majailla. Oliko hän tullut maanteitse ja ainoastaan ohimennen käynyt Alvastrassa, vai oliko kenties saapunut vesitse ja oleskeli vielä Hevossaaressa? Miten sanomattoman mielellään Alma olisikaan tahtonut tietää kaiken tämän, mutta hän ei nähnyt mitään uteliaisuuden tyydyttämiskeinoa, jonka vuoksi hän korvasi vahingon mielikuvissaan.

— Rakas Alma-kulta, tiedätkö kuka tänne on tullut sateessa? — kysyi
Neta-täti pitäen saunamoteekuppia lähellä Alman huulia. — Arvaappa!

Mutta Alma ei uskaltanut arvata. Päättäen siitä, mitä oli tapahtunut, ei se voinut olla tuo vieras nuorukainen. Mutta miksi täti yhtäkaikki näytti niin veitikkamaiselta?

— Etpä saata arvata, pikku huitukka, mutta minä näen silmistäsi, että olet kuitenkin arvannut!

— Laskette leikkiä, täti.

— Kas niin, — minä en laske leikkiä — juopa nyt pohjaan asti, niin saat kuulla, että itse majuri on täällä!

— Majuri? — toisti Alma verkalleen eikä suinkaan ihastuneena. — Vai niin, majuriko vain —

— No onko kuultu kummempaa! Sinäkö et ihastuisi majurin tulosta — majurin, joka on niin komea, että ehkä näyttää komeammalta kuin kuningas itse!

— Pidän kyllä hyvin paljon majurista, mutta eihän ole kovinkaan kumma, että hän tuli tänne; olihan hän täällä viime viikollakin!

— Juuri sitä merkillisempää se on. Se, joka käy niin usein samassa paikassa, ei käy asiatta.

— Ette kai, täti, tahdo sanoa, että hän matkustaa minun tähteni?

— Oletko hullu, tyttö; kenenkäs tähden sitten? Saatan sanoa sinulle, — jos sitä asiaa millään tavoin epäilet, että hän kulkee juuri sinun tähtesi, ja sinä kyllä pian, jos muuten ymmärrän ajan merkit, kuulet sen hänen omasta suustansa.

Alma oli vähällä huutaa: "Luoja moisesta varjelkoon!" mutta muisti Neta-neidin juoruamistaipumuksia ja hillitsi itsensä. Sellaisen mielenilmaisun voisi täti lennättää isälle; ja isä, jollei hän ennen ollut ajatellut sinne päin — Alma ei tiennyt, että isä jo aikoja sitten oli ajatellut ja päättänyt — juuri silloin innostuisi asiaan ja katselisi sitä sen kaikkein edullisimmalta puolelta. Ottaen avuksi hieman naisviekkautta hän sen vuoksi vastasi, ettei hän koskaan uskoisi hänenlaisensa vähäpätöisen tytön vetävän puoleensa majurin huomiota.

Tyytyväisenä vastaukseen, joka niin hyvin soveltui ujolle neidolle, läksi Neta-täti keittiöstä.

Mutta Alma ajatteli: "Ei majuria, ei majuria ilmoisna ikänä — — —"

VIII.

Samalla aikaa kun tämä tapahtui ylijahtimestarin virkatalossa vaelsi
Karl August haaveellisempana kuin koskaan ennen takaisin Hevossaareen.
Alman kuva ei nyt ainoastaan liihoitellut hänen ympärillään; se oli
myöskin kirkkaana ja selvänä syöpynyt hänen sisäiseen näkemykseensä.

Isän omituinen ja — mikäli Karl Augustin oli syytä päätellä — karkea käytös saattoi hänet levottomaksi ainoastaan mikäli se vaikeutti tyttären tapaamista, ja tältä näkökannalta hän oli ylen pahoillaan siitä onnettomuudesta, ettei hän ollut vähääkään mieluinen vanhalle herralle. Kuitenkin oli Karl Augustilla kyllin arvostelukykyä voidakseen olla vakuutettu siitä, että sellainen mies, miksi ylijahtimestari oli osoittautunut, ei ollut ilkeä eikä sivistymätön, vaan ainoastaan erilainen kuin muut: omituinen, samalla äreä ja pirteä ukko, joka tahtoi taivuttaa koko maailman oman mielensä mukaan.

Päättäen joka tapauksessa jäädä Hevossaareen pariksi päiväksi Karl August laittoi olonsa mahdollisimman mukavaksi; ja juuri aikoessaan ottaa esille kirjoitusneuvonsa huomasi hän ikkunasta pojan, jolla oli kirje kädessä. Aavistaen parasta Karl August juoksi pihalle, missä sanantuoja kysyi "tämäkö se herra on?"

— Niin, se on minulle, — sanoi Karl August luettuaan päällekirjoituksen: "K.K.H. Raunioilla vaeltavalle ritarille"… — Odotappa hetkinen, poikani! — pyysi hän ja kiiruhti sisälle lukemaan äkkiarvaamatta saamaansa sanomaa, miettien mielessään, olisiko siinä anteeksipyyntö vaiko uusi onnentoivotus. Sinetti singahti auki, ja Karl August silmäsi seuraavat rivit:

"Koska en tiedä, kenelle minulla on kunnia kirjoittaa, saatte, hyvä herra, tyytyä siihen, että sekä päällekirjoitukseen että otsikkoon merkitsen K.K.H. Tämän lipun tarkoituksena on kuitenkin pyyntö, että Te, hyvä herra, jos oleskelunne Ombergissa kestää yli huomispäivän, silloin suvaitsisitte läsnäolollanne kunnioittaa yksinkertaista päivällispöytääni. Syön päivällisen täsmälleen kello 2; ja ilman ollessa suotuisa on minulla iltapäivällä ilo näyttää Teille, hyvä herra, paikkakunnan merkillisyyksiä.

Nils B."

Joskaan tätä ei suinkaan saattanut sanoa onnentoivotukseksi enempää kuin anteeksipyynnöksikään, oli Karl August kuitenkin sydämensä pohjasta tyytyväinen, sillä hän piti sellaista kirjettä, kun se oli tuollaisen miehen lähettämä, oikeana sovinnontarjouksena. Mutta nyt hänen täytyi hillitä ilonsa ajatellessaan vastausta.

Mihin tapaan hän sen kirjoittaisi vai riittäisikö suullinen kiitos? Ei, se ei käynyt päinsä, kirjoittaa hänen täytyi! Ja ensi kerran eläissään Karl August tunsi olevansa pulassa sen johdosta, ettei hänellä ollut mitään arvonimeä. Kuuluihan "Karl August Kemner" kovin tyhjältä, varsinkin kun ylijahtimestarin oli mahdoton tietää, että sille antoi merkityksen ruukki ja kaksikymmentä tilaa. Ja pelko, että hän vielä kerran joutuisi epäedulliseen asemaan, sai hänet ottamaan sen arvonimen, joka hänelle jo kotona kohteliaisuudesta ja hänen kiusakseen oli annettu: ruukinpatruuna Kemner ei kuulunut niinkään hullulta; ja vaikkakin Karl August punastui korviaan myöten siitä, että vasta tänään oli tehnyt sen keksinnön, mukautui hän kuitenkin siihen. Ruukkihan oli joka tapauksessa joutuva hänelle, ja niinpä vastaus oli seuraava:

"Koska olen päättänyt oleskella tällä paikkakunnalla viikon ajan, saan mitä nöyrimmin kiittää Teitä, herra ylijahtimestari, kohteliaasta kutsustanne ja ilmoittaa, että minä suurimmalla ilolla olen saapuva.

Karl August Kemner, ruukinpatruuna."

Kirjelipun ohella sai lähetti, jonka tuli jättää kirje tai oikeammin joka oli tuonut kutsukortin, juomarahaa kaksi pankkoriksiä, jotka sivumennen sanoen pojan palatessa selvästi ilmenivätkin ylijahtimestarille.

Tärkeän postin lähdettyä Karl August koetti kuluttaa aikaansa mietiskelyllä — kirjettä vanhemmille ei nyt kannattanut ajatella — mutta hänellä ei ollut mitään rauhaa sisällä eikä ulkona; koskaan hän ei ollut vielä tuntenut sellaista sielunjännitystä.

Yöllä, saman levottomuuden pitäessä häntä valveilla, tuotti hänelle suuria huolia keksimänsä ruukinpatruunan arvonimi ja ne ikävyydet, joita se saattoi hänelle tuottaa, jos ylijahtimestari, kuten oli varsin luultavaa, tekisi hänelle kaikenlaisia pulmallisia kysymyksiä ruukin oloista, jotka hänen luonnollisesti arveltiin tuntevan — hänen, joka ei tiennyt juuri mitään, ei edes raudan nykyisin käypää hintaa. Mitä Karl August, joka niin usein oli ollut kuuro isänsä perinpohjaisille esityksille, olisikaan tahtonut antaa saadakseen vielä tämän yön keskustella hänen kanssaan! Karl August olisi nyt ollut isänsä tarkkaavaisin kuuntelija. Minkä riemun se olisikaan tuottanut!

Uneton yö auttoi häntä ainakin aamu-unella lyhentämään osan seuraavassa aamupäivästä. Loppuosan hän käytti pukemiseen, ja kello yhdeltä hän läksi matkaan majatalon parhailla rattailla.

Samassa kun hevonen rattaineen oli kääntynyt takaisin ylijahtimestarin virkatalon portilta ja paraikaa hölkytti kotiin, avasi Karl August varsin hiljaa kaipaamansa Edenin pääsytien.

Hän sekä toivoi että pelkäsi, että Alma olisi hänen ensimäinen vastaantulijansa. Mutta siinä hänen sekä toivonsa että pelkonsa oli turha, sillä ylijahtimestari itse seisoi kuistilla, hienona, muhoilevana ja kumarrellen.

— Päivää, herra ruukinpatruuna, tervetuloa arkiaterialle! En tiedä mitä hyvää Neta-neiti — hän on kotihirviöni… kodinhoitajattareni piti minun sanoa — aikoo meille antaa; mutta sen verran voin jo edeltäkäsin kavaltaa, että hän ei koskaan tee itseänsä syypääksi ylellisyyteen.

— Yksinkertaisinkin ateria, — vakuutti Karl August sillaikaa kun hänellä oli kunnia pudistaa ylijahtimestarin kättä, — on ylellisyyttä minulle: en suurestikaan harrasta pöytänautintoja.

— Vai niin, vai ette — herra ruukinpatruuna on sitten kenties sitä suurempi muitten huvien harrastaja, mitä, häh? Niin, niin, tunnen kyllä nykyaikaiset nuoret herrat… Mutta astukaa sisälle, astukaa sisälle, minulla on täällä eräs, joka tahtoo sanoa herralle jonkun ystävällisen sanan eilispäivän tapauksen johdosta.

Karl August tunsi veren kiivaasti kuohahtavan suonissaan. Oi, miltä hän näyttäisikään, tuo viehättävä Alma, — tulisiko hän ujona ja arkana vaiko kohotetuin katsein häntä vastaan?

Itse uskalsi Karl August tuskin silmiänsä nostaa seuratessaan isäntää vierashuoneeseen. Hän ei kyennyt eroittamaan yhtään esinettä. — Ruukinpatruuna Kemner! — esitteli ylijahtimestari. Vasta silloin Karl August rohkaisi mielensä ja avasi silmänsä, mutta punastui ja nolostui sanomattomasti, kun tytön sijasta kookas, vanhahko soturi reippaasti ojensi kätensä ja esittelyn jälkiosa suhisi hänen korvissaan: — Majuri Kling, naapurini ja paras ystäväni!

— Minua ilahduttaa, — sanoi majuri äänellä, jossa oli mitä hyväntahtoisin sävy, — että saan lausua herra ruukinpatruunalle ottavani osaa mitä lämpimimmin siihen kiitollisuuteen, jonka tämä hyvä ystäväni arvatakseni jo aikaa sitten on lausunut.

— Kas niin, kas niin, — keskeytti ylijahtimestari, — emme puhu enää viimevuotisesta lumesta: älköön koskaan vatvottako samaa asiaa niin kauan, että se käy väsyttäväksi! Pakisin eilen pari sanaa kahden kesken ylä-ilmojen isälle — (ylijahtimestari viittasi taivaalle) — ja pöydässä juomme maljan: olen sanonut Neta-neidille, että hän saattaa kustantaa meille pullollisen oikeata vanhaa madeiraa!

— Kelpo isännällämme on omat pikku omituisuutensa, mutta jospa, herra ruukinpatruuna, tuntisitte hänet niin hyvin kuin minä ja…

— Ohoh, ei, ei, — puuttui ylijahtimestari innokkaasti päätään nyökytellen puheeseen, — älkäämme huoliko tehdä anteeksipyyntöjä isännän puolesta — mitä, häh, majuri, enkö osaa itse puhua puolestani? No, herra ruukinpatruuna, rautaako vai paperia vai mitä hyvää teidän ruukissanne valmistetaan?

— Rautaa, herra ylijahtimestari.

— No, sehän on käypää tavaraa — ja missä on ruukki?

— Södermanlannissa. Vanhempani asuvat siellä. Maatila on kauan kulkenut sukuperintönämme, ja korkein toivomukseni on, että olisi vielä kaukana se aika, jolloin se siirtyy minulle. Olen iloinen siitä, että isäni hallitsee kaikkea — olen pikemmin oppilas kuin hänen täydellinen auttajansa, ja pidän sen vuoksi arvonimeä enemmän turhanpäiväisenä koristeena, jonka kernaammin unohdan, milloin en käytä sitä ilmoituksena.

— Se on miehekäs ja avoin huomautus meidän aikamme nuorison lausumaksi.
Oletteko ainoa lapsi, herra Kemner?