ONNELLINEN PARI
Kirj.
Emilie Flygare-Carlén
Suomentanut
Hanna Piirinen
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1917.
SISÄLTÖ:
I. Kirkkomäellä.
II. Miniä ja anoppi.
III. Avioliiton aamurusko.
IV. Kirjevaihtoa.
V. Kirjevaihtoa vieläkin.
VI. Yllätys.
VII. Viktorinea uhkaa uusi vaara.
VIII. Riita ratkaistaan.
IX. Lähtö.
X. Kotiintulo.
XI. Miniä toisen kerran appivanhempainsa luona.
XII. Poika kotonaan.
XIII. Jälleen kirjevaihtoa.
XIV. Suuri hälinä.
XV. Päätös pannaan toimeen.
XVI. Elämä Blombo’ssa.
XVII. Yrityksiä.
XVIII. Päätös ja sen seuraukset.
XIX. Viktorinen kirje äidilleen.
XX. Vierailu.
XXI. Loppu.
XXII. Jälkikirjoitus.
I.
KIRKKOMÄELLÄ.
Kertomuksemme alkaa kauniina ja raikkaana sunnuntaiaamuna maalla.
Odottaen papinsoittoa siirtyi kirkkomäelle kokoontunut yleisö vähitellen eri ryhmiin.
Herrasnaiset, jotka olivat lyöttäytyneet eri seuraksi, tarjosivat toisilleen hajuvettä ja pikkujuoruja, kun taas talonpoikaisnaiset — myöskään halveksimatta viimemainittua — antoivat vanhan kelpo ruotsalaisen, pienillä sokeripaloilla ja aniksilla täytetyn rasian ystävällisesti kulkea ympäri seuruetta.
Keskusteluaine näissä eri ryhmissä oli kuitenkin sama.
Erotuksena oli ainoastaan se tapa millä mielipiteet lausuttiin.
»No kas, sitäpä saattaa sanoa onnelliseksi naimiskaupaksi!» huudahti rouva A., tarjoten rouva B:lle hajuvettä.
»Oikea onnenpotkaus, rakas ystävä, ja ellen erehdy, tuli se oikeaan aikaan — ainakin sanoo minun mieheni niin.»
»Jos hän sanoo niin, ystävä kulta, niin on asian laita epäilemättä siten. Kruununnimismies tietää niin suunnattoman paljon; hänelle uskotaan varmasti enemmän asioita kuin hän toivookaan.»
»Mitä joutavia», vastasi nimismiehen rouva ylhäisen välinpitämättömästi. »On hauskaa voida auttaa naapureitaan kreivistä torppariin asti; ja jos mieheni jossain tilaisuudessa — jota en suinkaan väitä — on onnistunut tekemään kamreeri Reinerille jonkun suuremman ystävyydentyön, niin toivoakseni tämä nyt piakkoin hyvittänee sen.»
* * * * *
Samalla hetkellä sanoi Briitta muori Maija muorille — tai ehkä päinvastoin:
»Niin, nähkääs, muutamille kun sitten oikein sataa onnen aarteita! Muuten ovat puhuneet sitä ja tätä Tidanäsin herrasväen asioista, ja tuo sotakamreeri onkin hirveä antautumaan laajoihin asioihin.»
»Mutta kuitenkin on hän pitänyt komeutta yllä ja elänyt kuin rikas mies, kunnes onni nyt suoraapäätä tulee hänen syliinsä.»
»Ja tytöllä on satatuhatta vieläpä viisikymmentä päällekin myötäjäisiä, miniällä, tarkoitan!» selitti Briitta muori.
»Niin, sillä kelpaa elää sellaisen kuin Wilhelm herran! Hän onkin näyttänyt niin kopealta aina lapsesta saakka.»
»Ohoo, tuo kopeus ei ole niinkään vaarallista. Eikä syy ole siinä. Hän vain näyttää kopealta siksi, että hänellä on heikko näkö.»
»Heikko näkö», mutisi Briitta muori suuttuneena — »luullakseni se ei ole niin heikko, ettei hän hyvinkin voisi tuntea naapureitansa valtamaantiellä.
»Olkaapas hiljaa — minä en voi kuulla puhuttavan pahaa Wilhelm herrasta, sillä minua hän on aina tervehtinyt… mutta asian laita on niin, että hän on ollut synkkämielinen aina siitä saakka kun hänellä oli tuo suuri surunsa.»
»No, no, Briitta muori, emme nyt rupea hänestä riitelemään; ja hänen on kai tuleminen muiden ihmisten kaltaiseksi, nyt kun uusi morsian on tullut tänne vanhempiensa kanssa. Koko komeus on kai kohta täällä, niin että saamme nähdä kuinka tyttö on koristettu.»
»Laurin-muorin Leena, joka kävi eilen herraskartanossa, on nähnyt hänet. Hänellä oli mukanaan muuan neiti, joka oli paljon kauniimpi; mutta itse oli hän puettuna silkkipukuun rimpsuilleen kiireestä kantapäähän.»
»Rikkaus ei ole koskaan kenellekään onneksi. Karoliina neiti ei ollut puettuna silkkivaatteisiin, mutta suloinen ja hieno hän oli, aivan pääsiäisliljojen näköinen, joita Wilhelm herra itse on istuttanut hautakummulle — ja sitten oli hänellä nöyrä sydän.»
»Nöyrä kuuluu kyllä tämäkin olevan. Hän niiaa aina maahan asti apelleen ja suutelee anoppinsa kättä sekä päivällisen että illallisen jälkeen.»
»Se kuuluu joltakin — sillä olkoon ihminen rikas tai köyhä, aina pitää kunnioittaa vanhempiaan.»
* * * * *
»Mutta eikö tuo ollut todellakin omituista», huudahti rouva A., »sulhanen ei aja morsiamensa kanssa!»
»Ei, hän antaa sen sijaan ystävänsä maisterin ajaa puolestaan, eikä hän näytä erittäin ihastuneeltakaan.»
»Ooh», vastasi proosallisempi ystävätär, »hänhän oli vasta vähän yli 20-vuotias, kun Karoliina kuoli. Sitäpaitsi ei tuosta lapsellisesta haaveilusta olisi koskaan tullut mitään: sotakamreeri ei olisi koskaan sallinut poikansa tehdä niin mitätöntä naimiskauppaa — tytöllähän ei ollut penniäkään.»
»Mutta sydämen valinnan mukaisessa naimiskaupassa ei Wilhelm olisi antanut siten johtaa itseään: vastustus olisi pakottanut hänet tekemään työtä, sen sijaan että hän oli kaksi kokonaista vuotta poissa yliopistosta, kuljeskellen vain ympäri Tidanäsin metsissä, onnettoman luulotautinsa vaivaamana.»
»Ja sellaisena olisi hän kävellyt siellä vieläkin, ellei isoisä viime hetkinään olisi vakavasti keskustellut hänen kanssaan ja saanut häneltä lupausta, että hän matkustaisi Upsalaan lopettamaan lukunsa.»
»Niin — ja heti kun hän vain oli päässyt hovioikeuden kirjoihin, suunnitteli isä naimiskaupan. Sinähän olet luonnollisesti kuullut kuinka ovelasti se kävi?»
»Tietysti… upporikasta tukkukauppiasta, joka oli tullut ottamaan osakkeita Brändstan tehtaaseen, pyydettiin ystävällisesti asumaan uhkeaan Tidanäsiin; ja kun hän matkusti kotiin, sattui luonnollisesti niin hyvin, että sotakamreerilla puolestaan oli asioita Tukholmaan, jossa hän sitten tukkukauppiaan talossa sai tilaisuuden esitellä poikansa…»
»… kunnollisen notaarion, joka kaksi kuukautta sen jälkeen oli kihloissa pääkaupungin erään komeimman talon perijättären kanssa.»
»Ahaa, nyt he nousevat kärryistä tuolla alhaalla — niin kaukana kirkosta! Sotakamreeritar on kai halukas näyttämään loistavaa miniäänsä.»
»Mutta minä en anna anteeksi Wilhelm herralle, ettei hän tarjoa morsiamelleen käsivarttaan… morsian on varmasti se, joka nyt kulkee tuon pitkän tytön oikealla puolella.»
»Ja sotakamreerin kohteliaista kumarruksista voi nähdä kuka on morsiamen äiti.»
»… niinkuin jäykkäniskaisen sotakamreerittaren hymyilystä ymmärtää, että tuo paksu herra, joka tarjoaa hänelle käsivartensa, on tukkukauppias.»
* * * * *
Luokaamme nyt erityinen silmäys niihin kahteen henkilöön, jotka olivat niin suuren uteliaisuuden aiheena.
Neiti Viktorine H. oli tuskin 18-vuotias tyttö, keskikokoinen, solakka, kalpea, sinisilmäinen, ja hänen ulkonäkönsä osoitti, että hänellä oli ikävä.
Kuitenkaan ei tämä nuori tyttö ollut lähimainkaan ruma, vielä vähemmin tyhmä; mutta hän oli ujo, umpimielinen ja näytti pelkäävän tai kärsivän sen johdosta, että hänen tulisi ajatella itsenäisesti.
Hän olikin lapsuudesta saakka tottunut ottamaan vastaan kaikki konemaisesti: opin, taidon, huvin, jopa uskonnonkin.
Hänhän oli rikas neiti Viktorine H… Mitä merkitsi silloin, vaikka jokin seikka olisi voinutkin olla toisin!
Hän lauloi niin, että tuli vilu sitä kuunnellessa; ja kun hän puhui, hikoili toivosta, että hän pian lopettaisi — niin laahaavan kuolleelta tuntui hänen äänensä, niin suuri välinpitämättömyys ilmeni kaikessa mitä hän sanoi.
Neiti Viktorine — jolle, kuten molemmat rouvat olivat oikein huomauttaneet, ei hänen kihlattunsa tehnyt seuraa — kulki hiljaa ja sulottomasti erään nuoren sukulaisensa rinnalla, joka oli ollut hänen seuranaan matkalla. Tämä ystävätär, joka ei missään suhteessa ollut Viktorinen kaltainen, sillä hän oli ennen kaikkea hyvin taitava keskustelemaan, sanoi nyt vilkkaan terävällä äänellä:
»No, mitä pidät sulhasesi kohteliaisuudesta?»
»Mistä kohteliaisuudesta?»
»Oh, hyvä Jumala, epäkohteliaisuudesta sitten — hänhän seisoo tuolla ja taputtelee hevosta, sen sijaan että tarjoisi sinulle käsivartensa.»
»Taputelkoon hän kernaasti hevosta niin kauan kuin tahtoo.»
»Oi, sinä olet erinomainen — sinä et ole mustasukkainen, etkö?»
»En, olen tyytyväinen, kunhan hän ei taputtele minua.»
»Oh, mitä siihen tulee…»
Sankarittaremme huomasi epäilemättä jotain loukkaavaa ystävättärensä venytetyssä äänessä, sillä vastoin tapaansa vastasi hän tavattoman lujasti:
»Niin, mutta hän teki siten eilen.»
»Todellakin — missä olitte silloin?»
»Alhaalla puutarhassa. Mutta minä pelästyin niin… niin… että juoksin tieheni.»
»Mutta kuulehan nyt, Viktorine, ellet pidä hänestä sen enempää, niin miksi otat hänet sitten?»
»Rakas Louise, kylläpä kysytkin typerästi — pitäähän minun kai joskus mennä naimisiin.»
»Onko se mikään syy?»
»Sitä en tiedä, mutta äiti sanoo, että se syy on hyvä. Ja koska sotakamreeria pidetään niin suunnattoman rikkaana ja hän sitäpaitsi jättää Wilhelmille suuren maatilan ensi keväänä, niin…»
»Mitä sinun tarvitsee ajatella sellaista, joka itse olet rikas?»
»Kyllä se minustakin on tarpeetonta, mutta äiti sanoo, että minun sulhaseni on sitäpaitsi sekä hyvä että kaunis, vakava ja rehellinen.»
»Molempia viimeisiä etuja vastaan en tahdo suinkaan väittää; mutta ei hän juuri näytä niin erittäin hyvältä ja kauniimpia miehiä on joka paikassa.»
»Ja kuitenkin sanoit pari päivää sitten, että hän oli hyvin kaunis, että hänellä oli mitä ihanimmat mustat silmät ja erittäin komea vartalo, jota ei ollenkaan rumentanut hänen huolimaton ryhtinsä.»
»Kaiken tuon unohdin eilen, kun hänen ystävänsä maisteri tuli tänne kaupungista. Se mies osaa sentään avata suunsa suututtamatta ketään pitkäveteisyydellään. Mutta mitä sinä itse sanot valittusi ulkomuodosta?»
»En mitään — hänen on aina ikävä ja minäkin olen usein ikävissäni.»
»Mitä sinä silloin ajattelet? — Tulevaisuutta ehkä?»
»Ei — mutta ajattelen, ettei ole niinkään hauskaa tulla morsiameksi kuin äiti on sanonut.»
»Vai niin, äitisi mielestä se tulisi olemaan hauskaa. No, ja mitä isäsi sanoi?»
»Viktorine, sanoi isä, sinun täytyy mennä naimisiin rikkaan sotakamreerin pojan kanssa. On välttämätöntä että saat miehen, joka voi kustantaa sinulle sellaisen toimeentulon mihin olet tottunut.»
* * * * *
»Oletko vihdoinkin venyttänyt jo kylliksi tuota puuhaasi!» sanoi nuori maisteri Gustaf Frejdling ylioppilastoverilleen, notaario Wilhelm Reinerille. »Luulen, että neiti Viktorine katsoi taakseen.»
Nuori notaario, jonka poiskääntyneissä kasvoissa kuvastui tuskallinen mielenliikutus, muutti kiireesti ilmeensä huolimattoman suruttomaksi, ikäänkuin kevytmieliseksi, mikä ei kuulunut hänen vakavaan ja umpimieliseen luonteeseensa.
»Mitä tahdot vielä — tyhjensin kaiken kykyni eilen. Enhän kai voi olla huvittava joka päivä.»
»Kuinka aiot sitten sovittaa elämäsi naineena miehenä, rakas
Wilhelmini?»
»Sen tietäköön meidän herramme! Luultavasti tulemme minä ja parempi puoliskoni nukkumaan, syömään ja vetelehtimään. Minä kuitenkin nukkuisin mieluummin koko ajan.»
»Tyttö rukka!» virkkoi maisteri. »Hän ei suinkaan ole erikoisen kaunis; ainakaan ei hänen ulkomuotonsa sovi kaikkeen siihen komeuteen, joka häntä ympäröi — eikä hän myöskään ole, luullakseni, varsin hienojärkinen; mutta kuitenkin sinä minun mielestäni käsität asian niin kevyesti, että se huolestuttaa minua.»
»Minä en ole levoton, minä. Muuten tiedät kai, että niinsanotuilla onnellisilla naimiskaupoilla on etuoikeus olla vailla sitä mitä narrit kutsuvat onneksi. Minä saan rahoja niin paljon kuin tarvitsen päästäkseni tekemästä työtä ja ajattelemasta; hän saa miehen, jota hän erityisissä tilaisuuksissa voi laahata mukanaan esiliinana — siinä on kaikki mitä tarvitaan. Minun pikku morsiameni ei ole vaativainen.»
Samalla kun kylmäkiskoinen sulhanen lausui nämä sanat, joiden ivallisuus loi rumentavan hohteen muuten niin hienoille kasvojenpiirteille, jätti hän kiireesti ystävänsä ja meni morsiamensa luo.
Hän tarjosi käsivartensa morsiamelleen; ja vähän parempaa ennustavalla katseella ja äänellä, kuin ne ilmeet, jotka hänellä oli ollut äsken, virkkoi hän ikäänkuin koetteeksi:
»Näetkö tämän haudan tässä vasemmalla, Viktorine?»
»Tuon, jossa on matala aitaus?»
»Niin. Siinä lepää eräs nuori tyttö, joka oli minun kaikkeni elämässä.»
Viktorine katsoi ylös, hänen katseensa näytti tahtovan ilmaista jotain osanottoa, mutta pidätetty kyynel, joka väreili tummien silmäripsien reunassa, mitkä varjostivat Wilhelmin surumielisiä silmiä, teki hänet araksi, ja hän änkytti tunteettomasti:
»Vai niin!»
Nuori mies ei tämän jälkeen yrittänytkään alkaa keskustelua.
Mutta kun hän jumalanpalveluksen jälkeen, sittenkun muu seurue oli jo poistunut, lähti kirkosta, jossa hän tahallaan oli viivytellyt saadakseen paluumatkalla häiritsemättä katsahtaa mainitulle haudalle, huomasi hän vihreällä kummulla kimpun valkoisia orjantappuraruusuja.
Tämän kimpun oli Wilhelm vähän aikaisemmin nähnyt morsiamensa kädessä, ja hetken oli hän liikutettu tästä elävän morsiamen hienotunteisesta lahjasta kuolleelle; mutta kohta sen jälkeen koetti hän uskotella itselleen, että Viktorine oli kaiketi pudottanut kimpun, kun hän uteliaisuudesta pysähtyi aitauksen luo.
Tämän vaikutuksen ohjaamana nosti hän kukat maasta ja heitti ne salavihkaa toisen haudan viereen.
Hänen tekonsa ei kuitenkaan jäänyt huomaamatta.
»Katso», sanoi aulis ystävätär Viktorinelle, »hän ei siedä sinun kukkiasi hänen luonaan».
Viktorine käänsi päänsä, mutta ei sanonut mitään.
»Etkö ole suutuksissasi?»
»Oi en, miksi sitten — hänellä on oikeus tehdä niinkuin tahtoo.»
* * * * *
Sillä aikaa kun sotakamreeri ja hänen rouvansa vastaanottivat muutamien tuttavien onnentoivotuksia, antaen korvaukseksi odotetun päivälliskutsun, kuiskasi morsiamen äiti miehelleen, tuolle suunnattoman rikkaalle kauppiaalle:
»Hän on sitten oikea moukka, tuo notaario — minun on vaikea sulattaa hänen käytöstään tytärtäni kohtaan.»
»Sulata sentään!» mutisi mies. »Muista, että Tidanäs on puolen miljoonan arvoinen maatila ja että minä muutaman kuukauden kuluttua…»
Lause lopetettiin kevyellä yskähdyksellä.
Mutta yskä ymmärrettiin varmasti, sillä vaimo nyökkäsi, hymyili ja — sulatti hyvin vaikeastikin sulavan.
II.
MINIÄ JA ANOPPI.
Tidanäs, entinen kuninkaallinen maatila — todellakin enemmän kuin puolen miljoonan arvoinen — oli myöskin kuninkaallisesti rakennettu.
»Täällä on kolme kertaa enemmän huoneita kuin voi tarvita!» oli sotakamreerin tapana usein itsetyytyväisesti hymyillen toistaa.
Tidanäs oli sen lisäksi kauniilla paikalla sijaitseva maatila. Se oli myöskin hyvin kalustettu ja sen isäntäväki katsoi olevansa itseoikeutettu edustamaan paikkakunnan parhaita mahtimiehiä.
Kaiken tämän tähden oli luonnollista, että isä, jolla oli tytär naitettavana, mielellään uskoi hänet tämän ihastuttavan kodin perillisen huostaan.
On totta, että sotakamreeri sitäpaitsi omisti, vuokrasi, myi, ja osti kaikellaisia maatiloja ja keinotteli niin monella tavalla, että oli mahdoton sanoa kuinka suuri omaisuus hänellä oikeastaan oli; mutta varmaa on, että hänellä alituisesti oli erittäin suuret asiat, ja kaikkien näiden heijastus loi hänen persoonaansa tuon mahtavan sävyn, jonka jotkut tuonlaatuisista miehistä niin hyvin osaavat säilyttää ja myöskin kantaa.
Omituisinta on, että tämä mahtavuus vaikuttaa sellaisella voimalla naapureihin ja tuttaviin, että he melkein vastustamatta alistuvat siihen.
Mitä tulee rouva sotakamreerittareen, niin hän naisena esiintyi melkein yhtä mahtavasti.
Mutta naiset eivät kantaneet hänen kahleitaan yhtä helposti, sillä on paljon kiusoittavampaa saada yhä kuulla puhuttavan komeista hatuista ja hiuslaitteista — kun ei itse ole kyllin onnellinen omistaakseen niitä — kuin paikkakunnan tai kihlakunnan kaikista erilaisista liikeasioista.
Poika Wilhelm — pikku romaanimme sankari, tai oikeammin oman romaaninsa — oli kauan sitten saanut sellaisen inhon tätä keinotteluelämää kohtaan, ettei tahtonut jäljitellä sitä.
Kerran oli hän halunnut tulla onnelliseksi.
Hän oli silloin rakastunut nuoreen ja somaan tyttöön, naapuriinsa; mutta tämä nuori naapuri kuoli, ja siitä lähtien tuli Wilhelmistä — joka ei tietänyt mitä merkitsee tunteittensa tai ajatuksiensa hillitseminen — tuollainen välinpitämätön, hidas olento, jollainen hän vieläkin oli.
Oliko hänen rakkautensa ehkä kuulunut korkeampaan ja harvinaisempaan lajiin?
Luullaksemme se oli vain noita runollisia ja kauniita kajastuksia, joita usein sattuu ensi nuoruusvuosilta.
Mutta se sairaaloinen, väritön suunta, minkä nuorukaisen luonne jo aikaisemmin oli saanut — suunta, joka useammin kuin voisi luullakaan, ilmenee juuri niissä, jotka ovat kasvatetut tuhlaavassa ylellisyydessä ja toimeliaan elämän pauhinassa, ennenkaikkea niissä, jotka eivät koskaan ole saaneet kokea toiveittensa vastustamista — aiheutti aivan luonnollisesti että ensimäinen suru, ensimäinen vastoinkäyminen jättäisi jälkeensä pysyvän vaikutuksen.
Tämän seurauksia olikin tuo veltto myöntyväisyys, jolla hän mukautui vanhempiensa toimenpiteisiin tulevaisuutensa turvaamiseksi.
Sotakamreerilla, isällä, oli mainio kyky luovia taitavasti. Pojalla oli sitä vastoin niin vähän tätä taitoa, ettei hän edes osannut tai jaksanut käyttää tervettä, hyvää järkeään, minkä oli saanut. Hän antoi lahjojensa levätä, ehkä toivossa, että ne aikaa voittain itäisivät ja itsestään kasvaisivat sadoksi.
* * * * *
Loistavat päivälliset olivat ohi. Vieraat olivat menneet seurusteluhuoneisiin.
Tukkukauppias ja hänen rouvansa, joiden katseet kohtasivat toisensa suurissa kuvastimissa, nyökkäsivät iloisesti toisilleen. Kuinka komealta Viktorine näyttäisikään päästessään kerran uhkean Tidanäsin emännäksi!
Nuori maisteri oli ottanut tehtäväkseen seurustella morsiamen kanssa, kun taas tämän ystävätär kaikin voimin koetti saada eloa sulhaseen; mutta ei ystävä eikä ystävätär saavuttanut mitään menestystä. He lähenivät sentähden vähitellen toisiaan ja jättivät kihlautuneet yksin, kummankin omaan nurkkaansa suurelle parvekkeelle.
Tukkukauppiaan rouva antoi käsineellään tyttärelleen selviä viittauksia, sotakamreeritar liehutteli nenäliinallaan pojalleen — mutta, oi kauheaa, kuolon hiljaisuus vallitsi morsiamen ja sulhasen välillä.
Vihdoin täytyi kuitenkin Viktorinen, jonka ainoa vilkkaampi tunne tähän asti oli pelko äidin iltaesitelmiä kohtaan, tehdä pieni yritys näyttääkseen hyvää tahtoaan.
Hän sanoi siis kääntyen Wilhelmiin:
»Mahtavatkohan mansikat jo kohta olla kypsiä?»
»Minä katson!» vastasi Wilhelm. Ja näin oli Viktorine rukka aivan yksin.
Mutta hänen onnekseen ilmestyi samassa alituisesti liehakoiva ja hymyilevä anoppi ja rakastettava, miellyttävä ja imarteleva appi.
»Tiedätkö, pikku miniäni», sanoi viime mainittu mitä kohteliaimmin elein, »minä tulen ryöstämään sinut».
»Oi, todellakin!» vastasi Viktorine, ja vaivaantuneella liikkeellä — sillä hän tunsi syvää kunnioitusta kopeaa appeaan kohtaan — kokosi hän pitkähelmaisen, valkoisen silkkipukunsa laskokset.
»Mistä sitten on kysymys?» sanoi tukkukauppias hymyillen.
»Varmaankin jotain ihanaa?» lisäsi tukkukauppiaan rouva.
»Isällinen kohteliaisuus pikku enkelillemme!» sanoi sotakamreeritar eräänlaisella vaativan kainolla äänellä, sillä äänensävy oli kuin kuningattaren, jolla on oikeus heitellä kohteliaisuuksia joka taholle.
»Aivan pikku seikka, aivan mitätön asia, hyvä herrasväki!» sanoi sotakamreeri. »Olen käskenyt tuoda esille muutamia parhaita hevosia, mitä tallissani on tarjolla. Rakastettavan Viktorineni pitää itse valita vaunuhevoset, joita hän tahtoo käyttää, kun hän ensi keväänä tulee tänne ilahduttamaan meitä läsnäolollaan.»
Luonnollisesti piti koko seurueen katsoa tätä huvittavaa valintaa; ja mitä tulee hevosiin, niin ansaitsivat ne kyllä kehumista.
Mutta Viktorine seisoi aivan neuvottomana ja polki pukunsa koristeita ja sanoi vähän väliä:
»Minä en tiedä… en ymmärrä… minä en ole erittäin ihastunut hevosiin; mutta jos… jos Wilhelm ehkä pitää valkoisista.»
»Miten sanomattoman hienotunteinen tuleva vaimosi onkaan!» huudahti sotakamreeri lyöden poikaansa olkapäälle. »No, auta häntä nyt valitsemaan!»
»Jos isällä on hevosia tarjolla, kun niitä tarvitaan, niin olen varma, että Viktorine kernaasti ottaa mitkä annetaan!» vastasi Wilhelm jurosti, mikä suuresti kummastutti appivanhempia.
Mutta sotakamreeri kiiruhti parantamaan kaikki kuiskaamalla tukkukauppiaan korvaan:
»Luulotauti on erittäin ikävä vika! Mutta kun he menevät naimisiin, parantaa lempeä Viktorinemme hänet vajaassa kuukaudessa.»
Viktorine teki kuitenkin aivan saamiensa neuvojen mukaan ja oli jotenkin iloinen voidessaan sanoa:
»Tahdon niinkuin Wilhelm haluaa.» Hevoset vietiin pois tukkukauppiaan huokaillessa ja sotakamreerin iloisesti vakuuttaessa, että pikku miniä kyllä ensi vuonna on oppinut enemmän päättäväisyyttä.
* * * * *
»Viktorine», sanoi äiti, kun illalla erottiin käytävässä, kukin mennäkseen omalle taholleen. »Pikku Viktorine, tule kanssani, niin annan sinulle mitä tahdoit, lapseni!»
Nuori tyttö tiesi hyvin, ettei hän ollut pyytänyt mitään, kaikkein vähimmin sitä mitä hän nyt saisi. Mutta hän meni sentään, tottelevaisena kuin lammas, äitinsä makuuhuoneeseen.
»Ei maksa vaivaa moittia häntä!» kuiskasi tukkukauppias. »Jos Viktorine on saamaton, niin on Wilhelm sen sijaan karhu. Antaa heidän olla — kyllä he mukautuvat.»
Rouva vastasi silmäyksellä ja se ymmärrettiin, sillä äidinsuhteissaan ei tuo arvoisa rouva antanut vaikuttaa itseensä.
Aviomies astui laulunpätkää hyräillen huoneisiinsa.
»No, Viktorine, pikku tyttöni, luuletko että minulla on syytä olla tyytyväinen sinuun tänäpäivänä?»
»En tiedä. Täällä on niin ikävää.»
»Ikävää — tytöllä, joka menee naimisiin ja saa puoli miljoonaa, ystäväni, ei koskaan ole ikävä.»
»Niin, mutta…»
»Vaiti, sinä et ymmärrä itseäsi. Sinä luulet ujouttasi ikäväksi.
Sinulla on päinvastoin hauskaa».
Viktorine vastasi vain hiljaisella »hm!»
»Mitä sitten tahdot? Tuleva anoppisihan on itse kohteliaisuus ja appi-isäsi kantaa sinua käsillään!»
»Mutta Wilhelmhän ei vähääkään välitä minusta.»
»No, kenen syy se on, ellei sinun omasi! Isäsi ei ollut rakastunut minuun, kun me menimme naimisiin, ja kuitenkin olemme tulleet sanomattoman onnellisiksi; näethän, että minä saan kaikki mitä tahdon ja että isäsi ei koskaan tee kotona mitään ilman minun suostumustani.»
»Olisi hauskempi, jos Wilhelm pitäisi minusta.»
»Hän pitää kyllä sinusta, kun sinä vain opit panemaan arvoa itsellesi. Mutta käsitäthän kai, että jos olet niin perin ikävä kuin tähän asti, niin olet hyvin nolo olento.»
»Mitä minun sitten pitää tehdä, äiti?»
»Sen mitä olen sanonut sinulle jo tuhat kertaa: käyttäydy reippaasti, puhele — mitä tahansa — naura, ole iloinen ja näytä että sinussa on eloa! Älä ole ymmärtävinäsi hänen huomaavaisuutensa puutetta ja ennen kaikkea elä koskaan vetoa hänen mielipiteeseensä!»
»Tuleeko hän pitämään siitä?»
»Ehkä hän ei tule pitämään siitä — sitä parempi: hän pääsee sitten tuosta siunatusta välinpitämättömyydestään, teille tulee mitä rakkain riita, sinä lyöt kaikki leikiksi, kuten olet nähnyt minun tekevän isäsi kanssa, ja kun seuraat tätä menettelytapaa, tyttöseni, niin tulet kaksinkerroin onnelliseksi avioliitossasi.»
Seuraavana päivänä koetteli Viktorine äitinsä suosittamaa menettelytapaa.
Hän jutteli lakkaamatta, tietämättä paljon mitä, hän nauroi ja laski leikkiä eikä katsonut kertaakaan sulhaseensa.
Mutta oi, mikä oli seuraus? Se, että Wilhelm, todellakin ikäänkuin unesta heränneenä, katsoi häneen mitä syvimmin kummastellen; mutta pian haukotteli hän kuitenkin taas eikä ollut tietävinään mistään.
III.
AVIOLIITON AAMURUSKO.
Oli kulunut vähän enemmän kuin kolme kuukautta.
Syksyn 18—:n alussa löydämme nuoren parimme pääkaupungista, asumassa
Nybrokadun varrella sijaitsevassa erittäin komeassa huoneistossa.
Tukkukauppias, joka oli pyytänyt sotakamreeria suomaan hänelle koko talouden järjestämispuuhan, ei ollut tämän kodin järjestämisessä säästänyt mitään.
Sotakamreeri oli itsepäisesti vastustanut tukkukauppiaan toivomusta, mutta sulasta hienotunteisuudesta antanut myöten.
Mitä tulee niihin molempiin henkilöihin, jotka olivat määrätyt tähän avioliittoon, niin eivät he ottaneet osaa mihinkään.
Nyt olivat nuoret olleet naimisissa viisi viikkoa.
Sotakamreerin herrasväki, joka tietysti oli ollut läsnä häissä, oli matkustanut panemaan kuntoon kaunista maatilaa, joka keväällä saisi olla onnellisen parin toisen kuherruskuukauden todistajana. Kuitenkin jatkuivat vielä monet juhlallisuudet, jotka korvasivat ihmeellisen ylellisiä, melkein satumaisia häitä.
Eräs suuri sotakamreerin suunnitelma oli kuitenkin pettänyt.
Hän ei ollut pitänyt tarpeellisena edeltäkäsin saada vakuutusta poikansa suostumuksesta uskoa hänen huostaansa ne 75,000 kruunun myötäjäiset, mitkä tukkukauppias oli sanonut aikovansa antaa tyttärelleen. Mutta äkkiä häneltä riistettiinkin tämä mieluisa toive, kun Wilhelm heti asiaa kosketeltaessa selvästi ilmoitti, että hän piti parempana ottaa itse rahat huostaansa!
Rauhoittavana suojeluslääkkeenä kaikkia tulevia tuskia vastaan, joita sotakamreeri jo sai kokea, kun hän hengessään näki Wilhelmin velttoudellaan pilanneen kaiken, sai hän ennen lähtöään kuulla tukkukauppiaan päätöksen, mikä ilmaistiin seuraavin sanoin:
»Veljeni», sanoi tukkukauppias, »olen jo luullut huomanneeni, ettei vävylläni ole taipumusta raha-asioihin. Aion sentähden jättää hänelle ainoastaan pienemmän summan ja itse edullisesti sijoittaa pääoman. Sillä tavoin uskallan toivoa, että se parissa vuodessa on kasvanut kaksinkertaiseksi.»
»Tämän esityksen», vastasi sotakamreeri, »hyväksyn minä sitäkin suuremmalla syyllä, kun en itsekään anna hänelle Willaforsia muuten kuin arennille, siksi kunnes hän mieltyy enemmän maanviljelykseen; tämä on sitäkin välttämättömämpää kun hän on määrätty tulevaisuudessa pitämään huolta suuresta taloudesta.»
Varmemmaksi vakuudeksi kuulusteli sotakamreeri tukkukauppiaan raha-asioita. Niitä pidettiin aivan varmoina: vai olla onnellinen kun sai panna rahansa niin rehellisen miehen huostaan.
* * * * *
Mutta palatkaamme nuoreen pariimme.
Aina päivällisestä saakka, jonka Viktorine söi miehensä kanssa kahden, ja erottuaan miehestään, oli hän ollut pukeutumispuuhissa vierailua varten, jossa hän viettäisi iltansa. Pukeutumista ei kuitenkaan voinut venyttää pitemmälle kuin kello kuuteen — ja vielä puuttui tunti ja neljännes ennenkuin pitäisi lähteä.
Mitä ihmettä Viktorine tekisi näiden viiden neljänneksen ajan?
Alussa tarkasteli hän salin kuvastimissa vartaloaan, jonka pukemiseen hän makuuhuoneen kuvastimen edessä jo oli tuhlannut kokonaisen iltapäivän.
Mutta voi, hän ei tullut tyytyväisemmäksi täälläkään, sillä onnettomuudekseen ei hän koskaan ollut tyytyväinen itseensä.
Hän oli pannut päällensä kymmenen kertaa enemmän koristuksia kuin halusi, sillä hän ei suinkaan pitänyt koristuksista. Huolimatta siitä pani hän nyt vielä yhden rannerenkaan lisää vasempaan käsivarteensa — joka oli määrätty kantamaan koko rikkauden taakkaa — sekä helminauhan oikeaan, jonka hän kuitenkin oli aikonut jättää paljaaksi. Tuo nuori olento parka tunsi hämärän tarpeen viehättää.
»Korista itseäsi niinkuin rikkaan rouvan sopii!» oli äiti sanonut. »Miehesi pitää kyllä siitä, että sinä loistat, ja sinä tarvitset jotain korvausta hänen ikävän luonteensa takia.»
Aivan äkkiä juolahti Viktorinen mieleen ajatus, joka tuotti hänelle niin paljon huvia, että hän heti heitti kaulakoristeen, jonka hän monta kertaa oli pannut kiinni ja taas ottanut pois.
Ajatus, jonka hän oli keksinyt, oli tämä:
»Minä voin mennä sisälle ja sanoa hänelle mitä kello on. Eihän hän suinkaan saata pahastua siitä?» lisäsi hän epäröiden ja punastuen, jota hän ei kuitenkaan itse huomannut.
Viktorine ei ollut koskaan ollut miehensä niin sanotussa työhuoneessa siitä saakka kun hän morsiamena oli katsomassa koko huoneistoa.
Hän lähestyi siis tätä huonetta, joka sijaitsi eteisen toisella puolella.
Hän luuli kai, että sitä mitä hän nyt aikoi, ei voitu pitää sopimattomana; hänen äitinsähän meni usein isän luo, mutta tämähän sanoikin usein: »Rakas Helena, saanko puhua kanssasi!» Wilhelm ei ollut sentään lausunut puoltakaan toivomusta puhua Viktorinen kanssa huoneessaan. Siksi…
Päästyään ovelle pysähtyi hän. Ja kooten pukunsa helmat käteensä, kuunteli hän varovasti ja tuumi itsekseen:
»Uskallanko suoraan sisälle… tai koputanko ensin?»
Hän päätti tehdä ensinmainitulla tavalla; mutta lukon ensi käännähdyksestä säpsähti hän pelästyneenä ja piti itseään hyvin rohkeana.
Luultavasti olisikin hän heti kiiruhtanut takaisin, jollei joku palvelijoista olisi tullut sinnepäin.
Uudelleen pelästyen, että hänet huomattaisiin tässä omituisessa asemassa, hän melkein syöksyi miehensä huoneeseen.
Mutta vasta kun hän näki Wilhelmin veltosti hämmästyen nousevan sohvalta, jossa hän puoliavoimin silmin makasi ja tupakoi, vasta kun hän näki miehensä, valon ja hänen ojennetussa käsivarressaan olevien loistavien koristeiden häikäisemänä, pitävän kättään silmiensä edessä — sai hän sanoneeksi:
»Pelästyitkö?»
Säälivä, täytyy sanoa melkein halveksiva hymy väreili nuoren aviomiehen huulilla, kun hän suuntasi katseensa vaimoonsa.
Hän ei koskaan ollut nähnyt tätä niin peräti mauttomana.
»Mitä varten olet koristanut itsesi tuolla tavoin?» sanoi hän jurommin kuin oikeastaan tahtoikaan.
Hän oli sitäpaitsi valinnut mukavimman osan, nimittäin pitää mahdottomuutena vaikuttaa vaimoonsa.
Viktorinen vastaus koski häneen kuitenkin hänen itsekkään välinpitämättömyytensä takia.
»Minulla oli niin ikävä», sanoi hän, »enkä tietänyt mitä tekisin iltaan saakka, ja siksi panin nämä kaikki päälleni».
»Ota pois ainakin puolet, jos tahdot tehdä minun mielikseni!»
»Kiitos.»
Hän alkoi ottaa pois koristeen toisensa perään. »Mitä tarkoitit kiittämisellä?» kysyi Wilhelm, joka, nojaten käsivarttaan sohvatyynyyn, seurasi vaimonsa nopeita liikkeitä.
»Tarkoitin! — Minähän kiitin sinua siitä, että välitit minusta.
Tahdotko että otan pois kaikki… hiuskoristeenkin?»
»Se on todellakin hyvin mauton!» vastasi Wilhelm lempeämmällä äänellä.
»Mutta sinä kaipaisit sitten koristeitasi.»
»En, niistä on vain vaivaa.»
»Miksi sitten käytät niitä niin paljon?»
»En tiedä. Olen saanut niin monta äidiltä ja isältä, ja muutkin käyttävät tavaroitaan.»
»Mutta sano minulle, Viktorine, oletko koskaan ajatellut, pukeeko se sinua, kun olet niin liiaksi koristettu!»
»En, sitä en ole koskaan ajatellut… Mutta kello on kohta seitsemän — etkö tahdo ruveta…»
»Nuo tyhmät illalliset ikävystyttävät minua aivan. Mutta koska sinä voit elää vain sillä tavoin, niin saan kai minä laahautua mukana. Lapsi rukka, sinä olet mennyt naimisiin saadaksesi miehen, joka voi kulettaa sinua vierailuilla.»
»Vai niin, senkö takia minä olen mennyt naimisiin. Entäs sinä sitten?» kysyi Viktorine epäröiden.
»Ei maksa vaivaa puhua tästä asiasta. Sano minulle mieluummin eikö sinulla ole halua mihinkään muuhun kuin illallisiin ja teattereihin?»
»Ooh…»
»Kun erosin sinusta päivällisen jälkeen, luulin nähneeni, että tartuit ranskalaiseen romaaniin.»
»Niin, mutta olen unohtanut niin paljon, että olisin tarvinnut sanakirjaa.»
»No, sitähän olisit voinut käyttää?»
»Sitä ei ollut käsillä.»
»Ja jätit mieluummin lukematta kun hait sen?»
»Minä nukuin hetkisen sen sijaan.»
»Erinomaista — ja kun heräsit, aloit pukeutua: se oli hauskempaa kuin lukeminen?»
»Niin, kun en ymmärtänyt kirjaa.»
»Ota sen vuoksi huomenna ruotsalainen, niin et tarvitse sanakirjaa!»
»Äiti on sanonut, ettei minun pitäisi lukea muita kuin ranskalaisia, saksalaisia ja englantilaisia kirjoja.»
»Sinä luet kai sitten saksan ja englannin kieltä sujuvammin?»
»En suinkaan… Mutta nyt on paras että menen. Et suinkaan pahastunut, kun tulin tänne?»
»En ollenkaan — mutta toisella kertaa ei sinun tarvitse vaivata itseäsi ilmoittamalla minulle mitä kello on.»
Kun vaimo sulki oven ilmeni miehen kasvoilla vastenmielisyys ja suru.
»Hupakko parka!» mutisi hän. »Mitä hänestä tulee, ja mitä minusta tulee?»
* * * * *
Wilhelm vaipui taas entiseen välinpitämättömyyteensä eikä herännyt ennenkuin kello löi kahdeksan.
Sillä aikaa istui Viktorine kärsivällisesti kaikessa komeudessaan ja odotti.
IV.
KIRJEVAIHTOA.
Notaario Wilhelm Reiner maisteri Frejdlingille.
15 päivänä marraskuuta 18..
»Tee minulle se ilo, paras Gustaf, ettet vaivaa minua niin pitkillä kirjeillä!
Minä en jaksa lukea läpi puoltakaan, ja se puoli, jonka luen, saattaa minut sellaiselle mielelle, kuin jos tahtoisi nukkua ulkona nurmikolla eikä saa olla hyttysiltä rauhassa.
Ja sano minulle mitä nämä henkiset hyttysenpistot hyödyttävät?
Luuletko sinä voivasi parantaa taudin, jota olen potenut aina siitä saakka kun tulin tähän maailmaan — kuitenkin oli pieni aika, jota en ota lukuun.
Minä olen hyödytön olento — hyvä! Tulen kokonaan tylsäksi… hyvä!
Enkö ole mennyt naimisiin saadakseni rauhassa tulla molemmiksi?
Minä kuolen… väsymyksestä. Kas siinä koko haalistuneen elämäni
sisältö!
Ja kuitenkin puistattaa minua jokainen pieninkin keskeytys, joka
saattaa minut pois tästä elämästä, mikä on tullut luonteekseni.
Sitäpaitsi näyttävät silmäni tulevan yhä huonommiksi — odotan
alistuvaisena aikaa, jolloin ehkä en enää voi lukea.
Olet aivan liian typerä moraalinesi, mitä tulee leväperäisyyteeni,
jolla muka hoidan raha-asioitani.
Mitä raha-asioita ne olisivat? Vielä ei ole appi-ukkoni antanut minulle muuta kuin nuo mitättömät tuhat kruunua, mitkä minä vuorostani olen jättänyt hänen tyttärelleen, ottamatta niistä muuta kuin muutamien sikaarilaatikkojen hinnan. Mutta jollen erehdy, niin ovat nuo tuhat kruunua jo menneet.
Saa nähdä, kuka tulee kustantamaan taloutemme.
Appi-ukkoni ilme, kun jaksan häneen katsoa, näyttää minusta omituiselta. Onneksi näki hän edeltäkäsin, että otti kelvottoman miehen vävykseen. Arvaan, että hän on ollut niin viisas ja järjestänyt asiat sen mukaan, ja minä odotan pian saavani kuulla, että hän on tehnyt jonkun loistavan kaupan pidätetyillä myötäjäisillä.
Viktorine on sama kuin ennenkin, yhä vain sama: yhtä hyvänluontoinen ja yhtä typerä.
Ellen luonteeltani olisi niin omituinen, että minun täytyy löytää ainoa turvani ikävässä ja väsymyksessä, niin olisin nyt joka tapauksessa huomannut, että ne ovat tulleet pääasiallisiksi varalähteikseni.
Ikävä on suurin ylellisyyteni ja minä nautin siitä.
Mutta puhuttaessa ikävästä ja vaimostani: eilen löysin hänet lukemasta erästä kirjaa, johon satuin katsomaan, kun hän meni ulos.
En muista nyt tällä hetkellä teoksen nimeä, mutta voitko arvata mitä se sisälsi? Niin, muutamia koottuja yksityisseikkoja, jotka koskettelivat miellyttämisen taitoa, viattomia ohjeita pieniin viattomiin kiemailuihin, sekoitettuina ohjeisiin naisen muista velvollisuuksista.
Viktorine parka — tarkoitus on hyvä, mutta luonto on kieltänyt sinulta
kaiken, mikä voi antaa taidolle arvoa.
Jää hyvästi, paras Gustaf! Jos voisin tuntea kaipuuta, niin sanoisin,
että kaipaisin keskustelua kanssasi.
Tämä suunnattoman pitkä kirje saa riittää vähintään kolmeksi
kuukaudeksi.
Ystäväsi
Wilhelm.»
* * * * *
Viktorine ystävättärelleen neiti Louiselle. 10 päivänä joulukuuta 18..
»Hyvä Louise!
Olisin kyllä tahtonut kirjoittaa ennen, kuten pyysit, kun matkustit
kotiisi; mutta, paras ystävä, kirjoittaminen on niin ikävää.
Tuntuu hyvin tyhjältä pitkän vierailusi jälkeen meillä, mutta kun
sinulla on hauskempaa pienessä kaupungissasi, niin jää kotiin!
Oi, kuinka sydämellisen hauskaa mahtaa olla kun ei ole ikävä!
Viime viikkojen aikana ei ole ollut mitään kutsuja, ja nyt ei kai niitä tulekaan ennenkuin myöhemmin talvella.
Minä en ole ihastunut illallisiin, mutta minusta ne sentään ovat mukavia. Kun olemme kylässä, tulee Wilhelm joskus ja kyselee minulta yhtä ja toista — kotona hän ei kysy minulta juuri mitään.
Meillä ei koskaan ole ollut muuta kuin yksi pitkä keskustelu, ja se
oli eräänä iltana, kun minä menin hänen luoksensa.
Luulen kuitenkin, että hän pitää minusta, sillä hän antoi minulle
melkein tuhat kruunua yhdellä kertaa talousrahoiksi.
Hän saa kai äärettömän paljon rahaa isältään; mutta nyt minä olen pulassa, sillä äiti tarvitsi lainaksi vähän kaikessa hiljaisuudessa, ja keittäjä sanoo, että meidän taloutemme ylläpitämiseksi tarvitaan kauhean paljon rahaa.
Joskus saan pieniä summia isältä, mutta se on niin vähän, etten sillä pääse mihinkään, ja minulla ei ole rohkeutta sanoa Wilhelmille; mutta kun vain tulen enemmän tutuksi hänen kanssaan, teen kai sen.
Paras Louise! Olen saanut lainata Hedda W:ltä erään kirjan, joka tuottaa minulle paljon päänvaivaa. En sano sinulle, mistä siinä puhutaan, mutta minä tahdon oppia sen ulkoa.
Voi, hyvä Louise, minä en tiedä vastata mitään kysymykseesi, olenko onnellinen avioliitossani.
Ehkä kaikki avioliitot ovat samallaisia, kuin minunkin, kotioloissa.
Mutta eräänä päivänä näin nuoren L:n istuvan ikkunan luona vaimonsa kanssa. He eivät tietäneet, että heitä katseltiin, mutta he hyväilivät niin ystävällisesti, niin ystävällisesti, ja he ovat kuitenkin olleet naimisissa paljon kauemman kuin minä ja Wilhelm.
Äiti sanoo minulle aina, että minun pitää laulaa ja olla iloinen. Mutta Wilhelm sanoi kerran, että laulan huonosti suuria aarioita, ja kun eräänä toisena päivänä koetin olla hyvin iloinen, täytyi minun lopulta itkeä, sillä Wilhelm haukotteli… hänellä on sangen ikävä tapa haukotella. Hyvästi, ystävä kulta: Ajattele joskus uskollista ystävääsi
Viktorinea.
J.K. Kaikki ihmiset väittävät, että minä olen aivan erityisen onnellinen ja kadehdittava avioliitossani.
Anoppini lähetti minulle kahdeksantenatoista syntymäpäivänäni pari kallisarvoista antiikkista rannerengasta ja appi-isäni piirustukset erittäin somaan huvimajaan, jonka hän aikoo rakennuttaa minulle ensi kesänä.»
V.
KIRJEVAIHTOA VIELÄKIN.
Sotakamreeri Reiner pojalleen.
Tidanäs 3 päivänä tammikuuta 18..
Sinähän olet aivan järjiltäsi, rakas Wilhelmini! Mitä peeveliä voit pyytää minulta enempää kuin olen tehnyt! Kuka on etsinyt sinulle tuon jumalallisen naimiskaupan, ellen minä — kuka on järjestänyt sen? Jollet nyt tahdo hoitaa itseäsi, niin et ole ansainnut että sinua on autettu onneesi.