Salakuljettajan tytär / eli Mitä aallot kertoivat

SALAKULJETTAJAN TYTÄR

eli Mitä aallot kertoivat

Kirj.

Emily Nonnen

Suomennos Johan Bärlund

Raumalla, Rauman Kirjapaino-Osakeyhtiön kirjapainossa, 1890.

SISÄLTÖ:

I. Kalastajan tyttö Svartviikissä. II. Kylässä. III. Salakuljetus. IY. Urhea päätös. V. Maantiellä. VI. Pieni kukkaistyttö. VII. Niilo. VIII. Titania. IX. Elsan ensimäinen esiintyminen. X. Yliskamarissa. XI. Lääkäri ja hänen sisarensa. XII. Vankilassa. XIII. Ekepyy. XIV. Muuan käynti sairaan luona. XV. Tunnustus. XVI. Mitä Elsa arveli. XVII. Venetsiassa. XVIII. Matkustus. XIX. Spezzian lahdelma. XX. Florensissa. XXI. Ikuinen kaupunki. XXII. Jälleennäkeminen. XXIII. Vieraissa käynti. XXIV. Lopputapauksia.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Kalastajan tyttö Svartviikissä.

Oli kaunis aamu. Keveä sumu levisi ikäänkuin vaippa taivaalla, lieventäen auringon säteitä; taivaan rannalla lepäsi meri kirkkaana kuin peili; mutta rannalla kuului kumisevaa suhisemista, jossa aallot uneliaasti loiskuivat kallioita vasten; etäinen saaristo loisti kuin hopea, kun joku himmeä auringon säde silloin tällöin lankesi sen rinteille; taivas, meri ja maa, kaikki vivahti yhtä hopeanharmaalta, jolla on niin hyvä ja mieltä rauhoittava vaikutus.

Jyrkkää kalliopolkua, joka vei rannalta ylöspäin, tuli kaksi talonpoikaisnaista käyden; vanhempi heistä kantoi suurta koria, täynnä hauroja.

"Tuo kori on ylen raskas teille, äiti Maija", sanoi nuorempi; "tulkaa, minä tulen auttamaan teitä sitä kantamassa; täällä on niin liukasta kivillä sateen jälkeen. Mutta mitä se on, jota te katselette? ei todellakaan ole niinkään huokea kulkea täällä, jollei tarkoin varo itseään; jalka luiskahtaa huokeasti, ja jos kerran putoo alas näiltä jyrkiltä kallioilta, niin ei konsanaan pääse ylös, se on varma, se."

"Niin, katsoppas Anna Leena, minä kurkistan juuri kalastajan tyttöä tuolla kaukana; Musta Jussin lasta, kuten tiedät. Sangen harvoin käyn tätä tietä; vaan ani harvoin, silloin kun tahdon tuoda erästä toista laatua hauraa, jota ainoastaan löytyy perukassa tuolla alhaalla, ja jota ukollani on tapana viedä mukanansa Almsjön vapaaherrattarelle, käydessään kaupungissa; sillä hän on kivulloinen, ja lääkäri on sanonut, että hänen on lepääminen hauralla. Kaikkia merkillisiä ihmiset nyt löytävät tähän aikaan! Mutta mitähän se olikaan, jota, minun piti sanoa? Niin, silloin näen aina kalastajan tytön istuvan samassa paikassa kalliolla ja kurkistelevan merelle päin, ikäänkuin näkisi hän kummituksia; se on kaunis tyttö, sitä ei voi kieltää, katso miten tukkansa lentää tuulessa, kun vähäkin puhaltaa; se hohtaa kuin kulta, ja nuo suuret mustat silmät sitten; luulen että lapsi on lumottu, hän ei koskaan liikahda, istuessaan tuolla kivellä; jonakuna kauniina päivänä voi tapahtua että vesi viruttaa hänet pois, ja kuka tietää vaikkapa hän taas nousee ylös vedenpeikkona; tuollaista sattuu toisinaan, olen kuullut", kuiskasi eukko sala-kähmää.

"Voi", sanoi Anna Leena, joka ei näyttänyt kuulevan tuota viimeistä muistutusta, "sitte se ehkä on sama pieni tyttö, josta isäni puhuu; hän näkee hänet, kun hän joskunaan tule tänne Svartviikiin kalastamaan, aina hän istuu harmaassa hameessa tuolla harmaalla kalliolla; isä sanoo häntä merikajakaksi, hän näyttää ikäänkuin kuuntelevan jotakin; joko sitten aaltoja tai myrskyä, joka on tulossa, niinkuin sanotaan merikajakankin tekevän. Mutta enkö nähnyt noita pieniä kalpeita kasvoja kirkossa viime sunnuntaina? Hän näytti niin hartaalta, ja oli kovin arka."

"Niinpä, varsin oikein; hän oli siellä äitinsä kanssa, muuten ei tapahdu usein, että tuo väki käy Jumalan huoneessa. Lapsi parka, tulee surku häntä, vanhempain sanotaan olevan äreät häntä kohtaan, erittäin äidin, joka näyttää kolkolta kuin kallis aika, aina tuima ja synkkä, luulisi hänellä olevan jotakin omalla tunnollaan ja hyvinpä voi niin olla, sillä he ovat häijyä väkeä, vaikka minä en paljonkaan tunne heitä, sillä he ovat niin vähässä yhteydessä kylän kanssa; harvoin tulevat kaloinensa kaupoille, vaikka siitäpä juuri heidän pitäisi elämän."

"Asuvatko he tuossa pimeässä mökissä tuolla kallion vieressä?" kysyi Anna Leena.

"Asuvat niinkin," vastasi äiti Maija, "vanha hökkeli, jossa kukaan ei tahtonut asua ennenkuin he tulivat sinne. Sanotaan että siellä on kummituksia, pitäisi kuulua merkillisiä ääniä yöllä, ja mustia haahmuja liikkuu ympärillä, niin että kukaan ei tohdi mielellänsä mennä sinne hämärässä."

"Voi, niin pöyhistävää!" sanoi nuorempi naisista ja näytti kokonaan aaveita pelkäävältä, vaikka oli kirkas päivä.

"Niin, kyllä minä sanon sinulle kuinka tuon seikan laita oikein on", sanoi eukko sala-kähmää. "Kerrotaan että täällä monta vuotta sitten eli kaksi merirosvoa, jotka olivat kaksoisveljekset. He tekivät retkiä ja ryöstivät eikä kukaan ollut varma niiltä, ja siihen aikaan kukaan ei tohtinut tulla aluksella Svartviikkiin. Mutta eräänä päivänä tuli heille riita saaliista, ja silloin löi toinen veli toisen kuoliaaksi, ja sitten hän pakeni, kukaan ei tiedä minnekä; mutta ensin kaivoi hän maahan osan saaliista, ja aina siitä lähtien kuullaan kumisevia ääniä ja merkillistä kolkutusta kallionseinästä, ja tuolla etäämpänä pitäisi olla suuri punainen verentahra kivillä, jonne mitään sammalta ei konsanaan kasva, ja jota ei koskaan ankarinkaan rankkasade viruta näkymättömäksi. Sen jälkeen ei kukaan tahtonut mielellään tulla lähelle Svartviikkiä, eikä kukaan asunut töllissä, kunnes Musta Jussi, joksika häntä sanotaan, tuli tänne muutamana kauniina päivänä omaisinensa, ja nyt oleskelevat siellä, mutta minä en tahdo mennä sinne sisälle, sen vakuutan, koskaan en tahdo käydä tuon pöyhistävän punaisen kiven ohitse, jonka pitäisi haisemaan vereltä vielä tänäkin päivänä!"

"Voi, äiti Maija, menkäämme täältä", sanoi Anna Leena kovalla tuskalla, "minä ihmettelen mitenkä voitte tulla tänne kokoomaan tuota viheliäistä meriruohoa, kun tuollainen kirous lepää paikalla, se ei konsanaan voi tehdä kenellekään ihmiselle hyötyä; mennään, käy oikein jäätävä kylmyys seljässäni."

Ja molemmat naiset ottivat raskaan korin, jonka hetkeksi olivat asettaneet kalliolle ja riensivät pois jyrkkää polkuansa.

Mutta pieni tyttö, josta olivat puhuneet, istui varsin tyyneenä kallion reunalla ja katsoi merelle päin. Kaukana alhaalla hänen jalkainsa alla pieksivät aallot jyrkkää rantaa ja heittivät monta valuavaa meriruohonseppelettä, monta kirjavaa simpukkaa kiville. Se oli kuin ihana soitto, jota tuo pieni tyttö kuunteli, ikäänkuin unessa; mutta tuon tuostakin liitelivät katseensa etäämmälle, ikäänkuin olisi etsinyt jotakin.

"Voi!" sanoi hän itseksensä, "koska he mahtavat tulla kotia. Tässä olen istunut koko päivän ja odottanut ja minä en tohdi mennä sisälle, sillä silloin vanha Kaisa lyö minua, hän on niin vihainen tätänykyä; tosin kyllä äitikin lyö minua toisinaan, mutta häneltä kärsin sitä paremmin. Voi tuskinpa kenelläkään pienellä tytöllä on niin ikävää kuin minulla? Oi, kuinka näyttivät terveiltä ja iloisilta kaikki ne pienet lapset, jotka istuivat kirkossa vanhempainsa vieressä tässä muutamana sunnuntaina; voi, niin kaunista kuin oli siellä sisällä, en koskaan ole nähnyt niitäkään niin koreata ja juhlallista! Suuret valkoiset enkelit, oikein kulta-siivillä varustetut seisoivat molemmin puolin alttaria, ja kun aurinko paistoi heihin korkeista ikkunoista, oi, kuinka ne säteilivät! Voinevatko enkelit taivaassa näyttää kirkkaammilta? Ja pappi puhui niin kauniisti, minä en ole koskaan kuullut sellaisia sanoja. Hän puhui Jumalan Pojasta, joka sanoi: 'Sallikaa lasten tulla minun tyköni.' — Mutta lieneekö hän koskaan tahtonut ottaa vastaan ketäkään sellaista kuin minä olen, joka aina saan niin paljon toria ja kuulen ja näen ainoastaan sitä mikä on ikävää? Ehkä, jos minä rukoilen Häntä oikein paljon! Mutta täällä ei kukaan huoli siitä mitä minä rukoilen! Niin ja entäpä sitä veisua sitten! Kun urut alkoivat soida, oli aivan kuin meri kuohuu syvälle ja korkealle, ja äänet, — ne olivat kuin pienet aallot, jotka helähtelevät ylös rantaa vasten Minusta on usein tuntunut ikäänkuin aallot laulaisivat, ja nyt, kuultuani virret kirkossa, tuntuu minusta juurikuin taitaisivat ne veisata muutamia samallaisia kappaleita kuin ne, joita kuulin urkujen niin koreasti humistessa. Odotappa, minä kuuntelen, ehkä saan kuulla jotakin kaunista."

Ja pieni tyttö kuunteli. Aaltojen loiske oli aina vaikuttanut rauhoittavaisesti hänehen, ikäänkuin enkelien kuiskutus; ne olivat olleet hänelle ainoat lohduttajat hädässä, mutta nyt tuntui niiden humina saaneen selvemmän merkityksen, sillä siihen yhdistyi muutamia sanoja eräästä virrestä, jonka hän oli kuullut kirkossa; hän oli melkein unhottanut ne, mutta nyt ne alkoivat äkisti elää uudelleen hänen muistissansa taas ja tiedämmehän kaikki, kuinka muutamat sanat toisinaan ikäänkuin köyttyvät kiinni johonkin vissiin säveleen, niin että tuo seuraa meitä, menimme minne tahansa, ja aina kajahtaa korvissamme.

"Olipa se merkillistä", sanoi pieni tyttö, "mutta minä en koskaan ennen ole kuullut aaltojen veisaavan niin selvästi; ne sanovat aivan selvästi: Älä pelkää, lapsiparka, älä pelkää:

"On linna luja Jumala Kaikessa hädäss' auttaja."

"Oi, kuinka tuo kuuluu kauniilta; Hän on auttaja, Hän auttaa sinua kaikessa hädässäsi!" Niinhän käy yhäti; niin, nyt tuntuu minusta että minun ei enään ole pelkäämistä, minä tahdon aina ajatella tätä ihanaa laulua, ja silloin kiusatkoot he minua ja lyökööt niin paljon kuin tahtovat, se kuitenkin loppuu kerran, ja Jumala auttaa minua kylläkin kaikessa hädässäni ja murheessani."

Silloin kuului äkisti kimeän äänen huuto: "Elsa, Elsa!" ja pieni tyttö säpsähti niin kovin, että hän melkein oli syöksyä alas kalliolta jolla istui.

"Elsa", huudettiin taas, "istutko sinä siellä taas ja laiskottelet, sen sijaan että auttaisit vanhaa Kaisaa, niinkuin minä sinua käskin, kun lähdimme pois," ja samassa tuli muuan naisihminen äkisti esille ulkonevan kallion takaa ja tarttui lapsen käteen melkein peloittavalla liikenteellä. Naisen kasvot olivat vaaleat ja laihat; siniset silmät olivat kadottaneet loisteensa ja synkkä mielen-ilmaus kuvautui niissä, mutta vielä voi nähdä että hän kerran oli ollut kauniskin, kenties hienommasti sivistynytkin, vaikka monet huolet ja surut olivat kaivanneet hänen muotoansa ja raivoittanut hänen mieltänsä. Elsa parka (se oli tuon pienen tytön nimi), vapisi äidin lujista kourailemisista ja saattoi ainoastaan vaivalla änkähyttää: "Kaisa ajoi minun ulos ja sentähden istuin tuolla ylhäällä nähdäkseni eikö isä ja äiti jo piankin tulisi; mutta minä en nähnyt mitäkään venettä, se tuli ehkä toista tietä Elgaskärin sivutse; minä odotin niin kauvan, ja tulin niin väsyneeksi", ja kyynel vieri alas lapsen poskille.

"Väsyneeksi tulee laiskuudesta", huudahti äiti tuimasti, "Kaisa ehkä ei olisi ajanut sinua ulos, jos olisit ollut joksikin hyödyksi; katso, tuolla hän tulee", ja Elsa kauhistui, kun tuvan ovi aukeni ja sieltä ämmä pisti ulos petolinnun näköiset kasvonsa ja oijensi parin käsiä, jotka melkein näyttivät pedon kynsiltä. Paksut vanukkeiset jäänharmaat hiukset riippuivat alas tykkimyssyn alta, joka kerran oli ollut tulipunainen, mutta jonka väriä nykyjään ei kukaan voinut eroittaa. Keltaisista, ryppyisistä kasvoista loisti pari teräviä harmaita silmiä, ja väärä nenä kaareutui sisään laskeuneen suun yli, jossa löytyi ainoastaan yksi ainoa hammas jälellä. Vanhaan aikaan olisi tuo ilkeä akka ollut vaarassa tulla noitana poltetuksi; varma on että kaikki lapset juoksivat tiehensä kun näkivät hänen etäällä, ja sen olisi Elsakin mielellään tehnyt, jos olisi saanut luvan; mutta nyt hän seisoi vavisten eukon vuodattaessa toria oikein virtana. "Koskaan hän ei ollut nähnyt niin ilkivaltaista penikkaa; mitään hän ei tehnyt, vaan istui ja uneksui kuni hupsu", y.m. ja jokaiselta uudelta syytökseltä tarttui äiti lujemmasti hänen pienokaiseen käsivarteensa, kunnes tyttöparka oli ruveta huutamaan tuskasta.

Silloin kuului raskaita askeleita kallion takaa, ja muuan suuri, tummanverevä mies, mustalla parralla ja säihkyvillä silmillä, riensi jyrkkää polkua ja seisoi naisten edessä.

"Anna lapsen olla, Ulrika", huusi hän, "aina sinä torut raukkaa pienokaista! Tule tänne, Elsa, mitä heillä nyt on sinua vastaan tyttöseni?" ja hän silitteli suurella kädellänsä hänen ruskeita kiehkuroitansa, ja lapsi nojautui hänen käsivarteensa ja itki hiljaan.

"Niin sillä tavoin se aina on", sanoi vaimo katkerasti, "kukaan muu ei taida tehdä sinulle mieliksi, vaan on aina toraa ja harmia; mutta tuo tyttö saa tehdä mitä hän tahtoo eikä saa koskaan kovaa sanaa. Sentähden hän onkin niin pilaunut, että sitä ei voi kärsiä."

"Niinpä, teillä naisilla pitää aina olla viimeinen sana, sen tiedän; mutta nyt minulla ei ole aikaa kuunnella teidän jupinatanne; rientäkää sisälle kaikkityyni, ja toimittakaa minulle tänne ulos muutama pullo viinaa, sillä minulla on paljon puhuttavaa miesten kanssa ja tuolla sisällä on niin helteistä, ja sitäpaitsi ei siellä saa ensinkään rauhaa naisväen toralta myöskään."

Nämät sanat sanottuaan kääntyi Musta Jussi sivullepäin, jossa venhe oli, ja vihelteli toverillensa, ja Ulrika meni Elsan ja vanhan Kaisan kanssa sisälle tupaan, joka näytti kovin siivottomalta ja hävinneeltä; sisällä oli kuitenkin hiukan parempaa kuin mitä ulkomuodosta voi otaksua, muutamia tummasta tammesta tehtyjä huonekaluja kaunisti seiniä, erään kulmakaapin päällä seisoi raskas hopeainen kannu, joka varmaankin oli nähnyt parempia päiviä, liedellä paloi räiskyvä tuli, jonka valossa akka sai vieläkin noitamaisemman muodon kuin ennen.

"Katso täällä, kiiruhda itseäsi, Elsa", sanoi hän tuimasti kaapin luona askaroiden, "vie ulos tuo tarjotin pulloineen ja laseineen isällesi, ja tässä on muuan kirje, jonka lähetti kaupungista, tuo yksisilmäinen matruusi tänäpänä aamulla jätti tänne lähteissänsä."

Elsa otti kaikkityyni pieniin vapiseviin käsiinsä ja meni paikalle, missä isänsä muutamien toisten miesten kanssa oli asettunut pehmeään sammalistoon ulkonevan kalliolohkareen alla.

"Niin, tässä on meidän pieni kaunis Elsamme", sanoi muuan seurasta, pitkä, ahvettunut nuorukainen vaaleankeltaisilla hiuksilla; "tule tänne rakas orpanani, ja istahda hiukan polvilleni; siitä on paljon aikaa kun me näimme toisiamme."

"Anna lapsen olla, Kalle", sanoi isä ankarasti, ja Elsa asetti tarjottimen litteälle kivelle, joka oli pöydän asemesta, ja riensi pois niin pikaan kuin mahdollista.

"Nyt, hyvät ystävät", sanoi Musta Jussi laseihin kaataessaan, "kylläpä nyt tarvitaankin aimo kulaus sellaisen retken perästä kuin tämä; se oli oikein tanssi, se oikein särkee käsivarsissa, sellaisia sutkauksia kun sai tehdä; mutta sitte pääsimmekin pakoon noilta kurjilta tullinuuskijoilta. Ajatelkaapa, mitenkä ne etsivät meitä! Kukaan ei aavista, että meillä on olopaikkamme täällä vanhassa merirosvojen pesässä. Juokaa ukot; olkoon meillä yhtä hyvä onni ensikerralla kun menemme retkillemme. Nyt pitää minun katsoa tuohon kirjeesen; niin, se on kauppias Sidengreniltä G:ssa, saa nähdä, mitä ukolla on sanottavaa."

Hetkisen kuluttua, jolloin miehet joivat tuiki vankasti, alkoi Jussi taas puhua:

"Ensiksikin kiittää ukko Sidengren viime lähetyksestä kun on saanut."

"Siihen hänellä ehkä saattaa olla syytä", mutisi Matti, muuan karsosilmäinen, terävä-nenäinen mies, joka oli käynyt punaiseksi kasvoiltansa paljosta juomisesta, "olemmehan uskaltaneet henkemme ja jäsenemme hänen tavaroittensa tähden!"

"Tilin tekee hän", jatkoi Jussi, "jahka minä vaan käyn hänen konttorissansa."

"Emmepä siitä paljonkaan saa", mutisi Matti taas.

"Vielä kirjoittaa hän, että hän näinä päivinä odottaa suurempaa alusta kallisarvoisella rahtitavaralla, ja että kapteeni, ikäänkuin sattumalta, tulee hetkeksi pysähtymään saaristossa tässä läheisyydessä. Hän tahtoo niinmuodoin, että meidän pitää olla urkkimassa, ja pitämän itsemme valmiina ottamaan vastaan osan pakoista, kun hän antaa merkin, ja sittekun olemme saaneet ne vahingoittumatta aluksesta ja meidän on onnistunut päästä rannikkovartijoista, tulee meidän pitää ne salassa, kunnes hän saa tilaisuuden lähettää niitä noutamaan.", — "Tuokaan jutku ei käy päinsä ilman vaaraa", lisäsi Musta Jussi hetkisen vaiti-oltua, "mutta tohdin minä yrittää kepposta, kukaan ei voi sanoa että Jussi Svartviikissä on antanut jonkun vaaran peljättää itseänsä. Sitäpaitsi tulee siitä rikas saalis, ja olemmepa me olleet pahemmassakin pulassa odottamatta niin suurta palkintoa. Noh, ukot, ketkä teistä tahtovat olla mukana; kenenkään ei pidä lähteä, jolla ei ole halua kestää seikkailua, sitte mietimme miten parhaiten toimitamme asian."

"Minä tahdon olla mukana!" huudahti Kalle ja löi nyrkillänsä kiveen, niin että lasit helisivät, "siellä missä eno johtaa, ei Kallekaan jää jäljelle, se on varma, se, joskin mentäisiin vaikka kalmaaseen kuolemaan!"

"Aivan oikein, poikani! Entä te sitten?"

"Voit luottaa meihin", sanoi Pietari ja Kristian; mutta Matti istui vaieten ja vaan vilkutteli silmiänsä punaisen tukkansa alta. Vihdoin sanoi hän:

"Enpä minä mene mukana, ellen saa kuitenkin kaksikertaa niinpaljon kuin viimein; yhden kurjan viidenkymmenen setelin! Sentähden pitää uskaltaman hengen ja jäsenet. Ei, enemmän kuin sata pitää minun saada osakseni, muuten en minä tule mukana."

"Mitä!" huudahti Jussi tuimasti, "luuleeko hän saavansa enemmän kuin jonkun toisen on juolahtanut mieleen pyytää; hän, joka milt'ei teki tyhjäksi koko asian, hullunkurisilla vehkeillänsä."

"Minä! hullunkurisia vehkeitä. Mitä tarkoittaa Jussi tuonlaisella jupinalla? Hän on yksivaltias ja luulee että kaikkein pitäisi mukautua hänen käsityksiinsä, mutta siitä voi tulla toista, sen hän saa nähdä."

Matti syöksi ylös ja sieppasi pullon käteensä, jonka tahtoi heittää Jussin päähän, mutta samassa tarttui Kalle hänen käsivarteensa. Me emme tahdo kertoa niitä hirveitä sanoja ja kiromisia, joita vaihdettiin miesten kesken, jotka kaikki olivat enemmän tai vähemmän päihtyneessä tilassa; siitä tuli sellaista riekumista ja kiljumista, että naiset, vaikka olivatkin tottuneet tällaisiin ilveihin, syöksivät tuvasta ja pieni Elsa kietoi käsivartensa isänsä ympäri, ikäänkuin olisi tahtonut puollustaa häntä.

"Sinä olet oma rohkea tyttöni" sanoi tuo villi merenpeikko ja otti lapsen syliinsä, "sinun tähtesi saapi ehkä tuo viheliäinen Matti mennä enemmittä nuhteitta."

Ulrika puhui myöskin rauhoittavia sanoja, mutta Kaisa-äiti otti Matin erinänsä ja lie kuiskuttelivat kauvan keskenänsä. Vihdoin tuli akka takaisin ja sanoi: "Isä Jussi, Matti on suutuksissa siitä että hän oli ollut niin tuima ja ylvästelevä, teidän täytyy kai antaa hänelle anteeksi ja antaa kaikki olla hyvin taas."

"Kuule nyt, Jussi", sanoi hänen vaimonsa ja veti häntä toiselle puolelle, kun näki että hän näytti epäilevän päätöksessänsä; "tahdotko todellakin mennä mukana ja antaa hänen tulla seuraan? Minä en luota häneen, joka ei koskaan katso ihmistä suoraan silmiin; ole varoillasi hänestä, sen neuvon annan sinulle."

"Niin, niin te naisväki olette aina epäluuloisia, sen tiedän", vastasi mies; "sitäpaitsi tietää hän nyt niin paljon meidän puuhistamme, että ei olisi hyvä saada häntä viholliseksemme. Noh niin", sanoi hän korkealla äänellä, kääntyen toiselle puolelle, missä Matti seisoi allapäin ja nöyrällä katseella, "koska kaikki välillämme nyt on oikein ja hyvin, ja paloviinatippa on vahvistanut meitä vaivaloisen matkamme jälkeen, on paras että menemme alas venheelle ja autamme miehiä siellä kantamaan ylös raskaita pakkoja. Alkaa käydä pimeäksi, ei yhtään kalastajaa näy merellä, niin ei kukaan näe mitä meillä on toimena."

Nyt meni Musta Jussi, toisten miesten seurassa, venheen luo, joka oli sijoitettu pieneen lahdelmaan; Matti yksinään jäi jälelle tuokioksi.

"Hän on sanonut minua pelkuriksi ja kurnuttajaksi", kihisi hän hampaittensa välistä, "sitä hän on saava katua! Mutta äiti Kaisalla on oikein, — aika ei ole vielä sisällä."

Hetkisen kuluttua näkyi veneen miehistö, Musta Jussi edellä, kantaen raskaita pakkoja liukasta kalliopolkua ylös. Mielittelevillä liikenteillä meni Matti heitä vastaan, otti raskaimman kuorman selkäänsä, ja sitte mennä ryömi tupaan, jossa Jussi nakutti ikkunaruutuun ja pyysi erästä avainta, jonka hän kohta sai vaimoltansa.

Tuvan takapuolella kasvoi tiuha pensasto, ja kohta takana kohosi korkea kallioseinä, monen syvän halkeaman leikkaama, peitettyinä muurivehreä-köynöksillä, jotka sangen hyvin menestyivät meren tuulilta hyvin varjellun salmen reunalla. Suurimpaan näistä halkeamista, eli oikeimmiten sanottu luolista, meni Musta Jussi sisälle, mutta kääntyi kohta takaisin taas. "Täällä on jo ylen pimeä," sanoi hän, "minä en näe avaimen reikää; meidän täytyy ottaa valkeaa."

"Tulen kohta", vastasi Kalle, rientäen pois, ja tuokion kuluttua tuli hän takaisin palava männyn kalikka kädessä. Tämän valossa pisti Jussi avaimen vanhan, ruostuneen rautaoven lukkoon, joka johti luolaan sisälle.

Hitaasti ja rätisten aukeni ovi, ja eriskummallinen näky kohtasi sisäänastuvien silmäyksiä. Tultiin jokseenkin suureen luolaan, jonka himmeitä seiniä haaveellisesti valaisi tulisoiton liehuva valo; siellä ja täällä kiilsivät kvartsikristallit kuni tiamantit; vihreä sammalisto kiilui, muutama kostea juova välkkyi kalliolla kuni hopea ja eräästä halkeamasta katossa näkyi välistä joku tähti korkeudessa menevän ohitse. Mutta kalliolla kimalteli puhdas valkoinen santa, jota oli jokseenkin paksulta levitettynä, ja ulkonevain kalliopilarien välisiin syvennyksiin lankesi valo monenmoisiin merkillisen muotoisiin esineihin, jotka tarkemmin silmäillessä havaittiin olevan tapuliin asetettuja laatikoita, pakkoja, muutamat ommeltuja karkeaan kankaasen, toiset niinimattoihin; nassakkoja, pullakkoja, lekkeriä y.m., kaikenlaista sekatavaraa, joka tuon tuostakin oli löytänyt varman piilopaikan.

"Täällä löytyy todellakin vielä suuri varasto jälellä", sanoi Jussi, "mutta huomenna lähettänee Sokuritoppi & Kumpp. noutamaan omansa, ja Almkvistin ja Saksmanin, noitten nuhjustelijain, täytyy lopultakin viedä pois sertinkinsä ja liinansa. Kuitenkin saatte te asettaa tuotavanne tänne nurkkaan, siellä löytyy tilaa vielä", sanoi hän miehille, jotka, raskaiden taakkojensa alla puuhkuen, kömpivät ahtaasta aukeamasta sisälle.

"Tiedättekö eno, täällä en minä ole ikänään ollut", sanoi Kalle, katsellen ympärillensä kummastuksella ja ja heiluttaen tulisoittoa niin että sen punainen valo tanssi eriskummallisesti kallioseinillä ja pihka valui maahan; "tämä onkin ikäänkuin kuninkaan linna, sellainen josta saduissa luetaan, varustettu kupukäytävillä, pilareilla ja tähdillä, ikäänkuin lamppuina katossa."

"Niin siitä saamme kiittää ystäviämme merirosvoja", vastasi Jussi nauraen, ja hänen naurunsa kajahteli kumeasti ja merkillisesti pimeissä kalliokäytävissä; "entäs sitä, tuollaisen oivallisen piilopaikan heidän sukkeluutensa on hankkinut meille; ja sitten luulotellaan joka paikassa ympäristöllä nähtävän kummituksia täällä tuvan ympärillä veljenmurhan tähden; sentähden ei kukaan tohdi tulla sen läheisyyteen, vaan voimme vapaasti toimia mitä mielimme."

"Luullaanko todellakin, että täällä kummittelee?" sanoi Matti, joka oli pistäynyt sisälle pieni nassakka kainalossa, ja hänen keltaisen vaaleat kasvonsa kävivät vieläkin kalpeammiksi katsellessansa tuskallisesti ympärillensä luolassa.

"Luullaan niinkin!" sanoi Musta Jussi; "mutta mitä se tekee tuollaiselle urhoolle, kuin Matti, jos aaveenkasvot irvistelisivät jokaisesta näistä pakoista. Eläköön merirosvot! He ryöstävät kokonaisia laivoja; me olemme rauhaisempia, me toiset, me ryöstämme ainoastaan valtiota, ja se saattaa huokeasti kärsiä sen. Niin, pojat, oletteko valmiit, niin lähdemme"; ja he hiipivät taas ulos rotkosta, jolloin Matti piti itsensä Jussin likeisyydessä ja autti häntä ovea lukitsemassa, joka silminnähtävästi vapisi ruostuneilla saranoillansa.

"Hyvää yötä, hyvät ystävät", sanoi Jussi hiljaisesti, kun olivat taasen tulleet ulos vapaasen ilmaan; "huomenna tapaamme taas ehkä toisemme. Tuolla on vene; tervehdä äitiäsi, Kalle, hyvää yötä."

Ja salakuljettajat sousivat jokainen hiljaisesti kotiinsa, Mustan Jussin mennessä vanhaan merirosvotupaan.

TOINEN LUKU.

Kylässä.

Seuraavana päivänä sai Elsa mennä läheisimpään kylään viemään kaloja. Muuten oli äidillä tapa käydä siellä joskunaan, että ihmiset luulisivat heidän ainoastaan harjoittavan kalastusta, jonkun muun, vähemmän luvallisen käsityön asemesta. Mutta tänäpänä oli vanhemmilla muuta tekemistä, jonkatähden Elsa lähetettiin yksin, vieden mukanansa korin, niin suuren kuin hän voi kantaa. Hän oli sangen harvoin käynyt kylässä, eikä koskaan yksinänsä; kyllä se hänestä oli hauskaa, mutta hän oli myöskin vähän murheellinen että noin koettaa onneansa omin päin.

Tie oli jokseenkin pitkä ja syrjällinen; toisella sivulla kohosi rivi paljaita kallioita, joiden rinteiden välistä siellä täällä nähtiin vivahdus merestä; toisella puolella sijaitsi huonosti viljeltyjä peltoja, joissa harvan kauran tai ohran melkein tukahduttivat ohdakkeet, ja hävinneet aidat tuskin eroittivat laihoja maatilkkuja toisistansa. Pitkän ajan tuskalla ja vaivalla käytyä tuli Elsa vihdoinkin raskaine taakkoineen perille kylään ja asettui aukealle ruohoiselle paikalle, joka kävi torista ja jossa muutamia talonpoikia seisoi rattaittensa vieressä ja akat kävivät ympäri ja tekivät kauppaa.

"Katso tuolla on tosiaankin tuo pieni kalastajantyttö Svartviikistä," sanoi Maijaäiti naapurieukollensa. "Minä kyllä olisin tarvinnut vähän kaloja, mutta minä en huoli ostaa mitäkään siltä väeltä; siellä pitäisi käydä vähän niin ja vähän näin, eikä sitä voi tietää miten heidän kalansa vaikuttaisi."

"Ne ovat ne jotka asuvat siinä tuvassa, jonka ympärillä aaveita nähdään", sanoi Anna Leena. "Hui, hui, paras on, ett'ei ole missään tekemisessä heidän kanssansa."

Ja akat kävivät edemmälle; mutta vaikutus heidän sanoistansa jälelle. Kukaan ei tahtonut ostaa Elsa raukan kaloja, huolimatta siitä liikuttavasta rukouksesta, joka näyttäytyi hänen kauniissa, tummissa silmissänsä, joita vähä vähältä himmensi kyyneleet, jotka hän tuskalla sai pidätetyksi. Vihdoin tuli kievarin isäntä, jonka pidettiin omaavan "vahvan sielun", ja joka juuri oli saanut vieraita, jotka välttämättömästä tahtoivat tuoreita kaloja, ja hän osti koko Elsan kalavaraston. Kovin iloiseksi tuli hän nähdessään korinsa tyhjänä ja pienen nahkakukkaronsa rahoista pinnoitettuna. "Mutta voi", ajatteli hän, "jospa joku olisi puhunut yhdenkin ystävällisen sanan minulle, kuten tekevät muille lapsille!"

Samassa aukeni kouluhuoneen ovi, ja suuri lauma iloisia koululapsia tuli reuhaten hänen sivutsensa; mutta kukaan ei tervehtinyt, he juoksivat pienelle ruohokentälle, joka yhdellä puolella muodosti torin rajan. Siellä alkoi osa sitoa seppeleitä niityn kukista, muutamat tanssivat ympyrässä, toiset juoksivat leskisillä, mutta kun Elsa tuli heidän tykönsä ja nyykäytti päätänsä ystävällisesti ja tahtoi kysyä saisiko hän olla mukana hetkisen, kääntyivät he arasti hänestä, tai loivat epäileviä katseita tyttö raukkaan ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: "mitä sinulla, joka tulet tuolta aaveiden pesästä, on tekemistä meidän kanssamme?"

Silloin läksi Elsa raukka pois ja istui muutamalle kivelle, jossa kukaan ei voinut nähdä häntä, ja itki katkerasti.

Mutta hetkisen kuluttua kuuli hän etäällä meren kuohuvan paljaitten kallioiden juurella, ja hänen mieleensä juolahti mitä aallot olivat kertoneet, kun hän viimein oli niin ikävällä mielellä, ja hiljainen rauha valtasi hänen, ikäänkuin enkelin siivestä lähtenyt leyhkä.

Tyhjällä korilla ja kevennetyllä sydämmellä lähti hän taas matkallensa, kuljettuansa melkein puolen matkaa, oli hän kuulevinaan kumeata ähkynää vähän etäämmältä. Hän tunsi itsensä vähän arkamieliseksi. Jyrkässä tienmutkassa näki hän hevosen, joka seisoi ja pureksi ruohoja ojan pyörtänöllä, ja ojassa makasivat rattaat rikottuine pyörineen; aisat olivat myös rikki, niin että hevonen oli vapaa, mutta rikas syötinmaa pidätti sen siinä. Makasiko joku ajopelien alla? Elsa juoksi lähemmäksi nähdäksensä, mutta ketään ei näkynyt. Ja kuitenkin kuuli hän tuota ähkyvää ääntä, vaikka vähää tuonnemmalta; hän meni hiukan kauemmaksi ja havaitsi mustan esineen, joka makasi ojassa noin kaksikymmentä kyynärää hänestä, tultuaan lähemmäksi, näki hän sen olevan erään miehen, joka oli kovin kalpea ja melkein tunnoton, ja vertä juoksi hänen oikeasta kädestänsä.

Elsan ensimmäinen ajatus oli mennä tiehensä, sillä hän alkoi peljätä; mutta huomattuansa että hän mahdollisesti voisi olla joksikin avuksi, oivalsi hän heti aseman, juoksi pienelle purolle tien syrjään, otti vettä sieltä ja ripsutti miehen kasvoille, josta tämä avasi silmänsä ja koetti nousta seisaalle.

"En luule että olen niin pahoin loukkaantunut", sanoi hän ruotsiksi, mutta kovin murteellisesti, että Elsalla oli vaikeata ymmärtää häntä.

"Tahtooko pieni tyttö auttaa minua riisumassa takkiani niin että saatan nähdä miten on käsivarteni laita?"

Elsa teki sen, ja sitoi haavan vieraan nenäliinalla sangen taitavasti; sillä hän oli nähnyt miten meneteltiin, kun salakuljettajat toisinaan tulivat pahoin ruhjotuksi vaarallisessa toiminnassaan.

"Paljon, paljon kiitoksia", sanoi muukalainen, joka oli erittäin hyvänluontoinen mies; "mutta pieni kiltti tyttöni, mitä meidän nyt on tehtävä, minä olen kadottanut matkakumppanini, ajopelit ovat rikki, miten tulla edemmäksi?"

"Jos te voitte käydä kappaleen matkan", sanoi Elsa, "niin muistan että tässä läheisyydessä löytyy pieni kestikievaritalo, tosin kovin yksinkertainen, mutta tapana on muuttaa hevosia siellä; sieltä varmaankin voitte saada sitä mitä tarvitsette, ja he pitävät kylläkin huolta hevosesta ja rattaista; kyllä minä osotan tien, mutta minun täytyy sitten kiiruhtaa kotia."

He kulkivat hitaasti eteenpäin, sillä vieras oli huumeuksissa putoomisestansa. Pienessä kievaritalossa tuli muuan leppeä akka heitä vastaan, hän lupasi pitää huolta vieraasta parhaammalla tavalla, jonka jälkeen tämä otti Elsan käden omaansa ja vei ne huulillensa, ikäänkuin Elsa olisi ollut kuningatar; mies laski sitten toisen käden rinnallensa ja kiitti tyttöä sydämmestä. Lähdettyänsä matkalle näki Elsa vielä kauan hänen seisovan veräjällä, monen uteliaan porsaan ympäröimänä, ja viittaavan kädellänsä jäähyväisiä.

KOLMAS LUKU.

Salakuljetus.

Oli helteinen ilta; mustia pilviä kokoontui taivaalle, meri oli tuhkanharmaa, ainoastaan verenpunainen juova näkyi taivaanrannalla. Silloin kokoontuivat kaikki salakuljettajat, Mustan Jussin käskystä, sillä hän oli tiedustelijoittensa kautta saanut tietää että se laiva, josta kauppias Sidengren oli kirjoittanut, vihdoinkin oli saapunut heidän vesillensä ja makasi nyt ankkurissa luodon sivulla, ei kaukanakaan Svartviikistä, siellä odottaen niiden tuloa, joitten piti auttamaan salaa viemään osan sen kallisarvoisesta rahtitavarasta. Kaksi venhettä oli valmiina heti paikalla lähtemään, kun Elsa tuli isänsä luo ja pyysi hartaasti saada seurata mukana. "On niin ikävää", sanoi hän, "aina jäädä kotia vanhan Kaisan kanssa, joka on niin nurja ja äreä; voi, isä, enkö saa tulla mukana?"

Jussilla oli vaikeata kieltää tytöltä niitäkään, sillä Elsa oli ainoa olento, josta hän todellakin piti, ja kuinkakin julma ja kova hän oli tuli hän tavallisesti lempeämmäksi kun tyttö katsoi ystävällisesti ja rukoilevaisesti häneen. Mutta samassa tuli Ulrika heidän luoksensa ja sanoi tuimasti: "Mitenkä Elsa tohtii tuoda esiin sellaista pyyntöä, mene heti paikalla sisälle ja ole joksikin hyödyksi siihen sijaan että seisot täällä ja ammottelet."

Mutta Jussi käski vaimonsa erikseen ja lausui matalalla äänellä, että joskunaan voi olla hyvääkin ottaa naisia ja lapsia mukaan. Jos ehkä olisi joku tullivene ulkona, niin voisi paremmin päästä epäluuloista, sillä kun sellaista tavaraa oli venheessä, oli uskottavaa ettei niitäkään tärkeämpää ja suurempaa tointa ollut käsillä; sitäpaitsi ei olisi mitään vaaraa tänä iltana, kun olivat niin hyvin varoneet itseänsä, vaan Jussi tahtoo nyt että hän sekä Elsa tulisivat mukaan.

Tätä mahtisanaa vastaan ei ollut mitään sanomista; ja vaimon täytyi hyväksyä sen, vaikka se aikaansai Elsalle useoita salaisia nyhjäyksiä. Tämä kuitenkin oli mielissään siitä että sai olla mukana näissä vaarallisissa matkoissa, joista usein oli kuullut kerrottavan; sillä aina siitä asti kun olivat tulleet Svartviikkiin, hänen ollessaan vielä hyvin pieni, olivat salakuljettajat ainoat, joita hän näki, ja hän oli niin tottunut kuulemaan heidän kertomuksiansa, että hän koskaan ei ollut tullut ajatelluksi oliko heidän toimensa rehellistä vai epärehellistäkö. Hän ei tiennyt niistäkään muusta; mutta samoinkuin verisellä taistelutantereella joskus voi tavata valkean ruusun, joka on säilyttänyt puhtautensa ja tuoksunsa, olematta kauhean ympäristönsä saastuttama, niin oli Elsankin hurskas, viaton luonto varjellut hänen paljolta pahalta, jota hänen muuten olisi ollut mahdotonta välttää.

Molemmat venheet rohkeine miehistöineen purjehtivat toistensa kanssa kilpaa; ja Elsa nautti tuimasta vauhdista. Pitkään aikaan ei näkynyt heidän matkansa päämäärää, mutta kun he äkisti suuntasivat kulkuansa muutaman ulkonevan niemen ympäri, makasi tuo suuri laiva suoraan heidän edessänsä turvallisessa satamassa, jonka korkeat saaret muodostivat.

"Tuletteko vihdoinkin", huudahti kapteeni laivan kannelta, "olin juuri ankkuria nostamaisillani sillä en tohdi viipyä täällä kauvemmin, se saattaisi herättää huomiota."

"Minä tulin niinpian kuin sain tiedon, että laiva oli tavattavana", sanoi Jussi, "nyt saamme kiiruhtaa!"

Suurimmassa kiireessä laskettiin joukko pakkoja, ensin toiseen veneesen, sitten toiseen.

"Mitä sinä siellä seisot ja ammottelet, Matti", huusi Jussi pienemmässä venheessä olevalle toverille, jolla ei näyttänyt olevan mitään kiirettä; "auta häntä Kalle, kaikella muotoa, ettemme kuluta aikaa turhaan, ja tule sitten tänne. Noh, niin, nyt ollaan valmiit; hyvästi kapteeni, kiitoksia suunavauksista: tässä ovat lasit takaisin."

"Jääkäät hyvästi, hyvät ystävät; onnea matkalle", ja tuo suuri laiva, kaikki purjeet pingoitettuna, purjehti hitaasti ja majesteetillisesti luotojen välistä, raskaasti lastattujen salakuljettaja venheitten kääntyessä takaisin nopeasti tullakseen varmempaan turvapaikkaan.

Mutta sinä aikana oli ilma muuttunut. Tuuli oli kääntynyt kaakkoon ja alkoi puhaltaa; raskaita pilviä alkoi levitä kautta koko taivaan, suuria vesipisaroita lankesi tervavaatteille, joilla pakat venheen pohjassa kiireessä olivat tulleet peitetyksi. Ukkonen kuului kumeasti jyryävän etäällä; sinisenvalkeita salamoita lenteli kuni nuolia ilmassa. Purjeita täytyi suurimmassa kiireessä reivata, sillä tuima tuulenpuuskaus oli kaatamaisillansa suuremman venheen, ja pienempi erkaantui kauvaksi seuralaisestansa. "Pidä niin lähellä Elgaskäriä kuin mahdollista, Matti", huusi Musta Jussi, mutta tuulen viuhina esti äänen kuulumasta ja vene katosi. Oli täytynyt tarttua airoihin, mutta tuo oli vaikeata työtä tässä raskaasti lastatussa venheessä.

"Kääri tervapeite ympärillesi, Elsa", sanoi isä; "lapsi parka mitenkä hän tutisee."

"Niin, miksikä tahdoit ottaa häntä mukaan, sanoi vaimonsa. Tällaista hirveätä ilmaa kun siitä nyt tulikin. Voi, armahda, mitenkä salamoi", ja eukko peitti silmät käsillänsä, huusi ja valitti kuin lapsi.

"Hiljaa", huudahti hänen miehensä; "mikä se oli?" Ja samassa kuului kimeä vihellys, jota etäämpänä vastattiin samallaisella heikommalla vihellyksellä.

"Onko mahdollista että ne ovat tulleet jäljillemme, nuo viheliäiset! Kalle, Kristian, soutakaa kaikin voimin; ei yhtään sanaa, vaietaan kuin kuolema, tuuli tekee sen että he eivät voi kuulla meitä."

Miehet sorisivat ikäänkuin olisi ollut henki vaarassa, mutta aallot kohoutuivat kohoamistansa, ja vene heittäytyi edes ja taakse kuni palli. Elsa lepäsi liikkumattomana pohjalla ja itki, äiti väänteli käsiänsä epä-toivosta. Oli niin pimeä että joka hetki olivat vaarassa tulla heitetyksi kallioita vastaan; ainoastaan Jussin taitavuus ja tarkka tieto rannikosta voi pelastaa heidän tästä vaikeasta sattumasta.

Salakuljettajan tytär.

"Nyt on pahin vaara koht'ikään ohitse", kuiskasi Kristian; vielä hetkisen ponnisteltuamme olemme tyvenessä vedessä!

"Hiljaa, mikä on tuo musta esine, joka liikkuu tuolla?" sanoi Kalle, "ehkä se on Matin vene; silloin olemme molemmat pelastetut."

Taaskin salamoi, ja silloin lensi kamala sadatteleminen Mustan Jussin huulilta; se ei ollutkaan Matin venhe, vaan eräs toinen, paljoa suurempi, joka näytti kaikin voimin ajavan takaa heitä. Se oli tullijahti! Jussi oli kuullut, että se juuri sinä iltana muka olisi peräti toisilla vesillä. Hurjistuneena odottamattomasta näystä syöksi hän ylös säihkyvillä silmillä ja tarttui pistooliin, jonka oli pistänyt vyöhönsä; mutta Elsa, joka lepäsi käärittynä paksuun kauhtanaan hänen jalkainsa juuressa, näki liikkeen, syöksi ylös ja hänen onnistui saada kiinni isän käsivarteen ennenkuin laukaus pamahti. "Oi isä, älä tee niin!" huusi hän tuskallisella äänellä.

"Anna minun olla, tyttö", sanoi isä hirmustuneena ja viskasi tytön veneen pohjalle.

"Rauhoita itseäsi, Jussi", sanoi vaimonsa; "jospa vaan vähänkin ennätämme nopeammin, ja se voi huokeasti tapahtua nyt kun tuuli on vähän kääntynyt, niin olemme tuossa paikassa rauman suojassa, ja sinne tuo suuri vene ei voi tulla meitä lähelle, eikä lahteenkaan."

Nyt oli soudettava kovin. Tuuli oli vähän heikentynyt, rajuilma oli taantumaan päin, vene hyppi suurenmoisilla sutkauksilla aaltojen yli ja pian olivat he saariston suojassa, joka muodosti soukan sisäänkäytävän pieneen lahteen, joka lepäsi syvimmässä pimeydessä melkein ympäröitynä ryhmäisillä, harmaanmustilla kallioilla, josta se oli saanut nimekseen Svartviikki. Ylempänä mäellä loisti valo salakuljettajan tuvan ikkunasta.

"Niin", huudahti Musta Jussi ja pyyhki raskaat pisarat otsaltansa, "tuolla on Kaisaäiti laittanut ruokaa meille; tuo armahinen velho-akka tiesi kyllä miten meille oli käyvä; mitenkä puuro sentään maistuu tällaisen huuhtomisen perästä. Anna minulle muisku, Elsa pieni, minä olin häijy sinulle sen kerran! Mennään tästä maalle, Kalle. Odotappa, onko tämä oikea maallemenopaikka?"

Miehet sousivat hiljaan kunnes olivat ehtineet paikalle, jossa muutamat leveät kivet, asetettuina toinen toistensa päälle, muodostivat luonnolliset portaat; pienet karehtivat aallot läikkyivät keveästi ja iloisesti keulan ympäri, kun vene kiinnitettiin lähellä olevaan paaluun, ja Jussi toisten seurassa loikkasi maalle.

"Hei vaan!" huudahti hän nyt heiluttaen leveää keltaista merimieshattuansa, yhtä iloisena kuin hän ennen oli ollut vimmastuneena, "nyt voimme kääntää noille ilkiöille tullinuuskijoille seljän; onnellista matkaa, herrani, tänne ei tule mikään tullijahti; jos vaan kerran olemme saaneet pakat merirosvoluolaan, niin ei kukaan kuolevainen olento ole saava selvää niistä. Hurraa!"

Taaskin heilutteli hän hattuansa, mutta samassa tunsi hän kaksi vahvaa kättä tarttuvan häneen. Mustat pilvet hajautuivat ja kuun säteet lankesivat kohtisuoraan pieneen lahteen. Oi, mikä näky! Siellä oli kolme venettä: Jussin, Matti Matinpojan ja vielä yksi, ja tuossa viimeisessä, joka oli vähän pienempi toisia, nähtiin tullimiesten siniset jakut; muutamat miehistöstä olivat jo pimeyden varjoomina juosseet maalle ollakseen salakuljettajia vastassa, ja se oli yksi noista, joka nyt tarttui Mustan Jussin käsivarteen. Hirveällä kiljunnalla repi hän itsensä irti, veti pistolin vyöstänsä ja painoi hanaan. Pamaus kuului, kumea huuto ja tullivirkamies kaatui romahti kalliolta alas mereen.

"Varo itseäsi, Musta Jussi", huusi nyt muuan jylisevä ääni, ja jahtiluutnantin suuri, voimakas vartalo, seisoi hänen edessänsä ja väänsi kerrassaan pistoolin hänen kädestänsä.

"Paras on että antaudut meidän armoillemme, sillä täällä ei auta asettumaan vastarintaan."

"Niin, niin, Jussi", sanoi muuan soriseva ääni hänen takanansa, sitä minäkin neuvon sinulle; kuka sanoi minua pelkuriksi ja kurnuttajaksi, ja kielsi jakamasta saalista, joka oikeus ja kohtuus oli? Nyt saat palkan siitä ukkorenttu.

"Voi, sinua lurjusta", huusi Jussi vimmastuneena, ja hänen silmänsä säihkyivät kuin tiikerin; "se olet niinmuodoin sinä, joka olet pettänyt minun. Kuinka taisinkaan luottaa sinun viistoon katseesesi? Odota, tästä saat sen palkan, joka oikea ja kohtuullinen on," ja hän tarttui tuohon pieneen keltaisenkalpeaan mieheen kauluksesta kiinni ja viskasi hänen kalliolta alas, jossa hän makasi ja väänteli itseänsä kuin mato.

"Musta Jussi ei anna itseänsä ikinään tullinuuskijain käsiin", huusi hän hurjistuneena, "ei koskaan! Kalle, Pietari, kaikki ripsaat vekkulit, me olemme kylliksi monta, että voimme puollustaa itsiämme noita vastaan; tulkaa, taistelkaamme henkemme edestä ja heittäkäämme nuo alas, joko sitten elävänä tai kuolleina, veneesen tuonne."

Miehet tunkivat esille kaikilta tahoilta, hirveä kahakka ja tappelu syntyi. Useampia haavoittui; vertä juoksi taas niillä kivillä, joita velimurhan veri oli punastuttanut. Ulrika väänteli käsiänsä ja repi tukkaansa, Elsa riippui isän vaatteissa, Matti makasi ja valitteli, tuolla ylhäällä tuvan ovella seisoi vanha Kaisa ja irvisteli, ja hänen ilkeät silmänsä välkkyivät harmaiden ripsien alta.

Näin jatkui tappelua hetkisen; mutta huokeata ei ollut seisoa jahtiluutnantin vakavaa rohkeutta ja hänen suurempilukuisia seuralaisiansa ja heidän hyvää järjestystänsä vastaan. Toinen salakuljettaja toisensa perästä tuli vangiksi; lopulta oli Musta Jussi yksin jälellä; hän taisteli kuni villipeto, mutta hänenkin täytyi lopultakin antautua, kun molemmat kädet olivat sidotut ja hän näki itsensä yksin olevan jälellä taistelutantereella.

"Ottakaa ja heittäkää kaikki vangit noihin kahteen vähempään veneesen", käski päällikkö; "heidät pitää kohta viedä vankeuteen; kaksi miestä jää tänne yöksi suureen veneesen vartioimaan tavaroita, joita emme kohta voi viedä mukanamme. Nyt kun olemme saaneet päämiehet omasta pesästänsä, luulen että meillä paljonkaan ei ole pelkäämistä salakuljettajoita tällä osalla rannikkoa; te ette missään tapauksessa saa jättää venettä ennenkuin tulen takaisin huomenna ottamaan tavarat takavarikkoon, joita he, Matti Matinpojan sanojen mukaan, lymyttävät ryövärinluolassa tuolla; siitä tulee rikas saalis, saatte nähdä. Nyt pois vankien kanssa; tullijahti makaa Uddön takana, soutakaa ensin sinne."

Luutnantti tahtoi juosta veneesen toisten seurassa; mutta Elsa, joka tuskasta ja pelvosta väristen oli seisonut isän vieressä, lankesi nyt polvilleen tuon tuiman miehen eteen; tyttö puristi hänen käsiänsä, melkein tietämättänsä mitä teki, ja rukoili liikuttavilla, puoleksi kyynelien tukahduttamilla sanoilla, että hän säästäisi hänen isäänsä eikä veisi häntä pois; se olisi hänen surmansa, siitä tyttö oli varma.

Mutta rannikkokersantti ei ollut se, jota olisi saanut taipumaan; hän vaan hymyili, nosti pienen tytön ylös maasta ja sanoi:

"Ei, ei, rakas lapseni, kun kerran on onnistunut saada tuollaisen suuren kalan, ei sitä niinkään hevillä päästetä pois taas, on maksanut ylen paljon vaivaa, ennenkuin olemme ehtineet niinkin kauaksi. Mene sinä sisälle; kyllä minä pidän murhetta isästäsi."

Mustan Jussin kasvot kävivät entistä tummemmiksi, tuntui ikäänkuin täytyisi hänen irroittaa itsensä saadaksensa vielä viimeisen kerran ottaa lapsensa syliin; Elsa kietoi käsivartensa hänen ympärillensä haikeasti nyyhkien.

"Pieni Elsani", sanoi hän kumealla äänellä, "miten lienee käyvä sinulle, kun olet yksin noiden naisten kanssa, jotka aina ovat niin äreitä sinulle, lapsi parka! Missä on äitisi? Tahtoisin mielelläni nähdä hänen ja sanoa hänelle pari sanaa jäähyväisiksi ja pyytää hänen olemaan ystävällisen sinua kohtaan minun poissa ollessani."

Elsa katseli ympärillensä joka taholle, mutta äitiä ei näkynyt.

"Äiti ehkä on mennyt sisälle", sanoi hän surullisesti.

"Niin, niin, hän ehkä ei huoli minusta, eikä sitä voi juuri niin ihmetelläkään", sanoi hän katkerasti. "Sinä saatat kuitenkin tervehtää häntä ja sanoa hänelle että hän saa muuttaa täältä; se häijynilkinen akka lähteköön myöskin tiehensä, sillä luulen että hän on ottanut osaa meidän pettämiseemme, minä en koskaan voinut kärsiä häntä, mutta hän tiesi asettaa itsensä hyviin väleihin Ulrikan kanssa, mokoma loihtuakka! Muista vaan, ett'et jää olemaan tuolla rosvojen pesässä, lapseni!"

"Noh niin, onko hän jo jupissut tarpeeksi tyttöpentun kanssa, niin pois sitten hänen kanssansa", huusivat miehet; "ei meillä ole aikaa maata täällä koko yötä."

He vetivät hänen alas veneesen, jossa toiset vangit jo olivat, jahtiluutnantti juoksi viimeiseksi veneesen ja antoi käskyn alkaa soutamaan, jonka jälkeen miehet tarttuivat airoihin; aaltojen huuhtomista ja airojen kalsketta kuului; tuimilla sutkauksilla lähdettiin rannasta.

Katkerasti itkien seisoi Elsa kauimmaksi pistäyvällä kallioniemellä ja katseli miten veneet kiitivät eteenpäin luotojen välitse; oli ikäänkuin kuun vaalea hohto olisi raivannut tietä heille, kutoen hopeaverkkoa hiljaisesti lainehtivan meren pinnalla, kunnes he kokonaan olivat kadonneet näkymöltä.

Silloin palasi hän takaisin hakemaan äitiänsä; nyt hänellä ei ollut ketään muita jälellä, ja häntä suututti kovin, että äiti ei ollut tullut rannalle ottamaan jäähyväisiä mieheltänsä; isä oli tosin aina ollut kova äitiä kohtaan, mutta he eivät ikinään enää kohtaisi toisiansa, ja olisipa äiti saattanut sanoa pari ystävällistä sanaa lopuksi, ajatteli Elsa, hitaasti ja kyynelillä täytetyillä silmillä käydessänsä polkua, joka johti heidän kotiinsa.

Kuu oli mennyt pilven taakse, ja kovin oli pimeä kallioiden välissä, jotka kohosivat molemmin puolin, ja käydessänsä surullisiin ajatuksiinsa vaipuneena, kompastui Elsa äkisti johonkin tiellä olevaan esineesen. Peljästyneenä kumartui hän nähdäkseen, mikä se oli; samassa valaisi kuu taaskin, vaalea hohto lankesi maahan ja Elsa huudahti kimeästi, sillä se oli hänen oma äitinsä, joka hengetöinnä makasi hänen jalkainsa edessä.

"Hän on kuollut! äiti on kuollut!" huudahti hän kauhistuksella, ja yritti nostaa häntä päästä, mutta sitä hän ei jaksanut; kasvot olivat keltaisen vaaleat tuijottavin silmin, ja kapea verijuova juoksi hänen huuliltansa.

"Apua, apua!" huusi Elsa toivotonna. Silloin aukesi tuvan ovi, ja Kaisa tuli ulos kynttilä kädessä ja harmaat hiukset häilyivät kuunvalossa.

"Mitä nyt taas on tekeillä?" sanoi hän tuimasti; "eikö koskaan pidä saaman rauhaa tässä töllissä? Minä luulin että kun hän tuolla", ja osoitti merelle päin, "oli poissa, saataisiin elää rauhassa, mutta sitte alkaa tuo siunattu penikka ulvomaan, kuin porsas tapettaissa."

"Oi Kaisa, Kaisa", huusi Elsa, "tulkaa tänne katsomaan, äiti on kuollut; oi, eikö kukaan voi auttaa?"

Nyt tuli Kaisaäiti vihdoinkin ulos, mutta pysähtyi peljästyksestä, nähdessään Ulrikan, ja antoi valkean loistaa hänen kalpeille kasvoillensa.

"Luulenpa todellakin että hän on kuollut", sanoi hän pitkään; "hän ehkä on saanut halvauksen tai verensylyn kaikesta tästä meluamisesta."

Ja niin olikin. Tuimat ponnistukset veneessä, kun kaikkein piti auttaa soutamisessa, ja sitten peljästys tullimiesten äkillisestä hyökkäyksestä, hurja taistelu ja miehensä vangitseminen oli tuottanut eukko-raukalle, joka aina oli ollut heikko terveydeltään, veren sylyn ja siinä oli hän maannut kauan kallion varjossa, toisten huomaamatta, jotka olivat puuhassa toisaalla päin.

Elsan rukouksesta tuli muuan miehistä veneestä, vaikka oli ankarasti kielletty jättämästä sitä, ylös ja autti häntä ja Kaisaäitiä kantamassa äitiä polkua myöten tupaan, jossa hän asetettiin vuoteelle, ja eukko, joka ei ollut kokematon lääkitysneuvoissa, alkoi toimia hänen kanssaan ja koetti sellaisia keinoja, joita oli käsillä, nähdäkseen eikö häntä saattaisi palauttaa henkiin. Merkillisellä tuimalla tavallansa piti hän Ulrikasta, joka oli kaukainen sukulainen ja joka oli ottanut hänen tykönsä kun hän tulipalossa oli kadottanut kaikki ja seisoi varsin yksin ja maailman hylkäämällä; sillä hänen naapurinsa pelkäsivät häntä ja uskoivat lujasti, että hän oli liitossa pahojen henkien kanssa.

Alussa näytti kaikki pyrinnöt Ulrikan virvoittamiseksi olevan turhat; mutta hetkisen kuluttua näkyi melkein huomaamatoin liikutus käsissä; pikainen punehtuminen sai värin kalpeille kasvoille, hän aukaisi silmänsä ja katseli peljästyneenä ympärillensä huoneessa.

"Jussi! missä on Jussi?" sanoi hän heikolla äänellä. Kun sanottiin ett'ei hänen miehensä ollut sisällä, lepäsi hän pitkän ajan varsin alallaan, ainoasti hiljalleen valittaen silloin tällöin; vihdoin loppuivat nämätkin valitukset, he luulivat hänen nukkuneen ja Kaisa meni keittiöön keittämään itselleen vähän kahvia, "sillä ei taida elää eikä kuolla ilman kahvitippaa", jupisi hän. Elsa istui äidin sängyn vieressä; hän oli kovin väsynyt, mutta rauhattomuus ja murhe pitivät hänen valveilla, ja hän kuunteli tuskallisesti jokaista ääntä; mitään ei toki kuulunut, paitsi seinäkellon alituista tikutusta, joka kuului melkein peloittavalta syvässä hiljaisuudessa.

Nyt havaitsi hän että sängyssä kuului liikuntoa ja hiljainen ääni huusi: "Elsa!" ja kun hän käänsi itseään, näki hän että äiti istui sängyssä ja tirkisteli tuskallisesti ympärillensä.

"Eikö kukaan muu ole täällä?" kysyi hän.

"Ei, rakas äiti, Kaisa on keittiössä."

Silloin otti äiti Elsan käden omaansa, joka tuntui varsin kylmältä ja kostealta.

"Elsa", sanoi hän kovalla ponnistuksella; "minä olen ollut kova sinua kohtaan. Voitko antaa anteeksi minulle?"

"Oi, äiti", nyyhki Elsa.

"Pyydä isääsi antamaan anteeksi minulle, jos joskus näet hänen vielä. Minä tunnen… että tulee loppu pian…" Hän voi tuskin saada lausutuksi sanansa. "Mutta, Elsa, sinä et saa jäädä tänne. Sinä saat mennä sisareni Kristiina Ljungströmin luo… sinä löydät hänen osoitteensa taskukirjasta, kaapista tuolta… hän pitää sinusta murhetta… hän sanoo sinulle…"

Nyt tuli merkillinen muutos äidin kasvoille, ne kävivät keltaisen vaaleiksi, silmäin valo sammui, huuli putosi, pää vaipui takaisin päänaluiselle, — hän oli kuollut.

Elsan tuskallisesta huudosta riensi Kaisa-äiti sisälle. "Vai niin, nyt on loppu käsissä hänelle pienokaisraukka", sanoi hän lyhyesti, mutta hän ei irvistellyt nyt kuten tapansa muuten oli, vaan kääri huivin kuolleen pään ympärille, otti sitte Elsaa kädestä kiinni ja asetti hänen pieneen kammioon, jossa hänen vuoteensa oli, ja käski hänen olla hiljalleen siksi kun hän kutsuisi häntä aamulla.

Elsa raukka heittäysi vuoteellensa ja itki ikäänkuin sydän olisi ollut pakahtua. "Yksin, aivan yksin maailmassa!" niiskutti hän, "isä vankeudessa, äiti kuolleena; miten on minun käyvä, lapsiraukka!"

Kuu valaisi kammoittavasti kamariin, ulkona kuohui meri, se kuului ikäänkuin kuollon säveleiltä, sillä nyt ei aalloilla ollut niitäkään lohduttavaa sanaa hänelle, kuten ennen; etäällä jylisi ukkonen, ja viereisessä huoneessa, jossa kuollut makasi, tikutti seinäkello niin tasaisesti ja yksitoikkoisesti, että hän tuskin voi sietää sitä; mutta vähitellen sekaantuivat kaikki nämä äänet merkilliseksi sekamelskaksi, kuutamo sammui hänen silmiltänsä ja väsynyt lapsi itki itsensä nukuksiin.

NELJÄS LUKU.

Urhea päätös.

Auringon ensimmäiset säteet levittivät jo valoansa huoneesen, kun Elsa heräsi. Kukapa ei olisi tuntenut mitä se tahtoo sanoa herätä suureen suruun, jonka uni on saanut vähäksi aikaa unhottumaan. Hän tiesi, että jotakin vaikeata oli tapahtunut, mutta ei voinut ensin saada muistiinsa mitä se oli. Voi, ennen pitkää kävi se kuitenkin hänelle selville. Orpo! Ei yhtään ystävää suuressa, avarassa maailmassa! Löytyykö surkuteltavampaa asemaa?

Ovesta, joka oli raollansa, tirkisti hän toiseen huoneesen. Siellä lepäsi hänen äitinsä hiljaa ja kalpeana, ikäänkuin nuo valkoisiksi maalatut enkelit kirkossa; rauha ja levollisuus joita hän oli puuttunut eläessään, vallitsi hänessä nyt kuolleena ollessaan, hänen entinen ihanuutensa, jonka elämän taistelut ja puutokset olivat melkein hävittäneet, oli palannut takaisin, hienosti muodostettu nenä, kaareutuvat silmäripset, suun hymyilevä muoto, — semmoisena ei Elsa ollut koskaan nähnyt häntä; hiljaan ja juhlallisesti, ikään olisi hän ollut kirkossa, meni hän kuolleen luo ja suuteli hänen kylmää, valkoista otsaansa. Se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun hän oli suudellut äitiänsä.

Silloin juolahti äidin viimeiset sanat hänen muistoonsa: "sinä et saa jäädä olemaan täällä." Samaa oli hänen isänsä sanonut ennenkuin oli viety pois; oli ikäänkuin kaikki huoneessa olisi kuiskuttanut "sinä et saa jäädä tänne!" Hän kurkisti puoliksi avoimesta ovesta keittiöön. Siellä istui Kaisaäiti mukavalla nojatuolilla muurin nurkassa ja kuorsasi. Hän ei koskaan näyttänyt vilheämmältä kuin nyt, harmaa tukka hajallaan riippuen siivomatonna hänen kasvoillansa, ja ilkeä hymy huulilla, joka sai Elsan vapisemaan. "Ennen kuolla", ajatteli hän, "kuin jäädä olemaan tuon häijyn akan luona".

Nyt oli kiiruhtaminen. Jos akka heräisi, niin ei siitä minnekään mentäisi, mutta Elsa oli tehnyt päätöksensä, ja niin lapsi kuin hän olikin ei häneltä kuitenkaan puuttunut rohkeutta täyttää sitä. Hän meni hiljaisesti kaapin luo, aukaisi sen ja löysi äidin tarkoittaman lompakon; sisällä löytyi osoite sekä hiukan rahaa; hän pisti sen heti taskuunsa, keräsi kokoon pienen mytyn, jonne pani vähän leipää ja pari muuta tarvittavaa kapinetta, otti päällensä pienen lämpimän nutun, lankesi hetkiseksi polvilleen kuolleen äitinsä viereen ja hiipi sitten hiljalleen pimeästä, ahtaasta huoneesta ulos vapaasen ilmaan.

Siellä oli avara meri levinneenä hänen edessänsä; niin juhlallinen, niin ihmeteltävän suuri saarineen, jotka näyttivät melkein läpihohtavilta auringon ensimmäisissä säteissä, ja siellä täällä joku valkea purje, välkkyen kuin tähdet hopeanheleällä vesipeilillä. Se oli niin sydäntä koskeva näky, että Elsa tahtomattansa pysähtyi kynnykselle ja ihmetteli mitenkä hänen olisi mahdollista jättää kaikki tämä ihanuus, johon hän hamasta lapsuudestansa oli tottunut; mutta silloin havaitsi hän äkkiä veneen, joka häilyi kaukana lahdelmassa ja ne molemmat miehet siinä, joitten olisi pitänyt vartioida mutta jotka nyt näyttivät nukkuvan makeasti, ja sellainen pelko valtasi hänen ajatellessaan tuota hirmuista jahtiluutnanttia, joka oli ollut niin tyly hänen isäänsä vastaan ja joka varmaan ottaisi ja sulkisi hänenkin vankeuteen nyt taasen palatessansa takaisin, että hän nopeasti sulki oven jälkeensä ja juoksi alas kalliolta niin pikaisesti kuin jaksoi.

Ehdittyänsä alas toiselle puolelle, ei hän lähtenyt sitä tietä, joka johti kylään, jossa hän tunnettiin, vaan meni vastakkaiselle suunnalle, vaikka ei tiennyt minne se meni; tämä tie vei hänen kaikessa tapauksessa pois tuosta kammoittavasta paikasta, jossa hän millään ehdolla ei enään saattanut oleskella kauvemmin.

Hetkisen kuluttua tohtei Elsa käydä vähän hitaammin, sillä hän tiesi että vanha Kaisa ei jaksanut seurata häntä ja tuolla ei löytynyt ketään, jonka hän saattaisi lähettää havaitessansa tytön pötkineen pakoon. Veneessä olevat miehet eivät saaneet jättää sitä, ja tuo kammoittava jahtiluutnantti ei tulisi ennenkuin myöhempänä; päivällä; hän tunsi niinmuodoin olevansa turvallisemmassa olossa, ja sitten oli hän vapaa! Vapaa kuin lintu, kun on päässyt häkistä, koko maailman ollessa alttiina hänelle. Tämä oli ihana tunne, ja keskellä tätä surua, jonka viimeiset kauheat tapahtumat kodissa olivat aikaan saattaneet, ei Elsamme muuta saattanut kuin nauttia tästä vapauden tunteesta. Oli suloinen aamu, ukkoisilman jälkeen oli ilma tullut raittiiksi ja puhtaaksi, ja luonto vaikuttaa aina elähdyttävästä ja hyvää tekeväisesti uupuneimpaankin mieleen; tämän tunsi Elsa, tietämättänsä minkätähden, ja hänen huolensa näyttivät katoavan, katsellessansa ympärilleen tässä kauniissa seudussa, jossa hän ei koskaan ennen ollut käynyt.

Toisella puolella löytyi pieni järvi; sen tyyneellä pinnalla lepäsi keveä sumu; juuri hänen sitä katsellessansa nousi aurinko korkeain metsistyneitten kukkulain takaa, jotka muodostivat sen itäisen rajan, ja merkillinen oli nähdä miten koko järvi äkisti muuttui pelkäksi tuleksi; liekkiä liehui edestakaisin ikäänkuin leimuavasta padasta, ruusunpunaisina, kullankeltaisina suikertelivat ja pyörivät ne vedenpinnalla, keveästi ja sukkelasti ikäänkuin loihtutanssia. Elsa seisoi hetkisen kummastellen ja katseli tuota harvinaista näytelmää. Hän ei ymmärtänyt silloin, kuinka usein elämässä tiheimmät usvat voivat saada ruusunpunaisen hohdon ja muuttua ikäänkuin alttariliekeiksi, kun uskon aurinko on koittanut ihmissydämmelle. Me saamme toivoa että hän kerran tulee siihen käsitykseen, ja silloin muistaa tätä säteilevää järveä, joka oli ollut kuvaus siitä.

Vielä ei näkynyt yhtään ihmistä tiellä, mutta hetkisen kuluttua tuli tuolta ja täältä esille joku talonpoika, ajaen tai käyden; muutamilla harava tai joku muu työase olalla. Akat katselivat välimmiten kummastuksella tuota pientä tyttöä, joka kuljeskeli yksin mytty kädessä, ja hänen suuria ruskeita silmiänsä, joissa asui synkkämielisyyttä. Mutta harvoin he häntä puhuttelivat, sillä maalaiset eivät ole niinkään uteliaita, ja jos joku kysyikin häneltä jotakin, vastasi hän vaan että hän meni tervehtimään tätiänsä mutta ei sanonut missä tämä asui; hän tahtoi odottaa kunnes tulisi kauemmaksi kotoa, silloin hän kyllä ehtisi kysyä oliko hän oikealla tiellä kaupunkiin, jossa täti asui.

Muutamassa äkkinäisessä tienmutkassa sai hän taaskin nähdä mertä ja kävi ensin kokonaan hämillensä, sillä hän luuli tietämättänsä tulleen takaisin entiseen kotoonsa, eli että tullijahti saattoi olla läheisyydessä häntäkin kiinni ottaaksensa. Mutta mitään venettä ei näkynyt, ja hän havaitsi pian että maisema ei ensinkään ollut sen tapainen, joka ympäröi merirosvotupaa; väsynyt ja nälkäinen kun oli, istui hän kivelle rantaan ja otti hiukan leipää mytystänsä. Hän tunsi itsensä voimattomaksi ja kyyneleet viruivat leivälle.

"Voi", ajatteli hän, "kuka koskaankaan tulisi välittämään minusta, kun olen tällainen lapsi raukka ja äiti makaa kuolleena ja isä istuu vankeudessa?"

Mutta aallot kohouivat hänen jalkainsa edessä, nuo kirkkaat, kuohuvat aallot; ja silloin muisti hän ne vanhat säveleet, ja ne sanat, jotka oli kuullut kirkossa, ja tuntui ikäänkuin laulaisivat ne niitä toistamiseen, niinkuin ne kerran olivat laulaneet niitä hänen vanhassa kodissaan, näitä lohduttavaisia sanoja:

"On linna luja Jumala Kaikessa hädäss' auttaja."

Ja hän tunsi että hänellä oli Isä taivaassa, joka ei koskaan heitä uskovaisia lapsiansa.

VIIDES LUKU.

Maantiellä.

Me emme tahdo seurata Elsaa koko hänen vaivaloisella matkallansa päivän kululla. Yön vietti hän muutamassa heinäladossa, jonka eräs hyväntahtoinen torpanväki oli hänelle osoittanut. Hän ei mielestänsä koskaan ollut maannut niin hyvin, kuin täällä tuoksuvissa heinissä, joihin oli oleutunut kuin orava pesäänsä. Hyvin oli suloista antaa väsyneet jäsenensä levähtää tällä pehmeällä vuoteella, ja hän tunsi itsensä oikein virkistyneeksi seuraavana aamuna herättyänsä ja saadessansa kupillisen lehmän lämmintä maitoa ja pehmeän kakun torpparin ystävälliseltä vaimolta. Tämä oli, ei kauankaan sitte, kadottanut ainoan lapsensa, pienen tytön melkein samanikäisen kuin Elsa, ja sentähden oli hän niin ystävällinen tälle turvattomalle lapselle, joka jotakuinkin muistutti häntä hänen omasta pienestä Lottastansa. Hän olisi mielellänsä pitänyt hänen hiukkasen kauemmin tykönänsä, mutta äiti oli sanonut että hänen pitäisi etsiä tätiänsä, ja vaikka torppari ei oikein tietänyt missä tuo kaupunki oli, jossa täti asui, päätti hän jatkaa matkaansa, kunnes hän voisi saada hankituksi lähempiä tietoja tästä. Kiitollisella sydämmellä jätti hän niinmuodoin hyvästi vieraanvaraiselle isäntäväellensä ja läksi taaskin matkalle.

Tie johti tuuheain metsikköjen ja kukkivien niittyjen läpi, ja kun hänen silmänsä aina olivat avoinna kaikelle kauniille, joka ympäröi häntä, havaitsi hän pian että täällä löytyi joukko kauniita kukkia, joita hän ei koskaan ennen ollut nähnyt. Häntä huvitti poimia niitä ja sitoa niitä yhteen pieniksi seppeleiksi, ja hän järjesti ne niiden erillaisten värien ja muotojen mukaan tavalla, joka osoitti luonnollista makua ja tajullisuutta tuossa pienessä kukkapoimijattaressa. Sitten teki hän vasun härkyläisistä, samoin kuin oli nähnyt muutamien lasten kylässä tekevän, ja asetti seppeleet siihen.

Askaroidessansa näissä toimissaan, näki hän tulevan yhä enemmän elollisuutta maantielle; useampia kävelijöitä näkyi, maalaisia ajeli rattailla ja suurilla kuormilla, sievästi puettuja naisia ajeli pienissä rillavaunuissa ja yksinvedettävissä, ja tultuansa hiukkasen kauemmaksi, näki hän etäällä valkeaksi sivutun kirkon mustalla tornilla, ja huoneriviä, monenmoisilla väreillä ja suurempia kuin hän koskaan ennen oli nähnyt. Tuo oli niinmuodoin oikea kaupunki, ja hän tuumi lieneekö se sama kaupunki, jossa hänen tätinsä asui.

Juurikun hän miettei tätä, näki hän. pienen paksun, punaposkisen ukon tulevan ajaen rattailla täynnä koreja, joissa havaittiin monenlaatuisia vihanneksia ja marjoja, aikaisia omenia, kaalinpäitä ynnä muuta.

"Kuuleppa nyt, pieni tyttöseni", huusi ukko Elsalle, joka seisoi tien reunalla kukkavasu kädessä, "tahdotko olla kiltti ja pitää vaaria hevosesta hetkisen, niin että saatan mennä tuonne alas lähteelle saamaan hiukkasen raitista vettä; kurkku käy niin kuivaksi tässä kovassa kuumuudessa", ja tuo pieni mies pyyhki otsaansa sinisen ruutuisella nenäliinallansa.

Elsa oli kohta valmis pitämään vaaria hevosesta, joka varsin tyynenä painoi päänsä alas ja alkoi syödä tienreunalla.

"Kiitoksia, pieni kaunis tyttöseni", sanoi ukko, kun hän hetkisen kuluttua palasi takaisin; "mutta mitä on sinulla tuossa lystellisessä viheriässä vasussa? aiotko myydä kukkia kaupungissa? Silloin sinä patustelet minun elinkeinossani, sillä minä olen puutarhuri, tietänet, ja harjoitan hedelmä- ja kukkakauppaa omasta pienestä tilustuksestani ei kaukanakaan tästä. Ja kuka olet sinä, pieni tyttöseni? Näyttää ikäänkuin sinä olisit käynyt pitkät matkat kukkinesi?"

Elsa selitti nyt, että hän vaan poimi kukat omaksi huviksensa; itkien kertoi hän että hänen äitinsä oli kuollut ja isänsä poissa (sillä mahdotointa oli hänen sanoa että hän istui vankeudessa), ja että hän itse oli matkalla erään tädin luo, joka asu H——ssa. "Ehkä on tämä H——?" lisäsi hän arasti, näyttäen kaupunkia päin.

"Ei ole", vastasi puutarhuri; "H—— on suurempi kaupunki; mutta ei sinne ole niinkään lyhyt matka; niin että sinun ei ole hyvä mennä yksin sinne; mutta odota, minun juolahti jotakin mieleeni…"

Hän pysähtyi tuokioksi ja alkoi miettiä, jonka jälkeen hän kääntyi taas Elsan puoleen ja sanoi hänelle, että sen tytön, joka autteli häntä puutarhassa, äkkiarvaamatta oli täytynyt muuttaa kipeän äitinsä tykö; mutta koska hän Elsan seppelestä näki, että hänellä oli makua ja kätevyyttä tuollaiseen toimeen, ja hän piti hänen rehellisistä kasvoistaan, esitti hän nyt Elsalle että hän jäisi hänen ja hänen vaimonsa luoksi, ainakin niin kauaksi kunnes hänen onnistui löytää joku toinen kelpo tyttö poislähteneen sijaan.

"Jos olemme tyytyväisiä toisiimme", jatkoi ukko, "niin saatat sinä kernaasti jäädä olemaan meillä; sillä äiti tarvitsee tuollaista pientä apua, joka näyttää kiltiltä ja sievältä ja on taipuisa auttamaan yhdessä ja toisessa kohdassa, sekä puutarhassa että sisällä askaroimisessa. Mutta jos jonkun viikon koetusajan jälkeen mieluummin muuttaisit tätisi luo, niin koen saattaa sinua sinne. Jos tahdot seurata minua, niin nouse rattaille, sillä minä olen viivytellyt jo ylen kauan."

Mitenkä taisikaan pieni Elsa, väsynyt ja nälkäinen kun oli, hyljätä niin ystävällistä tarjousta? Hänen silmänsä loistivat ja hän kiitti ukkoa niin hilpeästi, että hän kohta voitti hänen sydämmensä. Sitte nosti ukko hänen kaikkein korien yli, asetti hänen pienelle istuimelle viereensä ja niin lähtivät yhdessä kaupunkiin.

KUUDES LUKU.

Pieni kukkais-tyttö.

Herra Rosenkvistillä, niin oli puutarhurin nimi, oli sekä hyötyä että iloa Elsasta sinä päivänä; sillä kun hän meni tekemään muutamia välttämättömiä ostoksia kaupunkiin, jäi Elsa rattaiden luo torille ja möi, ja hän onnistui toimessaan niin hyvin, mies oli varsin ihastunut ja väitti että hän ei koskaan ollut tehnyt noin loistavaa kauppaa; mutta tämä tuli siitä, että kaikki mielellään tahtoivat ostaa tuolta pieneltä somalta tytöltä.

"Hyvä Rosenkvistini, mistä olette saaneet tuon kauniin kukkaistytön", kysyttiin yleisesti; mutta hra Rosenkvist vaan hymyili ja näytti salaperäiseltä, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa, että hän suoraan oli pudonnut pilvistä.

Kevennetyllä kuormalla, sillä kaikki korit olivat tyhjät, hyrrytti Polle takaisin kotiansa.

Alussa näytti tuo kiltti ukko varsin iloiselta ja riemastuneelta; mutta vähä vähältä muuttui hän harvapuheisemmaksi ja näytti hiukan epätietoiselta. Elsa ei tietänyt, että hän mietti parasta keinoa ilmoittaaksensa vaimollensa tuota ehkä ylen pikaista askelta, jonka oli ottanut, nimittäin viedä pieni tuntematon tyttö heidän kotiinsa. Sillä herra Rosenkvist oli, kuten sanotaan, tohvelin alla. Satoja kertoja saattoi hänen hyvä sydämensä hänen tekemään töitä, joita hän sitten sai katua ja joista hänen terävämpi katseinen vaimonsa ankarasti moitti häntä. Mahdollisesti voisi noin nytkin tapahtua; mutta katsellessansa Elsan perin viattomia, uskollisia silmiä, ja sitä synkkämielisyyttä, joka lepäsi hänen hienoilla lapsenkasvoillansa, silloin ajatteli hän että vaimonsa ei olisi hyväksymättä mitä hän oli tehnyt.

He tulivat pian tielle, jonka molemmin puolin oli riippakoivuja ja haapoja ja jonka lopussa näkyi valkea veräjä, joka vei pieneen taloon, ja Elsa ei mielestään ollut koskaan nähnyt niitäkään sievempää ja paremmin järjestetty, kuin tämä oli. Hän ei suinkaan ollut pilaantunut tässä suhteessa, lapsi raukka, mutta hänen äitinsä oli kuitenkin keskellä tuota raakaa salakuljetus-elämää, entisiltä, paremmilta ajoilta säilyttänyt hienompain ja sievistyneempäin tapain makua, joka näytti käyneen perintönä hänen pienelle tyttärellensä, ja sen tähden ihastui hän siitä mitä hän nyt näki. Sannoitetut käytävät, valkoiset ja puhtaat, ympäröivät hyvin hoidettuja sarkoja, joihin oli istutettu monenmoisia puutarhakasveja; täällä kiertyivät pavun orret keppiensä ympäri, tuolla peittyivät risut herne-palkojen runsaudesta, hyvinhoidettu perunamaa näkyi olevan täydessä kukkimisessa, mansikkamaassa nähtiin vielä muutamia korallinpunaisia marjoja, vaarain- ja viinimarjapensaat hehkuivat, hedelmäpuut lupasivat jokseenkin hyvän sadon, reseeda- ja lavendeliryhmissä lentelihe valkeita perhosia, mehiläiset surisivat kirsikkapensaisessa lehtimajassa ja keskellä kaikkea tätä juhlallisuutta, joka hämmensi Elsan ainoastaan mereen ja harmaisiin kallioihin tottuneita silmiä, näkyi pieni punaiseksi maalattu rakennus, valkeilla ikkunalaudoilla ja savupiipuilla, ja ovella seisoi hoikka, keski-ikäinen nainen, kiiltävän valkealla lakilla, sileillä harmahtavilla hiuksilla, pitäen kädessään vasua, jossa löytyi muutamia äsken munittuja munia.

"Katso tuolla on akkani", sanoi herra Rosenkvist, ja hyppäsi nopeasti rattailta ja pyysi Elsan pysähtymään hiukan ulkopuolelle veräjää, kunnes hän oli puhellut pari sanaa äidin kanssa. Tämä tuli häntä jonkun askeleen vastaan, moittien häntä että hän oli viipynyt niin kauan, jonka jälkeen ukko veti kukkaronsa esille ja näytti kuinka paljon rahaa se sisälsi; nähdessänsä vaimonsa kasvojen kirkastuvan, kuin syksyinen maisema auringon sädetten äkisti puikahtaessa sumun läpi, sanoi ukko saavansa siitä kiittää pientä kilttiä tyttöä, joka oli niin sipsi että kaikkein välttämättömästi täytyi ostaa häneltä, niin että toiset puutarhurit oikein tulivat pulaan, hän ei koskaan ollut tehnyt sellaista kauppaa, siinä oli kaksi kertaa niin paljon rahaa, kuin Niilon oli tapana tuoda kotia torilta. Silloin kävi vaimo taaskin pitkäksi kasvoiltansa, ja hän kysyi äreällä mielellä, mitä tämä merkitsisi; nyt oli ukko kai taaskin tapansa mukaan tehnyt hullusti jossakin asiassa; mitä tarkoitti hän pienellä kiltillä tytöllä, joka oli niin sipsi j.n.e. Kun rouva Rosenkvist kerran alkoi, täytyi kärsivällisesti odottaa kunnes kaunopuheliaisuuden lähde oli juossut kuivaksi. Sen teki hänen miehensä, ja kun oli löytänyt sopivan tilaisuuden pistääksensä hänkin puolestansa jonkun sanan, kertoi hän, vaikka vähän värisevällä äänellä, kuinka hän oli tavannut Elsan tiellä ja mitä sitten oli tapahtunut.

"No, ja missä on sitten tuo tyttö?" kysyi akka epäilevästi; "minun täytyy itse nähdä hänen, sillä sinä et koskaan taida arvostella minnekä väki kelpaa, jos sinä näet kauniit kasvot niin järkesi heti on poikkeessa!"

"Niin, niin, noin ehkä kerran on ollut", sanoi tuo pieni mies hymyillen, "kun nain Saaran", ja hän riensi pois, niin pikaisesti kuin hänen lyhyet säärensä voivat myöntää, oikein iloisena että oli päässyt niin huokealla kaupalla.

"Elsa, tuleppa tänne äidin puheille", huusi hän, ja Elsa hyppäsi alas rattailta, kävi vapisevilla askelilla puutarhaan ja seisoi kainostellen ja punehtuen tuon ankaran emännän edessä, joka tutki häntä läpitunkevilla silmäyksillä.

Mutta huokeata ei ollut vastustaa tuota rukoilevaa katsetta Elsan tummissa silmissä; rouva Rosenkvistin katse lieveni silminnähtävästi, ja hetkisen kuluttua käski hän Elsan mennä sisälle ja syödä vähän. "Sinä saatat ehkä olla nälkäinen, kun et ole syönyt mitäkään koko päivänä", sanoi hän; "sitten puhun enemmän kuin minä otan vaaria minnekkä sinä kelpaat. Totta tosiaankin, eikö Niilo ole syönyt kaiken puuron! Poika raukka, hän tavallisesti on hyviä vähäruokainen. Mutta padassa löytyy hiukkasen enemmän. Mene nyt sisälle ja syö."

Elsa totteli kohta, ja meni kovilla askelilla puhtaaksi pestyn lattian poikki joka tuoksui raittiista kuusen havusta. Istuessansa puhtaan pöydän vieressä ja maistellessansa höyryävää puuroa, oli hänestä kuin hän ei koskaan olisi voinut paremmin.

"Voi", ajatteli hän, "jospa isä tietäisi kuinka hyvä olo minulla nyt on! Ja äiti rukka, jota en enää koskaan tule näkemään!"

Monta tuollaista ajatusta juolahti hänen päällänsä, ja kun oli lukenut ruokarukouksensa, kuten äiti oli hänelle opettanut ja kiittänyt hyvää isäntäväkeänsä ruoan edestä, päätti hän tehdä kaikki mitä hänen voimansa myöden antoivat ollaksensa heille mieliksi, sillä hauskempaa kotoa kuin tämä oli, ei hän voinut ajatella itsellensä.

"Aallot olivat todellakin oikeassa kun lauloivat: 'Jumala kaikessa hädäss' auttaja'," sanoi hän itsellensä. "Sekin oli niin kaunista mitä pappi sanoi, sen kerran kun olin kirkossa; kuinka hauskaa olisi saada kuulla hiukan enemmän sellaista! Kotona siitä tuskin koskaankaan tuli kysymystä."

"No, Saaraseni, mitä luulet tyttösestä, eikö hän ole kiltti? Ja niin kauniit silmät kun hänellä on!" sanoi herra Rosenkvist vaimollensa, kun illalla istui kaprifolia-lehdossa ja poltteli piippuansa ja vaimo asetti herneitä kuivumaan.

"Niin, niin miehet katselevat ainoastaan ulkopuolta", vastasi hän terävästi. "Tyttö ei ole hullumpi, mutta saadaan häntä nähdä miksikä hän muodostuu; minä en tuomitse koskaan niin äkisti kuin muutamat muut ihmiset. Mutta kas tuolta tulee Niilo; minä olen tallettanut hiukkasen mansikoita hänelle."

"Aina vaan Niilo", mutisi ukko, jahka akka käänsi selkänsä häntä kohden; "tuo ilkuri saakin tehdä mitä vaan mielii, kun on kysymys hänestä, silloin hänen arvostelunsa tosiaankaan ei ole niin sattuva, kuin silloin kun se koskee muita kunniallisia ihmisiä."

Ja ukko pudisti päätänsä puhaltaen pari suuren suurta savupilveä piipustansa.

SEITSEMÄS LUKU.

Niilo.

Herra Rosenkvist oli muutamia vuosia sitten nainut erään ryytikauppiaan lesken kaupungista. Tämä emäntä oli, kuten olimme nähneet, sekä toimelias että mahtava, hän oli oikein järjestyksen ihminen, joka oli tuonut rahoja mukanansa pesään ja hänellä oli sentähden myöskin jotakin sanottavaa. Jotakin sanottavaa, sanon minä? Tuota lausetta hänen miehensä tuskin hyväksyisi, sillä akan kaunopuheliaisuusvirta ryntäsi usein äkisti hänen, tuon kiltin ukon, päälle; mutta muuten teki hän kodin sangen hauskaksi ukolle ja hoiti hänen raha-asioitansa paljon paremmin kuin tämä itse olisi taitanut tehdä. Tuo edellämainittu Niilo oli hänen poikansa ensimmäisestä naimisesta, kahdeksantoistavuotias poika, jota piti kasvatettaman puutarhuriksi, mutta joka piti parempana kuleksia ympäri muutamien laiskojen kumppanien kanssa, jotka saattivat hänen monenmoisiin hulluuksiin, tahtoen käyttää hyväksensä hänen rahojansa, joita he luulivat hänellä olevan loppumattomasti. Mutta kuinka paljon äiti muuten pilasikin poikaansa, niin oli hän ylen säästävä täyttämään hänen usein uudistamaa pyyntiänsä saada "yhden ainoan viitosen tai kymmenen, mamma kulta." Muuten hän ei koskaan ollut kieltänyt häneltä mitäkään, sillä tuo pitkä heittiö oli hänen silmäteränsä ja pojalla oli rajaton voima äitinsä ylitse. Mutta tarvittavain varojen puute saatti hänen usein pulaan ja vaati hänen ottamaan pakonsa muihin keinoihin, joista hänen äidillänsä ei ollut mitään aavistustakaan.

Elsa oli nyt tullut suureksi lemmikiksi kaikille perheessä; ainoastaan Niilo katseli häntä kateellisilla silmäyksillä nähdessänsä hänestä niin paljon pidettävän. Ukko Rosenkvistin pienet pyöreät kasvot kävivät sitäkin kiiltävämmiksi kun tyttö oli lähellä häntä, ja kiukulla havaitsi Niilo, että hänen äitinsäkään ei voinut vastustaa tuon pienen ahkeran ja avuliaan tytön vetovoimaa.

"Tuo tyttö on oikea aarre", sanoi ukko vaimollensa toisinaan; "niin paljon rahoja kun hänellä aina on torilta tullessansa", sillä oikein nyhjittiin tungoksessa ostaessa noita maukkaasti kokoonpantuja seppeleitä, joita "mestari Rosenkvistin pieni kaunis kukkaistyttö" oli tuonut. Muut puutarhurit katselivat kateellisilla silmillä hänen pikaisesti tyhjennettyjä korejansa, sillä kukaan ei voinut kilpailla hänen kanssansa, ja kun hän otti päällensä tuon rukoilevan muotonsa, väittivät ostajat että he eivät voineet vastustaa häntä.

Alussa ajoi Rosenkvist aina torirattaat itse, sillä hänellä oli paljon toimitettavaa kaupungissa; mutta kun häntä kohtasivat tavalliset leinikohtauksensa, lähetettiin Niilo hänen sijastansa, muutos, johon Elsa ei ensinkään ollut tyytyväinen.

Kerran istui hän pienessä nurkassansa torilla koriensa ympäröimänä, kun Niilo tuli hänen tykönsä ja mielittelevällä nenänniuristuksella, joka kovin pisti esiin vastoin hänen tavallista äreätä tapaansa, pyysi häntä lainaamaan hänelle muutamia markkoja niistä, joita juuri oli saanut; hän tarvitsisi niitä välttämättömästi juuri nyt, ja luonnollisesti maksaisi ne ensi tilaisuudessa takaisin. Eihän hänen tarvitsisi puhua niistä niin kauan mitäkään, sillä ukko oli niin visu, että hän ei koskaan suonut kenellekään penniäkään; mutta hänen oli huokeata toimittaa itsellensä rahaa äidiltä, joka ei koskaan kieltänyt häneltä mitäkään, ja silloin Elsa ne kohta saisi takaisin. "Minä lahjoitan sinulle jotakin kovin kaunista", lisäsi hän, ojentaen kättänsä, ikäänkuin tarttumaan rahoihin; "ja voithan sinä huokeasti sanoa että et saanut niin paljon hintaa vihanneksista tänäpäivänä."

Nämät sanat kuultuansa tuli Elsa kovin hämillensä. Tosin kyllä ei hän vanhempain kodissa koskaan ollut oppinut oikein erottamaan oikeata väärästä; mutta hänessä löytyi luonnollinen, vaikka kehittymätön velvollisuuden tunne, ja joku sisällinen ääni sanoi hänelle, että olisi synnillistä vähimmälläkin tavalla pyytää pettää hyväntekijäänsä. Hän vastasi niinmuodoin hiljaisesti, mutta vakaasti, että hän ei taitanut myöntyä hänen pyyntöönsä. Ensin koetti Niilo imartelevilla sanoilla saada häntä muuttamaan päätöstänsä, mutta kun havaitsi että Elsa seisoi lujasti siinä, ja sanoi olevan mahdotonta jättää rahoja siitä mainitsematta isännällensä, tuli hän hehkuvan punaiseksi kasvoiltansa ja mutisi että hän tulisi katumaan sitä mitä hän oli tehnyt. Tuollainen karkulais-kerjäläinen tohtisi vastustaa hänen tahtoansa! Se saataisiin nähdä! Jonka jälkeen hän alkoi kuiskutella kumppaniensa kanssa, jotka seisoivat vähän matkan päässä, eikä Elsa voinut tehdä siihen mitään, että hän tunsi itsensä kovin levottomaksi, vaikka hänen omatuntonsa sanoi hänen tehneen oikein.

Matka kotiin ei ollut, kuten ajatella saattaa, hauska. Niilo oli kovin pahalla tuulella ja käytti joka tilaisuutta tiuskiaksensa Elsaa.

Niilon oli tapana pitää torirahat lompakossansa, sillä katsottiin hänen voivan pitää ne varmemmassa säilössä kuin tuo pieni tyttö. Mutta kerran, ei kauankaan tuon viimeksi mainitun tapahtuman jälkeen, puuttui osa siitä summasta, jonka Elsan piti saaneen puutarhatuotteistansa, ja jonka hän myöskin sanoi vastaanottaneensa. Kuinka tuo oli taitanut tapahtua? Hän oli varma että hän oli jättänyt Niilolle oikean summan; hän taas väitti ei saaneensa niin paljoa. Luonnollisesti uskoi hänen äitinsä täysin ja hyvästi lempilapsensa sanat, ja Elsa sai pitää hyvänänsä monta epäilyksen katsetta ja ankaria muistutuksia, jotka kävivät vieläkin tuskallisemmiksi kun sama asia pari erää uudistui ilman että kyettiin saamaan ilmi miten asian laita oikeastaan oli; eikä ainoastaan tämä, vaan muutamia rouva Rosenkvistille kuuluvia korukapineita sekä myöskin vähempiä rahasummia tuli pois toisinaan, ja epäluulot voivat luonnollisesti ainoastaan langeta tuon pienen äskentulleen niskoille, sillä sekä renki että piika perheessä olivat vanhoja uskottuja palvelijoita, eikä kukaan muu ollut käynyt sisällä huoneissa.

"Rakas Rosenkvistini", sanoi hänen vaimonsa, kun he illalla istuivat yhdessä kirsikkapuulehdossa, ukko tapansa mukaan piippu suussa, eukko sukankudin kädessä. "Tuo ei käy kauemmin laatuun. Minä tiedän että sinä pidät tytön puolta, jos sitten olisikin vaikka omaa vaimoasi ja poikapuoltasi vastaan; Niilo raukka, se oli pahin kaikista, että Elsalla oli rohkeutta sanoa minulle eilen, ettei kukaan muu ollut käynyt huoneessa kuin Niilo, kuu viitonen katosi, jonka juuri olin saanut kanoistani!"

"Noh, mutta kukaties on se totta, akkaseni", sanoi ukko sävyisästi.

"Mitä!" huudahti vaimo ja kyynelvirta vierähti silmistään. "Oma poikani! Tahdotko hänen ennemmin katsoa varkaaksi kuin tuon pienen katukulkurin! Voi! kun vielä semmoisenkin häpeän täytyy nähdä! Oi, että milloinkaan menin naimisiin!"

Hän peitti kasvonsa esiliinaansa ja tärkätyt lakinnauhansa tulivat pehmeiksi kyyneleistä.

"Mutta, rakas Saarani", sanoi miehensä hänelle, "olehan toki järjelläsi, eihän meillä ole mitään todistusta; täytyy ensin tutkia asiaa ennenkuin niin rohkeasti tuomitsemme tuon isättömän ja äidittömän lapsiraukan."

"Isättömän ja äidittömän! niin, niin, hänen isänsä oli salakuljettaja ja istuu nyt vankina, eikä äitinsäkään ollut parempi, sitä ei ole hän voinut salata minulta, kyllä minä kohta huomaan mikä kukin ihminen on. Mimmoiset vanhemmat, semmoiset lapset; omena ei kauas puusta putoa. Ja sen sanon sulle varmaan, että joko tyttö lähtee pois tahi minä. Niilo raukkani, hän ei suvainnut tyttöä ensi alusta asti, kummallisen tarkka silmä pojalla onkin, se on hänellä äitinsä perintöä; kaikki ihmiset on tyttö lumonnut ulkokullatuilla kasvoillansa; mutta, sanon vielä sinulle kerrassaan, sen varkaan penikan täytyy mennä tiehensä!"

Ja kiihkossaan kuivasi rouva Rosenkvist kutimellaan silmänsä, jotta puikot olivat pistää silmät pilalle ja lähti huoneesta mieheensä katsomatta.

Kauan aikaa istui herra Rosenkvist hiljaa ja miettivänä; rakkaassa piipussaan oli tulikin sammunut hänen huomaamattansa. Silloin katsahti hän ylös ja huomasi Elsan, joka hiljakseen käveli ympäri ja sitoi kiinni muutamia neilikoita, joiden päät olivat riipuksissa runsaan lämpimän vaikutuksesta.

"Tule tänne, lapsi raukka", sanoi hän vakaasti, ja pieni tyttö seisoi kohta hänen vieressään.

"Elsa, ethän toki voi valhetella vanhalle miehelle, joka on suonut sulle niin paljon hyvää? Onko tämä, josta he syyttävät sinua, totia vai eikö? Minä olen uskonut sinun rehellisiä kasvojasi; olenko siis niin hirveästi pettynyt? Se olisi suuri suru minulle, mutta pahin sinulle, lapsi raukka, joka et kenties ole milloinkaan parempaa oppinutkaan."

Elsa kumartui maahan ukon jalkoihin. "Oi, herra Rosenkvist", huudahti hän, katsoen häneen synkkämielisillä uskollisilla silmillään ja nyyhkytys keskeytti äänensä; "uskotteko todellakin, että minä voisin olla niin häijy, niin kurja! Te, kun olette ollut niin hyvä minua kohtaan! Olen kyllä nähnyt… kotonani… mihin semmoinen jumalaton toiminta johtaa. Ja nyt, kun niin mielelläni tahdon olla kiltti… ja palvella teitä ja tehdä kaikki mitä te ja rouva Rosenkvist minulle käskette, nyt kuitenkin luulette minut varkaaksi!"

Hän peitti kasvonsa käsillään ja itki; sitte puhkesi hän taas sanomaan: "Oi, älkää uskoko heitä, herra Rosenkvist, älkää uskoko mitä lie sanovat; minä en ole koskaan, en koskaan liikuttanut semmoista, joka ei minulle kuulu, niin, Jumala sen tietää", lisäsi hän vitkaan ja juhlallisesti, pannen kätensä ristiin, aivan kuin rukoukseen, "Jumala tietää, että niinä toden sanon."

"Niin, sen tahdon mielelläni uskoa, lapsukaiseni", sanoi ukko ystävällisesti. "Mutta kukas sitte on syyllinen? Tiedätkö siitä jotakin? Kysyn omaantuntoosi vetoon, Elsa, ja vaadin vilpitöntä vastausta."

Elsa vaikeni. "Enkö saa olla vastaamatta?" sanoi hän vihdoin, surullisesti katsoen akkunaa kohden.

Samassa näki ukko hänen säpsähtävän kuten hän olisi tallannut käärmeen. "Se on hän!" kuiskasi tyttö säikähtyneenä ja juuri silloin näkyi Niilo hiljaa hiipivän syreenipensaan takana samassa heittäen rauhattoman ja uhkaavan katseen Elsaan. Sitte katosi hän yhtä pikaisesti, kuin oli tullutkin.

Ukko Rosenkvist istui hetkisen syviin ajatuksiin vaipuneena.

"Elsa", sanoi hän lopuksi, "uskon sinun olevan syyttömän, mutta tajuathan sen itsekin ettet mielelläsi voi jäädä tänne. Sanoit että sinulla on täti, joka asuu H- ssa, ja minä lupasin auttaa sinut sinne, jos et meillä tulisi olemaan. Tämän lupaukseni olen pitävä, vaikka ikävältä tuntuu erota sinusta; kaikin puolin on se niin kuitenkin paras. Nyt sattuu niin että Niilo näinä päivinä matkustaa sinne päin tervehtimään erästä sukulaistaan. Kylläkai sinun on vähemmän hauskaa matkustaa hänen seurassaan, mutta annan sinut kyytimiehen huostaan, en tiedä muuta keinoa, jolla voisit päästä perille." (Siihen aikaan ei vielä löytynyt rautateitä niillä seuduin.)

Elsa olisi kiittänyt vanhaa miestä hänen hyvyydestään, mutta oli niin liikutettu ettei saanut sanaa suustansa; hän tarttui ainoastaan miehen käteen ja suuteli sitä, sitte kiiruhti hän pois, saadakseen itkeä rauhassa.

Tämä oli herra Rosenkvistille vaikea hetki. Hän aavisti että se oli poikapuolensa, joka oli varastellut ja hänet pettänyt; mutta hän ei uskaltanut puhua siitä, sillä hän tiesi vallan hyvin mihinkä tilaan hän vaimonsa siten saattaisi; mahdoton oli hänen sanoa vaimolleen että hänen rakas poikansa oli varas. Hän oli hiljainen mies ja hänelle oli kotirauha kaikkia muita kalliimpi. Hänen täytyi vaan odottaa sopivaa aikaa ja pitää Niiloa tarkasti silmällä; varmaankin oli totuus tuleva ilmi muutenkin, ettei juuri hänen tarvinnut sitä ilmaista. Pitihän hän Elsa raukasta parhaimmalla tavalla murheen lähettäissään hänet sukulaisensa luokse, jonne oma äitinsä oli hänet määrännyt. Näin lohdutti hän omaa tuntoaan ja kiiruhti vaimolleen ilmoittamaan päätöksensä.

Mutta siihen ei tämä ensinkään tyytynyt. Kyllä hän Elsan tahtoi lähettää pois, mutta ensin oli tutkimus tapahtuva, jotta hän myöskin todistettaisiin syylliseksi. Nyt tuli Niilo, käski äitinsä erikseen ja puhui hänelle että väärin olisi paljastaa tyttö siten maailmalle, ehkäpä hän katuisi ja parantaisi itsensä jos häntä kohdeltaisiin lempeydellä.

Niilolle oli luonnollisesti suurimmasta tärkeydestä ettei mitään tutkimusta toimeen pantaisi, mutta äitinsä vaan ihaili hänen jalomielisyyttään.

"Hän on jalo poika", sanoi äiti, "koska hän voi olla niin hyvä tyttöä kohtaan, vaikka tämä on koettanut hänestä herättää epäluuloa hänen omassa äidissään!"

Niilo iski silmiään ja Elsa tuli hehkuvan punaiseksi; mutta ukko ravisti päätään, miettien: "äiti raukka, mitenkä käyneekään kun vihdoinkin saat tietää totuuden!"

Aurinko oli juuri noussut, linnut visertelivät metsässä, yökasteen virkistäminä aukasivat kukat lehtensä, koko luonto näytti iloiselta ja hymyilevältä, kun Elsa surumielin istui rattaille, joiden piti viemään hänet pois siitä paikasta, jossa hän kerran luuli tulevansa niin onnelliseksi. "Ja kuitenkin", ajatteli hän, syvillä henkäyksillä nauttiessaan aamu-ilmaa, "on minun laitani paljon parempi kuin isä raukan, jonka täytyy istua vankeudessa. Ah, jospa kerran saisin nähdä hänet niin vapaana kuin minä olen!"

"Jumala olkoon kanssasi, lapseni", kuiskasi herra Rosenkvist hänen korvaansa. "Ilmoita minulle joskus kuinkas voit"; ja salaa pisti hän tytön käteen vähän rahaa ja eväskorin matkalle. Rouva Rosenkvist syleili poikaansa ja käski hänen tulemaan pian takaisin, ajuri läiskähytti piiskallaan ja niin he läksivät.

KAHDEKSAS LUKU.

Titania.

Matkansa perille päästyään oli Elsa eräässä kaupungissa, joka oli paljon isompi kuin mikään niistä, jotka hän ennen oli nähnyt. Hän ihmetteli mitenkä voidaan viihtyä tämmöisissä korkeissa huoneissa, ja ajatellessaan isäänsä, joka kenties iäkseen oli suljettu semmoiseen huoneesen, oli hän vähällä tukehtua. He kulkivat pari pitkää katua ja tulivat vihdoinkin sille huoneelle, jonka osoite oli hänen vanhassa kirjassaan. Se oli vähäinen kaksikerroksinen puurakennus erään kapean kadun varrella, kaupungin toisessa päässä. Ajokalut seisahtuivat. Elsa astui alas ja kolkutti vapisevalla kädellä ovelle. Hetkisen perästä aukasi oven eräs piika hiukset hajallaan ja hyvin huolettomasti puettu.

"Onko matami Ljungström kotona?" kysyi Elsa.

"Matami Ljungström? Ei täällä asuu ketään sen nimistä."

"Ah. niin, hän on tätini, tässä on minulla hänen osoitteensa: n:o 8, Pieni Myllykatu."

"Niin, kyllä se on oikein, mutta ei hän asu täällä."

Nähdessään Elsan hämmästyksen, käski piika hänen odottaa porstuassa hetkisen, hän lupasi kysyä niiltä jotka huoneessa asuivat tuntisivatko he ketään semmoista henkilöä. Hetken perästä tuli hän takaisin samalla vastauksella; ei kukaan huoneessa tietänyt mitään matami Ljungströmistä.

Kauhistuneena juoksi Elsa ulos sanomaan tätä Niilolle; mutta hänen tullessaan kadulle olivat ajokalut poissa.

"Voi sitä häijyä Niiloa!" huudahti hän ja aikoi juosta rattaiden perässä, muttei tietänyt minnekkä päin ne olivat lähteneet.

Tämä oli surkea kohtalo! kuinka hänen nyt kävisi? Hän oli tuntenut itsensä yksinäiseksi maantiellä, ensin jättäessään kotinsa; mutta nyt oli hän paljon yksinäisempi suuressa kaupungissa, jossa sadottain ihmisiä kulki sivuitse, huolimatta pienestä tytöstä, joka seisoi ovella niin surullisen näköisenä.

Niillä oli kaikilla omat toimensa mietittävänä, ja jos joku vähäsen seisahtikin kysymään mitä hänelle oli tapahtunut, kulkivat he kuitenkin edelleen, vastausta odottamatta.

Aivan neuvottomana istuutui Elsa kynnykselle, ja antoi kyyneleensä vapaasti tulvata. Mitä pitäisi hänen nyt tehdä? Vastapäätä olevat pitkät akkunarivit, näkyivät aivan kuin irvistelevän hänelle; hänestä tuntui niin tukehuttavalta ja peloittavalta kapealla kadulla, jossa eivät mitkään aallot laulaneet hänelle: "On linna luja Jumala." Ah, eikö Hän vieläkin voisi auttaa häntä surussaan? Ehkäpä jos hän oikein sydämmellisesti rukoilisi, koska Hän on sanonut: "Tulkaat minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut, ja minä tahdon teitä virvoittaa", ehkäpä Hän ei hylkäisikään tuota lapsi poloista, kuten kaikki ihmiset hänen olivat hylänneet.

Siten istui hän hetken aikaa ristissä käsin ja kyyneleet vuosivat silmistään, kun kaksi miestä tuli ulos eräästä läheisyydessä olevasta huoneesta ja lähenivät hänen istuinpaikkaansa. Toinen heistä oli hyvin synkkä ja keltasenvaalea kasvoiltaan; vaikka ilma oli lämmin, oli hänellä iso takkikulu hartioillaan, harmaa huippuhattu mustilla hiuksillaan ja pumpulinen sateenvarjo kädessään, jolla hän ilveili ja huiski ympärilleen, niin että muut jalankävijät koettivat väistää häntä niin paljon kuin mahdollista, välttääkseen odottamatonta lyöntiä, jonka muuten olisivat voineet saada päähänsä. Toinen mies näytti enemmän jäykältä ja kopealta mutta molemmat: näkyivät vilkkaasti haastelevan keskenään. Samassa, juuri kun he menivät Elsan sivutse, seisahti tumma mies yhtäkkiä ja huudahti: "Mutta mitä merkillistä sinulle on tapahtunut, lapsi parka? Poverina! Minä en salli milloinkaan pienen tytön itkevän; silloin muistan kohta pienen Marketani kotona. Mutta olenkohan nähnyt, nuo kasvot ennen?"

Elsa katsahti ylös; hän luuli tuntevansa tuon eriskummaisen vierasmurteisen äänen. Niin, nytpä hän tunsikin että se oli sama vieras, jonka oli tavannut ojassa, kun pyörä oli hänen rattaistaan lähtenyt; mitä kaikkia olikaan hänelle sen jälkeen tapahtunut! Samassa tunsi vieraskin tuon pienen tytön, joka oli ollut niin hyväntahtoinen ja avulias häntä kohtaan.

"Sano, miksikä itket, mia cara ", sanoi vieras; "minulle olisi hauskaa jos voisin tehdä jotakin vastapalvelusta."

Elsa kertoi nyt muutamilla yksinkertaisilla sanoilla mitä hänelle oli tapahtunut. Tumma mies kuulteli tarkkaavasti, sitte kääntyi hän pikaisesti seuraajaansa ja sanoi: " È si bella! hän on hyvin kaunis! Signore… mieleeni juolahti jotakin… juuri sen johdosta, josta äsken puhuimme. Entäs jos olisimme hänessä löytäneet Titaniamme… jonkun jonka voisimme asettaa tuon ikävän Lottan sijaan!"

"Niin, se maksaa vaivan miettiä", vastasi toinen terävästi tarkastaen Elsaa, jotta tämä tuli punaiseksi ja vaaleaksi miesten katsellessa häntä. Sitten puhelivat he hetkisen erikseen keskenänsä, jonka jälkeen tummapartainen tuli taas Elsan luo ja kysyi tahtoisiko Elsa seurata häntä, hän voisi ainakin tarjota hänelle suojaa katosalla kiitokseksi siitä palveluksesta, jonka oli häneltä saanut, hän tahtoisi sitäpaitsi ehdoittaa hänelle jotakin, jos hän myöntyisi siihen, olisi hän aikaa voittain tuleva itsenäiseen asemaan.

"Älä pelkää, mia cara ", sanoi hän, huomattuaan että Elsa oli hyvin hämmästyneen näköinen, "en tahdo vahingoittaa hiuskarvaasikaan, orpo raukka."

"Niin, sen minäkin vakuutan", sanoi toinen, "tiedän ettei kukaan ole niin lapsia lempivä, kuin Crespini, ja aina Marketan tähden, kuten hän sanoo. Ilmoittakaa minulle päätöksenne niin pian kuin voitte. Hyvästi."

Kun ei Elsa tiennyt mitään muutakaan neuvoa, ja mies näytti hänestä hyvältä ja ystävälliseltä, otti hän tarjouksen kiitollisuudella vastaan ja seurasi miestä hänen asuntoonsa.

Se oli pieni yliskamari, varustettu hyvin kohtuullisilla huonekaluilla, edessä oli pieni kammio, joka oli sopiva Elsalle makuuhuoneeksi niin kauaksi kun hän siellä oleskelisi. Vieras pani hänelle voita ja leipää, parasta mitä talossa löytyi, kuten hän sanoi. Sitte kertoi hän että hänen kanssaan kävellyt vieras herra oli eräs teaatterinjohtaja, joka matkusteli seurueneen ympäri ja oli äskettäin yhtynyt erään sirkuksen kanssa, jotta he nykyään antavat molempia, näytelmä- ja sirkusnäytäntöjä toistensa yhteydessä. Hän, Martino Crespini, näytteli Pajatson osaa; "kun minä vaan esiinnyn näyttämölle, nauravat kaikki sekä vanhat että nuoret vallan menehtyäkseen, ja kuitenkin on väliin vaikeata keksiä naurettavia temppuja, kun sydän painaa rinnassa, kuni kivi, joka tapahtuu usein, ajatellessani ihanaa kotimaatani, ja vaimoani ja lastani siellä kaukana", sanoi hän pyyhkien kyyneleen silmästään. Lisäksi kertoi hän että he olivat näytelleet erästä kappaletta, joka oli tavattoman miellyttävä, nimeltään Prinssi ja Keijuis-kuningatar, mutta Lotta, joka näytteli Titanian osaa, oli juonikas ja ilkeä ja sanoi olevansa niin kipeä ettei hän voinut enää esiintyä; mutta yleisö ei kuitenkaan ollut vähempään tyytyväinen, vaan kappaleen täytyi näyttää. Hän ehdotteli siis, että Elsa ottaisi hänen osansa näytelläkseen; hän oli paljon sievempi ja kauniimpikin kuin Lotta ja olisi varmaankin onnistuva oivallisesti.

Mutta Elsa väitti sen olevan ihan mahdottoman; eihän hänellä ollut vähintäkään käsitystä kuinka siellä piti oltaman; hän käyttäytyisi tyhmästi ja olisi vaan herra Crespinille harmiksi.

Tämä vaan ei tahtonut kuullakaan hänen kieltävää vastaustansa. Johtaja olisi kyllä pitävä murheen siitä että hän osansa oppisi; olisi kai se väliin vähän hankalaa, mutta ei hänen siltä tarvinnut pelästyä. "Olenhan minä aina sivullasi", lisäsi hän; ajatteleppa, "minä olisin luultavasti kuollut ojaan veren vuodosta, ellet sinä olisi ollut niin älykäs, nyt tahdon tehdä mitä voin. Jos käyttäydyt hyvästi saat hyvän palkan, enkä näe muuta neuvoa sinulla olevankaan."

Se olikin totta. Elsan täytyi myöntyä, ja samana päivänä vietiin hän teaatterinjohtajan luokse oppimaan rooliansa.

Nyt alkoivat lapsi raukalle uudet koetukset. Todella kyllä oli hänellä luonnostaan keveä ja hoikka vartalo, joka oli tullut vielä ketterämmäksi ja notkeammaksi hänen kiipeillessään kallioilla, joka oli ollut hänen ainoa huvituksensa yksinäisessä saaristo-elämässään, ja kauniille kasvoilleen antoivat silmänsä omituisen lumousvoiman; mutta yhtähyvin oli hänen vaikea tehdä ankaralle opettajalleen mieliksi. Hänelle, joka oli täydellinen luonnonlapsi, ei ollut huokea taipua kaikkiin niihin mutkikkaisiin asentoihin ja mielisteleviin kasvojen liikuntoihin, jotka kuuluivat hänen rooliinsa, ja sitte sai hän kokea korvapuusteja ja kovia sanoja, joista hän kokonaan peljästyi ja rupesi itkemään, mikä vaan teki asian hullummaksi, ja hän lähetettiin kotiin sillä arvolauseella, ettei hän milloinkaan kelpaisi mihinkään.

Mutta kun Elsa siten tuli niiskuttain sisään ystävänsä Crespinin luokse, osasi tämä hyvin lohduttaa häntä ja antaa hänelle uutta rohkeutta. Hän tunsi taas itsensä kokonaan iloiseksi istuessaan Crespinin vieressä ja kuullellessaan hänen innokasta kertomustaan kauniista Italiasta, hänen isäinsä kaupungista Florensista, jonne hän oli jättänyt vaimonsa ja lapsensa. "Ah, Firenze la bella!" huudahti hän, "ajatteleppa, carissimo jos kerran voisimme tavata toisemme siellä ihanan taivaan alla ruokamäntyjen varjossa. Voi, jos ei minun kauemmin tarvitsisi kuljeskella ympäri vierailla mailla ja naurattaa kansaa hullunkurisilla vehkeilläni, sydämeni ollessa pakahtumaisillaan ajatellessani rakkaitani kotona!"

Ja tämä jalomielinen mies istui valkeassa ilvehtijäpuvussaan pitkine hioineen ja avaroine housuineen ja itki niin että kasvomaali juoksi pitkin poskiaan. Nyt oli Elsan vuoro lohduttaa häntä, ja näin istuskelivat he kauan uneksuen iloisemmasta tulevaisuudesta, jolloin hän olisi koonnut niin paljon rahaa, että he yhdessä voisivat matkustaa Italiaan ja Elsa olisi tuleva Marketan ystäväksi, — kunnes huudettiin Pajatsoa. Hän pyyhki pikaisesti kyyneleensä, ja Elsa kuuli etäämpää valtaavan naurun, jolla yleisö otti hänet vastaan.

Vaikka tämä Elsalle alussa olikin hyvin ikävää, alkoivat asiat pian kuitenkin käydä paremmin; hänen hyvä tahtonsa ja luonnollinen suloutensa voitti vähittäin kaikki vaikeudet niin että itse äreä teaatterinjohtajakin herkesi häntä torumasta. Näyttelykumppaninsa olivat kokonaan ihastuneina häneen, ainakin miespuoliset, mutta naiset katselivat häntä karsain silmin, sillä he aavistivat hänessä saavansa vaarallisen kilpailijan. He tekivät hänelle monta kepposta ja kujetta, joten lie antoivat vihalle ja kateudelle vallan, jonka hänen miellyttävät kasvonsa ja soma käytöksensä oli heissä herättänyt.

Mutta hänelle itselle oli vaara suurempi kuin heille, sillä kunnianpyynnön myrkky hiipi jo hänen sydämeensä. Hän, joka oli ollut kehumisiin niin tottumaton, näki nyt monen ihailevin silmäyksin katselevan hänen jokaista liikuntoaan. Hän oppi itse tuntemaan, että hän oli kaunis, ja siinä kadotti hän suurimman suloutensa, sillä kauneudestaan tietämättömänä oleminen juuri antaa nuorelle tytölle suloisimman viehätysvoiman. Hän alkoi suurella mielihyvällä kuullella mauttomia ylistyksiä hurmaavista silmistään, ihastuttavasta käytöksestään y.m., eikä enää luullut ilman niitä voivansa elääkään. Niin oli pienestä teeskentelemättömästä olennosta tullut — eikä juuri vähänkään — teeskentelevä ja turhamielinen, varsinkin ensimäisen yleisen harjoituksen jälestä, siinä kun oli useampia henkilöitä läsnä, jotka, osaksi kehoittaakseen häntä, osaksi hurmautuneina hänen kauniista kasvoistaan ja viehättävästä käytöstavastaan, puhkesivat hurjiin mieltymyksen osoituksiin.

Esiripun laskettua kääntyi teaatterinjohtaja Crespiniin ja sanoi: "Kiitän teitä oivallisesta aatteestanne, että toimititte tytön meille, se oli oikea ihmetapaus. Saatte nähdä, että hän herättää huomenna suuren riemastuksen."

YHDEKSÄS LUKU.

Elsan ensimäinen esiintyminen.

Siinä kappaleessa, jossa Elsa oli esiintyvä, näytteli hän Titaniaa, keijuisten kuningatarta, joka tulee pilvistä elefantinluisissa vaunuissaan suurten perhosten vetämänä; jättäen ne korkeuteen liitelee hän puiden välitse maahan, jossa lumottu prinssi, paimenpojaksi puettuna, nukkuen makaa sammalvuoteella. Miten hän koskettaa häntä taikasauvallaan, mitkä merkilliset kohtalot prinssi sitte kokee, ja kuinka Titania aina osoittautuu pelastavana hengettärenä pahimmassa vaaran hetkessä, sitä emme aio tässä kertoa, vaan kääntykäämme sen sijaan vanhan teaatterihuoneen vaatetuskammioon, juuri kun siellä kaikki makaa hujan hajan suurimmassa sekasorrossa. Täällä seisoi vanha laiha kellanvaalea-ihoinen näyttelijätär koettaen nuorentaa itseään mustuttamalla silmäluomiaan ja maalaamalla poskiaan; tuolla taas nuorempi, joka oli puristanut täyteläisen vartalonsa niin piukkaan, että tuskin sai hengitetyksi; lattialla ja tuoleilla oli huiskin haiskin vaaleita perukkeja, tummia varatukan kiehkuroita, kuningaskaapuja vaalistuneesta sametista kultapaperireunuksilla; kukilla ja nauhoilla varustettuja paimenhattuja, puumiekkoja, pahvisia kypärejä liehuvine töyhtöineen, taikakeppejä, paimensauvoja, siipiä j.n.e. Yhdellä puolella makasi Pajatson valkea puku, johon kuului suuri varanenä ja huippuhattu kilisevine kulkusineen; toisella puolella näkyi Titanian maalatusta ja öljytystä läkistä tehty perhoispari, kultasilla siioilla valjastettu vaunuihin, jotka lähemmin katsottuna eivät olleetkaan elefantinluusta, vaan valkeasta pahvista, kimröökillä varjostetut. Keskellä tätä sekasortoa seisoi Elsa, salakuljettajan tytär, antaen puettaa itseään keijuiskuningattareksi. Hän puetettiin hyvin lyhyeen ja avaraan harsokankaasta tehtyyn, koruompeluksilla ja hopealehdillä kirjaeltuun hameesen; keijukaisen siivet, hienosta harsosta, kiinnitettiin olkapäihin; pienet sandaalit pantiin jalkaan trikoosukkien päälle, ja mukailluista mutta kuitenkin kiiltävistä kivistä sai hän otsakoristuksen kullankeltaisille kähäröilleen.

Näin puetettuna katseli hän mielihyvällä itseään pöydällä olevassa rikkeimessä peilissä ja loi itseensä tyytyväisen katseen ympärillään seisoviin naisiin, mutta sai vastaukseksi paljaita pistosanoja ja pilkallisia moitteita. Samassa huudettiin: "Titania!"

"He odottavat sinua", sanoi Pajatso, joka tuli äkkiä sisään tarkasti silmäillen häntä.

"No, enkö kelpaa sitte, isä Pajatso?" sanoi hän hymyillen; mutta sydämmensä sykki kuitenkin vähän tuskallisesti hänen astuessaan vaunuihin; perhoset alkoivat kömpelömäisesti liehutella siipiään ja näkymätön koneisto pani koko laitoksen liikkeesen, vaikkei juuri niin ylä-ilmaisella keveydellä, kuin hänen majesteetilleen keijuisten kuningattarelle olisi ollut sopiva.

Teaatterisalonki oli ihan täpötäynnä, sillä uuden Titanian kauneudesta oli huhu laajalle levinnyt. Ja kun Elsa ajoneuvoissaan hitaasti keikutteli pilvien seasta esiin, otettiin hän vastaan kaikuvilla käsientaputuksilla. Keveästi tervehti hän yleisöä, kuten hänelle oli opetettu, astui mahtavasti ulos vaunuistaan, laskeutuakseen muutamia salaportaita myöden, ikäänkuin ilmassa liidellen, alas näyttämölle. Seisoessaan ylimpänä portailla heilutti hän taikasauvaansa, ja melkein tietämättänsä lennähti katseensa vieraasen ihmisjoukkoon, joiden kasvot muodostivat pitkiä riviä. Silloin äkkäsi hän yht'äkkiä eräät kasvot, jotka hän tunsi. Aivan vastapäätä häntä, teaatteriparvella, istui jahtiluutnantti, joka oli hänen isänsä vanginnut! Jahtiluutnantin näkeminen herätti hänessä kaikki surulliset muistot uudestaan eloon, tuskallisesti päästi hän lyhyen huudahduksen, pikainen huimaus kohtasi hänet, jalkansa luiskahti ja hän putosi korkeasta asemastaan alas laattialle.

Kauhistuksen hälinä kävi läpi koko huoneen; "voi tyttö raukkaa, hän on kuollut!" huudettiin joka taholta.

Liikkumattomana makasi hän, otsakoristus oli singahtanut kauas pois. Irtonaiset tukkakiehkurat tuoksuivat hänen ympärillään. Vaaleana kuin ruumis makasi hän siinä kaikkine komeuksineen, koruilleen. Silmänräpäyksessä oli Pajatso hänen vieressään; ainoassaan puoleksi puettuna, roikkuvine varanenineen syöksähti hän sisään ja valitushuutoja huutaen otti hän tytön syliinsä. Samassa kiiruhti teaatterinjohtajakin esiin näyttämölle niin kiukkuisena että hän tuskin saattoi puhua.

"Viheliäinen kun nostat semmoisen metelin!" kiljui hän, tahtoen tukasta vetää tytön pois näkyvistä, mutta Pajatso esti voimakkaasti hänen julman hankkeensa, nosti tytön varovasti käsivarsilleen ja kysyi kääntyen teaatteriparvea kohden, olisiko katsojain seassa ketään lääkäriä, joka tahtoisi sääliä tyttöraukkaa ja ottaa hänet hoitaakseen, jos hän vielä eläisi.

Mutta jo ennen kun hän oli ehtinyt toivomuksensa lausuakaan, oli eräs vanhanpuoleinen, mustiin puettu herra lähtenyt paikaltaan parketilla ja kohtasi rappusilla Crespinin, joka oli juuri kantamassa hengetöntä taakkaansa asuntoonsa, yliskamariin teaatterirakennuksessa.

Tohtori seurasi jälestä. Elsa pantiin varovasti pienelle vuoteelleen. Pajatso juoksi hakemaan vettä, viinaa, etikkaa ja kaikkia mitä mieleensä muistui, sillä aikaa kun tohtori tarkasteli tytön vammoja.

"No, herra tohtori, miten on hänen laitansa?" kysäsi hän sitte tuskallisen rauhattomana.

"Käsivarsi on taittunut, hän on pahasti loukkautunut useammasta paikasta, ja on putouksesta tainnuksissa, mutta mitään hengen vaaraa en luule löytäneeni."

"Taivaan ja pyhän neitsyen olkoon kiitos!" huudahti Crespini lämpimästi.

"Onko hän tyttärenne?" kysyi tohtori; "hän näyttääkin etelämaiselta."

"Ah ei, tyttäreni ei hän toki ole, mutta hän on orpolapsi ja niin hyvä! Hän on kerran pelastanut minun henkeni; povera piccola; voi jospa minäkin voisin pelastaa hänen henkensä!"

"Jumalan avulla koetamme sen tehdä", sanoi tohtori vakaasti. Tytön ystävän ja suojelijan käydessä noutamassa määrättyjä lääkkeitä, sitoi tohtori hänen käsivartensa; sitte istuivat molemmat miehet hänen vieressään kunnes puna vähitellen taas palasi hänen huulilleen ja poskilleen, hän aukasi silmänsä ja hämmästyi huomatessaan ettei hän ollutkaan vanhassa salakuljettajakodissaan.

"Isä poloiseni", jupisi hän koottuaan ajatuksensa ja muistellessaan pelottavaa luutnanttia, joka niin eriskummallisella tavalla oli sekaantunut hänen elämän vaiheisiinsa.

Tohtori istui hänen tykönänsä kauan yli puolen yön ja lähti vasta sitten kun hän arveli kaiken vaaran toistaiseksi olevan ohitse. Aikaiseen seuraavana päivänä lupasi hän taas tulla katsomaan pientä sairastaan, joka nyt vihdoinkin sulki silmänsä ja vaipui pari tuutia kestävään levottomaan uneen.

KYMMENES LUKU.

Yliskamarissa.

Tohtori Edelstedt kävi joka päivä, tehden kaikki mitä hän saattoi, lieventääkseen Elsan tuskia. Crespini oli väsymätön huolissaan, vieläpä uhrasi oman elatuksensakin voidakseen hankkia hänelle jotakin hupaisuutta. Tohtoria liikutti syvästi tuon iäkkään miehen alttiiksiantavaisuus nuoren tytön hyväksi, ja kiitollisuus, joka ilmautui tytön sanoissa, ja hänen raukeissa katseissaan.

Mutta eräänä päivänä tullessaan ylös heidän luokseen, näki hän italialaisen kävelevän huoneessa edestakaisin levottomilla liikenteillä ja Elsan seuraavan häntä silmillään, samalla kun kasvoilleen levisi kuumeentapainen puna. Tohtorin kysymykseen, mitä oli tapahtunut, vastasi Crespini että teaatterinjohtaja oli ollut niin vihastunut ja saanut niin paljon harmia Elsan tähden, että päätti kohta jättää kaupungin ja etsiä muualla onneaan ja hänen oli täytymys seurata mukana koska hän ei muulla tavalla voinut ansaita jokapäiväistä leipäänsä.