RAHAN VALTAA

Huvinäytelmä 1:ssä näytöksessä

Kirj.

Emmi Haapanen

Helsingissä 1897, G. W. Edlund, kustantaja.

HENKILÖT:

Heiskanen, talonisäntä. Liina, hänen tyttärensä. Eerikki, Heiskasen veli. Antti, Heiskasen entinen renki. Aatami Ahola, nuori talon isäntä Toivola, puhemies. Anna-Maija, kylän eukko.

(Iso tupa. Vasemmalla ja oikealla ovi. Peränurkassa pöytä, kaappi, perällä penkki ja pari tuolia. Ovi vasempaan auki).

LIINA (ommellen pöydän luona selin oveen, laulaa):

"Länteen lähti mun kultani, Meni kauvas pois. Ken nyt kuulevi ääneni? Tuulonen jos tois Koti-rantahan rakkaani, Suloisen ystäväni, Suuri surun huojennus Se oisi rinnalleni".

ANNA-MAIJA (Tulee vasemmalta, seisahtuu ovella, puhuu itsekseen). Aina yhtä surullinen on Liina. Tuo Antti on hänellä vielä mielessä! Mikä uppiniskaisuus! Muistella nyt ijän kaiken moista renkinahjusta, vaikka isäkin on sen pois ajanut. Jos olisin Liinan siassa, en olisikaan noin itsepäinen. Ja merenpohjassa se lieneekin jo koko kapine. Ei, mutta nyt asiaan. (Yskähtää hiljaan).

LIINA (on pannut kädet silmillensä, istuu ajatuksiinsa vaipuneena eikä kuule vieraan tuloa).

ANNA-MAIJA. Eipäs näet kuule ollenkaan, niin on ajatuksissansa. Aholan Aatami lupasi minulle tynnyrin ohria ja lampaan puolikkaan joulupaistiksi, jos saisin Liinan hänelle hieman lempeämmäksi. — Illalla hän aikoo sitten tulla kosimaan, oikein puhemiehen kanssa, jos saan vähän niinkuin lupia, hi, hii.

LIINA (hyräilee surullisena eikä kuule).

ANNA-MAIJA. Voi kuinka surullista nuottia tuo nyt hyräileekin. Niin, niin Aholan-Aatamille ovat tytöt vähän yrmeänlaisia, kun hän on tuommoinen tyhmänsekainen, mutta rahaa sillä on ja se, se paras lienee. Mutta Anna-Maija oleppas nyt sukkela! Hieman vahvistusta ensin! (Kaivaa nuuskarasian poveltaan ja nuuskaa). Tsiu! Tsiu!

LIINA. (Säpsähtää ja kääntyy). Ka, Anna-Maija!

ANNA-MAIJA. Hyvää päivää Liina!

LIINA. Hyvää päivää! Istukaa!

ANNA-MAIJA. Kiitos, kiitos! (Istuu). No kapioitakos se Liina nyt ompelee?

LIINA. Kelleppä minä semmoisia ompelisin?

ANNA-MAIJA. (Nuuskaa). Itsellesi tietysti, itsellesi.

LIINA. Mitä se Anna-Maija joutavia löpisee! Ensinhän sen sulhasenkin täytyy hankkia ja sitte vasta kapiot.

ANNA-MAIJA. Sulhasen noin sievä tyttö kyllä saa, milloin vain halua, saa vaikka viisi joka sormelle!

LIINA. Kylläpä se Anna-Maija nyt on antelias.

ANNA-MAIJA. Olen kyllä sinun moisillesi tytöille. (Nuuskaa ja tarjoaa Liinalle).

LIINA. Kiitos! Minä en nuuskaa.

ANNA-MAIJA. (Sivulle). Oho, miten hieno! (Liinalle). — Mutta tuo Aholan nuori isäntä on vasta höyli mies ja rikas, ihan äärettömän rikas. Tsiu! Voi miten armottoman suuria sikojakin sillä on, ja lampaita on navetta täynnä. Kävin tänä aamuna siellä, ja kovin oli isäntä höyli. Näytteli talonsa yltä ja päältä ja veipä vielä kamariinkin ja (söpöttää) tarjosi minulle lasillisen oikeata selvää kumina viinaa. (Huutaa). Niin, niin, kyllä siellä on komeaa! Kelpaa sinne kyllä emännänkin tulla.

LIINA. Aha, Anna-Maija kävi kai talon katsojaisilla, mihin paikkaan rukin asettaisi.

ANNA-MAIJA. Älähän leikkiä laskettele.

LIINA. No, eihän se niin ihmeellistä olisi, onhan teillä tytär.

ANNA-MAIJA. Eihän ne semmoiset metsäläisiä. Rikasta rikas hakee.

LIINA. Niinpä kyllä; mutta eipä se Aatami oikein kuulu rikkaissa onnistuvan.

ANNA-MAIJA. Lieneeköhän tuo vielä toden perään kosioinutkaan, ennenkun nyt vasta.

LIINA. Nyt vasta! Joko Aatami on taas heittänyt verkkonsa apajalle?

ANNA-MAIJA. Koht'sillään, koht'sillään. Varo vain itseäsi Liina. Hi, hi, hi, hii!

LIINA. Sen kyllä teen!

ANNA-MAIJA. Kohta se Aatami tulee tänne puhemiehen kanssa sinua "tervehtimään."

LIINA. Rukkaset on jo valmiina.

ANNA-MAIJA. Ettäkö rukkaset?

LIINA. Niin, ja paksut.

ANNA-MAIJA. Ajattelepas nyt semmoinen talo ja semmoinen tavara, ei niitä niin pidä luotaan työntää. Ei Aholassa emännän vain nälkää tarvitse nähdä, ei ainakaan. Rahaa on kuin muutakin paperia. Ja kovin on isäntä höyli tämmöisiä köyhiäkin kohtaan. Aivan kuin sinä Liina. Kyllä teistä tulisi komea pariskunta.

LIINA. Mutta tehän sen Aatamin puhemies lienettekin, vai miten?

ANNA-MAIJA. Sinun parastasi minä vain valvon, sinun parastasi Liina!

LIINA. (Ivallisesti). Kiitoksia! Kyllä jo riittää täksi kertaa.

ANTTI. (Oven luona). (Itsekseen). Ah, siis taas näen hänet elämäni ilon, onneni. Miten hän on kaunistunut! (Ääneen, lähestyen Liinaa). Liina!

LIINA (kääntyen). Antti! (Syleilevät).

ANNA-MAIJA. Hi, hi, hii! kylläpä ollaan rakkaita!

ANTTI (Anna-Maijalle vihaisesti). Mikä teitä naurattaa?

ANNA-MAIJA. Sanoin vain, että kylläpä ollaan rakkaita! Hi, hi, hii!

ANTTI. Anna-Maijahan se onkin. En tahtonut tunteakaan, kun olette tulleet niin nuuskan väriseksi. Näyttäkääpä, onko teidän nuuskataulikkanne vielä yhtä paksu, kuin ennenkin?

ANNA-MAIJA. (Itsekseen). Hän se on, ihan ilmi elävänä, ei siis valaskalakaan ole häntä niellyt! Nyt menetän sekä ohrat että lampaan puolikkaan. Jotakin on tässä tehtävä. Tuo maankiertäjä on saatava täältä pois. (Ääneen uhaten Anttia kädellään). Mene joutuun matkaasi, tahi haen Heiskasen tänne.

ANTTI. Hakekaa, jos haluatte.

ANNA-MAIJA. Noinko se Liinakin isänsä käskyjä noudattaa?

LIINA. Ah isäni! Mitä hän on sanova? (Peittää silmät käsillään ja peräytyy).

ANNA-MAIJA. Hi, hi, hi, Hii!

ANTTI. Olkaa hihittämättä, ja astukaa oitis ulos, tahi minä näytän, mistä on viisi poikki.

ANNA-MAIJA (ilkeästi). No, no, kyllä menen, mutta taidatpa pian itse kömpiä samasta aukosta. (Menee vasemmalle).

ANTTI. (Lähestyy Liinaa). Itketkö Liina?

LIINA. Oi Antti! Mene pois, mene, mene, ett'ei isä näe sinua ja toista kertaa aja pois. Anna-Maija varmaan kertoo hänelle.

ANTTI. Poisko! Ehei! Vastahan juuri taas olen tavannut sinut sydänkäpyni, niin nytkö sinut jättäisin? Ei! kaukana valtamerellä myrskyjen ulvotessa, ja aaltojen pauhatessa, olen uneksinut tästä hetkestä. Kun vieraiden maiden ihanat näköalat eteeni aukesivat ja mitä viehättävintä nautintoa tarjosivat, en voinut niistä iloita, sillä sydämmeni oli kaukana Pohjolassa, luona ihanan impeni, luona sydämmeni valitun. Niin Liina! Kiusauksen hetkinä olet ollut pelastava enkelini.

LIINA (itkee yhä).

ANTTI. Oi Liina! Miksi itket? Miksi vetäydyt pois? Etkö rakastakaan enää minua? Oi minä aavistan: poissa ollessani on joku toinen voittanut rakkautesi! Niinkö?

ANNA-MAIJA. (Kurkistaa avoimesta ovesta). Se on sulle parahaksi! Hi, hi, hii!

ANTTI. (Menee Liinan luo ja kysyy kiivaasti). Liina! Sano! Onko se tosi! Etkö rakasta enää minua? Onko joku toinen voittanut sydämmesi?

LIINA. Antti, sinua rakastan ja yksin sinua! Kellekään muulle en koskaan mene, mutta isäni siunauksetta en tahdo mennä naimisiin.

ANTTI (iloisesti). Sekö siis vain onkin esteenä! Isäsi siunaa liittoamme, usko se!

LIINA. Siunaa! Ei Antti. Tiedäthän, ett'ei isäni koskaan huoli köyhästä vävystä.

ANTTI. Mutta jos — — — (askelia kuuluu).

LIINA. Isä tulee! Piiloudu pian! Pian, pian, pian!

(Antti kätkeytyy pöydän alle ja Liina istuu ompelemaan).

HEISKANEN (oikealta). Täällähän sinä olet Liina. Missä olet ollut?

LIINA. Olen täällä jo hyvän aikaa ommellut.

HEISKANEN. (Tarkastaa Liinaa). Mikä sinua vaivaa, kun olet noin kummallisen näköinen?

LIINA. Peljästyin vain hieman. (Itsekseen). Hän ei tiedä mitään Antin tulosta.

HEISKANEN (iloissaan). Kuuleppas Liina! Laitapa nyt itsesi hyvään kuntoon, illalla saadaan vieraita.

LIINA. Keitä sitten?

HEISKANEN. Hei! sulhasia Liina, sulhasia.

LIINA. Sulhasia! Tiedäthän isä, ett'en pidä semmoisesta leikistä.

HEISKANEN. Leikistäkö? Tosi se on, että Aholan Aatami tulee sinua tänä iltana kosioimaan.

LIINA. Siis totta! Joko tänä iltana?

HEISKANEN. Niin juuri, ja luulenpa, että hän on kyllä hyvä sulhanen sinulle.

LIINA. Hänestä, isä kultani, en milloinkaan huoli.

HEISKANEN. (Kiivaasti). Vai niin! Luuletkos sinulle kahdenkymmenen-tuhannen poikia joka ilta tarjottavan! Vai et huoli! Miksipä et?

LIINA. Ensiksikin on hän niin hirveän tyhmä, ja toiseksi minä en rakasta Aatamia.

HEISKANEN. Tyhmä, vai tyhmä! Eihän sillä pelkällä viisaudella elä, mutta rahalla elää, ja sitä on Aatamilla, ja sille minä arvoa panen. Ja sinullakin Liina luulisin jo olevan siksi paljon ymmärrystä, että olet minun kanssani tässä asiassa samaa mieltä, ja sitä paitse olethan jo niin vanhakin, että on jo aika mennä naimisiin. Pois siis kerrassaan kaikki oikut ja estelyt! Minä olen vahvasti päättänyt hyväksyä Aholan Aatamin tarjouksen, laita siis vain itsesi illaksi kuntoon. (Poistuu).

ANTTI (laulaa pöydän alla).

"Saahan sen linnun lentävän, Kun sukkelasti pyytää, Mut' oman kultani saamises, On sangen monta syytä."

LIINA. Antti, miten voit olla noin iloinen, vaikka kuulit isäni puheen ja myös tiedät hänen pitävän sanansa?

ANTTI. (Tulee pöydän alta). Niin Liina, on niin hauska esiintyä, kun on näin mahtava kilpakosia.

LIINA. Minä en ymmärrä sinua Antti! Selitä puheesi.

ANTTI. Kyllä ystäväni, jos käyt tänne viereeni istumaan. (Istuvat penkille). — Kun isäsi tuonna iltana, kolme vuotta sitten, ajoi minut pois täältä sinun luotasi, läksin merille. — Päätin ijäksi jättää isänmaani, vaan sittemmin, kun hirveä ikävä alkoi mieltäni kaivaa ja sinun kuvasi ei hetkeksikään mielestäni haihtunut, päätin ruveta kokoamaan rahaa, rahaa, jonka tiesin avaavan minulle tien sinun luoksesi. Mikä mielettömyys! Kun olin kaksi vuotta ahkerasti työskennellyt ja säästänyt, sen vasta siksi huomasin. Kun tarkastelin nimittäin säästöjäni, huomasin ne varsin vähäisiksi. Mieleni masentui. Vaikka puolen ikääni tekisin yötä päivää työtä, en sittenkään saisi kokoon niitä tuhansia, joita isäsi vävypojaltaan vaatii. — Ajattelin: kun kohtalo kerran on noin kovakourainen, niin miksi sitä vastustan? Murskaksi siis kaikki tuulen tupani! Minä koetan nauttia toisten merimiesten tavalla. Olimme New-Yorkin satamassa, kun nämät ilkeät tuumat mielessäni kehittyivät. Astuin maalle muutamain matruusien kanssa ja aijoin seurata heitä johonkin juomapaikkaan, mutta silloin, kiitos Luojan, tapasin setäsi, tuon kunnon Eerikki setäsi, joka on minun kummini.

LIINA. Tapasit setäni? Kerro miten hän jaksaa.

ANTTI. Sen saat kohta kuulla häneltä itseltään; sen vain sanon, että hän herätti minussa taas elämisen halua ja kohtaloon luottamusta.

LIINA. Tuleeko setä tänne?

ANTTI. Hän on myynyt avarat maatilansa Amerikassa ja asettuu taas Suomeen. Me matkustimme yhdessä.

LIINA. Mutta miten hän sai sinun luopumaan noista ilkeistä tuumistasi?

ANTTI. Hän lupasi ruveta puhemiehekseni täällä.

LIINA. Se ei paljo auta.

ANTTI. Mutta hän lupasi sinulle häälahjaksi 25,000 markkaa.

LIINA. Ei sekään auta.

ANTTI. Mutta tuohon lupaukseen liittyy ehto.

LIINA. Minkälainen ehto?

ANTTI. Että sinun täytyy saada valita oman mielesi mukainen mies.

LIINA. Ah, nyt alan ymmärtää. Setäni siis antaa nuot rahat, jos saan semmoisen miehen, jota rakastan, mutta jos minua pakotetaan ottamaan joku muu, niin sitte ei?

ANTTI. Niin juuri ja nyt varmaan käsität, miksi olen näin iloinen?

LIINA. Täydellisesti. Oi, miten onnellinen nyt olen. Isähän on sinusta muuten aina pitänyt. Köyhyytesi vain on ollut liittomme esteenä, mutta nythän sinunkin mukanasi seuraa rahaa, tuota rahaa, jota inhoan sydämmeni pohjasta.

ANTTI. Ja kumminkin on rahalla valta määrätä ihmiskohtaloja.

LIINA. Se ei kumminkaan meitä enää eroita —

ANTTI. — — ei vaan yhdistää. Pian tulee setäsi ja sitte asiat selvitetään ja —

LIINA. (Nauraen) — ja Aholan Aatami tulee myös —

ANTTI. — rukkasia saamaan —

LIINA. — entisten lisäksi! (nauravat ja pyörähyttävät ympäri).

ANTTI. Mutta olenpa väsynyt, kuin tallukka.

LIINA. Seuraa minua, niin hankin sinulle jotain virvoitusta. (Menevät oikealle).

ANNA-MAIJA. (Vasemmalta). Ai, ai, ai, kun ihan jalat tahtovat katketa. Vihdoin viimeinkin menivät. Nyt riennän Heiskaselle kertomaan, mitä olen nähnyt ja kuullut, ehkäpä voin imelä pelastaa ohrat ja lampaan puolikkaan, kultakin juuri tuohon parahiksi, kun köyhällä ihmisellä on pienen ansion tilaisuus. (Nuuskaa ja aivastaa). Köyhän täytyy kärsiä. Kuulinpa toki mitä puhuivat. Vai setä Eerikki rupeaa puhemieheksi. Mutta luulenpa, että Heiskanen näyttää tuolle merisankarille, mistä on "viisi poikki," ennenkun setäkulta on ehtinyt tänne. Hi, hi, hii! Se onkin sille parahiksi! Kukas käskee tulla häiritsemään köyhää leskiparkaa, juuri kun hän rehellisellä tavalla tienaa jokapäiväistä leipäänsä. (Tarttuu kiinni oikean puoliseen oveen ja aikoo avata, mutta laskee äkkiä irti). Ei — nytpä muistan jotakin! Aholan Aatami lupasi antaa ohrat heti, kun vain olen käynyt häntä Liinalle kiittämässä ja lampaan puolikkaan vasta jouluksi, jos nimittäin saa Liinan. Nuo ohrat olen siis jo rehellisesti ansainnut ja riennämpä kuin tuulessa niitä noutamaan ennenkuin tieto Antin palauksesta kiertää Aatamin tietoon. Heiskaselta en kumminkaan mitään saisi, vaikka sille Antin tulon kertoisinkin, ja kuka tietää, vaikka tuo setä herrakin jo olisi tullut. (Poistuu vasemmalle).

LIINA. (Koristettuna, tulee oikealta riepu kädessä, pyyhkii pölyjä). — Täytyypä täällä vähän järjestellä, siksi kun vieraita tulee. Nyt taas voin olla iloinen. Mutta, jos ei isä sentään myönny Anttiin ja luovu tuosta Aatamista? Voi! Sepä olisi kauheata! Ei, hän ei voi niin tehdä. Hän ei voi hyljätä Eerikki-sedän lahjaa. (Laulaa):

"Kalliolle vainiolle, Rakennan minä majani, Sinne otan oman kullan Asumaan mun kanssani."

HEISKANEN. (Oikealta). Kas niin tyttöseni, arvasinhan, että ihastut. Tuolla jo näkyy Aatamikin tulevan tien mutkassa. Vain vilaukselta näin hänen juoksiaansa. Hm, hm, eipä sitä joka tytölle semmoista onnea tarjota, kuin sinulle tänään. Talo kuin linna ja mies — hm — eihän siinäkään vikaa ole. Tyhmiähän me kaikki olemme, tyhmiä ja taitamattomia. Ja rakastamaan häntä kyllä opit. Kyllä lempi perästä tulee.

LIINA. Mutta jos sattuisi tulemaan vielä toinenkin kosia?

HEISKANEN. Jopahan tuli? Mitä joutuvia, eihän niitä semmoisia niin vain kuin pussista tipahtele.

LIINA. Niinkö luulette? (Kulkusten ääni kuuluu).

HEISKANEN. Aha, — jo tulivat. Menen heitä vastaan. (Ovella mennessään). Ole nyt vain iloinen ja ystävällinen.

LIINA. Kyllä! Kyllä isä. (Yksinään). Iloinenpa todellakin olen, sillä tiedänhän Antin olevan lähellä. Hyvä Eerikkisetä on myöskin lähellä, ja hän varmaan saa isäni taipumaan meidän liittoomme; kun hän nyt vain pian tulisi. (Heiskanen, Aatami ja Toivola tulevat. Toivola ja Aatami kättelevät Liinaa).

HEISKANEN. Painakaa puuta.

TOIVOLA. Kiitos, kiitos!

AATAMI. Kiitos, kiitos!

HEISKANEN, (Tarjoaa tupakkaa. Toivola ja Aatami täyttävät piippunsa. Polttavat). Tervetulleita, tervetulleita siis olkaa! Jo teitä ennemminkin odotimme.

AATAMI. Tuota, kun ei tuo Toivola ollut kotona ja piti sitä odottaa.

TOIVOLA (pöyhkeästi). Se on jo vanhastaan tietty, etteivät puhemiehet jouda kotona olemaan.

HEISKANEN. Tietysti, semmoiset miehet kuin Toivola!

TOIVOLA. Kolmessa paikassa olen jo tälläkin viikolla puhemiehenä ollut ja kahdessa ovat asiat jo ihkasten valmiit.

HEISKANEN. No, johan niitä paitoja karttuu vallan liikoja ha, ha, ha/ haa!

TOIVOLA. Kyllä ne kulumassa joutuu. Kaksi on nytkin päälläni he, he, hee! (Liina nousee ja aikoo mennä). Liina, Liina älähän nyt pois mene, kun tuleva sulhasesikin tässä istuu.

LIINA (katselee Aatamia ja Toivolaa). Onhan teitä siinä kaksikin.

HEISKANEN (vakavasti). No, no Liina! Älä hulluttele!

TOIVOLA. Ei haittaa, leikki aina siansa pitää. — Mutta, kuten isäsi on jo varmaan sinulle kertonut Liina, on tämä Aatami Ahola tullut sinua nyt emännäksensä pyytämään, Siis lyhyesti sanoen hänen aikomuksensa on käydä sinun kanssasi kristilliseen avioliittoon. Eikö niin Aatami?

AATAMI. Se on vakava aikomukseni.

TOIVOLA (napittaa takkinsa). Ja kuten tiedät on Aatami rikas poika.

AATAMI. Niin, niin rikas olen. Navetta on täynnä lehmiä, on kaksi hirmuista sikaa ja, — ja, —

TOIVOLA. (Keskeyttäen Aatamin) — ja kuten sanoin on Aatami rikas poika.

AATAMI. Rikas olen ja — ja — —

TOIVOLA. (Ei ole kuulevinaan vaan jatkaa): Ja en minä köyhiä tarjoaisikaan, sillä tiedän, ettei Heiskalan ainoaa tytärtä semmoiselle annettaisikaan. Kysyn siis sinulta Liina Mikontytär Heiskanen, tahdotko ottaa tämän Aatami Aholan mieheksesi?

LIINA. Varjelkoon! (Menee).

TOIVOLA. Mitä se sanoi?

AATAMI. Mitä se sanoi?

HEISKANEN. Kaikessa tapauksessa on asia jo päätetty. Liinasta ja Aatamista tulee siis pari.

AATAMI. (Toivolalle). Myötäjäiset.

TOIVOLA. (Aatamille). Nyt tullaan niihin. (Heiskaselle). Asian yksi osa on siis kai suoritettu, mutta miten on myötäjäisten laita?

HEISKANEN. Miten paljo sillä Aatamilla sitten on omaisuutta?

TOIVOLA. No kyllä sitä on, koko suuri Aholan talo kiluinensa, kaluinensa. 20,000 siitä hiljakkoin puhdasta rahaa maksoi.

HEISKANEN, Sepä hyvä; sittenpähän jaksaa köyhemmänkin emännän elättää. Ei se meidän Liina saakkaan kun 5,000 nyt aluksi.

AATAMI. Mutta leikkiähän se isäntä nyt laskee. Saa kai se Liina nyt ainakin 10,000?

HEISKANEN. No jos nyt niin tiukalle ottaa, niin olkoon menneeksi kahdeksan tuhatta.

AATAMI. Antakaa vain täyteen 10,000.

HEISKANEN, (Ihmetellen). Rahan haussako se Aatami onkin ja minä luulin sen emäntää hakevan.

TOIVOLA. Kyllä se emäntää hakee, mutta — —

AATAMI. (Tyhmänä). — kyllä rahakin on poikaa.

(Eerikki tulee vasemmalta. Muut katselevat häntä).

EERIKKI. (Itsekseen). Täällä siis taas olen lapsuuteni kodissa, jossa paitaressuna pahaisna, piimäsuuna kuuntelin kotikäkeä. (Lähestyy Heiskasta). Ja sinä Mikko veljeni, tunnetko minua?

HEISKANEN. Eerikki veljeni! Sinä täällä!

EERIKKI. Niin, täällä olen ja täällä pysyn kuolemaani saakka, (Syleilevät).

HEISKANEN. Mikä riemu, mikä ääretön riemu! Istumaan käyös.

EERIKKI. (Tarkastaa vieraita). Keitäs nämät?

TOIVOLA. Minä olen Toivolan Aatu (kättelevät).

EERIKKI. Vai Aatu! No paljo olet sinäkin muuttunut. Vuosia onkin vierinyt, kun viimein tavattiin.

HEISKANEN. Onkos siitä pitkä aika kun viimein kävit Suomessa?

EERIKKI. Noin kymmenen vuotta, mutta silloin en tavannut Aatua.

HEISKANEN. Ja tämä toinen tässä on Aholan nuori isäntä.

EERIKKI. Vai niin. (Kättelee Aatamia).

HEISKANEN. Tässä on vähän niinkuin kihlajaisia tulossa. Tervetullut siis ole juhlaamme. (Istuvat).

EERIKKI. Vai niin! Minä käsitän. Tämä Ahola on kosia ja Aatu puhemies?

HEISKANEN. Niin on asia.

EERIKKI. Mutta, missä on morsian?

HEISKANEN. Entäs Liina tyttäreni? Muistatko häntä vielä? On se nyt pitkä tyttö jo. (Huutaa ovelta): Liina, Liina, tule joutuun, Eerikki setäsi on täällä.

LIINA. Terve tuloa setäkulta! (Syleilevät).

EERIKKI. (Hiljaa Liinalle). Ole rauhassa. Antti kertoi mulle kaikki, (Ääneen). Oletpa kasvanut pulskaksi tytöksi.

LIINA. Olen iloinen setä, että tulit.

EERIKKI. Kuulin täällä isältäsi, että sinulla on jo sulhanenkin.

HEISKANEN. Niin on ja rikas.

EERIKKI. Sekös on pääasia, se rikkaus, veli hyvä.

HEISKANEN. Sillähän sitä saa sitten muutakin, mitä vain haluaa.

EERIKKI. Saahan sillä yhtä ja toista, mutt'ei todellista onnea.

HEISKANEN. Vai niin veliseni. Oletpa vielä sama haaveilija, kuin nuorenakin.

EERIKKI. Ei minulla ole ollut mitään syytä muuttaa mielipiteitäni.

HEISKANEN. Mutta ethän toki saattane kieltää rahalla olevan suuren vallan maailmassa. Jolla on rahaa, sillä on arvoa.

EERIKKI. Enpä toki veliseni. Visseissä olosuhteissa voi se onneakin luoda, ja että uskot minun todella olevan sitä mieltä, lupaan täten Liinalle 25,000 markkaa häälahjaksi, kumminkin vain yhdellä ehdolla.

AATAMI. (Itsekseen). 25,000. Hih, hei! 25,000! (Toivolalle). Kuulitko! 25,000 ja 8,000, paljoko ne tekevät yhteensä?

TOIVOLA (laskee sormillansa, Aatamille). Ensiksikin 20 tuhatta, sitten 5 ja 8 on niin paljon kun kokonaista: 33,000.

AATAMI. (Hypähtelee iloissaan). 33,000! Se on jotakin se! Hih, hei! 33,000! Olenpa onnenpoika! Hih, hei! (Heiskaselle ojentaen kätensä). Kaupat ovat siis valmiit.

EERIKKI. (Rientää väliin). Odotappa vähän nuorimies, minä en ole sanonut vielä ehtoani. Nuo rahat ovat Liinan ainoastaan sillä ehdolla, että hän saa itse valita miehensä.

TOIVOLA. Itse valita, tiettyä se! Ja Aatamiin hän suostuu! (Aatami nauraa tyhmästi. Pöyhkeillen tepastelee, katsellen Liinaa).

HEISKANEN. Itsekö valita!

EERIKKI. Niin, niin veliseni! Olen yhä vielä sitä mieltä, ettei pelkkä raha voi tosi onnea eikä siis avio-onneakaan perustaa. Rakkauden tulee olla sen perusteena.

HEISKANEN. Rakkauden?

EERIKKI. Aivan niin veliseni.

HEISKANEN. No Liina, ole Aatamiin tyytyväinen.

LIINA. Olenhan jo sanonut isä, etten hänestä huoli.

HEISKANEN. Et huoli! Kuka se sitten on, joka kelpaa?

LIINA. Antti.

HEISKANEN. Antti!

LIINA. Niin isä.

HEISKANEN. Uskallatko sanoa tuon minun kuulteni?

EERIKKI. Asia on nyt niin, että ainoastaan sillä ehdolla annan tuon lupaamani summan, että Liina saa Antin. Ellet siihen suostu niin heti paikalla jätän taas tämän isäni kodin ja sen ovea en enää milloinkaan avaa. Minusta et saa koskaan enää mitään kuulla. Liina saa myös, jos tahtoo, minua tyttärenä seurata.

HEISKANEN, Se on kovaa puhetta Eerikki.

EERIKKI. Onpa kyllä veliseni, mutta mies, joka siihen määrään antaa kurjan ahneuden ja rahan himon itsensä sokaista, että on valmis pakottamaan tytärtänsä vaimoksi ensimmäiselle, jolle sokea sattuma on tuota rikkautta työntänyt, ei parempaa ansaitse.

HEISKANEN. (Masentuneena). Ja sinäkin Liina jätät minut?

LIINA. En isä. Minä jään luoksesi, ellet pakota minua Aatamin vaimoksi.

HEISKANEN. No tuo Anttiko sitten on ainoa, joka on löytänyt armon sinun edessäsi?

LIINA. Niin isä. Hän taikka ei ketään.

HEISKANEN. Mutta pelkäänpä, että saat koko lailla nähdä vaivaa, ennenkun löydät tuon sydän-käpysesi. Kuuluu olevan vallan toisessa maan osassa.

LIINA. Hän on lähempänä, kun luuletkaan.

HEISKANEN. Mitä? Onko hän palannut?

EERIKKI. Yhdessä minun kanssani.

HEISKANEN. Ja onko hän uskaltanut tulla tänne sinun luoksesi Liina?

EERIKKI. Yhdessä tulimme ja yhdessä taas poistumme, ja saanpa hänestä kelpo pojan. (Ottaa takkinsa ja aikoo mennä). Hyvästi Mikko veljeni, meillä ei ole kai enää mitään tekemistä keskenämme.

HEISKANEN. Ja aijotko todellakin jättää meidät?

EERIKKI. Johan sen sanoin, ja sanani pidän.

HEISKANEN. Ja nytkö jo lähdet?

EERIKKI. Eipä asia taida viivytyksestäkään parantua.

HEISKANEN. (Liikutettuna). Jää luoksemme Eerikki veljeni, sillä kovimpa kolkolta tuntuu, jos noin lähdet. Minä — minä — suostun, sillä eihän Antti nyt enää olekkaan köyhä.

LIINA. Isä, sinä siis suostut? Saanko kutsua Antin tänne? (Huutaa sivuhuoneesen): Antti, isä kutsuu!

ANTTI (tulee oikealta). Tässä olen Liina. (Ottaa Liinaa kädestä).

HEISKANEN. Ottakaa toisenne, lapset! Me ihmiset emme näemmä voi itse kohtaloitamme määritellä.

EERIKKI. (Kätellen). Olkaa onnelliset koko elämänne.

ANNA-MAIJA. (Tulee vasemmalta). Kuulkapas Heiskanen, saanko minä tynnyrin ohria teidän myllyssä jauhoiksi?

HEISKANEN. Vaikka kaksi.

(Aatami ja Toivola ovat seisoneet sivulla kuunnellen ja nyt poistuvat).

AATAMI. (Mennessään vihaisesti). Siis petetty ja 33,000 menetetty! Voih! (Tuppaa mennessään Anna-Maijaa). Meiltäkö sait ohria?

ANNA-MAIJA. Niin sain. (Niaa). Paljon kiitosta!

(Esirippu alas).