VELHOVUORELLA

YKSINÄYTÖKSINEN LAULUNSEKAINEN IDYLLI

Kirjoittanut Erik Bögh

Suomentanut Niilo Sala

Ensimmäisen kerran julkaissut U. W. Telén 1898. Digitalisoitu vuoden 1914 toisesta, kielellisesti uudistetusta painoksesta.

HENKILÖT:

MATTI. RIITTA, hänen tyttärensä. YRJÖ } HANNU } talonpoikaiskansaa. LIISA } KAARINA } AKSEL, parooni } KAARLO, maalari } matkustavaisia. KUSTAA, tilanhaltija } Taalalaismiehiä ja naisia.

Tapaus Taalainmaakunnassa.

Kaikki kappaleessa tarvittavat nuotit lauluihin ja tansseihin pianosäestyksen kanssa ovat 13 markalla saatavissa Savolan kirjakaupassa Kuopiossa.

Näyttämö kuvaa vuoriseutua. Perä-alalla näyttämön poikitse vuorirotko, Oikealla ränstyneen vesimyllyn katto; sen takana kulkee rotkon ylitse vuoritie porraspuineen. Molemmin puolin kalliota ja kuusimetsää.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

Taalalaispoikia ja tyttöjä (piiritanssissa).

LIISA ( tanssii piirin keskellä erään taalalaispojan kanssa ). HANNU ( piirissä toisten joukossa ).

*Laulu N:o 1.*

TANSSIKÖÖRI.

Nyt poika murheensa unhotti kai, Kun sulon kultansa kohdata sai. Morsiamen sievän kunniaks' Metsäkin on käynyt vihannaks' Vanhat ja nuoret Pois, pois nyt surut sekä huolet! Tanssi ja laulu Vaan soikohon ja riemun pauhu.

( Poika, joka on tanssinut Liisan kanssa, poistuu piiristä, joka vähitellen vetäytyy vastakkaiselle puolelle näyttämöä ).

LIISA.

Mä metsät etsin ja kentät kuljin Ja kaihon rintaani koito suljin, Ma kuljin kauas ja etsin vain Ja vuotin armasta kultoain.

POJAT.

( tanssivat piirissä Liisan ympärillä ).

Oi kuullos immyt, sä armahainen, Täss' on sun sulhosi kaunokainen, Hän sua laulain nyt tervehtää Ja morsiusseppele sulle jää.

( Liisa valitsee poikain joukosta Hannun ja tanssia pitkitetään niinkuin ennenkin ).

KÖÖRI.

Nyt neito murheensa unhotti kai, Kun kultans' armahan kohdata sai. Sulhasen kaunihin kunniaks Metsäkin käynyt on vihannaks Vanhat ja nuoret Pois, pois nyt surut sekä huolet! Tanssi ja laulu Vain soikohon ja riemun pauhu.

HANNU ( poistuu piiristä, tanssi taukoaa ). Kas niin, riittää kerraksi. Tämä piiritanssi käy ajan pitkään niin väsyttävän ikäväksi.

LIISA. Kyllä kai, Viulu-Hannu! Sinusta lie jo hyväkin aika lopettaa tanssi ja saahan se jo loppuakin, sillä olethan ollut ikävissäsi koko ilkkosen illan.

HANNU. Minäkö?

LIISA. Niinpä niinkin, Hannu parka, minä tiedän kyllä, ettei kultakanasi ole täällä, ja eihän silloin voi mikään hauskuttaa.

HANNU. Ketä tarkoitat?

LIISA. Vielä kysytkin! Minä näetkös olen pitänyt sinua silmällä ja tiedän kyllä, mitä kaikki muutkin tietävät. Kuules, sanonko kultasi nimen?

HANNU. No annas kuulla!

LIISA. Alkukirjain on R.

HANNU. Entäs sitten?

LIISA. Toinen on i.

HANNU. Rii… eihän siitä synny sen enempää.

LIISA. Vai ei!….. Riitta …. kuulitkos: Riitta! Riitta! Vaan siitä ei kai sittenkään synny sen enempää.

HANNU ( iloisesti ). Ah, lakkaa jo Liisa!

LIISA. Kas, sattuipas paikalleen! Tulit heti iloiseksi, kun kuulit hänen nimensä. — Se on oikein se. Mutta kuitenkin tahtoisin varoittaa sinua rakastamaan vähän varovaisemmin, eikä niin tulen palavasti. Tottahan muistanet vielä, kuinka viimeksi soittelit tanssiaisissa kotikylässä ja kuinka kokonaan kadotit ymmärryksesi, kun Riitta ilmestyi. Silloin et enää kuullut etkä nähnyt, vaan soittelit niin hurjasti, että kaikki luulivat itse Ahdin käyrää pitelevän.

HANNU. Liisa, älä hiisku sanaakaan Ahdista! Muista toki, että koski pauhaa tuolla ihan lähellä ja että Ahti on siellä usvavaipan alla eikä salli itseänsä pilkattavan, ei varsinkaan nyt, kun on Juhannusaatto ja vielä torstaiilta. Ja ajatteles, että me seisomme ( katsoo ympärilleen ) keskellä Velhovuorta!

LIISA. Niin, sinä olet oikeassa, Hannu. Mutta jos minä antaisin Ahdin itseäni säikyttää, niin voisinpa helposti unhottaa erään toisen asian, joka minun oli sinulle sanottava, Hannu rukka; minä voisin jälleen sinut peloittaa, jos vaan tahtoisin.

HANNU. Ei, Liisa, sitä sinä et voisi.

LIISA. No, saadaanpas nähdä, kuinka levollisesti sinä kuuntelet kertomustani. ( Tähdellisesti: ) Yrjö on tänään tullut takaisin Tukholmasta.

HANNU ( levottomasti ). Yrjö!… Yrjö!… Liisa, kuka sen on sanonut?

LIISA. Ei kukaan muu kuin Riitta.

HANNU. Riitta!

LIISA. Niin juuri hän, pidä varasi, Hannu! Tiedäkin, että Riitta on suuremmassa vaarassa Yrjön kuin itse Ahdin takia.

HANNU. Oi, kerro, kerro minulle.

LIISA. Kyllä, kyllä, kun vaan maltat mielesi ja annat vähän aikaa… Jos heti näet kertoisin, niin tulisit jälleen hurjapäiseksi ja soittelisit päin seiniä koko illan. Hellitäs meille ensin reima polska, sitten saat kuulla kaikkityyni.

HANNU ( tarttuu hänen käteensä ). Mutta Liisa kulta…

LIISA ( työntää hänet pois luotaan ). Ei sanaakaan, Hannu! Viulu käteen ja jousi toiseen!

HANNU. Oi, hyvä, kiltti Liisa kultani!

LIISA ( uhkaa häntä sormellaan ). Suu poikki korvia myöten, Hannu! Tee mitä käsken; sillä tiedäthän, että jos kiltti Liisa kultasi kerran suuttuu, niin et sinä saa kuulla puolta sanaakaan!

HANNU ( itsekseen ). Parasta on, että tottelen häntä ( menee vuoren juurelle ja ottaa viulunsa ). Hei pojat! Nytpä saatte kerrankin tanssia oikein reiman polskan!

LIISA. Vaan täällä on niin tukalaa; menkäämme nurmelle tuonne!

KAIKKI. Niin, niin, menkäämme sinne! ( Hannu soittaa polskaa, muut ottavat toisiaan kädestä, ja poistuvat karkeloiden oikealle. Musiikki hiljenee tanssijain loitotessa, kunnes se kokonaan taukoaa, vaihtuen seuraavaksi lauluksi ).

TOINEN KOHTAUS.

AKSEL, KAARLO ja KUSTAA ( matkapuvussa. Kaarlolla pitkä musta parta, olkihattu, alaspäin käännetty paidan kaulus, punainen mekko ja kasvilaukku selässä. Aksel metsästyspuvussa. Kustaalla vaaleat kesävaatteet ja matkalaukku ).

*Laulu N:o 2.*

AKSEL, KAARLO ja KUSTAA.

Mi riemu on huippuja tunturien Kera käyskellä pilvien kiitävien! Yli laaksojen katsehet kauaksi kantaa Ja aatoskin etsivi taivahan rantaa Ja laulumme kaikuu Ja toiveita raikuu tuoll' äärillä ilmojen.

KAARLO.

On käyntini rohkea ja suruton, ja uljas on retkeni ja peloton. Kuin usva pois tieltäni estehet haihtuu ja surut ja huolet ne ilohon vaihtuu.

AKSEL.

Ei uuvuta uni, ei, ain' edespäin, ja ain' edespäin vaellamme me näin.

KÖÖRI.

Mi riemu on huippuja tunturien j. n. e.

AKSEL. Mitä näenkään! ( Katselee ympärilleen ). Tämä paikka … onko tämä unta … vai olenko tosiaan ollut täällä ennen? Tuo mylly … tuo vuoren rotko — tuo polku tuolla … nuo pensaat tuossa kosken rannalla. Kaiken tämän olen nähnyt jo joskus ennen.

KUSTAA. Kummallista kyllä, mutta siltä tuntuu minustakin.

AKSEL. Niin … nytpä tajuan asian laidan. Olemme molemmat katselleet tätä maisemaa neljän seinän sisällä. Muistatkos? Viime talvena Kaarlon luona … hänen atelierissään.

KUSTAA. Ah todellakin! Sehän oli sama taulu, jonka kuningas osti! Tämä paikka on siis epäilemättä Velhovuori.

KAARLO. Aivan niin! Ja nyt juuri, Juhannusyön tullen, on soveliain aika tarkastella tätä eriskummallista paikkaa.

KUSTAA. Mutta ettehän täällä vaan joudu lumoihin.

KAARLO. Mitä vielä! Mutta jos muuten tahdot tietää tulevaisen elämäsi vaiheista, niin ei siinä tarvitse muuta kuin puoliyön aikana mennä vuorelle ja nukahtaa sinne. Ja jos sinulla on uskoa, sinapin siemenkään niin näet unissasi ihanan immen. Hän lähestyy sinua hellin, viattomin silmäyksin ja juuri tämän impyen on kohtalo sinulle ikiystäväksesi määrännyt.

KUSTAA. Kuinka! ihanan immenkö?

KAARLO. Niin, tai voisihan sinulle ilmestyä leskikin, kuka sen niin tarkoin tietää. Kuten sanoin, sinä näet, sinä näet hänet, jonka sallimuksen salaiset vallat ovat sinulle aviosiipaksi määränneet. Tiedäthän muuten, että kaikki avioliitot säädetään taivaassa.

AKSEL. Taivaassa! No se on sentään jokin lohdutus, etenkin minulle, joka varmaankin täällä maan päällä elän ja kuolen vanhanapoikana.

KAARLO. Me pysähdymme siis tänne?

KUSTAA. Tottakai! Minä ainakin äänestän tänne jäämistä.

KAARLO. Vaiti veliseni. Tiedäthän että vapaasukuisilla on äänestäessä etuoikeus ja että aatelismiehen sana aina tukkii aatelittoman, suun. ( Akselille ). Mitä siis armollinen parooni asiasta arvelee?

AKSEL. En mitään.

KAARLO. Kas niin … joko taas on niin pitkälle päästy? Siinä sinä seisot jälleen ajatuksissasi. Jätähän jo tuo Kaarinasi.

AKSEL. Salli jo tyttöparan olla rauhassa, hän on jo aikoja sitten joutunut unohduksiin.

KUSTAA. Kaarina! Ja aina vaan Kaarina! Tämä on varmaankin kahdestoista kerta, kun Kaarlo mainitsee hänen nimeänsä. No, sanokaa toki, kuka tuo merkillinen Kaarina sitten on!

AKSEL. Sen saat heti kuulla. Hän näetkös oli pieni, köyhä tyttö, täältä Taalain maasta kotoisin, vaan jo lapsuudessaan joutui hän Tukholmaan, jossa minun vanha tätini otti hänet luoksensa kasvattaen häntä omana lapsenansa. Ensin leikimme yhdessä, mutta vähitellen muuttui leikki todeksi. Hän kasvoi, sukeusi soreaksi neidoksi, oikein lumoavaksi kaunottareksi.

KAARLO. Se on tietty se … ja hänen ihanat silmänsä hurmasivat sinut kokonaan — sehän luonnollista onkin — ja niin päätit sinä korottaa tuon keijukaisen omaksi paroonittareksesi, sukusi suureksi harmiksi. Mutta toisinpa oli kohtalo määrännyt. Eräänä aamuna oli tuo pikku velho kadonnut aivan kuulumattomiin. Kielikellot vakuuttivat hänen joutuneen ryssän reppuun. Mutta veli Aksel, ällös olko milläsikään. Kun minä kerran rupean oikein tyystin etsimään, niin ehkäpä löydän täältä Taalainmaalta sinulle toisen pienen Kaarinaisen ja vieläpä oikein vanhaa, oivaa lajia. Minä en tarkoita tuommoista, joka antautuu ryssäin tai turkkilaisten ryöstettäväksi, — en suinkaan, vaan

«Mi loistaa tähden lailla Ain impein joukossa.«

AKSEL. Älä huoli vaivata itseäsi. Minä sain jo kyllin yhdestäkin Kaarinasta.

KAARLO ( katsoo vuorelle ). Katsos tuonne! ( Riitta kulkee vuorella ). Tuolta tuleekin kaunis tyttönen. Pidä varas, ehkä hän on

«Tuo tähti ihanainen Joukossa impien.«

( Poistuvat koettaen piiloittua. )

KOLMAS KOHTAUS.

ENTISET. RIITTA.

*Laulu N:o 3.*

RIITTA.

Riemusta helkähdellen laulu sydämeni soi! Rallala lalla lalla — syyn ken arvata voi? Tänne mä linnun siivin hiivin piilohon. Etsivät kutsuin kaikki turha, turha se on! Sen, jota kaihoin etsin vuorilla kohtaan. Ralla lallala lallala lalla laulan vain. Ralla lallala lallala lalla laulan ain.

Riemusta helkähdellen laulu sydämeni soi! Kultani kukkasaika jälleen luokseni toi. Kohta jo kukkaspaulan saanen kulmillen. Häissäni sitten hyörin, pyörin ja riemuitsen. Koittaos, joutuin koita, toivoni päivyt! Ralla lallala lallala lalla laulan vain. Ralla lallala lallala lalla laulan ain.

AKSEL ( Kaarlolle ). Maalarin silmä näyttää mieltyneen tuohon keijukaiseen.

KAARLO. Niin, hän on todellakin viehättävä! Kuules Aksel! Sinun pitää, nyt auttaa minua pikku salajuonessa. Menehän ja pidätä tuota visertelevää ilolintua hetkinen paikallansa, jotta saan hänen ihanista kasvoistansa edes ääriviivat piirretyksi. ( Ottaa esiin paperin ja rupeaa piirustamaan ).

RIITTA ( näkee vilahduksen Kaarlosta ). Tuolla seisoo hän väijyksissä. Tuitui! Näen kyllä sinut, hulivili!

KAARLO. Tuitui!

RIITTA. No, Yrjö, astu esiin piilostasi! Joudu, joudu! Oma Riittakultasihan sinua odottaa.

KAARLO ( Akselille ). Joudu, Aksel! Muuten pilaat kaikkityyni.

AKSEL ( astuu esiin ). Sinähän se oletkin, armas Riittaseni!

RIITTA. Huu! Ethän sinä olekaan sinä!

AKSEL. Mitä! Enkö minä ole minä? Kuka muu sitten voisin olla? Katsohan toki tarkemmin!

RIITTA. Et, et! ( Tahtoo mennä ). Huu!

AKSEL. Miksi tahdot mennä pois? Näethän, että olen siivo ja rehellinen matkamies. Tulin tänne vuoristoon ja väsyksissäni jäin tänne levähtämään. Sitten kuulin sinun suloisen laulusi, mutta en hievahtanut paikaltani, ennenkun itse kutsuit minua luoksesi. Silloin lähestyin sinua — sillä luulin sinulla olevan jotain asiaa —, ja tässä minä nyt olen. No, olenko mielestäsi niin hirvittävän näköinen?

RIITTA. Ethän toki! Sinä näytät kutakuinkin ihmisen tapaiselta.

AKSEL. Vai niin! Kiitän siitä!

RIITTA. Kiitä Jumalaasi, että näytät siltä.

AKSEL. Niin teenkin, mutta kun ensi silmäyksellä näin pahanpäiväisesti säikyttää nuorta tyttöä, niin täytyy olla joko kauhean ruma tai aivan rosvon näköinen. Sanoppas, kiltti tyttöseni, keneksi minua luulet? Kenties ryöväriksi?

RIITTA. Enpä niinkään! Näetkös, täällä Taalainmaassa ei ole ryöväreitä, jotka meitä säikyttäisivät ellei karhuja sanoisi ryöväriksi. Mutta koska puhuit, älysin heti, että lienet mitä lienetkin, niin et ole karhu ainakaan.

AKSEL. Kenties ensin arvelit minua joksikin haltijaksi? ( Nauraa. )

RIITTA. Niin, niin … se ei ole ensinkään naurun asia. Sillä tiedäkin, että tällä vuorella pidetään kummallista menoa sydänyön aikana. Useasti kuuluu silloin tuolta kosken rannalta sekä soittoa että laulua, ja onpa niitäkin, jotka sanovat, että hän itsekin joskus ilmestyy tuon myllyn luona, jossa sinut äsken näin.

AKSEL. Ahaa! Nytpä luulen ymmärtäväni — sinä tarkoitat —

RIITTA. Kun minä näin sinun lähestyvän, niin luulin ihan varmaan, että hän oli noussut tuolta alhaalta.

AKSEL. Kuka hän?

RIITTA ( katselee tuskaisella pelolla ympärilleen ). Hm! Jopa nyt peräti! Kukas muu kuin Ahti.

AKSEL ( teeskennellyllä tietämättömyydellä ). Ahti! Mikä se on?

RIITTA. Hirveä kosken haltija tietysti!

AKSEL. Nyt en ymmärrä sinua.

RIITTA. Voi kuinka olet tuhma! Etkö todellakaan tiedä mitään Ahdista? Ethän vaan liene pakana!

AKSEL. En, en! Kyllä minä olen sinun ristiveljesi. Mutta selitä nyt, mikä tuo Ahti sitten on?

RIITTA. No se on semmoinen haltija, jolla on vilpoisa linnansa tuolla kosken kuohuvissa hyrskyissä, ja joka ei koskaan löydä lepoa eikä rauhaa, niinkuin laulussakin lauletaan.

AKSEL. Missä laulussa?

RIITTA. No mutta sinä olet kokonansa poissa laidoilta, — Ahdin laulussa. Etkö tiedä edes sitäkään. No kuulehan siis, minä laulan sen sinulle.

*Laulu N:o 4.*

Miss' syöksyvi vuorilta virran vyö ja pauhaten paasia vasten lyö, siell' alla sen paateron vaahtoisen on Ahdilla luolansa vilpoinen. Jos suv'yössä rauhaisassa käyt yksin sä rantamaa, niin kuohujen pauhinassa soi laulua hurmaavaa. Se on hän, se on hän, itse Ahti se on, mi kuohuissa laulavi laulelon. Älä jää, älä jää sitä kuuntelemaan! Se lumota vois sinut kerrassaan.

Mut syksyllä myrsky kun pauhoaa ja voihkavi kaihoa katkeraa ja syysyö kun peittävi pilviseen jo vaippaansa taivahan tähtineen, niin kantelo kuohuissa kaikuu ja kiehtoen, tenhoten soi, se riemua raikasta raikuu ja itkien vaikeroi. Se on hän, se on hän, itse Ahti se on, mi kuohuissa laulavi laulelon. Älä jää, älä jää sitä kuuntelemaan! Se lumota vois sinut kerrassaan.

AKSEL ( itsekseen ). Tuon laulun tunnen jo aikaisimmasta lapsuudestani; se herättää rinnassani muistoja … suloisia muistoja, jotka minun täytyy karkoittaa. ( Ääneen. ) Sinä tyttönen olet kai itse nähnyt Ahdin istuvan tuolla kosken kuohuissa ja olet kuullut hänen kanteleensa kaikua jonakin ihanana juhannusyönä?

RIITTA. En, sitä onnea ei ole minulle suotu! Ja nykyään ilmestyykin hän ani harvoin vaahtovaippansa alta.

AKSEL. Ja minkä näköinen hän sitten on?

RIITTA. Niin, hän voi pukeutua milloin miksikin. Miten vaan itse tahtoo. Mutta useimmiten on hänellä punertava viitta ja punainen lakki. Vanha Kaisa on hänet monesti nähnyt sellaisissa pukimissa.

Mutta tässähän laulelen ja juttelen vanhoja tarinoita, niin että sinä kokonaan ikävystyt. — Etkö tahdo tulla isäni luokse? Hän asuu tuossa aivan lähellä.

AKSEL. En, tyttöseni! Kyllä minä menen matkoihini, sillä varmaankaan sinä et tullut tänne minun tähteni, — Herran haltuun! Kiitoksia kauniista laulustasi. ( Menee, mutta ilmestyy kohta erään kallion takana ja puhuu muutaman sanan Kaarlon ja Kustaan kanssa, jonka jälkeen jättää näyttämön ).

RIITTA. Kas tuopa vasta eriskummainen matkamies. ( Katselee hänen jälkeensä ). No, nyt hän meni menojaan. — Mutta missä Yrjö viipyy? Pitihän meidän täällä tavata toisiamme, että saisimme rauhassa puhella keskenämme. Kun hän viimeksi oli vanhusteni luona, sanoi isäni hänelle, että Yrjön pitää ensin koota rahoja itselleen, ostaa talot ja tanhuat ja paljon muuta lisäksi, ennenkun saisimme mennä kihloihin ja solmita ikiliiton. Niin sanoi taatto — ja kuitenkin kannan kihlasormusta povellani ja ikiliitot teimme jo lasna leikitellessämme. Siitä on jo paljon aikaa kulunut, vaan rakkauttani en voi koskaan unhoittaa.

*Laulu N:o 5.*

RIITTA.

Vait! Vait! Vait! Kenpä liikkui tuolla? Ken, ken? Enkö käynnin kuullut? En, en! Tuolla vuohi nuori, miss' on korkein vuori, huoletonna hypähtelee. Rastas lauluntansa lakkaa, unissansa yöhyt hiljaa henkäelee.

KAARLO ja KUSTAA.

Kuulehan, kuinka helkyttelee keijukainen! Hurmaavan näitkö katsehensa polttavaisen? Käypi ketterin kärpän askelin! Pikku perhonen, hetken herttaisen soit sä meille, armahainen!

RIITTA.

Voi! Voi! Voi! Suotta sulhoani vuotan. Miss' on armahani luotan? Laaksoss' yön on huntu, vuorill' illan tuntu. Ahti soittaa kanneltansa. Kastehelmet päilyy, vuokko hiljaa häilyy — rintan huokaa huolissansa.

KAARLO ja KUSTAA.

Katsohan kuink' on nopsa poika riemussansa! Varmahan kiiruhtaa hän luokse armahansa.

YRJÖ.

Oi, mun armahain, taas sun nähdä sain! Sinun luonasi kaikkoo kaihoni, riemuisasti sydän sykkii.

RIITTA.

( laulaa vuorostaan edellisen säkeistön ).

Armahansa kai kohdata hän sai! Usvat kaihoilun vaihtui riemuhun. lemmestä vain sydän sykkii!

NELJÄS KOHTAUS.

YRJÖ. KAARLO. RIITTA.

YRJÖ. Mun armas Riittaseni! Oi, kuinka sinä olet kaunis, paljon kauniimpi kuin ennen!

RIITTA. Ja sinä, Yrjö, sinä olet tullut niin reippaaksi ja uljaaksi! Mutta oletko muuten vielä samanlainen kuin ennen? Sinä katselet minua niin lempeästi ja ystävällisesti ja sinun kirkkaat silmäsi vakauttavat minulle, ettet ole unhottanut taalalaista tyttöäsi.

YRJÖ. En, rakas kulta, kuinka voisin hänet unhoittaa!

RIITTA. Eikä hänkään ole unhoittanut Yrjöänsä.

*Laulu N:o 6.*

Sä päivin askareissain ain' olit mielessäin, ja uinuessan' öisin sinusta unta näin. Ja minne aatos kiiti ain' aamuin, iltaisin? Se halki ilman liiti sun luokses, armahin.

YRJÖ.

Mull' aika vieri verkalleen ei tullut suvi vain. Kuukausihin ja vuosiin vertailin viikkojain. Ah, kaunis kevätpäivä jo koitti vihdoinkin! Mä ilman linnun siivin sun luokses kiiruhdin.

RIITTA. Oi, minä olen niin iloinen, niin iloinen! Ja nyt me emme enään koskaan erkane toisistamme, emmehän Yrjö?

YRJÖ. Emme, emme suinkaan, jos se vaan on minun vallassani.

RIITTA. Kaikki on nyt sinun vallassasi. Isällä ei enään liene mitään naimistamme vastaan. Sinä muistat kai, mitä hän lähtiessäsi sinulle sanoi.

YRJÖ. Muistan, muistan aina.

RIITTA ( keskeyttäen ). Hän sanoi näin. Yrjö poikani! Jos sinä anoisit tytärtäni ainoastaan polskan tanssintaan, niin siihen suostuisin mielelläni, sillä sinä olet reipas poika ja kestät kilpailun kenen kanssa tahansa, vaan avioliittoon —

YRJÖ. Niin, muistan sen kyllä. Aina sain kuulla tuota vanhaa virttä. Vaella sinä niinkuin muutkin taalalaispojat ulos maailmalle työtä etsimään. Seuraa heitä, ja jos todellakin olet niin ravakka kuin kehut olevasi, niin tule parin vuoden perästä takaisin ja tuo kultaa kukkarossasi. Silloin voit uudistaa kosintasi… Hyvästi siihen saakka! Nämä olivat hyvin ankarat jäähyväiset ja Jumala tiesi miten hän nyt minua tervehtii.

RIITTA. Mutta nyt sinä olet tullut takaisin, koetusaikasi on päättynyt, ja sanoihan ukko: «silloin voit kosia uudestaan.«

YRJÖ. Niin «silloin voit uudistaa kosintasi«, sehän oli hänen viimeinen sanansa. ( Loittonee hieman, miettiväisen näköisenä ).

RIITTA. Näetkös, Yrjö, minun mielestäni sinun pitäisi noudattaa vanhuksen neuvoa.

KAARLO ( erikseen ). Kuules vaan kuinka näppärästi hän neuvoja jakelee.

RIITTA. Mutta mikä sinun on, Yrjö? Miksi et virka mitään?… Epäiletkö vielä?… Vastaahan toki.

KAARLO ( erikseen ). Mikä lempo poikaa riivaa?

RIITTA. Yrjö! Yrjö! Sano, miksi vaikenet? Tiedäthän saavasi minulta myöntävän vastauksen. Puhu nyt vaan suusi puhtaaksi, äläkä, huoli jörötellä.

KAARLO ( erikseen ). Hitto vieköön, hän on oikea pölkkypää kosijaksi! Ja mitä lempoa hän sitten kuhnailee?

RIITTA ( itkusilmin ). Sinä et vastaa! Isäukkoni oli siis kumminkin oikeassa, kun hän sanoi: «Yrjön lempi se sulloo suot ja tallaa maat yhden ainoan päivän kuluessa, ja ensimäinen, johon hän rakastuu, on ensimäinen, jonka hän hylkää.« ( Menee hänen luokseen, lyöden häntä olkapäähän ) Eikö totta, Yrjö! Olinhan minä kuitenkin sinun ensimäinen rakastettusi.

YRJÖ. Se on totta! Kaiken maailman tytöistä olet sinä ensimäinen, ainoa ja viimeinen rakastettuni. Ja, tuli mitä tuli, sinun täytyy tulla omakseni.

RIITTA. Se on tietty se! Ja kun nyt isäni antaa suostumuksensa, kuten minä puolestani olen aikoja sitten jo antanut, niin mitä muuta enään puuttuukaan?

YRJÖ ( korvallistaan raapien ). Puuttuu vielä tuo kultainen kukkaro.

KAARLO ( erikseen ). Kultainen kukkaro — sepä ikävätä!

RIITTA ( lempeästi nuhdellen ). Oletko siis unohtanut kullan hankkimisen? Kuinka semmoista voikaan unohtaa! Juuri sitä vartenhan sinä lähdit matkalle.

YRJÖ. Sinä olet oikeassa, rakkahin! Minä lähdin rahan hankintaan, se on totta, vaan yhtä totta on sekin, että olen saanut ainoastaan muutaman äyrin kerätyksi. Ennen Tukholmaan tuloani luulin, että kaikki kadutkin olisivat siellä kullalla silatut ja että siellä jokainen voisi tulla upporikkaaksi. Mutta mitä vielä! Kadut olivatkin vaan tavallista kiveä ja jokaisella kivimukulalla oli kitsas omistajansa. Minä menin siis kirveineni pohattain työhön, raataen hiessä otsin aamusta iltaan saakka. Näin vietin kaksi pitkää, pitkää vuotta, ja kun ne olivat loppuun vierineet, olin yhtä köyhä kuin ennenkin. Ah, armahani! Sinä et käsitä, kuinka tuskallista on olla yksinänsä ja ventovieraana suuren kaupungin hälinässä.

RIITTA. Oi, Yrjöni! Sinä olet kovan koetuksen kestänyt!

YRJÖ. Kun kevät jälleen tuli, silloin oli kärsivällisyytenikin loppunut. Silloin saapuvat kiuru ja pääsky; soivat korvissani samat laulut, samat viserrykset, joita niin usein olin kotilaaksossani kuunnellut, lapsuuteni muistot heräsivät ja heleä päivä paistoi jälleen öiseen mieleeni. Koko luonto riemuitsi ympärilläni, haastellen toivon, toivon ja vapauden kultaista kieltä ja silloin tuntui minusta kovin tukalalta rahan vuoksi kantaa orjuuden iestä.

RIITTA. Rakas Yrjöni! Sinulla on vielä sama rehellinen sydän, kuin lähtiessäsikin. Vanhukset tosin sanovat sinua hitaaksi ja saamattomaksi, mutta pysy sinä vaan semmoisena kuin olet; pääasia on, että olet minun.

YRJÖ. Niin, Riittaseni! Sinun sulhasesi olen minä sekä Jumalan että ihmisten edessä, ja jos ei isäsi ole pahempi muita taalalaistaattoja, niin suostuu hän kyllä viimein pyyntööni. Nyt menen paikalla hänen luokseen ja pyydän sinua vaimokseni. Niin, usko pois, kultani! Tänä iltana minä puhun niinkuin parahin valtiopäivämies.

RIITTA. No, älä sitten täällä suotta kieltäsi tylsennä, vaan riennä isäni luokse!

YRJÖ. Hyvästi! Pian tulen takaisin! ( Hannu hiipii esille ja pistäikse piiloon sen kallion suojaan, jonka taakse Kaarlo on kätkeytynyt. )

*Laulu N:o 7.*

RIITTA.

Oi, rientäös vain, niin joutuimmittain me vuorilla taasen kohdatahan!

YRJÖ.

Kun tunturit nuo yön varjoja luo, niin luonasi olen taasen, niin luonasi olen heti taasen.

HANNU.

He aikovat kahden kesken kohdata, mut kolmanna minä olen mukana.

KAARLO ( itsekseen ).

Ma neljänneksi tahdon tulla.

RIITTA ja YRJÖ.

Mä täällä sun taasen kohdata saan, kun aurinko käypi vuorien taa, ja vierahan silmä nähdä ei saa ja kieliä yö ei saata.

KAARLO ja HANNU ( samallaaikaa ).

He kohdata täällä toisensa saa, kuin aurinko käypi vuorien taa, mut vierahan silmä nähdä sen saa — yön kielautta ei voi taata.

YRJÖ.

Yks suutelo vain, oi, armahimpain, kun kotvahan sua en näe lain!

RIITTA.

Oi, riennä nyt vain, mun rakkahimpain! Näes, Ahti se vois mun viedä.

YRJÖ.

Mä ennemmin sua olin täällä, sua nopsempi ain' —

HANNU ( erikseen ).

Mä, helkkari vie, mä vikkelin toki heistä.

KAARLO ( samoin ).

Oho! Sä viimeksi tulet meistä!

KAIKKI NELJÄ.

Kun aurinko käypi vuorien taa Ja huntuhun hämyn peittyvi maa. Niin tänne sa silloin luokseni saa, Ma kaiholla vuotan täällä.

( Yrjö poistuu. Hannu vetäytyy kallion taakse, joten Kaarlon täytyy poistua näyttämöltä. Riitta menee näyttämön reunalle, katseellansa Yrjöä seuraten ).

VIIDES KOHTAUS.

HANNU. RIITTA.

HANNU ( erikseen kallion suojassa ). Kas vaan! Onko kummempaa vielä nähty! Luulenpa melkein heidän tahtovan lempiviä leikitellä. No… Riitta on vielä lapsi… Se on siis pelkkää lapsen leikkiä vaan. Mutta minua harmittaa kuitenkin, että hän leikittelee juuri tuon tuhman Yrjön kanssa eikä minun kerallani. ( Tulee esille. ) Hyv'iltaa, Riittaseni! Sinäkö täällä näin myöhään käyskentelet?

RIITTA. Niin näethän sen kysymättäkin.

HANNU. Sepä sattui hyvin! Minulla, näetkös, on jotain hyvin tärkeää ja salaista asiaa sinulle kerrottavaa.

RIITTA. Jätä se kertomatta; sillä tiedäthän sinä, että minulla on tarkka kuulo, mutta kerkeä kielikin.

HANNU. Leikki pois! Minä puhun nyt totisia asioita.

RIITTA. Vai totisia asioita! Se on toista se. Mutta minä vakuutan, että olen jo monta kertaa koettanut pitää kieltäni kurissa, vaan se on minulle aivan mahdotonta. Ota siis vaari, mitä minulle sanot!

HANNU. No, sinä olet tuommoinen soma tyttö hupakko, tiedänhän minä sen! Vaan kuule nyt vihdoinkin, mitä sinulle ilmaisen … minä näin viime yönä niin kummallista unta.

RIITTA. Todellakin!

HANNU. Niin, oikein ihanata unta! Sinä näetkös olit olevinasi minun morsiameni. Mitä siihen sanot, Riittaseni?

RIITTA. Minusta sinä teit hyvin tuhmasti tuollaista uneksiessasi. Mutta älä Hannu parka ole siitä milläsikään. Tuo uni ei merkitse mitään.

HANNU. Päin vastoin! Se merkitsee hyvin paljon. Ja aatteles toki, että minä olen jo kaksi, jopa kolmekin vuotta alituisesti nähnyt samaa unta joka päivä, joka hetki, aamusta iltaan saakka.

RIITTA. Kuinka! Sinä uneksit siis päivälläkin?

HANNU. Sekä yöllä että päivällä. Tarkasta minua, niin huomaat kuinka kärsineeltä ja riutuneelta minä näytän. Sen on uneksimiseni vaikuttanut. Minä en saa enään yön lepoa enkä päivän rauhaa ja ruumiini riutuu riutumistansa, niinkuin näet. Sieluni on rikki rusennettu, sydämmeni verille raastettu, ruokahaluni hävinnyt eikä viulunikaan enää ilahuta minua; sen kieletkin ovat katkeilleet sulasta ikävästä ja mieliharmista. Ja kun joskus koetin soitella ja pääsin juuri hyvään alkuun, sumeni taas silmissäni ja niin jouduin uudestaan unelmien valtaan. Minä näin taivaallisia näkyjä, joissa sinä alati minulle ilmestyit … ja niin unhotin minä sekä viulun että säveleet ja koko maailman.

RIITTA ( teeskennellyllä osanotolla ). Voi sinua Hannu parka!

HANNU. Näin surkea on minun laitani.

RIITTA. Mutta eikö sinulle näyssäsi ilmesty ketään minun kerallani? Etkö ole nähnyt esimerkiksi Yrjön käyskentelevän rinnallani.

HANNU. Hyi sinua, Riitta! Julkenetko vielä pilkata minua?

RIITTA. Tiedätkös, Hannu, kun vähänkin vilkasen sinuun, saan heti naurutaudin, ja jos itse näkisit itsesi, täytyisi sinunkin nauraa.

HANNU. Näytänkö minä mielestäsi sitte niin hullunkuriselta?

RIITTA. Niin, sinä näytät niin juhlalliselta ja hartaalta, kuin Antti lukkari lukusijoilla.

HANNU. Älähän toki tee pilkkaa minusta! Tämä on vakava asia ja se painaa kovin sydäntäni.

RIITTA. Mikä niin?

HANNU. Niin, minun täytyy ilmaista se sinulle.

*Laulu N:o 8.*

HANNU.

Hei, sulhasiksi! Naimatta miksi oisin kolmikymmenissä? Vain mulle salaa toivehet palaa tämän kylän tyttöin sydämissä. Heistä herttaisimman, kaikkein kaunehimman vasten sydäntäni kohta painallan. Sitten kultakihlat, sormukset ja viljat kullalleni rakkahalle lahjoitan.

RIITTA.

Naimisiinko aiot kiiruhtaa?

HANNU.

Kyllä, kunhan kultaseni vastaa: »jaa.»

RIITTA.

Vasta sana tuo sull' onnes antaa, sitten kihlasi saat hälle kantaa.

HANNU.

Siis heipä vaan, päästä kuulumaan! Kai sulta saan: »Jaa!»

RIITTA.

Mutta saat: ei, eikös, eikös, ei, eihän, eihän, ei eipä, eipä, ei, ei!

HANNU.

Voi, kuinka mustat voit huolet, tuskat rintahani mulle tuottaa? Ei miestä toista oo Hannun moista, hänehen sä yksin voisit luottaa. Mull' on pellot aumat, niityt, karjalaumat — taloni kai tunnet viljaaittoineen. Tuhansia mulla —

RIITTA.

Rikkautt' on sulla!

HANNU.

Mull' on lypsylehmät, uuhet vuonineen.

RIITTA.

Oi mi onni, oi mi rikkaus!

HANNU.

Eikö rinnassas siis elvy rakkaus?

RIITTA.

Oi sä Hannu parka, angervoisen! Mulle onni soi jo sulhon toisen. Kun pojan sen saan omaksen, niin tottahan soittamahan saapunet, tanssit, polskat ja valssit häissämme iloks' illan! Ralla lalla la j. n. e.

KUUDES KOHTAUS.

HANNU ( yksin ). Vai niin! Myöhästyin siis!… «Onni soi minulle toisen sulhasen!« sanoi hän. «Ja kun saan kultani omakseni, niin tottahan tulet pelimanniksi häihimme« … sepä vasta sydämmelleni lohdutus!… Pelimanniksi!… Ei, Riittaseni! Kiitos kunniasta! Sulhasena! Sulhasena tahdon olla! Onhan minulla Matti-vaarin lupa ja sanassaan hän pysyy, niinkuin kunnon mies ainakin. Mutta kaikkein harmillisinta on, kun hän näin myöhään tahtoo tavata tuota Yrjö hölmöä. Niin, soisinpa melkein, että Ahti nousisi ja soittelisi heille oikeata vetehisen polskaa. Niinpä niinkin! Kun sitte Yrjö, tuo jänishousu, saisi nähdä Ahdin punaisen vaipan ja lakin, niin kylläpä hän juosta jolkuttelis sen tiposen tietään. Mutta — paha kyllä — Ahti ei ilmesty enään. Häntä ei ole nähnyt kukaan muu kuin vanha Jerkke ja hänkin oli aina humalassa, kun tuo ihme tapahtui. Niin toivosinpa olevani itse Vetehinen. Mitä jos koettaisin! ( Miettii. ) Ei, ei! Se olisi uhkayritys, joka voisi tulla minulle kovin kalliiksi. Mutta entäs jos uskaltaisin… Sanoihan pastori viime sunnuntaina, ettei Ahtia ole olemassakaan, ja olisihan kaikessa tapauksessa hyvin hupaista säikyttää heitä. Jos vaan pukeudun punaisiin liiveihin ja punaiseen lakkiin, niin olenpa kiireestä kantapäähän Ahdin näköinen, ja eihän tätä pilaa voitane synniksi lukea. Mutta jos silloin oikea Ahti ilmestyisi! Huu! Silloin olisin minä auttamattomasti satimessa… Mitä vielä! Ahdilla ei ole mitään valtaa ihmisten ylitse; niinhän pastori sanoi ja totta kai se lienee. ( Aikoo mennä, vaan pysähtyy yhtäkkiä nähdessään Kaarinan erään kallion takana. ) Haa! Ventovieras tyttö! Hän on varmaankin vuorenhaltija! Voi, mitä ihmeellisiä seikkoja tämmöisenä yönä saakaan nähdä! ( Poistuu peloissaan. )

SEITSEMÄS KOHTAUS.

KAARINA ( yksin ). Minä olen siis jälleen lapsuuteni kodissa! Te korkeat tunturit ja viheriät laaksot!… Oi, kuinka hyvin teidät tunnen! Täällä jylhän vuoren rintehellä humisevan metsän kainalossa oli mökki … se oli minun kotini. Siellä vietin monet, monet hupaiset illat isäni kanssa loimottelevan lieden ympärillä, hänen huuliltansa kummallisia tarinoita kuunnellen. Vieläkin muistan sadun lumotusta vuoren neidosta. Minä kurja sain samankaltaisen kohtalon. Jo lapsena täytyi minun jättää kotimetsänhumina ja isäni rauhaisa maja, ja niin jouduin suuren maailman loistaviin oloihin. Minäkin käyskentelin kullasta kimaltelevissa palatseissa, kuulin suloisia lauluja … niin, ja sanoja, jotka hurmasivat vielä enemmän kuin säveleet … minä kuulin hänen äänensä kai'un … se lumosi minut ja silloin unhotin minä olevani ainoastaan halpa rahvaan tytär. Tässä seison minä nyt ikäänkuin unesta heränneenä, mutta mitä olen uneksinut, sitä en voi ikinä unhottaa. ( Istuutuu kalliolle; hämärtää; hän nukkuu vienon soitannon kaikuessa, jota pitkitetään vielä seuraavan monoloogin kestäessä. )

*Laulu N:o 9.*

Kuljin taaskin tuntureille syntymäseudullen, mutta kotonani vieras lienen jo omillen. Oma mieleni kaihovi kauaksi pois, pois sinne, miss' onnensa löytää vois Tänne kätken tuntureille kaihoisan lempeni. Tääll' en varmaan ole tiellä, armas, sun onnesi. Miten lemmin, et konsahan kuulla sä saa, et konsana minua nähdä saa.

KAHDEKSAS KOHTAUS.

AKSEL. KAARINA.

AKSEL.

*Melodrama.*

Kultaisin kulmin Päivätär hiipivi vuorien taa, Vaan utusilmin Uinuva Yötär jo sijahan saa… Iltarusko hohtaa taivahalla hulvaa vuorten huiput purppuralla ja kultakalvon vetten pintaan luo. Tää näky tuo kärsivän rintahan hoivaa ja rauhaa, sydän nyt tyyntyy, myrskyt ei pauhaa, autuus ja onni vaan sieluhun saa. Taivas ja maa riemuiten lempensä leikkiä lyö… Oi, armas Pohjolan juhannusyö!

KAARINA ( unissaan ). Aksel!

AKSEL. Mainittiinko nimeäni? — Ääni vaikeni. Mutta kaihosoinnuin se sydämeni sisimmässä tätä soi.

KAARINA ( huudahtaa unissaan ). Aksel!

AKSEL. Hänen suloinen äänensä kuului taasen jostain vuorten vieruilta. Impeni utukuva, miksi kutsut? Enhän löydä sinua! Kotisi löysin, mutta sinä olit kadonnut näkymättömiin.

KAARINA ( unissaan ). Aksel!

AKSEL ( menee vuorelle ja huomaa Kaarinan ). Mitä! Onko tämä lumousta vai käynkö unissani? Ei, tämä ihana näky ei katoa unikuvan lailla. Se on todellakin hän!… Hän, minun armas Kaarinani! Tännekö hän siis pakeni?

KAARINA ( unissaan ). Oi, Aksel sulhaseni!

AKSEL ( tarttuu hänen käteensä ). Sanotko vieläkin minua sulhoksesi?

KAARINA ( avaa silmänsä ). Missä olen? Niin nyt muistan … väsyneenä istahdin äsken Velhovuoren juurelle ja siinä uuvutti minut viehkeä unonen… Taru kertoo, että ken vaan juhannusyönä nukkuu täällä, saa nähdä kultansa-kuvan. Oi, Aksel unelmaini kaunis sulho, ällös jätä minua! Todellisuudessa en voi sinulle uskoa kaikkea; ainoastaan unelmien lumotussa maailmassa voimme toisiamme lähestyä, ja silloin voin sinua vertaisenani puhutella, niinkuin muinoin lapsuutemme päivinä.

AKSEL. Miksi pakenit tänne, sanomatta edes jäähyväisiä lapsuutesi ystävälle?

KAARINA. Etkö voi aavistaa? Sinä iltana jolloin viimeksi olin omaistesi luona kuuntelin lehmusten taakse kätkeytyneenä mitä sinä kreivittären ja vanhan isäsi kanssa keskustelit.

AKSEL. No mutta tottahan myöskin kuulit, kuinka minä samassa tilaisuudessa ilmoitin rakastavani sinua ja pyysin häneltä sinua.

KAARINA. Sen kuulin, vaan he eivät suostuneet pyyntöösi, ja silloin sinä vimmastuneena uhkasit jättää kotosi, hyljätä sukusi, aateluutesi ja nimesi … muuta en kuullut … minun kohtaloni oli ratkaistu, minä hyljätty raukka riensin pois palatsista kotimökkini yksinäisyyteen.

AKSEL. Ah! Miksi et odottanut taistelun päätöstä? Mitä olisikaan minulle koti, isä, äiti ja aatelisnimi ilman sinua! Ja kun isäni huomasi ettei ollutkaan kysymyksessä hetken hairahdus, vaan elämäni tulevaisuus ja onni, niin antoi hän myöten, karkoitti mielestään aatelisen ylpeyden, soi minulle nimeni takaisin, otti minut jälleen pojakseen ja valitsi sinut, armahani, tyttärekseen.

KAARINA ( nousee ). Onko mahdollista! Eikö tämä siis olekkaan unta?

AKSEL. Ei! Onnetar on tällä kertaa muuttanut unesi todellisuudeksi. Onnemme taivas on jälleen pilvetön ja kirkas; sinä olet minun!

YHDEKSÄS KOHTAUS.

ENTISET.

KAARLO ( tulee Akselin viimeisen puheen aikana. Hatun asemasta on hänellä punainen nenäliina päässänsä. ).

KAARLO. Kas niin, Aksel veikkoseni! Sanoinhan sinulle, että löytäisit piankin toisen pikku Kaarinaisen tuon kadotetun sijaan. ( Astuu esiin, tuntee Kaarinan. ) Mitä! Kreivittären ottotytär! Ja täällä Taalainmaassa, tämmöisissä pukimissa! Te ette siis joutunutkaan — — —

AKSEL ( nauraa hänen hämmästykselleen ). Mitä sinä, veliseni, aiot sanoa?

KAARLO. Suokaa anteeksi! Olin tekemäisilläni pienen tuhmuuden.

AKSEL. Helppo on antaa anteeksi, erittäinkin nyt, kun olemme täällä naamiohuveissa. Tapasin morsiameni taalalaistytöksi puettuna, ja sinä, näemmä, olet pukeutunut rosvoksi.

KAARLO. Ei, päinvastoin! Minut itseni rosvottiin. Tuolla vuoripolun varrella, missä tuo ikivanha honka seisoo, takerruin hongan juurihaaroihin ja liki piti, etten joutunut veljenmaljasille Ahdin kanssa. Onneksi sain oksasta kiinni ja kaikki mitä vetehinen sai vaivansa palkkioksi, oli…

AKSEL. Sinun hattusi!

KAARLO. Niin, juuri hattuni, jota minä nyt kaipaan kaksinkertaisesti, sillä minä tahtoisin sitä riemuiten heiluttaa sekä sinun että morsiamesi onneksi ja lennättäisin sen aina pilviin asti teidän murheittenne ikuisiksi jäähyväisiksi.

AKSEL ( iloisesti ). Vahinkosi oli todellakin suuri, mutta älkäämme kuitenkaan täällä kauemmin murehtiko, vaan kiiruhtakaamme takaisin Tukholmaan, sillä sinä tarvitset viipymättä jonkun hattukaupan apua… Ha, ha, ha! Tahdotko, niin lähdemme heti hankkimaan hevosia ja matkalle.

KAARLO. Hyvä, hyvä! Minä odotan vaan siksi, kunnes Kustaa tulee takaisin.

AKSEL. Me menemme siis edeltäpäin… Hyvästi! ( Aksel ja Kaarina menevät. )

KYMMENES KOHTAUS.

KAARLO. ( Heti sen jälkeen ) HANNU ( punaisessa kauhtanassa ja punaisessa lakissa, viulu kainalossa ).

KAARLO. Hyvästi, hyvästi! Nuo kaksi rakkauden narria eivät kaipaa kolmannen seuraa. Minä en siis huoli heitä häiritä. ( Huomaa Hannun ). Ahaa! Tuolla on eräs, joka näyttää olevan seuran puutteessa. Hän oli silmätikkuna ensimäiselle parille, minä toiselle. Eiköhän siis ole paikallaan, että me kaksi hyljättyä yhdymme. ( Kätkeytyy pensaan taakse, puhaltaa muutamia huilun säveliä. )

HANNU. Vaiti! Mitä se oli! Minä kuulin säveliä… Vaan ei! Eihän Ahtia ole olemassakaan, ja jos olisikin, niin hän kyllä pelkäisi minun uhkarohkeuttani. Huu! Hampaat kalisevat suussani … kaiketi on hyvin kylmä … pelkäänpä sairastuvani vilutautiin … koskesta nousee usvaa… Huu Tämä ei ole leikin tekoa … vaan ei auta… Minä tahdon opettaa kilpakosijani pelkäämään Velhovuorta ja Ahtia. Sinut kyllä säikyttelen niin pahanpäiväisesti, ettet enää ikinä tule minun vastuksikseni. ( Kaarlo liikkuu lymypaikassaan. ) Vait! Tuolla hän onkin!… Tähän asetun väijyksiin … ja tulkoonpa nyt ken tahansa, hän joutuu tekemiseen Ahdin kanssa. ( Istuutuu pensaan taakse ). Kas niin, tahdotteko tanssia, kyllä minä tahdista huolen pidän. ( Virittää viulunsa ja soittaa muutamia tahteja säveltä N:o 4. )

KAARLO. Hän asettuu väijyksiin; mitä hänellä on mielessä? Hän soittelee… Kas sitäpä kelpaa kuunnella… Mitä! — Ahdin laulu!

HANNU. He ovat varmaankin kovasti peloissaan.

KAARLO. Ahaa! Hän tahtoo näytellä Ahtia! Minun tulee mieleeni säestää hänen viuluansa ( soittaa hiljaa samaa säveltä ).

HANNU. Sepä merkillistä! Minä olin kuulevinani saman sävelen vuorelta tuolta … vaan se oli varmaankin kuuma vereni, joka minut petti. Niin, niin … ilma onkin täällä raskas ja helteinen. Totta tosiaan, vesikarpaleet juoksevat pitkin otsaani… Ajatteles, jos se ei olisikaan Yrjö, vaan … vaan — joku muu! ( Huutaa. ) Ken siellä?

KAARLO ( vastaa kaiun tapaan ). Ken siellä?

HANNU. Mikä hirvittävä ääni! Sydämmeni pakahtuu pelosta! Aha, voisin hiipiä täältä yhtä rauhallisena pois … kuin tänne tulinkin! Rohkeutta, Hannu, rohkeutta! ( Kovaa. ) Ken se yösydännä piileksii minun vuorellani?

KAARLO. Ken kysyy?

HANNU. Sitä kysyy Ahti, koskenhaltija. ( Erikseen. ) Koko ruumiini vapisee, kun tuota nimeä mainitsen.

KAARLO ( esiytyy ). Astu esiin silmieni eteen!

HANNU ( kavahtaa ylös, vaan lankeaa samassa kauhistuneena kasvoillensa ). Haa, Ahti! Ahti! Ja aivan tulipunaisena! Voi minua! Nyt on loppuni tullut! Minä olen kuollut … aivan kuollut! Hyvästi, kaikki maailman onni ja Riitta myös!

KAARLO. No, sanotko vieläkin olevasi Ahti!

HANNU. En, en! Sitä en enää koskaan sano!… Minä olen köyhä, kurja, niinkuin näet, ja sinä et suinkaan tahdo näin viheliäisen raukan päiviä lopettaa. ( Tahtoo hiipiä pois. )

KAARLO. Sitä sinä et voi tietää! Jos minä nyt soittelen sinulle, jotta sinä tanssit itsesi aivan mielettömäksi ja vihdoin, syökset kuperkeikkaa kosken kuohuihin — mitäs siitä arvelet?

HANNU. Älä Herran tähden! Salli minun mennä rauhassa vielä tämä kerta.

KAARLO. No niin! Huonon viulun vinguttajan voin minä milloin tahansa hengiltä ottaa, — siitä ei kysymystäkään. Mutta koska minä tapasin sinut täältä, niin etpä pääse niin helposti käsistäni. Sinä tulit tänne Riitan vuoksi — minä tiedän sen —, vaan rangaistukseksi täytyy sinun luopua hänestä, ja jos hetkestä alkaen häneen vilkaisetkaan, tulet sitä katkerasti katumaan. Silloin et saa yönlepoa etkä päivän rauhaa, tontut elämöivät talossasi ja hävittävät kaiken tavarasi, para latkii kerman maitopytystäsi, painajainen ajaa hevosesi kuoliaaksi, maahiset raiskaavat niittysi, pakkanen panee peltosi, kummitukset tanssivat vuoteesi ympärillä, ja ennen kukon laulua on pahahenki kolmasti iskenyt kyntensä kiinni sinun kurkkuusi!

HANNU ( vavisten ). Herran tähden, lakkaa jo. Minä vannon sinulle, etten ikinä tule Riitan mieheksi. ( Rientää pois. )

KAARLO ( yksin ). Hyvästi, sinä kelpo viuluniekka!.. Ha! ha! ha! Hän juoksee niinkuin yhä vielä olisin hänen kintereillään. Minun koenäytökseni Ahtina onnistui oivallisesti! Nyt saavat Yrjö ja pikku Riitta rauhassa tavata täällä toisiansa.

YHDESTOISTA KOHTAUS.

KAARLO. KUSTAA.

KUSTAA. Nyt ystäväiseni voit sinä syystä väittää, että täällä Taalainmaalla voi sotkeutua mitä hullunkurisempiin seikkailuihin. Aatteles, että Aksel-paronimme —.

KAARLO. Olen sekä nähnyt että kuullut kaikki tyyni, ja tunnustaa täytyy että tämä tarina sai oivan lopun.

KUSTAA. Niinpä niinkin. Mutta tämä onnenpotkaus on tehnyt kokonaan tyhjäksi meidän matkasuunnitelmamme… Jospa minäkin joutuisin tuommoiseen hauskaan seikkailuun, niin olisin matkaani kaikinpuolin tyytyväinen.

KAARLO. Kärsivällisyyttä! Kärsivällisyyttä! Ennen päivän koittoa on toivosi toteutunut. ( Luo katseensa sivulle. ) Katsopas tuonne!

KUSTAA. Kaunis tyttö!

KAARLO. Hän itkee… Hyvä! Seikkailu tulee sitä vaihtelevammaksi.

KUSTAA. Hän tulee kuin kutsuttu! Minä riennän heti paikalleni. ( Hän pistäikse pensaan, Kaarlo kallion taakse. Riitta esiytyy Yrjöä etsiskellen. )

KAHDESTOISTA KOHTAUS.

RIITTA. ENTISET ( piiloutuneena ).

RIITTA. Yrjöä ei kuulu… Minkätähden hän ei tule minulle päätöstä ilmaisemaan? Voi Yrjö parka! Isä on minua kohtaan kovin ankara ja säälimätön. Hän tietää kyllä hyvin, että minä vihaan tuota ilkeätä Viulu-Hannua pahemmin kuin itse paholaista ja kuitenkin pakoittaa hän minua hänelle vaimoksi menemään. Vaan ei! Ennen kuin rupean Hannun vaimoksi, ennen siskoksi Vellamon neitosille tuonne kosken vaahtoisen vaipan alle. ( Kaarlo soittelee muutamia tahteja säveltä N:o 4. ) Voi mitkä sävelet! Entä jos se olisi Ahti! Ennen muinoin oli hän ystävällinen kaikkia niitä kohtaan, jotka kärsivät vääryyttä ja tarvitsivat apua. Mitä jos minäkin uskoisin murheeni hänelle. Niin! Kun elämä on kuolemaa kamalampi, täytyy uskaltaa kaikkea. — Lapsuudessani kuulin kauniin laulun, sen sävelet tunkeutukoot aina pyörteiden syvyyteen saakka.

*Laulu N:o 10.*

Oi, haltija, aina soittosi soi sulokielin, kun tyyntyy yö! Mua koitoa etkö sääliä voi? Niin raskaasti rintani lyö! Oi, Ahti, oi, Ahti, armosi suo ja hoiva ja rauhaa mieleeni tuo! Sua kutsun!

KAARLO ( piilostaan ). Ken kutsuu Ahtia yön hiljaisuudessa?

RIITTA. Onneton tyttö raukka, jonka koko maailma on hyljännyt. Kultani on riistetty pois ja minut on luvattu vaimoksi sille, jota minä kaikkein enimmän vihaan. Minulla ei ole koko maailmassa ketään, joka tahtoisi minua auttaa, ja sentähden rukoilen nyt sinun apuasi.

KAARLO. Mitä anot siis minulta, lapsukaiseni?

RIITTA. Sinä olet niin äärettömän rikas, linnasi on puhdasta kultaa ja jalokivin koristeltu. Mutta Yrjö parkani on perin köyhä. Jos hänellä olisi edes pieni maja, niin olisi onnemme täydellinen. — Oi armias Ahti! Älä salli heidän eroittaa meitä toisistamme! Tuo hyvä maksaa sinulle ainoastaan pivon täyden kultaa ja sitähän sinulla on niin suunnattoman suuri paljous. Oi, ole armias, äläkä salli kahden sydämmen joutua ikuiseen onnettomuuteen!

KAARLO. Älä pelkää, lapsukaiseni! Sinun rukoukses hellyttää kalliotkin säälin kyyneliin. Mahtava haltia on kuullut viattoman pyyntösi ja tahtoo olla lempeä sinua kohtaan. ( Syrjään Kustaalle, ojentaen samassa kätensä hänelle. ) Sinä tahdoit mihin hintaan tahansa joutua seikkailuun. Hyvä! Nyt on sinulla tilaisuus.

KUSTAA ( heittää hänelle suuren rahakukkaron ). Lahjoittaa rahakukkaroni. Luonnollisesti! ( Yrjö tulee, vaan jää seisomaan sanatonna Riitan eteen ).

KAARLO ( Yrjölle, rahakukkaroa osoittaen ).

Tään kullan sulle Ahti lahjaks' suo: sun majahas se iki onnen tuo ja ilokäet kukkumahan saa, ja murheen usvat poijes karkoittaa. Äl' lahjaa kammo, vaikka vetten alta Sen sydänyöllä saatkin haltialta; sill' avun siunatun mä sallin sille, ja siitä riemuitsen, kun viaton ja puhdas lempivillä sydän on. Niin — rakkaus ja lemmen liekki pyhä Se leimutkohon maailmassa yhä! Sen hehkua, sen taivahista tulta ei köyhyys, puute, sammuttaa saa sulta. Siks' aarteitteni ukset vaskiset sun morsiolles olkoot avoimet!

( Antaa rahakukkaron Riitalle. )

KOLMASTOISTA KOHTAUS.

YRJÖ, RIITTA, ( kohta sen jälkeen ) LIISA, MATTI, HANNU Y. M.

RIITTA. Kas niin, Yrjö! Nyt ovat murheemme, päivät olleet ja menneet. Voi, sinä antelias Ahti kulta!

YRJÖ. Niin, Jumalan kiitos! Nyt alkaa onnemme aika! Mutta minä en voi käsittää, miten tämä kaikki tapahtui, ja parasta liekin, etten sitä ollenkaan käsitä.

LIISA ( tulee juosten ). Joudu, joudu pois, Yrjö! Kaikki tulevat tänne, ja jos Mattivaari tapaa sinut täällä Riitan luona, niin suuttuu hän vallan silmittömäksi.

YRJÖ. Ei mitään vaaraa! Häntä en enää pelkää.

RIITTA. Voi, Liisa! Minä olen nyt niin iloinen ja onnellinen

*Laulu N:o 13.*

( Tanssikööri. )

Jo taukos tuolla tanssi Ja leikki loppui myös Ja tyhjäks jäi myös nummi. Sua kiitän, Viulu-Hanssi! Sä oivasti teit työs Ja sompaa et sä helli. Riemuin tanssittiin Hei, hei! Jalkaa poljettiin. Hei, hei! Nyt vuorella rauhassa katsella voi Kun koittavi päivän koi.

MATTI ( lähestyy Yrjöä, joka on jäänyt seisomaan Riitan viereen ). Oletko unhottanut, mitä sinulle vasta sanoin? Sinulla näyttää olevan hyvin huono muisti.

YRJÖ. Ei, Mattivaari! Minulla on erittäinkin tarkka muisti! Ja aina säilyy mielessäni jäähyväislauseesi: «Jospa sinulla vaan olisi niin paljon rahaa, kuin Riitta saa myötäjäisiksi, niin saisit paikalla tytön omaksesi.«

MATTI. Niin sanoin ja sanoissani pysyn myös.

YRJÖ. Katsoppas, Mattivaari, tätä kukkaroa! Katso tarkkaan! ( Avaa kukkaron näytellen rahoja Matille. ) No, onko tässä mielestäsi tarpeeksi suuri summa?

MATTI ( hämmästyneenä ). Mitä ihmeitä! Kirkasta kultaa! Ja tämä kaikki on sinun?

RIITTA. Niin, sen on hän kunniallisesti saanut, sen voin vakuuttaa!

MATTI ( Yrjölle ). Sinähän olet siis upporikas! Mutta minkä tähden et ilmoittanut sitä minulle, kun viimeksi asiasta puhelimme? Nyt täytyy Riitan mennä Hannulle vaimoksi, sillä minä olen luvannut tyttäreni hänelle ja tiedäthän, ettei Mattivaari sanaansa syö.

YRJÖ. Jollet paikalla luovu tytöstä, niin minä lyön sinut kuoliaaksi. ( Hyökkää Hannua vastaan ).

HANNU. Veli kulta, rauhoituhan toki… Niin, niin … tehdään nyt jälleen sula sovinto ja jätetään pois nuo vanhat vihat.

RIITTA ( menee heidän väliinsä ja ottaa ystävällisesti Hannua kädestä kiinni ). Kuule, Hannu!

HANNU ( kääntyy pois Riitasta ). Päästä minut irti! Anna minun olla!

RIITTA ( häntä hyväillen ). Mutta kiltti Hannu! Minähän se olen!

HANNU ( poispäin kääntyen ). Päästä minut! Päästä minut!

RIITTA. Ainoastaan pari sanaa … käännyhän toki ja katsahda minuun.

HANNU. Katsahtaa sinuun! Ei kiitoksia! Sen saisin kalliisti maksaa.

RIITTA. No, mutta kuulehan…

HANNU ( peittää käsillään kasvojaan ). Ei, ei! Se ei auta! Minä en uskalla katsoa sinuun, enkä tohdi kuunnella sanojasi. Mene tiehesi, äläkä koetakaan houkutella minua mieheksesi. Luuletko, että minä tahtoisin asua yhdessä kummitusten, tonttuin ja haltijain kanssa. Menitpä kenen vaimoksi hyvänsä, se minusta on yhdentekevää, kunhan vaan en joudu tekemiseen painajaisen ja paholaisen kanssa. — Yrjö, auta minua, minä rukoilen, ota tyttö omaksesi, jotta hän jättää minut rauhaan! Minä en huoli hänestä.

MATTI. Mutta Hannu, sinähän olet aivan pähkähullu!

HANNU. En suinkaan! Vaan siksi voisin tulla, jollen antaisi tyttöä Yrjölle. Anna sinä hänelle tyttäresi mitä pikemmin sitä paremmin! — Minä en kosi enää sinä ilmoisna ikänä.

MATTI. No, olkoon menneeksi! ( Riitalle ). Koska Hannu päästi sinut vapaaksi ja koska minä — niinkuin moni muukin isä — menettelin tuhmasti sinulle miestä valitessani, niin jätän tuon toimen nyt sinun tehtäväksesi. Kaiketi itse onnistut paremmin.

YRJÖ ja RIITTA. Kiitoksia, vaari kulta! Jumala sinua siunatkoon!

HANNU ( tytöille ). Minä vakuutan teille, tytöt. Turha on teidän koettaa saada minua verkkoihinne! Kisailkaa vaan toisten poikain kanssa — onhan täällä muitakin pulskia nuorukaisia — vaan antakaa minun olla rauhassa! Soittoniekkana tahdon olla niinkuin ennenkin, vaan sen sanon teille, että Ahdin polskaa en soita enää ikinä.

*Laulu N:o 14.*

RIITTA.

Täss' on mun Yrjöni, sulho hellä ja lempi liekkii sen sydämmellä. Yö ja talvi vasta vallitsi, mieli mulla syttä synkempi. Nyt kevät koittaa ja toivon kieltä leivo soittaa, Yö poijes hoihtii ja murhe riemuksi vaihtui.

KUSTAA. AKSEL. KAARLO.

( Näyttämön takana. )

Oi, Pohjolan yöhyt! Mun mielessäin päilyt Sä armasna aina!

KÖÖRI.

Nyt neito murheensa unhotti kai, Kun kultans' armahan kohdata sai Sulhasen kaunihin kunniaks Metsäkin käynyt on vihannaks. Vanhat ja nuoret Pois, pois nyt surut sekä huolet! Tanssi ja laulu Vain soikohon ja riemun pauhu!

( Piiritanssi alkaa uudestaan niinkuin ensimäisessä kohtauksessa. YRJÖ ja RIITTA on piirissä. )

( Köörilaulun aikana, aamuruskon sarastaessa poistuvat Kaarlo, Aksel ja Kustaa pitkin vuoritietä. Kun he ehtivät keskikohdalle näyttämöä, nousee aurinko. Tanssijat asettuu ryhmiin ).

Esirippu laskee.