E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

ANDEIN TYTÄR

Kirj.

ERKKI WEST

Porvoossa, Werner Söderström, 1896.

I.

— Olin saapunut englantilaisella Victoria-fregatilla Callaoon, joka on Perun tasavallan pääkaupungin Liman satama. Jo poikana olin kuullut Perun kullasta ja arvelin kohtalon johtaneen minut tänne vuolemaan tuota jumaloitua metallia, joka aukaisee rautaisetkin ovet ja nostaa omistajansa yli korkeimpien muurien ja vuorten. Kysyin Englannin konsulilta neuvoa, ja hän ilmoitti, että Perun valtio oli toistaiseksi takavarikoinut tärkeimmät ja parhaat kulta-alueet, joten kullan vuolemisesta ei tällä kertaa tullut mitään. Sen sijaan konsuli kehoitti minua kääntymään Liman-Oroyan rautatien rakennustöiden päällikön puoleen. Menin siis Limaan ja sain mr. Malcolmin konttorista vapaalipun rakenteilla olevalle rataosalle.

Linnuntie ei olisi ollut pitkä, mutta de los Andes -harjannetta risteilevä rautatie oli sitä pitempi. Paikoitellen sai virstan verran kohti päämäärää edetäkseen kulkea kymmenen virstaa rautatietä, joka kapusi pitkin vuoren rinnettä loivasti nousten ja äkkinäisesti käännähdellen. Rotkojen yli johti riippusiltoja; pitkiä paalusiltoja oli rakennettu notkopaikkojen yli. Seutu tuntui synkältä ja lohduttomalta. Melkein koko matka oli ylämäkeä. Vain paikoitellen oli alamäkeä, joka tuntui vielä niskaa taittavammalta. Vaara näytti aina olevan tarjolla. Kone ja vaunujen jarrut saattoivat joutua epäkuntoon, ja silloin oli juna vaarassa luisua kiskoilta, niin ylä- kuin alamäessä. Rakennustyömaa ja sen esikunta sijaitsi alatasangolla kahden de los Andes -harjanteen välissä, noin neljätuhatta jalkaa merenpinnan yläpuolella ja muutaman virstan päässä Oroyasta. Kylän muodosti joukko lautahökkeleitä ja vanhoista purjeista kokoonpantuja telttoja.

Seuraavana päivänä alkoi työni, — kova työ, ja viikon perästä sain ystävän, saksalaisen Fredrik Furstenowin, joka oli saapunut leiriin muutamia päiviä ennen minua. Meillä ei kummallakaan ollut vakinaista asuntoa. Nukuimme muutamia öitä armosta toisten seikkailijain teltassa. Muutoin vietimme tavallisesti yömme paljaan taivaan alla, vanha purjekangaskappale peittonamme. Ruokamme saimme eräästä "puulaakista", johon kuului kaksikymmentä miestä, "vetäjää". Päiväpalkka, aluksi amerikkalaisen dollarin arvoinen "sola", riitti juuri ruokarahaksi. Muutaman päivän kuluttua tutustuimme skotlantilaiseen Mack Hendersoniin. Hän oli samana päivänä saapunut leiriin ja saanut vetäjän paikan; hän oli kuten mekin asunnoton. Koska me hänen mielestänsä ehkä olimme rehellisemmän näköisiä kuin muut vetäjät, kääntyi hän heti puoleemme. Ehdotuksestamme hän sai ruveta syömään "kahdenkymmenen puulaakissa"; annoimme hänen nukkua kanssamme saman purjeenretkaleen alla kuin mekin.

Eräänä päivänä saapui leiriin "the grand man", kuten häntä nimitettiin, insinööri Malcolm. Aiottiin rakentaa silta erään rotkon yli. Ensin oli otettava selko siitä, olivatko rotkon seinät eheät. Mr. Malcolm itse ja kaksi nuorempaa insinööriä sekä me viisitoista "vetäjää" seisoimme rotkon laidalla.

— Yksi vetäjä laskeutuu tarkastamaan rotkon seiniä, käski toinen nuoremmista insinööreistä.

— Piru sinne menköön! vastasivat miehet.

— Siis ei yksikään teistä ota mennäkseen rotkoon?! Saatte kaikki eron toimestanne, sanoi insinööri, joka oli antanut määräyksen.

— Olkaa vaiti, insinööri! Tahtoisitteko itse mennä tuonne? kysyi mr.
Malcolm.

— Se ei kuulu minun tehtäviini, en ole vetäjä, sanoi insinööri.

— Ei ketään voi pakottaa, sanoi mr. Malcolm.

Pienen vaitiolon jälkeen jatkoi mr. Malcolm:

— Sata dollaria sille, joka uskaltaa mennä alas.

Miehet keskustelivat vähän aikaa, mutta tuloksena oli, ettei kukaan tahtonut laskeutua rotkoon. Viimein astui vetäjien joukosta muuan kanadalainen, Labradorista kotoisin oleva jättiläinen mr. Malcolmin eteen ja sanoi:

— Minä aion yrittää.

— Hyvä! sanoi mr. Malcolm.

Jättiläinen solmi ohuen, mutta vahvan köyden päähän silmukan ja kietoi sen ympärilleen kainaloittensa alle. Sitten miehet laskivat hänet köyden varassa rotkoon. Luisuttuaan kymmenkunta syltä hän rupesi huutamaan ja pyysi, että hänet vedettäisiin takaisin. Päästyään rotkosta hän oli surkeassa tilassa. Köysi oli pahoin syöpynyt hänen kainaloihinsa. Hän ei ollut merimies, eikä hän kyennyt käsivoimin kannattamaan raskasta ruumistaan. Hän kertoi, että rako oli liian ahdas hänen suurelle ruumiilleen. Tuumittuaan vähän aikaa asiaa, insinöörit päättivät jättää yrityksen sikseen. Katseltuani pikimmiten jokaista vetäjää, huomasin olevani pienin ja notkein.

— Saanko sata dollaria, jos —? kysyin.

— Tietysti saat, mutta parasta on, että jätämme sikseen, vastasi mr.
Malcolm.

Laitoin saman köyden päähän, jota kanadalainen oli käyttänyt, pettämättömän merimiessolmun, jonka kiedoin kainaloitteni alle niin kuin kanadalainenkin oli tehnyt, tartuin käsilläni nuoraan ja kannatin siten koko painoni, joten kainalot olivat vain varavoimana. Ystäväni Fred ja Mack, joihin parhaiten luotin, laskivat minut rotkoon. Tultuani raon luo huomasin sen olevan liian ahtaan minullekin. Jos kivi ei olisi ollut rapautunut, olisin mahdollisesti uskaltanut tunkeutua raon lävitse. Mutta näin ollen olisi koko paasi voinut katketa ja murskata minut. Riippuessani halkeaman suulla ennätin tarkoin tutkia sen suunnan ja huomasin sen laidan takaa näkyvän valoa ja suuren syvän aukon.

— Vetäkää minut ylös, huusin. Päästyäni ylös sanoi mr. Malcolm:

— Ei tule siis mitään.

— Odottakaa vähän, sir.

Katseltuani ympärilleni vähän aikaa löysin mitä hain, suuren vierinkiven. Käännyin mr. Malcolmin puoleen:

— Tahtoisin saada tuon kiven rotkon reunalle.

— Kyllä minun puolestani, jos se vain on saatavissa, sanoi mr.
Malcolm ja näytti totiselta.

Molemmat insinöörit nauroivat täyttä kurkkua. Rangeilla ja väkivivuilla saatiin vierinkivi rotkon reunalle, jossa se sai olla vähän aikaa. Vetäjät seisoivat hikisinä ja suuttuneina ja katselivat minua, joka olin saanut aikaan tämän päättömän hullun työn. Insinöörit irvistelivät ja nauroivat selän takana mr. Malcomille, joka oli suostunut tämmöiseen rasittavaan leikintekoon. Seisoin lähellä tuota komeata vierinkiveä, joka oli putoamaisillaan kuiluun. Mr. Malcolm tuli luokseni. Hän oli totisen näköinen ja sanoi laskien kätensä olkapäälleni:

— Nuorukainen! Mitä nyt seuraa?

— En tiedä varmaan itsekään, mutta toivon parasta. Ainakin seuraa maanalaista jyrinää.

Fred ja Mack tulivat rautakankeineen.

— Nyt pojat! Ja sitten oli kuin maapallo olisi saanut sydänhalvauksen. Ensin katkesi tuo rapautunut parin sylen paksuinen kivikieleke, joten sadan sylen syvyinen rotkonpohja tuli näkyviin, ja sitten hyppi vierinkivi penkereltä penkerelle. Olisi luullut helvetin kapinoivan ja pirujen ampuvan tykeillä. Nyt oli mahdollista tarkastaa rotkon seiniä. Laskeuduin uudelleen tarkastukselle, koska pääsy oli vapaa. Rotkonseinä oli eheää ja kovaa mustaa graniittia, jota usein tavataan de los Andes -vuorissa. Otin mukaani pienen liuskan, jonka vierinkivi oli irroittanut vuoren seinästä.

— Kiitos, sanoi mr. Malcolm, otti muistikirjastaan lehden, kirjoitti sille muutamia sanoja ja numeroita sekä nimensä.

— Antakaa tämä konttoriin, niin saatte maksunne, hän lisäsi.

Katsahdin paperilappua. "Kaksisataa dollaria."

— Kiitos, sir!

Vaatteeni, se vähä, mitä niitä oli ylläni eli mitä ylimalkaan omistin, olivat repaleina, ja ruumiini täynnä verisiä naarmuja. Oikean jalan nilkka oli venähtänyt, niin että tuskin saatoin seisoa sen varassa, saatikka sitten kävellä. Mutta mitäpä merkitsi tämä kahdensadan dollarin rinnalla! Mr. Malcolm kuului antavan määräyksen insinööreilleen, että valmistettaisiin mukava laite, jolla hän itse vielä samana päivänä laskeutuisi rotkoon tarkastukselle. Toverini Fred ja Mack kantoivat minut leiriin. Sinne tultuamme tapasimme puoliverisen intiaanin, joka yhdessä erään täysiverisen kanssa hankki rautatienrakentajille ruoka-aineet, pääasiallisesti vihanneksia sekä naudan ja laaman lihaa.

— Olette varmaan ollut kondorin kynsissä; siltä ainakin näytätte. Minun täytyy tuoda lääkettä ja voidella haavojanne, intiaani sanoi, kääntyi takaisin ja seurasi meitä "asuntoomme".

"Kahdenkymmenen" hökkelistä hän sai kiinalaiselta kokilta joitakin pinaatin kaltaisia lehtiä, jotka hän survoi hienoiksi. Noudettuaan sitten vähän matkan päässä olevasta säiliöstä vettä hän pesi koko ruumiini, jonka jälkeen maalasi minut pinaattivellillä. Kuivuttuani puin toiset vaatteeni keltaisenvihreän ruumiini ylle.

— Nilkkanne on nyrjähtynyt, se on vedettävä paikoilleen, sanoi intiaanilääkäri ja likisteli turvonnutta jalkaani.

— Älkää koskeko siihen, olette rääkännyt minua tarpeeksi tällä kerralla, sanoin.

— Ole huoleti, Dick! Nuo luonnonlääkärit tietävät paljon, sanoi Fred.

— Tahdon olla rauhassa nyt, sanoin.

— Minä lähetän tänne Chimbin, sanoi intiaani.

— Menkää jo! sanoin.

Intiaanin lähdettyä käskin Fredin ottaa esille mr. Malcolmin antaman maksumääräyksen. Se oli rypistynyt, verinen ja likainen. Fred oikoi ja pyyhki sitä ja käänsi sen ympäri purjekangastilkun, jonka jälkeen se ommeltiin paitani sisäpuolelle, rinnan kohdalle. Sitten nukahdin. Parin tunnin kuluttua heräsin siihen, että Fred, Mac Henderson ja muuan nuori nainen seisoivat luonani keskustellen nyrjähtyneen jalkani paikoilleen vetämisestä. Olin sanoa: "Menkää hiiteen", mutta jätin sanomatta.

— Kuka olette ja mitä tahdotte? kysyin naiselta. Minä olen Chimb ja tulin laittamaan jalkanne paikoilleen, vastasi nuori, kaunis nainen, jonka suonissa huomasin virtaavan intiaanin verta.

— Kiitoksia! Laittakaa sitten, mutta laittakaa pian!

Chimb koetteli ja likisti kipeätä paikkaa. Olisin huutanut, mutta en kehdannut.

— Ei tämä ole sijoiltaan, ainoastaan venähtänyt, eikä sitä tarvitse vetää. Se paranee hieromalla.

— Joskus toiste, sanoin.

— Niin, joskus toiste, sanoi tyttö.

Seuraavana aamuna, heti auringon noustua, seisoi tyttö taas luonani. Hän ei näyttänyt samalta kuin eilen. Hän oli ruskeaihoinen; ei kuitenkaan niin ruskea, ettei osannut punastua ja vaaleta; sen huomasin heti. Hänellä oli musta tukka ja pitkä palmikko. Hän oli sairaanhoitajattaren puvussa, päässään päähine. Chimb oli kaunis ja komea katsella. Fred ja Mack panivat kengät jalkaansa — vaatteita ei koskaan riisuttukaan ja menivät "kahdenkymmenen" telttaan aamiaiselle ja sitten työhön. Olin hieman hämilläni maatessani tanterella, purjekangasretku allani ja peittonani, tuon kauniin naisen edessä. Päästyämme puheen alkuun — vähän englantia, vähän espanjaa ja loput eleitä ymmärsimme toisiamme aivan hyvin. Mainitsin nimeni ja hän omansa: Sisar Chimb. Hänen täydellinen nimensä oli Chimborazo Lauricocha.

Chimborazo on tavallinen naisen ristimänimi Etelä-Amerikassa. Siitä saa nimensä korkea vuorenkukkula Chimborazo, joka sijaitsee Equadorin tasavallassa. Sukunimensä Lauricochan Chimb oli perinyt esi-isiltään, jotka asuivat Lauricocha-järven rannalla. Mainitusta järvestä saa maailman suurin virta Amazon alkunsa. Chimborazo, jonka vanhemmat kuuluivat paimentolais-intiaaneihin, oli ollut koko lapsuutensa alinomaa kulkusalla. Kerran vuodessa he olivat palanneet viikon ajaksi kotipaikoilleen viettämään uskonnollista juhlaa. Kyllästyttyään kulkemiseen he asettuivat asumaan Oroyaan, jossa olivat jo viettäneet muutamia vuosia. Ehkä metsänriista oli vähentynyt, tai ehkei "Suuri Henki" enää viitsinyt kuunnella heidän villejä sotalaulujaan. Himborazon vanhemmat oli kastettu katoliseen uskoon jo ennen tyttären syntymistä, mutta kääntyivät, kun kovalle otti, esi-isiensä "Suuren Hengen" puoleen. Chimb, joksi häntä tavallisesti nimitettiin, oli kolme vuotta aikaisemmin lähetetty pääkaupunkiin, Limaan, saamaan oppia ja sivistystä. Hän kävi monenlaisia kouluja. Muun muassa hän suoritti sairaanhoitajattaren tutkinnon. Varakas isä oli äidin toivomuksesta ja määräyksestä nurisematta kouluttanut tyttärensä, joka oli ainoa lapsi. Chimb vakuutti isänsä viihtyvän hyvin espanjalaisen vaimonsa tohvelin alla. Muutamia viikkoja sitten tyttö oli palannut kotiin, isän ja äidin mielestä täysin oppineena. Chimb sitä vastoin oli toista mieltä, mitä oppiin tulee. Hän sanoi aikovansa koettaa saada monta vertaa enemmän tietoja, koska hänellä oli niitä hyvin vähän.

— Äidin valtikan ansiosta olemme hyvissä varoissa. Isäni, joka on puoliverinen intiaani, on ymmärtänyt tehdä hyviä kauppoja Oroyassa. Maapalasestamme tarjotaan sievä summa, koska siitä on löydetty tavallista enemmän kultaa. Matka täältä Limaan oli vaikea, ja siihen meni paljon aikaa. Isäni ja äitini kävivät kahdesti vuodessa minua tervehtimässä. Koulunkäyntiini antoi valtio avustusta. Viihdyin hyvin sivistyneissä oloissa. Kun rautatien rakennustyöt päättyvät, muutamme kaikki pois täältä ja menemme sivistyneille seuduille. Tahdon kuitenkin sitä ennen nähdä Lauricochan rannan ja istua Victoria regian sylissä, jos se enää kantaa minua, kun olen kasvanut näin suureksi. Siinä tahdon, jos jumala niin tahtoo. — Älkää nyt hyppikö yhdellä jalalla, vaan pysykää alallanne. Palaan tunnin kuluttua. Jos tahdotte, niin nostan rahanne kassanhoitajalta.

— Kiitoksia! Täällä on maksumääräys, sanoin ja panin käteni rintani päälle.

Chimb ratkoi irti riepukääreen, jossa maksumääräys oli ja poistui.

— Hyvä on, ajattelin, että meillä on edes tämmöinen suoja. Olimme saaneet sen pystyyn kolme päivää sitten. Se oli rakennettu osaksi multaisista laudoista, osaksi purjekankaan retkuista. Seisoessani alastomana, aikoen muuttaa toiset vaatteet ylleni, tulivat Chimb ja mr. Malcolm.

— Tämä on hirvittävä näky. Poikapoloinen! Kylläpä olette kurjassa tilassa. Mitä on ensimmäiseksi tehtävä? sanoi mr. Malcolm.

— Teidän on kai siirryttävä vähän loitommalle, siksi kunnes saan rupisen, pinaatilla maalatun ruumiini verhotuksi vaatteilla.

Rautatierakennustöitten päällikkö pani kätensä otsalleen ja sanoi:

— Nyt näen, että paljon on tehtävä; ei ainoastaan rakennettava rautateitä, vaan omantunnon mukaisesti ja auliisti hoidettava niitä, jotka näkevät vaivaa. Tuo kylmästä, köyhästä Suomesta kotoisin oleva nuorukainen, joka makaa veristen riepujen välissä, ei pane suurta arvoa hengelleen, mutta minä tulen tästä lähin huolehtimaan työmiesteni hengestä ja hyvinvoinnista. Mihinkähän sijoittaisimme hänet, ehkäpä insinöörien asuntoon?

— Minä pidän huolen siitä, sanoi Chimb.

— Tässä ovat saamanne kaksisataa dollaria.

Silittelin mielihyvin uusia "greenbackeja", joiksi Yhdysvalloissa paperidollareita arvoon katsomatta sanotaan, koska niiden selkäpuoli on vihreä.

— Tallettakaa te rahat, minulla ei ole niille säilytyspaikkaa, sanoin Chimbille.

Mr. Malcolm puristi kättäni ja lähti, kuiskattuaan jotakin Chimbille. Seuraavana aamuna heräsin puoliverisen intiaani Lauricochan talossa, joka oli kahden virstan päässä leiristä. Oroyan lähellä. Talo muistutti espanjalaisen siirtomaan vaatimatonta haziendaa. Havahduin siitä, että ovi aukeni raolleen.

— Hyvää huomenta, signor! Tuon teille kohta teetä, katselin vain, vieläkö nukutte, sanoi Chimb.

Tyttöä ja teetä odotellessani oli minulla miettimisen aikaa. Ajattelin sivumennen entisyyttä ja tulevaisuutta. Mutta nykyisyyttä, lähemmin sanottuna vallitsevaa hetkeä, jota vietin mukavassa puhtaassa vuoteessa teetä odottaessani, ajattelin vakavasti.

— Kuinka voitte? kysyi Chimb astuessaan sisään teevehkeineen.

— Kuin taivaassa, vastasin.

Kun olin saanut teetä ja lääkärinhoitoa, etupäässä hierontaa, sanoi
Chimb:

— Olen antanut pestä vaatteenne, kohta ne ovat kuivat. Sitten äitini paikkaa ne. Sillä välin voitte käyttää minun vaatteitani. Hän otti kirstusta kolme vaatekappaletta: pitkähihaisen paidan, alushousut ja väljän röijyn, kaikki lumivalkeita. Olin juuri pukenut ne ylleni, kun Fred astui sisään.

— Mitäs sinulla on kerrottavaa? kysyin.

Fred sanoi tutustuneensa muutamaan leedsiläiseen Char Ies Clarckiin ja ehdotti, että ottaisimme hänet "puulaakiimme" ja jäseneksi "klubiimme".

— Saamme nähdä sitten, kun tulen terveeksi ja pääsen leiriin. Onhan meidän klubissamme jäseniä tarpeeksi.

— Hän on täällä, voinko kutsua hänet sisään?

— Miksei.

Sisään astui suurikokoinen, hyvin puettu ja syötetty nuori mies.

— Minä olen mr. Clarck. Olen koettanut löytää täältä leiristä miehiä, joiden kanssa voisi seurustella, mutta turhaan. He ovat kaikki retkuisia roistoja ja veijareita, ettekä tekään taida olla parempia. Tutustuttuani herroihin Furstenow ja Henderson päätin hyväksyä heidät seurustelukumppaneikseni. Koska tekin olette ollut samaa "puulaakia" näiden kanssa, voin ottaa teidätkin yhdistykseemme. Minä aion insinööriksi. Lueskelen London Westin teknillisessä korkeakoulussa; mutta tahdon harjoitella Lima—Oroya-radan kuuluisassa rakennustyössä. Pyysin mr. Malcolmilta alemman insinöörin tai insinöörinapulaisen tointa, mutta hän vain hymyili ja kohautti olkapäitään käskien minun kääntyä jonkun työnjohtajan puoleen ja pyytää työmiehen paikkaa. Työnjohtaja katseli minua ivallisesti, mutta otti minut kuitenkin vetäjäksi. Mitäpä se minua liikuttaa. Saanhan kuitenkin todistuksen siitä, että olen ollut rakentamassa Lima—Oroya-rautatietä, ja se on pääasia. En tarvitse dollarin päiväpalkkaa, joka minulle luvattiin. Isäni omistaa yhden Englannin suurimpia puuvillatehtaita. Aion olla täällä kuusi kuukautta tai vuoden, jos jaksan.

Chimb tuli sisään.

— Tässä on vaatteenne, signor, hän sanoi ja poistui heti. — Kuka tuo nainen on? Taidatte olla hänen vaatteissansa, sanoi Clarck.

— Auta minua tästä, ja anna tänne nuo kainalokepit, Fred. Sitten saat lähteä, ja mr. Clarck myös. Jos sinä Fred ja Mack tahdotte ottaa puulaakiinne mr. Clarckin, on se teidän asianne. Minä perustan puulaakin "itseni kanssa".

— Te olette loukannut minua, sir, sanoi Clarck.

— Myönnän sen. Hyvästi sir!

* * * * *

Viikon kuluttua nilkutin kepin varassa leiriin, jossa asuntomme oli suuresti muuttunut. Retkutelttamme oli hävitetty. Istahdin "kahdenkymmenen" teltan luona olevalle penkille odottamaan työstään palaavia vetäjiä. He tulivatkin pian. Fred, Mack ja "hyvinpuettu" astuivat yhdessä. Molemmat toverini tulivat luokseni, mutta Clarck meni ylpeästi ohitse.

— Terve! Kuinka jaksat? Tulethan kanssamme syömään?

— En tule, söin vähän aikaa sitten. Hotkaistuaan ruoan astuivat Fred ja Mack taas luokseni.

— Tulehan katsomaan!

Syrjäiseen paikkaan oli ilmestynyt lautahökkeli, jossa oli neljä makuusijaa. Yhden vieressä oli pöytä, jossa oli lukittava laatikko. Tämä loistoesine oli tietysti höyläämät tömistä laudoista kokoonkyhätty.

— Aikomukseni oli tulla luoksesi vielä tänä iltana; tässä on sinulle kirje, sanoi Fred.

Kirjekuoren ylälaitaan oli painettu: "Liman-Oroyan rautatierakennuksen hallinto". Katseltuani kirjettä sanoin:

— Mitähän tuossa mahtaa olla? Luultavasti on hallinto antanut minulle potkun.

— Älä luule, että meille vetäjille annetaan "präntätty" potku. Kun me saamme potkun, sanoo työnjohtaja yksinkertaisesti: Mene!

— Anna minulle "sigarita", että saan savun, ennen kuin aukaisen kirjeen.

Poltettuani sigaritan aukaisin tuon ihmeellisen epistolan ja menin hökkelin taakse sitä lukemaan. Sen sisältö oli:

"Mr. E. West on koroitettu työnjohtajaksi Lima—Oroyan rautatierakennuksen kahdeksannessa piirissä, lukien siitä päivästä, jolloin hän kävi Kondori-rotkossa, ja on hänen päiväpalkkansa mainitusta päivästä lukien neljä dollaria.

Käskystä

J. Collin insinööri."

Palattuani sisään tapasin mr. Clarckin. Hänen hienot vaatteensa ja komea vartalonsa olivat paljon ennättäneet muuttua. Kädet ja kasvot olivat naarmuiset ja rupiset sekä likaiset. Hän oli ollut vetäjän opissa ja näytti siltä, ettei oppi ollut häntä "ojaan kaatanut".

— Mr. West! Me tiedämme tuon kirjeenne sisällön. Fred ja Mack toivovat pääsevänsä kahdeksanteen työpiiriin. Jos niin on, toivon, että otatte minutkin siihen. Uskon, että olette siksi gentlemanni, ettette kiinnitä huomiota ensimmäiseen kohtaamiseemme. Silloin en muistanut, mitä isäni isä, yhdeksänkymmentävuotias, sanoi minulle ennen kuolemaansa: "Älä pelkää työtä, oli se minkälaista tahansa, vaikka tiedätkin periväsi paljon rahaa."

— Koska tässä majassa on neljä makuusijaa, on neljäs teitä varten.
Asia on siis selvä, sanoin.

Toverit saattoivat minut Lauricochan taloon, jossa nukuin sen yön. Seuraavana aamuna menin taas leiriin, söin aamiaiseni "kahdenkymmenen" luona ja ilmoittauduin työhön. Toverit pääsivät ehdotuksestani kahdeksanteen työpiiriin. Kun illalla tulimme kotiin, oli vuoteissamme oikeat makuuvaatteet; Chimb oli ne hankkinut. Nukuimme ensimmäisen yömme kuninkaallisesti. Jo viikon kuluessa opin tuntemaan Charles Clarckin. Hän oli ahkera ja työssään totinen, ei säästänyt itseään, vaan raatoi väkevänä miehenä kahden edestä. Hän oli hyväpäinen ja samalla käytännöllinen. Kun oli lomahetki — näitä kyllä oli ani harvoin — oli hän iloinen. Tuosta miehestä se insinööri tulee, ajattelin itsekseni. Meistä neljästä, jotka asuimme mielestämme kuin palatsissa ja olimme todellisia ystäviä, oli Charley ainoa joka tulevaisuutensa vuoksi harjoitteli ja raatoi maapallon etäisimmässä kolkassa. Me muut olimme seikkailijoita.

Fredrik Furstenow oli keskikokoinen, normaalirakenteinen, tumma, hauskan näköinen ja teräväpäinen nuorukainen. Luonteeltaan hän oli säästäväinen. Hän oli palvellut asevelvollisena Saksan sotalaivastossa ja karannut. Siitä syystä hän piiloitteli ja karttoi, mikäli mahdollista, saksalaisia laivoja. Hän oli ollut terveydeltään heikko, mutta päästyään isänmaansa ankarasta ja armottomasta merisotapalveluksesta hän toipui kutakuinkin terveeksi.

Mack Henderson, Aberdeenista, Skotlannista, oli lyhyenläntä, tanakka, leveäharteinen nuorukainen. Hän mahtoi olla vanhaa skandinavilaista syntyperää, koska oli valkoverinen ja vaaleatukkainen, ja nimikin viittasi siihen. Hän ei ollut mikään kirjanoppinut, mutta sitä käytännöllisempi. Hän oli luullakseni hyvä merimies; ainakin hän rakasti merta, koskapa puhui merielämästä sen vähän, mitä yleensä puhui. Toveruksista neljäs olin minä.

II.

Eräänä iltana oli pöydälläni kirjelappu: "Tulkaa heti Lauricochaan."

Lähdin viivyttelemättä. Metsän laidassa, vähän matkaa tiestä, istui Chimb pensaan takana. Säpsähdin vähän, kun hän äkkiä tupsahti näkyviin. Hän pani sormensa huulilleen merkiksi, että olisin hiljaa ja puhumatta. Poveensa pistetyssä oikeassa kädessään hänellä oli revolveri ja vasemmalla kädellään hän tarttui minun oikeaan käteeni, jonka jälkeen aloimme hiljaa juosta Lauricochaa kohti. Vasta haziendaan päästyämme pysähdyimme läähättäen. Chimb sanoi:

— Koskeeko jalkaanne?

— Vähemmälläkin vauhdilla, vastasin.

— Onko revolverinne mukananne?

— On, vastasin.

— Ei tässä enää ole mitään hätää. Riisukaa kengät jalastanne ja heittäytykää pitkäksenne tuohon entiselle vuoteellenne, niin hieron kipeää jalkaanne. Hieroessaan hän kertoi:

— Te saatte luultavasti maata täällä monta yötä. Älkää vain keskeyttäkö minua, minulla on paljon kertomista. Callaossa on laiva, joka paraillaan lastaa kuolleita, kuivia kiinalaisia. Se on ankkurissa uloimmaisena sataman selällä. Tuo kolkko laiva ottaa "kallista lastia". Viikon perästä, otettuaan viimeisetkin kuolleet matkustajansa, se nostaa ankkurin purjehtiakseen Hongkongiin. Kuolleissa kiinalaisissa ei ole mitään ruumiinhajua, sillä kiinalaisessa työmiehessähän on vain luuta ja nahkaa. Ne ovat maanneet vuosikausia laatikoissaan odottamassa, kunnes niiden luku nousee niin suureksi, että kannattaa rahdata laiva viemään ne kotiin taivaalliseen Kiinaan. Heidän odotettu tuomiopäivänsä on tullut, silloin kun isänmaa ottaa heidät poveensa. Tiedättehän, että kaikki kiinalaiset, jotka asuvat täällä ja yleensä vieraissa maissa, koettavat päästä kuoleman jälkeen kotimaahansa nukkumaan viimeistä untaan. Kiinalaiset työmiehet, tai oikeammin orjat, ostavat eläessään pienillä maksuerillä paluupilettinsä asiamiehiltä, jotka ovat täysin luotettavia. "Kahdenkymmenen puulaakin" kokki, joka on kiinalainen, on ruumisasiamies. Hän tarvitsee nyt rahaa ja tekee kaiken voitavansa, jotta kuolemanlaiva pääsisi lähtemään määräpäivänä. Hän on varastanut, ryöstänyt ja murhannut näinä päivinä ja menetellyt niin ovelasti, ettei kukaan tiedä hänen tekojaan. Mutta asiaan. Kun olin tänään asunnossanne, tuli hän sinne, mutta vetäytyi takaisin huomatessaan minut, mutisten jotakin ruoka-ajoista. Leirissä kuulin hänen tietävän kahdestasadasta dollaristanne, joita säilytätte paitanne alle ommeltuna. Sen vuoksi en uskaltanut antaa teidän maata asunnossanne leirissä. Kun kiinalaiset roistot murhaavat nukuksissa olevan ihmisen, tapahtuu se siten, että vasemmalla kädellään kuristavat kurkusta iskien oikealla puukon uhrinsa sydämeen. Ette voi nukkua tässä huoneessa, sillä tähän tulee muuan pappi, joka on saapunut kastamaan paikkakunnan lapsia.

— Missä minä sitten saan nukkua? kysyin.

— Minun huoneessani ja sängyssäni. Itse nukun lattialla, vastasi
Chimb.

Seuraavana aamuna menimme, Chimb, hänen isänsä ja minä leiriin. Siellä kerrottiin kiinalaisen otaksuttavasti menneen matkoihinsa, koska häntä ei oltu nähty aamupuuhissaan ja hänen tavaransakin olivat poissa. Saman päivän iltana työstä tultuamme ja illallista syötyämme istuimme kukin vuoteemme laidalla savuketta poltellen ja jutellen. Lauricochan toimittama nuori intiaani oli keittänyt ruoan hävinneen kiinalaisen kokin asemesta.

Kuului laukaus.

— Mitähän tuo merkitsee! sanoi Charley.

— Se merkitsee, että joku muutti toiseen maailmaan. Täällähän se on tavallista, sanoi Fred.

— Ovatko revolverinne kunnossa? Kysyin.

— Ovat! vastasivat toverini.

Ovelle koputettiin vähän ajan kuluttua.

— Avatkaa Chimbille! kuului oven takaa. Mack aukaisi oven tytölle.

— Oletteko haavoittunut, koska vaatteissanne ja käsissänne on verta?

— En ole. Ottakaa mukaanne mitä tarvitsette, ja sitten kiivas lähtö!

Otimme rahamme, revolverimme sekä tupakkamme ja tuluksemme.

— Seuratkaa minua ääneti, kuiskasi Chimb. Kun kaikki näyttivät olevan lähtövalmiina, puhalsi Chimb lampun sammuksiin, jonka jälkeen pako alkoi. Juostessamme hiljakseen pois majastamme huomasin, ettei Fred ollut mukana. Käännyin takaisin ja näin, että hän oli pudottanut avaimen lukitessaan ovea ja etsiskeli sitä kumarruksissaan hökkelimme edustalta. Näin samalla olennon — se oli kiinalainen kokki — nopeasti hiipivän hökkelin takaa. Hän oli valmis upottamaan puukkonsa ystäväni rintaan. Pari sekuntia ja Fred olisi vainaja, mutta sitä ennen välähti tuli ja kuului pamaus. Olisinko tähdännyt kehnosti? Olisinko ampunut Fredin enkä kiinalaisen?! Vai olisiko kiinalainen jo ennättänyt pistää puukkonsa ystäväni rintaan? En ensin erottanut pimeässä, miten asian laita oli; olisihan luoti sitä paitsi voinut lävistää molemmat.

— Fred ystäväni, oletko hengissä? kysyin.

— Kyllä olen ja aivan eheänä, nosta vain tuo roisto päältäni, sanoi
Fred kaamealla äänellä.

— Odota vähän, katsotaanpa, onko pirussa henkeä. Noihin keltaisiin ei ole luottamista.

Vedin kiinalaisen palmikostaan pois Fredin päältä, jolloin pitkä puukko putosi hänen kädestään. Fred kömpi pystyyn ja tarkasti keltaista. Luoti oli lävistänyt tämän pään. Chimb tuli yksin majan luo. Charley ja Mack odottivat loitommalla.

— Meidän on pidettävä kiirettä, sanoi Chimb.

Suljimme hökkelin oven, jätimme kuolleen kiinalaisen oman onnensa varaan ja rupesimme tähtitaivaan opastamina juoksemaan pohjoista kohti niin vikkelästi kuin pensaat, kivet ja murtomaa sallivat. Puolen tunnin kuluttua seisahduimme Chimbin käskystä lepäämään.

Chimb kertoi: — Ennustettu kapina on puhjennut. Tyytymättömät, toisin sanoen suurimmat roistot täällä rautatierakennustyössä, ovat liittyneet siihen puolueeseen, joka tahtoo uutta presidenttiä. Kiinalaisten kokkien ja rautatie rakentajien huonoimman aineksen päämies sai nyt surmansa, eikä siis päässyt kuolleen lastin kanssa taivaalliseen Kiinaan. Henkiin jääneet kiinalaiset lähtevät jo huomenna esi-isiensä taivaaseen, ja vetäjäroistot pakenevat de los Andien tuolle puolen. Siellä he saavat tapella petojen kanssa, ja kelpaapa heidän päänahkansa eräille esi-isieni sukulaisheimoon kuuluville intiaaneille. Vähän matkan päässä tästä paikasta on edessämme pitkä, syvä kuilu, jonka reunat ovat jyrkät. Pimeässä liikkujalle tämä kuilu on varma kuolema. Keskellä päivääkin siihen on pudonnut alkuasukkaita, sillä sitä ei voi huomata. Ken siihen putoaa, on mennyttä miestä. Jos pääsemme sen yli, olemme turvassa. Ne kiinalaiset tai vetäjät, jotka meitä mahdollisesti ajavat takaa, tipahtavat kuiluun. Istukaa tässä, kunnes löydän sen ainoan paikan, josta pääsee yli. Harva paikkakuntalaisistakaan tuntee tämän paikan. Kun kuulette kaksi kimeätä kondorikotkan huutoa, niin lähtekää sitä kohti. Vähän ajan kuluttua annan taas kaksi samanlaista äännähdystä, ja niin edespäin, kunnes löydätte minut.

Chimb lähti. Odotimme kondoriäännähdyksiä, mutta turhaan. Puolen tunnin kuluttua ehdotin, että lähtisimme Chimbiä etsimään. Tähän ei kukaan suostunut. Siispä lähdin yksin villiin, tiettömään de los Andesiin. En tiennyt mihin mennä, menin vain, ylävuorta, alavuorta, kiviä ja pensaita. Olisin jo palannut takaisinkin, mutta se oli mahdotonta, koska en enää osannut. Minun täytyi vain kulkea, kunnes löytäisin Chimbin. Kuljin lohkareista alamäkeä ja kaaduin selälleni, muuta en muista. Toverit kuulivat viimein sovitun äänimerkin ja rupesivat kulkemaan sitä kohti.

— Entä West? kysyi Chimb.

— Hän lähti etsimään teitä, sanoivat toverit.

Tässä on nyt paikka, josta puhuin. Voimme päästä yli vuoren halkeaman, jos kuljemme varovasti; mutta sitä ennen meidän on löydettävä West. Sanokaa mielipiteenne kuinka on meidän etsittävä häntä? Kuljemmeko yhdessä, vai jokainen erikseen? Jos kuljemme erikseen, on meillä enemmän mahdollisuutta löytää hänet, mutta siinä tapauksessa voimme eksyä toisistamme. Mitä sanotte?

— Me emme lähde tästä mihinkään muutamaan tuntiin, olemme siksi väsyksissä, sanoivat toverit.

— Minä lähden sitten yksin, sanoi Chimb.

— Älkää lähtekö, signorita. Ehkä minä tulisin kanssanne, sanoi
Charley Clark.

— Ei, huusi Chimb ja lähti yksin. Kuljettuaan jonkin matkaa hän kuunteli ja katsoi taakseen, seurasiko kukaan.

Sitten hän jatkoi matkaansa, katsellen väliin kohti taivasta, väliin kädellään hapuillen ja sieraimillaan nuuskien tuulen suuntaa.

Minä näin unta, että riipuin käsistäni, jotka olivat ruuvipenkin puristuksessa. Ranteisiini koski kovasti. Tuntui kuin olisivat jalkani polvien kohdalta poikki. Hetkeksi lakkasi särkemästä käsiä ja jalkoja; silloin taasen poltti päätä. Minulla oli se käsitys, että pääni oli paistumassa peruna- tai naurishaudassa. Väliin taas olin tunnoton, ilman kipua. Viimein heräsin tajuihini ja aukaisin silmäni. Oli täysi päivänvalo. Mietittyäni vähän aikaa olin selvillä siitä, että makasin selälläni kallion kielekkeellä, joka vietti jalkoihin päin. Jalkani roikkuivat polven kohdalta terävän kivisärmän päällä ja kädet olivat yhtä suuntaa ruumiini kanssa. Ranteista piteli minua kiinni joku olento, jonka terävät kynnet olivat puristuneet nahan ja lihan sisään. Arvelin, että ihminen, luultavasti kiinalainen, piti minua tässä asennossa. Varmaankin hän oli laahannut minut kallion kielekkeelle kiusatakseen minua ensin ja sitten antaakseen minun tietää, että hän pudottaa minut rotkoon, koska ammuin hänen kiinalaisen toverinsa. Vuoroni oli tullut; ei ollut mitään avun toivoa. Aioin juuri nykäistä käteni irti ja pudottautua syvyyteen, kun kuulin:

— Olkaa ihan liikkumatta, ettette luisu kuiluun, sillä välin kun minä vaihdan otetta.

— Chimb! sanoin.

— Niin, minä olen Chimb.

Nyt piti minun olla hiljaa. Ei ruumiinliikettä, ei hengen vetoa, ja kieli keskellä suuta niin kauan, että Chimb sai uuden otteen.

— Nyt minä muutan, sanoi Chimb.

Olin vetämättä henkeäni. Ehkä sydämenikin oli lyömättä ne sekunnit, jotka kuluivat otteen vaihtamiseen.

— Nyt se on valmis. En olisi enää jaksanut pitää kiinni kauan.

Kun tämä oli tehty, rupesimme tuumimaan seuraavaa temppua, ja viimein Chimb sai minut vedetyksi Pirun kynnykseltä. Levähdimme jonkin aikaa jaksaaksemme seuraavalle portaalle. Kun tämäkin viimein oli tehty, olimme molemmat pelastuneet putoamasta Pirunrakoon.

Etsiessäni pimeässä Chimbiä, olin joutunut Pirunrakoon johtaville rappusille. Chimb löysi minut taintuneena viimeiseltä portaalta.

III.

Tultuamme iltapäivällä leiriin totesimme, että tasavallassa oli kapina. Se oli vaikuttanut rautatierakennuksen hallintoon ja työmiehiin, jotka muodostivat valtion valtiossa. Miehistön huonoin aines oli mennyt kapinoitsijain puolelle, mutta joutui heti tappiolle. Osa kaatui, toiset pakenivat de los Andesiin. Molemmat puolueet olivat yhtenä miehenä roistoja vastaan. Rautatie oli molempien puolueiden yhteisen isänmaan omaisuutta. Toverit olivat ennättäneet vähän ennen meitä leiriin. Rautatien rakennustyö oli keskeytetty. Leirissä oli hiljaista. Seuraavana päivänä saapui tasavallan molempien puolueiden sotamiehiä vahdin pitoon.

Parin päivän kuluttua matkustimme alamäkeä Limaan ja edelleen Callaoon. Siellä täällä näkyi sotamiehiä vartioimassa rataa. Me neljä toverusta ja Chimb istuimme yhdessä koko junamatkan. Chimb aikoi jäädä Limaan tai jatkaa Callaoon, riippuen siitä, missä parhaiten tarvittiin haavoittuneiden hoitajia. Matka oli monivaiheinen. Väliin juna luisui kiskoilta, väliin oli vesikaivo eli oikeastaan kuoppa kuivunut tyhjäksi, jolloin miehissä kannettiin veturiin vettä puolen virstan takaa.

Viimeinen ja jännittävin tapaus ennen Limaan tuloamme oli seuraava. Oli pitkä alamäki, jossa rautatie kulki korkeiden puusiltojen ja syvien rotkojen poikki rakennettujen riippusiltojen yli. Se puoleksi katettu vaunu, jossa me viisi ystävystä olimme, oli junan loppupäässä. Vain kaksi avonaista vaunua oli takanamme. Yht'äkkiä rupesi juna kulkemaan kovemmin. Huomasimme, että viimeisen vaunun jarru oli lakannut toimimasta vähän matkan päässä korkeasta puusillasta jota ennen rautatie teki jyrkän mutkan vasempaan.

— Hypätään alas, sanoi Charley.

— On jo myöhäistä hypätä, sanoi Chimb.

Odotimme joka sekunti, että juna suistuisi rotkoon. Mutta niin ei käynyt. Sivuutimme sillan kunnialla, ja aioimme hypätä junasta. Miettiessämme ja valitessamme parasta paikkaa mihin loikata, lisääntyi junan vauhti syystä, että toisenkin vaunun jarrulaite oli särkynyt. Nyt juna kulki ihan vimmatusti pitkät matkat, kuitenkaan suistumatta kiskoilta. Ajattelimme jo, ettei se aiokaan suistua, koska joku korkeampi voima on toisin päättänyt.

— Jos vielä säilymme puolen virstan verran, olemme pelastetut, sanoimme me miehet.

— Pitäkää pojat varanne, kohta tämä leikki loppuu. Ensimmäisessä käännöksessä oikealle menemme nurin. Nyt! Chimb, joka oli ennustanut nurinmenoa, antoi merkin ja hyppäsi ensin junasta ja me heti hänen jäljestään.

* * * * *

Tuli pian ilta ja pimeä. Emme voineet tehdä mitään sinä päivänä. Totesimme vain, että olimme eheät. Ruokaa Chimbillä oli riittävästi meille kaikille viidelle; ei siis hätää pariin vuorokauteen. Muista emme välittäneet. Seuraavana aamuna päivän valjetessa aloimme korjata rataa ja nostaa kiskoille kelvollisia vaunuja; rikkinäiset saivat jäädä tien viereen. Veturi oli eheä. Kolmantena päivänä puolipäivän aikaan saavuimme Limaan. Liman ja Callaon välinen rataosa oli epäkunnossa. Jatkoimme siis tuon viidentoista virstan lopputaipaleen jalkaisin. Seuraavana aamuna heräsimme mr. Michel Kellyn boarding-housissa (matkustajakoti merimiehiä varten). Me neljä olimme nukkuneet samassa huoneessa, mutta Chimb erikseen.

Michel Kelly oli yksi noita tavallisia verenimijöitä, joita siihen aikaan tapasi — ja kukaties nytkin tapaa — kaikissa satamakaupungeissa. Hänen ammattinansa oli nousta vasta saapuneeseen laivaan houkuttelemaan miehistöä karkaamaan. Useimmiten joku tarttui onkeen. Nämä poistuivat laivasta vähää ennen sen lähtöä ja piilottelivat, kunnes laiva oli jättänyt sataman. Sitten boardingmaster möi heidät toiseen, miehien puutteessa olevaan laivaan. Yhden tai kahden kuukauden palkan boardingmaster nosti etukäteen, olipa mies asunut hänen luonaan pitkän tai lyhyen ajan. Tuon karanneen miesraukan ainoa korvaus oli pari perinpohjaista humalaa, saippuatanko ja naulan verran tupakkaa. Mutta hänen harminsa oli se, että oli menettänyt monen kuukauden, usein vuodenkin palkan. Boardingmastereilla oli sitä paitsi juoksukoiria, runnareja, jotka saivat eri suuruisen maksun jokaisesta taloon hankkimastaan miehestä, riippuen tämän arvosta ja ulkonäöstä.

Satamakaupunkien boardingmasterit ja runnarit olivat melkein kaikki roistoja, etenkin ne, jotka harjoittivat liikettänsä Etelä- ja Keski-Amerikassa sekä Yhdysvaltain etelävaltioissa. Mutta Michel Kelly oli roistojen roisto. Chimbillä ei ollut valitsemisen varaa ja hänen oli pakko viettää meidän neljän turvissa tämä ensimmäinen yö. Syötyämme aamiaisen, johon kuului paljon ja hyvää lihaa ynnä salaatinlehtiä sekä keitettyinä että raakoina, oli Chimb valmis lähtemään sairaalaan Punaisen Ristin hoitajattareksi. Kaduilla kulki sotamiehiä, ja kiväärinlaukaus kajahti silloin tällöin. Katukapakoissa oli kaatunut muutamia kymmeniä miehiä, ja haavoittuneita oli viety sekä Punaisen Ristin että kaupungin sairaalaan. Muuten kapina näytti lapselliselta ja leikkisotamaiselta, niin kuin on tavallista Etelä-Amerikan pikku valtioissa, joissa melkein joka vuosi kapinoidaan ja nelistetään sapeleita, etteivät ne pääsisi ruostumaan. Lähdimme kaikki yhtaikaa ja saatoimme Chimbin sairaalaan.

Tuima upseeri seisoi ovella. Hän kysyi meiltä, mitä joukkoa olemme ja mihin puolueeseen kuulumme.

— Olemme puolueettomia Oroyan rautatien rakentajia vastasimme.

— Onko teillä todistuksia?

— Tässä on, sanoimme ja vedimme esille likaiset, rikkinäiset paperimme.

Chimb meni sairaalaan. Häneltä ei kysytty mitään; hänen pukunsa ja ristinsä turvasivat hänet. Upseeri vei meidät toverukset lähellä olevaan vahtikonttoriin, jossa rintaamme neulottiin puolueettomuuden merkki, pyöreä messinkilevy, jossa oli "Peru". Aloimme kävellä rantaan päin. Keskellä rantatoria oli suuri, ravistunut ja puoleksi mädäntynyt laivanhylky. Tämä samoin kuin pari muuta torilta jo poistettua hylkyä olivat aikoinaan komeita purjelaivoja. Niiden ollessa satamanselällä viisi vuotta sitten, oli suunnaton nousuveden aalto maanjäristyksen tai oikeammin merenpohjan järistyksen yhteydessä kohottanut merenpinnan kuusi syltä tavallista korkeammalle. Laivojen ankkurikettingit, joita ei ennätetty tarpeeksi pian lisätä, olivat katkenneet, ja monta laivaa syöksyi aallon myötä kuivalle maalle.

Satamassa, laituriin kiinnitettyinä, oli useita eri maista kotoisin olevia laivoja. Nämä tulivat useimmiten pohjalastissa, muutamat lautatavaralastissa. Puutavara on kallista Etelä-Amerikan länsirannikolla, koska täällä ei kasva honkia eikä kuusia. Täältä, itse Callaosta, ei viety juuri muuta kuin vähän raakoja nahkoja Pohjois-Amerikan länsirannikolle. Mutta Callao oli määräystenantopaikka. Täällä odottivat laivat määräystä, mihin paikkaan niiden piti lähteä ottamaan kallisarvoista guanoa — maailman parasta apulantaa. Tavallisimmat guanon lastauspaikat Perun rannikolla olivat siihen aikaan Huanillas mannermaalla ja Chinsi-saaret lähellä rannikkoa.

Perun rannikko, jonka viljelykselle soveltuva alue on kapea kaistale mahtavan de los Andesin edustalla, on erinomaisen viljava ja hedelmällinen. Kuinka se voi olla mahdollista, kysyy varmasti se, joka tietää, ettei Perussa de los Andesin länsipuolella koskaan sada. Siellä ei todellakaan koskaan sada. Yökaste vain kostuttaa maan. Aamulla auringonnousun aikana juoksee kastevesi pieninä puroina alas vuorenrinnettä. Miksi ei Perussa de los Andes -vuorten länsipuolella sada, on kysymys, johon ei kukaan voi antaa varmaa vastausta. Siihen aikaan, josta nyt on kysymys, luultiin ihmeen johtuvan siitä, että täällä aina puhaltava kaakkoispasaadi vie pilvet mukanaan jonkin matkan päähän merenrannasta, jossa ne vasta putoavat sateena alas mereen.

De los Andesin itäpuolella sataa kuten muuallakin maapallolla. Ikuinen pouta pitää länsipuolelta kulkutauteja loitolla. Eiköhän Peru liene terveellisin seutu maan päällä.

Ainoa kulkutauti, joka täällä viihtyy, on "Peruvian mountain fever" (Perun vuorikuume). Se kestää ainoastaan pari päivää, eikä ole tappava. Samalla leveysasteella Brasiliassa raivoaa sen sijaan keltarutto. Sadekautta seuraavassa kuumuudessa nousee suopaikoista höyryn mukana keltaruttomoskiitto levittäen laajalti kauhistusta. Saavuttuamme Michel Kellyn asunnolle oli siellä hirveä melu. Aluksi aioimme pysyä loitolla, kunnes melu lakkaisi. Mutta kun kuului naisen huuto, joka ei voinut olla kenenkään muun kuin Chimbin, oli aika rientää apuun. Ovi oli lukittu ja naisen huuto lakkasi hetkeksi.

— Ei suinkaan se ollut hänen äänensä, on niitä muitakin samanäänisiä tässä maassa, tuumi Mack.

— Olipa ääni kenen hyvänsä, naisen se kumminkin oli. Ehkä naisparka jo on heittänyt henkensä.

— Ovi on rikottava miehissä, sanoi Charles Clark.

Ryntäsimme ovea vastaan. Se oli vahva, mutta antoi viimein perään. Pääsimme talon päähuoneeseen, joka oli samalla sali, ruokasali ja kokoontumishuone. Eteistä ei "hotellissa" ollut. Nurkassa seisoi Chimb, ympärillään kolme villiintynyttä pirua, nimittäin Michel Kelly ja kaksi runnaria. Kelly puristi Chimbiä kurkusta, ja runnarit koettivat ryöstää hänen rahansa, jotka oli ommeltu puseron alle.

— Kestäkää vielä hetkinen, signorita, huusi Charles.

Tyttöparka ennätti huomata, että apu oli lähellä. Roiston käden kovasta puristuksesta huolimatta Chimb antoi tälle tuntuvia iskuja vasten naamaa. Ei olisi Chimb parka kuitenkaan enää montaa minuuttia voinut suojella henkeänsä. Tuo entinen hienopukuinen toverimme, rikkaan tehtaanomistajan ainoa perillinen, Oxfordin ylioppilas ja mainio nyrkkeilijä toimi kuin salama. Onhan syystä sanottu, ettei englantilainen gentlemanni pidä kiirettä. Mutta tällä kertaa ei sananlasku pitänyt paikkaansa. Käden käänteessä oli Michel Kelly saanut iskun, joka saattoi hänen kätensä heltiämään Chimbin kurkusta. Pedot käänsivät nyt huomionsa meihin neljään ja jättivät Chimbin rauhaan. Taistelu oli tuskin päässyt alkuun ja roistot ruvenneet kaivamaan esille puukkojaan, kun Charles antoi molemmille runnareille iskun sydänalaan. Enempää ei tarvittu. Roistot ryömivät ovesta ulos. Kadulla kulkevalle sotilaspatrullille he kertoivat koettaneensa vangita meidät kapinallisina…

IV.

Kauankohan meidän on oltava täällä? sanoi Charley, kun olimme lähes vuorokauden istuneet eli oikeastaan maanneet päävahdin kovalla lattialla, ainoana ravintona vesi, jota oli tuotu sangollinen ennen kuin ovi lyötiin kiinni.

— Kaikki tämä on minun syytäni. Eihän minulla ollut mitään asiaa Kellyn taloon, mutta katsoin velvollisuudekseni saada selvän olinpaikastanne, jotta tarpeen tullen pääsisin avuksenne.

Olimme kaikki sitä mieltä, ettei henkemme ollut paljon arvoinen. Milloin tahansa saattoi ovi aueta ja tulla komennus takapihalle ammuttaviksi.

— Voi, ettemme jääneet Limaan! Siellä olisimme olleet paremmassa turvassa. Varmaankin mr. Malcolmin asuntoa vartioi kaarti; sen läheisyydessä olisi ollut turvallista olla. Yhdysvaltain lippu liehuu siellä niin korkeassa tangossa että se näkyy yli koko kaupungin. Castela Martan — tämä linna on varmaan hallituksen miesten vallassa — lippu tosin liehuu lähellä edellä mainittua lippua, mutta mitäpä se merkitsee tähtilipun rinnalla! Kun vain pysyisi tuo ovi aukenematta päivän eli pari, niin vaara olisi ohi. Näissä maissa eivät kapinat ole pitkäaikaisia, sanoi Chimb.

— Kaikki muu on yhdentekevää, kunhan vain saisin ruokaa. Kurjaa on muuttaa toiseen maailmaan tyhjin vatsoin, sanoi Mack Henderson.

Sangosta oli vesi loppumaisillaan. Tilanne alkoi käydä sietämättömäksi, jonka vuoksi päätimme nostaa melun, jotta siten saisimme vartijat aukaisemaan oven. Sitten hyökkäisimme henkemme kaupalla ulos; kuolemahan meitä kuitenkin odotti.

— Odotetaan vielä puoliyöhön saakka. Sitten koetamme loikata ulos tuosta ikkunasta ja paeta. Tosin siinä on rautaristikko, mutta se on ihan seinän ulkoreunassa, siis ainoastaan vanhan ränsistyneen rappauksen varassa, sanoi Chimb.

Päätimme noudattaa Chimbin ehdotusta, mutta Mack Henderson oli toista mieltä.

— Minä en aio odottaa puoliyöhön, vaan rupean huutamaan ja potkimaan ovea. Koetan repiä irti tuon vanhan rautaristikon; toisin sanoen teen vaikka mitä, ennen kuin kuolen nälkään tässä vankilahelvetissä.

Tunnit kuluivat hitaasti. Odotimme joka hetki oven aukaisua ja komennusta seinää vasten. Kovalla tiililattialla loikominen teki jäsenet kipeiksi. Olihan mahdollista, että oven aukeneminen merkitsisi vapauttakin.

— Vapautta minä en enää odota, kun ei sitä jo ole tullut. Yö on kohta puolessa. Rukoilkaa pojat, ehkä se auttaa.

— Minä puolestani olen rukoillut jo tuntikausia ja uskon pääsemme täältä hengissä, sanoi Chimb.

— Rukoilkaa, signorita, esi-isienne Suurta Henkeä tulemaan avuksemme — ei meidän jumala ainakaan nyt kuule rukouksiamme, sanoi Mack Henderson.

— Pidä suusi kiinni, Mack! Sinä, joka ennen olet ollut hyvä toveri ja harvapuheinen, olet yht'äkkiä muuttunut hävyttömäksi ja suurisuiseksi. Jollet nyt ole vaiti ja tottele meitä, niin jätämme sinut tänne.

Semmoinen oli se lyhyt saarna, jonka pidimme Mackille. Se näkyikin auttavan. Ei sanaakaan tullut pojan suusta puoleen tuntiin. Hän vain silloin tällöin veti syvään henkeään. Kysyimme, oliko hän sairas, mutta emme saaneet vastausta. Raapaisimme tulta tikulla ja katsoimme kelloa Se oli neljänneksen yli kahdentoista.

— Nyt pojat! sanoi Chimb. — Minä alan hiljaa röykyttää ristikkoa.

Se liikkui. Silloin rupesi oven takaa kuulumaan ääniä ja raosta näkyi lyhdyn valoa. Samassa pistettiin iso avain lukkoon. Charley nykäisi minut pois ikkunan kohdalta ja alkoi riivatusti röykyttää ristikkoa. Oven aukaisija ei saanutkaan lukkoa toimimaan. Voiteen puute oli suonut ruosteen rauhassa kasvaa. Kirouksia kuului oven takaa. Sitten toinen mies rupesi tekemään parastaan. Väänsi eteenpäin ja taaksepäin, samalla mainiten helvetin pyhimysten nimiä. Mutta ovi vain pysyi kiinni. Sitten kuului, kuinka molemmat "lukkosepät" poistuivat apua noutamaan. Chimb rukoili.

— Kiitos sinulle, Suuri Henki, joksi lapsuudessani Jumalaa kaikkivaltiasta sanoivat, että annoit ruosteen kasvaa lukossa! Toivon, että tuo ristikko samoin on siunatun ruosteen vallassa. Pelasta nuo nuoret miehet. Kaikkivaltias, heitä tarvitaan Oroyan rautatien, isänmaani suuren rautatien rakennustyössä. Pelasta myös minut, jos niin hyväksi näet.

Chimborazo, joka oli ollut polvillaan tiililattialla, nousi ylös.

— Kyllä ristikko heltiää, jos vain saamme tarpeeksi aikaa. Minä lepään vähän sillä välin kun te toiset vuoroonne röykytätte.

Röykytimme vuoron perään ristikkoa; lovet suurenivat suurenemistaan. Ristikon täytyi viimein jättää meille vapaa pääsy ulos. Oli ihme, ettei ketään ilmestynyt ulkopuolelle, ei asiattomia eikä asiallisia, vaikka aikaansaamamme melun olisi pitänyt havahduttaa kuolleetkin, jos niitä oli "hotellin" seinien sisällä. Mack Henderson teki työtä yhtä uutterasti kuin oli tätä ennen haukkunut. Olin ristikkoa röykytettyäni ottanut levähdyshetken, kuinka monennen — en muista, ja tarjonnut työtä toisille. Mutta koska ei kukaan heti ollut valmis käymään kiinni, astui Chimb, edeltäjäni vuorossa, taas työhön. Katsottiin kelloa — tulitikkuja oli jäljellä viisi — se näytti puolta kahta. Chimb röykytti taas vimmatusti ja hengitti läähättäen. Sitten hän rupesi röykyttämään harvaan ja hiljakseen. Nyt taitavat Chimbin voimat olla lopussa, ajattelimme. Hän astui pois ikkunan edestä ja sanoi:

— Nyt pojat lähdemme! Ristikko on irti. Ei tarvitse muuta kuin työntää se ulos.

Sytytettiin yksi jäljellä olevista viidestä tulitikusta. Katseltiin ja koetettiin, olivatko rahamme tallella. Ne olivat kunkin paidan alla pussissaan, ommeltuina rinnan kohdalle. Miehillä oli myös housujen takataskussa nahkakotelon sisässä revolverinsa. Chimbin pieni ja tehokas pistooli oli vaatteiden alla, vyötäisten yläpuolella. Chimb työnsi ristikon alas, ja se helähti pudotessaan kiveä vastaan. Ensin hyppäsi Charley, sitten Fred, sitten Chimb ja viimeiseksi minä. Ensin katselimme ympärillemme vähän aikaa ja sitten syöksyimme, Chimb etunenässä, niin kovaa kuin pimeässä taisimme, matalaa muuriaitaa kohti, jonka yli helposti pääsimme. Nyt rupesi takaamme kuulumaan väkivasaran paukutusta. Särjettiin ovea, jonka ruostunut lukko oli meidät pelastanut.

Vanha laivahylky, joka oli kyljellään ylähangan puolella keskellä satamatoria, oli merkkinä. Se näkyi läpi pimeän ja sumun ja ikään kuin viittasi meille: tänne päin! Päästyämme laivahylyn ohi se suojasi tietämme laivarantaan vihollisten luodeilta.

— Ketä siellä?! huudettiin saksalaisesta laivasta, joka oli kiinnitetty laituriin.

— Pyydämme nöyrimmästi suojaa, sanoi Fred saksan kielellä.

— Ja ruokaa, sanoi Mack englannin kielellä. Laivan kapteeni, joka tänä levottomana aikana sattui olemaan valveilla, suostui laskemaan meidät laivaan, kuultuaan, kuinka laitamme oli. Saimme paikan kannen alla laivan peräpuolella. Tämä maan- eli oikeastaan vedenalainen komero oli tyhjä. Sitä käytettiin tarpeen vaatiessa sairaalana. Kun olimme saaneet piilopaikkaamme ruokaa ja vettä, nostettiin luukku aukon päälle ja tämä peitettiin köysirojulla. Onneksi ei ketään ollut näkemässä tuloamme rantaan ja laivaan.

— Kauankohan tässä vieraskodissa saamme istua?! Annetaankohan täällä niin runsaasti ruokaa, ettei kuole nälkään? Alku on ainakin hyvä, australialaista säilykelihaa ja hyviä laivakorppuja, en nähnyt ainoatakaan matoa. Siinä tietenkin tein väärin, että tarkastin. Eivät madot minua haittaa, kun eivät vain päälle tuppaa tulemaan. Mikähän aukko tuossa lautaseinässä on? Kyllä sen arvaankin, siitä hän pääsee lastiruumaan, joka nyt on tyhjä. Ehkä saksalaiset pitävät meistä huolen, vaikka en minä heihin paljon luota. Onhan Fred saksalainen, siitä on meille etua.

Mackin lopetettua sanoi Fred:

— Minun saksalaisuudestani ei ole paljoakaan apua, ainakaan itselleni; päinvastoin. Olen karannut kaikkien saksalaisten jumaloimasta sotalaivastosta, ja istun täällä kuin ruutitynnyrillä, johon johtavan sytytyslangan toinen pää jo käryää.

— Kyllä Jumala meidät täältäkin auttaa, kun vain rukoilemme hartaasti, sanoi Chimb.

— Kyllä kai se oli teidän esi-isienne "Suuri Henki", joka auttoi meidät "kortekaalista", sanoi Mack.

Charley pudisti nyrkkiään Mackille, sanoen:

— Pidä jo suusi kiinni, muuten…

— Olkaa hiljaa, pojat, tämä puhehan voi kuulua ympäri koko laivan, vieläpä maihinkin, sanoi Chimb.

— Liittomme näyttää veisaavan viimeistä virttään. Minä ehdotan, että heti kun tästä pulmasta pääsemme, Mack kulkee omaa tietään, sanoi Fred.

Lamppu, jota oli muutettu paikasta toiseen, sen mukaan kuin sitä paraiten tarvittiin, putosi lavitsalta lattialle. Onneksi se sammui eikä särkynyt sytyttäen tulipaloa. Tulitikkumme eivät syttyneet. Hetken hiljaisuus.

— Nyt ei voi muuta kuin istua tai maata pimeässä ja tyytyä kohtaloonsa, kunnes joku laivan miehistä tulee tänne. Se voi kestää, mutta tuleehan joku viimein, sanoi Chimb.

Oli kulunut monta tuntia pimeässä, mutta koko aikana ei ollut sanottu monta sanaa. Chimb huomautti, että yhden meistä aina oli pidettävä vahtia, etteivät rotat hyökkäisi kimppuumme. Niitä tulikin tuon tuostakin lastiruumasta ihan päällemme. Oli kaiken aikaa hiljaa lattiata polkemalla peloitettava niitä. Yhden rotan, joka oli muita rohkeampi, Fred potkaisi kuoliaaksi. Tämän vingahtaessa kuului ruumasta rottapataljoonan vingahduksia vastaukseksi. — Pidetään varamme! Nämä satama- ja laivarotat ovat kostonhimoisia, sanoi Chimb.

Kuului sihinää ja hiljaista vikinää. Kerkisimme juuri nousta seisoallemme, kun tusinan verran rottia ilmestyi ympärillemme. Nämä kauhean iljettävät pedot kiipesivät salaman nopeudella ylös pitkin ruumistamme. Oli täysi työ saada ne putoamaan lattialle. Kuinkahan olisikaan käynyt, jollei yht'äkkiä olisi tullut kaksi miestä lyhdyt kädessä ruumasta aukolle! Rotat hävisivät kuin salama.

— Emme muistaneet sanoa teille, että täällä on noita rottapetoja. Eivät kai ole puraisseet rikki kenenkään nenää tai korvia? Jos joku tukkihumalainen mies makaisi täällä, niin rotat söisivät hänet. Niillä on tapana aloittaa nenästä ja korvista. Kuulkaa nyt, mitä meillä on sanottavaa ja kerrottavaa teille. Tämä yö on ollut hyvin rauhaton. Ampumista on kuulunut monelta haaralta. Laiturilla sivullamme on kävellyt partio koko yön. Se tuli tänne vähän sen jälkeen, kun saimme teidät lastatuiksi laivaan. Eräs upseerimies on käynyt kaksi kertaa kysymässä, onko täällä näkynyt neljää miestä ja yhtä naista; ne ovat kapinallisia. Sitten tuli tänne taas muuan toinen upseeri mukanaan satamamestari ja antoi määräyksen meille samoin kuin noille kahdelle toisellekin laivalle lähteä satamanselälle ankkuriin. Hinaaja laivan pitäisi tulla tunnin kuluessa viemään meidät soveliaaseen paikkaan.

Meille tuotiin laivakorppuja ja säilykkeitä sekä kattilallinen teetä. Lamppu oli kunnossa ja loisti niin kuin senaikaiset laivalamput loistivat Kuulimme kannelta hälinää ja viimeksi kuulimme hinaustouvin luisuvan laivan kokasta hinaajalaivaan. Muutamia komennussanoja, ja laiva tuntui olevan irti laiturista.

— Mennäänkö nyt hiiteen vai helvettiin? kysyi Mack Henderson, oltuaan vaiti tuntikausia.

— Ette te muut joudu hiittä pitemmälle, toista on minun poloisen. Jos tänne tulee saksalainen sotalaiva, mikä on otaksuttavaa — niitähän aina risteilee näillä levottomilla Tyynenmeren itärannikoilla turvaamassa Saksan alamaisia — niin minä joudun helvettiin, sanoi Fred.

Laiva lakkasi kulkemasta, ja ankkuri meni kovalla rytinällä ja kolinalla pohjaan, vieden paljon kettinkiä mukanaan. Tällä rannikolla ei ole oikeastaan mitään niemien tai saarien suojaamia satamapaikkoja, vaan valtameri on heti edessä. Satamanselkänä on ääretön Tyvenmeri. Eikä täällä niemien ja saarten piirittämiä satamanselkiä tarvitakaan koska aina puhaltaa maatuuli, hiljainen kaakkois-pasaadi. Ilma on kaunis aina. Vuodenajoista ei tiedetä mitään, syystä ettei koskaan sada. Laivat ovat ankkurissa syvässä vedessä, minkä vuoksi kettinkiä on ulkona noin kolme kertaa enemmän kuin tavallisissa ankkurisatamissa.

Kului vähän aikaa, ennen kuin saimme nousta kannelle. Hinaajalaivanhan täytyi lähteä pois ensin, muuten sen miehistö ja luotsi olisivat nähneet meidät. Laiva oli komea parkkilaiva nimeltä Cuxhaven, rakennettu Cuxhavenissa. Kapteeni oli ainoa saksalainen laivassa. Upseereista ensimmäinen perämies oli skotlantilainen ja toinen perämies australialainen. Kolmas perämies ja saksalaiset merimiehet, joita oli puolet miehistöstä, olivat karanneet Callaossa. Toinen puoli miehistöä, joka oli brittiläisiä, oli jäänyt laivaan. Siis laivassa oli vain puolet välttämättömästä miesluvusta.

— Hyvää huomenta! Kuinka olette nukkuneet? kysyi laivan kapteeni hyvällä englannin kielellä, kun nousimme ihmisten ilmoille.

— Ei puhuta nukkumisesta, herra kapteeni. Arvaattehan, että olemme sotineet rottien kanssa koko yön. Mutta mitäpäs niistä, kiitämme teitä sydämen pohjasta pelastuksestamme! Nahkamme säilyi toistaiseksi.

— Miksi toistaiseksi? Minulla on teille ehdotus, jonka mielestäni pitäisi tyydyttää ainakin teitä miehiä, ehkäpä myös signoritaa, sairaanhoitajatarta. Heittäytykää levolle, kun olette peseytyneet. Vettä, Perun vuoripuroista, meillä on viljalti.

Nukuttuamme muutaman tunnin — kanssissahan oli seitsemän vapaata makuusijaa — havahduimme kuuden lasin lyömiseen. Kello oli kolme.

— Päivälliselle! huusi kokki.

Me neljä söimme telttakatoksen alla kanssin kokkapuolella. Chimb, joka oli nukkunut karanneen kolmannen perämiehen hytissä, aterioi kajuutassa herrojen kanssa. Aterian päätyttyä istuimme kaikki viisi kannella nauttien ihanasta ilmasta.

— Mitähän se kapteeni aikoo ehdottaa meille? sanoi Chimb.

— Ei ole vaikea arvata! Hän aikoo pyytää meitä pestautumaan karanneiden miesten sijaan, minä sanoin.

— Ei suinkaan minua, sanoi Chimb.

— Kukapa tietää. Laivassa on ainakin yksi nainen.

— Mitä sinä nyt lörpöttelet, West. Eihän täällä ole muita saksalaisia kuin kapteeni itse, ja upseereilla ei ole lupa ottaa vaimoansa mukaan merimatkalle, mutisivat toiset.

Kuitenkin olin nähnyt vilahdukselta nuoren naisihmisen pistävän päänsä esiin kajuutan takaa, meidän noustessamme rotanluolasta.

— Ei päivällispöydässä ainakaan naisihmistä esiintynyt, sanoi Chimb.

— Kyllä täällä nyt vain on laivaan kuuluva nainen.

Istuessamme mietteissämme tuli luoksemme kapteeni kaunis nuori nainen kainalossaan.

— Minä olen kapteeni Franck ja tämä on tyttäreni.

Me sanoimme myös nimemme, joten esittäytyminen oli suoritettu.

— Suostuisitteko ottamaan pestin laivaani? Kun määräys tulee, olen valmis lähtemään johonkin guanon lastauspaikkaan ja sieltä guano-lastissa Eurooppaan.

— Emme tänään voi antaa teille vastausta, kapteeni, sanoin.

— Niinpä niin. Tuumikaa asiaa, hän sanoi.

Kävelimme ympäri laivassa, joka oli todella komea ja hyvin hoidettu alus, tutustuimme miehistöön sekä ensimmäiseen ja toiseen perämieheen — kolmashan oli karannut. Kaikki olivat mielestämme reilun näköisiä ja mukavia miehiä. Kapteenin tytär Teresia tuli ujosti Chimbin luo ja otti hänen kätensä.

— Saanko olla ystävänne, signorita? — Saanko minäkin olla teidän ystävänänne? sanoi Chimb.

Molemmat tytöt menivät laivan peräpuolelle ja näkyivät vähän ajan perästä istuvan käsikoukussa kajuutan katolla vilkkaasti keskustellen. Ensimmäinen perämies ilmestyi keskikannelle kalanpyydysvehje kädessään.

— Kokki, tulepas tänne kalanperkausvehkeinesi!

— Tulen, herra ensimmäinen perämies. Nyt alkoi kalanpyynti ilta-ateriaa varten. Laivan sivu oli täyteen sulloutunut lentokaloja. Nämä kalat ovat suuruudeltaan, näöltään ja maultaan samanlaisia kuin meidän järviemme siiat, se ero vain, että evät ovat suuret kuin linnun siivet ja on niiden taso samansuuntainen ruumiin kanssa eikä poikittainen, kuten meidän kalojemme. Lentokalat hyppäävät vedestä korkealle ja lentävät pitkät matkat suurien kalojen ahdistamina. Purjehtiessa niitä ei voi pyydystää millään tavalla, vaikka niitä ehtimiseen näkee lentävän.

Lentokalan pyydyksenä käytetään rautaristikkoa, jonka keskellä olevaan tuppeen on kiinnitetty varsi. Vastakkaisella puolella ristikkoa on kahdeksan väkäpiikkiä. Kalat ovat ihan lähellä vedenpintaa vieri vieressä. Kun pyydys lasketaan omalla painollaan kalaparveen, tarttuu sen joka väkään kala. Muutamassa minuutissa oli tuulastettu lentokaloja riittävästi illalliseksi. Vähän loitommalla laivan sivusta uiskenteli petokaloja. Mainittakoon niistä barakuto, noin puolen tai koko metrin pituinen, hauen näköinen ja makuinen petokala. Lentokalat pakkautuvat kiinni laivan sivuun, eivätkä lähde siitä hätyyttämälläkään. Sitä vastoin petokalat ovat arkoja, eivätkä uskalla tulla laivan sivulta ottamaan saalista.

Päivä alkoi mennä mailleen. Suuri, komea, punainen kuningatar aurinko ei ollut enää kuin korennon korkealla äärettömyyttä muistuttavan taivaanrannan yläpuolella. Laivan kannet oli puhdistettu. Monet kymmenet taklaasiin johtavat, purjeiden ja raakapuiden hoitoon ja johtoon kuuluvat köydet oli kääritty nauloihinsa. Keskikansi oli tilava. Siinä olisi ollut tilaa vaikka tanssia franseesia. Molemmat nuoret naiset tulivat, kädet toistensa vyötäisillä, alas kajuutan katolta. Ylähangan puoleisessa kajuutan kulmassa heitä vastaan tuli kapteeni, menossa peräkannelle. Tytär kuiskasi muutamia sanoja isälle, joka katseli totisesti ja kieltävästi lapseensa. Tytär katsahti vielä kerran, ihan kuin ohimennen, isäänsä, mitään sanomatta. Silloin kapteeni veti suunsa hymyyn ja silitti tytön kiharoita. Chimb toi Teresian luoksemme ja esitti meidät hänelle meidän seisoessamme nojautuneina alahangan reilinkiä vastaan ja katsellessamme aurinkoa, jonka alalaita juuri kosketti vettä.

Alkoi kuulua jouhisoittimien viritystä. Kajuutan katolla istuivat kapteeni ja hänen molemmat upseerinsa. Kapteenilla oli suuri harppu edessään, ja upseereista toisella sello ja toisella viulu. He nousivat seisomaan ja soittivat iltarukouksen, johon laivamiehet, lakki kädessään, ja Teresia yhtyivät. Kun viimeinen sävel oli vaiennut, oli aurinkokin lakannut näkymästä. Pieni Chimb oli langennut polvilleen liikutuksesta. Olihan hän Limassa ollessaan kuullut soittoa ja laulua, ja hänellä oli itselläänkin kaunis ääni. Mutta on sentään toista kuulla soittoa laivassa, jolla on valtameri kaikupohjanansa. Sitten hän kai tunsi itsensä niin mitättömäksi tuon sivistyneen tytön rinnalla. Teresia oli kyllä monin verroin sivistyneempi, mutta niin vaatimaton ja antelias, että olisi lahjoittanut pois enemmän kuin hänellä olikaan. Vähässä ajassa Chimb oli tutustunut kapteenin tyttäreen. Teresia auttoi uuden ystävättärensä kajuuttaan saamaan virvoitusta ja lohdutusta.

Kaakkoispasaadi, joka täällä korkeiden vuorten suojassa oli heikko, oli nyt vastoin tavallisuutta tyyntynyt. Yökin jo lähestyi. Suurimmat tähdet saattoi jo erottaa taivaalta. Me pakolaiset olimme ensin päättäneet mennä aikaisin levolle, mutta emmehän mekään olleet puusta tehtyjä, vaikka olimmekin hiljan olleet "vetäjinä", sen jälkeen istuneet arestissa, ja viime yön viettäneet rottahelvetissä. Tähtiyö Andeilla on suurenmoinen, mutta täällä vetten päällä se on jumalallinen. Päätimme siis viipyä taivaan alla muutaman tunnin iltayöstä. Kapteeni antoi meille luvan oleskella kajuutan katolla. Chimb oli ottanut laivan prinsessan paksun huivin hartioilleen, mutta heitti sen pian pois, sillä täällä oli yö lämmin, eikä kuten Andeilla väliin hyvinkin viileä.

Etelä-Amerikan länsiranta on lämmin, mutta itäranta, jota vastaan pasaadi puhaltaa, on viileä. Teresia oli pujahtanut kajuuttaan, joten Charles ja minä jouduimme istumaan molemmin puolin Chimbiä. Tähtien luku lisääntyi nopeasti. Etelässä matalalla näkyi komea etelänristi, Crux australis, johon kuuluu yksi ensi luokan, kaksi toisen luokan, yksi kolmannen ja yksi neljännen luokan tähti. Mainittu ryhmä ei näykään tänne sen korkeammalta, koska se on Circum Polaris. Callao sijaitsee 12°4' eteläistä leveyttä ja 77°14' läntistä pituutta. Kuta eteläisemmällä leveysasteella ollaan, sitä korkeammalla on etelänristi. Oli suurenmoista istua ankkurissa olevan laivan kannella ja katsella Tyynenmeren, maailman suurimman valtameren, avonaiselle selälle.

— Tämä hetki on suurimpia elämässäni. Vähät menneistä koiranpäivistä! Tämä korvaa moninkertaisesti kaikki!

— Ei minulla tällä kertaa ole mitään halua Englantiin, sanoi Charles.

Samassa tuli laivan prinsessa ja otti Charlesin paikan, mutta hän ei pitänyt sitä kauan.

— Tulin vain sanomaan hyvää yötä. Tuletko kanssani, Chimb, vai jäätkö kannelle?

— Luulen, että saamme maanjäristyksen tänä yönä. Minua niin painostaa. Ei ole vallan monta vuotta siitä, kun maanjäristyksen yhteydessä suuri hyökyaalto vei laivat tältä kohdalta Callaon torille, sanoi Chimb.

Menimme kuitenkin muut paitsi vahti viimein nukkumaan.

— Earth quake (maanjäristys)! kuului monesta suusta samalla kertaa. Ennen kuin kuulin tuon sanan, oli minussa hirveä vaiva. En tietänyt, mikä minun oikein oli, mutta mielestäni koko ruumistani tärisytti, ja olin tukehtumaisillani. Menin muiden kanssa heti ulos kannelle. Laivan peräpuolelta kuului myös "earth quake". Kaikki seisoivat ja katselivat toisiaan. Laiva tärisi ja mastot ja tangot sekä koko taklaasi vapisivat niin, että luultiin niiden putoavan alas.

— Kapteeni! Pistäkää ulos kaikki kettinki molemmille ankkureille, huusi Mack Henderson.

Kaikki miehet ja naiset kiirehtivät kokkapuolelle. Toiset nostivat ruumasta kettinkiä ja toiset pistivät sitä ulos. Salamoita iski kaiken aikaa. Ei tarvinnut puuhata pimeässä. Tuon tuostakin tuli aalto ja nosti laivan kokkaa. Tunsimme, miten ankkurit kyntivät pohjaa. Mutta tunsimme myös, kuinka ne viimein tarttuivat kiinni. Nyt ei pelätty niin paljon "torille" joutumista, jos vain kettingit kestäisivät. Mutta voisivathan ne katketakin.

Kettingit kestivät. Me emme joutuneet torille, emmekä edes rantaan.

— Mack Henderson! kuului kapteeni huutavan.

— Täällä! vastasi Mack.

— Kiitos teille! Te meidät pelastitte.

— Kiittäkää tuota noin, hän meidät pelasti. Hän kuiskasi minulle:
"Entä ankkurikettingit, eikös niitä pidennetä."

— Signorita Lauricocha! Kiitos teille! huusi kapteeni.

— Muistelin kuulleeni sanottavan laivoista, jotka suuressa järistyksessä joutuivat torille, etteivät ne olleet laskeneet tarpeeksi kettinkiä, sanoi Chimb.

Päivän valjettua huomasimme kaikkien laivojen ajautuneen jonkin verran rantaan päin. Ainoastaan yksi kuunari oli suuremmitta vammoitta ajautunut rantaan. Mainittakoon, että nousu- ja pakoveden erotus tällä rannikolla on suurimpia mitä tiedetään, nimittäin noin neljäkymmentä jalkaa.

Iltapäivällä ankkuroi Callaon satamanselälle saksalainen sotalaiva. Fred oli jo kaukaa nähnyt Saksan sotalipun mutta luuli laivan laskevan ankkurinsa etäälle meistä. Laiva ankkuroikin Cuxhavenin viereen.

— Johan minut perii Saksan saatana! Tuo näyttää ihan tulleen minua ottamaan, sanoi Fred. Me lohdutimme ystäväämme.

— Kuka sinut täällä tuntee? Ole ihan huoletta, sanoimme.

Cuxhavenin lippu nostettiin tervehdykseksi Saksan sotalaivalle, kuten asetus määrää. Vähän ajan kuluttua laski sotalaivasta vene Cuxhavenia kohti. Ennätettiin tuskin saada paraatirappu paikoilleen, kun vene jo oli sivullamme.

— Onko täällä kapina? kysyi sotalaivan ensimmäinen upseeri.

— On, vastasi kapteeni Franck.

— Kuinka kauan sitä on kestänyt?

— Neljä päivää, vastasi Franck.

— Olemme matkalla San Franciscoon, mutta poikkesimme tänne, koska ajat ovat kuukausia sitten täällä päin näyttäneet levottomilta. Eihän meillä ole mitään tekemistä Etelä-Amerikan pikkuvaltioiden kanssa. Tapelkoot, milloin tahtovat. Mutta meidän velvollisuutemme on sekaantua leikkiin, jos kansalaisillamme on hätää täällä, sanoi upseeri.

— Ettekö suvaitse nousta laivaan, sanoi kapteeni.

— Minulla ei ole määräystä siihen. Kai muistatte tehdä vastavierailun?

— Kyllä tiedän velvollisuuteni, vastasi kapteeni Franck.

Kapteeni Franck kävi sotalaivassa vastavierailulla. Hän kertoi sen viipyvän Callaossa kapinan päättymiseen saakka. Tämän kuultuaan sanoi Fred aikovansa hävitä Cuxhavenista heti sopivan tilaisuuden ilmetessä.

— Ei semmoista tilaisuutta voi tulla. Sotalaivasta pidetään silmällä kaikkea, mikä tapahtuu tässä laivassa ja koko satamassa. Parasta on, että ilmoitamme Cuxhavenin kapteenille, miten asianlaita on ja pyydämme hänen suojelustaan, jos vaara näkyy uhkaavan. Teidän on pysyteltävä näkymättömissä, sanoi Chimb.

— Kyllä minun on lähdettävä, ehkä jo ensi yönä, kun nousuvesi on korkeimmillaan. Otan yhden noista korkkipoijuista, ne näkyvät olevan käyttökuntoisia kaikki. Nousuvesi suuntautuu tuota metsänrajaa kohti tuolla. Ei tällä rannikolla yleensä ole haikaloja. En ole ainakaan nähnyt ainoatakaan. On mahdollista, että joudun surman suuhun pakomatkallani, mutta parempi sekin kuin joutua isänmaani säälimättömiin rautakouriin. Entä sitten häpeä, jonka isäni saisi kärsiä, jos asiasta puhuttaisiin sanomalehdissä. Kukapa takaa, ettei tuo sotalaivan päällikkö isänmaallisessa innossaan pane minua riippumaan raakapuun nokkaan toisille varoitukseksi, sanoi Fred.

Äänettömyys vallitsi vähän aikaa. Sitten sanoi Mack:

— Kuulin soutumatkalla sotalaivaan, sillä välin kun Cuxhavenin kapteeni oli vastavierailullaan, että sotalaivalta puuttui useita miehiä. He olivat karanneet Montevideossa. Kuulin myös, että oli aikomus matkan varrella ottaa väliaikaisesti uusia miehiä, jos semmoisia oli saatavissa. Kaksi miestä, jotka laivan ulkopuolella olivat maalaushommissa, kertoivat tästä toisilleen.

— Jos asiat ovat kuten Mack nyt on kertonut, on parasta, että me kaikki turvaudumme pelastuspoijuihin ensi puoliyön aikana. Onhan hyvin mahdollista, että sotalaiva ottaa meidät lainaksi toistaiseksi, sanoin minä.

— Sitäpä näyttää, ettei täällä ole viipymistä, sanoi Chimb.