Andein tytär

ANDEIN TYTÄR

Kirj.

ERKKI WEST

Porvoossa, Werner Söderström, 1896.

I.

— Olin saapunut englantilaisella Victoria-fregatilla Callaoon, joka on Perun tasavallan pääkaupungin Liman satama. Jo poikana olin kuullut Perun kullasta ja arvelin kohtalon johtaneen minut tänne vuolemaan tuota jumaloitua metallia, joka aukaisee rautaisetkin ovet ja nostaa omistajansa yli korkeimpien muurien ja vuorten. Kysyin Englannin konsulilta neuvoa, ja hän ilmoitti, että Perun valtio oli toistaiseksi takavarikoinut tärkeimmät ja parhaat kulta-alueet, joten kullan vuolemisesta ei tällä kertaa tullut mitään. Sen sijaan konsuli kehoitti minua kääntymään Liman-Oroyan rautatien rakennustöiden päällikön puoleen. Menin siis Limaan ja sain mr. Malcolmin konttorista vapaalipun rakenteilla olevalle rataosalle.

Linnuntie ei olisi ollut pitkä, mutta de los Andes -harjannetta risteilevä rautatie oli sitä pitempi. Paikoitellen sai virstan verran kohti päämäärää edetäkseen kulkea kymmenen virstaa rautatietä, joka kapusi pitkin vuoren rinnettä loivasti nousten ja äkkinäisesti käännähdellen. Rotkojen yli johti riippusiltoja; pitkiä paalusiltoja oli rakennettu notkopaikkojen yli. Seutu tuntui synkältä ja lohduttomalta. Melkein koko matka oli ylämäkeä. Vain paikoitellen oli alamäkeä, joka tuntui vielä niskaa taittavammalta. Vaara näytti aina olevan tarjolla. Kone ja vaunujen jarrut saattoivat joutua epäkuntoon, ja silloin oli juna vaarassa luisua kiskoilta, niin ylä- kuin alamäessä. Rakennustyömaa ja sen esikunta sijaitsi alatasangolla kahden de los Andes -harjanteen välissä, noin neljätuhatta jalkaa merenpinnan yläpuolella ja muutaman virstan päässä Oroyasta. Kylän muodosti joukko lautahökkeleitä ja vanhoista purjeista kokoonpantuja telttoja.

Seuraavana päivänä alkoi työni, — kova työ, ja viikon perästä sain ystävän, saksalaisen Fredrik Furstenowin, joka oli saapunut leiriin muutamia päiviä ennen minua. Meillä ei kummallakaan ollut vakinaista asuntoa. Nukuimme muutamia öitä armosta toisten seikkailijain teltassa. Muutoin vietimme tavallisesti yömme paljaan taivaan alla, vanha purjekangaskappale peittonamme. Ruokamme saimme eräästä "puulaakista", johon kuului kaksikymmentä miestä, "vetäjää". Päiväpalkka, aluksi amerikkalaisen dollarin arvoinen "sola", riitti juuri ruokarahaksi. Muutaman päivän kuluttua tutustuimme skotlantilaiseen Mack Hendersoniin. Hän oli samana päivänä saapunut leiriin ja saanut vetäjän paikan; hän oli kuten mekin asunnoton. Koska me hänen mielestänsä ehkä olimme rehellisemmän näköisiä kuin muut vetäjät, kääntyi hän heti puoleemme. Ehdotuksestamme hän sai ruveta syömään "kahdenkymmenen puulaakissa"; annoimme hänen nukkua kanssamme saman purjeenretkaleen alla kuin mekin.

Eräänä päivänä saapui leiriin "the grand man", kuten häntä nimitettiin, insinööri Malcolm. Aiottiin rakentaa silta erään rotkon yli. Ensin oli otettava selko siitä, olivatko rotkon seinät eheät. Mr. Malcolm itse ja kaksi nuorempaa insinööriä sekä me viisitoista "vetäjää" seisoimme rotkon laidalla.

— Yksi vetäjä laskeutuu tarkastamaan rotkon seiniä, käski toinen nuoremmista insinööreistä.

— Piru sinne menköön! vastasivat miehet.

— Siis ei yksikään teistä ota mennäkseen rotkoon?! Saatte kaikki eron toimestanne, sanoi insinööri, joka oli antanut määräyksen.

— Olkaa vaiti, insinööri! Tahtoisitteko itse mennä tuonne? kysyi mr. Malcolm.

— Se ei kuulu minun tehtäviini, en ole vetäjä, sanoi insinööri.

— Ei ketään voi pakottaa, sanoi mr. Malcolm.

Pienen vaitiolon jälkeen jatkoi mr. Malcolm:

— Sata dollaria sille, joka uskaltaa mennä alas.

Miehet keskustelivat vähän aikaa, mutta tuloksena oli, ettei kukaan tahtonut laskeutua rotkoon. Viimein astui vetäjien joukosta muuan kanadalainen, Labradorista kotoisin oleva jättiläinen mr. Malcolmin eteen ja sanoi:

— Minä aion yrittää.

— Hyvä! sanoi mr. Malcolm.

Jättiläinen solmi ohuen, mutta vahvan köyden päähän silmukan ja kietoi sen ympärilleen kainaloittensa alle. Sitten miehet laskivat hänet köyden varassa rotkoon. Luisuttuaan kymmenkunta syltä hän rupesi huutamaan ja pyysi, että hänet vedettäisiin takaisin. Päästyään rotkosta hän oli surkeassa tilassa. Köysi oli pahoin syöpynyt hänen kainaloihinsa. Hän ei ollut merimies, eikä hän kyennyt käsivoimin kannattamaan raskasta ruumistaan. Hän kertoi, että rako oli liian ahdas hänen suurelle ruumiilleen. Tuumittuaan vähän aikaa asiaa, insinöörit päättivät jättää yrityksen sikseen. Katseltuani pikimmiten jokaista vetäjää, huomasin olevani pienin ja notkein.

— Saanko sata dollaria, jos —? kysyin.

— Tietysti saat, mutta parasta on, että jätämme sikseen, vastasi mr. Malcolm.

Laitoin saman köyden päähän, jota kanadalainen oli käyttänyt, pettämättömän merimiessolmun, jonka kiedoin kainaloitteni alle niin kuin kanadalainenkin oli tehnyt, tartuin käsilläni nuoraan ja kannatin siten koko painoni, joten kainalot olivat vain varavoimana. Ystäväni Fred ja Mack, joihin parhaiten luotin, laskivat minut rotkoon. Tultuani raon luo huomasin sen olevan liian ahtaan minullekin. Jos kivi ei olisi ollut rapautunut, olisin mahdollisesti uskaltanut tunkeutua raon lävitse. Mutta näin ollen olisi koko paasi voinut katketa ja murskata minut. Riippuessani halkeaman suulla ennätin tarkoin tutkia sen suunnan ja huomasin sen laidan takaa näkyvän valoa ja suuren syvän aukon.

— Vetäkää minut ylös, huusin. Päästyäni ylös sanoi mr. Malcolm:

— Ei tule siis mitään.

— Odottakaa vähän, sir.

Katseltuani ympärilleni vähän aikaa löysin mitä hain, suuren vierinkiven. Käännyin mr. Malcolmin puoleen:

— Tahtoisin saada tuon kiven rotkon reunalle.

— Kyllä minun puolestani, jos se vain on saatavissa, sanoi mr. Malcolm ja näytti totiselta.

Molemmat insinöörit nauroivat täyttä kurkkua. Rangeilla ja väkivivuilla saatiin vierinkivi rotkon reunalle, jossa se sai olla vähän aikaa. Vetäjät seisoivat hikisinä ja suuttuneina ja katselivat minua, joka olin saanut aikaan tämän päättömän hullun työn. Insinöörit irvistelivät ja nauroivat selän takana mr. Malcomille, joka oli suostunut tämmöiseen rasittavaan leikintekoon. Seisoin lähellä tuota komeata vierinkiveä, joka oli putoamaisillaan kuiluun. Mr. Malcolm tuli luokseni. Hän oli totisen näköinen ja sanoi laskien kätensä olkapäälleni:

— Nuorukainen! Mitä nyt seuraa?

— En tiedä varmaan itsekään, mutta toivon parasta. Ainakin seuraa maanalaista jyrinää.

Fred ja Mack tulivat rautakankeineen.

— Nyt pojat! Ja sitten oli kuin maapallo olisi saanut sydänhalvauksen. Ensin katkesi tuo rapautunut parin sylen paksuinen kivikieleke, joten sadan sylen syvyinen rotkonpohja tuli näkyviin, ja sitten hyppi vierinkivi penkereltä penkerelle. Olisi luullut helvetin kapinoivan ja pirujen ampuvan tykeillä. Nyt oli mahdollista tarkastaa rotkon seiniä. Laskeuduin uudelleen tarkastukselle, koska pääsy oli vapaa. Rotkonseinä oli eheää ja kovaa mustaa graniittia, jota usein tavataan de los Andes -vuorissa. Otin mukaani pienen liuskan, jonka vierinkivi oli irroittanut vuoren seinästä.

— Kiitos, sanoi mr. Malcolm, otti muistikirjastaan lehden, kirjoitti sille muutamia sanoja ja numeroita sekä nimensä.

— Antakaa tämä konttoriin, niin saatte maksunne, hän lisäsi.

Katsahdin paperilappua. "Kaksisataa dollaria."

— Kiitos, sir!

Vaatteeni, se vähä, mitä niitä oli ylläni eli mitä ylimalkaan omistin, olivat repaleina, ja ruumiini täynnä verisiä naarmuja. Oikean jalan nilkka oli venähtänyt, niin että tuskin saatoin seisoa sen varassa, saatikka sitten kävellä. Mutta mitäpä merkitsi tämä kahdensadan dollarin rinnalla! Mr. Malcolm kuului antavan määräyksen insinööreilleen, että valmistettaisiin mukava laite, jolla hän itse vielä samana päivänä laskeutuisi rotkoon tarkastukselle. Toverini Fred ja Mack kantoivat minut leiriin. Sinne tultuamme tapasimme puoliverisen intiaanin, joka yhdessä erään täysiverisen kanssa hankki rautatienrakentajille ruoka-aineet, pääasiallisesti vihanneksia sekä naudan ja laaman lihaa.

— Olette varmaan ollut kondorin kynsissä; siltä ainakin näytätte. Minun täytyy tuoda lääkettä ja voidella haavojanne, intiaani sanoi, kääntyi takaisin ja seurasi meitä "asuntoomme".

"Kahdenkymmenen" hökkelistä hän sai kiinalaiselta kokilta joitakin pinaatin kaltaisia lehtiä, jotka hän survoi hienoiksi. Noudettuaan sitten vähän matkan päässä olevasta säiliöstä vettä hän pesi koko ruumiini, jonka jälkeen maalasi minut pinaattivellillä. Kuivuttuani puin toiset vaatteeni keltaisenvihreän ruumiini ylle.

— Nilkkanne on nyrjähtynyt, se on vedettävä paikoilleen, sanoi intiaanilääkäri ja likisteli turvonnutta jalkaani.

— Älkää koskeko siihen, olette rääkännyt minua tarpeeksi tällä kerralla, sanoin.

— Ole huoleti, Dick! Nuo luonnonlääkärit tietävät paljon, sanoi Fred.

— Tahdon olla rauhassa nyt, sanoin.

— Minä lähetän tänne Chimbin, sanoi intiaani.

— Menkää jo! sanoin.

Intiaanin lähdettyä käskin Fredin ottaa esille mr. Malcolmin antaman maksumääräyksen. Se oli rypistynyt, verinen ja likainen. Fred oikoi ja pyyhki sitä ja käänsi sen ympäri purjekangastilkun, jonka jälkeen se ommeltiin paitani sisäpuolelle, rinnan kohdalle. Sitten nukahdin. Parin tunnin kuluttua heräsin siihen, että Fred, Mac Henderson ja muuan nuori nainen seisoivat luonani keskustellen nyrjähtyneen jalkani paikoilleen vetämisestä. Olin sanoa: "Menkää hiiteen", mutta jätin sanomatta.

— Kuka olette ja mitä tahdotte? kysyin naiselta. Minä olen Chimb ja tulin laittamaan jalkanne paikoilleen, vastasi nuori, kaunis nainen, jonka suonissa huomasin virtaavan intiaanin verta.

— Kiitoksia! Laittakaa sitten, mutta laittakaa pian!

Chimb koetteli ja likisti kipeätä paikkaa. Olisin huutanut, mutta en kehdannut.

— Ei tämä ole sijoiltaan, ainoastaan venähtänyt, eikä sitä tarvitse vetää. Se paranee hieromalla.

— Joskus toiste, sanoin.

— Niin, joskus toiste, sanoi tyttö.

Seuraavana aamuna, heti auringon noustua, seisoi tyttö taas luonani. Hän ei näyttänyt samalta kuin eilen. Hän oli ruskeaihoinen; ei kuitenkaan niin ruskea, ettei osannut punastua ja vaaleta; sen huomasin heti. Hänellä oli musta tukka ja pitkä palmikko. Hän oli sairaanhoitajattaren puvussa, päässään päähine. Chimb oli kaunis ja komea katsella. Fred ja Mack panivat kengät jalkaansa — vaatteita ei koskaan riisuttukaan ja menivät "kahdenkymmenen" telttaan aamiaiselle ja sitten työhön. Olin hieman hämilläni maatessani tanterella, purjekangasretku allani ja peittonani, tuon kauniin naisen edessä. Päästyämme puheen alkuun — vähän englantia, vähän espanjaa ja loput eleitä ymmärsimme toisiamme aivan hyvin. Mainitsin nimeni ja hän omansa: Sisar Chimb. Hänen täydellinen nimensä oli Chimborazo Lauricocha.

Chimborazo on tavallinen naisen ristimänimi Etelä-Amerikassa. Siitä saa nimensä korkea vuorenkukkula Chimborazo, joka sijaitsee Equadorin tasavallassa. Sukunimensä Lauricochan Chimb oli perinyt esi-isiltään, jotka asuivat Lauricocha-järven rannalla. Mainitusta järvestä saa maailman suurin virta Amazon alkunsa. Chimborazo, jonka vanhemmat kuuluivat paimentolais-intiaaneihin, oli ollut koko lapsuutensa alinomaa kulkusalla. Kerran vuodessa he olivat palanneet viikon ajaksi kotipaikoilleen viettämään uskonnollista juhlaa. Kyllästyttyään kulkemiseen he asettuivat asumaan Oroyaan, jossa olivat jo viettäneet muutamia vuosia. Ehkä metsänriista oli vähentynyt, tai ehkei "Suuri Henki" enää viitsinyt kuunnella heidän villejä sotalaulujaan. Himborazon vanhemmat oli kastettu katoliseen uskoon jo ennen tyttären syntymistä, mutta kääntyivät, kun kovalle otti, esi-isiensä "Suuren Hengen" puoleen. Chimb, joksi häntä tavallisesti nimitettiin, oli kolme vuotta aikaisemmin lähetetty pääkaupunkiin, Limaan, saamaan oppia ja sivistystä. Hän kävi monenlaisia kouluja. Muun muassa hän suoritti sairaanhoitajattaren tutkinnon. Varakas isä oli äidin toivomuksesta ja määräyksestä nurisematta kouluttanut tyttärensä, joka oli ainoa lapsi. Chimb vakuutti isänsä viihtyvän hyvin espanjalaisen vaimonsa tohvelin alla. Muutamia viikkoja sitten tyttö oli palannut kotiin, isän ja äidin mielestä täysin oppineena. Chimb sitä vastoin oli toista mieltä, mitä oppiin tulee. Hän sanoi aikovansa koettaa saada monta vertaa enemmän tietoja, koska hänellä oli niitä hyvin vähän.

— Äidin valtikan ansiosta olemme hyvissä varoissa. Isäni, joka on puoliverinen intiaani, on ymmärtänyt tehdä hyviä kauppoja Oroyassa. Maapalasestamme tarjotaan sievä summa, koska siitä on löydetty tavallista enemmän kultaa. Matka täältä Limaan oli vaikea, ja siihen meni paljon aikaa. Isäni ja äitini kävivät kahdesti vuodessa minua tervehtimässä. Koulunkäyntiini antoi valtio avustusta. Viihdyin hyvin sivistyneissä oloissa. Kun rautatien rakennustyöt päättyvät, muutamme kaikki pois täältä ja menemme sivistyneille seuduille. Tahdon kuitenkin sitä ennen nähdä Lauricochan rannan ja istua Victoria regian sylissä, jos se enää kantaa minua, kun olen kasvanut näin suureksi. Siinä tahdon, jos jumala niin tahtoo. — Älkää nyt hyppikö yhdellä jalalla, vaan pysykää alallanne. Palaan tunnin kuluttua. Jos tahdotte, niin nostan rahanne kassanhoitajalta.

— Kiitoksia! Täällä on maksumääräys, sanoin ja panin käteni rintani päälle.

Chimb ratkoi irti riepukääreen, jossa maksumääräys oli ja poistui.

— Hyvä on, ajattelin, että meillä on edes tämmöinen suoja. Olimme saaneet sen pystyyn kolme päivää sitten. Se oli rakennettu osaksi multaisista laudoista, osaksi purjekankaan retkuista. Seisoessani alastomana, aikoen muuttaa toiset vaatteet ylleni, tulivat Chimb ja mr. Malcolm.

— Tämä on hirvittävä näky. Poikapoloinen! Kylläpä olette kurjassa tilassa. Mitä on ensimmäiseksi tehtävä? sanoi mr. Malcolm.

— Teidän on kai siirryttävä vähän loitommalle, siksi kunnes saan rupisen, pinaatilla maalatun ruumiini verhotuksi vaatteilla.

Rautatierakennustöitten päällikkö pani kätensä otsalleen ja sanoi:

— Nyt näen, että paljon on tehtävä; ei ainoastaan rakennettava rautateitä, vaan omantunnon mukaisesti ja auliisti hoidettava niitä, jotka näkevät vaivaa. Tuo kylmästä, köyhästä Suomesta kotoisin oleva nuorukainen, joka makaa veristen riepujen välissä, ei pane suurta arvoa hengelleen, mutta minä tulen tästä lähin huolehtimaan työmiesteni hengestä ja hyvinvoinnista. Mihinkähän sijoittaisimme hänet, ehkäpä insinöörien asuntoon?

— Minä pidän huolen siitä, sanoi Chimb.

— Tässä ovat saamanne kaksisataa dollaria.

Silittelin mielihyvin uusia "greenbackeja", joiksi Yhdysvalloissa paperidollareita arvoon katsomatta sanotaan, koska niiden selkäpuoli on vihreä.

— Tallettakaa te rahat, minulla ei ole niille säilytyspaikkaa, sanoin Chimbille.

Mr. Malcolm puristi kättäni ja lähti, kuiskattuaan jotakin Chimbille. Seuraavana aamuna heräsin puoliverisen intiaani Lauricochan talossa, joka oli kahden virstan päässä leiristä. Oroyan lähellä. Talo muistutti espanjalaisen siirtomaan vaatimatonta haziendaa. Havahduin siitä, että ovi aukeni raolleen.

— Hyvää huomenta, signor! Tuon teille kohta teetä, katselin vain, vieläkö nukutte, sanoi Chimb.

Tyttöä ja teetä odotellessani oli minulla miettimisen aikaa. Ajattelin sivumennen entisyyttä ja tulevaisuutta. Mutta nykyisyyttä, lähemmin sanottuna vallitsevaa hetkeä, jota vietin mukavassa puhtaassa vuoteessa teetä odottaessani, ajattelin vakavasti.

— Kuinka voitte? kysyi Chimb astuessaan sisään teevehkeineen.

— Kuin taivaassa, vastasin.

Kun olin saanut teetä ja lääkärinhoitoa, etupäässä hierontaa, sanoi Chimb:

— Olen antanut pestä vaatteenne, kohta ne ovat kuivat. Sitten äitini paikkaa ne. Sillä välin voitte käyttää minun vaatteitani. Hän otti kirstusta kolme vaatekappaletta: pitkähihaisen paidan, alushousut ja väljän röijyn, kaikki lumivalkeita. Olin juuri pukenut ne ylleni, kun Fred astui sisään.

— Mitäs sinulla on kerrottavaa? kysyin.

Fred sanoi tutustuneensa muutamaan leedsiläiseen Char Ies Clarckiin ja ehdotti, että ottaisimme hänet "puulaakiimme" ja jäseneksi "klubiimme".

— Saamme nähdä sitten, kun tulen terveeksi ja pääsen leiriin. Onhan meidän klubissamme jäseniä tarpeeksi.

— Hän on täällä, voinko kutsua hänet sisään?

— Miksei.

Sisään astui suurikokoinen, hyvin puettu ja syötetty nuori mies.

— Minä olen mr. Clarck. Olen koettanut löytää täältä leiristä miehiä, joiden kanssa voisi seurustella, mutta turhaan. He ovat kaikki retkuisia roistoja ja veijareita, ettekä tekään taida olla parempia. Tutustuttuani herroihin Furstenow ja Henderson päätin hyväksyä heidät seurustelukumppaneikseni. Koska tekin olette ollut samaa "puulaakia" näiden kanssa, voin ottaa teidätkin yhdistykseemme. Minä aion insinööriksi. Lueskelen London Westin teknillisessä korkeakoulussa; mutta tahdon harjoitella Lima—Oroya-radan kuuluisassa rakennustyössä. Pyysin mr. Malcolmilta alemman insinöörin tai insinöörinapulaisen tointa, mutta hän vain hymyili ja kohautti olkapäitään käskien minun kääntyä jonkun työnjohtajan puoleen ja pyytää työmiehen paikkaa. Työnjohtaja katseli minua ivallisesti, mutta otti minut kuitenkin vetäjäksi. Mitäpä se minua liikuttaa. Saanhan kuitenkin todistuksen siitä, että olen ollut rakentamassa Lima—Oroya-rautatietä, ja se on pääasia. En tarvitse dollarin päiväpalkkaa, joka minulle luvattiin. Isäni omistaa yhden Englannin suurimpia puuvillatehtaita. Aion olla täällä kuusi kuukautta tai vuoden, jos jaksan.

Chimb tuli sisään.

— Tässä on vaatteenne, signor, hän sanoi ja poistui heti. — Kuka tuo nainen on? Taidatte olla hänen vaatteissansa, sanoi Clarck.

— Auta minua tästä, ja anna tänne nuo kainalokepit, Fred. Sitten saat lähteä, ja mr. Clarck myös. Jos sinä Fred ja Mack tahdotte ottaa puulaakiinne mr. Clarckin, on se teidän asianne. Minä perustan puulaakin "itseni kanssa".

— Te olette loukannut minua, sir, sanoi Clarck.

— Myönnän sen. Hyvästi sir!

* * * * *

Viikon kuluttua nilkutin kepin varassa leiriin, jossa asuntomme oli suuresti muuttunut. Retkutelttamme oli hävitetty. Istahdin "kahdenkymmenen" teltan luona olevalle penkille odottamaan työstään palaavia vetäjiä. He tulivatkin pian. Fred, Mack ja "hyvinpuettu" astuivat yhdessä. Molemmat toverini tulivat luokseni, mutta Clarck meni ylpeästi ohitse.

— Terve! Kuinka jaksat? Tulethan kanssamme syömään?

— En tule, söin vähän aikaa sitten. Hotkaistuaan ruoan astuivat Fred ja Mack taas luokseni.

— Tulehan katsomaan!

Syrjäiseen paikkaan oli ilmestynyt lautahökkeli, jossa oli neljä makuusijaa. Yhden vieressä oli pöytä, jossa oli lukittava laatikko. Tämä loistoesine oli tietysti höyläämät tömistä laudoista kokoonkyhätty.

— Aikomukseni oli tulla luoksesi vielä tänä iltana; tässä on sinulle kirje, sanoi Fred.

Kirjekuoren ylälaitaan oli painettu: "Liman-Oroyan rautatierakennuksen hallinto". Katseltuani kirjettä sanoin:

— Mitähän tuossa mahtaa olla? Luultavasti on hallinto antanut minulle potkun.

— Älä luule, että meille vetäjille annetaan "präntätty" potku. Kun me saamme potkun, sanoo työnjohtaja yksinkertaisesti: Mene!

— Anna minulle "sigarita", että saan savun, ennen kuin aukaisen kirjeen.

Poltettuani sigaritan aukaisin tuon ihmeellisen epistolan ja menin hökkelin taakse sitä lukemaan. Sen sisältö oli:

"Mr. E. West on koroitettu työnjohtajaksi Lima—Oroyan rautatierakennuksen kahdeksannessa piirissä, lukien siitä päivästä, jolloin hän kävi Kondori-rotkossa, ja on hänen päiväpalkkansa mainitusta päivästä lukien neljä dollaria.

Käskystä

J. Collin insinööri."

Palattuani sisään tapasin mr. Clarckin. Hänen hienot vaatteensa ja komea vartalonsa olivat paljon ennättäneet muuttua. Kädet ja kasvot olivat naarmuiset ja rupiset sekä likaiset. Hän oli ollut vetäjän opissa ja näytti siltä, ettei oppi ollut häntä "ojaan kaatanut".

— Mr. West! Me tiedämme tuon kirjeenne sisällön. Fred ja Mack toivovat pääsevänsä kahdeksanteen työpiiriin. Jos niin on, toivon, että otatte minutkin siihen. Uskon, että olette siksi gentlemanni, ettette kiinnitä huomiota ensimmäiseen kohtaamiseemme. Silloin en muistanut, mitä isäni isä, yhdeksänkymmentävuotias, sanoi minulle ennen kuolemaansa: "Älä pelkää työtä, oli se minkälaista tahansa, vaikka tiedätkin periväsi paljon rahaa."

— Koska tässä majassa on neljä makuusijaa, on neljäs teitä varten. Asia on siis selvä, sanoin.

Toverit saattoivat minut Lauricochan taloon, jossa nukuin sen yön. Seuraavana aamuna menin taas leiriin, söin aamiaiseni "kahdenkymmenen" luona ja ilmoittauduin työhön. Toverit pääsivät ehdotuksestani kahdeksanteen työpiiriin. Kun illalla tulimme kotiin, oli vuoteissamme oikeat makuuvaatteet; Chimb oli ne hankkinut. Nukuimme ensimmäisen yömme kuninkaallisesti. Jo viikon kuluessa opin tuntemaan Charles Clarckin. Hän oli ahkera ja työssään totinen, ei säästänyt itseään, vaan raatoi väkevänä miehenä kahden edestä. Hän oli hyväpäinen ja samalla käytännöllinen. Kun oli lomahetki — näitä kyllä oli ani harvoin — oli hän iloinen. Tuosta miehestä se insinööri tulee, ajattelin itsekseni. Meistä neljästä, jotka asuimme mielestämme kuin palatsissa ja olimme todellisia ystäviä, oli Charley ainoa joka tulevaisuutensa vuoksi harjoitteli ja raatoi maapallon etäisimmässä kolkassa. Me muut olimme seikkailijoita.

Fredrik Furstenow oli keskikokoinen, normaalirakenteinen, tumma, hauskan näköinen ja teräväpäinen nuorukainen. Luonteeltaan hän oli säästäväinen. Hän oli palvellut asevelvollisena Saksan sotalaivastossa ja karannut. Siitä syystä hän piiloitteli ja karttoi, mikäli mahdollista, saksalaisia laivoja. Hän oli ollut terveydeltään heikko, mutta päästyään isänmaansa ankarasta ja armottomasta merisotapalveluksesta hän toipui kutakuinkin terveeksi.

Mack Henderson, Aberdeenista, Skotlannista, oli lyhyenläntä, tanakka, leveäharteinen nuorukainen. Hän mahtoi olla vanhaa skandinavilaista syntyperää, koska oli valkoverinen ja vaaleatukkainen, ja nimikin viittasi siihen. Hän ei ollut mikään kirjanoppinut, mutta sitä käytännöllisempi. Hän oli luullakseni hyvä merimies; ainakin hän rakasti merta, koskapa puhui merielämästä sen vähän, mitä yleensä puhui. Toveruksista neljäs olin minä.

II.

Eräänä iltana oli pöydälläni kirjelappu: "Tulkaa heti Lauricochaan."

Lähdin viivyttelemättä. Metsän laidassa, vähän matkaa tiestä, istui Chimb pensaan takana. Säpsähdin vähän, kun hän äkkiä tupsahti näkyviin. Hän pani sormensa huulilleen merkiksi, että olisin hiljaa ja puhumatta. Poveensa pistetyssä oikeassa kädessään hänellä oli revolveri ja vasemmalla kädellään hän tarttui minun oikeaan käteeni, jonka jälkeen aloimme hiljaa juosta Lauricochaa kohti. Vasta haziendaan päästyämme pysähdyimme läähättäen. Chimb sanoi:

— Koskeeko jalkaanne?

— Vähemmälläkin vauhdilla, vastasin.

— Onko revolverinne mukananne?

— On, vastasin.

— Ei tässä enää ole mitään hätää. Riisukaa kengät jalastanne ja heittäytykää pitkäksenne tuohon entiselle vuoteellenne, niin hieron kipeää jalkaanne. Hieroessaan hän kertoi:

— Te saatte luultavasti maata täällä monta yötä. Älkää vain keskeyttäkö minua, minulla on paljon kertomista. Callaossa on laiva, joka paraillaan lastaa kuolleita, kuivia kiinalaisia. Se on ankkurissa uloimmaisena sataman selällä. Tuo kolkko laiva ottaa "kallista lastia". Viikon perästä, otettuaan viimeisetkin kuolleet matkustajansa, se nostaa ankkurin purjehtiakseen Hongkongiin. Kuolleissa kiinalaisissa ei ole mitään ruumiinhajua, sillä kiinalaisessa työmiehessähän on vain luuta ja nahkaa. Ne ovat maanneet vuosikausia laatikoissaan odottamassa, kunnes niiden luku nousee niin suureksi, että kannattaa rahdata laiva viemään ne kotiin taivaalliseen Kiinaan. Heidän odotettu tuomiopäivänsä on tullut, silloin kun isänmaa ottaa heidät poveensa. Tiedättehän, että kaikki kiinalaiset, jotka asuvat täällä ja yleensä vieraissa maissa, koettavat päästä kuoleman jälkeen kotimaahansa nukkumaan viimeistä untaan. Kiinalaiset työmiehet, tai oikeammin orjat, ostavat eläessään pienillä maksuerillä paluupilettinsä asiamiehiltä, jotka ovat täysin luotettavia. "Kahdenkymmenen puulaakin" kokki, joka on kiinalainen, on ruumisasiamies. Hän tarvitsee nyt rahaa ja tekee kaiken voitavansa, jotta kuolemanlaiva pääsisi lähtemään määräpäivänä. Hän on varastanut, ryöstänyt ja murhannut näinä päivinä ja menetellyt niin ovelasti, ettei kukaan tiedä hänen tekojaan. Mutta asiaan. Kun olin tänään asunnossanne, tuli hän sinne, mutta vetäytyi takaisin huomatessaan minut, mutisten jotakin ruoka-ajoista. Leirissä kuulin hänen tietävän kahdestasadasta dollaristanne, joita säilytätte paitanne alle ommeltuna. Sen vuoksi en uskaltanut antaa teidän maata asunnossanne leirissä. Kun kiinalaiset roistot murhaavat nukuksissa olevan ihmisen, tapahtuu se siten, että vasemmalla kädellään kuristavat kurkusta iskien oikealla puukon uhrinsa sydämeen. Ette voi nukkua tässä huoneessa, sillä tähän tulee muuan pappi, joka on saapunut kastamaan paikkakunnan lapsia.

— Missä minä sitten saan nukkua? kysyin.

— Minun huoneessani ja sängyssäni. Itse nukun lattialla, vastasi Chimb.

Seuraavana aamuna menimme, Chimb, hänen isänsä ja minä leiriin. Siellä kerrottiin kiinalaisen otaksuttavasti menneen matkoihinsa, koska häntä ei oltu nähty aamupuuhissaan ja hänen tavaransakin olivat poissa. Saman päivän iltana työstä tultuamme ja illallista syötyämme istuimme kukin vuoteemme laidalla savuketta poltellen ja jutellen. Lauricochan toimittama nuori intiaani oli keittänyt ruoan hävinneen kiinalaisen kokin asemesta.

Kuului laukaus.

— Mitähän tuo merkitsee! sanoi Charley.

— Se merkitsee, että joku muutti toiseen maailmaan. Täällähän se on tavallista, sanoi Fred.

— Ovatko revolverinne kunnossa? Kysyin.

— Ovat! vastasivat toverini.

Ovelle koputettiin vähän ajan kuluttua.

— Avatkaa Chimbille! kuului oven takaa. Mack aukaisi oven tytölle.

— Oletteko haavoittunut, koska vaatteissanne ja käsissänne on verta?

— En ole. Ottakaa mukaanne mitä tarvitsette, ja sitten kiivas lähtö!

Otimme rahamme, revolverimme sekä tupakkamme ja tuluksemme.

— Seuratkaa minua ääneti, kuiskasi Chimb. Kun kaikki näyttivät olevan lähtövalmiina, puhalsi Chimb lampun sammuksiin, jonka jälkeen pako alkoi. Juostessamme hiljakseen pois majastamme huomasin, ettei Fred ollut mukana. Käännyin takaisin ja näin, että hän oli pudottanut avaimen lukitessaan ovea ja etsiskeli sitä kumarruksissaan hökkelimme edustalta. Näin samalla olennon — se oli kiinalainen kokki — nopeasti hiipivän hökkelin takaa. Hän oli valmis upottamaan puukkonsa ystäväni rintaan. Pari sekuntia ja Fred olisi vainaja, mutta sitä ennen välähti tuli ja kuului pamaus. Olisinko tähdännyt kehnosti? Olisinko ampunut Fredin enkä kiinalaisen?! Vai olisiko kiinalainen jo ennättänyt pistää puukkonsa ystäväni rintaan? En ensin erottanut pimeässä, miten asian laita oli; olisihan luoti sitä paitsi voinut lävistää molemmat.

— Fred ystäväni, oletko hengissä? kysyin.

— Kyllä olen ja aivan eheänä, nosta vain tuo roisto päältäni, sanoi Fred kaamealla äänellä.

— Odota vähän, katsotaanpa, onko pirussa henkeä. Noihin keltaisiin ei ole luottamista.

Vedin kiinalaisen palmikostaan pois Fredin päältä, jolloin pitkä puukko putosi hänen kädestään. Fred kömpi pystyyn ja tarkasti keltaista. Luoti oli lävistänyt tämän pään. Chimb tuli yksin majan luo. Charley ja Mack odottivat loitommalla.

— Meidän on pidettävä kiirettä, sanoi Chimb.

Suljimme hökkelin oven, jätimme kuolleen kiinalaisen oman onnensa varaan ja rupesimme tähtitaivaan opastamina juoksemaan pohjoista kohti niin vikkelästi kuin pensaat, kivet ja murtomaa sallivat. Puolen tunnin kuluttua seisahduimme Chimbin käskystä lepäämään.

Chimb kertoi: — Ennustettu kapina on puhjennut. Tyytymättömät, toisin sanoen suurimmat roistot täällä rautatierakennustyössä, ovat liittyneet siihen puolueeseen, joka tahtoo uutta presidenttiä. Kiinalaisten kokkien ja rautatie rakentajien huonoimman aineksen päämies sai nyt surmansa, eikä siis päässyt kuolleen lastin kanssa taivaalliseen Kiinaan. Henkiin jääneet kiinalaiset lähtevät jo huomenna esi-isiensä taivaaseen, ja vetäjäroistot pakenevat de los Andien tuolle puolen. Siellä he saavat tapella petojen kanssa, ja kelpaapa heidän päänahkansa eräille esi-isieni sukulaisheimoon kuuluville intiaaneille. Vähän matkan päässä tästä paikasta on edessämme pitkä, syvä kuilu, jonka reunat ovat jyrkät. Pimeässä liikkujalle tämä kuilu on varma kuolema. Keskellä päivääkin siihen on pudonnut alkuasukkaita, sillä sitä ei voi huomata. Ken siihen putoaa, on mennyttä miestä. Jos pääsemme sen yli, olemme turvassa. Ne kiinalaiset tai vetäjät, jotka meitä mahdollisesti ajavat takaa, tipahtavat kuiluun. Istukaa tässä, kunnes löydän sen ainoan paikan, josta pääsee yli. Harva paikkakuntalaisistakaan tuntee tämän paikan. Kun kuulette kaksi kimeätä kondorikotkan huutoa, niin lähtekää sitä kohti. Vähän ajan kuluttua annan taas kaksi samanlaista äännähdystä, ja niin edespäin, kunnes löydätte minut.

Chimb lähti. Odotimme kondoriäännähdyksiä, mutta turhaan. Puolen tunnin kuluttua ehdotin, että lähtisimme Chimbiä etsimään. Tähän ei kukaan suostunut. Siispä lähdin yksin villiin, tiettömään de los Andesiin. En tiennyt mihin mennä, menin vain, ylävuorta, alavuorta, kiviä ja pensaita. Olisin jo palannut takaisinkin, mutta se oli mahdotonta, koska en enää osannut. Minun täytyi vain kulkea, kunnes löytäisin Chimbin. Kuljin lohkareista alamäkeä ja kaaduin selälleni, muuta en muista. Toverit kuulivat viimein sovitun äänimerkin ja rupesivat kulkemaan sitä kohti.

— Entä West? kysyi Chimb.

— Hän lähti etsimään teitä, sanoivat toverit.

Tässä on nyt paikka, josta puhuin. Voimme päästä yli vuoren halkeaman, jos kuljemme varovasti; mutta sitä ennen meidän on löydettävä West. Sanokaa mielipiteenne kuinka on meidän etsittävä häntä? Kuljemmeko yhdessä, vai jokainen erikseen? Jos kuljemme erikseen, on meillä enemmän mahdollisuutta löytää hänet, mutta siinä tapauksessa voimme eksyä toisistamme. Mitä sanotte?

— Me emme lähde tästä mihinkään muutamaan tuntiin, olemme siksi väsyksissä, sanoivat toverit.

— Minä lähden sitten yksin, sanoi Chimb.

— Älkää lähtekö, signorita. Ehkä minä tulisin kanssanne, sanoi Charley Clark.

— Ei, huusi Chimb ja lähti yksin. Kuljettuaan jonkin matkaa hän kuunteli ja katsoi taakseen, seurasiko kukaan.

Sitten hän jatkoi matkaansa, katsellen väliin kohti taivasta, väliin kädellään hapuillen ja sieraimillaan nuuskien tuulen suuntaa.

Minä näin unta, että riipuin käsistäni, jotka olivat ruuvipenkin puristuksessa. Ranteisiini koski kovasti. Tuntui kuin olisivat jalkani polvien kohdalta poikki. Hetkeksi lakkasi särkemästä käsiä ja jalkoja; silloin taasen poltti päätä. Minulla oli se käsitys, että pääni oli paistumassa peruna- tai naurishaudassa. Väliin taas olin tunnoton, ilman kipua. Viimein heräsin tajuihini ja aukaisin silmäni. Oli täysi päivänvalo. Mietittyäni vähän aikaa olin selvillä siitä, että makasin selälläni kallion kielekkeellä, joka vietti jalkoihin päin. Jalkani roikkuivat polven kohdalta terävän kivisärmän päällä ja kädet olivat yhtä suuntaa ruumiini kanssa. Ranteista piteli minua kiinni joku olento, jonka terävät kynnet olivat puristuneet nahan ja lihan sisään. Arvelin, että ihminen, luultavasti kiinalainen, piti minua tässä asennossa. Varmaankin hän oli laahannut minut kallion kielekkeelle kiusatakseen minua ensin ja sitten antaakseen minun tietää, että hän pudottaa minut rotkoon, koska ammuin hänen kiinalaisen toverinsa. Vuoroni oli tullut; ei ollut mitään avun toivoa. Aioin juuri nykäistä käteni irti ja pudottautua syvyyteen, kun kuulin:

— Olkaa ihan liikkumatta, ettette luisu kuiluun, sillä välin kun minä vaihdan otetta.

— Chimb! sanoin.

— Niin, minä olen Chimb.

Nyt piti minun olla hiljaa. Ei ruumiinliikettä, ei hengen vetoa, ja kieli keskellä suuta niin kauan, että Chimb sai uuden otteen.

— Nyt minä muutan, sanoi Chimb.

Olin vetämättä henkeäni. Ehkä sydämenikin oli lyömättä ne sekunnit, jotka kuluivat otteen vaihtamiseen.

— Nyt se on valmis. En olisi enää jaksanut pitää kiinni kauan.

Kun tämä oli tehty, rupesimme tuumimaan seuraavaa temppua, ja viimein Chimb sai minut vedetyksi Pirun kynnykseltä. Levähdimme jonkin aikaa jaksaaksemme seuraavalle portaalle. Kun tämäkin viimein oli tehty, olimme molemmat pelastuneet putoamasta Pirunrakoon.

Etsiessäni pimeässä Chimbiä, olin joutunut Pirunrakoon johtaville rappusille. Chimb löysi minut taintuneena viimeiseltä portaalta.

III.

Tultuamme iltapäivällä leiriin totesimme, että tasavallassa oli kapina. Se oli vaikuttanut rautatierakennuksen hallintoon ja työmiehiin, jotka muodostivat valtion valtiossa. Miehistön huonoin aines oli mennyt kapinoitsijain puolelle, mutta joutui heti tappiolle. Osa kaatui, toiset pakenivat de los Andesiin. Molemmat puolueet olivat yhtenä miehenä roistoja vastaan. Rautatie oli molempien puolueiden yhteisen isänmaan omaisuutta. Toverit olivat ennättäneet vähän ennen meitä leiriin. Rautatien rakennustyö oli keskeytetty. Leirissä oli hiljaista. Seuraavana päivänä saapui tasavallan molempien puolueiden sotamiehiä vahdin pitoon.

Parin päivän kuluttua matkustimme alamäkeä Limaan ja edelleen Callaoon. Siellä täällä näkyi sotamiehiä vartioimassa rataa. Me neljä toverusta ja Chimb istuimme yhdessä koko junamatkan. Chimb aikoi jäädä Limaan tai jatkaa Callaoon, riippuen siitä, missä parhaiten tarvittiin haavoittuneiden hoitajia. Matka oli monivaiheinen. Väliin juna luisui kiskoilta, väliin oli vesikaivo eli oikeastaan kuoppa kuivunut tyhjäksi, jolloin miehissä kannettiin veturiin vettä puolen virstan takaa.

Viimeinen ja jännittävin tapaus ennen Limaan tuloamme oli seuraava. Oli pitkä alamäki, jossa rautatie kulki korkeiden puusiltojen ja syvien rotkojen poikki rakennettujen riippusiltojen yli. Se puoleksi katettu vaunu, jossa me viisi ystävystä olimme, oli junan loppupäässä. Vain kaksi avonaista vaunua oli takanamme. Yht'äkkiä rupesi juna kulkemaan kovemmin. Huomasimme, että viimeisen vaunun jarru oli lakannut toimimasta vähän matkan päässä korkeasta puusillasta jota ennen rautatie teki jyrkän mutkan vasempaan.

— Hypätään alas, sanoi Charley.

— On jo myöhäistä hypätä, sanoi Chimb.

Odotimme joka sekunti, että juna suistuisi rotkoon. Mutta niin ei käynyt. Sivuutimme sillan kunnialla, ja aioimme hypätä junasta. Miettiessämme ja valitessamme parasta paikkaa mihin loikata, lisääntyi junan vauhti syystä, että toisenkin vaunun jarrulaite oli särkynyt. Nyt juna kulki ihan vimmatusti pitkät matkat, kuitenkaan suistumatta kiskoilta. Ajattelimme jo, ettei se aiokaan suistua, koska joku korkeampi voima on toisin päättänyt.

— Jos vielä säilymme puolen virstan verran, olemme pelastetut, sanoimme me miehet.

— Pitäkää pojat varanne, kohta tämä leikki loppuu. Ensimmäisessä käännöksessä oikealle menemme nurin. Nyt! Chimb, joka oli ennustanut nurinmenoa, antoi merkin ja hyppäsi ensin junasta ja me heti hänen jäljestään.

* * * * *

Tuli pian ilta ja pimeä. Emme voineet tehdä mitään sinä päivänä. Totesimme vain, että olimme eheät. Ruokaa Chimbillä oli riittävästi meille kaikille viidelle; ei siis hätää pariin vuorokauteen. Muista emme välittäneet. Seuraavana aamuna päivän valjetessa aloimme korjata rataa ja nostaa kiskoille kelvollisia vaunuja; rikkinäiset saivat jäädä tien viereen. Veturi oli eheä. Kolmantena päivänä puolipäivän aikaan saavuimme Limaan. Liman ja Callaon välinen rataosa oli epäkunnossa. Jatkoimme siis tuon viidentoista virstan lopputaipaleen jalkaisin. Seuraavana aamuna heräsimme mr. Michel Kellyn boarding-housissa (matkustajakoti merimiehiä varten). Me neljä olimme nukkuneet samassa huoneessa, mutta Chimb erikseen.

Michel Kelly oli yksi noita tavallisia verenimijöitä, joita siihen aikaan tapasi — ja kukaties nytkin tapaa — kaikissa satamakaupungeissa. Hänen ammattinansa oli nousta vasta saapuneeseen laivaan houkuttelemaan miehistöä karkaamaan. Useimmiten joku tarttui onkeen. Nämä poistuivat laivasta vähää ennen sen lähtöä ja piilottelivat, kunnes laiva oli jättänyt sataman. Sitten boardingmaster möi heidät toiseen, miehien puutteessa olevaan laivaan. Yhden tai kahden kuukauden palkan boardingmaster nosti etukäteen, olipa mies asunut hänen luonaan pitkän tai lyhyen ajan. Tuon karanneen miesraukan ainoa korvaus oli pari perinpohjaista humalaa, saippuatanko ja naulan verran tupakkaa. Mutta hänen harminsa oli se, että oli menettänyt monen kuukauden, usein vuodenkin palkan. Boardingmastereilla oli sitä paitsi juoksukoiria, runnareja, jotka saivat eri suuruisen maksun jokaisesta taloon hankkimastaan miehestä, riippuen tämän arvosta ja ulkonäöstä.

Satamakaupunkien boardingmasterit ja runnarit olivat melkein kaikki roistoja, etenkin ne, jotka harjoittivat liikettänsä Etelä- ja Keski-Amerikassa sekä Yhdysvaltain etelävaltioissa. Mutta Michel Kelly oli roistojen roisto. Chimbillä ei ollut valitsemisen varaa ja hänen oli pakko viettää meidän neljän turvissa tämä ensimmäinen yö. Syötyämme aamiaisen, johon kuului paljon ja hyvää lihaa ynnä salaatinlehtiä sekä keitettyinä että raakoina, oli Chimb valmis lähtemään sairaalaan Punaisen Ristin hoitajattareksi. Kaduilla kulki sotamiehiä, ja kiväärinlaukaus kajahti silloin tällöin. Katukapakoissa oli kaatunut muutamia kymmeniä miehiä, ja haavoittuneita oli viety sekä Punaisen Ristin että kaupungin sairaalaan. Muuten kapina näytti lapselliselta ja leikkisotamaiselta, niin kuin on tavallista Etelä-Amerikan pikku valtioissa, joissa melkein joka vuosi kapinoidaan ja nelistetään sapeleita, etteivät ne pääsisi ruostumaan. Lähdimme kaikki yhtaikaa ja saatoimme Chimbin sairaalaan.

Tuima upseeri seisoi ovella. Hän kysyi meiltä, mitä joukkoa olemme ja mihin puolueeseen kuulumme.

— Olemme puolueettomia Oroyan rautatien rakentajia vastasimme.

— Onko teillä todistuksia?

— Tässä on, sanoimme ja vedimme esille likaiset, rikkinäiset paperimme.

Chimb meni sairaalaan. Häneltä ei kysytty mitään; hänen pukunsa ja ristinsä turvasivat hänet. Upseeri vei meidät toverukset lähellä olevaan vahtikonttoriin, jossa rintaamme neulottiin puolueettomuuden merkki, pyöreä messinkilevy, jossa oli "Peru". Aloimme kävellä rantaan päin. Keskellä rantatoria oli suuri, ravistunut ja puoleksi mädäntynyt laivanhylky. Tämä samoin kuin pari muuta torilta jo poistettua hylkyä olivat aikoinaan komeita purjelaivoja. Niiden ollessa satamanselällä viisi vuotta sitten, oli suunnaton nousuveden aalto maanjäristyksen tai oikeammin merenpohjan järistyksen yhteydessä kohottanut merenpinnan kuusi syltä tavallista korkeammalle. Laivojen ankkurikettingit, joita ei ennätetty tarpeeksi pian lisätä, olivat katkenneet, ja monta laivaa syöksyi aallon myötä kuivalle maalle.

Satamassa, laituriin kiinnitettyinä, oli useita eri maista kotoisin olevia laivoja. Nämä tulivat useimmiten pohjalastissa, muutamat lautatavaralastissa. Puutavara on kallista Etelä-Amerikan länsirannikolla, koska täällä ei kasva honkia eikä kuusia. Täältä, itse Callaosta, ei viety juuri muuta kuin vähän raakoja nahkoja Pohjois-Amerikan länsirannikolle. Mutta Callao oli määräystenantopaikka. Täällä odottivat laivat määräystä, mihin paikkaan niiden piti lähteä ottamaan kallisarvoista guanoa — maailman parasta apulantaa. Tavallisimmat guanon lastauspaikat Perun rannikolla olivat siihen aikaan Huanillas mannermaalla ja Chinsi-saaret lähellä rannikkoa.

Perun rannikko, jonka viljelykselle soveltuva alue on kapea kaistale mahtavan de los Andesin edustalla, on erinomaisen viljava ja hedelmällinen. Kuinka se voi olla mahdollista, kysyy varmasti se, joka tietää, ettei Perussa de los Andesin länsipuolella koskaan sada. Siellä ei todellakaan koskaan sada. Yökaste vain kostuttaa maan. Aamulla auringonnousun aikana juoksee kastevesi pieninä puroina alas vuorenrinnettä. Miksi ei Perussa de los Andes -vuorten länsipuolella sada, on kysymys, johon ei kukaan voi antaa varmaa vastausta. Siihen aikaan, josta nyt on kysymys, luultiin ihmeen johtuvan siitä, että täällä aina puhaltava kaakkoispasaadi vie pilvet mukanaan jonkin matkan päähän merenrannasta, jossa ne vasta putoavat sateena alas mereen.

De los Andesin itäpuolella sataa kuten muuallakin maapallolla. Ikuinen pouta pitää länsipuolelta kulkutauteja loitolla. Eiköhän Peru liene terveellisin seutu maan päällä.

Ainoa kulkutauti, joka täällä viihtyy, on "Peruvian mountain fever" (Perun vuorikuume). Se kestää ainoastaan pari päivää, eikä ole tappava. Samalla leveysasteella Brasiliassa raivoaa sen sijaan keltarutto. Sadekautta seuraavassa kuumuudessa nousee suopaikoista höyryn mukana keltaruttomoskiitto levittäen laajalti kauhistusta. Saavuttuamme Michel Kellyn asunnolle oli siellä hirveä melu. Aluksi aioimme pysyä loitolla, kunnes melu lakkaisi. Mutta kun kuului naisen huuto, joka ei voinut olla kenenkään muun kuin Chimbin, oli aika rientää apuun. Ovi oli lukittu ja naisen huuto lakkasi hetkeksi.

— Ei suinkaan se ollut hänen äänensä, on niitä muitakin samanäänisiä tässä maassa, tuumi Mack.

— Olipa ääni kenen hyvänsä, naisen se kumminkin oli. Ehkä naisparka jo on heittänyt henkensä.

— Ovi on rikottava miehissä, sanoi Charles Clark.

Ryntäsimme ovea vastaan. Se oli vahva, mutta antoi viimein perään. Pääsimme talon päähuoneeseen, joka oli samalla sali, ruokasali ja kokoontumishuone. Eteistä ei "hotellissa" ollut. Nurkassa seisoi Chimb, ympärillään kolme villiintynyttä pirua, nimittäin Michel Kelly ja kaksi runnaria. Kelly puristi Chimbiä kurkusta, ja runnarit koettivat ryöstää hänen rahansa, jotka oli ommeltu puseron alle.

— Kestäkää vielä hetkinen, signorita, huusi Charles.

Tyttöparka ennätti huomata, että apu oli lähellä. Roiston käden kovasta puristuksesta huolimatta Chimb antoi tälle tuntuvia iskuja vasten naamaa. Ei olisi Chimb parka kuitenkaan enää montaa minuuttia voinut suojella henkeänsä. Tuo entinen hienopukuinen toverimme, rikkaan tehtaanomistajan ainoa perillinen, Oxfordin ylioppilas ja mainio nyrkkeilijä toimi kuin salama. Onhan syystä sanottu, ettei englantilainen gentlemanni pidä kiirettä. Mutta tällä kertaa ei sananlasku pitänyt paikkaansa. Käden käänteessä oli Michel Kelly saanut iskun, joka saattoi hänen kätensä heltiämään Chimbin kurkusta. Pedot käänsivät nyt huomionsa meihin neljään ja jättivät Chimbin rauhaan. Taistelu oli tuskin päässyt alkuun ja roistot ruvenneet kaivamaan esille puukkojaan, kun Charles antoi molemmille runnareille iskun sydänalaan. Enempää ei tarvittu. Roistot ryömivät ovesta ulos. Kadulla kulkevalle sotilaspatrullille he kertoivat koettaneensa vangita meidät kapinallisina…

IV.

Kauankohan meidän on oltava täällä? sanoi Charley, kun olimme lähes vuorokauden istuneet eli oikeastaan maanneet päävahdin kovalla lattialla, ainoana ravintona vesi, jota oli tuotu sangollinen ennen kuin ovi lyötiin kiinni.

— Kaikki tämä on minun syytäni. Eihän minulla ollut mitään asiaa Kellyn taloon, mutta katsoin velvollisuudekseni saada selvän olinpaikastanne, jotta tarpeen tullen pääsisin avuksenne.

Olimme kaikki sitä mieltä, ettei henkemme ollut paljon arvoinen. Milloin tahansa saattoi ovi aueta ja tulla komennus takapihalle ammuttaviksi.

— Voi, ettemme jääneet Limaan! Siellä olisimme olleet paremmassa turvassa. Varmaankin mr. Malcolmin asuntoa vartioi kaarti; sen läheisyydessä olisi ollut turvallista olla. Yhdysvaltain lippu liehuu siellä niin korkeassa tangossa että se näkyy yli koko kaupungin. Castela Martan — tämä linna on varmaan hallituksen miesten vallassa — lippu tosin liehuu lähellä edellä mainittua lippua, mutta mitäpä se merkitsee tähtilipun rinnalla! Kun vain pysyisi tuo ovi aukenematta päivän eli pari, niin vaara olisi ohi. Näissä maissa eivät kapinat ole pitkäaikaisia, sanoi Chimb.

— Kaikki muu on yhdentekevää, kunhan vain saisin ruokaa. Kurjaa on muuttaa toiseen maailmaan tyhjin vatsoin, sanoi Mack Henderson.

Sangosta oli vesi loppumaisillaan. Tilanne alkoi käydä sietämättömäksi, jonka vuoksi päätimme nostaa melun, jotta siten saisimme vartijat aukaisemaan oven. Sitten hyökkäisimme henkemme kaupalla ulos; kuolemahan meitä kuitenkin odotti.

— Odotetaan vielä puoliyöhön saakka. Sitten koetamme loikata ulos tuosta ikkunasta ja paeta. Tosin siinä on rautaristikko, mutta se on ihan seinän ulkoreunassa, siis ainoastaan vanhan ränsistyneen rappauksen varassa, sanoi Chimb.

Päätimme noudattaa Chimbin ehdotusta, mutta Mack Henderson oli toista mieltä.

— Minä en aio odottaa puoliyöhön, vaan rupean huutamaan ja potkimaan ovea. Koetan repiä irti tuon vanhan rautaristikon; toisin sanoen teen vaikka mitä, ennen kuin kuolen nälkään tässä vankilahelvetissä.

Tunnit kuluivat hitaasti. Odotimme joka hetki oven aukaisua ja komennusta seinää vasten. Kovalla tiililattialla loikominen teki jäsenet kipeiksi. Olihan mahdollista, että oven aukeneminen merkitsisi vapauttakin.

— Vapautta minä en enää odota, kun ei sitä jo ole tullut. Yö on kohta puolessa. Rukoilkaa pojat, ehkä se auttaa.

— Minä puolestani olen rukoillut jo tuntikausia ja uskon pääsemme täältä hengissä, sanoi Chimb.

— Rukoilkaa, signorita, esi-isienne Suurta Henkeä tulemaan avuksemme — ei meidän jumala ainakaan nyt kuule rukouksiamme, sanoi Mack Henderson.

— Pidä suusi kiinni, Mack! Sinä, joka ennen olet ollut hyvä toveri ja harvapuheinen, olet yht'äkkiä muuttunut hävyttömäksi ja suurisuiseksi. Jollet nyt ole vaiti ja tottele meitä, niin jätämme sinut tänne.

Semmoinen oli se lyhyt saarna, jonka pidimme Mackille. Se näkyikin auttavan. Ei sanaakaan tullut pojan suusta puoleen tuntiin. Hän vain silloin tällöin veti syvään henkeään. Kysyimme, oliko hän sairas, mutta emme saaneet vastausta. Raapaisimme tulta tikulla ja katsoimme kelloa Se oli neljänneksen yli kahdentoista.

— Nyt pojat! sanoi Chimb. — Minä alan hiljaa röykyttää ristikkoa.

Se liikkui. Silloin rupesi oven takaa kuulumaan ääniä ja raosta näkyi lyhdyn valoa. Samassa pistettiin iso avain lukkoon. Charley nykäisi minut pois ikkunan kohdalta ja alkoi riivatusti röykyttää ristikkoa. Oven aukaisija ei saanutkaan lukkoa toimimaan. Voiteen puute oli suonut ruosteen rauhassa kasvaa. Kirouksia kuului oven takaa. Sitten toinen mies rupesi tekemään parastaan. Väänsi eteenpäin ja taaksepäin, samalla mainiten helvetin pyhimysten nimiä. Mutta ovi vain pysyi kiinni. Sitten kuului, kuinka molemmat "lukkosepät" poistuivat apua noutamaan. Chimb rukoili.

— Kiitos sinulle, Suuri Henki, joksi lapsuudessani Jumalaa kaikkivaltiasta sanoivat, että annoit ruosteen kasvaa lukossa! Toivon, että tuo ristikko samoin on siunatun ruosteen vallassa. Pelasta nuo nuoret miehet. Kaikkivaltias, heitä tarvitaan Oroyan rautatien, isänmaani suuren rautatien rakennustyössä. Pelasta myös minut, jos niin hyväksi näet.

Chimborazo, joka oli ollut polvillaan tiililattialla, nousi ylös.

— Kyllä ristikko heltiää, jos vain saamme tarpeeksi aikaa. Minä lepään vähän sillä välin kun te toiset vuoroonne röykytätte.

Röykytimme vuoron perään ristikkoa; lovet suurenivat suurenemistaan. Ristikon täytyi viimein jättää meille vapaa pääsy ulos. Oli ihme, ettei ketään ilmestynyt ulkopuolelle, ei asiattomia eikä asiallisia, vaikka aikaansaamamme melun olisi pitänyt havahduttaa kuolleetkin, jos niitä oli "hotellin" seinien sisällä. Mack Henderson teki työtä yhtä uutterasti kuin oli tätä ennen haukkunut. Olin ristikkoa röykytettyäni ottanut levähdyshetken, kuinka monennen — en muista, ja tarjonnut työtä toisille. Mutta koska ei kukaan heti ollut valmis käymään kiinni, astui Chimb, edeltäjäni vuorossa, taas työhön. Katsottiin kelloa — tulitikkuja oli jäljellä viisi — se näytti puolta kahta. Chimb röykytti taas vimmatusti ja hengitti läähättäen. Sitten hän rupesi röykyttämään harvaan ja hiljakseen. Nyt taitavat Chimbin voimat olla lopussa, ajattelimme. Hän astui pois ikkunan edestä ja sanoi:

— Nyt pojat lähdemme! Ristikko on irti. Ei tarvitse muuta kuin työntää se ulos.

Sytytettiin yksi jäljellä olevista viidestä tulitikusta. Katseltiin ja koetettiin, olivatko rahamme tallella. Ne olivat kunkin paidan alla pussissaan, ommeltuina rinnan kohdalle. Miehillä oli myös housujen takataskussa nahkakotelon sisässä revolverinsa. Chimbin pieni ja tehokas pistooli oli vaatteiden alla, vyötäisten yläpuolella. Chimb työnsi ristikon alas, ja se helähti pudotessaan kiveä vastaan. Ensin hyppäsi Charley, sitten Fred, sitten Chimb ja viimeiseksi minä. Ensin katselimme ympärillemme vähän aikaa ja sitten syöksyimme, Chimb etunenässä, niin kovaa kuin pimeässä taisimme, matalaa muuriaitaa kohti, jonka yli helposti pääsimme. Nyt rupesi takaamme kuulumaan väkivasaran paukutusta. Särjettiin ovea, jonka ruostunut lukko oli meidät pelastanut.

Vanha laivahylky, joka oli kyljellään ylähangan puolella keskellä satamatoria, oli merkkinä. Se näkyi läpi pimeän ja sumun ja ikään kuin viittasi meille: tänne päin! Päästyämme laivahylyn ohi se suojasi tietämme laivarantaan vihollisten luodeilta.

— Ketä siellä?! huudettiin saksalaisesta laivasta, joka oli kiinnitetty laituriin.

— Pyydämme nöyrimmästi suojaa, sanoi Fred saksan kielellä.

— Ja ruokaa, sanoi Mack englannin kielellä. Laivan kapteeni, joka tänä levottomana aikana sattui olemaan valveilla, suostui laskemaan meidät laivaan, kuultuaan, kuinka laitamme oli. Saimme paikan kannen alla laivan peräpuolella. Tämä maan- eli oikeastaan vedenalainen komero oli tyhjä. Sitä käytettiin tarpeen vaatiessa sairaalana. Kun olimme saaneet piilopaikkaamme ruokaa ja vettä, nostettiin luukku aukon päälle ja tämä peitettiin köysirojulla. Onneksi ei ketään ollut näkemässä tuloamme rantaan ja laivaan.

— Kauankohan tässä vieraskodissa saamme istua?! Annetaankohan täällä niin runsaasti ruokaa, ettei kuole nälkään? Alku on ainakin hyvä, australialaista säilykelihaa ja hyviä laivakorppuja, en nähnyt ainoatakaan matoa. Siinä tietenkin tein väärin, että tarkastin. Eivät madot minua haittaa, kun eivät vain päälle tuppaa tulemaan. Mikähän aukko tuossa lautaseinässä on? Kyllä sen arvaankin, siitä hän pääsee lastiruumaan, joka nyt on tyhjä. Ehkä saksalaiset pitävät meistä huolen, vaikka en minä heihin paljon luota. Onhan Fred saksalainen, siitä on meille etua.

Mackin lopetettua sanoi Fred:

— Minun saksalaisuudestani ei ole paljoakaan apua, ainakaan itselleni; päinvastoin. Olen karannut kaikkien saksalaisten jumaloimasta sotalaivastosta, ja istun täällä kuin ruutitynnyrillä, johon johtavan sytytyslangan toinen pää jo käryää.

— Kyllä Jumala meidät täältäkin auttaa, kun vain rukoilemme hartaasti, sanoi Chimb.

— Kyllä kai se oli teidän esi-isienne "Suuri Henki", joka auttoi meidät "kortekaalista", sanoi Mack.

Charley pudisti nyrkkiään Mackille, sanoen:

— Pidä jo suusi kiinni, muuten…

— Olkaa hiljaa, pojat, tämä puhehan voi kuulua ympäri koko laivan, vieläpä maihinkin, sanoi Chimb.

— Liittomme näyttää veisaavan viimeistä virttään. Minä ehdotan, että heti kun tästä pulmasta pääsemme, Mack kulkee omaa tietään, sanoi Fred.

Lamppu, jota oli muutettu paikasta toiseen, sen mukaan kuin sitä paraiten tarvittiin, putosi lavitsalta lattialle. Onneksi se sammui eikä särkynyt sytyttäen tulipaloa. Tulitikkumme eivät syttyneet. Hetken hiljaisuus.

— Nyt ei voi muuta kuin istua tai maata pimeässä ja tyytyä kohtaloonsa, kunnes joku laivan miehistä tulee tänne. Se voi kestää, mutta tuleehan joku viimein, sanoi Chimb.

Oli kulunut monta tuntia pimeässä, mutta koko aikana ei ollut sanottu monta sanaa. Chimb huomautti, että yhden meistä aina oli pidettävä vahtia, etteivät rotat hyökkäisi kimppuumme. Niitä tulikin tuon tuostakin lastiruumasta ihan päällemme. Oli kaiken aikaa hiljaa lattiata polkemalla peloitettava niitä. Yhden rotan, joka oli muita rohkeampi, Fred potkaisi kuoliaaksi. Tämän vingahtaessa kuului ruumasta rottapataljoonan vingahduksia vastaukseksi. — Pidetään varamme! Nämä satama- ja laivarotat ovat kostonhimoisia, sanoi Chimb.

Kuului sihinää ja hiljaista vikinää. Kerkisimme juuri nousta seisoallemme, kun tusinan verran rottia ilmestyi ympärillemme. Nämä kauhean iljettävät pedot kiipesivät salaman nopeudella ylös pitkin ruumistamme. Oli täysi työ saada ne putoamaan lattialle. Kuinkahan olisikaan käynyt, jollei yht'äkkiä olisi tullut kaksi miestä lyhdyt kädessä ruumasta aukolle! Rotat hävisivät kuin salama.

— Emme muistaneet sanoa teille, että täällä on noita rottapetoja. Eivät kai ole puraisseet rikki kenenkään nenää tai korvia? Jos joku tukkihumalainen mies makaisi täällä, niin rotat söisivät hänet. Niillä on tapana aloittaa nenästä ja korvista. Kuulkaa nyt, mitä meillä on sanottavaa ja kerrottavaa teille. Tämä yö on ollut hyvin rauhaton. Ampumista on kuulunut monelta haaralta. Laiturilla sivullamme on kävellyt partio koko yön. Se tuli tänne vähän sen jälkeen, kun saimme teidät lastatuiksi laivaan. Eräs upseerimies on käynyt kaksi kertaa kysymässä, onko täällä näkynyt neljää miestä ja yhtä naista; ne ovat kapinallisia. Sitten tuli tänne taas muuan toinen upseeri mukanaan satamamestari ja antoi määräyksen meille samoin kuin noille kahdelle toisellekin laivalle lähteä satamanselälle ankkuriin. Hinaaja laivan pitäisi tulla tunnin kuluessa viemään meidät soveliaaseen paikkaan.

Meille tuotiin laivakorppuja ja säilykkeitä sekä kattilallinen teetä. Lamppu oli kunnossa ja loisti niin kuin senaikaiset laivalamput loistivat Kuulimme kannelta hälinää ja viimeksi kuulimme hinaustouvin luisuvan laivan kokasta hinaajalaivaan. Muutamia komennussanoja, ja laiva tuntui olevan irti laiturista.

— Mennäänkö nyt hiiteen vai helvettiin? kysyi Mack Henderson, oltuaan vaiti tuntikausia.

— Ette te muut joudu hiittä pitemmälle, toista on minun poloisen. Jos tänne tulee saksalainen sotalaiva, mikä on otaksuttavaa — niitähän aina risteilee näillä levottomilla Tyynenmeren itärannikoilla turvaamassa Saksan alamaisia — niin minä joudun helvettiin, sanoi Fred.

Laiva lakkasi kulkemasta, ja ankkuri meni kovalla rytinällä ja kolinalla pohjaan, vieden paljon kettinkiä mukanaan. Tällä rannikolla ei ole oikeastaan mitään niemien tai saarien suojaamia satamapaikkoja, vaan valtameri on heti edessä. Satamanselkänä on ääretön Tyvenmeri. Eikä täällä niemien ja saarten piirittämiä satamanselkiä tarvitakaan koska aina puhaltaa maatuuli, hiljainen kaakkois-pasaadi. Ilma on kaunis aina. Vuodenajoista ei tiedetä mitään, syystä ettei koskaan sada. Laivat ovat ankkurissa syvässä vedessä, minkä vuoksi kettinkiä on ulkona noin kolme kertaa enemmän kuin tavallisissa ankkurisatamissa.

Kului vähän aikaa, ennen kuin saimme nousta kannelle. Hinaajalaivanhan täytyi lähteä pois ensin, muuten sen miehistö ja luotsi olisivat nähneet meidät. Laiva oli komea parkkilaiva nimeltä Cuxhaven, rakennettu Cuxhavenissa. Kapteeni oli ainoa saksalainen laivassa. Upseereista ensimmäinen perämies oli skotlantilainen ja toinen perämies australialainen. Kolmas perämies ja saksalaiset merimiehet, joita oli puolet miehistöstä, olivat karanneet Callaossa. Toinen puoli miehistöä, joka oli brittiläisiä, oli jäänyt laivaan. Siis laivassa oli vain puolet välttämättömästä miesluvusta.

— Hyvää huomenta! Kuinka olette nukkuneet? kysyi laivan kapteeni hyvällä englannin kielellä, kun nousimme ihmisten ilmoille.

— Ei puhuta nukkumisesta, herra kapteeni. Arvaattehan, että olemme sotineet rottien kanssa koko yön. Mutta mitäpäs niistä, kiitämme teitä sydämen pohjasta pelastuksestamme! Nahkamme säilyi toistaiseksi.

— Miksi toistaiseksi? Minulla on teille ehdotus, jonka mielestäni pitäisi tyydyttää ainakin teitä miehiä, ehkäpä myös signoritaa, sairaanhoitajatarta. Heittäytykää levolle, kun olette peseytyneet. Vettä, Perun vuoripuroista, meillä on viljalti.

Nukuttuamme muutaman tunnin — kanssissahan oli seitsemän vapaata makuusijaa — havahduimme kuuden lasin lyömiseen. Kello oli kolme.

— Päivälliselle! huusi kokki.

Me neljä söimme telttakatoksen alla kanssin kokkapuolella. Chimb, joka oli nukkunut karanneen kolmannen perämiehen hytissä, aterioi kajuutassa herrojen kanssa. Aterian päätyttyä istuimme kaikki viisi kannella nauttien ihanasta ilmasta.

— Mitähän se kapteeni aikoo ehdottaa meille? sanoi Chimb.

— Ei ole vaikea arvata! Hän aikoo pyytää meitä pestautumaan karanneiden miesten sijaan, minä sanoin.

— Ei suinkaan minua, sanoi Chimb.

— Kukapa tietää. Laivassa on ainakin yksi nainen.

— Mitä sinä nyt lörpöttelet, West. Eihän täällä ole muita saksalaisia kuin kapteeni itse, ja upseereilla ei ole lupa ottaa vaimoansa mukaan merimatkalle, mutisivat toiset.

Kuitenkin olin nähnyt vilahdukselta nuoren naisihmisen pistävän päänsä esiin kajuutan takaa, meidän noustessamme rotanluolasta.

— Ei päivällispöydässä ainakaan naisihmistä esiintynyt, sanoi Chimb.

— Kyllä täällä nyt vain on laivaan kuuluva nainen.

Istuessamme mietteissämme tuli luoksemme kapteeni kaunis nuori nainen kainalossaan.

— Minä olen kapteeni Franck ja tämä on tyttäreni.

Me sanoimme myös nimemme, joten esittäytyminen oli suoritettu.

— Suostuisitteko ottamaan pestin laivaani? Kun määräys tulee, olen valmis lähtemään johonkin guanon lastauspaikkaan ja sieltä guano-lastissa Eurooppaan.

— Emme tänään voi antaa teille vastausta, kapteeni, sanoin.

— Niinpä niin. Tuumikaa asiaa, hän sanoi.

Kävelimme ympäri laivassa, joka oli todella komea ja hyvin hoidettu alus, tutustuimme miehistöön sekä ensimmäiseen ja toiseen perämieheen — kolmashan oli karannut. Kaikki olivat mielestämme reilun näköisiä ja mukavia miehiä. Kapteenin tytär Teresia tuli ujosti Chimbin luo ja otti hänen kätensä.

— Saanko olla ystävänne, signorita? — Saanko minäkin olla teidän ystävänänne? sanoi Chimb.

Molemmat tytöt menivät laivan peräpuolelle ja näkyivät vähän ajan perästä istuvan käsikoukussa kajuutan katolla vilkkaasti keskustellen. Ensimmäinen perämies ilmestyi keskikannelle kalanpyydysvehje kädessään.

— Kokki, tulepas tänne kalanperkausvehkeinesi!

— Tulen, herra ensimmäinen perämies. Nyt alkoi kalanpyynti ilta-ateriaa varten. Laivan sivu oli täyteen sulloutunut lentokaloja. Nämä kalat ovat suuruudeltaan, näöltään ja maultaan samanlaisia kuin meidän järviemme siiat, se ero vain, että evät ovat suuret kuin linnun siivet ja on niiden taso samansuuntainen ruumiin kanssa eikä poikittainen, kuten meidän kalojemme. Lentokalat hyppäävät vedestä korkealle ja lentävät pitkät matkat suurien kalojen ahdistamina. Purjehtiessa niitä ei voi pyydystää millään tavalla, vaikka niitä ehtimiseen näkee lentävän.

Lentokalan pyydyksenä käytetään rautaristikkoa, jonka keskellä olevaan tuppeen on kiinnitetty varsi. Vastakkaisella puolella ristikkoa on kahdeksan väkäpiikkiä. Kalat ovat ihan lähellä vedenpintaa vieri vieressä. Kun pyydys lasketaan omalla painollaan kalaparveen, tarttuu sen joka väkään kala. Muutamassa minuutissa oli tuulastettu lentokaloja riittävästi illalliseksi. Vähän loitommalla laivan sivusta uiskenteli petokaloja. Mainittakoon niistä barakuto, noin puolen tai koko metrin pituinen, hauen näköinen ja makuinen petokala. Lentokalat pakkautuvat kiinni laivan sivuun, eivätkä lähde siitä hätyyttämälläkään. Sitä vastoin petokalat ovat arkoja, eivätkä uskalla tulla laivan sivulta ottamaan saalista.

Päivä alkoi mennä mailleen. Suuri, komea, punainen kuningatar aurinko ei ollut enää kuin korennon korkealla äärettömyyttä muistuttavan taivaanrannan yläpuolella. Laivan kannet oli puhdistettu. Monet kymmenet taklaasiin johtavat, purjeiden ja raakapuiden hoitoon ja johtoon kuuluvat köydet oli kääritty nauloihinsa. Keskikansi oli tilava. Siinä olisi ollut tilaa vaikka tanssia franseesia. Molemmat nuoret naiset tulivat, kädet toistensa vyötäisillä, alas kajuutan katolta. Ylähangan puoleisessa kajuutan kulmassa heitä vastaan tuli kapteeni, menossa peräkannelle. Tytär kuiskasi muutamia sanoja isälle, joka katseli totisesti ja kieltävästi lapseensa. Tytär katsahti vielä kerran, ihan kuin ohimennen, isäänsä, mitään sanomatta. Silloin kapteeni veti suunsa hymyyn ja silitti tytön kiharoita. Chimb toi Teresian luoksemme ja esitti meidät hänelle meidän seisoessamme nojautuneina alahangan reilinkiä vastaan ja katsellessamme aurinkoa, jonka alalaita juuri kosketti vettä.

Alkoi kuulua jouhisoittimien viritystä. Kajuutan katolla istuivat kapteeni ja hänen molemmat upseerinsa. Kapteenilla oli suuri harppu edessään, ja upseereista toisella sello ja toisella viulu. He nousivat seisomaan ja soittivat iltarukouksen, johon laivamiehet, lakki kädessään, ja Teresia yhtyivät. Kun viimeinen sävel oli vaiennut, oli aurinkokin lakannut näkymästä. Pieni Chimb oli langennut polvilleen liikutuksesta. Olihan hän Limassa ollessaan kuullut soittoa ja laulua, ja hänellä oli itselläänkin kaunis ääni. Mutta on sentään toista kuulla soittoa laivassa, jolla on valtameri kaikupohjanansa. Sitten hän kai tunsi itsensä niin mitättömäksi tuon sivistyneen tytön rinnalla. Teresia oli kyllä monin verroin sivistyneempi, mutta niin vaatimaton ja antelias, että olisi lahjoittanut pois enemmän kuin hänellä olikaan. Vähässä ajassa Chimb oli tutustunut kapteenin tyttäreen. Teresia auttoi uuden ystävättärensä kajuuttaan saamaan virvoitusta ja lohdutusta.

Kaakkoispasaadi, joka täällä korkeiden vuorten suojassa oli heikko, oli nyt vastoin tavallisuutta tyyntynyt. Yökin jo lähestyi. Suurimmat tähdet saattoi jo erottaa taivaalta. Me pakolaiset olimme ensin päättäneet mennä aikaisin levolle, mutta emmehän mekään olleet puusta tehtyjä, vaikka olimmekin hiljan olleet "vetäjinä", sen jälkeen istuneet arestissa, ja viime yön viettäneet rottahelvetissä. Tähtiyö Andeilla on suurenmoinen, mutta täällä vetten päällä se on jumalallinen. Päätimme siis viipyä taivaan alla muutaman tunnin iltayöstä. Kapteeni antoi meille luvan oleskella kajuutan katolla. Chimb oli ottanut laivan prinsessan paksun huivin hartioilleen, mutta heitti sen pian pois, sillä täällä oli yö lämmin, eikä kuten Andeilla väliin hyvinkin viileä.

Etelä-Amerikan länsiranta on lämmin, mutta itäranta, jota vastaan pasaadi puhaltaa, on viileä. Teresia oli pujahtanut kajuuttaan, joten Charles ja minä jouduimme istumaan molemmin puolin Chimbiä. Tähtien luku lisääntyi nopeasti. Etelässä matalalla näkyi komea etelänristi, Crux australis, johon kuuluu yksi ensi luokan, kaksi toisen luokan, yksi kolmannen ja yksi neljännen luokan tähti. Mainittu ryhmä ei näykään tänne sen korkeammalta, koska se on Circum Polaris. Callao sijaitsee 12°4' eteläistä leveyttä ja 77°14' läntistä pituutta. Kuta eteläisemmällä leveysasteella ollaan, sitä korkeammalla on etelänristi. Oli suurenmoista istua ankkurissa olevan laivan kannella ja katsella Tyynenmeren, maailman suurimman valtameren, avonaiselle selälle.

— Tämä hetki on suurimpia elämässäni. Vähät menneistä koiranpäivistä! Tämä korvaa moninkertaisesti kaikki!

— Ei minulla tällä kertaa ole mitään halua Englantiin, sanoi Charles.

Samassa tuli laivan prinsessa ja otti Charlesin paikan, mutta hän ei pitänyt sitä kauan.

— Tulin vain sanomaan hyvää yötä. Tuletko kanssani, Chimb, vai jäätkö kannelle?

— Luulen, että saamme maanjäristyksen tänä yönä. Minua niin painostaa. Ei ole vallan monta vuotta siitä, kun maanjäristyksen yhteydessä suuri hyökyaalto vei laivat tältä kohdalta Callaon torille, sanoi Chimb.

Menimme kuitenkin muut paitsi vahti viimein nukkumaan.

— Earth quake (maanjäristys)! kuului monesta suusta samalla kertaa. Ennen kuin kuulin tuon sanan, oli minussa hirveä vaiva. En tietänyt, mikä minun oikein oli, mutta mielestäni koko ruumistani tärisytti, ja olin tukehtumaisillani. Menin muiden kanssa heti ulos kannelle. Laivan peräpuolelta kuului myös "earth quake". Kaikki seisoivat ja katselivat toisiaan. Laiva tärisi ja mastot ja tangot sekä koko taklaasi vapisivat niin, että luultiin niiden putoavan alas.

— Kapteeni! Pistäkää ulos kaikki kettinki molemmille ankkureille, huusi Mack Henderson.

Kaikki miehet ja naiset kiirehtivät kokkapuolelle. Toiset nostivat ruumasta kettinkiä ja toiset pistivät sitä ulos. Salamoita iski kaiken aikaa. Ei tarvinnut puuhata pimeässä. Tuon tuostakin tuli aalto ja nosti laivan kokkaa. Tunsimme, miten ankkurit kyntivät pohjaa. Mutta tunsimme myös, kuinka ne viimein tarttuivat kiinni. Nyt ei pelätty niin paljon "torille" joutumista, jos vain kettingit kestäisivät. Mutta voisivathan ne katketakin.

Kettingit kestivät. Me emme joutuneet torille, emmekä edes rantaan.

— Mack Henderson! kuului kapteeni huutavan.

— Täällä! vastasi Mack.

— Kiitos teille! Te meidät pelastitte.

— Kiittäkää tuota noin, hän meidät pelasti. Hän kuiskasi minulle: "Entä ankkurikettingit, eikös niitä pidennetä."

— Signorita Lauricocha! Kiitos teille! huusi kapteeni.

— Muistelin kuulleeni sanottavan laivoista, jotka suuressa järistyksessä joutuivat torille, etteivät ne olleet laskeneet tarpeeksi kettinkiä, sanoi Chimb.

Päivän valjettua huomasimme kaikkien laivojen ajautuneen jonkin verran rantaan päin. Ainoastaan yksi kuunari oli suuremmitta vammoitta ajautunut rantaan. Mainittakoon, että nousu- ja pakoveden erotus tällä rannikolla on suurimpia mitä tiedetään, nimittäin noin neljäkymmentä jalkaa.

Iltapäivällä ankkuroi Callaon satamanselälle saksalainen sotalaiva. Fred oli jo kaukaa nähnyt Saksan sotalipun mutta luuli laivan laskevan ankkurinsa etäälle meistä. Laiva ankkuroikin Cuxhavenin viereen.

— Johan minut perii Saksan saatana! Tuo näyttää ihan tulleen minua ottamaan, sanoi Fred. Me lohdutimme ystäväämme.

— Kuka sinut täällä tuntee? Ole ihan huoletta, sanoimme.

Cuxhavenin lippu nostettiin tervehdykseksi Saksan sotalaivalle, kuten asetus määrää. Vähän ajan kuluttua laski sotalaivasta vene Cuxhavenia kohti. Ennätettiin tuskin saada paraatirappu paikoilleen, kun vene jo oli sivullamme.

— Onko täällä kapina? kysyi sotalaivan ensimmäinen upseeri.

— On, vastasi kapteeni Franck.

— Kuinka kauan sitä on kestänyt?

— Neljä päivää, vastasi Franck.

— Olemme matkalla San Franciscoon, mutta poikkesimme tänne, koska ajat ovat kuukausia sitten täällä päin näyttäneet levottomilta. Eihän meillä ole mitään tekemistä Etelä-Amerikan pikkuvaltioiden kanssa. Tapelkoot, milloin tahtovat. Mutta meidän velvollisuutemme on sekaantua leikkiin, jos kansalaisillamme on hätää täällä, sanoi upseeri.

— Ettekö suvaitse nousta laivaan, sanoi kapteeni.

— Minulla ei ole määräystä siihen. Kai muistatte tehdä vastavierailun?

— Kyllä tiedän velvollisuuteni, vastasi kapteeni Franck.

Kapteeni Franck kävi sotalaivassa vastavierailulla. Hän kertoi sen viipyvän Callaossa kapinan päättymiseen saakka. Tämän kuultuaan sanoi Fred aikovansa hävitä Cuxhavenista heti sopivan tilaisuuden ilmetessä.

— Ei semmoista tilaisuutta voi tulla. Sotalaivasta pidetään silmällä kaikkea, mikä tapahtuu tässä laivassa ja koko satamassa. Parasta on, että ilmoitamme Cuxhavenin kapteenille, miten asianlaita on ja pyydämme hänen suojelustaan, jos vaara näkyy uhkaavan. Teidän on pysyteltävä näkymättömissä, sanoi Chimb.

— Kyllä minun on lähdettävä, ehkä jo ensi yönä, kun nousuvesi on korkeimmillaan. Otan yhden noista korkkipoijuista, ne näkyvät olevan käyttökuntoisia kaikki. Nousuvesi suuntautuu tuota metsänrajaa kohti tuolla. Ei tällä rannikolla yleensä ole haikaloja. En ole ainakaan nähnyt ainoatakaan. On mahdollista, että joudun surman suuhun pakomatkallani, mutta parempi sekin kuin joutua isänmaani säälimättömiin rautakouriin. Entä sitten häpeä, jonka isäni saisi kärsiä, jos asiasta puhuttaisiin sanomalehdissä. Kukapa takaa, ettei tuo sotalaivan päällikkö isänmaallisessa innossaan pane minua riippumaan raakapuun nokkaan toisille varoitukseksi, sanoi Fred.

Äänettömyys vallitsi vähän aikaa. Sitten sanoi Mack:

— Kuulin soutumatkalla sotalaivaan, sillä välin kun Cuxhavenin kapteeni oli vastavierailullaan, että sotalaivalta puuttui useita miehiä. He olivat karanneet Montevideossa. Kuulin myös, että oli aikomus matkan varrella ottaa väliaikaisesti uusia miehiä, jos semmoisia oli saatavissa. Kaksi miestä, jotka laivan ulkopuolella olivat maalaushommissa, kertoivat tästä toisilleen.

— Jos asiat ovat kuten Mack nyt on kertonut, on parasta, että me kaikki turvaudumme pelastuspoijuihin ensi puoliyön aikana. Onhan hyvin mahdollista, että sotalaiva ottaa meidät lainaksi toistaiseksi, sanoin minä.

— Sitäpä näyttää, ettei täällä ole viipymistä, sanoi Chimb.

— Mitä varten meidän tarvitsee uimalla paeta? Voihan kapteeni pistää meidät veneellä maihin, sanoi Charley.

— Ei kapteeni siihen suostu, ja jos suostuisikin, niin venematka yölläkin on vaarallinen. Vene on suuri esine, jonka maavahdit huomaavat, ja sitä paitsi kuuluu airojen loiske ja kolina, sanoin minä.

Teresia tuli ja vei Chimbin perän puolelle. He kävelivät edes takaisin ja keskustelivat kiivaasti. Sitten kiersi Teresia kätensä Chimbin kaulaan ja painoi kasvonsa hänen rintaansa vasten ja rupesi ääneensä itkemään.

— Jos sinä lähdet pois, ei minulla ole ketään ystävää. Olla laivassa näkemättä muita kuin miehiä, taivasta, vettä, kaunista ilmaa ja myrskyä laivan ollessa satamissa, tai keinua aalloilla purjehduksen aikana. Ei, minä tulen hulluksi.

— Eihän sinun tarvitse olla merillä. Jää kotimaahasi, vastasi Chimb. Onhan sinulla kai ystäviä siellä.

— Ei minulla ole ystäviä Euroopassa, eikä minun kotimaanikaan ole Euroopassa, se on Peru.

— Vai Peru, sanoi Chimb. Kuinka tuo kapteeni, jota niin rakastat ja joka näkyy rakastavan sinua, on joutunut sinun isäksesi?

— Asia on yksinkertainen. Isäni oli Valparaisosta kotoisin olevan chileläisen höyrylaivan perämies. Laiva, joka kuljetti sekä matkustajia että tavaraa, kulki Valparaison ja Callaon väliä, joka silloin oli vain Liman satama, eikä mikään kaupunki. Limassa isäni tutustui ja rakastui äitiini. He menivät naimisiin. Äitini ja minä asuimme ensin Limassa, mutta sitten muutimme Valparaisoon. Äitini kuoleman jälkeen — olin silloin kolmen vanha isäni, joka oli saanut kapteenin paikan saksalaisessa laivassa, vei minut Hampuriin. Siellä kävin koulua ja kasvoin seitsemäntoista vuotiaaksi. Nyt olen pari vuotta kuljeskellut isäni kanssa meriä. Isäni ei tule toimeen ilman minua. Hän on varakkaan puoleinen — tämä laiva muun muassa on hänen omansa — ja sanoo olevansa onnellinen minun ollessani hänen luonaan. Hän opettaa minulle meritiedettä loma-aikoina, ja loma-aikojahan hänellä on runsaasti. Myöskin hän on opettanut minulle soittoa — viulua ja huilua. Isäni on ottanut laivaansa upseereiksi etupäässä soitannollisia miehiä. Vieläpä miehistökin rakastaa ja harrastaa soittoa ja laulua.

— Siinä suhteessahan minä ja neljä toveriani olisimme mahdottomia tässä laivassa.

— Cuxhaven hoi! kuului laivan sivulta. Sotalaivan vene, joka oli menossa kaupunkiin, hiljensi sivuuttaessaan meidät.

— Onko laivassanne ketään muita kuin saksalaisia?

— Cuxhavenissa ei ole muita saksalaisia kuin kapteeni ja hänen tyttärensä, ja miehistöstä on osa karannut, joten Cuxhaven ei ole purjehduskuntoinen ennen kuin miehistö on täysilukuinen, vastasi ensimmäinen perämies.

Laivan kapteeni tuli keskikannelle ja sanoi:

— Minä luulen, että sotalaivan päällystö etsii miehiä niiden tilalle, jotka siitä karkasivat Montevideossa. On mahdollista, että se aikoo ottaa muutaman minulta, luultavasti jonkun teistä tai teidät kaikki. Sen vuoksi neuvon teitä lähtemään täältä ennen kuin tuo vene palaa. Koettakaa piilotella, kunnes kapina on ohi. Ei se monta päivää enää voi kestää. Kun näette sotalaivan lähteneen, niin tulkaa takaisin, jos haluatte.

Charley sanoi:

— Kiitos teille, kapteeni. Ehdotuksenne on hyvä. Onhan mahdollista, ettei rautatien rakennustyötä jatketa tällä kertaa valtiollisten rettelöiden vuoksi. Kenties sotakin kohta syttyy Perun ja Chilen välillä. Lähden sen vuoksi mielelläni laivallanne vanhaan Eurooppaan. En ole merimies, mutta voinhan aina jotakin toimittaa.

— Me toverit lähdemme siis kaikki, minä sanoin.

— Ja luonnollisesti minä myös, sanoi Chimb.

— Et sinä mihinkään saa lähteä, huusi Teresia.

— Eihän teidän ole pakko lähteä. Te voitte tulla meidän kanssamme ja muuttaa Eurooppaan, sivistyneisiin oloihin, sanoi kapteeni.

— Paljon on asioita ja seikkoja, jotka minua pidättävät: Isänmaani, isäni ja äitini, Victoria regia Lauricochan rannalla, — ja entä nämä toverit, joita rakastan ehkä enemmän kuin mitään muuta maailmassa! Kuinka he voivat tulla toimeen ilman minua?

— Etkö siis lainkaan välitä minusta, ja minä kun luulin saaneeni sinusta ikuisen ystävän! Voi Chimb, älä jätä minua, tunnen itseni niin yksinäiseksi ja juurettomaksi tällä laivalla!

— Olin erehtynyt, kun luulin sinun vain kohteliaisuussyistä osoittavan ystävyyttä vierasmaalaista kohtaan. Mutta nythän muistan, ettet olekaan vieras näillä rannoilla. Äitisihän on täkäläisiä. Toivon, että tapaamme joskus, mutta nyt meidän on erottava. Jumalan ja esi-isieni Suuren Hengen avulla tulen luoksesi niin pian kuin pääsen.

V.

Oli jo ilta ja tähdet alkoivat loistaa. Vene oli valmiiksi vedetty laivan sivuun. Siinä oli kaksi tyhjää vesitynnyriä — meidän piti muka mennä noutamaan vettä pienen joen suusta, joka sijaitsee metsän rajassa. Tämä pieni joki saa alkunsa Andeilta ja laskee Tyyneenmereen vetensä, joka muodostaa kosken parikymmentä syltä rannasta. Se tulee semmoista vauhtia de los Andeilta, ettei juuri ennätä lämmetä matkallaan mereen. Vesi on otettava pakoveden aikana, ennen kuin suolainen merivesi ennättää kosken kohdalle. Pääsimme kunnialla joen suuhun ja nousimme maihin, jonka jälkeen vene kahden Cuxhavenin miehistöön kuuluvan miehen soutamana lähti pois, täyttämättömine vesitynnyreineen. Seisoimme vähän aikaa äänettöminä. Sitten kuiskasi Chimb:

— Meidän on kuljettava suoraan vasten tuulta. Se on heikko ja tyyntyy joskus hetkeksi tykkänään. Silloin on parasta seisahtua. Pian pasaadi taas hengittää ja ohjaa niitä, jotka ovat matkalla kaakkoa kohti.

Kuljettuamme tunnin ajan pasaadituulen opastamina tasaisenlaista, harvametsäistä maata, joka rupesi muuttumaan loivaksi ylämäeksi, viittasi Chimb meidät seisahtumaan.

— Kuulitteko mitään? Minun korviini oli kuuluvinaan raksahdus, sanoi Chimb.

Me muut emme olleet kuulleet mitään, jonka vuoksi jatkoimme kulkuamme.

Jonkin ajan kuluttua Chimb kysyi taas:

— Kuuletteko nyt mitään?

— Nyt kuulemme hiljaista lirinää, sanoimme.

— Oikein olemme kulkeneet. Tuo lirinä kuuluu samasta vuoripurosta, jonka suulle tulimme veneellä, sanoi Chimb.

Saavuttuamme pienen joen luo rupesimme etsimään paikkaa, mistä kuivin jaloin pääsisimme yli. Semmoinen löytyikin. Jokipahasen toisella puolella riippui puun oksalla jotakin.

— Käärmekö tuossa on? kysyi Mack.

— Ei täällä käärmeitä ole, vastasi Chimb.

Riippuva esine oli kaksi toisiinsa kiinnitettyä revolveria ja patruunavyötä. Täällä siis oli tai oli ollut kapinan kanssa tekemisissä olevia ihmisiä.

— Eiköhän käännytä ympäri nyt, sanoi Fred.

— Ei se muuta asiaa. Ottakaa nuo vyöt, niistä voi olla meille hyötyä, sanoi Chimb.

Charley ja Fred panivat vyöt ympärilleen. Kun olimme hiipineet pienen joen vasenta rantaa ylöspäin ja päässeet kosken ohi, tuli suvanto, jonka molemmilla puolilla, oli tiheä metsä. Suvanto, jota eivät tähdet päässeet valaisemaan, näytti pikimustalta. Istahdimme suurelle kivelle ja katselimme mustaa suvantoa, joka lepäsi edessämme suuren lätäkön kaltaisena.

— Kai voimme levähtää tässä jonkin ajan? kysyin.

— Eiköhän vain liene viisaampaa jatkaa matkaa vastatuuleen. Tunnin matkan päässä täältä on hazienda, johon meidän on pyrittävä. Siellä pääsemme katon alle.

— Mitähän tuolla mustassa vedessä liikkuu? sanoin. Hetken katseltuamme ja kuunneltuamme olimme varmat siitä, että jotakin elävää siellä oli ja liikkui.

— Eihän täällä vain alligaattoreita mahda olla? kysyi Mack.

— Ei täällä niitä eläviä ole, sanoivat Chimb ja Charley. — Ennen on täällä Andien länsipuolellakin ollut boakäärmeitä, mutta niitä ei enää ole näkynyt vuosikymmeniin. "Metsäkissoja", jaguaareja ja puumoja näkee vielä joskus.

— Olen katsellut tuota pensasta kohti. Siellä on kaksi olentoa, jotka liikkuvat ja hengittävät. Katselkaa tarkkaan te, signorita, tuota mustinta paikkaa kohti, teillähän on paras näkö meistä kaikista, sanoi Charley.

— Aivan oikein, signor, siinä on kaksi ihmisen päätä, ja ne todella liikkuvat ja hengittävät, sanoi Chimb.

— Laske, Charley, pari luotia olentoja kohti, sanoi Mack.

— Eiköhän ole parasta olla laskematta vielä, täällä voi olla kymmeniä päitä. Jos me aloitamme, on sota valmis.

— Olkoot eläimiä, ihmisiä tai perkeleitä, kyllä minä lasken, sanoi Mack.

Kuului pang, pang! Laukauksiin vastasi hiljaisessa tähtiyössä, pasaadin tilapäisesti levähtäessä, lähellä olevan kallion kohtisuora seinämä. Jolleivät laukaukset ja niiden kaiku olisi rikkoneet hiljaisuutta, olisi kuulunut molskahdus, jonka aiheutti kahden ihmisenpään painuminen mustan veden pinnan alle. Kaiun vielä hiljaa kuuluessa etäältä, erottui ihmisen ääni — semmoisen ihmisen, joka on niellyt mustaa mutaista vettä ja pärskii ulos sitä suun ja sieraimien kautta.

— Charley! Tunnetteko ääntäni? Lakatkaa jo ampumasta!

Mack laski taas, välittämättä huudosta, muutaman laukauksen ääntä kohti.

— Olkoon menneeksi, taistellaan sitten! Kaksi miestä ryömi vedestä ja hävisi siihen suuntaan, mistä olimme löytäneet revolverivyöt.

— Mitähän tästä oikein tulee, sanoi Fred.

— Ei toistaiseksi mitään, sanoi Chimb. Minä ymmärrän yskän. Nämä miehet, Michel Kellyn runnarit — ettekö tunteneet tuon miehen ääntä — ovat itse joutuneet kiikkiin.

He ovat kapinallisia ja paloittelevat täällä. Kun kuulivat ihmisten liikkuvan piilopaikkansa luona, he päättivät mennä veteen seisomaan kaulaansa myöten. Sitä ennen he riisuivat revolverivyönsä, jotteivät ammukset kastuisi. Kiireessä eivät enää joutaneet etsiä niille parempaa paikkaa. Hakupaikalta kuului kirouksia. Kellyn "koirat" laskivat tuhat tulimmaisia. Me istuimme ihan rauhallisina. Eihän "koirilla" ollut ampuma-aseita. Tilanne oli muuttunut naurettavaksi. Meillä oli kaikilla nälkä, etenkin Mack Hendersonilla ja väsymys myös vaivasi.

— En minä enää viitsi tänä yönä ottaa askeltakaan. Mikä hätä meidän on olla tällä kivellä.

Vähän ajan kuluttua Mack kuorsasi. Asetimme "ankkurivahdin". Yksi oli aina valveilla. "Koirien" leiristä kuului aivastusta ja yskimistä kylmänpuoleisen kylvyn perästä.

Pasaadi havahtui ja otti taas ikuisen vahdinpitonsa. Sen ravistellessa pois unen jätteitä rupesi metsä yht'äkkiä humisemaan, ja de los Andes, joka oli yhteistoiminnassa pasaadin kanssa, lähetti kolean hengähdyksen nukkujien leiriin. Chimb, joka oli nukahtanut vahtivuorostaan huolimatta, havahtui ja nousi seisomaan. Häntä värisytti, ja humiseva metsä nuhteli häntä huonosta vahdinpidosta. Tähtien valo oli himmentynyt ja aurinko, joka vielä oli syvällä taivaanrannan alapuolella, oli alkanut valmistella uutta päivää. Fred ja Charley olivat riisuneet yltään "koirien" revolverivyöt. Mack makasi hyvin täpärällä, kiven äkkijyrkällä reunalla, "koirat" seisoivat kiven juurella, koettaen seipään avulla vetää alas revolverivöitään. Chimb kiskaisi vyöt korkeammalle ja veti Mackin ylemmäksi. "Koirien" koettaessa paeta, hän sitten huusi rauhoittavalla äänellä:

— Pystyyn, pojat!

Charley ja Fred ampuivat heti omilla revolvereillaan kumpikin laukauksen. "Koirat" seisahtuivat ja ampuminen lakkasi.

— Kuule Charley! Tunnetko minua? Olen John Stonefield, vanha ylioppilastoverisi. Eihän ole vallan monta vuotta siitä, kun olimme ystäviä. Sitten tulimme verivihollisiksi. Sinä tosin olit ja olet vieläkin viaton. Kohtalo on syypää. Et tiedä, mitä asia koski, nyt saat sen kuulla. Muistathan Mary-Ann Stonefieldin, tuomiorovastin tyttären, minun serkkuni? Minä rakastin häntä, ja hän lupasi tulla vaimokseni niin pian kuin olin suorittanut lainopilliset tutkintoni. Hänen varakas isänsä, setäni, lupasi auttaa meidät alkuun. Sitten tuli tuo onneton venematka Mersey-virran suun poikki, Liverpoolista Birkenheadiin. Vene kaatui, kun meidän piti nousta maalle, ja sinä, saatuasi suonenvedon, painuit pohjaan. Setäni ja Mary-Ann tulivat rantaan meitä vastaan ja näkivät, kuinka sinua naaraamalla etsittiin pohjasta. Kun sinut viimein saatiin maalle, olit hengetön. Sinut kannettiin tuomiorovastin puustelliin, joka oli lähellä rantaa. Lääkäri ja Mary-Ann hieroivat ja tohtoroivat sinua kauan. Viimein lääkäri sanoi: 'Henki on paennut', ja lähti itse pois. Mutta Mary-Ann ei lähtenyt luotasi, vaan jäi vielä koettamaan, voisiko poislähtenyttä henkeäsi saada tulemaan takaisin. Tuomiorovasti auttoi itse Mary-Annia. Minä olin mennyt toiseen huoneeseen varmana siitä, että olit kuollut kuin tukki, peläten kuitenkin, että suuren ihmeen kautta vahvistuisit. — 'Hän virkoaa!' kuului Mary-Ann huutavan. En tahdo jatkaa… Minä ja toverini, tuo toinen "koira", suuri irlantilaisroisto ja Michel Kellyn veli, koetimme saada aseet pois käsistänne, mutta kaakkoispasaadi, joka harvoin pitää ääntä, herätti tuon tytön. Teillähän on ampumavehkeitä. Laskekaa nyt meidän koirien omilla revolvereillamme luoti joko rintaan tai otsaan; minä takaan, että aseemme tekevät kelvollista työtä! Teidän ei tarvitse sääliä, sillä jollei tuo taivaasta tai helvetistä lähtenyt tuulenpuuskaus olisi häirinnyt meitä, olisitte nyt kaikki vainajia.

Kun Stonefield oli vaiennut, seisoi Charley ajatuksiinsa vaipuneena ja katseli vihamiestään, entistä ystäväänsä.

— Mitä odotat? Laskekaamme jo roistot autuaitten metsästysmaille, sanoi Mack ja kohotti revolverinsa; mutta Chimb väänsi sen hänen kädestään ja painoi Mackin istualleen kivelle.

Tuo lyhyenläntä, leveäharteinen, voimakas skotlantilainen nuorukainen, joka skandinavilaisesta sukuperästään huolimatta oli kiukkuinen hätähousu, istui nyt hiljaa, masennettuna. Näöltään hennonlainen, mutta ensiluokan teräksestä rakennettu komea tyttö oli nolannut Mackin niin perinpohjaisesti, että hän siitä hetkestä muuttui toiseksi mieheksi.

— Mitäs noille nyt tehdään! sanoi joku joukosta.

— Istukaa, miesparat, sanoi Chimb "koirille", jotka seisoivat suorina ja odottivat kuolon kellon kumahdusta.

— Johnny parka! Kohtalo on kouraissut sinua ihan liian säälimättömästi. Tämä välikohtaus on, kuten lienee ollut Birkenheadinkin tapaus, sallimuksen saattama. Tunnen sinut. Olet ollut aikaisemmin gentlemanni ja voit uudelleen tulla siksi, jollet jo lienekin. Et sietänyt aikaisemmin mitään puolinaista, siksi kai olet koiranakin oikea verikoira. Mutta nyt et olekaan enää mikään "koira". Vain gentlemanni panee rintansa ja otsansa maalitauluksi viholliselleen.

Chimb, joka oli katsellut revolverivöitä ja toisessa näistä lukenut John Stonefieldin nimen, otti vyön, hyppäsi kiveltä ja tarjosi sitä kohteliaasti sen omistajalle. Tämä kiitti tyttöä ja antoi, katseltuaan hetken ampuma-asettaan, sen tytölle takaisin.

Saavuimme kaikki, myöskin "koirat", saksalaiseen haziendaan. Kellyn veli oli kuitenkin valvonnan alla, niin kauan kuin kapinaa kesti. Pyysimme haziendan omistajalta ruokaa.

— Onko teillä rahaa, millä maksatte ruokanne? kysyi saksalainen. Olihan meillä vähän rahaa — minulla oli paitani alla rinnan kohdalla nuo kaksisataa dollaria, mutta olimme päättäneet olla tykkänään rahanpuutteessa.

— Ei meillä ole rahaa, mutta voimmehan työllämme maksaa ruokamme, sanoi Chimb.

Saksalainen haziendan omistaja ja hänen täysikasvuinen poikansa sijoittivat meidät eri paikoille. Chimb ja minä jouduimme suunnattoman suuren löyhkäävän naudankallokasan luo. Siinä oli satoja päitä, joissa oli tavattoman suuret sarvet. Päät olivat määräaikansa, muutamia kuukausia, saaneet mädätä. Nyt oli aika irroittaa sarvet haisevista ytimistä. Tämä tapahtui siten, että sarvia hakattiin tukevalla tammipuisella kangella. Sarvien väliä oli noin sylen verta. Työ oli tukalaa, sillä tämmöinen pää painoi paljon. Oli täysi työ pidellä haisevaa häkkärää pystyssä hakatessa sarvia irti. Sarvet samoin kuin eläinten nahatkin lähetettiin Eurooppaan tai Yhdysvaltoihin. Eläimet olivat luultavasti villejä. Mistä niin paljon kesyjä nautoja olisi saatu?

Oli vaikeata saada tavallisia työmiehiä tämmöiseen toimeen. Mutta saksalainen piti varansa ja pani meidät, nälkäiset, tähän inhoittavaan työhön. Jos olisimme kieltäytyneet, olisi hän uhannut ilmoittaa meidät viranomaisille kapinallisina. Toverimme hän oli myös pannut työhön, jota ei tavallinen vapaa työmies tee mistään hinnasta. Seisoessamme tuon suuren sarvikasan päällä, jonne oli yhtä vaikea kiivetä kuin päästä alas sarvien välitse, rupesi yhtäkkiä kuulumaan outoa kiljuntaa.

— Mitä tuo tietää? Onko se eläimen vai ihmisen ääntä? kysyi Chimb.

— Jollen tietäisi, ettei Amerikan manterella ole leijonia, sanoisin sitä leijonan karjunnaksi. Olen nähnyt leijonan ja kuullut sen kiljuvan eläintarhassa. Ääni on ihan samanlainen.

Oli vähän aikaa hiljaa. Sitten rupesi tuo epämiellyttävä ääni taas kuulumaan, tällä kertaa mielestämme likempää. Minä pujottelin sarvien välistä alas ja hiivin ääntä kohti. Ilmetty leijonahan siellä seisoi pensaiden takana! Nyt taitaa olla viimeinen päivä, ajattelin, ja menin takaisin sarvikasalle. Päästyäni Chimbin luo, sanoin:

— Kyllä se on elävä leijona, eikä se meitä säästä.

— Myydään sitten henkemme niin kalliista kuin mahdollista. Jos olisi meillä jättiläisen voimat, löisimme tuon metsän kissan mäsäksi tuollaisella sarvipäällä, sanoi Chimb.

Seisoimme sarvien keskellä kanki käsissämme, antaaksemme pedolle ainakin pari iskua.

— Ei se nyt ainakaan purematta niele meitä, sanoin. Leijonan karjunta kuului mielestämme taas pitemmältä. Kun ei sitä enää kuulunut, menin katsomaan, näkyikö petoa enää. Kyllä se oli samassa paikassa kuin ennen, mutta se oli häkissä! Häkki näytti hyvin viheliäiseltä. Haziendan omistajan poika tuli kohta katsomaan, kuinka työ oli edistynyt, ja kutsui meidät syömään. Hän kertoi isänsä ottaneen leijonan pantiksi eräältä sirkusherralta, jolle oli lainannut rahaa.

Syödessämme tuli muuan tasavallan sotamies haziendaan ja ilmoitti kapinan loppuneen. Nousimme tämän kuultuamme puolinälkäisinä pöydästä ja kiitimme saksalaista isäntäämme vieraanvaraisuudesta. Annoimme sitten "koiralle", Kellyn veljelle, hänen aseensa ja laskimme hänet menemään.

VI.

Seuraavana aamuna seisoimme kaikki, myöskin John Stonefield, Malcolmin konttorirakennuksen edustalla. Olimme joutuneet siihen suureen ihmisaaltoon, joka Castela Martasta tulvaveden tapaisena vähitellen kohosi yhä korkeammalle, kunnes mainitun talon seinä tuli vastaan. Emme tienneet, mitä asia koski. Tuskinpa sitä tiesi moni muukaan tuossa ihmisvyöryssä. Chimb oli hävinnyt näkö- ja tuntopiiristämme. Pitelimme nimittäin toisistamme kiinni, jottemme joutuisi erilleen. Melu ja sorina esti äänemme kuulumasta Chimbille, ja hänen äänensä meille. Me neljä, vieläpä uusi tuttavammekin, olimme niin kiintyneitä Chimbiin, että olisimme olleet valmiit juoksemaan vaikka tuleen hänen edestään. Mustasukkaisuus ei voinut tulla kysymykseenkään, niin viisaasti Chimb itse oli asian järjestänyt.

— Niin ja niin likelle, mutta ei sen likemmäksi! Chimb olisi antanut henkensä jokaisen edestä. Ei kellään ollut etuoikeutta.

— Viva la Peru! kuului yht'äkkiä tuhansista kurkuista. Mr. Malcolm oli ilmestynyt parvekkeelle. Miekan helistys ei ollut vielä täysin virallisesti lakannut. Mr. Malcolm puhui kansalle.

— Ei teillä perulaisilla nyt ole aikaa pitää leikkisotaa, kun maatanne paraillaan rakennetaan. Maanne rakennuksen olette alkaneet viisaasti, tahtoessanne yhdistää rannikon kultarikkaan ja hedelmällisen sisämaan kanssa. Tehän polveudutte kuuluisista roomalaisista. Älkää tappako toisianne. Älkää seuratko Romuluksen esimerkkiä, joka perustettuaan Rooman pöyhkeydessään tappoi veljensä Remuksen. Jollei miekan kalistelunne heti lakkaa, niin lakkaa rautatien rakennustyö.

— Viva mr. Malcolm! Viva la Peru! kuului taas kansan suusta, niin valtion miesten kuin kapinoitsijoidenkin. Nousuveden perästä seuraa pakovesi. Ihmisaalto rupesi vetäytymään takaisin. Missä on Chimb? kyselimme toisiltamme.

— Chimb! Chimborazo! huusivat kaikki viisi yhdestä suusta.

— Tuolla hän heiluttaa valkoista liinaa, sanoi Mack.

Chimb seisoi Castela Martan muuria vasten kovassa likistyksessä; hänestä ei näkynyt muuta kuin käsi ja valkoinen huivi, jota hän koetti heiluttaa. Häntä auttoi heiluttamisessa toinen, yhtä kovassa likistyksessä oleva ihminen. Päästimme taas yhteishuudon:

— Chimborazo!

Huivi heilui taas. Siis se oli Chimb. Nyt syntyi kansanvaellus Castela Martan muuria kohti. Pakovesi pakkasi sinne uteliaisuudesta. Ei enää näkynyt valkoista huivia. Kansa koetti vetäytyä takaisin, mutta mahdotonta. Se mies, jonka teräksestä tehty Chimb oli nolannut mustan lätäkön luona, Mack Henderson, tunkeutui kuin kiila ihmismuuriin, John Stonefield kintereillään. Tuo lyhyenläntä harteva nuorukainen nosti ihmisiä tieltään pois niin kuin nostetaan keiloja keilaradalla, ja antoi ne Stonefieldin huolehdittaviksi. Ihmiskasan alta löytyi ensin ylisairaanhoitajatar, Chimborazon opiston johtajatar sisar Helena. Tämä huusi:

— Auttakaa sukkelasti minut ylös täältä, ennen kuin muserran kuoliaaksi Chimborazon!

Mack kantoi Chimbin yhtäpäätä lähellä olevaan sairaalaan lepäämään ja saamaan hoitoa, jos hän sitä tarvitsi, Chimb sanoi meille:

— Huomiseen! Tulkaa tänne minua tapaamaan.

Me muut menimme Malcolmin konttoriin tiedustelemaan töitä. Täällä ilmoitettiin meille, että rautatien rakennustyö keskeytetään toistaiseksi, ehkä puoleksi vuodeksi, syystä että Perun valtion raha-asiat samoin kuin sen ja naapuritasavallan välit ovat kireät. Vielä ilmoitettiin, että ne henkilöt, jotka ovat olleet rautatien rakennustyössä taikka muuten tekemisissä sen kanssa, saavat huomenna vapaasti matkustaa perille asti ja palata takaisin Limaan ja Callaoon junassa, joka lähtee leiripaikalta. Kun huomisaamuna tulimme sairaalaan, käski ylisisar Helena meidän odottaa.

— Sisar Chimb pukeutuu parhaillaan. Hän lähtee tänään kello yhden aikaan Oroyaan. Minähän kävin siellä Punaisen Ristin asioissa kapinapäivinä. Minulla oli Chimborazoparalle surullisia uutisia; en voinut ilmaista niitä hänelle eilen. Hänen tarvitsi nukkua yönsä rauhassa. Malcolmin konttorista sain eilen tiedon junan lähdöstä. Tunti sitten kerroin hänelle surullisen kerrottavani: Chimborazon vanhemmat ovat kuolleet. Joukko petoja muutaman kiinalaisen johtamana ovat murtautuneet sisään siinä luulossa, että siellä paitsi vanhempia oli Chimb itse ja te neljä. Surmattuaan nukkuvat he ottivat rahat ja polttivat talon poroksi. Vainajien luutkin, olivat niin tyystin palaneet, ettei juuri mitään ollut jäljellä.

Ylisisar Helena kertoi vielä, että kiinalainen ja hänen kaartinsa, yhteensä kymmenen miestä, oli saatu kiinni ja ammuttu.

— Hyvää huomenta. Te ainoat ystäväni maailmassa! Minä lähden keskipäivän aikaan kotini raunioille. Viimeistään viikon kuluttua olen takaisin tässä samassa talossa Täällä on teille suuri siisti huone toipuvien osastossa. Vieraanvaraisen isänmaani puolesta saatte vapaan ylöspidon ja lääkärinhoidon, jos sitä tarvitsette. Tehän olette sen ansainneet, koska olette raataneet Perun edistyksen hyväksi.

Chimb oli aivan tyyni. Ei mikään ilmaissut sitä suurta muutosta, mikä oli tapahtunut tai tulisi tapahtumaan hänen elämässään.

— Minä luulen, etten tule kauan olemaan Perussa; eihän minua täällä enää tarvita. Mutta luulen, että te tarvitsette minua ja minä teitä. Saanko tulla kanssanne ja olla luonanne?

Ensimmäinen ja ainoa, joka antoi Chimbille vastauksen kysymykseen, oli Mack. Me kaikki pidimme sanomattoman paljon Chimbistä. Pidimme hänestä niinkuin voi pitää siitä, jolla on siivet, toisin sanoen, jos koskisimme häneen, niin hän lentäisi pois, ehkä taivaaseen. Sen vuoksi ei meillä muilla ollut valmista vastausta.

— Me kannamme — minä kannan teidät käsilläni läpi tulen ja tulikiven maailman äänin, änkytti Mack. Chimb sanoi meille hyvästit ja lähti huoneeseensa hänen oli ommeltava surunauha hoitajatarpukuunsa.

— Kukaan ei saa tulla junalle minua saattamaan.

Istumme junan viimeisessä vaunussa me neljä, matkalla Oroyaan. Juna kulkee hiljemmin kuin ennen, — tarkoitan meno- ja paluumatkaani rautatierakennukselle. Kun menin sinne, olin ihan yksinäni. Kun palasin, oli minulla neljä hyvää ystävää kanssani. Tällä kertaa en mene Oroyaan samassa tarkoituksessa kuin silloin, vaan ihan toisessa. Chimb ei tietysti tiedä, että olemme mukana. Hän nousi ennen meitä vaunuun, joka on junan etupäässä. Junan ollessa hiljaisessa kulussa me hyppäsimme viimeiseen vaunuun. Tuntia ennen junan lähtöä päätimme lähteä mukaan. Kuinka olisimme voineet laskea Chimbin yksin vaaralliselle retkelle, hänet, jolla ei ollut muita ystäviä kuin me neljä! Tuskinpa hän olisi laskenut meitä neljää yhdessä tämmöiselle seikkailulle. Söimme ennen lähtöämme vankan aterian, ja kuivaa evästä oli mukanamme. Vettä oli vaunussa kaksi sangollista. Siis tulevaisuus näytti loistavalta. Fred, joka oli kaukonäköinen, huomautti kuitenkin päätään raapien, ettei kaikki ollut niin kuin pitäisi.

— Mitäs puuttuu?! kysyimme.

— Olen kyllä pönkittänyt nuo vesisangot, etteivät voi kaatua, eikä vesikään voi läikkyä niistä pois, koska olen sitonut vanhat purjekangaspalaset kanneksi, mutta vaunu voi kaatua.

— Voihan se kaatua, mutta silloin on sinun pidettävä sankojen suut ylöspäin, sanoimme.

Istuimme ja loikoilimme penkeillä. Meillä ei ollut mitään ruumiin eikä hengen vaivaa. Ilma oli ihana, mutta näköala kammottava. Katselimme vaunun peränpuoleisesta ovesta taakse jääviä maisemia. Syviä rotkoja ja paljaita, elottomia vuorenharjanteita! Ei meitä peloittanut laisinkaan. Olimmehan kokeneet monituisia erilaatuisia vaaroja. Luulimme jo olevamme kuolemattomia. No ja entäs sitten, jos kuolemakin kohtaisi! Juttelimme kaikenlaisesta maan ja taivaan välillä. Täällä Andeilla pyrkii vähän väliä tulemaan nälkä, jonka vuoksi suosittelisin laihoja ja vähäruokaisia menemään Andeille oppimaan syömään. Mutta ne, joilla ei ole mitä söisivät, pysykööt poissa. Siellä ei minun luullakseni elä montaa päivää ruuatta. Toista oli meidän. Söimme syömistämme hyvää kuivaa evästämme ja joimme ihanaa vuoripurovettä, jota Fred anniskeli tinapikarilla.

— Pojat! Ei ole enää kuin pari kolme tuumaa sangon pohjaan, huomautti Fred.

— Ei hätää, onhan toinen sanko vielä täynnä, kohta tulee vedenottopaikka.

Koetimme taas nukkua kovilla penkeillä. Kovalla olimme kyllä oppineet nukkumaan, mutta emme kovassa röykytyksessä. Maallisessa merenkäynnissä tulevat jäsenet ja koko ruumis kipeiksi, olipa siihen tottunut tai ei, mutta merellisessä merenkäynnissä tulee tottumattoman keskipalkkaan outo tunne, eikä ruoka tahdo pysyä sisässä. Oli ollut jo monta vesipaikkaa, missä junamme oli seisonut, mutta Chimbiä ei ollut näkynyt.

— Mikähän Chimbiä vaivaa? Lieneekö hän sairas vai alakuloinen, kun ei astu ulos jäseniään oikomaan, sanoi joku meistä.

— Minä luulen, ettei hän ole junassa, sanoi toinen.

— Pysyköön vain vaunussa, kyllä hän on mukana.

Olimmehan päättäneet olla näyttäytymättä ennen kuin saavumme perille.

— Tunnin kuluttua juna seisahtuu ja jää viettämään yötä, sanoin.

Juna seisahtuikin kohta sen perästä lähelle siltaa, joka johti erään rotkon yli. Perimmäisestä vaunusta näkyi junan etupää, koska rautatie teki kaaren. Alas astui mr. Malcolm ja aikoi auttaa Chimbiä, mutta tämä ei näyttänyt huolivan avusta, vaan hyppäsi itse alas. Mack veti suutaan nauruun ja höpisi itsekseen:

— Oikein tehty, Chimb, ettet ottanut vastaan tuon herran apua!

— Ole vaiti, Mack, ja pysy nahoissasi, sanoin. Mr. Malcolm meni sillalle ja tarkasti sitä. Sitten hän tuli takaisin ja huusi:

— Jättäkää pois kaksi viimeistä vaunua!

Juna ajettiin sillan yli, ja meidän vaunumme työnnettiin sen perästä miesvoimin ja kiinnitettiin taas junaan. Sivumennen nyökkäsimme Chimbille ja nostimme lakkia mr. Malcolmille. Kuljettuamme puolen tuntia ja saavuttuamme pienen ylätasangon tapaiselle paikalle vuoristossa, jossa näköala oli vapaampi, seisautettiin juna, ja yön vietto alkoi. Me neljä sytytimme lampun vaunussamme ja nautimme eväitämme.

— Syökää säästäväisesti, sanoi Charley.

— Juokaa samoin! huusi Fred.

Se vesi, jota on saatu vesipaikoista, kelpaa tuskin veturin juotavaksi, saatikka sitten ihmisten. Sanko ei ole enää puolillaankaan. Radalla kävelivät junamiehet ja matkustajat, yhteensä parikymmentä henkeä. Ei näkynyt uni maistuvan kenellekään. Pelättiinköhän kapinallisten hyökkäystä? Tuskin sitä tarvitsi pelätä. Sillä kapinalliset tai oikeastaan sala-ampujat olivat, kuten muukin kansa, siksi taikauskoisia, etteivät olisi uskaltaneet viettää yötä tässä kolkossa yksinäisyydessä. Minä puolestani luulen, että unettomuus johtui Suuren Hengen läheisyyden tunteesta. Jokainen pelkäsi tai häpesi pienuuttaan Suuren Hengen rinnalla, joka liikkui äänettömästi ja näkymättömänä autiossa hiljaisuudessa. Mr. Malcolm itse näkyi, ehkä enemmän kuin muut, huomaavan pienuutensa ja tasa-arvoisuutensa kävellessään ja matalalla, ystävällisellä äänellä puhutellessaan työmiehiään. Chimb oli ainoa, joka istui vaunussa ajatuksiinsa vaipuneena. Ilma oli tyyni. Ainoastaan jonkin kerran kaakkoispasaadin henki tuntui, mutta vain niille, jotka tunsivat ja ymmärsivät sen. Ei se uskaltanut laskeutua häiritsemään Suurta Henkeä, joka hallitsi Andeilla. Kuu oli täysi, mutta se häpesi vaaleata valoaan tuikkivien suurten tähtien rinnalla. Pasaadivyöhykkeessä tähdet näyttävät suuremmilta ja ovat ilman läpikuultavuuden vuoksi loistavampia kuin muualla. Tähtikirkkaana yönä — ja täällähän yöt ovat aina tähtikirkkaita — näkee tavallaan paremmin kuin huonolla kuuvalolla meillä pohjolassa, sillä tähtien valaistessa ei synny varjoja kuten kuun valossa…

* * * * *

Oroyan hautausmaalle oli kaivettu hauta, johon Lauricochan pariskunnan tomu yhteisessä kirstussa oli laskettu. Sen olivat toimittaneet vainajien ystävät — oroyalaiset ja rautatien leiriä vartioivat sotamiehet.

Seuraavana päivänä tulomme jälkeen tapahtui siunaus. Keskiyön aikana paloi metsässä lähellä Lauricochan poltettua asuntoa neljä nuotiota, muodostaen neliön. Neliön sivujen pituus oli sata askelta. Kunkin roihun vieressä istui intiaani täydessä juhla-asussa. Me neljä olimme kuulleet, että jotakin tapahtuisi yöllä. Chimb oli ollut salaperäinen ja tuskin suonut meille tilaisuutta sananvaihtoon. Hän vain toivoi, että pysyisimme loitolla, kunnes hän olisi järjestänyt asiansa. Päätimme luonnollisesti olla varuillamme ja pysytellä lähellä Chimbiä, kulissien takana.

Jonkin matkaa yöllisestä näytännöstä oli kansaa, me muiden mukana. Neliön keskipisteeseen oli levitetty härän vuota, jota oli ammoisista ajoista käytetty istuinmattona sille, jonka intiaanikansa huusi päällikökseen, tai joka perinnöllisesti otti päällikön viran. Metsästä tuli Chimb ja laskeutui istumaan vanhalle härän vuodalle, jossa ei enää ollut paljon karvoja jäljellä. Sitten toivat vanhanpuoleiset, mutta suoraselkäiset intiaanit laatikon, jonka he asettivat vuodalle, ja yksi heistä piti lyhyen puheen kielellä, jota ei kukaan sivullisista ymmärtänyt. Tämän tehtyään palasivat intiaanit roihujensa ääreen, ja Chimb otti laatikosta kultaketjun, pani sen kaulaansa ja meni metsään samaa tietä kuin oli tullutkin. Intiaanit sammuttivat kukin roihunsa ja kulkivat suoraselkäisinä perätysten kohti metsää.

Kun tieto Lauricochan pariskunnan kuolemasta oli tullut vuorien takana asuville intiaaneille, pitivät he kokouksen, jossa päättivät lähettää lähetystön viemään Lauricochan tyttärelle kallisarvoisen kultaketjun. Tämä olisi perintönä langennut Chimbin isälle hänen isältään, mutta tuli nyt suoraan Chimbille. Mainittu ketju merkitsi intiaaneille samaa kuin korkea ritarimerkki meillä, tai oikeammin paljon enemmän, sillä se meni perintönä isältä pojalle. Lauricocha-vainajan yli satavuotias isä oli päällikköjen läsnä ollessa luovuttaessaan ketjunsa koroittanut Chimbin aatelisneidoksi. Chimbin isän vanhemmat olivat vielä kastamattomia ja palvelivat siis Suurta Henkeä. Näiden esivanhemmat olivat vuosisatojen kuluessa vaeltaneet Keski-Amerikasta etelään päin ja tuoneet tuon vanhan kallisarvoisen ketjun ja pyhän häränvuodan mukanaan.

VII.

Eräänä päivänä puolenpäivän aikaan saavuimme Limaan ja menimme sairaalaan kuin kotiimme. Siellä otettiin meidät vieraanvaraisesti ja ystävällisesti vastaan. Chimb hävisi heti, kun olimme syöneet päivällisemme. Hänellä oli paljon asioita toimitettavana, juostava virastoissa ja amerikkalaisessa pankissa. Emme nähneet häntä enää sinä päivänä.

— Signorita Chimborazo on käynyt mielestäni ylpeäksi. Eihän se olekaan ihme, kun on perinyt niin paljon rahaa noin äkkiarvaamatta! Ei vuodattanut ainoatakaan kyyneltä, vaikka jäi orvoksi. Mitähän hän aikoo tehdä rahoillaan? Luulen, että ylisisar Helena narraa häneltä kaikki sairaalan ja kirkon hyväksi. Hän tekisi oikein, kun antaisi meille sen verran, että edes saataisiin kunnolliset vaatteet. Jollen olisi kaivanut häntä samoin kuin ylisisarta esille ihmiskasasta Castela Martan muurin vieressä, olisi heistä nyt jäljellä vain muisto.

Emme viitsineet vastata mitään Mack Hendersonin laverteluun.

— Hyvästi vähäksi aikaa, minä menen Englannin konsulinvirastoon, ennenkuin on myöhäistä, sanoi Charley ja lähti ulos. Tunnin kuluttua hän oli taas luonamme.

— Nyt pojat menemme räätälin luo, mutta sitä ennen saat, Fred, kuulla ilosanoman: saksalainen sotalaiva on tänä aamuna nostanut ankkurin ja kääntänyt kokkansa etelää kohti.

— Myllynkivi putosi kaulastani, sanoi Fred.

— Puhuit räätälistä, Charley. Mitä tarkoitat? kysyi Mack.

— Tarkoitan, että heti lähdemme tilaamaan vaatteita ja ostamaan kenkiä. Konsuli neuvoi minulle paikan, mistä Liman ulkomaalaiset ostavat vaatteensa ja kenkänsä. Ettehän pane pahaksi, jos minä…

— Kyllä me, Charley, tulemme toimeen näillä vaatteillamme ja kengillämme siksi kun pääsemme Englantiin. Pestihän meidän on kohta otettava. Ei meillä tässä maassa ole mitään tekemistä, sanoimme.

Olimme olleet viikon Limassa. Syöneet hyvää ruokaa ja nukkuneet sikeästi puhtaissa, mukavissa vuoteissa. Joka päivä olimme pyörähtäneet Callaossa, joko junassa tai jalan. Meillä oli nyt hienot puvut yllä. Kiireestä kantapäähän olimme herroja. Ystävämme Charley oli maksanut kaikki.

— Kyllä minua vähän hävettää herrastella Charleyn kustannuksella, sanoin.

— Älä ujostele! Charleylla on paljon rahaa. Hän on sähköteitse konsulinviraston kautta saanut "plenty of money" (paljon rahaa), sanoi Fred, jonka saksalaisuus väliin tuppasi tulemaan esille.

Eräänä päivänä, juuri aikoessamme hämärissä palata kotiimme Limaan, huomasimme, että Callaon rantatorille oli ilmestynyt sirkusteltta. Näytännön piti alkaa tunnin kuluttua, ja piletinhinta oli yksi sola (dollarin arvoinen). Ostimme neljä pilettiä ja jäimme odottamaan näytännön alkamista. Kävellessämme rantaa pitkin tulimme sille kohdalle, josta ankkurissa olevat laivat näkyivät.

— Tuollahan näkyy ihan Cuxhavenin paikalla englantilainen laiva, lippu kahvelin alla, sanoi Mack.

— Mutta sehän on Cuxhaven, sanoi Fred, vaikka sillä on Englannin lippu. Vannon, että se on Cuxhaven!

Kinatessamme, oliko laiva Cuxhaven, lähti siitä vene satamaa kohti. Odotimme, kunnes vene laski laivasiltaan. Maalle nousivat kapteeni Franck ja hänen tyttärensä.

— Hyvää päivää, pojat! Olipa onnen potkaus, että tapasin teidät, sanoi kapteeni.

— Missä signorita Chimborazo on? Niin, tiedänhän, että Chimborazo on kuollut. Meille ilmoitti boardingmaster Michel Kelly, että te muka olitte kaikki kuolleet. Mutta tehän olettekin säilyneet, ja Chimb yksin on kuollut, sanoi Teresia itkien, ja painoi kasvonsa isänsä rintaa vastaan.

— Itke lapseni, se antaa lohdutusta. Mennään pois laivaan. Aioimme mennä sirkukseen, mutta emme taida nyt surun vuoksi voida. Emme oikein voineet uskoa mr. Kellyn puhetta, vaan olimme siinä toivossa ja uskossa, että hänen kertomuksensa oli huhua. Nyt vasta voimme todeta surullisen uutisen.

— Minä uskoin, että Suuri Henki suojelee ainoata ystävääni, sanoi tyttö.

— Mutta eihän Chimb ole kuollut! sanoimme. Saanko koskaan nähdä Chimbiä?

— Chimb on Limassa, ja huomenna tuomme hänet Cuxhaveniin, vakuutimme. Nyt on aika mennä sirkukseen. Tulkaa mukaan, kapteeni ja neiti, sanoi Charley.

— Minulla on paljon kertomista ja puhumista teille, siksi ehdotan, että jättäisimme sirkuksen, sanoi kapteeni.

— Kertokaa ja kysykää sitten.

Torven ääni kuului teltalta. Narri seisoi suuren, ylösalaisin käännetyn laatikon päällä ja puhalsi pasunaa. Sitten hän yhtäkkiä hävisi — laatikon pohja petti. Se kuuluikin asiaan. Kansa huusi Viva! (eläköön). Jonkin aikaa katseltuamme tavallisia sirkustemppuja rupesi seinän takaa, sieltä missä taiteilijat, niin kaksi- kuin nelijalkaiset ja vieläpä jalattomatkin oleskelevat silloin kuin ei heidän vuoronsa ole olla näyttämöllä, kuulumaan ilkeä ääni, joka oli poikkeus ohjelmasta.

— Tuon äänen olen ennenkin kuullut, sanoin tovereilleni.

Hetken perästä vedettiin näyttämölle rautahäkkivaunu, jossa oli leijona — sama ränsistynyt vaunu ja sama leijona, joka saksalaisen haziendalla oli peloittanut Chimbin ja minut silloin, kun hakkasimme irti sarvia härkien päistä. Piti näytettämän, kuinka pedolle syötetään eläviä koiria. Tämänlaatuista näytöstä Perun työkansa mielellään katseli.

Täällä Etelä-Amerikan länsirannikolla oli koetettu saada aikaan härkätaistelunäytöksiäkin, mutta yritys oli mennyt myttyyn. Ehkäpä täällä ei löytynyt tarpeeksi äkäisiä härkiä, eikä Don Quixoten ratsun heimolaisia. Suurimpana syynä siihen mahtoi sentään olla intiaanien halveksiva suhtautuminen härän tappajiin ja hevosten rääkkääjiin, samoin kuin tämänlaatuisen raakuuden ihailijoihin.

Pieni vikkelä koira pantiin ensin häkkiin, mutta ennen kuin vanhanpuoleinen, liialla ruoalla lihotettu leijona kerkesi kääntyä antaakseen koirapoloiselle kuoliniskun, oli tämä pujahtanut rautatankojen välistä ulos. Nyt peto vimmastui ja rupesi pyrkimään samasta raosta ulos koiran kimppuun — ja luultavasti myös katsojien kimppuun. Peto levitti raon niin suureksi, että sen yksi käpälä ja pää jo olivat ulkona. Ei olisi tarvittu pitkää aikaa, ennen kuin koko elävä olisi ollut häkin ulkopuolella. Silloin se tuskin olisi tyytynyt vain koiraan, joka sitä paitsi oli jo kaukana. Ihmiset huusivat ja ryntäsivät teltan takaseinän kautta ulos. Se ei ollut vaikeata, seinä kun oli vanhaa mätää purjekangasta.

Mutta kun hätä on suurin, on apu lähinnä. Eräs mies, suuri roisto, ehkä Callaon suurin, joka istui kaksi penkkiriviä meidän takanamme, syöksyi pedon eteen juuri kun se oli pääsemäisillään ulos häkistään. Hänen oli pysyteltävä tarpeeksi pitkällä pedon häkin ulkopuolella olevasta käpälästä, sillä peto koetti saada miestä kynsiinsä. Hän ampui, pistoolinsuu käännettynä maahan päin, pedon pään läpi luodin. Muuta ei tarvittu.

— Missä on Teresia? kysyi kapteeni.

— Täällä, vastasi tyttö ja puristi Mackia kaulasta. Mack oli heti hälinän alkaessa ottanut tytön syliinsä, ettei tämä joutuisi tallattavaksi.

— Minun on tavattava tuota herraa tuolla, miestä, joka pelasti meidät pedon hampaista, sanoi kapteeni ja osoitti kädellään. Hänen piti hankkia minulle miehiä. Olen pian lähtövalmis. Määräys lastinottopaikasta on tullut. Lastia, guanoa, otetaan kahdesta paikasta, Huanillasista ja Chinchisaarilta, jotka ovat lähellä Perun rannikkoa.

Mies, joka oli ampunut luodin leijonan pään läpi, seisoi selin meihin, mutta tunsimme hänet sittenkin. Mr. Kelly! huusi kapteeni. Kelly kääntyi ja tuli luoksemme.

— Hyvää iltaa, sanoi Kelly. Mehän tunnemme toisemme. Mitäs herroille kuuluu? Kysymykseni onkin turha, koska näen, että elätte ja olette pirteitä kuin Pohjanmeren makrillit, ja sitten niin komeissa uusissa puvuissa! Teille, kapteeni, täytyy minun ilmoittaa, etten ole onnistunut saamaan miehiä laivaanne. Tässä on ollut tuo kapinapahanen haittana, ja sitten sekin, että molemmat asiamieheni ovat olleet kadoksissa. He olivat kapinallisia ja joutuivat kiinni. Jolleivät ole kaatuneet kahakassa, niin joutuvat varmaan seinää vasten seisomaan. Tämä kapinahan on jo ollut pari viikkoa selvä, mutta ampumaharjoituksia on Limassa pidetty harva se päivä. Huomenna kuuluu olevan viimeinen. Sen pitää päättyä ennen auringon laskua. Auttakoon pyhä Patrik niitä poloisia, jotka ovat kaatuneet seisoessaan seinää vasten, ja olkoon heidän sieluparoilleen hienotunteinen. Hyvästi nyt, kapteeni, ja te vanhat uskolliset ystävät! Jumalan kiitos, ettei välillämme ole ollut väärää sanaa eikä vähintäkään erimielisyyttä.

Michel Kelly oli siis se suuri mies, joka tarkkakätisenä ja -silmäisenä kuuluisalla revolverillaan ampui luodin leijonan kallon läpi. Nämä revolveripistoolit olivat avarapiippuiset, ja niiden ruutipanos kolme kertaa niin suuri kuin nykyisten. Tietysti luoti oli suhteellinen panokseen. Se meni kolmen ja puolen tuumaisen Florida Peach Pine -lankun läpi.

— Mihin nuorukaiset aikovat yöksi?

— Koska nyt on jo myöhä ja pimeä eikä tähän aikaan mene junaa Limaan, vietämme yömme täällä jossakin hotellissa, sanoin.

— Täällä on vain yksi hotellintapainen, sanoi Fred.

— Siis tulette Columbiaan.

— Ettekö tarkoita Cuxhavenia, sir? sanoin.

— Cuxhavenia ei enää ole. Minä möin Cuxhavenin brittiläiseen Columbiaan.

— Puolet Cuxhavenistahan sinä möit, isä, sanoi Teresia.

— Niin, puolethan minä vain möin. Omistan puolet laivasta, ja toisen puolen omistaa muuan yhtiö Victoriassa, joka on pieni kalastajakylä mainitsemassani Columbiassa. Laivan nimi on nyt Columbia, rekisteröity Victoriassa, jonka vuoksi se käyttää Englannin lippua. Niin kauan kun minulla on osake-enemmistö, olen kapteeni laivassa, ja on minulla kaikissa suhteissa määräämisvalta.

— Kiitos, kapteeni! tulemme Columbiaan yöksi.

Olemme taas saaneet olla "venehessä vetten päällä", nauttineet ihanasta kaakkoispasaadista sen puhaltaessa veden yli ja todenneet, että se aina puhaltelee ulos raitista henkeään tarvitsematta koskaan vetää sisään uutta. Olemme myöskin todenneet, että vanhat sananlaskut, kuten "suutari pysyköön lestissään" ja "luonto se tikanpojan puuhun vetää", pitävät paikkansa. Siis merelle, merelle, niin pian kuin mahdollista. Kapteeni Franck on pyytänyt meitä ottamaan pestin Columbiaan.

Teresia lupasi polvillaan kiittää meitä, jos toisimme Chimborazon mukanamme. Tähän vastasi suorasuinen, ehkäpä hieman kasvattamaton Mack: — Minä kannan hänet tänne, jos saan neiti Teresialta suutelon. Tähän Teresia vastasi vähän aikaa tuumittuaan: — Te saatte kaikki minulta muiskun, jos suuni kelpaa, kun vain tuotte Chimbin.

VIII.

Istuimme kaikki ruokapöydän ääressä sairaalan hotellissa, ylisisar Helena ja Chimb pöydän toisella puolella ja me neljä sen toisella.

— Nyt, poikakullat, kun viimeinkin taas olemme yhdessä, tahdon huomauttaa, että te olette niin kuin ennenkin rakkaat poikani ja minä teidän oma Chimbinne. Kaikki kyselyt siitä mitä on tapahtunut kuluneiden viikkojen aikana, saavat molemmin puolin jäädä tekemättä. Huomispäivästä emme puhu mitään, ja koettakaamme myös olla ajattelematta sitä. Kaikkivaltias Suuri Henki hoitakoon asiat!

— Amen! lisäsi Mack.

Oli laitettu hernekeittoa Chimbin pyynnöstä. Hän oli kuullut meidän kehuvan tätä ruokalajia parhaaksi, mitä merimiehelle voi tarjota.

— Pea soup (hernekeittoa)! huudahti Mack, mutta samassa tuli sisään hengästynyt nuorukainen ja antoi ylisisar Helenalle kirjelapun, jonka tämä, vilkaistuaan päällekirjoitusta, ojensi Chimbille.

— Rakas sisar! teillähän on pari hevosta ja vaunut, tarvitsen niitä heti, sanoi Chimb.

— Vaunut ja hevoset ovat maalla hakemassa ruokatavaroita eräästä haziendasta, mutta luulen niiden pian palaavan, sanoi ylisisar Helena.

Tuossapa ne tulevat, sanoimme. Juoksimme kaikki rattaiden luoja rupesimme purkamaan kuormaa. Se oli tehty vilauksessa. Chimb riensi sisään ja toi sieltä kaksi sairaanhoitajanhattua ja punaisella ristillä merkittyä valkoista nauhaa.

— Mitä nyt? sanoi ylisisar.

— En jouda selittämään, nouskaa vaunuihin!

Me neljä emme tietysti tietäneet, mitä asia koski, mutta ymmärsimme, että jostakin erikoisesta oli kysymys. Ylisisar, joka ei ollut vanhanpuoleinen, mutta paksunpuoleinen kuten ylisisaren tulee olla, teki ristinmerkin, joka merkitsi, että täytyy alistua Kaikkivaltiaan tahtoon. Hän huokasi pari kertaa ja rupesi sitten tuumimaan, millä kurin pääsisi pakahtumatta ja halkeamatta rattaille. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut kauan aprikoida. Fred ja minä hyppäsimme rattaille ja kiskoimme käsistä, samalla kun Mack ja Charley nostivat ja tuuppasivat takaa. Chimb asettui kuskipukille, jossa oli tilaa kahdelle, ja otti ohjakset kreolipojalta.

— Minä hoidan ohjaksia, hoida sinä ruoskaa, sanoi Chimb pojalle ja hoputti hevoset heti nelistämään.

Tämä päivä oli viimeinen, jona sai ampua kapinallisia; niin oli sotaneuvosto määrännyt. Itse sodassa ei kaatunut monta miestä kummaltakaan puolelta, mutta kylläkin jälkiselvittelyssä. Ehkäpä pääasiallisesti sellaiset, joista yhteiskunta tahtoi päästä eroon, saivat heittää henkensä. "Omnia pro patria."

Selvittelypaikalla oli aamupäivinä käynyt paljon kansaa katsomassa, kuinka pienen tasavallan vähälukuista väestöä vielä vähennettiin, ja olisiko ampumapaikalle vietyjen joukossa ystäviä taikka vihamiehiä. Moni jo seinää vasten asetettu pelastui hyvämaineiseksi tunnetun kansalaisen tai jonkun mahtihenkilön väliintulon johdosta.

Tänä viimeisenä ampumapäivänä, auringonlaskuun ollessa enää puolisen tuntia, käveli kaksi miestä edes takaisin seinän lähistöllä. He olivat jo pari tuntia odottaneet elämää taikka kuolemaa. Nyt kun armonaikaa oli vain puoli tuntia jäljellä, he eivät enää uskaltaneet odottaa elämää. He ajattelivat menneisyyttään ja syyttivät kohtaloa. Upseeri, jonka toimeksi tämä hirveä ampumakomennus oli joutunut, oli hermostunut. Häntä inhoitti tämä ihmisten teloittaminen. Hän rukoili itsekseen jumalaa lähettämään jonkun, kenen tahansa, tulemaan ja sanomaan: 'Päästäkää nuo ihmisraukat!' Aurinkoa näkyi vielä vähän. Sen heijastus vanhan ruutikellarin kupariräystäästä paistoi tuomittujen kasvoihin.

— Aurinko tuli sanomaan meille hyvästi, sanoi toinen miehistä.

Se oli Kellyn veli. Toinen tuomituista, John Stonefield, pani kätensä silmiensä eteen ja sanoi: — Minun elämäni on ollut paljasta erehdystä, kyllä tietäisin, kuinka eläisin, jos saisin alkaa uudestaan.

Chimb oli suuri eläinten ystävä. Hänen sydäntään kirveli huonojen hevosparkojen ruoskiminen. Tien puolivälissä elukat seisahtuivat, eivätkä liikkuneet enää paikaltaan.

— Anna hevosten levähtää vähän aikaa ja käännä sitten kotiin päin. Kyllä ne kotia aina jaksavat. Pidä hyvä huoli ylisisaresta.

Sitten Chimb lähti jatkamaan matkaansa juosten. Hän juoksi minkä jaksoi ensimmäisen virstan, mutta oli erehtynyt voimiinsa nähden. Toisen virstan hän vuoroin käveli, vuoroin juoksi. Kolmannen hän käveli, vähän väliä pysähtyen. Ylämaa oli nujertanut hänen voimansa. Hyväsydäminen komennusupseeri katseli viimeiset minuutit ennen auringonlaskua kiikarillaan joka taholle, toivoen vielä näkevänsä jonkun ihmisen. Hän näki jotakin, joka kiinnitti hänen huomiotansa. Limaan päin johtavalla tiellä näkyi valopilkku, joka liikkui.

Chimbhän se oli, joka siellä ryömi kuoleman paikkaa kohti. Auringonheijastus vanhasta ruutikellarin kupariräystäästä oli sammunut, mutta nyt itse aurinko paistoi Chimbin suureen, valkoiseen hattuun, ja tämä heijastui nuoren upseerin kiikarin linssiin.

— Laskekaa kivääri jalalle. Kaksi sotilasta menköön taluttamaan taikka kantamaan tänne tuon sisaren.

Kahden sotamiehen kantamana Chimb saapui perille, huiskuttaen vaikeata liinaa. Sotamiesten laskettua Chimbin maahan, sanoi nuori upseeri: — En tarvitse selitystä, rakas sisar! Miehet ovat vapaat. Kiittäkäämme kaikki jumalaa, joka lähetti teidät ja auringon avuksemme.

Yö on jo puolessa, istumme pöydän ympärillä samassa huoneessa, josta meille tuli niin äkkinäinen lähtö muutama tunti sitten, juuri hernekeittoa pöytään tuotaessa. Entisten lisäksi on täällä nyt John Stonefield. Michel Kellyn veli erosi Chimbistä ja Stonefieldistä heidän saavuttuaan Liman kaupunkiin. Kaiketi hän on Michel Kellyn luona, joka toistaiseksi viettää yönsä Limassa, koska ei uskalla pimeän tultua olla "laitumillaan" Callaossa. Stonefield-parka on saanut kylvyn ja perinpohjaisen puhdistuksen ja istuu nyt kanssamme, puhumatta mitään. Hän on puettu sairaalan puhtaisiin vaatteisiin. Charley aikoo viedä vanhan Oxfordtoverinsa räätäliin huomispäivänä. Chimb on merkillisen pirteä siihen nähden, että on taasen käynyt ankaran puristuksen läpi. Ei ole kauan siitä, kun hän makasi ihmiskasan alla, eikä siitä, kun hän oli hautaamassa vanhempiansa. Hänen sielunsa on sähköä ja salamaa, ruumiinsa parasta terästä ja sydämensä kultaa. Lämminsydäminen sisar Helena on myös jotakuinkin kunnossa, vaikka hänelläkin oli omat seikkailunsa takanaan. Kreolipojan kääntäessä huolimattomasti hevosia olivat rattaat kaatuneet, ylisisar oli pudonnut kärryistä ja saanut itse keinotella itsensä takaisin ajopeliin. Kuultuaan ammuttaviksi tuomittujen elämänhistorian, hän sanoo koettavansa toimittaa Kellyn veljelle, joka on oikeauskoinen katolilainen, hyväpalkkaisen paikan sairaalassa, jossa hän saa käydä lähetyssaarnaajan koulun ja sitten lähteä kauaksi Andein toiselle puolelle kastamaan intiaaneja oikeaan uskoon.

Tämä on viimeinen ilta, jonka istumme vieraanvaraisessa sairaalassa. Huomenna kello kahdeksan aikana aamulla lähdemme Callaoon. Siellä on monta laivaa, joissa saamme hyvän kortteerin. Ehkä joudumme heti "Columbiaan". Uudesta ystävästämme, entisestä runnarikoirasta, on meidän myös pidettävä huolta. Chimb on ilmoittanut joka tapauksessa jättävänsä synnyinmaansa. Siis menemme kaikki viisi, ehkäpä Stonefield kuudentena, samalla laivalla vanhaan Eurooppaan.

On pidetty monta puhetta, joissa on ylistetty Perun korkeita vuoria, sen tavantakaisia kapinoita ja maanjäristyksiä puhumattakaan sen todellisesti suuresta vieraanvaraisuudesta. Fred on taannut, ettei saksalaisiin ole luottamista. Hän saksalaisena tuntee sen joukon. Mack on sanonut, että ylisisar Helena on liian paksu, jonka vuoksi pieni lähetyssaarnaretki ei olisi hullummaksi. Ylisisar on varoittanut Chimbiä kääntymästä protestanttiseen uskoon. Chimb on suudellut ylisisaren kättä ja tämä Chimbin otsaa.

IX.

Seuraavana aamuna söimme tukevasti, ja sitten junalla Callaoon.

Mietittyämme viikon ajan, toisin sanoen tultuamme monen mutkan perästä lähtöpaikkaamme takaisin, jouduimme Columbiaan. Kun merimies, kärsittyään kurjuutta, vaaroja ja nälkää, yht'äkkiä joutuu herkkupöydän ääreen, ei hän tiedä, mistä aloittaa. Callaossa oli useita laivoja, ja niissä tarjolla monta edullista paikkaa. Mutta ne eivät sentään vetäneet vertoja Columbian tarjoamille. Eräänä iltana, mönsträttyämme aamupäivällä Englannin konsulinvirastossa Limassa, saavuimme laivaan, jonka piti seuraavana aamuna nostaa ankkuri. Columbia oli määrätty Huanillasiin lastaamaan guanoa, tuota maan mainiota linnun kultaa, joka panee viljan kasvamaan niin kovasti, että kuuluu kauaksi. Meitä oli yhteensä kahdeksan: Chimb, pestattu kokin apulaiseksi, me neljä, John Stonefield, Americo Pedro ja John Kellyn veli Andrew. Viimeksi mainittu ("koira"), entinen merimies, oli Stonefieldin ja Chimbin puoltolauseella saanut paikan, ja näyttikin jo matkan alusta asti ansainneensa sen. Piru oli tykkänään jättänyt hänet, se ei viihtynyt todellisen ukovaisen katolilaisen sydämessä ja ruumiissa. Americo Pedro, nuori upseeri, sama mies, joka ampumapaikalla johti tuota kauheata komennusta, oli ennen kapinaa saanut apurahan ja määräyksen lähteä johonkin Euroopan suurvaltioon opintomatkalle. Miehistön luku oli siis täysi, mutta nuorimman upseerin paikka vielä täyttämättä, ja se annettiin minulle.

— Tervetuloa! Olkaa kuin kotonanne, sanoivat kapteeni ja hänen tyttärensä.

Kun jokainen oli löytänyt paikkansa, ja vanha miehistö siistinyt laivan ja huuhdellut kannet yöksi, rupesi satamanselältä ankkurissa olevista laivoista kuulumaan kahdeksan lasia, ja tähdetkin alkoivat loistaa.

— Parasta on, ettette ota soittokoneitanne esille, sanoi kapteeni, kun upseerit tulivat kajuutan katolle.

— Ajattelimme soittaa lähtö virren Callaolle.

— Luulen, että Tyynenmeren pohja pian antaa meille lähtötäräyksen.

Kohta sen jälkeen kuului: — Valmiit laskemaan ankkurikettinkiä! Neljännestunnin kuluttua rupesivat mastot ja tangot tärisemään. Kettingit liukuivat ulos. Tärinä oli kovempi kuin viime kerralla, ja kesti kauemmin aikaa, mutta mitään hyökyaaltoa ei tullut.

Seuraavana aamuna jätimme Callaon. Olemme juuri ankkuroineet Huanillasin kohdalle, noin puolen virstaa rannasta. Ankkuripaikkamme ei laisinkaan näytä satamalta. Valtameri ei muodosta pienintäkään mutkaa rannikkoon, joka kulkee suorana viivana luoteesta kaakkoon, niin kauas kuin silmä kantaa molemmille puolille. Näköala on synkkä: lounaisessa maailman suurimman valtameren ääretön selkä; koillisessa de los Andesin harmaanruskea harjanne joka nousee merenpinnasta noin neljänkymmenen asteen kulmassa. Ei näy mitään, mikä muistuttaisi elämää. Ei puuta, ei ruohoa, ei yhtään lintua; kaiken näkyvän peittää guano. Linnut eivät voi pesiä täällä, syystä että ammoniakkipitoinen guano polttaisi munat.

On ymmärrettävää, että guanoa ei ole niin paksulta, että sitä kannattaisi ruveta ottamaan mistä hyvänsä. Ainoastaan eri paikoista Andein rinteiltä läheltä meren rantaa sitä kannattaa ottaa. Kun ensin on tutkittu ja löydetty paikka, missä guanoa on riittävästi, vuokraa sen jokin ulkomainen yhtiö määrävuosiksi. Huanillasin oli vuokrannut muuan ranskalainen yhtiö Perun hallitukselta kymmeneksi vuodeksi. Tämmöinen väliaikainen lastauslaitos tulee hyvinkin kalliiksi. Siihen kuuluu elevaattori siltoineen. Korkeata, vuoren sivusta lähtevää ja elevaattoriin päättyvää siltaa myöten lykätään kiskoja pitkin pieniä guanovaunuja. Kun näiden pohja avataan, juoksee guano torvea myöten alas proomuun. On huomattava, että proomu ei pysy paikallaan kuten alus, joka on kiinnitetty tavalliseen laivasiltaan, koska ikuinen maininki heittelee sitä edestakaisin. Sitä varten on proomu kiinnitetty siten, ettei se pääse vähääkään liikahtamaan, silloin kun guano juoksee siihen torvea myöten. Sillan alla, rantakalliossa, on vahva rengas ja sitä vastapäätä merenpohjaan kiinnitetty poiju. Näiden väliin on pingoitettu kaapelitouvi, joka kulkee proomun yli ja on lujasti kiinnitetty sen sekä kokkaan että perään. Siten proomu pysyy ihan liikkumattomana. Jos se vähänkään liikkuisi, menisi kallis guano mereen. Maininkien käydessä vesi usein alenee proomun alla, jolloin tämä joutuu kaapelitouvin varaan. Silloin on vaara tarjona proomumiehillä ja myös proomulla itsellään, joka voi murskautua rantakalliota tai siltapylväitä vastaan.

Ennen pitkää, sen jälkeen kun tämmöisestä guanorikkaasta paikasta on alettu ottaa guanoa, nousee tähän paikkaan "guanokaupunki", jonka talot ovat lautahökkeleitä tai purjekangastelttoja. Kaupungin asukkaina on muutama sata kiinalaista ja satakunta työnjohtajaa, insinööriä ja kauppiasta. Kiinalaisia käytettiin siihen aikaan työmiehinä, syystä että olivat halvempia ja ehkäpä ahkerampiakin kuin muut. Nämä oli sopimuksen mukaan pestattu määrävuosiksi ja oli niiden päiväpalkka, pyhäpäivät mukaan luettuina, yksi sola päivää kohti. Perulainen sola, joka on dollarin arvoinen, ei ole suuri raha täällä, jossa kaikki on tavattoman kallista. Se riittää kuitenkin kiinalaiselle päiväpalkaksi, kuuluupa siitä liikenevän toinen puoli säästöönkin. Oli tapana sanoa, että autiolla meren luodollakin asuva kiinalainen rikastuu.

Guano-kaupungeissa, jotka häviävät heti varaston loppuessa, on muitakin asukkaita: nimittäin meriväkeä. Laivoja on ankkurissa vähintään kymmenen, mutta usein montakin kymmentä, odottamassa lastausvuoroansa. Kun vuoro viimein tulee, saadaan päivässä ehkä yksi pieni proomullinen lastia. Siinä syy siihen, että guanonlastauspaikalla saa maata kuukausia.

Kun lähenimme Huanillasia, tuli kuusihankainen vene meitä vastaan. Se laski laivan sivuun, miehet nousivat laivaan, ja vene kiinnitettiin laivan perään. Luotsiahan täällä ei tarvittu, mutta vene toi satamaeskaaderin miehiä auttamaan uutta tulokasta ja sanomaan sille: Very welcome! (tervetuloa). Kaikki laivat, kansallisuuteen katsomatta, nostivat lipun kahvelin alle, ja se sai siinä liehua auringon laskuun asti. Kun molemmat ankkurit oli laskettu, purjeet jiikattu ja sidottu, raakapuut prassattu suorakulmaisesi laivan pituussuuntaan nähden ja laitettu vaakasuoraan, puhdistettiin laiva. Sitten seisoimme kaikki ja katselimme työmme lopputulosta.

— Kyllä täällä tulee elämä yksitoikkoiseksi, sanoi Charley.

— Muusta viisi, kun vain ei kuolla nälkään! Onhan noita kaloja yllinkyllin, mutta kuka niitä viitsii ikuisesti syödä. Muutumme vielä lentokaloiksi, sanoi Mack.

Huanillasissa on tällä kertaa seitsemäntoista laivaa, niistä kuusi englantilaista, muut saksalaisia ja ranskalaisia.

Ei ole puutetta ruoka-aineista, kuten Mack luuli. Tänne tuodaan teuraskarjaa, vihanneksia ja säilykkeitä. Täällä saaduista herkuista mainittakoon numero yhtenä Perun mainiot perunat. Peruhan on näiden juurikasvien kotimaa. Täältä ne ovat levinneet ympäri maapallon. Nämä perunat ovat näöltään ja suuruudeltaan kuin suurenlaiset munat ja väriltään vaaleankeltaiset. Ne ovat kalliita, jota vastoin vihannekset ja hyvä naudanliha on halpaa. Vesi, jota tuodaan tänne erityisillä vesilaivoilla, on kallista. Täällähän ei sada koskaan, eikä täällä ole kaivoja eikä lähteitä — eikä Moosesta, joka sauvallansa löisi vuoreen vesisuonen.

Yksitoikkoista täällä ei ole. Laivojen asukkaat vierailevat ahkerasti toistensa luona. Kaikki ovat hyviä ystäviä ja "kansalaisia" keskenään. Jos jossakin laivassa satutaan tarvitsemaan lisää miehiä, lähettävät toiset laivat apua. Talkootyön päätyttyä tulee illansuussa "rahteerinki". Tällä ei ymmärretä syömistä ja juomista, kuten ennen vanhaan hyvään aikaan Suomen maataloissa ja kartanoissa, vaan vilkasta tanssia ja leikkiä talkoolaivan kannella. Naisista pyrkii olemaan puutetta talkootanssiaisissa, mutta siitäkin pulmasta selviydytään kutakuinkin. Hätä on aina ollut, on vieläkin ja tulee ikuisesti olemaan suurin keksijä. Iältään nuorimmat ja kasvultaan pienimmät merimiehet saavat syntyä uudelleen. Kädenkäänteessä he pukeutuvat purjekangastohveleihin, tilapäisiin naishattuihin ja rimssuhameisiin. Tämmöisissä tanssiaisissa on ilo aina korkeimmillaan. Niissä tanssitaan sekä vanhoja hyviä tansseja että myös ennen tuntemattomia. Soittokoneita on viulu, kitara, huilu, torvi, ja joskus englantilainen harppu. Oli meillä kuitenkin todellisiakin naisia. Paitsi Chimbiä ja Teresiaa oli laivastossamme kapteenien tyttäriä ja keski-ikäisiä rouvia, sekä pieni japanitar ja mulattityttö, kaikkiaan kymmenen kappaletta. Siis kokonainen tusina naisia. Charley oli erehtynyt ennustaessaan yksitoikkoisuutta.

X.

Kaksi viikkoa oli kulunut siitä kun ankkuroimme. Emme tiedä, milloinka tulee meidän vuoromme lastata. Eilen saapui tänne komea amerikkalainen fregattilaiva, mutta melkein yhtä komea saksalainen fregatti lähtee tänään pois, saatuansa täyden lastin. Siis laivojen lukumäärä, seitsemäntoista, jää entiselleen. Columbian koko miehistö Frediä lukuunottamatta muistelee kaihoisasti niitä iloisia konsertti- ja tanssi-iltoja, joita on vietetty Deutschlandin kannella. Deutschlandilaiset ovat järjestään kaikki soitannollisia neroja, vieläpä sen lisäksi iloisia ja sivistyneitä ihmisiä. Deutschland on koululaiva, johon korkeasukuiset ja rikkaat saksalaiset ovat uskoneet laiskanpuoleiset, mutta ei suinkaan aina tuhmapäiset poikansa oppimaan huutia ja saamaan harjoitusta. Pikku Teresia on kulkenut allapäin pari viime päivää. Ei ole enää nuori paroni — yhdeksäntoistavuotias — huomeniltana, meidän juhlamme luisuessa telakalta, opettamassa ja tanssittamassa tyttöä; mutta johan tyttö oppikin skottiksen, niin kuin sitä tanssitaan Berliinissä, vaihtaen. Kaikkien kuudentoista laivan liput ovat liehuneet poislähtevien ystävien ja mahtavan yhdistetyn Saksan kunniaksi kello kahdeksasta saakka aamulla.

Heti aamiaisen jälkeen kerääntyi Deutschlandin ympärille kuusitoista venettä — neljä miestä airoissa ja peränpitäjä viides kussakin. Miehet kiinnittävät veneensä laivan sivuun ja nousevat kannelle. Paljon ja raskasta työtä on tehtävä. Pitkät ankkurikettingit on hiivattava sisään ja ankkurit saatava laivaan. Purjeet irroitettava kääreistään ja nostettava ylös. Tämän lisäksi sen seitsemän muuta parsselia tehtävä. Kaiken yllämainitun tekee ystäväpataljoona. Laivan omat miehet ja upseerit samoin kuin nuo laiskat, mutta viisaspäiset kokelaat, seisovat kädet taskussa ja vetelevät lähtösauhuja. Naiset, jotka ovat mukana, seisovat Deutschlandin kannella katsellen vilinää ja keskustellen poislähtevien kanssa.

— Tavataankohan enää tässä maailmassa, sanoo kapteeninalku, yhdeksäntoistavuotias paroni von G. Tyttö juoksee vieressäni seisovan Chimbin luo ja painaa kasvonsa hänen rintaansa vastaan. Tämä on hänen vastauksensa paronipojan kysymykseen. Kaikki on nyt sikäli lähtövalmista, että vain toinen ankkuri vielä lepää merenpohjassa, mutta sen kettinki näyttää ylösalas, jolla ymmärretään, että tarvitsee vain pari kertaa painaa edestakaisin hiivauskoneen tankoja, niin Deutschland on erossa Perun valtakunnan maasta. Me veneiden johtajat komennamme miehemme veneisiin. Chimb ja Teresia jäävät vielä laivaan. Kuusitoista venettä valjastetaan Deutschlandin eteen ja hinaus alkaa — täällä ei ole hinaaja-aluksia. Kun laiva on saatu puolen virstan verran eteenpäin, saa se tuulta siipiinsä ja hinaus lopetetaan. Laivan hiljaa lipuessa eteenpäin lasken veneeni sen sivuun, autan naiset siihen, mutta samalla hyppää paronipoika veneeseen pitäen kiinni köyden päästä. Hän suutelee Chimbin kättä ja Teresian suuta. Hän tuli kuin salama, suuteli kuin salama ja pomppasi veneestä takaisin kuin salama. Deutschland laskee lippunsa kolme kertaa ja ankkuriin jääneet kuusitoista laivaa, joihin myös on liittynyt amerikkalainen seitsemästoista, vastaavat. Lakattuani heiluttamasta hattuani katsahdin alas. Teresia oli polvillaan veneen pohjalla, pää Chimbin sylissä…

Chimb sanoo Teresialle: — Itke, lapsi, anna kyynelten vuotaa. Isoisälläni, täysiverisellä intiaanilla, oli tapana sanoa: 'Suuri henki kokoaa helmet'. Intiaanilla on lupa itkeä, mutta ei nauraa.

Eilen lähti Deutschland. Tänä päivänä on paljon puuhaa, meille on tuotu proomu, jolla saamme lähteä guanoruiskun alle. Tämä proomu saa sitten olla käytettävänämme niin kauan kuin sitä tarvitsemme.

Ensin irroitimme purjeet tuuleentumaan, ja sitten lähdimme kuuden miehen seurassa proomulla odottamaan vuoroamme päästäksemme guanoruiskun alle. Olemme kunnialla tuoneet ensimmäisen "kultalastin" Columbiaan Ne miehet, jotka tuovat "kullan", ovat vapaat muusta työstä. Heti kun proomu on saatu laivan sivuun, on heidän työpäivänsä päättynyt. Toiset laivamiehet nostavat lastin proomusta laivaan ja tasoittavat sen laivan ruumassa. Guanolastaus ei ole rasittavaa. Proomumiesten työaika supistuu neljään tai viiteen tuntiin. Toisten työaika on pitempi, mutta työ paljon helpompaa. Proomumiehet saavat soutaa täyteen lastatun proomunsa, ja se on raskasta. Kun miehissä taas olimme saaneet purjeet käärityiksi ja takaisin muutenkin reilaan, alkoi laivan siistiminen sekä miesten peseytyminen ja pukeutuminen. Kohtahan alkavat tanssiaiset!

Nämä illanvietot laivoissa kaukaisen Tyynen valtameren itärannikolla oli aiottu niin miehistöä kuin päällystöäkin varten. Orkesterissa soitti tavallisesti miehistöön kuuluvia henkilöitä, mutta usein siihen kuului päällystöäkin — kuitenkaan ei kapteeni itse. Deutschlandissa ja Columbiassa juhla alkoi soitolla kajuutan katolta. Muissa laivoissa ei ollut niin soitannollista päällystöä — Deutschlandin päällystö ja moni sen miehistä olivat miltei taiteilijoita. Laiskat paroninpojathan ovat usein liiankin soitannollisia.

Miehistöön kuuluvat nuorukaiset, joiden joukossa melkein aina oli laiskoja herraspoikia, alkoivat tanssin isolla kannella, orkesterin soittaessa kajuutan katolla. Vieraat, naapurilaivojen päällysmiehet ja naiset — jos niitä oli — istuivat "oman talon" herrojen kanssa myös kajuutan katolla. Ei ollut tanssi kauan ollut käynnissä, ennen kuin joku upseeri tuli jonkun herrasnaisen kanssa keskikannelle. Kohta olivat kaikki katolla istujat mukana leikissä. Sitten tuli rohkein naisista ja vei jonkun nuoren, korean ja notkean jungmannipojan lattialle — ja kohta ei ollut tanssisalissa mitään arvorajaa. Jungmannit, matruusit ja kokit pyörittivät harvoja naisia ujostelematta. Pasaadituuli vei ilonäänen ja melun valtamerelle. Tanssimme oli parhaassa vauhdissaan, kun amerikkalaisen fregattilaivan Philadelphian vene laski sivullemme. Satuin olemaan paraatirapun luona ja otin vastaan jenkkikapteenin tehden kunniaa, ehkä enemmän tähtilipulle kuin Philadelphian päällikölle. Tämä antoi käyntikorttinsa ja sanoi: — Antakaa tämä Columbian päällikölle. Vein kapteeni Franckille kortin, jossa oli J. C. King — Master of the ship Philadelphia.

— Tervetuloa, mr. King. Te olette ainoa Yhdysvaltain edustaja täällä. Olkaa hyvä ja nouskaa laivaani.

— Täytyneehän minun astua laivanne kannelle sen verran, että voin sanoa käyneeni luonanne vierailulla. Muutenhan on tapa täällä uudessa maailmassa, että aikaisemmin paikkakunnalle tulleet ensin saapuvat tervehdyskäynnille. Olen koko päivän odottanut turhaan, jonka vuoksi tulin tänne katsomaan, onko täkäläisten joukossa semmoisia, joiden luo kannattaa mennä.

Astuttuaan laivamme kannelle, jossa Mack Henderson yksin tanssi steppiä ja katsojat vimmatusti taputtivat käsiään, kääntyi Julius Caesar King ympäri ja lähti pois, koska veneeseen jääneet naiset saattoivat hermostua — he eivät olleet tottuneet kuulemaan tämmöistä melua. Kapteeni Franck ja minä seisoimme paraatirapulla kohteliaisuuden vaatimusten mukaisesti, ja katselimme vieraan lähtöä; oikeastaan olimme uteliaita katselemaan naisia veneen peräpenkeillä. Nämä puhuivat hermostuneesti kapteeni Kingin kanssa ja näyttivät happamilta. Sitten katsahtivat he meihin rukoilevasti, mutta loivat heti katseensa alas ja näyttivät neuvottomilta. Julius Caesar kääntyi meihin päin ja alkoi uudelleen kivuta rappuja ylös. Hänen selkänsä ei enää ollut yhtä suora kuin ensimmäisellä kerralla. Hän oli kumarruksissa ja katsoi alaspäin. Me peräydyimme paraatirapulta kannelle, King perässämme.

— En tiedä, kuinka minun olisi aloitettava. Häpäisen itseni ja koko kansani. Ei vapaan miehen pitäisi mennä naimisiin. Mutta on jo myöhäistä katua. Tuo laiva, tarkoitan Philadelphiaa, on minun, ja se on vain pieni osa siitä, mitä tulen vanhan isäni kuoltua perimään. No niin — nuo naiset, vaimoni ja hänen sisarensa, tahtovat tanssia. Minä en mene noutamaan heitä veneestä. Tulkoot itse, jos saavat tulla, tai istukoot missä istuvat ja nauttikoot muiden ilosta.

— Kapteeni King on hyvä ja seuraa minua, sillä välin mr. West tuo naisenne laivaan.

— Sanon vielä pari sanaa teille, kapteeni Franck, ja teille, nuori mies. Älkää menkö naimisiin! Mutta jos piru kohtalon nimessä narraa vaimon niskaanne, niin älkää ottako häntä mukaan merelle. Minä olen komentanut laivoja ja miehiä, mutta naisia en kykene komentamaan.

Saatuani käskyn, vein amerikattaret laivan peräpuolelle, jossa sääty- ja arvohenkilöt oleskelivat. Esittelin: — Mrs. King ja mikä on nimenne, miss? kysyin rouva Kingin sisarelta. Sisarukset katselivat kysyvästi toisiaan. Viimein sanoi se heistä, jonka olin esitellyt mrs. Kinginä:

— Nimestä ei ole niin väliä, hän on minun sisareni.

— Mrs. Kingin sisar, esittelin, ja sillä nimellä hän alussa sai kulkea. Mrs. Fiddler oli ainoa talkoovieras, joka kiinnitti huomiota siihen, ettei rouva Kingin sisaren nimeä ollut mainittu. Hän nyrpisti nenäänsä eikä antanut kättänsä "sisarelle", vaan tuijotti ylenkatseellisesti tätä vasten kasvoja. Pieni japanitar, joka "söi rouva Fiddlerin leipää" ja parhaillaan köytti emäntänsä kengännauhoja, laskeutui suulleen pelosta, täten pyytäen etukäteen anteeksi tuleviakin erehdyksiänsä. Rouva Fiddler antoi orjattarellensa leikuusen potkun, kuin koiralle, jota komennetaan nousemaan.

Japanitar seisoi nyt vapisten ja katseli emäntäänsä ja "sisarta". Ehkä hän luuli amerikattaren myöskin heittäytyvän kasvoilleen. Erehdys. Kauniinpuoleinen amerikatar loi vihollisensa silmiin katseen, joka heti masensi tämän. Tämä teki pienen Lelun, se oli japanittaren nimi, sydämelle niin hyvää, että hän veti suunsa nauruun.

— Kurja raukka, kyllä minä annan sinulle, kun pääsemme kotiin, niin että makaat muutaman päivän, sanoi rouva Fiddler Lelulle ja löi häntä viuhkalla käsivarteen niin että viuhka katkesi. Onneksi ei sentään Lelun käsivarsi. Pieni japanitar katsoi rukoilevasti vieraisiin päin. Amerikatar vei hänet rouva Kingin viereen ja istui itse toiselle puolelle. Rouva Fiddler lähetti vimmastuneita katseita masentaakseen tuon "röyhkeän", mutta sai vastaukseksi silmäyksiä, jotka varoittivat lähestymästä. Rouva Fiddler parka turvautui nyt suureen kultaketjuunsa, paksuun rannerenkaaseensa, aitoihin hohtokivisormuksiinsa ja korvako ristimiinsä sekä rintaneulaansa, joka keskellä "ylätasankoa" loisti kuin persialainen Auringon ritariston arvomerkki. Mutta rouva Kingin sisaren tähti lensi meteorin vauhdilla ylös taivaan laelle. Sisar, jota ei kukaan ollut pyytänyt lattialle, tuli luokseni pieni geisha kainalossaan, ja pyysi minua suojelemaan tätä kaukaisen idän lasta tanssin aikana.

Samassa orkesteri alkoi soittaa skottista.

— Onkohan täällä ketään hyvää skottistanssijaa?

— Kyllä on, sanoin.

— Tulehan tänne, Mack, neiti tahtoo tanssia parhaan skottistanssijan kanssa.

— Kyllä neiti, mutta minä tanssitan ainoastaan skotlantilaisia naisia tai paremman puutteessa muitakin jotka vain osaavat kotimaani tanssin niin, että heitä kehtaa tanssittaa.

— Olette siis Skotlannista, sieltähän minäkin tavallani olen. Te vanhasta Skotlannista ja minä uudesta — Nova Scotiasta, Halifaxista.

Kättentaputusten ja da capo -huutojen tauottua tulivat Charley ja Teresia tanssikannelle ja ehdottivat edellisille tanssijoille, että tanssittaisiin parissa, jossa herrat vaihtavat naisia.

Paronipoika, sillä hetkellä jo kaukana Huanillasista, on kertonut tätä tanssia niin tanssittavan.

— Kunhan ensin hieman levähdämme, sanoivat rouva Kingin sisar ja Mack. — Tanssikoot nyt muutkin. Ei tässä ole ollut toisille tilaa meidän tanssiessamme.

Vähän ajan kuluttua kuului taas taputuksia, vaikka parissatanssijat vasta olivat päässeet alkuun. Kun sitten molemmat parit istuivat huohottaen kannella "sisaren" vielä tanssittua yksintanssia, jiggiä, tulivat kaikki paitsi mrs. Fiddler onnittelemaan ja kiittämään suurtanssijatarta. Tuli pitkänlainen väliaika. Syötiin hyvää ruokaa, juotiin kahvia ja mietoa perulaista viiniä keittiön edustalla kannella istuen.

Uteliaisuus vain vaivasi naisia. He kuiskailivat keskenään ja tahtoivat tietää mrs. Kingin sisaren nimeä ja entisyyttä. Viimein Teresia kysyi viattomuudessaan, muiden pyynnöstä missä sisar oli oppinut tanssimaan.

— Olen kauan odottanut, että kysyisitte sitä samoin kuin nimeäni. Nimeni on Polly Ring — kapteeni Kingin sisar ja olen ollut laulajatar ja tanssijatar Palace-teatterissa Montrealissa. Vielä voin ilmoittaa, että olen naimaton, kaksikymmentäseitsemänvuotias, ja että sydämeni on tavattoman avara. Siitä lähtee paljon rakkautta, mutta voi se myös ottaa vastaan paljon rakkautta, jos siksi tulee. Päänvaivojenne vähentämiseksi onhan tapahtunut, että naisia on kuollut uteliaisuudesta — kerron, että mrs. King, veljeni vaimo, syntyisin ruotsalainen ja nimeltään Karin Arvidsson, on se ihminen, jota minun eniten tulee taidostani kiittää. Hän lähti pienenä tyttönä isänsä kanssa Kanadaan. Isä, joka oli leskimies, rikastui ahkeralla työllä ja rehellisellä elämällä, joten tytär saattoi isän kuoleman jälkeen perustaa Montrealiin hienon hotellin, jonka hän vieläkin omistaa. Kaksi varakasta ihmistä joutui siten naimisiin. Veljeni Julius Caesar saa vain puolet siitä, mitä vanhan isämme kuoltua tulee hänen omistamistaan suurista metsistä Labradorissa, toinen puoli tulee minulle. Olen pienestä saakka rakastanut tanssia ja laulua; siksi olin Palace-teatterissa Montrealissa ja asuin mrs. Arvidssonin hotellissa. Veljeni vei puoleksi varastamalla minut pois teatterista, jotten luisuisi liian matalalle.

Erääseen toiseen laivaan kuuluva mulattityttö, iältään vähän yli kymmenen, oli seisonut keittiön ovella ja kuullut miss Kingin kertomuksen.

— Kaikki on totta, mitä miss on kertonut. Kyllä me siellä hotellin keittiöpuolella tiedettiin paljon; tiedettiinpä enemmänkin kuin miss Arvidsson itse. Ja kovalle otti, ennen kuin miss Arvidsson kapteeni Kingin miehekseen sai, huusi mulatti kovalla, käheällä äänellä.

— Kuka se tuolta kirkuu ja rääkyy? huusi kapteeni King, joka seisoi rouvansa vieressä. Oltuaan kaiken aikaa ääneti hän tuon äänen kuultuaan uskalsi suuttua.

— Jo nyt kuuluu ja näkyy ihmeitä! Sehän on Hyasint. Mistä ja millä tavalla sinä tänne olet joutunut? Pari vuotta sitten karkasit hotellistani Montrealissa, sanoi rouva King.

Yö on puolessa. Kahdeksan lasia kuuluu laivoista. Peräkannella nojatuolissa istuu rouva Fiddler lämpöisiin vaatteisiin kiedottuna. Häntä ei voi viedä ahtaaseen hyttiin, koska häntä vaivaa kova hengenahdistus. Sydänkin sykkii heikosti. Molemmilla puolilla istuu hoitaja. Toisella Chimb ja toisella Polly King. Pieni Lelu on polvillaan hänen edessään. Vieraat ovat tunti sitten jättäneet Columbian. Rouva Fiddler tuli pahanpäiväisesti nolatuksi ja sai, ehkä ensimmäisen kerran elämässään, katumuskohtauksen. Siinä syy, miksi hänen heikko sydämensä nyt on kahdella päällä, tehdäkö lakko vai ei. Polly lähetti pois veljensä ja kälynsä, jääden itse sairaan luo. Vähän aikaa sitten lähtivät rouva Fiddlerin laivan miehet myös pois. Kukapa häntä laivassaan hoitaisi, jos olisi sinne jaksanut mennäkin? Hän on leski ja kulkee laivallaan, vaikkei varakkaana olekaan siihen pakotettu. Laivassa on täysi miehistö ja päällikkö upseereineen ja Lelu, jonka hän otti kerran Jeddosta seurakseen. Hän pitää molemmilla käsillään kiinni Lelusta, jottei tämä pääsisi karkuun, ja kysyy tytöltä aina kun jaksaa, voiko tämä antaa anteeksi kasvatusäidilleen. Tyttö sanoo koettavansa parastaan ja hieroo kasvatusäidin käsiä ja jalkoja minkä jaksaa.

Maan puolelta alkaa kuulua hiljaista maanjäristystä. Se kasvaa vähitellen ja on parinkymmenen minuutin kuluttua täydessä voimassaan. Tällä kertaa ei ole mitään merenpohjan järistystä. Laivan mastoissa ja tangoissa tuntuu vain hermostunut hiljainen vapiseminen, eikä ankara tärinä, kuten merenpohjan täristyksessä. Maanjäristys mahtaa olla ankara Andien juurella. Kuuluu pasaadituulen tuomaa rutinaa ja huutoa guanonlastauslaitteista. Columbian miehistö on valmiina kannella pistämään ulos kettinkiä siinä tapauksessa, että merenpohja näyttäisi rupeavan kohottamaan rintaansa. Rouva Fiddler on ollut koko järistyksen ajan elämän ja kuoleman välillä. Chimb on tuonut laivan apteekkikaapista ne lääkkeet, joita käytetään sydänpotilaille äärimmäisissä tapauksissa! Kolme lamppua riippuu taklaasissa sairaan ympärillä.

— Valtimo on nyt vahvempi ja säännöllisempi. Ehkä hän rupeaa tointumaan, sanoo Chimb.

Andien sydän on saanut rauhan. Ei kuulu eikä tunnu mitään vuoren juurelta. Maanjäristys on lakannut. Sairas aukaisee silmänsä ja sanoo hiljaa: Minä olin pitkällä matkalla. Kävin Jeddossa, jossa tapasin Lelun äidin ja hänen kaksi pientä veljeänsä. He kysyivät, kuinka Lelu jaksaa. En tietänyt mitä vastata kysymykseen. Mutta miss King ja signorita Chimborazo tulivat avukseni. He taluttivat Leluta molemmista käsistä ja sanoivat: kyllä Lelu tästä puoleen jaksaa hyvin.

Lelu nousi nyt seisoalleen, katseli kasvatusalaansa silmiin ja pyyhki kostealla rievulla hänen kasvojaan.

XI.

Kun päivän koittaessa katselin kiikarilla guanokaupunkia ja sen lastauslaitteita, huomasin elevaattorisillan kaatuneen ja paljon ihmisiä seisovan rannalla. Siis guanonsaanti oli toistaiseksi mahdotonta. Puolenpäivän aikaan rouva Fiddler oli niin pirteä, että hänet siirrettiin omaan laivaansa. Hänet saattoi kotiin neiti Ring ja sanoi jäävänsä sinne, jos häntä siellä tarvittiin. Lähdin sitten "proomukomennuksen" mukana Chimbin ja Teresian seurassa maihin. Lelu, joka oli toistaiseksi jätetty Columbiaan, jäi kapteenin valvottavaksi. Maanjäristys oli ollut kovempi ja aiheuttanut enemmän vahinkoa kuin pitkiin aikoihin. Kiinalaisia oli hautautunut kallionkielekkeiden alle. Heitä oli osaksi ruvettu kaivamaan esille, mutta ei uskallettu tarmokkaammin yrittää, ennen kuin repeämät olivat saaneet pysyväisen muodon.

Guanoa sai väliin kaivaa sylien syvyydestä, sitten kun kalliopaadet oli räjäytetty sen päältä. Syynä siihen oli se, että vuosisatojen tai -tuhansien kuluessa, lintujen lannan muodostuttua guanoksi, maanjäristykset ja vulkaaniset purkaukset olivat särkeneet kallioita ja viskelleet paasia guanokerrostumien päälle.

Muuten ainoastaan tiedemiehet uskovat guanon olevan linnunlantaa. Kansa ja guanon lastaajat samoin kuin muutkin sen kanssa tekemisiin joutuneet ovat toista mieltä, syystä ettei täällä näy eikä miesmuistiin ole näkynyt lintuja. Perun rannikoilla esiintyvä guano on harmaanruskeata, hienoa kuin nuuska. Chinca-saarilla, lähellä rannikkoa, se on harmaata, siis enemmän alkuperäisen väristä.

Koska saippua ei vaahtoa merivedessä valtameren veden suolapitoisuus on 4.3 prosenttia — käytetään guanoa saippuana merivedellä pestäessä. Tosin pyykki ei tule valkoista vaan vaalean keltaista, mutta tämä ei haittaa pestäessä laivojen sivuja, kansia, veneitä, siltoja j.n.e. Saippua-ainesta saa haaskata niin paljon kuin tahtoo.

Palattuamme oli mrs. Fiddlerin laivan vene Columbian sivulla.

— Tässä on kirje teille, signorita, sanoi yksi venemiehistä ja antoi Chimbille kirjeen. Siinä luki: "Tulkaa tänne, signorita. Ei täällä mitään hätää ole, rouva Fiddler vain tahtoisi tavata teitä. Polly King. J. K. Ei teidän tarvitse tuoda Leluta, jos hän vielä saa olla Columbiassa."

Chimb ei lähtenyt rouva Fiddlerin veneellä, vaan meidän omalla veneellämme illallisen jälkeen.

— Emme uskalla jättää teitä ventovieraiden valtaan, viemme ja tuomme teidät omalla veneellämme, sanoimme Chimbille.

Rouva Fiddler itse otti vastaan Chimbin, saavuttuamme hänen laivaansa. Samassa tuotiin vene paraatirapun luo valmiiksi viemään miss Kingiä amerikkalaiseen laivaan Chimbin noustua laivaan ja miss Kingin lähdettyä rouva Fiddlerin veneellä, meillä Columbian miehillä oli tilaisuus tarkata laivaa ja sen miehistöä. Laivan nimi oli Rose Fiddler ja sen kotipaikka S. John, Nova Scotiassa, Kanadassa.

— Luultavasti sen päällysmiehet, kapteenista alkaen, ovat bluenoseja (sinineniä), päättäen laivan kotipaikasta, sanoi Fred.

Istuimme veneessämme, Fred, Mack, Charley, John Stonefield ja minä. Olisimme uteliaisuudesta mielellämme vilkaisseet laivan kannelle ja sen kanssiin nähdäksemme, minkämoisessa kunnossa laiva yleensä oli, minkälaatuista väkeä siinä oli ja mikä nuotti siellä vallitsi. Otaksuttavasti sen miehistö oli, kuten Fred oli arvellut, bluenoselainen.

Sininokiksi sanottiin siihen aikaan merimiespiireissä Nova Scotiasta ja New Foundlandista kotoisin olevien laivojen päällysmiehiä. He olivat raakoja ja häijyjä ja kohtelivat miehistöä kuin pedot. Harvoin he puhuttelivat miehiä nimiltä, sen sijaan "sinä senkin — —". Miehistö, joka tavallisesti oli hämäräperäistä väkeä, kirjavaa kansallisuudeltaan — eihän tavallinen kunnon merimies uskaltanut pestautua bluenosilaivaan — oli yhtä villi kuin upseeritkin. Upseereilla oli aina revolveri takataskussa. Miehiltä otettiin laivaan tultua ase pois. Veitsi, joka täytyi olla jokaisella, katkaistiin keskeltä poikki. Ei ollut harvinaista, että upseeri ampui miestä tämän ollessa ylhäällä taklaasissa jossakin toimessa. Oli hyvin tavallista, että upseeri saadessaan käsiinsä vihaamansa miehen, muiden miesten ollessa toisissa toimissa, hakkasi tämän nyrkeillään, väliin hanspaakillakin niin kehnoksi, että tämä tuskin koskaan enää tointui ennalleen. Kun tämmöinen sinikeltaiseksi hakattu mies sitten makasi kojussaan pääsemättä liikkumaan, tuotiin hänelle lääkkeeksi Englannin suolaa. Laivan apteekissa oli kymmenkunta eri lääkettä käytettävänä, mutta niitä käytettiin miten sattui.

Pari kertaa oli roiston näköinen mies nostanut päänsä reilingin yli ja katsellut meitä, sanomatta mitään. Komennuksesta, joka kuului kannelta, kävi selväksi, että Rose Fiddler oli aito bluenoselaiva. Kapteeni huusi:

— Vahti hoi!

— Kapteeni! vastasi vahti.

— Mene buuvenpramiraakapuulle ja laita nuo jalusnuorat tuolla parempaan kuntoon!

— Kuulitko, senkin koiransikiö!

— En minä saa niitä sen paremmiksi, kapteeni. Pursimieshän ne on sitonut, hän joka semmoisen työn parhaiten ymmärtää ja osaa tehdä, (Buuvenpramipurje on korkein kaikista.)

— Jollet heti mene, lasken lyijyä kalloosi, kuuletko senkin…

— Koetan, kapteeni.

— Oikea roisto, tuo kapteeni. Hän tahtoo näyttää mahtiansa meille, kiusaamalla tuota luultavasti ensi matkan poikaparkaa. Kuulitko, kuinka lapsellisella ja pelonalaisella äänellä hän vastasi kapteenille, sanoi Charley.

— Hyvä, että otin revolverin mukaani. Jos tuo piru pistää päänsä yli reilingin ja alkaa meitä komentaa, niin lasken lyijyä hänen kalloonsa, ennen kuin hän ennättää ruveta meitä pommittamaan, sanoi Mack.

— Älä pelkää, Mack, ei se koira pure, joka haukkuu, sanoin.

— Mitä sinä siinä kehnäät maalia laivan sivusta senkin urkkija, huusi kapteeni minulle. Lähtekää heti tiehenne taikka minä…

— Aiomme nousta laivaan ja ottaa mukaamme signorita Chimborazen, sanoi John Stonefield.

— Vai laivaan, te koiransikiöt, sanoi kapteeni ja asettui seisomaan paraatirapulle, estääkseen meitä tulemasta.

— Tieltä pois, huusi Mack, ryntäsi rappuja ylös ja tyrkkäsi kapteenia, samassa silmänräpäyksessä kun tämän revolveri laukesi. Luoti meni veneenpohjan läpi satuttamatta ketään, ja kapteeni lensi pää edellä veneeseen Charleyn syliin. Vielä kuului laukaus, ja luoti meni veneen sivun läpi, mutta samassa sai Charley revolverin pois kapteenin kädestä. Kahakassa oli vene kaatumaisillaan. Peto saatiin viimein vatsalleen veneen pohjalle ja Charley asettui sen selkään istumaan. Molemmat laivan upseerit, ensimmäinen ja toinen perämies, ilmestyivät näyttämölle, revolveri kädessä, ja laivasta kuului melua, rännyt.

— Laskekaa kapteeni siitä kirotusta veneestänne — muutoin pamahtaa, sanoivat bluenosit.

— Laskemme heti, kun te laskette signorita Chimborazon vapaaksi, huusin.

Roistot vetäytyivät loitommaksi ja rupesivat keskustelemaan. Silloin hyppäsi Mack, käyttäen tilaisuutta hyväkseen, veneeseen.

— Me annamme teille mrs. Fiddlerin, jos annatte meille kapteenimme. Suostutteko tähän vaihtokauppaan?

— Emme suostu, huusimme.

Aika riensi. Laivassa lyötiin kaksi lasia — kello oli yksi. Kannelta ei kuulunut mitään, eikä myöskään laivan sisäpuolelta. Siis roistot nukkuivat viattoman unta. Vahtivuoroa piti vanhanpuoleinen mies ja hän istui torkkuen skantäkillä; sen oli Fred nähnyt uskaltaessaan hiipiä rappuja ylös. Me olimme myös ääneti veneessämme. Ainoastaan kapteeni, joka makasi suullaan veneen pohjalla, puhkui ja kiroili väliin hiljaa. Kun sitten kuulimme vahdinpitäjän kuorsaavan, päätimme heittää irti ja antaa veneemme keinua jonkin matkan päässä laivasta.

— Mikähän rapsahti, sanoi Stonefield.

— Se oli vain vihellyspilli — hälytyspilli — joka putosi nukkuvan vahtimiehen kädestä ja vieri laivan toiselle puolelle, sanoi Fred. Päästyämme tarpeeksi etäälle laivasta, sanoi Mack: — Kuulkaahan, mitä minä kerron ja ehdotan. Kerkisin tuolla ollessani köyttää nuoran peräsintankoon ja heittää sen pään laivan ulkopuolelle. Kerkisin myös nähdä, että sen hytin ikkuna alahangan puolella, jossa Chimb on valvonnan alaisena, vain riippuu saranoillaan ja on tarpeeksi suuri täysikasvuiselle.

Muista laivoista kuului neljä lasia, mutta sitä ei kuulunut bluenose-laivasta.

— Nyt pojat! Ei kuulunut lasin lyöntiä täältä, siis kaikki nukkuvat, sanoi Mack. Soudimme hiljaa lähelle laivan perävannasta ja näimme Mackin asettaman köydenpään riippuvan vedessä, ihan ruorin kohdalla. Mack riisui kengät jaloistaan ja kiipesi kuin kissa köyttä myöten laivaan.

— Antakaa minun kääntyä selälleni, en jaksa enää olla tässä asennossa, sanoi kapteeni.

— Olkaa hiljaa, kuiskasimme kapteenille.

— Jollette suostu pyyntööni, niin rupean huutamaan ja herätän koko laivan, sanoi kapteeni hiljaa kuiskaten.

— Kun selviydymme tästä, niin saatte paremmat olot.

Oli kulunut jo parikymmentä minuuttia, mutta Mackin toimenpiteistä ei kuulunut eikä näkynyt mitään. Arvelimme roistojen kuristaneen hänet ja pistäneen kiinalaisten tavoin puukon kaikessa hiljaisuudessa hänen sydämeensä.

— Luultavasti he ovat murhanneet Chimbinkin. Signorita on pelastanut minun henkeni; nyt on siis minun vuoroni koettaa pelastaa hänen henkensä, jos se enää on pelastettavissa.

— Jos minä pääsisin tuota köyttä myöten ylös, niin menisin ottamaan selkoa asiasta, sanoi Charley.

— Charley ja mr. Stonefield eivät pääse köyttä myöten ylös, ja Fred on liian siivo, siis minä nousen laivaan, sanoin.

— Pysykää ihan lähellä vannasta, että pääsemme köyttä myöten takaisin veneeseen, jos hengissä palaamme. Jos alkavat pommittaa teitä, niin vetäytykää ensi hädässä vannaksen alle.

Otin veneen perätuhdon alla olevasta lokerosta kapteenin revolverin, jossa oli neljä panosta, ja pistin sen poveeni. Puoli minuuttia sen jälkeen seisoin Mackin mainitseman hytin raollaan olevan ikkunan luona. Sieltä kuului hiljaista puhetta. Tunsin selvästi Chimbin ja Mackin äänet. Ihmeellistä, ajattelin — mutta ei tässä ollut ajattelemisen aikaa.

— Minä olen West, mitä tietä pääsen sinne?

— Odota vähän, sanoi Mack ja tuli samassa ulos kajuutan etupuoleisen oven kautta.

— Kuinkas sinä?

— Ole huoleti! Ei täällä ainakaan suurta hätää tule. Koko laiva on sikahumalassa, paitsi tuo nuori ensikertalainen, jonka kapteeni illalla komensi buuvenpramiraakapuulle. Hän istuu hytissä rouva Fiddlerin ja Signoritan luona.

Minä pujahdin ilmoittamaan heille, että kaikki on lähtövalmista. Rouva Fiddler itkee signoritan lähtöä, ja signorita ei tahtoisi jättää häntä yksin petojen raadeltavaksi. Herrat upseerit, ensimmäinen ja toinen perämies, makaavat viinakuolluksissa salongin lattialla. Toisella on revolveri kädessä ja toisen takataskussa on revolverinpää näkyvissä. Aioin koettaa ottaa pois revolverit, mutta jätin sen vielä sikseen. Nyt ei enää ole mitään vaaraa; pirut ovat jo siksi kuolleita. Menimme salonkiin. Täällä oli kauhea pisconhaju. Pedoilla ei ollut parempaa juoma-ainetta, siksi olivat täyttäneet itsensä tuolla halvalla, haisevalla Perun köyhän kansan viinalla. Etelä-Amerikan länsirannikolla on tämän väkijuoman nimi pisco ja itä-rannalla casache.

— Ota sinä, West, nyt toimeksi noiden ampuma-aseiden kaappaaminen.

— Kyllä.

Ennen kuin Mack ennätti ehdottaa, miten tämä kaappaus tapahtuisi, oli se jo tehty. Se roisto, joka piti asetta kädessään, puristi kättään kovempaan kiinni ja murisi koskettaessani asetta, mutta lähtihän se silti irti.

— Nyt olemme herroja tässä laivassa; meillä on neljä revolveria ja laivassa tuskin ainoatakaan.

Kun tulimme hyttiin, oli rouva Fiddler polvillaan Chimbin edessä.

— Jos lähdette pois, tappavat roistot minut.

— Ja myöskin minut, sanoi Chimb.

— Minut ne luonnollisesti ripustavat raakapuunpäähän, sanoi ensikertalainen.

— Kuulkaa, mitä sanon teille, rouva Fiddler, ja sinä ensikertalainen. Te, rouva, kokootte heti korvakoristeenne, rintasolkenne, jalokivenne, sormuksenne, kultaketjunne, rahanne ja arvopaperinne sekä laivan vakuutuskirjan, jos sellaista on. Sinä ensikertalainen et kokoo mitään, sillä sinulla ei luullakseni ole mitään koottavaa. Etkä sinä saa pistää nokkaasi kanssiin, missä juopuneet roistot nukkuvat. He voisivat herätä, sinä et osaa pitää suutasi kiinni.

— Mainitsemanne kalleudet ovat tuossa pienessä raudoitetussa kirstussa. Viekää se, jos tahdotte. Jos kuolen, on Lelu perijäni. Muistakaa, mitä olen sanonut, että uskallatte pelotta vannoa, mitä olette kuulleet. Minä en aio lähteä laivastani ja toivon, että signorita lupauksensa mukaan ei jätä minua yksin tänne. Onhan toivoa, että jään henkiin.

— Ensikertalainen! kanna kirstua minun kanssani.

— Columbian vene hoi!

— Täällä! kuului vastaus.

— Ottakaa vastaan kirstu!

Köytin köyden kirstun ympärille, niin kuin sen vain merimies osaa köyttää ja riiputin sen veneeseen.

— Olkaa varovaisia, ettei tuo kirstu joudu mereen. Sen sisältö on arvokas.

Nähtyäni, että kirstu asetettiin varmaan paikkaan, sanoin: — Tehkää tilaa, täältä tulee paljon lisää, pitäkää vain vene vannaksen kohdalla.

— All right! kuului veneestä.

Laitoin sitten kahden nuoran päähän polsteekin — silmukan, joka ei suurene eikä pienene, veti sitä mihin päin hyvänsä — niin suuren, että sen voi vetää pään yli kainaloiden alle. Sitten veimme Mack ja minä puoliväkisten Chimbin samaan paikkaan, mistä kirstu oli laskettu alas, panimme polsteekin hänenkin ympärillensä ja laskimme hänet veneeseen. Viimeinen temppu oli vielä tekemättä — Rouva Fiddler. Kaikeksi onneksi hän ei laisinkaan vastustellut, kun oli nähnyt Chimbin menevän laidan yli.

— Minä olen niin hauras ja pehmoinen, että tuo nuoransilmukka syöpyy hentoihin ronkkaluihini asti; samaten syöpyy se käsivarsiluihini.

Panimme parhaan pakkaus- ja köyttämistaitomme näytteille, ja sitten rasvakimpale yli reilingin.

— Älkää säikähtäkö, mrs. Fiddler, jos vähän kastutte, me laskemme teidät veneen viereen veteen. Emme uskalla laskea teitä veneeseen, ehkä loukkaantuisitte.

Laskimme hänet sitten niin nopeasti kuin mahdollista — ehkä vähän liiankin nopeasti. Hän ennätti vain huutaa ai!, mutta oli ihan vaiti, kun pehmoinen tuli pehmoista vastaan — vesihän on pehmoista. Meidän täytyi sitten vetää vene perävannaksen alle ja tukea sitä pitämällä kiinni ruoripultista; muuten emme olisi saaneet rouvaa veneeseen.

— Mitä nyt aiotte tehdä minulle? kysyi kapteeni.

— Laskemme teidät laivaanne niin pian kuin olemme ottaneet tuon ensikertalaisen veneeseen. Samassa näkyikin nuorukainen laskeutuvan köyttä pitkin veneeseen.

— Saanko revolverini? kysyi kapteeni.

Ette voi saada sitä nyt, mutta myöhemmin mahdollisesti. Meillä on teidän upseerienne revolverit myös.

— Vai niin, ja sitä paitsi olette ryövänneet ja viekoitelleet emäntämme rouva Fiddlerin ja nuorimman jungmannin pois laivastani. Te olette runnelleet ja kiusanneet minua kuin villit. Jäseneni tuskin enää paranevat. Mutta kosto tulee!

Kapteeni piteli kiinni siitä köydestä, joka oli ollut meidän kulkuneuvomme laivan ja veneen välillä, ja alkoi kiivetä sitä myöten ylös.

— Ette te sitä tietä pääse laivaan, me viemme teidät paraatirapulle.

Kun kapteeni sitten vaivalloisesti oli noussut veneestä laivaan, huusi Mack: — Syökää Englannin suolaa!

— Kosto tulee! vastasi kapteeni ja heristi nyrkkiään.

XII.

On kulunut viikko seikkailustamme bluenos-laivalla. Elevaattorisilta saatiin korjatuksi eilen, ja tänään tuotiin jo ensimmäinen proomullinen guanoa laivaan. Särkyneiden lastauslaitteiden korjaus kävi nopeammin kuin uskallettiin toivoa.

Columbian peräkannella istuu tavallista enemmän ihmisiä. Ei täällä tällä kertaa mitään tanssiaisia ole, eikä otaksuttavasti tule olemaankaan enää Huanillasissa oloaikanamme. Meillähän on rouva Fiddler — hän on ollut täällä siitä asti, kun jätti ryövärilaivansa. Sitä paitsi täällä on Polly King, mrs. King ja kapteeni King. Laivamme orkesteri soittaa kajuutan katolla. Naiset ja kapteeni King istuvat ryhmässä ja kuiskailevat — viimeksi mainittu on viime aikoina ruvennut viihtymään erinomaisen hyvästi naisten seurassa.

Ei hän välitä herroista, eivätkä nämä hänestä. Kokkapuolella pyydystetään kaloja illalliseksi — pääasiallisesti lentokaloja. On myös saatu barakutoja, kauniita petokaloja. Mutta niitä pyydystetään aamupäivällä, silloin kun käy tuuli tai ainakin pieni tuulenhenki, ongella, lentokalankappale syöttinä. Lentokaloja otetaan merestä tuulastusraudalla, kuten aikaisemmin olen kertonut.

Ryövärilaivasta pelastamamme nuorukainen, ensimmäisen matkan poika, on erittäin innostunut ja onnistunut kalamies. Pidämme kaikki hänestä. Koska laivassamme on liian vähän miehiä, tulee hän jäämään Columbiaan jungmanniksi.

Ryövärilaivassa oli tapahtunut suuri muutos. Sen lippukippari istui Huanillasin "calabussissa", poliisiputkassa. Guanokaupungissa oli tällainenkin vahvoista laudoista rakennettu laitos, jota vartioivat tarpeen vaatiessa tasavallan sotamiehet. Virkaatekevänä päällikkönä ryövärilaivassa oli Columbian ensimmäinen perämies Thomas Scott, joka rautakourin piti ohjaksia käsissään. Sudet — ensimmäinen ja toinen perämies — olivat muuttuneet lampaiksi ja miehistö tottelevaiseksi ja ahkeraksi. Piru, joka asui bluenosien ja villien miesparkojen sisässä, oli pantu nahkakukkaroon, jonka suun Thomas Scottin rautakourat olivat vetäneet kiinni. Mainitut asiat oli matkaan saanut neuvosto, johon olivat kuuluneet laivojen päälliköt ja Perun tasavallan edustaja Huanillasissa.

Laiva lastasi paraillaan guanoa. Emme tienneet, eikä tietänyt mrs. Fiddler itsekään, tulisiko hän jäämään Columbiaan ja lähtemään siinä pois tältä oudolta ja autiolta rannikolta. Ahtaus Columbian peräpuolella oli tuntuva. Mutta saksalaissyntyinen kunnon kapteeni Franck tapasi vain sanoa, että "kyllä sopu sijaa antaa". Hauska, hyväsydäminen perulainen upseeri Americo Pedro — lukija muistanee hänet ampumapaikalta, jossa hän oli näyttänyt, mitä ainetta sydämensä oli — aikoo koettaa jatkaa matkaansa jollakin laivalla, joka tulee lähtövalmiiksi ennen Columbiaa. Mrs. Fiddleristä on tullut toinen ihminen. Chimb, tuo ihmeellinen ja suloinen nainen, jota koko veden päällä kelluva Huanillas jumaloi, ja jonka edestä moni olisi valmis astumaan elämän rajan toiselle puolelle, on parantanut hänet. Tämä rouva ei ole ilkeä eikä tuhmakaan ihminen, niin kuin olisi voinut luulla hänen ensi esiintymisensä perusteella Columbiassa; päinvastoin. Jouduttuaan kunnon ihmisten pariin oli hänestä tullut toinen ihminen. Chimb ja Polly King kielsivät häntä enää astumasta jalkaansa ryövärilaivansa kannelle.

— Älkää astuko siihen laivaan enää, vaikka saisitte uuden päällystön ja miehistön. Muisto siitä elää aina mielessänne. Pieni Lelu sanoi, ettei hän koskaan mene siihen: ennen hyppää mereen.

Kapteeni Franck lupasi järjestää laivalle hyvän päällikön ja miehistön.

Rose Fiddler oli tehnyt monta matkaa samannimisellä laivallaan miesvainajansa kanssa, ja hänen kuoltuaan asettunut asumaan siihen, sen kulkiessa meren yli. Hän tahtoi saada viimeisen leponsa rakkaansa luona, jonka meri oli häneltä ryöstänyt. Kun meri pauhasi ja viimeinen hetki näytti olevan lähellä, hän aina puki yllensä parhaat vaatteensa, kalleutensa ja loistoesineensä. Hän tahtoi morsiamena tulla miehensä, kapteeni Fiddlerin luo ja uudestaan viettää häitä hänen kanssaan.

— Olisin tahtonut ottaa signorita Chimborazon mukaani morsiusneidoksi, koska hän on viattomin ja puhtain nainen, mitä voin ajatella. Mutta toisaalta rupesin pelkäämään, että rakkaani, joka nyt asuu meressä ja odottaa minua, voisi ihastua morsiusneitooni. Eihän miehiin ole luottamista, sanoi rouva Fiddler ja veti suunsa pieneen hymyyn.

Rouva kertoi vielä, ja sen tiesi ensikertalainenkin, että Rose Fiddlerin kapteenilla oli aikomus heittää rouva mereen ja anastaa hänen kalleutensa ja rahansa jonakin pimeänä myrsky-yönä. Asiahan olisi helppo ja selitettävä: rouvan näyttäytyessä morsiuspuvussaan riisuttaisiin ja revittäisiin hänet puhtaaksi ja sitten — yli laidan. Tätä ei kukaan näkisi myrskyssä, sillä jokaisella on silloin täysi työ taistellessaan henkensä edestä.

— Missä ja miten kapteeni Fiddler hukkui? kysyin.

— Se tapahtui Kap Hornin edustalla päiväiseen aikaan. Mieheni näki minun koettavan päästä keskikannen yli kokkapuolelle, samassa kun meri ylähangan puolelta hyökkäsi sisään. Hän juoksi pelastamaan minua. Kun meri oli tehnyt puhdistustyönsä, riipuin minä käsilläni kiinni tuulen alapuolen vanteissa.

— Älkää jatkako, rouva, puhutaan muista asioista, sanoin.

— Luulen, että tuolla kapteenilla oli tarkoitus Kap Hornin kohdalla paiskata minut yli laidan. Näyttäisihän luonnollisimmalta, että minä juuri tältä kohdalta olisin lähtenyt miestäni etsimään.

Kun laivan asukkaat olivat koolla — sehän tapahtui melkein joka ilta työn päätyttyä ja sunnuntaisin — keskusteltiin vilkkaasti. Puhuttiin päivän tapahtumista, joista saatiin tietoja guanomiesten palattua lasteineen laivoihinsa. Arvosteltiin naapureita selän takana. Vihamiehistä puhuttiin hyvää ja ystävistä pahaa. Puhuttiin asioista, jotka koskivat äsken tutuksi tulleita ja pian uudelleen näköpiiristä katoavia ihmisiä. Ulkomaailma oli meiltä tykkänään suljettu. Kerrottiin kummitusjuttuja; näitä kuuntelivat mielellään niin naiset kuin miehetkin, etenkin jos eivät etelän kirkkaat tähdet palaneet täydessä loistossaan. Jokaisella oli jotakin kerrottavaa maitten ja merten takaa. Ensikertalainen, nimeltään Jim Peg, joka oli päässyt "seurapiiriin", kertoi jutun, kerrassaan ryövärijutun; mutta se oli tosi. Kun Rose Fiddler oli matkalla yli Ison valtameren Aasiasta Peruun, sivuutti se laivan, josta purettiin lastia mereen. Lasti oli kappalelastia ja kaikki kappaleet olivat samaa laatua ja kokoa. Ne olivat pitkiä ja kapeita, ruumisarkun näköisiä.

— Vai niin! sanoi Chimb ja katseli kysyvästi meihin neljään, jotka myös istuimme juorupiirissä. — Ymmärrättekö asian, pojat?

— Ymmärrämme, sanoimme.

— Nuo kuivettuneet raukat eivät siis päässeetkään taivaalliseen Kiinaan vetämään iankaikkista untaan, sanoi Chimb.

Asia oli hyvin ymmärrettävä: ruumiinkuljetuslaiva oli etukäteen saanut tavattoman suuren rahtimaksun. Kippari-roisto oli sitä mieltä, että kiinalaiset vainajat valtameren syvimmässä paikassa ovat lähempänä helvettiä kuin Kiinan mullassa. Kukapa kipparin vastuuseen saattaisi! Maailmahan on suuri.

— Tietenkin se kiinalainen, joka oli laivassa huolehtimassa vainajien kotiinpaluumatkasta, ensin sai katsella, kuinka lasti purettiin mereen, ja sitten seurata itse perästä, sanoi Chimb.

— Tämä on kauheata. Voi miesparkaani! sanoi mrs. Fiddler ja sai lievän kohtauksen.

— Rauhoittukaa, rouva! Ei miehenne tule kosketuksiin noiden kanssa. Maapallolla on enemmän merta kuin maata, Chimb sanoi.

Aika rientää. Emme ole kauan enää tällä kolkolla rannikolla. Ei meillä täällä tosin ole ollut mitään hätää — päinvastoin. Mutta toista on sentään olla Etelä-Amerikan itärannikolla, johon pasaadi Atlantilta tuo raikkaan ihanan merituulen, ja missä kultainen kuningatar aurinko noustuaan merikylvystään sanoo hyvää huomenta. Tätä näkyä ei ole suotu niille, jotka oleskelevat täällä. Perun kansaa en moiti enkä Perun hallitusmiehiäkään, päinvastoin kiitän.

Rose Fiddler on lähtövalmis. Sen päällikkö on Thomas Scott. Ensimmäiseksi upseeriksi Columbiassa on koroitettu sen entinen toinen upseeri, australialainen Robert Rogers, ja toisen upseerin toimi on uskottu minulle. Chimb on lunastanut ryövärilaivan päällikön "calabussista" ja tämä on saanut takaisin revolverinsa. Rose Fiddler saapuu Eurooppaan luultavasti ennemmin kuin Columbia, jossa sitä paitsi rupeaa olemaan ahdasta, mrs. Fiddlerin ja Lelun jäädessä siihen. Sen vuoksi signor Americo Pedro jatkaa matkaansa Rose Fiddlerillä.

Saatoimme joukolla Americo Pedron Rose Fiddleriin sen lähtöpäivän aamuna. Sinne oli saapunut ystävällisiä saattajia ja auttajia Huanillasin laivastosta, ja toisia tuli, kun laskimme paraatirapun luo. Ei kuulunut kirouksia eikä huutoa kuten ennen, Rose Fiddlerin ollessa ryövärilaivana. Entiset ryöväriupseerit, puettuina maihinmenovaatteisiinsa, liikkuivat melkein ääneti ja puhuivat hiljaisesti vähät puhuttavansa. Mrs. Fiddler oli luonnollisesti jäänyt Columbiaan. Kajuutan etupuolelle ovat kokoontuneet Americo Pedron ympärille Chimb, John Stonefied ja Andrew Kelly.

— Te kiititte, signor Pedro, minua siitä, että tulin ampumapaikalle vapauttamaan teidät tuosta hirveästä… Mutta minä kiitän teitä siitä, että odotitte. Ja meidän tulee kaikkien kiittää kultaista aurinkoa, joka hetkeksi seisahdutti kulkunsa ja jo metsän taa vaivuttuaan loi heijastuksensa minun hattuuni, sanoi Chimb.

John Stonefield otti Signor Pedron käden ja puristi sitä niin kovaa, että tämä huudahti.

— Toivon, että aina muistatte tämän kädenpuristuksen.

Andrew Kelly, köyhä irlantilainen, laskeutui polvilleen Americo Pedron eteen.

— Jumala teitä seuratkoon! Kun tulette Queenstowniin, niin sanokaa ystävilleni siellä, että Andrew ei ole enää koira.

Signor Pedron saattaessa Chimbiä veneeseen antoi Chimb hänelle paketin, joka sisälsi upseerien revolverit: — Antakaa nämä asianomaisille.

XIII.

Meillä on lähtöpäivä. Kello on jo kaksitoista, mutta molemmat ankkurit ovat vielä pohjassa. Ystävät olivat tulleet kahdeksan aikana Columbiaan auttamaan sitä matkaan, mutta maanjäristyksen vuoksi heidän oli pakko mennä takaisin laivoihinsa. Tämä oli kolmas kovempi järistys Huanillasissa oloaikanamme. Se olisi voinut olla meille vaarallinen, jos hyökyaalto olisi tullut ankkurien ollessa irti pohjasta. Kahdentoista jälkeen palasivat naapurit, ja kello neljä jätimme Huanillasin. Andit ja merenpohja olivat antaneet meille jäähyväistärähdyksen. Tämä oli ainoa maanjäristys päiväiseen aikaan Huanillasissa ollessamme.

Columbia kyntää syvään lastattuna etelää kohti.

Guano on raskasta ainetta. Sitä voi lastata laivan ruumaan vain puolet tai korkeintaan kaksi kolmatta osaa siitä, mitä ruumaan mahtuisi. Jottei laiva tulisi kiipperäksi luodaan guano laivan ruumaan siten, että se muodostaa selänteen eli harjun. Guano ei siis saa maata vaakasuorassa tasossa seinästä seinään.

Kun sekä perä- että kokkapuolella oli syöty viimeinen yhteinen ateria, asetettiin merivahti. Tämä tapahtuu siten, että kaikkien miesten seisoessa rivissä kapteeni ja ensimmäinen upseeri vuoron perään valitsevat yhden miehen kerrassaan vahtiinsa, niin kauan kuin miehiä riittää. Kapteenilla on etuoikeus valita ensimmäiseksi. Täten tulee miehistö jaetuksi kahteen yhtä suureen osaan, ylä- ja alahangan vahtiin. Ylähanganvahdin päällikkö on kapteeni, ja alahangan vahdin ensimmäinen upseeri.

Kello kahdeksan lyötiin kahdeksan lasia, jolloin ylähangan vahti otti laivan huostaansa ja alahangan vahti sai mennä nukkumaan. Kun kello on kaksitoista — kahdeksan lasia — nousee alahangan vahti kannelle ja ottaa vahdinpidon, jolloin toinen vahti menee alas. Tätä peliä — neljä tuntia kannella, neljä tuntia vapaana, niin yöllä kuin päivällä jatkuu sitten niin kauan kuin laiva on purjeiden alla. Seuraavana päivänä kello puoli kaksitoista seisoimme me kolme koulittua purjehtijaa kajuutan katolla sekstantit kädessä ja kiikaroimme tuon tuostakin aurinkoa. Keskipäivällä sai ruorimies määräyksen lyödä kahdeksan lasia, jolloin kello pantiin kahdelletoista. Vanha vuorokausi — 24 tuntia — oli päättynyt ja uusi alkoi (kello 12 päivällä).

Pian oli leveysaste laskettu. Kun annoin peräsimessä seisovalle Fredille uuden kurssin, sanoi hän, toistettuansa saamansa kurssin, vilkaistuaan kompassia ja pyöräytettyään pari kierrosta peräsinpyörää:

— Jumalan kiitos, että ollaan taas vetten päällä! Onpa siitä aikoja kun kynnin valtameren selkää. Kauankohan tätä lystiä kestää!?

Chimb ja Teresia olivat tulleet kompassihuoneen luo ja rouva Fiddler istui telttatuolilla kapeassa käytävässä reilingin ja kajuutan seinän välissä. Olimme tekemisissä kaakkoispasaadin kanssa ja matkalla etelään päin. Laiva kulki hiukan kallellaan. Siinä syy, miksi rouva ei istunut suojapuolen reilingin luona: hän pelkäsi laivan kaatuvan.

— Tule tänne sinäkin, Lelu, ettet suotta kallista laivaa, hän sanoi tytölle, joka noustuaan ylös kajuutasta aikoi mennä suojan puolelle.

— Fred kysyi taannoin, kuinka kauan tätä lystiä mahtaa kestää? Voitteko arvata, mr. West, kuinka pian voimme saapua Britanniaan, ja sanoa, kuinka pitkä matka sinne on? kysyi Chimb.

Tähän vastasin:

— Mahdotonta tietää, kuinka kauan matka kestää, se riippuu tuulista ja ilmoista. Matkan pituus on parinkymmenen tuhannen virstan paikoilla. Sen tien pituutta, jota kuljemme, on mahdoton arvata edeltäpäin, sillä laivamme saa niin kuin muutkin joka päivä pituus- ja leveysasteen laskun mukaan oikaista suuntaansa.

Ei merenkävijä pysy kurssissaan niin kuin maalla kulkija. Laivaa vievät tuuli, aallot ja merivirrat pois siitä kurssista, jota se kompassin mukaan on pitävinään. Mitä myötäisempi tuuli, sen enemmän purjehdittu kurssi pitää yhtä ohjatun kanssa. Jos taas tuuli on vastainen, ja on luovittava, voi käydä niin, että matkaa tehdään paljonkin, mutta määräpaikka lähenee hitaasti — ehkä ei laisinkaan. Voi käydä niinkin, että kuljetaan takaperin.

— Kuinkahan pitkä matka on tästä Kap Horniin? kysyi rouva.

— Noin viisituhatta virstaa, vastasin.

— Tuuli tuntuu kiihtyvän. Ei ole skantäkin lista kaukana vedenrajasta. Eiköhän olisi aika vähentää purjeita? Buuvenpramitkin ovat vielä päällä, sanoi rouva.

— Kyllä kapteeni siitä huolen pitää, hän on itse kannella, sanoin.

— Niinhän tuo on. Eihän tämä laiva tosiaan olekaan minun.

Pasaadissa ei ole koskaan myrskyä, mutta voi sentään tuulia niinkin navakasti, että buuvenpramit on otettava alas, vieläpä pramitkin. Ensin mainitut otettiinkin kohta alas ja moni olisi ottanut viimeksi mainitutkin. Kurssin muututtua vähän itäisemmäksi oli tuuli tullut täpärämmäksi ja raakapuut ja skuutit vedetyksi niin kiinteälle kuin mahdollista. Tämän johdosta Columbia vuoroin kohotti kokkaansa, vuoroin kallisti sitä mereen, jolloin meri roiskautti yli laivan. Tämä ei vanhalle merimiehelle merkitse mitään, etenkin kun pasaadivesi on lämmintä. Hän vain sanoo leikillisesti:

— Häpeä vähän, ettäs syljet silmilleni!

Eivät matkustajat eivätkä ensikertalaiset meripojatkaan juuri ota pahakseen, että meri sylkee heitä vasten kasvoja. Mutta sitä, että laiva tämän laatuisissa liikkeissään viskelee edestakaisin heidän vatsassaan olevaa lastia, he eivät siedä.

Tämähän oli monen kuukauden perästä ensimmäinen vatsalastin viskeleminen. Huomasin, että naisten kasvot vaalenivat.

— Eiköhän olisi parasta, että naiset menisivät pois kannelta kastumasta, sanoin.

— Suotta se kapteeni noin paljon pitää purjeita päällä; jos niitä vähennettäisiin, niin ei tuo lyijykimpale niin vaivaisi sydänalaa. Mutta toisaalta: pikemminhän päästään Kap Horniin. Siellä tapaan hänet…

Rouva Fiddler ja neiti Teresia tottuneina merellä oloon menivät hytteihinsä.

— Entä te, signorita?

— En tiedä, mikä olisi parempi, mennäkö alas vai jäädäkö tänne. Olisin ennemmin täällä, mutta pelkään häpäiseväni itseni.

— Häpeästä viisi! Kohta Fred jättää peräsimensä Andrew Kellylle. Fred löi neljä lasia — kello oli kaksi — ja ruoriin tarttui Andrew (entinen koira)…

— Voi Neitsyt Maana, miten te näytätte huonolta, signorita, sanoi Andrew.

Samassa Chimb-parka rupesi uhraamaan Neptunukselle. Sitten hän kaatui suulleen ja vierähti alahangan skantäkkiä vastaan. Koetin nostaa häntä, mutta hänen jalkansa eivät kannattaneet. Kannettuamme hänet hyttiinsä, huomasimme, että toisiakin naisia, Lelua lukuunottamatta, vaivasi ankara meritauti. Rouva Fiddler oli polvillaan avonaisen kirstunsa edessä ja lattialla viruivat hänen kalleutensa. Lelu hautoi kasvatusäitinsä päätä märällä rievulla ja kirstuun valui vettä "ynnä muuta". Voi kurjuutta! Rupesin pelkäämään, että rouva merikipuhulluudessaan kuvittelee olevansa Kap Hornin kohdalla ja raahaa avuttoman Chimbinkin yli reilingin.

Keskusteltuamme kapteeni Franckin kanssa asiasta päätimme, että joku miehistä aina olisi merisairaiden luona. Rouvan ja Teresian merikipu meni parin päivän kuluttua ohi, mutta toista oli Chimbin. Viikko oli jo kulunut ilman mitään paranemisen merkkiä. Sairas ei syönyt eikä nukkunut. Hän vain makasi selällään silmät auki ja huononi päivä päivältä. Jonkin kerran hän puoleksi tunniksi ummisti silmänsä ja näytti silloin olevan horrostilassa. Kaikki luulivat hänen loppunsa lähestyvän. Andrew Kelly seisoi peräsimessä purjeiden yht'äkkiä ruvetessa elämään. Juoksin kompassihuoneen luo katsomaan, mikä oli syy tähän — olikohan tuuli yht'äkkiä kääntynyt? Laiva oli tykkänään pois kurssistaan ja Andrew seisoi kädet ristissä, katse taivasta kohti, rukoillen. Tyrkkäsin hänet syrjään ja väänsin äkkiä peräsinpyörän ympäri, joten laiva vähitellen palasi oikeaan suuntaansa. Huusin sitten Mackin peränpitoon.

Menin sairaita katsomaan. Heidän hyttinsä oli pakaten täynnä. Odotettiin Chimbin poislähtöä. Kaikilla oli vedet silmissä, ja aitoenglantilainen gentlemanni Stonefield, jonka tuskin kuvitteli osaavan vuodattaa kyyneleitä, itki kuin lapsi. Ainoastaan rouva istui kuivin silmin ja näytti totiselta. Työnsin kaikki tieltä pois ja koetin sairaan valtimoa. Sydän sykki heikosti, mutta sykki kuitenkin.

— Poistukaa täältä, sanoin.

Rouva vain ei liikahtanut. Otin kiinni hänen molemmista paksuista ranteistaan ja vedin hänet pois sairaan vierestä.

— Kapteeni on hyvä ja jää tänne, että voin pyörähtää rohtokaapilla, sanoin.

Aioin ensin mennä laivaan lääkekaapille, mutta muistin sitten, että Chimbin matka-arkussa oli mitä tarvitsin, vieläpä tuoretta tavaraa, eikä seisonutta kuten laiva-apteekeissa tavallisesti on. Arkku oli lukossa, eikä ollut aikaa etsiä avainta. Varastohytissä ei näkynyt mitään, millä olisi voinut murtaa auki kirstun kannen.

— Potkaise auki kansi! sanoin Charleylle, joka minua avusti. Sitten annoin kapteenin ja Charleyn läsnäollessa sairaalle ruiskeen.

— Kuulkaa, kapteeni Franck! Prässätkää purjeet myötätuuleen ja kääntäkää laiva tuulen mukaan. Sitten vähennätte purjeita, ettei matka, jonka kuljemme suunnastamme, tule suotta liian pitkäksi. Koetetaan tätä keinoa. Myötätuulessahan ei meritauti vaivaa sanottavasti.

— Mahtaisiko enää vaikuttaa? Mutta signorita Chimborazon tähden teen mitä hyvänsä, sanoi kapteeni ja pyyhki kyyneleitään. Charley puristi kapteenin kättä ja sanoi:

— Minä maksan laivan kulungit, jos ette pane pahaksi, kapteeni Franck.

— Niistä puhutaan sitten, sanoi kapteeni.

Jäin yksin Chimbin luo. Hän makasi silmät kiinni ja näytti nukkuvan. Olisikohan tuo viimeisen unen ennettä, ajattelin itsekseni. Valtimo löi hyvin hiljaa, mutta sentään säännöllisesti. Laivan liikkeet olivat tykkänään muuttuneet. Nuo ilkeät, sydänalaa kaivavat töyssytykset olivat poissa. Laiva vain kallisteli hiljaa ja tasaisesti edestakaisin.

Voi sentään, etten ennemmin ehdottanut kapteenille tätä keinoa! Kapteeni ja minä istuimme vuorotellen Chimbin luona. Oli kielletty lyömästä lasia, ja rouva Fiddleriä oli kielletty poistumasta hytistään. Häntä vartioitiin koko ajan. Kahdeksan aikaan seuraavana aamuna sairaan valtimo rupesi lyömään voimakkaammin. Oli siis toivoa paranemisesta. Nyt sai Teresia ruveta istumaan hänen luonaan. Pasaadi oli jälleen ottanut tavallisen tahtinsa ja puhalsi hiljaa. Vähitellen merikin rauhoittui.

— Eiköhän kohta saada kääntää kurssiamme oikeaan suuntaan, sanoi ensimmäinen upseeri mr. Rogers, jolla oli morsian Queenstownissa.

— Ei, mr. Rogers; kyllä minä sanon, milloin käännytään, vastasi kapteeni.

Pitäessäni illalla miesten kanssissa rukousta, vallitsi täällä synkkä mieliala. Oli perjantai-ilta. Luettuani merilaissa säädetyn perjantai-illan tekstin, sanoin miehille:

— Signorita Chimborazo paranee.

— Jumalan kiitos! sanoivat miehet hiljaisella äänellä itsekseen, ja moni heistä pyyhki silmiään.

Andrew Kellyn, köyhän irlantilaisen, kojun seinällä riippui ristiinnaulitun äidin kuva. Hän otti sen käteensä ja suuteli sitä.

XIV.

Olemme jo viikon verran kulkeneet oikeata suuntaa. Chimb on kuta kuinkin toipunut. Kyllä kai hän vielä saa potea, jollei ennen, niin myrskyisen Kap Hornin seuduilla. Hyväsydäminen, mutta hassu rouva Fiddler oli saanut päähänsä, että jos Chimb olisi kuollut, olisi hän mereen haudattuna viekoitellut herra Fiddlerin naimisiin kanssaan. Tai ehkäpä vainaja olisi ryöstänyt Chimbin vastoin tämän tahtoa. Eihän niitä miehiä tiedä…

Olemme sivuuttaneet kauriin kääntöpiirin. Hyvästi kaakkoispasaadi, kiitos kaikesta, mitä olet antanut meille! Olemme saaneet hengittää kuivaa terveellistä ilmaa kahden kuukauden ajan, etkä sinä ole puhaltanut hiuksia irti päästämme. Tapaamme taas, ellei Kap Horn pakota meitä olemaan vieraina Fiddlerin rouvan häissä.

Olemme Etelä-Amerikan länsipuolella, ihanalla Tyynellä valtamerellä. Kauriin kääntöpiiri kulkee länsirannikolla Antofogastan kaupungin ja itärannikolla Rio de Janeiron yli. Tästä puoleen tulemme tekemisiin vaihtelevaisten tuulensuuntien kanssa. Tosin pasaadipiirin eteläpuolella voi vielä puhaltaa maatuuli, mutta se käy vähitellen epävakaiseksi, kunnes loppuu tykkänään. Meillä on jo ollut pieni puuska mutta ei se ole Chimbiä paljon vaivannut. Ehkä hänestä vielä tulee "merikelpoinen".

Kauniilla säällä oleskelevat naiset — heitähän on neljä — peräkannella. Teresia riippuu alati Chimbin käsikoukussa. Mielestäni Chimb väliin näyttää vaivatulta, mutta koettaa salata sitä Teresialta. Kaikki arvaavat, että tyttöä vaivaa tauti. Hän istuu mietteissään Chimbin vieressä, puhumatta mitään. Kun Chimb irroittautuu tytöstä hyväilläkseen Lelua, jota myös vaivaa jokin tauti — sama tauti kuin Teresiaa — painaa Teresia päänsä Chimbin rintaa vasten, ja itku on valmis.

Aluksi merimiehet vetivät suunsa nauruun, mutta huomattuaan, että kapteenin tytärparka on henkisesti sairas, he surkutellen kääntävät pois katseensa, eivätkä ole näkevinään mitään. Lelu tavallisesti pysyttelee rouva Fiddlerin vanavedessä — tai oikeammin tämä aina riippuu kiinni japanittaressa. Lelu on viime aikoina ottanut tavaksensa pyörähtää etukannelle kanssin kokkapuolelle, milloin vain ensikertalainen, Jim Peg (Peg merkitsee nappula) siellä yksinään askaroi.

— Mitä sinä, Lelu, täältä haet? sanoi Jim.

— Tulin vain tänne katsomaan, näkyykö kokasta kaloja.

— Ei siellä mitään kaloja näy, sanoi Jim.

— Vai ei näy. Saanhan sitten katsella sinua, ollaanhan vanhoja tuttavia Rose Fiddlerin ajoilta.

— Ollaan kyllä, pikku geisha. Mutta lennä pois alahangan puolitse; tuolta tulee mrs. Fiddler.

Asiahan oli selvä. "Ensikertalainen", joka ei enää ollutkaan ensikertalainen, koska oli jo toisen laivan jungmannina, oli kaunis, rohkea merimiehen alku, vaikkakin vielä näytti nappulalta katsellessaan sinisillä, rehellisillä ja lapsellisilla silmillään maailmaa. Pikku geisha, joksi häntä joskus sanottiin, ei ollut japanilaisessa merkityksessä mikään geishan alku. Hän oli kaunis, vartaloltaan pienenläntä nuori nainen… Ei hän oikeauskoisen japanilaisen samuraimiehen silmissä ollut kaunotar, koska ei ollut "puhdasverinen". Isä oli englantilainen herra ja äiti japanitar — geisha.

Teresiaa vaivasi liian hyvä muisti. Kapteeni tosin toivoi ja melkeinpä uskoikin tytön vähitellen kadottavan tämän kykynsä, mutta perästä kuuluu. Kapteeni oli pyytänyt Chimbiä käyttämään ihmeellistä valtaansa Teresiaan siihen suuntaan, että tämä unohtaisi tuon paronipojan. Mrs. Fiddler taas oli toivossa saada Kap Hornin kohdalla tavata miehensä. Entä Chimb!? Kuinkahan hänen laitansa oli? Hän, jonka sydän oli niin hellä, että hän lähimmäisensä edestä olisi antanut sielunsa ja ruumiinsa, oli sydämetön. Yksi meistä neljästä oli ollut siinä toivossa, että hän saa Chimbin sydämen: se oli tuo rikas, kunnon mies ja ensiluokan gentlemanni, Charles Clarck. Hän oli kerran, kauan asiaa mietittyään, uskaltanut sanoa Chimbille:

— Saanko kätenne, kun tulemme Englantiin?

— Saatte sen heti puristettavaksenne, mutta ei sen kauemmaksi.

Charles ymmärsi nyt kerta kaikkiaan, ettei teräs pysty timanttiin.

Ilmat ovat pitkät ajat olleet kauniita. Tyytyväisyys loistaa kaikkien silmistä. Naisetkin hengittävät myötätuulta. Chimb on terve sekä sielultaan että ruumiiltaan. Hän loistaa kuin kultamalja kiilloitettujen kuparikasarien keskellä.

Kaloista ei ole puutetta. Lentokaloja emme ole maistaneet sitten Huanillasin. Bonitoja on ruvennut näkymään viime päivinä, ja on niitä joitakuita jo saatukin, mutta vain maistiaisiksi. Maistinpalat on tietysti annettu naisille. Nämä kalat, joita leikillä sanotaan porsaiksi, koska ne ovat pyöreitä ja lihavia, ovat erinomaisen kauniita. Ne ovat jalan, parin pituisia ja hyvin arkoja. Minkäänlaiseen uistimeen ne eivät tartu, vaan niitä ongitaan istuen halkaisijapuomin päässä, valkoinen kangastilkku syöttinä.

Jim Peg istuu usein, kun hänellä on vapaavahti, mainitussa paikassa, säkki sidottuna puomiin, ja koettaa narrata bonitoja onkeensa. Nämä tarttuvatkin helposti, mutta vain toinen puoli joutuu säkkiin, toinen tempoo itsensä irti. Lelu seisoo kokkaäyräällä Pegin onkiessa. Kalat hän vie naisille. Chimb ei pane paljoakaan arvoa kalaruoalle. Eihän Andeilla kaloja pyydystetä eikä syödä! Pyöriäisiä voisimme pyytää minkä verran tahansa, mutta harppuunin käyttäminen on tässä laivassa kielletty.

Olemme sivuuttaneet Juan Fernandez-saaret. Ne jäävät kauaksi väylästä, joka kulkee Chilen rannikon ja mainittujen saanen keskivälitse. On vielä pitkä matka Kap Horniin. Olemme vielä lämpöisessä vyöhykkeessä. Saimme sentään tänään muistutuksen siitä, että Kap Horn lähenee meitä tai oikeastaan me sitä. Ehkäpä se oli Kap Hornista sarvenpäästä — lähetetty tervehdys, joka merkitsi: Pitäkää kiirettä!

— Jo liikkuu valaita. Kuuletko, West! sanoi Fred, kun seisoin vieressä hänen ollessaan peräsimessä vähää ennen kello kahta yöllä.

— En kuule mitään, sanoin. Kului vähän aikaa.

— Kuuletko nyt?

— Kuulen. Kaukaa kuului tuulen tuoma hiljainen puhallus. Sitten kuului samanlaisia puhalluksia joka haaralta, ja viimein ylähangan puolelta laivan takaa kova, pitkä puhallus. Olimme joutuneet valasparveen. Nyt oli kello kaksi.

— Lyö, Fred, neljä lasia, että kuuluu, niin saamme nähdä, onko noilla hyvät korvat. Fred teki työtä käskettyä. Ainakin Chimb kuuli lyönnit ja tuli kannelle. Kokkapuolelta kaikui myöskin tavallista kovemmat vastauslyönnit.

— Ei ole mitään hätää, koetettiin vain säikäyttää noita valaskaloja tieltämme pois, sanoi Fred.

Vähitellen kokoontuivat kaikki kannelle kuulemaan ja katsomaan, mitä oli tekeillä. Tunnin ajan valaskalat pyörivät ympärillämme. Puhalluksia kuului läheltä ja kaukaa. Sitten hävisivät kaikki merijättiläiset yht'aikaa. Kun kello kahdeksan aamulla otin vastaan vahdinpidon, sanoi ensimmäinen upseeri, Bob Rogers:

— Katsokaa, mr. West! ja viittasi kädellään.

Ylähangan puolella puolen virstan matkan päässä valaat näkyivät kulkevan jonossa samaan suuntaan kuin mekin. On lyöty seitsemän lasia; väliin tehdään niin, kun kello on puoli kaksitoista päivällä ja päällystöön kuuluvat henkilöt ovat eri hommissa laivassa, jotta nämä tietävät kokoontua ottamaan auringon kulminaatiota. Kaikki paitsi rouva Fiddler ovat kannella katselemassa valaskalojen leikkiä. Nämä, joita on kuusi tai kahdeksan kappaletta, antavat näytäntöjä, joita harvoin saa nähdä. Ne ajavat takaa toisiaan, pyörien laivan ympäri, väliin hyvin lähellä. Ne sukeltavat syvyyteen, jossa viipyvät kauan. Nostettuaan sitten suuren päänsä veden pinnan yläpuolelle ne puhaltavat vesisuihkun. Joskus ne loikkaavat vedestä niin korkealle, että koko niiden ruho tulee näkyviin. Nämä ovat kaskelotteja, (Phyceter macrocephalus), maailman pisimpiä nisäkkäitä, joita elää kaikissa valtamerissä paitsi Pohjois-Jäämeressä. Eniten niitä kuitenkin tavataan Tyynessä valtameressä ja Etelä-Jäämeressä.

XV.

Olemme tänään leikanneet viidennenkymmenennen leveyspiirin. Lähenemme pelättyä Kap Hornia. Chilen riuttainen rannikko häämöittää idästä. Tämä pitkä rannikko, joka melkein koko matkan on ollut saaretonta ja siis tarjonnut maalta katsojalle eheän merinäköalan, on tästä lähin Kap Horniin saakka täynnä saaria. Ilmakin tuntuu kolealta. Mutta täällähän on talvi. Olemme kesäkuun puolivälissä. Jos kaikki käy kuten pitäisi, olisimme kesäpäivän seisauksen eli kesäkuun 21-22 päivän vaiheilla Kap Hornin kohdalla, viidennelläkymmenelläkuudennella eteläisellä leveyspiirillä. On jo ruvennut näkymään Kap Hornin albatrosseja ja kapkyyhkysiä. Näistä vesilinnuistahan kaikki ovat kuulleet puhuttavan, jos kohta harvat ovat niitä nähneet. Albatrossi, joka kuuluu Pygopodes-lahkoon, seisoo pystyssä kuin ihminen ja ulottuu miestä rintaan asti. Kapkyyhkynen (Cap pigeon) on tavallisen kyyhkysen näköinen ja kokoinen vesilintu.

Tuuli puhaltaa lännestä, ja laiva kallistelee tuntuvasti. On paljonlaisesti purjeita päällä: pramipurjeet, paitsi perimmäinen, ovat vielä ylhäällä. Öinen aika kun on, ottaisin ne pois, jos olisin yksin ylähanganvahdin herra. Mutta kapteeni on itse kannella, joten se on hän, joka määrää. Kävelen ympäri laivan kantta ja katselen, onko kaikki kunnossa. Koettelen, luistavatko pramiraakojen laskuköydet. Asetan miehen jokaisen laskuköyden luo, ja sitä paitsi yhden peräkannen läheisyyteen, olemaan valmiina auttamaan ruorimiestä, jos sattuisi tarvitsemaan. Tarkastaessani merkkilyhtyjä, huomaan toisen niistä palavan huonosti. Laivassa täytyy aina olla myöskin varalyhtyjä.

Kun tulin kompassihuoneen luo, seisoi siellä kapteeni. Hän kuului antavan ruorimiehelle määräyksen pitää vähän ylemmäs tuuleen. Kuului neljä lasia — kello oli kaksi.

— Hyvää yötä, mr. West! Minä menen nukkumaan.

Meillä on hyvänlainen vauhti. On koetettava päästä ympäri Hornin ennen kesäpäivän seisausta. Silloin läntinen puhaltaa kovimmin.

— Älkää olko pelkuri; tarkoitan, älkää ottako pois pramipurjeita, kyllä Columbian runko, taklaasi ja purjeet kestävät.

— Hyvää yötä, kapteeni!

Kapteenin mentyä alas mittasin laivan vauhdin: kymmenen solmuväliä. Tämä vauhti näin kovassa aallokossa runtelee liian paljon syväänlastattua laivaa, sen runkoa ja taklaasia.

Otin pois ensin etupramin ja puoli tuntia sen jälkeen keskipramin. Sitten muutin kurssin ylemmäs tuuleen, niin ylös kuin tuulen suunta, täysi läntinen, salli. Pelkäsin Chilen riuttarannikkoa. Jos tuuli kiihtyy myrskyksi, voimme vähitellen ajautua maalle. Mitähän varten se kapteeni ei ollut laskenut enemmän länttä kohden, ajattelin. Seisoessani ruorimiehen vieressä tunsin, että joku laski kätensä olkapäälleni.

— Minua niin peloittaa! sanoi Chimb ja veti minua alamäkeä kajuutan nurkan taakse.

— Mitä pelkäätte? kysyin.

— Rouva Fiddler istuu hytissään juhlapuvussaan ja lupaa vetää Lelun ja minut laidan luo ja sitten…

En tahtonut puhaltaa pilliin ja säikäyttää nukkujia, vaan menin keskikannelle puhuttelemaan yhtä miehistä. Ruorimiehelle sanoin: — Jos näet rouva Fiddlerin tulevan kannelle, niin hälytä heti kellolla.

Pitäen Chimbiä kädestä menin John Stonefieldin luo.

— Mene rouva Fiddlerin hyttiin ja katso, ettei hän eikä Lelukaan pääse kannelle, sanoin.

Kuuden lasin, kello kolmen, jälkeen hälytin vapaavahdin kannelle ja reivasin märssipurjeet.

— Olkoon menneeksi, mutta kyllä minun mielestäni vielä olisimme voineet kantaa enemmän purjeita, sanoi kapteeni. Ei ollut varaa pitää miestä rouva Fiddlerin vartijana. Kapteenin tytär ja Chimb vartioivat yhdessä hullua raukkaa. Lelusta oli myös apua; hänellä ei ollut halua hypätä mereen. Ei mennyt ylähanganvahti kahdeksan lasin jälkeen nukkumaan. Arvasimme, ettei siitä unesta tulisi pitkällistä. Heti kello neljän jälkeen rupesi mr. Rogers vähentämään purjeita, ja kahdeksaan mennessä oli päällä vain alamärssipurjeet ja pari alimmaista taakipurjetta, nekin reivattuina. Laiva ei nyt enää kulkenut päämäärää kohti, ja vielä vähemmin sitä kohti, mihin sen kokka viittasi. Se kulki alahangan loorinki edellä Chilen rannikkoriuttaa kohti. Ei voinut pitää niin paljon purjeita, että se olisi kulkenut eteenpäin sen verran vain, että se tottelisi peräsintä. Kaksi miestä seisoi peränpidossa, ja heillä oli täysi tosi pitää pyörästä kiinni siten, ettei se päässyt varastamaan. Luulimme voivamme todeta, että guanolasti ruumassa oli siirtynyt vähän alahankaan, koska laiva oli mielestämme liian paljon kallellaan. Päätimme kääntää laivan toiselle keulalaidalle. Se ei ollut helppo tehtävä! Eihän tämä temppu voinut tapahtua, kuten tavallisesti, läpi vastatuulen. Laivan oli käännyttävä kuten lehmän, takapuolitse. Laiva teki siis lehmänkäännöksen ja makasi nyt kallellaan. Kapteeni ja Rogers toivoivat, lapsellista kyllä, että lasti nyt valuisi hän takaisin, joten laiva joutuisi tasapainoon.

— Kääntymisestä keulalaidalle on se etu, että se ehkä vähän estää vauhtia, jolla lähenemme rannikkoa, mutta jos niin on, kuten luulette, että lasti tällä keulalaidalla menee paikoilleen, niin olemme hukassa. Silloinhan emme tiedä, milloin guano näkee hyväksi muuttaa paikkaansa puolelta toiselle, sanoin.

Tämä lehmänkäännös oli toisaalta epäedullinen, sillä siihen meni lähes puoli tuntia, ja sen ajan laiva kulki suoraa päätä rannikkoa kohti.

— Meidän olisi ajoissa pitänyt suunnata enemmän länteen, huomaan sen nyt. Mutta tahdoin kulkea suorinta tietä, sanoi kapteeni.

XVI.

Myrsky on riehunut jo viisi päivää. Olemme syrjinpäin kulkeneet hyvän matkaa etelään, jonne meidän on päästäväkin, mutta olemme peloittavan lähellä riuttarannikkoa. Ainoa pelastuksemme on lisätä purjeita, kävi sitten miten kävi. Ensiksi on vaikeata saada ylös purjeita tämmöisessä ilmassa. Jos vielä köydet ja taklaasikin kestäisivät, on hyvin luultavaa, että myrsky piiskaa purjeet rikki. Yksi ainoa paukahdus, ja purje on kahtena kappaleena! Jos ajaudumme Patagonian epävieraanvaraisille riutoille, niin on varma kuolema edessä. Olisi vielä vähän elämisen toivoa, jos laiva, vaikkapa pirstaleina, riehuvien aaltojen paiskaamana, ajautuisi mannermaan rannalle. Mutta mantere ei voi ottaa meitä vastaan, koska riuttaiset, asumattomat saaret reunustavat sitä. Ne meistä, jotka mahdollisesti pääsisivät tämmöiselle saarelle elävänä, kuolisivat nälkään ja viluun. Kukapa tietää, vaikka näillä saarilla oleskelisi peshereitä, joita pidetään maailman villeimpinä ihmisinä ja ihmissyöjinä. Varjelkoon jumala niistä! Kuinkahan lienee naisten laita? Ei ole aikaa ruveta heitä hoitamaan. Ainoa, mitä voimme tehdä, on katsoa, etteivät pääse pujahtamaan kannelle.

Tukala purjeiden nosto on nyt suoritettu. Columbia kyntää ja tonkii merta kuin vihainen karju. Suojan puolella ovat mastot ja tangot käyristyneet, ja vantit ja partuunit heiluvat löysinä, mutta tuulipuolen vantit ja partuunit ovat jännitetyt kuin viulunkielet. Kannella on melkein mahdotonta olla, sillä meri syöksyy tuulenpuolisen kokkaäyrään yli ja huuhtoo puhtaaksi kaikki, mitä on irtonaista. Tähystäjä istuu etumaston märssyssä kiinni köyttäytyneenä, sillä sinne asti sylkäisee raivostunut meri. Laivan kallistuessa ja siirtyneen guanon vielä lisätessä tätä kallistumista on märssyssä istuva mies joskus lähellä aallonhuippua. On päiväinen aika, joten ei tavallisissa oloissa tarvittaisi tähystäjää. Mutta tällaisissa olosuhteissa tähystäjä on tarpeen, sillä hän näkee märssystä vastaan tulevat laivat, joita kannelta en voi havaita suurten aaltojen vuoksi. Sitä paitsi tähystäjä näkee, mitä omassa laivassa tapahtuu, ja voi viittomalla antaa merkkejä. Ruorissa seisoo kaksi miestä kiinni köytettyinä, sillä meri huuhtoo kaikki paikat puhtaiksi. Olen katsellut röstipultteja, joihin vantit ja partuunit on kiinnitetty. Röstipenkit, joissa mainitut pultit ovat, sijaitsevat laivan sivuilla jonkin matkaa skantäkkilistan alapuolella. Katsellessani mainittuja pultteja, ajattelin itsekseni, että jos nuo pultit pettävät, on koko masto ja siihen kuuluvat laitteet nurin. Puusta rakennetuissa laivoissa niihin kyllä voi luottaa, sillä ne kulkevat paksujen, sisäpuolella olevien pantereiden läpi. Mutta toista on rautalaivoissa, kuten Columbiassa. Jos rautalaivan rostit pettävät, irtaantuu koko levy, ja laivan sivuun tulee ammottava haava, josta laivan kallistellessa meri pääsee sisään.

Tuli ilta. Ei ollut meillä paljon toivoa. Laivamme kyllä kulki eteenpäin, tosin alahangan sivu hieman edellä. Joutuisimmeko jo ensi yönä riuttojen uhriksi, vai tapahtuisiko se vasta huomisaamuna päivänvalossa? Tietysti ei kukaan saanut mennä nukkumaan, eikä siihen kellään ollut haluakaan. Menin alas naisten "kurjuuteen". Muut paitsi Chimb näyttivät kuolleilta. Mutta Chimb oli ihan terve, ainakin meri taudista.

— Onko noissa henkeä? kysyin.

— Kyllä niissä on henki vielä, mutta ehkä ennättävät kuolla, ennen kuin perikato tulee; onnelliset ihmiset! Nousen nyt kannelle. Tahdon katsoa kuolemaa silmästä silmään. Ei minua laisinkaan peloita, päinvastoin. Ensin olin vähän kiukkuisella tuulella. Luulin, että Suuri Henki kostaa; luulin myös että minä olen Joonas, jonka tähden te kaikki saatte kärsiä. Mutta nyt olen muuttanut mieleni tykkänään. Ainoa, mitä minulla on sanottava, on, ettei kukaan saa koettaa auttaa minua, sanoi Chimb.

Minulla ei ollut lohdutuksen sanaa Chimbille lähtiessäni surkeudesta.

Kello on kymmenen; lasia ei ole lyöty pariin vuorokauteen. Merkkilyhdyt eivät ole valaisseet, koska niitä ei pääse panemaan paikoilleen, eivätkä ne palaisikaan, vaikka ne paikoilleen saisikin. Mack Henderson on ruorissa ja hänellä on apumiehenä Jim Peg. Chimb ja minä, molemmat kiinni köytettyinä, seisomme kompassihuoneen luona.

— Pidä, Mack, niin ylös tuuleen kuin voit!

— All right! sanoi Mack.

— Älä toki niin ylös, että purjeet rupeavat elämään, sanoin Mackille, katsottuani kompassia.

— Kyllä niissä on tuulta, sanoi Mack.

Jonkin ajan perästä alkaa laiva nostaa kokkaa korkeammalle ja painaa perää tavallista syvempään. Mitäs tuo merkitsee, sanon itsekseni. Eiväthän purjeet elä, ja kuitenkin on laivan kokka täydessä vasta-aallokossa. Katselen taas kompassia, sanomatta mitään Mackille. Eikä hänkään sano mitään, vaikka olisi paljon puhumista. Kompassin viiva on taas kohonnut taulun asteisiin nähden. Tuuli on kääntynyt pohjoisemmaksi. Katsomme toisiamme silmiin, Mack ja minä, mutta ei kumpikaan lausu sanaakaan. Chimb puristaa kättäni ja sanoo:

— Jokohan loppu on lähellä?

— Päinvastoin! Tuuli kääntyy myötäisemmäksi. Chimb ristii kätensä ja kiittää jumalaa.

— Kuinka korkealle saan nousta? kysyy Mack.

— Täyteen lounaiseen, vastaan.

Mack ja Jimmy vetävät suunsa hymyyn. Lähden sitten kajuuttaan ilmoittamaan ilosanomaa kapteenille ja Bob Rogersille.

— Panin suunnan täyteen lounaaseen, sanon näille, jotka paraillaan pakkaavat kamssujaan ja laittautuvat valmiiksi ottamaan perikatoa vastaan…

Olemme juuri Kap Hornin kohdalla. Jos vetäisi suoran viivan etelää kohti Hermite-nimisestä korkeasta kalliosaaresta, joka muodostaa Kap Hornin saariryhmän eteläisimmän kärjen, kohtaisi tämä suora viiva Columbian kyljen. Länsituuli, joka vaaran uhatessa oli kääntynyt luoteiseksi, ja siten pelastanut meidät joutumasta pampas-rannikon riutoille, on taas totinen läntinen. Se vie meitä myötätuulessa, lumimyrskyn riehuessa, vinhasti itää kohti. Kun laiva, oli se sitten höyry- tai purjealus, kulkee suorassa myötätuulessa, kallistelee se lakkaamatta sivulta toiselle. Tavallisesti silloin pidetään purjeita päällä, usein enemmän kuin laivan ja taklaasin vahvuus oikeastaan sallisi. Koetetaan päästä takaa hyökkäävän aallon tieltä pois, jottei se tulisi sisään perän puolitse. Columbialla ei tällä kertaa ollut aikaa kallistella. Aalto tuli sisään vuoron perään sivuilta, väliin molemmiltakin sivuilta yhdellä kertaa. Laivan laidassa olevat myrskyportit oli pidettävä auki, jotteivät aallot jäisi kannelle. Perää pitäessä oli ruorimiehen huolehdittava, ettei koskaan antaisi paljon ruoria. Laivan tuli tämmöisessä myrskyssä kulkea suoraan tuulen ja aallon suuntaan.

Ei koko maapallolla ole sellaista myrskyaluetta, eikä missään nouse niin ankaroita aaltoja kuin Kap Hornin luona. Jos laiva pääsee varastamaan tuulen ja aallon suunnasta, kääntäen sivunsa aallokolle ja samalla tuulta vasten, on se useimmiten tuhon oma.

Maapallon tällä puolen oli keskitalvi. Oli juhannuspäivä, josta luulimme tulevan viimeisen päivämme. Mutta kaikkivaltias jumala ja Suuri Henki olivat mukanamme. Kello oli kaksitoista päivällä ja mr. Rogers hoiti peräsintä. Koska vain kaikkein paraimmille peränpitäjille uskottiin peräsin kovassa myrskyssä, pitivät päällysmiehetkin joskus perää. Mr. Rogers oli voimaansa luottaen vähäksi aikaa laskenut pois apumiehensä. Kun laiva rupesi ryöstämään, eivät mr. Rogersin voimat riittäneetkään. Äkkiä oli laiva kääntänyt sivunsa vasten tuulta ja aallokkoa ja kaatui niin kallelleen, että toinen puoli kantta oli veden alla. Tässä asennossa se oli sitten lähes puoli tuntia. Pramitangot raakoineen, partuuneineen ja staageineen tulivat alas ja viskaantuivat mereen. Jos joku olisi ollut kohdalla, olisi hän kohdannut kuolemansa.

Ensimmäinen tehtävä oli saada hakatuksi poikki ne taklaasinosat, jotka olivat kannella ja meressä. Mutta kuinka päästä hakkaamaan? Kansihan oli siksi pystyssä, ettei tuulen puolelle päässyt muu kuin kissa. Kansi oli ihan täynnä rojua — taklaasia, tankoja ja niiden päitä sekä köysiä. Jolleivät pramitangot raakoineen ja muine rojuineen olisi tulleet alas, ja jollei guanoharja lastiruumassa olisi siirtynyt alahangan puolelle ja siten estänyt harjua tykkänään kaatumasta, olisi Columbia kääntänyt pohjansa ylöspäin.

Kun viimein, käytettyämme kaikkia mahdollisia, vieläpä mahdottomiakin keinoja, oli saatu hakatuksi poikki kaikki roju, joka piteli laivaa kallellaan, saatiin se nousemaan entiseen asentoonsa. Se kulki nyt tuulen ja aallon ajamana syrjittäin. Ei ollut purjeita. Lumipyry vain vinkui siinä taklaasissa, mitä vielä oli jäljellä, ja meri piti kantta asuntonaan.

Olimme kaikki väsyneitä ja märkiä niin kuin albatrossit ja kapkyyhkyset, jotka leijailivat hyvin lähellä laivaa, katsellen itselleen mukavaa yömajaa Columbiassa. Ensi työksemme laitoimme vahvoista köysistä kulkuväyliä kannelle. Oli vaaranalaista kulkea, jollei ollut mihin tarttua, kun liikkui kannella. Laivan timperi näkyi peilaavan pumppuja. Hän ilmoitti, että laiva oli melkein tyhjä vedestä.

Kuinkahan oli naisten laita? Kapteeni tuli kajuutasta ja ilmoitti heidän seisovan vyötäisiään myöten vedessä. Laivan ollessa puoleksi nurin oli vesi mennyt ovesta sisään. He olivat olleet siinä luulossa, että laiva oli uppoamaisillaan. Chimb tuli ensimmäiseksi kannelle. Me neljä olimme lähettyvillä ja huusimme hänelle yhteen ääneen osapuilleen näin:

— Rakas signoritamme, kuinka on laitanne? Vastaus kuului:

— Omat rakkaat poikani, minua vähän palelee ja minun on kova nälkä. Jos ei uppoamisesta tällä kertaa tule mitään, on meidän saatava jotakin syötävää.

Olemme kaikki Columbian matkaajat kompassihuoneen solan luona. Tämä paikka on turvallisin. Laivan suurin, kuumalla kahvilla täytetty kattila ja sen vieressä Chimb, on piirin keskipiste. Kahvin, laivakorppujen ja australialaisen säilykelampaanlihan virkistäminä katselemme silmästä silmään sitä, mikä nyt seuraa. Alkaa hämärtää. Merenkäynti ja lumipyry asettuu. Pilvet häviävät, ja tähtiä alkaa näkyä. Muutos on tapahtunut huomaamattamme. Laivaa heiluttelee valtava maininki. Mutta se ei merkitse koko maailmaa, kun ovat poissa nuo korkeat, raskaat mastojen jatkot, pramitangot, raakapuut ja ylin taklaasi. On taas asetettu merivahti ja laivan miehistö nukkuu vuoroon. Käännelköön ja väännelköön laiva runkoaan niin paljon kuin haluaa. Ei se nyt vähällä käännä pohjaansa ylöspäin. Laivan ruoripyörä on köytetty lujasti kiinni, ettei peräsin pääse viskelemään edestakaisin. Mitä sitten tehdään, kuinka päästään eteenpäin ja mihin ensin joudutaan, se on huomispäivän huoli!

Maattuani lähes neljä tuntia kuninkaallisesti kojussani, märkänä ja kylmästä väristen, herään huutoon: — Kaikki miehet kannelle! Laiva on uppoamaisillaan!

Alahangan vahdin ollessa kannella oli ruvennut lastiruumasta kuulumaan outoa kolinaa. Timperin päästyä muonakellarin kautta lastiruumaan, huomasi hän, että guanon päällä oli lähes pari jalkaa vettä. Guanovelli, joka loiski ruumassa, heitteli edestakaisin varatankoja, lankkuja ja pölkkyjä, jotka olivat olleet köytetyt guanolastin päälle. Kannella oli ensimmäinen tehtävämme ruveta irroittamaan veneitä köytöksistään. Sen jälkeen mitattiin vesi pumpuissa ja huomattiin, ettei laivan pohjassa ollut vettä. Lähteä veneellä Kap Hornin seuduissa merelle oli melkein varma kuolema. Siksi tarkistettiin päätöstä ennen kuin ruvettiin laskemaan veneitä vesille. Syy siihen, että guanon päälle oli päässyt vettä, oli seuraava. Eilen laivan sivun joutuessa vasten tuulta ja aallokkoa, olivat perämaston vantit ja partuunit painostuksessa reväisseet irti röstipulttien kiinnityslaatan. Laivan sivuun tuli täten puolentoista sylen pituinen ja puolentoista jalan levyinen aukko. Se laski vettä laivan sisään joka kerta aallon lyödessä siihen, mutta etenkin laivan kallistuessa aukon puolelle. Jottei repeämästä tulisi vettä sisään, laitettiin sen kohdalle riippumaan moninkertaisesta presenningistä tehty peitto, jonka alalaidassa oli rautakisko. Tämä keino ehkäisi jonkin verran veden tuloa. Peräluukkua ei uskallettu avata, ennen kuin oli nikkaroitu lankuista vahva, vedenpitävä, kahden ja puolen kyynärän korkuinen arkku sen ympäri. Nyt nähtiin, miten guanovelli heilahteli ruumassa.

Sitten pantiin donkey (höyrykone) käymään. Tämän avulla mätettiin yöt ja päivät velliä mereen, siten että kaksi tynnyriä, joista toinen pohja oli lyöty pois, lakkaamatta vuoroon nosti ruumasta velliä mereen. Suuremmissa purjelaivoissahan on höyrypannu ja -kone lastin purkamista varten. Purjeita saatiin pystyyn sen verran, että viiden, kuuden solmuvälin vauhdilla päästiin kulkemaan. Saavuimme viikon kuluttua Port Williamiin Falklannin itäsaaressa, heitettyämme mereen neljännen osan lastista. Port William, joka sijaitsee 51°41' eteläistä leveyttä, oli pieni vaatimaton satamapaikka. Laivat käyttivät sitä pääasiallisesti pitkillä vaivalloisilla matkoilla saamiensa vammojen korjaamispaikkana. Luonnollisesti silloin otettiin laivaan vettä ja muonaa. Pohjois-Amerikan länsirannikolta asti tuleville laivoille oli poikkeaminen Falklannin saarille välttämätön.

XVII.

Falklannin saaret kuuluvat Englannille. Port William oli luultavasti näiden tärkein paikka siihen aikaan. Satamassa oli ankkurissa kaksi valaanpyyntilaivaa, yksi englantilainen sotalaiva ja — vanha, hyvä tuttumme Deutschland! Vaikka nämä saaret eivät ole erittäin korkealla leveyspiirillä, on niiden talvi kovanlainen. Maa oli ohuen lumen peitossa, ja oli muutamia pakkasasteita, kun saavuimme Port Williamiin. Ankkuroimisen ja purjeiden käärimisen jälkeen oli ensi työmme nousta maihin ostamaan kivihiiliä, jotka olivat loppuneet, syystä että höyrykoneemme oli käynyt yötä päivää. Kajuutta ja skanssi olivat jääkylmiä, vuorokauteen emme olleet saaneet keitettyä ruokaa eikä kahvia. Sitten oli mentävä englantilaiseen sotalaivaan pyytämään neuvoa ja avustusta Columbian korjausta varten. Olihan Port Williamissa jonkinlainen korjauslaitos, jonka kruunu omisti, mutta se auttoi luullakseni vielä Deutschlandia.

Hyvissä voimissa ja hyvällä tuulella oleva Chimb kertoi Teresian menneen hyttiinsä itkemään nähtyään Deutschlandin täällä. Ensin oli itku ollut iloitkua, mutta oli sitten muuttunut totiseksi itkuksi. Olihan luultavaa, ettei paronipoika enää välittänyt hänestä. Rouva Fiddler oli lukinnut kalleutensa kirstuunsa. Hän oli ollut huonolla tuulella siitä saakka kun huomasi, ettei Columbian uppoamisesta tullut mitään. Sitten hän syytti meressä oleskelevaa miestänsä uskottomuudesta ja lupasi antaa palttua koko ukolle.

— Pysyköön siellä; onhan niitä miehiä muitakin, oli hän viimein sanonut ja purskahtanut nauruun. Chimb arveli hänen pian tulevan täydellisesti järkiinsä.

On oltu Port Williamissa viikon päivät. Työtä on ollut paljon joka miehellä. Kaikkeen ne merimiehet kelpaavatkin sepiksi, timpereiksi, taklausmestareiksi ja purjemaakareiksi ynnä muiksi. Epätietoista on, kauanko viivytään. Deutschland, joka on ollut täällä jo monta viikkoa, tulee tuskin ennen meitä lähtökuntoon. Sillä on enemmän vammoja kuin meillä, vaikkakaan se ei ole ollut suoranaisessa uppoamisen vaarassa.

Guanovarastomme on lapioitu ja käännetty jo yhden kerran. Kun se vähän kuivaa, käännetään se uudestaan ja taas uudestaan. Ainoastaan jalan verran vedenpinnan alapuolella alkaa guano lastiruumassa olla ihan kuivaa. Sen läpi ei vesi tunge pitkälle. Se on kuin liitukerros Englannin kanaalin pohjan alla, jonka läpi vesi ei myöskään kuulu pääsevän — suuri etu niille, jotka tulevaisuudessa rakentavat Ranskan ja Englannin välille tunnelin.

Täällä Port Williamissa ei ole mitään konsertti- eikä tanssisaleja tai muita iltamapaikkoja. Täällä ei ole mustasukkaisia ja mustatukkaisia espanjattaria, eikä Keski- ja Pohjois-Euroopan vaaleaverisiä kaunottaria. Ei täällä ole edes mustia villapäisiä, valkohampaisia neekerityttöjäkään, joita saisi tanssittaa. Näin on Mack sanonut, ja hän on oikeassa. Mutta täällä ei ole mitään hätää. Meillä on lämmin; emme säästä kivihiiliä. Meillä on hyvä ruoka. Vehnäleipää leivotaan jokapäiväiseksi leiväksemme. Hyvää lihaa — teuraskarjasta ei ole puutetta. Maailman parhaita perunoita on täällä myös. Mutta kaikki on kallista. Tämä ei kuitenkaan köyhään koske! Vakuutusyhtiöt maksavat kustannukset. Laiva on vakuutettu samoin kuin lastikin. Protesti ja meriselitys on tehty lain mukaisesti.

Olemme muutaman kerran olleet maissa, miehet ja naiset. Tutustuimme Port Williamin konsuliin ja hänen rouvaansa.

Emme tiedä onko hän konsuli, vai sanotaanko häntä vain siksi. Joku viranomainen hän kuitenkin on. Sen vuoksi nimitämme häntä "The Master of Port Williams". Eräänä iltana olimme me Deutschlandin ja Columbian väki kutsutut Master Adam Stephensonin luo. Tämä vanhanpuoleinen, mutta pirteä herra kertoi olevansa sukua Georg Stephensonille, jonka tekemä veturi "Rocket" kuljetti maailman ensimmäistä rautatiejunaa Stocktonista Darlingtoniin vuonna 1825. Adam Stephenson oli ollut pappi, mutta ei viihtynyt saarnatuolissa vanhassa Englannissa, vaan muutti tänne lähelle etelänapaa, tutustuakseen peshere-kansaan. Häntä ei kuitenkaan haluttanut asettua asumaan Tierra del Fuelgoon (Tulimaahan), eikä olisi uskaltanutkaan olla noiden ihmissyöjien keskuudessa. Sen vuoksi hän asettui Falklannille ja tilasi itselleen pari peshereetä tutkimuksiaan varten. Falklannilla oli kyllä ennestään yksi peshereesuku, mutta ukko Adam tahtoi tutkia aivan alkuperäisellä kannalla olevia heimoja. Hän oli varakas ja hänen talonsa oli falklantilaisiin oloihin nähden suuri ja komea. Sen pohjoispäässä oli torni, tähtitorni, josta ukko kiikaroi tähtitaivasta. — Tervetuloa, merenkiertäjät, "paratiisiin", sanoi mr. Stephenson, kun saavuimme hänen kutsuihinsa. Mrs. Fiddler oli "markkinapukimissa". Hän ei ollut laisinkaan ruma, pikemminkin kaunis. Kultaketjun, korvarenkaat ja persialaisen rintakoristeen hän oli jättänyt Columbiaan. Hän oli melkein viehättävä, ainakin Bob Rogersin silmissä.

— Saanko kysyä teiltä, mr. Stephenson, onko laivani Rose Fiddler käynyt täällä? kysyi rouva Fiddler.

— Ei täällä sen nimistä laivaa ole ollut moneen vuoteen.

— Kas vain! Sitten se on ollut onnellisempi kuin me koska sen ei ole ollut pakko poiketa tänne. Ehkä mieheni, joka on meressä, luuli minun olevan kaimassani Rose Fiddlerissä, sanoi rouva, veti suunsa nauruun ja katseli Bob Rogersiin päin. Siinä tapauksessa se on hukkunut.

— Jos tahdotte, rouva, niin vien teidät torniin katsomaan etelänristiä, sanoi Bob Rogers.

Mutta torniin oli sitä ennen mennyt muita "etelänristin katsojia". Kun rouva Fiddler ja Columbian ensimmäinen upseeri kompuroiden kapusivat torniin, menivät Teresia ja paronipoika von G. tornissa olevaan komeroon, vetivät oven, kiinni ja panivat sen sisäpuolelta hakaan. Rouva Fiddler kiersi huivin ympärilleen ja sanoi:

— Kylmä täällä tulee, jos viivymme kauan. Ei meidän asiasta enää tarvitse keskustella, sehän on selvä. Mikäs täällä kopisee? Herrajestas! Jokohan mieheni on taas perässäni? sanoi rouva ja rupesi laskeutumaan alas.

Kun "komerolaiset" arvelivat tien olevan vapaan, hissuttelivat he väristen, hiljaa alas, ettei kuulunut muuta kuin hampaiden kalinaa. Kun "tähtientutkijat" olivat tulleet saliin, kysyttiin heiltä, oliko kaukoputki hyvä.

— Jotakuinkin, mutta vähän himmeä, sanoi rouva. Vähän ajan kuluttua kantoivat Mack ja Fred isännän seuraamana kaukoputkea, joka oli ollut tämän työhuoneessa puhdistusta varten, ylös torniin ja asettivat sen paikalleen. Täällä kävivät sitten ne, jotka todella halusivat katsoa etelänristiä kaukoputken läpi.

Mrs. Stephenson tuli viimeinkin näkyviin; hän oli ollut taloushommissa — valvonut ruoan laittoa ja leivoksien paistamista.

— Vaimoni Eeva, esitteli isäntä.

— Mieheni Adam, sanoi emäntä ja taputti Aatamiansa poskelle.

— Todellako? huudahti suorasuinen ja totinen Mack Henderson.

— Sanoinhan minä teille tullessanne "tervetuloa paratiisiin", sanoi mr. Stephenson.

— Hyvinpä kävi, kun Aatami ja Eeva tapasivat toisensa pitkistä ajoista, sanoi kapteeni Franck.

— Ehkäpä teitä huvittaisi kuulla, kuinka se tapahtui? sanoi mr. Stephenson. — Tultuani nuorena papiksi, päätin olla menemättä naimisiin. Kului kolme vuotta. Olin pappina Hebridien saarilla, ja elämä tuntui yksitoikkoiselta. Rupesin katumaan päätöstäni. Ajattelin, että kyllähän sitä täälläkin olisi, kun olisi Eeva Aatamin rattona. Päätin luopua päätöksestäni ja tehdä uuden päätöksen. Päätökseni oli ollut järjetön. Sen mukaan en luultavasti olisi voinut saada itselleni Eevaa. Aikomukseni ei ollut hypätä suin päin "kolmisoppiseen järveen", vaan ottaa vaimokseni kunnon nainen, jota rakastaisin, ja joka rakastaisi minua. Mutta ehto olisi se, että hänen nimensä olisi Eeva — siis mahdoton. Oli pappeinkokous Edinburghissa, jonne minäkin jouduin. Täällä pääsin asumaan muutaman rikkaan kauppiaan luo, jonka perheeseen kuului vain hän, vaimonsa ja ihana tytär, silloin noin kahdeksantoista vuotias. Nähtyäni vain vilahdukselta tytön, ajattelin itsekseni: Joka tuosta saa itsellensä Eevan, on maailman onnellisin Aatami. En ollut vaihtanut sanaakaan neidon kanssa, enkä edes kuullut hänen nimeänsä mainittavan. Kolmen päivän kuluttua, syödessäni talossa viimeistä illallista, kuulin rouvan sanovan tyttärelleen:

— Eeva, kaadapas pastorille enemmän teetä.

Teelasi kaatui sisältöineen sokeriastiaan. Sanoin itsekseni, mutta vahingossa niin kovaa, että kaikki sen kuulivat: "Jumala, anna minulle voimaa pitää suuni kiinni". Isäntäväki luuli ensin minun niin hämmästyneen pienestä kömpelyydestäni, että sen vuoksi vetosin jumalaan. Sanoin, että olin kyllä siitäkin pahoillani, mutta että jumalaan vetoaminen johtui muusta sangen tärkeästä syystä, jota en voi kertoa. Pyysin anteeksi, kiitin ja sanoin: Jumalan rauhaan!

— Ette saa mennä, ennen kuin kerrotte, mikä teitä vaivaa.

Kun neitonen myös hyvin päättäväisesti käski minua selittämään syyn äkkinäiseen poislähtööni, sanoin: "Nimeni on Adam ja tahdon pyytää teitä Evakseni."

Puolessa tunnissa oli rouva Eeva Stephensonista ja Chimbistä tullut ystävät.

— Te voitte mielestäni jäädä meille muutamaksi kuukaudeksi, sitten menemme yhdessä Englantiin, kun kevät tulee — lokakuun paikkeilla. Aiomme olla vanhassa kotimaassamme ehkä puoli vuotta. Tämä matka vie meiltä yhteensä vuoden — merellä oloaikaan menee toinen puoli vuosi. Mahdollisesti palaatte kanssamme tänne. Aika täällä yksitoikkoisuudessa kuluu pian. Luulette ehkä, että talvi on ikävä — päinvastoin. Talven perästä tulee kesä, joka on hyvin kaunis. Sitten tulee taas talvi. Elämä on kesää ja talvea vuoron perään täällä maan päällä; mutta elämänrajan tuolla puolella on vain yksi iankaikkinen vuodenaika, sanoi Eeva-rouva. Chimb katsoi talon herttaista emäntää lempeästi ja surullisesti silmiin, mutta kääntyi sitten meihin neljään, piirissä istuvaan ja itki. "Saahan intiaani itkeä, muttei nauraa."

— Kuinka näiden sitten kävisi? sanoi Chimb ja viittasi kädellään meihin.

Tultuamme laivaan aamuyöllä, kertoi vahti, että kaksi peshereetä oli puoliyön aikana veneellä laskenut sivuun ja pyytänyt lupaa nousta laivaan. Kun se heiltä kiellettiin, soutivat he pois. Aamulla he tulivat kuitenkin takaisin saatuaan siihen luvan. He kerjäsivät rahaa. Lupasivat yhdestä Englannin shillingistä sukeltaa pohjaan ottamaan sen sieltä. Charley heitti shillingin mereen. Samassa hyppäsivät peshereet yli laidan. Kului mielestämme iankaikkisuus, mutta sukeltajia ei näkynyt. Viimein he tulivat pinnalle tyhjin käsin ja kapusivat laivaan.

— Te olette sydämetön, mr. Charley, sanoi Chimb ja antoi pesheree-raukoille viisi shillinkiä, ehdolla, että tästä lähin pysyisivät poissa.

Nämä peshereet eivät olleet mr. Stephensonin tutkittavia, vaan muita saarella olevia tulimaalaisia, jotka rahanpuutteessa tulivat laivoihin antamaan näytöksiä. Chimb ei ollut koskaan nähnyt näitä intiaanien kaukaisia, vaivaiskasvuisia heimolaisia.

— Kuinka on mahdollista, että komeiden, suurikasvuisten esi-isieni sukulaiset voivat olla tuollaisia pieniä, rumia, pirun näköisiä räähkiä ja ihmissyöjiä?! Toivon, että pian lähdemme pois näiltä saarilta, jottemme enää näe heitä. Sallikoon jumala heidän kuolla sukupuuttoon, etteivät ole rumentamassa maapalloa, sanoi Chimb.

Tämä hänen toivomuksensa toteutuikin pian. Peshereekansa hävisi maan päältä; kerrotaan, että se loppui metsästämällä.

XVIII.

On oltu jo kauan Port Williamissa. Deutschland ja Columbia tulevat valmiiksi samaan aikaan. Lähtö saattaa ehkä tapahtua samana päivänä. Columbia pääsee kuitenkin perille Eurooppaan ennen Deutschlandia, sillä edellinen on keveämmässä lastissa ja parempikulkuinen. Olemme olleet usein "paratiisissa" herttaisten, vieraanvaraisten Aatamin ja Eevan luona. Rouva Fiddler ja mr. Rogers ovat päättäneet mennä naimisiin heti Englantiin tultuaan. Rogersista tulee Rose Fiddlerin päällikkö, ja kapteeni Franck antaa Columbian päällikkyyden Thomas Scottille. Jollei Teresian ja paronipojan rakkaus jäähdy, saa paronipoika olla harjoitteluaikansa Deutschlandissa ja Teresia jää kuivalle maalle isänsä luo, kunnes paronista on tullut kapteeni.

Port Williamissa on kevät. Valaanpyydystäjiä tulee ja menee. Kun tuuli puhaltaa napaseudulta päin (etelästä), on täällä paha haju. Se tulee valaanpyyntilaivoista. Näissä sulatetaan valaanrasvaa. Rasvalla eli öljyllä täytetyt tynnyrit ladotaan sitten huolellisesti laivan ruumaan. Valaanpyyntilaivojen kapteenit ovat olleet tyytyväisiä saaliiseen tänä talvena. Moni suuri kaskelotti on saanut antaa rasvansa. Tapahtuu usein, että valaanruho, josta rasva on kuorittu pois, ajautuu rannalle. Siinä se vähitellen mätänee, niin että suuri luuranko vain on jäljellä. Haaskan ympärillä hyörii silloin lintuja tuhansittain. Nämä rääkkyvät ja tappelevat niin, että melu kuuluu kauaksi, eihän haaskan kimppuun mahdu kuin pieni osa tällaisesta lintuparvesta kerrallaan. Tuuli kantaa hajun virstojen päähän.

— Voi, kun kääntyisi tuuli pohjoiseen, sanovat maalla olijat, että haju häviäisi.

Talvella, kun on kylmä, rukoilevat ne, joita palelee, että tuuli kääntyisi pohjoiseen, josta lämmin tulee. Merenkävijät rukoilevat tuulien yliherraa kääntämään tuulen pohjoiseksi, jos ovat valmiita lähtemään pois Port Williamista. Satamansuu on näet niin ahdas, ettei täältä muulla tuulella pääse ulos. Kevätaikaan sattuu väliin, että tuuli hetkiseksi tyyntyy ja sitten kääntyy pohjoiseksi. Pohjoistuuli puhaltaa hiljaa jonkin tunnin, palaten taas äkkiä entiselleen. Jos laiva tällaisen väliaikaisen pohjatuulen puhaltaessa on lähtövalmis, kerkiää se kiirettä pitäen merelle.

Deutschland ja Columbia olivat pari päivää olleet valmiita lähtemään. Oli sanottu hyvästit ystäville ja itkettykin vähän. Teresia ja paronipoika toivoivat voivansa heiluttaa liinoja toisilleen, kun molemmilla laivoilla oli sama matka edessään. Koska satama oli korkean maaston ympäröimä, oli se siksi turvallinen, että vain yksi ankkuri ja vähän kettinkiä oli ulkona.

Eräänä varhaisena aamuna rupesi äkkiä tyyntymään, jonka jälkeen tuuli alkoi hiljaa puhaltaa pohjoisesta. Ankkurit nostettiin kiireesti, jonka jälkeen kerittiin saada vähän purjeita ylös. Myötäinen tuuli vei meidät molemmat laivat sataman suun lävitse. Sitten saimme vähitellen enemmän purjeita ylös ja olimme kuin olimmekin vapaat Port Williamista. Laskimme lippumme tervehdykseksi ystäville, mutta tätä tervehdystä he tuskin näkivät. Kun Port Williamilaiset aamulla katsoivat satamaan päin, emme enää olleet heidän näköpiirissänsä. Pantuamme kurssin itää kohti, merelle, koetimme pysytellä lähellä toisiamme Koska Columbia purjehti nopeammin kuin Deutschland, emme Columbiassa pitäneet kaikkia purjeita päällä ensimmäisenä päivänä. Silloin tällöin katselimme toisiamme kiikarilla. Teresialla oli kiikari kädessään koko päivän. Illalla sanoimme Columbiasta hyvästit Deutschlandille, joka jo oli hyvän matkaa takanamme. Deutschlandin laskiessa lippunsa kolmannen kerran, painui myös auringon ylälaita mereen. Teresia parka haki taas lohdutusta, kuten monesti ennenkin, painamalla päänsä Chimbin povelle. Etelänristin sytyttyä katseli tyttö tätä. Se oli hänen ja paronipojan välinen sopimus.

Kello on kahdeksan aamulla; sen tiedämme siitä, että parhaillaan lyödään kahdeksan lasia. Pian olen vaatteissani ja kannella. Lounas puhaltaa kovanlaisesti. Kurssimme on koillinen, siis kuljemme myötätuulessa. Vauhti on mainio. Columbia kallistelee puolelta toiselle; sehän kuuluu asiaan.

Siunattu asia, ettei ole noita kirottuja hanhenkauloja pitelemässä vastaan. Niitä jo oli jonkin verran, mutta maattuamme kuukausia Etelä-Jäämeren tuomassa kylmässä vedessä, ne ovat kuolleet ja irroittuneet laivamme pohjasta.

— Oletteko huomannut, mr. West, että rouva Fiddler on heittänyt laidan yli nuo hulluttelut, jotka ovat täyttäneet hänen aivokoppansa siitä saakka, kun tulimme hänen kanssaan tekemisiin?

— Kyllä olen, kapteeni, mutta oletteko te huomannut että häntä vaivaa nyt toisenlaatuinen hullutus? sanoin.

— En, sanoi kapteeni.

— Häntä vaivaa naimahulluus; hän juoksee mr. Rogersin perässä, on ollut koko vahdin ajan kannella ja mr. Rogersin kintereillä. Siinä on pääsyy meressä asuvan miehen unohtamiseen.

— Mutta mr. Rogersilla on morsian Englannissa, sanoi kapteeni.

— Merimiehet eivät muista morsiamiansa, enemmän kuin morsiamet sulhasiansa. Etteköhän ottaisi pois buuvenpramipurjeita, kapteeni?

— Olette oikeassa, mr. West. Olette varovainen. Onhan meillä ollut tarpeeksi koettelemuksia jo. Vähentäkää ja lisätkää tästä lähin kangasta mielenne mukaan, vaikka minäkin näkyisin kannella.

Kapteenin mentyä otin vielä pois kokka- ja peräpuoliset pramipurjeet.

Columbia on kulkenut toista viikkoa päiväntasaajaa kohti. Tuulen suunta on vähän vaihdellut, mutta pysynyt kutakuinkin myötäisenä. Se on ollut väliin aika navakkakin, mutta purjeita ei sentään ole vähennetty. Tuulee lännestä, siis maan puolelta — vaikka eipä sivumme juuri viistä rannikkoa, sillä välillämme on neljäsataa viisikymmentä virstaa vettä. Olemme Montevideon leveyspiirin kohdalla. Vauhtimme on hyvä, mutta noiden kauniiden bonitokalojen, "porsaiden", vauhti on vielä parempi. Nyt vasta on ruvennut kaloja kulkemaan vanavedessämme. Ehkäpä valaskalat, joita on joka päivä pyörinyt ympärillämme ja uinut kilpaa kanssamme, ovat tähän saakka peloittaneet pienet kalat loitolle.

Jim Peg, nappula, istuu taas halkaisijapuomin päässä, koettaen narrata bonitoja pussiinsa. Pieni Lelu seisoo kokkaäyräällä; hän pitelee vasemmalla kädellään kiinni staagista ja oikealla purjekankaasta tehdystä hatustaan. Muuten tuuli puhaltaisi sekä Lelun että hatun mereen. Laiva kallistuu ja meri sylkäisee Leluta silmiin. Tytön täytyy tarttua molemmin käsin staagiin. Hän pelastuu, mutta hattu hukkuu. Töin tuskin pääsee Peg kokkaäyräälle pidellen käsillään ja hampaillaan puomin taklaasista kiinni, Columbian pistettyä nenänsä mereen. Meri ryösti pussin bonitoineen nuorukaisen käsistä.

— Nyt olin pudota sinun tähtesi, kun toisella kädelläni pidin pussia. Sinullehan minä noita kaloja koetan hankkia, kun joka päivä olet mankunut tuoretta kalaa.

— Jos sinä olisit pudonnut, Peg, niin olisi tuuli saanut puhaltaa minutkin mereen. Olisin vain heittänyt irti staagista…

Päästyään alas kokkaäyräältä pistivät nuoret, huolettomat, tanssiksi, joka päättyi siihen, että meri loiskautti heidät lätäkköön alahangan skantäkkiä vastaan. Kun olivat päässeet pystyyn, antoi tyttö pojalle suutelon, oikean merimuiskun.

Aika rientää, laiva rientää. Leikkasimme tänään kauriin kääntöpiirin, joka kulkee Rio de Janeiron yli. Kello kaksitoista päivällä, uuden vuorokauden alkaessa tulimme ihanaan kaakkoispasaadiin.

— Mikä teitä vaivaa, signorita? Ette ole enää kuten ennen. Me neljä olemme huomanneet, että sydämestänne puhaltaa meitä kohti vastatuuli. Kadutteko, että jätitte Andit ja kolkon suuren Tyynenmeren ja sen itärannikon? Eikö ihana Atlantti, jonka kylvystä aurinko suoraa päätä nousee, miellytä teitä? Ehkä jätitte Andeille jonkun, jota kaipaatte? Nämä kysymykset tein Chimbille eräänä aamuna, kun auringon noustessa hän ja me neljä istuimme kokkaäyräällä ja katselimme Pegin kalanpyyntiä.

Chimb ei ensin vastannut mitään, vaan katseli itsepintaisesti laivan kurssia. Sitten hän sanoi jotakin, jolla ei ollut mitään tekemistä kysymykseni kanssa.

— Kun ei tuo Lelu vain putoaisi mereen, hassu tyttölapsi, joka juoksee poikanulikan perässä. Tuolla hän istuu kahareisin Pegin kanssa halkaisijapuomin päässä.

— Teillä ei siis ole vastausta meidän yhteiseen kysymykseemme? sanoin.

— Olette oikeassa. Minulla ei ainakaan tällä kertaa ole vastausta kysymykseenne. Luonnollistahan on, että mitä enemmän etenen synnyinmaastani, sen totisemmaksi käyn. Tämä meri, joka teistä tuntuu niin ihanalta, rupeaa tuntumaan minusta erämaalta. Älkää, rakkaat pojat, tehkö minulle tästä lähin noin vakavia kysymyksiä, sanoi Chimb.

Olemme keskellä kaakkoispasaadia. Siis maailman ihanimmassa vyöhykkeessä. Tuuli on muuttumaton; sen voima ja suunta aina sama. Merimiesten ja naistenkin tuuli on hyvä. Kaikki rakentavat tulevaisuuden linnoja. Aurinko nousee joka aamu merikylvystään puhtaana, kirkkaana ja alastomana. Kun kuningatar on korennon korkuisella, ei se enää näytä ihanaa alastomuuttaan syntisille. Se on vetänyt ylleen sädeharsonsa, jonka lävitse ainoastaan kotkansilmä voi nähdä. Chimbkin on taas käynyt iloiseksi, hän nauttii erikoisesti auringon laskusta mereen. Kotimaansa rannalla hän on nähnyt saman auringon laskevan mereen, mutta ei nousevan siitä.

Columbiassa on tuntuva vedenpuute. Siihen olemme me merimiehet tottuneet, eivätkä rouva Fiddler, neiti Teresia eikä Lelukaan valita. Mutta Chimb ei janotessaan voi unohtaa de los Andesin lähteiden kirkkaan kylmää, hyvänmakuista vettä. Mahdollisesti ei Port Williamista otettu vesi ollut hyvää, koska se on ruvennut ennen aikojaan mätänemään. Väliin saa kauan säilyvää vettä, väliin taas nopeasti pilaantuvaa. Suurin syy veden pilaantumiseen on kuitenkin se, ettei vanhoja vesitynnyreitä saa kyllin puhtaiksi, ennen kuin ne täytetään uudella. Veden loppumiseen taas on laivan naisväki syypää; he ovat liian paljon pesseet itseään ja vaatteitaan. Usein öiseen aikaan naiset hiipivät vesitynnyreiden luo ja varastavat tätä jumalten juomaa. Tavallisesti silloin niin hyvin päällystö kuin miehistökin murahtaa. Chimb taitaa olla suurin vesivaras, mutta kun hän menee vesitynnyrille, ei kukaan ole huomaavinaankaan, vaan kääntyy toisaalle.

Ei ole ollut yhtä ainoata sadetta siitä lähtien kun jätimme Falklannin saaret. Columbia lähenee päiväntasaajaa. Kaakkoispasaadin alue loppuu kohta. Emme viime päivinä enää ole olleet tekemisissä pasaadituulten kanssa. Päiväntasaajan molemmilla puolilla tuuli puhaltaa hiljaa sieltä ja täältä tai ei ollenkaan. Muuttelevaisen tuulen vyöhyke ulottuu pari, kolme astetta päiväntasaajan molemmille puolille, ja sanotaan sitä tyyneksi alueeksi (Calm region). Tämän yli on purjehtijan usein vaikea päästä: on joko ihan tyyni, tai kuljettaa muuttelevainen hiljainen tuuli laivaa edestakaisin. Vedenpuute Columbiassa on ankara. Vesiannos pienenee päivä päivältä. Luotetaan kuitenkin siihen, että päiväntasaaja antaa vettä. Chimb kärsii nurkumatta janoa ja tahtoo luovuttaa annoksensa muille. Hän vain kastelee huuliaan vedellä.

Eräänä yönä liu'uimme hiljaa myötätuulen puhaltaessa, ilman mitään juhlamenoja päiväntasaajan yli. Aamulla oli taivas täynnä pilviä ja pohjoisesta päin kuului hiljaista ukonjyrinää ja näkyi salamaniskuja.

— Kohta saamme vettä, sanoi Andrew Kelly, joka on ruorissa. Tähän vastasi Chimb:

— En usko. Uskon Suuren Hengen päättäneen näännyttää meidät janoon, vaikka vettä on allamme ja päällämme.

— Älkää puhuko, rakas signorita, Suuresta Hengestä, älkää kääntykö esi-isienne pakanalliseen uskoon. Tehän olette kristitty, sanoi Andrew Kelly.

Kun tulin vähää ennen kahdeksan lasia (kello kahdeksan aamulla) Jim Pegin kanssa lokaamaan, näin kapteenin taluttavan Chimbiä kajuuttaan. Mikähän nyt on, ajattelin. Ehkä tyttö on saanut meritaudin, ehkä häntä vaivaa "vesikauhu", tai hänen janonsa on käynyt sietämättömäksi. Oma syynsä, mutta kohta saamme vettä taivaasta.

Taivaastapa ei tullutkaan vettä heti. Pilvet putosivat alas sakeana sumuna, joka oli niin paksua ja vetistä, että se juoksi. Pyyhkimällä kattoja ja kansia köysiluudalla olisi voinut saada jonkin määrän vettä, mutta se olisi ollut liian likaista juotavaksi. Parin tunnin perästä rupesi hiljaa tuulemaan pohjoisesta. Tuuli vei sumun ja kuljetti laivan etelää kohti. Vauhti oli niin hiljainen, ettei laiva totellut peräsintä, vaan kulki eri asennoissa päiväntasaajaan päin. Valaistus oli kummallinen, ei se ollut päivänvaloa eikä kuunvaloa, koska kuuta ei näkynyt, vaan se oli salaperäistä, kaameata. Arviomme mukaan oli laivamme uudelleen leikannut päiväntasaajan.

Kapteeni ja minä istuimme Chimbin luona. Hän nukkui kuin lapsi. Valtimo ja hengitys olivat säännölliset. Aioimme juuri lähteä ylös ja jättää lapsen nukkumaan, kun kajuutan katolta rupesi kuulumaan rapinaa.

— Sataa, sanoi kapteeni. Muutamassa sekunnissa oli rapina käynyt niin kovaksi, että olisi luullut satavan suuria herneitä ja vieläpä pieniä kiviä. Tyttö heräsi ja aukaisi silmänsä.

— Sataa! Jumalan kiitos siitä. Minun takiani olitte vähällä kuolla janoon.

Kun aioimme lähteä ylös, pyysi Chimb minua jäämään vähäksi aikaa hyttiin.

— Kuulkaa, mr. West! Minä olin Oroyassa, unissani. Ikävä, että tuo rapina alkoi juuri tällä hetkellä. Olisi ollut hyvä, jos se olisi tullut puoli tuntia myöhemmin. Mutta tapasinhan hänet — sanoi Chimb hiljaa itsekseen. Samassa aukaisi Teresia oven ja toi kupillisen tuoretta sadevettä, johon oli pantu sitroonanmehua.

— Kaada vain vähän sitä nektaria tähän lasiin, ja vie loput pois, etten juo liikaa näin alussa.

Jo kolme vuorokautta on lakkaamatta satanut, salamoinut ja jyrissyt. Ainoastaan keskipäivällä on rajuilma hetkeksi laannut. Kaikki on märkää. On vaikeata uskoa, että vedenpaisumus koskaan asettuu.

— Eiköhän tässä kohta törmätä Araratin vuorta vastaan, sanoo Mack.

— Varoitan teitä laskemasta leikkiä pyhistä asioista, sanoo irlantilainen.

— Tuossahan se jo kohoaa merenpohjasta, huutaa Fred, ja viittaa ylähangan loorinkiin päin, kun suuri kaskelotti vitkaan vääntäytyy pinnalle.

Naiset ovat pesseet vaatteitaan ja juoneet itsensä juovuksiin vedestä. Nyt he loikoilevat kohmelossa ja rukoilevat Jumalalta kuivaa ilmaa. Chimb nukkuu paljon ja näkee unia menneisyydestä ja tulevaisuudesta.

Kaksi viikkoa on kulunut vedenpaisumuksesta. Ihana kaakkoispasaadi ja märkä päiväntasaaja kuuluvat jo historiaan. Viillämme nyt koillispasaadia, joka kyllä on yhtä ihana kuin kaakkoispasaadikin, mutta tätä nimitämme vain pasaadiksi, eikä niin kuin edellistä ihanaksi pasaadiksi. Purjeet on kiristetty jotakuinkin tiukalle alahankaan päin, mutta pääsemme kuitenkin yli koko pasaadialueen luovimatta. Koska tuuli ei ole niin vetävä suuntaamme nähden kuin kaakkoispasaadi oli — tuulihan puhaltaa laivan pituuslinjan ja poikkilinjan keskivälitse — antaa koillinen meille ylähangan kokkapuolelta usein roisketta silmiin. Kaikki, niin naiset kuin miehetkin, ovat erinomaisella tuulella. Jokainen rakentelee tuulentupia ja -linnoja. Chimb ja me neljä olemme aina yhdessä, kun aika myöntää. Andein tytär kyselee kyselemistään Englannin oloja.

XIX.

Eräänä aamuna, veturin puhaltaessa lähtösignaalia, nousi junaan muuan herra, mr. Christopher. Hänellä ei ollut mukanaan mitään, ei edes päällystakkia. Hän oli vähän hengästynyt ja hikinen, juostuaan pari virstaa San Franciscon satamasta itäänpäin menevään pikajunaan. Hän oli juuri saapunut laivassa. Ei satamassa eikä matkan varrella näkynyt ajuria, jonka vuoksi mr. C:n oli pakko turvautua apostolihevosiinsa ja jättää jälkeensä matkalaukkunsa ja päällystakkinsa, — sillä hänellä oli hengenhätä. Laivan kapteenille hän oli antanut määräyksen lähettää tavaransa hotelli Diamondiin. Sieltä hän sitten saisi ne sähköttämällä. Hän pääsi töin tuskin vaunuun, junailijan juuri sulkiessa ovia. Mutta mr. C, joka oli erinomaisen voimakas mies, tuuppasi kaikessa hyväntahtoisuudessaan tieltään junailijan, joka ei myöskään ollut mikään leikkikalu. Molempien herrojen tultua vaunuun, otti junailija revolverinsa ja kysyi mr. C:ltä, kuka hän oli ja mitä hän tahtoi.

— Odottakaa, niin saatte nähdä kuka olen, sanoi mr. C. ja veti esille lompakkonsa, josta otti paperin junailijan nähtäväksi.

— All right, sir! Seuratkaa minua, niin annan teille junan parhaimman paikan.

Tyynenmeren rautatie (Pacific Railway) ei ollut vielä vanha. Ei ollut monta vuotta siitä, kun sai kulkea laivassa ympäri Kap Hornin, jos tahtoi päästä mukavasti Tyynenmeren rannalta Atlantin rannalle, San Franciscon leveyspiireille.

Mr. Cristopher istui nyt mukavassa vaununosastossa ja koetti nukkua tässä asennossa, väsyneenä vaivalloisen ja kauan kestäneen purjehdusmatkan perästä. Hän oli lähtenyt Callaosta pienellä friskolaisella kuunarilla. Sitä hän kylläkin sai katua. Siitä saakka kun oli astunut tähän pieneen, likaiseen ja ravistuneeseen kaukaloon, oli häntä vaivannut ennen tuntematon tauti — ties sanotaanko sitä edes taudiksi. Hän oli saanut matkatovereiksi hermonsa. Nämä, jotka eivät aikaisemmin olleet viitsineet seurata isäntäänsä, koska hän niiden mielestä oli epämiellyttävä, olivat nyt lähteneet valvomaan herransa turvallisuutta. Hän olisi voinut riisua kengät jalastaan, vieläpä riisuutua kokonaankin, sillä hänellä oli yksityinen osasto vaunussa, joka meni New Yorkiin saakka. Mutta hän ajatteli aivan oikein: "Saanhan mennä yöpuulle junan alkaessa kavuta Sierra Nevadan ylämäkeä". Hänellä oli mukanaan kaksi revolveria, pienempi ja suurempi. Hän ei kylläkään ollut niitä miehiä, jotka ensi hädässä turvautuvat ampuma-aseeseen. Hän oli tyyni ja rauhallinen, kuten vankat miehet usein ovat. Hänen matkatoverinsa eivät yllyttäneet häntä hätääntymään eikä tekemään tuhmuuksia. He vain koettivat estää häntä nukahtamasta ja siten valvoa hänen turvallisuuttansa.

Mr. Christopher vaipui kuitenkin koiranuneen, kunnes juna seisahtui pitemmäksi aikaa. Kuului melua ja puhetta ja mr. Christopherille selvisi, että juna tulisi seisomaan tässä kauan. Oli saavuttu Sacramento-virran yli johtavan sillan luo. Ratavalli oli kallistunut, jonka vuoksi ei uskallettu ajaa. Jos saataisiin apua, muutamia kymmeniä miehiä lapioineen, olisi vika pian korjattu. Apu saatiinkin. Veturin pilli pantiin puhaltamaan, ja parinkymmenen minuutin kuluttua oli junan luo kerääntynyt kolmisenkymmentä miestä lapioineen ja kankineen. Nämä olivat kullankaivajia ja -huuhtojia, jotka etsivät onneansa Sacramento-virran kultarikkailta äyräiltä. Mr. Christopher istui vaununosastossaan raukean näköisenä, mutta häntä vaivasivat taas matkatoverinsa.

Vaikka oli lähdetty kello kuusi aamulla Friscosta, oli puoliyö, ennen kuin viivytyksien jälkeen päästiin Sierra Nevadan vuoristoon. Mr. Christopher makasi vaatteet yllään. Ainoastaan kengät hän oli riisunut, nukkuen siis vain kevyesti.

— Saanhan koettaa nukkua paremmin huomenna, kun olemme Sierra Nevadan toisella puolen, hän ajatteli.

Hän ei ollut peloissaan, mutta häntä häiritsivät vähän nuo matkatoverit, jotka kuiskasivat isäntänsä korvaan: "Ei tämä matka onnistu." Kerran hän potkaisi niin kovasti matkatoveria, joka neuvoi häntä kääntymään takaisin ja jättämään sikseen koko Euroopan-matkan, että seinän takana nukkuva jenkki rupesi nyrkillään takomaan seinää ja uhkasi lähettää naapurilleen lyijypilleriä lääkkeeksi. Nämä uhkaukset eivät laisinkaan häirinneet mr. Christopheria. Päinvastoin.

— Vai lyijypilleriä! hän sanoi itsekseen. Matkatoverit vetäytyivät nyt loitommalle; hän tuskin tiesi niistä enää. Hän pani kengät jalkaansa, peseytyi ja oikoi jäseniään. Sitten hän istahti, otti lompakostaan paperin, jossa oli lyijykynäpiirros, ja aikoi ruveta katselemaan sitä. Juna, joka oli kulkenut hyvin hiljaa ylämäessä, seisahtui, kun ensin oli tuntunut laimea törmäys. Hän ei pannut paperia takaisin lompakkoon, vaan pisti sen poveensa paidan alle. Veturit olivat puskeneet radalle asetettua estettä vastaan ja hypänneet kiskoilta saamatta mitään vikaa. Mr. Christopher ei hätääntynyt vähääkään, hän vain tarkasti ampuma-aseensa ja pisti ne piiloon huomattuaan niiden olevan kunnossa. Junan palveluskunta ja matkustajat oli nyt hälytetty. Naiset, lapset ja pelkurimaiset miehet olivat heittäytyneet lattialle pitkäkseen, välttääkseen ikkunoista tulevia luoteja. Oikeat jenkit sitä vastoin seisoivat revolverit käsissä ovien luona. Aika kului, mutta laukauksia ei kuulunut eikä ryöväreitä näkynyt. Missähän ne mahtavat viipyä? Odotettiin kaiken yötä hyökkäystä, mutta sitä ei lopultakaan tullut.

Ennen aamun sarastusta lähetettiin kaksi aseistettua junamiestä resiinalla lähimmälle idän puolella olevalle asemalle hakemaan apua. Sinne oli kaksikymmentäviisi virstaa. Puolenpäivän ajoissa tulikin kaksi veturia työntäen edessään kahta pitkää avonaista tavaravaunua, lastattuina miehillä ja nosto- ynnä muilla koneilla. Mr. Christopher, jolla ei ollut mitään hermoja siitä hetkestä, kun juna törmäsi esteeseen, siihen saakka, kun vaara näkyi olevan ohi, oli nyt taas näiden vallassa. Tätä ei kuitenkaan, voinut huomata hänen kävellessään edestakaisin radalla ja väliin tarkastaessaan veturin radalle nostamista ja radan korjaamista. Jos joku olisi tuntenut mr. Christopherin ja hänen tapansa, olisi hän mahdollisesti voinut arvata, että tämä oli hermostunut, sillä hänellä oli piippu hampaissaan.

Puoliyön aikana juna lähti kapuamaan tai oikeastaan jatkamaan kapuamistaan ylös Sierra Nevadan harjanteelle.

Christopher istui hytissään ja katseli ennen mainittua lyijykynäpiirrosta, kun junailija koputti ovelle ja astui sisään.

— Sir! Tulin vakuuttamaan teille, että saatte tästä lähin nukkua rauhassa, sillä meillä on nyt niin paljon aseistettuja miehiä mukana, että voimme ottaa vastaan vaikka koko sioux-lauman.

— Vai niin, hyvä on! Mutta kokonainen vuorokausi on mennyt hukkaan.

Mr. Christopher oli laskenut ehtivänsä New Yorkiin 6 tuntia ennen Englantiin menevän laivan lähtöä. Junan saapuessa näiden viivytysten jälkeen New Yorkiin, on laiva jo lähtenyt. Uusi laiva lähtee viikon kuluttua. Voihan niitä esteitä vieläkin tulla, ennen kuin juna ennättää Atlantin rannalle. Tuskinpa ne sentään voivat ottaa kokonaista viikkoa.

— Täytyy juoda paljon jäävettä.

Ei tullut lisää esteitä! Juna saapui vuorokauden myöhästyneenä New Yorkiin. Täällä oli mr. Christopherilla aikaa hankkia itselleen vaatteita, matkalaukkuja ynnä muuta. Hän tiesi eurooppalaisten arvostelevan miestä vaatteiden mukaan. Joka päivä hän oli sähkösanomanvaihdossa Atlantin toisella puolella olevien kanssa.

XX.

Columbia on kauan sitten leikannut kravun kääntöpiirin. Lähenemme Kanarian saarten leveyttä. Ilmat ovat viime päivinä olleet tavattoman kauniit, mutta tuuli on vastainen. Käänsimme aamulla laivan ja purjehdimme paraillaan ylähangan halsseilla. Pasaadivyöhykkeestä tultua maistuu luoviminen puulta. Tuuli on ollut niin heikko, ettei ole ollut mitään merenkäyntiä. Yöllä se on vähän puhaltanut, mutta, tyyntynyt päiväksi, niin että laiva töin tuskin on totellut peräsintä.

Sivuutamme laivan, joka näyttää Englannin lippua ja ilmoittaa tahtovansa merkkilipuilla puhutella meitä. Se ilmoittaa olevansa hädässä. Me vastaamme: "Autamme, jos voimme." Laivasta lasketaan vesille vene, joka alkaa tulla meitä kohti. Me käännämme laivamme alahangan halsseille ja suuntaamme venettä kohti. Vauhtimme on niin pieni, että laiva tuskin tottelee peräsintä. Apua pyytävä laiva koettaa pitää etukeulansa vastatuuleen ja purjeet on prassattu niin, ettei laiva kulje juuri mihinkään päin. Kun vene, jota neljä miestä souti yhden pitäessä perää, on tullut tarpeeksi lähelle Columbiaa, näemme sen sivussa laivan nimen: Rose Fiddler.

— Herra jumala! Hän on tullut tänne saakka minua noutamaan, minua uskotonta, petollista, sanoo rouva Fiddler ja rientää hyttiinsä pukeutumaan hääpukuunsa.

— Juokse tuon hullun perän, Peg, äläkä laske häntä kannelle! Hyppää vielä mereen, sanoi kapteeni.

Rose Fiddlerin ensimmäinen upseeri nousi laivaan ja kertoi laivassa leivän olevan loppumaisillaan; muonaa ja vettä kyllä oli runsaasti, joten se riittäisi Englantiin saakka, jollei tuuli rupeisi niskottelemaan ja pysyttelemään vastaisena.

— Ettekö vielä ole perillä, vaikka lähditte Huanillasista pitkät ajat ennen meitä? kysyi kapteeni Franck.

— Olemme olleet Port Edgardissa Falklannin läntisellä saarella, korjauksen alaisena.

— Kuinka ette itse ole pitemmällä, kysyi vuorostaan Rose Fiddlerin ensimmäinen upseeri kapteeni Franckilta.

— Me olemme myös maanneet "sairaalassa" Port Williamissa Falklannin itäisellä saarella. Kumma, ettemme ole tietäneet mitään toisistamme, vaikka olemme olleet niin lähekkäin.

— Se johtuu siitä, ettei näiden satamien välillä ole mitään liikennettä, ja onhan niillä väliäkin kaksisataa virstaa, sanoi bluenose.

Rouva Fiddler sai nyt tulla tapaamaan ja puhuttelemaan laivansa ensimmäistä upseeria. Peg oli kertonut rouvalle, ettei tässä ollut kysymyksessä miesvainajan haamu eikä mikään muukaan aave. Vene, jolla Rose Fiddlerin ensimmäinen upseeri saapui, oli oikea vene, ja "kummituslaiva" oli todellinen Rose Fiddler. Rouva Fiddler ei siis tullut tapaamaan laivansa ensimmäistä upseeria rintasoljissa eikä korvarenkaissa, vaan tavallisessa puvussa.

— Hyvää päivää, sir! En tahdo tietää mitään, enkä tahdo selityksiä. Ne saatte antaa minulle matkalla täältä Englantiin. Vakuutusyhtiöhän kaikki kuitenkin maksaa. Aion jatkaa omalla laivallani täältä määräsatamaan, jos kapteeni Franck suostuu antamaan minulle mr. Rogersin ja ottamaan takaisin Thomas Scottin. Lelua en huoli, enkä henno ottaakaan häntä signoritalta, tämän hyvältä hengettäreltä.

Rose Fiddlerin veneeseen lastattiin leipää niin paljon kuin siihen mahtui. Kaikeksi onneksi oli Port Williamista otettua leipää ja hyviä laivakorppuja vähintään kaksinverroin tarvittava määrä. Kapteeni Franck suostui rouvan ehdotukseen. Columbian vene pantiin vesille ja kapteeni itse, rouva Fiddler ja Robert Rogers astuivat siihen kaikkine kampsuineen. Niitä ei ollut paljon; rouvan ja Rogersin matka-arkut olivat pääesineet… ja sitten kiireesti Rose Fiddleriin.

Thomas Scottilla ei ollut mitään vaihtoa vastaan. Seikkailu kirjoitettiin molempien laivojen lokikirjaan. Lokikirja on tärkeä esine. Jos laiva tekee haaksirikon, on ainakin tämä kirja pelastettava. Tämä kirja on laivan "laki ja oikeus". Sen turvin voi merellä sitoutua palvelukseen tai erota siitä, jos asianhaarat vaativat. On tapa sanoa: Uskallan panna kaksi sormea lokikirjan päälle.

Ennen kuin rouva Fiddler astui Columbian veneeseen lähteäkseen Rose Fiddleriin, hän piti lyhyen kiitos- ja jäähyväispuheen.

— Kiitän teitä kaikesta sydämestäni. Te olette pelastaneet henkeni ja kärsineet kaikki hullutukseni. Olen leskeksi tultuani ollut kuin orpo, jolla ei ole turvaa. Minä tarvitsen miehen, jota rakastan ja joka rakastaa minua. Minä voin ottaa ja minä voin antaa. Bob ja minä sovimme yhteen. Annan hänelle, köyhälle pojalle, täydet ohjakset, mutta annan hänen tuntea ja tietää, että olen Rose Fiddlerin omistaja. Pidän häntä silkkinauhassa, mutta en kuitenkaan kuten villakoiraa. Teille, signorita, annan Lelun, hän on hyvä tyttö. Luulen, että ehkä hyvinkin pian tarvitsette kamarineitoa. Kohtahan tapaamme Queenstownissa.

Oli ihan tyyni. Hiljainen maininki heilutti laivoja, jotka olivat sanoneet toisilleen viralliset hyvästit, vaikka viruivat lähetysten auringon vaipuessa Atlanttiin. Keskiyön aikana rupesi käymään tuulenhenki. Ensin se puhalsi sieltä ja täältä, niin hiljaa, että tuskin olisi saanut kynttilää sammumaan, mutta vakiintui viimein etelätuuleksi. Uni ei tänä yönä maittanut juuri kenellekään. Naiset olivat kannella ja heiluttivat liinojaan Rose Fiddlerille, jota tuskin näkyi tähtiyössä. Lelu, oltuaan aluksi ihastuksissaan erosta emännästään, itki japanittaren itkua, kuivaa änkytystä. Hän tunsi itsensä hylätyksi ja turvattomaksi.

— Älä itke, pieni; kyllä minä pidän sinusta huolen; kaikkihan sinusta pitävät, sanoi Chimb ja otti Lelun syliinsä.

Columbian asukkaat tunsivat, että oli tapahtunut käänne historiassa. Jos kohta kaikki iloitsivat siitä, että pitkä matka, joka oli tarjonnut vaaroja ja kärsimyksiä, mutta myös iloa, kohta oli päättyvä, valtasi heidät kaihonhenki.

Kaipasimme jylhiä Andeja, Huanillasia, ihanaa kaakkoispasaadia, Falklannin saaria ja ehkä Kap Horniakin.

Tulin sattumalta vaihtaneeksi muutamia sanoja Chimbin kanssa. Lokasin laivan vauhtia elämän vauhtia — Pegnappula piti rullaa, josta mittanyöri juoksee ulos, ja Chimb hoiti hiekkalasia. Hiekan juostua loppuun ja minun pysäytettyäni nyörin juoksun, sanoi Chimb:

— Hiekan loppuessa kädessäni olevasta lasista minusta tuntui, että se merkitsee elämän loppua.

— Niinhän se merkitseekin — kerranhan elämä loppuu, se on vain ajan kysymys. Jos tästä lähin pidätte hiekkalasia kädessänne, niin pyöräyttäkää se ympäri, ennen kuin hiekka on kerinnyt juosta loppuun, niin ette saa päähänne tuollaisia ajatuksia ja kuvitelmia.

Aamun koittaessa tuuli oli käynyt vireämmäksi. Rose Fiddler oli jäänyt hyvän matkaa taaksemme. Lyötäessä kahdeksaa lasia, kello kaksitoista päivällä, näkyi siitä vain mastojen huiput. Runko oli vaipunut merenpinnan alle. Kello kaksi, neljä lasia, oli se näköpiirimme ulkopuolella. Tuuli on vielä etelässä. Se puhaltaa ylähangan looringista, siis kaikkein edullisimmalta taholta. Kaikki purjeet ovat päällä ja vetävät, sekä raaka- että staagipurjeet kilpaa. Ei yksi tahdo olla toistaan huonompi. Suuri lintu lennättää miljardien lintujen monituhatvuotisia jätteitä edistämään Euroopan peltojen kasvullisuutta.

Jo rupeaa näkymään savuviivoja taivaanrannalla. Nämä leikkaavat kurssimme, koska kulkevat vanhan ja uuden mannermaan väliä. Ei niitä ole monta.

— Voi miekkosia, jotka pääsevät eteenpäin ilman purjeita! Ei heidän tarvitse henkensä uhalla liikkua taklaasissa eikä reivata. Mutta: Audiatur et altera pars; eihän höyrylaivan miehiä sanotaankin merimiehiksi, vaan mustakaartilaisiksi.

Columbia luovii, hiljaisen tuulen puhaltaessa pohjoisesta; sillä on siis vastatuuli. Poissa on pasaadi, ihana ilma ja myötätuuli, joka lennättäen vei meitä uusia oloja kohti ja pian on erottava meidät toisistamme. On lyöty kahdeksan lasia — kello on kahdeksan illalla. Ilma, joka on ollut harmaa ja tarjonnut meille lunta vasten silmiämme, on selvinnyt, ja täysi kuu paistaa heleästi. Ylähanganvahti on kannella, ja sen päällikkö, kapteeni, on ylhäällä. Minun ei siis tarvitse olla ruorimiehen ja kompassihuoneen luona. Me neljä ja Chimb seisomme kokkaäyräällä ja katselemme pyöriäisten piirtämiä kultaviivoja.

— Kyllä tuuli kohta kääntyy myötäisemmäksi, koska nuo pyöriäiset kulkevat vasten tuulta, sanoo Mack.

— Hyvä on! Sitten saamme viettää kuivalla maalla uudenvuoden aaton, joka on kahden päivän perästä, sanoo Fred.

— Tänä yönä kolmen aikaan tulee muuan Irlannin johtoloistoista näkyviin, jollei tuuli heikkene, mutta siitä ei ole meille muuta iloa, kuin että saamme kääntää alahangan halsseille kello neljä, kun on vahdinmuutos, sanoin.

— Parasta on, että se tapahtuu nyt. Olen jo kauan odottanut tilaisuutta keskustella vakavasta asiasta. Jos tuuli kohta kääntyy myötäiseksi, kuten Mack on ennustanut, on tämä viimeinen yö, jonka vietämme merellä. Mutta täällä tulee kylmä; menkäämme keittiöön pitämään kokousta. Minä keitän kahvia, se irroittaa kielenkannan.

Me toverukset istuimme Columbian tilavassa keittiössä, jonka vertaista suuruuteen ja siisteyteen nähden en ole tavannut missään purjelaivassa. Pian on huone tupakansavua täynnä. "Ei ole ajat niin kuin oli ennen", sen huomaan siitä, ettei kellään ole mitään sanottavaa. Piiput sammuvat, ehtimiseen ja on ne sytytettävät uudestaan. Missähän lienee syy? Olisiko tupakka kosteata ehkä läpimärkää — vai piiput tukossa.

Chimb puuhailee kanttiinan ääressä, saamatta valmista. Ensin hän ei saa hiiliä palamaan — Fredin on laitettava tuli. Sitten hän ei löydä kahvipannua, joka seisoo kirkkaaksi kiilloitettuna hänen nenänsä edessä. Ja kun kaikki ympäri käy, ei hän kykene mihinkään. Hän on tai liikkuu selinpäin meihin, ääneti. Viimein hän peittää kasvonsa esiliinallaan, kääntyy ympäri, aukaisee oven ja hiipii hiljaa peränpuolelle ja sukeltaa hyttiinsä.

Kello kolme yöllä näkyi Fastnet Rockin johtoloisto. Saavuimme Queenstowniin uudenvuoden aattopäivänä, puolenpäivän aikaan. Ankkurin pudottua pohjaan ja purjeiden tultua käärityksi, meni kapteeni maihin. Hän toi sieltä sanoman, että lasti jää tähän satamaan. Ei tarvitse siis purjehtia enää muualle. Matka on päättynyt. Täällä on ankkurissa laivoja, jotka odottavat määräystä, mihin viedä lastinsa.

Laivanvarustajan toimesta saapuu Columbiaan juhlamuonaa. Valmistaudumme viettämään uudenvuoden aattoa. Kun kello on kaksitoista ja uusivuosi alkaa, soittaa Columbian orkesteri kapteenin johtamana uudenvuoden tervehdysvirren. Virren loputtua lyödään viimeisen kerran kahdeksan lasia. Toivotamme toisillemme hyvää uutta vuotta.

Muut paitsi Chimb, me neljä, Stonefield, Andrew Kelly, Lelu ja Peg, menevät maihin viettämään uudenvuoden yötä ja päivää. Vuoden alkaessa tuli kuu näkyviin. Pohjatuuli "meni kotiin" — tyyntyi — elohopea lämpömittarissa laski nollaviivan alle. Olimme kaikki kannella. Lelu ja Peg keittivät kabyysissä kahvia, jota juotiin ajanvietoksi monta pannullista. Paljon ei puhuttu. Vietettiin hiljaa eronhetkeä. Huomispäivänä meidän piti erota toisistamme.

Me, jotka olimme tulleet laivaan Callaossa, saimme lähteä. Charles Clarck oli luvannut paikan Stonefieldille ja irlantilaiselle. Fred oli Mackin pyynnöstä päättänyt mennä hänen kotiinsa Skotlantiin. Mack oli luvannut Fredille kauniin sisarensa, jos tämä vielä oli otettavissa. Peg oli päättänyt toistaiseksi jäädä Columbiaan, ja Lelu koetti pysytellä lähellä häntä, jotta taas yhdessä voisivat halkaisijanpuomin päältä pyydystää bonitoja. Kapteeni Franckilla oli tarkoitus järjestää siten, että nappula saisi olla harjoitteluaikansa Columbiassa, jonka jälkeen kapteeni kustantaisi pojan koulunkäynnin kapteeniksi saakka. Chimborazohan oli luvannut pitää huolen geishan tyttärestä.

Entä Chimb itse, mihin hän joutuu? Meille neljälle on käynyt selväksi, että meidän täytyy erota Chimbistä. Kaikki rakastamme Andein tytärtä, mutta hän istuu korkealla oksalla, ja me seisomme puun juurella.

— Täällä tulee kylmä, mennään keittiöön, sanoi Chimb. Istuimme siellä vähän aikaa ääneti, sitten sanoi Andein tytär:

— Minunhan piti kertoa teille ja keskustella kanssanne viime yönä asiasta, joka koskee oikeastaan minua, mutta myöskin teitä. Intiaani saa itkeä, mutta ei nauraa.

Juuri kun Chimbin piti jatkaa, päästyään liikutuksensa vallasta, tuntui tärähdys, joka johtui siitä, että vene oli tullut kosketukseen laivamme sivun kanssa.

— Uudenvuodenyönä ovat irlantilaiset liikkeellä. Muuan heistä on sikahumalassa. Hänet aiotaan nostaa laivaan. Veneessä on myös nainen, huomautti Mack, kurkistettuaan laidan yli.

XXI.

Mr. Cristopher oli päässyt Atlantin yli. Queenstownissa hän on ollut viikkokausia ja sähköttänyt vimmatusti, sinne ja tänne. Hänen matkatoverinsa eivät ole jättäneet häntä rauhaan, ei yöllä eikä päivällä. Hänet on ajettu pois hotellista ja viety putkaan. Täältä hänet on siirretty sairaalaan. Putkassa ei oltu niin viisaita, että olisi pidetty hänen matkatovereitansa siellä, sillä nehän ovat syypäät mr. Cristopherin rikoksiin ja hullutuksiin, vaan ne saivat seurata herraansa. Kuultuaan sairaan hourivan, on lääkäri sanonut, ettei hän parane ennen kuin eräs Columbia-niminen laiva saapuu Queenstowniin.

* * * * *

Mies, joka nostettiin Columbian kannelle, ei ollutkaan pahantekijä eikä humalainen, vaan sairas. Mukana ollut sairaanhoitajatar kertoi, mitä tautia sairas poti. Tietysti Chimb oli heti muuttunut sairaanhoitajattareksi ja tarjoutui auttamaan. Me neljä astuimme Chimbin viittauksesta salonkiin, jossa sairas nyt istui pirteämmän näköisenä kuin laivaan tullessaan.

— Tunnetteko minua, pojat? Tuumimme ja tarkastimme vähän aikaa.

— Mr. Malcolm! Joko Lima—Oroyan rautatie ulottuu Irlantiin asti? Että olette rakentanut rautateitä kuilujen ja kohisevien koskien ylitse, sen tiedämme, mutta että olette rakentanut rautatien Atlantin alitse, sitä emme olisi uskaltaneet uskoa, sanoi Mack.

— Minä olen tullut tänne Suuren Hengen opastamana, pyytämään Chimborazo Lauricochaa vaimokseni. Kuukausi sen jälkeen kun olitte vieneet hänet, pääsin selville siitä, että rakastan häntä. Rakastan ensimmäisen ja viimeisen kerran elämässäni. Jonkin ajan sen jälkeen sain varmuuden siitä, että hän myöskin, millä kohtaa maapalloa mahtoi ollakaan, oli ruvennut rakastamaan minua, kertoi mr. Malcolm.

— Se oli sen jälkeen, kun olimme jättäneet Falklannin saaret, sanoi Chimb.

— Siis, sanoi mr. Malcolm ja ojensi kätensä Chimbille.

Chimb nousi, tuli ja suuteli meidän jokaisen neljän otsaa ja kysyi:

— Annatteko minut mr. Malcolmille?

— Annamme, vastasimme.

Chimb otti nyt mr. Malcolmin käden ja veti suunsa hymyyn — intiaani nauroi. Tämän jälkeen poistuivat mr. Malcolmin matkatoverit.