Produced by Helvi Ollikainen and Tapio Riikonen

ELÄINTEN SANKAREITA

Kirj.

Ernest Thompson Seton

Suomentanut I.K Inha

WSOY, Porvoo, 1919.

SISÄLLYS:

Lukijalle.
Takapihan kissa:
Ensimmäinen elämänvaihe.
Toinen elämänvaihe.
Kolmas elämänvaihe.
Neljäs elämänvaihe.
Arnaux, kirjekyyhkyn tarina.
Voitokas susi.
Poika ja ilves.
Pikku Sotahevonen, mustahäntäjäniksen tarina.
Snap, kertomus bullterrieristä.
Winnipegin susi.
Tarina valkoisesta porosta.
Elinpiiri.

LUKIJALLE

Sankari on poikkeuksellisen lahjakas yksilö, joka pystyy suuriin urotekoihin. Tämä määritelmä pitää paikkansa, oli kysymyksessä ihminen tai eläin; ja kertomukset tällaisista yksilöistä tehoavat kuulijain mielikuvitukseen ja sydämeen.

Kaikki kirjan kertomukset, olivatpa ne sepitettyjä asialliseen tai kaunokirjalliseen sävyyn, perustuvat todellisuuteen, niiden eläinsankarit ovat todella eläneet. Kaunokirjallista vapautta on eniten kertomuksessa "Valkoinen poro". Kirjoitin sen Norjan Utrovandissa kesällä 1900 seuraillessani läheisillä tuntureilla laiduntavia porolaumoja.

Kertomus ilveksestä perustuu omiin eräkokemuksiini. Tuhannet kaskadolaiset muistavat, kuinka "Sotahevonen" voitti sankarimaineensa, ja Sotahevoseksi monet päivälehdet sitä sanoivatkin kertoessaan sen juoksu-urotöistä.

Asiallisin kertomuksista on Arnaux. Se on niin likipitäen historiallinen, että useat, jotka linnun tunsivat, ovat antaneet minulle vielä lisää yksityiskohtaisia tietoja.

Murhanhimoisten muuttohaukkojen pesä haltijoineen ja poikasineen on nyt nähtävänä New Yorkissa, Amerikan luonnontieteellisessä museossa. Museon virkamiehet ovat kertoneet minulle, että pesästä löydettiin seuraavat kyyhkysrenkaat 9970-S, 1696, LL 63, J.F. 52, Ex. 705, 6-1894, C 20 900. Ehkä joku kyyhkyjen ystävä saa näistä riveistä tietää, mitä tapahtui näille lentotaitureille, joiden kohdalla on kauan ollut merkintä "ei palannut".

E.T.S.

TAKAPIHAN KISSA

ENSIMMÄINEN ELÄMÄNVAIHE

— Li-haa! Li-haa! kuului Scrimperin kujalta läpitunkeva ääni. Siellä oli varmaan Hamelnin huilunsoittaja, koska kaikki lähitienoon kissat hyökkäsivät kohti ääntä; koirat sen sijaan näyttivät halveksivan välinpitämättömiltä.

— Li-haa! Li-haa! kuului yhä kovempaa. Sitten huomion kohde tuli näkyviin — nukkavieru, likainen pieni mies, joka työnsi käsikärryjä; ja perässä seurasi parikymmentä kissaa yhtyen hänen huutoonsa melkein yhtä läpitunkevalla äänellä. Joka viidenkymmenen askelen päässä, aina kun kissoja oli kerääntynyt kylliksi, käsikärryt pysähtyivät. Taikaääninen mies otti kärryillä olevasta laatikosta paistinvartaan, jossa oli voimakkaasti tuoksuvia keitettyjä maksanpalasia. Pitkällä kepillä hän irrotti palaset vartaasta. Kukin kissa sieppasi omansa, luimisti hieman korviaan ja syöksyi muristen ja kyräillen kuin pieni tiikeri saaliineen johonkin turvalliseen lymypaikkaan.

Li-haa! Li-haa! Ja kissoja tuli yhä enemmän hakemaan annostaan. Lihamies tunsi hyvin ne kaikki. Tuolla oli Castiglionen Tiikeri ja tuossa Jonesin Musta; tämä oli Pralitskyn Pulloharja ja tämä rouva Dantonin Valkoinen; tuolla hiiviskeli Blenkinshoffin Maltee ja tynnyrille kiipesi juuri Sawyerin vanha keltainen Billy, häpeämätön veijari, jonka puolesta kukaan ei maksanut — kaikki oli kyllä tarkkaan merkitty kirjoihin ja kansiin. Tämän omistaja oli varma maksaja, kymmenen centiä viikossa, mutta tuon toisen laita oli vähän niin ja näin. Tuolla oli John Washeen kissa, joka sai vain pienen palan, koska Johnilla oli vielä entistäkin rästiä. Sitten oli vielä kapakoitsijan juovikas, kaulusniekka rottakissa, joka sai ylimääräisen palan, koska sen isäntä maksoi runsaskätisesti; ja kauppamatkustajan kissa, josta ei tosin maksettu, mutta jota kohdeltiin yhtä huomaavaisesti kuin lihamiestäkin.

Mutta oli vielä muitakin. Yksi musta kissa, jolla oli valkoinen kuono, ampaisi luottavasti muiden mukana ruoanjakeluun, mutta karkotettiin vihaisesti. Kattiparka! Mistäpä se olisi tiennyt. Sehän oli jo kuukausia kuulunut kaupustelijan ruokavieraisiin. Tämä tyly muutos oli siitä kerrassaan käsittämätöntä. Mutta lihan jakaja kyllä tiesi. Rouva, joka kissan omisti, oli lakannut maksamasta. Lihanjakajalla ei tosin ollut muuta kirjanpitoa kuin muistinsa, mutta se ei koskaan pettänyt.

Näiden 'neljänsadan' valitun lisäksi, jotka pääsivät rattaiden luo, oli kissoja, jotka pysyttelivät niistä loitolla, koska eivät olleet luettelossa, toisin sanoen eivät kuuluneet 'kermaan', mutta joita lumosi ihana tuoksu ja elähdytti heikko toivo mahdollisesta onnenpotkusta. Näiden kärkkyjien joukossa oli harmaa takapihan asukas, koditon, laiha ja likainen kissa, joka eli nokkeluutensa turvin. Huomasi heti, että se oli jostakin syrjäkujan perheestä. Toisesta silmäkulmastaan se vahti kärryjen ympärille kerääntynyttä piiriä, toisesta koiria. Se näki parinkymmenen onnellisen kissan tiikerimäisin liikkein livahtavan tiehensä päiväannos hampaissaan, mutta vasta sitten tuli sen tilaisuus, kun iso kollikissa, samaa maata kuin se itsekin, hyppäsi ryöstöaikeissa erään pienen ruokavieraan niskaan. Uhri pudotti lihapalansa puolustaakseen itseään, ja ennen kuin hyökkääjä ehti tulla väliin, harmaa takapihalainen käytti tilaisuutta hyväkseen, anasti saaliin ja hävisi.

Se pujahti Menzien sivuoven reiästä ja sen takana olevan muurin yli, istahti sitten syömään maksankappaletta, nuoli leukansa, oli erinomaisen tyytyväinen ja lähti kiertoteitse takapihalle, jossa pennut odottivat sitä vanhan korppulaatikon pohjalla.

Pihalla sen korviin kantautui valittavaa naukumista. Se riensi minkä käpälistä pääsi, ja saavuttuaan pesälle se näki mustan kollikissan pentujensa kimpussa. Vieras kissa oli kahta vertaa isompi, mutta emo hyökkäsi sen kimppuun raivokkaasti ja pahantekijä kääntyi ympäri ja juoksi tiehensä, kuten useimmat eläimet, jotka joutuvat kiinni itse teosta.

Eloon oli jäänyt vain yksi ainoa pentu, joka oli emonsa näköinen, vaikka vähän kirkkaampi väreiltään. Sekin oli harmaan ja mustan kirjava, ja sen kuono, korvat ja hännän pää olivat valkoiset. Epäilemättä emo suri moniaita päiviä, mutta murhe haihtui vähitellen ja eloon jäänyt sai nyt osakseen koko sen huolenpidon.

Vaikka vanhan verenhimoisen kollin aikeista oli armeliaisuus kaukana, niistä oli silti siunaustakin, sillä emo ja pentu kohentuivat lyhyessä ajassa silminnähtävästi. Jokapäiväinen ruoan hankinta jatkui. Lihamies tosin harvoin täytti toiveita, mutta olihan jäteastioita, ja vaikka ne eivät olleetkaan mitään lihatynnyreitä, niissä oli ainakin perunankuoria, joilla saattoi tyynnytellä jonkin päivän pahinta nälkäänsä.

Eräänä päivänä emokissa tunsi ihmeellistä hajua, joka tulvi puistokujan toisesta päästä East Riveriltä. Uutta hajua kannattaa aina tutkiskella, ja kun se uutuutensa lisäksi on vielä houkuttelevakin, on valittavana vain yksi tie. Ja se johti mirrin aina rantalaiturille saakka, jossa yön pimeys tarjosi ainoan suojan.

Äkkiä kuului ääniä, murinaa ja kiireistä rapinaa, joka ilmoitti mirrille, että sen vanha vihollinen, satamakoira, oli katkaissut paluutien. Oli vain yksi mahdollisuus pelastua. Se hyppäsi laiturilta alukseen, josta haju tuli. Koira ei voinut tulla perässä, ja kun kalastusalus aamulla nosti purjeet, emokissa seurasi tahtomattaan sen mukana, eikä sitä sen koommin nähty.

Takapihan pikku mirri odotteli turhaan emoaan. Aamu tuli ja meni. Mirrillä oli kova nälkä. Iltapuolella luontainen vaisto ajoi sen etsimään ravintoa. Se hiipi vanhasta laatikosta, ja tunnustellen ääneti tietään rojun keskellä se haisteli kaikkea, joka näytti syötävältä, mutta ei löytänyt ruoan murusta. Lopuksi se tuli puuportaille, jotka johtivat kellarikerroksessa sijaitsevaan Jap Maleen lintukauppaan. Ovi oli raollaan. Se astui outojen hajujen maailmaan, jossa kaikkialla oli häkkeihin suljettuja eläviä olentoja.

Nurkassa istui laatikolla joutilas neekeri. Hän näki pienen vieraan tulevan sisään ja katseli sitä uteliaasti. Se kulki muutamien kaniinien ohi. Ne eivät kiinnittäneet siihen mitään huomiota. Se tuli harvatankoisen häkin luo, jossa oli kettu. Häntäniekka istui kaukana toisessa nurkassa; se kyyristyi matalaksi ja sen silmät kiiluivat. Kissanpoikanen asteli haistellen häkille, työnsi päänsä tankojen välistä, haisteli taas, lähestyi ruokakuppia, mutta siinä samassa kyyristynyt kettu koppasi sen hampaisiinsa. Kissanpennulta pääsi säikähtynyt "miau", mutta yksi ainoa ravistus katkaisi naukaisun ja olisi lopettanut siihen paikkaan pentupoloisen kaikki yhdeksän henkeä, ellei neekeri olisi tullut apuun. Hänellä ei ollut asetta, eikä hän sen vuoksi voinut mennä häkkiin, mutta hän sähähti ketulle niin äkäisesti, että tämä pudotti kissanpoikasen ja palasi nurkkaansa räpytellen siellä silmiään äreän pelokkaasti.

Neekeri veti kissanpoikasen ulos. Pedon ravistelu näytti vain huumanneen uhrin ja itse asiassa säästäneen sen enemmiltä tuskilta. Kissanpoikanen näytti vahingoittumattomalta, mutta pökerryksissä se oli. Se hoippuroi jonkin aikaa, mutta toipui pian, ja muutaman minuutin päästä kun Jap Malee, lintukauppias, tuli kotiin, se jo kehräsi neekerin sylissä niin kuin ei mitään olisi tapahtunut.

Jap ei ollut kotoisin Kaukoidästä, vaan Lontoon laitakaupungilta, mutta kun hänellä sattui olemaan vinot rakosilmät ja pyöreät ilmeettömät japanilaiskasvot, syrjäytti erittäin kuvaava Jap-lyhennys hänen varsinaisen etunimensä, jota kukaan ei enää muistanut. Ei hän oikeastaan ollut tyly lintuja eikä muitakaan eläimiä kohtaan, joiden kauppaamisella hänen tiedettiin ansaitsevan leipänsä, mutta hän osasi pitää puoliaan. Hän tiesi mitä halusi. Takapihan kissaa hän ei halunnut.

Neekeri antoi kissalle niin paljon ruokaa kuin se jaksoi syödä, kantoi sen sitten kauas toiseen kortteliin ja laski siellä erääseen aidattuun pihaan.

Vankka ateria riittää kenelle hyvänsä pariksi kolmeksi päiväksi, niinpä mirrikin oli hyvin virkeä saatuaan uutta polttoainetta. Se käveli rojukasojen keskellä, vilkuili uteliaasti kanarialintuhäkkejä, joita riippui korkeista ikkunoista, kurkisteli aitojen yli, keksi ison koiran ja laskeutui taas hiljaa maahan. Löydettyään suojaisan paikan, johon aurinko paistoi täydeltä terältä, se kävi pitkäkseen ja nukkui tunnin verran.

Se heräsi nuuhkaisuun ja näki edessään ison mustan kissan, jolla oli hehkuvat vihreät silmät, paksu kaula ja vankat kollikissan leuat, poskessa arpi ja vasen korva repaleinen. Se näytti epäystävälliseltä. Sen korvat olivat luimussa, häntä heilui ja kurkusta kuului hiljaista murinaa. Kissanpoikanen asteli viattomasti sen luo muistamatta, että oli tavannut sen jo aikaisemmin. Kolli hankasi kumpaakin poskeaan paaluun, kääntyi sitten verkalleen ja katosi. Viimeksi kissanpoikanen näki sen hännänpään, joka heilahteli puolelta toiselle, eikä takapihan pikkuasukas aavistanut, että se sinä päivänä oli ollut lähellä kuolemaa.

Yön lähestyessä kissanpoikasen alkoi olla nälkä. Se nuuhki tarkkaan tuulen monivivahteista, näkymätöntä virtaa. Se valitsi siitä lupaavimman hajun ja nenänsä johdattamana lähti seuraamaan sitä. Rauta-aitauksen kulmassa oli roskalaatikko. Siitä se löysi jotakin ruoaksi kelpaavaa, muutaman tynnyrintapin alla oli vesisanko, josta se sammutti janonsa.

Yön se pääasiassa hiiviskeli ympäri rauta-aitausta perehtyäkseen siihen päällisin puolin. Seuraavan päivän se vietti entiseen tapaan, auringonpaisteessa nukkuen. Tällä tavoin sen aika kului. Toisinaan se sai roskalaatikosta hyvänkin aterian, toisinaan sieltä ei löytynyt mitään. Kerran se tapasi sen luona repalekorvan, mutta hiipi varovasti tiehensä, ennen kuin toinen ennätti huomata. Vesisanko oli tavallisesti paikoillaan, ja ellei ollut, aluksi Vella oli kuitenkin tavallisesti pikku lätäkkö. Mutta roskalaatikkoon ei ollut luottamista. Kerrankin se jätti kissanpoikasen kolmeksi päiväksi ruoatta.

Mirri seuraili korkean aidan vierustaa ja huomatessaan pienen reiän ryömi siitä toiselle puolelle ja totesi olevansa kadulla. Täällä sille aukeni uusi maailma, mutta se ei ennättänyt seikkailla kauaskaan, kun jo kuului kovaa jalkojen töminää: iso koira tuli loikkien. Töin tuskin kissanpoikanen ennätti livahtaa pakoon aidanreiästä. Se oli kauhean nälissään ja oli iloinen, kun löysi lopulta edes vanhoja perunankuoria pahimman nälän lievikkeeksi. Aamulla se ei nukkunut, vaan lähti ruokaa etsimään. Piha-aitauksessa sirkutti muutamia varpusia. Niitä oli ollut siellä aikaisemminkin, mutta nyt ne joutuivat aivan uuden mielenkiinnon kohteiksi. Nälän hellittämätön painostus oli herättänyt kissanpoikasessa eloon metsästäjänvaistot: varpusethan olivat riistaa — ne olivat ruokaa. Se kyyristyi vaistomaisesti ja hiipi lähemmäksi visusti suojautuen, mutta sirkuttajat olivat varuillaan ja pyrähtivät ajoissa lentoon. Se yritti monta kertaa, mutta turhaan, sitä varmemmin se kuitenkin tiesi varpuset syötäviksi, kunhan vain saisi niitä kiinni.

Viidentenä huonon onnen päivänään takapihan mirri uskalsi lähteä ulos kadulle, sillä sen oli saatava ruokaa hinnalla millä hyvänsä. Se oli jo ennättänyt kauas tukikohdastaan, aidankolosta, kun muutamat pojanvintiöt avasivat tulen pommittaen sitä tiilenpalasilla. Kissanpoika naukui kauhuissaan. Koira yhtyi takaa-ajoon, ja mirriparan asema tuli entistä uhatummaksi. Mutta erään talon edessä sattui olemaan vanhanaikainen rauta-aita, ja se pääsi pujahtamaan tankojen välistä, juuri kun koira oli tavoittamaisillaan sen. Muuan nainen huusi koiraa ylhäältä ikkunasta. Sitten pojat heittivät kissarukalle lihanpalan, ja se sai elämänsä herkullisimman aterian. Rappujen alta se löysi turvapaikan. Siellä se istui kärsivällisesti yöhön saakka ja hiipi sitten kuin varjo takaisin tutulle takapihalle.

Näin kului pari kuukautta. Kissanpoikanen voimistui ja oppi perin pohjin tuntemaan ympäristön. Se tutustui Downey Streetiin, jolla joka aamu näkyi pitkä rivi jäteastioita. Sillä oli oma käsityksensä niiden omistajista. Roomalaiskatolisen lähetysseuran talo ei ollut sille vain iso rakennus, vaan nimenomaan se talo, jonka roskapöntöt olivat tulvillaan mainioita kalantähteitä.

Pian se tutustui lihan kaupustelijaan ja liittyi hänen ympärilleen kerääntyvän aran kissaparven uloimpaan piiriin. Se tapasi myös satamakoiran ja pari kolme muutakin samaan luokkaan kuuluvaa hirmua. Se tiesi mitä niiltä oli odotettavissa ja miten karttaa niitä; ja se keksi onnekseen myös uuden ruoanhankkimistavan. Epäilemättä monet tuhannet kissat ovat toiveikkaina kierrelleet houkuttelevia maitokannuja, jotka maitomies varhain aamulla jättää portaille ja ikkunalaudoille, mutta oli puhdas sattuma, että juuri pikku mirri tapasi yhden, jonka kansi oli rikki, ja hoksasi nostaa sitä ja juoda kyllikseen asti.

Pulloihin se ei tietenkään päässyt käsiksi, mutta useassa kannussa oli huonosti sopiva kansi, ja kissanpoikanen etsi uutterasti löyhäkantisia astioita. Lopulta se laajensi tutkimusmatkojaan aina seuraavaan kortteliin ja vielä edemmäksi, kunnes tuli lintukauppiaan kellarin takapihalle, jossa oli tynnyreitä ja laatikoita.

Kissanpoikanen ei ollut milloinkaan kotiutunut vanhaan rauta-aitaukseen. Se oli aina tuntenut olevansa siellä vieras, mutta täällä sen omistushalu heräsi, niin että se kiukustui oitis nähdessään siellä toisen pikku kissan. Se lähestyi tulokasta uhkaavan näköisenä. Kumpikin oli päässyt juuri mouruamis- ja sylkemisvaiheeseen, kun jostakin yläkerran ikkunasta nakattu sangollinen vettä kasteli ne läpimäriksi ja jäähdytti tehokkaasti niiden vihan. Molemmat pakenivat, tulokas muurin yli, takapihan kissanpoikanen laatikon alle, jossa se oli syntynytkin. Koko takapihan tienoo miellytti sitä niin suuresti, että se asettui sinne uudelleen asumaan. Pihassa oli yhtä niukasti ruoantähteitä kuin toisissakin eikä lainkaan vettä, mutta sinne eksyi silloin tällöin rotta ja muutamia oivallisen näköisiä hiiriä. Niitä se joskus sai pyydetyksi, ja herkullisen aterian lisäksi se sai niiden ansiosta ystävänkin.

Kissanpoikanen oli nyt täysikasvuinen. Sen ulkonäkö oli huomiota herättävä ja se muistutti hiukan tiikeriä. Vaaleanharmaassa turkissa oli mustia läiskiä, ja kuonon, korvain ja hännänpään neljä kauneuspilkkua antoivat sille tietyn yksilöllisen leiman.

Se oli erittäin taitava etsimään ruokaa, mutta joutui siitä huolimatta olemaan muutamina päivinä nälissään, kun se kunnianhimoisista yrityksistään huolimatta ei onnistunut sieppaamaan varpusta. Se eleli aivan yksin, mutta sitten uusi mahti puuttui sen elämään.

Kun se eräänä elokuun päivänä paistatteli päivää, lähestyi muurin selkää iso musta kissa. Se tunsi heti kissan repaleisesta korvasta ja pujahti laatikkoonsa piiloon. Toinen kissa jatkoi verkkaisesti kulkuaan, hyppäsi kevyesti pihan perällä olevan vajan katolle ja oli juuri ylittämässä sitä, kun esiin sukelsi keltainen kissa. Musta kissa mulkoili ja mourusi, samoin keltainen. Niiden hännät viuhuivat puolelta toiselle. Voimakkaista kurkuista purkautui murinaa ja naukaisuja. Ne lähestyivät toisiaan korvat luimussa ja lihakset jännittyneinä.

— Miau-au-uu! sanoi musta.

— Mau-uu-uu! vastasi toinen vähän korkeammalla äänellä.

— Mia-uuu-uuu-uuu! sanoi musta siirtyen puoli tuumaa lähemmäksi.

— Mauu-uuu-uu! vastasi keltainen kohoten täyteen mittaansa ja astui mahtipontisen arvokkaasti kokonaisen tuuman eteenpäin. — Miauu! Taas se astui askelen ja huiski häntäänsä edestakaisin.

— Mia-uu-uuu-u! naukui musta yhä korkeammalla äänellä ja peräytyi aavistuksen verran nähdessään edessään leveän, hievahtamattoman rinnan.

Kaikkialla avattiin ikkunoita, kuului ihmisten ääniä, mutta kissojen esitys jatkui.

— Miau-auu-auu! mourusi keltainen hirmu, ja sen ääni kävi sitä matalammaksi mitä kimakammin toinen naukui. — Miauu! Nyt se astui taas askelen eteenpäin.

Kissojen nenät olivat enää vain kämmenen leveyden päässä toisistaan; ne seisoivat kyljittäin hyökkäysvalmiina, mutta kumpikin odottaen että toinen aloittaisi. Ne tuijottivat toisiinsa kolme minuuttia ääneti kuin kuvapatsaat, vain hännänpää heilahteli.

Keltainen alkoi taas. — Miauu-auu-auu! se vonkui kumeasti.

— Miu-uu-uu! naukui musta yrittäen äänellään säikäyttää toista, vaikka samalla peräytyi itse puoli tuumaa. Keltainen sen sijaan eteni runsaan tuuman verran. Nyt sekaantuivat viikset toisiinsa; vielä askel ja kuonot melkein osuivat yhteen.

— Mia-uu-uu! sanoi keltainen syvällä rintaäänellä.

— Mi-uu! naukaisi musta, mutta peräytyi neljännestuuman. Keltainen taistelija oli jo aivan kiinni ja hyökkäsi päälle kuin paholainen.

Hirmu, kuinka ne pyörivät, purivat ja repivät toisiaan, varsinkin se keltainen kissa!

Ja miten ne reutoivat ja raapivat ja pöllyttivät toisiaan, varsinkin se keltainen.

Se oli mylläkkää, milloin toinen oli päällimmäisenä, milloin toinen, mutta enimmäkseen se keltainen. Siinä ne pyöriskelivät kunnes kierähtivät katolta, ja kaikista ikkunoista kajahti suosionosoituksia. Pudotessaan takapihaan ne eivät sekunniksikaan keskeyttäneet taisteluaan, vaan repivät ja kynsivät koko ilmalennon ajan, varsinkin se keltainen. Ja kun ne putosivat maahan yhä tapellen, päällimmäisenä oli enimmäkseen yhä se keltainen, ja ennen kuin ne erosivat, kumpikin oli saanut tarpeekseen, varsinkin se musta! Se kiipesi seinää ylös ja katosi verta vuotaen ja muristen, ja ikkunasta ikkunaan kulki uutinen, että Keltainen Bill oli vihdoinkin antanut selkään Cayleyn Nigille.

Joko keltainen kissa oli sangen tarkkavainuinen tai takapihan pikku mirri kehnosti piiloutunut, koska keltainen keksi sen laatikoiden seasta, eikä kissanpoikanen yrittänytkään pakoon, luultavasti siitä syystä, että oli nähnyt tappelun. Ei mikään voita naisen sydäntä niin kuin menestys taistelussa, ja keltaisesta uroskissasta ja pikku mirristä tuli hyvät ystävät, ei tosin siten, että olisivat jakaneet asunnon ja ruoan — kissain kesken se ei juuri ole tapana —, vaan siten, että soivat ystävällisesti toisilleen erivapauksia.

Syyskuu oli mennyt. Lokakuun lyhenevät päivät olivat käsissä, kun vanhassa korppulaatikossa sattui muuan tapaus. Jos Keltainen Bill olisi osunut paikalle, se olisi nähnyt viisi pientä poikasta käpertyneinä emonsa, takapihan pienen mirrin, syliin. Emolle se oli ihmeellinen kokemus ja se rakasti pentujaan ja nuoli niitä niin hellästi, että olisi varmaan itsekin hämmästynyt, jos olisi kyennyt tajuamaan sen.

Se oli saanut iloa ilottomaan elämäänsä, mutta myös huolia ja raskaan taakan oman raskaan taakkansa lisäksi. Sen täytyi nyt keskittää kaikki voimansa ravinnon hankkimiseen. Taakka lisääntyi, kun jälkeläiset kasvoivat niin isoiksi, että kykenivät päivisin emon poissa ollessa kiipeilemään laatikkojen seassa, mihin ne jo pystyivät täytettyään kuusi viikkoa.

Takapihalla tiedettiin hyvin, etteivät huolet tule koskaan yksinään. Mirrillä oli kolme yhteenottoa koirien kanssa, ja sitten lintukaupan neekeri kivitti sitä, kun se joutui kaksi päivää vaeltamaan nälissään. Sitten onni kääntyi. Seuraavana päivänä se tapasi maitokannun, jossa ei ollut kantta, ryösti onnistuneesti erään lihankaupustelijan ruokavieraista ja löysi ison kalanpään — kaikki kahden tunnin kuluessa. Se oli juuri palannut kotiin tyytyväisenä ja kylläisenä, kun se näki pienen ruskean otuksen takapihassa. Siinä heräsi taas voimakas metsästysvaisto. Tosin se ei tiennyt, mikä elävä toinen oli, mutta se oli tappanut ja syönyt monta hiirtä, ja tämä ilmeisestikin oli iso hiiri, jolla oli töpöhäntä ja isot korvat. Mirri hiipi sen luo tarpeettoman varovasti, sillä kaniininpoikanen vain nousi istumaan ja näytti melkeinpä huvittuneelta. Se ei yrittänytkään paeta. Mirri hyökkäsi sen kimppuun ja rupesi raahaamaan sitä. Koska se ei ollut nälkäinen, se kantoi vain saaliinsa korppulaatikolle ja pudotti poikastensa keskelle.

Kaniini ei ollut pahastikaan vahingoittunut. Se tointui säikähdyksestään, ja koska se ei päässyt laatikosta pois, se tunkeutui kissanpoikasten joukkoon, ja kun ne rupesivat illalliselle, se tuota pikaa päätti tehdä niille seuraa. Mirri oli ymmällään. Kun se pyydysti kaniinin, metsästysvaisto oli ollut siinä hallitsevana, mutta koska se sillä hetkellä oli ollut kylläinen, kaniini oli pelastunut ja kissan äidinvaisto taas herännyt. Siitä oli seurauksena, että kaniinista tuli perheen jäsen, ja sitä hoidettiin ja ruokittiin siitä lähtien kuten muitakin poikasia.

Kului pari viikkoa. Kissanpoikaset telmivät paljon laatikkojen keskellä emon poissa ollessa. Kaniini taas ei päässyt pois pesälaatikosta. Nähdessään kissanpoikasten leikkivän takapihassa Jap Malee käski neekeriä ampumaan ne. Tähän puuhaan hän ryhtyi eräänä aamuna 22-kaliiperisella haulikollaan. Hän ampui poikasen toisensa jälkeen, ja ne putosivat puupinon rakoihin. Silloin saapui satamalaiturilta päin iso kissa, joka juoksi seinän vierustaa pitkin rotta hampaissaan. Neekeri olisi arvelematta ampunut senkin, mutta nähdessään rotan hän muutti mieltään: rottia pyydystävä kissa ansaitsi jäädä eloon. Ensimmäisen kerran mirri oli sattunut pyydystämään rotan, ja se pelasti sen hengen.

Kissa kulki puupinon luota korppulaatikolle ja arvatenkin hämmästyi, kun pennut eivät noudattaneetkaan sen kutsua, kaniinille rotta taas ei kelvannut. Mirri kyyristyi ruokkimaan kaniinia kutsuen vähän päästä poikasiaan. Äänen johtamana neekeri hiipi paikalle ja kurkistaessaan korppulaatikkoon näki siellä ihmeekseen ison kissan, elävän kaniinin ja kuolleen rotan.

Emokissa luimisti korviaan ja murisi. Neekeri poistui, mutta hetken kuluttua laatikon aukko peitettiin laudalla ja se kannettiin elävine ja kuolleine asukkaineen lintukellariin.

— Katsokaas, pomo, tässä on nyt se pieni kani, joka meiltä hävisi.
Taisittekin jo luulla, että minä sen vohkin.

Kissa ja kani sijoitettiin huolellisesti isoon rautalankahäkkiin, jossa niitä näytettiin esimerkkinä onnellisesta perhe-elämästä, kunnes kaniini muutaman päivän kuluttua sairastui ja kuoli.

Kissa ei viihtynyt alkuunkaan häkissä. Ruokaa ja juomaa se sai kyllikseen, mutta se kaipasi vapautta — ja olisi sen saanutkin, ellei nelipäiväisen vankeutensa aikana olisi siivonnut ja nuollut turkkiaan niin puhtaaksi, että sen harvinaiset värit paljastuivat ja houkuttelivat Japin pitämään sen.

TOINEN ELÄMÄNVAIHE

Jap Malee oli juuri sellainen epäilyttävämaineinen laitakaupungin ukonkesseli, jollaisen voi odottaa tapaavansa kellarikerroksessa myymässä halpoja kanarialintuja. Hän oli hyvin köyhä, ja neekeri asui hänen kanssaan, koska 'engelsmanni' suostui jakamaan vuoteen ja ruoan hänen kanssaan ja muutenkin kohteli häntä täysin yhdenvertaisena, mitä harva amerikkalainen teki.

Jap oli täysin rehellinen parhaan ymmärryksensä mukaan, mutta sen ymmärryksen laita oli vähän niin ja näin; ja tiedettiin hyvin, että hän sai pääansionsa säilyttämällä varastettuja koiria ja kissoja ja palauttamalla ne sitten taas omistajilleen korvausta vastaan. Kanarialinnut, joita oli puoli tusinaa, olivat vain silmänlumeeksi.

— Sen vaan sanon sinulle, Sam, että vielä näet tämän pojan ajavan omilla hevosillaan, oli hänen tapana sanoa, kun jokin pieni menestys paisutti hänen likaista pientä rintaansa.

Hän oli kunnianhimoinenkin omaan velttoon ja haihattelevaan tapaansa, ja toisinaan hän halusi tulla kuuluisaksi eläintenkasvattajaksi. Hän oli kerran mennyt jopa niin pitkälle, että oli tarjonnut kissaa Knickerbockerin hienoon lemmikkieläinten näyttelyyn. Siihen hänellä oli ollut kolme vaikutinta: ensinnäkin kunnianhimo, toiseksi halu hankkia vapaa pääsy näyttelyyn ja kolmanneksi se, että "on näes hyvä tietää, mitkä kissat ovat kalliita, ennen kuin lähtee kissajahtiin". Mutta se oli hienoston näyttely ja näytteillepanijalta vaadittiin suosituksia; hänen kurja sekarotuinen persiankissansa hylättiin halveksivasti.

Sanomalehdessä Japia kiinnosti vain kadonneiden ja löydettyjen palsta. Kerran hän oli kuitenkin huomannut kirjoituksen eläinten turkin hoidosta ja leikannut sen irti. Se oli kiinnitetty hänen kopperonsa seinälle ja sen innoittamana hän otti takapihan kissan julmantuntuisten kokeilujensa uhriksi. Ensimmäiseksi hän huuhteli sen aineella, jonka piti tappaa ne pari kolme syöpäläislajia, joita sillä oli likaisessa turkissaan. Kun myrkky oli tehnyt tehtävänsä, hän pesi kissan perusteellisesti saippualla ja lämpöisellä vedellä piittaamatta vähääkään sen hampaista, kynsistä tai naukumisesta. Mirri oli raivoissaan, mutta kuivuessaan uunin viereen asetetussa häkissä se tunsi lämmön leviävän koko ruumiiseensa, ja sen turkki muuttui pöyheäksi, ihmeen pehmeäksi ja valkoiseksi.

Jap ja hänen apulaisensa olivat erittäin tyytyväisiä tulokseen, ja olisi luullut mirrinkin olevan. Mutta tähänastinen oli ollut vasta esivalmistelua, nyt seurasi varsinainen hoito: "Mikään ei edistä karvan kasvua paremmin kuin rasvapitoinen ravinto ja yhtämittainen oleskelu kylmässä ilmassa", sanottiin lehtileikkeessä. Oli talvi, ja Jap Malee vei takapihalle mirrin häkin, joka oli peitetty vain sen verran, ettei siihen päässyt sade eikä tuuli, ja sitten hän antoi kissalle niin paljon öljykakkuja ja kalanpäitä kuin se suinkin jaksoi syödä. Viikon kuluttua alkoivat seuraukset näkyä. Mirri lihoi nopeasti, ja sen turkki muuttui pehmeäksi ja kiiltäväksi — eihän sillä muuta tehtävää ollutkaan kuin lihoa ja hoitaa turkkiaan. Häkki pidettiin puhtaana, ja kylmyys ja rasvapitoinen ruoka tekivät tehtävänsä: turkki tuli päivä päivältä yhä tuuheammaksi ja kiiltävämmäksi, niin että mirri sydäntalvella, karvan ollessa tiheimmillään, oli jo tavattoman kaunis ja laikkujensa ansiosta jopa erikoisen näköinen kissa.

Jap oli hyvin tyytyväinen tulokseen; ja kun pienikin menestys vaikutti häneen yleensä voimakkaasti, hän alkoi nyt haaveilla kunnian kukkuloista. Jospa hän lähettäisikin takapihan kissan piakkoin pidettävään näyttelyyn? Edellisen vuoden kokemuksista viisastuneena hän oli nyt hyvin huolellinen kaikissa yksityiskohdissa.

— Eihän sitä, näes, voi lähettää sinne kulkukissana, hän huomautti apulaiselleen. — Täytyy ensin vähän reilata asioita, jotta katti kelpaisi noille Knickerbockereille. Sillä täytyy olla hieno nimi, jotain kuninkaallista, ymmärrätkös, ei mikään uppoa Knickerbockereihin paremmin kuin kuninkaalliset. "Prinssi Murri" tai "Prinssi Pirre", miltäs se kuulostaisi? Mutta ei sentään, nehän ovat kollikissojen nimiä. Mutta sanopas, Sam, mikä olikaan se sinun kotisaaresi nimi?

— Analostan.

— Voi peijakas! Analostanin prinsessa — sehän passaa kuin nyrkki silmään. Näyttelyn ainoa analostanilainen rotukissa! Mainiota! miehet nauraa räkättivät yhteen ääneen.

— Mutta meillä pitää olla sukutaulukin, ymmärrätkös?

Niinpä he tekaisivat kissalle pitkän sukutaulun tavanmukaiseen malliin. Sitten Sam lainasi mustan silkkihatun ja vei eräänä pimeänä iltapäivänä kissan sukutauluineen päivineen näyttelypaikan ovelle. Musta mies osasi käyttäytyä arvokkaasti. Hän oli näet ollut Sixth Avenuella parturina ja pystyi näiden muutamien minuuttien ajaksi saamaan esiintymiseensä enemmän loistoa ja ylhäisiä eleitä kuin Jap Malee koko ikänään, ja siinä epäilemättä syy, miksi Analostanin prinsessa otettiin niin huomaavaisesti vastaan kissanäyttelyyn.

Jap oli hyvin ylpeä päästyään mukaan näyttelyyn, mutta tunsi samalla laitakaupungin kasvatin suurta kunnioitusta yläluokkaa kohtaan, ja kun hän avajaispäivänä tuli ovelle, hän masentui tyystin nähdessään sellaisen määrän vaunuja ja silkkihattuja. Ovenvartija katsoi häneen terävästi, mutta nähtyään lipun päästi hänet kuitenkin sisään, koska piti häntä jonkun näytteillepanijan tallirenkinä.

Salissa oli pitkien häkkirivien edessä samettimatot. Jap hiiviskeli arkana laitimmaisilla käytävillä ja näki monenlaisia kissoja, joista toisilla oli punaiset, toisilla siniset nauhat. Hän kurkisteli joka puolelle, mutta ei uskaltanut kysyä omaa kissaansa, sillä häntä värisytti jo pelkkä ajatuskin, mitä tämä loistava seurapiiri mahtaisi sanoa, jos se saisi tietää, minkä metkun hän oli sille tehnyt.

Hän oli kiertänyt kaikki sivukäytävät ja nähnyt monta palkinnon saajaa, mutta ei merkkiäkään takapihan kissasta. Keskikäytävällä oli enemmän väkeä. Hän suuntasi nyt kulkunsa sinne, mutta kun hän ei vieläkään nähnyt omaa kissaansa, hän arveli että tuomarit olivat varmaan keksineet petoksen ja hylänneet sen. Vähät siitä, hän oli joka tapauksessa päässyt näyttelyyn ja tiesi nyt, mistä tapaisi arvokkaita persian- ja angorakissoja.

Keskimmäisessä rivissä olivat valiokissat. Siellä oli kova tungos. Käytävä oli aidattu köysillä ja kaksi poliisia piti yleisöä liikkeellä. Jap työntyi joukkoon, mutta ei nähnyt päiden ylitse, ja vaikka hyvinpukeutuneet katsojat koettivatkin väistää hänen huonoja vaatteitaan, ei hän päässyt tunkeutumaan kyllin lähelle. Huomautuksista hän kuitenkin arvasi, että näyttelyn helmi oli siellä.

— Onpa se kaunis! sanoi eräs pitkä nainen.

— Ja miten hienostunut! vastasi toinen.

— Näkee jo päältäkin, että sen esivanhemmat ovat eläneet monien sukupolvien ajan hienoissa piireissä.

— Haluaisinpa omistaa tuon upean eläimen!

— Kuinka tyynen arvokas se onkaan!

— Sen sukupuu juontaa juurensa kuulemma aina faaraoihin saakka.

Ja likainen pikku Jap ihmetteli mielessään, kuinka hän ylimalkaan oli rohjennut lähettää takapihan kissansa moiseen seuraan.

— Suokaa anteeksi, rouva. Näyttelyn johtaja tunkeutui joukon läpi. — "Eläinten ystävän" taiteilija on tullut piirtämään lehteään varten kuvaa näyttelyn helmestä. Saanko pyytää teitä siirtymään hiukan. Sillä tavalla — kiitos.

— Voi, herra johtaja, voisitteko millään taivuttaa omistajaa myymään tuon kauniin eläimen?

— Hm, en oikein tiedä, vastasi puhuteltu. — Olen kuullut, että hän on hyvin varakas ja vaikeasti tavoitettavissa, mutta yritän parastani, rouva. Kuulin hänen hovimestarinsa kertovan, että hän oli hyvin haluton luovuttamaan aarrettaan koko näyttelyyn. Te siellä, siirtykäähän pois tieltä, ärjäisi johtaja, kun nukkavieru pieni mies työntyi innokkaasti taiteilijan ja siniverisen kissan väliin.

Mutta epäilyttävämaineinen ystävämme halusi tietää, mistä arvokkaimmat kissat oli löydettävissä. Hän pääsikin niin lähelle, että näki vilauksen häkistä ja plakaatista, jossa ilmoitettiin, että Knickerbockerin lemmikkieläinten näyttelyn sinisen nauhan ja kultamitalin oli saanut "jalorotuinen Analostanin prinsessa, jonka J. Malee, Esq., tunnettu eläinten ystävä, on tuonut maahan ja asettanut näytteille. (Ei ole myytävänä.)"

Jap pidätti henkeään ja vilkaisi uudestaan. Totta se oli, ei siitä mihinkään päässyt! Tuolla korkealla, kullatussa häkissä, samettityynyllä ja neljän poliisin vartioimana istui hänen takapihan kissansa mustalaikkuinen turkki säihkyen, sinertävät silmät puoleksi suljettuina ja näytti olevan lopen kyllästynyt koko touhuun, josta se ei ymmärtänyt tuon taivaallista.

Jap Malee maleksi häkin lähettyvillä tuntikausia nauttien katsojien huomautuksista ja juopuen maineen loisteesta, jollaista hän ei ollut eläissään kokenut eikä edes kuvitelmissaan uskonut mahdolliseksi. Mutta hän ymmärsi, että hänen oli viisainta pysyä tuntemattomana; hänen "hovimestarinsa" sai hoitaa koko asian.

Takapihan kissan ansiosta näyttelystä tuli menestys. Joka päivä kissan arvo nousi omistajan silmissä. Hän ei tiennyt, mitä kissoista maksettiin ja luuli maininneensa kerrassaan huippuhinnan, kun "hovimestarinsa" välityksellä valtuutti johtajan myymään Analostanin prinsessan sadasta dollarista.

Tällä tavoin takapihan kissa joutui siis muuttamaan näyttelystä erääseen Fifth Avenuen taloon. Aluksi sen käyttäytyminen oli merkillisen kesytöntä. Sen vihamielisen suhtautumisen hyväilyihin selitettiin kuitenkin johtuvan siitä, että se aito ylimysten tapaan vieroksui liikaa tuttavallisuutta. Kun se pakeni sylikoiraa ja hyppäsi keskelle päivällispöytää, se osoitti muka syvälle juurtunutta, joskin harhaan osunutta halua välttää alentavia tuttavuuksia. Hyökkäys kanarialinnun kimppuun annettiin anteeksi sillä perusteella, että se itäisessä kotimaassaan oli tottunut toimimaan itsevaltaisesti. Erityisesti ihailtiin sen ylhäistä tapaa ottaa kansi maitokannun päältä. Sen vastenmielisyys silkillä vuorattua koriaan kohtaan ja yhä uudistuvat hyökkäykset ikkunoita vasten voitiin helposti selittää: kori oli liian yksinkertainen, eikä sen kuninkaallisessa kodissa käytetty ikkunalaseja. Sen tapa liata lattiamatot oli vain osoitus itämaisesta kasvatuksesta. Ja se taas, ettei se monista yrityksistään huolimatta onnistunut saamaan kiinni varpusia korkeiden muurien ympäröimällä takapihalla, oli todiste kuninkaallisen kasvatuksen veltostuttavasta vaikutuksesta. Sitä ruokittiin ja hemmoteltiin, näyteltiin ja kiiteltiin, mutta se ei ollut onnellinen. Sillä oli koti-ikävä! Se kynsi kaulassaan olevaa sinistä nauhaa, kunnes sai pois sen; se hyppäsi ikkunalasia vasten, koska luuli pääsevänsä siitä ulos; se karttoi ihmisiä ja koiria, koska ne olivat aina olleet sille vihamielisiä ja pahoja; ja se istui ja katseli ikävöivästi ikkunasta näkyviä kattoja ja takapihoja ja toivoi pääsevänsä tutustumaan niihin.

Mutta sitä vartioitiin visusti eikä laskettu milloinkaan ulos, ja niinpä se pääsi nauttimaan onnellisista roskapönttöretkistä vain silloin, kun nämä riemun kätköt olivat vielä sisällä. Eräänä maaliskuun iltana, kun niitä vietiin ulos riviin odottamaan varhaista aamutyhjennystä, Analostanin prinsessa kuitenkin huomasi tilaisuutensa tulleen, pujahti ulos ovesta ja katosi näkyvistä. Siitä syntyi tietysti iso hälinä; mirri ei tiennyt siitä mitään eikä välittänyt tietääkään — sen ainoa ajatus oli päästä kotiin.

Saattoi olla puhdas sattuma, että se lähti juuri Gramercy Grange Hillin suuntaan, mutta sinne se kuitenkin päätyi useiden pikku seikkailujen jälkeen. Entä sitten? Sillä ei ollut kotia eikä ruokaa. Mutta nälästä huolimatta se tunsi itsensä kumman onnelliseksi. Se piiloutui vähäksi aikaa erääseen puutarhaan. Idästä alkoi puhaltaa raaka tuuli, mutta mirrille se toi tutun tervehdyksen; ihminen olisi sanonut sitä epämiellyttäväksi sataman hajuksi, mutta mirrille se oli tervetullut viesti kotoa. Se lähti juoksemaan itään suuntautuvaa katua pitkin, pujahteli läpi puutarha-aitojen, pysähtyi silloin tällöin hetkeksi, ylitti kadun hakeutuen varjon puolelle ja tuli lopulta satamaan ja veden partaalle. Mutta paikka oli vieras. Sen oli käännyttävä joko pohjoiseen tai etelään.

Jokin voima sai sen lähtemään kohti etelää. Se puikkelehti telakoiden ja koirien, ajoneuvojen ja kissojen, lahdenpolvekkeiden ja lauta-aitojen välitse ja saapui tunnin tai parin kuluttua tuttuun ympäristöön tuttujen tuoksujen pariin. Aurinko ei ollut vielä ehtinyt nousta, kun se jo pujahti väsyneenä ja kipein jaloin tutun aidan tutusta rakosesta ja kiipesi tutun muurin yli omaan takapihaansa, lintukellarin taakse — samaan korppulaatikkoon, jossa se oli nähnyt päivänvalon.

Olisipa Fifth Avenuen perhe nähnyt mirrin itämaisessa kotiympäristössään! Levättyään perusteellisesti se nousi tyynesti korppulaatikosta, lähti astelemaan kellariin vieviä portaita ja ryhtyi taas entiseen tapaan haeskelemaan syötävää. Ovi aukeni ja kynnyksellä seisoi neekeri. Hän huusi sisällä olevalle lintukauppiaalle:

— Tulkaahan tänne, pomo! Eiköhän tuolla ole vain se Analostanin prinsessa. Se on tullut takaisin!

Jap ennätti parahiksi näkemään, miten kissa kiipesi muurin päälle. He kutsuivat sitä houkuttelevalla ja mairealla äänellä:

— Kis, kis, kis! Tulehan nyt, kisuparka, tule! Mutta mirri ei suostunut tulemaan, vaan katosi ja ryhtyi metsästämään suuhunpantavaa entiseen tapaan.

Analostanin prinsessa oli ollut Japille onnenpotkaus — kellariin oli sen ansiosta hankittu monenlaisia mukavuuksia ja häkkeihin uusia vankeja. Oli sen vuoksi tuiki tärkeätä saada hänen kuninkaallinen korkeutensa taas kiinni. Sille pantiin syötiksi lihantähteitä ja muita vastustamattomia houkutuksia, ja viimein se nälän pakottamana hiipi laatikkoonsa, jossa oli suuri kalanpää. Väijyksissä ollut neekeri nykäisi nuorasta, joka laukaisi kannen, ja tuossa tuokiossa Analostan oli jälleen kellarissa muiden vankien joukossa.

Jap oli sinä aikana tutkinut ahkerasti "kadonneita ja löydettyjä" -palstaansa. Ja siinä se tosiaan oli: "Kahdenkymmenen viiden dollarin palkkio", jne. Vielä samana iltana herra Maleen hovimestari meni Fifth Avenuen taloon viemään kaivattua kissaa.

— Herra Malee lähettää tervehdyksensä. Analostanin prinsessa palasi entisen omistajansa taloon. Herra Malee on iloinen voidessaan toimittaa sen takaisin uudelle omistajalleen.

Herra Maleelle ei tietenkään voitu maksaa löytöpalkkiota, mutta hovimestarin laita oli toinen ja hän osoitti selvästi, että toivoi saavansa luvatun palkkion ja vähän ylikin.

Kissaa vartioitiin sen jälkeen erittäin huolellisesti; mutta nytkään se ei iloinnut helpoista päivistään, puhumattakaan että olisi lakannut kaipaamasta entistä elämäänsä leipähuolineen kaikkineen. Se tuli yhä hurjaluontoisemmaksi ja tyytymättömämmäksi.

Kevät puki New Yorkia parhaimpiinsa. Likaiset pikku varpuset hyppivät toistensa yli rähistessään katuojissa, kissat mourusivat kaiket yöt ja Fifth Avenuen perhe suunnitteli maalle muuttoa. Tavarat pakattiin, talo lukittiin ja sitten matkustettiin kahdeksankymmenen kilometrin päässä sijaitsevalle maatilalle. Mirri seurasi tietysti mukana koriin suljettuna.

— Sitä se juuri tarvitseekin, ilmaston vaihdosta ja uutta ympäristöä, jotta se vieraantuisi entisestä omistajastaan ja lakkaisi ikävöimästä.

Kori nostettiin keinuviin kieseihin. Takapihan kissa tunsi uusia ääniä ja hajuja, jotka tulivat ja menivät. Käännyttiin. Sitten kuului lukemattomien jalkojen jytinää, ja kori keikkui entistä kovemmin. Hetken oli rauhallista, mutta pian tuli taas suunnanmuutos, sitten muutamia napsahduksia ja paukahduksia, kajahti pitkä kimakka vihellys ja valtavan ulko-oven kellot kilahtivat, sitten jyrinää, suhinaa ja ilkeätä hajua, inhottavaa hajua, voimistuvaa ja kerrassaan puistattavaa hajua, kuolettavaa, karmivan myrkyllistä katkua ja sitten jyrinää, johon mirriparan naukaisut täysin hukkuivat, mutta kun se oli jo saavuttanut kestokykynsä rajan, tuli helpotus. Mirri kuuli kolinaa ja kalinaa. Tuli valoa ja ilmaa. Sitten kuului miehen huuto: "Junanvaihto kadulle satakaksikymmentä viisi matkustaville", vaikka se kissan korvissa kuulosti vain pelkältä kiljumiselta. Jyrinä melkein lakkasi — nyt se lakkasi kokonaan. Myöhemmin sama tärskähtely, rymy ja kova melske alkoi uudelleen, mutta haju ei ollut enää yhtä myrkyllistä; jyrinää, tärinää, kirskunaa, pysähtelyä, kalinaa ja kolinaa; oli hajuja, töyssähdyksiä, lisää hajuja ja töyssähdyksiä — milloin voimakkaita, milloin heikkoja — kaasua, savua, kirskahduksia, kellojen kilinää, tärinää, pauhua, jyrinää ja uusia hajuja, risahduksia, rasahduksia, kallistumista, ryminää ja yhä enemmän hajuja, mutta suunta tuntui sentään pysyvän tänä aikana entisellään.

Kun viimein pysähdyttiin, pilkotti päivä korin rakosista. Kissaruhtinatar nostettiin taas keinuviin vanhanmallisiin perhekieseihin. Nyt poikettiin syrjään äskeisestä suunnasta, ja tuota pikaa alkoi kuulua pyörien ritinää ja ratinaa. Siihen sekoittui kohta uusi ja kauhistuttava ääni, koirien — isojen ja pienten - haukunta, ja se kajahti pelottavan läheltä. Kori nostettiin kieseiltä, ja takapihan kissa oli saapunut maaseutukotiinsa.

Kaikki olivat ylenpalttisen ystävällisiä ylhäissukuiselle kissalle, jotta se viihtyisi hyvin, mutta jostain syystä kukaan ei miellyttänyt mirriä, ellei ehkä iso lihava keittäjä, jonka se keksi astellessaan keittiöön. Analostanin prinsessa ei ollut kuukausiin tavannut mitään niin takapihantuoksuista kuin tämä rasvainen ihminen, ja se alkoi tuntea kiinnostusta häneen.

Kun keittäjä kuuli, että kissan pelättiin karkaavan, hän sanoi:

— Kyllä minä ne halut siitä karistan. Heti kun kissa on nuollut käpälänsä, se pysyy kyllä kotona. Hän kaappasi luoksepääsemättömän ylimyksen näppärästi esiliinaansa ja syyllistyi kauheaan majesteettirikokseen sivelemällä sen käpälät paistinrasvalla.

Tietysti Mirri loukkaantui siitä — se loukkaantui tässä talossa kaikesta —, mutta maahan päästyään se alkoi nuolla käpäliään ja oli ilmeisen tyytyväinen rasvan makuun. Tunnin verran se nuoleskeli käpäliään, ja keittäjä julisti voitonriemuisena:

— Nyt se pysyy kyllä vissisti kotona.

Ja se pysyikin, mutta osoitti hämmästyttävää ja suorastaan harmillista mieltymystä keittäjää, keittiötä ja likasankoa kohtaan.

Vaikka sen omituiset tavat surettivatkin perhettä, oli toki hauskaa, että Analostanin prinsessa oli nyt tyytyväisempi ja suopeampi kuin ennen. Viikon, parin kuluttua sille annettiin enemmän vapautta. Sitä suojeltiin kaikilta vaaroilta. Koirat opetettiin kunnioittamaan sitä. Kenellekään talon miehistä tai pojista ei olisi juolahtanut päähän kivittää tätä kuuluisaa rotukissaa. Ruokaa se sai niin paljon kuin halusi, mutta oli silti tyytymätön elämäänsä. Se ei oikein itsekään tiennyt, mitä kaipasi. Sillä oli kaikkea, mutta se kaipasi yhä jotain. Syötävää ja juotavaa oli tosin yllin kyllin, mutta miltä maitokaan maistui, kun sitä sai juoda suoraan kupista niin paljon kuin mieli. Sitähän piti varastaa peltikannusta, silloin kun nälkä kurni vatsaa, muuten se ei ollut oikean makuista eikä oikeata maitoa.

Olihan täälläkin pihamaata talon edessä ja takana ja sivuillakin, paljon olikin, mutta se oli kauttaaltaan ruusujen myrkyttämä ja turmelema. Hevosilla ja koirillakaan ei ollut oikeata hajua; koko maaseutu oli luotaantyöntävän autio ja eloton — ei muuta kuin kyllästyttävää puutarhaa ja heinäniittyä, eikä edes yhtään asumusta tai savutorvea silmien iloksi. Miten se sitä vihasikaan!

Vain yksi ainoa hyvältä tuoksuva pensas oli tämän kamalan puutarhan hoitamattomassa nurkkauksessa. Mirri repi ja raastoi sen lehtiä ja piehtaroi nautiskellen niissä. Pensas olikin täällä sen elämän ainoa valopilkku, sillä saapumisensa jälkeen se ei ollut löytänyt ainoatakaan mädäntynyttä kalanpäätä tai kunnon jätetynnyriä.

Kaiken kaikkiaan se ei ollut elämässään nähnyt yhtä ikävää, vastenmielistä ja hajutonta paikkaa. Se olisi varmaan lähtenyt tiehensä ensimmäisenä yönä, jos olisi ollut vapaa. Mutta kesti vielä viikkoja ennen kuin vapaus koitti, ja sillä välin mieltymys keittäjään kehittyi pidättäväksi siteeksi. Mutta koko kesän kestäneen tyytymättömyyden jälkeen sattui eräänä päivänä joukko tapauksia, jotka herättivät kuninkaallisen vangin takapihavaistot taas henkiin.

Maataloon oli tuotu satamasta suuri tavarakäärö. Sen sisällöllä ei ole tässä yhteydessä suurta merkitystä, pääasia, että siitä levisi ainakin parikymmentä kiihottavaa ja nenää kutkuttavaa sataman ja laitakaupungin tuoksua. Muistikuvien langat ovat epäilemättä yhteydessä hajuaistiin, ja entisyys palasi mirrin mieleen vaarallisen voimakkaana.

Seuraavana päivänä keittäjä lähti tiehensä jonkin rettelön johdosta, jonka samainen tavarakäärö aiheutti. Pidättävä side oli nyt katkaistu. Kävi vielä niin, että samana iltana talon nuorin poika, kamala pieni amerikkalainen, jolla oli kuninkaallisuudesta hyvin vaillinaiset käsitykset, sitoi peltipurkin siniverisemme häntään. Epäilemättä sen tarkoituksena oli edistää jotain epäitsekästä kokeilua, mutta mirripä rankaisi häntä moisesta mielivaltaisuudesta käpälällään, jossa siihen tarkoitukseen oli viisi ongenkoukkua. Kauhistuneen amerikkalaispojan hätähuudot saivat amerikkalaisäidin liikkeelle. Naisellisen taitavasti hän huitaisi kirjallaan mirriä, joka kuin ihmeen kaupalla vältti iskun ja säntäsi saman tien pakoon — tietysti suoraan yläkertaan.

Rotta pakenee vainottuna portaita alas, koira pyrkii eteenpäin, mutta kissa karkaa aina ylöspäin.

Mirri piiloutui ullakolle, josta sitä ei löydetty, ja odotti pimeän tuloa. Sitten se hiipi alakertaan ja koetti jokaista ovea vuoron perään, kunnes tapasi yhden lukitsemattomana ja pakeni mustaan elokuun yöhön. Ihmisen silmissä yö oli pikimusta, mutta takapihan kissasta vain harmaa, ja nyt se hiipi inhottavien pensaiden ja kukkaistutusten ohi, näykkäsi viimeisen kerran pensaankäppyrää, joka oli ollut puutarhan ainoa viehätys, ja lähti rohkeasti samaan suuntaan, jota keväällä oli tullutkin.

Kuinka se saattoi löytää tien, jota ei ollut koskaan nähnyt? Kaikilla eläimillä on jonkinlainen suuntavaisto. Ihmisillä se on hyvin heikko, kun taas hevosilla erittäin voimakas, mutta myös kissoilla tämä kyky on varsin kehittynyt, ja tämän salaperäisen vaistonsa johtamana se lähti vaeltamaan länteen päin, ei mitenkään määrätietoisesti, vaan siitä yksinkertaisesta syystä, että tietä pitkin oli helppo kulkea. Tunnissa se käveli kolmisen kilometriä ja saapui Hudsonin joelle. Nenässään se oli monta kertaa tuntenut, että reitti oli oikea. Haju toisensa jälkeen oli tutunomainen. Saman kokee ihminenkin tuntiessaan heti kadun, jolla kerran on kävellyt, vaikka siitä ensimmäisellä kerralla ei jäänyt minkäänlaista kuvaa hänen mieleensä. Hän toteaa oitis: minähän olen ollut täällä ennenkin.

Suuntavaisto oli siis mirrin pääasiallisena oppaana, mutta nenä se sille kaiken aikaa vakuutti: "Olet kyllä oikealla tiellä — tämän paikan sivuutimme keväällä."

Jokivarressa oli rautatie. Mirri ei voinut kävellä veden yli, joten sen täytyi kääntyä joko pohjoiseen tai etelään. Tässä tapauksessa sen suuntavaisto oli selvä; se sanoi: "Käänny etelään", ja mirri lähti juoksemaan kapeaa polkua, joka jäi kiskojen ja aidan väliin.

KOLMAS ELÄMÄNVAIHE

Kissat kiipeävät sukkelasti puuhun tai muurin yli, mutta kun on juostava yhtä mittaa kilometrikaupalla tunti tunnin jälkeen, se kysyykin jo koiramaista laukkaa eikä kissan tassuttelua. Vaikka matkanteko oli helppoa ja polku oikoinen, kului tunti, ennen kuin toiset kolme kilometriä olivat jääneet mirrin ja manalan ruusujen väliin. Se oli uupunut ja jalkojakin kivisteli. Se oli juuri aikeissa levätä, kun aidan luokse juoksi koira ja rupesi haukkumaan niin lujaa aivan korvan juuressa, että mirri hypähti säikähtyneenä. Se juoksi polkua pitkin minkä käpälistä pääsi ja vilkuili sivulleen, pääsisikö koira aidan yli. Ei, ei vielä! Mutta se juoksi aivan rinnalla hirmuisesti muristen mirrin kipittäessä turvallisella puolella.

Koira haukkui ja murisi yhä kovemmin ja jyrisi lopulta kuin ukkonen. Silloin näkyi valoa. Mirri katsoi taakseen, mutta ei nähnyt koiraa, vaan suunnattoman mustan olennon, joka lähestyi hehkuvan punainen silmä otsassaan, sähisi ja sylki kuin kokonainen kissalauma. Mirri ei uskaltanut hypätä aidalle vaan juoksi minkä käpälistä pääsi saavuttaen elämänsä ennätyksen. Se juoksi kuin koira, ihan lentämällä, mutta kaikki oli turhaa. Takaa-ajava hirviö oli aivan kintereillä, mutta ei pimeässä tavoittanutkaan sitä, vaan syöksyi ohi ja hävisi yöhön. Kissa kyyristyi haukkomaan henkeään, se oli nyt puoli kilometriä lähempänä kotia kuin silloin, kun koira alkoi haukkua.

Se oli tavannut nyt ensimmäisen kerran tuon oudon hirviön, jota sen silmät eivät tunteneet, vaikka nenä tunsikin ilmoittaen, että se oli uusi tienviitta kotiin. Mirri lakkasi pian pelkäämästä näitä hirviöitä. Se huomasi, että ne olivat kovin typeriä eivätkä löytäneet sitä, jos se hiipi vain hiljaa aidan alle ja makasi alallaan. Aamuun mennessä se kohtasi niitä useita, mutta selvisi kaikista naarmuitta.

Auringon noustessa se saapui kotimatkallaan somaan kyläpahaseen, jossa sitä onnisti niin hyvin, että se löysi tuhkaläjästä hiukan syötävää. Päivän se vietti lähellä tallia. Ympärillä liikuskeli pari koiraa ja joukko pieniä poikia, jotka olivat vähällä tehdä lopun sen elämänjuoksusta. Paikka tuntui hyvin kotoiselta, mutta sillä ei ollut pienintäkään aikomusta jäädä sinne. Sitä ajoi eteenpäin sisäinen pakko, ja seuraavana iltana se lähti matkaan entiseen tapaan.

Yksisilmäisten jyristeltyä sen ohi koko päivän se oli jo tottunut niihin jatkaessaan yöllä matkaansa. Päivän se vietti ladossa pyydystäen siellä hiiren, ja seuraava yö oli edellisen kaltainen, paitsi vastaan tulevaa koiraa, joka ajoi sen hyvän matkaa takaisin päin. Monta kertaa se eksyi teiden risteyksissä ja kulki pitkät matkat harhaan, mutta kääntyi aikanaan taas etelään, oikeaan suuntaansa. Päivät se piileksi latojen alla vältellen koiria ja pikkupoikia ja yöt se nilkutti polkua pitkin jalat yhä arempina. Sinnikkäästi se jatkoi matkaansa kohti etelää kilometri kilometrin jälkeen, aina vain etelämmäs huolimatta koirista, pikkupojista, jyrisevistä hirviöistä ja nälästä — yhä vain eteenpäin. Nenä antoi sille aina silloin tällöin rohkaisevan tiedon: "tässä taas haju, jonka ohitimme viime keväänä".

Niin kului viikko. Likaisena, syvässä alennustilassa, nilkkujalkaisena ja väsyneenä mirri saapui Harlemin sillalle. Se ei kuitenkaan pitänyt sillasta, vaikka herkulliset tuoksut ympäröivätkin sitä. Puolen yötä se kuljeskeli rannalla edestakaisin ja keksi viimein, että etelään pääsi toistenkin siltojen ylitse; se teki lisäksi vielä sen mielenkiintoisen havainnon, että miehet olivat täällä yhtä vaarallisia kuin pojatkin. Jostain syystä sen täytyi kuitenkin palata Harlemin sillalle, sillä eivät vain sen tuoksut olleet tuttuja, vaan äänetkin: yksisilmäisen juostessa sillalla kuului näet samaa merkillistä jytinää, joka keväällä oli herättänyt sen huomiota.

Vasta iltamyöhäisellä mirri hyppäsi siltapalkeille ja alkoi hiipiä veden yli. Se ei ollut kulkenut matkasta vielä kolmattakaan osaa, kun vastakkaiselta rannalta tulla jyristi yksisilmäinen. Kissa säikähti kauheasti, mutta koska se tiesi, kuinka typeriä ja sokeita yksisilmäiset olivat, se pudotti itsensä matalalle sivupalkille ja kyyristyi. Typerä hirviö kulki tietysti ohi mitään huomaamatta, ja kaikki olisi käynyt hyvin, ellei se, tai toinen samanlainen, olisi äkkiä tullut takaapäin sähisten ja sylkien. Kissaparka loikkasi radalle ja syöksyi kohti kotirantaa. Se olisi ehkä sen saavuttanutkin, ellei kolmas punasilmäinen, ulvova hirviö olisi tullut vastaan siltä suunnalta. Mirri juoksi niin kovaa kuin suinkin pääsi, mutta joutui kahden vihollisen väliin. Se ei voinut tehdä muuta kuin hypätä epätoivoissaan ratapalkilta — tietämättä minne. Alas, alas, alas —- läiskis, plums, syvälle veteen … Kylmää se tosin ei ollut, sillä oli elokuu, mutta muuten aivan kauheaa!

Mirri sylki ja pärski pinnalle päästyään, katseli ympärilleen nähdäkseen, uiko hirviö sen perässä, ja oikaisi sitten kohti rantaa. Se ei ollut koskaan opetellut uimaan, mutta ui silti siitä yksinkertaisesta syystä, että kissan asento ja liikkeet ovat samat uidessa ja kävellessä. Koska se oli pudonnut paikkaan, joka ei sitä miellyttänyt, se koetti tietysti kävellä pois, ja seurauksena oli, että se ui rantaan. Kumpaiseenko rantaan? Kotiinkaipaavan vaisto on erehtymätön: eteläranta oli ainoa, joka sille kelpasi, koska se oli lähinnä kotia. Se kiipesi vettä valuen liejuiselle rannalle ja rämpi kivihiili- ja multakasojen poikki niin mustan, kuraisen ja epäkuninkaallisen näköisenä kuin kissa suinkin voi olla.

Kun jalorotuinen takapihan kissa oli tointunut mielenjärkytyksestään, ei äskeinen sukellus enää tuntunutkaan hullummalta. Ulkonaisesti sillä oli mukavan lämmin olo kylvyn jälkeen, sisäisesti sitä elähdytti voiton tunne, olihan se vetänyt nenästä noita kolmea jättiläishirmua.

Sen nenä, muisti ja suuntavaisto kehottivat sitä palaamaan taas radalle, mutta koska siellä jyristeli yhtenään noita ukkospetoja, varovaisuus neuvoi sitä seuraamaan kotoisen tuntuista joenvartta; näin se pelastui tunnelin sanoin kuvaamattomista kauhuista.

Neljättä päivää se joutui perehtymään East Riverin rantalaitureiden sokkeloihin ja moninaisiin vaaroihin. Kerran se erehtyi menemään lautalle, joka vei sen Long Islandiin, mutta se palasi seuraavalla lautalla takaisin. Myöhään kolmantena yönä se saapui tutulle maaperälle, siihen kohtaan, jossa se ensimmäisellä pakoretkellään oli viettänyt yön. Siitä alkaen matka edistyi varmasti ja nopeasti. Mirri tiesi nyt, minne oli menossa ja miten pääsisi päämääräänsä. Se osasi nyt taitavammin väistää koiriakin. Se riensi yhä nopeammin ja tunsi itsensä yhä onnellisemmaksi. Kohta se pääsisi käpertymään keräksi synnyinseudullaan - omassa takapihassaan. Vielä kulmaus, ja sitten kortteli näkyisi.

Mutta mitä nyt! Se olikin hävinnyt! Mirri ei tahtonut uskoa silmiään, mutta muutakaan ei voinut. Siinä missä ennen olivat seisoneet, kallistelleet, torkkuneet tai nyhjöttäneet korttelin talot, oli nyt suuri myllätty autiomaa täynnä kiviä, puutavaraa ja kuoppia.

Mirri kiersi koko alueen. Sen sijainnista ja katukäytävien tutunomaisuudesta se tiesi olevansa kotona. Tuossa oli asunut lintukauppias, tuossa oli vanha takapiha. Mutta kaikki oli poissa, hävinnyt kertakaikkiaan tuoksuineen päivineen; ja mirrin valtasi niin syvä toivottomuus, että sen sydämeen ihan koski.

Kiintymys takapihaan oli ollut sen hallitsevin tunne. Se oli luopunut kaikesta palatakseen kotiin, jota enää ei ollut olemassa, ja taas sen urhea pikku sydän sai iskun. Se vaelteli mykkien tavararöykkiöiden keskellä löytämättä lohdutusta tai syötävää. Tuho oli hävittänyt monta korttelia ja edennyt veden partaalta taaksepäin. Tulipalo se ei ollut ollut; semmoisen mirri oli kerran nähnyt. Näytti pikemminkin siltä, kuin punasilmäiset hirviöt olisivat riehuneet täällä oikein joukolla. Mirri ei tiennyt mitään siitä suuresta sillasta, jonka oli määrä alkaa tästä samaisesta paikasta.

Auringon noustua se lähti etsimään kattoa päänsä päälle. Muuan läheisistä kortteleista oli vielä melkein ennallaan, ja Analostanin prinsessa vetäytyi sinne. Se tunsi muutamia sikäläisiä polkuja; mutta tultuaan sinne, se koki taas ikävän yllätyksen: siellä aivan vilisi kissoja joiden oli, kuten sen itsensäkin, ollut pakko lähteä entisiltä sijoiltaan, ja kun jätetynnyrit tuotiin ulos, oli jokaisen kimpussa monta takapihan asukasta. Maassa oli toisin sanoen nälänhätä, ja kärsittyään sitä muutaman päivän mirrin täytyi lähteä toiseen kotiinsa Fifth Avenuen varrelle. Mutta siellä se totesi talon lukituksi ja autioksi. Mirri odotteli päivän verran, joutui ikävään seikkailuun sinitakkisen ison miehen vuoksi, ja palasi seuraavana yönä ylikansoitettuun kortteliinsa.

Syyskuu ja lokakuu jäivät taakse. Monet kissoista kuolivat nälkään tai olivat liian heikkoja kyetäkseen pakenemaan vihollisiaan. Mutta mirri, joka oli nuori ja voimakas, eli vielä.

Hävitetyissä kortteleissa tapahtui suuria muutoksia. Vaikka ne olivat olleet hiljaisia sinä yönä, jolloin mirri näki ne ensimmäisen kerran, ne olivat päivisin täynnä meluavia työmiehiä. Muuan iso rakennus, joka takapihan kissan saapuessa oli ollut jo melko pitkällä, valmistui lokakuun lopulla, ja nälän ahdistama mirri hiipi sangon luo, jonka muuan neekeri oli tuonut ulos. Onnettomuudeksi se ei kuitenkaan ollut lika- vaan kuuraussanko - vallan uusi tuttavuus niillä seuduin. Mikä surkea pettymys, mutta lohdutuksekseen mirri tunsi sangassa tutunomaista tuoksua. Samassa tuli hissinkuljettajaneekeri taas ulos. Sinisistä vaatteista huolimatta hänestä lähti haju, joka vahvisti sitä hyvää vaikutelmaa, jonka kissa oli saanut sangasta. Mirri oli vetäytynyt kadun toiselle puolelle. Neekeri vilkaisi siihen.

— Ei mutta, sehän on prikulleen kuin Analostanin prinsessa! Tules tänne, kis-kis-kis! Tule nyt vaan, kuuletko! Taidat olla nälissäsikin.

Nälkä! Mirri ei ollut saanut kuukausiin kunnon ateriaa. Neekeri meni sisälle ja palasi kohta mukanaan palanen aamiaistaan.

— Tule, kis, kis, kis, kissi! Se kuulosti lupaavalta, mutta mirrillä oli miehestä omat epäluulonsa. Lopulta tämä jätti lihan kadulle ja palasi ovelle. Takapihan kissa lähestyi varovasti, haisteli lihaa, nappasi sen suuhunsa ja pakeni kuin pieni tiikeri syömään rauhassa saalistaan.

NELJÄS ELÄMÄNVAIHE

Se oli uuden aikakauden alku. Takapihan kissa saapui nyt rakennuksen ovelle aina kun nälkä alkoi sitä ahdistaa. Sen hyvä käsitys neekeristä vahvistui. Se huomasi nyt, ettei ollut koskaan oikein ymmärtänyt tätä. Mies oli aina näyttänyt vihamieliseltä. Nyt hän oli takapihan kissan ainoa ystävä.

Koko viikko oli täynnä onnea. Seitsemän oivallista ateriaa seitsemänä päivänä peräkkäin; ja viimeisen aterian kukkuraksi se löysi vielä mehukkaan rotanraadon, oikean herkkupalan — se oli jo onnea se! Takapihan kissa ei ollut elämänpäivinään tappanut täysikasvuista rottaa, mutta nyt se sieppasi saaliin ja piilotti sen vastaisen varalle. Ylittäessään parhaillaan katua se huomasi vanhan vihollisensa satamakoiran, jolloin se ilman muuta peräytyi sinne missä sillä oli ystävä. Juuri kun se lähestyi ovea, neekeri avasikin sen hyvin pukeutuneelle herrasmiehelle, ja kumpikin huomasi saalistaan roikottavan kissan.

— Kas vain, siinäpä vasta kissa!

— Niin on, herra, vastasi neekeri. — Se on minun kissani ja oikea rottien kauhu. Se on hävittänyt ne melkein sukupuuttoon, sen takia se on nyt noin laihakin!

— Vai niin, älkää antako sen nähdä nälkää, sanoi mies isännän äänellä.
— Eikö teidän kannata ruokkia sitä?

— Maksankaupustelija kulkee kyllä säännöllisesti, herra, mutta liha maksaa neljännesdollarin viikossa, sanoi neekeri oivaltaen heti, että keksinnöstä kannatti siepata itselleen ylimääräiset viisitoista centiä.

— No, minä maksan sen.

— Li-haa! Li-haa, kuului vanhan maksankaupustelijan lumoava houkutushuuto hänen työntäessään käsikärryjään pitkin uusittua Scrimperin kujaa, ja kissoja alkoi kerääntyä entiseen tapaan osajaolle.

Oli siinä muistissa pitämistä, kun oli mustia, valkoisia, keltaisia ja harmaita kissoja. Ja entäs vielä niiden omistajat. Nyt oli pysähdyttävä vielä komean uudisrakennuksenkin luona heti kun oli kääntänyt kärryt nurkkauksen ympäri.

— Pois tieltä, senkin kelvoton! huutaa kaupustelija ja hätistelee kepillään asiatonta kärkkyjää avatakseen tietä pienelle harmaalle kissalle, jolla on siniset silmät ja valkoinen kuono. Takapihan mirri saa tavallista isomman kimpaleen ja katoaa päiväannoksilleen kohti suurta rakennusta, johon se nyt on asianmukaisesti kiinnitetty.

Se on alkanut neljännen elämänjaksonsa, joka lupaa niin paljon onnea, ettei se ole uskaltanut sellaista edes uneksia. Aluksi kaikki oli ollut sitä vastaan, nyt elämä sujui sen mielen mukaan. Tuskinpa se oli matkansa kokemuksista paljonkaan oppinut, mutta se tiesi mitä tahtoi ja sai sen. Se oli lopultakin saavuttanut kunnianhimoisen päämääränsä: se sieppasi molemmat varpuset eikä vain toista, kun ne katuojassa tappelivat keskenään.

Luultavasti sillä ei ollut sen koommin aihetta pyydystää toista rottaa, mutta neekeri hankki oitis kuolleen rotan näytekappaleeksi, milloin arveli mirrin ruokatingin joutuvan vaakalaudalle. Kuollut rotta saa olla porraskäytävässä, kunnes omistaja tulee; sitten se korjataan pois anteeksipyydellen:

— Jokos se kissa nyt taas … On se tuo Analostanin prinsessa vaan kauhean kova rottia jahtaamaan.

Takapihan kissalla on sen jälkeen ollut monet poikaset. Neekeri luulee keltaista hirmua ainakin muutamien isäksi ja on luultavasti siinä oikeassa.

Hän on myynyt kissan moneen kertaan omantunnontuskitta, sillä hän tietää mainiosti, että on vain muutaman päivän asia, kun Analostanin prinsessa on taas kotona. Rahat hän kai säästää johonkin rehelliseen tarkoitukseen. Mirri on oppinut suvaitsemaan hissiä, jopa kulkemaan sillä ylös ja alas. Neekeri väittää itsepintaisesti, että kun kissa oli kerran yläkerrassa lihankaupustelijan huutaessa, se sai jollakin tavalla painetuksi nappulaa ja tilasi hissin hakemaan itseään.

Se on taas kiiltävä ja kaunis. Se ei ole ainoastaan yksi niistä neljästäsadasta, jotka kuuluvat maksakärryjä ympäröivään sisärenkaaseen, vaan tämän piirin tunnustettu tähti. Kaupustelija suorastaan kunnioittaa sitä. Ei edes panttilainaajan rouvan kissalla, joka syö kermaa ja kananpaistia, ole yhtä kunnioitettua asemaa kuin Analostanin prinsessalla.

Mutta menestyksestä, yhteiskunnallisesta asemasta, kuninkaallisesta nimestä ja tekaistusta sukutaulusta huolimatta mirrin suurimpana ilona on hiipiä hämärän tullen takapihoihin, sillä sydämessään se on, ja tulee luultavasti olemaankin, sama pieni likainen takapihan kissa kuin edellisissäkin elämänvaiheissaan.

ARNAUX KIRJEKYYHKYN TARINA

Menimme sivuovesta West Nineteenth Streetin varrella olevaan suureen talliin. Hyvin hoidettujen pilttuitten mieto haju hukkui heinän tuoksuun, kun nousimme portaita pitkälle parvelle. Sen eteläinen pääty oli seinällä erotettu eri huoneiksi ja tutusta "kuu-uu, kuuuuu-uu" -ääntelystä ja siihen yhtyvästä siipien viuhinasta saatoimme arvata tulleemme kyyhkyslakkaan.

Se oli kuuluisan kyyhkysparven koti, ja tänään piti viidenkymmenen nuoren linnun kilpailla keskenään. Lakan omistaja oli pyytänyt minut ulkopuoliseksi kilpailutuomariksi.

Kilpailijat olivat nuoria kyyhkyjä. Ne oli viety jo kerran tai pari vanhempiensa seurassa lyhyen matkan päähän ja päästetty palaamaan lakkaan. Nyt niiden piti ensimmäisen kerran lentää ilman vanhempiaan. Lähtökohdasta, New Jerseyn Elisabethista, oli pitkä matka suunnistaa yksinään.

— Mutta siten me erotamme joukosta hölmöt, huomautti hoitaja, siihen pystyvät vain parhaat linnut, emmekä me muita haluakaan takaisin.

Lennolla oli toinenkin tarkoitus. Sen piti samalla olla kilpailu niiden kesken, jotka palasivat takaisin. Lakkaa hoitavat miehet samoin kuin useat naapuriston asianharrastajatkin veikkasivat kuka minkin kyyhkyn puolesta. He kokosivat voittajaa varten palkinnon, ja minun tärkeänä tehtävänäni oli ratkaista, mikä linnuista voittaisi sen. Palkintoa ei saisi ensimmäinen, joka palasi takaisin, vaan se joka tuli ensimmäisenä lakkaan, sillä kyyhkystä, joka saapui vain sen läheisyyteen ilmoittautumatta heti kotona, ei ole suurta hyötyä viestinkuljettajana.

Kirjekyyhkyillä ei ole mitään tiettyä väriä eikä yhtä koristeellista höyhenpukua kuin näyttelylinnuilla. Niiden jalostuksessa ei kiinnitetä huomiota ulkomuotoon, vaan nopeuteen ja henkisiin lahjoihin. Niiden pitää olla uskollisia kodilleen ja kyetä palaamaan sinne erehtymättä. Nykyisin otaksutaan, että suuntavaisto sijaitsee korvan kalvosokkelossa. Millään toisella eläimellä ei ole yhtä hyvää paikallis- ja suuntavaistoa kuin kirjekyyhkyllä, ja ainoa näkyvä merkki siitä on suuri kuhmu kummankin korvan yläpuolella ja erinomaiset siivet, jotka täydentävät linnun varusteet, jotta se voisi noudattaa sisäistä ääntään ja palata rakkaaseen kotiinsa. Nyt joutui viimeinen erä nuorista kyyhkyistä kokeeseen, jossa mitattaisiin niiden henkiset ja ruumiilliset ominaisuudet.

Vaikka saapuvilla oli paljon todistajia, pidin kuitenkin parhaana sulkea kyyhkyslakan luukut, yhtä lukuunottamatta, ja olla valmiina sulkemaan senkin heti kun ensimmäinen oli saapunut.

En koskaan unohda sen päivän tunnelmia. Minua oli varoitettu:

— Ne lähtevät matkaan kello kaksitoista, ja niiden pitäisi palata puoli yhdeltä; mutta pitäkää varanne, sillä ne tulevat kuin myrskyvihuri. Tuskin näette niitä, ennen kuin ne jo ovat sisällä.

Seisoimme rivissä lakan sisäpuolella kurkistellen ulos seinänraoista tai puoliavoimesta luukunaukosta ja tähyillen innokkaasti taivaanrantaa, kun joku huusi:

— Katsokaa, tuolla ne tulevat!

Ne lehahtivat näkyviin kuin valkoinen pilvi ja kiitivät matalalta kaupungin kattojen yli suuren savupiipun ympäri; ne olivat perillä kaksi sekuntia sen jälkeen, kun ne ensiksi huomattiin. Niin yhtäkkinen ja lyhytaikainen oli valkea leimahdus ja siipien suhina, että yllätyin varuillaolostani huolimatta. Olin tuon ainoan avoimen luukun ääressä. Viheltävä sininen nuoli ampaisi sisään, iski sulillaan kasvoihini, meni ohi. Tuskin ennätin sulkea luukun, kun miehet puhkesivat riemunkiljuntaan.

— Arnaux! Arnaux! Johan minä sanoin! Mainio lintu. Vain kolmen kuukauden ikäinen ja voittaa jo — siinä vasta lintu! ja Arnaux'n omistaja hyppi ilosta, enemmän linnun kuin voittamansa rahasumman vuoksi.

Miehet istuutuivat tai polvistuivat katsomaan sitä kunnioittavasti, kun se joi ahnaasti vettä ja rupesi syömään.

— Katsokaa noita silmiä ja siipiä, ja oletteko koskaan nähneet tuollaista rintaa? Ja sisukas se on kuin mikäkin, kehuskeli omistaja vähäpuheisille, joiden linnut olivat hävinneet.

Se oli Arnaux'n ensimmäinen maineteko. Viisikymmenpäisen valioluokan parhaana lintuna sillä oli loistava tulevaisuus edessään.

Sille annettiin kirjekyyhkyjen pyhän ritarikunnan hopeinen nilkkarengas, johon oli kaiverrettu sen numero 2590 C — numero, joka sanoo paljon kyyhkyjen kasvattajille.

Ainoastaan neljäkymmentä kyyhkyä oli palannut koelennoltaan Elisabethista. Niin tavallisesti käy. Toiset olivat heikkoja ja jäivät jälkeen, toiset tyhmiä ja eksyivät. Näin yksinkertaista valintaa käyttäen kyyhkyjen omistajat kehittivät lintujensa tasoa. Kymmenestä puuttuvasta linnusta viittä ei nähty sen koommin, mutta viisi palasi myöhemmin samana päivänä, ei yhtaikaa vaan yksitellen; viimeinen viivyttelijöistä oli iso kömpelö sinikyyhky. Mies, joka silloin sattui olemaan lakassa, huusi:

— Nyt tulee se sininen paksukallo, jonka puolesta Jakey löi vetoa. En uskonut, että se palaa ensinkään. Se olisi voinut jäädä sille tielleen, sillä minusta siinä on vähän kupukyyhkyn vikaa.

Iso sininen, jota sanottiin myös "Nurkkalaatikoksi" pesän mukaan, jossa se oli syntynyt, oli alun pitäen ollut erittäin vankkatekoinen. Vaikka linnut olivat jokseenkin saman ikäisiä, se oli kasvanut nopeasti muita isommaksi ja kauniimmaksi, mutta silti kasvattajat eivät siitä paljon piitanneet. Se oli hyvin itsetietoinen ja osoitti jo varhain taipumusta pienempien serkkujensa sortamiseen. Omistaja ennusti sille suurta tulevaisuutta, mutta tallimies Billyllä oli omat epäilynsä sen kaulan, ison kuvun, ryhdin ja liikapainon vuoksi.

— Eihän lintu voi millään saavuttaa hyvää aikaa, kun se työntää edessään tuollaista tuulipussia. Ja noin pitkät koivetkin ovat vain kuollutta painoa, eikä sen kaulakaan ole hyvän mallinen, tuhahti Billy kerran halveksivasti suorittaessaan parvessa aamusiivousta.

Lintuja harjoitettiin sen jälkeen säännöllisesti. Lähtöpaikkaa siirrettiin joka päivä neljäkymmentä tai viisikymmentä kilometriä kauemmaksi ja sen suuntaa muutettiin, kunnes kirjekyyhkyset tunsivat New Yorkin ympäristön kahdensadan viidenkymmenen kilometrin säteellä. Alkuaan viidenkymmenen linnun parvi hupeni kahteenkymmeneen, sillä rankka harjoitusmenetelmä karsii heikkojen ja huonojen lisäksi myös ne kyyhkyt, jotka ovat tilapäisesti alikunnossa, loukkaantuneet tai erehtyneet syömään liikaa ennen matkalle lähtöään.

Parvessa oli nyt paljon oivallisia kyyhkyjä, leveärintaisia, kirkassilmäisiä, pitkäsiipisiä lintuja, jotka olivat nopeita lentäjiä ja tietämättään valmiit minkälaisiin uhkayrityksiin tahansa, sillä niiden oli määrä toimia ihmisen viestinkuljettajina hädän hetkellä. Väriltään ne olivat enimmäkseen valkoisia, sinisiä tai ruskeita. Niillä ei ollut mitään yhtenäistä virka-asua, mutta jokaisella tämän valikoidun joukon yksilöllä oli jalon viestikyyhkyn kirkkaat silmät ja korvapullistumat; ja paras ja vahvin niistä oli pikku Arnaux, joka melkein aina oli ensimmäisenä perillä. Levossa ollessa siinä ei huomannut mitään erikoista, sillä nyt koko parvella oli hopeinen nilkkarengas, mutta ilmassa Arnaux osoitti, mikä se oli miehiään, ja kun koppa avattiin lähdön merkiksi, Arnaux lähti matkaan ensimmäisenä, nousi siihen korkeuteen, jossa paikallisten häiriöiden oli todettu aiheuttavan vähiten haittaa, aavisti missä päin oli koti ja lähti lentämään sitä kohti välillä syömättä, juomatta tai seuraa etsimättä.

Huolimatta Billyn ennusteluista nurkkalaatikon iso sininen oli yksi kahdestakymmenestä valitusta. Useimmiten se palasi myöhään, ei koskaan ensimmäisenä, ja kun se joskus saapui tuntikausia toisten jälkeen, huomasi heti, ettei sillä ollut nälkä eikä jano, mikä on vitkastelijan varmin merkki. Silti se tuli aina takaisin; ja nyt sillä, kuten muillakin, oli nilkassaan pyhä rengas ja numero, jolla sen mahdolliset urotyöt kirjattaisiin. Billy halveksi lintua, koska sitä ei voinut verrata Arnaux'hon, mutta omistaja oli toista mieltä.

— Odotas vain, kyllä se vielä näyttää. Hedelmä joka pian kypsyy, pian mätäneekin, ja olen aina huomannut, että paras lintu on aluksi hitain näyttämään mihin se pystyy.

Ennen kuin vuosi oli kulunut, pikku Arnaux'lla oli tilillään ennätys. Kyyhkyjen on vaikeinta lentää merellä, koska siellä ei voi suunnistaa maamerkkien mukaan, ja pahimmillaan meri on sumussa, jolloin aurinko on pyyhkäisty näkymättömiin, puhumattakaan muista johtotähdistä. Mutta vaikka muisti, näkö ja kuulo eivät enää pysty auttamaan viestikyyhkyä, sillä on jäljellä vielä yksi opastaja: synnynnäinen suuntavaisto, jossa sen voima piileekin. On vain yksi asia, joka voi sen hävittää, ja se on pelko, niinpä sillä pitää olla rohkea pikku sydän uljaiden siipiensä kätkössä.

Arnaux oli kahden muun koulutettavan linnun kanssa viety valtamerilaivaan, joka oli matkalla Eurooppaan. Kyyhkyt oli määrä laskea irti heti, kun oli päästy maan näköpiiristä, mutta sattuikin tulemaan sankka sumu, joka esti sen. Höyrylaiva vei linnut mukanaan; aikomus oli lähettää ne takaisin seuraavassa laivassa. Kun matkaa oli tehty kymmenen tuntia, meni kone rikki, sumu laskeutui merelle sankkana ja laiva ajelehti avuttomana kuin tukki. Ei voitu muuta kuin panna pilli viheltämään apua, vaikka hyvin tiedettiin, kuinka hyödytöntä se oli. Sitten muistettiin kyyhkyt. Valittiin ensin Tähtiselkä numero 2592 C. Avunpyyntö kirjoitettiin vedenpitävälle paperille, joka kiinnitettiin vatsanpuoleisiin pyrstösulkiin. Kyyhky heitettiin ilmaan, ja se katosi näkyvistä. Puoli tuntia myöhemmin varustettiin nurkkalaatikon iso sininen, numero 2600 C, kirjeellä. Se lensi ylös, mutta palasi melkein heti ja istahti takilaan. Se oli pelokkaan kyyhkyn perikuva, mikään ei voinut saada sitä lähtemään laivasta. Se oli niin kauhuissaan, että se saatiin helposti kiinni ja joutui häpeäkseen takaisin häkkiinsä.

Nyt otettiin esiin kolmas kyyhky, pieni tanakka lintu. Merimiehet eivät tunteneet sitä, mutta merkitsivät sen nilkkarenkaasta muistiin nimen ja numeron: Arnaux, 2590 C. Se ei merkinnyt heille mitään. Mutta kyyhkyä pitelevä upseeri huomasi, ettei sen sydän takonut niin hurjasti kuin edellisen linnun. Sanoma otettiin isolta siniseltä. Se kuului:

Tiistaina, kello 10.

Akselimme katkesi kaksisataa kymmenen mailia New Yorkista. Ajelehdimme sumussa avuttomina. Lähettäkää nopeasti hinaaja auttamaan. Merkinantomme, joka lähetetään joka kuudeskymmenes sekunti, on yksi pitkä, yksi lyhyt vihellys.

(Allekirjoitus)

Tiedonanto käärittiin kokoon, pistettiin vedenpitävään koteloon, osoitettiin laivayhtiölle ja sidottiin Arnaux'n keskimmäisen pyrstösulan alapuolelle.

Ilmaan heitettynä lintu kaarteli laivan ympäri, nousi sitten vähän korkeammalle tekemään kaarroksiaan, sitten vieläkin korkeammalle, jossa se lensi yhä laajempaa piiriä, ja aina vain korkeammalle, kunnes hävisi kokonaan näköpiiristä. Kun sillä oli turvanaan enää vain suuntavaistonsa, se antautui kokonaan sen johtoon. Se oli voimakas eikä sitä horjuttanut pelko, tuo vaarallinen hirmuvaltias.

Epäröimättä Arnaux lähti matkaan pysyen suunnassaan yhtä järkkymättä kuin kompassin neula. Oli kulunut vain minuutti siitä kun se lähti häkistä, ja nyt se jo kiiti suoraan kuin valonsäde kohti syntymälakkaansa — ainoaan paikkaan maailmassa, jossa se tunsi itsensä onnelliseksi.

Billy oli sinä iltapäivänä työvuorossa. Hän kuuli siipien suhahduksen, ja sininen lentäjä hulmahti ullakolle rientäen oikopäätä juomaan. Sen kulautellessa vettä suun täyden toisensa jälkeen päivitteli Billy:

— Sinäkö se oletkin, kaunokainen.

Kyyhkyjen kasvattajan tapaan hän veti sitten nopeasti kellon taskustaan ja totesi sen olevan neljätoista neljäkymmentä. Samassa hän huomasi linnun pyrstössä sidenuoran. Hän sulki oven ja asetti haavin sukkelasti Arnaux'n päähän. Tuota pikaa hänellä oli käärö kädessään, ja parin minuutin kuluttua hän oli jo matkalla yhtiön toimistoon, sillä tiedossa oli runsaat juomarahat. Siellä hän sai kuulla, että Arnaux oli lentänyt meren yli sumussa kolmesataa neljäkymmentä kilometriä neljässä tunnissa ja neljässäkymmenessä minuutissa, ja tunnin kuluttua oli anottu apu jo matkalla kohti kovaonnista alusta.

Kolmesataa neljäkymmentä kilometriä meren yli neljässä tunnissa ja neljässäkymmenessä minuutissa! Se oli uljas saavutus. Se merkittiin viestikyyhkyskerhon aikakirjoihin. Jonkun pidellessä kiinni Arnaux'ta seuran sihteeri painoi sen oikean siiven lumivalkoiseen etusulkaan kumileimasimella ilmoituksen uroteosta sekä päivämäärän ja linnun tunnistusnumeron. Tähtiselkää, sitä toista lintua, ei koskaan kuulunut takaisin. Luultavasti se tuhoutui merellä.

Nurkkalaatikon iso sininen palasi hinaajalla.

Se oli Arnaux'n ensimmäinen julkinen saavutus. Toisia seurasi nopeassa tahdissa, ja vanhassa kyyhkyslakassa saatiin nähdä monta merkillistä tapausta, joiden keskipisteenä oli Arnaux.

Eräänä päivänä tallin eteen pysähtyivät vaunut; valkohapsinen herra astui niistä ulos, kiipesi pölyisiä portaita parvelle ja istui koko aamupäivän Billyn luona. Kultasankaisten silmälasiensa takaa hän katseli ensin papereitaan, sitten kaupungin kattojen yli, mutta mitä hän odotti ja tähyili? Tietoja pienestä paikasta, jonne oli matkaa vain kuusikymmentä viisi kilometriä. Ne tiedot olivat hänelle erittäin tärkeitä, ne joko pelastivat hänet tai saattoivat perikatoon. Hänen oli saatava ne käsiinsä sähkösanomaakin nopeammin. Sähköttäminen merkitsi ainakin tunnin viivytystä kummassakin päässä. Mikä oli nopein tapa saada tietoja kuudenkymmenenviiden kilometrin päästä? Siihen aikaan oli vain yksi keino: hyvä kirjekyyhky. Hinnalla ei ollut väliä, kunhan hän vain voitti. Parhaista parhaan hän halusi, maksoi mitä maksoi, ja Arnaux, jonka siipiin oli lähtemättömästi painettu tiedot seitsemästä maineteosta, valittiin kuljettamaan viestiä.

Kului tunti, toinenkin ja kolmas oli alkamassa, kun sininen meteori suhahti lakkaan siivet viuhuen. Billy sulki oven ja otti linnun kiinni. Nopeasti hän katkoi langat ja antoi viestikäärön pankkiirille.

Vanha mies tuli kalman kalpeaksi, levitti paperin, sitten luonnollinen väri palasi hänen kasvoilleen.

— Jumalan kiitos! hän sanoi huokaisten helpotuksesta ja riensi sitten johtokunnan kokoukseen tilanteen herrana. Pikku Arnaux oli pelastanut hänet.

Pankkiiri halusi ostaa kyyhkyn, koska hänellä oli epämääräinen tunne, että hänen velvollisuutensa oli jollain lailla palkita lintua, mutta Billy selitti:

— Siitä ei olisi mitään iloa. Ette voi ostaa kirjekyyhkyn sydäntä. Voisitte pitää sitä vain vankinanne, mutta mikään maailmassa ei saisi sitä hylkäämään lakkaa, jossa se on syntynyt.

Ja niin Arnaux jäi entisille sijoilleen, mutta pankkiiri ei unohtanut sitä.

On sellaisia hylkiöitä, joiden mielestä lentävä kyyhky on luvallista riistaa; he ampuvat sen, koska se luultavasti on kaukana kotoaan ja koska rikosta on vaikea todistaa. Moni uljas kirjekyyhky, joka on ollut kiidättämässä elintärkeätä viestiä, on ammuttu ja joutunut jonkun tällaisen sydämettömän roiston paistiksi.

Arnaux'n veli, Arnolf, jolla oli siivissään jo kolme hienoa merkintää, murhattiin juuri tällä tavoin, kun se oli viemässä kiireellistä kutsua lääkärille. Pudotessaan kuolevana ampujan jalkoihin se levitti voimakkaat siipensä, jolloin sen voitonmerkit paljastuivat. Sääressä oli hopearengas, ja ampuja tunsi ankaria omantunnon soimauksia. Hän piti huolen siitä, että sanoma tuli perille; kuolleen linnun hän palautti Viestikyyhkyseuralle sanoen 'löytäneensä' sen. Omistaja tuli tapaamaan häntä; ampuja sekaantui ristikuulustelussa ja joutui tunnustamaan, että oli itse ampunut kirjekyyhkyn; tosin hän väitti tehneensä sen sairaan naapurinsa tähden, koska tämä tarvitsi kyyhkyspaistosta.

Kyyhkyjen kasvattajalla oli raivon kyynelet silmissään.

— Minun lintuni, kaunis Arnolfini, joka on kaksikymmentä kertaa tuonut tärkeitä sanomia, kolme kertaa saavuttanut ennätyksen, kaksi kertaa pelastanut ihmishengen, ja te ammutte sen paistiksi. Voisin antaa teidät lain kouriin, mutta se olisi liian mitätön rangaistus. Niinpä pyydänkin teiltä vain sitä, että tulette tänne, jos teillä joskus tulevaisuudessa on sairas naapuri, joka tarvitsee kyyhkyspaistosta. Täältä saatte vaikka kuinka paljon piirakkakyyhkyjä. Ja jos teissä on hitunenkaan miestä, niin älkää milloinkaan enää ampuko älkääkä antako toisten ampua uljaita viestinkuljettajiamme, sillä ne ovat korvaamattomia.

Tämä tapahtui siihen aikaan, kun pankkiiri oli ollut tekemisissä kyyhkyslakan kanssa ja hän oli täynnä kiitollisuutta. Hän oli vaikutusvaltainen mies, ja Arnaux'n sankarityöstä oli välittömänä seurauksena, että Albanyn kaupunki sai kyyhkyjensuojelulain.

Billy ei ollut koskaan pitänyt nurkkalaatikon sinisestä (2600 C) ja vaikka se yhä kuului hopearenkaallisten joukkoon, Billystä se ei ollut minkään arvoinen. Tapaus höyrylaivalla oli todistanut sen olevan pelkuri, sitä paitsi se oli vielä röyhkeäkin.

Kun Billy eräänä aamuna tuli parveen, siellä oli käynnissä tappelu. Kaksi kyyhkystä, iso ja pieni, tepasteli lattialla nokkien ja piesten toisiaan, niin että pöly ja höyhenet pöllysivät. Saatuaan ne eroon Billy huomasi heti, että pieni oli Arnaux ja iso nurkkalaatikon sininen. Arnaux oli tapellut oikein hyvin, mutta vastustaja oli sille ylivoimainen, sillä iso sininen oli sitä puolta kookkaampi.

Pian selvisi, että ne olivat taistelleet sievästä pikku kaunottaresta, jolla oli suonissaan sinisintä viestikyyhkyn verta. Sinisen koiraan rehentely oli aina ärsyttänyt Arnaux'ta, mutta nyt pieni kaunotar teki niistä leppymättömät vihamiehet. Billyllä ei ollut valtaa vääntää nurin ison sinisen niskoja, mutta hän koetti aina auttaa suosikkiaan.

Kyyhkyjen avioliitot solmiutuvat vähän samaan tapaan kuin ihmistenkin. Läheisyys on ensimmäinen ehto: järjestä pariskunta joksikin aikaa yksiin ja anna luonnon tehdä tehtävänsä. Billy siis telkesi Arnaux'n ja kaunottaren kahdeksi viikoksi samaan huoneeseen, ja varmistaakseen vielä asian hän sulki siksi ajaksi ison sinisen erään joutilaan kaunottaren kanssa toiseen huoneeseen.

Kaikki kävi juuri niin kuin pitikin. Pikku kaunotar mieltyi Arnaux'hon ja joutilas kaunotar isoon siniseen. Alettiin rakentaa kahta pesää, ja näytti siltä, että linnut eläisivät 'onnellisina elämänsä loppuun asti'. Mutta iso sininen oli erittäin komea ja kaunis. Se osasi pullistaa kupunsa, saada kaulahöyhenensä loistamaan kaikissa sateenkaaren väreissä, niin että vakaimmankin kyyhkysrouvan sydän heltyi siitä.

Arnaux oli tanakkuudestaan huolimatta pienikokoinen eikä se muutenkaan ollut erityisen kaunis, ellei ottanut lukuun sen kirkkaita silmiä. Sitä paitsi se oli usein poissa tärkeissä tehtävissä, kun taas iso sininen maleksi lakassa ja näytteli siipiään, joissa ei ollut merkintää vielä yhdestäkään maineteosta.

Siveyssaarnaajien tapana oli viitata alempiin eläimiin ja varsinkin kyyhkysiin hakiessaan uskollisesta rakkaudesta esimerkkejä, ja varsin oikeutetusti, mutta valitettavasti on poikkeuksiakin. Turmelus ei suinkaan ole ominaista vain ihmissuvulle.

Iso sininen oli alun pitäen tehnyt Arnaux'n puolisoon syvän vaikutuksen, ja ennen pitkää tapahtuikin jotain vallan kauheaa aviomiehen ollessa matkalla.

Palattuaan eräänä päivänä Bostonista Arnaux huomasi, että iso sininen oli hylännyt oman kaunottarensa, jättänyt sen nurkkalaatikkoon ja anastanut Arnaux'n pesän ja vaimon. Siitä seurasi tietysti katkera taistelu. Molemmat vaimot olivat sen ainoat silminnäkijät, mutta ne pysyivät täysin välinpitämättöminä ja syrjässä.

Arnaux iski kuuluisilla siivillään, mutta ne olivat kehnot aseet, vaikka nuhin olikin merkitty kaksikymmentä urotyötä. Sen nokka ja jalat olivat lyhyet, kuten ainakin hyvällä kirjekyyhkyllä, mutta sen rohkea pieni sydän ei voinut korvata ottelussa tarvittavaa ruumiillista kokoa. Se rupesi jäämään alakynteen. Puoliso istui pesässä eikä välittänyt asiasta tuon taivaallista, ja Arnaux olisi voinut menettää henkensä, ellei Billy olisi tullut ajoissa hätiin. Hän oli niin vihainen, että olisi vääntänyt päällepäsmärin niskat nurin, ellei tämä olisi päässyt ajoissa pakenemaan ullakolta.

Billy piti Arnaux'sta hellää huolta muutaman päivän. Viikon päästä se oli ennallaan, ja kymmenen päivän kuluttua se oli taas matkalla. Tällä välin se oli ilmeisesti antanut anteeksi uskottomalle vaimolleen, koska se ilman näkyvää kaunaa palasi pesäänsä. Sinä kuukautena se saavutti kaksi uutta ennätystä. Se toi kahdeksassa minuutissa sanoman parinkymmenen kilometrin päästä ja lensi Bostonista neljässä tunnissa. Matkalla ollessa sitä hallitsi vain yksi tunne, kiintymys kotiin, ja sen kutsua se noudatti joka hetki. Mutta se oli murheellinen kotiintulo, jos vaimolla oli vähääkään sijaa sen ajatuksissa, sillä se tapasi sen taas kuhertelemassa kilpailijan kanssa. Vaikka Arnaux olikin väsynyt, kaksintaistelu uudistettiin heti, ja se olisi taas päättynyt huonosti, ellei Billy olisi sekaantunut siihen. Hän erotti tappelijat, sulki sitten ison sinisen häkkiin ja päätti tavalla tai toisella päästä siitä eroon.

Parhaillaan järjestettiin kilpailua eri-ikäisten kyyhkyjen kesken. Lintujen piti lentää tuhannen neljänsadan viidenkymmenen kilometrin matka Chicagosta New Yorkiin. Arnaux oli ilmoitettu siihen osanottajaksi kuusi kuukautta takaperin. Osallistumismaksu oli suoritettu, ja vaikka linnulla olikin ollut kotoisia vaikeuksia, sen ystävät olivat sitä mieltä, että sen piti osallistua kilpailuun.

Kyyhkyt lähetettiin junalla Chicagoon, jossa ne laskettiin irti vuoron perään tasoitusajasta riippuen, viimeisenä Arnaux. Viipymättä ne lähtivät matkaan, ja Chicagon ulkopuolella useat näistä valiolentäjistä kerääntyivät kuin yhteissopimuksesta kilpajoukkueiksi, jotka lähtivät kiitämään halki ilman kulkevaa näkymätöntä rataa.

Joutuessaan turvautumaan pelkästään suuntavaistoonsa kirjekyyhky lentää luultavasti suorinta tietä, mutta tutulla reitillä se noudattaa helposti tunnettavia maamerkkejä. Suurin osa linnuista oli harjoitettu lentämään Columbuksen ja Buffalon tietä. Arnaux tunsi Columbuksen tien, mutta koska Detroitinkin tie oli sille tuttu, se Michiganin järvestä erottuaan lensi suoraan Detroitiin. Siten se voitti takaisin tasoitusaikansa ja sai jopa monen kilometrin etumatkankin. Taakse jäivät Detroit, Buffalo ja Rochester tuttuine torneineen ja savupiippuineen, ja Syracusa lähestyi. Oli myöhäinen iltapäivä; kahdessatoista tunnissa se oli jo lentänyt yhdeksänsataa viisikymmentä kilometriä ja epäilemättä johti koko kilpailua, mutta jano, lentäjän tavallinen kiusa, oli alkanut vaivata sitä. Liitäessään kaupungin kattojen yli se näki kyyhkyslakan ja laskeutui parilla kolmella kaarteella yläilmoista. Se meni lakkaan toisten lintujen perässä ja joi ahnaasti vesikaukalosta, kuten oli tehnyt usein ennenkin. Jokainen lakanpitäjä sallii mielihyvin kirjekyyhkyjen nauttia talon antimia.

Tällä kertaa sattui omistaja olemaan paikalla, ja hän huomasi vieraan linnun. Hän vetäytyi hiljaa sivulle voidakseen tarkkailla sitä. Eräs hänen omista kyyhkysistään rupesi haastamaan riitaa vieraan kanssa. Arnaux huitoi sitä kyyhkyjen tapaan sivullepäin levitetyllä siivellään paljastaen samalla pitkän jonon merkintöjä saavutuksistaan. Koska mies oli asiantuntija, hänen mielenkiintonsa heräsi paikalla. Hän nykäisi nuorasta, joka sulki lento-oven, ja tuokiossa Arnaux oli hänen vankinaan.

Rosvo levitti siivet, jotka olivat täynnä merkintöjä. Hän luki toisen toisensa jälkeen ja vilkaistessaan hopearenkaaseen — kullasta sen olisi pitänyt olla — hän näki nimen Arnaux.

— Arnaux! Mutta minähän olen kuullut sinusta, kaunokaiseni. Olipas onnenpotku, kun sain kiinni sinut! hän huudahti.

Hän sieppasi sanoman linnun pyrstöstä, kehi sen auki ja luki:
"Arnaux lähti Chicagosta tänä aamuna kello 4 ja on matkalla New
Yorkiin osallistuen kilpailuun, joka on järjestetty eri-ikäisille
kirjekyyhkyille."

— Yhdeksänsataa viisikymmentä kilometriä! Ja varovasti, melkeinpä kunnioittavasti kyyhkysvaras pisti räpyttelevän linnun pehmustettuun häkkiin. — Kyllähän minä tiedän, että on hyödytöntä pidättää sinua, mutta voin sentään saada sinusta jälkeläisiä, jotka perivät ominaisuutesi.

Arnaux teljettiin väljään ja mukavaan lakkaan muiden vankien seuraan.
Vaikka mies oli varas, hän oli kuitenkin viestikyyhkyjen ystävä.
Hän antoi vangilleen kaikkea, mikä suinkin edisti sen mukavuutta ja
turvallisuutta.

Kolme kuukautta hän piti Arnaux'ta häkissä. Aluksi se vain käveli kaiket päivät rautalanka-aitauksen edessä katsellen ylhäältä ja alhaalta pakotietä, mutta neljän kuukauden kuluttua se näytti luopuvan yrityksistään. Valpas vanginvartija ryhtyi nyt toteuttamaan suunnitelmansa toista osaa. Hän laski sisään nuoren, ujon kyyhkysneidon. Mutta se ei näyttänyt olevan Arnaux'n mieleinen; tämä ei viitsinyt olla edes kohtelias sille. Jonkin ajan kuluttua vanginvartija otti pois naaraan ja jätti Arnaux'n kuukaudeksi yksikseen.

Sitten se sai seurakseen toisen kyyhkysneidon, mutta silläkin oli yhtä huono menestys. Tätä jatkui vuoden verran — lumooja toisensa jälkeen ilmestyi häkkiin. Arnaux karkotti ne joko väkivalloin tai oli halveksivan välinpitämätön, ja aika ajoin entinen vapauden kaipuu palasi kahta voimakkaampana, niin että se syöksyi ylös ja alas pitkin verkkoaitausta tai hyökkäsi sitä vastaan koko voimallaan.

Kun sen siipisulat, jotka olivat täynnä merkintöjä, alkoivat sulkasadon aikoihin lähteä, vanginvartija talletti ne aarteinaan, ja sitä mukaa kuin uudet sulat kasvoivat tilalle, hän jäljensi niihin linnun maineteot.

Näin kului vähitellen kaksi vuotta, ja vanginvartija oli pannut Arnaux'n uuteen lakkaan ja antanut sen seuraksi uuden kyyhkyskaunottaren. Sattumalta se oli aivan saman näköinen kuin kotiin jäänyt uskoton puoliso. Arnaux jopa huomasi tulokkaan. Kerran vanginvartija oli näkevinään kuuluisan vankinsa osoittavan hiukan mielenkiintoa kaunotarta kohtaan, ja tämä oli aivan selvästi pesäntekopuuhissa. Otaksuen niiden päässeen täyteen yhteisymmärrykseen hän ensimmäisen kerran avasi vankilan oven ja päästi Arnaux'n vapaaksi. Lentelikö se empivänä? Epäilikö se? Ei, ei hetkeäkään. Heti kun luukku oli poissa ja tie auki, se ampaisi ulos, levitti ihmeelliset, maineikkaat siipensä ja suomatta ajatustakaan viimeiselle Kirkelleen syöksähti lentoon, pois vihatusta vankilasta — kauas pois.

Emme voi nähdä kyyhkyn sieluun. Saatamme erehtyä kuvitellessamme, että se rakastaa syvästi puolisoaan ja kotilakkaansa, mutta yksi asia on ainakin varmaa: emme voi puhua kyllin kaunopuheisesti ja ylistävästi tämän jalon linnun sammumattomasta kodinkaipuusta, jonka Jumala on siihen istuttanut ja ihminen edelleen kehittänyt. Sanokaa sitä miksi haluatte: pelkäksi vaistoksi, jota ihminen on harkitusti kiihottanut palvelemaan omia itsekkäitä tarkoituksiaan, kieltäkää sen olemassaolo, jos tahdotte, eritelkää sitä, antakaa sille toinen nimitys, mutta silti se on olemassa kaikkivoittavana, katoamattomana voimana, niin kauan kuin linnun urhea pikku sydän sykkii ja sen siivet kantavat.

Koti, ihana koti! Koskaan ei ole ollut inhimillistä olentoa, joka olisi rakastanut kotiaan enemmän kuin Arnaux. Sen luontoa hallitseva kaikkinielevä voima tukahdutti nyt koettelemukset ja surut, joita sillä oli ollut kyyhkyslakassa. Sitä ei voinut lannistaa vuosia kestänyt vankeus, eivät uudet ihastukset, ei kuolemanpelko. Ja jos Arnaux olisi osannut laulaa, se olisi varmaan päästänyt voittajan riemulaulun heittäytyessään siivilleen lähtölaudalta. Se lensi vapauteen, nousi yhä korkeammalle sen ainoan voiman pakottamana, jota nuo maineikkaat siivet kunnioittivat. Se kohosi yhä ylemmäs ja ylemmäs, laajensi korkeudessa kaarroksiaan, jotka erottuivat tuhkansinisinä taivaan sineä vasten, ja väläytteli täyteen merkittyjä valkosiipiään, kunnes ne näyttivät tulenliekeiltä.

Kaipaus kotiin ja uskollisuus sitä ja petollista puolisoa kohtaan kiidättivät Arnaux'ta aina vain korkeammalle ja etäämmäksi. Luultavasti se sulki silmänsä ja korvansa kaikelta ja karkotti mielestään — se on varmaa — elämänsä kaksi viimeistä vuotta liidellessään sinessä sisimpäänsä vaipuen kuin pyhimys ja antautuen näkymättömän oppaansa johdettavaksi.

Arnaux oli itse laivan kapteenina, mutta luotsina, karttana ja kompassina toimi syvälle kätketty vaisto. Kolmensadan metrin korkeudessa puiden yläpuolella kuului salaperäinen kuiskaus, ja nuolennopeasti Arnaux nyt suuntasi lentonsa kohti kaakkoa. Sen siivenkärkien valkoiset laikut hukkuivat pilviselle taivaalle, eikä kunnianarvoisa syracusalaisrosvo enää koskaan nähnyt kyyhkyä.

Nopea pikajuna mennä porhalsi alhaalla laaksossa. Se oli kaukana edellä, mutta Arnaux saavutti sen ja jätti sen jälkeensä, kuten lentävä villisorsa jättää jälkeensä uivan piisamin. Se lensi korkealla ylittäessään laaksot, matalalla viistäessään Chenanangon kukkulat, joiden rinteillä tuuli tuiversi männikköä.

Haukka kohosi siivilleen tammipuussa olevasta pesästään ja liiteli ääneti. Se oli huomannut lentäjän ja aikoi ottaa sen saaliikseen. Arnaux ei kääntynyt oikeaan eikä vasempaan, ei noussut korkeammalle eikä laskeutunut, eivätkä sen siivet lyöneet yhtään kertaa turhaan. Haukka odotti edessäpäin solassa, ja Arnaux sivuutti sen, kuten hirvas saattaa polullaan ohittaa karhun. Kotiin, kotiin! oli sen ainoa polttava ajatus, kaiken sokaiseva halu.

Lennä eteenpäin, lennä! Välkkyvät siivet viuhtoivat uupumatta nyt jo tuttua tietä. Tunnin kuluttua olivat Catskillin vuoret edessä. Kahdessa tunnissa se kiiti niiden ylitse. Nyt tulivat nopeasti vastaan tutut ystävälliset seudut, ja tuntui kuin sen siivet olisivat saaneet enemmän voimaa. Sen sydän lauloi hiljaista laulua: Kotiin, kotiin! Samoin kuin janoon nääntyvä matkamies tuijottaa edessään väikkyviä palmupuita, samoin Arnaux'n kirkkaat silmät olivat kiinnittyneet Manhattanin etäisiin savuihin.

Jalohaukka syöksyi lentoon Catskillin vuoriston harjanteelta. Voimakkaista siivistään ylpeilevä nopea petolintu nautti nähdessään arvoisensa saaliin. Monen monta kyyhkyä se oli kantanut pesäänsä. Se liiteli tuulen kannattamana, syöksähteli ja voimiaan säästellen odotti otollista hetkeä. Kuinka se tiesikään oikean hetken! Se ampaisi kimppuun kuin välähtävä keihäs — yksikään lintu ei pystynyt välttämään sitä, sillä olihan se jalohaukka.

Käänny takaisin, oi viestikyyhky, ja pelasta itsesi — kierrä vaaralliset kukkulat! Kääntyikö se? Ei hiukkaakaan, sehän oli Arnaux! Kotiin, kotiin, kotiin! oli sen ainoa ajatus. Jouduttuaan vaaraan se vain lisäsi nopeuttaan; ja jalohaukka teki syöksyn — mitä kohti? Kohti värin leimahdusta, valkoisen pilkahdusta, mutta palasi takaisin tyhjin toimin. Kuin lingottuna Arnaux halkoi edelleen ilmaa laakson yllä, ja tämä valkosiipinen lintu, joka oli kuin välkkyvän sädekehän ympäröimä, näkyi pian taivaalla enää vain pienen pienenä pisteenä. Se lensi pitkin rakasta Hudsonin laaksoa, tuttua valtatietään, jota se ei ollut nähnyt kahteen vuoteen.

Kun keskipäivän tuulenhenki muuttui pohjoisvihuriksi ja myllersi joen pinnan, Arnaux laskeutui alemmaksi. Kotiin, kotiin, kotiin! Jo kohosivat kaupungin tornit näkyviin. Kotiin, kotiin! Ohi Poughkeepsin suuren riippusillan, joen äyräitä seuraten. Ja nyt tuulen noustua, matalalla rantatöyrään suojissa. Matalalla, voi, liian matalalla! Mikä hirmu oli houkutellut kesäkuussa pyssymiehen väijymään tuonne kukkulalle rantatöyryn taakse? Mikä pahahenki käänsi hänen katseensa taivaalla välkehtivään valkeaan pisteeseen, joka lähestyi pohjoisesta? Voi, Arnaux, älä unohda matalalla lentäessäsi entistä pyssymiestä! Sivuat liian matalalta tuon kukkulan. Liian matalalta — liian myöhään!

Välähdys — pamaus, ja surman hauli saavutti sen; osui mutta ei pudottanut. Katkenneita höyheniä kunniamerkintöineen irtaantui välkehtelevistä siivistä ja leijaili maata kohti. Nolla sen merilentoennätyksestä oli tiessään. Kahdensadan kymmenen mailin sijasta oli vain kaksikymmentä yksi mailia. Se oli häpeämätön ilkiteko!

Tumma tahra ilmestyi linnun rintaan, mutta Arnaux jatkoi vain lentoaan. Eteenpäin! Tuokiossa oli vaara sivuutettu. Sen matka jatkui suoraan kotia kohti, mutta ihmeellinen lentonopeus oli laskenut, nyt se oli enää vain vajaa kilometri minuutissa. Revityissä siivissä synnytti ilmavirta soraääniä, ja tahra rinnassa kertoi voimien murtuneen, mutta eteenpäin, aina vain eteenpäin se lensi. Koti oli jo näkyvissä, ja tuska rinnassa unohtui. Liidellessään Jerseyn jyrkkien rantakallioiden luona se erotti jo selvästi kaupungin korkeat tornit. Eteenpäin, yhä vain eteenpäin, ja hervonneesta siivestä ja sammuneesta katseesta huolimatta sen kodin kaipuu voimistui voimistumistaan.

Hudsonin alajuoksulle saapuessaan se lensi kallioisen rantajyrkänteen, Palisaden, suojassa yli kimaltelevan veden, yli puiden, alitse haukkojen rosvolinnan, jossa isot julmat muuttohaukat istuivat kuin maantierosvot konsanaan seuraamassa sen lähestymistä.

Arnaux tunsi ne ennestään. Tuossa pesässä makasi moni sanoma, joka ei ollut koskaan saapunut perille, ja moni mainetöistä kertova sulka oli lennähtänyt sen varustuksista. Mutta Arnaux oli uhmannut haukkoja ennenkin, ja se lensi entiseen tapaansa: ripeästi suoraan eteenpäin. Mutta nyt se ei ollut entisellään: kuolettava laukaus oli kuluttanut loppuun sen voimat. Silti eteenpäin, eteenpäin! Mutta molemmat muuttohaukat, jotka olivat odottaneet vain sopivaa hetkeä, syöksähtivät lentoon kuin kaksi jousen sinkoamaa nuolta, voimaa uhkuen ja salamannopeasti ne kiitivät kohti heikkoa ja uupunutta.

Emme kerro kilpailusta, joka nyt seurasi. Emme kuvaile mitä tuskaa urhea pikku sydän tunsi, kun se näki edessään kaivatun kotinsa, jonne ei ikinä pääsisi. Minuutissa kaikki oli ohi. Muuttohaukat kiljuivat voitonriemussaan. Ne lensivät liidellen pesäänsä ja saalis, jonka ne veivät kynsissään, oli loistavan pikku Arnaux'n ruumis, kaikki mitä siitä oli jäljellä.

Ylhäällä kallioilla rosvot punasivat nokkansa ja kyntensä sankarin elämännesteessä. Verrattomat siivet ja niiden maineikkaat muistot hajaantuivat tietymättömiin. Ne viruivat auringossa ja sateessa, kunnes tappajat itse tapettiin ja niiden linna ryöstettiin. Eikä kukaan tiennyt verrattoman kirjekyyhkyn kohtalosta, ennen kuin kostaja löysi rosvopesästä, lian ja töryn alta, monen muun samanlaisen ohella hopearenkaan, jalon viestikyyhkyn pyhän merkin, ja luki siitä paljonpuhuvan merkinnän:

"ARNAUX, 2590 C"

VOITOKAS SUSI

Oletteko kuulleet metsästelevän suden kolme huutoa: tasaisen matalan ulvonnan, kutsuhuudon, joka ilmoittaa että saalis on keksitty, mutta liian voimakas yksin kaadettavaksi — kauas kiirivän, kohoavan ulinan, jolla lauma tiedottaa verekset jäljet — terävän haukahduksen yhtyneenä lyhyeen ulvahdukseen, joka vaimeudestaan huolimatta on kuitenkin viimeisen iskun julistus: "Käy kiinni"?

Ratsastin Kingin kanssa Pahanmaan kukkuloilla ja lauma erilaisia ajokoiria juoksenteli perässämme taikka vierellä. Aurinko oli jo laskenut, ja veriviiru osoitti kaukana Vartiovuoren takana paikan, jonne se oli painunut. Kukkulat olivat jo hämärän peitossa, laaksot tummina, kun lähimmästä pimennosta kiiri pitkä vavahteleva ulina, jonka jokainen vaistomaisesti tuntee. Se on soinnukas, mutta sen sävyinen että selkäpiitä karmii, vaikka se nykyisin onkin menettänyt uhkansa ihmiseen. Kuuntelimme hetken. Hiljaisuuden oli rikkonut metsästelevä susi.

— Se on Pahanmaan Billy. Lähtee siitä ääntä, vai mitä? Se on etsimässä illallispaistiaan.

Ennen vanhaan puhvelilaumain kintereillä kulkivat susilaumat, jotka nappasivat saaliikseen sairaat, heikot ja haavoittuneet eläimet. Kun puhvelit oli surmattu sukupuuttoon, susien ravinto kävi niukaksi, mutta sitten tulivat naudat ja ratkaisivat pulman asettumalla puhvelien sijaan. Siitä alkoi sota susia vastaan.

Karjatilojen omistajat lupasivat tapporahan jokaisesta surmatusta sudesta ja järjestivät myrkkyjä ja ansoja kaikille cowboylle, jotka vapaa-aikoinaan pyydystelivät susia. Taitavimmat heistä rupesivat harjoittamaan sitä päätyönään ja tulivat tunnetuiksi sudenpyytäjinä. King Ryder oli muuan heistä. Hän oli hiljainen, leppoisa mies, jolla oli erityinen kyky ymmärtää ja vaistota eläimiä, varsinkin villihevosia ja koiria, mutta myös susia ja karhuja, vaikka viimeksi mainittujen suhteen hänen kykynsä rajoittuikin vain siihen, että hän aavisti, missä ne oleskelivat ja miten niitä sai parhaiten pyydetyksi. Hän oli monet vuodet sudenpyytäjänä, joten hämmästyin hänen sanoessaan, ettei hän pitkäaikaisesta kokemuksestaan huolimatta ollut koskaan huomannut suden käyvän ihmisen kimppuun.

Juttelimme usein nuotion ääressä sillä aikaa kun toiset miehet nukkuivat, ja silloin sain kuulla sen vähän, mitä hän tiesi Pahanmaan Billystä.

— Kuudesti olen sen nähnyt, ja sunnuntaina näen sen seitsemännen kerran, siitä saatte olla varma. Silloin se ottaa pitkät unet.

Ja yötuulen humistessa ja kojoottien haukkuessa ja toisinaan sankarin itsensä keskeyttäessä kertomuksen syvältä kumpuavalla ulvonnallaan minä sain itse tapahtumapaikalla monta lukua Vartiovuoren ison suden tarinaan, jota olen vielä täydentänyt muualta poimimillani tiedoilla.

Kauan aikaa sitten, vuoden 1892 kevätpuolella, muuan sudenpyytäjä oli saalistusmatkalla entisten tasangonasukkaiden maamerkin, Vartiovuoren, itärinteellä. Nahat eivät tosin olleet toukokuussa kehuttavia, mutta tapporaha oli korkea, viisi dollaria päältä ja naarassudesta kaksinkertainen.

Eläinten sankareita