Produced by Helvi Ollikainen and Tapio Riikonen

KAKSI PARTIOPOIKAA

Kertomus kahdesta pojasta, jotka elivät kuin intiaanit, ja siitä mitä he oppivat

Kirj.

ERNEST THOMPSON SETON

Suomentanut I. K. Inha

Alkuteoksen nimi: Two Little Savages

WSOY, Porvoo, 1917.

SISÄLLYS:

I OSA

I. Välähdyksiä.
II. Kevät.
III. Janin lähimmät veljet.
IV. Kirja.
V. Kaulukseton vieras.
VI. Glenjan.
VII. Mökki.
VIII. Erätietouden ituja.
IX. Jäljet.
X. Biddyn avustus.
XI. Keuhkopalsami.
XII. Kohtalon kolauksia.
XIII. Ilves.
XIV. Vaahtoa.

II OSA

I. Uusi koti.
II. Sam.
III. Wigwami.
IV. Sangerin noita.
V. Kaleb.
VI. Tiipiin teko.
VII. Tyyni ilta.
VIII. Pyhä tuli.
IX. Jouset ja nuolet.
X. Pato.
XI. Jan ja noita-akka.
XII. Noita-akan päivällinen.
XIII. Vihollisen vakooja.
XIV. Tappelu.
XV. Minnien rauha.

III OSA

I. Metsässä täydellä todella.
II. Ensimmäinen yö ja aamu.
III. Rampa soturi ja kura-albumi.
IV. Verilöyly kalpeanaaman siirtokunnassa.
V. Hirven ajo.
VI. Sotalakki, tiipii ja "kupit".
VII. Leiritietoa.
VIII. Intiaanin rumpu.
IX. Kissa ja skunkki.
X. Oravaperheen seikkailut.
XI. Kuinka metsän kansaa on katseltava.
XII. Intiaanien merkeistä ja eksymisestä.
XIII. Nahan parkitseminen ja mokkasiinien teko.
XIV. Kalebin elämänviisautta.
XV. Raften vieraana.
XVI. Kuinka Jan tunsi sorsat matkan päästä.
XVII. Samin erätaidonnäyte.
XVIII. Huuhkajat ja iltakoulu.
XIX. Rohkeuden koetus.
XX. Valkoinen revolveri.
XXI. Guin voittojuhla.
XXII. Pesukarhun metsästys.
XXIII. Banshii-valitus ja se kauhea yökulkuri.
XXIV. Haukansilmä taas suurta "kuppia" vaatimassa.
XXV. Nelisorminen maankiertäjä.
XXVI. Talon takaisin saanti.
XXVII. Kilpaileva heimo.
XXVIII. Valkoisen miehen erätietoa.
XXIX. Pitkä suo.
XXX. Oudonlainen pesukarhu.
XXXI. Vanhassa leirissä.
XXXII. Uusi sotapäällikkö.

I OSA: JAN JA GLENJAN

I

VÄLÄHDYKSIÄ

Jan oli tosin samanlainen kuin muut kaksitoistavuotiaat pojat sikäli, että intiaanit ja metsäläiselämä kovasti kiinnostivat häntä, mutta siinä suhteessa hän oli toisenlainen, ettei hän milloinkaan päässyt irti tästä harrastuksestaan. Kävi tosiaan niin, että hän vartuttuaan keräsi entistä hartaammin talteen ne vähät rippeet erätietoutta ja intiaanien taitoja, jotka poikaiällä olivat olleet hänen ilonsa.

Janin isä oli varaton. Hän oli rehellinen ja hienostunut, mutta — huono liikemies, suvaitsevainen muuta maailmaa kohtaan, mutta perhettään kohtaan vaativainen. Häntä eivät koskaan huvittaneet pojan eräelämänharrastukset, ja kun hänen mieleensä juolahti, että ne saattoivat haitata tämän opintoja, hän kerrassaan kielsi ne.

Ei tosin voinut moittia, että Jan olisi laiminlyönyt koulutehtäviään. Hän oli luokkansa priimus, vaikka ei iältään ollutkaan vanhimpia. Hän piti suuresti kaikista kirjoista, mutta varsinkin sellaiset, jotka käsittelivät luonnontiedettä ja intiaanien tapoja, olivat hänen sydäntään lähellä. Eipä silti, että hän olisi niitä montakaan saanut käsiinsä — sellaisia kirjoja oli niihin aikoihin sangen niukasti ja näistäkin oli kansankirjastossa vain hyvin huono valikoima. Siellä oli vain Lloydin "Skandinavian urheilut", eräs kasvitieteen oppikirja ja pari Fenimore Cooperin romaania, mutta näihin Jan olikin sitten kovin kiintynyt. Hän oli enimmäkseen säyseä ja tottelevainen poika, mutta sellainen ajattelemattomasti esitetty vaatimus, että hänen olisi pitänyt luopua siitä, mikä kerrassaan kuului hänen luontoonsa, teki hänet uppiniskaiseksi, muutti hyvän pojan pahaksi. Hän pelkäsi isäänsä siksi paljon, ettei tosin niskoitellut julkisesti; mutta aina kun oli vähänkin tilaisuutta, hän pujahti vainioille ja metsiin, ja aina uuden linnun tai kasvin keksiessään hän tunsi sydämensä sykähtävän kummasti sekä ilosta että mielipahasta — mielipahasta sen vuoksi, ettei hän tiennyt sen nimeä eikä mitenkään voinut päästä selville sen lajista.

Kiihkeä halu oppia tuntemaan eläimiä oli hänen mielessään vallalla yli kaiken ja saikin aikaan, että hänen tiensä kouluun ja koulusta pois oli sangen mutkainen ja johti hyvin monessa kohden kadun poikki. Sitten hän ensinnäkin saattoi kulkea ravintolan ohi, jonka ikkunassa oli monivärinen samppanjailmoitus, mikä kuvasi kahta terrieri-koiraa ajamassa rottaa; toiseksi oli aivan vastapäätä tupakkakauppa ja sen akkunassa kauniisti maalattu elefantti, selkä kukkurallaan savukkeita. Poikkeamalla vähän kauemmaksi oikeasta suunnasta hän saattoi kulkea riistapuodin ohi, jossa ehkä sai nähdä sorsia, ja ainakin täytetyn hirvenpään. Vielä tätäkin kauemmaksi häntä houkutti turkkurin puoti, jossa oli suorastaan hämmästyttävä täytetty karhu. Eräässä toisessa paikassa sai katsella majatalon omistajan koiraa, jonka sanottiin tappaneen pesukarhun, ja Jervie-kadun varrella oli erään talon korkean parvekkeen alla kerran pidetty kahlekarhua, niin kerrottiin. Hän tosin ei saanut koskaan nähdä sitä karhua. Siitä oli jo vuosia, kun se oli täällä ollut, mutta hän kulki silti mielellään paikan ohi. Eräässä kadunkulmauksessa oli, kuten koulupoikien kesken tarinoitiin, monta vuotta takaperin tapettu skunkki, ja kosteina öinä siinä tuntui vieläkin tämän pahanhajuisen näätäeläimen löyhkää. Jan seisahtui aina, jos sattui kosteana iltana siitä kulkemaan, ja kiskoi sieraimiinsa halukkaasti skunkin hajua. Tosin se myöhemmin todettiinkin viemärin mätäkaasujen vuodoksi, mutta tämä seikka ei koskaan voinut tehdä tyhjäksi sitä nautintoa, jonka haju aikoinaan oli Janille tuottanut.

Hänellä ei ollut mitään päteviä syitä, joilla olisi voinut puolustaa näitä heikkouksiaan, ja hän punastui häpeästä, kun vanhempi veli puhui hänelle "tervettä järkeä" näiden hullutuksien vuoksi. Jan vain tiesi, että juuri sellaiset asiat viehättivät häntä.

Mutta kaiken nautinnon kruunu oli hänen mielestään täytettyjen eläinten kauppa, joka eräällä Sander-nimisellä miehellä oli Pääkadun varrella. Jan vietti kaiken kaikkiaan monta viikkoa sen akkunan ääressä lumottuna tuijottaen eläimiä, nenä litteänä ja valkoisena ruudussa kiinni. Siinä oli muutamia vihaisesti irvistäviä ketun ja kissan päitä ja puolisen sataa kauniisti järjestettyä lintua. Luonto olisi tästä akkunasta voinut saada monta arvokasta vihjausta siihen, kuinka höyhenpukua oli parhaiten näyteltävä. Linnut olivat toinen toistaan ihmeellisempiä.

Niitä oli siinä ehkä viisikymmentä, ja kahteentoista niistä oli kiinnitetty nimiliput, ne kun olivat olleet näytteillä maakunnan vuosimarkkinoilla. Näiden nimilippujen tiedot olivat Janille ylen arvokkaita — joukossa oli sininärhi, metsärastas, kuhankeittäjä, sepelpyy ja muuan pöllö, muita mainitsematta. Ja syvälle Janin mieleen ne nimet painuivat ja kartuttivat hänen tietojaan. Tosin niiden joukkoon kätkeytyi muuan harhatietokin, sillä se lintu, joka oli liputettu metsärastaaksi, olikin eräs toinen amerikkalainen rastaslaji. Lisäksi siellä oli muuan pitkäpyrstöinen, ruskehtava valkorintainen lintu, jonka nimilippu oli asetettu siten, ettei Jan ulkoa katsellessaan saanut siitä selvää. Hänen jokapäiväisiä huoliaan olikin käydä katsomassa, eikö nimilippua ollut käännetty niin, että sen voisi lukea. Mutta niin ei tapahtunut, eikä hän koskaan saanut tietää linnun nimeä.

Kun tätä oli kestänyt vuosikauden ja enemmänkin, hän teki epätoivoisen päätöksen. Hän päätti mennä puotiin. Jonkun kuukauden hän kannusteli rohkeuttaan, sillä hän oli arka ja kaino — mutta kun teki niin mieli! On hyvin luultavaa, että jos hän olisi mennyt sisään ilman muuta ja kauniisti pyytänyt, hän olisi saanut luvan katsoa kaikkea; mutta hän ei uskaltanut. Hänen kotikasvatuksensa näet oli yksinomaan nujertamista. Hän iski silmänsä ihmeellisimpään akkunan linnuista — pieneen pöllöön — puri sitten hammasta ja astui sisään. Kuinka inhottavasti oven yläpuolella oleva lehmänkello kalkattikaan. Sitten seurasi äänettömyys, joka oli vielä hirmuisempi, ja sen jälkeen kajahti askel ja suuri mies ilmestyi ovelle.

— Ku — kuinka — kuinka paljon tuo pöllö maksaa?

— Kaksi dollaria.

Janin rohkeus petti. Hän ryntäsi tiehensä. Jos hänelle olisi sanottu kymmenen senttiä, olisi sekin summa ollut huimaavan korkea hänen varoihinsa verrattuna. Hän tuskin kuuli mitä mies sanoi. Hän kiirehti pois tuntien jotakin hyvin epämääräistä, ikään kuin olisi ollut taivaassa eikä saanut sinne jäädä. Onneksi hän ei nähnyt niitä katseita, joita häneen suunnattiin joka puolelta.

II

KEVÄT

Vaikka Jan ei ollut väkevä, oli hän kuitenkin innostunut kaikenlaisiin voimankoetuksiin. Hän olisi mieluummin ollut Simson kuin Mooses, — Herakles mieluummin kuin Apollo. Kaikki hänen harrastuksensa vetivät metsäläiselämään. Joka vuosi hän kevään tullen tunsi sisässään synnynnäisen kaihonsa; piti päästä kauas pois. Hänen mielessään kohisi, kun ensimmäinen varis varhain maaliskuussa rääkyen lensi hänen ylitseen. Mutta kun sitten hanhet pitkässä kaksirivisessä nuolenkärkijonossa laklattaen kiitivät pohjoista kohti, hänen verensä kerrassaan kiehui. Hän halusi päästä niiden matkaan. Aina kun ilmestyi uusi lintu tai eläin, hän tunsi selkäpiissään ja koko selässään omituisen pistelevän tunteen, ikään kuin hänellä olisi ollut harja, joka nousi pystyyn. Tämä tunne vahvistui sitä myöten kuin hänen voimansakin paisuivat. Kaikilla hänen koulutovereillaan oli tapana sanoa, että he "pitivät" keväästä, ja jotkut tytöt saattoivat sanoa siitä "kauheasti" pitävänsä, mutta he eivät voineet ymmärtää sitä hurjuutta, joka paloi Janin silmissä, kun kevätaika todella tuli — poskien punoitusta — taajenevaa hengitystä — väsymätöntä toimintakiihkoa — koulun vapauden rajoitusten synnyttämää kiukkua ja kapinahengen leimauksia — suonissa palavaa verenhimoa — karkaamisen halua — kaipuuta kohti pohjolaa kevään merkkien toitottaessa viestejään hänen joka aistilleen.

Tuuli ja taivas ja maa olivat silloin sykähtelyä täynnään. Kaikkialla oli pajatusta, vaikka sanaakaan ei sanottu. Liikettä oli sisällä ja ulkona. Villihanhien laklatuksessa oli kummallista kiihkoa: mutta se oli paljasta sekamelskaa, sillä hän ei käsittänyt miksi se niin kummasti liikutti. Oli ääniä, joita hän ei voinut kuulla — sanomia, joita hän ei voinut lukea; kaikki oli pelkkää kielten sekoitusta. Hän vain tunsi palavaa halua lähteä kauas pois. — Kunpa vain pääsisin pois. Voi, hyvä Jumala! hän änkytti sanattomien tunteitten tuskissa ja saattoi sitten läähättäen paiskautua jollekin pientarelle ja purra sattumalta ulottuvilla olevia oksia sekä väristä ja ihmetellä itseään.

Vain yksi seikka pidätti häntä mielettömistä teoista — liittymästä johonkin pohjanpuolen kuljeskelevaan intiaanijoukkoon taikka mustalaisiin — nimittäin kodin päämiehen luja käsi.

III

JANIN LÄHIMMÄT VELJET

Janilla oli monta veljeä, mutta ainoastaan niillä, jotka iältään olivat häntä lähinnä, oli merkitystä hänen elämässään. Rad oli kahta vuotta vanhempi — voimakas poika, joka ylpeili "terveestä järjestään". Vaikka hän oli niin paljon vanhempi, oli hän kuitenkin Jania huonompi koulussa. Siitä hän oli harmissaan ja koetti sen sijaan joka tilaisuudessa näyttää suurempia voimiaan. Hän oli taipuvainen uskonnollisuuteen ja noudatti ankaraa säädyllisyyttä sekä elämässään että puheessaan. Hänen ei tiedetty koskaan polttaneen savuketta, ei valehdelleen eikä sanoneen sen enempää "jumaliste" kuin "peijakaskaan". Hän oli näppärä ja uuttera, mutta kylmäluonteinen ja tyly, vailla väreileviä inhimillisiä kieliä ja sydämen lämpöä. Poikanakin hän kerskui, ettei tuntenut minkäänlaista innostusta, että hän luottaen terveeseen järkeen sanoi lapiota lapioksi eikä yleensä käyttänyt kahta sanaa siinä, missä yksikin riitti. Hänen älynsä oli keskinkertaista parempi, mutta hän tahtoi, että kaikki pitäisivät häntä tavallista terävämpänä ja sukkelampana, tunteellisuutta halveksivana, ja sen vuoksi ei mikään ollut hänestä liian sydämetöntä, kunhan se vain näytti soveltuvan näihin hänen hemmottelemiinsa luonteenpiirteisiin. Ei hän oikeastaan ollut erikoisen itsekäs, mutta hän oli olevinaan itsekäs vain siitä syystä, että ihmiset sitten sanoisivat hänestä merkitsevästi ja ihastellen: — Eikös olekin terävä! Tuo poika vasta tietää miten tulee pitää puoliaan! Se vähä, mikä hänessä oli inhimillistä lämpöä, kylmeni näin jo varhain, ja sitä mukaa kuin hän kasvoi, häntä alettiin vihata.

Hänen suhdettaan Janiin kuvaa seuraava tapaus.

Jan oli konttaillut talon alla siinä matalassa, mutta laajassa, hämähäkin verkkojen täyttämässä tilassa, joka oli lattian niskain ja maan välissä. Hän koki siellä löytöretkeilijän kaikki ilot, ja ne viettelivät häntä yhä kauemmas (jopa lopulta isän kädestä vaatteiden likaamisen vuoksi saatuun selkäsaunaan), kunnes hän toisen ulkoseinän lähettyviltä löysi komeron, jossa melkein saattoi seistä pystyssä. Heti hän keksi tuuman, joita hänessä syntyi niin herkästi: hän päätti kyhätä sinne salaisen tai ainakin yksityisen työpajan. Jan tiesi, että jos hän yksin pyytäisi puuhaansa apua, se kiellettäisiin häneltä, mutta jos hän saisi Radin pyytämään kanssaan, niin asia ehkä joutuisi suosiollisesti pohdittavaksi; Radilla kun oli se itse hankkimansa terveen järjen maine. Tapahtui se ihme, että tuuma suuresti kiinnosti Radiakin, mutta hän oli aivan varma siitä, että parempi oli, kun eivät lähteneet yhdessä isältä lupaa pyytämään, sillä sen puolen asiasta hän hoiti paremmin yksin. Ja niin hän kyllä tekikin.

Ryhdyttiin toimeen. Ensi työksi oli komeroa syvennettävä kauttaaltaan metristä pariin metriin, ja tämä tapahtui siten, että poistettu maa työnnettiin kauemmaksi talon lattian alle. Tämä vaati monen päivän työn, ja Jan kävi siihen käsiksi joka päivä koulusta päästyään. Radille ilmestyi aina jos kuinka monta syytä, jotka estivät häntä ottamasta siihen osaa. Kun kolme kertaa kolme ja puoli metriä avara komero oli valmiina, tarvittiin lautoja seinäin verhoamiseksi ja lattiaksi. Puutavara oli sangen halpaa; ala-arvoisia vanhoja lautoja sai, kun vain viitsi pyytää, ja tällaisia lautoja Jan löysi ja kantoi paikalle niin paljon, että niistä voitiin rakentaa koko työpaja. Rad oli pystyvä puuseppä ja hän se ryhtyi nyt varsinaiseen rakennushommaan. He työskentelivät yhdessä illan toisensa jälkeen, Jan innostuneena pohtien kaikenlaisia suunnitelmia — mitä kaikkea työpajassa tehtäisiin, kun se olisi valmis — kuinka he aikaa myöten voisivat hankkia sellaisen sahan, jolla voisivat sahata taulunkehyksiä ja siten ansaita rahoja. Rad mutisi jonkin sanan myöntymykseksi taikka vastasi jollakin sopivalla raamatunlauseella — se oli hänen tapansa. Joka päivä hän määräsi Janille, mitä tämän tuli tehdä hänen poissa ollessaan.

Seinät saatiin lopulta valmiiksi; toiseen sivuseinään puhkaistiin akkuna; ovikin tehtiin ja siihen hankittiin lukko ja avain. Kuinka hauskaa! Jan loisti ilosta ja ylpeydestä, kun hänen tuumansa lopullisen voiton hetki näin lähestyi. Hän lakaisi lattian juhlallisia harjannostajaisia varten ja istahti penkille katsellakseen ja nauttiakseen oikein kyllikseen. Silloin Rad sanoi äkkiä ja jyrkästi:

— Tämä pannaan nyt lukkoon. Se kuulosti suurenmoisen mahtavalta. Jan astui ulos. Rad väänsi oven lukkoon, pisti avaimen taskuunsa ja jatkoi sitten ynseän ja karkean mahtipontisesti:

— Pysy sinä tämän jälkeen poissa minun verstaastani. Sinulla ei ole sinne mitään asiaa. Se on minun. Minä sain luvan sen rakentamiseen. Tämän hän saattoi todistaa oikeaksi ja niin hän tekikin.

Nuorin veljeksistä, Alner, oli Jania kahdeksantoista kuukautta nuorempi ja jotenkin saman kokoinen, mutta muuta yhdennäköisyyttä ei heidän välillään ollutkaan. Hänen elämänsä pääpyrkimyksenä olivat hienot vaatteet ja tyylikäs esiintyminen. Kerran hän säikäytti äitinsä lisäämällä aivan vakavissaan lapsenrukoukseensa tämän pyynnön: — Hyvä Jumala, tee minusta oikein hieno herra, Jeesuksen kautta. Turhamaisuus oli hänen heikkoutensa ja laiskuus hänen syntinsä.

Imartelemalla hänet sai suostumaan vaikka mihin, kun se vain ei kysynyt voimain ponnistusta. Hän oli kovasti maineen kipeä. Hän tunsi kalvavaa himoa siihen, että kaikki ihaillen osoittelisivat häntä sormellaan sellaisena tai sellaisena tai jonkun muunlaisena suurena miehenä — siitä hän ei välittänyt millaisena, kunhan häntä vain sormella osoiteltaisiin. Mutta hänen päähänsäkään ei pälkähtänyt tehdä sitä varten mitään. Koulussa hän oli surkea tyhmeliini. Hän oli kolme luokkaa Jania jäljessä ja luokkansa viimeisiä. Joka päivä he yhdessä lähtivät kouluun, se kun oli isän käsky, mutta harvoin he saapuivat yhdessä perille. Heillä ei ollut mitään yhteistä. Jan oli täynnään lämpöä, innostusta, vakavuutta ja tarmoa, mutta hän oli luonteeltaan tavattoman kiukkuinen ja raju. Hän raivostui vähästä, mutta leppyi yhtä nopeasti, ja sitten seurasi voimakas vastavaikutus. Hän oli aina harras pyytämään anteeksi ja rupeamaan uudelleen ystäväksi. Alner oli luonteeltaan laiska ja hyvänahkainen ja suuressa määrin leikillinen. Hänen harrastuksensa johtivat hänet yksinomaan kisakentälle. Janin intiaaniharrastukset eivät vähääkään häntä huvittaneet. — "Likaiset ja resuiset intiaanit! Huh, inhottavaa!" oli hänen tapanaan halveksien sanoa.

Nämä siis olivat lähimmät veljet.

Kummako sitten, että Jan päivä päivältä vieraantui heistä yhä enemmän ja enemmän.

IV

KIRJA

Mutta sittenpä tapahtui Janin nuoren elämän tärkein tapaus. Oppikirjoistaan hän luki Wilsonista ja Audubonista, ensimmäisistä ja samalla viimeisistä amerikkalaisista luonnontutkijoista. Jan pohdiskeli miksi ei heidän jälkeensä ollut noussut muita suuria profeettoja. Eräänä päivänä sanomalehdet kuitenkin kertoivat, että sellainen mies vihdoinkin oli ilmestynyt. Oli viimeinkin ilmestynyt "Kanadan linnut", kirjoittanut se ja se, hinta yksi dollari.

Raha ei ollut vielä milloinkaan näyttänyt niin arvokkaalta, tarpeelliselta ja jalolta kuin nyt. — Kunpa minulla olisi yksi dollari! Jan ryhtyi kovaan säästämispuuhaan. Keinolla millä tahansa hän koetti hankkia rahaa. Hän voitti marmorikuulia kisoissa, vaihtoi kuulat hyrriin ja hyrrät linkkuveitsiin sitä mukaa kuin eri kisat ilmestyivät vuodenaikojen myötä. Linkkuveitset vuorostaan vaihdettiin kaniineiksi, kaniinit pienoisiksi rahasummiksi. Hän toi vieraille perheille puita; hän haali haalimistaan ja pani säästöön mitä oli saanut kokoon. Muutaman kuukauden kuluttua hän oli saanut kerätyksi kokonaista yhdeksänkymmentä senttiä. Mutta viimeistä kymmensenttistä vainosi kova onni. Ei kenelläkään näyttänyt enää olevan liika-askareita; kauppaonnikin hylkäsi Janin. Häntä vain kalvoi palava halu saada tuo lintukirja. Kotona ei kukaan osoittanut hänen hommiaan kohtaan edes sen vertaa harrastusta, että olisi lainannut hänelle puuttuvat sentit, ei edes siitä murhaavasta korostakaan (pari kolme sataa prosenttia), jonka hän olisi sitoutunut suorittamaan. Kuusi viikkoa kului, ennen kuin hän sai vielä viimeisen tarvittavan kymmensenttisen ansaituksi, eikä hänen omatuntonsa jälkeenpäin koskaan ollut oikein puhdas sen vuoksi.

Hänen ja Alnerin velvollisuutena oli keittiöpuiden pilkonta. Kummallakin oli päiväeränsä muiden askareiden ohella. Jan teki aina uskollisesti oman osansa, mutta Alner koetti joka tavalla päästä vähemmällä. Hänet tunnettiin pikku keikarina. Isän köyhyys ei kuitenkaan sallinut suurempia teikkuroimisia, joten Alner sai vain yhden paperikauluksen viikkoa kohti. Pojalla oli sen vuoksi aina taskussaan mustekumin palanen, ja sillä hän huolellisesti piti kauluksensa moitteettomassa kunnossa. Jan ei asustaan välittänyt vähääkään, olipa pikemminkin huolimattomuuteen taipuvainen. Silloin vanhin veli päätti koettaa, eikö Alnerin heikkoutta voisi kääntää voimaksi, ja lupasi viidenkolmatta sentin kaulahuivin palkinnoksi sille, joka yhden kuukauden aikana parhaiten suorittaisi askarensa. Ensimmäisen viikon Alner ja Jan pysyivät tasoissa, mutta sitten Alner väsyi, hurmaavasta palkinnosta huolimatta. Vauhti oli liian tuima. Jan jatkoi entiseen tapaansa, ja hänelle annettiin, kuten pitikin, ne viisikolmatta senttiä kaulahuivin ostoa varten. Mutta puodissa hänen päähänsä juolahti viettelevä ajatus. Viittätoista senttiä enempää hän ei tuhlaisi kaulaliinaan — ei epäilystäkään; loput hän käyttäisi kirjarahoiksi. Näin Jan sai viimeisen puuttuvan kymmensenttisensä. Ilosta pakahtumaisillaan ja ylpeänä kuin pohatta hän sitten lähti kirjakauppaan ja pyysi saada himoitsemansa kirjan.

Pitkällinen odotus oli hänessä synnyttänyt kiihkeätä jännitystä. Hän luuli kirjakauppiaalta nyt kuulevansa, että hinta olikin korotettu tuhanneksi dollariksi tai että kirja oli myyty loppuun. Mutta kirjakauppias ei sanonut mitään. Hän kääntyi vaieten ympäri, veti kirjan kasasta, jossa oli paljon samanlaisia, epäröi vähän ja kysyi: "Vihreät vai punaiset kannet?"

— Vihreät, sanoi Jan, joka ei vieläkään ottanut uskoakseen. Kauppias vilkaisi kirjan sisään, laski sen sitten pöydälle ja sanoi kylmällä liikemiehenäänellä: — Yhdeksänkymmentä senttiä.

— Yhdeksänkymmentä senttiä, läähätti Jan. Oh! Miten hän saattoi tietää, että kirjakauppiaatkin voivat myöntää käteisalennusta. Kuusi kuukautta kaiken onnen maa oli ollut häneltä suotta suljettuna, kuusi viikkoa hänen oli täytynyt nähdä nälkää; hän oli anastanut vilpillisesti rahaa, hänen omatuntonsa oli juuri tuon samaisen turhan kymmensenttisen vuoksi saanut tahran.

Jan luki kirjaansa koko kotimatkan tuntien syvää kunnioitusta. Hän ei siitä saanut mitä kaipasi, mutta epäilemättä se oli hänen oma syynsä. Hän oli nenä kiinni siinä kirjassa, tutki sitä, rakasti sitä ja luotti kiven kovaan siihen, että hänellä nyt oli kaikkien luonnon ihmeitten ja salaisuuksien avain. Kului viisi vuotta, ennen kuin hän täydelleen käsitti, että se teos oli kehnointa tuhrutyötä, millä on konsanaan yleisöä petetty. Oli kirjassa siitä huolimatta muutamia hyödyllisiäkin tietoja, ensinnäkin luettelo linnuista ja lisäksi joitakin kymmeniä kehnoja jäljennöksiä tunnetuista lintukuvista.

Mutta epätäydellisyydestään huolimatta nämä kuvat kuitenkin sisälsivät tietoja, ja Jan kätki ne syvälle mieleensä pysyvinä lisinä kesyttömän luomakunnan totuuksista. Tietysti hän jo tunsi useita sellaisia lintuja, joiden nimet ovat jokaiselle koulupojalle tuttuja, joten hänen luettelonsa siis vakaasti karttui.

V

KAULUKSETON VIERAS

Jonkinlainen vimma valtasi Janin keväisin vuosi vuodelta yhä voimakkaammin. Vuosi vuodelta sen vastustamisen halu hänessä heikentyi, ja eräänä ihanana päivänä huhtikuun lopulla, tämän kuukauden palattua hänen elämäänsä kahdennentoista kerran, hän vaelsi pohjoista kohti pieneen metsikköön, jonne oli kaupungista noin kolmen kilometrin matka. Se oli täynnä kukkia, joiden nimeä hän ei tiennyt, ja täynnä ääniä ja monenlaisia salattuja asioita. Joka puulla ja pensaalla oli äänensä, — pitkällä ojalla, joka oli vettä täynnä, oli monta ääntä, ja kaikki ne houkuttelivat häntä luokseen. Pii-pii-pii, ne tuntuivat sanovan, ikään kuin kehottaen häntä tulemaan läheltä katsomaan. Hän ryömi monta kertaa ojan partaalle, katsoi ja odotti. Ihmeellinen vihellys tuntui tulevan vain muutaman metrin päästä, pii-pii-pii, mutta lakkasi aina hänen astuessaan lähemmäksi — toisinaan se kuului edestäpäin, toisinaan takaa, mutta ei milloinkaan siltä kohdalta, jossa hän oli. Hän etsi tarkkaan pienen lätäkön, perkasi paljain käsin pois risut ja lehdet, mutta ei löytänyt mitään kummallista. Ohi kulkeva maamies sanoi, että "kevätpiipittäjä" se vain oli, mikä sitten lienee ollut, "jonkinlainen elävä, joka asui vedessä".

Vähän matkan päästä Jan löysi lieon alta pienen liskon, joka pakeni johonkin koloon näkymättömiin. Se oli ainoa elävä olento sillä paikalla. Siksipä Jan päättelikin, että "piipittäjä" mahtoi olla "viheltävä lisko". Mutta hän päätti koettaa, eikö voisi nähdä kun liskot vihelsivät. Kuinka olikaan mahdollista, että kaikki ympäristön lätäköt olivat niitä täynnä ja että ne saattoivat kutsua häntä ja kuitenkin olla hänen kanssaan sokkosilla välttäen hänen uutterimmatkin etsimisyrityksensä. Piipitys lakkasi aina heti hänen lähestyessään, mutta alkoi vähitellen uudelleen niissä lätäköissä, joiden luota hän poistui. Hänen läsnäolonsa sai aikaan hiljaisuuden. Hän makasi kauan aikaa erästä lätäkköä vahtien, mutta mitään ei kuulunut. Viimein hän päätti, että äänet karttoivat häntä. Hän ryömi eräälle kovin isoääniselle lammikolle siten, ettei häntä näkynyt, konttasi yhä lähemmäksi ja lähemmäksi, kunnes pääsi noin metrin päähän ja oli kuulevinaan piipitystä veden pinnalla uivan ruohonkorren luota. Hän sai paikan niin tarkkaan selville, ettei siinä voinut olla kuin muutama tuuma etsimisen varaa, mutta sittenkään hän ei nähnyt mitään. Hän joutui kerrassaan ymmälle ja makasi siinä aprikoiden tätä kummaa, kun äkkiä kaikki läheiset piipittäjät vaikenivat ja Jankin säikähti askelten kopsetta. Ympärilleen vilkaistessaan hän näki miehen, joka seisoi vain muutaman askelen päässä ja katseli häntä.

Jan punastui — vieras oli aina vihollinen; hän tunsi luontaista vastenmielisyyttä kaikkia vieraita kohtaan ja tuijotti kömpelösti, ikään kuin olisi pahanteosta tavattu.

Mies oli keski-ikäinen ja omituisen näköinen. Hänen vaatteensa olivat huonot, eikä hänellä ollut kaulusta ensinkään. Kumarassa selässään hänellä oli hihnoista riippuva peltilaatikko ja kädessä haavi, jossa oli pitkä varsi. Kasvonpiirteet, joita harmahtava parta peitti, olivat sangen silmäänpistävät ja karkeat. Niistä kuvastui älykkyys ja ankaruuskin, mutta hänen harmaansinisissä silmissään oli ystävällinen ilme.

Päässä hänellä oli halpa ja kova, huonosti sopiva huopahattu. Kun hän kohotti sitä päästääkseen hivelevän tuulen puhaltamaan päälaelleen, huomasi Jan, että hatun omistajalla oli samanlaiset hiukset kuin hänelläkin — karkea kivikaudenaikainen harjastukka. Se oli kasassa hänen ahavoituneella otsallaan kuin ruko merileviä myrskyn pieksämän rantakallion kupeella.

— Mitä etsit, poikaseni? kysyi mies äänellä, jonka ystävällisyyttä ei vähääkään hämmentänyt selvä skotlantilaismurre.

Yhä jonkin verran yrmeissään vieraan ilmaantumisesta Jan sanoi:

— En minä mitään etsi; haluaisin vain tietää, minkä näköinen tuo viheltävä lisko on.

Vieraan silmissä oli leikillinen ilme. — Neljäkymmentä vuotta takaperin minä makasin lätäkön reunalla aivan samalla tavalla kuin näen sinun tänä aamuna tekevän ja yritin päästä perille kevätpiipittäjän salaisuudesta. Makasin siinä koko päivän ja vielä monta muutakin päivää. Kului melkein kolme vuotta, ennen kuin sain sen selville. Mielelläni pelastan sinut niin pitkäaikaisesta etsinnästä, jos vain tahdot. Näytän sinulle piipittäjän.

Sitten hän huolellisesti penkoi ojan läheisyydessä olevia lehtiä ja sai tuota pikaa kiinni pienen sammakon, joka ei ollut tuumankaan mittainen.

— Siinä on sinun viheltävä liskosi. Se ei ole ensinkään lisko, vaan sammakko. Kun se on vedessä ja viheltää, niin se vain kohottaa nokkaansa vähän pinnan yläpuolelle, niin että sitä on vaikea nähdä. Mutta kun joku lähestyy, painuu se heti pohjaan. Viepä tämä kotiin ja hoida sitä hyvin, silloin saat nähdä, kuinka se puhaltaa kurkkunsa muun ruumiin kokoiseksi ja viheltää kuin höyrykone.

Janin mieli alkoi nyt sulaa. Hän kertoi liskosta, jonka oli nähnyt.

— Ei se mikään lisko ollut; niitä minä en ole täällä nähnyt ensinkään. Eiköhän se ollut kaksijuovainen Spelerpes. Se eläin on sammakkojen sukua, lisko sitä vastoin on käärme, jolla on jalat.

Tämä oli kuin taivaasta langennutta valoa. Janin epäluulot häipyivät kokonaan. Hän lämpeni vierasta kohtaan. Hän ahdisti tätä kaikenlaisilla kysymyksillä; kertoi lintukirjankin ostosta. Sitten hän jutteli edelleen, kuinka hän monessa asiassa oli joutunut pahaan pulaan. Vieras kuunteli tarkkaavasti ja vastasi asiantuntemuksella. Jan kyseli, mikä on se tuntematon ihmeellinen ääni, joka kevätaamuin kluk, kluk, kluk, klukkaa etäisissä metsissä, minkä niminen oli suuri harmaa tikka, joka nokki korkealla kelopuissa ja joka lentäessään oli paljasta kullan hohtoa, — ja mikä mahtoi olla se ihmeellinen pilkullinen punapäinen ja keltasiipinen ja -pyrstöinen lintu, jonka hän oli nähnyt täytettyjen eläinten kaupan ikkunassa. Ja hänen ilonsa ja ihmetyksensä oli sanomaton, kun kaikki kolme osoittautuivatkin samaksi linnuksi — kultasiipitikaksi. Se tuntematon häijyn näköinen sininen hietapistiäinen, joka istui liejussa ruumistaan heilutellen, ja se kummallinen näkymätön olento, joka vanhoihin ulkohuoneisiin teki mutapesiään ja keräsi ne täyteen ruhjottuja hämähäkkejä, kuuluivatkin olevan sama hyönteinen, hämähäkinsurmaaja eli Pelopaeus. Heidän ylitseen lensi musta perho, yleinen "suruvaippa" eli Vanessa antiopa, ja senkin nimen Jan sai paikalla kuulla, samoin kuin sen, että se varmaan oli menneen kesäisiä, talven horroksissa maannut, koska oli niin aikaisin liikkeellä; ja vieläpä senkin Jan sai tietää, että tämä kaunis hyönteinen oli erään hyvin tavallisen ruskean ja mustankirjavan karvamadon ylösnoussut henki.

Heidän siinä istuessaan lensi korkealla ilmassa suuria kyyhkyparvia, ja Janille kerrottiin niiden kaukana etelän mailla olevista pesimäpaikoista ja niiden ihmeellisistä, mutta säännöllisistä muuttoretkistä, joiden määrääjänä on yksinomaan ruoansaanti; niiden retkestä pohjoista kohti Kanadaan ruskojalavan siivekkäitä pähkylöitä poimimaan; elokuussa tapahtuvasta muutosta Carolinan riisivainioille; niiden vaelluksesta Mississipin laaksoon tammen ja pyökin terhojen kypsymisaikana.

Kuinka rikas ja runsas se aamu olikaan. Kaikki näytti tulevan kuin tilauksesta. Heidän kulkiessaan mäntymäen poikki pyrähti maasta äkkiä kaksi suurta lintua ja lentää vipelsi pois kautta metsän.

— Ne ovat sepelpyitä eli peltopyitä, joiksi niitä maanviljelijät sanovat. Tässä asuu pariskunta jossakin lähettyvillä. Ne tulevat tähän rinteeseen syömään marjoja.

Jankin rupesi poimimaan talvikin marjoja ja söi niitä matkalla. Heidän kulkiessaan alkoi kuulua etäistä kuherrusta. — Mitä tuo on? kysyi Jan alati valppaana. Vieras kuunteli ja sanoi:

— Sama lintu, jonka juuri näimme lähtevän lentoon. Se on uros, joka kuhertaa naarasta luokseen.

Jan sai nyt kuulla monen muunkin linnun oikean nimen. Ja samoin hän tutustui moniin kauniisiin kasveihin ja kukkiin, jotka siihen saakka olivat pysyneet salaperäisen outoina, vaikka kauneudellaan olivatkin hänet lumonneet. Ne muuttuivat nyt todellisiksi ystäviksi.

Vieraskin lämpeni, ja hänen karkeat piirteensä alkoivat hehkua Hän näki Janissa kaltaisensa: nuorukaisen, jota vaivasi tiedon jano, kuten nuoruudessa häntä itseäänkin oli vaivannut. Nyt hänestä tuntui suorastaan ansaitsemattomalta onnelta, että hän sai pelastaa tämän pojan edes muutamista niistä kidutuksista, joita itse oli kokenut. Hän tunsi Jania kohtaan lämmintä kiitollisuutta, ja Jan puolestaan kätki muistiinsa joka sanan. Hän ei unohtanut mitään siitä mitä kuuli. Hän kulki kuin unessa, sillä hän oli viimeinkin löytänyt sitä, mikä maailmassa on parasta — myötätuntoa — laajaa, älykästä, ja runsastietoista myötätuntoa.

Se kevätaamu säilyi alati Janin mielessä kuin uuden aikakauden alkuna — ei menneisyyden muistona, vaan jatkuvana osana nykyisyydestä.

Mutta karkea-asuinen vieras, joka puhui niin ystävällisesti, ei ollut sen voimallisin, todellisin ilmiö, eivätkä uudet linnut ja kasvitkaan, vaan talvikin tuoksu.

Tuoksu tarttuu mieleen paljon paremmin, väkevämmin ja todellisemmin kuin muut aistimukset. Intiaanit tietävät sen. Useat heistä keksivät aikaa myöten, mikä tuoksu palauttaa mieleen onnellisimpien hetkien muiston, ja pitävät sitä rohtopussissaan ikävien hetkien varalle. Se on heille sangen tärkeä ja rakas — kourallinen männynhavuja, kappale piisamin myskiä tai nokare kuusen pihkaa. Siitä liitävät onnellisten muistojen kukkaset heidän mieleensä.

Kuitenkin tämä usko on ensimmäisiä, joiden kimppuun valkoiset käyvät ryhtyessään luomaan valoa punaisen miehen pimeyteen. Tietämättömyydessään he leimaavat sen luonnottomaksi, vaikka tiedemiehet tajuavat sen yksinkertaiseksi totuudeksi.

Jan ei tiennyt, että hän sattumalta oli keksinyt erään intiaanien rohtopussin salaisuuksista. Mutta aina siitä pitäen tämä "rohto", tämä yksinkertainen ja luonnollinen taika, talvikin tuoksu, palautti hänen mieleensä kokemansa ihanan päivän muiston.

Hänelle tämä päivä oli kalliimpi kuin hän oli saattanut uneksiakaan, ja kuitenkin hän teki erään tyhmyyden, joka saattoi hänet väärään valoon ja jätti hänestä hurjan muiston vieraankin mieleen.

Päivä oli ehtinyt ohi puolen. He olivat viipyneet kauan luonnon parissa. Vieras kertoi, että hänellä oli kotonaan paljon luonnonesineitä. Lopulta hän sanoi, että hänen täytyi lähteä.

— Hyvästi nyt poikani; toivon, että vielä tapaamme toisemme. Hän ojensi kätensä. Jan puristi sitä lämpimästi, mutta hän oli aivan ymmällä ajatusten paljoudesta; hän oli niin epäröivä ja arka, ettei huomannut vastata vieraan peitettyyn kutsuun. Jan päästi hänet lähtemään kysymättä edes hänen nimeään tai osoitettaan.

Jan huomasi erehdyksensä vasta sitten, kun oli jo liian myöhäistä sitä korjata. Kuljeskellessaan usein myöhemminkin samoissa metsissä hän aina toivoi näkevänsä tuon ihmeellisen vieraan miehen. Mutta mikä lieneekään ollut syynä, sen koommin Jan ei häntä tavannut.

VI

GLENJAN

Voi millaista villihanhien laulua sinä vuonna! Kuinka niiden toitotus sykäyttelikään Janin sydäntä ja kosketteli siellä uusia salattuja kieliä, jotka väreillen lauloivat vastausta. Onko maailmassa jalompaa eläintä kuin tuo suuri mustaniska lintu, joka ei joutsenen tavoin joiu kuollessaan, vaan elämänsä kukkeuden aikana, joikuu laulun kodista ja rauhasta — jännittävistä urotöistä ja metsästyksistä etäisillä saloilla — nälästä ja runsaudesta ja ankarasta janosta, jonka vilvas juoma sammuttaa. Laulun tuulesta ja matkasta, laulun orastavasta vihannuudesta ja kitisevistä jäistä — peräpohjolan salatuista, kätketyistä teistä. Laulun pitkästä mustasta suosta, matalasta ruskottavasta taivaasta ja auringosta, joka ei milloinkaan laske.

Varkaudesta vankeuteen tuomittu intiaani kesti urheasti talven, mutta kun kevät tuli ja sen mukana ukkohanhen joikuna mustan yötaivaan alla, hän säpsähti, kaatui ja lähti samalla viimeisille etäisille metsästysmailleen.

Kuka voi lukea tai mitata hanhen joiunnan voiman?

Ah sitä villihanhien laulua sinä vuonna! Ja kuitenkin; oliko se uusi laulu? Ei, se oli se sama, vanha laulu, mutta Jan kuunteli sitä uusin korvin. Hän oppi ymmärtämään sen sanoman. Hän kulki villihanhien jäljettömiä latuja pohjoista kohti niin usein kuin taisi, yhä vain pohjoista kohti joen rantaa vastavirtaan ja yhä yksinäisempiä teitä ja päiviä etsien. Joki kääntyi itää kohti, mutta siihen laski pohjoisesta pieni puro: Jan kulki sen vartta yhä ylöspäin kautta sakenevien metsien joen äyräitten lähetessä toisiaan, yhä vain kauemmaksi, kunnes äyräät muodostivat rotkon ja sitten jälleen erosivat pienen notkon rinteiksi, joilla vielä kasvoi koskematonta vanhaa metsää. Siellä oli runsaasti kaikkein suurimpia hemlokkeja, petäjiä, koivuja ja jalavia, jotka kattoivat kirkkaan puron ainaiseen varjoon. Aukeamilla suikerteli köynnöksiä, siellä tapasi mitä kauneimpia metsäkukkia, oravat pitivät puussa mekastustaan. Puron rannoilla oli liejussa pesukarhun, minkin ja muiden outojen nelijalkaisten jälkiä. Ja ylhäällä puissa lauloivat monenlaiset rastaat suloisia juhlallisia säveliään metsän kultaisessa keskipäivänhämärässä. Jan ei vielä tiennyt niiden kaikkien nimeä, mutta hän tunsi niiden epämääräisen sulon ja salaperäisyyden. Paikka näytti niin etäiseltä, yksinäiseltä ja turmelemattomalta, että Jan uskoi olevansa ensimmäinen ihmisolento, joka oli sinne sattunut. Siksi hänestä tuntui, että paikka löytäjän oikeudella kuului hänelle ja hän risti sen Glenjaniksi.[1]

Tästä paikasta tuli hänen ajatustensa ainainen kohde. Hän taivalsi sinne, milloin oli vähänkin aikaa, mutta ei koskaan uskaltanut kertoa kenellekään löydöstään. Toisinaan häntä kovin halutti uskoa salaisuutensa jollekulle. Hän etsi etsimistään tavatakseen tuonnoisen vieraan ja opastaakseen hänet sinne, mutta samalla hän yhä pelkäsi, että hänen salaisuutensa paljastuisi. Tämä oli hänen pieni kuningaskuntansa; villihanhet olivat hänet sinne opastaneet samoin kuin merilokit olivat opastaneet Kolumbuksen uuteen maailmaan — ja siellä hän saattoi joinakin tuokioina viettää sitä eräelämää, joka oli hänen ihanteensa. Hän oli niin helläsydäminen, että oli itkenyt, kun kaupungissa kaadettiin ryhmä komeita jalavia maalta, joka oli myyty rakennustontiksi, ja vanhain maanviljelijäin kertoessa, kuinka runsaasti hirviä oli ollut ennen vanhaan, hän oli tuntenut jonkinlaista nälkäistä ikävää. Mutta nyt hän oli saanut lohdutuksen näitä suruja vastaan, sillä hän tiesi varman paikan, jossa suuret puut saisivat seistä ja kasvaa kuten entisinä onnen aikoina, jossa pesukarhu ja minkki ja sepelpyy saisivat elellä rauhassa. Ei, kyllä oli niin. Paikkaa ei ollut hyvä ilmaista kenellekään, sillä jos salaisuus paljastuisi, niin ihmiset alkaisivat käydä siellä, ja Glenjan tulisi saastutetuksi. Ei, parempi että salaisuus "vaipuu hänen kerallaan hautaan", arveli Jan. Mitä tämä merkitsi, siitä hän ei ollut aivan selvillä, mutta hän oli lukenut ne sanat jostakin ja hänestä ne kuulostivat niin juhlallisilta. No, ehkä hän sentään kertoisi asian kuolinvuoteellaan. Se olikin parasta. Liikutuksesta väristen hän oli näkevinään, kuinka sukulaiset itkien seisoivat hänen ympärillään, hän itse kaikkien huomion esineenä, ja kuinka kaikki lakkaisivat valittamasta ja jäisivät suu auki ihmettelemään, kun hän ilmaisisi heille elämänsä mahtavan salaisuuden. Ihanaa! Sen edestä kannatti melkein kuolla.

Hän piti paikan aivan omana tietonaan ja rakastui siihen yhä enemmän ja enemmän. Joskus hän katsoi taivasta hemlokkien tiheiden latvain, lehmusten lehväpehkojen tai harmaan pähkinäpuun sekavan oksaston lomitse ja sanoi: "Minun omaani, minun omaani." Tai hän istui kirkkaan puron muodostaman lammikon rannalla, katseli nuolena livahtelevia salakoita ja sanoi: "Te olette kaikki minun; te olette minun. Teille ei kukaan saa tehdä pahaa eikä kukaan saa teitä karkottaa."

Mäen rinteessä pulppusi vihannalla niityllä lähde, ja sen partaalla Jan tavallisesti söi voileipänsä ja niiden keralla pähkinöitä ja marjojakin, joista hän ei tosin pitänyt, mutta joita hän kuitenkin söi ollakseen oikea metsäläinen. Silloin hän katseli hellästi ylöspäin pitkin puron varren varjoisia kaarteita ja alaspäin laakson kapeata suuta kohti ja sanoi, ajatteli ja tunsi: "Tämä on minun, vain minun."

VII

MÖKKI

Janilla ei tosin ollut muuta kuin kaikkein kehnoimpia työaseita, mutta siitä huolimatta hän ryhtyi rakentamaan mökkiä. Hän ei ollut suinkaan erityisen kätevä poika. Ne ponnistukset, joita hän oli tehnyt voidakseen ostaa kirjan, olivat olleet tavattomia hänen keksimikseen, eivätkä hänen taipumuksensa vähääkään viitanneet liikealalle. Kun asia oli tullut kodin sisäministeriössä tunnetuksi, oli häntä moitittu siitä, että oli tehnyt "herrasmiehen pojalle arvotonta työtä", ja häntä oli hirvittävien rangaistusten uhalla kielletty enää milloinkaan ryhtymästä "semmoisiin halventaviin keinoihin rahoja hankkiakseen".

Mutta kun hänelle ei annettu rahaa kotoa, ei hänellä ollut penniäkään. Useimmat pojat olisivat tavalla tai toisella hankkineet itselleen hyvän kirveen tai lapion. Hänellä ei ollut kumpaakaan. Vanha höylänterä, joka oli nauloilla kiinnitetty keppiin, sai olla sekä kirveenä että lapiona. Sillä hän ryhtyi työhön ja korvasi työaseensa kehnouden itsepintaisella uutteruudella. Ensinnäkin hän valitsi rauhallisimman paikan lähteen läheisyydestä — sankkain lehväin peittämän törmän. Mitään erikoista syytä sen salaamiseen hän ei tiennyt, ei muuta kuin piilossa olemisen viehätyksen. Hän oli jostakin kirjastaan lukenut, kuinka "viekkaat oppaat tunkeutuivat tiettömään tiheikköön, käänsivät syrjään erään oksan ja paljastivat sen takaa mukavan asunnon, jota ei kukaan olisi voinut tietää salaisuutta tuntematta". Janista oli sen vuoksi asianmukaisinta piilottaa se kokonaan — tehdä siitä lumottu linna salaovineen. Silloin hän voisi kuvitella itse olevansa se viekas opas, joka johti ihmettelevät toverinsa mökille, vaikka hän ei tietenkään aikonut kenellekään ilmaista salaisuuttaan. Usein hän kaipasi Radin voimakkaita käsivarsia ja oivia työaseita, mutta työpajajuttu oli yksi monesta jotka olivat opettaneet hänet jättämään veljensä pois laskuista.

Maaemo on salaisuuksien paras vartija. Jan alkoi ensin kaivaa kehnolla lapiollaan kuoppaa törmään.

Siihen hän sitten rupesi rakentamaan mökkiä. Paikalle oli ensin saatava kaksi tai kaksi ja puoli metriä pitkiä hirsiä — ainakin viisikolmatta tai kolmekymmentä tarvittiin, ja siinä vasta pula oli, miten katkoa ja muotoilla niitä mokomalla kirveellä. Mutta toisaalta hän ei vähääkään toivonut parempaa kirvestä. Se epämääräinen käsitys, ettei intiaaneillakaan ollut sen parempia, oli hänelle riittävä yllyke, ja hän ponnisteli urhoollisesti käyttäen kaikkia parhaan kokoisia aineksia, mitä vain löysi. Pölkyt hän sijoitti seiniin sitä myöten kuin sai niitä tuoduksi paikalle. Toiset pojat olisivat ensin koonneet puut ja rakentaneet huoneen sitten yhtä mittaa, mutta se ei ollut Janin mielen mukaista; hän oli liian innokas näkemään seinien kohoavan. Hän oli monella tuskalla ja vaivalla vähitellen saanut kootuksi niin paljon puita, että niistä tuli kolme hirsikertaa. Silloin hänen mieleensä juolahti, että ovikin piti olla. Ovea ei tietenkään voinut tehdä tavallisella tavalla, siten että hirret katkaistiin. Siihen olisi tarvittu kunnollisia työaseita. Siksipä Jan purkikin etuseinästä pois kaikki hirret, alinta lukuun ottamatta ja pani niiden sijasta kiviä ja kalikoita nurkkia koossa pitämään. Täten hän sai samalla kaksi joutilasta hirttä ja saattoi käyttää ne muiden seinien korottamiseen. Mökki oli nyt noin metrin korkuinen, eikä siinä ollut kahta samanlaista hirttä: toiset olivat aivan liian pitkiä, suurin osa vääriä ja jotkut taas puoleksi lahoja, sillä näitä hän vain kykeni saamaan poikki. Hän oli tyhjentänyt koko ympäristön rakennuspuista, ja niitä täytyi nyt lähteä etsimään etäämpää. Hän muisti nähneensä puun, joka ehkä kelpaisi, mutta se oli melkein kilometrin päässä kotipolun varressa. Hän lähti hakemaan sitä ja sai kokea iloisen yllätyksen; se oli vain yksi kahdestatoista vanhasta setripölkystä, jotka oli hakattu jo aikoja sitten ja jätetty siihen kelvottomina hylkyinä mätänemään. Hän jaksoi kantaa vain yhden kerrallaan, joten hänen täytyi jokaista varten tehdä kaksinkertainen matka, ja tuskallisen painavaksi kävi pölkky joka kerta, ennen kuin taival oli kuljettu. Saadakseen paikalle kaikki kaksitoista pölkkyä hänen siis täytyi kulkea parikymmentä kilometriä. Siihen kului monta lauantaita, mutta hän oli itsepintainen eikä hellittänyt. Kaksitoista hyvää hirttä riitti mökin seiniin, jotka sitten olivat puolitoista metriä korkeat. Kolme hirttä jäi vielä kattoparruiksi. Ne hän nosti seinien päälle poikittain jakaen välit yhtä suuriksi. Sitten hän latoi niiden päälle risuja ja oksia, kunnes katolla oli vahva peite. Sen jälkeen hän meni rehevälle heinäniitylle ja leikkasi siellä veitsellään heinää pari tuntia. Heinää hän levitteli katolle peittääkseen ne taas vuorollaan jalavan kuoren kaistaleilla. Kaiken päälle hän ajoi törmästä kaivamansa saven, levitteli sen, sotki sen tiiviiksi ja sulloi sen reunoilta matalammaksi. Lopuksi hän heitti saven päälle lehtiä ja kaikenlaista muuta roskaa, niin että katto sulautui tiheikön muuhun sakeuteen.

Näin oli katto valmis, mutta koko oviseinä oli vielä avoinna. Hän ei uskaltanut lähteä etsimään lisää hirsiä, vaan päätti koettaa uutta keinoa. Hän löysi ensinnäkin muutamia sylen mittaisia, vahvoja seipäitä. Kun ei ollut kirvestä niiden teroittamiseksi ja maahan hakkaamiseksi, hän kaivoi jalan syvyiset reiät, kaksi seinän kumpaankin päähän ja vielä kaksi etuseinän hirren keskivaiheille.

Kuhunkin reikään hän pystytti suoran seipään, niin että niiden toinen pää oli räystäshirressä kiinni, toinen aina ulkopuolella ja toinen sisäpuolella. Sitten hän sotki alapäiden ympärille reiän maata täyteen. Hän lähti sen jälkeen puron rannalle ja leikkasi pitkiä tuoreita, alapäästään vahvoja pajunvitsoja. Nämä vitsat hän kietoi 8:n muotoisesti jokaisen seiväsparin yläpään ympäri sillä tavalla, että ne puristivat seipäitä tiukasti etuseinän ylimpään ja alimpaan hirteen kiinni.

Nyt hän kaivoi kuopan lähteen luo ja sotki vettä ja savea sekaisin muurilaastiksi. Sitten hän liuskakivistä tekemällään lastalla ja vanhalla sangolla kantamallaan laastilla muurasi seinän seipäiden väliin asettaen ulkopuolelle vaakasuoria keppejä tueksi ja latoen sisäpuolelle kiviä päällekkäin, kunnes koko etuseinä oli ummessa, lukuun ottamatta pientä akkuna-aukkoa ja suurempaa reikää, jonka hän oli jättänyt ovea varten.

Tämän tehtyään hän ryhtyi valmistamaan huoneen sisustaa. Hän keräsi metsästä sammalia ja tukki niillä kaikki ylemmät raot sekä täytti seinän ja maan välissä olevat raot kivillä ja mullalla. Näin oli mökki melkein valmis; ovi vain puuttui.

Oviaukko oli toista metriä korkea ja puoli metriä leveä, ja niinpä hän kotona halkovajassa katkaisi kolme parikymmentä senttiä leveää ja metrin pituista lautaa, jättäen kuitenkin yhden laudan kumpaankin päähän pitkän tapin. Tekemällä tämän kotona hän saattoi käyttää sahaa. Sitten hän, mukanaan nämä ja kaksi lyhyempää lautaa, jotka olivat kumpikin puoli metriä pitkät ja parikymmentä senttiä leveät, hiipi pois Glenjaniin ja kiveä vasaranaan käyttäen naulasi niistä oven. Maahirteen hän hakkasi niin suuren kuopan, että oven toinen tappi mahtui siihen, ja teki ylimmän hirren alapuoleen vastaavan kuopan. Vivuten sitten räystäshirttä vähän koholle hän asetti oven paikalleen, laski räystäshirren alas, ja niin ovi oli saranoillaan. Oveen hän kiinnitti nauhan pätkän, jolla sen saattoi ulkopuolelta sulkea kiertämällä sitä seinästä ulkonevan oksan ympärille; sisäpuolelta ovea piti kiinni rakoon pistetty nappula. Muutamista puista, kuusenoksista ja kuivista heinistä hän teki majaan vuoteen. Nyt ei puuttunut muuta kuin ikkunaruutu, ja paremman puutteessa hän toi kotoa kappaleen musliinia ja kiinnitti sen aukkoon. Mutta kun sen samea valkoinen väri tuntui pistävän pahasti silmään, hän kokosi pähkinöitä ja kotona soveliasta tilaisuutta hyväkseen käyttäen keitti pumpulikangasta pähkinäin kanssa, kunnes se sai varsin tyydyttävän keltaisenruskean värin.

Lopuksi hän hävitti kaikki askartelun jäljet ja peitti mökkinsä kokonaan pensailla ja suikertavilla köynnöksillä. Monta viikkoa kestäneen työn jälkeen hänen metsäkotinsa oli valmis. Se ei sisältä ollut kuin puolitoista metriä korkea ja pari metriä pitkä ja leveä — likainen ja epämukava — mutta kuinka hauskaa olikaan omistaa se.

Täällä hän ensi kertaa elämässään alkoi käsittää, mitä tyydytystä itsenäinen toimi saattaa tuottaa suurta päämäärää tavoiteltaessa.

VIII

ERÄTIETOUDEN ITUJA

Jan oli tänä aikana kiinnittänyt kaiken voimansa mökkiin siinä määrin, että hän tuskin huomasikaan lintuja ja metsän muita eläimiä. Sellainen oli hänen luonteensa: yksi asia kerrallaan ja siihen kiinni kaikella tarmolla.

Ajatuksissaan hän oleskeli nyt yhä enemmän ja enemmän tässä omassa valtakunnassaan; hän ikävöi sinne aina. Mutta hän ei uskaltanut muuta kuin haaveilla, että joskus pääsisi nukkumaan yöksi mökkiinsä. Siellä hän eläisi ihanne-elämäänsä — intiaanien elämää, tosin hylkäämällä kaiken, mikä siinä oli pahaa ja julmaa. Siellä hän näyttäisi ihmisille, kuinka piti elää kaatamatta kaikkia puita, turmelematta kaikkia jokia ja tappamatta kaikkia eläviä olentoja. Hän aikoi oppia, miten metsästä oli saatava runsaimmat ilot, ja sitten opettaa kokemuksensa muillekin. Mutta vaikka linnut ja nelijalkaiset eläimet häntä viehättivätkin, olisi hän kuitenkin empimättä ampunut jonkun, jos hänellä olisi ollut pyssy; sen sijaan oli puun kaataminen hänelle aina murheen aihe. Ehkäpä hän oivalsi, että linnun sijaan pian tulisi toinen, mutta puun sijaan ei milloinkaan.

Suunnitelmansa toteuttamiseksi hänen täytyi työskennellä koulussa uutterasti, sillä kirjoissa oli paljon sellaista mitä hän tarvitsi. Ehkäpä hän vielä jonakin päivänä saisi nähdä Audubonin tunnetut lintupiirrokset ja voisi siten ratkaista kaikki lintupulmansa yhden ainoan kirjan avulla.

Kouluun tuli sinä kesänä uusi poika, joka kartutti Janin metsäläisvarustuksia. Se poika ei ollut hyvä eikä älykäskään: päinvastoin hän oli tyhmä ja hänet oli huonon käytöksen vuoksi karkotettu eräästä sisäoppilaitoksesta, mutta hänellä oli koko joukko eräitä koulupojanavuja, jotka soivat hänelle joksikin aikaa kunnian hohdetta. Hän osasi sitoa nuoraan kummallisia solmuja. Hän osasi matkia ihmeellistä linnun liverrystä ja hän taisi erästä kieltä, jota hän sanoi tutniitiksi. Jania huvitti tämä kaikki ja varsinkin se uusi kieli. Sen salaisuus oli siinä, että jokainen sana kirjoitettiin kahdentamalla kerakkeet ja sijoittamalla niiden väliin "e". Siten "d":stä tuli "ded", "m":stä "mem", "p":stä "pep" ja niin edespäin.

Tämän uuden pojan mallilause kuului: "pep-i-ded-ä kek-i-tet-ases kek-ii-nen-nen-i" ja sen hän sanoi merkitsevän erästä tapaa saada aikaan äänettömyyttä.

Tästä kielestä oli "suurta hyötyä", vakuutti se uusi poika, sillä sen avulla saattoi estää sivullisia ymmärtämästä keskustelua, ja niin kyllä olikin asian laita. Jan harjoitteli uutterasti, ja muutamassa viikossa hän hallitsi sen täydelleen. Jopa hän osasi käytellä näitä kömpelöitä lauseita paremminkin kuin oppimestari itse ja erinomaisella menestyksellä sovittaa sekaan korostuksia ja kurkkuääniä, joista kieli sai viehättävän metsäläistuoksun. Mielellään Jan sitä solkkasikin uuden pojan kanssa saadakseen nauttia niiden toverien ihmettelevistä ilmeistä, jotka eivät olleet perehtyneet tutniittien kieleen.

Jan valmisti itselleen jousen ja nuolet. Ne olivat tökerötekoiset, eikä hän niillä osannut mihinkään, mutta jännittäessään jousen nuolen kärkeen saakka hän mielestään oli niin intiaanimainen, että siinä oli kylläkin ilon aihetta.

Hän vuoli nuolia ja kiinnitti niihin vanneraudasta kärjet. Kärkiä hän saattoi viilata kotona puuvajassa. Niissä oli väkäsiä ja kaksinkertaisiakin väkäsiä ja hampaita. Nämä nuolet olivat kamalan näköisiä aseita. Ne näyttivät kerrassaan pirullisen julmilta, ja sen vuoksi ne tekijäänsäkin tyydyttivät. Hän sanoi niitä "sotanuolikseen", ampui nuolen puuhun ja katseli, kuinka se vapisi, mörähti sitten: "ugh, paljon hyvä", ja nautti kuvitellun lävistämänsä vihollisen tuskista.

Hän löysi lampaan nahan kappaleen ja teki siitä sangen surkean näköiset mokkasiinit. Vanhasta tunkiolle nakatusta kittausveitsestä hän hioi päänahannylkyveitsen; siinä oli lovi lasin taittamista varten, ja se hänelle tuotti paljon harmia, kunnes hän sattui muistamaan, että jotkut intiaanit murtavat veitseensä loven jokaisen tappamansa vihollisen muistoksi, ja tämä lovi siis hyvin sopi tappoluettelon aluksi. Mokkasiininnahasta jääneistä kaistaleista hän valmisti tupen puukkoonsa. Koulussa hän vaihtoi itselleen muutamia vesivärejä ja peilin kappaleen, jonka hän pisti halkaistuun keppiin. Nämä esineet kuuluivat hänen intiaanivarusteisiinsa. Kun hän sitten rupesi varsinaisesti intiaaniksi laittautumaan, taistelivat hänen kasvoillaan koko ajan mitä kamalin intiaaninilme ja mielihyvän irvistys sen vuoksi, että hänen oli onnistunut maalata naamansa niin pirulliseksi. Kasvot maalattuina ja sulka tukassaan hän kulki ylpeänä ristiin rastiin pienen kuningaskuntansa metsissä ja kokosi talteen pienimmänkin erätietouden rippeen, mitä sattui löytämään, keksimään tai koulutovereiltaan kuulemaan.

Kaikki ihmeelliset esineet, mitä hän metsästä löysi, hän kantoi mökkiinsä: vääriä keppejä, sulkia, luita, kalloja, simpukankuoria, vanhan lehmänsarven — kaiken mikä vain hänen huomiotaan herätti, vaikka hän ei olisi tuon oudon viehätyksen syytä oivaltanutkaan. Simpukankuorista hän teki intiaanin kaulakoristeen pujotellen nuoraan vuorotellen niitä ja kalan selkäruodon palasia. Hän antoi hiustensa kasvaa niin pitkiksi kuin suinkin käyttäen kaikenlaisia sotajuonia, vieläpä kampaamistakin, vaikka se oli niin luontoa vastaan, välttääkseen äidin saksien kuukausittaista lyhennystoimitusta. Hän makasi tuntikausia ja antoi auringon paahtaa kasvojaan muuttaakseen siten värinsä sellaiseksi kuin sen tuli olla, ja ainoa itsekohtaisen turhamaisuuden oire, mitä hänessä milloinkaan huomattiin, oli mielihyvä siitä, että hänen ihonsa tummuudesta lausuttiin halventavia huomautuksia. Hän koetti tehdä kaiken siihen tapaan kuin intiaani tekisi, matki intiaanien asentoja, käveli huolellisesti varpaat sisäänpäin käännettyinä, taittoi oksia paikkoja merkitäkseen, arvasi ajan auringosta ja mörähti "ugh" ja "uagh" kun sattui jotakin hämmästymään. Halventavat huomautukset kalpeanaamoista olivat tärkeänä osana hänen huvituksissaan, ja hän lausui ne omalla keksimällään intiaanikielellä. "Ugh, kalpeanaamat paljon ei hyviä" ja "uagh, kalpeanaama — vaalea mielipuoli metsässä". Nämä olivat hänen mielilauseitaan.

Häneen vaikuttivat paljon kaikenlaiset hänen sattumalta kuulemansa lauseet. "Intiaanin ruskea, jäntevä käsivarsi" oli yksi sellainen lause. Se toi hänelle mieleen, että hänen omat käsivartensa olivat valkoiset kuin maito. Siihen oli kuitenkin yksinkertainen apu. Hän kääri hihansa olkapäihin saakka ja antoi päivän paahtaa käsivarsiin täydeltä terältä. Myöhemmin hän, muistaen tutun lauseparren, "sotilas oli suolivyötä myöten alaston", meni askelta pitemmälle — hän päätti paahtaa itsensä vyötäisiä myöten — ja oli siinä tarkoituksessa paidatta kokonaisen lupapäivän. Jan meni aina äärimmäisyyksiin. Hän muisti nyt, että nuorten miesten eräissä intiaaniheimoissa täytyi alistua vihkimysmenoon, jota sanottiin aurinkokarkeloksi; sen vuoksi hän karkeloi tulen ympärillä ilkialastomana paahtavassa auringonpaisteessa ja istuskeli kokonaisen päivän ilman vaatteita.

Iltapuolella hän tunsi yleistä lämpöä ruumiissaan, mutta vasta yöllä hän täydelleen sai kokea varomattomuutensa seuraukset. Hän tunsi polttavaa kuumuutta. Hän tuskin sai nukutuksi koko yönä. Seuraavana päivänä hänen tilansa oli vielä huonompi. Käsivarret ja hartiat olivat rakkoja täynnä. Hän kesti tuskansa urheasti peläten, että kodin sisäministeriö pääsisi asiasta selville. Siinä tapauksessa olisi käynyt vielä huonommin. Hän oli lukenut, että intiaanit rasvaavat auringon polttaman ihon. Hän siis meni kylpyhuoneeseen ja voiteli itsensä hanhenrasvalla, puhvelinrasvaa kun ei ollut. Tästä oli jonkin verran apua ja muutaman päivän kuluttua hän jaksoi paremmin ja saattoi suurta tyydytystä tuntien kuoria irtaantuneen nahan olkapäistään ja käsivarsistaan.

Jan teki koivun tuohesta koko joukon astioita. Reunat hän punoi kiinni juurisäikeillä ja täytti pohjan pyöreällä puukiekolla ja liitokset männynpihkalla, niin että astiat pitivät vettä.

Etäisestä joesta hän pyydysteli muutamia kissakaloja ja kuljetti ne kotiin, toisin sanoen mökkiinsä. Siellä hän teki tulen, paistoi ne hiilloksessa — sangen huolimattomasti — ja söi ne kuin suurenkin herkun. Niiden kummastakin kylkievästä hän sai terävän luun, porasi sen paksuun päähän reiän, silitti sen ja sai siten neulan, jota saattoi käyttää tuohiastiain teossa. Tällaisia neuloja hän säilytti tuohilippaassa, jossa sitä paitsi oli muutamia pihkan palasia, intiaanien piikivinen nuolenpää, jonka hän oli saanut eräältä koulutoverilta, ja suuren huuhkajan kynnet, jotka hän oli löytänyt eläinten täyttäjän puodin takaa roskakasasta. Eräänä päivänä hän kaupungissa kotipihassaan huomasi tuhkaläjässä oudon uuden linnun. Hän näki tuon tuostakin outoja lintuja, mutta tämä oli tavallista merkillisempi. Hän piirsi sen kuvan, kun se pelkäämättä söi aivan hänen lähellään. Se oli yleisväriltään samean tuhkanharmaa, päälaessa ja ruumiissa pronssinkeltaisia täpliä ja siivissä valkoiset poikkijuovat. "Kanadan linnuista" hän ei saanut minkäänlaista valaistusta; hän etsi kaikista kirjoista mitä käteensä sai, mutta ei päässyt selville sen nimestä. Vasta monen vuoden kuluttua hän sai tietää, että se oli nuori koirastaviokuurna.

Eräänä toisena päivänä hän löysi pensaitten alta jotenkin läheltä mökkiään pienikokoisen kuolleen haukan. Hän otti sen telttaan ja piti sitä ihmeteltävänä löytönä, tarkasteli tuntikauden sen varpaita, nokkaa, siipiä ja jokaista sulkaa. Sitten hän ryhtyi piirtämään sen kuvaa. Hyvin huono kuva siitä tuli, vaikka piirtämiseen kului monta päivää, ja lintu oli matoja täynnä, ennen kuin kuva valmistui. Mutta joka höyhen ja joka pilkku oli tarkkaan jäljennetty, paperille oikeaan paikkaan piirretty. Eräs hänen ystävänsä sanoi, että se oli kanahaukka. Tämä nimi tarttui Janin muistiin, ja siitä pitäen kanahaukka kaikkine kirjopiirtoineen oli hänelle hyvä tuttu. Vielä myöhempinäkin vuosina nimi pysyi hänen mielessään, vaikka hän silloin olikin saanut selville, että hänen "kanahaukkansa" oli aivan toista lajia.

Myöhemmin hän tapasi huomattavasti toisenlaisen haukan. Se oli elävä ja lentää livahteli puussa hänen päänsä päällä. Se oli sangen pieni. Nokka oli hyvin lyhyt, jalat, siivet ja pyrstö pitkät; pää oli sinervä; päälaki kuparinpunainen; pyrstössä oli leveä musta poikkijuova. Lennellessään ja oksilla tasapainoa tavoitellessaan tämä lintu keikutteli pyrstöään. Siitä hän tiesi, että se oli haukka, ja se minkä hän värejä muisti, osoitti sen varpushaukaksi, sillä tällä kertaa hänellä oli kirjastaan hieman apua. Kaksi muutakin lintua hän näki aivan läheltä ja osaksi muistista piirsi niiden kuvat. Erään kalenterin kuvasta hän sai tietää, että toinen oli muuan ruisrääkän sukulainen; lintukirjansa kuvasta taas, että toinen oli bobolinkki-varpunen. Näitä nimiä hän ei koskaan unohtanut. Piirtäminen häntä alussa vähän epäilytti — se näytti niin epäintiaanimaiselta, kunnes hän muisti, että intiaanit maalailevat kuvia kilpiinsä ja tiipiittensä seiniin. Se todella olikin kaikkein paras keino luotettavien havaintojen tekemiseen.

Kaupungin kirjakauppiaalla oli näihin aikoihin tarjolla muutamia uusia kirjoja. Erästä ihmeteltävän kaunista teosta myrkkykasveista Jan kovin mielellään olisi käynyt katsomassa. Se oli jonkin aikaa näytteillä ikkunassa. Kaksi suurta kuvaa saattoi kadulta nähdä; toinen oli villikaali (Hyoscyamus), toinen hulluruoho (Datura). Jan katseli niitä niin usein kuin vain saattoi. Viikon kuluttua ne katosivat; mutta nimet ja ulkonäkö olivat ainaiseksi syöpyneet hänen muistiinsa. Jos hän olisi ollut rohkeampi ja mennyt sisään ja pyytänyt saada katsella näitä teoksia, niin hänen mieleensä olisi tunnissa painunut niistä suurin osa.

IX

JÄLJET

Eräänä päivänä hän löysi puron rannalta kosteasta hiekasta omituisia painalluksia — ilmeisestikin jälkiä. Jan tutkiskeli niitä kauan ja piirsi niistä sitten samankokoisen kuvan. Hän epäili suuresti, että ne olivat pesukarhun jäljet — ei ollut niin harvinaista eläintä, ettei hänen laaksossaan olisi voinut sitä tavata. Hän näytti jäljen kuvan niin pian kuin suinkin tallirengille, jonka koiran sanottiin kerran tappaneen pesukarhun ja joka siis tietenkin oli asiantuntija.

— Onko tämä pesukarhun jälki? kysyi Jan kainostellen.

— Mistä minä sen tietäisin? vastasi mies töykeästi ja jatkoi työtään. Mutta vieressä seisoi vieras, omituinen ilmestys, jolla oli huonot vaatteet, mutta päässä takakenossa uusi silkkihattu. Tämä sanoi: "Näytäpä minulle." Ja Jan näytti.

— Onko se luonnollista kokoa?

— On.

— Aivan oikein, pesukarhun jälkihän se on. Tutki nyt kaikkia isoja puita sillä paikalla, jossa tämän jäljet tapasit; kun sitten näet sellaisen, jossa on kolo, niin tutki kuorta, eikö siitä löydy pesukarhun karvoja. Jos huomaat niitä, niin tiedät löytäneesi pesukarhun puun.

Jan lähti liikkeelle niin pian kuin suinkin pääsi. Etsittyään aikansa hän löysi suuren lehmuksen, jonka kuoreen oli tarttunut vähän harmaita karvoja. Hän vei ne kotiin saadakseen varmemmin tietää, minkä eläimen turkista ne olivat peräisin. Hän koetti tavoittaa kohtaamaansa vierasta miestä, mutta tämä oli mennyt matkoihinsa, eikä kukaan tuntenut häntä.

Miten saada karvoista selkoa, siinä olikin nyt pulma; mutta äkkiä hän muisti, että eräällä ystävällä oli vaunujen jalkamatto pesukarhun nahasta. Hän vertasi siitä nyhtämiään karvoja puusta saamiinsa, ja tarkastelu osoitti kiipijän epäilemättä olleen pesukarhu. Näin Jan sai ensimmäisen aavistuksen siitä tosiasiasta, että jokaisella eläimellä on erilaiset karvatkin, ei vain jäljet. Hän oppi niin ikään, kuinka viisasta oli piirtää kaikki, mitä halusi muistaa tai myöhemmin kuvailla. Hän oli keksinyt tuon oivallisen keinon joko sattumalta tai vaiston avulla, ja periaate oli hyvä; ei mikään muu anna niin monipuolista ja tarkkaa tietoa muodosta kuin piirros — ei ole sen parempaa oikean havaintotoiminnan kehittäjää.

Kerran hänen huomionsa kiintyi erääseen tavalliseen, sateenvarjon kaltaiseen kasviin. Hän kaivoi sen maasta juurineen, ja alapäästä löytyi pitkä valkoinen mukula. Hän maistoi sitä. Sen maku muistutti hyvin paljon kurkkua. Hän löysi kasviopista sen nimen, se oli "intiaanien kurkku".[2] Kuvaus tästä kasvista tuntui soveltuvan hänen löytämäänsä juurakkokasviin, mikäli hän käsitti kirjan oppisanain merkityksen, siinä kun ei ollut kasvista kuvaa. Näin hän siis lisäsi intiaanikurkun erätietoihinsa.

Kerran hän taas pureskeli erään oudon kasvin lehtiä, koska oli kuullut, että se oli intiaanien ensimmäinen koe. Mutta pian hän sai kamalia vatsanväänteitä. Hän kiiruhti kotiin suuressa tuskassa. Äiti antoi hänelle sinappia ja vettä, kunnes hän antoi ylen, ja sitten pari kovaa korvapuustia. Isä sattui tulemaan huoneeseen tämän toimituksen aikana ja täydensi rangaistusta lämpimällä kädellä. Ja sillä samalla hetkellä häntä käskettiin ainiaan pysymään poissa metsistä. Jan ei tietenkään totellut. Hän kävi vain entistä varovaisemmaksi ja nautti mökistään kahta vertaa enemmän, kun siihen vielä liittyi salaisen synninkin viettelys.

X

BIDDYN AVUSTUS

Perheeseen tuli nyt irlantilais-kanadalainen palvelustyttö, kotoisin Sangerista. Tämän tytön isoäiti oli kansanparantaja, joka ammattinsa perinpohjaisena taitajana oli kohonnut suureen maineeseen. Hänet oli usein ilmiannettu muka noitana, vaikka olikin harras katolilainen. Tyttö oli oppinut jonkin verran hänen kasvitiedoistaan, ja eräänä päivänä, kun kaikki olivat käymässä hautausmaalla, hän poikkesi milloin mihinkin metsikköön ja toi kasveja sekä ilmoitti niiden nimet ja samalla vaivat, joita vastaan hänen isoäitinsä niitä käytti.

— Sassafras, josta saadaan lääketeetä ihotauteihin; verijuuri, jolla keväällä parannetaan verta; pipsisseva vilustumiseen ja kuumeeseen; valkoisen miehen jalanjälki,[3] jota nousee kaikkialle, mihin vain valkoinen mies astuu; intiaanin malja, jota kasvaa sille paikalle, missä intiaani kuolee; voikukan juuri, joka kelpaa kahvinlisäkkeeksi; intiaanitupakka, jota käytetään ostotupakan höysteeksi; hemlokin kuorta, josta saadaan punaista väriainetta; harmaan pähkinäpuun kuorta, josta saadaan kankaisiin vihertävä värivivahdus.

Tämä kaikki oli muille vain hetken huvia, mutta Jania se kiinnosti aivan valtavasti, ja hän kätki kaikki nämä seikat syvälle muistiinsa. Biddyn tietoihin oli kuitenkin sekaantunut paljon taikauskoakin:

— Jos pitää pitkäkoiven (vaaksiaisen) koivesta kiinni ja sanoo: 'Ilmoita minulle, missä lehmäni ovat', niin se osoittaa juuri lähimmän koipensa alle, — ja kerran se tiedotti minulle, missä hukkunut kaularihmani oli.

— Jos ampuu pääskyjä, niin lehmät lypsävät verta. Vanha Sam White turmeli sillä koko maitokauppansa.

— Salama ei koskaan iske sellaisiin ulkohuoneisiin, joihin pääskyt ovat pesineet. Isä ei koskaan saanut rauhaa, kun oli uuden ulkohuonerivin rakentanut, ennen kuin pääskyt siihen pesivät. Hän piti sitä sadan dollarin vakuutuksessa, kunnes pääskyt tulivat sitä katselemaan.

— Kun mittaritoukka tulee päälle, niin silloin saat uudet vaatteet. Minun serkkuni sanoo, että niitä joka kesä kävelee hänen päällään, ja aina hän saa uudet vaatteet.

— Jos halkaisee variksen kielen, niin se alkaa puhua kuin tyttö. Mummo tunsi miehen, ja sillä miehellä oli veli, joka sai kiinni variksen poikasen ja halkaisi sen kielen ja sanoi sitten mummolle, että se puhui juuri kuin tyttö — ja mummo kertoi tämän minulle!

— Jos liottaa hevosen jouhea sadevedessä, niin siitä tulee käärme. Ja eikös olekin paljon käärmeitä sellaisten vesipaikkojen ympärillä, joista hevoset juovat?

— Jos tappaa hämähäkin, niin seuraavana päivänä sataa. Se on hyvä tietää. Minä muistan, kun eräänä vuonna oli tulossa protestanttien juhla heinäkuun 12. p:nä ja äiti käski meitä kokoamaan kaksikymmentä hämähäkkiä. Ne me tapoimme kaikki edellisenä päivänä, ja voi voi, kuinka sitten juhlassa satoi! Arvatkaa naurattiko meitä! Useimpien juhlijoitten täytyi palata kotiin veneillä, niin kerrottiin sanomalehdessä. Mutta seuraavana vuonna ne tekivät meille saman jutun, kun me vietimme Pyhän Patrikin päivää, mutta maaliskuun 16. p:nä hämähäkkejä on vielä vähän, eikä silloin satanut vettä vaan lunta, niin että kyllä juhlaan mentiin.

— Rupikonnista saa tietenkin rupia. Oletteko nähnyt Mc Kennan kaksosia — kuinka niiden pää on rupia täynnä. No niin, mutta minä olen nähnyt niiden poikien leikittelevän rupikonnilla kuin pelikuulilla. Niin, olisipa niiden pitänyt tietää, mitä siitä tulee. Eikö rupikonnan selkä ole rupia täynnään, niin ettei siihen enempää mahtuisi?

— Tuo on intiaanin tupakkaa. Intiaanit aina käyttävät sitä, ja polttaa sitä joskus mummokin. (Jan painoi tämän erikoisesti mieleensä — sitä hänen piti saada ja polttaa, jos kerran intiaanit niin tekivät.)

— Noidan pähkinäpuusta tehty taikavirpi rupeaa heilumaan maanalaisen lähteen päällä ja näyttää, mistä kohdasta pitää kaivaa. Dennyt Scully on kovin taitava sitä käyttämään. Hän saa dollarin, kun näyttää, mihin paikkaan pitää kaivo kaivaa, ja ellei vettä löydy, niin ei silloin ole kaivettu juuri siitä paikasta, jonka hän on osoittanut, taikka on lumous jollakin tavalla rikottu, ja hänen täytyy etsiä uudestaan.

— Kas tässä on voikukka. Sen juuresta tulee oikein hyvää kahvia. Mummo aina käyttää sitä. Hän sanoo, että se on terveellisempää kuin ostokahvi, mutta äiti sanoo, että hän pitää enemmän ostetuista tavaroista, ja kuta enemmän ne maksavat sitä enemmän hän niistä pitää.

— Kas tässä on ginseng. Siinä on keväällä oikein nätit kukat. Sitä lähetetään Kiinaan tonneittain. Mummo sanoo kiinalaisten syövän sitä tullakseen hyvälle päälle, mutta paljon enemmän heidän pitäisi siinä tapauksessa syödä.

— Tuossa on ruskojalavan oksa. Se on mainiota kylmän ajamiseksi ruumiista; silloin pitää juoda sen kuoresta keitettyä mehua. Mummo teki sitä eräänä keväänä sangollisen. Hän pani sen ulos jäähtymään, mutta sika joi kaiken, ja varmaan se oli kylmettynyt, sillä se sai sen takahampaat niin löyhtymään, että ne irtaantuivat suusta. Minä näin ne itse pihassa. Näin kuin näinkin.

— Tämä on talvikki. Sitä monet minunkin tuntemani pojat pureskelevat saadakseen tytöt pitämään itsestään. Ja moni sillä tavalla saakin oman kullan. Olen itsekin käyttänyt tuota konstia monta monituista kertaa.

— Kas tässä on se, jota jotkut nimittävät intiaanin nauriiksi ja lapset saarnastuoliksi, mutta mummo on keksinyt sille nimen: murheenkasvi, sillä hän sanoo, että kun sitä joku syö, niin sitten hän murehtii viimeistä tyhmyyttään. Minä panen sitä vähän isäsi kahviin ensi kerran, kun hän piiskaa sinua, niin ehkä hän sitten lakkaa. Minuun oikein koskee kipeästi, kun sinua piiskataan kaikenlaisten mitättömien asioiden vuoksi, joille et mitään mahda.

— Käärme pistää kielellään. Astupa jalkasi käärmeen päälle niin näet, kuinka se koettaa pistää. Sen häntä ei kuole, ennen kuin aurinko laskee. Sen minä olen kerran itse nähnyt, ja niin mummokin sanoo; ja mitä mummo ei tiedä se ei ole tietämisen arvoista — se on paljasta kirjaviisautta.

Sellaisia kummallisia luuloja hänellä oli. Janin mielestä useimmat niistä olivat enemmän tai vähemmän älyttömiä; mutta oli piikatytöllä vähän takametsänkin tietoa, ja kaiken Jan painoi mieleensä.

Tyttö tiesi niin paljon arvokasta, että Jan oli melkein päättänyt kertoa, minne hän lähti joka lauantai työnsä päätettyään.

Viikon tai parin kuluttua tyttö epäilemättä olisi saanut tietää hänen suuren salaisuutensa, mutta sitä ennen sattui tapaus, joka teki lopun heidän seurustelustaan.

XI

KEUHKOPALSAMI

Eräänä päivänä Biddy kulkiessaan Janin kanssa kaupungin laidassa olevan lehdon kautta pysähtyi erään puun luo ja sanoi:

— Eikös vain tuossa ole syystuomi![4]

— Sinä tarkoitat Virginian tuomea.

— En, vaan syystuomea. Virginian tuomi ei kelpaa mihinkään, mutta syystuomen kuori on kovin hyvää keuhkokipuihin. Mummolla sitä on aina varalla. Minä olen itsekin tuntenut hiukan pahoinvointia (totta puhuen hän oli terve kuin pukki). Minun täytyy hankkia sitä vähän.

Janin kanssa he siis suunnittelivat retken. Se oli niin uhkarohkea, että poikaa pelotti. Tyttö otti pienen kirveen kalukaapista — hänen isänsä pyhästä kalukaapista.

Janin äiti näki hänet kirves kourassa ja kysyi, mitä hän sillä teki. Vähääkään kainostelematta tyttö sanoi oikopäätä, että hän aikoi lyödä lujempaan koukun, johon pyykkinuora oli kiinnitetty ja jatkoi hymyhuulin matkaansa valhettaan häpeämättä. Jan sai uuden opetuksen, eikä se suinkaan ollut hyvä ja varteen otettava. Kirves pantiin kyllä heti takaisin kaappiin, mutta seuraavalla kerralla lainattiin varovaisemmin.

Biddy sanoi menevänsä vihannespuotiin. Mutta nurkan takana hän tapasi Janin, ja yhdessä he sitten lähtivät toimittamaan asiaansa. Välittämättä vähääkään omistusoikeudesta hän näytti Janille, kuinka syystuomesta oli kuori otettava. "Ei pidä kuoria aivan ympäriinsä, — siitä tulee huono onni; pitää ottaa vain päivän puolelta." Hän täytti kopan kuorenpaloilla, ja sitten palattiin yhdessä kotiin.

Kotona hän täytti kuoresta irrottamallaan mäihällä ruukun, kaatoi vettä päälle ja antoi sotkun seistä viikon päivät. Vesi muuttui tänä aikana tumman ruskeaksi liuokseksi, jolla oli katkera maku ja imelä hyvä haju. Biddy sekoitti sekaan viskiä ja vähän sokeria ja liimasi sitten kylkeen nimilapun: keuhkopalsamia.

— Se on kamalan hyvää, hän sanoi. Mummolla sitä on aina varalta. Sillä parannetaan paljon ihmisiä. Annas kun kerron. Bud Ellis oli jo niin huonona, että tohtorit aivan hylkäsivät hänet. Sanoivat, ettei hänellä ollut keuhkoista enää mitään jäljellä, mutta hänpä tuli mummon luo. Tavallisesti hän oli tehnyt mummosta pilkkaa; mutta nyt hän oli huutavassa hädässä. Alussa mummo ajoi hänet ulos; mutta kun hän sitten näki, kuinka kamalan sairas mies oli, voitti säälin tunne ja hän ilmaisi, miten tätä keuhkopalsamia valmistetaan. Miehen piti valmistaa pari kannua kerrallaan ja tuoda mummolle. Mummo sitten piteli sitä, niin että se väheni puoleen, ja antoi sen sitten hänelle takaisin. Ja eikös vain mies kuuden kuukauden päästä ollut aivan terve.

Biddy valitteli nyt joka yö rintavaivojaan. Näihin vaivoihin ei ollut mistään muusta apua kuin hänen keuhkopalsamistaan. Varmaan hänen tilansa oli sangen arveluttava, sillä eräänä yönä hänen päähänsä näytti tulleen vikaa hänen nautittuaan useita lasillisia kallista palsamiaan. Biddy alkoi morkata talon emäntää, ja kuukauden lopussa hänen sijallaan oli toinen, vaikka ei tosin yhtä mielenkiintoinen palvelija.

Monta hyvää ja huonoa opetusta olisi Jan voinut tytöltä saada; mutta ainoa, mikä todella jäi kummittelemaan hänen mieleensä, oli tieto, että syystuomen kuori oli aivan ihmeellistä rohtoa. Perheen lääkärikin vakuutti, että kyllä asiassa oli perää, ja Jan piti tätä niin ollen uutena kalliina erätietona.

Opittuaan kerran tuntemaan puun hän ihmeekseen huomasi, että se oli jokseenkin yleinen, ja ilokseen hän huomasi sen kukkivan Glenjanissakin.

Tästä hänen päähänsä pälkähti kirjoittaa paperille muistiin kaikki puut, mitä hän tunsi, ja hämmästyksekseen hän silloin huomasi, että niitä oli hyvin vähän ja että hänen tietonsa niistä olivat kovin hatarat. Kaksi vaahteralajia, pyökki, kaksi lajia jalavaa, rautapuita, kaksi lajia koivua, kaksi saarnilajia, mänty, setri, palsamikuusi, hemlokki ja tuomi.

Hän oli kuullut, että intiaanit tunsivat jokaisen puun ja kasvin nimen ja ominaisuudet, mitä metsässä oli, ja hän toivoi vielä voivansa sanoa samaa itsestään.

Eräänä päivänä hän löysi puron rannalta kokonaisen kasan tyhjiä simpukan kuoria. Kuorethan olivat aivan yleisiä, mutta miksi ne olivat kaikki kasassa ja kaikissa samanlaiset merkit. Kasan ympärillä oli liejussa omituisia jälkiä ja muita merkkejä. Jälkiä oli niin taajassa, että oli vaikea löytää ainoatakaan ehjää, mutta kun hän viimein löysi sellaisen, piirsi hän pesukarhun jäljen muistaen siitä kuvan. Se oli liian pieni ollakseen hänen vanhan tuttavansa jälki. Mutta hän ei tavannut ketään, joka olisi voinut hänelle kertoa, mikä eläin se oli. Eräänä päivänä hän kuitenkin näki pyöreähkön ruskean eläimen istumassa rannalla simpukoita syömässä. Se sukelsi veteen hänen lähestyessään, mutta nousi jälleen vähän matkan päässä pinnalle ja ui. Kun se uudelleen sukelsi, huomasi Jan pitkästä hoikasta hännästä, että se oli piisami, samanlainen kuin se, jonka hän oli nähnyt täytettynä puodin ikkunassa.

Pian hänelle selvisi, että mitä enemmän hän tutki jälkiä, sitä enemmän hän löysi erilaisia. Toiset olivat hyvinkin salaperäisiä, niin ettei hän voinut muuta kuin piirtää niistä kuvan ja panna sen talteen, kunnes asia joskus valkenisi. Eräät kaikkein ihmeellisimmät jäljet hän huomasi rosvokilpikonnan tekemiksi, eräät toiset taas vain juomassa käyneen tavallisen variksen jalan painanteiksi.

Kaikenlaisten omituisten mökkiin kerättyjen esineitten luku kasvoi jatkuvasti. Paikka kävi yhä enemmän osaksi hänestä itsestään. Se joutui entistä enemmän piiloon, kun ympärillä oleviin puihin ja pensaisiin jälleen kasvoi lehtiä, ja Jan oli ylpeä sen jylhästä yksinäisyydestä ja salaperäisyydestä ja vaelsi pitkin metsää jousineen ja nuolineen tähtäillen viattomia tirskuvia oravia — vaikka epäilemättä hänen mielipahansa olisi ollut yhtä vilpitön kuin niiden, jos hän todella olisi ampunut ja osunut.

Jan huomasi piankin, ettei hän ollut mökin ainoa asukas. Eräänä päivänä istuessaan ja ihmetellessään, miksei hän ollut rakentanut liettä, jonka ääressä olisi voinut istua lämmittelemässä, hän näki pienen eläimen ääneti livahtelevan takaseinän kahden hirren raossa. Jan pysyi alallaan. Kaunis pieni metsähiiri tuli pian kokonaan näkyviin, istui Jania katselemaan ja silmiään pesemään. Jan tavoitti jousta ja nuoliaan, mutta hiiri livahti samassa piiloon. Jan asetti jänteelle tylpän nuolen ja odotti sitten, ja kun hiiri palasi, hän ampui. Nuoli ei osunut hiireen, vaan iski hirteen ja ponnahti takaisin Janin kasvoihin, läimäyttäen häntä poskeen pistävän kipeästi. Piehtaroidessaan maassa möristen ja poskeaan hieroen hän ajatteli: juuri saman minä aioin tehdä metsähiirelle. Sen jälkeen ei Jan enää millään tavalla yrittänyt tehdä pahaa metsähiirelle; päinvastoin hän mielellään jakoi sen kanssa eväänsäkin. Aikaa myöten heistä tuli hyvät tuttavat, ja Jan huomasi, että niitä olikin muuttanut kokonainen perhe metsämajaan hänen kerallaan asumaan.

Biddyn kertomus intiaanitupakasta teki tehtävänsä. Ja ei ollut tupakkamies, mutta nyt hänen mielestään täytyi se taito oppia. Hän kokosi suuren määrän tätä tupakkaa,[5] pani sen kuivumaan ja ryhtyi tekemään piippua — oikeata intiaanin rauhanpiippua. Hänellä ei ollut punaista hiekkakiveä, josta olisi näpertänyt pesän, mutta varsin hyvä tuli pehmeästä punaisesta tiilestäkin. Ensin hän puukollaan hahmotteli sille muotoa ja yritti sitten kaivaa pesän samalla aseella, kunnes sattui muistamaan lukeneensa eräästä koulukirjastaan, että intiaanit näversivät kiveen kolon jousiporalla ja kostealla hiekalla. Eräs hänen tovereistaan, puusepän poika, oli nähnyt isänsä käyttävän jousiporaa. Tämän tietonsa vuoksi hän Janin silmissä kävi entistä tärkeämmäksi. Hänen johdollaan tehtiin jousipora ja sitä käytettiin monenlaisten esineitten valmistamiseen, kunnes sen käyttö oli täysin selvillä, ja sitten se sai oikeata intiaanityötä, sillä kun porattiin piippuun pesä ja pesän reikä.

Varren hän teki seljapuun oksasta työntäen kotona sydämen pois pitkällä sukkavartaalla. Hän leikkasi somemmiksi muutamia valkoisia kyyhkysten sulkia, pani kunkin varren päähän vähän pihkaa, kiinnitti ne sitten lujaan nauhaan ja lopuksi sitoi ne piipunvarteen. Sitten hän istui leiritulensa ääressä juhlallisesti poltellen — muutamia sauhuja vain, sillä ei se häntä todella miellyttänyt — sanoi sitten "ugh paljon nälkä", koputti tuhkat pois ja ryhtyi jatkamaan jotakin kesken jäänyttä työtä.

Näin hän vietti lauantait. Lähtiessään mökistään hän kätki kaikki tavaransa huolellisesti. Sitten hän pesi purossa värit naamastaan, kiinnitti paikoilleen vihaamansa paperikauluksen, jota perheen ylpeys ja köyhyys pakotti hänet joka päivä käyttämään, ja palasi kotiin. Ja oli pieni haaveilija, mutta kuinka onnellisia olivatkaan hänen haaveensa! Kokiessaan kotonaan niin monet surut hän samalla tiesi, että hän aina saattoi tulla tänne laaksoonsa, unohtaa ja olla onnellinen kuin kuningas — olla todellinen valtias kuningaskunnassaan, joka oli kerrassaan hänen mielensä mukainen ja hänen ikiomansa.

XII

KOHTALON KOLAUKSIA

Koulussa Jan oli mallipoika paitsi eräässä suhteessa — hän hairahtui toisinaan omituisiin oikullisiin uppiniskaisuuden puuskiin opettajiaan vastaan. Eräänä päivänä hän huvikseen piirsi ison taulun täyteen naurettavia pilakuvia rehtoristaan, jonka suosikkeja hän kieltämättä oli. Kuvat olivat sangen sukkelia ja sen tähden harmillisiakin. Rehtori ryhtyi perinpohjaisiin toimenpiteisiin saadakseen selville, kuka oli kuvat tehnyt. Hän kutsui koolle koko koulun ja alkoi ristikuulustelulla ahdistaa erästä tyhmää raukkaa, jota hän luuli syylliseksi. Poika kielsi sekavin sanoin, ja niinpä rehtori oli varma hänen syyllisyydestään ja tavoitteli piiskaansa tuomitun puhjetessa kovaan itkuun. Kaikkien hämmästykseksi Jan nousi ja ikävystyneellä, kärsimättömällä äänellä sanoi:

— Oh, antakaa hänen olla. Minä sen tein.

Hänen käytöstapansa ja muut seikat olivat sen tapaisia, että kaikki rupesivat nauramaan. Rehtoria tämä kiukutti niin, että hän raivostui suunniltaan. Hän tarttui Janin kaulukseen kiinni. Jania pidettiin arkana poikana; hänen kasvonsa olivat valkoiset, huulet tiukasti kiinni. Rehtori pieksi häntä raakanahasta palmikoidulla ruoskalla, kunnes koko koulu huusi "hävetkää", mutta hän ei saanut Jania kertaakaan parkaisemaan.

Kun Jan sinä iltana riisuutui maata mennäkseen, hänen veljensä näki pitkät tummat juovat, jotka ulottuivat kiireestä kantapäähän, eikä selitystä voitu välttää. Valehteleminen oli aivan vastoin Janin luontoa; vanhemmat saivat kuulla kuinka huonosti hän oli käyttäytynyt, ja siitä seurasi uusia tylyjä rangaistuksia. Seuraava päivä oli lauantai. Hän pilkkoi tavanmukaisen kahdenkertaisen määrän puita keittiöön ja lähti sitten, selkä täynnä kimoilevia mustelmia siihen ainoaan onnen paikkaan, jonka hän tunsi. Synkkä mieliala hälveni hänen lähestyessään Glenjania. Hän jo alkoi tuumia lieden ja savupiipun rakentamista majaansa. Hän kulki salaista polkua avoimen nurmen poikki ja oli jo melkein mökillään, kun hän kuuli ääniä — kovia karkeita ääniä — omasta mökistään. Hän hiipi aivan lähelle. Ovi oli auki. Siellä oli, hänen rakkaassa mökissään, kolme maankiertäjää, jotka pelasivat korttia ja joivat pullosta. Heidän vieressään maassa oli hänen kaulakoristeensa rikottuna pelimerkeiksi. Ulkona hiljalleen palavassa tulessa olivat hänen jousensa ja nuoliensa jäännökset.

Jan parka! Päätös olla kuin intiaani kidutuspaalussa oli auttanut häntä kestämään opettajan julman rangaistuksen samoin kuin kotikurituksenkin, mutta tämä oli liikaa. Hän pakeni etäiseen ja rauhalliseen kolkkaan, heittäytyi siellä maahan pitkäkseen ja itki surusta ja vihasta — hän olisi tappanut nuo roistot, jos olisi voinut. Tunnin tai parin kuluttua hän palasi takaisin nähdäkseen paraiksi roikaleitten päättävän pelinsä ja ryyppäävän viimeiset naukut; sitten he tahrasivat mökin ja hajottivat sen raunioiksi.

Janin elämän paras ilo oli hävitetty — kuninkaalta riistetty kruunu ja valtaistuin. Tuntien nyt jokaisen mustelman selässään ja säärissään hän lähti synkkänä kotiin.

Tämä tapahtui kesän lopulla. Pian saapui syksy: päivät lyhenivät ja tuulet kävivät tuimemmiksi. Jan ei päässyt käymään Glenjanissa, vaikka häntä suuresti haluttikin. Hän ahkeroitsi sitä enemmän; kirjat olivat nyt hänen huvinsa. Hän teki työtä uutterammin kuin koskaan ennen, kunnostautui koulussa, mutta ei saanut minkäänlaista tunnustusta kotona, jossa jumalisuus oli ylinnä.

Opettaja ja jotkut pojistakin huomasivat, että Jan kävi kovin laihaksi ja kalpeaksi. Hän ei koskaan ollut kovin vankka, mutta nyt hän näytti sairaalta; kotona ei kuitenkaan huomattu tätä muutosta. Äidin kaikki ajatukset kohdistuivat Janin houkkamaiseen nuorempaan veljeen. Kahteen vuoteen hän ei ollut montakaan kertaa puhunut Janille samalla torumatta. Janin sydämessä oli nälkäinen tyhjä tila, kun hänen täytyi joka aamu huomaamatta lähteä kotoa ja nähdä kelvotonta veljeään suudeltavan ja hyväiltävän. Koulussa heidän asemansa muuttui päinvastaiseksi. Jan oli rehtorin ylpeys. Hän ei sen koommin piirtänyt pilakuvia, ja opettaja kuvitteli mielessään, että selkäsauna oli pelastanut koulun kalpeakasvoisen priimuksen.

Jan laihtui ja hänen sydämensä ikävä kasvoi yhä enemmän melkein jouluun saakka, jolloin hänen voimansa murtuivat.

— Hän sairastaa pitkälle kehittynyttä keuhkotautia, sanoi lääkäri.
Hän ei voi elää kuin kuukauden tai pari.

— Hänen täytyy elää, nyyhkytti äiti omantuntonsa soimaamana. Hänen täytyy elää — oi Jumalani, hänen täytyy elää.

Tehtiin kaikki, mitä äkkiä herännyt äidinrakkaus saattoi tehdä. Etevä lääkäri käytti parhaan taitonsa, mutta äiti hänet pelasti. Äiti valvoi hänen vuoteensa ääressä yöt ja päivät, tutki hänen mielitekojaan ja lohdutti häntä joka tavalla. Äiti rukoili ja pyysi usein Jumalalta anteeksi, että hän niin kauan oli laiminlyönyt poikaansa. Näin Jan sai ensi kerran kokea äidin rakkautta. Miksi tämä oli ollut niin kauan hänestä välittämättä, oli selittämätöntä. Äiti oli vain erehtynyt, mutta nyt hän havahtui huomaamaan poikansa loistavat lahjat, hänen vakaan uutteran elämänsä, jolla jo oli päämääränsä.

XIII

ILVES

Kun talvi väistyi, palasivat Janin voimat. Hän oli siksi viisas, että käytti uutta asemaansa saadakseen kirjoja. Kansankirjaston hoitaja, laajan sivistyksen hankkinut mies, joka oli itse saanut taistelunsa taistella, alkoi kiinnittää Janiin huomiota ja hankki hänelle montakin kirjaa, joita hänen muutoin olisi ollut mahdoton saada.

Kaksi kirjaa hänestä oli erityisen tärkeitä: toinen lintukirja ja toinen teos intiaaneista. Ne olivat kimaltelevia puroja kuivuudesta janoisessa maassa.

Maaliskuussa hän nopeasti parani. Hän saattoi nyt käydä pitkillä kävelyretkillä; ja eräänä kirkkaana lumisena päivänä hän lähti vaeltamaan veljensä koira seuranaan. Askelet kääntyivät mäkimaita kohti. Ilma oli kirkasta ja virkistävää, hän käveli odottamattoman reippaasti ja suuntasi askelensa kohti etäistä Glenjania, vaikka ei hänen aikomuksensa alussa ollutkaan lähteä sinne. Vanhan vetovoiman vaikutuksesta hän kuitenkin kulki kulkemistaan. Salainen polku ei näyttänytkään nyt yhtä salaiselta, nyt kun puissa ei ollut lehtiä. Siitä huolimatta hänen laaksonsa tuntui rakkaalta ja kodikkaalta, kun hän oli tullut sen leveämpään kohtaan.

Sitten hän sattui lumessa näkemään omituiset isot jäljet, jotka olivat aivan verekset. Ne olivat viisi tuumaa leveät, melkein karhun jäljen kokoiset, mutta kynsistä ja varvaskänsistä ei näkynyt merkkiäkään. Askelet olivat lyhyet, eivätkä jäljet olleet painuneet syviksi, kuten ne karhun kokoisen eläimen alla olisivat painuneet.

Kun toisessa päässä aina oli varpaista vähän merkkiä, hän saattoi nähdä, mitä tietä eläin oli mennyt, ja niin hän kulki laaksonsa yläpäähän päin. Koira haisteli jälkiä levottomasti, mutta sitä ei vähääkään haluttanut lähteä niitä seuraamaan. Jan harppaili ylöspäin ohi mökkinsä raunioitten, jotka nyt, lehtien varistua, olivat surkeasti näkyvissä, ja hänen sydämeensä koski, kun hän katseli niitä. Jäljet nousivat laakson yläpäähän ja kulkivat hirttä pitkin puron poikki. Jan alkoi olla varma siitä, että hän oli ison ilveksen jäljillä. Vaikka koira, jonka nimi oli Grip, oli mainio haukkumaan, se tunnettiin kuitenkin yleisesti pelkuriksi, ja nytkin se hiipi pojan taa, haisteli isoja jälkiä eikä millään suostunut kulkemaan edellä.

Jan oli aivan haltioissaan nähdessään nämä pitkät jälkijonot, ja kun hän tuli paikkaan, missä eläin oli hypännyt pari syltä ilman erikoista syytä, hän oli aivan varma siitä, että oli tavannut ilveksen, ja seikkailun halu kiihotti häntä seuraamaan, vaikkei hänellä ollut keppiäkään kädessään eikä veistä taskussaan. Hän sieppasi parhaan sauvan, mitä sattui löytämään, kyynärän mittaisen, läpimitaten pari tuumaa paksun kuivan oksan, ja lähti ilveksen perään. Koiraa ei nyt haluttanut tulla mukaan ensinkään; se jäi yhä enemmän jälkeen, ja joka sadan askelen päästä sitä täytyi kutsua.

He saapuivat lopulta tiheään hemlokkimetsään laakson yläpäähän, kun äkkiä kuulivat omituista ääntä, ikään kuin matalaäänisen kissan naukumista.

— Jau! Jau! Jau!

Jan seisoi hiljaa. Vaikka koira oli iso ja mainio riistan noutaja, ei se muuta kuin vinkui, värisi ja ryömi likelle Jania.

Ääni kävi yhä kovemmaksi. Yhä äänekkäämmin ja äänekkäämmin ja lähempää alkoi kuulua mankuvaa miauta, ja sitten äkkiä aivan kirkkaasti ja likeltä, ikään kuin eläin olisi jonkin mäen nokan takaa tullut avoimelle paikalle. Nyt se kerrassaan sai veren hyytymään. Koira ei kestänyt kauempaa; se kääntyi ympäri ja oikaisi kotia kohti niin sukkelaan kuin pääsi jättäen Janin oman onnensa nojaan. Ei ollut enää kysymys siitä, ettei naukuja ollut ilves. Jan oli jo ennenkin ollut hermostunut, ja koiran raukkamainen pako vaikutti häneen. Hän huomasi, kuinka vailla puolustuskeinoja hän oli, tautinsa jälkeen vielä heikkona. Sen vuoksi hän pyörsi ympäri ja teki koiralle seuraa. Alussa hän käveli, mutta annettuaan pelolle valtaa hän alkoi pelätä yhä enemmän; ja kun naukumista yhä jatkui, hän lopulta juoksi niin kovaa kuin pääsi. Ääni vaimeni vähitellen, mutta Jan ei pysähtynyt, ennen kuin Glenjan oli jäänyt hänen taakseen ja hän oli jälleen ison joen avoimessa laaksossa. Siellä hän tavoitti urhean koiran, jonka ruumis vapisi. Jan tervehti sitä halveksivalla potkulla, ja muutamia kiviä löydettyään hän poikamaiseen tapaan nakkeli sitä niillä, kunnes oli karkottanut Gripin kotiin saakka.

* * * * *

Melkein kaikissa pojissa on jonkin verran urheilijan luontoa, ja vaikkei Janin vanhempi veli ollutkaan taipumuksiltaan samanlainen kuin Jan, ei hän suinkaan ollut vastahakoinen lähtemään ampumaretkelle, kunhan vain oli saaliin toivoa.

Jan päätti ilmaista Radille salaisen notkonsa. Jan ei ollut saanut koskaan käyttää pyssyä, mutta Radilla oli pyssy, ja Janin vilkkaalla kertomuksella ilvesseikkailusta oli toivottu vaikutus. Kuvaavaa oli se tapa, jolla hän asiansa esitti.

— Rad, menisitkö sinä metsästämään, jos olisi paljon ammuttavaa?

— Tietysti.

— No minä tiedän paikan, johon ei ole kuuttatoistakaan kilometriä, ja siellä on kaikenlaisia metsän eläimiä — niitä on sadoittain.

— Sinäkö? Johan nyt jotakin. Onko se totta!

— Tiedän kuin tiedänkin, ja kerron sinulle, jos lupaat, ettet koskaan puhu kenellekään.

— No kaikkea tässä!

— Kuule, minulle juuri äsken sattui siellä seikkailu ilveksen kanssa, ja jos sinä tulet ja otat pyssyn mukaasi, niin saamme sen.

Sitten Jan kertoi kaiken, mitä hänelle oli tapahtunut, ja asia vielä parani hänen kertoessaan. Veljeen tämä teki niin voimakkaan vaikutuksen, että hän seuraavana lauantaina lähti matkaan Janin opastamana.

Janin ei vähääkään tehnyt mieli kertoa pilkalliselle arkiselle veljelleen kaikkia niitä iloja ja suruja, joita hänellä oli Glenjanissa ollut, mutta kun hänen nyt oli pakko opastaa tätä, niin hän hyvin halukkaasti näytteli taitavan oppaan osaa. Tarpeetonta varovaisuutta noudattaen hän ensin johti veljeään väärään suuntaan ja koetti sitten, vaikka turhaan, uuden kerran pakottaa hänet lupaamaan, että hän olisi vaiti, minkä jälkeen hän poikkesi toiseen suuntaan, osoitti etäistä puuta ja sanoi niin suurta tärkeyttä teeskennellen kuin taisi: — Kymmenen askelen päässä tuosta alkaa polku, joka vie salaiseen laaksoon. Useiden muiden samanlaisten menojen jälkeen he olivat lähellä Glenin suuta, kun pensaista ilmestyi raskasta taakkaa kantaen mies. Kun hän tuli lähelle, näki Jan suureksi harmikseen, että hän kantoi ilvestä — niin, epäilemättä juuri hänen ilvestään.

He ahdistivat miestä kiihkeillä kysymyksillä. Hän kertoi ampuneensa ilveksen jo edellisenä päivänä. Se oli viime viikon, ehkä jo kauemminkin, kuljeskellut Kernoren haassa; luultavasti se oli näille seuduille eksynyt jostakin pohjan puolesta.

Tämä kaikki oli Janin mielestä erikoisen kiintoisaa, mutta siinä oli samalla paha soraääni. Ilmeisestikin tämä mies piti Gleniä — hänen Gleniään — tavallisena hyvin tunnettuna hakana — ehkäpä maatilaansa kuuluvana — eikä ollenkaan niin salaperäisenä kuin Jan.

Ilves oli suuri ja kaunis. Naamajuoviensa ja avoimien keltaisten silmiensä vuoksi sen ulkonäkö oli omituisen hurja ja tiikerimäinen. Kaikki tämä vaikutti voimakkaasti Janin romanttiseen mieleen.

Miksikään seikkailuksihan tätä ei voida nimittää, mutta siitä olisi voinut tulla seikkailu, ja pojan mieleen se jätti syvän vaikutuksen, ja samalla se osoitti, kuinka tarkka hänen vaistonsa oli, kun hän saattoi tuntea eläimiä, joita ei ollut koskaan nähnyt, vaan joista oli vain saanut kirjojen välityksellä vaillinaisia kuvauksia.

XIV

VAAHTOA

Jan vahvistui kevääseen mennessä päivä päivältä ja hänen suhteensa äitiin kävi entistä läheisemmäksi. Äiti koetti syventyä niihin harrastuksiin, jotka tuottivat hänelle niin paljon onnea. Mutta samalla hän kaikin tavoin koetti saada Jania kiintymään omaan maailmaansa. Äiti oli sairaalloisen uskonnollinen nainen. Puheensa hän höysti aina runsaalla valikoimalla raamatunlauseita. Hänellä oli niitä muistissaan suuri varasto — taisivatpa ollakin suorastaan kaikki; ja hän käytti niitä kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa tilanteissa aivan hämmentävällä tavalla.

Missä hän vain näki nuoria yhdessä tanssimassa, kisailemassa, pallosilla tai vaikkapa vain sydämestään nauramassa, aina hän keskeytti heidän ilonpitonsa sanoakseen: — Lapset oletteko varmat siitä, että voitte kaikkeen tuohon rukoilla Jumalan siunausta? Pidättekö oikeana sitä, että olennot, joilla on kuolematon sielu, antautuvat riettauteen? Minä pelkään, että te teette syntiä, ja olkaa varmat siitä, että syntinne vielä todistavat teitä vastaan. Muistakaa, että meidän täytyy taivaan ja maan suurelle tuomarille tehdä tiliä jokaisesta turhasta sanasta ja teosta. Vakaumuksesta hän näin teki, mutta hän puhui aina tällä tavoin. Ei kuitenkaan poikansa sairauden aikana, jolloin hän lääkärin määräyksestä karttoi puheenaihetta iankaikkisesta autuudesta ja koetti teeskennellä olevansa huvittunut poikansa harrastuksista. Tämä oli se siunattu aselepo, joka teki heistä ystävät.

Jan sai taas uskotun, jota vailla hän siitä pitäen oli ollut, kun oli tavannut kauluksettoman muukalaisen, ja hän puhui kaikista metsän väen parissa kokemistaan hauskoista elämyksistä ja uskoi samalla huolensa ja murheensa. Hän puhui milloin tuosta, milloin tästä linnusta tai kukasta ja toivoi saavansa sen nimen selville, kunnes äiti äkkiä loukkaantui ajatellessaan sitä, että ihminen, jolla oli kuolematon sielu pelastettavana, saattoi puhua niin hartaasti asioista, jotka eivät kuuluneet Raamattuun. Sitten hän hellästi moitti sekä poikaansa että itseäänkin monella raamatunlauseella.

Jan saattoi vastata toisilla, sillä hänelläkin oli niitä runsas varasto tiedossaan. Mutta äiti toisti aina lauseen, johon ei ollut mitään vastattavaa: "Yksi asia vain on tarpeen. Sillä mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omaksensa koko maailman, mutta saisi sielullensa vahingon?"

Näitä kaksintaistelulta alkoi olla tiheämpään, kun Jan voimistui ja tohtori peruutti kieltonsa.

Erään tavallista kuumemman ottelun jälkeen Jan teki sen jäätävän huomion, että äiti oli vain teeskennellyt osanottoa hänen harrastuksiinsa. Hän oli vaiti hyvän aikaa ja sanoi sitten:

— Äiti, sinä niin mielelläsi puhut Raamatustasi. Se kertoo sinulle asioita, joita sinä haluat tietää, joita sinä mielelläsi opit. Sinä tuntisit itsesi onnettomaksi, jos jonakin päivänä et saisi lukea sitä. Se on sinun luontosi, Jumala loi sinut sellaiseksi. Minun on ollut pakko lukea Raamattua koko elämäni. Joka päivä olen lukenut luvun; mutta minä en enää rakasta sitä. Luen sitä vain siitä syystä, että minun täytyy lukea. Se ei sano minulle mitään mitä haluan tietää. Se ei opeta minua rakastamaan Jumalaa, joka sinun sanasi mukaan on se ainoa asia, joka on tarpeen. Minä taas lähden metsään, ja joka lintu ja kukkanen, jonka näen, herättää sydämessäni jotakin, en itsekään tiedä mitä; minä vain rakastan niitä: minä rakastan niitä kaikella voimallani, ja ne herättävät minussa sellaisen tunteen, ikään kuin rukoilisin, mutta sinun Raamattusi ei sitä tee. Luonto on minun Raamattuni. Sellaiseksi Jumala on minut luonut.

Tämän jälkeen äiti vaikeni, mutta Jan älysi, että hän rukoili poikansa kadotetun sielun puolesta.

Muutamaa päivää myöhemmin he lähtivät kevätaamuna varhain kävelemään. Mättäällä liverteli iloisesti tunturileivonen, joka tunsi päivänpaisteen rupeavan lämmittämään.

Jan tarkasteli sitä kiinteästi ja keskitti kaikki voimansa sen kiinniottamiseen. Hän hiipi niin lähelle kuin suinkin. Lintu lähti lentoon, ja Jan heitti sen perään lyhyen kalikan, joka hänellä oli kädessään. Kalikka pomppi maata pitkin ja osui lintuun. Se putosi lepattavin siivin. Hurjaa intoa tuntien Jan juoksi sen perässä ja otti sen kiinni, vaikka äiti kielsi.

Palatessaan hänellä oli lintu kädessään, mutta se ei elänyt monta minuuttia. Äiti oli kovin pahoillaan ja suutuksissaan. Hän sanoi: — Vai tällaista se onkin sinun suuri rakkautesi; heti ensimmäisen laulavan kevätlinnun sinä kolhit kuoliaaksi. En ymmärrä tunteitasi. Eikö kahta varpusta myydä yhteen ropoon. Eikä yksikään niistä putoa maahan teidän isänne sallimatta.

Janin mieli murtui. Hän piti kädessään kuollutta lintua ja puhui ristiin koettaessaan kyynelet silmissä vakuuttaa:

— Toivoisin, etten olisi sitä tehnyt; mutta voi, kun se oli niin kaunis.

Hän ei voinut sen enempää selittää, kun ei tiennyt, mitä olisi sanonut, mutta teeskentelijä hän ei silti ollut.

Viikko sen jälkeen hänelle tarjoutui tilaisuus päästä halpaan hintaan huvimatkalle; ensi kertaa Niagaraa katsomaan. Seisoessaan äitinsä keralla katsomassa tuota koskea, joka putouksen alla syöksyy kapeaan rotkoon, hän sattui näkemään korsia, kuplia, ja vaahtoa, jotka näyttivät kulkevan vastavirtaan. Hän sanoi:

— Äiti, katsos, kuinka vaahto näyttää kulkevan vastavirtaa?

— Niin kyllä, mitä sitten?

— Tiedämme, että se on niin mitätöntä eikä merkitse mitään. Mutta tiedämme myös, että heti vaahdon alla on syvä, leveä, hirmuinen, vastustamaton, nuolennopea virta, joka kaikkineen syöksyy päinvastaiseen suuntaan.

— Niin kyllä, poikani.

— No hyvä, äiti, kun minä tapoin tunturileivon, niin se oli vaahtoa, joka kulki väärään suuntaan. Minä rakastin sitä pientä lintua. Nyt tiedän, miksi sen tapoin. Siitä syystä, että se lähti minua pakoon. Jos olisin saanut katsella sitä läheltä ja olisin voinut koskettaa sitä taikka vain kuullut sen joka päivä laulavan, en koskaan olisi tahtonut tehdä sille pahaa. Minä en tahtonut tappaa sitä, minä vain tahdoin ottaa sen kiinni. Kun sinä poimit kukkia, niin teet sen siitä syystä, että tahdot pitää niitä luonasi, etkä siitä syystä, että tahtoisit ne hävittää. Kun ne kuolevat, sinä suret. Minä vain tahdoin poimia tunturileivon samoin kuin sinä kukkia. Se kuoli, ja minä olin siitä kovin, kovin, pahoillani.

— Mutta hyvä poika, vastasi äiti, — sääliväisen ihmisen tulee olla sääliväinen myös eläimiä kohtaan. Hän, joka kuulee korpin poikasten huudon, varmasti huomasi sinun tekosi; ja Hänen suuressa muistikirjassaan se seisoo sinua vastaan kirjoitettuna.

Siitä pitäen he varmasti loittonivat toisistaan.

II OSA: SANGER JA SAM

I

UUSI KOTI

Jan oli nyt neljäntoista vuoden vanha, pitkäkoipinen ja laiha. Hän kasvoi nopeaan. Lääkäri huomasi tämän ja sanoi:

— Lähettäkää hänet vuodeksi johonkin maalaistaloon.

Niinpä asia järjestettiin siten, että Jan sai tehdä työtä täysihoidosta William Raftenin maatilalla Sangerissa.

Sanger oli siirtokunta, joka juuri oli pääsemässä varhaisesta takametsäkaudestaan.

Yleisesti hyväksytyt asteet ovat: rajaseutu eli salo, jossa kaikki on koskematonta metsää ja hirviä on runsaasti; sitten siirtokunta, jossa on metsää ja raivattuja alueita melkein yhtä paljon eikä hirviä enää ensinkään; ja viimeksi maanviljelysseutu, jossa ei enää ole kuin vähän metsän tähteitä.

Sangerin oli kolmekymmentä vuotta takaperin anastanut siirtolaisjoukko, joka oli enimmäkseen tullut Irlannista. He olivat suurimmalta osalta jäykkiä talonpoikia, jotka toivat kerallaan Irlannin vuossataiset vihatkin — katolilaisten ja protestanttien väliset katkerat riidat. Katolilaisten värit olivat vihreä ja valkoinen; protestanttien oranssi ja sininen.

Jokainen Sangerin mies ja poika oli tottunut käyttämään kirvestä; siihen he olivat kerrassaan ihmeteltävän taitavia. Tavallisella sananparrella: "hän on kelpo mies", oli kaksi hyväksyttyä merkitystä. Jos sitä käytettiin siirtolaisesta tavanmukaisessa lauantai-illan iiriläistappelussa Downey's Dumpin kauppalassa, se merkitsi, että hän oli pätevä nyrkeiltään; mutta jos hän sai sen arvosanan kotioloissaan maatilallaan, se tiesi, että hän oli vielä tavallistakin kätevämpi kirveen käyttäjä. Miestä, joka ei täyttänyt miehen mittaa, halveksittiin. Omistajainsa rakentamat hirsituvat ilmaisivat heidän kirvesmiestaitonsakin. Hirsirakennusmallia oli kahta laatua: mökkiä, jolla oli ristinurkat, sanottiin sikolättimalliksi, ja sellaista taas, jonka nurkat oli kauniisti salvettu, sinkkanurkka-malliksi. Sangerissa pidettiin miehelle alentavana, jos hän asui edellisen laatuisessa mökissä. Niiden asukkaat olivat resumiehiä ja kelvottomia toisten mielestä, jotka etevämmän kirveenkäyttönsä vuoksi olivat kyenneet siistimmin salvamaan talonsa. "Sinkkanurkkalaisten" keskenkin pääsi myöhemmin voimaan uusi jako, kun paikkakunta sai tiilitehtaan. Varakkaammat uudisasukkaat rakensivat somat pienet tiilitalot. Kaikkien kummaksi eräs Phil O'Leary, köyhä mutta puuhakas mies, hyppäsi yhdellä harppauksella sikolätistä komeaan tiilitaloon ja tuotti ainaista päänvaivaa seuraelämän hallitseville kuningattarille, hän kun käänsi mullin mallin koko yhteiskuntajärjestyksen, koska hänen yhdeksän lihavaa tytärtään nyt kykenivät kilpailemaan parhaitten kanssa. Toiset, joiden tiilitalot jo olivat viidettä vuotta vanhat, moittivat kuitenkin O'Learyn joukkoa nousukkaaksi eivätkä moneen aikaan tunnustaneet heille minkäänlaista asemaa yhteiskunnassa. William Raften, siirtokunnan varakkain mies, oli ensimmäinen, joka rakensi punatiilisen talon. Char-less (kaksi tavua) Boyle, hänen leppymätön vihamiehensä, suoritti vaimonsa yllyttämänä niin ikään saman loikkauksen tiilitaloon, vaikka ei tarvinnut muurareita, vaan seitsemäntoista poikansa keralla muurasi talonsa itse.

Tällainen oli se uusi yhteiskunta, johon Jan nyt tuli.

Herra ja rouva Raften olivat asemalla Jania vastassa. Majatalossa syötiin yhdessä illallista ja sitten ajettiin kotiin ja Jan vietiin avaraan ruokasaliin, joka samalla oli arkihuone ja keittiö. Huoneen toisella puolella lieden vieressä oli pitkä kömpelön näköinen poika, jolla oli porkkanankeltaiset hiukset ja pienet mustat silmät sangen vinossa mitä totisimmassa naamassa. Rouva Raften sanoi:

— Tule Sam ja anna Janille kättä.

Sam kompuroi permannon poikki, antoi kömpelösti kättä, sanoi venyttelevällä äänellä "hyvää päivää" ja palasi sitten uunin taa katsellakseen Jania surumielisen vakavasti, aina kun se saattoi tapahtua huomaamatta. Herra ja rouva Raftenilla oli muuta puuhaa, niin että Jan oli yksin ja kovin alla päin pahoilla mielin. Vaikea hänen oli ollut luopua koulusta lähteäkseen maalaistaloon, synkällä mielellä hän oli totellut isänsä käskyä. Lopulta häntä kuitenkin oli alkanut miellyttää se ajatus, että pääsisi Bonnertonista pois maaseudulle; olihan se lopultakin vain yksi vuosi ja hän toivoi saavansa siitä paljon iloakin. Taakse jäisi nyt sunnuntaikoulu. Kirkossa käynti hupenisi vähimpään. Entä kaikki hänen puuhansa kedoilla ja metsissä — olipa siinä onnen aikoja luvassa! Mutta nyt, kun hän todella oli saapunut perille, tuntui kaikkialla vain ikävyyden kirousta ja ilta oli niin peittelemättömän surkea kuin suinkin. Ei hänellä ollut mitään kerrottavaa, vaan mustan epätoivon pilvi näytti pimittäneen koko maailman. Kovasti hän piti suutaan tiukalla ja vilkutti silmiään itkua pidättääkseen, kun rouva Raften tuli huoneeseen. Tämä huomasi heti, missä vika oli.

— Poikaa vaivaa koti-ikävä, sanoi rouva miehelleen, — mutta huomenna se on mennyttä. Sitten hän tarttui Janin käteen ja talutti pojan toiseen kerrokseen nukkumaan.

Parinkymmenen minuutin kuluttua hän palasi katsomaan, oliko pojan hyvä olla. Hän työnsi peitteen tiiviimmästi tämän ympärille, ja kumartuessaan alas toivottaakseen suudelmalla hyvää yötä hän huomasi, että pojan kasvot olivat kyynelistä kosteina. Hän kiersi hetkeksi käsivartensa Janin ympärille ja sanoi, että "älä ole milläsikään, huomenna se on kaikki ollutta ja mennyttä". Sitten hän ymmärtäväisenä äitinä jätti pojan yksikseen.

Mistä se kurjuuden ja kauhun kuorma oli tullut hänen päälleen ja minne se taas katosi, sitä Jan ei koskaan käsittänyt. Sitä ei sen koommin näkynyt eikä kuulunut, ja seuraavana aamuna uusi maailma alkoi herättää hänen mielenkiintoaan.

William Raftenilla oli monta taloa, kaikki mitä parhaimmassa kunnossa ja kiinnityksistä vapaat; ja joka vuosi hän kartutti tiluksiaan. Hän oli järkevä, ovela, jopa viekaskin, ja useimmat naapurit häntä vihasivat, hän kun oli heitä paljon terävämpi ja aina vain rikastui. Tylyn puolensa hän käänsi maailmalle, hellän perheelleen. Ei silti, että hän missään suhteessa olisi ollut todella hellä. Hänen oli täytynyt omin neuvoin taistella taisteltavansa, tyhjästä alkaen, ja monet kovat kolaukset olivat häntä karaisseet. Mutta ne harvat, jotka hänet parhaiten tunsivat, saattoivat todistaa, että hänellä oli yhä tallella sama lämmin irlantilaissydän, vaikka se vuosi vuodelta vaipui syvemmälle pinnasta. Hänen käytöksensä oli kotonakin jyrkkää ja käskevää. Hänen käskyistään ei saanut tinkiä, eikä ollut mitään puolustusta, ellei niitä totellut. Vain lapsilleen niiden nuorella iällä ja vaimolleen hän oli aina hellä, mutta ne, jotka näkivät hänet niin kylmänä ja ahnaana, että hän jopa voitti viljamarkkinain keinottelijatkin, olisivat tuskin tunteneet häntä samaksi lämminsydämiseksi isäksi, joka tuntia myöhemmin kotonaan leikki hummaa pikkutyttösensä kanssa taikka vanhoilla päivillään hakkaili hymyilevää vaimoaan.

Oppia hän oli saanut niin vähän, että osasi tuskin lukea. Sen vuoksi hän piti kirjatietoa sangen suuressa arvossa ja päätti, että hänen omain lastensa tuli saada "parasta, mitä sitä sorttia rahalla sai", mikä luultavasti merkitsi, että heidän tuli oppia sujuvasti lukemaan sisältä. Omat lukemisensa hän luki sunnuntaiaamuisin. Silloin hän suurella vaivalla tavaili viikkolehdestä tärkeimmät asiat; "tärkeimmät" olivat hänelle markkinain hintaluettelot ja painikilpailut, sillä hän oli itse aikoinaan saavuttanut nyrkkeilijänä kunniaa ja mainetta ja kiintyi koko sydämellään uusimpain otteluitten hienoimpiin ammattisalaisuuksiin. Kerran kuukaudessa hän kävi vaimonsa kanssa kirkossa tämän mieliksi ja piti sen vuoksi kovin kohtuuttomana, ettei vaimo osoittanut vähääkään harrastusta hänen parasta huviaan — noita miesten voimankoetuksia kohtaan.

Vaikka hän oli tyly ja raakakin ihmisten kanssa tekemisiin joutuessaan, ei hän voinut sietää sitä, että eläimiä pideltiin pahoin. "Ihminen voi huutaa, kun häntä loukataan, mutta mykällä eläin raukalla ei ole mitään turvaa." Hän oli seudun ainoa maanviljelijä, joka ei myynyt eikä ampunut ikäloppua hevosta. "Se riepu on tehnyt ikänsä kovaa työtä ja on loppupäivikseen ruokansa ansainnut." Ja niin Duncan, Jerry ja moni muu, kukin vuoronsa jälkeen, sai eron virastaan ja eli loppuikänsä laiskana, eräskin toistakymmentä vuotta.

Raften oli useammalle kuin yhdelle naapureistaan antanut aika selkäsaunan hevosen ruoskimisesta ja kerran samanlaiseen tapaukseen puuttuessaan saanut itse selkäänsä, paha onni kun saattoi hänet ahdistamaan ammattipainijaa. Mutta se ei häneen tehnyt mitään pysyvää vaikutusta. Hän taisteli edelleenkin mykkäin eläinten puolesta omalla karkealla tavallaan.

Naapurin pojat saivat kaikki vasikannahat sivutuloikseen. Lehmäin maito näet tarvittiin tyyten eikä vasikoilla ollut suurta arvoa, joten tavallisesti ne tapettiin aivan nuorina. Teurastus oli poikain asia, jopa he toimittivat sen mielihyvin; ja nahat, joista nahkuri tuoreina maksoi viisikymmentä, kuivina viisikolmatta senttiä, olivat heidän varsinainen palkkansa. Raften ei koskaan antanut poikainsa tappaa vasikoita. "En minä voi itsekään tappaa viatonta vasikka riepua enkä halua, että poikanikaan sitä tekevät", hän sanoi. Sam siten menetti tämän tulolähteen, ja se kaiveli häntä usein.

Rouva Raften oli oivallinen nainen; hoiti erinomaisesti taloutta, kotia ja perhettä, oli miehensä uskollinen ja paras tuki, vaikka William toisinaan olikin vähän liian kovakourainen poikia kohtaan. Perhe oli ollut suuri, mutta useimmat lapsista olivat kuolleet. Eloon ei ollut jäänyt muita kuin viisitoistavuotias Sam ja pikku Minnie, jolla oli kokonaista kolme ikävuotta.

Janin tehtävät määrättiin heti. Kanat, puolet sioista ja lehmistä oli hänen hoidettava. Sitä paitsi hänen tuli auttaa Samia monissa muissa askareissa.

Työtä oli yllin kyllin ja selvät säännöt, miten kaikki oli tehtävä. Mutta sitä paitsi jäi melkein joka päivä aikaa muihinkin hommiin, jotka olivat paremmin Janin mielen mukaisia. Sillä vaikka Raften työaikana olikin pojille ankara, hän piti taas huolta siitäkin, että heillä vapaa-aikana riitti hauskuutta. Hänen karkeutensa ja raaka voimansa herättivät Janissa pelkoa. Hän ei ollut lainkaan päässyt selville, oltiinko häneen tyytyväisiä vai ei, sillä Raftenilla oli tapana olla aivan vaiti, kunnes hän sai asiastaan täyden varmuuden; silloin hän taas sanoa pamautti sanottavansa sitäkin voimallisemmin.

II

SAM

Sam Raften osoittautuikin mukavammaksi miehenaluksi kuin olisi ensi näkemältä luullut. Hänen hitaasta, venyttelevästä puhetavastaan sai aivan suotta sen vaikutuksen, että hän oli tyhmä.

Samin johdolla Jan sai perin pohjin tutustua Raftenin taloon, jonka isäntä oli itse näyttänyt hänelle vain hyvin pintapuolisesti. "Tämä näin on vieraitten huone", esitti Sam ja avasi jonkinlaisen maanpäällisen kellarin oven, haparoiden jotakin, mikä osoittautui kuolleeksi, haudatuksi ja melkein unohdetuksi ikkunaksi. Vierashuone ei Sangerin siirtokunnassa ole huone, vaan "laitos". Sitä pidetään suljettuna viikot umpeensa, paitsi milloin pappi käy vieraissa. Raftenin vierashuone muuten oli puhtainta mallia. Kalustuksena oli kuusi maalattua tuolia, kaksi keinutuolia, yksi pelirasia, kaappipöytä, kotona tehty siitä laatikosta, jossa pelirasia oli ollut, yksi tilkkumatto, kotona kuteelle pantu, muualla kudottu sekä yksi vernissattu pyöreä pöytä. Tällä pyöreällä pöydällä oli pikakuva-albumi, Raamattu ja vieraitten katseltavaksi muutamia suuria kirjoja. Niitä ei koskaan liikutettu, vaikka pöly kerran viikossa niistä pyyhittiin, ja vasta monta vuotta myöhemmin huomattiin, että ne olivat pysyvästi juuttuneet pöydän vernissaan kiinni. Seinillä riippuivat sangen halvoissa kehyksissä perheen manalle menneitten jäsenten arkkulevyt. Sangerissa oli tapana muistella vainajaa siten, että arkun nimilevy tuotiin takaisin haudalta ja pantiin kehyksiin mustalle alustalle yhdessä jonkun soveliaaksi katsotun raamatunlauseen kanssa.

Huoneen ilmapiiri oli aina ummehtunut ja uskonnollinen, sitä kun ei avattu milloinkaan muulloin kuin sunnuntaisin taikka papin käydessä talossa, jolloin päivä saikin jonkinlaisen ylimääräisen sunnuntaileiman, ja molempia pieniä ikkunoita pidettiin lisäksi aina suljettuina, salvattuina ja viheriäisillä paperikaihtimilla ja karttuuniuutimilla verhottuina. Se oli aivan erillään muusta talosta; jonkinlainen perheen aavekammio, haamujen huone, jossa käytiin vain kerran viikossa.

Mutta siellä oli kuitenkin yksi esine, vieläpä sellainen, joka heti teki Samista ja Janista tuttavat. Se oli munakokoelma, jossa oli parikymmentä munaa. Ne olivat kaikki sekaisin vanhassa lasikantisessa kaulanauhalaatikossa, joka oli akanoita puolillaan. Ei ainoassakaan ollut nimilappua, ja ne oli hyvin vaillinaisesti tyhjiksi puhallettu. Kerääjä ei olisi niihin toista kertaa vilkaissut, mutta kovin suuri oli niiden arvo siitä huolimatta. Tuntui ikään kuin kaksi newyorkilaista, toinen kiinalaiseksi ja toinen neekeriksi naamioituna, olisi odottamatta kohdannut toisensa Grönlannissa ja toinen sattumalta tehnyt salaisen veljeskunnan merkin, johon he kumpikin kuuluivat.

— Pidätkö sinä tämmöisistä? kysyi Jan innosta hehkuen painostavasta ympäristöstä huolimatta.

— Tottakai, sanoi Sam. — Ja olisi minulla niitä puolta enemmänkin, mutta isäukko sanoi, ettei se käy laatuun ja että linnuista on talolle hyötyä.

— Mutta tiedätkö sinä niiden nimetkin?

— Tietenkin. Tunnen jokaisen linnun, joka lentää, ja tiedän siitä kaikki, tai melkein kaikki, venytteli Sam tavallista mahtipontisemmin, vaikkei hän yleensä pyrkinyt kerskumaan.

— Kunpa minäkin tietäisin. Enkö minä saa ottaa joitakin munia ja viedä kotiin?

— Ei käy laatuun; isä sanoi, että ellen ota niitä enempää, hän lainaa minulle pyssynsä, että saan ampua jäniksiä.

— Mitä? Onko täällä jäniksiä?

— Luultavasti. Ainakin sain viime talvena kolme.

— Mutta tarkoitan, että onko nyt, tiukkasi Jan ilmeisesti pettyneenä.

— Ei niiden kimppuun ole helppo nyt päästä, mutta voimmehan koettaa. Jonakin päivänä, kun kaikki työt on tehty, pyydän isältä pyssyä.

"Kun kaikki työt on tehty", oli Raftenin talossa suosittu sananparsi. Kun näet tahdottiin lykätä jokin asia määräämättömään aikaan, se kuului niin myöntyvältä, mutta todellisuudessa merkitsi peräti muuta.

Sam avasi kaappipöydän alemman oven ja otti sieltä muutamia kynnettäessä löydettyjä kivisiä nuolenkärkiä, yhden majavan hampaan, joka oli siirtokunnan alkuajoilta, ja sangen huonosti täytetyn pöllön. Jan syttyi ilmiliekkeihin nämä kallisarvoiset esineet nähdessään. "Ohhoh!" — muuta hän ei saanut suustaan. Sam oli kovin hyvillään huomatessaan, kuinka syvän vaikutuksen perheen aarteet tekivät vieraaseen, ja sanoi selitykseksi: — Isä sen ampui navetan katolta ja palkkalainen täytti.

Pojat alkoivat nyt tulla hyvin toimeen toistensa kanssa. Pitkin päivää he uskoivat toisilleen salaisuuksia tavatessaan kesken askareita. Huolimatta pitkistä keskeytyksistä he alkoivat tulla niin hyviksi ystäviksi, että Sam illallisen jälkeen sanoi:

— Kuules, Jan, nyt minä näytän sinulle jotakin, mutta sinun pitää luvata, ettet koskaan sano kenellekään — taikka jukopliut!