VILLEJÄ ELÄIMIÄ

Kirj.

Ernest Thompson Seton

Suomentanut Pentti Eskola

WSOY, Porvoo, 1909.

SISÄLLYS:

Lukijalle Lobo, Currumpaw'n kuningas Hopeatäplä, kertomus variksesta Risakorva, nuori jänis Bingo, kertomus koirastani Springfieldin kettu Juoksija, musta arohevonen Wully, keltainen lammaskoira Punakaula, Donin laakson pyy

LUKIJALLE

Nämä kertomukset ovat tosia. Vaikka en aina ole tarkasti seurannut historiallista totuutta, niin kuvaamani eläimet ovat silti todellisia. Niiden elämä on ollut sellaista kuin olen tässä kertonut, ja todellisuudessa niiden urheus ja yksilölliset ominaisuudet ovat ilmenneet paljon voimakkaampina kuin olen kyennyt kuvaamaan.

Luonnonhistoria on mielestäni menettänyt paljon sen vuoksi, että asioita tavallisesti on kosketeltu kovin ylimalkaisesti. Voisiko kymmensivuinen kuvaus antaa ihmisen oloista ja tavoista tyydyttävän käsityksen? Tämän tilan käyttäminen jonkun etevän henkilön elämän kuvaamiseen olisi varmaan paljon hyödyllisempää. Tätä periaatetta olen pyrkinyt noudattamaan eläimieni suhteen. Koetan kuvata niissä yksilöiden persoonallisuutta ja elämänkatsomusta enkä lajien elämää ylimalkaan sellaisena, miltä se näyttää välinpitämättömän tai vihamielisen ihmisen kannalta.

Tämä saattaa tuntua epäjohdonmukaiselta sen vuoksi, että muutamiin kuvauksiin olen ottanut aineksia eri eläinten elämästä. Mutta tämä oli tietojen vaillinaisuuden tähden välttämätöntä. Kertomuksissa Lobosta, Bingosta ja Arohevosesta ei kuitenkaan ole mitään totuudesta poikkeavaa.

Lobo eli villiä, romanttista elämäänsä Currumpaw'n alueella vuodesta 1889 vuoteen 1894, kuten seudun karjatilalliset liiankin hyvin tietävät, ja kuoli, aivan niin kuin kerrotaan, tammikuun 31 p:nä 1894.

Bingo, koirani, minulla oli vuodesta 1882 vuoteen 1888, lukuun ottamatta eräitä väliaikoja, jolloin oleskelin New Yorkissa.

Arohevonen eli 1800-luvun alkupuolella samalla seudulla kuin Lobo. Tämä kertomus on täysin todenperäinen. Ainoastaan sen kuolemasta kertomukset käyvät ristiin. Jotkut nimittäin väittävät, että se olisi taittanut niskansa siinä aitauksessa, johon se lopulta saatiin ajetuksi.

Paimenkoira Wullyn tarinassa on aineksia kahden eri koiran vaiheista; molemmat olivat sekarotuisia ja lammaskoiriksi opetettuja. Alkuosa kerrotaan aivan tositapausten mukaan, mutta tämän koiran myöhemmistä vaiheista tiedetään ainoastaan, että siitä tuli petomainen lampaiden surmaaja. Kertomuksen loppuosan yksityiskohdat kuvaavat erästä toista samanlaista koiraa, joka eli kauan kaksoiselämää, päivisin uskollisena lammaskoirana, öisin verenjanoisena, kavalana petona. Tällaiset tapaukset eivät ole niinkään harvinaisia. Kirjoitettuani nämä kertomukset olen kuullut toisesta kaksoiselämää viettävästä lammaskoirasta: sen öisiin huveihin kuului lisäksi lähiseudun pikku koirien surmaaminen. Se oli tappanut niitä parikymmentä ja piilottanut ne erääseen hiekkakuoppaan. Julmurin paljasti sen oma isäntä, ja se kuoli aivan samoin kuin Wullykin. Kaikkiaan minulla on nyt tiedossa kuusi tällaista koiraa, ja ne kaikki sattuvat olemaan Skotlannin paimenkoiria.

Punakaula eli Donin laaksossa Toronton pohjoispuolella ja sai surmansa vuonna 1889.

Hopeatäplä, Risakorva ja Viksi ovat nekin todenperäisiä. Tosin olen näiden yksilöiden vaiheisiin sijoittanut useampien samaan lajiin kuuluvien eläinten seikkailuja, mutta jokainen niiden elämäkerroissa esitetty tapaus on todella tapahtunut.

Näiden kertomusten todenperäisyydestä johtuu, että ne kaikki ovat traagillisia. Villin eläimen elämä päättyy aina traagillisesti.

Tällainen kertomuskokoelma antaa tietenkin aihetta johonkin yleiseen ajatukseen — moraaliin, kuten viime vuosisadalla olisi sanottu. Epäilemättä kukin löytää tästä kirjasta mielensä mukaisen moraalin; mutta toivoakseni jotkut huomaavat siinä ennen muuta tähdennetyn ajatusta, joka on yhtä vanha kuin Raamattu: me ja eläimet olemme sukulaisia. Ihmisessä ei ole mitään, josta eläimilläkin ei olisi ainakin jälkiä, ja kaikkea, mitä ihmisessä on, on myös jossain määrin eläimissä.

Koska siis eläinten tarpeet ja tunteet eroavat ihmisten tarpeista ja tunteista ainoastaan määrään nähden, eläimillä on varmaan myös oikeutensa. Tätä käsitystä, joka vihdoin on alkanut saada jalansijaa nykyisten sivistyskansojenkin keskuudessa, julisti ensinnä Mooses, ja samoin opettivat buddhalaiset yli kaksituhatta vuotta sitten.

E.T.S.

LOBO, CURRUMPAW'N KUNINGAS

1

Currumpaw on suunnaton karjanhoitoalue Uuden Meksikon pohjoisosassa. Sen rehevillä laitumilla vilisee laumoittain lampaita ja sarvikarjaa. Aaltoilevien ylänköjen välitse luikertelee syvissä laaksoissaan somia puroja, jotka lopulta yhtyvät Currumpaw-virraksi. Tästä alue on saanut nimensä. Ja kuningas, jonka hirmuvalta ulottui yli koko tämän laajan tienoon, oli muuan harmaa susi.

Tätä sutta meksikolaiset nimittivät vanhaksi Loboksi; Lobo merkitsee "kuningasta". Se oli sangen huomattavan susilauman mahtava johtaja, ja sen lauma oli monta vuotta Currumpaw'n jokilaakson vitsauksena. Kaikki paimenet ja karjatilalliset tunsivat sen hyvin, ja missä ikänä se uskollisine seuralaisineen näyttäytyi, siellä eläimet valtasi ääretön pelko ja niiden omistajat raivostuivat ja joutuivat epätoivoon. Lobo oli muihin susiin verrattuna jättiläinen ja samalla erittäin väkevä ja viekas. Kaikki osasivat erottaa sen äänen muiden susien ulvonnasta. Jos tavallinen susi ulvoi vaikka puolen yötä karjanpaimenen nuotion ympärillä, se ei herättänyt kuin ohimenevää huomiota, mutta kun kuningassuden kumea ääni kantautui jokilaaksoon, se sai vartijan levottomaksi, ja valppaudestaan huolimatta hänen oli tavallisesti aamulla todettava, että hänen laumaansa taas oli tehty rohkea ja onnistunut hyökkäys.

Lobon lauma ei ollut luvultaan suuri. En ole päässyt täysin selville, mistä tämä johtui, sillä tavallisesti kun jokin susi pääsee valta-asemaan kumppaniensa joukossa, se kokoaa ympärilleen lukuisia seuralaisia. Ehkä sillä oli niitä niin monta kuin se halusi, tai kenties sen raju luonne esti joukkoa kasvamasta. Joka tapauksessa Lobolla oli hallitusaikansa loppupuolella ainoastaan viisi kumppania. Mutta ne olivat kaikki kuuluisia susia ja useimmat tavallista kookkaampia.

Etenkin yksi, lauman varajohtaja, oli harvinaisen suuri, vaikka ei läheskään niin iso ja rohkea kuin itse kuningassusi. Pari muutakin laumaan kuuluvaa sutta oli tullut erityisen mainituksi. Yksi näistä oli kaunis valkea susi, jota meksikolaiset nimittivät Blancaksi; tätä arveltiin naarassudeksi ja ehkä Lobon puolisoksi. Eräs toinen oli kellertävä ja erittäin nopea. Kerrottiin, että se monesti oli pyytänyt laumalle antiloopin.

Kaikki nämä sudet olivat siis seudun karjaväelle tuttuja. Ne nähtiin usein, ja vielä useammin kuultiin niiden ääni. Ne elivät sangen läheisessä suhteessa karjanpaimeniin, ja nämä olisivat erittäin mielellään surmanneet ne. Kuka tahansa Currumpaw'n karjanomistaja olisi kernaasti antanut monta härkää yhdenkin Lobon laumaan kuuluvan suden päänahasta. Mutta sudet näyttivät olevan noiduttuja eivätkä olleet millänsäkään tappamisyrityksistä. Ne pitivät pilkkanaan metsästäjiä ja heidän myrkkyjänsä, ja ainakin viiden vuoden ajan ne kantoivat Currumpaw'n karjanomistajilta veronaan lehmän päivää kohden, kuten kerrotaan. Tämän arvion mukaan susilauma tappoi kaikkiaan yli kaksituhatta arvokasta nautaa, sillä se valitsi aina saaliikseen parhaan joukosta.

Ainakaan näiden susien suhteen ei siis ollenkaan pidä paikkaansa se yleinen käsitys, että sudet aina olisivat nälkäisiä ja valmiita syömään mitä tahansa. Nämä olivat päinvastoin aina kylläisiä ja ruoan valinnassa erityisen vaateliaita. Ne eivät koskettaneetkaan itsestään kuolleita eläimiä eivätkä sellaisia, jotka olivat olleet sairaita tai myrkytettyjä, eivät edes huolineet mistään, mitä karjanpaimenet olivat teurastaneet. Niiden jokapäiväisenä mieliruokana olivat vasta tapetun hiehon parhaat palat. Vanhoista häristä tai lehmistä ne eivät välittäneet. Ilmeisesti vasikan tai hevosen lihakaan ei maistunut niistä hyvältä, vaikka ne joskus sattumalta veivät nuoren varsan tai vasikan. Tiedettiin myös, etteivät ne pitäneet lampaan lihasta. Siitä huolimatta ne usein huvikseen tappoivat lampaita. Yhtenä yönä marraskuussa 1893 Blanca ja keltainen susi surmasivat kaksisataa viisikymmentä lammasta, nähtävästi vain ratokseen, koska eivät syöneet niistä palaakaan.

Näiden susien surmaamiseksi koetettiin joka vuosi uusia keinoja, mutta ne elivät ja menestyivät yhä vainoojiensa kaikista ponnistuksista huolimatta. Lobon päänahasta luvattiin suuri palkkio. Sen varalle pantiin monenlaisia taitavasti asetettuja myrkkyjä, mutta se ei milloinkaan erehtynyt syömään niitä. Vain yhtä se pelkäsi, nimittäin pyssyä; ja kun se hyvin tiesi, että kaikilla seudun ihmisillä aina oli ampuma-ase mukanaan, se ei milloinkaan käynyt ihmisen kimppuun eikä laskenut tätä lähelleen. Lobon ja sen kumppanien mielestä pakeneminen olikin viisainta aina, kun ne päiväsaikaan havaitsivat ihmisen, olipa välimatka millainen tahansa. Monta kertaa niiden pelastuksena oli se seikka, että Lobo ei antanut niiden syödä muuta kuin mitä ne itse olivat tappaneet. Sitä paitsi niillä oli erittäin hieno vainu huomaamaan ihmisen jälkiä tai myrkkyä, ja siten ne olivat turvassa kaikilta vaaroilta.

Kerran muuan karjanpaimen kuuli Lobon tutun kutsuhuudon, ja lähestyessään hiipien hän saikin nähdä, miten Currumpaw'n susilauma oli piirittänyt muutamia nautoja eräässä vuorensolassa.

Lobo istui kummulla vähän erillään muista, ja nämä koettivat eristää uhrikseen valitsemansa nuoren lehmän. Mutta lehmät seisoivat tiheässä ryhmässä, päät ulospäin, ja torjuivat sarvillaan vihollisia luotaan. Tähän rintamaan syntyi aukkoja vain silloin, kun jokin lehmä susien kiivaasti hyökätessä pelästyi ja koetti peräytyä toisten taakse. Ainoastaan näitä tilaisuuksia hyväkseen käyttäen susien onnistui haavoittaa valitsemaansa lehmää, mutta tämä oli vielä täysin taistelukuntoinen.

Nyt Lobo näytti vihdoin kyllästyvän tähän vitkallisuuteen. Se päästi kumean karjunnan ja laukkasi lehmälaumaa kohti. Pelästyneinä lehmät unohtivat puolustusasentonsa, ja Lobo oli paikalla niiden keskellä.

Lauma hajosi kuin räjähtävän pommin sirpaleet. Uhriksi valittu lehmäkin pakeni, mutta ennen kuin se oli ehtinyt parinkymmenen metrin päähän, susi oli jo sen kimpussa. Iskien hampaansa sen kurkkuun Lobo yhtäkkiä ponnisti kaikin voimin taaksepäin ja paiskasi sen siten raskaasti maahan. Heitto oli uskomattoman voimakas, sillä hieho lensi nurin niskoin. Lobo itsekin teki kuperkeikan, mutta oli heti taas jaloillaan. Sen kumppanit hyökkäsivät nyt lehmäparan kimppuun ja tappoivat sen muutamassa hetkessä. Lobo ei sekaantunut tähän toimeen ollenkaan. Tehtyään tuon aimo heittonsa se näytti tuumivan: — No, miksette te voineet tehdä sitä heti paikalla kuluttamatta niin paljon aikaa hukkaan?

Mies meni nyt huutaen paikalle, ja sudet pakenivat tapansa mukaan. Miehellä oli mukanaan strykniiniä, ja hän pani sitä sukkelasti kolmeen kohtaan lehmän jätteisiin. Sitten hän lähti pois; hän tiesi, että sudet palaisivat aterioimaan, koska olivat itse tappaneet eläimen. Mutta tullessaan seuraavana aamuna paikalle odottaen arvokasta saalista hän huomasi, että sudet kyllä olivat syöneet hiehon, mutta erottaneet varovasti pois kaikki myrkytetyt kohdat ja heittäneet ne syrjään.

Tämä tavaton susi herätti pelkoa yhä laajemmassa karjanomistajain piirissä. Vuosi vuodelta sen päästä luvattiin yhä suurempi palkkio, kunnes se lopulta oli tuhat dollaria — varmaan suurin tapporaha, mitä sudesta milloinkaan on tarjottu; moni kelpo mies on murhattu vähemmästä.

Luvatun palkkion houkuttelemana tuli eräänä päivänä myös muuan texasilainen metsästäjä nimeltä Tannerey ratsastaen Currumpaw'n jokilaaksoa ylöspäin. Hänellä oli mitä täydellisimmät sudenpyyntivälineet, mitä mainioimmat pyssyt ja hevoset ja kokonainen lauma jättimäisiä koiria. Panhandlen aroilla hän oli koirineen tappanut monta sutta ja oli nytkin aivan varma, että muutaman päivän perästä Lobon päänahka riippuisi hänen satulankaarestaan!

Hän ryhtyi ajoon eräänä kauniina kesäaamuna, ja pian kuultiin noiden suurten koirien haukkuvan vimmatusti. Ne olivat päässeet saaliinsa jäljille. Currumpaw'n harmaja lauma tulikin kohta näkyviin, eikä välimatka ollut täyttä kolmea kilometriä. Ajo kävi nyt hurjaksi. Osan koirista piti vain pysyttää susia alallaan, kunnes metsästäjä ehtisi paikalle ampumaan ne. Tämä oli useimmiten helppoa Texasin aukeilla aroilla, mutta täällä olikin maasto toisenlaista.

Nyt saatiin nähdä, miten hyvin Lobo oli valinnut asuinpaikkansa. Currumpaw'n ja sen lisäjokien kalliorinteiset laaksot jakavat täällä preerian moneen lohkoon. Sudet menivät suoraa päätä lähimpään jokilaaksoon, ja päästyään sen toiselle puolelle ne olivat turvassa ratsumiehiltä. Sitten ne hajaantuivat saaden samalla koirat hajaantumaan, ja kun ne pitkän matkan päässä taas yhtyivät, kaikki koirat eivät olleetkaan enää pysyneet jäljillä. Sudet eivät enää olleet vähemmistönä; ne uskalsivat nyt käydä vainoojiensa kimppuun, ja jokainen niistä sai surmansa tai haavoittui.

Kun Tannerey sinä iltana kutsui koiriaan, niitä tuli ainoastaan kuusi, ja niistäkin kaksi pahasti raadeltuina.

Metsästäjä teki vielä pari yritystä, mutta ne molemmat onnistuivat yhtä huonosti kuin ensimmäinen, ja viimeisellä kerralla hänen paras hevosensa sai surmansa pudotessaan erääseen rotkoon. Silloin hän kyllästyi koko ajoon ja palasi Texasiin. Lobo jäi seudun hirmuvaltiaaksi.

Seuraavana vuonna saapui pari muuta metsästäjää, jotka olivat päättäneet ansaita luvatun tapporahan. Kumpikin luuli voivansa surmata tämän pelätyn suden: toinen, nimeltään Joe Calone, eräällä vastakeksityllä myrkyllä, joka oli asetettava aivan uudella tavalla; toinen, muuan Kanadan ranskalainen, taas aikoi käyttää myrkkyä ynnä sen lisäksi tiettyjä taikoja ja noitatemppuja, sillä hän uskoi täysin tosissaan, että Lobo oli "loupgarou", ihminen suden hahmossa, jota ei voinut tappaa tavallisilla keinoilla. Mutta viekkaasti asetetut myrkyt ja noitatemput olivat kaikki yhtä tehottomia tämän harmaan hirviön suhteen. Se teki jokaviikkoiset kiertomatkansa ja söi päivittäin juhla-ateriansa kuten ennenkin. Muutamia viikkoja myrkynasettajat koettivat parastaan, mutta huomasivat sitten vaivannäkönsä turhaksi ja siirtyivät muuanne metsästämään.

Keväällä 1893, tuon epäonnistuneen pyyntiyrityksen jälkeen, Joe Calone sai kokea jotain hyvin nöyryyttävää. Lobo näytti tahtovan osoittaa, ettei se ottanut vastustajiaan vakavalta kannalta ja että sen itseluottamus oli rajaton. Calonen tilus oli erään Currumpaw'n pikku lisäjoen kauniissa laaksossa, ja juuri tämän rotkon louhikkoihin, tuskin kilometrin päähän talosta, Lobo puolisoineen oli sinä keväänä tehnyt pesänsä. Siellä ne kasvattivat poikasensa ja elelivät kaiken kesää, tappoivat minkä ennättivät Joen karjaa, lampaita ja koiria, mutta ilkkuivat hänen myrkyilleen ja pyydyksilleen. Kallioiden onkaloissa niillä oli turvalliset piilopaikkansa.

Joe kokeili turhaan jos minkinlaisia keinoja; milloin hän yritti savustaa ne ulos luolistaan, milloin surmata ne dynamiitilla. Aina ne pelastuivat ehein nahoin ja jatkoivat hävitystään.

— Tuossa se on elänyt koko viime kesän, sanoi Joe vuorenrinnettä osoittaen, enkä minä mahtanut sille mitään. Se oli minua viekkaampi!

2

Tähän asti olen kertonut karjanpaimenilta kuulemaani. Minusta tämä kaikki tuntui jotenkin uskomattomalta, kunnes syksyllä 1893 sain itse tutustua tuohon kuuluisaan suteen ja sittemmin opin tuntemaan sen paremmin kuin kukaan muu. Muutamia vuosia aikaisemmin, siihen aikaan kun minulla oli Bingo, olin harjoittanut sudenmetsästystä, mutta sen jälkeen toisenlaiset toimet olivat kahlehtineet minut tuoliin ja kirjoituspöytään. Kaipasin vaihtelua, ja kun eräs ystäväni, joka hänkin oli Currumpaw'n karjanomistajia, kehotti minua tulemaan Uuteen Meksikoon koettamaan, enkö ehkä keksisi jotain keinoa tuon rosvolauman lannistamiseksi, suostuin kutsuun. Minua halutti mitä pikimmin tehdä tuttavuutta tämän kuningassuden kanssa, ja ennen pitkää olin Currumpaw'n ylätasangoilla. Ensin ratsastelin jonkin aikaa ympäriinsä perehtyäkseni seutuun. Silloin tällöin oppaani näytti lehmänraatoa, jossa nahka vielä oli kiinni, ja huomautti:

— Tuokin on sen työtä.

Sain heti selville sen, ettei tässä rotkoisessa seudussa voinut yrittääkään Lobon ajamista koirilla ja hevosilla. Myrkky ja raudat olivat siis ainoat keinot, joita saattoi kokeilla. Seudulla ei ollut heti saatavissa kyllin suuria rautoja, ja siksi aloitin myrkystä.

On tarpeetonta kuvata yksityiskohtaisesti niitä satoja keinoja, joilla koetin pettää tätä "ihmissutta". Käytin kaikkia mahdollisia arsenikin, strykniinin ja syaanivetyhapon seoksia. Panin syötiksi lihaa mitä erilaisimmilla tavoilla. Mutta aina kun seuraavana aamuna ratsastin katsomaan, huomasin ponnistusteni olleen turhia. Vanhaa kuningassutta en saanut petetyksi.

Voin kertoa esimerkin Lobon ihmeellisestä vainusta. Erään kokeneen raudoilla pyytäjän neuvon mukaan sulatin posliiniastiassa juustoa vastatapetun hiehon munuaisrasvaan; rasvaa leikkasin luuveitsellä, jottei siihen olisi jäänyt metallinhajua. Kun seos oli jäähtynyt, leikkasin sen kappaleiksi, tein reiän joka palaan ja pistin kuhunkin ison strykniiniä ja kaliumsyanidia sisältävän kapselin, josta ei lähtenyt minkäänlaista hajua. Lopuksi täytin reiät juustolla. Tätä tehdessäni minulla oli kaiken aikaa käsissä sormikkaat, jotka oli kastettu hiehon kuumaan vereen; vieläpä varoin hengittämästäkin syötteihin. Kun kaikki olivat valmiit, pistin ne parkitsemattomasta nahasta tehtyyn laukkuun, joka oli ylt'yleensä tahrattu vereen. Sitten lähdin ratsastamaan vetäen nuorasta perässäni lehmän maksaa ja munuaisia. Tällä tavoin kuljin yli viisitoista kilometriä pitkän kierroksen pudottaen palan joka puolen kilometrin päähän kertaakaan koskettamatta niihin paljain käsin.

Lobo tuli tavallisesti viikon alkupuolella näille seuduin ja oleskeli loppuviikon — niin arveltiin — Sierra Granden ympäristössä.

Nyt oli maanantai, ja samana iltana kun olimme hankkiutumassa levolle, kuultiin hänen majesteettinsa syvä bassoulvonta. Muuan karjanpaimen huomautti:

— Siellä se nyt on! Saammepa nähdä!

Seuraavana aamuna olin varhain liikkeellä, koska olin utelias näkemään, miten oli käynyt. Pian huomasin susien tuoreet jäljet. Lobo oli kulkenut etumaisena, sen jäljet oli helppo tuntea. Tavallisen suden jalanjälki on yksitoista ja puoli senttimetriä pitkä, suuren suden kaksitoista, mutta Lobon jälki oli neljätoista senttiä, kuten monta kertaa tarkoin mittasin. Sittemmin sain tietää, että sen muu koko oli tämän mukainen: se oli lapojen kohdalta metrin korkuinen ja painoi kuusikymmentä kahdeksan kiloa. Ei siis ollut vaikea seurata sen jälkiä, vaikkakin sen seuralaisten jäljet niitä hämmensivät. Lauma oli löytänyt minun jättämäni jäljet ja tavallisuuden mukaan seurannut niitä. Saatoin nähdä, että Lobo oli tullut ensimmäisen myrkkypalan luo, haistellut sitä ja — lopulta ottanut sen.

En voinut salata iloani. — Saanpas sen vihdoinkin, ajattelin. — Korkeintaan parin kilometrin päässä se nyt makaa kuolleena. Ajoin täyttä laukkaa tarkasti pitäen silmällä noita leveitä jälkiä. Ne johtivat toisen myrkkypalan luo. Tämäkin oli hävinnyt. Nytkös vasta riemastuin: saan sen ja ehkä vielä jonkin sen kumppaninkin!

Mutta leveät käpälänjäljet johtivat yhä kauemmaksi. Ja vaikka jalustimilla seisten tähystelin pitkin kenttää, en huomannut mitään, mikä olisi muistuttanut kuollutta sutta. Seurasin jälkiä ja huomasin, että kolmaskin myrkkypala oli poissa ja kuningassuden jäljet veivät neljännelle. Mutta täällä sain nähdä, ettei se ollut syönyt ainoatakaan myrkkypalaa. Se oli vain kantanut niitä suussaan ja pannut kolme palaa neljännen päälle. Sitten se oli ulostanut niille ilmaisten siten rajatonta halveksuntaansa keinojani kohtaan, jättänyt sen jälkeen eiliset jälkeni ja mennyt omille asioilleen seuralaisineen, joita se näin tehokkaasti suojeli.

Tämä on vain yksi monista tapauksista. Tulin lopulta vakuuttuneeksi siitä, ettei tätä rosvoa voinut tappaa millään myrkyllä. Tosin käytin myrkkyjä edelleenkin odotellessani tilaamiani sudenrautoja, mutta niin tein vain siksi, että siten sain hengiltä monta arosutta ja muita vahinkoeläimiä.

Näihin aikoihin sattui eräs tapaus, joka todistaa Lobon viekkautta ja julmuutta. Näillä susilla oli tapana huvikseen säikäyttää lampaita hurjaan pakoon ja tappaa niitä, vaikkakaan ne eivät niitä syöneet. Lampaat pidetään tavallisesti laumoissa, joissa kussakin on yhdestä kolmeen tuhanteen. Näitä kaitsee yksi tai useampia paimenia, öiksi ne kootaan mahdollisimman turvalliseen paikkaan, ja paimenet asettuvat eri puolille lauman ympärille muodostaakseen vielä täten sille lisäsuojan. Lampaat ovat järjettömiä elukoita, jotka saattavat vähimmästäkin syystä säikähtyä aivan suunniltaan, mutta niillä on muuan syvään juurtunut ominaisuus, nimittäin se, että ne seuraavat sokeasti johtajaansa. Tätä lammaspaimenet käyttävät hyväkseen siten, että he panevat kuhunkin lammaslaumaan puolen tusinaa vuohia. Lampaat huomaavat pian näiden parrakkaiden serkkujensa olevan niitä itseään älykkäämpiä, ja kun yöllä sattuu hälytys, ne kokoontuvat näiden ympärille. Silloin niissä ei tavallisesti synny pakokauhua, ja niitä on helppo suojella. Mutta näin ei käy aina.

Kerran syksyllä hyökkäsi myöhään marraskuun iltana kahden lammaspaimenen laumaan susia. Lampaat ahtautuivat vuohien ympärille, eivätkä nämä olleet tyhmiä eivätkä pelkureita, vaan seisoivat urheasti paikoillaan uhkaavan näköisinä. Mutta tällä kertaa olikin leikki kaukana, sillä hyökkäystä ei johtanutkaan tavallinen susi. Itse Lobo oli saapuvilla, ja se tiesi yhtä hyvin kuin lammaspaimenet, että vuohet olivat lauman tukena. Sen tähden se juoksi nopeasti tiheään sulloutuneiden lampaiden selän yli, hyökkäsi noiden johtajien kimppuun ja tappoi kaikki muutamassa hetkessä. Kohta lampaat olivat pakenemassa kaikkiin suuntiin. Viikkokausia sen jälkeen kyseli minulta melkein joka päivä joku huolestunut lammaspaimen: — Oletteko hiljakkoin nähnyt harhailevia lampaita? Ja tavallisesti minun täytyi vastata myöntävästi. Milloin olin nähnyt viisi kuusi lampaanraatoa, milloin taas muutamia eläviä lampaita juoksentelemassa kaukana kotisijoiltaan. Eräs mies oli tavannut parikymmentä vastasurmattua lammasta.

Lopulta sudenraudat saapuivat. Kahden miehen kanssa tein sitten työtä kokonaisen viikon saadakseni ne kelvollisesti asetetuiksi.

Emme säästäneet vaivojamme. Käytin hyväkseni kaikkia keinoja, joiden vähänkin arvelin olevan hyödyksi. Rautojen viritystä seuranneena päivänä ratsastin niitä katsomaan ja löysin pian Lobon jäljet, jotka veivät raudoilta raudoille. Pölystä saatoin lukea kaiken, mitä se oli sinä yönä toimittanut. Se oli juossut tietänsä pimeässä, ja vaikka raudat olivat erittäin huolellisesti piilotetut, se oli ilmeisesti kuitenkin heti huomannut ensimmäiset. Se oli pysäyttänyt laumansa ja kuopinut varovasti ympäristöä, kunnes itse raudat sekä myös vitjat ja kiinnityspölkky olivat paljastuneet. Sitten se oli jättänyt ne näkyviin laukaisematta rautoja, ja tällä tavalla se oli paljastanut noin tusinan rautoja. Pian huomasin, että se oli pysähtynyt ja kääntynyt sivulle heti, kun se vainusi jotain epäiltävää. Tämä toi mieleeni uuden tuuman. Asetin raudat H:n muotoon, so. panin rautoja riviin kummallekin puolen jälkiä ja yhdet raudat itse jäljille H:n poikkiviivaksi. Ennen pitkää sain huomata senkin turhaksi yritykseksi. Lobo tuli juosten pitkin vanhoja jälkiään ja oli tuskin sivulla olevien rautojen välissä, kun se jo huomasi jäljillä olevat ja pysähtyi ajoissa. Sitten se peräytyi hitaasti ja varovasti, kulkien takaperin ja astuen joka kerta entiseen jälkeensä, kunnes oli rautojen ulkopuolella. Mahdotonta on sanoa, mistä se aavisti sivulta uhkaavan vaaran — villien eläinten enkeli kai on ollut sen mukana! Sitten se palasi toiselle puolelle ja kuoputti takajaloillaan kokkareita ja kiviä rautojen päälle, kunnes ne kaikki olivat lauenneet. Tämän se teki monesti muulloinkin, ja vaikka vaihtelin menettelytapaa alinomaa ja olin vielä kahta varovaisempi, se ei kertaakaan mennyt ansaan; sen vainu ei näyttänyt milloinkaan pettävän, ellei muuan onneton sattuma olisi tuottanut sille surmaa. Lobo kuuluu niihin sankareihin, jotka yksinään olisivat voittamattomia, mutta joutuvat turmioon uskotun liittolaisen varomattomuuden takia.

3

Kerran tai kahdesti olin huomannut merkkejä siitä, etteivät kaikki asiat olleet Currumpaw'n susilaumassa aivan oikealla tolallaan. Kerran esimerkiksi näkyi jäljistä, että pienempi susi oli ajoittain juossut johtajan edellä. Tätä en voinut käsittää, kunnes muuan karjanpaimen tiesi kertoa sellaista, mistä asia sai selityksensä. Hän sanoi vastikään nähneensä sudet: Blanca oli juossut edellä. Silloin minulle heti selvisi, että Blanca oli naarassusi, sillä jos koirassusi olisi menetellyt tuolla tavoin, Lobo olisi varmaan surmannut sen heti.

Tästä johtui mieleeni uusi suunnitelma. Tapoin hiehon ja asetin parit raudat huomiota herättävästi sen raadon luo. Sitten leikkasin poikki pään, jota sudet pitivät aivan syötäväksi kelpaamattomana ja johon ne eivät tavallisesti kiinnittäneet mitään huomiota. Sen ympärille asetin kahdet vahvat teräsraudat, jotka olivat tarkoin tehdyt hajuttomiksi. Ne piilotettiin mitä suurimmalla huolella. Ennen kuin olin ryhtynyt tähän toimeen, olin kastanut käteni, kenkäni ja tarvekaluni tuoreeseen vereen ja jälkeenpäin pirskotin sitä maahan niin, että se näyttäisi juosseen päästä. Piilotettuani raudat maahan lakaisin paikan arosuden nahalla ja tein saman eläimen käpälällä joukon jälkiä rautojen kohdalle. Pää oli asetettu niin, että sen ja muutaman korkean ruohomättään välillä oli vain kapea tie, ja tähän panin parit parhaita rautojani, jotka kiinnitin itse päähän.

Susilla on tapana mennä tarkastamaan jokaista raatoa, jonka ne vainuavat, vaikkakaan eivät aikoisi sitä syödä. Toivoin että tämä tapa toisi Currumpaw'n susilauman rautojen ulottuville. En kuvitellutkaan, ettei Lobo huomaisi kätteni jälkiä itse lehmänraadossa ja estäisi kumppaneitaan lähestymästä sitä; toivoni perustuikin päähän, joka näytti hyödyttömänä syrjään heitetyltä.

Seuraavana aamuna kiiruhdin yhden seuralaisen kanssa katsomaan rautoja, ja iloksemme näimmekin heti sudenjälkiä ja lehmänpään sekä rautojen olevan poissa. Tarkastettuani nopeasti jälkiä huomasin, että Lobo oli estänyt muita lähestymästä lihaa, mutta yksi pieni susi oli kumminkin mennyt tutkimaan päätä ja joutunut suoraan rautoihin.

Lähdimme seuraamaan jälkiä ja pari kilometriä kuljettuamme näimme, että tuo onneton susi oli Blanca. Se pakeni kuitenkin laukaten, ja vaikka sitä rasitti yli kaksikymmentä kiloa painava lehmänpää, se jätti helposti jälkeensä seuralaiseni, joka oli jalkaisin. Mutta me saavutimme sen pian kun se tuli kallioiseen rotkoon, sillä lehmän sarvet tarttuivat kiinni ja pysäyttivät sen. Se oli kaunein susi, jonka milloinkaan olen nähnyt. Turkki oli erinomaisessa kunnossa ja melkein valkoinen. Se nousi nyt vastarintaan ja päästi samalla pitkän ulvonnan, joka vieri yli jokilaakson. Kaukaa ylätasangolta tuli vastaus, vanhan Lobon kumea karjunta. Tämä oli Blancan viimeinen tervehdys, sillä nyt olimme tulleet sitä lähelle, ja se tarvitsi kaikki voimansa taisteluun.

Seurasi välttämätön murhenäytelmä, jonka pelkkä ajatteleminen vavahdutti minua kauan jälkeenpäin — silloin innoissani en sen vastenmielisyyttä niin paljon huomannut. Me heitimme suopunkimme suden kaulaan ja vedimme kumpikin tahollemme, kunnes veri purskahti sen suusta, silmät pullistuivat päästä ja jäsenet ensin kangistuivat, sitten taas herpaantuivat. Ilomielin veimme sitten kuolleen suden kotiin; se oli ensimmäinen Currumpaw'n susilaumasta, jonka olimme kyenneet surmaamaan.

Vähän väliä oli murhenäytelmän kestäessä kuulunut Lobon ulvahtelu. Se vaelteli etäisillä vuorillaan ja näytti hakevan Blancaa. Itse asiassa se ei ollut hetkeksikään jättänyt sitä, mutta koska se tiesi, ettei voinut kumppaniaan pelastaa, se oli peräytynyt kauemmaksi nähdessään meidän lähestyvän, sillä siihen juurtunut pyssyn pelko voitti sen muut tunteet. Kaiken päivää kuulimme sen valittavan äänen. Epäilemättä Blanca oli ollut sen puoliso.

Illan tullen se näytti lähestyvän laaksoa, jossa asuntoni oli, sillä sen ulvonta kuului yhä lähempää. Äänessä oli nyt aivan ilmeisesti surua. Se ei ollut enää voimakas, uhkaava ulvonta, vaan pitkä ja vaikeroiva, ikään kuin Lobo olisi todella huutanut: "Blanca! Blanca!" Illan pimetessä minusta tuntui, ettei se saattanut olla kaukana siitä paikasta, missä olimme tappaneet sen kumppanin. Lopulta se näytti löytäneen jäljet, ja kun se tuli tappopaikalle, sen sydäntä vihlova valitus oli kerrassaan liikuttava. Se oli surullisempi kuin milloinkaan olisin saattanut uskoa. Jöröt karjanpaimenetkin huomasivat sen ja sanoivat, etteivät olleet vielä milloinkaan kuulleet suden käyttäytyneen tuolla tavoin. Sen on täytynyt tarkalleen tietää, mitä paikalla oli tapahtunut, sillä kuolleesta naarassudesta oli pirskunut verta ympäristöön.

Sitten se lähti seuraamaan hevosen jälkiä ja tuli niitä myöten karjatalolle; joko se toivoi löytävänsä täältä puolisonsa tai saavansa kostaa. Se saikin uhrikseen vahtikoiramme, jonka se yllätti ulkona ja repi tuhansiksi kappaleiksi aivan talon vieressä. Lobo oli tällä kertaa yksin, sillä seuraavana aamuna en löytänyt kuin yhdet jäljet. Se oli laukkaillut sinne tänne ilman suunnitelmaa, aivan päinvastoin kuin sen tapa muutoin oli. Tätä olin vähän odottanutkin ja siksi olin asettanut tavallista runsaammin rautoja talon ympäristöön. Jäljestäpäin huomasin, että se olikin tarttunut yksiin, mutta niin voimakas se oli, että oli riuhtaissut itsensä irti ja heittänyt raudat syrjään.

Arvelin sen pysyttelevän talon läheisyydessä, kunnes se löytäisi Blancan ruumiin. Sen tähden käytin kaiken tarmoni saadakseni sen tapetuksi niin kauan kun se oli tässä epätoivoisessa mielentilassa ja ennen kuin se ehkä lähtisi koko seudulta. Huomasin minkä erehdyksen olin tehnyt tappaessani Blancan: käyttämällä sitä houkuttimena olisin varmaan saanut sen kumppanin heti seuraavana yönä.

Kokosin kaikki raudat, mitä suinkin sain. Minulla oli nyt sadat kolmetkymmenet teräksiset sudenraudat. Niistä asetin neljät jokaisille laaksoon vieville jäljille. Kutkin raudat kiinnitettiin erityiseen pölkkyyn, ja pölkyt haudattiin erikseen. Kaivaessani näitä pölkkyjä maahan otin nurmen huolellisesti semmoisenaan pois, ja joka maahiukkanen, mikä poistettiin, vietiin loimella kauas. Sitten nurmi pantiin paikoilleen, ja kaikki oli niin luonnollisen näköistä, ettei voinut huomata minkäänlaisia ihmiskäden jälkiä. Kun raudat olivat piilotetut, laahasin Blancan ruumista jokaisen paikan yli sekä vedin sitä hevosella ristiin rastiin ympäristössä. Lopuksi otin yhden sen käpälän ja tein sillä rivin jälkiä kaikkien rautojen kohdalle. Noudatin kaikkia varovaisuuskeinoja mitä tunsin ja palasin myöhään illalla odottamaan tulosta.

Kerran yön kuluessa luulin kuulleeni Lobon äänen, mutta en ollut varma. Seuraavana päivänä ratsastin kierroksen, mutta pimeä yllätti minut ennen kuin ennätin loppuun reittini pohjoisessa jokilaaksossa, eikä minulla ollut mitään kerrottavaa. Illastaessamme muuan paimen sanoi pohjoisen laakson karjan olleen sinä aamuna harvinaisen levotonta. Jospa siellä oli jotain raudoissa, hän lisäsi. Vasta seuraavan päivän iltapuolella ennätin mainittuun paikkaan, ja kun lähestyin sinne asettamiani rautoja, nousi maasta suuri harmaa olento, joka turhaan koetti päästä pakoon. Edessäni oli Lobo, Currumpaw'n kuningas, lujasti rautoihin tarttuneena. Tämä vanha sankari ei ollut lakannut etsimästä rakastettuaan, ja kun se löysi jäljen, jonka tämän ruumis oli tehnyt, se seurasi sitä pitämättä väliä mistään ja joutui siten virittämääni ansaan. Siinä se nyt oli kaikkien neljien rautojen kuristuksessa, aivan avuttomana, ja sen ympärillä olevista jäljistä näkyi, että karja oli kokoontunut pilkkaamaan kaatunutta sortajaansa uskaltamatta kumminkaan tulla sen ulottuville. Kohta kaksi vuorokautta se oli siinä virunut ja oli nyt ponnistuksista aivan uupunut. Kuitenkin se lähestyessäni kohosi pystyyn karvat pörrössä ja korotti äänensä. Viimeisen kerran kaikui nyt laakso sen kumeasta karjunnasta. Se oli samalla avunhuuto ja joukon kokoonkutsumishuuto. Mutta kukaan ei vastannut. Hylättynä tähän äärimmäiseen hätäänsä se kieriskeli maassa ja yritti epätoivoisesti päästä käsiksi minuun. Mutta turhaan! Jokaiset raudat painoivat pölkkyineen toista sataa kiloa. Neljät teräsleuat puristivat säälimättömästi sen kaikkia jalkoja; pölkyt ja vitjat olivat sotkeutuneet yhteen ja tekivät sen aivan voimattomaksi. Turhaan se mahtavilla hampaillaan pureskeli noita julmia ketjuja. Kun yritin koskettaa sitä pyssyn perällä, se puraisi siihen syviä jälkiä, jotka näkyvät vielä tänä päivänäkin. Sen silmät säkenöivät vihreinä vihasta ja raivosta, ja leuat loksahtelivat, kun se turhaan koetti päästä tarttumaan minuun tai vapisevaan hevoseeni. Se oli kuitenkin nälästä, ponnistuksista ja verenvuodosta uupunut ja vaipui pian nääntyneenä maahan.

Jonkinlainen katumuksentunne valtasi minut valmistuessani tekemään sille, mitä se oli tehnyt niin monelle olennolle. — Sinä vanha henkipatto, tuhansien laittomien rosvoretkien sankari, kohta sinusta on jäljellä vain hengetön möhkäle. Sitä ei nyt voi välttää.

Sinkautin suopunkini sen pään yli. Mutta ei vielä! Se ei vielä ollut aivan lopussa, ja ennen kuin notkea silmukka oli pudonnut sen kaulaan, se kohotti kuononsa, katkaisi nuoran yhdellä ainoalla haukkauksella ja pudotti sen jalkoihinsa kahtena palasena.

Tietenkin minulla oli viimeisenä keinona pyssyni, mutta en tahtonut tärvellä sen kuninkaallista turkkia. Sen tähden ratsastin täyttä laukkaa kylään ja palasin kohta mukanani eräs karjanpaimen sekä uusi suopunki. Heitimme sudelle puupalasen, johon se heti iski hampaansa, ja ennen kuin se ehti päästää sitä, suopunkimme lensivät viuhuen halki ilman ja kiristyivät sen kaulaan.

Mutta ennen kuin sen silmien raivoisa säihke ehti sammua, minä huusin: — Seis, emme tapakaan sitä! Viedään se elävänä kotiin! Susi oli nyt niin voimaton, että oli helppo pistää tanakka keppi sen suuhun kulmahampaiden taakse ja sitten sitoa leuat vahvalla nuoralla; nuora kiinnitettiin myös keppiin. Keppi pidätti nuoraa ja nuora keppiä niin, että susi oli aivan vaaraton. Huomattuaan leukansa sidotuiksi se heti luopui kaikesta vastarinnasta eikä päästänyt pienintäkään ääntä, vaan katsoi meihin rauhallisena ja näytti arvelevan: "No niin, vihdoinkin olen vallassanne. Tehkää nyt mitä tahdotte!" Siitä pitäen se ei ollut meitä huomaavinaankaan.

Sidoimme sen jalat lujasti yhteen, mutta se ei kertaakaan murissut eikä ulissut, ei edes kääntänyt päätään. Yhteisvoimin saimme töin tuskin nostetuksi sen hevoseni selkään. Sen hengitys oli tasainen kuin nukkuneen. Silmät olivat jälleen kirkkaat ja selkeät, mutta se ei katsonut meihin. Sen katse oli tähdätty kauas aaltoileviin ylänköihin, sen entiseen valtakuntaan, missä sen kuuluisa lauma nyt oli hajaantuneena. Sinne se katseli, kunnes hevonen laskeutui polkua myöten jokilaaksoon ja kalliot estivät näköalan.

Hiljaa kulkien pääsimme onnellisesti karjatalolle. Lobolle hankittiin kaulahihna ja lujat vitjat, se kiinnitettiin kedolle ja nuorat poistettiin. Silloin vasta pääsin ensi kerran lähemmin tarkastamaan sitä. Sain todeta, miten paikkansa pitämättömiä ihmisten kertomukset tämän kuningassuden ulkomuodosta olivat. Sen kaulassa ei ollut kultarengasta eikä lavoissa ylösalaisin olevaa ristiä; ristin muka piti osoittaa, että se oli liitossa paholaisen kanssa. Sen sijaan sen lonkassa oli leveä arpi, jonka kerrottiin olevan muisto Junolta, Tannereyn parhaalta susikoiralta. Tämä oli saanut haavoitetuksi vastustajaansa samalla hetkellä, kun itse sai surmaniskun.

Panin suden viereen vettä ja lihaa, mutta se ei koskenutkaan niihin. Se makasi rauhallisena vatsallaan ja tuijotti järkähtämättä keltaisilla silmillään jokilaakson päässä näkyviä kaukaisia ylänköjä — omia ylänköjään — eikä liikuttanut lihastakaan, kun sitä koskettelin. Auringon laskiessa se yhä vielä tuijotteli yli preerian. Odotin, että se nyt kutsuisi laumaansa koolle. Mutta se oli kutsunut kerran ollessaan hädässä, eikä kukaan ollut tullut apuun. Nyt se ei tahtonut kutsua enää milloinkaan.

Leijona, joka on menettänyt voimansa, kotka, jolta on vapaus riistetty, ja kyyhkynen, jonka puoliso on kuollut, kuolevat kaikki — niin kerrotaan — sydämen pakahtumiseen. Kenties tämä julma rosvokaan ei voinut murtumatta kestää tätä kaikkea. Ainakin se seuraavana aamuna oli yhä makaamassa entisessä rauhallisessa asennossaan, ruumis haavoittumattomana, mutta elottomana. Vanha kuningassusi oli kuollut.

HOPEATÄPLÄ, KERTOMUS VARIKSESTA

1

Harva ihminen lienee tuntenut kesyttömän eläimen. En tarkoita satunnaista tapaamista enkä häkissä pitämistä, vaan pitkäaikaista tuttavuutta eläimen ollessa vapaana, sen elintapojen ja vaiheiden tuntemista. Tämä onkin useimmiten vaikeata, sillä eläimet ovat niin samanlaisia, ettei niitä saata erottaa toisistaan. Toinen varis on niin toisen näköinen, ettei kerran sen tavattuaan saata seuraavalla kerralla olla varma, onko se todella sama. Mutta silloin tällöin tapaa eläimen, joka on kumppaneitaan voimakkaampi tai älykkäämpi ja kohoaa niiden johtajaksi. Tällaisesta eläinyksilöstä voi käyttää sanaa nero. Jos se samalla on muita kookkaampi tai jos siinä on jokin merkki, josta ihmiset saattavat sen tuntea, se tulee ennen pitkää seudullaan kuuluisaksi. Villin eläimen elämä saattaa olla paljon kiinnostavampaa ja vaiheikkaampaa kuin monen ihmisen.

Tämmöisiä eläimiä tunnetaan lukuisia. Niihin kuului Courtant, tynkähäntäinen susi, joka kymmenen vuoden ajan piti koko Pariisin kaupunkia kauhun vallassa neljännentoista vuosisadan alkupuolella; samoin Clubfoot, ontuva harmaakarhu, joka eli San Joaquinin laaksossa Kaliforniassa ja saavutti siellä pelottavan maineen. Samaan luokkaan on luettava Lobo, Uuden Meksikon kuningassusi, joka viiden vuoden aikana tappoi lehmän päivässä, sekä Seonee, pantteri, joka parissa vuodessa surmasi lähes kolmesataa ihmistä. Näihin kuuluu myös Hopeatäplä, jonka tarinaa käyn kertomaan.

Hopeatäplä oli vanha ja viisas varis; nimensä se oli saanut metallinhohtoisesta, hopearahaa muistuttavasta täplästä, joka sillä oli oikealla puolella silmän ja nokan välissä. Tästä saatoin erottaa sen muista variksista ja yhdistää ne sen vaiheiden osat, jotka tulivat tietooni.

Varikset ovat, kuten kai jokainen tietää, linnuista älykkäimpiä. "Viisas kuin vanha varis" ei ole syyttä tullut sananparreksi. Varikset tuntevat järjestäytymisen arvon ja ovat kuriin tottuneita kuin sotamiehet — vieläpä tottuneempia kuin nämä, sillä varikset ovat alituiseen palveluksessa, aina sotajalalla ja aina riippuvaisia toisistaan. Niiden päälliköt eivät ole ainoastaan parven vanhimpia ja viisaimpia, vaan myös voimakkaimpia ja urhoollisimpia, sillä niiden täytyy milloin tahansa kyetä mieskohtaisella voimallaan kukistamaan epäjärjestyksiä ja kapinoita. Päälliköillä on apunaan alipäälliköt. Tavallisina sotamiehinä ovat poikaset ja sellaiset varikset, joilla ei ole erityisiä kykyjä.

Hopeatäplä johti suurta varisparvea, joka piti päämajaansa Kanadassa, Castle Frank -nimisellä mäntymetsää kasvavalla mäellä Toronton kaupungin koillispuolella. Tähän parveen kuului pari sataa varista, eikä se, kumma kyllä, kasvanut milloinkaan sen suuremmaksi. Leutoina vuosina se talvehti Niagaran virran tienoilla, mutta kylminä talvina parvi muutti paljon etelämmäksi. Huhtikuun viimeisellä viikolla vanha Hopeatäplä aina kokosi joukkonsa ja toi sen rohkeasti yli kuusikymmentä viisi kilometriä leveän avoveden, joka on Toronton ja Niagaran välillä. Mutta se ei välittänyt suorimmasta tiestä, vaan teki säännöllisesti kaaren länteen pitäen näkyvissään Dundas-vuorien tutut ääriviivat, kunnes itse männikköinen kotikumpu tuli näkyviin. Joka kevät se asettui tähän metsikköön noin kuuden viikon ajaksi. Niiden aikana varikset menivät aamuisin kolmena parvena ruoan hakuun. Yksi parvi lensi kaakkoon päin Ashbridgen lahdelle, toinen pohjoiseen Don-joelle ja kolmas, suurin parvi, luoteeseen erästä vuorensolaa pitkin. Viimeksi mainittua johti Hopeatäplä itse; toisten parvien päällikköjä en milloinkaan tullut tuntemaan.

Tyyninä aamuina varikset lensivät korkealla suoraan kohden päämääräänsä. Mutta tuulisina päivinä parvi pysytteli lähellä maata solan seinien suojassa. Ikkunoistani oli vapaa näköala tähän vuorensolaan, ja niistä katsellessani tulin ensi kerran huomanneeksi tämän varispäällikön. Tämä tapahtui vuonna 1885. Olin vasta tullut paikkakunnalle, mutta eräs seudun entinen asukas tiesi kertoa, että tuo vanha varis oli lennellyt vuorensolaa edestakaisin yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Aloin tarkastella läheltä varisten matkoja ja lopulta opin sangen hyvin tuntemaan Hopeatäplän. Se piti yhä vanhan kulkutiensä, vaikka solaan oli viime aikoina ahdettu taloja ja sen yli tehty siltoja. Maaliskuussa ja huhtikuun alkupuolella sekä loppukesällä ja syksyllä se kulki parvineen tuota tietä joka päivä edestakaisin. Sain nähdä sen liikkeet ja kuulla sen komennushuudot. Monta kertaa näin esimerkkejä varisten erinomaisesta älystä. Huomasin että niillä on oma kielensä ja yhteiskunnallinen järjestys, joka monessa pääkohdassa on ihmeteltävän samanlainen kuin ihmisten, vieläpä eräissä suhteissa täydellisempikin.

Eräänä tuulisena päivänä seisoin korkealla sillalla, joka kulkee solan ylitse. Silloin tuo vanha varis tuli lentäen pitkän ja laajalle hajaantuneen parvensa etunenässä, menossa kotiin päin. Jo kilometrin päästä saatoin erottaa sen tavan takaa toistuvan huudon:

N:o 1

kvaa' kvaa'

eli: "Kaikki hyvin! Eteenpäin vain!" kuten me sanoisimme. Alipäällikkö toisti aina saman huudon joukon jälkipäässä. Parvi lensi sangen matalalla ollakseen suojassa tuulelta. Nyt sen oli hiukan kohottava päästäkseen yli sillan, jolla seisoin. Hopeatäplä huomasi minut, juuri kun olin sitä tarkasti tähystämässä. Siitä se ei oikein pitänyt. Sen vauhti hiljeni, ja samassa kuului huuto: "Olkaa varuillanne!" eli hänen kielellään:

N:o 2

kva-a'

Se kohosi heti paljon korkeammalle, mutta huomattuaan, ettei minulla ollut asetta, se lensi ylitseni noin kymmenen metrin korkeudessa. Sen kumppanit seurasivat jäljestä ja laskeutuivat entiselle tasolle heti päästyään sillan ohi.

Seuraavana päivänä olin samassa paikassa. Varisten lähestyessä kohotin keppini ja tähtäsin niitä sillä. Päällikkö huusi heti paikalla: "Vaara!"

N:o 3

kva'

ja kohosi parikymmentä metriä. Nähdessään ettei keppini ollutkaan pyssy, kumminkin rohkeni lentää ylitseni. Mutta kolmantena päivänä minulla oli pyssy, ja silloin se huusi jo kaukaa minut huomattuaan: "Suuri vaara! Pyssy!"

N:o 4

kva' kva' kva' kva' kvaa'

Alipäällikkö toisti huudon, ja varikset hajaantuivat kohta ja kohosivat korkeammalle, kunnes olivat koko joukon pyssynkantamaa ylempänä. Sitten ne lensivät ylitseni ja laskeutuivat laakson suojaan vasta päästyään niin kauas, että arvelivat olevansa turvassa. Toisella kertaa kun sama parvi oli tulossa alaspäin solaa pitkin, haukka istuutui puuhun aivan lähelle varisten reittiä. Päällikkö huusi: "Haukka! Haukka!"

N:o 5

kva-a' kva-a'

ja hiljensi vauhtia. Samoin tekivät muut tullessaan sen kohdalle, kunnes kaikki olivat tiheänä ryhmänä. Nyt ne eivät enää pelänneet haukkaa, vaan lensivät aivan sen ohi. Mutta vähän matkaa edempänä tuli näkyviin pyssymies. Silloin kaikui taas huuto: "Suuri vaara — pyssy, pyssy! Hajotkaa henkenne tähden!"

N:o 6

kva' kva' kva' kva' kvaa'

ja varikset kiiruhtivat hajaantumaan joka taholle sekä kohoamaan korkealle. Monta muuta niiden komennussanaa opin tuntemaan. Huomasin, että joskus sangen pieni äänen erilaisuus muutti merkityksen aivan toiseksi. Niinpä merkitsi n:o 5 haukkaa eli suurta, vaarallista lintua, kun taas tämä merkitsee: "Kääntykää ympäri!"

N:o 7

kva-a' kva-a' kva' kva' kva' kva'

Se on ilmeisesti yhdistelmä n:o 5:tä, jonka perusajatus on vaara, ja n:o 4:ää, joka taas tarkoittaa peräytymistä. Seuraava merkitsee vain: "Hyvää päivää!"

N:0 8

kva-a' kva-a'

Niin varis huutaa nähdessään kaukaa kumppanin. Päällikön kaikkein useimmin toistuva komennushuuto on: "Valmiit!"

N:o 9

kvaa' kvaa' kvaa'

Huhtikuussa varikset alkoivat olla kovin touhuissaan. Jokin uusi kiihotin näytti saaneen ne kokonaan valtaansa. Ennen ne olivat aamusta iltaan ruoan haussa, nyt niiltä kului puoli päivää männikössä. Usein näin niiden parittain tai kolmittain ajelevan toisiaan; välistä ne suorittivat lentonäytteitä tehden mikä minkinlaisia temppuja ilmassa. Etenkin niitä näytti huvittavan syöksyminen vinhaa vauhtia hyvin korkealta puussa istuvaa varista kohti: ihan viime hetkellä ne äkkiä kääntyivät ja lensivät uudelleen ylöspäin niin että siivet suhisivat. Toisinaan taas variksen pää kurottautui alaspäin, höyhenet nousivat pystyyn, ja lintu päästi pitkän äänen, esimerkiksi tällaisen:

kr — — — raa'

Mitä tämä kaikki merkitsi? Sen sain hyvin pian tietää. Varikset kosiskelivat ja pariutuivat. Urokset näyttivät naaraille siipiensä voimaa ja antoivat niiden kuulla ääntään. Ja jälkimmäiset olivat varmaan kosijoihinsa hyvin mieltyneitä, sillä huhtikuun puolivälissä kaikki olivat saaneet parinsa ja hajaantuneet eri tahoille kuherrusaikaansa viettämään. Castle Frankin männikkö jäi taas asumattomaksi ja äänettömäksi.

2

Don-joen laaksossa on kumpu nimeltä Sugar Loaf. Se on tuskin puolen kilometrin päässä Castle Frankista, ja sen puut ovat samaa metsikköä kuin tämä. Näiden kahden kummun välisessä notkossa on vanha petäjä, jonka latvassa on hylätty haukanpesä. Tämän pesän tiesi jokainen Toronton koulupoika, mutta kukaan ei ollut milloinkaan huomannut siinä liikettä, ellei oteta lukuun sitä, että minä kerran olin ampunut sen reunalta mustan oravan. Pesä oli ollut siinä monta vuotta vanhana ja ränsistyneenä ja näytti olevan hajoamaisillaan. Mutta mikä kummallisinta, se ei sittenkään hajonnut ja tippunut maahan kuten muut vanhat pesät.

Eräänä toukokuun aamuna olin päivän sarastaessa ulkona. Astuin hiljaa läpi metsikön. Varisseet lehdet olivat märkiä, eikä askeleistani kuulunut risahdustakaan. Satuin kulkemaan vanhan haukanpesän alitse ja huomasin ihmeekseni mustan pyrstön pistävän näkyviin sen laidalta. Iskin kepilläni puun runkoa, ja pesästä lensi varis. Salaisuus oli paljastunut. Olin kauan epäillyt, että tässä männikössä pesi varispari, mutta nyt huomasin, että sen asukkaana oli itse Hopeatäplä puolisoineen. Vanha pesä oli niiden, ja ne olivat viisaasti kylläkin jättäneet tekemättä talossaan kevätsiivouksen ja korjanneet näkyvistä kaikki taloudenpidon merkit. Siinä ne olivat pesineet vuoden toisensa perästä, vaikka niiden kodin alitse oli joka päivä kulkenut poikia ja miehiä pyssyt mukanaan variksien varalta. Sen kerran perästä en enää päässyt yllättämään Hopeatäplää pesässään, vaikka monta kertaa näin sen kaukoputkellani. Sen puolisoa en milloinkaan oppinut tuntemaan.

Eräänä päivänä ollessani tarkkailemassa variksia näin yhden lentävän Don-laakson yli kantaen nokassaan jotain valkoista. Se lensi Rosedalen puron suulle, mutta siirtyi pian vähän ylempänä olevan lähteen luo, pudotti maahan sen, mitä sillä oli nokassaan, ja katseli sitten vähän aikaa tarkasti ympärilleen. Nyt huomasin, että se oli vanha ystäväni Hopeatäplä. Hetken perästä se sieppasi taas tuomansa kappaleen nokkaansa — se oli simpukan kuori —, käveli sitten lähteen ohi ja veti ruohikosta koko kasan näkinkenkiä ja muita valkoisia, kiiltäviä esineitä. Se levitteli ne päivänpaisteeseen, käänteli niitä, nosti yhden kerrallaan nokallaan, pudotti taas, hautoi niitä kuin munia ja tuijotti niihin kuten saituri aarteisiinsa. Tämä oli Hopeatäplän intohimo, sen heikkous. Se ei itsekään tietänyt, miksi iloitsi niistä, samaten kuin koulupoika ei osaa sanoa, miksi hän kerää postimerkkejä. Mutta ilmeisesti sen nautinto oli sangen aito. Puolen tunnin päästä se taas kätki omaisuutensa ruohikkoon, myös vasta tuomansa lisän, ja lensi pois. Menin heti tutkimaan sen kätköä. Siinä oli ehkä hatullinen tavaraa, enimmäkseen valkoisia piikiviä, näkinkenkiä ja muutamia tinapaloja sekä kahvikupin korva, joka varmaankin oli kokoelman merkillisyys. Toista kertaa en niitä nähnyt, sillä Hopeatäplä huomasi heti, että hänen aarteitaan oli liikuteltu, ja vei ne toiseen piilopaikkaan. Sitä en milloinkaan löytänyt.

Sinä aikana kun pidin silmällä Hopeatäplän elämää ja toimia, sillä oli monta pientä seikkailua. Kerran sitä pahoinpiteli varpushaukka, ja kärpässiepot ahdistelivat sitä vähän väliä. Nämä tosin eivät sitä voittaneet, mutta olivat kumminkin sangen kiusallisia härnääjiä, ja se koetti aina päästä niistä eroon niin pian kuin suinkin, aivan samoin kuin täysikasvuinen mies ei viitsi kiistellä vallattomien pojannulikoiden kanssa. Mutta Hopeatäplä oli itsekin usein pahanteossa. Aamuisin se kävi pikkulintujen pesillä syömässä niiden vastamunittuja munia ja suoritti nämä kierroksensa yhtä säännöllisesti kuin lääkäri sairaskäyntinsä. Mutta meidän ei sovi sitä moittia, sillä mehän kohtelemme samoin kanojamme.

Sen älykkyys tuli usein näkyviin. Kerran näin sen lentävän vuorensolaa alaspäin kantaen nokassaan suurta leivänpalaa. Solan puroa oltiin tähän aikaan muuraamassa umpeen lokaviemäriksi, ja muurausta oli jo valmiina noin pari sataa metriä. Kun varis juuri oli muurauksen yläjuoksunpuolen avoveden kohdalla, siltä putosi leivänpala, ja virta vei sen tunneliin. Lintu laskeutui maahan ja tirkisteli turhaan pimeään onkaloon. Mutta sitten sen päähän juolahti onnellinen tuuma: se lensi tunnelin alapäähän ja odotti siellä, kunnes virta toi leivänpalan taas näkyviin. Silloin se koppasi sen nokkaansa ja lensi voitonriemuisena tiehensä.

Hopeatäplä oli hienon maailman varis, ja sillä oli ollut menestystä. Se eli seudussa, jossa ruokaa oli yltä kyllin, joskin siellä oli vaarojakin. Vanhassa korjaamattomassa pesässä se oli puolisoineen joka vuosi kasvattanut poikueen, ja kun varikset kokoontuivat, se oli niiden itsestään selvä johtaja.

Kesäkuun lopulla ne jo kokoontuvat, ja vanhemmat tuovat nyt seurapiiriin tylppäpyrstöiset, pehmeäsiipiset ja falsettiääniset poikasensa, jotka jo ovat miltei täysikasvuisten kokoisia. Männikössä alkaa taas vilkas elämä. Täällä on variksilla samalla linnoituksensa ja koulunsa. Tuuheiden oksien kätkössä nuoret tulokkaat ovat turvassa, ja siellä alkaa niiden opetus. Niille opetetaan kaikki variksenelämän salaisuudet ja menestymisen ehdot — ja tässä elämässä saattaa pieninkin hairahdus olla turmiollinen.

Ensimmäinen viikko kuluu nuorten tutustuessa toisiinsa ja entiseen parveen, sillä kunkin variksen täytyy olla tuttu parven kaikkien muiden varisten kanssa. Vanhemmilla on sillä välin aikaa hiukkasen levähtää rasittavan pesimisajan jälkeen, sillä poikaset kykenevät nyt itse hakemaan ruokansa ja istumaan rivissä oksalla aivan kuin isotkin varikset.

Pian sen jälkeen alkaa sulkasadon aika. Vanhat varikset ovat silloin tavallisesti hyvin ärtyisiä ja hermostuneita. Kumminkin ne juuri nyt alkavat harjoittaa poikasia. Nämä ovat tietenkin alussa hyvin kummissaan kurituksesta ja nalkutuksesta, koska ovat vasta äsken olleet emon lempilapsia. Mutta hyvää se vain niille tekee, niin kuin entinen akka sanoi, kun ankeriaita nylki. Ja Hopeatäplä oli mainio opettaja. Toisinaan se näytti pitävän oppilailleen puhetta. Ei ole helppo tietää, mitä se niille sanoi, mutta päättäen niiden tarkkaavaisuudesta opetus mahtoi olla erittäin viisasta. Joka aamu on kullakin luokalla harjoitus — sillä tietenkin variksenpoikaset jakaantuvat ikänsä ja taitonsa mukaan eri luokkiin. Muu osa päivää kuluu sitten ruoan haussa vanhempien seurassa.

Kun vihdoin tullaan syyskuuhun, variksenpoikaset ovat jo monessa suhteessa toisenlaisia kuin kesällä. Tuhmat ja meluavat pikkuvarikset ovat oppineet tapoja. Niiden silmäterän hento sininen väri — poikasen tuntomerkki — on muuttunut tummanruskeaksi kuten vanhoilla variksilla. Ne osaavat nyt kaikki, mitä niille on opetettu, vieläpä kykenevät pitämään vahtiakin. Ne tuntevat pyssyn ja satimet ja ovat saaneet erikoiskurssin toukkien ja jyvien poimimisessa. Ne tietävät, että maanviljelijän lihava emäntä on koostaan huolimatta paljon vähemmän vaarallinen kuin hänen viisitoistavuotias poikansa, ja ne saattavat erottaa pojan tämän sisaresta. Ne tietävät myös, ettei sateenvarjo ole pyssy, sekä osaavat laskea kuuteen, mikä riittää nuorille variksille, vaikka Hopeatäplä pääseekin lähelle kolmeakymmentä. Ne tuntevat ruudin hajun ja alkavat sukia höyheniään kuten ainakin sivistyneet varikset. Lennosta laskeutuessaan ne aina painavat siipensä kokoon kolmasti ollakseen varmoja siitä, että ne asettuvat sievästi. Ne osaavat puijata ketun jättämään puolet ateriastaan ja tietävät myös, että kun kärpässieppo tai pääskynen ahdistaa, on paras kätkeytyä pensaikkoon; noiden pienten kiusanhenkien kanssa ei käy tappeleminen: eihän lihava omenaeukkokaan saa kiinni pikkupoikia, jotka ovat näpistelleet hänen koristaan. Kaiken tämän osaavat nuoret varikset. Mutta ne eivät vielä ole saaneet oppia munien varastamista, sillä nyt ei ole sopiva aika. Ne eivät vielä tunne simpukoita eivätkä ole maistaneet hevosen silmää tai oraan itua, eikä niillä vielä ole käsitystä siitä, mitä ovat muuttomatkat, parhaat kaikista opettajista. Matkalle lähtöä ne kuitenkin jo maltittomina odottavat, mutta ne saavat olla kärsivällisiä, kunnes vanhat ehtivät valmiiksi.

Syyskuussa tapahtuu täysikasvuisissakin variksissa suuri muutos. Niiden sulkasato on nyt päättynyt. Ne ovat taas täysissä tamineissaan ja ylpeilevät komeasta puvustaan. Terveys on parantunut, ja samalla ärtyisyys on poissa. Vanha Hopeatäpläkin, tuo ankara opettaja, käy vallan leikkisäksi, ja nuoret varikset, jotka aikoja sitten ovat oppineet sitä kunnioittamaan, alkavat nyt todella pitää siitä.

Se on päntännyt niiden päähän kaikki käytössä olevat merkit ja komentosanat, ja nytkös on soma nähdä niitä varhaisena aamuhetkenä!

— Ensimmäinen luokka! — esimerkiksi tähän tapaan vanha päällikkö huutaa varisten kielellä, ja ensimmäinen luokka vastaa äänekkäästi.

— Lentoon! ja heti ovat kaikki ilmassa, päällikkö edellä, muut perässä.

— Ylöspäin! ja samalla hetkellä kaikki ovat kohoamassa korkeammalle.

— Kokoon! ja kaikki sulloutuvat yhteen ryhmään.

— Hajalle! ja ne hajoavat kuin lehdet tuulessa.

— Riviin! ja ne muodostavat heti pitkän rivin, jollaisena ne tavallisesti lentävät.

— Alas! ja kaikki painuvat lähelle maata.

— Ruoan hakuun! ja varisparvi laskeutuu lennosta ja hajaantuu eri tahoille syömään parin vartijan pitäessä vahtia — toisen puussa oikealla, toisen kauempana aidalla vasemmalla puolella. Hetken päästä saattaa Hopeatäplä huutaa: "Pyssymies!" Vartijat toistavat huudon, ja koko parvi lentää minkä siivistä lähtee kauas metsään. Täällä ne muodostavat uuden rivin ja palaavat kotikummulleen.

Vahtina eivät toimi vuorotellen kaikki varikset, vaan eräät erityisen valppaiksi havaitut ovat vakinaisia vahteja. Niiden täytyy pitää vahtia ja hakea ruokansa samalla kertaa. Meistä tuntuu ehkä, ettei tämä ole oikeudenmukaista, mutta varikset ovat varmaan huomanneet, että vahdinpito tällä tavalla käy parhaiten. Ja varisten omaksuma järjestely on paras mahdollinen, sen myöntävät kaikki linnut.

Marraskuussa parvi vihdoin liitelee vanhan ja viisaan Hopeatäplän johdolla etelään päin oppimaan uusia elämäntapoja ja tutustumaan toisenlaisiin ruokiin ja toisiin seutuihin.

3

Varis ei yleensä päiväsaikaan joudu pulaan, mutta yöllä se on avuton. Ja linnuista pöllö on ainoa, jota se pelkää. Kun varis pimeän tultua kuulee pöllön äänen, vaikka kaukaakin, se joutuu ihan suunniltaan kauhusta eikä tohdi pistää päätään siipien suojaan, vaan istuu vavisten ja surkeana aamuun asti. Pakkasella moni varis on tästä syystä palelluttanut toisen tai molemmat silmänsä ja tullut sokeaksi sekä lopulta menettänyt henkensä. Sillä sokeille variksille ei ole turvakoteja.

Mutta aamun valjetessa ne kohta saavat entisen rohkeutensa ja hakevat lähiseudun ristiin rastiin, kunnes löytävät pöllön. Elleivät ne saa sitä tapetuksi, ne ainakin rääkkäävät sen puolikuoliaaksi ja ajavat monen peninkulman päähän.

Kevättalvella 1893 varikset olivat tavallisuuden mukaan tulleet Castle Frankiin. Pari päivää niiden tulon jälkeen olin kävelemässä metsässä ja tapasin lumessa jäniksen jäljet. Jänis oli juossut täyttä laukkaa ja hypellyt puiden välitse, ikään kuin sitä olisi ahdistettu. Mutta takaa-ajajan jälkiä en ihmeekseni nähnyt missään. Seurasin jälkiä ja näin ennen pitkää hangella verta sekä vähän matkan päässä siitä puoliksi syödyn ruskean kaniinin. Aluksi en käsittänyt, mikä oli saattanut sen surmata, mutta tarkasti haettuani löysin vihdoin suuret parivarpaiset jäljet ja sievän ruskean höyhenen. Asia oli nyt selvä — surmaaja oli ollut sarvipöllö. Palatessani puoli tuntia myöhemmin samaa tietä näin tosiaankin itse tuikeasilmäisen pöllön istumassa puussa aivan lähellä raatoa. Murhaaja oleskeli yhä rikospaikalla. Lähestyessäni se päästi omituisen "grrr — oo"-äännähdyksensä ja lähti lentämään matalalla liidellen syrjäistä, synkkää metsää kohden.

Pari päivää sen jälkeen kuulin iltahämärässä varisten pitävän harvinaisen kovaa ääntä. Aamulla varhain menin katsomaan ja löysin hangelta mustia höyheniä. Kuljin niistä vastatuuleen, sinne päin mistä ne tulivat, ja pian löysin variksen veriset jäännökset sekä suuren parivarpaisen jäljen; se ilmaisi, että murhaaja taaskin oli ollut pöllö. Ympärillä oli kamppailun merkkejä, mutta petolintu oli ollut voimakkaampi. Varisparka oli temmattu oksaltaan illalla, jolloin pimeys oli tehnyt sen aseman toivottoman epäedulliseksi.

Tarkastelin jäännöksiä ja sain näkyviini pään — silloin en voinut olla surusta huudahtamatta. Se oli vanhan Hopeatäplän pää! Sen pitkä ja hyödyllinen elämä oli päättynyt. Sen surmaksi oli lopulta koitunut pöllö, jota varomaan se oli opettanut niin monta sataa nuorta varista.

Sugar Loafin vanha pesä on nyt hylättynä. Vieläkin tulee keväisin variksia Castle Frankiin, mutta ilman mainiota johtajaansa ne eivät oikein menesty. Niiden lukumäärä on vähenemässä, ja pian kai niitä ei enää nähdä koko vanhan mäntymetsän tienoilla, missä ne ja niiden esi-isät ennen oppivat ja elivät.

RlSAKORVA, NUORI JÄNIS

Risakorva oli nuori jänis. Nimensä se sai siitä, että sen toinen korva oli aivan repaleinen — muisto sen ensimmäisestä seikkailusta. Risakorva eli emoineen Olifantin rämeikössä, ja siellä minäkin opin sen tuntemaan. Siellä tulin satoja kertoja tehneeksi havaintoja sen elämästä ja vähitellen sain kokoon niin paljon tietoja, että saatan kirjoittaa tämän pikkujäniksen elämäkerran.

Se, joka ei hyvin tunne eläimiä, arvelee luultavasti, että olen kuvannut niitä liian ihmisen kaltaisiksi. Mutta näin ei ajattele se, joka on elänyt niitä kyllin lähellä tutustuakseen niiden tapoihin ja kykyihin. Jäniksillä tosin ei ole kieltä siinä merkityksessä, kuin me käsitämme; mutta ne käyttävät ajatusten vaihtoon ääniä, merkkejä, vainuaan, liikkeitä ja esimerkkejä sekä koskettamista pitkillä viiksikarvoillaan, ja tämä kaikki täyttää saman tarkoituksen kuin kieli. Minä vain liioittelematta käännän ihmisten kielelle, mitä jänikset ovat puhuneet omallaan.

1

Rehevän suoheinän kätkössä oli soma pieni pesä. Siinä Risakorva oli kolme viikkoa sitten nähnyt päivänvalon. Jänöemo oli piilottanut sen ruohoihin ja tapansa mukaan kehottanut sitä monta kertaa makaamaan kyyryllään ja olemaan ääneti, vaikka mitä tapahtuisi. Mutta vaikka jäniksenpoikanen oli noin kahlehdittuna vuoteeseensa, se oli kuitenkin ihan valveillaan ja tähysteli kirkkailla silmillään uteliaana sitä pientä vihreää maailmaa, joka oli suoraan sen yläpuolella. Siellä oli paraikaa sininärhi ja orava, kaksi tunnettua varasta, syyttämässä toisiaan varastamisesta; kerran ne toraillessaan tulivat aivan Risakorvan kotipensaaseen. Keltakerttu tavoitti sinisen perhon miltei sen kuonon vieressä, ja tulipunaisen ja mustan kirjava leppäkerttu käveli rauhallisesti tuntosarviaan liikutellen heinänkortta ylös, toista alas ja sitten seuraavaa suoraan yli pikku pupun naaman, mutta tämä ei kertaakaan liikahtanut eikä räpäyttänyt silmäänsäkään.

Hetken päästä Risakorva kuuli lehtien kahinaa läheisestä pensaikosta. Se oli omituista, yhtäjaksoista ääntä ja tuntui liikkuvan sinne tänne tullen yhä lähemmäksi, mutta siinä ei saattanut erottaa jalkojen kapsetta. Risakorva oli elänyt koko pienen ikänsä tässä rämeikössä, mutta ei ollut vielä milloinkaan kuullut mokomaa ääntä. Tämä kiihotti suuresti sen uteliaisuutta. Emo oli kyllä käskenyt makaamaan kyyryllään, mutta olihan ymmärrettävää, että se oli tarpeen vain vaaran uhatessa, ja tuo outo ääni, johon ei liittynyt jalkojen kapsetta, ei kai saattanut merkitä vaaraa.

Sillä välin hiljainen kahina läheni, kääntyi sitten oikealle ja tuntui etääntyvän. Risakorva rohkaisi mielensä. Eihän hän ollut enää mikään vauva, hänen velvollisuutensa oli mennä tutkimaan, mitä se oli! Palleroinen ruumis kohosi vaappuvien jalkojen varaan, ja pieni pyöreä pää tuli näkyviin pesää verhoavien lehtien alta. Se tirkisteli nyt eteensä, mutta ääntä ei enää kuulunutkaan. Kahina oli vaiennut heti, kun pikku jänis liikahti, eikä mitään näkynyt. Risakorva astui askelen eteenpäin ja tuli aukealle paikalle. Nyt se huomasi aivan edessään suuren mustan käärmeen.

Hirviö syöksähti heti paikalla pikkupupun kimppuun, ja tämä lähti pakenemaan minkä hennoista sääristä lähti huutaa piipittäen emoa apuun. Samassa käärme kuitenkin jo sai sitä korvasta kiinni ja kietoutui renkaaksi sen ympärille. Matelija alkoi hitaasti puristaa uhriaan kuoliaaksi; se aikoi kohta syödä sen yhtenä suupalana. Pikku raukka huusi yhä vieläkin emoaan, mutta pian sen piipitys olisi vaiennut. Mutta silloin tulikin emo laukaten suoraan kuin nuoli läpi metsän. Jänöemo ei nyt ensinkään ollut sellainen pelkuri, joka pakenee varjoansakin; äidinrakkaus oli voittanut arkuuden. Kuullessaan pienokaisensa avunhuudon se hyppäsi suoraan tuon pelottavan matelijan yli potkaisten sitä ohi mennessään terävillä takakynsillään niin, että käärme kiemurteli tuskissaan ja sähisi vihasta.

Poikanen alkoi taas piipittää kovemmin, ja emo laukkasi kerran toisensa perästä käärmeen yli potkien yhä kovemmin ja rohkeammin, kunnes tämä hellitti poikasen korvasta ja yritti purra isoa jänistä sen hypätessä yli. Mutta käärme ei kertaakaan saanut kuin suun täyden karvoja, ja sen selkään alkoi ilmestyä pitkiä punaisia naarmuja, joita Jänöemon voimakkaat potkut jättivät.

Nyt käärmeen asema alkoi näyttää arveluttavalta. Vihdoin sen täytyi ruveta väistämään iskuja, ja siten se menetti lujan otteensa poikasesta. Tämä livahti sukkelaan kierteestä ja piiloutui pensaiden alle hengästyneenä ja kauhean säikähtyneenä. Mutta mitään vammaa se ei ollut saanut, lukuun ottamatta sitä, että käärmeen hampaat olivat pahasti raadelleet sen korvaa.

Jänöemo oli nyt saavuttanut tarkoituksensa. Jänis ei tappele kunnian eikä koston vuoksi. Se laukkasi heti matkoihinsa, ja pikku pupu seurasi jäljestä pitäen osviittanaan emon lumivalkeata hännännypykkää, kunnes molemmat olivat päässeet turvalliseen paikkaan.

2

Olifantin räme on epätasaista, kitukasvuista näreikköä, ja sen keskellä on heterantainen suolampi, jonka lävitse virtaa pieni joki. Muinoin täällä on kasvanut metsää. Vieläkin seistä törröttää rämeikössä muutamia vanhoja puita, ja vielä vanhempia kaatuneita runkoja on siellä täällä varvikossa. Rimmen ympäristö oli pajukkoista sarasuota, jota kissat ja hevoset kiertävät, mutta jota sarvikarja ei pelkää. Kuivemmissa osissa kasvoi orjanruusupensaita ja nuoria puita. Uloinna rämeen ympärillä, lähinnä peltoja, taas versoi rehevää ja pihkaista nuorta mäntyä. Männyn neulasista levisi suloista tuoksua ohikulkijan sieraimiin, mutta sama tuoksu oli kuolettavaa niille nuorille vesoille, jotka alkoivat kilpailla mäntyjen kanssa kasvupaikasta.

Ympärillä oli kaikilla puolilla lakeita peltoja. Niiden yli ei kulkenut mikään muu metsänelävä kuin Springfieldin mahdottoman ilkeä ja tunnoton kettu. Tämä elikin aivan liian lähellä suota.

Risakorva ja Jänöemo olivat rämeikön huomattavimmat asukkaat. Naapureita niillä ei ollut lähitienoilla, ja kaikki niiden sukulaiset olivat kuolleet. Täällä ne elivät kahden, ja täällä Risakorva sai suorittaa oppikurssinsa. Sillä oli hyvä emo, joka kasvatti sitä mahdollisimman huolellisesti. Kaikkein ensimmäiseksi se sai oppia painautumaan maahan ja pysymään hiljaa. Käärmeseikkailu osoitti selvästi, miten viisas tapa tämä oli, eikä Risakorva unohtanut tätä läksyä milloinkaan. Tästä se myös oppi aina tekemään niin kuin käskettiin, ja siksi se helposti oppi kaikki muutkin asiat.

Toiseksi se opetettiin jähmettymään liikkumattomaksi. Tämä oli vain jatkoa edelliseen, ja Risakorva sai oppia taidon heti kun osasi juosta. Kun jänis huomaa vihollisen olevan lähellä, se paikalla pysähtyy ja käy liikkumattomaksi kuin kuvapatsas, se 'kivettyy'. Näin tekee jokainen hyvin opetettu jänis, ja tämä on ilmeisesti viisas tapa. Metsänotukset ovat saman värisiä kuin ympäristönsä ja pistävät silmään vain liikkuessaan. Kun kaksi vihollista sattuu yhteen, niin se niistä, joka ensin huomaa toisen, kivettyy heti ja saattaa toisen huomaamatta joko hyökätä sen kimppuun tai pelastua. Tämän tietää jokainen, joka on oleskellut metsässä. Metsästäjän on opittava tämä taito yhtä hyvin kuin otustenkin. Kaikki sen osaavatkin, mutta ei yksikään niin hyvin kuin Jänöemo. Tämä opetti taidon poikaselleen näyttämällä esimerkkejä. Kun emon valkea hännäntypykkä näkyi hyppien kulkevan eteenpäin halki metsän, Risakorva teki parhaansa pysyäkseen mukana, mutta kun emo pysähtyi ja kivettyi, luonnollinen matkimisen halu sai poikasen tekemään samoin.

Mutta parasta, mitä Risakorva sai oppia, oli kuitenkin orjanruusupensaan salaisuus. Se on jo sangen vanha salaisuus. Pystyäkseni selittämään sen oikein minun on kerrottava tarina siitä, miten orjanruusu rupesi sotimaan eläimiä vastaan.

Ennen muinoin orjanruusupensaissa ei ollut piikkejä. Mutta oravat ja hiiret kiipeilivät poimimaan niistä ruusuja, lehmät riipivät niitä sarvillaan, opossumit taittelivat niitä pitkällä hännällään ja hirvet sotkivat niitä maahan. Silloin orjanruusupensas kasvatti piikit suojellakseen ruusujaan ja julisti ainaisen sodan kaikkia eläimiä vastaan, jotka kiipeilevät puissa tai joilla on pitkät sarvet, sorkat tai häntä. Ainoastaan yhden eläimen kanssa orjanruusu oli sen jälkeen sovinnossa, nimittäin jäniksen; jänis ei osannut kiivetä, sillä ei ollut sarvia eikä sorkkia eikä juuri häntääkään.

Jänis ei todellakaan ollut milloinkaan tehnyt pahaa orjanruusulle. Ruusupensaasta ja jäniksestä tuli sen tähden erittäin hyvät ystävät. Kun vaara uhkasi pupuraukkaa, se pakeni lähimpään ruusupensaaseen, ja tämä oli aina valmis suojelemaan sitä tuhansilla terävillä piikeillään.

Orjanruusupensaan salaisuutena Risakorva siis oppi emoltaan: — Orjanruusupensas on paras ystäväsi.

Jäniksenpoikasen on opittava tarkkaan tuntemaan asuinseutunsa maanlaatu sekä pensaikkojen väliset sokkelotiet. Tähän Risakorvalta kului paljon aikaa. Mutta lopulta se tunsi seudun niin tarkkaan, että saattoi moneen kertaan kulkea kotirämeikön ristiin rastiin menemättä kuin viisi askelta suojaavien orjanruusupensaiden ulkopuolelle.

Muutamia vuosia sitten jänisten viholliset saivat harmikseen huomata, että ihmiset olivat laittaneet uudenlaisia väkäpensaita ja istuttaneet niitä pitkiin riveihin peltojen ympärille. Ne olivat niin vahvoja, ettei mikään eläin voinut niitä murtaa, ja niiden piikit olivat niin teräviä, että ne haavoittivat paksunahkaistakin. Vuosi vuodelta niitä karttui enemmän, ja yhä enemmän ne vaivasivat metsäneläimiä. Niiden piikit haavoittivat kettuja, koiria, lehmiä ja lampaita, vieläpä joskus ihmistä itseäänkin, mutta jänikselle niistä ei ollut mitään haittaa; sehän oli kaiken ikänsä tottunut oleskelemaan orjanruusupensaikoissa. Päinvastoin tuommoisten piikkiköynnösten ympäröimä maa oli jänisten turvallisin olopaikka. Nämä uudet väkäpensaat olivat piikkilanka-aitoja.

3

Risakorva oli Jänöemon ainoa lapsi ja sai osakseen kaiken sen huolenpidon ja hellyyden. Pikku jänis oli harvinaisen nopea ja vilkas sekä samalla väkevä; sen tähden se edistyikin mainiosti. Koko kesän se sai ahkerasti harjoitella tuntemaan polkuja sekä oppia, mitä sai syödä ja juoda ja mihin toisaalta ei saanut koskea. Päivät päästään emo neuvoskeli poikastaan ja pänttäsi vähä vähältä sen päähän ne sadat asiat, jotka sille itselleen oli nuorena opetettu tai jotka se omasta kokemuksestaan oli tullut tietämään.

Usein Risakorva istui emoineen apilapellolla tai pensaikossa. Toisinaan saattoi nähdä emon liikuttelevan turpalihaksiaan "pitääkseen hajuaistinsa selvänä", ja pikku jänis teki tarkalleen samoin; toisinaan poikanen taas otti ruokapalan emon suusta tai kosketteli sen huulia ollakseen varma siitä, että sai samanlaista ruokaa kuin emokin. Samaten se matkimalla emoaan oppi kaapimaan korviaan käpälillään ja sukimaan turkkiaan sekä nyhtämään takiaisia, joita usein takertui karvoihin. Se oppi, ettei jäniksen sovi juoda muuta vettä kuin kirkkaita kastepisaroita orjanruusupensaan lehdeltä; maassa ollut vesi olisi varmasti aina sisältänyt jotain likaa.

Heti kun Risakorva oli niin iso, että se kykeni juoksemaan yksin metsässä, emo opetti sille jänisten merkkikielen. Jänikset lennättävät toisilleen tietoja polkemalla maata takajaloillaan. Maata pitkin ääni kuuluu kauas; töminä, joka pari metriä maan pinnasta kuuluu vain parinkymmenen metrin päähän, kuuluu vähintään sadan metrin päähän, jos kuuntelijan korva on lähellä maata. Jäniksen kuulo on erittäin tarkka, ja se saattaa kuulla saman töminän kahdensadan metrin päähän, eli Olifantin suon toisesta päästä toiseen. Yksi tömähdys merkitsee: "Ole varuillasi!" eli "Painaudu maahan!" Kaksi hiljaista tömähdystä merkitsee: "Tule!" Kaksi kovaa tömähdystä taas tietää vaaraa, ja kolme hyvin kovaa tömähdystä merkitsee: "Juokse henkesi edestä!"

Kerran kun ilma oli kaunis ja sininärhit torailivat keskenään, mikä oli varma merkki siitä, ettei mitään vaaraa ollut lähellä, Risakorva sai aloittaa jonkin uuden oppimisen. Emo antoi korviaan ravistamalla sille kyyristymismerkin ja juoksi sitten viidakkoon; sieltä se tömistämällä lennätti sanoman: "Tule!" Risakorva pinkaisi heti juoksemaan sinne, missä oli viimeksi nähnyt emon; mutta se ei löytänytkään tätä. Se tömisti, mutta vastausta ei kuulunut. Nyt se alkoi tarkasti etsiä ja löysikin pian emon jälkien hajun. Se seurasi tätä varmaa opasta, jonka kaikki eläimet tuntevat; ihmisellä yksin ei ole siitä aavistustakaan. Vähän matkan päässä se tapasi emon ruohoihin piiloutuneena. Tämä oli sen ensimmäinen harjoitus jälkien seuraamisessa, ja tällä tavalla leikkien piilosilla oloa se harjaantui perin pohjin tähän taitoon, jota se sittemmin tarvitsi monessa vakavassa seikkailussa.

Ennen ensimmäisen oppikauden päättymistä Risakorva oli oppinut kaikki tärkeimmät jäniksen taidot. Ja se oli suorittanut monta koetta ja osoittautunut niissä erittäin älykkääksi.

Se osasi piiloutua puun juureen ja tarpeen tullen syöksyä äkkiä pakoon sekä painautua maahan ja "istua pökkelönä". Se osasi tehdä kierroksia ja sivuloikkauksia sekä kulkea omia jälkiään takaperin niin taitavasti, että se harvoin tarvitsi muita temppuja. Se ei vielä ollut kokeillut piikkilanka-aidan keinoa, joka on erittäin sukkela temppu, mutta se tiesi tarkoin, miten tämä on tehtävä. Se oli erityisesti tutkinut hiekkaa, jossa jälkien haju kokonaan häviää, ja perin pohjin tutustunut "jälkien vaihtoon", "kiertelyyn" ja "kaksoisjälkiin" sekä myös "piilokoloon", minkä käyttö edellytti pitkäaikaista harjaantumista. Ja lopuksi: se ei milloinkaan unohtanut painautumisen taitoa, joka on kaiken viisauden alku, eikä orjanruusupensasta, ainoata turvapaikkaa, joka on luotettava.

Se oppi monien vihollistensa tuntomerkit ja erilaiset menettelytavat, millä kutakin saattaa vetää nenästä. Sillä haukat, pöllöt, ketut, koirat, minkit, näädät, kissat, haisunäädät, pesukarhut ja ihmiset vainoavat pupua kukin omalla tavallaan, ja kaikilta näiltä sen täytyy osata suojella henkeään.

Huomatakseen ajoissa vihollisen lähestymisen jäniksen on aina oltava varuillaan. Risakorva oppi siinä suhteessa luottamaan etupäässä itseensä ja emoonsa, mutta sitä lähinnä sininärhiin. — Ota aina vaari sininärhin varoituksesta, sanoi Jänöemo. — Se on sietämätön rettelöitsijä ja juorukello ja varastaa minkä ehtii, mutta siltä ei jää mikään huomaamatta. Se kyllä tekisi pahaa meillekin, mutta ei voi, ja sen viholliset ovat meidänkin vihollisiamme; sen tähden on parasta käyttää sen neuvoja hyväkseen. Jos tikka päästää varoitushuudon, siihen voi aina luottaa, sillä tikka on rehellinen; mutta se on typerä sininärhin rinnalla, ja vaikka sininärhi usein ilkeydestä valehteleekin, on kuitenkin varminta aina luottaa siihen, kun sillä on tiedossa huonoja uutisia.

Piikkilanka-aidan keino koettelee kovasti hermoja ja vielä enemmän jalkoja. Pitkään aikaan Risakorva ei uskaltanut yrittää sitä, mutta myöhemmin se oikein innostui tähän urheiluun.

Se on soma leikki sille, joka sen osaa, sanoi Jänöemo. — Ensin annat koiran lämmetä: juokset suoraan vähän matkaa ja lasket sen lähelle. Annat sen päästä aivan taaksesi juuri kun tiedät miehenkorkuisen piikkilanka-aidan olevan edessä; itse pujahdat raosta, koira törmää päin aitaa. Monen koiran ja ketun olen nähnyt näin repivän itsensä raajarikoksi; muuan suuri koira menetti kerran henkensäkin. Mutta olen nähnyt myös monen jäniksen joutuvan surman suuhun sitä yrittäessään.

Risakorva oppi jo varhain sen, mitä moni jänis ei opi milloinkaan: "piilokolo" ei ole ollenkaan niin varma pakokeino, kuin ensin näyttää. Viisas jänis saattaa sen avulla pelastua, mutta tyhmä menee ennen pitkää ansaan yrittäessään. Nuori jänis turvautuu siihen aina ensiksi, vanha jänis vasta viime tingassa, kun kaikki muut keinot pettävät. Se onnistuu, jos ahdistaja on ihminen, koira, kettu tai petolintu, mutta tietää äkkikuolemaa, jos hätyyttäjänä on kärppä, minkki, haisunäätä tai näätä.

Olifantin suossa oli vain kaksi maakoloa. Toinen oli Päivänpaisteen penkerellä suon eteläpäässä, pienellä suojaisella hietakummulla. Penger oli etelään päin viettävä, ja täällä jänöperhe kauniina päivänä otti aurinkokylpyjä. Emo ja poikanen piehtaroivat tuoksuvien männynneulasien seassa, vääntelivät itseään hullunkurisiin asentoihin kuten kissat ja käänsivät hitaasti kylkeä, aivan kuin ne olisivat paistaneet itseään. Väliin ne räpyttelivät silmiään, huohottivat ja kiemurtelivat kuin kovissa tuskissa. Tämä oli niiden hupaisimpia leikkejä.

Kummun rinteellä oli suuri petäjänkanto. Sen kummallisen muotoiset juuret luikertelivat hiekassa kuin käärmeet, ja näiden suojelevien haarojen alle oli vanha ja jörö murmelieläin kauan sitten kaivanut pesänsä. Tämä eläin tuli vuosi vuodelta yhä äreämmäksi ja pahansisuisemmaksi, kunnes se eräänä päivänä rupesi rakentamaan riitaa Olifantin koiran kanssa eikä paennutkaan luolaansa kuten tavallisesti. Murmelieläimelle kävi tappelussa huonosti, ja tuntia myöhemmin Jänöemo otti maakolon haltuunsa.

Tämän petäjänjuuren kolon anasti pian sen jälkeen varsin häpeämättömästi muuan nuori, itsetietoinen haisunäätä, joka varmaankin olisi saavuttanut pitemmän iän, ellei olisi ollut niin tyhmän koppava. Se näet kuvitteli, että pyssyllä varustautunut ihminenkin pakenisi sitä. Jänöemo ei siis menettänytkään luolaa ainaiseksi; anastaja kukistui jo seitsemän päivän perästä kuten muinoin muuan hebrealainen kuningas.

Toinen kolo oli tiheässä saniaispensastossa lähellä apilapeltoa. Tämä oli pieni ja kostea eikä kelvannut kuin viimeiseksi turvapaikaksi. Senkin oli tehnyt muuan murmelieläin. Tämä oli ollut jänöperheelle hyvää tarkoittava ja ystävällinen naapuri, mutta kovin varomaton itsensä suhteen. Sen tähden sille oli käynyt niin hullusti, että sen nahasta oli tehty ruoskansiima, jolla nyt lisättiin vauhtia Olifantin parivaljakkoon. — Se oli sille oikein, arveli vanha Olifant. — Se oli kasvattanut nahkansa varastetulla ruoalla. Kyllä parivaljakon täytyy siitä ryöväristä jollakin tavalla hyötyä!

Jänöperhe oli nyt yksin kummankin kolon omistajana. Jänikset eivät kumminkaan menneet niitä lähellekään muulloin kuin tarpeen vaatiessa, jottei syntyisi polun tapaista, joka ilmaisisi vihollisille nämä viimeiset turvapaikat.

Sitä paitsi rämeikössä oli vielä ontto hikkoripuu; se vihersi yhä, vaikka oli melkein kumossa. Sen kolo oli mainio turvapaikka, ja sillä oli lisäksi se suuri etu, että se oli kummastakin päästä avonainen. Tässä oli kauan asustanut yksinäinen vanha pesukarhu, jonka pääelinkeinona todennäköisesti oli sammakonpyynti. Näiden eläimien, samoin kuin entisajan munkkien, on arveltu olevan yksinomaan kasvissyöjiä; mutta hyvällä syyllä saattaa epäillä, että ne tilaisuuden tullen pistävät halukkaasti poskeensa vaikkapa kuolleen jäniksen. Sen tähden jänikset kammosivat tätä naapuria, ja kun se eräänä päivänä tapettiin sen ollessa ryöstöretkellä Olifantin kanaparvessa, Jänöemo tunsi tietenkin kaikkea muuta kuin surua ja otti heti riemuiten haltuunsa sen mukavan pesän.

4

Heleä elokuun päivänpaiste tulvi rämeikköön varhaisena aamuhetkenä. Luonto näytti ahmivan sen lämmintä säteilyä. Pieni ruskea suovarpunen tikitti rimmen pitkällä kaislalla. Sen ympärillä oli hiukan avonaista, sameaa vettä. Tähän kuvastui sinisen taivaan kaistaleita, ja ne ja ruskea vesiruoho muodostivat hienon mosaiikin, jossa keskellä oli pienen varpusen ylösalainen kuva.

Läheisellä rantatörmällä kasvoi hyvin rehevää kullanvihreätä skunkinkaalia, jonka synkkä varjo lankesi ruskeille suomättäille.

Suovarpusen silmät eivät olleet harjaantuneet nauttimaan luonnon väriloistosta. Mutta se näki jotakin muuta, mitä me emme olisi huomanneet: skunkinkaalin leveiden lehtien alla ruskeiden mättäiden seassa oli kaksi elävää olentoa, joiden kuono alati liikkui ylös alas, vaikka kaikki muu oli hiljaa.

Siellä olivat Jänöemo ja Risakorva. Ne eivät olleet menneet makaamaan skunkinkaalien alle sen takia, että olisivat pitäneet niiden väkevästä hajusta, vaan siksi, etteivät hyttyset voineet ollenkaan sietää tätä hajua ja antoivat jänisten siellä olla rauhassa.

Jäniksillä ei ole määrättyjä harjoitustunteja, ne ovat aina oppimassa. Mutta oppiaine riippuu siitä, mikä vaara kulloinkin ahdistaa, ja tätä ei voi tietää, ennen kuin vaara on lähellä. Jänöperhe oli tullut tänne lepäämään, mutta se ei saanut kauan olla rauhassa, sillä äkkiä kuului aina valppaan sininärhin varoitushuuto. Jänöemon turpa ja korvat kohosivat, sen häntä tiivistyi lujemmalle. Olifantin mustan ja valkean kirjava ajokoira lähestyi parhaillaan suon poikki suoraan niitä kohti.

— Kuulehan, sanoi Jänöemo, pysyttele sinä tässä matalana sillä välin kun minä menen estämään tuota koirahupakkoa pahanteosta. Samassa se jo loikki koiraa kohti ja harppasi uhkarohkeasti suoraan sen tien poikki.

Koira ryntäsi vimmatusti haukkuen Jänöemon jälkeen. Mutta tämä pysytteli juuri sen verran edellä, ettei ajaja saavuttanut sitä, ja juoksi orjanruusupensaikkoon; täällä miljoonat piikit iskivät koiraan lujasti ja syvään, kunnes sillä oli korvat verissä. Lopulta jänis houkutteli sen juoksemaan päin näkymättömissä olevaa piikkilanka-aitaa. Koira sai semmoisen tärähdyksen, että juoksi kotiin tuskasta ulvoen. Jänöemo teki kaksoisjäljet sekä lyhyen kierroksen siltä varalta, että koira palaisi. Sitten se tuli takaisin Risakorvan luo ja näki, että tämä oli innoissaan noussut seisaalleen ja kurotti päätään nähdäkseen, miten emo leikki koiran kanssa. Tällainen tottelemattomuus suututti kovasti Jänöemoa. Se potkaisi Risakorvaa takajalallaan niin, että tämä lensi nurin niskoin mutaan.

Kerran jänisten syödessä apilapellolla niitä kohti iski punapyrstöinen haukka. Jänöemo heitti takajalkansa ilmaan osoittaakseen halveksimistaan tätä vihollista kohtaan ja vilisti erästä vanhaa tuttua polkuaan orjanruusupensaikkoon; sinne haukka ei tietenkään päässyt seuraamaan. Polku oli jänisten pääteitä, se, joka vei Aidanmutkasta Ison pensaan luo. Useita köynnöskasveja oli versonut sen poikki, ja Jänöemo alkoi jyrsiä niitä poikki pitäen samalla silmällä haukkaa. Risakorva odotti takana, mutta juoksi sitten edelle ja katkaisi vielä lisää polun poikki kasvaneita köynnöksiä.

— Se on oikein, sanoi Jänöemo, pidä aina polut selvinä, niitä saattaa todella usein tarvita! Ei leveinä, mutta selvinä! Pure poikki kaikki, mikä köynnöskasvien tavoin on niitä sulkemassa. Saatpa nähdä, että kerran vielä tulet katkaisseeksi paulan.

— Mikä se on? kysyi Risakorva raapaisten oikeata korvaansa vasemmalla takajalallaan.

— Paula muistuttaa köynnöskasvia, mutta ei kasva, ja se on pahempi kuin kaikki maailman haukat, sanoi Jänöemo katsahtaen haukkaa, joka nyt oli kaukana. — Yöt päivät se piilee polullasi odottamassa kunnes tulet, ja silloin olet hukassa.

— Enpä usko, että minä tarttuisin siihen, sanoi Risakorva ylpeästi kuten ainakin nuoret ja kohosi samalla kantapäilleen hieroakseen kuonoaan ja viiksiään nuoren puun sileätä runkoa vasten. Risakorva ei itse kiinnittänyt huomiota siihen mitä teki, mutta emo pani sen kyllä merkille. Jäniksillä tämän tavan ilmestyminen tarkoittaa samaa kuin äänenmurros pojilla, ja Jänöemo tiesi nyt, että sen poikanen oli tulossa täysikasvuiseksi.

5

Juoksevassa vedessä on taikaa. Sen tietää ja tuntee jokainen. Rautatienrakentaja tekee huoletta ratapenkeren poikki lammen tai järven, vieläpä merenkin, mutta juoksevaa vettä kohtaan hän tuntee suurta kunnioitusta, vaikka tämä olisi vain pieni puropahanen. Hän tutkii huolellisesti, mihin suuntaan se pyrkii, ja antaa sen kaikessa noudattaa omaa mieltään. Janoinen aavikon matkustaja karttaa inhoten myrkyllisiä suolajärviä, kunnes löytää rotkon, jonka pohjalla luikertelee kirkas juova, juoksevan veden merkki, ja iloissaan hän juo siitä janoonsa.

Juoksevassa vedessä on taikaa. Sen poikki vainueläin ei saata seurata jälkiä. Metsäneläin, jota verivihollinen uupumatta seuraa, huomaa loppunsa lähenevän ja tuntee jo kuoleman kauhua. Sen voimat ovat lopussa, sen kaikki pelastuskeinot ovat pettäneet. Silloin jokin hyvä enkeli johtaa sen veden, juoksevan, elävän veden luo. Se heittäytyy siihen, seuraa vilvoittavaa virtaa ja juoksee taas uusin voimin metsien turviin.

Vielä toisellakin tavoin juokseva vesi suojelee ahdistettua metsänotusta: hilpeän puron lähellä vainu ei ole yhtä tarkka kuin muualla. Kun takaa-ajaja tulee siihen kohtaan, missä otus on lähtenyt veden luota, se pysähtyy ja kääntyy ympäri kerta kerran perästä, mutta ei osaa seurata. Otus on pelastunut.

Tämä oli yksi niitä monia salaisuuksia, joita Risakorva oppi emoltaan; siis: orjanruusupensaan jälkeen vesi on paras ystäväsi.

Eräänä kuumana ja kosteana elokuun yönä Jänöemo ja Risakorva olivat juoksemassa metsän läpi. Emon valkea häntätöyhtö vilkkui edellä ja oli Risakorvalle tiennäyttäjänä, vaikka se katosikin vähän väliä emon istuutuessa kuuntelemaan. Näin vuoroin laukaten ja pysähtyen ne pian tulivat rimmen luo. Korkealla rannan puussa lauloi satakieli, ja pulleavatsainen urossammakko istui uponneella puun rungolla leukaansa myöten vedessä kurnuttaen vanhaa nuottiaan.

— Seuraa minua yhä, Jänöemo sanoi jänisten kielellä. Loiskis, se oli vedessä ja ui kohti vajonnutta runkoa, joka oli rimmen keskellä. Nuorta jänistä arvelutti, mutta se hyppäsi kumminkin veteen ja alkoi molskia läähättäen ja puristaen nenäänsä lujasti kiinni, mutta yhä jäljitellen emoa. Tekemällä samoja liikkeitä kuin maallakin se pääsi eteenpäin, ja näin se pulikoi, kunnes oli puunrungolla. Se huomasi osaavansa uida. Nyt se kömpi emon viereen puunrungon koholla olevaan, kuivaan päähän, ja siinä ne sitten istuivat, ympärillään suojaava kaislikko ja vesi, joka ei kerro tietojaan. Sittemmin, kun Springfieldin vanha kettu lämpöisinä ja pimeinä öinä osui rosvoretkillään rämeikköön, Risakorva saattoi tuntea tämän paikan sammakon kurnutuksesta; se oli hädän tullen oppaana varmaan suojapaikkaan. Risakorvasta tuntui, että sammakko lauloi: "Tule, tule, vaaran tullen tule!"

Tämä oli viimeinen oppikurssi, jonka Risakorva sai emoltaan. Oikeastaan se oli jo ylimääräinen kurssi, sillä moni pikku jänis elää ikänsä kaiken oppimatta milloinkaan näitä asioita.

6

Villi eläin ei milloinkaan kuole vanhuuttaan. Sen elämä päättyy aina, ennemmin tai myöhemmin, väkivaltaisesti. On vain ajan kysymys, miten kauan se saattaa suojata itseään vihollisiltaan.

Mutta Risakorvan elämä on esimerkki siitä, että kun jänis kerran pääsee ohi nuoruusikänsä, se kykenee säilyttämään henkensä niin kauan kuin se on täysissä voimissaan ja saa surmansa vasta sinä ikäkautena, jota nimitetään vanhuudeksi.

Jänöperheellä oli vihollisia joka puolella. Niiden jokapäiväinen elämä oli täynnä seikkailuja. Sillä koirat, ketut, kissat, haisunäädät, pesukarhut, kärpät, minkit, käärmeet, haukat, pöllöt ja ihmiset, vieläpä hyönteisetkin, olivat kaikki liittoutuneet pupuja vastaan. Vähintään kerran päivässä ne saivat juosta henkensä edestä ja pelastua miten saattoivat, älynsä tai säärtensä avulla.

Useammin kuin kerran tuo vihattu Springfieldin kettu pakotti jänöperheen pakenemaan lähteen luona olevan vanhan piikkilankakasan alle; piikkilanka oli ennen ollut sikotarhan aitana. Mutta kerran päästyään sinne ne saattoivat rauhallisina katsella, miten kettu haavoitti jalkojaan koettaessaan turhaan tavoittaa niitä.

Muutaman kerran Risakorva oli saanut johdetuksi koiran haisunäädän kimppuun; tämä oli pupujen kannalta aivan yhtä vaarallinen kuin edellinenkin.

Kerran Risakorvan sai kiinni metsästäjä, jolla oli apunaan koira ja kesy, opetettu hilleri. Mutta sen onnistui paeta seuraavana päivänä. Sen jälkeen se luotti maakoloihin entistäkin vähemmän. Monta kertaa sen täytyi juosta veteen kissan ahdistaessa. Myös haukat ja pöllöt ajoivat sitä usein, mutta kaikenlaisia vaaroja vastaan sillä oli pelastuskeinoja. Emon opettamia temppuja se paransi ja keksi vanhemmaksi tultuaan monta uutta. Ja mitä vanhemmaksi ja viisaammaksi se tuli, sitä vähemmän se luotti sääriinsä ja sitä enemmän älyynsä. Lähiseudulla oli nuori koira nimeltä Ranger. Tämän isännällä oli tapana viedä se jäniksen jäljille harjoittaakseen sitä ajoon. Tavallisesti se tällöin tuli ajamaan Risakorvaa, sillä ajo huvitti tätä nuorta urosjänistä yhtä paljon kuin koiraakin. Vaaran hitunen vain lisäsi viehätystä. Toisinaan se saattoi sanoa emolleen:

— Kas, äiti, tuossa se koira taas tulee. Pitää lähteä juoksemaan!

— Olet liian rohkea, Risakorva-poikaseni, saattoi emo vastata. — Etköhän juokse liian usein.

— Mutta, äiti, on niin äärettömän hauskaa, kun saa härnätä tuota koirahupakkoa, ja onhan se sentään hyvää harjoitusta. Tömistän apua, jos se liiaksi ahdistaa, ja yhden kierroksen jälkeen vaihdetaan osia.

Sitten se saattoi mennä koiran tielle ihan tahallaan. Ranger tietenkin innostuu hirmuisesti ja jatkaa ajoa, kunnes Risakorva väsyy leikkiin. Silloin se joko lähettää tömistäen avunpyyntisanoman, jolloin Jänöemo tulee houkuttelemaan koiran omille jäljilleen, tai sitten se pelastuu koirasta jollain sukkelalla tempulla. Kerron vain yhden esimerkiksi siitä, miten hyvin Risakorva oli oppinut suurten metsien taidot.

Se tiesi, että jälkien haju säilyy parhaiten maassa ja on selvin silloin, kun jänis on juoksusta lämmin. Kun se pääsi maata ylemmäksi ja sai olla puolen tuntia rauhassa, jäljet vanhentuivat, ja se tiesi olevansa turvassa. Se menetteli näin: väsyttyään juoksuun se johti ajon Aidanmutkan tiheään orjanruusupensaikkoon; täällä se "kierteli", so. juoksi ristiin rastiin jättäen niin mutkaiset jäljet, että koiran täytyi olla hyvin paljon perässäpäin päästyään selville tuosta vyyhdestä. Sitten se juoksi läpi metsän suoraan D:hen kulkien yhden loikkauksen verran tuulen puolelta kaatunutta puun runkoa E. Pysähtyen sitten D:n luona se palasi omia jälkiään F:ään, mistä se loikkasi syrjään ja juoksi G:hen. Sitten se taas palasi samoja jälkiä J:hin ja odotti siinä, kunnes koira oli mennyt ohi I:n. Nyt se meni H:sta entisille jäljilleen, kulki niitä E:hen ja teki siitä pitkän sivuloikkauksen rungolle, jonka yläpäähän se pysähtyi ja jäi istumaan kuin pökkelö.

Ranger kulutti kauan aikaa orjanruususokkeloissa, ja jälkien haju oli hyvin kehno, kun se vihdoin tuli D:hen. Täällä se alkoi kiertää kehää löytääkseen uudelleen hävinneet jäljet. Pitkän ajan perästä se löysi ne ja tuli sitten G:hen, missä jäljet uudelleen äkisti päättyivät. Koira joutui taas ymmälle ja alkoi tehdä kierroksia. Kierrokset kävivät yhä suuremmiksi, kunnes koira kulki lopulta aivan sen rungon alta, millä Risakorva oli. Mutta kylmä jäljenhaju ei kylmänä päivänä maata ylempänä hevin tunnu. Eikä Risakorva värähtänytkään koiran mennessä ohi.

Pian koira tuli seuraavaa kierrostaan. Tällä kertaa se osui puunrungon alapäähän ja pysähtyi nuuskimaan. Todellakin, se haisi jänikseltä! Mutta se oli nyt vanha haju. Kuitenkin se alkoi nousta runkoa pitkin.

Mikä hermoja koetteleva hetki, kun tuo suuri koira tuli nuuskien pitkin puunrunkoa! Mutta Risakorvan mielenmaltti ei pettänyt. Tuuli oli suotuisa; se oli päättänyt loikata matkaansa heti kun Ranger ehtisi puoliväliin runkoa. Mutta tämä ei tullutkaan. Rakkikoira olisi jo nähnyt jäniksen, mutta jäniskoira ei nähnyt. Haju tuntui olevan vanha; takaa-ajaja hyppäsi rungolta. Pupu oli voittanut.

7

Risakorva ei ollut milloinkaan nähnyt muuta jänistä kuin emonsa. Tuskinpa se oli tullut ajatelleeksi, että toisia oli olemassakaan. Emostakin se oli alkanut yhä enemmän vieraantua, mutta se ei koskaan tuntenut ikävää, sillä jänikset eivät kaipaa seuraa. Mutta kerran joulukuun päivänä Risakorvan ollessa kuusamapensaikossa aukaisemassa uutta polkua Aidanmutkan suureen tiheikköön sen silmään osui outo näky: läheisellä Päivänpaisteen kummulla erottuivat taivasta vasten suuren jäniksen pää ja korvat. Tulokas vaikutti hyvin tyytyväiseltä löytöretkensä tuloksiin ja tuli loikkien pitkin Risakorvan polkua. Se käytti todella Risakorvan omaa polkua ja tuli sen omaan rämeikköön! Uusi tunne valtasi nuoren jäniksen: osaksi katkeruus, osaksi viha, tuo sekava tunne, jota nimitetään kateudeksi.

Vieras pysähtyi erään Risakorvan hankauspuun luokse. Viimeksi mainitulla oli ollut tapana nousta tämän puun nojaan kantapäilleen ja hangata leukaansa puun kylkeen niin korkealta kuin suinkin ulottui. Se arveli tekevänsä näin vain huvikseen, mutta kaikki urosjänikset tekevät samalla tavoin, ja tällä tempulla on useitakin tarkoituksia. Puuhun jää siten jäniksen haju, ja vieraat jänikset tietävät siitä, että seutu jo kuuluu jänisperheelle eikä enää ole kenen tahansa valittavissa. Lisäksi seuraava tulija saattaa hajusta päätellä, onko viimeksi käynyt ollut tuttu; hankauskohdan korkeudesta näkee myös, kuinka iso käyjä on ollut.

Risakorva huomasi harmikseen, että tulokas oli sitä päätä pitempi ja muutenkin vankempi urosjänis. Tämä oli sille aivan uutta, ja se tunsi vastustamatonta halua tuon tunkeilijan tappamiseen. Se puri kovasti hampaitaan, vaikka sillä ei ollut mitään suussa, juoksi sitten tasaiselle paikalle ja tömisti hitaasti kolme kertaa; se merkitsi: "Lähde pois alueeltani tai taistele!"

Tulokas pani korvansa suuren V:n muotoisiksi, istui vähän aikaa suorana ja laskeutui sitten sekin etujalkojensa varaan tömistämään kolmesti; mutta se tömisti kovemmin.

Sota oli julistettu.

Jänikset tulivat yhteen juostuaan kumpikin lyhyen kierroksen koettaen päästä toisistaan tuulen alapuolelle ja odottaen sopivaa hyökkäyshetkeä. Vieras oli suuri ja vahvalihaksinen, mutta parista pikkuseikasta saattoi päättää, ettei se ollut kovinkaan taitava. Se teki varomattomia käännöksiä ja laiminlöi sopivan hyökkäyshetken, sen jolloin Risakorva oli sitä alempana. Mutta nähtävästi se luottikin etupäässä voimaansa. Lopulta se sitten hyökkäsi, ja Risakorva puolestaan rynnisti raivoisasti vastaan. Kumpikin hyppäsi pystyyn ponnistaen takajaloillaan, mutta heikompi joutui jo ensi ottelussa alle. Voittaja oli heti sen päällä, puri pahanpäiväisesti Risakorva-poloista ja nyhti siitä karvatukon toisensa perästä. Mutta tämä oli vikkelä jaloistaan ja pääsi pian vapaaksi. Alkoi uusi yritys. Taas joutui Risakorva alle ja sai kovasti selkäänsä. Se ei ollut ollenkaan vastustajansa kanssa tasaväkinen, ja pian sen oli pakko turvautua jalkoihinsa pelastaakseen henkensä.

Vieras lähti ajamaan takaa. Nähtävästi sen tarkoituksena oli joko Risakorvan tappaminen tai sen karkottaminen kotirämeiköstään. Mutta tämä oli nopsajalkainen ja kestävä. Vieras taas oli suuri ja raskas, ja pian sen piti luopua ajosta. Se olikin onneksi pakenijalle, sillä se oli kangistumaisillaan haavoistaan ja jo uupunutkin. — Nyt alkoi Risakorvalle hirveä aika. Se oli tottunut suojelemaan itseään pöllöiltä, koirilta, näädiltä, ihmisiltä ja sen tapaisilta, mutta ei tietänyt mitä tehdä, kun ahdistaja oli toinen jänis. Se ei keksinyt muuta keinoa kuin maata kyyryllään, kunnes se löydettiin, ja sitten juosta.

Jänöemo oli aivan suunniltaan pelosta ja koetti vain pysytellä piilossa. Mutta iso urosjänis löysi sen pian. Jänöemo koetti juosta pakoon, mutta se ei ollut yhtä nopea kuin Risakorva. Urosjäniksellä ei ollut aikomustakaan tappaa sitä, vaan se alkoi kosiskella.

Mutta Jänöemo vihasi tulokasta yhtä paljon kuin Risakorvakin ja koetti joka tilanteessa päästä siitä eroon. Sen tähden urosjänis kohteli sitä varsin raakamaisesti. Joka päivä se ahdisti Jänöemoa kosimisellaan ja oli niin raivoissaan tämän taipumattomuudesta, että saattoi survaista sen kumoon ja repiä suun täydet karvoja sen hienosta turkista. Saatuaan vihansa tyydytetyksi vainooja päästi Jänöemon taas vähäksi aikaa rauhaan. Mutta yhä sillä oli vakaa aikomus tappaa Risakorva, ja tämän pelastuminen näytti mahdottomalta. Lähellä ei ollut muuta rämeikköä mihin paeta, ja milloin hyvänsä se hetkeksikin nukahti, se tiesi saavansa vihollisen kimppuunsa. Vähintään kymmenen kertaa päivässä vieras hiipi Risakorvan makuupaikalle. Tämä oli kuitenkin siksi valpas, että ennätti aina ajoissa pakoon. Mutta vain sillä kertaa. Henkensä se tosin säilytti, mutta kurjaksi sen elämä oli tullut. Oli kovin masentavaa olla noin avuton, nähdä emoraukkaa purtavan ja revittävän, nähdä tuon vihatun rosvon riistävän mieluisat ruokapaikat, tutut kotisokkelot ja vaivoin tehdyt polut. Se vihasi voittajaansa enemmän kuin kettua tai kärppää.

Miten tämä päättyisi? Risakorva oli nääntymäisillään juoksusta, vartioimisesta ja huonosta ruoasta. Jänöemokin alkoi lannistua pitkästä vainoamisesta. Tunkeilija ei kaihtanut mitään keinoja koettaessaan saada Risakorvan tuhotuksi, ja lopuksi se turvautui pahimpaan rikokseen, minkä jänikset tuntevat. Miten hyvänsä jänikset vihaavatkin toisiaan, kunnon jänis unohtaa kuitenkin riitansa, kun ilmestyy yhteinen vihollinen. Mutta eräänä päivänä suuren kyyhkyshaukan liidellessä yli rämeikön urosjänis itse piiloutui hyvin pensaikkoon, mutta koetti kerran toisensa jälkeen karkottaa Risakorvaa aukealle paikalle. Pari kertaa haukka oli saamaisillaan tämän, mutta ruusupensas pelasti sen viime tingassa. Se lähti pensaasta vasta kun vieras jänis itse oli joutumaisillaan haukan saaliiksi. Risakorva pääsi siis tälläkin kertaa hengissä, mutta sen tila näytti toivottomalta. Se alkoi jo hautoa mielessään uutta tuumaa: olisiko emon ja sen mahdollista lähteä yöllä muille tienoille etsimään toista asuinpaikkaa. Mutta eräänä päivänä tuli rämeikön laitaan vanha Thounder, jäniskoira, nuuskien jälkiä. Nyt Risakorva päätti ryhtyä epätoivoiseen yritykseen. Se meni tahallaan koiran tielle, ja heti alkoi hurja ajo; se kävi kolmeen kertaan suon ympäri, kunnes Risakorva tiesi emonsa olevan turvassa ja vihollisensa tavallisessa makuupaikassaan. Sitten se meni suoraan tätä paikkaa kohti ja hyppäsi ison jäniksen yli potkaisten sitä mennessään päähän.

— Kurja raukka! Nyt minä sinut tapan, huusi vieras ja hyppäsi ylös, mutta huomasi samassa olevansa juuri Risakorvan ja koiran välissä. Se oli saanut osakseen ajon kaikkine kauhuineen. Koira oli miltei kintereillä ja haukkui kovasti seuratessaan suoraan käyviä, tuoreita jälkiä. Urosjäniksen suuri ruumiinpaino oli kyllä hyvin edullinen tappelussa toisen jäniksen kanssa, mutta tässä leikissä päinvastoin haitaksi. Se ei tuntenut monta temppua, vain kaikkein yksinkertaisimmat, kuten "kaksoisjäljet", "kiertelyn" ja "piilokolon", jotka jokainen pupunpoikanenkin osaa. Koira oli kuitenkin liian lähellä, jotta olisi saattanut turvautua kaksoisjälkiin tai kiertelyyn, ja maakoloja se ei tietänyt.

Ajo kävi suoraan eteenpäin. Orjanruusupensas, kaikkien jänisten puolueeton ystävä, teki parastaan, mutta siitä ei ollut apua. Koiran haukunta oli kiinteä ja keskeytymätön. Pensaiden ratina ja koiran kiljuminen, aina kun piikit haavoittivat sen korvia, kuuluivat hyvin Aidanmutkan isoon pensaikkoon, missä Risakorva emoineen kyykki piilossaan. Mutta äkkiä nämä äänet taukosivat; kuului ottelun töminää ja sitten äänekästä hirveätä rääkynää.

Risakorva tiesi mitä se merkitsi, ja sitä pöyristytti. Mutta pian ääni vaikeni. Rauhanhäiritsijä oli poissa ja jänöperhe huoahti helpotuksesta. He olivat taas yksin rakkaan vanhan suon isäntinä.

8

Olifant menetteli epäilemättä viisaasti polttaessaan kaikki orjanruusupensaat rämeikön itä- ja eteläpäästä ja korjatessaan pois vanhan piikkilangasta tehdyn sikoaitauksen jäännöksen lähteen luota, mutta jänöperheelle tämä puhdistus oli kova kolaus. Edelliset olivat olleet sen vakinaisena olinpaikkana ja etuvarustuksena; piikkilankakasa taas oli ollut sen lujin linnoitus ja varmin turvapaikka.

Ne olivat tottuneet pitämään rämeikköä ja sen ympäristöä — Olifantin pellot ja rakennukset siihen luettuina — niin omanaan, että olisivat mielestään kärsineet vääryyttä, jos jokin toinen jänis olisi ilmestynyt vaikkapa karjapihaan. Heidän omistusoikeutensa perustui pitkäaikaiseen ja menestykselliseen hallussapitoon — se siis oli aivan sama oikeus, millä useimmat kansat pitävät maitaan ominaan, ja vaikea olisikin löytää parempaa.

Tammikuun suojailmoilla Olifant hakkautti jäljellä olevat suuret puut rimmen ympäriltä ja supisti siten jänisten aluetta kaikilta puolin. Mutta ne pysyivät kuitenkin yhä pienenevässä rämeikössään, sillä siellä oli niiden koti, ja ne olivat varsin vastahakoisia muuttamaan toisille tienoille. Elämä kävi niille yhä seikkailukkaammaksi, mutta ne olivat vielä yhtä nopsajalkaisia, tarkkavainuisia ja älykkäitä kuin ennenkin. Viime aikoina oli muuan minkki tehnyt niiden elämän tavallistakin levottomammaksi; se oli tullut jokea ylöspäin jänisten asuinsijoille. Viisaasti menettelemällä nämä saivat käännetyksi tunkeilijan huomion Olifantin kanatarhaan. Mutta sittenkään ne eivät tunteneet olevansa aivan suojassa tältä viholliselta. Ne olivat sen tähden toistaiseksi kokonaan lakanneet käyttämästä maakoloja, jotka minkin vuoksi olivat erityisen vaarallisia, ja turvautuivat entistä enemmän jäljellä oleviin ruusupensaikkoihin.

Ensimmäinen lumi oli sulanut; ilma oli kauan ollut kirkas ja lämmin. Jänöemo, joka oli alkanut tuntea reumatismia, oli matalassa pensaikossa hakemassa joitakin lääkeyrttejä. Risakorva istui heleässä päivänpaisteessa rämeen idänpuoleisella penkerellä. Olifantin talon tutusta savupiipusta nousi savua; sinistä taivasta vasten se näytti ruskealta, ja oikulliset tuulenpuuskat painoivat sitä ajoittain sinertävinä hattaroina pensaikkoon. Talon viereisestä karjapihasta kuului ääniä, ja sieltäpäin tuli savun mukana miellyttävää hajua: jänis saattoi päätellä, että lehmille annettiin kaalia. Sille tuli vesi suuhun, kun se ajatteli, mikä juhla siellä olisi tarjolla. Haluisasti se ahmi sisäänsä tuota viettelevää hajua; se piti kovasti kaalista. Mutta se oli ollut karjapihassa edellisenä yönä hakemassa muutamia kehnoja apilanpäitä, eikä viisas jänis milloinkaan mene kahtena peräkkäisenä yönä samaan paikkaan.

Sen tähden se ei antanutkaan valtaa mielihalulleen, vaan siirtyi toiseen paikkaan, johon kaalin haju ei tuntunut, ja söi iltasekseen tukon heiniä, jotka tuuli oli karistanut suovasta. Myöhemmin, maatamenon aikaan, se tapasi Jänöemon; tämä oli ottanut lääkkeensä ja sitten jyrsinyt ateriakseen nuoren koivun makeita virpoja. Sillä välin päivä oli mennyt mailleen, ja suuri tumma verho oli kohoamassa idästä ylemmäksi ja ylemmäksi. Se levisi koko taivaalle ja kätki maan pimeyteen. Sitten tuli ilkeä tuuli käyttäen hyväkseen auringon poissaoloa ja sai aikaan suurta hämminkiä. Ilma kävi kylmäksi; tuntui vielä paljon epämiellyttävämmältä kuin silloin, kun maa oli ollut lumen peitossa.

— Eikö olekin pelottavan kylmä? Ollapa meillä nyt edes Aidanmutkan suuri pensaikko! sanoi Risakorva.

— Hyvä olisi yöpyä petäjänjuuren koloonkin, arveli emo. — Mutta minkki ei ole vielä mennyt kanatarhaan, ja ennen ei ole hyvä ryömiä koloon.

Itse asiassa majaili pelätty minkki juuri tällä hetkellä ontossa hikkoripuun rungossa Olifantin puuvajassa; tämäkin jänisten turvapaikka oli siis hiljakkoin viety. Jänikset menivät nyt rämeen eteläpäähän ja valitsivat yösijakseen lehdeskasan; ne ryömivät sen alle tunnustellen kuonollaan eri suuntiin löytääkseen useampia pakoteitä siltä varalta, että vaara uhkaisi. Tuuli yltyi yhä ja kävi kylmemmäksi, mitä pitemmälle tunnit kuluivat, ja puoliyön aikaan alkoi sataa kovaa, raemaista lunta, joka rapisi lakastuneille lehdille ja varisi kerppujen välitse jänisten päälle.

Tällaisen yön luulisi olevan kaikkea muuta kuin sovelias metsästykseen, mutta Springfieldin kettu oli kumminkin liikkeellä. Se tuli vastatuuleen Olifantin suolle ja osui tuulen alapuolelle sitä kasaa, jonka alla jänikset nukkuivat. Se vainusi ne heti ja hiipi hajun suuntaan vastatuuleen lehdeskasaa kohden. Tuulen viuhina ja lumiräntä helpottivat lähestymistä, ja vasta kun kettu oli aivan pensaan luona, Jänöemo heräsi siihen, että kuiva lehti risahti tulijan käpälän alla. Se kosketti Risakorvan viiksiin, ja molemmat olivat täysin valveilla juuri kun kettu oli hyppäämässä niiden päälle. Mutta jäniksellä on nukkuessakin jalat aina valmiina loikkaamaan. Jänöemo syöksyi myrskyyn, ja ketun hyppäys jäi tekemättä, mutta se lähti heti perässä. Risakorva katosi toiselle puolen.

Jänöemolla oli vain yksi tie valittavana, ja se kävi suoraan vastatuuleen. Henkensä edestä ponnistaen se pääsi vähän edelle juostessaan yli vetelän mudan, joka ei kannattanut kettua. Sitten se tuli rimmen rannalle. Ei ollut kääntymisen mahdollisuutta, täytyi mennä veteen.

Se kahlasi läpi ruohojen ja tuli syvään veteen; kettu perässä. Mutta tämä oli sittenkin liikaa Repolaiselle semmoisena yönä. Se kääntyi takaisin, ja Jänöemo ponnisteli yhä samaan suuntaan läpi kaislikon ja ui sitten avovettä toista rantaa kohti. Vastatuuli oli kova. Pienet aallot löivät jäätävän kylminä yli sen pään, ja vesi oli täynnä lumisohjoa, joka esti uintia. Toinen ranta häämötti mustana viivana kaukaa, kaukaa, ja kenties kettu jo oli siellä odottamassa.

Mutta Jänöemo laski korvansa lerpalleen, jottei vastatuuli tarttuisi niihin, ja taisteli sitten kaikin voimin kylmässä vedessä tuulta ja aaltoja vastaan. Pitkän ja vaivalloisen uinnin jälkeen se oli pääsemäisillään toisen rannan uloimpien kaislojen luo, mutta silloin lumisohjo tukki siltä tien kokonaan; tuuli viuhui rantapenkeressä synnyttäen ketun ääntä muistuttavan ulinan, ja tämä kauhistutti jänistä niin, että se menetti kaiken voimansa ja alkoi ajelehtia takaperin myötätuuleen, ennen kuin se pääsi vapaaksi kelluvasta sohjosta.

Se ponnisteli nyt takaisinpäin, mutta hyvin hitaasti. Ja kun se raukka lopulta pääsi vastarannan suurien kaislojen suojaan, sen jäsenet olivat kangistuneet ja voimat lopussa; se ei enää välittänyt, oliko kettu rannalla vai ei. Kaislikon läpi se vielä pääsee, mutta jo rannan ruohikossa uinti käy epävarmaksi ja hitaaksi. Heikot vedot eivät enää vie sitä rantaa kohti, ympärille muodostuva jää pysäyttää sen kokonaan. Kohta lakkaavat kylmenneet jäsenet liikkumasta. Pikku Jänöemon hieno kuononpää ei enää värähtele; sen kauniit ruskeat silmät ovat ummistuneet iäksi.

Mutta saaliinhimoinen kettu ei enää ollutkaan rannalla odottamassa. Risakorva oli päässyt ehein nahoin vihollisen ensi hyökkäyksestä ja toinnuttuaan säikähdyksestään se juoksi takaisin "vaihtamaan" emon kanssa ja siten auttamaan tätä. Se tapasi ketun kiertämässä rimpeä silloin kun Jänöemo oli kääntynyt takaisin, sai sen johdetuksi omille jäljilleen ja vei sen kauas niillä mailta. Lopulta se käytti piikkilanka-aidan temppua ja pääsi siten ketusta eroon. Sitten se palasi penkerelle hakemaan emoaan, tömisti ja juoksi, mutta turhaan. Se ei löytänyt emoaan milloinkaan eikä saanut tietää, minne tämä oli joutunut, sillä Jänöemo nukkui ystävänsä veden hyisessä sylissä. Eikä vesi kerro tietojaan.

Pieni Jänöemo-parka oli sankari, mutta kuitenkin vain yksi niistä lukemattomista miljoonista, jotka ovat eläneet ja tehneet parhaansa pienessä maailmassaan ajattelemattakaan sankaruuden saavuttamista — ja sitten kuolleet. Se oli urhoollinen soturi elämän taistelussa. Se oli hyvää ainesta, sitä joka ei milloinkaan kuole. Sen jäntevyys ja älykkyys jäivät perinnöksi Risakorvalle. Emo eli jälkeläisessä, ja tämän kautta periytyi lajiin hienompaa verta.

Risakorva elää yhä rämeikössä. Vanha Olifant kuoli sinä talvena, eivätkä hänen leväperäiset poikansa viitsineet muokata rämeikköä eivätkä korjata piikkilanka-aitoja. Yhdessä vuodessa seutu oli villiytynyt entistäkin enemmän; nuoria puunvesoja ja orjanruusupensaita kasvoi kaikkialla, ja kaatuneista piikkilanka-aidoista tuli jäniksille mainioita turvapaikkoja, joihin koirat ja ketut eivät uskaltaneet tunkeutua. Siellä elää Risakorva vielä tänäkin päivänä. Se on nyt suuri ja voimakas urosjänis eikä pelkää kilpailijoita. Sillä on itsellään iso perhe ja komea ruskea puoliso, jonka se on saanut ties mistä. Epäilemättä sen lapset ja jälkeläiset tulevat elämään ja lisääntymään rämeikössä vielä monta vuotta. Siellä saattaa nähdä niitä aurinkoisina kesäiltoina, jos on oppinut niiden merkkikielen ja tietää tarkalleen, millaiseen paikkaan ja millä tavalla tömistää.

BINGO, KERTOMUS KOIRASTANI

1

Ilma oli käynyt kylmäksi. Lumi oli maassa, vaikka oltiin vasta alkupuolella marraskuuta. Vuosi oli 1882. Manitoban talvi oli alkanut. Istuin mukavasti tuolissani aikoen laiskotella muutamia hetkiä aamiaisen jälkeen. Katselin joutessani vuoroin tuvan ikkunasta, josta näkyi kappale preeriaa ja navettamme pääty, vuoroin seinähirsiin leikattua runonpätkää, jonka sisällyksenä oli, että "Frankelynin koiran nimeksi pantiin Bingo". Runon loppusoinnut olivat yhtä nukuttavia kuin äänetön lumimaisemakin. Mutta yksitoikkoisuus keskeytyi äkkiä; näkyviin tuli suuri harmaa eläin, joka laukkasi preerian yli navettaa kohden, ja sen kintereillä juoksi mustan ja valkean kirjava pienempi eläin.

— Susi! huudahdin siepaten pyssyn seinältä ja juoksin ulos auttamaan koiraa. Mutta päästyäni navetan luo eläimet olivat jo jättäneet sen jälkeensä ja juosseet preerialle vähän matkan päähän. Susi oli kääntynyt vastarintaan ja ahdistaja, naapurimme paimenkoira, kierteli sen ympärillä odottaen puraisemistilaisuutta.

Ammuin kaukaa useita laukauksia niitä kohti, mutta ne vain lähtivät taas viilettämään yli preerian. Hetken juoksun perästä tämä verraton koira saavutti suden ja tarttui hampaillaan sen lonkkaan, mutta peräytyi sitten välttääkseen suden raivokasta vastasyöksähdystä. Juostiin uudelleen kappale matkaa, kunnes koira taas pysäytti ajettavansa. Sama temppu toistui lähes joka sadan metrin päästä. Koira koetti saada ajon suuntautumaan uudistaloa kohden, susi taas yritti turhaan päästä lähemmäksi itäisellä taivaanrannalla siintävää metsää. Saavutin ne noin parin kilometrin päässä, ja kun koira näki avun lähestyvän, se iski vastustajaansa tehdäkseen siitä lopun.

Hetkisen tappelevat eläimet pyörivät yhtenä rykelmänä, mutta pian saattoi mylläkästä erottaa selällään makaavan suden, jonka kurkussa reuhtoi verta vuotava koira. Minun oli nyt helppo saavuttaa ne. Ammuin kuulan läpi suden pääkallon.

Kun koira näki vihollisensa kuolleen, se ei enää katsahtanutkaan siihen, vaan lähti juoksemaan suoraan yli hangen kohden taloa; se oli kuuden kilometrin päässä ja sinne se oli jättänyt isäntänsä suden ilmestyessä. Ihmeellinen koira! Vaikka en olisi ennättänytkään apuun, se olisi ihan varmaan yksinkin ottanut suden hengiltä; niin sen kerrottiin tehneen monesti ennenkin.

Olin aivan ihmeissäni Frankin urotöistä ja tahdoin ostaa sen hinnasta mistä tahansa. Mutta omistaja oli taipumaton. — Miksette osta sen jälkeläistä? hän sanoi ynseästi.

Kun tämä koira ei ollut kaupan, minun täytyi tosiaankin tyytyä penikkaan, jonka isän vakuutettiin olevan Frank. Tämä oli pyöreä, mustaturkkinen palleroinen ja muistutti enemmän pitkähäntäistä karhunpentua kuin koiran alkua. Mutta siinä oli keltaisia laikkuja kuten Frankin turkissa ja lisäksi hyvin luonteenomainen valkea rengas kuononpäässä. Nämä merkit olivat — niin ainakin toivoin — takeina koiran tulevasta suuruudesta.

Saatuani penikan omakseni oli keksittävä sille nimi. Tästä huolesta päästiin hyvin pian. Seinähirsiin kaiverrettu runonpätkä "Frankelynin koirasta" liittyi läheisesti siihen tapaukseen, jonka tuloksena penikka oli joutunut minulle, ja siksi nyt asianmukaisen komeasti "pantiin sen nimeksi Bingo".

2

Lopun talvea Bingo vietti majassamme ja eleli kuten ainakin laiska ja lihava, hyvää tarkoittava ja pahaa tekevä koiranpenikka. Sen ruokahalu oli suurenmoinen. Päivä päivältä se kasvoi isommaksi ja kömpelömmäksi. Vakavallakaan opetuksella sitä ei saanut olemaan pistämättä kuonoaan rotanpyydykseen. Se koetti mitä ystävällisimmin lähestyä kissaa, mutta tämä ymmärsi koiran temput aivan väärin. Lopulta niiden välille syntyi aseellinen rauha; mutta se keskeytyi vähän väliä, kun Bingo pyrki pitämään oman päänsä. Silloin se aina sai livistää tuvasta ja maata yönsä navetassa.

Kevään tultua ryhdyin täydellä todella kasvattamaan sitä. Molemminpuolisen suuren vaivan jälkeen se oppi käskystä noutamaan lehmämme, joka kävi laitumella aitaamattomalla preerialla.

Kerran opittuaan tehtävänsä se innostui siihen kovasti. Se hyppi korkealle ja haukkui ilosta, kun sitä käskettiin lehmän hakuun. Ja pian Bingo palasi ajaen vanhaa Dunnaa täyttä laukkaa edellään, haukkui ja murisi eikä antanut lehmälle rauhaa ennen kuin tämä oli läävän perimmäisessä sopessa.

Vaikkakin tehtävässä olisi ollut paremmin paikallaan vähäisempi tarmokkuus, koiran ajotapaa siedettiin kuitenkin jonkin aikaa. Mutta sitten se innostui näihin karjannoutoajoihin niin, että lähti aivan omin päin lehmän hakuun. Lopulta tämä virkaintoinen lehmäpaimen ei tyytynyt ajamaan vanhaa Dunnaa kotiin vain kerran tai pari, vaan kaksikintoista kertaa päivässä.

Viimein sen into meni niin pitkälle, että se pujahti preerialle ja ajoi lehmäpoloisen täyttä laukkaa kotiin, milloin vain sen mieleen juolahti tai milloin sillä oli hetkinenkin vapaa-aikaa.

Aluksi tämä ei näyttänyt niinkään pahalta, sillä nythän lehmä ei päässyt menemään liian kauas. Mutta kohta sillä ei enää ollut aikaa syömiseen. Se laihtui ja ehtyi. Alituinen koiran varominen vaivasi nähtävästi sitä kovin, ja aamuisin se ei ollut uskaltaa lähteä navetasta, kun se tiesi saman vainon alkavan heti ulkona.

Tämä meni toki liian pitkälle. Kun koiran intoa ei millään saatu hillityksi, paimenen virka piti ottaa siltä kokonaan pois. Sen jälkeen Bingo ei enää uskaltanut ajaa Dunnaa kotiin, mutta se osoitti kuitenkin mielenkiintoaan lehmää kohtaan siten, että asettui aina lypsämisen ajaksi makaamaan navetan oven edustalle.

Sitten tuli kesä, ja moskiitot alkoivat kiusata. Lypsäminen kävi vaikeaksi, kun lehmä pyrki alituiseen huiskimaan hännällään. Veljeni Fred, jonka tehtäviin lypsäminen kuului, oli luonteeltaan yhtä kekseliäs kuin kärsimätön; hän turvautui hyvin yksinkertaiseen keinoon estääkseen huiskimisen: hän sitoi lehmän häntään tiiliskiven. Sitten hän ryhtyi iloisesti työhönsä meidän muiden katsellessa epäilevinä syrjästä.

Äkkiä kuului sääskiparven keskeltä kumea läimähdys ja voimasanaryöppy. Fred oli saanut tiiliskivestä korvalleen niin että keikahti kumoon, ja lehmä käveli rauhallisena matkaansa, kunnes Fred pääsi jaloilleen ja hyökkäsi sen kimppuun lypsyjakkara aseenaan. Oli kyllin harmillista saada tiiliskivestä korvalleen, varsinkin kun korvapuustin antaja oli vanha lehmä, mutta vielä enemmän sapetti ympärillä seisovien nauru ja hilpeys.

Kun Bingo kuuli hälinän, se arveli häntäkin tarvittavan ja hyökkäsi Dunnan kimppuun toiselta puolelta. Ennen kuin leikki oli lopussa, maito oli kaatunut, kiulu ja jakkara särkyneet ja sekä lehmä että koira saaneet pistoja.

Bingo-rukka ei ymmärtänyt tätä ollenkaan ja pani koko metelin lehmän syyksi. Se oli jo kauan tuntenut tätä kohtaan vastenmielisyyttä, ja nyt se luopui kokonaan vartijantoimestaan navetan ovella ja lyöttäytyi yksinomaan hevosten seuraan.

Lehmä oli minun, hevoset taas olivat veljeni. Ruvetessaan suosimaan viimeksi mainittuja Bingo näytti samalla hylkäävän minutkin, ja meidän alinomainen yhdessä olomme keskeytyi. Kuitenkin se aina liittyi minuun, jos tapahtui jotain odottamatonta. Koiran yhdistää isäntäänsä side, joka ei katkea, ja me tunsimme sen kumpainenkin.

Yhden ainoan kerran sen jälkeen Bingo sai esiintyä lehmäpaimenena, nimittäin saman vuoden syksyllä Carberryn vuosimarkkinoilla. Saadakseen väkeä kerääntymään kauppansa luo muuan kauppias oli pannut toimeen paimenkoirakilpailun; parhaalle luvattiin "kunniakirja ynnä kahden dollarin rahapalkinto".

Erään petollisen ystävän viekoituksesta minä ilmoitin Bingon kilpailuun, ja varhain määräpäivänä tuotiin Dunna preerialle aivan kylän edustalle. Kun meidän vuoromme tuli, osoitettiin lehmää Bingolle ja annettiin komennushuuto: — Mene noutamaan lehmä! Tarkoitus oli tietenkin, että sen piti tuoda lehmä minun luokseni palkintotuomarien lavan edustalle.

Mutta eläimillä oli omat tuumansa. Kun Dunna näki Bingon tulevan laukaten, se tiesi, ettei se nyt ollut turvassa muualla kuin omassa navetassaan, ja Bingo oli yhtä varma siitä, että sen ainoa tehtävä oli lisätä lehmän vauhtia. Palkintotuomarit eivät sen koommin nähneet lehmää eivätkä koiraakaan, sillä molemmat kiitivät yli preerian pysähtymättä ennen kuin kotona, jonne oli yli kolmen kilometrin matka. Palkinto annettiin kilpailun toiselle osanottajalle, sillä muita ei ollut.

3

Bingon kiintymys hevosiin oli ihmeellinen. Päivät se juoksenteli niiden mukana, yöt makasi tallin ovella. Minne parivaljakko meni, sinne Bingonkin piti päästä, eikä mikään voinut sitä estää. Vain kerran se poikkesi tavastaan, ja tämä oli varsin omituinen juttu.

Minä en ollut taikauskoinen enkä ollut siihen hetkeen saakka piitannut enteistä; mutta täytyy myöntää, että minuun teki syvän vaikutuksen seuraava harvinainen tapaus, jossa Bingolla oli pääosa. Meitä oli vain kaksi asukasta De Wintonin farmilla. Eräänä aamuna veljeni lähti noutamaan heiniä Boggy Creekistä. Edestakainen matka oli pitkä yhden päivän matkaksi, ja hän lähti varhain liikkeelle. Bingo ei tällä kertaa seurannut parivaljakkoa, ei edes veljeni käskystä, mikä oli aivan ennen kuulumatonta; se seisoi vain vähän matkan päässä liikkumattomana. Äkkiä se kohotti kuononsa ilmaan ja päästi pitkän, valittavan ulvonnan. Se odotti, kunnes ajoneuvot olivat ehtineet näkyvistä, ja seurasikin niitä parisensataa metriä tuon tuostakin ulvahtaen. Kaiken päivää se sitten pysytteli karjapihan seutuvilla ja ulvoi vähän väliä oikeita hautajaisvirsiä. Olin yksin. Koiran omituinen käyttäytyminen sai minut aavistamaan jotain vaaraa, ja mitä pitemmälle tunnit kuluivat, sitä levottomammaksi tulin.

Kello kuuden aikaan Bingon ulvonta kävi sietämättömäksi. Kun en muutakaan osannut, heitin sille jotain ja ajoin sen pois. Mutta mikä kauhun tunne minut oli vallannut! Miksi olinkaan antanut veljeni mennä yksin! Olisihan minun pitänyt koiran käytöksestä ymmärtää, että jokin onnettomuus oli uhkaamassa.

Vihdoin tuli veljeni paluun aika, ja — siinäpä Fred jo olikin kurkkimassa kuorman päältä! Riisuin hevoset ja kysyin näköjään huolettomana:

— Ovatko asiat kunnossa?

— Kunnossa ovat, hän vastasi lakonisesti.

Kukapa osaa sanoa, onko enteissä perää?

* * * * *

Kauan tämän jälkeen kerroin tapauksen eräälle salatieteisiin perehtyneelle henkilölle. Hän näytti vakavalta ja kysyi: — Tuliko Bingo sittemmin aina luoksenne, kun olitte vaarassa?

— Tuli.

— Älkää sitten hymyilkö! Se pelasti teidät itsenne sinä päivänä; se pysyi luonanne ja pelasti henkenne, vaikka ette milloinkaan saa tietää mistä vaarasta.

4

Varhain keväällä olin alkanut opettaa Bingoa. Pian sen jälkeen se alkoi opettaa minua.

Puolivälissä sitä kolmen kilometrin pituista matkaa, joka oli meidän majastamme Carberryn kylään, oli farmien rajapyykki. Se oli tanakka, matalalle kummulle pystytetty paalu ja näkyi hyvin pitkälle.

Pian huomasin, ettei Bingo kertaakaan kulkenut ohi tarkoin tutkimatta tuota salaperäistä paalua. Kohta sain nähdä, että myös arosudet ja kaikki muut lähiseudun koirat kävivät paalulla. Ajan pitkään tein kaukoputkella joukon havaintoja; opin ymmärtämään asian oikean laidan ja sain luoda silmäyksen Bingon yksityiselämään.

Paalu oli koiraheimon yhteinen, sovittu merkkipaikka. Tarkan hajuaistinsa avulla jokainen koiransukuinen eläin saattaa jäljistä päätellä, keitä muita on hiljakkoin ollut paalulla. Lumen tultua sain tietää vielä paljon muuta. Huomasin että tämä paalu oli vain yksi rengas suuressa järjestelmässä, johon kuului lukuisia muita merkkipaikkoja laajalla alueella. Toisin sanoen: koko seutu oli jaettu piireihin, joilla kullakin oli merkkinsä. Tämmöisenä oli aina jokin näkyvä pylväs, kivi, puhvelinkallo tai muu esine, joka sattui olemaan sopivalla paikalla. Seikkaperäiset havaintoni selvittivät, että seudulla toimi saneen täydellinen uutistenvälitysjärjestelmä.

Jokainen susi tai koira poikkeaa sille merkkiasemalle, joka on lähinnä sen matkasuuntaa; se menee tiedustelemaan, keitä viimeksi on ollut siellä, aivan kuten me käymme matkalta palattuamme klubilla vilkaisemassa vieraskirjaa.

Olen nähnyt Bingon tulevan paalulle, nuuskivan, tarkastavan ympäristöä ja murisevan niskakarvat pystyssä ja silmät palavina; sitten se raapii takajaloillaan innokkaasti ja ylenkatseellisesti ja poistuu lopulta sangen hitaasti katsahtaen vähän väliä taakseen. Tämä kaikki merkitsee:

— Grrh! vuuf! McCarthyn likainen rakki vain? Vuuf! Pidänpä silmällä sitä tänä iltana. Vuuf! Vuuf!

Toisella kertaa se alkutoimitusten jälkeen näkyi tulevan erityisen tarkkaavaiseksi ja tutki huolellisesti paikalla käyneen kojootin jälkiä. Jälkeenpäin sain tietää, että se puheli itsekseen:

— Kojootin jäljet, tulevat pohjoisesta, haisevat kuolleelle lehmälle. Todellakin! Pollworthin vanha Kirjo on kai vihdoinkin kuollut. Kannattaa käydä katsomassa.

Toisella kertaa se heiluttaa häntäänsä, juoksee pieniä kierroksia ja tulee yhä uudelleen takaisin tehdäkseen omat jälkensä selvemmiksi. Tämän kaiken se tekee veljensä Billin varalta, joka juuri on isäntineen palannut matkalta ja on jo ehtinyt käydä paalulla ilmoittamassa tulostaan. Ei siis ollut sattuma, että Bill eräänä yönä tuli Bingoa noutamaan ja molemmat yhdessä menivät läheiselle kummulle ja juhlivat siellä olevalla hevosenraadolla jälleennäkemistä.

Toisinaan Bingo innostui saamistaan tiedoista niin, että se lähti jälkiä myöten viilettämään seuraavalle merkkiasemalle saamaan tarkempia uutisia.

Toisinaan taas tarkastuksesta oli tuloksena vain se, että Bingo jäi vakavasti aprikoimaan, ikään kuin se olisi tuuminut itsekseen: "Mutta mitä hittoa tämä on?" tai: "Enköhän vain tavannut tuota veikkoa viime kesänä!"

Eräänä aamuna tullessaan paalulle Bingo näytti kovasti pelästyvän. Kaikki karvat kohosivat pystyyn, häntä painui riipuksiin ja vavahteli ja vatsa tuli äkkiä kipeäksi; varma merkki siitä, että se oli kauhun vallassa. Se ei osoittanut halua seurata jälkiä tai tiedustella enempää, vaan palasi kotiin. Puoli tuntia sen jälkeen sen häntä yhä vapisi ja sen ilmeestä näkyi joko vihaa tai pelkoa.

Tarkastin noita jälkiä ja sain selville, että Bingon kielellä tuo puolipelokas kurkkuääninen " grrr-uff " merkitsee isoa sutta.

Tällaisia asioita opin Bingolta. Kun sittemmin satuin näkemään, miten se nousi kylmästä makuupaikastaan tallin oven luota, venytteli jäseniään, pudisteli lunta pörröisestä turkistaan ja katosi pimeään, ajattelin usein:

— Ahaa, vanha koira! Tiedänpä, minne aiot ja miksi kartat majan suojaa. Tiedän, miten osaat tehdä öiset retkesi niin sopivaan aikaan ja tiedät minne mennä, miten ja mistä hakea.

5

Syksyllä 1884 jätimme De Wintonin farmin autioksi ja Bingo sai muuttaa lähimmän naapurimme Gordon Wrightin taloon, so. talliin, ei sisälle.

Penikka-ajastaan saakka se oli ollut vastahakoinen tulemaan sisään muulloin kuin ukonilmalla. Ukkosta ja pyssyä se pelkäsi kovin — epäilemättä jälkimmäinen pelko oli myöhäisempi ja johtui jostain epämiellyttävästä pyssyihin liittyvästä kokemuksesta. Pian näemme, mikä näihin saattoi olla aiheena. Kylmimmälläkin säällä se nukkui yönsä ulkona tavanomaisella paikallaan tallin luona. Ilmeisesti Bingosta oli mitä suurin nautinto olla öisin aivan vapaana, ja se kulki yöretkillään monen kilometrin päähän kotoaan. Selvä todistus tästä oli esimerkiksi se, että eräät meistä sangen etäällä asuvat farmarit lähettivät Gordonille sanan, että ellei hän pidä koiraansa sisällä öisin, niin he turvautuvat haulikkoon. Bingon pyssyn pelosta saattoi päätellä, ettei uhkauksia ollut sanottu leikillä. Muuan mies, joka asui hyvin kaukana, sanoi eräänä talvi-iltana nähneensä suuren mustan suden tappavan kojootin lumihangella, mutta perästäpäin hän muutti mieltään ja arveli, että sen onkin täytynyt olla "Wrightin koira". Mihin tahansa ilmestyi talvella hevosen tai lehmän haaska, sinne Bingo varmasti löysi tien. Se karkotti paikalta arosudet ja aterioi mielin määrin.

Toisinaan Bingon yöretkien päämääränä oli vain vierailu jonkun etäisen naapurin koiran luona, ja huolimatta kostonhimoisista uhkauksista ei näyttänyt olevan ensinkään pelättävissä, että Bingon suku loppuisi. Vieläpä muuan mies vakuutti nähneensä naarasarosuden, jolla oli kolme muuten emonsa näköistä pentua, mutta ne olivat tavallista suurempia ja mustia, ja kuonon ympärillä oli valkea rengas.

Olipa tämä totta tai ei, ainakin näin itse seuraavan tapauksen. Maaliskuun loppupuolella ajaessamme reellä yli preerian ja Bingon juostessa perässä näin arosuden nousevan eräästä maakolosta. Se lähti pakenemaan, ja Bingo kävi heti takaa-ajoon. Susi ei näyttänyt pitävän pakoon pääsyä kovin tärkeänä, ja pian Bingo oli saavuttanut sen. Mutta ihme ja kumma, tappelua ei syntynytkään! Bingo juoksenteli hyväillen suden rinnalla ja nuoleksi sen kuonoa.

Olimme aivan hämmästyneitä ja usutimme Bingoa käymään kiinni. Huutomme ja viittailumme pelotti monta kertaa suden matkaansa, ja Bingo juoksi taas sen luo, mutta oli joka kerralla yhtä ystävällinen.

— Ainoa selitys tähän oli se, että susi oli naaras ja Bingon rakastettu. Kutsuimme nyt koiraa ja jatkoimme matkaamme. Bingo seurasi, joskin vastahakoisesti.

Viikkokausia sen jälkeen kävi farmilla tuon tuostakin eräs arosusi rosvoilemassa. Se tappoi kananpojat, varasti sianlihaa talon luota ja pelotti useita kertoja lapsia. Se näet oli niin uskalias, että se tirkisti tuvan ikkunasta sisään miesten ollessa poissa. Tätä eläintä vastaan Bingosta ei näyttänyt olevan mitään turvaa. Lopulta naarassusi tapettiin, ja Bingon suhde kävi ilmi siitä, että se pitkät ajat sen jälkeen osoitti vihamielisyyttä Oliveria, ampujaa, kohtaan.

6

On merkillistä, miten koira ja ihminen saattavat kiintyä toisiinsa koko eliniäksi. Butler kertoo eräästä kaukana pohjoisessa asuvasta intiaaniheimosta, joka oli joutumaisillaan perikatoon sisällissodan takia. Eripuraisuuden syynä oli vain se, että muuan mies oli tappanut naapurinsa koiran. Ja syntyyhän meilläkin usein koirista käräjäjuttuja, riitoja ja tappeluita. Vanha sananlasku sanoo: "Jos rakastat minua, rakastat koiraani."

Eräällä naapurillani oli erinomainen koira, jota hän piti maailman parhaana. Koska pidin miehestä, pidin hänen koirastaankin. Kun sitten eräänä päivänä Ton tuli kotiin kauheasti runneltuna ja kuoli oven edustalle, minä olin yhtä suutukassani kuin sen isäntäkin ja koetin kaikin keinoin päästä ilkityöntekijän jäljille. Lupasin palkintoja ja kokosin todisteita. Lopulta epäluulo kohdistui etupäässä kolmeen etelässä asuvaan mieheen. Todisteita kertyi yhä enemmän, ja kohta luulimme jo saavamme oikeuden käsiin sen heittiön, joka oli surmannut Tonin.

Mutta sitten sattui niin, että minun mielipiteeni asiasta muuttui kokonaan. Minusta tuntui "tarkemmin tuumittuani", ettei tuon vanhan koiran silpominen oikeastaan ollutkaan niin kauhea rikos, vaan päinvastoin pikemmin puolustettava kuin moitittava teko.

Gordon Wrightin farmi oli asunnostani etelään päin, ja eräänä päivänä ollessani siellä minut vei syrjään nuorempi Gordon, joka tiesi minun etsivän Tonin surmaajaa; hän vilkuili varkain ympärilleen ja sanoi sitten juhlallisesti:

— Se oli Bingo.

Siihen asia lopahti. Sillä minun täytyy tunnustaa, että tästä hetkestä lähtien olin yhtä innokas saamaan jutun unohduksiin kuin siihen asti vetämään sen julkisuuteen.

Bingo ei silloin enää ollut minun, mutta yhteistunto ei ollut väliltämme loppunut. Myös seuraava tapaus, jossa Bingo oli osallisena, on kuvaava esimerkki koiran ja ihmisen toveruudesta.

Gordon ja Oliver olivat läheisiä naapureita ja hyviä ystäviä. He tekivät yhteisen metsäkaupan ja hakkasivat sekä vedättivät yhdessä puita koko talven täydessä sovussa. Mutta kevättalvella Oliverin hevonen kuoli. Koettaen hyötyä siitä viimeiseen asti hän vei sen raadon pellolle ja pani siihen myrkkypaloja susien varalta. Mutta tämä oli vaarallista Bingolle, joka eli susien tavalla ja joutui tuon tuostakin susille varattuihin onnettomuuksiin.

Se oli yhtä perso syömään hevosen lihaa kuin sen kesyttömät esi-isätkin. Heti ensimmäisenä yönä se Wrightin oman koiran Curleyn kanssa lähti käymään haaskalla. Bingon tehtävänä näkyi etupäässä olleen pitää tunkeilevat sudet loitolla, mutta Curley ahmi kohtuuttomasti. Jäljistä saattoi päätellä, miten niiden juhla-ateria oli loppunut: kun myrkky alkoi vaikuttaa, syöminen keskeytyi, ja koirat palasivat horjuen ja saaden tuon tuostakin suonenvetokohtauksia. Curley sai heti kotiin päästyään kouristuksen ja kuoli Gordonin jalkoihin kärsittyään hirmuisia tuskia.

"Jos rakastat minua, rakastat koiraani." Selitykset ja puolustelut eivät kelvanneet; ei voinut väittää, että oli tapahtunut vahinko. Bingon ja Oliverin pitkäaikainen viha muistettiin nyt, ja sitä pidettiin viimeksi mainitulle raskauttavana asianhaarana. Metsäkauppaa koskeva sopimus purettiin, ja kaikki ystävälliset suhteet katkesivat. Nyt ei alue ollut kyllin suuri, jotta naapurukset olisivat voineet tulla toimeen rinnakkain, ja kaiken tämän eripuraisuuden oli aiheuttanut Curleyn kuolemankarjunta.

Kului monta kuukautta, ennen kuin Bingo täysin toipui myrkyn vaikutuksesta. Luulimme ettei siitä enää milloinkaan tulisi entistä tomeraa Bingoa. Mutta kevään tullen se alkoi tointua. Kun ruoho rupesi kasvamaan, se virkistyi nopeasti ja oli muutaman viikon perästä taas täysissä voimissaan, kotiväen iloksi ja naapurien harmiksi.

7

Olosuhteet veivät minut kauas Manitobasta. Palatessani vuonna 1886 Bingo oli yhä Wrightin talossa. Luulin sen jo unohtaneet minut kun olin kaksi vuotta ollut poissa, mutta eikö mitä! Eräänä päivänä syystalvella se tuli ryömien kotiin oltuaan poissa pari vuorokautta; se laahasi toisessa jalassaan sudenrautoja ja raskasta pölkkyä, ja jalka oli paleltunut jääpuikoksi. Ei kukaan uskaltanut lähestyä sitä auttaakseen, niin vihainen se oli. Kun sitten minä, nyt vieras, tartuin toisella kädelläni rautoihin ja toisella sen jalkaan, se karkasi heti paikalla hampain kiinni ranteeseeni. Katsomatta siihen minä sanoin:

— Bingo, etkö tunne minua?

Sen hampaat eivät olleet vielä rikkoneet ihoa, ja nyt se heti hellitti kädestäni eikä tehnyt enää vastarintaa, joskin ulisi kovaa, kun raudat irrotettiin. Se tunnusti yhä minut isännäkseen, vaikka oli muuttanut asuinpaikkaa ja vaikka minä olin ollut niin kauan poissa. Ja minusta tuntui myös, että se yhä oli minun koirani.

Bingo kannettiin vasten tahtoaan huoneeseen, ja sen jäätynyt jalka sulatettiin. Lopun talvea se kävi kolmella jalalla. Kaksi varvasta putosi, mutta lämpimien ilmojen palatessa sen terveys ja voimat taas olivat entisellään, eikä siinä ensi silmäyksellä saattanut huomata jälkeäkään tästä ankarasta seikkailusta.

8

Samana talvena minä pyysin raudoilla monta sutta ja kettua; niillä ei ollut yhtä hyvää onnea kuin Bingolla. Pidin rautoja vireessä aina kevääseen saakka. Eläinten turkki oli tosin silloin kelpaamaton, mutta niistä maksettiin tapporahoja.

Kennedyn tasanko on sopiva raudoilla pyytämiseen, se kun on harvaan asuttu suurten metsien ja erään siirtokunnan välinen alue. Pyyntini oli onnistunutkin hyvin. Huhtikuun lopulla ratsastin taas kerran tavanmukaiselle kiertomatkalleni katsomaan rautojani.

Sudenraudat tehdään jykevästä teräksestä, ja niissä on kaksi kaarta, jotka puristavat toisiaan sadan kilon voimalla. Ne asetetaan nelittäin maahan kätketyn syötin ympärille ja kiinnitetään piilotettuun pölkkyyn sekä peitetään huolellisesti puuvillalla, jonka päälle pannaan hienoa hietaa, niin että ne ovat aivan näkymättömissä.

Tällä kertaa oli yksiin rautoihin mennyt arosusi. Tapoin sen nuijalla ja heitin syrjään sekä ryhdyin virittämään rautoja uudestaan, kuten olin tehnyt satoja kertoja ennen. Kaikki oli pian kunnossa. Heitin avaimen, jolla raudat väännetään auki, hevosen luo ja kurottauduin vielä viimeiseksi voiteluksi ottamaan kourallisen hienoa hiekkaa, jota näin lähelläni.

Mutta tämä oli onneton ajatus! Tuo hieno hiekka oli juuri lähimpien sudenrautojen päällä, ja samassa olin vankina. En tosin haavoittunut, sillä raudoissa ei ollut piikkejä ja minulla oli kädessä paksut, suojelevat kintaat, mutta lujasti ne puristivat rannenivelen yläpuolelta. En tuosta aluksi pahoin säikähtänyt. Koetin vetää rautojen avainta luokseni oikealla jalallani. Venytin itseni sitä kohti pitkin pituuttani, kasvot maahan päin ja kurottaen vapaata kättäni niin pitkälle kuin mahdollista. En saattanut nähdä ja kurottaa samalla kertaa, vaan luotin siihen, että jalallani tuntisin, milloin kosketin tuota pientä rautaesinettä. Ensimmäinen yritys epäonnistui, vaikka ryömin niin pitkälle kuin rautojen vitjat sallivat. Kiersin hitaasti ankkurini ympäri, mutta en sittenkään löytänyt avainta. Tarkastin, millä kohdalla se saattoi olla, ja huomasin olevani siitä liian paljon länteen päin. Aloin taas kiertää oikeaan suuntaan haparoiden umpimähkään jalallani. Siinä vimmatusti hapuillessani unohdin kaiken muun, kunnes kuului kirahtava loksahdus, ja kolmansien rautojen leuat iskivät lujasti vasempaan jalkaani. Alkuun en täysin käsittänyt asemani kauheutta. Mutta pian huomasin, etten millään ponnistuksella saattanut päästä vapaaksi. En saanut irrotetuksi kumpiakaan rautoja enkä voinut liikuttaa molempia yhtaikaa. Siinä makasin nyt suorana, täydellä todella maahan naulittuna.

Mikä nyt tulisi kohtalokseni? Paleltumisen vaaraa ei ollut, sillä kylmät ilmat olivat ohitse, mutta Kennedyn tasangolla ei kulje ihmisiä, paitsi halonhakkaajia talvella. Kukaan ei tiennyt mihin olin mennyt. Ellen itse päässyt irti, ei ollut odotettavissa kuin nälkäkuolema tai raatelevat sudet.

Siinä maatessani aurinko laski punaisena lännenpuoleisen näreikön taakse; tunturikiuru visersi iltalauluaan vieressäni mättäällä aivan kuin edellisenä iltana majani ovella. Vaikka kättäni pakotti ja vilun väreet kävivät lävitseni, panin kuitenkin merkille, kuinka pitkät linnun korvallistöyhdöt olivat. Sitten ajatukseni siirtyivät houkuttelevaan päivällispöytään, jota varmaankin juuri sillä hetkellä katettiin Wrightin majassa. Ehkäpä siellä nyt oltiin käristämässä sianlihaa päivälliseksi tai ehkä tuttiin jo syömässä. Hevoseni seisoi yhä suitset vieressään siinä mihin olin sen jättänyt, kärsivällisesti odottaen, että nousisin sen selkään. Se ei ymmärtänyt viipymisen syytä, ja kun huusin sille, se lakkasi pureksimasta ruohoa ja katsoi minuun kysyvästi, avuttomana. Jos se edes olisi mennyt kotiin, niin tyhjä satula olisi ilmaissut asian ja pannut tuomaan apua. Mutta se vain odotti uskollisesti tunti tunnilta, ja minä olin nääntymäisilläni viluun ja nälkään.

Silloin muistin, miten vanha Girou, raudoilla pyytäjä, hävisi tietymättömiin, ja seuraavana keväänä toverit löysivät hänen luurankonsa, joka oli säärestä kiinni karhunraudoissa. Tuumiskelin, minkä kappaleen nojalla minun luurankoni tunnettaisiin. Sitten lensi mieleeni uusi ajatus: tältä tuntunee rautoihin joutuminen susistakin. Mitä tuskia olinkaan niille tuottanut! Nyt sain rangaistuksen siitä.

Yö teki hitaasti tuloaan. Arosusi ulvoi. Hevonen heristi korviaan, tuli lähemmäksi minua ja seisoi pää riipuksissa. Sitten kuului toisen arosuden ulvonta, sitten yhä useampien. Saatoin päätellä niiden parhaillaan kokoontuvan lähistölle. Siinä makasin avuttomana ja odotin vain hetkeä, jolloin ne tulisivat repimään minut palasiksi. Kauan jo olin kuullut niiden ulvontaa, ja vihdoin ilmestyi hämäriä haamuja, jotka hiipivät minua kohti. Säikähtyneen hevosen hirnunta karkotti ne alkuun, mutta ne tulivat kerta kerralta yhä lähemmäksi ja juoksentelivat joka puolella. Pian eräs muita rohkeampi susi ryömi aivan lähelle ja iski hampaansa kuolleeseen kumppaniinsa. Huutaessani se peräytyi muristen. Hevonen pakeni kauas, ja susi palasi pian. Muutamia kertoja sain sen vielä perääntymään, mutta sitten se raastoi kuolleen suden mukaansa, ja toiset sudet söivät sen muutamassa hetkessä.

Tämän jälkeen ne kokoontuivat lähemmäksi ja istuutuivat katselemaan. Rohkein susi haisteli pyssyäni ja irvisti näyttäen hampaitaan. Se peräytyi, kun minä potkaisin sitä kohti vapaalla jalallani ja huusin, mutta palasi heti käyden sitä rohkeammaksi, mitä enemmän minä lannistuin, ja murisi aivan edessäni. Silloin useat muutkin sudet tulivat muristen lähemmäksi. Nyt saattoi odottaa, että ne milloin tahansa iskisivät kiinni minuun. Juuri silloin kuului pimeydestä kumea karjunta, ja lauman keskelle loikkasi suuri musta eläin. Arosudet hajaantuivat kuin akanat tuuleen. Vain eräs rohkea susi hyökkäsi vastatulijan kimppuun, mutta se oli muutamassa hetkessä hengetönnä. Sitten tuo voitokas peto hyökkäsi minua kohti, ja — siinä Bingo, mainio Bingo, hieroi takkuista, sykkivää kylkeään minua vasten ja nuoleksi kylmiä kasvojani.

— Bingo, Bingo, vanha ystävä — tuo minulle rautojen avain! Se meni ja palasi vetäen perässään pyssyä; se ymmärsi vain, että minä kaipasin jotain.

— Ei, Bingo, rautojen avain! Tällä kertaa se löysi vyöni, mutta lopulta se toi kuin toikin avaimen ja heilutti iloisena häntäänsä nähdessään, että oli osunut oikeaan. Suurella vaivalla sain vapaalla kädelläni aukaistuksi raudat. Saatuani käteni vapaiksi olin muutamassa hetkessä irti jalkaraudastakin. Bingo toi hevosen luokseni. Vähän matkaa kävelin saadakseni puutuneet jäseneni notkistumaan, sitten kykenin nousemaan hevosen selkään. Aluksi kuljettiin hitaasti, mutta pian me täyttä laukkaa, Bingo haukkuen edellä, kirmasimme kotia kohti. Siellä sain tietää, että Bingo illalla oli käynyt kovin levottomaksi, vinkunut ja tähystänyt pitkin ajotietä. Ja vihdoin yön tultua se oli kielloista huolimatta syöksynyt pimeyteen ehtiäkseen parahiksi pelastamaan minut. Ja kuitenkaan se ei ollut milloinkaan ollut mukanani pyyntiretkillä. Sitä johti tieto, jota meillä ihmisillä ei ole.

Uskollinen Bingo oli omituinen koira. Vaikka se oli kiintynyt minuun tuolla tavoin, se kuitenkin meni seuraavana päivänä ohitseni vilkaisemattakaan minuun, mutta vastasi riemuisasti, kun pikku Gordon kutsui sitä mukaansa metsään. Semmoinen se oli loppuun asti — ja loppuun asti se myös vietti rakastamaansa suden elämää. Talvella tapettuja hevosia se ei laiminlyönyt milloinkaan ja joutui vihdoin toistamiseen myrkytetylle haaskalle. Se ahmi sitä suden tavalla ja lähti kipua tuntiessaan, ei Wrightin luo, vaan minun asunnolleni. En kuitenkaan silloin ollut siellä. Tullessani sinne seuraavana päivänä löysin sen kuolleena hangelta, pää kynnyksellä, sen majan luota, missä se oli viettänyt lapsuutensa. Minulle kuului sen uskollinen sydän, ja minun apuani se oli kuolinkamppailussaan etsinyt — ja etsinyt turhaan.

SPRINGFIELDIN KETTU

1

Tuon tuostakin pitkin kesää oli kanatarhasta hävinnyt kanoja. Tullessani kotiin Springfieldiin kesälomalle sain toimekseni etsiä syytä tähän. Se olikin pian tehty. Kanat vietiin yksitellen ja päiväsaikaan, joten ei ollut syytä epäillä kulkureita tai naapureita; pesukarhuja ja pöllöjä ei tarvinnut ottaa lukuun, koska kanoja ei viety korkeilta orsiltaan, ei liioin näätiä, haisunäätiä eikä minkkejäkään, koska kanoista ei milloinkaan jäänyt puoliksi syötyjä jäännöksiä. Oli siis jäljellä vain Repolainen.

Joen toisella rannalla oli Erindalen suuri mäntymetsä. Sinne pääsi joen yli vähän matkaa alempana olevan kahlaamon kautta, ja sieltä löysin ketunjälkiä sekä muutamia kanan höyheniä, jotka olivat peräisin Plymouth Rock -kanoistamme. Kahlasin joen toiselle puolen ja kiipesin rantatörmälle löytääkseni enemmän jälkiä. Silloin kuulin varisten raakuvan takanani ja kääntyessäni näin suuren varisparven tekevän syöksyjä kahlaamon kohdalla. Tarkemmin katsoessani näin ketun olevan tulossa keskellä virtaa; sillä oli suussaan jokin elävä — se oli taas ollut meidän kanatarhassamme. Tässä uudistui vanha totuus: varas varkaan ilmiantaa. Varikset ovat itse häpeämättömiä varkaita, mutta ne ovat aina ensimmäisinä huutamassa: "Ottakaa varas kiinni!" ja siitä huolimatta ne vaativat osan saaliista "vaitiolon palkkioksi".

Tällä kertaa ne saivat koko saaliin. Ketun piti ylittää joki tullakseen kotiinsa, ja kahlaamossa variksilla oli hyvä tilaisuus ahdistaa sitä. Se ei kuitenkaan olisi niistä suuriakaan välittänyt, ellen minäkin olisi yhtynyt rynnäkköön; mutta nyt se pudotti kanan, joka tuskin oli kuollut, ja hävisi metsään.

Ketulla oli ilmeisesti perhe, koska se tarvitsi noin paljon ja säännöllisiä ruokavaroja. Nyt oli tehtäväni löytää sen pesä.

Samana iltana menin koirani Rangerin kanssa virran yli Erindalen metsään. Heti kun koira alkoi hakea, kuului läheisestä, tiheätä viidakkoa kasvavasta rotkosta ketun lyhyttä, terävää haukuntaa. Ranger hyökkäsi sinne ja näkyi heti löytävän tuoreet jäljet. Ajo kävi suoraan eteenpäin, kunnes haukunta hävisi etäisiin ylämaihin.

Lähes tunnin kuluttua koira palasi huohottaen ja hikisenä, sillä oli lämmin elokuun päivä, ja paneutui makaamaan jalkoihini.

Mutta samassa kuului taas ketun " jap jurrr " aivan läheltä, ja koira hyökkäsi uudelleen ajamaan; se syöksyi suoraan kohti pohjoista mylvien kuin sumutorvi. Ensin kuului voimakas "vuv, vuv", sitten matalampi "uv, uv", sen jälkeen vain heikko "u, u", kunnes sekin lopulta hävisi. Ne olivat varmaan monen kilometrin päässä, sillä Rangerin vaskelta kaikuva ääni kuului yhden kilometrin matkalta varsin helposti.

Kauan istuin odottamassa pimeässä metsässä. Läheisessä tammessa lauloi sahanhiojapöllö viehättävää säveltään, joka muistuttaa putoilevien vesipisarain naksutusta: " Tink tank tenk tink, ta tink tank tenk tonk." Muuten vallitsi metsässä äänettömyys ja rauha.

Sen keskeytti äkkiä koiran huohottava hengitys ja lehtien kahina. Ranger oli palannut. Se oli aivan uuvuksissa. Kieli riippui miltei maahan asti, rinnassa ja kyljissä oli vaahtotäpliä. Se lakkasi hetkeksi huohottamasta nuollakseen kättäni kuuliaisuuden osoitukseksi; sitten se paneutui lehdille, ja kaikki muut äänet hävisivät sen huohotukseen.

Mutta taas kuului tuo kiusoittava " jap jurrr " vain muutaman metrin päästä. Nyt minulle selvisi sen tarkoitus. Olimme liian lähellä pesää, missä pikku ketut olivat, ja vanhemmat koettivat johtaa meitä muualle.

Oli jo myöhäinen ilta, ja menimme kotiin. Pidin kysymystä nyt miltei ratkaistuna.

2

Tiedettiin hyvin, että lähiseudulla asui muuan vanha kettu perheineen, mutta kukaan ei arvannut sen olevan niin lähellä. Tätä kettua oli nimitetty "Arpinaamaksi", koska sillä oli pitkä arpi silmästä poikki korvan. Luultavasti se oli saanut haavan piikkilanka-aidasta jänistä ajaessaan. Arven kohdalle kasvanut karva oli valkoista, ja tämä oli sen vuoksi hyvin silmäänpistävä tuntomerkki.

Edellisenä talvena olin tutustunut siihen ja saanut nähdä esimerkin sen viekkaudesta. Olin ollut metsästämässä lumisateen jälkeen ja tullut aukeilta pelloilta pensaikkoisen rotkon partaalle. Tullessani siksi lähelle, että saatoin nähdä rotkoon, huomasin vastakkaisella rinteellä pitkän pyssynkantaman päässä ketun juoksevan rinnettä alaspäin. Jäin seisomaan paikalleni enkä kumartunut alemmaksi, jottei se liikkuessani huomaisi minua, kunnes se oli hävinnyt näkyvistä rotkon pohjalla kasvavaan tiheikköön. Silloin kumarruin ja juoksin varovasti kettua vastaan siihen kohtaan, mistä sen piti tulla ulos tiheiköstä. Olin siellä hyvissä ajoin odottamassa, mutta kettuapa ei kuulunutkaan. Hakemalla löysin vihdoin tuoreet jäljet ja tähystäessäni niitä pitkin näin vanhan Arpinaaman kaukana takanani, pyssynkantaman ulkopuolella, istuvan lonkallaan ja irvistelevän ikään kuin se olisi ollut hyvin huvittunut.

Tarkastamalla jälkiä sain koko asian selville. Kettu oli nähnyt minut samalla hetkellä kun minä näin sen, mutta viisaan metsästäjän tapaan se ei tätä ilmaissut, vaan tekeytyi aivan huolettomaksi, kunnes pääsi näkyvistä. Silloin se oli heti lähtenyt täyttä laukkaa kiertämään minua ja katseli sitten huvikseen matkan päästä minun onnistumatonta sotajuontani.

Keväämmällä sain toisen näytteen Arpinaaman viekkaudesta. Olin erään ystäväni kanssa kävelemässä pitkin tietä halki ylänköisen laidunmaan. Kuljimme noin kymmenen metrin päästä harjusta, jonka rinne oli täynnä harmaita ja ruskeita mukulakiviä. Ollessamme lähinnä harjua sanoi ystäväni:

— Tuo kolmas kivi muistuttaa suuresti kettua, eikö totta?

Mutta minä en saattanut nähdä sitä, ja me jatkoimme kulkuamme. Emme olleet kävelleet monta metriä, kun tuulenpuuska puhalsi harjun rinnettä vasten, ja silloin tämä kivi näytti aivan turkilta, jonka karva liehui tuulessa.

— Ihan varmaan se on nukkuva kettu, sanoi ystäväni.

— Pianhan se nähdään, minä vastasin ja käännyin takaisin.

Mutta tuskin olin astunut askelen tieltä, kun Arpinaama karkasi ylös ja juoksi matkaansa. Kulovalkea oli joskus pyyhkäissyt yli laidunmaan jättäen mustan juovan. Sen yli kettu kiirehti ja katosi sitten toisella puolen olevaan keltaiseen ruohikkoon. Se oli koko ajan pitänyt meitä silmällä eikä olisi liikkunut, jos olisimme pysyneet tiellä. Kummallisinta tässä ei ole se, että kettu muistutti pyöreitä kiviä ja keltaista ruohoa, vaan että se tiesi tämän ja osasi käyttää sitä hyväkseen.

Pian huomasimme, että juuri Arpinaama ja Viksi, tämän puoliso, olivat ottaneet metsämme asunnokseen ja karjapihamme ruokavarastokseen.

Seuraavana aamuna löysin metsästä suuren kasan multaa, joka oli hiljakkoin kaivettu maasta. Se oli tietenkin otettu jostain kolosta, mutta paikkaa en voinut löytää. Tunnettu asia onkin, että tehdessään uuden pesän todella viekas kettu kantaa kaiken mullan ensin tehdystä reiästä, mutta kaivaa täältä tunnelin, jonka suu on matkan päässä jossain tiheikössä. Sitten se sulkee ainaiseksi ensimmäisen aukon ja käyttää vain piilossa olevaa sisäänkäytävää.

Vähän aikaa etsittyäni löysinkin kunnaan toiselta puolen todellisen luolansuun ja pääsin varmuuteen siitä, että sisässä oli pikku kettuja.

Mäen rinteellä oli pensaikkoa korkeampi ontto lehmus. Se oli melkoisesti kallistunut, ja siinä oli suuri reikä tyvessä ja pienempi ylhäällä. Poikasina olimme monesti olleet ontelossa piilosilla ja tehneet portaan tapaisia sen seiniin, joten onteloa saattoi helposti kavuta ylös ja alas. Sitä käytin nyt hyväkseni. Jo seuraavana päivänä auringon lämpimästi paistaessa olin puun kolossa ja sain sieltä nähdä tuon mielenkiintoisen perheen, joka asusti niin sanoakseni naapurin kellarissa. Siihen kuului neljä poikasta; ne olivat hullunkurisen näköisiä; melkein kuin pieniä karitsoita; karva villainen, raajat paksut ja katse viaton. Kuitenkin niiden leveästä, teräväkuonoisesta ja vilkassilmäisestä naamasta saattoi tarkemmin katsoen huomata, että ne olivat voimakkaan vanhan ketun jälkeläisiä.

Ne leikkivät luolan suun lähistöllä milloin maata lekotellen päivänpaisteessa, milloin kisaillen keskenään, kunnes hiljainen ääni sai ne pakenemaan maan alle. Mutta niiden säikähdys oli aiheeton, sillä tulossa oli niiden emo. Tällä oli jälleen suussaan kana — seitsemästoista meidän tarhastamme varastettu, mikäli muistan. Se kutsui tuskin kuuluvalla äännähdyksellä, ja pienokaiset tulla tupsahtivat heti piilostaan. Nyt alkoi leikki, joka minusta oli erittäin viehättävää katseltavaa, mutta josta setäni ei varmaankaan olisi ollut lainkaan mielissään.

Poikaset hyökkäsivät kanan kimppuun, reuhtoivat ja telmivät sen kanssa ja keskenään; emo katseli niiden leikkiä, mutta ei kuitenkaan unohtanut alati tarkkailla mahdollisesti uhkaavaa vaaraa. Kettuemon kasvojen ilme oli varsin merkillinen. Sen saattoi sanoa irvistelevän ihastuksesta, mutta ilmeessä voi silti nyt, kuten muulloinkin, huomata kesyttömyyttä ja viekkautta. Siinä piili myös julmuutta ja levottomuutta. Mutta ennen kaikkea katse kuvasti äidin ylpeyttä ja rakkautta.

Lehmuksen tyvi oli pensaiden suojassa ja paljon alempana kuin kumpu, jolla pesä oli. Siten saatoin tulla ja mennä vapaasti kettujen huomaamatta.

Monena päivänä hiivin sinne katselemaan repoperheen elämää. Erittäin huvittavaa oli nähdä, miten ketunpoikasia opetettiin. Jo varhain ne oppivat pysähtymään paikalleen kuin patsas kuullessaan jotakin outoa ääntä ja sitten, kuullessaan sen uudelleen tai huomatessaan muuta pelon syytä, juoksemaan turvapaikkaan.

Muutamien eläinten äidinrakkaus on niin suuri, että siitä riittää muillekin. Näin ei ollut Viksin laita. Se päinvastoin harjoitti muita kohtaan mitä suurinta julmuutta huvittaakseen poikasiaan. Usein se toi niille lintuja ja hiiriä elävinä, vahingoittamatta niitä sanottavasti, jotta poikaset saisivat kylläkseen nauttia niiden kiduttamisesta.

Mäen rinteellä olevassa hedelmätarhassa asusti murmelieläin. Tämä ei ollut juuri älykäs eikä muutenkaan mielenkiintoinen, mutta pystyi erittäin hyvin suojelemaan henkeään. Se oli kaivanut pesänsä vanhan petäjänkannon juurten väliin, jonne kettu ei voinut tunkeutua kaivamalla. Mutta kova työ ei olekaan repolaisen tapojen mukaista; viekkaudella se voittaa enemmän kuin raatamisella. Murmelilla oli tapana maata aamuisin kannolla päivänpaisteessa. Kun se näki ketun lähenevän, se hyppäsi maakolonsa suulle, tai jos vihollinen tuli hyvin lähelle, pujahti sisään ja oli siellä, kunnes vaara oli ohi.

Eräänä aamuna Viksi ja Arpinaama olivat nähtävästi päättäneet, että pienokaisten oli jo aika oppia tietämään jotain niinkin suuresta otuksesta kuin murmeli ja että tämä hedelmätarhan murmeli oli sopiva harjoitusyksilöksi. Ne hiipivät yhdessä tarhan aidalle kannollaan makaavan murmelin huomaamatta. Sitten Arpinaama näyttäytyi ja lähti rauhallisesti kävelemään läpi hedelmätarhan; se suuntasi kulkunsa kannon ohi jonkin matkan päästä vilkaisemattakaan sinne päin. Epäluuloinen murmeli ei siten saanut minkäänlaista aihetta luulla, että se oli huomattu. Ketun lähetessä se hyppäsi levollisena kannoltaan kolon suulle ja odotti siinä ketun mennessä ohi, mutta näytti sitten ajattelevan, ettei milloinkaan saata olla liian varovainen, ja kömpi koloon.

Tätä kettu oli odottanut. Viksi oli pysynyt piilossa tähän asti, mutta nyt se juoksi sukkelasti kannolle ja kätkeytyi sen taakse. Arpinaama jatkoi matkaansa suoraan kulkien hyvin hitaasti. Murmeli ei ollut säikähtynyt ja pisti pian taas päänsä näkyviin juurien välistä katsellen ympärilleen. Tuolla kettu oli vielä menossa, mutta jo hyvin kaukana. Sen hävittyä näkyvistä murmeli kävi rohkeaksi ja tuli kokonaan ulos. Mitään epäiltävää ei ollut näkyvissä; se kiipesi kannolle. Silloin Viksi oli yhdellä harppauksella sen kimpussa ja ravisteli sitä, kunnes se oli tunnoton. Arpinaama oli salavihkaa pitänyt silmällä asiain kulkua ja palasi nyt laukaten. Mutta Viksi otti saaliin hampaisiinsa ja vei sen pesälle; kun uroskettu näki, ettei sitä tarvittu, se juoksi omille asioilleen.

Viksi kantoi murmelia niin varovasti, että tämä kykeni perille tultua vielä hiukan tappelemaan. Hiljaisella " uuf "-huudolla emo kutsui poikaset ulos kuten koulupojat leikkimään. Se heitti niille haavoittuneen eläimen, ja pikku ketut ryntäsivät sen kimppuun raivokkaasti, kirkua piipittäen ja purren minkä pienet hampaat kestivät. Mutta murmeli taisteli henkensä edestä. Se sai puremalla vainoojat irtaantumaan ja pääsi vähitellen peräytymään pensaiden suojaan. Pikku ketut ahdistivat sitä kuin koirajoukkio, vetivät sitä milloin hännästä, milloin kyljestä, mutta eivät voineet pidättää sitä. Silloin Viksi vei sen taas avoimelle paikalle poikasten piinattavaksi. Tämä julma leikki uudistui monta kertaa, kunnes vainottu eläin sai pahoin purruksi yhtä poikasta. Vasta poikasen tuskanhuuto sai Viksin nopeasti lopettamaan murmelin kärsimykset.

Lähellä pesää oli karkeaa heinää kasvava kuoppa, jossa asusti runsaasti peltohiiriä. Tässä kuopassa ketunpoikaset saivat suorittaa ensimmäiset metsästysharjoituksensa. Hiirenpyynti olikin tähän sopivin, sillä se on kaikkein helpointa. Opetus perustui esimerkin voimaan, ja apuna oli eläimiin syvään juurtunut vaisto. Vanhalla ketulla oli myös muutamia merkkejä, kuten "maatkaa hiljaa ja tarkatkaa!" tai "seuratkaa ja tehkää kuten minä!" ym., joita ahkeraan käytettiin.

Niinpä tämä hilpeä seurue eräänä tyynenä iltana tuli kuopalle, ja emo pani poikaset makaamaan ruohikkoon. Jo näkyi ruoho hiljaa häälyvän, otus oli lähellä. Viksi nousi ja meni varpaisillaan ruohikkoon — ei hiipien, vaan kävellen niin korkeana kuin suinkin, väliin kohoten takajaloilleen nähdäkseen paremmin yli heinänkorsien. Hiirien tiet ovat ruohojen alla kätkössä, ja ainoastaan ruohon liikkumisesta voi nähdä, missä hiiri kulkee. Sen tähden ketut pyytävätkin hiiriä vain tyyninä päivinä.

Koko menetelmän ydin on siis siinä, että hiiri on saatava kiinni jo ennen kuin sen näkee. Kohta Viksi hyppäsi ja sai käpäliinsä ruohotukon, jonka sisässä pieni peltohiiri vinkaisi viimeisen äännähdyksensä.

Pian tämä hiiri oli syöty, ja kömpelöt pikku ketut yrittivät samaa temppua. Kun vihdoin vanhin niistä ensi kerran elämässään itse sai saaliin, se vapisi pyynti-innosta ja iski pienet valkeat maitohampaansa hiireen niin synnynnäisen hurjana, että se varmaan hämmästyi sitä itsekin.

Toinen kotiharjoitus suoritettiin oravalla. Nämä kiipeilijäthän ovat äänekkäitä ja huonosti käyttäytyviä eläimiä, ja muuan lähellä asuva oli ottanut jokapäiväiseksi työkseen kettujen herjaamisen joltain turvalliselta oksalta. Poikaset yrittivät turhaan tavoittaa sitä, kun se juoksi ahon yli puusta toiseen tai melusi ja lateli herjauksiaan istuen niin matalalla oksalla, että kettu oli ulottumaisillaan siihen. Mutta vanha Viksi osasi luonnontiedettä — se tunsi oravan luonteen ja otti sopivan ajan tullen asian hoitaakseen. Se piilotti poikaset ja paneutui pitkäkseen keskelle avonaista ahoa. Julkea orava alkoi tapansa mukaan herjauksensa. Mutta kettu ei värähdyttänyt karvaakaan. Orava tuli lähemmäksi, lopulta aivan sen yläpuolelle, ja rääkyi:

— Lurjus, lurjus!

Mutta Viksi makasi kuin kuollut. Tämä oli peräti kummallista. Orava tuli runkoa pitkin maahan ja juoksi hermostuneesti vinkuen ruohikon yli toiseen puuhun ja jatkoi herjaamistaan taas turvalliselta oksalta:

— Lurjus! Sinä katala lurrrjus! Skarrrr — skarrrrr!

Mutta Viksi makasi ruohikossa suorana ja liikkumattomana. Tämä kiusasi oravaa tavattomasti. Se oli luonnostaan utelias ja lisäksi uskalias; se tuli toistamiseen maahan ja vilisti ahon poikki, lähempää kettua kuin ensi kerralla.

Yhä vain Viksi makasi kuin kuolleena. Totisesti se oli kuollut! Ja pikku ketut alkoivat miettiä, oliko emo mahtanut nukahtaa.

Oravan uteliaisuus oli kohonnut äärimmilleen, ja se oli kokonaan menettänyt malttinsa. Se oli pudottanut Viksin päälle kaarnanpalasen, se oli käyttänyt koko haukkumasanavarastonsa ja tehnyt kaiken tämän moneen kertaan saamatta kettuun elonmerkkiäkään. Se vilisti vielä monta kertaa ahon poikki ja uskalsi lopulta tulla aivan ketun luo. Tämä oli koko ajan pitänyt oravaa silmällä; nyt se hyppäsi jaloilleen ja sieppasi sen silmänräpäyksessä suuhunsa.

Ja poikaset repivät sen palasiksi.

Näin niiden opetus oli pantu alulle. Sittemmin, hieman suurempina, ne vietiin pitemmille metsästysmatkoille ja ne saivat oppia vaikeampia taitoja, jälkien seuraamista ja vainuamista.

Kutakin otusta niiden piti oppia pyytämään eri tavalla. Sillä jokaisella eläimellä on jokin vahva puoli, jota ilman se ei voisi säilyä hengissä, ja jokin suuri heikkous, jonka turvin taas muut voivat säilyttää henkensä. Oravan heikko puoli on sen uteliaisuus; ketulla taas on se puute, ettei se osaa kiivetä puuhun. Pikku kettuja harjoitettiin juuri käyttämään hyväkseen muiden eläinten heikkouksia ja korvaamaan omia heikkouksiaan käyttämällä sitä ovelammin niitä ominaisuuksia, jotka niillä olivat hyvin kehittyneet.

Vanhemmiltaan ne oppivat kettumaailman tärkeimmät elämänohjeet. Ei ole helppo tietää, miten tämä tapahtui, mutta ilmeisesti ne oppivat ne vanhempiensa seurassa. Tässä on muutamia, joita ketut minulle opettivat, sanomatta sanaakaan:

Älä milloinkaan nuku suoralla jäljelläsi.

Kuono on silmiä edempänä; luota sen tähden siihen ensin.

Hullu juoksee myötätuuleen.

Vesi vanhin voitehista.

Älä kulje aukeata, jos voit päästä viidakkoa.

Varo kaikkea outoa.

Mutkikas tie paras.

Sumu ja vesi hävittävät hajun.

Ei pidä ajaa hiiriä silloin kun metsästää jäniksiä eikä jäniksiä kanatarhassa.

Älä tallaa ruohoa.

Nämä ohjeet alkoivat jo vähitellen, pikku kettujen itsensä huomaamatta, painua niiden mieleen. Tähän tapaan: "Älä milloinkaan aja, mitä et voi vainuta" oli viisas ohje, koska ne saattoivat havaita, että ellei voinut vainuta otusta, niin tuuli kävi siten, että otus vainusi pyytäjän itsensä.

Ne oppivat tuntemaan kotimetsän linnut ja nisäkkäät, yhden kerrallaan, ja tultuaan niin suuriksi, että pääsivät vanhempain mukana pitemmille retkille, ne oppivat tuntemaan uusia eläimiä. Ne luulivat jo tuntevansa hajusta kaikki, jotka liikkuivat. Mutta eräänä iltana emo vei ne pellolle, jossa oli outo, musta ja leveä esine maassa. Se antoi poikasten haistella sitä, mutta heti ensi vedolla niiden jokainen karva nousi pystyyn ja ne vapisivat tietämättä miksi — tuo haju tuntui tunkeutuvan niiden ytimiin asti ja täyttävän ne vaistomaisella vihalla ja kauhulla. Todettuaan sen täyden vaikutuksen emo kertoi:

— Tämä on ihmisen haju.

3

Tällä välin kanoja yhä hävisi. Minä en ollut ilmaissut ketunpesää. Itse asiassa pidin noista pikku veitikoista koko joukon enemmän kuin kanoista; mutta setä oli vimmoissaan ja puhui hyvin halventavasti metsästystaidostani. Hänen mielikseen otin eräänä päivänä koiran mukaani metsään, istuuduin kannolle avonaiselle mäenrinteelle ja käskin koiran hakea. Kolmen minuutin perästä kuului haukunta, jonka merkityksen kaikki metsästäjät hyvin tietävät: Kettu! Kettu! Kettu!

Hetken perästä kuulin niiden palaavan. Näinkin jo ketun — Arpinaaman — juoksevan jokea kohti. Se hyppäsi veteen, kahlasi pari sataa metriä matalaa rantavettä ja tuli sitten suoraan minuun päin. Vaikka olin ihan näkyvissä, se ei huomannut minua, vaan tuli rinnettä ylöspäin katsoen tuon tuostakin taaksensa koiraa. Viiden metrin päässä minusta se kääntyi ja istuutui selin minuun raapien niskaansa ja seurasi erittäin kiinnostuneena koiran hommia. Ranger tuli haukkuen pitkin jälkiä, kunnes ehti joen rantaan. Juokseva vesi hävitti hajun, ja koira hämmentyi. Sillä oli ainoastaan yksi keino valittavana, nimittäin kulkea ylös alas pitkin kumpaakin rantaa, kunnes löytyisi paikka, mistä kettu oli lähtenyt vedestä. Kettu siirtyi hiukan voidakseen nähdä paremmin ja tarkkaili merkillisen ihmismäisellä tavalla koiran etsimistä. Se oli niin lähellä minua, että näin karvojen värähtelevän sen hartioissa, kun koira tuli näkyviin. Saatoin nähdä sen sydämen sykinnän ja silmien kiillon. Havaitessaan että vesitemppu oli kokonaan eksyttänyt koiran, se oli perin koomillisen näköinen: se ei voinut istua paikoillaan, vaan heilutti iloissaan ruumistaan ylös ja alas ja kohotti takajalkojaan nähdäkseen paremmin koiran turhat ponnistelut. Suu auki miltei korvia myöten se huohotti hetkisen äänekkäästi, vaikkei ollut yhtään hengästynyt. Tämä oli sen ilonaurua.

Arpinaama kiemurteli ilosta, kun koira harhaili niin kauan, että jäljet lopulta löytyessään olivat ehtineet vanheta. Koira saattoi töin tuskin seurata niitä eikä katsonut olevan syytä haukkuakaan. Kun se oli tulossa mäenrinnettä ylöspäin, kettu lähti rauhallisesti juoksemaan metsään. Minä olin istunut tuskin viiden metrin päässä siitä, aivan näkyvissä, mutta kun olin tuulen alla ja pysyin paikallani, kettu ei milloinkaan saanut tietää, että sen henki oli kahdenkymmenen minuutin ajan ollut sen vihollisen vallassa, jota se eniten pelkäsi. Ranger olisi myös mennyt ohi, mutta minä puhuttelin sitä. Se heitti jäljet vähän hermostuneesti pyörähtäen ja laskeutui tottelevaisesti jalkoihini makaamaan.

Tämä pieni komedia näyteltiin sitten vähän vaihdellen monena päivänä peräkkäin, mutta se nähtiin joka kerta talosta, joka oli joen vastakkaisella puolella. Setäni oli kärsimätön kanojensa takia ja meni vihdoin itse istumaan avonaiselle mäenrinteelle. Kun vanha Arpinaama tuli näkyviin ja pysähtyi katselemaan alhaalla joessa molskivaa koiraa, hän ampui sitä tunnonvaivoitta selkään samalla hetkellä kun se irvisteli iloissaan uudesta voitosta.

4

Mutta sittenkin kanoja katosi yhä. Setäni oli vimmoissaan. Hän päätti ryhtyä itse johtamaan taistelua. Hän sirotteli metsään myrkkypaloja, vaikka omat koiratkin olisivat voineet syödä niitä. Hän laski leikkiä minun siihenastisen pyyntini kustannuksella ja meni itse iltaisin metsälle mukanaan pyssy ja molemmat koirat.

Viksi tunsi hyvin myrkkypalat; se meni niiden ohi tai osoitti niille ilmeistä halveksuntaansa. Yhden se pudotti vanhan vihollisensa haisunäädän luolaan, ja tätä ei sen jälkeen nähty milloinkaan.

Ennen Arpinaama oli ollut aina valmis ajattamaan koiria ja estämään niitä pääsemästä lähelle pesää. Mutta nyt Viksillä oli yksin kaikki huolet kannettavina. Se ei ehtinyt enää hävittää kaikkia kolon suulle vieviä jälkiä eikä ollut aina saapuvilla eksyttämässä liian lähelle tulevia vihollisia.

Oli sen vuoksi helppo arvata, miten lopulta kävi. Ranger seurasi tuoreita jälkiä pesälle, ja Spot, kettuterrieri, ilmoitti perheen olevan kotona ja teki sitten parhaansa päästäkseen itse sisään.

Salaisuus oli nyt tullut ilmi, ja koko perhe oli tuomittu. Setäni palkkasi miehen kaivamaan lapiolla poikaset esiin. Koirat ja me muut katselimme vierestä. Pian näyttäytyi Viksi läheisessä metsässä, ja koirat ryntäsivät ajamaan sitä jokivartta alas; siellä kettu pääsi koirista tekemällä sen yksinkertaisen tempun, että hyppäsi lampaan selkään. Eläin laukkasi säikähtyneenä monta sataa metriä, sitten Viksi hyppäsi pois; se tiesi että jäljissä nyt oli aukko, joka teki ajon toivottomaksi, ja palasi pesälle. Mutta hämmentyneet koirat tekivät pian samoin ja tapasivat taas Viksin, joka epätoivoisena koetti houkutella meitä lähtemään rakkaidensa luota.

Sillä välin Paddy käytteli taitavasti sekä kankea että lapiota. Keltaista karkeaa hiekkaa kasaantui kummallekin puolelle kuoppaa. Koirien vimmainen haukunta niiden ajaessa läheisessä metsässä risteilevää vanhaa kettua lisäsi kaivajan intoa, ja hänen tanakat hartiansa alkoivat jo laskeutua maanpintaa alemmaksi. Silloin hän huudahti:

— Täällä ne ovat, herra!

Pesä oli maakolon päässä, ja pienet villaiset poikaset olivat painautuneet sen äärimmäiseen soppeen.

Ennen kuin ennätin apuun, Paddyn lapio ja äkäisen terrierin hampaat olivat tappaneet niistä kolme. Neljännen ja pienimmän sain töin tuskin pelastetuksi nostamalla sen hännästä niin korkealle, etteivät koirat ulottuneet siihen.

Se päästi lyhyen kiljahduksen, ja emoraukka tuli huudon kuullessaan niin lähelle, että sen olisi voinut ampua, elleivät koirat aina olisi sattuneet väliin ja siten tahtomattaan suojelleet sitä. Sitten ne vielä kerran saivat tuloksettomasti ajaa Viksiä.

Eloon jäänyt ketunpoikanen pantiin säkkiin, ja se makasi siellä aivan liikkumatta. Sen onnettomat veljet heitettiin takaisin samalle makuusijalle, missä ne olivat syntyneet ja kasvaneet, ja niiden päälle viskattiin muutamia lapiollisia hiekkaa.

Me syylliset menimme sitten takaisin taloon ja pikku kettu pantiin vitjoihin pihamaalle. Kukaan ei osannut sanoa, miksi se oikeastaan säästettiin, mutta kaikkien tunteissa oli tapahtunut muutos, eikä sen tappaminen nyt tullut kysymykseenkään.

Se oli soma pikku otus, ikään kuin ketun ja lampaan välimuoto. Villainen pää oli hämmästyttävän lammasmainen ja viattoman näköinen, mutta keltaisissa silmissä saattoi välähtää viekas ja hurja katse, josta lammasmaisuus oli kaukana.

Kun joku tuli lähelle, se ryömi äreänä ja peloissaan koppiinsa ja rohkeni vilkaista ulos vasta saatuaan olla ainakin tunnin ajan rauhassa.

Ikkunani toimi nyt tähystysreikänä. Joitakin ketunpoikaselle ennestään hyvin tuttuun poikueeseen kuuluvia kanoja käveli sen ympärillä pihalla. Myöhään samana iltapäivänä, kanojen ollessa lähellä koppia, kuului äkkiä vitjojen helinää. Ketunpoikanen oli hyökännyt tavoittamaan lähintä kanaa ja olisi siepannutkin sen, elleivät kahleet olisi olleet liian lyhyet. Nyt se sai pahan täräyksen ja luikki takaisin koppiinsa. Sittemmin se hyökkäsi useita kertoja kanoja kohti, mutta se oli jo oppinut hyppynsä paremmin eikä pyrkinyt ulommaksi kuin vitjat ulottuivat.

Yön tultua ketunpoikanen kävi hyvin levottomaksi. Se hiipi kopistaan, mutta livahti takaisin heti pienintäkin melua kuullessaan ja pureskeli raivoisasti vitjojaan pitäen niitä etukäpäliensä välissä maata vasten. Äkkiä se keskittyi ikään kuin kuuntelemaan, kohotti kuonoaan ja päästi lyhyen väräjävän äänen.

Pari kertaa tämä uusiutui, ja väliaikoina se juoksenteli edestakaisin tai purki vimmaansa kahleisiin. Sitten tuli vastaukseksi etäältä vanhan ketun " jap jurrr ". Hetken perästä ilmestyi varjomainen olento halkopinon päälle. Pikku kettu pujahti koppiinsa, mutta palasi heti ja juoksi emoa vastaan osoittaen kaikin tavoin iloaan. Leimauksena vanha kettu otti sen suuhunsa ja kääntyi viemään sitä pois samaa tietä, jota oli tullut. Mutta kun se tuli vitjojen päähän, poikanen tempautui äkkiä sen suusta, ja kun eräs ikkuna samassa avattiin, emo pakeni säikähtyneenä kiireesti yli halkopinon.

Tuntia myöhemmin poikanen oli taas lakannut juoksemasta ja kirkumasta. Katsahdin ulos ja näin kuun valossa kettuemon makaavan pitkällään poikasen edessä kaluten jotakin — raudan kalskeesta kuuli, että se koetti pureksia poikki noita julmia ketjuja. Ja Tip, poikanen, nautti samalla lämmintä äidinmaitoa.

Ulos mennessäni Viksi pakeni pimeään metsään. Kopissa oli kaksi vielä lämmintä ja veristä hiirtä; ne emo oli tuonut poikaselleen ruoaksi. Aamulla näin, että vitjat oli pureskeltu kiiltäviksi noin metrin pituudelta Tipin kaulahihnasta lähtien.

Mennessäni hävitetylle pesälle löysin taas jälkiä Viksin hommista. Emorukka oli kaivanut esiin poikasiensa tahriintuneet jäännökset.

Kaikki kolme pikku kettua makasivat puhtaiksi nuoltuina hiekalla, ja niiden vieressä oli kaksi hiljan tapettua kanaa - taas meidän kanatarhastamme. Vastakaivettuun hiekkaan oli jäänyt merkkejä, joista näkyi, miten kettuemo oli täällä vahtinut omiensa ruumiiden ääressä. Se oli tuonut tänne niiden tavanmukaisen aterian, yöllisen metsästyksensä saaliin. Se oli paneutunut niiden viereen, tarjonnut niille niiden luonnollista juomaa ja tahtonut ruokkia ja lämmittää niitä kuten ennenkin. Mutta niiden hennon villaturkin alta oli tuntunut vain kylmä, kankea tomumaja, eivätkä pikku kuononpäät olleet vastanneet hyväilyyn.

Ketun rinta ja eturaajat olivat painaneet hiekkaan syvän jäljen. Siinä se oli maannut epätoivoissaan, vahtinut niitä kauan ja surrut, niin kuin villi äiti voi surra lapsiaan. Mutta sen jälkeen se ei enää tullut tuhotulle pesälle; se tiesi nyt varmasti, että sen poikaset olivat kuolleet.

5

Tip, pesäkunnan pienin, oli nyt saanut osakseen kettuemon kaiken rakkauden. Koirat oli laskettu irti vahtimaan kanoja. Apumiehen oli määrä ampua vanha kettu milloin vain sen näki — samoin oli minunkin, mutta selitin etten koskaan nähnyt sitä. Kananpäitä, joita ketut rakastavat mutta joista koirat eivät huoli, myrkytettiin joukoittain ja siroteltiin ympäri metsää. Ja kaikista muista vaaroista selviydyttyään kettuemon oli kuljettava pihaan halkopinon ylitse, sillä muuta tietä ei ollut. Kaikesta huolimatta Viksi kävi joka yö imettämässä poikastaan ja tuomassa sille vastatappamansa kanan tai muun otuksen. Näin sen kerran toisensa jälkeen, vaikka se nyt tulikin odottamatta vangin väräjävää huutoa.

Tipin ollessa toista yötään vankina kuulin vitjojen helinää. Sain selville, että vanha kettu oli siellä kovassa työssä: kaivamassa kuoppaa kopin edustalle. Kun kuoppa oli niin syvä, että kettu mahtui siihen puoliksi, se kokosi siihen ketjua niin paljon kuin sitä ulottui ja täytti kuopan mullalla. Se luuli nyt poistaneensa koko harmilliset vitjat, otti riemuiten poikasta niskasta ja lähti hyppäämään yli halkopinon, mutta taas tempasivat vitjat pienokaisen armottomasti emon suusta.

Tip-poloinen uikutti surkeasti kömpiessään takaisin koppiinsa. Puolen tunnin perästä koirat nostivat kovan metelin, ja niiden haukunnasta, joka eteni suoraan läpi metsän, tiesin niiden ajavan Viksiä. Ne menivät pohjoiseen kohti rautatietä, ja sinne häipyi koirien ääni. Ranger ei ollut vielä aamullakaan palannut. Pian saimme tietää syyn. Ketut ovat aikoja sitten oppineet tietämään mikä rautatie on, ja ne osaavat monin tavoin käyttää sitä hyödykseen. Yksi tapa on seuraava: koirien ahdistama kettu menee rautatielle juuri kun juna on tulossa ja juoksee pitkän matkan raidetta pitkin. Haju on muutenkin huono raudassa, mutta juna hävittää sen kokonaan, ja koira on aina vaarassa joutua veturin alle. Toinen vielä varmempi, mutta vaikeampi tapa on johtaa koirat junan lähestyessä korkealle rautatiesillalle, jossa ne varmasti joutuvat tuhon omiksi.

Tätä keinoa Viksi oli nyt taitavasti käyttänyt; Rangerin jäännökset löydettiin radan varrelta. Viksi oli alkanut kostaa.

Samana yönä se tuli pihaan ennen kuin väsynyt Spot ehti sitä karkottaa, tappoi taas kanan, toi sen Tipille ja paneutui huohottaen tämän viereen imettämään. Se näytti luulevan, ettei pikku kettu saanut muuta ruokaa kuin minkä se itse toi.

Tämä kana ilmaisi sedälleni sen öiset käynnit.

Minun myötätuntoni oli kokonaan Viksin puolella, enkä tahtonut osallistua uusien murhien suunnitteluun. Seuraavana yönä setäni vahti itse pyssy kädessä tunnin ajan. Mutta sitten tuli kylmä ja kuu peittyi pilveen; setä muisti, että hänellä oli tärkeää tekemistä muualla, ja jätti Paddyn sijaansa.

Mutta Paddy tuli leväperäiseksi, kun hiljaisuus ja vahdinpidon huoli alkoivat painaa hänen hermojaan. Tunnin päästä kuului laukaus, mutta kuten arvata sopii, siitä ei ollut mitään tulosta.

Aamulla näimme, ettei Viksi ollut hylännyt lastaan. Seuraavana yönä setä oli taas vahdissa, sillä jälleen oli kana kadonnut. Heti pimeän tultua kuului laukaus, mutta Viksi pudotti otuksen, jota oli tuomassa, ja pakeni. Vielä toisen kerran samana yönä setäni ampui osumatta, kun kettu yritti tulla. Mutta seuraavana aamuna nähtiin, että vitjat taas oli pureskeltu kiiltäviksi; kettuemo oli jyrsinyt tuntikausia kahleita.

Sellainen uskaliaisuus ja uskollisuus oli omansa herättämään ellei suvaitsevaisuutta, niin ainakin kunnioitusta. Seuraavana yönä ei ainakaan ollut pyssymiestä vahdissa. Kannattaisiko se enää? Kolmasti oli kettu pelotettu pois pyssynlaukauksella; vieläkö se yrittäisi ruokkia tai vapauttaa poikastaan?

Eikö se muka tulisi? Sinä yönä, neljäntenä, minä olin yksin näkemässä, kun poikasen värisevän vikinän kuuluttua varjomainen olento ilmestyi halkopinon päälle.

Mutta sillä ei nyt ollut mukanaan kanaa eikä muutakaan ruokaa, mikäli saattoi nähdä. Oliko sillä tällä kertaa ollut huono metsästysonni? Vai oliko se oppinut luottamaan siihen, että viholliset antoivat poikaselle kylliksi ravintoa?

Kaukana siitä! Villin metsänemon rakkaus ja viha olivat todellisia. Sen ainoa ajatus oli ollut poikasensa vapauttaminen. Kaikki keinot, mitkä se saattoi keksiä, se oli koetellut; kaikkia vaaroja se oli uhmaillut ravitakseen ainokaistaan ja pelastaakseen sen. Mutta kaikki oli ollut turhaa.

Se tuli kuin varjo ja poistui heti samalla lailla. Tip otti maasta jotakin, jonka emo oli pudottanut, ja alkoi halukkaasti narskuttaa sitä. Mutta äkkiä se kirkaisi tuskasta. Se oli saanut myrkkyä. Lyhyen kamppailun jälkeen pikku kettu oli kuollut.

Voimakas oli Viksin äidinrakkaus, mutta eräs toinen tunne oli vielä voimakkaampi. Se tunsi hyvin myrkyn vaikutuksen ja olisi opettanut poikasensakin sen tuntemaan ja sitä karttamaan, jos tämä olisi saanut elää. Mutta nyt emolla ei ollut lastaan varten muuta valittavana kuin joko kurja vangin elämä tai äkillinen kuolema; se tukahdutti äidintunteen ja vapautti pienokaisensa ainoalla mahdollisella tavalla.

* * * * *

Me ihmiset voimme arvailla metsäneläinten lukua vain silloin, kun lumi peittää maan. Talvi kertoi tullessaan, ettei Viksi enää samoillut Erindalen metsiä. Se ei kertonut, minne kettuemo oli siirtynyt; vain sen että se oli poissa.

Se oli kenties mennyt johonkin etäiseen piilopaikkaan unohtaakseen surmatun puolisonsa ja poikastensa raskaan muiston. Tai ehkä se oli poistunut tämän surujen raskauttaman elämän näyttämöltä ehdoin tahdoin. Moni villi metsänemo on niin tehnyt. Ehkä se oli käyttänyt samaa keinoa, jolla se oli vapauttanut pienokaisensa, poikueensa viimeisen.

JUOKSIJA, MUSTA AROHEVONEN

1

Jo Calone heitti satulansa maahan, päästi hevosensa irti ja astui kolistellen paimenmajaan.

— Onko kohta ruoka-aika? hän kysyi.

— Seitsemäntoista minuutin päästä, vastasi kokki katsahtaen kelloon; hän vaikutti täsmälliseltä kuin junanlähettäjä, vaikka todellisuudessa päivällinen useinkin valmistui miten sattui.

— Mitä uutisia Pericosta? kysyi eräs Jon toveri.

— Siinähän tuo menee, Jo sanoi. — Karjaa näkyy viljalti; runsaasti vasikoita.

— Minäpä olen nähnyt tuon arohevoslauman, joka käy juomassa Antilooppilähteellä, hän jatkoi. — Laumassa on koko joukko varsoja; niistä on yksi tumma, kaunis kuin peijakas, synnynnäinen juoksija! Ajoin niitä pari kilometriä; tämä juoksi etumaisena eikä rikkonut raviaan kertaakaan.

— Ei kai sinulla ollut virvoitusjuomia matkassa?

— Kaikki on totta, Scarth. Tai jos tahdot lyödä vetoa, niin olkoon menneeksi, mutta muista miten viime kerralla kävi!

— Päivällinen, huusi kokki ja asia jäi kesken. Seuraavana päivänä paimenet muuttivat leiriä, ja arohevoset unohdettiin.

Vuotta myöhemmin paimenkunta oleskeli taas samassa osassa Uutta Meksikoa, ja taas nähtiin tuo villihevoslauma. Tummasta varsasta oli kehittynyt musta nuori ori, jolla oli sirot virheettömät jalat ja kiiltävät kupeet. Useampi kuin yksi karjanpaimen näki tämän kumman — se oli synnynnäinen juoksija.

Jo oli mukana, ja hänen päähänsä juolahti tuuma, että varsa kannatti ottaa kiinni. Vieraasta ajatus ei tuntune hämmästyttävältä tai kummalliselta, mutta Lännessä, missä opettamaton hevonen maksaa viisi dollaria ja hyvä ratsuhevonen viisitoista tai kaksikymmentä dollaria, ei kenen tahansa cowboyn päähän pälkähdä, että villiä arohevosta kannattaisi toivoa omakseen. Arohevosta on nimittäin vaikea pyydystää, ja jos sen saakin kiinni, se on vain vangittu villieläin, aivan hyödytön semmoisenaan ja useinkin mahdoton kesyttää. Moni karjanomistaja pitääkin sääntönä, että milloin arohevonen tulee näkyviin, se on ammuttava, sillä nämä eläimet eivät ainoastaan ole hyödyttömiä laitumen kuluttajia, vaan ne lisäksi usein viekoittelevat seuraansa kesyjä hevosia; nämä mieltyvät pian vapaaseen elämään ja ovat mennyttä kalua.

Jo Calone sanoi tuntevansa arohevoset perin pohjin. — Valkoiset ovat aina lauhkeita ja ruskeat levottomia. Voikosta saa hyvän jos oikein opettaa, mutta musta on aina vihainen ja kovasuinen. Jos mustalla villihevosella olisi kynnet, niin se karkottaisi vaikka jalopeurat Danielin luolasta!

Koska arohevonen on yleensä arvoton vahinkoeläin ja musta arohevonen vielä kymmenen kertaa pahempi, Jon kumppanit eivät nähneet mitään järkeä tuossa hankkeessa, jonka hän nyt täydellä todella aikoi panna täytäntöön. Mutta Jo ei sinä vuonna päässyt koettamaankaan.

Hän oli vain lehmipaimen, joka ansaitsi kaksikymmentä viisi dollaria kuussa ja oli vailla vakinaista paikkaa. Kuten useimpien karjanpaimenten hänenkin tulevaisuudentoiveensa oli päästä itsenäiseksi karjanomistajaksi. Hän oli jo aikoja sitten hankkinut karjamerkilleen virallisen vahvistuksen, mutta merkki oli toistaiseksi vain yhdessä ainoassa nautaeläimessä, vanhassa lehmässä, joka tuotti hänelle laillisen oikeuden panna merkkinsä isännättömään eläimeen, jos sattuisi semmoisen löytämään.

Huolimatta tästä vakaasta aikeestaan Jo ei kuitenkaan palkanmaksun jälkeen milloinkaan voinut vastustaa kiusausta lähteä toisten poikien kanssa kaupunkiin pitämään hauskaa. Niinpä hänellä oli tuskin muuta omaisuutta kuin satulansa, vuoteensa ja vanha lehmänsä. Hän odotti jotakin onnenpotkausta, josta saisi varoja päästäkseen hyvään alkuun. Nyt Jo oli saanut päähänsä, että musta arohevonen oli häntä varten, ja hän odotti vain tilaisuutta milloin saisi yrittää.

Paimenet kiertelivät Canada-virran tienoilla ja palasivat syksymmällä Don Carlos -vuoren ohi, mutta Jo ei nähnyt vilahdustakaan Juoksijasta. Monessa leiripaikassa siitä kyllä puhuttiin, sillä tämä varsa, joka nyt oli väkevä ja virma kolmivuotias, alkoi tulla kuuluisaksi.

Antilooppilähde on suuren tasangon keskellä. Tulvan aikana se paisuu pieneksi järveksi, jonka ympärillä on kaislikko; kuivana kautena taas paikalla on vain laaja mutakenttä, jossa siellä täällä on valkoisia alkalitäpliä ja keskellä lähde. Siitä ei käy näkyvää laskujokea, mutta kuitenkin lähteen vesi on varsin hyvää, eikä muuta juomapaikkaa ole monen kilometrin säteellä.

Tämä lakeus eli preeria, kuten sitä pohjoisempana sanottaisiin, oli mustan oriin mieluisin oleskelupaikka. Mutta täällä kävi laitumella myös paljon kesyjä hevosia ja nautoja. Suurimmalla osalla oli merkki "LF".

Tämän karjan hoitaja ja osittain omistaja Foster oli yritteliäs mies. Hän harrasti karja- ja hevosrodun parantamista ja oli muun muassa koetteeksi hankkinut kymmenen sekarotuista tammaa. Ne olivat suuria kaunisjalkaisia eläimiä, joiden rinnalla takkuiset paimenhevoset näyttivät nälkiintyneiltä ja johonkin aivan toiseen lajiin kuuluvilta eläimiltä.

Yhtä niistä pidettiin tallissa käyttöhevosena, mutta muut yhdeksän vietiin laitumelle, kun niiden varsat oli vieroitettu.

Hevosilla on erinomainen kyky etsiä parhaat laitumet. Niinpä nämä yhdeksän tammaa menivät suoraa päätä Antilooppilähteen tasangolle, yli kolmekymmentä kilometriä etelään. Kun Foster loppukesällä tuli hakemaan niitä, hän löysikin kaikki yhdeksän, mutta niiden joukossa oli kymmenentenä kiiltävän musta ori, joka ilmeisesti oli tammoihin läheisemmässä kuin hyvän toveruuden suhteessa. Se vartioi niitä, hyppi niiden ympärillä ja piti laumaa taitavasti koossa. Sen sysimusta väri erosi jyrkästi tammojen ruskeasta karvasta.

Tammat olivat lauhkeita, ja luultiin että ne saataisiin helposti kotiin. Mutta vielä mitä! Musta ori tuli raivoihinsa ja sen hurjuus näytti tarttuvan muihinkin. Se juoksi sinne tänne ja pakotti koko lauman laukkaamaan perässään. Hevoset menivät menojaan, eivätkä ajomiesten pienet ponit ensinkään kyenneet seuraamaan niitä.

Tämä oli harmillista, ja ajajat ottivat pian pyssynsä ja odottivat vain tilaisuutta tuon riivatun oriin ampumiseen. Mutta aina kun tilaisuus tuli, sattuivat tammat olemaan niin lähellä, että luoti olisi miltei varmasti sattunut myös johonkin niistä. Koko päivän miehet yrittivät turhaan. Juoksija, sillä se se oli, piti perheensä koossa ja hävisi tammojen kanssa eteläisten hiekkakukkulain taakse. Hakumiehet palasivat väsyneine hevosineen kotiin hautoen mielessään kostoa tuolle uljaalle hevoselle. Mutta siitä oli vähän lohdutusta.

Pahinta oli, että jos vielä tehtäisiin pari tällaista yritystä, niin tammat varmaankin tulisivat yhtä kesyttömiksi kuin arohevonen; eikä tätä näyttänyt mitenkään voivan välttääkään.

Tiedemiehet puhuvat kahdesta ominaisuudesta, joiden avulla koiraseläimet voittavat naaraiden ihailun: kauneudesta ja voimasta. Olipa syy sitten kumpi tahansa, varmaa on, että harvinaisen etevät villit eläimet ennen pitkää valloittavat seuralaisia kilpailijoidensa haaremista. Mustaharjainen ja vihreäsilmäinen Juoksija kulki tienoota ristiin rastiin ja vei mukaansa seuralaisia monesta laumasta, kunnes sen joukossa oli vähintään parikymmentä tammaa. Enimmät olivat vain tavallisia paimenhevosia, mutta joukossa olivat myös nuo yhdeksän kookasta tammaa, mikä jo sinänsä oli uljas joukko. Kaikkien kertomusten mukaan Juoksija vartioi laumaansa niin tarmokkaasti ja mustasukkaisesti, että tammaa, joka kerran oli joutunut tähän parveen, pidettiin omistajansa menettämänä. Arohevonen tuotti karjanomistajille yhtä paljon vahinkoa kuin kaikki muut onnettomuudet yhteensä.

2

Oli joulukuu vuonna 1893. Olin vasta tullut seudulle ja matkustin vaunuilla Piñavetitosin karjatalosta Canada-virralle. Lähtiessäni Foster viimeksi huomautti:

— Ja jos pääsette ampumaan tuota riivatun arohevosta, niin tähdätkääkin niin, että se jää!

Tuolloin kuulin ensi kertaa puhuttavan Juoksijasta, ja matkan varrella oppaani Burns kertoi sen, mitä edellä on mainittu. Olin tietenkin utelias näkemään tämän kuuluisan kolmivuotiaan ja tunsin syvästi pettyneeni, kun seuraavana päivänä Antilooppilähteen preerialle tullessamme emme tavanneet jälkeäkään Juoksijasta tai sen laumasta.

Mutta seuraavana päivänä kuljettuamme yli Alamosa Arroyon ja noustessamme taas aaltoilevalle ylätasangolle kärjessä ratsastava Jack Burns kumartui äkkiä hevosensa niskan yli ja käännähti vaunuihin päin sanoen minulle:

— Ottakaa pian pyssynne, tuolla se on — se ori! Sieppasin luodikon ja juoksin edelle. Sieltä minulle aukeni näköala yli preeriaselänteen. Edessäni olevassa notkossa oli hevoslauma ja sen etunenässä tuo suuri musta arohevonen. Jokin ääni oli ilmaissut tulomme ja se epäili vaaraa. Se seisoi pää pystyssä, häntä suorana ja sieraimet suurina; se oli hevosen kauneuden ja täydellisyyden perikuva, niin jalomuotoinen eläin, ettei sitä suurenmoisempi liene milloinkaan kiitänyt aroa. Jo pelkkä ajatuskin, että laukauksella muuttaisin tuon komean luontokappaleen kuolleeksi lihakasaksi, oli kauhistuttava. Huolimatta siitä, että Jack vieressä kehotti ampumaan pian, minä vitkastelin, kunnes hän, aina kuumaverinen ja hätäinen kun oli, noitui hitauttani ja mutisi:

— Antakaa pyssy minulle!

Kun hän tarttui siihen, minä käänsin piipun ylöspäin, ja ase laukesi vahingossa.

Samassa oli laaksossa seisova hevoslauma liikkeellä. Suuri musta ori juoksi matkoihinsa korskuen ja hirnuen. Tammat pysyivät koossa; kuului vain kavioiden töminää, kun hevoslauma kiiti tomupilvenä tiehensä. Ori juoksi milloin toisella, milloin toisella puolella, piti silmällä kaikkia, johti suuntaa ja vei muut matkassaan. Niin pitkälle kuin saatoin nähdä, se ei kertaakaan rikkonut raviaan.

Jack ivaili pyssyäni ja hitauttani, mutta minä olin niin ihastunut Juoksijan voimaan ja kauneuteen, etten olisi tahtonut vahingoittaa sen kiiltävää karvaa, vaikka olisin saanut omakseni koko hevoslauman.

3

Villihevosia pyydetään monilla eri tavoilla. Yksi tapa on "taittaminen": ammutaan huolellisesti tähdäten niin läheltä eläintä, että kuula hipaisee niskanikamia. Hevonen huumaantuu hetkeksi täräyksestä niin että sen jalat ehditään sitoa.

Tästä tavasta Jo arveli:

— Lorua! Olen nähnyt ammuttavan niskat poikki sadalta hevoselta tätä temppua yritettäessä, mutta en ole vielä koskaan nähnyt villihevosen taittamisen onnistuvan.

Jos seudun luonto on sopiva, hevoslauma joskus ajetaan aitaukseen; erityisen hyvillä ratsuilla se voidaan väsyttää, mutta yleisin väsyttämistäpä on, niin omituiselta kuin se kuulostaakin, kävelyttäminen, hevosten pakottaminen alituiseen pieneen liikkeelläoloon.

Maine oriista, joka ei milloinkaan nelistänyt, levisi yhä laajemmalle. Sen käynnistä, nopeudesta ja kestävyydestä kerrottiin hurjia juttuja, ja kun vanha Montgomery, "kolmiokangella" merkityn karjan omistaja, tuli Wellin hotelliin Claytoniin ja lupasi todistajien kuullen tuhat dollaria sille, joka toisi hänelle Juoksijan elävänä laatikkovaunuissa — nimittäin siinä tapauksessa, että kertomukset olivat tosia —, niin kymmenkunta nuorta karjanpaimenta halusi koettaa onneaan heti palvelusaikansa päätyttyä. Mutta Jolla oli ollut sama aie jo vuosia takaperin. Ei ollut aikaa vitkasteluun: hän rikkoi kaikki sopimuksensa ja puuhasi yöt päivät saadakseen ajoon tarvittavat varustukset.

Kiristämällä vielä luottoaan ja turvautumalla jo ennestään liikaa verottamiinsa ystäviin hän sai kokoon retkikunnan, johon kuului kaksikymmentä hyvää ratsuhevosta, muonavaunut ja elintarvikkeita kahden viikon ajaksi kolmelle miehelle: hänelle itselleen, hänen toverilleen Charleylle ja kokille.

Sitten he lähtivät Claytonista mielessään luja päätös, että nyt he kävelyttämällä ottavat kiinni tuon ihmeellisen nopean villin hevosen. Kolmantena päivänä he saapuivat Antilooppilähteelle, ja kun päivä oli likimain puolessa, he eivät kovinkaan hämmästyneet nähdessään Juoksijan tulevan koko seurueineen juomaan. Jo pysytteli näkymättömissä, kunnes kaikki hevoset olivat sammuttaneet janonsa, sillä janoinen hevonen juoksee aina paremmin kuin kylläinen.

Sitten Jo ratsasti rauhallisesti eteenpäin. Juoksija lähti laumoineen liikkeelle puolen kilometrin päästä ja hävisi näkymättömiin kaakkoisille ylätasangoille. Jo seurasi jäljestä nelistäen, kunnes hän uudelleen sai lauman näkyviinsä. Sitten hän palasi antamaan kokille määräyksen että tämän tuli ajaa etelään päin Alamosa Arroyolle; kokin toimena oli myös muonavaunujen ajaminen. Sen jälkeen hän ratsasti kaakkoon villihevosten jäljessä. Parin kolmen kilometrin päässä hän näki ne jälleen kaukaa ja antoi hevosensa levollisesti käydä niitä niin lähelle, että ne taas lähtivät liikkeelle ja menivät kaartaen etelään päin. Tunnin ratsastettuaan, ei jälkiä myöten, vaan oikaisten sinne, mihin hevoslauman täytyi tulla, Jo pääsi uudelleen sitä lähelle. Taas hän ajoi käymäjalkaa rauhallisesti laumaa kohti, ja taas tämä lähti liikkeelle. Näin ajo jatkui kaiken iltapäivää kaartuen yhä eteläisempään suuntaan, ja illan tullen oltiin, kuten Jo oli arvannut, lähellä Alamosa Arroyoa. Täällä Jo vielä kerran ajoi lauman liikkeelle ja ratsasti sitten vaunuille. Charley joka tähän saakka oli levännyt, otti nyt hoitaakseen tämän hitaan ajon vereksellä hevosella.

Illallisen jälkeen muonavaunut siirtyivät Alamosan ylempään kahlaamoon, kuten oli sovittu, ja tänne leiriydyttiin yöksi.

Sillä välin Charley seurasi laumaa. Se ei enää juossut niin kauas kuin alussa, sillä ratsastaja ei ollut kertaakaan hyökännyt hevosten kimppuun, ja ne alkoivat tottua tämän seuraan. Hämärän tultuakin ne oli vielä helppo löytää erään laumaan kuuluvan lumivalkean tamman avulla. Uusikuu valaisi hiukan, ja maaten hevosen selässä erottaakseen tien Charley seurasi hitaasti hevoslaumaa; vain tuon aavemaisen valkean tamman saattoi nähdä, ja sitten sekin katosi pimeyteen. Silloin Charley hyppäsi maahan, riisui hevosensa, pani sen liekaan ja kääriytyi huopaansa nukkumaan.

Aamun sarastaessa hän oli jalkeilla ja erotti taas lauman puolen kilometrin päästä tuon valkean tamman avulla. Hänen lähetessään Juoksijan kimakka hirnunta sai lauman liikkeelle. Mutta se pysähtyi ensimmäiselle ylängölle ja kääntyi katsomaan, mikä tuo itsepäinen seuraaja oikein oli ja mitä se tahtoi. Hetken hevoset seisoivat taivasta vasten näkyvissä; sitten musta kiertolainen kai arveli nyt tuntevansa ahdistajan niin hyvin kuin halusikin: se huiskaisi harjallaan ja lähti matkaansa väsymätöntä raviaan, ja tammat seurasivat virtana jäljessä. Ne kaarsivat nyt yhä enemmän länteen. Monta kertaa uudistui sama näytelmä: pako, seuraaminen, saavutus ja taas pako, kunnes he lähes puolen päivän aikaan sivuuttivat Buffalo Bluffin, apassien vanhan tähystyspaikan. Charley näki ohuen savupatsaan kohoavan sieltä kiemurrellen ilmoihin. Siellä Jo sopimuksen mukaan antoi merkkiä, ja Charley vastasi taskupeilillä. Nyt vaihdettiin vuoroa. Jo jatkoi ajoa tuorein voimin, ja Charley meni leirille syömään ja lepäämään siirtyäkseen sitten ylöspäin pitkin virran vartta.

Kaiken päivää Jo ajoi ja pakotti tarvittaessa hevoslauman pysymään tuossa suuressa ympyrässä, josta muonavaunut leikkasivat pienen säteen. Auringon laskiessa hän tuli Verde Crossingiin. Siellä Charley jo odotti mukanaan ruokaa ja uusi hevonen. Jo jatkoi sitten samaan tapaan, rauhallisesti, mutta itsepintaisesti. Kaiken iltaa hän seurasi, vieläpä myöhäiseen yöhön, sillä villi lauma oli nyt jotenkin tottunut tuon vaarattoman vieraan seuraan ja sitä oli helppo pitää näkyvissä; sitä paitsi se alkoi väsyä ainaisesta kulkemisesta. Nyt ei oltu enää hyvällä ruohoalueella, eikä arohevosia ollut ruokittu jyvillä kuten ahdistajan ratsuja, ja ennen kaikkea vähäinen mutta alinomainen hermojen jännitys alkoi tuntua. Se hävitti hevosten ruokahalun, mutta teki ne hyvin janoisiksi. Niiden annettiin juoda joka tilaisuudessa, jopa niitä mikäli mahdollista rohkaistiinkin ahmimaan vettä mielin määrin, missä sitä vain oli saatavissa. Ylen määrin nautittu vesi vaikuttaa, kuten tunnettua, juoksevaan eläimeen veltostuttavasti: se herpaisee jäsenet ja tekee hengityksen vaikeaksi. Jo varoi huolellisesti juottamasta liikaa omia hevosiaan, ja sekä hän että hänen ratsunsa olivat hyvässä kunnossa, kun hän yöllä leiriytyi uupuneiden arohevosten läheisyyteen.

Aamuhämärässä hän löysi ne helposti läheltä, ja vaikka ne ensin lähtivät juosten, ei kulunut kauankaan, kun ne jo herkesivät käymätahtiin. Voitto näytti nyt miltei varmalta, sillä "kävelyttämisen" suurin vaikeus on pysyä lauman jäljillä kahtena tai kolmena ensimmäisenä päivänä, jolloin ajettavat ovat täysissä voimissaan.

Kaiken aamua hevoslauma oli Jon näkyvissä, tavallisesti aivan lähellä. Kello kymmenen tienoissa Charley vaihtoi vuoroa José Peakin luona. Sinä päivänä hevoset kävelivät vain lyhyen matkan ja paljon vastahakoisemmin kuin edellisenä päivänä sekä kaartoivat yhä pohjoisempaan suuntaan. Illalla Charley sai vereksen ratsun ja jatkoi entiseen tapaan.

Seuraavana päivänä arohevoset kävelivät pää riipuksissa, ja huolimatta mustan Juoksijan ponnistuksista ne jättäytyivät usein vain sadan metrin päähän ahdistajastaan.

Neljäs ja viides päivä kuluivat samalla tavalla, ja lauma oli jälleen Antilooppilähteen läheisyydessä. Siihen asti suunnitelma oli onnistunut. Ajo oli käynyt suuressa ympyrässä, ja muonavaunut olivat seuranneet pienemmässä. Lauma oli taas lähtöpaikallaan, nyt perin uupuneena; ajajat hevosineen olivat hyvissä voimissa. Lauman ei annettu juoda; vasta myöhään iltapäivällä se ajettiin Antilooppilähteelle, ja hevoset saivat ahmia vatsansa täyteen. Nyt oli tullut hetki, jolloin ajajat voivat jyvillä ruokittuine ratsuineen tehdä ryntäyksen ja käyttää taitavasti köysiä; äkillinen runsas juonti teki hevosten jäsenet ja keuhkot aivan heikoiksi, milteipä lamaantuneiksi. Oli ilmeisesti aivan helppoa panna ne yksitellen jaloista köysiin.

Suunnitelmassa oli ainoastaan yksi heikko kohta: Juoksija näytti olevan raudasta; sen joustava ravi oli yhtä notkeaa ja pirteää kuin ajon alussakin. Se kulki edestakaisin laumansa ympäri ja vaati sitä hirnumalla ja näyttämällä esimerkkiä pakenemaan joutuisammin. Mutta tammat olivat lopen väsyneet. Vanha valkoinen tamma, josta oli ollut niin paljon apua pimeässä, jäi jälkeen monta tuntia. Sekarotuiset suuret hevoset näyttivät kokonaan lakkaavan pelkäämästä hevosmiehiä ja joutuivat helposti Jon haltuun. Mutta ori, jota varten ajoon oli lähdetty, näytti yhtä tavoittamattomalta kuin ennenkin.

Tässä oli pulma. Apumiehet tunsivat Jon eivätkä olisi hämmästyneet, vaikka tämä olisi äkkiä raivoissaan ampunut mustan oriin. Mutta Jolla ei ollut sellaista aikomusta. Koko pitkän viikon hän oli joka päivä katsellut tuota hevosta sen kiitäessä edellä eikä ollut kertaakaan nähnyt sen rikkovan raviaan.

Hevosmiehen ihailu tätä jaloa eläintä kohtaan oli kasvamistaan kasvanut. Jo olisi nyt yhtä hyvin voinut tappaa parhaan ratsunsa kuin ampua tätä loistavaa olentoa. Hän oli myös kahden vaiheilla, ottaisiko tuon sievoisen summan, joka Juoksijasta oli tarjottu, vai pitäisikö itse hevosen. Sellainen eläin olisi sinänsä kokonainen omaisuus, ja sen jälkeläisistä tulisi varmaan erinomainen juoksijarotu.

Mutta sitä asiaa saattoi sitten tuumia — nyt oli ratkaisevan yrityksen aika. Jon nopein ratsu satuloitiin. Se oli tumma ja sukuisin itävaltioista mutta kasvanut preerialla. Se ei olisi joutunut Jon omaksi, ellei sillä olisi ollut eräs omituinen vika. Näillä seuduilla kasvaa myrkyllinen ruoho, jonka nimi on loco. Useimmat eläimet eivät siitä huoli, mutta joskus sattuu, että eläin maistaa sitä ja tottuu siihen. Se vaikuttaa suunnilleen samalla tavoin kuin morfiini. Eläin on pitkiä aikoja terve, mutta himoitsee aina tuota yrttiä ja tulee lopulta hulluksi. Ja Jon parhaan ratsun silmissä oli outo kiilto, josta tuntija heti saattoi arvata, että se oli saanut locoa.

Mutta tämä ratsu oli nopea ja väkevä, ja Jo valitsi sen ajon suureen loppuponnistukseen. Nyt olisi ollut helppo sitoa kaikki tammat, mutta se ei enää ollut tarpeellista. Ne saatiin erotetuiksi mustasta johtajastaan ja ajetuiksi kotiin aitaukseen. Mutta johtaja oli yhä lannistumattoman voimakkaan näköinen; arvokkaan kilpailijan kanssa Jo nyt lähti yrittämään. Suopunki heitettiin maahan ja sen annettiin laahata, jotta kaikki sykkyrät oikenisivat, ja sitten se käärittiin sievästi vyyhteen vasemman kämmenen varaan. Sitten Jo ensi kertaa tässä ajossa käytti kannuksia ratsastaen suoraan kohti Juoksijaa, joka oli tuskin puolen kilometrin päässä. Kiitäen tämä lähti pakenemaan, ja kiitäen ajoi Jo. Kumpikin pani parastaan uupuneiden tammojen hajaantuessa oikealle ja vasemmalle jättäen tietä näille kahdelle. Parasta neliään veres ratsu laukkasi kohti aukeata tasankoa, mutta ori pysyi alkuperäisen välimatkan päässä edellä juosten joustavaa, keinuvaa raviaan.

Tämä oli uskomatonta, ja Jo kannusti ja hoputti yhä kiivaammin hevostaan saamatta väliä pienenemään tuumaakaan. Musta arohevonen kiiti yli tasankojen ja ohi saippuaruohoa kasvavan ylätasangon, sitten poikki petollisen hiekka-aukean, sitten yli suuren ruohoaron, missä preeriakoirat haukkuivat ja pakenivat koloihinsa. Ja Jo ratsasti perässä. Ruohikolle tultuaan hän tuskin uskoi silmiään: väli oli vain pidentynyt! Jo alkoi sadatella sekä vaatia ja kannustaa ratsuaan, kunnes tämä pillastui niin, että sen silmät alkoivat pyöriä; se heilutti hurjasti päätään eikä enää välittänyt tiestä. Niinpä se pian astui etujalkansa mäyränkoloon ja kaatui. Jo suistui maahan ja sai melkoisia mustelmia, mutta pääsi kumminkin kohta jaloilleen ja koetti nostaa uupunutta ratsuaan. Mutta tämä oli mennyttä kalua — sen jalka oli poikki.

Ei voitu muuta kuin päästää hevonen tuskistaan. Jo kantoi satulansa takaisin leiriin, ja Juoksija meni menojaan häviten pian näkyvistä.

Tämä ajo ei kuitenkaan ollut mennyt hukkaan, sillä kaikki tammat oli nyt taltutettu. Jo ja Charley ajoivat ne LF-karjakunnan aitaukseen ja vaativat kelpo palkkion. Mutta Jo oli entistäkin halukkaampi saamaan oriin omakseen. Hän oli nähnyt, millaista ainesta tämä aron juoksija oli; hän ylisteli sitä enemmän ja enemmän ja hautoi vain mielessään uutta ja parempaa suunnitelmaa.

4

Tämän retkikunnan kokki oli nimeltään Bates — herra Thomas Bates, kuten hän nimitti itseään käydessään säännöllisesti postikonttorissa kysymässä kirjeitä ja rahalähetyksiä; niitä ei milloinkaan tullut. Karjanpaimenet nimittivät häntä Tom Kalkkunanvarpaaksi hänen karjamerkkinsä mukaan; sen hän sanoi olevan kirjoihin pantuna Denverissä. Hänen kertomustensa mukaan tämä merkki oli lukemattomilla naudoilla ja hevosilla jossain kaukana pohjoisessa.

Kun häntä kehotettiin yhtymään osakkaaksi karjakuntaan, hän huomautti halveksivasti, että hevoset tuottivat vain kaksitoista dollaria tusina — mikä sinä vuonna oli aivan totta —, ja sanoi mieluummin tyytyvänsä huonoon palkkaan. Mutta kaikki, jotka kerran olivat nähneet Juoksijan ravaavan, joutuivat jonkinlaisen huumauksen valtaan, ja Tom Kalkkunanvarvaskin sai tämän kokea. Hänkin alkoi haluta arohevosta omakseen. Hän ei ollut selvillä pyyntisuunnitelmasta ennen kuin karjatalolle eräänä päivänä tuli muuan Bill Smith, yleisemmin tunnettu karjamerkkinsä mukaan nimellä Hevosenkenkä-Billy. Koolla oli koko joukko karjanpaimenia, ja miehiä kestittiin mainiolla tuoreella häränlihalla, leivällä, huonolla kahvilla, kuivilla herneillä ja sokerisiirapilla. Hevosenkenkä-Billy sanoi suu täynnä leipää:

— Näin tänään Juoksijan ja olin niin lähellä, että olisin saattanut palmikoida sen hännän.

— Mitä, ammuitko?

— En, mutta vähältä piti.

— Älkää tehkö sitä tyhmyyttä, sanoi pöydän toisesta päästä muuan paimen, jonka karjamerkkinä oli "kaksiviivainen H". — Minun laskuni mukaan tuolla isännättömällä on ennen kuun vaihetta minun merkkini.

— Kyllä saat olla vikkelä, tai muuten sillä on siihen mennessä kyljessään 'kolmiopiste'.

— Missä sen tapasit?

— Kas, kävi tällä tavoin. Olin ratsastamassa Antilooppilähteen tasangolla ja näin mudassa kaislikon sisäpuolella jonkin kasan. En muistanut nähneeni sitä ennen. Ratsastin lähelle, koska arvelin sen ehkä olevan meidän eläimiämme, ja se olikin makaava hevonen. Tuuli oli edullinen — siitä minuun päin — ja niin pääsin aivan lähelle ja näin, että se oli Juoksija itse, kuolleena kuin makrilli. Ei se sentään näyttänyt turvonneelta tai avatulta, eikä tuntunut hajuakaan. En tiennyt mitä ajatella, mutta sitten näin sen liikauttavan korvaansa huiskaisten pois kärpäsen ja silloin tiesin, että se nukkui. Otin nuorani ja käärin sen vyyhteen, mutta huomasin, että se oli vanha ja paikoin heikonlainen; satulanikin oli huono ja hevoseni vain kolmensadan kilon poni viiden ja puolen sadan kilon oritta vastaan, ja minä tuumin itsekseni: "Ei tule mitään, minä vain särjen satulani." Sitten kalistin torvella satulan nuppia vasten. Olisittepa nyt nähneet tuon arohevosen! Se hyppäsi miehen mitan suoraan ilmaan ja korskui hirmuisesti. Ja kun se lähti, sen olisi luullut viilettävän suoraa päätä aina Kaliforniaan saakka, ja siellä se varmaan jo olisikin, jos olisi alkuvauhtinsa pitänyt — ja vannon ettei se rikkonut kertaakaan.

Kertomus ei ollut aivan niin yhtäjaksoinen kuin tässä, vaan sen keskeyttivät tuon tuostakin uudet annokset, ja alusta loppuun puhe suodattui ruoan läpi, sillä Billyllä oli vankka terveys eikä turhaa häveliäisyyttä. Mutta kertomus oli silti kokonaisuus, ja sen uskoi jokainen, sillä Billy tunnettiin luotettavaksi. Kaikista kuulijoista Kalkkunanvarvas oli silloin vähäpuheisin, mutta hän luultavasti ajatteli enimmän, sillä hän keksi nyt uuden tuuman.

Poltellessaan päivällisen jälkeen piippuaan hän mietti suunnitelmansa valmiiksi, mutta huomasi, ettei kyennyt yksin panemaan sitä toimeen. Sen vuoksi hän uskoi aikeensa Hevosenkenkä-Billylle, ja niin he yhdessä lähtivät uudella keinolla pyytämään Juoksijaa, so. viittätuhatta dollaria, mikä summa oli kuuleman mukaan nyt luvattu sille, joka toisi sen elävänä laatikkovaunuissa.

Antilooppilähde oli yhä vieläkin Juoksijan vakituisena juomapaikkana. Vesi oli matalalla, ja lähteen ja kaislikon välillä oli leveä mutainen kaistale. Kahdesta paikasta sen poikki kävi selvä polku, jonka juomassa käyvät eläimet olivat tallanneet. Hevoset ja villit eläimet tulivat tavallisesti tätä polkua, mutta sarvikarja meni aina epäröimättä suorinta tietä läpi kaislikon. Enimmän käytetylle polulle miehet ryhtyivät kaivamaan neljä ja puoli metriä pitkää, metrin levyistä ja kahden syvyistä kuoppaa. Siitä tuli ankara kahdenkymmenen tunnin työ, sillä kuoppa oli saatava valmiiksi arohevosen kahden juontiajan välillä. Lopulta työ oli lisäksi sangen märkää. Hauta peitettiin siististi seipäillä, kaisloilla ja mullalla. Miehet menivät työnsä päätettyään vähän matkan päähän ja piiloutuivat varta vasten tehtyihin kuoppiin.

Puolen päivän aikaan Juoksija tuli, yksin, kuten aina sen jälkeen kun sen lauma oli vangittu. Vastakkaisella puolella oleva polku oli vähän käytetty, ja Tom oli heittänyt sille tuoreita kaisloja; näin hän toivoi kokonaan poistavansa sen mahdollisuuden, että arohepo tulisi tätä tietä, jos se vastoin luuloa ensinkään aikoisi tulla muuta kuin päätietään.

Mutta mikä lieneekään se valpas enkeli, joka vartioi ja suojelee villejä eläimiä? Kaikesta päättäen olisi luullut Juoksijan käyttävän tavallista tietään, mutta sepä tulikin tuota toista. Epäilyttävän näköiset kaislat eivät sitä pysäyttäneet; se käveli rauhallisesti veden partaalle juomaan. Vain yhtä keinoa voi vielä koettaa. Eläimen kumartuessa juomaan toista siemausta, kuten hevoset aina tekevät, Bates ja Smith lähtivät kuopistaan ja juoksivat nopeasti polulle sen taakse, ja kun se kohotti ylpeän päänsä, Smith ampui revolverilla maahan sen taakse.

Nyt juoksi arohevonen raviaan suoraan kohti kuoppaa. Sekunti vielä, ja se olisi siinä. Yhä se seurasi polkua, ja miehet pitivät sitä jo omanaan. Mutta villien eläinten enkeli ei sitä jättänyt: se sai käsittämättömän varoituksen ja lensi mahtavalla harppauksella yli neljä ja puoli metriä pitkän salahaudan, polki sitten taas lujaa maata ja hävisi näkyvistä. Sen jälkeen se ei milloinkaan tullut lähteelle kumpaakaan entistä polkua myöten.

5

Jon tarmoa ei mikään masentanut. Hän oli päättänyt vangita arohevosen, ja kun hän kuuli muiden olevan samoissa hankkeissa, hän ryhtyi heti toteuttamaan parasta vielä koettamatonta suunnitelmaa minkä tunsi. Se oli sama keino, jolla kojootti pyytää itseään nopeamman urosjäniksen ja intiaani ratsuineen paljon nopeajalkaisemman antiloopin, nimittäin vaihtoajo.

Canada-virta etelässä, sen lisäjoki Piñavetitos Arroyo koillisessa ja Don Carlos -kukkulat ynnä Ute Creek -kanjoni lännessä muodostavat kolmion, joka on sata kilometriä kultakin sivulta. Tämä oli Juoksijan laidunalue. Luultiin ettei se milloinkaan mennyt tämän piirin ulkopuolelle ja että Antilooppilähteen seutu oli sen vakituisin oleskelupaikka. Jo tunsi hyvin koko tämän alueen, kaikki vesipaikat ja rotkojen ylimenopaikat sekä myös Juoksijan tavallisimmat kulkutiet.

Jos hän olisi saanut käytettäväkseen viisikymmentä hyvää hevosta, niin hän olisi osannut asettaa ne niin edullisesti, että kaikkiin tärkeisiin paikkoihin olisi tullut yksi, mutta kaksikymmentä hevosta ja viisi hyvää ratsastajaa näytti jo sekin riittävän.

Hevoset lähetettiin edeltä; niitä oli jo kaksi viikkoa ruokittu jyvillä. Kukin mies sai tarkat ohjeet ja lähetettiin vartiopaikalleen päivää ennen ajoa. Määräpäivänä Jo tuli vaunuineen Antilooppilähteen tasangolle ja leiriytyi pitkän matkan päähän lähteestä odottamaan.

Lopulta tuo sysimusta hevonen tuli taas näkyviin eteläisten hiekkakumpujen välistä, yksin niin kuin nyttemmin aina. Se käveli rauhallisesti lähdettä kohti ja kiersi kerran sen ympäri tähystellen jossain mahdollisesti piilevää vihollista. Sitten se meni aivan jäljetöntä kohtaa pitkin veden partaalle ja joi.

Jo odotti toivoen sen juovan niin paljon kuin suinkin. Samalla hetkellä, jolloin se kääntyi ja alkoi syödä ruohoa, hän kannusti ratsunsa juoksuun. Ori kuuli kavioiden kapseen, näki sitten juoksevan hevosen eikä tarvinnut muuta kehotusta, vaan kiiti matkaansa. Se meni etelään päin poikki tasangon juosten mainiota raviaan niin nopeaan, että väli piteni. Sitten se tuli lentohiekka-aukeille ja pääsi tasaisella kevyellä juoksullaan yhä enemmän edelle, sillä Jon ratsu, jolla oli mies selässä painamassa, vajosi joka harppauksella syvälle hiekkaan. Seurasi tasainen alue, jolla ajaja näytti saavuttavan; sitten pitkä myötärinne, missä Jon hevonen ei uskaltanut laukata täyttä vauhtia ja jäi taas joka askelella.

Jo seurasi kuitenkin itsepintaisesti säästämättä ruoskaa sen paremmin kuin kannuksiakaan. Kilometri toisen perästä taittui, ja edestäpäin häämöttivät Arriban etäiset kukkulat.

Siellä Jo tiesi vereksen ratsun odottavan ja pani parastaan, mutta tuulessa suorana liehuva harja pääsi yhä enemmän edelle.

Arriba-kanjoni saavutettiin vihdoin. Vahdissa olija pysyi syrjässä, sillä nyt ei ollut tarkoitus vaihtaa ajajaa, ja Juoksija meni rotkon yli — meni rinnettä alas ja toista ylös yhä vain katkeamatonta raviaan, ainoata juoksutapaa, minkä se tunsi.

Jo tuli ajaen neliä vaahtoavalla hevosellaan ja hyppäsi odottavan ratsun selkään, pakotti sen alas rotkoon ja ylös toista rinnettä pitkin jälkiä, sitten halki ylätasangon yhä seuraten jälkiä. Näin hän ajoi ajamistaan, mutta ei päässyt tuumaakaan lähemmäksi.

Säännöllisesti, tasaisesti iskivät maata laukkaavan ratsun kaviot, tunti tunnilta, yhtä mittaa. Alamosa Arroyo ei enää ollut kaukana, siellä oli tuoreita voimia, ja Jo kirkui hevoselleen ja hoputti sitä lakkaamatta. Arohevonen juoksi suoraan määräpaikkaa kohti, mutta parilla viimeisellä kilometrillä jokin outo aavistus sai sen kääntymään vasemmalle. Jo näki, että se voisi päästä pakoon, ja tätä estääkseen hän pakotti väsyneen ratsunsa äärimmäisiin ponnistuksiin. Vinhaa oli ajo ollut alusta pitäen, mutta nyt se oli vielä vinhempaa. Jo voitti jonkin verran oikaisemalla eräässä kohden suorinta tietä; sitten hän ampui laukauksen toisensa perästä maahan Juoksijan vasemmalle puolelle nostaen siten ilmaan tomua ja sai näin oriin kääntymään oikealle.

Näin tultiin virralle. Ori meni ylitse, Jo hyppäsi maahan. Hevonen oli mennyttä kalua, sillä viimeinen väli oli ollut viisikymmentä kilometriä. Jo itse oli nääntymäisillään. Lentävä pöly oli polttanut hänen silmänsä niin, että hän oli puolisokea. Nyt Jon kumppani Charley sai jatkaa ajoa. Jo oli käskenyt hänen pakottaa Juoksijan Alamosan kahlaamolle.

Ratsastaja läksi vereksellä hevosella matkaan, ja taas jatkui ajo ylös ja alas pitkin aaltomaista tasankoa. Mustan arohevosen kyljet olivat nyt valkeina vaahdosta. Sen kohoilevista kylkiluista ja äänekkäästä hengityksestä saattoi päätellä mitä se tunsi, mutta sen vauhti ei ollut hiljentynyt.

Väliin Charley näytti pääsevän lähemmäksi, sitten taas jäämistään jäävän, kun tunnin kuluttua alkoi Alamosan pitkälti kalteva laakson rinne. Täällä oli taas toinen ratsastaja odottamassa, muuan nuorukainen, joka jatkoi ajoa länteen kaartaen. Mentiin yli kokonaisten preeriakoira-kaupunkien, läpi saippuaruohoalueiden ja kaktuspensaikkojen, jotka pistelivät ja naarmuttivat hevosten jalkoja. Musta juoksija oli nyt pölystä ja hiestä ruskean pilkullinen, mutta yhä se ravasi entiseen tapaan. Nuori Carrington, ajaja, väsytti ratsunsa pakottamalla sen pysymään koko matkan yhtä lähellä Juoksijaa ja kannusti sen sitten hyppäämään yli rotkon, jota arohevonen oli väistänyt. Yksi harha-askel, ja molemmat syöksyivät rotkoon.

Poika pääsi hengissä, mutta hevonen makaa siellä vielä tänäkin päivänä. Villihevonen meni matkoihinsa.

Tämä sattui lähellä Gallegon karjataloa, minne Jo itse oli levättyään tullut suoraa tietä jatkaakseen ajoa. Puolen tunnin kuluttua hän oli taas ratsastamassa Juoksijan perässä.

Kaukana lännessä siintivät Carlos-kukkulat, joiden luona Jo tiesi vereksien miesten ja hevosten odottavan; sinne tämä lannistumaton ajaja koetti ohjata kulkua. Mutta äkillisestä oikusta — tai ehkä pikemmin jostain sisäisestä varoituksesta — Juoksija kääntyi. Se meni suoraan kohti pohjoista, ja Jo, yhtä taitava juonittelija, karjui ja tuprutti tomua laukauksilla, mutta tuo musta meteori syöksyi vain alas kohti erästä rotkoa eikä Jon auttanut muu kuin seurata, sillä hän ei saanut sitä kääntymään. Sitten seurasi ajon hurjin vaihe. Ankarasti Jo rääkkäsi arohevosta, mutta vielä enemmän omaa hevostaan ja itseään. Päivänpaiste oli paahtava, helteinen aro kuumuudesta autereinen, ja silmiä polttivat hiekka ja suola, mutta hän vain kiirehti ratsuaan. Ainoa voiton mahdollisuus oli saada arohevonen ajetuksi takaisin Alamosa Arroyon suurelle ylimenopaikalle. Nyt mustassa Juoksijassa näkyi ensimmäistä kertaa väsymien merkkejä. Sen häntä ja harja eivät olleet aivan yhtä korkealla, ja alkuaan kolmen neljänneskilometrin välimatka oli nyt tuskin puoltakaan siitä, mutta antautua se ei aikonut. Se vain juoksemistaan juoksi.

Tunti tunnin perästä kului, ja yhä mentiin samaa menoa. Ilta oli jo lähellä, kun saavuttiin Arroyon suurelle kahlaamolle. Mutta Jo oli uskalias: hän hyppäsi odottavan hevosen selkään. Se jonka hän jätti, meni läähättäen joelle ja ahmi sisäänsä vettä, kunnes kaatui kuoliaana maahan.

Jo pidätti uutta ratsuaan toivoen, että vaahtoava Juoksijakin joisi. Mutta tämä oli viisas, nielaisi vain yhden kulauksen, kahlasi virran poikki ja jatkoi matkaansa. Jo seurasi ratsuineen kintereillä. Kun menijät viimeisen kerran nähtiin kahlaamolta, Jo oli tavoittamaisillaan Juoksijan ja hänen ratsunsa laukkasi hurjaa vauhtia.

Aamulla Jo palasi leiriin jalkaisin. Hänen kertomuksensa oli lyhyt: kahdeksan hevosta kuollut, viisi miestä lopen väsyneinä ja verraton Juoksija vapaana ja eheänä!

— Ei ole mahdollista, ei käy päinsä! Se vain harmittaa, kun en lävistänyt sen helvetillistä ruumista silloin kun olisin voinut, Jo sanoi.

Tämän jälkeen hän ei enää yrittänyt.

6

Vanha Kalkkunanvarvas oli taas retkikunnan kokkina. Hän oli seurannut ajoa yhtä kiinnostuneena kuin kuka tahansa, ja kun se epäonnistui, hän irvisteli pataansa ja sanoi:

— Tuo arohevonen on minun, ellen minä ole tyhmä kuin saapas! Sitten hän tapansa mukaan otti esikuvia Raamatusta:

— Muistatteko, kuinka filistealaiset turhaan vainosivat Simsonia, ja turhaksi olisi jäänytkin heidän puuhansa, ellei miehellä olisi ollut erästä luonnollista heikkoutta. Ja Aadam-ukko paistattelisi päivää Eedenissään vielä nytkin, ellei hänellekin olisi tullut pieni erehdys, jommoista sattuu kelle tahansa. Ja viisituhatta dollaria ovat minun, se on varma se!

Ankara vainoaminen oli saanut Juoksijan aremmaksi kuin milloinkaan. Mutta se ei luopunut Antilooppilähteestä. Tämä oli ainoa juontipaikka, jonka ympärillä ei parin kilometrin säteellä ollut minkäänlaista suojaa vihollisen kätkeytyä. Tänne se tuli miltei joka puolenpäivän aikaan ja lähestyi lähdettä vasta tutkittuaan tarkoin koko seudun.

Se oli elänyt leskenä koko talven siitä pitäen kun sen haaremi vangittiin, ja tähän Kalkkunanvarpaan suunnitelma perustui. Kokin huonekumppanilla oli sievä pieni tamma, jonka hän arveli tarkoitukseen sopivaksi. Hän otti mukaansa pari paksua ketjua, lapion, suopungin ja vankan pylvään ja ratsasti tammallaan tuon kuuluisan lähteen luo.

Muutamia antilooppeja vilisi aamunkoitteessa hänen edellään tasangon yli. Karjaryhmiä makasi siellä täällä, ja aroleivosen äänekäs, viehättävä liverrys kuului joka puolelta, sillä ylätasangon lumeton talvi oli loppunut ja kevät tullut. Ruoho viheriöi, ja koko luonto näytti olevan lemmenpuuhissa.

Lempeä oli ilmassa, ja kun pieni ruskea tamma oli pantu liekaan syömään nurmea, se tuon tuostakin kohotti turpansa ja päästi pitkän, kimeän hirnunnan, joka varmaan oli sen lemmenlaulu — sikäli kuin sen ääntä nyt voi lauluksi sanoa.

Kalkkunanvarvas tutki tuulta ja maanpinnan muotoa. Hänen tekemänsä kuoppa oli nyt avoimena ja täynnä vettä ja siihen oli hukkunut lukuisia preeriakoiria ja hiiriä. Eläimet olivat tehneet uuden polun kuopan ohitse. Kalkkunanvarvas valitsi pienen kaislaryhmän, jonka vieressä oli hiukan sileätä, ruohon peittämää maata; hän pystytti ensin paalun tanakasti maahan, kaivoi sitten kuopan, joka oli kyllin iso piilopaikaksi, ja levitti siihen loimensa. Hän lyhensi tamman liekaköyttä niin että tämä tuskin saattoi liikkua, levitti sitten suopunkinsa avattuna hevosen ja paalun väliin ja kiinnitti sen pitkän pään itse paaluun. Peitettyään vielä nuoran mutaan ja ruohoihin hän kätkeytyi piiloonsa.

Puolenpäivän aikaan, pitkän odotuksen perästä, tuli tamman lemmekkääseen hirnuntaan vastaus lännestä päin etäisiltä ylänkömailta, ja mustana taivasta vasten näkyi siellä kuuluisa Juoksija.

Se laskeutui kulkien joustavaa raviaan, mutta vainoamisesta varuillaan se pysähtyi usein katselemaan ja hirnumaan saaden vastauksia, jotka varmasti koskivat sen sydämeen. Se tuli lähemmäksi, äänsi taas, lähti sitten liikkeelle ja ravasi suuressa kaaressa tamman ympäri koetellen tuulta ja näytti epäröivältä. Enkeli kuiskasi: "Älä mene!" Mutta ruskea tamma kutsui taas. Ori kierteli lähemmäksi ja hirnui. Se sai vastauksen, joka näytti poistavan pelon ja panevan sen sydämen hehkumaan.

Lähemmäksi tuli Juoksija hyppien, kunnes se kosketti tamman turpaa omallaan. Huomatessaan tämän niin vastaanottavaksi kuin se suinkin saattoi toivoa se unohti kaikki vaaran ajatukset ja antautui valloituksen huumaukseen, kunnes sen hyppiessä takajalat hetkeksi tulivat väijyvän suopungin sisään. Ketterä tempaus vain, ja silmukka juoksi kiinni. Ori oli vankina.

Se korskui säikähdyksestä ja hyppeli ilmaan, ja Tom saattoi heittää toisen suopungin. Silmukka luisti notkeasti pitkin nuoraa ja kietoutui käärmeen tavoin noiden mahtavien kavioiden yläpuolelle.

Kauhu antoi hetkeksi oriille lisää voimaa, mutta pian se oli nuoran päässä ja kaatui maahan vangittuna, vihdoinkin toivottomana vankina. Tomin ruma kumara vartalo kohosi kuopasta. Hän nousi sitomaan vankiaan vielä lujemmin. Nyt se oli hänen vallassaan, tuo suuri, jalo olento, jonka suurenmoinen voima ei vetänyt vertoja pienen ukkorähjän viekkaudelle. Korskuen ja hyppien se ponnisteli pelottavalla voimallaan päästäkseen vapaaksi, mutta turhaan. Köysi oli kestävä.

Vielä heitettiin suopunki etujalkoihin, sitten vedettiin taitavalla liikkeellä jalat yhteen. Raivoava Juoksija kaatui ja makasi hetkeä myöhemmin lujasti köytettynä maassa. Siinä se reuhtoi itsensä uuvuksiin nyyhkyttäen suonenvedon tapaisesti. Suuret kyynelet valuivat sen poskille.

Tom katseli vierestä. Mutta äkkiä vanhan lehmänteurastajan valtasi omituinen tunteen muutos. Hän vapisi kiireestä kantapäähän, mitä ei ollut sattunut sen jälkeen kun hän oli köyttämässä ensimmäistä härkäänsä. Hetken ajan hän ei osannut muuta kuin katsella mahtavaa vankiaan. Mutta pian tämä tunne hävisi. Hän satuloi Delilansa ja ottaen toisen suopungin köytti oriin niskasta ja antoi tamman kannattaa sen päätä sillä välin kun pani ketjut. Tämä oli pian tehty, ja nyt varmana vangistaan hän oli jo irrottamaisillaan köydet, mutta pysähtyi, sillä hänelle muistui äkkiä mieleen jotain. Hän oli unohtanut erään tärkeän seikan ja lähtenyt matkalle siihen valmistautumatta. Lännen lain mukaan arohevonen oli sen oma, joka ensimmäiseksi merkitsi sen polttomerkillään. Miten tämä oli nyt tehtävä, kun lähin poltinrauta oli kolmenkymmenen kilometrin päässä?

Tom meni tammansa luo, nosti sen kaviot yhden kerrallaan ja tarkasti joka kenkää. Aivan oikein, yksi oli vähän irrallaan; hän väänsi ja työnsi sitä lapiolla ja sai sen irti. Puhvelin luita ja muita samantapaisia polttoaineita oli runsaasti ympäristössä, ja pian oli tuli palamassa. Hän kuumensi siinä hevosenkengän toisen haaran hehkuvaksi, kääri toisen haaran ympärille sukkansa ja piirsi avuttoman Juoksijan vasempaan hartiaan kömpelösti merkkinsä, kalkkunanvarpaan, joka todella nyt ensi kerran tuli käytäntöön. Ori värisi tuskasta, kun kuuma rauta syöpyi sen lihaan, mutta pian merkki oli valmis. Kuuluisa Juoksija, musta arohevonen, ei enää ollut isännätön.

Nyt ei ollut muuta tehtävää kuin viedä se kotiin. Köydet päästettiin. Arohevonen tunsi niiden irtautuvan ja luuli olevansa vapaa. Se hyppäsi jaloilleen, mutta kaatui taas heti yrittäessään astua. Etujalat olivat lujasti sidotut yhteen. Se ei voinut kulkea muulla tavoin kuin jotenkuten kompuroimalla tai työläästi hyppimällä eteenpäin jalat niin luonnottomassa asennossa, että se kaatui muutaman metrin päästä joka kerta kun se yritti lähteä. Tom ratsasti pienellä ponillaan ja nosti sitä päästä kerran toisensa jälkeen ja koetti iskuilla, uhkauksilla ja lukuisilla muilla keinoilla saada vaahtoavaa, hurjaa vankiaan pohjoiseen päin Piñavetitos-kanjonia kohti. Mutta villihevonen ei tahtonut taipua eikä antautunut kuljetettavaksi. Se koetti vain yhä vapautua. Koko matka oli yhtä julmaa taistelua. Oriin kiiltävät kyljet olivat paksulta tummassa vaahdossa, ja vaahto oli verensekaista. Lukemattomat kolaukset ja uupumus, jollaista koko päivän ajo ei ollut kyennyt aikaansaamaan, olivat jättäneet merkkinsä. Hyppäykset eivät enää olleet niin voimakkaita kuin alussa, ja vaahto, jota se korskutti huohottaessaan, oli verivaahtoa. Mutta taitava vangitsija pakotti sitä heltymättömänä ja kylmäverisenä yhä eteenpäin. Jokilaakson rinteelle oli jo ehditty, joka metri taistellen, ja nyt piti laskeutua sitä ainoata polkua, joka vei poikki joen rotkon, Juoksijan entisen laidunalueen pohjoisrajan.

Tästä ensimmäinen aitaus ja paimentalo olivat jo näkyvissä. Mies riemuitsi, mutta arohevonen kokosi ehtyneet voimansa viimeiseen epätoivon ponnistukseen. Se lähti ylöspäin, pitkin ruohoista rinnettä, pois polulta, välittämättä viiltävästä köydestä ja ilmaan ammutuista pyssynlaukauksista, joilla Tom turhaan koetti kääntää sitä väärältä suunnalta. Ylöspäin se pyrki, aina korkeimmalle kukkulalle, jyrkimmän seinämän reunalle. Sieltä se hyppäsi tyhjään ilmaan, kuusikymmentä metriä suoraan alaspäin, ja putosi jyrkänteen alla olevaan louhikkoon, hengettömänä — mutta vapaana.

WULLY, KELTAINEN LAMMASKOIRA

Wully oli yaller-koira. Kaikki yaller-koirat ovat keltaisia, mutta silti yaller-koira ei välttämättä merkitse samaa kuin keltainen koira, sillä sen ainoa tuntomerkki ei ole karvapeitteessä runsaasti esiintyvä keltainen pigmenttiaine. Yaller-rotu on sekarotu, mutta oikeastaan se on vielä enemmän kuin sekarotu: se on kaikkien koirarotujen yhdistelmä, kaikkien rotujen jälkeläisetön jälkeläinen. Sen esi-isät ovat tuntemattomia, sen jälkeläiset eivät tule isiinsä. Mutta vaikka sillä ei ole sukuperää ensinkään, se on kumminkin vanhempaa ja parempaa sukua kuin yksikään sen aristokraattinen heimolainen, sillä luonto on siinä tahtonut palauttaa eloon kaikkien koirien yhteisen sakaali-esi-isän.

Sakaalin tieteellinen nimi Canis aureus merkitsee "keltainen koira", ja useimmat tämän eläimen luonteenomaiset tuntomerkit ovat todella tavattavissa myös sen kesyssä sukulaisessa. Sillä tavallinen maatiaisrakki on häijy, vilkas, rohkea sekä paljon paremmin varustettu todelliseen elämäntaisteluun kuin sen "puhdasveriset" serkut.

Jos jätettäisiin yaller-koira, vinttikoira ja verikoira autiolle saarelle, niin mikä niistä olisi kuuden kuukauden perästä hengissä ja hyvissä voimissa? Epäilemättä tuo halveksittu maatiaiskoira. Se ei ole niin nopea kuin vinttikoira, mutta sillä ei myöskään ole taipumusta keuhkojen ja ihon tauteihin. Sillä ei ole verikoiran voimaa eikä pelottomuutta, mutta sillä on jotain, jota saattaisi nimittää terveeksi järjeksi, ja tämä on verrattomasti hyödyllisempää, sillä eivät edes terveys ja oppi ole yksin riittävät varusteet elämän taistelussa.

Silloin tällöin tuo alkuperäinen sakaalityyppi palautuu melkoisen täydellisenä: yaller-koira on pystykorvainen. Se on viekas ja uskalias ja osaa purra kuin susi. Sen luonteessa on vieras, kesytön piirre, joka huonon kohtelun tai pitkäaikaisen kurjuuden vaikutuksesta saattaa kehittyä mitä kavalimmaksi petomaisuudeksi huolimatta niistä paremmista ominaisuuksista, joihin ihmisen koiraa kohtaan tuntema rakkaus perustuu.

1

Ainoastaan Wully ynnä yksi sen veli saivat pitää henkensä koko suuresta penikkaparvesta. Viimeksi mainittu sen vuoksi, että se oli paikkakunnan parhaan koiran näköinen; Wully taas vain siksi, että se oli kaunis, keltainen pentu.

Wully vietti nuoruutensa synnyinseudullaan, Cheviotissa. Niin kuin yleensä lammaskoirat sekin sai kulkea erään harjaantuneen koiran ja vanhan lammaspaimenen seurassa; jälkimmäinen tuskin oli älyltään koiria etevämpi. Kaksivuotiaana Wully oli täysikasvuinen ja täysin perehtynyt lampaiden paimentamiseen. Se tunsi laumansa perin pohjin, ja sen isäntä, vanha Robin, alkoi ennen pitkää siinä määrin luottaa sen valppauteen, että jäi useinkin koko yöksi kapakkaan Wullyn vartioidessa ulkona noita älyttömiä luontokappaleita. Se oli viisaasti kasvatettu ja monessa suhteessa oikein terävä nuori koira. Sitä odotti lupaava tulevaisuus. Se ei milloinkaan ruvennut halveksimaan hölmöä Robinia. Tämä vanha lammaspaimen oli kaikista vioistaan huolimatta harvoin raaka Wullya kohtaan, vaikka hänen alituisena pyrkimyksenään oli päästä ihannetilaansa — humalaan — ja hän muutenkin vietti järkeä tylsistävää elämää. Wully palkitsi hyvän kohtelun rajattomalla ihailulla, jollaista maan mahtavin ja viisain turhaan olisi saanut tavoitella.

Wully ei osannut kuvitella korkeampaa olentoa kuin Robin, ja kuitenkin tämä viiden shillingin viikkopalkasta uhrasi koko työvoimansa ja henkisen tarmonsa toisen miehen hyväksi. Tämä piti pienenpuoleista nautaeläinten ja lampaiden kauppaa ja oli Wullynkin lampaiden todellinen omistaja. Hän määräsi kerran Robinin kiireimmän kaupalla viemään koko laumansa Yorkshiren nevoille. Tämä määräys sai kolmesataa seitsemänkymmentä kuusi olentoa lähtemään liikkeelle, ja kaikkien lähtijöiden joukosta oli asiasta kiinnostunein Wully.

Läpi Northumberlandin edettiin seikkailuitta. Tyne-virralla lampaat ajettiin lautalle ja vietiin onnellisesti joen yli savuisen South Shieldin puolelle. Suuret tehtaat alkoivat juuri päivän työnsä, ja niiden piiput työnsivät ukkospilven näköisiä, läpikuultamattomia savumassoja. Ne pimittivät ilman ja painuivat yli katujen. Lampaat luulivat tuntevansa Cheviotin rajumyrskyn tuoman pölypilven. Ne kävivät levottomiksi ja hajaantuivat paimenistaan välittämättä kolmeensataan seitsemäänkymmeneen neljään suuntaan ympäri kaupunkia.

Robin oli kuin puusta pudonnut. Hän tuijotti tylsästi lampaiden jälkeen puolisen minuuttia, sitten antoi koiralle käskyn:

— Nouda lampaat!

Tämän henkisen ponnistuksen jälkeen hän istuutui, sytytti piippunsa ja otti esille kutimensa.

Wullylle Robinin ääni oli Jumalan ääni. Se juoksi lampaiden perässä kolmeensataan seitsemäänkymmeneen neljään suuntaan, palautti ja kokosi kaikki kolmesataa seitsemänkymmentä neljä eksynyttä ja toi ne takaisin lauttatuvan luo Robinin eteen. Tämä katseli hommaa välinpitämättömänä pantuaan keskentekoisen kutimen taskuunsa.

Lopulta Wully — ei Robin — antoi merkin, että kaikki olivat perillä. Vanha lammaspaimen ryhtyi lukemaan niitä — 370, 371, 372, 373.

— Wully, hän sanoi moittivasti, ei ole kaikki. Mene takaisin hakemaan!

Ja Wully lähti perin häpeissään kiertämään kaupunkia etsiäkseen tuota yhtä kadonnutta lammasta. Se ei ollut vielä ehtinyt pitkälle, kun muuan poika huomautti Robinille, että lampaat olivatkin kaikki laumassa: niitä oli kolmesataa seitsemänkymmentä neljä. Nyt vasta Robin oli ymmällä. Hänen oli määrä kiirehtiä Yorkshireen, mutta hän tunsi Wullyn siksi ylpeäksi, ettei se tulisi takaisin ilman lammasta, vaikka sen pitäisi varastaa. Sellaista oli tapahtunut ennenkin, ja siitä oli ollut harmillisia selkkauksia. Mitä tehdä? Hänen viiden shillingin viikkopalkkansa oli vaarassa. Wully oli hyvä koira, vahinko oli sitä menettää, mutta toiselta puolen isännän määräys! Ja lisäksi, jos Wully varastaisi lampaan saadakseen luvun täydeksi, niin mitä siitä seuraisikaan, vieraassa seudussa kaupanpäälliseksi! Hän jätti kuin jättikin Wullyn oman onnensa nojaan ja jatkoi matkaa lampaineen. Miten hän pääsi perille, sitä ei tiedä yksikään — eikä siitä kukaan välitäkään.

Sillä välin Wully laukkasi kilometreittäin katuja turhaan etsien kadonnutta lammasta. Kaiken päivää se etsi ja illan tullen se hiipi nälkäisenä ja uupuneena häpeissään takaisin lautalle, mutta huomasikin siellä, että sekä isäntä että lampaat olivat poissa. Sen suru oli kerrassaan liikuttava. Se juoksenteli vinkuen edestakaisin, meni lautan mukana toiselle rannalle, palasi taas South Shieldin puolelle etsien kaikkialta Robinia. Koko yön se haki puolihullua epäjumalaansa ja jatkoi seuraavana päivänä samaan tapaan. Se tarkasteli ja nuuski jokaista ylikulkijaa. Tuntien hyvin isäntänsä se jopa urkki kaikki lähiseudun kapakat. Seuraavana päivänä se ryhtyi järjestelmällisesti nuuskimaan jokaista lautalla tulijaa.

Lautta kulki joen yli viisikymmentä kertaa päivässä vieden keskimäärin sata henkilöä kerrallaan. Wully oli joka kerralla ihmisiä vastassa maallenoususillalla ja nuuski jokaisen tulijan jalkoja — viisituhatta paria, kymmenentuhatta jalkaa se sinä päivänä tarkasti omalla tavallaan. Myös seuraavana päivänä ja sitä seuraavina koko viikon se pysyi paikallaan eikä näyttänyt pitävän väliä omasta ravinnostaan. Nälkä alkoi jo näkyä sen ulkomuodosta. Se laihtui ja kävi äkäiseksi. Kukaan ei saanut koskea siihen, ja jos yritettiin estää sitä toimestaan, jalkojen nuuskimisesta, se joutui ihan epätoivoon.

Päivä päivältä, viikko viikolta Wully vartioi ja odotti isäntäänsä, joka ei milloinkaan tullut. Lauttamiehet oppivat kunnioittamaan Wullyn uskollisuutta. Alussa se murisi, kun he tarjosivat ruokaa ja suojaa — se oli elänyt ties mistä — mutta lopulta pitkällinen nälkä taivutti sen ottamaan vastaan antimet sekä sietämään antajia. Maailmaa kohtaan se oli katkeroitunut, mutta verrattomalle isännälleen se pysyi uskollisena.

Neljätoista kuukautta Robinin häviämisen jälkeen minä tutustuin Wullyyn. Se oli yhä toimessaan lautan luona, mutta oli taas lihonnut entiselleen. Sen älykäs, rohkea naama, valkea kaula ja pystyt korvat tekivät sen varsin huomiota herättäväksi missä tahansa. Mutta huomattuaan, etteivät minun sääreni olleet ne joita se etsi, se ei vilkaissutkaan enää minuun. Kymmenen kuukauden kuluessa sen jälkeen koetin lähestyä Wullya sen yhä pysyessä uskollisena toimessaan, mutta en saavuttanut sen luottamusta enempää kuin kukaan muukaan vieras.

Kokonaista kaksi vuotta tuo kummallinen olento vartioi lauttaa. Ei matka tai eksymisen pelko estänyt sitä palaamasta kotikummuilleen; sitä pidätti vain se luulo, että Robin, tuo jumalainen Robin, tahtoi sen pysyvän lautan luona.

Virran yli se kulki niin usein kuin vain katsoi asialleen tarpeelliseksi. Ylimenomaksu koiralta oli yksi penny, ja Wullyn laskettiin olevan lauttayhtiölle velkaa monta sataa puntaa, ennen kuin sen matkat päättyivät. Koko ajan se nuuski jalkoja kuten alussakin — arviolta kuusi miljoonaa säärtä joutui tämän asiantuntijan tarkastettavaksi. Mutta kaikki oli turhaa. Koiran uskollisuus ei pettänyt, mutta sen luonne kävi ilmeisesti yhä kiukkuisemmaksi pitkän jännityksen kestäessä.

Emme milloinkaan saaneet tietää, miten Robinille oli käynyt, mutta eräänä päivänä ilmestyi lautalle muuan jykevä karjanajaja, joka aiheutti muutoksen Wullyn elämässä. Aluksi tämä tutki konemaisesti tuota uutta henkilöä kuten tuhansia aikaisemmin, mutta äkkiä se hytkähti, sen niskakarvat tärisivät, koko ruumis vapisi ja se murisi hiljaa tähystäen karjanajajaa kaikki aistit valppaina.

Yksi lauttamiehistä, joka ei tätä ymmärtänyt, puhutteli vierasta:

— Mies hoi, äläpä lähentele meidän koiraa!

— Kuka lähentelee, sinä hupsu? Minusta näyttää pikemmin siltä kuin se lähentelisi minua.

Lisäselitykset eivät olleet tarpeen. Wullyn käyttäytyminen oli vallan muuttunut. Se liehakoi tulijan jaloissa ja sen häntä heilui ankarasti ensi kerran vuosikausiin.

Muutamat sanat selittivät koko asian. Dorley, karjanajaja, oli tuntenut Robinin; hänen rukkasensa ja kaulahuivinsa olivat Robinin tekemät ja olivat kerran kuuluneet tämän pukuvarastoon. Wully tunsi jälkiä isäntänsä hajusta, ja kun se ei enää uskonut milloinkaan saavansa takaisin kadotettua epäjumalaa itseään, se luopui nyt vartiotoimestaan ja osoitti selvästi haluavansa siirtyä rukkasten omistajan palvelukseen. Tämä otti varsin halukkaasti Wullyn mukaansa Derbyshiren mäkimaille, missä siitä taas tuli laumaa paimentava lammaskoira.

2

Monsaldale on Derbyshiren tunnetuimpia laaksoja. Sen ainoan, mutta kuuluisan majatalon omistaja Jo Greatorex oli älykäs ja vankka Yorkshiren mies. Luonto oli tarkoittanut hänestä uudisasukasta, mutta olosuhteet olivat tehneet hänestä kapakanisännän. Synnynnäiset lahjat vaativat kumminkin oikeutensa, ja niinpä hän lienee ollut paras mies salametsästyksessä, jota seudulla harjoitettiin koko lailla.

Wullyn uusi koti oli ylängöllä Jon majatalosta vähän itään päin, ja tämä seikka se lähinnä aiheutti minun tuloni Monsaldaleen. Koiran isännällä Dorleyllä oli pieni maatila alangolla ja suuri lammaslauma, joka kävi laitumella nummella. Wully vahti lampaita yhtä valppaasti kuin entisaikaan vartioiden niitä päivisin laitumella ja tuoden ne yöksi lammastarhaan. Se oli umpimielinen koira ja miltei liian kärkäs näyttämään hampaitaan vieraille, mutta niin tarkka vahdinpidossaan se oli, ettei Dorley sinä vuonna menettänyt ainoatakaan lammasta, vaikka naapurit tavallisuuden mukaan saivat maksaa veroa ketuille ja kotkille.

Nämä laaksot ovat huonoja ketunajomaita. Kallioiset selänteet, korkeat, kiviset harjut ja jyrkänteet ovat ratsastajille ylen vaikeita, ja piilopaikoiksi sopivia kallionkoloja on niin runsaasti, että olisi luullut Monsaldalessa vilisemällä vilisevän kettuja. Niin ei kumminkaan ollut laita. Aina vuoteen 1881 oli ollut sangen vähän valittamista, mutta silloin muuan kavala vanha kettu majoittui tähän viljavaan ympäristöön kuten hiiri juustoon ja välitti yhtä vähän metsästäjien ajokoirista kuin talonpoikien sekaverisistä piskeistäkään.

Monta kertaa sitä koirat ajoivat, mutta se pelastui aina, tavallisimmin ns. Pirun luolaan. Päästyään tähän luolaan, jonka onkalot ulottuvat tuntemattoman pitkälle, se oli aina turvassa. Seudun rahvas alkoi ajatella, ettei se vain sattumalta aina pelastunut juuri Pirun luolaan, ja kun kerran muuan ajokoira, joka oli ollut saavuttamaisillaan tämän Pirun ketun, sai pian sen jälkeen vesikauhun, ei enää ollut epäilystäkään siitä, minkä herran suojeluksessa tämä kettu oli.

Kettu jatkoi ryöstöjään tehden monesti uskaliaita hyökkäyksiä, joista se töin tuskin pelastui. Lopulta se — kuten usein vanhat ketut — alkoi tappaa pelkästään tappamisen vuoksi. Niinpä Digby menetti kymmenen lammasta yhtenä yönä, Carol seuraavana seitsemän. Myöhemmin ryöstettiin pappilan ankkalammikko putipuhtaaksi, ja tuskin yötä kului, ettei joltakin seudun asukkaalta tapettu siipikarjaa tai lampaita, jopa lopulta vasikoitakin.

Tietenkin pantiin kaikki rosvoukset ja murhat Pirun ketun niskoille. Muuten siitä tiedettiin vain, että se oli hyvin iso kettu tai että se ainakin teki suuria jälkiä. Milloinkaan eivät edes metsästäjät olleet sitä selvästi nähneet. Oli jopa huomattu, etteivät seudun parhaat ajokoirat Thunder ja Bell tahtoneet sitä ajettaessa haukkua tai edes seurata jälkiä.

Huhu, että kettu oli noiduttu, sai metsästäjät kokonaan välttämään seutua. Monsaldalen talonpojat sopivat sen sijaan keskenään Jon aloitteesta, että heti kun tulisi lunta maahan, lähdettäisiin yksissä tuumin haravoimaan koko tienoota. He aikoivat välittää viis tavallisista metsästystavoista, kunhan vain saisivat käsiinsä tuon noidutun ketun. Mutta lumentulo myöhästyi, ja punatakkinen herrasmies sai elää rauhassa. Vaikka olikin noiduttu, se osasi silti toimia erittäin järkiperäisesti. Se ei milloinkaan tullut kahtena yönä peräkkäin samaan paikkaan, ei syönyt koskaan siinä missä tappoi, eikä jättänyt jälkiä, jotka olisivat ilmaisseet sen piilopaikan. Tavallisesti sen yöjäljet päättyivät maantielle tai muuhun vaikeasti jäljitettävään paikkaan.

Kerran minä näin sen. Olin kävelemässä Bakervellista Monsaldaleen myöhään illalla kovassa ukonilmassa, ja kääntyessäni Steadin lammasaitauksen kulman ympäri salama leimahti yli taivaan. Sen valossa kiintyi silmääni kuva, joka sai minut hätkähtämään. Hyvin iso kettu istui lonkallaan tien vieressä katsellen minua ilkeästi ja nuoleksien kuonoaan. Tämän kaiken näin mutta en enempää, ja olisin unohtanut koko asian tai luullut erehtyneeni, ellei lammastarhasta olisi seuraavana aamuna löydetty kuolleena kaksikymmentä kolme lammasta ja karitsaa sekä varmoja merkkejä siitä, että rikos oli taas tuon suurrosvon tekemä.

Dorley yksin pääsi vahingoitta. Tämä oli sitä merkillisempää, kun hän asui keskellä sitä aluetta, jolla ryöstöjä tapahtui, ja tuskin puolentoista kilometrin päässä Pirun luolasta. Uskollinen Wully osoittautui koko seudun koirien arvoiseksi. Joka ilta se toi kotiin lampaansa eikä niistä milloinkaan puuttunut ainoatakaan. Noiduttu kettu saattoi risteillä Dorleyn talon ympärillä, mutta Wullylle se ei mahtanut mitään. Koira ei ainoastaan suojellut isäntänsä lampaita, vaan pääsi lisäksi itsekin ehein nahoin. Kaikki tunsivat kunnioitusta sitä kohtaan, ja se olisi päässyt yleiseen suosioon, ellei sen ennestäänkin äkäinen luonne olisi käynyt yhä katkerammaksi. Ainoat ihmiset, joista se näytti pitävän, olivat Dorley ja hänen vanhin tyttärensä, älykäs ja sievä Hulda. Viimeksi mainittu olikin Wullyn varsinainen hoitaja, sillä perheen taloudenhoito oli hänen hartioillaan. Myös toisia perheen jäseniä Wully oppi sietämään, mutta muuta maailmaa, sekä eläimiä että ihmisiä, se näytti vihaavan.

Viimeisen kerran tavatessamme se osoitti äreän suhtautumistapansa hyvin selvästi. Kävelin polkua myöten Dorleyn talon takana olevan suon poikki. Wully makasi ovella. Lähelle tullessani se nousi ja juoksi edelleni polulle eikä näyttänyt minua huomaavankaan, mutta asettui seisomaan poikkipuolin polulle tuskin kymmenen metrin päähän minusta. Se seisoi ääneti ja katseli kauas suolle, ainoastaan niskakarvat hiukan värisivät. Se ei liikahtanutkaan minun tullessani, ja kun en halunnut rakentaa riitaa, astuin ympäri sen etupuolelta ja jatkoin matkaani, Wully lähti nyt paikaltaan ja juoksi, yhä yhtä äänettömänä, kymmenkunta metriä edelle ja asettui taas polulle. Toistamiseen tulin sen luo ja väistyin ruohikkoon sen kuonon sivuitse. Äkkiä, mutta ääntä päästämättä, se tarttui vasempaan jalkaani. Potkaisin toisella jalallani, mutta se väisti. Kun minulla ei ollut keppiä, paiskasin sitä suurella kivellä. Koira juoksi edellä, ja kivi sattui sen lonkkaan niin voimakkaasti, että se kaatui ojaan. Silloin se kerran ärjähti vihaisesti, mutta ryömi sitten ojasta ja nilkutti ääneti matkaansa.

Niin pahansisuinen kuin se olikin vierasta kohtaan, Dorleyn lampaille se oli mitä ystävällisin. Usealla tavalla sen kerrottiin niitä pelastaneen. Moni lammas oli pudonnut rimpiin tai kuoppiin ja olisi hukkunut, ellei koira ajoissa olisi rohkeasti mennyt apuun. Monta selälleen jäänyttä emälammasta se käänsi oikein päin. Rohkeasti se karkotti jokaisen kotkan tai muun lampaiden vihollisen, joka sen aikana ilmestyi laitumelle.

3

Noiduttu kettu rasitti yhä rosvouksillaan Monsaldalen talollisia, kun vihdoin ensi lumi tuli maahan myöhään joulukuussa. Köyhä Geltin leski menetti koko laumansa, kaksikymmentä lammasta, juuri sen päivän edellisenä yönä, jolloin pyyntijoukon piti kokoontua. Miehet lähtivät liikkeelle varhain aamulla pyssyt mukanaan; ja aikomuksena oli seurata loppuun asti jälkiä, jotka veivät tappopaikalta. Ne olivat hyvin suuret ketunjäljet; epäilemättä kulkija oli ollut juuri tuo petomainen joukkomurhaaja. Alussa jäljet olivat vallan selvät ja veivät joelle, mutta täällä eläimen tunnettu viekkaus tuli näkyviin. Se oli tullut joen rantaa pitkin niemen kohdalle, jonka kärki on myötävirtaan, ja hypännyt matalaan, sulaan koskeen. Mutta toisella rannalla ei ollut pois vieviä jälkiä, ja vasta pitkän etsimisen jälkeen löydettiin lähes puoli kilometriä ylempää joelta poistuvat jäljet. Sitten jäljet veivät Heuleyn korkean kivikkoharjun huipulle, missä ei ollut lunta, ei jälkiä. Ajomiehet etsivät kärsivällisesti, ja lopulta löydettiin jäljet tasaisesta hangesta, jota oli kiviharjun ja tien välillä. Mutta tässä syntyi erimielisyyttä, toiset kun väittivät jälkien vievän ylöspäin, toiset alaspäin tielle. Jo ratkaisi riidan jälkimmäisen mielipiteen hyväksi, ja taas pitkän etsimisen perästä löydettiin samat jäljet — vaikka jotkut sanoivat, että nämä olivat isommat. Ne poikkesivat tieltä ja veivät erääseen lammastarhaan. Eläin oli kuitenkin lähtenyt täältä vahingoittamatta lampaita ja kulkenut sitten pitkin miehen jälkiä tullen suon poikki vievälle polulle. Sitä myöten se oli juossut suoraan Dorleyn taloa kohti.

Lampaat olivat sinä päivänä lumen takia sisällä, ja Wully, jolla nyt oli vapaapäivä, makasi lankkuläjän päällä päivänpaisteessa. Metsästäjien lähestyessä se murisi vihaisesti ja hiipi lampaiden luo. Kävellessään ohi siitä, mistä Wully juuri oli juossut yli koskemattoman lumen, Jo Greatorex sattui katsahtamaan sen jälkiä. Hän katsoi ja katsoi ällistyneenä, viittasi sitten hitaasti astelevaan lammaskoiraan ja sanoi painokkaasti:

— Pojat, me olemme ketun jäljillä. Tuossa on lesken lampaiden surmaaja!

Toiset yhtyivät Jon mielipiteeseen, toiset taas muistuttivat, että jäljistä oli oltu epävarmoja eräässä kohden, ja aikoivat mennä takaisin seuratakseen niitä uudestaan. Tällä kannalla olivat asiat, kun Dorley itse tuli pihalle.

— Tom, sanoi Jo, tuo sinun koirasi on tappanut Geltin lesken lampaat viime yönä. Montako lienee jo ennen tappanut.

— Mitä riivattua, sinähän olet järjiltäsi, sanoi Tom. — Minulla ei milloinkaan ole ollut parempaa lammaskoiraa. Sehän hoitaa lampaat kuin silmäteränsä.

— Hyvinpä tuo näkyy niistä huolehtivan, ainakin mikäli sen viime yön työstä saattaa päätellä, tuumi Jo.

Turhaan seurue kertoi aamuisen retkensä. Tom vannoi, että naapurit olivat vain kateudesta tehneet häntä vastaan tämän salaliiton riistääkseen häneltä Wullyn.

— Wully makaa keittiössä kaiket yöt. Se ei milloinkaan käy ulkona ennen kuin se lähetetään lampaineen paimeneen. Miten ihmeessä se tappaisi lampaita! Sehän on vuodet läpeensä minun lampaideni seurassa, enkä ole koskaan menettänyt sorkkaakaan!

Tom kiihtyi kovin tästä ilkeästä juonesta, joka muka oli viritetty Wullyn mainetta ja henkeä vastaan. Jo puoluelaisineen alkoi myös suuttua, mutta sitten Hulda keksi viisaan tuuman, johon kaikki suostuivat.

— Isä, hän sanoi, minä makaan tästä lähtien keittiössä. Jos Wully tavalla tai toisella pääsee ulos, niin minä näen sen, ja ellei se käy ulkona, mutta lampaita sittenkin pitäjällä surmataan, niin onhan selvää, ettei Wully sitten ole niitä tappanut.

Seuraavaksi yöksi Hulda valmisti vuoteensa keittiön lavitsalle ja Wully makasi pöydän alla kuten tavallisesti. Yön tullessa koira kävi heti levottomaksi. Se kääntelihe tilallaan ja nousi kerran pari ylöskin, katsahti Huldaan ja paneutui taas maata. Kello kahden aikaan se ei enää näyttänyt voivan hillitä haluaan. Se nousi levollisesti, katsahti matalaan ikkunaan päin ja sitten tyttöön. Hulda makasi liikkumatta ja hengitti nukkuneen tavoin. Wully lähestyi varovasti, nuuski ja hengitti koiranhengitystään hänen kasvoihinsa. Hän ei liikahtanut. Se sysäsi häntä hiljaa kuonollaan ja katseli sitten pää kallellaan ja terävät korvat eteenpäin kurotettuina hänen rauhallisia kasvojaan. Ei värähdystäkään. Silloin se käveli tyynesti ikkunan luo, kohosi äänettömästi pöydälle, pisti kuononsa nostoikkunan alle ja kohotti keveitä puitteita, kunnes sai käpälänsä alle. Sitten se nosti ikkunaa enemmän, pisti taas kuononsa alle ja pujottautui ulos laskien puitteet peräpäällään takaisin niin taitavasti, ettei se saattanut olla ensi kertaa siinä hommassa. Sitten se katosi pimeyteen.

Hulda katseli hämmästyneenä vuoteestaan. Odotettuaan hetkisen ollakseen varma siitä, että koira oli mennyt, hän nousi aikoen heti herättää isänsä. Mutta tarkemmin ajateltuaan hän päätti odottaa vielä varmempaa todistusta. Hän tuijotti pimeyteen, mutta ei nähnyt merkkiäkään Wullystä. Hän pani lisää puita takkaan ja laskeutui uudelleen makaamaan. Yli tunnin hän makasi valveilla kuunnellen keittiön kellon naksutusta ja säpsähtäen pienintäkin ääntä. Hän mietti, millä asioilla koira nyt saattoi liikkua. Oliko se todellakin tappanut lesken lampaat? Hän muisti taas, miten ystävällinen se oli ollut omille lampaille, eikä tiennyt mitä ajatella.

Toinen tunti oli jo kulumassa. Hän kuuli ikkunalta heikkoa ääntä, joka sai hänen sydämensä sykkimään. Kohta kohosi nostoikkuna, ja ennen pitkää Wully oli taas keittiössä ja ikkuna kiinni.

Loimuavan takkatulen valossa Hulda saattoi nähdä, että koiran silmissä oli outo, hurja kiilto ja että sen kuono ja luminen rinta olivat tuoreessa veressä. Se lakkasi hetkiseksi huohottamasta tarkastaakseen tyttöä; kun se näki, ettei tämä liikahtanut, se paneutui makaamaan ja alkoi nuoleksia käpäliään ja huuliaan muristen hiljaa, ikään kuin tyytyväisenä muistellen jotain hiljan tapahtunutta seikkailua.

Hulda oli nähnyt tarpeeksi. Nyt ei enää ollut epäilystäkään. Jo oli oikeassa, ja vieläpä… Samassa uusi ajatus välähti hänen vilkkaisiin aivoihinsa: hän älysi, että Monsaldalen lumottu kettu makasi hänen edessään. Nousten seisaalleen hän katsoi Wullyyn kiinteästi ja huudahti:

— Wully! Wully! Se on siis totta — Wully, sinä kauhea hirviö!

Hänen kiihkeä, syyttävä äänensä kaikui hiljaisessa keittiössä kuin tuomion jyrinä, ja Wully hypähti kuin pyssyn laukauksesta. Se loi epätoivoisen katseen suljettuun ikkunaan. Sen silmät kiiluivat ja niskakarvat värisivät. Mutta se lyykistyi tytön katseen edessä ja ryömi pitkin lattiaa ikään kuin rukoillen armoa. Hitaasti se tuli yhä lähemmäksi ja näytti tahtovan nuolla Huldan jalkoja, mutta päästyään aivan likelle se ääntä päästämättä, raivokkaasti kuin tiikeri hyppäsi hänen kurkkuaan kohti.

Tämä hyökkäys oli tytölle aivan äkkiarvaamaton, mutta hän ehti kuitenkin ajoissa kohottaa kätensä, ja Wullyn pitkät kulmahampaat painuivat narskuen käsivarteen, läpi lihan ja luun.

— Apua! Apua! Apua! Isä! hän huusi.

Wully oli keveä, ja sillä kerralla Hulda sai sen viskatuksi luotaan. Mutta sen tarkoituksesta ei saattanut olla epäilystäkään. Kysymys oli joko koiran tai tytön hengestä.

Se hyppäsi uudelleen, pureksi ja repi noita suojattomia käsiä, jotka niin usein olivat sitä ruokkineet. Tyttö huusi epätoivoisesti apua. Turhaan hän koetti pitää koiraa erillään itsestään. Pian tämä olisi päässyt käsiksi hänen kurkkuunsa, ellei Dorley olisi tullut.

Nyt Wully hyökkäsi tätä kohti yhä yhtä kammottavan äänettömänä ja iski monta kertaa hampaansa häneen, kunnes lopulta kuolettava vesurin isku kaatoi sen lattiaan. Siinä se huohotti ja kiemurteli kuoleman kielissä, mutta viimeiseen asti rohkeana ja uhkaavana. Toisesta iskusta sen aivot pirskahtivat vasten lieden kiviä — ja Wully, hilpeä ja vihainen, uskollinen ja kavala Wully, sätkytteli hetkisen ja raukesi sitten iäksi.

PUNAKAULA, DONIN LAAKSON PYY

1

Don-virtaan laskee hohtavan kirkas puro, jota ties mistä syystä on alettu nimittää Mutajoeksi. Tämän varrella on Taylorin mäki, ja sen metsäistä rinnettä pitkin tuli pyyemo poikueineen. Poikaset olivat yhden päivän ikäisiä, mutta jo varsin vikkeläjalkaisia. Emo vei niitä nyt ensi kertaa juomaan.

Se kulki kyyryssä, sillä metsä oli täynnä vihollisia, ja kutsui yhtä mittaa hiljaa kotkottamalla palleroisia, kirjavauntuvaisia pienokaisiaan; nämä tulla taapersivat perässä ja piipittivät valittavasti, jos jäivät muutaman tuumankin emostaan. Niiden sääret olivat ohuet kuin neula, ja ne itse olivat niin hentoja, että tiaisetkin niiden rinnalla näyttivät suurilta ja jykeviltä. Niitä oli kaksitoista, mutta siitä huolimatta pyyemo ehti vartioida niitä kaikkia. Se piti silmällä jokaista pensasta, puuta ja tiheikköä, koko metsää, vieläpä taivastakin. Kaikkialta se näytti etsivän vihollisia — ystäviä oli vähän, niihin ei tarvinnut kiinnittää huomiota. Pian ilmestyikin vihollinen. Puron tasaisella rantahiekalla asteli suuri kettuhirviö. Se oli tulossa heitä vastaan, ja muutamassa hetkessä se varmaan vainuaisi heidät tai löytäisi heidän jälkensä. Ei ollut vitkasteluaikaa.

— Krrr! Krrr! (Piiloutukaa, piiloutukaa!) huusi emo matalalla äänellä, ja nuo pienet olennot, tuskin tammen terhoa suuremmat ja vasta yhden päivän ikäiset, hajaantuivat kauas (muutaman tuuman päähän) piilopaikkoihin. Yksi pääsi lehden alle, toinen kahden juuren väliin, kolmas kömpi käpristyneen tuohen sisään, neljäs pieneen koloon jne., kunnes kaikki olivat piilossa; mutta yksi ei löytänyt piilopaikkaa, vaan paneutui leveälle keltaiselle lastulle ja makasi mahdollisimman litteänä, silmät lujasti kiinni. Se oli nyt varma siitä, ettei sitä voinut kukaan huomata. Kaikki lakkasivat piipittämästä, ei kuulunut hiiskahdustakaan.

Pyyemo lensi suoraan kohti petoa, laskeutui rohkeasti muutaman metrin päähän siitä ja pudottautui maahan siivet riippuvina ikään kuin se olisi ollut raajarikko ja uikuttaen kuin nälkäinen koiranpentu. Rukoiliko se armoa — armoa verenjanoiselta, julmalta ketulta? Ei toki! Se ei ollut tyhmä. Usein kuulee puhuttavan repolaisen viekkaudesta. Mutta kohta nähdään, miten typerä kettu on pyyemon rinnalla. Ilostuneena siitä, että sai näin odottamatta saaliin ihan ulottuvilleen, se kääntyi hyökkäämään. Mutta se ei saanutkaan lintua, sillä tämä sattui juuri sillä hetkellä siirtymään puoli metriä sivulle päin. Kettu perässä, ja se olisi tällä kertaa ihan varmaan siepannut sen, mutta miten ollakaan, jokin vesa sattui väliin, ja pyy laahusti edellä ja kömpi kaatuneen rungon alitse. Kettu loikkasi hammasta purren rungon yli, ja lintu, joka ei enää näyttänytkään aivan yhtä vaivaiselta, hyppäsi taas kömpelösti eteenpäin ja kuppelehti rinnettä alas repolainen kintereillään. Joskus tämä miltei kosketti peltokanan pyrstöä, mutta miten vikkelästi se tekikin hyökkäyksensä, lintu oli kumminkin joka kerta pikkuista vikkelämpi. Tämäpä vasta kumma! Siipirikko pyy, ja hän, nopsajalkainen kettu, oli tuhlannut jo viisi minuuttia sen turhaan takaa-ajoon. Se oli todella häpeä!

Mutta pyy näytti voimistuvan sitä mukaa kuin kettu nolostui, ja puolen kilometrin ajon perästä, jolloin koko ajan oli kuljettu Taylorin mäestä poispäin, lintu äkkiarvaamatta näytti tulevan aivan terveeksi ja pyrähti lentoon räpistäen pilkallisesti siipiään. Kettu oli kuin puusta pudonnut. Lintu oli pitänyt sitä pilkkanaan, ja mikä pahinta, kettu muisti nyt, ettei tämä ollut ensimmäinen kerta, kun sille oli tehty tämä sama kepponen, vaikkei se koskaan ymmärtänyt, mikä oikeastaan oli tarkoituksena.

Sillä välin pyyemo lensi suuressa kaaressa takaisin siihen paikkaan, mihin se oli piilottanut pikku palleroisensa.

Villeillä linnuilla on erinomainen paikallismuisti. Pyy tuli aivan samalle ruohonkorrelle, mille se viimeiseksi oli astunut, ja seisoi hetkisen paikallaan ihmetellen, miten hiljaa pienokaiset makasivat. Sen tullessakaan ne eivät liikahtaneet, ja lastulla makaava, joka todella ei ollut valinnut niinkään tyhmää piilopaikkaa, ei ollut siirtynyt emon tullessa; se vain puristi silmiään vähemmän tiukasti kiinni ja odotti, kunnes emo sanoi:

— K — riit (Tulkaa, lapset). Paikalla nousi kaikista koloista pyyvauvoja kuten satujen haltijoita maasta. Pieni lastulla makaaja aukaisi pullottavat silmänsä ja juoksi suojaan emon leveän pyrstön alle ääntäen vienosti: "piip piip". Vihollinen ei olisi kuullut ääntä metrin päästä, mutta emolta se ei olisi jäänyt kuulematta kolme kertaa niin pitkältä matkalta. Toiset poikaset yhtyivät samaan nuottiin ja olivat varmaan mielestään hyvin äänekkäitä, sillä ne olivat nyt verrattain iloisia.

Aurinko paistoi kuumasti. Lintuperheen oli mentävä avoimen paikan yli tullakseen veden luo, ja silmäiltyään tarkasti seutua emo kokosi poikasparven siipiensä suojaan. Tällä tavoin turvassa auringonpistolta poikaset kulkivat, kunnes tulivat puron rannan varjoisaan orjanruusupensaikkoon.

Täältä lähti laukkaamaan jänis ja säikäytti kovasti pyyperhettä. Mutta häiritsijän kohottama rauhanlippu (valkoinen häntä) vaikutti tyynnyttävästi. Jänis oli vanha ystävä; pienokaiset saivat tänään muun muassa oppia, että pupu aina purjehtii rauhanlippu ylhäällä ja elää sen mukaan.

Sitten alkoi juonti. Puhtainta elämän vettä oli juomavesi, vaikka typerät ihmiset olivat nimittäneet puron Mutajoeksi.

Aluksi nuo pikku rääpäleet eivät osanneet juoda, mutta ne matkivat emoaan ja pian ne oppivat juomaan kuten sekin ja sanomaan kiitoksia joka litkauksen jälkeen. Kaksitoista ruskean ja keltaisen kirjavaa palleroista seisoi rivissä veden partaalla kahdellakymmenellä neljällä punavarpaisella jalalla. Kaksitoista kullankeltaista somaa päätä kumartui juomaan ja sanomaan kiitoksia.

Sitten emo vei ne vähän väliä pysähtyen ja pysytellen varjossa ojan reunan nurmikon toiselle puolelle, missä oli suuri keko. Emo oli ennakolta pannut tämän keon merkille, sillä pyypoikueen kasvattamiseen tarvitaan monta sellaista. Siinä oli näet muurahaispesä. Emo hyppäsi sen päälle ja katseli hetkisen ympärilleen; sitten se raapaisi puolikymmentä kertaa varpaillaan. Löyhä pesä oli purettu, ja maahan kätketyt munavarastot hajallaan sen raunioissa. Muurahaiset hyörivät ympärillä ja riitelivät keskenään, kun eivät tienneet mitä muutakaan tehdä. Toiset juoksentelivat päättömästi sinne tänne, jotkut älykkäämmät alkoivat kantaa munia poispäin. Mutta vanha pyy tuli poikasten luo, noukkaisi muutamia noita mehevän näköisiä pusseja, pudotti taas ja kotkotti, sitten taas noukkaisi ja kotkotti, sitten nielaisi.

Poikaset seisoivat ympärillä. Sama keltainen, joka oli maannut lastulla, alkoi ensimmäisenä matkia emoa: noukkaisi muurahaisenmunan, pudotti sen useita kertoja, ja sitten — totellen äkillistä mielijohdetta — nielaisi sen. Näin se oli oppinut syömään. Kahdessakymmenessä minuutissa muutkin olivat oppineet tämän taidon, ja nytkös niillä oli lystiä tavoitellessaan noita herkullisia munia. Emo raapi niitä yhä enemmän keosta, kunnes pikku pyyt olivat sulloneet pienet kupunsa niin täyteen, että ne olivat aivan pullollaan eivätkä voineet syödä enempää.

Sitten ne kaikki menivät puron vartta ylöspäin ja pysähtyivät orjanruusupensaikon suojaamalle hiekkapenkerelle. Siinä ne viettivät koko iltapäivän. Pienokaiset oppivat, miten suloista oli tuntea kylmän, hienon hiedan juoksevan varpaiden välitse. Koska ne olivat erittäin matkimishaluisia, ne makasivat kyljellään kuten emokin, raapivat varpaillaan ja räpyttivät siivillään — vaikka niillä ei vielä ollut siipiä millä räpyttää, ainoastaan pieni tynkä kummallakin sivulla osoittamassa siipien tulevaa paikkaa. Yöksi emo vei ne sitten läheiseen pensaikkoon, missä kuivien lehtien kahina esti jalan kulkevaa vainolaista pääsemästä huomaamatta lähelle ja katoksi kietoutuneet orjanruusupensaat suojelivat kaikilta ilman vihollisilta. Täällä oli niiden lastenkamari. Tänne, untuvaiselle patjalle emo nyt asetti lapsensa levolle, iloiten niin kuin äiti ainakin näistä hennoista, toisiaan syleilevistä pikku olennoista, jotka piipittivät unessaan ja painautuivat luottavasti sen lämmintä ruumista vasten.

2

Kolmantena päivänä poikaset olivat jo paljon tanakampia jaloiltaan. Niiden ei enää tarvinnut kiertää terhoa, saattoivatpa ne astua männynkävynkin yli. Niiden siiventynkiin oli ilmestynyt riveittäin sinisiä kyniä.

Niiden turvana elämässä olivat hyvä emo, hyvät sääret, joitakin luotettavia vaistoja ja järjen hitunen. Vaisto, toisin sanoen peritty tapa, opetti ne piiloutumaan emon käskevän äänen kuuluessa, vaistonvaraisesti ne niin ikään seurasivat emoa. Mutta kun ne auringon kuumasti paahtaessa piiloutuivat emon pyrstön suojaan, siinä ilmeni jo järkeä, ja siitä pitäen järki sai yhä suuremman merkityksen niiden elämässä.

Seuraavana päivänä siipikynien päihin oli puhjennut sulanalkuja. Sitä seuraavana sulat olivat isoja, ja viikkoa myöhemmin koko poikue osasi lentää.

Eivät kuitenkaan kaikki — yksi oli ollut alun alkaen kivulloinen. Sillä oli ollut munankuoren puolikas selässään vielä monta tuntia sen jälkeen kun se oli tullut munasta ja se juoksi vähemmän ja vikisi enemmän kuin sen siskot. Kun sitten eräänä iltana haisunäädän hyökätessä emo päästi varoitushuudon: "Kvit! Kvit!" (Lentoon! Lentoon!) tämä Kuopus jäi jälkeen, ja kun poikue taas kokoontui emon kutsusta mäntykummulle, se oli poissa, eikä siitä sen perästä enää kuultu.

Sillä välin oli alkanut poikasten opetus. Ne tiesivät jo, että parhaimmat heinäsirkat asustivat puron varren korkeassa ruohikossa ja että viinimarjapensaissa oli yltä kyllin vihreitä, lihavia toukkia; ne tunsivat myös sen runsaan ruoka-aitan, joka niillä oli suuressa muurahaispesässä, ja tiesivät että mansikat, vaikka eivät olekaan hyönteisiä, ovat ainakin yhtä maukkaita kuin nämä. Vielä ne tiesivät, että suuria perhosiakin saattoi huoleti syödä, kun vain sai niitä kiinni, ja että niljakas neste, jota tippui mädänneen rungon kuoresta, sisälsi paljon ja monenlaista hyvää ainesta. Sitä paitsi ne olivat oppineet, että tietyt kovakuoriaiset, ampiaiset, karvaiset toukat ja tuhatjalkaiset oli paras jättää rauhaan.

Nyt oli heinäkuu, marjojen kuukausi. Poikaset olivat kasvaneet ja varttuneet uskomattomasti viimeisen kuukauden kuluessa. Ne olivat jo niin isoja, että koettaessaan peittää niitä emo sai seistä koko yön.

Ne ottivat joka päivä pölykylpynsä hiekkakummulla, mutta hiljakkoin ne olivat muuttaneet toiseen kohtaan. Tätä paikkaa käyttivät monet muutkin linnut samaan tarkoitukseen, ja alussa emo oli vastahakoinen rupeamaan kylpyyn paikassa, jossa ennen oli ollut muita. Mutta hiekka oli siinä niin verrattoman hienoa ja poikaset heittäytyivät niin ihastuneina siihen piehtaroimaan, että emokin unohti epäluulonsa.

Pari viikkoa sen jälkeen pienokaiset alkoivat voida huonosti, eikä emokaan tuntenut itseään vallan terveeksi. Ne olivat aina nälissään ja vaikka söivät suunnattomasti, kumminkin ne kaikki laihtumistaan laihtuivat. Emo sai taudin viimeiseksi, mutta sitten se tuli siihen yhtä ankarasti kuin poikasiinkin — kova nälkä, kuumeinen päänkipu ja uuvuttava väsymys. Se ei ymmärtänyt syytä tähän. Eihän se voinut tietää, että paljon käytetyn hiekkakylvyn pölyssä, jota sen vaisto alussa neuvoi epäilemään ja nyt kokonaan karttamaan, oli pieniä loismatoja. Niitä koko perhe oli nyt saanut ruumiiseensa.

Mikään luonnollinen mielijohde ei ole tarkoitukseton. Lintuemon lääkitystäkö oli vain luonnollisen mielijohteen seuraamista. Ankara, kuumeinen nälkä sai sen maistamaan kaikkea, mikä näytti syötävältä, sekä hakemaan viileitä paikkoja. Ja eräästä tällaisesta se löysi sumakkipensaan, joka oli täynnä myrkyllisiä marjoja. Kuukautta varhemmin se olisi mennyt tämän pensaan ohi, mutta nyt se maistoi noita epäilyttävän näköisiä marjoja. Kirpeä neste tuntui juuri vastaavan sen tarvetta; se söi ahmimalla marjoja, ja koko perhe samaten. Yksikään ihmislääkäri ei olisi keksinyt parempaa rohtoa, sillä tämä sai aikaan vatsan perinpohjaisen puhdistuksen, ja tuo salainen vihollinen oli voitettu, vaara ohi. Parantava luonto tuli kuitenkin liian myöhään avuksi kahdelle poikaselle. Heikommat sortuivat, kuten vaatii heltymätön luonnonlaki. Sairauden heikontamina ne eivät kestäneet tätä rajua lääkitystä. Ne joivat liikaa purosta eivätkä seuraavana aamuna toisten lähtiessä emon jäljessä liikkuneet paikaltaan. Sama haisunäätä, joka olisi osannut kertoa Kuopuksen kohtalon, löysi ja söi niiden ruumiit; mutta se sai ankaran rangaistuksen: se kuoli myrkystä, jota linnunpojat olivat syöneet.

Nyt oli seitsemän pikku pyytä tottelemassa emon kutsua. Niiden yksilölliset luonteet olivat jo varhain ilmenneet, ja nyt ne kehittyivät ja vakiintuivat. Heikot olivat jo poissa, mutta vielä oli jäljellä yksi tyhmä ja yksi laiska. Emo ei voinut sille mitään, että se välitti toisista enemmän kuin toisista. Sen suosikki oli suurin niistä, sama joka kerran makasi lastun päällä piilossa. Se ei ollut vain poikueen suurin, väkevin ja sievin, vaan mikä parasta, se oli myös tottelevaisin. Emon varoitus "r-rrr" (vaara) ei aina pysyttänyt toisia poissa vaaralliselta polulta tai epäilyttävästä ruoasta, mutta tästä totteleminen tuntui luonnolliselta, eikä se milloinkaan unohtanut vastata emon "K — riit!" (Tule!) huutoon. Sen tottelevaisuus tuli palkituksi, sillä se sai "kauan elää maan päällä" — kauemmin kuin yksikään sen sisaruksista.

Elokuu, sulkasadon kuukausi, oli tulossa. Poikaset olivat nyt miltei täysikasvuisia. Ne tiesivät juuri sen verran, että pitivät itseään hämmästyttävän viisaina. Pieninä ollessaan niiden oli pitänyt nukkua maassa, jotta emo saattoi suojata niitä, mutta nyt se ei enää ollut tarpeellista, ja emo alkoi opettaa niille aikuisten tapoja. Oli jo aika ruveta istumaan öitä puunoksalla. Nuoret kärpät, ketut, haisunäädät ja minkit alkoivat juosta. Maassa makaaminen kävi joka yö vaarallisemmaksi. Sen tähden pyyemo lensi auringon laskiessa tuuheaan, matalaan puuhun ja kutsui poikaset "K — riit"-huudolla luokseen.

Poikaset tottelivat, paitsi muuan itsepäinen pikku tomppeli, joka edelleenkin tahtoi nukkua maassa kuten ennen. Sillä kertaa ei sattunut onnettomuutta, mutta seuraavana yönä siskot heräsivät sen hätähuutoihin. Seurasi pieni ottelu; sitten tuli hiljaisuus, jota häiritsi vain narskuvien luiden kauhua herättävä ääni. Linnut silmäilivät pimeyteen. Maassa näkyi kaksi kiiluvaa, lähekkäin olevaa silmää, ja näistä sekä hyvin tuntuvasta tympeästä hajusta poikaset saattoivat päätellä, että heidän tuhman veljensä surmaaja oli minkki.

Kuusi pikku pyytä istui nyt öisin rivissä oksalla, emo keskellä. Tosin usein sattui niinkin, että jokin poikanen, jonka jalkoja paleli, kiipesi emon selkään.

Kasvatus edistyi yhtä mittaa. Tähän aikaan poikaset saivat oppia "pyristämään". Pyy osaa lähteä lentoon aivan äänettömästikin, jos se haluaa, mutta "pyristäminen" on joskus niin tärkeätä, että kaikille poikasille opetetaan tämä taito. Pyristämisestä saattaa olla montakin etua. Se varoittaa muita lähellä olevia pyitä vaarasta; se hermostuttaa pyssymiestä tai saa vihollisen huomion kiintymään yksinomaan pyristäjään, sillä välin kun muut hiipivät hiljaa pakoon tai liikkumattomaksi jähmettymällä pysyvät huomaamattomina.

Pyillä saattaisi hyvin olla sananlaskuna: "Kussakin kuussa eri viholliset ja eri ruoat." Nyt tuli syyskuu, ja marjojen ja muurahaisenmunien sijaan tulivat jyvät ja oraat, minkkien ja haisunäätien sijaan taas pyssymiehet.

Pyyt tunsivat ketun hyvin, mutta koiraa ne tuskin olivat nähneetkään. Ne tiesivät, että ketun saattoi helposti nolata vain lentämällä puuhun, mutta pyssymiesten kuussa tulikin vanha Cuddy pitkin puron laaksoa, ja edellä kierteli hänen lyhythäntäinen keltainen rakkinsa. Emo äkkäsi koiran ja kirkaisi "Kvit! Kvit!" (Pakoon! Pakoon!) Kaksi poikasta piti säälittävänä heikkouden merkkinä, että emo tuolla tavoin antoi kettupahasen säikyttää itseään, ja ne päättivät osoittaa, miten lujahermoisia ne olivat. Ne hyppäsivät läheiseen puuhun huolimatta siitä, että emo moneen kertaan mitä vakavimmalla äänellä toisti varoituksensa "Kvit! Kvit!" ja kiirehti matkaansa äänettömin siivin.

Sillä välin tuo kummallinen typpyhäntäinen kettu tuli puun alle ja haukkua räkytti poikasparille. Näitä huvitti sekä koira että emon ja siskojen pelko siinä määrin, etteivät ne huomanneetkaan pientä pensaiden ratinaa, kunnes kuului kaksi kovaa paukausta, ja maahan putosi kaksi veristä, räpyttelevää pyytä. Keltainen rakki oli heti niitä raatelemassa, kunnes pensaikosta tuli mies, joka korjasi jäännökset laukkuunsa.

3

Cuddy asui ränsistyneessä hökkelissään lähellä Don-jokea Toronton pohjoispuolella. Hänen elintapaansa muinaisajan kreikkalainen viisas olisi varmaan pitänyt ihanteellisena, sillä hänellä ei ollut kruununveroja, ei yhteiskunnallisia velvollisuuksia, ei mainittavasti omaisuuttakaan. Hänen elämässään oli vähän työtä ja paljon leikkiä, ja suurin osa siitä kului metsissä vetelehtimiseen. Hän piti itseään oikeana urheilumiehenä, koska hän oli "hanakka linnustaja" ja koska hänestä "oli lysti nähdä linnun pudota moksahtavan", kun hän laukaisi pyssynsä. Naapurit nimittivät häntä heittiöksi ja pitivät häntä vain toistaiseksi paikoilleen asettuneena kulkurina. Hän pyydysti pyssyillä ja satimilla vuodet läpeensä. Jonkin verran saalis tosin vaihteli vuodenaikojen mukaan, mutta hänen oli kuultu mainitsevan, että hän saattaisi pyyn lihan maun perusteella sanoa, mikä kuukausi oli kulumassa, jos muuten almanakka sattuisi unohtumaan. Epäilemättä tämä todisti terävää huomiokykyä, mutta samalla siitä kävi ilmi seikka, joka ei ollut omiaan herättämään luottamusta. Pyiden laillinen murhaamisaika alkoi syyskuun viidentenätoista päivänä, mutta ei ollut ensinkään outoa, että Cuddy oli liikkeellä pari viikkoa aikaisemmin. Hän vältti kuitenkin vuosi vuodelta lain kättä; vieläpä häntä omalaatuisena henkilönä haastateltiin sanomalehdissä.

Hän ampui harvoin lennosta; mieluummin hän antoi lintujen ensin asettua istumaan, ja tällainen metsästys taas ei ota oikein onnistuakseen ennen kuin puut ovat varistaneet lehtensä. Hän oli arvellut, että Mutajoen laakson poikue säästyisi siihen asti, mutta nyt hän kumminkin oli alkanut pelätä, että muut pyssymiehet löytäisivät sen; siksi hän oli päättänyt heti lähteä hakemaan "annoksen linnunlihaa". Hän oli kuullut emolinnun ja neljän eloon jääneen poikasen siipien suhinaa emon johdattaessa niitä pois paikalta, ja sen tähden hän vain pisti tapetut linnut laukkuunsa ja palasi mökkiinsä.

Näin poikaset oppivat, ettei koira ole kettu ja että se pitää eksyttää eri tavalla. Ja nyt niihin oli entistään syvempään juurtunut vanha viisaus: "Kuuliaisuus tuottaa pitkän iän."

Pitkin syyskuuta linnut saivat sitten harjoitella pyssymiesten eksyttämistä, ja lisäksi niiden oli suojeltava itseään eräiltä vanhoilta vihollisilta. Yhä ne istuivat yönsä pitkä- ja kapeaoksaisissa lehtipuissa tuuheimman lehvistön seassa, missä olivat turvassa ilman vihollisilta; maassa asuvat viholliset eivät myöskään päässeet sinne, ja kiipeävät saattoi aina huomata ajoissa, kun ne lähestyivät notkeita oksia pitkin. Mutta lehdet varisivat — kussakin kuussa eri viholliset ja eri ruoat. Nyt tuli pähkinäin, mutta samalla pöllöjen aika. Lumipöllöt, jotka olivat muuttomatkalla pohjoisesta päin, lisäsivät pöllöjen luvun kaksin- tai kolminkertaiseksi. Yöt kylmenivät, ja pesukarhut sekä muut kiipeävät viholliset tulivat vähemmän vaarallisiksi. Sen tähden emo muutti perheen yöorren hemlokkipuun tuuheimpaan oksistoon.

Yksi poikanen ei seurannut "kriit! Kriit!" -varoitusta, ja suuri keltasilmäinen pöllö raateli sen ennen aamua.

Nyt oli jäljellä enää emo ja kolme nuorta lintua, mutta viimeksi mainitut olivat yhtä isoja kuin emonsa. Vieläpä yksi — se jonka muistamme kerran maanneen lastulla — oli isompikin. Kaulatöyhdöt alkoivat näkyä. Pienet nipukat tosin vasta, niin että juuri saattoi nähdä, millaisia niistä tulisi. Kylläpä ne olivat niistä ylpeitä!

Kaulatöyhtö merkitsee röyhelöpyylle samaa kuin laahuspyrstö riikinkukolle: se on sen suurin kaunistus ja ylpeys. Naaraan kaulatöyhtö on musta, hiukan vihreän kimmeltävä. Uroksen on paljon suurempi ja mustempi, ja sen kimmellys on heleämmän vihreä. Aina silloin tällöin syntyy poikkeuksellisen iso ja vilkas pyy, jonka kaularöyhelö ei ole vain paljon suurempi, vaan myös väriltään voimakkaampi, vaskenpunainen, violetilta, vihreältä ja keltaiselta kimmeltävä. Tällainen lintu herättää aina ihmettelyä ja ihailua. Se nuori lintu, joka kerran oli painautunut lastulle ja aina tehnyt niin kuin käskettiin, oli ennen terhokuun vaihdetta saanut tuon kunniakkaan kultaisen-vaskisen kaulatöyhdön. Se oli Punakaula, Donin laakson kuuluisa röyhelöpyy.

4

Eräänä päivänä terhokuun loppupuolella, siis puolivälissä lokakuuta, pyyperhe oli syötyään kupunsa täyteen asettunut paistattamaan päivää puron luo lähelle suurta petäjänrunkoa. Kuului kaukainen pyssynlaukaus, ja Punakaula, totellen sisäistä mielijohdetta, hyppäsi rungolle ja keikisteli päätään muutamia kertoja ylös alas; sitten selkeä, suloinen ilma houkutteli sen pyristämään siipiään äänekkäästi ja vallattomasti. Se päästi kokonaan valloilleen nuorekkaan voimantuntonsa, aivan kuten varsa kirmailee pelkästä elämänilosta, ja päristi vielä äänekkäämmin, kunnes se äkkiä huomasi tietämättään soivansa. Mielissään tästä uudesta kyvystään se rummutti yhä uudelleen. Koko metsä kaikui juuri täysikasvuiseksi tulleen pyyn iltasoinnista. Siskot katselivat ja kuuntelivat ihmetellen, samaten emokin, vaikka se tästä lähtien alkoi vähän pelätä poikaansa.

Marraskuun alkupuolella alkaa erään kammottavan vihollisen kuukausi. Omituisen luonnonlain vaikutuksesta kaikki pyyt ensimmäisenä vuotenaan tulevat marraskuussa hulluiksi; onpa ihmisenkin suhteen huomattavissa jotain vastaavaa. Nuoren linnun valtaa hurja halu lähteä jonnekin, yhdentekevää minne. Ja viisaimmatkin pyyt tekevät tänä aikana kaikenmoisia hullutuksia. Ne lentelevät öisin ympäri seutua, iskevät itsensä kuoliaiksi lankoihin, lentävät liekkeihin tai päin veturin lyhtyjä. Päivällä niitä sitten saattaa löytää aivan merkillisistä paikoista, huoneista, avoimilta soilta, suurista kaupungeista, puhelinlangalta tai rannikkoaluksista. Tämä vimma näyttää johtuvan siitä, että pyiden esi-isät muinoin ovat olleet muuttolintuja; se on siis unohtuneen tavan jäännös. Mutta sillä on ainakin yksi hyvä puoli: perheet hajaantuvat, ja estyy alituinen sisarusten yhtyminen, millä, tietenkin olisi lajiin perin turmiollinen vaikutus. Pahimmin raivo valtaa edellisen kesän poikaset, ja ne saattavat saada tuon taudin vielä toisenakin syksynä, sillä se on hyvin tarttuva. Kolmantena vuonna ne saavat sen perin harvoin.

Punakaulan emo tiesi, että tauti tapaisi hänenkin poikasensa heti kun viinimarjat mustenisivat ja vaahterat varistaisivat purppurankeltaisen syyspukunsa. Sille ei mahtanut mitään; tuli vain pitää poikasia hyvissä voimissa ja pysyttää ne metsän rauhallisimmassa osassa.

Taudin ensimmäiset oireet näkyivät villihanhiparvien lentäessä kaakottaen etelään päin. Poikaset eivät milloinkaan olleet nähneet tuollaisia pitkäkaulaisia haukkoja ja pelkäsivät niitä. Mutta nähtyään ettei emo ollut millänsäkään, nekin rauhoittuivat ja katselivat niitä kiinnostuneina. Hanhien villi, kaikuva äänikö niihin vaikutti, vai puhkesiko samalla kertaa näkyviin niiden oma kaipuu? Jokaisen poikasen valtasi outo halu seurata tuota kaakottajien auraa. Ne seurasivat niitä katseellaan, kunnes parvi hävisi etelään, ja lensivät vielä sittenkin korkeimmille oksille nähdäkseen niistä vilauksen. Tästä lähtien asiat eivät olleet ennallaan. Marraskuu oli kasvamassa, ja kun se oli täysi, marraskuun raivokin oli pahimmillaan.

Perheen heikoimmat yksilöt joutuivat väkevimmin kiihkonsa valtaan. Koko perhe hajosi. Punakaulakin teki monena yönä pitkiä harharetkiä. Vaisto vei sitä etelään, mutta siellä oli vastassa Yläjärven rajaton selkä. Sen tähden se kääntyi ja oli raivokuun lopussa taas Mutajoen laaksossa, mutta ypöyksin.

5

Talven tullen ravinto kävi niukaksi. Punakaula pysytteli yhä synnyinlaaksossaan ja Taylorin mäen mäntyrinteillä. Mutta jokainen kuu toi ruokansa ja vihollisensa. Raivokuu toi matkavimman, yksinäisyyden ja viinimarjat. Sitten tuli lumikuu ynnä ruusunkiulukat; sitten myrskykuu. Tällä oli tarjottavana vain koivun urpuja ja lumimyrskyjä, jotka kattoivat metsän jäiseen kuoreen ja katkoivat jäätyneitä oksia, niin että oli vaikea pysyä orrella. Punakaulan nokka kului pelottavasti koivun varpujen pureskelemisesta, niin että siinä suljettunakin oli kärjen takana avonainen rako. Mutta luonto oli varustanut sen hyvin liukasta jalansijaakin varten. Sen jalat, vielä syyskuussa hintelät ja hennot, olivat työntäneet rivin teräviä sarveisliuskoja, jotka kasvoivat kylmien ilmojen alkaessa ja olivat ensi lumen tullessa kehittyneet käyttökelpoisiksi lumi- ja jääkengiksi. Pakkanen oli karkottanut ensimmäiset haukat, ja pöllöt, eivätkä nelijalkaisetkaan viholliset saattaneet nyt lähestyä huomaamatta. Elämä oli siis varsin laatuun käypää nytkin.

Ruokaa etsiessään se oli joka päivä vaeltanut yhä kauemmaksi, kunnes se oli löytänyt ja tutkinut koivikkotörmäisen Rosedalen puron, runsaasti viini- ja pihlajanmarjoja tarjoavan Castle Frankin sekä Chesterin metsän, jossa virginiaköynnös heilutti marjaterttujaan.

Pian se huomasi, että jostain käsittämättömästä syystä pyssymiehet eivät menneet Castle Frankin korkean aitauksen sisäpuolelle. Näillä seuduin se niin muodoin eleli, oppi tuntemaan uusia olinpaikkoja ja uusia ravintoaineita ja tuli päivä päivältä viisaammaksi ja kauniimmaksi.

Se oli aivan yksin mitä heimolaisiin tulee, mutta tämä seikka ei näkynyt sitä yhtään huolestuttavan. Kaikkialla se tapasi hilpeitä tiaisia, jotka iloisesti hyppivät oksillaan. Punakaula muisti sen ajan, jolloin tiaiset olivat näyttäneet sen rinnalla suurilta ja kunnioitusta herättäviltä. Ne olivat metsän iloisimpia olentoja. Ennen kuin syksy oli kunnolla ohi, ne alkoivat jo raksuttaa tunnettua säveltään " Kevät pian " ja jatkoivat hilpeästi samaa lauluaan läpi talven myrskyjen, kunnes lopulta nälkäkuun (meidän helmikuumme) vähetessä laulussa näytti todellakin alkavan olla hiukan perää. Silloin tiaisten optimistiset ennustukset kävivät kahta innokkaammiksi ja lauluun lisättiin uusi säe: "Johan sen sanoin." Aurinko näytti käyvän asiaan oikein toden teolla ja ryhtyi sulattamaan lunta. Castle Frankin mäen etelärinteelle ilmestyi päiviä, ja tuoksuvat gaultheria-ryhmät paljastivat mehukkaat marjansa; tämä oli Punakaulalle juhlaa, sillä nyt sen ei enää tarvinnut pureskella jäätyneitä urpuja, ja nokka sai kasvaa entiseen muotoonsa. Ennen pitkää tuli ensimmäinen sinikerttu liverrellen: " Kevät tulee! Kevät tulee!" Aurinko pääsi lopullisesti voitolle, ja ani varhain eräänä heräämiskuun (maaliskuun) aamuna kuului äänekäs "Kvaak, kvaak!" Vanha Hopeatäplä, kuningasvaris, oli tulossa etelästä joukkojensa etunenässä ja julisti virallisesti:

— Kevät on tullut.

Koko luonto näytti vastaavan tähän lintujen uuden vuoden juhlalliseen avaukseen, sillä kukin olento tunsi sen itsessään. Tiaiset kävivät vallan hurjiksi; ne lauloivat " Kevät jo, kevät jo, jo — kevät jo, jo " niin uutteraan, että täytyi ihmetellä, milloin ne ehtivät syödä.

Punakaulakin tunsi kevään oireita. Se hyppi pirteästi kannolta kannolle, ja vyörynä levisi tuon tuostakin laaksoon sen raikuva rummutus: "Trump, trump, trump, trumtrrrr rrrr." Se kiiriskeli puiden lomitse, kimmahteli kumeana kaikuna tiheiköistä ja ilmoitti kaikille metsän asukkaille sen ilon kevään tulosta.

Alempana samassa laaksossa oli Cuddyn tölli. Hän kuuli pyyn olevan soitimella hiljaisena aamuna, arveli että siellä oli "metsän viljaa saatavissa", ja lähti pyssyineen vaanien astumaan ylöspäin pitkin rotkoa. Mutta Punakaula pyyhkäisi ääneti tiehensä eikä levännyt ennen kuin Mutajoen laaksossa. Siellä se nousi samalle rungolle, jolta se oli ensi kerran rummuttanut, ja päästi taas aamusointinsa valloilleen. Muuan pikku poika, joka oli kävellyt oikotietä metsän läpi, juoksi pahoin säikähtyneenä kotiinsa ja kertoi äidilleen, että ihan varmaan nyt olivat intiaanit sotajalalla, sillä hän oli kuullut niiden sotarumpujen pärrytyksen laaksosta.

Mitä varten iloinen poika hoilaa? Miksi yksinäinen nuorukainen huokailee? He eivät osaa sitä sanoa, enempää kuin Punakaula osasi sanoa, miksi se nyt joka päivä nousi jollekin kaatuneelle puulle ja kaiutti metsää rummutuksellaan. Välillä se pöyhisteli ja ihaili komeita kaulatöyhtöjään niiden välkkyessä auringon paisteessa kuin jalokivet, sitten taas soi. Mistä nyt johtui, että Punakaula kaipasi kumppania ihailemaan sulkiaan? Ja miksi tuo tunne ei ollut tullut milloinkaan ennen kuin nyt, pajunkissojen kuussa?

— Trump, trump, trumtr — r — r — rr.

— Trump, trump, trumtr — r - r — r — rrrrr, se päästeli uudelleen ja uudelleen.

Joka päivä se haki tuon mielipuunsa, ja tällä välin kasvoi kummankin silmän päälle uusi koristus, ruusunpunainen kulmapoimu, ja kömpelöt lumikengät putosivat jaloista. Sen kaulatöyhdöt kävivät yhä komeammiksi, sen silmät yhä kirkkaammiksi ja koko sen asu uhkeammaksi. Mutta sillä oli nyt ikävä.

Se ei kuitenkaan voinut tehdä muuta kuin odottaa ja pitää joka päivä soidinparaatinsa. Eräänä päivänä lemmekkään toukokuun alkupuolella se taas oli rungollaan, rummutti ja ikävöi, sitten taas rummutti. Silloin sen herkkä korva kuuli äänen, hiljaisen jalan laskeutumisen ruohikkoon. Punakaula kävi liikkumattomaksi, se tunsi että sitä pidettiin silmällä. Todellakin, tuolla se oli — lintu — kumppani — ujo pikkuinen tyttölintu, joka nyt kainostellen koetti piiloutua. Tuossa tuokiossa Punakaula oli sen rinnalla. Se oli kokonaan uuden, ihmeellisen tunteen vallassa: se oli kuin polttava jano, vilvoittava lähde. Kuinka se nyt levitteli ja pöyhistelikään upeita korujaan! Mistä saisi tietää, miellyttikö se vierasta? Se pullisteli sulkiaan ja koetti seistä niin, että auringonsäteet sattuisivat niihin, pöyhisteli taas ja kotkotti hiljaa, mikä varmaan täytti saman tarkoituksen kuin erään toisen luomakunnan lajin lemmenlorut, sillä ilmeisesti vieraan sydän nyt oli valloitettu. Oikeastaan se oli valloitettu jo päiviä sitten, jos vain Punakaula olisi sen tiennyt. Sillä jo kolmena päivänä naaraslintu oli tullut sen soitimelle ja ihaillut sitä kaukaa, jopa ollut vähän harmissaan, kun ei sitä huomattu, vaikka se oli niin lähellä. Punakaulan korviin osunut hiljainen jalanliike ei siis suinkaan ollut rapsahtanut sattumalta. Mutta nyt se suloisen alistuvasti kumarsi päätään — erämaa oli poissa, janoinen matkustaja oli löytänyt lähteen.

Ihania, iloisia päiviä elettiin nyt lemmekkäässä laaksossa. Päivänpaiste ei ollut milloinkaan ollut niin kirkas kuin nyt, ja mäntyjen tuoksu oli suloisempi kuin unelmat. Tuo suuri ja komea uroslintu tuli joka päivä soidinpuulleen, toisinaan puolisonsa kanssa, toisinaan yksin, ja rummutteli vain pelkästä olemassaolon ilosta. Mutta miksi toisinaan yksin? Miksei aina yhdessä ruskean morsiamensa kanssa? Miksi tämä saattoi tuntikausia leikittyään ja armasteltuaan jollain tekosyyllä pujahtaa tiehensä ja sitten viipyä monta tuntia poissa, vieläpä seuraavaan päivään, vaikka uroksen soiminen selvään ilmoitti, että se oli ikävissään ja odotti kumppaniaan pian palaavaksi? Siinä oli arvoitus, jota Punakaula ei osannut ratkaista. Miksi Ruskea viipyi hänen luonaan päivä päivältä lyhyemmän ajan, viimein vain muutamia minuutteja, ja lopulta ei tullut ollenkaan? Ei seuraavanakaan päivänä eikä sitä seuraavana, ja Punakaula lenteli hurjana ympäri metsää, rummutti vanhalla puulla, sitten toisella, pyyhkäisi mäen yli toiseen laaksoon ja rummutti taas. Mutta neljäntenä päivänä Punakaula kuuli taas äänekkäästi kutsuessaan ääntä pensaikosta, aivan kuten heidän ensi kerran tavatessaan, ja siellä olikin hänen kadonnut Ruskeansa perässään kymmenen piipittävää pikku pyytä.

Punakaula kiiruhti sen luo kovasti säikyttäen poikasia. Se oli alussa vähän nolostunut huomatessaan, että poikueella nyt oli monin verroin suuremmat oikeudet kuin hänellä. Mutta se tyytyi pian muutokseen ja lyöttäytyi poikueen seuraan huolehtien siitä enemmän kuin sen isä milloinkaan oli siitä huolehtinut.

6

Kanalintujen piirissä hyvät isät ovat harvinaisia. Naaraat tekevät pesän ja hautovat munat ilman apua. Vieläpä ne piilottavat pesän isältä ja kohtaavat tämän vain soidinpuulla ja ravinnon haussa tai mahdollisesti hiekkakylpykummulla, joka on lajin yhteinen klubipaikka.

Siitä pitäen kun Ruskean pienokaiset kuoriutuivat munasta, ne täyttivät emon jokaisen ajatuksen ja tunteen; olipa tämä kokonaan unohtaa niiden komean isän. Kolmantena päivänä se kuitenkin vei ne isän luo.

Toiset isät eivät välitä poikasistaan vähääkään, mutta Punakaula ryhtyi heti Ruskean apuna hoitamaan niitä. Ne olivat jo oppineet syömään ja juomaan aivan samoin kuin isänsä aikoinaan ja osasivat käydä taapertaa emon jäljessä; Punakaula seurasi vähän matkan päässä takana.

Seuraavana päivänä ne olivat menossa mäkeä alaspäin puroa kohti jokseenkin pitkänä helminauhaa muistuttavana jonona, jossa oli isompi helmi kummassakin päässä. Katsoessaan poikuetta orava näki Kuopuksen laahustavan viimeisenä. Punakaula oli siitä vielä monta metriä takanapäin sukimassa sulkiaan puuta vasten, mutta orava ei huomannut sitä ensinkään. Nähdessään helpolta saaliilta tuntuvan avuttoman poikasen orava joutui luonnottoman verenhimon valtaan ja hyökkäsi. Ruskea ei olisi sitä ajoissa huomannut, mutta Punakaula huomasi ja lensi päin tuota punatakkista salamurhaajaa. Sen aseina olivat nyrkit, so. siipien nivelet, ja aimo iskuja se niillä osasikin antaa! Heti ensi iskulla orava sai vasten suutaan arimpaan kohtaansa, niin että se peräytyi hoiperrellen. Se pakeni nolona risukasan alle, jonne se oli aikonut viedä pyynpoikasen. Sinne se jäi makaamaan, ja sen kuonon päästä tippui veripisaroita. Pyyperhe ei sen koommin kuullut, miten sille oli käynyt, mutta heitä se ainakaan ei toista kertaa hätyyttänyt.

Perhe meni puron luo. Hiekkaisessa lietteessä oli syviä lehmän jälkiä. Tämmöiseen putosi yksi poikanen ja piipitti hädissään huomatessaan, ettei päässyt pois.

Tämäpä oli pulma. Kumpikaan vanhemmista ei tiennyt mitä tehdä, mutta niiden juostessa neuvottomina kuopan ympäri sen hiekkainen syrjä luhistui ja sijaan muodostui kalteva rinne, jota myöten poikanen pääsi ylös ja yhtyi siskojensa seuraan emon leveän pyrstön alle.

Ruskea oli oiva emo, pienikasvuinen, mutta sukkelaälyinen ja tarkka. Se vartioi poikuettaan valppaasti yöt päivät. Miten ylpeästi se asteli ja kotkottikaan kulkiessaan metsän läpi hentoine poikasineen! Ja miten se kurotti pientä pyrstöään vähintään puoliympyräksi antaakseen niille leveämmän suojakatoksen! Minkään vihollisen hyökätessä se ei joutunut ymmälle, vaan oli aina valmis joko taistelemaan tai pakenemaan, mikä vain kulloinkin oli pienokaisille edullisinta.

Ne joutuivat tekemisiin Cuddyn kanssa ennen kuin poikaset osasivat lentää. Vaikka elettiin kesäkuuta, tämä "urheilija" oli kuitenkin metsässä pyssyineen. Hän suuntasi kulkunsa Mutajoen laaksoon, ja hänen koiransa Tike kierteli nuuskien edellä. Se tuli niin pelottavan lähelle Ruskean poikuetta, että Punakaula lähti eksyttämään sitä ja johti sen vanhalla, mutta aina varmalla tempulla takaisin kohti Donin laaksoa.

Mutta Cuddy tuli sattumalta suoraan kohti poikuetta. Ruskea antoi poikasille "Krrr! Krrr" (Piiloutukaa! Piiloutukaa!) -merkin ja juoksi miestä kohti aikoen eksyttää tämän samalla tempulla, jolla Punakaula johti koiran matkan päähän. Se juoksi ääneti aivan lähelle, hyppäsi sitten siipiään päristäen miltei vasten miehen kasvoja, tuli kuperkeikkaa maahan ja tekeytyi raajarikoksi niin taitavasti, että salametsästäjäkin alussa erehtyi. Mutta kun lintu laahusti toista siipeään ja vikisi hänen jaloissaan ja sitten ryömi poispäin, niin hän älysi, että tarkoituksena oli vain johtaa hänet pois poikasten läheisyydestä, ja iski lintua vimmatusti kepillä. Mutta pikku Ruskea oli sukkela; se vältti iskun ja nilkutti erään puun taimen taakse tullakseen sieltä taas näkyviin niin perin raajarikon näköisenä, että Cuddy yritti toisen kerran lyödä sitä kuoliaaksi. Mutta se liikahti ajoissa iskun tieltä ja, yhä yhtä rohkeasti koettaen johtaa vihollista loitolle, heittäytyi miehen eteen, puristi soman rintansa maata vasten ja vaikeroi ikään kuin armoa pyytäen. Cuddy ei enää koettanut iskeä kepillä, vaan kohotti pyssynsä ja laukaisi lintupoloiseen panoksen, joka olisi riittänyt tappamaan karhun. Onneton pyyemopoloinen hajosi aivan riekaleiksi.

Petomainen pyssymies tiesi poikasten olevan piilossa lähellä ja ryhtyi hakemaan niitä, mutta yksikään ei liikkunut eikä piipittänyt. Hän ei löytänyt ainoatakaan, mutta hakiessaan hän monta kertaa käveli niiden piilopaikkojen yli ja polki kuoliaaksi useamman kuin yhden pienen orpopoloisen, joista kukaan ei tietänyt eikä välittänyt.

Punakaula oli vienyt koiran kauas alaspäin pitkin virran vartta ja palasi nyt sille paikalle, mihin puoliso oli jäänyt. Murhamies oli mennyt ottaen mukaansa linnun jäännökset koiralle heitettäviksi. Punakaula etsi ja tuli pian veriselle paikalle, jossa oli höyheniä hajallaan, Ruskean höyheniä. Nyt Punakaula ymmärsi, mitä tuo laukaus oli merkinnyt.

Kuka saattaa kuvata linnun kauhun ja surun? Ulkoiset merkit olivat niukat. Muutamia minuutteja se tuijotti surmapaikkaan pää riipuksissa, katse jäykkänä. Sitten ajatus siirtyi avuttomiin poikasiin. Se meni niiden piilopaikalle ja päästi tuon tutun "Kriit! Kriit" -äännähdyksen. Mutta nyt tämä taikasana ei saanutkaan joka kolon asukasta juoksemaan piilostaan. Vain kuusi kirkassilmäistä palleroista tuli kutsujaa kohti. Punakaula kutsui yhä uudelleen, kunnes se tiesi varmaan, että kaikki ne olivat tulleet, jotka saattoivat tulla. Sitten se vei poikaset pois tuosta hirmuisesta paikasta kauas puron vartta ylöspäin. Ne asettuivat seutuun, jossa piikkilanka-aidat ja orjanruusupensaikot soivat varmemman, joskin vähemmän miellyttävän turvapaikan.

Täällä poikue kasvoi ja sai opetuksensa isältään aivan samoin kuin tämän emo oli sitä opettanut. Laajempi tieto ja kokemus antoivat kuitenkin Punakaulalle monta etua. Se tunsi niin hyvin seudun ja sen ruokapaikat ja tiesi, miten on vältettävä pyitä uhkaavia vaaroja, ettei kesän kuluessa ainoakaan poikanen joutunut turmioon. Ne kasvoivat ja varttuivat, ja pyssymiesten kuun alkaessa niistä oli tullut komea pyyparvi, jossa oli kuusi täysikasvuista lintua ja komea vaskenpunahöyheninen Punakaula päällikkönä. Puolisonsa kuoleman jälkeen se oli lakannut soimasta, mutta soiminen on pyylle samaa kuin leivoselle laulaminen: samalla kun se on lemmenlaulu, se on myös uhkuvan voiman ja terveyden ilmaus. Kun sulkasato oli ohi ja syyskuun voimakas ravinto ja viileä ilma olivat uudistaneet sen komean höyhenpuvun ja palauttaneet sen terveyden ennalleen, palasi myös reipas mieli. Eräänä päivänä huomatessaan olevansa lähellä vanhaa soidinpuutaan se nousi vaistomaisesti ja rummutti kerran toisensa perästä.

Sen jälkeen se usein soi poikasten istuessa ympärillä. Toisinaan yksi näistä, jolla oli isän veri, rummutti toiselta kannolta, ja ilma kaikui lintujen äänekkäästä iltasoinnista.

Nyt tulivat mustat viinimarjat ja raivokuu. Mutta Punakaulan poikue oli voimakasta lajia; vahva terveys merkitsi vahvaa älyä, ja vaikka ne saivatkin vaelluskiihkon, se meni ohi viikossa, ja vain kolme oli ainaiseksi eksynyt toisista.

Punakaula oli ensi lumen tullessa kolmen jäljelle jääneen kanssa puron laaksossa. Lumi putoili suurina valkeina hiutaleina, ja kun ilma ei ollut kylmä, perhe kyyrötti yönsä matalan katajapensaan alla. Mutta seuraavana päivänä myrskyä jatkui, ilma muuttui pakkaseksi ja kinokset vahvenivat kaiken päivää. Yön tullessa lumipyry taukosi, mutta pakkanen kävi entistä ankarammaksi. Sen tähden Punakaula vei perheensä erään koivun luo syvän kinoksen päälle, sukelsi lumeen, ja toiset tekivät samoin. Tuuli tuiskutti sitten kolojen suulle lunta — laittoi linnuille puhtaan valkeat vuodepeitteet —, ja siellä ne nukkuivat makeasti, sillä luminen peite on lämmin, ja ilmaa pääsee sen läpi kylliksi, jotta voi hengittää. Aamulla jokaisen pyyn edessä oli jäinen seinä, joka oli muodostunut hengityksestä, mutta niiden oli helppo päästä pois sivulta päin, kun kuului Punakaulan "Kriit! Kriit! Kvit!" (Tulkaa lapset! Tulkaa lapset! Lentoon!)

Tämä oli nuorten ensimmäinen yö lumihangessa; Punakaulalle se ei kyllä ollut uutta. Seuraavana iltana ne taas iloisesti sukelsivat lumivuoteisiin, ja pohjatuuli peitti ne kuten edelliselläkin kerralla. Mutta nyt oli tulossa säänmuutos. Tuuli kääntyi yöllä itään. Hilpeän lumipyryn sijaan tuli räntäsade, ja lopulta puhdasta vettä. Lumihankien päälle muodostui jäinen kuori, ja kun pyyt aamulla aikoivat lähteä vuoteistaan, ne huomasivat olevansa vankeina laajan, aukottoman jäävaipan alla.

Syvemmällä lumi oli yhä pehmeää, ja Punakaula aukaisi itselleen tien sen läpi, mutta kovaa, valkeata kuorta se ei voinut puhkaista. Se vasaroi ja ponnisteli kaikin voimin, mutta siitä ei ollut apua; turhaan se kolhi päätään ja siipiään. Onnen päivät ja vastoinkäymiset olivat sen elämässä usein vuorotelleet, ja monesti se oli joutunut epätoivoisiin vaaroihin, mutta tämä näytti pahimmalta kaikista. Tunnit vierivät hitaasti, ja lintu kävi ponnistuksista yhä heikommaksi, mutta ei päässyt hitustakaan lähemmäksi vapautusta. Se saattoi kuulla nuorten lintujen ponnistelevan tahollaan tai toisinaan kutsuvan häntä, suojelijaansa, apuun pitkäveteisellä, valittavalla "p-i-i-i-i-t, piit-i-i-i-t" -huudolla.

Ne olivat suojassa monelta viholliseltaan, mutta eivät nälältä, ja illan tullessa nälästä ja hyödyttömistä ponnistuksista uupuneet vangit olivat aivan epätoivoissaan. Alussa ne olivat pelänneet, että kettu löytäisi ne lumen alle salvattuina, mutta kun toinen yö teki tuloaan, ne eivät enää välittäneet siitä vaarasta, vaan vieläpä toivoivatkin, että kettu murtaisi lumikuoren ja ne saisivat ainakin yrittää äkkirynnäköllä päästä vapauteen.

Mutta kun kettu tosiaankin juosta jolkotteli yli jäätyneen hangen, niin pääsikin syvään juurtunut elämän vietti voitolle, ja linnut kyyröttivät kuopissaan hiljaa kuin hiiret, kunnes kettu oli mennyt ohi. Seuraavana päivänä raivosi ankara myrsky. Pohjoistuuli valjasti lumihevosensa, ja sihisten nämä kiisivät yli valkean maanpinnan, viskoen ja heiluttaen valkoista harjaansa ja kasaten vanhaa lunta enemmän kuin tuoden uutta. Rakeisen lumen hankauksesta jääkuori näytti ohenevan, sillä lintujen piilopaikka kävi valoisammaksi. Punakaula nakutti koko päivän alta päin niin että päätä kivisti ja nokka alkoi tylsyä, mutta sittenkin vapautuminen näytti auringon laskiessa yhtä mahdottomalta kuin ennenkin. Yö kului kuten edellisetkin, paitsi ettei kettu nyt juossut ylitse. Aamulla Punakaula ryhtyi taas nokkimaan, vaikka voimat jo alkoivat pettää. Toisista ei enää kuulunut minkäänlaista ääntä. Päivän valjetessa se saattoi nähdä, että se pitkällisillä ponnistuksillaan oli saanut tehdyksi valoisamman täplän lumikuoreen, ja se jatkoi nakuttamistaan. Ulkopuolella myrsky riehui kaiken päivää, ja kuori alkoi tosiaankin ohentua.

Myöhään iltapäivällä syntyi kuoreen reikä. Lintu sai uutta intoa, ja auringon laskun aikaan reikä oli sen verran suurentunut, että se saattoi pistää ulos päänsä, kaulansa ja kauniin kaulatöyhtönsä. Suuret ja leveät hartiat eivät vielä mahtuneet, mutta se saattoi nyt nokkia alaspäin, mikä teki iskut paljon tehokkaammiksi, ja hetken perästä se hyppäsi ulos jäisestä vankilastaan, vapaana taas. Mutta entä nuoret linnut? Punakaula lensi lähimmälle kumpareelle ja ahmi kiireesti muutamia punaisia kiulukoita pahimpaan nälkäänsä, palasi sitten makuupaikan luo, kotkotti ja tömisti jalkaa. Vain yksi heikko "piit, piit" kuului vastaukseksi. Terävillä kynsillään raapien Punakaula sai pian ohueksi käyneen kuoren särjetyksi, ja kolosta kömpi Harmaapyrstö. Mutta muista ei kuulunut hiiskaustakaan; Punakaula ei tiennyt tarkalleen, missä paikassa niiden makuusija oli, eivätkä ne osoittaneet minkäänlaista elonmerkkiä. Pelastuneiden piti jättää kumppaninsa. Lumen sulettua keväällä näiden jäännökset tulivat näkyviin: luita, nahkaa ja höyheniä — siinä kaikki.

7

Kesti kauan ennen kuin Punakaula ja Harmaapyrstö täysin toipuivat, mutta runsas ravinto ja lepo ovat sittenkin varmoja parannuskeinoja. Keskitalven valoisat, selkeät päivät saivat taas, kuten ennenkin, Punakaulan rummuttamaan entisellä soidinpuullaan. Pian Cuddykin sai vihiä linnuista, joko sitten soitimen äänen tai juoruavan lumen säilyttämien jälkien perusteella. Tuon tuostakin hän nyt joka tapauksessa saapui vaaniskellen laaksoa ylös pyssyineen ja koirineen. Linnut tunsivat miehen vanhastaan, ja tämäkin oppi tuntemaan lintuparin sangen hyvin. Tuo suuri, vaskitöyhtöinen kukko oli jo kuuluisa koko laaksossa. Pyssymiesten kuussa moni oli koettanut lopettaa sen loistavan elämän, aivan kuten muinoin muuan kelvoton heittiö mainetta tavoitellessaan poltti poroksi efesolaisen maailman ihmeen. Mutta Punakaula oli taitava. Se osasi aina valita oikean pakokeinon; se tiesi milloin oli paras piiloutua, milloin lentää ääneti, milloin jähmettyä liikkumattomaksi, kunnes vihollinen oli astunut ohi, ja sitten kohota pyrähtäen lentoon metrin päästä pitäen suojana jotain suurta puunrunkoa ja niin kiitää matkaansa.

Mutta Cuddy ei lakannut ahdistamasta. Monesti hän laukaisi pyssynsä sitä kohti, mutta jostain syystä sattui aina väliin puu, penger tai muu este. Punakaula säilytti henkensä, vaurastui ja rummutteli.

Lumikuussa se muutti Harmaapyrstön kanssa Castle Frankin metsikköön, jossa oli yltä kyllin ravintoa sekä suuria, vanhoja puita. Ennen kaikkea siellä oli muuan suuri petäjä, joka kohosi itärinteellä kiemurtelevien hemlokkien keskeltä. Se oli juuresta kaksi metriä läpimitaten, ja sen ensimmäiset oksat alkoivat muiden puiden latvojen kohdalta. Sen oksilla oleskeli kesäaikaan sininärhi morsiamineen. Tuuheiden haarojen turvissa närhi kauniina kevätpäivinä tanssi ja lauloi kullalleen, levitteli koreita sinisiä sulkiaan ja liverteli vienoimpia, satumaisia säveliään.

Tämä suuri petäjä oli erityisen tärkeä Punakaulalle, joka ainoan jälkeläisensä kanssa eleli nyt lähellä sitä. Pyitä kiinnosti kuitenkin vain sen vankka tyvi, ei ylhäällä huojuva latva. Yltympäri oli matalia, kiemurtelevia hemlokkeja, joiden seassa kasvoivat linnunviini ja gaultheria, ja makeita mustia terhoja saattoi kaapia esiin lumen alta. Parempaa syöntipaikkaa ei saattanut ajatella, sillä kun tuo kyllästymätön pyssymies tuli, oli helppo juosta hemlokkitiheikköä pitkin petäjän luo ja pyrähtää turvallisesti lentoon tämän takaa. Vähintään kymmenen kertaa petäjä oli pelastanut pyyt laillisen murhaamiskauden aikana.

Täällä Cuddy opittuaan lopulta tuntemaan lintujen tavat ryhtyi uuteen keinoon. Hän asettui vaanimaan penkeren alle sillä välin kun muuan apulainen lähti Sugar Loafin kautta pelottamaan lintuja. Mies tuli tömistäen läpi matalan pensaikon, jossa Punakaula ja Harmaapyrstö olivat syömässä, ja kauan ennen kuin pyssymies oli vaarallisen lähellä, Punakaula päästi matalan varoitushuutonsa "rrr-rrr!" (vaara!) ja asteli sukkelaan kohti suurta petäjää siltä varalta, että pitäisi nousta lentoon.

Harmaapyrstö oli jonkin matkan päässä mäellä ja huomasi äkkiä uuden vihollisen, keltaisen koiran, joka tuli suoraa päätä sitä kohti. Punakaula oli kauempana eikä voinut nähdä koiraa pensaikolta, ja Harmaapyrstö säikähti kovin.

— Kvit! Kvit! (Lentoon! Lentoon!), se huudahti juosten rinnettä alaspäin noustakseen kohta lentoon. — Kriit! Kr-r-r-r! (Tätä tietä! Piiloon!), huusi kylmäverisempi Punakaula taholtaan, sillä se näki, että pyssyllä varustettu mies oli pääsemäisillään ampumamatkan päähän. Se pääsi petäjänrungon taakse, ja täällä hetkiseksi seisahtuessaan varoittaakseen vielä kerran Harmaapyrstöä: "Tätä tietä! Tätä tietä!" se kuuli pienen risahduksen edestään penkeren alta ja huomasi, että sielläkin oli vihollinen väijymässä. Samassa kuului Harmaapyrstön säikähtynyt kirkaisu, kun koira hyppäsi sitä kohti. Se kohosi lentoon ja kiiruhti suojaavan rungon taakse, eikä avoimella paikalla seisova pyssymies mahtanut sille mitään. Mutta se lensi suoraan penkeren alla väijyvän ilkimyksen maalitauluksi.

Pyristäen kohosi ilmaan lintu, kaunis, tunteva, jalo olento.

Paukahdus, ja se putosi maahan ruhjottuna ja verisenä. Sen elämä oli sammunut.

Punakaulan asema oli vaarallinen. Mihinkään suuntaan ei saattanut kohota lentoon. Sen tähden se painautui pensaikkoon. Koira tuli neljän metrin päähän, ja mennessään Cuddyn luokse apumies astui ohi kahden metrin päästä. Mutta Punakaula ei hievahtanutkaan ennen kuin pääsi suuren petäjän taakse suojaan kummaltakin. Silloin se pyrähti lentoon ja kiirehti Taylorin mäen vieressä olevaan yksinäiseen laaksoon.

Yhden sen omaisen kerrallaan oli hirveä pyssy surmannut, ja nyt se taas oli yksin. Lumikuu kului onnellisesti, vaikka monta kertaa olikin henki täpärällä. Punakaulan tiedettiin nyt olevan ainoa elossa oleva lajiaan ja sitä vainottiin väsymättä. Se tuli päivä päivältä aremmaksi.

Lopulta sen ahdistaminen pyssyllä rupesi tuntumaan turhalta ajanhukalta. Cuddy ryhtyi sen vuoksi uuteen keinoon. Oli myrskykuu; hanget olivat vahvimmillaan, ravinto niukimmillaan, ja Castle Frankin mäenrinne oli miltei ainoa hyvä ruokapaikka. Tänne mies asetti joukon ansoja. Jänis, vanha ystävä, nakersi useita poikki terävillä hampaillaan, mutta muutamia jäi. Pitäessään silmällä etäistä pilkkua, joka saattoi olla haukka, Punakaula joutui suoraa päätä yhteen niistä. Siihen se jäi yhdestä jalastaan roikkumaan.

Eikö metsän, eläimillä ole minkäänlaisia moraalisia tai laillisia oikeuksia? Mikä oikeus ihmisellä on tuottaa sellaista kauheata tuskaa toiselle luontokappaleelle? Sekö vain, ettei tämä puhu hänen kieltään? Koko päivän Punakaula riippui tuskissaan räpytellen suuria, voimakkaita siipiään koettaen turhaan päästä vapaaksi. Koko päivän, koko yön, yhä kovempaa tuskaa kärsien, kunnes se vain odotti kuolemaa. Mutta ketään ei kuulunut. Aamu valkeni, päivä kului; yhä se vain riippui jalastaan kituen hitaasti kuoliaaksi. Seuraava yö teki tuloaan, ja kun suuri sarvipöllö osui iltahämärässä näkemään kuolevan hiljaisen siiven lepatuksen ja teki sen tuskista lopun, kuolema oli pelastaja.

Tuuli puhalsi laaksoon pohjoisesta. Myrskyhevoset tulivat riehuen, lumesta valkeina, kiisivät yli tasangon kohti laajaa järvenselkää. Ne tempasivat mukaansa röyhelöpyyn kaulahöyheniä — tuohon kuuluisaan sateenkaaren väriseen kaularöyhelöön kuuluneita höyheniä. Ne lensivät myrskyssä pimeään talviyöhön, niin kuin niiden omistaja kerran oli lentänyt raivokuun vimman valtaamana. Ne lensivät tuulen siivillä kauas etelään, suurelle järvelle saakka, ja sen myllertäviin aaltoihin katosivat Donin laakson pyysuvun viimeiset jäännökset.

Sillä nykyään Castle Frankissa ei ole yhtä ainoata pyytä. Seudun metsälinnut eivät enää kuule pyyn uljasta, sotaista kevättervehdystä, ja Mutajoen laakson vanha petäjäinen soidinpuu on käyttämättömänä lahonnut.