Produced by Johanna Kankaanpää and Tapio Riikonen

AFRODITE

Kertomus vanhan Hellaan ajoilta

Kirj.

ERNST ECKSTEIN

Suomennos. [Walter Groundstroem]

Porvoossa, Werner Söderström, 1886.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Oli vuosi 551 ennen Kristuksen syntymää. Latmon lahden ranta loisti illan hohteessa. Ylhäällä, kaidalla maantiellä, joka Mylasasta johti Mileton rantakaupunkiin, seisoi kaunis, kukkea nuorukainen sauvaansa nojaten. Poimukas kitona oli vyöllä vyötettynä ja tomussa. Vasemmalta olalta riippui pitkissä hihnoissa nahkainen laukku, jossa oli muutamia vaatekappaleita sekä kuvanveistäjän työaseita. Mylasalainen Akontios oli näet kolme vuotta oppipoikana työskennellyt kuuluisan athenalaisen taiteilijan Farax'in taidepajassa. Nyt luuli hän olevansa kyllin mahtava omin voimin pysymään pystyssä. Kun siis eräs mestarin ylhäinen ystävä matkusti Athenasta Halikarnassokseen, käytti hän hyväkseen tarjottua tilaisuutta seuratakseen tätä, pani kokoon vähäisen omaisuutensa ja saapui nopean ja onnellisen matkan jälkeen Vähän Aasian rannalle. Halikarnassoksesta kulki hän jalkasin Mylasaan, viipyi siellä muutamia viikkoja yksinkertaisessa kodissaan, — isä oli vaunuseppä ja hänellä oli maankaistale muutaman stadiumin matkan päässä kaupungista — ja lähti Boedromionkuun alussa — siis loppupuolella kesää — sieltä, menemään Mileton kuuluun merikaupunkiin, jonka temppelit ja teaatterit nyt olivat hänen edessään, laskevan auringon valaisemina.

Hän oli huomannut hetkisen ja laskeunut tienreunalle syömään palan ohraleipää ja kranaattiomenan. Sitten kavahti hän pystyyn ja silmäili vapaasti ja vilkkaasti ympärilleen. Näköala oli todellakin viehättävä. Vasemmalla näkyi kaupunki ja Tragasai-saaret; kauempana Mykalen vuorenselänne jyrkkine niemekkeineen, joka pistäysi tummansiniseen mereen ikäänkuin jättiläismiekan kärki, ja vastapäätä, lahden toisella puolella, ranta kylineen ja huviloineen — kaikki taivaallisessa loistossa.

"Minua ei kummastuta", sanoi Akontios itsekseen, "että Mileto niin suuresti rakastaa kaunotaiteita. En koskaan — en edes Athenassakaan ole nähnyt niin ihmeellisiä valonväreitä, sellaista muotojen ja värien uhkeutta!"

Hän pudisti pölyn vaatteistaan, heitti viimeisen silmäyksen vastaiseen rantaan, jossa sinerti kaksi suurta männikköä, osottaen missä maailman mainio Maiandros purkaa vetensä mereen, ja meni eteenpäin, kysyen itseltään, olivatko hänenkin tulevaiset kohtalonsa luikertavat yhtä monessa kiemurassa, kuin hopeanhohtava joki.

Vähän ajan kuluttua tuli hän komean huvilan luo. Uteliaasti hän katseli yli aidan puutarhaan, joka kolmelta taholta ympäröi rakennusta. Lehteviltä käytäviltä kuului näet vallatonta melua, äänekkäitä huutoja sekä kaikuvia naurunhohotuksia. Viisi tahi kuusi hienosti puettua nuorta miestä, jotka nähtävästi äskettäin olivat nousseet juomapöydän äärestä, kulkivat, juomingista iloisina, viiniköynnösaitojen ja laakeripensastoin välitse.

"Katsoppas, Konon, enkö ollut oikeassa!" sanoi nyt mustasilmäinen nuorukainen, jonka kalpeihin kasvoihin ei ylenmäärin nautittu viinikään tuottanut vähintäkään punaa. "Sinä luulet tarvitsevasi ainoastaan rypistää kulmakarvoja, niinkuin Zeus, kun hän Olympon kukkuloita järkyttää. Mutta Neaira on siveä tyttö, eikä rikas Kononkaan voi viekoitella häntä pois hyveen tieltä."

Puhuteltu, kookas, neljättäkymmentä vuotta vanha mies, seuran vanhin, katsahti nuoreen Olorokseen pilkallisesti.

"Luuletko ehkä, poika parka", sanoi hän äänekkäästi, "että minä huolin kydonilaisista omenista, joita kasvaa pitkin maanteitä. Alkmenen poika hankki itselleen! Hesperiidien hedelmiä, ja hänen hengenheimolaistansa houkuttelevat aina vaikeudet. Juuri siitä syystä, että olin kuullut Neairaa kehuttavan harvinaiseksi poikkeukseksi, kutsutin hänet tänne tänään, ja olisin todellakin pannut pahaksi, jos hän heti ensi ylläköllä olisi antautunut, kuten teidän Lysistratenne ja tuo iäti hymyilevä Nike. Muuten, huomasitteko mikä todellinen taiteilijatar tuo pienokainen, nuoruudestansa huolimatta, on? Ei milloinkaan ennen ole tässä talossa soitettu huilua niin mestarillisesti, kuin Neaira sen teki. Hänen toverinsa oli hänen rinnallaan kuin Midas Apollon rinnalla."

"Koettaapa tuo asiata hämmentää", nauroi Oloros. "Sinä ylistät taiteilijatarta, kun et naista voittanut."

Nyt muutkin sekaantuivat vilkkaasen keskusteluun, sillä kaikki tiesivät, että Kononista, vaikka olikin jo ijän puolesta vakaantunut, oli hengen-asia, että häntä pidettäisiin voittamattomana. Ja jos muuten hänen ylpeyttään säästettiinkin, niin ei nyt, kun oli nautittu niin monta pikarillista viiniä, huolittu sanoja säästää.

Kuta enemmin Konon koetti näyttäytyä tyyneltä ja välinpitämättömältä, sitä selvemmäksi kävi hänen suuttumuksensa, kun vielä heidän kävellessään päihtymys hänessäkin tuli yhä näkyväisemmäksi.

Juuri nyt näkyi etusalin ionilaisten pylväitten välistä viehättävä tytönmuoto, solakkavartaloinen, ripeä ja silmiinpistävä vilkas katsanto hänen kauniissa kasvoissaan. Joka katsahti sorean huiluniekan säihkyviin silmiin, hän todellakaan ei olisi voinut vannoa, että tämä, siveelliseen nautinnonkieltoisuuteen katsoen, suuresti erisi muista ammattisisaristaan. Nuo silmät loistivat ikäänkuin sisäisen tulen heijastuksesta, kranatinkarvaiset huulet näkyivät kehottavan suuteluun ja hehkuvan vielä tulisemmin ja vieläkin houkuttelevammin, kuin hänen molempain seuralaistensa, jotka päät kukilla koristettuina tulivat hänen jälestänsä.

Konon, voittoon tottunut huvilan isäntä, katsoi heihin omituisesti hymyillen, ikäänkuin olisi hänellä mielessä rohkea tuuma.

Suloisesti tervehtien astuivat taiteilijattaret keskimmäisen kujan kautta puutarhan portille ja sieltä ulos maantielle.

Kaksi heistä, raukea Nike ja pahamaineinen Lysistrate, poikkesivat rantaan päin, jossa heidän piti, erään alhaissukuisen onnensuosikin talossa, hämärän tullessa säistää muutamain Egyptin tytärten tanssia.

Neaira kiirehti suoraa päätä Miletoon. Hänen hameensa liepeet koskettivat nuoreen kuvanveistäjään, joka oli viimeiset hetket seisonut liikkumatonna, uhkean puutarhan ja komean huvilan lumoamana, katsellen taideniekan lapsellisella ja innokkaalla mielihalulla tapahtumia muurin toisella puolella. Tyttö katsoi häntä ikäänkuin hämmästyneenä ja meni eteenpäin.

Akontios seurasi häntä katseillaan. Hänen krokuksenkarvaiset vaatteensa kuvautuivat kullankiiltävinä tummansinistä taivasta vastaan; kimeltelevät rannekoristeet, tuuheat, tummat kiharat, ruohikenkäin purppuranpunaiset paulat, jotka olivat niin miellyttävänä vastakohtana lumivalkeille pyöreille päkiöille, joiden ympäri ne kietoutuivat — kaikki se oli hyvin ihanata ja viehättävää.

Mutta nuoren taideniekan viaton katseleminen keskeytettiin yht'äkkiä. Neaira oli tuskin päässyt sata askelta huvilasta, kun Konon punoittavin poskin astui esiin laakeripensaitten tuuhean lehdistön takaa ja leikillisesti huutaen pakotti hänet pysähtymään.

Hän käänsi päätään ja katsoi häneen kysyvästi.

"Armas Neaira", sanoi hymyssä suin Konon, joka ei huomannut nuorta kuvanveistäjää, vaan luuli olevansa yksin, "sinä olet laiminlyönyt ottaa mukaasi tavallista vieraslahjaa."

Neaira laski kätensä vyöhyelleen, jossa hänellä oli ne hopearahat, jotka Eurotas, Kononin orja, oli hänelle antanut.

"Sinä erehdyt herra", vastasi hän vakaasti. "Tässä on minulla vieraslahjani, jos siksi suvaitset nimittää minun halpain palvelusteni palkkaa."

"Olet sinä osottanut itsesi paljon suurempiakin ansaitsevaksi… Muuten myönnän, ett'ei vieraslahja ollut sopivasti valittu sana. Ei minun, vaan sinun, Neaira, pitää antaa! Ruususta, joka on hiuksissasi ja jonka olet poiminut puutarhastani, anna minulle vastalahjaksi ruusu kukoistavilta huuliltasi! Sellainen on tapa talossa. Kuten näet, on tie ihmisistä tyhjä ja autio molemmille tahoille, ja jospa sen joku näkisikin, niin ei kukaan sitä paheksu. — Olettehan te, lumoavat taiteilijattaret, rakkautta varten luodut! Suikkaa minulle suuta, armas Neaira!"

Kauniin tytön silmäripsien alta kiiti arka katse Akontiokseen, jota ei kiihkosa Miletolainen vieläkään ollut huomannut. Sitten sanoi hän kohteliaasti:

"Taaskin erehdyt, Filippoksen poika. Me taiteilijattaret emme ole luodut rakkautta varten, vaan kuolemattomain runottarien palvelukseen. Jos tahdot ketään suudella, niin mene pitkin satamakatua Miletoon — siellä saat tyydyttää halusi — tahi paremmin vielä: ota itsellesi vaimo, jalo Konon, sillä nyt saattaa sinut hyvinkin sanoa naima-ikäiseksi."

Äänekäs naurunhekotus seurasi tuota pientä pahanilkisyyttä; ystävät olivat näet pujahtaneet rohkean valloittajan jälkeen ja seisoivat nyt pensas-aidan takana ilon innossa.

Tämä nauru sai Kononin jo ennestään hauraan kärsivällisyyden särkymään.

"Sinä hupakko!" sanoi hän pilkallisesti. "Sinun pitäisi notkistetuin polvin kiittää rakkaudenjumalatarta siitä, että Konon alentaa itseään sanomaan sinulle niin kauniita sanoja! Luuletko, ett'en minä sinua tunne? Vai tahdotko uskottaa minulle olevasi itse Artemis? Sinä, jonka silmät sinkahuttavat koko viinilliset lemmennuolia! Viisas olet, mutta et kylliksi Kononia peijataksesi. Sinä teeskentelet itsesi niin arvokkaaksi pakottaaksesi itsellesi jotakin arvollisempaa, kuin mitä hetken haihtuva pila sinulle saattaa hankkia. Katsos, Neaira, jos olisit jättänyt tämän epäonnistuneen ilveilyn tekemättä, niin olisi minulle ehkä todellakin juolahtanut mieleen ottaa sinut lemmittyisekseni, mutta nyt saat tyytyä siihen, mitä minun oikkuni näin sivumennen sinulle suvaitsee antaa. Kas tässä — tee niin hyvin!"

Voimakkain käsin oli hän tarttunut hämmästyneesen tyttöön ja kumartui ryöstääkseen häneltä suutelon. Mutta Neaira teki vastarintaa, voimallisempaa kuin hän oli odottanutkaan. Hän työnsi molemmat kätensä lujasti Kononin rintaa vastaan ja kumartui niin voimakkaasti sivullepäin, ett'ei hän saavuttanut tarkoitustansa.

He painivat vielä kun Akontios astui esiin ja säveästi laski kätensä rikkaan Miletolaisen käsivarrelle.

"Herra", sanoi hän kohteliaasti, "älä unhota, että väkevälle ei ole kunniaksi pilankaan vuoksi käyttää väärin voimiaan."

Konon oli päästänyt tytön, huomatessaan muukalaisen. Tumma puna, joka ei ennustanut hyvää, leimahti hänen otsalleen.

"Kuka sinä olet", kysyi hän silmiään pyöritellen, "joka rosvon tavoin rohkenet ahdistaa minua täällä valtamaantiellä."

"Ainoastaan vaunusepän poika", vastasi Akontios jalolla arvokkaisuudella, "mutta syntyisin vapaa ja siitä syystä oikeutettu suojelemaan avutonta ylhäisimmänkin sorrolta; sillä toivon, että tässä maassa hallitsee, samoin kuin Athenassa, laki, eikä rikkaitten mielivalta."

"Häpeämätön!" huusi Miletolainen kiivastuen. "Meillä eivät maankulkurit valvo lakien pyhänäpitämistä, vaan kaupungin vanhimmat, joiden perheitten lukuun minunkin kuuluu. Tahdonpa nähdä, voiko sivistymätön käsityöläinen estää minua laskemasta leikkiä iloisen immen kanssa."

Kononin näin riidellessä Akentioksen kanssa oli Neaira ehdottomasti paennut kauniin nuorukaisen taa, joka heti alusta oli voittanut hänen täydellisen mieltymyksenä. Kun Konon nyt yritti jatkaa tuota tytölle niin epämieluista leikintekoaan, niin oli Akontios joutunut hänen tielleen.

"Jatka sinä levollisesti matkaasi", sanoi Konon teeskennellyllä kylmyydellä, "ja minä olen unhottava sopimattoman väliintulosi."

Akontios ei liikahtanut. Ehkäpä se oli ainoastaan hämmästys, joka sai hänet seisomaan siinä niin jäykkänä ja liikkumattomana.

"Kuuletkos?" huusi Miletolainen tuskin enään jaksaen hillitä itseään.

Kun Akontios ei nytkään vastannut mitään, tarttui Konon raivon vimmassa hänen rintaansa, aikoen väkisinkin työntää hänet syrjään. Mutta samassa Akontios tarttui käteen, joka niin säälimättä tunkeutui hänen vaatteensa poimuihin, ranteen kohdalta ja puristi sitä rautakourallaan niin, että Konon parahtaen hellitti kätensä hänen kitonastaan.

Huomattuaan, että tapaus muuttui vastenmieliseksi, astuivat Kononin ystävät esiin laakeripensastosta ja menivät väliin totisella puoluettomuudella.

"Sinä olet väärässä, Konon", sanoi Oloros. "Viekkaudella ja väkivallalla voi inhottavinkin satyri suudella ihaninta nymfiä. Mitä sinä sillä sitten todistaisit, kun sinun onnistuisi väkivallalla voittaa teeskentelevä Neaira. Muukalainen on puhunut ainoastaan varoittajana, omantuntosi puolesta, joka ei suvaitse sellaista rikosta seuraelämän sääntöjä vastaan."

Tähän mielipiteesen yhtyivät muutkin, etenkin kun Akontios, puolustettuaan itseään äkillistä päällekarkausta vastaan, ei osottanut vihamielisyyttä eikä kerskailevaa ilkkumista, vaan päinvastoin kainosti hämillään puolustelihe rikkaasti puettujen nuorukaisten edessä. Nyt Kononkin piti viisaimpana ainakin ulkonaisesti olla asiasta enempää huolimatta. Hän loi ainoastaan salavihkaa vihaisen ja raivoisan katseen muukalaiseen ja yhtyi sitten toverien pilkkapuheisin ja leikinlaskuun.

Kun nämät siten palasivat huvilaan, asteli Akontios Neairan rinnalla kaupunkia kohti. Luonnollistahan oli, että Neaira tavoittelisi sanoja kiitokseksi nuorukaiselle, joka oli häntä puolustanut rikkaan Miletolaisen röyhkeydeltä, ja kun molemmilla oli sama tie, niin ei tietysti ollut mitään syytä eritä. Akontios mieltyi nuoren tytön vilkkaasen olentoon, vaikka kyllä hänen silmäinsä tulinen hehku häntä hiukan huolestutti. Neairan kasvoissa ilmautui omituinen sekoitus sopusoinnullista kauneutta ja puoleksi tukahutettua tunteitten tulisuutta. Tosin eivät ne piirteet, jotka osottavat tavatonta taipumusta intohimoisuuteen, esiintyneet jyrkästi eikä silmiinpistävästi, mutta Akontios huomasi ensi silmäyksellä, minkä tuhannet muut vasta monivuotisen kanssakäymisen kautta olisivat huomanneet, ja se kuva, minkä hän täten sai hänen luonteestaan, herätti hänessä, vaikka hän tunsi myötätuntoisuuttakin tyttöä kohtaan, hiukan vastenmielisyyttä. Paljon kauemmas, kuin Neairan sanat osottivatkaan, näkyi hänen kiitollisuutensa ulottuvan. Vaunusepän pojasta tuntui, kuin kietoisi tämä uhkuva kiitollisuus hänet näkymättömiin pauloihin ja ryöstäisi häneltä kyvyn kaikkeen vapaasen, henkiseen toimintaan.

"Oletko kotoisin Miletosta?" kysyi Akontios hetken kuluttua.

"Minä olen syntyisin Dromiskos-saaresta", vastasi tyttö. "Tuolta kaukaa!"

Hän viittasi lahdelle päin.

"Elävätkö vanhempasi vielä?"

Hän pudisti päätään verkalleen.

"Ei, vieras! Neaira raukka on aivan yksin maailmassa. Mutta, mikä sinun nimesi on, että täst'edes voin puhutella sinua nimeltä…?"

Viivähdettyään antoi Akontios halutun vastauksen. Taaskin tunsi hän olevansa ikäänkuin pauloihin punottu, samoin kuin taannoinkin. Mutta sitten päätti hän itsekseen, että tämä vaan oli turhaa kuvittelua; hänen pitäisi pitää sitä jumalien armona, että tämä ystävällinen ja rakastettava olento oli joutunut hänen tiellensä, sillä nyt ei hän kuitenkaan tullut kaupunkiin umpivieraana, vaan osaaottavan ihmisen seurassa. Niinmuodoin hän kävi puheliaammaksi, ilmoitti tytölle aikeensa ja toiveensa ja kysyi häneltä viimein Melanippoksesta, Afroditen papista, jonka luo Farax, athenalainen mestari, oli neuvonut häntä menemään. Neaira selitti min taisi. Melanipposta kehuttiin hyväksi ja suosiolliseksi mieheksi; vaan saattoiko hän antaa nuorukaiselle arvollisempaakin apua, sitä ei hän tiennyt.

Tie laskeutui nyt. Seuraavasta mutkasta saattoi, viini-istutusten välistä, nähdä kaakkoispuolisen kaupunginportin.

"Vielä vain pari stadiumia, niin olet perillä", sanoi Neaira. "Melanippoksen asunto on torin oikealla puolella, arkontin palatsin vastapäätä. Kuka tahansa saattaa neuvoa sinut sinne. Minä itse en seuraa sinua, — se olisi huono puoltolause! Me taiteilijattaret olemme kulkuriseuran maineessa…"

Akontios katsoi häneen ihmetellen.

"Eikä syyttä", lisäsi hän veitikkamaisesti, "vaikka kohta yksityinen usein liian raskaasti saa kärsiä ammattia seuraavasta huonosta maineesta."

Akontios pudisti miettivänä päätään.

"Mitä minä tähän saakka olen nähnyt, saattaa minua ajattelemaan parempaa Mileton taiteilijattarista", sanoi hän ystävällisesti. "Jollei sinusta ole vastenmielistä, pyydän sua seuraamaan minua perille asti."

"Ei, ei! Et sinä saata erehtyä tiestä. Tästä käy katu supisuorana Zeuksen temppelin luo ja sieltä käännyt oikealle. Jos muuten tahdot olla ystävänäni, olen kiitollinen. Sinä voit tavata minut aamupäivin satamakadulla jossa myyskentelen kukkasia ja seppeleitä. Hämmästyttääkö se sinua, Akontios? Kallista on elää Miletossa", ja lisäsi hän hymyillen, "Neaira tahtoo kerran viedä kunnolliset myötäjäiset miehelleen."

"Satamakadullako?" toisti Akontios. "Asutko sen varrella?"

"En toki!" vastasi tyttö. "Se olisi liian ylhäistä minun kaltaiselleni, vaikka kyllä vanhempani kerran olivat varakkaita ihmisiä eikä kukaan tietäjä ennustanut, että minun tulevaisuudessa piti ansaita toimeentuloni niillä tempuilla, joita silloin vaan huvikseni harjoittelin. Minä asun kaukana läntisessä kaupungin-osassa. Älä kysykään minulta katua ja taloa, ett'et, kävellessäsi kaupungilla, milloinkaan tulisi kiusaukseen tiedustella minua."

He astuivat portista. Lähimmän poikkikadun kohdalla Neaira pysähtyi.

"Tässä erkanevat tiemme", sanoi hän miettivästi. "Siunatkoot jumalat hetkeä, jolloin sinä astuit Miletoon."

Hän viivähti hiukan. Akontios ojensi hänelle ystävällisesti kätensä. Suloisesti nyykäyttäen päätään, kiitti hän vielä kerran nuorukaista hänen osottamastansa avuliaisuudesta ja katosi sitten meluavaan, kirjavaan väentungokseen, joka täytti suuren kaupungin katuja.

Melanippos, Afroditen pappi, käyskenteli pihansa pylväskäytävissä, kun orja ilmoitti vieraan tulon. Tottunut kun oli tähän päivän aikaan olemaan ainoastaan itsekseen ja omissa mietinnöissään, tuli Melanippos ensin vähän nyreäksi. Hieman rypistynyt otsa silittyi kuitenkin, kun hän katseli nuoren miehen vilpittömiin kasvoihin, joka samassa ujona ja vakavasti astui hänen eteensä ja ojensi hänelle athenalaisen mestarin kirjeen.

Lukiessaan nosti hän toisinaan kirkkaat, lempeät silmänsä ja luotti ne yhä kasvavalla mielihyvällä solakkaan nuorukaiseen, joka ryhdiltään ja olennoltaan täydellisesti näkyi vastaavan athenalaisen vieras-ystävän sulopuheisesti kyhättyyn kertomukseen.

"Siis taiteilija", sanoi hän luettuaan kirjeen "ja Farax'in oppilas! Kymmenen tahi kaksitoista vuotta takaperin, kun minä muutamia kuukausia oleskelin Attikassa, salli onni minun oppia tuntemaan tuota verratonta mestaria ja luoda silmäyksen hänen loistavaan taidepajaansa. Yksistään hänen oppilaanansa oleminen olisi ollut riittävä suositus. Mutta nyt luen tästä, ett'ei kukaan tovereistasi ole voinut vetää vertoja sinulle, ei ahkeruudessa eikä taiteilijan lahjoissa. Tervetullut luokseni, Akontios! Todellista kykyä olen aina mitä innokkaimmin suosinut ja kernaasti olen heikkojen voimieni mukaan auttava sinua, jos kohta kyky itse onkin paras auttajansa. Mutta — olet kai väsynyt ja nälissäsi. Itse jumalatkin tarvitsevat ravintoa elääkseen."

Akontioksen änkyttäessä muutamia kiitossanoja, Melanippos kutsui orjan, joka oli johtanut nuorukaisen etupihaan. Klitifon, roteva, säveänluontoinen veitikka, tuli uutimilla varustetun oven kautta sivuhuoneesta, jossa hän oli sytyttänyt lamput; alkoi näet jo hämärtää.

"Ystäväni", sanoi Melanippos Klitifonille, "valmistuta kylpy tälle nuorukaiselle, joka on vieraanamme ja laita sitten illallinen."

Orja poistui. Viiden minuutin kuluttua palasi hän ja pyysi vierasta seuraamaan itseään.

Akontios oli sillä välin ystävällisen isäntänsä kanssa istunut pylväskäytävässä ja lyhyesti selittänyt tuumansa. Melanippos kiitti hänen aikomustansa noudattaa mitä tarkinta säästäväisyyttä ja kieltäymystä, siten päästäkseen tekemästä työtä jokapäiväisen leivän hankkimiseksi, vaan sen sijaan heti voidakseen kaikin voimin ryhtyä suurempaan taideteokseen.

"Minä en ole rikas", oli Melanippos sanonut; "sitä paitsi pidän minä järjestystä ja kohtuutta taideniekan paraimpina ystävinä ja kehotan siis sinua vastaiseksi säästämään vähäistä omaisuuttasi, niinkuin pitääkin. Mutta kuitenkin: jos varasi loppuisivat, ennenkuin teos, jonka aiot luoda, onnellisesti on valmistunut, niin sano minulle peittelemättä. Sen verran on Melanippoksella aina liikenemään, että hän saattaa tasoittaa uskollisesti ponnistavan toverin tietä. Sanon toverin, sillä taideniekkakin on ikuisen ihanuuden pappi. Valitettavasti laki kieltää minua antamasta sinulle majaa talossani kauvemmaksi kuin yhdeksi yöksi. Minä tunnen kuitenkin kaupungin ja sen olot perinpohjin. Huomenaamulla tahdon koettaa auttaa sinua; ei ole vaikea löytää yksinkertaista ja kuitenkin hauskaa asuntoa, jossa häiritsemättä voit tehdä työtä."

Sittenkuin Akontios kylvyllä oli virkistänyt itseään ja vaihtanut pölyisen matkanuttunsa parempaan, laskeutui hän Melanippoksen kanssa pöydän ääreen. Ateria, jonka Klitifon oli pannut pöytään, oli yksinkertainen: leipää, hunajaa, kylmää paistettua lihaa, manteleja ja viikunoita, sen lisäksi vedellä sekoitettua viiniä, jota Konon ja hänen ylellisyyteen tottuneet juomatoverinsa varmaankin olisivat halveksineet. Hauska keskustelu oli yksinkertaisen illallisen höysteenä. Kuta kauvemmin Akontios kuunteli Afroditen papin ääntä, sitä selvemmäksi selvisi hänessä tunne, että hänellä oli edessään todellisesti hyvä ja rehellistä tarkoittava ihminen, jalo ja omaavoittoa pyytämätön, terve, työhön kykenevä mies, jonka ystävyyttä kannatti etsiä. Kuinkapa se, joka niin herttaisesti kohteli vierasta, taisikaan sulkea ystävän syliinsä!

Kolme tuntia auringon laskun jälkeen vei Afroditen pappi väsyneen vieraansa hyperooniin, rakennuksen ylikertaan, jossa vierashuoneet olivat. Täällä oli Euarete, emännöitsijä laittanut puhtaan ja pehmeän vuoteen. Melanippos toivotti vieraalleen hyvää yötä ja meni sitten alas portaita myöten makuuhuoneesensa, jossa hän, terve kun oli ruumiiltaan ja sielultaan rauhallinen, nukkui heti, kun Akontios vielä ainakin tunnin ajan käveli edestakaisin savilampun lekuttavan liekin himmeässä valossa; milloin astui hän ikkunan luo, jonka puiset luukut ainoastaan olivat lykätyt kiinni, ja katseli puutarhan käytäviä ja kaupungin kuun valaisemia kattoja, milloin tutki hän yksinkertaisia, mutta sieviä seinämaalauksia — mainioin mestariteosten mukailuja — ja seurasi sen ohella yhä ajatustensa oikullista juoksua, jotka milloin pysähtyivät tummasilmäiseen Kononiin, milloin viehättävään Neairaan, mutta kauvimmaksi Melanippokseen. Yhä lämpimämmäksi, yhä iloisemmaksi tuli se tunne, joka täytti hänen rintansa, kun tämä isällinen muoto johtui hänelle mieleen. Jollei veitikkamainen hymy toisinaan olisi ilmestynyt papin tuntehikkaille huulille, olisi hän ollut Zeuksen näköinen, semmoisena kuin hän toisella puolen Arkipelaagia Athenan templissä komeili. Mutta mikä Melanippokselta puuttui jumalallista vakaamielisyyttä, sen korvasi hänen olentonsa sydäntävirkistävä ihmisyys. Akontios tunsi, ett'ei hän ainoastaan voinut pitää tätä miestä arvossa ja kunniassa, vaan myöskin rakastaa häntä kaikesta sydämmestä.

Seuraavana aamuna, jo ennen päivän valkenemista, nousi Akontios vuoteeltaan virkistynein voimin. Alakerrassa oli jo sangen kauvan vallinnut hillittyä melua ja liikettä. Melanippos oli tavallisesti varhain pystyssä. Hän kävi mielellään jo ennen auringon nousua alas rantaan, jossa hän oikein ahmimalla ihaili merta ja nautti heräävän päivän viehättävää näkyä. Sillä välin olivat emännöitsijä ja orjat täydessä toimessaan, siivoamassa huoneita, viruttamassa molempia pihoja ja valmistamassa akratisruokaa — leipäviipaleita ynnä sekottamatonta viiniä.

Kun Akontios tuli ulos etupihaan, ei Melanippos vielä ollut palannut aamukävelyltään. Siten sai nuori kuvanveistäjä tilaisuutta puhella vähän pääorjan Klitifonin kanssa. Osottamatta mitään sopimatonta uteliaisuutta, hän sai puheliaalta orjalta tietää, ett'ei Melanippos, niinkuin hän luuli, ollutkaan leskimies, vaan naimaton.

"Ehkä sinua kummastuttaa", kuiskasi Klitifon, "että taivaallisen Afroditen pääpappi elää niin ilmeisessä ristiriidassa itsensä kanssa; sillä sen, jonka joka päivä tulee uhrata jumalattarelle, pitäisi tietysti ennen muita myöntää hänen vastustamattomuuttaan ja antaa sytyttää itselleen häätulet. Oikeastaan, kuten kai tiedät, onkin säännön mukaista, että papit naivat; muutamissa kaupungeissa on se laissa määrättykin; ja Mileto olisi myöskin mielellään suonut, että meidän isäntämme olisi noudattanut tätä tapaa. Mutta kohtaloa ei kukaan kuolevainen voi vastustaa, ei, ei edes kuolemattomat jumalat. Se oli rakkaus, ei semmoinen, kuin nykyään on tavallista, huikentelevainen ja pintapuolinen, vaan syvä ja palava niinkuin muinoin, kun Leander syöksyi Hellesponton aaltoihin saadakseen nähdä Heroaan. Ja tyttö taisi myöskin osottaa vastarakkautta; mutta tunnethan meidän ionialaista tapaamme. Ainoastaan harvoin otetaan nuoren tytön mielipide lukuun. Melanippos oli köyhä ja halpasäätyinen, tytön isä sitävastoin loisti rikkaudessa ja ylellisyydessä ja sentähden pakotti hän tyttärensä menemään vertaiselleen puolisolle."

"Toivoakseni", sanoi Akontios, "eivät nämät asiat joita olet minulle kertonut, ole mitään salaisuuksia, joista sinun olisi pitänyt olla vaiti."

"Eikö mitä!" vastasi Klitifon. "Kerron ainoastaan yleisesti tunnettuja asioita. Jokainen lapsikin Miletossa pakinoi Melanippoksen nuoruudenlemmestä. Ketä tyttöä hän halusi, siitä ei kuitenkaan kukaan tiedä mitään varmaa, sillä asia tapahtui mitä suurimmassa salaisuudessa, eikä kukaan rohkene nyt kysyä sitä isännältämme. Varmaa on, että hyljätty kosija vuosikausia oli kalvavan surun uhrina eikä milloinkaan enään ole ajatellut hankkia emäntää taloonsa."

Porttikäytävästä kuului askeleita. Melanippos tuli pihaan, ojensi nuorukaiselle kätensä ja sanoi sointuvalla äänellään:

"Ihana päivä, Akontios! Aurinko, joka täällä pihalla tuskin kultaa katonräystäitä, tuhlaa ulko-ilmassa runsaasti kirkkaimpiakin säteitään! Todellakin, kun päivänä tämmöisenä katselen ulos merelle, tuolle ikuisesti salaperäiselle, ymmärrän hyvin, miten se hurskas satu on syntynyt, että katoamaton kaunotar Afrodite on noussut meren syvyydestä. Kansa kysyy aina jumalainsa syntyperää, sillä se mittaa ääretöntä maallisella mitalla; mutta ei milloinkaan ole tuohon kysymykseen vastattu ihanammin, kuin raittiilla kertomuksella merenvaahdon kasvatista."

"Se on tosi", vastasi Akontios. "Afrodite, ikuinen kaunotar, on tutkimaton, niinkuin meren syvyys. Kaikki todellisen ihana on meille arvoitus; mutta suurin arvoitus on se liekki, joka meissä syttyy kauneuden loistosta, ja jota sanotaan rakkaudeksi. Todellisen taiteilijan tulee esittää jumalatar semmoisena, että tämä selittämätön salaperäisyys on ikäänkuin huntuna hänen suloisesti uinailevilla kasvoillaan."

"Tahdotko sinä koettaa sitä?" kysyi pappi.

"En vielä", vastasi Akontios kainosti. "Semmoiseen yritykseen puuttuu minulta tarpeeksi kokenutta kättä, jonka ensin pitää tottua luomaan itsenäisesti, ilman kokeneen mestarin neuvoja, eikä minulla myöskään ole naisellista esikuvaa, jonka muodon voisin lainata semmoiseen Afroditeen. Sinä tiedät herra, ett'ei taideniekka luo mitään itsestään. Hänen ansionsa on se, että hän saattaa tehdä havaintoja ja niitä taideteoksessa esittää. Mutta en milloinkaan, en edes Athenan kaduilla, ole kohdannut muotoa, joka olisi sen kuvan vertainen, jota kannan sydämessäni."

"Yhden olen tosin tuntenut", sanoi pappi, puoleksi ajatuksissaan. "Kohtalo on nyt hävittänyt sen, minkä taltta vaan olisi voinut ikuistuttaa."

Kun aamiaista oli nautittu, otti Melanippos avuliaan Klitifonin käsistä viitan hartioilleen ja astui nuorukaisen edellä torille, jonne jo alkoi lukuisasti kokoontua mieshenkilöitä kaikista eri arvoluokista.

Tie vei molemmat kävelijät arkontti Karidemoksen palatsin ohi. Se oli tavattoman suuri, melkein linnantapainen rakennus, joka torille päin ainoastaan näytteli muhkeita muurejansa ja tavattoman porttinsa sekä pylväskäytävän, niin sanotun propylaionin. Kun Melanippos ja Akontios menivät ohitse, tuli juuri arkontti itse loistavan seurueen keskellä ulos pylväskäytävän kautta. Akontios huomasi, että hieno puna nousi Afroditen papin poskille. Melanippos tervehti; Karidemos vastasi tyynellä kohteliaisuudella, arvonsa tuntevan ylimyksen tavoin.

"Kaupunkimme päämies", sanoi pappi, kun olivat kuulomatkaa etäämpänä, "Karidemos, ankara, jäykkä mies, ennemmin luotu tyranniksi kuin arkontiksi, mutta — se täytyy hänen vastustajansakin myöntää — hyväntahtoinen ja palavan isänmaanrakkauden elähyttämä."

"Niin, hän on todellakin ruhtinaan näköinen", vastasi Akontios; "loistoa hän myöskin näkyy rakastavan, sillä en Athenassakaan ole nähnyt semmoista kullan ja purppuran hohtoista seuruetta, kuin hänen. Se on melkein persialaista!"

"Kansa suosii tuollaista loistoa", sanoi pappi. "Kuitenkaan ei voi olla tunnustamatta, että Karidemos ei suinkaan ole joutunut itämaalaiseen ylellisyyteen. Vaikka hän onkin loistoa rakastava, on hän kuitenkin Kreikkalainen, ja kultainen kohtuus vallitsee hänen tuhlaamisessansakin."

He menivät eteenpäin. Tuli yhä ahtaampia ja huonommannäköisiä katuja sitten taas leveämpiä, mutta näöltään vieläkin köyhempiä, kunnes he viimein pysähtyivät valkeaksi kalkitun pienen talon luo etäisimmässä etukaupungissa.

"Täällä asuu Koronis, erään paflagonilaisen puutarhurin leski", sanoi pappi. "Talonsa harvat asuinhuoneet hyyrää hän ja tyytyy itse kyökkiin. Äskettäin vielä asui täällä eräs nuori kuvanveistäjä, josta odotettiin tulevan jotain suurta, mutta valitettavasti eräissä kemuissa surmasi hänet raivoisa kumppani. Täällä ei kysellä paljon huoneita. Jos Koroniksella, vastoin luuloani, ei sattuisi olemaan vapaata, niin hän kyllä voi neuvoa, mistä me löydämme semmoisen."

Hän kolkutti porttia. Sen avasi pikkuinen, harmaapäinen ja ystävällinen ämmä. Melanippos ojensi pienelle säikähtyneelle akalle kätensä, salli hänen kuihtuneilla huulillaan koskettaa hänen sormensa päitä ja ilmoitti sitten asiansa.

"Sehän sopii oivallisesti!" sanoi Koronis. "Käy sisään vaan, kunnianarvoisa Melanippos, niin näytän mitä minulla on tarjottavana tälle nuorelle miehelle. Se on Lydialaisen taidepaja, sen, joka taannoin lyötiin kuoliaaksi — valoisa, hauska huone, jossa on leveä, suuri ovi ja vielä ikkunakin kaupanpäälliseksi!"

Näin pakinoiden vei hän miehet pihan poikki pitkulaiseen nelinurkkaiseen huoneesen, jossa Lydialainen oli elellyt ja hallinnut. Se oli jokseenkin avara ja valoisa, mutta huonekaluja oli vaan kaikkein tarpeellisimmat. Mutta vähät siitä, vaikk'ei siinä ollutkaan kallisarvoisia mattoja eikä pantterinjalkaisia pronssilavitsoja, ei Akontios niitä kaivannutkaan. Kuta vähemmin tämä taidepaja veti vertoja Athenan muhkeitten palatsien asunnoille, sitä enemmän kehoitti se häntä etsimään kaikkea elämännautintoansa luovasta taiteestaan.

Hinta, jonka Koronis pyysi huoneesta ynnä jokapäiväisestä ravinnosta, oli niin vähäinen, että Akontios heti teki päätöksensä. Hän oli silmänräpäyksessä laskenut, että hänen rahansa täten voisivat riittää enemmän kuin kahdeksan kuukautta. Ja mitä kaikkea saattoakaan tapahtua niin pitkässä ajassa!

"Se on siis päätetty!" sanoi pappi. "Ja nyt Akontios, poikani — ethän sinä unhota että Melanippoksen talosta aina löydät ystävän, joka avosylin tervehtii sinua tervetulleeksi! Voios hyvin, onnea työllesi ja toteutukoot kaikki tuumasi parhain päin!"

Hän jätti nuorukaisen yksin uuden emäntänsä kanssa. Mutta vähän ajan kuluttua Akontios meni ulos tekemään tarpeelliset ostoksensa. Kauppiaitten orjat kantoivat hänen kotiinsa ostokset: savea, monta astiaa, muutamia puulevyjä ja tärkeimmän kaikista, miehen korkuisen marmorimöhkäleen, joka sijoitettiin keskelle huonetta oven ja ikkunan välille.

TOINEN LUKU.

Kun nuorukainen täten oli toimittanut tärkeimmät asiansa, söi hän hiukan ja lähti sitten lyhyintä tietä satamakadulle. Hän tunsi epämääräistä halua jälleen nähdä sievän Neairan, sillä täällä, etäisessä etukaupungissa, kaukana ystävällisestä papista, joka niin isällisestä oli ottanut häntä vastaan, tunsi hän olevansa jotenkin yksinäinen ja hyljätty. Paitsi sitä oli hän Koronikselta kuullut, että suurelle pyörykälle, joka ulottui poikki koko satamakadun, päivällis-aikaan kokoontui taiteilijain malleiksi haluavia tyttöjä, jotka usein ahdistaen ja tunkeillen, mutta aina rahan edestä tarjoutuivat rupeamaan maalarien ja kuvanveistäjäin palvelukseen. Teos, johon Akontios ensin aikoi ryhtyä, oli aina hänen merimatkastaan asti Halikarnassokseen ollut selvänä hänen mielessään.

Ainoastaan vähitellen tahtoi hän pyrkiä tuohon korkeimpaan, sillä hän piti tarpeellisena ensin oppia hallitsemaan soreutta ja sievyyttä, ennenkuin hän rohkeni koskettaa mieltä hurmaavaan ja jumaluuden kirkastamaan yritykseen. Se kuva, jota hän ei ainoastaan ollut ajatuksissaan nähnyt, vaan myöskin saattanut todellisuuteen monessa luonnoksessa, esitti paimentyttöä, jota koiransa tervehtii hänen kotiintultuaan, ja katselee uskollisesti silmiin tytön ystävällisesti silittäessä sen päätä. Ei pitäisi olla vaikeata, arveli Akontios, löytää tyttöä, joka johonkin määrin vastaisi hänen mielessään olevaan kuvaan.

Hän käveli pitkin kapeita, koukistelevia katuja kunnes yht'äkkiä esiintyi koko häikäisevässä komeudessaan muhkea satamakatu, joka idässä pyörykän toisella puolella ulottui kauas maaseudun kentille asti, ollen keskuspaikkana kaupalle ja meluavalle kaupungin-elämälle, kun sitä vastoin hiljaisemmat porvarilliset toimet, etenkin kaupungin ja valtion asiat, enimmäkseen käsiteltiin torilla.

Suurin silmin katseli Akontios lukemattomia kaksi- ja kolmisoutuveneitä, jotka olivat ankkurissa täällä, kauniisti rakennettujen satamansulkujen välissä, muhkeita kauppalaivoja taiteellisesti veistettyine kaljoonikuvineen ja etäämpänä kalaveneitten valkeankiiltäviä purjeita, jotka sadoittain peittivät aavan arkkipelaagin ja kunnailla ympäröidyn lahden sinistä pintaa. Merenkulkijoita silloin tunnetun maailman kaikista osista, karsaasti katselevia Heniokeja, etäisen Kolkiin alkuasukkaita, käyränenäisiä ja mustatukkaisia Foinikilaisia, kilikialaisia merimiehiä ja Egyptin kauppiaita, venemiehiä, hedelmien kaupustelijoita ja kaupan välittäjiä, kaikki nämät tunkeilivat sekaisin kirkkaassa auringon paisteessa, tahi etsivät siimestä huonerivien vierestä, jotka täällä muodostivat omituisen sekoituksen ylhäistä komeutta ja kansallista epäsiisteyttä, oli nimittäin rikkaitten kauppiaitten muhkeita rakennuksia savuttuneitten ruokamyymäläin ja ahdinkoon asti täyttyneitten kapakkain vieressä, palatseja rahanvaihtopuotien vieressä.

Akontios katseli kirjavaa näytelmää oudon uteliaisuudella; sillä Athenassa oli satama kaukana kaupungin keskustasta ja siellä toiset esineet kiinnittivät katselijan huomiota.

Hän meni eteenpäin.

Hyörinä muuttui komeammaksi ja vähemmin meluavaksi. Eräs poikkikatu, jonka päässä nähtiin Zeuksen templi koko pituudelleen, näkyi erottavan satamakadun meluisen osan rauhallisemmasta, jonka varrella mahtavimmat ylimykset asuivat. Ranta teki tässä polven ulospäin, jotenka kadun ja ankkurissa olevien laivain väli suureni; paitsi sitä vaan yksityiset, suuret laivat laskivat täällä ankkuriin, muuten oli ainoastaan matalia veneitä, jotka välittivät paikkakunnan liikettä. Plataani- ja vaahterarivi suojasi sitä kadun-osaa, joka ei ollut huoneitten varjossa. Akontioksella oli nyt ensi kerran tilaisuutta nähdä Mileton nuorison kotitapoja. Vastoin sitä turhamaista komeutta, jota eiliset juomaveikot Kononin puutarhassa olivat osottaneet, näkyivät nämät nuorukaiset noudattavan ulkonaista huolellisuutta ja käytöksessään tarkkuutta, joka melkein näytti teaatterimaiselta.

Muutamia satoja askeleita poikkikadun toisella puolella havaitsi hän viisi kuusi nuorta tyttöä värillisissä vaatteissa istuen marmorisen muistopatsaan portailla ja kymmenkunta korkeasukuista nuorukaista piirissä ympärillä. Ne olivat kukkaismyyjättäret Kreoninkuvapatsaan luona. Kuvapatsas esitti näet entistä arkonttia, Kreonia, joka viisitoistavuotisen virkakautensa aikana oli rakennuttanut suuren osan itäistä satamakatua.

Kuvanveistäjä tunsi yhden nuorukaisista solakaksi, ymmärtäväiseksi Olorokseksi, joka edellisenä päivänä kemujen jälkeen Kononin huvilassa oli ärsyttänyt isäntää sattuvalla ivallaan ja siten saanut aikaan tuon ikävän kohtauksen.

Kun Akontios meni lähemmäs katsomaan, olisiko Neairakin tyttöjen joukossa — kuten ei kuitenkaan ollut — käänsi Oloros päätään. Omituinen hymy ilmaisi, että hänkin tällä hetkellä muisteli eilispäivää, mutta katse, jolla hän muutaman hetken katseli nuoren taideniekan hieman punastuvia kasvoja, ei ollut pahansuopa.

Akontios meni eteenpäin. Kymmenen minuutin kuluttua saapui hän pyörykän luo, jossa Koroniksen vakuutuksen mukaan mallitytöt muka oleskelivat. Mutta joko ne Mileton kaunottaret, joista Akontios oli uneksinut, pitivät miellyttävämpänä viettää aikaansa iloisten, elämään mieltyneiden ihmisten, semmoisten kuin Kononin, seurassa, kuin olla maalarien ja kuvanveistäjäin esikuvina, tahi oli tuo Mileton ylhäisissä piireissä kannatettu mielipide, että semmoiset raha-ansiot muka olivat epäkunniallisia, heidänkin joukkoonsa tunkeutunut; se vaan on varma, että niitten luku, jotka täällä kävelivät käsi kädessä laakeripensasaitain välillä, oli hyvin pieni, ja nekin harvat, jotka Akontios tapasi, näyttivät aivan sopimattomilta hänen tarkoitukseensa. Joko heillä oli aasialaisten Helleenien tavalliset hennot, raukeat piirteet, tahi he olivat karkeamuotoisia kaunottaria, jotka mahdollisesti olisivat kelvanneet esikuviksi Heraa tahi Pallasta kuvattaessa. Ripeyttä, iloisuutta ja vilkkautta, jota hän tarvitsi, ei ollut löydettävissä. Vihdoinkin, puolen tunnin kuluttua, tuli valkoverinen lakedaimonilaistyttö, joka todellakin oli yksin laatuaan; hän olisi sopinut erittäin hyvin, mutta Fyllis tunsi itse niin täydellisesti etevyytensä, ja hän vaati julman suurta summaa. Akontios ei uskaltanut tarjota vähempää, semminkin kun se joka tapauksessa olisi noussut yli hänen varojensa.

"Oletteko te ainoat?" kysyi hän eräältä kalpealta, jotenkin kuihtuneen näköiseltä rhodolaistytöltä.

"Olemme", vastasi tyttö, "mutta minun mielestäni on meitä liiankin monta."

Vielä hetken katseli Akontios, ajatuksiin vaipuneena, muutamien vanhempien taiteilijain kaupanhieromisia tyttöjen kanssa; sitten kääntyi hän paluumatkalle alakuloisena mielessään.

Lähellä Kreonin marmoripatsasta näki hän tiheän väentungoksen.

Ne kuusi kukkaismyyjätärtä, jotka äsken herättivät niin suurta huomiota, olivat nyt melkein toimettomina; ainoastaan eräs vanhanpuoleinen keikari jutteli kahden kauniimman kanssa. Muut katselivat synkeästi erääsen kohtaan, jossa joku erityinen esine näkyi vetävän kaikkien nuorten miesten huomion puoleensa.

Karvaalla mielin ja tuntien itsellään ei olevan kiirettä, kun mallin puutteessa tietysti ei voinut ryhtyä työhön, lähestyi Akontios yhä kasvavaa joukkoa ja huomasi nyt ahdingon keskellä Neairan, joka suloisesti painaen pajuista punottua koria rintaansa vastaan, oikealla kädellään jakeli taidokkaasti tehtyjä kukkaisvihkoja ja seppeleitä. Hän näytti todellakin hurmaavalta ruusunkarvaisessa puvussaan, jonka ylinen hopeakuteinen reunus kierteli hänen pyöreän kaulansa ympäri ja jota hartioilla piteli kaksi sievää korusolkea.

"Minulle, minulle, Neaira!" kuului joka taholta. Silmänräpäyksessä oli hänen täpötäysi korinsa tyhjennetty, ja nyt sateli siihen hopearahoja ja hymysuin kiitteli hän joka taholle.

Viimeinen, joka oli saanut kukkaisvihon, oli Konon. Edellisen päivän vastoinkäyminen oli häirinnyt tuon kopean ylimyksen unta. Tähän asti ei hän ollut Neairasta välittänyt, mutta nyt alkoi tyttö häntä miellyttää.

Kaksi tuntia jälkeen auringon nousemisen oli hän istuutunut vaunuihinsa. Olorokselta oli hän saanut tietää, että vasta tullut taiteilijatar, joka niin äkkiä oli ilmestynyt Dromiskos-saaresta, keskipäivällä tavallisesti myyskenteli kukkasia arkontti Kreonin kuvapatsaan luona. Silloin oli mukavin ja soveliain päästä hänen puheillensa.

Konon oli tunkeutunut aivan tytön viereen. Se, minkä hän nyt juhlallisesti painoi hänen käteensä eikä, niinkuin muut, heittänyt koriin, ei ollut mikään hopearaha, vaan persialainen kultaraha. Vastoin kevytmielistä puhetapaa, jota hän edellisenä päivänä maantiellä oli käyttänyt, osotti hän nyt ritarillista kohteliaisuutta.

"Neaira", kuiskasi hän, "olen kovin pahoillani eilispäivän tapahtumista, jotka sinun pitää lukea kokonaan päihtymisen syyksi. Tahdotko suoda minulle tilaisuutta osottamaan sinulle, kuinka vilpitön katumukseni on? Saanko häiritsemättä selittää sinulle…"

"Zeuksen nimessä!" nauroi Neaira. "En minä ole pitkävihainen! Minä huomasin kyllä, että Lyaios-jumalan röyhkeys puhui sinun suusi kautta. Mutta kas tässä saat kourallisen drakmoja takaisin kultarahastasi."

"Älä huoli", esteli Konon. "Sinun pitää antaa minun maksaa taiteestasi, niinkuin itse tahdon. Mutta vastaa nyt minulle: suostutko…"

"Minä en ymmärrä sinua, herra", sanoi Neaira nostellen hartioitaan.

"Asia on kerrassaan päätetty, enkä minä tiedä, mitä sinulla enään olisi minulle sanottavaa."

"Katsokaa meidän Kononia vaan!" kuului nyt nuori Oloros huutavan, joka oli kuullut viimeiset sanat. "Ei hän koskaan heitä, tuo kyllästymätön! Aina osottautuu hän rakastettavana kauneudelle, aina lempeänä ja armollisena sulottarille."

Astuen Kononin luo sanoi hän matalalla äänellä, mutta kuitenkin niin, että Akontios saattoi sen kuulla: "ajattele Kydippeä!"

"Ole joutavia!" vastasi Konon.

"Oletko niin varma asiastasi?" kysyi Oloros.

"Aivan varma."

"Minä olen kuullut päinvastoin."

"Sinulle on valehdeltu, ja oikein tahalla, sillä ainoastaan ilkeys voi saattaa pahaan huutoon koko kaupungissa tunnettua asiaa. Arkontti Karidemos on todistajien läsnäollessa antanut minulle lupauksensa ja jos elät talveen asti, toivon saada nähdä ylen-ymmärtäväisen Oloroksenkin häävieraitteni joukossa."

Oloros nykäytti olkapäitään.

"Karidemos ja hänen tyttärensä Kydippe — ovat, hyvä ystävä, kaksi eri asiaa. Paitsi sitä ei Karidemoskaan taitaisi juuri tuntea mielen-ylennystä, jos hän saisi tietää, että hänen tuleva vävynsä kadulla julkisesti pyytää seurustella kukkaistytön kanssa."

"Olenko minä sitä tehnyt?"

"Olet kyllä, jotenkin selvästi."

"No tosiaankin!"

Tässä lauseessa ilmestyi selvästi vakuutus siitä, että hänelle, loisteliaalle Kononille muka oli sallittu paljon, joka jonkun muun sitä tehdessä, olisi herättänyt yleistä paheksimista. Kuitenkin seurasi hän kalpeata nuorukaista, joka hitaasti vei hänet mukanaan pois.

Akontios oli ollut aivan lähellä. Hän oli kuullut jok'ainoan sanan keskustelusta, vaikka se kävikin kuiskimalla. "Ajattele Kydippeä!" Se kaikui niin omituisen ennustavalta tuo varoitus. Mikähän eriskummainen tyttö se Karidemoksen tytär lie ollutkaan, koska hänen päätöksensä oli niin vaikuttava. Melanippokselta, Afroditen papilta, oli Akontios kuullut, että Karidemos oli ankara, taipumaton mies. Ainoastaan tavaton luonteen lujuus tyttäressä saattoi saada voiton semmoisesta isästä. Ja että hän sen oli tuova ilmi ja ett'ei hän suinkaan ollut niin mielissään loisteliaan Kononin kosimisesta, kuin tuo itserakas turhimus luuli — sen arveli Akontios voivansa pitää varmana kalpean Oloroksen puheen johdosta. — Ei hän oikein tiennyt, mikä hänen oli, mutta tuo Kydippe, jonka hän tunsi vaan nimeltä, herätti hänessä salaista myötätuntoisuutta ja taideniekan rikkaalla mielikuvituksella kuvaili hän itselleen hänen ruhtinaallisen jalon muotonsa, hänen lempeän ja kuitenkin käskevän katseensa, hänen tenhoavan hymynsä, jonka paljas muisteleminen teki röyhkeän Kononinkin säveäksi.

Ajatuksiin vaipuneena kulkiessaan hän ei kuullut, että Neaira huusi häntä nimeltä. Nopein askelin meni hän takaisin kaupunkiin; satamakadun kirjava hyörinä häiritsi hänen haaveellisia mietteitään. Nyt tuli hänen mieleensä tuo jo aikoja sitten aateltu taideteoskin: hänen kotiin palaava paimentyttönsä, jota varten hän etsi esikuvaa. Hän tunsi tarvitsevansa koota ajatuksiaan ja yksinäisen huoneensa hiljaisuudessa rauhoittua onnistumattomien yritystensä jälkeen.

Tuntia jälkeen puolen päivän oli hän taas Koroniksen talossa. Lyhyesti vastattuaan akan uteliaihin kysymyksiin, meni hän huoneesensa, jossa suuri marmorimöhkäle synkkänä seisoa törötti hänen edessään, ikäänkuin nuhtelisi se taideniekkaa hänen yritystensä tehottomuudesta. Vaikka Akontios koki turvautua kaikenlaisiin lohdutuksiin, tunsi hän itsensä kovin alakuloiseksi. Hän meni sentähden talon puutarhaan, jossa Koronis kasvatti hedelmiä ja kaaliksia. Se oli noin seitsemän- tahi kahdeksankymmentä neliökyynärää laaja maatilkku, jota kolmella sivulla piiritti muuri, mutta neljännellä myrttipensas-aita erotti toisesta samanlaisesta puutarhasta. Viikunoita, manteleja ja kranaatteja kasvoi perällä. Pitkässä puutarhapenkissä, myrttipensaitten vastapäätä, kasvoi rivi pahkaisia kydonilaisia omenapuita, joiden karvaiset hedelmät Koronis keitettyinä käytti lempiruokansa, ohrahutun särpimeksi. Puutarhan keskellä oli pieni kohopaikka. Siinä oli muinoin seisonut poltetusta savesta tehty kuvapatsas. Nyt kasvoi tiilisen aluksen ympärillä pensaikkoa — ainoastaan kapeaa koukertelevaa polkua myöten päästiin sen luo. Itse aluksen oli Koronis erään hyväntahtoisen naapurin avulla muuttanut jonkinlaiseksi istuimeksi ja kaunistanut selkänojaa virheellisesti kirjoitetulla värsyllä, joka kertoi, kuinka iloista on levätä ja haaveksia.

Tässä Akontios pysähtyi. Pensaitten välistä harhaili hänen katseensa naapurin puutarhaan, jossa iäkäs, valkopartainen vanhus näkyi poimivan tummia täyteliäitä viinirypäleitä ja panevan ne vieressään olevalle olkimatolle. Pörröinen susikoira makasi kokoonkyyristyneenä hänen vieressään, pää etukäpäläin välissä. Vähän väliä kurotti eläin kuonoaan ilmaan ja murisi ikeniään irvistellen.

"Vait, Keimon!" sanoi silloin ukko ja kohotti uhkaavasti veistänsä, ja Keimon ummisti taas silmänsä ja makasi siinä niin siivosti ja rauhallisesti — ollen elävänä kuvana Koroniksen värsystä.

Akontios laski käsivartensa ristiin ja vaipui tämän runollisen näyn katselemiseen. Valoisa puutarha, kunnian-arvoisa ja kuitenkin voimissaan oleva vanhus, solea, vahvannäköinen koira ja äänetön hiljaisuus, joka vallitsi kaikkialla, vaikuttivat häneen terveellisesti satamakadun kirjavan hälinän jälkeen.

Äkkiä karkasi koira pystyyn ja haukkua kajahutti iloisesti. Huoneesta tuli tyttö ruusunkarvaisessa puvussa, ja häntä vastaan Keimon hyökkäsi.

"Neaira!" sanoi Akontios itsekseen; ja kun tyttö nyt pysähtyi silitelläkseen koiraa, joka rajusti haukkui ja heilutteli häntäänsä, lisäsi hän ajatuksissaan: "Minun kotiin palaava paimentyttöni! Jumalien nimessä, minä en ymmärrä, kuinka tähän asti olen voinut olla niin sokea, ett'en ole nähnyt, kuinka täydellisesti hänen kasvonsa, hänen ruumiinsa muoto ja koko hänen olentonsa soveltuu minun, yritykseeni! Ikuinen vahinko vaan, ett'ei hän kuulu noihin pyörylällä kulkeviin tyttöihin, vaan on niin arka ja itsenäinen."

Ukko laski nyt veitsen pois ja ojensi kätensä nuorelle tytölle.

"Terve tullut!" sanoi hän ystävällisesti: "Onko asiasi käyneet hyvin?"

"Oivallisesti", vastasi Neaira. "Katsokaa, vaan!"

Hän veti vyöhyestään esille pienen nahkakukkaron, päästi siteen auki ja antoi ukon katsahtaa siihen.

"Kultaraha!" sanoi hän kummastellen; "onpa sulla tosiaankin hyvät tulot. Sinun taidollisuudestasi maksetaan nyt tavalla, joka minua melkein huolestuttaa."

"Huolestuttaa! kuinka niin?"

"No, kyllähän minä pidän pikku Neairani makua ja väriaistia arvossa — mutta tuon arvoiset eivät seppeleesi toki liene. Tuo persialainen kultaraha tarkottaa kauniita kasvojasi ja kun Mileton nuoriso niin selvästi ilmaisee ihastuksensa…"

"Hullutuksia, Laogoras!" nauroi nuori tyttö. "Ymmärrän kyllä, mitä tarkotat, mutta rukoilen sinua…! Luuletko ehkä, että minä tahtoisin tallata koko elämäni onnen jalkojeni alle muutamista loistoisista ja myrskyisistä vuosista? Minä tahdon sen kerrassaan sanoa sinulle, sillä olen kyllä koko ajan huomannut, mitä sinun tähtäilysi ovat tarkottaneet."

"Sitä parempi", vastasi Laogoras. Taaskin antoi susikoira, joka tällä välin oli lepuuttanut päätään Neairan polvella, äänensä kuulua. Puutarhaan astui arasti ja kömpelösti hartiakas nuori mies, omituisen synkän näköisenä, mutta heti kun hän näki Neairan, kirkastuivat hänen kasvonsa. Hänellä oli yllään tummanruskea puku, jommoista tavallisesti alhainen rahvas käytti.

"Onko luvallista?" kysyi hän epävakaisesti.

"Terve Baios!" sanoi Laogoras. "Minä luulin sinun tietävän, että aina olet tervetullut tänne."

Hän meni tulijaa vastaan ja ojensi hänelle sydämellisesti kätensä.

Vähemmin vilkkaasti, melkein vähän närkästyneenä, Neaira ojensi kätensä.

"Mikä tuo sinut tänne tähän aikaan?" kysyi ukko, "sinut, työmiehistä uutterimman?"

"Odottamaton onnellinen tapaus", vastasi Baios. "Ajatelkaapas" — hän loi Neairaan kavalan katseen — "noin puoli tuntia sitten ajoi Karidemos, tuo mahtava arkontti, tyttärensä Kydippen seurassa pajani ohi. Heidän aikomuksensa oli mennä satamalle, jossa kaupungin molemmat kullalla silatut kolmisoutoveneet sijaitsevat. Virkatoimet — niin kerrotaan — pakottavat arkonttia muutamaksi päiväksi menemään Samos-saareen. Noin kolmekymmentä askelta minun pajastani katkeaa heiltä väliaisa. Hevoset olivat säikähtyneet nähdessään erästä afrikalaista jalopeuraa, jota kuljetettiin rautaisessa häkissä, ja hypähtäneet syrjään. Niin tapahtui tapaturma — minulle se oli onneksi, sillä juoksin paikalla esiin, sain nuo vieläkin värisevät ja korskuvat hevoset pysähtymään ja tarjouduin heti korjaamaan vahingon. Minulla oli valmiina sopiva väliaisa; minuutin kuluttua olivat ruuvit ja tulpat saatu irti, sillä Hefaiston voimilla käyttelin suuria hohtimia. Lyhyesti sanottu, hetkisen kuluessa, tuskin pitemmässä ajassa, kuin nyt on mennyt sen kertomiseen, oli uusi väliaisa, katkaistuun verrattuna tosin yksinkertainen, mutta kuitenkin kelvollinen, kiinnitetty sekä vaunuihin että ikeesen, ja matkaa saatettiin jatkaa. Mutta ennenkuin se armollinen herra viittasi ajajalle, pisti hän minulle käteen kokonaista kolme painavaa Persian penninkiä. Aatelkaapas vain: kokonaista kolme — tuosta vähäpätöisestä avusta! Pulska lisä entisiin säästöihini! Vai mitä sinä arvelelet, Neaira?"

"Saatathan sinä olla tuosta tyytyväinen", vastasi tyttö kylmästi.
"Kunpa Karidemos usein ajaisi ohitsesi samalla seurauksella!"

"Onnellinen se, joka saattaisi pyytää jumalilta sellaista!"

Sitten lisäsi hän kääntyen vanhukseen:

"Ethän suutu, Laogoras, vaikka näin olen teitä häirinnyt? Mutta minun täytyi saada keventää mieltäni, minun täytyi ilmoittaa teille, mitä niin odottamatta minulle tapahtui."

Laogoras viittasi suosillisesti. Sitten otti hän kiinni mattoon, jolla rypäleet olivat, kaikista neljästä kulmasta, nyökkäsi vielä kerran isällisesti päätään ja kääntyi mennäkseen huoneesen.

"Puhele sinä Neairan kanssa", sanoi hän hymyillen. "Minä tunnen nukkumisen tarvetta. Helpoinkin työ uuvuttaa minun ikäistäni miestä."

Neaira puri huultaan. Hänelläkin näkyi olevan halua vetäytyä huoneesensa. Mutta Baioksen rukoilevat katseet herättivät hänessä surkuttelua, ja hän viipyi.

"Kuinka virkeä ja voimakas hän toki vielä on!" Baios sanoa tavoitteli katsellen menijään.

"Hän onkin kaiken ikänsä ollut kohtuutta noudattava ja uuttera, hän", vastasi Neaira pisteliäästi.

"Uuttera — enkö minä ole uuttera?"

"Mutta sinä olet liiaksi mieltynyt viiniin."

Baios painoi päänsä alas surullisena.

"Niin, vasta tutustuttuani Neairaan" vastasi hän miettivästi.

"Mielisteletpä sinä Neairaa. Siinä tapauksessa näkyy Laogoraksella olevan lujempi luonto kuin sinulla, sillä häneen ei minun tuttavuuteni ole vaikuttanut niin haitallisesti."

"Hän ja minä!" huokasi nuori mies. "Hän, joka voisi olla sinun isoisäsi."

"Mitä se sitten todistaa?"

"Oi, Neaira, sinä ymmärrät minua kyllä — mutta et ole kuulevinasikaan mitä minä puhun. Kunpa vaan, niinkuin isäntäsi Laogoras, saisin pitää sinusta huolta, toivottaa sinulle tervetuloa, kun tulet kotiin, auttaa sinua työllä ja neuvolla huolissasi…"

"Ei minulla niitä olekaan", vastasi Neaira lyhyesti.

"Oletko vanhakin jo, armas Neaira?" kysyi Baios hetken äänettömyyden jälkeen.

"Kuusitoista vuotta, sen tiedät."

"Kuusitoista vuotta! Eikä Eros vielä ole koskettanut sydäntäsi."

"Ei ole. Mutta jos olisikin, niin mitä se sinuun koskee? Pitääkö ehkä minun tunnustaa sinulle sisimmätkin salaisuuteni?"

Baios katseli ympärilleen. Huomattuaan olevansa yksin Neairan kanssa — iäkkään Koroniksen puutarhaa myrtti-aidan tuolla puolen hän ei ajatellutkaan — tarttui hän äkisti pelottavalla kiihkolla hänen käteensä.

"Pitääkö minun sitten sanasta sanaan sanoa sinulle se, mitä jo aikoja sitten olet voinut arvata?" sanoi hän innoissaan. "Sinun ja sinun julmuutesi muistoa koetan minä upottaa viiniin. Niin, pilkkaa sinä vaan! Minä olen hurjasti rakastunut sinuun, ja joll'et nyt, kun olen sen sanonut, anna minulle toivon kipinääkään, niin menen Dioskurien kalliolle ja syöksyn päistikkaa kuohuihin. Tiedä silloin, että Baios, seppä, on hukuttanut itsensä sinun tähtesi."

Neaira naurahti.

"Onko sinulla kylläkin kiire tuota hyppyä tekemään?" kysyi hän veitikkamaisesti.

Baios loi häneen katseen, täynnä tulista intohimoa. Sitten hän sanoi kolkosti:

"Sinutta, Neaira, en voi elää."

"No elä sitten kanssani!" nauroi Neaira. "Kuka sinulta sitä kieltää? Jos lupaat käyttäytyä hiukan reippaammin ja heität tuon ikuisen huokailemisen, niin voimme olla ystävykset, todelliset ystävykset. Sinun myötätuntoisuutesi liikuttaa minua, vaikka minun täytyykin sinulle tunnustaa…"

"Oi, kuin sinä olet hyvä, Neaira!" keskeytti Baios häntä. Hänen värähtelevä äänensä ilmaisi sellaista hillitsemätöntä kiihkoa, että Neaira säikähtäen hypähti.

"Mene matkaasi!" sanoi hän venyttäen ruusunkarvaisia huuliaan. "Sinä hävität minulta oudoilla puheilla kauniin päivän ilon. Puhtaasti puhuen: minä en rakasta sinua — en rahtuakaan, vaikkapa kymmenesti uhkaisit hypätä Dioskurien kalliolta. Päästä käteni, Baios! Minä en kärsi tuollaisia väkivaltaisia hyväilyjä. Baios! Kuinka sinä rohkenet? Pois täältä! Kuuletkos, minä käsken!"

Seppä oli viimeiset hetket puristanut tytön pyöreätä käsivartta karkeilla sormillaan, puoleksi ikäänkuin raivosta, puoleksi niinkuin jostakin vastustamattomasta halusta. Neaira tempasi itsensä irti sellaisella liikkeellä, kuin olisi hän torjunut perässään juoksevaa kerjäläistä luotaan. Keimon, susikoira, joka isäntänsä lähdettyä oli venynyt etäämpänä kranaatipuun siimeksessä, hypähti haukkuen pystyyn ja mitteli kiihkeätä rakastajaa vihaisin katsein.

"Anna minulle anteeksi, Neaira!" änkytti Baios, painaen alas päätään.

"Mene vaan! Minä en kärsi sitä. Jos joskus toisten uskallat…"

"En koskaan, en koskaan! niin totta kuin jumalat minua auttakoot! Sano vaan, ett'et ole minuun suuttunut!"

"No, minä en ole suuttunut. Laita vaan itsesi kiireimmiten kotiin!"

"Voi hyvin!" huokasi seppä.

Luoden viimeisen himoitsevan katseen miellyttävään tyttöön meni hän matkaansa.

"Tule, Keimon!" sanoi tyttö kutsuen koiraa luokseen. "Eikö niin Keimon, ethän salli Neairallesi tehtävän pahaa? Odota vaan poikaseni, kerran olet kyllä saava palkan uskollisuudestasi."

Koira heilutti häntäänsä ja katsoi Neairaan, niin että Akontiokselle, joka nyt jätti pienen, pensaita kasvavan kummun ja läheni myrttiaitaa, taaskin johtui mieleen kotiin palaava paimentyttönsä. Ajatus, että Neaira asui niin lähellä, herätti hänessä omituisen tunteen. Ylimalkaanhan naapurusten tulee elää sovussa ja ystävinä — se oli hänestä nyt entistä selvempi, sillä melkeinpä näytti siltä, kuin jumalat olisivat toimittaneet niin, että hän taaskin sattui yhteen sen ainoan elävän olennon kanssa, johon hän täällä Miletossa — paitsi Melanipposta — oli tutustunut lähemmin. Akontios aikoi juuri huutaa hänelle, kun tyttö, äkisti hämmästyen, mainitsi hänen nimensä. Hän oli huomannut myrttipensaitten takana seisovan solakan nuorukaisen; hän joutui hämille ja kirkas puna nousi hänen poskillensa.

"Sinäkö täällä Koroniksen talossa?" kysyi hän astuen pensas-aidan luo.

"Ja oletko sinä naapurinani?" sanoi Akontios hymyillen.

"Minä asun täällä Laogoraksen luona, joka vaalii ja hoitaa minua niinkuin omaa lastaan. Sehän on omituinen sattuma! Mutta mistä sinä tulet? Et rakennuksesta ainakaan — sillä sinne vast'ikään katsahdin."

"Tuossa, tuolla pienellä kummulla olen istunut ja katsellut teitä."

Tyttö punastui uudelleen.

"Ei sinulla ole mitään syytä punastua", sanoi Akontios. "Ei mikään
Spartankaan tyttö olisi voinut käyttäytyä siveämmin eikä järkevämmin.
Tuo nuori mies näkyy oikein olevan kiihkoissaan rakkaudesta."

Neaira katsahti häneen.

"Sinä sanot sen ikäänkuin se olisi sinulle käsittämätöntä. No niin,
Neaira on kauvan tiennyt, ett'ei hän ole kaunis."

"Päinvastoin, sinä olet hurmaavan kaunis."

"Älkäämme puhuko siitä! Muutoin — mitä tärkeitä asioita oli sinulla mielessä aamupäivällä? Minä tervehdin sinua Kreonin kuvapatsaan luona — mutta ei sinulla näkynyt olevan silmiä eikä korvia."

"Minä olin alakuloinen", sanoi Akontios.

"Alakuloinen? Hauskassa Miletossa? Mitä ihanimman taivaan alla?
Keskellä satamakadun vaihtelevaa elämää ja hälinää?"

"Niin Neaira. Minä en löytänyt sitä, mitä hain."

Hän kertoi vastoinkäymisestään pyörykällä ja kuinka raskaalta tuntui, kun sopivan esikuvan puutteessa ei voinut ryhtyä teokseen, joka jo melkein valmiina häämöitti hänen mielessään.

Neaira tuli miettiväksi.

"Siis eivät jäykät, isoiset kaunottaret, jommoisia taiteilijat käyttävät jumalainkuviksi, kelpaa sinulle?" kysyi hän hitaasti. "Niin, minkä näköisen pitäisi sitten sen tytön oleman, joka soveltuisi sinulle?"

"Sinun näköisesi", huudahti Akontios, Neairan kasvot hehkuivat purppuranpunaisina.

"Minunko näköiseni?" änkytti hän. "Mutta semmoisia lienee tuhansittain."

"Ei kymmentäkään!" vastasi Akontios. "Ja näitä kymmentä on vaikea löytää ja vieläkin vaikeampi saada käsiinsä."

"Ja mitä pitää semmoisen tytön tekemän, jonka mukaan sinä tahdot veistää kuvasi?"

"Ei mitään. Hänen pitää ainoastaan seista liikkumatonna siinä asennossa, johon minä hänet asetan."

Oli sitten hetkinen äänettömyyttä.

"Kuules, Akontios!" sanoi Neaira. "Joll'ei se ole sen vaikeampaa, niin voisin ehkä minä tehdä sinulle sen palveluksen. Sanoithan minun sopivan."

"Mitä? Tahtoisitko todellakin?"

"Tahdon, jos voin sinulle tehdä jotain hyötyä."

"Ja paljonko pyydät siitä? Sinä tiedät, Neaira, ett'en ole rikas."

"Oh, sinä loukkaat minua, Akontios. Ystävyyden töistä en ota maksua."

Hänen silmistään loisti taas samanlainen tuli, kuin Akontios jo edellisenä päivänä oli huomannut; se oli ajatuksen heijastus, joka näkyi sanovan: tällä ystävyyden työllä kiedon sinut kahleisin, sillä minä tahdon, että sinäkin olisit minulle hyvänsuopa ja ett'et milloinkaan unhottaisi, että Neaira on sinua auttanut. — Hän epäili silmänräpäyksen, mutta taideniekan halu nähdä luomansa niin täydellisenä kuin suinkin, voitti tämän salaisen vastenmielisyyden.

"Hyvä, Neaira", sanoi hän ystävällisesti, "suurella kiitollisuudella otan vastaan avuliaisuutesi. Koska tahdot ensi kerran käydä luonani?"

"Nyt heti, jos niin tahdot? Koronis nukkuu nyt ja samoin Laogoras; se juuri on hyvä: eihän heidän oikeastaan tarvitse tietää, mistä me kaksin olemme sopineet."

"Tule sitten. Koiran voit kernaasti ottaa mukaasi."

"Heti paikalla", sanoi Neaira. Hän juoksi pitkin pensas-aitaa, kunnes löysi paikan, jossa pensaat helposti taipuivat syrjään. Tästä luikahti hän läpi, Keimon seurasi häntä, katkonaisesti haukkuen.

KOLMAS LUKU.

Viikkokausia kului nyt nuorelta taiteilijalta väsymättömässä, hyötyisässä työssä. Kun Akontioksen nyt ainoastaan tuli valmistaa, eikä enään keksiä eikä muodostella — sillä taideteos kaikkine yksityiskohtineen oli valmiina hänen mielessään —, niin sujui työ tavattoman hyvin. Paitsi hienoa piirrettä, huulien ympärillä, jonka piti ilmaista enemmän lapsellisuutta ja viattomuutta, kuin Neairan, saattoi Akontios tarkalleen kuvata nuoren tytön kasvot; hänen vartalonsa, sitä vastoin, vastasi täydelleen kaikkiin hänen vaatimuksiinsa. Ollen muodoltaan täyteläinen ja kuitenkin nuorekas tarjosi tämä "kotiinpalaava paimentyttö" korkealle käärittyine liepeineen ja ainoastaan puoleksi verhottuine yläruumiineen ihmeen viehättävän, saattoipa sanoa, idyllisen näyn ja Keimon, susikoira, laatuaan yhtä verraton taidemalli kuin Neairakin, oli vahvalla ruumiinrakennuksellaan jyrkkänä vastakohtana kukkealle tytönmuodolle.

Kuitenkin oli Neairan yhdennäköisyys nuoren kuvanveistäjän taideteoksen kanssa katselijalle tuskin huomattava, sillä tuo näöltään niin vähäpätöinen muutos suun ympärillä antoi kasvoille suuresti eriävän muodon, etenkin kun Neairan muoto alinomaa, hänen vaihtelevan mielentilansa mukaan, eksyi milloin minnekin tavallisesta asemastaan.

Yksin Koroniskin, jolta ei asiaa ajan pitkään voitu salata, oli sitä mieltä, että oli mahdotonta taideteoksesta tuntea esikuvaa.

Neaira oli sydämmessään siitä iloinen. Hän oli hyvin arka maineestaan, ja vaikka hän kyllä kernaasti oli suonut naapurilleen tuon uhrauksen, piti hän kuitenkin paraimpana, ett'ei kukaan sitä tietänyt. Siten vältti hän epäluuloa, että muka rahan edestä oli ollut esikuvana sillä että hän, kukkaismyyjätär ja huiluniekka, olisi sen tehnyt ystävyydestä ja ilmaiseksi, sitä ei kuitenkaan kukaan olisi uskonut. Mutta toiselta puolen tunsi hän mielipahaa siitä, että joko Akontios ei katsonut hänen kasvonsa ansaitsevan tulla muuttumattomina kuvatuiksi, tai ett'ei hänen ollut onnistunut saada näköiseksi, jos hän sitä oli koettanut. Tämä viimeksi mainittu ilmaisi hänen mielestään innostuksen puutetta. Itse olisi hän — niin hän arveli — muistista saattanut kuvata Akontioksen jokaisen piirteen, jos vain hänellä olisi ollut kuvanveistäjänlahjaa. Mutta vaikka Neaira monesti tähtäilikin sitä asiaa, ei Akontios milloinkaan ollut siitä puhunut.

Kärsimättömänä odotteli nuori tyttö nyt kuvaryhmän tulevaisuutta. Piillen Koroniksen kyökissä, kuunteli hän hengitystänsä pidätellen, minkä kiittävän, mutta kuitenkin kohtuullisen, lausunnon Melanippos antoi taideteoksesta. Hänen hartaalle kuvitukselleen kuului papin kiitoslause aivan liian vajanaiselta. Melanippoksen olisi, hänen mielestään, pitänyt tunnustaa, että Akontios oli etevin Kreikanmaan kaikista taiteilijoista, ett'ei miesmuistiin ollut ilmestynyt mitään taideteosta, joka vähääkään olisi vetänyt vertoja "paimentytölle." Osaksi kyllä taiteen ihaileminenkin täytti hänen mieltänsä; hän olisi ihaillut tätä kuvaa, vaikka Baios, seppä, tahi vaikkapa Kononkin, tuo röyhkeä ylimys, olisi sen tehnyt. Mutta, että hän niin kokonaan antautui sille ainoalle ajatukselle, että melkein unhotti omat toimensa "paimentytön" kohtalon tähden, sillä oli syvempi juuri, se perustui hänen palavaan rakkauteensa Akontiosta kohtaan. Aina heidän ensimmäisestä kohtaamisestaan asti Kononin huvilan luona, oli nuorukainen voittanut hänen sydämmensä, ja kuta salaisemmin ja äänettömämmin tämän liekin täytyi kehittyä sitä täydellisemmin anasti se Neairan kaikki ajatukset ja koko hänen olentonsa. Hänen katsellessaan Akontiosta, kuinka hän punoittavin poskin työn-innossa käytteli vasaraa ja talttaa, nousi hänen mielessään myrskyjä, joista ei Akontioksella ollut aavistustakaan. Hän olisi tahtonut langeta polvilleen hänen eteensä ja huutaa: "Kuoleta minut, mutta likistä ensin kerran lämpimästi huulesi huuliani vastaan, jotka isoovat rakkauttasi!" Akontios oli liiaksi kiintynyt työhönsä ja mielessään väikkyviin rusounelmiin, jotka liittyivät tämän, hänen ensimmäisen suurenlaisen teoksensa edistykseen, voidakseen huomata hänen mielenkiihkoaan. Hänen vilkasta osanottavaisuuttaan piti hän todellisena ystävyytenä; hän tunsi viehättävää tyttöä kohtaan jonkunlaista veljellistä rakkautta; seurusteleminen hänen kanssaan oli hänessä vähitellen muuttunut tarpeeksi, mutta hän ajatteli häntä tyyneesti ja kunnioitti häntä liian paljon, ruvetakseen milloinkaan kevytmieliseen leikintekoon hänen kanssansa.

Poseideon-kuun ensimmäisenä dekaadina, siis talvisen päivänpalauksen aikana, Akontios asetti yleisön nähtäväksi "paimentyttönsä" torille erittäin semmoista tarkoitusta varten rakennettuun pylväskatokseen.

Ahdistetuin mielin nuorukainen pysyi seuraavat päivät huoneessansa. Orjaa, jonka Melanippos oli hänen käytettäväkseen antanut, oli hän käskenyt antamaan katsojille tarpeellisia selityksiä ja sopimaan ostonhaluisten kanssa hinnasta. Itse hän ei olisi kestänyt kuulla esikoistyötään kiitettävän eikä moitittavan; vaikk'ei kukaan niistä monista sadoista henkilöistä, jotka kävivät katoksessa, tuntenut häntä itseään, olisi hän kuitenkin luullut jokaisen voivan lukea hänen muodostaan, että hän oli tehnyt tämän taideteoksen, joka niin suuresti poikkesi vanhasta veistotavasta. Mutta oliko tämä poikkeaminen askel eteenpäin, vaiko taaksepäin? Se oli kysymys, jota Akontios nyt, hiljaisessa huoneessaan esitti itselleen ja johon hän, kuta enemmän aikaa kului, yhä pienemmällä itseluottamuksella vastasi.

Hänen täten kuumeentapaisella malttamattomuudella odottaessaan jotakin sanomaa Melanippoksen orjalta, käyskenteli Neaira sykkivin sydämmin taideteoksen läheisyydessä ja kuunteli kokoontuneitten katsojien lausuntoja siitä. Tuhoavia tulia iskivät hänen silmänsä, jos joku häpeämätön rohkeni löytää vikoja paimentytössä. Mutta ylimalkaan saattoi hän olla tyytyväinen siihen, mitä kuuli. Yhä ratkaisevammin lankesivat lausunnot taideteoksen eduksi, ja kun Neaira pimeän tullessa palasi Akontioksen luo, saattoi hän vakuuttaa hänelle, että hän täydelleen oli onnistunut yrityksessään.

"Anna nyt vaan huhun kuvaamistaidostasi oikein tunkeutua kansaan", sanoi hän imarrellen, "niin syntyy rikkaissa ylimyksissä pian ostamisen kilpailu. Jo tänään näin kahden, näöstään päättäen raadin jäsenen, puhelevan Melanippoksen orjan kanssa, ja luullakseni he eivät olleet epäsuosiolliset… Myöskin Konon, tuo hävytön, joka yhä salaisesti ajaa minua takaa, vaikka nyt jo hyvin varovaisesti, koska hän pelkää ihanaa Kydippeä, jonka hän haluaisi viedä morsiamena kotiinsa — no niin, Kononkin Oloroksen seurassa oli katsojien joukossa ja hänkin kiitti taideteostasi, tietysti tietämättä, että sinä olit sen tekijä. Siinä tapauksessa olisi hän, sen mukaan kuin minä häntä tunnen, sanonut sitä innoittavaksi, onnistumattomaksi ja surkeaksi."

Näin hän puheli ja sai herkkäuskoisen taideniekan pian mitä toivehikkaimmalle mielelle.

"Sinä olet rakastettava lapsi, Neaira", sanoi hän ystävällisesti ja otti tytön pienet pyöreät kasvot kättensä väliin sekä katseli häntä tyytyväisesti hymyillen pitkien silmäripsien varjostamiin silmiin. "Todellakin", jatkoi hän, "paras ja uskollisin ystävätär, kuin voin toivoa itselleni! Tule tänne! Kiitokseksi pitää sinun saada suukkonen."

Hän kosketti keveästi tytön pyöreitä huulia. Neaira säpsähti. Sitten hän syöksi myrskyn tavoin huoneesta ja heittäytyi ääneensä nyyhkien vanhan Koroniksen syliin, kun tämä juuri samassa tuli pihan poikki.

"Mikä sinun on, laps' rukka?" kysyi akka. "Kas, kuinka kamalan kelmeä hän on! ja väriset ja tutiset kuin haavan lehti!"

"Mitä sinä jaarittelet!" sanoi Neaira koettaen rauhoittua. "Minä olen vaan niin ylen onnellinen siitä, että meidän Akontioksemme paimentyttöä niin on kiitetty ja kehuttu! Oi, niin sanomattoman onnellinen! Kun rakastaa taidetta ja itse, kuten minä, on taideniekka, niin ei halua mitään niin hartaasti, kuin että todellinen kyky saisi voiton vastustajien ilkeydestä."

Akontios oli astunut oven luo. Pudistellen päätään katseli hän tytön jälkeen, joka nyt, heittämättä jäähyväisiä riensi porttia kohti. Hän oli kyllä tottunut tytön oikkuihin, mutta tämä oli kuitenkin hänestä ymmärtämätöntä.

Aurinko oli aikoja sitten mennyt mailleen; lahden toiselta puolen Latmon harjanteiden takaa kohosi kumottava täysikuu, valaisten yhä kasvavalla kirkkaudella kaupunkia ja satamaa. Akontios oli liian liikutettu voidakseen tapansa mukaan istuutua lukemaan Odysseiaa, jonka aaltoilevat poljennot ikäänkuin tuudittivat hänen sieluaan tyyneen sopusointuun, joka oli hänelle tarpeen päivän työn jälkeen. Sentähden heitti hän viitan hartioilleen ja meni ulos, karttaen kuitenkin tällä kertaa tuota hänelle jo mieluiseksi tullutta suuntaa satamakadulle päin, ja käveli sen sijaan läntisille satamansuluille, jossa rehevien istutusten kautta kulki polku didymaiolaisen Apollon oraakelin luo.

Hetken seisoi hän ylhäällä, rantaan johtavalla tiellä ja katseli kirkasta, kuun valaisemaa merta. Ilma oli vuoden-aikaan katsoen tavattoman leuto, ei tuntunut tuulenhenkäystäkään, aavalla peilikirkkaalla pinnalla ei näkynyt yhtään värettäkään. Utukuvana, hopeansinertävänä häämöitti Hyetussan saari läntisellä taivaanrannalla. Ulkona oli autiota, sillä näitten yksinäisten, rannalla olevien talojen asukkaat kävivät jo kohta yön tultua levolle. Ainoastaan eräs rakastava pari käveli Akontioksen ohi. Sen jälkeen vallitsi taas haudan hiljaisuus.

Nuori kuvanveistäjä pani kätensä ristiin hartaudesta. Hänen sykkivä sydämmensä paisui hurmauksesta, ja hän nosti silmänsä tähtikirkasta taivasta kohti, ikäänkuin etsiäkseen sieltä tuota ääretöntä, nimetöntä.

Niin hän seisoi kauvan, epäselviin haaveiluihin vaipuneena.

"Afrodite", hän sanoi viimein matalalla äänellä, "taivaan kaunotar, minä kiitän sinua! Nyt toivoo minunkin riemuitseva sydämmeni kerran uskaltavansa esittää sinut ja sinun muotosi taivaalliset sulot, sillä tunnen, että tämän ensimmäisen yritykseni kautta olen saavuttanut suosiosi! Paimentyttö — sinun hengessäsi loin minä hänet — vaikka onkin epätäydellinen, vähäarvoinen ja katoavainen, on hän kuitenkin vertauskuva sinun ihanuudestasi. Oi, älä hylkää minua vast'edeskään! Anna minun edistyä taiteessani ja sen kautta saavuttaa onnea sielulleni!"

Innossaan ojensi hän kätensä taivasta kohti. Hän oli niin kiintynyt tähän, sydämmensä pohjasta lähtevään rukoukseen, ett'ei kuullut askelten kapsettakaan, jotka läheisestä tuvasta tulivat häntä kohti. Vasta tielle lankeava varjo teki hänet tarkkaavaksi. Kääntyessään sivulle päin tunsi hän Baioksen jykeän muodon, joka oli pysähtynyt muutaman askeleen päähän ja liikkumatonna tuijotti häneen.

Akontios tunsi vastenmielistä hämmästystä, sillä arka, synkännäköinen seppä oli aina häntä inhoittanut ja inhoitti nyt kaksinkertaisesti tällä hartauden hetkellä. Yhtäkaikki hän tervehti häntä tavalliseen tapaan sanoen: "terve miehelle!" ja kysyi sitten, melkein hämillään, mikä Baioksen saattoi rantaan tähän aikaan.

"Samaa tahtoisin kysyä sinulta", vastasi Baios. "Odottako ehkä häntä? Ja toivotteko ehkä tuolta männiköstä löytävänne mieluista lymypaikkaa, jossa voitte salaa hyväillä toisianne?"

Baios oli puristanut molemmat kätensä nyrkkiin änkyttäessään näin.
Hänen äänensä ilmaisi toivotonta pilkkaa.

Akontios ymmärsi häntä heti, sillä usein oli Neaira puhunut hänelle sepän rasittavasta tunkeilemisesta ja hän itsekin oli huomannut, millä intohimoisuudella hänen katseensa kiintyivät kauniisen huiluniekkaan. Hänelle selvisi myöskin Baioksen silmitön suuttumus, kun hän ajatteli sitä herttaisuutta, jota Neaira osotti hänelle ja mikä ilkkuva halveksiminen tuli tuon rakkaudesta riutuvan kosijan osaksi. Seppä oli näet, noudattaen kaikkia totuttuja tapoja, pyytänyt ihanaa huiluniekkaa omakseen, mutta raikas pilkkanauru oli Neairan ainoa vastaus.

Vaikka siis asia oli hänelle aivan selvä, katsoi Akontios kuitenkin viisaammaksi teeskennellä tulevansa suuresti hämmästyneeksi, etenkin kun häntä todella hämmästytti se seikka, että Baios piti häntä rakastajana eikä vaan etuutettuna ystävänä. Akontios ei ollut milloinkaan seurustellessaan Neairan kanssa käynyt yli kohteliaisuuden rajoja; suutelo, jonka hän tän'iltana voittoriemussaan taideteoksensa onnistumisesta oli painanut hänen huulilleen, oli tavaton poikkeus. Mustasukkaisuus oli kaiketi sokaissut Baios-paran silmät.

"Minä en ymmärrä sinua", sanoi Akontios.

"Ulkokullattu!" ähisi Baios, astuen askelen lähemmäs. "Juuri se panee vereni kuohumaan, kun sinä ulkonaisesti teeskentelet olevasi niin kylmä ja lemmetön ja salaa kuitenkin viettelet häntä liehakoitsevalla naamarillasi. Tahdotko kieltää, että hän hulluuteen asti on rakastunut sinuun? Ennenkuin sinä tulit asumaan tuon kirotun parittaja-akan koppiin, soi Neaira minulle kuitenkin toisinaan ystävällisen sanan; minä uskalsin toivoa ajan pitkään voittavani hänen kylmyytensä. Mutta nyt — koko tuo sulous ja hyvyys on ikäänkuin tuuleen mennyttä; hän pilkkaa ja halveksii minua, mutta sinulle heittäytyy hän kaulaan, ja sinä tietysti — no, tiedäthän paraiten itse, kuinka hurmaavat ja makeat hänen muiskunsa ovat!"

"Vai siitäkö on puhe", tokaisi Akontios.

"Niin, juuri siitä!" jatkoi toinen, astuen Akontiosta yhä lähemmäs. "Laogoraksen puutarhasta olin mennyt Koroniksen puutarhaan ja sieltä hiipinyt pihaan, sillä minun täytyi kerrankin päästä varmuuteen. Nyt minä sen tiedän, ja sydän rinnassani lakkasi tykyttämästä… Näetkös Akontios, en ymmärrä vieläkään, miks'en juossut esiin ja hakannut teitä maahan!"

Akontios oli tuntenut ikäänkuin sääliä; mutta nyt meni tuon hurjistuneen miehen suorapuheisuus hänen mielestään yli rajojensa.

"Sinulla taitaa olla hyvin korkeat ajatukset minusta", sanoi hän hymyillen. "Semmoiseen satyyripeliin tarvitaan kaksi osan-ottajaa: toinen, joka lyö, ja toinen lyömisen esineeksi. Minä en ole koskaan tuntenut halua ruveta toimittamaan jälkimmäisen virkaa."

Se pilkallinen tapa, jolla nämät sanat lausuttiin, saattoi julmistuneen
Baioksen vihan korkeimmilleen.

"Ja minä sanon sinulle", huusi hän kohottaen kättään ikäänkuin heiluttaessaan vasaraansa, "että sinä ennemmin tahi myöhemmin olet toimittava juuri tuon jälkimmäisen virkaa, jollet heti paikalla Zeuksen, väärän valan kostajan, nimessä vanno luopuvasi Neairasta, kieltäväsi häneltä pääsyä luoksesi ja lupaa olla hänen kanssaan sanaakaan puhumatta."

"Sinä olet menettänyt järkesi", vastasi Akontios. "Mene kotiisi Baios ja nuku kunnes selviät; sillä päissäsi olet varmaan, koska vaadit minulta semmoisia hullutuksia."

"Minä pysyn sanassani: vanno — tahi…"

"No, tahi?" kysyi Akontios rypistäen otsaansa.

"Joo-o", sanoi seppä kuiskien, katsellessaan ympärilleen joka taholle, "tämä paikka on kyllin autio, ja ranta on lähellä… Jos kiellät, kuristan sinut kuoliaaksi ja viskaan ruumiisi aaltoihin. Sitten kerrotaan, että kaunis Akontios juovuspäissä oli eksynyt ja rannalta kompastunut veteen…"

Akontios vaaleni hiukan.

"Sinun leikintekosi on raakaa", sanoi hän kylmästi.

"Vannotko nyt?" kysyi Baios astuen aivan likelle nuorta taiteilijaa.
"Muutoin näytän sinulle, että uhkauksessani on katkeraa todentekoa!"

Näin puhuen otti hän kuvanveistäjää rinnasta kiinni.

"Päästä irti!" sanoi Akontios soinnuttomasti.

"Vanno!" toisti seppä.

Veri nousi nuorukaiselle päähän. Häntä huimasi; hänen silmänsä kiiluivat. Silmänräpäyksessä oli hän molemmin käsin tarttunut vastustajansa jäntterään vartaloon, kohottanut häntä maasta ja sitten vastustamattomalla voimalla paiskannut rannan kivitystä vastaan!

"Kas niin!" huusi hän läähättäen ponnistuksesta. "No koetappas vielä kerran koskettaa tähän vaatteesen! Ainoastaan sääli ja kurjan kiihkosi halveksiminen pidättää minua jättämästä sinut oikeuden käsiin."

Kauheasti kiroten oli Baios taas noussut pystyyn. Hän ontui. Paitsi sitä oli hänen vastustajansa odottamaton voimallisuus ja päättäväisyys tuntuvasti jäähdyttänyt hänen tappelunhaluaan.

"Odotas vaan!" huusi hän Akontiokselle, joka rauhallisesti alkoi astua pois. "Joll'en olisi luiskahtanut, läähättäisit nyt nyrkkieni puristuksista niinkuin susi koirajoukon ahdistaessa. Varro vaan, Akontios ja varo itseäsi! Ensi kerralla katson kyllä eteeni."

Akontios ei vastannut. Pahoilla mielin kääntyi hän Koroniksen taloon päin.

Kun hän astui pihan yli pieni savilamppu kädessä huomasi hän, että muhkea laakeri- ja akantus-oksista punottu seppele koristi taidepajan ovenpäällystää.

"Neaira!" sanoi hän itsekseen. "Oliskohan tuo vihasta puhiseva Baios oikeassa? Mitä vielä! Kateus katselee kaikkea mielikuvitustensa valossa. Neaira on ystävättäreni ja hyvä naapurini, mutta ei hän ajattelekaan rakkautta. Epäilen, tokko tuo huikenteleva, keveästi puettu olento ylimalkaan osaisikaan…"

Hän meni levolle ja nukkui osan seuraavata päivääkin.

Kaksi tuntia ennen päivällistä tuli vanha Koronis hänen työhuoneesensa. Hän oli saanut kuulla uutisia "paimentytöstä", jonka maine kasvamistansa kasvoi. Eräs Mileton rikkaimpia nuorukaisia, Oloros nimeltä, kuului sanoneen orjalle, jonka tuli sopia ostajien kanssa, että hän huoleti saattoi pyytää kolmi- tahi nelikertaisen hinnan; joll'ei ostajaa ennen päivän loppua ilmestyisi, lupasi hän itse maksaa kaksinkertaisen alkuperäisen hinnan. Melkein puolitoista tuntia pakinoi eukko näin ja hymysuin kuunteli nuorukainen, hän, joka muutoin ei antanut neljännestuntiakaan mennä hukkaan. Ennenkuin "paimentytön" kohtalo oli ratkaistu, ei hän voinut olla rauhallinen, saatikka sitten tehdä työtä.

Noin keskipäivällä, juurikuin taideniekka valmistautui menemään Afroditen papin luo, jonka piti antaa hänelle tarkemmat ja asianmukaisemmat tiedot taideteoksen arvostelusta, tuli Neaira ilosta virkkuna pihaan.

"Akontios", huudahti hän teeskennellyllä tyyneydellä, "onnesi on varma.
Arvaapas, kuka on ostanut paimentytön."

"Mileton taideystävien nimiä en tunne", vastasi Akontios hengittämättä.

"No, sanon sen sinulle sitten. Kaupungin etevin asujain ja päämies, Karidemos, korkean-arvoisa arkontti kävi tyttärensä Kydippen kanssa pylväskatoksessa ja lausui ratkaisevat sanansa: 'Tämä paimentyttö on mestariteos.' Sitten kääntyi hän Melanippoksen orjan puoleen ja kysyi, paljoko kuvanveistäjä teoksestaan vaatii. Kuultuaan hinnan nykäisi Karidemos olkapäitään sanoen: 'Semmoista summaa ei Karidemos kehtaa maksaa; hän loukkaisi sillä kaupunkia, jonka valtikka on uskottu hänelle. Minä tarjoon kymmenesti sen.' Orja kumarsi: 'Herra, kuva on sinun.' Ja nyt alettiin uudestaan ihaella, ihmetellä ja kiittää niin, että oikein sydämmeni hypähti. Viimein, kun tuo kunnioitettu ylimys kääntyi lähtemään pois, puhui hän orjalle: 'Kerro sinä Akontiokselle, kuinka ihastunut olen hänen taideteokseensa ja käske häntä vielä tänään tulemaan luokseni saamaan rahansa ja vakuutuksen suosiostani.' Kun minä sen kuulin en voinut enään hillitä itseäni. Juoksin minkä jaksoin kertomaan sinulle tätä uutista, ja ainoa huoleni oli, että olisit jo ehkä mennyt kotoasi. Armas Akontios, mikä ääretön onni! Ajattele vaan: Karidemos, joka täällä kaikissa taidetta koskevissa asioissa on ratkaisijana! Mileton rikkain mies! Jos Melanippoksen ystävyys jo sen verran on sinua hyödyttänyt, että esikoistyötäsi hiukan on odotettu ja nimesi on ollut tunnettu pienemmässä taideystäväin piirissä jo ennen, kuin asetit teoksesi yleisön nähtäväksi, niin on arkontin suosio kohottava maineesi vielä paljon korkeammalle, ja teoksiasi pyydetään niin halukkaasti, että tulet mainioimmaksi aikalaisistasi!"

"Hyvä lapsi", sanoi Akontios, "mitä minun teoksissani ei todellisuudessa ole, sitä ei kukaan suosija maailmassa voi niille omistaa. Kuitenkin kiitän sinua osaaottavasta innostasi ja iloisesta uutisesta. Sinä sanoit, että arkontin tytärkin oli läsnä. Miellyttikö teokseni Kydippeäkin?"