AFRODITE

Kertomus vanhan Hellaan ajoilta

Kirj.

ERNST ECKSTEIN

Suomennos. [Walter Groundstroem]

Porvoossa, Werner Söderström, 1886.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Oli vuosi 551 ennen Kristuksen syntymää. Latmon lahden ranta loisti illan hohteessa. Ylhäällä, kaidalla maantiellä, joka Mylasasta johti Mileton rantakaupunkiin, seisoi kaunis, kukkea nuorukainen sauvaansa nojaten. Poimukas kitona oli vyöllä vyötettynä ja tomussa. Vasemmalta olalta riippui pitkissä hihnoissa nahkainen laukku, jossa oli muutamia vaatekappaleita sekä kuvanveistäjän työaseita. Mylasalainen Akontios oli näet kolme vuotta oppipoikana työskennellyt kuuluisan athenalaisen taiteilijan Farax'in taidepajassa. Nyt luuli hän olevansa kyllin mahtava omin voimin pysymään pystyssä. Kun siis eräs mestarin ylhäinen ystävä matkusti Athenasta Halikarnassokseen, käytti hän hyväkseen tarjottua tilaisuutta seuratakseen tätä, pani kokoon vähäisen omaisuutensa ja saapui nopean ja onnellisen matkan jälkeen Vähän Aasian rannalle. Halikarnassoksesta kulki hän jalkasin Mylasaan, viipyi siellä muutamia viikkoja yksinkertaisessa kodissaan, — isä oli vaunuseppä ja hänellä oli maankaistale muutaman stadiumin matkan päässä kaupungista — ja lähti Boedromionkuun alussa — siis loppupuolella kesää — sieltä, menemään Mileton kuuluun merikaupunkiin, jonka temppelit ja teaatterit nyt olivat hänen edessään, laskevan auringon valaisemina.

Hän oli huomannut hetkisen ja laskeunut tienreunalle syömään palan ohraleipää ja kranaattiomenan. Sitten kavahti hän pystyyn ja silmäili vapaasti ja vilkkaasti ympärilleen. Näköala oli todellakin viehättävä. Vasemmalla näkyi kaupunki ja Tragasai-saaret; kauempana Mykalen vuorenselänne jyrkkine niemekkeineen, joka pistäysi tummansiniseen mereen ikäänkuin jättiläismiekan kärki, ja vastapäätä, lahden toisella puolella, ranta kylineen ja huviloineen — kaikki taivaallisessa loistossa.

"Minua ei kummastuta", sanoi Akontios itsekseen, "että Mileto niin suuresti rakastaa kaunotaiteita. En koskaan — en edes Athenassakaan ole nähnyt niin ihmeellisiä valonväreitä, sellaista muotojen ja värien uhkeutta!"

Hän pudisti pölyn vaatteistaan, heitti viimeisen silmäyksen vastaiseen rantaan, jossa sinerti kaksi suurta männikköä, osottaen missä maailman mainio Maiandros purkaa vetensä mereen, ja meni eteenpäin, kysyen itseltään, olivatko hänenkin tulevaiset kohtalonsa luikertavat yhtä monessa kiemurassa, kuin hopeanhohtava joki.

Vähän ajan kuluttua tuli hän komean huvilan luo. Uteliaasti hän katseli yli aidan puutarhaan, joka kolmelta taholta ympäröi rakennusta. Lehteviltä käytäviltä kuului näet vallatonta melua, äänekkäitä huutoja sekä kaikuvia naurunhohotuksia. Viisi tahi kuusi hienosti puettua nuorta miestä, jotka nähtävästi äskettäin olivat nousseet juomapöydän äärestä, kulkivat, juomingista iloisina, viiniköynnösaitojen ja laakeripensastoin välitse.

"Katsoppas, Konon, enkö ollut oikeassa!" sanoi nyt mustasilmäinen nuorukainen, jonka kalpeihin kasvoihin ei ylenmäärin nautittu viinikään tuottanut vähintäkään punaa. "Sinä luulet tarvitsevasi ainoastaan rypistää kulmakarvoja, niinkuin Zeus, kun hän Olympon kukkuloita järkyttää. Mutta Neaira on siveä tyttö, eikä rikas Kononkaan voi viekoitella häntä pois hyveen tieltä."

Puhuteltu, kookas, neljättäkymmentä vuotta vanha mies, seuran vanhin, katsahti nuoreen Olorokseen pilkallisesti.

"Luuletko ehkä, poika parka", sanoi hän äänekkäästi, "että minä huolin kydonilaisista omenista, joita kasvaa pitkin maanteitä. Alkmenen poika hankki itselleen! Hesperiidien hedelmiä, ja hänen hengenheimolaistansa houkuttelevat aina vaikeudet. Juuri siitä syystä, että olin kuullut Neairaa kehuttavan harvinaiseksi poikkeukseksi, kutsutin hänet tänne tänään, ja olisin todellakin pannut pahaksi, jos hän heti ensi ylläköllä olisi antautunut, kuten teidän Lysistratenne ja tuo iäti hymyilevä Nike. Muuten, huomasitteko mikä todellinen taiteilijatar tuo pienokainen, nuoruudestansa huolimatta, on? Ei milloinkaan ennen ole tässä talossa soitettu huilua niin mestarillisesti, kuin Neaira sen teki. Hänen toverinsa oli hänen rinnallaan kuin Midas Apollon rinnalla."

"Koettaapa tuo asiata hämmentää", nauroi Oloros. "Sinä ylistät taiteilijatarta, kun et naista voittanut."

Nyt muutkin sekaantuivat vilkkaasen keskusteluun, sillä kaikki tiesivät, että Kononista, vaikka olikin jo ijän puolesta vakaantunut, oli hengen-asia, että häntä pidettäisiin voittamattomana. Ja jos muuten hänen ylpeyttään säästettiinkin, niin ei nyt, kun oli nautittu niin monta pikarillista viiniä, huolittu sanoja säästää.

Kuta enemmin Konon koetti näyttäytyä tyyneltä ja välinpitämättömältä, sitä selvemmäksi kävi hänen suuttumuksensa, kun vielä heidän kävellessään päihtymys hänessäkin tuli yhä näkyväisemmäksi.

Juuri nyt näkyi etusalin ionilaisten pylväitten välistä viehättävä tytönmuoto, solakkavartaloinen, ripeä ja silmiinpistävä vilkas katsanto hänen kauniissa kasvoissaan. Joka katsahti sorean huiluniekan säihkyviin silmiin, hän todellakaan ei olisi voinut vannoa, että tämä, siveelliseen nautinnonkieltoisuuteen katsoen, suuresti erisi muista ammattisisaristaan. Nuo silmät loistivat ikäänkuin sisäisen tulen heijastuksesta, kranatinkarvaiset huulet näkyivät kehottavan suuteluun ja hehkuvan vielä tulisemmin ja vieläkin houkuttelevammin, kuin hänen molempain seuralaistensa, jotka päät kukilla koristettuina tulivat hänen jälestänsä.

Konon, voittoon tottunut huvilan isäntä, katsoi heihin omituisesti hymyillen, ikäänkuin olisi hänellä mielessä rohkea tuuma.

Suloisesti tervehtien astuivat taiteilijattaret keskimmäisen kujan kautta puutarhan portille ja sieltä ulos maantielle.

Kaksi heistä, raukea Nike ja pahamaineinen Lysistrate, poikkesivat rantaan päin, jossa heidän piti, erään alhaissukuisen onnensuosikin talossa, hämärän tullessa säistää muutamain Egyptin tytärten tanssia.

Neaira kiirehti suoraa päätä Miletoon. Hänen hameensa liepeet koskettivat nuoreen kuvanveistäjään, joka oli viimeiset hetket seisonut liikkumatonna, uhkean puutarhan ja komean huvilan lumoamana, katsellen taideniekan lapsellisella ja innokkaalla mielihalulla tapahtumia muurin toisella puolella. Tyttö katsoi häntä ikäänkuin hämmästyneenä ja meni eteenpäin.

Akontios seurasi häntä katseillaan. Hänen krokuksenkarvaiset vaatteensa kuvautuivat kullankiiltävinä tummansinistä taivasta vastaan; kimeltelevät rannekoristeet, tuuheat, tummat kiharat, ruohikenkäin purppuranpunaiset paulat, jotka olivat niin miellyttävänä vastakohtana lumivalkeille pyöreille päkiöille, joiden ympäri ne kietoutuivat — kaikki se oli hyvin ihanata ja viehättävää.

Mutta nuoren taideniekan viaton katseleminen keskeytettiin yht'äkkiä. Neaira oli tuskin päässyt sata askelta huvilasta, kun Konon punoittavin poskin astui esiin laakeripensaitten tuuhean lehdistön takaa ja leikillisesti huutaen pakotti hänet pysähtymään.

Hän käänsi päätään ja katsoi häneen kysyvästi.

"Armas Neaira", sanoi hymyssä suin Konon, joka ei huomannut nuorta kuvanveistäjää, vaan luuli olevansa yksin, "sinä olet laiminlyönyt ottaa mukaasi tavallista vieraslahjaa."

Neaira laski kätensä vyöhyelleen, jossa hänellä oli ne hopearahat, jotka Eurotas, Kononin orja, oli hänelle antanut.

"Sinä erehdyt herra", vastasi hän vakaasti. "Tässä on minulla vieraslahjani, jos siksi suvaitset nimittää minun halpain palvelusteni palkkaa."

"Olet sinä osottanut itsesi paljon suurempiakin ansaitsevaksi… Muuten myönnän, ett'ei vieraslahja ollut sopivasti valittu sana. Ei minun, vaan sinun, Neaira, pitää antaa! Ruususta, joka on hiuksissasi ja jonka olet poiminut puutarhastani, anna minulle vastalahjaksi ruusu kukoistavilta huuliltasi! Sellainen on tapa talossa. Kuten näet, on tie ihmisistä tyhjä ja autio molemmille tahoille, ja jospa sen joku näkisikin, niin ei kukaan sitä paheksu. — Olettehan te, lumoavat taiteilijattaret, rakkautta varten luodut! Suikkaa minulle suuta, armas Neaira!"

Kauniin tytön silmäripsien alta kiiti arka katse Akontiokseen, jota ei kiihkosa Miletolainen vieläkään ollut huomannut. Sitten sanoi hän kohteliaasti:

"Taaskin erehdyt, Filippoksen poika. Me taiteilijattaret emme ole luodut rakkautta varten, vaan kuolemattomain runottarien palvelukseen. Jos tahdot ketään suudella, niin mene pitkin satamakatua Miletoon — siellä saat tyydyttää halusi — tahi paremmin vielä: ota itsellesi vaimo, jalo Konon, sillä nyt saattaa sinut hyvinkin sanoa naima-ikäiseksi."

Äänekäs naurunhekotus seurasi tuota pientä pahanilkisyyttä; ystävät olivat näet pujahtaneet rohkean valloittajan jälkeen ja seisoivat nyt pensas-aidan takana ilon innossa.

Tämä nauru sai Kononin jo ennestään hauraan kärsivällisyyden särkymään.

"Sinä hupakko!" sanoi hän pilkallisesti. "Sinun pitäisi notkistetuin polvin kiittää rakkaudenjumalatarta siitä, että Konon alentaa itseään sanomaan sinulle niin kauniita sanoja! Luuletko, ett'en minä sinua tunne? Vai tahdotko uskottaa minulle olevasi itse Artemis? Sinä, jonka silmät sinkahuttavat koko viinilliset lemmennuolia! Viisas olet, mutta et kylliksi Kononia peijataksesi. Sinä teeskentelet itsesi niin arvokkaaksi pakottaaksesi itsellesi jotakin arvollisempaa, kuin mitä hetken haihtuva pila sinulle saattaa hankkia. Katsos, Neaira, jos olisit jättänyt tämän epäonnistuneen ilveilyn tekemättä, niin olisi minulle ehkä todellakin juolahtanut mieleen ottaa sinut lemmittyisekseni, mutta nyt saat tyytyä siihen, mitä minun oikkuni näin sivumennen sinulle suvaitsee antaa. Kas tässä — tee niin hyvin!"

Voimakkain käsin oli hän tarttunut hämmästyneesen tyttöön ja kumartui ryöstääkseen häneltä suutelon. Mutta Neaira teki vastarintaa, voimallisempaa kuin hän oli odottanutkaan. Hän työnsi molemmat kätensä lujasti Kononin rintaa vastaan ja kumartui niin voimakkaasti sivullepäin, ett'ei hän saavuttanut tarkoitustansa.

He painivat vielä kun Akontios astui esiin ja säveästi laski kätensä rikkaan Miletolaisen käsivarrelle.

"Herra", sanoi hän kohteliaasti, "älä unhota, että väkevälle ei ole kunniaksi pilankaan vuoksi käyttää väärin voimiaan."

Konon oli päästänyt tytön, huomatessaan muukalaisen. Tumma puna, joka ei ennustanut hyvää, leimahti hänen otsalleen.

"Kuka sinä olet", kysyi hän silmiään pyöritellen, "joka rosvon tavoin rohkenet ahdistaa minua täällä valtamaantiellä."

"Ainoastaan vaunusepän poika", vastasi Akontios jalolla arvokkaisuudella, "mutta syntyisin vapaa ja siitä syystä oikeutettu suojelemaan avutonta ylhäisimmänkin sorrolta; sillä toivon, että tässä maassa hallitsee, samoin kuin Athenassa, laki, eikä rikkaitten mielivalta."

"Häpeämätön!" huusi Miletolainen kiivastuen. "Meillä eivät maankulkurit valvo lakien pyhänäpitämistä, vaan kaupungin vanhimmat, joiden perheitten lukuun minunkin kuuluu. Tahdonpa nähdä, voiko sivistymätön käsityöläinen estää minua laskemasta leikkiä iloisen immen kanssa."

Kononin näin riidellessä Akentioksen kanssa oli Neaira ehdottomasti paennut kauniin nuorukaisen taa, joka heti alusta oli voittanut hänen täydellisen mieltymyksenä. Kun Konon nyt yritti jatkaa tuota tytölle niin epämieluista leikintekoaan, niin oli Akontios joutunut hänen tielleen.

"Jatka sinä levollisesti matkaasi", sanoi Konon teeskennellyllä kylmyydellä, "ja minä olen unhottava sopimattoman väliintulosi."

Akontios ei liikahtanut. Ehkäpä se oli ainoastaan hämmästys, joka sai hänet seisomaan siinä niin jäykkänä ja liikkumattomana.

"Kuuletkos?" huusi Miletolainen tuskin enään jaksaen hillitä itseään.

Kun Akontios ei nytkään vastannut mitään, tarttui Konon raivon vimmassa hänen rintaansa, aikoen väkisinkin työntää hänet syrjään. Mutta samassa Akontios tarttui käteen, joka niin säälimättä tunkeutui hänen vaatteensa poimuihin, ranteen kohdalta ja puristi sitä rautakourallaan niin, että Konon parahtaen hellitti kätensä hänen kitonastaan.

Huomattuaan, että tapaus muuttui vastenmieliseksi, astuivat Kononin ystävät esiin laakeripensastosta ja menivät väliin totisella puoluettomuudella.

"Sinä olet väärässä, Konon", sanoi Oloros. "Viekkaudella ja väkivallalla voi inhottavinkin satyri suudella ihaninta nymfiä. Mitä sinä sillä sitten todistaisit, kun sinun onnistuisi väkivallalla voittaa teeskentelevä Neaira. Muukalainen on puhunut ainoastaan varoittajana, omantuntosi puolesta, joka ei suvaitse sellaista rikosta seuraelämän sääntöjä vastaan."

Tähän mielipiteesen yhtyivät muutkin, etenkin kun Akontios, puolustettuaan itseään äkillistä päällekarkausta vastaan, ei osottanut vihamielisyyttä eikä kerskailevaa ilkkumista, vaan päinvastoin kainosti hämillään puolustelihe rikkaasti puettujen nuorukaisten edessä. Nyt Kononkin piti viisaimpana ainakin ulkonaisesti olla asiasta enempää huolimatta. Hän loi ainoastaan salavihkaa vihaisen ja raivoisan katseen muukalaiseen ja yhtyi sitten toverien pilkkapuheisin ja leikinlaskuun.

Kun nämät siten palasivat huvilaan, asteli Akontios Neairan rinnalla kaupunkia kohti. Luonnollistahan oli, että Neaira tavoittelisi sanoja kiitokseksi nuorukaiselle, joka oli häntä puolustanut rikkaan Miletolaisen röyhkeydeltä, ja kun molemmilla oli sama tie, niin ei tietysti ollut mitään syytä eritä. Akontios mieltyi nuoren tytön vilkkaasen olentoon, vaikka kyllä hänen silmäinsä tulinen hehku häntä hiukan huolestutti. Neairan kasvoissa ilmautui omituinen sekoitus sopusoinnullista kauneutta ja puoleksi tukahutettua tunteitten tulisuutta. Tosin eivät ne piirteet, jotka osottavat tavatonta taipumusta intohimoisuuteen, esiintyneet jyrkästi eikä silmiinpistävästi, mutta Akontios huomasi ensi silmäyksellä, minkä tuhannet muut vasta monivuotisen kanssakäymisen kautta olisivat huomanneet, ja se kuva, minkä hän täten sai hänen luonteestaan, herätti hänessä, vaikka hän tunsi myötätuntoisuuttakin tyttöä kohtaan, hiukan vastenmielisyyttä. Paljon kauemmas, kuin Neairan sanat osottivatkaan, näkyi hänen kiitollisuutensa ulottuvan. Vaunusepän pojasta tuntui, kuin kietoisi tämä uhkuva kiitollisuus hänet näkymättömiin pauloihin ja ryöstäisi häneltä kyvyn kaikkeen vapaasen, henkiseen toimintaan.

"Oletko kotoisin Miletosta?" kysyi Akontios hetken kuluttua.

"Minä olen syntyisin Dromiskos-saaresta", vastasi tyttö. "Tuolta kaukaa!"

Hän viittasi lahdelle päin.

"Elävätkö vanhempasi vielä?"

Hän pudisti päätään verkalleen.

"Ei, vieras! Neaira raukka on aivan yksin maailmassa. Mutta, mikä sinun nimesi on, että täst'edes voin puhutella sinua nimeltä…?"

Viivähdettyään antoi Akontios halutun vastauksen. Taaskin tunsi hän olevansa ikäänkuin pauloihin punottu, samoin kuin taannoinkin. Mutta sitten päätti hän itsekseen, että tämä vaan oli turhaa kuvittelua; hänen pitäisi pitää sitä jumalien armona, että tämä ystävällinen ja rakastettava olento oli joutunut hänen tiellensä, sillä nyt ei hän kuitenkaan tullut kaupunkiin umpivieraana, vaan osaaottavan ihmisen seurassa. Niinmuodoin hän kävi puheliaammaksi, ilmoitti tytölle aikeensa ja toiveensa ja kysyi häneltä viimein Melanippoksesta, Afroditen papista, jonka luo Farax, athenalainen mestari, oli neuvonut häntä menemään. Neaira selitti min taisi. Melanipposta kehuttiin hyväksi ja suosiolliseksi mieheksi; vaan saattoiko hän antaa nuorukaiselle arvollisempaakin apua, sitä ei hän tiennyt.

Tie laskeutui nyt. Seuraavasta mutkasta saattoi, viini-istutusten välistä, nähdä kaakkoispuolisen kaupunginportin.

"Vielä vain pari stadiumia, niin olet perillä", sanoi Neaira. "Melanippoksen asunto on torin oikealla puolella, arkontin palatsin vastapäätä. Kuka tahansa saattaa neuvoa sinut sinne. Minä itse en seuraa sinua, — se olisi huono puoltolause! Me taiteilijattaret olemme kulkuriseuran maineessa…"

Akontios katsoi häneen ihmetellen.

"Eikä syyttä", lisäsi hän veitikkamaisesti, "vaikka kohta yksityinen usein liian raskaasti saa kärsiä ammattia seuraavasta huonosta maineesta."

Akontios pudisti miettivänä päätään.

"Mitä minä tähän saakka olen nähnyt, saattaa minua ajattelemaan parempaa Mileton taiteilijattarista", sanoi hän ystävällisesti. "Jollei sinusta ole vastenmielistä, pyydän sua seuraamaan minua perille asti."

"Ei, ei! Et sinä saata erehtyä tiestä. Tästä käy katu supisuorana Zeuksen temppelin luo ja sieltä käännyt oikealle. Jos muuten tahdot olla ystävänäni, olen kiitollinen. Sinä voit tavata minut aamupäivin satamakadulla jossa myyskentelen kukkasia ja seppeleitä. Hämmästyttääkö se sinua, Akontios? Kallista on elää Miletossa", ja lisäsi hän hymyillen, "Neaira tahtoo kerran viedä kunnolliset myötäjäiset miehelleen."

"Satamakadullako?" toisti Akontios. "Asutko sen varrella?"

"En toki!" vastasi tyttö. "Se olisi liian ylhäistä minun kaltaiselleni, vaikka kyllä vanhempani kerran olivat varakkaita ihmisiä eikä kukaan tietäjä ennustanut, että minun tulevaisuudessa piti ansaita toimeentuloni niillä tempuilla, joita silloin vaan huvikseni harjoittelin. Minä asun kaukana läntisessä kaupungin-osassa. Älä kysykään minulta katua ja taloa, ett'et, kävellessäsi kaupungilla, milloinkaan tulisi kiusaukseen tiedustella minua."

He astuivat portista. Lähimmän poikkikadun kohdalla Neaira pysähtyi.

"Tässä erkanevat tiemme", sanoi hän miettivästi. "Siunatkoot jumalat hetkeä, jolloin sinä astuit Miletoon."

Hän viivähti hiukan. Akontios ojensi hänelle ystävällisesti kätensä. Suloisesti nyykäyttäen päätään, kiitti hän vielä kerran nuorukaista hänen osottamastansa avuliaisuudesta ja katosi sitten meluavaan, kirjavaan väentungokseen, joka täytti suuren kaupungin katuja.

Melanippos, Afroditen pappi, käyskenteli pihansa pylväskäytävissä, kun orja ilmoitti vieraan tulon. Tottunut kun oli tähän päivän aikaan olemaan ainoastaan itsekseen ja omissa mietinnöissään, tuli Melanippos ensin vähän nyreäksi. Hieman rypistynyt otsa silittyi kuitenkin, kun hän katseli nuoren miehen vilpittömiin kasvoihin, joka samassa ujona ja vakavasti astui hänen eteensä ja ojensi hänelle athenalaisen mestarin kirjeen.

Lukiessaan nosti hän toisinaan kirkkaat, lempeät silmänsä ja luotti ne yhä kasvavalla mielihyvällä solakkaan nuorukaiseen, joka ryhdiltään ja olennoltaan täydellisesti näkyi vastaavan athenalaisen vieras-ystävän sulopuheisesti kyhättyyn kertomukseen.

"Siis taiteilija", sanoi hän luettuaan kirjeen "ja Farax'in oppilas! Kymmenen tahi kaksitoista vuotta takaperin, kun minä muutamia kuukausia oleskelin Attikassa, salli onni minun oppia tuntemaan tuota verratonta mestaria ja luoda silmäyksen hänen loistavaan taidepajaansa. Yksistään hänen oppilaanansa oleminen olisi ollut riittävä suositus. Mutta nyt luen tästä, ett'ei kukaan tovereistasi ole voinut vetää vertoja sinulle, ei ahkeruudessa eikä taiteilijan lahjoissa. Tervetullut luokseni, Akontios! Todellista kykyä olen aina mitä innokkaimmin suosinut ja kernaasti olen heikkojen voimieni mukaan auttava sinua, jos kohta kyky itse onkin paras auttajansa. Mutta — olet kai väsynyt ja nälissäsi. Itse jumalatkin tarvitsevat ravintoa elääkseen."

Akontioksen änkyttäessä muutamia kiitossanoja, Melanippos kutsui orjan, joka oli johtanut nuorukaisen etupihaan. Klitifon, roteva, säveänluontoinen veitikka, tuli uutimilla varustetun oven kautta sivuhuoneesta, jossa hän oli sytyttänyt lamput; alkoi näet jo hämärtää.

"Ystäväni", sanoi Melanippos Klitifonille, "valmistuta kylpy tälle nuorukaiselle, joka on vieraanamme ja laita sitten illallinen."

Orja poistui. Viiden minuutin kuluttua palasi hän ja pyysi vierasta seuraamaan itseään.

Akontios oli sillä välin ystävällisen isäntänsä kanssa istunut pylväskäytävässä ja lyhyesti selittänyt tuumansa. Melanippos kiitti hänen aikomustansa noudattaa mitä tarkinta säästäväisyyttä ja kieltäymystä, siten päästäkseen tekemästä työtä jokapäiväisen leivän hankkimiseksi, vaan sen sijaan heti voidakseen kaikin voimin ryhtyä suurempaan taideteokseen.

"Minä en ole rikas", oli Melanippos sanonut; "sitä paitsi pidän minä järjestystä ja kohtuutta taideniekan paraimpina ystävinä ja kehotan siis sinua vastaiseksi säästämään vähäistä omaisuuttasi, niinkuin pitääkin. Mutta kuitenkin: jos varasi loppuisivat, ennenkuin teos, jonka aiot luoda, onnellisesti on valmistunut, niin sano minulle peittelemättä. Sen verran on Melanippoksella aina liikenemään, että hän saattaa tasoittaa uskollisesti ponnistavan toverin tietä. Sanon toverin, sillä taideniekkakin on ikuisen ihanuuden pappi. Valitettavasti laki kieltää minua antamasta sinulle majaa talossani kauvemmaksi kuin yhdeksi yöksi. Minä tunnen kuitenkin kaupungin ja sen olot perinpohjin. Huomenaamulla tahdon koettaa auttaa sinua; ei ole vaikea löytää yksinkertaista ja kuitenkin hauskaa asuntoa, jossa häiritsemättä voit tehdä työtä."

Sittenkuin Akontios kylvyllä oli virkistänyt itseään ja vaihtanut pölyisen matkanuttunsa parempaan, laskeutui hän Melanippoksen kanssa pöydän ääreen. Ateria, jonka Klitifon oli pannut pöytään, oli yksinkertainen: leipää, hunajaa, kylmää paistettua lihaa, manteleja ja viikunoita, sen lisäksi vedellä sekoitettua viiniä, jota Konon ja hänen ylellisyyteen tottuneet juomatoverinsa varmaankin olisivat halveksineet. Hauska keskustelu oli yksinkertaisen illallisen höysteenä. Kuta kauvemmin Akontios kuunteli Afroditen papin ääntä, sitä selvemmäksi selvisi hänessä tunne, että hänellä oli edessään todellisesti hyvä ja rehellistä tarkoittava ihminen, jalo ja omaavoittoa pyytämätön, terve, työhön kykenevä mies, jonka ystävyyttä kannatti etsiä. Kuinkapa se, joka niin herttaisesti kohteli vierasta, taisikaan sulkea ystävän syliinsä!

Kolme tuntia auringon laskun jälkeen vei Afroditen pappi väsyneen vieraansa hyperooniin, rakennuksen ylikertaan, jossa vierashuoneet olivat. Täällä oli Euarete, emännöitsijä laittanut puhtaan ja pehmeän vuoteen. Melanippos toivotti vieraalleen hyvää yötä ja meni sitten alas portaita myöten makuuhuoneesensa, jossa hän, terve kun oli ruumiiltaan ja sielultaan rauhallinen, nukkui heti, kun Akontios vielä ainakin tunnin ajan käveli edestakaisin savilampun lekuttavan liekin himmeässä valossa; milloin astui hän ikkunan luo, jonka puiset luukut ainoastaan olivat lykätyt kiinni, ja katseli puutarhan käytäviä ja kaupungin kuun valaisemia kattoja, milloin tutki hän yksinkertaisia, mutta sieviä seinämaalauksia — mainioin mestariteosten mukailuja — ja seurasi sen ohella yhä ajatustensa oikullista juoksua, jotka milloin pysähtyivät tummasilmäiseen Kononiin, milloin viehättävään Neairaan, mutta kauvimmaksi Melanippokseen. Yhä lämpimämmäksi, yhä iloisemmaksi tuli se tunne, joka täytti hänen rintansa, kun tämä isällinen muoto johtui hänelle mieleen. Jollei veitikkamainen hymy toisinaan olisi ilmestynyt papin tuntehikkaille huulille, olisi hän ollut Zeuksen näköinen, semmoisena kuin hän toisella puolen Arkipelaagia Athenan templissä komeili. Mutta mikä Melanippokselta puuttui jumalallista vakaamielisyyttä, sen korvasi hänen olentonsa sydäntävirkistävä ihmisyys. Akontios tunsi, ett'ei hän ainoastaan voinut pitää tätä miestä arvossa ja kunniassa, vaan myöskin rakastaa häntä kaikesta sydämmestä.

Seuraavana aamuna, jo ennen päivän valkenemista, nousi Akontios vuoteeltaan virkistynein voimin. Alakerrassa oli jo sangen kauvan vallinnut hillittyä melua ja liikettä. Melanippos oli tavallisesti varhain pystyssä. Hän kävi mielellään jo ennen auringon nousua alas rantaan, jossa hän oikein ahmimalla ihaili merta ja nautti heräävän päivän viehättävää näkyä. Sillä välin olivat emännöitsijä ja orjat täydessä toimessaan, siivoamassa huoneita, viruttamassa molempia pihoja ja valmistamassa akratisruokaa — leipäviipaleita ynnä sekottamatonta viiniä.

Kun Akontios tuli ulos etupihaan, ei Melanippos vielä ollut palannut aamukävelyltään. Siten sai nuori kuvanveistäjä tilaisuutta puhella vähän pääorjan Klitifonin kanssa. Osottamatta mitään sopimatonta uteliaisuutta, hän sai puheliaalta orjalta tietää, ett'ei Melanippos, niinkuin hän luuli, ollutkaan leskimies, vaan naimaton.

"Ehkä sinua kummastuttaa", kuiskasi Klitifon, "että taivaallisen Afroditen pääpappi elää niin ilmeisessä ristiriidassa itsensä kanssa; sillä sen, jonka joka päivä tulee uhrata jumalattarelle, pitäisi tietysti ennen muita myöntää hänen vastustamattomuuttaan ja antaa sytyttää itselleen häätulet. Oikeastaan, kuten kai tiedät, onkin säännön mukaista, että papit naivat; muutamissa kaupungeissa on se laissa määrättykin; ja Mileto olisi myöskin mielellään suonut, että meidän isäntämme olisi noudattanut tätä tapaa. Mutta kohtaloa ei kukaan kuolevainen voi vastustaa, ei, ei edes kuolemattomat jumalat. Se oli rakkaus, ei semmoinen, kuin nykyään on tavallista, huikentelevainen ja pintapuolinen, vaan syvä ja palava niinkuin muinoin, kun Leander syöksyi Hellesponton aaltoihin saadakseen nähdä Heroaan. Ja tyttö taisi myöskin osottaa vastarakkautta; mutta tunnethan meidän ionialaista tapaamme. Ainoastaan harvoin otetaan nuoren tytön mielipide lukuun. Melanippos oli köyhä ja halpasäätyinen, tytön isä sitävastoin loisti rikkaudessa ja ylellisyydessä ja sentähden pakotti hän tyttärensä menemään vertaiselleen puolisolle."

"Toivoakseni", sanoi Akontios, "eivät nämät asiat joita olet minulle kertonut, ole mitään salaisuuksia, joista sinun olisi pitänyt olla vaiti."

"Eikö mitä!" vastasi Klitifon. "Kerron ainoastaan yleisesti tunnettuja asioita. Jokainen lapsikin Miletossa pakinoi Melanippoksen nuoruudenlemmestä. Ketä tyttöä hän halusi, siitä ei kuitenkaan kukaan tiedä mitään varmaa, sillä asia tapahtui mitä suurimmassa salaisuudessa, eikä kukaan rohkene nyt kysyä sitä isännältämme. Varmaa on, että hyljätty kosija vuosikausia oli kalvavan surun uhrina eikä milloinkaan enään ole ajatellut hankkia emäntää taloonsa."

Porttikäytävästä kuului askeleita. Melanippos tuli pihaan, ojensi nuorukaiselle kätensä ja sanoi sointuvalla äänellään:

"Ihana päivä, Akontios! Aurinko, joka täällä pihalla tuskin kultaa katonräystäitä, tuhlaa ulko-ilmassa runsaasti kirkkaimpiakin säteitään! Todellakin, kun päivänä tämmöisenä katselen ulos merelle, tuolle ikuisesti salaperäiselle, ymmärrän hyvin, miten se hurskas satu on syntynyt, että katoamaton kaunotar Afrodite on noussut meren syvyydestä. Kansa kysyy aina jumalainsa syntyperää, sillä se mittaa ääretöntä maallisella mitalla; mutta ei milloinkaan ole tuohon kysymykseen vastattu ihanammin, kuin raittiilla kertomuksella merenvaahdon kasvatista."

"Se on tosi", vastasi Akontios. "Afrodite, ikuinen kaunotar, on tutkimaton, niinkuin meren syvyys. Kaikki todellisen ihana on meille arvoitus; mutta suurin arvoitus on se liekki, joka meissä syttyy kauneuden loistosta, ja jota sanotaan rakkaudeksi. Todellisen taiteilijan tulee esittää jumalatar semmoisena, että tämä selittämätön salaperäisyys on ikäänkuin huntuna hänen suloisesti uinailevilla kasvoillaan."

"Tahdotko sinä koettaa sitä?" kysyi pappi.

"En vielä", vastasi Akontios kainosti. "Semmoiseen yritykseen puuttuu minulta tarpeeksi kokenutta kättä, jonka ensin pitää tottua luomaan itsenäisesti, ilman kokeneen mestarin neuvoja, eikä minulla myöskään ole naisellista esikuvaa, jonka muodon voisin lainata semmoiseen Afroditeen. Sinä tiedät herra, ett'ei taideniekka luo mitään itsestään. Hänen ansionsa on se, että hän saattaa tehdä havaintoja ja niitä taideteoksessa esittää. Mutta en milloinkaan, en edes Athenan kaduilla, ole kohdannut muotoa, joka olisi sen kuvan vertainen, jota kannan sydämessäni."

"Yhden olen tosin tuntenut", sanoi pappi, puoleksi ajatuksissaan. "Kohtalo on nyt hävittänyt sen, minkä taltta vaan olisi voinut ikuistuttaa."

Kun aamiaista oli nautittu, otti Melanippos avuliaan Klitifonin käsistä viitan hartioilleen ja astui nuorukaisen edellä torille, jonne jo alkoi lukuisasti kokoontua mieshenkilöitä kaikista eri arvoluokista.

Tie vei molemmat kävelijät arkontti Karidemoksen palatsin ohi. Se oli tavattoman suuri, melkein linnantapainen rakennus, joka torille päin ainoastaan näytteli muhkeita muurejansa ja tavattoman porttinsa sekä pylväskäytävän, niin sanotun propylaionin. Kun Melanippos ja Akontios menivät ohitse, tuli juuri arkontti itse loistavan seurueen keskellä ulos pylväskäytävän kautta. Akontios huomasi, että hieno puna nousi Afroditen papin poskille. Melanippos tervehti; Karidemos vastasi tyynellä kohteliaisuudella, arvonsa tuntevan ylimyksen tavoin.

"Kaupunkimme päämies", sanoi pappi, kun olivat kuulomatkaa etäämpänä, "Karidemos, ankara, jäykkä mies, ennemmin luotu tyranniksi kuin arkontiksi, mutta — se täytyy hänen vastustajansakin myöntää — hyväntahtoinen ja palavan isänmaanrakkauden elähyttämä."

"Niin, hän on todellakin ruhtinaan näköinen", vastasi Akontios; "loistoa hän myöskin näkyy rakastavan, sillä en Athenassakaan ole nähnyt semmoista kullan ja purppuran hohtoista seuruetta, kuin hänen. Se on melkein persialaista!"

"Kansa suosii tuollaista loistoa", sanoi pappi. "Kuitenkaan ei voi olla tunnustamatta, että Karidemos ei suinkaan ole joutunut itämaalaiseen ylellisyyteen. Vaikka hän onkin loistoa rakastava, on hän kuitenkin Kreikkalainen, ja kultainen kohtuus vallitsee hänen tuhlaamisessansakin."

He menivät eteenpäin. Tuli yhä ahtaampia ja huonommannäköisiä katuja sitten taas leveämpiä, mutta näöltään vieläkin köyhempiä, kunnes he viimein pysähtyivät valkeaksi kalkitun pienen talon luo etäisimmässä etukaupungissa.

"Täällä asuu Koronis, erään paflagonilaisen puutarhurin leski", sanoi pappi. "Talonsa harvat asuinhuoneet hyyrää hän ja tyytyy itse kyökkiin. Äskettäin vielä asui täällä eräs nuori kuvanveistäjä, josta odotettiin tulevan jotain suurta, mutta valitettavasti eräissä kemuissa surmasi hänet raivoisa kumppani. Täällä ei kysellä paljon huoneita. Jos Koroniksella, vastoin luuloani, ei sattuisi olemaan vapaata, niin hän kyllä voi neuvoa, mistä me löydämme semmoisen."

Hän kolkutti porttia. Sen avasi pikkuinen, harmaapäinen ja ystävällinen ämmä. Melanippos ojensi pienelle säikähtyneelle akalle kätensä, salli hänen kuihtuneilla huulillaan koskettaa hänen sormensa päitä ja ilmoitti sitten asiansa.

"Sehän sopii oivallisesti!" sanoi Koronis. "Käy sisään vaan, kunnianarvoisa Melanippos, niin näytän mitä minulla on tarjottavana tälle nuorelle miehelle. Se on Lydialaisen taidepaja, sen, joka taannoin lyötiin kuoliaaksi — valoisa, hauska huone, jossa on leveä, suuri ovi ja vielä ikkunakin kaupanpäälliseksi!"

Näin pakinoiden vei hän miehet pihan poikki pitkulaiseen nelinurkkaiseen huoneesen, jossa Lydialainen oli elellyt ja hallinnut. Se oli jokseenkin avara ja valoisa, mutta huonekaluja oli vaan kaikkein tarpeellisimmat. Mutta vähät siitä, vaikk'ei siinä ollutkaan kallisarvoisia mattoja eikä pantterinjalkaisia pronssilavitsoja, ei Akontios niitä kaivannutkaan. Kuta vähemmin tämä taidepaja veti vertoja Athenan muhkeitten palatsien asunnoille, sitä enemmän kehoitti se häntä etsimään kaikkea elämännautintoansa luovasta taiteestaan.

Hinta, jonka Koronis pyysi huoneesta ynnä jokapäiväisestä ravinnosta, oli niin vähäinen, että Akontios heti teki päätöksensä. Hän oli silmänräpäyksessä laskenut, että hänen rahansa täten voisivat riittää enemmän kuin kahdeksan kuukautta. Ja mitä kaikkea saattoakaan tapahtua niin pitkässä ajassa!

"Se on siis päätetty!" sanoi pappi. "Ja nyt Akontios, poikani — ethän sinä unhota että Melanippoksen talosta aina löydät ystävän, joka avosylin tervehtii sinua tervetulleeksi! Voios hyvin, onnea työllesi ja toteutukoot kaikki tuumasi parhain päin!"

Hän jätti nuorukaisen yksin uuden emäntänsä kanssa. Mutta vähän ajan kuluttua Akontios meni ulos tekemään tarpeelliset ostoksensa. Kauppiaitten orjat kantoivat hänen kotiinsa ostokset: savea, monta astiaa, muutamia puulevyjä ja tärkeimmän kaikista, miehen korkuisen marmorimöhkäleen, joka sijoitettiin keskelle huonetta oven ja ikkunan välille.

TOINEN LUKU.

Kun nuorukainen täten oli toimittanut tärkeimmät asiansa, söi hän hiukan ja lähti sitten lyhyintä tietä satamakadulle. Hän tunsi epämääräistä halua jälleen nähdä sievän Neairan, sillä täällä, etäisessä etukaupungissa, kaukana ystävällisestä papista, joka niin isällisestä oli ottanut häntä vastaan, tunsi hän olevansa jotenkin yksinäinen ja hyljätty. Paitsi sitä oli hän Koronikselta kuullut, että suurelle pyörykälle, joka ulottui poikki koko satamakadun, päivällis-aikaan kokoontui taiteilijain malleiksi haluavia tyttöjä, jotka usein ahdistaen ja tunkeillen, mutta aina rahan edestä tarjoutuivat rupeamaan maalarien ja kuvanveistäjäin palvelukseen. Teos, johon Akontios ensin aikoi ryhtyä, oli aina hänen merimatkastaan asti Halikarnassokseen ollut selvänä hänen mielessään.

Ainoastaan vähitellen tahtoi hän pyrkiä tuohon korkeimpaan, sillä hän piti tarpeellisena ensin oppia hallitsemaan soreutta ja sievyyttä, ennenkuin hän rohkeni koskettaa mieltä hurmaavaan ja jumaluuden kirkastamaan yritykseen. Se kuva, jota hän ei ainoastaan ollut ajatuksissaan nähnyt, vaan myöskin saattanut todellisuuteen monessa luonnoksessa, esitti paimentyttöä, jota koiransa tervehtii hänen kotiintultuaan, ja katselee uskollisesti silmiin tytön ystävällisesti silittäessä sen päätä. Ei pitäisi olla vaikeata, arveli Akontios, löytää tyttöä, joka johonkin määrin vastaisi hänen mielessään olevaan kuvaan.

Hän käveli pitkin kapeita, koukistelevia katuja kunnes yht'äkkiä esiintyi koko häikäisevässä komeudessaan muhkea satamakatu, joka idässä pyörykän toisella puolella ulottui kauas maaseudun kentille asti, ollen keskuspaikkana kaupalle ja meluavalle kaupungin-elämälle, kun sitä vastoin hiljaisemmat porvarilliset toimet, etenkin kaupungin ja valtion asiat, enimmäkseen käsiteltiin torilla.

Suurin silmin katseli Akontios lukemattomia kaksi- ja kolmisoutuveneitä, jotka olivat ankkurissa täällä, kauniisti rakennettujen satamansulkujen välissä, muhkeita kauppalaivoja taiteellisesti veistettyine kaljoonikuvineen ja etäämpänä kalaveneitten valkeankiiltäviä purjeita, jotka sadoittain peittivät aavan arkkipelaagin ja kunnailla ympäröidyn lahden sinistä pintaa. Merenkulkijoita silloin tunnetun maailman kaikista osista, karsaasti katselevia Heniokeja, etäisen Kolkiin alkuasukkaita, käyränenäisiä ja mustatukkaisia Foinikilaisia, kilikialaisia merimiehiä ja Egyptin kauppiaita, venemiehiä, hedelmien kaupustelijoita ja kaupan välittäjiä, kaikki nämät tunkeilivat sekaisin kirkkaassa auringon paisteessa, tahi etsivät siimestä huonerivien vierestä, jotka täällä muodostivat omituisen sekoituksen ylhäistä komeutta ja kansallista epäsiisteyttä, oli nimittäin rikkaitten kauppiaitten muhkeita rakennuksia savuttuneitten ruokamyymäläin ja ahdinkoon asti täyttyneitten kapakkain vieressä, palatseja rahanvaihtopuotien vieressä.

Akontios katseli kirjavaa näytelmää oudon uteliaisuudella; sillä Athenassa oli satama kaukana kaupungin keskustasta ja siellä toiset esineet kiinnittivät katselijan huomiota.

Hän meni eteenpäin.

Hyörinä muuttui komeammaksi ja vähemmin meluavaksi. Eräs poikkikatu, jonka päässä nähtiin Zeuksen templi koko pituudelleen, näkyi erottavan satamakadun meluisen osan rauhallisemmasta, jonka varrella mahtavimmat ylimykset asuivat. Ranta teki tässä polven ulospäin, jotenka kadun ja ankkurissa olevien laivain väli suureni; paitsi sitä vaan yksityiset, suuret laivat laskivat täällä ankkuriin, muuten oli ainoastaan matalia veneitä, jotka välittivät paikkakunnan liikettä. Plataani- ja vaahterarivi suojasi sitä kadun-osaa, joka ei ollut huoneitten varjossa. Akontioksella oli nyt ensi kerran tilaisuutta nähdä Mileton nuorison kotitapoja. Vastoin sitä turhamaista komeutta, jota eiliset juomaveikot Kononin puutarhassa olivat osottaneet, näkyivät nämät nuorukaiset noudattavan ulkonaista huolellisuutta ja käytöksessään tarkkuutta, joka melkein näytti teaatterimaiselta.

Muutamia satoja askeleita poikkikadun toisella puolella havaitsi hän viisi kuusi nuorta tyttöä värillisissä vaatteissa istuen marmorisen muistopatsaan portailla ja kymmenkunta korkeasukuista nuorukaista piirissä ympärillä. Ne olivat kukkaismyyjättäret Kreoninkuvapatsaan luona. Kuvapatsas esitti näet entistä arkonttia, Kreonia, joka viisitoistavuotisen virkakautensa aikana oli rakennuttanut suuren osan itäistä satamakatua.

Kuvanveistäjä tunsi yhden nuorukaisista solakaksi, ymmärtäväiseksi Olorokseksi, joka edellisenä päivänä kemujen jälkeen Kononin huvilassa oli ärsyttänyt isäntää sattuvalla ivallaan ja siten saanut aikaan tuon ikävän kohtauksen.

Kun Akontios meni lähemmäs katsomaan, olisiko Neairakin tyttöjen joukossa — kuten ei kuitenkaan ollut — käänsi Oloros päätään. Omituinen hymy ilmaisi, että hänkin tällä hetkellä muisteli eilispäivää, mutta katse, jolla hän muutaman hetken katseli nuoren taideniekan hieman punastuvia kasvoja, ei ollut pahansuopa.

Akontios meni eteenpäin. Kymmenen minuutin kuluttua saapui hän pyörykän luo, jossa Koroniksen vakuutuksen mukaan mallitytöt muka oleskelivat. Mutta joko ne Mileton kaunottaret, joista Akontios oli uneksinut, pitivät miellyttävämpänä viettää aikaansa iloisten, elämään mieltyneiden ihmisten, semmoisten kuin Kononin, seurassa, kuin olla maalarien ja kuvanveistäjäin esikuvina, tahi oli tuo Mileton ylhäisissä piireissä kannatettu mielipide, että semmoiset raha-ansiot muka olivat epäkunniallisia, heidänkin joukkoonsa tunkeutunut; se vaan on varma, että niitten luku, jotka täällä kävelivät käsi kädessä laakeripensasaitain välillä, oli hyvin pieni, ja nekin harvat, jotka Akontios tapasi, näyttivät aivan sopimattomilta hänen tarkoitukseensa. Joko heillä oli aasialaisten Helleenien tavalliset hennot, raukeat piirteet, tahi he olivat karkeamuotoisia kaunottaria, jotka mahdollisesti olisivat kelvanneet esikuviksi Heraa tahi Pallasta kuvattaessa. Ripeyttä, iloisuutta ja vilkkautta, jota hän tarvitsi, ei ollut löydettävissä. Vihdoinkin, puolen tunnin kuluttua, tuli valkoverinen lakedaimonilaistyttö, joka todellakin oli yksin laatuaan; hän olisi sopinut erittäin hyvin, mutta Fyllis tunsi itse niin täydellisesti etevyytensä, ja hän vaati julman suurta summaa. Akontios ei uskaltanut tarjota vähempää, semminkin kun se joka tapauksessa olisi noussut yli hänen varojensa.

"Oletteko te ainoat?" kysyi hän eräältä kalpealta, jotenkin kuihtuneen näköiseltä rhodolaistytöltä.

"Olemme", vastasi tyttö, "mutta minun mielestäni on meitä liiankin monta."

Vielä hetken katseli Akontios, ajatuksiin vaipuneena, muutamien vanhempien taiteilijain kaupanhieromisia tyttöjen kanssa; sitten kääntyi hän paluumatkalle alakuloisena mielessään.

Lähellä Kreonin marmoripatsasta näki hän tiheän väentungoksen.

Ne kuusi kukkaismyyjätärtä, jotka äsken herättivät niin suurta huomiota, olivat nyt melkein toimettomina; ainoastaan eräs vanhanpuoleinen keikari jutteli kahden kauniimman kanssa. Muut katselivat synkeästi erääsen kohtaan, jossa joku erityinen esine näkyi vetävän kaikkien nuorten miesten huomion puoleensa.

Karvaalla mielin ja tuntien itsellään ei olevan kiirettä, kun mallin puutteessa tietysti ei voinut ryhtyä työhön, lähestyi Akontios yhä kasvavaa joukkoa ja huomasi nyt ahdingon keskellä Neairan, joka suloisesti painaen pajuista punottua koria rintaansa vastaan, oikealla kädellään jakeli taidokkaasti tehtyjä kukkaisvihkoja ja seppeleitä. Hän näytti todellakin hurmaavalta ruusunkarvaisessa puvussaan, jonka ylinen hopeakuteinen reunus kierteli hänen pyöreän kaulansa ympäri ja jota hartioilla piteli kaksi sievää korusolkea.

"Minulle, minulle, Neaira!" kuului joka taholta. Silmänräpäyksessä oli hänen täpötäysi korinsa tyhjennetty, ja nyt sateli siihen hopearahoja ja hymysuin kiitteli hän joka taholle.

Viimeinen, joka oli saanut kukkaisvihon, oli Konon. Edellisen päivän vastoinkäyminen oli häirinnyt tuon kopean ylimyksen unta. Tähän asti ei hän ollut Neairasta välittänyt, mutta nyt alkoi tyttö häntä miellyttää.

Kaksi tuntia jälkeen auringon nousemisen oli hän istuutunut vaunuihinsa. Olorokselta oli hän saanut tietää, että vasta tullut taiteilijatar, joka niin äkkiä oli ilmestynyt Dromiskos-saaresta, keskipäivällä tavallisesti myyskenteli kukkasia arkontti Kreonin kuvapatsaan luona. Silloin oli mukavin ja soveliain päästä hänen puheillensa.

Konon oli tunkeutunut aivan tytön viereen. Se, minkä hän nyt juhlallisesti painoi hänen käteensä eikä, niinkuin muut, heittänyt koriin, ei ollut mikään hopearaha, vaan persialainen kultaraha. Vastoin kevytmielistä puhetapaa, jota hän edellisenä päivänä maantiellä oli käyttänyt, osotti hän nyt ritarillista kohteliaisuutta.

"Neaira", kuiskasi hän, "olen kovin pahoillani eilispäivän tapahtumista, jotka sinun pitää lukea kokonaan päihtymisen syyksi. Tahdotko suoda minulle tilaisuutta osottamaan sinulle, kuinka vilpitön katumukseni on? Saanko häiritsemättä selittää sinulle…"

"Zeuksen nimessä!" nauroi Neaira. "En minä ole pitkävihainen! Minä huomasin kyllä, että Lyaios-jumalan röyhkeys puhui sinun suusi kautta. Mutta kas tässä saat kourallisen drakmoja takaisin kultarahastasi."

"Älä huoli", esteli Konon. "Sinun pitää antaa minun maksaa taiteestasi, niinkuin itse tahdon. Mutta vastaa nyt minulle: suostutko…"

"Minä en ymmärrä sinua, herra", sanoi Neaira nostellen hartioitaan.

"Asia on kerrassaan päätetty, enkä minä tiedä, mitä sinulla enään olisi minulle sanottavaa."

"Katsokaa meidän Kononia vaan!" kuului nyt nuori Oloros huutavan, joka oli kuullut viimeiset sanat. "Ei hän koskaan heitä, tuo kyllästymätön! Aina osottautuu hän rakastettavana kauneudelle, aina lempeänä ja armollisena sulottarille."

Astuen Kononin luo sanoi hän matalalla äänellä, mutta kuitenkin niin, että Akontios saattoi sen kuulla: "ajattele Kydippeä!"

"Ole joutavia!" vastasi Konon.

"Oletko niin varma asiastasi?" kysyi Oloros.

"Aivan varma."

"Minä olen kuullut päinvastoin."

"Sinulle on valehdeltu, ja oikein tahalla, sillä ainoastaan ilkeys voi saattaa pahaan huutoon koko kaupungissa tunnettua asiaa. Arkontti Karidemos on todistajien läsnäollessa antanut minulle lupauksensa ja jos elät talveen asti, toivon saada nähdä ylen-ymmärtäväisen Oloroksenkin häävieraitteni joukossa."

Oloros nykäytti olkapäitään.

"Karidemos ja hänen tyttärensä Kydippe — ovat, hyvä ystävä, kaksi eri asiaa. Paitsi sitä ei Karidemoskaan taitaisi juuri tuntea mielen-ylennystä, jos hän saisi tietää, että hänen tuleva vävynsä kadulla julkisesti pyytää seurustella kukkaistytön kanssa."

"Olenko minä sitä tehnyt?"

"Olet kyllä, jotenkin selvästi."

"No tosiaankin!"

Tässä lauseessa ilmestyi selvästi vakuutus siitä, että hänelle, loisteliaalle Kononille muka oli sallittu paljon, joka jonkun muun sitä tehdessä, olisi herättänyt yleistä paheksimista. Kuitenkin seurasi hän kalpeata nuorukaista, joka hitaasti vei hänet mukanaan pois.

Akontios oli ollut aivan lähellä. Hän oli kuullut jok'ainoan sanan keskustelusta, vaikka se kävikin kuiskimalla. "Ajattele Kydippeä!" Se kaikui niin omituisen ennustavalta tuo varoitus. Mikähän eriskummainen tyttö se Karidemoksen tytär lie ollutkaan, koska hänen päätöksensä oli niin vaikuttava. Melanippokselta, Afroditen papilta, oli Akontios kuullut, että Karidemos oli ankara, taipumaton mies. Ainoastaan tavaton luonteen lujuus tyttäressä saattoi saada voiton semmoisesta isästä. Ja että hän sen oli tuova ilmi ja ett'ei hän suinkaan ollut niin mielissään loisteliaan Kononin kosimisesta, kuin tuo itserakas turhimus luuli — sen arveli Akontios voivansa pitää varmana kalpean Oloroksen puheen johdosta. — Ei hän oikein tiennyt, mikä hänen oli, mutta tuo Kydippe, jonka hän tunsi vaan nimeltä, herätti hänessä salaista myötätuntoisuutta ja taideniekan rikkaalla mielikuvituksella kuvaili hän itselleen hänen ruhtinaallisen jalon muotonsa, hänen lempeän ja kuitenkin käskevän katseensa, hänen tenhoavan hymynsä, jonka paljas muisteleminen teki röyhkeän Kononinkin säveäksi.

Ajatuksiin vaipuneena kulkiessaan hän ei kuullut, että Neaira huusi häntä nimeltä. Nopein askelin meni hän takaisin kaupunkiin; satamakadun kirjava hyörinä häiritsi hänen haaveellisia mietteitään. Nyt tuli hänen mieleensä tuo jo aikoja sitten aateltu taideteoskin: hänen kotiin palaava paimentyttönsä, jota varten hän etsi esikuvaa. Hän tunsi tarvitsevansa koota ajatuksiaan ja yksinäisen huoneensa hiljaisuudessa rauhoittua onnistumattomien yritystensä jälkeen.

Tuntia jälkeen puolen päivän oli hän taas Koroniksen talossa. Lyhyesti vastattuaan akan uteliaihin kysymyksiin, meni hän huoneesensa, jossa suuri marmorimöhkäle synkkänä seisoa törötti hänen edessään, ikäänkuin nuhtelisi se taideniekkaa hänen yritystensä tehottomuudesta. Vaikka Akontios koki turvautua kaikenlaisiin lohdutuksiin, tunsi hän itsensä kovin alakuloiseksi. Hän meni sentähden talon puutarhaan, jossa Koronis kasvatti hedelmiä ja kaaliksia. Se oli noin seitsemän- tahi kahdeksankymmentä neliökyynärää laaja maatilkku, jota kolmella sivulla piiritti muuri, mutta neljännellä myrttipensas-aita erotti toisesta samanlaisesta puutarhasta. Viikunoita, manteleja ja kranaatteja kasvoi perällä. Pitkässä puutarhapenkissä, myrttipensaitten vastapäätä, kasvoi rivi pahkaisia kydonilaisia omenapuita, joiden karvaiset hedelmät Koronis keitettyinä käytti lempiruokansa, ohrahutun särpimeksi. Puutarhan keskellä oli pieni kohopaikka. Siinä oli muinoin seisonut poltetusta savesta tehty kuvapatsas. Nyt kasvoi tiilisen aluksen ympärillä pensaikkoa — ainoastaan kapeaa koukertelevaa polkua myöten päästiin sen luo. Itse aluksen oli Koronis erään hyväntahtoisen naapurin avulla muuttanut jonkinlaiseksi istuimeksi ja kaunistanut selkänojaa virheellisesti kirjoitetulla värsyllä, joka kertoi, kuinka iloista on levätä ja haaveksia.

Tässä Akontios pysähtyi. Pensaitten välistä harhaili hänen katseensa naapurin puutarhaan, jossa iäkäs, valkopartainen vanhus näkyi poimivan tummia täyteliäitä viinirypäleitä ja panevan ne vieressään olevalle olkimatolle. Pörröinen susikoira makasi kokoonkyyristyneenä hänen vieressään, pää etukäpäläin välissä. Vähän väliä kurotti eläin kuonoaan ilmaan ja murisi ikeniään irvistellen.

"Vait, Keimon!" sanoi silloin ukko ja kohotti uhkaavasti veistänsä, ja Keimon ummisti taas silmänsä ja makasi siinä niin siivosti ja rauhallisesti — ollen elävänä kuvana Koroniksen värsystä.

Akontios laski käsivartensa ristiin ja vaipui tämän runollisen näyn katselemiseen. Valoisa puutarha, kunnian-arvoisa ja kuitenkin voimissaan oleva vanhus, solea, vahvannäköinen koira ja äänetön hiljaisuus, joka vallitsi kaikkialla, vaikuttivat häneen terveellisesti satamakadun kirjavan hälinän jälkeen.

Äkkiä karkasi koira pystyyn ja haukkua kajahutti iloisesti. Huoneesta tuli tyttö ruusunkarvaisessa puvussa, ja häntä vastaan Keimon hyökkäsi.

"Neaira!" sanoi Akontios itsekseen; ja kun tyttö nyt pysähtyi silitelläkseen koiraa, joka rajusti haukkui ja heilutteli häntäänsä, lisäsi hän ajatuksissaan: "Minun kotiin palaava paimentyttöni! Jumalien nimessä, minä en ymmärrä, kuinka tähän asti olen voinut olla niin sokea, ett'en ole nähnyt, kuinka täydellisesti hänen kasvonsa, hänen ruumiinsa muoto ja koko hänen olentonsa soveltuu minun, yritykseeni! Ikuinen vahinko vaan, ett'ei hän kuulu noihin pyörylällä kulkeviin tyttöihin, vaan on niin arka ja itsenäinen."

Ukko laski nyt veitsen pois ja ojensi kätensä nuorelle tytölle.

"Terve tullut!" sanoi hän ystävällisesti: "Onko asiasi käyneet hyvin?"

"Oivallisesti", vastasi Neaira. "Katsokaa, vaan!"

Hän veti vyöhyestään esille pienen nahkakukkaron, päästi siteen auki ja antoi ukon katsahtaa siihen.

"Kultaraha!" sanoi hän kummastellen; "onpa sulla tosiaankin hyvät tulot. Sinun taidollisuudestasi maksetaan nyt tavalla, joka minua melkein huolestuttaa."

"Huolestuttaa! kuinka niin?"

"No, kyllähän minä pidän pikku Neairani makua ja väriaistia arvossa — mutta tuon arvoiset eivät seppeleesi toki liene. Tuo persialainen kultaraha tarkottaa kauniita kasvojasi ja kun Mileton nuoriso niin selvästi ilmaisee ihastuksensa…"

"Hullutuksia, Laogoras!" nauroi nuori tyttö. "Ymmärrän kyllä, mitä tarkotat, mutta rukoilen sinua…! Luuletko ehkä, että minä tahtoisin tallata koko elämäni onnen jalkojeni alle muutamista loistoisista ja myrskyisistä vuosista? Minä tahdon sen kerrassaan sanoa sinulle, sillä olen kyllä koko ajan huomannut, mitä sinun tähtäilysi ovat tarkottaneet."

"Sitä parempi", vastasi Laogoras. Taaskin antoi susikoira, joka tällä välin oli lepuuttanut päätään Neairan polvella, äänensä kuulua. Puutarhaan astui arasti ja kömpelösti hartiakas nuori mies, omituisen synkän näköisenä, mutta heti kun hän näki Neairan, kirkastuivat hänen kasvonsa. Hänellä oli yllään tummanruskea puku, jommoista tavallisesti alhainen rahvas käytti.

"Onko luvallista?" kysyi hän epävakaisesti.

"Terve Baios!" sanoi Laogoras. "Minä luulin sinun tietävän, että aina olet tervetullut tänne."

Hän meni tulijaa vastaan ja ojensi hänelle sydämellisesti kätensä.

Vähemmin vilkkaasti, melkein vähän närkästyneenä, Neaira ojensi kätensä.

"Mikä tuo sinut tänne tähän aikaan?" kysyi ukko, "sinut, työmiehistä uutterimman?"

"Odottamaton onnellinen tapaus", vastasi Baios. "Ajatelkaapas" — hän loi Neairaan kavalan katseen — "noin puoli tuntia sitten ajoi Karidemos, tuo mahtava arkontti, tyttärensä Kydippen seurassa pajani ohi. Heidän aikomuksensa oli mennä satamalle, jossa kaupungin molemmat kullalla silatut kolmisoutoveneet sijaitsevat. Virkatoimet — niin kerrotaan — pakottavat arkonttia muutamaksi päiväksi menemään Samos-saareen. Noin kolmekymmentä askelta minun pajastani katkeaa heiltä väliaisa. Hevoset olivat säikähtyneet nähdessään erästä afrikalaista jalopeuraa, jota kuljetettiin rautaisessa häkissä, ja hypähtäneet syrjään. Niin tapahtui tapaturma — minulle se oli onneksi, sillä juoksin paikalla esiin, sain nuo vieläkin värisevät ja korskuvat hevoset pysähtymään ja tarjouduin heti korjaamaan vahingon. Minulla oli valmiina sopiva väliaisa; minuutin kuluttua olivat ruuvit ja tulpat saatu irti, sillä Hefaiston voimilla käyttelin suuria hohtimia. Lyhyesti sanottu, hetkisen kuluessa, tuskin pitemmässä ajassa, kuin nyt on mennyt sen kertomiseen, oli uusi väliaisa, katkaistuun verrattuna tosin yksinkertainen, mutta kuitenkin kelvollinen, kiinnitetty sekä vaunuihin että ikeesen, ja matkaa saatettiin jatkaa. Mutta ennenkuin se armollinen herra viittasi ajajalle, pisti hän minulle käteen kokonaista kolme painavaa Persian penninkiä. Aatelkaapas vain: kokonaista kolme — tuosta vähäpätöisestä avusta! Pulska lisä entisiin säästöihini! Vai mitä sinä arvelelet, Neaira?"

"Saatathan sinä olla tuosta tyytyväinen", vastasi tyttö kylmästi. "Kunpa Karidemos usein ajaisi ohitsesi samalla seurauksella!"

"Onnellinen se, joka saattaisi pyytää jumalilta sellaista!"

Sitten lisäsi hän kääntyen vanhukseen:

"Ethän suutu, Laogoras, vaikka näin olen teitä häirinnyt? Mutta minun täytyi saada keventää mieltäni, minun täytyi ilmoittaa teille, mitä niin odottamatta minulle tapahtui."

Laogoras viittasi suosillisesti. Sitten otti hän kiinni mattoon, jolla rypäleet olivat, kaikista neljästä kulmasta, nyökkäsi vielä kerran isällisesti päätään ja kääntyi mennäkseen huoneesen.

"Puhele sinä Neairan kanssa", sanoi hän hymyillen. "Minä tunnen nukkumisen tarvetta. Helpoinkin työ uuvuttaa minun ikäistäni miestä."

Neaira puri huultaan. Hänelläkin näkyi olevan halua vetäytyä huoneesensa. Mutta Baioksen rukoilevat katseet herättivät hänessä surkuttelua, ja hän viipyi.

"Kuinka virkeä ja voimakas hän toki vielä on!" Baios sanoa tavoitteli katsellen menijään.

"Hän onkin kaiken ikänsä ollut kohtuutta noudattava ja uuttera, hän", vastasi Neaira pisteliäästi.

"Uuttera — enkö minä ole uuttera?"

"Mutta sinä olet liiaksi mieltynyt viiniin."

Baios painoi päänsä alas surullisena.

"Niin, vasta tutustuttuani Neairaan" vastasi hän miettivästi.

"Mielisteletpä sinä Neairaa. Siinä tapauksessa näkyy Laogoraksella olevan lujempi luonto kuin sinulla, sillä häneen ei minun tuttavuuteni ole vaikuttanut niin haitallisesti."

"Hän ja minä!" huokasi nuori mies. "Hän, joka voisi olla sinun isoisäsi."

"Mitä se sitten todistaa?"

"Oi, Neaira, sinä ymmärrät minua kyllä — mutta et ole kuulevinasikaan mitä minä puhun. Kunpa vaan, niinkuin isäntäsi Laogoras, saisin pitää sinusta huolta, toivottaa sinulle tervetuloa, kun tulet kotiin, auttaa sinua työllä ja neuvolla huolissasi…"

"Ei minulla niitä olekaan", vastasi Neaira lyhyesti.

"Oletko vanhakin jo, armas Neaira?" kysyi Baios hetken äänettömyyden jälkeen.

"Kuusitoista vuotta, sen tiedät."

"Kuusitoista vuotta! Eikä Eros vielä ole koskettanut sydäntäsi."

"Ei ole. Mutta jos olisikin, niin mitä se sinuun koskee? Pitääkö ehkä minun tunnustaa sinulle sisimmätkin salaisuuteni?"

Baios katseli ympärilleen. Huomattuaan olevansa yksin Neairan kanssa — iäkkään Koroniksen puutarhaa myrtti-aidan tuolla puolen hän ei ajatellutkaan — tarttui hän äkisti pelottavalla kiihkolla hänen käteensä.

"Pitääkö minun sitten sanasta sanaan sanoa sinulle se, mitä jo aikoja sitten olet voinut arvata?" sanoi hän innoissaan. "Sinun ja sinun julmuutesi muistoa koetan minä upottaa viiniin. Niin, pilkkaa sinä vaan! Minä olen hurjasti rakastunut sinuun, ja joll'et nyt, kun olen sen sanonut, anna minulle toivon kipinääkään, niin menen Dioskurien kalliolle ja syöksyn päistikkaa kuohuihin. Tiedä silloin, että Baios, seppä, on hukuttanut itsensä sinun tähtesi."

Neaira naurahti.

"Onko sinulla kylläkin kiire tuota hyppyä tekemään?" kysyi hän veitikkamaisesti.

Baios loi häneen katseen, täynnä tulista intohimoa. Sitten hän sanoi kolkosti:

"Sinutta, Neaira, en voi elää."

"No elä sitten kanssani!" nauroi Neaira. "Kuka sinulta sitä kieltää? Jos lupaat käyttäytyä hiukan reippaammin ja heität tuon ikuisen huokailemisen, niin voimme olla ystävykset, todelliset ystävykset. Sinun myötätuntoisuutesi liikuttaa minua, vaikka minun täytyykin sinulle tunnustaa…"

"Oi, kuin sinä olet hyvä, Neaira!" keskeytti Baios häntä. Hänen värähtelevä äänensä ilmaisi sellaista hillitsemätöntä kiihkoa, että Neaira säikähtäen hypähti.

"Mene matkaasi!" sanoi hän venyttäen ruusunkarvaisia huuliaan. "Sinä hävität minulta oudoilla puheilla kauniin päivän ilon. Puhtaasti puhuen: minä en rakasta sinua — en rahtuakaan, vaikkapa kymmenesti uhkaisit hypätä Dioskurien kalliolta. Päästä käteni, Baios! Minä en kärsi tuollaisia väkivaltaisia hyväilyjä. Baios! Kuinka sinä rohkenet? Pois täältä! Kuuletkos, minä käsken!"

Seppä oli viimeiset hetket puristanut tytön pyöreätä käsivartta karkeilla sormillaan, puoleksi ikäänkuin raivosta, puoleksi niinkuin jostakin vastustamattomasta halusta. Neaira tempasi itsensä irti sellaisella liikkeellä, kuin olisi hän torjunut perässään juoksevaa kerjäläistä luotaan. Keimon, susikoira, joka isäntänsä lähdettyä oli venynyt etäämpänä kranaatipuun siimeksessä, hypähti haukkuen pystyyn ja mitteli kiihkeätä rakastajaa vihaisin katsein.

"Anna minulle anteeksi, Neaira!" änkytti Baios, painaen alas päätään.

"Mene vaan! Minä en kärsi sitä. Jos joskus toisten uskallat…"

"En koskaan, en koskaan! niin totta kuin jumalat minua auttakoot! Sano vaan, ett'et ole minuun suuttunut!"

"No, minä en ole suuttunut. Laita vaan itsesi kiireimmiten kotiin!"

"Voi hyvin!" huokasi seppä.

Luoden viimeisen himoitsevan katseen miellyttävään tyttöön meni hän matkaansa.

"Tule, Keimon!" sanoi tyttö kutsuen koiraa luokseen. "Eikö niin Keimon, ethän salli Neairallesi tehtävän pahaa? Odota vaan poikaseni, kerran olet kyllä saava palkan uskollisuudestasi."

Koira heilutti häntäänsä ja katsoi Neairaan, niin että Akontiokselle, joka nyt jätti pienen, pensaita kasvavan kummun ja läheni myrttiaitaa, taaskin johtui mieleen kotiin palaava paimentyttönsä. Ajatus, että Neaira asui niin lähellä, herätti hänessä omituisen tunteen. Ylimalkaanhan naapurusten tulee elää sovussa ja ystävinä — se oli hänestä nyt entistä selvempi, sillä melkeinpä näytti siltä, kuin jumalat olisivat toimittaneet niin, että hän taaskin sattui yhteen sen ainoan elävän olennon kanssa, johon hän täällä Miletossa — paitsi Melanipposta — oli tutustunut lähemmin. Akontios aikoi juuri huutaa hänelle, kun tyttö, äkisti hämmästyen, mainitsi hänen nimensä. Hän oli huomannut myrttipensaitten takana seisovan solakan nuorukaisen; hän joutui hämille ja kirkas puna nousi hänen poskillensa.

"Sinäkö täällä Koroniksen talossa?" kysyi hän astuen pensas-aidan luo.

"Ja oletko sinä naapurinani?" sanoi Akontios hymyillen.

"Minä asun täällä Laogoraksen luona, joka vaalii ja hoitaa minua niinkuin omaa lastaan. Sehän on omituinen sattuma! Mutta mistä sinä tulet? Et rakennuksesta ainakaan — sillä sinne vast'ikään katsahdin."

"Tuossa, tuolla pienellä kummulla olen istunut ja katsellut teitä."

Tyttö punastui uudelleen.

"Ei sinulla ole mitään syytä punastua", sanoi Akontios. "Ei mikään Spartankaan tyttö olisi voinut käyttäytyä siveämmin eikä järkevämmin. Tuo nuori mies näkyy oikein olevan kiihkoissaan rakkaudesta."

Neaira katsahti häneen.

"Sinä sanot sen ikäänkuin se olisi sinulle käsittämätöntä. No niin, Neaira on kauvan tiennyt, ett'ei hän ole kaunis."

"Päinvastoin, sinä olet hurmaavan kaunis."

"Älkäämme puhuko siitä! Muutoin — mitä tärkeitä asioita oli sinulla mielessä aamupäivällä? Minä tervehdin sinua Kreonin kuvapatsaan luona — mutta ei sinulla näkynyt olevan silmiä eikä korvia."

"Minä olin alakuloinen", sanoi Akontios.

"Alakuloinen? Hauskassa Miletossa? Mitä ihanimman taivaan alla? Keskellä satamakadun vaihtelevaa elämää ja hälinää?"

"Niin Neaira. Minä en löytänyt sitä, mitä hain."

Hän kertoi vastoinkäymisestään pyörykällä ja kuinka raskaalta tuntui, kun sopivan esikuvan puutteessa ei voinut ryhtyä teokseen, joka jo melkein valmiina häämöitti hänen mielessään.

Neaira tuli miettiväksi.

"Siis eivät jäykät, isoiset kaunottaret, jommoisia taiteilijat käyttävät jumalainkuviksi, kelpaa sinulle?" kysyi hän hitaasti. "Niin, minkä näköisen pitäisi sitten sen tytön oleman, joka soveltuisi sinulle?"

"Sinun näköisesi", huudahti Akontios, Neairan kasvot hehkuivat purppuranpunaisina.

"Minunko näköiseni?" änkytti hän. "Mutta semmoisia lienee tuhansittain."

"Ei kymmentäkään!" vastasi Akontios. "Ja näitä kymmentä on vaikea löytää ja vieläkin vaikeampi saada käsiinsä."

"Ja mitä pitää semmoisen tytön tekemän, jonka mukaan sinä tahdot veistää kuvasi?"

"Ei mitään. Hänen pitää ainoastaan seista liikkumatonna siinä asennossa, johon minä hänet asetan."

Oli sitten hetkinen äänettömyyttä.

"Kuules, Akontios!" sanoi Neaira. "Joll'ei se ole sen vaikeampaa, niin voisin ehkä minä tehdä sinulle sen palveluksen. Sanoithan minun sopivan."

"Mitä? Tahtoisitko todellakin?"

"Tahdon, jos voin sinulle tehdä jotain hyötyä."

"Ja paljonko pyydät siitä? Sinä tiedät, Neaira, ett'en ole rikas."

"Oh, sinä loukkaat minua, Akontios. Ystävyyden töistä en ota maksua."

Hänen silmistään loisti taas samanlainen tuli, kuin Akontios jo edellisenä päivänä oli huomannut; se oli ajatuksen heijastus, joka näkyi sanovan: tällä ystävyyden työllä kiedon sinut kahleisin, sillä minä tahdon, että sinäkin olisit minulle hyvänsuopa ja ett'et milloinkaan unhottaisi, että Neaira on sinua auttanut. — Hän epäili silmänräpäyksen, mutta taideniekan halu nähdä luomansa niin täydellisenä kuin suinkin, voitti tämän salaisen vastenmielisyyden.

"Hyvä, Neaira", sanoi hän ystävällisesti, "suurella kiitollisuudella otan vastaan avuliaisuutesi. Koska tahdot ensi kerran käydä luonani?"

"Nyt heti, jos niin tahdot? Koronis nukkuu nyt ja samoin Laogoras; se juuri on hyvä: eihän heidän oikeastaan tarvitse tietää, mistä me kaksin olemme sopineet."

"Tule sitten. Koiran voit kernaasti ottaa mukaasi."

"Heti paikalla", sanoi Neaira. Hän juoksi pitkin pensas-aitaa, kunnes löysi paikan, jossa pensaat helposti taipuivat syrjään. Tästä luikahti hän läpi, Keimon seurasi häntä, katkonaisesti haukkuen.

KOLMAS LUKU.

Viikkokausia kului nyt nuorelta taiteilijalta väsymättömässä, hyötyisässä työssä. Kun Akontioksen nyt ainoastaan tuli valmistaa, eikä enään keksiä eikä muodostella — sillä taideteos kaikkine yksityiskohtineen oli valmiina hänen mielessään —, niin sujui työ tavattoman hyvin. Paitsi hienoa piirrettä, huulien ympärillä, jonka piti ilmaista enemmän lapsellisuutta ja viattomuutta, kuin Neairan, saattoi Akontios tarkalleen kuvata nuoren tytön kasvot; hänen vartalonsa, sitä vastoin, vastasi täydelleen kaikkiin hänen vaatimuksiinsa. Ollen muodoltaan täyteläinen ja kuitenkin nuorekas tarjosi tämä "kotiinpalaava paimentyttö" korkealle käärittyine liepeineen ja ainoastaan puoleksi verhottuine yläruumiineen ihmeen viehättävän, saattoipa sanoa, idyllisen näyn ja Keimon, susikoira, laatuaan yhtä verraton taidemalli kuin Neairakin, oli vahvalla ruumiinrakennuksellaan jyrkkänä vastakohtana kukkealle tytönmuodolle.

Kuitenkin oli Neairan yhdennäköisyys nuoren kuvanveistäjän taideteoksen kanssa katselijalle tuskin huomattava, sillä tuo näöltään niin vähäpätöinen muutos suun ympärillä antoi kasvoille suuresti eriävän muodon, etenkin kun Neairan muoto alinomaa, hänen vaihtelevan mielentilansa mukaan, eksyi milloin minnekin tavallisesta asemastaan.

Yksin Koroniskin, jolta ei asiaa ajan pitkään voitu salata, oli sitä mieltä, että oli mahdotonta taideteoksesta tuntea esikuvaa.

Neaira oli sydämmessään siitä iloinen. Hän oli hyvin arka maineestaan, ja vaikka hän kyllä kernaasti oli suonut naapurilleen tuon uhrauksen, piti hän kuitenkin paraimpana, ett'ei kukaan sitä tietänyt. Siten vältti hän epäluuloa, että muka rahan edestä oli ollut esikuvana sillä että hän, kukkaismyyjätär ja huiluniekka, olisi sen tehnyt ystävyydestä ja ilmaiseksi, sitä ei kuitenkaan kukaan olisi uskonut. Mutta toiselta puolen tunsi hän mielipahaa siitä, että joko Akontios ei katsonut hänen kasvonsa ansaitsevan tulla muuttumattomina kuvatuiksi, tai ett'ei hänen ollut onnistunut saada näköiseksi, jos hän sitä oli koettanut. Tämä viimeksi mainittu ilmaisi hänen mielestään innostuksen puutetta. Itse olisi hän — niin hän arveli — muistista saattanut kuvata Akontioksen jokaisen piirteen, jos vain hänellä olisi ollut kuvanveistäjänlahjaa. Mutta vaikka Neaira monesti tähtäilikin sitä asiaa, ei Akontios milloinkaan ollut siitä puhunut.

Kärsimättömänä odotteli nuori tyttö nyt kuvaryhmän tulevaisuutta. Piillen Koroniksen kyökissä, kuunteli hän hengitystänsä pidätellen, minkä kiittävän, mutta kuitenkin kohtuullisen, lausunnon Melanippos antoi taideteoksesta. Hänen hartaalle kuvitukselleen kuului papin kiitoslause aivan liian vajanaiselta. Melanippoksen olisi, hänen mielestään, pitänyt tunnustaa, että Akontios oli etevin Kreikanmaan kaikista taiteilijoista, ett'ei miesmuistiin ollut ilmestynyt mitään taideteosta, joka vähääkään olisi vetänyt vertoja "paimentytölle." Osaksi kyllä taiteen ihaileminenkin täytti hänen mieltänsä; hän olisi ihaillut tätä kuvaa, vaikka Baios, seppä, tahi vaikkapa Kononkin, tuo röyhkeä ylimys, olisi sen tehnyt. Mutta, että hän niin kokonaan antautui sille ainoalle ajatukselle, että melkein unhotti omat toimensa "paimentytön" kohtalon tähden, sillä oli syvempi juuri, se perustui hänen palavaan rakkauteensa Akontiosta kohtaan. Aina heidän ensimmäisestä kohtaamisestaan asti Kononin huvilan luona, oli nuorukainen voittanut hänen sydämmensä, ja kuta salaisemmin ja äänettömämmin tämän liekin täytyi kehittyä sitä täydellisemmin anasti se Neairan kaikki ajatukset ja koko hänen olentonsa. Hänen katsellessaan Akontiosta, kuinka hän punoittavin poskin työn-innossa käytteli vasaraa ja talttaa, nousi hänen mielessään myrskyjä, joista ei Akontioksella ollut aavistustakaan. Hän olisi tahtonut langeta polvilleen hänen eteensä ja huutaa: "Kuoleta minut, mutta likistä ensin kerran lämpimästi huulesi huuliani vastaan, jotka isoovat rakkauttasi!" Akontios oli liiaksi kiintynyt työhönsä ja mielessään väikkyviin rusounelmiin, jotka liittyivät tämän, hänen ensimmäisen suurenlaisen teoksensa edistykseen, voidakseen huomata hänen mielenkiihkoaan. Hänen vilkasta osanottavaisuuttaan piti hän todellisena ystävyytenä; hän tunsi viehättävää tyttöä kohtaan jonkunlaista veljellistä rakkautta; seurusteleminen hänen kanssaan oli hänessä vähitellen muuttunut tarpeeksi, mutta hän ajatteli häntä tyyneesti ja kunnioitti häntä liian paljon, ruvetakseen milloinkaan kevytmieliseen leikintekoon hänen kanssansa.

Poseideon-kuun ensimmäisenä dekaadina, siis talvisen päivänpalauksen aikana, Akontios asetti yleisön nähtäväksi "paimentyttönsä" torille erittäin semmoista tarkoitusta varten rakennettuun pylväskatokseen.

Ahdistetuin mielin nuorukainen pysyi seuraavat päivät huoneessansa. Orjaa, jonka Melanippos oli hänen käytettäväkseen antanut, oli hän käskenyt antamaan katsojille tarpeellisia selityksiä ja sopimaan ostonhaluisten kanssa hinnasta. Itse hän ei olisi kestänyt kuulla esikoistyötään kiitettävän eikä moitittavan; vaikk'ei kukaan niistä monista sadoista henkilöistä, jotka kävivät katoksessa, tuntenut häntä itseään, olisi hän kuitenkin luullut jokaisen voivan lukea hänen muodostaan, että hän oli tehnyt tämän taideteoksen, joka niin suuresti poikkesi vanhasta veistotavasta. Mutta oliko tämä poikkeaminen askel eteenpäin, vaiko taaksepäin? Se oli kysymys, jota Akontios nyt, hiljaisessa huoneessaan esitti itselleen ja johon hän, kuta enemmän aikaa kului, yhä pienemmällä itseluottamuksella vastasi.

Hänen täten kuumeentapaisella malttamattomuudella odottaessaan jotakin sanomaa Melanippoksen orjalta, käyskenteli Neaira sykkivin sydämmin taideteoksen läheisyydessä ja kuunteli kokoontuneitten katsojien lausuntoja siitä. Tuhoavia tulia iskivät hänen silmänsä, jos joku häpeämätön rohkeni löytää vikoja paimentytössä. Mutta ylimalkaan saattoi hän olla tyytyväinen siihen, mitä kuuli. Yhä ratkaisevammin lankesivat lausunnot taideteoksen eduksi, ja kun Neaira pimeän tullessa palasi Akontioksen luo, saattoi hän vakuuttaa hänelle, että hän täydelleen oli onnistunut yrityksessään.

"Anna nyt vaan huhun kuvaamistaidostasi oikein tunkeutua kansaan", sanoi hän imarrellen, "niin syntyy rikkaissa ylimyksissä pian ostamisen kilpailu. Jo tänään näin kahden, näöstään päättäen raadin jäsenen, puhelevan Melanippoksen orjan kanssa, ja luullakseni he eivät olleet epäsuosiolliset… Myöskin Konon, tuo hävytön, joka yhä salaisesti ajaa minua takaa, vaikka nyt jo hyvin varovaisesti, koska hän pelkää ihanaa Kydippeä, jonka hän haluaisi viedä morsiamena kotiinsa — no niin, Kononkin Oloroksen seurassa oli katsojien joukossa ja hänkin kiitti taideteostasi, tietysti tietämättä, että sinä olit sen tekijä. Siinä tapauksessa olisi hän, sen mukaan kuin minä häntä tunnen, sanonut sitä innoittavaksi, onnistumattomaksi ja surkeaksi."

Näin hän puheli ja sai herkkäuskoisen taideniekan pian mitä toivehikkaimmalle mielelle.

"Sinä olet rakastettava lapsi, Neaira", sanoi hän ystävällisesti ja otti tytön pienet pyöreät kasvot kättensä väliin sekä katseli häntä tyytyväisesti hymyillen pitkien silmäripsien varjostamiin silmiin. "Todellakin", jatkoi hän, "paras ja uskollisin ystävätär, kuin voin toivoa itselleni! Tule tänne! Kiitokseksi pitää sinun saada suukkonen."

Hän kosketti keveästi tytön pyöreitä huulia. Neaira säpsähti. Sitten hän syöksi myrskyn tavoin huoneesta ja heittäytyi ääneensä nyyhkien vanhan Koroniksen syliin, kun tämä juuri samassa tuli pihan poikki.

"Mikä sinun on, laps' rukka?" kysyi akka. "Kas, kuinka kamalan kelmeä hän on! ja väriset ja tutiset kuin haavan lehti!"

"Mitä sinä jaarittelet!" sanoi Neaira koettaen rauhoittua. "Minä olen vaan niin ylen onnellinen siitä, että meidän Akontioksemme paimentyttöä niin on kiitetty ja kehuttu! Oi, niin sanomattoman onnellinen! Kun rakastaa taidetta ja itse, kuten minä, on taideniekka, niin ei halua mitään niin hartaasti, kuin että todellinen kyky saisi voiton vastustajien ilkeydestä."

Akontios oli astunut oven luo. Pudistellen päätään katseli hän tytön jälkeen, joka nyt, heittämättä jäähyväisiä riensi porttia kohti. Hän oli kyllä tottunut tytön oikkuihin, mutta tämä oli kuitenkin hänestä ymmärtämätöntä.

Aurinko oli aikoja sitten mennyt mailleen; lahden toiselta puolen Latmon harjanteiden takaa kohosi kumottava täysikuu, valaisten yhä kasvavalla kirkkaudella kaupunkia ja satamaa. Akontios oli liian liikutettu voidakseen tapansa mukaan istuutua lukemaan Odysseiaa, jonka aaltoilevat poljennot ikäänkuin tuudittivat hänen sieluaan tyyneen sopusointuun, joka oli hänelle tarpeen päivän työn jälkeen. Sentähden heitti hän viitan hartioilleen ja meni ulos, karttaen kuitenkin tällä kertaa tuota hänelle jo mieluiseksi tullutta suuntaa satamakadulle päin, ja käveli sen sijaan läntisille satamansuluille, jossa rehevien istutusten kautta kulki polku didymaiolaisen Apollon oraakelin luo.

Hetken seisoi hän ylhäällä, rantaan johtavalla tiellä ja katseli kirkasta, kuun valaisemaa merta. Ilma oli vuoden-aikaan katsoen tavattoman leuto, ei tuntunut tuulenhenkäystäkään, aavalla peilikirkkaalla pinnalla ei näkynyt yhtään värettäkään. Utukuvana, hopeansinertävänä häämöitti Hyetussan saari läntisellä taivaanrannalla. Ulkona oli autiota, sillä näitten yksinäisten, rannalla olevien talojen asukkaat kävivät jo kohta yön tultua levolle. Ainoastaan eräs rakastava pari käveli Akontioksen ohi. Sen jälkeen vallitsi taas haudan hiljaisuus.

Nuori kuvanveistäjä pani kätensä ristiin hartaudesta. Hänen sykkivä sydämmensä paisui hurmauksesta, ja hän nosti silmänsä tähtikirkasta taivasta kohti, ikäänkuin etsiäkseen sieltä tuota ääretöntä, nimetöntä.

Niin hän seisoi kauvan, epäselviin haaveiluihin vaipuneena.

"Afrodite", hän sanoi viimein matalalla äänellä, "taivaan kaunotar, minä kiitän sinua! Nyt toivoo minunkin riemuitseva sydämmeni kerran uskaltavansa esittää sinut ja sinun muotosi taivaalliset sulot, sillä tunnen, että tämän ensimmäisen yritykseni kautta olen saavuttanut suosiosi! Paimentyttö — sinun hengessäsi loin minä hänet — vaikka onkin epätäydellinen, vähäarvoinen ja katoavainen, on hän kuitenkin vertauskuva sinun ihanuudestasi. Oi, älä hylkää minua vast'edeskään! Anna minun edistyä taiteessani ja sen kautta saavuttaa onnea sielulleni!"

Innossaan ojensi hän kätensä taivasta kohti. Hän oli niin kiintynyt tähän, sydämmensä pohjasta lähtevään rukoukseen, ett'ei kuullut askelten kapsettakaan, jotka läheisestä tuvasta tulivat häntä kohti. Vasta tielle lankeava varjo teki hänet tarkkaavaksi. Kääntyessään sivulle päin tunsi hän Baioksen jykeän muodon, joka oli pysähtynyt muutaman askeleen päähän ja liikkumatonna tuijotti häneen.

Akontios tunsi vastenmielistä hämmästystä, sillä arka, synkännäköinen seppä oli aina häntä inhoittanut ja inhoitti nyt kaksinkertaisesti tällä hartauden hetkellä. Yhtäkaikki hän tervehti häntä tavalliseen tapaan sanoen: "terve miehelle!" ja kysyi sitten, melkein hämillään, mikä Baioksen saattoi rantaan tähän aikaan.

"Samaa tahtoisin kysyä sinulta", vastasi Baios. "Odottako ehkä häntä? Ja toivotteko ehkä tuolta männiköstä löytävänne mieluista lymypaikkaa, jossa voitte salaa hyväillä toisianne?"

Baios oli puristanut molemmat kätensä nyrkkiin änkyttäessään näin. Hänen äänensä ilmaisi toivotonta pilkkaa.

Akontios ymmärsi häntä heti, sillä usein oli Neaira puhunut hänelle sepän rasittavasta tunkeilemisesta ja hän itsekin oli huomannut, millä intohimoisuudella hänen katseensa kiintyivät kauniisen huiluniekkaan. Hänelle selvisi myöskin Baioksen silmitön suuttumus, kun hän ajatteli sitä herttaisuutta, jota Neaira osotti hänelle ja mikä ilkkuva halveksiminen tuli tuon rakkaudesta riutuvan kosijan osaksi. Seppä oli näet, noudattaen kaikkia totuttuja tapoja, pyytänyt ihanaa huiluniekkaa omakseen, mutta raikas pilkkanauru oli Neairan ainoa vastaus.

Vaikka siis asia oli hänelle aivan selvä, katsoi Akontios kuitenkin viisaammaksi teeskennellä tulevansa suuresti hämmästyneeksi, etenkin kun häntä todella hämmästytti se seikka, että Baios piti häntä rakastajana eikä vaan etuutettuna ystävänä. Akontios ei ollut milloinkaan seurustellessaan Neairan kanssa käynyt yli kohteliaisuuden rajoja; suutelo, jonka hän tän'iltana voittoriemussaan taideteoksensa onnistumisesta oli painanut hänen huulilleen, oli tavaton poikkeus. Mustasukkaisuus oli kaiketi sokaissut Baios-paran silmät.

"Minä en ymmärrä sinua", sanoi Akontios.

"Ulkokullattu!" ähisi Baios, astuen askelen lähemmäs. "Juuri se panee vereni kuohumaan, kun sinä ulkonaisesti teeskentelet olevasi niin kylmä ja lemmetön ja salaa kuitenkin viettelet häntä liehakoitsevalla naamarillasi. Tahdotko kieltää, että hän hulluuteen asti on rakastunut sinuun? Ennenkuin sinä tulit asumaan tuon kirotun parittaja-akan koppiin, soi Neaira minulle kuitenkin toisinaan ystävällisen sanan; minä uskalsin toivoa ajan pitkään voittavani hänen kylmyytensä. Mutta nyt — koko tuo sulous ja hyvyys on ikäänkuin tuuleen mennyttä; hän pilkkaa ja halveksii minua, mutta sinulle heittäytyy hän kaulaan, ja sinä tietysti — no, tiedäthän paraiten itse, kuinka hurmaavat ja makeat hänen muiskunsa ovat!"

"Vai siitäkö on puhe", tokaisi Akontios.

"Niin, juuri siitä!" jatkoi toinen, astuen Akontiosta yhä lähemmäs. "Laogoraksen puutarhasta olin mennyt Koroniksen puutarhaan ja sieltä hiipinyt pihaan, sillä minun täytyi kerrankin päästä varmuuteen. Nyt minä sen tiedän, ja sydän rinnassani lakkasi tykyttämästä… Näetkös Akontios, en ymmärrä vieläkään, miks'en juossut esiin ja hakannut teitä maahan!"

Akontios oli tuntenut ikäänkuin sääliä; mutta nyt meni tuon hurjistuneen miehen suorapuheisuus hänen mielestään yli rajojensa.

"Sinulla taitaa olla hyvin korkeat ajatukset minusta", sanoi hän hymyillen. "Semmoiseen satyyripeliin tarvitaan kaksi osan-ottajaa: toinen, joka lyö, ja toinen lyömisen esineeksi. Minä en ole koskaan tuntenut halua ruveta toimittamaan jälkimmäisen virkaa."

Se pilkallinen tapa, jolla nämät sanat lausuttiin, saattoi julmistuneen Baioksen vihan korkeimmilleen.

"Ja minä sanon sinulle", huusi hän kohottaen kättään ikäänkuin heiluttaessaan vasaraansa, "että sinä ennemmin tahi myöhemmin olet toimittava juuri tuon jälkimmäisen virkaa, jollet heti paikalla Zeuksen, väärän valan kostajan, nimessä vanno luopuvasi Neairasta, kieltäväsi häneltä pääsyä luoksesi ja lupaa olla hänen kanssaan sanaakaan puhumatta."

"Sinä olet menettänyt järkesi", vastasi Akontios. "Mene kotiisi Baios ja nuku kunnes selviät; sillä päissäsi olet varmaan, koska vaadit minulta semmoisia hullutuksia."

"Minä pysyn sanassani: vanno — tahi…"

"No, tahi?" kysyi Akontios rypistäen otsaansa.

"Joo-o", sanoi seppä kuiskien, katsellessaan ympärilleen joka taholle, "tämä paikka on kyllin autio, ja ranta on lähellä… Jos kiellät, kuristan sinut kuoliaaksi ja viskaan ruumiisi aaltoihin. Sitten kerrotaan, että kaunis Akontios juovuspäissä oli eksynyt ja rannalta kompastunut veteen…"

Akontios vaaleni hiukan.

"Sinun leikintekosi on raakaa", sanoi hän kylmästi.

"Vannotko nyt?" kysyi Baios astuen aivan likelle nuorta taiteilijaa. "Muutoin näytän sinulle, että uhkauksessani on katkeraa todentekoa!"

Näin puhuen otti hän kuvanveistäjää rinnasta kiinni.

"Päästä irti!" sanoi Akontios soinnuttomasti.

"Vanno!" toisti seppä.

Veri nousi nuorukaiselle päähän. Häntä huimasi; hänen silmänsä kiiluivat. Silmänräpäyksessä oli hän molemmin käsin tarttunut vastustajansa jäntterään vartaloon, kohottanut häntä maasta ja sitten vastustamattomalla voimalla paiskannut rannan kivitystä vastaan!

"Kas niin!" huusi hän läähättäen ponnistuksesta. "No koetappas vielä kerran koskettaa tähän vaatteesen! Ainoastaan sääli ja kurjan kiihkosi halveksiminen pidättää minua jättämästä sinut oikeuden käsiin."

Kauheasti kiroten oli Baios taas noussut pystyyn. Hän ontui. Paitsi sitä oli hänen vastustajansa odottamaton voimallisuus ja päättäväisyys tuntuvasti jäähdyttänyt hänen tappelunhaluaan.

"Odotas vaan!" huusi hän Akontiokselle, joka rauhallisesti alkoi astua pois. "Joll'en olisi luiskahtanut, läähättäisit nyt nyrkkieni puristuksista niinkuin susi koirajoukon ahdistaessa. Varro vaan, Akontios ja varo itseäsi! Ensi kerralla katson kyllä eteeni."

Akontios ei vastannut. Pahoilla mielin kääntyi hän Koroniksen taloon päin.

Kun hän astui pihan yli pieni savilamppu kädessä huomasi hän, että muhkea laakeri- ja akantus-oksista punottu seppele koristi taidepajan ovenpäällystää.

"Neaira!" sanoi hän itsekseen. "Oliskohan tuo vihasta puhiseva Baios oikeassa? Mitä vielä! Kateus katselee kaikkea mielikuvitustensa valossa. Neaira on ystävättäreni ja hyvä naapurini, mutta ei hän ajattelekaan rakkautta. Epäilen, tokko tuo huikenteleva, keveästi puettu olento ylimalkaan osaisikaan…"

Hän meni levolle ja nukkui osan seuraavata päivääkin.

Kaksi tuntia ennen päivällistä tuli vanha Koronis hänen työhuoneesensa. Hän oli saanut kuulla uutisia "paimentytöstä", jonka maine kasvamistansa kasvoi. Eräs Mileton rikkaimpia nuorukaisia, Oloros nimeltä, kuului sanoneen orjalle, jonka tuli sopia ostajien kanssa, että hän huoleti saattoi pyytää kolmi- tahi nelikertaisen hinnan; joll'ei ostajaa ennen päivän loppua ilmestyisi, lupasi hän itse maksaa kaksinkertaisen alkuperäisen hinnan. Melkein puolitoista tuntia pakinoi eukko näin ja hymysuin kuunteli nuorukainen, hän, joka muutoin ei antanut neljännestuntiakaan mennä hukkaan. Ennenkuin "paimentytön" kohtalo oli ratkaistu, ei hän voinut olla rauhallinen, saatikka sitten tehdä työtä.

Noin keskipäivällä, juurikuin taideniekka valmistautui menemään Afroditen papin luo, jonka piti antaa hänelle tarkemmat ja asianmukaisemmat tiedot taideteoksen arvostelusta, tuli Neaira ilosta virkkuna pihaan.

"Akontios", huudahti hän teeskennellyllä tyyneydellä, "onnesi on varma. Arvaapas, kuka on ostanut paimentytön."

"Mileton taideystävien nimiä en tunne", vastasi Akontios hengittämättä.

"No, sanon sen sinulle sitten. Kaupungin etevin asujain ja päämies, Karidemos, korkean-arvoisa arkontti kävi tyttärensä Kydippen kanssa pylväskatoksessa ja lausui ratkaisevat sanansa: 'Tämä paimentyttö on mestariteos.' Sitten kääntyi hän Melanippoksen orjan puoleen ja kysyi, paljoko kuvanveistäjä teoksestaan vaatii. Kuultuaan hinnan nykäisi Karidemos olkapäitään sanoen: 'Semmoista summaa ei Karidemos kehtaa maksaa; hän loukkaisi sillä kaupunkia, jonka valtikka on uskottu hänelle. Minä tarjoon kymmenesti sen.' Orja kumarsi: 'Herra, kuva on sinun.' Ja nyt alettiin uudestaan ihaella, ihmetellä ja kiittää niin, että oikein sydämmeni hypähti. Viimein, kun tuo kunnioitettu ylimys kääntyi lähtemään pois, puhui hän orjalle: 'Kerro sinä Akontiokselle, kuinka ihastunut olen hänen taideteokseensa ja käske häntä vielä tänään tulemaan luokseni saamaan rahansa ja vakuutuksen suosiostani.' Kun minä sen kuulin en voinut enään hillitä itseäni. Juoksin minkä jaksoin kertomaan sinulle tätä uutista, ja ainoa huoleni oli, että olisit jo ehkä mennyt kotoasi. Armas Akontios, mikä ääretön onni! Ajattele vaan: Karidemos, joka täällä kaikissa taidetta koskevissa asioissa on ratkaisijana! Mileton rikkain mies! Jos Melanippoksen ystävyys jo sen verran on sinua hyödyttänyt, että esikoistyötäsi hiukan on odotettu ja nimesi on ollut tunnettu pienemmässä taideystäväin piirissä jo ennen, kuin asetit teoksesi yleisön nähtäväksi, niin on arkontin suosio kohottava maineesi vielä paljon korkeammalle, ja teoksiasi pyydetään niin halukkaasti, että tulet mainioimmaksi aikalaisistasi!"

"Hyvä lapsi", sanoi Akontios, "mitä minun teoksissani ei todellisuudessa ole, sitä ei kukaan suosija maailmassa voi niille omistaa. Kuitenkin kiitän sinua osaaottavasta innostasi ja iloisesta uutisesta. Sinä sanoit, että arkontin tytärkin oli läsnä. Miellyttikö teokseni Kydippeäkin?"

Neaira katsoi häneen kummastellen. "Tunnetko häntä siis?" kysyi hän hitaasti.

"Melanippos on usein, puhunut hänestä, ja toiseksi: voidakseen olla mitään kuulematta Karidemoksen tyttärestä, pitää elää vieläkin sulkeutuneempaa elämää kuin minä. Koko Miletohan ylistää hänen kauneuttaan ja lempeyttään."

"Liioitellaan", sanoi Neaira. "Tosi on, että hän on kaunis; mutta en tiedä, hänen silmäinsä luonti on niin kopea ja tyly… Sinua hän varmaankaan ei miellyttäisi."

"Olisin kuitenkin utelias…"

Omituinen harmistumisen piirre väräytti nuoren tytön huulia. Hänen silmänsä iskivät tulta, koko kasvojen-muoto, — joka muutoin hänen puhellessaan Akontioksen kanssa oli niin hymyilevä ja kirkas — näkyi muuttuneen.

"No", sanoi hän katkerasti, "ehkä tänään, kun menet noutamaan paljoa rahaasi, sinun onnistuu tavoittaa säde tuosta auringosta. Rukoile Afroditeä, että hän johtaa ihanan Kydippen askeleet naishuoneista arkontin asioimishuoneesen!"

"Sepä olisi oivallista", sanoi Akontios, "sillä omastakin mielestäni olen tyhmä, kun en vilahdukseltakaan ole nähnyt Mileton enimmin kiitettyä kaunotarta. Sepä vasta on taideniekka! Mutta mikä sinun on, hyvä Neaira? jumalien nimessä, luulenpa, että olet vihoissasi minulle siitä, että puhun Kydippen kauneudesta, kun minulla on silmieni edessä 'paimentyttöni' perikuva? Oi, kuinka te naiset olette äärettömän itserakkaat!"

Hän koki antaa asialle leikillisen muodon, sillä Neairan melkein vihainen katse pelotti häntä paljon enemmän, kuin rakastuneen Baioksen eilinen röyhkeys.

"Minäkö itserakas?" nauroi Neaira voimatta tukehuttaa harmiansa. "Mistä minä sitten kerskailisin? Ehkä kasvojeni kauneudesta, jotka Akontioksen mielestä olivat liian rumat lainattaviksi 'paimentytölle?' Luuletko, ett'en minä tiedä yhtä hyvin kuin sinä itsekin, ett'ei ole mitään yhdennäköisyyttä minun ja ylistetyn taideteoksesi välillä? Ei, Akontios, silloin ymmärrät minua väärin! Jos sinulla vaan olisi ollut parempi, niin ei sinun ensinkään olisi johtunut mieleen… Mutta minua suututtaa, että te miehet heti joudutte aivan haltioihinne, jos on asiaa käydä katsomassa kaunista nukkea, joka todellisuudessa ei kuitenkaan ole meitä muita parempi. Jos nenä tahi silmäripset ovat hiukan sinne tahi tänne päin kiertyvät, niin ei suinkaan se kuitenkaan voi täyttää koko sieluanne; mutta te käyttäydytte ikäänkuin koko maailman onni riippuisi siitä."

Nyt tuli Melanippoksen orja. Hän toisti sanasta sanaan, mitä Neaira jo oli kertonut.

"Mene kaikin mokomin nyt heti", sanoi Neaira, orjan mentyä. "Näenhän, kuinka mielesi hehkuu malttamattomuudesta, ja minä voin vaikka vannoa, että tuo typerä Kydippe vahamuotoineen enemmän vaikuttaa kiihkoosi, kuin asiasi onnellinen päätös ja kilisevät rahat."

"Kuules Neaira", sanoi Akontios puoleksi leikillä ja kuitenkin ikäänkuin olisi hänen sanansa häneen koskeneet, "mene Baiokselle, sepälle, vaimoksi! Minä olen hänelle velkaa aika löylytyksen, sillä hän on loukannut minua, ja nykyinen muotosi todistaa, että hän tulisi ansionsa mukaan kuritetuksi, jos sinä pitäisit valtikkaa hänen talossaan."

"Häpeä Akontios!" huusi Neaira hyrähtäen itkemään.

"Etkö ymmärrä leikkiä? Tule paiskaamaan kättä Neaira! Älä ole vihoissasi! Minä puolestani lupaan katsoa ainoastaan kiiltävään kultaan eikä ensinkään Kydippen kasvoihin, jos hän vastoin odotustani tulisi eteeni."

Tyttö ei kuullut enään. Voimatta kauvemmin hillitä itseään kiiruhti hän pois; susikoira, joka hyppien tuli häntä vastaan, sai aika korvapuustin, ja itse ukko Laogorastakin kohteli hän tylysti, vanhuksen suureksi kummaksi, sillä tähän asti oli ukko pitänyt kauniin asuinkumppalinsa itse ilona ihmismuodossa.

"Kummallinen kova onni", ajatteli Akontios. "Eilen Baios ja tänään hän! Varmaankin on käytöstapani ollut väärä, mutta niin käy, kun joutuu hämille. Melkein punastun itseni edessä, jos minun täytyy myöntää, että Baioksen arveluissa oli perää. Niin, niinhän se on! Kuinka hitossa saatoinkaan olla niin sokea? Enkä minä rakasta häntä! En, oi en! Toisin pitää tuntua, kun on rakastunut."

Hän puki ylleen paraat vaatteensa ja meni arkontin linnalle. Ovenvartija, jolle Karidemos oli antanut tiedon taideniekan tulosta, neuvoi häntä kohteliaasti erään komeasti puetun orjan luo, joka muitten vertaistensa kanssa seisoi toimetonna Andronitis-pihalla. Akontioksen silmiä melkein häikäsi tämän talon ylellinen komeus. Talo, vaikka esiintyikin muhkeana torilta päin katsovalle, ei kuitenkaan antanut aavistaakaan koko avaruuttaan, täydellistä säännöllisyyttään ja sisustansa erinomaista komeutta. Korkeat ionialaiset pylväät, hoikat ja sievät, kannattivat kaikenlaisilla veistoksilla ja maalauksilla koristettua kattoa. Pylväskäytävän keskellä oli arkontin avara työhuone, sekin viehättävä rakennustaiteen mestariteos, koruleikkauksineen ja komeine sisuksineen.

Poika oli jo ilmoittanut nuoren taideniekan tulon. Astuessaan tämän huoneen kynnyksen yli näki Akontios oikealla puolella salatun sivuoven vieressä saman ylimyksellisen, totisen miehen-muodon, jonka hän ensi päivänä oli nähnyt tulevan pylväskäytävästä torille. Karidemos lepäsi jalat ristissä pronssisen nojatuolin nahkaisilla patjoilla. Luontevata päätään nojasi hän käteensä ja luotti katseensa tyynesti tutkistellen tulijaan, ennenkuin hän armollisesti nyökäten tervehti häntä.

Hänen vieressään seisoi ovipieleen nojaten sama röyhkeä elastelija, jota Akontios jo maantiellä oli oppinut tuntemaan, Konon, rikkain nuoremmista Miletolaisista ja yleisen arvelun mukaan arkontin tuleva vävy. Todella olikin Konon arkontin erinomaisessa suosiossa, vaikka hän eli niin rajusti, että se suuresti alensi hänen arvoaan ankarampien arvostelijain silmissä. Karidemosta miellytti tuo kopea ja vallanhimoinen nuorukainen, joka paitsi sitä paremmin oli tutustunut kaupungin asioihin ja hallitukseen, kuin olisi luullutkaan, jos katsoi vaan hänen mieltymykseensä hurjiin juominkeihin ja muihin huvituksiin. Viime aikoina oli arkontin ja Kononin keskinäinen väli tullut yhä likeisemmäksi. Rupeamatta mihinkään vakinaiseen virkaan otti nuorukainen vähitellen toimittaakseen ne arkontin velvollisuudet, joita sijainen saattoi toimittaa, sillä hän tiesi sen avuliaisuuden varmimmaksi keinoksi voittaa tuon tosin kunnianhimoisen, mutta samalla mukavuutta rakastavan valtiomiehen sydämmen.

Akontioksen astuessa sisään säpsähti Konon, vaikka hänellä kyllä oli mielenmaltti, joka tavallisesti ei pettänyt. Vaikk'ei hän juuri välittänyt ihmisten puheista, tuntui hänestä kuitenkin nyt hyvin vastenmieliseltä, että se mies, jonka tytärtä hän kosi, oli tuleva minkäänlaiseen yhteyteen taideniekan kanssa, jonka hän tunsi euromalaisella maantiellä tapaamaksensa muukalaiseksi. Katkeruus silloista vastustajaa kohtaan heräsi hänessä nyt uudelleen. Hän loi kuvanveistäjään uhkaavan katseen, joka näkyi sanovan: "Kyllä tunnen sinut!" Mutta sitten seurasi hän Karidemoksen esimerkkiä ja alentautui kylmäkiskoiseen tervehdykseen.

Akontios ei huomannut tervehdystä eikä uhkausta. Jo aikoja ennen oli toinen kuva vetänyt puoleensa hänen kauneutta janoavat katseensa, ja tämä kuva oli niin hurmaava, niin tenhoava, ett'ei edes kunnioitus kaupungin päämiestä kohtaan voinut pitää hänen ihastustaan aisoissa.

Vasemmalla, muutama askel taampana, seisoi näet tyttö, joka, sen mukaan kuin Akontios oli kuullut, varmaan oli Kydippe, ihanin tyttö koko Miletossa. Hihallinen ionialainen vaate, joka vyöhyellä vetäytyi poimuihin, verhosi hänen ihmeen ihanata vartaloaan. Rinnan ja selän yli kietoutui sievästi diploidion, eräänlainen kaulakappa, joka näkyi salaavan, mutta samalla ilmaisevan mitä kauniimman vartalon suloutta. Tuuheat kultakutrit olivat solmitut niskassa yksinkertaisin solmuihin; päälaella olivat ne punotut ristiin tummansinisillä nauhoilla. Ja nuo taivaalliset kasvot sitten, joissa jok'ainoa pieni viivanen oli täydellinen, eivätkä ne kuitenkaan olleet jäykät eivätkä elottomat, vaan niissä oli verraton kauneus yhdistetty naiselliseen sulouteen, jalo majesteetillisuus iloiseen vilkkauteen!

Akontios seisoi hetkisen ikäänkuin hengetönnä tämän ilmiön edessä, joka oli hänen kauvan uneksittu jumalallinen ideaalinsa ihmismuodossa. Jos Afrodite koskaan oli astunut alas Olympon harjanteilta vaeltaakseen ihmisten keskellä ja levittääkseen onnea ja siunausta, niin jumalatar varmaan asui tämän ihanan neitosen ambrosialaisessa ruumiissa.

Mutta ei ainoastaan taideniekkaa anastanut Kydippen sanomaton kauneus; myöskin ihminen, tuo aistehikas nuorukainen tunsi ensimmäisen kerran elämässään vastustamattoman Eroksen kaikkivaltaisuutta. Hänen sydämmessään tuntui tuska, tavaton tuska ja kipu, ja kuitenkin tämä vaiva viehätti häntä, hän ei olisi tahtonut vaihtaa sitä kaikkiin maailman aarteihin. Niinä muutamina silmänräpäyksinä, jotka kuluivat siitä, kuin Akontios ensin havaitsi Kydippen hurmaavan muodon, siihen, kunnes hän taas tointui kuulemaan Karidemoksen sanoja, oli hän mielestään kokenut enemmän, kuin kaikkina tähän asti kuluneina elinvuosinaan.

Karidemos tarkoitti puheellaan hyvää, mutta se kuului kähisevältä ja karkealta ensilemmen autuaalliselle mielialalle. Hänen alentuvainen hyväntahtoisuutensa, kiitoslauseet, kehoittava kehuminen, kaikki tämä antoi nuoren taideniekan vaan yhä katkerammin tuntea hänen ja mahtavan arkontin huoneen välistä suurta eroitusta. Ja juuri tällä hetkellä, jolloin esteet ylhäisten ja alhaisten välillä kokonaan näkyivät poistuvan ja kaikki näkyi kehoittavan häntä antautumaan ainoastaan yhdelle, vastustamattomalle tunteelle, joka täytti hänen sydämmensä, juuri nyt vaikutti tämä peräyttävä isku nuorukaiseen kovin masentavasti. Nöyränä melkein sortuneena otti hän vastaan arkontin armon osotukset, ikäänkuin olisivat ne jonakin rangaistuksena.

"Kun olet luonut jotain uutta tahi alkanut sitä muodostaa", jatkoi Karidemos, "niin ilmoita se meille. Minä tahdon asettaa ensi kuvasi tyttäreni Kydippen huoneesen, jos se siihen soveltuu, ja ennenkuin kaikki ihmiset ovat saaneet sitä ihailla ja ihmetellä niinkuin 'paimentyttöäsi'."

Akontios kumarsi.

Nyt rupesi Kydippekin ensimmäisen kerran puheesen, ja kuullessaan hänen äänensä kävi ikäänkuin autuuden väreitä läpi Akontioksen ytimien.

"Veistä meille siis kuva", sanoi hän ystävällisesti, "joka voi miellyttää nuorta tyttöä — ei kovin totisen eikä synkän näköistä. Te taiteilijat ryhdytte usein, kun teidän on onnistunut esittää suloutta, kuvaamaan majesteetillisuutta ja uhmailua, ja käsi, joka eilen vielä veisteli Hebeä, alkaa jo huomenna kuvata raivoisaa kentauria."

"Heiratar", sanoi Akontios, painaen kätensä sydämmelleen, "sinä tulet tyytyväiseksi."

"No niin, mene nyt rahanvartijan luo", sanoi Karidemos, kohteliaasti mutta selvästi viitaten, että hän menisi.

Akontios meni ollen vähällä unhottaa hyvästijättämisen. Välinpitämättömänä otti hän vastaan rahat. Loput päivää vietti hän ajatuksiin vaipuneena työhuoneessaan.

NELJÄS LUKU.

Tästä päivästä alkaen Akontios oli ikäänkuin toiseksi muuttunut. Rauha ja tyytyväisyys näkyi ikipäiviksi kadonneen hänestä. Aamupäivillä koetti hän työskennellä, mutta se "Karis", jota hän Kydippeä varten oli alkanut veistää, edistyi vaan hitaasti, vaikka hänen oli onnistunut saada oivallinen esikuva nuoresta efesolaistytöstä, joka hiljakkoin oli tullut Miletoon. Neaira, joka hyvin olisi sopinut tämän toisenkin kuvan malliksi, kieltäytyi jyrkästi jatkamasta entisiä ystävyydentöitään, — kun Akontioksen puheesta kuuli, kelle kuva oli tuleva, — ja siis Akontioksen taas täytyi mennä satamakadun pyörykälle, jossa hän vihdoin, kauvan turhaan etsittyään, löysi yllämainitun efesolaistytön.

Mutta iltapäivillä hän ei saanut rauhaa kotonaan, vaikka valon säteet juuri siihen aikaan lankesivat sopivimmin. Hän käveli silloin pitkin toria ja sen läheisiä katuja, kierrellen ympäri arkontin palatsia saadakseen nähdä edes vilahduksen silkkiverhoisesta kantotuolista, jolla Kydippe kannatutti itseään huvipuistoihin tahi alas merenrantaan. Jos silloin tuo komeasti koristettu foreion egyptiläisine kantomiehineen pistäysi esiin palatsin etupihasta, tiesi Akontios asettua niin, että hän joutui aivan likelle Karidemoksen tytärtä; ja vaikka tämä saattoikin tapahtua huomaamatta — sillä missä tahansa Kydippen kantotuoli ilmestyi, tunkeutui kansa joka taholta sen luo — niin kuitenkin hänen sydämmensä sykki rauhattomasti, sillä hän arveli, että jos Kydippe huomaisi hänet, niin pitäisi hän tämän salaisen lähenemisen julkeutena. Hän pelkäsi, että Kydippe huomaisi hänet ja kuitenkin toivoi hän sitä. Jos olikin mahdotonta tyttöä saada, täytyi hänen kuitenkin saada tietää, mikä sammumaton liekki hänessä paloi, kuinka hän eli ja hengitti ainoastaan hänen tähtensä. Paitsi sitä ei nuorukaista arastuttanut niin paljon hänen korkea asemansa ja ääretön rikkautensa, kuin hänen häikäisevä kauneutensa. Samalla rohkeudella, kuin hän pyrki saamaan Kydippeä, olisi hän uskaltanut lähestyä itse Afroditeä.

Neljä, viisi kertaa oli hän ensimmäisinä kolmena viikkona ennenmainitun käyntinsä jälkeen tällä tavoin kierrellyt ihanan immen foreionin ympärillä. Hän oli seurannut Kydippeä puukujille kaupungin n.s. paradeisokseen; hän oli nähnyt tytön ikiviheriöivien rautatammien ja olivipuitten siimeksessä astuvan alas tuolista ja seuralaistensa kanssa käyskentelevän puutarhassa; mutta ainoastaan kaukaa uskalsi hän katsella jumaloitunsa muotoa.

Kerran kutistui hänen sydämmensä sanomattomasta mustasukkaisuudesta. Tapahtui näet, että Konon, jonka hän aivan oli unhottanut, ikäänkuin sattumalta tuli tietä pitkin ja yhtyi kävelijäin seuraan. Nyt vasta Akontios muisti asian todellisen laidan; Kononin sanat, jotka hän satamakadun tungoksessa oli vaihtanut Oloroksen kanssa, johtuivat hänelle mieleen. Millä luottamuksella tuo ylpeä Miletolainen oli lausunut ne! Ja nyt esiytyi hän, ikäänkuin hänellä olisi ollut korkeakin arvonimi, joka oikeutti häntä seurustelemaan tutunomaisesti Karidemoksen tyttären kanssa!

Vanhan olivipuun pahkaisen rungon takaa tähysteli Akontios Kydippen kasvojen piirteitä, kun hän juuri nyt astui kosijansa rinnalla ohitse ja hänen seuralaisensa ikäänkuin arkatuntoisuudesta tuli muutamia askeleita jälestäpäin. Hänen kauniit kasvonsa eivät ilmaisseet iloa eikä suuttumusta. Suljetut huulet osottivat tyyntä tasamielisyyttä ja vakavaa itseensä luottamusta; kuvanveistäjä luuli näkevänsä ivallisen hymynkin värähyttämässä hänen suupieliään. Ei, niin ei mikään morsian astu sulhonsa rinnalla. Konon oli varmaankin erehtynyt pitäessään itseään niin varmana asiastaan. Luultavaa oli, että kalpea Oloros oli ollut oikeassa, ja että Kydippe tiesi kuinka Konon, vaikka hän niin julkisesti pyrki häntä saamaan, ei kuitenkaan ollut lakannut mielistelemästä Mileton tyttäriä.

Nyt vasta Akontios tunsi kuinka koko hänen sydämmensä oli kiintynyt kauniisen Kydippeen. Ajatus, että joku muu kerran saisi hänet omakseen, viilsi hänen sydäntänsä kuin tikarinpistos. Hän tunsi selvään, ett'ei hän sitä koskaan voisi unhottaa.

Niin kului taas muutamia viikkoja. Tuli kevät, ja talvisen kasvullisuuden tummaan vihannuuteen sekaantui vasta puhjenneitten lehtien ja kasvien heleä vihreys, joka kukkaisilla koristetun maton kaltaisena peitti mäet ja laaksot.

"Karis", jota Akontios veisteli, oli vähitellen edistynyt yhä enemmän, ja sen mukaan tuli kuvanveistäjäkin rauhallisemmaksi ja uutterammaksi. Ollessaan näin työssä kuvaili hän mielessään mitä kummallisimpia ja rohkeamielisimpiä unelmia; intohimon ohessa kasvoi hänessä myöskin hänen rohkea, onnea etsivä halunsa. Kuolematon Afrodite oli useat kerrat ilmestynyt hänelle unessa; hän oli moittinut hänen arkuuttaan ja ujouttaan ja rohkaissut hänen mieltään. Etenkin viimeinen ilmestyminen oli tavattoman vilkas.

"Akontios", niin oli jumalatar puhunut, "miksikä olet allapäin etkä ota kiinni tarjoutuvasta tilaisuudesta? Minun valtaistuimeni edessä ei voita rikkaus eikä ulkonainen loisto, ei korkeasukuisuus eikä hallitsijavalta, vaan kauneus ja nuoruuden into — ja uskollisesti rakastavan sydämmen uhriliekki. Kumarru ainoastaan puron peilikirkkaan pinnan yli, kuten muinoin Narkissos teki, tahi ota kirkas metallilevy ja katsele itseäsi! Olenko ehkä varustanut sinut huonommin, kuin laihan Kononin? Enkö ole antanut sinulle avomielistä, jaloa, miehekästä muotoa, enkö hehkuvia silmiä, jotka saattavat lemmenliekkiä herättää? Ole uskalias Akontios! Rohkaise mieltäsi ja ole viisas! Anasta hänen sydämmensä, niin voitat kaikki!"

Semmoiset unet, joita hän avosilmin uneksi, antoivat uutta rohkeutta nuorelle taiteilijalle, joka jo oli joutumaisillaan toivottomaan toimettomuuteen.

… Oli päiväntasaus-aika, melkein keskipäivällä. Akontios oli, vähän huoattuaan taas tarttunut talttaansa ja koska hänellä ei ollut läsnä esikuvaansa, joka tänään oli hyljännyt hänet, ryhtyi hän vähäpätöiseen työhön, jalasta veistämään, kun Koronis hengästyneenä syöksyi hänen veistämöönsä ja katkonaisesti puhuen ilmoitti, että oli ylhäisiä vieraita tulossa.

Kohta sen jälkeen tuli Karidemos tyttärensä Kydippen kanssa kävellen pihan yli, mutta orjat, jotka olivat heidän seurassaan, jäivät portin luo.

"Kun ei Akontioksesta mitään kuulu", alkoi Karidemos, "niin täytyy tilaajan itsensä tulla tiedustelemaan asiaa. No, jumalat nähkööt, ei sinun taidepajasi juuri herätä luottamusta. Kuka voisi uskoa, Kydippe, että tässä pienessä monisoppisessa sokkelossa on voinut syntyä niin luonteva, jalo taideteos kuin se verraton 'paimentyttö' on!" Hän asettui likelle seinää ja mitteli sitten melkein valmiiksi veistettyä "Karista" tutkivin katsein.

"Sinä edistyt, nuori, mestari!" sanoi hän viimein; "ja, Zeuksen nimessä, se tietää jotain, sillä esikoistyösi oli verraton laatuaan. Tämä Karis — mikä tenhoava sulo, mikä puhtaus muodoissa! Ja kuinka kauniisti voit hiuksia muodostaa! Täällä tosin ohimoilla — ah, siitä puuttuu vielä viimeinen voitelu. Hyvä tämä on, nuori ystävä, erinomaisen hyvä! Mitä sinä arvelet, Kydippe?"

"Minä pidän itseäni onnellisena, kun saan sanoa tätä taideteosta omakseni", vastasi tyttö vilkaisten Akontiokseen, joka seisoi liikkumatonna. Heidän katseensa kohtasivat toisiaan, ja vaikka tuo ylhäinen nainen luuli voivansa ujostelematta katsella muukalaista silmiin, joka syntyperältään oli häntä niin paljon ala-arvoisempi, näkyi nyt luonto kuitenkin saavan voiton tuosta arvelusta. Kydippe punastui, ja tuntiessaan sen punastui hän vieläkin enemmän. Itse asiassa hän ei voinut kieltää, että tämä Akontios olisi ansainnut polveutua jostakin niitä vanhoja sukuja, jotka olivat kaupungin kohtalon määrääjinä. Kuitenkin harmitti häntä tuo haihtuva punastuminen, etenkin kun hän huomasi minkä vaikutuksen se teki Akontiokseen, sillä hän ei millään muotoa olisi suonut, että nuorukainen silmänräpäystäkään uskoisi voivansa saattaa hänet hämille. Hän oli tyytymätön itseensä; mutta juuri tämä tyytymättömyys teki sen, että hän sen jälkeisinä hetkinä yhä muisteli Akontiosta ja kohtausta hänen työhuoneessaan.

Kun Karidemos ja Kydippe olivat jättäneet nuoren taiteilijan majan, oli Akontios kiihkotilassa, joka esti kaiken työntekemisen. Ainoa silmäys, jonka hän Kydippen kanssa oli vaihtanut, oli kohottanut hänen himmeät, häälyvät toiveensa niin, että hän tästä silmänräpäyksestä alkaen lujasti oli päättänyt koettaa kaikkea päästäkseen pyrintönsä perille.

Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli nyt Melanippos, Afroditen pappi.

Jo kauvan oli tämä mainio mies huomannut oudon muutoksen nuorukaisen luonteessa, ja toisinaan sanoillakin ilmaissut, että hän tiesi tämän muutoksen syyn. Akontios ymmärsi hyvin, että Melanippos näitten viittausten kautta tahtoi saada häntä tunnustukseen. Melanippos oli liian tuntehikas suorastaan vaatiakseen häntä ilmoittamaan salaisuutta, jota hän ei vapaaehtoisesti hänelle uskonut; isällisessä mielessään Akontiosta kohtaan hän surkutteli kuitenkin tätä umpimielisyyttä, sillä hän arveli, että hänen, Melanippoksen, ennen muita tuli auttaa rakkaudesta sairaita työllä ja neuvolla. Olihan hän sen kuolemattoman jumalattaren pappi, joka ei suinkaan toivonut rakastaville onnettomuutta, vaan tahtoi täyttää jokaista heidän toivomustaan.

Akontios lähetti kauniin efesolaistytön, joka nyt vihdoinkin saapui, suoraa päätä takaisin, heitti viitan hartioilleen ja kiirehti Melanippoksen luo. Hän tapasi papin kanssapuheessa muutamien temppelin palvelijain kanssa. Jumalattaren suuri kevätjuhla oli tulossa ja silloin oli paljo toimimista ei ainoastaan jumalanpalvelusta koskevaa, vaan kaikenlaista muutakin; sillä Afroditen juhlaan tulvasi paljo vieraita läheisiltä saarilta ja rantamailta Miletoon, ja näitä tuli kaupungin ja sen esimiesten vanhan tavan mukaan kestitä. Ja siinä valiokunnassa, joka valmisteli näitä asioita, oli Afroditen pappi puheenjohtajana.

Akontios odotti levottomuudella palvelijain poistumista. Sitten Klitifon vei hänet huoneesen, jossa Melanippos ystävällisesti hymyillen otti häntä vastaan. Akontios ymmärsi kohta tämän hymyn. Se ilmaisi, että Melanippos hänen kasvoistaan saattoi lukea, mikä hänet nyt toi hänen luokseen; vieläpä, että Melanippos oli odottanutkin tätä tuloa.

"Poikani", alkoi hän huomatessaan, että Akontios ujona tavotteli sanoja, "minä kiitän sinua siitä, että minusta tahdot löytää isällisen ystävän. Ei mikään tuota ikämiehelle suurempaa iloa, kuin se, kun hän saattaa raivata nuorukaiselle tietä ja viedä häntä vahingoittumatta esteitten ohi, joita vastaan moni on kompastunut tahi langennut. Tahdotko ilmaista minulle salaisuuden Akontios? Tahdothan! — Ja silloin onkin tunnustus tarpeeton. Sinä rakastat Kydippeä, Karidemoksen tytärtä?"

Akontios tarttui tuon kunnianarvoisen miehen käteen ja suuteli sitä. Hän ei saattanut sanoa sanaakaan.

"Niin poikani", jatkoi Melanippos, "jo viikkokausia olen tuntenut salaisuutesi. Taloni ovesta ja templin peristiilistä olen tarkastanut, mitenkä sinä, metsästäjän kaltaisena, joka väijyy jaloa otusta, olet kierrellyt ympäri arkontin taloa. Minä näin sinun seuraavan kantotuolia — ja kun tulit lähemmäksi huomasin Afroditen hehkun kasvoissasi. Silloin vannoin kuolemattoman jumalattaren nimessä auttaa sinua, ett'et tulisi viettämään ilotonta elämää niinkuin minä; sillä minä huomasin kyllä että, mikä sinut niin mahtavasti valtasi, oli oikea, todellinen, katoamaton rakkaus, joka tekee ihmisen joko äärettömän onnelliseksi tai äärettömän onnettomaksi."

Hän vaikeni. Syvä miettiväisyys kuvautui hänen otsalleen. Sitten hän jatkoi:

"Että sinä rakastat Kydippeä — oi poikani, kuinka se ilahuttaa minua ja tekee osanottavaisuuteni kaksinkertaiseksi. Sillä tiedä Akontios — nyt uskallan sen sinulle tunnustaa, sillä oikea, syvä rakkaus jouduttaa nuorukaista mieheksi — tiedä poikani, että Kydippe on äitivainajansa Thoosan kuva, ja tämä Thoosa oli elämäni valo. Köyhänä poika-poloisena tulin Attikasta tänne Miletoon. Afroditen kevätjuhlassa näin Thoosan templissä ja silloin heräsi minussa tulinen rakkaus. Hän osotti vastarakkauttaan ja jumalattaren pyhässä huoneessa vannoimme toisillemme uskollisuutta; iloisina kuin viattomat lapset katselimme tulevaisuuteen. Mutta Thoosan isä, tuo ankaranylpeä arkontti Kreon, nauroi kerjäläisen kosintaa ja pakotti väkisin hennon Thoosan menemään Karidemokselle, jälkeläiselleen. Thoosa tahtoi hukuttaa itseään, ainoastaan rakkaus äitiin, joka turhaan piti meidän puoltamme, pidätti häntä siitä. Vuotta jälkeen häiden synnytti hän tyttären. Tämä tytär on vaaleaverinen Kydippe."

"Kertomuksesi herättää minussa omituisia tunteita", sanoi Akontios pitkän äänettömyyden perästä. "Jos Kydippe, kuten vakuutat, on äiti-vainajansa kuva, niin mitäpä sinä, jalo suosijani oletkaan saanut kärsiä menettäessäsi hänet! — Ja tätä surun tunnetta, joka valtaa mieleni kuullessani sinun kärsimyksiäsi, seuraa heti itsekäs ajatus, jonka Zeus antakoon rakastavalle anteeksi. Tunnen itsessäni että, kuta katkerammin olet Thoosan takia saanut kärsiä, sitä innokkaammin olet auttava minua voittamaan Kydippeä."

"Todella niin onkin", vastasi Afroditen pappi. "Minä pidän sitä erinomaisena jumalien sallimuksena, että juuri minä olen tullut valituksi auttamaan sinua siten ikäänkuin hyvittääkseni, mitä pahansuopa kohtalo on rikkonut kaikkivaltiasta Erosta vastaan. Sen mukaan kuin minä tunnen Kydippeä — tosin en tunne häntä paljoa enempää kuin mitä olen hänestä kuullut — luulen että riita hänen omistamisestaan on menestyvä paremmin, kuin riita Thoosasta, jos vaan Kydippe rakastaa sinua. Kun Thoosa oli niin tuiki lempeämielinen ja kärsivällisesti taipui kaikkeen, niin on Kydippessä sitä vastoin jotain isänsä ja vaarinsa taipumattomasta luonteesta — juuri tarpeeksi tekemään hänet lujaksi ja päättäväiseksi, loukkaamatta kuitenkaan hänen naisluontoaan. Suurin tärkeys koko hankkeessa on sentähden saavuttaa Kydippen rakkaus. Hienosti kasvatettu ja lapsuudesta alkaen tottunut rikkauteen ja loistoon kun on, on hän jo kauvan ehkä hiljaisella mielihyvällä katsellut köyhää kuvanveistäjää ilman että hänelle ensinkään on johtunut mieleen yhdistyä hänen kanssaan. Mutta tämä hiljainen mieltymys on aluksi kyllin, ja että semmoinen on olemassa, siitä on minulla varmat takeet."

"Ystävä! Hyvä isäni! Kuinka sinä teet minut sanomattoman onnelliseksi! Ei se siis ollut ainoastaan turhaa luuloa, joka minut valtasi, kun Karidemos armaan tyttärensä kanssa kävi työhuoneessani! Oi, kerrohan toki!"

"Asia on yksinkertainen eikä kaipaa pitkiä selityksiä. Klitifon on avuliaisuutensa kautta tullut hyväksi ystäväksi Kydippen palvelijattaren kanssa ja on häneltä kuullut sen. Tuo hiljainen hartaus, jolla sinä seuraat hänen jälkiään, hehku, jonka katseesi ilmaisevat, sinun arkuudestasi huolimatta, niin silmiinpistävä ikävöimisesi — kaikki tämä on ensin herättänyt Kydippen huomiota, sitten hänen myötätuntoisuuttaan ja kun sinä, vaikka oletkin naisellisen kaino, muodoltasi olet muhkean Areksen näköinen, niin ei ole kummaa, jos hän kääntää haaveksivaiset katseensa ennemmin sinuun, kuin elähtyneesen Kononiin, joka jo kuukausia turhaan on liehitellyt saadakseen häntä. Nyt kuulen, että hän on käynyt luonasikin! Se todistaa tosiksi Klitifonin sanat sekä minun luuloni, että hän — niin sanoakseni — käsittää asian vaan teoreetiselta kannalta. Hän tuli katsomaan nuorta Akontiosta oikein silmiin; täytyyhän nousta kukkulalle voidakseen tähystellä meren selkiä. Ihanaa on nähdä auringon säteitten laineilla läikehtivän, mutta vieläkin ihanampaa on katsella rakastavaisen kasvoja, jotka ilmaisevat puhtaita, helliä tunteita. Häntä miellytti sinun hurmiosi, ja ajatus, että tuonlainen sorea, solakka nuorukainen, vieläpä sen lisäksi oiva taideniekka häntä ihailee, herättää hänessä sanomatonta mieltymystä. Kauemmas ei hänen aprikoimisensa vielä ulotu; mutta eroitus tällaisen tunteen ja oikean rakkauden välillä on hyvin pieni, ja sinusta riippuu sen tyhjäksi tekeminen."

"Mitä minun tulee tehdä?" kysäsi Akontios ihastuksen innossa.

"Sen olen sinulle sanova, kun hetki on tullut. Siksi saat elää toivossa ja rukoilla Afroditeä että hän antaa sen onnistua, mitä minä jo viikkokausia olen valmistellut sinua varten. Outo ja rohkea on tuumani, ja moni, joka tuomitsee asiat ainoastaan niiden ulkonaisen muodon mukaan, sanoisi — jos hän saisi tietää, että minä olen tämän tuumaan synnyttäjä — sen olevan Afroditen papin arvolle alentavaista. Niin näetkös Akontios: tuumani on, että neittä pitää kavaluudella voittaa — mutta sydämmessään on hän kuitenkin kiittävä meitä, sillä viaton paula, johon me kiedomme tuon armastetun, antaa hänelle lujuutta vastustamaan isän tahtoa. Niin toimin minä, ahtaassa merkityksessä, hänen hyväksensä, en häntä vastaan. Ainoastaan välttääkseni ihmisten turhia juorupuheita, tahdon, että aikeeni pysyy salassa; jumalattaren edessä, jonka palveluksessa olen, on sieluni rauhallinen, sillä jo vanhastaan on rakkaus-asioissa jokainen keino, joka ei loukkaa toisen oikeutta, luvallinen. Jumalatar tahtoo, että kaksi sydäntä, jotka ovat toisilleen määrätyt, yhdistetään, ja kun hänen pappinsa koettaa edistää tätä kuolevaisten korkeinta onnea, on se ainoastaan hänen ikuisten kaikkivaltaisten lakiensa arvossa pitämistä."

"Ja etkö voi minulle nyt sanoa, mitä mieleni niin haluaa tietää?"

"En, vieläkin täytyy minun tarkemmin punnita yksityiskohtia. Ole kärsivällinen poikani! Tämän verran voin sinulle sanoa tänään; jumalattaren suuri kevätjuhla on toivoakseni myöskin oleva onnellisen rakkautesi kevätjuhla. Samassa templissä, jossa minä ensi kerran näin Thoosan, on Kydippe vannova sinulle uskollisuutta, jos taivaallisen Afroditen nimessä vannottua valaa vielä pidetään pyhänä ja loukkaamattomana. Pyri sinä siis yhä enemmän Kydippen suosioon ja koeta suositella isääkin, että hän ainakin sitten myöntyy, kun Afrodite itse puhuu sinun puolestasi."

"Mikähän aikomuksesi lienee?" jupisi Akontios liikutettuna. "Hyvä! olen kärsivällisesti odottava, kunnes kutsut minua, kunnes lausut sanan, joka selvittää arvoituksen."

Mies ja nuorukainen syleilivät toisiaan. Sydän täynnä meni Akontios ulos huoneesta. Melanippos laskeutui ikäänkuin uupuneena sohvalle ja nojasi päänsä kättä vastaan.

"Se on oleva kostoni, Karidemos!" sanoi hän itsekseen, "ja luulen, että kerran olet myöntävä, että se oli jalo kosto. Tosiaankin, Melanippos, joka nyt aikoo hankkia sinulle arvossa pidetyn nuoren mestarin vävyksesi, olisi saattanut, jos hän vielä tuntisi tuon kamalan ajan tuskaa, syöstä Kydippesi turmioon antamalla hänen mennä tuon rentun vaimoksi! Hän olisi saattanut toimittaa, että Konon olisi tullut määrätyksi seuraajaksesi arkontiksi ja että hänen avioliittonsa Kydippen kanssa, tämän kiellosta huolimatta, olisi kokoontuneessa gerusiassa eli vanhinten istunnossa päätetty valtioviisauden vaatimaksi ehdoksi. Mutta sitä en tahdo! Thoosan tyttären pitää tulla onnelliseksi! Hänen tähtensä annan sinulle anteeksi petolliset vehkeesi, joiden kautta pääsit voitolle."

Sill'aikaa kuin pappi täten oli vaipunut omiin mietteisinsä, riensi Akontios läntiseen esikaupunkiin. Hän halusi päästä huoneensa yksinäisyyteen; hälinä kaduilla ja kirjava väenpaljous inhoitti häntä. Liian äkkiä oli hänen kohtalonsa muuttunut; liian jyrkkä oli muutos häälyvästä epäilyksestä mitä vakavimpaan toivoon, jonkatähden hän tunsi tarvitsevansa tuntikausia rauhoittuakseen.

Aivan vaipuneena onnellisiin unelmiinsa, veti hän syrjään uutimet huoneensa ovelta ja astui sisään. Hän heitti viittansa jakkaralle ja kääntyi sitten hajamielisin katsein melkein valmiiksi veistettyyn "Karikseen" päin, kuu hiljainen nyyhkiminen häntä äkkiä säikähytti.

Hän kääntyi ympäri.

Pöydän takaisessa nurkassa istui kyyryssä, kädet ristissä polvilla, Neaira.

"Sinäkö täällä?" kysyi Akontios hämmästyneenä.

Tyttö nosti vettyneet silmänsä.

"Niin minä, Akontios", vastasi hän kolkolla tyyneydellä. "Olenhan minä kuukauden ajat käynyt tässä työhuoneessa, ja sinä olet minua siitä kiittänyt; onko nyt sitten niin sopimatonta, jos olen käyttänyt hyväkseni poissa oloasi, muistellakseni vielä kerran niitä onnellisia aikoja? Tiedänhän kaiken nyt olevan lopussa."

"Sinä itket, Neaira?"

"Kuinka minä en itkisi?" jatkoi hän samaan tapaan. Nyt näkyi kuitenkin jo selvemmin, kuinka teeskennelty tämä tyyneys oli. "Itku keventää tuskastuneen rintani, eikä se saata sinua häiritä. Vai olenko minä ääneen valittanut ja vaatteitani repinyt?"

"Etkö tahdo nousta?" sanoi Akontios hämillään. "Tahraat kauniin, sinisen pukusikin seinän kalkitusta vastaan…"

"Säästä sinä huolesi siitä", keskeytti tyttö häntä lyhyesti. "Minua itseä poljet, kuin kuihtunutta ruohoa, ja nyt lörpöttelet kuin vanha ämmä, vaatteeni tahraantumisesta! Mitä minä näistä rievuista huolisin! Mutta sinulle tahdon viimeisen kerran sanoa suoraan silmiin, ett'en aio pitää petostasi hyvänäni!"

Hän oli noussut seisomaan. Säihkyvin silmin seisoi hän nuorukaisen edessä.

"Petostaniko?" toisti tämä vitkaan.

"Niin juuri! Hämmästy sinä vaan ja näyttele komediaa! Paha omatunto kuvautuu kuitenkin kalpeissa kasvoissasi. Kielläppäs, jos taidat, että alusta asti suosittelit minua, että uskottelit minulle… Mutta, mitäpä minä puhun? Jokainen sana menee kuitenkin tuuleen!"

"Mitä minä olen sinulle uskotellut?" kysyi Akontios totisena.

"Että rakastit minua! Että tahdoit minua vaimoksesi!"

"Sinä hourailet. Olenko milloinkaan…"

"Vait!" keskeytti tyttö vihaisesti. "Olenko milloinkaan… Siinäpä se juuri on! Jos sinä olisit kohdellut minua, niinkuin kaikki muut, niinkuin Konon, joka tarjosi minulle koristeita, tahi niinkuin Oloros, joka väkisin ryösti minulta suuteloita, silloin olisin tiennyt, että minä Akontioksenkin mielestä olin samanlainen kurja lelu, jommoisena te miehet pidätte minun säätyistäni tyttöä. Mutta kun sinä kohtelit minua kunnioittavasti ja kuitenkin rakkaudella, kun katselit minua ikäänkuin olisit tahtonut riistää sydämmen rinnastani, etkä kuitenkaan koskaan loukannut ankarimman siveyden vaatimuksia, niin täytyihän minun uskoa, että sinussa asui todellinen rakkaus! Ja niin olikin, jumalat nähkööt, kunnes tuo kirottu ilvekuva ryösti sydämmesi. Tunnusta pois Akontios! Ole toki niin rohkea, että sanot minulle totuuden!"

"Neaira, sinä petyt! Oi, jos tietäisit, kuinka kipeästi sanasi minuun koskevat; jos voisit aavistaa… Ole toki järkevä, Neaira! Minä en voi nähdä sinun itkevän — se vihloo sydäntäni."

"Siis rakastat minua kuitenkin!" huudahti hän intohimon kiihkolla. Uusi kyynelvirta valui hänen poskilleen. "Niin, sinä rakastat minua, tuota toista rakastat vaan vielä hellemmin! Ja siitä syystä pitää minun nääntymän, vaikk'et itse kuitenkaan koskaan ole saavuttava, mitä hurmiosi sinulle kuvailee! Akontios! Ota korviisi nyt mitä sinulle sanon…"

"Myöhemmin Neaira. Nyt olet liian liikutettu, voidaksesi tietää, mitä puhut."

"Minä tiedän kyllä, mitä tahdon. Valitse toinen kahdesta: joko sammumaton rakkauteni tahi sammumaton vihani. Joko minusta tulee Akontioksen morsian ja vaimo tahi hänen ikivihollisensa. Oi, ja minä vakuutan sen: vieläkin uskollisempi, kuin vaimonasi, olen oleva vihollisenasi, tyydyttääkseni vihaani ja kostoani! Kuuletko, Akontios?"

Hänen vihainen äänensä vaikutti Akontiokseen jäähdyttävästi.

"Sinä valitset huonon keinon herättämään rakkautta", sanoi Akontios: "uhkausta."

"Niin, minä uhkaan, sillä näenhän, ett'ei hyvyydestä eikä hellyydestä ole mihinkään. Sinä olet menetellyt kuin rosvo ja kunniaton varas: nyt pilkkaatkin minua vielä!"

"Minä en pilkkaa sinua, mutta en salli sinunkaan herjata itseäni. En tahdo kuitenkaan lukea sinun syyksesi, mitä raivoissasi olet puhunut — muuten täytyisi minun…"

"Mitä?" huudahti Neaira vaaleten. "Puhu vaan suusi puhtaaksi!"

"Muuten täytyisi minun pyytää, ennen niin laupiaan Neairan lähtemään tästä huoneesta ilopäiviksi."

"Oi, siitä voit olla huoleti, veliseni!" nauroi hän ilkkuen. "Niin vähällä ei Neaira heitä. Yhden asian tahdon sinulle kuitenkin sanoa: vaikka sinulla olisi minkälaisia rakkauskujeita tahansa, ja vaikka suurten ja mahtavain suosio sinua edistäisi, niin et kuitenkaan koskaan, minun eläessäni saa henttuasi omaksesi, vaikka Karidemos tekisikin semmoisen tuhmuuden, että hän suostuisi antamaan tyttärensä kuljeksivalle vaunusepän pojalle."

Näin syöksyi hän huoneesta.

"Uskomatonta" sanoi Akontios, katsellen hänen jälkeensä. "Nyt vasta käsitän, mikä minuun vaikutti niin omituisesti ensi kerran kohdatessamme toisemme. Paha henki asuu tuossa Neairassa. Mielelläni olisin ollut hänen kiitollinen ystävänsä, mutta nyt näen, että on viisainta välttää häntä niin paljon kuin mahdollista."

VIIDES LUKU.

Elaphebolion-kuun ensimmäinen dekadi oli onnellisesti alkanut. Mileton kaupungissa vilisi samoin kuin muinakin vuosina muukalaisia, jotka, osaksi uskonnollisesta tarpeesta, osaksi komeiden juhlamenojen ja iloisen, elokkaan hyörimisen uteliaasta näkemishalusta olivat läheltä ja kaukaa saapuneet, niin että etenkin tori ja satamakatu nyt olivat hyvin kirjavan näköiset. Kunnianarvoisia eukkoja, jotka tahtoivat rukoilla jumalattarelta armoa rakkaille tyttärilleen; punaposkisia tyttöjä, jotka enemmän luottivat omiin, muka hartaampiin ja innokkaampiin rukouksiinsa, kuin vanhempain; kaunisvartaloisia nuorukaisia, joilla ei ollut mielessä rukoileminen, vaan nauttiminen; Kypros ja Andros-saarista tulleita hetairoita kultakuteisissa vaatteissa; sen lisäksi vielä joukko huvituksenhaluisia miehiä eri säätyluokista — kaikki nämät olivat kokoontuneet loistoiseen Miletoon. Vieläpä barbaareja Skythainkin maasta, tummanverisiä Persialaisia koruhousuissa ja päässä korkeat tiarat, pitkäviittaisia Egyptiläisiä ja kauppiaita Kampaniasta ja Bruttiumista nähtiin uteliaitten joukossa.

Ensimmäisenä juhlapäivänä, joka kului kaikenlaisiin valmistaviin toimiin ja juhlakulkuihin, sittemmin myös ylellisiin, tuoksuviin juominkeihin, liikkui Akontios, sen verran kuin häntä halutti, ja noudattaakseen papin kehoitusta, kansajoukossa; sillä tämä ensimmäinen päivä oli Melanippoksen aikeille arvoton, ja kuta enemmän Akontios saattoi kääntää huomionsa katujen ja torien kirjavaan näytelmään, sitä paremmin saattoi hän rauhoittua. Hänen täytyi pysyä reippaalla mielellä — arveli pappi — sillä mahdollisesti tulisi ratkaiseva hetki vaatimaan suurta lujuutta ja kylmäkiskoisuutta.

Seuraavana päivänä oli templissä suoritettava tuo pyhä toimitus, joka vasta avasi oikean juhlan ja oli Mileton eri kuuluisuus. Kaupungin kolme ihaninta ja etevintä neitosta, jotka Elaphebolion-kuussa täyttivät seitsemäntoista ikävuotta, vihittiin ainoastaan täksi päiväksi välittäjiksi jumalattaren ja kansan välillä.

Kolmannesta hetkestä alkaen jälkeen auringon nousun aina keskipäivään saakka piti heidän, yksinään ja erotettuina kaikista muista rukoilevista, templissä valmistautua juhlauhria varten, joka heidän tuli auringon ollessa korkeimmillaan, suorittaa jumalattarelle ja joksi käytettiin kuusi lumivalkeata kyyhkystä, kaksi kunkin puolesta.

Näitä kyyhkysiä ei tapettu, kuten muutoin oli tavallista, vaan ne päästettiin lentämään temppelin peristiilin keskeltä; niiden lentotavasta ja suunnasta päätti kansa, oliko Afrodite yhä edelleenkin suova kaupungille armollisen suosionsa, varjeleva sitä viholliselta, rutolta ja nälältä, liialta vedeltä ja tulelta, vai oliko mitään vaaraa tulossa. Kun arkontti joka vuosi antoi kasvattaa nämät kyyhkyset maatilallaan, Hyetussan saarella, niin kääntyivät linnut aina, leiailtuaan vähän sinne tänne, suoraan kotiinsa päin, siis länteen; mutta tämä suunta tiesi kansan mielestä onnea, koska lännessä oli meri, josta jumalatar Kreikan muinaistarujen mukaan oli noussut.

Noista kolmesta valitusta, joiden tällä kertaa tuli toimittaa tuo ikivanha juhlameno, oli ihanin ja jalosukuisin kultakutrinen Kydippe. Tähän tapahtumaan oli Afroditen pappi perustanut rohkean tuumansa, pelkäämättä loukkaavansa jumalatarta, vaikka hän käyttäisikin sen toteuttamiseen juuri ne hetket, jotka tytöt viettivät templissä. Ihanampaa uhria — arveli hän itsekseen — ei tuolle merenkasvatille, hänen pappinsa milloinkaan voi toimittaa, kuin että hän auttaa uskollista rakkautta turhia ja turmiollisia ennakkoluuloja vastaan.

Akontios pysyi tänä muistettavana päivänä kotonaan jo aamusta alkaen. Melanippos oli luvannut lähettää hänelle sanan. Juhlapuvussa käyskenteli Akontios kuumeentapaisella uupumattomuudella edes takaisin pihasta puutarhaan ja puutarhasta pihaan. Koronis, jolle hän oli sanonut odottavansa ylen tärkeitä sanomia Melanippokselta, ei luopunut paikastaan kivipenkiltä porttikäytävän luota, jossa hän odotteli. Akontios tuli ainakin joka viiden minuutin päästä sinne katsomaan ja hänen katseensa ilmaisivat sellaista levottomuutta, että Koronis huolissaan pudisti päätään.

"Sinä toivot saavasi kuulla jotain iloista ja onnellista", sanoi hän, "mutta minä varoitan sinua. Joka liian rajusti antautuu ilon valtaan, hänelle asettavat jumalat aavistamattomia esteitä tiehen. Säilytä mielenmalttisi, Akontios! Tyyneesti katseleva silmä johtaa paremmin perille, kuin hunnun himentämä, joka katselee kaikkea ikäänkuin rusosumun kautta! Meillä, ikälopuilla on kyllä kokemusta, ja vaikk'et minulle mitään ilmaise, arvaan kuitenkin! Tuollaisia myrskyjä matkaansaa yksin Eros…"

Nuorukainen ei kuullut, kuinka järkevästi ja hyväntahtoisesti Koronis puhui. Jo ennenkuin eukko oli lopettanut, meni hän taas pois. Jälleen mitteli hän puutarhan käytäviä; tällä kertaa poikkesi hän vaihteen vuoksi pienelle kummulle, josta hän ensi kerralla oli katsellut ukko Laogoraksen tointa.

Kiivasluontoinen tyttö, joka ensin niin lempeänä ja ystävällisenä, mutta sittemmin niin suuresti muuttuneena, oli hänelle esiytynyt, johtui ensi kerran pitkään aikaan hänen mieleensä, ja hän tunsi, että sitä alkoi ikäänkuin ahdistaa.

Koko tämän ajan kuluessa hän ei ollut Neairaa vilahdukseltakaan nähnyt. Alussa Koronis ihmetteli tytön tulemattomuutta, mutta sitten taisi hän arvata asian laidan, ja kun hän huomasi Akontioksen karttavan kaikkea puhetta siihen suuntaan, ei hän sen koommin asiasta kysellyt. Akontioksella, jota yhä enemmän alkoi vallata se ainoa ajatus, jonka pappi oli saanut hänessä liekiksi leimahtamaan, ei ollut aikaa tiedustella sen nuoren tytön kohtaloa. Kerran vaan hän oli poikennut Laogoraksen luo tiedustelemaan, mutta ei saanut tietää muuta, kuin että Neaira oli muuttanut hänen luotaan. Mihin hän oli muuttanut, oliko hän koko kaupungissa enään, mikä oli syynä hänen äkilliseen poismuuttamiseensa — siihen ei Laogoras tainnut antaa mitään selitystä. Se vaan oli varma, että Neaira ei enään käynyt satamakadulla — rahanhimoisten kilpailijatartensa suureksi iloksi.

Kaikki tämä johtui nuoren taiteilijan mieleen, kun hän nyt katseli myrttiaidan yli ja näki iäkkään Laogoraksen susikoirineen. Hitaasti ja alakuloisena käveli ukko kukkaispenkkien välitse, ja Keimonkin antoi ymmärtäväisen päänsä painua, ikäänkuin se ottaisi osaa isäntänsä mielialaan.

"Laogoras suree kadonnutta Neairaa", sanoi Akontios itsekseen. "Kuinka ystävällinen ja iloinen hän oli, kun hän tuona ensimmäisenä päivänä tuli vanhuksen luo! Tosiaankin minua surettaa kovin, että minä olen syynä, jos kohta viattomanakin, tähän suruun; sillä ei ole epäilemistäkään että Neaira hylkäsi Laogoraksen huoneen, paetakseen minua ja minun läheisyyttäni. Suokoon jumalatar, jolle uskon kiitollisen sydämmeni, minulle anteeksi, jos Neairaa kohtaan olen käyttäytynyt väärin! Mutta enhän minä aavistanutkaan… eikä kukaan voi käskeä itseään: tätä pitää sinun rakastaa, tuota hylkiä!"

Mutta vaikka hän näin koettikin puolustaida, oli ikäänkuin soimauksen tunne olisi ahdistanut hänen sydäntänsä, ja tämä mieli-ala ei hänestä nyt, kun hänellä oli niin ratkaisevia asioita edessään, tietänyt mitään hyvää.

Äkillinen arkamielisyys valtasi hänet, aavistus, että hän oli Kydippen omistamisesta taistellessaan, saava kauvan ja katkerasti katumalla sovittaa, minkä hän, vaikka tahtomattansakin, oli onnetonta Neairaa vastaan rikkonut.

Emännän ääni herätti häntä näistä surullisista ajatuksista.

"Sanoma Melanippokselta!"

Vavahtaen ilosta syöksyi hän pihaan, jossa Klitifon odotteli häntä.

"Herrani kutsuu sinut tänpäiväiselle juhla-aterialle", sanoi orja. "Neljä tuntia jälkeen puolisen odottaa hän sinua domatiossaan."

Niin olivat Melanippos ja Akontios sopineet keskenänsä. Nuorukainen tiesi, että hänen nyt viipymättä piti mennä templiin.

"Määrähetkellä olen tuleva", vastasi hän. "Sano herrallesi suuret kiitokset minun puolestani ja ota tämä pieni lahja vaivastasi."

Hän ojensi orjalle kultarahan. Klitifon otti sen ilolla vastaan ja meni sitten matkaansa.

Muutama minuutti myöhemmin, puhui Akontios Koronikseen kääntyneenä: "olen siis saanut sanan, jota niin hartaasti odotin. Paljon Akontiokselle sekä tärkeätä että arvokasta ratkaistaan näillä juhla-aterioilla. Jos suot minulle hyvää, niin rukoile jumalia, että kaikki toteutuisi toivoni mukaan. Sillä välin käyn minä, samoin kuin eilenkin, torille ja satamakadulle. Kauvempaa, kuin on välttämätöntä, en tahdo kärsiä tätä huoneen yksinäisyyttä. Jää hyvästi, kunnon Koronis!"

Näitä puhellen, läksi hän huoneesta. Kiertoteitä pitkin pääsi hän temppelin takaseinälle, josta matala, vaskittu pieni ovi johti alas temppelin alusrakennukseen. Täällä oli keskikokoinen huone ilman ikkunoita, johon pääsi valoa vaan niukasti, muuriin tehdyn rautauunin piipun paksuisen putken kautta. Tämän huoneen seinällä paloikin kolmihaarainen kynttiläjalka, joka valoi punoittavaa valoaan kahdelle pronssiselle pöydälle, muutamille jakkaroille ja tuolille. Toisen pöydän ääressä istui Melanippos, pidellen kädessään jotain pyöreätä esinettä, joka oli valkeaan verhoon kääritty.

"Huomattiinko sinun tulevan tänne?" kysyi pappi nuorukaisen astuessa sisään.

"Tuskinpa. Temppelin takaista kapeata polkua kuljetaan vähän ja minä olin vaarin otollisesta hetkestä."

"Teljitkö portin."

"Teljin, vieläpä kahdella telkimellä."

"Hyvä. Älä nyt vaan unhota mitä sinun pitää sanoman, jos asia, kuten ilolla odotan, tulee koko kansan tutkittavaksi.

"Minä menen nyt ylös etupihaan, jätettyäni petoksemme viattoman välikappaleen sinun haltuusi. Sinä taas olet pujahtanut tänne — kuuletko? — pujahtanut tänne minun tietämättäni; sakot, joihin sellaisesta röyhkeydestä tavallisesti tuomitaan, suostun minä maksamaan, joll'ei yrityksemme onnistu. Mutta muista etupäässä, että tottelet vaan kuolemattoman jumalattaren kaikkivaltaa!"

Hän nousi seisalleen ja otti kääreen pöydältä. Valkea liinavaate verhosi suuren kellertävän omenan.

Kun Akontios ihmetteli, mitenkä omena voisi olla salaisena välikappaleena niin tärkeässä yrityksessä, jatkoi Melanippos:

"Niin, välikappale, jonka tässä sinulle annan, on yksinkertainen, mutta kuitenkin, jos kaikki käy toivoni mukaan, vaikuttavampi, kuin voit ajatellakaan. Yksinkertainen, kuten välikappale, on myöskin sen käyttäminen. Sentähden pidinkin turhana sitä sinulle edeltäkäsin selittää; ne harvat sanat, jotka nyt sinulle sanon, ovat tarpeeksi. Tiedäthän, että jo enemmän kuin puolitoista tuntia, ovat neitoset olleet temppelissä. Heidän hartaustoimensa ovat nyt loppuneet. He huokaavat hiukan. Äskettäin otin vaaria, että Kydippe istuu sisäänkäytävän oikealla puolella kultaisella tuolilla, hänen toverinsa taas vasemmalla puolella hopea- ja purppura-istuimilla. Nyt tiedät ehkä, että ikivanhan tavan mukaan on jokainen lupaus ja jokainen vala, joka Afroditen templissä vannotaan, välttämättömästi pidettävä, jos tahdotaan välttää onnettomuutta ja tuhoa, joka tulee valanrikkojan perheelle ja, joll'ei paikalla tehdä katumusta, myöskin kaupungille ja koko kansalle.

"Kateellisena valvoo sentähden koko Mileto sellaisen valan pyhänäpitämistä. No niin, meidän pitää siis jumalattaren pyhäkössä viekoitella Kydippeä lupaamaan tulla sinun puolisoksesi. Ja sen olet varmaan saavuttava, jos avaat templin sivuoven ja varovasti viskaat tämän omenan tuon lemmityn jalkojen juureen. Minä käärin sen taas tähän vaatteesen, että varmemmin voit viskata. Liukas kun on, voisi se verhotta kieriä liian kauas; mutta Kydippen, eikä kenenkään muun, on nostaminen omena laattialta. Avaa ovi hiljaa, ett'ei narinaa kuulu, viskaa sitten ja pysy alallasi. Minä arvelen, että se, minkä saat kuulla, täyttää sydämmesi suloisella ihastuksella."

Vähän nolona katsoi Akontios Afroditen pappia silmiin. Mutta ystävällinen hymy, jolla pappi vastasi hänen katseesensa, todisti, että Melanippos puhui täydestä vakuutuksesta.

Pappi poistui. Akontios otti omena-kääreen käteensä ja astui portaita ylös. Melanippoksen entisten tarkkojen kertomusten mukaan temppelin sisärakennuksesta, tiesi hän hyvin missä sivuovi oli. Mutta sitäkin paitsi hän ei olisi saattanut erehtyä, sillä nuorten tyttöjen äänet suuntasivat hänen kulkuaan, heidän keskustellessaan nyt lepohetkellä.

Ovi aukeni kuulumatta.

Sykkivin sydämmin Akontios katsahti temppeliin. Hänen katseensa kohtasivat Kydippen ihmeen ihanan muodon, joka istui kasvot hiukan sivulle päin käännettyinä. Molemmat toiset tytöt näki hän kapean reiän kautta oven saranapuolella. Ei näyttänyt vaikealta tehdä, mitä pappi oli käskenyt. Hän käytti siihen hetkeä, jolloin Kydippe oli vieläkin enemmän sivulle päin kääntynyt. Taitavasti tähdättyään viskasi hän omenan aivan hänen jalkoihinsa, johon se jäi makaamaan, vaate vauhdista puoleksi auenneena.

"Mistä se tuli?" kysyi Kydippe, kumartuen lattiaan sitä ottamaan.

"Saman kysyn sinulta", sanoi toinen hänen tovereistaan.

"Etkö nähnyt mitään", jatkoi Kydippe, ottaen tuon kummallisen kääreen käteensä. "Omena! kummallista! kuuluukohan tämäkin tuon merenkasvatin mysteerioihin? Ja tässä — mitä se merkitsee? Ei, se on käsittämätöntä!"

"Mitä se on sitten?" kysyivät molemmat hänen toverinsa.

Kydippe oli käynyt heleänpunaiseksi.

"Omenassa on päällekirjoitus…"

"Vai päällekirjoitus?"

"Mutta, taivaallisten nimessä, en ymmärrä sitä. Iole, etkö sinäkään nähnyt, kuka viskasi omenan?"

"En ensinkään!" vastasi ystävätär. "Mutta luehan se! Ehkä juuri päällekirjoitus selittää arvoituksen."

"Päinvastoin! päällekirjoituspa sen tekeekin vielä mahdottomammaksi arvata. Älkäämme puhuko siitä enään!"

Hän tahtoi piilottaa omenan vaatteihinsa.

"Mitä nyt?" sanoi Iole. "Tahdotko täällä, Afroditen templissä, salata jotain meiltä, leikkikumppaneiltasi? Ja kukapa sen sanoo, että omena oli sinulle aiottu? Luuletko ehkä, että se on Priamoksen poika, joka on tahtonut antaa lahjansa ihanimmalle? Älä siis, Kydippe kulta, loukkaa meitä! Näethän, että tahdomme kuolla uteliaisuudesta!"

Viittaus Pariksen tuomioon vaikutti, sillä ei Kydippe kammonut mitään niin suuresti, kuin sitä, että hän näyttäisi itserakkaalla.

"Sinä erehdyt Iole", sanoi hän, uudelleen punastuen. "Se oli vaan siitä syystä, että pidin asian niin mitättömänä. Mutta jos tahdotte, niin kyllä minä sen luen. Tässä on vaan muutamia sanoja ja nekin hyvin hullunkurisia."

Hän otti omenan taas esille ja luki: "Minä Kydippe, Karidemoksen tytär, vannon kuolemattoman Afroditen nimessä, että Mylasan kuvanveistäjä, Akontios, on oleva puolisoni."

Hän koetti hymyillä, mutta kumma kyllä, se ei käynyt häneltä niin tyyneesti kuin tavallisesti. Hän ikäänkuin aavisti, että tässä oli kysymys jostakin muusta, kuin vaan tyhjästä leikinteosta, joll'ei hän heti voinutkaan arvata päällekirjoituksen sepittäjän tarkoitusta.

"Kydippe", sanoi Iole, "mitä sinä olet tehnyt! Etkö huomaa, että päällekirjoitus, jonka luit, on paula? Isäni kertoi, että Deloksen Diana-templissä tehtiin samanlainen kuje ja että sielläkin valalla oli voimansa. Sinä olet vannonut valan Kydippe, sillä mitä tahansa lähtee huuliltasi jumalattaren apua anoen, templissä ollessasi, on peräymätöntä."

"Iole! mitäs puhut?" sanoi Kydippe nousten istuimeltaan.

"Tosi-asioita vaan! Sinä olet tehnyt valan Kydippe!"

Tässä silmänräpäyksessä avautui sivuovi. Akontios, joka sydän täynnä riemua, oli kuullut kaiken tämän, ilmestyi hehkuvin poskin ja mekko poimuissa hartioilla, neitosten keskelle.

"Sinä olet vannonut valan, Kydippe!" toisti hän juhlallisesti. "Jos jumalatar vielä rankaisevana ja palkitsevana hallitsee ihmisten kohtaloja, olet omani, muuten syöksee uskottomuutesi meidät kaikki turmioon."

"Mitä kuulen? Mies-ääniä kolmen valitun joukossa?" niin kuului nyt ääni komeasta keskiovesta. Melanippos astui nyt sisään vakaasti ja arvokkaasti; hänen harmaan päänsä ympäri oli kierretty päähine, jommoista papit käyttivät. Katse, jonka hän loi Akontiokseen, näkyi ikäänkuin toistavan, mitä hän totisina hetkinä oli hänelle puhunut. Täällä pyhäkössä toimi Melanippos ainoastaan välittäjänä jumalattaren ja rahvaan välillä, joka palveli jumalatarta omalla tavallaan — ja jonka mielestä Akontioksen työ oli rangaistusta ansaitseva. "Mutta" — näkyi hänen äänetön katseensa sanovan — "niin pian kuin olen päältäni heittänyt virkaani kuuluvan arvokkaisuuden, ja loiste on todellisuudesta erotettu, niin olen taas sama kuin ennen — tuon taivaallisen oikea ja rehellinen palvelija, jolle muodot ovat vähäarvoiset olentoon ja ytimeen verraten, ja joka pitää yhden ainoan ihmisystävällisen työn parempana, kuin näitten juhlallisuuksien loiste."

Melanippos kääntyi Ioleen ja vaati selitystä tapahtumista.

Tyttö kertoi.

Hetken oli Melanippos miettiväinen, sitten sanoi hän Akontiokselle:

"Sinä olet saavuttanut tarkoituksesi. Kydippe ei voi eikä saa rikkoa lupaustaan. Ei itse hänen isänsäkään, korkean-arvoisa arkontti, uskalla niin loukata jumalatarta ja Mileton hurskasta kansaa. Mutta voittosi seuraukset, kuinka vähäpätöisinä ne pidätkin, verraten siihen, mitä olet voittanut, täytyy sinun nöyränä kärsiä, sillä laki on pyhä niinkuin jumalien tahto. Poistu nyt Akontios! Minä olen sinua kohtaan ystävällismielinen ja tahdon sentähden tuumia, mitä voin tehdä lievittääkseni neuvoston vihaa. En pidä mitään rikosta enemmän anteeksi annettavana kuin sitä, joka saattaa mainita palavan rakkauden puolustuksekseen; että häntä rakastat, että pyydät ainoastaan neitosta itseä, etkä kaupungin mahtavimman miehen tytärtä ja monen miljoonan perillistä, siitä ovat minulle takeina ylevät mielipiteesi, jotka täydellisesti olen oppinut pitämään arvossa, ja ujo kainoutesi, joka sinussa voittajanakin ollessasi tulee näkyviin."

"Niin tosiaan onkin!" huudahti Akontios, painaen kätensä sydämmelleen. "Sinua, ainoastaan sinua, Kydippe, rakastaisin, vaikka olisit orjattarista halvin! Isäsi rikkauksia ja nimesi loistoa en pyydä! Yksistään sinua, sinun taivaallisen kauniit kasvosi ja sydämesi, joka minua rakastaa, jos Afrodite on minulle armollinen."

Nämät, tulisimmassa kiihkossa lausutut sanat eivät olleet vaikuttamatta. Omituisuus koko kohtauksessa tuli sen lisäksi. Lyhyesti, salainen, vielä puoleksi uinaileva rakkaus, jota Kydippe Akontiosta kohtaan tunsi, leimahti nyt kerrassaan ilmituleen, ja kuta enemmän nuo ylhäiset ja ylpeät ystävättäret näkyivät surkuttelevan hänen kohtaloaan, sitä voimallisemmin täyttyi jalon tytön sydän vastustelemishalusta ja itsetuntoisuudesta, joka tekee ihmisen kykeneväksi käymään yli ennakkoluulojenkin asettaman rajan.

Mutta huolimatta tästä suuresta ja merkillisestä muutoksesta, pysyi hän äänetönnä.

"Tule nyt", sanoi Melanippos, kääntyen nuorukaiseen, jonka silmät säteilivät ilosta, "ett'et häiritse pyhää toimitusta, joka vähän ajan päästä alkaa. Minä pyydän sinua, Karidemoksen tytär, älä anna ajatustesi vihalla eikä mielihyvällä olla kiintyneinä siihen, mitä on tapahtunut, vaan toimita täydellä hartaudella hurskasta rukoustasi ja kevät-uhria! Tiedäthän, siitä riippuu synnyinkaupunkisi menestys!"

Vielä hetken puhelivat tytöt siitä, mitä oli tapahtunut. Mutta sitten lähestyivät uhripalvelijat taluttaakseen uhraajattaret alttarin luo. Kukin kantaen ruohosta punotussa korissa kaksi lumivalkeata kyyhkystä, laskeutuivat tytöt kaikkein pyhimmässä polvilleen ja asettivat sitten lahjansa kalliisti koristetulle tasolle.

"Afrodite!" niin kuului Kydippen neitseellisiltä huulilta, "sinä, kaiken elon antaja, jumalien ja ihmisten voittajatar, joka hallitset niin monta loistavaa templiä auringon noususta aina sen laskuun asti, sinä, jota Paphossa palvellaan ja uhmailevan Eryxin harjanteilla kumarrellaan, Amathuksessa, samoin kuin meidänkin aaltojen huuhtomassa kaupungissa — kuule, oi kuule mua! Siunaa kansaa ja sen mahtavia johtajia! Siunaa kaupunkia ja sen hurskaita vieraita! Siunaa Miletoa!"

"Siunaa Miletoa", toistivat molemmat toiset, ja hienoista hihasista ojentui kuusi pyöreätä käsivartta kuolemattoman kuvaa kohti.

Nyt seurasi uusi jakso muodollisia juhlamenoja, väkijoukon yhä taajentuessa auringon valaisemalle torille, odottaessaan tulevaa näytäntöä: noitten kolmen Mileton tytärten julkista esiytymistä ja pyhien kyyhkyisten lentoa. Auringon ollessa korkeimmillaan, osottautui Melanippos peristiilin keskipylväitten välissä; hän julisti, että uhri kuolemattomalle oli toimitettu, että rukoukset ja kaikki muut menot, mitä Mileton vanhat tavat sääsivät, onnellisesti olivat suoritetut; jo saatettiin noita kolmea uhraajatarta uhrihuoneesta esipihaan.

Nyt hän astui syrjään. Samassa näkyi jotain valkoista ikäänkuin aallontapaisesti lähenevän pylväskäytävän perältä. Muhkeasti puettuina loistaviin juhlapukuihin, jotka liehuivat kauniissa laskoksissa, pyöreät käsivarret olkapäihin asti paljaina, pysähtyivät neitoset temppelin sisäänkäytävän luo. Keveä länsituuli pudisteli leikillisesti kukkasia, jotka seppeleiksi punottuina varjostivat heidän kirkkaat, selkeät otsansa. Vasemmalla kädellä kohottelivat he hiukan päällysvaatteitaan, niin että ne muodostivat laskoksia, joihin piilottivat korinsa ynnä uhrikyyhkyset, jotka olivat määrätyt lentämään.

Nähdessään nuo kauniit tytöt edessään, heidän kukkeat, pyöreät muotonsa — raikkaat ylistyslaulut rakkauden jumalattaren kaikkivallasta — puhkesi rahvas loppumattomiin riemuhuutoihin. Kydippen molemmat seuralaiset punastuivat, mutta hän itse ei näkynyt vähääkään välittävän melskeisistä kunnian-osotuksista, jotka varmaan etupäässä tarkoittivat juuri häntä. Totisena ja liikkumatonna odotti hän oionistein, tietäjäin, merkkiä; nämät olivat heti, neitosten astuttua esiin, asettuneet juhlallisesti molemmin puolin portaita.

Merkki annettiin. Heti hälveni hälinä torilla hiljaiseksi murinaksi. Kohottaen avatut korinsa molemmin käsin ylös, lausuivat tytöt puoliääneen:

"Te Afroditen lemmikit, palatkaa siihen purppurahelmaan, josta jumalatarkin on noussut!"

Reipas juhlamusiikki antoi nyt tenhosävelensä kuulua. Melkein yht'aikaa läksivät kaikki kyyhkyset korista lentämään, liitelivät rauhattomasti muutamia hetkiä ilmassa kansajoukon päällä ja suuntasivat sitten lentonsa länteen päin, kun petolintu, joka siihen saakka vaan pisteen kokoisena oli näkynyt taivaan lakea vasten, nuolen nopeudella syöksyi alas ja kaappasi kynsiinsä ensimmäisen noista kuudesta kyyhkysestä. Ikäänkuin ivaten kaareili se sitten pari kertaa torin ympäri; sitten kääntyi se lentämään etelään Didymoihin päin.

Suuttumuksen, surun ja tyytymättömyyden huutoja kuului joka haaralta. — Molemmat harmaahaveniset ennustajat astuivat takaisin asemiltaan, Melanippoksen taluttaessa nuoret tytöt alas torille, jossa heidän omaisensa odottivat heitä.

Täällä seisoi myös suuren seurueen keskellä arkontti Karidemos, joka oli jättänyt kunniaistuimensa palatsinsa pylväskäytävässä, saadakseen likeltä nähdä Kydippeä, joka oli hänen sydämmensä ylpeys. Hän otti vastaan tytärtään omituisesti hymyillen.

"Se oli sinun kyyhkysesi", sanoi hän viivytellen. Mahdotonta oli sanoa sisälsivätkö nämät sanat soimausta ja surua, vai tahtoiko Karidemos lyödä asian leikiksi, kuten mies, joka on ylennetty yli rahvaan ennakkoluuloja. Todella ei Karidemos pannut niin suurta merkitystä tähän kyyhkysten lentoon, mutta hän tiesi, että rahvas siihen luotti. Ajatus, että ehkä pidettäisiin hänen Kydippensä syypäänä onnettomuuksiin, joita ennustajat kyyhkysryöstön johdosta ennustaisivat, koski häneen tuskallisesti, ja siten horjui hän kaikenlaisten ristiriitaisten ajatusten välillä, joita hän hienokäytöksisenä miehenä koki salata niin paljon kuin mahdollista.

"Minunko kyyhkyseni?" vastasi Kydippe. "Minähän olin koko meidän yhteiskuntamme edustaja. Jos jumalatar on vihoissaan, niin on korkea raati sen ansainnut…"

Vanhin tietäjistä astui nyt keskipylväitten väliin. Hänen toverinsa seisoi syrjemmällä tiaralla koristetun Melanippoksen vieressä.

Hälinä taukosi.

"Miletolaiset!" alkoi oionistes kauas kaikuvalla äänellä, "ei aivan yhtä selkeänä odota meitä tulevaisuus, kuin viimekuluneet vuosikaudet ovat olleet. Se, minkä vast'ikään näitte, ennustaa odottamattomia taisteluja ja raskaita huolia, jotka saattavat käydä tyhjiksi ainoastaan siten, että jokainen kansalainen uskollisesti pysyy siinä, mihin kuolemattomat jumalat ovat häntä asettaneet, että jokainen täyttää velvollisuutensa, että te entistä tarkemmin vältätte rikoksia, ilkitöitä, väkivaltaa, ettekä riko lupauksianne eikä valojanne. Älköön täst'edes mikään rikos saastuttako Mileton aluetta! silloin menee vaara, joka uhkaa meidän rauhaamme, tälläkin kertaa menojaan kohtaamatta meitä!"

"Olkoon Afrodite meille armollinen!" kuului tuhansin äänin kansajoukosta.

"Sitenhän tuottaisi tuo ulkonäköinen kova onni hyvääkin!" sanoi Karidemos kääntyen tyttäreensä. "Ei olisi kallista maksaa hyveestä ulkonaiset vastukset ja rettelöt. Tule pois, Kydippe! Ahdinko käy yhä sietämättömämmäksi; palvelijamme tuskin enään saattavat suojella meitä pikkuporvarien ja orjain kyynäspäiltä."

Tosiaan tungettiin nyt entistä likemmin joka taholta heidän päällensä. Kummastelevat, tutkivat katseet kääntyivät kaikkialta Kydippeen, joka hämillään katseli maahan. Meluavasta kansajoukosta kuului puoliäänekkäitä puheita, jotka Karidemokselle olivat outoja, mutta Kydippe ymmärsi ne viittauksiksi tapahtumaan Afroditen templissä. Tieto mylasalaisen kuvanveistäjän uhkarohkeasta teosta oli kuin taikavoimalla levinnyt kautta koko kaupungin ja yhä kasvavalla kiihkolla kerrottiin mitä ristiriitaisimpia erityiskohtia sekä tyttären että ylhäisen isänkin päätöksistä, jo ennen, kuin Karidemoksella oli aavistustakaan tapauksesta.

KUUDES LUKU.

Puoli tuntia jälkeen edellä kerrottuja tapauksia, istui Karidemos yhdessä Andronitis-pihan varrella olevista avaroista huoneista odottaen Kydippeä, jonka piti riisua juhlapuku, virkistää itseään suupalalla ja sitten tulla isälle kertomaan, minkä vaikutuksen pyhä toimitus häneen oli tehnyt. Karidemos oli nähtävästi alakuloinen. Orjat ulkopuolella sisäänkäytävää kuiskailivat tuosta toisilleen, kaikenlaisia liikkeitä tehden; mutta noista liikkeistä saattoi lukea äänettömän kysymyksen: "Millähän mielellä on isäntämme kuuleva, mitä nuori Akontios on julennut tehdä." Ei ollut koko joukossa miestä, joka olisi uskaltanut ilmoittaa arkontille sitä, mikä päivän tärkeimpänä uutisena levisi etukaupungin uloimpiinkin soppiin.

Kydippe ilmestyi. Mutta hän oli tuskin astunut kynnyksen yli, kun pääorja ilmoitti vieraan tuloa. Vieras oli Konon, joka pyysi pian päästä puheille, ja vaikka kovin pahoittikin Karidemoksen mieltä, että hänen täytyi keskeyttää kanssapuhettaan Kydippen kanssa, ei hän kuitenkaan — jo siihenkin nähden, mitä orjat arvelisivat — voinut lähettää pois suosikkiaan.

Kalpeana, ainoastaan silmät kuumeesta punoittavina, astui Konon huoneesen. Juhlallisemmin kuin koskaan ennen tervehti hän suosijaansa ja lausui sitten, teeskennellen huolettomuutta, ihanalle Kydippelle muutamia mielisteleviä sanoja — ikäänkuin mies, joka on asiastaan varma, ja jonka ei enään tarvitse valittuaan pyytää, vaan ainoastaan armastella. Mutta hänen äänensä kumisi niin kolkosti, niin luonnottomasti, että Karidemos paikalla huomasi hänen koettavan tukehuttaa kovaa mielenliikutusta.

"Mikä sinun on?" kysyi hän, nojautuen taa'päin istuimeensa.

"Herra", änkytti Konon, luoden katseen Kydippeen, "kummastelen äärettömästi, että tapaan sinut ja tyttäresi niin huolettomina ja rauhallisina. Vai olisko sinulle ehkä tuntematonta, mitä on tapahtunut? Onko Kydippe ehkä ollut puhumatta sinulle koko asiasta, arvellen sen olevan niin vähäpätöisen?"

"Mistä puhut?"

"Tuon konnan, Akontioksen ilkityöstä." Konon kääntyi Kydippeen:

"Näen, että todellakaan et ole asiasta puhunut; mutta sinä erehdyt, jos pidät rikoksen niin mitättömänä. Paljon vaivaa ja ymmärrystä kysytään, että voitaisiin tehdä tyhjäksi tuo konnantyö; sillä kansa pitää sen katalan puolta, ja jos suvaitset mennä ulos torille, niin saat kuulla, kuinka rajusti rahvas puolustaa valasi pyhyyttä."

Karidemos oli hitaasti kohotainut asemiltaan.

"Puhutko unissasi?" sanoi hän kulmakarvojaan rypistellen. "Koska ja missä olisi Kydippe vannonut — ja mitä?"

"Suo anteeksi", sanoi taas Konon, "ett'en innossani muistanut sinulle kertoa, mitä Miletossa jo yleisesti ja hämmästyksellä puhutaan. Kuule siis, ja neuvotelkaamme sitten viipymättä, mitä meidän on tekeminen; sillä kuta kauvemmin asia viipyy, sitä vaarallisemmin kasvaa yleinen mielipide ilkiön eduksi."

Lyhyesti ja selvästi kertoi nyt Konon tapauksen. Kydippe kuunteli äänetönnä. Mutta Karidemos keskeytti kertojaa useasti puhjeten halveksiviin ja vihaisiin huudahduksiin.

Kononin lopetettua kertomuksensa astui Karidemos pari kertaa huoneen poikki. Pysähtyen Kydippen eteen, kysyi hän sitten:

"No, mitä sinä, tyttäreni, tästä asiasta arvelet? Onko asian laita niinkuin Konon on kertonut?"

"On, pääasiassa", vastasi Kydippe. "Yhtä ja toista on tosin juorupuhe jo lisännyt, mutta kertomuksen ydin on tosi."

Karidemos nykäytti olkapäitään. "No Zeuksen nimessä, joll'ei sen pojan röyhkeys olisi niin naurettavan typerä, raivostuisin silmittömäksi. Onko mokomaa kuultu? Käsityöläinen, tuskin parempi kuin orja, julkenee nostaa haluavan katseen Karidemoksen tyttäreen! Kulkuri, valehteleva kerjäläinen!"

Kydippe oli äänetönnä katsonut maahan. Näitä herjaussanoja kuullessaan nosti hän äkkiä päänsä. Pitkien silmäripsien alta välähti kirkas liekki; hänen huulensa liikahtivat; mutta sitten tukautti hän heräävän vastusteluhalunsa, ja melkein häntä sitten huvitti kuulla, mitä Konon samaan suuntaan tiesi puhua Akontiosta vastaan. Hän tunsi nyt käyttäytyvänsä kahta jalomielisemmin, antaessaan heräävän mieltymyksensä Akontiokseen väistyä, hänen vastustajansa alkaessa niin maltittomasti kiistaa ja polkiessa jalkojensa alle kaiken oikeuden. Ne ennakkoluulot, joita hänellä itsellä siihen asti oli ollut, usko siihen ylipääsemättömään kuiluun, joka erotti hänet Akontioksesta, kunnioitus ikivanhaa sukuperäänsä kohtaan — kaikki tämä alkoi nyt horjua; sillä — arveli hän — semmoinen yhteiskunnallinen järjestys, joka asetti rakastettavan ja jalon Akontioksen niin paljon ala-arvoisemmaksi röyhkeätä, inhottavaa Kononia — semmoinen järjestys ei saattanut olla jumalien totisen, väärentämättömän tahdon mukainen. Niin muodoin oli Kononkin kokeva, ett'ei ole huonompaa keinoa vähentämään rakastettunsa suosiota kilpailijaa kohtaan, kuin syytön panettelu.

Hetken kuluttua jatkoi Konon: "Sinä olet kiukustunut, Karidemos, ja syystä kyllä. Mutta vieläkin kamalampia on sinun kestäminen. Olorokselta kuulin sen — koko maailma näkyy sen jo tietävänkin. Akontios, joka typerästi kyllä luulee, että Kydippe nyt todellakin on sidottu, aikoo vielä tänään, ehkä jo tällä hetkellä, tulla tänne ja lain nojalla vaatia tytärtäsi omakseen. 'Arkontti ei voi kieltää!' sanoo kansa, ja Akontios näkyy olevan samaa mieltä."

Karidemos puhkesi katkeraan nauruun.

"Uskaltakoon hän vaan!" sanoi hän pilkallisesti. "Jos hän astuu tämän kynnyksen yli tuolla tavalla loukkaamaan arvoani, niin ei hän pääse täältä ulos muuten kuin kahleissa! Vankeuteen on heitettävä se roisto, joka luulee voivansa kavaluudella voittaa Mileton arkonttia!"

Mielihyvällä näki Konon Karidemoksen vihan joka sanasta kasvavan.

"Herra", sanoi hän hymyillen, "jos minä saan tuoda esiin nöyrän neuvoni, niin kavahda itseäsi ajattelemattomista päätöksistä. Tietäjän ennustus kaikuu vielä kaikkien korvissa, ja nykyisessä mielentilassaan voisi kansa pitää valan rikkomisena sen, joka vaan olisi kavaltajan kohtuullinen kuritus."

"Minä näytän kansalle, ett'en sitä pelkää, jos se käyttäytyy narrimaisesti!" huusi Karidemos. "Tule lähemmäksi, Kydippe! Minä tahdon näyttää rahvaalle, että minä olen tyttäreni naittaja, ett'ei hänestä määrää sokea sattuma eikä mielipuolen lapsellinen oikku. Minä tiedän, Konon, että rakastat Kydippeä, ja että jo kauvan olet pyrkinyt päästä hänen suosioonsa. Olin aikonut antaa ajan jouduttaa teidän yhdistystänne; mutta nyt näen olevani pakotettu käyttämään isän-oikeuttani viipymättä. Tämän oikeuden nojalla kihlaan teidät, ja sinulle, Konon, heitän hääpäivän määräämisen."

Kononin kasvot kirkastuivat. Änkyttäessään kiihkoissaan muutamia kiitossanoja, tarttui hän arkontin käteen ja nosti sen huulilleen. Sitten kääntyi hän Kydippeen omituisella nöyryydellä, jota ei edes voitu havaita hänen käytöksessään Karidemosta kohtaan. Ääneti ja liikkumatta seisoi tyttö pronssisen kuvapatsaan vieressä, joka oli pienennetty muodostus satamakadulla olevasta muistopatsaasta. Hänen neitseelliset kasvonsa, muutoin niin lempeät ja viehättävät, osottivat nyt ensi kerran hämmästyttävää yhdennäköisyyttä hänen mainion vaarinsa, ankaran tahdonlujuutta ilmaisevien kasvojen kanssa, ja tämä aina näkyi käskevän ja kieltävän. Mutta ennenkuin Konon vielä oli ehtinyt sanoa hänelle sanaakaan, kuului palvelijan ilmoitus, joka läsnäolijoihin vaikutti samoin, kuin jos ukonnuoli olisi heidän keskellensä iskenyt. "Akontios, mylasalainen kuvanveistäjä, pyytää päästä armollisen arkontin puheille."

Kydippen jäykkä muoto elostui näistä pääorjan sanoista: hänen poskensa hehkuivat, huulet liikkuivat, hänen rintansa aaltoili ikäänkuin hengästyksestä. Konon säpsähti, ääni tarttui kurkkuun, kädet puristuivat nyrkkiin. Karidemos sitä vastoin koki turhaan tukehuttaa kiivastumistaan; hän teki liikkeen ikäänkuin olisi tahtonut ajaa ulos palvelijan, joka toi niin häpeällisen sanoman.

"Otetaanko häntä vastaan?" kysyi Konon, kun ei Karidemos mitään virkkanut.

"Otetaan. Tahdonpa nähdä kuinka pitkälle poika ulottaa röyhkeyttään, ja mitä hän tuo esiin, antaakseen mielettömälle ilveilylleen edes jonkinlaisen oikeuden muodon. Käske hänet sisään, Protesilaos!"

Hetki kului jännitetyssä odotuksessa, kunnes Akontios, uskalikko, näyttäytyi ovessa.

"Terve teille!" sanoi hän epävakaisella äänellä.

Ei kukaan vastannut.

"Minä tulen", jatkoi Akontios, "rukoilemaan jalomieliseltä Karidemokselta anteeksi tekoa, jota kuolematon Eros itse on käskenyt minua tekemään."

Hän keskeytti itseään. Nyt vasta huomasi hän molempien miesten kasvot vihasta kalpeiksi, ja että he katselivat häntä ikäänkuin väijyvät pantterit. Kononin vihamielisyys ei häntä hämmästyttänyt; kiihko, joka ilmautui hänen kasvoissaan, osotti vaan sen vihan kiihtymistä, jota Akontios jo alusta oli Kononin puolelta saanut kokea. Mutta kuinka muuttuneet olivat arkontin muutoin niin ylhäisen tyyneet kasvot! Akontios oli kyllä odottanut vastenmielisyyttä ja suuttumusta; Melanippoksen kehoituksetta olisi hän tuskin uskaltanut ruveta vaikeaan käyntiinsä Karidemoksen palatsiin, sillä hänen toivonsa oli, huolimatta kaikesta mitä oli tapahtunut, heikolla pohjalla; mutta se vihamielisyys, joka leimahti Karidemoksen pistävistä silmistä, oli pahempi pahinta, mitä hän oli kuvitellut.

Konon, joka huomasi hänen hämmästyksensä, näkyi iloitsevan kilvoittelijansa nöyryytyksestä. Kuta epävakaisemmaksi Akontios tuli, sitä varmemmin voi otaksua, että muutamat vihaisesti nuhtelevat sanat Karidemoksen puolelta riittäisivät pakottamaan nuorukaista takaisin ala-arvoiseen asemaansa. Vapaaehtoisesti Akontioksen täytyi tunnustaa katuvansa tekoaan ja myöntää, ett'ei hänen vaatimuksissaan ollut vähintäkään oikeutta. Tämä selitys teki, ett'ei Karidemoksen tarvinnut antaa jyrkkää kieltoa, joka olisi pahoittanut ja yllyttänyt taika-uskoisen kansan mieltä — ja Konon tiesi, kuinka näinä juhlapäivinä, jolloin tuhannet ihmiset täyttivät katuja, pieninkin mielipaha kansassa voi tuottaa mitä pahimpia häiriöitä. Jo kauvan oli Miletossa ollut olemassa vahva puolue, joka milloin julkisesti, milloin salaisesti toimiskeli neuvostoa ja etenkin arkonttia vastaan, ja jo kerran oli ollut vähällä syttyä julkinen kapina — silloin nimittäin, kun oli kysymys Athenaan ja Korinthoon lähetettävän lähetystön vaalista. Vaikk'ei Konon muutoin voinut kilpailla Karidemoksen kanssa valtiotaidossa, oivalsi hän nyt kuitenkin selvemmin asian tukalata tilaa, sillä Karidemos äärettömässä kopeudessaan halveksi kansaa eikä ensinkään arvannut vastustajajoukkojen suuruutta.

"Minä tulen", jatkoi nuori kuvanveistäjä, "toivossa, että korkean-arvoisa Kydippe tahtoo täyttää valansa vaatimukset…"

"Vait!" huusi Karidemos, joka ei voinut itseään kauvemmin hillitä. "Vai tulet sinä jatkamaan sitä, mitä jumalattaren pyhässä templissä alotit. Mutta minä tahdon kohdella sinua, niinkuin ansaitset."

Hetkeksi hän vaikeni. Taipumattomuus, joka ilmautui hänen kasvoissaan, antoi arvata, että hän jo seuraavana hetkenä antaisi käskyn panna Akontioksen kahleisin. Etupihassa, orjain kesken, arveltiin yleensä, että kohtaus oli päättyvä väkivaltaisesti. Uteliaasti kuunneltiin ulkopuolella huonetta, mutta neuvoston vartijajoukkoa ei kutsuttu sisään.

Karidemos malttoi mielensä. Hän taisi luulla loukkaavansa korkeata arvoaan, jos pitäisi asian liian vakavana. Hetken ääneti oltuaan, alkoi hän puhua toiseen tapaan. Hänen teeskennellyssä puheessaan kuului armahtavaisuutta sokaistua nuorukaista kohtaan, taivahisten ivallista sääliväisyyttä kuolevaista kohtaan, joka oli uskaltanut etsiä jumalien kestiystävyyttä. Kuta paremmin Karidemos tottui tätä hyvin valittua roolia näyttelemään, sitä tyytyväisemmäksi tuli hän itseensä ja siihen päätökseen, jonka hänen nerokas kekseliäisyytensä oli tiennyt antaa asialle. Nyt hän muka soi Akontiokselle anteeksi, vieläpä puolustikin häntä. Kaikkivoipa Eros oli vietellyt nuorukaista näille jyrkänteille. Olihan ymmärrettävää, ett'ei rakastunut, tunteittensa vallassa oleva nuorukainen kavahtanut mielettömimpiäkään keinoja. Karidemos soi sen kyllä anteeksi; niin, tahtoipa edelleenkin armossa suosia nuorta mestaria, eikä suinkaan aikonut antaa taiteilijan sovittaa sitä, mitä ihminen oli rikkonut — jos vaan Akontios nyt viimeisellä hetkellä muuttaisi mielensä ja vapaasti myöntäisi tehneensä väärin.

Arkontin viha olisi kiihottanut nuorukaista vastustukseen ja kiivaaseen sanakiistaan; mutta tämä odottamaton tyyneys, alentuvaisuus ja sääli sai hänet hämille ja aseettomaksi. Hänestä tuntui nyt selvemmin kuin koskaan ennen, että hän pyysi mahdottomia. Kylmäkiskoisuus Kononin kasvoissa, joka visusti kavahti itseään vähentämästä Karidemoksen sanojen vaikutusta halveksivilla liikkeillä, lannisti nuorukaisen mieltä yhä enemmän. Siis Kononkin näkyi pitävän asiaa vaan pienenä kovan-onnen sattumana, josta tuskin kannatti puhuakaan!

Ehk'ei Akontios niinkään helposti olisi selvinnyt pulasta, ehkä hän äänetönnä olisi vetäytynyt pois, tehdäkseen vasta myöhemmin uuden yrityksen, joll'eivät hänen katseensa olisi kohdanneet Kydippeä. Siitä hetkestä alkaen kun hän astui kynnyksen yli, oli hän kokonaan voittanut Kydippen sydämmen. Sorea nuorukainen, niin jalo, niin voimakas ja kuitenkin niin viehättävän ujo, ilmestyi tytölle nyt aivan toisessa valossa, kuin ennen. Kydippe teki nyt sen huomion, ett'ei Akontios menettänyt mitään täälläkään, komeitten marmoripylväitten, muhkeain mattojen ja kultakuteisten verhojen kaunistamassa salissa, vaan että hän päin vastoin oli suurisukuisen ja hallitsevan näköinen mahtavan Karidemoksenkin kanssa puhellessaan. — Siten haihtui hänestä viimeinenkin epäilyksensä ja hänen silmänsä ilmaisivat totista, umpimähkään ihailevaa rakkautta, joka katselee rakastettuaan kunnioituksella eikä pelkää sen kautta alentavansa itseään.

Akontios ymmärsi tämän silmäyksen. Oli kuin uutta elinvoimaa olisi virrannut läpi hänen suonensa. Hän pudisti päältään paulat, joihin arkontin sukkela puhe oli kietonut hänen sielunsa ja sanoi vakavalla äänellä:

"Karidemos tuomitsee väärin aikomukseni. Minkä olen uskaltanut, sitä en ole tehnyt umpimähkään, vaan tarkkaan mietittyäni ja lujalla päätöksellä saattaa sen perille. Afroditen pyhäkössä on Kydippe luvannut tulla omakseni; nyt pidän hänen sanoistaan kiinni. Mileton arkontti, pyydän tytärtäsi omakseni."

"Narri!" mutisi Konon. Sitten sanoi hän kääntyen Karidemokseen:

"Saanko minä vastata hänelle?"

"Et", vastasi arkontti. "Mitäpä sinä siihen voisit sanoa. Ei sinun järkisyysi olisi vaikuttavammat kuin minunkaan; eikä minua todellakaan enään haluta tuhlata hyviä neuvoja hupsuun. Vastaa sinä hänelle Kydippe! Sananen sinun suustasi ehkä säästää minua kurittamasta häntä."

Kaunis Kydippe loi katseensa maahan.

"Isä", sanoi hän, "pelkään suututtaa sinua; mutta ethän sinä itsekään voi kieltää, että Afroditen pyhäkössä tehdyt lupaukset ovat mahdottomat peruuttaa."

"Mitä tämä on?" kysyi Karidemos.

"Olkaa valallenne uskolliset!" jatkoi Kydippe, "niin varoitti tietäjä. Karidemoksen tytär on ennen muita Miletolaisia velvollinen noudattamaan tätä käskyä, sillä itsehän minä esiydyin uhkaavan vaaran ennustajana!"

Karidemos tuijotti tyttäreensä suurin silmin. "No, jumalien nimessä, ymmärränkö sinua oikein?"

"Niin isäni! Akontios tulee puolisokseni — sillä niin olen vannonut. Etkä sinä, korkein lainvalvoja, voi pakottaa minua rikkomaan valaani."

"Ja tuota kurjaa kujetta uskallat sinä sanoa lupaukseksi?"

"Erehdyt, isä. Lupaukseksi muuttuu jokainen sana, joka jumalattaren apua anellen templissä huuliltamme lähtee. Jollei jumalatar olisi tahtonut minua vannomaan, niin miksi olisi hän toimittanut niin, että ääneen ja selvästi luin, mitä Akontios oli kirjoittanut? Tiedäthän, että Afrodite antaa suosikkiensa käyttää kavaluuttakin, jos he käyttävät sitä totisen rakkauden palveluksessa; eikä meidän sovi riidellä jumalattaren kanssa ja selitellä hänen tahtoaan meidän mielemme mukaan."

"Onneton", huusi Konon säikähtyneenä, "tahdotko antaa itsesi alttiiksi?"

"Antaako itseni alttiiksi?" toisti Kydippe. "Tiedä Konon, että ketä Afrodite suosii ja kelle hän antaa armonsa, se saa paitsi rakastettunsa kättä myöskin koko hänen sydämmensä ja sielunsa. Minä rakastan Akontiosta."

Hetken tuskallinen äänettömyys seurasi tätä ilmoitusta.

Karidemos ja Konon ällistyivät kokonaan asian niin odottamattomasta käänteestä. Akontios vapisi autuaallisesta onnesta, veri pakotti ohimoilla; hän ojensi kätensä ikäänkuin olisi hän tahtonut painaa rakastettuaan rintaansa vastaan, mutta ei hän saanut sanaakaan suustaan.

"Pois!" kuului viimein Karidemos ärjäsevän. "Tahdotkos että vedätän sinut hirsipuuhun niinkuin Iksion kavaltajan? Et koskaan enään astu tähän huoneesen, jota rikoksellasi olet saastuttanut! Pois, sanon minä, sinä kirottu konna. Vaikka Kydippe olisi vannonut kaikissa kaupungin templeissä, tekisin sen kuitenkin tyhjäksi. Konon, seuraa kihlattuasi gynaikonitis-pihaan ja odottakaa minua siellä! Minä pidän sillä välin huolta siitä, että vast'edes saamme olla rauhassa tällaisista rettelöistä."

"Herra", sanoi Akontios kalveten, "rukoilen sinua…"

"Jätä minut, tahi pelkää kiukkuani!" huusi arkontti vimmastuneena.

"Voi hyvin, Akontios!" huusi Kydippe. "Luota vaan Afroditen armolliseen apuun!"

Ikäänkuin huumaantuneena meni Akontios pylväspihaan. Orjain silmäykset osottivat selvään, ett'ei tapaus arkontin huoneessa enään ollut mikään salaisuus. Pelon ja riemun valtaamana astui hän avaran porttikäytävän läpi. Täälläkin tapasi hän muutamia palatsin palvelijoita, jotka silmäilivät häntä oudoin katsein. Hän punastui korvia myöten ja tuli siten viimein ulos propylaioniin, joka kohosi muutamia portaita torista.

"Siinä hän on! Akontios! Jumalattaren lemmikki! Oi sinä kadehdittava! Eläköön Akontios!" kuului joka taholta.

"Lieneepä Konon vihoissaan!" huusi harteva merimies karkealla äänellä.

"Kas niin vaan! Sille alhaisten halveksijalle suon mielelläni tappiota!" äänteli toinen, ja raikas nauru kaikui kautta koko torin vaikuttaen etäämpänäkin olijoihin, jotka eivät edes tietäneet mistä kysymys oli.

Kolme neljä orjaa oli tullut samalla kuin Akontioskin. Heidän ympärillään syntyi tungos ja he temmattiin mukaan väkijoukkoon, kun Akontios sillä välin yhä seisoi pylväskäytävässä ikäänkuin käsittämättä, mikä saattoi kansaa semmoiseen kiihkoon.

Hän oli juuri aikeessa astua portista ulos kun syttyi uusi meteli. Orjat olivat kertoneet, että Karidemos oli ajanut pois rohkean kosijan. Nurina kävi läpi rahvasjoukkojen, kasvaen kovaksi pauhinaksi, joka oli raju-ilmaa ennustavan merenkuohinan kaltainen.

"Seis!" huusi joukossa etumaisin ja samassa rohkein. "Tahdotko itsekin edistää valanrikkomista ja siitä seuraavaa kaupungin rankaisemista? Mene noutamaan morsiamesi, Akontios! Älä pelkurin tavoin pakene! Arkontin täytyy totella jumalattaren käskyä."

Arasti ja neuvotonna katsellessaan meteliä, havaitsi Akontios nuoren Oloroksen kalpeat, tuntehikkaat kasvot, joka nyökkäämällä näkyi kehottavan häntä rohkeuteen. Sitten näki hän, kuinka Oloros, innokkaasti puhellen, kääntyi ympärillään olijoihin. Mitä nuori Miletolainen puhui, sitä ei kuvanveistäjä voinut erottaa; mutta että hänen vilkkaat liikkeensä tiesivät samaa, kuin mitä hänelle jo etumaiset joukot olivat huutaneet, sen huomasi Akontios niiden vaikutuksesta. Tusinoittain kohosi käsiä ilmaan ikäänkuin vakuutukseksi kansan yhä äänekkäämmin kuuluvasta tahdosta, ja tusinalukuja seurasi pian satalukuja. "Me vannomme Kypriksen nimessä, että tahdomme puolustaa oikeutta ja uskollisuutta!" niin kuului se vala, jonka Konon oli rahvaalle opettanut ikäänkuin tunnussanaksi; ja yhä uhkaavampana tulvasi joukko pylväskäytävää kohti.

Ei yksistään hyväntahtoisuus Akontiosta kohtaan saattanut Olorosta ja hänen puoluelaisiaan näihin melskeisiin toimiin, vaan myöskin valtiolliset sivutarkoitukset. Oloros, joka hiljakkoin vielä oli ollut valtion asioista välinpitämätön, kun koko hänen elämänsä oli nautinnoissa ja tieteellisissä harrastuksissa, oli viime aikoina yhä enemmän antaunut tyytymättömien joukkoon, jotka eivät hyväksyneet neuvoston yksipuolista, kaikkea uutta vastustavaa hallintotapaa, vaan kokivat saada siinä täydellistä ja perinpohjaista muutosta. Muutaman viikon kuluttua oli Oloros tässä puolueessa saavuttanut arvoonsa ja erinomaisiin luonnonlahjoihinsa vastaavan aseman. Tämän puolueen pääpyrintönä oli täydentää neuvosto vapaamieliseen suuntaan kahdellakymmenellä uudella jäsenellä, jotka olivat valittavat niin kutsutuista uusista suvuista; vielä oli aikomus toisenlaiseksi muodostaa arkontin-arvo, joka uhkasi tulla perinnölliseksi, kun arkontin tuleva vävy Konon näkyi olevan raadin ehdokas ja siten aikoivat ehkäistä sen, mitä enimmin kammoivat, nimittäin tyranniuden. Vastustuspuolueelle ei mikään voinut olla tervetulleempi kuin tapaus Afroditen templissä. Jos Akontios tuli Karidemoksen vävyksi, niin oli vallanhimoinen Konon ikipäiviksi syrjäytetty; eikä voinut tulla kysymykseenkään, että Akontios rupeaisi Kononin asemaan, koska häneltä puuttui siihen vaadittavat ensimmäiset ehdot: olla Miletosta syntyisin ja sikäläinen kansalais-oikeus. Kydippen valan pyhänä pitäminen ja Akontioksen toiveitten edistäminen olivat siis välikappaleita tyytymättömien politiikille, ja empimättä käyttivät he hyväkseen näitä välikappaleita. Ei koskaan ennen oltu huomautettu kansaa niin pontevasti tietäjän sanoista, ei koskaan ennustuksen sisältämää vaaraa niin elävästi kuvailtu, kuin täällä torin ahdingossa. Tieto Kydippen käytöksestä antoi uutta sytykettä. Oli siis liittolainenkin keskellä vihollisleiriä. Hiukka rohkeutta ja taitoa vaan, niin oli voitto varma. Meteli torilta tunki palatsiin, arkontinkin korviin ja herätti hänessä ensin hämmästystä, sitten, kun hän tarkemmin kuuli syyn siihen, suuttumusta. Hän jätti Kononin yksin Kydippen seuraan ja meni pylväspihaan, jonka alinta porrasta kansa jo piiritti. Akontios nojausi miettiväisenä etumaisinta pylvästä vastaan. Nähdessään kaupungin päämiehen, vetäytyi joukko hiukan takaisin. Akontios yksin jäi liikkumatta seisomaan.

"Mitä te tahdotte?" huusi arkontti, kun melu oli asettunut.

Taas ojentui sadottain käsiä ilmaan kansajoukosta.

"Kydippen vannoman valan täyttämistä!" kuului yhteen ääneen.

Karidemos kalpeni.

"Mileton miehet!" huusi hän mahtavalla äänellä, "kuka teistä — olkoon hän vaikka halvin etukaupungin käsityöläinen — sallisi että syrjäiset sekaantuisivat hänen perheensä asioihin? Jokainen vapaasyntyinen on oman huoneensa herra; suokaa siis arkontillekin sama oikeus, älkäätkä kauvemmin loukatko sitä, jota olette velvolliset pitämään kunniassa ja arvossa."

"Me pidämme sinua kunniassa ja arvossa, jos täytät 'valan'", kajahti vastaukseksi.

Arkontti katsoi ympärilleen. Pylväspihan molemmin puolin seisoi henkivartiosto, jona oli kuusi, seitsemän pitkillä keihäillä ja pitkänsoikeilla kiiltävillä kilvillä varustettua miestä. Hän tunsi, kuinka kiukku pyrki pääsemään valloilleen, kuinka hän jo ihan oli antamaisillaan miehistölle käskyn: "Puhdistakaa tori!" — Mutta semmoinen käsky olisi vienyt häneltä vallan, jos vartijat olisivat sitä totelleet tahi ei. Ajaa semmoista väkijoukkoa pakoon niin vähillä sotavoimilla, oli silminnähtävästi mahdotonta, ja tyytymättömien joukko se tässä määräsi.

Sen taisi Karidemos huomata. Hän hillitsi itsensä ja turvautui alentavaan ystävällisyyteen, joka kuului vähän teeskennellyltä.

"Ystävät ja kansalaiset!" sanoi hän pannen käsivartensa ristiin rinnallen. "Te saatatte minua todellakin hämmästykseen! Varmaankin olette erehtyneet; teille on väärin kerrottu tapauksesta Afroditen templissä. Mutta minä tahdon, että uskollinen Miletoni saa tiedon asian todellisesta laidasta. Huomenna tähän aikaan ilmoittaa julistaja täältä pylväspihan portailta, mitenkä se kaikki tapahtui; silloin saatte nähdä, että olette pitäneet vallatonta pilaa täytenä totena, ja ett'ei Kydippe koskaan ole valaa tehnytkään."

Myrsky, joka nyt nousi kansassa, asettui äkkiä ikäänkuin tenhovoimalla. Äänetön hiljaisuus valtasi joukon; Kydippe itse oli tullut ulos ja seisoi, kädet rukoilevasti ristissä, arkontin vieressä.

"Anna anteeksi, isä!" sanoi hän kyynelsilmin. "Ei kansalle ole väärin kerrottu, vaan sen johtajalle. Mitä koko Miletossa kerrotaan, on tosi. Juhlallisesti olen luvannut, että Mylasalainen Akontios on tuleva puolisokseni. Älä siis vastusta lupauksen täyttämistä! Älä ole vihoissasi, rakas isäni, vaan pane Kydippesi käsi hänen rakastettunsa käteen, näyttäen siten, että kunnioitat jumalatarta ja tietäjän pyhää ennustusta."

Kun Karidemos äänettömäksi ällistyneenä häntä katseli, astui hän portaita alas Akontioksen luo.

"Kas tässä, ota minut!" sanoi hän hymyillen.

Kansan riemusta pauhatessa, tarttui Akontios käteen, joka hänelle tarjottiin, kun Kydippe ilosta loistavin silmin ja kuitenkin tuskautuneen näköisenä katseli isäänsä.

"Ei koskaan!" huusi Karidemos, äkkiä havahtuen. "Ottakaa hänet kiinni, miehet! Viekää se heittiö, joka on riivannut tyttäreni raatihuoneen vankilaan! Eteenpäin! Mitä te vitkastelette?"

Se oli myöhäistä. Kun kansa näki Akontiosta uhattavan teki se liikkeen, josta voi pelätä pahinta. Eivät edes siihen asti taampana olleen Kononin kiivaat kehoitukset saaneet aseellisia liikkeelle.

"Hiljaa Miletolaiset!" huusi jymisevä ääni joukon keskeltä. "Jalo Oloros tahtoo puheen vuoroa."

"Kaupunkimme jalo päämies", alkoi korkeasukuinen nuorukainen, "pyydän sinua tämän kiivastuneen kansan nimessä. Älä vastusta jumalien tahtoa! Sinä tunnet maailmaa ja ihmisten aatteita. Eivät kaikki kansalaiset tarkota hyvää niinkuin minä ja nämät ystävät, jotka ympärilläni ovat. Vihamieliset katseet väijyvät vaan sopivaa tilaisuutta rikkoakseen pyhää järjestystä. Voi silloin valtiota ja sen hoitajia, jos tapahtuisi onnettomuus, jota voisi pitää jumalattaren lähettämänä rangaistuksena, koska häntä vastaan on rikottu. Katso herra, vaikk'ei Kydippe — kuten hän itse kuitenkin myöntää — olisikaan tuota valaa vannonut, pitäisi sinun kuitenkin viisaana kansamme onnen johtajana menetellä ikäänkuin hän olisi sen tehnyt, koska koko Mileto niin uskoo. Juuri se on ylhäisten tointen vaikeutena ja huolena, ett'eivät niiden toimittajat osaa käyttäytyä kansan miehinä. Valta ja arvo tuovat mukaansa velvollisuuksia; ne rajoittavat sen vapautta, joka niitä harjottaa ja pakottavat häntä tukeuttamaan itserakkauden ja kaiken itsekkäisyyden. Kuinka totta minä puhun ja kuinka täydellisesti olen lausunut kaikkien kansalaisten mielipiteet, osottakoon se suostumushuuto, jolla kansa yhtyy toivomukseeni: 'Eläköön Akontios, Karidemoksen vävy'."

Nuorukaisen koko käytöstapa oli miellyttävä. Hän sai kylmäkiskoisemmatkin puolelleen. Tuhat-äänisesti kaikui kautta koko torin: "Eläköön Akontios, Karidemoksen vävy!"

Purren hammasta meni Konon takaisin huoneesen. Mutta Karidemos, säikähtyneenä vartijainsa neuvottomuudesta ja kansan tahdosta, joka luonnonvoiman mahtavuudella pyrki päästä toteutumaan, menetti kaiken tasapainon. Vallanhimo oli hänessä voimakkaampi kuin ylimyksen arvokkaisuus ja syvälle juurtunut sukuylpeys. Vaikka hän uhmailevasti ja halveksivasti kohtelikin jokaista yksityistä tuosta huutajajoukosta, oli hän kuitenkin ikäänkuin äkkiä muuttunut, niiden ollessa näin yhdessä.

"Tarjoa Akontiokselle kätesi!" huusi taannoinen jymisevä ääni. "Kansa tahtoo niin, ja kansa tässä määrää."

Ja katso, Karidemos, ankara, käskemään tottunut arkontti, ylimyksistä ylhäisin, taipui. Epävakaisin askelin meni hän Akontioksen luo — ja voittoriemusta hymyillen katseli kalpea Oloros kohtausta, jota hän rohkeimmissakin unelmissaan oli pitänyt mahdottomana. Akontios, kuvanveistäjä Mylasasta piti vasemmalla kädellä Kydippen kättä, oikealla hänen isänsä, — siten koko kansan nähden otettuna tämän perheen helmaan, joka oli ollut suljettu Mileton etevimmiltä ja ylhäisimmiltäkin nuorukaisilta.

SEITSEMÄS LUKU.

Seuraavana aamuna piti Mileton neuvosto kauvan kestävän istunnon.

Keskusteltiin muutamista ulkonaista politiikkia koskevista asioista, pääasiallisesti juhlalähetystön lähettämisestä Korinthoon. Yksimielisesti päätettiin kuukauden loppupuolella varustaa laiva, joka, paitsi lähettiläitä ja heidän loistavaa seuruettaan, kuljettaisi mukaansa useita kallis-arvoisia lahjoja Korinthon etevimmille valtiomiehille.

Kun tämä ja muutamat muutkin kysymykset olivat ratkaistut, kääntyi puhe Akontioksen asiaan. Karidemos valitti ankarin sanoin kansan käytöstapaa häntä kohtaan. Hän syytti Olorosta ja vastapuoluetta siitä, että he muka olivat lahjoneet kansajoukot ja siten laittomasti äkkiarvaamatta yllättäneet häntä. Hän vetosi nyt kokoontuneesen neuvostoon, että se julistaisi arvottomaksi sen lupauksen, johon kansa oli pakottanut häntä, ja siten osottaisi maailmalle, että Miletossa hallitsi laki ja oikeus eikä mielivalta.

Neuvostossa oli kuitenkin yleinen mielipide jo päässyt valtaan. Oli huomattu, kuinka rauhoittavasti arkontin päätös, oli se sitten vapaaehtoinen tahi pakollinen, oli rahvaasen vaikuttanut, ja kuinka tietäjän ennustuksesta syntynyt alakuloisuus äkkiä oli kadonnut. Sen lisäksi tuli myöskin, että eräs geronteista, joka omin silmin oli nähnyt kaikki, kummastellen selitti, ett'ei hän voinut käsittää, kuinka arkontti saattoi puhua pakosta ja ylläköstä. Suostua melulla esiintuotuun pyyntöön ei suinkaan ollut sama, kuin tulla laittomasti pakotetuksi vastahakoiseen suostumukseen; lupaus on pidettävä pyhänä; mitä siitä seuraisi, jos valtion johtaja antaisi esimerkin lupauksen rikkomiseen ja kevytmielisyyteen? — Niinmuodoin päätti neuvosto yksimielisesti pitää totena sen, että Kydippen ja Akontioksen kihlajaiset olivat tapahtuneet arkontin suostumuksella, ja pyytää arkonttia, ett'ei hän enään vastustaisi jumalien ilmeistä tahtoa.

Vavisten tukahutetusta vihasta meni Karidemos neuvostohuoneesta. Työhuoneessaan tapasi hän Kononin, joka jo kauvan oli kärsimätönnä odotellut häntä.

"Geronteista ei ole apua!" huusi Karidemos katkerasti. Kiivaasti viskasi hän viittansa tuolille, ikäänkuin tahtoen sanoa: minua haluttaisi viskata koko arkontin arvo noin jalkoihinne. Sitten hän jatkoi: "Sinä hämmästyt Konon? Niin, kun minä sitä ajattelen, painaa se minunkin mieltäni ikäänkuin sietämätön häpeä, kahdesti sietämätön siitä syystä, että kansa muodollisesti on oikeassa. Jospa minulla nyt kuitenkin olisi käskettävänä pari sataa traakialaista tahi sisilialaista palkkasoturia noitten kurjien, kullalla koristettujen loistojoukkojen asemesta — niin kyllä tietäisin mitä tehdä. Mutta käteni ovat kahleissa, minun täytyy mykkänä kärsiä."

"Mahdotonta!" jupisi Konon.

"Sinun tulee itse puolustaa oikeuttasi", jatkoi Karidemos. "Suojele sitä, mitä olen huostaasi uskonut. Anasta haltuusi tyttö, jota kohtaan tunnet rakkautesi palavan! Minä arkonttina en voi enkä tohdi taistella neuvoston laillista päätöstä vastaan; mutta sinä — sinun kätesi ovat vapaat. Tartu jokaiseen aseesen, joka sinulle tarjoutuu! Älä suvaitse, että koko Mileto sinulle nauraa, että se pilkkaa sinua ikäänkuin sitä, joka häpeällisesti petettynä heittää asian sikseen!"

Katkera nauru oli vastaus.

"Minultakin puuttuu traakialaisia palkkasotureja", sanoi Konon. "Kuitenkin toivon vielä voittavani, jos suot minulle aikaa. Myönnä sinä aina, kun sitä vaaditaan; mutta lykkää lupauksesi täyttäminen niin kauvas kuin suinkin. Tekosyitä ei tule puuttumaan, vaikka kyllä pelkään, että Akontios, kerran tunnustettuna tulevaksi vävyksesi, ankarasti tulee sinua ahdistamaan."

"Hänen röyhkeätä kärsimättömyyttään vastustamme viisaudella ja tyyneydellä", sanoi Karidemos. "Menettele sinä vaan niinkuin parhaaksi näet; mutta älä loukkaa lakia! Oloros — sitä en epäile — tulee sinua tarkoin pitämään silmällä. Millä kaunopuheisuudella rupesi hän sen käsityöläispojan puolustajaksi, vaikka hänen olisi pitänyt tietää, että sinä pyrit Kydippeä saamaan!"

"Hän on kapinannostaja", arveli Konon. "Ennen luin hänetkin ystävieni joukkoon: se tietää, minä tunnustan sen, että jo alusta aikain oli hänellä tapana… Mutta varokoon hän itseään!"

"Oletko Kydippeä nähnyt?" kysyi arkontti.

"Vilahdukselta vaan pylväspihassa. Hän kannatutti itseään ystävänsä Iolen luo."

"Kuinka hän tervehti sinua?"

"Kohteliaasti, kuten aina."

Kun Konon nyt jätti hyvästi, katsoi Karidemos hänen jälkeensä pudistaen päätään.

"Ei hän ymmärrä voittaa Kydippen sydäntä", sanoi hän itsekseen. "Käsittämätöntä! Mies, jolla on niin monta etevää puolta. Tosiaankaan ei Eros syyttä pidä huntua silmillä!"

Sillä välin oli päivällis-aika joutunut. Vaikka Konon olikin alakuloinen, ohjasi hän kuitenkin kulkunsa satamakadulle. Kreonin muistopatsaan ohi kulkiessaan, havaitsi hän kukkaismyyjäin joukossa, jotka vast'ikään olivat asettuneet patsaan ympärille, ihanan Neairankin. Hänen näkemisensä oli Kononille aivan odottamaton tapaus. Jo kauvan oli Neaira ollut kadonneena teillä tietämättömillä. Tänään ilmestyi hän taas ensi kerran. Ja hänen seisoessaan tuolla kiiltävänkeltaiseen pukuunsa puettuna, tummat hiukset kaunistetut kevätkukkasilla, näytti hän Kononista kauniimmalta kuin koskaan ennen. Hänen silmänsä olivat tavallista suuremmat, hänen piirteensä ilmaisivat omituista sisällistä tuskaa; ja kuitenkin kukoistivat hänen poskensa kilvan hiuksissa olevien kukkien kanssa. Tosin ei se ollut entinen terveyden puna, vaan kuumeentapaisen liikutuksen hehku, joka siten salasi todellisuuden. Sama Neaira, joka nyt näytti niin kukkealta ja raittiilta, oli kalpeana ja surumielisenä noussut vuoteeltaan, vietettyänsä koko yön vuodattaen polttavia kyyneleitä. Hän oli ollut todistajana eilispäivän tapauksiin; hän oli nähnyt kuinka Akontios onnesta loistavana oli tarttunut Kydippen käteen; hän oli kuullut, kuinka kansa oli hänelle huutanut riemuhuutojaan. Silloin heräsi hänen raadellussa rinnassaan, joka siihen asti kuitenkin aina oli toivonut, kolkko toivottomuuden ja kostonhimon tunne. Ja tämä kostonhimo oli yön unettomina hetkinä yhä kehittynyt. Hänen täytyi tehdä tyhjäksi tämä kestämätön, kauhea tuska — maksoipa mitä tahansa! Ennenkuin hän salli Akontioksen tulla toisen puolisoksi, tahtoi hän syöstä turmioon palavan halunsa nyt niin vihatuksi tulleen esineen. Ja tässä taistelussa kovaa kohtaloa vastaan oli Konon, hyljätty sulhanen, hänellä luonnollisena liittolaisena. Yhdessä hänen kanssaan piti keksiä juonia. Hänen, ylhäisen ja mahdikkaan ylimyksen sydämmeen oli mustasukkaisuuden oka yhä syvemmälle tungettava ja haavoitettu ylpeys pilkan lipeällä syövytettävä, että siten heräisi tuommoinen kaikkea uhmaileva mieli-ala, jota Neaira tarvitsi kostonsa toteuttamiseksi.

Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli käydä etsimässä nuorukaista hänen kodistaan. Mutta siitä olisi saattanut nousta pahoja puheita. Paitsi sitä huomasi hän tarkemmin mietittyänsä, että hän voittaisi enemmän ärsyttämällä julkisesti hyljättyä. Siis tarttui hän taas kukkaiskoriin, joka niin kauvan tomuisena oli maannut nurkassa. Yöllisestä mielenliikutuksestaan vielä vapisevana riensi hän Baioksen pajan ohi puutarhurin luo, joka ennenkin oli myynyt hänelle kukkia. Paluumatkalla huomasi hän sepän pajansa ovessa seisomassa. Tyttö huusi hänelle tervehdyksen, joka kuului melkein herttaiselta, sillä nyt hänestä tuntui siltä, kuin olisi hänen täytynyt voittaa koko maailma puolelleen, ikäänkuin hän ei olisi voinut hankkia kyllin ystäviä taisteluun Akontiosta vastaan. Jykeävartaloinen Baios kalpeni iloisesta hämmästyksestä; hän unhotti kiittää Neairaa hänen ystävällisistä sanoistaan ja vielä kauvan seisoi hän kuin naulittu ja katseli tytön jälkeen, sittenkun hän jo oli kadonnut lähimmän huoneen nurkan taa.

Mileton ylhäiselle nuorisolle oli hauska sattuma, että ihana Neaira taas niin äkkiä ilmestyi arkontti Kreonin muistopatsaan luo tarjoilemaan kaupaksi tuoksuvia tavaroitaan. Paikalla tunkeuduttiin hänen ympärilleen joka taholta. Kononkin unhotti vastoinkäymisistään syntyneen kalvaavan vihan ja läheni suloista myyjätärtä.

Neairan silmät iskivät tulta. Niin nopeasti hän ei ollut odottanut toivonsa toteutuvan.

"Vieläkö olet hengissä, herttainen lapsi?" kysyi Konon astuen hänen luoksensa. "Sinä olet tullut vielä entistäkin kauniimmaksi… Oletko ollut sairaana, Neaira? Vai onko Afrodite kahlehtinut sinut?"

"Ei kumpaakaan", vastasi Neaira kylmäkiskoisesti. "Mikä ylellisyys ruusuista ja orvokeista!" pitkitti Konon "Ja kuinka somasti niitä on yhteen soviteltu!"

Hän teki liikkeen ikäänkuin hän olisi tahtonut valita kauniimman kukkaisvihon itselleen. Mutta Neaira pani kätensä suojaksi korin yli.

"Ei toki!" sanoi hän selkeällä äänellä.

"Mitä nyt?" kysyi Konon. "Onko tavarasi tilattu?"

"Ei ole. Mutta sinulle en myy mitään."

Konon naurahti.

"Miksikä et, sinä pieni hupakko?"

"Siksi että halveksin pelkuria, jolta kerjäläinen on saanut viedä morsiamen."

"Oletko menettänyt järkesi?" kähisi Konon, otsa rypyssä.

"En suinkaan. Minä käytän vaan oikeuttani. Minä voin valita ostajani haluni mukaan; ja miehiä, joita halveksin…"

"Häpeemätön!" huusi Konon, huomatessaan ympärilläolijain huulilla pilkallisen hymyn.

Hän kourasi koriin, mutta Neaira otti häntä kiinni ranteesta.

"Pois!" huudahti hän tulisesti, sillä hänen oman kurjuutensa muisto valtasi hänet nyt. "Luuletko, että minä niin helposti annan riistää pois omaisuuteni kuin sinä?"

Ympärillä olevien hymy puhkesi nyt ilminauruksi. Röyhkeä Konon ei yleensä ollut rakastettu. Jokainen soi hänelle mielellään sen tukalan tilan, johon Neaira hänet saattoi.

"Kurja olento!" huusi Konon, temmaten itseään irti. Hänen äkillisestä tempomisestaan lennähti kori kukkineen maahan. Kaikkialta kuului äänekkäitä paheksivia ja osanottavaisia huutoja.

"Kas niin", sanoi Konon, "nyt toivoakseni olet sinä taipuvainen ilmoittamaan tavarasi hinnan; sillä pölyssä maannutta tavaraa ei kukaan Miletolainen osta."

Neaira painoi kasvot käsiinsä. Hän itki. Sitten hän alkoi äkkiä lempeämpään tapaan.

"No hyvä", sanoi hän vitkalleen. "Sinä olet sen saavuttanut. Minun täytyy ottaa vastaan rahasi, sillä ainoastaan siten voin maksaa velkani puutarhurille."

Samassa syntyi vilkas liike katselijain joukossa.

"Kydippe!" huudettiin miehestä mieheen.

Todellakin pistäysi ihanan Kydippen kullasta ja purppurasta kiiltävä kantotuoli esiin kadun tungoksessa. Kydippe palasi Iolen luota. Miellyttävästi nojaten kaunista päätään käsivartta vastaan, lepäsi hän puoleksi makaavassa asennossa kantotuolin pehmeillä patjoilla, vastaten kansan tervehdyksiin molemmin puolin siten anastaen kaikkien sydämmet ikäänkuin tenhovoimalla. Nuoruuden ja kauneuden ihaileminen oli Miletossa, samoin kuin muuallakin, missä vaan Kreikkalaisia asui, vanha totuttu tapa. Kydippen nimeä kuullessaan syöksyi kansa sinnepäin, missä tuo ihmeen ihana tytönkuva ilmestyi. Konon yksin jäi jälelle — sekä Neaira.

Tyttö käytti paikalla hyväkseen sopivaa hetkeä.

"Konon", sanoi hän, "älä ole minulle vihoissasi, jos kiivaudessani sanoinkin sinulle loukkaavia sanoja. Alusta alkaen olen pitänyt sinua arvossa enkä sentähden olisi sallinut, että muukalainen, alhaissäätyläinen tunkisi tieltään sinut, joka olet ylhäisistä esi-isistä syntynyt. Jos suot minulle anteeksi, Konon, ja jos luotat minuun, niin tahdon sinua auttaa voittamaan takaisin menetetyn morsiamesi."

"Sinäkö?" sanoi Konon ylenkatseellisesti.

"Niin, minä!"

Hänen äänensä ilmaisi semmoista luottamusta, että Konon hämmästyi.

"Kuinka se olisi mahdollista?"

"Sen saat kuulla, kun ensin saan tietää, pidätkö Neairaa semmoiseen palvelukseen liian halpana vai etkö."

"Puhu! Jos tiedät keinoa, joka näyttää järkevältä ja menestystä tuottavalta, niin olisin hullu, jos hylkäisin sen."

"No hyvä, kuule siis! Minä voin tuoda esiin todistuksia siitä, että Akontios on ylenkatsonut jumalia, ja vieläpä siitäkin, että hän on väijynyt Arkontin henkeä."

"Sinä hourailet."

"Minä puhun vaan semmoista, josta voin vastata."

Pidättäen ääntänsä lisäsi hän sitten hitaasti:

"Ja joll'eivät minun hankkimani todisteet riittäisi, niin mikä estäisi rikasta, mahtavaa Kononia kartuttamasta niiden lukua?"

"Kuinka niin?" kysyi Konon kalveten, kun hän jo puoleksi arvasi hänen tarkoituksensa.

"Kulta hallitsee ihmisten sydämmet", sanoi Neaira.

Konon loi häneen läpitunkevan katseen.

"Tyttö, mikä paha henki on sinut vallannut?" kysyi hän kauhistuen. "Tahdotko minulle uskottaa, että muka säälit minua ja minun kohtaloani ja että se on se, joka sinua niin liikuttaa? Vai kuulutko ehkä itse niiden joukkoon, jotka niin pohjattomasti himoitsevat kultaa?"

"Minäkö? Oi en!" sanoi Neaira katkerasti. "Minä halveksin kultaa, minä ylenkatson sitä. Yksinäni tahtoisin elää erämaassa, ravintona vaan kaikkein välttämättömintä, kaikkia nautintoja ja koristuksia paitsi, ainoastaan näyttääkseni sinulle, ett'en itselleni pyydä mitään."

"Sinä rakastat siis Akontiosta!" huudahti Konon.

"Minä vihaan häntä", vastasi Neaira vakaasti. "Jos rakastaisin häntä, niin mitenkä voisin silloin harrastaa hänen kukistamistaan? Ei Konon! Ainoastaan oikeudentunto pakottaa minua siihen ja ystävyys sinua kohtaan, sillä sinä olet alusta asti ollut minulle niin hyvä."

Teeskennellen kainoa hämminkiä, loi hän silmänsä maahan.

"Niin", jatkoi hän, "minä en ole sinua unhottanut! Etkö sinä aina kutsunut minua suloiseksi Neairaksi? Etkö kiittänyt minun sulojani? Etkö ylistänyt taidettani? Mutta täksi kertaa olkoon tarpeeksi! Jumaloittu Kydippe on jo mennyt matkoihinsa. Koko tuo tyhjäntoimittaja-joukko, joka riensi häntä töllistelemään, kuten koirat saaliin perään, palaa nyt takaisin. Ei tämä ole oikea paikka niin tärkeille keskusteluille. Jos sinulla on halua kuulla enemmän, niin tule tän'iltana kaksi tuntia auringon laskun jälkeen kaupungin länsirannalle, sille paikalle, jossa Poseidon-katu yhtyy Didymoihin johtavaan maantiehen. Täst'edes täytyy meidän kavahtaa, ett'ei kukaan näe meitä yhdessä."

"Hyvä. Minä tulen."

Kononin mennessä hitaasti pois, seisoi Neaira vielä hetken rikkisotkettujen kukkiensa vieressä. Mielihyvällä oli hän kuulevinansa jalosukuisten kohteliaita lohdutussanoja ja heidän imartelevia valituksiaan siitä, että Neaira niin kauvan oli ollut ikäänkuin kadonneena. Neaira torueli Kononia, joka muka ei ainoastaan ollut pelkuri, vaan myöskin välinpitämätön ja väkivaltainen. Mutta sitten näkyi hän kokonaan unhottaneen tuon ikävän kohtauksen. Käsikkäin toisen kukkaistytön kanssa, joka nyt oli myynyt loppuun tavaransa, käyskenteli hän kirjavassa joukossa, laski leikkiä ja nauroi, kuunteli teeskennellyllä mielihalulla kumppanin kertomusta, mitenkä hänellä oli ollut kummallinen kohtaus Oloroksen kanssa — ja suostui viimein kahden Athenalaisen kutsumukseen lähteä huviretkelle purjeista vilisevälle lahdelle. Molemmat nuorukaiset olivat hänen kumppaninsa ihailijoita ja suosijoita; toinen heistä näkyi kuitenkin olevan taipuvainen kääntämään mieltymyksensä Neairaa kohtaan, ja tämä, joka tähän asti niin kylmästi oli kohdellut satamakadun ylhäissukuisia nuorukaisia, liehakoi nyt silminnähtävällä mielihyvällä.

"Kas vaan kylmäkiskoista Neairaa!" kuuli hän jonkun sanovan hänen astuessaan veneesen; "onpa hänessä vihdoin tuli syttynyt!"

Neaira hymyili. Haihtuva surun piirre kulki varjon kaltaisena hänen punastuvien kasvojensa yli. Hän ummisti silmänsä, sinkahuttaakseen kohta sen jälkeen athenalaiseen nuorukaiseen säihkyvän katseen.

Parin tunnin ajan liekkui laiva kimaltelevilla laineilla. Oli ihmeen ihana kevätpäivä. Puutarhoista kaukana rannalta hohtivat ruusut ja raitis auringon valossa loistava vihreys. Vienoa soitantoa kuului, milloin selvästi, meren tuulahdusten tuomana, milloin niihin haihtuvana kauas yli meren selkien — ja kun sen säveleet lakkasivat kuulumasta, korotti Neairan toveri kirkkaan äänensä lauluun. Täydellistä tyytyväisyyttä ja mieltymystä elämään ilmaisivat nämät täyteläät poljennot. Vene nuoruudesta kukoistavine huvimatkustajineen oli ikäänkuin vertauskuva rauhallisesta, nautinnollisesta elämästä, jota eivät mitkään myrskyt uhkaile. Neairakin alkoi nyt laulaa, niin keveästi ja leikillisesti, ett'ei kukaan voinut aavistaa, mitä hänen vaivatussa rinnassaan liikkui.

Noustua maalle kiirehti Neaira läntiseen kaupunginosaan. Hyljättyään Laogoraksen majan oli hän muuttanut tänne asumaan erään pariskunnan luo, josta ei kumpikaan puoliso ollut syntyperältään vapaa. Hänen ei tarvinnut mennä Koroniksen eikä Baioksen talon ohi mennessään ulos kaupungille. Koko ajan oli hän käyttänyt vaan iltahetket tarpeellisen elannon hankkimiseen huilunsoittotaidollaan ja muuten elänyt niin suljettua elämää, että niin Koronis kuin Laogoraskin olivat pitäneet häntä kadonneena. Baioskin oli viikkokausia häntä turhaan etsinyt, ja vihdoin löydettyään hänet, saanut kokea niin tylyä kohtelua, että hän siitä asti epäili, uskalsiko enään tyttöä puhutellakaan. Välisti vaan pujahti hän tytön jälkeen, hänen lähtiessä huoneestaan; mutta ei Neaira sitä huomannut; hän oli näet niin kiintynyt yhteen ainoaan ajatukseen, että se valtasi koko hänen olentonsa.

Tultuaan yksinkertaiseen asuntoonsa ei Neaira, kuten tavallisesti, pannut kallis-arvoista pukuaan kaappiin, ottaakseen ylleen arkipukua. Päinvastoin; hän otti metallisen peilin käteensä, katseli siihen tutkivasti, silitteli tukkaansa huolellisesti, kiinnitti kukat, jotka siellä täällä olivat irtaantuneet, ja istuutui sitten sängyn reunalle nojaten päätään käteen. Ainakin tunnin ajan ajatteli ja uneksi hän siinä asennossa. Vihdoin, kun aurinko jo oli mailleen menemässä, jätti hän huoneen ja meni Baioksen pajalle.

Täällä näki hän työn jo loppuneeksi. Pieni, nokinen poika istui kyyryssä sammuneen hiiluksen vieressä, vesivati edessään, ja huuhteli käsiään. Hänen kysymykseensä vastasi poika viittaamalla raollaan olevaan sivuoveen. Hän meni eteenpäin ja tuli sievästi sisustettuun huoneesen, jossa Baios, kuusikymmen-vuotiaan äitinsä kanssa nautti yksinkertaista illallistaan.

Neairan nähdessään hypähti harteva seppä pystyyn, mutta vanha rouva vetäytyi pois, mutisten ymmärtämättömiä sanoja.

"Sinäkö — Neaira?" änkytti Baios, kun hän viimein sai sanoja suustaan. "Mikä, jumalien nimessä, saattaa sinut tänne?"

"Sen saat kohta kuulla", sanoi tyttö hymyssä suin ojentaen ällistyneelle sepälle kätensä. "Olemmeko yksin?"

"Näethän, että äitini on paennut. Hän ei tunne sinua; hän luulee varmaankin, että persialainen kuninkaantytär on eksynyt tähän soppeen. Loistatpa oikein että häikäisee, Neaira. Mikä kultakuteinen kaunis puku! Ja niitä katseita sitten! Sano Neaira, miksi katselet minua niinkuin tahtoisit reväistä sydämmen rinnastani? Ilveiletkö minun kanssani, vai oletko nyt toista mieltä kuin ennen, kun et voinut minua sietää?"

"Minäkö?" nauroi tyttö. "En koskaan maailmassa ole ollut sinulle nurjamielinen — ja jos hylkäsin kosintasi, niin tein sen vaan siitä syystä, että minulle oli jokainen vapauttani rajoittava side vastenmielinen. Mutta, hyvä Baios, nyt ajattelen toisin. Katsoppas! Mitä minusta pidät? Ovatko huuleni vielä yhtä verevät ja punaiset kuin viime vuonna? poskeni yhtä kukoistavat? käsivarteni yhtä lumivalkeat? No, huolitko minusta Baios."

Seppä vapisi. Neaira oli astunut häntä lähemmäksi. Nyt laski hän molemmat kätensä sepän leveille hartioille ja katseli häntä silmiin viehättävästi kuin sireeni.

"Huolitko?" kysyi hän vielä kerran. Kesti hetkisen, ennenkuin seppä tuli vakuutetuksi siitä ett'ei Neaira laskenut leikkiä. Mutta sitten vaipui hän ikäänkuin huumaantuneena polvilleen, kietoi molemmat käsivartensa tytön solakan vartalon ympäri ja suuteli törkeässä kiihkossa, hänen vaatteensa laskoksia. Katkeralla tyytyväisyydellä katseli Neaira häntä.

"Nouse ylös!" sanoi hän viimein. "Etkö tahdo koettaa miltä tuntuu huuliani suudella?"

Liikkumatonna kesti hän ahnasta suuteloa, jonka Baios, rohkaistuna hänen puheestaan, painoi hänen vereville huulilleen.

Mutta sitten, kun seppä tultuaan yhä rohkeammaksi likisti häntä rintaansa vastaan, työnsi hän äkkiä hänet luotaan.

"Seis!" sanoi hän vilkkaasti. "Niin helposti ei Baios saavuta mitä hän kuukausia turhaan on halunnut. Kuule nyt mitä sinulta vaadin, jos todella tahdot, että minä tulen vaimoksesi!"

"Puhu Neaira! puhu!" soperteli Baios, töin tuskin hilliten itseään.

Neaira otti häntä kiinni kädestä. Niin hurmaavan hienoina sivelivät hänen sormensa sepän kovaa kättä että häntä oikein pöyristytti.

"No hyvä", sanoi tyttö lyhyesti; "kuvanveistäjä Akontios Mylasasta on minua kuolettavasti loukannut. Ei tässä maailmassa ole vilpitöntä ystävyyttä kohdeltu niin tylysti eikä palkittu niin kiittämättömästi kuin hän on tehnyt. Älä vaadi minulta laveampia selityksiä! Minun olisi pakko punastua, jos vaan viittaisinkin siihen päin mitä Akontios on uskaltanut tehdä. Kun nyt ajattelin, mistä voisin löytää suojelijan ja kostajan, muistuit sinä mieleeni ja itsekseni arvelin, että olin ollut hupsu, kun paljaasta oikusta hylkäsin sinun uskollisuutesi ja suosiosi. Minä vannoin siis ruveta sinun vaimoksesi, jos voisin toivoa, että Akontioksen röyhkeys sinun päättäväisyytesi kautta tulisi ansion mukaan rangaistuksi. Kuinka sen perille pääset, sitä en kysy. Voimmehan yhdessä siitä neuvotella, mutta paraimman keinon sinä kyllä keksit. Ainoastaan että sen teet, pidän välttämättömänä ehtona. Sen ilkiön elämänkanta on hävitettävä, hänen onnensa on sorrettava, hänen maineensa tahrattava. Niin, joll'et mitään parempaa tiedä, niin koeta häntä tappaa — kunhan vaan tulee kostetuksi minun sietämätön loukkaukseni. Tahdotko, Baios? — ja luuletko voivasi tehdä sen?"

Sepän silmäluomet säihkyivät ja iskivät tulta. Hänen kasvonsa muuttuivat melkein petomaisiksi. Vanha viha Akontiosta vastaan leimahti uudestaan ilmituleen. Viekas hymy sai hänen leveän, himokkaan suunsa suipoksi. Kuiskien sanoi hän:

"Käske vaan, Neaira kulta ja Baios tottelee. Kun saan omistaa sinut ja rangaista sitä heittiötä, niin uskallan vaikka mitä. Sen vaan sanon, että missä kavaluus voi meitä auttaa, siinä en mielelläni käytä ilmeistä väkivaltaa."

"Oikein!" sanoi Neaira.

Hän antoi nyt sepälle muutamia viittauksia samaan suuntaan, kuin hän oli antanut Kononillekin satamakadun muistopatsaan luona.

Baios oli kuin tuli ja leimaus. Hän huomasi, että tämä tie, jos sitä varovaisesti kuljettiin, oli varmin ja vähimmin vaaraa tuottava; yksityiskohtia vaan hän ei hyväksynyt. Hänen mieleensä oli jo heti alusta johtunut Didymoin puisto, jossa metsän yksinäisyydessä lähellä pyhäkköä asui eräs omituinen mies. Tämä hiukan päälle viidenkymmenen vuoden vanha mies nimeltä Fintias, oli Apollon papin palveluksessa, mutta samassa piti hän salaista liittoa pelätyn lemnolaisen rosvojoukon kanssa, joka puoli kolmatta vuotta takaperin hänen neuvostaan oli tehnyt onnistumattoman yrityksen nousta maalle lähellä Didymoita ryöstääkseen templin aarteet. Vaan erään sattuman kautta raukesi yritys tyhjiin; mutta siitä asti ryhdyttiin yhä tarkempiin varokeinoihin, niin että Fintias vähitellen alkoi epäillä halutun rikkauden saavuttamista tällä keinoin. Fintiaksen kanssa oli Baios tuttu jo niistä ajoista asti, kun hän itse, työhön kyllästyneenä, seurusteli merirosvojen kanssa ensin Andros- ja sitten Lemnos-saarissa, kunnes ilmitulon pelko, ehkäpä katumuskin sai hänet luopumaan siitä raa'asta ja vaarallisesta elinkeinosta. Monen vaiheen perästä oli hän viimein tullut Miletoon.

Eräässä Didymoilaisen Apollon juhlassa tunsi hän entisen toverinsa. Molemmilla, sepällä samoin kuin templin palvelijallakin, oli hyviä syitä olla koskematta menneihin asioihin; ei kumpikaan siis pelännyt toistaan; syntyipä toisena päivänä jonkinlainen ystävyyskin heidän välillään ja viinin kiihottamana kertoi Fintias Baiokselle, mitkä rohkeat aikeet olivat tuoneet hänet tänne pyhäkölle. Hän koetti saada seppääkin yhtymään apulaiseksi, mutta Baios ei ottanut sitä korviinsa. Mutta nyt, Neairan puheesta johtui hänelle mieleen hänen entinen toverinsa, joka oli niin sukkela, rohkea ja rahanhimoinen, ja jonka toiveet jo niin kauvan olivat olleet epävakaisella kannalla, niin että hän varmaankin suostui luopumaan tulevasta, epävarmasta saaliista, jos hän vaan varmalta taholta voi saada selvää rahaa. Fintiaksen itsensä piti saada asiaa tarkemmin harkita ja keksiä keinoa. Huomenna, päivän valjetessa, tahtoi Baios mennä hänen luokseen.

Kaikesta tästä antoi seppä vaan lyhyitä viittauksia. Mutta sekin oli Neairasta kylläksi. Hän ei epäillyt että Konon oli apulaistensa palkkaamiseksi suostuva uhraamaan suurimpiakin summia, jos juoni vaan viisaasti ja varmasti saataisiin suunnitelluksi. Lempeästi kiittäen jätti hän sepän majan. Mutta ylen onnellinen Baios puhkesi ääniin, jotka muistuttivat villin pedon kamalata ulinaa.

KAHDEKSAS LUKU.

Elafebolion-kuu oli umpeen vierryt, Munykion-kuu toi mukaansa ennen-aikaista kesähellettä. Kuitenkin tunkeili kuukauden ensimmäisenä käräjänkäyntipäivänä ääretön ihmisjoukko keskipäivän helteessä torilla ja sen läheisillä kaduilla, odottaen kärsimättömyydellä päätöstä asioissa, joita jo melkein kolme tuntia oli käsitelty gerusian istunnossa.

Akontioksen, mylasalaisen kuvanveistäjän, piti raadin edessä puolustaida ankaria syytöksiä vastaan. Syytös, Kononin esiintuoma, ilmoitti isänmaankavallusta. Akontios oli muka salaa sopinut Lemnos-saarella asuskelevien merirosvojen kanssa auttamaan yhdessä muutamien liittolaisten kanssa, joita ei vielä tunnettu, heitä astumaan maalle Miletossa. Ilmeisiä todistuksia oli runsaasti. Siellä oli ensinnäkin Baios, seppä, joka eräänä iltana esikaupungin satamalla oli kuunnellut syytetyn keskustelua kahden tuntemattoman miehen kanssa. Siellä oli huilunsoittaja Lysistrate, joka toi esiin jotenkin uskottavan, vaikka vähän ristiriitaisenkin kertomuksen, jonka mukaan Akontios rahanlupauksilla oli pyytänyt häntä kietomaan arkonttia pauloihinsa, että hän siten, valtion päämiehen lemmittynä, voisi saada haltuunsa tärkeän sinetin, joka oli Akontiokselle välttämätön kaupungin virastoihin annettavien käskyjen ja asiakirjojen väärentämiseen. Siellä oli ennen muita Fintias, itse yksi rosvoista, joka eräällä kaukaisella saarella olevasta varmasta lymypaikastaan oli kirjoittanut arkontille ja sanonut olevansa taipuvainen ilmoittamaan koko vehkeen, jos hän pääsisi rangaistuksesta.

Tämä kaikki oli jo monta päivää ollut yleisenä puheaineena kaupungissa. Akontios oli paikalla Fintiaksen ilmoitusten nojalla vangittu ja viety valtionvankilaan. Tänään piti nyt gerusian ratkaista hänen kohtalonsa. Kansassa vallitsi eri mieliä. Useimmat taipuivat ankarain ja, kuten luulivat, oikeain todistusten puolelle. Pieni puolue vaan, etupäässä Oloros ystävineen, piti tätä kaikkea Kononin taitavasti toimittamana vehkeenä, eivätkä suinkaan jättäneet arvelujaan levittämättä. Itse oikeutta istuvienkin joukossa oli tämän skeptiläisen mielipiteen kannattajia, niiden joukossa eräs yhtä arvossa pidetty mies, kuin Melanipposkin, joka juhlallisesti ilmoitti, että kaiken sen mukaan kuin hän oli Akontioksesta ottanut vaarin, luuli hän, ett'ei nuori mestari saattanut petoksella ja kiittämättömyydellä palkita kaupunkia, joka niin ystävällisesti ja vieraanvaraisesti oli ottanut hänet helmaansa. Kuitenkin näytti nuorukaisen tila tuiki tukalalta. Mitä tuon tuostakin pääsi kuulumaan ulos väkeä vilisevälle torille, ei juuri voinut Oloroksen ja hänen ystäviensä toiveita kartuttaa. Konon vei syytöksen perille teräväjärkisellä johdonmukaisuudella. Ainoastaan se oli outoa että, vaikka hänen selitystensä mukaan Akontioksen syyllisyys ei ollut epäiltävissäkään, hän ei kuitenkaan tahtonut kuolemanrangaistusta, jota laki vaati, vaan uskoi hänet, muka sokaistuna ja harhaan joutuneena, gerusian armoon ja vaati vaan maanpakoon ajamista.

"Paha omatunto!" sanoivat Oloroksen puoluelaiset. "Hän ei tahdo tahrata kättään viattomalla verellä, sillä hän pelkää kostottaria. Mutta levittää valhetta ja petosta ja raivata tieltään kilpailijansa mistä hinnasta tahansa, vaikkapa ryöstämällä häneltä hänen maineensa ja onnensakin, sitä hän ei pidä minäkään rikoksena."

Tuntia jälkeen puolen päivän kävi rauhaton murina läpi ihmisjoukkojen. Gerusia oli julkaissut tuomionsa. Kononin ehdotuksen mukaan tuli päätökseksi elinkautinen maanpako ynnä kaiken sen peruuttaminen, mitä Akontios siihen asti taltallaan oli ansainnut. Vielä samana iltana piti tuomio, jossa ei muutosta sallittu, pantaman toimeen ja hyvä tilaisuus tarjoutuikin, kun valtion lähettämä laiva samana iltana oli menevä Korinthoon. Lähetystö sai toimekseen kuljettaa laivanruumassa mukaansa tuomitun valtiokavaltajan puoliväliin matkaa ja laskea hänet maalle Rheneia-saareen. Siellä oli Miletolla pieni siirtola ja saatettiin siis maanpakolaista kyllin vartioida ja estää paonyritystä, kun näet Rheneia oikeastaan oli yhteydessä vaan läheisen Delos-saaren kanssa.

Pää kumarassa tuli Akontios Melanippoksen rinnalla kävellen pylväsportin läpi. Tukahutettua tuskaa ilmautui hänen kalpeissa kasvoissaan, ja arkana, ikäänkuin tämä äänetön tuska valtaisi kaikkien sydämmet, väistyi rahvas oikealle ja vasemmalle, eikä kuulunut yhtään niitä huutoja, joilla helposti kiihtyvä joukko tavallisesti tervehti tuomittua isänmaan vihollista.

"Toivo vielä!" sanoi Melanippos, lempeästi tarttuen nuorukaisen käteen. "Luota jumalattareen, joka ei saata niin kevytmielisesti hävittää, mikä hänen suosiollaan ja armollaan on tullut toimeen. Hän tahtoo koetella sinua, Akontios, pysytkö lujana näissäkin raskaissa huolissa. Nosta täst'edeskin silmäsi hänen kirkkaasen korkeuteensa! Palvele häntä ja luota hänen loppumattomaan valtaansa; siten olet vihdoinkin voittava!"

Akontios ei voinut hänelle vastata. Vaikka hän kuinka koetti kansan edessä näyttäytyä tyyneltä, oli kuitenkin putoaminen onnen kukkulalta tähän kurjuuden kuiluun liian jyrkkä; kyyneleet hämärsivät hänen katseensa. Hän nyyhki.

"Luota siihen", jatkoi Melanippos, "ett'en hetkeäkään aio levätä, ennenkuin pahan-ilkisten vastustajiesi vilppi on ilmi saatettu ja tyhjäksi tehty. Yksi seikka on sinulla varmana lohdutuksena, se nimittäin, että Kydippe on yhtä varma viattomuudestasi, kuin sinä itsekin ja että hän pysyy lujasti siinä puolisossa, jonka hän on valinnut; sillä hänen sydämmensä vapaaehtoinen vaali ratkaisi asian sinun hyväksesi, vaikka näyttäisikin siltä kuin häntä olisi vietelty ja houkuteltu siihen."

Kun Melanippos vaikeni, astui Oloros jalolla arvokkaisuudella molempien miesten luo.

"Kas tässä käteni, Akontios", sanoi hän niin kuuluvasti, että sadat kansasta sen kuulivat. "Minä en moiti gerusian tuomiota, sillä arvoisa neuvosto on epäilemättä toiminut parhaan tietonsa mukaan; mutta ihmiset saattavat erehtyä, ja että he ovat sen tehneet, siitä ei ole kukaan varmemmin vakuutettu, kuin minä. Luota minuun niinkuin ystävään, Akontios!"

Että tuomittu käveli niin tutun-omaisesti keskustellen Afroditen papin kanssa, jo sekin vaikutti kansaan, mutta vielä suuremman vaikutuksen tekivät miletolaisen ylimyksen sanat.

Papin käytös saattoi johtua sääliväisyydestä, hän voi osottautua armahtavaiseksi pahintakin rikkojaa vastaan. Mutta joll'ei Oloros olisi ollut lujasti vakuutettu tuomitun viattomuudesta, niin hän varmaan ei olisi sanonut hänelle ainoatakaan tervehdyssanaa, sitä vähemmin siis tällaista sydämmellistä vakuutusta. Sentähden kasvoi heti tuomion tultua julkaistuksi hämmästyttävän nopeasti niiden luku, jotka pitivät Akontioksen puolta.

Oloroksen puhutellessa pysähtyivät Akontios ja Melanippos pariksi minuutiksi. Kun taas alkoivat astua, välkähti vaalea naisen hame esiin kirjavasta väkijoukosta. Akontios katsahti ylös ja kohtasi Neairan tuliset katseet. Kun ei kukkaistyttö ollut oikeudessa saapuvilla eikä hänen nimeänsä todistajien lausunnossa ainoatakaan kertaa mainittu, niin ei Akontios suinkaan voinut aavistaa, että hänen kostonhimonsa se juuri tuotti hänelle tämän surullisen kohtalon. Viimeiset ikävät kohtaukset heidän välillään haihtuivat, kun hän muisteli niitä valoisia; onnellisia hetkiä, jotka oli viettänyt ensimmäistä taideteostansa valmistaessaan Miletossa, kun hilpeä Neaira oli ollut hänen kirkkaana tähtenään. Hänen kasvoissaan ilmautui sulosuruinen, salaisen myötätuntoisuuden piirre. Hän ajatteli aikaa, jolloin hän huolettomana ja täynnä suloisia toiveita veisteli "paimentyttöään." Neaira oli hänen mielestään ikäänkuin noitten rauhallisten päivien elävä edustaja, ja mitä hän niin lämpimästi ja tuskallisesti tunsi, se ilmautui selvästi hänen kasvoissaan.

Neaira huomasi sen, ja kylmä voittoriemu, joka niin selvästi loisti hänen silmistään, väistyi yht'äkkiä toisen tunteen edestä. Hänestä tuntui kuin olisi hän itseensä iskenyt kaikki ne haavat, jotka hän oli saattanut vastustajalleen. Hänellekin johtui mieleen suloinen menneisyys ja salainen, kaipaava rakkaus, joka oli ryöstänyt häneltä rauhan ja kuitenkin tehnyt häntä niin sanomattoman onnelliseksi. Tosin katkeroittui kohta taas hänen mielensä muistaessaan, että Akontios oli hylännyt hänen rakkautensa, mutta kerran herännyt muisto ei haihtunut niin pian. Se pakotti häntä pois torin meluavasta tungoksesta. Ylpeä, hurja tyytyväisyys, jota hän siihen asti oli tuntenut, väistyi kalvaavan rauhattomuuden-tunteen edestä. Hän kiiruhti kotiinsa; hän sulkeutui ahtaasen, ilottomaan huoneesensa ja heittäysi nyyhkyttäen vuoteelleen.

Akontios sillä välin astui Melanippoksen rinnalla hänen asunnolleen. Kolme tuntia oli vielä aikaa laivan lähtöön. Klitifon, uskollinen orja, järjesti herransa käskystä asiat Akontioksen kodissa, maksoi Koronikselle loput hänen saatavistaan, ja toi maanpakoon tuomitulle tuon yksinkertaisen matkalaukun, joka hänellä oli matkallaan Mylasasta Miletoon, ja joka oli ainoa omaisuus, minkä tuomarit olivat hänelle jättäneet. Yritys saada puhutella surevaa Kydippeä vielä kerran, ei onnistunut; Karidemos vartioitsi tarkasti tytärtään. Niin viettivät molemmat miehet loput päivää vakaasti keskustellen. Akontios, joka alussa oli aivan lohduttamaton, tyyntyi vähitellen. Melanippos tunsi Rheneia-saaren omasta kokemuksestaan, — kallioinen, jylhä maa, mutta kuitenkin Kronion-joen kastelema ja samoin kuin Arkkipelaagin muut ihanat saaret, laveavaltaisen Poseidonin kuohuvien aaltojen keskellä, jotka vaahtopäisinä huokuivat terveisiä Mileton rannalta. Loivemmalla koillisrannikolla menestyi öljypuu, ja ohravainioitten keskellä kasvoi hohtavia anemone- ja akanthuskukkia. Ne miletolaiset merimiehet, jotka sinne olivat perustaneet kylän, olivat rehellisiä, hyväntahtoisia ihmisiä, jotka kyllä olivat osottavat ystävyyttä ja auliutta maanpakolaiselle, milloin hän apua vain tarvitsi. Kalpean Oloroksen isä oli viettänyt vuoden Rheneiassa, ja kun Miletolaiset sallivat hänen palata, kiitteli hän alinomaa maanpakolaisten käytöstä ja sai aikaan, että emäkaupunki kolmeksi olympiaadiksi vapautti heidät veronmaksusta…

Täten onnistui papin rauhoittaa ja rohkaista nuorukaista.

Auringon mennessä mailleen, astui Akontios kolmisoutolaivaan, jonka yön tullessa piti lähteä merta kyntämään. Koska, paitsi arkontin molempia aseenkantajia, myöskin Melanippos seurasi häntä, kohteli lähetystön päämies häntä jonkinlaisella kunnioituksella. Hän salli hänen pysyä laivankannella niin kauvan, kuin häntä halutti, ja antoi hänen liikkua vapaasti laivassa. Melanippos kiitti kohteliasta valtiomiestä ja poistui syleiltyään nuorta taideniekkaa vielä kerran. Heti sen jälkeen annettiin merkki nostaa ankkuri.

Tyyneesti ja tasaisesti kävi kulku Tragasai-saarten ohi aukeaan Arkkipelaagiin. Latmos-vuoren harjanteiden yli, joiden korkeimmat huiput vielä hohtivat ilta-auringon valossa, nousi kumottava kuu, ennustaen kirkasta, tyyntä yötä. Yhä syvemmälle vaipui etääntyvä kaupunki illan varjoihin. Kokan yksitoikkoinen kohina ja airojen tahdinmukainen loiske vaikuttivat tässä harmaahtavassa iltahämärässä kovin nukuttavasti Akontiokseen. Jo kauvan ennenkuin oli Trogilis-niemen ohi menty, etsi hän väsyneenä mielenliikutuksista lepoa. Tylsä tunnottomuus, joka seurasi edellisiä tuskallisia tunteita, toi unta hänen silmiinsä, ennenkuin hän oli sitä toivonutkaan. Kuitenkaan ei hänen unensa ollut virkistävää. Hän näki itsensä ponnistelemassa repimään rikki ne paulat, joihin Konon oli hänet kietonut. Ja kun hän täällä luuli voittaneensa jonkun vihollisjuonen, niin ilmestyi tuolla uusi, vaarallisempi ja vieläkin itsepäisempi este, — muodoltaan ja sisällykseltään määräämätön, mutta tuskallinen ja uuvuttava, tehden tyhjäksi hänen ponnistuksensa. Se oli uni, täynnä raukeata uupumattomuutta, jommoinen tavallisesti seuraa henkistä ja ruumiillista kiihtymystä.

Melkein samaan aikaan, kuin lähetystön laiva nosti ankkurin, pistäysi eräästä kaukaisten Korassilais-saarten lahdekkeesta esiin laiva, jonka, jos se kulki yhtä nopeasti kuin Miletolaisten, täytyi välttämättömästi tavata jälkimmäinen juuri Samoksen ja Argian välisellä matkalla. Tämä oli Arkkipelaagin kauhu, Kalaze, lemnolaisten merirosvojen pelätty laiva, jolla nopeudessa ja kelvollisuudessa ei ollut vertaista näillä vesillä. Ohjattuaan suuntaansa ensin vähän etelään jatkoi se sitten matkaansa jotenkin suoraan länteen päin. Sen päällikkö, jättiläiskokoinen henioki, raa'an näköinen kasvoiltaan, istui kahden uskottunsa kanssa kumartuneena mustuneen pergamenttilevyn yli, jolle karkeissa piirteissä oli kuvattu Vähän Aasian rannikko ja koko läntinen osa Arkkipelaagia. Tavan takaa nousi hän laivankannelle neuvottelemaan erään kolmannen miehen kanssa, joka nojaten mastoa vastaan tarkasteli tähtiä.

Laivaväen äänettömästä yksitotisuudesta jo saattoi arvata, että Kalaze väijyi tärkeätä saalista. Väijymisen esineenä olikin Mileton lähettiläslaiva. Konon, joka hyvin käsitti nuoren Oloroksen ja hänen päivä päivältä kasvavan puolueensa vaikutusvaltaa ja jota muutoinkin vaivasi sisällinen levottomuus, joka aina seuraa rikosta, pelkäsi, että Akontios kaukanakin oli vaarallinen vastustaja, joka ei ollut levähtävä ennen, kuin hän tavalla tahi toisella sai viattomuutensa toteen näytetyksi. Olorosta ja Melanipposta ei voitu estää rupeamasta välilliseen yhteyteen maanpakolaisen kanssa; kansan mielipidettä oli mahdoton arvata; ja kukapa saattoi arvata, minkä sattuman kautta Akontioksen tila saattoi muuttua? Koska Konon ylenkatsoi viimeistä keinoa — salamurhaa — oli vaan yksi jälellä, jolla vihattu kilpakosija saatiin aivan vahingottomaksi: täytyi ainaiseksi riistää häneltä hänen vapautensa. Niin muodoin päätti hän, neuvoteltuaan Fintiaksen kanssa, kuljetuttaa maanpakolaista suurille orjamarkkinoille, joilla hän oli tuleva myydyksi sekä viedyksi kauas Aasian barbarisiin sydänmaihin. Fintias oli tämän vehkeen ehdotellut ajatellen, että tässä tilaisuudessa tulisi lemnolaisille merirosvoille, paitsi Kononin lupaamaa palkkaa, paljon muutakin saalista. Loistoa rakastavat lähettiläät kuljettivat tietysti mukanaan runsaita varoja paitsi niitä kallis-arvoisia lahjoja, joita he ystävyyden merkiksi veivät Korinthon neuvoston etevimmille jäsenille. Merirosvot olivat luvanneet antaa lähetystön rauhassa jatkaa matkaansa, kun vaan saivat Akontioksen haltuunsa, ja heidän lupauksensa luuli Fintias voivansa taata vaikka hengellään. Pienen pakkoveron vaatiminen ei kuitenkaan ollut viekkaan temppelipalvelijan mielestä rikos tätä lupausta vastaan.

Saatuaan jo monta päivää edeltäpäin tiedon kaikesta, mikä oli tarpeen tietää, ryhtyi vankkavartaloinen henioki Olbios varmana voitosta toimeen. Miletolaisten laivassa oli tosin joukko aseellisia, mutta tuskin puolet sen verran sotakuntoisia kuin Kalazessa. Tätä Arkkipelaagin osaa olikin jo viisi kuusi vuotta pidetty aivan luotettavana. Lemnolaiset merirosvot olivat, monta kertaa tappiolle jouduttuaan, vetäytyneet yhä enemmän pohjoisiin osiin; varmana pidettiin, että heidän retkeilynsä etelään olivat loppuneet, semminkin kuin kauhea rangaistus, johon Athenalaiset olivat tuominneet kahden rosvolaivan väestön, vielä oli tuoreessa muistissa. Paitsi aseellistensa suurempaa lukua saattoi Olbios pitää suurena apuna senkin, että hyökkäys oli tapahtuva ihan aavistamatta. Sen lisäksi oli lähettiläslaivan väestönä pelkkiä paraatisotamiehiä, jotka eivät koskaan olleet tapelleet.

Tuntia jälkeen puoliyön ilmoitettiin heniokille, että Mileton rannikon puolella oli laiva näkyvissä. Nopeasti lähestyvän laivan suuruus ja tavattoman pitkät ja leveät liput, jotka kirkkaalla kuutamolla liehuivat tuulessa, ilmoittivat, että aiotun ryöstön esine oli silmien edessä. Heti antoi Olbios käskyn valmistautua tappeluun. Jollei miletolainen kolmisoutolaiva hyvällä pysähtynyt ja täyttänyt merirosvojen vaatimuksia, niin oli käytävä sen kimppuun kaikkien sotataidon sääntöjen mukaan.

Nyt olivat molemmat laivat vaan muutaman sadan kyynärän päässä toisistaan. Miletolaislaivassa luultiin Kalazea attikalaiseksi kauppalaivaksi ja koetettiin siis kaikessa sovussa välttää yhteentörmäystä, jolloin peränpitäjää tosin kummastutti, ett'ei luultu kauppalaiva ensinkään väistänyt, vaan päin vastoin ohjasi kulkunsa suoraan heitä kohti. Huomatessaan tämän käski lähettiläslaivan päällikkö lakata soutamasta ja, kun tämä ei riittänyt, pidättää kulkua airoilla.

Kalazekin hiljensi nyt kulkuaan. Olbios, rosvopäällikkö, astui kokkaan ja huusi kauas kaikuvalla äänellä, että hänellä oli keskusteltavaa lähettiläslaivan johtajan kanssa.

"Keitä te olette?" vastattiin miletolaislaivasta.

"Merenkulkijoita kuten tekin", vastasi henioki. "Omituinen vastoinkäyminen pakottaa meitä keskeyttämään teidän matkaanne muutamaksi silmänräpäykseksi. Ikarian rannalla menetimme valkeatukkaisen Aieteen, laulajamme ja pilkkakirveemme. Silloin vannoin maita kiertelevän Poseidonin nimessä, että ensimmäisen vastaamme tulevan laivan pitää korvata meille tämä vahinko. Sallikaa meidän siis tulla laivaanne ja miehistöstänne valita joku, joka on mieleemme. Mutta, että edeltäpäin tietäisitte, kenen pyyntöä täytätte, niin kuulkaa: minä olen Olbios, jättiläinen Lemnoksesta, ja tämä laiva on kuuluisa Kalaze, jonka kunniakkaista retkistä Thessaliaan, Makedoniaan ja Troakseen varmaankin olette kuulleet."

Rosvolaivan miehistö päästi raa'an naurun. Niin röyhkeän pilkallisesti ja laveasti eivät he koskaan ennen olleet kuulleet Olbioksen puhuvan. Mutta miletolaislaivassa herätti nimi Kalaze hurjaa pelkoa. Lähetystönä oli korkeasti sivistyneitä, maailmaa kokeneita valtiomiehiä, rakastettavia vanhuksia ja kauniita nuorukaisia; mutta näissä kaikissa oli enemmän arvokkaisuutta, kuin voimaa, enemmän miellyttävää ja sukkeluutta kuin urheutta. Kaikkein pelkurimaisimmin käyttäytyivät neuvoston sotilaat.

"Me olemme kuoleman omat!" kuului jokaisen suusta. "Kalaze on taipumaton."

Surkeata oli nähdä noitten melusta äkkiä havahtuneitten neuvoston herrojen, tukka epäjärjestyksessä ja viitta huolimattomasti hartioilla, kehoittavan sotamiehiään, ett'eivät joutuisi epätoivoon eivätkä unhottaisi, kuinka kunniakasta on kuolla isänmaan edestä. Sopimattomampaa keinoa ei ollut muuttaa näiden tottumattomien arkuutta rohkeudeksi ja uhmailemiseksi kuin noitten pelosta vapisevien päällikköjen tuskalliset kehoitukset.

Olbios, jonka laiva tuli yhä lähemmäs, huomasi rauhattomasta liikkeestä, joka teki miletolaislaivan hyörivän muurahaiskeon kaltaiseksi, ett'ei hänellä täältä ollut mitään kovaa vastarintaa odotettavana. Tyytyväisenä sanojensa masentavaan vaikutukseen, antoi hän Miletolaisten tehdä mielensä mukaan. Äkillinen pakko puolustaa itseään olisi saattanut poistaa heistä pelon. Jos he sitä vastoin saivat vaipua yhä syvemmin omaan kurjuuteensa, jos pelko sai yhä suuremman vallan heidän ylitsensä, niin voitti Kalaze ehkä ilman mitään voimien ponnistusta.

Lähetystön päämies arveli kuitenkin kunniansa vaativan häntä teroittamaan miehistön mieleen, kuinka tarpeellinen vastustus oli. Mutta mitä hän puhui, kuului niin kuivalta ja tietoviisaalta, ett'ei häntä hetkeäkään viitsitty kuunnella. Kysymättäkään häneltä, astui yksi lähettiläistä laivan rintavarustuksen luo ja huusi kimakalla äänellä Kalazelaisille:

"Me suostumme keskustelemaan teidän kanssanne, joll'eivät vaatimuksenne ole kohtuuttomia. Sanokaa, mitä pyydätte, että voimme neuvotella keskenämme."

Olbios naurahti, ja ikäänkuin kaikuna kuului hänen toveriensa aseitten kilinä.

Kaikesta tästä melusta ja puheesta oli Akontios herännyt. Hän kuunteli. Melu kasvoi kasvamistaan. Jotain tavatonta oli varmaan tapahtunut. Hän kavahti pystyyn, heitti yllensä hihallisen viittansa ja juoksi portaita ylös laivan kannelle. Samassa kuului aseitten jyske onnettomuutta ennustavana yli veden pinnan. Kuuvalossa välähtivät kilvet ja miekat. Ja nyt korotti rosvopäällikkö mahtavan äänensä:

"Täyttäkää suurin sekotusmaljanne rahaksi lyödyllä kullalla ja antakaa meidän valita teikäläisistä joku korvaamaan menetettyä Aietestamme — niin saatte rauhassa jatkaa matkaanne!"

Pauhaava hälinä seurasi miletolaislaivassa. Muutamat lähettiläistä hengittivät keveämmin; he olivat kyllin rikkaita voidakseen täyttää vaatimukset, ja jos yksi laivaväestä vietiin orjuuteen, niin vähät he siitä välittivät. Toiset, jotka rakastivat kultaansa yhtä paljon kuin vapauttaankin, huokasivat sydämmen pohjasta; heidän arvelevaiset viittauksensa osottivat kuitenkin, ett'eivät he muuta neuvoa tienneet. Vastustuksen mahdollisuutta ei kukaan ajatellut, vaikka laiva oli erinomaisen hyvin rakennettu ja kevytkulkuinen ja vaikka neuvoston sotamiehet eivät olleet soutamisesta uupuneet kuten Kalazen miehistö, vaan vielä hiljakkoin olivat levänneet mukavilla villamatoilla.

Nähdessään tätä surkeata saamattomuutta nousi veri Akontioksen kasvoihin. Astuen lähetystön päämiehen luo, sanoi hän lujalla äänellä:

"Jollei teille ja ylpeälle Miletolle ole häpeäksi, että maanpakolainen tarttuu aseihin teidän puolestanne, niin antakaa minulle miekka. Minä tahdon ottaa osaa taisteluun, jonka tässä aiotte suorittaa!"

Hämmästyneinä kääntyivät kaikkien katseet kauniisen, rohkeamieliseen nuorukaiseen, joka täällä ensimmäisenä puhui tosi-miehen tavoin. Lähetystön päämies rypisti kulmakarvojaan. Häpeän tunne valtasi hänet niin ankarasti, niin polttavasti, että hän puhkesi vihaisiin sanoihin tovereitaan vastaan, jotka muka olivat hänetkin viekotelleet. Eräässä nuorukaisessakin näkyi katumus heräävän. Kiihkoisella innolla yhtyi hän johtajan sanoihin; kaikkien jumalien nimessä vannoi hän ennemmin tahtovansa tapella elämästä ja kuolemasta, kuin hyvällä mukautua päätökseen, joka oli häpäisevä lähetystöä ja koko Miletoa. Mutta nämät innostukset jäivät kuitenkin vaikuttamatta arkaan enemmistöön. Jo kantoi sama toimelias neuvosherra, joka äskettäinkin oli puhunut röyhkeälle Olbiokselle omin käsin esiin hopeaisen sekotusmaljan, sillä välin kuin toinen, polvistuen keulalyhdyn luo, alkoi kivitaulullaan laskea, paljonko kunkin osaksi tulisi tätä julman suurta veroa. Mutkikas astia nielasi tavattomia summia. Kaikki selvä raha, mitä laivassa oli, ei riittänyt sen täyttämiseen ja kauhulla odotettiin, että Olbios oli pysyvä vaatimuksissaan ja kiduttamalla koettava saada ne täytetyiksi.

Mutta henioki oli jalomielisempi, kuin Miletolaiset olivat odottaneet. Neljä hänen miehistään tuli laivaan, tarkastelivat saalista ja sanoivat tyytyvänsä siihen, kun innokas raatiherra Zeus Horkioksen nimessä vannoi, ett'ei kunnioitetulta Olbiokselta oltu drakmaakaan salattu.

Sitten eräs heistä — Olbioksen veli — jatkoi:

"Nyt toiseen ehtoon! Astuessani laivaanne kuulin Akontios-nimeä mainittavan. Ken teistä on sen niminen?"

Pari kymmentä kättä osotti yht'aikaa kuvanveistäjää.

"Onko se sama Akontios, joka taitaa niin ihanasti veistellä marmoria?"

Neuvosherra myönsi.

"Hänet vaadin päällikkömme orjaksi", sanoi rosvo. "Joka on semmoinen taideniekka, se kyllä taitaa toisinkin ihmisiä huvitella."

"Taitaa kyllä", sanoi raatiherra; "hän osaa laulaakin ja käyttelee mestarillisesti plektronia…"

Akontios astui aivan likelle vanhaa pelkuria.

"Sinulla näkyy olevan kauhea kiire tehdä tätä häpeällistä kauppaa", sanoi hän halveksivasti. "Vai pelkäätkö ehkä omaa kallista päätäsi? Tiedä, sinä kurja, että jollen pitäisi tätä kättäni, joka runottarien palveluksessa on koettanut luoda ihanteita, liian hyvänä kurittamaan sinua, niin toimittaisin yhdellä ainoalla iskulla mädäntyneet hampaasi valheelliseen kurkkuusi."

"Eteenpäin!" huusivat merirosvot, kun raatiherra ällistyneenä astui syrjään sadatellen itsekseen. "Seuraa meitä, Akontios!"

"Orjuuteen!" nauroi kuvanveistäjä kolkolla pilkalla. "Ei niin vähällä!"

Näin sanoen hyökkäsi hän laivan rintavarustuksen luo syöstäkseen syvyyteen. Mutta kaksi sotamiehistä, peläten että, jos Akontios pääsisi pakoon, tulisi orjuus heidän osaksensa — sillä molemmat olivat pitkiä, solakoita nuorukaisia — tarttuivat takaa hänen viittaansa kiinni. Ennenkuin hän aavistikaan olivat hänen kätensä takaa sidotut. Riemuhuudoilla käänsivät merirosvot kulkunsa luoteesen päin, kun Mileton lähettiläslaiva sitä vastoin masentuneena ja alakuloisena kääntyi kotiin, sillä, kun oltiin apuneuvoitta ja kallisarvoiset vieraslahjat olivat ryöstetyt, niin ei saatettu nousta maalle Korinthossa.

YHDEKSÄS LUKU.

Miletossa oli sillä välin tullut tunnetuksi, että Melanippos oli edistänyt Akontioksen petosta Afroditen templissä. Kun nyt lähettiläät laivoinensa palasivat tyhjin toimin ja ilmoittivat, kuinka rosvolaiva oli ilveillyt heidän kanssaan, niin alettiin kansassa hokea, että kärsitty pakkovero oli loukatun Afroditen lähettämä rangaistus, sillä meren syvyydestä tulleen jumalattaren vallassa oli, antaa myötä- ja vastoinkäymistä matkalla.

Akontioksen poisviemistä pitivät useat — vaikka asianhaarat sitä vastustivatkin — hänen vapauttamisenansa; he vakuuttivat, että mylasalaisen kuvanveistäjän toverit olisivat ryhtyneet vaikka mihin pelastaakseen uskollista kumppaniaan Miletolaisten käsistä. Akontioksen aiottu liitto ihanan Kydippen kanssa pantiin yhteyteen merirosvojen luultujen tuumien kanssa: Akontios oli muka kaikin mokomin tahtonut jättää kaupungin merirosvoille ja sitä tarkoitusta varten pyrkinyt asemaan, joka olisi suonut hänelle vaikutusvaltaa julkisiin asioihin.

Konon koki kaikin tavoin ylläpitää ja levitellä näitä huhuja. Nyt, kun Akontios oli poistettu, kääntyi Kononin viha Afroditen pappia vastaan, jota hän piti kaiken vastoinkäymisensä oikeana synnyttäjänä. Eräs templinpalvelija oli kuullut papin viimeisen, ratkaisevan keskustelun Akontioksen kanssa ja ilmaissut kaikki. Melanippoksen päästä oli lähtenyt tuo juoni, joka viekotteli Karidemoksen tyttäreltä valan. Kyllin syytä siis Kononilla vihata Melanipposta, kyllin syytä häntä peljätä; sillä luultavaa oli, ett'ei pappi niinkään pian heittänyt maanpakoon ajettua holhottiaan, vaan että hän pyrki liittoon Oloroksen kanssa ja kaikkien niiden kanssa, jotka pitivät Akontiosta viattomana.

Tapaus lähettiläslaivan kanssa tarjosi nyt toivottua tilaisuutta kääntämään yleistä mielipidettä Kononin eduksi. Jos Afrodite oli loukattu — kuten jo kyyhkys-uhrin onneton päättyminen osotti — niin oli syy hänen nurjuuteensa lähinnä etsittävä papin käytöksestä. Että maallisten asiain sekoittaminen uskonnollisiin menoihin jo ammoisista ajoista oli ollut tavallista, että etenkin kevätjuhla Miletossa soi jonkinlaista vapautta kaikenlaisissa rakkaus-asioissa, sitä eivät Konon ja hänen hurjat puoluelaisensa tahtoneet myöntää. Todellakaan ei oltu Miletossa koskaan kuultu, että pappi olisi ottanut osaa semmoisiin, itsessään luvallisiinkin rakkaus-asioihin. Sen lisäksi tuli, että palvelija, joka oli ilmaissut Melanippoksen, Kononin toimesta koristeli kertomustaan kaikenlaisilla arveluttavilla lisillä.

Siten pääsi, pian lähettiläslaivan palaamisen jälkeen, valtaan yleinen tyytymättömyys, joka yhä enemmän muuttui vihamielisyydeksi Afroditen pappia vastaan. Kansa näkyi olevan iloissaan siitä, että oli löytänyt esineen, jota vastaan se sai purkaa vihansa ja etenkin merirosvojen pelkonsa. Että Olbios kuuluisine laivoineen oli tunkeutunut aina Korassilais-saarten rauhallisille vesille, että hän oli ollut niin rohkea, että oli uskaltanut kohdella kaupungin virkamieslaivaa yhtä röyhkeästi kuin rannikkolaisten pieniä kauppalaivoja ja pilkallisesti uskaltanut verottaakin sitä, ennusti pahoja aikoja. Afrodite oli lepytettävä, ja se saattoi tapahtua vaan siten, että hänen loukkaajansa, ajattelematon, harmaapäinen ja kuitenkin vielä niin nuorekkaasti tuntehikas Melanippos, saisi kärsiä rangaistusta mielettömyydestään.

Suuri kansajoukko kokoontui papin talon luo ja alkoi meluta. Sitten mentiin taajoissa riveissä Gerusian kokoussalin luo ja uhmailevin sanoin vaadittiin neuvostoa tutkimaan asiaa sekä päättämään, saisiko Melanippos kauvemmin pysyä virassaan.

Afroditen pappi, syvästi loukattuna, teki ripeän päätöksen. Kun neuvosto Kononin kutsumuksesta oli kokoontunut, ilmestyi hän kutsumattomana oikeuden eteen ja pyysi puheenvuoroa.

"Miehet", sanoi hän lujalla äänellä, "tiedän kyllä mikä teidät on saattanut tänne tänään, myötä tahi vastoin tahtoanne; sillä kansan ääni pakottaa viisaimmat ja kylmäkiskoisimmatkin kallistamaan sille korvansa. Mileto tarvitsee sovintouhria — vähemmin siitä, minkä kiihkoisa rahvas lukee minun viakseni, kuin siitä, mitä se itse on rikkonut: sen lähettiläiden velttoudesta ja saamattomuudesta. Minä tarjoon täten itseni uhriksi, — sillä todellakaan ei ylpeyteni sallisi, että teidän mahtisananne tahi rahvaan raaka väkivalta pakottaisi minut siihen, johon nyt vapaasta tahdostani rupean. Korkea-arvoiset gerontit, minä heitän Afroditen papin virkani teidän käsiinne ja menen vuodeksi maanpakoon Ikarian saarelle. Määräajan kuluttua odotan teiltä kirjettä, joka kutsuu minut takaisin. Jollei semmoista tule, niin en palaja Miletoon enään."

Gerusia, suuresti iloissaan tästä onnellisesta apukeinosta, jolla se saattoi rauhoittaa kiihtynyttä kansaa tarvitsematta ryhtyä mihinkään toimiin, jotka olisivat loukanneet pappisviran arvoa, kiitti Melanipposta hänen jalomielisestä tarjoomuksestaan ja suostui siihen empimättä lausuen vaan muutamia kohteliaita osanotto-sanoja.

Kaksi päivää myöhemmin astui Melanippos laivaan. Yksi ainoa orja seurasi häntä. Klitifon jäi kahden muun kanssa Miletoon hoitamaan taloa, joka oli hänen herransa yksityistä omaisuutta.

Ikariassa hallitsi silloin tyranni Filostratos, viisas, oikeutta noudattava ja taidetta harrastava hallitsija, joka äidin puolelta oli sukua nuoren Oloroksen perheelle, mutta muutoin ei juuri Mileto häntä miellyttänyt, koska se teki kaikenlaisia vaikeuksia Ikarian asukkaille kaupassa ja liikkeessä ja etupäässä, koska se vaan rasittavaa tulliveroa vastaan salli ikarialaisten kauppalaivojen purjehtia Latmon lahdella. Melanippoksella oli Ikarian Drakanonissa vanha ystävä ja siitä syystä valitsi hän tehdessään päätöksensä juuri Ikarian saaren olopaikakseen. Kun hän kokoontuneelle neuvostolle oli maininnut tämän saaren matkansa päämääräksi, oli Oloros kiiruhtanut Melanippoksen luo hänen kotiinsa ja antanut hänelle kirjeitä vietäväksi Filostratokselle — suosiotyö, jonka Melanippos kiitollisuudella otti tehdäkseen.

Varustettuna Oloroksen kirjeellä astui hän niin muodoin kymmenen tuntia matkailtuaan maalle Drakanonissa. Ystävä, jota Melanippos etupäässä tuli tervehtimään, oli muutama viikko sitten kuollut. Sitä sydämmellisemmin otti tyranni Filostratos vastaan yksinäisen vieraan.

"Minua ilahuttaa", sanoi hallitsija, "että Miletosta kerrankin tulee jotain hyvää sittenkuin minä ja omaiseni vuosikausia olemme saaneet kokea pelkkää pahaa ja harmillista. Jumalat tietäkööt, että jollen olisi sitä mieltä, että rauha, vaikkapa uhrauksillakin hankittu, on kansoille siunaukseksi, mutta sota sitä vastoin, vaikka saavuttaakin tarkoituksensa, kiroukseksi — niin olisin jo aikoja sitten näyttänyt Miletolaisille, ett'ei Filostratoksen sotalaivat ole pähkinänkuoria. Mutta elän aina vaan toivossa, että Miletossa kerran pääsee valtaan enemmistö niitä, jotka ymmärtävät, ett'eivät vaatimukseni tarkoita ainoastaan Ikarialaisten vaan Mileton omaakin etua."

Sitten kyseli hän Olorosta, joka oli yksi niitä harvoja järkipäitä, joista Miletossa niin paljo puhuttiin, joka oltuaan innokas filosoofi viime aikoina oli alkanut harrastaa valtioasioitakin.

"Siitä on kaksi vuotta", jatkoi hän, "kuin viimein näin sen lahjakkaan nuorukaisen Korinthossa. Ainoastaan pikimmältään kohtasimme toisiamme. Mutta jo silloin ennustin hänelle ihanaa ja suurta tulevaisuutta. Sitten, kunnioitettu vieras-ystäväni, viruessamme ruokapöydän ääressä, pitää sinun juurta jaksain kertoa hänestä, — mutta etupäässä niistä omituisista tapauksista, joista Oloros kirjeessään vaan viittaamalla mainitsee. Tämä Konon näkyy, mikäli minä ymmärrän, jättävän arkontti Karidemoksenkin varjoon. Surkuteltava Mileto!"

Ensimmäinen ateria hallitsijan talossa vahvisti jo melkoisesti sitä harrasta ystävyyttä, joka lähimpien viikkojen kuluessa syntyi Melanippoksen ja Filostratoksen välillä. Entinen pappi tunsi itsensä liikutetuksi hallitsijan yksinkertaisesta, suorasta ja vilpittömästä olennosta. Kaikki Filostratoksen ympärillä todisti yksinkertaisuutta ja järjestystä. Ei hän ollut niitä hallitsijoita, jotka rasittivat kansaa elääkseen kituvien alamaistensa vaivannäöllä. Päinvastoin: Filostratos oli koko hovielämässään säästäväinen, ja yksi ala vaan oli, jolla hän ei katsonut rahoja: taiteen alalla. Hänen palatsinsa huoneet ja salit komeilivat kallis-arvoisten taidemaalausten koristamina. Athenalaisten ja korintholaisten kuvanveistäjäin mestariteokset kaunistivat pylväskäytäviä. Ja jos hänen hoviinsa saapui matkustelevainen laulaja, joka lauloi vanhoja kunniallisia lauluja Akilleen vihasta ja jumalallisen Laerteen pojan harharetkistä, sai hän lähtiessään runsaat lahjat.

Oli neljä viikkoa kulunut Melanippoksen maallenoususta, kun tämmöinen rhapsoodi juhlassa, joka vietettiin tyrannin syntymäpäivän kunniaksi, lauleli Odysseyksen tulosta Faiakilaisten maalle ja saavutti suurta suosiota. Päivä oli ollut myrskyinen; raskaita ukonpilviä riippui vielä Drakanonin sateesta tippuvien kattojen yllä, ja iloisina tervehdittiin sitä hetkeä, jolloin lamput sytytettiin juhlasalissa; sillä tyyneesti palavien lamppujen kultahohteessa unohtui pian luonnon kolkkous ja synkkyys.

Silloin astui eräs jalosukuinen nuorukainen, joka kuului ruhtinaan seurueesen, sisään ilmoittaen, että satamansulkujen luoteispuolella oli vene kaatunut kallioista rantaa vastaan ja viskannut maalle nuorukaisen, joka nyt tunnotonna makasi erään lähellä asuvan kalastajan mökissä.

"Odysseys Faiakilaisten rannalla!" sanoi Filostratos. "Tämä omituinen yhteensattuma laulajan laulun kanssa liikuttaa minua ihmeellisesti. Antakaamme me hänen kokea samanlaista suosiota, kuin Laerteenkin pojan osaksi tuli."

Sitten sanoi hän, kääntyen nuorukaiseen, joka oli tuonut sanoman:

"Mene sinä itse, Ximmias, ja katso, ett'ei mitään ole laimiinlyöty hänen pelastamisekseen. Liikanimi 'vieraille ystävällinen', joka on annettu Drakanonillemme, tuottaa meille velvollisuuksia. Jos hän elää, kuten sanoistasi voipi arvata ja jos hän on vapaasta suvusta syntynyt, niin tuota hänet tänne palatsiin, jos se saattaa tapahtua vaaratta. Jos hän on orja, niin anna hänet sataman hoitajalle holhottavaksi. Jos hänen sielunsa on muuttanut haadekseen, niin toimiele kaupungin tavan mukaan; laita hänelle sija sinne, missä hän on suojassa kaikelta saastutukselta; pane raha hänen kielensä alle ja pidä sitten huolta hänen hautaamisestaan."

Ruhtinaan seuruelainen meni ulos. Tunnin kuluttua tuli hän takaisin. Muukalainen eli; hän oli vironnut tuntoihinsa. Hän oli kotoisin Mylasasta, vapaasukuinen, ja sentähden tuotu palatsiin. Hänen nimensä oli Akontios.

Melanippos hypähti seisomaan kuullessaan tämän. Suureksi surukseen ei hän ollut koko aikaan saanut minkäänlaista tietoa turvatistaan. Nyt toi sattuma kadonneen itsensä Ikarian rannalle, raa'alla kädellä tosin, ikäänkuin tyydyttäen jonkun vihamielisen jumalan kirousta, mutta iloksi ystävälle ja — kuten pappi toivoi — onneksi hänelle itselleen.

Filostratoskin osotti vilkasta osan-ottoa. Nuoren taideniekan nimi oli tullut hänelle, tutuksi Melanippoksen kertomuksista. Se totinen tyytyväisyys, joka ilmautui hänen miehekkäissä, kauniissa kasvoissaan, vakuutti Melanippokselle, ett'ei Akontioksen nyt tarvinnut kokea vähemmin armollista vastaan-ottoa tyrannin hovissa, kuin hän itse.

Jo seuraavana päivänä kutsutti Filostratos nuorukaisen, samoin kuin papinkin, luokseen. Kuvanveistäjän käytös- ja olemistapa miellytti ruhtinasta suuresti; hän ei pyytänyt parempaa, kuin että kauvan saisi pitää nuorta mestaria Ikariassa. Tehtävää hän Drakanonissa oli saava yltä kyllin: ennen kaikkea suurenmoisen Zeuksen vartalokuvan, jolla kaupungin keskellä oleva uusi templi oli kaunistettava; ja sitten tuli hänen veistää joukko pienempiä vartalokuvia, joilla Filostratos tahtoi koristaa palatsinsa etupihaa, — ruhtinaan mieliajatus, jonka toteuttaminen tähän asti oli rauennut tyhjiin, koska eri mestarien tekemät kuvat muodon ja suuruuden suhteen eivät soveltuneet yhteen. Sekä hallitsija että pappi halusivat kuulla Akontioksen omasta suusta hänen kohtalonsa enempää kehitystä. Heidän kävellessä puutarhan jättiläisvaahterain siimeksessä, kertoi Akontios mitä Filostratos halusi tietää.

"Pelkurit Mileton lähettiläät", niin alkoi kuvanveistäjä, "ovat kai kotona kertoneet, kuinka merirosvot laahasivat minut Kalaze-laivaan. Oman kurjuutensa ja surkuteltavan osan, joka Miletolla tässä asiassa oli, ovat he luultavasti kuitenkin viisaudessaan salanneet. Myöskin syyt merirosvojen menetystapaan varmaankin teitä hämmästyttävät. Päämiehen veli ilmaisi ne minulle jo ensi hetkenä. Konon oli lahjonut merirosvot; minua tarkotti hyökkäys; minä, Akontios, olin toimitettava pois tieltä, sillä maanpako Rheneia-saaressa oli riittämätön takaus tulevasta vahingoittamattomuudestani."

"Se katala!" mutisi Melanippos.

"Mutta mistä se tuli", kysyi Filostratos, "että päämiehen veli ilmoitti sinulle kaiken tuon?"

"Kuka sen saattaa sanoa? Hän vakuutti minulle, että peittelemättömyys, jolla viskasin totuuden erään Mileton raatiherran silmiin, oli häntä miellyttänyt; ja sitten myöskin minun äkillinen paon-yritykseni, kun näetten juoksin laivan rintavarustuksen luo syöstäkseni mereen. Semmoisilla ihmisillä on laittomuudessaan useinkin oikean ja hyvän tuntoa, — ja että minä miletolaisten pelkurien suhteen olin oikeassa, se täytyy teidän myöntää. Sanalla sanoen, minä sain selviä todistuksia siitä, mitä jo alusta olen tietänyt, vaikken ole voinut sitä näyttää toteen: että se on Konon, joka on kaiken tämän minua vastaan hankkinut."

"Oivallista!" sanoi Melanippos. "Mutta valitettavasti tämä todistus pyhittää meitä vähän, koska meiltä puuttuu todistajia. Tuskin Olbioksen veli suostuu tulemaan Mileton raadin eteen Kononin syyttäjänä."

"Niin luulen minäkin", sanoi Akontios.

"Mihin vei sinut nyt Kalaze?" kysyi ruhtinas.

"Ensin Lemnokseen, johon pysähdyimme huokaamaan vähän. Siellä nousi, ikävä kyllä, Olbioksen veli maalle, liittyäkseen retkikuntaan, joka matkusti Thrakian rannikolle. Heti sen jälkeen laski Kalaze taas ulapalle, ja nyt tapahtui, mitä minä yllämainitun merirosvon avulla olin toivonut voivani välttää. Efesossa, johon pääsimme muutamia päiviä myöhemmin, myytiin minut orjankauppiaalle. Ei auttanut, vaikka minä esitin hänelle hänen konnamaisuuttaan ja petostaan. Laki oli hänen puolellaan, ja hurja vastarintani tämän jalon isännän valtaa vastaan sortui kahleisiin ja niiniköysiin, niin että pian päätin mukautua tilaani — mutta salassa etsiä paon tilaisuutta. Jo kolmen päivän kuluttua osti minut eräs rikas kauppias, joka oli kotoisin Samosta, mutta kauppa-asioissa oli tullut Efesoon. Hän otti minut mukaan saaren pääkaupunkiin ja sieltä luoteisrannikolle, jossa hänellä on muhkea maatalo siimekkään merenpoukaman rannalla. Muutaman ajan palvelin häntä kiltin lapsen taipuvaisuudella, saadakseni häntä huolettomaksi karkaamisestani. Vasta eilen aamulla päivän koittaessa tein minä sen, mitä jo kauvan olin aikonut. Otettuani mukaani vähän ruokavaroja hiivin rantaan ja päästin yhden niistä veneistä, joita isännälläni siellä oli huvimatkojansa varten. Matkani päämääränä oli eräs Korassilaissaari, jossa toivoin löytäväni apua päästäkseni Halikarnassokseen. Silloin yllätti minut myrsky aavalla merellä. Kolme neljä tuntia taistelin hurjasti rajuilmaa vastaan, kunnes voimani loppuivat. Silloin laskeusin veneen pohjalle kuolemaa odottamaan ja suljin silmäni. Olin niin uupunut, että, vaikka meri hurjasti pauhasi, nukahdin kuitenkin hetkeksi, havahtuakseni taas äkisti, kun joku tavallista valtavampi sysäys pudistutti pientä alusta. Illan suussa koetin taas onneani soutamalla, mutta kovaksi onneksi katkesi minulta airo. Niin olin siis, vaikka voimani ja taitoni olisivatkin riittäneet, täydellisesti heitetty luonnonvoimain valtaan. Silloin, suuressa tuskassani, kohosi sydämmeni rukouksessa Afroditen luo. Minusta näytti kuin se taivaallinen olisi ilmestynyt minulle revenneitten pilvien läpi, — ja hänen kasvonsa olivat Kydippen kaltaiset. Säikähtyneenä huudahdin — ja menin tainnokseen. Kun taas palasin tuntoihini, huomasin olevani kalastajan mökissä Drakanonin rannalla."

"Ja Filostratos, Ikarian ruhtinas, sanoo sinut tervetulleeksi tälle rannalle", sanoi hallitsija. "Melanippos sanoo sinua ystäväkseen, se jo yksistään riittäisi herättämään minussa osan-ottoa sinua ja kohtaloasi kohtaan. Täällä saat veistellä ja kuvata minkä verran sinua haluttaa, — ja minä, joka tunnen taiteilijat, tiedän, ett'en voi sinulle parempaa tarjota, kuin vapautta ihanan taitosi kehittymisessä. Usko minua, Afrodite se on sinut pelastanut myrskystä ja hädästä, ja hänen kunniakseen pitää ensimmäisellä kuvalla, jonka veistät, olla hänen muotonsa. Niin pian kuin täydellisesti olet tointunut, niin ryhdy työhön. Merenvaahdon-kasvatin kuvalla tahdon alkaa rivin jumalien kuvia etupihassani."

Akontios kiitti häntä. Todellakaan ei ollut parempaa lievitystä hänen surulleen, kuin taiteilijan toimi.

Jo seuraavana päivänä ryhtyi hän työhön. Hehkuvin kasvoin muodosteli hän pehmeätä taipuisaa savea, ja viikon kuluttua oli luonnos, jonka mukaan hän aikoi veistellä, valmiina hänen kyynelistä hämäräin silmäinsä edessä. Se oli jumalatar, semmoisena kuin hän jo poikana ollessaan oli kuvaillut häntä, naisellisen kauneuden ja herttaisuuden täydellisin ideaali, Afrodite, jumalien ja ihmisten hallitsijatar; — mutta se oli myöskin joka piirteessä Kydippe, Karidemoksen tytär, hänen äärettömästi rakastettu morsiamensa, jonka luo hänen mielensä lakkaamatta paloi. Hän ei enään kyennyt erottamaan kuolevaista jumalattaresta; ne olivat hänestä yksi ja sama; hänen rakkautensa ja hänen uskonnollinen hartautensa yhdistyivät tähän ihanaan kuvaan. Ja jos joku kuolevainen ansaitsi kaunistaa huonettaan tällä kuvalla, niin oli se Filostratos, Ikarian viisas, hyvää ja oikeutta harrastava hallitsija. Kydippe tämän palatsin suojelusjumalattarena — ei, se ei ollut mitään halventamista, yhtä vähän kuin jumalan-kuvan asettaminen temppeliinkään.

Filostratos oli jo nähdessään savesta tehdyn kuvan aivan hurmaantunut. Hän syleili nuorta mestaria ja suuteli häntä.

"Ystävyyteni vaan saattaa palkita sinulle tämän mestariteoksen", sanoi hän hehkuvin silmin. "Mitä minulla muuta on, on liian halpaa."

Melanippos tunsi alkukuvan tähän luonnokseen, joka niin mahtavasti oli vaikuttanut Filostratokseen, mutta hän oli vaiti. Hän tahtoi säästää nuorukaiselta tuskaa, joka aina uudestaan pääsi valloilleen, kun vaan ihanan Kydippen nimeä mainittiin. Pappi itsekin oli muutamia päiviä ollut huolissaan ja alakuloinen. Hänen uskolliselta Klitifoniltaan oli Drakanoniin saapunut sanoma, josta voitiin huomata, ett'eivät väsymättömän Kononin juonet olleet jääneet seurauksitta.

Klitifon kirjoitti seuraavasti:

"Totellen sinun uudistettua käskyäsi, oi herra, ilmoitan, mitä minun luullakseni on sinulle tärkeä tietää."

"Taloasi hoidamme nyt, kuten ennenkin, suurimmalla huolellisuudella, eläen toivossa, että rakastetun herramme pian sallitaan palata Miletoon."

"Kansan mielipide on tällä välin, mikäli minä voin päättää, tuskin muuttunut. Konon, kuten näkyy, ponnistelee kaikki voimansa pitääkseen vireillä vihamielisyyttä sinua, rakasta isäntäämme kohtaan."

"Sitä paitsi koettaa hän levitellä toista huhua, jonka todellinen laita täytyy olla sinulle tunnettu; sillä kokonaan ei Konon ole sitä keksinyt; päinvastoin on täällä satamassa ollut merimiehiä Ikariasta, jotka useampia kertoja — vaikka yksityiskohdissa ristiriitaisestikin — ovat sitä kertoneet ja vakuuttaneet."

"Että se yhdessä kohdin on totuudesta poikkeava näyttää minusta epäilemättömältä, jos vaan jalo isäntäni ei kokonaan ole erehtynyt nuoren Akontioksen ja hänen innokkaan rakkautensa suhteen."

"Kerrotaan näet, että Akontios Lemnoksesta — toiset sanovat Efesoksesta — salaa on paennut ja että hän, usean seikkailun perästä on saapunut Ikarian saareen, jonka hän otti matkansa päämääräksi, koska tiesi sinun siellä oleskelevan."

"Niin pitkälle ei olisi asiassa mitään erinomaista; sillä en usko sitä, mitä eilen torilla kerrottiin, että Mileton neuvosto muka on aikeessa varoittaa Filostratos tyrannia ja anoa häneltä, ett'ei hän kauvemmin sallisi maanpakolaista Akontiosta olemaan Ikariassa, vaan neuvoston päätöksen mukaan kuljetuttaisi hänet Rheneia-saareen; — en usko sitä, vaikka Konon kuinkakin sitä asiaa ajaisi."

"Mutta mikä on tärkeää ja mahdollisesti tuottaa arveluttavia seurauksia on, että suurella varmuudella kerrotaan, että Akontios muka on lohtunut kovasta onnestaan, että hän tyrannin kehoituksesta veistelee kaikenlaisia kuvia suurella innolla ja että hän niin vähän aikoo palata Miletoon, että hän on kosinut erästä rikasta drakanonilaistyttöäkin ja että hän aikoo pysyväisesti asettua Ikariaan asumaan. Tämä huhu, joka minusta kaiken sen mukaan mitä olen sinulta kuullut, näyttää uskomattomalta, tekee tietysti Karidemoksen tyttären mielen raskaaksi, kun sen lisäksi useita Akontiokselta tulleita kirjeitä ei ole annettu hänen luettavakseenkaan, vaan Karidemos ne on korjannut ilman että tytär on aavistanutkaan niiden tuloa. Karidemos, joka Akontioksen tuomitsemisen jälkeen on päättänyt entistä lujemmin antaa tyttärensä Kononille niin pian kuin suinkin, pyrkii tämän ohessa saamaan Kydippeä horjumaan uskollisuudessaan Akontiosta kohtaan. Ja siitä syystä annetaan hänen joka taholta kuulla, mitä huhut tietävät kertoa hänen sulhonsa uskottomuudesta. Tähän asti on hän pysynyt lujana. Mutta eilen — sen kuulin erään ovenvartijan sisarelta — on Kydippen ystävätär Iole, luultavasti Karidemoksen kehoituksesta, koettanut hänelle näyttää kuinka sopimaton hänen uskollisena pysymisensä on ja etenkin koettanut esittää sitä, kuinka toivoton hänen rakkautensa on ja kuinka olisi kaupungille mieleen, että se mies, jota vallassa oleva puolue piti tulevana arkonttina, tulisi yhdistetyksi nykyiseen päämieheen niin likeisillä perheellisillä siteillä. Sen lisäksi kertoi hän uusia huhuja, joiden lähteeksi hän ilmoitti erään isänsä ystävän. Tämä ystävä, — nimeä minulle ei sanottu — sanoi itse käyneensä Ikariassa ja tulleensa vakuutetuksi, että Akontios jo oli sopinut tulevan vaimonsa kanssa. Lyhyesti, kaikkia keinoja, jotka voivat saada hyljättyä ja yksinäistä morsianta horjumaan, on käytetty ja joll'ei Kydippe Kononin uudistettuun kosintaan olekaan vastannut umpimähkään myöntämällä, niin ei hän myöskään vastannut niin jyrkästi ja päättävästi kieltämällä, kuin tätä ennen. Hän pyysi päinvastoin muutamia viikkoja ajatus-aikaa, — ja mitä se merkitsee tämmöisissä tapauksissa, sen tietää jokainen, joka vähänkin on ottanut vaaria ihmisistä ja esineistä."

"Minulle olisi tietysti mieluista saada tietää, onko Akontios todellakin noussut maalle Ikariassa, ja jos niin on asian laita, mitenkä nämät huhut ovat selitettävät. Ehkä ne kuitenkin alusta loppuun ovat Kononin keksimiä."

"Kuinka mielelläni suostuisin viemään sanan Kydippelle! mutta se on, sen mukaan kuin olen huomannut, aivan mahdotonta; hänen isänsä ympäröi häntä kolmikertaisella vartiostolla, eikä kukaan orjista uskalla tehdä Karidemoksen käskyä vastaan."

"Voi hyvin, herra! Rukoilen kaikkia jumalia, että he suojaavat ja varjelevat sinua."

Tämä kirje teki papin mielen alakuloiseksi. Siihen asti tottunut kun oli toimimaan turvattinsa hyväksi — sillä hänen kirjeenvaihtonsa Klitifonin kanssa tarkoitti etupäässä Akontioksen onnea — näki hän itsensä tämän ilmoituksen johdosta olevan pakotetun istumaan ristissä käsin. Joll'ei Klitifon voinut päästä Kydippen luo, niin ei toinenkaan sanansaattaja saanut parempaa aikaan. Akontios itse taas ei voinut astua maalle Miletossa heittäymättä varmaan kuolemaan.

Niinmuodoin päätti pappi toistaiseksi kärsivällisesti odottaa. Mutta jo seuraavana päivänä katui hän tätä epäilevää mielialaansa. Hän sanoi itselleen, ett'ei hänellä ollut oikeutta niin kokonaan joutua epätoivoon rakkaan Akontioksensa tulevaisuudesta ainoastaan sentähden, ett'ei hän sillä hetkellä nähnyt mitään keinoa päästä pulasta. Viisas, maailmaa kokenut mies, jota tämä kova onni ei koskenut niin välittömästi, oli ehkä vielä keksivä keinon. Ja niin kääntyi Melanippos huolinensa Filostratos ruhtinaan puoleen.

KYMMENES LUKU.

Kolme päivää myöhemmin vietettiin hallitsijan hovissa yhdet niitä juominkeja, joiden kehuttiin kelpaavan esikuviksi kaikkialla, missä vaan Helleenien kieltä puhuttiin. Filostratos ruhtinaan kukilla koristetuissa saleissa ei vallinnut ionilaista ylellisyyttä eikä boiotilaista kohtuuttomuutta, vaan todellisen ideaalisen elämännautinnon täydellistä sopusointuisuutta. Jos muuten kreikkalaiset juomingit eivät päättyneet ennenkuin useimmat osan-ottajat olivat pikariin heittäneet kaiken tajunsa, niin oli Bakkhos täällä sitä vastoin vaan huolista päästävä jumala, virkistäjä ja innostaja, joka teki ihmiset kykenevämmiksi ottamaan vastaan kaikkea ihanaa ja jaloa. Huilunsoitto ja viehättävien tanssijatarten miellyttävät liikkeet vaihtelivat iloisen keskustelun kanssa, joka, vaikka olikin keveätä, usein koski vieläpä toisinaan koki selvittääkin taiteen ja elämän syvimpiä kysymyksiä, valtio-oppia ja viisaustiedettä. Eivät mitkään vähätietoiset tavalliset ihmiset, joiden ainoana etuna oli heidän ylhäinen syntyperänsä, saaneet nauttia tämän jalon ruhtinaan seuraa; päinvastoin valitsi Filostratos, katsomatta nimeä ja sukuperää, ystävänsä kaikkialta, missä hän vaan tapasi rakastettavaa hilpeyttä, suuria luonnonlahjoja ja jaloja luonteita.

Niin venyttiin patjoilla maljain ääressä ja nautittiin khiolaisen rypäleen mehua, kun Ximmias, joka tavallisesti aina ensimmäisenä sai kuulla kaikki uutiset, hiukan myöhästyneenä astui saliin ja harvinaisella juhlallisuudella lausui:

"Terve ruhtinaalle, jonka vahva käsi meitä varjelee! Miletossa ovat merirosvot nousseet maalle!"

"Mahdotonta!" kuului joka jakkaralta.

"Kerro!" sanoi Filostratos. "Mistä sait sen sanoman?"

"Satamassa käy se suusta suuhun. Olbios on Kalaze-laivoineen uskaltanut pimeän suojassa tunkeutua aina läntisen etukaupungin rantatokeitten luo, jossa maallenousua pidettiin mahdottomana syystä että muurit siellä ovat aivan äkkijyrkät. Sauvoimia ja tikapuita myöten he ovat kiivenneet ylös pitkin suuria neliskulmaisia kiviä ja sitten kolmikymmenmiehisenä joukkona rynnänneet kaupunkiin; ennenkuin säikähtyneet kaupunkilaiset toipuivat, oli Afroditen temppeli murrettu auki, osa templin-aarteesta ryöstetty ja jumalattaren vartalokuva viety pois. Ennenkuin arkontti sai miehensä aseihin, purjehti Kalaze jo taas merelle."

"Mitä he kuvasta hyötyvät?" kysyi eräs Epeirosta oleva filosoofi.

"Olbioksella on viekkaat tuumat", vastasi Ximmias. "Afroditen kuva on kansan luulon mukaan kaupungin tehokkain suoja. Erään ennustuksen mukaan tuottaa tämän kuvan menetys välttämättä onnettomuutta kaupungille. Nähtävästi on Olbioksen ryöstöretki vaan valmistus suurempaan hyökkäykseen; silloin toivoo hän että tuo ennuslause tulee olemaan hänen liittolaisenaan ja tekemään kansan, joka jo ennestään on tottumaton sotaan, veltoksi ja ryhdittömäksi."

"Onko moista kuultu!" sanoi Filostratos. "Yksi ainoa laiva — ja Mileto, tuo suuri, rikas, mahtava kaupunki! Mutta he elävätkin hekumoitsevaa ja heikontavaa elämää, ja Korinthoon aikovan lähetystön pelkurimaisuus varmaankin rohkaisi röyhkeitä merirosvoja."

"Todella niin onkin, herra. Kerrotaan että Olbios merirosvojensa etunenässä oli pilkannut vapisevaa pappia — kunnioitetun Melanippoksemme kelvotonta seuraajaa — josta pilkasta saattoi huomata, että lähettiläslaivasta helposti saatu voitto oli kiihottanut heitä tulemaan itse kaupunkiin. Jos Konon, Akontioksemme vastustaja, todella on yllyttänyt merirosvot tähän ensimmäiseen yritykseen, kuten nuorukainen vakuuttaa, niin kantaa petos jo arveluttavia hedelmiä."

"Jumaluuden kostava käsi", sanoi Filostratos.

Hallitsija oli tuskin lausunut nämät sanat kun eräs juomanlaskijoista astui Ximmiaksen luo ja ilmoitti, että hänen orjansa Keryx odotti etupihan sisäänkäytävän luona ja pyysi saada puhutella herraansa.

"Enemmän sanomia!" huusi Ximmias tyytyväisellä hymyllä. "Keryxin käskin paikalla ilmoittaa minulle, jos joku uusi laiva Miletosta päin tulisi satamaan."

"Käske hänen käymään sisään", sanoi Filostratos.

Keryx, ymmärtäväisen näköinen, neljäntoista vuotias poika astui saliin, tervehti ruhtinasta ja sitten muita vieraita ja alkoi hallitsijan viittauksesta kertomuksensa:

"Ikarian suojelija", niin kuului hänen sointuva, melkein tyttömäisen vieno äänensä — omituinen vastakohta sanoman sisältöön — "vast'ikään laski kaksisoutoinen vene, täynnä pakolaisia Miletosta, ankkuriin rannassa. Kaupunki on anastettu. Julma Olbios on kahdeksalla laivalla voittanut arkontin sotavoiman, pannut gerontit kahleisin, miehittänyt kaikki muurit ja anastanut vallan itselleen. Joka taholta virtailee yhä kasvava joukko hurjia seikkailijoita, joilla hän kartuttaa sotavoimaansa. Mileton tyrannina on hän käskenyt kaikkia asukkaita antamaan pois aseensa ja sen lisäksi viidennen osan omaisuuttaan. Jotka tottelevat, niitä tahtoo hän säästää; mutta muutamia, jotka vastustivat, on hän julmimmalla tavalla antanut kiduttaa kuoliaaksi; heidän talonsa ryöstettiin ja pistettiin palamaan. Arkontti Karidemos on viidenkymmenen aseellisen kanssa vetäytynyt linnaan ja varustellut sitä. Osa neuvoston sotamiehiä on liittynyt häneen, ja kun sen mahtavan rakennuksen muuria ei niin helposti käy murtaminen, niin arvellaan, että hän muutamia päiviä voi puolustaida. Konon, joka lähinnä häntä oli ensimmäinen ylhäisistä, on päätä pahkaa paennut Prieneen, ja samoin on suuri osa asujamia lähtenyt pois, osittain meritse, osittain maitse. Kun kiiruhdin tänne ylös tuomaan teille tätä sanomaa, oli vielä toinen laiva näkyvissä, jonka myöskin luullaan tuovan pakolaisia Miletosta. Tällä välin on se jo kyllä ehtinyt maalle. Jos käsket, herra, riennän uudestaan alas rantaan."

"Nämäpä ovat outoja uutisia", sanoi Filostratos. "Kahdeksan laivaa, — siis kokonainen laivasto! Kuitenkaan en ymmärrä, kuinka kaupunki, semmoinen kuin Mileto, oli niin helposti anastettavissa. Puhu poika, etkö kuullut tulijain nimiä?"

"Niitä mainittiin kyllä, mutta en malttanut kuulemaan; sitä paitsi ne olivat minulle outoja."

"Ystävät", sanoi ruhtinas, nousten seisomaan, "ei ole jaloa salaa tahi julkisesti iloita onnettomuudesta, vaikkapa se kohtaisikin vastustajaa. Sentähden tukahutan ne tunteet, jotka tässä hetkessä minussa heräävät. Sen vaan uskallan tässä sanoa, että meille Ikarialaisille ei Miletolaisten onnettomuus tuota mitään vahinkoa. Hallitkoon Miletoa kuka tahansa, niin ei mikään hallitus voi vahingoittaa Ikarian kauppaa enemmän kuin nykyinen, jolla on niin ahdasmieliset käsitykset rannikkokansain totisista harrastuksista; ei mikään voi olla kuurompi hartaille esityksilleni, rukouksilleni, vieläpä uhkauksillenikaan. Meidän itse ei tarvitse pelätä merirosvojen hyökkäystä; meidän laivamme ovat vahvat ja hyvin varustetut; porvaristomme on hyvin harjaantunut aseitten käytäntöön ja tottunut kestämään vaivoja; rannikkomme ovat kaikkialla yhtä varmat ja helpot puolustaa. Minuun ei siis koske Miletoa kohdannut onnettomuuden isku, ja jos ihmisenä surkuttelenkin yksityisiä ihmisiä, jotka ovat joutuneet onnettomuuden uhreiksi, niin valtiomme johtajana olisin melkein taipuvainen pitämään onnellisena tätä tapausta, josta poika on meille kertonut."

Ximmiaksen viittauksesta vetäytyi poika takaisin. Samassa silmänräpäyksessä ilmestyi toinen palvelija, joka toi ruhtinaalle kirjeen, lisäten, että asialla oli kiire.

Hallitsija luki.

"Olorokselta", puhkesi hän ehdottomasti sanomaan. "Hän on vast'ikään noussut maalle. Karidemoksen kanssa oli hän sulkeutunut arkontin palatsiin. Mutta sitten onnistui hänen, noudattaessaan Karidemoksen pyyntöjä, päästä pakenemaan, ja täällä Drakonissa… Niin, onpa se outoa…"

Hän rypisti otsaansa.

"Hyvä", sanoi hän viimein.

"Oloros on sukulaiseni, jo siitä syystä en voi kieltää häneltä luoksepääsyä."

Hän kääntyi orjaan.

"Sano viestille, joka tämän toi, että tahdon ottaa vastaan kirjeen kirjoittajan täällä salissa."

Kokoontuneitten uteliaisuus oli noussut korkeimmilleen, ja he unhottivat kokonaan juomisen. Filostratos jäi kylmäksi ja umpimieliseksi.

"Tehän tulette olemaan todistajina siihen, mitä hän tuo esiin", sanoi hän hymyillen. Sitten lisäsi hän vähän närkästyneenä:

"Ettekö arvaa sitä? No, jumalien nimessä, ettehän te muutoin ole hitaita arvaamaan arvoituksia, jotka ovat tätä vaikeammat! Hän tulee pyytämään mahdottomia. Karidemos on antanut hänelle toimeksi pyytää meidän apuamme merirosvoja vastaan."

"Meidän apuamme?" huusi Ximmias. "Mekö taistelisimme ystävällisen naapurimme Mileton puolesta? Sehän kuuluu satyripelin oikulta."

"Mutta niin se on. Loukkaajilla on lyhyt muisti."

Vähän ajan kuluttua astui Oloros, muutamien nuorten miesten seurassa, jalolla arvokkaisuudella huoneesen. Filostratos käski tarjota tulijoille pikarillisen oivaa viiniä. Sitten puhui Oloros vähän epävakaisella äänellä:

"Varmaankin sinua kummastuttaa, rakas Filostratos, että Mileto kauheassa hädässään kääntyy juuri sinun puoleesi. Todellakin minä, joka aina katkerasti olen surkutellut Miletolaisten vääryyksiä Ikariaa kohtaan, huomaan hyvin ristiriitaisuutta käytöksessämme. Varmaan olisinkin neuvonut arkonttia luopumaan aikeestaan, joll'en hänen kanssaan olisi lujasti vakuutettu siitä, ettei yksikään läheisistä kaupungeista ja saarista kykene niin täydellisesti kukistamaan merirosvojen valtaa, kuin Drakanonin hallitsija. Korvaukseksi pyydetystä avusta arkontti tarjoo runsasta sotakustannusten hyvitystä, ja myöntää myöskin kaikki ne kauppaedut Latmon lahden rannoilla asuvaisten kanssa, joita tähän asti turhaan olet pyrkinyt saavuttamaan. Pelasta siis hädän-alaiset heimolaisesi ja ajattele kaikkien inhimillisten olojen katoavaisuutta!"

"Minä en anna apua", sanoi ruhtinas lujalla päättäväisyydellä. "Voiko Mileto myöskin korvata minulle kaikkien niiden Ikarian kansalaisten veren, jotka sota minulta tempaisi? Ja toiseksi: se, mitä te minulle tarjootte, joutuu minun haltuuni kumminkin niin pian kuin Karidemoksen valta murtuu; sillä yksistään hän ja hänen puoluelaisensa, eikä koko kansa, vastustavat vaatimuksiani. — Auttaakseni todellisesti ystävällismielistä kaupunkia, en säästäisi kansalaisteni enkä omaa vertani; mutta pelastaa omalla hengenvaaralla muukalaisia, vieläpä vihollisia turmiosta, älä pyydä sitä keneltäkään kellä on terve järki."

"Mutta ajattelehan toki…"

"Kaikkia olen jo ajatellut. Paitsi sitä — tiedän tarkemmin, kuin luuletkaan, mikä on ollut syynä merirosvojen hyökkäykseen. Mileton hallitsija kantakoon itse kunnottomuutensa hedelmät; sillä jumalat itse ovat tämän suoneet. Joka hulluudessa elää ja kulkee rikoksen koukertelevaa tietä, hänen ei pidä ihmetellä, jos hän viimein suistuu surman suuhun."

"Tämänkö vastauksen annat minun siis viedä?"

"En käske sinua menemään! Jää sinä niin kauvan kuin sinua haluttaa vieraaksi ja tervetulleeksi ystäväksi tähän taloon!"

Oloros pudisti surullisesti päätään.

"Se olisi petos synnyinkaupunkiani vastaan", sanoi hän painavasti. "Karidemos ei todellakaan ole ollut minun mieleni mukainen arkontti; mutta tällä hetkellä edustaa hänen persoonansa vanhaa Miletoa. Hänen rinnallaan tahdon tapella — ja kuolla. Jää hyvästi!"

"Sinun tähtesi toivon teidän aseillenne voittoa. Muuten — en voi toisin tehdä."

Oloros kumarsi. Sitten alkoi hän vitkaan astua ulos.

"Herra, sinä voit!" kuului silloin äkkiä nuoren kuvanveistäjän liikutettu ääni.

Hämmästyneinä kääntyivät kaikkien katseet rohkeaan nuorukaiseen. Oloroskin kääntyi ympäri.

"Niin, herra", jatkoi Akontios yhä kasvavalla innolla, "sinä voit, ja jos sallit, niin todistan väitteeni yhtä hyvin kuin matemaatiikkokin lauseensa."

Filostratos rypisti kulmakarvojaan.

"Puhu!" sanoi hän viimein. "Minua tosin hämmästyttää, että nuoriso luulee voivansa neuvoa vanhempia ja kokeneempia; mutta aina olen ymmärtänyt sietää vastaväitettä, jos sillä on hyvä tarkoitus."

"Mitä parhain, herra", sanoi Akontios. "En tarkoita ainoastaan Mileton parasta, vaan sinunkin, vieläpä kaikkien Helleenien tulevaisuutta, kun nyt rukoillen sinua pyydän: älä anna merirosvojen lopettaa ilkityötään! Huonossa maassa ei koskaan voi kasvaa hyviä hedelmiä. Vaikka Olbios perustaisi uuden valtion Miletoon, on hän kuitenkin aina rikoksen tekijä ja rosvo, kansan oikeuden halveksija, barbaari. Mileto rosvovaltana uhkaa lähinnä Samosta ja sitten Ikariaa. Kaikki jalot tavat, joita esi-isiltä olemme perineet, häviävät, jos Olbioksen raaka nyrkki pääsee niitä koskettamaan. Mutta että yhteiskunta, jonka ensimmäisenä lakina on ryöstö ja väkivalta, saapi lukuisasti kansalaisia ja sotilaita, että sinne kokoontuu kaikki, mikä on turmeltunutta ja kelvotonta yhtyäkseen ilkitöitä tekemään, sitä et kai epäile. Sentähden on tämä turmelus jo alusta masennettava, ett'ei se sittemmin anastaisi naapurivaltojakin."

Akontios vaikeni. Suostumuksen mutina kuului kokoontuneitten joukosta. Filostratos pudisti levollisena päätään.

"Sitäkö vielä pitäisi odottaa", sanoi hän viimein. "Sinä arvaat kuitenkin näitten merirosvojen sitkeyttä liian suureksi. Päästyään kerran pehmeään, hyvin varustettuun pesään, heillä tuskin enään lienee halua uusilla seikkailuilla panna saavutettua onneansa vaaran alttiiksi. Jos tämä kuitenkin tapahtuisi, niin onhan aina vielä aikaa yhdessä muitten Hellaan kaupunkien kanssa sulkea heiltä tie. Mutta Karidemos ja hänen alustalaisensa kärsikööt nyt, mitä ovat rikkoneet; sillä heistä itsestään vaan riippui hankkia itselleen liittolaiseksi Ikarian kansa. Joka tahtoo jotain saada, hänen pitää myös osata antaa. Tämän ikivanhan säännön ovat Miletolaiset polkeneet jalkojensa alle."

"Herra", jatkoi Akontios, "ei Miletolaiset, vaan heidän sokaistut johtajansa. Mutta onnettomuus on nyt kai avannut heidänkin silmänsä. Pitääkö kaupungin, pitääkö koko kansan, joka paheksii gerusian ja arkontin käytöstä, kärsimän vallanpitäjien typeryyden takia? Sitä ei oikeutta rakastava Filostratos saata tahtoa!"

Viehättävällä kaunopuheliaisuudella esitti hän nyt näitä mielipiteitä; hän pyysi ruhtinasta muistelemaan, mitä Ximmiaksen orja äsken oli kertonut kaupunkilaisten toivottomasta hämmästyksestä, merirosvojen röyhkeydestä ja julmuudesta; hän kuvaili niitten miesten epätoivoa, jotka, hakien apua isänmaalleen, oman henkensä vaaralla olivat tulleet Ikariaan, ja joiden nyt täytyi palata viemään surullista tietoa, ett'ei mikään voi estää piiritettyjen surmaa. Ihana nuorukainen, kasvavan innostuksen elähyttämänä, pää pystyssä ja silmät säihkyvinä, puhuen Filostratokselle ei niinkuin rukoilija, vaan pikemmin niinkuin ennustaja, joka julistaa jumaluuden tahtoa, oli lumoavan näköinen. Tämä voimakas kiihkeä ja kuitenkin liikkeissään kohtuullinen kauneus vaikutti Filostratoksen tositaiteelliseen mieleen melkein vielä vastustamattomammin, kuin Akontioksen sanojen selvä ajatus. Kun nyt Melanipposkin innokkaasti puolusti nuorukaisen sanoja, antoi hallitsija rajulla kiivaudella myöten niille tunteille, jotka jo kauvan olivat liikkuneet hänen sydämmessään. Samoin kuin nähdessään Afroditen valtavan kauniin vartalokuvan, syleili hän nuorukaista kaikkien nähden ja puhui sitten, katsellen häntä liikutettuna silmiin:

"No hyvä, Akontios! Sinulle, viehättäjälle, joka niin mahtavasti voit liikuttaa kaikkien sydämmet, on tämäkin onnistunut; sinä olet temmannut miekan tupestani, ja jumalien avulla käytän sitä Mileton vapauttamiseksi."

Enemmistö juhlavieraita tervehti tätä Filostratoksen päätöstä vilkkailla suostumushuudoilla.

Oloros, joka ovesta oli kuullut kaikki, kääntyi nyt takaisin, kumarsi ruhtinaalle ja kiitti sydämmellisesti kaupungin ja sen hallitsijan puolesta.

"Tosiaankin", jatkoi hän katsellen milloin Filostratokseen, milloin Akontiokseen, "en tiedä, ketä minun tulee enemmän ihaella: ruhtinastako, joka on muuttanut monivuotisen vihollisuuden ystävyydeksi, vaiko taideniekkaa, joka unhottaen vihamielisen tuomion ankaruutta puolustaa vainoojiaan. Jos Filostratoksen uhri painaakin mahtavammin tekojen vaa'assa, niin antaa Akontios kuitenkin ehkä suuremman uhrin, jos jalomielisyyttä katsotaan, sillä hän on saanut kärsiä kovinta, mitä vapaalle miehelle saattaa tapahtua. Pelotta uskallan puhua näin, sillä en puhu tässä Babylonialaisten enkä Persialaisten kuninkaalle, vaan Ikarian hallitsijalle, jaloimmalle kaikista Kreikkalaisista."

Akontios, joka myös oli kiittänyt ruhtinasta, astui nyt Oloroksen luo.

"Älä arvaa jalomielisyyttäni liian korkeaksi", sanoi hän puoliääneen. "Eikö Karidemos ole Kydippeni isä? Sano, Oloros, missä Kydippe nyt on? Jo kauvan on tämä kysymys ollut huulillani. Onko hän turvassa?"

"Toivon sen, kun nyt Filostratos on antanut suostumuksensa. Morsiamesi on arkontin palatsissa."

"Siis hänkin on sisään suljettu ja ryövärijoukon saartamana? Melkein sitä aavistin."

"Pako oli hänelle tarjona, jos hän olisi tahtonut paeta yhdessä Kononin kanssa. Hän pyysi, hän rukoili tyttöä, mutta tämä pysyi lujana epäyksessään. Jos hän olisi seurannut Kononia laivaan, niin olisi hänen kohtalonsa ollut varma. Se olisi ollut samaa kuin Akontioksen hylkäämistä ja kavaltajalle menemistä."

"Rohkea tyttö!" huudahti Akontios ylen onnellisena.

"Oi, kuinka se ajatus on kiihottava rohkeuttani että anastettua kaupunkia valloittaessani, valloitan armaanikin! Sillä minä käyttelen miekkaa yhtä hyvin kuin talttaakin."

Saatuna kerran asiaa suosimaan Ikarian ruhtinas antoi heti tarpeelliset käskyt. Kun koko valtiomuoto oli niin erinomaisessa järjestyksessä, ja etenkin aina tappeluun valmis sotalaivasto — suurin koko itäisessä Arkkipelaagissa — niin saatettiin jo kolmantena päivänä jälkeen Oloroksen tulon lähteä liikkeelle. Koska ei niin paljo tarkoitettu meritappelua, kuin, jos vaan oli mahdollista, äkillistä maallenousua, niin oli Filostratoksella sotalaivojensa ohessa suuri luku kuljettajalaivoja, joissa oli lukuisasti porvareja ja palkkasotureja. Niin lähdettiin pian jälkeen auringon laskun purjehtimaan kotiinjääpien onnentoivotusten ja ilohuutojen seuraamina; he olivat lujasti vakuutetut siitä, että asia, jonka puolesta Filostratos alkoi sotaa, oli hyvä ja oikea, jo siitä syystä, että hän sitä puolusti.

YHDESTOISTA LUKU.

Arkontin palatsissa odotettiin sillä välin turhaan tietoja Olorokselta.

Jo sen vaikutuksen takia, jonka kaupungin täydellinen kukistaminen tekisi lähimaakuntiin, täytyi merirosvojen kaikin mokomin koettaa murtaa Karidemoksen ja hänen pienen sotajoukkonsa valta niin pian kuin mahdollista.

Oloroksen paosta Ikariaan olivat he saaneet kuulla, ja arvasivat kyllä matkan tarkoituksen. Mutta Mileton ja Ikarian välillä vuosikausia vallinneen huonon sovun tähden epäilivät he tämän lähetyksen onnistumista, ja aivan varmaan oli muka Filostratos sitä vähemmin taipuvainen sekaantumaan asiaan Karidemoksen hyväksi, kuta varmempi merirosvojen voitto oli ja kuta täydellisemmin heillä oli kaupunki vallassaan. Niinä kolmena päivänä, jotka Oloroksen salaisesta lähdöstä olivat kuluneet, ryhtyivät he kahdesti säännölliseen hyökkäykseen vankkaa rakennusta vastaan, mutta kummallakin kerralla ajoi Karidemoksen väki heidät takaisin. Nämä miehet taistelivat epätoivon uljuudella, sillä Olbios oli, kun arkontti uhmaillen oli kieltänyt antautumasta, vannonut kauhean valan, että kun hän tämän viimeisen linnoituksen Miletossa saa haltuunsa, niin ei yksikään miehistöstä ole pääsevä pakoon.

Päivää ennen ikarialaisen laivaston lähtöä sai Olbios tietää, että Filostratos riensi Miletolaisten avuksi. Tämä sanoma ei ainoastaan yllyttänyt rosvojen kuumeentapaista halua saada palatsia valtaansa, vaan myös sitä tuskallista huolellisuutta, jolla koetettiin estää kaikkea kanssakäymistä ulkomaailman kanssa. Karidemoksen ei pitänyt saada tietää että Filostratos oli tulossa häntä auttamaan — muutoinhan rosvopäällikkö menettäisi tehokkaimman liittolaisensa, joka palatsin sisällä taisteli hänen edukseen, nimittäin pelon, että Oloroksen yritys oli rauennut tyhjiin. Tämä pelko toi ehkä viimein mukaansa hervottomuutta, ennenkuin Ikarialaisten sotavoima vielä saapui perille, ja jos saataisiin linna valloitetuksi ennen vihollisten laivaston tuloa, niin olisi — lukematta voiton siveydellisessä suhteessa tuottamaa huonoa vaikutusta — erittäin tärkeä asema anastettu.

Sill'aikaa kuin Olbios sotapäällikön taidolla, joka raa'assa luonnonlapsessa oli ihmeteltävä, varustautui kolmatta, ja kuten hän toivoi ratkaisevaa rynnäkköä tekemään — sillä, suuttuneena epätäydellisiin apukeinoihinsa, oli hän antanut pystyttää rautapäisiä muurinruhjimia ja muutenkin valmistuttanut useita hyödyllisiä koneita —; sill'aikaa kuin hän mitä innokkaimmin järjesti rannikon puolustustointa ja huonokurisesta roistoväestä, joka nyt joka taholta tulvaili Miletoon, tuota pikaa valmisti järjestettyjä joukkoja; sill'aikaa kuin hän useaan paikkaan antoi luoda valleja ja rakentaa muureja, jossa työssä Mileton arvokkaimpien porvarien täytyi olla osallisina, niin oli arveluttava tila arkontin palatsissa noussut korkeimmilleen ja oli pelättävä mitä pahinta.

Yksi seikka oli etenkin huolettava: muonavarat alkoivat pelottavan nopeasti vähetä. Arkontti tietysti ei ollut valmistautunut elättämään niin monta odottamatonta vierasta; merirosvojen hyökkäys oli tullut niin äkkiarvaamatta, että Karidemoksen täytyi pitää itseään onnellisena kun hän töin tuskin pääsi suojaan palatsin muurien taakse. Hankkia muonavaroja, sitä ei kukaan ollut ajatellut. Täytyi siis ryhtyä siihenkin, mitä arkonttia ja hänen huonettaan varten sattumalta oli kyökeissä, kellareissa ja ruokakammioissa. Nämät, itsessään jotenkin runsaat varat olivat jo piirityksen kolmantena päivänä supistuneet niin vähiin että Karidemoksen täytyi noudattaa mitä tarkinta säästäväisyyttä niitä jaellessaan. Hän itse, ylellisyyteen tottunut, ylhäinen hekumoitsija myöntyi, viisaasti arvaten, mitä se olisi muissa vaikuttava, tähän jakotapaan ja vaati itselleen ja lähimmälle ympäristölleen ainoastaan sen verran, kuin halvimmalle sotamiehellekin annettiin. Mutta ei tämäkään niukkuus voinut ainaiseksi poistaa uhkaavaa vaaraa. Oli helppo laskea, milloinka viimeinen leipänelikko, milloinka viimeinen viinitynnyri oli tyhjenevä, eikä se aika ollut aivan kaukana.

Nähdessään tämän toivottoman tilan ja kun ei mitään sanomaa kuulunut Ikariasta, alkoi lohduton välinpitämättömyys vallata lujimmatkin. Turhaan oli arkontti itse noussut palatsin katolle, josta hän merirosvojen nuolien ja peitsien uhkaamana, tähysteli aavaa merta. Ei taivaanrannalla näkynyt odotettuja laivoja, eikä sitäkään venettä, josta uskollisen Oloroksen, joll'ei hänen valepuvussa ja Odysseyksen kaltaisella viekkaudellaan onnistunut päästä palatsiin, piti antaa sovittu merkki siitä, kuinka hänen matkansa oli onnistunut. Rosvojen kolmisoutolaivat risteilivät merellä niin kauas kuin silmä kannatti; ei mikään muu laiva uskaltanut kaikkina niinä päivinä tulla Mileton vesille, ja yhä synkempänä astui Karidemos tähystyspaikastaan alas aseista kalskivaan etupihaan. Miehistö pysyi vaan koneellisesti määrätyillä paikoillaan. Tietysti ei rosvoilla ollut tämmöisen mielentilan vallitessa oleva voitettavana mitään lujaa vastarintaa, vaikka muutoin olisikin ollut helppo puolustaa palatsia.

Iltapäivän kolmannella hetkellä havaitsivat vartijat, jotka olivat sijoitetut laakean katon rintavarustuksen taakse, että merirosvot asettuivat jonkinlaiseen tappeluasemaan torille ja siihen päättyville kaduille ja että he muutoinkin ryhtyivät valmistuksiin ryntäystä tekemään. Niin sanottu krios, tavattoman suuri muurinruhjin, tehty vahvimmista hongista, jotka rosvot olivat löytäneet, pyöri, parinkymmenen miehen kuljettamana, jykeillä pyörillään keskellä toria ja uhkasi rautapäällään muuria propylaionin pylväitten vasemmalla puolella. Kun ei pääseinässä ollut ikkunoita ja harvat, jotenkin pienet "thyrides" rakennuksen molemmissa päissä osittain olivat tukitut, mutta osittain varustetut tarkk'ampujilla, jotka ampuivat myrkytetyillä nuolilla, niin tarjosi rikko muurissa, jonka kautta sitten voitaisiin päästä tunkemaan eteenpäin, varmimman keinon taistelun pikaiseen päättymiseen; sillä arkontin palatsi, vaikka olikin vahva ja varustettu ei kuitenkaan ollut mikään akropolis.

Kun saarretut huomasivat tämän, nousi ankara melu avarassa aulassa, jossa enin osa miehistöä päivällä oleskeli. Nälissään ja väsyksissään kun olivat — sillä puolien heistä täytyi öisinkin olla aseissa — ei kellään enään ollut sitä jäntevyyttä, joka olisi ollut tarpeen lujaan vastarintaan. Hurja rohkeus, joka vielä vähän aikaa sitten oli kiihottanut heidän kestävyyttään ja uljuuttaan, oli äkkiä kadonnut; sillä rajut tunteet ovat sitä laatua, että äkkiä jäähtyvät, kun ovat äkkiä syttyneet.

Jos Filostratos olisi tahtonut auttaa, niin olisi laivain jo aikoja sitten pitänyt olla näkyvissä — se oli se masentava sana, joka hätäisellä epävakaisuudella kävi miehestä mieheen.

Vihdoin, vaikka arkontti itse oli läsnä ja synkin katsein huomasi tämän kasvavan miehuuttomuuden, uskalsi eräs miehistöstä ehdottaa että rosvopäällikön valasta huolimatta, ruvettaisiin keskustelemaan ja koeteltaisiin, eikö edes osa miehistöä — esimerkiksi arvanheiton mukaan — pääsisi vapaasti pois.

Kun tämä ehdotus kerran oli lausuttu ruvettiin kuumeen kiihkolla asiata ajamaan. Vieläpä näkyi muutamien palkkasoturien käytös ilmaisevan, että olivat taipuvaiset koettamaan onneaan merirosvojen luona, eikö rosvopäällikkö halukkaammin ottaisi uusia liittolaisia, kuin valansa mukaan hakkaisi maahan ylimenijät. Mitä ylipäätään vala merkitsi Olbioksen kaltaiselle miehelle? Äkäpäissään oli hän vannonut; mutta tämä viha oli lauhtuva, jos — jo ennenkun rynnäkkö oli alettu — jätettäisiin linna hänen haltuunsa.

Karidemos oli äänetönnä kuunnellut mitä näin puheltiin aivan hänen lähellään, vaikka vaan viittaamalla ja puoliääneen. Hän punastui — sitten kalpeni hän kalman kalpeaksi. Katkeruus kapinoivia sotamiehiä kohtaan väistyi pelon edestä, joka hänessä syntyi ajatellessaan kauheata kohtaloa, joka odotti häntä. Häväistys ja mitä julmin mestaus — tahi itsemurha, ne olivat loppupäätökset sillä tiellä, jolle hän nyt peräytymättömästi näkyi joutuneen. Hän yritti puhua; vielä kerran tahtoi hän antaa hallitsijan äänen kuulua ja siten pakottaa miehiä kuuliaisuuteen, vaikk'ei hän enään voinutkaan herättää heissä rohkeutta; mutta ääni petti. Ainoastaan valittava korahdus kuului hänen sinertäviltä huuliltaan. Ja kun hän viimein sai sanoja suustaan — ryhdittömiä, katkonaisia ja sitä arvokkaisuutta vailla, joka vaikuttaa alhaiseen kansaan — silloin oli hän sotamiesten mielestä joutunut tappiolle. Raaka nauru kajahti hänelle vastaukseksi.

"Sinä itse tunnet", huusi yksi röyhkeimmistä, "että kaikki on turhaa. Kenenkä puolesta siis meidän pitää tapella? Niin, ylpeän arkontin mielestä olisi oikein, jos kaikki viruisimme verissämme ennenkuin merirosvot pääsisivät hänen pyhään läheisyyteensä. Ehkä, arvelet sinä, tuntee rosvopäällikkö sitten kunnioitusta uljasta soturia kohtaan, joka on antanut toisten kuolla edestään. Ehkä hän tyytyy lunnaihin, joita hän löytää kirstuissasi ja lippaissasi. Mutta me olemme lihaa ja luuta niinkuin sinäkin, ja pidämme sopivampana, että Olbios teurastaa sinun uhrina, mutta säästää meidät!"

"Sinä katala!" huusi Karidemos, tarttuen miehen kurkkuun ja heittäen hänet takaisin, niin että hän oli kompastua. Se oli eräs thrakialainen sotamies, joka oli näin puhunut. Heimonsa koko kiivaudella jatkoi nuorukainen nyt, temmaten miekan huotrasta:

"Uskallappas tuota vielä kerran, niin kyllä pidän huolta siitä, että Olbios pääsee kaikesta vaivasta sinun kanssasi!"

Sitten kääntyneenä muutamiin maansa miehiin:

"Toverit", huusi hän, "kokoontukaat taajemmin ympärilleni! Mitä se meihin kuuluu, palvelemmeko Olbiosta vai Mileton neuvostoa? Rosvoja ja konnia ovat he kaikki! Mutta Olbioksen suosion saavutamme paraiten, jos viipymättä avaamme portit ja annamme Karidemoksen heidän haltuunsa. Ilo, minä vakuutan sen teille, on tekevä hänet lempeämmäksi. Pahimmassa tapauksessa voimme kuolla tuolla torilla yhtä hyvin kuin täällä linnan pihalla."

Kuusi tai kahdeksan ääntä kuului huutavan suostumusta. Muut eivät liikahtaneet. Muutamat näkyivät jäykistyvän kuullessaan tätä kehnoa kavallusta; mutta enemmistö oli välinpitämätön. Itsekseen taisivat he toivoa että Thrakialaisen mielipide toteutuisi — ja joll'eivät tahtoneetkaan itse koskea arkontin pyhään personaan, niin monelta ei kuitenkaan ollut kaukana ajatus käyttää hyväkseen niin paljon kuin mahdollista, mitä muut aikoivat toimia. "Eteenpäin!" huusi thraldalainen palkkasoturi, joka oli antanut ensi sytykkeen kapinaan. "Pitääkö meidän odottaa siksikuin muurinsärkijä poukahtaa muuria vastaan? Se vähentäisi kirotun tavalla vaikutusta Olbiokseen. Nouse sinä ylös, Mesembrios, ja anna merkki merirosvoille, että tahdot puhua. Me pysymme sillä välin täällä valmiina. Vastustus ei hyödytä sinua, Karidemos. Sinä meidän kaikkien edestä — se on kohtuullisempaa kuin päinvastoin."

Kolmen toverinsa kanssa tunkeutui hän Karidemosta vastaan, käydäkseen hänen kimppuunsa. Arkontti oli paljastanut miekkansa, aikoen kukistaa ensimmäisen, joka lähenisi häntä. Niiden luku, jotka menivät Thrakialaisen puolelle, näkyi kasvavan. — Torilta kuului hurja ilohuuto: ryntääjät tervehtivät Olbiosta, joka astuen alas hävitetyn Afroditentemppelin portailta meni asettumaan heidän etunenäänsä. — Tämä ilohuuto vaikutti turmiollisesti. Luultiin rynnäkön jo alkavan ja niinmuodoin hyökkäsivät Thrakialaiset, joita arkontin päättäväinen ryhti hiukan oli pidättänyt, hurjalla raivolla hänen päällensä.

"Seis!" huusi silloin sointuva nais-ääni asekalskeen keskellä? Se oli Kydippe, joka nopeasti riensi esiin, kuten metsiä kiertelevä Artemis, pylväitten takaa ja tarttui lähinnä seisovan kapinoitsijan käsivarteen. Kaikkien katseet kääntyivät ihmeelliseen tyttöön, joka keveässä puvussaan, lumivalkeat hartiat puoleksi paljaina ja ihanat kasvot mielenliikutuksesta hehkuvina, seisoi sotamiesten keskellä. Enin osa miehistöä oli Helleenejä; ja helleeniläiselle silmälle, alhaissäätyisellekin, oli kauneuden näkeminen jotain jumalallista, valtavaa. Ei Kydippe koskaan ennen ollut niin täydellisesti muistuttanut tuota jumalia ja ihmisiä hallitsevaa ideaalia, Afroditeä, kuin tänä hetkenä. Sen lisäksi tuotti isää vastaan tehdyn petoksen herättämä pyhä viha käskevän, majesteetillisen piirteen. Ja vieläkin jotain säteili hänen silmistään — voitosta varman innostuksen loiste, joka ei oikein ollut sopusoinnussa uhkuvain huulien nuhtelevan piirteen kanssa. Tämä kaikki teki koko hänen olentonsa niin tenhoavaksi. Oli ikäänkuin Afrodite itse olisi astunut alas kuolevaisten keskelle riidan ratkaisijaksi ja raa'an väkivallan estäjäksi. Ja kun hän nyt puhui ja kietoi molemmat käsivartensa isän kaulan ympäri ja vannoi tahtovansa omalla ruumiillaan suojella rakkaan isänsä rintaa, silloin vaipui soturien miekat ja melkein hartaudella kuunneltiin, mitä hän vielä puhui.

"Pysykää kestävinä, toverit!" sanoi hän ennustajattaren tavoin. "Kaikki, kaikki annetaan teille anteeksi, jos vaan kestätte tämän viimeisen taistelun. Apu on lähellä; hengessäni näen sankarien jo tulevan, jotka panevat rajan Olbioksen ilkitöille. Afrodite, Zeuksen tytär, ilmestyi minulle yöllä unessa; hän pani kätensä polttavalle otsalleni ja hymyili armollisesti. Minkä verran Melanippos lieneekin rikkonut innoissaan auttaa turvattiaan Akontiosta, niin on jumalatar nyt leppynyt. Hän on taas suojeleva kaupunkiamme, ja Mileton templiä on kaunistava uusi hänen jumaluutensa kuva, kauniimpi ja taivaallisten silmissä mieluisempi kuin ensimmäinen, jonka merirosvot meiltä veivät. Pysykää lujina, minä rukoilen teitä! Älkää epäilkö, että jumalatar itse puhuu minun kauttani; sillä mistä minä, kurja, heikko olento, muutoin saisin rohkeutta vastustamaan teitä, ynseitä miehiä, ja luovuttamaan teitä siltä tieltä, jota tahdotte käydä!"

Ei se ollut ilvenäytelmää, jota ihana Kydippe täällä näytteli. Uskollisesti ja juurta jaksain kertoi hän, mitä hän oli kokenut. Hänen kaunopuheisuutensa, hänen miellyttävät liikkeensä, naisellinen arvokkaisuus koko hänen ryhdissään — kaikki tämä oli hurmaavaa. Siten saavutti hän luottamusta samoin kuin hän ensi hetkellä oli saavuttanut ihmettelyä. Innostuksen huudot ilmoittivat hänelle sotamiesten päätöksen seurata pyhää kehoitusta ja uljaasti taistella, koska Afrodite soti mukana. Intohimoinen Thrakialainen, joka kävi toisesta liiallisuudesta toiseen, heittäysi kauniin tytön jalkoihin, suuteli hänen vaatteensa laskoksia ja pyysi kyyneliä vuodattaen häntä rukoilemaan Karidemosta suomaan hänelle anteeksi hänen ilkityönsä. Sanansaattajaan, joka katon rintavarustukselta piti keskustella merirosvojen kanssa, sattui, hänen juuri alottaessaan puhumaan, nuoli. Tämä pidettiin Afroditen lähettämänä rangaistuksena ja siten vahvistuttiin uudessa uskossa.

Rosvopäällikkö Olbios ei antanut näitten hetkien vaikutukselle pitkää aikaa heikontumaan ja jäähtymään. Seuraavassa silmänräpäyksessä tärisi linna perustuksia myöten. Rautapäinen muurinruhjin oli täyttä vauhtia syössyt muuria vastaan.

Kaikki tunkeusivat nyt siihen avaraan saliin, jonka ulkoseinää niin ankarasti ahdistettiin. Pintapuolinen katsahdus osotti jo, ett'ei aivan monta sellaista sysäystä tarvittaisi murtamaan muuria raunioiksi. Korkealla, aina kullalla koristettuja kattohirsiä myöten oli savisivellys halkeillut. Pitkinä liuskoina irtautui kalkitus molemmin puolin hyökkäyskohtaa, vieden mukaansa erään theebalaisen mestarin ihmeellistä maalausta. Muuri itse tuskin osotti huomattavalla polvistumisella, mihin muurinsärkijän pää oli kohdannut.

Paikalla miehitettiin uhatun huoneen uloskäytävät. Seurasi toinen sysäys, ja kolmas. Neljännellä hyökkäyksellä kuului kauhea romahdus. Puolet seinää ja osa kattorakennusta oli kukistunut maahan, peittäen paksuihin pölypilviin uloskäytävän varustuslaitokset.

Rosvot tervehtivät tätä menestystä raa'alla voittokiljunalla. Sitten seurasi kolkko, tuskallinen hiljaisuus. Molemmin puolin odotettiin että savunkaltainen tomupilvi hälvenisi. Sitten syöksyivät merirosvot esiin raivatakseen tieltä soran, kivilohkareet ja särkyneet hirret. Aukko oli kyllin avara, että päälleryntääjät heti voivat jatkaa ryntäystä.

Samaan aikaan tämän rynnäkön kanssa, joka tehtiin neljännestuntia myöhemmin, uudistettiin jo kahdesti yritettyä ryntäystä pääovea ja rakennuksen päitä vastaan, jossa pitkillä keihäillä alettiin ahdistaa thyridein varustusväkeä. Myrkytetyiltä nuolilta suojelivat he itseään puisilla, nahalla verhotuilla kilvillä, jotka Olbios kiireessä oli teettänyt.

Siten joka taholta yht'aikaa ahdistettuina ankaralla itsepintaisuudella, joka näkyi hetki hetkestä kasvavan, tunsivat piiritetyt luottamuksensa ja voimansa äkkiä masentuvan. Mutta nyt oli tietysti liian myöhäistä uudestaan ruveta Thrakialaisen petollisiin tuumiin. Ennen neljännestunnin loppuun kulumista oli linnan ensimmäinen piha anastettu. Yhä taistellen oli varustusväki vetäytynyt toiseen pihaan. Mutta täälläkään eivät he voineet kauvan seisoa rosvojen ylivaltaa vastaan, semminkin kun viholliset nyt nousivat huoneen katolla olevalle lautasillalle ja antoivat peitsien ylhäältä tuiskuta heidän päällensä.

Olbios itse, raivoten tappelunhalusta, oli ensimmäisten joukossa. Yhä pienemmäksi suli niitten luku, jotka ympäröivät arkonttia, ikäänkuin keskipistettään. Omin käsin oli Karidemos kaatanut maahan useat päälleryntääjistä, nyt, Olbioksen tullessa lähemmäksi, antoi hän uupuneena miekan muutamaksi hetkeksi vaipua.

"Seis!" huusi merirosvo kääntyneenä miehiinsä. "Voitto on meidän. Mutta tuon itsepäisen, vanhan Miletolaisen, joka niin vähän näkyy tietävän mitä henioki Olbioksen vala merkitsee, pitää teidän vahingoittamatta jättää minun haltuuni! Rangaistus, jota hänelle aion, on oleva tuleville vihollisillemme esimerkkinä siitä, kuinka hyödytöntä on herättää vihaamme. Kuuletko Karidemos? Sinä turhamainen hupsu, joka luulit voivasi vastustaa meitä kourallisella miehiä! Muutoin, sano minulle toki, ylhäinen arkontti, miksikä kieltäyt tervehtimästä voittajaa tervetulleeksi ja antamasta hänelle tavallista vieraslahjaa? Missä on Kydippe, hurmaava tyttäresi? Minulle häntä on kehuttu niin kauniiksi ja iloiseksi. No hyvä, minä vaadin Kydippeä vieraslahjaksi ja palkkioksi vaivoista, joita hänen isänsä on meille tuottanut. Sillä tosiaankin, pian saamme enemmän tekemistä, kuin vanhain tylsämielisten narrien linnan anastaminen."

Hän ajatteli Filostratoksen laivastoa, jonka hän tiesi jo aikoja olleen tulemassa.

"Kydippe, lapseni…" änkytti Karidemos epätoivoissaan. "Ota minut ja kaikki minun aarteeni; — tapa minut, — mutta jos vielä ensinkään pelkäät kuolemattomia jumalia, niin säästä häntä, joka on ollut elämäni onni ja ylpeys!"

"En aio tehdä Kydippellesi mitään pahaa", huusi merirosvo. "Otan hänet hentukseni, sillä väkevä kauniin ansaitsee, ja voittajalla on oikeus tarkastella puutarhaa valitakseen itselleen kauniimmat kukkaset. Tuo hänet luokseni, Karidemos! Sinä itse saat taluttaa hänet huoneeseni!"

"En koskaan!" änkytti Karidemos. "Oi nyt tunnen jumalien kostavaa kättä! Mylasalainen kuvanveistäjä oli mielestäni liian halpa tullakseen vävykseni; nyt pitää minun näkemän, kuinka roisto ottaa lapseni jalkavaimokseen."

"Olbioksen henttu —" nauroi merirosvo. "Sinä pidät sen kunnian ala-arvoisena. Mutta lyhyesti: missä hän on?"

Hänen vielä puhuessaan tuli Kydippe kalpeana ja kyynelettömin silmin pihalle. Hän oli ollut makuuhuoneessaan polvillaan rukoilemassa innokkaasti Afroditeltä pelastusta. Kuullessaan nuo pilkalliset sanat työnsi hän salvan ovelta ja astui ulos esipihaan. Tikari välkähti hänen kädessään.

"Tässä olen", sanoi hän salaamattomalla ylenkatseella. "Minä tulen sanomaan sinulle, että erehdyt! Tämä terä pelastaa minut, ennenkuin sinun kätesi vielä on minuun koskenut."

Kun Olbios hämmästyneenä tuijotti häneen, huusi hän, kääntyneenä Karidemokseen:

"Vielä voit käyttää miekkaa, isä. Minä tiedän ett'et sinäkään salli, että nuo raa'at pahantekijät pitävät jumalatonta peliään sinun kanssasi. Sinä olet seuraava minua haadeksen syvyyksiin, jossa kulaus Lethe-virrasta poistaa kaikki huolet ja kaiken ikävän."

Näitä puhellessaan hän ei huomannut, että takaa eräs merirosvoista hiipi hänen luokseen. Seuraavassa silmänräpäyksessä tunsi hän kipeästi, kuinka voimakas miehenkäsi tarttui hänen ranteesensa. Tikari putosi hänen kädestään.

"Kas niin!" huusi Olbios leveästi irvistellen. "Sen teit hyvin, Lysias! Ei, nukkiseni, et sinä ja'a haadeksen asuntoja ylhäisen isäsi kanssa, vaan pehmeätä makuusijaa Olbioksen kanssa, joka pitää sinua erittäin viehättävänä. Sinä tarjoat minulle kukoistavat huulesi suudeltaviksi ja sallit, että minun käteni silittelee kultaisia kiharoitasi. Lumivalkeat helmasi — —"

Hän ei saanut lopetetuksi. Raskas peitsi, joka vaan käden leveyden matkan päässä suhisi Kydippen korvan ohi, syöksyi hänen kurkkuunsa. Karaten pystyyn kuin haavoitettu härkä, hoiperteli hän pari askelta taaksepäin ja kaatui sitten verihinsä maahan. Melkein samassa silmänräpäyksessä halkaisi miekan-isku sen rosvon pörröisen pään, joka piti kiinni Kydippestä. Aseiden kalsketta ja hurjaa melua kuului puutarhasta; valitulla joukolla Ikarian nuorukaisia ryntäsi Akontios, kuvanveistäjä Mylasasta, kaikuvaan pihaan. Kova meteli, joka kuului yli koko torin, ilmaisi, että tappelu täälläkin oli täydessä liekissä.

Sill'aikaa kuin Filostratoksen sotilaat vähässä ajassa karkottivat merirosvot palatsista, kaatoivat maahan tai vangitsivat heitä, sulki Akontios autuaana itkevän Kydippen syliinsä.

"Vihdoin! Vihdoinkin!" nyyhkytti tämä, painaen kasvonsa vapauttajansa olkapäitä vastaan. "Tiesinhän, että olit tuleva."

Ikäänkuin haaveksien katseli Karidemos ihanaa pariskuntaa, jotka innokkaasti syleilivät toisiaan. Hän ei uskaltanut lähestyä nuorukaista, niin täydellisesti valtasi hänet häpeä ja katumus. Mutta kiitollisuutensa koko hehkun vuodatti hän Filostratoksen yli, joka tuntia myöhemmin Ximmiaksen, Oloroksen ja Melanippoksen seurassa astui palatsiin ja tarjosi kätensä arkontille, ikäänkuin hänen, Filostratoksen, olisi pitänyt etsiä ystävyyttä ja sen valtiollisen riidan unhottamista, joka siihen saakka oli erottanut Ikarian Miletosta. Muinoin niin jäykkä ja ylpeä arkontti oli ikäänkuin muuttunut. Nyt tuli hän varmaksi siitä, mitä hän oli aavistanut jo Akontioksen heittäessä peitsensä: että Konon oli harjoittanut petosta, että syytös Akontiosta vastaan oli ollut ilkeätä vehkettä ja että hän, Karidemos, tietämättömyydessään oli alentanut itseään palvelemaan välikappaleena tätä vehkettä.

"Mutta jumalien nimessä", kysyi hän hetken kuluttua, "mitenkä se kävi päinsä, että te viimeisessä hetkessä nousitte maasta, ikäänkuin Iasonin lohikäärmeet, ilman että vastustajanne teitä huomasivat?"

"Kyllä he meidät huomasivat", sanoi Filostratos. "Ainoastaan teidän ja niitten roistojen mielestä, jotka teitä täällä linnassa uhkasivat, tulimme niinkuin ukonnuoli pilvistä. Tosin taisimme vähän odottamatta hyökätä ulkonakin olevien kimppuun. Me emme tehneet hyökkäystä meren puolelta, sillä sieltäpäin — se oli selvä — olisi todellinen ylläkkö, jommoista minä olin ajatellut, ollut mahdoton. Ei, Karidemos, etelästä, Didymoista päin, hyökkäsimme esiin, kammomatta pitkää kierrosta, voidaksemme sitä varmemmin karata äkkiarvaamatta vihollistemme päälle. Me kohtasimme niin heikkoa vastarintaa, että jo olimme melkein keskellä kaupunkia, ennenkuin rosvojen pääjoukko sen tiesikään. Sill'aikaa kuin minä käännyin torille päin, heittäysi Akontios sitä verrattain pientä joukkoa vastaan, joka takaa ahdisti sinun linnaasi — ja muun tiedät itse. Kuitenkin on enin osa merirosvoja kaatunut tahi joutunut vangiksi. Muutamat harvat — niiden joukossa harmikseni Olbioksen velikin — pääsivät laivoihin ja kääntyivät pohjoiseen päin. Mutta koska kerran olemme ryhtyneet vaarallisten rauhanrikkojien rankaisemiseen, niin haetan ne niin pian kuin mahdollista lymyloukoistaan, saadakseni kerrassaan koko suvun hävitetyksi."

KAHDESTOISTA LUKU.

Tieto, että Akontios oli palannut ja että häntä ja hänen jalomielistä esirukoustaan Filostratoksen luona oli kiittäminen pelastumisesta merirosvojen kynsistä, oli tuulen nopeudella tunkeutunut etäisimpiinkin kaupungin-osiin. Tämä seikka yksistään olisi jo koroittanut nuorukaisen viattomuuden yli kaikkia epäluuloja, sillä mahdotonta oli, että merirosvojen voittaja oli heidän liittolaisensa. Mutta nyt tuli lisäksi se varma huhu, ett'ei Konon, kuten Karidemos, ollut erehtynyt, vaan että hän inhottavassa ilkeydessään oli ostanut väärät todistajat suurista summista ja siten tehnyt rikoksen, jota Mileton lait rankaisivat omaisuuden menettämisellä ja maanpaolla.

Seppä Baioskin sai kuulla, mitä suusta suuhun puhuttiin.

Baios oli jo ennestään, Akontioksen tuomitsemisesta asti, kurjassa mielentilassa; sillä saavutettuaan kostonhimoisten juoniensa päämäärän, Neaira ei löytänyt tästä tiedosta toivottua tyydytystä, ja alkoi siitä syystä salaa kantaa sammumatonta vihaa Baiosta kohtaan, josta hän tähän asti oli ollut välinpitämätön. Turhaan vaati seppä Neairaa täyttämään lupaustansa. Tämä nauroi häntä vasten silmiä ja huusi hänelle pilkallisesti: kavaltajalle tehtyjä lupauksia ei tarvitse täyttää! Sitten, kun hän näytti niin tuiki kamalalta ja käyttäytyi ikäänkuin ihminen, joka epätoivon tuskassa ryhtyy vaikka mihin, lohdutti hän häntä tulevaisuuden lupauksilla, samoin kuin velallinen koettaa tyydyttää velkojaan tyhjillä korupuheilla. Seppä huomasi kuitenkin viimein, ett'ei hän milloinkaan hyvällä ja ilman ulkonaista pakkoa ollut tuleva hänen omakseen. Siis kävi hän jurona ja päivä päivältä yhä raskasmielisempänä työhönsä, alati horjuen kahden päätöksen välillä, pitikö hänen kärsivällisesti odottaa, vai äkkiä tehdä loppu kaikesta. Tähän jälkimmäiseen näytti hänen mielestään olevan tilaisuutta, kun Olbios merirosvoineen astui maalle. Fintias, templinpalvelija Didymoin lehdosta, oli jo aikoja sitten taas yhtynyt merirosvoihin. Sen saattoi Baioskin tehdä. Ja jos hän, vaikka olikin tottunut vaaralliseen toimeen, vielä epäili, niin oli se siitä syystä, että hän salaa pelkäsi, että Olbios kuitenkin saattoi tulla voitetuksi, ja silloin hänen, Baioksen täytyisi ikipäiviksi jättää Mileton alue ja jumaloittu Neairansa.

Tyytymätönnä mielessään, epävarmana siitä, pitikö hänen iloita rosvojen menestyksestä, pitikö hänen esiytyä julkisuudessa vai sulkeutua huoneesensa, vietti hän päivänsä ratkaisevaan hetkeen asti. Nyt näkyi äkkiä kova onni kohdanneen häntä.

Tieto, että Konon oli paljastettu, että lain kostava käsi oli urkkiva, keitä rohkea pahantekijä oli käyttänyt avukseen, sorti hänet melkein maahan.

Pakoon! pakoon! Se oli ainoa ajatus, jonka hänen järkensä käsitti, — mutta ei ilman häntä, joka nyt oli hänen vallassaan. Ennen pakoaan hän tietysti saattoi ilmaista, että Neaira oli rikoksen oikea alkuunpanija, jos hän ei suostunut lähtemään mukaan.

Kolme riviä paperiliuskalle piirrettyinä ja yön aikaan naulittuina raatihuoneen portille, riitti, joll'ei hän pitänyt parempana antaa tärkeää paperia jollekin Kreonin kuvapatsaan luona olevista kukkaistytöistä. Nämät tytöt vihasivat Neairaa, koska hän, enimmän ihailtuna oli vaarallisin kilpailijatar ylhäisen nuorison suosiosta. Kateellinen riitasisar varmaankaan ei ollut jättävä levittämättä syytöstä — ja Konon oli juuri se mies, joka tiesi käyttää asiaa hyväkseen todistaakseen sillä itsensä syyttömäksi. Hänen asemassaan, ja tottunut kun oli vehkeilemään ja keksimään valheita, ei pitänyt olla vaikeata vierittää suurinta osaa syystä, joll'ei aivan kaikkea Neairan niskoille, perustuen hänen kostonhimoonsa, ja esittää asia ikäänkuin eivät Fintias ja Baios olisi tulleet lahjotuiksi hänen kullallaan, vaan viekoitelluiksi nuoren tytön lumoavalla viehätysvoimalla. Kaikesta tästä voi helposti huomauttaa paperiliuskalla, ja Kononille, tuolle sukkelapäälle, tarvitsi myös ainoastaan antaa viittaus…

Baios tiesi nyt, mitä tietä hänen tuli käydä. Vitkastelematta ryhtyi hän toimeen. Hän kirjoitti syytöksen, vakuuttavammin ja laveammin, kuin hän alkuaan oli ajatellutkaan. Sitten pani hän kokoon tarpeellisimmat tavaransa ja vähät rahansa, ja lähti yön pimeässä — kuu ei ollut vielä kohonnut yli taivaanrajan — Neairan asunnolle. Mytyn kantoi hän viitan verhossa; paperin pisti hän vyöhönsä, ja suonenvedon tapaisesti puristi hän sitä kädellään.

Kolmesti täytyi hänen koputella porttia, ennenkuin talon isäntä avasi hänelle. Ihmiset olivat juuri menemässä levolle. Teeskennellyllä väliäpitämättömyydellä kyseli hän Neairaa. Hän oli muka hänen sukulaisensa ja oli tänään saapunut tänne Ikarialaisten kanssa. — Ukko, savuava savilamppu kädessä, loi tutkivan katseen hänen liikutettuihin kasvoihinsa, käski kuitenkin häntä käymään sisään ja näytti hänelle tien tytön huoneesen.

Huonosti rakennetun puuoven rei'istä näkyi valoa loistavan. Ukon vetäytyessä pois, astui Baios sykkivin sydämmin lähemmäs. Hän kuunteli. Outoja ääniä sattui hänen korviinsa, nyyhkytysten ja puol'äänisen mutinan tapaisia. Ovi ei ollut tiivisti kiinni; se ei siis ollut sisältä, lukittu. Hän avasi hiukan. Siinä makasi Neaira olkimatolla, kauniit hiukset hajalla ja katseli lampun lekuttavaan liekkiin, nojatessaan kyynelten kostuttamat kasvonsa käsiin.

"Neaira!" huusi hän puol'ääneen huoneesen, ja kun tämä ei kuullut, astui hän — varmana voitostaan — kynnyksen yli.

Tyttö nousi hitaasti, pyyhki pois kyyneleensä ja sanoi:

"Sinäkö Baios? Miksikä näin hiivit luokseni? Kuinka sinä pääsit sisään? Olenhan kieltänyt sinua…"

"Vaara halveksii tuollaisia kieltoja. Oletko koko päivän istunut täällä yksin, etkä siis tiedä, mitä kaikkialla puhutaan?"

"Tiedän kaikki", vastasi Neaira.

"Senkin, että olet petetty?"

"Minäkö? Sinä ja Fintias ja kavala Lysistrate! Mitä se minuun kuuluu?"

"Neaira! Etkö sinä saattanut minua todistamaan Akontiosta vastaan?"

"Hyvä; mutta sen tiedätte ainoastaan sinä ja Konon. Konon kyllä karttaa tulla Miletoon, ja sinä —"

"Niin, minä olen vaiti, jos Neaira vihdoinkin täyttää minulle tekemänsä lupauksen. Kuten nyt näet, aion jättää Mileton; mutta en yksinäni, vaan sinun kanssasi. Minä tahdon nyt niittää, mitä olen kylvänyt. Tee itsesi valmiiksi lähtöön ennenkuin on myöhäistä! Tällä tunnilla vielä lähdemme matkaan."

"Minäkö? Ja sinun kanssasi? Oletko menettänyt järkesi?"

"Sinun täytyy, Neaira! Minä en päästä sinua! Vaimokseni täytyy sinun tulla, ja, jumalien nimessä, tahdon varjella sinua niinkuin silmäterääni ja kunnioittaa sinua niinkuin pappi jumalankuvaansa! Tule Neaira! Luota toki minuun! Etkö siis ymmärrä kuinka äärettömästi sieluni halajaa sinua? Ja mitä muuta sinulla on valittavana? Ole varma siitä, että Konon on paljastava osallisuutesi! Paeta sinun pitää, kuten minunkin. Tahdotko siis yksin mennä vieraille maille turvatta ja suojatta?"

"Minä en aio paeta", sanoi Neaira suruisesti.

Baios seisoi niinkuin kivettynyt. Mutta sitten leimahti äkkiä pirullinen tuli hänen tuuheitten kulmakarvojensa alta. Hän pisti kätensä vyöhön ja piti sitten kirjoitettua paperiliuskaa tytön silmien edessä.

"Katso tätä, lue!", sanoi hän kähisevällä äänellä.

"Mitä se tietää?" kysyi Neaira.

"Lue!" toisti seppä. "Tämä paperi on jo huomenna oleva oikeissa käsissä, jos yhä aiot rikkoa valaasi ja tehdä minut naurettavaksi omissa silmissäni!"

Hänen silmänsä kiisivät likaisen paperin yli. Halveksivasti rypisti hän kaunista suutaan.

"Tee mitä tahdot!" sanoi hän kylmästi.

"Minä teen sen, Neaira!" huusi hän niin äänekkäästi, että tämä ehdottomasti peräytyi muutaman askeleen. "Minä teen sen! Sinulla, joka olet halvasta suvusta, ei ole yhtään etuoikeutta, niinkuin Kononilla, rikosveljelläsi, sinut pannaan monivuotiseen vankeuteen — ehkä tuomitaan kuolemaan — kuuletko, Neaira, kuolemaan! Mutta niin minä tahdon! Mennös ennemmin perikatoon, kuin että toinen iloitsisi rakkaudestasi! Vielä kerran kysyn sinulta, Neaira: tahdotko seurata minua, vai gerusian pyöveleitä?"

Hän painoi kätensä kasvoja vastaan.

Baios, joka piti tämän liikkeen edullisena merkkinä, jatkoi:

"Luotatko sinä yhä vielä imelään Akontiokseen, sinä sokaistu hupakko? Arkontin palatsin etupihassa, isän silmien edessä, on Akontios sulkenut ihanan Kydippen syliinsä, ja ennen kuun toistamiseen täytyttyä viepi hän rakastettunsa morsiamena juhlallisesti koristettuun thalamokseen. Sinua kaiketi haluttaa seistä tien varrella, kun hääseurue menee sulhaisen kotiin, ja yhtyä kansan ilohuutoon? Todellakaan en muuten ymmärrä, mikä sinut voisi pidättää täällä kolkossa Miletossa. Vai aiotko ehkä myöhemmin pujahtaa tuon onnellisen kotiin lemmittyisenä ja siten päästä sen perille, mitä et oikealla tiellä ole voinut saavuttaa? Älä uskottele itsellesi semmoisia! Sinä et tiedä, kuinka tulisesti, kuinka rajattomasti Akontios rakastaa Kydippeään, kuinka hän ruumiillaan ja sielullaan —."

"Seis!" huudahti Neaira kalman kalpeana. "Sinä olet oikeassa. Minun on mahdoton jäädä Miletoon. Minä seuraan sinua, Baios. Aarteita minulla ei ole ottaa mukaan. Viitan vaan heitän hartioilleni, ja sitten pois, ulos? vieraisin maihin!"

Hän otti poimuisen viitan naulasta ja heitti sen ylleen. Sitten ojensi hän suruisesti kätensä sepälle, joka sanatonna ihastuksesta nielasi katseillaan jok'ainoan hänen liikkeensä.

"Baios parka!" sanoi hän surumielisesti. "Jos todella rakastat minua niin rajattomasti kuin vakuutat, niin suokoot jumalat sinulle anteeksi sen, mitä olet rikkonut — sinulle sekä minulle."

Hän otti lampun ja valaisi heidän kulkunsa pihan yli ja ahtaan, matalan porttikäytävän kautta. Ennenkuin he astuivat ulos, sammutti hän sen tukahuttaen liekin sormillaan.

"Kas niin!" sanoi hän. "Nyt on, ikäänkuin ei se koskaan olisi liekehtinyt. Mitä tietä menemme?"

"Didymoihin päin. Pari, kolmekymmentä stadiumia eteläänpäin kääntyy siellä polku vasemmalle, valtamaantielle, joka johtaa Euromoksen kautta Mylasaan ja Halikarnassokseen."

"Mylasaan", toisti Neaira.

Ääneti riensivät he pitkin katuja, jotka, huolimatta päivän tapauksista, nyt olivat autiot. Kymmenen minuutin kuluttua saapuivat he rannantokeitten luo, jossa Didymoihin johtava tie alkoi. Se oli sama paikka, jossa kerran Baios, mustasukkaisuuden raivossa, oli uhannut mitään pahaa aavistamatonta Akontiosta.

Meri oli peilikirkas. Tummansininen taivas levitti majesteetillisella loistolla säteilevän tähtivaippansa yli aaltojen ja etäällä siintävien rantamaitten.

"Näistä peilikirkkaista laineista on hän noussut", sanoi Neaira, astuen aivan lähelle muurin reunaa, "Afrodite, kaikkivaltias, joka tekee ihmisen niin autuaaksi ja onnettomaksi. Meren helma on hänen kotinsa; joka siinä etsii leposijansa, se löytää rauhaa jumalattaren rinnoilla, myöskin vaikka häneltä olisi kielletty jumalattaren armo hänen vaeltaessaan maan päällä. Afrodite sinä taivaallinen, minä olen rikkonut, kun tahdoin pakolla saavuttaa sen, minkä vaan sinun armosi antaa; kun kostonhimoisena vainosin häntä, jota sydämmen pohjasta kuitenkin rakastin — oi, niin tulisesti, niin sammumattomasti, kuin tyttö milloinkaan saattaa rakastaa! Suo minulle anteeksi, äläkä anna sieluni rauhatonna harhailla, vaikka kurja, ruhjottu ruumiini jää hautajaismenoja vaille!"

"Mikä sinun on, Neaira?" kysyi Baios, joka, seisoen pari askelta sivulla päin, vaan puoleksi käsitti nuo kuiskimalla lausutut sanat.

Nyt kuului raskaita askeleita kivisellä rannalla; tähtien valossa välähtivät kypärit ja sota-asut. Se oli neuvoston vartiaväki, joka jo kauvan oli ollut pakenevan rikkojan jäljillä ja nyt viimeksi Neairan asunnossa oli saanut varmoja tietoja, mitä suuntaa hän oli paennut.

"Neaira!" huusi Baios kauhistuneena. "Me olemme hukassa, jos vielä viivymme hetkenkään aikaa."

Mutta tyttö ei kuullut häntä. Vielä viimeisen kerran väänteli hän käsiään, sitten heittäysi hän syvyyteen. Vesi loiskahti pari kertaa ankarammin rantakiviä vastaan. Syntyi pyörre, joka lähetteli kaareilevat maininkinsa yhä kauemmas ja kauemmas. Sitten oli meren pinta taas tyyni ja kirkas kuin peili.

Ennenkuin Baios vielä ehti liikahtaa paikaltaan, ympäröivät gerusian sotamiehet häntä. Hän ei tehnyt mitään vastarintaa. Neairan äkillinen katoaminen oli tehnyt hänet aivan hervottomaksi. Nyt ei ollut hänellä enään mitään tärkeätä, ei mitään peljättävää maan päällä. Pää painuneena astui hän kohtaloansa kohden.

Seuraavana aamuna oli järjestys Miletossa kaikkialla palautettu entiselleen. Karidemos, joka palavalla isänmaanrakkaudellaan ja urhealla puolustuksellaan oli vastustajiensa mielistä poistanut hallituksensa monet erehdykset, piti uudestaan vallan ohjia käsissään, unohtamatta kuitenkaan, mitä hän oli vastustuspuolueelle velkaa. Hänen ensimmäinen hallitustoimensa sisällisessä suhteessa oli neuvoston lisääminen joukolla miehiä, jotka edistyneillä mielipiteillään suosivat jaloa Olorosta. Nuorukaisen itse otti Karidemos lähimmäksi apulaisekseen ja neuvonantajakseen, suostuen mielellään antamaan hänelle suuren vaikutusvoiman arkontinvirkaan kuuluvia päätöksiä tehtäessä. Ensimmäinen hallitustoimi ulkonaisessa suhteessa oli hyökkäys- ja puolustusliiton tekeminen Ikarian kanssa ja niitten vanhan-aikaisten rajoitusten poistaminen, jotka siihen saakka olivat olleet estämässä vapaata kanssakäymistä saarelaisten ja Miletolaisten kesken.

Melanippos, jolle gerusia paikalla taas tarjosi Afroditen papin arvon, kieltäytyi ottamasta sitä vastaan. Kokemus — sanoi hän — oli häntä kyllin opettanut, että hän mielipiteillään jumalattaren todellisesta olennosta liiaksi poikkesi uskovaisen kansan luuloista ja käsityksistä. Hän tahtoi tyytyä siihen tietoon, että hän oli kantanut tuolle kuolemattomalle ihanimman uhrin, minkä pappi hänelle voi tarjota, nimittäin yhdistänyt kaksi rakastavaa sydäntä, joita epäsuotuisa kohtalo tahtoi tuhansilla esteillä erottaa. Ainoastaan yhden palveluksen tahtoi hän vielä tehdä jumalattaren pyhäkölle; hän tahtoi pyytää Mileton neuvostoa korvauttamaan Afroditen kuvan, jonka merirosvot olivat vieneet mukaansa Lemnokseen, sen mestarin kädellä, joka siihen kykeni ennen kaikkia muita helleeniläisiä mestareja, nimittäin Akontioksen kädellä. Hän, Melanippos, tiesi, että jumalatar, Akontioksen luomana oli saava muodon, joka oli viehättävä ihmisten mielet vielä hurmaavammalla ja taivaallisemmalla tavalla kuin mainioitten Athenalaisten mestariteokset. Siitä oli hänellä takauksena se ihana kuva, jonka taideniekka oli veistänyt Ikarian hallitsijalle…

Kun Konon sai tietää, että kaikki oli saatu ilmi, pakeni hän Prienestä Paflagoniaan. Vasta monen vuoden kuluttua tuli hänelle Akontioksen jalomielisyyden kautta mahdolliseksi palata.

Mutta uuden kuun keskivälillä kaikuivat häälaulut pitkin Mileton katuja, sulostuttaen nuoren kuvanveistäjän ja Karidemoksen tyttären vihkiäisiä. Avara, väkirikas kaupunki oli lukemattomine seppeleineen ikäänkuin yksi ainoa suuri juhlasali. Onnea ja tyytyväisyyttä loisti kaikkien silmistä, ja aina myöhään yöhön asti paloivat roihuavat tulisoitot torilla ja pitkin silmän-siintämättömiin ulottuvaa satamakatua. Taivaallisen soiton pauhaavat sävelet kaikuivat sen thalamoksen ympärillä, jossa Mileton ihanin morsian riisui morsiushuntunsa — Kydippe kuolemattoman Afroditen maallinen perikuva.