language: Finnish

GLORIA

Kokoelma kansojen pyhiä kertomuksia

Kirj.

ERNST LAMPÉN

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1923.

SISÄLLYS:

Johdanto.
Kiinalaisten uskonnosta, Taosta.
Pyhät sädekehät, gloriat.
Laotse.
Viiden vanhuksen ihmiseksi tuleminen.
Taivaankuningatar.
Kukkaskeijukaiset.
Gaotaina Buddha.
Buddha ja naiset.
Buddhalainen pelastusajatus.
Tuhlaajapoika.
Otteita Herodotoksen historia-teoksesta.
Kreikkalaisten pyhät tarut.
Troijan sodan syyt.
Paris.
Hälinä Olympossa.
Tuomarin edessä.
Maailman luominen ja ensimmäiset ihmiset.
Pan ja Syrinks.
Zeus ja Io.
Europa.
P. Jaakobin alku evankeliumi.
Kertomuksia Herran lapsuusvuosilta, israelilaisen filosofin
Tuomaan kirjoittamia.
Paavalin ja Teklan teot.
Lukianos.
Manalanmatka eli Tyranni.
Jumalien kokous.
Omar Ibn Ibrahim Khayam (1048-1131).
Synti.
Ikuinen arvoitus.
Mahdotonta.
Perusteltu toivomus.
Hiiteen.
Lempi yli kaiken.
Jumalalle.
Allah puhuu.
Rukous.
Itsessäsi.
Profeetan käsky.
Lyhyt vuoropuhelu.
Ainoa varmuus.
Viimeinen toivomus.
Iankaikkisen elämän kaipuu.

Johdanto.

On aivan ihmeellistä todeta, miten perusteiltaan yhtäläiset kaikkien kansojen pyhät kertomukset ovat, miten paljon lainoja tavataan kaukanakin toisistaan asuvien kansojen uskonnollisten ajatusten ja kertomusten välillä. Tiedetäänhän, miten yhtäläinen maallisten tarujen ja kertomusten sävy on kaikkien kansojen tarustoissa, miten vilkasta satujen, runoaiheiden, sananlaskujen ja arvoitusten lainaus on ollut kautta aikojen. Tiedetään myös jo, että sama vilkas vuorovaikutus on ollut olemassa uskonnollisiin käsitteisiin katsoen. Nekin ovat kulkeneet lainoina kansalta kansalle. Kansojen pyhät tarut ja kertomukset ovat myös syntyneet juuri samasta ihmishengen halusta ihannoida niiden keskuudessa eläneitten suurmiesten oppia ja elämää.

Kun joku kansan kuuluisa neuvoja ja opettaja on vaipunut mananmajoille, on kansassa vaistomaisesti herännyt ajatus: kuinka tämä henkilö voi nousta viisaudessa meitä kaikkia niin paljon korkeammalle, mistä hän nämä kirkkaat oppinsa otti? Kaikilla kansoilla on vastaus tähän ollut selvää selvempi. Hän ei ole voinut syntyä samalla tavalla kuin tavalliset ihmiset. Hänen syntymisessään on tapahtunut ihme. Jumala on aivan erikoisella tavalla hänet muovaillut. Jumala itse on ollut hänen isänsä.

Riemastuksella on kansa käynyt tähän aiheeseen käsiksi. Se on kehrännyt kimmeltäviä lankoja kauneimmista mielikuvan aineksista ja kutonut niistä pehmeän, untuvaisen verhon tämän suuren tapahtuman ympärille. Jumalan poika on syntynyt. Vuosikymmeniä jopa vuosisatoja mestarin kuoleman jälkeen on tätä tarustoa lisäilty ja koristeltu, haltioitunut hartaus on aina keksinyt uutta ihmettä ja ihanuutta jumalasta syntyneen suuremmaksi kunniaksi. "Ad majorem Dei gloriam", kuten latinaksi sanotaan.

Mutta jumalasta syntynyt tekee tietysti jumalan töitä! Hänelle ei mikään ole mahdotonta. Luonnonlait eivät häntä sido. Ei mikään kansa ole tyytynyt suuren miehen oppiin. Oppi ei yksistään voi tyydyttää hulmuilevaa mielikuvitusta. Se vaatii lisäksi ihmeellisiä tekoja. Vähitellen syntyy aikojen vieriessä mitä helakin kimppu ihmetöitä opin ympärille, niin helakka ja tuuhea, että oppi on tukahtumaisillaan kaikkeen tähän hempeyteen. Mielikuvituksella ei enää ole rajoja. Kaikki kansan runoilijat kehittävät aihetta, hartaus ja rakkaus luo mielikuvitukselle siivet, ja niin syntyy suurmiehen elämän ja opin ympärille romaani, tai oikeammin romaaneja, jotka kilpailevat toistensa kanssa kunnian, rakkauden ja ihailun osoituksissa.

Kansan tunteelle on tuskallista antaa jalon sankarinsa maatua maaksi muitten kuolevaisten tavoin. Kuinka jumalasta syntynyt voisi joutua ikuiseen häviöön? Ei, isänsä luokse hän pyrkii, sinne hän kuuluu, maan rakoon hän ei voi sortua. Heti kuoltuaan hän jo perii iankaikkisen elämän. Sellainen on kaikilla kansoilla sankarin elämän loppu.

Niin yleistä on tämä, ettei yksikään tarusto voi kehua siinä kohden voittavansa toisia. Novellin juoni on aina muuttumattomasti sama, jopa niin yhdenlainen, että tapahtumatkin ovat kerrotut usein melkein samoin sanoin. Jos siis yhden kansan taru on tosi, täytyy kaikkien tarujen olla tosia. Että kukin kansa pitää omansa ainoana totuutena, sen me tiedämme aikakirjoista. Että kansa on vuodattanut viljavat veret tämän oman romaaninsa sanamuodon puolesta, että se tulella ja miekalla on tyrkyttänyt omia tarujaan ja kertomuksiaan heikomman kansan uskottaviksi, sen me myöskin tiedämme. Se vain todistaa, miten rakkaiksi tällaiset hartauden ja ihailun synnyttämät taruaiheet voivat käydä suurille kansanryhmillekin.

Suurmiehen yliluonnollinen syntyminen, ihmetyöt ja kuolemattomuus ovat siis kaikkien kansojen pyhien tarujen pääasiallisin sisällys.

Seikka, joka myös pani kansojen aivot askaroitsemaan, oli kysymys, mihin ihminen joutuu kuoltuaan, häviääkö hän täydellisesti vai muuttaako hän vain majaa. Jumalat olivat kuolemattomia, niin luultiin, niihin ei ajan hammas pystynyt. Ne asuivat yläisissä taivosissa aina muuttumattomina, aina samanlaisina. Mutta ihmislapset muuttivat varjojen valtakuntaan. Kuvaukset tästä varjojen valtakunnasta olivat erilaiset eri kansoilla. Joko niissä vallitsi alituinen synkkyys tai kylmyys tai leimusi niissä ainainen tuli, aina sen mukaan, minkälainen maan-alus minkin kansan asumalla alueella oli. Tuliperäisillä mailla asuvilla oli manala kuuma. Mutta kansojen suurmiehet voivat päästä nauttimaan sitä onnea, että heidät ilman muuta koroitettiin jumalien asuinsijoille, suorastaan kirkkaisiin, valoisiin, riemua iankaikkisesti tarjoaviin taivaisiin. Toisilla kansoilla tämä onni suotiin auliimmin, toisilla kitsaammin, mutta kaikilla taivas oli palkkana jostakin kansan kunnioittamasta erinomaisesta hyveestä. Kauneutta palvovat kreikkalaiset nostivat taivaaseen yksinpä kuvankauniita nuorukaisiaan ilman sen suurempia sielullisia etuja tai ominaisuuksia. Taivaaseen noustuaan heistä tehtiin jumalia ja heitä palveltiin rinnan muitten jumalien kanssa.

Yksinpä niilläkin harvoilla kansoilla, joitten sanottiin uskovan kuolemattomuuteen, kuten esim. geeteillä, oli se käsitys vallalla, että vain harvat valitut iankaikkisen elämän perivät ja muut ihmiset, jotka eivät kuuluneet heidän heimoonsa tai lahkoonsa, taas joutuivat ilottomaan manalaan. Niinpä kristittyjen hirvittävä kuvaus helvetistä, jonne muka suurin osa ihmisiä joutuu, on vain laina pakanoilta. Autuas kuolemattomuus on siis kaikilla kansoilla ollut ikäänkuin iankaikkinen eläke, joka lankeaa ainoastaan muutamille valituille kansan suurmiehille. "Monet ovat kutsutut, mutta harvat valitut", niin lausuu Kristus. Iankaikkinen kadotus odottaa ihmisten suurinta enemmistöä, vallan niinkuin kaikilla pakanoillakin on ollut yleinen käsitys. Kristityillä tämä ajatus on suorastaan dogmatisoitu; on kirkkokuntia, jotka leimaavat oman oppinsa nimityksellä: "ainoa autuaaksitekevä".

Kuolemattomuuden saavuttaa uros etupäässä ihmetöitten kautta. Pelkkä siveellinen vaellus ei kansan silmissä riitä vielä tähän kunniaan, yhtä vähän kuin ylevä oppi. Kansa ei jaksa tajuta ja arvostella tällaista ylevyyttä, mutta ihmetyöt se heti ymmärtää arvioida jumalan töiksi. Sentähden kaikki henkiset suurmiehet ovat samalla ihmeteltäviä noitia ja poppamiehiä. Omat suurmiehet tekevät temppunsa oikean Jumalan nimessä, vieraat suurmiehet taas paholaisen avulla. Omat poppamiehet ovat suurimmassa kunniassa, vieraat poltetaan, jos siihen vain on tilaisuus.

Omat jumalat ovat siis oikeita jumalia, muitten taas vääriä, pahoja ja turmiota tuottavia, joita ei saa palvella eikä kumartaa. Suvaitsevaisuus vieraita jumalia kohtaan on korkeimman kulttuurin todistus. Sellainen aika on vallinnut maailmassa silloin, kun kreikkalais-roomalainen kulttuuri oli kehittynyt huippuunsa, vähän jälkeen Kristuksen syntymän. Rahvas silloin suorastaan lainaili toisiltaan jumalia, mutta kerrotaan, että sivistyneet papit nauroivat salaa sekä omille opeilleen että myöskin ehkä kaikille jumalaistaruille. Mutta eihän mikään oppi ole naurettava, joka on syntynyt kansan parhaimmista ajatuksista ja hurskaimmista tunteista.

On henkilöitä, jotka väittävät, että nykyaika uskonnollisessa suhteessa on täysin verrattava Kristuksen syntymän vuosisataan. Tosin nykyään suurella mielenkiinnolla koetetaan tieteellisesti valaista uskonnollisia käsitteitä sekä muinaisuudessa että nykyisten barbaarikansojen kesken, on kuuluisia teologeja, jotka jo väittävät, että kristillinen pelastusoppi perustuu aasialaiseen taruun syntiinlankeemuksesta ja että sen täyttyminen, Kristuksen syntyminen, myös on aasialainen taru. Mutta emme vielä ole kehittyneet Rooman keisarivallan alkuaikojen tasolle; eivät meidän pappimme vielä hymyile pyhille taruille, he ovat yhä edelleen totisia ja uskovat. Eikä pyhimystaruja tarvitsekaan ivata, eihän ole pakkoa niitä sananmukaisesti uskoa, mutta niiden hartaalle sävylle täytyy antaa lempeä tunnustus ja ihailu.

En tahdo kieltää, että tällä pyhien tarujen julkaisullani on uskonnollinenkin tarkoituksensa. Tahdon, rinnastamalla useitten kansojen taruja muutamissa uskontojen pääkohdissa, näyttää, kuinka yhtäpitäviä ja samanlaisia ne pohjaltaan ovat, kuinka paljon lainoja kansojen kesken on otettu ja annettu. Kirjan tarkoituksena on siis suvaitsevaisuuden tunteen herättäminen lukijassa, kun hän tulee huomanneeksi, ettei toinen uskonto ole toistaan jumalisempi.

Raamatussa sanotaan, että "Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen". Olkoon niin, mutta vielä suurempi totuus piilee siinä väitteessä, että "ihmiset ovat luoneet jumalat omiksi kuvikseen". Tuskinpa nämä ihmisten luomat jumalankuvat eroavat toisistaan sen enempää kuin Jumalan luomat ihmiskuvatkaan.

* * * * *

En tässä julkaisussa käytä tieteellisten kirjojen menettelytapaa varustaa kertomukset nooteilla, numeroilla ja kirjallisuusluettelolla. Annan sen sijaan kirjoitusten edellä ja niiden perästä sellaisia tiedonantoja ja huomautuksia, jotka katson olevan tarpeellisia sisällyksen ymmärtämiseen. Monet tiedonannot ovat oppineille ennestään tutut; heille en niitä ole tarkoittanut. Mutta koska luulen ja toivon, että moni vähemmänkin koulua käynyt tulee selailemaan tätä kirjaa, olen katsonut välttämättömäksi, että tällaiset opastukset tekstin ymmärtämiseksi seuraavat sekä kirjoituksen edellä että heti perässä. Samasta syystä olen lyhykäisesti selostanut jonkun vähemmän tunnetun uskonnon perusajatukset, ennenkuin olen antanut tarujen puhua omaa, yksinkertaista, haltioitunutta kieltään. Lopuksi annan sivistyneen helleenin, Lukianoksen, puhua julki ajatuksensa aikansa ylitsevuotavasta taruaiheistosta. Hänen kirjoituksensa ovat sepitetyt samoihin aikoihin kuin evankeliumit, niin että ne ovat omiaan osoittamaan, miten sivistynyt maailmanmies suhtautui sen ajan suuriin uskonnollisiin virtauksiin. En ole myöskään unohtanut muhamettilaisen viisaan Omar Khayam’in suhdetta profeettansa synkkään oppiin.

Olen useinkin orjallisesti kääntänyt tarun kertomukset siitä huolimatta, että ne kirjallisessa suhteessa ovat kankeita. Ajan sävy ja kulttuuritaso ilmenevät täten selvemmin.

Nyt kun täydellinen uskon vapaus Suomessa on laillistettu ja kaikki maailman uskonnot ovat yhtä luvalliset maassamme, on aika käsissä, että Suomen kansa perehtyy uskontojen historiaan. Tämä kirjaseni pyrkii jossakin määrin täyttämään sitä puutetta, mikä suomalaisessa kirjallisuudessa vallitsee tällä alalla.

Helsingissä syksyllä 1923.

Ernst Lampén.

Kiinalaisten uskonnosta, Taosta.

Korkealentoinen oli se oppi, minkä kiinalainen Laotse, synt. v. 604 ennen Kristusta, kansalleen opetti. Toinen suuri kansan sankari Kungfutse, synt. 551 ennen Kristusta, oli kuuluisampi valtio-oppineena, siveyden selittäjänä, kirjailijana ja historioitsijana kuin profeettana ja uskonnon perustajana. Mutta molemmat joutuivat kansansa taruilemisen esineiksi. Ei kansa ymmärtänyt heidän oppejaan, se vaati ihmeitä heiltä, ja niin syntyi sankka pilvi pyhimystaruja, joitten alle oppi peittyi.

Laotse jätti jälkeensä kirjan nimeltä Tao-te-King = Taon kirja, johon hänen oppinsa on koottu. Ennenkuin käymme taruihin käsiksi, annettakoon muutamien otteiden puhua siitä ylevästä opista, jota kirja sisältää:

On olemassa kaikkeuden täyttävä, tositäydellinen olento, joka oli ennenkuin taivas ja maa luotiin. Hän oleilee ylhäisessä hiljaisuudessa, on iankaikkinen ja muuttumaton ja tunkee vastustamattomasti kaikkialle. Hän on maailman luoja. En hänen nimeään tunne, nimitän häntä mieluimmin Taoksi; jos minä hänelle ominaisuuden antaisin, sanoisin "Korkein Ylhäisyys". Kaikkeus häneen sulkeutuu; sellaisena hän on iankaikkinen ja siis kaikessa läsnäoleva. Ihminen on maasta syntynyt, maa taivaasta, taivas on syntynyt Taosta ja Tao on peräisin, ilman epäilystä, ainoastaan omasta itsestään. Koko luotu maailma on ainoastaan Taon emanatio, Taon ulkonainen esiintymismuoto. Henkisenä ja aineettomana olentona hän sulkee sittenkin helmaansa kaiken näkyväisen, ja hänessä ovat kaikki olennot. Iankaikkisesta iankaikkiseen ei hänen maineensa lopu, sillä häneen yhtyvät korkeimmassa täydellisyydessä Totuus, Hyvyys ja Kauneus. — Mistä minä sen saatan tietää? Minä olen saanut sen tietää häneltä itseltään, itse Taolta. Tämän hengen kautta epätäydellinen tulee täydelliseksi. Hän nostaa jälleen pystyyn sorretut, syntiä tehneet hän parantaa, heikot vahvistaa, samoin myös autiot laaksot uudestaan tekee hedelmällisiksi, maahan langenneille hän antaa elämän ja virvoituksen. Hän ei ylpeile töistään, mutta hänen tekonsa julistavat hänen kunniaansa.

* * * * *

Jos Tao-sanan asemesta käytämme omaa Jumala-sanaamme, niin nämä aatteet voidaan lukea julki kristityissä kirkoissa, ilman että kukaan huomaa niiden lähteneen kiinalaisen oppineen suusta. Mutta vaikka tämä oppi on niin syvämietteistä ja ylhäistä, on kiinalainen tarusto erittäin arkipäiväisillä aiheilla höystetty. Kiinalaisen mielikuvitus ei liitele yläilmoihin, se on enemmän kuin muitten kansojen maahan kytkettyä.

Pyhät sädekehät, gloriat.

Kaikilla todellisilla jumalilla on päänsä ympärillä sädekehä. Kun pienemmät jumalat tai pirut näkevät tämän sädekehän, lymyävät he eivätkä uskalla hievahtaakaan. Taivaanmestari Louhikäärmevuorella on vilkkaassa kanssakäymisessä kaikkien jumalien kanssa. Eräänä päivänä tuli sodanjumala Guan Di alas taivaasta samalla kuin naapuripiirin virkamies oli käymässä Taivaanmestarin luona. Taivaanmestari neuvoi miestä vetäytymään syrjään ja kätkeytymään sisähuoneisiin. Sitten hän meni ulos vastaanottamaan sodanjumalaa. Virkamies tirkisti kumminkin oven reiästä. Hän näki sodanjumalan punaiset kasvot ja viheriäisen puvun: kauhistuttavana ja kunnianarvoisena hän siinä seisoi. Äkkiä leimahti hänen päästään punainen loimu, jonka säteet tunkivat sisimmäisiin huoneisiin saakka, niin että virkamiehen toinen silmä sokeni. Hetken perästä meni sodanjumala menojaan ja Taivaanmestari lähti häntä saattamaan. Äkkiä huudahti sodanjumala hädissään: "Kungfutse tulee! Hänen päänsä sädekehä valaisee koko maailman. Ei sinnepäinkään, että minä hänelle piisaisin. Minä pujahdan tipotieheni." Samalla hän kiepsahti pilven päälle ja hävisi. Taivaanmestari kertoi sitten virkamiehelle mitä tapahtunut oli ja virkkoi vielä siihen: "Onneksi ette nähnyt sodanjumalaa kasvoista kasvoihin! Ken ei omista korkeinta siveyttä ja syvintä tietoa, hän sulaa kokoon tuon punasen sädekehän liekissä." Näin sanoen hän antoi virkamiehelle pillerin elämännestettä syödä, ja sokea silmä parani vähitellen.

Sanotaan myös, että oppineet kantavat päässään punaista sädekehää, jota pirut, ketut ja kummitukset, kun he sellaisen näkevät, pelkäävät. Olipa kerran oppinut, jolla kettu oli ystävänä. Kettu haki hänet kerran yöllä ulos ja lähti hänen kanssaan kylään kävelemään. He voivat mennä huoneisiin ja nähdä kaikki, mitä tapahtui, kenenkään heitä huomaamatta. Mutta kun kettu kaukaa eräästä rakennuksesta näki punaisen tulen tuikkivan, ei hän mennytkään sisään. Oppinut kysyi syytä tähän.

— He ovat kaikki kuuluisia oppineita, vastasi kettu. — Kuta kirkkaampi valo, sitä laajempi on heidän sivistyksensä. Minä heitä kartan enkä uskalla mennä sisään heidän luoksensa.

Silloin virkkoi mies:

— Olenhan minäkin oppinut. Eikö minulla olekaan sädekehää, kun et sinä minua kavahda, vaan käyskentelet minun kanssani huviksesi?

— Sinun päässäsi on vain musta pölyhattara, vastasi kettu. Ei sinusta ole koskaan nähty valoa lähtevän.

Oppinut häpesi ja karkasi ketun kimppuun; kettu hävisi taas räkättäen ja nauraen.

* * * * *

Taivaanmestari vastaa kiinalaisilla taoisteilla meidän katolilaisten paavia.

Oppineitten sädekehä taas vastannee meidän aikojemme laakeriseppeleitä ja tohtorinhattuja. Ne eivät aina levitä valoa ympärilleen, yhtä vähän kuin Kiinassakaan; ovatpahan vain mustia pölyhattaroita, joille kettu-konnat virnistelevät.

Laotse.

Laotse on oikeastaan vanhempi kuin taivas ja maa. Hän on se keltainen vanhus, joka neljän muun kanssa loi maailman. Mutta eri aikoina hän on useampia kertoja ilmestynyt maailmaan. Kuuluisin on hänen ilmestyksensä "vanhana lapsena" nimeltä Li (luumu). Tämä tapahtui näin: Hänen äitinsä tuli raskaaksi yliluonnollisella tavalla ja kantoi häntä seitsemänkymmentäkaksi vuotta. Kun hän syntyi, tuli hän ulos äitinsä vasemmasta kainalosta. Hänellä oli alusta pitäen harmaa tukka, sentähden sanottiin häntä vanhaksi lapseksi. Hän osasi myös heti puhua. Kun hänen isänsä ei ollut ihminen, viittasi hän luumupuuhun, jonka alla syntynyt oli, ja sanoi: "tämä olkoon nimeni".

Hän saavutti suuren taikataidon, jonka kautta hän sai elämänsä pitkitetyksi. Kerran hän pestasi palvelijan. He sopivat, että tämä saisi sata kuparikolikkoa päivittäin; hän ei kumminkaan maksanut sovittua palkkaa, niin että hän lopulta oli velkaa palvelijalleen seitsemän miljoonaa kaksisataa tuhatta kuparikolikkoa. Silloin nousi hän mustan sonnin selkään ja ratsasti länteen. Hän otti mukaansa palvelijansa. Kun he saapuivat Han-Gun solaan, teki palvelija tenän ja vaati palkkaansa. Mutta Laotse ei antanut pennin pyörääkään.

Kun he lähestyivät solavahdin taloa, näkyi taivaalla punaisia pilviä. Solavahti ymmärsi merkin ja tiesi, että pyhimys lähestyi. Sitten meni hän pyhimystä vastaanottamaan ja otti hänet huoneeseensa. Hän uteli viisaalta salaisia tietoja, mutta Laotse pisti vain kielensä pitkälle ulos suustaan eikä virkkanut sanaakaan. Siitä huolimatta kestitsi solavahti häntä mitä kunnioittavimmin huoneessaan. Laotsen renki kertoi solavahdin palvelijalle, että hänen herransa oli hänelle paljon rahaa velkaa, ja pyysi, että hänen puolestaan puhuttaisiin hyvää Laotselle. Kun palvelija kuuli niin suurta summaa mainittavan, houkutteli se häntä haluamaan niin rikasta miestä vävykseen, ja niinpä antoikin tyttärensä hänelle vaimoksi. Vihdoin tuli asia solavahdinkin korviin ja hän astui rengin kanssa Laotsen eteen. Silloin sanoi Laotse rengilleen:

— Voi veikkonen! Sinä olisit jo aikoja sitten kuollut. Minä pestasin sinut, ja kun olin köyhä enkä voinut sinulle antaa rahaa, olen syöttänyt sinulla elämän taika-annosta. Sentähden olet vielä nytkin elossa. Minähän sanoin sinulle: jos länteen minua seuraat pyhän rauhan valtakuntaan, niin tahdon palkkasi maksaa kilisevässä kullassa. Mutta tätä sinä et ole tahtonut.

Samalla nappasi hän renkiä niskaan. Silloin tämä aukaisi suunsa ja oksensi elämän taika-annoksen maahan. Siinä näkyi vielä aivan tuoreina zinoberilla kirjoitetut merkit. Mutta renki sortui kokoon ja muuttui tuota pikaa kuivaksi luuläjäksi. Solavahti lankesi polvilleen hänen eteensä ja rukoili hänen puolestaan. Hän lupasi maksaa Laotsen puolesta rengille ja pyysi Laotsea herättämään renkinsä taas henkiin. Silloin teki Laotse taikoja luuläjässä, ja tuossa tuokiossa oli renki hengissä. Solavahti maksoi rengille hänen palkkansa ja antoi hänen mennä. Tämän jälkeen kunnioitti hän Laotsea mestarinaan, ja Laotse lahjoitti hänelle ikuisen elämän taian ja jätti hänelle oppinsa viidessätuhannessa sanassa, jotka solavahti kirjoitti muistiin. Kirja, joka siten syntyi, on "Järjen ja Elämän" kirja.

Laotse katosi sitten ihmisten silmistä. Mutta solavahti on hänen oppiaan seurannut ja on siirretty kuolemattomien joukkoon.

* * * * *

Laotse ja Väinämöinen syntyvät samalla tavalla, nimittäin vanhoina miehinä neitseestä yliluonnollisella tavalla. Laotse ja Kristus herättävät ihmisiä kuolleista.

Kiinalaisesta tarusta puuttuu kaikki se runollisuus ja ylevähenkisyys, mikä on ominaista Kristus-taruille.

Viiden vanhuksen ihmiseksi tuleminen.

Ennenkuin taivas ja maa erkanivat toisistaan, oli kaikki yhtenä vesihöyrypallona, jota sanottiin kaaokseksi. Siihen aikaan muodostuivat neljän perusvoiman henget, ja niistä syntyi viisi vanhusta. Ensimmäisen nimi oli keltainen vanhus, hän oli maan hallitsija. Toisen nimi oli punainen herra, hän oli tulen hallitsija. Kolmannen nimi oli hämyn herra, ja hän oli veden hallitsija. Neljännen nimi oli puun ruhtinas, ja hän oli puitten hallitsija. Viidennen nimi oli metalliäiti ja hän hallitsi metalleja. Nämä viisi vanhusta panivat kaikki perusvoimansa liikkeelle, niin että vesi ja maa vaipuivat alas. Taivas liiteli korkeuteen ja maa muuttui kovaksi notkossaan. Sitten antoivat he veden kokoontua jokiin ja mereen, ja vuoret ja lakeudet sukelsivat ylös. Niin aukesi taivas, ja maa jakautui. Syntyi aurinko, kuu ja kaikki tähdet, tuuli, pilvet, sade ja kaste. Keltainen vanhus antoi maan puhtaimman voiman kiertää ja liitti tähän tulen ja veden vaikutuksen. Silloin pilkistivät esille ruoho ja puut, linnut ja eläimet sekä käärmeitten ja hyönteisten suku, kalat ja kilpikonnat. Puun ruhtinas ja metalliäiti yhdistivät valon ja varjon ja loivat siten ihmissuvun miehiksi ja naisiksi. Vähitellen muodostui siten maa.

Siihen aikaan oli yksi, joka oli nimeltä Jaspislinnan todellinen ruhtinas. Hän oli salaoppia harjoittamalla hankkinut itselleen taikavoiman. Nuo viisi vanhusta pyysivät häntä hallitsemaan korkeimpana jumalana. Hän omisti Jaspislinnan, joka oli tehty valkoisesta nefriitistä ja jossa oli kultainen portti. Hänen edessään seisoivat kahdenkymmenen kuukartanon hoitajat ja ukkosen ja suuren karhun jumalat, sitäpaitsi joukko onnettomuutta tuottavia jumalia, jotka aikaansaivat pahoja, turmiollisia töitä. Nämä kaikki auttoivat Jaspislinnan todellista ruhtinasta hallitsemaan tuhansia taivaan alla asuvia sukuja, jakamaan elämää ja kuolemaa, onnea ja onnettomuutta. Tämä Jaspislinnan herra on juuri itse suuri jumala.

Nuo viisi vanhusta vetäytyivät syrjään, saatuaan työnsä päätetyksi, ja elivät siitä lähtien hiljaisessa puhtaudessa. Punainen herra asui etelässä tulenjumalana. Hämyn herra asui pohjolassa sumean pohjoisnavan suurena herrana. Hän asui vesikristallisessa linnassa. Hän on myöhemmin lähettänyt pyhän Kungfutsen maailmaan. Sentähden on tämän pyhän miehen nimi kristallin poika. Puun ruhtinas asui idässä. Häntä kunnioitettiin vihreänä herrana, ja hän hoitaa sikiämistä ja kaikkien luotujen esille kumpuamista. Hän omistaa kevätvoiman ja hän on rakkauden jumala. Metalliäiti asuu jaspisjärven rannalla, hänen nimensä on myöskin lännen Kuningatar-äiti. Hän johtaa haltiattarien parvia ja hallitsee kaikkea muuttumista ja kasvamista. Keltainen vanhus asuu keskellä. Hän vaeltaa alituiseen ympäri maailmaa pelastaakseen ja auttaakseen kaikenlaisesta hädästä. Kun hän ensikerran maailmaan tuli, oli hän keltainen herra, joka ihmisille opetti kaikenlaisia taitoja. Myöhemmällä iällään hän tutki maailmanmieltä eetteri vuorella ja lensi ylös säteilevään aurinkoon. Dshoun hallitsijahuoneen aikana hän uudestaan syntyi nimellä Li Oerl. Hänen äitinsä kantoi häntä 81 vuotta, ennenkuin hänet synnytti. Syntyessään oli hänellä valkoinen parta ja tukka, sen tähden annettiin hänelle nimi Laotse (valkoinen lapsi). Hän kirjoitti kirjan "Järjestä ja elämästä" ja julisti maailmalle oppiaan. Häntä kunnioitetaan Taoismin päämiehenä, Hän hallitsijahuoneen aikana ilmestyi hän taas vanhuksena Ho-Shang-Gung-virran rannalle. Hän levitti mahtavasti Taon oppia, niin että siitä ajasta lähtien Taoismi saavutti suuren kukoistuksen. Tätä oppia sanotaan vielä tänäkin päivänä keltaisen vanhuksen opiksi. Niinhän sana kuuluukin: "Alussa oli Laotse, hänen jäljestään taivas." Tämä kai johtuu siitä, että Laotse juuri oli alkuaikojen keltainen vanhus.

* * * * *

Vastustamattomasti tunkee lukijan mieleen gnostilaisten Logos-oppi, jonka apostoli Johannes on lainannut evankeliuminsa alkuun näillä sanoilla: "alussa oli sana ja se sana oli Jumalan tykönä ja Jumala oli se sana". Jumalan sanan, Kristuksen, avulla nimittäin taivas ja maa luotiin.

Taivaankuningatar.

Taivaankuningatar, myöskin pyhäksi äidiksi kutsuttu, oli eläessään neitsyt Fukienista, nimeltä Lin. Kun hän oli täyttänyt seitsemäntoista vuotta, kuoli hän naimattomana neitseenä. Hän oli puhdas, harras ja hurskas luonteeltaan. Hän osoitti valtaansa merellä, jonka tähden merimiehet häntä kunnioittaen rukoilevat. Kun tuulet ja aallot arvaamatta heitä ahdistavat, huutavat he häntä avukseen, ja alati hän on valmis heitä kuulemaan.

Fukienissa on paljon merimiehiä, ja joka vuosi tapahtuu, että miehiä hukkuu. Oli kai niin, että Taivaankuningatar eläissään tunsi sääliä maanmiestensä hätää kohtaan. Ja koska hänen mielensä aina paloi auttamaan hukkuvia, ilmestyi hän hyvin usein merellä.

Kaikissa merta kyntävissä laivoissa on Taivaankuningattaren kuva kajuutassa, ja laivassa säilytetään kolmea paperista tehtyä talismaania. Ensimmäisessä hän on maalattu kruunu päässä ja valtikka kädessä, toisessa neitsyenä tavallisessa puvussa, kolmannessa tukka hajallaan, avojaloin, miekka kädessä ja seisovana. Jos laiva joutuu vaaraan, poltetaan ensimmäinen kuva, ja pelastus lähestyy. Ellei se auta, poltetaan toinen ja lopuksi kolmas. Jollei tästäkään ole apua, silloin on hoito poissa.

Kun tuulessa, myrskyssä ja sumussa laiva joutuu pois tolalta, silloin hurskaita rukouksia lähetetään Taivaankuningattarelle. Silloin ilmestyy punainen lyhty meren pinnalle. Ken lamppua seuraa, pääsee turvaan kaikista vaaroista. Usein nähdään Taivaankuningatar pilvissä seisomassa ja miekallaan sumua ja tuulta halkomassa. Tuuli häipyy silloin sekä pohjoiseen että etelään, ja aallot asettuvat.

Pyhän kuvan edessä laivassa on aina puinen sauva. Usein sattuu, että louhikäärmeet pitävät iloaan merellä. Ne ovat kaksi jättiläismäistä kalaa, jotka vastakkain puhaltavat vettä ylös korkeuteen, niin että taivaan aurinko himmenee ja synkkä pimeys verhoo meren. Loitolla näkyy silloin pieni aukko pimeydessä. Jos sitä kohti silloin ohjaa laivan, pääsee pulasta ja joutuu rasvatyyneen. Kun katsoo taakseen, näkee molempien kalojen vettä oksentavan. Laiva on juuri niiden kitasten ohi pujahtanut. Aina näitten ympärillä on myrsky, kun ne uivat; sentähden poltetaan paperia tai villoja, jottei laiva pyörteisiin suistuisi, tai perämies polttaa uhritulta kajuutan sauvan edessä. Senjälkeen heilauttaa hän sauvallaan yhden kerran ympäri vetten päällä, ja louhikäärmeet käpristävät pyrstöhän ja häviävät.

Noin kaksisataa vuotta sitten varustettiin sotajoukko valloittamaan
Formosaa. Päällikön lippu vihittiin valkoisen hevosen veressä.
Silloin ilmestyi yht’äkkiä Taivaankuningatar lipputangon kärkeen.
Silmänräpäyksessä hävisi hän näkyvistä, mutta sotaretkellä oli hyvä
menestys.

Toisen kerran sai ministeri Dshoun Ling käskyn asettaa uusi kuningas Liu-Kiu-saarille. Kun laivasto kulki Korean ohi, nousi myrsky ja he joutuivat tuuliajolle mustaan pyörteeseen. Vesi oli musteen väristä; aurinko ja kuu kadottivat valonsa, nousi puhe, että nyt sitä oli jouduttu mustaan pyörteeseen, josta ei vielä kukaan ollut hengissä suoriutunut. Merimiehet ja matkustajat odottivat vaikeroiden hengenlähtöään. Äkkiä ilmestyi vedenkalvon yläpuolelle lukemattomia valoja ikäänkuin punaisia lamppuja. Silloin riemastuivat merimiehet ja rukoilivat kajuutassa:

— Me jäämme henkiin, sanoivat he, Pyhä Äiti on saapunut.

Ja vallan oikein, ihana neitsyt ilmestyi kultaiset renkaat korvissa.
Hän huiskasi kädellään ilmaan; tuuli tyyntyi ja laineet laskeutuivat.
Tuntui siltä, kuin väkevämpi käsi olisi hinannut laivaa. Räiskyen
sukelsi se aaltojen halki, ja kohta selkisi laiva mustasta pyörteestä.

Dshou Ring tuli takaisin, kertoi asiasta ja pyysi, että Taivaankuningattarelle rakennettaisiin temppeli ja neitsyt itse merkittäisiin jumalien listaan. Ja keisari suostui hänen pyyntöönsä.

Tästälähtien seisoo kaikissa satamissa Taivaankuningattarien temppeleitä. Neljännen kuukauden kahdeksantena päivänä vietetään hänen syntymäpäiväänsä näytelmillä ja uhreilla.

* * * * *

Lukija on kai jo tehnyt vertailunsa. Neitsyt Maarian liikanimihän on muun muassa Taivaan kuningatar. Hänen nimiään ovat myöskin suuri äiti, pyhä äiti, pyhä neitsyt. Neitsyt Maariaa palvellaan katolisissa maissa aivan yleisesti myöskin meren jumalattarena, jota merimiehet hädässään rukoilevat ja jolta he avun saavat.

Kukkaskeijukaiset.

Oli kerran oppinut, joka oli vetäytynyt maailmasta erilleen oppiakseen salaisia tietoja. Hän asui yksinään piilossa ihmisiltä. Pirttinsä ympärille hän oli istuttanut monenmoisia kukkia, bambuja ja muita puita. Vallan kätkössä se sijaitsi siellä tuuheassa kukkapensaikossa. Ainoastaan poikanen oli hänellä palvelijana toimittamassa hänen asioitaan, mutta tämä asui eri majassa. Kutsumatta hän ei saanut astua sisään. Oppinut rakasti kukkiaan kuin omaa henkeänsä. Ei milloinkaan hän astunut puutarhansa rajojen ulkopuolelle.

Olipa kerran ihana kevätaamu. Kukat ja puut helottivat ihanimmassa kukoistuksessaan, raitis tuuli puhalteli, ja kuu loisti kirkkaana. Siinä istui hän viinimaljan ääressä ja nautti elämästään.

Yht’äkkiä hän näki kuutamossa tummapukuisen neitosen sivu sipsuttelevan Neitonen kumarsi syvään hänelle, tervehti häntä ja sanoi: "Olen sinun naapurisi. Täällä on kokonainen parvi tyttösiä, jotka ovat matkalla tapaamaan kahtatoista tätiään. He lepäisivät mielellään hetkisen tässä kukkatarhassa ja pyytävät siihen lupaa."

Oppinut huomasi, että tässä oli kysymys jostakin vallan eriskummallisesta ilmestyksestä, jonka tähden hän ilolla myöntyi pyyntöön. Neitonen kiitti ja poistui.

Hetken perästä hän toi koko joukon tyttösiä, jotka kantoivat kukkia ja pajunoksia. Kaikki tervehtivät oppinutta. Heillä oli kauniit ja hienot kasvonpiirteet ja solakat ja hempeät vartalot. Kun hihojaan heiluttelivat, lehahti suloinen tuoksu heistä. Moisia ei ihmismaailmassa ole nähty.

Oppinut käski heidät sisään huoneeseen hetkeksi istahtamaan. Sitten hän kysyi:

"Mikä tuottaa minulle tämän kunnian? Tuletteko Kuuttaren linnasta vaiko lännen Kuningatar-äidin nefriittilähteestä?"

— Emmehän niin suurta sukua ole, virkkoi hymyillen vihreäpukuinen neitonen. — Minun nimeni on Salix. — Sitten hän esitteli toisen, valkeapukuisen ja sanoi: — Tämä on neiti Prunofora, tässä tämä helakanpunainen on Persika, tämä tummanpunainen on Punika. Me kaikki olemme sisaruksia ja tahdomme tänään käydä tervehtimässä kahtatoista lounatuulen tätiä. Tänä iltana on niin ihana kuutamo, ja on niin hurmaavaa täällä puutarhassa. Ylen olemme kiitollisia sinulle, ettäs otit meidät vastaan.

— Kiitos, kiitos, sanoi oppinut.

Samassa ilmoitti tummapukuinen palvelijatar:

— Lounatuulen tädit ovat jo saapuneet.

Heti nousivat neitoset pystyyn ja menivät ovelle heitä vastaan.

— Aiomme juuri tulla tätejä tervehtimään, sanoivat he iloisesti. — Tämä herra tässä on pyytänyt meitä hetkeksi istumaan. Sepäs sattui mainiosti, että täditkin saapuivat tänne. Miten ihana yö nyt onkaan, nyt tyhjentäkäämme pikari tätien terveydeksi.

Senjälkeen he käskivät palvelijattarensa tuoda viiniastiat sisään.

— Onko lupa istua? kysyivät tädit.

— Talon isäntä on hyvin ystävällinen, vastasivat neitoset, ja paikka on hiljainen ja yksinäinen.

Neitoset esittelivät tädit oppineelle. Hän jutteli tätien kanssa pari ystävällistä sanaa. Heidän olennoissaan oli jotakin häilyväistä ja hulmuilevaa. Heidän sanansa pursuilivat ulos suusta, ja heidän läheisyydessään tuntui viluinen henkäys.

Sillävälin oli palvelijatar saanut pöydän ja tuolit järjestykseen. Tädit istuutuivat yläpäähän, neitoset heitä lähinnä, ja oppinut liittyi heihin istuutuen alimmalle paikalle. Kohta notkui pöytä herkullisimmista ruoista ja ihanimmista hedelmistä, tuoksuva viini täytti pikarit. Ne olivat herkkuja, joita ihmiset eivät tunne. Kuu kumotti taivaalla, ja kukat lemusivat henkeä-salpaavasti. Kun viini ehti vaikuttamaan, hypähtivät neitoset pystyyn ja rupesivat tanssimaan ja laulamaan. Viehkeiltä kajahtivat äänet hämärtävässä yössä, ja neitosten tanssi oli kuin perhosten, jotka kukkien päällä liihottelevat. Hurmaantuneena ei oppinut enää tiennyt, taivaassako vai maassa hän oli.

Kun tanssi oli lopussa, istuutuivat neitoset jälleen pöytien ääreen ja kiertelevät pikarit tyhjennettiin tätien kunniaksi. Oppinuttakin muisteltiin eräässä juomapuheessa, ja hän vastasi puheeseen siroin sanakääntein.

Ne kaksitoista tätiä olivat luonteiltaan hieman kevytmielisiä. Sitäpaitsi alkoi viinikin jo hieman vaikuttaa. Kun yksi heistä koroitti maljansa, vapisi hänen kätensä hieman, ja ennenkuin hän ehti varoa, vuodatti hän Punikan hameille vähän viiniä. Punika, joka oli nuori ja tulinen ja rakasti puhtautta, kavahti suuttuneena pystyyn, kun näki punaisen hameensa viinin tahrimana.

— Te olette todellakin sangen varomattomia, virkkoi hän vihoissaan. —
Toiset sisaret teitä pelkäävät, minä en teitä kavahda.

Tädit suuttuivat myöskin puolestaan ja sanoivat:

— Kuinka tuo nuori letukka uskaltaa meitä solvata!

Samalla he käärivät helmansa kokoon ja nousivat pystyyn.

Kaikki neitoset piirittivät heidät ja sanoivat:

— Punika on nuori ja kokematon. Hän on juovuksissa eikä tiedä mitä hän tekee. Elkää pahastuko! Huomenna hänen täytyy vitsa mukanaan saapua luoksenne ja ottaa vastaan rangaistuksensa.

Mutta ne kaksitoista tätiä eivät ottaneet tätä kuuleviin korviinsa, vaan poistuivat. Senjälkeen hyvästelivät neitosetkin ja hävisivät kukkanurmikolle. Kauan istui oppinut kaihoisiin unelmiinsa vaipuneena.

Seuraavana iltana tulivat kaikki neitoset takaisin.

— Me asumme kaikki sinun puutarhassasi, sanoivat he hänelle. — Joka vuosi häijyt tuulet meitä kiusaavat, ja olemme sentähden rukoilleet tätejä meitä suojelemaan. Eilen Punika heitä loukkasi, ja me pelkäämme, etteivät he meitä enää auta. Me tiedämme sinusta, että ystävyydellä olet meihin suhtautunut, josta sydämellisesti sinua kiitämme. Meillä on nyt vakava pyyntö sinulle, että sinä joka vuoden alussa teet pienen, punertavan lipun ja siihen maalaat auringon, kuun ja viiden kiertotähden kuvat ja pystytät sen puutarhasi itäosaan. Näin saamme me sisaret rauhan ja olemme kaikista kärsimyksistä pelastetut. Kun sitten itätuulet tulevat, suojelee lippu meitä.

Oppinut lupasi tämän auliisti, ja neitoset huudahtivat yhteen ääneen:

— Kiitämme sinua suuresta ystävällisyydestäsi ja palkitsemme tämän vielä kerran.

Niin he läksivät, ja suloinen tuoksu täytti koko puutarhan.

Oppinut teki sellaisen punaisen lipun, ja kun määräpäivänä aamuvarahin itätuuli rupesi porottamaan, pisti hän vikkelään lipun puutarhaan.

Myrsky yltyi yltymistään, metsät huojuivat, puut kaatuivat. Ainoastaan puutarhan puut eivät liikahtaneetkaan.

Silloin oppinut huomasi, että Salix oli paju, Prunofora luumu ja nokkava Punika granaattiomena, joitten voimakasta kukintaa myrsky ei pysty hävittämään. Nuo kahdeksantoista tätiä taas olivat tuulen haltiattaria.

Seuraavana iltana tulivat kukkaskeijukaiset taas kaikki ja toivat kiitokseksi hänelle valoa säihkyviä kukkia.

— Sinä olet pelastanut meidät, lausuivat he, — meillä ei ole mitään muuta mitä sinulle lahjoittaisimme. Syö nämä kukat, niin olet kauan elävä ja kartat vanhuuden raihnauden. Jospa sinä meitä vuosittain suojelet, niin jäämme mekin sisaret kauan elämään maan päälle.

Oppinut teki työtä käskettyä ja söi kukkaset. Silloin muuttui hänen vartalonsa ja hän oli taas notkea kuin kaksikymmenvuotias nuorukainen. Aikojen kuluessa hän saavutti salaisen tiedon ja siirrettiin kuolemattomien joukkoon.

* * * * *

Meille kristityille on outoa, että iankaikkinen elämä suodaan pienestä kohteliaisuudesta, jota on osoitettu kuvankauneille neitosille, ja parista ystävällisestä sanasta, jotka on lausuttu hieman kalseille, vanhoille tädeille, mutta kiinalaisilla on tässä asiassa toisenlainen arviointi, hieman ritarillisempi. Kiinalainen Faust on viattomampi kuin germaanilainen veljensä, mutta hänellähän ei ollutkaan niin perin huonoa seuraa kuin Saksan sankarilla, jonka paras ystävä oli pahahenki, Mefistofeles.

Gaotama Buddha.

Noin 500 vuotta ennen Kristusta syntyi intialaisten uskonpuhdistaja Gaotama, Sakyan aatelista sukua, tunnettu kunnianimellään Buddha = kirkastettu, Kapilavastun kaupungissa. Tänäkin päivänä, kaksi ja puoli tuhatta vuotta hänen syntymänsä jälkeen, on Buddhan-uskolaisia maailmassa satoja miljoonia. Hänen elämäkertansa on niin tarujen koristama, että se vie voiton kaikista pyhistä kansansankarien ihmetöistä. Mutta meille kristityille tuntuu tämä elämäkerta tutulta. Se hipoo niin monessa kohdin evankeliumien kertomusta, että näyttää siltä, kuin molemmat olisivat käyttäneet samoja lähteitä tai sitten lainanneet toisiltaan. Näin kertoo buddhalaisten evankeliumi, Lalitavistara:

* * * * *

"Suuri Ihminen" taivaassa oli jumalien kehoituksesta päättänyt antautua ihmisten vapahtajaksi, astua alas maailmaan ja alentua syntymään naisesta. Hän valitsi äidikseen hurskaan kuningattaren Majan, kuningas Suddhodanan puolison, Kapilavastun kaupungista. Kuningatar vieraantui miehestään joksikin aikaa ja vetäytyi yksinäisyyteen hartausharjoituksilla valmistumaan korkeaan tehtäväänsä. Silloin tapahtui, että hän kukkien koristamana, kauniissa luolassa leväten, unessa näki valkoisen elefantin sukeltavan ruumiiseensa. Ääni sanoi:

"Sinä tulet täyttymään suurinta riemua. Poika sinulle syntyy, jonka jäseniä ihmeelliset merkit koristavat, jalo vesa kuninkaallista sukua, ylevämielinen kuningasten kuningas. Hän on oleva Buddha, kirkastettu, joka koko maailmalle riemun tuopi kuolemattomuuden ihanalla ravinnolla." Majan ruumiista säteili tuli peninkuormittain joka taholle. Sairaat tulivat Majan luo, ja he pääsivät tuskistaan, niin pian kuin kuningatar oli laskenut kätensä heidän päänsä päälle. Kymmenen kuukautta tämän unen perästä Maja synnytti, saastuttamattomana, pojan, joka heti synnyttyään korkealla äänellä julisti: "Minä olen ylevin ja paras ja olen lopettava kaiken tuskan."

Silloin saapuivat taivaallisten henkien joukot tervehtimään vastasyntynyttä vapahtajaa, maa järisi, taivaallinen tuli välähti, kuurot kuulivat ja sokeat näkivät, ja yksin tuonelassakin tuskat hetkeksi taukosivat.

Niihin aikoihin oli hurskas tietäjä Asita, joka Himalajassa erakkona asui, nähnyt taivaalla ihmeellisiä merkkejä, että suuri kuningas oli syntynyt maailman vapahtajaksi. Hän laskeutui alas Kapilavastuun, tapasi lapsen kuninkaanlinnassa ja huomasi salaisista merkeistä, että pojassa "Taivaan suuri ihminen" oli ilmestynyt, ja samassa hän itki. Kysymykseen, miksi itki, hän vastasi: "Tämä on opettava lakia, joka alusta, keskeltä ja lopusta sisältää vain hyvettä; minä en enää ole näkevä hänen pelastustyötään, sentähden itken."

Pojaksi kasvettuaan hämmästytti Gaotama opettajiaan erinomaisilla tiedoillaan; hän vaipui syviin mietelmiin.

Tapahtui kerran kevätjuhlilla, että pojan hoitajatar kadotti hänet näkyvistään. Kauan häntä haettiin, kunnes isänsä löysi hänet viikunapuun alta, jonka varjo koko päivän siirtymättä häntä suojasi, viisasten miesten ympäröimänä, joitten kanssa poikanen hengellisistä asioista keskusten. Isän hämmästyneisiin kysymyksiin poikanen vastasi: "Isäni, heitä pellon kyntämiset syrjään ja pyri korkeampiin asioihin." Mutta poikanen palasi isänsä kanssa takaisin kaupunkiin ulkonaisesti mukaantuen ympäristön tapoihin, mutta sisällisesti miettien tulevan vapahtaja-kutsumuksensa aatteita. Hän otti osaa hovin kaikkiin ilonpitoihin, harrasti urheilua, otti aviovaimon, sai pojan, jonka syntyessä Buddha lausui: "Tässä on uusi ja vankka side, joka minun on katkaistava." Nähdessään ihmisten monet tuskat ja kärsimykset hän päätti luopua upeasta elämästään. Vanhemmat, ystävät ja aviovaimo koettivat kieltää, mutta ei mikään auttanut. Hiljaisena yönä hän ääntä päästämättä hyvästeli nukkuvaa vaimoaan ja lastaan ja jätti ratsun selässä kaupungin. Ensin hän liittyi pariin bramaaniin, mutta ei löytänyt heiltäkään vastauksia polttaviin kysymyksiinsä. Omin päinsä hän ryhtyi katumusharjoituksiin ja eleli niin pidättyvää elämää, että kuolema häntä lähenteli. Silloin hän huomasi, ettei sellainenkaan elämä tuota tyydytystä. Hän heitti askeetinelämän, söi ja joi taas niinkuin muutkin ihmiset. Samassa entiset ystävät ja tuttavat jättivät hänet, hän seisoi yksin maailmassa sydämessään vain polttava kysymys: "miten pääsen olemuksen tuskasta vapaaksi?" Hänen kamppailevaa mielentilaansa käyttivät hyväkseen ilmassa liitelevät henget.

Mara, himon ja kuoleman ruhtinas, koetti kaikenlaisella petoksella saattaa hänet luopumaan vapahtajan tieltä. Ensin hän laski myrskyt, sateet, tulilieskat ja kalliot syöksymään Gaotamaa vastaan, mutta tehottomina lysähtivät nämä aseet pyhimyksen jalkojen juureen, kosketellen hieman häntä, ei vahingoittaen. Mara koetteli häntä himon aseilla. Käski kauniit tyttärensä suloudellaan vangitsemaan pyhimystä, mutta häpeissään täytyi heidän tunnustaa hänen hyveensä kestävyys. Vihdoin seurasi kovin koettelemus. Mara lupasi hänelle maailman ylimmän vallan ja herruuden, jos hän luopuisi muutenkin saavuttamattomasta henkisestä tarkoitusperästään. Mutta Gaotama vieroitti hänet luotaan sanoilla: "Jospa lienetkin himon herra, et ole totuuden herra, jonka perille minä sinun uhallasikin olen pääsevä."

Kohta tämän koettelemuksen perästä Gaotama koki ratkaisevan valaistuksen hetken. Hänen istuessaan viikunapuun alla hiljaisiin mietteisiin vaipuneena välähti tiedon valo hänen aivoihinsa. Hän oppi ne neljä perustotuutta, joihin pelastus perustuu, nimittäin: 1) Koko elämä on kärsimystä, sillä se on alituista halua, joka ei koskaan sammu, pyrkimystä ilman saavutusta, omistamista, jota kadottaminen uhkaa. 2) Kärsimyksen juuret eivät sijaitse meidän ulkopuolellamme, vaan itsessämme, meidän haluissamme, elämässämme ja vallanjanossamme. 3) Pelastuksen tuskasta tarjoaa tämän janon sammuttaminen, elämänhalun tukahduttaminen, oman itsensä voittaminen, halujen sammuttaminen. Nirvana. Ja vihdoin: 4) Tie tähän päämaaliin on tuo kahdeksanosainen, pyhä polku, jolla on seuraavat nimet: "Oikea usko, oikeat päätelmät, oikea sana, oikea työ, oikea pyrkimys, oikea elämä, oikea ajatus, oikea itseensävaipuminen."

Tämän ilmestyksen kautta Gaotamasta tuli Kirkastettu eli Buddha. Vielä 50 päivää hän viipyi pyhän hyvän ja pahan tiedon puun alla, missä kirkastus oli tapahtunut, ja punnitsi epäröiden, pitikö hänen pitää tämä pelastava totuus omana tietonaan vai pitikö julistaa muillekin ihmisille, joitten karkea mieli, maallisen kilvoituksen takia pilkkoiseen pimeyteen verhottuna, ei jaksaisi sulattaa tätä syvää, kätkettyä totuutta. Silloin itse jumalat korkeuksista laskeutuivat alas rohkaisemaan epäröivää horjuvaista, jotta hän, säälistä ihmisten surkeutta kohtaan, ilmoittaisi ihmisille pelastavan totuuden. Ja niin hän läksi kaikelle kansalle opettamaan pelastuksen tietä.

Sen jälkeen Buddha saarnasi Benaresissa kaikelle kansalle ja samosi ylt’ympäri koko maan matkustavana totuudenjulistajana. Suuri menestys oli hänellä kaikkialla. Rikkaat ja köyhät, oppineet bramaanit ja kansa, joka työtä tehnyt ja raskautettu oli, kuuntelivat hänen saamojaan pelastuksesta, ja osa heistä liittyi hänen opetuslapsikseen ja seuralaisikseen.

Kun hän oli kerännyt 60 opetuslasta, lähetti hän heidät maailmaan saarnaamaan sanoen: "Menkäät ulos monille voitoksi, säälien maailmaa, ja saarnatkaa suloista oppia täydellisestä ja puhtaasta elämästä!" Buddhan rakkain oppilas oli hänen serkkunsa, nimeltä Ananda, josta sanottiin, että hän enimmät on kuunnellut ja kuulemansa parhaiten kätkenyt mieleensä. Mutta oli Buddhankin opetuslasten joukossa Juudas Iskariotinsa, nimeltä Dewadatta, jonka paha henki oli saanut pistetyksi heidän joukkoonsa murhatakseen Buddhan. Korkeampi käsi pelasti kumminkin Buddhan sortumasta hänen juoniinsa. Vaikka Buddha oli, väitellessään bramaanien ja askeettien kanssa, ihmetöistä lausunut seuraavat sanat: "en opeta oppilailleni, että he kansan edessä yliluonnollisilla voimilla ihmeitä tekisivät, vaan opetan heille näin, eläkää niin, että hyvät työnne kätkette ja syntinne tunnustatte", niin siitä huolimatta vilkas intialainen taruaisti sitoi Buddhan päähän ihmemestarin kruunun, joka on vieläkin kirjavampi kuin Kristuksen.

Kun Buddha 80 v:n ikäisenä, vaikutettuaan kiertävänä saarnaajana 45 vuotta, tunsi loppunsa lähenevän (noin v. 480 e.Kr.), keräsi hän opetuslapsensa ympärilleen ja varoitti heitä: "Olkaa herkeämättä valveilla, vaeltakaa aina pyhinä, säilyttäkää suljettuina ja hyvin valmiina sielunne! Joka horjumatta aina vaeltaa uskollisena totuuden sanalle, hän tempaisee itsensä irti syntymästä ja kuolemasta ja tunkee kaiken kärsimyksen päähän." Vielä hän kysyi, oliko hänen opissaan jotakin heille hämärää. Kun kaikki vaikenivat ja Ananda selitti, ettei kellään ollut epäilyksiä Buddhan opista, silloin hän lausui viimeiset sanansa: "Kaikki, mikä syntynyt on, katoaa. Toimikaa innolla pelastustyössänne."

Sen jälkeen Gaotama astui Nirvanaan.

Nousi kova ilma ja pitkäisen jylinä, ja maa järisi hänen eronhetkellään. Ja kun hänen ruumiinsa laskettua komeasti koristetulle polttoroviolle, syttyi tämä itsestään tuleen.

* * * * *

Tarkkaava lukija on huomannut ne monet yhtäläisyydet, jotka ovat olemassa Buddhan ja Kristuksen opin ja elämän välillä. Kumpi on lainannut? Arvattavasti se taru, joka on nuorempi. Tai ovat molemmat lainanneet vieläkin vanhemmasta tarustosta. Ei kukaan kristitty usko, että maa järisi Buddhan hengenlähdössä, mutta kaikkien kristittyjen tulee uskoa, että temppelin esirippu repeytyi Kristuksen kuolinhetkenä.

Buddha ja naiset.

Nainen on synnintuoja, niin sanotaan raamatussa. Eeva vietteli Aatamin, ja samaa ovat miljardit naiset tehneet maapallon miehille. Hurskaat profeetat ja askeetit ovat suoriutuneet miten kuten muista haluistaan, mutta naisen herättämät tunteet ovat aina olleet vaikeimmat tukahduttaa. Vanhat buddhalaisten historiakirjat ovat täynnä kertomuksia ja mietelmiä naisten parantumattomista juonista.

Näin sanoo buddhalainen:

Niinkuin kalan kulku meressä, niin tutkimattoman salainen on naisen luonne, jossa totuutta on vaikea löytää, jonka valhe on kuin totuutta ja totuus niinkuin valhetta. — Ananda kysyy Buddhalta:

— Kuinka meidän täytyy, oi Herra, kohdella naista?

— Teidän täytyy karttaa hänen silmäystään.

— Mutta jospa me sittenkin näemme sen, Herrani, mitäs silloin täytyy tehdä?

— Ei saa häntä puhutella, Ananda.

— Mutta jospa sittenkin joudumme puheisiin naisen kanssa, mitäs sitten?

— Silloin teidän täytyy pitää tarkasti varanne.

Ananda parka, Buddhan rakkain opetuslapsi, evankelista Johanneksen vastine, joutui usein kiusaukseen. Eräs kohtaus, joka osaltaan muistuttaa Kristuksen ja samarialaisen vaimon tapaamista kaivon luona, kävi seurauksiltaan kovin arveluttavaksi.

Kun Mestari oleili Sravastissa, oli Anandan tapana käydä läheisessä kaupungissa kerjuulla. Kerran kaupungista palatessaan vaivasi häntä jano ja hän näki erään tshandala-tytön, nimeltä Praktri, hakevan kaivosta vettä.

— Sisareni, sanoi Ananda hänelle, — anna minulle vettä juoda.

Praktri vastasi:

— Mutta minähän olen tshandala-tyttö, arvoisa Ananda. (Tshandala on halveksituin kasti Indiassa; tshandalaisen kätteleminenkin jo tuotti saastaa.)

— Sisar, sanoi Ananda, — en ole kysellyt sinun perhettäsi enkä kastiasi, mutta jos sinulla vettä on antaa, anna minulle, minä tahdon juoda.

Silloin tyttö antoi hänelle kulauksen ja rakastui samalla silmittömästi pyhimykseen. Hän ilmoitti äidilleen, että hänelle tulee kuolema eteen, jollei hän saa Anandaa miehekseen. Silloin valmisti äiti, joka oli suuri noita-akka, väkevän lemmenjuoman ja loihti sillä Anandan. Taikatemppu onnistui, Ananda saapui tshandalaisten kotiin, jossa ylen ihastunut Praktri jo oli tehnyt vuoteet valmiiksi. Mutta juuri vaaran kireimpänä hetkenä Ananda purskahti itkuun ja rukoili sydämen tuskassaan Buddhalta apua. Tämä tulikin omalla loitsuvoimallaan avuksi. Ja Buddhan loitsu masensi noita-akan konstit.

Ananda läksi tshandala-talosta ja palasi luostariinsa. Suuri noita-akka selitti onnettomalle tyttärelleen, että Buddhan loitsuluvut olivat hänen noitumisiaan väkevämmät. Mutta Praktri, tshandala-tyttö, ei ollut parantunut lemmestään. Hän meni kaupunkiin ja rupesi seuraamaan Anandaa, kun tämä keräsi almuja. Taas kääntyi Ananda tuskissaan Mestarin puoleen apua pyytäen. Tämä antoi Praktrin tulla luokseen, suostui näennäisesti hänen haluunsa päästä Anandan vaimoksi, mutta taivutti hänet hienolla tavalla tekemään siveyslupauksen ja rupeamaan nunnaksi.

Ja hän ei ainoastaan leikkauttanut tukkaansa ja pukenut nunnankaapua päällensä, vaan hän myös tunkeutui neljän jalon totuuden ymmärtämiseen ja käsitti perinpohjin Buddhan uskonnon.

Mutta kun bramaanit, sotilaat ja porvarit Sravastissa kuulivat, että Buddha oli vihkinyt tshandala-tytön nunnaksi, kauhistuivat he, ilmaisivat tapahtuman kuningas Prasenajitille, ja tämä lähti heti Mestarin luo nuhtelemaan häntä. Suuri joukko Sravastin bramaaneja, sotilaita ja porvareita oli myöskin sinne kerääntynyt.

Buddha antoi bramaanien siveysopista ja koko kastilaitoksesta murhaavan arvostelun vertauksien muodossa. Muuttivatko kuuntelijat mielipiteensä, siitä ei taru kerro.

Buddhalainen pelastusajatus.

Otan päälleni kaikkien olentojen kärsimykset, olen lujasti päättänyt tämän tehdä, minä kestän sen, en pyörrä takaisin, en pakene, en säikähdä, en vapise, en pelkää, en peräänny enkä hämmästy. Miksikä en? On välttämätöntä, että kaikkien olentojen kuorman otan kantaakseni. Sillä lupauksen olen tehnyt pelastaakseni kaikki olennot. En ainoastaan omaa pelastustani ajattele. Sillä minun täytyy pelastaa kaikki olennot Samsaran joesta kaikkitietoisuuteen vakaan päätökseni veneellä. Olen päättänyt jokaisessa tuskan paikassa viipyä miljoonia aikakausia. Miksikä? Koska parempi on, että minä yksin kärsin, kuin että kaikki luodut vajoovat tuskan kuiluihin. Minä uhraan itseni lunnasrahaksi.

* * * * *

Tässähän lausutaan julki Kristuksen pelastusajatus melkein samoilla sanoilla, joita hän itse käytti. Yhtäläisyys on suorastaan vaivaava, aivan kiusoittava. Herää kysymys, kumpi on lainan antanut, kumpi ottanut? Kenen esikoisajatus pelastusoppi on? Vai eikö kummankaan? Onko se vieläkin vanhempaa perua? Onko se lähtöisin ikivanhoista uhritoimituksista, jossa karitsa tai n.s. syntipukki poisottaa maailman synnit kärsimällä kuoleman. Kristuksen pelastuskuolema lienee kaikkein nuorin samanlaisista aasialaisista taruista.

Egyptiläisten jumala Osiris nousi kolmantena päivänä kuolleista, ja kansa riemuitsi: "niin totta kuin Osiris on noussut kuolleista, niin minäkään en ole kuoleva". Fryygialainen jumala Attis nousi neljäntenä päivänä kuolleista, ja hänen uskovaisensa riemuitsivat: "lohduttakaa itseänne, hurskaat, jumala on pelastettu, niinpä on teillekin pelastus tuonelasta tuleva". Nämä uskonnot olivat satoja vuosia Kristusta vanhemmat.

Tuhlaajapoika.

Rikkaalla miehellä oli ainokainen poika. Tämä vaelteli ristiin rastan vieraita maita. Sillä aikaa kuin isä yhä vain rikastui ja oli käynyt mahtavaksi mieheksi, eleli poika vieraalla maalla, köyhänä ja joron jälille joutuneena. Kerjäläisenä hän vihdoin palasi kotiaan, missä isä kaiken aikaa oli ikävöinyt häntä. Kerjäläisenä poika tuli isänsä luo, jota hän ei tuntenut, isä kun suuren seurueen keskellä istui rakennuksensa edessä, komeana kuin kuningas. Kun hän tämän ihanuuden ja korskeuden näki, pakeni hän peläten, että häntä, ryysyistä mierolaista, pahoin pideltäisiin. Isä tunsi hänet heti ja lähetti palvelijoita tuomaan kerjäläisen luokseen. Täristen ja vavisten raastettiin hänet isän luo ja hän meni tainnoksiin. Silloin käski isä, että poika oli laskettava irti. Iloisena poika lähti pois hakeutuen kaupungin köyhäinkortteliin. Rikas mies mietti keinon, millä poikansa luottamuksen saavuttaisi. Hän antoi toisten työläisten palkata hänet talonsa kaikkein halveksituimpiin tehtäviin, haki kumminkin hänen seuraansa ja voitti vähitellen hänen suosionsa. Kaksikymmentä vuotta kului näin, ilman että isä ilmaisi, kuka hän oli. Vasta kuolinvuoteellaan hän kutsutti kokoon sukulaisensa, ja ilmoitti, että tuo kerjäläinen, joka nyt oli kohonnut uskotuksi palvelijaksi, oli hänen oma poikansa, ja määräsi hänet koko suuren omaisuutensa perijäksi. Rikas mies on Buddha, uudestaan löydetty tuhlaajapoika on ihmislapset, jotka Buddha viisaana isänä vähitellen kokoo luokseen, asettaen heidät lopuksi onnellisiksi omaisuutensa perijiksi.

Otteita Herodotoksen historia-teoksesta.

Herodotos, "historian isä", joka oli syntynyt noin 500 ennen Kristusta, on suuressa teoksessaan käsitellyt monta uskonnollista aihetta, etenkin vanhojen kansojen uskonnollisia menoja. Hänen, senaikuiseksi mieheksi, aivan hämmästyttävä ennakkoluulottomuutensa ja suvaitsevaisuutensa pidättää häntä syventymästä uskonnollisiin perusteluihin, hän pysytteleikse mieluimmin vain menojen kuvaamisessa. Hän ei tahdo arvostella kenenkään uskonnollisia käsityksiä, olivatpa ne miten ihmeellisiä tahansa, ja jottei hän vastoin tahtoaan joutuisi ketään loukkaamaan, vaikenee hän. Tuntuu omituiselta lukea tämän vanhan miehen kirjasta väitettä, joka vasta nykyään on päässyt arvoonsa, suvaitsevaisuuden pääperustelua, nimittäin, että meillä ihmisillä kaikilla on juuri yhtä paljon tai yhtä vähän tietoja jumalista.

Kun hän joutuu puhumaan egyptiläisten eläinten palveluksesta, ei hän tahdo mainita, miksi he sen tekevät. Hän livahtaa pois koko asiasta selityksellä, joka suuresti muistuttaa nykyajan iskulausetta: uskonto on kunkin ihmisen yksityisasia. Herodotos sanoo:

"Jos minä sanoisin, minkä vuoksi eläimet ovat pyhitetyt jumalille, joutuisin puhumaan jumalallisista asioista, joista minä mieluimmin olen kertomatta. Senkin, minkä vain niistä sivumennen olen maininnut, olen pakosta puhunut."

Mutta kun Herodotos joutuu kertomaan tapauksesta, jossa suvaitsemattomuus ja toisen uskonnollisen tunteen loukkaaminen oikein viettävät riemujuhliaan, silloin ei hänkään jaksa pidättyä. Ei hän menetä mielenmalttiaan, mutta hänen tasapuolinen kertomatapansa saa nuhtelevan sävyn.

Persialaisten suuri kuningas Kambyses oli valloittanut koko Egyptin. Egyptiläiset olivat joutuneet hänen armoilleen, Kambyses raivosi oikein ristiretkeläisen tavoin kaikkea sellaista uskonnollista ajatustapaa vastaan, joka hänestä oli outoa, vierasta ja käsittämätöntä. Varsinkin saattoi Apis-härän palvelus hänet raivoihin. Herodotos kertoo:

Enempää sanomatta hän käski pappien tuoda esiin Apis-jumalansa. Niinpä he läksivät sitä noutamaan. Tämä Apis eli Epafos oli vasikka, syntynyt lehmästä, joka ei enää saa tulla kantavaksi. Egyptiläiset sanovat, että taivaasta iskee valon säde alas lehmään, ja että se siitä synnyttää Apiksen. Mainittu vasikka on muuten musta, mutta sillä on seuraavat merkit: otsassa sillä on kolmionmuotoinen, valkea täplä, selässä ikäänkuin kotkankuva, hännässä kahdenlaatuiset karvat ja kielen alla kovakuoriaisen tapainen.

Niin pian kuin papit olivat tuoneet Apiksen, Kambyses, joka jo oli jotenkin hullu, tempasi tikarinsa ja tahtoi pistää Apista vatsaan, mutta iskikin sitä kupeeseen. Naurahtaen hän silloin virkkoi papeille: "Voi teitä konnia, semmoisiako ovatkin jumalat, että niissä on lihaa ja verta ja että ne voivat tuntea rautaa? Vaikka onhan tämä jumala egyptiläisten arvoinen. Mutta ette te rankaisematta pidä minua pilkkunanne." Näin lausuttuaan hän antoi käskyn asianomaisille ruoskia pappeja ja tappaa muista egyptiläisistä jokaisen, jonka tapaisivat juhlimasta. Siten egyptiläisten juhla sai loppunsa ja papit rangaistuksen. Mutta kupeeseen lyöty Apis riutui temppelissä, missä se virui, ja kun se haavastaan kuoli, niin papit Kambyseen tietämättä hautasivat sen.

Näin hirveästi Kambyses siis riehui sekä persialaisia että liittolaisia vastaan oleskellessaan Memfissä. Hän avasi myös vanhat hautakammiot ja katseli ruumiita. Niinpä hän myös tuli Hefaistoksen pyhättöön ja laski paljon pilaa jumalankuvasta. Hefaistoksen kuva on nimittäin hyvin niitten foinikialaisten pataikien kaltainen, joita foinikialaiset kuljettavat kolmisoutujen kokissa. Mutta niiden varalle, jotka eivät semmoista ole nähneet, tahdon ilmoittaa seuraavan tunnusmerkin: pataiki on lintukotolaisen mokailu. Kambyses meni myöskin kabeirien pyhättöön, johon ainoastaan papin on lupa mennä sisälle. Niidenkin kuvat hän poltti, paljon niitä pilkattuaan. Nekin ovat samanlaisia kuin Hefaistoksen kuvat ja niitä sanotaankin hänen lapsikseen.

Minusta on siis aivan ilmeistä, että Kambyses oli tullut kovin raivoksi, sillä ei hän muuten olisi ryhtynyt pilkkaamaan pyhiä asioita ja tapoja. Jos näet joku ehdottaisi ja käskisi kaikkia ihmisiä valitsemaan itselleen kaikkein kauneimmat tavat, niin jokainen kansa harkittuaan ottaisi omansa; niin pitää kukin omia tapojaan kaikista tavoista kauneimpina. Ei ole siis todennäköistä, että muu kuin hullu ihminen tekee sellaisista asioista pilkkaa. Että kaikki ihmiset arvelevat tapojen suhteen tällä lailla, sen saattaa päättää monesta muustakin merkeistä, mutta varsinkin seuraavasta. Hallitusaikanaan Dareios kerran kutsui saapuvilla olevat helleenit luokseen ja kysyi, mistä hinnasta he tahtoisivat syödä kuolleet isänsä. He sanoivat, etteivät mistään hinnasta sitä tekisi. Sen jälkeen Dareios kutsui luokseen muutamia niistä indialaisista, joita sanottiin kallatilaisiksi ja jotka söivät vanhempiansa. Niiltä hän helleenien läsnäollessa, jotka tulkkien kautta saivat tietää, mitä puhuttiin, kysyi, kuinka paljosta rahasta he ottaisivat tulella polttaakseen kuolleet isänsä. He huusivat ääneensä ja käskivät hänen olla puhumatta syntiä. Semmoinen on nyt kerran tapa, ja oikein näyttää minusta Pindaros runoilleen sanoessaan, että tapa on kaikkein kuningas.

Kun ajattelemina, miten sankassa suvaitsemattomuuden yössä Europan kansat ovat nyt kohta puolitoista vuosituhatta hamuilleet ja haparoineet, kuinka monta Kambysestä, ja häntäkin vielä julmempaa uskonvainoojaa Europa on alueillaan sietänyt, jopa kunnioittanutkin, niin tämä Herodotoksen suvaitsevaisuuden opetus ja ylistys häikäisee nykyaikaisen ihmisen mieltä kuten varhaisen kointähden välähdys, joka leimahtaa kerran, mutta kohta peittyy harmaan ikäviin, läpinäkymättömiin, matalalla leijaileviin pilviin. Jo 500 vuotta ennen Kristusta nämä viisaat sanat lausuttiin, vasta nyt 2,400 vuotta sen jälkeen alkaa ihmiskunnan enemmistö tajuta, että uskonnollinen suvaitsevaisuus on korkeampaa siveellistä laatua kuin valtiouskonnoitten tähän asti harjoittama tunnustuksellinen kuristus ja sorto.

* * * * *

Yhteinen piirre vanhassa jumalakäsityksessä oli oppi Jumalan kateudesta ihmissukukuntaa kohtaan. Prometeus, tulen jumala, valon tuoja, kytkettiin kallioon, jossa korppikotka raateli hänen maksaansa; Aatami ja Eeva ajettiin pois paratiisista, koska olivat syöneet tiedon puusta ja Jumala pelkäsi, että ihminen tulisi jumalien vertaiseksi. Aivan samaa mieltä on myöskin Herodotos. Hän panee Xerxeen sedän suuhun seuraavat sanat:

Etkö näe, kuinka jumala salamallaan iskee muita ylemmäksi kohoaviin luontokappaleisiin eikä salli niiden suurennella, vaan että pienet eivät häntä ärsytä. Etkö näe, kuinka hän aina suurimpiin rakennuksiin ja korkeimpiin puihin vasamansa viskaa. Sillä jumalan tekee aina mieli typistää kaikkea, mikä pistää muita ylemmäksi. Samaten myös saattaa vähäinen sotajoukko tuhota lukuisan, kun jumala kateellisena herättää sotilaissa pelkoa tai heihin iskee ukkosensa, niin että he kunniattomasti saavat tuhonsa. Sillä ei jumala salli kenenkään muun kuin itsensä olla korkea.

* * * * *

Kun Herodotos tapasi Traakiassa kansan, joka uskoi kuolemattomuuteen, ei hän malttanut vaieta, vaan "pakko" pani hänet puhumaan. Usko kuolemattomuuteen oli kreikkalaisesta niin outoa, ettei sitä kannattanut syrjäyttää vaitiololla. Usko kansan vapahtajaan, joka voittaa kuoleman vallan ja nousee taas ylös maailmaan, ei sentään ollut outo syyrialaisissa taruissa, johon Adonis-taru niin selvästi viittaa. Herodotos kertoo Dareios-kuninkaan kukistaneen geetit, jotka uskoivat kuolemattomuuteen:

Ja heidän kuolemattomuuden uskonsa on tämmöinen. He eivät luule kuolevansa, vaan uskovat vainajan menevän Salmoxis-haltian tykö. Toiset heistä kutsuvat tätä samaa nimellä Gebeleitsis. —

Mutta sen mukaan kuin minä olen saanut tietää Hellespontoksen ja Pontoksen maissa asuvilta helleeneiltä, oli mainittu Salmoxis ihminen ja palveli orjana Samoksessa; ja hän palveli Pythagoraalla, Mnesarkoksen pojalla. Sitten hän tultuaan vapaaksi oli hankkinut itselleen suuria rikkauksia, jonka jälkeen hän oli lähtenyt pois omaan maahansa. Siihen aikaan viettivät traakialaiset kurjaa elämää ja olivat jokseenkin ymmärtämättömiä. Mutta tämä Salmoxis, joka tunsi joonialaisen elinlaadun ja hienostuneempia tapoja, kuin mitä traakialaisilta saattoi odottaa, hän kun oli seurustellut helleenien ja Pythagoraan kanssa, joka ei ollut heikoimpia helleenien tietoviisaista, valmistutti itselleen miessalin, johon otti vastaan kaikki etevimmät maanmiehensä ja kestitsi heitä. Ja samalla hän opetti, ettei hän itse eivätkä hänen juomaveikkonsa ynnä kaikki heistä polveutuvat kuolisi, vaan joutuisivat paikkaan, missä alati tulisivat elämään ja nauttimaan kaikkea hyvää. Mutta sillävälin kuin hän näin teki ja puhui, hän teetti maanalaisen huoneuksen. Ja kun huoneus oli hänellä täydellisesti valmiina, niin hän katosi traakialaisten näkyvistä, astui alas maanalaiseen huoneeseen ja eleli siellä kolme vuotta. Ja traakialaiset ikävöivät ja surivat häntä kuin kuollutta. Mutta neljäntenä vuotena Salmoxis ilmestyi heille, ja siten he uskoivat mitä hän oli sanonut.

Niin he väittävät hänen tehneen. Mutta mitä maanalaiseen huoneeseen tulee, en sitä usko enkä ole hioin uskomattakaan; kuitenkin luulen mainitun Salmoxiin eläneen monta vuotta ennen Pythagorasta. Mutta olkoonpa Salmoxis ollut joku ihminen tai joku geettien kotimainen haltia, jätämme hänet sikseen.

* * * * *

Lukianos, helleeniläinen filosofi sata vuotta jälkeen Kristuksen, laskettelee leikkiä Olympon jumalien muka kuolemattomuudesta ja väittää, että skyytit ja geetit vaativat myös itselleen kuolemattomuutta. Hän pahoittelee sitäkin, että Salmoxis on otettu kreikkalaisten jumalien joukkoon, vaikka hän maailmassa oli vain orja. Lukianos ei tietänyt, että Jumalan poikakin otti orjanmuodon päällensä ja tuli maailmaan pelastaakseen ihmiskunnan, sitten, kuoltuaan ja ylösnoustuaan, kohotakseen taivaaseen, isän jumalan luo.

Kreikkalaisten pyhät tarut.

Mikä suunnaton ero onkaan olemassa kahden naapurikansan, kreikkalaisten ja juutalaisten, jumalakäsitteiden välillä! Kreikkalaisten taivas on täynnä iloisia, kiihkeästi elämänhaluisia, jopa joskus remuaviakin jumalia, joitten hallitsija ja käskijä Zeus vihapäissään tosin sinkosi tuhoavia ukkosennuoliaan, mutta lepyttyään lallatteli, leikitteli ja lemmiskeli oikein jumalallisin mittakaavoin. Eikä hänen lempensä kohdistunut ainoastaan Olympon moniin kauniisiin naisjumalattariin, hänen hellä mielensä paloi yhtä usein sinipiikojen, merenneitojen ja vuorinymfien pariin. Eivätkä ihmistenkään tyttäret saaneet olla häneltä rauhassa, jos vain ne olivat kauniita, sieviä ja somia. Sillä kauneutta Zeus, niinkuin kaikki muutkin jumalat, palvoi luomakunnan perusprinsiippinä.

Jumalako loi ihmiset omaksi kuvakseen, niinkuin raamattu sanoo, vai ihminenkö loi jumalat omiksi huvikseen? Jälkimmäinen väite on ainakin yhtä tosi kuin edellinen.

Kreikan kansa on sekä taiteellisesti että tieteellisesti ollut maailman lahjakkain kansa. Sentähden heidän jumalansa ja jumalattarensa olivat sekä kauniita että viisaita. Taivaaseen koroitettiin kauneimmat ja viisaimmat ihmisten joukossa. Kristittyjen jumalalla on vain yksi "ainutsyntyinen" poika ihmisten tyttäristä, Zeus-jumalalla on satoja sadoista eri äideistä.

Miten toisenlainen onkaan juutalaisten Jehova! Hän on aasialainen tyranni, jonka eteen täytyy heittäytyä maahan pelolla ja vavistuksella, jota täytyy kasvot lattian rajassa rukoilla, että: käännä valaistut kasvosi puoleeni ja ole minulle armollinen, eläkä johdata minua kiusaukseen, vaan anna minulle syntini anteeksi, sillä annanhan minäkin anteeksi muitten synnit. Jehova on totisuuden perikuva; kauneudesta hän ei välitä, tieteitä hän ei rakasta, päinvastoin niitä vihaa ja pelkää. Ensimmäisen ihmisparin hän karkoitti paratiisista vain sen takia, että se oli tullut yhtä viisaaksi kuin jumala, se kun kykeni erottamaan hyvän pahasta. Jehovalle on pääasiana, ettei hänen uskovaisensa saa palvella muita jumalia "hänen edessään". Sentähden juutalaisten tiede oli mitätöntä, heidän taiteensa arvotonta kreikkalaisten tieteeseen ja taiteeseen verrattuina. Raamattu sisälsi kaiken, mitä juutalainen tieteeltä vaati. Kreikkalaisten tiede taas kehittyi vallan vapaasti, jumaluusopin sitä ollenkaan kahlehtimatta. Kreikkalaisille siis nykyinen maailma on velkaa vapaan ajattelemisen aatteen, kaiken tieteensä ja taiteensa esikuvat.

Raamatun hengessä tarkastettuina kreikkalaisten jumalain tarut tuskin ovat pyhiä, mutta hilpeä, kauneutta kaipaava rahvas Kreikassa ajatteli toisin. Sivistynyt Kreikan yleisö oli jo vuosisatoja ennen Kristuksen syntymistä enemmän tai vähemmän ateistinen; valtio vain ylläpiti tätä uskonnollista tarustoa sivistymättömän rahvaan takia. Aivan samalla tapaa kuin nykyään monet Europan valtiot.

Kerron seuraavassa muutamia kreikkalaisia taruja muinaisajan kreikkalaisten ja roomalaisten kirjailijain kertomusten mukaan.

Troijan sodan syyt.

Paris.

Troijan kuninkaalla Priamolla ja hänen puolisollaan Hekuballa oli monta lasta. Uljain oli Hektor, mutta komein oli Paris. Ennen Pariksen syntymää näki Hekuba sellaisen unen, että hän kantoihin kohdussaan onnettomuutta tuottavaa tulikekälettä. Viisaat tietäjät selittivät, että lapsesta oli sukeutuva Troijan turmio. Estääkseen tämän lähettivät vanhemmat onnettoman lapsen Ida-vuoren kukkulalle menehtymään erämaahan.

Mutta Paris ei kuollutkaan. Karhu häntä imetti, ja muutaman ajan perästä nähtiin hänet leikittelemässä paimenten poikain kanssa Ida-vuorella. Hänestä kasvoi rohkea, kaunis ja väkevä nuorukainen, kaikessa tovereitaan paljoa etevämpi. Kuninkaallisesta suvustaan hänellä ei ollut aavistustakaan. Mieheksi vartuttuaan hän ahdisteli vuoriston villipetoja niin suurella menestyksellä, että häntä ruvettiin nimittämään kunnianimellä Aleksander, "miesten mies". Naisten parissa hän liikkui kuin Lemminkäinen suomalaisissa taruissa, niin että hänen maineensa kulki aina jumalien asuinsijoille saakka, Olympoon. Eräs vuorinymfi Oinone kietoi hänet pauloihinsa, ja tämän sinipiian kanssa hän vietti onnellista elämää karjojensa kesken, tyytyväisenä halpaan elintapaansa ja koruttomaan kotiinsa.

Hälinä Olympossa.

Meren jumalatar Thetis ja Tessalian kuningas Peleus, Akilleen vanhemmat, viettivät häitään Tessaliassa. Kaikki jumalat ja puolijumalat olivat kutsutut juhlaan, mutta riidanjumalatar, Eris, oli tahalla jätetty kutsumatta, sillä epäsopu jumalien kesken voi muutenkin leimahtaa ilmiliekkiin, ilman että virallinen riidanrakentaja oli läsnä. Mutta tämä harmitti Eristä. Hän keksi pirullisen juonen. Hän hankki kultaisen omenan, jonka kylkeen kaiversi sanat: "Kaikkein kauneimmalle", ja nakkasi sen keskelle hääjoukkoa.

Morsiuspari oli jo poistunut syrjähuoneisiin. Toiset häävieraat joivat, toiset tanssivat, muutamat kuuntelivat Apollonin sitransoittoa ja Muusain kuorolaulua, kun omena kieri sisään ja pysähtyi sen istuimen eteen, mihin Hera, Pallas ja Afrodite (latinaksi: Juno, Minerva ja Venus) olivat sijoittuneet.

Arvaahan sen, mikä kotkotus siitä syntyi jumalattarien parvessa. Kellekkä kultainen omena kuului? Loistelias Hera (Juno), Zeun sisar ja puoliso, jumalien haltiatar, tahtoi sen omistaa sekä kauneutensa että arvonsa nojalla.

Viisauden ja rohkeuden ylevä jumalatar, neitseellinen Atenan Pallas (Minerva), punasteli ja häpeili ajatellessaan alastoman ruumiinsa suloa, mutta ei tahtonut myöntää, että kukaan olisi häntä kauniimpi Entä rakkauden jumalatar, Afrodite (Venus)! Hän oli paljon kokenut maailmassa rakkausasioissa ja tiesi olevansa vallan vastustamaton, kun hän vain herkesi ilkosilleen, yhtä häikäisevä ja voittamaton kuin ihana tähtensä taivaalla, ylistetty Kointähti.

Riitaa ei saatu ratkaistuksi. Ei yksikään sentään uskaltanut omistaa riidanomenaa. Käännyttiin Zeun puoleen, mutta ylijumala tiesi, mitä kahden kauneudessaan loukatun naisen viha merkitsi. Hän kieltäytyi jyrkästi, vaikka Pallas ja Afrodite olivatkin hänen tyttäriään, Pallas suorastaan syntynyt hänen pääkallostaan.

— Minä tunnen nuorukaisen, sanoi Zeus, — joka on kuninkaallista sukua, mutta viettää maalaisen elämää Idavuorilla, paimentaen lehmiä, pukkeja ja pässejä heinävissä laaksoissa. Tämä nuorukainen on oikea naisuros, tyttöin hempu, kääntykää hänen puoleensa! Ei häntä tarvitse kainostella, tällaista luonnonlasta, maatiaispoikaa. Hänen nimensä on Paris, ja on läheistä sukua juomanlaskijalleni, armaalle, ihanalle Ganymedes-pojalle.

— Emme me hänen luokseen löydä, sanoi Pallas.

— Sinä Afrodite, sinä varmaankin tunnet joka lokeron Ida-vuorella, sanoi Hera tosi naisellisen pisteliäästi ja hienoinen ivan väre huulillaan. — Kerrotaanhan sinun kerran viettäneen hempeän kevään Ida-vuoren ihanissa notkoissa Troijan kuninkaan pojan Ankiseen kanssa. Eikös teidän poikanne nimi ollut Aeneas?

— Kyllä jumalien sanansaattaja Hermes varmimmin löytää, vastasi
Afrodite keikutellen ihanaa niskaansa.

— Löydän kyllä, vastasi Hermes. — Olinhan mukana, kun sinä, oi Zeus, kotkan haamussa ryöstit solakan Ganymedes-pojan Ida-vuorelta. Minähän soittelin paimenpilliä viihdyttääkseni tyrmistynyttä poikaa. — Lähden teidän oppaaksenne. Tulkaa pelkäämättä mukaani. Tunnen hyvin Pariksen, hän on nuori, komea poikanen ja sitäpaitsi lemmen leikeissä kokenut; mainiosti hän soveltuu tuomariksi eikä varmaankaan lausu väärää päätelmää.

Läksivät jumalattaret Hermeksen seuraamana ilmojen kautta, lintujen teitä samoamaan kohti Ida-vuorta. Siinä viiltäessään ilmoja Afrodite supatti Hermeksen korvaan:

— Onko Paris naimaton, vai onko hänellä vaimo?

— Ei se nyt aivan naimatonkaan ole.

— Mitä sillä tarkoitat?

— Onhan sillä luonaan muudan pulska tytön nupukka, hieman moukkamainen, niinkuin sellaisilla vuorimailla tytöt tavallisesti ovat. Mutta ei Paris häneen kovinkaan kiintynyt ole. Miksi tätä utelet?

— No, minä nyt vain kyselen ilman aikojani.

— Mitä te siinä supattelette, kysyi Pallas närkästyneenä.

— Afrodite vain kyseli, onko Paris naimaton, vastasi Hermes.

— Mitä se hänelle kuuluu! — Onko hän siis naimaton? Onko hänellä sotaisia taipumuksia ja asuuko hänessä maineenhalua, vaan onko hän vain tavallinen lehmänpaimen?

— En osaa varmasti sanoa, mutta onhan nuorella miehellä aina maineen halua.

— Tuolla näen jo Pariksen, huudahti Hermes. — Katsokaa tuonne, tuo poika tuolla lammasnahka-viitassa, paimensauva toisessa kädessä, toisessa paimenpilli. — Hyvää päivää, lehmänpaimen!

Tuomarin edessä.

Paris varjostaa silmiään ja tuijottaa outoihin tulokkaisiin. Vihdoin hän lausui:

— Sinä, nuori mies, et ole näiltä mailta kotoisin, sen näen. Entä nuo naiset! Liian ihanat paimentytöiksi!

— Eivät ne olekaan tavallisia naisia. Tässä näet Heran, tässä Pallaksen, tässä Afroditen. Minä olen Hermes, jumalien sanansaattaja. — Miksis vapiset ja kalpenet. Kuule! Zeus käskee sinua päättämään, kuka näistä kolmesta jumalattaresta on kaunein. Tässä, ota tämä kultainen omena ja anna se kauneimmalle.

— Kuinka minä, tavallinen kuolevainen ja sitäpaitsi vielä maanmoukka, voisin tällaisissa asioissa ruveta tuomariksi? Ei lehmänpaimenen järki sellaista kestä. Jospa vaatisitte, että kolmesta kilistä tai hiehosta valitseisi kauneimman, silloin luulisin tuomitsevani oikein, mutta tällaisista taivaan hienottarista!!

— Tee kuten tahdot, mutta muista, että ylijumala käskee, varoitti
Hermes.

— No voi poloinen päiviäni! Mutta jos ne kaksi suuttuvat minuun ikipäiviksi, kun kolmannelle annan omenan.

— Ei ne suutu, vakuutti Hermes.

— Koetan siis tehdä parastani, kun ei kerran mikään muu auta. — Ennenkuin päätökseni julistan, täytyy minun kumminkin saada tutkia perinjuurin ja tarkasti. Kävisiköhän päinsä saada nähdä jumalattaret riisuttuina?

— Se riippuu täydellisesti tuomarista; sinulla on valta käskeä niinkuin haluat, sanoi Hermes.

— Niinkuinko minäkö haluan??? No, jos niin on, kyllä minä haluan nähdä ne alastomina.

Hermes kääntyi jumalatarten puoleen ja lausui kohteliaasti:

— Arvoisat naiset! Suvaitsetteko olla niin ystävälliset ja riisua vaatteet yltänne? Minä sen ajan katselen jonnekin muuanne.

— Mainiota, Paris! riemuitsi Afrodite. — Rumat naiset eivät uskalla riisuutua. Minä tahdon näyttää sinulle, Paris, ettei minun ruumiissani ole yhtäkään moitteen paikkaa tai rumaa täplää.

Siveellinen impi Pallas vitkasteli, mutta Afroditen ilkkuminen sai hänet vihdoinkin taipumaan. Yht'äkkiä olivat kaikki jumalattaret ilkoisen alasti Pariksen silmien edessä. Poikasen silmät suurenivat. Hän huudahti:

— Oi ihmeittentekijä Zeus! Mikä näky, mikä sulous, mikä hempeys. Tuoko on neitsyt? Mikä loisto hänestä säteilee! Mikä majesteettisuus! — Ja tuo tuossa, miten lempeästi hän minua katselee! Miten hurmaavasti ja houkuttelevasti hän hymyilee. — Ei, tätä kaikkea koreutta en kestä samalla kertaa. Ettekö halua, armolliset jumalattaret, vuoron perään seistä edessäni. Nyt en saa silmilleni rauhaa; ne ahmivat teitä kaikkia niin levottomasti, etten näe mitään yksityiskohtia.

Afrodite: Sinun on käskettävä!

Paris: Astukaa te kaksi syrjään. Sinä, Hera, jää tähän.

Hera: Tässä olen. Muista, poikani, jos minulle annat kauneuden palkan, teen sinusta koko Aasian mahtavan hallitsijan.

Paris: Lahjomalla et pitkälle pääse. Minä koetan tuomita kauneuden lakien mukaan. Saat poistua. — Käyhän tänne eteeni, Pallas!

Pallas: Jos sinussa asuu maineen halua, suurten urotöitten kaipuuta, jos viisautta janoat, rupea minun ystäväkseni. Et kadu kauppojasi. Minä autan sinut voittajaksi kaikissa sodissasi. Ja kun miesten kanssa joudut järjen otteluihin, niin minun avullani et joudu alakynteen.

Paris: Täällä Fryygiassa ja Lyydiassa ei tapella. Mutta elä ole suruissasi. Vaikka en anna lahjoa itseäni, arvostelen sinun ihanuutesi ylen korkealle. Olen tarkastellut sinua jo kyllältäni. Pukeudu ja pane kypärä päähäsi! Nyt on Afroditen vuoro.

Afrodite: Tässä näet minut niin läheltä kuin sinua suinkin haluttaa. Tarkastele nyt rauhassa ja tarkoin jokainen paikka, toinen toisensa perästä. — Mutta kuule! Sinähän olet komein poika koko Frygiassa. Mitä sinä täällä erämaassa värjöttelet? Kuka sinun kauneudellesi täällä korvessa arvoa antaa! Lähde ulos maailmaan hupailemaan. Valitse vaimo itsellesi, elä näitä maantollukoita täältä Idavuorelta, vaan hienottaria Argoksesta, Korintosta tai Spartasta, esim. kuningatar Helena, joka kauneudessa on melkein minun veroiseni ja hyvin taipuvainen kuherteluun. Kai sinä hänestä olet kuullut puhuttavan?

Paris: En halaistua sanaakaan.

Afrodite: Sehän on ihmeellistä! Etkö ole kuullut, että ylijumala Zeus kerran rakastui ihanaan Leda-impeen, ja kun Leda hänestä ei välittänyt, muuttihe Zeus valkoiseksi joutseneksi ja lähestyi Ledaa tässä hahmossa. Leda antautui joutsenelle ja sai tytön, joka juuri on tämä mainittu Helena. Helena on valkoinen kuin isänsä joutsen, suloinen kuin kyyhkynen ja notkea kuin kauris. Hänestä on moni uros taistellut, muun muassa Teseus jo silloin kun Helena vain oli pieni tyttönen; nyt hän on Spartan kuninkaan Menelaoksen vaimo.

Paris: Onko hän toisen vaimo? Olkoon se kaukana minusta, että kajoaisin toisen vaimoon.

Afrodite: Hahaha, voi poika parka! Kylläpä sinulla on maatiaispojan mielipiteet. Ai herranterttu!! Suuressa maailmassa sellainen kajoaminen on aivan yleistä.

Paris: Sinäkö takaat, että Helena minusta huolii, minusta maanmoukasta, joka päällepäätteeksi vielä olen barbaari? Hänkö jättäisi miehensä hypätäkseen minun laivaani?

Afrodite: Siitä minä kyllä huolen pidän. Minä lähetän Helenan luo pienen, siivekkään Eros-poikasen, joka ampuu kuningattareen lemmennuolen, minä komennan kolme Sirotartani Helenan palvelukseen, niin että kaikki on valmista, kunhan sinä vain näyttäydyt. — Mutta sinun täytyy luvata minulle omena.

Paris: Kyllä minä annan omenan, mutta lupaa sinä ensin juhlallisesti, että todellakin lähetät edeltäkäsin Eroksen ja Sirottaret Helenan luo. Lupaatko varmasti?

Afrodite: Lupaan aivan varmasti.

Paris: No tässä on sitten omena.

Täten sai Afrodite halutun riidanomenan, ja Paris sai kauniin Helenan. Mutta Hera ja Pallas eivät jaksaneet sulattaa sitä häpeää, että Afrodite muka oli heitä kauniimpi. Vihan vimmoissa he yllyttivät koko Kreikan kansan sotaan Troijaa vastaan. Troija valloitettiin ja hävitettiin, kaatuivat Hektor ja Paris, mutta Afrodite pelasti oman poikansa Aeneaan, sekä tämän pojan että isän, jumalattaren muinaisen sulhasen, yleisestä surmasta ja ohjasi heidät monien vaivojen ja vaikeuksien jälkeen Italiaan, jossa Aeneas perusti Rooman ikikuuluisan valtakunnan, tulevan maailmanvaltiaan.

Helena peri taivaan suuren kauneutensa takia ja lumosi taivaassakin niinkuin maan päällä miesten mielet. Hän solmi taivaassakin avioliittoja, muitten muassa suurimman sotauroon Akilleen kanssa.

Muinaisaikoina sodat ja riidat käytiin kauniitten naisten omistamisesta, ja vallattu nainen kiintyi aina ryöstäjäänsä iankaikkisen naisluonteen laadun mukaan, joka miehessä eniten kunnioittaa voimaa, valtaa, uljuutta ja pelkäämättömyyttä.

* * * * *

Afrodite, lemmen jumalatar, oli maallisen riemun ja ilon vastustamaton lietsoja. Rakkaus on maailman voimakkain tunne. Usko, toivo, kaikki köykäiseksi löydetään rakkauden rinnalla. Israelin mahtavin hallitsija, Salomokin, unohti ankaran jumalansa ja rakensi rakkauden jumalalle alttareita. Salomo ja Zeus kilpailevat keskenään lemmenseikkailuissa. Raamattu ei virka sanaakaan siitä, olivatko Salomon 700 aviovaimoa ja 300 jalkavaimoa kauniita vai rumia, se vain mainitsee, että ne olivat jos jotakin ihmisrotua. Raamattu ei kuin poikkeustapauksessa kiinnitä huomiota naisen kauneuteen; sille riittää, kunhan hän vain on nainen. Kreikkalaisten pyhien tarujen punaisena lankana on naisen kauneus, miehen uljuus, koko luomakunnan ihanuus.

Schiller laulaa:

Da ihr noch die schöne Welt regieret,
An der Freude leichtem Gängelband
Selige Geschlechter noch getühret,
Schöne Wesen aus dem Fabelland —
Ach, da euer Wonnedienst noch glänzte,
Wie ganz anders, anders war es da!
Da man deine Tempel noch bekränzte,
Venus Amathusia!

Se on: Kun te (Kreikan jumalat) vielä tätä ihanaa maailmaa johditte, ilon kepeässä talutusnuorassa autuaita, sukupolvia ohjasitte, suloisia olentoja tarumaailmoista — ah, kun teidän riemujuhlanne vielä olivat loistossaan, miten vallan toisenlaista elämä olikaan! Kun vielä sinun pyhättöjäsi kukkaseppeleillä koristeltiin, Venus Amathusial (Amathusiassa oli kuuluisa Afroditen temppeli.)

Maailman luominen ja ensimmäiset ihmiset.

Maailma oli autio ja tyhjä. Ei mikään erottanut merestä maata, ei mitään maan vahvuutta ollut, ei aamua, ei päivää eikä yötä. Kevyt ei ollut erotettuna raskaasta, ja kaikki alkuaineet olivat riidassa keskenään. — Silloin loi jumala järjestyksen ja maailman. Maa nousi, taivas kohosi, tuli leimahti, meri vyöryi. Auringon lämpö synnytti voiman ja elämän, ja kukin tähti lähti kulkemaan rataansa. Ruoho tuli maahan, lehti puihin, linnut puihin laulamaan, kalat kansoittivat vedet ja eläimet samoilivat ristiin rastiin maata.

Mutta pyhä, jalosydäminen, ajatteleva olento vielä puuttui, joka olisi valtiaana ohjannut muita. Ja ihminen kohosi savesta, jumalien siemenestä hän nousi — Mutta Iapetoksen poika, Prometeus, loi ihmisen kaikkivaltiaitten jumalien muotoiseksi. Kun muut luodut tomuun ja tuhkaan kiintyneet olivat, antoi hän ihmiselle ylevän katseen, ja opetti hänet taivasta tähystämään ja tähtien puoleen kohottamaan silmäyksensä.

Ensin ilmestyi kultaisen ajan suku, joka vapaaehtoisesti, ilman kuria, noudatti uskollisuutta ja oikeutta. Ei kypärää, ei miekkaa kannettu, ei asuinpaikkoja linnoituksilla varustettu. Kyntämätön maa antoi antimiaan: jyvää, marjaa, hedelmää. Ikuinen kevät vallitsi, lauha lounainen puhalteli puissa, nektaria pursusivat purot.

Mutta hopeisen ajan suvun vallitessa häipyä ikuisen kevään kulta-aika. Syksyni usvat ja talven jää lankesivat maahan. Ihmiset hakivat turvaa syvistä rotkoista ja kurjista hökkeleistä. Niskoitteleva härkä taivutettiin ikeen alle, maata muokkaamaan.

Vielä köyhemmäksi kävi maa, vielä huonommiksi ihmiset pronssi- ja rautakauden aikana. Ahdinko ja voitonhimo ajoi rohkeimmat merille. Valhe ja hätä houkuttelivat ihmiset riitaan ja miehiämurhaaviin sotiin. Kaikki elivät ryöstöistä. Tapot, kurjuus ja viha vallitsivat rautakaudella.

Kadehtien jumalien ikuista onnea kasasivat jättiläisihmiset kallioita kallioitten päälle aina tähtien korkeuteen saakka tuhotakseen jopa jumalienkin valtakunnan. Mutta silloin murskasi jumalien isä jättiläisten tornin singoten siihen säihkyvän salamansa. Omat kokoomansa paadet pudotessaan survoivat jättiläiset kuoliaiksi. — Heidän verestään kasvoi pienempi suku. Mutta tämäkin suku luopui kohta jumalien pelvosta. Raaka ja himokas oli tämäkin verensiemen, tämä uusi ihmissuku.

Nyt jumalat päättivät tuhota koko ihmissuvun. Vedenpaisumuksen alle piti ihmisten menehtyä. Rankkasateen lähetti Zeus, ja kaikki jumalat lisäsivät tulvaa, lisäsivät pilvet ja joet. Poseidon antoi merten nousta. Jo vaipuivat laivat veden alle. Vedenvuo tempasi mukaansa rakennukset, tornit peittyivät veden alle, vuoret muuttuivat saariksi. Ihmiset syöksyivät veneisiin, koettaen pelastaa henkensä. Elatuksekseen he pyysivät kaloja jalavien latvojen ympäriltä. — Mutta koko ihmiskunta hukkui. Yksi sentään pelastui, ainoa hurskas ihmisten joukossa. Deukalion pelastui, pelastui hänen sisarensa ja samalla vaimonsa, Pyrrha. Tuhansista pelastivat jumalat ainoastaan nämä kaksi. Vähitellen vyöryivät tulvavedet takaisin. Puitten latvat rupesivat pilkistämään esille. Rannat rupesivat näkymään, kuivumaan alhot. Kuoleman hiljaisuus tässä tulvan alta nousseessa maassa rupesi peloittamaan Deukalionia ja Pyrrhaa. Temppelit olivat sortuneet, puitten oksissa roikkui merenjätteitä. Vavisten ja kauhuissaan vartosivat he vain uutta jumalten lähettämää turmiota. Tuskissaan kääntyivät rukouksillaan Themiksen puoleen:

— Auta meitä uusimaan ihmissuku!

Themis liikutettuna lausui ennuslauseen:

— Jättäkää temppelit ja paljastakaa päänne ja irroittakaa vyötetyt pukunne! Heittäkää taaksenne suuren synnyttäjän luut!

Arvoitukselliselta tuntui heistä tämä lauselma. Hurskasta Pyrrhaa kauhistutti ruveta nakkelemaan suuren äidin luita. Mutta Deukalion, Prometeuksen poika, keksi peloittavan ennustuksen oikean selityksen:

— Suuri synnyttäjä on maa, ja kivet ovat hänen luitaan. Ne me heittäkäämme taaksemme.

Ja he paljastivat päänsä, avasivat vyönsä ja nakkelivat sitten kiviä taakseen. Kivet kävivät pehmeämmiksi, niistä muodostui marmoriin hakattujen kuvapatsaitten kaltaisia esineitä. Jumalien armosta saivat Deukalionin heittämät kivet miesten jäseniä, Pyrrhan heittämistä kivistä sukeutui kauniita neitosia.

Sentähden olemme me ihmiset kovaa sukua, kestäviä töissä; vieläkin näkyy selvästi, minkälaisista aineksista olemme kyhätyt.

* * * * *

Ei voi lukea näitä taruja huomaamatta, miten läheistä sukua ne ovat raamatun luomiskertomukselle, syntiinlankeemuksen tarulle ja Baabelin tornin ihmeelliselle historialle. Todistus lisäksi siihen, että raamatun kertomukset ovat vain jäljennöksiä ja otteita Aasian rikkaasta tarulippaasta. Syntiinlankeemus, yksi kristinopin pääelementtejä, se kun muodostaa perustan koko pelastusopille, on siis yhteinen kaikille Aasian kansoille. Ja vielä yleisemmät ovat samojen kansojen joukossa tarut jumalan siittämistä kansojen sankareista ja pelastajista.

Yksityiskohdissa on pienempiä, eroavia vivahduksia. Kreikkalaisten käsitys ihmisen ylevästä tarkoituksesta, "kohottamaan silmäyksensä tähtien puoleen", on historiassa toteutunut. Juuri Kreikan filosofit Sokrates, Platon y.m. ovat opettaneet ihmistä ajattelemaan ylevästi. Ei ainoastaan omaa kansaansa, vaan maapallon kaikkia kansoja, jotka ovat hiemankaan kohonneet taikauskon ja raakuuden yöstä. Sokrates ja Platon puhuvat hyveestä, kristillinen kirkko vain synnistä, josta ei ihminen pääse siveellisellä elämällä, vaan ainoastaan uskolla, sakramenteilla ja armolla.

Pan ja Syrinks.

Pan oli vanhoilla kreikkalaisilla vuoristojen, karjan, metsiköiden ja vuorenonkaloiden haltia. Hänellä oli pukin jalat, pukin parta ja sarvet päässä. Iloinen veitikka hän oli ja erinomainen huilun eli paimenpillin soittaja. Jumalain suurta sukua tämä haltia oli eläimellisestä ulkomuodostaan huolimatta. Taivaassa häntä pidettiin suuressa arvossa iloisen mielensä vuoksi ja hauskojen keppostensa takia. Hän kuului Dionysoksen hieman haltioituneeseen, remuavaan jumalaiseen sakkiin. Lemmen leikeissä hän oli ensimmäisiä. Siellä metsien siimeksessä, kirkkaitten lähteitten partailla hän liritteli pillillään ja houkutteli luokseen sinipiikoja, metsänneitoja ja jokien haltiattaria, joita yhteisellä nimellä sanottiin nymfeiksi. Nämä rakastivat Panin seuraa, karkeloivat, hulmusivat ja ilakoivat koskaan väsymättä hänen kanssaan. Sillä nymfit ja Pukinsorkka olivat juuri yhtä taipuvaiset lemmen leikkeihin.

Panin kultti oli laajalle levinnyt vanhaan aikaan. Kuvaamataide on erityisellä mielihyvällä askaroinut Pan-tarujen kimpussa, ei ainoastaan vanha taide, vaan aivan uudenaikaisinkin. Europan taidekokoelmissa nähdään tämän lystikkään haltian kuvia jos jonkinlaisissa tilanteissa. Siitä huolimatta että Pan syvästi kirkolliselta kannalta katsottuna edustaa itse sielunvihollista, sorkkineen, sarvineen, jotka molemmille ovat yhteisiä tunnusmerkkejä.

Mutta oli nymfejä, jotka eivät antaneet Panin lumota mieltään. Niiden joukossa oli neitseellinen nymfi nimeltä Naias, ihanin kaikkien metsänymfien joukossa. Nopeudellaan ja sukkeluudellaan hän vältti kaikki Panin ansat. Pilkalla hän vastaili kaikkiin pyyntöihin ottamaan osaa Panin ja nymfien hurjiin karkeloihin. Sentähden juuri Pan-haltia oli häneen niin silmittömästi rakastunut. Muut nymfit olivat antaneet Naiastytölle lempinimen Syrinks.

Kauniin metsänneitosen, Syrinksin ilona oli oleskella Dianan kanssa, jonka seurueeseen hän kuuluikin. Tälle siveälle, puhtaalle jumalalliselle immelle hän oli pyhittänyt elämänsä ja toimensa. Syrinks samosi siveän jumalattaren kanssa vuoria, laaksoja, metsämaita, ajellen jousellaan metsän nopsajalkaista riistaa. Ei mikään erottanut jumalatarta Syrinksistä, mitä ulkomuotoon ja varustuksiin tulee, kuin että jumalattaren jousi ja viini oli kullasta tehty, Syrinksin taas koristetusta sarvesta kyhätty.

Syrinks eleli näin autuaallisessa onnessa ja vapaudessa siveän jumalattaren seurassa eikä välittänyt niistä iloista ja tansseista, joita Pan-jumala ihanien nymfien kanssa pani toimeen joka lehdossa, joka alhossa.

Kerranpa sattui niin, että pukinjalkainen jumala, Pan, kohtasi Syrinksin metsässä viini ihanalla olallaan, jousi kädessään ja helmat kietaistuina koholle niinkuin metsästäjättärillä oli tapana. Metsästys oli hänen suloisille kasvoilleen ajanut lielakan punan. Kun Pan näki neitsyen, hemahti koko hänen olentonsa. Pan ryhtyi metsästäjätärtä haastattelemaan. Mutta tuskinpa oli saanut parisen sanaa suustaan, niin hän jo havaitsi nymfin pakenevan täyttä karkua metsään päin. Hän saavutti tosin nymfin ja alkoi taas häntä haastatella, mutta samassa neitonen livahti tiehensä. Kiihtyneenä nymfin vastustuksesta ja ilveilystä Pan pani parastaan taas saavuttaaksensa tytön. Mutta nyt ei nymfi enää seisahtunut, vaan pakeni yhtä painoa. Pan aivan kintereillä. Peläten karvaista, pukinjalkaista jumalaa kiisi Syrinks tuulen nopeudella eteenpäin. Saadakseen parempaa vauhtia nakkasi hän jousensa ja viinensä metsään. Mutta tulistunut Pan ei helpottanut hänkään, vaan hyökkäsi yhtä hurjaa vauhtia perästä.

Pan pukinjalkoineen oli tottunut huhkimaan viidakoissa ja kivikoilla. Vähitellen hän alkoi päästä voitolle. Nymfi huomasi tämän ja pani nopeat jalkansa viimeiseen ponnistukseen. Mutta silloin hän äkkiä huomasi, että leveä Ladonin joki tuli vastaan ja sulki häneltä pakotien. Nyt ymmärsi impi, ettei hän enää voinut välttää Panin syliin joutumista, sillä hän kuuli jumalan läähättävän jo takanaan ja immen niskakiharat lepattivat Panin huohotuksesta.

Mitä tehdä? Lyhyet olivat tuumailut. Rukoillen korkeita jumalia pyysi neitonen päästä tästä elämästä ja hypähti virtaan. Pan, joka samassa ryntäsi joelle, luuli jo tavoittaneensa immen, kurkotti käsivartensa siepatakseen tytön syliinsä, mutta haparoikin tyhjää. Sai käsiinsä pitkän, kauniin pilliheinän. Jumalat olivat kuulleet neitosen rukouksen ja muuttaneet nymfin solakaksi ruovoksi.

Kummastellen seisoi siinä Pan surren ja huokaillen kadonnutta kaunokaistaan, joka oli vaipunut alle aaltojen syvien, päälle mustien mutien. Siinä surressaan hän yhden äkin kuuli vaikeroivan äänen, joka tuli pilliheinästä. Tuulen henget panivat pillin soimaan.

Jopa pälkähti älykäs ajatus Panin mieleen. Hän tekaisi pilliheinästä itselleen huilun eli pillin, puhalsi siihen ja katso, pillistä lähti niin kaunis ääni, että hän aivan haltioitui ja sen erän jälkeen piti aina pilliä mukanaan lumoten sillä kaikki ne kauniit metsänneitoset, jotka aluksi pyrkivät olemaan ynseitä hänen lemmentunnustuksilleen. Hän opetti ihmisiäkin soittamaan pilliä, varsinkin paimenia, niin että tätä pihiä sanotaankin paimenpilliksi.

Ei kummakaan, että pillistä lähtee niin ihanan valittava ääni; asuuhan siinä ihanan, viehkeän, puhtaan neitosen, Syrinksin, hempeä henki.

* * * * *

Tässähän meillä on ilmetty painetun Kalevalan Aino-taru! Nuori neitonen tulee lehdossa vastaan karvaista puolijumalaa. Tosin Väinämöinen ei ollut pukinjalka, mutta laulaahan hänkin itsestään, että hän oli karvarinta, eikä liene ollut kauneudella pilattu enemmän kuin Pankaan, koskapa hänellä oli niin itsepintainen vastoinkäyminen kaikissa kosimisissaan. Aino pakenee järveen, Syrinks jokeen, Väinämöinen suree Ainoa ja kalastelee häntä vedestä, mutta turhaan. Väinämöinenkin haparoi Ainoa, mutta Aino livahtaa, niinkuin Syrinks, aivan sulhasen käsistä mereen. Veden jumalat olivat Ainoakin säälineet, niinkuin Olympon jumalat Syrinksiä. Aino kieltää sukulaisiaan kalastelemasta ja uimasta järvessä, sillä mikä rannalla heinäsiä, se on hänen hivusta hierottua. Pan on sitäpaitsi soiton ja soittimen keksijä kuten Väinämöinenkin.

Mitä teitä tämä aihe on kulkenut meille, siitä kai joskus tiede pääsee selvyyteen. Paljoa tärkeämpää kuin tämän tien löytäminen on sittenkin toteamus, ettei mikään kansa ole käsitellyt aihetta niin runollisen kauniisti ja niin hartaasti kuin meidän karjalainen kansamme.

Zeus ja Io.

Inakos, virran haltia, suri kadonnutta tytärtään, ihmeen ihanaa Io-impeä. Isä itki, kyynel vieri, vieri vetreät vetensä sinisistä silmistänsä. Kyynelillään hän sai joet tulvimaan; ei näet tiennyt missä liikkui lihansa, minne lemmikki hävisi, elikö vai lie joutunut Manalaan, varjojen valtakuntaan. Synkät aavistukset häntä vaivasivat.

Io-impi oli nimittäin lähtenyt isänsä joelta kävelemään heinäisille alhoille. Äkkäsi Zeus suloisen immen, syöksyi taivaasta alas ja ilmestyi immelle, maanitellen häntä morsiamekseen.

— Elä pelästy, impyeni, eläkä minua pakene! Minä olen se, joka pidän taivaan valtikkaa voimakkaassa kädessäni ja linkoan kiemurtelevia salamoita, sanoi Zeus. — Käy kanssani tuonne varjoisaan, tuuheaan lehdikköön täältä aukealta keskipäivän polttamalta kedolta. Jos pelkäät yksin mennä puistikon salaiseen kätköön, niin tiedä, että jumala sinut sinne ohjaa.

Mutta neitsyt kauhistui sydämessään ja lähti tajuttomana pakenemaan kohti metsää. Mutta Zeun jumalainen henki varjosti sekä neitseen että kedon laajalta alalta näkymättömään pilveen ja sinne hän katosi neitseen kanssa.

Mutta Hera, ylijumalan mustasukkainen puoliso, näki pilven nousevan keskipäivällä lehdiköstä. Epäillen sitä huikentelevan puolison aikaansaattamaksi ryhtyi etsimään häntä taivaasta. Mutta ei löytänyt mistään. Silloin hän syöksyi taivaasta alas tutkimaan pilveä ja sitä hajoittamaan. Zeus aavistaen onnettomuutta muutti Ion lehmäksi.

— Ah, miten ihana hieho! Mistä karjasta se on? kysyi Hera.

— Maasta syntynyt, valehteli Zeus.

— Anna se minulle, pyysi Hera.